[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzZXaVd4AMcRvwnXJ65aZk8xz_BxzDL5-Ro-dtU17q8o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3560,"Kumpujen yöstä II: Ristin alla","Karimo, Aarno",1886,1952,"3560-karimo-aarno-kumpujen-yosta-ii-ristin-alla","3560__Karimo_Aarno__Kumpujen_yöstä_II_Ristin_alla","Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan","tietokirja",[],[],"fi",1930,null,51023,347134,true,[],[],[],"Teoksen toinen osa kuvaa Suomen keskiaikaa 1100-luvulta aina 1500-luvun puoliväliin saakka. Se koostuu historiallisista tuokiokuvista ja kertomuksista, jotka esittelevät aikakauden merkittäviä henkilöitä, uskonnollista elämää ja yhteiskunnallisia muutoksia.","Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä II: Ristin alla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3560. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUMPUJEN YÖSTÄ II: RISTIN ALLA\n\nSuomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan\n\n\nKirj.\n\nAARNO KARIMO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nTOISEN OSAN SISÄLLYS:\n\nAlkulause\n\nVALTAVOIMIEN KAMPPAILU\n\nRistin taika\nSigtunan hävitys\nKangasvuoren tietäjä\nPiispa Tuomas\nBirger jaarli\nKarjalan lukko\nLakeuksien valtaus\nPähkinäsaaren rauha\n\nVARJOJEN MAASSA\n\nVoittajan armoilla\nMusta surma\nItämaan laamanni\nMiehet sotapolulla\nVeljesten verta\nElinan surma\nMatti Kurki\nKainulaiset Norjassa\nKahdesti kastetut\nRuokaruotsin vero\n\nARKISTA ELÄMÄÄ\n\nTurun koulun visapäät\nLohijärven kylä\nKaupungin porvareita\nRälssimiehen talossa\nHansalaivojen saksat\nKisälliksi ja mestariksi\nPormestarin sairaus\nNeitsyt Marjatan synti\nRitarien aseleikki\nJumalan kunniaksi\nSuuri suomalainen\nKaarle Knuutinpoika\nSavonmaan turva\nLinnan juhlissa\nTurun tuomiokirkossa\nViipurin pamaus\nArvid Kurki\nPäättyvä aikakausi\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nSuomen keskiaika, siis ajanjakso ensimmäisten kirjoitettujen\nasiakirjojen ilmaantumisesta 1500-luvun keskiväliin, jolloin katolisen\nkirkon vaikutus täällä päättyi, oli tapahtumarikasta ja monessa\nsuhteessa värikästä aikaa.\n\n_Kumpujen yön_ tässä osassa koetan esitellä tämän ajan merkittäviä\ntapahtumia, ihmisiä, oloja ja eri yhteiskuntakerrosten elämää\nsellaisina kuin kukin asia on mielikuvaani ilmaantunut. Esitys ei pyri\nolemaan kansamme keskiajan historia, vaan sarja aikajärjestyksessä\ntoisiaan seuraavia tuokiokuvia ja näkyjä. Näistä toiset rakentuvat\ntunnustetuille, tiedemiestemme tutkimuksiin perustuville tosiasioille,\ntoiset otaksumille. Olen kuitenkin kaikissa koettanut pysytellä\nhistoriallisella pohjalla sikäli, ettei mielikuvituksenkaan luoma\nkuva tai kertomus sotisi todennäköisyyttä vastaan. Missä tutkijain\nmielipiteet käyvät ristiin — sellaisia kysymyksiä on paljon — siinä\nolen valinnut mielestäni totuudenmukaisimman ratkaisun. Lukuisat\nkysymykset jäänevätkin ainiaaksi ehdottoman varmasti ratkaisematta,\nsillä keskiajalta säilynyttä aineistoa on loppujen lopuksi vähän. Olen\nmyöskin katsellut asioita suomalaisesta näkökulmasta, joka ei läheskään\naina ole sama kuin oppikirjoissamme etenkin aikaisemmin viljelty\nkatsantokanta.\n\nSuomenkin keskiaikaa sanotaan usein pimeäksi ajaksi. Sellainen\nse epäilemättä olikin, mutta varjojen ohella siinä näkyy paljon\nvaloakin. Yksinomaan pimeydessä vaeltava kansa ei olisi voinut\nsäilyä vuosisatojen halki ja lännen ja idän ankarassa puristuksessa\nomaperäisenä kansana, jopa lisäksi tuntuvasti kehittyäkin.\n\nKansallinen henki säilyi huomattavan vahvana näinä vuosisatoina.\nSen juuret pohjautuivat syvälle entiseen, pakanuuden aikaiseen\nitsenäisyyteen. Ja silloinen kirkko, jota johtivat suomalaiset piispat\nja jonka papisto oli melkein kauttaaltaan kotimainen, tuki aikansa\nvaloa ja valistusta levittäessään samalla lujasti suomalaisuuttakin.\nKansamme säästyi myöskin, suurin piirtein katsottuna, useimpien muiden\nkansojen pahimmasta vitsauksesta, maaorjuudesta. Tämä seikka on\nluettava suureksi onneksi.\n\nRajoitettu tila on pakottanut supistamaan monet kiintoisat, silloisia\noloja kuvaavat asiat sangen suppeiksi, ja monet on täytynyt samasta\nsyystä kokonaan sivuuttaa. Lyhyimmissäkin kertomuksissa olen koettanut\nsaada selville asian ja jättänyt koristelut.\n\nKoneellinen kuvien monistamistaito ei ole vielä sillä tasolla,\nettä se pystyisi ehdottoman uskollisesti esittämään alkuperäisen\nkuvan jäljennöksen. Alkuperäiseen kuvaan tarkoitettu tuntu ja henki\nkuoleentuu koneellisessa jäljennöksessä. Väritkin kärsivät. Tätä\nvalitettavaa seikkaa voitaneen tuskin milloinkaan korjata, sillä kone\npysyy aina koneena. Tätäkin osaa tehdessäni olen saanut nauttia monien\ntiedemiesten arvokasta ja aulista apua.\n\nValtion arkeoloogi, tohtori _Juhani Rinne_ on auttanut minua antamalla\ntietoja ja tärkeitä neuvoja erinäisissä vaikeissa kysymyksissä. Hänelle\nesitän kiitokseni. Professori _Alfr. Hackman_, tohtorit _Sakari Pälsi,\nAlbert Hämäläinen, T.I. Itkonen_ ja maisteri _N. Clewe_ ovat valaisseet\nmonia epäselviä asioita. Heille, samoinkuin monille muillekin, joiden\nnimien luetteleminen kävisi pitkäksi, lausun täten kiitokseni.\n\nErikoisessa kiitollisuuden velassa olen sotamuseon ja -arkiston\nhoitajalle, kanslianeuvos _Kaarle Soikkelille_. Keskiaikaisten pitäjäin\nolojen tuntijana hän on antanut monta arvokasta neuvoa. Hän on myöskin\ntarkastanut sanalliset esitykset kahteen kertaan, käsikirjoituksina ja\nviimeisinä korjausarkkeina.\n\nLukuisista keskiajan katolista kirkkoa koskevista erikoiskysymyksistä\nolisi minun ollut vaikea selviytyä pätevän asiantuntijan avutta.\nMonsignore _Aadolf Carling_ on tässä minua opastanut vaivojaan\nsäästämättä sekä myöskin tarkastanut katolista kirkkoa koskevat luvut.\nHänelle kohdistan hartaat kiitokseni. Latinalaisen tekstin oheen\nliitetyt käännökset ovat monsignore Carlingin käsialaa.\n\nViime talvena läntisiin naapurimaihin ja Saksaan tätä teosta varten\ntekemäni aineiston keräysmatka oli mahdollinen _Alfred Kordelinin\nSäätiön_ myöntämällä avustuksella, joka mainittakoon kiittäen, vaikka\nmatkan pääasialliset tulokset näkyvätkin vasta teoksen kolmannessa\nosassa.\n\n_Kansallis-Osake-Pankki_ on edelleen tukenut työtäni. Esitän siitä\nkiitokseni.\n\nTietäen tämän keskiaikana eläneiden isien työtä kuvailevan työni\npuutteelliseksi uskallan kuitenkin päästää teokseni tämän osan\nkansalaisten käsiin siinä toivossa, että sekin osaltaan valaisisi\nmenneisyyttämme, ja siinä uskossa, että entisyyden tietäminen on\ntulevaisuuden pohja.\n\n_Aarno Karimo_.\n\n\n\n\nVALTAVOIMIEN KAMPPAILU\n\n\n\n\nRISTIN TAIKA\n\n\n Kristinuskon innokas levittäminen Lounais-Suomeen jatkui Nousiaisten\n lähetyssaarnaajiksi sanottujen hengenmiesten toimesta piispa\n Henrikin kuolemankin jälkeen. Uusi usko voitti siellä nähtävästi jo\n muutamissa vuosikymmenissä ylivoimaisen jalansijan. Arvattavasti\n suomalaisetkin miehet saarnasivat kääntymystä kansan omalla kielellä,\n ja olihan kristinuskolla jo ennen ensimmäiseksi ristiretkeksi\n mainittua sotaretkeäkin Lounais-Suomessa vahva asema. Asujaimiston\n erimielisyyskin valmisti uudelle uskolle hyvän leviämismahdollisuuden.\n Kappeleita ja kirkkoja rakennettiin. Puukirkot tuhoutuivat, mutta\n kivikirkkoja kohosi pian niiden sijaan. Nousiaisten ja Rantamäen\n kirkkoja arvellaan maamme vanhimmiksi kirkoiksi.\n\n\nKesäyön kumman kuultava hämy himmensi taivaan, maan ja veden.\n\nValkoinen usva nousi joen notkosta. Se levittäytyi rantaniitylle,\nkietoi sisäänsä venevalkaman, pajupensaat ja lepikon, kiipesi\nloivaa rinnettä pitkin korkeammalle ja tapaili heilimöivää viljaa.\nHellävaroen, pahaa tekemättä se kosketti tähkäpäitä ja laittoi niihin\nkimaltelevat kastehelmet. Sen henki oli lämmin.\n\nRuisrääkkä narisi viljan seasta tuttua narinaansa. Sirkka, yön laulaja,\nymmärsi rääkän puheen ja vastasi siihen omalla tavallaan.\n\nKoillinen taivaanranta alkoi jo hieman vaaleta. Metsäiset kukkulat\nja harjanteet kohosivat utumerestä tummina ja varjottomina saarina.\nPäivännousuun oli vielä aikaa.\n\nKolme tiukkaa iskua kajahti usvan seasta, venevalkaman suunnalta.\nRantakaislikossa ruokaansa sukelteleva sorsa säikähti, mutta rauhoittui\njo samalla. Se tunsi oman rantansa tavat ja älysi iskut Perämaan\nukon tutuiksi iskuiksi. Niinhän se aina teki kalaan lähtiessään, löi\nkolmella melan iskulla tapin kiinni heitettyään sitä ennen konttinsa\nkeulateljolle.\n\nKovinpa aikaisin Perämaan ukko oli nyt liikkeellä. Tavallisesti saapui\nvasta päivän nousun aikoina.\n\nUkko painalsi veneen vesille ja lähti soutamaan hiljakseen, mihinkään\nkiirehtimättä. Veneen keula halkaisi usvan, mutta perän kohdalla se jo\nsakeni taas yhteen.\n\nVene kierrätteli joen mutkia. Soutaja ei nähnyt rantoja eikä muitakaan\nmerkkejään, mutta vene kulki erehtymättä siitä, mistä oli kuljettava.\nUkko oli soutanut ikänsä tätä samaista jokea ja tiesi sen jokaisen\nkäännälmyksen, tunsi jokaisen veneen pohjaan yltävän kivenkin ja sousi\nnytkin sillä tiedollaan.\n\nMuutamassa mutkassa ukko työnsi airon usvaan ja tunnusteli. Airo\nkolahti vedessä törröttävään vaajaan. Siinä hänellä oli keväisin\näärimmäisin rysänsä ja kesäisin etäisin verkkonsa, ja sen kohdalla\nloppuivat kotivedet. Siinä hän pysäytti veneensä, siirtyi perätuhdolle\nja selkäsi verkon. Viitisen vaaksan mittaista ahventa kertyi saaliiksi.\nUkko heitti ne veneen pohjalle ja siirtyi taas soutamaan. Omien vesien\nulkopuolelle hän suuntasi kulkunsa.\n\nTuttuja olivat nämäkin paikat. Niitäkin hän oli ikänsä soudellut\nvapaiden miesten käräjissä ja kauppamatkoilla, olipa kulkenut sodankin\nasioilla. Nyt hänellä oli kuitenkin toimitettavanaan uusi ja outo\nasia. Hän, seutukuntansa paatunein pakana, oli menossa katsomaan uuden\nJumalan uutta tupaa. Ja siinä sekä siihen liittyvissä seikoissa hänen\najatuksensa nyt askartelivat, kuten jo olivat askarrelleet viikkoja,\nkuukausia, jopa jonkin vuodenkin.\n\nNiin, aika oli ennättänyt Perämaan ukon edelle. Uusi usko oli\ntyöntänyt tieltään isien jumalat. Vanhat ja nuoret olivat jo siihen\ntaipuneet, ken hyvällä, ken pakolla. Kaikki muut perämaalaisetkin oli\nvedellä kastettu, hän yksin oli kastamatta. Hänen omat poikansakin\nolivat olleet rakentamassa Ristin-Kiesukselle tupaa — kirkoksi\nne sitä sanoivat — ja eilen olivat lähteneet joukolla kirkolleen\nollakseen ajoissa ja juhlien alkaessa hekin saapuvilla. Tänään\nvihittäisiin kirkko, ja siihen toimitukseen oli kuulutettu kokoon\nlaajalti kulmakunnan kansaa. Sinne oli nyt matkalla Perämaan ukkokin,\nei kuulutuksien ja käskyjen voimasta, vaan oman mielensä viemänä.\nOlivathan ne kertoneet ukollekin yhtä ja toista valkean jumalan uudesta\ntuvasta ja palvomisen menoista. Enimmäkseen se oli mennyt yhdestä\nkorvasta sisään ja toisesta ulos, mutta viime aikoina se oli ruvennut\najatteluttamaan. Ja nyt se oli pannut lähtemään kirkolle tunnustelemaan\nja tutkimaan ristin taikaa.\n\nYksin, muiden näkemättä, Perämaan vanha pakana tahtoi katsella uuden\njumalan tupaa. Siksi hän souteli sinne yksin ja usvaisena yönä.\nMelkeinpä niinkuin hävettikin muille näyttäytyminen mokomalla asialla\nsoudellessa.\n\n— Joen varrella kuuluu olevan sen kirkko, juuri siinä paikassa, mihin\nhärät väsähtivät vetäessään Köyliöstä Henrikki piispan ruumista. Siihen\npaikkaan oli määrättyä pyhättö rakennettavaksi ja siinä se nyt kuuluu\nseisovan...\n\nPerämaan ukkokin oli kerran nähnyt Henrikki piispan. Moniahta vuosi\nsiitäkin jo oli aikaa. Silloin oteltiin viimeinen tuima ottelu Ruotsin\nkuninkaan sotilaiden kanssa niiden tullessa tuomaan uutta uskoa\nmiekalla ja verellä. Ja silloin Karppalaisenkin tietäjä sortui piispan\njalkojen juureen.\n\n— Miekankohan vai sanan voimalla Karppalainenkin lienee sorrettu?\nEhkäpä piispalla oli tiedossaan lujemmat taiat, apunaan isommat\nhenget...\n\nPerämaa oli päässyt livahtamaan metakasta ja säilynyt pakkokasteelta.\nRauhassa hän oli sen jälkeen elellyt takamaillaan, jonne vieraita\nharvoin osui. Nousiaisten saarnamiehet olivat tosin siellä pistäytyneet\njonkin kerran perämaalaisia kastamassa, mutta ukko Perämaa oli aina\npyörähtänyt ajoissa metsään ja pysytellyt siellä siksi, kunnes papit ja\nsotilaat kaikkosivat kylästä.\n\n— Niinpähän tuota on säilynyt, säilyneekö vastakin...\n\n— Sanovat Köyliön Lallinkin jo sortuneen. Siltä oli muka lähtenyt tukka\npäästä, kun piispan surmattuaan pani sen hiipan päähänsä. Joutavaa on\njuttua. Lallilla oli tukka päässään vielä viimeksikin tavattaessa.\nNäinhän tuon selvästi sille ruokaa viedessäni. Mutta mistäpä\nihmiset sen tietäisivät, kun Lallin täytyy henkipattona piileksiä.\nLuotetuimmille vain uskaltaa näyttäytyä, ja aina ovat vieraat sotilaat\nsittenkin kintereillään, ajavat kuin koirat yksinäistä sutta. Nyt\nLallikin kuuluu jo sortuneen. Harjavallan takamaille oli rakentanut\nmajansa. Hiirien ahdistamana oli kiivennyt puuhun, pudonnut järveen ja\nhukkunut. Näin kerrotaan. Vai lieneekö siirtynyt vieläkin etäisempiin\nmetsiin, Lapin korpeen...\n\n— Kun Lallilla oli tukka päässään, niin turhaa juttua lienevät siis ne\nmuutkin tarinat. Totena ne sentään kertovat siitäkin sokeasta ukosta,\njoka sai näkönsä siveltyään silmiään piispavainaan peukalolla. Köyliön\njäältähän se löytyi, varis siellä kuului sitä jääkimpaleella nokkineen.\nSaattaa tarina olla tosikin. Peukalossa mahtoi hyvinkin asua piispan\nvoimallinen taika. Kertovat monia muitakin tarinoita, mutta osanneeko\nnoita uskoa tai olla uskomatta. Katsomalla ja kuulemalla on saatava\nselvyys, kun ei muuten saa.\n\nUsva alkoi hälvetä. Aamurusko punasi jo taivaanrannan koillisten\nmetsien takana. Rantakoivikot, niityt ja pellot heräsivät uuteen\npäivään, jonka koittoa lintujen moninaiset äänet yltyivät ylistämään.\nHauki molskahti kaislikossa. Harakka lensi räkättäen joen yli.\n\n— Hyvääkö tietänee vai pahaa...?\n\nVene lipui jo asutuille seuduille. Joen äyräät, pensaat ja puut\nkuvastuivat sen tyveneen pintaan usvan yhä hälvetessä. Suuri rauha otti\nvaltoihinsa Perämaan ukonkin, ja hän syventyi katselemaan maan ja veden\nkisailua. Äkkiä hän kuitenkin hätkähti, ja hänen katseensa iskeytyi\nveden kalvoon. Kultaisen ristin kuvajainen siinä häikäisi silmän.\n\nYllättämällä se puikahti näkyviin. Nousevan auringon ensimmäiset\nsäteet kultasivat kirkon harjaristin, ja samalla se lennättäytyi veden\nkalvoonkin. Jo hahmottui veteen rakennuskin, valkean jumalan uusi tupa.\n\nPerämaan ukko unohti soutamisen. Vene lipui itsekseen aikansa, töksähti\npinnanalaiselle kivelle ja jäi siihen.\n\nPaatunut pakana katsoi kauan ja totisena kultaisen ristin kuvajaista.\n\n— Sellainen niillä on taikamerkkinsä. Siinä niillä on voimansa. Tuon\nmerkkinsä turvissa ne vaeltavat...\n\nAurinko nousi yhä korkeammalle ja yhä kirkkaampana ristikin loisti.\n\n— Kunpahan sanoisi salansa...\n\nVihdoinkin ukko kohotti katseensa. Siinäpähän itse kirkkokin seisoi,\nkorkeahkolla äyräällä rantakoivujen takana, seisoi uutuuttaan\nhohtavana. — Hirsistä on salvettu ja katto tervattu. Paljon on\ntavallista tupaa isompi ja muodoltaankin osittain outo. Sen sisällä\nsäilyttänevät taikojansa...\n\nHän havahtui vihdoin aatoksistaan.\n\n— Lienee lupa katsoa lähempääkin.\n\nVene työntyi rantaan. Ukko vetäisi sen keulan maankamaralle ja asteli\nkirkolle. Kahteen kertaan hän sen sitten kiersi ja katsoi tarkoin.\nIkkunat olivat pienet ja korkealla eikä niistä ylettynyt näkemään\nsisään. Eikäpä olisi ollut hyötyä, vaikka olisi yltänytkin, sillä\nniihin oli pingoitettu vasikannahan kalvo. Se päästi valon kelmeänä\nlävitseen, mutta esti näkemisen.\n\n— Jospahan yrittäisi sisään...\n\nSiinähän olikin ovi. Ukko tarttui ripaan ja aukaisi uksen. Sisältä\nlehahti vastaan hopean, kullan ja koreiden kankaiden loisto. Katse\nosui korkeaan korokkeeseen, jonka ympärillä paloivat paksut kynttilät.\nKorokkeella oli kalliisti koristettu arkku.\n\nPerämaan ukko perääntyi säikähtäen ja painoi oven kiinni.\n\n— Piispavainajan ruumis! Sen henki saattaa suuttua ja tekee ties mitä...\n\nPerämaa seisoi vielä tuokion kirkon edustalla. Sitten hän asteli\nvesille ja meloi kauemmaksi toiselle rannalle. Varjoisan paikan hän\nsiellä valitsi, sellaisen, josta kirkko näkyi pensaikon lomitse.\n\nAamu selkesi jo ihan kirkkaaksi. Nummen kylän taloista kuului jo\nheräävien ihmisten ääniä ja karjankellojen kalkatusta.\n\nPerämaa teki risuista pienen nuotion, sytytti tuluksillaan tulen\nja paistoi tuhassa aamuiset ahvenet. Kontistaan hän otti kyrsän ja\nnokareen voita.\n\nKontti näytti kovin kuluneelta, tehtävänsä täyttäneeltä.\n\n— Vanhapa jo olet, konttirukka. Vanha on vene ja vanha on mieskin.\nJumalan tupa tuolla on uusi. Vastakkain tässä nyt olemme, vanha aika ja\nuusi. Taitaa olla meidän aikamme jo mennyttä, uuden tullutta. Sellaiset\novat merkit.\n\nSyötyään hän jäi istuskelemaan rannalle. Asia oli toimitettu ja kotiin\nolisi sopinut kääntyä, mutta mieli ei vetänyt oikein sinnekään. Ja niin\nkului aika.\n\nJokunen vene kansaa täynnä kiisi ohi. Kirkolle olivat menossa. Soutajat\nkatselivat kummastuneina ukkoa. — Kas Perämaan pakanaa, kun on eksynyt\nihmisten ilmoille, virkettiin muutamasta veneestä. — Millähän lienee\nasialla?\n\n— Omat olkoot asiansa.\n\nKirkolle näkyi kerääntyvän jo runsaasti kansaa. Ryhmissä seisoskelivat\nja odottelivat. Ja yhä uusia saapui, kunnes mäki oli valkoisenaan.\nKirkon pienempi kello helähti soimaan.\n\nPerämaa hätkähti kuullessaan oudon äänen. Suuri kello yhtyi pienemmän\nsoittoon.\n\nKumeana ja juhlallisena kellojen ääni kantautui peltojen ja niittyjen\nyli. Se tuntui kiirivän etäisimpiinkin korpiin. Miehet ottivat lakin\npäästään ja naiset nyykäyttivät.\n\nLoistava kulkue asteli väkijoukon lomitse.\n\n— Siinä lienevät päätaikurit.\n\nKansa työntyi kulkueen mukana kirkkoon. Perämaa istuskeli yhä\npaikoillaan. Hänen mieleensä lennähti hurja ajatus:\n\n— Jospahan ottaisi ja virittäisi tulen nurkan alle. Hyvin tuiskahtaisi\ntuleen, kuivaa on puu ja tervainen katto. Savuna nousisi ilmaan,\nryskeellä palaisi poroksi, väkineen, kaikkineen. Salvan vain asettaisi\novelle. Silloinpahan nähtäisiin, pystyvätkö piispan luut tekemään\nihmeitä. Jopahan olisi...\n\nVanhan pakanan kasvot jähmettyivät tuikeaan hymyyn, mutta tätä hymyä\nkesti vain hetkisen. Piirteet vavahtelivat kuin ankaran kamppailun\njärkyttäminä. Vähitellen ne sulivat. Kovuus vaihtui yksinäiseksi\nalakuloisuudeksi.\n\n— Seisköön paikoillaan minun käteni koskematta. Jos on ollakseen, niin\non, jos mennäkseen, niin meneepähän muutenkin.\n\nNyt vasta hän muisti, että kirkon sisällä olivat hänen omat poikansa ja\ntyttärensä.\n\n— Mitähän ne siellä toimittavat?\n\nOuto halu veti kirkkoon. Se tuli jostakin, mistä lienee tullutkin,\neikä Perämaa ruvennut sen syntyä arvioimaan. Hän työnsi taas veneensä\nvesille, meloi joen yli ja asteli kirkon ovelle. Varovasti hän sitä\nraotti. Samalla tuli sisältä nuori, ruskeakaapuinen munkki.\n\n— Lasketaankohan paatunut pakana Ristin Kiesuksen kirkkoon? Perämaa\nkysäisi.\n\nMunkki katsahti häneen oudoksuen, mutta vastasi: — Käy sisälle ja ollos\nsiunattu.\n\nPerämaa asettui ovenpieleen. Peremmäksi ei olisi sopinutkaan, sillä\nkirkko oli reunojaan myöten täynnä väkeä.\n\n— Tuolla taikovat, Perämaa ajatteli nähdessään päiden yli\nkurkottaessaan kirkon perällä loistavapukuisten pappien joukon.\n\nNiistä joku tuntui laulavan, joku vuorollaan lukevan. Ja menoihin\nvastasi jostakin helein äänin kuoro. Taikojat ristivät vähän väliä\nsilmiään ja kansa teki samoin. Hyvänhajuisen kitkerää savuakin kohosi\nilmoille ja levisi kaikkialle kirkkoon. Se tuntui ikäänkuin huumaavan.\nSalaperäisiltä nämä menot näyttivät puolihämärässä nähtyinä.\n\nPerämaa koetti kuunnella pappien puhetta, mutta ei jaksanut ymmärtää.\nOutoa kieltä tuntuivat puhuvan.\n\nÄskeinen munkki tuli taas sisään.\n\n— Mitä kieltä ne puhunevat? Perämaa tiedusteli hiljakseen munkilta.\n\n— Latinaksi sitä sanotaan. Se on pyhän kirkkomme kieli.\n\n— Mitähän mahtavat sanoa?\n\n— Kristikunnan herraa ja hänen valtansa täydellisyyttä ylistävät.\n\nKotvan jatkui tätä menoa. Tuntui jo raukaisevan. Mutta sitten nousikin\njuuri parahiksi kummalliseen, suurelta ja koreaksimaalatulta pytyltä\nnäyttävään laitokseen muuan pappi. Hän sanoi sanottavansa selvällä\nsuomenkielellä.\n\nPiispavainajan moninaisista ihmeteoista hän kertoi hartaasti\nkuuntelevalle kansalle.\n\nTässä ajallisessa elämässä moni saa jo tautienkin muodossa kärsiä\nsyntiensä rangaistusta. Moni on kuitenkin päässyt vaivastaan ja\nrangaistuksestaan piispavainajan puoleen kääntymällä. Hän armahtaa\nnöyrästi katuvia ja saattaa heille parannuksen.\n\nNiinpä kärsi eräs Kyrön vaimo täydellistä sokeutta. Hän teki\npyhiinvaellusmatkan ja rukoili hartaasti apua pyhältä piispalta, joka\nhänelle antoikin takaisin silmien valon.\n\nSamoin oli muuan Kyrön mies jalastaan rampa. Hän lupasi nöyrässä\nrukouksessa käydä palvomassa piispan maallisia jäännöksiä, jos piispa\nparantaisi hänen jalkansa, ja niin tapahtuikin.\n\nEräältä Vehmaan talolliselta kuoli tytär. Vanhemmat surivat häntä\nitkien ja pyhää piispaa rukoillen. Silloin kuollut heräsi äkkiä henkiin\nja tuli samalla aivan terveeksi.\n\nPappi kertoi monia muitakin ihmeellisiä tapahtumia. Hän osasi sanoa\nsanansa vakuuttavasti ja tiesi tarkoin nimetä kunkin ihmeteon. Häntä\noli uskottava.\n\nPerämaan ukon ajatukset kallistuivat puoleen ja toiseen. Jokin pani\nvastaan, mutta jokin käski uskomaankin.\n\n— Kaipa lienee sitten asia, kuten on sanottu. Voimaa oli piispalla\neläessään, Karppalaisenkin tietäjän osasi kukistaa. Miksipä ei olisi\nkuoltuaankin. Tosiksi pitänee uskoa.\n\nMenot jatkuivat. Kansa kulki piispan arkun luokse ja lankesi\npolvilleen. Papit pirskoittivat polvistujain päälle siunattua vettä.\nPoikain kuoro lauloi harrasta ylistyshymniä. Perämaa yksin jäi\nseisomaan paikalleen.\n\nMuuan vanhempi, lempeäkatseinen, valkokaapuinen munkki silmäsi tuon\ntuostakin oven suussa seisojaa. Ruskeakaapuinen, nuori munkki sille\njotakin kuiskutteli ja osoitteli Perämaata. Vihdoin vanhempi tuli jo\nluokse.\n\n— Et mene muiden tavalla kunnioittaen rukoilemaan piispan jäännöksiä?\nhän sanoi.\n\n— En. Olen pakana.\n\n— Miksi tulit tänne, kun olet pakana?\n\n— Tulin näkemään ja kuulemaan.\n\nMunkki ei sanonut mitään, vaan siirtyi jälleen paikalleen. Mutta\nsieltäkin hän useasti katsahti liikkumattomana seisovaa pakanaa.\n\nMenot jatkuivat taukoamatta tiiman toisensa jälkeen. Ilma kävi\nsavusta yhä sakeammaksi ja yhä enemmän tuntui raukaisevan, tuntuipa\njotenkin turruttavankin. Perämaankin mietteet kulkivat epäselvinä ja\nikäänkuin kaukaisina, vieraina ajatuksina. Hän tunsi olonsa oudoksi.\nMessusivatkin taas latinaksi, joten sitäkään ei ymmärtänyt.\n\nLopultakin menot päättyivät. Illempana ja seuraavanakin päivänä niitä\njatkettaisiin. Kansa vaelsi ulos nauttimaan eväitään ja lepäilemään.\n\nPerämaakin lähti. Hän asteli verkalleen, muista välittämättä kauemmaksi\nkoivujen siimekseen ja istahti siellä sammalpäiselle kivelle.\nKirkonkello helähti taas soimaan. Se tuntui kumahtelevan voittoisana\nja vastustamattomana. Ja sen ääni tuntui nyt kantautuvan entistäkin\netäisempään korpeen.\n\nPerämaa heräsi aatoksistaan vieraan käden koskettaessa hänen olkaansa.\nSiinä seisoi äskeinen valkeakaapuinen munkki. Hän istahti viereiselle\nkivelle ja virkkoi hymyillen:\n\n— Mitä näit ja kuulit?\n\n— Paljon näin ja kuulin, mutta paljoa en ymmärtänyt, Perämaa vastasi.\n\n— Arvioitko näkemäsi ja kuulemasi hyväksi vai pahaksi?\n\n— En hyväksi, en pahaksi. En osaa tällä näkemällä asiaa lopulleen\narvioida.\n\n— Olet pakana, sanoit. Uteliaisuusko sinut tänne veti vai salainen halu?\n\n— En osaa sanoa. Ehkä niin, ehkä näin. Halusin tietää ristisi voiman ja\ntaian. Lieneekö silmin nähtävissä, korvin kuultavissa...\n\nSitten hän jatkoi:\n\n— Olen näinä ajastaikoina nähnyt tämän kulmakunnan kansan luopuvan\nvanhoista jumalista. Jumalasi on vetänyt puoleensa, vanhat eivät ole\njaksaneet pitää puolellaan. En osaa sanoa, missä on vika. Tulin tänne\netsimään syvimpiä syitä. Haluaisin tietää, miksi nykyinen kansa ei enää\ntule toimeen sillä uskolla, jolla isät tulivat.\n\n— Etsit totuutta, vanhus. Kuljet tietäsi rehellisesti ja sen luen\nsinulle kunniaksi. Etkö pelkää, että sinut kastetaan väkipakolla uuteen\nuskoon?\n\n— Kannettu vesi ei pysy kaivossa.\n\n— Samoin minäkin ajattelen. En ole kiihkoilija, en halua taivuttaa\nketään väkisin, sillä tiedän, että aikanaan on kuitenkin uusi usko\nlopullisesti voittava kaikkialla.\n\n— Miksi se voittaisi? Laajalti on maata ja paljon on sisämaissa uskosi\nvastustajia.\n\n— Se voittaa siksi, että siinä on totuus.\n\nKauan he vielä tarinoivat, munkki ja pakana. Sitten he erosivat.\nLähtiessään munkki virkkoi:\n\n— Jos myöhemmin kaivannet lisävalaistusta, niin kysy vain minua,\nveli Augustinusta. Tämän kesän olen vielä täällä. Syksyllä lähden\nsisämaahan, viemään hämäläisille tietoa pyhästä uskostamme.\n\n— Älä lähde. Hämeen miehet tappavat sinut.\n\n— Korkein toivoni on kuolema Herrani ja Mestarini puolesta.\n\nPakana katsoi munkkia pitkään, mutta ei virkkanut mitään. Kotiin\nsoutaessaan hän mietti mielessään, että kumma voima mahtaa olla uudessa\nuskossa, kun sen julistajat lähtevät ilolla varmaan kuolemaan.\n\nViljan korjuun päätyttyä Perämaan ukko souteli jälleen Nousiaisten\nkirkolle ja kysyi siellä veli Augustinusta.\n\nVanha pakana oli jo miettinyt asiansa ja tehnyt päätöksensä. Hän luopui\nisiensä jumalistapa veli Augustinus kastoi hänet kristinuskoon.\n\nHymyillen munkki virkkoi:\n\n— Tästä lähtien olkoon nimesi Johannes, sillä tapasimme toisemme pyhän\nJohanneksen päivänä, samana juhlapäivänä, jolloin Nousiaisten kirkko\nvihittiin.\n\n\n\n\nSIGTUNAN HÄVITYS\n\n\n Karjalaiset tekivät vanhan riimikronikan säilyttämän tiedon mukaan\n v. 1187 sotaretken Ruotsiin, tunkeutuivat valtakunnan sydämeen ja\n hävittivät perinpohjin pääkaupungin, Sigtunan. Tämä uhkarohkea\n retki kestää vertailun minkä mainion viikinkiretken kanssa hyvänsä.\n Se edellyttää myöskin korkealle kehittynyttä laivanrakennus-,\n sota- ja purjehdustaitoa sekä määrätietoista kuria. Retkellä oli\n mahdollisesti eestejä mukana. Suomalaisten vanhoista sotamatkoista on\n Sigtunan retki ainoa, josta jälkimaailmalle on säilynyt luotettava\n tieto. Toimeenpanijoiden nimiä ei sitävastoin tunneta. Retken\n tekemisen novgorodilaisten yllytyksestä saattaa hyvin käsittää,\n sillä karjalaiset ja novgorodilaiset toimivat näinä aikoina usein\n yhdessä, joka yhteistyö maantieteellisten seikkojen ohella johtui ehkä\n veriheimolaisuudestakin — olihan Novgorodin viidestä perustajaheimosta\n kokonaista kolme karjalaista sukujuurta.\n\n\nKarjalan ja Novgorodin miehet pitivät neuvottelua.\n\nVihollisen laivasto oli tunkeutunut yllättäen Nevajokea myöten\nAallokkaaseen. Se oli tosin taistelussa voitettu, mutta sen tulo oli jo\nsinänsä paha merkki. Länsi uhkasi Karjalan miesten ikivanhaa vapautta.\n\nRuotsi oli saanut jo vahvan jalansijan suomalaisten maassa ja\nlevittäytyi sikäli sisämaahankin päin, hämäläisten asuinpaikkoja\nkohden. Idempänäkin se valtasi alaa. Omilla miehillään se jo asutti\nSuomenlahdenkin rantamaita. Vieraat miehet liikkuivat jo karjalaisten\nvesien lähistöllä. Uudeksimaaksi vieraat sanoivat näitä seutuja.\nTurvakseen he olivat rakentaneet sinne linnan, sijoittaneet sen\nkorkealle mäelle ja aivan kulkuväylän varrelle. Toinen linna sijaitsi\nsiellä jo ennestään. Sen olivat rakentaneet etelämpää purjehtineet\nvieraat, tanskalaiset. Se vartioi Hämeestä tulevan joen suuta ja\nvallitsi Saksanniemen kauppapaikkaa. Linnaan oli suoritettava runsas\nvero, mikäli halusi päästä sen ohitse jokea pitkin Saksanniemeen. Tästä\nlinnasta ehti päivän purjehduksella karjalaisten vesille. Ja niinpä\npääsi siitä toisestakin, sillä linnat olivat lähekkäin, tanskalaisten\nidempänä, ruotsalaisten lännempänä.\n\nAjat olivat siis pahat.\n\nVaara vaani karjalaisia idästäkin, mutta tämän uhkan he arvelivat\npienemmäksi. Novgorodin miehetkin olisivat mielellään levittäneet\nvaltaansa Karjalaan. Monesti he olivat sitä yrittäneetkin, mutta\nkarjalaiset pitivät puolensa. Nyt oltiin liitossa länttä vastaan.\nSen tekoa helpotti sekin asia, että suurin osa Novgorodin väestä oli\nomansukuista. Karjalaisperäisiähän oli alkujaan kolme tämän maan\nviidestä heimosta.\n\nUskon asia pyrki joskus sotkemaan välejä. Novgorodilaiset olivat\nomaksuneet Bysantista tulleen kristinuskon ja tarjoutuivat välittämään\nsen karjalaisillekin. Nämä sallivat saarnamiesten kulkea keskuudessaan,\nmutta pitivät samalla jäykästi kiinni isiensä jumalista. Tämän asian\nvuoksi ei sodittu. Novgorodilaiset arvelivat, että kääntyvätpähän\nkarjalaiset aikanaan. Ja jos eivät käänny, niin hyvä on näinkin.\nKaupanteko sujuu uskosta välittämättä.\n\nNyt, ruotsalaisten asetuttua Itämeren ja Suomenlahden rannoille,\nasia sai Novgorodin miesten mielestä toisen käänteen. Ruotsalaiset\nsaattoivat yhdessä kristittyjen suomalaisten kanssa ryhtyä kääntämään\nkarjalaisia. Uskonsa antamisen palkaksi he ehkä ottaisivat karjalaisten\nmaan. Niinhän oli otettu suomalaistenkin maa. Siihen ei sopinut\nsuostua. Siksi kokoonnuttiin neuvottelemaan asioista.\n\nKonon saarella, Aallokkaan länsirannikolla, päälliköt tapasivat\ntoisensa. Kahtena päivänä harkittiin asioita.\n\nPäätettiin estää ruotsalaisten tunkeutuminen idemmäksi. Siitä oltiin\nyksimielisiä. Keino vain oli keksittävä.\n\nNovgorodin miehet arvelivat, että olisi vallattava Uudenmaan linnat ja\ntuhottava viimeiseen mieheen uusi ranta-asutus. Vaikka toinen linna\nolikin tanskalaisten, ei se haittaisi mitään. Samalla tehtäisiin\nheidänkin pyyteistään loppu. Uudeltamaalta voitaisiin sitten jatkaa\nhyökkäystä lännemmäksi. Novgorodilaiset ryntäisivät suurella voimalla\nmaitse. Karjalaiset, jotka olivat parempaa merikansaa ja tunsivat\ntarkoin väylät, purjehtisivat meritse yhtä suurella voimalla.\n\nKarjalaiset päättelivät suunnitelman hyväksi, mutta epäilivät samalla,\nettä ruotsalaiset saattaisivat tuoda Ruotsista suuren sotajoukon ja\nestää hyökkäyksen Itämeren partaille, vaikka Uusimaa vallattaisiinkin.\nJa varsinaisessa Suomessa oli sitäpaitsi runsaasti suomalaisten\naikoinaan rakentamia vahvoja linnoja, joihin ruotsalaiset tietenkin\nturvautuisivat. Vain vaikeasti ja hitaasti ne voitaisiin valloittaa.\nSiihen mennessä ehtisivät jo Ruotsin puoleltakin joukot avuksi. Ja kun\ntanskalaisten linna Saksanniemessä vallattaisiin, niin juuttikin ehkä\nliittyisi ruotsalaiseen. Sekin seikka pitäisi tarkoin arvioida.\n\nNäin neuvoteltiin puoleen ja toiseen. Vihdoinkin Vuokselainen,\nKannaksen kuningas, virkkoi ratkaisevan sanan:\n\n— Viisaasti olette sananne asettaneet ja hyviä keinoja keksineet, mutta\npuolitiehen olette pysähtyneet. Mikäli sotinemme ruotsalaista vastaan,\non meidän sodittava pohjiaan myöten. Vihamies on kotoaan etsittävä ja\npesäänsä tuhottava. Ruotsiin on purjehdittava ja siellä lopullinen isku\niskettävä. On siellä käyty ennenkin, miksipä ei nytkin.\n\n— On, on, karjalaiset myöntelivät. — Lähdemme sinne.\n\nNovgorodin miehet olivat vaiti. He punnitsivat omia etujaan.\nKarjalaiset odottelivat vastausta.\n\nJeremei, novgorodilaisten vanhin, kuiskutteli kumppaneilleen:\n\n— Menkööt. Jos tuhoutuvat retkellä, niin tuhoutukoot. Helpompi on\nmeidän silloin vallata karjalaisten maat. Jos palaavat voittajina, niin\non se samalla meidänkin voittomme. Mukaan emme lähde.\n\nÄäneensä hän sitten virkkoi:\n\n— Esityksesi on hyvä, Vuokselainen. Pesäänsä on lännen mies tuhottava.\nKehoitamme siis ryhtymään asiaan ja lupaamme auttaa, mikäli apua\ntarvinnette. Mukaan emme osaa lupautua, sillä meillä ei ole ison meren\naluksia. Maalla olemme tottuneet sotimaan. Ennen käyneinä tunnette\nmyöskin tien paremmin kuin me. — Oikein puhut, Jeremei, ei ole teistä\nnovgorodilaisista merelle. Aallokkaalla rämpinette, minkä osannette,\nmeri on meitä varten. Lähdemme siis yksin, vai mitä arvelevat miehet?\nEhkä otamme matkan varrella eestejä mukaamme, mikäli katsomme heidän\napuaan tarvitsevamme ja mikäli heillä ei liene tarpeekseen sotimista\ntanskalaisten kanssa. Jo kuun vaihteessa lähdemme. Näin esitän\npäätettäväksi.\n\nNäin päätettiinkin. Sitten hajaannuttiin, mutta sitä ennen\nVuokselaisella oli vielä asiaa Jeremeille ja muille Novgorodin\npäälliköille.\n\n— Uskon sinut hyväksi mieheksi, Jeremei, mutta vahvistettuna on sana\naina vahvempi. Vaadin sinulta ja teiltä muiltakin lupauksen, että\npidätte rauhan voimassa ettekä kavalasti hyökkää maahamme miehisten\nmiesten ollessa sotapolulla vieraalla maalla.\n\n— Saattanee tuon luvata.\n\n— Vanno ristiäsi suutelemalla. Sellainenhan teillä lienee tapa\ntärkeissä asioissa.\n\nRyssä mieli kiemurrella vastaan arvellen sanankin riittävän, mutta\nhuomatessaan vaatimuksen tinkimättömäksi hän myöntyi, otti rinnoiltaan\nristinsä sekä vannoi ja suuteli. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.\n\nKuun vaihteessa karjalaiset kokoontuivat Koiviston salmeen.\nTervakylkisiä, kuparikokkaisia sotapursia saapui läheltä ja kaukaa.\nRantamaiden, Karjalan pohjan, miehet tulivat ensimmäisinä, mutta pian\nnähtiin jo suuren Aallokkaankin, jota vieraat sanoivat Laatokaksi, väen\npurjehtivan näkyviin. Nevajoen kautta heitä ilmaantui, mutta monet\nlaskettelivat Vuoksen jokeakin pitkin ja edelleen Suomenveden kautta.\nUseat saapuivat lännempääkin ja jotkut osasivat tien merelle Saimaankin\nitäisiltä ja eteläisiltä rannoilta. Satoja pursia ja tuhansittain\nmiehiä kertyi näin Koiviston kimalleleville vesille, jotka avautuivat\nlänteen rannattomana ulappana.\n\nVuokselainen järjesti laivaston kuntoon jakamalla sen suuremmiksi ja\npienemmiksi osastoiksi kunkin kotiseudun ja aluksien laadun mukaan. Hän\nmääräsi purjehdittavaksi pitkin Inkerin ja Eestin maan rannikkoa, ettei\nUudellamaalla saataisi retkestä vihiä.\n\nKomeana ja loputtomalta näyttävänä jonona karjalaisten laivasto\npurjehti lännen vesille. Eestin rannikolla joukko eestien aluksia\nliittyi mukaan. Sama karjalaisten tavoin kuohahteleva veri ja sama viha\nsekä sama sotaisten seikkailujen halu heidätkin veti mukaan. Ja hekin\ntunsivat ennen samoilla asioilla käyneinä tien ruotsalaisten kotimaahan.\n\nHiidenmaan kohdalta laivasto suuntasi kulkunsa suoraan Itämeren yli\nlänteen ja saapui illalla siihen kohtaan, jossa Ruotsin laaja sisäjärvi\nMälar laskee vetensä mereen. Sisämaassa, Mälarjärven niemekkeessä,\nsijaitsi rikas Sigtuna, valtakunnan pääkaupunki ja arkkipiispan\nasuinpaikka. Tähän päämäärään laivasto pyrki.\n\nRuotsalaiset olivat lujilla varustuksilla salvanneet pääsyn Mälariin.\nHeidän apunaan oli järvestä mereen varsin vuolaana virtaava vesi.\nVuokselainen osasi kuitenkin avata tien. Hän jakoi joukkonsa kahteen\nosaan, laski ne maihin kauempana ja valloitti äkkiyllätyksellä\nvarustukset maalta käsin. Laivasto nousi Mälariin.\n\nKarjalaiset olivat usein ennenkin purjehtineet sotaretkillä Mälarilla.\nPienin joukoin näitä ryöstöretkiä oli kuitenkin tehty ja viime aikoina\nne olivat jo melkein lakanneetkin. Ruotsalaiset eivät osanneet niitä\nenää erikoisemmin pelätä eikä niiden varalle varustautua. Sigtunan\nkimppuun ei kukaan ollut aikaisemmin uskaltautunut. Se eli omassa\nrauhassaan ja turvallisuutensa täydessä tunnossa. Almarstäketin kapean\nsalmen rannoilla sijaitsevat linnoitukset sulkivat viholliselta pääsyn\npääkaupungin vesille.\n\nKarjalaislaivasto lymyili keskipäivän ajan monien saarten suojassa.\nMuuan kalastaja näki sen siellä ja kiidätti tiedon Almarstäketiin,\nmutta hänen puheitaan ei uskottu. Illemmällä toivat meren rannalta\nmaitse saapuneet pakolaiset toisen tiedon suunnattoman suuren\nvihollislaivaston tunkeutumisesta Mälariin. Heitäkään ei täysin\nuskottu, sillä asia tuntui mahdottomalta. Arveltiin sanantuojien\npeloissaan liioitelleen ja luulleen muutamaa yön pimeydessä\nhuomaamaansa alusta suureksi laivastoksi. Kaiken varalta lähetettiin\nsentään muutamia venekuntia tarkastamaan saaristoa ja tuhoamaan\nviholliset, mikäli niitä olikaan.\n\nVenekunnat joutuivat arvaamattaan karjalaispursien piirittämiksi.\nPakeneminen oli myöhäistä. Toiset tuhottiin, toiset otettiin vangiksi.\nVuokselainen kiristi heiltä tarkat tiedot sekä Almarstäketin että\npääkaupungin oloista ja miesten luvuista. Varustukset hän tiesi jo\nennestään, sillä useampi hänen miehensä oli käynyt siellä aikaisemmin\nkaupoilla ja pitänyt silmänsä auki. Lisäksi hän sai tietää arkkipiispan\nvierailevan parhaillaan Almarstäketissä.\n\nVangit sanoivat Almarstäketin voimat vähäisiksi. Kun vihollishyökkäystä\nei osattu odottaa, niin puolustusväki asui eri tienoilla sijaitsevissa\nkodeissaan ja tarvitsi kokoontuakseen päivän, jopa parikin.\nVuokselainen tuli hyvilleen tämän tiedon kuultuaan, sillä se helpotti\nsuuresti hänen suunnitelmiaan. Sotakuntoon miehitetty Almarstäket olisi\nvoitu vallata vain ankaralla taistelulla, olisipa ehkä tarvinnut pitkän\npiirityksenkin.\n\nVuokselainen erotti joukostaan eestit ja osan karjalaisia sekä lähetti\nheidät maitse linnoituksien kimppuun. Itse hän jäi päävoimineen\nodottelemaan.\n\nKun eestit ehtivät perille ja taistelun melske alkoi kuulua, silloin\nlaivastokin lähti liikkeelle. Se suuntasi kulkunsa vanhoilla\nrautaketjuilla suljettuun salmeen. Puolustajilla oli tarpeeksi\ntekemistä eestejä torjuessaan. Karjalaiset irroittivat ketjut, ja\nlaivasto pujahti salmen lävitse kapeaan väylään, joka kahden penikulman\npituisena vei Sigtunaan ja edelleen Upsalaan. Eestien piti saapua\nsamoja jälkiä tehtyään selvän Almarstäketistä.\n\nLaivasto kulki täysin purjein ja voimakkain airon vedoin. Jo avautuikin\neteen Sigtunan selkä ja sen takana oli kaupunki. Aurinko läheni jo\ntaivaanrantaa. Kaukana kiisi pieni Almarstäketistä pakoon päässyt\npursi. Se kiiruhti viemään pääkaupunkilaisille tietoa vihollisen\ntulosta.\n\nOrjat soutivat, hiki valui ja matka lyheni. Sotilaat odottivat\nintomielin pääsyä päämäärään.\n\nKaupungin kuuden kirkon ylväät tornit ja päädyt kohosivat korkealle.\nKirkkojen ympärillä sijaitsivat tiheät taloryhmät lehtevien puiden\nvarjossa järveen viettävillä rinteillä. Kaupunki kuvastui kauniina\nveden kalvoon.\n\nLaivasto kulki pitkässä jonossa, kolme purtta rinnakkain ja\nVuokselaisen pursi etumaisena. Kannaksen kuningas seisoi sen keulassa\nkatsellen tarkoin silmäyksin edessä olevaa kaupunkia. Sitten hän\nviittasi perässä kulkeville aluksille. Vasemmanpuoleinen pursijono\nkääntyi heti vasemmalle, oikeanpuoleinen oikealle. Keskimmäinen alkoi\nlevittäytyä laajaan kaareen.\n\nVuokselainen siirtyi oikeanpuoleisen jonon etupäähän. Soutajat\nponnistivat kaikki voimansa, ja vesi kohisi koskina pursien keuloissa.\n\nKaupungissa vallitsi hämmennys ja hätä. Omin silmin nähtiin nyt\nsanantuojain puheet perällisiksi. Ja vihollisen voima oli sanottuakin\nsuurempi. Selkä kuhisi täynnään sotapursia ja yhä uusia ilmestyi\nnäkyviin.\n\n— Auta, kaikkivaltias Jumala ja pyhä neitsyt!\n\nIhmiset juoksentelivat ristiin ja rastiin. Miehet hakivat aseitaan,\nkauppamiehet piiloittelivat rahojaan ja käsityöläiset tavaroitaan.\nNaiset siunailivat ja voivottelivat. Papit ja luostarien munkit\nkokoontuivat kirkkoihin rukoilemaan apua ja armoa. Ja kaiken yllä\npauhasivat sotatorvet ja kirkkojen kellot. Ne kutsuivat aseisiin kaikki\nmiehet ja nuorukaiset.\n\nMiehet juoksivat aseensa tavattuaan korkeimmalle mäelle. Siellä,\npyhän Pietarin kirkon tornissa seisoi Joonjaarli lähimpine miehineen\ntarkkailemassa vihollisen aikeita. Laivasto jakaantui juuri kolmeen\nosaan.\n\n— Aikovat laskea maihin kaupungin takana ja molemmilla rannoilla sekä\nsaartaa meidät, jaarli virkkoi. — Laivaston keskiosa levittäytyy\nlaajaan kaareen estääkseen poispääsyn vesitse. Ehkä hyökkäävät\njärvenkin puolelta. Viisas mies vihollisella on päällikkönään, taitava\non suunnitelmansa, pahaan pinteeseen panee meidät. Riittäneekö meillä\nväkeä kaikkialle, ja monet ovat tottumattomia aseen käyttöön...\n\nJaarli antoi viipymättä käskynsä. Päävoimat hän lähetti vastaanottamaan\nmaihin ohjaavia hyökkääjiä, pienemmän osaston jätti vartioimaan\nkaupungin rantoja. Itse hän hyppäsi ratsun selkään, mutta jäi\ntuomiokirkon luokse, sillä sieltä näki parhaiten joka taholle.\n\n— Mitähän kansaa lienevät viholliset? juostessaan lihavuuttaan\nläähättävä kultaseppämestari Sigibert huusi vierustoverikseen osuneelle\ntynnyrintekijä Freygeirille, joka ennen oli ollut mukana monissa\ntaisteluissa.\n\n— Karjalaisia. Näkeehän sen niiden pursien jyrkkäkaarteisista keuloista\nja omituisista purjeista. Ne eivät tunne armoa.\n\n— Herra varjelkoon meitä!\n\nVuokselaisen pursi karahti ensimmäisenä rantaan. Miekka kädessään\nkuningas syöksyi veteen ja edelleen rannalle.\n\nRannalta suhahti vastaan parvellinen heittokeihäitä. Joku suistui\nkeihään satuttamana veteen, mutta toiset rynnistivät puolustajien\nkimppuun, Vuokselainen yhä etunenässä.\n\nHurjasti siinä iskettiin yhteen. Maa oli vallattava askel askelelta.\nVeri punasi rannan hiekan. Yhä uusia pursia päätyi rantaan, ja\nhyökkääjien joukkokin lisääntyi sikäli.\n\nJaarli näki pahimman vaaran uhkaavan itäiseltä rannalta ja karautti\nsinne. Hän syöksähti taistelevien joukkoon ratsain. Kirveen isku\nmurskasi hänen hevosensa otsan, ja jaarlin oli ryhdyttävä taistelemaan\njalan. Sitten hänelle tuotiin toinen hevonen, ja hän kiisi toiselle\nrannalle katsomaan, miten siellä olivat asiat.\n\nSielläkin karjalaiset tunkeutuivat eteen päin.\n\nTuotiin sana, että vahva karjalaisjoukko oli kiertänyt metsän suojassa\nkeskustaan ja hyökkäsi siellä eristääkseen rannoilla taistelevat\nruotsalaiset kaupungista.\n\n— Vetäytykää heti varustusten taakse! jaarli huusi vastaukseksi.\n\nRuotsalaiset perääntyivät taistellen vallien taakse. Karjalaiset\nahdistivat taukoamatta. Miehiä kaatui porttien eteen läjittäin,\nmutta vihdoin saatiin portit kiinni ja oltiin toistaiseksi turvassa.\nTaistelu hiljentyi. Molemmat karjalaisjoukot yhtyivät, ja ruotsalaiset\nodottivat, mitä tuleman piti.\n\nVuokselainen lähti katsomaan kaupungin vallituksia ja osoitti\npaikat, joihin hyökkäys oli kohdistettava. Aikoinaan hyvät ja vahvat\nmultavallit olivat rappeutuneet, monesta paikasta purkautuneet ja\npuuosat mädänneet. Kun vihollinen ei milloinkaan ahdistanut, niin\nvarustuksiakaan ei hoidettu.\n\nJaarli ratsasti, järjestettyään joukkonsa valleille, katsomaan, mitä\njärven puolelle jääneet viholliset tekivät. Siellä olikin kiusallista\nnähtävää.\n\nKarjalaisten alukset soutelivat aivan rannan lähistöllä, melkein\nnuolenkantaman ulottuvilla. Väliin ne kerääntyivät isompiin ryhmiin ja\nnäyttivät laskevan suoraan rantaan. Puolustajat kiirehtivät silloin\nuhattuihin kohtiin, mutta karjalaisetpa eivät ohjanneetkaan maihin. Kun\npuolustajia oli heidän mielestään kertynyt tarpeeksi yhteen paikkaan\nja tiheään rykelmään, niin he pysäyttivät purtensa ja sinkosivat\npursissaan olevilla jättiläisjousilla ja heittovehkeillä puolustajien\njoukkoon suuria nuolia ja tappavia kiviä. Moni sortui niiden\nsatuttamana. Sitten karjalaiset soutivat toiseen kohtaan ja tekivät\nsaman tempun. Puolustajat saivat kaiken aikaa juoksennella rantoja\npitkin ja väsyivät.