Kumpujen yöstä II: Ristin alla
Aarno Karimo (1886–1952)
Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan
Teoksen toinen osa kuvaa Suomen keskiaikaa 1100-luvulta aina 1500-luvun puoliväliin saakka. Se koostuu historiallisista tuokiokuvista ja kertomuksista, jotka esittelevät aikakauden merkittäviä henkilöitä, uskonnollista elämää ja yhteiskunnallisia muutoksia.
Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä II: Ristin alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3560. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
KUMPUJEN YÖSTÄ II: RISTIN ALLA
Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan
Kirj.
AARNO KARIMO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
TOISEN OSAN SISÄLLYS:
Alkulause
VALTAVOIMIEN KAMPPAILU
Ristin taika Sigtunan hävitys Kangasvuoren tietäjä Piispa Tuomas Birger jaarli Karjalan lukko Lakeuksien valtaus Pähkinäsaaren rauha
VARJOJEN MAASSA
Voittajan armoilla Musta surma Itämaan laamanni Miehet sotapolulla Veljesten verta Elinan surma Matti Kurki Kainulaiset Norjassa Kahdesti kastetut Ruokaruotsin vero
ARKISTA ELÄMÄÄ
Turun koulun visapäät Lohijärven kylä Kaupungin porvareita Rälssimiehen talossa Hansalaivojen saksat Kisälliksi ja mestariksi Pormestarin sairaus Neitsyt Marjatan synti Ritarien aseleikki Jumalan kunniaksi Suuri suomalainen Kaarle Knuutinpoika Savonmaan turva Linnan juhlissa Turun tuomiokirkossa Viipurin pamaus Arvid Kurki Päättyvä aikakausi
ALKULAUSE
Suomen keskiaika, siis ajanjakso ensimmäisten kirjoitettujen asiakirjojen ilmaantumisesta 1500-luvun keskiväliin, jolloin katolisen kirkon vaikutus täällä päättyi, oli tapahtumarikasta ja monessa suhteessa värikästä aikaa.
Kumpujen yön tässä osassa koetan esitellä tämän ajan merkittäviä tapahtumia, ihmisiä, oloja ja eri yhteiskuntakerrosten elämää sellaisina kuin kukin asia on mielikuvaani ilmaantunut. Esitys ei pyri olemaan kansamme keskiajan historia, vaan sarja aikajärjestyksessä toisiaan seuraavia tuokiokuvia ja näkyjä. Näistä toiset rakentuvat tunnustetuille, tiedemiestemme tutkimuksiin perustuville tosiasioille, toiset otaksumille. Olen kuitenkin kaikissa koettanut pysytellä historiallisella pohjalla sikäli, ettei mielikuvituksenkaan luoma kuva tai kertomus sotisi todennäköisyyttä vastaan. Missä tutkijain mielipiteet käyvät ristiin — sellaisia kysymyksiä on paljon — siinä olen valinnut mielestäni totuudenmukaisimman ratkaisun. Lukuisat kysymykset jäänevätkin ainiaaksi ehdottoman varmasti ratkaisematta, sillä keskiajalta säilynyttä aineistoa on loppujen lopuksi vähän. Olen myöskin katsellut asioita suomalaisesta näkökulmasta, joka ei läheskään aina ole sama kuin oppikirjoissamme etenkin aikaisemmin viljelty katsantokanta.
Suomenkin keskiaikaa sanotaan usein pimeäksi ajaksi. Sellainen se epäilemättä olikin, mutta varjojen ohella siinä näkyy paljon valoakin. Yksinomaan pimeydessä vaeltava kansa ei olisi voinut säilyä vuosisatojen halki ja lännen ja idän ankarassa puristuksessa omaperäisenä kansana, jopa lisäksi tuntuvasti kehittyäkin.
Kansallinen henki säilyi huomattavan vahvana näinä vuosisatoina. Sen juuret pohjautuivat syvälle entiseen, pakanuuden aikaiseen itsenäisyyteen. Ja silloinen kirkko, jota johtivat suomalaiset piispat ja jonka papisto oli melkein kauttaaltaan kotimainen, tuki aikansa valoa ja valistusta levittäessään samalla lujasti suomalaisuuttakin. Kansamme säästyi myöskin, suurin piirtein katsottuna, useimpien muiden kansojen pahimmasta vitsauksesta, maaorjuudesta. Tämä seikka on luettava suureksi onneksi.
Rajoitettu tila on pakottanut supistamaan monet kiintoisat, silloisia oloja kuvaavat asiat sangen suppeiksi, ja monet on täytynyt samasta syystä kokonaan sivuuttaa. Lyhyimmissäkin kertomuksissa olen koettanut saada selville asian ja jättänyt koristelut.
Koneellinen kuvien monistamistaito ei ole vielä sillä tasolla, että se pystyisi ehdottoman uskollisesti esittämään alkuperäisen kuvan jäljennöksen. Alkuperäiseen kuvaan tarkoitettu tuntu ja henki kuoleentuu koneellisessa jäljennöksessä. Väritkin kärsivät. Tätä valitettavaa seikkaa voitaneen tuskin milloinkaan korjata, sillä kone pysyy aina koneena. Tätäkin osaa tehdessäni olen saanut nauttia monien tiedemiesten arvokasta ja aulista apua.
Valtion arkeoloogi, tohtori Juhani Rinne on auttanut minua antamalla tietoja ja tärkeitä neuvoja erinäisissä vaikeissa kysymyksissä. Hänelle esitän kiitokseni. Professori Alfr. Hackman, tohtorit Sakari Pälsi, Albert Hämäläinen, T.I. Itkonen ja maisteri N. Clewe ovat valaisseet monia epäselviä asioita. Heille, samoinkuin monille muillekin, joiden nimien luetteleminen kävisi pitkäksi, lausun täten kiitokseni.
Erikoisessa kiitollisuuden velassa olen sotamuseon ja -arkiston hoitajalle, kanslianeuvos Kaarle Soikkelille. Keskiaikaisten pitäjäin olojen tuntijana hän on antanut monta arvokasta neuvoa. Hän on myöskin tarkastanut sanalliset esitykset kahteen kertaan, käsikirjoituksina ja viimeisinä korjausarkkeina.
Lukuisista keskiajan katolista kirkkoa koskevista erikoiskysymyksistä olisi minun ollut vaikea selviytyä pätevän asiantuntijan avutta. Monsignore Aadolf Carling on tässä minua opastanut vaivojaan säästämättä sekä myöskin tarkastanut katolista kirkkoa koskevat luvut. Hänelle kohdistan hartaat kiitokseni. Latinalaisen tekstin oheen liitetyt käännökset ovat monsignore Carlingin käsialaa.
Viime talvena läntisiin naapurimaihin ja Saksaan tätä teosta varten tekemäni aineiston keräysmatka oli mahdollinen Alfred Kordelinin Säätiön myöntämällä avustuksella, joka mainittakoon kiittäen, vaikka matkan pääasialliset tulokset näkyvätkin vasta teoksen kolmannessa osassa.
Kansallis-Osake-Pankki on edelleen tukenut työtäni. Esitän siitä kiitokseni.
Tietäen tämän keskiaikana eläneiden isien työtä kuvailevan työni puutteelliseksi uskallan kuitenkin päästää teokseni tämän osan kansalaisten käsiin siinä toivossa, että sekin osaltaan valaisisi menneisyyttämme, ja siinä uskossa, että entisyyden tietäminen on tulevaisuuden pohja.
Aarno Karimo.
VALTAVOIMIEN KAMPPAILU
RISTIN TAIKA
Kristinuskon innokas levittäminen Lounais-Suomeen jatkui Nousiaisten lähetyssaarnaajiksi sanottujen hengenmiesten toimesta piispa Henrikin kuolemankin jälkeen. Uusi usko voitti siellä nähtävästi jo muutamissa vuosikymmenissä ylivoimaisen jalansijan. Arvattavasti suomalaisetkin miehet saarnasivat kääntymystä kansan omalla kielellä, ja olihan kristinuskolla jo ennen ensimmäiseksi ristiretkeksi mainittua sotaretkeäkin Lounais-Suomessa vahva asema. Asujaimiston erimielisyyskin valmisti uudelle uskolle hyvän leviämismahdollisuuden. Kappeleita ja kirkkoja rakennettiin. Puukirkot tuhoutuivat, mutta kivikirkkoja kohosi pian niiden sijaan. Nousiaisten ja Rantamäen kirkkoja arvellaan maamme vanhimmiksi kirkoiksi.
Kesäyön kumman kuultava hämy himmensi taivaan, maan ja veden.
Valkoinen usva nousi joen notkosta. Se levittäytyi rantaniitylle, kietoi sisäänsä venevalkaman, pajupensaat ja lepikon, kiipesi loivaa rinnettä pitkin korkeammalle ja tapaili heilimöivää viljaa. Hellävaroen, pahaa tekemättä se kosketti tähkäpäitä ja laittoi niihin kimaltelevat kastehelmet. Sen henki oli lämmin.
Ruisrääkkä narisi viljan seasta tuttua narinaansa. Sirkka, yön laulaja, ymmärsi rääkän puheen ja vastasi siihen omalla tavallaan.
Koillinen taivaanranta alkoi jo hieman vaaleta. Metsäiset kukkulat ja harjanteet kohosivat utumerestä tummina ja varjottomina saarina. Päivännousuun oli vielä aikaa.
Kolme tiukkaa iskua kajahti usvan seasta, venevalkaman suunnalta. Rantakaislikossa ruokaansa sukelteleva sorsa säikähti, mutta rauhoittui jo samalla. Se tunsi oman rantansa tavat ja älysi iskut Perämaan ukon tutuiksi iskuiksi. Niinhän se aina teki kalaan lähtiessään, löi kolmella melan iskulla tapin kiinni heitettyään sitä ennen konttinsa keulateljolle.
Kovinpa aikaisin Perämaan ukko oli nyt liikkeellä. Tavallisesti saapui vasta päivän nousun aikoina.
Ukko painalsi veneen vesille ja lähti soutamaan hiljakseen, mihinkään kiirehtimättä. Veneen keula halkaisi usvan, mutta perän kohdalla se jo sakeni taas yhteen.
Vene kierrätteli joen mutkia. Soutaja ei nähnyt rantoja eikä muitakaan merkkejään, mutta vene kulki erehtymättä siitä, mistä oli kuljettava. Ukko oli soutanut ikänsä tätä samaista jokea ja tiesi sen jokaisen käännälmyksen, tunsi jokaisen veneen pohjaan yltävän kivenkin ja sousi nytkin sillä tiedollaan.
Muutamassa mutkassa ukko työnsi airon usvaan ja tunnusteli. Airo kolahti vedessä törröttävään vaajaan. Siinä hänellä oli keväisin äärimmäisin rysänsä ja kesäisin etäisin verkkonsa, ja sen kohdalla loppuivat kotivedet. Siinä hän pysäytti veneensä, siirtyi perätuhdolle ja selkäsi verkon. Viitisen vaaksan mittaista ahventa kertyi saaliiksi. Ukko heitti ne veneen pohjalle ja siirtyi taas soutamaan. Omien vesien ulkopuolelle hän suuntasi kulkunsa.
Tuttuja olivat nämäkin paikat. Niitäkin hän oli ikänsä soudellut vapaiden miesten käräjissä ja kauppamatkoilla, olipa kulkenut sodankin asioilla. Nyt hänellä oli kuitenkin toimitettavanaan uusi ja outo asia. Hän, seutukuntansa paatunein pakana, oli menossa katsomaan uuden Jumalan uutta tupaa. Ja siinä sekä siihen liittyvissä seikoissa hänen ajatuksensa nyt askartelivat, kuten jo olivat askarrelleet viikkoja, kuukausia, jopa jonkin vuodenkin.
Niin, aika oli ennättänyt Perämaan ukon edelle. Uusi usko oli työntänyt tieltään isien jumalat. Vanhat ja nuoret olivat jo siihen taipuneet, ken hyvällä, ken pakolla. Kaikki muut perämaalaisetkin oli vedellä kastettu, hän yksin oli kastamatta. Hänen omat poikansakin olivat olleet rakentamassa Ristin-Kiesukselle tupaa — kirkoksi ne sitä sanoivat — ja eilen olivat lähteneet joukolla kirkolleen ollakseen ajoissa ja juhlien alkaessa hekin saapuvilla. Tänään vihittäisiin kirkko, ja siihen toimitukseen oli kuulutettu kokoon laajalti kulmakunnan kansaa. Sinne oli nyt matkalla Perämaan ukkokin, ei kuulutuksien ja käskyjen voimasta, vaan oman mielensä viemänä. Olivathan ne kertoneet ukollekin yhtä ja toista valkean jumalan uudesta tuvasta ja palvomisen menoista. Enimmäkseen se oli mennyt yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta viime aikoina se oli ruvennut ajatteluttamaan. Ja nyt se oli pannut lähtemään kirkolle tunnustelemaan ja tutkimaan ristin taikaa.
Yksin, muiden näkemättä, Perämaan vanha pakana tahtoi katsella uuden jumalan tupaa. Siksi hän souteli sinne yksin ja usvaisena yönä. Melkeinpä niinkuin hävettikin muille näyttäytyminen mokomalla asialla soudellessa.
— Joen varrella kuuluu olevan sen kirkko, juuri siinä paikassa, mihin härät väsähtivät vetäessään Köyliöstä Henrikki piispan ruumista. Siihen paikkaan oli määrättyä pyhättö rakennettavaksi ja siinä se nyt kuuluu seisovan...
Perämaan ukkokin oli kerran nähnyt Henrikki piispan. Moniahta vuosi siitäkin jo oli aikaa. Silloin oteltiin viimeinen tuima ottelu Ruotsin kuninkaan sotilaiden kanssa niiden tullessa tuomaan uutta uskoa miekalla ja verellä. Ja silloin Karppalaisenkin tietäjä sortui piispan jalkojen juureen.
— Miekankohan vai sanan voimalla Karppalainenkin lienee sorrettu? Ehkäpä piispalla oli tiedossaan lujemmat taiat, apunaan isommat henget...
Perämaa oli päässyt livahtamaan metakasta ja säilynyt pakkokasteelta. Rauhassa hän oli sen jälkeen elellyt takamaillaan, jonne vieraita harvoin osui. Nousiaisten saarnamiehet olivat tosin siellä pistäytyneet jonkin kerran perämaalaisia kastamassa, mutta ukko Perämaa oli aina pyörähtänyt ajoissa metsään ja pysytellyt siellä siksi, kunnes papit ja sotilaat kaikkosivat kylästä.
— Niinpähän tuota on säilynyt, säilyneekö vastakin...
— Sanovat Köyliön Lallinkin jo sortuneen. Siltä oli muka lähtenyt tukka päästä, kun piispan surmattuaan pani sen hiipan päähänsä. Joutavaa on juttua. Lallilla oli tukka päässään vielä viimeksikin tavattaessa. Näinhän tuon selvästi sille ruokaa viedessäni. Mutta mistäpä ihmiset sen tietäisivät, kun Lallin täytyy henkipattona piileksiä. Luotetuimmille vain uskaltaa näyttäytyä, ja aina ovat vieraat sotilaat sittenkin kintereillään, ajavat kuin koirat yksinäistä sutta. Nyt Lallikin kuuluu jo sortuneen. Harjavallan takamaille oli rakentanut majansa. Hiirien ahdistamana oli kiivennyt puuhun, pudonnut järveen ja hukkunut. Näin kerrotaan. Vai lieneekö siirtynyt vieläkin etäisempiin metsiin, Lapin korpeen...
— Kun Lallilla oli tukka päässään, niin turhaa juttua lienevät siis ne muutkin tarinat. Totena ne sentään kertovat siitäkin sokeasta ukosta, joka sai näkönsä siveltyään silmiään piispavainaan peukalolla. Köyliön jäältähän se löytyi, varis siellä kuului sitä jääkimpaleella nokkineen. Saattaa tarina olla tosikin. Peukalossa mahtoi hyvinkin asua piispan voimallinen taika. Kertovat monia muitakin tarinoita, mutta osanneeko noita uskoa tai olla uskomatta. Katsomalla ja kuulemalla on saatava selvyys, kun ei muuten saa.
Usva alkoi hälvetä. Aamurusko punasi jo taivaanrannan koillisten metsien takana. Rantakoivikot, niityt ja pellot heräsivät uuteen päivään, jonka koittoa lintujen moninaiset äänet yltyivät ylistämään. Hauki molskahti kaislikossa. Harakka lensi räkättäen joen yli.
— Hyvääkö tietänee vai pahaa...?
Vene lipui jo asutuille seuduille. Joen äyräät, pensaat ja puut kuvastuivat sen tyveneen pintaan usvan yhä hälvetessä. Suuri rauha otti valtoihinsa Perämaan ukonkin, ja hän syventyi katselemaan maan ja veden kisailua. Äkkiä hän kuitenkin hätkähti, ja hänen katseensa iskeytyi veden kalvoon. Kultaisen ristin kuvajainen siinä häikäisi silmän.
Yllättämällä se puikahti näkyviin. Nousevan auringon ensimmäiset säteet kultasivat kirkon harjaristin, ja samalla se lennättäytyi veden kalvoonkin. Jo hahmottui veteen rakennuskin, valkean jumalan uusi tupa.
Perämaan ukko unohti soutamisen. Vene lipui itsekseen aikansa, töksähti pinnanalaiselle kivelle ja jäi siihen.
Paatunut pakana katsoi kauan ja totisena kultaisen ristin kuvajaista.
— Sellainen niillä on taikamerkkinsä. Siinä niillä on voimansa. Tuon merkkinsä turvissa ne vaeltavat...
Aurinko nousi yhä korkeammalle ja yhä kirkkaampana ristikin loisti.
— Kunpahan sanoisi salansa...
Vihdoinkin ukko kohotti katseensa. Siinäpähän itse kirkkokin seisoi, korkeahkolla äyräällä rantakoivujen takana, seisoi uutuuttaan hohtavana. — Hirsistä on salvettu ja katto tervattu. Paljon on tavallista tupaa isompi ja muodoltaankin osittain outo. Sen sisällä säilyttänevät taikojansa...
Hän havahtui vihdoin aatoksistaan.
— Lienee lupa katsoa lähempääkin.
Vene työntyi rantaan. Ukko vetäisi sen keulan maankamaralle ja asteli kirkolle. Kahteen kertaan hän sen sitten kiersi ja katsoi tarkoin. Ikkunat olivat pienet ja korkealla eikä niistä ylettynyt näkemään sisään. Eikäpä olisi ollut hyötyä, vaikka olisi yltänytkin, sillä niihin oli pingoitettu vasikannahan kalvo. Se päästi valon kelmeänä lävitseen, mutta esti näkemisen.
— Jospahan yrittäisi sisään...
Siinähän olikin ovi. Ukko tarttui ripaan ja aukaisi uksen. Sisältä lehahti vastaan hopean, kullan ja koreiden kankaiden loisto. Katse osui korkeaan korokkeeseen, jonka ympärillä paloivat paksut kynttilät. Korokkeella oli kalliisti koristettu arkku.
Perämaan ukko perääntyi säikähtäen ja painoi oven kiinni.
— Piispavainajan ruumis! Sen henki saattaa suuttua ja tekee ties mitä...
Perämaa seisoi vielä tuokion kirkon edustalla. Sitten hän asteli vesille ja meloi kauemmaksi toiselle rannalle. Varjoisan paikan hän siellä valitsi, sellaisen, josta kirkko näkyi pensaikon lomitse.
Aamu selkesi jo ihan kirkkaaksi. Nummen kylän taloista kuului jo heräävien ihmisten ääniä ja karjankellojen kalkatusta.
Perämaa teki risuista pienen nuotion, sytytti tuluksillaan tulen ja paistoi tuhassa aamuiset ahvenet. Kontistaan hän otti kyrsän ja nokareen voita.
Kontti näytti kovin kuluneelta, tehtävänsä täyttäneeltä.
— Vanhapa jo olet, konttirukka. Vanha on vene ja vanha on mieskin. Jumalan tupa tuolla on uusi. Vastakkain tässä nyt olemme, vanha aika ja uusi. Taitaa olla meidän aikamme jo mennyttä, uuden tullutta. Sellaiset ovat merkit.
Syötyään hän jäi istuskelemaan rannalle. Asia oli toimitettu ja kotiin olisi sopinut kääntyä, mutta mieli ei vetänyt oikein sinnekään. Ja niin kului aika.
Jokunen vene kansaa täynnä kiisi ohi. Kirkolle olivat menossa. Soutajat katselivat kummastuneina ukkoa. — Kas Perämaan pakanaa, kun on eksynyt ihmisten ilmoille, virkettiin muutamasta veneestä. — Millähän lienee asialla?
— Omat olkoot asiansa.
Kirkolle näkyi kerääntyvän jo runsaasti kansaa. Ryhmissä seisoskelivat ja odottelivat. Ja yhä uusia saapui, kunnes mäki oli valkoisenaan. Kirkon pienempi kello helähti soimaan.
Perämaa hätkähti kuullessaan oudon äänen. Suuri kello yhtyi pienemmän soittoon.
Kumeana ja juhlallisena kellojen ääni kantautui peltojen ja niittyjen yli. Se tuntui kiirivän etäisimpiinkin korpiin. Miehet ottivat lakin päästään ja naiset nyykäyttivät.
Loistava kulkue asteli väkijoukon lomitse.
— Siinä lienevät päätaikurit.
Kansa työntyi kulkueen mukana kirkkoon. Perämaa istuskeli yhä paikoillaan. Hänen mieleensä lennähti hurja ajatus:
— Jospahan ottaisi ja virittäisi tulen nurkan alle. Hyvin tuiskahtaisi tuleen, kuivaa on puu ja tervainen katto. Savuna nousisi ilmaan, ryskeellä palaisi poroksi, väkineen, kaikkineen. Salvan vain asettaisi ovelle. Silloinpahan nähtäisiin, pystyvätkö piispan luut tekemään ihmeitä. Jopahan olisi...
Vanhan pakanan kasvot jähmettyivät tuikeaan hymyyn, mutta tätä hymyä kesti vain hetkisen. Piirteet vavahtelivat kuin ankaran kamppailun järkyttäminä. Vähitellen ne sulivat. Kovuus vaihtui yksinäiseksi alakuloisuudeksi.
— Seisköön paikoillaan minun käteni koskematta. Jos on ollakseen, niin on, jos mennäkseen, niin meneepähän muutenkin.
Nyt vasta hän muisti, että kirkon sisällä olivat hänen omat poikansa ja tyttärensä.
— Mitähän ne siellä toimittavat?
Outo halu veti kirkkoon. Se tuli jostakin, mistä lienee tullutkin, eikä Perämaa ruvennut sen syntyä arvioimaan. Hän työnsi taas veneensä vesille, meloi joen yli ja asteli kirkon ovelle. Varovasti hän sitä raotti. Samalla tuli sisältä nuori, ruskeakaapuinen munkki.
— Lasketaankohan paatunut pakana Ristin Kiesuksen kirkkoon? Perämaa kysäisi.
Munkki katsahti häneen oudoksuen, mutta vastasi: — Käy sisälle ja ollos siunattu.
Perämaa asettui ovenpieleen. Peremmäksi ei olisi sopinutkaan, sillä kirkko oli reunojaan myöten täynnä väkeä.
— Tuolla taikovat, Perämaa ajatteli nähdessään päiden yli kurkottaessaan kirkon perällä loistavapukuisten pappien joukon.
Niistä joku tuntui laulavan, joku vuorollaan lukevan. Ja menoihin vastasi jostakin helein äänin kuoro. Taikojat ristivät vähän väliä silmiään ja kansa teki samoin. Hyvänhajuisen kitkerää savuakin kohosi ilmoille ja levisi kaikkialle kirkkoon. Se tuntui ikäänkuin huumaavan. Salaperäisiltä nämä menot näyttivät puolihämärässä nähtyinä.
Perämaa koetti kuunnella pappien puhetta, mutta ei jaksanut ymmärtää. Outoa kieltä tuntuivat puhuvan.
Äskeinen munkki tuli taas sisään.
— Mitä kieltä ne puhunevat? Perämaa tiedusteli hiljakseen munkilta.
— Latinaksi sitä sanotaan. Se on pyhän kirkkomme kieli.
— Mitähän mahtavat sanoa?
— Kristikunnan herraa ja hänen valtansa täydellisyyttä ylistävät.
Kotvan jatkui tätä menoa. Tuntui jo raukaisevan. Mutta sitten nousikin juuri parahiksi kummalliseen, suurelta ja koreaksimaalatulta pytyltä näyttävään laitokseen muuan pappi. Hän sanoi sanottavansa selvällä suomenkielellä.
Piispavainajan moninaisista ihmeteoista hän kertoi hartaasti kuuntelevalle kansalle.
Tässä ajallisessa elämässä moni saa jo tautienkin muodossa kärsiä syntiensä rangaistusta. Moni on kuitenkin päässyt vaivastaan ja rangaistuksestaan piispavainajan puoleen kääntymällä. Hän armahtaa nöyrästi katuvia ja saattaa heille parannuksen.
Niinpä kärsi eräs Kyrön vaimo täydellistä sokeutta. Hän teki pyhiinvaellusmatkan ja rukoili hartaasti apua pyhältä piispalta, joka hänelle antoikin takaisin silmien valon.
Samoin oli muuan Kyrön mies jalastaan rampa. Hän lupasi nöyrässä rukouksessa käydä palvomassa piispan maallisia jäännöksiä, jos piispa parantaisi hänen jalkansa, ja niin tapahtuikin.
Eräältä Vehmaan talolliselta kuoli tytär. Vanhemmat surivat häntä itkien ja pyhää piispaa rukoillen. Silloin kuollut heräsi äkkiä henkiin ja tuli samalla aivan terveeksi.
Pappi kertoi monia muitakin ihmeellisiä tapahtumia. Hän osasi sanoa sanansa vakuuttavasti ja tiesi tarkoin nimetä kunkin ihmeteon. Häntä oli uskottava.
Perämaan ukon ajatukset kallistuivat puoleen ja toiseen. Jokin pani vastaan, mutta jokin käski uskomaankin.
— Kaipa lienee sitten asia, kuten on sanottu. Voimaa oli piispalla eläessään, Karppalaisenkin tietäjän osasi kukistaa. Miksipä ei olisi kuoltuaankin. Tosiksi pitänee uskoa.
Menot jatkuivat. Kansa kulki piispan arkun luokse ja lankesi polvilleen. Papit pirskoittivat polvistujain päälle siunattua vettä. Poikain kuoro lauloi harrasta ylistyshymniä. Perämaa yksin jäi seisomaan paikalleen.
Muuan vanhempi, lempeäkatseinen, valkokaapuinen munkki silmäsi tuon tuostakin oven suussa seisojaa. Ruskeakaapuinen, nuori munkki sille jotakin kuiskutteli ja osoitteli Perämaata. Vihdoin vanhempi tuli jo luokse.
— Et mene muiden tavalla kunnioittaen rukoilemaan piispan jäännöksiä? hän sanoi.
— En. Olen pakana.
— Miksi tulit tänne, kun olet pakana?
— Tulin näkemään ja kuulemaan.
Munkki ei sanonut mitään, vaan siirtyi jälleen paikalleen. Mutta sieltäkin hän useasti katsahti liikkumattomana seisovaa pakanaa.
Menot jatkuivat taukoamatta tiiman toisensa jälkeen. Ilma kävi savusta yhä sakeammaksi ja yhä enemmän tuntui raukaisevan, tuntuipa jotenkin turruttavankin. Perämaankin mietteet kulkivat epäselvinä ja ikäänkuin kaukaisina, vieraina ajatuksina. Hän tunsi olonsa oudoksi. Messusivatkin taas latinaksi, joten sitäkään ei ymmärtänyt.
Lopultakin menot päättyivät. Illempana ja seuraavanakin päivänä niitä jatkettaisiin. Kansa vaelsi ulos nauttimaan eväitään ja lepäilemään.
Perämaakin lähti. Hän asteli verkalleen, muista välittämättä kauemmaksi koivujen siimekseen ja istahti siellä sammalpäiselle kivelle. Kirkonkello helähti taas soimaan. Se tuntui kumahtelevan voittoisana ja vastustamattomana. Ja sen ääni tuntui nyt kantautuvan entistäkin etäisempään korpeen.
Perämaa heräsi aatoksistaan vieraan käden koskettaessa hänen olkaansa. Siinä seisoi äskeinen valkeakaapuinen munkki. Hän istahti viereiselle kivelle ja virkkoi hymyillen:
— Mitä näit ja kuulit?
— Paljon näin ja kuulin, mutta paljoa en ymmärtänyt, Perämaa vastasi.
— Arvioitko näkemäsi ja kuulemasi hyväksi vai pahaksi?
— En hyväksi, en pahaksi. En osaa tällä näkemällä asiaa lopulleen arvioida.
— Olet pakana, sanoit. Uteliaisuusko sinut tänne veti vai salainen halu?
— En osaa sanoa. Ehkä niin, ehkä näin. Halusin tietää ristisi voiman ja taian. Lieneekö silmin nähtävissä, korvin kuultavissa...
Sitten hän jatkoi:
— Olen näinä ajastaikoina nähnyt tämän kulmakunnan kansan luopuvan vanhoista jumalista. Jumalasi on vetänyt puoleensa, vanhat eivät ole jaksaneet pitää puolellaan. En osaa sanoa, missä on vika. Tulin tänne etsimään syvimpiä syitä. Haluaisin tietää, miksi nykyinen kansa ei enää tule toimeen sillä uskolla, jolla isät tulivat.
— Etsit totuutta, vanhus. Kuljet tietäsi rehellisesti ja sen luen sinulle kunniaksi. Etkö pelkää, että sinut kastetaan väkipakolla uuteen uskoon?
— Kannettu vesi ei pysy kaivossa.
— Samoin minäkin ajattelen. En ole kiihkoilija, en halua taivuttaa ketään väkisin, sillä tiedän, että aikanaan on kuitenkin uusi usko lopullisesti voittava kaikkialla.
— Miksi se voittaisi? Laajalti on maata ja paljon on sisämaissa uskosi vastustajia.
— Se voittaa siksi, että siinä on totuus.
Kauan he vielä tarinoivat, munkki ja pakana. Sitten he erosivat. Lähtiessään munkki virkkoi:
— Jos myöhemmin kaivannet lisävalaistusta, niin kysy vain minua, veli Augustinusta. Tämän kesän olen vielä täällä. Syksyllä lähden sisämaahan, viemään hämäläisille tietoa pyhästä uskostamme.
— Älä lähde. Hämeen miehet tappavat sinut.
— Korkein toivoni on kuolema Herrani ja Mestarini puolesta.
Pakana katsoi munkkia pitkään, mutta ei virkkanut mitään. Kotiin soutaessaan hän mietti mielessään, että kumma voima mahtaa olla uudessa uskossa, kun sen julistajat lähtevät ilolla varmaan kuolemaan.
Viljan korjuun päätyttyä Perämaan ukko souteli jälleen Nousiaisten kirkolle ja kysyi siellä veli Augustinusta.
Vanha pakana oli jo miettinyt asiansa ja tehnyt päätöksensä. Hän luopui isiensä jumalistapa veli Augustinus kastoi hänet kristinuskoon.
Hymyillen munkki virkkoi:
— Tästä lähtien olkoon nimesi Johannes, sillä tapasimme toisemme pyhän Johanneksen päivänä, samana juhlapäivänä, jolloin Nousiaisten kirkko vihittiin.
SIGTUNAN HÄVITYS
Karjalaiset tekivät vanhan riimikronikan säilyttämän tiedon mukaan v. 1187 sotaretken Ruotsiin, tunkeutuivat valtakunnan sydämeen ja hävittivät perinpohjin pääkaupungin, Sigtunan. Tämä uhkarohkea retki kestää vertailun minkä mainion viikinkiretken kanssa hyvänsä. Se edellyttää myöskin korkealle kehittynyttä laivanrakennus-, sota- ja purjehdustaitoa sekä määrätietoista kuria. Retkellä oli mahdollisesti eestejä mukana. Suomalaisten vanhoista sotamatkoista on Sigtunan retki ainoa, josta jälkimaailmalle on säilynyt luotettava tieto. Toimeenpanijoiden nimiä ei sitävastoin tunneta. Retken tekemisen novgorodilaisten yllytyksestä saattaa hyvin käsittää, sillä karjalaiset ja novgorodilaiset toimivat näinä aikoina usein yhdessä, joka yhteistyö maantieteellisten seikkojen ohella johtui ehkä veriheimolaisuudestakin — olihan Novgorodin viidestä perustajaheimosta kokonaista kolme karjalaista sukujuurta.
Karjalan ja Novgorodin miehet pitivät neuvottelua.
Vihollisen laivasto oli tunkeutunut yllättäen Nevajokea myöten Aallokkaaseen. Se oli tosin taistelussa voitettu, mutta sen tulo oli jo sinänsä paha merkki. Länsi uhkasi Karjalan miesten ikivanhaa vapautta.
Ruotsi oli saanut jo vahvan jalansijan suomalaisten maassa ja levittäytyi sikäli sisämaahankin päin, hämäläisten asuinpaikkoja kohden. Idempänäkin se valtasi alaa. Omilla miehillään se jo asutti Suomenlahdenkin rantamaita. Vieraat miehet liikkuivat jo karjalaisten vesien lähistöllä. Uudeksimaaksi vieraat sanoivat näitä seutuja. Turvakseen he olivat rakentaneet sinne linnan, sijoittaneet sen korkealle mäelle ja aivan kulkuväylän varrelle. Toinen linna sijaitsi siellä jo ennestään. Sen olivat rakentaneet etelämpää purjehtineet vieraat, tanskalaiset. Se vartioi Hämeestä tulevan joen suuta ja vallitsi Saksanniemen kauppapaikkaa. Linnaan oli suoritettava runsas vero, mikäli halusi päästä sen ohitse jokea pitkin Saksanniemeen. Tästä linnasta ehti päivän purjehduksella karjalaisten vesille. Ja niinpä pääsi siitä toisestakin, sillä linnat olivat lähekkäin, tanskalaisten idempänä, ruotsalaisten lännempänä.
Ajat olivat siis pahat.
Vaara vaani karjalaisia idästäkin, mutta tämän uhkan he arvelivat pienemmäksi. Novgorodin miehetkin olisivat mielellään levittäneet valtaansa Karjalaan. Monesti he olivat sitä yrittäneetkin, mutta karjalaiset pitivät puolensa. Nyt oltiin liitossa länttä vastaan. Sen tekoa helpotti sekin asia, että suurin osa Novgorodin väestä oli omansukuista. Karjalaisperäisiähän oli alkujaan kolme tämän maan viidestä heimosta.
Uskon asia pyrki joskus sotkemaan välejä. Novgorodilaiset olivat omaksuneet Bysantista tulleen kristinuskon ja tarjoutuivat välittämään sen karjalaisillekin. Nämä sallivat saarnamiesten kulkea keskuudessaan, mutta pitivät samalla jäykästi kiinni isiensä jumalista. Tämän asian vuoksi ei sodittu. Novgorodilaiset arvelivat, että kääntyvätpähän karjalaiset aikanaan. Ja jos eivät käänny, niin hyvä on näinkin. Kaupanteko sujuu uskosta välittämättä.
Nyt, ruotsalaisten asetuttua Itämeren ja Suomenlahden rannoille, asia sai Novgorodin miesten mielestä toisen käänteen. Ruotsalaiset saattoivat yhdessä kristittyjen suomalaisten kanssa ryhtyä kääntämään karjalaisia. Uskonsa antamisen palkaksi he ehkä ottaisivat karjalaisten maan. Niinhän oli otettu suomalaistenkin maa. Siihen ei sopinut suostua. Siksi kokoonnuttiin neuvottelemaan asioista.
Konon saarella, Aallokkaan länsirannikolla, päälliköt tapasivat toisensa. Kahtena päivänä harkittiin asioita.
Päätettiin estää ruotsalaisten tunkeutuminen idemmäksi. Siitä oltiin yksimielisiä. Keino vain oli keksittävä.
Novgorodin miehet arvelivat, että olisi vallattava Uudenmaan linnat ja tuhottava viimeiseen mieheen uusi ranta-asutus. Vaikka toinen linna olikin tanskalaisten, ei se haittaisi mitään. Samalla tehtäisiin heidänkin pyyteistään loppu. Uudeltamaalta voitaisiin sitten jatkaa hyökkäystä lännemmäksi. Novgorodilaiset ryntäisivät suurella voimalla maitse. Karjalaiset, jotka olivat parempaa merikansaa ja tunsivat tarkoin väylät, purjehtisivat meritse yhtä suurella voimalla.
Karjalaiset päättelivät suunnitelman hyväksi, mutta epäilivät samalla, että ruotsalaiset saattaisivat tuoda Ruotsista suuren sotajoukon ja estää hyökkäyksen Itämeren partaille, vaikka Uusimaa vallattaisiinkin. Ja varsinaisessa Suomessa oli sitäpaitsi runsaasti suomalaisten aikoinaan rakentamia vahvoja linnoja, joihin ruotsalaiset tietenkin turvautuisivat. Vain vaikeasti ja hitaasti ne voitaisiin valloittaa. Siihen mennessä ehtisivät jo Ruotsin puoleltakin joukot avuksi. Ja kun tanskalaisten linna Saksanniemessä vallattaisiin, niin juuttikin ehkä liittyisi ruotsalaiseen. Sekin seikka pitäisi tarkoin arvioida.
Näin neuvoteltiin puoleen ja toiseen. Vihdoinkin Vuokselainen, Kannaksen kuningas, virkkoi ratkaisevan sanan:
— Viisaasti olette sananne asettaneet ja hyviä keinoja keksineet, mutta puolitiehen olette pysähtyneet. Mikäli sotinemme ruotsalaista vastaan, on meidän sodittava pohjiaan myöten. Vihamies on kotoaan etsittävä ja pesäänsä tuhottava. Ruotsiin on purjehdittava ja siellä lopullinen isku iskettävä. On siellä käyty ennenkin, miksipä ei nytkin.
— On, on, karjalaiset myöntelivät. — Lähdemme sinne.
Novgorodin miehet olivat vaiti. He punnitsivat omia etujaan. Karjalaiset odottelivat vastausta.
Jeremei, novgorodilaisten vanhin, kuiskutteli kumppaneilleen:
— Menkööt. Jos tuhoutuvat retkellä, niin tuhoutukoot. Helpompi on meidän silloin vallata karjalaisten maat. Jos palaavat voittajina, niin on se samalla meidänkin voittomme. Mukaan emme lähde.
Ääneensä hän sitten virkkoi:
— Esityksesi on hyvä, Vuokselainen. Pesäänsä on lännen mies tuhottava. Kehoitamme siis ryhtymään asiaan ja lupaamme auttaa, mikäli apua tarvinnette. Mukaan emme osaa lupautua, sillä meillä ei ole ison meren aluksia. Maalla olemme tottuneet sotimaan. Ennen käyneinä tunnette myöskin tien paremmin kuin me. — Oikein puhut, Jeremei, ei ole teistä novgorodilaisista merelle. Aallokkaalla rämpinette, minkä osannette, meri on meitä varten. Lähdemme siis yksin, vai mitä arvelevat miehet? Ehkä otamme matkan varrella eestejä mukaamme, mikäli katsomme heidän apuaan tarvitsevamme ja mikäli heillä ei liene tarpeekseen sotimista tanskalaisten kanssa. Jo kuun vaihteessa lähdemme. Näin esitän päätettäväksi.
Näin päätettiinkin. Sitten hajaannuttiin, mutta sitä ennen Vuokselaisella oli vielä asiaa Jeremeille ja muille Novgorodin päälliköille.
— Uskon sinut hyväksi mieheksi, Jeremei, mutta vahvistettuna on sana aina vahvempi. Vaadin sinulta ja teiltä muiltakin lupauksen, että pidätte rauhan voimassa ettekä kavalasti hyökkää maahamme miehisten miesten ollessa sotapolulla vieraalla maalla.
— Saattanee tuon luvata.
— Vanno ristiäsi suutelemalla. Sellainenhan teillä lienee tapa tärkeissä asioissa.
Ryssä mieli kiemurrella vastaan arvellen sanankin riittävän, mutta huomatessaan vaatimuksen tinkimättömäksi hän myöntyi, otti rinnoiltaan ristinsä sekä vannoi ja suuteli. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.
Kuun vaihteessa karjalaiset kokoontuivat Koiviston salmeen. Tervakylkisiä, kuparikokkaisia sotapursia saapui läheltä ja kaukaa. Rantamaiden, Karjalan pohjan, miehet tulivat ensimmäisinä, mutta pian nähtiin jo suuren Aallokkaankin, jota vieraat sanoivat Laatokaksi, väen purjehtivan näkyviin. Nevajoen kautta heitä ilmaantui, mutta monet laskettelivat Vuoksen jokeakin pitkin ja edelleen Suomenveden kautta. Useat saapuivat lännempääkin ja jotkut osasivat tien merelle Saimaankin itäisiltä ja eteläisiltä rannoilta. Satoja pursia ja tuhansittain miehiä kertyi näin Koiviston kimalleleville vesille, jotka avautuivat länteen rannattomana ulappana.
Vuokselainen järjesti laivaston kuntoon jakamalla sen suuremmiksi ja pienemmiksi osastoiksi kunkin kotiseudun ja aluksien laadun mukaan. Hän määräsi purjehdittavaksi pitkin Inkerin ja Eestin maan rannikkoa, ettei Uudellamaalla saataisi retkestä vihiä.
Komeana ja loputtomalta näyttävänä jonona karjalaisten laivasto purjehti lännen vesille. Eestin rannikolla joukko eestien aluksia liittyi mukaan. Sama karjalaisten tavoin kuohahteleva veri ja sama viha sekä sama sotaisten seikkailujen halu heidätkin veti mukaan. Ja hekin tunsivat ennen samoilla asioilla käyneinä tien ruotsalaisten kotimaahan.
Hiidenmaan kohdalta laivasto suuntasi kulkunsa suoraan Itämeren yli länteen ja saapui illalla siihen kohtaan, jossa Ruotsin laaja sisäjärvi Mälar laskee vetensä mereen. Sisämaassa, Mälarjärven niemekkeessä, sijaitsi rikas Sigtuna, valtakunnan pääkaupunki ja arkkipiispan asuinpaikka. Tähän päämäärään laivasto pyrki.
Ruotsalaiset olivat lujilla varustuksilla salvanneet pääsyn Mälariin. Heidän apunaan oli järvestä mereen varsin vuolaana virtaava vesi. Vuokselainen osasi kuitenkin avata tien. Hän jakoi joukkonsa kahteen osaan, laski ne maihin kauempana ja valloitti äkkiyllätyksellä varustukset maalta käsin. Laivasto nousi Mälariin.
Karjalaiset olivat usein ennenkin purjehtineet sotaretkillä Mälarilla. Pienin joukoin näitä ryöstöretkiä oli kuitenkin tehty ja viime aikoina ne olivat jo melkein lakanneetkin. Ruotsalaiset eivät osanneet niitä enää erikoisemmin pelätä eikä niiden varalle varustautua. Sigtunan kimppuun ei kukaan ollut aikaisemmin uskaltautunut. Se eli omassa rauhassaan ja turvallisuutensa täydessä tunnossa. Almarstäketin kapean salmen rannoilla sijaitsevat linnoitukset sulkivat viholliselta pääsyn pääkaupungin vesille.
Karjalaislaivasto lymyili keskipäivän ajan monien saarten suojassa. Muuan kalastaja näki sen siellä ja kiidätti tiedon Almarstäketiin, mutta hänen puheitaan ei uskottu. Illemmällä toivat meren rannalta maitse saapuneet pakolaiset toisen tiedon suunnattoman suuren vihollislaivaston tunkeutumisesta Mälariin. Heitäkään ei täysin uskottu, sillä asia tuntui mahdottomalta. Arveltiin sanantuojien peloissaan liioitelleen ja luulleen muutamaa yön pimeydessä huomaamaansa alusta suureksi laivastoksi. Kaiken varalta lähetettiin sentään muutamia venekuntia tarkastamaan saaristoa ja tuhoamaan viholliset, mikäli niitä olikaan.
Venekunnat joutuivat arvaamattaan karjalaispursien piirittämiksi. Pakeneminen oli myöhäistä. Toiset tuhottiin, toiset otettiin vangiksi. Vuokselainen kiristi heiltä tarkat tiedot sekä Almarstäketin että pääkaupungin oloista ja miesten luvuista. Varustukset hän tiesi jo ennestään, sillä useampi hänen miehensä oli käynyt siellä aikaisemmin kaupoilla ja pitänyt silmänsä auki. Lisäksi hän sai tietää arkkipiispan vierailevan parhaillaan Almarstäketissä.
Vangit sanoivat Almarstäketin voimat vähäisiksi. Kun vihollishyökkäystä ei osattu odottaa, niin puolustusväki asui eri tienoilla sijaitsevissa kodeissaan ja tarvitsi kokoontuakseen päivän, jopa parikin. Vuokselainen tuli hyvilleen tämän tiedon kuultuaan, sillä se helpotti suuresti hänen suunnitelmiaan. Sotakuntoon miehitetty Almarstäket olisi voitu vallata vain ankaralla taistelulla, olisipa ehkä tarvinnut pitkän piirityksenkin.
Vuokselainen erotti joukostaan eestit ja osan karjalaisia sekä lähetti heidät maitse linnoituksien kimppuun. Itse hän jäi päävoimineen odottelemaan.
Kun eestit ehtivät perille ja taistelun melske alkoi kuulua, silloin laivastokin lähti liikkeelle. Se suuntasi kulkunsa vanhoilla rautaketjuilla suljettuun salmeen. Puolustajilla oli tarpeeksi tekemistä eestejä torjuessaan. Karjalaiset irroittivat ketjut, ja laivasto pujahti salmen lävitse kapeaan väylään, joka kahden penikulman pituisena vei Sigtunaan ja edelleen Upsalaan. Eestien piti saapua samoja jälkiä tehtyään selvän Almarstäketistä.
Laivasto kulki täysin purjein ja voimakkain airon vedoin. Jo avautuikin eteen Sigtunan selkä ja sen takana oli kaupunki. Aurinko läheni jo taivaanrantaa. Kaukana kiisi pieni Almarstäketistä pakoon päässyt pursi. Se kiiruhti viemään pääkaupunkilaisille tietoa vihollisen tulosta.
Orjat soutivat, hiki valui ja matka lyheni. Sotilaat odottivat intomielin pääsyä päämäärään.
Kaupungin kuuden kirkon ylväät tornit ja päädyt kohosivat korkealle. Kirkkojen ympärillä sijaitsivat tiheät taloryhmät lehtevien puiden varjossa järveen viettävillä rinteillä. Kaupunki kuvastui kauniina veden kalvoon.
Laivasto kulki pitkässä jonossa, kolme purtta rinnakkain ja Vuokselaisen pursi etumaisena. Kannaksen kuningas seisoi sen keulassa katsellen tarkoin silmäyksin edessä olevaa kaupunkia. Sitten hän viittasi perässä kulkeville aluksille. Vasemmanpuoleinen pursijono kääntyi heti vasemmalle, oikeanpuoleinen oikealle. Keskimmäinen alkoi levittäytyä laajaan kaareen.
Vuokselainen siirtyi oikeanpuoleisen jonon etupäähän. Soutajat ponnistivat kaikki voimansa, ja vesi kohisi koskina pursien keuloissa.
Kaupungissa vallitsi hämmennys ja hätä. Omin silmin nähtiin nyt sanantuojain puheet perällisiksi. Ja vihollisen voima oli sanottuakin suurempi. Selkä kuhisi täynnään sotapursia ja yhä uusia ilmestyi näkyviin.
— Auta, kaikkivaltias Jumala ja pyhä neitsyt!
Ihmiset juoksentelivat ristiin ja rastiin. Miehet hakivat aseitaan, kauppamiehet piiloittelivat rahojaan ja käsityöläiset tavaroitaan. Naiset siunailivat ja voivottelivat. Papit ja luostarien munkit kokoontuivat kirkkoihin rukoilemaan apua ja armoa. Ja kaiken yllä pauhasivat sotatorvet ja kirkkojen kellot. Ne kutsuivat aseisiin kaikki miehet ja nuorukaiset.
Miehet juoksivat aseensa tavattuaan korkeimmalle mäelle. Siellä, pyhän Pietarin kirkon tornissa seisoi Joonjaarli lähimpine miehineen tarkkailemassa vihollisen aikeita. Laivasto jakaantui juuri kolmeen osaan.
— Aikovat laskea maihin kaupungin takana ja molemmilla rannoilla sekä saartaa meidät, jaarli virkkoi. — Laivaston keskiosa levittäytyy laajaan kaareen estääkseen poispääsyn vesitse. Ehkä hyökkäävät järvenkin puolelta. Viisas mies vihollisella on päällikkönään, taitava on suunnitelmansa, pahaan pinteeseen panee meidät. Riittäneekö meillä väkeä kaikkialle, ja monet ovat tottumattomia aseen käyttöön...
Jaarli antoi viipymättä käskynsä. Päävoimat hän lähetti vastaanottamaan maihin ohjaavia hyökkääjiä, pienemmän osaston jätti vartioimaan kaupungin rantoja. Itse hän hyppäsi ratsun selkään, mutta jäi tuomiokirkon luokse, sillä sieltä näki parhaiten joka taholle.
— Mitähän kansaa lienevät viholliset? juostessaan lihavuuttaan läähättävä kultaseppämestari Sigibert huusi vierustoverikseen osuneelle tynnyrintekijä Freygeirille, joka ennen oli ollut mukana monissa taisteluissa.
— Karjalaisia. Näkeehän sen niiden pursien jyrkkäkaarteisista keuloista ja omituisista purjeista. Ne eivät tunne armoa.
— Herra varjelkoon meitä!
Vuokselaisen pursi karahti ensimmäisenä rantaan. Miekka kädessään kuningas syöksyi veteen ja edelleen rannalle.
Rannalta suhahti vastaan parvellinen heittokeihäitä. Joku suistui keihään satuttamana veteen, mutta toiset rynnistivät puolustajien kimppuun, Vuokselainen yhä etunenässä.
Hurjasti siinä iskettiin yhteen. Maa oli vallattava askel askelelta. Veri punasi rannan hiekan. Yhä uusia pursia päätyi rantaan, ja hyökkääjien joukkokin lisääntyi sikäli.
Jaarli näki pahimman vaaran uhkaavan itäiseltä rannalta ja karautti sinne. Hän syöksähti taistelevien joukkoon ratsain. Kirveen isku murskasi hänen hevosensa otsan, ja jaarlin oli ryhdyttävä taistelemaan jalan. Sitten hänelle tuotiin toinen hevonen, ja hän kiisi toiselle rannalle katsomaan, miten siellä olivat asiat.
Sielläkin karjalaiset tunkeutuivat eteen päin.
Tuotiin sana, että vahva karjalaisjoukko oli kiertänyt metsän suojassa keskustaan ja hyökkäsi siellä eristääkseen rannoilla taistelevat ruotsalaiset kaupungista.
— Vetäytykää heti varustusten taakse! jaarli huusi vastaukseksi.
Ruotsalaiset perääntyivät taistellen vallien taakse. Karjalaiset ahdistivat taukoamatta. Miehiä kaatui porttien eteen läjittäin, mutta vihdoin saatiin portit kiinni ja oltiin toistaiseksi turvassa. Taistelu hiljentyi. Molemmat karjalaisjoukot yhtyivät, ja ruotsalaiset odottivat, mitä tuleman piti.
Vuokselainen lähti katsomaan kaupungin vallituksia ja osoitti paikat, joihin hyökkäys oli kohdistettava. Aikoinaan hyvät ja vahvat multavallit olivat rappeutuneet, monesta paikasta purkautuneet ja puuosat mädänneet. Kun vihollinen ei milloinkaan ahdistanut, niin varustuksiakaan ei hoidettu.
Jaarli ratsasti, järjestettyään joukkonsa valleille, katsomaan, mitä järven puolelle jääneet viholliset tekivät. Siellä olikin kiusallista nähtävää.
Karjalaisten alukset soutelivat aivan rannan lähistöllä, melkein nuolenkantaman ulottuvilla. Väliin ne kerääntyivät isompiin ryhmiin ja näyttivät laskevan suoraan rantaan. Puolustajat kiirehtivät silloin uhattuihin kohtiin, mutta karjalaisetpa eivät ohjanneetkaan maihin. Kun puolustajia oli heidän mielestään kertynyt tarpeeksi yhteen paikkaan ja tiheään rykelmään, niin he pysäyttivät purtensa ja sinkosivat pursissaan olevilla jättiläisjousilla ja heittovehkeillä puolustajien joukkoon suuria nuolia ja tappavia kiviä. Moni sortui niiden satuttamana. Sitten karjalaiset soutivat toiseen kohtaan ja tekivät saman tempun. Puolustajat saivat kaiken aikaa juoksennella rantoja pitkin ja väsyivät.
Jaarli katseli tätä leikkiä harmistuneena. Hän käski miesten pysyä paikoillaan. Karjalaiset laskettelivat tämän huomattuaan monessa kohden melkein rantakiville ja näyttivät aikovan tosissaan maalle. Puolustajat syöksyivät hätään, mutta silloin karjalaiset taas perääntyivät ampuen surmannuoliaan. Taistelu leimahti maavarustuksilla uudelleen. Karjalaiset hyökkäsivät. Heidät torjuttiin, mutta he hyökkäsivät yhä uudelleen, milloin siellä, milloin täällä, väliin kaikkialla.
— Näyttää siltä kuin ne eivät hyökkäisi todenteolla, jaarli arveli. — Jotakin niillä on mielessä. Vai olisiko niiden rohkeus jo lamassa?
Jaarli erehtyi. Rohkeus ei ollut lamassa, sillä kiukku kiehui miehissä korkeana, ja he olisivat tahtoneet hyökätä, mutta Vuokselainen pidätteli heitä. Hän tahtoi säästää joukkojaan ja vallata kaupungin toisilla keinoilla sekä vähäisemmällä miesten hukalla.
Kesäyön pimein hetki oli jo lipumassa ohitse ja aamu sarastamassa. Silloin Vuokselainen kutsutti luokseen maalla taistelevien päälliköt ja jakoi käskynsä. Lopuksi hän virkkoi:
— Kun näette vihollisen valleilla vähentyvän, silloin hyökkäätte kaupunkiin.
Sitten hän siirtyi miehineen purteensa, joka kiisi järvellä olevien alusten luokse. Mukaansa hän käski kaksikymmentä muutakin alusta, kaikki miehiä täynnä.
Tarkasti varustuksia silmäten hän sitten kiersi koko pitkän rannan. Kolme kohtaa näytti hyökkäykseen soveliaalta. Sana kulki purresta purteen. Kaikki vesillä olevat purret keskittyivät nyt näihin kolmeen kohtaan. Hyökkäys tehtiin yhtaikaa. Kahdessa kohdassa karjalaiset tunkeutuivat maalle, kolmannessa heidät torjuttiin. Takaisin työnnetyt karjalaiset siirtyivät jo vallatuille paikoille ja ryhtyivät siellä tukemaan hyökkäystä. Väsyneet puolustajat perääntyivät talojen suojaan.
Jaarli haettiin hätään. Hän näki tuhon tulevan. Sitä estääkseen hän kutsui avuksi maavalleilta tuhatkunnan miestä. Nyt joutuivat maihin päässeet karjalaiset ahtaalle. He perääntyivät jokaisesta jalanleveydestä taistellen verkalleen pursiensa luokse.
Vuokselainen pysähtyi usein kesken taisteluaan ikäänkuin jotakin kuulostamaan. Vihdoin odotettu sanoma kuuluikin. Maavarustuksilta kantautui jylisevä huuto ja melske, johon kaupungilta päin yhtyi naisten vihlova hätähuuto. Karjalaiset olivat tehneet hyökkäyksensä ja murtautuneet vallien ylitse kaupunkiin.
Jaarlikin kuuli huudon ja ymmärsi sen syyn. Katseensa oli synkkä hänen huutaessaan miehilleen: — Kaikki pyhän Pietarin kirkolle!
Puolustajat syöksähtivät nyt tuomiokirkon suunnalle mielettömässä sekasorrossa. Hurjistuneet karjalaiset seurasivat kintereillä iskien minkä ehtivät.
Tuomiokirkkoa kohden riensi pakenevia kaupungin kaikista osista lapsiaan ja kalleimpia tavaroitaan kantaen. Hyökkääjä ei antanut heillekään armoa.
Pyhän Laurin kirkosta tuli pyhäinjäännöksiä ja kalleuksia kantaen pitkä munkkien jono. Heihin yhtyivät Jumalan äidin kirkosta tulevat nunnat. Laulaen ja hartaasti rukoillen kulkue vaelsi tuomiokirkon suojaan. Sivukujalta syöksyvä karjalaisparvi tavoitti kulkueen arvaamattaan. Taaskaan ei annettu armoa. Sama kohtalo yhytti pyhän Olavinkin kirkolta ja luostareista saapuvat.
Vuokselainen tapasi isännättömän ratsun ja hyppäsi sen selkään.
Hän keräsi joukon miehiään ympärilleen ja rynnisti avaten tien miekallaan tuomiokirkolle. Yleisessä sekasorrossa hän pääsikin miehineen sen pääportille, mutta se suljettiin hänen nenänsä edessä. Hän syöksyi toiselle portille, mutta sekin oli jo kiinni.
— No, niin, tallellapahan ovat, vaikka verta se taaskin maksaa, hän virkkoi miehilleen silmäillessään tuomiokirkon ympärille tehtyjä lujia kivimuureja. Sitten hän ratsasti takaisin kaupunkiin ja lähetti miehiä maanpuoleisille varustuksille vartioimaan, ettei sitä kautta kukaan päässyt pakoon.
Taistelua jatkettiin talo talolta. Monet puolustautuivat epätoivon vimmalla, mutta monet kantoivat esiin suurimmat kalleutensa säästääkseen henkensä.
Sigtuna, Olavi sylikuninkaan kaupunki, oli rikas. Se oli sysännyt syrjään aasain mahtavan Upsalan ja ylennyt pääkaupungiksi. Siihen oli aikojen kuluessa kertynyt paljon arvokasta tavaraa, muista maista ostettua ja ryöstettyä ja kotonakin tehtyä. Se oli myöskin suuri kaupunki, sillä siinä asui parikymmentätuhatta ihmistä. Kauppa ja erilaiset käsityöläisammatit kohosivat siellä korkeaan kukoistukseen. Hyvän ansion toivossa oli sinne saapunut lukuisasti eri ammattien edustajia kaukaisistakin maista. Ruotsalaisten lisäksi siellä asui eteläisten maiden miehiä, etäisen Bysantinkin kauppiaita ja monia muita. He toimivat siellä raudan, hopean ja kullan taitavina seppinä, kauppiaina, rakentajina, kankureina, tynnyrintekijöinä ja useissa muissakin ammateissa.
Sigtuna oli myöskin henkisen elämän keskus. Sen kirkkojen suojassa ja luostareiden kammioissa vaalittiin hengen aarteita ja nousevia oraita. Sieltä käsin arkkipiispa kapituleineen hallitsi Ruotsin kirkkoa. Näissä asioissa monet vieraiden maiden hengenmiehet ja oppineet löysivät sinne tiensä.
Nyt oli kukoistavan kaupungin kohtalon hetki koittanut.
Vuokselainen pysähtyi kaupungin torille ja kutsutti luokseen päällikkönsä. Näille hän saneli käskynsä. Kaupunki tarkastettakoon laidasta laitaan, talo talolta. Sellainen tavara, joka kelpasi johonkin, otettakoon mukaan. Varsinkin oli otettava aseet, työkalut ja ruokatavarat. Ammateissaan taitavat miehet, ennenkaikkea asesepät, tehtäköön orjiksi, samoin vantterat nuorukaiset ja kukkeimmat naiset. Muut surmattakoon säälittä. Orjiksi tehdyt kantakoot tavarat tuomiokirkon taakse, jossa ne tarkastetaan ja jaetaan. Viinitynnyrit sopii ottaa mukaan, mutta miehet älkööt päihtykö.
— Talot kai sytytetään? muuan päällikkö tiedusteli.
— Ensin ryöstö, sitten poltto, muuten poltatte tavarat talojen mukana. Annan käskyn poltosta aikanaan.
Päälliköt lähtivät täyttämään tehtäväänsä. Nyt alkoi hillitön ryöstö ja kaamea surmaaminen. Samaa oli tehty äskenkin, mutta nyt palasi asioihin tuima järjestys. Vuokselainen käytti valtaansa viisaasti. Hän tiesi järjestyksen menestyksen äidiksi jo saavutetun voitonkin jälkeen.
Torille marssi Almarstäketistä tuleva joukko. Sen etunenässä kannettiin keihään kärjessä arkkipiispan päätä. Voittamaton Almarstäket ilmoitettiin ryöstetyksi ja poltetuksi, sen kaikki asukkaat surmatuiksi.
— Vähällä taisittekin päästä, Vuokselainen hymähti. — Helpolla ei ole hyvä elää. Seuratkaa mukanani, saatte suorittaa hyökkäyksen tuomiokirkkoon.
Vuokselainen lähti joukkoineen kirkolle. Sen ulkomuurien takana ja kirkon sisällä oli suojassa nelisen tuhatta henkeä. — Saat johtaa hyökkäyksen, kun kaupunki on selvä, Vuokselainen virkkoi eestien päällikölle. — Annan sinulle vuoron ja karjalaisia avuksesi.
Eesti ryhtyi heti valmistuksiin. Läheisestä metsästä hän kaadatti puita ja teetti niistä nopeasti ryntäystikkaita. Ne kannettiin muurien lähelle. Pursista tuotiin heittokoneet ja kerättiin kiviä.
Kaupungin ryöstöä kesti iltapäivään saakka. Siellä näyteltiin hirveitä näytelmiä ja tehtiin julmia tekoja. Armoa ei annettu, vaikka sitä anottiinkin. Ajan henki oli säälitön kaikkialla.
Vihdoin ajettiin viimeisetkin raskaita taakkoja kantavat orjat kaupungista pursien luokse. Vuokselainen käski eestin tekemään hyökkäyksen.
Eestit ja heidän avukseen määrätyt karjalaiset syöksyivät muureille. Taistelu oli lyhyt, mutta tuima. Kirkon ulkovarustukset vallattiin. Paksuilla työntöhirsillä ryhdyttiin murskaamaan kirkon kuparisia ovia.
— Älkääpä rikkoko tuota ovea. Se on kaunis ja hyvää työtä. Tuon otan mukaani ja vien novgorodilaisille lahjaksi, mikäli lienevät eläneet ihmisiksi. Heille, kristityille, se sopii, minä sitä en tarvitse.
Vuokselainen näin määräsi naureskellen. Pääovi säästettiin. Hyökkääjät murtautuivat sisään toisesta ovesta. Kirkossa tehtiin taas hurjia tekoja ja nähtiin kaameita näkyjä.
Kirkkoon oli tuotu turvaan runsaita aarteita. Orjiksi tehdyt saivat kantaa niitä pursiin. Sinne siirtyi kuparinen ovikin.
Vuokselainen kysyi ruotsalaisten päällikköä. Kirkosta häntä ei löydetty eikä kaupungiltakaan. Vihdoinkin joku vanki tiesi elämänsä lunnaiksi kertoa, että jaarli oli haavoittuneena kannettu kaupungilta kotiinsa. Hänen talonsa sijaitsi kirkon muurien vieressä. Vuokselainen käski sytyttämään kaupungin ja lähti jaarlin talolle.
Jaarli löytyi kotoaan muutamien uskollistensa seurasta. Talo vallattiin ja jaarli raahattiin pihalle.
Sinua sanotaan lujaksi mieheksi, Vuokselainen sanoi jaarlille ja tulkki käänsi hänen sanansa. — Olisin otellut kanssasi kaksinkamppailun, mutta et näy siihen enää kykenevän. Näin ollen sinun on siis vain kuoltava.
— En pyydä armoa.
— Pyytäminen ei auttaisikaan. Sinut ja koko sukukuntasi hävitämme, kaikki, jotka vain tiellemme sattuvat. Tavarasi ryöstämme, naisesi ja poikasi teemme orjiksi, kaupunkinne poltamme poroksi. Katso, kuinka kaupunkisi nousee taivaalle tulena ja savuna!
Jaarli ei vastannut, mutta hänen seurassaan oleva pappi puhui: Säälimätön olet, raakalainen. Naisia ja lapsiakaan et säästä.
— Et sinäkään säästäne meille saapuessasi.
Ruumiimme saatat surmata, mutta pyhää uskoamme et hävitä.
— Enkö? Katso!
Jaarlin ja papin eteen ojentui pitkän keihään kärjessä arkkipiispan pää. Kauhistuneina he sitä katselivat.
— Antakaa noillekin surmanisku, Vuokselainen virkkoi ja kääntyi lähteäkseen. — Lienevätkin viimeisiä.
Karjalaislaivasto purjehti saaliineen ja orjineen selän takaiseen saareen. Sinne he multasivat lukuisat kaatuneensa. Vasta sitten Vuokselainen käski avaamaan tynnyrien tapit ja kehoitti miehiään syömään, juhlimaan ja lepäämään.
Itse hän ryhtyi pitämään neuvottelua päälliköiden kanssa. Päätettävänä oli retken jatkaminen Upsalaan saakka ja senkin maantasalle hävittäminen. Toiset puolsivat retkeä, toiset vastustivat. Vuokselainen kuunteli aikansa äänettömänä, mutta lausui lopuksi oman ajatuksensa:
— Vakoilemaan lähetetyt purret palasivat äsken ja toivat sanan, että hätäkellot ja hälytystorvet soivat kaikkialla ja Ruotsin miehet kokoontuvat monilta eri tahoilta. Meidän miehemme ovat väsyneet. Upsalaan on kolmen penikulman soutu, ja väylä on kapea. Pääsemme tietysti perille ja valloitamme kaupungin tuimalla taistelulla, mutta takaisin emme pääse. Suuri ylivoima ehtii kokoontua ja se sulkee monesta kohden kapean väylän, meidän ainoan paluutiemme. Vihollisella on verekset voimat, meillä väsyneet. Retken tarkoitus on jo saavutettu. En puolla Upsalan retkeä. Olen sitä mieltä, että aamulla käymme rikkaan Birkan kimppuun, hävitämme sen, ryöstämme Mälarin rannikot ja palaamme merelle viipymättä liian kauan näillä vesillä. Vuokselaisen ehdotus hyväksyttiin ja Upsala säästyi.
Tuli ilta ja yö. Palava kaupunki valaisi etäisetkin tienoot. Tämän kokon valossa karjalaiset juhlivat suurta voittoaan.
— Ehkäpä saapuvat joskus kostamaan, mutta aikaa mahtunee väliin runsaasti, miehet tarinoivat juhlamaljaa kallistaessaan. — Ja tuskin nousee tuon kaupungin tuhkasta enää uutta. No, sellainenhan oli tarkoituskin tällä meidän retkellämme.
Miehet olivat oikeassa, Sigtunan kaupunki ei enää milloinkaan noussut kylää suuremmaksi. Ruotsin pääkaupunki siirtyi muualle. Vanha tarina kertoo, että osa kaupunkilaisista pääsi kaikesta huolimatta vesitse pakoon. He olivat sijoittaneet kalleimmat tavaransa ontoiksi koverrettuihin tukkeihin. Tuuli kuljetti tukit ja veneet Itämeren partaille, jossa ne ajautuivat muutaman saaren rantaan. Tähän paikkaan kasvoi vähitellen kaupunki, joka näistä ontoista tukeista sai nimen Stockholm. Suomalaisten suussa nimi muuttui Tukholmaksi.
Karjalaiset hävittelivät seuraavina päivinä Mälarin ja Itämeren rannikoita. Sitten laivasto lähti purjehtimaan kotiaan kohden. Myrsky yllätti sen merellä ja osa siitä ajautui Pohjanlahden perukoille, jonne jäi tämän tapahtuman muistoksi Sigtunan kylä. Mutta karjalaiset saapuivat kai aikanaan kotiaan ken vesitse, ken maitse. Ja Vuokselainen piti lupauksensa. Sigtunan tuomiokirkon kuparinen ovi siirtyi Novgorodin pääkirkon oveksi.
Ajat kuluivat, miehet menivät maan rakohon. Näinä aikoina kuopattujen karjalaisten hautakummuissa on runsaasti ruotsalaisperäisiä aseita, työkaluja ja koristuksia. Ehkäpä ne olivat Sigtunan mainiolla retkellä otettua saalista, ehkä sieltä tuotujen orjien Karjalassa tekemiä. Usein ne kai olivat kaupallakin hankittua tavaraa. Ja saaliiksi ryöstetyt naiset sekoittivat verta karjalaistenkin asuinmailla. Kaukaa Sigtunankin miehet ryöstivät naisia, kuten nähdään siitäkin naisenhaudasta, joka lähes tuhannen vuoden kuluttua kaivettiin Sigtunassa esiin ja jossa oli mordvalaisnainen täydellisessä puvussaan. Vuokselainen oli ehkä Vuokselainen, mutta hän saattoi olla joku muukin. Kukaan ei kirjoittanut johtajan nimeä eikä muidenkaan nimiä jälkimaailman tiettäväksi. Ne unohtuivat, mutta teon muisto säilyi. Siitä kertoo vanha ruotsalainen riimikronikka:
RUOTSIL OLI VASTUS SUUR
KARJALAISIST VAIVA JUUR,
HE MEREN YLI TULIT MÄLARIIN,
TYYNEL JA MYRSKYL LIIKUIT SIIN,
HE RUOTSIN SAARISTOON PUJAHDIT
SOTAJOUKOIL ULJAIL USEINKIN,
KERRAN JOHTUI HEIL MIELEHEN
ET HE SIGTUNAN KAUPUNGIN POLTTAISIT.
JA HE POLTIT SEN NIIN TÄYDELLISEST,
EI NOUSE SE KOSKAAN TOTISEST.
JUHANA ARKKIPIISPA TAPETTIIN SIELLÄ,
SIIT MONI PAKANA ON HYVÄLLÄ MIELLÄ,
KRISTITTYIN VAHINGOST ILOITA MAHTAA
NYT KARJALAN KANSA JA VENÄJÄN VALTA.
KANGASVUOREN TIETÄJÄ
Uusi usko levisi, saatuaan vallatuksi Varsinais-Suomen, hämmästyttävän nopeasti Hämeeseenkin. Kauppamiesten mukana siitä ensin levisi tieto. Uskon varsinaiset levittäjät, Nousiaisten saarnamiehiksi sanotut intomieliset papit ja munkit kulkivat kauppiaiden jälkiä. Suomalaisiakin saarnamiehiä oli otaksuttavasti heidän joukossaan selittämässä uskonasiaa kansan omalla kielellä, sillä muuten on vaikea ymmärtää sitä seikkaa, että Häme muutamassa vuosikymmenessä kääntyi melkein kauttaaltaan kristityksi. Uskon ohella seurasi kuitenkin toisia, arveluttavampia velvollisuuksia. Hämäläisiltä ruvettiin vaatimaan outoja veroja. Vieraat, uuden uskon turvaksi saapuneet asejoukot tiesivät hämäläisten tuhatvuotisen itsenäisyyden loppumista. Nämä seikat aiheuttivat mielialassa jyrkän käänteen. Hämäläiset tarttuivat aseisiin v. 1236, saivat apua entisiltä vihollisiltaan karjalaisilta, ja hävittivät maastaan kristinuskon perinjuurin. Puhdistustaan ja kostotyötään tehdessään he käyttivät säälimättömiä keinoja, mutta on huomattava, että kehittyneimmissäkin maissa samanlaiset ja julmemmatkin rankaisutavat olivat näinä aikoina yleisiä.
Vehmas, mahtava päällikkö, asteli hiljakseen Kangasvuoren ikivanhaan uhripuistoon vievää polkua. Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan ympärilleen. Hänestä tuntui tie ja tienoo paljon muuttuneen sitten viime näkemän. Ennen tie oli ollut kovaksi tallattu ja helppo kulkea, mutta nyt se oli nurmettunut ja monin paikoin sen uomaa tuskin erotti muusta maasta. Pitkät oksat ojentautuivat sen ylitse, ja kävelijän oli nosteltava niitä käsillään syrjään päästäkseen kulkemaan edelleen. Ja tien vieren kivet olivat sammaltuneet. Nekin olivat ennen olleet puhdaspintaiset, sillä uhripuistoon kulkevat lepäilivät niillä usein jyrkkää rinnettä noustessaan.
Uhripuiston aitauksen viereen tultuaan Vehmas taaskin pysähtyi. Aita oli kallistunut ja paikoin mädännytkin eikä kukaan ollut sitä korjannut. Ja veräjäkin oli rempallaan. Sitä oli vaikea avata ja vaikea panna kiinni. Mutta puisto aitauksen sisällä näytti olevan ennallaan. Tuuheana ja koskemattomana se seisoi, kuten oli seisonut ikimuistoisista ajoista. Sitä ei oltu milloinkaan kirveellä koskettu, ei ainoatakaan puuta eikä pensasta siitä kaadettu. Vanhan uskon opin mukaan se sai kasvaa ja kaatua paikalleen ja maatua, kunnes uusi puu jälleen kohosi entisen tilalle.
Puistikon keskellä, kallionlohkareitten lomassa, kuivettunut kelohonka, pyhä uhripuu, levitteli valtaisia oksiaan. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat kuin käsivarsia, jotka kallistuivat ottamaan saalistaan. Sateessa ja päivänpaisteessa kellastuneet karhunkallot tuijottivat ikäänkuin kummastuneina korkeuksistaan hongan latvasta pyhään puistoon ja edelleen laaksoihin, ihmisten matalille asuinmaille. Hongan juurella oli laakea ja rosoinen uhrikivi.
Vehmas huomasi puistonkin tanteret ja paadet lähemmin katsoessaan nurmettuneiksi ja sammaltuneiksi. Vähän oli täällä käyty, sillä maasta, jota ihmisjalka tallaa usein, nurmikko ja sammal väistyy.
Paadella uhrikiven lähistöllä istui vanha mies nojaten päätään käsiinsä ja tuijottaen uhrilähteen kirkkaaseen silmään. Askeleita kuullessaan hän kohottautui, nousi seisoalleen ja tervehti tulijaa.
— Tulithan, Vehmas, kastettu päällikkö, vanhojen jumalien puistoon ja vanhan tietäjän pakeille.
— Tulin, kun kutsuit. Tulin kuulemaan sanottaviasi.
— Neljän muunkin kihlakunnan päälliköt olen tänään tänne kutsunut ja saapumisestaan sanan lähettivät. Kolme on heistä Ristin Kiesuksen kumartajaa, neljäs palvelee vielä vanhoja jumalia. Kuninkaallekin lähetin kutsun, mutta hänestä ei ole tulijaksi. Pappejaan pelännee.
Vanhan tietäjän ääni oli katkera. Vehmas katseli häntä ja pani merkille kuluneiden vuosien jättämät jäljet. Tietäjänkin korkea varsi oli käyristynyt, aika oli uurtanut kasvoihin syvät vakonsa, ja hapset olivat valkoiset. Mutta katse oli edelleenkin tuikean kirkas, peräänantamaton ja viisas. Ja kulmikas leuka työntyi esiin vankkana sekä järkkymättömänä.
— Monta vuotta on jo vierinyt päivästä, jolloin viimeksi täällä kävit, tietäjä virkkoi ikäänkuin toisen ajatukset arvaten. — Paljon on siitä lähtien muuttunut. Katsomukset ovat uudet ja tavat uudet. Pian ei vanhasta ole muuta jäljellä kuin minä ja tämä puisto.
Vehmas nyökkäsi äänettömänä. Vanhus jatkoi:
— Kasteen sinäkin otit monien muiden mukana. Oletko tyytyväinen oloosi?
— Milloin mitenkin, Vehmas vastasi vältellen.
Vanhus katseli häntä pitkään ja tutkivasti, ja tuuheiden kulmakarvojen alle peittyneet silmänsä välähtivät. Ääneti he istuivat ja odottivat.
Vähitellen muutkin päälliköt saapuivat ja istahtivat piiriin, jonka keskelle sattui pyhän lähteen silmä.
Vanha tietäjä näytti tuokion ajan miettivän sanottaviaan, mutta haastoi sitten:
— Kutsuin teidät tänne ja tulitte. Siitä teille kiitos. Tämä paikka on outo ristiin uskovien päälliköiden tultavaksi, mutta valitsin tämän siksi, että täällä olemme turvassa sivullisten katseilta. Tänne ei enää eksy monikaan, taitavat tätä karttaa ja kammota. Uskonasian takia en teitä tänne pyytänyt. Jos olette nähneet Kiesuksen opin hyväksi, niin omapahan on asianne. Minun asiani kulkee toisia latuja, vaikka se sivuaakin mustien munkkien oppia. Kuunnelkaa sanottavani ja päättäkää.
— Kauppamiesten mukana uuden opin tieto levisi meidänkin maillemme, saarnamiehet seurasivat kauppamiesten jälkiä. Vapaasti he saivat sanoa sanottavansa ja levittää oppiaan. Itse tiedätte parhaiten, miten moni taipui kasteeseen. Vapaasti saivat rakentaa huoneitaan, jossa jumalaansa palvelevat. Ketään ei ole sorrettu eikä ylenkatsottu uuden uskonsa takia, onpa viimeisinä aikoina sellaisia suosittukin. Nyt on päädytty siihen, että hämäläinen kansa on jo melkein kokonaan Kiesukseen uskovaa. Vain syrjäpaikoissa ja uhripuistoissa elävät enää vanhat jumalat. Jos Kiesukseen uskovat ovat oloonsa tyytyväiset, niin olkoot. Siihen en puutu enkä sille kai mitään mahdakaan, mutta uuden uskon mukana on tullut muitakin asioita, jotka minua huolestuttavat. Missä Kiesuksen jalansija on luja, sinne on samalla pesinyt vierasta väkeä. Aseelliset miehet ovat vuorostaan seuranneet pappien jälkiä. Ja mikäli he asettuvat johonkin, sikäli he tahtovat määrätäkin. He käskevät kuningasta ja sikäli muitakin. Itse parhaiten tietänette, että teidänkin, vapaiden päälliköiden, mieltä ei enää usein kysytä. Vai kysyttiinkö silloin, kun määrättiin, että uuden uskon papeille piti suorittaa kymmenykset kaikesta?
— Ei, ei kysytty, mutta käskettiin, Vehmas vastasi.
— Niin olen kuullut. Ja rannikon Suomessa käyneiltä olen kuullut, että asiat ovat siellä vieläkin pahemmin. Kiesuksen kirkko siellä on herrana, käskee mitä tahtoo ja tekee mitä haluaa. Monin paikoin laajoja maita on otettu kirkon omaisuudeksi. Se jakaa siellä oikeutta, miten jakaa ja kenelle jakaa. Jos panet vastaan, niin kohta on asemies kimpussasi ja heittää vapaan miehen tyrmään. Niin on siellä ja niin on pian täälläkin. Jos näin jatkunee, niin kohta ei Hämeessä ole enää vapaita miehiä. Tätä asiaa pohtimaan olen teidät kutsunut.
Tietäjä vaikeni, ja kotvan istuivat muutkin mietteissään. Vihdoinkin Peitto, Vanajan päällikkö, virkkoi:
— Toissa kesänä miehemme lähtivät sotaretkelle Karjalaan. Räntämäen piispa siihen kuninkaan taivutti ja yllytti, ja kaksituhatta miestä lähti. Miten kävi? Laatokalle purjehtivat, siellä taistelivat, sinne sortuivat. Sinne jäi koko laivasto, ja miehistäkin pääsi vain aniharva korpien kautta kierrätellen kotiinsa. En ymmärrä, miksi uskottiin piispan sanoja ja noudatettiin hänen kehoitustaan.
Otsonen, Sääksmäen päällikkö, jatkoi:
— Viime keväänä karjalaiset ja Novgorodin miehet hyökkäsivät tänne suurella voimalla. Kostoretkelle tulivat, laajalti hävittivät Hämeen maata, paljon surmasivat kansaa. Emme kyenneet enää puolustautumaan. Missä oli silloin piispan lupaama apu? En sitä nähnyt enkä kuullut. Asemiehensä kutsutti Suomea turvaamaan, meidät jätti oman onnemme nojaan.
— Karjalaiset lupasivat saapua uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla sekä hävittää maan tasalle koko Hämeen, Suurpää, Janakkalan päällikkö, lisäsi. — Tuskinpahan lienee piispan apu silloinkaan saatavissa. Ja miekka pitää olla vainolaisia vastassa, sillä pappien rukous ei näy karjalaiseen tehoavan. — Ei tehoa, itse sen näin, Vehmas sanoi. — Näin papin, jonka karjalaiset olivat kesken rukoustaan ripustaneet jaloistaan kappelinsa päätyyn. Sinne kuoli. Rukouksensa ei auttanut.
Päälliköt keskustelivat vielä kauan. Lopuksi he päätyivät siihen päätökseen, että uusi usko oli Hämeen kansan onnettomuuksien syynä. Ja koskapa sen varjolla tahdottiin riistää heidän ikivanha vapautensa ja maksattaa lisäksi sellaisia veroja, joista ennen ei tiedettykään, niin uusi usko pääteltiin huonoksi uskoksi.
Vehmas istuskeli äänettömänä ja tuijotti pyhän lähteen kirkkaaseen silmään. Se pulppusi syvältä maan uumenista ja veti mielen oudosti puoleensa. Vehmaasta tuntui siltä kuin sen mukana lukemattomat edesmenneet sukupolvet lähettäisivät terveisensä. Ja samalla ne moittien tiedustelivat, miten heidän perintöään oli hoidettu, sekä kysyivät, elikö Hämeen heimo onnellista elämää ja pidettiinkö isien tavat kunniassaan. Ei, ei pidetty, Vehmas itsekseen vastasi. Uusille urille oli siirrytty ja heidät oli unohdettu. Silloin lähteen silmästä kuului ikäänkuin syvä huokaus ja kaukainen ääni sanoi: Pitäkää kunniassa isienne työ, niin onnettomuutenne loppuvat.
Vehmas tuijotti lähteeseen vielä kauan. Hän ajatteli kääntymystään uuteen uskoon ja mitä se oli hänessä vaikuttanut. Niin, mitä? Itselleen hän myönsi, ettei se ollut vaikuttanut oikeastaan mitään. Hän kävi pappien menoissa, mutisipa itsekin tavan vuoksi, vaikka harvoin, jonkin vaivoin oppimansa rukouksen, mutta hänellä ei ollut mitään tarvetta kääntyäkseen Ristin Kiesuksen puoleen. Ja milloin oli kääntynytkin, silloinkaan ei tullut apua. Tuli vain onnettomuutta. Mitä hän siis välitti koko uskosta, mokomasta uskosta, joka tahtoi painaa hänenkin otsaansa orjanmerkin...
Vehmas katsahti ympärilleen. Päälliköt puhelivat hiljaisella äänellä, ja tietäjä istui pää käsiensä varassa. Vehmas kääntyi hänen puoleensa ja puhui:
— Siihen päätökseen olemme tulleet, että uuden uskon mukana on seurannut onnettomuus. Se on siis paha usko. Ja kun se on paha, niin se on tarpeeton. Pese räähkä pois päästäni, Kangas vuoren tietäjä.
Vehmas otti päähineen päästään ja kumartui lähteen puoleen. Tietäjä katseli häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän nousi muotoaan muuttamatta ja pesi pyhällä uhrivedellä Vehmaan päästä vieraan uskon lausuen samalla räähkän loitsun. Toiset päälliköt katselivat toimitusta ensin kummastellen, sitten myötämielellä. Sen syvempään uusi usko ei ollut heihinkään juurtunut. Vuorotellen hekin kallistivat päänsä, ja tietäjä pesi heistäkin vieraan taian.
Olo tuntui senjälkeen ikäänkuin keveämmältä. Päälliköt tunsivat kuuluvansa lujemmin yhteen, olevansa samaa mieltä, samaa uskoa ja samaa heimoa.
— Et taitanut kuulla, Vehmas, mietteissäsi istuessasi, meidän viimeisiä puheitamme. Tulimme tässä siihen tulokseen, että kun uusi usko kerran on tarpeeton ja tuottaa onnettomuutta, niin se on häädettävä pois Hämeen mailta. Keinoa emme ole vielä keksineet.
Vanha tietäjä otti nyt puheenvuoron:
Omat voimamme eivät siihen riitä, sillä aina on sellaisia, jotka jakavat kansan kahtia. Meidän on saatava apua. Mistä? Rannikon suomalaiset siihen eivät enää kykene, tuskinpa halunnevatkaan. Ja vaikka haluaisivat, niin he ovat jo voimattomia, maahan painetuita. Tiedän vain yhden ilmansuunnan, mistä apu lähtee. Idästä. Karjalaiset ovat sanoneet tulevansa tänne. Tulkoot, mutta tulkoot ystävinä ja liittolaisina. Heidän avullaan voitamme. Ajatus oli uusi ja päälliköille outo.
— Hämeen ja Karjalan miehet eivät ole olleet milloinkaan liitossa, Peitto vastusteli. — Vihamiehinä, ase kourassa, on kohdattu, milloin on kohdattu.
— Puhut totta, Peitto, mutta mitä ei ennen ole ollut, se saatetaan tehdä. Lähetämme miehiä sanomaan karjalaisille, että haluamme olla ystäviä. Ilmoitamme heille, ettemme enää lähde Karjalaan kostoretkille. Meidän puoleltamme vallitkoon välillämme rauha ja ystävyys, ja he tulkoot ystävyytensä merkiksi meitä auttamaan. Kun vainoretket loppuvat, loppuu samalla vihakin, jonka ikuisesta idättämisestä kummallakaan ei ole hyötyä. Selitämme Karjalan miehille, että älkööt antako novgorodilaisten yllyttää itseään meitä vastaan vastedeskään. niin mekään emme anna Kiesuksen piispan yllyttää meitä. Näin ajattelen.
— Ajatuksesi tuntuu viisaalta, enkä epäile karjalaisten suostuvan rauhaan. Entäpä kuningas?
— Sanomme asiamme kuninkaalle. Jos hän suostuu tuumiimme, niin on hyvä, mutta jos liittyy piispaan, niin oma on asiansa ja itsepähän kantakoon vastuun. Jos hän ei halua olla vapaiden hämäläisten kuningas, niin menköön piispan palvelijaksi. Päälliköistämme kelpaa moni kuninkaaksi yhtä hyvin ja paremminkin.
Näin sovittiin. Vehmas ja Otsonen päättivät lähteä Karjalaan, Peitto ja Suurpää kuninkaan puheille. Ja lisäksi päätettiin panna kiertämään tieto, että syksymmällä, karjalaisten luvattua apuaan, uudesta uskosta tehtäisiin kaikkialla loppu, sen saarnaajat ja asemiehet karkoitettaisiin tai surmattaisiin, ja Hämeestä saataisiin jälleen vapaiden miesten vapaa maa.
Tieto levisi kulovalkean tavoin kihlakunnasta toiseen, kylästä kylään, talosta taloon. Ja sikäli lakattiin maksamasta kymmenyksiä, ja papit saivat saarnata tyhjille seinille ja ilman tuulille. Uuden uskon juuret eivät ulottuneet sen syvemmälle. Se oli koetettu, arvioitu ja havaittu heikoksi uskoksi.
Saarnamiehet tulivat levottomiksi ja valittivat asiasta piispalle. Piispa lähetti pannajulistuksiaan ja lisää asemiehiä. Hämäläiset nauroivat kirkon kiroukselle ja ajoivat asemiehet verissäpäin takaisin, milloin nämä tulivat väkivoimin noutamaan kymmenyksiä.
Räntämäen piispa kirjoitti Rooman paaville ja pyysi apua. Paavi julisti vuorostaan hämäläiset pannaan ja kielsi Itämeren kauppiaita harjoittamasta heidän ja karjalaisten kanssa kauppaa, mutta hänenkin sanansa oli turha ja voimaton. Hämäläiset eivät siitä välittäneet vähääkään eivätkä liioin kauppiaatkaan. Suomen kirkon perustukset tuntuivat horjuvan.
Vehmas ja Otsonen palasivat syksymmällä matkaltaan ja kertoivat karjalaisten ottaneen heidät hyvin vastaan, kohdelleen ystävinä ja veljinä ja luvanneen apuaan. Heti olivat ryhtyneet toimiin ja jo viikon tai parin kuluttua he saapuisivat maitse ja meritse Hämeeseen sellaisilla voimilla, että uuden uskon vallasta tehtäisiin kerta kaikkiaan loppu.
Aikanaan karjalaiset tulivatkin, sillä asia oli heidän mieleisensä.
Hämäläiset ottivat pappinsa kiinni. Sellaiset, jotka olivat esiintyneet hyvin ja lempeästi, he karkoittivat maastaan ja varoittivat toistamiseen tulemasta. Vaativammin esiintyneille he antoivat perinpohjaisen selkäsaunan ja lähettivät sitten heidät piispansa luokse. Mutta sellaiset, jotka olivat esiintyneet heidän mielestään pahasti, he ottivat kiinni ja veivät uhripuistoihinsa kärsimään armottoman kuoleman. Ja saman he tekivät niille omilleenkin, jotka eivät tahtoneet luopua uskostaan.
Paljon kansaa vaelsi eräänä syysiltana Kangasvuorenkin uhrilehtoon. Sinne johtava tie tuli taas tallatuksi, ruoho ja sammal kulutetuksi.
Kulkueen edellä ajettiin nuorta pappia. Hänen yläruumiinsa oli paljaana, ohut jouhipaita riippui riekaleina, ja kädet olivat köytetyt. Hänen selässään oli verisiä juovia, jotka kulkivat ristiin ja rastiin. Ja vähän väliä siihen ilmaantui uusia juovia, yksi aina kerrallaan sikäli kuin notkeista koivuvitsoista punotut ruoskat läimähtivät.
— Juokse, pappi!
Pappi juoksi muutamia askeleita kerrallaan, mutta kompastui aina loppuun uupuneena. Silloin ruoskat vingahtivat taas ilmassa ja läjähtivät onnettoman selkään.
Ja niin matka jatkui edelleen pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös. Kun pappi tuupertui maahan kykenemättä heti jatkamaan matkaansa, istahti kansa odottamaan ja kulutti kiviltä sammalpeitteen.
Papin takana kuljetettiin nuorta, kaunista tyttöä. Hänenkin kätensä olivat sidotut ja vaatteet revityt, mutta häntä ei lyöty. Hänet vietiin vain kuolemaan, sillä hän oli omaa väkeä ja oli kieltäytynyt luopumasta Ristin Kiesuksen uskosta.
Kalpeana, hiljaa väristen ja maahan katsoen hän kulki tietään ja vavahti ruoskan läjähtäessä papin selkään. Se sattui ikäänkuin hänen omaan lihaansa ja koski yhtä kipeästi.
Nuori, tulisilmäinen pappi oli ollut hänen opettajansa ja vanginnut sanoillaan alttiin, herkän mielen. Tytössä heräsi ihmeellinen, vaikka epäselvä rakkaus siihen synnittömään mieheen, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, nousi ylös kuolleista ja tuli maailman vapahtajaksi. Ja samalla hänessä oli herännyt tutkimaton kunnioitus sitä naista kohtaan, joka tuli Jumalan äidiksi ja hallitsi nyt taivaan kuningattarena iankaikkisessa kirkkaudessaan pyhien miesten ja naisten ympäröimänä ja alati ylistämänä. Niiden joukkoon hänkin pääsisi, jos kaikkensa uhraisi. Niin hänen sieluunsa syttyi palo, ja nyt hänkin kulki Golgatansa tietä nuoren opettajansa jäljestä. Ja hänestä tuntui siltä kuin hänen edessään kantaisi ristiään itse Jumalan poika.
Taivaallinen rakkaus sekoittui maalliseen rakkauteen. Nuori pappi sai hänen silmissään Jeesuksen Kristuksen hahmon. Ja tämän rakkauden siteet olivat paljon lujemmat kuin ne siteet, jotka aikoinaan yhdistivät hänet isäänsä, Kangasvuoren väkevään tietäjään. Ne siteet olivat katkenneet jo aikoja sitten, silloin, kun nuori pappi hänet kastoi.
Hänessäkin asui isänsä vahva, itsepäinen henki. Se oli haparoiva ja tiedoton, mutta kun se löysi päämääränsä, niin se piti siitä kiinni huojumatta oikeaan tai vasempaan ja uskalsi uhmata itse kuolemaakin.
Aluksi hän koetti salata maallista rakkauttaan itseltään sekä muilta ja verhota sen taivaallisen rakkautensa varjoon, mutta pian kyläläiset sen huomasivat, ja vihdoin hän tajusi sen itsekin. Pappi ei työntänyt häntä sen vuoksi luotaan, mutta kyläläiset työnsivät, vaikka olivatkin kristittyjä. Se oli häpeällinen rakkaus, sopimaton kuulun tietäjän ja päällikön tyttärelle. Ja nyt, tilaisuuden tultua, se vedettiin säälittä päivänvaloon.
Kulkue pääsi vihdoin vuoren laelle ja työntyi, ajaen pappia ja tyttöä edellään, uhripuistoon ja uhripaaden eteen, jossa tietäjä seisoi jo valmiina odottamassa.
— Viekää syrjään pappi ja tyttö, erilleen toisistaan.
Hänen käskynsä täytettiin. Tietäjä pesi uhrilähteessä vieraan uskon niiden päästä, joilla se vielä oli lähdettämättä. Sitten hän nimesi apulaisensa ja toimitti uhrimenot isien tavan mukaan. Valkean pässin hän uhrasi Ukolle sekä vuoli sen lisäksi kultaa, hopeaa ja vaskea. Vasta näiden menojen loputtua hän tuotatti eteensä tyttärensä, katsoi tätä kauan ja säälin hivenenkään näkymättä, sekä kysyi:
— Luovutko väärästä uskostasi?
— En.
— Etkö sittenkään, vaikka sinun on kuoltava?
En. Saat uhrata minut jumalillesi. En luovu.
— En uhraa sinua jumalille, sillä jumalamme eivät vaadi ihmisverta, mutta tapan sinut omalla kädelläni.
— Tapa! Vanhus veti hitaasti puukkonsa tupestaan. Naiset käännähtivät pois, mutta miehet katsoivat järkkymättä. Kun naiset taas käänsivät päänsä, virui kalliolla nuoren tytön valkea ruumis.
— Päästäkää pappi siteistään ja tuokaa tänne.
Piesty pappi saatettiin kalliolle. Ruumiin nähdessään hän horjahti. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät kuin kouristuksessa, ja hän huusi tietäjälle:
— Peto sinä olet, oman lapsesi murhaaja!
Tietäjä vastasi ääntään korottamatta:
— Jos joku jäsenistäsi pahentaa sinut, niin hakkaa se pois. Niin opetat.
Sitten tietäjä korotti äänensä ja karjaisi kasaantuneen vihansa koko raivolla:
— Ja sinunkin on kuoltava minun käteni kautta! Sinä ja muut sinun kaltaisesi tahtoivat syöstä heimoni turmioon, mutta vaaran älysimme, kansamme pelastamme. Uskosi hävitämme juuriaan myöten, eikä se ole enää milloinkaan täällä uudelleen nouseva!
Hirmuinen hän oli raivossaan, vanhojen jumalien vanha tietäjä. Hänen vartensa oli ojentunut ja silmät hehkuivat tulisina kekäleinä. Kauhistuen häntä pappikin ensin katsoi, mutta tempasi sitten rinnoiltaan ristin, kohotti sen korkealle ja huusi hänkin kiihkon tärisyttäessä ääntä:
— Pyhien marttyyrien jälkiä seuraan! Vuotakoon vereni sinun ja sinun heimosi valaistukseksi pimeydessä kulkiessanne!
Tietäjän kasvot vetäytyivät ivalliseen hymyyn, katse iskeytyi ristiinnaulitun kuvaan ja sormet koukistuivat sitä sieppaamaan. Yhdellä tempauksella hän riisti kuvan papin kädestä, heitti sen kalliolle, polki jaloillaan rikki, ja sanoi:
— Siinä on jumalasi, kykenemätön on sinua auttamaan. Kuole!
Pappi lysähti kalliolle tytön viereen. Virtaavat veret yhtyivät kiemurtelevaksi, punaiseksi juovaksi.
— Heittäkää raadot rinteelle metsänpetojen ruoaksi!
Miehet kantoivat ruumiit pois ja puhdistivat kallion. Tietäjä ryhtyi jatkamaan uhritoimitustaan. Se jatkui myöhäiseen yöhön ja jatkui vielä seuraavana päivänäkin isien tavan mukaan, kuten kaikkialla muuallakin Hämeessä. Vuosien työ hävitettiin yhdellä iskulla. Vanha tietäjä jäi vihdoinkin yksin. Hän istahti kivelle pyhän lähteen ääreen, nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti lähteensilmään. Voitosta huolimatta hänen mieltään kalvoi outo epäilys, jota hän koki turhaan tukahduttaa.
Maassa, kivenkolossa oli musta puunsiru. Tietäjä otti sen käteensä ja katsoi sitä tarkemmin. Se oli ristiinnaulitun pää, papin krusifixin viimeinen jäännös. Orjantappuroista punottu kruunu siinä oli ja sen alla laihat, kärsivät kasvot. Ne näyttivät kuvastavan sanomatonta tuskaa, mutta kun niitä katsoi tarkemmin, niin ne hymyilivät hyvää hymyä.
— Jos milloinkaan voittanet, niin pahalla et voita, vaan hyvällä.
Tietäjä heitti pään hiipuvaan nuotioon ja lähti verkkaisesti astumaan vuoreltaan alas.
PIISPA TUOMAS
Rooman paavi nimitti v. 1220 vaiheilla tarmokkaan uskonlevittäjän, englantilaisen Tuomaan Suomen ensimmäiseksi piispaksi. Tuomas ryhtyi johtamaan hiippakuntansa asioita vahvalla kädellä ja aluksi hyvällä menestyksellä. Hän oli suuripiirteinen suunnittelija ja toimeenpanija, ankara käskijä, korskea mahtaja ja loistava suurherra, mutta lopuksi, suunnitelmiensa luhistuttua, murtunut katuja, jota entisyyden haamut pelättivät. Hänen monesti mainittua suursuunnitelmaansa itsenäisen suomalaisen kirkkovaltion luomisesta ei ole voitu todistaa sitovasti todeksi, mutta sitä ei ole myöskään voitu väittää aivan aiheettomaksi. Tällainen aikomus ja yritys oli täysin Tuomaan luonteen mukainen ja sitäkin otaksuttavampi, kun Ruotsin vallanpito Suomessa hänen aikanaan oli aivan nimellistä laatua. Nevajoen onneton taistelu v. 1237 oli ratkaiseva tapaus lännen ja idän välisessä, Suomen omistamisesta alkaneessa valtataistelussa.
Tuomas, Suomen ensimmäinen piispa, asteli syvissä aatoksissa edestakaisin huoneessaan Räntämäen uudessa piispantalossa. Aikansa käveltyään hän pysähtyi pienen, koilliseen antavan ikkunan luokse ja katsahti ulos. Hänen katseensa ei pysähtynyt vihreään nurmikkoon, ei pihamaalla istuskeleviin asemiehiin, ei kauempana heilimöiviin vainioihin eikä niiden takaiseen metsäänkään, vaan se tähtäytyi kaukaiseen etäisyyteen, yritti murtautua pilvien lävitse etsiäkseen sieltä lopullisen vastauksen kysymykseen, joka poltti hänen mieltään. Mutta vastausta ei tullut sieltäkään. Pilvet kiisivät omia teitään ja niiden takaisella sinellä ei ollut alkua eikä loppua, ei ollut mitään, minkä olisi saattanut selittää kehoituksen tai kiellon merkiksi.
Piispa kääntyi taas kävelemään ja pysähtyi sitten itään antavan ikkunan eteen. Siinä hän viipyi kauan. Ja siinä hän teki lopullisen päätöksensä yksin ja keneltäkään ihmiseltä neuvoa kysymättä. Hänen tuimat piirteensä kovenivat entistäänkin kovemmiksi, vahva leuka työntyi itsepäisenä eteenpäin, tummista, syvälle painuneista silmistä leimahti salama, komea vartalo ojentui täyteen pituuteensa, ja käskemään tottunut suu muodosti lyhyen lauseen:
— Vien joukkoni itää vastaan.
Päätöksensä tehtyään piispa siirtyi huoneensa nurkkaukseen, polvistui pimennossa olevan alttarin eteen, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, ja rukoili palavan rukouksen:
— Vapahtajani, älä katso tekoni muotoa, vaan katso sen tarkoitusta. Sinun valtakuntasi parhaaksi minä täten teen. Levittääkseni laajemmalle sinun nimesi kunniaa minä rikon hänenkin käskynsä, joka on edustajasi maan päällä. Suo toimelleni menestys, aseilleni voitto. Sinun olkoon kunnia nyt ja aina ja ikuisesti. Amen.
Kolmesti hän teki pyhän ristinmerkin. Noustuaan hän katsoi vielä tuokion ristiinnaulittua, ja hänen mieleensä ailahti epäilys: Vain sinun valtakuntasiko vuoksi näin teen vai oman kunnianiko vuoksi? mutta hän karkoitti ajatuksen luotaan, istahti pöytänsä ääreen ja kutsui hopeakellon soitolla luokseen nuoren noviisin.
— Belgerd tulkoon tänne.
Sotapäällikkö Belgerd saapui. Lyhyin, täsmällisin sanoin piispa saneli hänelle käskynsä, jotka sisälsivät sen, että kaikkialta pohjoismaista saapunut ristiretkeläisjoukko oli koottava yhteen ja järjestettävä, varattava tarpeeksi aluksia ja muonaa sekä valmistauduttava lähtöön heinäkuun ensimmäisenä maanantaina.
— Emme lähdekään taistelemaan hämäläisiä vastaan, vaan purjehdimme itään. Kukistamme karjalaiset ja Novgorodin vallan.
— Mutta Rooman pyhän isän kehotuksessa mainitaan nimenomaan retki tehtäväksi Hämeeseen, Belgerd uskalsi huomauttaa.
— Pyhä isä ei ole kieltänyt kääntymästä Novgorodiakaan vastaan, piispa vastasi ja lennätti sotapäällikköön tuiman silmäyksen, jolloin tämä katsoi parhaaksi vaieta. Piispa jatkoi:
— Ja sitäpaitsi et sinä, poikani, eikä kukaan muukaan tiedä, mitä päätöksiä pyhä isä on viimeksi tehnyt ja mitä minun on pantava toimeen. Lähdemme siis itään ja annat siitä tiedon ristin sotajoukolle. Tulen itsekin mukaan ja otan ylimmän johdon omiin käsiini, sinun ollessasi lähimpänä miehenäni, näkyvänä sotapäällikkönä.
Belgerd poistui ensin polvistuttuaan ja saatuaan piispallisen siunauksen. Piispa jäi yksin.
Suomen piispa oli syntyään englantilainen. Etäisestä kotimaastaan hän oli lähtenyt pohjoiseen kirkon palvelijaksi omistautuneena, levittänyt uskon tietoa innolla ja menestyksellä ja päätynyt vihdoin Suomen piispaksi. Talttumattomalla tarmolla ja intohimoisen luonteensa koko voimalla hän oli jo kaksi vuosikymmentä johtanut Suomen nuorta kirkkoa. Vahvalla kädellä hän oli ohjannut monet luopiot jälleen kirkon helmaan ja laventanut sen valta-aluetta levittämällä Rooman uskoa pakanallisten hämäläistenkin keskuuteen. Piispan istuimen hän siirsi syrjäisestä Nousiaisten seudusta keskeisempään Räntämäkeen. Kirkon omaisuudeksi hän hankki laajoja maita. Hänen toimenpiteistään kirkon mahti oli kohonnut, ja hän itse sai osakseen paavin suosion.
Nyt oli Häme menetetty ja vaipunut täydelliseen pakanuuteen. Suomen kirkkoa uhkasi hämäläisten, karjalaisten ja novgorodilaisten yhdistynyt voima. Paavin käskystä oli pohjoismaissa saarnattu ristiretkeä hämäläisiä vastaan, ja hän, Gregorius IX, kirjoitti sen syistä Pohjolan piispoille:
»Kansa, jota hämäläisiksi nimitetään ja joka muinoin suurella vaivalla ja työllä oli tullut käännetyksi katoliseen oppiin, oli nyt, lähellä asuvien ristin vihollisten avulla, jälleen vaipunut entisen erhetyksensä uskottomuuteen. Muutamien barbarikansojen ja perkeleen avulla se nyt hävittää juurta jaksain Jumalan kirkon uutta istutusta Hämeessä. — Hämäläiset olivat ryöstäneet ja tappaneet lapsia, joille Kristuksen valo oli loistanut kasteessa. He olivat muutamilta täysikasvuisilta kiskoneet pois heidän sisuksensa ja sitten uhranneet heidät epäjumalilleen. Toisia he olivat pakottaneet juoksemaan uhripuidensa ympäri, kunnes hengettöminä sortuivat maahan. Kristityiltä papeilta, jotka olivat joutuneet heidän käsiinsä, he olivat puhkaisseet silmät. Toisilta he olivat silponeet kädet tai muut jäsenet, tai käärineet heidät olkiin ja polttaneet tulella.»
Nojautuen kaikkivaltiaan Jumalan laupeuteen, autuaitten apostolien Pietarin ja Paavalin armoon hän lupasi kaikille niille, jotka seurasivat kehoitusta ja ottivat ristin merkin, yhtä suuren syntien rangaistuksen lievennyksen kuin niillekin, jotka lähtivät ristiretkille Pyhään maahan.
Ristin sotajoukko oli nyt koolla lukumäärältään suurena. Kristityt varsinaissuomalaiset olivat sen runkona, mutta runsaasti oli ritareita ja asemiehiä saapunut Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta, jopa Itämeren etelärannoiltakin.
Rajattomalla vallalla, vain Rooman käskyjä kuunnellen, Tuomas piispa oli hallinnut kristittyä Suomea. Ruotsin kuningas jäi hänen rinnallaan vain nimelliseksi kuninkaaksi, jolla sitäpaitsi oli tarpeeksi tekemistä kotimaansa riitaisissa asioissa. Tällöin jäntevän piispan mielessä välähti ajatus: Mitä varten on nimikuningas tarpeellinen? Kun tosiallinen valta oli kirkon käsissä, niin miksi se ei ottaisi käsiinsä julkistakin valtaa?
Kerran välähtänyt ajatus iti, nousi oraalle ja kypsyi. Kaukaiseen Pohjolaan syntyköön vain Rooman paavia totteleva kirkkovaltio, jonka hengellisenä ja samalla maallisena ruhtinaana olisi Tuomas, Suomen piispa, tähän tehtävään yksinoikeutettu siksi, että hän luomalla tämän valtion tehokkaasti laajentaisi Jumalan valtakuntaa maan päällä ja samalla Roomankin valtaa.
Ristinarmeija oli nyt koolla. Sen lukuisuus toi taaskin piispan mieleen entistä vahvempana kirkkovaltion ajatuksen. Kirkon pahin vastus oli karjalaisten ja Novgorodin vahva liitto. Jos se murrettaisiin ja pakanalliset karjalaiset kastettaisiin Rooman uskoon, niin liitto hajoaisi. Ja tämä teko olisi tehtävä viipymättä, sillä saapuneiden tietojen mukaan Novgorod oli nyt voimaton liittolaistaan auttamaan. Tshingiskhaanin suunnattomat ja voittamattomat tataarilaumat tulvehtivat parhaillaan sen etelärajoille. Itämeren maiden kalparitarit olivat liittoutuneet Tuomaan kanssa ja valmiina hyökkäämään Novgorodin alueelle. Karjalaisten kukistuttua hämäläistenkin täytyisi taipua hyvällä tai pahalla. Heidän alistamisensa olisi silloin helppo tehtävä. Tuomas piispan valtakunta ulottuisi silloin Itämeren portailta Laatokan itärannoille, ja pohjoisessa sen rajana olisi — niin, sen rajana tulisi vähitellen olemaan Lapinkorven pohjoisreuna, etäisin ihmisen asuma maa. Ja tätä laajaa valtakuntaa ei kukaan pystyisi kukistamaan, Pyhän Pietarin istuimen ollessa sen murtumattomana tukena, istuimen, jonka juurella keisarit ja kuninkaat notkistivat polvensa. Näin Tuomas, piispa, valtiomies ja sotapäällikkö, loi häikäisevän suuren suunnitelmansa. Sen toteuttamisen esteenä oli vain paavin määräys, että ristiretki oli tehtävä hämäläisiä vastaan, mutta tämän määräyksen Tuomas muutti käytyään ensin lyhyen kamppailun omantuntonsa kanssa.
Heinäkuun ensimmäisenä maanantaina piispa Tuomas saapui loistavan seurueensa kanssa ristin sotajoukkoon, joka nousi viipymättä laivoihinsa ja purjehti itään.
Hämäläiset lähettivät viipymättä liittolaisilleen karjalaisille tiedon suuren sotajoukon kokoontumisesta Itämeren partaille. Karjalaiset toimittivat sanan edelleen liittolaisilleen Novgorodiin. Viestikapula kutsui miehet aseisiin Karjalasta, ja Aleksanteri Jaroslavli, Novgorodin ruhtinas, vei heti oman väkensä Nevajoelle.
Ristiretkeläisten laivasto tunkeutui Nevajokeen ja pyrki Laatokan kaupunkia kohden valloittaakseen sen. Armeija nousi maihin Ishorajoen suussa heinäkuun viidentenätoista. Samana päivänä taisteltiin Nevajoen rannoilla kohtalokas taistelu. Se musersi yhdellä iskulla Tuomas piispan suuret suunnitelmat ja ratkaisi Suomen ja etenkin Karjalan kohtalot sadoiksi vuosiksi. Karjalaispäällikkö Antti Pelkoinen joukkoineen ratkaisi taistelun Novgorodin täydelliseksi voitoksi.
Yön saapuessa ristiretkeläiset keräsivät taistelutantereita kaksi laivalastillista kaatuneita ritareitaan, joiden joukossa oli myöskin Belgerd, ja lähettivät laivat kotimaata kohden. Sadat muut saivat sijansa pitkässä joukkohaudassa. Sitten voitetun armeijan jäännökset purjehtivat takaisin länteen.
Piispa Tuomas seisoi viimeisten joukossa lähtevän laivansa kannella. Hän oli monine pappeineen ensin rukoillut sotajoukolleen voittoa ja sitten hiippa päässä ja miekka kädessä kiihkein mielin ottanut osaa taisteluun riehuen kovimmassa ottelussa, mutta Jumala oli hylännyt hänet ja hänen asiansa. Hän oli turhaan innostanut tuhansia kuolemaan.
Laiva lipui hiljaa merta kohden. Nouseva aurinko punasi piispan vaipan veripunaiseksi, leikitteli hänen hiipallaan ja heitti säteensä vastaiselle rannallekin, jossa voitokkaan Aleksanterin armeija seisoi uudelleen järjestyneenä ja uhkaavana. Aseet kiilsivät, Kristuksen kuvilla koristetut liput liehuivat viriävässä aamutuulessa, ja voittohuudot kantautuivat selvinä piispan laivaan saakka. Ruhtinas Aleksanteri Nevalainen istui valkean ratsun selässä sotajoukkonsa edessä, ja Pelkoinen oli hänen vierellään kunniapaikalla.
Piispa kääntyi pois päin. Hänen muotonsa oli synkkääkin synkempi, ja sisällä ajelivat mielteet, korkeuksistaan yht'äkkiä syöstyn mahtajan tunteet. Ja ennenkaikkea kalvoi häntä omantunnon katkerasti syyttävä ääni.
— Pyhälle isälle antamani ikuisen kuuliaisuuden lupauksen rikoin omien suunnitelmieni vuoksi. Siksi Jumala on minut hylännyt ja ottanut sotajoukolta menestyksen.
Näissä mietteissään hän seisoi kauan, aina siihen saakka, kunnes Nevan matalat ja sumuiset rannat häipyivät näkyvistä ja eteen avautui Retusaarten takaa Suomenlahden välkkyvä pinta. Vasta silloin hän havahtui. Miekka putosi helähtäen kannelle, ja piispa lähti kajuuttaansa, jossa hän viipyi iltapäivään saakka, kenenkään uskaltamatta häntä häiritä.
Matka-alttarinsa edessä hän siellä vietti aikansa ja kamppaili väkevän hengen ankaran kamppailun. Mennyt elämä vieri hänen silmiensä editse. Hän näki elävinä edessään hyvät ja pahat tekonsa, monet aikaansaamansa siunaukselliset työt, mutta myöskin monet kauhistuttavat julmuudet, naisten epätoivon, lasten itkun ja viattomasti vuodatetun veren. Ja mieltä kalvoi niiden lisäksi huoli kirkon vastaisesta kohtalosta, kirkon, jonka sotajoukko oli lyöty ja joka aseettomana olisi turvaton. Kahden vuosikymmenen työ tuntui turhaan tehdyltä, yhdellä iskulla murretulta.
Monet tunnit hän rukoili palavaa rukoustaan, soimasi itseään ja anoi armoa ylhäältä. Kun hän vihdoin, päivän jo laskiessa, nousi jälleen kannelle, niin hän oli ulkonaisesti tyyni, mutta suora varsi oli kumartunut ja käskevä ankaruus kadonnut hänen kasvojensa juonteista. Hänellä oli yllään karhea kaapu ja sen alla itsensä kiduttajan pistävä jouhipaita. Ylpeä mies oli tappionsa hetkellä saanut voitoista suurimman: hän oli voittanut itsensä.
Suomen kirkon alueeksi jäi vain Varsinais-Suomi. Hyökkäävä kirkko joutui puolustautujan asemaan. Piispan suuri suunnitelma, Suomen itsenäinen kirkkovaltio, luhistui ikipäiviksi. Nevajoen tappio liitti karjalaiset entistä lujemmin Novgorodin ja sikäli kreikanuskoisen kirkon piiriin, näytti irroittavan hämäläiset lopullisesti roomanuskoisten yhteydestä ja herätti ennenkaikkea Ruotsissa ajatuksia ja pian tekojakin, jotka liittivät Suomen kiinteämpään yhteyteen sen kanssa.
Tuomas piispa johti Suomen kirkkoa vielä muutamia vuosia, mutta hän oli murtunut mies, jota entisyyden synkät haamut yhä vainosivat.
Yksinäisenä voimamiehenä, suurena suunnitelmissaan, miehenä, johon valo lankesi kirkkaana, mutta jonka varjo oli synkeä, Suomen ensimmäinen piispa piirtyy aikansa taustaan. Rauhan ja vihdoinkin ikuisen levon hän löysi Visbyssä, Voijonmaalla, veljeskuntansa dominikaanien luostarissa.
BIRGER JAARLI
Hämäläisten luopuminen kristinuskosta ja heidän idästä saamansa apu uhkasi pahoin Ruotsin valtakunnan etuja Suomessa. Ruotsin tosiasiallinen hallitsija, taitava sotapäällikkö ja viisas valtiomies Birger Jaarli kiinnitti huomionsa tähän asiaan. Rooman kirkon edut sopivat hyvin yhteen Ruotsin valtiollisten pyyteitten kanssa. Seurauksena oli toiseksi ristiretkeksi sanottu, Birger jaarlin johdolla Suomeen v. 1249 tehty sotaretki, joka mahdollisesti suuntautui Kokemäen joen suuhun ja sieltä edelleen sisämaahan. Vastarintaan asettuneet, nähtävästi heikot hämäläisjoukot voitettiin ja taivutettiin kasteeseen ankaralla uhkalla: hengen ja maiden menetyksellä. Rannikolle tuotiin jonkinverran ruotsalaista väestöä taipumattomien tiloille. Sen jälkeen Hämeen valloitus näyttää sujuneen varsin rauhallisesti. Tällä retkellä Birger Jaarli perusti Hämeen linnan, josta kuitenkin retken kestäessä korkeintaan saatiin pystyyn kehämuuri. Linnan muut rakennukset ovat myöhemmiltä ajoilta. Birger jaarlin luonnekuvassa huomataan monia inhimillisiä, ajalle vieraita piirteitä, jotka kohottavat hänet ihmisenäkin korkealle.
Ruotsalainen sotajoukko purjehti hämäläisten satamaan, voitti pakanoiden hajanaiset voimat ja tunkeutui sisämaahan.
Kevätilta alkoi jo hämärtää.
Kaksi miestä ratsasti korkealle harjulle, josta avautui laajahko nähtävä. Metsä levittäytyi alhaalla tummana, ja sen takana kimaltelivat vedet. Vesien takana kohoava jylhä mäki tavoitteli himmenevää taivasta ja sen kiitäviä iltapilviä.
Vesien kapeikossa oli tekeillä iso rakennus, jonka jykevät muurit kohosivat jo korkealle. Rakennuksen ympärillä syttyi nuotio toisensa jälkeen. Päivän työ oli päättynyt ja ison rakennuksen väki istuskeli nuotioillaan ruokaansa valmistellen. Joitakin matalampia majoja oli sijoittunut rakennuksen ympärille.
Ratsastajat pysähtyivät harjun korkeimmalle kohdalle ja heidän katseensa tunnusteli tummaa maisemaa, illan taivasta ja hopeisina hohtavia vesiä.
— Tässä maassa on jotakin salaperäistä ja samalla valtavan alakuloista. Se tuntuu ikäänkuin sulkeutuvan kuoreensa eikä halua päästää vierasta lähelleen. Mutta tämä on sittenkin kaunis maa.
Näin tarinoi miehistä vanhempi. Hän oli kookas, ryhdikäs mies ja kantoi uljaasti komeata pukuaan. Kullatun kypärän alta näkyivät olkapäille valuvien hapsien ympäröimät, lujapiirteiset kasvot sekä syvälle uponneet, totisina tutkivat silmät. Hän näytti olevan mies kiireestä kantapäähän saakka, sellainen, joka oli tottunut käskemään ja jonka käskyjä toteltiin. Hän oli Birger, Ruotsin kuninkaan jaarli ja Hämeen valloittaja.
Jaarli ratsasti kookkaalla, lujatekoisella hevosella. Hänen seuralaisensa sitävastoin istui matalan aasin selässä, joka sopikin hänelle kristillisen nöyryyden tunnuksena, sillä aasilla kristikunnan Vapahtajakin ratsasti. Tämä ratsastaja oli puettu karheaan munkin kaapuun, mutta muuten hän ei näyttänyt nöyrältä. Hänenkin kasvonjuonteensa olivat lujat ja päättäväiset, mutta hänen silmissään ei näkynyt jaarlin viisasta vakavuutta, vaan niistä kiilsi talttumaton uskonkiihko.
Jaarli tarkasteli etäistä rakennusta ja jatkoi puhettaan:
— Syksyllä alkamamme linna kykenee jo torjumaan hyökkäyksen, mikäli pakanat vielä sellaista yrittänevät. Tuskinpa sitä tehnevät. Kokemäki on lujasti käsissämme, sinne rakentamamme linnavarustus turvaa seudun. Valtamme turvaksi on sinne siirretty asukkaita Ruotsista. Hakoisten linna Janakkalassa on nyt sekin meidän tyyssijojamme. Hämeen uuden linnan lähistöllä on väestö kastettu. Takamaiden pakanat ovat hajallaan ja neuvottomina. Hämäläisten maa on nyt meidän, ja heidän ryöstöretkistään Ruotsin rannikolle on tehty loppu. Suurella Novgorodilla ei enää ole tänne asiaa. Tarkoitukseni on saavutettu. — Niin, Jumalan kirkolla on ollut menestystä, munkki vastasi. — Alussa näytti jo siltä, että pakanat valitsevat miekaniskun kasteen sijasta. Maan ja hengen menettämisen uhka lienee taivuttanut monet jäykät niskat. Samalla menettelyllä taipunevat takamaidenkin pakanat. Mielestäni pitäisi sinun, jaarli, toimia takamailla pontevammin. Maallinen miekka taivuttaa päät, kirkko kastaa ja siunaa. Sinulla on nyt voimaa ja mahdollisuuksia pyhän uskomme levittämiseen laajemmalle. Tällainen oli ymmärtääkseni Rooman pyhän isänkin tarkoitus hänen kehoittaessaan hurskaita miehiä lähtemään tälle ristiretkelle. Ja etuahan siitä olisi Ruotsin valtakunnallekin.
Jaarli hymähti, katseli kotvan etäisyyksiin ja vastasi:
— Niinpä kai, yksi tie, kaksi asiaa. Hengellisen ja maallisen vallan edut sopivat nytkin merkillisesti yhteen, kuten usein ennenkin. Ole huoletta, isä Benedictus, Rooman pyhä isä saavuttaa tarkoituksensa ja — minä myöskin. Kulkekaamme yhdessä.
Isä Benedictus ei vastannut. Hänen mielestään jaarli oli jo paisunut liiankin mahtavaksi. Hänen valtansa nosti jo päätään kirkon vallan yli. Hän kulki usein omia teitään kirkon neuvoista ja toiveista välittämättä. Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut kasva taivaaseen saakka, ja kirkko puolestaan huolehti siitä, ettei kenenkään maallikon valta ylittänyt kirkon valtaa.
Jaarli näytti vajonneen omiin ajatuksiinsa. Ne kulkivat etäällä ja syvällä.
— Tämän maan kansa on toisenlaista kuin minun kansani, hän vihdoinkin virkkoi ikäänkuin itsekseen. — Se ei innostu mihinkään asiaan yhtä helposti kuin Ruotsin mies. Se ei liioin osaa puhua teoistaan ja aikomuksistaan. Samanlaista se on kuin maansakin, luokseen laskematonta ja omaan oloonsa sulkeutunutta. Kuitenkaan se ei ole huonompaa kuin omakaan kansani. Täällä ollessani ja ympäristöllä kulkiessani olen tutustunut sen elämään ja tapoihin. Tämä kansa ei ole rikasta, mutta tulee työllään hyvin toimeen. Sen tavat ovat puhtaat. Näiden loppumattomien korpien keskellä se on elänyt ties mistä ajoista saakka ja muusta maailmasta irrallaan, mutta se ei ole sittenkään raakalaiskansaa. Harvasanainen se on puheissaan, mutta sitkeä työssään ja sitkeä kai vihassaankin. Arvelen paremmaksi pitää sitä ystävänä kuin vihollisena. En usko sen luottamusta voitettavan kovuudella, mutta hyvällä se taipuu. Siksi ajattelenkin, ettei sinun esittämäsi keino ole hyvä. Kovuus ja pakko on ollut paikallaan tähän saakka, mutta sitä ei saa jatkaa loputtomiin. Minun mielestäni on tätä Ruotsin valtakuntaan nyt liitettyä heimoa kohdeltava toisin. Sille on annettava samat edut ja oikeudet kuin Ruotsin miehellä on kotonaan, mutta asetettava myöskin samat velvollisuudet.
— Tuskinpa se olisi viisasta.
— Viisaampaa kuin jatkuva sorto. Svean nousevalla valtakunnalla ei ole varaa pitää rajojensa sisällä leppymättömiä vihollisia. Muista suurta Novgorodia ja sen uhkaa. Kanssamme samanarvoisina nämä lavastit puolustavat meitä vihollisiamme vastaan, mutta sorrettuina ja katkerina he saattavat taaskin helposti liittoutua karjalaisten ja novgorodilaisten kanssa meitä vastaan.
Munkki hymyili epäilevästi. Jaarli jatkoi:
— Ruotsinkin kansa on kohotettava. Sisällisistä riidoista on tehtävä loppu. Maa tarvitsee rauhaa. Kansaa on hallittava lujalla kädellä, mutta sille on myöskin säädettävä hyviä, oikeudenmukaisia lakeja, joiden turvissa se voi elää, vaurastua ja tulla mahtavaksi kansaksi. Ja samat lait on ulotettava tännekin. Kauan olen jo ajatellut näitä asioita. Kerran ne on saatava toimeen.
— Minkälaisia lakeja ajattelet, jaarli?
— Ajattelen kotirauhan, kirkkorauhan ja naisrauhan lakien säätämistä sellaisiksi, ettei niitä kukaan, ylhäinen eikä alhainen, rikas tai köyhä, uskalla polkea jalkojensa alle. Orjuuden ajattelen sikäli kiellettäväksi, että kukaan älköön vapaasta tahdostaan antautuko toisen orjaksi. Rantaryöstön oikeuden tahdon lakkauttaa, sillä eihän haaksirikkoutunut merimies ole siihen syypää, jos myrsky ajaa hänen aluksensa rannikolle. Hänenkin omaisuutensa olkoon lain turvaama. Rautakoetuksen katson järjettömäksi, sillä mielestäni ei ihmisen syyllisyys tai syyttömyys tule todistetuksi sillä, että hänen on astuttava tulikuumalle raudalle tai kannettava sitä käsissään. Vieraille kauppamiehille on myöskin rajojemme sisällä myönnettävä sama turva kuin on maan omilla asukkailla. Ajattelen monia muitakin asioita, mutta nämä ovat tärkeimmät.
Munkin hymy tuli ivallisemmaksi hänen kuunnellessaan jaarlin tuumia. Hän virkkoi: — En ole kuullut missään muuallakaan säädetyn sanomiasi lakeja. Ruotsissako siis pitäisi ruveta ensimmäiseksi muuttamaan maailman järjestystä.
— Yhtä hyvin Ruotsissa kuin muuallakin. Emme ole huonompia kuin muutkaan, päinvastoin on järjestetty vapaus pidetty meillä ikimuistoisista ajoista suuremmassa kunniassa kuin monessa muussa maassa.
— Ja kuka olisi mielestäsi mies saamaan nämä lait toimeen?
— Mies, joka siihen pystyy. En tiedä, kuka pystynee.
Jaarli tiesi sen hyvinkin. Hänen salaisimpia aivoituksiaan kannusti omankin kunnian etu, ja yksinäisinä hetkinään hän näki omassa päässään Ruotsin kuninkaan kruunun. Hänen toiveensa olivatkin nyt toteutumisensa partaalla, sillä jo kaksi kuukautta sitten oli Hämeenlinnaan saapunut sanoma kuninkaan äkillisestä kuolemasta. Kukapa sopisi kuninkaan istuimelle paremmin kuin Birger jaarli, valtakunnan mahtavin mies, joka monien aikaisempien mainetekojensa lisäksi juuri oli valtakuntaan liittänyt Hämeenmaan?
Munkki oivalsi hyvin jaarlin ajatuksen juoksun, oli sen jo kauan oivaltanut, ja hymyili itsekseen yhä ivallisemmin. Hän muisteli sanomaa, jonka hän oli laittanut lähetin mukana Ruotsiin ja josta jaarlilla ei ollut aavistustakaan. Kirkon etu ja sen vallan täydellisyys välkkyi hänen mielessään ja toimissaan kaiken muun yläpuolella, ja jaarli olisi kuninkaana sen tiellä. Ääneensä hän sanoi:
— Tänä kesänä lienee siis Moran kentällä kuninkaan vaali. Jouduttautunet sinne?
— Pian lähdemme, kuten jo sanoin sinulle kuultuani kuninkaan kuolemasta. Haluan olla mukana kuningasta valitsemassa. Linnaan jätän tarpeeksi väkeä. Sinäkin jättänet pappejasi työtäsi jatkamaan.
— Jään itsekin. Orastavaa uskon tainta on kasvatettava lujalla kädellä.
— Tee kuten haluat, jää tänne tai lähde, oma on asiasi. Sen kuitenkin sinulle sanon jo nyt, että vaali hellien äsken istutettua tainta, sillä muuten se saattaa kuihtua ja kuolla. Ja se olisi paha sekä valtakunnalle vahingollinen asia.
Munkki ei vastannut. Jaarli jatkoi:
— Ennen lähtöäni tahdon kuitenkin näille hämäläisille selvittää aikomukseni, niin kristityille kuin pakanoillekin. Haluan erota heistä ystävänä, mikäli ystävyydestäni huolinevat. Sitä varten he saapukoot miehissä Hämeen linnaan. Takaan heille vapaan tulon, olon ja lähdön.
— Silloin sopisi heidät kaikki kastaa.
— Pane mieleesi, munkki, että minkä jaarli Birger lupaa, sen hän myöskin pitää. Lähtekäämme.
Käymäjalkaa jaarli seuralaisineen ratsasti takaisin linnaan. Hän teki nyt keväisin usein tällaisia retkiä, milloin lähemmäksi, milloin kauemmaksi, joko yksin tai seuralaisenaan kuka kulloinkin sattui. Koskemattomasta luonnosta hän löysi levon ja virkistyksen. Hän ei myöskään pelännyt henkeänsä vaanittavan. Hän tiesi Hämeen miesten iskevän vain avonaisessa taistelussa, kuten hän itsekin teki.
Linnan lähistölle saavuttaessa vartiomies huusi jo kaukaa:
— Lähetti saapui juuri Ruotsista ja etsii sinua, jaarli.
— Mitä on asiaa?
— Kuninkaan vaalista toi tiedon.
— Mitä? Vaalista?
— Niin. En tiedä lähemmin.
Jaarli riensi asuntoonsa ja kutsui viipymättä luokseen lähetin, joka ilmoitti:
— Tulin kuninkaan lähettinä tuomaan sinulle ja joukollesi tiedon, että vapaat miehet ovat kokouksessaan Moran kentällä valinneet poikasi Valdemarin Ruotsin kuninkaaksi.
— Mitä, Valdemarin?
— Niin. Kuningas vaatii sinua Tukholmaan lupaamaan uskollisuutta omasta ja miestesi puolesta.
Jaarli ei virkkanut pitkään aikaan mitään, mutta hänen muotonsa synkkeni.
— Vaalinhan piti olla vasta kesällä, hän vihdoin virkkoi. — Miksi se pidettiin jo nyt?
— Arveltiin, ettei valtakunnan sopinut olla pitempää aikaa kuninkaatta.
— Vai arveltiin...
Itsekseen jaarli ajatteli:
— Ikäänkuin Valdemar kykenisi korvaamaan kuninkaan puutteen, heikko ja saamaton nahjus... Ehkäpä juuri siksi kiiruhtivatkin hänet valitsemaan, tiesivät hyvin, ettei poika olisi päässyt ikinä kuninkaaksi minun saapuvilla ollessani... Vihamieheni ja kadehtijani ovat käyttäneet hyväkseen poissaoloani, muuten eivät olisi uskaltaneet. Ketkähän ovat punoneet juonen...
Jaarli kutsutti luokseen lähimmät miehensä ja ilmoitti näille saapuneen sanoman. Äänettöminä, mutta tuikeina päälliköt kuuntelivat tietoa. Jaarli katseli heitä tarkoin, itsekutakin vuorollaan. Ei, näistä ei kukaan ollut juonessa mukana. Heidän katseensa oli rehellinen ja vilpitön. Hän huomasi muista hieman erillään seisovan isä Benedictuksen. Jostakin syystä hänen epäluulonsa heräsi, ja hän ärähti:
— Vain sinä, pyhä isä, tiesit aikomuksestani lähteä piakkoin Ruotsiin. Tiesitkö sinä myöskin vaalin määrätyn tapahtuvaksi minun poissaollessani?
Munkki kohotti katseensa permannosta ja vastasi kätensä ristien: — Kuinka minä olisin sen voinut tietää?
— Vannotko?
— Sinun pitäisi hyvin tietää, jaarli, että minä hengenmiehenä en ole käskettävissäsi enkä kuulusteltavissasi. Teoistani olen velvollinen tekemään tiliä vain Rooman paaville tai hänen määräämilleen kirkon isille.
Päälliköt murahtivat. Jaarli naurahti lyhyesti.