\n\nJaarli katseli tätä leikkiä harmistuneena. Hän käski miesten pysyä\npaikoillaan. Karjalaiset laskettelivat tämän huomattuaan monessa kohden\nmelkein rantakiville ja näyttivät aikovan tosissaan maalle. Puolustajat\nsyöksyivät hätään, mutta silloin karjalaiset taas perääntyivät\nampuen surmannuoliaan. Taistelu leimahti maavarustuksilla uudelleen.\nKarjalaiset hyökkäsivät. Heidät torjuttiin, mutta he hyökkäsivät yhä\nuudelleen, milloin siellä, milloin täällä, väliin kaikkialla.\n\n— Näyttää siltä kuin ne eivät hyökkäisi todenteolla, jaarli arveli. —\nJotakin niillä on mielessä. Vai olisiko niiden rohkeus jo lamassa?\n\nJaarli erehtyi. Rohkeus ei ollut lamassa, sillä kiukku kiehui miehissä\nkorkeana, ja he olisivat tahtoneet hyökätä, mutta Vuokselainen\npidätteli heitä. Hän tahtoi säästää joukkojaan ja vallata kaupungin\ntoisilla keinoilla sekä vähäisemmällä miesten hukalla.\n\nKesäyön pimein hetki oli jo lipumassa ohitse ja aamu sarastamassa.\nSilloin Vuokselainen kutsutti luokseen maalla taistelevien päälliköt ja\njakoi käskynsä. Lopuksi hän virkkoi:\n\n— Kun näette vihollisen valleilla vähentyvän, silloin hyökkäätte\nkaupunkiin.\n\nSitten hän siirtyi miehineen purteensa, joka kiisi järvellä olevien\nalusten luokse. Mukaansa hän käski kaksikymmentä muutakin alusta,\nkaikki miehiä täynnä.\n\nTarkasti varustuksia silmäten hän sitten kiersi koko pitkän rannan.\nKolme kohtaa näytti hyökkäykseen soveliaalta. Sana kulki purresta\npurteen. Kaikki vesillä olevat purret keskittyivät nyt näihin kolmeen\nkohtaan. Hyökkäys tehtiin yhtaikaa. Kahdessa kohdassa karjalaiset\ntunkeutuivat maalle, kolmannessa heidät torjuttiin. Takaisin työnnetyt\nkarjalaiset siirtyivät jo vallatuille paikoille ja ryhtyivät siellä\ntukemaan hyökkäystä. Väsyneet puolustajat perääntyivät talojen suojaan.\n\nJaarli haettiin hätään. Hän näki tuhon tulevan. Sitä estääkseen\nhän kutsui avuksi maavalleilta tuhatkunnan miestä. Nyt joutuivat\nmaihin päässeet karjalaiset ahtaalle. He perääntyivät jokaisesta\njalanleveydestä taistellen verkalleen pursiensa luokse.\n\nVuokselainen pysähtyi usein kesken taisteluaan ikäänkuin jotakin\nkuulostamaan. Vihdoin odotettu sanoma kuuluikin. Maavarustuksilta\nkantautui jylisevä huuto ja melske, johon kaupungilta päin yhtyi\nnaisten vihlova hätähuuto. Karjalaiset olivat tehneet hyökkäyksensä ja\nmurtautuneet vallien ylitse kaupunkiin.\n\nJaarlikin kuuli huudon ja ymmärsi sen syyn. Katseensa oli synkkä hänen\nhuutaessaan miehilleen: — Kaikki pyhän Pietarin kirkolle!\n\nPuolustajat syöksähtivät nyt tuomiokirkon suunnalle mielettömässä\nsekasorrossa. Hurjistuneet karjalaiset seurasivat kintereillä iskien\nminkä ehtivät.\n\nTuomiokirkkoa kohden riensi pakenevia kaupungin kaikista osista\nlapsiaan ja kalleimpia tavaroitaan kantaen. Hyökkääjä ei antanut\nheillekään armoa.\n\nPyhän Laurin kirkosta tuli pyhäinjäännöksiä ja kalleuksia kantaen pitkä\nmunkkien jono. Heihin yhtyivät Jumalan äidin kirkosta tulevat nunnat.\nLaulaen ja hartaasti rukoillen kulkue vaelsi tuomiokirkon suojaan.\nSivukujalta syöksyvä karjalaisparvi tavoitti kulkueen arvaamattaan.\nTaaskaan ei annettu armoa. Sama kohtalo yhytti pyhän Olavinkin kirkolta\nja luostareista saapuvat.\n\nVuokselainen tapasi isännättömän ratsun ja hyppäsi sen selkään.\n\nHän keräsi joukon miehiään ympärilleen ja rynnisti avaten tien\nmiekallaan tuomiokirkolle. Yleisessä sekasorrossa hän pääsikin\nmiehineen sen pääportille, mutta se suljettiin hänen nenänsä edessä.\nHän syöksyi toiselle portille, mutta sekin oli jo kiinni.\n\n— No, niin, tallellapahan ovat, vaikka verta se taaskin maksaa, hän\nvirkkoi miehilleen silmäillessään tuomiokirkon ympärille tehtyjä lujia\nkivimuureja. Sitten hän ratsasti takaisin kaupunkiin ja lähetti miehiä\nmaanpuoleisille varustuksille vartioimaan, ettei sitä kautta kukaan\npäässyt pakoon.\n\nTaistelua jatkettiin talo talolta. Monet puolustautuivat epätoivon\nvimmalla, mutta monet kantoivat esiin suurimmat kalleutensa\nsäästääkseen henkensä.\n\nSigtuna, Olavi sylikuninkaan kaupunki, oli rikas. Se oli sysännyt\nsyrjään aasain mahtavan Upsalan ja ylennyt pääkaupungiksi. Siihen oli\naikojen kuluessa kertynyt paljon arvokasta tavaraa, muista maista\nostettua ja ryöstettyä ja kotonakin tehtyä. Se oli myöskin suuri\nkaupunki, sillä siinä asui parikymmentätuhatta ihmistä. Kauppa ja\nerilaiset käsityöläisammatit kohosivat siellä korkeaan kukoistukseen.\nHyvän ansion toivossa oli sinne saapunut lukuisasti eri ammattien\nedustajia kaukaisistakin maista. Ruotsalaisten lisäksi siellä asui\neteläisten maiden miehiä, etäisen Bysantinkin kauppiaita ja monia\nmuita. He toimivat siellä raudan, hopean ja kullan taitavina seppinä,\nkauppiaina, rakentajina, kankureina, tynnyrintekijöinä ja useissa\nmuissakin ammateissa.\n\nSigtuna oli myöskin henkisen elämän keskus. Sen kirkkojen suojassa ja\nluostareiden kammioissa vaalittiin hengen aarteita ja nousevia oraita.\nSieltä käsin arkkipiispa kapituleineen hallitsi Ruotsin kirkkoa. Näissä\nasioissa monet vieraiden maiden hengenmiehet ja oppineet löysivät sinne\ntiensä.\n\nNyt oli kukoistavan kaupungin kohtalon hetki koittanut.\n\nVuokselainen pysähtyi kaupungin torille ja kutsutti luokseen\npäällikkönsä. Näille hän saneli käskynsä. Kaupunki tarkastettakoon\nlaidasta laitaan, talo talolta. Sellainen tavara, joka kelpasi\njohonkin, otettakoon mukaan. Varsinkin oli otettava aseet, työkalut\nja ruokatavarat. Ammateissaan taitavat miehet, ennenkaikkea asesepät,\ntehtäköön orjiksi, samoin vantterat nuorukaiset ja kukkeimmat\nnaiset. Muut surmattakoon säälittä. Orjiksi tehdyt kantakoot tavarat\ntuomiokirkon taakse, jossa ne tarkastetaan ja jaetaan. Viinitynnyrit\nsopii ottaa mukaan, mutta miehet älkööt päihtykö.\n\n— Talot kai sytytetään? muuan päällikkö tiedusteli.\n\n— Ensin ryöstö, sitten poltto, muuten poltatte tavarat talojen mukana.\nAnnan käskyn poltosta aikanaan.\n\nPäälliköt lähtivät täyttämään tehtäväänsä. Nyt alkoi hillitön ryöstö ja\nkaamea surmaaminen. Samaa oli tehty äskenkin, mutta nyt palasi asioihin\ntuima järjestys. Vuokselainen käytti valtaansa viisaasti. Hän tiesi\njärjestyksen menestyksen äidiksi jo saavutetun voitonkin jälkeen.\n\nTorille marssi Almarstäketistä tuleva joukko. Sen etunenässä kannettiin\nkeihään kärjessä arkkipiispan päätä. Voittamaton Almarstäket\nilmoitettiin ryöstetyksi ja poltetuksi, sen kaikki asukkaat surmatuiksi.\n\n— Vähällä taisittekin päästä, Vuokselainen hymähti. — Helpolla ei\nole hyvä elää. Seuratkaa mukanani, saatte suorittaa hyökkäyksen\ntuomiokirkkoon.\n\nVuokselainen lähti joukkoineen kirkolle. Sen ulkomuurien takana ja\nkirkon sisällä oli suojassa nelisen tuhatta henkeä. — Saat johtaa\nhyökkäyksen, kun kaupunki on selvä, Vuokselainen virkkoi eestien\npäällikölle. — Annan sinulle vuoron ja karjalaisia avuksesi.\n\nEesti ryhtyi heti valmistuksiin. Läheisestä metsästä hän kaadatti\npuita ja teetti niistä nopeasti ryntäystikkaita. Ne kannettiin muurien\nlähelle. Pursista tuotiin heittokoneet ja kerättiin kiviä.\n\nKaupungin ryöstöä kesti iltapäivään saakka. Siellä näyteltiin hirveitä\nnäytelmiä ja tehtiin julmia tekoja. Armoa ei annettu, vaikka sitä\nanottiinkin. Ajan henki oli säälitön kaikkialla.\n\nVihdoin ajettiin viimeisetkin raskaita taakkoja kantavat orjat\nkaupungista pursien luokse. Vuokselainen käski eestin tekemään\nhyökkäyksen.\n\nEestit ja heidän avukseen määrätyt karjalaiset syöksyivät muureille.\nTaistelu oli lyhyt, mutta tuima. Kirkon ulkovarustukset vallattiin.\nPaksuilla työntöhirsillä ryhdyttiin murskaamaan kirkon kuparisia ovia.\n\n— Älkääpä rikkoko tuota ovea. Se on kaunis ja hyvää työtä. Tuon otan\nmukaani ja vien novgorodilaisille lahjaksi, mikäli lienevät eläneet\nihmisiksi. Heille, kristityille, se sopii, minä sitä en tarvitse.\n\nVuokselainen näin määräsi naureskellen. Pääovi säästettiin. Hyökkääjät\nmurtautuivat sisään toisesta ovesta. Kirkossa tehtiin taas hurjia\ntekoja ja nähtiin kaameita näkyjä.\n\nKirkkoon oli tuotu turvaan runsaita aarteita. Orjiksi tehdyt saivat\nkantaa niitä pursiin. Sinne siirtyi kuparinen ovikin.\n\nVuokselainen kysyi ruotsalaisten päällikköä. Kirkosta häntä ei löydetty\neikä kaupungiltakaan. Vihdoinkin joku vanki tiesi elämänsä lunnaiksi\nkertoa, että jaarli oli haavoittuneena kannettu kaupungilta kotiinsa.\nHänen talonsa sijaitsi kirkon muurien vieressä. Vuokselainen käski\nsytyttämään kaupungin ja lähti jaarlin talolle.\n\nJaarli löytyi kotoaan muutamien uskollistensa seurasta. Talo vallattiin\nja jaarli raahattiin pihalle.\n\nSinua sanotaan lujaksi mieheksi, Vuokselainen sanoi jaarlille ja tulkki\nkäänsi hänen sanansa. — Olisin otellut kanssasi kaksinkamppailun, mutta\net näy siihen enää kykenevän. Näin ollen sinun on siis vain kuoltava.\n\n— En pyydä armoa.\n\n— Pyytäminen ei auttaisikaan. Sinut ja koko sukukuntasi hävitämme,\nkaikki, jotka vain tiellemme sattuvat. Tavarasi ryöstämme, naisesi ja\npoikasi teemme orjiksi, kaupunkinne poltamme poroksi. Katso, kuinka\nkaupunkisi nousee taivaalle tulena ja savuna!\n\nJaarli ei vastannut, mutta hänen seurassaan oleva pappi puhui:\nSäälimätön olet, raakalainen. Naisia ja lapsiakaan et säästä.\n\n— Et sinäkään säästäne meille saapuessasi.\n\nRuumiimme saatat surmata, mutta pyhää uskoamme et hävitä.\n\n— Enkö? Katso!\n\nJaarlin ja papin eteen ojentui pitkän keihään kärjessä arkkipiispan\npää. Kauhistuneina he sitä katselivat.\n\n— Antakaa noillekin surmanisku, Vuokselainen virkkoi ja kääntyi\nlähteäkseen. — Lienevätkin viimeisiä.\n\nKarjalaislaivasto purjehti saaliineen ja orjineen selän takaiseen\nsaareen. Sinne he multasivat lukuisat kaatuneensa. Vasta sitten\nVuokselainen käski avaamaan tynnyrien tapit ja kehoitti miehiään\nsyömään, juhlimaan ja lepäämään.\n\nItse hän ryhtyi pitämään neuvottelua päälliköiden kanssa. Päätettävänä\noli retken jatkaminen Upsalaan saakka ja senkin maantasalle\nhävittäminen. Toiset puolsivat retkeä, toiset vastustivat. Vuokselainen\nkuunteli aikansa äänettömänä, mutta lausui lopuksi oman ajatuksensa:\n\n— Vakoilemaan lähetetyt purret palasivat äsken ja toivat sanan, että\nhätäkellot ja hälytystorvet soivat kaikkialla ja Ruotsin miehet\nkokoontuvat monilta eri tahoilta. Meidän miehemme ovat väsyneet.\nUpsalaan on kolmen penikulman soutu, ja väylä on kapea. Pääsemme\ntietysti perille ja valloitamme kaupungin tuimalla taistelulla, mutta\ntakaisin emme pääse. Suuri ylivoima ehtii kokoontua ja se sulkee\nmonesta kohden kapean väylän, meidän ainoan paluutiemme. Vihollisella\non verekset voimat, meillä väsyneet. Retken tarkoitus on jo saavutettu.\nEn puolla Upsalan retkeä. Olen sitä mieltä, että aamulla käymme rikkaan\nBirkan kimppuun, hävitämme sen, ryöstämme Mälarin rannikot ja palaamme\nmerelle viipymättä liian kauan näillä vesillä. Vuokselaisen ehdotus\nhyväksyttiin ja Upsala säästyi.\n\nTuli ilta ja yö. Palava kaupunki valaisi etäisetkin tienoot. Tämän\nkokon valossa karjalaiset juhlivat suurta voittoaan.\n\n— Ehkäpä saapuvat joskus kostamaan, mutta aikaa mahtunee väliin\nrunsaasti, miehet tarinoivat juhlamaljaa kallistaessaan. — Ja tuskin\nnousee tuon kaupungin tuhkasta enää uutta. No, sellainenhan oli\ntarkoituskin tällä meidän retkellämme.\n\nMiehet olivat oikeassa, Sigtunan kaupunki ei enää milloinkaan noussut\nkylää suuremmaksi. Ruotsin pääkaupunki siirtyi muualle. Vanha\ntarina kertoo, että osa kaupunkilaisista pääsi kaikesta huolimatta\nvesitse pakoon. He olivat sijoittaneet kalleimmat tavaransa ontoiksi\nkoverrettuihin tukkeihin. Tuuli kuljetti tukit ja veneet Itämeren\npartaille, jossa ne ajautuivat muutaman saaren rantaan. Tähän paikkaan\nkasvoi vähitellen kaupunki, joka näistä ontoista tukeista sai nimen\nStockholm. Suomalaisten suussa nimi muuttui Tukholmaksi.\n\nKarjalaiset hävittelivät seuraavina päivinä Mälarin ja Itämeren\nrannikoita. Sitten laivasto lähti purjehtimaan kotiaan kohden. Myrsky\nyllätti sen merellä ja osa siitä ajautui Pohjanlahden perukoille,\njonne jäi tämän tapahtuman muistoksi Sigtunan kylä. Mutta karjalaiset\nsaapuivat kai aikanaan kotiaan ken vesitse, ken maitse. Ja Vuokselainen\npiti lupauksensa. Sigtunan tuomiokirkon kuparinen ovi siirtyi\nNovgorodin pääkirkon oveksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjat kuluivat, miehet menivät maan rakohon. Näinä aikoina kuopattujen\nkarjalaisten hautakummuissa on runsaasti ruotsalaisperäisiä aseita,\ntyökaluja ja koristuksia. Ehkäpä ne olivat Sigtunan mainiolla retkellä\notettua saalista, ehkä sieltä tuotujen orjien Karjalassa tekemiä.\nUsein ne kai olivat kaupallakin hankittua tavaraa. Ja saaliiksi\nryöstetyt naiset sekoittivat verta karjalaistenkin asuinmailla.\nKaukaa Sigtunankin miehet ryöstivät naisia, kuten nähdään siitäkin\nnaisenhaudasta, joka lähes tuhannen vuoden kuluttua kaivettiin\nSigtunassa esiin ja jossa oli mordvalaisnainen täydellisessä puvussaan.\nVuokselainen oli ehkä Vuokselainen, mutta hän saattoi olla joku\nmuukin. Kukaan ei kirjoittanut johtajan nimeä eikä muidenkaan nimiä\njälkimaailman tiettäväksi. Ne unohtuivat, mutta teon muisto säilyi.\nSiitä kertoo vanha ruotsalainen riimikronikka:\n\n    RUOTSIL OLI VASTUS SUUR\n    KARJALAISIST VAIVA JUUR,\n    HE MEREN YLI TULIT MÄLARIIN,\n    TYYNEL JA MYRSKYL LIIKUIT SIIN,\n    HE RUOTSIN SAARISTOON PUJAHDIT\n    SOTAJOUKOIL ULJAIL USEINKIN,\n    KERRAN JOHTUI HEIL MIELEHEN\n    ET HE SIGTUNAN KAUPUNGIN POLTTAISIT.\n    JA HE POLTIT SEN NIIN TÄYDELLISEST,\n    EI NOUSE SE KOSKAAN TOTISEST.\n    JUHANA ARKKIPIISPA TAPETTIIN SIELLÄ,\n    SIIT MONI PAKANA ON HYVÄLLÄ MIELLÄ,\n    KRISTITTYIN VAHINGOST ILOITA MAHTAA\n    NYT KARJALAN KANSA JA VENÄJÄN VALTA.\n\n\n\n\nKANGASVUOREN TIETÄJÄ\n\n\n Uusi usko levisi, saatuaan vallatuksi Varsinais-Suomen, hämmästyttävän\n nopeasti Hämeeseenkin. Kauppamiesten mukana siitä ensin levisi\n tieto. Uskon varsinaiset levittäjät, Nousiaisten saarnamiehiksi\n sanotut intomieliset papit ja munkit kulkivat kauppiaiden jälkiä.\n Suomalaisiakin saarnamiehiä oli otaksuttavasti heidän joukossaan\n selittämässä uskonasiaa kansan omalla kielellä, sillä muuten on vaikea\n ymmärtää sitä seikkaa, että Häme muutamassa vuosikymmenessä kääntyi\n melkein kauttaaltaan kristityksi. Uskon ohella seurasi kuitenkin\n toisia, arveluttavampia velvollisuuksia. Hämäläisiltä ruvettiin\n vaatimaan outoja veroja. Vieraat, uuden uskon turvaksi saapuneet\n asejoukot tiesivät hämäläisten tuhatvuotisen itsenäisyyden loppumista.\n Nämä seikat aiheuttivat mielialassa jyrkän käänteen. Hämäläiset\n tarttuivat aseisiin v. 1236, saivat apua entisiltä vihollisiltaan\n karjalaisilta, ja hävittivät maastaan kristinuskon perinjuurin.\n Puhdistustaan ja kostotyötään tehdessään he käyttivät säälimättömiä\n keinoja, mutta on huomattava, että kehittyneimmissäkin maissa\n samanlaiset ja julmemmatkin rankaisutavat olivat näinä aikoina yleisiä.\n\n\nVehmas, mahtava päällikkö, asteli hiljakseen Kangasvuoren ikivanhaan\nuhripuistoon vievää polkua. Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan\nympärilleen. Hänestä tuntui tie ja tienoo paljon muuttuneen sitten\nviime näkemän. Ennen tie oli ollut kovaksi tallattu ja helppo kulkea,\nmutta nyt se oli nurmettunut ja monin paikoin sen uomaa tuskin erotti\nmuusta maasta. Pitkät oksat ojentautuivat sen ylitse, ja kävelijän oli\nnosteltava niitä käsillään syrjään päästäkseen kulkemaan edelleen.\nJa tien vieren kivet olivat sammaltuneet. Nekin olivat ennen olleet\npuhdaspintaiset, sillä uhripuistoon kulkevat lepäilivät niillä usein\njyrkkää rinnettä noustessaan.\n\nUhripuiston aitauksen viereen tultuaan Vehmas taaskin pysähtyi.\nAita oli kallistunut ja paikoin mädännytkin eikä kukaan ollut sitä\nkorjannut. Ja veräjäkin oli rempallaan. Sitä oli vaikea avata ja\nvaikea panna kiinni. Mutta puisto aitauksen sisällä näytti olevan\nennallaan. Tuuheana ja koskemattomana se seisoi, kuten oli seisonut\nikimuistoisista ajoista. Sitä ei oltu milloinkaan kirveellä koskettu,\nei ainoatakaan puuta eikä pensasta siitä kaadettu. Vanhan uskon opin\nmukaan se sai kasvaa ja kaatua paikalleen ja maatua, kunnes uusi puu\njälleen kohosi entisen tilalle.\n\nPuistikon keskellä, kallionlohkareitten lomassa, kuivettunut kelohonka,\npyhä uhripuu, levitteli valtaisia oksiaan. Ne ojentuivat kaikkiin\nilmansuuntiin ja olivat kuin käsivarsia, jotka kallistuivat ottamaan\nsaalistaan. Sateessa ja päivänpaisteessa kellastuneet karhunkallot\ntuijottivat ikäänkuin kummastuneina korkeuksistaan hongan latvasta\npyhään puistoon ja edelleen laaksoihin, ihmisten matalille asuinmaille.\nHongan juurella oli laakea ja rosoinen uhrikivi.\n\nVehmas huomasi puistonkin tanteret ja paadet lähemmin katsoessaan\nnurmettuneiksi ja sammaltuneiksi. Vähän oli täällä käyty, sillä maasta,\njota ihmisjalka tallaa usein, nurmikko ja sammal väistyy.\n\nPaadella uhrikiven lähistöllä istui vanha mies nojaten päätään käsiinsä\nja tuijottaen uhrilähteen kirkkaaseen silmään. Askeleita kuullessaan\nhän kohottautui, nousi seisoalleen ja tervehti tulijaa.\n\n— Tulithan, Vehmas, kastettu päällikkö, vanhojen jumalien puistoon ja\nvanhan tietäjän pakeille.\n\n— Tulin, kun kutsuit. Tulin kuulemaan sanottaviasi.\n\n— Neljän muunkin kihlakunnan päälliköt olen tänään tänne kutsunut ja\nsaapumisestaan sanan lähettivät. Kolme on heistä Ristin Kiesuksen\nkumartajaa, neljäs palvelee vielä vanhoja jumalia. Kuninkaallekin\nlähetin kutsun, mutta hänestä ei ole tulijaksi. Pappejaan pelännee.\n\nVanhan tietäjän ääni oli katkera. Vehmas katseli häntä ja pani\nmerkille kuluneiden vuosien jättämät jäljet. Tietäjänkin korkea\nvarsi oli käyristynyt, aika oli uurtanut kasvoihin syvät vakonsa, ja\nhapset olivat valkoiset. Mutta katse oli edelleenkin tuikean kirkas,\nperäänantamaton ja viisas. Ja kulmikas leuka työntyi esiin vankkana\nsekä järkkymättömänä.\n\n— Monta vuotta on jo vierinyt päivästä, jolloin viimeksi täällä kävit,\ntietäjä virkkoi ikäänkuin toisen ajatukset arvaten. — Paljon on siitä\nlähtien muuttunut. Katsomukset ovat uudet ja tavat uudet. Pian ei\nvanhasta ole muuta jäljellä kuin minä ja tämä puisto.\n\nVehmas nyökkäsi äänettömänä. Vanhus jatkoi:\n\n— Kasteen sinäkin otit monien muiden mukana. Oletko tyytyväinen oloosi?\n\n— Milloin mitenkin, Vehmas vastasi vältellen.\n\nVanhus katseli häntä pitkään ja tutkivasti, ja tuuheiden kulmakarvojen\nalle peittyneet silmänsä välähtivät. Ääneti he istuivat ja odottivat.\n\nVähitellen muutkin päälliköt saapuivat ja istahtivat piiriin, jonka\nkeskelle sattui pyhän lähteen silmä.\n\nVanha tietäjä näytti tuokion ajan miettivän sanottaviaan, mutta haastoi\nsitten:\n\n— Kutsuin teidät tänne ja tulitte. Siitä teille kiitos. Tämä paikka on\nouto ristiin uskovien päälliköiden tultavaksi, mutta valitsin tämän\nsiksi, että täällä olemme turvassa sivullisten katseilta. Tänne ei\nenää eksy monikaan, taitavat tätä karttaa ja kammota. Uskonasian takia\nen teitä tänne pyytänyt. Jos olette nähneet Kiesuksen opin hyväksi,\nniin omapahan on asianne. Minun asiani kulkee toisia latuja, vaikka se\nsivuaakin mustien munkkien oppia. Kuunnelkaa sanottavani ja päättäkää.\n\n— Kauppamiesten mukana uuden opin tieto levisi meidänkin maillemme,\nsaarnamiehet seurasivat kauppamiesten jälkiä. Vapaasti he saivat\nsanoa sanottavansa ja levittää oppiaan. Itse tiedätte parhaiten,\nmiten moni taipui kasteeseen. Vapaasti saivat rakentaa huoneitaan,\njossa jumalaansa palvelevat. Ketään ei ole sorrettu eikä ylenkatsottu\nuuden uskonsa takia, onpa viimeisinä aikoina sellaisia suosittukin.\nNyt on päädytty siihen, että hämäläinen kansa on jo melkein kokonaan\nKiesukseen uskovaa. Vain syrjäpaikoissa ja uhripuistoissa elävät enää\nvanhat jumalat. Jos Kiesukseen uskovat ovat oloonsa tyytyväiset, niin\nolkoot. Siihen en puutu enkä sille kai mitään mahdakaan, mutta uuden\nuskon mukana on tullut muitakin asioita, jotka minua huolestuttavat.\nMissä Kiesuksen jalansija on luja, sinne on samalla pesinyt vierasta\nväkeä. Aseelliset miehet ovat vuorostaan seuranneet pappien jälkiä.\nJa mikäli he asettuvat johonkin, sikäli he tahtovat määrätäkin. He\nkäskevät kuningasta ja sikäli muitakin. Itse parhaiten tietänette, että\nteidänkin, vapaiden päälliköiden, mieltä ei enää usein kysytä. Vai\nkysyttiinkö silloin, kun määrättiin, että uuden uskon papeille piti\nsuorittaa kymmenykset kaikesta?\n\n— Ei, ei kysytty, mutta käskettiin, Vehmas vastasi.\n\n— Niin olen kuullut. Ja rannikon Suomessa käyneiltä olen kuullut,\nettä asiat ovat siellä vieläkin pahemmin. Kiesuksen kirkko siellä\non herrana, käskee mitä tahtoo ja tekee mitä haluaa. Monin paikoin\nlaajoja maita on otettu kirkon omaisuudeksi. Se jakaa siellä oikeutta,\nmiten jakaa ja kenelle jakaa. Jos panet vastaan, niin kohta on asemies\nkimpussasi ja heittää vapaan miehen tyrmään. Niin on siellä ja niin\non pian täälläkin. Jos näin jatkunee, niin kohta ei Hämeessä ole enää\nvapaita miehiä. Tätä asiaa pohtimaan olen teidät kutsunut.\n\nTietäjä vaikeni, ja kotvan istuivat muutkin mietteissään. Vihdoinkin\nPeitto, Vanajan päällikkö, virkkoi:\n\n— Toissa kesänä miehemme lähtivät sotaretkelle Karjalaan. Räntämäen\npiispa siihen kuninkaan taivutti ja yllytti, ja kaksituhatta miestä\nlähti. Miten kävi? Laatokalle purjehtivat, siellä taistelivat, sinne\nsortuivat. Sinne jäi koko laivasto, ja miehistäkin pääsi vain aniharva\nkorpien kautta kierrätellen kotiinsa. En ymmärrä, miksi uskottiin\npiispan sanoja ja noudatettiin hänen kehoitustaan.\n\nOtsonen, Sääksmäen päällikkö, jatkoi:\n\n— Viime keväänä karjalaiset ja Novgorodin miehet hyökkäsivät tänne\nsuurella voimalla. Kostoretkelle tulivat, laajalti hävittivät Hämeen\nmaata, paljon surmasivat kansaa. Emme kyenneet enää puolustautumaan.\nMissä oli silloin piispan lupaama apu? En sitä nähnyt enkä kuullut.\nAsemiehensä kutsutti Suomea turvaamaan, meidät jätti oman onnemme\nnojaan.\n\n— Karjalaiset lupasivat saapua uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla\nsekä hävittää maan tasalle koko Hämeen, Suurpää, Janakkalan päällikkö,\nlisäsi. — Tuskinpahan lienee piispan apu silloinkaan saatavissa. Ja\nmiekka pitää olla vainolaisia vastassa, sillä pappien rukous ei näy\nkarjalaiseen tehoavan. — Ei tehoa, itse sen näin, Vehmas sanoi. —\nNäin papin, jonka karjalaiset olivat kesken rukoustaan ripustaneet\njaloistaan kappelinsa päätyyn. Sinne kuoli. Rukouksensa ei auttanut.\n\nPäälliköt keskustelivat vielä kauan. Lopuksi he päätyivät siihen\npäätökseen, että uusi usko oli Hämeen kansan onnettomuuksien syynä. Ja\nkoskapa sen varjolla tahdottiin riistää heidän ikivanha vapautensa ja\nmaksattaa lisäksi sellaisia veroja, joista ennen ei tiedettykään, niin\nuusi usko pääteltiin huonoksi uskoksi.\n\nVehmas istuskeli äänettömänä ja tuijotti pyhän lähteen kirkkaaseen\nsilmään. Se pulppusi syvältä maan uumenista ja veti mielen oudosti\npuoleensa. Vehmaasta tuntui siltä kuin sen mukana lukemattomat\nedesmenneet sukupolvet lähettäisivät terveisensä. Ja samalla ne\nmoittien tiedustelivat, miten heidän perintöään oli hoidettu, sekä\nkysyivät, elikö Hämeen heimo onnellista elämää ja pidettiinkö isien\ntavat kunniassaan. Ei, ei pidetty, Vehmas itsekseen vastasi. Uusille\nurille oli siirrytty ja heidät oli unohdettu. Silloin lähteen silmästä\nkuului ikäänkuin syvä huokaus ja kaukainen ääni sanoi: Pitäkää\nkunniassa isienne työ, niin onnettomuutenne loppuvat.\n\nVehmas tuijotti lähteeseen vielä kauan. Hän ajatteli kääntymystään\nuuteen uskoon ja mitä se oli hänessä vaikuttanut. Niin, mitä? Itselleen\nhän myönsi, ettei se ollut vaikuttanut oikeastaan mitään. Hän kävi\npappien menoissa, mutisipa itsekin tavan vuoksi, vaikka harvoin, jonkin\nvaivoin oppimansa rukouksen, mutta hänellä ei ollut mitään tarvetta\nkääntyäkseen Ristin Kiesuksen puoleen. Ja milloin oli kääntynytkin,\nsilloinkaan ei tullut apua. Tuli vain onnettomuutta. Mitä hän siis\nvälitti koko uskosta, mokomasta uskosta, joka tahtoi painaa hänenkin\notsaansa orjanmerkin...\n\nVehmas katsahti ympärilleen. Päälliköt puhelivat hiljaisella äänellä,\nja tietäjä istui pää käsiensä varassa. Vehmas kääntyi hänen puoleensa\nja puhui:\n\n— Siihen päätökseen olemme tulleet, että uuden uskon mukana on\nseurannut onnettomuus. Se on siis paha usko. Ja kun se on paha, niin se\non tarpeeton. Pese räähkä pois päästäni, Kangas vuoren tietäjä.\n\nVehmas otti päähineen päästään ja kumartui lähteen puoleen. Tietäjä\nkatseli häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän nousi muotoaan\nmuuttamatta ja pesi pyhällä uhrivedellä Vehmaan päästä vieraan uskon\nlausuen samalla räähkän loitsun. Toiset päälliköt katselivat toimitusta\nensin kummastellen, sitten myötämielellä. Sen syvempään uusi usko ei\nollut heihinkään juurtunut. Vuorotellen hekin kallistivat päänsä, ja\ntietäjä pesi heistäkin vieraan taian.\n\nOlo tuntui senjälkeen ikäänkuin keveämmältä. Päälliköt tunsivat\nkuuluvansa lujemmin yhteen, olevansa samaa mieltä, samaa uskoa ja samaa\nheimoa.\n\n— Et taitanut kuulla, Vehmas, mietteissäsi istuessasi, meidän viimeisiä\npuheitamme. Tulimme tässä siihen tulokseen, että kun uusi usko kerran\non tarpeeton ja tuottaa onnettomuutta, niin se on häädettävä pois\nHämeen mailta. Keinoa emme ole vielä keksineet.\n\nVanha tietäjä otti nyt puheenvuoron:\n\nOmat voimamme eivät siihen riitä, sillä aina on sellaisia, jotka\njakavat kansan kahtia. Meidän on saatava apua. Mistä? Rannikon\nsuomalaiset siihen eivät enää kykene, tuskinpa halunnevatkaan. Ja\nvaikka haluaisivat, niin he ovat jo voimattomia, maahan painetuita.\nTiedän vain yhden ilmansuunnan, mistä apu lähtee. Idästä. Karjalaiset\novat sanoneet tulevansa tänne. Tulkoot, mutta tulkoot ystävinä\nja liittolaisina. Heidän avullaan voitamme. Ajatus oli uusi ja\npäälliköille outo.\n\n— Hämeen ja Karjalan miehet eivät ole olleet milloinkaan liitossa,\nPeitto vastusteli. — Vihamiehinä, ase kourassa, on kohdattu, milloin on\nkohdattu.\n\n— Puhut totta, Peitto, mutta mitä ei ennen ole ollut, se saatetaan\ntehdä. Lähetämme miehiä sanomaan karjalaisille, että haluamme olla\nystäviä. Ilmoitamme heille, ettemme enää lähde Karjalaan kostoretkille.\nMeidän puoleltamme vallitkoon välillämme rauha ja ystävyys, ja he\ntulkoot ystävyytensä merkiksi meitä auttamaan. Kun vainoretket\nloppuvat, loppuu samalla vihakin, jonka ikuisesta idättämisestä\nkummallakaan ei ole hyötyä. Selitämme Karjalan miehille, että älkööt\nantako novgorodilaisten yllyttää itseään meitä vastaan vastedeskään.\nniin mekään emme anna Kiesuksen piispan yllyttää meitä. Näin ajattelen.\n\n— Ajatuksesi tuntuu viisaalta, enkä epäile karjalaisten suostuvan\nrauhaan. Entäpä kuningas?\n\n— Sanomme asiamme kuninkaalle. Jos hän suostuu tuumiimme, niin on hyvä,\nmutta jos liittyy piispaan, niin oma on asiansa ja itsepähän kantakoon\nvastuun. Jos hän ei halua olla vapaiden hämäläisten kuningas, niin\nmenköön piispan palvelijaksi. Päälliköistämme kelpaa moni kuninkaaksi\nyhtä hyvin ja paremminkin.\n\nNäin sovittiin. Vehmas ja Otsonen päättivät lähteä Karjalaan, Peitto\nja Suurpää kuninkaan puheille. Ja lisäksi päätettiin panna kiertämään\ntieto, että syksymmällä, karjalaisten luvattua apuaan, uudesta\nuskosta tehtäisiin kaikkialla loppu, sen saarnaajat ja asemiehet\nkarkoitettaisiin tai surmattaisiin, ja Hämeestä saataisiin jälleen\nvapaiden miesten vapaa maa.\n\nTieto levisi kulovalkean tavoin kihlakunnasta toiseen, kylästä kylään,\ntalosta taloon. Ja sikäli lakattiin maksamasta kymmenyksiä, ja papit\nsaivat saarnata tyhjille seinille ja ilman tuulille. Uuden uskon juuret\neivät ulottuneet sen syvemmälle. Se oli koetettu, arvioitu ja havaittu\nheikoksi uskoksi.\n\nSaarnamiehet tulivat levottomiksi ja valittivat asiasta piispalle.\nPiispa lähetti pannajulistuksiaan ja lisää asemiehiä. Hämäläiset\nnauroivat kirkon kiroukselle ja ajoivat asemiehet verissäpäin takaisin,\nmilloin nämä tulivat väkivoimin noutamaan kymmenyksiä.\n\nRäntämäen piispa kirjoitti Rooman paaville ja pyysi apua. Paavi\njulisti vuorostaan hämäläiset pannaan ja kielsi Itämeren kauppiaita\nharjoittamasta heidän ja karjalaisten kanssa kauppaa, mutta hänenkin\nsanansa oli turha ja voimaton. Hämäläiset eivät siitä välittäneet\nvähääkään eivätkä liioin kauppiaatkaan. Suomen kirkon perustukset\ntuntuivat horjuvan.\n\nVehmas ja Otsonen palasivat syksymmällä matkaltaan ja kertoivat\nkarjalaisten ottaneen heidät hyvin vastaan, kohdelleen ystävinä ja\nveljinä ja luvanneen apuaan. Heti olivat ryhtyneet toimiin ja jo\nviikon tai parin kuluttua he saapuisivat maitse ja meritse Hämeeseen\nsellaisilla voimilla, että uuden uskon vallasta tehtäisiin kerta\nkaikkiaan loppu.\n\nAikanaan karjalaiset tulivatkin, sillä asia oli heidän mieleisensä.\n\nHämäläiset ottivat pappinsa kiinni. Sellaiset, jotka olivat esiintyneet\nhyvin ja lempeästi, he karkoittivat maastaan ja varoittivat\ntoistamiseen tulemasta. Vaativammin esiintyneille he antoivat\nperinpohjaisen selkäsaunan ja lähettivät sitten heidät piispansa\nluokse. Mutta sellaiset, jotka olivat esiintyneet heidän mielestään\npahasti, he ottivat kiinni ja veivät uhripuistoihinsa kärsimään\narmottoman kuoleman. Ja saman he tekivät niille omilleenkin, jotka\neivät tahtoneet luopua uskostaan.\n\nPaljon kansaa vaelsi eräänä syysiltana Kangasvuorenkin uhrilehtoon.\nSinne johtava tie tuli taas tallatuksi, ruoho ja sammal kulutetuksi.\n\nKulkueen edellä ajettiin nuorta pappia. Hänen yläruumiinsa oli\npaljaana, ohut jouhipaita riippui riekaleina, ja kädet olivat köytetyt.\nHänen selässään oli verisiä juovia, jotka kulkivat ristiin ja rastiin.\nJa vähän väliä siihen ilmaantui uusia juovia, yksi aina kerrallaan\nsikäli kuin notkeista koivuvitsoista punotut ruoskat läimähtivät.\n\n— Juokse, pappi!\n\nPappi juoksi muutamia askeleita kerrallaan, mutta kompastui aina\nloppuun uupuneena. Silloin ruoskat vingahtivat taas ilmassa ja\nläjähtivät onnettoman selkään.\n\nJa niin matka jatkui edelleen pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös. Kun\npappi tuupertui maahan kykenemättä heti jatkamaan matkaansa, istahti\nkansa odottamaan ja kulutti kiviltä sammalpeitteen.\n\nPapin takana kuljetettiin nuorta, kaunista tyttöä. Hänenkin kätensä\nolivat sidotut ja vaatteet revityt, mutta häntä ei lyöty. Hänet vietiin\nvain kuolemaan, sillä hän oli omaa väkeä ja oli kieltäytynyt luopumasta\nRistin Kiesuksen uskosta.\n\nKalpeana, hiljaa väristen ja maahan katsoen hän kulki tietään ja\nvavahti ruoskan läjähtäessä papin selkään. Se sattui ikäänkuin hänen\nomaan lihaansa ja koski yhtä kipeästi.\n\nNuori, tulisilmäinen pappi oli ollut hänen opettajansa ja vanginnut\nsanoillaan alttiin, herkän mielen. Tytössä heräsi ihmeellinen, vaikka\nepäselvä rakkaus siihen synnittömään mieheen, joka ristiinnaulittiin,\nkuoli ja haudattiin, nousi ylös kuolleista ja tuli maailman\nvapahtajaksi. Ja samalla hänessä oli herännyt tutkimaton kunnioitus\nsitä naista kohtaan, joka tuli Jumalan äidiksi ja hallitsi nyt taivaan\nkuningattarena iankaikkisessa kirkkaudessaan pyhien miesten ja naisten\nympäröimänä ja alati ylistämänä. Niiden joukkoon hänkin pääsisi, jos\nkaikkensa uhraisi. Niin hänen sieluunsa syttyi palo, ja nyt hänkin\nkulki Golgatansa tietä nuoren opettajansa jäljestä. Ja hänestä tuntui\nsiltä kuin hänen edessään kantaisi ristiään itse Jumalan poika.\n\nTaivaallinen rakkaus sekoittui maalliseen rakkauteen. Nuori pappi sai\nhänen silmissään Jeesuksen Kristuksen hahmon. Ja tämän rakkauden siteet\nolivat paljon lujemmat kuin ne siteet, jotka aikoinaan yhdistivät hänet\nisäänsä, Kangasvuoren väkevään tietäjään. Ne siteet olivat katkenneet\njo aikoja sitten, silloin, kun nuori pappi hänet kastoi.\n\nHänessäkin asui isänsä vahva, itsepäinen henki. Se oli haparoiva ja\ntiedoton, mutta kun se löysi päämääränsä, niin se piti siitä kiinni\nhuojumatta oikeaan tai vasempaan ja uskalsi uhmata itse kuolemaakin.\n\nAluksi hän koetti salata maallista rakkauttaan itseltään sekä muilta\nja verhota sen taivaallisen rakkautensa varjoon, mutta pian kyläläiset\nsen huomasivat, ja vihdoin hän tajusi sen itsekin. Pappi ei työntänyt\nhäntä sen vuoksi luotaan, mutta kyläläiset työnsivät, vaikka olivatkin\nkristittyjä. Se oli häpeällinen rakkaus, sopimaton kuulun tietäjän ja\npäällikön tyttärelle. Ja nyt, tilaisuuden tultua, se vedettiin säälittä\npäivänvaloon.\n\nKulkue pääsi vihdoin vuoren laelle ja työntyi, ajaen pappia ja tyttöä\nedellään, uhripuistoon ja uhripaaden eteen, jossa tietäjä seisoi jo\nvalmiina odottamassa.\n\n— Viekää syrjään pappi ja tyttö, erilleen toisistaan.\n\nHänen käskynsä täytettiin. Tietäjä pesi uhrilähteessä vieraan uskon\nniiden päästä, joilla se vielä oli lähdettämättä. Sitten hän nimesi\napulaisensa ja toimitti uhrimenot isien tavan mukaan. Valkean pässin\nhän uhrasi Ukolle sekä vuoli sen lisäksi kultaa, hopeaa ja vaskea.\nVasta näiden menojen loputtua hän tuotatti eteensä tyttärensä, katsoi\ntätä kauan ja säälin hivenenkään näkymättä, sekä kysyi:\n\n— Luovutko väärästä uskostasi?\n\n— En.\n\n— Etkö sittenkään, vaikka sinun on kuoltava?\n\nEn. Saat uhrata minut jumalillesi. En luovu.\n\n— En uhraa sinua jumalille, sillä jumalamme eivät vaadi ihmisverta,\nmutta tapan sinut omalla kädelläni.\n\n— Tapa! Vanhus veti hitaasti puukkonsa tupestaan. Naiset käännähtivät\npois, mutta miehet katsoivat järkkymättä. Kun naiset taas käänsivät\npäänsä, virui kalliolla nuoren tytön valkea ruumis.\n\n— Päästäkää pappi siteistään ja tuokaa tänne.\n\nPiesty pappi saatettiin kalliolle. Ruumiin nähdessään hän horjahti.\nSitten hänen kasvonsa vääntyivät kuin kouristuksessa, ja hän huusi\ntietäjälle:\n\n— Peto sinä olet, oman lapsesi murhaaja!\n\nTietäjä vastasi ääntään korottamatta:\n\n— Jos joku jäsenistäsi pahentaa sinut, niin hakkaa se pois. Niin opetat.\n\nSitten tietäjä korotti äänensä ja karjaisi kasaantuneen vihansa koko\nraivolla:\n\n— Ja sinunkin on kuoltava minun käteni kautta! Sinä ja muut sinun\nkaltaisesi tahtoivat syöstä heimoni turmioon, mutta vaaran älysimme,\nkansamme pelastamme. Uskosi hävitämme juuriaan myöten, eikä se ole enää\nmilloinkaan täällä uudelleen nouseva!\n\nHirmuinen hän oli raivossaan, vanhojen jumalien vanha tietäjä. Hänen\nvartensa oli ojentunut ja silmät hehkuivat tulisina kekäleinä.\nKauhistuen häntä pappikin ensin katsoi, mutta tempasi sitten\nrinnoiltaan ristin, kohotti sen korkealle ja huusi hänkin kiihkon\ntärisyttäessä ääntä:\n\n— Pyhien marttyyrien jälkiä seuraan! Vuotakoon vereni sinun ja sinun\nheimosi valaistukseksi pimeydessä kulkiessanne!\n\nTietäjän kasvot vetäytyivät ivalliseen hymyyn, katse iskeytyi\nristiinnaulitun kuvaan ja sormet koukistuivat sitä sieppaamaan. Yhdellä\ntempauksella hän riisti kuvan papin kädestä, heitti sen kalliolle,\npolki jaloillaan rikki, ja sanoi:\n\n— Siinä on jumalasi, kykenemätön on sinua auttamaan. Kuole!\n\nPappi lysähti kalliolle tytön viereen. Virtaavat veret yhtyivät\nkiemurtelevaksi, punaiseksi juovaksi.\n\n— Heittäkää raadot rinteelle metsänpetojen ruoaksi!\n\nMiehet kantoivat ruumiit pois ja puhdistivat kallion. Tietäjä ryhtyi\njatkamaan uhritoimitustaan. Se jatkui myöhäiseen yöhön ja jatkui vielä\nseuraavana päivänäkin isien tavan mukaan, kuten kaikkialla muuallakin\nHämeessä. Vuosien työ hävitettiin yhdellä iskulla. Vanha tietäjä jäi\nvihdoinkin yksin. Hän istahti kivelle pyhän lähteen ääreen, nojasi\npäänsä käsiinsä ja tuijotti lähteensilmään. Voitosta huolimatta hänen\nmieltään kalvoi outo epäilys, jota hän koki turhaan tukahduttaa.\n\nMaassa, kivenkolossa oli musta puunsiru. Tietäjä otti sen käteensä ja\nkatsoi sitä tarkemmin. Se oli ristiinnaulitun pää, papin krusifixin\nviimeinen jäännös. Orjantappuroista punottu kruunu siinä oli ja sen\nalla laihat, kärsivät kasvot. Ne näyttivät kuvastavan sanomatonta\ntuskaa, mutta kun niitä katsoi tarkemmin, niin ne hymyilivät hyvää\nhymyä.\n\n— Jos milloinkaan voittanet, niin pahalla et voita, vaan hyvällä.\n\nTietäjä heitti pään hiipuvaan nuotioon ja lähti verkkaisesti astumaan\nvuoreltaan alas.\n\n\n\n\nPIISPA TUOMAS\n\n\n Rooman paavi nimitti v. 1220 vaiheilla tarmokkaan uskonlevittäjän,\n englantilaisen Tuomaan Suomen ensimmäiseksi piispaksi. Tuomas ryhtyi\n johtamaan hiippakuntansa asioita vahvalla kädellä ja aluksi hyvällä\n menestyksellä. Hän oli suuripiirteinen suunnittelija ja toimeenpanija,\n ankara käskijä, korskea mahtaja ja loistava suurherra, mutta lopuksi,\n suunnitelmiensa luhistuttua, murtunut katuja, jota entisyyden haamut\n pelättivät. Hänen monesti mainittua suursuunnitelmaansa itsenäisen\n suomalaisen kirkkovaltion luomisesta ei ole voitu todistaa sitovasti\n todeksi, mutta sitä ei ole myöskään voitu väittää aivan aiheettomaksi.\n Tällainen aikomus ja yritys oli täysin Tuomaan luonteen mukainen ja\n sitäkin otaksuttavampi, kun Ruotsin vallanpito Suomessa hänen aikanaan\n oli aivan nimellistä laatua. Nevajoen onneton taistelu v. 1237 oli\n ratkaiseva tapaus lännen ja idän välisessä, Suomen omistamisesta\n alkaneessa valtataistelussa.\n\n\nTuomas, Suomen ensimmäinen piispa, asteli syvissä aatoksissa\nedestakaisin huoneessaan Räntämäen uudessa piispantalossa. Aikansa\nkäveltyään hän pysähtyi pienen, koilliseen antavan ikkunan luokse ja\nkatsahti ulos. Hänen katseensa ei pysähtynyt vihreään nurmikkoon,\nei pihamaalla istuskeleviin asemiehiin, ei kauempana heilimöiviin\nvainioihin eikä niiden takaiseen metsäänkään, vaan se tähtäytyi\nkaukaiseen etäisyyteen, yritti murtautua pilvien lävitse etsiäkseen\nsieltä lopullisen vastauksen kysymykseen, joka poltti hänen mieltään.\nMutta vastausta ei tullut sieltäkään. Pilvet kiisivät omia teitään ja\nniiden takaisella sinellä ei ollut alkua eikä loppua, ei ollut mitään,\nminkä olisi saattanut selittää kehoituksen tai kiellon merkiksi.\n\nPiispa kääntyi taas kävelemään ja pysähtyi sitten itään antavan ikkunan\neteen. Siinä hän viipyi kauan. Ja siinä hän teki lopullisen päätöksensä\nyksin ja keneltäkään ihmiseltä neuvoa kysymättä. Hänen tuimat\npiirteensä kovenivat entistäänkin kovemmiksi, vahva leuka työntyi\nitsepäisenä eteenpäin, tummista, syvälle painuneista silmistä leimahti\nsalama, komea vartalo ojentui täyteen pituuteensa, ja käskemään\ntottunut suu muodosti lyhyen lauseen:\n\n— Vien joukkoni itää vastaan.\n\nPäätöksensä tehtyään piispa siirtyi huoneensa nurkkaukseen, polvistui\npimennossa olevan alttarin eteen, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun\nkuva, ja rukoili palavan rukouksen:\n\n— Vapahtajani, älä katso tekoni muotoa, vaan katso sen tarkoitusta.\nSinun valtakuntasi parhaaksi minä täten teen. Levittääkseni laajemmalle\nsinun nimesi kunniaa minä rikon hänenkin käskynsä, joka on edustajasi\nmaan päällä. Suo toimelleni menestys, aseilleni voitto. Sinun olkoon\nkunnia nyt ja aina ja ikuisesti. Amen.\n\nKolmesti hän teki pyhän ristinmerkin. Noustuaan hän katsoi vielä\ntuokion ristiinnaulittua, ja hänen mieleensä ailahti epäilys: Vain\nsinun valtakuntasiko vuoksi näin teen vai oman kunnianiko vuoksi? mutta\nhän karkoitti ajatuksen luotaan, istahti pöytänsä ääreen ja kutsui\nhopeakellon soitolla luokseen nuoren noviisin.\n\n— Belgerd tulkoon tänne.\n\nSotapäällikkö Belgerd saapui. Lyhyin, täsmällisin sanoin piispa saneli\nhänelle käskynsä, jotka sisälsivät sen, että kaikkialta pohjoismaista\nsaapunut ristiretkeläisjoukko oli koottava yhteen ja järjestettävä,\nvarattava tarpeeksi aluksia ja muonaa sekä valmistauduttava lähtöön\nheinäkuun ensimmäisenä maanantaina.\n\n— Emme lähdekään taistelemaan hämäläisiä vastaan, vaan purjehdimme\nitään. Kukistamme karjalaiset ja Novgorodin vallan.\n\n— Mutta Rooman pyhän isän kehotuksessa mainitaan nimenomaan retki\ntehtäväksi Hämeeseen, Belgerd uskalsi huomauttaa.\n\n— Pyhä isä ei ole kieltänyt kääntymästä Novgorodiakaan vastaan, piispa\nvastasi ja lennätti sotapäällikköön tuiman silmäyksen, jolloin tämä\nkatsoi parhaaksi vaieta. Piispa jatkoi:\n\n— Ja sitäpaitsi et sinä, poikani, eikä kukaan muukaan tiedä, mitä\npäätöksiä pyhä isä on viimeksi tehnyt ja mitä minun on pantava toimeen.\nLähdemme siis itään ja annat siitä tiedon ristin sotajoukolle. Tulen\nitsekin mukaan ja otan ylimmän johdon omiin käsiini, sinun ollessasi\nlähimpänä miehenäni, näkyvänä sotapäällikkönä.\n\nBelgerd poistui ensin polvistuttuaan ja saatuaan piispallisen\nsiunauksen. Piispa jäi yksin.\n\nSuomen piispa oli syntyään englantilainen. Etäisestä kotimaastaan hän\noli lähtenyt pohjoiseen kirkon palvelijaksi omistautuneena, levittänyt\nuskon tietoa innolla ja menestyksellä ja päätynyt vihdoin Suomen\npiispaksi. Talttumattomalla tarmolla ja intohimoisen luonteensa koko\nvoimalla hän oli jo kaksi vuosikymmentä johtanut Suomen nuorta kirkkoa.\nVahvalla kädellä hän oli ohjannut monet luopiot jälleen kirkon helmaan\nja laventanut sen valta-aluetta levittämällä Rooman uskoa pakanallisten\nhämäläistenkin keskuuteen. Piispan istuimen hän siirsi syrjäisestä\nNousiaisten seudusta keskeisempään Räntämäkeen. Kirkon omaisuudeksi hän\nhankki laajoja maita. Hänen toimenpiteistään kirkon mahti oli kohonnut,\nja hän itse sai osakseen paavin suosion.\n\nNyt oli Häme menetetty ja vaipunut täydelliseen pakanuuteen. Suomen\nkirkkoa uhkasi hämäläisten, karjalaisten ja novgorodilaisten yhdistynyt\nvoima. Paavin käskystä oli pohjoismaissa saarnattu ristiretkeä\nhämäläisiä vastaan, ja hän, Gregorius IX, kirjoitti sen syistä Pohjolan\npiispoille:\n\n»Kansa, jota hämäläisiksi nimitetään ja joka muinoin suurella\nvaivalla ja työllä oli tullut käännetyksi katoliseen oppiin, oli\nnyt, lähellä asuvien ristin vihollisten avulla, jälleen vaipunut\nentisen erhetyksensä uskottomuuteen. Muutamien barbarikansojen ja\nperkeleen avulla se nyt hävittää juurta jaksain Jumalan kirkon uutta\nistutusta Hämeessä. — Hämäläiset olivat ryöstäneet ja tappaneet lapsia,\njoille Kristuksen valo oli loistanut kasteessa. He olivat muutamilta\ntäysikasvuisilta kiskoneet pois heidän sisuksensa ja sitten uhranneet\nheidät epäjumalilleen. Toisia he olivat pakottaneet juoksemaan\nuhripuidensa ympäri, kunnes hengettöminä sortuivat maahan. Kristityiltä\npapeilta, jotka olivat joutuneet heidän käsiinsä, he olivat puhkaisseet\nsilmät. Toisilta he olivat silponeet kädet tai muut jäsenet, tai\nkäärineet heidät olkiin ja polttaneet tulella.»\n\nNojautuen kaikkivaltiaan Jumalan laupeuteen, autuaitten apostolien\nPietarin ja Paavalin armoon hän lupasi kaikille niille, jotka\nseurasivat kehoitusta ja ottivat ristin merkin, yhtä suuren syntien\nrangaistuksen lievennyksen kuin niillekin, jotka lähtivät ristiretkille\nPyhään maahan.\n\nRistin sotajoukko oli nyt koolla lukumäärältään suurena. Kristityt\nvarsinaissuomalaiset olivat sen runkona, mutta runsaasti oli ritareita\nja asemiehiä saapunut Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta, jopa Itämeren\netelärannoiltakin.\n\nRajattomalla vallalla, vain Rooman käskyjä kuunnellen, Tuomas piispa\noli hallinnut kristittyä Suomea. Ruotsin kuningas jäi hänen rinnallaan\nvain nimelliseksi kuninkaaksi, jolla sitäpaitsi oli tarpeeksi\ntekemistä kotimaansa riitaisissa asioissa. Tällöin jäntevän piispan\nmielessä välähti ajatus: Mitä varten on nimikuningas tarpeellinen? Kun\ntosiallinen valta oli kirkon käsissä, niin miksi se ei ottaisi käsiinsä\njulkistakin valtaa?