— Et siis uskalla vannoa?
— Mieliksesi saattaisin vannoa, munkki vastasi ja nosti vyöllään nuorassa riippuvan ristin, mutta luottanet sanaani valattakin.
— Hyvä on, uskon sinua. En tosissani epäillytkään. Olenhan minäkin kirkon kuuliainen poika ja harras kristitty.
Sisimmässään jaarli ajatteli kuitenkin toista, ja niin ajatteli munkkikin, joka ei säikähtänyt keinojensa valintaa kunhan se vain edisti kirkon valtaa. Jaarli jäi siihen vakaumukseen, että isä Benedictus oli ilmoittanut Ruotsin jaarlin saapumisen ajan ja pannut juonen alkuun.
— Huonoa peliä on Ruotsissa pelattu, kuka sitten lieneekin pelannut, vanhin päälliköistä virkkoi. — Väärin on asia ajettu sinua kohtaan, jaarli. Ehkä pelkäsivät. Sanon sinulle suoraan omasta ja muidenkin puolesta, että jos olisimme olleet Morassa, niin sinut olisimme nostaneet kilvelle ja tehneet Ruotsin kuninkaaksi. Sinun käsissäsi olisi valtakunta ollut hyvissä ja lujissa käsissä. Tämä on sinun hyvä tietää. Jaarlin muoto muuttui lauhemmaksi vanhan päällikön puhetta kuunnellessaan.
— Myöhäistä ei liene vieläkään, muuan nuorempi päällikkö innostui sanomaan. — Sotajoukko on puolellasi. Julistamme sinut kuninkaaksi ja lähdemme Ruotsiin puhdistamaan istuimesi.
— Niin teemme, toisetkin yhtyivät sanomaan.
Jaarli hymyili leppoisasti, mutta muuttui taas pian totiseksi ja sanoi:
— Ei, niin emme tee. Iloitsen sanoistanne, enkä epäile aikomuksenne onnistumista, mutta en sittenkään salli teidän siihen ryhtyvän. Kuningas on valittu ikivanhan lain mukaisesti ja oikein menoin. Älköön minun käteni eikä kenenkään muunkaan nousko laillista kuningasta vastaan. Siten emme edistäisi valtakunnan etua, vaan hajoittaisimme sen voimat. Valtakunnan etu kulkekoon minun etuni edellä. Tällainen olkoon mielestäni ylimmäinen sääntö, ja minä tahdon ensimmäisenä sitä noudattaa. Asetun kuninkaan käskettäväksi ja alistan joukkoni hänen palvelukseensa.
Päälliköt kuuntelivat äänettöminä. Sitten jaarli jatkoi:
— Kymmenen päivän kuluttua haluan puhutella hämäläisten päälliköitä. Tulkoot he siis tänne luottamuksella, takaan heidän koskemattomuutensa, niin pakanain kuin kristittyjenkin. Tästä lähettäkää heille sana. Ja että he siihen täydellisesti luottaisivat, niin jääköön kukin sananviejä heidän kyliinsä panttivangiksi siksi, kunnes päälliköt palaavat jälleen kotiinsa. Linnassa olevat panttivangit päästäkää vapaiksi. Sinä, lähetti, palaa takaisin Ruotsiin ja vie sinne sanoma, että saavun ilmoittamaan kuninkaalle uskollisuutta puhuteltuani Hämeen miehiä.
Jaarli jäi yksin. Itsekseen hän ajatteli vielä kerran viimeiset tapahtumat. Kohtalon isku oli kova, mutta se sattui vahvaan mieheen.
Hämäläisten päälliköt kokoontuivat kymmenen päivän kuluttua linnan pihalle. Juhlatamineissaan ja miekat vyöllään he tulivat, hitaasti ja äänettöminä astuen. Kiville ja hirsille istahtivat ja suoraan eteensä jäykkinä katsoivat.
Ruotsin soturit hymähtelivät itsekseen nähdessään äskettäin taistelussa voitetut miehet, jotka eivät näyttäneet voitetuilta. Jaarli saapui ottamaan vieraansa vastaan, vei sisälle ja istutti kunkin paikalleen. Sitten hän sanoi sanottavansa, ja tulkki käänsi sanat suomeksi.
Jaarli viittasi tekeillä olevaan linnaan, kehoitti arvioimaan sen vahvuuden ja mainitsi molemmat toisetkin vallatut linnat. Vastarinnan hän ilmoitti mielestään jo murretuksi, mutta jos hämäläiset halusivat jatkaa taistelua, niin jaarli oli siihen valmis. Hänen joukkonsa pystyisivät nujertamaan kaiken vastuksen, ja jos lisävoimia tarvittaisiin, niin laivasto oli valmiina hämäläisten satamassa ja hakisi uusia joukkoja Ruotsinmaalta pian ja edelleenkin sikäli, kuin niitä haluttaisiin. Sotaa käytäisiin säälittä. Voitetuilta otettaisiin sitä mukaa maat ja mannut ja ne annettaisiin Ruotsista siirrettäville uusille asujille. Mikäli siis hämäläiset halusivat jatkaa uppiniskaista taistelua, niin tällainen siitä olisi seuraus.
Jaarli keskeytti sanottavansa nähdäkseen uhkan vaikutuksen. Hämäläisten naamoista ei voinut päätellä mitään, ne olivat yhtä järkkymättömiä kuin ennenkin. Jaarli jatkoi esitystään.
Hänestä rauha oli parempi ja molemmille edullisempi kuin sota. Mikäli hämäläiset hyvällä alistuisivat, niin he saattaisivat viljellä maitaan rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. He saisivat pitää koskemattomina omat laitoksensa ja tapansa. Heille annettaisiin vähitellen samat oikeudet kuin ruotsalaisilla oli omassa maassaan. Heidän tulisi kuitenkin yhdessä ruotsalaisten kanssa puolustaa maataan karjalaisia ja novgorodilaisia vastaan, kuten yksin olivat tehneet jo ylimuistoisista ajoista. Sovinnolla heidän pitäisi omaksua myöskin kristinusko.
Tällaiset olivat esitykset. Hämäläiset eivät niistä innostuneet, mutta eivät panneet vastaankaan.
— Mitä miehet arvelevat? Vanajan vanha päällikkö tiedusteli.
— Hyvinhän tuo asiansa toimitti, Janakkalan mies vastasi. — Järkimieheltä näyttää. Sopinee katsoa, mitäpä tässä muutakaan. Ja johan tuosta tullessa puhuttiin.
— Niin sopinee, muutkin vahvistivat.
Sen jälkeen istuttiin äänettöminä. Jaarli katseli miesryhmää huvitettuna, hänen soturinsa ihmetellen.
— Milloinkahan ne rupeavat neuvottelemaan? muuan ruotsalaispäällikkö tiedusteli tulkilta. — Kyllä ne neuvottelevat parhaillaan.
— Mutta nehän eivät puhu mitään.
— Niillä on sellainen tapa.
— Kummaa väkeä.
Hämeen päälliköt olivat jo aikaisemmin kotona ja tulomatkallaan harkinneet asian ja päättäneet, mihin suostuttaisiin, mihin ei. Pakko pani suostumaan paljoon. Taistelun jatkaminen kävisi vaikeaksi. Vihollisen ylivoima oli suuri, ja teräväkin ase kilpistyi sen rautapaidoista. Ja vaikka taistelua voitaisiinkin jatkaa takamailla, niin vihollinen vahaisi epäilemättä viimeisetkin rintamaat, hävittäisi tyystiin hämäläisen asutuksen ja toisi omiaan sijaan. Aikojen kuluessa raivatut maat ja mannut menetettäisiin yhdellä iskulla. Jos taivuttaisiin voittajan kohtuullisiin vaatimuksiin, niin säilytettäisiin isien työn tulokset. Ja ehkäpä ajatkin taas aikanaan muuttuisivat, jolloin vieraan valta karistettaisiin taas hartioilta. Niin oli tapahtunut ennenkin. Jaarlikin vaati vähemmän kuin oli arvattu odottaa, ja näytti mieheltä, jonka kanssa tultaisiin toimeen. Viholliseksi taas kääntyneet karjalaisetkin saattaisivat hyökätä milloin tahansa ja silloin jaarlin lujat voimat olisivat hyvänä turvan takeena.
Vanajalainen otti taas puhevuoron.
— Sellainen on siis miesten mieli?
— Sellainen.
— Pitänee sille kai vastata.
— Vaikka vastannet sinä, Vanajalainen. Vanhin olet.
Vanajalainen nousi vastaamaan. Verkalleen ja arvokkaasti hän toimitti asiansa:
— Hyväksi harkitaan puheesi, Ruotsin jaarli. Miehen sanoiksi arvataan sanasi. Paljon lupaat, paljon vaaditkin. Sinulla on takanasi vahvaa voimaa, mutta me Hämeen miehet olemme tässä päättäneet, että ensin katsotaan, ennenkuin lopullisia luvataan. Linnasi saakoon puolestamme olla omassa rauhassaan, mikäli sen väki ei tehne ilkojaan. Uskon asiasta sanomme, että monet meistä ovat jo aikaisemmin kastetut, lienevät useimmat täällä olevista, vaikka ovatkin pesettäneet päänsä, mutta toiset ovat kastamatta. Tämänkin asian ensin harkitsemme, sitten päätämme. Jos uskosi ja etenkin sen seuraamukset nyttemmin huomataan entisiä paremmaksi, niin otetaan, jos ei, niin ei. Saat vapaasti lähettää kyliimme aseettomia saarnamiehiä, rauhassa he saavat uskoaan selittää ja kastaa sen, ken siihen puheella taipuu. Tällainen on vastauksemme.
Tulkki käänsi vastauksen. Jaarli kuunteli sitä päätään nyökytellen, mutta isä Benedictus ehätti vaatimaan, että kaikkien on omaksuttava usko ehdoitta.
— Minusta asiat ovat tolallaan, jaarli virkkoi hieman kärsimättömästi. — Jos vaadit niiltä uuden vastauksen, niin saat kuitenkin saman. Tähän on nyt tyydyttävä. Kun hämäläiset huomaavat uuden olonsa hyväksi, niin taipuvat. Jos heiltä nyt jyrkästi vaaditaan lopulliset lupaukset, niin lähtevät takaisin takamailleen ja alkavat taas sodan. Ja pitkällinen sodankäynti on perin vaikeata tuntemattomissa erämaissa, jopa mahdotontakin. Kun sitäpaitsi saat saarnata heidän kylissään niin paljon kuin haluat, ja kastaakin sikäli kuin sanoja uskotaan, niin on siinä jo tarpeeksi. Ja sanallahan kristinuskon on lopultakin vaikutettava eikä vain miekalla.
Munkki tyytyi olemaan vaiti. Hän ajatteli pian koittavaa aikaa, jolloin jaarli olisi kaukana ja heikon kuninkaan myöntymys helposti saatavissa. Ja pian vaihdettaisiin Hämeen linnassa jaarlin jälkeinenkin käskijä, jos niin tarvittaisiin.
Jaarli ilmoitti hyväksyvänsä hämäläisten vastauksen ja kehoitteli heitä elämään maahan jäävien ristinsoturien kanssa hyvässä sovussa. Sotureille hän myöskin lupasi toimittaa kiellon, etteivät he saisi sekaantua asukkaiden rauhallisiin toimiin eikä harjoittaa ilkivaltaa.
Sovittu aselepo vahvistettiin jaarlin ja Vanajalaisen kädenlyönnillä. Sitten jaarli kutsui hämäläispäälliköt kanssaan syömään, ja hänen joukkonsa ryhtyi lähtövalmistuksiin.
Hämeen miehet matkasivat pitojen päätyttyä kotiaan, toiset vesitse, toiset maitse.
Vanajalainen piti perää muutamassa veneessä. Käyty neuvottelu ja tehty päätös askarrutti ajatuksia.
— Mikäli Ruotsin jaarli pitänee, mitä lupaa, niin asiat saattanevat kääntyä uomaansa, Vanajalainen aprikoi. — Mieheksi se on arvattava, ja lienee sanojensa takana voimaakin. Tulkki, tuttu mies, siellä sentään vihjasi, että munkit pyrkivät väliin sotkemaan jaarlin selvät aikomukset. Kuuluivat juonillaan estäneen sen kuninkaaksikin pääsyn. Kun ne nyt saapunevat saarnamatkoilleen, niin pitänee niitä aikanaan kavahtaa. Puhukoot, mitä puhuvat, teoistaanpahan tutaan.
— Niinpä kai.
Hämeen linnan nousevat muurit näkyivät vielä, vaikkakin ne pienenemistään pienenivät. Uutuuttaan ne komeilivat vanhojen metsien keskellä.
— Tuo linna lukinnee Hämeen heimon vastaisen kohtalon. Siihen on nyt päädytty, ettemme enää osaa emmekä jaksa olla omina isäntinämme. Yksi vetää yhtä köyttä, toinen toista. Vieraan on helppo ruveta isännäksi, hyväksikö sitten koitunee, vai pahaksi. Emme näy osaavan mekään itseämme hallita.
Näitä päälliköt ajattelivat veneen halkoessa vettä ja metsäisen niemen peittäessä Hämeen linnan muurit.
KARJALAN LUKKO
Ruotsi tarvitsi Länsi-Suomen valtaukseen aikaa, pyhän Eerikin retkestä lukien, lähes puolitoistasataa vuotta, jonka loppupuolella Pohjanmaakin siirtyi sen vaikutuspiiriin. Itä-Suomi sitävastoin pysyi tänä aikana nähtävästi itsenäisenä, vaikka Novgorodin vaikutus siellä syystä tai toisesta lisääntymistään lisääntyikin. 1200-luvun lopulla, Karjalaan v. 1293 tehdystä ristiretkestä, jolloin Viipurin linna perustettiin, alkaa sitten Ruotsin ja Venäjän välillä ratkaiseva taistelu Karjalan ja sikäli Savon erämaidenkin omistamisesta, Ruotsin ollessa aluksi hyökkääjänä. Mahdollisuuksistaan huolimatta Ruotsi ei kyennyt liittämään valtakuntaan koko Karjalaa, jolloin raja olisi siirtyn Vienaan, Syvärille ja Nevajoelle ja Karjalan yli viisisatavuotinen synkkä kohtalo, molempien puolten riitakapulana oleminen, olisi otaksuttavasti lieventynyt. On merkillistä, että aikaisemmin sotaisat eteläkarjalaiset nähtävästi alistuivat suuremmatta vastarinnatta.
Varsinais-Suomi ja Häme siirtyivät lopullisesti Ruotsin vallan alaisuuteen. Niiden asukkaat elivät rauhallisina omissa oloissaan, tottuen vähitellen uusiin yhteiskuntamuotoihin ja uusiin lakeihin. Birger jaarlin ajatukset kantoivat hedelmän, ja kuningas Maunu Ladonlukon hyvät lait turvasivat suomalaistakin kansanmiestä räikeimmältä mielivallalta. Ja vihdoin suomalainen mies, Maunu I, nousi suomalaisten piispan istuimelle. Turussa kohosi tuomiokirkon valtava rakennus voittaneen kirkon mahtavuuden merkkinä.
Karjala sitävastoin palveli vielä isiensä jumalia. Se ei välittänyt novgorodilaisten tarjoamasta uskosta, eikä Novgorod jaksanut tyrkyttää sitä heille väkipakolla. Karjalaiset pysyivät liitossa Novgorodin kanssa ja tekivät milloin heidän seurassaan, milloin yksin sotaretkiä kristittyyn Suomeen, polttivat nousevan Turun kaupungin, veivätpä kerran mukanaan kristittyjen piispan Rodulfinkin. Rooman paavi kirjoitti heistä syyttävät sanansa: »Kristuksen viholliset, joita tavallisesti Carialeiksi sanotaan, ynnä muut sen puolen pakanat olivat tehneet julman hävitysretken Suomeen, surmanneet paljon kristityitä, vuodattaneet paljon verta, polttaneet paljon kyliä ja viljelysmaita, saastuttaneet jumalanpalvelukselle pyhitettyjä paikkoja ja ryöstäneet monta kastettua lasta, jotka he aikoivat kasvattaa pakanalliseen uskoon ja käyttää kovimpaan orjuuteen.»
Idänpuoli ymmärsi vaaran uhkaavan lännestä, ja länsi uskoi samaa idästä. Jos länsi saisi karjalaiset kukistetuiksi, olisi kristitty Suomi, yhä tärkeämmäksi katsottu voittomaa, turvattu ja Novgorodin pyyteet ehkäisty. Näin ruotsalaiset vallanpitäjät ja etenkin viisas valtionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika, arvioivat asian. Viipymättä hän ryhtyikin toimeen.
Kirkon ja valtakunnan edut sopivat taaskin yhteen. Aikanaan suuri sotajoukko lähti Suomeen kolmannelle ristiretkelle satalukuisella laivastolla, johtajanaan marski Torkkeli Knuutinpoika ja mukanaan Vesteroosin piispa Pietari Elavi voitettavien pakanain ylimpänä kastajana. Turun suomalainen Maunu piispa ei siihen syystä tai toisesta kelvannut.
Matka sujui kommelluksitta. Laivasto purjehti kapean salmen kautta pitkään lahteen, jonka pohjukassa, Vuoksen läntisen laskuhaaran suussa, oli karjalaisten vanha kauppapaikka.
Seudun mitään aavistamattomat asukkaat yllätettiin ja he saivat valita joko kasteen tai kuoleman. Lähitienoiden väki ajettiin kokoon ja pantiin ankaraan työhön, rakentamaan Torkkeli Knuutinpojan pienelle kalliosaarelle perustamaa Viipurin linnaa.
Kalliosaaren korkeimmalle kohdalle, kivistä ladotun kehämuurin sisään, rakennettiin neliskulmainen ja paksuseinäinen, pyhän Olavin nimikoksi ristitty torni.
Rakentaminen oli raskasta, raatajien hikeä kysyvää työtä. Rakennuttajat eivät tunteneet sääliä. Kivet kuljetettiin suurilla lautoilla ympäristöltä, ja kalkkia poltettiin monessa paikassa muurilaastiksi. Ulko- ja sisäseinien sopiviksi lohkotut jyhkeät kivet muurattiin laastilla toisiinsa tiukasti kiinni ja väli täytettiin irtonaisilla kivillä. Linnasta tehtiin jo alustapitäen vihollista ja aikaa uhmaava rakennus.
Marski Torkkeli Knuutinpoika lähti, jätettyään Viipuriin vahvan varusjoukon, takaisin Ruotsiin.
Uuden linnan vahvuus koeteltiin jo seuraavana talvena. Suuri Novgorodin sotajoukko saapui piirittämään linnaa, mutta leuto sää ja virtainen vesi sulatti jään linnan ympäriltä ja piirittäjäin täytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin.
Viipurin linnaväki jatkoi Karjalan valtausta. Piirityksen jälkeisenä kesänä se samosi Laatokan rannikolle ja valloitti Käkisalmen linnan, Vuoksen toisen laskuhaaran suussa olleen karjalaisten ikivanhan varustuksen.
Itä näki lännen voittavan ja päätti ottaa saaliista osansa. Novgorodin joukot tulivat jo vuoden perästä Käkisalmen edustalle ja valloittivat vuorostaan linnan. Valtataistelu Karjalan omistamisesta alkoi todenteolla.
Kuuden vuoden kuluttua marski Torkkeli Knuutinpoika purjehti uudelleen Karjalaan laivastolla, jossa oli tuhat ja sata laivaa. Hän lasketteli Nevajoelle, nousi maihin Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohdassa ja perusti sinnekin uuden linnan. Siinä oli kahdeksan tornia, ja se sai Maankruunun ylpeän nimen.
Kahdeksansataa miestä kulki Nevaa myöten Laatokalle purjehtiakseen Valamon saarelle, jossa oli kuulu uhripuisto ja asukkaina tuhatkunnan pakanaa. Myrsky ajoi retkeläisten laivaston mantereen rantaan. Seutu hävitettiin tulella ja miekalla, suurin osa asukkaista surmattiin ja loput pakotettiin kasteeseen. Karjalaiset saivat kokea Sigtunan retken koston, vaikkakin satakunnan vuotta myöhemmin.
Novgorodin sotajoukko yritti valloittaa Maankruunun, mutta marski torjui hyökkäyksen. Taistelujen aikana nähtiin uljaiden ritarien vanha näytelmä. Vahva ritari Matti Ketilmundinpoika ratsasti yksin vihollisarmeijan eteen ja vaati parhainta Novgorodin soturia kanssaan kaksintaisteluun. Hän ratsasti turhaan kehoitushuutojaan huutaen iltaan saakka.
Marskin väki retkeili Inkerissä ja poltti monta kylää, surmasi asukkaat ja ryösti omaisuuden.
Marski palasi takaisin Ruotsiin. Hänen perustamansa Viipurin linna seisoi ylpeänä ja valloittamattomana, mutta Maankruunun tarina oli lyhyt. Jo parin vuoden kuluttua venäläiset valloittivat sen ja hajoittivat maan tasalle.
Karjalan kohtalo oli ratkaistu, sen itsenäisyys mennyttä. Ruotsi lohkaisi siitä omakseen läntisen puolen, venäläiset itäisen osan. Tuleva raja alkoi hahmoittua. Karjalaiset tallattiin lännen ja idän jalkoihin ja heidän maansa jäi kummankin puolen astinlaudaksi.
Marski Torkkeli Knuutinpoika sai valtakunnalle tekemistään suurista palveluksista kumman kiitoksen. Pienisieluisten kadehtijainsa toimesta hänet vangittiin ja häpeällisesti mestattiin. Jos hän olisi saanut elää ja toimia, niin hän ehkä olisi siirtänyt lännen yhteyteen koko Karjalan ja vetänyt valtakunnan rajaviivan Laatokan itärannalta Vienanmereen. Hän omasi tähän suurtekoon tarvittavan taidon ja voiman ja Ruotsilla oli voiton edellytykset, sillä tataarien valtavat joukot orjuuttivat parhaillaan Venäjän maata.
LAKEUKSIEN VALTAUS
Pohjanmaan sisäosat olivat vielä historiallisen ajan alussa asumatonta korpea. Sen raivaaminen alkaa vasta 1200-luvun loppupuolella, jolloin Ruotsista saapui siirtolaisia Pohjanlahden itärannoille ja rannikot anastettiin. Muinaiset rannikolla asuneet sotaisat kainulaiset, karjalaiset, hämäläiset ja jossakin määrin kai ruotsalaisetkin antoivat vertaan lakeuksien kansalle. Pohjanmaan korpien ja rämeiden viljelykselle raivaaminen oli sekin mahtava ihmisen ja luonnon välinen valtakamppailu ja kunnioituksella muistettava suomalaisten muiden suurten raivaustöiden rinnalla.
Siellä oli määrättömiä metsiä ja suuria soita. Verkalleen virtaavat joet halkoivat lakeaa maata. Pilvien tasalla liikkumattomin siivin liitävä kotka näki ehkä lakean maan reunan, mutta maan taivaltaja ei sitä nähnyt.
Karhu vihelteli usein karpaloiden punaamien soiden partailla. Hirvi juoksi väliin komeaa loikkaansa naavaisten korpikuusien lomitse. Villi peura löysi sieltä syötävänsä. Kiilusilmäinen susi anasti vuorostaan peurojen laumoista saaliinsa, niiden ja erämaan muidenkin eläjien joukosta.
Lakeuksien maa oli kolkkoa, ja lohdutonta korpea. Metsämies eksyi jolloinkin sinne pitkillä eräretkillään. Lappalainen kierteli silloin tällöin sen jäkäläkankailla porolaumoineen. Rantaseutujen kainulaiset pitivät sitä takamaanaan. Karjalan miehet sivusivat sitä merelleen kulkiessaan ja hämäläiset pohjoiseen samotessaan, mutta vakinaista asukasta siellä ei ollut. Se oli orpoa maata, kelvotonta asuttavaksi, huonoa viljeltäväksi, hallankylmää leipämaaksi.
Ajat kuluivat ja muuttuivat kuluessaan. Ja vihdoin saapui hylkymaahankin asukkaita. Kirves upposi puun kylkeen, ja kuokka käänsi maata. Pirtti kohosi uutena ja outona, kaski leveni kantojen ympärille, ja karjankello kalahti läheisessä metsässä.
Karhu katseli punertavalta suoltaan kummaa laitosta. Se kierteli ja kaarteli sitä kaukaa ja lähempääkin ja sieppasi kerran metsiköstä lehmän. Se maistui hyvälle. Karhu otti aikanaan toisen sekä kolmannenkin.
Hirvi silmäili myöskin uutta asumusta ja sen vierellä kasvavaa viljaa ja loikkasi eräänä aamuvarhaisena hetkenä lähemmäksi. Vilja maistui paremmalle kuin korven heinä ja puiden lehdet. Hirvi äännähti mieluisan äännähdyksen ja kutsui paikalle kymmenpäisen lauman. Se teki viljasta lopun tuossa tuokiossa ja tallasi loput jalkoihinsa.
Susikin osui ihmisen asumukselle. Se syöksyi lammaskatraaseen, raastoi yhden syötäväkseen ja raateli toisilta kurkut poikki terävillä hampaillaan, sillä sen luonto oli sellainen.
Ylhäällä liitelevä kotka näki karkuun päässeen vuonan, kiisi nuolena alas ja kohosi taas korkeuksiinsa kynsissään saatu saaliinsa.
Ja sitten korpi kokosi kaiken voimansa ja kävi hätyyttäjänsä, ihmisen, kimppuun vieläkin ankarammin kuin metsän eläimet ja pedot osasivatkaan tehdä. Se henki soiden silmistä jäätävän henkäyksen, hyisimmän hallan, ja vei sen, mikä muuten säilyi. Ja niin se teki monena vuonna, oli välillä leppyvinään, mutta rynnisti pian taas uudella voimalla.
Korpeen tunkeutunut mies ei säikkynyt eikä perääntynyt. Hänen luontonsa oli sellainen. Se vaati tekemään sen, minkä oli tehtäväkseen ottanut, ja iskemään lujasti, jos mieli voittaa.
Ihminen ja korpi kamppailivat kauan.
Valtavoimien kamppailu oli ankara ja säälimätön. Sukupolvet menivät ja toiset tulivat, mutta taistelu jatkui heltiämättä ja herpaantumatta. Kaskien savut alkoivat kohota taivaalle korven jokaisella kulmalla. Ja silloin, kun taistelu vihdoinkin kääntyi korven uhmaajien selväksi voitoksi, silloin korpi väistyi ainiaaksi ja ihminen oli vallannut ja raivannut laajaksi leipämaaksi Pohjanmaan laajat lakeudet.
Suot huokuivat yhä kylmäänsä viljelyksien keskellä. Lakeuksien mies ei käynyt heti niiden kimppuun, sillä vielä ei ollut niiden vuoro. Mies tarvitsi leponsa sitäkin varten, että keräisi sen aikana sen taidon ja tiedon, jonka voimalla suokin voitetaan ja pakotetaan alistumaan ihmisen tarpeita palvelemaan. Mikäpä pakotti ihmisen täälläkin tunkeutumaan korpeen?
Vierasta väkeä saapui kerran lännestä Kainuun meren asutulle itärannikolle. Vieraat ottivat asutun maan väkevämmän vallalla ja oikeudella. Heillä oli apunaan isomman valtakunnan voittoisa miekka. Entisten asukkaiden oli jäätävä tulijoiden armoille tai väistyttävä. Osa jäi, mutta suurin osa lähti asumattomaan korpeen, sillä vapaus oli parempi kuin orjuus.
Korpiin siirtyneet lakeuksien valtaajat olivat muinaisten kainulaisten jälkeläisiä. Heihin sekoittui idästä päin karjalaisten kuohahtava veri ja etelästä hämäläisten jäyhä sitkeys. Meren rannikolle tullut ruotsalainen väki antoi kai sekin aikanaan osansa. Ikivanhasta pohjaverestä ja toisten verien sekoituksesta oli tuloksena pohjalainen, toimelias työssään, mieleltään herkkä, luotettava sanassaan, kiivas vihassaan, kova iskuissaan ja järkkymätön uskossaan asiansa oikeuteen. Ja lakeuksien mies piti hyvinä ja pahoina päivinäänkin pyhänä isiensä opin, saman, joka vei isät asumattomaan korpeen silloin, kun oli valittavana orjan osa tai vapaan miehen elämä.
PÄHKINÄSAAREN RAUHA
Kolmen vuosikymmenen kuluttua Viipurin linnan perustamisesta lukien tehtiin Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä Pähkinäsaaressa ensimmäinen rauha. Riitapuolueet olivat väsyneet taisteluun, jonka kuluessa tuleva raja jo hahmottui, ja kyllästyneet epävarmaan olotilaan, josta oli seurauksena etenkin lännen ja idän välisen kaupan kärsiminen, jopa monesti keskeytyminenkin. Rauhaa olisi tuskin siitä huolimatta syntynyt, elleivät hansakauppiaat omien etujensa vuoksi olisi ruvenneet sitä tarmolla vaatimaan ja välittämään. Pähkinäsaaren rauhassa vahvistettiin jo olemassa oleva tosiasia: Karjalan jako lännen ja idän välillä, jolloin Novgorod luonnollisesti luopui mahdollisista vaatimuksistaan muuhun Suomeen. Sovitun rajan suuntaa ei ole vieläkään voitu päätellä aivan täsmällisesti, sillä se on sangen ylimalkainen ja paikkain nimetkin ovat myöhemmin unohtuneet tai muuttuneet. Rajan epämääräisyys aiheutti aina keskiajan loppuun saakka sitkeitä erimielisyyksiä.
Lännen ja idän väliltä puuttui rauha.
Oikeastaan asia oli siten, ettei ollut sotaa eikä ollut rauhaa. Kumpikin puoli hyökkäsi toisen maalle, miten milloinkin sattui, poltti taloja, harjoitti julmuuksia, surmasi asukkaita, otti saalista ja palasi omalle puolelleen. Toinen kävi samalla tavoin kostamassa. Miten kuten elettiin edelleen, kunnes taas jouduttiin kahnauksiin. Kumpikaan ei mahtanut toiselleen mitään, vaikka väliin suuremmatkin sotajoukot tosissaan yrittivätkin.
Karjalaista kansaa asui rajan molemmilla puolilla. Kukaan ei kysynyt heidän mieltään. Rajan asukas oli loinen, jonka sai keneltäkään kysymättä, kenenkään päällekantamatta tallata jalkoihinsa. Länsi tallasi idänpuoleisia, itä lännenpuoleisia. Talonpoika ei kyntäessään konsanaan arvannut, milloin hänen viljansa vietäisiin, talonsa ryöstettäisiin, omaisensa ja hänet itsensä surmattaisiin. Kalastaja ei vesillä soudellessaan ollut milloinkaan varma, oliko hänellä enää kotia tai ei, ja riistaretkiltään palaava metsämies saattoi odottaa näkevänsä vain matalan majansa savuavat rauniot. Rajan kansan olo oli orpoa.
Karjalan kannas oli kolmen vuosikymmenen kuluessa, Viipurin linnan perustamisen jälkeen, ollut suurten sotajoukkojen ainaisena temmellyskenttänä. Silloin rajan miehet eivät arvanneet, että heidän maansa tulisi sellaisena pysymäänkin monien sukupolvien ajat, monien vuosisatojen halki. Rauhaa he odottivat ja toivoivat siitä apua surkeaan oloonsa, mutta heidän äänensä ei kantanut vallanpitäjien korviin. Olipa sentään muita, joiden ääni vihdoinkin ulottui niin lännen kuin idänkin mahtajien kuuluviin.
Hansakaupunkien saksat kävivät kauppaa lännessä ja idässä. Itään he pääsivät Nevaa pitkin. Ruotsin herrat estelivät heidän pääsyään sinne, jopa sen kokonaan kielsivätkin. Tällä kiellollaan he katsoivat suuresti vahingoittavansa Novgorodin valtaa. Väliin he sieppasivat saaliikseen saksojen kalleilla tavaroilla lastattuja laivojakin. Saksat esittelivät valituksiaan kuninkaille ja keisareille saamatta kuitenkaan vuosikausiin sanottavia aikaan. Vihdoinkin, kummankin riitapuolen väsyttyä ainaiseen sotatilaan, saksat saivat toiveensa toteutetuiksi. He kutsuivat riitapuolet neuvotteluun. Sivullisen kutsuun sopi suostua, sillä näin ei kumpikaan alentunut rauhaa anomaan. Neuvottelupaikaksi sovittiin Pähkinäsaaren linna. Lännen puolta saapuivat edustamaan valtaneuvos ja ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, Viipurin linnan isäntä Pietari Jooninpoika, Hemming Ödgislenpoika ja pappi Vemund. Posadnikka Varfalomei ja päällikkö Avram olivat läsnä Novgorodin puolesta. Ja rauhan välittäjinä olivat hansakauppiaat Ludwig ja Fodra.
Novgorodilaiset isännät ottivat vieraat sulavasti vastaan. Ruotsin herrat toivat lahjoja ja saivat vastalahjoja. Kauppiaatkin antoivat kummallekin puolelle osansa. Jäätä sulateltiin ja muokattiin miesten mieliä myöntyväisiksi. Ruokaa ja juomaa tarjottiin säästelemättä. Saksojen viinit havaittiin hyviksi. Näin kului alkutoimiin parisen päivää, jotka vietettiin kaikessa ystävyydessä. Sitten vasta ryhdyttiin pääasiaan, mutta siinäpä esitettiinkin puolelta ja toiselta vallan mahdottomia vaatimuksia, joita myöskin höystettiin runsailla uhkauksilla ja omien voimien kehumisilla. Liukkaina kauppamiehinä saksat tinkivät palan sieltä, toisen täältä, välittelivät ja sovittelivat. Päivä päivältä asia edistyikin, mutta runsaasti siihen tarvittiin aikaa, jota kylläkin riitti, sillä kenelläkään ei ollut kiirettä.
Näin lohkottiin Pähkinäsaaren linnan asesalissa Karjalaa ja Suomea, reväistiin pitäjä, kylä ja talo sieltä ja toinen täältä, käytiin niistä kauppaa ja annettiin ne vihdoin puolelle tai toiselle. Raja tuli summittaiseksi ja mielivalloin tulkittavaksi, mutta mistäpä parempi. Rajaviivan vetäjillä ei ollut käytettävänään karttoja, eipä ollut useimmista seuduista edes omakohtaistakaan näkemystä. Raja määrättiin kuulotietojen ja eri kulmakuntien suunnilla käyneiden miesten puheiden perusteella.
Välimiehetkin vaativat osansa. Hekään eivät puuhanneet pelkän ystävyyden nojalla, vaan vaativat rauhankirjoihin tarkoin merkittäviksi omien etujensa takeet. Siitä asiasta sovittiinkin helpommin.
Kirjurit sepittivät rauhankirjat ja piirustivat ne kestävälle pergamentille. Kaksi kappaletta niitä tehtiin, toinen latinaksi, toinen venäjäksi. Niistä tuli tosin hieman erilaisia, mutta se ei haitannut, tuskinpa sitä kukaan huomasikaan.
Saatuaan työnsä valmiiksi kirjurit lukivat kirjoitusten sisällön herroilleen, joka oli tarpeellista sikäli, koska herrat eivät osanneet lukea kirjoitettua sanaa, mutta tarpeetonta sikäli, että pappi Vemundia lukuunottamatta kukaan heistä ei ymmärtänyt latinaa. Novgorodin päälliköt sitä vastoin ymmärsivät venäjänsä.
Näin kuului ensimmäinen lännen ja idän välinen rauhankirja, tehty elokuun 12 päivänä vuonna 1323:
Minä suuriruhtinas Jurij ynnä posadnikka Varfolomej, päällikkö Avram ja koko Novgorodin yhteiskunta, minä tein rajarauhan veljeni ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan kanssa. Ja ruotsin kuninkaan lähettiläinä saapuivat Eerikki Tuurenpoika, Hemming Ödgislenpoika, Pietari Jooninpoika ja Vemund pappi. Siellä olivat Gotlannin rannan kauppiaista Ludvig ja Fodra. Me teimme ikuisen rauhan ja suutelimme ristiä. Suuriruhtinas Jurij ynnä koko Novgorodin kansa antoivat ystävyyden vuoksi kolme karjalan kihlakuntaa: Äyräpään, Jääsken ja Savon. Jakokohdat ja rajapaikat: Merestä Siestarjokeen, Siestarjoesta erääseen suohon ja keskellä suota on vuori, sieltä Saijanjokeen, Saijanjoesta Päiväkiveen, Päiväkivestä Ruskiavuorelle, Ruskiavuoresta Lemmonlammelle, Lemmonlammesta Pekkehensuolle, Pekkehensuolta Kangasjärvelle, Kangasjärveltä Purnujärvelle, Purnujärveltä Aitjärvelle, Aitjärvestä Torsanjärvelle, Torsanjärvestä Särkilahteen, Särkilahdesta Sääminginsalolle, Sääminginsalolta Siitinselkään, sieltä Karjalankoskelle, sieltä Kolimakoskelle, sieltä Patajoelle, sieltä Helsinginmereen. Meidän, Novgorodin kihlakunnillamme on nautinto-oikeus maihin, vesiin ja kalastuspaikkoihin: toiseen puoleen Ylivedessä, toiseen puoleen Kokankalliossa, toiseen puoleen Vatikivessä, toiseen puoleen Suomenvedessä, toiseen puoleen Ykspäässä, toiseen puoleen Urpalahdessa, kuudennekseen majavanpyyntiin Kehohauassa sekä kuudennekseen majavanpyynnistä Kuunustaisessa; ja tämä, mikä on rajamerkkien sisäpuolella, kuuluu Novgorodille. Kauppiaat saakoot esteettömästi kulkea koko Saksanmaalta, Lyypekistä, Gotlannista ja Ruotsinmaasta Nevajoen kautta Novgorodiin niin maitse kuin meritse. Ruotsalaiset ja Viipurin linna väki älkööt estelkö kauppiaita; samoin olkoon meidän kauppiaillamme turvallinen tie meren yli tämän rauhan kestäessä; älköön linnoja rakennettako Karjalan maahan, ei meidän eikä teidän kautta. Velalliset, takausmiehet, orjat ja pahantekijät, jos he pakenevat meidän tai teidän puolelle, ovat oikeudenmukaisesti takaisin jätettävät. Ruotsalaiset ja viipurilaiset älkööt ostako maata eikä vettä Novgorodin karjalaisilta. Jos Narovalaiset (Viron ja Liivinmaan saksalaiset) tekevät vääryyttä suuriruhtinaalle ja Novgorodille, niin älkööt ruotsalaiset heitä auttako. Mutta jos joku rikos tätä rauhaa vastaan tapahtuisi, niin älköön rauha horjuko, vaan kaikki ratkaistakoon oikeudessa. Missä väkivaltaa tapahtuu, siellä on se rangaistava jumalan lain ja oikeuden mukaan. Mutta Novgorod ja kaikki kaupungit, jotka kuuluvat Novgorodin alle, ja koko Novgorodin alue nauttikoon rauhaa, niin myöskin koko ruotsalainen maa. Ja suuriruhtinas ja koko Novgorod on tehnyt tämän rauhan Ruotsin ruhtinaan ja koko Ruotsin maan ja Viipurin kanssa perjantaina kolme päivää ennen pyhän jumalan äidin taivaaseen astumista. Ja se, joka rikkoo pyhän ristin suutelua, häntä jumala ja pyhä jumalan äiti rangaiskoon.
Tehty rauha oli vannomalla ja ristiä suutelemalla lopullisesti vahvistettava.
Posadnikka Varfalomej esitti, että tämä pyhä toimitus kävisi parhaiten päinsä linnan kirkossa. Pappi Vemund pani jyrkästi vastaan sillä perusteella, ettei ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon kuuluvan sovi astua jalallaan vääräuskoisen temppeliin. Saksojen oli ryhdyttävä taas välittämään. Eerikki Bjelke, melkoisen maallinen herra, selitti, että Roomasta eronneidenkin kirkko oli kuitenkin kristitty kirkko ja sopisi tarkoitukseen, etenkin nyt, kun oikeata katolista ei ollut Viipuria lähempänä, ja vaikka olisikin, niin ryssät puolestaan eivät suostuisi sellaisessa vannomaan. Ja rauhantekohan oli pääasia eikä vannomisen paikka. Posadnikka ehdotti edelleen, että vannominen toimitettaisiin Kristuksen pyhän ja ainoan alkuperäisen orjantappurakruunun ääressä. Sellainen oli juuri tätä tarkoitusta varten suurin juhlallisuuksin tuotu linnaan Novgorodin monasterista.
Pappi Vemund pani nyt entistäkin jyrkemmin vastaan, koskapa ainoa oikea ja alkuperäinen orjantappurakruunu oli pyhän katolisen kirkon huostassa Roomassa. Näin ollen ei tärkeään toimitukseen sopinut mitenkään ryhtyä väärennetyn kruunun edessä. Hänen omatuntonsa ei myöntyisi sellaiseen kauhistukseen.
Tie näytti nousevan pystyyn. Ryssät kuuntelivat ihmeissään papin kiivasta puhetta ymmärtämättä siitä kuitenkaan mitään. Saksojen oli taas keksittävä keino, ja he olivatkin liukkaita miehiä sellaisen keksimään.
Kauppias Ludwig esitti, että vala tehtäisiin sanotun kruunun ääressä. Ryssä saisi uskoa mitä haluaa, mutta Bjelke polvistuisi itse asiassa vain pappi Vemundin pitämän oikean ristin edessä, vaikka polvistumispaikka olisikin sanotun kruunun vierellä.
Bjelke suostui hymähtäen esitykseen. Hieman vastaan sanottuaan pappi Vemundinkin omatunto salli toimituksen näin tapahtuvan. Jotta se näyttäisi asiallisemmalta ja juhlallisemmaltakin, niin posadnikka saksojen ehdotuksesta mielihyvin haetutti toista ristiä ojentamaan linnan kreikanuskoisen papin.
Linnan kirkossa siis lännen ja idän miehet vannomalla ja ristiä suutelemalla vahvistivat valtakuntien välille ikuisen rauhan.
Pähkinäsaaren rauhaan päättyi kohtalokas ajanjakso: Suomen valloituksen satakuusikymmentäkuusi vuotta kestänyt aika. Tuhatvuotinen itsenäisyys oli auttamattomasti menetetty.
Karjalaisten maa halkaistiin keskeltä kahtia. Toinen puoli joutui lännen, toinen idän hallittavaksi. Heidänkin ikivanha vapautensa oli ollutta ja mennyttä. Epäselvässä rauhankirjassa piilivät lukemattomien vastaisten kahnausten idut. Uusi raja erotti veljen veljestä, nosti toisen käden toista vastaan. Lännen usko oli erilainen kuin idän usko. Niiden välillä vallitsi leppymätön viha. Se katkoi vuosisadoiksi verisiteet, mutta kuitenkin rauha toi mukanaan jonkinlaisen elämisen varmuuden ja turvankin tunteen.
Venäläiset läänittivät valtaansa joutuneen Laatokan Karjalan liettualaiselle ruhtinas Narimontille. Uusi isäntä lisäsi heti tuntuvasti verojen määrää.
Karjalainenkaan heimo ei osannut yhtenä miehenä puolustaa vapauttaan. Sekin oli jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa pirstoutunut pieniksi siruiksi, sillä sitäkin painoi Suomen suvun ainainen kirous: keskinäinen riita. Sekään ei jaksanut seurata aikaansa muun maailman kehittyessä ja nousta sille tasolle, jolta luodaan valtakuntia tai vahvistetaan jo olemassaolevaa yhä lujemmaksi. Ja sen lukumääräkin oli naapureihin verrattuna vähäinen sekä suunnattoman laajalle alalle hajaantunut.
VARJOJEN MAASSA
VOITTAJAN ARMOILLA
Suomen valloituksen aikoina elettiin vahvaa, mutta samalla väkivaltaista ja hillitöntä elämää. Oman käden oikeutta harjoitettiin etenkin äsken vallatuilla seuduilla, joihin uusi lakipohjainen järjestys ei ulottunut. Ristiretkiarmeijoissa oli perin sekalaista, monista eri maista saapunutta, osittain aatteenkin innostamaa, mutta suureksi osaksi kai seikkailevaa, saaliin toivossa lähtenyttä ja ainaisissa sodissa raaistunutta väkeä. Palkkasoturit alkoivat jo olla vakinaisten joukkojen runkona. Nämä joukot mellastelivat pahoin Viipurin tienoilla ja väkivalta kohdistui ryöstöjen ohella etenkin naisiin. Tehdäkseen lopun yleistä katkeruutta herättävistä tihutöistä antoi Ruotsin kuningas Birger Maununpoika v. 1316 Karjalan naisille erikoisen, varsin jyrkkäsanaisen turvakirjeen. Tämä kirje on vanhin Suomea koskeva, meidän päiviimme säilynyt asiakirja.
Tervakylkinen karjalaisvene halkoi vesiä. Siinä istui kaksi miestä, toinen vanha ja toinen nuori, sekä kaksi naista, heistäkin toinen vanha ja toinen nuori sekä kaunis.
— Helppo täällä on soutaa, nuorempi mies virkkoi. — Vesi myötäilee sikäli, ettei tarvitse muuta kuin kastaa aironlavat vedessä.
— Niinpä tuntuu myötäilevän, vanhempi mies vastasi. — Ja ihmekö tuo, kun Vuoksen vedet purkautuvat tätä tietä mereen. Helppo on nyt menomatkalla, mutta vaikeampi palatessa. Vastavirtaa on kiskottava matkasta melkeinpä puolet. Kas, jopahan linna näkyykin!
Vene viiletteli edelleen ja pysähtyi vihdoin lähelle matkan päätä, Viipuria.
— Jospahan muutetaan vaatteet, kun on tultu näin suureen paikkaan, vanhempi mies, Huuhka nimeltään, virkkoi. Miehet ottivat ylleen valkeat juhlaviittansa ja naiset sukivat päälleen Kaukolan naisten kauniin puvun. Sitten soudettiin rantaan linnan lähistölle.
— Pysytelkäähän te täällä veneen luona sillä välin, kun minä käväisen ensin katselemassa, vanhempi mies taaskin määräsi. — Venettä ja tavaroita ei ole täällä hyvä jättää omaan varaansa. Saattavat kadota ja etsi heitä sitten, tuskinpa löytänetkään. Täällä ei eletäkään kuten kotinurkilla. Ja pidä sinä, Jorma, huoli naisista.
Vanhempi mies lähti asioilleen. Toiset katselivat ihmetellen ympärilleen. He olivat ensikertalaisia tällaisella matkalla ja katselemista siis riitti. Viipurin muurien sisälle oli jo kasvanut pienoinen kaupunki. Ruotsin sotilaat majailivat linnassa ja sen juurelle tehdyissä taloissa. Heidän lisäkseen siellä asui hengelliseen säätyyn kuuluvia sekä muutamia muitakin. Mutta olipa itäisen salmen takaiselle rannallekin jo kohonnut puusta tehtyjä majoja. Niissä asui joitakin karjalaisia, mutta enimmäkseen siellä majaili monesta maasta saapuneita kauppamiehiä ja kaikenlaista muutakin tältä kaukaiselta kulmalta onneaan etsimään tullutta väkeä. Kauppapaikka, tori, sijaitsi asumusten keskellä, ja siinä törrötti myöskin hirsipuu ikäänkuin näkyvänä varoituksena, mutta usein myöskin tarkoitukseensa käytettynä.
Torilla liikuskeli erikarvaista kansaa, vieraat sotilaat ylimpinä miehinä. Siellä tehtiin kauppaa, tarinoitiin asioita ja katseltiin näytteille asetettuja tavaroita.
Huuhka puuttui kauppiasten kanssa puheisiin ja ilmaisi lopuksi, että hänelläkin olisi veneessään myytävänä metsien ja vesien antimia ja kotonakin tehtyjä töitä, sekä kyseli hintoja. Kauppiaat kehoittivat soutamaan veneen lähemmäksi, vaikkapa ihan torin rantaan, sillä tavarat pitäisi nähdä ennen hinnan ilmoittamista. Huuhka teki työtä neuvottua ja toi veneensä parhaalle paikalle. Kauppiaita kerääntyi sinne hieromaan kauppaa. Huuhkalan muu väki lähti ajankuluksi kävelylle. Naiset silmäilivät halukkain katsein koreita kankaita ja rihkamaa, ja nuori mies seuraili heitä.
Kaunis tyttö käänsi puoleensa monet katseet, ja moni ilakoiva sana sinkosi häntä kohden milloin mahdottomalla suomenkielellä, milloin ventovieraalla. Tyttö ei välittänyt niistä, vaan jatkoi matkaansa. Emäntä unohtui katselemaan sinistä verkapakkaa ja nuori mies sormieli hyvätekoista kirvestä huomaamatta, että tyttö erkani heistä erilleen. Vasta silloin, kun sivummalta kajahti kimeä kirkaisu, hän huomasi tytön olevan poissa ja rupesi katselemaan ympärilleen. Silloin kuului toinenkin kirkaisu muutaman rakennuksen nurkkauksesta. Tyttö seisoi siellä ilvehtivän sotilasjoukon ympäröimänä. Muuan sotilas oli siepannut hänet syliinsä ja yritti parhaillaan suudella häntä, kun nuori mies samalla syöksähti joukkoon, kaatoi väkivallantekijän vahvan nyrkkinsä iskulla ja otti tytön hoiviinsa.
Iskun saanut sotilas karkasi kiroten pystyyn ja veti miekkansa. Toisetkin näyttivät aikovan käydä käsiksi nuorukaiseen.
— Juokse rantaan isäsi luokse, Marja! hän huudahti nopeasti tytölle ja katsoi sitten tiukasti sotilaita. Lyöty karkasi päälle paljain miekoin, mutta nuorukainen väisti iskun, tarttui sotilaaseen ja heitti tämän uudelleen maahan. Silloin toisetkin kävivät päälle. Nuorukainen sieppasi puukon kupeeltaan ja oli juuri iskemäisillään, kun sivulta kuuluva ärjäisy sai sotilaat perääntymään. Ärjäisijä istui ratsun selässä ja näytti varusteistaan päättäen nuorehkolta, alemmalta päälliköltä.
— Mitä täällä on tekeillä? hän tiedusteli sitten vieraalla kielellä sotilailta.
— Pelkkää leikkiä, sotilaat kiiruhtivat selittämään. — Ivor yritti piloillaan hieman ilvehtiä tuon karjalaistytön kanssa, mutta silloin tämä poika syöksyi hänen kimppuunsa kuin itse piru. Puukollaan yritti lyödä, yhähän sillä se on kädessäänkin, mutta ehdimme väliin.
— Eikö pahempaa? Pane puukko tuppeen, poika. Taidat ollakin villitty pakana, kun sillä tavoin käyt kristittyjen sotilaiden kimppuun. Mene matkoihisi.
Nuorukainen ei ymmärtänyt puhetta, mutta arvasi sen tarkoituksen ja pisti puukkonsa tuppeen. Kääntyessään hän huomasi, ettei tyttö ollutkaan isänsä luona, vaan oli jäänyt katsomaan ottelua.
— Tuo tyttökö se oli? päällikkö tiedusteli. — Taitaa olla tosiaankin kaunis. Katsotaanpa lähemmin.
Päällikkö ratsasti tytön luokse, katseli häntä tuokion, jopa puhuikin jotakin, sieppasi sitten yht'äkkiä tytön eteensä satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Sotilaat rähähtivät täyttä kurkkuaan nauramaan. Nuori mies seisoi hetken kuin jähmettyneenä, mutta sitten hän lähti juoksemaan ratsastajan perästä.
Jorma juoksi hurjinta vauhtiaan, mutta hevonen voitti. Se kiisi talojen lomitse mäelle ja pyyhkäisi taas alamäkeen, kiersi vetelän suon reunan meren rannan harjua pitkin ja nousi metsäiselle mäelle. Tytön avunhuudot kuuluivat kauas ja kiihoittivat nuorta miestä ponnistamaan viimeiset voimansa. Hevonen kompastui jo kerran, mutta ratsastaja sai sen pian taas jaloilleen ja lähti eteenpäin. Nuori mies pääsi kuitenkin sillä välin lähemmäksi.
Tie oli mutkikas ja niin kapea, että vain ratsastaja siitä sopi kunnolleen kulkemaan. Sitä pitkin ajoi kuitenkin muuan mies purilailla heinäkuormaa ja sattui vastakkain hurjaa vauhtia ajavan ratsastajan kanssa juuri pahimmassa mutkassa. Hevoset syöksyivät yhteen ja molemmat lensivät nurin.
Läähättävä nuorukainen ehti paikalle loukkaantunutta polveaan pitelevän naisenryöstäjän juuri noustessa pystyyn. Hän näki tytön makaavan vielä maassa, mutta hänellä ei ollut aikaa katsoa, oliko tyttö vahingoittunut vai ei. Hän syöksyi silmittömällä raivolla ryöstäjän kimppuun, joka ei ehtinyt vetää edes miekkaansa.
Tyttö heräsi katsomaan tuimaa kamppailua, ja heinäkuormankin vetäjä unohti omat toimensa. Hän ei osannut asettua puolelle eikä toiselle, vaan katseli sivulta.
Ruotsalainen sai nuorukaisen alleen. Sitten nuorukainen kiertyi vuorostaan päälle. Tanner tömisi painiskelijain siinä kieriskellessä. Nuorukainen sai vedetyksi puukkonsa, mutta kun se ei pystynyt rautapaitaan, niin hän viskasi sen kanervikkoon. Ja paljain käsin hän vihdoin kuristi vastustajansa tiedottomaksi. Sitten hän katseli neuvottomana ympärilleen. Tyttö hiipi kauhistunein katsein hänen luokseen.
Heinäkuorman vetäjä ryhtyi neuvomaan:
— Tämän jälkeen sinun ei ole hyvä olla näillä mailla, hän selitti. — Sinun on paettava nopeasti, tai muuten killut jo tänään hirsipuussa, kuolkoonpa kuristamasi tai jääköön henkiin.
Nuorukainen myönsi neuvon oikeaksi ja selitti miehelle asioiden kulun. Mies neuvoi kiertämään metsien kautta Suomenvedenpohjan pohjoisrantaa Vuoksen suuhun, lupasipa viedä asiasta tiedon tyttärensä ryöstöstä hätääntyneelle Huuhkallekin. Illansuussa Huuhkalan venekunta sitten yhtyikin Vuoksen alahaaran päättymiskohdalla. Kiireesti lähdettiin soutamaan kotiin.
— Tavaroista osa jäi myymättä ja kaikki ostokset ostamatta, mutta hyvä on näinkin, Huuhka puheli. — Pelastuit toki, Marja, ja miehen työn teit sinä, Jorma.
Kotvan kiivaasti soudettua Huuhka jatkoi puhettaan:
— Naisten on paras olla Viipuriin menemättä, sillä siellä heillä ei ole turvaa. Hillitöntä ja kuritonta väkeä siellä nykyisin majailee. Hurjia ovat ja raakoja, omia oikkujaan ja halujaan vain tottelevat. Eivätkä päällikötkään mahtane niille mitään, vai lienevätkö samanlaisia nekin.
Pitkälti taas kuljettua Huuhka puheli:
— Paljonhan siitä on kuultu, Viipurin linnan oloista. Tuttu kauppamies kertoi rumia asioita linnan väen elämöimisestä. Rauhaa eivät anna kenellekään. Etäisistäkin kylistä ryöstävät sinne naisia, ja väliin tekevät tihutöitään kylissäkin. Papit niillä on siellä ja munkit, mutta niiden puheista eivät välitä. Ja yhtä kelvotonta väkeä kuuluvat olevan kauppalaivojenkin merimiehet. Sanovat niidenkin siepanneen naisia laivoihinsa ja vieneen väkisin mukanaan vieraille maille, mistä eivät ikinä palaa. Jostakin pitäisi tulla tähänkin asiaan järjestystä ja kehnoille kuria, mistä häntä sitten tulleekin. Vai jääneekö tulematta.
Seuraavana kesänä Huuhka kävi taas kaupoillaan Viipurissa ottamatta kuitenkaan Jormaa ja naisia mukaansa. Sieltä palattuaan hänellä oli kerrottavanaan kummia.
— Parhaiksi sinne satuinkin, hän tarinoi. — Oltiin kaupanteon touhussa, kun torille ratsasti linnasta herra monien asemiesten saattamana. Se pysähtyi hirsipuun juurelle, ja kaikki kansa kutsuttiin torvensoitolla kokoon. Sitten herra viittasi kädellään ja esiin astui sellainen viittaniekka, mikä lieneekään ollut, kääri auki sellaisen valkean käärön ja lukea polpotti siitä kovalla äänellä vieraskielistä sanaa. En minä hänen polpotustaan tajunnut, mutta ymmärsin kyllä sitten, kun se selitti oikealla suomenkielellä, että lukemansa käärö oli Ruotsin kuninkaan lähettämä turvakirja Karjalan naisille ja että siinä jyrkästi ja rangaistuksen uhalla kielletään kaikkinainen heitä kohtaan harjoitettu pahuus. Sitten se ratsun selässä istuva herra mörähti myöskin jotakin. Viittaniekka sanoi sen uhanneen, että linnanisäntä omasta puolestaankin hirtättää ja mestauttaa jokaisen, joka uskaltaa rikkoa kuninkaan käskyn. — Ja pyöveli siinä seisoikin ihan kuin valmiina toimeensa. Sitten ne töräyttivät taas torviinsa ja menivät linnaansa. Tällaisia siellä julistettiin. Saapahan nähdä, onko siitä apua. Viisainta kuitenkin lienee naisten pysyä toistaiseksi kotona. Katsotaan ensiksi, tuleeko sanasta tosi.
Aikanaan siitä tulikin tosi, sillä Ruotsinkin etu vaati olojen tasaantumista ja väestön suosion voittamista puolelleen. Raa'at tavat ja villiintyneet vietit eivät kuitenkaan talttuneet läheskään heti, sillä hurjat sotilaat katsoivat olevansa oikeutettuja hakemaan palkkiota vaivoistaan äsken valloitetussa maassa tavalla tai toisella.
KUNINGAS BIRGER MAUNUNPOJAN TURVAKIRJE KARJALAN NAISILLE
Birger, jumalan armosta sveealaisten ja goottien kuningas, toivottaa kaikille, jotka tämän kirjeen lukevat, iankaikkista menestystä jumalassa. Tämän kirjeen kautta tahdomme tehdä tiettäväksi sekä jälkeläisille että aikalaisille, että me, jalojen miesten, herrojen Knuutti Juhonpojan, itä-goottien laamannin, Thorvi Ketilluksenpojan ja Johannes Brunckowin meidän drotsetimme sekä niinikään muitten rakkaitten neuvonantajiemme neuvosta ja suostumuksesta olemme lujasti säätäneet lakina noudatettavaksi, että kaikkien meidän valtamme alaisten vaimojen eli naisten, jotka asuvat Viipurin linnamme tienoilla eli karjalan maassa, olivat sitten naidut, lesket tai neitsyeet, — tulee nauttia täyttä rauhaa ja turvallisuutta niinkuin itse ruotsin valtakunnassamme, sekä omaisuuteen että henkilöön katsoen, koska ankarin kuninkaallinen kostomme tulee rikkojia kohtaamaan. Sentähden ankarasti kiellämme kaikkia ja jokaista rohkenemasta joillakin väärinteoilla haittaamasta tai rasittamasta yllämainittuja vaimoja eli naisia, taikka tekemästä heille mitään ruumiillista väkivaltaa, jos tahtoo välttää kuninkaallisen kostomme, sen nimittäin, joka yllämainitussa ruotsin valtakunnassa lakina noudatetaan. Yningessä herran vuonna 1316, 1 p. Lokakuuta.
MUSTA SURMA
1300-luvun keskipaikkeilla rasitti koko Eurooppaa mustaksi surmaksi sanottu kamala tauti. Se saapui Aasiasta ja surmasi miljoonia ihmisiä. Sen hävitykset ulottuivat Islantiin, vieläpä Grönlantiinkin saakka. Tanskassa ja Norjassa kuoli kokonaisten kaupunkien väestö ruttoon, ja Ruotsissa se raivosi yhtä ankarasti. Sieltä ja myöskin Venäjältä käsin se saapui Suomeen. Sen täällä tuottamista tuhoista ei ole säilynyt suoranaisia tietoja, mutta todennäköisesti se on raivonnut Suomessa yhtä säälimättömänä kuin muuallakin. Tauti oli laadultaan yleiseen verenmyrkytykseen päättyvää paiseruttoa. Se alkoi vilulla, jota seurasi kova kuume, päänsärky, hourailu, kielen ja ihon mustuminen, ankarat tuskat rinnassa ja verensyöksy. Kuolema seurasi viimeistään kolmantena vuorokautena. Varokeinoja ja lääkkeitä ei tunnettu. Hätääntynyt kansa turvautui uskontoonsa koettaen saada apua rukouksilla, paastoilla ja juhlakulkueilla, joita pantiin toimeen kuninkaankin käskystä. Rutto harvensi tuntuvasti maamme muutenkin vähäistä asutusta.
— Kummia kuuluu maailmalta, Tarnalammen Heikki kertoi kotiväelleen kirkosta palattuaan. — Maahan on ilmaantunut kamala tauti.
— Kamala se on taudikseen, emäntä, hänkin kirkossa ehtoollisen sakramenttiin osallistumassa käynyt, jatkoi isännän puhetta. — Et arvaakaan, milloin ja missä tarttuu, makuulle heti kaataa, päivässä tai kahdessa jo pois siirtää. Jumala meitä sillä rankaisee syntiemme tähden.
— Jopa on, jopahan on sitten hirmuinen tauti, mikä lieneekin nimeltään, vanha isäntä ihmetteli.
— Mustaksi surmaksi sanoivat, hirmukuolemaksi. Kirkkoherra siitä kertoi, varoitteli ja neuvoi. Syksyllä se oli ilmaantunut, merenkulkijain mukana oli saapunut. Siitään se rupesi leviämään pitäjästä pitäjään, kylästä kylään, talosta taloon. Paljon se on jo ihmisiä surmannut, monet kylätkin kuuluvat jääneen autioiksi.
— Jopahan on kumma. Kaipa näin talven tullen sen kulku pysähtynee.
— Ei kuulu pysähtyvän. Pakkasesta välittämättä menee, minne tahtoo, tappaa, kenet tahtoo. Apua ei ole, ellei taivaan jumala apuaan antane. Jo kuuluu kiertävän näilläkin kulmakunnilla. Meidän pitäjässä sitä ei ole vielä nähty, mutta naapureissa se riehuu.
— Jumalan varjelusta kirkkoherrakin hartaasti rukoili meidän pitäjällemme ja pyhän Olavin kuvaa kannettiin saatossa. Kehoitti jokaista lukemaan esirukouksia siihen sairastuneiden puolesta ja sen leviämisen estämiseksi.
Heikki jatkoi kertomustaan:
— Tapasin kirkolla vieraan pitäjän miehen, Karppisen, joka kertoi onnettomuuden osuneen jo heillekin. Monta on jo sielläkin kuollut, onpa taloja, joissa ei ole ainoatakaan ihmistä jalkeilla. Pappi oli käynyt sairastuneiden luona, mutta jo toisena päivänä tauti oli tavannut hänetkin ja vienyt hautaan. Kappalainen oli samoin sortunut ja samoin lukkarikin. Kun ei pitäjässä ole enää ainoatakaan hengenmiestä ja ruumiit ovat siunaamatta, niin Karppinen tuli tänne pyytämään, että meidän kirkkoherramme tulisi siunaamaan vainajat. Kirkkoherra oli luvannutkin lähteä hänen mukanaan.
— Niinpä niin, paljon lienee kirkon miehillä nyt puuhaa virkansa hoitamisessa, kun pitää kulkea vieraassakin pitäjässä toimituksilla. Kukapa muukaan siihen pystyisi, ja pitäähän toki kuollut siunata kunniallisesti. Kukapa hoivannee sairaita ja toipuvia, jos kerran, kuten sanoit, tuvittain sairastuvat.
— Toipuvia ei ole. Jos tauti tapaa, niin se tappaa. Niin Karppinen kertoi.
— Vai ei anna kenellekään armoa.
— Ei.
— Surma saattaa saapua tännekin, jos on niikseen sallittu. Vaikka syrjässä kulkuteistä, salojen lakanahan, tämä meidän kylämme sijaitsee, ja tämä meidän talomme on siinä syrjimmäinen. Jospahan ei tänne osanne. Enkä jaksa muistaa enkä arvata meidän puolella erikoisia syntejäkään harjoitetun, jos se niin kuin kostona riehuu. Syntisiä ihmisparkojahan mekin olemme, mutta silti on koetettu elää lain ja käskyn mukaan, viety esivallalle verot ja kirkolle kymmenykset sekä täytetty kaikki säännökset, mikäli on jaksettu. Jos sittenkin tänne iskee, niin minkäpä sille mahtaa, kestetään jos kestetään, jos ei, niin ei. Sen varalta, että minun vuoroni olisi lähteä, sanon tässä kaikkien kuullen, että isännyys kuuluu sen jälkeen Heikille, ja muut tekevät työtä sekä asuvat taloa kuten ennenkin.
— Turhiahan sinä, isä, siitä asiasta nyt huolehdit, Heikki virkkoi.
— Voi olla, mutta minulla on sellainen aavistus, että aikani täyttyy pian. Viimeisen ison tuulen aikana karsikosta katkesi alimmainen oksa, juuri se oksa, jonka minä olin arvellut oman eloni oksaksi.
Kukaan ei jatkanut puhetta. Pyhäinen päivä painui ehtoolleen ja muuttui illaksi sekä yöksi.
Maanantaina, puolilta päivin, Heikki sairastui. Kova horkka puisteli häntä parisen tiimaa. Ukko käski lämmittää saunan ja löi pojalleen tuiman löylyn. Vilu kaikkosi, mutta sen sijaan tuli polttava kuumuus ja ankara päänsärky. Heikki alkoi puhella järjettömiä.