\n\nKerran välähtänyt ajatus iti, nousi oraalle ja kypsyi. Kaukaiseen\nPohjolaan syntyköön vain Rooman paavia totteleva kirkkovaltio, jonka\nhengellisenä ja samalla maallisena ruhtinaana olisi Tuomas, Suomen\npiispa, tähän tehtävään yksinoikeutettu siksi, että hän luomalla tämän\nvaltion tehokkaasti laajentaisi Jumalan valtakuntaa maan päällä ja\nsamalla Roomankin valtaa.\n\nRistinarmeija oli nyt koolla. Sen lukuisuus toi taaskin piispan mieleen\nentistä vahvempana kirkkovaltion ajatuksen. Kirkon pahin vastus oli\nkarjalaisten ja Novgorodin vahva liitto. Jos se murrettaisiin ja\npakanalliset karjalaiset kastettaisiin Rooman uskoon, niin liitto\nhajoaisi. Ja tämä teko olisi tehtävä viipymättä, sillä saapuneiden\ntietojen mukaan Novgorod oli nyt voimaton liittolaistaan auttamaan.\nTshingiskhaanin suunnattomat ja voittamattomat tataarilaumat\ntulvehtivat parhaillaan sen etelärajoille. Itämeren maiden kalparitarit\nolivat liittoutuneet Tuomaan kanssa ja valmiina hyökkäämään Novgorodin\nalueelle. Karjalaisten kukistuttua hämäläistenkin täytyisi taipua\nhyvällä tai pahalla. Heidän alistamisensa olisi silloin helppo tehtävä.\nTuomas piispan valtakunta ulottuisi silloin Itämeren portailta Laatokan\nitärannoille, ja pohjoisessa sen rajana olisi — niin, sen rajana\ntulisi vähitellen olemaan Lapinkorven pohjoisreuna, etäisin ihmisen\nasuma maa. Ja tätä laajaa valtakuntaa ei kukaan pystyisi kukistamaan,\nPyhän Pietarin istuimen ollessa sen murtumattomana tukena, istuimen,\njonka juurella keisarit ja kuninkaat notkistivat polvensa. Näin\nTuomas, piispa, valtiomies ja sotapäällikkö, loi häikäisevän suuren\nsuunnitelmansa. Sen toteuttamisen esteenä oli vain paavin määräys,\nettä ristiretki oli tehtävä hämäläisiä vastaan, mutta tämän määräyksen\nTuomas muutti käytyään ensin lyhyen kamppailun omantuntonsa kanssa.\n\nHeinäkuun ensimmäisenä maanantaina piispa Tuomas saapui loistavan\nseurueensa kanssa ristin sotajoukkoon, joka nousi viipymättä\nlaivoihinsa ja purjehti itään.\n\nHämäläiset lähettivät viipymättä liittolaisilleen karjalaisille tiedon\nsuuren sotajoukon kokoontumisesta Itämeren partaille. Karjalaiset\ntoimittivat sanan edelleen liittolaisilleen Novgorodiin. Viestikapula\nkutsui miehet aseisiin Karjalasta, ja Aleksanteri Jaroslavli,\nNovgorodin ruhtinas, vei heti oman väkensä Nevajoelle.\n\nRistiretkeläisten laivasto tunkeutui Nevajokeen ja pyrki Laatokan\nkaupunkia kohden valloittaakseen sen. Armeija nousi maihin Ishorajoen\nsuussa heinäkuun viidentenätoista. Samana päivänä taisteltiin Nevajoen\nrannoilla kohtalokas taistelu. Se musersi yhdellä iskulla Tuomas\npiispan suuret suunnitelmat ja ratkaisi Suomen ja etenkin Karjalan\nkohtalot sadoiksi vuosiksi. Karjalaispäällikkö Antti Pelkoinen\njoukkoineen ratkaisi taistelun Novgorodin täydelliseksi voitoksi.\n\nYön saapuessa ristiretkeläiset keräsivät taistelutantereita kaksi\nlaivalastillista kaatuneita ritareitaan, joiden joukossa oli myöskin\nBelgerd, ja lähettivät laivat kotimaata kohden. Sadat muut saivat\nsijansa pitkässä joukkohaudassa. Sitten voitetun armeijan jäännökset\npurjehtivat takaisin länteen.\n\nPiispa Tuomas seisoi viimeisten joukossa lähtevän laivansa kannella.\nHän oli monine pappeineen ensin rukoillut sotajoukolleen voittoa ja\nsitten hiippa päässä ja miekka kädessä kiihkein mielin ottanut osaa\ntaisteluun riehuen kovimmassa ottelussa, mutta Jumala oli hylännyt\nhänet ja hänen asiansa. Hän oli turhaan innostanut tuhansia kuolemaan.\n\nLaiva lipui hiljaa merta kohden. Nouseva aurinko punasi piispan\nvaipan veripunaiseksi, leikitteli hänen hiipallaan ja heitti säteensä\nvastaiselle rannallekin, jossa voitokkaan Aleksanterin armeija seisoi\nuudelleen järjestyneenä ja uhkaavana. Aseet kiilsivät, Kristuksen\nkuvilla koristetut liput liehuivat viriävässä aamutuulessa, ja\nvoittohuudot kantautuivat selvinä piispan laivaan saakka. Ruhtinas\nAleksanteri Nevalainen istui valkean ratsun selässä sotajoukkonsa\nedessä, ja Pelkoinen oli hänen vierellään kunniapaikalla.\n\nPiispa kääntyi pois päin. Hänen muotonsa oli synkkääkin synkempi, ja\nsisällä ajelivat mielteet, korkeuksistaan yht'äkkiä syöstyn mahtajan\ntunteet. Ja ennenkaikkea kalvoi häntä omantunnon katkerasti syyttävä\nääni.\n\n— Pyhälle isälle antamani ikuisen kuuliaisuuden lupauksen rikoin omien\nsuunnitelmieni vuoksi. Siksi Jumala on minut hylännyt ja ottanut\nsotajoukolta menestyksen.\n\nNäissä mietteissään hän seisoi kauan, aina siihen saakka, kunnes\nNevan matalat ja sumuiset rannat häipyivät näkyvistä ja eteen\navautui Retusaarten takaa Suomenlahden välkkyvä pinta. Vasta\nsilloin hän havahtui. Miekka putosi helähtäen kannelle, ja piispa\nlähti kajuuttaansa, jossa hän viipyi iltapäivään saakka, kenenkään\nuskaltamatta häntä häiritä.\n\nMatka-alttarinsa edessä hän siellä vietti aikansa ja kamppaili väkevän\nhengen ankaran kamppailun. Mennyt elämä vieri hänen silmiensä editse.\nHän näki elävinä edessään hyvät ja pahat tekonsa, monet aikaansaamansa\nsiunaukselliset työt, mutta myöskin monet kauhistuttavat julmuudet,\nnaisten epätoivon, lasten itkun ja viattomasti vuodatetun veren. Ja\nmieltä kalvoi niiden lisäksi huoli kirkon vastaisesta kohtalosta,\nkirkon, jonka sotajoukko oli lyöty ja joka aseettomana olisi turvaton.\nKahden vuosikymmenen työ tuntui turhaan tehdyltä, yhdellä iskulla\nmurretulta.\n\nMonet tunnit hän rukoili palavaa rukoustaan, soimasi itseään ja anoi\narmoa ylhäältä. Kun hän vihdoin, päivän jo laskiessa, nousi jälleen\nkannelle, niin hän oli ulkonaisesti tyyni, mutta suora varsi oli\nkumartunut ja käskevä ankaruus kadonnut hänen kasvojensa juonteista.\nHänellä oli yllään karhea kaapu ja sen alla itsensä kiduttajan pistävä\njouhipaita. Ylpeä mies oli tappionsa hetkellä saanut voitoista\nsuurimman: hän oli voittanut itsensä.\n\nSuomen kirkon alueeksi jäi vain Varsinais-Suomi. Hyökkäävä kirkko\njoutui puolustautujan asemaan. Piispan suuri suunnitelma, Suomen\nitsenäinen kirkkovaltio, luhistui ikipäiviksi. Nevajoen tappio liitti\nkarjalaiset entistä lujemmin Novgorodin ja sikäli kreikanuskoisen\nkirkon piiriin, näytti irroittavan hämäläiset lopullisesti\nroomanuskoisten yhteydestä ja herätti ennenkaikkea Ruotsissa ajatuksia\nja pian tekojakin, jotka liittivät Suomen kiinteämpään yhteyteen sen\nkanssa.\n\nTuomas piispa johti Suomen kirkkoa vielä muutamia vuosia, mutta hän oli\nmurtunut mies, jota entisyyden synkät haamut yhä vainosivat.\n\nYksinäisenä voimamiehenä, suurena suunnitelmissaan, miehenä, johon valo\nlankesi kirkkaana, mutta jonka varjo oli synkeä, Suomen ensimmäinen\npiispa piirtyy aikansa taustaan. Rauhan ja vihdoinkin ikuisen levon hän\nlöysi Visbyssä, Voijonmaalla, veljeskuntansa dominikaanien luostarissa.\n\n\n\n\nBIRGER JAARLI\n\n\n Hämäläisten luopuminen kristinuskosta ja heidän idästä saamansa\n apu uhkasi pahoin Ruotsin valtakunnan etuja Suomessa. Ruotsin\n tosiasiallinen hallitsija, taitava sotapäällikkö ja viisas valtiomies\n Birger Jaarli kiinnitti huomionsa tähän asiaan. Rooman kirkon edut\n sopivat hyvin yhteen Ruotsin valtiollisten pyyteitten kanssa.\n Seurauksena oli toiseksi ristiretkeksi sanottu, Birger jaarlin\n johdolla Suomeen v. 1249 tehty sotaretki, joka mahdollisesti\n suuntautui Kokemäen joen suuhun ja sieltä edelleen sisämaahan.\n Vastarintaan asettuneet, nähtävästi heikot hämäläisjoukot voitettiin\n ja taivutettiin kasteeseen ankaralla uhkalla: hengen ja maiden\n menetyksellä. Rannikolle tuotiin jonkinverran ruotsalaista väestöä\n taipumattomien tiloille. Sen jälkeen Hämeen valloitus näyttää sujuneen\n varsin rauhallisesti. Tällä retkellä Birger Jaarli perusti Hämeen\n linnan, josta kuitenkin retken kestäessä korkeintaan saatiin pystyyn\n kehämuuri. Linnan muut rakennukset ovat myöhemmiltä ajoilta. Birger\n jaarlin luonnekuvassa huomataan monia inhimillisiä, ajalle vieraita\n piirteitä, jotka kohottavat hänet ihmisenäkin korkealle.\n\n\nRuotsalainen sotajoukko purjehti hämäläisten satamaan, voitti\npakanoiden hajanaiset voimat ja tunkeutui sisämaahan.\n\nKevätilta alkoi jo hämärtää.\n\nKaksi miestä ratsasti korkealle harjulle, josta avautui laajahko\nnähtävä. Metsä levittäytyi alhaalla tummana, ja sen takana kimaltelivat\nvedet. Vesien takana kohoava jylhä mäki tavoitteli himmenevää taivasta\nja sen kiitäviä iltapilviä.\n\nVesien kapeikossa oli tekeillä iso rakennus, jonka jykevät muurit\nkohosivat jo korkealle. Rakennuksen ympärillä syttyi nuotio toisensa\njälkeen. Päivän työ oli päättynyt ja ison rakennuksen väki istuskeli\nnuotioillaan ruokaansa valmistellen. Joitakin matalampia majoja oli\nsijoittunut rakennuksen ympärille.\n\nRatsastajat pysähtyivät harjun korkeimmalle kohdalle ja heidän\nkatseensa tunnusteli tummaa maisemaa, illan taivasta ja hopeisina\nhohtavia vesiä.\n\n— Tässä maassa on jotakin salaperäistä ja samalla valtavan alakuloista.\nSe tuntuu ikäänkuin sulkeutuvan kuoreensa eikä halua päästää vierasta\nlähelleen. Mutta tämä on sittenkin kaunis maa.\n\nNäin tarinoi miehistä vanhempi. Hän oli kookas, ryhdikäs mies ja kantoi\nuljaasti komeata pukuaan. Kullatun kypärän alta näkyivät olkapäille\nvaluvien hapsien ympäröimät, lujapiirteiset kasvot sekä syvälle\nuponneet, totisina tutkivat silmät. Hän näytti olevan mies kiireestä\nkantapäähän saakka, sellainen, joka oli tottunut käskemään ja jonka\nkäskyjä toteltiin. Hän oli Birger, Ruotsin kuninkaan jaarli ja Hämeen\nvalloittaja.\n\nJaarli ratsasti kookkaalla, lujatekoisella hevosella. Hänen\nseuralaisensa sitävastoin istui matalan aasin selässä, joka sopikin\nhänelle kristillisen nöyryyden tunnuksena, sillä aasilla kristikunnan\nVapahtajakin ratsasti. Tämä ratsastaja oli puettu karheaan\nmunkin kaapuun, mutta muuten hän ei näyttänyt nöyrältä. Hänenkin\nkasvonjuonteensa olivat lujat ja päättäväiset, mutta hänen silmissään\nei näkynyt jaarlin viisasta vakavuutta, vaan niistä kiilsi talttumaton\nuskonkiihko.\n\nJaarli tarkasteli etäistä rakennusta ja jatkoi puhettaan:\n\n— Syksyllä alkamamme linna kykenee jo torjumaan hyökkäyksen, mikäli\npakanat vielä sellaista yrittänevät. Tuskinpa sitä tehnevät. Kokemäki\non lujasti käsissämme, sinne rakentamamme linnavarustus turvaa\nseudun. Valtamme turvaksi on sinne siirretty asukkaita Ruotsista.\nHakoisten linna Janakkalassa on nyt sekin meidän tyyssijojamme.\nHämeen uuden linnan lähistöllä on väestö kastettu. Takamaiden pakanat\novat hajallaan ja neuvottomina. Hämäläisten maa on nyt meidän, ja\nheidän ryöstöretkistään Ruotsin rannikolle on tehty loppu. Suurella\nNovgorodilla ei enää ole tänne asiaa. Tarkoitukseni on saavutettu.\n— Niin, Jumalan kirkolla on ollut menestystä, munkki vastasi. —\nAlussa näytti jo siltä, että pakanat valitsevat miekaniskun kasteen\nsijasta. Maan ja hengen menettämisen uhka lienee taivuttanut monet\njäykät niskat. Samalla menettelyllä taipunevat takamaidenkin pakanat.\nMielestäni pitäisi sinun, jaarli, toimia takamailla pontevammin.\nMaallinen miekka taivuttaa päät, kirkko kastaa ja siunaa. Sinulla on\nnyt voimaa ja mahdollisuuksia pyhän uskomme levittämiseen laajemmalle.\nTällainen oli ymmärtääkseni Rooman pyhän isänkin tarkoitus hänen\nkehoittaessaan hurskaita miehiä lähtemään tälle ristiretkelle. Ja\netuahan siitä olisi Ruotsin valtakunnallekin.\n\nJaarli hymähti, katseli kotvan etäisyyksiin ja vastasi:\n\n— Niinpä kai, yksi tie, kaksi asiaa. Hengellisen ja maallisen vallan\nedut sopivat nytkin merkillisesti yhteen, kuten usein ennenkin. Ole\nhuoletta, isä Benedictus, Rooman pyhä isä saavuttaa tarkoituksensa ja —\nminä myöskin. Kulkekaamme yhdessä.\n\nIsä Benedictus ei vastannut. Hänen mielestään jaarli oli jo paisunut\nliiankin mahtavaksi. Hänen valtansa nosti jo päätään kirkon vallan\nyli. Hän kulki usein omia teitään kirkon neuvoista ja toiveista\nvälittämättä. Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut kasva taivaaseen\nsaakka, ja kirkko puolestaan huolehti siitä, ettei kenenkään maallikon\nvalta ylittänyt kirkon valtaa.\n\nJaarli näytti vajonneen omiin ajatuksiinsa. Ne kulkivat etäällä ja\nsyvällä.\n\n— Tämän maan kansa on toisenlaista kuin minun kansani, hän vihdoinkin\nvirkkoi ikäänkuin itsekseen. — Se ei innostu mihinkään asiaan yhtä\nhelposti kuin Ruotsin mies. Se ei liioin osaa puhua teoistaan ja\naikomuksistaan. Samanlaista se on kuin maansakin, luokseen laskematonta\nja omaan oloonsa sulkeutunutta. Kuitenkaan se ei ole huonompaa kuin\nomakaan kansani. Täällä ollessani ja ympäristöllä kulkiessani olen\ntutustunut sen elämään ja tapoihin. Tämä kansa ei ole rikasta,\nmutta tulee työllään hyvin toimeen. Sen tavat ovat puhtaat. Näiden\nloppumattomien korpien keskellä se on elänyt ties mistä ajoista\nsaakka ja muusta maailmasta irrallaan, mutta se ei ole sittenkään\nraakalaiskansaa. Harvasanainen se on puheissaan, mutta sitkeä työssään\nja sitkeä kai vihassaankin. Arvelen paremmaksi pitää sitä ystävänä kuin\nvihollisena. En usko sen luottamusta voitettavan kovuudella, mutta\nhyvällä se taipuu. Siksi ajattelenkin, ettei sinun esittämäsi keino ole\nhyvä. Kovuus ja pakko on ollut paikallaan tähän saakka, mutta sitä ei\nsaa jatkaa loputtomiin. Minun mielestäni on tätä Ruotsin valtakuntaan\nnyt liitettyä heimoa kohdeltava toisin. Sille on annettava samat edut\nja oikeudet kuin Ruotsin miehellä on kotonaan, mutta asetettava myöskin\nsamat velvollisuudet.\n\n— Tuskinpa se olisi viisasta.\n\n— Viisaampaa kuin jatkuva sorto. Svean nousevalla valtakunnalla ei\nole varaa pitää rajojensa sisällä leppymättömiä vihollisia. Muista\nsuurta Novgorodia ja sen uhkaa. Kanssamme samanarvoisina nämä\nlavastit puolustavat meitä vihollisiamme vastaan, mutta sorrettuina\nja katkerina he saattavat taaskin helposti liittoutua karjalaisten ja\nnovgorodilaisten kanssa meitä vastaan.\n\nMunkki hymyili epäilevästi. Jaarli jatkoi:\n\n— Ruotsinkin kansa on kohotettava. Sisällisistä riidoista on tehtävä\nloppu. Maa tarvitsee rauhaa. Kansaa on hallittava lujalla kädellä,\nmutta sille on myöskin säädettävä hyviä, oikeudenmukaisia lakeja,\njoiden turvissa se voi elää, vaurastua ja tulla mahtavaksi kansaksi.\nJa samat lait on ulotettava tännekin. Kauan olen jo ajatellut näitä\nasioita. Kerran ne on saatava toimeen.\n\n— Minkälaisia lakeja ajattelet, jaarli?\n\n— Ajattelen kotirauhan, kirkkorauhan ja naisrauhan lakien säätämistä\nsellaisiksi, ettei niitä kukaan, ylhäinen eikä alhainen, rikas tai\nköyhä, uskalla polkea jalkojensa alle. Orjuuden ajattelen sikäli\nkiellettäväksi, että kukaan älköön vapaasta tahdostaan antautuko\ntoisen orjaksi. Rantaryöstön oikeuden tahdon lakkauttaa, sillä eihän\nhaaksirikkoutunut merimies ole siihen syypää, jos myrsky ajaa hänen\naluksensa rannikolle. Hänenkin omaisuutensa olkoon lain turvaama.\nRautakoetuksen katson järjettömäksi, sillä mielestäni ei ihmisen\nsyyllisyys tai syyttömyys tule todistetuksi sillä, että hänen on\nastuttava tulikuumalle raudalle tai kannettava sitä käsissään.\nVieraille kauppamiehille on myöskin rajojemme sisällä myönnettävä sama\nturva kuin on maan omilla asukkailla. Ajattelen monia muitakin asioita,\nmutta nämä ovat tärkeimmät.\n\nMunkin hymy tuli ivallisemmaksi hänen kuunnellessaan jaarlin tuumia.\nHän virkkoi: — En ole kuullut missään muuallakaan säädetyn sanomiasi\nlakeja. Ruotsissako siis pitäisi ruveta ensimmäiseksi muuttamaan\nmaailman järjestystä.\n\n— Yhtä hyvin Ruotsissa kuin muuallakin. Emme ole huonompia kuin\nmuutkaan, päinvastoin on järjestetty vapaus pidetty meillä\nikimuistoisista ajoista suuremmassa kunniassa kuin monessa muussa\nmaassa.\n\n— Ja kuka olisi mielestäsi mies saamaan nämä lait toimeen?\n\n— Mies, joka siihen pystyy. En tiedä, kuka pystynee.\n\nJaarli tiesi sen hyvinkin. Hänen salaisimpia aivoituksiaan kannusti\nomankin kunnian etu, ja yksinäisinä hetkinään hän näki omassa päässään\nRuotsin kuninkaan kruunun. Hänen toiveensa olivatkin nyt toteutumisensa\npartaalla, sillä jo kaksi kuukautta sitten oli Hämeenlinnaan saapunut\nsanoma kuninkaan äkillisestä kuolemasta. Kukapa sopisi kuninkaan\nistuimelle paremmin kuin Birger jaarli, valtakunnan mahtavin mies,\njoka monien aikaisempien mainetekojensa lisäksi juuri oli valtakuntaan\nliittänyt Hämeenmaan?\n\nMunkki oivalsi hyvin jaarlin ajatuksen juoksun, oli sen jo kauan\noivaltanut, ja hymyili itsekseen yhä ivallisemmin. Hän muisteli\nsanomaa, jonka hän oli laittanut lähetin mukana Ruotsiin ja josta\njaarlilla ei ollut aavistustakaan. Kirkon etu ja sen vallan\ntäydellisyys välkkyi hänen mielessään ja toimissaan kaiken muun\nyläpuolella, ja jaarli olisi kuninkaana sen tiellä. Ääneensä hän sanoi:\n\n— Tänä kesänä lienee siis Moran kentällä kuninkaan vaali.\nJouduttautunet sinne?\n\n— Pian lähdemme, kuten jo sanoin sinulle kuultuani kuninkaan\nkuolemasta. Haluan olla mukana kuningasta valitsemassa. Linnaan jätän\ntarpeeksi väkeä. Sinäkin jättänet pappejasi työtäsi jatkamaan.\n\n— Jään itsekin. Orastavaa uskon tainta on kasvatettava lujalla kädellä.\n\n— Tee kuten haluat, jää tänne tai lähde, oma on asiasi. Sen kuitenkin\nsinulle sanon jo nyt, että vaali hellien äsken istutettua tainta,\nsillä muuten se saattaa kuihtua ja kuolla. Ja se olisi paha sekä\nvaltakunnalle vahingollinen asia.\n\nMunkki ei vastannut. Jaarli jatkoi:\n\n— Ennen lähtöäni tahdon kuitenkin näille hämäläisille selvittää\naikomukseni, niin kristityille kuin pakanoillekin. Haluan erota heistä\nystävänä, mikäli ystävyydestäni huolinevat. Sitä varten he saapukoot\nmiehissä Hämeen linnaan. Takaan heille vapaan tulon, olon ja lähdön.\n\n— Silloin sopisi heidät kaikki kastaa.\n\n— Pane mieleesi, munkki, että minkä jaarli Birger lupaa, sen hän\nmyöskin pitää. Lähtekäämme.\n\nKäymäjalkaa jaarli seuralaisineen ratsasti takaisin linnaan. Hän teki\nnyt keväisin usein tällaisia retkiä, milloin lähemmäksi, milloin\nkauemmaksi, joko yksin tai seuralaisenaan kuka kulloinkin sattui.\nKoskemattomasta luonnosta hän löysi levon ja virkistyksen. Hän ei\nmyöskään pelännyt henkeänsä vaanittavan. Hän tiesi Hämeen miesten\niskevän vain avonaisessa taistelussa, kuten hän itsekin teki.\n\nLinnan lähistölle saavuttaessa vartiomies huusi jo kaukaa:\n\n— Lähetti saapui juuri Ruotsista ja etsii sinua, jaarli.\n\n— Mitä on asiaa?\n\n— Kuninkaan vaalista toi tiedon.\n\n— Mitä? Vaalista?\n\n— Niin. En tiedä lähemmin.\n\nJaarli riensi asuntoonsa ja kutsui viipymättä luokseen lähetin, joka\nilmoitti:\n\n— Tulin kuninkaan lähettinä tuomaan sinulle ja joukollesi tiedon, että\nvapaat miehet ovat kokouksessaan Moran kentällä valinneet poikasi\nValdemarin Ruotsin kuninkaaksi.\n\n— Mitä, Valdemarin?\n\n— Niin. Kuningas vaatii sinua Tukholmaan lupaamaan uskollisuutta omasta\nja miestesi puolesta.\n\nJaarli ei virkkanut pitkään aikaan mitään, mutta hänen muotonsa\nsynkkeni.\n\n— Vaalinhan piti olla vasta kesällä, hän vihdoin virkkoi. — Miksi se\npidettiin jo nyt?\n\n— Arveltiin, ettei valtakunnan sopinut olla pitempää aikaa kuninkaatta.\n\n— Vai arveltiin...\n\nItsekseen jaarli ajatteli:\n\n— Ikäänkuin Valdemar kykenisi korvaamaan kuninkaan puutteen, heikko ja\nsaamaton nahjus... Ehkäpä juuri siksi kiiruhtivatkin hänet valitsemaan,\ntiesivät hyvin, ettei poika olisi päässyt ikinä kuninkaaksi minun\nsaapuvilla ollessani... Vihamieheni ja kadehtijani ovat käyttäneet\nhyväkseen poissaoloani, muuten eivät olisi uskaltaneet. Ketkähän ovat\npunoneet juonen...\n\nJaarli kutsutti luokseen lähimmät miehensä ja ilmoitti näille saapuneen\nsanoman. Äänettöminä, mutta tuikeina päälliköt kuuntelivat tietoa.\nJaarli katseli heitä tarkoin, itsekutakin vuorollaan. Ei, näistä\nei kukaan ollut juonessa mukana. Heidän katseensa oli rehellinen\nja vilpitön. Hän huomasi muista hieman erillään seisovan isä\nBenedictuksen. Jostakin syystä hänen epäluulonsa heräsi, ja hän ärähti:\n\n— Vain sinä, pyhä isä, tiesit aikomuksestani lähteä piakkoin\nRuotsiin. Tiesitkö sinä myöskin vaalin määrätyn tapahtuvaksi minun\npoissaollessani?\n\nMunkki kohotti katseensa permannosta ja vastasi kätensä ristien: —\nKuinka minä olisin sen voinut tietää?\n\n— Vannotko?\n\n— Sinun pitäisi hyvin tietää, jaarli, että minä hengenmiehenä en ole\nkäskettävissäsi enkä kuulusteltavissasi. Teoistani olen velvollinen\ntekemään tiliä vain Rooman paaville tai hänen määräämilleen kirkon\nisille.\n\nPäälliköt murahtivat. Jaarli naurahti lyhyesti.\n\n— Et siis uskalla vannoa?\n\n— Mieliksesi saattaisin vannoa, munkki vastasi ja nosti vyöllään\nnuorassa riippuvan ristin, mutta luottanet sanaani valattakin.\n\n— Hyvä on, uskon sinua. En tosissani epäillytkään. Olenhan minäkin\nkirkon kuuliainen poika ja harras kristitty.\n\nSisimmässään jaarli ajatteli kuitenkin toista, ja niin ajatteli\nmunkkikin, joka ei säikähtänyt keinojensa valintaa kunhan se vain\nedisti kirkon valtaa. Jaarli jäi siihen vakaumukseen, että isä\nBenedictus oli ilmoittanut Ruotsin jaarlin saapumisen ajan ja pannut\njuonen alkuun.\n\n— Huonoa peliä on Ruotsissa pelattu, kuka sitten lieneekin pelannut,\nvanhin päälliköistä virkkoi. — Väärin on asia ajettu sinua kohtaan,\njaarli. Ehkä pelkäsivät. Sanon sinulle suoraan omasta ja muidenkin\npuolesta, että jos olisimme olleet Morassa, niin sinut olisimme\nnostaneet kilvelle ja tehneet Ruotsin kuninkaaksi. Sinun käsissäsi\nolisi valtakunta ollut hyvissä ja lujissa käsissä. Tämä on sinun hyvä\ntietää. Jaarlin muoto muuttui lauhemmaksi vanhan päällikön puhetta\nkuunnellessaan.\n\n— Myöhäistä ei liene vieläkään, muuan nuorempi päällikkö innostui\nsanomaan. — Sotajoukko on puolellasi. Julistamme sinut kuninkaaksi ja\nlähdemme Ruotsiin puhdistamaan istuimesi.\n\n— Niin teemme, toisetkin yhtyivät sanomaan.\n\nJaarli hymyili leppoisasti, mutta muuttui taas pian totiseksi ja sanoi:\n\n— Ei, niin emme tee. Iloitsen sanoistanne, enkä epäile aikomuksenne\nonnistumista, mutta en sittenkään salli teidän siihen ryhtyvän.\nKuningas on valittu ikivanhan lain mukaisesti ja oikein menoin. Älköön\nminun käteni eikä kenenkään muunkaan nousko laillista kuningasta\nvastaan. Siten emme edistäisi valtakunnan etua, vaan hajoittaisimme\nsen voimat. Valtakunnan etu kulkekoon minun etuni edellä. Tällainen\nolkoon mielestäni ylimmäinen sääntö, ja minä tahdon ensimmäisenä sitä\nnoudattaa. Asetun kuninkaan käskettäväksi ja alistan joukkoni hänen\npalvelukseensa.\n\nPäälliköt kuuntelivat äänettöminä. Sitten jaarli jatkoi:\n\n— Kymmenen päivän kuluttua haluan puhutella hämäläisten päälliköitä.\nTulkoot he siis tänne luottamuksella, takaan heidän koskemattomuutensa,\nniin pakanain kuin kristittyjenkin. Tästä lähettäkää heille sana.\nJa että he siihen täydellisesti luottaisivat, niin jääköön kukin\nsananviejä heidän kyliinsä panttivangiksi siksi, kunnes päälliköt\npalaavat jälleen kotiinsa. Linnassa olevat panttivangit päästäkää\nvapaiksi. Sinä, lähetti, palaa takaisin Ruotsiin ja vie sinne sanoma,\nettä saavun ilmoittamaan kuninkaalle uskollisuutta puhuteltuani Hämeen\nmiehiä.\n\nJaarli jäi yksin. Itsekseen hän ajatteli vielä kerran viimeiset\ntapahtumat. Kohtalon isku oli kova, mutta se sattui vahvaan mieheen.\n\nHämäläisten päälliköt kokoontuivat kymmenen päivän kuluttua linnan\npihalle. Juhlatamineissaan ja miekat vyöllään he tulivat, hitaasti ja\näänettöminä astuen. Kiville ja hirsille istahtivat ja suoraan eteensä\njäykkinä katsoivat.\n\nRuotsin soturit hymähtelivät itsekseen nähdessään äskettäin taistelussa\nvoitetut miehet, jotka eivät näyttäneet voitetuilta. Jaarli saapui\nottamaan vieraansa vastaan, vei sisälle ja istutti kunkin paikalleen.\nSitten hän sanoi sanottavansa, ja tulkki käänsi sanat suomeksi.\n\nJaarli viittasi tekeillä olevaan linnaan, kehoitti arvioimaan sen\nvahvuuden ja mainitsi molemmat toisetkin vallatut linnat. Vastarinnan\nhän ilmoitti mielestään jo murretuksi, mutta jos hämäläiset halusivat\njatkaa taistelua, niin jaarli oli siihen valmis. Hänen joukkonsa\npystyisivät nujertamaan kaiken vastuksen, ja jos lisävoimia\ntarvittaisiin, niin laivasto oli valmiina hämäläisten satamassa ja\nhakisi uusia joukkoja Ruotsinmaalta pian ja edelleenkin sikäli, kuin\nniitä haluttaisiin. Sotaa käytäisiin säälittä. Voitetuilta otettaisiin\nsitä mukaa maat ja mannut ja ne annettaisiin Ruotsista siirrettäville\nuusille asujille. Mikäli siis hämäläiset halusivat jatkaa uppiniskaista\ntaistelua, niin tällainen siitä olisi seuraus.\n\nJaarli keskeytti sanottavansa nähdäkseen uhkan vaikutuksen. Hämäläisten\nnaamoista ei voinut päätellä mitään, ne olivat yhtä järkkymättömiä kuin\nennenkin. Jaarli jatkoi esitystään.\n\nHänestä rauha oli parempi ja molemmille edullisempi kuin sota. Mikäli\nhämäläiset hyvällä alistuisivat, niin he saattaisivat viljellä maitaan\nrauhassa ja kenenkään häiritsemättä. He saisivat pitää koskemattomina\nomat laitoksensa ja tapansa. Heille annettaisiin vähitellen samat\noikeudet kuin ruotsalaisilla oli omassa maassaan. Heidän tulisi\nkuitenkin yhdessä ruotsalaisten kanssa puolustaa maataan karjalaisia ja\nnovgorodilaisia vastaan, kuten yksin olivat tehneet jo ylimuistoisista\najoista. Sovinnolla heidän pitäisi omaksua myöskin kristinusko.\n\nTällaiset olivat esitykset. Hämäläiset eivät niistä innostuneet, mutta\neivät panneet vastaankaan.\n\n— Mitä miehet arvelevat? Vanajan vanha päällikkö tiedusteli.\n\n— Hyvinhän tuo asiansa toimitti, Janakkalan mies vastasi. —\nJärkimieheltä näyttää. Sopinee katsoa, mitäpä tässä muutakaan. Ja johan\ntuosta tullessa puhuttiin.\n\n— Niin sopinee, muutkin vahvistivat.\n\nSen jälkeen istuttiin äänettöminä. Jaarli katseli miesryhmää\nhuvitettuna, hänen soturinsa ihmetellen.\n\n— Milloinkahan ne rupeavat neuvottelemaan? muuan ruotsalaispäällikkö\ntiedusteli tulkilta. — Kyllä ne neuvottelevat parhaillaan.\n\n— Mutta nehän eivät puhu mitään.\n\n— Niillä on sellainen tapa.\n\n— Kummaa väkeä.\n\nHämeen päälliköt olivat jo aikaisemmin kotona ja tulomatkallaan\nharkinneet asian ja päättäneet, mihin suostuttaisiin, mihin ei. Pakko\npani suostumaan paljoon. Taistelun jatkaminen kävisi vaikeaksi.\nVihollisen ylivoima oli suuri, ja teräväkin ase kilpistyi sen\nrautapaidoista. Ja vaikka taistelua voitaisiinkin jatkaa takamailla,\nniin vihollinen vahaisi epäilemättä viimeisetkin rintamaat,\nhävittäisi tyystiin hämäläisen asutuksen ja toisi omiaan sijaan.\nAikojen kuluessa raivatut maat ja mannut menetettäisiin yhdellä\niskulla. Jos taivuttaisiin voittajan kohtuullisiin vaatimuksiin, niin\nsäilytettäisiin isien työn tulokset. Ja ehkäpä ajatkin taas aikanaan\nmuuttuisivat, jolloin vieraan valta karistettaisiin taas hartioilta.\nNiin oli tapahtunut ennenkin. Jaarlikin vaati vähemmän kuin oli\narvattu odottaa, ja näytti mieheltä, jonka kanssa tultaisiin toimeen.\nViholliseksi taas kääntyneet karjalaisetkin saattaisivat hyökätä\nmilloin tahansa ja silloin jaarlin lujat voimat olisivat hyvänä turvan\ntakeena.\n\nVanajalainen otti taas puhevuoron.\n\n— Sellainen on siis miesten mieli?\n\n— Sellainen.\n\n— Pitänee sille kai vastata.\n\n— Vaikka vastannet sinä, Vanajalainen. Vanhin olet.\n\nVanajalainen nousi vastaamaan. Verkalleen ja arvokkaasti hän toimitti\nasiansa:\n\n— Hyväksi harkitaan puheesi, Ruotsin jaarli. Miehen sanoiksi arvataan\nsanasi. Paljon lupaat, paljon vaaditkin. Sinulla on takanasi vahvaa\nvoimaa, mutta me Hämeen miehet olemme tässä päättäneet, että ensin\nkatsotaan, ennenkuin lopullisia luvataan. Linnasi saakoon puolestamme\nolla omassa rauhassaan, mikäli sen väki ei tehne ilkojaan. Uskon\nasiasta sanomme, että monet meistä ovat jo aikaisemmin kastetut,\nlienevät useimmat täällä olevista, vaikka ovatkin pesettäneet päänsä,\nmutta toiset ovat kastamatta. Tämänkin asian ensin harkitsemme, sitten\npäätämme. Jos uskosi ja etenkin sen seuraamukset nyttemmin huomataan\nentisiä paremmaksi, niin otetaan, jos ei, niin ei. Saat vapaasti\nlähettää kyliimme aseettomia saarnamiehiä, rauhassa he saavat uskoaan\nselittää ja kastaa sen, ken siihen puheella taipuu. Tällainen on\nvastauksemme.\n\nTulkki käänsi vastauksen. Jaarli kuunteli sitä päätään nyökytellen,\nmutta isä Benedictus ehätti vaatimaan, että kaikkien on omaksuttava\nusko ehdoitta.\n\n— Minusta asiat ovat tolallaan, jaarli virkkoi hieman kärsimättömästi.\n— Jos vaadit niiltä uuden vastauksen, niin saat kuitenkin saman.\nTähän on nyt tyydyttävä. Kun hämäläiset huomaavat uuden olonsa\nhyväksi, niin taipuvat. Jos heiltä nyt jyrkästi vaaditaan lopulliset\nlupaukset, niin lähtevät takaisin takamailleen ja alkavat taas sodan.\nJa pitkällinen sodankäynti on perin vaikeata tuntemattomissa erämaissa,\njopa mahdotontakin. Kun sitäpaitsi saat saarnata heidän kylissään\nniin paljon kuin haluat, ja kastaakin sikäli kuin sanoja uskotaan,\nniin on siinä jo tarpeeksi. Ja sanallahan kristinuskon on lopultakin\nvaikutettava eikä vain miekalla.\n\nMunkki tyytyi olemaan vaiti. Hän ajatteli pian koittavaa aikaa, jolloin\njaarli olisi kaukana ja heikon kuninkaan myöntymys helposti saatavissa.\nJa pian vaihdettaisiin Hämeen linnassa jaarlin jälkeinenkin käskijä,\njos niin tarvittaisiin.\n\nJaarli ilmoitti hyväksyvänsä hämäläisten vastauksen ja kehoitteli\nheitä elämään maahan jäävien ristinsoturien kanssa hyvässä sovussa.\nSotureille hän myöskin lupasi toimittaa kiellon, etteivät he saisi\nsekaantua asukkaiden rauhallisiin toimiin eikä harjoittaa ilkivaltaa.\n\nSovittu aselepo vahvistettiin jaarlin ja Vanajalaisen kädenlyönnillä.\nSitten jaarli kutsui hämäläispäälliköt kanssaan syömään, ja hänen\njoukkonsa ryhtyi lähtövalmistuksiin.\n\nHämeen miehet matkasivat pitojen päätyttyä kotiaan, toiset vesitse,\ntoiset maitse.\n\nVanajalainen piti perää muutamassa veneessä. Käyty neuvottelu ja tehty\npäätös askarrutti ajatuksia.\n\n— Mikäli Ruotsin jaarli pitänee, mitä lupaa, niin asiat saattanevat\nkääntyä uomaansa, Vanajalainen aprikoi. — Mieheksi se on arvattava,\nja lienee sanojensa takana voimaakin. Tulkki, tuttu mies, siellä\nsentään vihjasi, että munkit pyrkivät väliin sotkemaan jaarlin selvät\naikomukset. Kuuluivat juonillaan estäneen sen kuninkaaksikin pääsyn.\nKun ne nyt saapunevat saarnamatkoilleen, niin pitänee niitä aikanaan\nkavahtaa. Puhukoot, mitä puhuvat, teoistaanpahan tutaan.\n\n— Niinpä kai.\n\nHämeen linnan nousevat muurit näkyivät vielä, vaikkakin ne\npienenemistään pienenivät. Uutuuttaan ne komeilivat vanhojen metsien\nkeskellä.\n\n— Tuo linna lukinnee Hämeen heimon vastaisen kohtalon. Siihen on nyt\npäädytty, ettemme enää osaa emmekä jaksa olla omina isäntinämme. Yksi\nvetää yhtä köyttä, toinen toista. Vieraan on helppo ruveta isännäksi,\nhyväksikö sitten koitunee, vai pahaksi. Emme näy osaavan mekään\nitseämme hallita.\n\nNäitä päälliköt ajattelivat veneen halkoessa vettä ja metsäisen niemen\npeittäessä Hämeen linnan muurit.\n\n\n\n\nKARJALAN LUKKO\n\n\n Ruotsi tarvitsi Länsi-Suomen valtaukseen aikaa, pyhän Eerikin\n retkestä lukien, lähes puolitoistasataa vuotta, jonka loppupuolella\n Pohjanmaakin siirtyi sen vaikutuspiiriin. Itä-Suomi sitävastoin\n pysyi tänä aikana nähtävästi itsenäisenä, vaikka Novgorodin vaikutus\n siellä syystä tai toisesta lisääntymistään lisääntyikin. 1200-luvun\n lopulla, Karjalaan v. 1293 tehdystä ristiretkestä, jolloin Viipurin\n linna perustettiin, alkaa sitten Ruotsin ja Venäjän välillä ratkaiseva\n taistelu Karjalan ja sikäli Savon erämaidenkin omistamisesta,\n Ruotsin ollessa aluksi hyökkääjänä. Mahdollisuuksistaan huolimatta\n Ruotsi ei kyennyt liittämään valtakuntaan koko Karjalaa, jolloin\n raja olisi siirtyn Vienaan, Syvärille ja Nevajoelle ja Karjalan yli\n viisisatavuotinen synkkä kohtalo, molempien puolten riitakapulana\n oleminen, olisi otaksuttavasti lieventynyt. On merkillistä, että\n aikaisemmin sotaisat eteläkarjalaiset nähtävästi alistuivat\n suuremmatta vastarinnatta.\n\n\nVarsinais-Suomi ja Häme siirtyivät lopullisesti Ruotsin vallan\nalaisuuteen. Niiden asukkaat elivät rauhallisina omissa oloissaan,\ntottuen vähitellen uusiin yhteiskuntamuotoihin ja uusiin lakeihin.\nBirger jaarlin ajatukset kantoivat hedelmän, ja kuningas Maunu\nLadonlukon hyvät lait turvasivat suomalaistakin kansanmiestä\nräikeimmältä mielivallalta. Ja vihdoin suomalainen mies, Maunu I, nousi\nsuomalaisten piispan istuimelle. Turussa kohosi tuomiokirkon valtava\nrakennus voittaneen kirkon mahtavuuden merkkinä.\n\nKarjala sitävastoin palveli vielä isiensä jumalia. Se ei välittänyt\nnovgorodilaisten tarjoamasta uskosta, eikä Novgorod jaksanut tyrkyttää\nsitä heille väkipakolla. Karjalaiset pysyivät liitossa Novgorodin\nkanssa ja tekivät milloin heidän seurassaan, milloin yksin sotaretkiä\nkristittyyn Suomeen, polttivat nousevan Turun kaupungin, veivätpä\nkerran mukanaan kristittyjen piispan Rodulfinkin. Rooman paavi\nkirjoitti heistä syyttävät sanansa: »Kristuksen viholliset, joita\ntavallisesti Carialeiksi sanotaan, ynnä muut sen puolen pakanat olivat\ntehneet julman hävitysretken Suomeen, surmanneet paljon kristityitä,\nvuodattaneet paljon verta, polttaneet paljon kyliä ja viljelysmaita,\nsaastuttaneet jumalanpalvelukselle pyhitettyjä paikkoja ja ryöstäneet\nmonta kastettua lasta, jotka he aikoivat kasvattaa pakanalliseen uskoon\nja käyttää kovimpaan orjuuteen.»\n\nIdänpuoli ymmärsi vaaran uhkaavan lännestä, ja länsi uskoi samaa\nidästä. Jos länsi saisi karjalaiset kukistetuiksi, olisi kristitty\nSuomi, yhä tärkeämmäksi katsottu voittomaa, turvattu ja Novgorodin\npyyteet ehkäisty. Näin ruotsalaiset vallanpitäjät ja etenkin viisas\nvaltionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika, arvioivat asian.\nViipymättä hän ryhtyikin toimeen.\n\nKirkon ja valtakunnan edut sopivat taaskin yhteen. Aikanaan suuri\nsotajoukko lähti Suomeen kolmannelle ristiretkelle satalukuisella\nlaivastolla, johtajanaan marski Torkkeli Knuutinpoika ja mukanaan\nVesteroosin piispa Pietari Elavi voitettavien pakanain ylimpänä\nkastajana. Turun suomalainen Maunu piispa ei siihen syystä tai toisesta\nkelvannut.\n\nMatka sujui kommelluksitta. Laivasto purjehti kapean salmen kautta\npitkään lahteen, jonka pohjukassa, Vuoksen läntisen laskuhaaran suussa,\noli karjalaisten vanha kauppapaikka.\n\nSeudun mitään aavistamattomat asukkaat yllätettiin ja he saivat valita\njoko kasteen tai kuoleman. Lähitienoiden väki ajettiin kokoon ja\npantiin ankaraan työhön, rakentamaan Torkkeli Knuutinpojan pienelle\nkalliosaarelle perustamaa Viipurin linnaa.\n\nKalliosaaren korkeimmalle kohdalle, kivistä ladotun kehämuurin sisään,\nrakennettiin neliskulmainen ja paksuseinäinen, pyhän Olavin nimikoksi\nristitty torni.\n\nRakentaminen oli raskasta, raatajien hikeä kysyvää työtä. Rakennuttajat\neivät tunteneet sääliä. Kivet kuljetettiin suurilla lautoilla\nympäristöltä, ja kalkkia poltettiin monessa paikassa muurilaastiksi.\nUlko- ja sisäseinien sopiviksi lohkotut jyhkeät kivet muurattiin\nlaastilla toisiinsa tiukasti kiinni ja väli täytettiin irtonaisilla\nkivillä. Linnasta tehtiin jo alustapitäen vihollista ja aikaa uhmaava\nrakennus.\n\nMarski Torkkeli Knuutinpoika lähti, jätettyään Viipuriin vahvan\nvarusjoukon, takaisin Ruotsiin.\n\nUuden linnan vahvuus koeteltiin jo seuraavana talvena. Suuri Novgorodin\nsotajoukko saapui piirittämään linnaa, mutta leuto sää ja virtainen\nvesi sulatti jään linnan ympäriltä ja piirittäjäin täytyi lähteä\ntiehensä tyhjin toimin.\n\nViipurin linnaväki jatkoi Karjalan valtausta. Piirityksen jälkeisenä\nkesänä se samosi Laatokan rannikolle ja valloitti Käkisalmen linnan,\nVuoksen toisen laskuhaaran suussa olleen karjalaisten ikivanhan\nvarustuksen.\n\nItä näki lännen voittavan ja päätti ottaa saaliista osansa. Novgorodin\njoukot tulivat jo vuoden perästä Käkisalmen edustalle ja valloittivat\nvuorostaan linnan. Valtataistelu Karjalan omistamisesta alkoi\ntodenteolla.\n\nKuuden vuoden kuluttua marski Torkkeli Knuutinpoika purjehti uudelleen\nKarjalaan laivastolla, jossa oli tuhat ja sata laivaa. Hän lasketteli\nNevajoelle, nousi maihin Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohdassa ja perusti\nsinnekin uuden linnan. Siinä oli kahdeksan tornia, ja se sai\nMaankruunun ylpeän nimen.\n\nKahdeksansataa miestä kulki Nevaa myöten Laatokalle purjehtiakseen\nValamon saarelle, jossa oli kuulu uhripuisto ja asukkaina tuhatkunnan\npakanaa. Myrsky ajoi retkeläisten laivaston mantereen rantaan. Seutu\nhävitettiin tulella ja miekalla, suurin osa asukkaista surmattiin ja\nloput pakotettiin kasteeseen. Karjalaiset saivat kokea Sigtunan retken\nkoston, vaikkakin satakunnan vuotta myöhemmin.\n\nNovgorodin sotajoukko yritti valloittaa Maankruunun, mutta marski\ntorjui hyökkäyksen. Taistelujen aikana nähtiin uljaiden ritarien\nvanha näytelmä. Vahva ritari Matti Ketilmundinpoika ratsasti yksin\nvihollisarmeijan eteen ja vaati parhainta Novgorodin soturia kanssaan\nkaksintaisteluun. Hän ratsasti turhaan kehoitushuutojaan huutaen iltaan\nsaakka.\n\nMarskin väki retkeili Inkerissä ja poltti monta kylää, surmasi asukkaat\nja ryösti omaisuuden.\n\nMarski palasi takaisin Ruotsiin. Hänen perustamansa Viipurin linna\nseisoi ylpeänä ja valloittamattomana, mutta Maankruunun tarina oli\nlyhyt. Jo parin vuoden kuluttua venäläiset valloittivat sen ja\nhajoittivat maan tasalle.\n\nKarjalan kohtalo oli ratkaistu, sen itsenäisyys mennyttä. Ruotsi\nlohkaisi siitä omakseen läntisen puolen, venäläiset itäisen osan.\nTuleva raja alkoi hahmoittua. Karjalaiset tallattiin lännen ja idän\njalkoihin ja heidän maansa jäi kummankin puolen astinlaudaksi.\n\nMarski Torkkeli Knuutinpoika sai valtakunnalle tekemistään suurista\npalveluksista kumman kiitoksen. Pienisieluisten kadehtijainsa toimesta\nhänet vangittiin ja häpeällisesti mestattiin. Jos hän olisi saanut elää\nja toimia, niin hän ehkä olisi siirtänyt lännen yhteyteen koko Karjalan\nja vetänyt valtakunnan rajaviivan Laatokan itärannalta Vienanmereen.\nHän omasi tähän suurtekoon tarvittavan taidon ja voiman ja Ruotsilla\noli voiton edellytykset, sillä tataarien valtavat joukot orjuuttivat\nparhaillaan Venäjän maata.\n\n\n\n\nLAKEUKSIEN VALTAUS\n\n\n Pohjanmaan sisäosat olivat vielä historiallisen ajan alussa asumatonta\n korpea. Sen raivaaminen alkaa vasta 1200-luvun loppupuolella, jolloin\n Ruotsista saapui siirtolaisia Pohjanlahden itärannoille ja rannikot\n anastettiin. Muinaiset rannikolla asuneet sotaisat kainulaiset,\n karjalaiset, hämäläiset ja jossakin määrin kai ruotsalaisetkin\n antoivat vertaan lakeuksien kansalle. Pohjanmaan korpien ja rämeiden\n viljelykselle raivaaminen oli sekin mahtava ihmisen ja luonnon välinen\n valtakamppailu ja kunnioituksella muistettava suomalaisten muiden\n suurten raivaustöiden rinnalla.\n\n\nSiellä oli määrättömiä metsiä ja suuria soita. Verkalleen virtaavat\njoet halkoivat lakeaa maata. Pilvien tasalla liikkumattomin siivin\nliitävä kotka näki ehkä lakean maan reunan, mutta maan taivaltaja ei\nsitä nähnyt.\n\nKarhu vihelteli usein karpaloiden punaamien soiden partailla. Hirvi\njuoksi väliin komeaa loikkaansa naavaisten korpikuusien lomitse. Villi\npeura löysi sieltä syötävänsä. Kiilusilmäinen susi anasti vuorostaan\npeurojen laumoista saaliinsa, niiden ja erämaan muidenkin eläjien\njoukosta.\n\nLakeuksien maa oli kolkkoa, ja lohdutonta korpea. Metsämies eksyi\njolloinkin sinne pitkillä eräretkillään. Lappalainen kierteli silloin\ntällöin sen jäkäläkankailla porolaumoineen. Rantaseutujen kainulaiset\npitivät sitä takamaanaan. Karjalan miehet sivusivat sitä merelleen\nkulkiessaan ja hämäläiset pohjoiseen samotessaan, mutta vakinaista\nasukasta siellä ei ollut. Se oli orpoa maata, kelvotonta asuttavaksi,\nhuonoa viljeltäväksi, hallankylmää leipämaaksi.\n\nAjat kuluivat ja muuttuivat kuluessaan. Ja vihdoin saapui\nhylkymaahankin asukkaita. Kirves upposi puun kylkeen, ja kuokka käänsi\nmaata. Pirtti kohosi uutena ja outona, kaski leveni kantojen ympärille,\nja karjankello kalahti läheisessä metsässä.\n\nKarhu katseli punertavalta suoltaan kummaa laitosta. Se kierteli ja\nkaarteli sitä kaukaa ja lähempääkin ja sieppasi kerran metsiköstä\nlehmän. Se maistui hyvälle. Karhu otti aikanaan toisen sekä\nkolmannenkin.\n\nHirvi silmäili myöskin uutta asumusta ja sen vierellä kasvavaa viljaa\nja loikkasi eräänä aamuvarhaisena hetkenä lähemmäksi. Vilja maistui\nparemmalle kuin korven heinä ja puiden lehdet. Hirvi äännähti mieluisan\näännähdyksen ja kutsui paikalle kymmenpäisen lauman. Se teki viljasta\nlopun tuossa tuokiossa ja tallasi loput jalkoihinsa.\n\nSusikin osui ihmisen asumukselle. Se syöksyi lammaskatraaseen, raastoi\nyhden syötäväkseen ja raateli toisilta kurkut poikki terävillä\nhampaillaan, sillä sen luonto oli sellainen.\n\nYlhäällä liitelevä kotka näki karkuun päässeen vuonan, kiisi nuolena\nalas ja kohosi taas korkeuksiinsa kynsissään saatu saaliinsa.\n\nJa sitten korpi kokosi kaiken voimansa ja kävi hätyyttäjänsä, ihmisen,\nkimppuun vieläkin ankarammin kuin metsän eläimet ja pedot osasivatkaan\ntehdä. Se henki soiden silmistä jäätävän henkäyksen, hyisimmän hallan,\nja vei sen, mikä muuten säilyi. Ja niin se teki monena vuonna, oli\nvälillä leppyvinään, mutta rynnisti pian taas uudella voimalla.\n\nKorpeen tunkeutunut mies ei säikkynyt eikä perääntynyt. Hänen luontonsa\noli sellainen. Se vaati tekemään sen, minkä oli tehtäväkseen ottanut,\nja iskemään lujasti, jos mieli voittaa.\n\nIhminen ja korpi kamppailivat kauan.\n\nValtavoimien kamppailu oli ankara ja säälimätön. Sukupolvet menivät ja\ntoiset tulivat, mutta taistelu jatkui heltiämättä ja herpaantumatta.\nKaskien savut alkoivat kohota taivaalle korven jokaisella kulmalla.\nJa silloin, kun taistelu vihdoinkin kääntyi korven uhmaajien selväksi\nvoitoksi, silloin korpi väistyi ainiaaksi ja ihminen oli vallannut ja\nraivannut laajaksi leipämaaksi Pohjanmaan laajat lakeudet.\n\nSuot huokuivat yhä kylmäänsä viljelyksien keskellä. Lakeuksien mies ei\nkäynyt heti niiden kimppuun, sillä vielä ei ollut niiden vuoro. Mies\ntarvitsi leponsa sitäkin varten, että keräisi sen aikana sen taidon\nja tiedon, jonka voimalla suokin voitetaan ja pakotetaan alistumaan\nihmisen tarpeita palvelemaan. Mikäpä pakotti ihmisen täälläkin\ntunkeutumaan korpeen?\n\nVierasta väkeä saapui kerran lännestä Kainuun meren asutulle\nitärannikolle. Vieraat ottivat asutun maan väkevämmän vallalla ja\noikeudella. Heillä oli apunaan isomman valtakunnan voittoisa miekka.\nEntisten asukkaiden oli jäätävä tulijoiden armoille tai väistyttävä.\nOsa jäi, mutta suurin osa lähti asumattomaan korpeen, sillä vapaus oli\nparempi kuin orjuus.\n\nKorpiin siirtyneet lakeuksien valtaajat olivat muinaisten kainulaisten\njälkeläisiä. Heihin sekoittui idästä päin karjalaisten kuohahtava\nveri ja etelästä hämäläisten jäyhä sitkeys. Meren rannikolle tullut\nruotsalainen väki antoi kai sekin aikanaan osansa. Ikivanhasta\npohjaverestä ja toisten verien sekoituksesta oli tuloksena pohjalainen,\ntoimelias työssään, mieleltään herkkä, luotettava sanassaan, kiivas\nvihassaan, kova iskuissaan ja järkkymätön uskossaan asiansa oikeuteen.\nJa lakeuksien mies piti hyvinä ja pahoina päivinäänkin pyhänä isiensä\nopin, saman, joka vei isät asumattomaan korpeen silloin, kun oli\nvalittavana orjan osa tai vapaan miehen elämä.