Ukko haetti kupparin ja isketti suonta, mutta siitä ei ollut apua. Sairas valitti kovia tuskia sydänalassa. Kuivunein kielin hän sammalsi:
— Musta surma — hirmukuolema — se on tullut — ja ottaa — — — — ottaa — —
Ukko valvoi vanhimman poikansa ääressä, jonka vaivat yhä pahenivat ja hourailu yltyi yhä sekavammaksi. Äänettömänä ukko katsoi kärsimyksen pohjattomuutta ja hänen huulensa mutisivat opittuja rukouksia, mutta tauti ei ottanut niistäkään lieventyäkseen.
— Uudet jumalat ovat meidät hylänneet, vanhat ehkä muistanevat.
Ukko turvautui isien jumaliin. Pimeänä yönä ja nokimustassa saunassa hän lausahteli taudin synnyn tuiman loitsun, sanoi kaiken, mitä osasi, mutta kipu ei ottanut oppiakseen.
— Hylänneet ovat meidät isienkin jumalat.
Äänettömänä ja kohtaloonsa alistuen hän istui ja katseli poikaansa. Päreen lepattavassa valossa hän näki, miten pojan kieli ja kasvot mustumistaan mustenivat ja miten viimeinenkin taju katosi.
Päivän vaietessa kelmeäksi aamuksi veri purskahti punaisena virtana sairaan suusta ja sitten tuli loppu.
— Musta surma — tuli ja otti...
Vainaja asetettiin laudoille ja kannettiin riiheen. Tarnalammen väki kulki sanattomana.
Aamupäivällä vanha emäntä sairastui ja iltapäivällä tauti tapasi Heikki-vainajan nuorimman veljen. Ja sitten tuli vuoronsa kullekin. Hirmukuolema iski säälittä ja sokeasti, vanhuuteen tai nuoruuteen katsomatta. Toiset kestivät päivän, toiset kaksi, mutta kolmea päivää enempää ei elonaikaa annettu ainoallekaan.
Ruumiita ei kannettu enää riiheen, sillä kantajia ei ollut. Kukin jäi siihen, missä kuolema tapasi.
Neljäntenä päivänä suuren talon väestä oli pystyssä vain ukko ja Pirkko, Heikin neljätoistavuotias tytär.
Naapurit kävivät katsomassa ja veivät mukanaan kuoleman.
— Minutko säästänee, vanhan ja lähtöön valmiin, ukko arveli.
Neljäntenä iltana ukkokin sortui kuolinvuoteelleen. Pirkko oli nyt yksin jalkeilla. Hän hoivaili kuolevia, kantoi heille vettä ja tarjosi ruokaakin, mutta se ei kelvannut kenellekään.
Hento tyttö oli taistellut urheasti, mutta nyt hänen voimansa loppuivat ja mieli murtui kauhujen keskellä. Hän purskahti pohjattoman epätoivon pitkään itkuun ja itki siksi, kunnes nukahti rahille, pää pöytään nojaten.
Herättyään hän ei osannut ajatella, mitä tehdä, mihin ryhtyä. Lattialla ja raheilla lojuvat ruumiit osuivat hänen silmiinsä ja tuska lannisti taas mielen. Itkun seasta pursui katkonainen rukous:
— Ota, hyvä Herra Jumala, minutkin, kun otit isän ja äidin, veljet ja sisaret — kaikki...
Hän ajatteli lähteäkseen naapuriin, sillä kamalaa oli tyttörukan yksinäinen olo vainajien seurassa, mutta muisti samalla, että manalan mies oli jo vieraana naapurissakin. Hän jäi istumaan ja kuunteli, kuinka tuuli humisi pihamaalla. Sitten hän muisti, että lehmät pitäisi lypsää ja illastaa ja hevosillekin olisi pantava heiniä eteen. Hän nousi lähteäkseen, mutta putosi samalla istualleen. Ankara horkka häntä puistatti ja vei jalat alta. Pirkko heräsi horrostilastaan värisyttävän vilun tuntoon. Hän kohottautui käsiensä varaan ja huomasi silloin, että myrsky oli reväissyt oven sijoiltaan. Kylmä vihuri syöksyi esteettä tupaan, ja loi lattialle nietosta.
Tyttö yritti nousta nostaakseen oven paikoilleen, mutta ei päässyt edes istualleenkaan. Voimat olivat lopussa. Penkillä maaten ja horkan puistattaessa ruumista hän katsoi katsomistaan, miten tuuli lennätti lunta kynnyksen yli ja muovaili siitä yhä suuremman kinoksen. Vähitellen tuuli taantui eikä kinos enää kasvanut. Ilma seestyi ja kuu nousi taivaalle.
Pirkon silmät alkoivat hämärtää, ja kaikki muuttui niin kummallisen epäselväksi. Tupa tuntui pyörivän, kiertävän avointa oviaukkoa, joka muuttui yhä sinertävämmäksi ja hämärämmäksi. Tuokioksi sieltä pilkahti näkyviin kuun sirppi, mutta sitten sekin alkoi pyöriä väkkäränä. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja vihdoin se oli kuin tulinen pallo. Sitten se taas hämärtyi ja sinertyi ja katosi. Tytön silmät painuivat umpeen.
Hän näki unta. Hän oli taivaassa, jossa Jumala istui valtaistuimellaan pyhiensä seurassa. Neitsyt Maaria kulki siellä hymyillen ja lempeänä ja kantoi käsivarrellaan Kristuslasta. Saman näköinen oli kuin kuvansa kirkossa. Mutta yhtäkkiä mustat pirut kamaline hiilihankoineen syöksyivät esiin ja raivosivat hurjasti. Ja kaikki muuttui villiksi sekamelskaksi.
Sitten hän taas heräsi. Suuta kuivi, ja tahmea kieli tarttui kitalakeen. Hän kokosi viimeiset voimansa ja kurottautui ottaakseen pöydältä haarikan, mutta jähmettyi kauhusta.
— Musta surma!
Hän yritti huutaa, mutta sanat tulivat ilmoille vain käheänä kuiskauksena. Hän näki mustan surman, hirmukuoleman, näki selvästi kuin päivällä. Rahilla hänen vieressään se istui, siinä missä isoisä tapasi aina istua, tuijotti häneen kaameilla silmillään ja hymyili kauhistavaa hymyään.
— Herra armahda!
Pirkko vaipui parahtaen rahille ja vieri siitä lattialle toisten edesmenneiden viereen. Harvat eloonjääneet kyläläiset hautasivat myöhemmin Tarnalammenkin väen peltojen perille yhteiseen, pitkään hautaan. Sitten he hakkasivat talon karsikkopetäjästä neljätoista oksaa, yhden kullekin kuolleelle. Lopuksi he katkaisivat latvankin, sillä Tarnalammen autiotalossa ei ollut enää ketään odottamassa oman oksansa katkaisemisen vuoroa.
Samanlaisia autiotaloja ilmaantui Suomenmaahan tuhansittain. Kohtalon käsi iski tuiman iskun ja harvensi hirvittävästi maan muutenkin vähäistä väkilukua.
ITÄMAAN LAAMANNI
Pakanuuden aikana oli Suomen heimojen alueet jaettu kihlakuntiin ja edelleen pienempiin pitäjiin. Valloituksen jälkeen Ruotsin lakeja sovellutettaessa pysytettiin tämä jako voimassa. 1300-luvun loppupuolella määrättiin ensimmäiset kihlakunnantuomarit, jotka istuivat vuosittain kolmet käräjät kussakin pitäjässä. Saman vuosisadan alussa Suomessa oli jo korkeampia tuomareita, laamanneja, mutta he olivat linnanisäntien käskyläisiä. Ensimmäinen varsinainen laamanni oli kuuluisa Niilo Tuurenpoika Bjelke. Suureksi osaksi hänen toimestaan myönnettiin Itämaan, joksi Suomea vielä kutsuttiin, asukkaille oikeus osallistua kuninkaan vaaliin. Laamannin oikeus oli korkein oikeusaste, ja hänellä oli apunaan 12-miehinen lautakunta, joten siis siinäkin pakanuuden aikainen, kansanvaltainen tapa, muuten sama kuin Ruotsissakin, säilyi muuttamatta. Rangaistukset olivat kovia ja kidutukset yleisiä.
Kuninkaan uskottu mies, drotseti Niilo Tuurenpoika oli mahtava herra. Hän hallitsi Turun linnan isäntänä kuninkaan käskynhaltijan vallalla Länsi-Suomea, josta sitäpaitsi oli lohkaistu hänelle laajoja osia läänityksiksi. Hän oli myöskin rikas mies, joka saattoi lainata rahaa kuninkaankin suuriin tarpeisiin. Ja hän oli Suomen korkein tuomari, maan ensimmäinen laamanni.
Niilo Tuurenpoika Bjelke oli tullut aikoinaan Ruotsista ja sittemmin kiintynyt omalla tavallaan Suomen maahan ja sen kansaan. Hänelle tämä maa oli valtakunta, jollaista hän Ruotsissa, monien suurien ja toisiaan kadehtivien herrojen maassa, ei voinut saada hallittavakseen. Ja hän tahtoi mielellään hallita. Hänen mahtinsa tuntoa loukkasi kuitenkin muuan asia, joka asetti Suomen asukkaat valtakunnan muiden asukkaiden rinnalla alempaan asemaan. Suomalaiset nauttivat samoja oikeuksia kuin ruotsalaisetkin ja elivät samojen lakien turvassa, mutta heiltä puuttui kuitenkin arvokkaimmaksi katsottu etu: oikeus ottaa osaa kuninkaan vaaliin.
Niilo Tuurenpoika keskusteli tästä asiasta monesti Turun piispan Hemmingin ja Suomen herrojen kanssa. Kaikki olivat sitä mieltä, että suomalaiset ansaitsivat tämän oikeuden yhtä hyvin kuin ruotsalaisetkin, koskapa he olivat osoittautuneet uskollisiksi alamaisiksi, ja että tämä oikeus oli tavalla tai toisella heille hankittava. Niilo Tuurenpoika ryhtyi ajamaan asiaa omalla tahollaan ja piispa omalla tahollaan.
Niilo Tuurenpoika istui laamannin käräjiä Turun linnassa. Hänen eteensä ilmaantui oikeuden anojia läheltä ja kaukaa, kaupungeista ja maalta. Ylimykset, asemiehet, porvarit ja talonpojat toivoivat häneltä ratkaisua sotkuisiin asioihinsa. Hän ratkaisi isompia maariitoja ja veroasioita, valituksia, pahimpia omavaltaisuuksia ja lukuisia muitakin asioita parhaan ymmärryksensä mukaan. Vaikka aatelismies usein ehkä perikin voiton halpasäätyisemmästä riitapuolestaan, niin se ei kai ollut niin suuresti laamannin kuin ajan katsomusten syy. Alemmat tuomarit sotkivat monesti asiat oman etunsa mukaisiksi, ja alhaissäätyisten valituksessa, että lohi luki ja lahna lauloi, oli tietty peränsä, sillä lahjukset painoivat useimmiten paljon oikeudenkin vaakakupissa.
Laamannin oli monesti vaikea langettaa tuomioitaan, sillä maassa oli kolmenlaista oikeutta: Suomen, Ruotsin ja Karjalan oikeutta. Suomen oikeutta noudatettiin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, Ruotsin oikeutta rannikon ruotsalaispitäjissä ja Etelä-Pohjanmaalla. Karjalan oikeus vallitsi Karjalassa, Hämeessä, Savossa ja Pohjoispohjanmaalla. Vaikka nämä oikeudet merkitsivätkin vain veronsuoritustapojen erilaisuutta ja veroasiat yleensä päätettiin alemmissa oikeuksissa, niin laamannikin joutui siitä huolimatta niistä aiheutuneita riitoja ratkaisemaan. Silloin hän noudatti kutakin oikeutta, mutta ellei se syystä tai toisesta sopinut, niin hän ratkaisi asian oman harkintansa mukaan.
Laamanni Niilo Tuurenpoika ratkaisi siis riitajuttuja kuninkaan vallalla ja hänen nimessään. Tänään hänellä olikin päätettävänään monta asiaa. Ensiksi hän otti käsiteltäväkseen tuomiokirkon kaniikin palkkataloja koskevan jutun ja päätti, että koska kuningas on aikoinaan lahjoittanut sanotut talot kaniikin palkkataloiksi, niin entisten omistajien oli ne tähän tarkoitukseen viipymättä luovutettava eikä selvässä asiassa enää riideltävä.
Ritari Jöns Ulfinpoika valitti, että hänen talonpoikansa kieltäytyivät tekemästä ylimääräisiä päivätöitä, vaikka hänellä, ritarilla, oli niiden määräämiseen täysi oikeus. Laamanni velvoitti talonpojat tottelevaisuuteen ja määräsi lisäksi kunkin heistä vetämään uppiniskaisuudestaan sakkoa kaksi hopeamarkkaa.
Porvari Martin Wöörman sai sakkoa neljä hopeamarkkaa syystä, että oli päissään ollessaan tapellut linnan juomanlaskijan kanssa ja piessyt hänet kykenemättömäksi virkaansa hoitamaan. Tämä asia olisi kuulunut alemman oikeuden tuomiovaltaan, mutta koska juomanlaskija oli laamannin omaa väkeä, niin hän päätti sen itse.
Laamannin asejoukon huovi Taneli Niilonpoika tuomittiin teilattavaksi ja menettämään henkensä mestauksen kautta, koska hän oli ensin ryöstänyt ja sitten surmannut rahanvaihtaja Melkior Grotten. Koska kisälli Heikki Hannunpojan epäiltiin olleen ryöstössä mukana, mutta ei murhateossa osallisena, ja koska hän oli muutenkin tunnettu pahatapaiseksi, määrättiin hänelle viisikymmentä paria raippoja.
Saksan kesti Herman Werthe vaati muutamille rantatalollisille rangaistusta siitä, että he olivat ryöstäneet heidän rantaansa ajautuneen rostockilaisen laivan sekä esitti luettelon kaikesta, mitä laivasta oli otettu. Talolliset väittivät korjanneensa hukkuvasta laivasta tavarat täysin rantaoikeuden mukaisesti. Koska asiasta ei ollut täyttä selvyyttä, niin laamanni määräsi kirjurinsa ottamaan siitä tapahtumapaikalla täyden selon, jonka jälkeen asia vasta lopullisesti päätettäisiin.
Satakunnan alavouti Germund Ristonpoika oli toistamiseen käyttänyt omiin tarkoituksiinsa suuren summan laamannille kuuluvia verorahoja, tehden täten laamannille ison vahingon, sekä aiheuttanut sitäpaitsi lukuisia valituksia niin ylhäisten kuin alhaistenkin taholta. Koska hän oli saanut edellisen rikoksensa anteeksi lupaamalla parannusta, mutta siitä huolimatta taaskin langennut häpeäänsä, mutta ettei vastaisuudessa sellaista tapahtuisi, harkitsi laamanni oikeaksi tuomita Germund Ristonpojan menettämään virkansa sekä sen lisäksi henkensä hirttämisen kautta.
Laamannin käräjissä aina saapuvilla oleva punapukuinen pyöveli otti haltuunsa kuolemaantuomitun, joka vietiin linnan kosteaan holviin odottamaan päiviensä päättymistä.
Laamanni ei ottanut useampia juttuja tällä kertaa käsiteltäväkseen. Kirjuri luki määräyksen, että Maarian, Raision, Kaarinan, Piikkiön, Paimion ja Maskun talonpoikien Turun läheltä sekä Harjavallan, Kokemäen, Luvian ja Kiukaisten talonpoikien Satakunnasta, yhden miehen kultakin koukulta, oli saavuttava tekemään päivätöitä linnaan viideksi ja tuomiokirkkoon kolmeksi päiväksi, josta myöskin kirkoissa lähemmin kuulutettaisiin. Tähän tiedonantoon laamanni lopetti tämän päivän käräjät. Sitten hän käski päästämään kaiken pihalle kokoontuneen väen sisään. Väkeä tulikin oikeustupaan oven täydeltä, sillä laamanni oli kuulututtanut väen koolle kuulemaan tärkeitä sanottavia.
Oikeustupaan kertyi laamannin seurueen sekä Turun ja lähiseutujen herroja, sotilaita, kaupungin porvareita ja maamiehiäkin. Ja lopuksi itse piispakin tuli kapitulinsa saattamana. Asian täytyi siis olla erikoisen tärkeän, sillä muuten ei piispaa eikä pappejakaan olisi lakituvassa nähty. Laamanninkaan oikeus ei yltänyt hengelliseen säätyyn.
Piispa istuutui laamannin viereen, aateliset ja papit ryhmittyivät heidän ympärilleen ja yhteinen kansa asettui ovensuuhun.
Laamanni selitti istualtaan kokoon kutsumisen syyn. Hän, kuten kunnianarvoisa piispakin, oli jo kauan toiminut Suomen väestön kohottamiseksi valtakunnan muiden asukkaiden tasalle ja vaatinut itselleen sekä laamannikunnalleen oikeutta osallistua kuninkaan vaaliin. Kuningas oli nyttemmin tähän suostunutkin, heidän, laamannin ja piispan oltua tässä tarkoituksessa kuninkaan puheilla. Ja kuningas oli varmemmaksi vakuudeksi kirjoituttanut päätöksestään asiakirjan, jonka sisältö nyt ja myöhemmin kirkoissa kuuluttamalla tehtäisiin tiettäväksi laamannikunnan kaikille asukkaille.
Laamanni viittasi kirjurilleen, joka kääri auki taidokkaasti kirjoitetun, monin vahasinetein varustetun pergamentin sekä luki:
# Me Haakon, jumalan armosta Ruotsin ja Norjan kuningas, tunnustamme tämän kirjeen kautta, että me rakkaimman isämme, Maunu kuninkaan, ynnä Ruotsin valtaneuvosten neuvosta, suostumuksella ja hyväksymisellä, koska tämä neuvoskunta oli luonamme Upsalassa, kun meidät valittiin kuninkaaksi, teimme herra Niilo Tuurenpojan, itämaan laamannin, osalliseksi siitä oikeudesta, joka ammoisista ajoista asti on ollut Ruotsin laamanneilla, s.o. Uplannin, Södermanlannin, Itägöötainmaan, Neriken ja Vestmanlannin laamanneilla, että he saavat valita kuninkaan ja määrätä hänelle valtakunnan. Koska jokaisesta Ruotsin hiippakunnasta kaksitoista miestä ynnä heidän laamanninsa tulee saapua Moran kivelle ja siellä kaiken rahvaan puolesta valita kuningas ja koska nyt itämaa on yhtenä hiippakuntana ja yhtenä laamannikuntana ja koska meidän vanhempamme ovat havainneet tämän maan uskolliseksi ja rakkaaksi, niin suotakoon sen asukkaille sama kunnia ja rakkaus kuin vanhastaan on ollut muillakin hiippakunnilla ja laamannikunnilla ruotsin valtakunnassa, että kukin saapi olla osallisena kuninkaanvaaleissa. Sentähden tulee laamannin, papiston ynnä kaksitoista miestä rahvaasta silloin saapua paikalle ja valita kuningas kaiken itämaan rahvaan puolesta. Mutta jos kuninkaanvaali sattuu tapahtumaan talvella, tai jos se jumalan tahdosta tapahtuu toisella vuodenajalla, ja säät estävät laamannia, papistoa ja rahvasta ajoissa saapumasta paikalle, silloin ei pidä kuninkaan vaalin tulla estetyksi heidän poissaolonsa tähden ja laamanni vahvistakoon vaalin, niin kohta kuin hän ensi kerran kuninkaan luo tulee, niinkuin hän olisi tehnyt, jos hän ajoissa olisi saapunut paikalle.
Tämän kirjeen ja toimenpiteen todistukseksi ja ikuiseksi vahvistukseksi panimme me sen alle oman sinettimme ynnä meidän kaikkien rakkaimman isämme Maunu kuninkaan sinetin, niin myös kunniallisten herrojen ja hengellisten isien: Upsalan arkkipiispan Pietarin, Linköpingin piispan Niilon, Skaran piispan Niilon, Strengnäsin piispan Tyrgilsin, Vesteroosin piispan Maunun, Turun piispan Hemmingin ja Vexiön piispan Tuomaan sinetit, samoin useain saapuvilla olevien valtaneuvostemme: herra Erengisle jaarlin, herra Niilo Tuurenpojan, herra Benediktus Vilpunpojan, Kaarlo Ulfinpojan Toftan herran, herra Kustaa Arvidinpojan, herra Maunu Gislenpojan ja herra Narve Ingevaldinpojan ritarien ja Arvid Kustaanpojan, Boo Jooninpojan ynnä Finvid Finvidinpojan asemiesten sinetit. Tehty ja annettu Upsalassa herran vuonna 1362 pyhän Sigfridin päivänä.
Lukemisen päätyttyä piispa Hemming selitti kansalle vielä tarkemmin kuninkaan kirjeen suurta merkitystä ja kehoitti jokaista saapumaan tuomiokirkkoon juhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen.
Kansa hajaantui harkiten kävellessään tiedon laatua. Arveltiin, ettei julistus muuttaisi asioiden kulkua, mutta että se oli sentään hyvä olemassa kuninkaan ja valtaneuvosten antamana tunnustuksena Suomen merkityksestä valtakunnassa. Samalla muisteltiin niitä hyviä lakeja, joita kuningas Maunu Eerikinpoika oli parisen vuosikymmentä sitten säätänyt Suomenkin onneksi. Orjuuden lopullinen lakkauttaminen tunnustettiin jaloksi teoksi, ja hyviksi säädökset perintöoikeudesta, rikoksen tehneen naisen tuomitsemisesta samaan rangaistukseen kuin miehenkin, väkivaltaisen kestitsemisen kieltämisestä ja kievarien perustamisesta. Muisteltiin sitäkin määräystä, jolla Maunu julisti »Suomen, Uudenmaan, Ahvenanmaan, Hämeen ja Satakunnan» asukkaille neljän vuoden verovapauden uudisviljelyksestä ja käski antamaan kulojen polttamat tai omistajiensa hylkäämät metsämaat täydellä perintöoikeudella niille, jotka ryhtyivät näitä maita viljelemään. Tärkeimpänä pidettiin hänen säätämäänsä, vaikka vahvistamatta jäänyttä yleistä maalakia, vaikka Maunun yleinen kaupunginlaki koskikin enimmän porvareita.
Laamanni kutsui piispan, aatelismiehet, ylimmät papit, pormestarin ja ammattikuntien vanhimmat illemmalla pitoihin linnaan juhlimaan tapausta, jolle ylemmät säädyt antoivat suuremman arvon ja merkityksen kuin yhteinen kansa osasi tehdä, vaikka nekään eivät ehkä täysin oivaltaneet, että kuninkaan julistus oli Suomen ensimmäinen kirjoitettu perustuslaki.
MIEHET SOTAPOLULLA
Vanhoissa lähteissä kerrotaan, miten karjalaiset sisämaassa sotaretkillään kulkiessaan kuljettivat veneensä maitse kannaksien yli. Pähkinäsaaressa tehty rauha ei suinkaan lopettanut itä- ja länsisuomalaisten välisiä ainaisia kahnauksia. Niitä esiintyi runsaasti varsinkin Pohjanlahden rantamilla, joiden omistamiseen nähden Pähkinäsaaren sopimus aiheutti epäselvyyttä. Hämäläinen asutus tunkeutui täällä pohjoiseen ja työnsi tieltään sinne aikaisemmin siirtyneitä karjalaisia ja kainulaisia. Riita aiheutti sotaretkiä, joita käytiin usein omin päin, väliin ehkä Novgorodin tai Ruotsin mahtajien suostumuksellakin. Sisämaan asukkaiden aseet ja sotatavat olivat kai samanlaisia kuin itsenäisyyden ajan lopulla.
Kesä meni ja syksy tuli. Vilja oli leikattu pelloista ja keväällä vierretyistä kaskista sekä tukuttu närtteisiin puintia odottamaan. Kesän kalat oli pyydystetty ja kuivattu kapakaloiksi talven varalle. Liha oli vielä metsässä, mutta sen antajat, peurat ja hirvet, otettaisiin sieltä vasta hiihtokeliin päästyä, kuten kauppaan kelpaavat turkiksetkin. Pojat pyydystivät lintuja ansoillaan ja satimillaan kotitarpeiksi. Miehet joutivat sotaan.
Tiedettiin jo, mihin lähdettäisiin. Kukin oli hautonut sitä asiaa kesäkauden, ja tavattaessa siitä oli tarinoitu. Kapulan kutsuessa miehiä koolle päämäärä oli jo selvänä. Kuljettaisiin matkaa pitkälti, muutaman viikon taival, väliin vesitse, väliin maitse. Matkatarpeet varattiin sen mukaan.
Jokaisella oli sotisopansa ja aseet sikäli, mitä kätevimmin käytti ja arvo vaati: miekka, kirves, keihäs tai jousi. Miekan seuraan sopi kirves, jousen avuksi keihäs, mutta kirves oli oikea miehen ase. Se kelpasi kunnolleen tehtynä kaikkeen, työkaluksi ja sota-aseeksi, ja teki molemmissa taatun jäljen. Ja varustuksiin kuului tietysti puukkokin, vaikka sitä ei sellaiseksi laskettukaan, sillä se oli miehen ainainen seuralainen. Se ripustettiin pojan vyölle jo kävelemään opittua, riippui siinä miehen iän ja seurasi mukana hautaan. Se oli osa miehestä, yhtä tarpeellinen kuin käsi tai jalka. Se oli työkalu, syöntikalu ja ase. Vyössä riippuvat tulukset kuuluivat sen seuraan.
Vahvasta kotikutoisesta tehty puku oli lämpimällä hyvä, mutta nahkainen oli lujempi. Siinä kestivät paremmin paikoillaan olkapäiden ja rinnan rautaiset suojuspannatkin, mikäli ken sellaisia käytti. Ja sen päälle sopi parhaiten rautapaita, kenellä sellainen oli. Silmikoitu rautapaita saattoi olla ottelussa hyvä, vaikka matkalla hankala. Sellainen antoi kantajalleen komeata näköä ja sotaista ryhtiä, jota rautalakki yhä lisäsi.
»Mies on luustossa lujempi
Rautapaiassa parempi,
Teräsvyössä tenhoisampi».Nilkkoihin kiinnitetyt kurpposet suojelivat jalkoja. Pohkeiden turvana oli hyvä käyttää sääryksiä.
Kun mies nosti hartioilleen eväskontin, niin hän olikin valmis lähtemään sotapolulle.
Ja sitten tarvittiin vene. Niitä oli vara valita, mutta nyt otettiin mukaan pienet ja keveät veneet, vain muutamalla airoparilla soudettavat. Suuret sotapurret olivat isojen vesien aluksia.
Määräpaikkaan kokoonnuttiin ja lähdettiin. Naiset ilakoivat lähtijöille, vanhat miehet muistelivat muinaisia retkiään, ja pojat toivoivat vuosiensa vierivän nopeasti, jotta pääsisivät mukaan.
Veneitä kertyi pitkä jono. Niemien nenissä ja saarien kupeilla jonoon liittyi toisia veneparvia, jotka tulivat omista kylistään. Nuoret miehet yrittivät kilpasoutua, mutta päälliköt kielsivät, ettei suotta väsyttäisi. Oli tyydyttävä huutelemaan kompia ja laskettelemaan leikkipuheita. Se piti mielet vireinä, ja laulusta parani soudunkin tahti.
Penikulmainen kotijärvi halkaistiin puolessa rupeamassa. Toiseen järveen oli neljän jousenkantaman levyinen kannas. Veneet nostettiin vahvoille olkapäille ja kannettiin taipaleen yli. Toisella rannalla syötiin, loikoiltiin hetkinen nuotiolla, ja jatkettiin matkaa.
Toinen järvi oli pieni, mutta siitä vei kapea joki seuraavaan järveen. Veneet soudettiin ja melottiin jokea myöten ja vedettiin maitse ilkeiden kohtien sivuitse. Siihen menikin se päivä. Yöksi majoituttiin kuivan kankaan kohdalle, tehtiin nuotiot ja kerättiin kanervia nukkumatiloiksi. Syödessä, tarinoidessa ja entisiä retkiä muistellessa sekä matkan mutkia arvaillessa kului ilta. Sitten kallistuttiin tanterelle ja nukuttiin raskaasti vartiomiesten pitäessä nuotioita vireillä.
Aamun vasta heikosti sarastaessa jatkettiin taas matkaa. Joki leveni leveämmäksi. Rannan vanhoissa riippakoivuissa kukertelivat teeriparvet. Tarkkakätiset jousimiehet pudottelivat niistä monta koreaa kukkoa ja kirjavaa kanaa särpimen jatkoksi.
Seuraava järvi oli pitkä ja sokkeloinen. Siinä oli laajoja selkiä, satoja saaria, kapeita salmia ja syviä lahtia. Tottuneesti se kierräteltiin, sillä se oli omia kalavesiä.
Pienoinen hirviparvi nähtiin erään saaren rannalla. Eväitä sieti lisätä tuoreella lihalla. Parvesta otettiin vähällä vaivalla mitä tarvittiin. Hirvenliha maistui mainiolta vartaassa valmistettuna, mutta herkullisin oli sentään savessa paistettu teeri. Linnusta otettiin sisälmykset ja sitten se kietaistiin pehmeään saveen. Savikimpale asetettiin hiillokselle, jossa se kuumeni aikansa. Höyhenet irtaantuivat avattaessa saven mukana ja mureassa paistissa olivat tallella lihan kaikki mehut.
Taas kuljettiin vesiä ja maamatkoja ja tultiin isolle järvelle. Sekin oli vielä omia kalavesiä, mutta kolme venettä lähetettiin sentään muiden edelle. Yksi kulki suoraan edessä, mutta toiset kaarsivat sivummalle ja pitivät varan, ettei arvaamaton yllätys uhannut, sillä vihollinenkin saattoi liikuskella samalla asialla.
Väliin sivuutettiin alkeellisia asumuksia, mutta ne jätettiin rauhaan, sillä ne olivat omien verolappalaisten asumuksia.
Näin jatkettiin matkaa. Ilmatkin pysyivät kauniina. Järvien selät loistivat sinisinä, ja keltaisiksi jo muuttuneet koivut kuvastelivat rantojen vesissä. Ja jos väliin sade kastelikin vaatteet, niin nuotio kuivasi ne yhtä pian. Tultiin muutamalle järvelle, joka sekin vielä luettiin omaksi kalavedeksi, niin pitkän taipaleen takana kuin se olikin, mutta jota vihamieskin pyrki riitelemään omakseen. Sen rannoilla älyttiin vieraita kalamajoja. Niiden lähistöllä riippui halaistuina kuivumassa äsken pyydystettyjä isoja kaloja: lohia, siikoja, lahnoja ja haukia. Pyydyksiä ei näkynyt. Ne olivat siis järvessä ja pyytäjät toimessaan. Lähdettiin heitä etsimään ja kohdattiinkin nuotanvedosta parhaalla apajapaikalla. Vieraita oli kymmenisen miestä, ja he väittivät kivenkovaan kalastavansa omilla vesillään. Aseet ratkaisivat riidan pitemmittä puheitta. Surmattujen kalamiesten pyydykset otettiin talteen käytettäviksi myöhemmin omissa pyynnöissä ja heidän kalasaunansa poltettiin.
Kohdatuinpa toinenkin, isompi kalamiesten joukko. Siitäkin tehtiin nopeasti loppu, mutta kahakassa kaatui kolme omaakin miestä. Heidät kuopattiin yksinäiseen saareen isojen kuusien pimentoon täydessä sotisovassaan, aseet ja eväät mukanaan, ja manalan asuntoa korotettiin vielä hirsisalvoksella, vainajan tuvalla.
Samaan saareen jäi neljä elävääkin miestä. He olivat ottelussa haavoittuneet, ken lievemmin, ken pahemmin, ja heistä ei ollut matkan jatkajiksi. Heidän asunnokseen tehtiin kota, päällystettiin se tuohilla ja havuilla, ja levitettiin havuja sekä kanervia vuoteeksi. Heille jätettiin runsaasti evästä, vene sekä tervaan sekoitettua voidetta, jolla saivat parannella haavojaan. Yksi heistä kykeni jaloilleen ja hänen oli huolehdittava toisista. Parannuttuaan heidän oli palattava kotiin omin voiminsa, ellei satuttu heitä jo sitä ennen noutamaan.
Syksy oli poutainen ja kaunis. Yökylmä pani väliin maan huurteiseksi, mutta päivän ensimmäiset säteet sulattivat härmän. Mieli pysyi iloisena ja keveänä. Oikean syyskylmän ja järviä jäähdyttävän pakkasen tuloon oli vielä aikaa. Siihen mennessä palattaisiin jo kotiin.
Väliin lasketettiin koskia. Se oli reipasta ja virkistävää hommaa ja toi mukanaan vaihtelua.
Sitten tultiinkin jo vieraille riistamaille ja vesille. Siellä tavattiin kalamiehiä ja yksinäisiä metsämiehiä ja päätettiin heidänkin kanssaan asia lyhyesti. Varovasti tästedes kuljettiin, ettei nostettaisi hälyä ja annettaisi tulosta ennenaikaista tietoa. Päälliköt kielsivät jyrkästi laulun ja kuuluvamman puheenkin, ja öisin sai sytyttää nuotion vain sellaisessa paikassa, ettei tuli eikä savu näkynyt kauemmaksi.
Viimeisenä matkapäivänä päädyttiin pitkään lahteen. Korkea, mutta kapea harju erotti seuraavan ja viimeisen järven. Veneet vedettiin harjun ylitse, soudettiin järven poikki asumattomaan niemeen, piilotettiin veneet sinne ja lähdettiin jalkaisin ensimmäistä kylää kohden, joka pian saatiinkin näkyviin suojaisan lahden pohjukasta. Kirkon risti siellä loisti ylimpänä, ja kylä uinui leppoisessa rauhassaan syyspäivän kirkkaassa valossa, vainolaisen tuloa mitenkään aavistamatta.
VELJESTEN VERTA
Vanhoissa asiakirjoissa on säilynyt tietoja länsi- ja itäsuomalaisten välisistä, heimosodiksi sanotuista, vuosisatoja kestäneistä taisteluista. Niiden syinä olivat poikkeuksitta asumattomia takamaita eli niissä harjoitettavaa metsästystä ja kalastusta koskevat riidat. Erimielisyydet ratkaistiin aseilla säälittä ja armotta. Heimosodat ovatkin julmuudestaan kuulut. Aikakirjat ja kansantarinat kertovat kammottavista rääkkäyksistä, murhista, ryöstöistä ja omaisuuksien hävityksistä. Tehty kostoretki aiheutti aina vastakoston, ja tätä onnetonta menoa kesti kauas 1500-luvulle saakka. Sittenkin se jatkui, vaikka toisissa muodoissa, meidän päiviimme saakka. Monet vaikeasti käsitettävät myöhäistenkin aikojen tapahtumat juontanevat syvimmät juurensa katkerien heimovihojen ajoilta.
Ahomäen väki heräsi koirien kiivaaseen haukuntaan, joka ei laantunut, vaan kiihtyi kiihtymistään. Emäntä nousi ylös ja raotti ikkunalautaa.
— Kaikki pyhät varjelkoot! Kylä on ilmitulessa!
Ahomäkeläiset nousivat kiireesti jalkeille. Tuomas ryntäsi pihalle katsomaan, mutta syöksyi jo samassa tupaan ja huusi:
— Karjalaiset, vainolaiset! Tänne jo hiihtävät!
Tuvassa syntyi paha hämminki. Naiset voivottivat ja lapset yltyivät itkemään. Miehet sieppasivat keihäänsä ja kirveensä ja syöksyivät ulos ehtimättä pukea vaatteita ylleen. Koirien haukunta kiihtyi yhtämittaiseksi, raivokkaaksi ulvonnaksi.
Sokea vaari kohottautui istualleen ja kuulosti. Pihalta kantautui tupaankin hurjia huutoja. Vainolaiset ja Ahomäen miehet siellä jo iskivät yhteen.
— Viime kesänä Hämeen miehet kulkivat Karjalaan, vaari itsekseen mutisi. — Polttivat kyliä, surmasivat ihmisiä ja ryöstivät ryöstettävää. Sen edellisenä kesänä Karjalan miehet kävivät Hämeessä. Nyt ovat tulleet taaskin, hiihtäneet korpien halki. Kostetaan ja kostetaan puolelta ja toiselta, ja niin on ollut aina. Ja niin on kai vastakin oleva. Kohtalo on satuttanut sellaiseksi tämän meidän olomme ja elomme. Vaari kuunteli itsekseen mutistessaan pihamaan meteliä. Huutojen lomassa kuului selvästi, kuinka kirveet kalskahtivat toisiinsa. Ja väliin kuului voihkinaakin.
— Takamaista muka taistellaan, kumpikin kun katsoo ne omikseen Taistellaan verissäpäin, ikäänkuin niitä loputtomia maita ei riittäisi molemmillekin. Olen minäkin niiden omistamisesta aikoinani otellut — silloin, kun vielä oli voimia ja näkö tallella. Nyt pojat ottelevat, minun vanhan ja vaivaisen kuunnellessa ja odottaessa ottelun tulosta, elämää tai kuolemaa.
Vaari jäi taas kuuntelemaan. Seinää vasten mätkähti jotakin, niin että tupa jysähti. Vaari ei saanut sen syystä selvää, mutta emäntä voivotti ovella:
— Matin keihästivät, karjalainen iski sen lävitse keihäänsä seinään. Voi suurta surkeutta!
Matin vaimo sieppasi ovensuusta korennon ja syöksyi hurjistuneena kostamaan miehensä kuolemaa.
— Nyt tappoivat jo senkin. Voi Herra Jumala!
Vaari koputteli kärsimättömänä ja sokean voimattomalla raivolla sauvallaan lattiaan ja huusi sitten värisevällä äänellään:
— Pekka hoi! Tule tänne, Pekka!
— Se pujahti ulos, syöksyi jo surman suuhun, emäntä vastasi ovensuusta. — Lapsi lähti aikuisten kanssa taistelemaan.
— Menikö, menikö Pekkakin?
Vaarin ääni vavahti. Pekka oli hänen pojanpoikansa, kymmenvuotias, verevä taimi ja isoisän lemmikki.
— Kutsu takaisin, huuda heti takaisin!
Vaimo ovensuussa parahti.
— Jo meni poloinen poika, pään siltä halkaisivat kirveellä.
Vaari vapisi. Vanhuuden vapisemista se oli, mutta oli myöskin suuren surun merkki. Huuto pihamaalla kiihtyi.
— Mitä ne huutavat?
— Ontroa huutavat, mikä lieneekään. — Ontroa! Jos Ontro on näillä mailla, silloin ei ole armoa, ei sääliä, jos ei liene muutenkaan. Vanhastaan sen tunnen ja tiedän, karjalaisten hurjimman päällikön, vahvan Holapan villityn pojan. Voi näitä minun päiviäni, ettäs en näe, en kättäni kykene kohottamaan! Voi Pekkaa, poloista poikaa...
— Pois tieltä, akka!
Karjalainen syöksähti tupaan oikeassa kädessään verinen kirves, vasemmassa palava tuohus. Vanhan vaimon hän potkaisi kumoon, silmäsi sitten pikimmältään vaaria, huomasi tämän avuttomaksi, murahti: »Olkoon», ja viskasi sitten tuohuksensa uunin pankolle kuivumaan pantuun päresylykseen, joka lehahti heti tuleen.
Pala sisään, ukon rähjä! vainolainen nauroi vaarille ja riensi taas ulos.
Vaari kuuli palavien päreiden ritinän ja tunsi sokean vaistolla, miten tuli rupesi leviämään. Vaivalloisesti hän kohosi seisoalleen ja lähti kompuroimaan sauvansa varassa ulos.
Miehistä vain Tuomas yksin oli enää pystyssä. Verisenä, revityin vaattein, silmät raivosta kiiluen ja suu irvessä hän otteli Ontron kanssa. Ontro hääti toiset karjalaiset luotaan näiden pyrkiessä auttamaan ja ilkamoi:
— Kahden olkoon kauppa, kolmannen korvapuusti. Näin tämän miehen viime kesänä kotitalossani ja nyt on vuoro minulla. Iske lujemmin, hämäläinen, jos mielit voittaa Ontron, Holapan pojan!
Teräs kalskahti. Kaksi vahvaa miestä siinä otteli elämästä ja kuolemasta tulipalojen kirkkaassa valossa. Tuomas tiesi kohtalonsa. Hänen oli karjalaisten ylivoiman edessä sorruttava, mutta Ontron hän tahtoi viedä mukaansa kuolemaan.
Miehet kiersivät hangessa laajaa piiriä, hyökkäsivät ja väistivät, taistelivat jättiläisten taistelua. Toinen puolusti kotiaan, omaisiaan ja henkeään, toinen kosti kotinsa ja omaistensa hengen.
Marja, Tuomaan nuori sisar, riensi auttamaan veljeään. Pihalle juuri hiihtävä karjalainen näki tytön aikomuksen, lennätti keihäänsä, ja siihen Marjankin juoksu päättyi.
Vaari kompuroi savun seasta pihalle. Siellä ei enää huudettu, mutta kaksinkamppailijain kirveet helähtivät yhä toisiinsa sattuessaan.
Tuomaan vaimo oli sorrettu portaiden juureen pienoisine lapsineen, sillä vainolainen ei säästänyt ketään. Tuomas näki hangella rakkaimpansa ja teki viimeisen hyökkäyksensä. Raivon sokaisemana hän syöksyi suoraan keihääseen, jonka Ontro oli siepannut maasta. Ontron kirves heilahti ilmassa vielä kerran, ja Tuomas kaatui Matin viereen.
Ontro vilkaisi ympärilleen ja näki kostotyön tässä talossa tehdyksi. Sokea vaari vain seisoi pihamaalla tutisevana ja sauvansa varassa. Ontro ei päättänyt hänen päiviään, vaan virkkoi:
— Sinä kuolet tappamattakin. Ellet pala tulessa, niin palellut pakkasessa tai sudet sinut syönevät.
Nauraen hän lähti toisiin taloihin katsomaan, miten siellä tehtiin säälitöntä kostotyötä.
Kun viimeinen talo oli sytytetty, asukkaat sekä kotieläimet tyystin tapettu ja kotiin vietäväksi kelpaava saalis korjattu ahkioihin, niin karjalaisparvi nousi suksilleen viilletelläkseen seuraavaan kylään.
— Tästä kylästä ei enää saavuttane Karjalan maille, mutta kyllä toisista saavutaan, ellemme jaksa tuhota jokaista. Mutta tuhottavaksemme niitä on liian monta ja hiihtomatkaa liian pitkälti.
Ontro lasketteli rinteen ja sukelsi metsään. Hänen miehensä seurasivat pitkänä jonona, joka luikerteli kuin jättiläiskäärme. Taivaalle nouseva savu osoitti heidän tuhoamisvimmansa tielle osuneen seuraavan kylän, ja heidän ahkionsa tulivat yhä raskaammiksi niihin sälytetystä ryöstösaaliista. Ahomäkeläisten kylä paloi kotvan. Se oli rakennettu vahvoista hongista. Tulelle riitti niissä syötävää, mutta aikanaan se nieli asuintuvat ja keitintuvat, navetat, tallit, aitat, saunat ja riihet ja jätti paikoilleen vain uunien mustat röykkiöt.
Vaari kompuroi palavan talon pihalta pellolle. Hän kahlasi syvässä lumessa ja kompastui kiveen, nousi taas vaivoin pystyyn, tunsi olevansa tarpeeksi etäällä tulesta ja istahti kivelle. Siinä hän istui siksi, kunnes talo oli palanut poroksi. Ja siihen hän jäi senkin jälkeen, sillä minnepä munallekaan hän, näkemätön, olisi osannut mennä, sillä kylässä oli vain savuavia raunioita ja vainajia. Jokunen harva oli ehkä päässyt pakoon ja piileskeli metsien suojissa.
Vanhus puheli taas itsekseen. Tai lieneekö haastellut ilman tuulille tai kotikylänsä raunioille: — Näin on ollut ja näin on oleva. Samaa juurta ja sukua kai oikeastaan ovat Karjalan ja Hämeen miehet, mutta toisiaan raastavat ja repivät veriseen kuolemaan saakka. Niin vanhat tiedotkin kertovat, niin todistavat nykyisetkin teot. Loputtomaan vihaansa sortuvat molemmat, elleivät sitä joskus lopeta. Sortuvat veljesvereen...
Vaari katkaisi puhelunsa ja kuulosti. Jostakin kaukaa, metsien syvyyksistä, kiiri nälkäisen susilauman haikea ulvonta. Se tuntui lähenevän ja vihdoin se kajahti jo lähikunnailta.
Sokea vanhus puristi lujemmin sauvaansa, ainoata turvaansa, ja odotti.
ELINAN SURMA
Vanhat, itsenäisyyden aikana lauletut runot unohtuivat rintama
Ha suurimmaksi osaksi kai kirkon painostuksesta. Niiden sijalle
syntyi kansan suussa uusia ja toisenlaisia, mutta samalla heikompia
runotuotteita. Sellaisia olivat Pyhän Henrikin surmavirsi, helkavirret
ja Elinan surma, komea ballaadi nuoren aatelisrouvan järkyttävästä
kohtalosta. Sen aiheena oli 1300-luvun lopulla tapahtunut
murhenäytelmä. Silloin Hämeen tuomari ja sittemmin Turun linnan
isäntä, Laukon herra Klaus Djekn poltti kartanoonsa nuoren vaimonsa
Elinan, kotoisin Mynämäen Orkovakkisista, sekä äsken syntyneen
poikansa. Runossa mainittu Kirsti, Djeknin toinen vaimo, oli kotoisin
Laitilan Isostatalosta. Kansan suussa on murhatyön tekijä vaihtunut
myöhemmin eläneeksi Laukon Klaus Kurjeksi, vaikka mustasukkaisuuden
villitsemä murhapolttaja olikin tämän äidinisä.
Eli nainen neiti nuori
Meni aittahan mäelle,
Vaskivakka kainalossa,
Vaskiavain vakkasessa.
Tuoltapa tulee Klaus Kurki.
»Mistäs tunnet Klaus Kurjen?»
»Tulennasta tuiman tunnen,
Jalon jalan heitännästä.»
»Eikös muita ylpiöitä,
Kun on Laukon Klaus Kurki?» —
Klaus tuo tuli pihalle,
Sa'an hevoismiehen kanssa,
Sa'an satula-urohon,
Miehet kultamiekoissansa,
Hevoset hopiapäissä.
Viisi veljestä Elinan
Istuit kaikki pöyän päässä,
Nousit kaikki seisoalle,
Läksit vastahan Klaulle.
»Onkos teillä neittä myyä,
Piikanen pietty minulle?»
»Ei neittä mäellä myyä,
Panna kaupan kartanolla;
Hevot myyähän mäellä,
Luukaviot kartanolla.
Kyll' on meillä tupiaki:
Tupa meill' on yljän tulla,
Tupa tulla, toinen mennä.
Talli meill' on hevot panna,
Vaja varsat valjutella,
Naula laskea satulat.»
Klaus tuo tuli tupahan,
Miekalla oven avasi,
Tupellansa kiinni tunki.
»Onkos teillä neittä myyä,
Piika pietty minulle?» —
Äitinsä Elina neien
Klaus Kurjelle kumarsi:
»Ei ole meillä neittä myyä,
Eikä piikaa piolla.
Piiat meill' on piskusia,
Kaikki kesken kasvavia.»
»Onpa tuo vähä Elina,
Annapa vähä Elina!»
»Oh mun äiti kultaseni,
Elä anna minua Klaulle!»
»Ei taia vähä Elina
Panna työhön palkollista,
Ruokkia perehiäsi,
Kaita tarhakarjojasi.»
»Eikä tarvitse Elinan;
Onpa siellä Kirsti piika. —
Minä annan Kirsti piian
Panna työhön palkollisen,
Ruokkia talon perettä,
Kaita kanssa tarhakarjan.»
»Kyll' on sulla Kirsti piika,
Laukon entinen emäntä,
Se mun polttaisi tulessa,
Kovin päivin kuolettaisi.»
»Ei ole Kirsti ennenkähän
Ketään polttanut tulessa,
Kovin päivin kuolettanut,
Ei ole ennen, eikä vasta.»
Kukas kuitenki on hullu, —
Kukas muu, kun piika raukka?
Jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, antoi kättä;
Käsi on Klaun käessä,
Kävi Klaun kartanolle.
Kirsti katseli lasissa,
Välkytteli västäröillä.
»Oh, jos sitäki olisi,
Tuon välin pahentajata!
Ennenkuin avaimet annan,
Toisen käskyllä kävelen.»
Lähti hän Klaun puheille:
»Ohoh, Klaus kultaseni!
Vähän kyllä sinä tieät —
Uolevi emännän makasi.»
»Oh mun Kirsti piikaseni!
Jospas tuottelet toeksi
Minkä saattelit sanoiksi.
Vielä sun verassa käytän;
Elinan tulessa poltan —
Viisi verkaista hametta
Annan sinun käyäksesi,
Ennenkuin Elina rouan;
Annan kätehes avaimet
Ennenkuin Elina rouan.»
»Ohoh, Klaus kultaseni!
Aja Aumasten laolle!
Pikkuniittuisten nimelle.
Sano kauas meneväsi,
Monet viikot viipyväsi,
Keräjissä Pohjanmaalla.
Niinpä tuottelen toeksi
Minkä saattelin sanoiksi.»
Klaus lähteä lupasi. —
»Oh mun vähä Elinani!
Viillä voita vakkasehen,
Sääli säkkihin evästä,
Liikkiö sianlihoa,
Karpio kananmunia,
Minun kauas mennäkseni,
Keräjihin Pohjanmaalle.»
»Oh mun Klaus kultaseni!
Elä viivy kauan siellä:
Viikot on viimeiset minulla,
Vielä päivät viimeisimmät;
Astu puolisaappahassa.
Anna toisten toinen puoli,
Puhu puolilla sanoilla,
Anna toisten toinen puoli;
Juo vaan puoli siemennystä.
Anna toisten toinen puoli —
Niin sinä pikemmin pääset
Pohjan noitain seasta.»
Elina vähä emäntä
Säälei säkkihin evästä,
Viilti voita vakkasehen,
Liikkiön sianlihoa,
Karpion kananmunia
Klaus lähtepi ajohon:
Ajoi Aumasten laolle,
Pikkuniittuisten nimelle.
Kirsti pyykille menevi,
Pienten vaatetten pesolle,
Paitain Elina rouan.
Kuului kolkkina koasta;
Kävi roua katsomahan:
»Oh mun Kirsti piikaseni!
Mitä kolkitset koassa,
Paukutat patoin luona?»
»Huoran huopia virutan,
Pahan vaimon vaattehia.»
»Elä Kirsti piikaseni!
Kolki niitä niin kovasti.»
Kirstipä tähän mutkan muisti
Kolkki vieläki kovemmin.
»Elä kolki Kirsti huora!
Paitojani niin pahasti.
Ei ole niitä täällä tehty,
Vaan on äitini kotona.»
»Huoratpa hyvätki piiat,
Vaan ei portot puoletkana –
Eik' ole minun lukua,
Vaikka parka palkollinen
Haukuttaisi huoraksiki;
Itseki isot emännät
Ovat Uolevin ohessa,
Pitkäparran parmahissa.»
Itkusilmässä Elina
Tuli rannalta tupahan.
Kirsti kiiruhti perässä:
»Oh mun roua kultaseni!
Ottakasme orjat työstä,
Häiyt härkäen perästä;
Pietään pitoset pienet,
Kanssa kempit kestijuhlat —
Niinkun ennenki on tehty,
Kun oli matkoilla isäntä.»
»Ohoh Kirsti piikaseni!
Tehe itse, kuinkas tahot,
Niinkuin teit minua ennen;
Iske kaikki muut tynnörit,
Yksi jätä iskemättä,
Jok' on pantu minua varten.»
Kirstipä tähän mutkan muisti,
Iski ensin sen tynnörin.
»Ohoh Kirsti piikaseni!
Toisa tehit, toisa käskin.»
»Oh mun roua kultaiseni!
Minne teen mä sian teille.
Teenkö uutehen tupahan,
Ylimmäisen portin päälle?»
»Elä tee uutehen tupahan,
Ylimmäisen portin päälle;
Tee siä Klaun tupahan,
Niinkun ennenki olet tehnyt!»
»Siell' on pyssyt paukkavaiset
Siellä miekat välkkyväiset,
Siellä rauat raatelevat,
Terävät teräasehet.»
»Pyssyt on surmana soassa,
Miekat miehillä käsissä;
Tuttuna ovat tuvassa,
Kammarissa kaunihina.
Tee vaan sinne yösiani,
Pane kaksin villavaipat,
Pane kaksin korvatyynyt,
Kaksin liinaiset lakanat.»
Kirstipä tähän mutkan muisti:
Pani viiet villavaipat,
Pani viiet korvatyynyt
Viiet liinaiset lakanat.
Elina levolle lähti:
»Ohoh Kirsti piikaseni,
Etpäs tehnyt, niinkuin käskin!
Panit viiet villavaipat,
Panit viiet korvatyynyt,
Viiet liinaiset lakanat.»
Läksi Kirsti kammarista
Meni Uolevin tupahan:
»Uolevi ylimystrenki,
Tulkate Klaun tupahan!
Siellä teitä tarvittaisi,
Kiiruhusti kutsuttihin.»
»Mitästä mä siellä tehnen?»
Meni hän sinne arvollansa,
Kirsti kiiruhti perässä,
Yheksät lukut lukitsi,
Takateljen kymmenennen;
Juoks sitte Aumasten laolle,
Pikkuniittuisten nimelle:
»Ohoh Klaus kultaseni!
Jo nyt tuottelin toeksi,
Minkä saattelin sanoiksi.
Onpa Uolevi nytki siellä,
Rouan kanssa kammarissa.»
Klaus kohta kotio riensi,
Alla päin, pahoilla mielin;
Otti tulta tervaksehen,
Tulta tuoheen viritti,
Pisti tulen nurkan alle,
Valoi alle valkiata.
Elinainen nuori roua
Pisti sormensa lasista,
Vihkisormus sormessansa:
»Ohoh Klaus kultaseni,
Elä sormustas kaota,
Jossas kantajan kaotat!»
Klaus Kurki kurja miesi
Veti miekkansa tupesta,
Raappas rauan kiiltäväisen,
Laski oitis sormen poikki.
Elinainen nuori roua
Piti lastansa lasista,
Itkeväistä ikkunasta:
»Ohoh kulta Klaus kulta!
Elä polta poikalastas,
Jossas poltat poiantuojan.»
»Pala portto poikinesi,
Tulen lautta lapsinesi!
Ei se ole minun poika,
Se onpi Uolevin poika.»
Elinainen nuori roua
Herra Kiesusta rukoili:
»Ohoh Herra Kiesus kulta,
Anna armas Herra Kiesus,
Vielä äitini näkisin!
Palakohon kaikki paikat,
Tämä vettä vuotakohon,
Siks ett' äitini näkisin!
Ohoh Uoti veikkoseni,
juokse, jouvu Suomelahan,
Käske häntä tänne tulla,
Puhu paremmin kuin onkaan!»
Otti Uoti mennäksensä,
Sekä juoksi, jotta joutui,
Pian juoksi järven poikki,
Tuli tuonne Suomelahan:
»Ohoh muori kultaseni!
Roua teitä sinne kutsui.»
Nousi hän pian vuotehelta,
Puki päälle vaattehia —
»Voi, voi, minua, vaimo valju,
Kuinka hamehin hametta,
Hame aina eestakaisin,
Kuinka liekään tyttäreni!»
»Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!»
»Voi, voi minua vaimo valju,
Kuinka sukin sukkiani,
Sukin aina eestakaisin,
Kuinka liekään tyttäreni!»
»Hyvin kyllä, muori kulta
Hyvin ennen, nyt paremmin!»
»Voi, voi minua, vaimo valju,
Kuinka kengin kenkiäni,
Kengin aina eestakaisin,
Kuinka liekään tyttäreni!»
»Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!»
»Voi, voi minua, vaimo valju,
Kuinka levin liinojani,
Levin aina eestakaisin,
Kuinka liekään tyttäreni!»
»Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!»
Tulit Suomelan lähelle —
»Voi, voi minua, vaimo valju,
Savu Laukosta näkypi,
Savu Klaun kartanosta,
Mitä tuolla tehtäneeki,
Noin sakian savun kanssa!»
»Kukot siellä kultatahan,
Kanan pojat kaltatahan,
Lampaita lahtatahan,
Sianpäitä korvetahan,
Pienen rinsin ristimiksi,
Pienen poikasen pioiksi.»
Tuli Klaun kartanolle,
Laski maahan polvillensa,
Oman vävynsä etehen:
»Oh mun Klaus kultaseni,
Ota pois tulesta poika,
Vaka vaimo valkiasta!»
»Poltan porton poikinensa,
Kansan lautan lapsinensa.»
»Elä polta Klaus kulta,
Anna mennä muille maille.
Elkiänsä piilemähän.
Töitänsä häpeämähän!»
Tuli Kirsti kiiruhusti:
»Elä vainen Klaus kulta!
Pane jauhoja pahoja
Tervatynnörin lisäksi;
Ne heitä tulen sekahan,
Että paremmin palaisi.»
»Oh mun vähä Elinani!
Ohoh lapsi parkaseni!
Mahoit olla mielin kielin
Mielin kielin porton kanssa.»
»Ohoh äiti kultaseni!
Ei ole syytä pientäkähän,
Vikoa vähäistäkähän,
Verta neulan silmättömän —
Tein kaikki minkä taisin,
Vielä päällenki vähäsen —
Pala nyt tämäki paikka,
Roskan vielä viimeiseksi,
Kovan kuolioni eellä,
Sain nähä äitini silmät.»
Viel olis ottanut hyvästi,
Sanonut pari sanoa,
Itkevälle äitillensä.
Raukka raukesi samassa,
Lenti liekkien sisähän,
Vaipui ilmivalkiahan.
Se oli meno nuoren rouan,
Nuoren Elina emännän,
Jok' oli kaunis kasvoiltansa,
Kaunis kaikella tavalla —
Kauan sinua kaivatahan,
Iän kaiken itketähän;
Itku ei Laukosta laka'a
Valitus Vesilahesta!
Se oli loppu nuoren vaimon,
Kanssa pienen poikalapsen;
Kului tuskin puoli kuuta,
Taikka kaksi viikkokautta,
Hevosia tallin täysi,
Nautoja navetan täysi,
Kuoli kaikki korsi suuhun,
Kaatui kaurain nojalle.
Klaus Kurki kurja miesi,
Miesi kurja ja kamala,
Istui aitan kynnyksellä,
Sekä istui että itki.
Kiesus äiänä käveli:
»Mitä itket Klaus Kurki?»
»Kyll' on syytä itkemistä,
Vaivoja valittamista:
Poltin oman puolisoni,
Sytytin syleni täyen,
Poltin pienen poikaseni.
Vastakannetun kaotin.»
»Kyllä tieän Elina rouan —»
»Missäs on Elina roua?»
»Tuollapa on Elina roua,
Tuolla taivahan talossa,
Ylisessä ymmärkissä,
Jalan juuressa Jumalan,
Kituen kynttilän eessä,
Kultakirjanen käessä,
Pikku poikanen sylissä,
Uolevi oven eessä.
Tieän myöski Klaus Kurjen —»
»Kussast' onpi Klaus Kurki?»
»Tuoll' on, tuolla Klaus Kurki,
Alaisessa helvetissä,
Kannukset vähän näkyvät,
Jalat alta kiilustavat. —
Vielä tieän Kirstihuoran:
Tuoll' on, tuolla Kirstihuora.
Alisessa helvetissä,
Alimmaisen portin alla,
Palmikot vähän näkyvät,
Kultarihmat kuumottavat.»
Klaus tuo ajohon lähti,
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Kajahutti kankahalla,
Järähytti järven päässä;
Ajoi päin sulaa merta,
Alle aaltojen syvinten. —
Se oli meno nuoren miehen
Kanssa nainehen urohon;
Kirsti rakkina perässä.MATTI KURKI
Nähtävästi jo pakanuuden ajoilta periytynyt lappalaisten verottaminen jatkui koko keskiajan. Mikäli lappalaiset siirtyivät pohjoisemmaksi, sikäli verottajatkin saapuivat perässä. Verotus oli epäilemättä tuottava tulolähde, sillä Pohjolan turkikset olivat Euroopan maissa hyvässä maineessa ja niitä käytettiin runsaasti. Suomalaiset, karjalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset kilpailivat verotusoikeudesta, ja kilpailu aiheutti verisiäkin kahnauksia, joiden johdosta kuninkaat ja valtiopäivät yrittivät järjestellä näitä sotkuisia asioita. Verottajilta oli omat lapinvoutinsa, joista pirkkalaisten mahtava Matti Kurki oli kuuluisin. Hän eli 1300-luvun lopulla, ja hänet otaksutaan aatelisen Kurkisuvun kantaisäksi. Verottajat sortivat tietenkin lappalaisparkoja monella tavoin näinä aikoina, vahvemman oikeuden ollessa lakina, ja erämaissa näyteltiin monta julmaa näytelmää.
— Ennen tämäkin puuha kuului olleen helpompaa, silloin, kun lappalaiset vielä kiertelivät Pohjanmaalla. Nyt ne ovat siirtyneet tänne Pohjan perille ja niiden tavoittaminen on pitkän ja vaikean matkan takana. Asumattomissa erämaissa rämpiminen vie mieheltä voimat. Ja nyt on lisäksi ainaisia rettelöitä karjalaisten kanssa, jotka väittävät tätä Peräpohjaakin omaksi maakseen, ja ruotsalaistenkin kanssa, jotka luulevat näidenkin seutujen lappalaisia omiksi verolappalaisikseen. Ja norjalaisetkin pyrkivät saaliille. Kohennahan tulta, Tuomas. Ja kääräisehän sinä, Hannu, tämä karhunnahka paremmin jalkojeni ympärille, niitä kun tuntuu taas kolottavan. Kas noin, hyvä on.
Matti Kurki, Pirkkalan ja Rengon miesten mahtava päällikkö, oli jo tullut vanhaksi, ja sen hän myönsi itsekin.
— Niin, miehestä on tullut vanha ja raihnainen. Jääköönkin tämä käynti viimeiseksi käynnikseni. Myyn oikeuteni Pirkkalan miehille, jos tahtovat ostaa, ja rupean vanhan lepoon. En jaksa enää ohjata huimaa poroa ja pysytellä pulkkaa kohdallaan. Toista oli ennen. Johan täällä olen vuosikymmenet kulkenutkin valvomassa omia ja muiden oikeuksia. Ja yhtä jos toistakin kertyi niinä vuosina muistinkin komeroon.
Vanhus hymähteli itsekseen entisiä asioitaan muistellessaan ja jatkoi sitten kenenkään pyytämättä:
— Pahaisia poikasia te kaikki olitte silloin, kun taaskin kerran samosin tänne monien miesten päällikkönä. Silloin oli tuima talvi, tuimempaa en ole senjälkeen kokenutkaan. Kuljimme lappalaistemme talvikylissä ja kannoimme meille kuuluvat veromme ikimuistoisen oikeutemme mukaisesti. Lappalaiset maksoivatkin veronsa nöyrästi, ja hyvin mekin heitä kohtelimme. Jos kenellä ei riittänyt nahkakiihtelyksiä täyttä määrää, niin annoimme armon seuraavaan vuoteen, ja vasta sitten mies pantiin lujille. Mutta kaikki eivät kohdelleet pikkumiehiä yhtä hyvin. Tulimme paluumatkalla muutamaan kylään, jonne ajattelimme yöpyä. Siellä ei tosin asunut meidän lappalaisiamme, vaan Suupohjan miesten lappalaisia, mutta samapahan tuo, ajattelimme. Kylässä oli kaikki sekaisin ja sen asukkaat kuoleman kielissä. Nälissään olivat, raukat. Annoimme onnettomille syötävää. He kertoivat omistajiensa, Suupohjan miesten, käyneen joitakin viikkoja sitten perimässä verojaan, mutta kun eivät saaneet täyttä määrää, niin suuttuivat ja tekivät julmuuksiaan. Miesväen pieksivät puolikuoliaaksi, hajoittivat kodat, polttivat pulkat ja sukset ja veivät mukanaan säilössä olevat ruoat, työkalut ja keitinkattilat. Jättivät vihansa vimmassa lappalaiset kuolemaan suorastaan nälkään. Petoja olivat miehikseen ja lisäksi tyhmiä, kun tuhosivat oman tulolähteensä. Kyllähän meidänkin miehet ovat joskus erehtyneet liian ankariksi, jopa surmantöihinkin, mutta nälkään emme ole jättäneet ketään sortumaan. No niin, olimme kylässä yön ja jatkoimme matkaa jätettyämme kyläläisille vähän ruokaa ja tarvekaluja, niin että pääsivät taas elämisen alkuun.
— Kiertelimme edelleen kokoamassa verojamme. Muutamana aamuna, kulkiessamme yksinäistä taivalta, nousi hurja purku. Lumi tuiskusi niin, ettei nähnyt eteensä sylen vertaa. Minulla oli ajokkaana erikoisen vahva, mutta raisu porohärkä. Myrskyn aikana se villiintyi, käänsi turpansa tuuleen, kuten ne aina tekevät, ja otti jalat alleen. Se oli tolkutonta ja mistään välittämätöntä menoa. En saanut hillityksi villiintynyttä poroa enkä halunnut jättää sitä oman onnensakaan nojaan, sillä erämaahan eksyneenä jalkamiehenä olisin ollut kuoleman oma. Kauan, kai puolisen päivää, kiidettiin yhtenä ryöppynä. Illempana myrsky alkoi jo tyyntyä. Sitten poro yhtäkkiä pysähtyi, nuuhki ilmaa ja oikaisi tunturin ja kiveliön yli ison joen rannalle, jonka sittemmin kuulin Kemijoeksi. Se pysähtyi kovasti huohottaen tulen lähistölle, jonka ympärillä istui kymmenkunnan miestä. Vaivalloisesti kykenin nousemaan ahkiosta, sillä sadoissa kuperkeikoissa ja kolahduksissa ruumiini oli peittoutunut kipeäksi kuin kovasti lyödyn miehen ruumis.
— Lämmittelin miesten nuotiolla, ja lopuksi puhekin alkoi jo luistaa. Kerroin miehille, miten olin joutunut mokomaan kyytiin. Kerroinpa tuhotusta lappalaiskylästäkin, mutta silloin miehet virnistivät ilkeästi.
— Kun pelastin kylän lappalaiset kuolemasta, niin pidän heitä omina lappalaisina kolmen vuoden ajan, sillä sellainenhan on ikivanha laki. Siinä sanotaan, että jos ken pelastaa ruoalla, kirveellä, kattilalla tai muulla lappalaisen nälkäkuolemasta, niin hän saakoon kolmena vuonna kantaa tältä lappalaiselta veroa, älköönkö sitä kukaan muu kantako, ei hänen oikea omistajansakaan.
— Mokoma laki lienee pirkkalaisten joutavia sääntöjä, muuan mustakulmainen mies, jonka arvasin joukon päälliköksi, vastasi. — Sanomasi kylä ei kuulu sinulle ja parasta sinun on olla sieltä veroa kantamatta.
— Pidän kiinni oikeudestani, ja niin olen aina tehnyt. Kukaan ei kykene minua siitä estämään, minä väitin.
— Kovinpa olet asiastasi varma. Lienee lupa kysyä, kuka olet, kun noin mahtailet, päällikkö kysyi.
— Pirkkalaisten päälliköksi ja Matti Kurjeksi minua sanotaan ja sellaisena tunnetaan.
— Vai Matti Kurjeksi! Vai on meillä vieraana itse pirkkalaisten päällikkö, mustakulma harvakseen virkkoi ja naurahti. Ja ne muut naurahtivat myöskin ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään. Näin, että minua ei katsottu suopein silmin, ja arvasin haudottavan pahoja. Yön nukuin nuotion ääressä kuitenkin huolettomana, sillä tiesinhän hyvin, ettei erämaan laki sallinut koskettavan vihattuunkaan vieraaseen sinä aikana, kun hän viipyi valokehän sisällä.
— Aamulla rupesin heti noustuani tarkkailemaan ilmansuuntia lähteäkseni etsimään joukkoani. Huomasin puolet miehistä yön aikana hävinneiksi.
— Aja tuohon suuntaan ja kulje noiden harjujen välitse, niin pääset etelään ja yhytät jo päivämatkan päästä asutun kylän, mustakulma neuvoi ja viittasi etelään.
— Minua neuvo vähän arvelutti, mutta osoitettuun suuntaan oli käännyttävä, sillä muualta ei näyttänyt hevillä pääsevän. Kiitin yösijasta ja lähdin. Levännyt poro juoksi tuimaa vauhtia, ja pian jouduin harjujen väliin, jossa oli kulkutienä vain kapea sola tiheän metsän lomassa. Solassa poro höristi korviaan, mutta ennenkuin ennätin silmätä ympärilleni, viuhahti ilmassa lasso, tarttui poron sarviin, ja poro keikahti äkkitempauksella nurin. Samassa toinen lasso kierähti jo minun kaulaani. Puiden lomista ilmaantui miehiä, jotka köyttivät käteni ja jalkani lujasti kiinni. Ja pian siihen saapui minut tähän satimeen opastanut päällikkökin.
— Vai on itse Matti Kurki meillä vieraana, se ilkkui. — Etpä taitane enää käydä perimässä veroja kertomastasi kylästä. Sitä emme salli, näethän. Ehkä jo arvannet, että sanomasi lappalaiset ovat meidän, suupohjalaisten lappalaisia, ja niille me teemme, mitä haluamme. Se asia ei kuulu kenellekään, emmekä anna kenenkään pistää rankaisematta nokkaansa asioihimme. Ja harmia sinusta on ollut ennenkin. Kerran surmasit kanssasi sanasotaan joutuneen meikäläisen. Toisen kerran kielsit meiltä kalastusoikeuden moneen lohiapajaan ja hävitit pyydyksemme. Ja monta muutakin pahaa olet tehnyt. Sinä aiot joukkoinesi häätää meidät vähitellen ikivanhoilta takamailtamme ja ottaa omaksesi lappalaisemme, mutta puuhastasi ei tule mitään. Töistäsi tehdään nyt tili ja loppu. Mikä rangaistus annetaan Pirkkalan kuululle Matti Kurjelle, miehet?
— Ka, kun se niin mielellään täällä ajelee yksin, niin ajelkoon edelleenkin, muuan mies selitti naurusuin. — Kun yksinäistä miestä ei kehtaa tappamalla tappaa, niin lähetetään se viimeiselle matkalleen alkuperäisissä tamineissaan, niissä, joissa on maailmaan tullutkin. — Niin ne kirotut sitten tekivätkin. Minut riisuttiin ilkialastomaksi. Vaatteeni ne tasasivat keskenään ja samoin rahamassinikin sisällyksen, jossa oli aika paljon hopeaa. Alastomana minut sitten sidottiin pulkkaan.
— Antaa huristaa, mustakulma virkkoi, mutta lisäsi sitten: — Ei, ei vielä. Poro saattaisi viedä sen elävänä johonkin kylään, vaikka lähimpään onkin kolmen päivän matka. Pitää vähentää poron nopeutta.
Puukollaan se vietävän kehno sitten leikkasi poron takakoivesta poikki pienen jänteen ja nauroi:
— Tunnin kuluttua poro alkaa liikata ja sitten sen vauhti vähenee yhä. Ja viimein se seisahtuu. Vie terveisiä helvettiin, Matti Kurki!
— Sitten alkoi sellainen matka, jota en ikinä unohda. Poro laukkasi ensin lujasti, mutta vähitellen sen vauhti hiljeni ja tiesin sen ontuvan pahasti, vaikka en sitä nähnytkään, kun en voinut kohottaa edes päätäni. Pakkanen ei ollut sinä päivänä erittäin kova, mutta arvannette, että minua, ilkialastonta miestä, palelsi hirvittävästi. Tunturien viima puhalsi suoraan lävitseni. Pohjolan hämärä ja lyhyt päivä vaihtui pian pimeäksi. Sitten vilu alkoi hävitä ja tajusin jäätyväni vähitellen ja pian nopeastikin yhdeksi jäätönkäksi. Ajatukseni askartelivat sumuisina ja katkonaisina. Huomasin poron laukan muuttuvan kävelyksi, ja sitten se jo vähän väliä pysähtyi. Tunsin manalan matkani alkavan ja kadotin tajuni.
— Mutta minun hetkeni ei ollutkaan vielä koittanut. Matkalla olleet lappalaiset löysivät minut sattumalta ja kuljettivat kotaansa. Siellä he olivat neuvotelleet kauan, olisiko tuntematon vieras heitettävä lopullisesti hankeen vai koetettava pelastaa sen henki. Viha käski heittämään hankeen, sillä polvesta polveen peritty, aina sorrettujen viha oli katkera ja kostoa vaativa, mutta toiselta puolen arvelutti se seikka, että teko tulee tietoon ja aiheuttaa vastakoston. Arparummultaan he päättivät kysyä neuvoa, ja se kehoitti säästämään. Niinpä he koettivatkin herättää minua henkiin, hieroivat koko yön lumella ja juottivat tulikuumaa poronmaitoa. En tietysti tietänyt siitä mitään, mutta näin kertoivat, kun monien viikkojen kuluttua tulin taas tajuihini. Olin silloin luuna ja nahkana ja vasta kesän tullen kykenin lähtemään liikkeelle ja päästä vihdoinkin kotiini.
Vanhus lopetti kaamean tarinansa, istui kauan äänettömänä ja itsekseen muinaisia muistellen, mutta puheli sitten:
— Siitä retkestä alkaen on jäseniäni kolottanut, vaikka minua sanotaankin tavallista vahvemmaksi mieheksi. Eikäpähän tuo ole ihmekään; moni on sortunut vähemmästäkin. Jokaiselle tapahtuu siten, miten on sallittu. Mitenkö kävi suupohjalaisille, kysytte. No, sekin asia selvitettiin jo seuraavana talvena lopullisesti. Mustakulma sai samanlaisen kyydin kuin minäkin, mutta häntä ei ole sittemmin nähty ihmisten ilmoilla. Pohjanperien tavat ovat kovia, jos ovat kovia miehetkin. Myöhemmin olen ajatellut, että miestä olisi voinut rangaista toisinkin, mutta näillä pimeillä perillä valtaa monesti mielen sellainen tila, ettei oikein itsekään tiedä, mitä tekee. Sepä se panee lappalaisakankin huitomaan kirveellä ympärilleen ja tappamaan tietämättään lapsensakin. Jonkinlaista hulluutta se lienee. — Muut asiaan osallistuneet suupohjalaiset luovuttivat sovinnoiksi minulle kymmenisen lappalaisperhettä. Niiden joukkoon vaadin nekin, jotka minut pelastivat. Siitä pitäen olen pelastajiltani ottanut verona vain puolet siitä määrästä, mitä muilta. Minä en ole mikään hellämielinen mies, mutta sen tunsin olevani heille velkaa. Ja kun nyt lopetan Lapinkorven käynnin ja myyn verotusoikeuteni, niin asetan ehdoksi, ettei osuuteni ostajakaan verota näitä lappalaisia sen kovemmin heidän elinaikanaan. Saatan nyt vanhoilla päivilläni ja teille opiksi sanoa, että monessa on meikäläinenkin Lapin orpoa väkeä kohtaan rikkonut ja väliin vaatinut ehkä liikojakin. Vaikka vahvemmalla lieneekin ikimuistoinen oikeus ottaa heikommaltaan minkä irti saa, kunhan tekee sen tiettyjen sääntöjen mukaan, niin haluan kuitenkin puolestani tällä myönnytyksellä lievittää lappalaisten kovaa kohtaloa.
— Tällainen oli tarinani, yksi monista. Se johtui mieleeni siksi, että huomenna tapaamme samat lappalaiset, jotka minut sillä kertaa pelastivat. Katsokaa heitä, että toisten tunnette.
Matti Kurki kietoutui tarkasti nahkoihinsa ja nukahti. Miehet istuivat vielä hetkisen nuotion ääressä muistellen mainehikkaan Matin monia rohkeita tekoja, mutta arvelivat lopuksi, että ukko oli jo tullut vanhaksi ja vanhuuttaan hellämieliseksi ja että hän oli oikeassa päätyessään jo vihdoinkin viisaan lepoon.
Mutta kun ukko seuraavana päivänä lappalaiskylään tultuaan levitytti kodan vierelle karhuntaljan ja istahti sille ottamaan vastaan veroina tuotuja nahkakiihtelyksiä, niin hänessä ei nähty vanhuuden ja heikkouden merkkiäkään. Hän oli yhä sama juureva ja tuikeakatseinen, tinkimätön ja pelolla nähty lapinvouti kuin nuorempinakin päivinään. Joskus hän sentään myhäili leppoisastikin, varsinkin, jos nahkat olivat parasta lajia, ja etenkin silloin, kun vanhat tutut, hänen kylmänkuolemasta pelastajansa, toivat puolinaiset verokiihtelyksensä, joihin tuojat puolestaan olivat hyvän kohtelun kiitokseksi lisänneet jonkun kärpän tai kallisarvoisemman ketun.
KAINULAISET NORJASSA
Vanhoissa norjalaisissa tiedoissa kerrotaan usein kainulaisten retkistä. Kainulaiset näyttävät pitäneen Norjan pohjoisinta maakuntaa, laajaa Haalogalandia, vakituisena veromaanaan. Heidän ja karjalaisten, väliin erikseen, usein veljellisessä sovussa tekemänsä verotus- ja ryöstöretket aiheuttivat norjalaisille paljon päänvaivaa. Moninaisiin toimenpiteisiinkin ryhdyttiin, ja Norjan kuninkaiden syytös- ja valituskirjeissä on tarkkoja tietoja tapahtumapaikoista ja surmansa saaneiden luvuista. Retkien laajuutta osoittaa sekin seikka, että norjalaisen tiedon mukaan karjalaiset kerran hiihtivät Trondhjemiin saakka, ryöstivät kaupungin ja polttivat tuomiokirkon. Retket jatkuivat koko keskiajan, vieläpä kauemminkin, mutta suuntautuivat loppuaikoina yhä enemmän Lappiin.
— Huh, miten täällä on kylmä! Kotona on paremmat oltavat.
Hilappa, nuori mies ja Norjan retkellä ensikertalainen, näin virkkoi Kainuun miesten istuessa nuotioillaan syvässä, jylhien tunturien välisessä laaksossa.
Vanha Sotko vastasi naurahtaen:
— Niin minäkin sanoin tänne ensiksi hiihtäessäni. Nämä ovat kovia seutuja, miehen syöjiä sijoja. Näihin täytyy ensin tottua, sitten täällä kyllä hiihtelee, mikäli myrsky ei yllättäne. Sen kynsiin jouduttuasi olet orpo. Eksyt tuntureille, palellut kuoliaaksi, vaalenneet luusi löytyvät joskus, jos löytyvät. Kymmenennellä retkelläni olen täällä, yhdennelletoista en enää kernaasti lähde. Moni on sortunut tänne jo ensimmäisellään. Eikäpä Norjan käynti enää paljon toimitakaan, tuskin antaa kävijälleen palkkansa. Toista oli ennen. Silloin täällä näki vielä kultaa ja hopeaakin, mutta nyt ne ovat vähissä. Ja vielä parempaa kuului olleen sitäkin ennen. — Milloin ennen?
— Silloin, kun kainulaisten heimo vielä oli mahtava heimo ja sen kuningas pelätty kuningas. Arkaillaan meitä tietysti nytkin, mutta olot ovat muuttuneet.
Sotko vaikeni ja jatkoi sitten tuleen yhä tuijottaen:
— Vanhat tarinat kertovat ihmeellisiä asioita menneistä ajoista. Kainulaisten maine kiersi silloin kaikkialla. Kuninkaiden poikia saapui etäisistäkin valtakunnista hakemaan Kainuun kuninkaan tyttäriä vaimoikseen. Sodittiin suuria sotia, saatiin suurta saalista. Meidän valtakuntamme keskellä oli Kainuun meri. Purjehdimme etäisille vesille, mutta teimme pitkiä sotamatkoja maitsekin. Norjalaisten kanssa enimmäkseen ottelimme, mutta väliin muidenkin kanssa. Usein perimme voiton, väliin jouduimme tappiolle. Kerran sitten Norjan kuninkaan poika hyökkäsi maahamme suuren joukon kanssa ja voitti meidät. Siitä lähtien voimamme väheni ja valtakuntamme pienentyi. Ja kun ruotsalaiset rupesivat tunkeutumaan maahamme, niin hajosimme. Toiset ryhtyivät viljelemään maata, mutta me toiset siirryimme metsien eläjiksi.
Sotko sormieli harmaata partaansa omiin aatoksiinsa unohtuen.
— Entäpä sitten?
— Sitten ei ole mitään, ei muuta kuin nämä retkemme Norjan maille ja Lappiin. Kainuun tarina päättyi. Valtakuntamme köyhtyi ja pirstoutui. Me, heimomme rippeet, jatkamme vielä suuren ajan tekoja, hiihtelemme muinaisia latuja, hiihdämme Norjaan väliin yksin, useasti karjalaisten kanssa. Hiihdimme kerran seudulle, jonka nimi on Nidaros, ja saimme sieltä komean saaliin. Poltimme itse piispan kirkonkin. Mutta vähitellen saalistusmaiksemme jäivät vain näiden tunturien laaksot ja tyhjät rannikot. Nyt norjalaisten kuningas riitelee niitäkin meiltä pois. Käymme kuitenkin väliin täällä kantamassa verojamme, saamassa saataviamme, mutta arvelen, että hiihdämme tänne enemmän ikivanhan tavan kuin hyödyn vuoksi. Ja suosiolla emme useinkaan saataviamme saa; vastarintaan asettuvat, mikäli jaksavat. Norjan kuninkaan vouti isäntänsä käskystä niitä siihen yllyttää ja vaanii itsekin meitä miehineen. Norjan käynti on vaarallista ja kovaa työtä, pane se mieleesi, Hilappa.
Sotko lopetti tarinansa ja kaivautui hankeen nukkumaan. Muut tekivät samoin. Vain vartiomies jäi hereille ja piti lämmikkeikseen yllä nuotion riutuvia tähteitä.
Matkaa jatkettiin aamulla varhain, kiivettiin korkeiden tunturien yli ja laskettiin huimia mäkiä. Seuraavakin yö viivyttiin tuntureilla. Sitten kohdattiin mereen virtaava joki, hiihdettiin sen rantoja ja tavattiin vihdoin vettä, meri sekä sen rannalta kylä.
Kylän miehet olivat merellä kalassa. Taloista otettiin, mitä otettavaa oli, ja hiihdettiin toiseen kylään. Siellä miehet olivat kotona ja vetosivat kuninkaan voudin kieltoon, ettei kainulaisille saanut antaa mitään, ei hyvällä eikä pahalla. Kovimmat vastaanpanijat surmattiin, heidän talonsa ryöstettiin ja poltettiin, ja lopuksi pantiin tuleen vuonon rannalla oleva pieni kirkkokin. Sitten jatkettiin taas matkaa, yövyttiin tunturien suojaan ja päätettiin lähteä seuraavana aamuna itsensä voudin kylään.
Aamun sarastaessa hyökättiin kylään, mutta siellä oli vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Voudin kerrottiin koonneen miehet ja lähteneen tuntureille kainulaisia tavoittamaan ja tekemään heistä lopun, kuten kuningas oli käskenyt.
Voudin talo ryöstettiin ja poltettiin. Muista taloista otettiin myytäväksi tai käyttöön kelpaava tavara.
— Ahkioissa onkin jo tarpeeksi tavaraa, eikä ole hyvä sälyttää niihin liikaa, sillä silloin ne ovat raskaat vetää. Otamme menomatkalla lappalaisilta lisää. Lähdemme nyt tuntureille kuninkaan voudin laduille.
Kainulaisparvi hävisi tuntureille vetäen perässään ahkioitaan, jotka olivat jo melkein täynnä turkiksia, vaatetta ja kaikenlaisia kotikäyttöön soveliaita kapistuksia.
Kaksi päivää voudin jälkiä seurattuaan kainulaiset tapasivat hänet ja hänen joukkonsa. Jylhillä tuntureilla he kävivät voudin joukon kimppuun ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen. Mutta kaatuipa omiakin. Sotko ei palannut enää kymmenenneltä retkeltään ja nuori Hilappakin jäi viiden muun lisäksi lepäämään tunturin kylmään maahan avattuun hautaan, jonka alkava myrsky peitti pian näkymättömäksi. Hankeen kaivautuneina kainulaiset viettivät kolme pitkää päivää. Neljäntenä myrsky taukosi, ja he pääsivät jatkamaan matkaansa etäistä kotiaan kohden.
— Sääli on Sotkoa, Hilappaa ja muitakin, miehet puhelivat raskaita ahkioitaan vetäessään. — Hyviä ja kovia miehiä olivat. Kainuun metsien väki harvenee harvenemistaan. Sota syö toiset, rutto, nälkä ja korpi korjaa toiset. Kainulaisten maa pienenee yhä. Vieraat vakaavat asuinalojamme. Emme osaa tarrautua turpeeseen ja ottaa siitä leipäämme, vaan veremme vetää sotatielle. Sellainen on osamme ja kohtalomme.
KAHDESTI KASTETUT
Pähkinäsaaren rauhassa Venäjän puolelle jääneet karjalaiset kääntyivät vähitellen kreikanuskoon. Novgorod ei käyttänyt käännytystyössä pakkokeinoja, vaan antoi karjalaisten hoitaa rauhassa uskonasioitaan, kunhan maksoivat veronsa. Epämääräinen raja aiheutti alituisia kiistoja sen suunnasta — Ruotsissa sitäpaitsi rauhankirja suorastaan väärennettiin ja yritettiin siten siirtää rajaa idemmäksi. Rajojen sisällä ei kärsitty vierasta uskoa. Ruotsin alueelle joutuneet kreikanuskoiset karjalaiset kastettiin pakolla katolisiksi — Venäjän kirkko oli jo lopullisesti eronnut paavin ylijohdon alaisuudesta. Ken ei alistunut uuteen kasteeseen, hänet surmattiin. Venäläiset tappoivat vuorostaan katolisiksi kastetut. Karjalaiset alkoivat nähtävästi väistyä uskonvimman jaloista jo 1300-luvun alkupuolella. Siirtymistä jatkui kolmen vuosisadan aikana, ja se nousi huippuunsa 1500-luvulla, jolloin kokonaiset pitäjät tyhjentyivät. Nykyiset Tverin karjalaiset Venäjällä, noin puolitoistasataatuhatta vielä karjalankieltä puhuvaa henkeä, ovat uskonvainojen tieltä siirtyneiden jälkeläisiä. Nämä vainot olivat Karjalan menneisyyden synkimpiä tapahtumia.
Kirjovaaran kylä oli rajakylä. Rajan sanottiin kulkevan sen länsipuolelta monipenikulmaisen korven takaa. Niin sanottiin, mutta rajaa ei oltu milloinkaan käyty eikä avattu. Se oli siinä vain kuulopuheen mukaan.
Kirjovaaran kylä oli myöskin salojen kylä. Perin harvoin, tuskinpa milloinkaan ventovieras sinne eksyi. Kirjovaaralaiset elivät korpien kansan hiljaista ja sopusointuista elämää, metsästelivät, kalastelivat ja kaskesivat leipämaata miten ja minne halusivat. Ja kävivät kerran kuussa omin voiminsa järven partaalle rakentamassaan pyhätössä molimassa Jumalaa ja Hänen pyhiään. Vain kerran kuussa, sillä silloin siellä toimitti palvelustaan naapurikylästä, kahden penikulman päästä kinttupolkuja myöten saapunut partaniekka ja koreaviittainen pappi. Väliajat tultiin toimeen entisillä jumalilla.
Suuri Novgorod oli kirjovaaralaisille toimittanut uuden uskon. Jo isien elinpäivinä siihen oli vähitellen ja ikäänkuin huomaamatta käännytty. Se oli siis peritty ja siksi pyhä usko. Ja hyväksi sekä läheiseksi se oli havaittu siitäkin syystä, ettei kirjovaaralaisia oltu käännytetty kasteeseen väkivallan pakolla. Omakielinen mies oli selittänyt uskon hyvyyden, ja häneen oli luotettu.
Mutta sitten tapahtui kumma ja arvaamaton asia, joka rikkoi perinpohjin Kirjovaaran salon rauhan ja sekoitti sen asukkaiden käsitykset.
Oli helteinen kesäpäivä. Kevyt auer leijaili salojen sinen yllä, ja etäiset vaarat kuulsivat sen takaa kuin suuret kaariselkäiset varjot. Keskitaivaalle noussut aurinko heitti säteensä autereen lävitse lämmössä hekumoivaan maahan. Päivänkehrän kuvajainen kiilsi kuin kirkas hopea hiljaa väreilevän veden pinnalla.
Kirjovaaran väki oli tänä suloisen suven päivänä heinänteossa. Toiset haravoivat kokoon aamulla niitettyä ja jo kuivunutta heinää, toiset kahlasivat kortteikossa katkomassa kortteita pitkän seipään nenään sidotulla viikatteella, sillä järven heinä oli mehevintä karjanruokaa.
Rauhallinen työ keskeytyi äkkiä, kun kylästä kuului kimeä parkaisu, jota pian seurasi toinen ja kolmaskin. Ja sitten outoja ratsumiehiä karautti rannalle. He piirittivät heinäväen ja ajoivat sen keihäiden ja miekkojen pistoilla keskeensä. Miehet asettuivat vastarintaan, mutta paljain käsin oli turha kamppailla aseita vastaan.
Ratsumiesten keskeen koottu väki ajettiin pyhätön luokse. Kylästä tuotiin sinne kotoa tavattuja aikuisia ja lapsia.
Kirjovaaralaiset katselivat ahdistajiaan ihmeissään ja kummastellen. Vanha Jyrki avasi vihdoin suunsa ja kysyi:
— Miksi teette näin, vieraat? Miksi meitä, rauhallisia ihmisiä, näin ahdistatte? Olemmeko tietämättämme tehneet teille pahaa? En ymmärrä.
— Suu kiinni, ukonrähjä!
Ratsumiesten päällikkö näin ärähti. Hänen vieressään seisoi äänettömänä mustakulmainen munkki. Ratsumiehet toivat yhä kylästä tapaamiaan ihmisiä. Toisia ajettiin pistoilla ja lyönneillä, toisia raahattiin nuora kaulassa hevosten perässä.
— Kylässä ei ole enää useampia, muuan ratsumies selitti. — Joitakin lienee päässyt karkuun. Heitä ajetaan takaa, mutta vaikea niitä on löytää pääsemättömästä metsästä.
— Hyvä on, munkki virkkoi. — Enimmät ovat kuitenkin täällä.
Sitten hän lyhyesti selitti, miksi Kirjovaaran väki oli vangittu. Raja oli väärä, ja tämäkin kylä kuului Ruotsin eikä Venäjän valtakuntaan. Ja koska valtakunnan kaikkien asukkaiden tuli tunnustaa valtakunnan oppia, ainoan autuaaksi tekevän Rooman pyhän kirkon oppia, niin kirjovaaralaisetkin päästettäisiin nyt väärästä kreikanopista ja kastettaisiin hyviksi katolilaisiksi. Ken ei tähän heti taipuisi, hänen päivänsä päättyisivät heti.
Kirjovaaralaiset kuuntelivat selitystä äänettöminä. Sitten vanha Jyrki taas haastoi:
— Emme tarvitse uskoasi, sillä omamme on meistä hyvä. Pidämme siitä kiinni, vaikka tappanetkin. Enkä ymmärrä, miksi sinun tarjoamasi usko olisi parempi, sillä olen kuullut molempien kumartavan samaa Jumalaa ja hänen pyhiään. Ja kerran olemme jo kastetut samaisen Jumalan nimeen. Ja miksi tulette vihan vimmassa, kun teidänkin Jumalanne sanotaan asettavan rakkauden yli kaiken? En ymmärrä.
— Et ymmärrä selitystäni. Siispä kysynkin sinulta vain: luovutko väärästä opistasi ja tulet ainoan oikean kirkon helmaan?
— En.
Munkin katse synkistyi. Hän viittasi kädellään ja silloin ratsumiehet päättivät vanhan Jyrkin päivät.
Ja niin jatkui pakkokaste. Toiset taipuivat, toiset pysyivät lujina. Surmattujen veri punasi rannan kirkkaan veden. Lapset ja nuori väki kastettiin väkisin. Jumalan aurinko tuntui pimenevän ja ilman lämpö haihtuvan uskonvimman riehuessa viattomien veressä taivaan valtakunnan kunniaksi.
Tuli Kuisman, vanhan Jyrkin pojan vuoro. Hänkin kieltäytyi alistumasta, ja hänet raahattiin kuolemaan. Mutta vahva mies riistäytyi pyöveliensä käsistä, loikkasi järveen ja lähti uimaan. Keihäitä ja nuolia singottiin hänen jälkeensä, mutta hän säilyi ja pääsi vastapaiseen saareen. Kun häntä haettiin sieltä veneellä, oli hän jo uinut järven yli turvaan.
Verinen kastetoimitus päättyi vihdoinkin. Munkki käski sytyttää tuleen kreikanuskon pyhätön ja lähti joukkoineen seuraavaan kylään jatkamaan tointaan.
Kirjovaaran kylä oli Kuisman palatessa surun vallassa. Sen asukkaista oli surmattu lähes puolet. Metsistä saapui muutamia kymmeniä.
Jokapäiväinen työ lievitti surua ja elämä alkoi tasaantua. Mutta sitten kirjovaaralaisia kohtasi uusi isku. Venäjän joukot samosivat syksymmällä ruotsalaisten jälkiä, sanoivat Kirjovaaran kuuluvan valtakuntaansa ja surmasivat säälittä ne, jotka olivat alistuneet uuteen kasteeseen.
— En ymmärrä enää, mikä on oikeaa ja mikä väärää, Kuisma haastoi. — Ja kuitenkin Novgorodin Jumalankin pitäisi olla rakkauden Jumalan.
— Kahdesti on meikäläisiä kastettu ja monta on surmattu. Kuka takaa, ettei vainolainen tule jälleen ja hänen jälkeensä Venäjän mies? Sukupuuttoon meidät tällä tavoin surmataan. Olen puhunut asiasta naapurikyläläisten kanssa, joille on tehty samoin. Meidän on säilyäksemme lähdettävä pois näiltä mailta, omilta kotikunnailta. Lähdemme kauas etelään, missä raja on kaukana ja uskoja vain yksi. Näin teen ja neuvon tekemään.
Kuisman esitys tuntui perin oudolta. Pitäisikö ikipäiviksi jättää maa, joka oli oma ja rakas, jonka isät olivat muinoin vallanneet ja joka monien sukupolvien hiellä oli synkästä korvesta muokattu asuttavaksi maaksi? Ja mistä löytyisi uusi maa, jonka salot kiehtoisivat mieltä yhtä sinisinä ja jonka järvet kuultaisivat yhtä kirkkaina ja jonka kunnaat olisivat yhtä kotoisia?
Näin arveltiin. Mutta oliko varaa valita? Vainolaiset saattaisivat taas saapua taholta ja toiselta tekemään tuhojaan. Ja niin se jatkuisi, kunnes elämän viimeinenkin kipinä olisi sammutettu sokean vimman tyydytykseksi ja korpi nielisi jälleen pellot, halmeet ja pihanpientareet.
— Meillä ei ole valinnan varaa. Kuoltava on tai lähdettävä. Hädän laki on kova laki. Ja niin, kesän tultua, lähti liikkeelle pitkiä kulkueita, joissa oli satoja ja taas satoja, ja samanlaisia kulkueita lähti monina vuosina. Monta kertaa lähtijät katsoivat taakseen ja monessa silmässä kimalsi kyynel, mutta sitten jatkettiin taas matkaa tuntemattomia kohtaloita kohden ja jätettiin ikipäiviksi isien maa.
Tutkimaton kohtalo vei tuhannet karjalaiset pitkän vaelluksen jälkeen seudulle, jossa oli korkeita vaaroja, suuria metsiä ja kirkkaita vesiä. Vaeltajat eivät arvanneet, että kohtalo oli vienyt heidät samoille tienoille, Valdain ylängölle, josta heidän esi-isänsä olivat lähteneet vaeltamaan pohjoiseen kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin. Mutta toiset kulkivat luoteiseen, päätyivät kylmän Ruijan rannoille tai Lapin reunoille etsiäkseen sieltä elatustaan.
RUOKARUOTSIN VERO
Ruotsiin liitetyssä Suomen osassa oli Turun, Viipurin, Kastelholman, Raaseporin ja Korsholman linnaläänit, jotapaitsi Savon linna oli useimmiten Viipurin isännän alainen. Läänitysten haltijat kantoivat alueistaan verot, joilla sotaväki ylläpidettiin. He myöskin sääsivät veroja. Joitakin veroja kannettiin kuninkaan tarpeisiin. Suomen talonpoikien verotus oli useimmiten kohtuuttoman raskas, sillä vieraat isännät vouteineen tahtoivat hyötyä läänityksistään mahdollisimman paljon. Julkinen ja salainen lahjominen pääsi vauhtiin. Ns. »ruokaruotsi» oli erittäin rasittava verotusmuoto. Monin paikoin sen muisto elää kansamme keskuudessa vieläkin, vuosisatojen kuluttua. Ruokaruotsin vero esiintyi eri linnalääneissä vaihtelevana. Sen kannosta ja laadusta koetetaan tässä sommitella vain yleispiirteinen kuva, joka kuitenkin antaa aavistuksen niistä aineellisistakin uhrauksista, joita vieras valta vaati ja otti. Suomen kansa köyhdytettiin köyhäksi erilaisilla, usein tunnottomasti kiskotuilla veroilla, joista valtava osa siirtyi oman maan ulkopuolelle ja vieraisiin tarkoituksiin.
Isäntämiehiä kulki varhaisena aamuhetkenä monelta suunnalta Heikanmäelle, viime syksyn käräjillä nimismieheksi valitun Vilppu Heikan taloon. Sinne oli kuulutettu veronmaksu ja ruokaruotsin tulo.
Heikanmäen pihalle päästyään isännät ripustivat konttinsa aitan seinustalle ja istahtivat rappusille. Vähitellen heitä siihen kertyi pitkä rivi.
Vouti joukkoineen oli saapunut jo aikaisemmin, mutta oli tuvassa syömässä. Pihamaalla vetelehti jo syöneitä huoveja, ja toiset veivät parhaillaan hevosiaan Heikan niitylle. — Vähänpä niitä nyt onkin, vain kolmisenkymmentä, muuan isäntä virkkoi. — Neljäkymmentähän niitä piti kuuleman mukaan tulla.
— Kyllä niitä se määrä vielä karttuukin, toinen isäntä vastasi. — Loput tulevat myöhemmin. Tuoltapahan jo ratsastavatkin.
Ratsujoukko lähestyikin jo taloa, saapui pihalle ja sitoi hevosensa minkä mihinkin. Pitkän matkan näkyivät ratsastaneen.
Vilppu Heikka tuli pihalle ja rupesi puuhaamaan viimeisille tulijoille syötävää. Ruoka kannettiin pihamaalle, ja huovit kävivät heti sen kimppuun.
— Jopahan on ruotsi ruualla ja musta kansa murkinalla! Näkyy niille ruoka maistuvan, muuan isäntä jutteli syöjiä katsellessaan. — Sinne luistavat leivät ja kapakalat ja lampaankäpälät ja voit. Ja sinne valuu kaljakin. Keikan tyttö tuskin ehtii sitä tarpeeksi kantaa.
— Ihanko niille pitää antaa voitakin? eräs nuorempi isäntä tiedusteli.
— Voi niiden ruokaan ei oikeastaan kuulu, mutta Heikka näkyy antavan sitäkin. Kaipa se niitä sillä rasvailee, jotta eläisivät ihmisiksi sen ajan, jonka talossa viipyvät, näethän. Saattaisivat muuten raataa ilkojaan, villiintyneet Ja hurjapäiset miehet.
— Niinpä niin, ne eivät paljon piitanne talonpojan omasta. Ottavat, minkä irti saavat, kun silmä välttää, ja välistä riehaantuvat vallattomuuksiinsa jupojulkisestikin. Arvaahan sen, kun ovat kaiken maailman kiertäjistä koottua, ventovierasta väkeä. Kas, kun yrittää, pahuksen vietävä, likistellä Heikkisen tyttöä mistään välittämättä!
— Mutta eipä se tyttö olekaan niin vain likisteltävissä. Kaljaa roiskautti yrittäjälle naamaan, senkin hyväkäs. Oikein, oikein, niin pitikin tehdä. Ähäs!
— Raskas on tämä tällainenkin veronmaksu, muuan vanha isäntä vuorostaan tarinoi. — Ajatelkaahan, miehet, mitä se maksaa, kun tämän meidänkin pienen ja köyhän kulmakunnan on muiden verojen lisäksi vielä syötettävä neljäkymmentä miestä ja hevosta neljä päivää kerrallaan ja kahdesti vuodessa. Siihen kuluu ruokaa ja rehua runsaasti.
— Kuluu. — Raskas tämä on veroksi. Pitäisivät ja syöttäisivät huovinsa ja hevosensa linnassaan.
— Kaipa pitäisivät, mutta niillä ei ole siihen varoja. Kun linnaväki lähetetään tällaisina retkikuntina ja tällä tavoin kiertämään linnaläänin pitäjästä pitäjään ja neljänneksestä neljännekseen, niin niiden ylläpito tulee halvaksi. Kun meidänkin pitäjässämme on neljä neljännestä, ja kukin niistä elättää tätäkin joukkoa vuoden kuluessa kahdeksan päivää, niin meidänkin pitäjämme tulee elättäneeksi osaltaan linnaväkeä hevosineen lähes viisi viikkoa vuodessa. Siinäpä se. Ja mukaankin niille pitää antaa syötävää ja rehua. Ylen raskasta maksua tämä on, mutta milläpä autat asiaa.
— Ei millään.
— Et auta millään. Kärsi nahkoissasi ja maksa, jos jaksat. Ja jos et jaksa, niin voudilla on aina tätä huovivoimaa tarpeeksi mukanaan ottaakseen veron väkisin. Katsohan, siinäpä se nyt onkin, enpä ole ennen nähnytkään tätä voutia. Jopahan on miestä ja miehellä mahaa, silmäähän vain tuota pötsikkää! Siinä verorahat ja syötävät ovat siunaantuneet. Minkälainen lienee miehekseen?
— Sanovat kovaksi puristajaksi, jos sitä ei voitele tarpeeksi.
Ratsuvouti seisoskeli tuvan portailla kylläisenä ja pönäkkänä. Heikka piti hänelle seuraa, ja kirjuri levitteli papereitaan tuvasta tuodulle pöydälle.
— Mutta eipä ole vielä sillä hyvä, että ratsuvouti saa runsaat lahjuksensa, jatkoi hiljakseen äskeinen isäntä. — Kirjurillekin on annettava oma osansa, jotta se merkitsisi saadut maksut oikein kirjoihinsa. Ja tulkille, jotta se puhuisi asiat oikein. Ja saattojoukon alipäällikölle pitää laitella lahjansa, ja sikäli pienemmillekin herroille. Ja huovitkin pitää voidella, jos ei muulla, niin voilla. Sellaistahan on tämä nykyinen elämä.
— Jopa lienee Heikka rasvannut voudin, kun sen naama punoittaa noin tyytyväisenä. Kyllähän Heikka on jo konstit oppinut, mutta hiton toimi on sittenkin tuo nimismiehen toimi. Heikka sanoikin äsken, ettei hän siihen enää tulevana vuonna rupea. Jonkun meistä on siihen ruvettava, kenen sitten siihen valitsemme. Vaikka sinut.
— Taikka sinut. Sinä siihen toimeen hyvin sovitkin, kun tiedät tarkoin lahjomisen laadut. — Ole joutavia juttelematta. Katsohan, kun tuolla huovi jo kiipeilee Heikan tyttöjen aittaan. Ja tuossa jo naapurin poika seisoo kulmat rypyssä ja harava kädessä, se kun näet lienee tuleva vävy. Kunpahan vain ei syntyne rähäkkä.
Rähäkkää ei syntynyt, sillä tytöt vetäisivät aitan oven kiinni huovin nenän edestä ja panivat salvan päälle. Huovi perääntyi nolona ja toisten kohti kurkkuaan nauraessa.
Ratsuvouti istahti portaille. Kirjansa selviksi saanut kirjuri korotti äänensä ja ilmoitti, mitä tämän neljänneksen oli suoritettava veroina ja perimättöminä sakkoina tällä kertaa ja kestityksen lisäksi. Paljon siinä maksettavaa ilmenikin. Kultakin jousella, joka merkitsi työkykyistä miestä, tai savulta, joka merkitsi taloa, kannettiin määrävero. Verona suoritettiin turkiksia, ruokavaroja, heiniä, polttopuita ja rahaa. Kun nyt ei sattunut olemaan linnaan tehtäviä päivätöitä, niin siitä otettiin korvaus tilapäisenä verona. Nämä verot kuuluivat linnaläänin isännälle. Lisäksi tuli tulkin vero, jolla maksettiin tulkin palkka, mutta joka sekin kuului linnanisännälle. Näiden lisäksi sattui juuri nyt neljänneskunnan yhteisesti maksettavaksi kuninkaalle menevä erityinen hopeavero. Ja kaiken päällisiksi kertyi ylimääräinen linnanisännän ja hänen rouvansa lahjavero, joka piti suorittaa kernaimmin hyvinä nahkoina, mutta kelpasi, lahja kun oli olevinaan, muunkin hyvän muodossa.
Hopeaveron, rahassa suoritetut verot ja sakot kirjuri oli valmis ottamaan vastaan heti, mutta muut oli tuotava näinä neljänä päivänä nimismiehen taloon, jossa ne arvioitaisiin ja merkittäisiin kirjoihin ja nimismies toimittaisi ne aikanaan linnaan.
Isännät kuuntelivat äänettöminä verojensa määriä ja laatuja. Niistä tiedettiin osa ennestään, mutta osa oli uusia. Muuan isäntä ilmaisikin kaikkien mielipiteen sanoa suhkaisemalla vain lähimpien kuultavaksi:
— Montakohan noista lienee oikeaa veroa ja montako omatekoista?
Turkikset, ruokavarat, heinät ja polttopuut olivat helpommat maksaa, mutta hopeaveron suorittaminen oli vaikeampaa. Kun raha ei lähimainkaan riittänyt, täytyi uhrata monet vanhat soljet ja koristeet. Ne olivat selvää hopeata, ja kirjuri määräsi niiden rahallisen arvon punnitsemalla. Neljän päivän kuluttua ratsuvouti lähti joukkoineen toiseen neljänneskuntaan. Nimismies Vilppu Heikka kertoi isännille voudin olleen kestitykseen tyytyväisen, mutta lisäsi samalla, että syyskinkereille saapuisi, samoin neljäksi päiväksi, itse linnanvouti mukanaan kahdeksankymmentä ratsumiestä. Isäntien olisi siis varattava linnan isännän ja hänen joukkonsa kestitykseen syötäviä, juotavia ja rehuja kaksinkertainen määrä.
Isäntien muoto musteni. Mutta se kävi vieläkin alakuloisemmaksi, kun Heikka sanoi ratsuvoudin lisänneen, että tulevana vuonna pidettäisiin kaksien sijasta kolmet ruokaruotsin kestitykset ja myöhemmin ehkä neljätkin.
— Puhtaaksi nylkevät tämän maan, eräs vanha isäntä vihdoinkin virkkoi.
— Toden sanoit.
ARKISTA ELÄMÄÄ
TURUN KOULUN VISAPÄÄT
Turun piispanistuimen yhteyteen syntyi nähtävästi jo 1300-luvun alkupuolella Suomen vanhin, Turun katedraalikouluksi sanottu oppilaitos. Sen ensimmäinen aikakirjoissa mainittu opettaja oli nimeltään Henrikki Tempil. Viipurin kaupunkikoulu mainitaan ensikerran v. 1409, Rauman ja Porvoon koulut joitakin vuosikymmeniä myöhemmin. Koulujen lähimpänä tarkoituksena oli pappien valmistaminen. Kaupunkikouluissa opetettiin sisälukua, kirjoitusta ja latinan kieliopin alkeita. Opintoja jatkettiin Turussa, ja katedraalikoulun läpäisseet vihittiin papiksi. Laajempi oppi oli haettava ulkomailta. Keskiaikana opiskeli Saksan, Ranskan ja Italian yliopistoissa seitsemänneljättä suomalaista, joista monet saavuttivat aikansa korkeimman oppiarvon.
Kukko ehti tuskin kolmesti laulaa, kun Turun koulun oppilaat jo kiiruhtivat matalan puutalon mustaseinäisessä tuvassa majailevaan kouluunsa, sytyttivät tulen takkaan, lakaisivat lattian, kantoivat pehkut jälleen sisään ja levittivät ne permannon toiselle sivustalle. Näiden puuhien aikana talviaamu alkoikin jo heikosti hämärtää.
Koulun opettaja, iäkäs ja hurskas Turun dominikaaniluostarin munkki, isä Jacobus, saapui jo hänkin kainalossaan nahkakäärö, josta ilmaantui puukansinen, vahvoilla messinkiheloilla varustettu kirja. Piispa oli hankkinut ulkomailta tämän harvinaisen kalleuden ja lahjoittanut sen koululle. Se oli käsin pergamentille piirretty ja monen talon hinnan arvoinen. Siksipä isä Jacobus ei milloinkaan jättänytkään aarrettaan kouluun, vaan vei sen aina kammioonsa varmaan talteen.
Päivän työn alkajaisiksi veisattiin ensin latinalainen virsi. Sitten vuorossa oleva oppilas luki samoin latinalaisen rukouksen, jossa kiitettiin Jumalaa ja pyhää neitsyttä itsekullekin ja kaikille yhteisesti suodusta yön levosta ja varjeluksesta sekä anottiin siunausta alkavalle työlle. Senjälkeen alkoi varsinainen opetus.
— Kertaamme nyt aluksi sen, mitä olemme oppineet edellisinä päivinä. Kuinka siis kuuluu pyhän hengen sekvenssi, sinä Petrus?
— Veni, Sancte Spiritus,
Et emitte coelitus
Lucis tuae radium.
Veni pater pauperum,
Veni, dator munerum,
Veni, lumen cordium.— Oikein. Jatka sinä, Olaus.
Petrus, hyvämuistinen kaupungin porvarin poika, suoriutui siis hyvin, mutta Olavin pää oli hatarampi ja kieli kankeampi. Hän, rälssimiehen toivorikas vesa, olikin saapunut kouluun metsien ja järvien vapailta seuduilta.
— Consolator optime,
Dulcis hospes animae
Dulce re — re — refrium.— Refrium! Refrium, sanot sinä, puupää, kun sinun pitäisi sanoa refrigerium! Eilen teit saman kommelluksen. Sinun on se kuitenkin opittava. Dulce refrigerium, niinpä juuri, siis virvoittaja suloisin, suomeksi sanottuna, ja virvoitusta sinä tarvitset, ettäs vastedes muistat. Tänne!
Olavi nousi ja asteli sangen tottuneesti tukevan pöydän luokse, kumartui siihen läämälleen, sai heikon päänsä parannukseksi takalistolleen kymmenisen lyöntiä ja palasi taas paikalleen.
— Entäpä sitten, Laurentius?
— In labore requies,
In aestu temperies,
In — in —Laurentiuksen tieto pysähtyi auttamatta tähän. — Sinäkään et siis osaa, onneton. Ja kuitenkin olet jo aikamies. Parta kasvaa ja takin helmat laajenevat, mutta mies ei tiedä mitään. Tänne sinäkin, köntsikkä!
Laurentius, kokemäkeläisen talollisen vankkatekoinen Lassi, kallistitte pöydälle. Patukka alkoi heilua, mutta silloin Lassin muisti paranikin kesken kaiken ja hän alkoi hokea:
— In fletu solatium, pater Jacobus, in fletu solatium. In —
— Niinpä niin, ja suomeksi se merkitsee: itkussamme lohdutus, virkkoi isä Jacobus ja napautti vielä kerran vastaisen varalle.
Siihen saakka selvittiin oikeastaan kunnialla, mutta kun Jooseppi Kylmäisen vuoro tuli, niin takerruttiin jo alkuun. Ja isä Jacobus pauhasi:
— Johan minä sen arvasinkin. Sinä olet ensimmäinen mies tappelemaan kisällien kanssa, mutta viimeinen oppimaan viisautta. Illallakin olit taas tappelemassa, kuulin kerrottavan. Sinusta voi tulla hyvä huovi, mutta pappia sinusta ei tule ikinä, senkin mörökölli. Muistatko sinä edes oman nimesi, mitä?
— Ka, muistan hyvinkin. Jooseppi Kylmäinen.
— Se on sinun entinen nimesi, joka kelpaa pellolla ja kalamatkalla, mutta joka ei mitenkään sovi opinteitä käyvän nimeksi. Minkä nimen sinulle annoin tänne tultuasi, kaikuvan latinalaisen nimen? No, muistatko?
— Ka, muistan. Josephus Rikitus.
— Vai Rikitus! Frigidus se on, sinä visapää! Sinuun ei tepsi edes patukkakaan. Toimita siis isällesi sana, että pestauttaa sinut huoviksi tai kutsuu kotiinsa pankolle makaamaan, sillä muuhun sinä et kelpaa. Pane tuohitötterö päähäsi ja mene nurkkaan häpeämään, aikamies! Ja lisää mennessäsi puita uuniin, sillä minulla on vilu. Maltahan, osaatko sinä enää edes Pater nosterin? Häh?
Entinen Jooseppi Kylmäinen ei häkellyksissään sattunut muistamaan sitäkään. Isä Jacobus raapi harmaata tukkaansa ja tuhisi partaansa. Hän oli niin ällistynyt, ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, kun paksupäinen ja kaiken lisäksi papiksi pyrkivä opetuslapsi ei muistanut edes rukouksista ensimmäistä, Isä meidän rukousta.
— Voi kauhistusta! hän sai vihdoin sanotuksi. — Mitä sanookaan korkea piispamme tai tuomiorovasti tai arkkiteini, kun tulevat kouluamme tarkastamaan ja näkevät täällä sellaisen, joka ei osaa edes Pater nosteria! Sinä teet minut vanhoilla päivilläni onnettomaksi, sinä mullikka ja jääräpässi. Voi surkeutta!
Sitten isä Jacobus tosiaankin suuttui ja ajoi Joosepin pihalle.
— Ja pysykin siellä isäsi kylmän kuritettavana siksi, kunnes kutsun sinut takaisin. Äläkä karkaa.
Opettajan taas lepyttyä käytiin pyhän hengen sekvenssi lävitse ja kerrattiin muita erilaisten jumalanpalveluksien menoja. Ja viljeltiin ahkerasti patukkaa.
— Kun oppi ei mahdu teihin yläpäästä, niin on se ajettava koviin kalloihinne alapään kautta, sillä tavalla tai toisella sen on sinne mahduttava, isä Jacobus selvitti.
Selvitys sekä ymmärrettiin että uskottiin entisten ja uusien kokemuksien nojalla.
Monilukuisten pyhimysten ihmeelliset teot ja kunkin elämä kerrottiin tarkoin. Ne muistettiin helpommin, sillä pyhimystarinat olivat mieleenpainuvia ja salaperäisyydellään viehättäviä asioita. Isä Jacobus selitti lisäksi, miten sermones ad populum eli yhteiselle kansalle aiotut suomenkieliset opetuspuheet pidettiin ja huomautti, että niissäkin oli pyhimysten ihmeiden selittäminen tärkeintä ja myöskin varminta.
Puoli päivää kului kirkollisten menojen oppimiseen. Syönnin jälkeen isä Jacobus neuvoi hyvän käytöksen taitoa. Ja sen monissa mutkissa, etenkin piispaa ja ylhäisiä henkilöitä puhuteltaessa käytettävissä lauseparsissa, olikin runsaasti muistamista. Sitten harrastettiin hieman laskentoakin, vaikka tosin vähemmän tärkeänä asiana.
Iltapäivällä jouduttiin taas kiperän kohdan eteen. Kunkin oli vuorotellen siirryttävä opettajan ison kirjan ääreen, luettava pala sen latinalaisesta tekstistä ja selitettävä sen sisältö. Lukemisen ohella isä Jacobus tutki myöskin itsekunkin kieliopin taitoa. Hänen oma munkkilatinansa ei tosin aina läheskään aina pitänyt yhtä kirjan sääntöjen kanssa, mutta silläkin tultiin toimeen.
Illan jo hämärtyessä ryhdyttiin laulamaan latinalaisia kirkkoja koululauluja opin ja äänen kehittämisen tarkoituksessa. Tulevalle papille tämän taidon oppiminen olikin välttämätöntä, sillä hyvä laulu oli kaikkien jumalanpalveluksien erittäin tärkeä osa. Armoille jo päässyt Jooseppi oli tässä toimessa muita etevämpi, sillä hän omasi kauniin lauluäänen. Pohjaltaan hyväsydäminen isä Jacobuskin heltyi hänen lauluaan kuunnellessaan ja virkkoi sen loputtua:
— Sinä, Josephus, et tosiaankaan kelvanne papiksi, mutta sinusta tulisi hyvä kuorolaulaja. Siihen toimeen olet yhtä kelvollinen kuin huoviksikin, mutta laulullaan kirkkoamme palvelevankaan ei sovi tapella. Siitä pahasta tavastasi sinä et kai kykene erkanemaan, vai mitä, poikaseni?
— Vaikeata se on, myönteli Josephus hieraisten samalla otsaansa, jossa vieläkin nähtiin kaksi eilen saatua, sinertäviksi muuttunutta kuhmua.
Pitkä ja ankara työpäivä päättyi vihdoinkin, mutta sitä ennen isä Jacobus antoi oppilasten tiedoksi erään tärkeän asian, nimittäin sen, että eräs korkea-arvoinen kardinaali oli lähettänyt Turun piispalle kirjeen, jossa hän ilmoitti Rooman pyhän, isän nimessä antavansa sadan päivän syntien rangaistuksen lievennyksen kaikille niille hurskaille ihmisille, jotka auttavat almuillaan Turun koulun köyhiä teinejä. Omasta puolestaan isä Jacobus varoitteli:
— Ja muistakaakin, visapäät, että kun tänään lopetamme koulumme pääsiäispyhien ajaksi ja lähdette kiertelemään pitäjiin ja kyliin anoaksenne ihmisiltä almuja ylläpidoksenne ja koulunkäyntiänne varten, niin käyttäytykääkin kunnollisesti, kuten olen opettanut, ettei koulumme korkealle suojelijalle, hänen armolleen piispalle, eikä myöskään minulle jälleen saapuisi lukuisia valituksia harjoittamistanne ilkivaltaisuuksista ja vallattomuuksista. Jos paha henki pyrkii teitä rienaamaan, niin kurittakaa lihaanne ja muistakaa rukoilla sitä varten määrätyt rukoukset. Olkaa nöyriä ja kuuliaisia teinejä, sillä nöyrille tapahtuu armo, ja muistakaa aina, että täällä koulussakin teidän on nöyryytenne merkiksi istuttava pehkuilla. Ja nyt Laurentius lukee rukouksen, jota kuulemaan me kaikki polvistumme. Sitten vien teidät vesperiä kuulemaan. Sen jälkeen saatte lähteä koteihinne ja aamulla varhain vaelluksellenne.
Petrus pyysi vesperin jälkeen isä Jacobuksen syrjemmäksi ja kyseli hänen mielipidettään tärkeässä asiassa. Petruksen isä ja sukulaiset olivat luvanneet apuaan, jos hän, Petrus, haluaisi jatkaa opintiellä kulkemista päätettyään Turun koulun ja tultuaan papiksi vihityksi ja jos isä Jacobus ajatusta kannattaisi. — Mielihyvin minä suosittelen sinua edelleenkin opintielle, vanha opettaja vastasi. — Sinä olet tuottanut koulullemme kunniaa, kuten piispakin viimeisessä tarkastuksessaan sanoi. Mutta opiskelusi vaatii paljon varoja, sillä sinun on matkustettava moneksi vuodeksi vieraille maille. Köyhä maamme ei voi antaa sinulle korkeampaa oppia kuin on Turun koulussa saamasi. Ruotsinmaakaan ei siihen kykene. Sinun on siis matkustettava Parisin yliopistoon, jota sanotaan parhaaksi, ja jonne suomalaiset ovat tottuneet kulkemaan. Monet ovat siellä hankkineet mainetta itselleen ja vähäiselle maallemme. Ystäväni, kaniikki Conradus Conradi valittiin siellä kerran englantilaisen kansakunnan, johon suomalaisetkin kuuluvat, prokuraattoriksi, lähetettiinpä hänet itse paavinkin puheille tärkeissä asioissa, kuten hän minulle kertoi. Ja Parisin yliopistossa kunnioitettu piispamme, Johannes Pietarinpoika, maisteriksi tultuaan valittiin samoin englantilaisen kansakunnan prokuraattoriksi ja myöhemmin koko yliopiston rehtoriksi, joka on erinomainen kunnia. Matkustat siis Parisiin ja asetut Vicus Straminium'in eli Pahnakadun varrelle, jossa taiteiden tiedekunnan koulut sijaitsevat ja joka, kuten kerrotaan, on suljettu rautaketjuilla molemmista päistään, etteivät ajajat häiritsisi ahkeria opiskelijoita. Niin, lähde ajan täytyttyä siis sinne ja opiskele ahkerasti omaksi hyödyksesi sekä pyhän kirkon ja myöskin maasi ja kansasi hyödyksi ja kunniaksi. Niin minäkin olisin aikoinani tehnyt, mutta mistäpä minulla, köyhällä nuorukaisella, olisi ollut siihen varoja. No niin, keskustelemme asiasta myöhemmin. Vie siis isällesi ja sukulaisillesi sana, että vanha opettajasi aikomustasi hartaasti puoltaa itsesikin takia ja myöskin siksi, että tarvitsemme kansamme kohottamiseksi ja oikeaan ohjaamiseksi paljon sellaista opintietoa, jota Turun koulu ei pysty jakamaan.
Petrus lähti ilomielin kotiaan kertomaan opettajansa vastausta. Ajatellessaan monivuotista ulkomaanmatkaa hänen mielensä ailahti kummasti ja jalka nousi kepeänä.
Isä Jacobus kulki Luostarinmäelle ja vetäytyi yksinäiseen kammioonsa, jonka kalustona oli vain puinen rahi karkeine peittoineen, kirjateline ja vesikulho. Hän sytytti vaivaisen kynttilänpätkän ja ryhtyi selailemaan kirjaansa sen tuikkivassa valossa. Mutta ajatukset pyrkivät omille teilleen. Ja niiden ytimeksi kiertyi kysymys: Syntyneeköhän jolloinkin meidänkin maahamme sellainen tiedonahjo, ettei korkeimpaa oppia enää tarvitse etsiä kotoa kauempaa? — Niin, ehkäpä joskus, mutta paljon siihen vielä kuluu aikaa...
Turun koulun visapäät hajaantuivat aikanaan Suomen eri kulmille, useimmat papeiksi, toiset muihin, lahjojensa ja taipumustensa mukaisiin tehtäviin. Koulun jakama tieto oli pieni, ja sekin monesti myöhemmin unohtui, mutta kuitenkin kaikitenkin Turun ja muidenkin koulujen kasvatit useine puutteineen ja vikoineenkin tekivät kansansa onneksi syviä uria uurtavan, unohtumattoman perustyön.
LOHIJÄRVEN KYLÄ
Kuninkaan valta muuttui 1300-luvun jälkivaiheilla Ruotsi-Suomessa varjovallaksi. Ylimykset olivat todellisia hallitsijoita, ja heidän tarkoituksenaan oli maaorjuuden toimeenpano saksalaiseen tapaan. Virat olivat ylimystön käsissä, ja se ajoi niidenkin avulla häikäilemättä pyyteitään. Tekosyiden nojalla ja muutenkin ryöstettiin talonpoikien maita, ja ryöstäjät anastivat niiden tulot. Ruotsalaissyntyinen Boo Jooninpoika Griip oli heistä mahtavin ja häikäilemättömin. Suomen korkeimpana hallitusmiehenä ollessaan hän hankki panttiiäänityksekseen koko maan; muut linnan isännät olivat hänen vasallejaan, julistipa hän omin päinsä sotiakin. — Nämä ylimysvallan ajat olivat talonpojille kovien koettelemuksien aikoja.
Lohijärven kirkonkylään oli muusta maailmasta oikeastaan pitkä matka. Maitse sinne osui mutkittelevaa polkua pitkin, mutta pääsy oli mukavampaa vesitse, kesäisin tietenkin, sillä talvella järvet olivat jäässä. Niitä pitkin saattoi silloin ajaa hevosella ja reellä tai ratsain, mutta hiihtopeli oli sentään varmin. Kukaan ei pitänyt auki eikä edes viehkottanutkaan Lohijärvelle johtavia teitä. Kenellä oli Lohijärvelle asiaa, hän sai kierrellä sinne parhaan taitonsa mukaan. Lohijärveläiset puolestaan pääsivät muuhun maailmaan omilla kulkuneuvoillaan silloin, kun heillä oli sinne asiaa. Ja sitä oli harvoin.
Lohijärveläiset kävivät kerran kesässä ja kerran talvessa markkinoilla. Siellä myytiin myytävät ja ostettiin ostettavat.
Muu maailma kävi lohijärveläisten luona enimmäkseen veronkantajien hahmossa. Kirkon kymmenykset maksettiin omalle papille, joka otti niistä puolet, lähetti neljänneksen piispalle, ja varasi neljänneksen kirkon ylläpitoon, mutta niiden lisäksi oli vielä maksettava maalliset verot. Kymmenyksien vaatijat ilmestyivät Lohijärvelle kerran kesässä saamiaan hakemaan. Ne oli silloin heille tuotava, sillä muuten ei ollut hyvä elää. Esivallalla oli ankara ja säälimätön koura, joka otti väkisin, ellei saanut hyvällä.
Piispa kävi joskus kuulustelemassa uskon asiaa ja tarkastamassa papin toimia. Piispan käydessä pidettiin suuret juhlat. Välistä hän ei päässyt tulemaan itse, vaan lähetti edustajakseen kapitulinsa kaniikin. Silloin kuulusteltiin uskon asiat yhtä tarkasti, mutta pidettiin pienemmät juhlat.
Laamanni ajoi joskus käräjilleen Lohijärven kirkolle mukanaan iso saattueensa, joka oli majoitettava ja ruokittava, itsensä ison herran asuessa tavallisesti pappilassa. Hän kävi kuitenkin harvoin, sillä hän ei puuttunut pieniin riitoihin. Alemmat tuomarit kävivät useammin. Linnan isännän tai jonkun muunkin ison herran lähetti karautti silloin tällöin pitäjään tuomaan uusia käskyjä ja määräyksiä tai tietoja Turun linnaan, tuomiokirkkoon taikka piispan linnaan tehtävistä ylimääräisistä päivätöistä. Lähetti vaati joskus miehiä kuninkaan sotaankin.
Muita vieraita Lohijärvellä ei juuri käynytkään. Enimmäkseen saatiin siis elää rauhassa ja omissa oloissa. Kuutena viikon päivänä tehtiin omaa työtä ja seitsemäntenä palveltiin kirkon Jumalaa. Usein kuunneltiin vesperi arkisenakin iltana, mutta se ei estänyt turvautumasta tarpeen vaatiessa myöskin tietomieheen, joka kykeni manaamaan kivut ruumiista, hankkimaan takaisin kadotetun tavaran, suojelemaan karjan pahalta silmältä ja ennustamaan tulevia tapahtumia. Pappi pauhasi tosin ankarin sanoin velhoutta vastaan, ja velho haukkui vuorostaan kylällä pappia, mutta kun lohijärveläiset katsoivat molemmat tarpeellisiksi, ei kumpikaan mahtanut toiselleen mitään.
Lohijärveläiset viljelivät yhteisiä maita. Ajakseen niistä jaettiin kullekin talolle sarat, jotka kukin kynti ja kylvi ja nautti niistä sadon. Pellot olivat yhdessä levyssä kyläntien toisella puolella, halmeet sijaitsivat kauempana. Kukin otti puuta yhteisistä metsistä tarpeensa mukaan ja kaloja yhteisistä vesistä.
Maat olivat hyviä puukoukulla kynnettäviksi. Satona saatu vilja riitti tavallisina vuosina, mutta katovuosina sitä oli jatkettava petulla tai vehkalla. Silläkin tuli toimeen, vaikka se ei liikoja lihottanutkaan.
Näin elettiin tyytyväisinä omavaraista elämää omine iloineen ja suruineen. Muun maailman meno ei liikuttanut lohijärveläisiä, eikä maailmakaan välittänyt heistä muulloin, kuin verojen kokoamisen aikana. Mutta sitten sattui tapaus, joka muutti, jopa perinpohjin myllersi lohijärveläisten elämän.
Kirkossa se ensin kuulutettiin tiedoksi, tämä olot mullistava sanoma. Se oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta pappi käänsi sen sisällön suomenkielelle. Kirjoituksessa tehtiin tiettäväksi ja noudatettavaksi, että kuningas oli suuressa armossaan lahjoittanut uskolliselle palvelijalleen, hyväsukuiselle valtaherralle ja ritarille Ketilmund Jooninpojalle monien muiden kylien lisäksi Lohijärvenkin kylän maineen ja taloineen, pappilan maita lukuunottamatta, ja oli herra Ketilmundilla nyt ja vastedes oleva oikeus kantaa sanotusta kylästä kaikki kuninkaalle tulevat verot.
Lohijärven miehet kuuntelivat kuninkaan kuulutusta mitään ymmärtämättä. Heidän mieleensä ei edes juolahtanutkaan niin mahdoton asia, että heidän talonsa ja isiltä perityt maansa lahjoitettaisiin omistajilta edes kysymättä ventovieraalle. Sitä vastoin sen seikan, että verot maksettaisiin vieraalle ritarille, saattoi oivaltaa, sillä olihan oikeastaan samantekevää kenelle verot maksettaisiin, kuninkaan voudille tai jollekin toiselle.
Vierasta ritaria ei kuulunut eikä näkynyt, ja asia unohtui. Joskus siitä tosin puhellessa mainittiin, mutta sitä pidettiin asiattomana erehdyksenä, jollaisia tietenkin sattui. Kuninkaan kirjuri oli kai jotenkin sotkenut asiat ja siitä oli erehdys syntynyt. Tolkutonhan se olisikin asiakseen.
Lohijärven miehet lähtivät veronmaksuun kuten ennenkin. Kantajana ei nyt ollutkaan kuninkaan vouti, vaan tuntematon mies, joka otti verot vastaan ja ilmoitti sitten herransa Ketilmund Jooninpojan nimessä, että lohijärveläisten maksamat verot olivat liian pienet ja että niitä lisättäisiin. Tämän vuoksi hän siis määräsi, että seuraavaksi kerraksi oli tuotava kaksinkertainen määrä verotavaraa, niin luonnossa maksettavia kuin rahaakin. Ja ellei joku maksaisi, niin koko kylä olisi hänenkin osastaan vastuussa. Lohijärven miehet kuuntelivat käskyä äänettöminä. Sitten he ilmoittivat, että määrätty vero oli kohtuuton ja että se lisäksi oli laiton, kun kuningas ei ollut sitä määrännyt, ja myöskin oli yhteisvastuustakin jo ammoin luovuttu. Entisen veron he suostuisivat tuomaan, mutta uutta he eivät maksaisi eivätkä myöskään vastaisi huolimattomista tai laiskoista.