\n\n\n\n\nPÄHKINÄSAAREN RAUHA\n\n\n Kolmen vuosikymmenen kuluttua Viipurin linnan perustamisesta lukien\n tehtiin Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä Pähkinäsaaressa ensimmäinen\n rauha. Riitapuolueet olivat väsyneet taisteluun, jonka kuluessa\n tuleva raja jo hahmottui, ja kyllästyneet epävarmaan olotilaan, josta\n oli seurauksena etenkin lännen ja idän välisen kaupan kärsiminen,\n jopa monesti keskeytyminenkin. Rauhaa olisi tuskin siitä huolimatta\n syntynyt, elleivät hansakauppiaat omien etujensa vuoksi olisi\n ruvenneet sitä tarmolla vaatimaan ja välittämään. Pähkinäsaaren\n rauhassa vahvistettiin jo olemassa oleva tosiasia: Karjalan jako\n lännen ja idän välillä, jolloin Novgorod luonnollisesti luopui\n mahdollisista vaatimuksistaan muuhun Suomeen. Sovitun rajan suuntaa\n ei ole vieläkään voitu päätellä aivan täsmällisesti, sillä se on\n sangen ylimalkainen ja paikkain nimetkin ovat myöhemmin unohtuneet tai\n muuttuneet. Rajan epämääräisyys aiheutti aina keskiajan loppuun saakka\n sitkeitä erimielisyyksiä.\n\n\nLännen ja idän väliltä puuttui rauha.\n\nOikeastaan asia oli siten, ettei ollut sotaa eikä ollut rauhaa.\nKumpikin puoli hyökkäsi toisen maalle, miten milloinkin sattui, poltti\ntaloja, harjoitti julmuuksia, surmasi asukkaita, otti saalista ja\npalasi omalle puolelleen. Toinen kävi samalla tavoin kostamassa. Miten\nkuten elettiin edelleen, kunnes taas jouduttiin kahnauksiin. Kumpikaan\nei mahtanut toiselleen mitään, vaikka väliin suuremmatkin sotajoukot\ntosissaan yrittivätkin.\n\nKarjalaista kansaa asui rajan molemmilla puolilla. Kukaan ei kysynyt\nheidän mieltään. Rajan asukas oli loinen, jonka sai keneltäkään\nkysymättä, kenenkään päällekantamatta tallata jalkoihinsa. Länsi\ntallasi idänpuoleisia, itä lännenpuoleisia. Talonpoika ei kyntäessään\nkonsanaan arvannut, milloin hänen viljansa vietäisiin, talonsa\nryöstettäisiin, omaisensa ja hänet itsensä surmattaisiin. Kalastaja ei\nvesillä soudellessaan ollut milloinkaan varma, oliko hänellä enää kotia\ntai ei, ja riistaretkiltään palaava metsämies saattoi odottaa näkevänsä\nvain matalan majansa savuavat rauniot. Rajan kansan olo oli orpoa.\n\nKarjalan kannas oli kolmen vuosikymmenen kuluessa, Viipurin linnan\nperustamisen jälkeen, ollut suurten sotajoukkojen ainaisena\ntemmellyskenttänä. Silloin rajan miehet eivät arvanneet, että heidän\nmaansa tulisi sellaisena pysymäänkin monien sukupolvien ajat, monien\nvuosisatojen halki. Rauhaa he odottivat ja toivoivat siitä apua\nsurkeaan oloonsa, mutta heidän äänensä ei kantanut vallanpitäjien\nkorviin. Olipa sentään muita, joiden ääni vihdoinkin ulottui niin\nlännen kuin idänkin mahtajien kuuluviin.\n\nHansakaupunkien saksat kävivät kauppaa lännessä ja idässä. Itään\nhe pääsivät Nevaa pitkin. Ruotsin herrat estelivät heidän pääsyään\nsinne, jopa sen kokonaan kielsivätkin. Tällä kiellollaan he katsoivat\nsuuresti vahingoittavansa Novgorodin valtaa. Väliin he sieppasivat\nsaaliikseen saksojen kalleilla tavaroilla lastattuja laivojakin. Saksat\nesittelivät valituksiaan kuninkaille ja keisareille saamatta kuitenkaan\nvuosikausiin sanottavia aikaan. Vihdoinkin, kummankin riitapuolen\nväsyttyä ainaiseen sotatilaan, saksat saivat toiveensa toteutetuiksi.\nHe kutsuivat riitapuolet neuvotteluun. Sivullisen kutsuun sopi suostua,\nsillä näin ei kumpikaan alentunut rauhaa anomaan. Neuvottelupaikaksi\nsovittiin Pähkinäsaaren linna. Lännen puolta saapuivat edustamaan\nvaltaneuvos ja ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, Viipurin linnan\nisäntä Pietari Jooninpoika, Hemming Ödgislenpoika ja pappi Vemund.\nPosadnikka Varfalomei ja päällikkö Avram olivat läsnä Novgorodin\npuolesta. Ja rauhan välittäjinä olivat hansakauppiaat Ludwig ja Fodra.\n\nNovgorodilaiset isännät ottivat vieraat sulavasti vastaan. Ruotsin\nherrat toivat lahjoja ja saivat vastalahjoja. Kauppiaatkin antoivat\nkummallekin puolelle osansa. Jäätä sulateltiin ja muokattiin miesten\nmieliä myöntyväisiksi. Ruokaa ja juomaa tarjottiin säästelemättä.\nSaksojen viinit havaittiin hyviksi. Näin kului alkutoimiin parisen\npäivää, jotka vietettiin kaikessa ystävyydessä. Sitten vasta\nryhdyttiin pääasiaan, mutta siinäpä esitettiinkin puolelta ja toiselta\nvallan mahdottomia vaatimuksia, joita myöskin höystettiin runsailla\nuhkauksilla ja omien voimien kehumisilla. Liukkaina kauppamiehinä\nsaksat tinkivät palan sieltä, toisen täältä, välittelivät ja\nsovittelivat. Päivä päivältä asia edistyikin, mutta runsaasti siihen\ntarvittiin aikaa, jota kylläkin riitti, sillä kenelläkään ei ollut\nkiirettä.\n\nNäin lohkottiin Pähkinäsaaren linnan asesalissa Karjalaa ja Suomea,\nreväistiin pitäjä, kylä ja talo sieltä ja toinen täältä, käytiin niistä\nkauppaa ja annettiin ne vihdoin puolelle tai toiselle. Raja tuli\nsummittaiseksi ja mielivalloin tulkittavaksi, mutta mistäpä parempi.\nRajaviivan vetäjillä ei ollut käytettävänään karttoja, eipä ollut\nuseimmista seuduista edes omakohtaistakaan näkemystä. Raja määrättiin\nkuulotietojen ja eri kulmakuntien suunnilla käyneiden miesten puheiden\nperusteella.\n\nVälimiehetkin vaativat osansa. Hekään eivät puuhanneet pelkän\nystävyyden nojalla, vaan vaativat rauhankirjoihin tarkoin merkittäviksi\nomien etujensa takeet. Siitä asiasta sovittiinkin helpommin.\n\nKirjurit sepittivät rauhankirjat ja piirustivat ne kestävälle\npergamentille. Kaksi kappaletta niitä tehtiin, toinen latinaksi, toinen\nvenäjäksi. Niistä tuli tosin hieman erilaisia, mutta se ei haitannut,\ntuskinpa sitä kukaan huomasikaan.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi kirjurit lukivat kirjoitusten sisällön\nherroilleen, joka oli tarpeellista sikäli, koska herrat eivät osanneet\nlukea kirjoitettua sanaa, mutta tarpeetonta sikäli, että pappi Vemundia\nlukuunottamatta kukaan heistä ei ymmärtänyt latinaa. Novgorodin\npäälliköt sitä vastoin ymmärsivät venäjänsä.\n\nNäin kuului ensimmäinen lännen ja idän välinen rauhankirja, tehty\nelokuun 12 päivänä vuonna 1323:\n\n Minä suuriruhtinas Jurij ynnä posadnikka Varfolomej, päällikkö\n Avram ja koko Novgorodin yhteiskunta, minä tein rajarauhan veljeni\n ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan kanssa. Ja ruotsin kuninkaan\n lähettiläinä saapuivat Eerikki Tuurenpoika, Hemming Ödgislenpoika,\n Pietari Jooninpoika ja Vemund pappi. Siellä olivat Gotlannin rannan\n kauppiaista Ludvig ja Fodra. Me teimme ikuisen rauhan ja suutelimme\n ristiä. Suuriruhtinas Jurij ynnä koko Novgorodin kansa antoivat\n ystävyyden vuoksi kolme karjalan kihlakuntaa: Äyräpään, Jääsken ja\n Savon. Jakokohdat ja rajapaikat: Merestä Siestarjokeen, Siestarjoesta\n erääseen suohon ja keskellä suota on vuori, sieltä Saijanjokeen,\n Saijanjoesta Päiväkiveen, Päiväkivestä Ruskiavuorelle, Ruskiavuoresta\n Lemmonlammelle, Lemmonlammesta Pekkehensuolle, Pekkehensuolta\n Kangasjärvelle, Kangasjärveltä Purnujärvelle, Purnujärveltä\n Aitjärvelle, Aitjärvestä Torsanjärvelle, Torsanjärvestä Särkilahteen,\n Särkilahdesta Sääminginsalolle, Sääminginsalolta Siitinselkään,\n sieltä Karjalankoskelle, sieltä Kolimakoskelle, sieltä Patajoelle,\n sieltä Helsinginmereen. Meidän, Novgorodin kihlakunnillamme on\n nautinto-oikeus maihin, vesiin ja kalastuspaikkoihin: toiseen\n puoleen Ylivedessä, toiseen puoleen Kokankalliossa, toiseen puoleen\n Vatikivessä, toiseen puoleen Suomenvedessä, toiseen puoleen Ykspäässä,\n toiseen puoleen Urpalahdessa, kuudennekseen majavanpyyntiin\n Kehohauassa sekä kuudennekseen majavanpyynnistä Kuunustaisessa; ja\n tämä, mikä on rajamerkkien sisäpuolella, kuuluu Novgorodille.\n\n Kauppiaat saakoot esteettömästi kulkea koko Saksanmaalta, Lyypekistä,\n Gotlannista ja Ruotsinmaasta Nevajoen kautta Novgorodiin niin maitse\n kuin meritse. Ruotsalaiset ja Viipurin linna väki älkööt estelkö\n kauppiaita; samoin olkoon meidän kauppiaillamme turvallinen tie meren\n yli tämän rauhan kestäessä; älköön linnoja rakennettako Karjalan\n maahan, ei meidän eikä teidän kautta. Velalliset, takausmiehet, orjat\n ja pahantekijät, jos he pakenevat meidän tai teidän puolelle, ovat\n oikeudenmukaisesti takaisin jätettävät. Ruotsalaiset ja viipurilaiset\n älkööt ostako maata eikä vettä Novgorodin karjalaisilta. Jos\n Narovalaiset (Viron ja Liivinmaan saksalaiset) tekevät vääryyttä\n suuriruhtinaalle ja Novgorodille, niin älkööt ruotsalaiset heitä\n auttako. Mutta jos joku rikos tätä rauhaa vastaan tapahtuisi, niin\n älköön rauha horjuko, vaan kaikki ratkaistakoon oikeudessa. Missä\n väkivaltaa tapahtuu, siellä on se rangaistava jumalan lain ja\n oikeuden mukaan. Mutta Novgorod ja kaikki kaupungit, jotka kuuluvat\n Novgorodin alle, ja koko Novgorodin alue nauttikoon rauhaa, niin\n myöskin koko ruotsalainen maa. Ja suuriruhtinas ja koko Novgorod on\n tehnyt tämän rauhan Ruotsin ruhtinaan ja koko Ruotsin maan ja Viipurin\n kanssa perjantaina kolme päivää ennen pyhän jumalan äidin taivaaseen\n astumista. Ja se, joka rikkoo pyhän ristin suutelua, häntä jumala ja\n pyhä jumalan äiti rangaiskoon.\n\nTehty rauha oli vannomalla ja ristiä suutelemalla lopullisesti\nvahvistettava.\n\nPosadnikka Varfalomej esitti, että tämä pyhä toimitus kävisi parhaiten\npäinsä linnan kirkossa. Pappi Vemund pani jyrkästi vastaan sillä\nperusteella, ettei ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon kuuluvan sovi\nastua jalallaan vääräuskoisen temppeliin. Saksojen oli ryhdyttävä taas\nvälittämään. Eerikki Bjelke, melkoisen maallinen herra, selitti, että\nRoomasta eronneidenkin kirkko oli kuitenkin kristitty kirkko ja sopisi\ntarkoitukseen, etenkin nyt, kun oikeata katolista ei ollut Viipuria\nlähempänä, ja vaikka olisikin, niin ryssät puolestaan eivät suostuisi\nsellaisessa vannomaan. Ja rauhantekohan oli pääasia eikä vannomisen\npaikka. Posadnikka ehdotti edelleen, että vannominen toimitettaisiin\nKristuksen pyhän ja ainoan alkuperäisen orjantappurakruunun ääressä.\nSellainen oli juuri tätä tarkoitusta varten suurin juhlallisuuksin\ntuotu linnaan Novgorodin monasterista.\n\nPappi Vemund pani nyt entistäkin jyrkemmin vastaan, koskapa ainoa oikea\nja alkuperäinen orjantappurakruunu oli pyhän katolisen kirkon huostassa\nRoomassa. Näin ollen ei tärkeään toimitukseen sopinut mitenkään ryhtyä\nväärennetyn kruunun edessä. Hänen omatuntonsa ei myöntyisi sellaiseen\nkauhistukseen.\n\nTie näytti nousevan pystyyn. Ryssät kuuntelivat ihmeissään papin\nkiivasta puhetta ymmärtämättä siitä kuitenkaan mitään. Saksojen oli\ntaas keksittävä keino, ja he olivatkin liukkaita miehiä sellaisen\nkeksimään.\n\nKauppias Ludwig esitti, että vala tehtäisiin sanotun kruunun\nääressä. Ryssä saisi uskoa mitä haluaa, mutta Bjelke polvistuisi\nitse asiassa vain pappi Vemundin pitämän oikean ristin edessä, vaikka\npolvistumispaikka olisikin sanotun kruunun vierellä.\n\nBjelke suostui hymähtäen esitykseen. Hieman vastaan sanottuaan pappi\nVemundinkin omatunto salli toimituksen näin tapahtuvan. Jotta se\nnäyttäisi asiallisemmalta ja juhlallisemmaltakin, niin posadnikka\nsaksojen ehdotuksesta mielihyvin haetutti toista ristiä ojentamaan\nlinnan kreikanuskoisen papin.\n\nLinnan kirkossa siis lännen ja idän miehet vannomalla ja ristiä\nsuutelemalla vahvistivat valtakuntien välille ikuisen rauhan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPähkinäsaaren rauhaan päättyi kohtalokas ajanjakso: Suomen valloituksen\nsatakuusikymmentäkuusi vuotta kestänyt aika. Tuhatvuotinen itsenäisyys\noli auttamattomasti menetetty.\n\nKarjalaisten maa halkaistiin keskeltä kahtia. Toinen puoli joutui\nlännen, toinen idän hallittavaksi. Heidänkin ikivanha vapautensa oli\nollutta ja mennyttä. Epäselvässä rauhankirjassa piilivät lukemattomien\nvastaisten kahnausten idut. Uusi raja erotti veljen veljestä, nosti\ntoisen käden toista vastaan. Lännen usko oli erilainen kuin idän usko.\nNiiden välillä vallitsi leppymätön viha. Se katkoi vuosisadoiksi\nverisiteet, mutta kuitenkin rauha toi mukanaan jonkinlaisen elämisen\nvarmuuden ja turvankin tunteen.\n\nVenäläiset läänittivät valtaansa joutuneen Laatokan Karjalan\nliettualaiselle ruhtinas Narimontille. Uusi isäntä lisäsi heti\ntuntuvasti verojen määrää.\n\nKarjalainenkaan heimo ei osannut yhtenä miehenä puolustaa vapauttaan.\nSekin oli jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa pirstoutunut pieniksi siruiksi,\nsillä sitäkin painoi Suomen suvun ainainen kirous: keskinäinen riita.\nSekään ei jaksanut seurata aikaansa muun maailman kehittyessä ja\nnousta sille tasolle, jolta luodaan valtakuntia tai vahvistetaan jo\nolemassaolevaa yhä lujemmaksi. Ja sen lukumääräkin oli naapureihin\nverrattuna vähäinen sekä suunnattoman laajalle alalle hajaantunut.\n\n\n\n\n\nVARJOJEN MAASSA\n\n\n\n\nVOITTAJAN ARMOILLA\n\n\n Suomen valloituksen aikoina elettiin vahvaa, mutta samalla\n väkivaltaista ja hillitöntä elämää. Oman käden oikeutta harjoitettiin\n etenkin äsken vallatuilla seuduilla, joihin uusi lakipohjainen\n järjestys ei ulottunut. Ristiretkiarmeijoissa oli perin sekalaista,\n monista eri maista saapunutta, osittain aatteenkin innostamaa, mutta\n suureksi osaksi kai seikkailevaa, saaliin toivossa lähtenyttä ja\n ainaisissa sodissa raaistunutta väkeä. Palkkasoturit alkoivat jo\n olla vakinaisten joukkojen runkona. Nämä joukot mellastelivat pahoin\n Viipurin tienoilla ja väkivalta kohdistui ryöstöjen ohella etenkin\n naisiin. Tehdäkseen lopun yleistä katkeruutta herättävistä tihutöistä\n antoi Ruotsin kuningas Birger Maununpoika v. 1316 Karjalan naisille\n erikoisen, varsin jyrkkäsanaisen turvakirjeen. Tämä kirje on vanhin\n Suomea koskeva, meidän päiviimme säilynyt asiakirja.\n\n\nTervakylkinen karjalaisvene halkoi vesiä. Siinä istui kaksi miestä,\ntoinen vanha ja toinen nuori, sekä kaksi naista, heistäkin toinen vanha\nja toinen nuori sekä kaunis.\n\n— Helppo täällä on soutaa, nuorempi mies virkkoi. — Vesi myötäilee\nsikäli, ettei tarvitse muuta kuin kastaa aironlavat vedessä.\n\n— Niinpä tuntuu myötäilevän, vanhempi mies vastasi. — Ja ihmekö\ntuo, kun Vuoksen vedet purkautuvat tätä tietä mereen. Helppo on nyt\nmenomatkalla, mutta vaikeampi palatessa. Vastavirtaa on kiskottava\nmatkasta melkeinpä puolet. Kas, jopahan linna näkyykin!\n\nVene viiletteli edelleen ja pysähtyi vihdoin lähelle matkan päätä,\nViipuria.\n\n— Jospahan muutetaan vaatteet, kun on tultu näin suureen paikkaan,\nvanhempi mies, Huuhka nimeltään, virkkoi. Miehet ottivat ylleen valkeat\njuhlaviittansa ja naiset sukivat päälleen Kaukolan naisten kauniin\npuvun. Sitten soudettiin rantaan linnan lähistölle.\n\n— Pysytelkäähän te täällä veneen luona sillä välin, kun minä käväisen\nensin katselemassa, vanhempi mies taaskin määräsi. — Venettä ja\ntavaroita ei ole täällä hyvä jättää omaan varaansa. Saattavat kadota\nja etsi heitä sitten, tuskinpa löytänetkään. Täällä ei eletäkään kuten\nkotinurkilla. Ja pidä sinä, Jorma, huoli naisista.\n\nVanhempi mies lähti asioilleen. Toiset katselivat ihmetellen\nympärilleen. He olivat ensikertalaisia tällaisella matkalla ja\nkatselemista siis riitti. Viipurin muurien sisälle oli jo kasvanut\npienoinen kaupunki. Ruotsin sotilaat majailivat linnassa ja sen\njuurelle tehdyissä taloissa. Heidän lisäkseen siellä asui hengelliseen\nsäätyyn kuuluvia sekä muutamia muitakin. Mutta olipa itäisen salmen\ntakaiselle rannallekin jo kohonnut puusta tehtyjä majoja. Niissä asui\njoitakin karjalaisia, mutta enimmäkseen siellä majaili monesta maasta\nsaapuneita kauppamiehiä ja kaikenlaista muutakin tältä kaukaiselta\nkulmalta onneaan etsimään tullutta väkeä. Kauppapaikka, tori, sijaitsi\nasumusten keskellä, ja siinä törrötti myöskin hirsipuu ikäänkuin\nnäkyvänä varoituksena, mutta usein myöskin tarkoitukseensa käytettynä.\n\nTorilla liikuskeli erikarvaista kansaa, vieraat sotilaat ylimpinä\nmiehinä. Siellä tehtiin kauppaa, tarinoitiin asioita ja katseltiin\nnäytteille asetettuja tavaroita.\n\nHuuhka puuttui kauppiasten kanssa puheisiin ja ilmaisi lopuksi, että\nhänelläkin olisi veneessään myytävänä metsien ja vesien antimia ja\nkotonakin tehtyjä töitä, sekä kyseli hintoja. Kauppiaat kehoittivat\nsoutamaan veneen lähemmäksi, vaikkapa ihan torin rantaan, sillä tavarat\npitäisi nähdä ennen hinnan ilmoittamista. Huuhka teki työtä neuvottua\nja toi veneensä parhaalle paikalle. Kauppiaita kerääntyi sinne\nhieromaan kauppaa. Huuhkalan muu väki lähti ajankuluksi kävelylle.\nNaiset silmäilivät halukkain katsein koreita kankaita ja rihkamaa, ja\nnuori mies seuraili heitä.\n\nKaunis tyttö käänsi puoleensa monet katseet, ja moni ilakoiva sana\nsinkosi häntä kohden milloin mahdottomalla suomenkielellä, milloin\nventovieraalla. Tyttö ei välittänyt niistä, vaan jatkoi matkaansa.\nEmäntä unohtui katselemaan sinistä verkapakkaa ja nuori mies sormieli\nhyvätekoista kirvestä huomaamatta, että tyttö erkani heistä erilleen.\nVasta silloin, kun sivummalta kajahti kimeä kirkaisu, hän huomasi\ntytön olevan poissa ja rupesi katselemaan ympärilleen. Silloin kuului\ntoinenkin kirkaisu muutaman rakennuksen nurkkauksesta. Tyttö seisoi\nsiellä ilvehtivän sotilasjoukon ympäröimänä. Muuan sotilas oli\nsiepannut hänet syliinsä ja yritti parhaillaan suudella häntä, kun\nnuori mies samalla syöksähti joukkoon, kaatoi väkivallantekijän vahvan\nnyrkkinsä iskulla ja otti tytön hoiviinsa.\n\nIskun saanut sotilas karkasi kiroten pystyyn ja veti miekkansa.\nToisetkin näyttivät aikovan käydä käsiksi nuorukaiseen.\n\n— Juokse rantaan isäsi luokse, Marja! hän huudahti nopeasti tytölle\nja katsoi sitten tiukasti sotilaita. Lyöty karkasi päälle paljain\nmiekoin, mutta nuorukainen väisti iskun, tarttui sotilaaseen ja heitti\ntämän uudelleen maahan. Silloin toisetkin kävivät päälle. Nuorukainen\nsieppasi puukon kupeeltaan ja oli juuri iskemäisillään, kun sivulta\nkuuluva ärjäisy sai sotilaat perääntymään. Ärjäisijä istui ratsun\nselässä ja näytti varusteistaan päättäen nuorehkolta, alemmalta\npäälliköltä.\n\n— Mitä täällä on tekeillä? hän tiedusteli sitten vieraalla kielellä\nsotilailta.\n\n— Pelkkää leikkiä, sotilaat kiiruhtivat selittämään. — Ivor yritti\npiloillaan hieman ilvehtiä tuon karjalaistytön kanssa, mutta silloin\ntämä poika syöksyi hänen kimppuunsa kuin itse piru. Puukollaan yritti\nlyödä, yhähän sillä se on kädessäänkin, mutta ehdimme väliin.\n\n— Eikö pahempaa? Pane puukko tuppeen, poika. Taidat ollakin villitty\npakana, kun sillä tavoin käyt kristittyjen sotilaiden kimppuun. Mene\nmatkoihisi.\n\nNuorukainen ei ymmärtänyt puhetta, mutta arvasi sen tarkoituksen\nja pisti puukkonsa tuppeen. Kääntyessään hän huomasi, ettei tyttö\nollutkaan isänsä luona, vaan oli jäänyt katsomaan ottelua.\n\n— Tuo tyttökö se oli? päällikkö tiedusteli. — Taitaa olla tosiaankin\nkaunis. Katsotaanpa lähemmin.\n\nPäällikkö ratsasti tytön luokse, katseli häntä tuokion, jopa puhuikin\njotakin, sieppasi sitten yht'äkkiä tytön eteensä satulaan ja ratsasti\ntäyttä laukkaa pois. Sotilaat rähähtivät täyttä kurkkuaan nauramaan.\nNuori mies seisoi hetken kuin jähmettyneenä, mutta sitten hän lähti\njuoksemaan ratsastajan perästä.\n\nJorma juoksi hurjinta vauhtiaan, mutta hevonen voitti. Se kiisi talojen\nlomitse mäelle ja pyyhkäisi taas alamäkeen, kiersi vetelän suon\nreunan meren rannan harjua pitkin ja nousi metsäiselle mäelle. Tytön\navunhuudot kuuluivat kauas ja kiihoittivat nuorta miestä ponnistamaan\nviimeiset voimansa. Hevonen kompastui jo kerran, mutta ratsastaja sai\nsen pian taas jaloilleen ja lähti eteenpäin. Nuori mies pääsi kuitenkin\nsillä välin lähemmäksi.\n\nTie oli mutkikas ja niin kapea, että vain ratsastaja siitä sopi\nkunnolleen kulkemaan. Sitä pitkin ajoi kuitenkin muuan mies purilailla\nheinäkuormaa ja sattui vastakkain hurjaa vauhtia ajavan ratsastajan\nkanssa juuri pahimmassa mutkassa. Hevoset syöksyivät yhteen ja molemmat\nlensivät nurin.\n\nLäähättävä nuorukainen ehti paikalle loukkaantunutta polveaan pitelevän\nnaisenryöstäjän juuri noustessa pystyyn. Hän näki tytön makaavan vielä\nmaassa, mutta hänellä ei ollut aikaa katsoa, oliko tyttö vahingoittunut\nvai ei. Hän syöksyi silmittömällä raivolla ryöstäjän kimppuun, joka ei\nehtinyt vetää edes miekkaansa.\n\nTyttö heräsi katsomaan tuimaa kamppailua, ja heinäkuormankin vetäjä\nunohti omat toimensa. Hän ei osannut asettua puolelle eikä toiselle,\nvaan katseli sivulta.\n\nRuotsalainen sai nuorukaisen alleen. Sitten nuorukainen kiertyi\nvuorostaan päälle. Tanner tömisi painiskelijain siinä kieriskellessä.\nNuorukainen sai vedetyksi puukkonsa, mutta kun se ei pystynyt\nrautapaitaan, niin hän viskasi sen kanervikkoon. Ja paljain käsin\nhän vihdoin kuristi vastustajansa tiedottomaksi. Sitten hän katseli\nneuvottomana ympärilleen. Tyttö hiipi kauhistunein katsein hänen\nluokseen.\n\nHeinäkuorman vetäjä ryhtyi neuvomaan:\n\n— Tämän jälkeen sinun ei ole hyvä olla näillä mailla, hän selitti. —\nSinun on paettava nopeasti, tai muuten killut jo tänään hirsipuussa,\nkuolkoonpa kuristamasi tai jääköön henkiin.\n\nNuorukainen myönsi neuvon oikeaksi ja selitti miehelle asioiden kulun.\nMies neuvoi kiertämään metsien kautta Suomenvedenpohjan pohjoisrantaa\nVuoksen suuhun, lupasipa viedä asiasta tiedon tyttärensä ryöstöstä\nhätääntyneelle Huuhkallekin. Illansuussa Huuhkalan venekunta sitten\nyhtyikin Vuoksen alahaaran päättymiskohdalla. Kiireesti lähdettiin\nsoutamaan kotiin.\n\n— Tavaroista osa jäi myymättä ja kaikki ostokset ostamatta, mutta hyvä\non näinkin, Huuhka puheli. — Pelastuit toki, Marja, ja miehen työn teit\nsinä, Jorma.\n\nKotvan kiivaasti soudettua Huuhka jatkoi puhettaan:\n\n— Naisten on paras olla Viipuriin menemättä, sillä siellä heillä ei ole\nturvaa. Hillitöntä ja kuritonta väkeä siellä nykyisin majailee. Hurjia\novat ja raakoja, omia oikkujaan ja halujaan vain tottelevat. Eivätkä\npäällikötkään mahtane niille mitään, vai lienevätkö samanlaisia nekin.\n\nPitkälti taas kuljettua Huuhka puheli:\n\n— Paljonhan siitä on kuultu, Viipurin linnan oloista. Tuttu kauppamies\nkertoi rumia asioita linnan väen elämöimisestä. Rauhaa eivät anna\nkenellekään. Etäisistäkin kylistä ryöstävät sinne naisia, ja väliin\ntekevät tihutöitään kylissäkin. Papit niillä on siellä ja munkit, mutta\nniiden puheista eivät välitä. Ja yhtä kelvotonta väkeä kuuluvat olevan\nkauppalaivojenkin merimiehet. Sanovat niidenkin siepanneen naisia\nlaivoihinsa ja vieneen väkisin mukanaan vieraille maille, mistä eivät\nikinä palaa. Jostakin pitäisi tulla tähänkin asiaan järjestystä ja\nkehnoille kuria, mistä häntä sitten tulleekin. Vai jääneekö tulematta.\n\nSeuraavana kesänä Huuhka kävi taas kaupoillaan Viipurissa ottamatta\nkuitenkaan Jormaa ja naisia mukaansa. Sieltä palattuaan hänellä oli\nkerrottavanaan kummia.\n\n— Parhaiksi sinne satuinkin, hän tarinoi. — Oltiin kaupanteon touhussa,\nkun torille ratsasti linnasta herra monien asemiesten saattamana. Se\npysähtyi hirsipuun juurelle, ja kaikki kansa kutsuttiin torvensoitolla\nkokoon. Sitten herra viittasi kädellään ja esiin astui sellainen\nviittaniekka, mikä lieneekään ollut, kääri auki sellaisen valkean\nkäärön ja lukea polpotti siitä kovalla äänellä vieraskielistä sanaa.\nEn minä hänen polpotustaan tajunnut, mutta ymmärsin kyllä sitten,\nkun se selitti oikealla suomenkielellä, että lukemansa käärö oli\nRuotsin kuninkaan lähettämä turvakirja Karjalan naisille ja että siinä\njyrkästi ja rangaistuksen uhalla kielletään kaikkinainen heitä kohtaan\nharjoitettu pahuus. Sitten se ratsun selässä istuva herra mörähti\nmyöskin jotakin. Viittaniekka sanoi sen uhanneen, että linnanisäntä\nomasta puolestaankin hirtättää ja mestauttaa jokaisen, joka uskaltaa\nrikkoa kuninkaan käskyn. — Ja pyöveli siinä seisoikin ihan kuin\nvalmiina toimeensa. Sitten ne töräyttivät taas torviinsa ja menivät\nlinnaansa. Tällaisia siellä julistettiin. Saapahan nähdä, onko siitä\napua. Viisainta kuitenkin lienee naisten pysyä toistaiseksi kotona.\nKatsotaan ensiksi, tuleeko sanasta tosi.\n\nAikanaan siitä tulikin tosi, sillä Ruotsinkin etu vaati olojen\ntasaantumista ja väestön suosion voittamista puolelleen. Raa'at\ntavat ja villiintyneet vietit eivät kuitenkaan talttuneet läheskään\nheti, sillä hurjat sotilaat katsoivat olevansa oikeutettuja hakemaan\npalkkiota vaivoistaan äsken valloitetussa maassa tavalla tai toisella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n KUNINGAS BIRGER MAUNUNPOJAN TURVAKIRJE KARJALAN NAISILLE\n\n Birger, jumalan armosta sveealaisten ja goottien kuningas, toivottaa\n kaikille, jotka tämän kirjeen lukevat, iankaikkista menestystä\n jumalassa. Tämän kirjeen kautta tahdomme tehdä tiettäväksi sekä\n jälkeläisille että aikalaisille, että me, jalojen miesten, herrojen\n Knuutti Juhonpojan, itä-goottien laamannin, Thorvi Ketilluksenpojan\n ja Johannes Brunckowin meidän drotsetimme sekä niinikään muitten\n rakkaitten neuvonantajiemme neuvosta ja suostumuksesta olemme lujasti\n säätäneet lakina noudatettavaksi, että kaikkien meidän valtamme\n alaisten vaimojen eli naisten, jotka asuvat Viipurin linnamme\n tienoilla eli karjalan maassa, olivat sitten naidut, lesket tai\n neitsyeet, — tulee nauttia täyttä rauhaa ja turvallisuutta niinkuin\n itse ruotsin valtakunnassamme, sekä omaisuuteen että henkilöön\n katsoen, koska ankarin kuninkaallinen kostomme tulee rikkojia\n kohtaamaan. Sentähden ankarasti kiellämme kaikkia ja jokaista\n rohkenemasta joillakin väärinteoilla haittaamasta tai rasittamasta\n yllämainittuja vaimoja eli naisia, taikka tekemästä heille mitään\n ruumiillista väkivaltaa, jos tahtoo välttää kuninkaallisen kostomme,\n sen nimittäin, joka yllämainitussa ruotsin valtakunnassa lakina\n noudatetaan. Yningessä herran vuonna 1316, 1 p. Lokakuuta.\n\n\n\n\nMUSTA SURMA\n\n\n 1300-luvun keskipaikkeilla rasitti koko Eurooppaa mustaksi surmaksi\n sanottu kamala tauti. Se saapui Aasiasta ja surmasi miljoonia\n ihmisiä. Sen hävitykset ulottuivat Islantiin, vieläpä Grönlantiinkin\n saakka. Tanskassa ja Norjassa kuoli kokonaisten kaupunkien väestö\n ruttoon, ja Ruotsissa se raivosi yhtä ankarasti. Sieltä ja myöskin\n Venäjältä käsin se saapui Suomeen. Sen täällä tuottamista tuhoista\n ei ole säilynyt suoranaisia tietoja, mutta todennäköisesti se on\n raivonnut Suomessa yhtä säälimättömänä kuin muuallakin. Tauti oli\n laadultaan yleiseen verenmyrkytykseen päättyvää paiseruttoa. Se alkoi\n vilulla, jota seurasi kova kuume, päänsärky, hourailu, kielen ja ihon\n mustuminen, ankarat tuskat rinnassa ja verensyöksy. Kuolema seurasi\n viimeistään kolmantena vuorokautena. Varokeinoja ja lääkkeitä ei\n tunnettu. Hätääntynyt kansa turvautui uskontoonsa koettaen saada apua\n rukouksilla, paastoilla ja juhlakulkueilla, joita pantiin toimeen\n kuninkaankin käskystä. Rutto harvensi tuntuvasti maamme muutenkin\n vähäistä asutusta.\n\n\n— Kummia kuuluu maailmalta, Tarnalammen Heikki kertoi kotiväelleen\nkirkosta palattuaan. — Maahan on ilmaantunut kamala tauti.\n\n— Kamala se on taudikseen, emäntä, hänkin kirkossa ehtoollisen\nsakramenttiin osallistumassa käynyt, jatkoi isännän puhetta. — Et\narvaakaan, milloin ja missä tarttuu, makuulle heti kaataa, päivässä tai\nkahdessa jo pois siirtää. Jumala meitä sillä rankaisee syntiemme tähden.\n\n— Jopa on, jopahan on sitten hirmuinen tauti, mikä lieneekin nimeltään,\nvanha isäntä ihmetteli.\n\n— Mustaksi surmaksi sanoivat, hirmukuolemaksi. Kirkkoherra siitä\nkertoi, varoitteli ja neuvoi. Syksyllä se oli ilmaantunut,\nmerenkulkijain mukana oli saapunut. Siitään se rupesi leviämään\npitäjästä pitäjään, kylästä kylään, talosta taloon. Paljon se on jo\nihmisiä surmannut, monet kylätkin kuuluvat jääneen autioiksi.\n\n— Jopahan on kumma. Kaipa näin talven tullen sen kulku pysähtynee.\n\n— Ei kuulu pysähtyvän. Pakkasesta välittämättä menee, minne tahtoo,\ntappaa, kenet tahtoo. Apua ei ole, ellei taivaan jumala apuaan antane.\nJo kuuluu kiertävän näilläkin kulmakunnilla. Meidän pitäjässä sitä ei\nole vielä nähty, mutta naapureissa se riehuu.\n\n— Jumalan varjelusta kirkkoherrakin hartaasti rukoili meidän\npitäjällemme ja pyhän Olavin kuvaa kannettiin saatossa. Kehoitti\njokaista lukemaan esirukouksia siihen sairastuneiden puolesta ja sen\nleviämisen estämiseksi.\n\nHeikki jatkoi kertomustaan:\n\n— Tapasin kirkolla vieraan pitäjän miehen, Karppisen, joka kertoi\nonnettomuuden osuneen jo heillekin. Monta on jo sielläkin kuollut, onpa\ntaloja, joissa ei ole ainoatakaan ihmistä jalkeilla. Pappi oli käynyt\nsairastuneiden luona, mutta jo toisena päivänä tauti oli tavannut\nhänetkin ja vienyt hautaan. Kappalainen oli samoin sortunut ja samoin\nlukkarikin. Kun ei pitäjässä ole enää ainoatakaan hengenmiestä ja\nruumiit ovat siunaamatta, niin Karppinen tuli tänne pyytämään, että\nmeidän kirkkoherramme tulisi siunaamaan vainajat. Kirkkoherra oli\nluvannutkin lähteä hänen mukanaan.\n\n— Niinpä niin, paljon lienee kirkon miehillä nyt puuhaa virkansa\nhoitamisessa, kun pitää kulkea vieraassakin pitäjässä toimituksilla.\nKukapa muukaan siihen pystyisi, ja pitäähän toki kuollut siunata\nkunniallisesti. Kukapa hoivannee sairaita ja toipuvia, jos kerran,\nkuten sanoit, tuvittain sairastuvat.\n\n— Toipuvia ei ole. Jos tauti tapaa, niin se tappaa. Niin Karppinen\nkertoi.\n\n— Vai ei anna kenellekään armoa.\n\n— Ei.\n\n— Surma saattaa saapua tännekin, jos on niikseen sallittu. Vaikka\nsyrjässä kulkuteistä, salojen lakanahan, tämä meidän kylämme sijaitsee,\nja tämä meidän talomme on siinä syrjimmäinen. Jospahan ei tänne osanne.\nEnkä jaksa muistaa enkä arvata meidän puolella erikoisia syntejäkään\nharjoitetun, jos se niin kuin kostona riehuu. Syntisiä ihmisparkojahan\nmekin olemme, mutta silti on koetettu elää lain ja käskyn mukaan,\nviety esivallalle verot ja kirkolle kymmenykset sekä täytetty kaikki\nsäännökset, mikäli on jaksettu. Jos sittenkin tänne iskee, niin minkäpä\nsille mahtaa, kestetään jos kestetään, jos ei, niin ei. Sen varalta,\nettä minun vuoroni olisi lähteä, sanon tässä kaikkien kuullen, että\nisännyys kuuluu sen jälkeen Heikille, ja muut tekevät työtä sekä asuvat\ntaloa kuten ennenkin.\n\n— Turhiahan sinä, isä, siitä asiasta nyt huolehdit, Heikki virkkoi.\n\n— Voi olla, mutta minulla on sellainen aavistus, että aikani täyttyy\npian. Viimeisen ison tuulen aikana karsikosta katkesi alimmainen oksa,\njuuri se oksa, jonka minä olin arvellut oman eloni oksaksi.\n\nKukaan ei jatkanut puhetta. Pyhäinen päivä painui ehtoolleen ja muuttui\nillaksi sekä yöksi.\n\nMaanantaina, puolilta päivin, Heikki sairastui. Kova horkka puisteli\nhäntä parisen tiimaa. Ukko käski lämmittää saunan ja löi pojalleen\ntuiman löylyn. Vilu kaikkosi, mutta sen sijaan tuli polttava kuumuus ja\nankara päänsärky. Heikki alkoi puhella järjettömiä.\n\nUkko haetti kupparin ja isketti suonta, mutta siitä ei ollut apua.\nSairas valitti kovia tuskia sydänalassa. Kuivunein kielin hän sammalsi:\n\n— Musta surma — hirmukuolema — se on tullut — ja ottaa — — — — ottaa — —\n\nUkko valvoi vanhimman poikansa ääressä, jonka vaivat yhä pahenivat ja\nhourailu yltyi yhä sekavammaksi. Äänettömänä ukko katsoi kärsimyksen\npohjattomuutta ja hänen huulensa mutisivat opittuja rukouksia, mutta\ntauti ei ottanut niistäkään lieventyäkseen.\n\n— Uudet jumalat ovat meidät hylänneet, vanhat ehkä muistanevat.\n\nUkko turvautui isien jumaliin. Pimeänä yönä ja nokimustassa saunassa\nhän lausahteli taudin synnyn tuiman loitsun, sanoi kaiken, mitä osasi,\nmutta kipu ei ottanut oppiakseen.\n\n— Hylänneet ovat meidät isienkin jumalat.\n\nÄänettömänä ja kohtaloonsa alistuen hän istui ja katseli poikaansa.\nPäreen lepattavassa valossa hän näki, miten pojan kieli ja kasvot\nmustumistaan mustenivat ja miten viimeinenkin taju katosi.\n\nPäivän vaietessa kelmeäksi aamuksi veri purskahti punaisena virtana\nsairaan suusta ja sitten tuli loppu.\n\n— Musta surma — tuli ja otti...\n\nVainaja asetettiin laudoille ja kannettiin riiheen. Tarnalammen väki\nkulki sanattomana.\n\nAamupäivällä vanha emäntä sairastui ja iltapäivällä tauti tapasi\nHeikki-vainajan nuorimman veljen. Ja sitten tuli vuoronsa kullekin.\nHirmukuolema iski säälittä ja sokeasti, vanhuuteen tai nuoruuteen\nkatsomatta. Toiset kestivät päivän, toiset kaksi, mutta kolmea päivää\nenempää ei elonaikaa annettu ainoallekaan.\n\nRuumiita ei kannettu enää riiheen, sillä kantajia ei ollut. Kukin jäi\nsiihen, missä kuolema tapasi.\n\nNeljäntenä päivänä suuren talon väestä oli pystyssä vain ukko ja\nPirkko, Heikin neljätoistavuotias tytär.\n\nNaapurit kävivät katsomassa ja veivät mukanaan kuoleman.\n\n— Minutko säästänee, vanhan ja lähtöön valmiin, ukko arveli.\n\nNeljäntenä iltana ukkokin sortui kuolinvuoteelleen. Pirkko oli nyt\nyksin jalkeilla. Hän hoivaili kuolevia, kantoi heille vettä ja tarjosi\nruokaakin, mutta se ei kelvannut kenellekään.\n\nHento tyttö oli taistellut urheasti, mutta nyt hänen voimansa loppuivat\nja mieli murtui kauhujen keskellä. Hän purskahti pohjattoman epätoivon\npitkään itkuun ja itki siksi, kunnes nukahti rahille, pää pöytään\nnojaten.\n\nHerättyään hän ei osannut ajatella, mitä tehdä, mihin ryhtyä. Lattialla\nja raheilla lojuvat ruumiit osuivat hänen silmiinsä ja tuska lannisti\ntaas mielen. Itkun seasta pursui katkonainen rukous:\n\n— Ota, hyvä Herra Jumala, minutkin, kun otit isän ja äidin, veljet ja\nsisaret — kaikki...\n\nHän ajatteli lähteäkseen naapuriin, sillä kamalaa oli tyttörukan\nyksinäinen olo vainajien seurassa, mutta muisti samalla, että manalan\nmies oli jo vieraana naapurissakin. Hän jäi istumaan ja kuunteli,\nkuinka tuuli humisi pihamaalla. Sitten hän muisti, että lehmät pitäisi\nlypsää ja illastaa ja hevosillekin olisi pantava heiniä eteen. Hän\nnousi lähteäkseen, mutta putosi samalla istualleen. Ankara horkka häntä\npuistatti ja vei jalat alta. Pirkko heräsi horrostilastaan värisyttävän\nvilun tuntoon. Hän kohottautui käsiensä varaan ja huomasi silloin, että\nmyrsky oli reväissyt oven sijoiltaan. Kylmä vihuri syöksyi esteettä\ntupaan, ja loi lattialle nietosta.\n\nTyttö yritti nousta nostaakseen oven paikoilleen, mutta ei päässyt\nedes istualleenkaan. Voimat olivat lopussa. Penkillä maaten ja\nhorkan puistattaessa ruumista hän katsoi katsomistaan, miten tuuli\nlennätti lunta kynnyksen yli ja muovaili siitä yhä suuremman kinoksen.\nVähitellen tuuli taantui eikä kinos enää kasvanut. Ilma seestyi ja kuu\nnousi taivaalle.\n\nPirkon silmät alkoivat hämärtää, ja kaikki muuttui niin kummallisen\nepäselväksi. Tupa tuntui pyörivän, kiertävän avointa oviaukkoa, joka\nmuuttui yhä sinertävämmäksi ja hämärämmäksi. Tuokioksi sieltä pilkahti\nnäkyviin kuun sirppi, mutta sitten sekin alkoi pyöriä väkkäränä. Sen\nvauhti kiihtyi kiihtymistään, ja vihdoin se oli kuin tulinen pallo.\nSitten se taas hämärtyi ja sinertyi ja katosi. Tytön silmät painuivat\numpeen.\n\nHän näki unta. Hän oli taivaassa, jossa Jumala istui valtaistuimellaan\npyhiensä seurassa. Neitsyt Maaria kulki siellä hymyillen ja lempeänä\nja kantoi käsivarrellaan Kristuslasta. Saman näköinen oli kuin kuvansa\nkirkossa. Mutta yhtäkkiä mustat pirut kamaline hiilihankoineen\nsyöksyivät esiin ja raivosivat hurjasti. Ja kaikki muuttui villiksi\nsekamelskaksi.\n\nSitten hän taas heräsi. Suuta kuivi, ja tahmea kieli tarttui\nkitalakeen. Hän kokosi viimeiset voimansa ja kurottautui ottaakseen\npöydältä haarikan, mutta jähmettyi kauhusta.\n\n— Musta surma!\n\nHän yritti huutaa, mutta sanat tulivat ilmoille vain käheänä\nkuiskauksena. Hän näki mustan surman, hirmukuoleman, näki selvästi kuin\npäivällä. Rahilla hänen vieressään se istui, siinä missä isoisä tapasi\naina istua, tuijotti häneen kaameilla silmillään ja hymyili kauhistavaa\nhymyään.\n\n— Herra armahda!\n\nPirkko vaipui parahtaen rahille ja vieri siitä lattialle toisten\nedesmenneiden viereen. Harvat eloonjääneet kyläläiset hautasivat\nmyöhemmin Tarnalammenkin väen peltojen perille yhteiseen, pitkään\nhautaan. Sitten he hakkasivat talon karsikkopetäjästä neljätoista\noksaa, yhden kullekin kuolleelle. Lopuksi he katkaisivat latvankin,\nsillä Tarnalammen autiotalossa ei ollut enää ketään odottamassa oman\noksansa katkaisemisen vuoroa.\n\nSamanlaisia autiotaloja ilmaantui Suomenmaahan tuhansittain. Kohtalon\nkäsi iski tuiman iskun ja harvensi hirvittävästi maan muutenkin\nvähäistä väkilukua.\n\n\n\n\nITÄMAAN LAAMANNI\n\n\n Pakanuuden aikana oli Suomen heimojen alueet jaettu kihlakuntiin\n ja edelleen pienempiin pitäjiin. Valloituksen jälkeen Ruotsin\n lakeja sovellutettaessa pysytettiin tämä jako voimassa. 1300-luvun\n loppupuolella määrättiin ensimmäiset kihlakunnantuomarit, jotka\n istuivat vuosittain kolmet käräjät kussakin pitäjässä. Saman\n vuosisadan alussa Suomessa oli jo korkeampia tuomareita, laamanneja,\n mutta he olivat linnanisäntien käskyläisiä. Ensimmäinen varsinainen\n laamanni oli kuuluisa Niilo Tuurenpoika Bjelke. Suureksi osaksi\n hänen toimestaan myönnettiin Itämaan, joksi Suomea vielä kutsuttiin,\n asukkaille oikeus osallistua kuninkaan vaaliin. Laamannin oikeus oli\n korkein oikeusaste, ja hänellä oli apunaan 12-miehinen lautakunta,\n joten siis siinäkin pakanuuden aikainen, kansanvaltainen tapa, muuten\n sama kuin Ruotsissakin, säilyi muuttamatta. Rangaistukset olivat kovia\n ja kidutukset yleisiä.\n\n\nKuninkaan uskottu mies, drotseti Niilo Tuurenpoika oli mahtava herra.\nHän hallitsi Turun linnan isäntänä kuninkaan käskynhaltijan vallalla\nLänsi-Suomea, josta sitäpaitsi oli lohkaistu hänelle laajoja osia\nläänityksiksi. Hän oli myöskin rikas mies, joka saattoi lainata rahaa\nkuninkaankin suuriin tarpeisiin. Ja hän oli Suomen korkein tuomari,\nmaan ensimmäinen laamanni.\n\nNiilo Tuurenpoika Bjelke oli tullut aikoinaan Ruotsista ja sittemmin\nkiintynyt omalla tavallaan Suomen maahan ja sen kansaan. Hänelle tämä\nmaa oli valtakunta, jollaista hän Ruotsissa, monien suurien ja toisiaan\nkadehtivien herrojen maassa, ei voinut saada hallittavakseen. Ja hän\ntahtoi mielellään hallita. Hänen mahtinsa tuntoa loukkasi kuitenkin\nmuuan asia, joka asetti Suomen asukkaat valtakunnan muiden asukkaiden\nrinnalla alempaan asemaan. Suomalaiset nauttivat samoja oikeuksia kuin\nruotsalaisetkin ja elivät samojen lakien turvassa, mutta heiltä puuttui\nkuitenkin arvokkaimmaksi katsottu etu: oikeus ottaa osaa kuninkaan\nvaaliin.\n\nNiilo Tuurenpoika keskusteli tästä asiasta monesti Turun piispan\nHemmingin ja Suomen herrojen kanssa. Kaikki olivat sitä mieltä, että\nsuomalaiset ansaitsivat tämän oikeuden yhtä hyvin kuin ruotsalaisetkin,\nkoskapa he olivat osoittautuneet uskollisiksi alamaisiksi, ja että tämä\noikeus oli tavalla tai toisella heille hankittava. Niilo Tuurenpoika\nryhtyi ajamaan asiaa omalla tahollaan ja piispa omalla tahollaan.\n\nNiilo Tuurenpoika istui laamannin käräjiä Turun linnassa. Hänen\neteensä ilmaantui oikeuden anojia läheltä ja kaukaa, kaupungeista ja\nmaalta. Ylimykset, asemiehet, porvarit ja talonpojat toivoivat häneltä\nratkaisua sotkuisiin asioihinsa. Hän ratkaisi isompia maariitoja\nja veroasioita, valituksia, pahimpia omavaltaisuuksia ja lukuisia\nmuitakin asioita parhaan ymmärryksensä mukaan. Vaikka aatelismies\nusein ehkä perikin voiton halpasäätyisemmästä riitapuolestaan, niin\nse ei kai ollut niin suuresti laamannin kuin ajan katsomusten syy.\nAlemmat tuomarit sotkivat monesti asiat oman etunsa mukaisiksi, ja\nalhaissäätyisten valituksessa, että lohi luki ja lahna lauloi, oli\ntietty peränsä, sillä lahjukset painoivat useimmiten paljon oikeudenkin\nvaakakupissa.\n\nLaamannin oli monesti vaikea langettaa tuomioitaan, sillä maassa oli\nkolmenlaista oikeutta: Suomen, Ruotsin ja Karjalan oikeutta. Suomen\noikeutta noudatettiin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, Ruotsin\noikeutta rannikon ruotsalaispitäjissä ja Etelä-Pohjanmaalla. Karjalan\noikeus vallitsi Karjalassa, Hämeessä, Savossa ja Pohjoispohjanmaalla.\nVaikka nämä oikeudet merkitsivätkin vain veronsuoritustapojen\nerilaisuutta ja veroasiat yleensä päätettiin alemmissa oikeuksissa,\nniin laamannikin joutui siitä huolimatta niistä aiheutuneita riitoja\nratkaisemaan. Silloin hän noudatti kutakin oikeutta, mutta ellei se\nsyystä tai toisesta sopinut, niin hän ratkaisi asian oman harkintansa\nmukaan.\n\nLaamanni Niilo Tuurenpoika ratkaisi siis riitajuttuja kuninkaan\nvallalla ja hänen nimessään. Tänään hänellä olikin päätettävänään\nmonta asiaa. Ensiksi hän otti käsiteltäväkseen tuomiokirkon kaniikin\npalkkataloja koskevan jutun ja päätti, että koska kuningas on aikoinaan\nlahjoittanut sanotut talot kaniikin palkkataloiksi, niin entisten\nomistajien oli ne tähän tarkoitukseen viipymättä luovutettava eikä\nselvässä asiassa enää riideltävä.\n\nRitari Jöns Ulfinpoika valitti, että hänen talonpoikansa kieltäytyivät\ntekemästä ylimääräisiä päivätöitä, vaikka hänellä, ritarilla, oli\nniiden määräämiseen täysi oikeus. Laamanni velvoitti talonpojat\ntottelevaisuuteen ja määräsi lisäksi kunkin heistä vetämään\nuppiniskaisuudestaan sakkoa kaksi hopeamarkkaa.\n\nPorvari Martin Wöörman sai sakkoa neljä hopeamarkkaa syystä, että oli\npäissään ollessaan tapellut linnan juomanlaskijan kanssa ja piessyt\nhänet kykenemättömäksi virkaansa hoitamaan. Tämä asia olisi kuulunut\nalemman oikeuden tuomiovaltaan, mutta koska juomanlaskija oli laamannin\nomaa väkeä, niin hän päätti sen itse.\n\nLaamannin asejoukon huovi Taneli Niilonpoika tuomittiin teilattavaksi\nja menettämään henkensä mestauksen kautta, koska hän oli ensin\nryöstänyt ja sitten surmannut rahanvaihtaja Melkior Grotten. Koska\nkisälli Heikki Hannunpojan epäiltiin olleen ryöstössä mukana, mutta\nei murhateossa osallisena, ja koska hän oli muutenkin tunnettu\npahatapaiseksi, määrättiin hänelle viisikymmentä paria raippoja.\n\nSaksan kesti Herman Werthe vaati muutamille rantatalollisille\nrangaistusta siitä, että he olivat ryöstäneet heidän rantaansa\najautuneen rostockilaisen laivan sekä esitti luettelon kaikesta, mitä\nlaivasta oli otettu. Talolliset väittivät korjanneensa hukkuvasta\nlaivasta tavarat täysin rantaoikeuden mukaisesti. Koska asiasta ei\nollut täyttä selvyyttä, niin laamanni määräsi kirjurinsa ottamaan siitä\ntapahtumapaikalla täyden selon, jonka jälkeen asia vasta lopullisesti\npäätettäisiin.\n\nSatakunnan alavouti Germund Ristonpoika oli toistamiseen käyttänyt\nomiin tarkoituksiinsa suuren summan laamannille kuuluvia verorahoja,\ntehden täten laamannille ison vahingon, sekä aiheuttanut sitäpaitsi\nlukuisia valituksia niin ylhäisten kuin alhaistenkin taholta. Koska\nhän oli saanut edellisen rikoksensa anteeksi lupaamalla parannusta,\nmutta siitä huolimatta taaskin langennut häpeäänsä, mutta ettei\nvastaisuudessa sellaista tapahtuisi, harkitsi laamanni oikeaksi tuomita\nGermund Ristonpojan menettämään virkansa sekä sen lisäksi henkensä\nhirttämisen kautta.\n\nLaamannin käräjissä aina saapuvilla oleva punapukuinen pyöveli otti\nhaltuunsa kuolemaantuomitun, joka vietiin linnan kosteaan holviin\nodottamaan päiviensä päättymistä.\n\nLaamanni ei ottanut useampia juttuja tällä kertaa käsiteltäväkseen.\nKirjuri luki määräyksen, että Maarian, Raision, Kaarinan, Piikkiön,\nPaimion ja Maskun talonpoikien Turun läheltä sekä Harjavallan,\nKokemäen, Luvian ja Kiukaisten talonpoikien Satakunnasta, yhden miehen\nkultakin koukulta, oli saavuttava tekemään päivätöitä linnaan viideksi\nja tuomiokirkkoon kolmeksi päiväksi, josta myöskin kirkoissa lähemmin\nkuulutettaisiin. Tähän tiedonantoon laamanni lopetti tämän päivän\nkäräjät. Sitten hän käski päästämään kaiken pihalle kokoontuneen väen\nsisään. Väkeä tulikin oikeustupaan oven täydeltä, sillä laamanni oli\nkuulututtanut väen koolle kuulemaan tärkeitä sanottavia.\n\nOikeustupaan kertyi laamannin seurueen sekä Turun ja lähiseutujen\nherroja, sotilaita, kaupungin porvareita ja maamiehiäkin. Ja lopuksi\nitse piispakin tuli kapitulinsa saattamana. Asian täytyi siis olla\nerikoisen tärkeän, sillä muuten ei piispaa eikä pappejakaan olisi\nlakituvassa nähty. Laamanninkaan oikeus ei yltänyt hengelliseen säätyyn.\n\nPiispa istuutui laamannin viereen, aateliset ja papit ryhmittyivät\nheidän ympärilleen ja yhteinen kansa asettui ovensuuhun.\n\nLaamanni selitti istualtaan kokoon kutsumisen syyn. Hän, kuten\nkunnianarvoisa piispakin, oli jo kauan toiminut Suomen väestön\nkohottamiseksi valtakunnan muiden asukkaiden tasalle ja vaatinut\nitselleen sekä laamannikunnalleen oikeutta osallistua kuninkaan\nvaaliin. Kuningas oli nyttemmin tähän suostunutkin, heidän, laamannin\nja piispan oltua tässä tarkoituksessa kuninkaan puheilla. Ja kuningas\noli varmemmaksi vakuudeksi kirjoituttanut päätöksestään asiakirjan,\njonka sisältö nyt ja myöhemmin kirkoissa kuuluttamalla tehtäisiin\ntiettäväksi laamannikunnan kaikille asukkaille.\n\nLaamanni viittasi kirjurilleen, joka kääri auki taidokkaasti\nkirjoitetun, monin vahasinetein varustetun pergamentin sekä luki:\n\n# Me Haakon, jumalan armosta Ruotsin ja Norjan kuningas, tunnustamme\ntämän kirjeen kautta, että me rakkaimman isämme, Maunu kuninkaan, ynnä\nRuotsin valtaneuvosten neuvosta, suostumuksella ja hyväksymisellä,\nkoska tämä neuvoskunta oli luonamme Upsalassa, kun meidät valittiin\nkuninkaaksi, teimme herra Niilo Tuurenpojan, itämaan laamannin,\nosalliseksi siitä oikeudesta, joka ammoisista ajoista asti on ollut\nRuotsin laamanneilla, s.o. Uplannin, Södermanlannin, Itägöötainmaan,\nNeriken ja Vestmanlannin laamanneilla, että he saavat valita kuninkaan\nja määrätä hänelle valtakunnan. Koska jokaisesta Ruotsin hiippakunnasta\nkaksitoista miestä ynnä heidän laamanninsa tulee saapua Moran kivelle\nja siellä kaiken rahvaan puolesta valita kuningas ja koska nyt itämaa\non yhtenä hiippakuntana ja yhtenä laamannikuntana ja koska meidän\nvanhempamme ovat havainneet tämän maan uskolliseksi ja rakkaaksi,\nniin suotakoon sen asukkaille sama kunnia ja rakkaus kuin vanhastaan\non ollut muillakin hiippakunnilla ja laamannikunnilla ruotsin\nvaltakunnassa, että kukin saapi olla osallisena kuninkaanvaaleissa.\nSentähden tulee laamannin, papiston ynnä kaksitoista miestä rahvaasta\nsilloin saapua paikalle ja valita kuningas kaiken itämaan rahvaan\npuolesta. Mutta jos kuninkaanvaali sattuu tapahtumaan talvella, tai jos\nse jumalan tahdosta tapahtuu toisella vuodenajalla, ja säät estävät\nlaamannia, papistoa ja rahvasta ajoissa saapumasta paikalle, silloin\nei pidä kuninkaan vaalin tulla estetyksi heidän poissaolonsa tähden ja\nlaamanni vahvistakoon vaalin, niin kohta kuin hän ensi kerran kuninkaan\nluo tulee, niinkuin hän olisi tehnyt, jos hän ajoissa olisi saapunut\npaikalle.\n\nTämän kirjeen ja toimenpiteen todistukseksi ja ikuiseksi vahvistukseksi\npanimme me sen alle oman sinettimme ynnä meidän kaikkien rakkaimman\nisämme Maunu kuninkaan sinetin, niin myös kunniallisten herrojen\nja hengellisten isien: Upsalan arkkipiispan Pietarin, Linköpingin\npiispan Niilon, Skaran piispan Niilon, Strengnäsin piispan Tyrgilsin,\nVesteroosin piispan Maunun, Turun piispan Hemmingin ja Vexiön piispan\nTuomaan sinetit, samoin useain saapuvilla olevien valtaneuvostemme:\nherra Erengisle jaarlin, herra Niilo Tuurenpojan, herra Benediktus\nVilpunpojan, Kaarlo Ulfinpojan Toftan herran, herra Kustaa\nArvidinpojan, herra Maunu Gislenpojan ja herra Narve Ingevaldinpojan\nritarien ja Arvid Kustaanpojan, Boo Jooninpojan ynnä Finvid\nFinvidinpojan asemiesten sinetit. Tehty ja annettu Upsalassa herran\nvuonna 1362 pyhän Sigfridin päivänä.\n\nLukemisen päätyttyä piispa Hemming selitti kansalle vielä tarkemmin\nkuninkaan kirjeen suurta merkitystä ja kehoitti jokaista saapumaan\ntuomiokirkkoon juhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen.\n\nKansa hajaantui harkiten kävellessään tiedon laatua. Arveltiin,\nettei julistus muuttaisi asioiden kulkua, mutta että se oli sentään\nhyvä olemassa kuninkaan ja valtaneuvosten antamana tunnustuksena\nSuomen merkityksestä valtakunnassa. Samalla muisteltiin niitä hyviä\nlakeja, joita kuningas Maunu Eerikinpoika oli parisen vuosikymmentä\nsitten säätänyt Suomenkin onneksi. Orjuuden lopullinen lakkauttaminen\ntunnustettiin jaloksi teoksi, ja hyviksi säädökset perintöoikeudesta,\nrikoksen tehneen naisen tuomitsemisesta samaan rangaistukseen kuin\nmiehenkin, väkivaltaisen kestitsemisen kieltämisestä ja kievarien\nperustamisesta. Muisteltiin sitäkin määräystä, jolla Maunu julisti\n»Suomen, Uudenmaan, Ahvenanmaan, Hämeen ja Satakunnan» asukkaille\nneljän vuoden verovapauden uudisviljelyksestä ja käski antamaan\nkulojen polttamat tai omistajiensa hylkäämät metsämaat täydellä\nperintöoikeudella niille, jotka ryhtyivät näitä maita viljelemään.\nTärkeimpänä pidettiin hänen säätämäänsä, vaikka vahvistamatta jäänyttä\nyleistä maalakia, vaikka Maunun yleinen kaupunginlaki koskikin enimmän\nporvareita.\n\nLaamanni kutsui piispan, aatelismiehet, ylimmät papit, pormestarin\nja ammattikuntien vanhimmat illemmalla pitoihin linnaan juhlimaan\ntapausta, jolle ylemmät säädyt antoivat suuremman arvon ja merkityksen\nkuin yhteinen kansa osasi tehdä, vaikka nekään eivät ehkä täysin\noivaltaneet, että kuninkaan julistus oli Suomen ensimmäinen kirjoitettu\nperustuslaki.\n\n\n\n\nMIEHET SOTAPOLULLA\n\n\n Vanhoissa lähteissä kerrotaan, miten karjalaiset sisämaassa\n sotaretkillään kulkiessaan kuljettivat veneensä maitse kannaksien\n yli. Pähkinäsaaressa tehty rauha ei suinkaan lopettanut itä- ja\n länsisuomalaisten välisiä ainaisia kahnauksia. Niitä esiintyi\n runsaasti varsinkin Pohjanlahden rantamilla, joiden omistamiseen\n nähden Pähkinäsaaren sopimus aiheutti epäselvyyttä. Hämäläinen asutus\n tunkeutui täällä pohjoiseen ja työnsi tieltään sinne aikaisemmin\n siirtyneitä karjalaisia ja kainulaisia. Riita aiheutti sotaretkiä,\n joita käytiin usein omin päin, väliin ehkä Novgorodin tai Ruotsin\n mahtajien suostumuksellakin. Sisämaan asukkaiden aseet ja sotatavat\n olivat kai samanlaisia kuin itsenäisyyden ajan lopulla.\n\n\nKesä meni ja syksy tuli. Vilja oli leikattu pelloista ja keväällä\nvierretyistä kaskista sekä tukuttu närtteisiin puintia odottamaan.\nKesän kalat oli pyydystetty ja kuivattu kapakaloiksi talven varalle.\nLiha oli vielä metsässä, mutta sen antajat, peurat ja hirvet,\notettaisiin sieltä vasta hiihtokeliin päästyä, kuten kauppaan kelpaavat\nturkiksetkin. Pojat pyydystivät lintuja ansoillaan ja satimillaan\nkotitarpeiksi. Miehet joutivat sotaan.\n\nTiedettiin jo, mihin lähdettäisiin. Kukin oli hautonut sitä asiaa\nkesäkauden, ja tavattaessa siitä oli tarinoitu. Kapulan kutsuessa\nmiehiä koolle päämäärä oli jo selvänä. Kuljettaisiin matkaa pitkälti,\nmuutaman viikon taival, väliin vesitse, väliin maitse. Matkatarpeet\nvarattiin sen mukaan.\n\nJokaisella oli sotisopansa ja aseet sikäli, mitä kätevimmin käytti\nja arvo vaati: miekka, kirves, keihäs tai jousi. Miekan seuraan sopi\nkirves, jousen avuksi keihäs, mutta kirves oli oikea miehen ase. Se\nkelpasi kunnolleen tehtynä kaikkeen, työkaluksi ja sota-aseeksi,\nja teki molemmissa taatun jäljen. Ja varustuksiin kuului tietysti\npuukkokin, vaikka sitä ei sellaiseksi laskettukaan, sillä se oli miehen\nainainen seuralainen. Se ripustettiin pojan vyölle jo kävelemään\nopittua, riippui siinä miehen iän ja seurasi mukana hautaan. Se oli\nosa miehestä, yhtä tarpeellinen kuin käsi tai jalka. Se oli työkalu,\nsyöntikalu ja ase. Vyössä riippuvat tulukset kuuluivat sen seuraan.\n\nVahvasta kotikutoisesta tehty puku oli lämpimällä hyvä, mutta nahkainen\noli lujempi. Siinä kestivät paremmin paikoillaan olkapäiden ja rinnan\nrautaiset suojuspannatkin, mikäli ken sellaisia käytti. Ja sen päälle\nsopi parhaiten rautapaita, kenellä sellainen oli. Silmikoitu rautapaita\nsaattoi olla ottelussa hyvä, vaikka matkalla hankala. Sellainen antoi\nkantajalleen komeata näköä ja sotaista ryhtiä, jota rautalakki yhä\nlisäsi.\n\n    »Mies on luustossa lujempi\n    Rautapaiassa parempi,\n    Teräsvyössä tenhoisampi».\n\nNilkkoihin kiinnitetyt kurpposet suojelivat jalkoja. Pohkeiden turvana\noli hyvä käyttää sääryksiä.\n\nKun mies nosti hartioilleen eväskontin, niin hän olikin valmis\nlähtemään sotapolulle.\n\nJa sitten tarvittiin vene. Niitä oli vara valita, mutta nyt otettiin\nmukaan pienet ja keveät veneet, vain muutamalla airoparilla\nsoudettavat. Suuret sotapurret olivat isojen vesien aluksia.\n\nMääräpaikkaan kokoonnuttiin ja lähdettiin. Naiset ilakoivat\nlähtijöille, vanhat miehet muistelivat muinaisia retkiään, ja pojat\ntoivoivat vuosiensa vierivän nopeasti, jotta pääsisivät mukaan.\n\nVeneitä kertyi pitkä jono. Niemien nenissä ja saarien kupeilla jonoon\nliittyi toisia veneparvia, jotka tulivat omista kylistään. Nuoret\nmiehet yrittivät kilpasoutua, mutta päälliköt kielsivät, ettei suotta\nväsyttäisi. Oli tyydyttävä huutelemaan kompia ja laskettelemaan\nleikkipuheita. Se piti mielet vireinä, ja laulusta parani soudunkin\ntahti.\n\nPenikulmainen kotijärvi halkaistiin puolessa rupeamassa. Toiseen\njärveen oli neljän jousenkantaman levyinen kannas. Veneet nostettiin\nvahvoille olkapäille ja kannettiin taipaleen yli. Toisella rannalla\nsyötiin, loikoiltiin hetkinen nuotiolla, ja jatkettiin matkaa.\n\nToinen järvi oli pieni, mutta siitä vei kapea joki seuraavaan järveen.\nVeneet soudettiin ja melottiin jokea myöten ja vedettiin maitse\nilkeiden kohtien sivuitse. Siihen menikin se päivä. Yöksi majoituttiin\nkuivan kankaan kohdalle, tehtiin nuotiot ja kerättiin kanervia\nnukkumatiloiksi. Syödessä, tarinoidessa ja entisiä retkiä muistellessa\nsekä matkan mutkia arvaillessa kului ilta. Sitten kallistuttiin\ntanterelle ja nukuttiin raskaasti vartiomiesten pitäessä nuotioita\nvireillä.\n\nAamun vasta heikosti sarastaessa jatkettiin taas matkaa. Joki leveni\nleveämmäksi. Rannan vanhoissa riippakoivuissa kukertelivat teeriparvet.\nTarkkakätiset jousimiehet pudottelivat niistä monta koreaa kukkoa ja\nkirjavaa kanaa särpimen jatkoksi.\n\nSeuraava järvi oli pitkä ja sokkeloinen. Siinä oli laajoja selkiä,\nsatoja saaria, kapeita salmia ja syviä lahtia. Tottuneesti se\nkierräteltiin, sillä se oli omia kalavesiä.\n\nPienoinen hirviparvi nähtiin erään saaren rannalla. Eväitä sieti lisätä\ntuoreella lihalla. Parvesta otettiin vähällä vaivalla mitä tarvittiin.\nHirvenliha maistui mainiolta vartaassa valmistettuna, mutta herkullisin\noli sentään savessa paistettu teeri. Linnusta otettiin sisälmykset\nja sitten se kietaistiin pehmeään saveen. Savikimpale asetettiin\nhiillokselle, jossa se kuumeni aikansa. Höyhenet irtaantuivat\navattaessa saven mukana ja mureassa paistissa olivat tallella lihan\nkaikki mehut.\n\nTaas kuljettiin vesiä ja maamatkoja ja tultiin isolle järvelle. Sekin\noli vielä omia kalavesiä, mutta kolme venettä lähetettiin sentään\nmuiden edelle. Yksi kulki suoraan edessä, mutta toiset kaarsivat\nsivummalle ja pitivät varan, ettei arvaamaton yllätys uhannut, sillä\nvihollinenkin saattoi liikuskella samalla asialla.\n\nVäliin sivuutettiin alkeellisia asumuksia, mutta ne jätettiin rauhaan,\nsillä ne olivat omien verolappalaisten asumuksia.\n\nNäin jatkettiin matkaa. Ilmatkin pysyivät kauniina. Järvien selät\nloistivat sinisinä, ja keltaisiksi jo muuttuneet koivut kuvastelivat\nrantojen vesissä. Ja jos väliin sade kastelikin vaatteet, niin\nnuotio kuivasi ne yhtä pian. Tultiin muutamalle järvelle, joka sekin\nvielä luettiin omaksi kalavedeksi, niin pitkän taipaleen takana\nkuin se olikin, mutta jota vihamieskin pyrki riitelemään omakseen.\nSen rannoilla älyttiin vieraita kalamajoja. Niiden lähistöllä\nriippui halaistuina kuivumassa äsken pyydystettyjä isoja kaloja:\nlohia, siikoja, lahnoja ja haukia. Pyydyksiä ei näkynyt. Ne olivat\nsiis järvessä ja pyytäjät toimessaan. Lähdettiin heitä etsimään ja\nkohdattiinkin nuotanvedosta parhaalla apajapaikalla. Vieraita oli\nkymmenisen miestä, ja he väittivät kivenkovaan kalastavansa omilla\nvesillään. Aseet ratkaisivat riidan pitemmittä puheitta. Surmattujen\nkalamiesten pyydykset otettiin talteen käytettäviksi myöhemmin omissa\npyynnöissä ja heidän kalasaunansa poltettiin.\n\nKohdatuinpa toinenkin, isompi kalamiesten joukko. Siitäkin tehtiin\nnopeasti loppu, mutta kahakassa kaatui kolme omaakin miestä. Heidät\nkuopattiin yksinäiseen saareen isojen kuusien pimentoon täydessä\nsotisovassaan, aseet ja eväät mukanaan, ja manalan asuntoa korotettiin\nvielä hirsisalvoksella, vainajan tuvalla.\n\nSamaan saareen jäi neljä elävääkin miestä. He olivat ottelussa\nhaavoittuneet, ken lievemmin, ken pahemmin, ja heistä ei ollut matkan\njatkajiksi. Heidän asunnokseen tehtiin kota, päällystettiin se tuohilla\nja havuilla, ja levitettiin havuja sekä kanervia vuoteeksi. Heille\njätettiin runsaasti evästä, vene sekä tervaan sekoitettua voidetta,\njolla saivat parannella haavojaan. Yksi heistä kykeni jaloilleen ja\nhänen oli huolehdittava toisista. Parannuttuaan heidän oli palattava\nkotiin omin voiminsa, ellei satuttu heitä jo sitä ennen noutamaan.\n\nSyksy oli poutainen ja kaunis. Yökylmä pani väliin maan huurteiseksi,\nmutta päivän ensimmäiset säteet sulattivat härmän. Mieli pysyi iloisena\nja keveänä. Oikean syyskylmän ja järviä jäähdyttävän pakkasen tuloon\noli vielä aikaa. Siihen mennessä palattaisiin jo kotiin.\n\nVäliin lasketettiin koskia. Se oli reipasta ja virkistävää hommaa ja\ntoi mukanaan vaihtelua.\n\nSitten tultiinkin jo vieraille riistamaille ja vesille. Siellä\ntavattiin kalamiehiä ja yksinäisiä metsämiehiä ja päätettiin\nheidänkin kanssaan asia lyhyesti. Varovasti tästedes kuljettiin,\nettei nostettaisi hälyä ja annettaisi tulosta ennenaikaista tietoa.\nPäälliköt kielsivät jyrkästi laulun ja kuuluvamman puheenkin, ja öisin\nsai sytyttää nuotion vain sellaisessa paikassa, ettei tuli eikä savu\nnäkynyt kauemmaksi.\n\nViimeisenä matkapäivänä päädyttiin pitkään lahteen. Korkea, mutta kapea\nharju erotti seuraavan ja viimeisen järven. Veneet vedettiin harjun\nylitse, soudettiin järven poikki asumattomaan niemeen, piilotettiin\nveneet sinne ja lähdettiin jalkaisin ensimmäistä kylää kohden, joka\npian saatiinkin näkyviin suojaisan lahden pohjukasta. Kirkon risti\nsiellä loisti ylimpänä, ja kylä uinui leppoisessa rauhassaan syyspäivän\nkirkkaassa valossa, vainolaisen tuloa mitenkään aavistamatta.\n\n\n\n\nVELJESTEN VERTA\n\n\n Vanhoissa asiakirjoissa on säilynyt tietoja länsi- ja itäsuomalaisten\n välisistä, heimosodiksi sanotuista, vuosisatoja kestäneistä\n taisteluista. Niiden syinä olivat poikkeuksitta asumattomia takamaita\n eli niissä harjoitettavaa metsästystä ja kalastusta koskevat riidat.\n Erimielisyydet ratkaistiin aseilla säälittä ja armotta. Heimosodat\n ovatkin julmuudestaan kuulut. Aikakirjat ja kansantarinat kertovat\n kammottavista rääkkäyksistä, murhista, ryöstöistä ja omaisuuksien\n hävityksistä. Tehty kostoretki aiheutti aina vastakoston, ja tätä\n onnetonta menoa kesti kauas 1500-luvulle saakka. Sittenkin se jatkui,\n vaikka toisissa muodoissa, meidän päiviimme saakka. Monet vaikeasti\n käsitettävät myöhäistenkin aikojen tapahtumat juontanevat syvimmät\n juurensa katkerien heimovihojen ajoilta.\n\n\nAhomäen väki heräsi koirien kiivaaseen haukuntaan, joka ei laantunut,\nvaan kiihtyi kiihtymistään. Emäntä nousi ylös ja raotti ikkunalautaa.\n\n— Kaikki pyhät varjelkoot! Kylä on ilmitulessa!\n\nAhomäkeläiset nousivat kiireesti jalkeille. Tuomas ryntäsi pihalle\nkatsomaan, mutta syöksyi jo samassa tupaan ja huusi:\n\n— Karjalaiset, vainolaiset! Tänne jo hiihtävät!\n\nTuvassa syntyi paha hämminki. Naiset voivottivat ja lapset yltyivät\nitkemään. Miehet sieppasivat keihäänsä ja kirveensä ja syöksyivät\nulos ehtimättä pukea vaatteita ylleen. Koirien haukunta kiihtyi\nyhtämittaiseksi, raivokkaaksi ulvonnaksi.\n\nSokea vaari kohottautui istualleen ja kuulosti. Pihalta kantautui\ntupaankin hurjia huutoja. Vainolaiset ja Ahomäen miehet siellä jo\niskivät yhteen.\n\n— Viime kesänä Hämeen miehet kulkivat Karjalaan, vaari itsekseen\nmutisi. — Polttivat kyliä, surmasivat ihmisiä ja ryöstivät\nryöstettävää. Sen edellisenä kesänä Karjalan miehet kävivät Hämeessä.\nNyt ovat tulleet taaskin, hiihtäneet korpien halki. Kostetaan ja\nkostetaan puolelta ja toiselta, ja niin on ollut aina. Ja niin on\nkai vastakin oleva. Kohtalo on satuttanut sellaiseksi tämän meidän\nolomme ja elomme. Vaari kuunteli itsekseen mutistessaan pihamaan\nmeteliä. Huutojen lomassa kuului selvästi, kuinka kirveet kalskahtivat\ntoisiinsa. Ja väliin kuului voihkinaakin.\n\n— Takamaista muka taistellaan, kumpikin kun katsoo ne omikseen\nTaistellaan verissäpäin, ikäänkuin niitä loputtomia maita ei riittäisi\nmolemmillekin. Olen minäkin niiden omistamisesta aikoinani otellut —\nsilloin, kun vielä oli voimia ja näkö tallella. Nyt pojat ottelevat,\nminun vanhan ja vaivaisen kuunnellessa ja odottaessa ottelun tulosta,\nelämää tai kuolemaa.\n\nVaari jäi taas kuuntelemaan. Seinää vasten mätkähti jotakin, niin että\ntupa jysähti. Vaari ei saanut sen syystä selvää, mutta emäntä voivotti\novella:\n\n— Matin keihästivät, karjalainen iski sen lävitse keihäänsä seinään.\nVoi suurta surkeutta!\n\nMatin vaimo sieppasi ovensuusta korennon ja syöksyi hurjistuneena\nkostamaan miehensä kuolemaa.\n\n— Nyt tappoivat jo senkin. Voi Herra Jumala!\n\nVaari koputteli kärsimättömänä ja sokean voimattomalla raivolla\nsauvallaan lattiaan ja huusi sitten värisevällä äänellään:\n\n— Pekka hoi! Tule tänne, Pekka!\n\n— Se pujahti ulos, syöksyi jo surman suuhun, emäntä vastasi ovensuusta.\n— Lapsi lähti aikuisten kanssa taistelemaan.\n\n— Menikö, menikö Pekkakin?\n\nVaarin ääni vavahti. Pekka oli hänen pojanpoikansa, kymmenvuotias,\nverevä taimi ja isoisän lemmikki.\n\n— Kutsu takaisin, huuda heti takaisin!\n\nVaimo ovensuussa parahti.\n\n— Jo meni poloinen poika, pään siltä halkaisivat kirveellä.\n\nVaari vapisi. Vanhuuden vapisemista se oli, mutta oli myöskin suuren\nsurun merkki. Huuto pihamaalla kiihtyi.\n\n— Mitä ne huutavat?\n\n— Ontroa huutavat, mikä lieneekään. — Ontroa! Jos Ontro on näillä\nmailla, silloin ei ole armoa, ei sääliä, jos ei liene muutenkaan.\nVanhastaan sen tunnen ja tiedän, karjalaisten hurjimman päällikön,\nvahvan Holapan villityn pojan. Voi näitä minun päiviäni, ettäs en näe,\nen kättäni kykene kohottamaan! Voi Pekkaa, poloista poikaa...\n\n— Pois tieltä, akka!\n\nKarjalainen syöksähti tupaan oikeassa kädessään verinen kirves,\nvasemmassa palava tuohus. Vanhan vaimon hän potkaisi kumoon, silmäsi\nsitten pikimmältään vaaria, huomasi tämän avuttomaksi, murahti:\n»Olkoon», ja viskasi sitten tuohuksensa uunin pankolle kuivumaan\npantuun päresylykseen, joka lehahti heti tuleen.\n\nPala sisään, ukon rähjä! vainolainen nauroi vaarille ja riensi taas\nulos.\n\nVaari kuuli palavien päreiden ritinän ja tunsi sokean vaistolla, miten\ntuli rupesi leviämään. Vaivalloisesti hän kohosi seisoalleen ja lähti\nkompuroimaan sauvansa varassa ulos.\n\nMiehistä vain Tuomas yksin oli enää pystyssä. Verisenä, revityin\nvaattein, silmät raivosta kiiluen ja suu irvessä hän otteli Ontron\nkanssa. Ontro hääti toiset karjalaiset luotaan näiden pyrkiessä\nauttamaan ja ilkamoi:\n\n— Kahden olkoon kauppa, kolmannen korvapuusti. Näin tämän miehen\nviime kesänä kotitalossani ja nyt on vuoro minulla. Iske lujemmin,\nhämäläinen, jos mielit voittaa Ontron, Holapan pojan!\n\nTeräs kalskahti. Kaksi vahvaa miestä siinä otteli elämästä ja\nkuolemasta tulipalojen kirkkaassa valossa. Tuomas tiesi kohtalonsa.\nHänen oli karjalaisten ylivoiman edessä sorruttava, mutta Ontron hän\ntahtoi viedä mukaansa kuolemaan.\n\nMiehet kiersivät hangessa laajaa piiriä, hyökkäsivät ja väistivät,\ntaistelivat jättiläisten taistelua. Toinen puolusti kotiaan, omaisiaan\nja henkeään, toinen kosti kotinsa ja omaistensa hengen.\n\nMarja, Tuomaan nuori sisar, riensi auttamaan veljeään. Pihalle juuri\nhiihtävä karjalainen näki tytön aikomuksen, lennätti keihäänsä, ja\nsiihen Marjankin juoksu päättyi.\n\nVaari kompuroi savun seasta pihalle. Siellä ei enää huudettu, mutta\nkaksinkamppailijain kirveet helähtivät yhä toisiinsa sattuessaan.\n\nTuomaan vaimo oli sorrettu portaiden juureen pienoisine lapsineen,\nsillä vainolainen ei säästänyt ketään. Tuomas näki hangella\nrakkaimpansa ja teki viimeisen hyökkäyksensä. Raivon sokaisemana hän\nsyöksyi suoraan keihääseen, jonka Ontro oli siepannut maasta. Ontron\nkirves heilahti ilmassa vielä kerran, ja Tuomas kaatui Matin viereen.\n\nOntro vilkaisi ympärilleen ja näki kostotyön tässä talossa tehdyksi.\nSokea vaari vain seisoi pihamaalla tutisevana ja sauvansa varassa.\nOntro ei päättänyt hänen päiviään, vaan virkkoi:\n\n— Sinä kuolet tappamattakin. Ellet pala tulessa, niin palellut\npakkasessa tai sudet sinut syönevät.\n\nNauraen hän lähti toisiin taloihin katsomaan, miten siellä tehtiin\nsäälitöntä kostotyötä.\n\nKun viimeinen talo oli sytytetty, asukkaat sekä kotieläimet tyystin\ntapettu ja kotiin vietäväksi kelpaava saalis korjattu ahkioihin, niin\nkarjalaisparvi nousi suksilleen viilletelläkseen seuraavaan kylään.\n\n— Tästä kylästä ei enää saavuttane Karjalan maille, mutta\nkyllä toisista saavutaan, ellemme jaksa tuhota jokaista. Mutta\ntuhottavaksemme niitä on liian monta ja hiihtomatkaa liian pitkälti.\n\nOntro lasketteli rinteen ja sukelsi metsään. Hänen miehensä seurasivat\npitkänä jonona, joka luikerteli kuin jättiläiskäärme. Taivaalle\nnouseva savu osoitti heidän tuhoamisvimmansa tielle osuneen seuraavan\nkylän, ja heidän ahkionsa tulivat yhä raskaammiksi niihin sälytetystä\nryöstösaaliista. Ahomäkeläisten kylä paloi kotvan. Se oli rakennettu\nvahvoista hongista. Tulelle riitti niissä syötävää, mutta aikanaan se\nnieli asuintuvat ja keitintuvat, navetat, tallit, aitat, saunat ja\nriihet ja jätti paikoilleen vain uunien mustat röykkiöt.\n\nVaari kompuroi palavan talon pihalta pellolle. Hän kahlasi syvässä\nlumessa ja kompastui kiveen, nousi taas vaivoin pystyyn, tunsi olevansa\ntarpeeksi etäällä tulesta ja istahti kivelle. Siinä hän istui siksi,\nkunnes talo oli palanut poroksi. Ja siihen hän jäi senkin jälkeen,\nsillä minnepä munallekaan hän, näkemätön, olisi osannut mennä, sillä\nkylässä oli vain savuavia raunioita ja vainajia. Jokunen harva oli ehkä\npäässyt pakoon ja piileskeli metsien suojissa.\n\nVanhus puheli taas itsekseen. Tai lieneekö haastellut ilman tuulille\ntai kotikylänsä raunioille: — Näin on ollut ja näin on oleva. Samaa\njuurta ja sukua kai oikeastaan ovat Karjalan ja Hämeen miehet, mutta\ntoisiaan raastavat ja repivät veriseen kuolemaan saakka. Niin vanhat\ntiedotkin kertovat, niin todistavat nykyisetkin teot. Loputtomaan\nvihaansa sortuvat molemmat, elleivät sitä joskus lopeta. Sortuvat\nveljesvereen...\n\nVaari katkaisi puhelunsa ja kuulosti. Jostakin kaukaa, metsien\nsyvyyksistä, kiiri nälkäisen susilauman haikea ulvonta. Se tuntui\nlähenevän ja vihdoin se kajahti jo lähikunnailta.\n\nSokea vanhus puristi lujemmin sauvaansa, ainoata turvaansa, ja odotti.\n\n\n\n\nELINAN SURMA\n\n\n Vanhat, itsenäisyyden aikana lauletut runot unohtuivat rintama\n Ha suurimmaksi osaksi kai kirkon painostuksesta. Niiden sijalle\n syntyi kansan suussa uusia ja toisenlaisia, mutta samalla heikompia\n runotuotteita. Sellaisia olivat Pyhän Henrikin surmavirsi, helkavirret\n ja Elinan surma, komea ballaadi nuoren aatelisrouvan järkyttävästä\n kohtalosta. Sen aiheena oli 1300-luvun lopulla tapahtunut\n murhenäytelmä. Silloin Hämeen tuomari ja sittemmin Turun linnan\n isäntä, Laukon herra Klaus Djekn poltti kartanoonsa nuoren vaimonsa\n Elinan, kotoisin Mynämäen Orkovakkisista, sekä äsken syntyneen\n poikansa. Runossa mainittu Kirsti, Djeknin toinen vaimo, oli kotoisin\n Laitilan Isostatalosta. Kansan suussa on murhatyön tekijä vaihtunut\n myöhemmin eläneeksi Laukon Klaus Kurjeksi, vaikka mustasukkaisuuden\n villitsemä murhapolttaja olikin tämän äidinisä.\n\n    Eli nainen neiti nuori\n    Meni aittahan mäelle,\n    Vaskivakka kainalossa,\n    Vaskiavain vakkasessa.\n\n    Tuoltapa tulee Klaus Kurki.\n\n    »Mistäs tunnet Klaus Kurjen?»\n\n    »Tulennasta tuiman tunnen,\n    Jalon jalan heitännästä.»\n\n    »Eikös muita ylpiöitä,\n    Kun on Laukon Klaus Kurki?» —\n\n    Klaus tuo tuli pihalle,\n    Sa'an hevoismiehen kanssa,\n    Sa'an satula-urohon,\n    Miehet kultamiekoissansa,\n    Hevoset hopiapäissä.\n\n    Viisi veljestä Elinan\n    Istuit kaikki pöyän päässä,\n    Nousit kaikki seisoalle,\n    Läksit vastahan Klaulle.\n\n    »Onkos teillä neittä myyä,\n    Piikanen pietty minulle?»\n\n    »Ei neittä mäellä myyä,\n    Panna kaupan kartanolla;\n    Hevot myyähän mäellä,\n    Luukaviot kartanolla.\n    Kyll' on meillä tupiaki:\n    Tupa meill' on yljän tulla,\n    Tupa tulla, toinen mennä.\n    Talli meill' on hevot panna,\n    Vaja varsat valjutella,\n    Naula laskea satulat.»\n\n    Klaus tuo tuli tupahan,\n    Miekalla oven avasi,\n    Tupellansa kiinni tunki.\n\n    »Onkos teillä neittä myyä,\n    Piika pietty minulle?» —\n    Äitinsä Elina neien\n    Klaus Kurjelle kumarsi:\n\n    »Ei ole meillä neittä myyä,\n    Eikä piikaa piolla.\n    Piiat meill' on piskusia,\n    Kaikki kesken kasvavia.»\n\n    »Onpa tuo vähä Elina,\n    Annapa vähä Elina!»\n\n    »Oh mun äiti kultaseni,\n    Elä anna minua Klaulle!»\n\n    »Ei taia vähä Elina\n    Panna työhön palkollista,\n    Ruokkia perehiäsi,\n    Kaita tarhakarjojasi.»\n\n    »Eikä tarvitse Elinan;\n    Onpa siellä Kirsti piika. —\n    Minä annan Kirsti piian\n    Panna työhön palkollisen,\n    Ruokkia talon perettä,\n    Kaita kanssa tarhakarjan.»\n\n    »Kyll' on sulla Kirsti piika,\n    Laukon entinen emäntä,\n    Se mun polttaisi tulessa,\n    Kovin päivin kuolettaisi.»\n\n    »Ei ole Kirsti ennenkähän\n    Ketään polttanut tulessa,\n\n    Kovin päivin kuolettanut,\n    Ei ole ennen, eikä vasta.»\n\n    Kukas kuitenki on hullu, —\n    Kukas muu, kun piika raukka?\n    Jos ei hullu, niin on himmi,\n    Otti kihlat, antoi kättä;\n    Käsi on Klaun käessä,\n    Kävi Klaun kartanolle.\n\n    Kirsti katseli lasissa,\n    Välkytteli västäröillä.\n\n    »Oh, jos sitäki olisi,\n    Tuon välin pahentajata!\n\n    Ennenkuin avaimet annan,\n    Toisen käskyllä kävelen.»\n\n    Lähti hän Klaun puheille:\n\n    »Ohoh, Klaus kultaseni!\n    Vähän kyllä sinä tieät —\n    Uolevi emännän makasi.»\n\n    »Oh mun Kirsti piikaseni!\n    Jospas tuottelet toeksi\n    Minkä saattelit sanoiksi.\n    Vielä sun verassa käytän;\n    Elinan tulessa poltan —\n    Viisi verkaista hametta\n    Annan sinun käyäksesi,\n    Ennenkuin Elina rouan;\n    Annan kätehes avaimet\n    Ennenkuin Elina rouan.»\n\n    »Ohoh, Klaus kultaseni!\n    Aja Aumasten laolle!\n    Pikkuniittuisten nimelle.\n    Sano kauas meneväsi,\n    Monet viikot viipyväsi,\n    Keräjissä Pohjanmaalla.\n    Niinpä tuottelen toeksi\n    Minkä saattelin sanoiksi.»\n\n    Klaus lähteä lupasi. —\n\n    »Oh mun vähä Elinani!\n    Viillä voita vakkasehen,\n    Sääli säkkihin evästä,\n    Liikkiö sianlihoa,\n    Karpio kananmunia,\n    Minun kauas mennäkseni,\n    Keräjihin Pohjanmaalle.»\n\n    »Oh mun Klaus kultaseni!\n    Elä viivy kauan siellä:\n    Viikot on viimeiset minulla,\n    Vielä päivät viimeisimmät;\n    Astu puolisaappahassa.\n    Anna toisten toinen puoli,\n    Puhu puolilla sanoilla,\n    Anna toisten toinen puoli;\n    Juo vaan puoli siemennystä.\n    Anna toisten toinen puoli —\n    Niin sinä pikemmin pääset\n    Pohjan noitain seasta.»\n\n    Elina vähä emäntä\n    Säälei säkkihin evästä,\n    Viilti voita vakkasehen,\n    Liikkiön sianlihoa,\n    Karpion kananmunia\n    Klaus lähtepi ajohon:\n    Ajoi Aumasten laolle,\n    Pikkuniittuisten nimelle.\n\n    Kirsti pyykille menevi,\n    Pienten vaatetten pesolle,\n    Paitain Elina rouan.\n    Kuului kolkkina koasta;\n    Kävi roua katsomahan:\n\n    »Oh mun Kirsti piikaseni!\n    Mitä kolkitset koassa,\n    Paukutat patoin luona?»\n\n    »Huoran huopia virutan,\n    Pahan vaimon vaattehia.»\n\n    »Elä Kirsti piikaseni!\n    Kolki niitä niin kovasti.»\n\n    Kirstipä tähän mutkan muisti\n    Kolkki vieläki kovemmin.\n\n    »Elä kolki Kirsti huora!\n    Paitojani niin pahasti.\n    Ei ole niitä täällä tehty,\n    Vaan on äitini kotona.»\n\n    »Huoratpa hyvätki piiat,\n    Vaan ei portot puoletkana –\n    Eik' ole minun lukua,\n    Vaikka parka palkollinen\n    Haukuttaisi huoraksiki;\n    Itseki isot emännät\n    Ovat Uolevin ohessa,\n    Pitkäparran parmahissa.»\n\n    Itkusilmässä Elina\n    Tuli rannalta tupahan.\n    Kirsti kiiruhti perässä:\n\n    »Oh mun roua kultaseni!\n    Ottakasme orjat työstä,\n    Häiyt härkäen perästä;\n    Pietään pitoset pienet,\n    Kanssa kempit kestijuhlat —\n    Niinkun ennenki on tehty,\n    Kun oli matkoilla isäntä.»\n\n    »Ohoh Kirsti piikaseni!\n    Tehe itse, kuinkas tahot,\n    Niinkuin teit minua ennen;\n    Iske kaikki muut tynnörit,\n    Yksi jätä iskemättä,\n    Jok' on pantu minua varten.»\n\n    Kirstipä tähän mutkan muisti,\n    Iski ensin sen tynnörin.\n\n    »Ohoh Kirsti piikaseni!\n    Toisa tehit, toisa käskin.»\n\n    »Oh mun roua kultaiseni!\n    Minne teen mä sian teille.\n    Teenkö uutehen tupahan,\n    Ylimmäisen portin päälle?»\n\n    »Elä tee uutehen tupahan,\n    Ylimmäisen portin päälle;\n    Tee siä Klaun tupahan,\n    Niinkun ennenki olet tehnyt!»\n\n    »Siell' on pyssyt paukkavaiset\n    Siellä miekat välkkyväiset,\n    Siellä rauat raatelevat,\n    Terävät teräasehet.»\n\n    »Pyssyt on surmana soassa,\n    Miekat miehillä käsissä;\n    Tuttuna ovat tuvassa,\n    Kammarissa kaunihina.\n    Tee vaan sinne yösiani,\n    Pane kaksin villavaipat,\n    Pane kaksin korvatyynyt,\n    Kaksin liinaiset lakanat.»\n\n    Kirstipä tähän mutkan muisti:\n    Pani viiet villavaipat,\n    Pani viiet korvatyynyt\n    Viiet liinaiset lakanat.\n\n    Elina levolle lähti:\n\n    »Ohoh Kirsti piikaseni,\n    Etpäs tehnyt, niinkuin käskin!\n    Panit viiet villavaipat,\n    Panit viiet korvatyynyt,\n    Viiet liinaiset lakanat.»\n\n    Läksi Kirsti kammarista\n    Meni Uolevin tupahan:\n\n    »Uolevi ylimystrenki,\n    Tulkate Klaun tupahan!\n    Siellä teitä tarvittaisi,\n    Kiiruhusti kutsuttihin.»\n\n    »Mitästä mä siellä tehnen?»\n\n    Meni hän sinne arvollansa,\n    Kirsti kiiruhti perässä,\n    Yheksät lukut lukitsi,\n    Takateljen kymmenennen;\n    Juoks sitte Aumasten laolle,\n    Pikkuniittuisten nimelle:\n\n    »Ohoh Klaus kultaseni!\n    Jo nyt tuottelin toeksi,\n    Minkä saattelin sanoiksi.\n    Onpa Uolevi nytki siellä,\n    Rouan kanssa kammarissa.»\n\n    Klaus kohta kotio riensi,\n    Alla päin, pahoilla mielin;\n    Otti tulta tervaksehen,\n    Tulta tuoheen viritti,\n    Pisti tulen nurkan alle,\n    Valoi alle valkiata.\n\n    Elinainen nuori roua\n    Pisti sormensa lasista,\n    Vihkisormus sormessansa:\n\n    »Ohoh Klaus kultaseni,\n    Elä sormustas kaota,\n    Jossas kantajan kaotat!»\n\n    Klaus Kurki kurja miesi\n    Veti miekkansa tupesta,\n    Raappas rauan kiiltäväisen,\n    Laski oitis sormen poikki.\n\n    Elinainen nuori roua\n    Piti lastansa lasista,\n    Itkeväistä ikkunasta:\n\n    »Ohoh kulta Klaus kulta!\n    Elä polta poikalastas,\n    Jossas poltat poiantuojan.»\n\n    »Pala portto poikinesi,\n    Tulen lautta lapsinesi!\n    Ei se ole minun poika,\n    Se onpi Uolevin poika.»\n\n    Elinainen nuori roua\n    Herra Kiesusta rukoili:\n\n    »Ohoh Herra Kiesus kulta,\n    Anna armas Herra Kiesus,\n    Vielä äitini näkisin!\n    Palakohon kaikki paikat,\n    Tämä vettä vuotakohon,\n    Siks ett' äitini näkisin!\n    Ohoh Uoti veikkoseni,\n    juokse, jouvu Suomelahan,\n    Käske häntä tänne tulla,\n    Puhu paremmin kuin onkaan!»\n\n    Otti Uoti mennäksensä,\n    Sekä juoksi, jotta joutui,\n    Pian juoksi järven poikki,\n    Tuli tuonne Suomelahan:\n\n    »Ohoh muori kultaseni!\n    Roua teitä sinne kutsui.»\n\n    Nousi hän pian vuotehelta,\n    Puki päälle vaattehia —\n\n    »Voi, voi, minua, vaimo valju,\n    Kuinka hamehin hametta,\n    Hame aina eestakaisin,\n    Kuinka liekään tyttäreni!»\n\n    »Hyvin kyllä, muori kulta,\n    Hyvin ennen, nyt paremmin!»\n\n    »Voi, voi minua vaimo valju,\n    Kuinka sukin sukkiani,\n    Sukin aina eestakaisin,\n    Kuinka liekään tyttäreni!»\n\n    »Hyvin kyllä, muori kulta\n    Hyvin ennen, nyt paremmin!»\n\n    »Voi, voi minua, vaimo valju,\n    Kuinka kengin kenkiäni,\n    Kengin aina eestakaisin,\n    Kuinka liekään tyttäreni!»\n\n    »Hyvin kyllä, muori kulta,\n    Hyvin ennen, nyt paremmin!»\n\n    »Voi, voi minua, vaimo valju,\n    Kuinka levin liinojani,\n    Levin aina eestakaisin,\n    Kuinka liekään tyttäreni!»\n\n    »Hyvin kyllä, muori kulta,\n    Hyvin ennen, nyt paremmin!»\n\n    Tulit Suomelan lähelle —\n\n    »Voi, voi minua, vaimo valju,\n    Savu Laukosta näkypi,\n    Savu Klaun kartanosta,\n    Mitä tuolla tehtäneeki,\n    Noin sakian savun kanssa!»\n\n    »Kukot siellä kultatahan,\n    Kanan pojat kaltatahan,\n    Lampaita lahtatahan,\n    Sianpäitä korvetahan,\n    Pienen rinsin ristimiksi,\n    Pienen poikasen pioiksi.»\n\n    Tuli Klaun kartanolle,\n    Laski maahan polvillensa,\n    Oman vävynsä etehen:\n\n    »Oh mun Klaus kultaseni,\n    Ota pois tulesta poika,\n    Vaka vaimo valkiasta!»\n\n    »Poltan porton poikinensa,\n    Kansan lautan lapsinensa.»\n\n    »Elä polta Klaus kulta,\n    Anna mennä muille maille.\n    Elkiänsä piilemähän.\n    Töitänsä häpeämähän!»\n\n    Tuli Kirsti kiiruhusti:\n\n    »Elä vainen Klaus kulta!\n    Pane jauhoja pahoja\n    Tervatynnörin lisäksi;\n    Ne heitä tulen sekahan,\n    Että paremmin palaisi.»\n\n    »Oh mun vähä Elinani!\n    Ohoh lapsi parkaseni!\n    Mahoit olla mielin kielin\n    Mielin kielin porton kanssa.»\n\n    »Ohoh äiti kultaseni!\n    Ei ole syytä pientäkähän,\n    Vikoa vähäistäkähän,\n    Verta neulan silmättömän —\n    Tein kaikki minkä taisin,\n    Vielä päällenki vähäsen —\n    Pala nyt tämäki paikka,\n    Roskan vielä viimeiseksi,\n    Kovan kuolioni eellä,\n    Sain nähä äitini silmät.»\n\n    Viel olis ottanut hyvästi,\n    Sanonut pari sanoa,\n    Itkevälle äitillensä.\n    Raukka raukesi samassa,\n    Lenti liekkien sisähän,\n    Vaipui ilmivalkiahan.\n\n    Se oli meno nuoren rouan,\n    Nuoren Elina emännän,\n    Jok' oli kaunis kasvoiltansa,\n    Kaunis kaikella tavalla —\n    Kauan sinua kaivatahan,\n    Iän kaiken itketähän;\n    Itku ei Laukosta laka'a\n    Valitus Vesilahesta!\n\n    Se oli loppu nuoren vaimon,\n    Kanssa pienen poikalapsen;\n    Kului tuskin puoli kuuta,\n    Taikka kaksi viikkokautta,\n    Hevosia tallin täysi,\n    Nautoja navetan täysi,\n    Kuoli kaikki korsi suuhun,\n    Kaatui kaurain nojalle.\n\n    Klaus Kurki kurja miesi,\n    Miesi kurja ja kamala,\n    Istui aitan kynnyksellä,\n    Sekä istui että itki.\n\n    Kiesus äiänä käveli:\n\n    »Mitä itket Klaus Kurki?»\n\n    »Kyll' on syytä itkemistä,\n    Vaivoja valittamista:\n    Poltin oman puolisoni,\n    Sytytin syleni täyen,\n    Poltin pienen poikaseni.\n    Vastakannetun kaotin.»\n\n    »Kyllä tieän Elina rouan —»\n\n    »Missäs on Elina roua?»\n\n    »Tuollapa on Elina roua,\n    Tuolla taivahan talossa,\n    Ylisessä ymmärkissä,\n    Jalan juuressa Jumalan,\n    Kituen kynttilän eessä,\n    Kultakirjanen käessä,\n    Pikku poikanen sylissä,\n    Uolevi oven eessä.\n    Tieän myöski Klaus Kurjen —»\n\n    »Kussast' onpi Klaus Kurki?»\n\n    »Tuoll' on, tuolla Klaus Kurki,\n    Alaisessa helvetissä,\n    Kannukset vähän näkyvät,\n    Jalat alta kiilustavat. —\n\n    Vielä tieän Kirstihuoran:\n    Tuoll' on, tuolla Kirstihuora.\n    Alisessa helvetissä,\n    Alimmaisen portin alla,\n    Palmikot vähän näkyvät,\n    Kultarihmat kuumottavat.»\n\n    Klaus tuo ajohon lähti,\n    Pisti pillit säkkihinsä,\n    Soitti suolla mennessänsä,\n    Kajahutti kankahalla,\n    Järähytti järven päässä;\n    Ajoi päin sulaa merta,\n    Alle aaltojen syvinten. —\n\n    Se oli meno nuoren miehen\n    Kanssa nainehen urohon;\n    Kirsti rakkina perässä.\n\n\n\n\nMATTI KURKI\n\n\n Nähtävästi jo pakanuuden ajoilta periytynyt lappalaisten\n verottaminen jatkui koko keskiajan. Mikäli lappalaiset siirtyivät\n pohjoisemmaksi, sikäli verottajatkin saapuivat perässä. Verotus oli\n epäilemättä tuottava tulolähde, sillä Pohjolan turkikset olivat\n Euroopan maissa hyvässä maineessa ja niitä käytettiin runsaasti.\n Suomalaiset, karjalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset kilpailivat\n verotusoikeudesta, ja kilpailu aiheutti verisiäkin kahnauksia,\n joiden johdosta kuninkaat ja valtiopäivät yrittivät järjestellä\n näitä sotkuisia asioita. Verottajilta oli omat lapinvoutinsa, joista\n pirkkalaisten mahtava Matti Kurki oli kuuluisin. Hän eli 1300-luvun\n lopulla, ja hänet otaksutaan aatelisen Kurkisuvun kantaisäksi.\n Verottajat sortivat tietenkin lappalaisparkoja monella tavoin näinä\n aikoina, vahvemman oikeuden ollessa lakina, ja erämaissa näyteltiin\n monta julmaa näytelmää.\n\n\n— Ennen tämäkin puuha kuului olleen helpompaa, silloin, kun lappalaiset\nvielä kiertelivät Pohjanmaalla. Nyt ne ovat siirtyneet tänne Pohjan\nperille ja niiden tavoittaminen on pitkän ja vaikean matkan takana.\nAsumattomissa erämaissa rämpiminen vie mieheltä voimat. Ja nyt on\nlisäksi ainaisia rettelöitä karjalaisten kanssa, jotka väittävät tätä\nPeräpohjaakin omaksi maakseen, ja ruotsalaistenkin kanssa, jotka\nluulevat näidenkin seutujen lappalaisia omiksi verolappalaisikseen.\nJa norjalaisetkin pyrkivät saaliille. Kohennahan tulta, Tuomas. Ja\nkääräisehän sinä, Hannu, tämä karhunnahka paremmin jalkojeni ympärille,\nniitä kun tuntuu taas kolottavan. Kas noin, hyvä on.\n\nMatti Kurki, Pirkkalan ja Rengon miesten mahtava päällikkö, oli jo\ntullut vanhaksi, ja sen hän myönsi itsekin.\n\n— Niin, miehestä on tullut vanha ja raihnainen. Jääköönkin tämä käynti\nviimeiseksi käynnikseni. Myyn oikeuteni Pirkkalan miehille, jos\ntahtovat ostaa, ja rupean vanhan lepoon. En jaksa enää ohjata huimaa\nporoa ja pysytellä pulkkaa kohdallaan. Toista oli ennen. Johan täällä\nolen vuosikymmenet kulkenutkin valvomassa omia ja muiden oikeuksia. Ja\nyhtä jos toistakin kertyi niinä vuosina muistinkin komeroon.\n\nVanhus hymähteli itsekseen entisiä asioitaan muistellessaan ja jatkoi\nsitten kenenkään pyytämättä:\n\n— Pahaisia poikasia te kaikki olitte silloin, kun taaskin kerran\nsamosin tänne monien miesten päällikkönä. Silloin oli tuima talvi,\ntuimempaa en ole senjälkeen kokenutkaan. Kuljimme lappalaistemme\ntalvikylissä ja kannoimme meille kuuluvat veromme ikimuistoisen\noikeutemme mukaisesti. Lappalaiset maksoivatkin veronsa nöyrästi,\nja hyvin mekin heitä kohtelimme. Jos kenellä ei riittänyt\nnahkakiihtelyksiä täyttä määrää, niin annoimme armon seuraavaan\nvuoteen, ja vasta sitten mies pantiin lujille. Mutta kaikki eivät\nkohdelleet pikkumiehiä yhtä hyvin. Tulimme paluumatkalla muutamaan\nkylään, jonne ajattelimme yöpyä. Siellä ei tosin asunut meidän\nlappalaisiamme, vaan Suupohjan miesten lappalaisia, mutta samapahan\ntuo, ajattelimme. Kylässä oli kaikki sekaisin ja sen asukkaat kuoleman\nkielissä. Nälissään olivat, raukat. Annoimme onnettomille syötävää. He\nkertoivat omistajiensa, Suupohjan miesten, käyneen joitakin viikkoja\nsitten perimässä verojaan, mutta kun eivät saaneet täyttä määrää, niin\nsuuttuivat ja tekivät julmuuksiaan. Miesväen pieksivät puolikuoliaaksi,\nhajoittivat kodat, polttivat pulkat ja sukset ja veivät mukanaan\nsäilössä olevat ruoat, työkalut ja keitinkattilat. Jättivät vihansa\nvimmassa lappalaiset kuolemaan suorastaan nälkään. Petoja olivat\nmiehikseen ja lisäksi tyhmiä, kun tuhosivat oman tulolähteensä.\nKyllähän meidänkin miehet ovat joskus erehtyneet liian ankariksi, jopa\nsurmantöihinkin, mutta nälkään emme ole jättäneet ketään sortumaan. No\nniin, olimme kylässä yön ja jatkoimme matkaa jätettyämme kyläläisille\nvähän ruokaa ja tarvekaluja, niin että pääsivät taas elämisen alkuun.\n\n— Kiertelimme edelleen kokoamassa verojamme. Muutamana aamuna,\nkulkiessamme yksinäistä taivalta, nousi hurja purku. Lumi tuiskusi\nniin, ettei nähnyt eteensä sylen vertaa. Minulla oli ajokkaana\nerikoisen vahva, mutta raisu porohärkä. Myrskyn aikana se villiintyi,\nkäänsi turpansa tuuleen, kuten ne aina tekevät, ja otti jalat alleen.\nSe oli tolkutonta ja mistään välittämätöntä menoa. En saanut hillityksi\nvilliintynyttä poroa enkä halunnut jättää sitä oman onnensakaan nojaan,\nsillä erämaahan eksyneenä jalkamiehenä olisin ollut kuoleman oma.\nKauan, kai puolisen päivää, kiidettiin yhtenä ryöppynä. Illempana\nmyrsky alkoi jo tyyntyä. Sitten poro yhtäkkiä pysähtyi, nuuhki ilmaa ja\noikaisi tunturin ja kiveliön yli ison joen rannalle, jonka sittemmin\nkuulin Kemijoeksi. Se pysähtyi kovasti huohottaen tulen lähistölle,\njonka ympärillä istui kymmenkunnan miestä. Vaivalloisesti kykenin\nnousemaan ahkiosta, sillä sadoissa kuperkeikoissa ja kolahduksissa\nruumiini oli peittoutunut kipeäksi kuin kovasti lyödyn miehen ruumis.\n\n— Lämmittelin miesten nuotiolla, ja lopuksi puhekin alkoi jo luistaa.\nKerroin miehille, miten olin joutunut mokomaan kyytiin. Kerroinpa\ntuhotusta lappalaiskylästäkin, mutta silloin miehet virnistivät\nilkeästi.\n\n— Kun pelastin kylän lappalaiset kuolemasta, niin pidän heitä omina\nlappalaisina kolmen vuoden ajan, sillä sellainenhan on ikivanha laki.\nSiinä sanotaan, että jos ken pelastaa ruoalla, kirveellä, kattilalla\ntai muulla lappalaisen nälkäkuolemasta, niin hän saakoon kolmena vuonna\nkantaa tältä lappalaiselta veroa, älköönkö sitä kukaan muu kantako, ei\nhänen oikea omistajansakaan.\n\n— Mokoma laki lienee pirkkalaisten joutavia sääntöjä, muuan\nmustakulmainen mies, jonka arvasin joukon päälliköksi, vastasi. —\nSanomasi kylä ei kuulu sinulle ja parasta sinun on olla sieltä veroa\nkantamatta.\n\n— Pidän kiinni oikeudestani, ja niin olen aina tehnyt. Kukaan ei kykene\nminua siitä estämään, minä väitin.\n\n— Kovinpa olet asiastasi varma. Lienee lupa kysyä, kuka olet, kun noin\nmahtailet, päällikkö kysyi.\n\n— Pirkkalaisten päälliköksi ja Matti Kurjeksi minua sanotaan ja\nsellaisena tunnetaan.\n\n— Vai Matti Kurjeksi! Vai on meillä vieraana itse pirkkalaisten\npäällikkö, mustakulma harvakseen virkkoi ja naurahti. Ja ne muut\nnaurahtivat myöskin ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään. Näin, että\nminua ei katsottu suopein silmin, ja arvasin haudottavan pahoja. Yön\nnukuin nuotion ääressä kuitenkin huolettomana, sillä tiesinhän hyvin,\nettei erämaan laki sallinut koskettavan vihattuunkaan vieraaseen sinä\naikana, kun hän viipyi valokehän sisällä.