Ritarin edustaja naurahti ylenkatseellisesti ja selitytti tulkillaan, että koska kuningas oli lahjoittanut Lohijärven kylän maineen, taloineen ja veroineen hyväsukuiselle ritarille Ketilmund Jooninpojalle, niin kuninkaalla ei ollut enää mitään tekemistä verojen kanssa, vaan ritari määräsi niistä edustajansa kautta yksin, ja oli tämä määräys yhtä hyvä kuin laki. Ja ellei veroja maksettaisi hyvällä, niin ne otettaisiin pakolla ja niskoittelijat ajettaisiin taloistaan. Lisäksi hän, ritarin vouti, halusi kaikkien tiedoksi huomauttaa, että hänellä oli tarpeeksi asemiehiä kukistaakseen kaiken vastarinnan ja että hän sen myöskin tekisi säälittä ja armotta.
Lohijärven miehet kävivät tiedustamassa asiaa papiltaan, mutta hänkään ei osannut heitä neuvoa, vaikka olisi tahtonutkin. Kuningas oli lahjoittanut pois kylän, ja sille asialle ei mahtanut mitään. Pappi suostui kyllä laatimaan asiasta anomuskirjelmän, mutta hän ei uskonut siitä olevan apua.
Kirjelmästä ei ollutkaan apua, siihen ei edes saatu vastaustakaan. Lohijärven kylä jäi vieraan ritarin verokyläksi, talot ja maat ja melkeinpä ihmisetkin hänen omaisuudekseen. Hänen edustajansa sääsi verot mielensä mukaan, karkoitti uppiniskaiset taloistaan ja pieksätti toiset henkihieveriin.
Lohijärven miehet eivät jaksaneet vieläkään ymmärtää tätä asiain käännettä. He eivät voineet käsittää, miten kuningas saattoi lahjoittaa pois sellaisen maan, joka ei kuulunut hänelle, ja sellaisen talon, jonka rakentamiseen hän ei ollut edes antanut apuaan. He eivät tajunneet sitäkään, miksi kuningas lahjoitti pois tulonsa, jotka hän olisi tarvinnut valtakuntansa menoihin. Ja lopuksi he eivät voineet käsittää, miksi kuningas, joka oli sanonut suojaavansa oikeutta, itse muutti sen vääryydeksi ja väkivallaksi.
Lohijärveläiset harkitsivat vastarinnankin mahdollisuuksia, mutta luopuivat hankkeesta. Mitäpä he, aseettomat miehet, olisivatkaan mahtaneet rautapaitojen kantajille. Tuhoon päättyisi kapinoimisen yritys, surma, ryöstö ja poltto olisi sen seurauksena. Ja lesket ja lapset vain jäisivät itkemään talojen raunioilla.
Lohijärven kylä ei kuitenkaan vaipunut epätoivoon. Se jatkoi jokapäiväistä elämäänsä, kärsi valittamatta ja toivoi hiljaisuudessa parempia aikoja. Se köyhtyi ja rappeutuikin, mutta se pysytteli hengissä siitä huolimatta. Ja se oli valmis nousemaan alennuksensa tilasta silloin, kun vieraan herran valta vihdoinkin murtui ja sen muistoksi jäi vain kirkon seinässä paistava, madon syömä vaakuna.
KAUPUNGIN PORVAREITA
Suomessa oli keskiaikana kuusi kaupunkia: Turku, Viipuri, Porvoo, Ulvila, Rauma ja Naantali, jotka kaikki sijaitsivat rannikolla. Niillä oli oma hallintonsa valittuine pormestareineen ja raateineen. Maaseudun kauppaa koetettiin monella tavoin rajoittaa kaupunkien hyväksi, mutta erinäiset Tukholman eduksi tehdyt rajoitukset ehkäisivät puolestaan Suomen kaupunkien kauppaa. Suomalainen aines näyttää olleen kauppiaskunnissa sangen vahva, mutta keskiajan lopulla tunkeutuu saksalainen, Hansa-kaupunkien etuoikeuksien turvissa toimiva aines etualalle. Ruotsalaisia kauppiaita oli sangen vähän. Suomenkin kaupungit olivat nimestään huolimatta oikeastaan isohkoja kyliä. Rakennukset olivat puusta tehtyjä, vaatimattomia savutupia. Likavesi ja muukin törky heitettiin kapeille kaduille, joilla siat tonkivat jätteitä ja karja käyskenteli vapaasti.
Viikon päivät päättyivät. Porvari Hannu Matinpoikakin sulki kauppansa kadulle antavan myyntiluukun, laski päivän kuluessa ansaitut kolikot, torui vielä tapansa mukaan apulaistaan, joka kasteessa oli saanut nimen Henrikki, mutta jota sanottiin Hessuksi, ja väitti tämän tietysti näpistäneen viikunalaatikosta ainakin kourallisen kallista tavaraa. Vastaan inttävä Hessu sai korvatillikan sekä käskyn lähteä aamulla kirkkoon oppimaan hyviä tapoja, rehellisyyttä, kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Ja sitäpaitsi hänen pitäisi muistaa pestä naamansa ennen lähtöään, eikä kirkonmenojen jälkeen sovi tapella kisällien ja teinien kanssa.
Porvari Hannu Matinpoika siirtyi sitten kotipuolelleen. Hän kävi saunassa ja söi sen jälkeen illallisen. Hän ammensi yhdessä perheensä ja siihen kuuluvan Hessun sekä rengin ja piikatytön kanssa samasta kaukalosta päivällisen keiton tähteitä, mursi vahvasti leipää ja joi kotiolutta päälle. Syötyään hän nuoli lusikkansa puhtaaksi ja pisti sen seinänrakoon, luki ruokaluvun itsensä ja perheensä puolesta, muutti ylleen paremman puvun ja lähti iltakävelylleen. Mennessään hän vielä tarkasti, että kellarin ovi oli suljettu.
Herra oli siunannut hänen työnsä runsaasti. Vähäisenä haarapussia kantavana orpopoikana hän, Hannu, Peräläinen sukujaan, oli kulkeutunut etäisiltä tienoilta markkinamiesten mukana ja armeliaiden ihmisten avulla tähän suureen kaupunkiin ja päätynyt itsensä Lauritsa Pietarinpojan kauppaan. Siellä satuttiin tarvitsemaan paimenpoikaa ja hän pääsi virkaan. Lauritsan lehmiä aikansa kunnialla paimennettuaan hän yleni apulaispojaksi kauppaan. Siellä hän osasi mittailla tavaroita isäntänsä mielen mukaan ja saavutti yhä suuremman suosion huomaamalla pahasti hintaa alentavia reikiä maalaisten kaupaksi tuomissa vuodissa, hiekkaa talissa ja nokea tervassa. Maalaiset tosin väittivät hänen sanomansa viat perättömiksi, mutta vähänäköinen ja perin kitsaaksikin tunnettu Lauritsa asettui aina apulaisensa puolelle, säästäen täten epäilemättä monta kolikkoa. Ja niinpä maalaisten oli pakosta myytävä tavaransa alempaan hintaan, sillä he olivat hänelle velassa, ja kauppias piti lujasti kiinni oikeuksistaan sekä talonpojistaan.
Vuosien kuluessa Hannusta kasvoi Lauritsan kaupassa välttämätön mies. Ja kun Lauritsa sitten aikanaan kuoli hengenahdistukseen ja poltetautiin ja jätti jälkeensä vain yhden tyttären, niin Hannu nai tytön, talon sekä kaupan ja hänet tunnustettiin sen jälkeen raadin päätöksellä porvariston kunnialliseen säätyyn kuuluvaksi. Saatu vaimo oli tosin aviovaimoksi kohtalaisen ruma, kierosilmäinen ja paha suustaankin, mutta kun talo ja tavarat tulivat kaupanpäällisiksi, niin Hannu katsoi asiassa voittaneensa.
Hannu möi ja osti kaikenlaista tavaraa. Hänellä oli kaupan ravinnon höysteeksi kelpaavaa kotimaan humaloista aina Espanjan ja Portugalin viineihin ja kaukaisten maiden kuivattuihin hedelmiin ja ryyteihin saakka, joita kalliita tavaroita herrasväki tarvitsi runsaasti. Jokapäiväisempiin tarpeisiin oli kaikenlaisia kaluja ja ruumiin verhoksi kankaita Hollannin palttinaan, Flanderin verkaan ja Kiinan silkkiin saakka. Merimiehiä varten oli purjekangasta ja erilaisia köysiä, ja oli siellä maamiehellekin osansa, mikäli kukin tarvitsi ja kykeni ostamaan, Hannun kauppa oli erittäin hyvin varustettu kauppa, jossa ostettavaa oli runsaasti. Hänen kaupassaan kävikin monenlaista rikasta ja mahtavaa ostajaa, kävipä väliin itsensä käskynhaltijankin väkeä muusta aatelisväestä puhumattakaan. Ja usein hänen oli käytävä tavaroitaan heille kotona näyttämässäkin.
Myynnin ohella Hannu osti tavaroita myytäviksi. Maalaiset toivat nahkoja, tervaa, hiiltä, viljaa, humaloita, villaa, pellavaa, kuivattua kalaa ja muutakin tavaraa vaihtaakseen ne tarvetavaroiksi ja väliin rahaksikin. Hannu osti ne ja lähetti Tukholmaan. Hän olisi saanut niistä paremman hinnan myymällä ne suoraan ulkomaille, mutta siihen hänellä ei ollut oikeutta. Niin, siinähän se kipeä kohta olikin, ja sitä ja sen korjaamista Hannu nytkin mietti lähtiessään iltakävelylleen.
Muutkin porvarit olivat jo sulkeneet kauppansa. Maalaiset olivat lähteneet jo iltapäivällä kotimatkalleen. Kaupungissa vallitsi lauantai-illan hiljainen rauha. Lehmät palasivat paimentensa ajamina laitumiltaan ja niiden kellojen kalkatus oli tuttua ja kodikasta. Luostarikirkon kello helähti soimaan, ja tuomiokirkonkin pienempi kello yhtyi siihen kutsuessaan kansaa iltamessuun. Hannukin pysähtyi, otti päähineen päästään ja teki ristinmerkin. Sitten hän pujottelehti kadun keskelle asettuneen sikalauman lomitse ja asteli hiljakseen joelle päin. Kulkiessaan hän varoi tallaamasta erilaisiin törkyläjiin, joita oli kertynyt kaikenlaisista kaduille heitetyistä jätteistä ja likavesistä.
Joen rannalla oli muutamia saaristolaisten pursia jo yöteloilleen varustautuneina. Niiden väki kulutti iltaansa istuskelemalla ja tarinoimalla. Hannu tervehti tuttuja miehiä, vaihtoi parisen sanaa ja asteli edelleen. Joella oli ankkurissa pari kauppalaivaa, toinen lyypekkiläinen, toinen oman kaupungin aluksia. Niiden kannella näkyi vain ikävissään seisoskeleva vartiomies. Kauempana, linnan luona, mereltä tullut sotalaiva laski juuri purjeitaan. Vene näkyi lähtevän sen kupeelta linnan rantaan. Perässä istui töyhtöniekkoja, jotka Hannu arveli linnanherrojen vieraiksi. Siksipähän kai haettivatkin päivällä sinne tynnyrin viiniä, niinpä kai.
Kolme kaupungilla täytensä ottanutta merimiestä hoippui käsikkäin rantaan. He rupesivat hoilaamaan laivastaan venettä päästäkseen humalaansa nukkumaan. Hannu lähti kävelemään pois päin, sillä linnan taholta lähestyi kilisevin kannuksin ja ilonsa ylitsevuotavaisuutta lauleskellen muutamia huoveja, jotka tietysti eivät malttaisi olla laskettelematta kompiaan pihkapöksyjen surkeasta tilasta. Silloin syntyisi tappelu, jota Hannu rauhanmiehenä ei halunnut olla todistamassa.
Yksi ja toinen kaupunkilainen oli jo lähtenyt liikkeelle iltansa kuluksi. Naisväkeä seisoskeli kaduilla uutisiaan kertomassa ja kuulemassa ja jokunen porvari kulki samoilla asioilla. Hannu pysähtyi hänkin tarinoimaan ja sadatteli itsekseen Halikon knaappia, joka ratsasti kapeita katuja ylimielisenä ja iäkkäistä jalankulkijoista välittämättä, mutta kumarteli käsi sydämellä ja mesiset sanat huulillaan nuorille ja kauniille naisille. Senkin sanoivat olevan monessa talossa ainaisena kärkkyjänä. Viisainta oli piilottaa tyttärensä sen ulottuvilta.
Kulmauksen takaa tuli esiin loistava saattue, jonka nähdessään porvarit paljastivat päänsä ja naiset niiasivat syvään. Itse piispa sieltä tuli istuen kahden peräkkäin kulkevan hevosen väliin sovitetussa kantotuolissaan ja mukanaan suuri seurue, johon kuului hengellisiä isiä ja asemiehiä. Tarkastusmatkoiltaan piispa saapui ja oli lupautunut olemaan läsnä huomisessa jumalanpalveluksessa, joten siis sinnekin oli mentävä, totta kai.
Piispan päästyä ohitse Hannu lähti taas hiljakseen kävelemään. Kylvettyjen ja kylvettäviksi lämminneiden saunojen ja tuoreiden vihtojen miellyttävä tuoksu leijaili ilmassa. Tuollapa hänen hyvä ystävänsä, raatimies Eskeli, näkyikin jo astelevan kylvystään ilkoisen alastomana pihamaansa ylitse tupaansa, punainen nahka kuumuuttaan höyryten ja vaatteet sylissään. Hannu kylpi tiistaina, torstaina ja lauantaina, mutta useat muut kylpivät muinakin päivinä, paitsi sunnuntaina. Ruotsalaiset ja ulkomaalaiset ihmettelivät kovasti mokomaa kylvyn paljoutta. Kaipa siinä heille ihmettelemisen aihetta olikin, kun itse eivät kylpeneet milloinkaan, ei ainakaan tiettävästi.
Pormestari Henrikki Klaunpoika tuli vastaan, iltakävelyllään hänkin. Yhdessä he kääntyivät mestari Eerikin matalaan ja mustaan kapakkaan, suomalaisten kauppiaiden illanistumispaikkaan, juomaan lauantaisen oluensa, kuten olivat tehneet jo parisen vuosikymmentä. Pian saapuivat sinne muutkin ikävieraat. Mestari Eerikki otti heidätkin vastaan tutunomaisesti kunnioittaen, laski kullekin haarikan kuohuvinta oluttaan ja lennätti sen pöydälle esiliinansa heiluessa toimeliaasti hyllyvän vatsan päällä ja kukkaron kolikoiden kilahdellessa kilpaa avainkimpun kanssa.
Porvarit tarinoivat tukevan honkapöydän ääressä omiaan ja kaupunkinsa asioita. Arvioitiin vuodentulot ja kaupan mahdollisuudet ja harkittiin sitäkin, miten paljon uskaltaisi varata tavaraa tulevaksi kevääksi, kun pelättiin sodankin taas syttyvän. Ja vihdoinkin päästiin ainaiseen, mieliä ankarasti askarruttavaan kysymykseen Tukholman etuoikeutetusta asemasta, joka pakotti Suomen kauppamiehetkin myymään kaiken vietävänsä Tukholman kauppiaille. Ja ne osasivat kyllä määrätä hinnan mielensä mukaan.
— Ja minä sanon vieläkin kerran, että se on verinen vääryys, Mikko Antinpoika huusi ja pamautti sanojensa vakuudeksi nyrkin pöytään. — Siitä on tehtävä vihdoinkin loppu keinolla tai toisella.
— Milläpä teet lopun, koeteltu on, pormestari huomautti. — Alamaisia anomuksia on lähetetty ja on käyty puhumassakin asiasta itselleen kuninkaalle, mutta apua ei ole lähtenyt, vaikka käskynhaltijakin auttoi asiaamme. Ja tuskinpa lähteneekään.
— Oikeassa olet, Hannu sanoi. — Valtaherrat pitävät Tukholman kauppamiesten puolta ja puhuvat kuninkaalle heidän pussiinsa. Jokainen saattaa arvata syyn.
— Niinpä kai. Meitä pidetään tukholmalaisten renkeinä ja meidän on heitä lihotettava, vaikka itse joutuisimme keppikerjäläisiksi.
Tyytymättömyys riehahti korkealle ja keskustelu kiihtyi kiivaaksi. Monta haarikallista olutta ja pitkälti iltaa kului tätä tärkeää elinkysymystä pohdittaessa, mutta keinoa ei taaskaan keksitty.
— Mitäpä siinä, yhdytään yhteen tuumaan me kaikki Tukholman alaiset Suomen ja Ruotsinkin kaupungit ja päätetään, ettei osteta Tukholmasta eikä sinne myydä yhteen vuoteen mitään. Meikäläisettä tervatta ja monetta muuttakaan tavaratta ne eivät tule toimeen. Saadaanpahan nähdä, muuttuuko sitten ääni kellossa!
Hannu näin esitteli. Esitys herätti vilkkaan keskustelun, mutta pormestari virkkoi loppujen lopuksi:
— Esityksesi ei ole tyhmä, mutta tuskin se luonnistuisi. Tukholman kauppiaat nostaisivat meitä vastaan maat ja taivaat, ja kun niillä on isot mahtajat puolellaan, niin ne nutistaisivat meidät. Ja tuskinpa meidänkään kaupunkimme porvarien saksalainen enemmistö yhtyisi puuhaan, sillä saksalaisiahan Tukholmankin porvarit ovat melkein kauttaaltaan. Yhtä köyttä ne vetävät. Parempia aikoja on jäätävä odottamaan. Muuten ajattelin, että sinä, Hannu, olisit sopiva raatimieheksi. Jesperi Knuutinpoika on jo vanha ja kivulloinen ja sanoi juuri tänään mielellään luopuvansa virastaan.
Hannu hymyili mielissään. Raatimieheksi pääseminen oli aina ollut hänen salainen unelmansa ja nyt se näytti mahdolliselta. Pöydän ääressä istuvat ystävät lupasivat innokkaasti kannattaa hänen ehdokkuuttaan. Hannu tilasi pöytään isot tinatuopilliset Eerikki mestarin lujinta viiniä, tilasipa niiden tyhjennettyä vielä toisetkin, ja silloin pidettiin häntä yhä soveliaampana raadin jäseneksi.
Kadut olivat typötyhjät ja pimeät kunnon porvarien matkatessa melkoisen epävarmoin jaloin vihdoinkin koteihinsa. Vain yksinäisen yövartijan lyhty pilkoitti punertavana pisteenä hänen kulkiessaan kujilla ja julki julistaessaan:
Kahdesti aika jo lyönyt on,
ihmiset käynehet lepohon.
Tulelta, Herra, kaupunkiamme suojaa,
varjele omaisiamme.RÄLSSIMIEHEN TALOSSA
Kirkon miehet vapautuivat maallisista veroista hengelliseksi rälssiksi sanotun oikeuden nojalla. Pian, 1300-luvun puolivälissä muodostui maallinenkin rälssi. Jokainen, ken asetti täydellisesti varustetun ratsumiehen kuninkaan käytettäväksi, sai maansa verovapaaksi. Rautapukuisen ratsumiehen varustaminen edellytti kuitenkin melkoisia varoja, joten verovapaus jäi siis rikkaampien oikeudeksi. Suomen aatelisto sai alkunsa rälssilaitoksesta. Rälssioikeus muuttui vähitellen perinnölliseksi, ja kuningas rupesi antamaan erityisiä aateliskirjoja. Suomalainen aateli pysyi koko keskiajan täysin suomalaisena nimeltään, kieleltään ja mieleltään, eikä sen ja alempien säätyjen välille myöskään syntynyt eristävää juopaa. Huomatuimmat olivat Kurjen, Tavastin ja Särkilahden suvut, vähäisempiä Kirveet, Karppalaiset, Inkoset, Lepaat, Rankoset, Hirvot ja monet muut. — Lounais-Suomen rusthollit juontavat alkunsa rälssilaitoksen ajoilta.
Kuoreen isäntä palasi miehineen työstä. Lyhyt talvinen päivä oli kulutettu ahkerassa touhussa. Metsästä oli kaadettu ja ajettu kotiin hirsiä uutta tallia varten.
Hevoset riisuttiin, juotettiin ja vietiin talliin, jossa niille laitettiin apetta ja varattiin eteen yön heinät. Isäntä silmäili sitten sivumennen navetankin asiat, jossa naisväki parhaillaan lypsi ja illasti talon karjaa. Lehmät ynisivät tyytyväisinä, lampaat määkivät leipäpalaa ja siat röhkivät karsinassaan. Pitkäpartainen pukki, vanha ystävä, kyhnytteli sarvellaan isännän reittä, ja isäntä kutitti vuorostaan sen leuanalustaa. Kukko kiehautti orreltaan isännän kunniaksi korean kiekauksen. Sitten isäntä lähti tupaan ajatellen pihan poikitse astuessaan, että hänen sopi oikeastaan olla oloonsa ja elämäänsä tyytyväinen. Tallissa seisoi neljä hevosta, navetassa asusti kahdeksan lehmää, parikymmentä lammasta ja viitisen vuohta, ja sikojen karsinassa lihoi kuusi pulskaa sikaa, joiden pääluku emakon porsimisella pian lisääntyisi tuntuvasti. Ja jyvälaareissa oli ylivuotistakin viljaa, aumatuista lyhteistä puhumattakaan.
— Herra on siunannut työni hyvin...
Tuvassa tuokion istuttuaan isäntä miehineen lähti saunaan. Piikatyttö löi kihisevän löylyn toisensa jälkeen, ja isännän olo tuntui yhä leppoisammalta.
Alastomana, vaatteitaan sylissään kantaen hän asteli taas tupaan takanaan miehet iän ja arvon mukaisessa järjestyksessä, kasvavat pojat viimeisinä. Nämä heittäytyivät omaksi hauskuudekseen ja vanhan tavan vaatimina hankeen kieriskelemään. Isäntäkin aikoi heittäytyä hankeen, mutta muisti sentään ajoissa nivustensa öisen säryn.
— Kupattava on ja hierottava saunan lauteilla pahan päästimiksi, hän ajatteli. — Tulkoon Kuppari Helka vaikkapa jo huomenna työhön, sehän se osaa parannuksen taidon sekä siihen tarpeelliset luvutkin.
Kylpeneet miehet istuskelivat aikansa tuvan seinuksilla pintaansa kuivatellen. Pian ruokakin jo joutui. Leipä, kuivattu kala ja lanttulohko maistui hyvälle ja kuohuva kalja sopi sen painimeksi.
Syötyä istuskeltiin vielä hetkisen, jolloin jo tulikin puhdeaskartelun aika. Kukin otti esille omat työnsä. Isäntä istahti miestensä keskelle, ja emännän valppaasti valvova silmä huolehti naisväen tehtävistä. Takan kotoinen loimu antoi valon. Erikoista valoa tarvittaessa sytytettiin päre, jonka pitämisessä pienemmillä oli tehtävänsä. Poltettujen päreiden määrä ilmaisi työajankin pituuden.
Vanha kirkkoherra pistäytyi illemmällä viemisille. Hänellä, virallisesti naimattomuuteen säädetyllä papilla, oli perheensä muualla, ja niin ollen pitkät iltapuhteet vietettävänään. Siksipä hän mielellään pistäytyikin naapureihin, milloin yhteen, milloin toiseen taloon. Varsin usein tämä hyväntahtoinen vanha herra käväisi Kuoreessa, joten hänen tulonsa ei nytkään herättänyt erikoista huomiota. Asiaan kuuluvalla kunnioituksella hänet otettiin vastaan, istutettiin pitkän pöydän ääreen, sytytettiin talikynttilät ja lautapeli otettiin esiin. Isäntä istahti hänen seurakseen omalle paikalleen pöydänpäähän. Emäntä kannatti molemmille maisteltavaksi tinapikarilliset parasta tarjottavaansa.
Peli lähti totutulle ladulleen. Se jätti tarinallekin runsaasti aikaa, ja niin kyseltiin kuulumiset, pohdittiin ilmat ja tämän talven laatu, arvailtiin isien tiedon mukaan kevään ja kesän tulo, puhuttiinpa illan kuluksi monet muutkin asiat.
— Ylistalokin kuuluu jo pyrkivän rälssimieheksi, kirkkoherra tiesi kertoa.
— Vai pyrkii. Kaipa pääseekin.
— Mikäpä estänee. Ylistalo jaksaa rustata ja ylläpitää ratsumiehen, ja siitä koituva verovapaus on suuri etu. Ruotsin kuningas tarvitsee sotaväkeä.
— Tässä meidän pitäjässä on yhdeksän rälssitaloa, isäntä virkkoi. — En kadehdi Ylistaloa, mielelläni suon hänellekin verovapauden edun, mutta eiköpähän jo vähitellen verovapaita taloja koidu liikaa. Niihin kun lisätään kirkolle annetut talot, jotka hengelliseen rälssiin kuuluvina ovat vapaita veroista, niin on jo lähes puoli pitäjää veroa maksamatonta maata. Veroahan tosin ratsumiehenkin ylläpitäminen on, mutta se ei ole sellaista suoranaista veroa, joka täyttäisi kassat ja tuottaisi kruunulle tuloja sen moninaisiin tarpeisiin. Asian tätä puolta ajattelen.
— Tottapahan kuningas valtaherroineen tietää, miten monelle maallikolle hän myöntää verovapauden. Meihin hengellisiin hänen valtansa ei, jumalan kiitos, ulotu. Meidän olomme ja elomme säätää Rooman pyhä isä yksin.
— Niinpä niin. Lieneekö joutavaa puhetta vai ei, mutta kuulin tuonnoin Hämeen markkinoilla käydessäni, että kuningas aikoisi peruuttaa takaisin osan kirkolle annetuista, verovapaista tiluksista.
— Kuulin mainittavan. Tuomiokirkon kaniikki Petrus jutteli siitä piispan käydessä tarkastusmatkallaan, mutta lisäsi samalla, että puuha raukesi tyhjiin. Kuninkaan valta ei riittänyt sellaiseen toimeen, kun piispa vetosi paaviin. Sopijaisiksi kuninkaan piti antaa tuomiokirkolle vielä muutamia tiluksia lisää — he-he...
— Arvaapahan sen, onhan pyhällä kirkolla takanaan voimaa.
— On. Kuningaskaan ei uskaltanut antautua alttiiksi pannajulistukselle, kuten ei sellaiseen uskalla antautua halvempikaan mies. Huonosti siinä aina uhittelijan käy. Niinpähän kävi Lepolan ritarillekin. Kirkkoon hyökkäsi hurjana ja miekka kädessä, häpäisi alttarin ja pyhät sakramentit. Pannaan julistettuna ja lainsuojattomana hän kierteli kauan erämaissa, kunnes vihdoin taipui. Nyt kuuluu olevan matkalla Turkuun anomaan piispalta armoa ja anteeksiantamusta. Paljain päin ja paljain jaloin hänen on vaellettava pitkä tiensä näin talvipakkasella ja langettava maahan joka kymmenennellä askeleella lukemaan määrätyt rukoukset.
— Katumuksellaan hän toki pelastanee sieluparkansa kiirastulesta, emäntä ehätti sanomaan.
Kirkkoherra vastasi:
— Niin, tässä tarkoituksessahan kirkko käyttääkin ankarimpia rangaistuksiaan.
Isäntä ei virkkanut tähän mitään, vaan käänsi puheen toisiin asioihin:
— Kuuluneeko erikoista valtakunnan tilasta? Pysyneekö rauha vai lieneekö tulossa sota?
— Kukapa sen osannee arvata, kirkkoherra vastasi. — Tukholmassa ne asiat päätetään, ja matka sieltä tänne on pitkä, kuukausia saattaa kestää, ennenkuin tieto saapuu meidän tienoillemme. Kuulin laamannilta, että perintöriitojaan siellä yhä riitelevät. Valtaistuimelle pyrkii yksi jos toinenkin. Siinä saattaa piillä sodan syy. Muusta sodasta laamanni ei tietänyt, mutta sehän voi syttyä milloin tahansa. Ryssä saattaa hyökätä maahan, vaikka juutti ei hyökkäisikään.
— Peräahon emännän lehmä on synnyttänyt kaksipäisen vasikan, ja Ojalassa on satanut veristä lunta, emäntä tiesi kertoa. — Ne ovat aina olleet varmoja sodan enteitä.
— Ehkä ovat, kirkkoherra vastasi. — Varmempi merkki on kuitenkin se seikka, että tähtimaailmassa on huomattu outoja ilmiöitä. Mars ja Jupiter ovat leikanneet toisensa Venuksen ollessa epäsuotuisessa asemassa. Sanotaan tähtientutkijain nykyisen kuninkaan syntymähetkellä, jolloin oli Marsin ja Venuksen kohtaamisen hetki, varoittaneen juuri nyt huomattavasta ilmiöstä.
— Vai ovat nyt tähtien merkit sellaisia, jotta sotaa ennustavat, isäntä virkkoi.
— Kun kirkkoherra siten sanoo, niin asia on tietysti perällinen, emäntä kiiruhti vakuuttamaan. Renki Petteri, joka Kuoreen rusthollin puolesta oli kirjoitettu kuninkaan huoviksi ja jonka siis oli aina oltava valmiina lähtemään sotaan, muisti näitä puheita kuunnellessaan omat asiansa. Hän ei ollut vuoden päiviin kiilloittanut varustuksiaan. Siksipä hän nyt hakikin ne ylisiltä, huomasi haarniskassa joitakin ruostepilkkuja, ja ryhtyi tarmokkaasti hankaamaan niitä pois sianihraan sekoitetulla tuhkalla.
— Kirkastanet samalla menolla minunkin haarniskani, isäntä virkkoi hänelle. — Ehkäpä on minunkin pian lähdettävä.
— Herra suuresti siunatkoon, mutta eihän sinun tarvitse lähteä! emäntä huudahti.— Sinullahan on juuri sitä varten palkattuna Petteri.
— Eipä tarvitse, ei, isäntä verkalleen myönteli, — mutta minulla onkin tässä hautumassa toisia aatoksia. Olen aikonut lähteä isoisten puheille Turkuun ja vaikkapa Tukholmaankin, jos niikseen sattuu. Omat asiani minua sinne vetävät.
— Omissa asioissasi et tarvinne sotisopaa.
— Ehkäpä tarvitsen. Asia saattaa luonnistua ilmankin, mutta rautaan puetun miehen sana on sentään tukevampi, pätevämpi on puhe miehen miekkavöisen.
— Tärkeä lienee asiasi, kun niin juhlallisesti matkaan sonnustaudut, kirkkoherra myhähti. — Lieneekö lupa sen laatua kysellä?
— Mikäpä estänee. Sellainen olisi asiani, että aion saattaa nämä rälssimiehenoikeuteni kauemminkin kestäviksi, vielä voimassaoleviksi silloinkin, kun aika minut jättää ja poika perii talon.
— Vai sillä tavoin, kirkkoherra sanoi ja myhähteli itsekseen.
— Niin kulkevat ajatukseni, isäntä jatkoi. — Yksinkertainen talonpoikahan minä olen, mutta eteenpäin on elävän mieli. Niinpähän oli Kirveskin, vallan tavallinen talonpoika oli miehekseen. Perinnölliseksi teki oikeutensa. Nyt on jo olevinaan parempi ja isoisempi kuin me muut rälssitilalliset, ja ritarin arvoisena rehvastelee, jopa kuuluu pyrkivän lainlukijaksi, kuninkaan oikeuden jakajaksi, ja saattaapa sellaiseksi hyvin päästäkin. En kehu tekojani, mutta mielestäni olen yhtä ansioitunut kuin Kirveskin pääsemään samaan säätyyn. Uskollisesti olen täyttänyt rälssimiehen velvollisuudet, olenpa itsekin ollut sodassa mukana, vaikka en olisi ollut sellaiseen velkapää. Ja olinpa yhtenä edustajana mukana nykyisen kuninkaan vaalia vahvistamassa. Kuningas sitä tuskin muistanee tai tokkopa lienee tietänytkään, mutta jos sen hänelle suoraan sanon, niin tottapahan uskonee ja osannee antaa arvoa sen mukaan. Mitä kirkkoherra arvelee asiastani?
Tuokion mietittyään kirkkoherra vastasi:
— Mikään ei nähdäkseni estä aikomuksesi luonnistumista. Viime aikoina on kuningas antanut monille perinnöllisiä vapaakirjoja. Mielestäni sinun sopii yrittää. Ellei anna, niin ei otakaan, mieluummin sentään antanee.
— On minulla aikomukseni takana muitakin syitä, vaikka niitä ei sopine sanoa kuninkaalle, isäntä jatkoi. — Vieraat herrat meitä täällä useimmiten käskevät ja komentelevat. Ajattelen, että jos omasta keskuudestamme nousee omia miehiämme käskijäin paikoille, niin sikäli vierasten luku vähenee.
Kirkkoherran ääni kuulosti lämpöisemmältä hänen vastatessaan:
— Ajatuksesi on oikea. Tästä kansasta minäkin olen lähtöisin ja tähän tunnen pohjaltani kuuluvani. Surulla olen usein nähnyt, miten vieraat herrat täällä rehentelevät ja menettelevät oman mielensä mukaan. Kieltämme he eivät osaa, tapojamme eivät taida, olojamme eivät ymmärrä. Laki on kuten se luetaan, kuningas asuu kaukana, ja talonpoika on turvaton. Kirkkommekin johtopaikkoihin on mahtikäskyllä yritetty väliin asettaa vieraita miehiä, mutta kuitenkin hengellinen säätymme jokseenkin kokonaan on onneksemme vielä suomalaista. Suomalaisia pappeja olisi saatava aina vastakin, sillä he tuntevat tämän kansan henkiset tarpeet ja osaavat johtaa sitä oikein. Ja sama on maallisenkin vallan laita. Miksi ei siis voisi omasta keskuudestamme kohota maallisenkin vallan käyttäjäin sääty, joka tuntee kansan tarpeet ja toivomukset ja osaa olla jännittämättä jousta liian kireälle. Olet oikeassa, Kuoreen isäntä, meidän on saatava tänne suomalainen aatelisto.
Kirkkoherra mietiskeli kotvan ja jatkoi sitten puhettaan:
— Omat vaaransa ovat siinäkin asiassa. Sinä, Kuoreen isäntä, olet suomalainen talonpoika ja tunnet olevasi muiden vertaistesi kanssa samaa verta. Ehkäpä tunnet kuuluvasi heihin vielä sittenkin, vaikka tutkimaton kohtalo kohottaisi sinut maan mahtajien joukkoon. Poikasikin, joka tuossa nyt vannehtii katajahaarikkaa, säilyttää epäilemättä muiden yläpuolellekin kohonneena nuoruuden muistot. Hän nai aikanaan naisen lapsuutensa tuttavista — niin, niin, älä tule hämillesi, nuori Jaakkima, vanhalla kirkkoherrallakin on päässään silmät ja hän huomaa yhtä ja toista, vaikka ei ole huomaavinaankaan — niin, Jaakkima ottaa vielä emännän kansan joukosta, mutta mitäpä tehnee vuorostaan hänen poikansa? Knaappina ja sulkapäisenä ritarina hän joutuu ylhäisiin ja vieraisiin seuroihin, joiden puhuma kieli ei ole hänen kieltään eivätkä tavat hänen tapojaan. Ehkäpä hän silloin unohtaa oman sukuperänsä, häpeää isiensä kieltä, jopa suomalaista nimeäänkin. Hän ehkä nai muukalaisen naisen. Hän vieraantuu kansastaan, ja hänestä tulee silloin sortaja muiden ylimielisten sortajien lisäksi. Tätäkin mahdollisuutta ajattelen, sillä niin tiedän usein käyneen muuallakin. Älköön tämä puheeni milloinkaan toteutuko, mutta sanon sen sentään sinulle ja pojallesi siksi, että muistaisitte lähteneenne talonpojan tuvasta silloinkin, kun tulette isoisten joukkoon, jossa maailmallisen turhuuden viettelys on suuri ja sen keinot moninaiset.
Kirkkoherran vakavat sanat tekivät vaikutuksensa ja niitä seurasi pitkä äänettömyys. Väen puolelta kuului vain karstojen raapaisu ja takassa palavien kuusipölkkyjen pauke.
Kirkkoherra lopetti äänettömyyden:
— Ilta joutuu, kotiin on jouduttava minunkin ja teidän makuulle. Pistäydy pappilassa, milloin sinulle sopii, Kuoreen isäntä, niin autan sinua anomuksesi teossa, sillä kirjamiestä siinä tarvitaan. Jää kaikkivaltiaan huomaan, sinä ja sinun huoneesi.
Lumi narskahteli kirkkoherran astellessa kotiaan kohden. Kuu valoi kylmän hohteensa vainioiden paksulle hangelle, järven selälle ja lumiseen metsään. Harjun takaa kuului koiran haukunta, johon vieläkin kauempaa vastasi toinen. Joistakin taloista tuikki vielä valo, mutta useimmissa nukuttiin jo.
Vanha kirkkoherra pysähtyi katsomaan tähtitaivaan ihmeitä, mutta hänen ajatuksensa kiersivät vielä äskeisissä puheissa.
— Moni ei ajattele näitä suomalaisia ajatuksia, ja monelle ne ovat kokonaan käsittämättömiä, mutta salli, Herra, minun niitä ajatella, sillä tunnen tämän kauniin maan omaksi maakseni ja tämän ikeen alla huokaavan kansan omaksi kansakseni...
Kuoreen isäntä laskeutui jo levolle. Hänenkin ajatuksissaan kiertelivät puhutut asiat. Ja niin oli emännänkin laita. Uni ei tahtonut kotvaan tavata häntäkään. Vihdoin hän virkkoikin:
— Ajattelen tässä tuotakin Kirveen emäntää, se kun näet on tullut jo niin mahtavaksi, että tuskin enää meitä muita tunteekaan. Sametissa vain juhlina kahisee ja kutsuttaa itseään armoksi. Hyi sentään sitäkin ylpeyttä!
Isäntä ei vastannut mitään, mutta emäntä jatkoi:
— Jos onnistut aikomuksessasi, niin ylpeilköön sitten, jos on vielä varaa ylpeillä. Olkoon silloin nostamatta nokkaansa, sillä silloin mekin olemme yhtä hyviä, koskapa kuulumme aatelissäätyyn.
Tuokion kuluttua hän taas jatkoi:
— Jos maassa on oikeutta, niin antavat varmasti sinulle aateliskirjan. Huonommillekin on annettu. Ja hyvä se on lapsienkin vuoksi, tasoittaapahan osaltaan heidänkin tietään.
Emäntä käännähti kuulemaan, olisiko isännällä tähän mitään lisättävää, mutta ei saanut tulevan aatelissuvun kantaisältä muuta vastausta kuin tasaisen kuorsauksen.
HANSALAIVOJEN SAKSAT
Suomen keskiajan kauppaa käytiin enimmäkseen hansakaupunkien kanssa — saksa merkitsikin kauppiasta. Tallinnan, Lyypekin ja Danzigin kanssa oltiin enimmän tekemisissä, Stettin, Rostock, Riika ja Hampuri olivat toisella sijalla. Turkikset, kalat, voi, sianliha, kaura, vuodat, hylkeenrasva, nahkatakit, harkkorauta ja hevoset olivat tärkeimpiä vientitavaroita. Tuontitavaroista oli suola huomattavin, jotapaitsi tuotiin metallisia työ- ja talouskaluja, aseita ja rauta-asuja, köysiä, olutta ja viinejä, hedelmiä ja mausteita, myöhemmin salpietaria. Villakankaita ostettiin huomattavasti, osin myöskin samettia, silkkiä ja koristeita. Vaihdon vilkkautta osoittaa sekin, että vv. 1474—76 Danzigiin saapui Suomesta 135 laivaa. Monenlaiset ja usein vaihtuvat rahayksiköt vaikeuttivat kauppaa. Avaruusmittoja olivat vanhimpien suomalaisten vakan ja karpion lisäksi lästi, tynnyri, pänni, nelikko ja tuoppi, painomittoja naula, leiviskä ja kippunta, pituusmittoja kyynärä, syli, tanko ja penikulma, kappalemittoja kiihtelys, toltti ja tihunti. Rahayksikkönä oli markka, mutta sen vaihtelevaisuuden vuoksi määrättiin hopean arvo punnitsemalla.
Kevät tuli ja meren ulapat aukenivat laivojen kuljettaviksi.
— Saksat saapuvat pian, arvelivat rannikon ja sisämaankin miehet. — Eskilin päivän kevätmarkkinoille ne ovat tulleet ennenkin.
Miehet alkoivat varustautua kauppamatkalle, ne nimittäin, joilla oli myytävää ja samalla ostettavaa.
Hakojärven kyläläiset olivat ennen käyneet miehissä kaupoilla, myymässä kukin omaansa ja ostamassa tarvittavaansa. Nyt asia kääntyi toiseksi. Laitisen Matti sen käänsi esittelemällä kyläläisille, että myykööt hänelle nahkansa, tervansa ja muun kauppatavaransa, niin välttyvät pitkältä ja aikaa kuluttavalta matkalta. Lisäksi hän lupasi ostaa saksoilta ja toimittaa itsekullekin kaiken, mitä vain haluttaisiin. Vaivojen palkaksi hän vaati kymmenennen osan myydyn tai ostetun tavaran hinnasta.
Kyläläiset miettivät tarjousta, arvioivat sen edun ja vahingon ja tekivät päätöksensä. Toiset suostuivat luovuttamaan asiansa Matin hoidettaviksi, mutta toiset päättivät lähteä itse. Niin oli tehty ennenkin, ja itseensä kukin luottaa enimmän.
Laitisen Matin täyteen lastattu vene viilletteli monien muiden mukana myötävirtaa rannikolle, tuttuun kauppapaikkaan. Paljon kansaa sinne kertyikin, tuli maamiehiä, kalastajia, porvareita ja rälssimiehiä. Ja nähtiinpä siellä hengenmiehiäkin sekä ylhäisiä aatelisherroja komeine seurueineen. Hekin tarvitsivat ulkomaan tavaraa koristaakseen niillä naisiaan, kartanoltaan ja linnojaan, ja itselleenkin he saattoivat katsella uutta sotisopaa tai viimeisen muodin aseita. Monet saapuivat noutamaan jo edellisenä vuonna tilaamiaan tavaroita. Ja jotkut ratsastivat markkinoilla vain huvikseen tai tapaamaan etäisempiä sukulaisia ja tuttuja.
Saksojen laivat myöhästyivät pari päivää kovan vastatuulen takia, mutta se ei haitannut, sillä aikaa riitti. Kenelläkään ei ollut siitä puutetta.
Sitten jo ensimmäinen laiva ilmaantuikin näkyviin. Se tunnettiin lyypekkiläiseksi, vanhaksi tutuksi. Sen vanavedessä purjehti Rostockin laiva. Sitten saapui jo danzigilainen ja tallinnalainenkin. Laivat purjehtivat meren yli hyvässä sovussa, vaikka kateuden henki pyrkikin niitä erottamaan, sillä yksin kulkeminen ei ollut turvallista. Kuka tahansa vahvempi merenkulkija saattoi kaapata yksinäisen aluksen kalleine tavaroineen saaliikseen.
Hansalaivat näyttivät sangen lystikkäiltä. Niiden matala keula painui aallokossa melkein veden tasalle, mutta perä keikkui aina ylhäällä. Se olikin kahta vertaa keulapuolta korkeampi. Hitaasti ja kömpelösti ne purjehtivat, mutta toimittivat sentään hyvin asiansa. Ja niihin mahtui paljon tavaraa.
Laivojen väkeä tervehdittiin tuttavallisilla huudoilla, ja niistä vastattiin yhtä iloisesti. Purjeiden kokoaminen ja laivojen kiinnittäminen rantaan vei runsaan aikansa, mutta sitten päästiinkin jo asioihin käsiksi. Rannalla seisojat nousivat laivojen kannelle, isot herrat, vanhimmat tutut ja suurimmat kauppamiehet tietysti ensimmäisinä, ja muut sikäli perässä.
Saksat avasivat tynnyrin tapin ja tarjosivat parhaille ystävilleen haarikallisen kehuttua oluttaan, joka juotiin suuressa peräkajuutassa antajan ja saajan terveydeksi. Kyseltiin kuulumiset ja toivotettiin hyviä kauppoja. Pääsaksojen apulaiset ja merimiehet levittelivät sillävälin kannelle tavaroita kaiken kansan nähtäväksi ja ostettavaksi. Toimelias saksa ei hukannut aikaa turhaan.
Kaupanteko olikin pian käynnissä ja jatkui monena päivänä. Vaihtamalla sitä enimmäkseen käytiin, mutta Ruotsin, Suomen, Hansakaupunkien ja muiden valtojen rahatkin siirtyivät usein vyössä riippuvista rahalaukuista toisiin.
Laitisen Matti tunsi hyvin rostockilaisen saksan Simon Wulffertin, Simo Vulvertiksi kutsutun. Hänelle Matti oli ennenkin myynyt myytävänsä ja häneltä ostanut ostettavansa, ja niin hän teki nytkin. Simon Wulffert solkkasi ymmärrettävää suomea, joten siinäkin suhteessa tultiin hyvin toimeen.
— Runsaastipa sinulla nyt olikin tavaraa, saksa virkkoi Matille kauppojen tultua tehdyksi. — Paljon enemmän oli kuin ennen. Ja hyvinpä ostitkin.
— Olipahan niinkin, Matti vastasi. — Otin myytäväkseni muidenkin tavaroita ja ostin sinulta monen miehen tarpeet. Ajattelen vastedeskin tehdä samoin.
— Vai ajattelet, Vulvertti virkkoi ja tiiraili hieman likinäköisillä silmillään. — Taidatpa ruvetakin kauppamieheksi.
— Vaikka ei ihan siksikään, mutta elatuksen apua kauppakin antaa, jos hyvin luonnistaa.
— Antaapa niinkin. Kaipa tuot vastakin tavarasi minulle? Saman maksan niistä, minkä muutkin, enemmänkin annan ja halvemmalla myyn sinulle, vanhalle kauppatutulle. Mennäänpä istumaan iltaa tuonne kajuuttaan, Matti.
Simon Wulffert tiesi tehneensä hyvät kaupat, ja siksipä hän tarjosikin Matille oikein Espanjan viiniä, jota kallista ainetta juotettiin vain isoille herroille. Matti kääntyi perin iloiselle päälle ja vannoi aina myyvänsä tavaransa Vulvertille, joka puolestaan sanoi Mattia ikuiseksi ystäväkseen ja tiedusteli Matin kotipuolen oloja. Matti yltyi kertomaan vesistä, maista ja metsistä ja arveli, ettei Vulvertin laivan masto ollut kuin joutava tikku oikean Hakojärven mastopuun rinnalla.
Wulffert tarttui sanaan kiinni. Ja sitten sovittiin, että Matti kuljettaisi Hakojärveltä kaksi mastopuuta Wulffertin nähtäviksi syysmarkkinoille, jolloin hän saapuisi uudelleen. Jos puut osoittautuisivat hyviksi, paremmiksi kuin Saksanmaan mastopuut, niin Wulffert ostaisi niitä vuosittain isomman määrän.
— Mutta muistakin, ettet puhu asiasta kenellekään halaistua sanaa, hän varoitteli vielä erottaessa. — Tiedossasi on hyvä kauppa, ja se on pidettävä salassa.
Matti uitti syysmarkkinoille kaikkien kummaksi kaksi juhlallista mastopuuta. Wulffert havaitsi ne hyviksi ja kotvan tingittyään sitoutui ostamaan sata samanlaista puuta, mutta vaati, että Matin oli kuljetettava ne maitse, kuivina ja kolottuina, rannikolle seuraavaksi kevääksi. Ja kaupanpäälliseksi hänen olisi autettava niitä laivaan lastattaessa. Matti suostui kauppaan.
Hansakauppa jatkui ja laajeni laajenemistaan. Se yhdisti Suomen suureen maailmaan, saattoi tänne tavaroita, joita kotona ei ollut, ja välitti Suomen miesten myytävät etäisillekin maille. Ja saksojen laivat kuljettivat vieraille maille niitä harvoja, joilla oli halua ja varaa matkustaa asiassa tai toisessa muukalaisten kotimaihin.
Matti Laitinen oli ensimmäinen, joka sattumoisin joutui toimittamaan vieraille maille suomalaista puutavaraa.
KISÄLLIKSI JA MESTARIKSI
Työnjako oli keskiaikana tarkasti rajoitettu. Kunkin käsityöläisen täytyi pysyä omalla alallaan. Kaupunginhallitus määräsi liikatuotannon estämiseksi, kunkin ammatin harjoittajan luvun. Vapaata kilpailua ei sallittu. Ammattikunnat estivät sen, mutta pitivät samalla silmällä valmisteiden laadun kunnollisuuttakin. Kullakin ammattikunnalla oli tarkat sääntönsä ja omat kokoontumispaikkansa. Itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi pääsy oli monimutkainen ja pitkällinen asia. Suomen keskiajan asiakirjoissa mainitaan salvosmiesten, puuseppien, tynnyrintekijäin, maalarien, lasimestarien, muurarien, seppien, kahiseppien, kultaseppien, maljantekijöiden, kannunvalajien, padanvalajien, kellonvalajien, nahkurien, turkkurien, suutarien, satulaseppien, vyöntekijäin, karstantekijäin, veranleikkaajain, räätälien, köydenpunojain ja leipurien ammatit.
— Lähde siis matkalle. Ainakin kolme vuotta sinun on kierrettävä maailmaa, katseltava ympärillesi, nähtävä ja opittava. Tiesi saattaa johtaa vieraillekin maille, mutta sehän on vain eduksi. Paina visusti mieleesi kaikki sielläkin näkemäsi ja tuo vieraiden taito mukanasi. Sielläkin elät, kuten kotimaassasi, vaellat jalkaisin, yövyt ammattisi mestareiden luokse ja maalaispappiloiden tupiin, saat kaikkialta jokapäiväisen ruoan ja jonkin lantin matkarahoiksesikin, ja työskentelet eri paikoissa sikäli, mikäli näet hyväksi. Matkallasi sinun ei sovi pitää yhteyttä omaistesi kanssa. Aikanasi käännyt astelemaan tätä kotiseutuasi kohden ja palaat, kuten sanoin, aikaisintaan kolmen vaellusvuoden kuluttua. — Tietänet vanhan ja hyvän tavan vaatimukset ja siispä kustannatkin tänne kokoontuneille mestareille illan juomat. Satulaseppien ammattikunnan oltermanni, mestari Henrikki Eskonpoika piti tämän puheen ammattikuntansa kokouksessa Kullatun Kukon krouvissa ja kohdisti sanansa kisällin arvoon tänään korotetulle Pietari Eenokinpojalle.
Pietari Eenokinpoika oli siis päättänyt pitkät oppipojan vuotensa ja suorittanut ankarasti arvostellun, mutta päteväksi havaitun kisällinäytteensä. Hän oli tehnyt kypsyytensä todisteeksi moitteettoman, jopa loistavankin, monenlaisilla nahkaan painetuilla kuvilla, hopeaupotuksilla ja silkkihetaleilla koristetun satulan, jolla isonkin mahtajan sopi ratsastaa juhlallisissa tilaisuuksissa. Nyt hänen piti suoriutua kisällimatkalleen ja elää mestariksi pääsyn toivossa. Hän tarjosikin mielellään asiaankuuluvat oluet, vaikka parin vuoden säästöt siihen sulivatkin. Mutta mitäpä hän, naimaton ja huoleton nuori mies, niillä tekikään, sillä vaeltava kisälli oli kuin taivaan lintu, jolle päivän leipä herui jostakin. Jos ei herunut, niin sopii kiristää suolivyötä. Mestarit viettivät siis hänen kustannuksellaan pitkän ja iloisen illan ja melkeinpä yönkin, nauttivat olostaan ja elämästään ja Kullatun Kukon hyvästä oluesta sekä toivottivat kisällille kaikkea hyvää.
Pietari Eenokinpoika ei lähtenyt matkalle vielä seuraavana päivänä, sillä silloin hän tarjosi oluet kisälleille, joka velvollisuus piti myöskin toimittaa aikanaan. Mutta varhain seuraavana aamuna hän heitti olalleen kisällin nahkalaukun ja lähti.
Neljään vuoteen hänestä ei kuultu mitään. Arvaamatta hän sitten ilmestyi mestari Olavi Juhonpojan verstaaseen, heitti sangen kuluneen laukkunsa nurkkaan ja tiedusteli työtä samasta paikasta, jossa oli käynyt opinkin.
— Tervetulemastasi ja onhan työtä, kun huoveille on tilattu neljäkymmentä uutta satulaa. Taisitpa tehdäkin pitkän kierroksen?
— Tuli tehdyksi. Kaikki Suomen kaupungit kävin. Olin työssä muutaman kuukauden kussakin paikassa. Kierrättelin sitten Ruotsiin ja painelin Tukholmaan. Myöhemmin kävin Tanskat ja Saksat ja jouduin lopuksi Tallinnaan. Sieltä saavuin laivalla Turkuun ja jalkapatikassa kotiin. Tuli nähdyksi ja koetuksi yhtä jos toistakin, mutta niiden ja monien kommelluksienkin kertominen vaatii oman aikansa. — Niinpä vaatii. Lepäilehän nyt parisen päivää ja käy tutuissasi. Kovin sinua onkin täällä odotettu, etenkin näyttää eräs sinua kaivanneen, mestari puheli silmää iskien.
Illemmalla se eräs löytyikin, mutta kohtauksen todistajana ei ollut muita kuin tummeneva taivas ja metsän puut ja kivet, ja ne osasivat säilyttää salaisuuksia.
Pietari Eenokinpoika ryhtyi työhön. Aikanaan hän nai sen erään, ja hänen matalaan majaansa ilmaantui lapsi kunakin kuluvana vuonna. Ja paljon niitä kertyi, sekä vuosia että lapsia. Toimeentulo oli niukkaa, mutta Pietari lohdutteli itseään ja omiaan sillä, että kunhan pääsee mestariksi, niin siunautuu pöydällekin leveämpi leipä.
Kauan hän sai kuitenkin odotella vuoroaan. Ajat muuttuivat ankeiksi, työ väheni ja uusia mestarinoikeuksia ei myönnetty. Vuosikymmenen kuluttua ajat taas paranivat, sattuipa muuan mestarikin kuolemaan. Pietari pyrki hänen tilalleen. Satulaseppien ammattikunta tunnusti hänet ahkeraksi ja eteväksi kisälliksi sekä muutenkin kunnialliseksi mieheksi ja antoi puoltolauseensa sen jälkeen, kun pyrkijä oli suorittanut mestarikokeensa, asettanut varallisuutensa takuun ja kustantanut tarkastusmiehille tynnyrillisen hyvää olutta sekä pitänyt sääntöjen määräämät pidot. Tuttavat ja ystävätkin tekivät parhaansa, ja niin korkea raati ja porvariston kokous antoi kuin antoikin kisälli Pietari Eenokinpojalle satulamaakarimestarin ja porvarin oikeudet. Silloin täytyi pitää taas uudet pidot ja suorittaa runsaat maksut saaduista oikeuksista. Ja siitä sitten vähitellen siunautui leveämpi leipäkin, mutta samalla yhä lisääntyi sen syöjienkin luku.
PORMESTARIN SAIRAUS
Asiakirjat eivät mainitse Suomessa työskennelleistä lääkäreistä. Arvattavasti sellaisiakin, ulkomailta saapuneita, on täällä ollut, vaikka tultiinkin toimeen omilla parannuskeinoilla: hieronnalla, kuppauksella, loitsuilla, tervalla ja parantaviksi huomatuilla yrteillä. Keskiajan lääketaito olikin merkityksetön, sillä se rajoittui suoneniskuun, tähtien selityksiin ja joihinkin eriskummaisiin, noituudella höystettyihin lääkkeisiin. 1400-luvun puolivälissä Suomeen ilmestyi uusi lääkeaine: viina. Arabialaisten keksimä viinan viljasta valmistamisentaito saapui Etelä-Eurooppaan 1200-luvulla. Viinaa ylistettiin ihmeelliseksi lääkkeeksi ja sitä käytettiin myöskin ruudin valmistuksessa, joten se alkuun päästyään levisi nopeasti. Sitä jaettiin sotamiehille suojaksi ruttoa vastaan ja saarnoissa sekä kuninkaallisissa ohjeissakin kansaa neuvottiin käyttämään sitä runsaasti, jolloin siitä kehittyi nautintoaine.
Mestari Taneli Harvainen, Rauman pormestari, oli kovasti sairaana. Tauti tavoitti hänet äkkiä Suuren Herttuan kannella, jossa hän syyskylmällä käyskenteli sekä virkansa puolesta että omissakin asioissaan ennen laivan lähtöä. Ja kovasti se iskikin, keikautti jo samana päivänä vuoteeseen terveeksi tiedetyn miehen. Ja pahinta oli, ettei taudin syytä jaksettu ymmärtää, eikä se ottanut parantuakseenkaan, vaikka pormestarille juotettiin kuumat oluet ja kiehautetut sianveret ja muut, ja vaikka häntä saunassa hierottiin tervaan sotketuilla suoloilla ja lisäksi kupattiin. Eikä auttanut sekään, vaikka pormestarin emäntä salavihkaa haetutti Mönninmäen tietäjänkin ja luetutti hänellä monen räähkän lähtösanat.
— Taitaa olla kuolemaksi, pormestari arveli maatessaan ja vaivalloisesti hengittäessään. — Niin lienee sallittu. Emäntä ei vastannut mitään, vaan tyytyi katselemaan jo luuksi ja nahkaksi laihtunutta, köhisevää ja tuskissaan kääntelehtivää miestään. Milläpä hän olisi voinutkaan lohduttaa, kun kaikki keinot oli jo käytetty ja kaikkiin avunantajiin turvattu.
— Paljon minulla olisi vielä täällä tekemistä, pormestari jatkoi. — Kullatun kynttiläkruunun lahjoittaisin kirkkoon, jos paranisin.
— Saattaisi sinne kustantaa vielä kruununkin, vaikka kynttilänpitimet tulit viikko sitten jo luvanneeksi, emäntä vastasi. — Esirukouksia sielläkin puolestasi lukevat.
— Sano papistolle, että kustannan kruunun, ja lukekoot siis sikäli enemmän. Jos paranen, niin teen lisäksi pyhiinvaelluksen Nousiaisiin ja Hattulaankin. Sen lupaan.
Pormestarin tauti ei ottanut näistäkään lupauksista eikä kaksinkertaisista esirukouksista parantuakseen. Hän päinvastoin tuntui yhä huononevan.
Mutta sitten alettiin puhella kummia. Turkuun oli jostakin saapunut ihmeellinen oppinut, joka taisi parantaa pahatkin sairaudet ja tiesi niistä ja niiden syistä enemmän kuin muut ihmiset. Lääkäriksi häntä sanottiin ja nimeltään kuului olevan tohtori Ericus Ragvaldi.
— Ehkäpä se osaisi auttaa, jos sen haettaisi tänne, emäntä arveli. — Vaikka kalliiksihan se tulee, kun kuuluu ottavan avustaan runsaan maksun.
— Haeta sittenkin.
Muutamien päivien kuluttua tohtori Ericus Ragvaldi saapuikin. Arvonsa tuntevana hän esiintyi, yllään sinipunerva viitta ja naamallaan isosankaiset lasit. Hänellä oli kisällinsä mukanaan, joka myöskin pyrki esiintymään mestarinsa tavoin, vaikka hänet tunnettiinkin Turun parturiksi.
Emäntä ryhtyi selittämään sairaan vaivoja.
— Sydänalaa siltä pakottaa, röyhtäyttää ja oksennuttaa ja kylmän hien ajaa pinnalle. Ja tuollaiseksi on laihtunut, pulska mies —.
— Tiedän, tiedän, keskeytti tohtori, korjasi lasejaan, silmäili kattoon ja jatkoi: — Kunkin ihmisen kohtalo luetaan tähdistä. Tämä tauti alkoi onnettomalla hetkellä, Kauriin ryhmän ja Krapujen hännän ollessa lähetysten sekä täyden kuun niihin vaikuttaessa. Ne imivät hänen elämännestettään, mutta imeminen lakkaa Merkuriuksen niitä uhatessa. Emäntä katseli tietorikasta tohtoria syvällä kunnioituksella, mutta sairas näytti epäuskoiselta. Tohtori jatkoi:
— Kun asiat ovat tällä tolalla, niin lääketiede vaatii laskemaan sairaasta myrtyneen veren ja sen mukana pahan.
Tohtori viittasi apulaiselleen, ja tämä iski suonta sekä vuodatti pormestarin vähistä veristä vielä puolet messinkilautaselleen.
Emäntä katseli toimitusta hieman epäröiden ja uskalsi sanoa:
— Suonta on isketty jo ennenkin eikä se ole auttanut.
— Se on tehty taitamattomasti ja tähtien ollessa epäsuotuisessa asennossa, tohtori vastasi.
— Eikö hänelle sitten muuta tehdäkään?
— Mjaa, voitte juottaa hänelle vuohenvirtsaa, johon on sekoitettu äskensyntyneen vasikan lantaa sekä hyppysellinen pippuria. Se on tarkoin sekoitettava auringonpaisteessa kuivatulla sammakonkoivella, jonka sitäpaitsi annetaan olla kolme yötä kuun vaikutuksen alaisena. Muistakaa, sammakonkoivella.
Pormestari ei parantunut, vaikka hänelle juotettiin juottamasta päästyäkin oppineen tohtorin määräämiä lääkkeitä ja muistettiin sekoittaa ne auringossa kuivatulla ja kuun vaikuttamalla sammakonkoivella. Hän näytti tulevan yhä heikommaksi, mutta piteli sitkeähenkisenä miehenä elämästä kiinni ja pääsi kaikkien ihmeeksi talven yli kevääseen ja kesään.
Juhannuksen tienoissa Suuri Herttua saapui ulkomailta ja sen päällikkö tuli tervehtimään pormestaria, vanhaa ystäväänsä ja kauppatuttuaan. Aikansa asioita juteltuaan ja sairasta katseltuaan hän puheli:
— Ulkomailla kuulin puhuttavan ihmeellisestä aineesta, joka suojelee tervettä taudilta ja parantaa sairaan. Aqua vitae, elämän vesi, sillä on nimenä, vaikka oppineet kuuluvat mainitsevan sitä myöskin nimellä Spiritus frumenti eli viljan henki. Papit saarnaavat sen hyvyyttä ja kehoittavat kaikkia sitä nauttimaan. Hankin sitä Kööpenhaminasta pullollisen, ja minut se on pitänyt terveenä. Ehkäpä parantaisi sinutkin.
Suuren Herttuan päällikkö haki pullonsa ja antoi sairaalle lääkettään aika kulauksen. Pormestari alkoi kohtapuoleen puhella harvinaisen vilkkaasti, ja vähäinen puna kohosi hänen kuoppaisille poskilleenkin. Silmätkin näyttivät kirkastuvan. Emäntä katseli häntä mielissään ja sopotti lääkitsijälle: — Kun se noin nopeasti auttaa, niin anna sille hyvän hyvyyttäsi vielä toinenkin kulaus.
Pormestari sai toisen kulauksen ja aikanaan kolmannenkin. Hän lasketteli jo leikkipuheitakin, mutta nukahti sitten kesken juttujaan.
Ihmelääkettä sisältävä pullo jäi taloon, ja pormestari sai siitä kulauksia sikäli kuin elämän vettä riitti. Kaikkien ihmeeksi hän parani jaloilleen kykeneväksi, vaikka hänestä ei enää tullutkaan entistä miestä. Ja hän oli valmis kertomaan kaikille, miten merkillistä ja tehokasta ainetta uusi vesi oli ja miten se oli parantanut hänetkin muutamissa viikoissa.
Oli miten oli ja paranipa hän uuden aineen voimasta tai muista syistä, niin yksi asia arvattiin myöhemmin todeksi, nimittäin se, että Rauman pormestari piti Suomen ensimmäisen viinahumalan.
NEITSYT MARJATAN SYNTI
Luostarit liittyivät läheisesti katoliseen kirkkoon. Suomen ensimmäinen luostari oli Turun 1200-luvun loppupuolella perustettu dominikaanien pyhän Olavin luostari. Seuraava oli Viipurin dominikaaniluostari, jonka perustamisvuotta ei tunneta. Viipurin fransiskaaniluostari mainitaan ensikerran v. 1403, Rauman fransiskaaniluostari 1449. Kolmas sijaitsi Ahvenanmaalla. Nämä mustien ja harmaiden saarnaveljien, kerjäläismunkistojen, tyyssijat olivat Suomen ainoat miesluostarit, vaikka Naantalin pyhän Birgitan naisluostarissa olikin jumalanpalveluksia varten munkkikonventtikin. Miesluostarit näyttävät yleensä olleen varattomia, mutta v. 1430 perustettu Naantalin naisluostari sai runsaasti lahjoituksia ja toimi kukoistavana laitoksena, omisti lukemattomia maatiloja kaikkialla Suomessa ja sen sisarluetteloissa esiintyvät lähes kaikki Suomen aatelissuvut.