\n\n— Aamulla rupesin heti noustuani tarkkailemaan ilmansuuntia lähteäkseni\netsimään joukkoani. Huomasin puolet miehistä yön aikana hävinneiksi.\n\n— Aja tuohon suuntaan ja kulje noiden harjujen välitse, niin pääset\netelään ja yhytät jo päivämatkan päästä asutun kylän, mustakulma neuvoi\nja viittasi etelään.\n\n— Minua neuvo vähän arvelutti, mutta osoitettuun suuntaan oli\nkäännyttävä, sillä muualta ei näyttänyt hevillä pääsevän. Kiitin\nyösijasta ja lähdin. Levännyt poro juoksi tuimaa vauhtia, ja pian\njouduin harjujen väliin, jossa oli kulkutienä vain kapea sola tiheän\nmetsän lomassa. Solassa poro höristi korviaan, mutta ennenkuin ennätin\nsilmätä ympärilleni, viuhahti ilmassa lasso, tarttui poron sarviin, ja\nporo keikahti äkkitempauksella nurin. Samassa toinen lasso kierähti jo\nminun kaulaani. Puiden lomista ilmaantui miehiä, jotka köyttivät käteni\nja jalkani lujasti kiinni. Ja pian siihen saapui minut tähän satimeen\nopastanut päällikkökin.\n\n— Vai on itse Matti Kurki meillä vieraana, se ilkkui. — Etpä taitane\nenää käydä perimässä veroja kertomastasi kylästä. Sitä emme salli,\nnäethän. Ehkä jo arvannet, että sanomasi lappalaiset ovat meidän,\nsuupohjalaisten lappalaisia, ja niille me teemme, mitä haluamme. Se\nasia ei kuulu kenellekään, emmekä anna kenenkään pistää rankaisematta\nnokkaansa asioihimme. Ja harmia sinusta on ollut ennenkin. Kerran\nsurmasit kanssasi sanasotaan joutuneen meikäläisen. Toisen kerran\nkielsit meiltä kalastusoikeuden moneen lohiapajaan ja hävitit\npyydyksemme. Ja monta muutakin pahaa olet tehnyt. Sinä aiot joukkoinesi\nhäätää meidät vähitellen ikivanhoilta takamailtamme ja ottaa omaksesi\nlappalaisemme, mutta puuhastasi ei tule mitään. Töistäsi tehdään nyt\ntili ja loppu. Mikä rangaistus annetaan Pirkkalan kuululle Matti\nKurjelle, miehet?\n\n— Ka, kun se niin mielellään täällä ajelee yksin, niin ajelkoon\nedelleenkin, muuan mies selitti naurusuin. — Kun yksinäistä miestä ei\nkehtaa tappamalla tappaa, niin lähetetään se viimeiselle matkalleen\nalkuperäisissä tamineissaan, niissä, joissa on maailmaan tullutkin. —\nNiin ne kirotut sitten tekivätkin. Minut riisuttiin ilkialastomaksi.\nVaatteeni ne tasasivat keskenään ja samoin rahamassinikin sisällyksen,\njossa oli aika paljon hopeaa. Alastomana minut sitten sidottiin\npulkkaan.\n\n— Antaa huristaa, mustakulma virkkoi, mutta lisäsi sitten: — Ei,\nei vielä. Poro saattaisi viedä sen elävänä johonkin kylään, vaikka\nlähimpään onkin kolmen päivän matka. Pitää vähentää poron nopeutta.\n\nPuukollaan se vietävän kehno sitten leikkasi poron takakoivesta poikki\npienen jänteen ja nauroi:\n\n— Tunnin kuluttua poro alkaa liikata ja sitten sen vauhti vähenee yhä.\nJa viimein se seisahtuu. Vie terveisiä helvettiin, Matti Kurki!\n\n— Sitten alkoi sellainen matka, jota en ikinä unohda. Poro laukkasi\nensin lujasti, mutta vähitellen sen vauhti hiljeni ja tiesin sen\nontuvan pahasti, vaikka en sitä nähnytkään, kun en voinut kohottaa\nedes päätäni. Pakkanen ei ollut sinä päivänä erittäin kova, mutta\narvannette, että minua, ilkialastonta miestä, palelsi hirvittävästi.\nTunturien viima puhalsi suoraan lävitseni. Pohjolan hämärä ja lyhyt\npäivä vaihtui pian pimeäksi. Sitten vilu alkoi hävitä ja tajusin\njäätyväni vähitellen ja pian nopeastikin yhdeksi jäätönkäksi.\nAjatukseni askartelivat sumuisina ja katkonaisina. Huomasin poron\nlaukan muuttuvan kävelyksi, ja sitten se jo vähän väliä pysähtyi.\nTunsin manalan matkani alkavan ja kadotin tajuni.\n\n— Mutta minun hetkeni ei ollutkaan vielä koittanut. Matkalla olleet\nlappalaiset löysivät minut sattumalta ja kuljettivat kotaansa. Siellä\nhe olivat neuvotelleet kauan, olisiko tuntematon vieras heitettävä\nlopullisesti hankeen vai koetettava pelastaa sen henki. Viha käski\nheittämään hankeen, sillä polvesta polveen peritty, aina sorrettujen\nviha oli katkera ja kostoa vaativa, mutta toiselta puolen arvelutti\nse seikka, että teko tulee tietoon ja aiheuttaa vastakoston.\nArparummultaan he päättivät kysyä neuvoa, ja se kehoitti säästämään.\nNiinpä he koettivatkin herättää minua henkiin, hieroivat koko yön\nlumella ja juottivat tulikuumaa poronmaitoa. En tietysti tietänyt siitä\nmitään, mutta näin kertoivat, kun monien viikkojen kuluttua tulin taas\ntajuihini. Olin silloin luuna ja nahkana ja vasta kesän tullen kykenin\nlähtemään liikkeelle ja päästä vihdoinkin kotiini.\n\nVanhus lopetti kaamean tarinansa, istui kauan äänettömänä ja itsekseen\nmuinaisia muistellen, mutta puheli sitten:\n\n— Siitä retkestä alkaen on jäseniäni kolottanut, vaikka minua\nsanotaankin tavallista vahvemmaksi mieheksi. Eikäpähän tuo ole\nihmekään; moni on sortunut vähemmästäkin. Jokaiselle tapahtuu siten,\nmiten on sallittu. Mitenkö kävi suupohjalaisille, kysytte. No, sekin\nasia selvitettiin jo seuraavana talvena lopullisesti. Mustakulma\nsai samanlaisen kyydin kuin minäkin, mutta häntä ei ole sittemmin\nnähty ihmisten ilmoilla. Pohjanperien tavat ovat kovia, jos ovat\nkovia miehetkin. Myöhemmin olen ajatellut, että miestä olisi voinut\nrangaista toisinkin, mutta näillä pimeillä perillä valtaa monesti\nmielen sellainen tila, ettei oikein itsekään tiedä, mitä tekee. Sepä\nse panee lappalaisakankin huitomaan kirveellä ympärilleen ja tappamaan\ntietämättään lapsensakin. Jonkinlaista hulluutta se lienee. — Muut\nasiaan osallistuneet suupohjalaiset luovuttivat sovinnoiksi minulle\nkymmenisen lappalaisperhettä. Niiden joukkoon vaadin nekin, jotka minut\npelastivat. Siitä pitäen olen pelastajiltani ottanut verona vain puolet\nsiitä määrästä, mitä muilta. Minä en ole mikään hellämielinen mies,\nmutta sen tunsin olevani heille velkaa. Ja kun nyt lopetan Lapinkorven\nkäynnin ja myyn verotusoikeuteni, niin asetan ehdoksi, ettei osuuteni\nostajakaan verota näitä lappalaisia sen kovemmin heidän elinaikanaan.\nSaatan nyt vanhoilla päivilläni ja teille opiksi sanoa, että monessa\non meikäläinenkin Lapin orpoa väkeä kohtaan rikkonut ja väliin\nvaatinut ehkä liikojakin. Vaikka vahvemmalla lieneekin ikimuistoinen\noikeus ottaa heikommaltaan minkä irti saa, kunhan tekee sen tiettyjen\nsääntöjen mukaan, niin haluan kuitenkin puolestani tällä myönnytyksellä\nlievittää lappalaisten kovaa kohtaloa.\n\n— Tällainen oli tarinani, yksi monista. Se johtui mieleeni siksi,\nettä huomenna tapaamme samat lappalaiset, jotka minut sillä kertaa\npelastivat. Katsokaa heitä, että toisten tunnette.\n\nMatti Kurki kietoutui tarkasti nahkoihinsa ja nukahti. Miehet istuivat\nvielä hetkisen nuotion ääressä muistellen mainehikkaan Matin monia\nrohkeita tekoja, mutta arvelivat lopuksi, että ukko oli jo tullut\nvanhaksi ja vanhuuttaan hellämieliseksi ja että hän oli oikeassa\npäätyessään jo vihdoinkin viisaan lepoon.\n\nMutta kun ukko seuraavana päivänä lappalaiskylään tultuaan levitytti\nkodan vierelle karhuntaljan ja istahti sille ottamaan vastaan veroina\ntuotuja nahkakiihtelyksiä, niin hänessä ei nähty vanhuuden ja\nheikkouden merkkiäkään. Hän oli yhä sama juureva ja tuikeakatseinen,\ntinkimätön ja pelolla nähty lapinvouti kuin nuorempinakin päivinään.\nJoskus hän sentään myhäili leppoisastikin, varsinkin, jos nahkat\nolivat parasta lajia, ja etenkin silloin, kun vanhat tutut, hänen\nkylmänkuolemasta pelastajansa, toivat puolinaiset verokiihtelyksensä,\njoihin tuojat puolestaan olivat hyvän kohtelun kiitokseksi lisänneet\njonkun kärpän tai kallisarvoisemman ketun.\n\n\n\n\nKAINULAISET NORJASSA\n\n\n Vanhoissa norjalaisissa tiedoissa kerrotaan usein kainulaisten\n retkistä. Kainulaiset näyttävät pitäneen Norjan pohjoisinta maakuntaa,\n laajaa Haalogalandia, vakituisena veromaanaan. Heidän ja karjalaisten,\n väliin erikseen, usein veljellisessä sovussa tekemänsä verotus- ja\n ryöstöretket aiheuttivat norjalaisille paljon päänvaivaa. Moninaisiin\n toimenpiteisiinkin ryhdyttiin, ja Norjan kuninkaiden syytös- ja\n valituskirjeissä on tarkkoja tietoja tapahtumapaikoista ja surmansa\n saaneiden luvuista. Retkien laajuutta osoittaa sekin seikka, että\n norjalaisen tiedon mukaan karjalaiset kerran hiihtivät Trondhjemiin\n saakka, ryöstivät kaupungin ja polttivat tuomiokirkon. Retket\n jatkuivat koko keskiajan, vieläpä kauemminkin, mutta suuntautuivat\n loppuaikoina yhä enemmän Lappiin.\n\n\n— Huh, miten täällä on kylmä! Kotona on paremmat oltavat.\n\nHilappa, nuori mies ja Norjan retkellä ensikertalainen, näin virkkoi\nKainuun miesten istuessa nuotioillaan syvässä, jylhien tunturien\nvälisessä laaksossa.\n\nVanha Sotko vastasi naurahtaen:\n\n— Niin minäkin sanoin tänne ensiksi hiihtäessäni. Nämä ovat kovia\nseutuja, miehen syöjiä sijoja. Näihin täytyy ensin tottua, sitten\ntäällä kyllä hiihtelee, mikäli myrsky ei yllättäne. Sen kynsiin\njouduttuasi olet orpo. Eksyt tuntureille, palellut kuoliaaksi,\nvaalenneet luusi löytyvät joskus, jos löytyvät. Kymmenennellä\nretkelläni olen täällä, yhdennelletoista en enää kernaasti lähde.\nMoni on sortunut tänne jo ensimmäisellään. Eikäpä Norjan käynti enää\npaljon toimitakaan, tuskin antaa kävijälleen palkkansa. Toista oli\nennen. Silloin täällä näki vielä kultaa ja hopeaakin, mutta nyt ne ovat\nvähissä. Ja vielä parempaa kuului olleen sitäkin ennen. — Milloin ennen?\n\n— Silloin, kun kainulaisten heimo vielä oli mahtava heimo ja sen\nkuningas pelätty kuningas. Arkaillaan meitä tietysti nytkin, mutta olot\novat muuttuneet.\n\nSotko vaikeni ja jatkoi sitten tuleen yhä tuijottaen:\n\n— Vanhat tarinat kertovat ihmeellisiä asioita menneistä ajoista.\nKainulaisten maine kiersi silloin kaikkialla. Kuninkaiden poikia\nsaapui etäisistäkin valtakunnista hakemaan Kainuun kuninkaan tyttäriä\nvaimoikseen. Sodittiin suuria sotia, saatiin suurta saalista. Meidän\nvaltakuntamme keskellä oli Kainuun meri. Purjehdimme etäisille vesille,\nmutta teimme pitkiä sotamatkoja maitsekin. Norjalaisten kanssa\nenimmäkseen ottelimme, mutta väliin muidenkin kanssa. Usein perimme\nvoiton, väliin jouduimme tappiolle. Kerran sitten Norjan kuninkaan\npoika hyökkäsi maahamme suuren joukon kanssa ja voitti meidät. Siitä\nlähtien voimamme väheni ja valtakuntamme pienentyi. Ja kun ruotsalaiset\nrupesivat tunkeutumaan maahamme, niin hajosimme. Toiset ryhtyivät\nviljelemään maata, mutta me toiset siirryimme metsien eläjiksi.\n\nSotko sormieli harmaata partaansa omiin aatoksiinsa unohtuen.\n\n— Entäpä sitten?\n\n— Sitten ei ole mitään, ei muuta kuin nämä retkemme Norjan maille ja\nLappiin. Kainuun tarina päättyi. Valtakuntamme köyhtyi ja pirstoutui.\nMe, heimomme rippeet, jatkamme vielä suuren ajan tekoja, hiihtelemme\nmuinaisia latuja, hiihdämme Norjaan väliin yksin, useasti karjalaisten\nkanssa. Hiihdimme kerran seudulle, jonka nimi on Nidaros, ja saimme\nsieltä komean saaliin. Poltimme itse piispan kirkonkin. Mutta\nvähitellen saalistusmaiksemme jäivät vain näiden tunturien laaksot ja\ntyhjät rannikot. Nyt norjalaisten kuningas riitelee niitäkin meiltä\npois. Käymme kuitenkin väliin täällä kantamassa verojamme, saamassa\nsaataviamme, mutta arvelen, että hiihdämme tänne enemmän ikivanhan\ntavan kuin hyödyn vuoksi. Ja suosiolla emme useinkaan saataviamme\nsaa; vastarintaan asettuvat, mikäli jaksavat. Norjan kuninkaan vouti\nisäntänsä käskystä niitä siihen yllyttää ja vaanii itsekin meitä\nmiehineen. Norjan käynti on vaarallista ja kovaa työtä, pane se\nmieleesi, Hilappa.\n\nSotko lopetti tarinansa ja kaivautui hankeen nukkumaan. Muut tekivät\nsamoin. Vain vartiomies jäi hereille ja piti lämmikkeikseen yllä\nnuotion riutuvia tähteitä.\n\nMatkaa jatkettiin aamulla varhain, kiivettiin korkeiden tunturien yli\nja laskettiin huimia mäkiä. Seuraavakin yö viivyttiin tuntureilla.\nSitten kohdattiin mereen virtaava joki, hiihdettiin sen rantoja ja\ntavattiin vihdoin vettä, meri sekä sen rannalta kylä.\n\nKylän miehet olivat merellä kalassa. Taloista otettiin, mitä otettavaa\noli, ja hiihdettiin toiseen kylään. Siellä miehet olivat kotona ja\nvetosivat kuninkaan voudin kieltoon, ettei kainulaisille saanut antaa\nmitään, ei hyvällä eikä pahalla. Kovimmat vastaanpanijat surmattiin,\nheidän talonsa ryöstettiin ja poltettiin, ja lopuksi pantiin tuleen\nvuonon rannalla oleva pieni kirkkokin. Sitten jatkettiin taas matkaa,\nyövyttiin tunturien suojaan ja päätettiin lähteä seuraavana aamuna\nitsensä voudin kylään.\n\nAamun sarastaessa hyökättiin kylään, mutta siellä oli vain vanhuksia,\nnaisia ja lapsia. Voudin kerrottiin koonneen miehet ja lähteneen\ntuntureille kainulaisia tavoittamaan ja tekemään heistä lopun, kuten\nkuningas oli käskenyt.\n\nVoudin talo ryöstettiin ja poltettiin. Muista taloista otettiin\nmyytäväksi tai käyttöön kelpaava tavara.\n\n— Ahkioissa onkin jo tarpeeksi tavaraa, eikä ole hyvä sälyttää niihin\nliikaa, sillä silloin ne ovat raskaat vetää. Otamme menomatkalla\nlappalaisilta lisää. Lähdemme nyt tuntureille kuninkaan voudin laduille.\n\nKainulaisparvi hävisi tuntureille vetäen perässään ahkioitaan,\njotka olivat jo melkein täynnä turkiksia, vaatetta ja kaikenlaisia\nkotikäyttöön soveliaita kapistuksia.\n\nKaksi päivää voudin jälkiä seurattuaan kainulaiset tapasivat hänet ja\nhänen joukkonsa. Jylhillä tuntureilla he kävivät voudin joukon kimppuun\nja tuhosivat sen viimeiseen mieheen. Mutta kaatuipa omiakin. Sotko ei\npalannut enää kymmenenneltä retkeltään ja nuori Hilappakin jäi viiden\nmuun lisäksi lepäämään tunturin kylmään maahan avattuun hautaan,\njonka alkava myrsky peitti pian näkymättömäksi. Hankeen kaivautuneina\nkainulaiset viettivät kolme pitkää päivää. Neljäntenä myrsky taukosi,\nja he pääsivät jatkamaan matkaansa etäistä kotiaan kohden.\n\n— Sääli on Sotkoa, Hilappaa ja muitakin, miehet puhelivat raskaita\nahkioitaan vetäessään. — Hyviä ja kovia miehiä olivat. Kainuun metsien\nväki harvenee harvenemistaan. Sota syö toiset, rutto, nälkä ja korpi\nkorjaa toiset. Kainulaisten maa pienenee yhä. Vieraat vakaavat\nasuinalojamme. Emme osaa tarrautua turpeeseen ja ottaa siitä leipäämme,\nvaan veremme vetää sotatielle. Sellainen on osamme ja kohtalomme.\n\n\n\n\nKAHDESTI KASTETUT\n\n\n Pähkinäsaaren rauhassa Venäjän puolelle jääneet karjalaiset kääntyivät\n vähitellen kreikanuskoon. Novgorod ei käyttänyt käännytystyössä\n pakkokeinoja, vaan antoi karjalaisten hoitaa rauhassa uskonasioitaan,\n kunhan maksoivat veronsa. Epämääräinen raja aiheutti alituisia\n kiistoja sen suunnasta — Ruotsissa sitäpaitsi rauhankirja suorastaan\n väärennettiin ja yritettiin siten siirtää rajaa idemmäksi. Rajojen\n sisällä ei kärsitty vierasta uskoa. Ruotsin alueelle joutuneet\n kreikanuskoiset karjalaiset kastettiin pakolla katolisiksi — Venäjän\n kirkko oli jo lopullisesti eronnut paavin ylijohdon alaisuudesta. Ken\n ei alistunut uuteen kasteeseen, hänet surmattiin. Venäläiset tappoivat\n vuorostaan katolisiksi kastetut. Karjalaiset alkoivat nähtävästi\n väistyä uskonvimman jaloista jo 1300-luvun alkupuolella. Siirtymistä\n jatkui kolmen vuosisadan aikana, ja se nousi huippuunsa 1500-luvulla,\n jolloin kokonaiset pitäjät tyhjentyivät. Nykyiset Tverin karjalaiset\n Venäjällä, noin puolitoistasataatuhatta vielä karjalankieltä puhuvaa\n henkeä, ovat uskonvainojen tieltä siirtyneiden jälkeläisiä. Nämä\n vainot olivat Karjalan menneisyyden synkimpiä tapahtumia.\n\n\nKirjovaaran kylä oli rajakylä. Rajan sanottiin kulkevan sen\nlänsipuolelta monipenikulmaisen korven takaa. Niin sanottiin, mutta\nrajaa ei oltu milloinkaan käyty eikä avattu. Se oli siinä vain\nkuulopuheen mukaan.\n\nKirjovaaran kylä oli myöskin salojen kylä. Perin harvoin, tuskinpa\nmilloinkaan ventovieras sinne eksyi. Kirjovaaralaiset elivät korpien\nkansan hiljaista ja sopusointuista elämää, metsästelivät, kalastelivat\nja kaskesivat leipämaata miten ja minne halusivat. Ja kävivät kerran\nkuussa omin voiminsa järven partaalle rakentamassaan pyhätössä\nmolimassa Jumalaa ja Hänen pyhiään. Vain kerran kuussa, sillä silloin\nsiellä toimitti palvelustaan naapurikylästä, kahden penikulman päästä\nkinttupolkuja myöten saapunut partaniekka ja koreaviittainen pappi.\nVäliajat tultiin toimeen entisillä jumalilla.\n\nSuuri Novgorod oli kirjovaaralaisille toimittanut uuden uskon. Jo isien\nelinpäivinä siihen oli vähitellen ja ikäänkuin huomaamatta käännytty.\nSe oli siis peritty ja siksi pyhä usko. Ja hyväksi sekä läheiseksi se\noli havaittu siitäkin syystä, ettei kirjovaaralaisia oltu käännytetty\nkasteeseen väkivallan pakolla. Omakielinen mies oli selittänyt uskon\nhyvyyden, ja häneen oli luotettu.\n\nMutta sitten tapahtui kumma ja arvaamaton asia, joka rikkoi perinpohjin\nKirjovaaran salon rauhan ja sekoitti sen asukkaiden käsitykset.\n\nOli helteinen kesäpäivä. Kevyt auer leijaili salojen sinen yllä, ja\netäiset vaarat kuulsivat sen takaa kuin suuret kaariselkäiset varjot.\nKeskitaivaalle noussut aurinko heitti säteensä autereen lävitse\nlämmössä hekumoivaan maahan. Päivänkehrän kuvajainen kiilsi kuin kirkas\nhopea hiljaa väreilevän veden pinnalla.\n\nKirjovaaran väki oli tänä suloisen suven päivänä heinänteossa. Toiset\nharavoivat kokoon aamulla niitettyä ja jo kuivunutta heinää, toiset\nkahlasivat kortteikossa katkomassa kortteita pitkän seipään nenään\nsidotulla viikatteella, sillä järven heinä oli mehevintä karjanruokaa.\n\nRauhallinen työ keskeytyi äkkiä, kun kylästä kuului kimeä parkaisu,\njota pian seurasi toinen ja kolmaskin. Ja sitten outoja ratsumiehiä\nkarautti rannalle. He piirittivät heinäväen ja ajoivat sen keihäiden ja\nmiekkojen pistoilla keskeensä. Miehet asettuivat vastarintaan, mutta\npaljain käsin oli turha kamppailla aseita vastaan.\n\nRatsumiesten keskeen koottu väki ajettiin pyhätön luokse. Kylästä\ntuotiin sinne kotoa tavattuja aikuisia ja lapsia.\n\nKirjovaaralaiset katselivat ahdistajiaan ihmeissään ja kummastellen.\nVanha Jyrki avasi vihdoin suunsa ja kysyi:\n\n— Miksi teette näin, vieraat? Miksi meitä, rauhallisia ihmisiä, näin\nahdistatte? Olemmeko tietämättämme tehneet teille pahaa? En ymmärrä.\n\n— Suu kiinni, ukonrähjä!\n\nRatsumiesten päällikkö näin ärähti. Hänen vieressään seisoi äänettömänä\nmustakulmainen munkki. Ratsumiehet toivat yhä kylästä tapaamiaan\nihmisiä. Toisia ajettiin pistoilla ja lyönneillä, toisia raahattiin\nnuora kaulassa hevosten perässä.\n\n— Kylässä ei ole enää useampia, muuan ratsumies selitti. — Joitakin\nlienee päässyt karkuun. Heitä ajetaan takaa, mutta vaikea niitä on\nlöytää pääsemättömästä metsästä.\n\n— Hyvä on, munkki virkkoi. — Enimmät ovat kuitenkin täällä.\n\nSitten hän lyhyesti selitti, miksi Kirjovaaran väki oli vangittu. Raja\noli väärä, ja tämäkin kylä kuului Ruotsin eikä Venäjän valtakuntaan.\nJa koska valtakunnan kaikkien asukkaiden tuli tunnustaa valtakunnan\noppia, ainoan autuaaksi tekevän Rooman pyhän kirkon oppia, niin\nkirjovaaralaisetkin päästettäisiin nyt väärästä kreikanopista ja\nkastettaisiin hyviksi katolilaisiksi. Ken ei tähän heti taipuisi, hänen\npäivänsä päättyisivät heti.\n\nKirjovaaralaiset kuuntelivat selitystä äänettöminä. Sitten vanha Jyrki\ntaas haastoi:\n\n— Emme tarvitse uskoasi, sillä omamme on meistä hyvä. Pidämme siitä\nkiinni, vaikka tappanetkin. Enkä ymmärrä, miksi sinun tarjoamasi usko\nolisi parempi, sillä olen kuullut molempien kumartavan samaa Jumalaa ja\nhänen pyhiään. Ja kerran olemme jo kastetut samaisen Jumalan nimeen.\nJa miksi tulette vihan vimmassa, kun teidänkin Jumalanne sanotaan\nasettavan rakkauden yli kaiken? En ymmärrä.\n\n— Et ymmärrä selitystäni. Siispä kysynkin sinulta vain: luovutko\nväärästä opistasi ja tulet ainoan oikean kirkon helmaan?\n\n— En.\n\nMunkin katse synkistyi. Hän viittasi kädellään ja silloin ratsumiehet\npäättivät vanhan Jyrkin päivät.\n\nJa niin jatkui pakkokaste. Toiset taipuivat, toiset pysyivät lujina.\nSurmattujen veri punasi rannan kirkkaan veden. Lapset ja nuori väki\nkastettiin väkisin. Jumalan aurinko tuntui pimenevän ja ilman lämpö\nhaihtuvan uskonvimman riehuessa viattomien veressä taivaan valtakunnan\nkunniaksi.\n\nTuli Kuisman, vanhan Jyrkin pojan vuoro. Hänkin kieltäytyi alistumasta,\nja hänet raahattiin kuolemaan. Mutta vahva mies riistäytyi pyöveliensä\nkäsistä, loikkasi järveen ja lähti uimaan. Keihäitä ja nuolia\nsingottiin hänen jälkeensä, mutta hän säilyi ja pääsi vastapaiseen\nsaareen. Kun häntä haettiin sieltä veneellä, oli hän jo uinut järven\nyli turvaan.\n\nVerinen kastetoimitus päättyi vihdoinkin. Munkki käski sytyttää tuleen\nkreikanuskon pyhätön ja lähti joukkoineen seuraavaan kylään jatkamaan\ntointaan.\n\nKirjovaaran kylä oli Kuisman palatessa surun vallassa. Sen asukkaista\noli surmattu lähes puolet. Metsistä saapui muutamia kymmeniä.\n\nJokapäiväinen työ lievitti surua ja elämä alkoi tasaantua. Mutta\nsitten kirjovaaralaisia kohtasi uusi isku. Venäjän joukot samosivat\nsyksymmällä ruotsalaisten jälkiä, sanoivat Kirjovaaran kuuluvan\nvaltakuntaansa ja surmasivat säälittä ne, jotka olivat alistuneet\nuuteen kasteeseen.\n\n— En ymmärrä enää, mikä on oikeaa ja mikä väärää, Kuisma haastoi. — Ja\nkuitenkin Novgorodin Jumalankin pitäisi olla rakkauden Jumalan.\n\n— Kahdesti on meikäläisiä kastettu ja monta on surmattu. Kuka\ntakaa, ettei vainolainen tule jälleen ja hänen jälkeensä Venäjän\nmies? Sukupuuttoon meidät tällä tavoin surmataan. Olen puhunut\nasiasta naapurikyläläisten kanssa, joille on tehty samoin. Meidän on\nsäilyäksemme lähdettävä pois näiltä mailta, omilta kotikunnailta.\nLähdemme kauas etelään, missä raja on kaukana ja uskoja vain yksi. Näin\nteen ja neuvon tekemään.\n\nKuisman esitys tuntui perin oudolta. Pitäisikö ikipäiviksi jättää maa,\njoka oli oma ja rakas, jonka isät olivat muinoin vallanneet ja joka\nmonien sukupolvien hiellä oli synkästä korvesta muokattu asuttavaksi\nmaaksi? Ja mistä löytyisi uusi maa, jonka salot kiehtoisivat mieltä\nyhtä sinisinä ja jonka järvet kuultaisivat yhtä kirkkaina ja jonka\nkunnaat olisivat yhtä kotoisia?\n\nNäin arveltiin. Mutta oliko varaa valita? Vainolaiset saattaisivat\ntaas saapua taholta ja toiselta tekemään tuhojaan. Ja niin se\njatkuisi, kunnes elämän viimeinenkin kipinä olisi sammutettu sokean\nvimman tyydytykseksi ja korpi nielisi jälleen pellot, halmeet ja\npihanpientareet.\n\n— Meillä ei ole valinnan varaa. Kuoltava on tai lähdettävä. Hädän laki\non kova laki. Ja niin, kesän tultua, lähti liikkeelle pitkiä kulkueita,\njoissa oli satoja ja taas satoja, ja samanlaisia kulkueita lähti monina\nvuosina. Monta kertaa lähtijät katsoivat taakseen ja monessa silmässä\nkimalsi kyynel, mutta sitten jatkettiin taas matkaa tuntemattomia\nkohtaloita kohden ja jätettiin ikipäiviksi isien maa.\n\nTutkimaton kohtalo vei tuhannet karjalaiset pitkän vaelluksen jälkeen\nseudulle, jossa oli korkeita vaaroja, suuria metsiä ja kirkkaita vesiä.\nVaeltajat eivät arvanneet, että kohtalo oli vienyt heidät samoille\ntienoille, Valdain ylängölle, josta heidän esi-isänsä olivat lähteneet\nvaeltamaan pohjoiseen kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin. Mutta toiset\nkulkivat luoteiseen, päätyivät kylmän Ruijan rannoille tai Lapin\nreunoille etsiäkseen sieltä elatustaan.\n\n\n\n\nRUOKARUOTSIN VERO\n\n\n Ruotsiin liitetyssä Suomen osassa oli Turun, Viipurin, Kastelholman,\n Raaseporin ja Korsholman linnaläänit, jotapaitsi Savon linna oli\n useimmiten Viipurin isännän alainen. Läänitysten haltijat kantoivat\n alueistaan verot, joilla sotaväki ylläpidettiin. He myöskin sääsivät\n veroja. Joitakin veroja kannettiin kuninkaan tarpeisiin. Suomen\n talonpoikien verotus oli useimmiten kohtuuttoman raskas, sillä vieraat\n isännät vouteineen tahtoivat hyötyä läänityksistään mahdollisimman\n paljon. Julkinen ja salainen lahjominen pääsi vauhtiin. Ns.\n »ruokaruotsi» oli erittäin rasittava verotusmuoto. Monin paikoin sen\n muisto elää kansamme keskuudessa vieläkin, vuosisatojen kuluttua.\n Ruokaruotsin vero esiintyi eri linnalääneissä vaihtelevana. Sen\n kannosta ja laadusta koetetaan tässä sommitella vain yleispiirteinen\n kuva, joka kuitenkin antaa aavistuksen niistä aineellisistakin\n uhrauksista, joita vieras valta vaati ja otti. Suomen kansa\n köyhdytettiin köyhäksi erilaisilla, usein tunnottomasti kiskotuilla\n veroilla, joista valtava osa siirtyi oman maan ulkopuolelle ja\n vieraisiin tarkoituksiin.\n\n\nIsäntämiehiä kulki varhaisena aamuhetkenä monelta suunnalta\nHeikanmäelle, viime syksyn käräjillä nimismieheksi valitun Vilppu\nHeikan taloon. Sinne oli kuulutettu veronmaksu ja ruokaruotsin tulo.\n\nHeikanmäen pihalle päästyään isännät ripustivat konttinsa aitan\nseinustalle ja istahtivat rappusille. Vähitellen heitä siihen kertyi\npitkä rivi.\n\nVouti joukkoineen oli saapunut jo aikaisemmin, mutta oli tuvassa\nsyömässä. Pihamaalla vetelehti jo syöneitä huoveja, ja toiset veivät\nparhaillaan hevosiaan Heikan niitylle. — Vähänpä niitä nyt onkin, vain\nkolmisenkymmentä, muuan isäntä virkkoi. — Neljäkymmentähän niitä piti\nkuuleman mukaan tulla.\n\n— Kyllä niitä se määrä vielä karttuukin, toinen isäntä vastasi. — Loput\ntulevat myöhemmin. Tuoltapahan jo ratsastavatkin.\n\nRatsujoukko lähestyikin jo taloa, saapui pihalle ja sitoi hevosensa\nminkä mihinkin. Pitkän matkan näkyivät ratsastaneen.\n\nVilppu Heikka tuli pihalle ja rupesi puuhaamaan viimeisille tulijoille\nsyötävää. Ruoka kannettiin pihamaalle, ja huovit kävivät heti sen\nkimppuun.\n\n— Jopahan on ruotsi ruualla ja musta kansa murkinalla! Näkyy niille\nruoka maistuvan, muuan isäntä jutteli syöjiä katsellessaan. — Sinne\nluistavat leivät ja kapakalat ja lampaankäpälät ja voit. Ja sinne valuu\nkaljakin. Keikan tyttö tuskin ehtii sitä tarpeeksi kantaa.\n\n— Ihanko niille pitää antaa voitakin? eräs nuorempi isäntä tiedusteli.\n\n— Voi niiden ruokaan ei oikeastaan kuulu, mutta Heikka näkyy antavan\nsitäkin. Kaipa se niitä sillä rasvailee, jotta eläisivät ihmisiksi\nsen ajan, jonka talossa viipyvät, näethän. Saattaisivat muuten raataa\nilkojaan, villiintyneet Ja hurjapäiset miehet.\n\n— Niinpä niin, ne eivät paljon piitanne talonpojan omasta. Ottavat,\nminkä irti saavat, kun silmä välttää, ja välistä riehaantuvat\nvallattomuuksiinsa jupojulkisestikin. Arvaahan sen, kun ovat kaiken\nmaailman kiertäjistä koottua, ventovierasta väkeä. Kas, kun yrittää,\npahuksen vietävä, likistellä Heikkisen tyttöä mistään välittämättä!\n\n— Mutta eipä se tyttö olekaan niin vain likisteltävissä. Kaljaa\nroiskautti yrittäjälle naamaan, senkin hyväkäs. Oikein, oikein, niin\npitikin tehdä. Ähäs!\n\n— Raskas on tämä tällainenkin veronmaksu, muuan vanha isäntä vuorostaan\ntarinoi. — Ajatelkaahan, miehet, mitä se maksaa, kun tämän meidänkin\npienen ja köyhän kulmakunnan on muiden verojen lisäksi vielä syötettävä\nneljäkymmentä miestä ja hevosta neljä päivää kerrallaan ja kahdesti\nvuodessa. Siihen kuluu ruokaa ja rehua runsaasti.\n\n— Kuluu. — Raskas tämä on veroksi. Pitäisivät ja syöttäisivät huovinsa\nja hevosensa linnassaan.\n\n— Kaipa pitäisivät, mutta niillä ei ole siihen varoja. Kun linnaväki\nlähetetään tällaisina retkikuntina ja tällä tavoin kiertämään\nlinnaläänin pitäjästä pitäjään ja neljänneksestä neljännekseen, niin\nniiden ylläpito tulee halvaksi. Kun meidänkin pitäjässämme on neljä\nneljännestä, ja kukin niistä elättää tätäkin joukkoa vuoden kuluessa\nkahdeksan päivää, niin meidänkin pitäjämme tulee elättäneeksi osaltaan\nlinnaväkeä hevosineen lähes viisi viikkoa vuodessa. Siinäpä se. Ja\nmukaankin niille pitää antaa syötävää ja rehua. Ylen raskasta maksua\ntämä on, mutta milläpä autat asiaa.\n\n— Ei millään.\n\n— Et auta millään. Kärsi nahkoissasi ja maksa, jos jaksat. Ja jos\net jaksa, niin voudilla on aina tätä huovivoimaa tarpeeksi mukanaan\nottaakseen veron väkisin. Katsohan, siinäpä se nyt onkin, enpä ole\nennen nähnytkään tätä voutia. Jopahan on miestä ja miehellä mahaa,\nsilmäähän vain tuota pötsikkää! Siinä verorahat ja syötävät ovat\nsiunaantuneet. Minkälainen lienee miehekseen?\n\n— Sanovat kovaksi puristajaksi, jos sitä ei voitele tarpeeksi.\n\nRatsuvouti seisoskeli tuvan portailla kylläisenä ja pönäkkänä. Heikka\npiti hänelle seuraa, ja kirjuri levitteli papereitaan tuvasta tuodulle\npöydälle.\n\n— Mutta eipä ole vielä sillä hyvä, että ratsuvouti saa runsaat\nlahjuksensa, jatkoi hiljakseen äskeinen isäntä. — Kirjurillekin\non annettava oma osansa, jotta se merkitsisi saadut maksut oikein\nkirjoihinsa. Ja tulkille, jotta se puhuisi asiat oikein. Ja\nsaattojoukon alipäällikölle pitää laitella lahjansa, ja sikäli\npienemmillekin herroille. Ja huovitkin pitää voidella, jos ei muulla,\nniin voilla. Sellaistahan on tämä nykyinen elämä.\n\n— Jopa lienee Heikka rasvannut voudin, kun sen naama punoittaa noin\ntyytyväisenä. Kyllähän Heikka on jo konstit oppinut, mutta hiton toimi\non sittenkin tuo nimismiehen toimi. Heikka sanoikin äsken, ettei hän\nsiihen enää tulevana vuonna rupea. Jonkun meistä on siihen ruvettava,\nkenen sitten siihen valitsemme. Vaikka sinut.\n\n— Taikka sinut. Sinä siihen toimeen hyvin sovitkin, kun tiedät tarkoin\nlahjomisen laadut. — Ole joutavia juttelematta. Katsohan, kun tuolla\nhuovi jo kiipeilee Heikan tyttöjen aittaan. Ja tuossa jo naapurin poika\nseisoo kulmat rypyssä ja harava kädessä, se kun näet lienee tuleva\nvävy. Kunpahan vain ei syntyne rähäkkä.\n\nRähäkkää ei syntynyt, sillä tytöt vetäisivät aitan oven kiinni huovin\nnenän edestä ja panivat salvan päälle. Huovi perääntyi nolona ja\ntoisten kohti kurkkuaan nauraessa.\n\nRatsuvouti istahti portaille. Kirjansa selviksi saanut kirjuri\nkorotti äänensä ja ilmoitti, mitä tämän neljänneksen oli suoritettava\nveroina ja perimättöminä sakkoina tällä kertaa ja kestityksen\nlisäksi. Paljon siinä maksettavaa ilmenikin. Kultakin jousella,\njoka merkitsi työkykyistä miestä, tai savulta, joka merkitsi taloa,\nkannettiin määrävero. Verona suoritettiin turkiksia, ruokavaroja,\nheiniä, polttopuita ja rahaa. Kun nyt ei sattunut olemaan linnaan\ntehtäviä päivätöitä, niin siitä otettiin korvaus tilapäisenä verona.\nNämä verot kuuluivat linnaläänin isännälle. Lisäksi tuli tulkin\nvero, jolla maksettiin tulkin palkka, mutta joka sekin kuului\nlinnanisännälle. Näiden lisäksi sattui juuri nyt neljänneskunnan\nyhteisesti maksettavaksi kuninkaalle menevä erityinen hopeavero. Ja\nkaiken päällisiksi kertyi ylimääräinen linnanisännän ja hänen rouvansa\nlahjavero, joka piti suorittaa kernaimmin hyvinä nahkoina, mutta\nkelpasi, lahja kun oli olevinaan, muunkin hyvän muodossa.\n\nHopeaveron, rahassa suoritetut verot ja sakot kirjuri oli valmis\nottamaan vastaan heti, mutta muut oli tuotava näinä neljänä päivänä\nnimismiehen taloon, jossa ne arvioitaisiin ja merkittäisiin kirjoihin\nja nimismies toimittaisi ne aikanaan linnaan.\n\nIsännät kuuntelivat äänettöminä verojensa määriä ja laatuja. Niistä\ntiedettiin osa ennestään, mutta osa oli uusia. Muuan isäntä ilmaisikin\nkaikkien mielipiteen sanoa suhkaisemalla vain lähimpien kuultavaksi:\n\n— Montakohan noista lienee oikeaa veroa ja montako omatekoista?\n\nTurkikset, ruokavarat, heinät ja polttopuut olivat helpommat maksaa,\nmutta hopeaveron suorittaminen oli vaikeampaa. Kun raha ei lähimainkaan\nriittänyt, täytyi uhrata monet vanhat soljet ja koristeet. Ne\nolivat selvää hopeata, ja kirjuri määräsi niiden rahallisen arvon\npunnitsemalla. Neljän päivän kuluttua ratsuvouti lähti joukkoineen\ntoiseen neljänneskuntaan. Nimismies Vilppu Heikka kertoi isännille\nvoudin olleen kestitykseen tyytyväisen, mutta lisäsi samalla, että\nsyyskinkereille saapuisi, samoin neljäksi päiväksi, itse linnanvouti\nmukanaan kahdeksankymmentä ratsumiestä. Isäntien olisi siis varattava\nlinnan isännän ja hänen joukkonsa kestitykseen syötäviä, juotavia ja\nrehuja kaksinkertainen määrä.\n\nIsäntien muoto musteni. Mutta se kävi vieläkin alakuloisemmaksi, kun\nHeikka sanoi ratsuvoudin lisänneen, että tulevana vuonna pidettäisiin\nkaksien sijasta kolmet ruokaruotsin kestitykset ja myöhemmin ehkä\nneljätkin.\n\n— Puhtaaksi nylkevät tämän maan, eräs vanha isäntä vihdoinkin virkkoi.\n\n— Toden sanoit.\n\n\n\n\n\n\nARKISTA ELÄMÄÄ\n\n\n\n\nTURUN KOULUN VISAPÄÄT\n\n\n Turun piispanistuimen yhteyteen syntyi nähtävästi jo 1300-luvun\n alkupuolella Suomen vanhin, Turun katedraalikouluksi sanottu\n oppilaitos. Sen ensimmäinen aikakirjoissa mainittu opettaja oli\n nimeltään Henrikki Tempil. Viipurin kaupunkikoulu mainitaan ensikerran\n v. 1409, Rauman ja Porvoon koulut joitakin vuosikymmeniä myöhemmin.\n Koulujen lähimpänä tarkoituksena oli pappien valmistaminen.\n Kaupunkikouluissa opetettiin sisälukua, kirjoitusta ja latinan\n kieliopin alkeita. Opintoja jatkettiin Turussa, ja katedraalikoulun\n läpäisseet vihittiin papiksi. Laajempi oppi oli haettava ulkomailta.\n Keskiaikana opiskeli Saksan, Ranskan ja Italian yliopistoissa\n seitsemänneljättä suomalaista, joista monet saavuttivat aikansa\n korkeimman oppiarvon.\n\n\nKukko ehti tuskin kolmesti laulaa, kun Turun koulun oppilaat jo\nkiiruhtivat matalan puutalon mustaseinäisessä tuvassa majailevaan\nkouluunsa, sytyttivät tulen takkaan, lakaisivat lattian, kantoivat\npehkut jälleen sisään ja levittivät ne permannon toiselle sivustalle.\nNäiden puuhien aikana talviaamu alkoikin jo heikosti hämärtää.\n\nKoulun opettaja, iäkäs ja hurskas Turun dominikaaniluostarin munkki,\nisä Jacobus, saapui jo hänkin kainalossaan nahkakäärö, josta ilmaantui\npuukansinen, vahvoilla messinkiheloilla varustettu kirja. Piispa oli\nhankkinut ulkomailta tämän harvinaisen kalleuden ja lahjoittanut sen\nkoululle. Se oli käsin pergamentille piirretty ja monen talon hinnan\narvoinen. Siksipä isä Jacobus ei milloinkaan jättänytkään aarrettaan\nkouluun, vaan vei sen aina kammioonsa varmaan talteen.\n\nPäivän työn alkajaisiksi veisattiin ensin latinalainen virsi. Sitten\nvuorossa oleva oppilas luki samoin latinalaisen rukouksen, jossa\nkiitettiin Jumalaa ja pyhää neitsyttä itsekullekin ja kaikille\nyhteisesti suodusta yön levosta ja varjeluksesta sekä anottiin\nsiunausta alkavalle työlle. Senjälkeen alkoi varsinainen opetus.\n\n— Kertaamme nyt aluksi sen, mitä olemme oppineet edellisinä päivinä.\nKuinka siis kuuluu pyhän hengen sekvenssi, sinä Petrus?\n\n    — Veni, Sancte Spiritus,\n    Et emitte coelitus\n    Lucis tuae radium.\n\n    Veni pater pauperum,\n    Veni, dator munerum,\n    Veni, lumen cordium.\n\n— Oikein. Jatka sinä, Olaus.\n\nPetrus, hyvämuistinen kaupungin porvarin poika, suoriutui siis hyvin,\nmutta Olavin pää oli hatarampi ja kieli kankeampi. Hän, rälssimiehen\ntoivorikas vesa, olikin saapunut kouluun metsien ja järvien vapailta\nseuduilta.\n\n    — Consolator optime,\n    Dulcis hospes animae\n    Dulce re — re — refrium.\n\n— Refrium! Refrium, sanot sinä, puupää, kun sinun pitäisi sanoa\nrefrigerium! Eilen teit saman kommelluksen. Sinun on se kuitenkin\nopittava. Dulce refrigerium, niinpä juuri, siis virvoittaja suloisin,\nsuomeksi sanottuna, ja virvoitusta sinä tarvitset, ettäs vastedes\nmuistat. Tänne!\n\nOlavi nousi ja asteli sangen tottuneesti tukevan pöydän luokse,\nkumartui siihen läämälleen, sai heikon päänsä parannukseksi\ntakalistolleen kymmenisen lyöntiä ja palasi taas paikalleen.\n\n— Entäpä sitten, Laurentius?\n\n    — In labore requies,\n    In aestu temperies,\n    In — in —\n\nLaurentiuksen tieto pysähtyi auttamatta tähän. — Sinäkään et siis osaa,\nonneton. Ja kuitenkin olet jo aikamies. Parta kasvaa ja takin helmat\nlaajenevat, mutta mies ei tiedä mitään. Tänne sinäkin, köntsikkä!\n\nLaurentius, kokemäkeläisen talollisen vankkatekoinen Lassi, kallistitte\npöydälle. Patukka alkoi heilua, mutta silloin Lassin muisti paranikin\nkesken kaiken ja hän alkoi hokea:\n\n— In fletu solatium, pater Jacobus, in fletu solatium. In —\n\n— Niinpä niin, ja suomeksi se merkitsee: itkussamme lohdutus, virkkoi\nisä Jacobus ja napautti vielä kerran vastaisen varalle.\n\nSiihen saakka selvittiin oikeastaan kunnialla, mutta kun Jooseppi\nKylmäisen vuoro tuli, niin takerruttiin jo alkuun. Ja isä Jacobus\npauhasi:\n\n— Johan minä sen arvasinkin. Sinä olet ensimmäinen mies tappelemaan\nkisällien kanssa, mutta viimeinen oppimaan viisautta. Illallakin olit\ntaas tappelemassa, kuulin kerrottavan. Sinusta voi tulla hyvä huovi,\nmutta pappia sinusta ei tule ikinä, senkin mörökölli. Muistatko sinä\nedes oman nimesi, mitä?\n\n— Ka, muistan hyvinkin. Jooseppi Kylmäinen.\n\n— Se on sinun entinen nimesi, joka kelpaa pellolla ja kalamatkalla,\nmutta joka ei mitenkään sovi opinteitä käyvän nimeksi. Minkä nimen\nsinulle annoin tänne tultuasi, kaikuvan latinalaisen nimen? No,\nmuistatko?\n\n— Ka, muistan. Josephus Rikitus.\n\n— Vai Rikitus! Frigidus se on, sinä visapää! Sinuun ei tepsi edes\npatukkakaan. Toimita siis isällesi sana, että pestauttaa sinut huoviksi\ntai kutsuu kotiinsa pankolle makaamaan, sillä muuhun sinä et kelpaa.\nPane tuohitötterö päähäsi ja mene nurkkaan häpeämään, aikamies! Ja\nlisää mennessäsi puita uuniin, sillä minulla on vilu. Maltahan, osaatko\nsinä enää edes Pater nosterin? Häh?\n\nEntinen Jooseppi Kylmäinen ei häkellyksissään sattunut muistamaan\nsitäkään. Isä Jacobus raapi harmaata tukkaansa ja tuhisi partaansa. Hän\noli niin ällistynyt, ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, kun\npaksupäinen ja kaiken lisäksi papiksi pyrkivä opetuslapsi ei muistanut\nedes rukouksista ensimmäistä, Isä meidän rukousta.\n\n— Voi kauhistusta! hän sai vihdoin sanotuksi. — Mitä sanookaan korkea\npiispamme tai tuomiorovasti tai arkkiteini, kun tulevat kouluamme\ntarkastamaan ja näkevät täällä sellaisen, joka ei osaa edes Pater\nnosteria! Sinä teet minut vanhoilla päivilläni onnettomaksi, sinä\nmullikka ja jääräpässi. Voi surkeutta!\n\nSitten isä Jacobus tosiaankin suuttui ja ajoi Joosepin pihalle.\n\n— Ja pysykin siellä isäsi kylmän kuritettavana siksi, kunnes kutsun\nsinut takaisin. Äläkä karkaa.\n\nOpettajan taas lepyttyä käytiin pyhän hengen sekvenssi lävitse ja\nkerrattiin muita erilaisten jumalanpalveluksien menoja. Ja viljeltiin\nahkerasti patukkaa.\n\n— Kun oppi ei mahdu teihin yläpäästä, niin on se ajettava koviin\nkalloihinne alapään kautta, sillä tavalla tai toisella sen on sinne\nmahduttava, isä Jacobus selvitti.\n\nSelvitys sekä ymmärrettiin että uskottiin entisten ja uusien\nkokemuksien nojalla.\n\nMonilukuisten pyhimysten ihmeelliset teot ja kunkin elämä kerrottiin\ntarkoin. Ne muistettiin helpommin, sillä pyhimystarinat olivat\nmieleenpainuvia ja salaperäisyydellään viehättäviä asioita. Isä Jacobus\nselitti lisäksi, miten sermones ad populum eli yhteiselle kansalle\naiotut suomenkieliset opetuspuheet pidettiin ja huomautti, että\nniissäkin oli pyhimysten ihmeiden selittäminen tärkeintä ja myöskin\nvarminta.\n\nPuoli päivää kului kirkollisten menojen oppimiseen. Syönnin jälkeen\nisä Jacobus neuvoi hyvän käytöksen taitoa. Ja sen monissa mutkissa,\netenkin piispaa ja ylhäisiä henkilöitä puhuteltaessa käytettävissä\nlauseparsissa, olikin runsaasti muistamista. Sitten harrastettiin\nhieman laskentoakin, vaikka tosin vähemmän tärkeänä asiana.\n\nIltapäivällä jouduttiin taas kiperän kohdan eteen. Kunkin oli\nvuorotellen siirryttävä opettajan ison kirjan ääreen, luettava pala\nsen latinalaisesta tekstistä ja selitettävä sen sisältö. Lukemisen\nohella isä Jacobus tutki myöskin itsekunkin kieliopin taitoa. Hänen\noma munkkilatinansa ei tosin aina läheskään aina pitänyt yhtä kirjan\nsääntöjen kanssa, mutta silläkin tultiin toimeen.\n\nIllan jo hämärtyessä ryhdyttiin laulamaan latinalaisia kirkkoja\nkoululauluja opin ja äänen kehittämisen tarkoituksessa. Tulevalle\npapille tämän taidon oppiminen olikin välttämätöntä, sillä hyvä laulu\noli kaikkien jumalanpalveluksien erittäin tärkeä osa. Armoille jo\npäässyt Jooseppi oli tässä toimessa muita etevämpi, sillä hän omasi\nkauniin lauluäänen. Pohjaltaan hyväsydäminen isä Jacobuskin heltyi\nhänen lauluaan kuunnellessaan ja virkkoi sen loputtua:\n\n— Sinä, Josephus, et tosiaankaan kelvanne papiksi, mutta sinusta\ntulisi hyvä kuorolaulaja. Siihen toimeen olet yhtä kelvollinen kuin\nhuoviksikin, mutta laulullaan kirkkoamme palvelevankaan ei sovi\ntapella. Siitä pahasta tavastasi sinä et kai kykene erkanemaan, vai\nmitä, poikaseni?\n\n— Vaikeata se on, myönteli Josephus hieraisten samalla otsaansa, jossa\nvieläkin nähtiin kaksi eilen saatua, sinertäviksi muuttunutta kuhmua.\n\nPitkä ja ankara työpäivä päättyi vihdoinkin, mutta sitä ennen isä\nJacobus antoi oppilasten tiedoksi erään tärkeän asian, nimittäin sen,\nettä eräs korkea-arvoinen kardinaali oli lähettänyt Turun piispalle\nkirjeen, jossa hän ilmoitti Rooman pyhän, isän nimessä antavansa sadan\npäivän syntien rangaistuksen lievennyksen kaikille niille hurskaille\nihmisille, jotka auttavat almuillaan Turun koulun köyhiä teinejä.\nOmasta puolestaan isä Jacobus varoitteli:\n\n— Ja muistakaakin, visapäät, että kun tänään lopetamme koulumme\npääsiäispyhien ajaksi ja lähdette kiertelemään pitäjiin ja kyliin\nanoaksenne ihmisiltä almuja ylläpidoksenne ja koulunkäyntiänne varten,\nniin käyttäytykääkin kunnollisesti, kuten olen opettanut, ettei\nkoulumme korkealle suojelijalle, hänen armolleen piispalle, eikä\nmyöskään minulle jälleen saapuisi lukuisia valituksia harjoittamistanne\nilkivaltaisuuksista ja vallattomuuksista. Jos paha henki pyrkii teitä\nrienaamaan, niin kurittakaa lihaanne ja muistakaa rukoilla sitä varten\nmäärätyt rukoukset. Olkaa nöyriä ja kuuliaisia teinejä, sillä nöyrille\ntapahtuu armo, ja muistakaa aina, että täällä koulussakin teidän on\nnöyryytenne merkiksi istuttava pehkuilla. Ja nyt Laurentius lukee\nrukouksen, jota kuulemaan me kaikki polvistumme. Sitten vien teidät\nvesperiä kuulemaan. Sen jälkeen saatte lähteä koteihinne ja aamulla\nvarhain vaelluksellenne.\n\nPetrus pyysi vesperin jälkeen isä Jacobuksen syrjemmäksi ja kyseli\nhänen mielipidettään tärkeässä asiassa. Petruksen isä ja sukulaiset\nolivat luvanneet apuaan, jos hän, Petrus, haluaisi jatkaa opintiellä\nkulkemista päätettyään Turun koulun ja tultuaan papiksi vihityksi ja\njos isä Jacobus ajatusta kannattaisi. — Mielihyvin minä suosittelen\nsinua edelleenkin opintielle, vanha opettaja vastasi. — Sinä\nolet tuottanut koulullemme kunniaa, kuten piispakin viimeisessä\ntarkastuksessaan sanoi. Mutta opiskelusi vaatii paljon varoja, sillä\nsinun on matkustettava moneksi vuodeksi vieraille maille. Köyhä maamme\nei voi antaa sinulle korkeampaa oppia kuin on Turun koulussa saamasi.\nRuotsinmaakaan ei siihen kykene. Sinun on siis matkustettava Parisin\nyliopistoon, jota sanotaan parhaaksi, ja jonne suomalaiset ovat\ntottuneet kulkemaan. Monet ovat siellä hankkineet mainetta itselleen\nja vähäiselle maallemme. Ystäväni, kaniikki Conradus Conradi valittiin\nsiellä kerran englantilaisen kansakunnan, johon suomalaisetkin\nkuuluvat, prokuraattoriksi, lähetettiinpä hänet itse paavinkin puheille\ntärkeissä asioissa, kuten hän minulle kertoi. Ja Parisin yliopistossa\nkunnioitettu piispamme, Johannes Pietarinpoika, maisteriksi tultuaan\nvalittiin samoin englantilaisen kansakunnan prokuraattoriksi ja\nmyöhemmin koko yliopiston rehtoriksi, joka on erinomainen kunnia.\nMatkustat siis Parisiin ja asetut Vicus Straminium'in eli Pahnakadun\nvarrelle, jossa taiteiden tiedekunnan koulut sijaitsevat ja joka, kuten\nkerrotaan, on suljettu rautaketjuilla molemmista päistään, etteivät\najajat häiritsisi ahkeria opiskelijoita. Niin, lähde ajan täytyttyä\nsiis sinne ja opiskele ahkerasti omaksi hyödyksesi sekä pyhän kirkon\nja myöskin maasi ja kansasi hyödyksi ja kunniaksi. Niin minäkin olisin\naikoinani tehnyt, mutta mistäpä minulla, köyhällä nuorukaisella, olisi\nollut siihen varoja. No niin, keskustelemme asiasta myöhemmin. Vie siis\nisällesi ja sukulaisillesi sana, että vanha opettajasi aikomustasi\nhartaasti puoltaa itsesikin takia ja myöskin siksi, että tarvitsemme\nkansamme kohottamiseksi ja oikeaan ohjaamiseksi paljon sellaista\nopintietoa, jota Turun koulu ei pysty jakamaan.\n\nPetrus lähti ilomielin kotiaan kertomaan opettajansa vastausta.\nAjatellessaan monivuotista ulkomaanmatkaa hänen mielensä ailahti\nkummasti ja jalka nousi kepeänä.\n\nIsä Jacobus kulki Luostarinmäelle ja vetäytyi yksinäiseen kammioonsa,\njonka kalustona oli vain puinen rahi karkeine peittoineen, kirjateline\nja vesikulho. Hän sytytti vaivaisen kynttilänpätkän ja ryhtyi\nselailemaan kirjaansa sen tuikkivassa valossa. Mutta ajatukset pyrkivät\nomille teilleen. Ja niiden ytimeksi kiertyi kysymys: Syntyneeköhän\njolloinkin meidänkin maahamme sellainen tiedonahjo, ettei korkeimpaa\noppia enää tarvitse etsiä kotoa kauempaa? — Niin, ehkäpä joskus, mutta\npaljon siihen vielä kuluu aikaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurun koulun visapäät hajaantuivat aikanaan Suomen eri kulmille,\nuseimmat papeiksi, toiset muihin, lahjojensa ja taipumustensa mukaisiin\ntehtäviin. Koulun jakama tieto oli pieni, ja sekin monesti myöhemmin\nunohtui, mutta kuitenkin kaikitenkin Turun ja muidenkin koulujen\nkasvatit useine puutteineen ja vikoineenkin tekivät kansansa onneksi\nsyviä uria uurtavan, unohtumattoman perustyön.\n\n\n\n\nLOHIJÄRVEN KYLÄ\n\n\n Kuninkaan valta muuttui 1300-luvun jälkivaiheilla Ruotsi-Suomessa\n varjovallaksi. Ylimykset olivat todellisia hallitsijoita, ja heidän\n tarkoituksenaan oli maaorjuuden toimeenpano saksalaiseen tapaan. Virat\n olivat ylimystön käsissä, ja se ajoi niidenkin avulla häikäilemättä\n pyyteitään. Tekosyiden nojalla ja muutenkin ryöstettiin talonpoikien\n maita, ja ryöstäjät anastivat niiden tulot. Ruotsalaissyntyinen Boo\n Jooninpoika Griip oli heistä mahtavin ja häikäilemättömin. Suomen\n korkeimpana hallitusmiehenä ollessaan hän hankki panttiiäänityksekseen\n koko maan; muut linnan isännät olivat hänen vasallejaan, julistipa hän\n omin päinsä sotiakin. — Nämä ylimysvallan ajat olivat talonpojille\n kovien koettelemuksien aikoja.\n\n\nLohijärven kirkonkylään oli muusta maailmasta oikeastaan pitkä\nmatka. Maitse sinne osui mutkittelevaa polkua pitkin, mutta pääsy\noli mukavampaa vesitse, kesäisin tietenkin, sillä talvella järvet\nolivat jäässä. Niitä pitkin saattoi silloin ajaa hevosella ja reellä\ntai ratsain, mutta hiihtopeli oli sentään varmin. Kukaan ei pitänyt\nauki eikä edes viehkottanutkaan Lohijärvelle johtavia teitä. Kenellä\noli Lohijärvelle asiaa, hän sai kierrellä sinne parhaan taitonsa\nmukaan. Lohijärveläiset puolestaan pääsivät muuhun maailmaan omilla\nkulkuneuvoillaan silloin, kun heillä oli sinne asiaa. Ja sitä oli\nharvoin.\n\nLohijärveläiset kävivät kerran kesässä ja kerran talvessa markkinoilla.\nSiellä myytiin myytävät ja ostettiin ostettavat.\n\nMuu maailma kävi lohijärveläisten luona enimmäkseen veronkantajien\nhahmossa. Kirkon kymmenykset maksettiin omalle papille, joka otti\nniistä puolet, lähetti neljänneksen piispalle, ja varasi neljänneksen\nkirkon ylläpitoon, mutta niiden lisäksi oli vielä maksettava maalliset\nverot. Kymmenyksien vaatijat ilmestyivät Lohijärvelle kerran kesässä\nsaamiaan hakemaan. Ne oli silloin heille tuotava, sillä muuten ei\nollut hyvä elää. Esivallalla oli ankara ja säälimätön koura, joka otti\nväkisin, ellei saanut hyvällä.\n\nPiispa kävi joskus kuulustelemassa uskon asiaa ja tarkastamassa papin\ntoimia. Piispan käydessä pidettiin suuret juhlat. Välistä hän ei\npäässyt tulemaan itse, vaan lähetti edustajakseen kapitulinsa kaniikin.\nSilloin kuulusteltiin uskon asiat yhtä tarkasti, mutta pidettiin\npienemmät juhlat.\n\nLaamanni ajoi joskus käräjilleen Lohijärven kirkolle mukanaan iso\nsaattueensa, joka oli majoitettava ja ruokittava, itsensä ison herran\nasuessa tavallisesti pappilassa. Hän kävi kuitenkin harvoin, sillä hän\nei puuttunut pieniin riitoihin. Alemmat tuomarit kävivät useammin.\nLinnan isännän tai jonkun muunkin ison herran lähetti karautti silloin\ntällöin pitäjään tuomaan uusia käskyjä ja määräyksiä tai tietoja\nTurun linnaan, tuomiokirkkoon taikka piispan linnaan tehtävistä\nylimääräisistä päivätöistä. Lähetti vaati joskus miehiä kuninkaan\nsotaankin.\n\nMuita vieraita Lohijärvellä ei juuri käynytkään. Enimmäkseen saatiin\nsiis elää rauhassa ja omissa oloissa. Kuutena viikon päivänä\ntehtiin omaa työtä ja seitsemäntenä palveltiin kirkon Jumalaa.\nUsein kuunneltiin vesperi arkisenakin iltana, mutta se ei estänyt\nturvautumasta tarpeen vaatiessa myöskin tietomieheen, joka kykeni\nmanaamaan kivut ruumiista, hankkimaan takaisin kadotetun tavaran,\nsuojelemaan karjan pahalta silmältä ja ennustamaan tulevia tapahtumia.\nPappi pauhasi tosin ankarin sanoin velhoutta vastaan, ja velho haukkui\nvuorostaan kylällä pappia, mutta kun lohijärveläiset katsoivat molemmat\ntarpeellisiksi, ei kumpikaan mahtanut toiselleen mitään.\n\nLohijärveläiset viljelivät yhteisiä maita. Ajakseen niistä jaettiin\nkullekin talolle sarat, jotka kukin kynti ja kylvi ja nautti niistä\nsadon. Pellot olivat yhdessä levyssä kyläntien toisella puolella,\nhalmeet sijaitsivat kauempana. Kukin otti puuta yhteisistä metsistä\ntarpeensa mukaan ja kaloja yhteisistä vesistä.\n\nMaat olivat hyviä puukoukulla kynnettäviksi. Satona saatu vilja riitti\ntavallisina vuosina, mutta katovuosina sitä oli jatkettava petulla tai\nvehkalla. Silläkin tuli toimeen, vaikka se ei liikoja lihottanutkaan.\n\nNäin elettiin tyytyväisinä omavaraista elämää omine iloineen ja\nsuruineen. Muun maailman meno ei liikuttanut lohijärveläisiä, eikä\nmaailmakaan välittänyt heistä muulloin, kuin verojen kokoamisen aikana.\nMutta sitten sattui tapaus, joka muutti, jopa perinpohjin myllersi\nlohijärveläisten elämän.\n\nKirkossa se ensin kuulutettiin tiedoksi, tämä olot mullistava sanoma.\nSe oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta pappi käänsi sen sisällön\nsuomenkielelle. Kirjoituksessa tehtiin tiettäväksi ja noudatettavaksi,\nettä kuningas oli suuressa armossaan lahjoittanut uskolliselle\npalvelijalleen, hyväsukuiselle valtaherralle ja ritarille Ketilmund\nJooninpojalle monien muiden kylien lisäksi Lohijärvenkin kylän\nmaineen ja taloineen, pappilan maita lukuunottamatta, ja oli herra\nKetilmundilla nyt ja vastedes oleva oikeus kantaa sanotusta kylästä\nkaikki kuninkaalle tulevat verot.\n\nLohijärven miehet kuuntelivat kuninkaan kuulutusta mitään ymmärtämättä.\nHeidän mieleensä ei edes juolahtanutkaan niin mahdoton asia, että\nheidän talonsa ja isiltä perityt maansa lahjoitettaisiin omistajilta\nedes kysymättä ventovieraalle. Sitä vastoin sen seikan, että verot\nmaksettaisiin vieraalle ritarille, saattoi oivaltaa, sillä olihan\noikeastaan samantekevää kenelle verot maksettaisiin, kuninkaan voudille\ntai jollekin toiselle.\n\nVierasta ritaria ei kuulunut eikä näkynyt, ja asia unohtui. Joskus\nsiitä tosin puhellessa mainittiin, mutta sitä pidettiin asiattomana\nerehdyksenä, jollaisia tietenkin sattui. Kuninkaan kirjuri oli kai\njotenkin sotkenut asiat ja siitä oli erehdys syntynyt. Tolkutonhan se\nolisikin asiakseen.\n\nLohijärven miehet lähtivät veronmaksuun kuten ennenkin. Kantajana ei\nnyt ollutkaan kuninkaan vouti, vaan tuntematon mies, joka otti verot\nvastaan ja ilmoitti sitten herransa Ketilmund Jooninpojan nimessä,\nettä lohijärveläisten maksamat verot olivat liian pienet ja että\nniitä lisättäisiin. Tämän vuoksi hän siis määräsi, että seuraavaksi\nkerraksi oli tuotava kaksinkertainen määrä verotavaraa, niin luonnossa\nmaksettavia kuin rahaakin. Ja ellei joku maksaisi, niin koko kylä olisi\nhänenkin osastaan vastuussa. Lohijärven miehet kuuntelivat käskyä\näänettöminä. Sitten he ilmoittivat, että määrätty vero oli kohtuuton\nja että se lisäksi oli laiton, kun kuningas ei ollut sitä määrännyt,\nja myöskin oli yhteisvastuustakin jo ammoin luovuttu. Entisen veron he\nsuostuisivat tuomaan, mutta uutta he eivät maksaisi eivätkä myöskään\nvastaisi huolimattomista tai laiskoista.\n\nRitarin edustaja naurahti ylenkatseellisesti ja selitytti\ntulkillaan, että koska kuningas oli lahjoittanut Lohijärven kylän\nmaineen, taloineen ja veroineen hyväsukuiselle ritarille Ketilmund\nJooninpojalle, niin kuninkaalla ei ollut enää mitään tekemistä verojen\nkanssa, vaan ritari määräsi niistä edustajansa kautta yksin, ja oli\ntämä määräys yhtä hyvä kuin laki. Ja ellei veroja maksettaisi hyvällä,\nniin ne otettaisiin pakolla ja niskoittelijat ajettaisiin taloistaan.\nLisäksi hän, ritarin vouti, halusi kaikkien tiedoksi huomauttaa, että\nhänellä oli tarpeeksi asemiehiä kukistaakseen kaiken vastarinnan ja\nettä hän sen myöskin tekisi säälittä ja armotta.\n\nLohijärven miehet kävivät tiedustamassa asiaa papiltaan, mutta hänkään\nei osannut heitä neuvoa, vaikka olisi tahtonutkin. Kuningas oli\nlahjoittanut pois kylän, ja sille asialle ei mahtanut mitään. Pappi\nsuostui kyllä laatimaan asiasta anomuskirjelmän, mutta hän ei uskonut\nsiitä olevan apua.\n\nKirjelmästä ei ollutkaan apua, siihen ei edes saatu vastaustakaan.\nLohijärven kylä jäi vieraan ritarin verokyläksi, talot ja maat ja\nmelkeinpä ihmisetkin hänen omaisuudekseen. Hänen edustajansa sääsi\nverot mielensä mukaan, karkoitti uppiniskaiset taloistaan ja pieksätti\ntoiset henkihieveriin.\n\nLohijärven miehet eivät jaksaneet vieläkään ymmärtää tätä asiain\nkäännettä. He eivät voineet käsittää, miten kuningas saattoi lahjoittaa\npois sellaisen maan, joka ei kuulunut hänelle, ja sellaisen talon,\njonka rakentamiseen hän ei ollut edes antanut apuaan. He eivät\ntajunneet sitäkään, miksi kuningas lahjoitti pois tulonsa, jotka hän\nolisi tarvinnut valtakuntansa menoihin. Ja lopuksi he eivät voineet\nkäsittää, miksi kuningas, joka oli sanonut suojaavansa oikeutta, itse\nmuutti sen vääryydeksi ja väkivallaksi.\n\nLohijärveläiset harkitsivat vastarinnankin mahdollisuuksia, mutta\nluopuivat hankkeesta. Mitäpä he, aseettomat miehet, olisivatkaan\nmahtaneet rautapaitojen kantajille. Tuhoon päättyisi kapinoimisen\nyritys, surma, ryöstö ja poltto olisi sen seurauksena. Ja lesket ja\nlapset vain jäisivät itkemään talojen raunioilla.\n\nLohijärven kylä ei kuitenkaan vaipunut epätoivoon. Se jatkoi\njokapäiväistä elämäänsä, kärsi valittamatta ja toivoi hiljaisuudessa\nparempia aikoja. Se köyhtyi ja rappeutuikin, mutta se pysytteli\nhengissä siitä huolimatta. Ja se oli valmis nousemaan alennuksensa\ntilasta silloin, kun vieraan herran valta vihdoinkin murtui ja sen\nmuistoksi jäi vain kirkon seinässä paistava, madon syömä vaakuna.\n\n\n\n\nKAUPUNGIN PORVAREITA\n\n\n Suomessa oli keskiaikana kuusi kaupunkia: Turku, Viipuri, Porvoo,\n Ulvila, Rauma ja Naantali, jotka kaikki sijaitsivat rannikolla.\n Niillä oli oma hallintonsa valittuine pormestareineen ja raateineen.\n Maaseudun kauppaa koetettiin monella tavoin rajoittaa kaupunkien\n hyväksi, mutta erinäiset Tukholman eduksi tehdyt rajoitukset\n ehkäisivät puolestaan Suomen kaupunkien kauppaa. Suomalainen aines\n näyttää olleen kauppiaskunnissa sangen vahva, mutta keskiajan lopulla\n tunkeutuu saksalainen, Hansa-kaupunkien etuoikeuksien turvissa toimiva\n aines etualalle. Ruotsalaisia kauppiaita oli sangen vähän. Suomenkin\n kaupungit olivat nimestään huolimatta oikeastaan isohkoja kyliä.\n Rakennukset olivat puusta tehtyjä, vaatimattomia savutupia. Likavesi\n ja muukin törky heitettiin kapeille kaduille, joilla siat tonkivat\n jätteitä ja karja käyskenteli vapaasti.\n\n\nViikon päivät päättyivät. Porvari Hannu Matinpoikakin sulki kauppansa\nkadulle antavan myyntiluukun, laski päivän kuluessa ansaitut kolikot,\ntorui vielä tapansa mukaan apulaistaan, joka kasteessa oli saanut nimen\nHenrikki, mutta jota sanottiin Hessuksi, ja väitti tämän tietysti\nnäpistäneen viikunalaatikosta ainakin kourallisen kallista tavaraa.\nVastaan inttävä Hessu sai korvatillikan sekä käskyn lähteä aamulla\nkirkkoon oppimaan hyviä tapoja, rehellisyyttä, kuuliaisuutta ja\nnöyryyttä. Ja sitäpaitsi hänen pitäisi muistaa pestä naamansa ennen\nlähtöään, eikä kirkonmenojen jälkeen sovi tapella kisällien ja teinien\nkanssa.\n\nPorvari Hannu Matinpoika siirtyi sitten kotipuolelleen. Hän kävi\nsaunassa ja söi sen jälkeen illallisen. Hän ammensi yhdessä perheensä\nja siihen kuuluvan Hessun sekä rengin ja piikatytön kanssa samasta\nkaukalosta päivällisen keiton tähteitä, mursi vahvasti leipää ja joi\nkotiolutta päälle. Syötyään hän nuoli lusikkansa puhtaaksi ja pisti sen\nseinänrakoon, luki ruokaluvun itsensä ja perheensä puolesta, muutti\nylleen paremman puvun ja lähti iltakävelylleen. Mennessään hän vielä\ntarkasti, että kellarin ovi oli suljettu.\n\nHerra oli siunannut hänen työnsä runsaasti. Vähäisenä haarapussia\nkantavana orpopoikana hän, Hannu, Peräläinen sukujaan, oli kulkeutunut\netäisiltä tienoilta markkinamiesten mukana ja armeliaiden ihmisten\navulla tähän suureen kaupunkiin ja päätynyt itsensä Lauritsa\nPietarinpojan kauppaan. Siellä satuttiin tarvitsemaan paimenpoikaa ja\nhän pääsi virkaan. Lauritsan lehmiä aikansa kunnialla paimennettuaan\nhän yleni apulaispojaksi kauppaan. Siellä hän osasi mittailla tavaroita\nisäntänsä mielen mukaan ja saavutti yhä suuremman suosion huomaamalla\npahasti hintaa alentavia reikiä maalaisten kaupaksi tuomissa vuodissa,\nhiekkaa talissa ja nokea tervassa. Maalaiset tosin väittivät hänen\nsanomansa viat perättömiksi, mutta vähänäköinen ja perin kitsaaksikin\ntunnettu Lauritsa asettui aina apulaisensa puolelle, säästäen täten\nepäilemättä monta kolikkoa. Ja niinpä maalaisten oli pakosta myytävä\ntavaransa alempaan hintaan, sillä he olivat hänelle velassa, ja\nkauppias piti lujasti kiinni oikeuksistaan sekä talonpojistaan.\n\nVuosien kuluessa Hannusta kasvoi Lauritsan kaupassa välttämätön\nmies. Ja kun Lauritsa sitten aikanaan kuoli hengenahdistukseen ja\npoltetautiin ja jätti jälkeensä vain yhden tyttären, niin Hannu nai\ntytön, talon sekä kaupan ja hänet tunnustettiin sen jälkeen raadin\npäätöksellä porvariston kunnialliseen säätyyn kuuluvaksi. Saatu vaimo\noli tosin aviovaimoksi kohtalaisen ruma, kierosilmäinen ja paha\nsuustaankin, mutta kun talo ja tavarat tulivat kaupanpäällisiksi, niin\nHannu katsoi asiassa voittaneensa.\n\nHannu möi ja osti kaikenlaista tavaraa. Hänellä oli kaupan ravinnon\nhöysteeksi kelpaavaa kotimaan humaloista aina Espanjan ja Portugalin\nviineihin ja kaukaisten maiden kuivattuihin hedelmiin ja ryyteihin\nsaakka, joita kalliita tavaroita herrasväki tarvitsi runsaasti.\nJokapäiväisempiin tarpeisiin oli kaikenlaisia kaluja ja ruumiin\nverhoksi kankaita Hollannin palttinaan, Flanderin verkaan ja Kiinan\nsilkkiin saakka. Merimiehiä varten oli purjekangasta ja erilaisia\nköysiä, ja oli siellä maamiehellekin osansa, mikäli kukin tarvitsi ja\nkykeni ostamaan, Hannun kauppa oli erittäin hyvin varustettu kauppa,\njossa ostettavaa oli runsaasti. Hänen kaupassaan kävikin monenlaista\nrikasta ja mahtavaa ostajaa, kävipä väliin itsensä käskynhaltijankin\nväkeä muusta aatelisväestä puhumattakaan. Ja usein hänen oli käytävä\ntavaroitaan heille kotona näyttämässäkin.\n\nMyynnin ohella Hannu osti tavaroita myytäviksi. Maalaiset toivat\nnahkoja, tervaa, hiiltä, viljaa, humaloita, villaa, pellavaa, kuivattua\nkalaa ja muutakin tavaraa vaihtaakseen ne tarvetavaroiksi ja väliin\nrahaksikin. Hannu osti ne ja lähetti Tukholmaan. Hän olisi saanut\nniistä paremman hinnan myymällä ne suoraan ulkomaille, mutta siihen\nhänellä ei ollut oikeutta. Niin, siinähän se kipeä kohta olikin, ja\nsitä ja sen korjaamista Hannu nytkin mietti lähtiessään iltakävelylleen.\n\nMuutkin porvarit olivat jo sulkeneet kauppansa. Maalaiset olivat\nlähteneet jo iltapäivällä kotimatkalleen. Kaupungissa vallitsi\nlauantai-illan hiljainen rauha. Lehmät palasivat paimentensa ajamina\nlaitumiltaan ja niiden kellojen kalkatus oli tuttua ja kodikasta.\nLuostarikirkon kello helähti soimaan, ja tuomiokirkonkin pienempi\nkello yhtyi siihen kutsuessaan kansaa iltamessuun. Hannukin pysähtyi,\notti päähineen päästään ja teki ristinmerkin. Sitten hän pujottelehti\nkadun keskelle asettuneen sikalauman lomitse ja asteli hiljakseen\njoelle päin. Kulkiessaan hän varoi tallaamasta erilaisiin törkyläjiin,\njoita oli kertynyt kaikenlaisista kaduille heitetyistä jätteistä ja\nlikavesistä.\n\nJoen rannalla oli muutamia saaristolaisten pursia jo yöteloilleen\nvarustautuneina. Niiden väki kulutti iltaansa istuskelemalla ja\ntarinoimalla. Hannu tervehti tuttuja miehiä, vaihtoi parisen sanaa\nja asteli edelleen. Joella oli ankkurissa pari kauppalaivaa, toinen\nlyypekkiläinen, toinen oman kaupungin aluksia. Niiden kannella näkyi\nvain ikävissään seisoskeleva vartiomies. Kauempana, linnan luona,\nmereltä tullut sotalaiva laski juuri purjeitaan. Vene näkyi lähtevän\nsen kupeelta linnan rantaan. Perässä istui töyhtöniekkoja, jotka Hannu\narveli linnanherrojen vieraiksi. Siksipähän kai haettivatkin päivällä\nsinne tynnyrin viiniä, niinpä kai.\n\nKolme kaupungilla täytensä ottanutta merimiestä hoippui käsikkäin\nrantaan. He rupesivat hoilaamaan laivastaan venettä päästäkseen\nhumalaansa nukkumaan. Hannu lähti kävelemään pois päin, sillä linnan\ntaholta lähestyi kilisevin kannuksin ja ilonsa ylitsevuotavaisuutta\nlauleskellen muutamia huoveja, jotka tietysti eivät malttaisi\nolla laskettelematta kompiaan pihkapöksyjen surkeasta tilasta.\nSilloin syntyisi tappelu, jota Hannu rauhanmiehenä ei halunnut olla\ntodistamassa.\n\nYksi ja toinen kaupunkilainen oli jo lähtenyt liikkeelle iltansa\nkuluksi. Naisväkeä seisoskeli kaduilla uutisiaan kertomassa ja\nkuulemassa ja jokunen porvari kulki samoilla asioilla. Hannu pysähtyi\nhänkin tarinoimaan ja sadatteli itsekseen Halikon knaappia, joka\nratsasti kapeita katuja ylimielisenä ja iäkkäistä jalankulkijoista\nvälittämättä, mutta kumarteli käsi sydämellä ja mesiset sanat\nhuulillaan nuorille ja kauniille naisille. Senkin sanoivat olevan\nmonessa talossa ainaisena kärkkyjänä. Viisainta oli piilottaa\ntyttärensä sen ulottuvilta.\n\nKulmauksen takaa tuli esiin loistava saattue, jonka nähdessään porvarit\npaljastivat päänsä ja naiset niiasivat syvään. Itse piispa sieltä\ntuli istuen kahden peräkkäin kulkevan hevosen väliin sovitetussa\nkantotuolissaan ja mukanaan suuri seurue, johon kuului hengellisiä isiä\nja asemiehiä. Tarkastusmatkoiltaan piispa saapui ja oli lupautunut\nolemaan läsnä huomisessa jumalanpalveluksessa, joten siis sinnekin oli\nmentävä, totta kai.\n\nPiispan päästyä ohitse Hannu lähti taas hiljakseen kävelemään.\nKylvettyjen ja kylvettäviksi lämminneiden saunojen ja tuoreiden\nvihtojen miellyttävä tuoksu leijaili ilmassa. Tuollapa hänen hyvä\nystävänsä, raatimies Eskeli, näkyikin jo astelevan kylvystään ilkoisen\nalastomana pihamaansa ylitse tupaansa, punainen nahka kuumuuttaan\nhöyryten ja vaatteet sylissään. Hannu kylpi tiistaina, torstaina\nja lauantaina, mutta useat muut kylpivät muinakin päivinä, paitsi\nsunnuntaina. Ruotsalaiset ja ulkomaalaiset ihmettelivät kovasti mokomaa\nkylvyn paljoutta. Kaipa siinä heille ihmettelemisen aihetta olikin, kun\nitse eivät kylpeneet milloinkaan, ei ainakaan tiettävästi.\n\nPormestari Henrikki Klaunpoika tuli vastaan, iltakävelyllään hänkin.\nYhdessä he kääntyivät mestari Eerikin matalaan ja mustaan kapakkaan,\nsuomalaisten kauppiaiden illanistumispaikkaan, juomaan lauantaisen\noluensa, kuten olivat tehneet jo parisen vuosikymmentä. Pian saapuivat\nsinne muutkin ikävieraat. Mestari Eerikki otti heidätkin vastaan\ntutunomaisesti kunnioittaen, laski kullekin haarikan kuohuvinta\noluttaan ja lennätti sen pöydälle esiliinansa heiluessa toimeliaasti\nhyllyvän vatsan päällä ja kukkaron kolikoiden kilahdellessa kilpaa\navainkimpun kanssa.\n\nPorvarit tarinoivat tukevan honkapöydän ääressä omiaan ja kaupunkinsa\nasioita. Arvioitiin vuodentulot ja kaupan mahdollisuudet ja harkittiin\nsitäkin, miten paljon uskaltaisi varata tavaraa tulevaksi kevääksi, kun\npelättiin sodankin taas syttyvän. Ja vihdoinkin päästiin ainaiseen,\nmieliä ankarasti askarruttavaan kysymykseen Tukholman etuoikeutetusta\nasemasta, joka pakotti Suomen kauppamiehetkin myymään kaiken vietävänsä\nTukholman kauppiaille. Ja ne osasivat kyllä määrätä hinnan mielensä\nmukaan.\n\n— Ja minä sanon vieläkin kerran, että se on verinen vääryys, Mikko\nAntinpoika huusi ja pamautti sanojensa vakuudeksi nyrkin pöytään. —\nSiitä on tehtävä vihdoinkin loppu keinolla tai toisella.\n\n— Milläpä teet lopun, koeteltu on, pormestari huomautti. — Alamaisia\nanomuksia on lähetetty ja on käyty puhumassakin asiasta itselleen\nkuninkaalle, mutta apua ei ole lähtenyt, vaikka käskynhaltijakin auttoi\nasiaamme. Ja tuskinpa lähteneekään.\n\n— Oikeassa olet, Hannu sanoi. — Valtaherrat pitävät Tukholman\nkauppamiesten puolta ja puhuvat kuninkaalle heidän pussiinsa. Jokainen\nsaattaa arvata syyn.\n\n— Niinpä kai. Meitä pidetään tukholmalaisten renkeinä ja meidän on\nheitä lihotettava, vaikka itse joutuisimme keppikerjäläisiksi.\n\nTyytymättömyys riehahti korkealle ja keskustelu kiihtyi kiivaaksi.\nMonta haarikallista olutta ja pitkälti iltaa kului tätä tärkeää\nelinkysymystä pohdittaessa, mutta keinoa ei taaskaan keksitty.\n\n— Mitäpä siinä, yhdytään yhteen tuumaan me kaikki Tukholman alaiset\nSuomen ja Ruotsinkin kaupungit ja päätetään, ettei osteta Tukholmasta\neikä sinne myydä yhteen vuoteen mitään. Meikäläisettä tervatta ja\nmonetta muuttakaan tavaratta ne eivät tule toimeen. Saadaanpahan nähdä,\nmuuttuuko sitten ääni kellossa!\n\nHannu näin esitteli. Esitys herätti vilkkaan keskustelun, mutta\npormestari virkkoi loppujen lopuksi:\n\n— Esityksesi ei ole tyhmä, mutta tuskin se luonnistuisi. Tukholman\nkauppiaat nostaisivat meitä vastaan maat ja taivaat, ja kun niillä on\nisot mahtajat puolellaan, niin ne nutistaisivat meidät. Ja tuskinpa\nmeidänkään kaupunkimme porvarien saksalainen enemmistö yhtyisi puuhaan,\nsillä saksalaisiahan Tukholmankin porvarit ovat melkein kauttaaltaan.\nYhtä köyttä ne vetävät. Parempia aikoja on jäätävä odottamaan.\nMuuten ajattelin, että sinä, Hannu, olisit sopiva raatimieheksi.\nJesperi Knuutinpoika on jo vanha ja kivulloinen ja sanoi juuri tänään\nmielellään luopuvansa virastaan.\n\nHannu hymyili mielissään. Raatimieheksi pääseminen oli aina ollut hänen\nsalainen unelmansa ja nyt se näytti mahdolliselta. Pöydän ääressä\nistuvat ystävät lupasivat innokkaasti kannattaa hänen ehdokkuuttaan.\nHannu tilasi pöytään isot tinatuopilliset Eerikki mestarin lujinta\nviiniä, tilasipa niiden tyhjennettyä vielä toisetkin, ja silloin\npidettiin häntä yhä soveliaampana raadin jäseneksi.\n\nKadut olivat typötyhjät ja pimeät kunnon porvarien matkatessa melkoisen\nepävarmoin jaloin vihdoinkin koteihinsa. Vain yksinäisen yövartijan\nlyhty pilkoitti punertavana pisteenä hänen kulkiessaan kujilla ja julki\njulistaessaan:\n\n    Kahdesti aika jo lyönyt on,\n    ihmiset käynehet lepohon.\n    Tulelta, Herra, kaupunkiamme suojaa,\n    varjele omaisiamme.\n\n\n\n\nRÄLSSIMIEHEN TALOSSA\n\n\n Kirkon miehet vapautuivat maallisista veroista hengelliseksi rälssiksi\n sanotun oikeuden nojalla. Pian, 1300-luvun puolivälissä muodostui\n maallinenkin rälssi. Jokainen, ken asetti täydellisesti varustetun\n ratsumiehen kuninkaan käytettäväksi, sai maansa verovapaaksi.\n Rautapukuisen ratsumiehen varustaminen edellytti kuitenkin melkoisia\n varoja, joten verovapaus jäi siis rikkaampien oikeudeksi. Suomen\n aatelisto sai alkunsa rälssilaitoksesta. Rälssioikeus muuttui\n vähitellen perinnölliseksi, ja kuningas rupesi antamaan erityisiä\n aateliskirjoja. Suomalainen aateli pysyi koko keskiajan täysin\n suomalaisena nimeltään, kieleltään ja mieleltään, eikä sen ja alempien\n säätyjen välille myöskään syntynyt eristävää juopaa. Huomatuimmat\n olivat Kurjen, Tavastin ja Särkilahden suvut, vähäisempiä Kirveet,\n Karppalaiset, Inkoset, Lepaat, Rankoset, Hirvot ja monet muut. —\n Lounais-Suomen rusthollit juontavat alkunsa rälssilaitoksen ajoilta.\n\n\nKuoreen isäntä palasi miehineen työstä. Lyhyt talvinen päivä oli\nkulutettu ahkerassa touhussa. Metsästä oli kaadettu ja ajettu kotiin\nhirsiä uutta tallia varten.\n\nHevoset riisuttiin, juotettiin ja vietiin talliin, jossa niille\nlaitettiin apetta ja varattiin eteen yön heinät. Isäntä silmäili\nsitten sivumennen navetankin asiat, jossa naisväki parhaillaan lypsi\nja illasti talon karjaa. Lehmät ynisivät tyytyväisinä, lampaat\nmääkivät leipäpalaa ja siat röhkivät karsinassaan. Pitkäpartainen\npukki, vanha ystävä, kyhnytteli sarvellaan isännän reittä, ja isäntä\nkutitti vuorostaan sen leuanalustaa. Kukko kiehautti orreltaan isännän\nkunniaksi korean kiekauksen. Sitten isäntä lähti tupaan ajatellen\npihan poikitse astuessaan, että hänen sopi oikeastaan olla oloonsa\nja elämäänsä tyytyväinen. Tallissa seisoi neljä hevosta, navetassa\nasusti kahdeksan lehmää, parikymmentä lammasta ja viitisen vuohta,\nja sikojen karsinassa lihoi kuusi pulskaa sikaa, joiden pääluku\nemakon porsimisella pian lisääntyisi tuntuvasti. Ja jyvälaareissa oli\nylivuotistakin viljaa, aumatuista lyhteistä puhumattakaan.\n\n— Herra on siunannut työni hyvin...\n\nTuvassa tuokion istuttuaan isäntä miehineen lähti saunaan. Piikatyttö\nlöi kihisevän löylyn toisensa jälkeen, ja isännän olo tuntui yhä\nleppoisammalta.\n\nAlastomana, vaatteitaan sylissään kantaen hän asteli taas tupaan\ntakanaan miehet iän ja arvon mukaisessa järjestyksessä, kasvavat pojat\nviimeisinä. Nämä heittäytyivät omaksi hauskuudekseen ja vanhan tavan\nvaatimina hankeen kieriskelemään. Isäntäkin aikoi heittäytyä hankeen,\nmutta muisti sentään ajoissa nivustensa öisen säryn.\n\n— Kupattava on ja hierottava saunan lauteilla pahan päästimiksi, hän\najatteli. — Tulkoon Kuppari Helka vaikkapa jo huomenna työhön, sehän se\nosaa parannuksen taidon sekä siihen tarpeelliset luvutkin.\n\nKylpeneet miehet istuskelivat aikansa tuvan seinuksilla pintaansa\nkuivatellen. Pian ruokakin jo joutui. Leipä, kuivattu kala ja\nlanttulohko maistui hyvälle ja kuohuva kalja sopi sen painimeksi.\n\nSyötyä istuskeltiin vielä hetkisen, jolloin jo tulikin puhdeaskartelun\naika. Kukin otti esille omat työnsä. Isäntä istahti miestensä keskelle,\nja emännän valppaasti valvova silmä huolehti naisväen tehtävistä. Takan\nkotoinen loimu antoi valon. Erikoista valoa tarvittaessa sytytettiin\npäre, jonka pitämisessä pienemmillä oli tehtävänsä. Poltettujen\npäreiden määrä ilmaisi työajankin pituuden.\n\nVanha kirkkoherra pistäytyi illemmällä viemisille. Hänellä,\nvirallisesti naimattomuuteen säädetyllä papilla, oli perheensä\nmuualla, ja niin ollen pitkät iltapuhteet vietettävänään. Siksipä hän\nmielellään pistäytyikin naapureihin, milloin yhteen, milloin toiseen\ntaloon. Varsin usein tämä hyväntahtoinen vanha herra käväisi Kuoreessa,\njoten hänen tulonsa ei nytkään herättänyt erikoista huomiota. Asiaan\nkuuluvalla kunnioituksella hänet otettiin vastaan, istutettiin pitkän\npöydän ääreen, sytytettiin talikynttilät ja lautapeli otettiin esiin.\nIsäntä istahti hänen seurakseen omalle paikalleen pöydänpäähän.\nEmäntä kannatti molemmille maisteltavaksi tinapikarilliset parasta\ntarjottavaansa.\n\nPeli lähti totutulle ladulleen. Se jätti tarinallekin runsaasti aikaa,\nja niin kyseltiin kuulumiset, pohdittiin ilmat ja tämän talven laatu,\narvailtiin isien tiedon mukaan kevään ja kesän tulo, puhuttiinpa illan\nkuluksi monet muutkin asiat.\n\n— Ylistalokin kuuluu jo pyrkivän rälssimieheksi, kirkkoherra tiesi\nkertoa.\n\n— Vai pyrkii. Kaipa pääseekin.\n\n— Mikäpä estänee. Ylistalo jaksaa rustata ja ylläpitää ratsumiehen,\nja siitä koituva verovapaus on suuri etu. Ruotsin kuningas tarvitsee\nsotaväkeä.\n\n— Tässä meidän pitäjässä on yhdeksän rälssitaloa, isäntä virkkoi. —\nEn kadehdi Ylistaloa, mielelläni suon hänellekin verovapauden edun,\nmutta eiköpähän jo vähitellen verovapaita taloja koidu liikaa. Niihin\nkun lisätään kirkolle annetut talot, jotka hengelliseen rälssiin\nkuuluvina ovat vapaita veroista, niin on jo lähes puoli pitäjää veroa\nmaksamatonta maata. Veroahan tosin ratsumiehenkin ylläpitäminen on,\nmutta se ei ole sellaista suoranaista veroa, joka täyttäisi kassat\nja tuottaisi kruunulle tuloja sen moninaisiin tarpeisiin. Asian tätä\npuolta ajattelen.\n\n— Tottapahan kuningas valtaherroineen tietää, miten monelle maallikolle\nhän myöntää verovapauden. Meihin hengellisiin hänen valtansa ei,\njumalan kiitos, ulotu. Meidän olomme ja elomme säätää Rooman pyhä isä\nyksin.\n\n— Niinpä niin. Lieneekö joutavaa puhetta vai ei, mutta kuulin tuonnoin\nHämeen markkinoilla käydessäni, että kuningas aikoisi peruuttaa\ntakaisin osan kirkolle annetuista, verovapaista tiluksista.\n\n— Kuulin mainittavan. Tuomiokirkon kaniikki Petrus jutteli siitä\npiispan käydessä tarkastusmatkallaan, mutta lisäsi samalla, että puuha\nraukesi tyhjiin. Kuninkaan valta ei riittänyt sellaiseen toimeen, kun\npiispa vetosi paaviin. Sopijaisiksi kuninkaan piti antaa tuomiokirkolle\nvielä muutamia tiluksia lisää — he-he...\n\n— Arvaapahan sen, onhan pyhällä kirkolla takanaan voimaa.\n\n— On. Kuningaskaan ei uskaltanut antautua alttiiksi pannajulistukselle,\nkuten ei sellaiseen uskalla antautua halvempikaan mies. Huonosti\nsiinä aina uhittelijan käy. Niinpähän kävi Lepolan ritarillekin.\nKirkkoon hyökkäsi hurjana ja miekka kädessä, häpäisi alttarin ja pyhät\nsakramentit. Pannaan julistettuna ja lainsuojattomana hän kierteli\nkauan erämaissa, kunnes vihdoin taipui. Nyt kuuluu olevan matkalla\nTurkuun anomaan piispalta armoa ja anteeksiantamusta. Paljain päin ja\npaljain jaloin hänen on vaellettava pitkä tiensä näin talvipakkasella\nja langettava maahan joka kymmenennellä askeleella lukemaan määrätyt\nrukoukset.\n\n— Katumuksellaan hän toki pelastanee sieluparkansa kiirastulesta,\nemäntä ehätti sanomaan.\n\nKirkkoherra vastasi:\n\n— Niin, tässä tarkoituksessahan kirkko käyttääkin ankarimpia\nrangaistuksiaan.\n\nIsäntä ei virkkanut tähän mitään, vaan käänsi puheen toisiin asioihin:\n\n— Kuuluneeko erikoista valtakunnan tilasta? Pysyneekö rauha vai\nlieneekö tulossa sota?\n\n— Kukapa sen osannee arvata, kirkkoherra vastasi. — Tukholmassa ne\nasiat päätetään, ja matka sieltä tänne on pitkä, kuukausia saattaa\nkestää, ennenkuin tieto saapuu meidän tienoillemme. Kuulin laamannilta,\nettä perintöriitojaan siellä yhä riitelevät. Valtaistuimelle pyrkii\nyksi jos toinenkin. Siinä saattaa piillä sodan syy. Muusta sodasta\nlaamanni ei tietänyt, mutta sehän voi syttyä milloin tahansa. Ryssä\nsaattaa hyökätä maahan, vaikka juutti ei hyökkäisikään.\n\n— Peräahon emännän lehmä on synnyttänyt kaksipäisen vasikan, ja\nOjalassa on satanut veristä lunta, emäntä tiesi kertoa. — Ne ovat aina\nolleet varmoja sodan enteitä.\n\n— Ehkä ovat, kirkkoherra vastasi. — Varmempi merkki on kuitenkin se\nseikka, että tähtimaailmassa on huomattu outoja ilmiöitä. Mars ja\nJupiter ovat leikanneet toisensa Venuksen ollessa epäsuotuisessa\nasemassa. Sanotaan tähtientutkijain nykyisen kuninkaan syntymähetkellä,\njolloin oli Marsin ja Venuksen kohtaamisen hetki, varoittaneen juuri\nnyt huomattavasta ilmiöstä.\n\n— Vai ovat nyt tähtien merkit sellaisia, jotta sotaa ennustavat, isäntä\nvirkkoi.\n\n— Kun kirkkoherra siten sanoo, niin asia on tietysti perällinen,\nemäntä kiiruhti vakuuttamaan. Renki Petteri, joka Kuoreen rusthollin\npuolesta oli kirjoitettu kuninkaan huoviksi ja jonka siis oli aina\noltava valmiina lähtemään sotaan, muisti näitä puheita kuunnellessaan\nomat asiansa. Hän ei ollut vuoden päiviin kiilloittanut varustuksiaan.\nSiksipä hän nyt hakikin ne ylisiltä, huomasi haarniskassa joitakin\nruostepilkkuja, ja ryhtyi tarmokkaasti hankaamaan niitä pois sianihraan\nsekoitetulla tuhkalla.\n\n— Kirkastanet samalla menolla minunkin haarniskani, isäntä virkkoi\nhänelle. — Ehkäpä on minunkin pian lähdettävä.\n\n— Herra suuresti siunatkoon, mutta eihän sinun tarvitse lähteä! emäntä\nhuudahti.— Sinullahan on juuri sitä varten palkattuna Petteri.\n\n— Eipä tarvitse, ei, isäntä verkalleen myönteli, — mutta minulla onkin\ntässä hautumassa toisia aatoksia. Olen aikonut lähteä isoisten puheille\nTurkuun ja vaikkapa Tukholmaankin, jos niikseen sattuu. Omat asiani\nminua sinne vetävät.\n\n— Omissa asioissasi et tarvinne sotisopaa.\n\n— Ehkäpä tarvitsen. Asia saattaa luonnistua ilmankin, mutta rautaan\npuetun miehen sana on sentään tukevampi, pätevämpi on puhe miehen\nmiekkavöisen.\n\n— Tärkeä lienee asiasi, kun niin juhlallisesti matkaan sonnustaudut,\nkirkkoherra myhähti. — Lieneekö lupa sen laatua kysellä?\n\n— Mikäpä estänee. Sellainen olisi asiani, että aion saattaa nämä\nrälssimiehenoikeuteni kauemminkin kestäviksi, vielä voimassaoleviksi\nsilloinkin, kun aika minut jättää ja poika perii talon.\n\n— Vai sillä tavoin, kirkkoherra sanoi ja myhähteli itsekseen.\n\n— Niin kulkevat ajatukseni, isäntä jatkoi. — Yksinkertainen\ntalonpoikahan minä olen, mutta eteenpäin on elävän mieli. Niinpähän oli\nKirveskin, vallan tavallinen talonpoika oli miehekseen. Perinnölliseksi\nteki oikeutensa. Nyt on jo olevinaan parempi ja isoisempi kuin me\nmuut rälssitilalliset, ja ritarin arvoisena rehvastelee, jopa kuuluu\npyrkivän lainlukijaksi, kuninkaan oikeuden jakajaksi, ja saattaapa\nsellaiseksi hyvin päästäkin. En kehu tekojani, mutta mielestäni olen\nyhtä ansioitunut kuin Kirveskin pääsemään samaan säätyyn. Uskollisesti\nolen täyttänyt rälssimiehen velvollisuudet, olenpa itsekin ollut\nsodassa mukana, vaikka en olisi ollut sellaiseen velkapää. Ja olinpa\nyhtenä edustajana mukana nykyisen kuninkaan vaalia vahvistamassa.\nKuningas sitä tuskin muistanee tai tokkopa lienee tietänytkään, mutta\njos sen hänelle suoraan sanon, niin tottapahan uskonee ja osannee antaa\narvoa sen mukaan. Mitä kirkkoherra arvelee asiastani?\n\nTuokion mietittyään kirkkoherra vastasi:\n\n— Mikään ei nähdäkseni estä aikomuksesi luonnistumista. Viime aikoina\non kuningas antanut monille perinnöllisiä vapaakirjoja. Mielestäni\nsinun sopii yrittää. Ellei anna, niin ei otakaan, mieluummin sentään\nantanee.\n\n— On minulla aikomukseni takana muitakin syitä, vaikka niitä ei sopine\nsanoa kuninkaalle, isäntä jatkoi. — Vieraat herrat meitä täällä\nuseimmiten käskevät ja komentelevat. Ajattelen, että jos omasta\nkeskuudestamme nousee omia miehiämme käskijäin paikoille, niin sikäli\nvierasten luku vähenee.\n\nKirkkoherran ääni kuulosti lämpöisemmältä hänen vastatessaan:\n\n— Ajatuksesi on oikea. Tästä kansasta minäkin olen lähtöisin ja tähän\ntunnen pohjaltani kuuluvani. Surulla olen usein nähnyt, miten vieraat\nherrat täällä rehentelevät ja menettelevät oman mielensä mukaan.\nKieltämme he eivät osaa, tapojamme eivät taida, olojamme eivät ymmärrä.\nLaki on kuten se luetaan, kuningas asuu kaukana, ja talonpoika on\nturvaton. Kirkkommekin johtopaikkoihin on mahtikäskyllä yritetty\nväliin asettaa vieraita miehiä, mutta kuitenkin hengellinen säätymme\njokseenkin kokonaan on onneksemme vielä suomalaista. Suomalaisia\npappeja olisi saatava aina vastakin, sillä he tuntevat tämän kansan\nhenkiset tarpeet ja osaavat johtaa sitä oikein. Ja sama on maallisenkin\nvallan laita. Miksi ei siis voisi omasta keskuudestamme kohota\nmaallisenkin vallan käyttäjäin sääty, joka tuntee kansan tarpeet ja\ntoivomukset ja osaa olla jännittämättä jousta liian kireälle. Olet\noikeassa, Kuoreen isäntä, meidän on saatava tänne suomalainen aatelisto.\n\nKirkkoherra mietiskeli kotvan ja jatkoi sitten puhettaan:\n\n— Omat vaaransa ovat siinäkin asiassa. Sinä, Kuoreen isäntä, olet\nsuomalainen talonpoika ja tunnet olevasi muiden vertaistesi kanssa\nsamaa verta. Ehkäpä tunnet kuuluvasi heihin vielä sittenkin, vaikka\ntutkimaton kohtalo kohottaisi sinut maan mahtajien joukkoon.\nPoikasikin, joka tuossa nyt vannehtii katajahaarikkaa, säilyttää\nepäilemättä muiden yläpuolellekin kohonneena nuoruuden muistot. Hän\nnai aikanaan naisen lapsuutensa tuttavista — niin, niin, älä tule\nhämillesi, nuori Jaakkima, vanhalla kirkkoherrallakin on päässään\nsilmät ja hän huomaa yhtä ja toista, vaikka ei ole huomaavinaankaan —\nniin, Jaakkima ottaa vielä emännän kansan joukosta, mutta mitäpä tehnee\nvuorostaan hänen poikansa? Knaappina ja sulkapäisenä ritarina hän\njoutuu ylhäisiin ja vieraisiin seuroihin, joiden puhuma kieli ei ole\nhänen kieltään eivätkä tavat hänen tapojaan. Ehkäpä hän silloin unohtaa\noman sukuperänsä, häpeää isiensä kieltä, jopa suomalaista nimeäänkin.\nHän ehkä nai muukalaisen naisen. Hän vieraantuu kansastaan, ja hänestä\ntulee silloin sortaja muiden ylimielisten sortajien lisäksi. Tätäkin\nmahdollisuutta ajattelen, sillä niin tiedän usein käyneen muuallakin.\nÄlköön tämä puheeni milloinkaan toteutuko, mutta sanon sen sentään\nsinulle ja pojallesi siksi, että muistaisitte lähteneenne talonpojan\ntuvasta silloinkin, kun tulette isoisten joukkoon, jossa maailmallisen\nturhuuden viettelys on suuri ja sen keinot moninaiset.\n\nKirkkoherran vakavat sanat tekivät vaikutuksensa ja niitä seurasi pitkä\näänettömyys. Väen puolelta kuului vain karstojen raapaisu ja takassa\npalavien kuusipölkkyjen pauke.\n\nKirkkoherra lopetti äänettömyyden:\n\n— Ilta joutuu, kotiin on jouduttava minunkin ja teidän makuulle.\nPistäydy pappilassa, milloin sinulle sopii, Kuoreen isäntä, niin\nautan sinua anomuksesi teossa, sillä kirjamiestä siinä tarvitaan. Jää\nkaikkivaltiaan huomaan, sinä ja sinun huoneesi.\n\nLumi narskahteli kirkkoherran astellessa kotiaan kohden. Kuu valoi\nkylmän hohteensa vainioiden paksulle hangelle, järven selälle ja\nlumiseen metsään. Harjun takaa kuului koiran haukunta, johon vieläkin\nkauempaa vastasi toinen. Joistakin taloista tuikki vielä valo, mutta\nuseimmissa nukuttiin jo.\n\nVanha kirkkoherra pysähtyi katsomaan tähtitaivaan ihmeitä, mutta hänen\najatuksensa kiersivät vielä äskeisissä puheissa.\n\n— Moni ei ajattele näitä suomalaisia ajatuksia, ja monelle ne ovat\nkokonaan käsittämättömiä, mutta salli, Herra, minun niitä ajatella,\nsillä tunnen tämän kauniin maan omaksi maakseni ja tämän ikeen alla\nhuokaavan kansan omaksi kansakseni...\n\nKuoreen isäntä laskeutui jo levolle. Hänenkin ajatuksissaan kiertelivät\npuhutut asiat. Ja niin oli emännänkin laita. Uni ei tahtonut kotvaan\ntavata häntäkään. Vihdoin hän virkkoikin:\n\n— Ajattelen tässä tuotakin Kirveen emäntää, se kun näet on tullut jo\nniin mahtavaksi, että tuskin enää meitä muita tunteekaan. Sametissa\nvain juhlina kahisee ja kutsuttaa itseään armoksi. Hyi sentään sitäkin\nylpeyttä!\n\nIsäntä ei vastannut mitään, mutta emäntä jatkoi:\n\n— Jos onnistut aikomuksessasi, niin ylpeilköön sitten, jos on vielä\nvaraa ylpeillä. Olkoon silloin nostamatta nokkaansa, sillä silloin\nmekin olemme yhtä hyviä, koskapa kuulumme aatelissäätyyn.\n\nTuokion kuluttua hän taas jatkoi:\n\n— Jos maassa on oikeutta, niin antavat varmasti sinulle aateliskirjan.\nHuonommillekin on annettu. Ja hyvä se on lapsienkin vuoksi,\ntasoittaapahan osaltaan heidänkin tietään.\n\nEmäntä käännähti kuulemaan, olisiko isännällä tähän mitään lisättävää,\nmutta ei saanut tulevan aatelissuvun kantaisältä muuta vastausta kuin\ntasaisen kuorsauksen.\n\n\n\n\nHANSALAIVOJEN SAKSAT\n\n\n Suomen keskiajan kauppaa käytiin enimmäkseen hansakaupunkien kanssa —\n saksa merkitsikin kauppiasta. Tallinnan, Lyypekin ja Danzigin kanssa\n oltiin enimmän tekemisissä, Stettin, Rostock, Riika ja Hampuri olivat\n toisella sijalla. Turkikset, kalat, voi, sianliha, kaura, vuodat,\n hylkeenrasva, nahkatakit, harkkorauta ja hevoset olivat tärkeimpiä\n vientitavaroita. Tuontitavaroista oli suola huomattavin, jotapaitsi\n tuotiin metallisia työ- ja talouskaluja, aseita ja rauta-asuja,\n köysiä, olutta ja viinejä, hedelmiä ja mausteita, myöhemmin\n salpietaria. Villakankaita ostettiin huomattavasti, osin myöskin\n samettia, silkkiä ja koristeita. Vaihdon vilkkautta osoittaa sekin,\n että vv. 1474—76 Danzigiin saapui Suomesta 135 laivaa. Monenlaiset\n ja usein vaihtuvat rahayksiköt vaikeuttivat kauppaa. Avaruusmittoja\n olivat vanhimpien suomalaisten vakan ja karpion lisäksi lästi,\n tynnyri, pänni, nelikko ja tuoppi, painomittoja naula, leiviskä\n ja kippunta, pituusmittoja kyynärä, syli, tanko ja penikulma,\n kappalemittoja kiihtelys, toltti ja tihunti. Rahayksikkönä oli\n markka, mutta sen vaihtelevaisuuden vuoksi määrättiin hopean arvo\n punnitsemalla.\n\n\nKevät tuli ja meren ulapat aukenivat laivojen kuljettaviksi.\n\n— Saksat saapuvat pian, arvelivat rannikon ja sisämaankin miehet. —\nEskilin päivän kevätmarkkinoille ne ovat tulleet ennenkin.\n\nMiehet alkoivat varustautua kauppamatkalle, ne nimittäin, joilla oli\nmyytävää ja samalla ostettavaa.\n\nHakojärven kyläläiset olivat ennen käyneet miehissä kaupoilla, myymässä\nkukin omaansa ja ostamassa tarvittavaansa. Nyt asia kääntyi toiseksi.\nLaitisen Matti sen käänsi esittelemällä kyläläisille, että myykööt\nhänelle nahkansa, tervansa ja muun kauppatavaransa, niin välttyvät\npitkältä ja aikaa kuluttavalta matkalta. Lisäksi hän lupasi ostaa\nsaksoilta ja toimittaa itsekullekin kaiken, mitä vain haluttaisiin.\nVaivojen palkaksi hän vaati kymmenennen osan myydyn tai ostetun tavaran\nhinnasta.\n\nKyläläiset miettivät tarjousta, arvioivat sen edun ja vahingon ja\ntekivät päätöksensä. Toiset suostuivat luovuttamaan asiansa Matin\nhoidettaviksi, mutta toiset päättivät lähteä itse. Niin oli tehty\nennenkin, ja itseensä kukin luottaa enimmän.\n\nLaitisen Matin täyteen lastattu vene viilletteli monien muiden mukana\nmyötävirtaa rannikolle, tuttuun kauppapaikkaan. Paljon kansaa sinne\nkertyikin, tuli maamiehiä, kalastajia, porvareita ja rälssimiehiä. Ja\nnähtiinpä siellä hengenmiehiäkin sekä ylhäisiä aatelisherroja komeine\nseurueineen. Hekin tarvitsivat ulkomaan tavaraa koristaakseen niillä\nnaisiaan, kartanoltaan ja linnojaan, ja itselleenkin he saattoivat\nkatsella uutta sotisopaa tai viimeisen muodin aseita. Monet saapuivat\nnoutamaan jo edellisenä vuonna tilaamiaan tavaroita. Ja jotkut\nratsastivat markkinoilla vain huvikseen tai tapaamaan etäisempiä\nsukulaisia ja tuttuja.\n\nSaksojen laivat myöhästyivät pari päivää kovan vastatuulen takia,\nmutta se ei haitannut, sillä aikaa riitti. Kenelläkään ei ollut siitä\npuutetta.\n\nSitten jo ensimmäinen laiva ilmaantuikin näkyviin. Se tunnettiin\nlyypekkiläiseksi, vanhaksi tutuksi. Sen vanavedessä purjehti Rostockin\nlaiva. Sitten saapui jo danzigilainen ja tallinnalainenkin. Laivat\npurjehtivat meren yli hyvässä sovussa, vaikka kateuden henki pyrkikin\nniitä erottamaan, sillä yksin kulkeminen ei ollut turvallista. Kuka\ntahansa vahvempi merenkulkija saattoi kaapata yksinäisen aluksen\nkalleine tavaroineen saaliikseen.