Neitsyt Marjatta oli korea katsella. Hän keikkui iloisena ja suruttomana, varreltaan hoikkana ja kasvoiltaan kauniina kotona ja kylässä, arkitoimissa ja ilonpidossa. Loistavat sinisilmät lumosivat monen niihin liian syvälle katsoneen. Ilakoivaa hymyään hymyilevä suu kietoi pauloihinsa monen nuorukaisen ja varttuneen miehenkin. Siispä ei ollut ihme, että Hepolan rälssiin mentiin mielellään vieraisiin, mentiin kutsuttuina ja usein kutsumattakin. Varakkaan talon ruoat ja juomat olivat hyvät ja houkuttelivat vieraita läheltä ja kaukaa, mutta parhaimpana vetovoimana oli kuitenkin talon tytär, kaunis Marjatta. Vieraiden joukossa oli runsaasti nuoria miehiä, monen arvoisia ja monen säätyisiäkin. Kosijoitakin kävi talossa kaikilta ilmansuunnilta. Eikäpä myöskään ollut kumma, vaikka monet kilpaveikot paljastivatkin löysästi tupessaan olevan miekkansa ja kamppailivat kauniin Marjatan tähden monet kiivaat kaksinkamppailut, väliin syystä, useasti syyttäkin. Mutta Marjatta vain hymyili ihailijainsa selvitessä tuimasta leikistä pian paranevilla vammoilla ja säälitteli silloin, kun kylmä rauta lävisti taitamattoman nuorukaisen.
Marjatta täytti kaksikymmentä vuottaan, mutta hänen sydämensä oli vapaa ja maineensa puhdas.
— Odottaa, ketä odottanee, sanoivat ihmiset.
Mutta Marjatta ei odottanut ketään. Hän nautti vain nuoruudestaan ja vapaudestaan ja iloitsi iloisten joukossa.
Pidettiinpä sitten kerran Repolassa pitkät pidot, joihin kutsuttiin vieraita omasta pitäjästä, lähipitäjistä ja kaupungista, sukulaisia, tuttuja ja muitakin, kunhan vain olivat tarpeeksi arvollisia kutsuttaviksi, aatelisia tai hengenmiehiä säädyltään tai äveriäimpiä porvareita. Kutsutut saapuivat loistavimmissa hepeneissään ja lukuisat seurueet saattonaan. Monet toivat mukanaan omia vieraitaankin.
Hyvä tapa vaati ensin syöttämään vieraat. Kunnollisesti, talon arvon mukaisesti heidät syötettiinkin, vaikka emäntä pyytelikin anteeksi tarjottaviensa vaatimattomuutta. Kylläisiksi vieraat sentään tulivat, sillä emännän vaatimattomiin ruokiin kuului vain parikymmentä lajia lämpimiä ruokia. Kylmien määrää ei kukaan laskenut. Vieraat noukkivatkin mielihyvin isoissa vadeissa uiskentelevia lihoja, lusikoivat liemen lihojen rakoon, ja tarrautuivat kilvan paisteihin, joita kannettiin pöytään kokonaisina käristetyistä porsaista ja lampaista alkaen aina metsän lintuihin ja veden antimiin saakka. Sitten he pyyhkivät sormensa yhteiseen pöytäliinaan, sillä näppien nuolemalla puhdistaminen ei ollut enää muodissa, ja ryyppäsivät palan painimeksi kotona pantua, kuohuvaa ja vahvaa olutta. Lujasti syötyään he jaksoivat seurustella keskenään ja kuluttaa aikaansa juomien, tanssin ja erilaisten leikkienkin avulla ja soittoniekkojen pannessa parastaan siihen saakka, kunnes syötiin toinen ateria.
Vieraiden halpa-arvoisemmille seuralaisille, huoveille ja palvelijoille, oli laitettu syönnin ja ilonpidon paikka tasaiselle nurmikolle. Siellä paistettiin vartailla ison härän kokonainen ruho, keitintuvasta kannettiin sinne muuta ruokaa, ja vyörytettiinpä sinne pari oluttynnyriäkin. Sielläkin elettiin iloista elämää. Neitsyt Marjattakin käyskenteli katsomaan väen ilonpitoa ja kirkkaina palavien tulien leiskavaa leikkiä. Hän ei kuitenkaan tullut yksin, vaan hänen sivullaan kulki puvultaan ja olemukseltaankin komea, vieras mies, äsken Ruotsinmaalta saapunut ritari, joka heti saavuttuaan oli iskenyt naisellista kauneutta ihailevan katseensa Marjattaan ja sitten seurannut häntä lähtemättömänä varjona. Ja Marjatasta ei varjo tuntunut ikävältä, sillä vieras ritari osasi käyttäytyä sulavasti ja kohteliaasti, taisi kumarrella ja imarrella; niin, hän oli tosiaankin toista maata kuin harvasanaiset ja kömpelöt oman maan miehet, jotka hyväilivät naistakin kuin karhu penikkaansa ja istua jurottivat mieluummin äänettöminä kuin ylistivät kauniin naisen moninaisia suloja.
Marjatta ja ritari kiertelivät kauan nuotioiden valopiirin rajoilla, siellä, missä liekkien loimu ja pohjolan hauraan kesäyön salaperäinen hämy taistelivat vallasta. Väliin he katselivat eteensä äänettöminä, väliin puhelivat, mutta se kävi perin kankeasti ja vaikeasti, sillä ritari osasi vain ruotsinkieltä, jota neitsyt osittain ymmärsi, mutta jota hän ei taitanut kunnolla, eipä edes välttävästikään puhua, sillä hänen kotinsa oli suomalainen ja kielensä suomenkieli. Mutta sanojapa siinä ei tarvittukaan. Rakkaus syttyy sanoittakin ja tänä yönä se otti valtoihinsa Marjatankin, tuli äkkiä ja odottamatta, mutta sitä kiihkeämpänä.
Ja siitä se kehittyi edelleen. Vieras ritari kävi usein Repolassa, ja usein nuoret tapasivat toisensa muuallakin.
Mutta syksyn ja sikäli talvenkin tullessa Marjatta kävi kumman hiljaiseksi. Puna hävisi poskipäiltä ja silmien loiste väheni. Hän ei keikkunut enää ylimpänä, vaan oli äänetön ja umpimielinen. Turhaan äiti ja isä tiedustelivat muutoksen syytä.
— Ruotsin ritari taisi viedä sinulta mielesi rauhan, tytöntypykkäni, Hepolan isäntä tuumiskeli ja sanoi sen Marjatallekin. — Jos asia on sillä tolalla, kuten monista merkeistä päättelen, niin se ei toki ole hullummin. Mikäli ritarin aikomukset ovat vakaat, niin en minä rakenna esteitä tiellenne, eikä sitä tee äitisikään. Voinhan sinulle mainita, että olen salavihkaa kuulostellut ritarin oloja, ja hyviä tietoja olen saanutkin. Hänellä on Ruotsissa laajat tilukset, joten toimeentulonsa on hyvä, jopa hän on rikaskin, ja kaikesta päättäen hänen uransa on vasta alussaan. Hän saattaa pian kohota valtakunnan mahtimiesten joukkoon, sillä hän on Ruotsin vanhimpien aatelissukujen jälkeläisiä. Kuningas kuuluu olevan hänelle perin suopea. Siksipä kuningas hänet tänne lähettikin tärkeille asioille nuoruudesta huolimatta.
Marjatta ei vastannut, vaan pujahti ulos ovesta.
Myöhemmin äiti johdatti puheen samaan asiaan ja ihmetteli, ettei ritaria nähty pariin viikkoon.
— Ruotsiin kuului lähteneen ja pian palannee, isä vastasi.
— Ei palaja milloinkaan, Marjatta nyyhkytti ja lähti huoneesta itku kurkussa.
— Pahaa aavistelen ja olen jo kauan aavistellut, sanoi äiti.
— Luuletko tosiaankin? Kutsutaanpa tyttö tänne.
Marjattaa ei löydetty. Hän oli siepannut turkin hartioilleen ja lähtenyt. Häntä huudettiin turhaan. Eikäpähän huuto kantanutkaan Marjatan korviin, sillä hän polvistui parhaillaan kirkossa rippituolin ääressä. Ja samainen pieni aukko, jonka kautta niin moninaiset rikokset ja synnit olivat kulkeutuneet rippituolissa kuuntelevan papin korvaan, sama aukko välitti nytkin Marjatan itkunsekaisen ja usein katkeilevan tunnustuksen. Salaripissä hän huojensi mielensä suurta surua.
— Lapsirukka, raskaasti olet erehtynyt, vastasi hänelle papin ääni. — Toiveesi ovat pettäneet, mutta ethän saattanut tietää ritarin olleen toiseen jo sidotun katkeamattomilla siteillä. Tunnoton mies petti sinut kauniilla sanoilla ja väärillä lupauksilla, mutta sittenkään ei sinun sovi vaipua epätoivoon eikä ajatella päiviesi päättämistä. Jumala, joka antaa elämän, sen myöskin ottaakin, mutta vasta silloin, kun hän kaikkitietävässä viisaudessaan katsoo sen parhaaksi. Hän antaa koettelemukset, mutta hän on myöskin laupias, ja pyhä kirkkomme välittää nöyrästi katuvalle lohdutuksen ja anteeksiannon. Luota siihen, lapseni, ja ole rohkea. Rukoile pyhää Katariinaa, joka sinua suojelee, ja pyydä häntä edeskantamaan rukouksesi lempeälle Jumalan äidille, joka on heikkojen ja nöyrien turva ja joka antaa mielellesi rauhan. Muistan sinut esirukouksissani, sillä olenhan rippi-isäsi jo pienestä pitäen, tunnen elämäsi kulun ja ymmärrän tuskasi syvyyden. Mene nyt kotiasi, lapsikulta, ja tunnusta avonaisesti lankeemuksesi äidillesi ja isällesi. Isäsi on kova ja kiivaskin, mutta pyhä kirkkomme auttaa häntäkin voittamaan vihansa vimman. — Tahdon siirtyä ainiaaksi pois maailman silmistä, Marjatta nyyhkytti. — Lähden luostariin.
Pappi mietti kotvan, mutta sitten hänen äänensä taas kuului:
— Niin, luostari on niitä varten, jotka haluavat paeta maailman turhuutta, sen viettelyksiä ja sen pilkkaakin. Ehkäpä siis ajatuksesi ja halusi omistautua kokonaan Jumalalle on hyvä. Lähde kotiasi rauhassa, lapseni, tahdon auttaa sinua tässäkin asiassa.
Ja niin tapahtui, että kaunis Marjatta seuraavana keväänä kulki Naantalin luostariin, pääsi sinne noviisiksi ja vihittiin koeaikansa päätyttyä huntupäiseksi nunnaksi. Hänestä tuli sisar Ursula. Hänellä ei enää ollut muuta kotia kuin luostari, eikä muita omaisia kuin luostarin sisaret. Neljästi päivässä ja kerran yössä hän vaelsi sisariensa kanssa luostarin suureen kirkkoon, ja väliajat hän vietti yksinäisyydessä kammiossaan, jonka paljaita seiniä koristi vain ristiinnaulitun kuva. Hänen vuoteensa oli kova, kammionsa kylmä ja ruokansa vaatimaton. Nöyryytensä merkiksi hän puhdisti itse kammionsa ja pesi usein kirkonkin lattian. Joskus hän tarttui muuhunkin työhön, nypläsi taidokkaita pitsejä, mutta ne eivät häntä kauan viehättäneet, sillä niille ei luostarissa ollut käyttöä.
Hän saavutti mielensä rauhan. Mutta väliin, kävellessään luostarin puistossa, jossa nurmi vihannoi ja puut suhisivat ja sininen taivas kaartui niiden yllä, hänen katseensa pyrki etäisyyksiin ja rinnasta nousi raskas huokaus. Kauan hän seisoi kuin kivettyneenä, mutta herättyään hän riensi kammioonsa ja oli pitkät ajat polvillaan ristiinnaulitun edessä rukoillen rauhaa ja unohdusta.
Vuodet kuluivat edelleen ja jättivät syvät jälkensä sisar Ursulaankin. Hänestä tuli vanha.
Kerran hän seisoi luostarin portilla jakamassa almuja köyhille. Ohitse ratsasti maallisten herrojen loistava seurue. Äkkiä hän säpsähti ja katseensa kiintyi komeaan, samettipukuiseen ja töyhtöhattuiseen ratsastajaan, joka istui hevosensa selässä etumaisten joukossa naureskellen ja kokkapuheita lasketellen. Sitten sisar Ursula alkoi ankarasti vapista. Ratsastajan ryhti, kasvot, katse, nauru, kaikki ne olivat aivan samanlaisia kuin silläkin ritarilla, joka kerran saapui Hepolaan monta, monta vuotta sitten. Siinä hän nyt oli jälleen nuorena ja ilmielävänä. Entisyys oli noussut haudastaan.
— Poikani — poikani... Sisar Ursula nyyhkytti hiljaa ja hänen päänsä painui alas. Komea ratsastaja katsahti häneen välinpitämättömänä ja kääntyi jälleen kumppaneidensa puoleen. Sisar Ursulan jälleen nostaessa päätään oli ratsastaja jo kaukana, mutta äiti näki perästä ratsastavan palvelijan puvussa poikansa vaakunan. Siinä oli punainen sydän kultaisella pohjalla, mutta vinosti vaakunan poikki kulki kapea juova, äpärän merkki.
Sisar Ursula oli sinä päivänä kauan polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja siinä hän vietti koko seuraavan yönkin. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen huuliltaan tulvi hätääntynyt rukous:
Älä anna vanhojen haavojen enää aueta, vaan suo minulle unohdus ja rauha, sillä kaiken olen uhrannut sinulle, Herra!
RITARIEN ASELEIKKI
Suomessa pidetyistä turnajaisista ei ole säilynyt minkäänlaista kuvausta, eipä edes mainintaakaan, mutta epäilemättä niitä täälläkin pidettiin ulkomaisten esikuvien mukaan, vaikkakaan ne eivät täällä tietysti saavuttaneetkaan samaa laajuutta ja loistoa kuin ritarilaitoksen varsinaisissa tyyssijoissa. Varsinaista ritarilaitostahan Suomessa ei ollutkaan. Ritariston aika olikin jo päättymässä; tuliaseiden ilmestyminen näyttämölle teki siitä lopun. Ritarin arvo jäi kuninkaan suomaksi kunnianimeksi ja vastasi myöhempien aikojen korkeampia kunniamerkkejä.
Ritari Eerikki Puken, Korsholman linnan isännän, nuorella rouvalla oli ikävä. Puke oli jo aikoja sitten palannut pohjalaisten talonpoikien päällikkönä Ruotsiin tekemällään sotaretkeltä, jolloin hän valloitti Norlannin linnat ja suuresti auttoi Engelbrektin taalalaisia. Hänen alapäällikkönsä Juhana Folkenpoikakin oli jo palannut pohjalaisten kanssa Ahvenanmaalle tekemällään retkellä valloitettuaan siellä Kastelholman linnan ja ajettuaan tanskalaiset tiehensä. Näiden retkien johdosta oli Korsholmaan kokoontunut paljon ritareita ja asemiehiä. Nuoret ritarit koettivat parhaansa mukaan huvittaa ikävystynyttä linnanrouvaa, mutta eivät monestikaan saaneet hänen suutaan oikein sydämelliseen nauruun.
— Hauskaa on kuunnella kertomuksianne taisteluistanne, mutta kernaammin katsoisin otteluanne omin silmin, rouva arveli. — Meitä naisia ei kuitenkaan milloinkaan päästetä taistelua näkemään.
— Eipä tietenkään, kohtelias ja komea ritari Tord Kristersson vastasi. — Vaara olisi liian suuri ja siinä saattaisi ehkä hukkaantua paljon korvaamatonta kauneutta. Siksipä ritarien kiivas kamppailu esitettiinkin ennen kotitanhuoilla, tehtiin todesta leikki. — Ennen? Miksi ei siis nytkin?
— Niinpä tosiaankin, miksi ei nytkin? Mutta Korsholmassa ei ole pidetty aseleikkejä enää pitkiin aikoihin, lieneekö pidetty milloinkaan.
— Tuottaisiko niiden pito voittamattomia vaikeuksia? rouva tiedusteli.
— Ei suinkaan. Jokaisella ritarilla ja asemiehellä on hevosensa ja rautapukunsa. Peitset voidaan tehdä. Tärkein asia, kauniit katsojattaret, nekin ovat olemassa. Ja kaikkein tärkein, ylimmäinen kaunotar palkintoja jakamaan, sekin on, vastasi Tord Kristersson syvään linnanrouvalle kumartaen.
— Siispä panemme toimeen aseleikin, oikeat turnajaiset.
— Siihen tarvitaan linnan isännän suostumus, ritarit arvelivat.
— Sen minä kyllä hankin, vastasi rouva ja riensi toisiin huoneisiin miestään etsimään.
Eerikki Puke murahteli ensin vastaan, mutta taipui pian kauniin suun ja anovien silmien pyyntöön, lupasipa varojakin, mikäli niitä tarvittaisiin, ja määräsi leikit pidettäviksi kahden viikon kuluttua, kukkeimman kesän aikana.
Linnassa syntyi kova kiire. Leikkiin osallistuvat ritarit valitsivat varuksiaan ja teettivät peitsiä, ken männystä, ken koivusta, sillä saarnia ei ollut saatavissa. Koreista kankaista, mielitiettyjensä väreistä, he ompeluttivat ratsujensa ylle maata viistävät peitot. Ja lopun aikansa he käyttivät ahkeriin harjoituksiin.
Juhana Folkenpoika tunsi turnajaisasiat tarkoin. Hän neuvoi apua tarvitsevia, valitsi laajan, tasaisen kisakentän ja rakennutti sen viereen korkean lavan, joka päällystettiin kankaalla ja koristettiin Puken, hänen rouvansa ja kaikkien aseleikkiin osallistuvien vaakunoilla.
Yhdeksän ritaria lupautui leikkiin. Juhana raapi korvallistaan ja tuumi, että luvussa oli yksi liian vähän tai yksi liikaa. Mutta sitten hänen katseensa kirkastui ja hän virkkoi:
— Tulkoon Pentti Maununpoika kymmenenneksi. Hän ei tosin ole ritari, eipä edes aatelismieskään, mutta kuitenkin rälssimiehen poika ja tositaistelussa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Sehän nähtiin Kastelholmassa. Ylhäiset Ruotsin ritarit kohottelivat nokkaansa, mutta suomalaiset suostuivat ehdotukseen mielihyvin. Ja vihdoin toisetkin myöntyivät, sillä kukaan ei halunnut jäädä leikistä syrjään.
— Kun ei sinulla ole vaakunaa, niin ripustetaan tuonne ylös maalaamaton vaakuna, Juhana Folkenpoika sanoi Pentille. — Ennemmin tai myöhemmin sinä kuitenkin hankit siihen tunnusmerkkisi, mikäli sinut oikein tunnen.
Sitten Juhana katseli hänen rautapukuaan, tuomitsi sen tähän asiaan kelpaamattomaksi, vaikka se sodassa olikin hyvä, ja tarjosi Pentille omia varustuksiaan.
— Sinä olet yhtä matalatekoinen mies kuin minäkin, ja taidanpa jättää varustukseni sinulle perinnöksi, sillä minun joskus kaaduttuani pitää niiden joutua oikean miehen kannettaviksi. No, puehan raudat päällesi, poika.
Aseleikistä levisi tieto laajalti ja paljon kansaa saapui sitä katsomaan, tuli vallasväkeä ja kerääntyi yhteistäkin rahvasta.
Kauniina kesäpäivänä leikit sitten pidettiin. Aatelisnaiset nousivat lavalle, ritarit ja asemiehet istuivat ratsujensa selässä, ja kansa sai kurkistella kauempaa. Torvien raikuessa osanottajat ratsastivat kentälle etunenässään kullattuun haarniskaan sonnustautunut Eerikki Puke, joka oli lupautunut johtamaan menoja, ja asettuivat vastatusten, kukin arvan määräämän vastustajansa kohdalle.
Eerikki Puke huomasi kaiken olevan oikealla tolallaan, kehoitti ottelijoita pitämään kunniassa vanhat ritarisäännöt, kohotti miekkansa alkamisen merkiksi korkealle ja heilautti sen alas. Torvet rämähtivät soimaan, ritarit kannustivat hevosiaan ja ratsastivat täyttä laukkaa, peitset ojossa, vastustajaansa kohden.
Kymmenen kiireestä kantapäähän rautaan puetun miehen ja kymmenen ratsun yhteentörmäys tapahtui kovalla ryskeellä. Yksi putosi satulasta ja joutui pois leikistä. Kahdelta katkesi peitsi, mutta heille annettiin uudet sijaan. Parittomaksi jäänyt ottelija sai jäädä syrjään odottamaan vuoroaan.
Ottelijat asettuivat taas paikoilleen, mutta vaihtoivat paikkaa, ettei auringosta olisi kenellekään ansaitsematonta hyötyä. Merkin nähtyään he tekivät uuden rynnistyksen. Kaksi kellahti satulasta, ja heidät autettiin jaloilleen. Yksi oli saanut sellaisen töytäyksen, ettei enää kyennytkään jaloilleen. Hänet kannettiin syrjään ja virvoitettiin tajuihinsa.
Seitsemän oli siis jälellä, ja he järjestyivät uuteen yritykseen. Syrjässä ollut tuli mukaan, ja parittomaksi jäänyt siirtyi hänen sijaansa vuoroaan odottamaan. Naiset seurasivat äärimmilleen jännittyneinä hurjaa leikkiä, ja panipa se vireeseen kaikki muutkin katsojat. Moni naissydän toivoi voittoa omien väriensä kantajalle, ja moni syrjäisempi valitsi suosikkinsa ulkonaisen ryhdin perusteella tietämättä, kuka piili raudan sisällä.
Kukaan ei pudonnut satulasta kolmannessa yhteentörmäyksessä. Neljännen jälkeen oli vain viisi pystyssä ja kaksi kannettiin kentältä pahoin loukkaantuneina. Viides rynnäkkö poisti leikistä jälleen kaksi. Kolme jäljelle jäänyttä tunnettiin vaakunoistaan ja varustuksistaan. He olivat Tord Kristersson, saksalainen palkkasoturi Heinrich von Rothenstein ja Pentti Maununpoika.
— Katsohan poikaa, kun pitää puolensa! riemuitsi Juhana Folkenpoika. — Johan minä sen aavistinkin.
Tord Kristersson ja Heinrich von Rothenstein iskivät ensin yhteen, sitten saksalainen ja Pentti yhtä huonolla menestyksellä, ja sitten taas ruotsalainen ja saksalainen. Vahvan saksalaisen hirvittävä töytäys pudotti ruotsalaisen satulasta.
Pentti joutui nyt ottelemaan lopullisen ottelun saksalaista vastaan. Hänen voitontoiveensa olivat pienet. Saksalainen oli perin tukeva mies, tottunut tällaiseen leikkiin ja ratsasti raskaalla hevosella. Pentin suomalainen hiirakko näytti sen rinnalla sangen joutavalta.
Eerikki Puke antoi merkkinsä, ja ratsastajat tekivät rynnäkkönsä. Rauta helähti tukevien peitsien sattuessa siihen, mutta sitten peitset irtautuivat, ratsastajat syöksyivät lujalla vauhdilla toistensa ohi, kääntyivät takaisin ja törmäsivät uudelleen vastakkain. Katsojat eivät malttaneet pysyä enää äänettöminä, vaan ryhtyivät hurjasti huutamaan. Ja torvensoittajatkin villiintyivät puhaltamaan kaikilla voimillaan.
Pentti horjahti satulassaan ankaran rintaan tähdätyn töytäyksen satuttamana, mutta saksalaisen peitsi lipsahti samalla ja Pentti kohottautui paikalleen. Seuraava töytäys oli salpaamaisillaan hengen. Sitten molemmat sattuivat saamaan peitsensä kohdalleen, yrittivät ratsujensa voimalla työntää vastustajaansa nurin ja pyörivät hitaasti ympäriinsä. Pentin hiirakko näytti pitävän puolensa. Sitten peitset lipsahtivat, siirryttiin kauemmaksi ja yritettiin uudelleen.
Molempien ottelijoiden hiki valui virtanaan, ja ratsut olivat vaahdossa uuden rynnistyksen alkaessa. Molemmat tunsivat viimeisen yrityksen olevan edessä ja kokosivat kaikki voimansa. Ja ratsutkin vimmaantuivat kiivaimpaan laukkaansa.
Heinrich von Rothensteinin ratsu nousi yhteentörmäyksessä takajaloilleen, mutta Pentin hiirakko seisoi tukevasti, painoi päänsä alas ja ponnisti sisukkaasti takajaloillaan. Saksalaisen keihäs risahti pahaenteisesti, taipui kaareksi ja katkesi, mutta silloin hän jo itsekin oli kadottanut tasapainonsa. Hiirakko työntyi eteenpäin, saksalainen mätkähti maahan, ja hänen ratsunsa kellahti samaan mylläkkään.
Kauempana olevien katsojain riemu oli rajaton, sillä tiedettiinhän voittaja omaksi mieheksi.
— Visiiri auki!
Pentti nosti päästään raskaan kypäränsä ja ratsasti sitten naisten lavan luokse, jossa kaunis linnanrouva painoi hänen hikeä valuvaan päähänsä voittajan seppeleen ja intoutuneet naiset heittelivät hänelle kukkiaan. Mutta Pentti näki päätään kohottaessaan sivummalla kaksi loistavaa, häneen lämpimästi katsovaa silmää, ja arvasi saavansa hellimmän palkintonsa myöhemmin, juhlahumun tauottua.
JUMALAN KUNNIAKSI
Suomen monet keskiaikaiset kirkot ovat runsaasti koristetut maalauksilla ja veistoksilla. Raamatun tapahtumat ja lukuisat pyhimykset esitetään niissä nykyajan silmällä katsottuna peräti alkeellisin keinoin, mutta epäilemättä ne tyydyttivät aikalaistensa kauneudenkaipuun ja antoivat havainnollista sisällystä vaikeasti tajuttaviin asioihin. Kuvien mestarit loivat yksinkertaisia luomuksiaan hartaina ja työlleen uskollisina, ja siksipä ne viehättävät vielä myöhäisenäkin aikana. Nämä kuvat, useimmat peräisin 1400— 1500-lukujen vaiheilta, ovat myöskin monien asioiden ainoana tiedonlähteenä. Ankarimman luterilaisuuden aikoina ne useissa kirkoissa peitettiin, mutta viime aikoina niitä on menestyksellä jälleen haettu päivänvaloon ja korjailtu entiselleen.
Vesunnan herra tuli synnintuntoon. Hänen rikkomuksensa oli sellainen, ettei siitä selviytynyt salaripillä, ei anekirjoilla eikä tavallisen suuruisilla lahjoillakaan. Auttamaton kirkonkirous uhkasi mahtavaa ja ylhäistä herraa. Ja siitä saattoi vapautua vain perin nöyräksi nöyrtymällä, pukeutumalla säkkiin ja tuhkaan ja tekemällä pitkän ja vaivalloisen vaelluksen pyhille paikoille.
Näin kirkkoherra selitti Vesunnan herran tiedustellessa häneltä asiaansa.
Vesunnan herra mietti asiaa moneen toviin. Sitten hän nöyrtyi, täytti ehdot, ja piispa päästi hänet kirouksesta. Hyvittäjäisiksi hänen oli suostuttava enempäänkin. Todistaakseen katumuksensa syvyyden hän siis lupasi perinpohjin korjauttaa ja sisältä maalauttaa sekä kauniilla kuvilla koristuttaa seurakunnan kirkon. Ja lisäksi hän sitoutui kultauttamaan ravistuneet pyhäinkuvat ja hankkimaan uusiakin entisten lisäksi. Vesunnan herralla oli varaa tällaiseen suureen uhraukseen, mutta hänet tunnettiin perin ahneeksi ja itaraksi mieheksi. Koskapa hän siis raski luopua omaisuutensa suuresta osasta, niin hänen katumuksensa täytyi olla vilpitön. Näin kirkkoherra arveli, ja samaa sanoivat muutkin. Ehkäpä herra siis pitäisi sanansa ja korjauttaisi Hattulan kirkon täyteen kuntoon, johon työhön seurakunnan varat eivät riittäneet, vaikka sitä oli monesti suunniteltukin.
Näin sitten tapahtuikin. Pitäjänkin miehet innostuivat asiaan ja lupasivat puolestaan tehdä kirkkonsa hyväksi kolme ilmaista päivätyötä kukin.
Kirkon seinät korjattiin, ikkunat suurennettiin ja niihin pantiin Vesunnan herran ulkomailta tilaamat, kirkkailla väreillä maalatut lasit. Uudet ovet tehtiin entisten sijaan. Kirkon kattokin uusittiin kauttaaltaan ja tervattiin kahteen kertaan. Ja lattiapalkeiksi halaistiin ja veisteltiin satavuotisia honkia.
Vesunnan herra kävi usein katsomassa työtä. Rahojen suuri kuluminen tosin karvasteli mieltä, mutta minkäpä sille mahtoi.
Näiden töiden valmistuttua saapuivat isot mestarit, kuvamaalarit ja puunveistäjät. He katselivat kirkon seiniä, holvikaaria ja nelisnurkkaisia pilareita ja olivat viisaan näköisiä.
— Nuo rumat seinämaalaukset peitetään ja tehdään uudet ja kunnolliset sijaan, virkkoi maalarien mestari aikansa katseltuaan.
— Mutta nehän ovat kauniit ja olemme tottuneet niihin, huomautti kirkkoherra.
— Kauniit? Pelkkää roskaa ne ovat, joutavia töherryksiä, taitamattoman tuhrijan tekemiä, vastasi itsetietoinen ja ammattikuntansa erikoissynnin paaduttama mestari. — Teen teille paljon paremmat, sellaiset, jotka tuottavat kunniaa Jumalalle ja ovat ihmissilmänkin ilona.
Mestari ryhtyi apulaisineen työhön, laitatti telineitä ja puuhasi hiki hatussa. Kirkon sisusta kalkittiin valkoiseksi ja vanhat maalaukset peitettiin. Ja sitten mestari rupesi suunnittelemaan uusia esityksiään, tekemään pitkää, sanatonta saarnaansa. Hän piirsi kuvansa kalkkivärillä suoraan seinälle, ja apulaiset täyttivät sikäli kuviot vahvoilla, kirkkailla väreillä, mustalla, ruskealla, punaisella, vihreällä ja keltaisella. Seinäpinnalle ilmestyi aikanaan Pyhä kolminaisuus ja moninaiset pyhimykset, mutta niillä saivat sijansa myöskin omissa ilkeissä tarkoituksissaan askartelevat pirut. Ja niiden lisäksi mestari loi oman aikansakin väkeä, ritareita suipoissa lakeissaan ja keikarimaisissa puvuissaan, piispoja ja pappeja laajoissa ja koreissa kasukoissaan, vakaisia arvomiehiä viitoissaan, talonpoikaista kansaa lyhyissä takeissaan ja kapeissa housuissaan, heidän emäntiään vaatimattomissa puvuissaan sekä myöskin ylhäisten rouvia koreissa hepenissään. Henkilöiden väliin hän sovitteli kaikenlaisia arkipäivän esineitä ja tarvekaluja. Holvien ruoteetkin hän väritti, laittelipa erilaisia kukkakiehkuroitakin.
Sakariston oven päälle mestari loi jättiläiskokoisen, Kristus-lasta virran yli kantavan pyhän Kristoforuksen sekä esitti tämän pyhimyksen kohtalot: vangitsemisen, nuolilla ampumisen ja teilauksen.
Viereisille seinille hän teki Vakoojat korvessa viinirypäletaakkoineen ja kauemmaksi Viimeisen tuomion, jossa nähtiin koko maailman tuomari, neitsyt Maria ja Johannes kastaja, enkeleitä, perkeleitä, autuaita ja kadotettuja sekä helvetin ammottava kita. Kahteen holvikupuun hän laittoi Jumalan antamassa Moosekselle lain tauluja ja Jumalan ilmestyksen palavassa pensaassa.
Kuorin keskiseinälle, parhaalle paikalle, ilmaantuivat pyhä Henrikki ja pyhä Eerikki, ja niiden lisäksi piispan vaakuna. Holvin kupuihin hän muodosteli Mooseksen iskemään kalliosta vettä, Pyhän kolminaisuuden, Mannasateen korvessa ja Vaskikäärmeen.
Läheisille seinille hän teki Marian ilmestyksen, Marian ja Elisabethin kohtauksen, Kolmen kuninkaan kunnioituksen ja Simeonin kiitosvirren. Ikkunan oikealle puolelle hän sijoitti Jeesuksen ympärileikkauksen, Betlehemin murhan ja Paon Egyptiin, sekä holveihin Kristuksen opettamassa temppelissä, Pyhän Katariinan kihlauksen Jesus-lapsen kanssa ja Kristuksen monet ihmetyöt.
Kuvia oli paljon, mutta mestari pystyi luomaan enemmänkin. Länsiseinälle hän kuvasi Kristuksen matkalla Jerusalemiin, Ehtoollisen asettamisen, Kristuksen yrttitarhassa, Kristuksen kirkastuksen, pyhimykset Martin ja Hedvigin ja pyhän Franciscuksen, paholaisen ja nunnat, Kristuksen parantamassa rampaa, Maria Magdaleenan ja Madonnan ilmestyksen. Seuraavalla seinällä mestari jatkoi kärsimyshistoriaa. Sinne tuli Juudaksen petos, Kristuksen ruoskiminen, Ristin pystyttäminen, Ristiinnaulitseminen, Ylösnousemus, Astuminen alas helvettiin ja Hautaan laskeminen. Ja holveihin hän laittoi Kristuksen ja samarialaisvaimon, Saatanan kolme kiusausta sekä Kristuksen ilmestymisen Tuomaalle ja opetuslapsille Emauksen tiellä.
Keskilaivan itäisiin holveihin mestari maalasi Pyhän ristin esiinkaivamisen, Ihmeen ristin luona, Ristin saattueen ja Marian valtaistuimellaan Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän hengen ohella. Toiseen holviin syntyi neitsyt Maria yksisarvinen sylissään ja kolme kuvaa Danielista.
Näillä kuvillaan mestari tahtoi esittää yhteisen perusajatuksen: synnin, pelastuksen ja viimeisen tuomion. Sen lisäksi hän tahtoi tehdä havainnolliseksi senkin, että Rooman kirkko oli pyhien henkilöiden rakentama ja tukema, ja teki siis pitkin seiniä kokonaisen sarjan apostoleita ja profeettoja kirjoitusnauhoineen.
Kannattaviin holvikaariin mestari sijoitti pyhimysten suuren joukon. Siellä nähtiin pyhä Kerttu kirkkoineen, pyhä Pirkko kirjoittamassa, pyhä Kaarina miekkoineen ja pyörineen, pyhä Veronica ja Kristuksen hikiliina, pyhä Ursula nuolineen, pyhä Klaara lamppuineen, pyhä Justiina sauvoineen, pyhä Ruotsin Kaarina, pyhä Dorothea kukkineen, pyhä Agata pihtineen, pyhä Barbara tornineen ja lisäksi kahdestoistakin naispyhimys.
Miehiset pyhimykset mestari asetteli kaariin ja pilareihin. Neljän evankelistan lisäksi hän maalasi nuolien lävistämän pyhän Sebastianin, nuijaa pitelevän pyhän Torkkelin, pyhän Mikaelin punnitsemassa hyviä ja pahoja tekoja, pyhän Leonardin ketjuineen, mustan murjaanin ritarivarustuksissa, sekä kymmenen apostolia.
Mestari työskenteli nopeasti ja liikoja tuumimatta, mutta sittenkin häneltä kului aikaa, sillä raamatullisia tapahtumia oli paljon ja kirkon pyhimysten joukko oli suuri. Läheskään kaikkia hän ei saanut kirkkoon mahtumaankaan. Sakaristoon hän maalasi Jessen juuren eli Jeesuksen sukupuun, Marian ja Josefin kihlauksen, Madonnan ilmestyksen, neitsyt Marian kuolinvuoteellaan, Marian hautasaaton sekä lisäksi pyhän Ebben veitsi kädessä ja pyhän Finen rottineen. Asehuoneeseen hän laittoi Kristuksen ehtoolliskalkki kädessään ja Tulikoetuksen.
Maalarimestarin luodessa näitä kuviaan korjaili toinenkin mestari, etevä puunveistäjä, apulaisineen toisia kuvia, tekipä uusiakin. Etenkin alttarikaapit olivat ajan kuluttamat. Pääalttarilla olevat veistokset väritettiin uudelleen koreilla väreillä ja osittain kullattiin. Ritaripukuinen, kruunupäinen ja ihmispäällä varustettua lohikäärmettä tallaava pyhä Olavi, mainehikas pyhimys, maalattiin ja kullattiin ja hänen kaappinsa korjattiin, kuten kaikki muutkin kaapit. Madonna sai punaisen puvun ja raitaisen liinan. Ristiinnaulitun kuvaa parannettiin, samoin käsi poskella surevaa Johannesta ja Mariaa. Pyhä Pirkko sai uuden kultauksen, samoin pyhä Anna ja pyhä Martti. Ja monet muutkin loistivat pian uusina ja kirkkaina.
Veistäjämestari teki uuden, taidokkaan ja muhkean kuvan pyhästä Yrjänästä. Sitten hän katseli maalarimestarin kuvia ja päätti ryhtyä kilpasille. Hän veisti puusta suuren, Kristuksen vaellusta Golgatalle esittävän ryhmäkuvan, jota kirkkoherra nyt ja myöhemminkin syystä ylisti hyväksi, vaikka Vesunnan herra pitikin maalauksia parempina. Molemmat kävivätkin joka päivä kirkossa, jopa viipyivät siellä usein aamusta iltaan. Kirkkoherra iloitsi kirkkonsa uudesta, juhlallisesta asusta. Vesunnan herra oli mielissään siitä, että hän oli oikeastaan pannut kaiken tämän toimeksi ja unohti vähitellen rahojenkin runsaan menon. Hän tilasi veistäjämestarilta uuden, komean sukuvaakunan asetettavaksi kirkon seinälle, parhaalle paikalle.
Niin kirkko vähitellen muutti muotoaan. Mestarit viimeistelivät töitään hartaalla innolla. Ja vihdoin koitti suuri päivä, jolloin ovet jälleen avattiin ja kansa virtasi sisään. Se jäi seisomaan ihmeissään ja äänettömänä eikä tuntenut enää temppeliään entiseksi kirkokseen. Värit loistivat hämärässäkin valossa kaikkialta, seinistä, katosta ja pilareista, ja kultaiset kuvapatsaat kiehtoivat mieltä. Jumala, hänen poikansa ja Jumalan äiti sekä pyhimykset astuivat alas korkeuksistaan elävinä ja silminnähtävinä ja helposti tajuttavina.
— Kirkostamme on tullut köyhän raamattu, muuan vanhempi isäntä kuiskasi viereisilleen. — Kun ei ole varaa ostaa kirjoja ja katsella niiden kuvia, niin täällä ne näkee ilmaiseksi.
— Ja ne syöpyvät iäksi mieleen, naapuri vastasi. Sitten alkoi juhlallinen jumalanpalvelus, melkeinpä kirkon uusi vihkiminen. Itse piispa ilmestyi alttarille loistavine saattueineen.
Vesunnan herra istui pönäkkänä ja mielihyvissään uudessa, runsailla puuleikkauksilla koristetussa penkissään alttarin vasemmalla puolella. Hän oli sovittanut rikoksensa, ja itse piispa oli sanonut hänelle kiitokset kaikesta kansan kuullen. Mutta mestarit seisoivat yhteisen kansan joukossa, sillä he eivät olleet tämän maailman isoisia, vaikka osasivatkin tehdä ihmeellisiä töitä Jumalan kunniaksi. He eivät liioin välittäneetkään turhasta kunniasta, sillä he löysivät ilonsa ja parhaimman palkkansa omasta työstään.
MAAN MAHTAVIA
SUURI SUOMALAINEN
Kukin aika synnyttää suuret miehensä. Suomen keskiajassa loistaa suurimpana ja kirkkaimpana Maunu II Tavastin nimi. Paavali Juusten antaa hänelle kauneimman tunnustuksensa sanomalla piispojen kronikassaan Maunun olleen »ihmisenä yhtä suuren kuin nimeltäänkin». Hänen kaikki toimensa Suomen kirkon ylipaimenena ja samalla kuninkaan kunnioitetuimpana neuvonantajana jättivät kansamme elämään syvät ja siunaukselliset jäljet. Hänkin oli, kuten komea sanonta kuului, »Jumalan armosta Turun piispa», mutta samalla hän oli kaukokatseinen, alaistensa puutteita ja tarpeita ymmärtävä ja auliisti auttava ihminen, viisas valtansa käytössä, nöyrä kunniassaan ja hurskas elämässään — nämä onnellisesti yhtyneet ominaisuudet olivat hänen tekojensa määrääjinä ja ne kohottavat hänet maallista kunniaa korkeammalle.
Suomessa oli maansuru. Suomen kirkon etevin päämies, kansansa hyvä isä, suuri suomalainen oli lähtenyt ikuisuuteen. Maunu II Tavast, Jumalan armosta Turun piispa, oli vihdoinkin, elettyään 97 ikävuotta, kallistanut päänsä ainaiseen lepoon.
Mynämäellä, Alasjoen kartanossa, asui mahtava herra Olavi Tavast, vaimonaan Kaarina Fincke. Molemmat olivat ikivanhaa suomalaista sukujuurta. Heillä oli kolme poikaa ja neljä tytärtä. Pojista toinen oli Maunu, syntynyt Alasjoella v. 1357.
Maunu pantiin Turun katedraalikouluun. Käytyään sen hänet vihittiin papiksi.
Parisin yliopisto oli näinä aikoina se tietojen lähde, jonka ääreen monet suomalaiset pyrkivät, mutta Maunu lähti Pragin yliopistoon. Hän saavutti siellä ensin bakkalarion ja kahdeksan vuoden kuluttua maisterin arvon, joka arvo oikeutti hänet harjoittamaan yliopiston opettajan tointa.
Ruotsiin palattuaan Maunu toimi kuningas Eerikki Pommerilaisen kanslerina ja hovikappalaisena. Mutta pian hän jo siirtyi kotimaahansa ja oli viisi vuotta Turun tuomiokirkon arkkiteininä. Senjälkeen Turun tuomiokapituli valitsi hänet piispaksi. Maunu matkusti Roomaan hakemaan vaalille vahvistusta, maksoi paavilliseen rahastoon määrätyn taksan mukaisen summan, kaksisataa kultafloriinia, ja toimitti muille asianosaisille kuuluvat lahjat. Paavi vahvisti vaalin ja antoi pyhän Katariinan kirkossa juhlallisesti vihkiä Maunun Turun piispaksi.
Maunu vietti talven Parisissa ja palasi sitten Ruotsin kautta kotimaahan. Tällöin hän oli viidenkuudetta vanha, ja tällöin vasta hänen varsinainen elämäntyönsä alkoi. Lähes neljäkymmentä vuotta hän hoiti Suomen kirkon ylipaimenen virkaa. Nämä vuodet olivat työstä rikkaat, mutta työllä oli siunaus mukanaan, ja Suomen kansan elämään ne jättivät syvät jäljet. Suuri piispa piti kaikissa toimissaan päämääränään kirkon menestyksen ohella kansansa etua ja onnellisen olon ohjaamista.
Maunu piispan aikana rakennettiin lukuisia kirkkoja, joiden pystyttämistä hän avusti monella tavalla. Viipurin dominikaaniluostari, fransiskaanien luostari Raumalla ja Naantalin birgittalaisluostari perustettiin. Piispa edisti jo alkuunpantua saarnojen suomenkielistä pitämistä ja vaikutti paljon merkitsevän päätöksen syntymistä, jossa isämeidän rukous, uskontunnustus ja Ave Maria määrättiin suomeksi luettaviksi.
Maunu ohjasi Suomen papiston kehitystä monilla viisailla säännöksillään ja teki itsekin laajoja tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin, kulki kesäisin ratsain ja veneellä ja ajoi talvisin reessään. Pitkillä salotaipaleilla hän usein sai yöpyä korpeen. Näitä vaivalloisia matkoja hän teki vielä yhdeksääkymmentä ikävuottaan lähestyessään. Suuret piispantulonsa hän käytti kärsivien ihmisten hädän lievittämiseen ja järjesti monet talonsa sairaiden ja puutetta kärsivien turvapaikoiksi. Hirveä spitaalitauti teki näinä aikoina tuhojaan Suomessa. Piispan toimesta perustettiin sen ehkäisemiseksi sairastupia.
Suomen kirkon piispa tahtoi eristää kirkkonsa vieraiden vaikutuksesta riippumattomaksi ja saikin siinä suhteessa paljon aikaan.
Eestin Paadisten cistersiläisluostarilta hän lunasti sille sielunhoidollisessa ja verosuhteessa kuuluvan Porvoon pitäjän sekä Pernajan ja Sipoon kappeliseurakunnat, jota parannusta hänen edeltäjänsä olivat turhaan yrittäneet saada toimeen.
Turun tuomiokirkkoa hän helli erikoisesti ja tahtoi tehdä kansallispyhätön asun arvokkaaksi. Hänen aikanaan sinne tehtiin kahdeksan uutta alttaria, että ehdittäisiin niiltä lukea enemmän rukouksia ihmissielujen pelastukseksi kiirastulesta, ja perustettiin uusia pappisvirkoja. Ja kun Turun tuomiokirkko v. 1492 taaskin paloi erään sepän ilkivaltaisuudessaan sytyttämänä, ryhtyi Maunu tarmolla rakennuttamaan sitä uudelleen. Hän lupasi omasta puolestaan laajan syntien rangaistuksen lievennyksen kaikille, jotka sen rakentamista edistivät, hankkipa anejulistuksia lukuisilta ulkomaidenkin piispoilta. Pyhättö kohosi entistä ehompana.
Hurskas piispa teki toivioretken Vapahtajan haudalle. Paluumatkallaan hän osti tuomiokirkon tarpeeksi monia, suuria summia maksavia kirjoja, kultaisen alttarikalkin öylättilautasineen, ison hopeasta tehdyn alttariristin ja muitakin jumalanpalveluksessa käytettäviä esineitä.
Suomen kirkko kohosi piispansa toimesta arvoon ja kunniaan, ja tuhannet kärsivät saivat lohdutusta sekä turvaa, mutta piispalla riitti aikaa ja kykyä muihinkin tehtäviin. Jo kuningas Eerikki Pommerilaisen kanslerina hänen vaikutuksensa nähtiin ja tunnettiin, sillä Maunun aloitteesta perustettiin Turun maaoikeus ylimmän oikeuden käytön edistämiseksi ja sitäpaitsi Suomi jaettiin kahdeksi laamannikunnaksi.
Maunu esiintyi sovittajana ja välittäjänä aikansa monissa melskeissä. Valtaneuvoston vanhimpana ja kunnioitettuna jäsenenäkin hän piti synnyinmaansa etuja aina silmällä, hankki Suomen rahvaalle verohelpotuksen, asetti välityksellään satakuntalaisten kapinan ja esitti erehtyneille talonpojille vain lievää rangaistusta. Tämän ja monen muunkin asian hän käänsi parhain päin. Kaikkialla tuntui hänen viisas vaikutuksensa.
Viimeisen kerran hän istui valtaneuvostossa yhdeksänkymmenen ja yhden vuoden vanhana ja oli läsnä Kaarle Knuutinpojan kruunauksessa. Suomesta lähtenyt kuningas pidätti vanhuksen vuoden ajan luonaan nauttiakseen hänen rikkaan kokemuksensa ja ihmistuntemuksensa apua. Viimeisenä valtiotoimenaan vanhus oli vielä kahta vuotta myöhemmin kuninkaan asiamiehenä solmiamassa rauhaa tanskalaisten kanssa.
Vanhus halusi nyt vetäytyä syrjään ja lepoon. Hän erosi virastaan yhdeksänkymmenenviidenvuoden vanhana ja asettui asumaan Naantalin luostarin lähistölle rakentamaansa taloon. Ja siellä hän ummisti iäksi silmänsä syvästi kunnioitettuna, laajalti siunattuna ja ansiosta ylistettynä. Hänet haudattiin rakkaaseen tuomiokirkkoonsa Pyhän ruumiin kappelin alttariportaan alle.
Maunu Tavast rakasti köyhää kansaansa. Hänet valittiin parhaina elinvuosinaan Ruotsin arkkipiispaksi, mutta hän hylkäsi korkean arvon ja jäi kansansa kaitsijaksi. Hän oli suuri piispana, suuri valtiomiehenä ja suuri ihmisenä. Ja vaikka häntä Suomen tosiasiallisena hallitsijana kunnioitettiin kuin »kuninkaallista majesteettia konsanaan» ja hänen maineensa kantautui kaukaisiinkin maihin, niin hänen mielensä pysyi aina puhtaana, sydämensä nöyränä ja tekonsa jaloina. Suuren suomalaisen valtava hahmo kohoaa vuosisatojen takaa ylevänä ja eheänä, kaikkien muiden yläpuolella.
KAARLE KNUUTINPOIKA
Kaarle Knuutinpoika Bonde oli ainoa Suomesta lähtenyt kuningas. Hänen otaksutaan syntyneen Suomessa v. 1409. Jo nuorena hän kohosi valtakunnan marskiksi ja oli kahteen otteeseen valtionhoitajana, jonka jälkeen hän sai Suomesta suuria läänityksiä, asettui asumaan Viipurin linnaan, rakennutti sen täyteen kuntoon ja piti siellä loistavaa hovia. V. 1448 hänet valittiin Ruotsi-Suomen kuninkaaksi, syöstiin 1457 vallasta ja valittiin myöhemmin vielä kahdesti kuninkaaksi. Hän eli onnettomana aikana, ja hänen kohtalonsa muuttui siitäkin syystä syvästi traagilliseksi. Kuninkaanakin hän muisti aina synnyinmaatansa, pani muiden toimiensa ohella alulle Suomen erämaiden asutuksen ja viitoitti maakuntien rajoja ehkäistäkseen heimovainoja.
Viipurin linnassa alkoi eräänä päivänä kova kohu. Levisi näet tieto, että linnan isäntä, marski Kaarle Knuutinpoika aikoi lähteä Ruotsiin kuninkaan vaaliin. Ja kohu suureni, kun huhuiltiin marskin tavoittelevan itsensä kuninkaan kruunua. Sitäpä tilaisuutta sietäisi päästä näkemään.
Vanhemmat rälssimiehet keskustelivat asiasta levollisemmin ja punnitsivat syitä sekä vastasyitä.
— Kalmarin unioni on jo elänyt aikansa, sanoi muuan. — Kuningatar Margareetan ajatus, kaikkien Pohjoismaiden yhdistäminen saman valtikan alaiseksi, mahtavaksi liitoksi, oli suuripiirteinen ja kauas katsova ajatus, mutta sitä ei kyetty toteuttamaan. Unioni on aiheuttanut vain ikuisia riitoja ja sotia, joiden syynä on ehkä ollut sekin seikka, ettei kenelläkään ole ollut tarpeeksi vahvaa kättä pitämään kurissa ja myöskin sovussa kolmea erilaista valtakuntaa. Parasta on nyt, kuninkaan kuoltua, tehdä siitä kerta kaikkiaan loppu ja pyrkiä irti Tanskasta. — Niin, jatkoi toinen — niin on paras tehdä. Niinpä kuuluvat Ruotsinkin ylimykset ajattelevan, ja talonpojatkin lienevät samaa mieltä. Meillä suomalaisilla ei ole myöskään ollut tanskalaisista suurtakaan iloa. Kuuluvat Ruotsissa ajattelevan kotimaista miestä kuninkaaksi ja sanotaan Kaarle Knuutinpojan nimeä monesti mainitun.
— Mikäpähän siinä, yhtä hyvä on kuninkaaksi kuin joku toinenkin, mies parhaassa iässään, vaille neljäkymmentä, sekä toimeksi saapa ja yritteliäs. Valtakunnan asioissakin hänellä on jo kokemusta oltuaan kolmatta vuotta valtionhoitajana, vaikka Ruotsin kateelliset ylimykset veivätkin häneltä viran valitsemalla Kristoffer Baijerilaisen kuninkaakseen. Muistatko, Haakana, kun kuningas kerran haastoi marskin Tukholmaan vastaamaan joistakin syytöksistä? Me kaksi olimme mukana, kun lähdettiin kuninkaan käräjiin kymmenellä laivalla ja viidensadan asemiehen voimalla. Ehjinä palattiin, mutta huonosti olisi käynyt yksin mennessä. Sellainen mahtaja meidän marski on.
— Suomalaisten puolta, niin ylempien kuin alempienkin, se piti valtionhoitajana ollessaankin, mikä onkin selvää, kun hän on täällä syntynyt ja täällä ikänsä elänyt, puhuu hyvää suomea ja ymmärtää maan tarpeet. Ja suurin osa Suomeahan sillä on ollut läänityksenä. Kannatamme häntä kuninkaaksi kaikin voimin. Pulska kuningas hänestä tuleekin, vertaistaan hakee komeudessa, vaikka nenänsä kiertyykin taivasta kohden. Mutta eipähän nenällä hallitakaan, vaan päällä. Ja hovikin on jo valmiina, ottaa vain ja siirtää tämän Viipurin hovin Tukholmaan. Kyllä tässä komeutta riittää. Kuuluikin Baijerilainen ennen kuolemaansa nähneen unessa marskin valtaistuimellaan.
— Eiköhän olisi sentään ikävä jättää tätä Viipuria, kun on rakennuttanut tämän linnankin tällaiseen asuun, laitattanut kalalammikot ja kaikki.
— Ikäväkö? E-hei veliseni, kyllä ikävä haihtuu, kun houkuttelemassa on kuninkaan kultainen kruunu. Ja hänellehän tämä silti jää, joten sopii pistäytyä tänne, milloin haluttaa. Kaipa sitä sitten miehissä lähdetään vaaliin, jos lähdetään.
— Totta kai. Onhan sillä sellainen laivasto, jolla sopii lähteä. Niin tapahtuikin. Marski purjehti monella laivalla ja kahdeksansataa ritaria ja asemiestä mukanaan Tukholmaan.
Toukokuinen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta laivaston lähtiessä. Purjeet pullistuivat, liput liehuivat, rannoilla seisovat sankat joukot huusivat hyvästejään ja onnentoivotuksiaan, ja mukaan päässeet vastasivat. Ritarien komeat varustukset kiilsivät, kauniiden naisten vaipat liehuivat ja paashipoikien posket hehkuivat innosta ensimmäiselle pitkälle matkalle ja etenkin tällaiselle matkalle lähtiessä.
Marski oleili etumaisen, vanhan Haakanan ohjaaman laivan korkealla peräkannella. Äänettömänä ja totisena hän seisoi, katse tähdättynä tuntemattomaan etäisyyteen. Hyvääkö siellä piili vai pahaa, onniko kutsui vai onnettomuus?
Laivasto kulki Uuraan salmen läpi ja Teikarin selän ylitse avomerelle, ja aallot alkoivat sitä keinuttaa. Puna pakeni naisten poskilta. Moni ritarikin riisui rautapukunsa meren voiman voittamana.
Marski pysytteli yhä kannella vanhan Haakanan seurassa.
— Sanohan, Haakana, rupeaako keinuttamaan vieläkin kovemmin?
— Saattaa tehdä niinkin tai olla tekemättä. Tämä meri on yhtä oikullinen kuin ihmisenkin kohtalo. Välillä se viskaa korkeuksiin, väliin vie tyynesti eteenpäin, ja väliin heittää karillekin.
— Mitä tarkoitat, Haakana?
— Enpä erikoisia, vaikka saattaa sanani ymmärtää niinkin, että jos kohtalo joskus sattuisi heittelemään teitäkin, marski, mistä Jumala varjelkoon, ja tarvitsisitte tukea, niin muistakaa silloin, että täällä meren takana on uskollisia miehiä. Se johtuu näet siitäkin, että me pidämme teitä omana miehenämme.
Marski nyökkäsi hyvillä mielin ja lähti kajuuttaansa.
Pyhän ruumiin juhlana marski saapui Tukholmaan. Koko kevään kestänyt kova kuivuus lakkasi heti ja vieno, virkistävä sade alkoi.
— Tulevalla kuninkaalla on hyvät enteet, kun taivaskin häntä suosii, ihmiset arvelivat.
Suurella enemmistöllä hänet valittiin hallitsijaksi Tukholmassa ja julistettiin kesäkuun lopulla kuninkaaksi Moran kentällä.
Kaarlenkin onnenpyörä oli epävakainen, häilyvämpi kuin useimman muun. Hänen kätensä oli heikompi, kuin miksi sitä oli luultu, ja luonteensa horjuvampi. Ja aikakin oli onneton, eripurainen ja juonitteleva, täynnä sotia ja kapinoita. Ystävä ei voinut luottaa ystäväänsä, sanottu sana oli vain sana, ja vannottu vala rikottiin häikäilemättä. Kahdesti Kaarle Knuutinpoika syöstiin valtaistuimelta, kolmesti hän painoi kruunun päähänsä.
Suomea hän ei unohtanut kuninkaanakaan. Hän pani muiden toimiensa ohella alulle Suomen salomaiden jaon uudisasukkaille. Kun hänet syöstiin vallasta, niin Suomen voudit, yhtä lukuunottamatta, pysyivät hänelle uskollisina. Viipurin linna täytyi vallata piirittäen. Myöhemmin Viipurin linnaväki teki vielä kapinankin saattaakseen linnansa maanpakolaisena kulkevan kuninkaansa haltuun. Ja kun kuningas sittemmin syöstiin toistamiseen vallasta, löysi hän Raaseporista turvapaikan, sillä vallanpitäjät eivät uskaltaneet laskea häntä Viipuriin. Ja kun hän Ruotsin talonpoikien vaatimuksesta lähti kolmannen kerran kuninkaaksi, niin Suomen asemiehet saattoivat hänet, ainoan hallitsijan koko maailmassa, joka valittiin kolme kertaa kuninkaaksi, ja ainoan Suomesta lähteneen kruunun kantajan, valtaistuimelleen, josta kuolema kuitenkin pian vapautti tämän onnellisen ja onnettoman, suurinta loistoa ja syvintä nöyryytystä kokeneen miehen.
SAVONMAAN TURVA
Valtakunnan raja itää vastaan jäi Pähkinäsaaren rauhan jälkeen avoimeksi ja Savo turvattomaksi. Karjalaiset ja venäläiset tekivät Savoon ja kauemmaksikin alituisia ryöstö- ja hävitysretkiä. Viipurin linnan isäntä, mahtava Eerkki Akselinpoika Tott perusti Savon turvaksi erittäin tärkeälle paikalle Olavin linnan. Sen seinälle hän asetti muistotaulun, jossa luettiin: »Herran vuonna 1475 rakennutin minä, Eerikki Akselinpoika, Lagnön ritari, tämän linnan Jumalan kunniaksi, Kristukselle ja pyhälle kristinuskolle vahvistukseksi.» Rakennuskiviä soudettaessa oli kullakin hirsilautalla työmiesten turvana 12—15 rautapukuista asemiestä. Muuten tämän linnan, joka on Pohjoismaiden kauneimpia, rakennusvaiheista tiedetään varsin vähän.
Ikänsä huovina palvellut, mutta vanhoilla päivillään talonpoikaiseen oloonsa jälleen palannut Särkeisen Matti lähti pojanpoikansa kanssa kalaan. Hän oli asettunut asumaan Olavin linnan lähistölle ja piti vakinaisena verkkoapajanaan kirkkaan Puruveden muutamaa luotoa, jonka kupeeseen isot ahvenen köriläät tapasivat kokoontua joutilaina lojumaan. Ja saattoipa sieltä saada usein valkolihaisen kuhan, hohtavan siian ja punaisen lohenkin. Sinne näkyi hyvin Olavin linnakin, jota Matti kernaasti silmäili ja josta hän suutaan viljelevänä miehenä mielellään tarinoi. Ja niinpä hän alkoi taaskin vanhan juttunsa.
— Niin, niin, siellä on asuttu ja eletty ja nähty herroja ja narreja ja koettu monta kovaa, vaikka olipahan hyviäkin päiviä. Sinäkin, Jussi, saatat joskus pestautua huoviksi tai joutua sinne nostokkaana, ja silloin on sinun hyvä tietää entisistäkin oloista.
— Johan minä olen siitä kuullutkin.
— Ole vaiti, joutavia sanot! Sellaisiksi ketaleiksi nämä nykyajan nuoret ovat kasvaneet, etteivät enää anna vanhalle sananvaltaa. No niin, minä olin silloin vielä riuska mies, kun kävin tuota linnaa perustamassa. Ryssät ja karjalaiset silloin tuon tuostakin hyökkäilivät Savoonkin tuhojaan tekemään. Lähtipä sitten kerran Viipurista matkaan komea joukko, etunenässä itse linnan isäntä Eerikki Akselinpoika, Tottien sukua. Minäkin jouduin huovina mukaan ja siksikin, kun tunsin paikat. Ratsastettiin Saimaan rantaan ja monella veneellä jatkettiin matkaa, mutta toiset kulkivat maitse Puumalan kautta. Monella seudulla pysähdyttiin ja katseltiin paikkoja, mutta Eerikki herra käski aina jatkaa matkaa. Vihdoin saavuttiin tähän Kyrönsalmeen. Herrat nousivat maalle ja neuvottelivat keskenään. Kuulin niiden puheista, jotta ne suunnittelivat uuden linnan rakentamista ja katsoivat tuon Kyrönsalmen alavan saaren sille sopivaksi paikaksi. Mutta ne tuntuivat vetävän eri köyttä. Ja miten ollakaan, niin minutkin käskettiin niiden puheille.
— Sanohan sinä, Särkeisen Matti, kun olet täältä kotoisin, jotta missä se Pähkinäsaaressa määrätty raja oikeastaan kulkee näillä tienoilla? ne kysyivät.
— Ka, saattaahan tuon helposti sanoa, vastasin minä. — Tuolla sen katsotaan kulkevan penikulman verran lännempänä.
— Tämä seutu olisi siis sinunkin mielestäsi ryssälle kuuluvaa maata?
— Niinpähän on, sille joutavalle se kuuluu, vastasin minä.
Sitten herrat syventyivät taas keskustelemaan, ja minä seisoin siinä, kun ei käsketty poiskaan. Kuulin toisten sanovan, jotta linnaa ei voi rakentaa vieraan valtakunnan maalle, mutta toiset arvelivat, ettei rajaa ole milloinkaan määrätty ihan tarkkaan. Ja muutamat sanoivat, jotta raja olikin vedetty väärin ja että sen pitäisikin sopimuksen sekä oikeuden ja kohtuuden mukaan olla paljon idempänä. Vihdoin Eerikki herra murahti riitelijöille, että pitäisivät suunsa kiinni, ja kysyi minulta, että mitä sinä, Matti Särkeinen, asiasta arvelet.
— Ka, mitäpähän tuosta arvelisi, vastasin minä. — Kun kysytte, niin sanon, että sopivahan tämä on linnanpohjaksi. Ja jos onkin ryssän maata, niin olkoon. Jos tekee linnan tähän, niin samallapahan siirtyy rajakin. Ryssät tietenkin noituvat partaansa ja ehkä yrittävät hädistellä poiskin, mutta kun muurit saadaan pystyyn, niin minkäpä tuuli kivelle mahtaa.
Eerikki herra nauroi ja sanoi:
— Siinä nyt kuulitte, epäilijät. Linna rakennetaan tähän.
Niin se määräsi, mutta jos asia pengotaan pohjiaan myöten ja jos toden sanon, niin minä, Matti Särkeinen, sen tähän oikeastaan määräsin. Pane se muistiisi, Jussi. Seuraavana aamuna rakentaminen jo aloitettiinkin. Savon äijät haettiin töihin. Ensin tehtiin vahva, kaksinkertainen puuvarustus ja sen väli täytettiin kivillä, joita soudettiin mantereelta ja lähisaarista.
Ryssät tietenkin kuulivat puuhistamme, jouduttautuivat hätään ja yrittivät raataa ilkojaan, mikäli jaksoivat. Niillä oli kuitenkin vähänpuoleisesti voimaa, mutta meikäläisten asemiesten piti sentään olla aina työmiesten ja soutajien turvana. Ja pian saarelle nousikin sellainen varustus, ettei ryssän kynsi siihen enää pystynytkään.
Eerikki herra viipyi täällä siksi, kunnes näki töiden olevan jo hyvässä käynnissä. Ja se mielistyi niin tähän paikkaan, että alkoi suunnitella vahvemman linnan rakentamista, jossa olisi monta tornia, ja käski pian aloittaa nekin työt. Viipuriin palattuaan se lähettikin tänne taitavia mestareita, ja ne alkoivat heti perustaa suurta linnaa. Ja tuossa se nyt seisoo, Savonmaan turva, vaikka onkin vielä keskeneräinen.
Minä jäin Olavin linnaan huoviksi. Väliin ryssät kävivät vieraisilla, ja väliin me kävimme nykimässä niitä parrasta. Se oli vaiheikasta ja hauskaa aikaa. Kerrankin —
— Ukki, katsohan, ukki, tuolta soutaa monta asemiesten venekuntaa! keskeytti Jussi ukon tarinat.
— Niinpähän soutaakin, vastasi ukki, varjosti silmiään ja katseli tulijoita.
Pitkät veneet soluivat pian kohdalle ja kiisivät ohitse linnaa kohden.
— Katsohan tarkkaan, Jussi, niin näet tuon veneen perässä Olavin linnan isännän, itse Pietari Kylliäisen. Se on taas käynyt miehineen hätyyttämässä ryssiä, missä lienee käynytkin.
Veneet joutuivat pian linnan luokse ja miehet nousivat maihin raskaita taakkoja kantaen. Saalistakin oli siis saatu.
— Tuo Pietari Kylliäinen on oikeastaan merkillinen mies, jatkoi Matti Särkeinen. — Pienoisen sissijoukon päällikkönä alkoi, kohosi omalla kunnollaan, teki sotaretkiä aina Inkeriin saakka ja pääsi vihdoin Olavin linnan isännäksi. Siinä on nousua talonpoikaiselle miehelle ja etenkin näinä aikoina, jolloin aatelisherrat pyrkivät olemaan aina suuna ja päänä. Olin minäkin monta kertaa Kylliäisen retkellä mukana. Kerrankin —
— Ukki, sinä et muistakaan panna päppäriä viimeisen verkon päähän.
— Katsohan pakanaa, niinpä tosiaankin. No, pannaan sitten, ja kellukoon tuossa ilokseen aamuun saakka. Joudutaankin jo kääntymään kotiin.
— Pietari Kylliäinen kuuluu varustautuvan sotaan, virkkoi hän sitten. — Eerikki herran kuoltua ovat ryssätkin tulleet yhä rohkeammiksi. Novgorodissa tehty rauha päättyy pian eikä sitä sovittane uusimaankaan.
Matti Särkeinen arvasikin asiat oikein. Rauha tosin uusittiin, mutta pian alkoi pitkällinen Suureksi venäläissodaksi sanottu sota.
Tämän sodan aikana Pietari Kylliäinen samosi savolaisen talonpoikaisjoukon kanssa Karjalaan, surmasi siellä paljon kansaa ja poltti kahdeksansataa taloa. Venäläiset saapuivat kostamaan ja saarsivat Olavin linnan, mutta Kylliäinen ajoi heidät verissäpäin takaisin. Olavin linna pysyi edelleenkin pitkät ajat Savon turvana.
LINNAN JUHLISSA
Viipurin linnan isännät olivat melkein säännöllisesti valtakunnan mahtavimpia miehiä. He pitivät komeata hovia ja hallitsivat Karjalaa varsin itsenäisesti — Ruotsin laithan eivät koko keskiaikana olleet voimassa Karjalassa, vaan asiat ratkaistiin hallinnollisessa järjestyksessä. Linnan isännät julistivat omin päinsä sotia, kävivät sotaretkillä ja solmivat rauhoja. 1400-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla valtiollinen painopiste siirtyikin usein Viipuriin. Ylelliseen loistoon tarvittavat varat kiskottiin tietenkin suurimmaksi osaksi läänityksen asukkailta, ja mahdollinen ylijäämä siirtyi mahtajien muuttaessa muualle. Griip-, Bjelke-, Bondeja Tott-suvut esiintyivät huomattavina Viipurin isäntinä.
Kutsuvieraita alkoi vähitellen saapua Viipurin linnan isännän, mahtavan läänitysherran juhliin. Upeapukuiset palvelijat valaisivat soihduillaan tulijoiden tietä sekä isolla linnanpihalla että pienellä sisäpihalla. Portaikon seinissä paloi lukuisia tuohuksia, ja siellä seisoi rivittäin vieläkin muhkeampia palvelijoita ja paashin toimia hoitelevia aatelispoikia. Päällysviitat heitettiin välikerrokseen ja noustiin ylempään, jossa hymyilevä isäntä itse oli vieraitaan vastassa kallisarvoiseen, kullalla kirjottuun Flanderin samettiin puettuna. Vieressään hänellä oli silkissä, kullassa ja jalokivissä loistava puolisonsa, jonka pitkää, kärpännahkareunaista laahustinta pienoinen paashi kannatteli. Ylhäinen rouvakin hymyili tulijoille ystävällisesti ja ojensi kätensä miesväen suudeltavaksi.
Vieraat siirtyivät tervehdittyään sisemmäksi. Linnan suuret salit hohtivat valonsa paljoutta, jota katossa riippuvat kruunut, seinien lukemattomat haarakynttilät ja avonaisten takkojen tulipesät levittivät. Valon runsaus pyrki huikaisemaan silmiä. Se kimalteli seinillä riippuvien vaakunoiden kultauksissa, kirkasti niiden koreat värit, panipa monenlaiset, kallisarvoiset seinäkudokset näyttämään taidokkaan tekonsa ja väriensä koko ihmeellisen, sopusointuisen kirkkauden ja valaisi katsojan ihasteltavaksi pöytien, penkkien sekä tuolien puun kätevät leikkaukset. Ja katselemista oli vieraidenkin ylellisissä puvuissa. Aatelisrouvat ja neitoset kulkivat värikkäässä sametissa ja silkissä ja monien maiden muodeissa. Nähtiin Hollannin, Espanjan, Ranskan, Saksan, jopa etäisen Italiankin pukuja ja säihkyviä koristeita, mutta niitä oli vain ylhäisimmillä. Varattomamman täytyi tyytyä äitivainajansa juhlapukuun. Hyväpä oli niinkin. Vaikka puku olikin kuosiltaan vanha, niin huolellisesti arkussa säilytettynä se kävi uudesta, kelpasipa aikanaan vielä tyttären tyttärellekin.
Varakkaimman porvariston emännät ja tyttäret yrittivät puvuissaan ja käytöksessäänkin matkia ylhäisiä rouvia, mutta pysähtyivät puoliväliin, kuten oikein olikin.
Italiassa syntynyt renessanssi ulotti jo aatteitaan kaukaiseen Suomeenkin. Sen vaikutus tuntui vähin taiteessa ja runoudessa, mutta enimmäkseen naisen vapautuneisuudessa ja seuralliseen tasa-arvoon pääsyssä. Entinen uinaileva, ankarasti eristetty, siveän hurskaileva ja taloushuolissaan askaroiva ylhäisön nainen alkoi muuttua seurapiirien keskukseksi, ja hän osasi jo keskustella vapaammin monista asioista. Naisen siirtyminen seuraelämään hillitsi sekä sievisti miesten useimmiten alkeellisen karkeita käytöstapoja. Se nähtiin tämän illan juhlissakin.
Isäntäväki olikin kutsunut paljon vieraita. Lukuisten aatelisten ja huomattujen soturien lisäksi siellä nähtiin Viipurin hengelliset päämiehet, ylimpänä ainoa korkeimman munkkiarvon saavuttanut suomalainen Stefanus Laurenti, Viipurin fransiskaaniluostarin guardiaani eli esimies ja samalla kaikkien Pohjoismaiden minister provincialis. Guardiaanin mukana saapui juhliin Viipurissa hänen johdollaan juuri pidetyn harmaiden veljien provinssikokouksen osanottajia, korkea-arvoisia esimiehiä Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Dominikaaniluostarin priori eli esimies oli myöskin saapuvilla, samoin Viipurin papisto. Linnan isännän kappalainen, musta veli hänkin, liittyi priorin seuraan.
Kaupungin pormestari, raadin jäsenet, ammattikuntien vanhimmat sekä huomatuimmat suomalaiset ja saksalaiset porvarit tulivat kutsuvieraina ja loistavaa seuraa arastellen. Satamassa olevien hansalaivojen kauppiaatkin saapuivat.
Monet vieraat kummastuivat kovasti perin outojen vieraiden, pitkäpartaisten moskovalaisten bojaarien astuessa sisään laajoissa, kultakirjauksilla ja turkiksilla ylen runsaasti koristelluissa, jalkoihin saakka ulottuvissa kauhtanoissaan, joiden helmojen alta punaiset saappaat vilahtelivat. Kummastus yhä lisääntyi, kun heidän jälkeensä saapui Tallinnan porvareita ja lahdentakaisia, korkeita kalparitareita, mutta pian levisi tieto, että linnan isäntä oikeastaan panikin juhlansa toimeen pehmittääkseen näitä neuvotteluihin saapuneita, ainaisia riitaveikkoja.
Seurustelu oli aluksi perin juhlallista ja jäykkää. Ruotsalaiset, äsken saapuneet vieraat ja linnanisännän palveluksessa olevat monet ulkomaalaiset kyllä osasivat uida kuin kalat vedessä, mutta suomalaiset olivat siihen taitoon tottumattomia ja luonnoltaankin jäykkiä. Bojaaritkin katselivat koolla olevaa seuraa äänettöminä ja epäröiden, sillä lännen tavat erosivat suunnattoman paljon heidän omista oloistaan.
Vähitellen kukin löysi laatuisensa seuran, ja niin puheltiin omissa ryhmissä. Isäntä kulki kohteliaana maailmanmiehenä ryhmästä toiseen. Ja hänen puolisonsa loisti illan itseoikeutettuna kuningattarena.
Paashit ja palvelijat kantoivat suurissa hopeahaarikoissa ja pikareissa monenlaista suunavausta, joka irroitti kankeankin kielen kantimet. Soittoniekat esittivät pitkillä torvillaan, luutuillaan, viuluillaan, säkkipilleillään ja huiluillaan parasta musiikkiaan. Pian jo kuuluikin yleinen rupatus, jota vähän väliä säesti milloin mistäkin ryhmästä kajahtava nauru. Se vaikeni hetkeksi linnaan jostakin saapuneen trubaduurin, kiertävän laulajan, näppäillessä luuttuaan ja esittäessä ballaadejaan, joissa kerrottiin uljaista ritareista, kauniista naisista ja hehkuvasta rakkaudesta, mutta pian kuului taas naurunrähäkkä eräästä kulmauksesta, jossa paatuneet sotaherrat kallistelivat kannujaan ja kertoivat toisilleen meheviä juttujaan.
Tanssinsävel helähti muutamassa salissa, ja nuorempi väki siirtyi heti sinne. Linnan isäntä alkoi juhlallisen tanssin ylhäisimmän aatelisrouvan kanssa. Korkea-arvoisin kalparitari talutti linnan rouvaa, ja muut seurasivat parittain perässä. Kivennavan vähäisen linnan vouti Antti Lemmetty tarinoi muutamassa nurkkauksessa Viipurin ratsuvoudin kanssa ja virkkoi ihmetellen:
— Jopahan on elämä muuttunut Viipurin linnan saleissa! Ihan samanlaista lienee kuin itsensä kuninkaan kesteissä. En ole mokomaa loistoa ennen aavistanut olevankaan.
— Tällaiseksihän se on muuttunut ja yhä vain näyttää paranevan.
— Vai yhä paranee. Vaikka kuninkaitahan nämä nykyisten aikojen Viipurin herrat ovatkin. Hallitsevat lääniään ja säätävät säännöksiään kuten itsevaltiaat konsanaan, jopa alkavat sodan ja tekevät rauhankin milloin haluavat, kuninkaalta edes kysymättä. Vieraita lähettiläitäkin näkyi tulleen, kuten konsanaan kuninkaan hoviin. Sattunetko tietämään, mitä niillä lienee nyt tekeillä?
— Kuulin siitä mainittavan, ratsuvouti vastasi. — Tämä meidän isäntämme kielsi äskettäin kaiken Tallinnan ja Moskovan välisen kaupan. Kaapattiinpa joitakin kauppalaivojakin, kun eivät muuten kieltoa uskoneet. Ja kun valitukset ja vaatimukset eivät nimeksikään tehonneet meidän isäntäämme, niin tulivat nyt tänne neuvottelemaan. Tunnethan tämän meidän isännän. Äsken se kivahti Tukholmasta tulleelle kuninkaan lähetille, että painukoon heti takaisin ja sanokoon kuninkaalle, että hän hoitakoon omia asioitaan älköönkä sekaantuko Viipurin puolen asioihin, jotka eivät hänelle vähääkään kuulu. Omin korvin kuulin sanat. Osaa se olla poikaa puolestaan. Mutta miehilleen se on hyvä, ellei sen mieltä pahoita, ja se on viisainta jättää tekemättä. Tämänkin linnan holvit ovat syviä, pimeitä ja kosteita. Maistetaanpa tuota espanjalaista reiniläisen jatkoksi.
Porvari Juho Laapas kuiskutteli toisessa nurkassa naapurilleen Matti Hykkyrälle:
— Kalliiksi taitavat tulla tällaiset ylettömät juhlat, mutta itsepähän se ne maksaa. Ja meille näistä on vain etua, sillä runsaasti täällä kuluu kaikenlaista tavaraa. Mutta sille pitäisi jotenkin huomauttaa, että ostaisi enemmän meiltä ja vähemmän laivojen saksoilta. Mitenkähän sen parhaiten huomauttaisi?
— Kyllä minä sen sanon, jos lupaatte kävellä kotiinne käsillänne, virnaili ohitse kulkeva hovinarri ja näytti kunniallisille porvareille pitkää nenää. Moni toisensa löytänyt tai toisiaan etsivä pari vetäytyi tanssin lomassa ikkunakomeroiden suojaan katsomaan keltaisena nousevaa kuuta ja heittämään kaihoisia silmäyksiä kimaltelevalle Viipurin lahdelle. Narri haki trubaduurin luutun, istahti rakastavaisten jalkojen juureen ja lupasi esittää rakkauden korkean veisun, mutta hänet ajettiin tiehensä. Hän lähti valittamaan isännälleen.
— Etsi sinäkin itsellesi mielitietty, vastasi linnan isäntä.
— Niinpä etsinkin, isäkulta.
Vieraat siirtyivät aterialle. Pitkät pöydät notkuivat ruokien ja juomien runsaudesta ja vieraat kyllä osasivat käyttää talon antimia hyväkseen sitten, kun kappalainen pääsi pitkän ruokalukunsa loppuun.
Isäntä piti seuraa Moskovan bojaareille, joille viini ei kelvannut, mutta jotka kyllä kallistivat kurkkuunsa tottuneesti ja tolkuttomasti viinaa ja kangertelivat jo puheissaan. Ja porvarien emännät pistelivät herkkupaloja laajojen hameidensa poimuihin kotona jo nukkuvien lapsilaumojen huomiseksi iloksi.
Vieraat alkoivat tarpeeksi saatuaan vähitellen tehdä kotiinlähtöä. Leimuavin soihduin heidät taas saatettiin. Monella oli oma palvelijansa mukanaan tietä valaisemassa, mikä olikin tarpeellista kaupungin mutkikkailla ja törkyläjien salpaamilla kujilla puikkelehtiessa. Ja moni tarvitsi palvelijansa tuekseenkin. Muutamilla ylhäisillä rouvilla oli omat kantotuolinsa. Etäisemmät vieraat yöpyivät linnaan.
Yksinäinen vartiomies seisoi aamun sarastaessa paikallaan linnan tornissa ja mietti itsekseen, että kauanpa jaksavatkin alhaalla mekastaa, kun tännekin yhä kantautuu äänekäs meno, hoilaus ja naurunhohotus.
TURUN TUOMIOKIRKOSSA
Turun tuomiokirkkoa alettiin rakentaa paavin luvalla v. 1229. Työ keskeytyi, mutta sitä jatkettiin v. 1260 ja sittemmin monissa eri vaiheissa. Tulipalot hävittivät sitä usein, mutta se kohosi aina niiden jälkeen entistä ehompana. Vasta 1500-luvun alussa se rakennettiin nykyiseen suuruuteensa. Siinä oli silloin kymmeniä alttareita ja kuoreja, joista tuli kirkkoruhtinaiden ja ylhäisten hautakappeleita. Sen loisto pystyi kilpailemaan ulkomaiden suurienkin temppelien kanssa, ja sen maine levisikin laajalle. Salojen suomalaiseen sen mahtava suuruus, jumalanpalveluksen loistosta puhumattakaan, mahtoi vaikuttaa syvästi. Rakennustaiteellisessa suhteessa tämä keskiajan ylväs muistomerkki ja kansallispyhättö, lähes kolmen vuosisadan sitkeän työn tulos, on Pohjoismaiden huomattavimpia.
Kansaa riensi järkkymättömän juhlallisena kunnaallaan Aurajoen partaalla seisovaan tuomiokirkkoon.
Tiedettiin itsensä piispan toimittavan tämän juhlapäivän messun.
Tuomiokirkko otti tulijan lumoihinsa. Sen korkeat pilarit kohosivat yksinkertaisen jaloina. Holvikaaret häipyivät korkeuksiensa salaperäiseen hämyyn. Kaunisvärisin maalauksin koristetut ikkunat laskivat vain säästeliäästi valoa sisään. Ikkunain valo sekaantui paksujen ja ohuiden kynttilöiden tuikkeeseen. Tänään paloi tuhansittain hurskaiden ihmisten lahjoittamia kynttilöitä alttareilla ja niiden vieressä ja lukuisten pyhäin miesten kuvien edessä, sivuholveissa ja jokaisessa kuorissa. Kirkon perällä oleva pääalttari kimmelsi valtavana, häikäisevänä valomerenä. Valo taittui alttarin alla olevaan, hopealla silattuun pyhimyslippaaseen, jossa pyhän Henrikin, Suomen suojeluspyhimyksen, ihmeitä tekevät luut säilytettiin, ja pani senkin säikkymään ihmeellisen kirkkaana.
Palavien vahakynttilöiden ja suitsutusastiain savujen huumaava tuoksu täytti ilman.
Valkopukuisen kirkkokuoron puhdas laulu kaikui vienona ja korvaa hivelevänä, paisui paisumistaan ja täytti pian suuren temppelin jokaisen sopukan.
Monet papit värillisissä, hopealla ja kullalla taidokkaasti kirjotuissa messukasukoissaan toimittivat jumalanpalveluksen alkuosan. Huippuunsa se kohosi silloin, kun piispa kultakankaisessa puvussaan, päässään säihkyvin jalokivin koristettu hiippa ja kädessään kullattu käyräpäinen sauva, ilmestyi alttarille ylimpien pappiensa ja apulaistensa saattamana.
Evankeliumi veisattiin latinaksi. Piispa luki sen suomeksi ja piti saarnan, jossa hän kehoitti kansaa katumukseen ja lohdutti sitä Jumalan varjelulla.
Messu jatkui edelleen. Kuoro lauloi:
Sanctus, Sanctus, Sanctus, Dominus Deus Sebaoth.
Pleni sunt coeli et terra gloria tua.
Hosanna in excelsis.
Benedictus, qui venit in nomine Domini.
Hosanna in excelsis.
Pyhä, Pyhä, Pyhä, Herra Jumala Sebaot.
Täydet ovat taivaat ja maa kunniatasi.
Hosianna korkeudessa.
Siunattu, joka tulee Herran nimessä.
Hosianna korkeudessa.Hopeiset tiu'ut helähtivät ja kansa kumartui äänettömään palvontaan. Piispa lausui asetussanat. Kun hän kohotti korkealle hostian ja ihme tapahtui, silloin kaikki kansa, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, polvillaan ollen tunsivat salaperäisen lihaksi ja vereksi muuttumisen ihmeen vaikuttavan kummasti omissa sieluissaankin ja tekivät sen ulkonaiseksi osoitukseksi nöyrän ristinmerkin. Kun piispa oli vielä muistellut kiirastulen sieluja, hän korotti äänensä ja aloitti isämeidän rukouksen:
Pater noster, qui es in coelis:
Sanctificetur nomen tuum:
Adveniat regnum tuum:
Fiat voluntas tua, sicut in coelo et in terra.
Panem nostrum quotidianum da nobis hodie.
Et dimitte nobis debita nostra,
sicut et nos dimittimus debitoribus nostris.
Et ne nos inducas in tentationem.Kuoro vastasi:
Sed libera nos a malo. —
Vaan päästä meitä pahasta.Messu jatkui totuttuun tapaan. Pyhän Henrikin luut kannettiin verkkaisessa juhlakulussa kirkon ympäri kansan palvottaviksi ja suudeltaviksi.
Kulkueen päätyttyä hostia asetettiin kalliiseen monstrumiin vahakynttilöiden keskelle. Kuoro veisasi:
O salutaris Hostia,
Quae coeli pandis ostium,
Bella premunt hostilia:
Da robur, fer auxilium.
Uni trinoque Domino
Sit sempiterna gloria,
Qui vitam sine termino
Nobis donet in patria.Amen.
Oo autuuttava hostia,
Mi taivaan portit aukaiset,
Sota ja vaino ahdistaa:
Suo voima, apu jouduta.
Yhdelle kolminaiselle
Kunnia Jumalallemme,
Mi elon ilman loppua
Suokohon meille taivaassa.Amen.
Piispa siunasi hiippa päässä ja sauva kädessä hostialla kaiken kansan.
Piispa poistui ja juhlajumalanpalvelus päättyi, mutta hetkipalvelus jatkui iltamyöhään, taukosi yön tunneiksi ja alkoi, samoin kuin messukin, jälleen aamulla varhain. Ja aina oli tuomiokirkossa kansaa, joka sen ylevien holvien alla ja pyhien varjeluksessa tunsi nöyrän rukouksensa nousevan välittömimmin korkeuksiin.
VIIPURIN PAMAUS
Moskovan suuriruhtinas Vasili III alkoi, vapautettuaan Venäjän tataarien orjuudesta, vaatia omakseen Itä-Suomea, Pähkinäsaaren sopimukseen vedoten. V. 1495 syttyi suuri venäläissota. Tanskalaissotien sitoma Ruotsi ei kyennyt antamaan apuaan. Piispa Maunu III Särkilahti ja Viipurin linnan päällikkö Knut Posse panivat Viipurin linnan puolustuskuntoon. Suuri, 60 000 miestä käsittävä venäläisarmeija ryhtyi sitä piirittämään. Kansan suussa kauan elänyt tarina kertoo piirityksen aikana tapahtuneesta ankarasta räjähdyksestä, Viipurin kuulusta pamauksesta. Tarinalta on tahdottu kieltää todenperäisyys, mutta nähtävästi se sittenkin perustuu tavalla tai toisella tapahtuneeseen tosiasiaan — kansan keskuudessa elänyt tieto on monessa muussakin asiassa osoittautunut lopultakin oikeaksi. Näinä aikoina uusi mullistava keksintö, ruuti, ilmestyi näyttämölle. Venäläiset peräytyivät Viipurin edustalta, mutta tekivät seuraavina vuosina julmia hävitysretkiä Karjalaan, Savoon ja Hämeeseen.
— Jumalan rauhaa.
— Rauha itsellesi. Ka, Pärttyhän se onkin! Terve tulemasta taas kotiin. Enpä tahtonut sinua tuohon sotisopaan pukeutuneena ja naamaltasi parroittuneena ensin tunteakaan.
Pärtty asetti pitkän pertuskansa nurkkaan, sijoitti eväskontin naulakkoon ja pisti kirveen kirveslautaan, riisui kypäränsä ja haarniskansa, ripusti ne orrelle ja antoi vasta sitten kättä kotiväelle.
— Mitä Viipuriin kuuluu? kotiväki tiedusteli.
— Mitäpähän tuonne erikoisia kuulunee. Pankaahan sauna lämpiämään ja antakaa ruokaa. Tuossa kontissa on vain kuivettunut kyrsä, johon hampaat eivät enää pysty. Sauna pantiin lämpiämään ja Pärtyn eteen kannettiin ruokaa. Hitaasti ja perinpohjaisesti hän söi, lohkoi leivästä suuren palan toisensa jälkeen, ruoti lopuilleen kohtalaisen ison kapahauen ja pani kalasoppakaukalon pohjan paistamaan.
— Taisi tulla linnassa nälkä? Jehki, hänen vanhempi veljensä naurahteli.
Pärtty ei joutanut syönniltään vastaamaan.
— Mutta terveenä sentään olet pysynyt.
— Ka, mikäpähän, etten olisi pysynyt.
Syötyään tarpeekseen Pärtty vetäytyi lavitsalle pitkäkseen, nukahti ja heräsi vasta illansuussa, kun sanottiin kylvyn olevan valmiina.
Miehet lähtivät saunaan. Pärtty otti kiukkuisen löylyn, sitten toisen ja kolmannenkin, kävi välillä järvessä ja istuskeli aikansa porrashirrellä. Sitten hän otti neljännen löylyn ja virkkoi:
— Hyvääpä tekee nahalle, pakana. Räähkän lykkää lonkkaluista.
— Etkö saanut linnassa kylpeäksesi? Roppana, talon loismies, tiedusteli ihmeissään.
— Saipahan tuota kylpeäkseenkin, vaikka aika ei aina riittänytkään siihen asiaan.
— Vai ei.
— Ei, kun oli näet välillä kylvetettävä ryssää.
— Taisitte sen tosiaankin kylvettää?
— Ka, sitä varten siellä okiinkin, Pärtty myhähteli ja hieroi vastalla lonkkiaan. — Näitä paikkoja siellä pyrki pakottamaan, kun oli seisottava valleilla päivät ja yöt.
— Vai oli seisottava. Taisitte ihan voittaakin?
— Selvähän se. Hätäkö oli voittaessa, kun oli sellainen päällikkökin kuin Nuutti Posse.
— Vai Nuutti Posse sen oli nimenä. Mukavahan tuosta olisi kuulla lähemminkin, jos kertonet.
— Saattaapa tuosta kertoa, vaikkapa sitten tuvassa.
Miehet siirtyivät vähitellen tupaan. Sinne oli jo kertynyt puolen tuvallista naapureitakin, kun olivat kuulleet Pärtyn tulosta. Aikansa muista asioista tarinoitua siirryttiin tärkeimpään kysymykseen, Pärtyn uutisiin. — Viipuriin lähti useita meidän puolen miehiä silloin, kun käskettiin lähettämään joka viides mies, Pellonperien isäntä virkkoi. — Meni meidänkin poika ja Mairon Tuomas ja Pälttärin Esko ja Ritalaisen Heikki ja menihän se Timon Sakarikin. Satuitko siellä näkemään meidän poikaa?
— Terveenä on muuten, mutta heittivät sitä keihäällä koipeen ja sitä nyt potee. Mutta kyllä tulee kotiin, kun paranee.
— Entäpä muut?
— Tuomas ja Esko palaavat kohta, mutta Ritalaisen Heikki jäi huoviksi. Mielistyi niin siihen ammattiin, että jäi. Ja mikäpähän siinä. Kaksi vuotta minäkin jo olen puuhannut asemiehen ammatissa ja huomannut sen laadulliseksi, etenkin kun ei ole akkaa marisemassa eikä tenavoita itkemässä.
— Vai jo mielistyi Heikki linnan palvelukseen.
— Niinpä mieltyi, mutta on siihen kai muitakin syitä, etenkin se Timon Sakarin syy. Siitä ei näet ole enää kotiinsa palaajaksi.
— Älä.
— Sinne tuupertui, sotahan sortui. Yhdessä Heikin kanssahan se kasvoi, yhdessä lähti ja vierekkäin aina seisoivat, kunnes Vatikiven tappelussa partaniekka ryssä pisti sen rintaan piikkinsä. Siihen loppui.
— Vai niin kävi Timon pojalle. Olipa toki hyvä, ettei siitäkään jäänyt jälkeensä leskeä eikä lapsia.
— Viime sanoinaan se oli Heikille sanonut: »Kosta, Heikki, jos voit!» Sitä se Heikki onkin sittemmin ajatellut. Jo kosti Viipurissa muutamille, mutta mielessään kytee isompi kosto. Linnanväki lähtee pian kostoretkelle Venäjän puolelle, ja silloin Heikinkin sopii lähteä samalle asialle. Sekin veti huoviksi.
Kuuntelijat istuivat kotvan äänettöminä. Vihdoin Jehki katkaisi vaitiolon:
— Tänne salolle ei ole kuulunut linnan asioista paljon sitä eikä tätä. Tuhottomasti vain kuului vihollista olleen liikkeellä, se kuultiin.
— Tuhottomasti oli. Sanoivat olleen kuusikymmentä tuhatta miestä. Ilmanko Ruotsin herroilla olikin tutina housuissaan, etenkin, kun Viipurissa ei ollut linnaväkenä muuta kuin pieni joukko meitä huoveja sekä muutamahko satakunta Maunu piispan henkivartijaa. Ruotsin valtionhoitaja, herra Steen Stuure, kuten ne sitä nimittivät, ei ensin lähettänyt apua, mutta vihdoin saapui sentään viitisensataa saksalaista palkkasoturia, Winholtin joukoksi ne sitä sanoivat. Väittivät herra Steenin vähän välittävän Suomen asioista. Elokuussa herrat pitivät neuvottelun Viipurissa ja panivat toimeen yleisen väenoton, jolloin joka viidennen miehen oli lähdettävä. Silloinhan ne tämänkin puolen miehet joutuivat lähtemään, kuten hyvin muistanette. Myöhemmin kutsuivat vielä miehen talosta. Vähän tuli miehiä väennostossakin. Kun herrat olivat jo aikaisemmin lähteneet Viipuriin, ei kukaan järjestänyt ja johtanut talonpoikien joukkoja. Niin jäi suurin osa saapumatta varsinkin Turun puolesta ja Hämeestä, joista kertyi vain muutamia kymmeniä. Uusmaalaisia tuli tuhatkunta. Savosta saapui jonkin verran ja sitten siellä olivat eteläisemmän Karjalan miehet. Vähän meitä oli, yhteensä ehkä viitisen tuhatta.
Syyskuun puolivälissä ryssä sitten tunkeutui rajan yli, hävitti Kannasta, rääkkäsi ja murhasi ja poltti, kuten aina, ja pian se oli Viipurin edustalla. Mokomaa väen paljoutta siellä ei oltu vielä ennen nähty, sillä miestä oli linnan ympärillä kuin meren mutaa. Ja aseita oli vaikka minkä lajisia, olipa sellaisia mahdottoman isoja, neljänkolmatta jalan pituisia tykkejäkin, joilla ammuttiin suuria kivenlohkareita — no, tykeistä teillä salon perukkalaisilla ei tietysti ole aavistustakaan, mutta ymmärtänette, kun sanon, että ne ovat sellaisia pitkälleen pantuja rautakirnuja, joiden suusta leimahtaa salama ja samalla jyrähtää kuin ukkonen, ja että sellaisen kirnun lennättämä kiven järkäle menee tällaisenkin talon seinien läpi, että humahtaa, jopa rikkoo moskaksi koko talonkin. Jottako valehtelen? E-hei, totta se on, menkää ensi kerralla mukaan, niin näette omin silmin puheeni perälliseksi.
— No niin, sellaisilla kirnuilla ne pakanat ampua mäiskyttivät Viipuria, niin että muurit tärisivät ja niistä lohkesi isoja paloja. Me tietysti sikäli paikkasimme aukot. Aikansa ammuttuaan ne sitten hyökkäsivät. Miehiä syöksyi muureja vastaan niin sakeaan, ettei niitä ehtinyt laskea edes tusinoittainkaan, niin niitä oli toinen toisessaan kiinni ja toistensa takana. Ryntäystikkaita ne kuljettivat mukanaan, pystyttivät ne muureja vastaan ja alkoivat kiivetä muureille toisten ampuessa meihin nuoliaan yhtenä rankkasateena ja kaikenlaisten heittokoneidenkin viskatessa meidän päällemme isoja kiviä. Takaisin ryssä kuitenkin työnnettiin, ken halaistuin naamoin, ken pää edellä ja koivet perässä, ken muuten nurinniskoin, mutta aina niillä riitti toisia tilalle. Sitten ne lakkasivat hyökkäämästä, kun olivat saaneet kerrakseen tarpeensa, ampuivat taas aikansa ja hyökkäsivät uudelleen, mutta samoin niille kävi kerta toisensa jälkeen.
— Minä jouduin enimmäkseen tappelemaan Karjaportin puolella, sen tornin tienoilla, jota sanovat myöskin Pyhän Antin torniksi.
— Oteltiin kerrankin oikein lujilla, kun itse linnanpäällikkö, se Nuutti Posse, sattui tulemaan paikalle. Rautaan puettuna ja myhäillen se kulki pitkin valleja, huuteli meille kokkapuheitaan ja sohaisi väliin miekallaan, kun näet joku ryssä sattui nostamaan päänsä vallin reunan ylitse. Äkkiä se pysähtyi kuuntelemaan jotakin ja kysyi kotvan kuunneltuaan, jotta: »Mitä jytkytystä tuo on, pojat?» Sanoimme, että ryssät koettavat isoilla hirsillä murtaa porttia, mutta että se kyllä kestää. »Kyllähän se tietysti kestää, mutta miksi ette ammu niiden niskaan nuolia?» se kysyi. Selitimme, ettei voi ampua, kun niillä on turvanaan sellainen miesvoimin kannettava katos, jota nuoli ei lävistä. »No, vyöryttäkää sen päälle kiviä», se sanoi. Selitimme, ettei kiviä ole, kun viimeisillä juuri paikattiin muurinaukko, ja ettei tässä ole aikaa lähteä kiviä etsimään. »No, kuulehan, sinä Pärtty, ota muutama mies mukaasi ja tuo tänne tynnyrillinen tervaa», se sanoi. Haettiin terva. »Sytyttäkää terva tuleen». Me sytytimme. »Nyt, pojat, nyt me lystiksemme roiskuttelemme tätä palavaa tervaa ryssien niskaan ja poltamme niiltä perkuleilta parrat.» Ja me pojat roiskuttelimme. Palava terva sytytti tuleen ryssien katoksen ja huutaen sekä kiroten ne juoksivat tiehensä. Nuutti Posse päästi röhönaurun niiden juoksua katsellessaan eikä meitäkään juuri surettanut. »Pankaa konsti mieleenne, pojat», Posse virkkoi ja lähti katselemaan, miten asiat olivat muualla.
— Väliin mekin teimme hyökkäyksiä. Syöksyimme porteista ulos, hakkasimme maahan niin monta ryssää kuin suinkin ennätimme ja palasimme takaisin, ennenkuin ne ehtivät tointua hämmästyksestään. Mutta kerran tehtiin iso tyhmyys.
— Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholtti ottivat mukaansa satakunnan asemiestä sekä kahdeksansataa uusmaalaista talonpoikaa ja sousivat Suomenvedenpohjaan. Minäkin jouduin Heikin ja Sakarin kanssa mukaan, kun tunsimme paikat. Penikulman verran sinne oli matkaa ja se meni hyvin, sillä vaikka ryssiä näkyikin rannoilla, niin ne eivät mahtaneet meille mitään, kun niillä ei ollut veneitä. Vatikiven luona noustiin maihin ja aikomuksenamme oli hyökätä ryssien selkään. Mutta annahan olla, juuri kun oli päästy maalle, niin jo kuului huuto: »Ryssät tulevat!» Ryssät, pahukset, olivat lennättäneet sinne ratsuväkeään, ja sepä se syöksyi päällemme piikit ojossa. Uusmaalaisille, leikkiin tottumattomille miehille, tuli silloin kiire, ja he pakenivat veneisiinsä, mutta ahtautuivat liian tiukkaan, joten veneistä toinen puoli upposi. Me asemiehet pidimme sillä välin tietysti urheasti puolemme, ja vähitellen saatiin talonpojatkin takaisin maalle ja tappeluun. Hyvin siinä olisi toimeen tultukin, mutta kesken kaiken ehättäytyi paikalle toinen, vielä isompi ryssäjoukko, ja silloin uusmaalaiset säikähtivät uudelleen, työntyivät taaskin veneisiin ja upottivat niistä kiireissään monta. Useimmat asemiehet ja melkein kaikki Maunu piispan henkivartijat kaatuivat ja samoin satakunta talonpoikaakin. Ja niin oli meidän viimeistenkin ankarasti otellen pelastauduttava veneisiin. Niilo Pentinpoika ja Maunu Frille joutuivat vangeiksi. Rautapukuinen Winholtti oli juuri hukkumaisillaan, kun sain heitetyksi hänelle nuoranpätkän. Täpötäyteen veneeseen häntä ei voitu nostaa, joten meidän piti uittaa äijä veneen perässä Viipuriin saakka paksuista kiroilemisistaan huolimatta. Niin nolosti tämä retki päättyi. Kerrottiin siinä olleen kavallusta mukana, mutta kukapa häntä tarkemmin tietänee.
— Linnan puolustusjoukko oli nyt paljon pienempi kuin äsken. Monet katselivat jo lopun alkua, mutta Nuutti Posse ei ollut niinä miehinäänkään, käveli vain, niin kuin ei olisi ollut hätäpäivästä tietoakaan. Viimeiset porvarit, naiset ja lapsetkin hän toimitti muureille auttamaan miehiä. Ja papit anoivat apua ylhäältä.
— Vihollinen teki taas hurjan rynnäkön. Ensin tuli jalkaväkeä, tikkaita, hirsiä ja risukimppuja kantaen ja takanaan ratsuväkeä silmänkantaman pituudelta. Silloin olin Munkkiportin puolella. Vihollinen ahtautui Mustainveljesten luostarin kohdalle muurin ja meren väliselle kaistalle. Rautakirnut ja heittokoneet syöksivät tuhansittain raskaita kiviä muureille ja muureja vastaan. Risukimput kasattiin muurien juurelle ja sytytettiin siinä mielessä, että sakea savu ajaisi meidät tiehemme muureilta, jolloin ryssät pääsisivät kiipeämään tikkaitaan ja hirsiään myöten ylös. Vähältä piti, ettei niin käynytkin, mutta puolemme me kuitenkin pidimme taaskin. Ryssät sysättiin muureilta alas eivätkä sitten yrittäneetkään hyökkäystä pariin viikkoon. Ne nuolivat kai haavojaan, mutta muuta saunaa emme mekään sillä kertaa tarvinneet, sen sanon. Ja yhtä tuima meno oli ollut muillakin valleilla, ne kun näet hyökkäsivät yhtaikaa kaikkialla. Riittäähän niillä väkeä.
— Kuukauden päivät pidettiin sitten pienempää vihaa. Ryssät tyytyivät enimmäkseen ampumaan tulikirnuillaan. Pyhän Antin päivänä ne sitten taas yrittivät tosissaan. Jälleen satoi muureille tynnyrinpohjan suuruisia kiviä. Kaksi tornia ne saivatkin vähitellen sortumaan ja kolmas, juuri se, missä minäkin satuin olemaan, oli sortumaisillaan ja ryssät jo kiipeämässä muureille, kun Posse ja Winholtti joutuivat hätään. Miekoilla, kirveillä ja pertuskoilla pidettiin ryssät kauempana siksi, kunnes aukot ehdittiin tuketa kivillä ja hirsillä ja kaikella, mitä vain käsiin sattui. Posse lähti Winholtin kanssa katsomaan Salakkalahden puolta. Silloin meitä ahdistavat ryssät jo tunkeutuivat väkivoimalla torniimme. Meidän oli jo peräydyttävä talojen varjoon, ja ryssät päästivät riemuhuudon, kun Possekin jo joutui paikalle, näki asiat tolkuttomiksi ja huusi meille:
— Pidelläänhän näitä ryssiä vähän aikaa tuossa tornissa, pojat! Sinä Pärtty, vikkelä mies, ota muita mukaasi ja vedä tänne tuolta rannasta iso vene.
— Hulluksiko se on yht'äkkiä tullut, ajattelin, kun rupeaa sotimaan veneessä rutikuivalla maalla, mutta lähdin hakemaan venettä, kun käskettiin.
— Vedimme veneen tornin luokse. Samalla näin, miten toiset miehet vierittelivät paikalle tervatynnyreitä. »Lyökää tynnyrien kannet auki ja kaatakaa terva sekä tynnyrit veneeseen», Posse määräsi, ja me teimme työtä käskettyä. »Nyt, pojat, nyt työnnetään miehissä vene ihan muurin juurelle ja kokka pistetään ovesta sisään. Kas noin, no, vielä vähän, hei! Hyvä on.» Puoliväliinsä se vene mahtuikin ovesta sisälle. »Pojat, nyt saadaan lystiä», Posse nauroi. »Kun ei rauta auta, niin terva auttaa. Poltetaan niiltä taas parta», se sanoi, viritti tuluksillaan tulen ja pisti sen tervaan. Terva hurahti heti tuleen, tuli levisi veneen keulaan ja työntäytyi sikäli sakean savun mukana käytäviä myöten torniin. Siellä tuli ryssille kiire, tuli totisesti. Niitä hyppi tornista sinne ja tänne eteensä katsomatta, eivätkä ne pakanat paljon eteensä nähneetkään, kun kitkerä savu sokaisi niiltä silmät. Mutta paljon niitä jäi vielä sisällekin.
— Me huusimme ja riemuitsimme ja ylistimme Nuutti Possen suurta viisautta, kun se äkkiä karjaisikin meille: »Nyt, pojat, livistäkääkin äkkiä, ellette halua lähteä ryssien mukana taivaaseen!» Ja me livistimme, kun käskettiin.
— Silloin se torni pamahti, voi taivaan pyhä taatto, kuinka se pamahti ja leimahti! Tuntui siltä kuin kymmenen ukkosta olisi iskenyt maahan yhtaikaa ja kymmenen salamaa räiskähtänyt juuri silmien kohdalla. Maa järähti, ja me kaaduimme pitkin pituuttamme. Kun sitten hyppäsimme pystyyn ja katsoimme tornia, niin ei siinä enää oikeastaan ollutkaan paljon muuta jäljellä kuin tornin paikka. Torni lenteli taivaalla pieninä siruina, ja ryssärukat lentelivät niiden mukana, kunnes pudota mätkähtivät omiensa joukkoon. Ja kun me ällistyksissämme katsahdimme Nuutti Possea, niin se vain seisoi siinä hajareisin ja kädet ristissä vatsan päällä ja hymyili vanhan ja viisaan hymyä.
— Ryssät lopettivat kauhuissaan hyökkäyksensä ja alkoivat purkaa leiriään. Silloin me karkasimme niiden niskaan ja tapoimme kolmetuhatta. Olisimme tappaneet kaikki, mutta ne lähtivät lipettiin. Kiire niillä oli.
— Toiset sanovat, että ryssät näkivät taivaalla Pyhän Antin kirkkaan ristin kaupunkia suojelemassa ja säikähtivät sitä, tunnetusti taikauskoisia kun ovat. Saattaa olla niinkin, mutta minä en nähnyt ristiä taivaalla enkä jaksa siihen uskoa. Sanovat myöskin, että niiltä loppui muona, ja talvi oli kynnyksellä. Saattaapa olla niinkin, mutta omasta puolestani luulen, että Nuutti Possen konstit, kova mieshukka ja varsinkin tämä viimeinen pamaus, se se ryssän karkoitti Viipurin ympäriltä. Yhdeksäntuhatta miestä heidän kerrotaan siinä leikissä menettäneen, vaikka menihän miehiä meiltäkin tässä kolmatta kuukautta kestäneessä piirityksessä. Tällainen on sen tarina.
Miehet kuuntelivat ihmetellen Pärtyn kertomusta. Olihan siinä kuuntelemista, etenkin siinä kohdassa, jossa Posse lennätti tornin ryssineen ilmaan. Jopa Roppana kiiruhtikin tiedustelemaan:
— Millähän kumman konstilla se täräytti sen tornin ilmaan?
Pärtty hymähteli itsekseen ja vastasi:
— Sanohan muuta. Harva sen konstit tietänee, mutta minä satun tietämään.
Pärtty pysähtyi taas itsekseen hymähtelemään, ja Roppana vaati selvitystä. Pärtty hymyili yhä leveämmin ja vastasi sitten silmiään siristellen:
— Saatanhan minä sen sanoakin! Nuutti Posse on ollut ikänsä Suomessa, kierrellyt idät, lännet, etelät ja pohjolat ja tavannut monta tietomiestä. Se on oppinut — noitumaan.
Häh? — Noitumaan, sanoin. Vai luulet sinä ison kivitornin lentävän ilmaan tavallisen miehen sanalla? Mitä sanot siihen, Roppana?
— Ka, saattaapa olla... — Niin se on. Ja kyllähän minä sen noitumisen näinkin, valmistelut, tiedäthän, ja näinpä aineidenkin laiton.
— Älä.
— Totta se on. Tornin kellarissa sillä oli noitapajansa, samassa tornissa, joka sitten lensi ilmaan. Olimme siellä kerran vartiomiehinä, kun Pälttärin Esko tuli nykäisemään minua hihasta ja kuiskasi: »Tulehan katsomaan, kun Posse noituu.» Hiivimme hiljalleen kellarin ovelle, me kaksi, ja muutamia muitakin tuli mukaamme. Tavallisesti Posse piti kellarin oven suljettuna, mutta nyt se oli auki. Siitä näimme selvästi sen hommat. Iso kattila sillä oli tulella, ja siinä se keitti keitoksiaan. Kalkkia sillä oli iso tynnyrillinen, ja kauhalla se mätti sitä kattilaansa. Toisessa astiassa oli lipeätä. Käärmeitä kiemurteli lattialla, ja nurkissa loikki isoja rupikonnia. Pihdeillä se niitä noukki ja heitteli liemeen. Päällimmäiseksi kaatoi elohopeaa ja sitten hämmenteli. Ja mutisi partaansa loitsujaan.
— Kuulehan, Pärtty, taidat olla ihan valmiiksi parkittu huovi, kun osaat jo kaikki huovien valheet, Roppana arveli.
— Totta se on, itsehän sen näin ja monet muutkin näkivät. Ellette uskone, niin olkaa uskomatta, mutta sillä liemellään se täräytti tornin ilmaan. Kunhan muut tämän seutulaiset saapuvat Viipurista, niin kysykää heiltä, onko torni paikoillaan vai lensikö se, kuten sanoin.
— Saattaa olla, miehet jo myöntelivät. — Ihmeellisiä ja selittämättömiä asioita tapahtuu maailmassa paljon, eikäpähän olekaan niin kumma tämäkään asia, jos Nuutti Posse kerran kävi tietomiehillä opissa, kuten sanoit. Täytynee uskoa.
— Osasi se paljon muutakin, Pärtty jatkoi ja hymyili taas laveasti. — Jos oikein toden sanon, niin ei Viipuri olisi kyennyt pitämään puoliaan, ellei Posse olisi noitunut avuksi laivoja ja miehiä.
— Miten sanoit, miehiäkö?
— Niinpä niin. Pamauksen jälkeen se nousi linnan korkeimpaan torniin, avasi höyhenpussin ja siroitti höyhenet tuulen vietäviksi. Jokainen höyhen näytti vihollisen silmissä sotalaivalta, joka oli täynnään aseellisia miehiä ja tuli Uuraan salmesta täysin purjein linnan avuksi.
— Nyt sinä taidat tosiaankin lasketella huovien juttuja.
— Kysykää ryssiltä, nehän ne näkivät laivojen tulon ja pötkivät heti pakoon.
Miehet pudistelivat epätietoisina päätään, mutta kertoivat sentään huomenissa Pärtyn jutut monille muille, jotka vuorostaan kertoivat ne toisille. Ja niin ne lähtivät kiertämään maailmaa täytenä totena.
Pärtty ei ollutkaan aivan väärässä. Hän näki Possen keittävän rikistä, hiilestä ja salpietarista uutta ja voimallista ainetta, jota kutsuttiin ruudiksi, ja sepä se kai syystä tai toisesta räjähti ja synnytti tarinan Viipurin mainiosta pamauksesta. Samainen aine mullisti muutenkin monet asiat. Suuressa maailmassa ja sikäli Suomessakin se teki lopun ritarilaitoksesta, syrjäytti ikivanhan jousen ja muutti uusille urille koko sodankäynnin.
Knut Posse pelasti vähine joukkoineen Viipurin ja Suomen ja sikäli kai Ruotsinkin tulevaisuuden hetkellä, jolloin valtakunnan isoisilla ei riittänyt siihen kykyä eikä tahtoa. Ja paljon mainehikkaita tekoja hän oli tehnyt jo sitä ennenkin. Mutta kun suuren venäläissodan päätyttyä Tukholmassa lyötiin viisikymmentä herraa ritareiksi, ei Posse ollut heidän joukossaan. Hänen ansionsa arvioitiin kai liian vähäisiksi, eikä hän itse osannut niitä kehua suuriksi.
ARVID KURKI
Kristian II, tyranniksi sanottu, nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle. Hänen monet julmuutensa aiheuttivat ensin Taalainmaalla, sitten muuallakin Kustaa Vaasan johtaman kapinan, josta kehittyi Ruotsin vapaussota. Suomen piispana oli tällöin Arvid Kurki. Monien ristiriitojen ja nöyryytysten jälkeen hänkin muiden suomalaisten ylimysten mukana liittyi Kustaa Vaasaan, mutta hukkui Pohjanlahteen paetessaan tanskalaisia. Arvid Kurjen teoista piispana ei ole säilynyt paljon tietoja, mutta hänen toimestaan painatettiin Manuale ecclesie Aboensis eli Turun hiippakunnan käsikirja. Hän oli Suomen viimeinen katolinen piispa, ja hänen kohtalonsa oli syvästi traagillinen. Hänen mukanaan alkoi jo katolinen keskiaika, monessa suhteessa merkillinen ja vaiherikas aikakausi, vaipua hiljalleen hautaan.
Suomi sai uuden pyhimyksen, aikaisemman mainehikkaan piispansa Hemmingin. Turussa vietettiin hänen autuuttamisjuhliaan monin ja suurellisin menoin. Tuomiokirkko oli ylenmäärin koristettu vaakunoilla, kauniilla kankailla ja köynnöksillä. Kirkon keskellä riippui valtionhoitaja Steen Stuuren ja arkkipiispan vaakunat ja niiden välissä pyhimykseksi julistettavan piispan vaakuna. Hänen vaakunansa ja vahakynttilöiden valaisema kuvansa riippui lisäksi jokaisessa pilarissa, joiden juurella paloi suitsutusta ja myrhaa. Kirkon poikki oli rakennettu neljän kyynärän korkuinen ja kolmenkymmenen kyynärän pituinen lava ylhäisimmille herroille: piispoille, valtaneuvoksille ja ylimmälle papistolle. Sinne oli myöskin pystytetty kookas alttari.
Tuomiokirkon portit ja kirkkotarha olivat myöskin köynnöksin koristetut. Kaupungin kaduille oli levitetty lehtiä ja heiniä, ja korkeiden herrojen asuntojen seinillä kierteli kukkaköynnöksiä, »sillä ken tässä maailmassa osoitti kunnioitustaan pyhälle Hemminki herralle, hänelle pyhimys varmaan oli valmistava kunniaa taivaassa.»
Tuomiokirkko oli kansaa täynnään juhlamenojen alkaessa ja paljon jäi ulkopuolellekin. Pyhän piispan luut pantiin kullattuun lippaaseen. Ylhäisimmät herrat kantoivat lippaan kirkon ympäri, muiden seuratessa mukana palavat soihdut käsissään, ja veivät sen sitten alttarille. Saapuvilla oleva valtakunnan arkkipiispa alkoi laulaa: Veni Creator Spiritus, eli Tule, pyhä henki. Sitten veisattiin litania ja Kyrie eleison. Lopuksi arkkipiispa veisasi yksin: In sancto hoc negotio hujus beati patris, beati Hemmingi, nos non contingat errare, johon kuoro vastasi: Te rogamus, audi nos.
Pyhimyslipas kannettiin ulos, kuljetettiin juhlasaatossa kirkkotarhan ympäri ja tuotiin takaisin alttarille. Messun aikaan pyhimyksen jäännökset asetettiin kaiken kansan suudeltaviksi. Korkeat herrat esiinkantoivat uhrinsa: kullatun tai hopeoidun leivän, kullatun tai hopeoidun viiniastian. Sitten seurasi latinalainen puhe sisällä kirkossa ja ulkona saarna kansalle pyhästä Hemminki piispasta. Näiden päätyttyä seurasi arkkipiispan toimittama pyhimykseksi julistaminen, jonka aikana kansa sai nähdä ilotulituksen. Tulikielekkeiden seuraamat, elävät kyyhkyset liitelivät ylhäällä, ja tulenlieskoja kiisi holvien ja lavan välillä. Pyyt, tiaiset, varpuset ja monet muut linnut lentelivät kirkossa, öylättejä sekä kukkia satoi katsojain päälle, ja ruudilla täytetyt pellavatukot suhahtelivat.
Pitkien juhlien päätyttyä muutamia Suomen herroja kokoontui salaiseen neuvotteluun, sillä ajat olivat kireät ja hyvät neuvot kalliit. Kerrottiin Tanskan kuninkaan Kristianin pyrkivän todenteolla Ruotsin valtaistuimelle. Hänestä ja hänen toimistaan Tanskan kuninkaana tiedettiin kertoa kolkkoja asioita. Ruotsin unionipuolue kannatti häntä, ja Suomenkin miesten oli määrättävä mielipiteensä. Pitkään herrat neuvottelivat. Monet asettuivat Steen herran puolelle, mutta toiset puolsivat Kristiania siitä syystä, että hänet oli aikaisemmin laillisesti valittu kruununperijäksi. Heidän johtajanaan esiintyi piispa Arvid Kurki. Lopulliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy. Arveltiin, että annetaan ajan kulua ja antaa neuvonsa.
Ja aika kului. Kristian II nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle ja katkaisi Tukholman verilöylyssä Ruotsin ylimysten kaulat. Suomalaisiakin hän kutsui sinne, mutta he aavistivat pahaa ja jäivät onneksi kotiinsa. Tyranni miehitti pian Suomenkin linnat omilla joukoillaan. Aake Yrjönpoika Tottin, Niilo Eskilinpoika Bauerin ja Hemming Gadin päät putosivat mestauspölkyllä.
Kustaa Vaasan nimi mainittiin ensikerran, ja pian se oli kaikkien huulilla. Hän nostatti taalalaiset kapinaan, muutkin Ruotsin maakunnat yhtyivät häneen, maa oli pian puhdistettu ja Kustaa Vaasasta tuli valtionhoitaja. Vain Tukholma jäi tanskalaisten käsiin ja sen lisäksi koko Suomi. Junkkeri Tuomas piti kovaa komentoa Turun linnassa. Kustaa Vaasa lähetti retkikunnan sitä piirittämään, mutta se voitettiin ja pakeni Ruotsiin.
Piispa Arvid Kurki asui näinä aikoina Kuusistossa, Turun piispojen linnassa. Siellä hän istui yksinään eräänä iltana takkavalkean ääressä ja mietti miettimistään tärkeän päätöksen tekoa. Hänen oli annettava vastaus Suomen herrojen tiedusteluun ja sanottava, jäisikö hän edelleen Kristian-tyrannin puolelle vai asettuisi Kustaa Vaasaa johtajanaan pitäviin Suomen ylimyksiin.
Pulma oli vaikea. Kustaa Vaasan asia: Ruotsin kansan nousu ja vapaussota oli epäilemättä oikea asia, sillä olihan tyranni tahrannut kätensä lukemattomien mestattujen vereen ja rasittanut kansaa julmuuksilla, laittomalla verojen kiskonnalla ja muilla huutavilla vääryyksillä. Ja hän oli rikkonut kaikki lupauksensa. Näin oli tapahtunut. Mutta eikö toiselta puolen Ruotsin ylimystökin ollut jo mahtavampi kuin kuningas ja kansa yhteensä, eikö sekin rasittanut kansaa ja vähitellen vaivuttanut sitä täydelliseen orjuuteen, kuten Tanskassa jo oli käynyt? Suomessa kävisi epäilemättä samoin. Niin oli asia. Jos Kristian iski maahan Ruotsin ylpeän aateliston, niin eiköhän tämä kammottava verityö loppujen lopuksi koituisi maalle ja kansalle siunaukseksi? Aatelisherrahan hänkin, Arvid Kurki, oli, Laukon kuulun Klaus Kurjen ainoa poika ja rikas perijä, mutta hän näki selvästi aateliston ja kansan välille jo syntyneen hajoittavan kuilun. Ja Kristian oli sittenkin laillinen kuningas, ja arkkipiispakin oli hänen kannattajiaan. Mitähän Suomen edesmenneet piispat olisivat tehneet asiain ollessa tällä tolalla?
Piispa syventyi ajattelemaan edeltäjiään.
Maunu Tavastia seurasi Olavi Maununpoika Tavast. Niin, hän hankki maineensa perusteellisilla opinnoillaan Pariisin yliopistossa, mutta hänen teoistaan piispana ei saanut neuvoa tähän asiaan.
Konrad Bitz oli oman virkansa ohella puoluemies ja soturi, joka osallistui moniin kahakoihin. Hän oli myöskin taiteen harras ystävä. Missale ecclesiae Aboensis, ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, oli hänen ansiotaan. Niin, hän olisi tietysti ryhtynyt taisteluun, mutta kenen puolesta?
Maunu III Särkilahti oli hänkin intomielinen maansa puoltaja ja Suomen etevimpiä miehiä. Hän uudisti määräyksen, että isämeidän, uskontunnustus, Ave Maria ja synnintunnustuskaava oli luettava joka sunnuntai kirkoissa kansan omalla kielellä. Käskipä hän vielä lisäksi pappien pitämään nämä kirjoitettuina, jotta niiden sanamuoto pysyisi aina samana ja kansa oppisi ne ulkoa. Antamissaan asetuksissa hän lujasti teroitti pappien velvollisuuksia sielunhoidon ja kansanopetuksen ohella. Suomen hyväksi hän uhrasi kaikkensa, uhrasi sen puolustukseen viimeisetkin varansa suuren venäläissodan aikana, lähetti koko asejoukkonsa Viipuria puolustamaan, neuvotteli itse siellä puolustustoimista ja väennostosta, ja valvoi sittemmin Turusta käsin päätöksien toimeenpanoa. Hänkin siis piti yllä Suomen piispojen perintämuistoja ja osoittautui lämminsydämiseksi, horjumattomaksi ja altismieliseksi kansansa kaitsijaksi, mutta mitä hän olisi nyt tehnyt? Kumman olisi valinnut?
Lauri Suurpää. Hänen aikanaan kohtasi Turkua hirveä isku. Tanskalainen merisissi Otto Rud tunkeutui kenenkään huomaamatta yöllä kaupunkiin, jossa heti alkoi hirvittävä ryöstäminen ja murhaaminen. Suuri osa kaupungin asukkaista sai surmansa, ja suunnaton saalis: kultaa, hopeaa ja muuta tavaraa, siirtyi ryöstäjien laivoihin. Tuomiokirkosta rosvottiin jalokivin koristettu piispan hiippa ja sauva, kallisarvoiset kalkit, kirjat ja pyhäinkuvat. Sitten ryöstäjät katosivat muita rannikkoseutuja verottamaan. Tanskalaisista jäi katkera muisto.
Johannes Olavinpoika, hänenkään teoissaan ei ollut osviittaa. Siispä hänen jälkeläisensä Arvid Kurjen täytyi yksin päättää asiansa ja kantaa siitä vastuu. Ja niinpä piispa käski yön selkään lähtevän lähetin viedä Suomen herroille sellaiset terveiset, että hän katsoo kirkon ja maan edun, asioiden ollessa perin epävarmalla kannalla, vaativan laillisen kuninkaan hallitukseen alistumista, mutta lisäsi samalla, että alistuminen ainakin toistaiseksi saattoi olla näennäistakin. Aika antakoon lopullisen neuvon.
Sitten piispa kirjoitti Kristiania rauhoittaakseen ja eksyttääkseen hänelle sangen alamaisen kirjeen, joka päättyi sanoihin: »Teidän armonne nöyrä kappalainen Arvid, samasta armosta piispana Turussa».
Aika vieri nopeasti. Viipurin entisen isännän Tönne Eerikinpoika Tottin ja Pohjois-Suomen laamannin Henrikki Steeninpojan ja monien muidenkin päät putosivat Turun linnan pihamaalla. Monet hirtettiin linnan valleilla. Piispan mieli kävi apeaksi, ja hän ajatteli usein Maunu Särkilahtea, joka uhrasi kaikkensa maansa puolesta. Lopullinen päätös kypsyi ja johti pian tekoihin.
Kalmarin unionin aiheuttamat riidat ja sodat olivat nostaneet vuosisataisen vihan pohjolan kansojen välille. Suomesta oli monta kertaa yritetty tehdä Tanskan siirtomaa. Se oli kärsinyt paljon ja toivonut parempien aikojen koittamista, mutta niitä ei kuulunut. Suomenkin miesten maltti loppui ja hekin päättivät heittää yltään tanskalaisen ikeen.
Kustaa Vaasa lähetti Suomeen uuden retkikunnan. Suomen ylimykset ryhtyivät taisteluun, varsinaissuomalaiset ja ahvenanmaalaiset tarttuivat aseisiin. Piispa asettui heidän etunenäänsä ja luovutti Kuusiston linnasta Turun linnan piiritystä varten väkensä, tykkinsä ja ampumavaransa. Naamari oli heitetty. Piispa lähti keventynein mielin matkalle Pohjanmaalle nostattaakseen pohjalaiset aseisiin.
Raumalle saakka hän ehti jo matkata, kun tuhonsanoma hänet saavutti. Tanskalainen amiraali Severin Norby oli laivastollaan tuonut Turun linnanväelle apua. Piirittäjät lyötiin pakosalle. Turun kaupunki paloi ja ryöstettiin. Vahva joukko oli samonnut Kuusiston linnaan, ryöstänyt sen putipuhtaaksi ja oli nyt meritse matkalla Raumalle ottaakseen piispan haltuunsa.
Piispa nostatti sanoman kuultuaan heti purjeet, saapui Ulvilaan ja jatkoi matkaa Närpiöön. Hänen mukanaan oli tuomiokirkon kaniikkeja, pakenevia aatelisnaisia ja paljon kalleuksia. Tanskalaiset seurasivat kintereillä.
Myrsky oli nousemassa, mutta siitä välittämättä piispa käski ohjaamaan laivan avoimelle merelle, Öregrundin kaupunki Ruotsin puolella oli jo lähellä, kun tutkimaton kohtalo tarttui peräsimeen, ja piispan laiva upposi kaikkine väkineen toukokuun 23 päivänä v. 1522.
Näin Arvid Kurki, Suomen viimeinen katolinen piispa, päätti päivänsä. Miehekkäästi ja alttiisti hän ryhtyi taisteluun isänmaansa puolesta silloin, kun katsoi ratkaisun hetken koittaneen. Hän ei nähnyt taistelun onnellista tulosta, mutta samalla hän säästyi suurien muutosten ajasta. Hänen ei tarvinnut nähdä kirkkonsa mahdin loppua.
PÄÄTTYVÄ AIKAKAUSI
Suomen keskiaika, lähes neljä vuosisataa kestänyt aikakausi, alkoi jo siirtyä menneisyyteen viimeisen katolisen piispansa mukana.
Tämä aika oli ollut monessa suhteessa kovaa aikaa. Sen kuluessa Suomen heimot yksi toisensa jälkeen menettivät itsenäisyytensä. Raja vedettiin lännen ja idän välille. Moninaiset sodat, rutot, kadot ja nälät rasittivat maata. Kansalta kiskottiin työnsä tulokset runsaina veroina ja voittajan oikeudella. Ja keskinäinen riita, seurauksenaan julmat heimovainot, jäyti kansamme elinvoimia kaiken muun lisäksi.
Kaikesta tästä huolimatta maamme väestö lisääntyi, vaikka se tapahtuikin hitaasti. Väkiluku nousi seitsemästäkymmenestä tuhannesta kolmeensataan tuhanteen henkeen.
Suomen suurin osa — Varsinais-Suomi, Häme, Satakunta, Uusimaa ja Pohjanmaa — joutui lännen yhteyteen ja pääsi aikanaan nauttimaan sen ikivanhoja, vaikkakin monesti maahan poljettuja oikeuksia sekä joutui elämään sellaisen lakiin pohjautuvan järjestyksen turvissa, jollaista itä ei tuntenut. Vaikka länteen liitetty Karjala ja siihen keskiaikana kuuluvaksi luettu Savo ei päässytkään koko tänä aikana osalliseksi säädetyn lain turvasta, niin kohtalo oli sille sittenkin suopeampi kuin sen idän piiriin kytketyille veljille, joiden lakina oli vain raaka mielivalta.
Suomen elinkeinot pysyivät suunnilleen sellaisina kuin ne olivat itsenäisyyden ajan lopulla.
Näinä vuosisatoina koko Suomi käännettiin ja kääntyi kristinuskoon. Suurin osa joutui katolisen, osa kreikanuskoisen kirkon hoivaan.
Katolisesta kirkosta muodostui sen latinalaisesta kielestä huolimatta suomalainen kirkko, jonka miehet olivat suomalaisia ja henki pohjaltaan kansallinen. Siksipä se säilytti maan ylimmätkin säädyt mieleltään ja kieleltään suomalaisina. Ulkomailla opiskelevat suomalaiset ylimysnuorukaiset kirjoittivat yliopistojen luetteloihin nimensä perään sanat: »Finno nobilis», »Suomalainen jalosukuinen.» Kirkko johti suomalaiset suoranaiseen yhteyteen Euroopan suurten, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa sijaitsevien sivistyskeskusten kanssa, hankki alkulähteistä ajan korkeinta tietoa ja vaali hartaasti omassa maassa nousevia sivistyksen taimia. Suomalaisen taiteen eri haarat pääsivät sen toimesta ja suojassa orastamaan. Ja valtiollisissa kysymyksissä se toimi aina Suomen kansan etujen mukaisesti.
Suomen katolinen kirkko säästyi lähes kokonaan niiltä epäkohdilta, jotka monissa muissa maissa aiheuttivat pahennusta. Sen henki pysyi puhtaana etevien piispojen ansiosta.
Piispat olivat maan suurimpia mahtajia, joiden rinnalla Ruotsin kuninkaiden merkitys häipyi verraten vähäiseksi ja laadultaan ulkonaiseksi. Piispat johtivat maan omista miehistä kasvatetun papistonsa avulla välittömästi kansaa, ja maan ylhäisetkin noudattivat heidän neuvojaan. Kahdeksan ulkolaisen piispan jälkeen Suomi sai jo 1200-luvun lopulla ensimmäisen suomalaisen ylipaimenensa, ja siitä lähtien, kahta seuraavaa lukuunottamatta, kaikki olivatkin kotimaisia. Tässä pitkässä, kolmekolmatta nimeä käsittävässä piispojen sarjassa esiintyy kauttaaltaan eteviä, hyvää tarkoittavia ja usein hengeltään sekä teoiltaan suuriakin miehiä, kunnioitettavia kansansa isiä. Heidän kokonaiskuvansa on harvinaisen tahraton, ehyt ja kaunis.
Uudet ja vahvat tuulet alkoivat puhaltaa suuressa maailmassa. Siellä syntyneet aatteet ja virtaukset levisivät pian pohjoiseenkin. Ne sopivat hyvin Ruotsissa heränneiden valtiollisten suunnitelmien tarkoituksiin, ja niin alkoi sarastaa uusi aika, joka mullisti vanhan ja alkoi kulkea omia uriaan.
Keskiaikana rakennettiin Suomen kansan tulevaisuuden pohjaperustus. Ja huomattavin osa kaikesta siitä, mitä tehtiin kansamme kohottamiseksi ja valistamiseksi, saatiin aikaan suomalaisten miesten työllä.