\n\nHansalaivat näyttivät sangen lystikkäiltä. Niiden matala keula painui\naallokossa melkein veden tasalle, mutta perä keikkui aina ylhäällä. Se\nolikin kahta vertaa keulapuolta korkeampi. Hitaasti ja kömpelösti ne\npurjehtivat, mutta toimittivat sentään hyvin asiansa. Ja niihin mahtui\npaljon tavaraa.\n\nLaivojen väkeä tervehdittiin tuttavallisilla huudoilla, ja niistä\nvastattiin yhtä iloisesti. Purjeiden kokoaminen ja laivojen\nkiinnittäminen rantaan vei runsaan aikansa, mutta sitten päästiinkin\njo asioihin käsiksi. Rannalla seisojat nousivat laivojen kannelle,\nisot herrat, vanhimmat tutut ja suurimmat kauppamiehet tietysti\nensimmäisinä, ja muut sikäli perässä.\n\nSaksat avasivat tynnyrin tapin ja tarjosivat parhaille ystävilleen\nhaarikallisen kehuttua oluttaan, joka juotiin suuressa peräkajuutassa\nantajan ja saajan terveydeksi. Kyseltiin kuulumiset ja toivotettiin\nhyviä kauppoja. Pääsaksojen apulaiset ja merimiehet levittelivät\nsillävälin kannelle tavaroita kaiken kansan nähtäväksi ja ostettavaksi.\nToimelias saksa ei hukannut aikaa turhaan.\n\nKaupanteko olikin pian käynnissä ja jatkui monena päivänä. Vaihtamalla\nsitä enimmäkseen käytiin, mutta Ruotsin, Suomen, Hansakaupunkien\nja muiden valtojen rahatkin siirtyivät usein vyössä riippuvista\nrahalaukuista toisiin.\n\nLaitisen Matti tunsi hyvin rostockilaisen saksan Simon Wulffertin, Simo\nVulvertiksi kutsutun. Hänelle Matti oli ennenkin myynyt myytävänsä ja\nhäneltä ostanut ostettavansa, ja niin hän teki nytkin. Simon Wulffert\nsolkkasi ymmärrettävää suomea, joten siinäkin suhteessa tultiin hyvin\ntoimeen.\n\n— Runsaastipa sinulla nyt olikin tavaraa, saksa virkkoi Matille\nkauppojen tultua tehdyksi. — Paljon enemmän oli kuin ennen. Ja hyvinpä\nostitkin.\n\n— Olipahan niinkin, Matti vastasi. — Otin myytäväkseni muidenkin\ntavaroita ja ostin sinulta monen miehen tarpeet. Ajattelen vastedeskin\ntehdä samoin.\n\n— Vai ajattelet, Vulvertti virkkoi ja tiiraili hieman likinäköisillä\nsilmillään. — Taidatpa ruvetakin kauppamieheksi.\n\n— Vaikka ei ihan siksikään, mutta elatuksen apua kauppakin antaa, jos\nhyvin luonnistaa.\n\n— Antaapa niinkin. Kaipa tuot vastakin tavarasi minulle? Saman maksan\nniistä, minkä muutkin, enemmänkin annan ja halvemmalla myyn sinulle,\nvanhalle kauppatutulle. Mennäänpä istumaan iltaa tuonne kajuuttaan,\nMatti.\n\nSimon Wulffert tiesi tehneensä hyvät kaupat, ja siksipä hän tarjosikin\nMatille oikein Espanjan viiniä, jota kallista ainetta juotettiin vain\nisoille herroille. Matti kääntyi perin iloiselle päälle ja vannoi aina\nmyyvänsä tavaransa Vulvertille, joka puolestaan sanoi Mattia ikuiseksi\nystäväkseen ja tiedusteli Matin kotipuolen oloja. Matti yltyi kertomaan\nvesistä, maista ja metsistä ja arveli, ettei Vulvertin laivan masto\nollut kuin joutava tikku oikean Hakojärven mastopuun rinnalla.\n\nWulffert tarttui sanaan kiinni. Ja sitten sovittiin, että Matti\nkuljettaisi Hakojärveltä kaksi mastopuuta Wulffertin nähtäviksi\nsyysmarkkinoille, jolloin hän saapuisi uudelleen. Jos puut\nosoittautuisivat hyviksi, paremmiksi kuin Saksanmaan mastopuut, niin\nWulffert ostaisi niitä vuosittain isomman määrän.\n\n— Mutta muistakin, ettet puhu asiasta kenellekään halaistua sanaa, hän\nvaroitteli vielä erottaessa. — Tiedossasi on hyvä kauppa, ja se on\npidettävä salassa.\n\nMatti uitti syysmarkkinoille kaikkien kummaksi kaksi juhlallista\nmastopuuta. Wulffert havaitsi ne hyviksi ja kotvan tingittyään\nsitoutui ostamaan sata samanlaista puuta, mutta vaati, että Matin oli\nkuljetettava ne maitse, kuivina ja kolottuina, rannikolle seuraavaksi\nkevääksi. Ja kaupanpäälliseksi hänen olisi autettava niitä laivaan\nlastattaessa. Matti suostui kauppaan.\n\nHansakauppa jatkui ja laajeni laajenemistaan. Se yhdisti Suomen suureen\nmaailmaan, saattoi tänne tavaroita, joita kotona ei ollut, ja välitti\nSuomen miesten myytävät etäisillekin maille. Ja saksojen laivat\nkuljettivat vieraille maille niitä harvoja, joilla oli halua ja varaa\nmatkustaa asiassa tai toisessa muukalaisten kotimaihin.\n\nMatti Laitinen oli ensimmäinen, joka sattumoisin joutui toimittamaan\nvieraille maille suomalaista puutavaraa.\n\n\n\n\nKISÄLLIKSI JA MESTARIKSI\n\n\n Työnjako oli keskiaikana tarkasti rajoitettu. Kunkin käsityöläisen\n täytyi pysyä omalla alallaan. Kaupunginhallitus määräsi liikatuotannon\n estämiseksi, kunkin ammatin harjoittajan luvun. Vapaata kilpailua ei\n sallittu. Ammattikunnat estivät sen, mutta pitivät samalla silmällä\n valmisteiden laadun kunnollisuuttakin. Kullakin ammattikunnalla\n oli tarkat sääntönsä ja omat kokoontumispaikkansa. Itsenäiseksi\n ammatinharjoittajaksi pääsy oli monimutkainen ja pitkällinen asia.\n Suomen keskiajan asiakirjoissa mainitaan salvosmiesten, puuseppien,\n tynnyrintekijäin, maalarien, lasimestarien, muurarien, seppien,\n kahiseppien, kultaseppien, maljantekijöiden, kannunvalajien,\n padanvalajien, kellonvalajien, nahkurien, turkkurien, suutarien,\n satulaseppien, vyöntekijäin, karstantekijäin, veranleikkaajain,\n räätälien, köydenpunojain ja leipurien ammatit.\n\n\n— Lähde siis matkalle. Ainakin kolme vuotta sinun on kierrettävä\nmaailmaa, katseltava ympärillesi, nähtävä ja opittava. Tiesi saattaa\njohtaa vieraillekin maille, mutta sehän on vain eduksi. Paina\nvisusti mieleesi kaikki sielläkin näkemäsi ja tuo vieraiden taito\nmukanasi. Sielläkin elät, kuten kotimaassasi, vaellat jalkaisin,\nyövyt ammattisi mestareiden luokse ja maalaispappiloiden tupiin, saat\nkaikkialta jokapäiväisen ruoan ja jonkin lantin matkarahoiksesikin,\nja työskentelet eri paikoissa sikäli, mikäli näet hyväksi. Matkallasi\nsinun ei sovi pitää yhteyttä omaistesi kanssa. Aikanasi käännyt\nastelemaan tätä kotiseutuasi kohden ja palaat, kuten sanoin,\naikaisintaan kolmen vaellusvuoden kuluttua. — Tietänet vanhan ja\nhyvän tavan vaatimukset ja siispä kustannatkin tänne kokoontuneille\nmestareille illan juomat. Satulaseppien ammattikunnan oltermanni,\nmestari Henrikki Eskonpoika piti tämän puheen ammattikuntansa\nkokouksessa Kullatun Kukon krouvissa ja kohdisti sanansa kisällin\narvoon tänään korotetulle Pietari Eenokinpojalle.\n\nPietari Eenokinpoika oli siis päättänyt pitkät oppipojan vuotensa\nja suorittanut ankarasti arvostellun, mutta päteväksi havaitun\nkisällinäytteensä. Hän oli tehnyt kypsyytensä todisteeksi\nmoitteettoman, jopa loistavankin, monenlaisilla nahkaan painetuilla\nkuvilla, hopeaupotuksilla ja silkkihetaleilla koristetun satulan, jolla\nisonkin mahtajan sopi ratsastaa juhlallisissa tilaisuuksissa. Nyt hänen\npiti suoriutua kisällimatkalleen ja elää mestariksi pääsyn toivossa.\nHän tarjosikin mielellään asiaankuuluvat oluet, vaikka parin vuoden\nsäästöt siihen sulivatkin. Mutta mitäpä hän, naimaton ja huoleton nuori\nmies, niillä tekikään, sillä vaeltava kisälli oli kuin taivaan lintu,\njolle päivän leipä herui jostakin. Jos ei herunut, niin sopii kiristää\nsuolivyötä. Mestarit viettivät siis hänen kustannuksellaan pitkän ja\niloisen illan ja melkeinpä yönkin, nauttivat olostaan ja elämästään\nja Kullatun Kukon hyvästä oluesta sekä toivottivat kisällille kaikkea\nhyvää.\n\nPietari Eenokinpoika ei lähtenyt matkalle vielä seuraavana päivänä,\nsillä silloin hän tarjosi oluet kisälleille, joka velvollisuus piti\nmyöskin toimittaa aikanaan. Mutta varhain seuraavana aamuna hän heitti\nolalleen kisällin nahkalaukun ja lähti.\n\nNeljään vuoteen hänestä ei kuultu mitään. Arvaamatta hän sitten\nilmestyi mestari Olavi Juhonpojan verstaaseen, heitti sangen kuluneen\nlaukkunsa nurkkaan ja tiedusteli työtä samasta paikasta, jossa oli\nkäynyt opinkin.\n\n— Tervetulemastasi ja onhan työtä, kun huoveille on tilattu\nneljäkymmentä uutta satulaa. Taisitpa tehdäkin pitkän kierroksen?\n\n— Tuli tehdyksi. Kaikki Suomen kaupungit kävin. Olin työssä muutaman\nkuukauden kussakin paikassa. Kierrättelin sitten Ruotsiin ja painelin\nTukholmaan. Myöhemmin kävin Tanskat ja Saksat ja jouduin lopuksi\nTallinnaan. Sieltä saavuin laivalla Turkuun ja jalkapatikassa kotiin.\nTuli nähdyksi ja koetuksi yhtä jos toistakin, mutta niiden ja monien\nkommelluksienkin kertominen vaatii oman aikansa. — Niinpä vaatii.\nLepäilehän nyt parisen päivää ja käy tutuissasi. Kovin sinua onkin\ntäällä odotettu, etenkin näyttää eräs sinua kaivanneen, mestari puheli\nsilmää iskien.\n\nIllemmalla se eräs löytyikin, mutta kohtauksen todistajana ei ollut\nmuita kuin tummeneva taivas ja metsän puut ja kivet, ja ne osasivat\nsäilyttää salaisuuksia.\n\nPietari Eenokinpoika ryhtyi työhön. Aikanaan hän nai sen erään, ja\nhänen matalaan majaansa ilmaantui lapsi kunakin kuluvana vuonna. Ja\npaljon niitä kertyi, sekä vuosia että lapsia. Toimeentulo oli niukkaa,\nmutta Pietari lohdutteli itseään ja omiaan sillä, että kunhan pääsee\nmestariksi, niin siunautuu pöydällekin leveämpi leipä.\n\nKauan hän sai kuitenkin odotella vuoroaan. Ajat muuttuivat ankeiksi,\ntyö väheni ja uusia mestarinoikeuksia ei myönnetty. Vuosikymmenen\nkuluttua ajat taas paranivat, sattuipa muuan mestarikin kuolemaan.\nPietari pyrki hänen tilalleen. Satulaseppien ammattikunta tunnusti\nhänet ahkeraksi ja eteväksi kisälliksi sekä muutenkin kunnialliseksi\nmieheksi ja antoi puoltolauseensa sen jälkeen, kun pyrkijä oli\nsuorittanut mestarikokeensa, asettanut varallisuutensa takuun ja\nkustantanut tarkastusmiehille tynnyrillisen hyvää olutta sekä pitänyt\nsääntöjen määräämät pidot. Tuttavat ja ystävätkin tekivät parhaansa,\nja niin korkea raati ja porvariston kokous antoi kuin antoikin kisälli\nPietari Eenokinpojalle satulamaakarimestarin ja porvarin oikeudet.\nSilloin täytyi pitää taas uudet pidot ja suorittaa runsaat maksut\nsaaduista oikeuksista. Ja siitä sitten vähitellen siunautui leveämpi\nleipäkin, mutta samalla yhä lisääntyi sen syöjienkin luku.\n\n\n\n\nPORMESTARIN SAIRAUS\n\n\n Asiakirjat eivät mainitse Suomessa työskennelleistä lääkäreistä.\n Arvattavasti sellaisiakin, ulkomailta saapuneita, on täällä\n ollut, vaikka tultiinkin toimeen omilla parannuskeinoilla:\n hieronnalla, kuppauksella, loitsuilla, tervalla ja parantaviksi\n huomatuilla yrteillä. Keskiajan lääketaito olikin merkityksetön,\n sillä se rajoittui suoneniskuun, tähtien selityksiin ja joihinkin\n eriskummaisiin, noituudella höystettyihin lääkkeisiin. 1400-luvun\n puolivälissä Suomeen ilmestyi uusi lääkeaine: viina. Arabialaisten\n keksimä viinan viljasta valmistamisentaito saapui Etelä-Eurooppaan\n 1200-luvulla. Viinaa ylistettiin ihmeelliseksi lääkkeeksi ja sitä\n käytettiin myöskin ruudin valmistuksessa, joten se alkuun päästyään\n levisi nopeasti. Sitä jaettiin sotamiehille suojaksi ruttoa vastaan\n ja saarnoissa sekä kuninkaallisissa ohjeissakin kansaa neuvottiin\n käyttämään sitä runsaasti, jolloin siitä kehittyi nautintoaine.\n\n\nMestari Taneli Harvainen, Rauman pormestari, oli kovasti sairaana.\nTauti tavoitti hänet äkkiä Suuren Herttuan kannella, jossa hän\nsyyskylmällä käyskenteli sekä virkansa puolesta että omissakin\nasioissaan ennen laivan lähtöä. Ja kovasti se iskikin, keikautti\njo samana päivänä vuoteeseen terveeksi tiedetyn miehen. Ja pahinta\noli, ettei taudin syytä jaksettu ymmärtää, eikä se ottanut\nparantuakseenkaan, vaikka pormestarille juotettiin kuumat oluet ja\nkiehautetut sianveret ja muut, ja vaikka häntä saunassa hierottiin\ntervaan sotketuilla suoloilla ja lisäksi kupattiin. Eikä auttanut\nsekään, vaikka pormestarin emäntä salavihkaa haetutti Mönninmäen\ntietäjänkin ja luetutti hänellä monen räähkän lähtösanat.\n\n— Taitaa olla kuolemaksi, pormestari arveli maatessaan ja\nvaivalloisesti hengittäessään. — Niin lienee sallittu. Emäntä ei\nvastannut mitään, vaan tyytyi katselemaan jo luuksi ja nahkaksi\nlaihtunutta, köhisevää ja tuskissaan kääntelehtivää miestään. Milläpä\nhän olisi voinutkaan lohduttaa, kun kaikki keinot oli jo käytetty ja\nkaikkiin avunantajiin turvattu.\n\n— Paljon minulla olisi vielä täällä tekemistä, pormestari jatkoi. —\nKullatun kynttiläkruunun lahjoittaisin kirkkoon, jos paranisin.\n\n— Saattaisi sinne kustantaa vielä kruununkin, vaikka kynttilänpitimet\ntulit viikko sitten jo luvanneeksi, emäntä vastasi. — Esirukouksia\nsielläkin puolestasi lukevat.\n\n— Sano papistolle, että kustannan kruunun, ja lukekoot siis sikäli\nenemmän. Jos paranen, niin teen lisäksi pyhiinvaelluksen Nousiaisiin ja\nHattulaankin. Sen lupaan.\n\nPormestarin tauti ei ottanut näistäkään lupauksista eikä\nkaksinkertaisista esirukouksista parantuakseen. Hän päinvastoin tuntui\nyhä huononevan.\n\nMutta sitten alettiin puhella kummia. Turkuun oli jostakin saapunut\nihmeellinen oppinut, joka taisi parantaa pahatkin sairaudet ja tiesi\nniistä ja niiden syistä enemmän kuin muut ihmiset. Lääkäriksi häntä\nsanottiin ja nimeltään kuului olevan tohtori Ericus Ragvaldi.\n\n— Ehkäpä se osaisi auttaa, jos sen haettaisi tänne, emäntä arveli.\n— Vaikka kalliiksihan se tulee, kun kuuluu ottavan avustaan runsaan\nmaksun.\n\n— Haeta sittenkin.\n\nMuutamien päivien kuluttua tohtori Ericus Ragvaldi saapuikin. Arvonsa\ntuntevana hän esiintyi, yllään sinipunerva viitta ja naamallaan\nisosankaiset lasit. Hänellä oli kisällinsä mukanaan, joka myöskin\npyrki esiintymään mestarinsa tavoin, vaikka hänet tunnettiinkin Turun\nparturiksi.\n\nEmäntä ryhtyi selittämään sairaan vaivoja.\n\n— Sydänalaa siltä pakottaa, röyhtäyttää ja oksennuttaa ja kylmän hien\najaa pinnalle. Ja tuollaiseksi on laihtunut, pulska mies —.\n\n— Tiedän, tiedän, keskeytti tohtori, korjasi lasejaan, silmäili kattoon\nja jatkoi: — Kunkin ihmisen kohtalo luetaan tähdistä. Tämä tauti alkoi\nonnettomalla hetkellä, Kauriin ryhmän ja Krapujen hännän ollessa\nlähetysten sekä täyden kuun niihin vaikuttaessa. Ne imivät hänen\nelämännestettään, mutta imeminen lakkaa Merkuriuksen niitä uhatessa.\nEmäntä katseli tietorikasta tohtoria syvällä kunnioituksella, mutta\nsairas näytti epäuskoiselta. Tohtori jatkoi:\n\n— Kun asiat ovat tällä tolalla, niin lääketiede vaatii laskemaan\nsairaasta myrtyneen veren ja sen mukana pahan.\n\nTohtori viittasi apulaiselleen, ja tämä iski suonta sekä vuodatti\npormestarin vähistä veristä vielä puolet messinkilautaselleen.\n\nEmäntä katseli toimitusta hieman epäröiden ja uskalsi sanoa:\n\n— Suonta on isketty jo ennenkin eikä se ole auttanut.\n\n— Se on tehty taitamattomasti ja tähtien ollessa epäsuotuisessa\nasennossa, tohtori vastasi.\n\n— Eikö hänelle sitten muuta tehdäkään?\n\n— Mjaa, voitte juottaa hänelle vuohenvirtsaa, johon on sekoitettu\näskensyntyneen vasikan lantaa sekä hyppysellinen pippuria. Se on\ntarkoin sekoitettava auringonpaisteessa kuivatulla sammakonkoivella,\njonka sitäpaitsi annetaan olla kolme yötä kuun vaikutuksen alaisena.\nMuistakaa, sammakonkoivella.\n\nPormestari ei parantunut, vaikka hänelle juotettiin juottamasta\npäästyäkin oppineen tohtorin määräämiä lääkkeitä ja muistettiin\nsekoittaa ne auringossa kuivatulla ja kuun vaikuttamalla\nsammakonkoivella. Hän näytti tulevan yhä heikommaksi, mutta piteli\nsitkeähenkisenä miehenä elämästä kiinni ja pääsi kaikkien ihmeeksi\ntalven yli kevääseen ja kesään.\n\nJuhannuksen tienoissa Suuri Herttua saapui ulkomailta ja sen päällikkö\ntuli tervehtimään pormestaria, vanhaa ystäväänsä ja kauppatuttuaan.\nAikansa asioita juteltuaan ja sairasta katseltuaan hän puheli:\n\n— Ulkomailla kuulin puhuttavan ihmeellisestä aineesta, joka suojelee\ntervettä taudilta ja parantaa sairaan. Aqua vitae, elämän vesi, sillä\non nimenä, vaikka oppineet kuuluvat mainitsevan sitä myöskin nimellä\nSpiritus frumenti eli viljan henki. Papit saarnaavat sen hyvyyttä\nja kehoittavat kaikkia sitä nauttimaan. Hankin sitä Kööpenhaminasta\npullollisen, ja minut se on pitänyt terveenä. Ehkäpä parantaisi\nsinutkin.\n\nSuuren Herttuan päällikkö haki pullonsa ja antoi sairaalle lääkettään\naika kulauksen. Pormestari alkoi kohtapuoleen puhella harvinaisen\nvilkkaasti, ja vähäinen puna kohosi hänen kuoppaisille poskilleenkin.\nSilmätkin näyttivät kirkastuvan. Emäntä katseli häntä mielissään ja\nsopotti lääkitsijälle: — Kun se noin nopeasti auttaa, niin anna sille\nhyvän hyvyyttäsi vielä toinenkin kulaus.\n\nPormestari sai toisen kulauksen ja aikanaan kolmannenkin. Hän\nlasketteli jo leikkipuheitakin, mutta nukahti sitten kesken juttujaan.\n\nIhmelääkettä sisältävä pullo jäi taloon, ja pormestari sai siitä\nkulauksia sikäli kuin elämän vettä riitti. Kaikkien ihmeeksi hän parani\njaloilleen kykeneväksi, vaikka hänestä ei enää tullutkaan entistä\nmiestä. Ja hän oli valmis kertomaan kaikille, miten merkillistä ja\ntehokasta ainetta uusi vesi oli ja miten se oli parantanut hänetkin\nmuutamissa viikoissa.\n\nOli miten oli ja paranipa hän uuden aineen voimasta tai muista syistä,\nniin yksi asia arvattiin myöhemmin todeksi, nimittäin se, että Rauman\npormestari piti Suomen ensimmäisen viinahumalan.\n\n\n\n\nNEITSYT MARJATAN SYNTI\n\n\n Luostarit liittyivät läheisesti katoliseen kirkkoon. Suomen\n ensimmäinen luostari oli Turun 1200-luvun loppupuolella perustettu\n dominikaanien pyhän Olavin luostari. Seuraava oli Viipurin\n dominikaaniluostari, jonka perustamisvuotta ei tunneta. Viipurin\n fransiskaaniluostari mainitaan ensikerran v. 1403, Rauman\n fransiskaaniluostari 1449. Kolmas sijaitsi Ahvenanmaalla. Nämä\n mustien ja harmaiden saarnaveljien, kerjäläismunkistojen, tyyssijat\n olivat Suomen ainoat miesluostarit, vaikka Naantalin pyhän Birgitan\n naisluostarissa olikin jumalanpalveluksia varten munkkikonventtikin.\n Miesluostarit näyttävät yleensä olleen varattomia, mutta v. 1430\n perustettu Naantalin naisluostari sai runsaasti lahjoituksia ja toimi\n kukoistavana laitoksena, omisti lukemattomia maatiloja kaikkialla\n Suomessa ja sen sisarluetteloissa esiintyvät lähes kaikki Suomen\n aatelissuvut.\n\n\nNeitsyt Marjatta oli korea katsella. Hän keikkui iloisena ja\nsuruttomana, varreltaan hoikkana ja kasvoiltaan kauniina kotona ja\nkylässä, arkitoimissa ja ilonpidossa. Loistavat sinisilmät lumosivat\nmonen niihin liian syvälle katsoneen. Ilakoivaa hymyään hymyilevä suu\nkietoi pauloihinsa monen nuorukaisen ja varttuneen miehenkin. Siispä\nei ollut ihme, että Hepolan rälssiin mentiin mielellään vieraisiin,\nmentiin kutsuttuina ja usein kutsumattakin. Varakkaan talon ruoat ja\njuomat olivat hyvät ja houkuttelivat vieraita läheltä ja kaukaa, mutta\nparhaimpana vetovoimana oli kuitenkin talon tytär, kaunis Marjatta.\nVieraiden joukossa oli runsaasti nuoria miehiä, monen arvoisia ja monen\nsäätyisiäkin. Kosijoitakin kävi talossa kaikilta ilmansuunnilta. Eikäpä\nmyöskään ollut kumma, vaikka monet kilpaveikot paljastivatkin löysästi\ntupessaan olevan miekkansa ja kamppailivat kauniin Marjatan tähden\nmonet kiivaat kaksinkamppailut, väliin syystä, useasti syyttäkin. Mutta\nMarjatta vain hymyili ihailijainsa selvitessä tuimasta leikistä pian\nparanevilla vammoilla ja säälitteli silloin, kun kylmä rauta lävisti\ntaitamattoman nuorukaisen.\n\nMarjatta täytti kaksikymmentä vuottaan, mutta hänen sydämensä oli vapaa\nja maineensa puhdas.\n\n— Odottaa, ketä odottanee, sanoivat ihmiset.\n\nMutta Marjatta ei odottanut ketään. Hän nautti vain nuoruudestaan ja\nvapaudestaan ja iloitsi iloisten joukossa.\n\nPidettiinpä sitten kerran Repolassa pitkät pidot, joihin kutsuttiin\nvieraita omasta pitäjästä, lähipitäjistä ja kaupungista, sukulaisia,\ntuttuja ja muitakin, kunhan vain olivat tarpeeksi arvollisia\nkutsuttaviksi, aatelisia tai hengenmiehiä säädyltään tai äveriäimpiä\nporvareita. Kutsutut saapuivat loistavimmissa hepeneissään ja lukuisat\nseurueet saattonaan. Monet toivat mukanaan omia vieraitaankin.\n\nHyvä tapa vaati ensin syöttämään vieraat. Kunnollisesti, talon arvon\nmukaisesti heidät syötettiinkin, vaikka emäntä pyytelikin anteeksi\ntarjottaviensa vaatimattomuutta. Kylläisiksi vieraat sentään tulivat,\nsillä emännän vaatimattomiin ruokiin kuului vain parikymmentä\nlajia lämpimiä ruokia. Kylmien määrää ei kukaan laskenut. Vieraat\nnoukkivatkin mielihyvin isoissa vadeissa uiskentelevia lihoja,\nlusikoivat liemen lihojen rakoon, ja tarrautuivat kilvan paisteihin,\njoita kannettiin pöytään kokonaisina käristetyistä porsaista ja\nlampaista alkaen aina metsän lintuihin ja veden antimiin saakka. Sitten\nhe pyyhkivät sormensa yhteiseen pöytäliinaan, sillä näppien nuolemalla\npuhdistaminen ei ollut enää muodissa, ja ryyppäsivät palan painimeksi\nkotona pantua, kuohuvaa ja vahvaa olutta. Lujasti syötyään he jaksoivat\nseurustella keskenään ja kuluttaa aikaansa juomien, tanssin ja\nerilaisten leikkienkin avulla ja soittoniekkojen pannessa parastaan\nsiihen saakka, kunnes syötiin toinen ateria.\n\nVieraiden halpa-arvoisemmille seuralaisille, huoveille ja\npalvelijoille, oli laitettu syönnin ja ilonpidon paikka tasaiselle\nnurmikolle. Siellä paistettiin vartailla ison härän kokonainen ruho,\nkeitintuvasta kannettiin sinne muuta ruokaa, ja vyörytettiinpä sinne\npari oluttynnyriäkin. Sielläkin elettiin iloista elämää. Neitsyt\nMarjattakin käyskenteli katsomaan väen ilonpitoa ja kirkkaina palavien\ntulien leiskavaa leikkiä. Hän ei kuitenkaan tullut yksin, vaan\nhänen sivullaan kulki puvultaan ja olemukseltaankin komea, vieras\nmies, äsken Ruotsinmaalta saapunut ritari, joka heti saavuttuaan\noli iskenyt naisellista kauneutta ihailevan katseensa Marjattaan ja\nsitten seurannut häntä lähtemättömänä varjona. Ja Marjatasta ei varjo\ntuntunut ikävältä, sillä vieras ritari osasi käyttäytyä sulavasti ja\nkohteliaasti, taisi kumarrella ja imarrella; niin, hän oli tosiaankin\ntoista maata kuin harvasanaiset ja kömpelöt oman maan miehet, jotka\nhyväilivät naistakin kuin karhu penikkaansa ja istua jurottivat\nmieluummin äänettöminä kuin ylistivät kauniin naisen moninaisia suloja.\n\nMarjatta ja ritari kiertelivät kauan nuotioiden valopiirin rajoilla,\nsiellä, missä liekkien loimu ja pohjolan hauraan kesäyön salaperäinen\nhämy taistelivat vallasta. Väliin he katselivat eteensä äänettöminä,\nväliin puhelivat, mutta se kävi perin kankeasti ja vaikeasti, sillä\nritari osasi vain ruotsinkieltä, jota neitsyt osittain ymmärsi, mutta\njota hän ei taitanut kunnolla, eipä edes välttävästikään puhua, sillä\nhänen kotinsa oli suomalainen ja kielensä suomenkieli. Mutta sanojapa\nsiinä ei tarvittukaan. Rakkaus syttyy sanoittakin ja tänä yönä se\notti valtoihinsa Marjatankin, tuli äkkiä ja odottamatta, mutta sitä\nkiihkeämpänä.\n\nJa siitä se kehittyi edelleen. Vieras ritari kävi usein Repolassa, ja\nusein nuoret tapasivat toisensa muuallakin.\n\nMutta syksyn ja sikäli talvenkin tullessa Marjatta kävi kumman\nhiljaiseksi. Puna hävisi poskipäiltä ja silmien loiste väheni. Hän ei\nkeikkunut enää ylimpänä, vaan oli äänetön ja umpimielinen. Turhaan äiti\nja isä tiedustelivat muutoksen syytä.\n\n— Ruotsin ritari taisi viedä sinulta mielesi rauhan, tytöntypykkäni,\nHepolan isäntä tuumiskeli ja sanoi sen Marjatallekin. — Jos asia on\nsillä tolalla, kuten monista merkeistä päättelen, niin se ei toki ole\nhullummin. Mikäli ritarin aikomukset ovat vakaat, niin en minä rakenna\nesteitä tiellenne, eikä sitä tee äitisikään. Voinhan sinulle mainita,\nettä olen salavihkaa kuulostellut ritarin oloja, ja hyviä tietoja olen\nsaanutkin. Hänellä on Ruotsissa laajat tilukset, joten toimeentulonsa\non hyvä, jopa hän on rikaskin, ja kaikesta päättäen hänen uransa on\nvasta alussaan. Hän saattaa pian kohota valtakunnan mahtimiesten\njoukkoon, sillä hän on Ruotsin vanhimpien aatelissukujen jälkeläisiä.\nKuningas kuuluu olevan hänelle perin suopea. Siksipä kuningas hänet\ntänne lähettikin tärkeille asioille nuoruudesta huolimatta.\n\nMarjatta ei vastannut, vaan pujahti ulos ovesta.\n\nMyöhemmin äiti johdatti puheen samaan asiaan ja ihmetteli, ettei\nritaria nähty pariin viikkoon.\n\n— Ruotsiin kuului lähteneen ja pian palannee, isä vastasi.\n\n— Ei palaja milloinkaan, Marjatta nyyhkytti ja lähti huoneesta itku\nkurkussa.\n\n— Pahaa aavistelen ja olen jo kauan aavistellut, sanoi äiti.\n\n— Luuletko tosiaankin? Kutsutaanpa tyttö tänne.\n\nMarjattaa ei löydetty. Hän oli siepannut turkin hartioilleen ja\nlähtenyt. Häntä huudettiin turhaan. Eikäpähän huuto kantanutkaan\nMarjatan korviin, sillä hän polvistui parhaillaan kirkossa rippituolin\nääressä. Ja samainen pieni aukko, jonka kautta niin moninaiset rikokset\nja synnit olivat kulkeutuneet rippituolissa kuuntelevan papin korvaan,\nsama aukko välitti nytkin Marjatan itkunsekaisen ja usein katkeilevan\ntunnustuksen. Salaripissä hän huojensi mielensä suurta surua.\n\n— Lapsirukka, raskaasti olet erehtynyt, vastasi hänelle papin ääni. —\nToiveesi ovat pettäneet, mutta ethän saattanut tietää ritarin olleen\ntoiseen jo sidotun katkeamattomilla siteillä. Tunnoton mies petti\nsinut kauniilla sanoilla ja väärillä lupauksilla, mutta sittenkään\nei sinun sovi vaipua epätoivoon eikä ajatella päiviesi päättämistä.\nJumala, joka antaa elämän, sen myöskin ottaakin, mutta vasta silloin,\nkun hän kaikkitietävässä viisaudessaan katsoo sen parhaaksi. Hän\nantaa koettelemukset, mutta hän on myöskin laupias, ja pyhä kirkkomme\nvälittää nöyrästi katuvalle lohdutuksen ja anteeksiannon. Luota siihen,\nlapseni, ja ole rohkea. Rukoile pyhää Katariinaa, joka sinua suojelee,\nja pyydä häntä edeskantamaan rukouksesi lempeälle Jumalan äidille,\njoka on heikkojen ja nöyrien turva ja joka antaa mielellesi rauhan.\nMuistan sinut esirukouksissani, sillä olenhan rippi-isäsi jo pienestä\npitäen, tunnen elämäsi kulun ja ymmärrän tuskasi syvyyden. Mene nyt\nkotiasi, lapsikulta, ja tunnusta avonaisesti lankeemuksesi äidillesi\nja isällesi. Isäsi on kova ja kiivaskin, mutta pyhä kirkkomme auttaa\nhäntäkin voittamaan vihansa vimman. — Tahdon siirtyä ainiaaksi pois\nmaailman silmistä, Marjatta nyyhkytti. — Lähden luostariin.\n\nPappi mietti kotvan, mutta sitten hänen äänensä taas kuului:\n\n— Niin, luostari on niitä varten, jotka haluavat paeta maailman\nturhuutta, sen viettelyksiä ja sen pilkkaakin. Ehkäpä siis ajatuksesi\nja halusi omistautua kokonaan Jumalalle on hyvä. Lähde kotiasi\nrauhassa, lapseni, tahdon auttaa sinua tässäkin asiassa.\n\nJa niin tapahtui, että kaunis Marjatta seuraavana keväänä kulki\nNaantalin luostariin, pääsi sinne noviisiksi ja vihittiin koeaikansa\npäätyttyä huntupäiseksi nunnaksi. Hänestä tuli sisar Ursula. Hänellä ei\nenää ollut muuta kotia kuin luostari, eikä muita omaisia kuin luostarin\nsisaret. Neljästi päivässä ja kerran yössä hän vaelsi sisariensa kanssa\nluostarin suureen kirkkoon, ja väliajat hän vietti yksinäisyydessä\nkammiossaan, jonka paljaita seiniä koristi vain ristiinnaulitun kuva.\nHänen vuoteensa oli kova, kammionsa kylmä ja ruokansa vaatimaton.\nNöyryytensä merkiksi hän puhdisti itse kammionsa ja pesi usein\nkirkonkin lattian. Joskus hän tarttui muuhunkin työhön, nypläsi\ntaidokkaita pitsejä, mutta ne eivät häntä kauan viehättäneet, sillä\nniille ei luostarissa ollut käyttöä.\n\nHän saavutti mielensä rauhan. Mutta väliin, kävellessään luostarin\npuistossa, jossa nurmi vihannoi ja puut suhisivat ja sininen taivas\nkaartui niiden yllä, hänen katseensa pyrki etäisyyksiin ja rinnasta\nnousi raskas huokaus. Kauan hän seisoi kuin kivettyneenä, mutta\nherättyään hän riensi kammioonsa ja oli pitkät ajat polvillaan\nristiinnaulitun edessä rukoillen rauhaa ja unohdusta.\n\nVuodet kuluivat edelleen ja jättivät syvät jälkensä sisar Ursulaankin.\nHänestä tuli vanha.\n\nKerran hän seisoi luostarin portilla jakamassa almuja köyhille. Ohitse\nratsasti maallisten herrojen loistava seurue. Äkkiä hän säpsähti\nja katseensa kiintyi komeaan, samettipukuiseen ja töyhtöhattuiseen\nratsastajaan, joka istui hevosensa selässä etumaisten joukossa\nnaureskellen ja kokkapuheita lasketellen. Sitten sisar Ursula alkoi\nankarasti vapista. Ratsastajan ryhti, kasvot, katse, nauru, kaikki ne\nolivat aivan samanlaisia kuin silläkin ritarilla, joka kerran saapui\nHepolaan monta, monta vuotta sitten. Siinä hän nyt oli jälleen nuorena\nja ilmielävänä. Entisyys oli noussut haudastaan.\n\n— Poikani — poikani... Sisar Ursula nyyhkytti hiljaa ja hänen päänsä\npainui alas. Komea ratsastaja katsahti häneen välinpitämättömänä ja\nkääntyi jälleen kumppaneidensa puoleen. Sisar Ursulan jälleen nostaessa\npäätään oli ratsastaja jo kaukana, mutta äiti näki perästä ratsastavan\npalvelijan puvussa poikansa vaakunan. Siinä oli punainen sydän\nkultaisella pohjalla, mutta vinosti vaakunan poikki kulki kapea juova,\näpärän merkki.\n\nSisar Ursula oli sinä päivänä kauan polvillaan ristiinnaulitun kuvan\nedessä ja siinä hän vietti koko seuraavan yönkin. Ja yhä uudelleen ja\nuudelleen hänen huuliltaan tulvi hätääntynyt rukous:\n\nÄlä anna vanhojen haavojen enää aueta, vaan suo minulle unohdus ja\nrauha, sillä kaiken olen uhrannut sinulle, Herra!\n\n\n\n\nRITARIEN ASELEIKKI\n\n\n Suomessa pidetyistä turnajaisista ei ole säilynyt minkäänlaista\n kuvausta, eipä edes mainintaakaan, mutta epäilemättä niitä\n täälläkin pidettiin ulkomaisten esikuvien mukaan, vaikkakaan ne\n eivät täällä tietysti saavuttaneetkaan samaa laajuutta ja loistoa\n kuin ritarilaitoksen varsinaisissa tyyssijoissa. Varsinaista\n ritarilaitostahan Suomessa ei ollutkaan. Ritariston aika olikin\n jo päättymässä; tuliaseiden ilmestyminen näyttämölle teki siitä\n lopun. Ritarin arvo jäi kuninkaan suomaksi kunnianimeksi ja vastasi\n myöhempien aikojen korkeampia kunniamerkkejä.\n\n\nRitari Eerikki Puken, Korsholman linnan isännän, nuorella rouvalla oli\nikävä. Puke oli jo aikoja sitten palannut pohjalaisten talonpoikien\npäällikkönä Ruotsiin tekemällään sotaretkeltä, jolloin hän valloitti\nNorlannin linnat ja suuresti auttoi Engelbrektin taalalaisia. Hänen\nalapäällikkönsä Juhana Folkenpoikakin oli jo palannut pohjalaisten\nkanssa Ahvenanmaalle tekemällään retkellä valloitettuaan siellä\nKastelholman linnan ja ajettuaan tanskalaiset tiehensä. Näiden retkien\njohdosta oli Korsholmaan kokoontunut paljon ritareita ja asemiehiä.\nNuoret ritarit koettivat parhaansa mukaan huvittaa ikävystynyttä\nlinnanrouvaa, mutta eivät monestikaan saaneet hänen suutaan oikein\nsydämelliseen nauruun.\n\n— Hauskaa on kuunnella kertomuksianne taisteluistanne, mutta kernaammin\nkatsoisin otteluanne omin silmin, rouva arveli. — Meitä naisia ei\nkuitenkaan milloinkaan päästetä taistelua näkemään.\n\n— Eipä tietenkään, kohtelias ja komea ritari Tord Kristersson\nvastasi. — Vaara olisi liian suuri ja siinä saattaisi ehkä hukkaantua\npaljon korvaamatonta kauneutta. Siksipä ritarien kiivas kamppailu\nesitettiinkin ennen kotitanhuoilla, tehtiin todesta leikki. — Ennen?\nMiksi ei siis nytkin?\n\n— Niinpä tosiaankin, miksi ei nytkin? Mutta Korsholmassa ei ole pidetty\naseleikkejä enää pitkiin aikoihin, lieneekö pidetty milloinkaan.\n\n— Tuottaisiko niiden pito voittamattomia vaikeuksia? rouva tiedusteli.\n\n— Ei suinkaan. Jokaisella ritarilla ja asemiehellä on hevosensa\nja rautapukunsa. Peitset voidaan tehdä. Tärkein asia, kauniit\nkatsojattaret, nekin ovat olemassa. Ja kaikkein tärkein, ylimmäinen\nkaunotar palkintoja jakamaan, sekin on, vastasi Tord Kristersson syvään\nlinnanrouvalle kumartaen.\n\n— Siispä panemme toimeen aseleikin, oikeat turnajaiset.\n\n— Siihen tarvitaan linnan isännän suostumus, ritarit arvelivat.\n\n— Sen minä kyllä hankin, vastasi rouva ja riensi toisiin huoneisiin\nmiestään etsimään.\n\nEerikki Puke murahteli ensin vastaan, mutta taipui pian kauniin\nsuun ja anovien silmien pyyntöön, lupasipa varojakin, mikäli niitä\ntarvittaisiin, ja määräsi leikit pidettäviksi kahden viikon kuluttua,\nkukkeimman kesän aikana.\n\nLinnassa syntyi kova kiire. Leikkiin osallistuvat ritarit valitsivat\nvaruksiaan ja teettivät peitsiä, ken männystä, ken koivusta, sillä\nsaarnia ei ollut saatavissa. Koreista kankaista, mielitiettyjensä\nväreistä, he ompeluttivat ratsujensa ylle maata viistävät peitot. Ja\nlopun aikansa he käyttivät ahkeriin harjoituksiin.\n\nJuhana Folkenpoika tunsi turnajaisasiat tarkoin. Hän neuvoi apua\ntarvitsevia, valitsi laajan, tasaisen kisakentän ja rakennutti sen\nviereen korkean lavan, joka päällystettiin kankaalla ja koristettiin\nPuken, hänen rouvansa ja kaikkien aseleikkiin osallistuvien vaakunoilla.\n\nYhdeksän ritaria lupautui leikkiin. Juhana raapi korvallistaan ja\ntuumi, että luvussa oli yksi liian vähän tai yksi liikaa. Mutta sitten\nhänen katseensa kirkastui ja hän virkkoi:\n\n— Tulkoon Pentti Maununpoika kymmenenneksi. Hän ei tosin ole ritari,\neipä edes aatelismieskään, mutta kuitenkin rälssimiehen poika\nja tositaistelussa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Sehän nähtiin\nKastelholmassa. Ylhäiset Ruotsin ritarit kohottelivat nokkaansa, mutta\nsuomalaiset suostuivat ehdotukseen mielihyvin. Ja vihdoin toisetkin\nmyöntyivät, sillä kukaan ei halunnut jäädä leikistä syrjään.\n\n— Kun ei sinulla ole vaakunaa, niin ripustetaan tuonne ylös maalaamaton\nvaakuna, Juhana Folkenpoika sanoi Pentille. — Ennemmin tai myöhemmin\nsinä kuitenkin hankit siihen tunnusmerkkisi, mikäli sinut oikein tunnen.\n\nSitten Juhana katseli hänen rautapukuaan, tuomitsi sen tähän asiaan\nkelpaamattomaksi, vaikka se sodassa olikin hyvä, ja tarjosi Pentille\nomia varustuksiaan.\n\n— Sinä olet yhtä matalatekoinen mies kuin minäkin, ja taidanpa jättää\nvarustukseni sinulle perinnöksi, sillä minun joskus kaaduttuani pitää\nniiden joutua oikean miehen kannettaviksi. No, puehan raudat päällesi,\npoika.\n\nAseleikistä levisi tieto laajalti ja paljon kansaa saapui sitä\nkatsomaan, tuli vallasväkeä ja kerääntyi yhteistäkin rahvasta.\n\nKauniina kesäpäivänä leikit sitten pidettiin. Aatelisnaiset nousivat\nlavalle, ritarit ja asemiehet istuivat ratsujensa selässä, ja kansa\nsai kurkistella kauempaa. Torvien raikuessa osanottajat ratsastivat\nkentälle etunenässään kullattuun haarniskaan sonnustautunut Eerikki\nPuke, joka oli lupautunut johtamaan menoja, ja asettuivat vastatusten,\nkukin arvan määräämän vastustajansa kohdalle.\n\nEerikki Puke huomasi kaiken olevan oikealla tolallaan, kehoitti\nottelijoita pitämään kunniassa vanhat ritarisäännöt, kohotti miekkansa\nalkamisen merkiksi korkealle ja heilautti sen alas. Torvet rämähtivät\nsoimaan, ritarit kannustivat hevosiaan ja ratsastivat täyttä laukkaa,\npeitset ojossa, vastustajaansa kohden.\n\nKymmenen kiireestä kantapäähän rautaan puetun miehen ja kymmenen ratsun\nyhteentörmäys tapahtui kovalla ryskeellä. Yksi putosi satulasta ja\njoutui pois leikistä. Kahdelta katkesi peitsi, mutta heille annettiin\nuudet sijaan. Parittomaksi jäänyt ottelija sai jäädä syrjään odottamaan\nvuoroaan.\n\nOttelijat asettuivat taas paikoilleen, mutta vaihtoivat paikkaa, ettei\nauringosta olisi kenellekään ansaitsematonta hyötyä. Merkin nähtyään\nhe tekivät uuden rynnistyksen. Kaksi kellahti satulasta, ja heidät\nautettiin jaloilleen. Yksi oli saanut sellaisen töytäyksen, ettei enää\nkyennytkään jaloilleen. Hänet kannettiin syrjään ja virvoitettiin\ntajuihinsa.\n\nSeitsemän oli siis jälellä, ja he järjestyivät uuteen yritykseen.\nSyrjässä ollut tuli mukaan, ja parittomaksi jäänyt siirtyi hänen\nsijaansa vuoroaan odottamaan. Naiset seurasivat äärimmilleen\njännittyneinä hurjaa leikkiä, ja panipa se vireeseen kaikki muutkin\nkatsojat. Moni naissydän toivoi voittoa omien väriensä kantajalle, ja\nmoni syrjäisempi valitsi suosikkinsa ulkonaisen ryhdin perusteella\ntietämättä, kuka piili raudan sisällä.\n\nKukaan ei pudonnut satulasta kolmannessa yhteentörmäyksessä. Neljännen\njälkeen oli vain viisi pystyssä ja kaksi kannettiin kentältä pahoin\nloukkaantuneina. Viides rynnäkkö poisti leikistä jälleen kaksi.\nKolme jäljelle jäänyttä tunnettiin vaakunoistaan ja varustuksistaan.\nHe olivat Tord Kristersson, saksalainen palkkasoturi Heinrich von\nRothenstein ja Pentti Maununpoika.\n\n— Katsohan poikaa, kun pitää puolensa! riemuitsi Juhana Folkenpoika. —\nJohan minä sen aavistinkin.\n\nTord Kristersson ja Heinrich von Rothenstein iskivät ensin yhteen,\nsitten saksalainen ja Pentti yhtä huonolla menestyksellä, ja sitten\ntaas ruotsalainen ja saksalainen. Vahvan saksalaisen hirvittävä töytäys\npudotti ruotsalaisen satulasta.\n\nPentti joutui nyt ottelemaan lopullisen ottelun saksalaista vastaan.\nHänen voitontoiveensa olivat pienet. Saksalainen oli perin tukeva mies,\ntottunut tällaiseen leikkiin ja ratsasti raskaalla hevosella. Pentin\nsuomalainen hiirakko näytti sen rinnalla sangen joutavalta.\n\nEerikki Puke antoi merkkinsä, ja ratsastajat tekivät rynnäkkönsä.\nRauta helähti tukevien peitsien sattuessa siihen, mutta sitten peitset\nirtautuivat, ratsastajat syöksyivät lujalla vauhdilla toistensa ohi,\nkääntyivät takaisin ja törmäsivät uudelleen vastakkain. Katsojat eivät\nmalttaneet pysyä enää äänettöminä, vaan ryhtyivät hurjasti huutamaan.\nJa torvensoittajatkin villiintyivät puhaltamaan kaikilla voimillaan.\n\nPentti horjahti satulassaan ankaran rintaan tähdätyn töytäyksen\nsatuttamana, mutta saksalaisen peitsi lipsahti samalla ja Pentti\nkohottautui paikalleen. Seuraava töytäys oli salpaamaisillaan hengen.\nSitten molemmat sattuivat saamaan peitsensä kohdalleen, yrittivät\nratsujensa voimalla työntää vastustajaansa nurin ja pyörivät hitaasti\nympäriinsä. Pentin hiirakko näytti pitävän puolensa. Sitten peitset\nlipsahtivat, siirryttiin kauemmaksi ja yritettiin uudelleen.\n\nMolempien ottelijoiden hiki valui virtanaan, ja ratsut olivat vaahdossa\nuuden rynnistyksen alkaessa. Molemmat tunsivat viimeisen yrityksen\nolevan edessä ja kokosivat kaikki voimansa. Ja ratsutkin vimmaantuivat\nkiivaimpaan laukkaansa.\n\nHeinrich von Rothensteinin ratsu nousi yhteentörmäyksessä\ntakajaloilleen, mutta Pentin hiirakko seisoi tukevasti, painoi päänsä\nalas ja ponnisti sisukkaasti takajaloillaan. Saksalaisen keihäs\nrisahti pahaenteisesti, taipui kaareksi ja katkesi, mutta silloin hän\njo itsekin oli kadottanut tasapainonsa. Hiirakko työntyi eteenpäin,\nsaksalainen mätkähti maahan, ja hänen ratsunsa kellahti samaan\nmylläkkään.\n\nKauempana olevien katsojain riemu oli rajaton, sillä tiedettiinhän\nvoittaja omaksi mieheksi.\n\n— Visiiri auki!\n\nPentti nosti päästään raskaan kypäränsä ja ratsasti sitten naisten\nlavan luokse, jossa kaunis linnanrouva painoi hänen hikeä valuvaan\npäähänsä voittajan seppeleen ja intoutuneet naiset heittelivät hänelle\nkukkiaan. Mutta Pentti näki päätään kohottaessaan sivummalla kaksi\nloistavaa, häneen lämpimästi katsovaa silmää, ja arvasi saavansa\nhellimmän palkintonsa myöhemmin, juhlahumun tauottua.\n\n\n\n\nJUMALAN KUNNIAKSI\n\n\n Suomen monet keskiaikaiset kirkot ovat runsaasti koristetut\n maalauksilla ja veistoksilla. Raamatun tapahtumat ja lukuisat\n pyhimykset esitetään niissä nykyajan silmällä katsottuna peräti\n alkeellisin keinoin, mutta epäilemättä ne tyydyttivät aikalaistensa\n kauneudenkaipuun ja antoivat havainnollista sisällystä vaikeasti\n tajuttaviin asioihin. Kuvien mestarit loivat yksinkertaisia\n luomuksiaan hartaina ja työlleen uskollisina, ja siksipä ne\n viehättävät vielä myöhäisenäkin aikana. Nämä kuvat, useimmat peräisin\n 1400— 1500-lukujen vaiheilta, ovat myöskin monien asioiden ainoana\n tiedonlähteenä. Ankarimman luterilaisuuden aikoina ne useissa\n kirkoissa peitettiin, mutta viime aikoina niitä on menestyksellä\n jälleen haettu päivänvaloon ja korjailtu entiselleen.\n\n\nVesunnan herra tuli synnintuntoon. Hänen rikkomuksensa oli sellainen,\nettei siitä selviytynyt salaripillä, ei anekirjoilla eikä tavallisen\nsuuruisilla lahjoillakaan. Auttamaton kirkonkirous uhkasi mahtavaa\nja ylhäistä herraa. Ja siitä saattoi vapautua vain perin nöyräksi\nnöyrtymällä, pukeutumalla säkkiin ja tuhkaan ja tekemällä pitkän ja\nvaivalloisen vaelluksen pyhille paikoille.\n\nNäin kirkkoherra selitti Vesunnan herran tiedustellessa häneltä\nasiaansa.\n\nVesunnan herra mietti asiaa moneen toviin. Sitten hän nöyrtyi, täytti\nehdot, ja piispa päästi hänet kirouksesta. Hyvittäjäisiksi hänen oli\nsuostuttava enempäänkin. Todistaakseen katumuksensa syvyyden hän siis\nlupasi perinpohjin korjauttaa ja sisältä maalauttaa sekä kauniilla\nkuvilla koristuttaa seurakunnan kirkon. Ja lisäksi hän sitoutui\nkultauttamaan ravistuneet pyhäinkuvat ja hankkimaan uusiakin entisten\nlisäksi. Vesunnan herralla oli varaa tällaiseen suureen uhraukseen,\nmutta hänet tunnettiin perin ahneeksi ja itaraksi mieheksi. Koskapa\nhän siis raski luopua omaisuutensa suuresta osasta, niin hänen\nkatumuksensa täytyi olla vilpitön. Näin kirkkoherra arveli, ja samaa\nsanoivat muutkin. Ehkäpä herra siis pitäisi sanansa ja korjauttaisi\nHattulan kirkon täyteen kuntoon, johon työhön seurakunnan varat eivät\nriittäneet, vaikka sitä oli monesti suunniteltukin.\n\nNäin sitten tapahtuikin. Pitäjänkin miehet innostuivat asiaan ja\nlupasivat puolestaan tehdä kirkkonsa hyväksi kolme ilmaista päivätyötä\nkukin.\n\nKirkon seinät korjattiin, ikkunat suurennettiin ja niihin pantiin\nVesunnan herran ulkomailta tilaamat, kirkkailla väreillä maalatut\nlasit. Uudet ovet tehtiin entisten sijaan. Kirkon kattokin uusittiin\nkauttaaltaan ja tervattiin kahteen kertaan. Ja lattiapalkeiksi\nhalaistiin ja veisteltiin satavuotisia honkia.\n\nVesunnan herra kävi usein katsomassa työtä. Rahojen suuri kuluminen\ntosin karvasteli mieltä, mutta minkäpä sille mahtoi.\n\nNäiden töiden valmistuttua saapuivat isot mestarit, kuvamaalarit\nja puunveistäjät. He katselivat kirkon seiniä, holvikaaria ja\nnelisnurkkaisia pilareita ja olivat viisaan näköisiä.\n\n— Nuo rumat seinämaalaukset peitetään ja tehdään uudet ja kunnolliset\nsijaan, virkkoi maalarien mestari aikansa katseltuaan.\n\n— Mutta nehän ovat kauniit ja olemme tottuneet niihin, huomautti\nkirkkoherra.\n\n— Kauniit? Pelkkää roskaa ne ovat, joutavia töherryksiä, taitamattoman\ntuhrijan tekemiä, vastasi itsetietoinen ja ammattikuntansa\nerikoissynnin paaduttama mestari. — Teen teille paljon paremmat,\nsellaiset, jotka tuottavat kunniaa Jumalalle ja ovat ihmissilmänkin\nilona.\n\nMestari ryhtyi apulaisineen työhön, laitatti telineitä ja puuhasi hiki\nhatussa. Kirkon sisusta kalkittiin valkoiseksi ja vanhat maalaukset\npeitettiin. Ja sitten mestari rupesi suunnittelemaan uusia esityksiään,\ntekemään pitkää, sanatonta saarnaansa. Hän piirsi kuvansa kalkkivärillä\nsuoraan seinälle, ja apulaiset täyttivät sikäli kuviot vahvoilla,\nkirkkailla väreillä, mustalla, ruskealla, punaisella, vihreällä ja\nkeltaisella. Seinäpinnalle ilmestyi aikanaan Pyhä kolminaisuus ja\nmoninaiset pyhimykset, mutta niillä saivat sijansa myöskin omissa\nilkeissä tarkoituksissaan askartelevat pirut. Ja niiden lisäksi\nmestari loi oman aikansakin väkeä, ritareita suipoissa lakeissaan\nja keikarimaisissa puvuissaan, piispoja ja pappeja laajoissa ja\nkoreissa kasukoissaan, vakaisia arvomiehiä viitoissaan, talonpoikaista\nkansaa lyhyissä takeissaan ja kapeissa housuissaan, heidän emäntiään\nvaatimattomissa puvuissaan sekä myöskin ylhäisten rouvia koreissa\nhepenissään. Henkilöiden väliin hän sovitteli kaikenlaisia arkipäivän\nesineitä ja tarvekaluja. Holvien ruoteetkin hän väritti, laittelipa\nerilaisia kukkakiehkuroitakin.\n\nSakariston oven päälle mestari loi jättiläiskokoisen, Kristus-lasta\nvirran yli kantavan pyhän Kristoforuksen sekä esitti tämän pyhimyksen\nkohtalot: vangitsemisen, nuolilla ampumisen ja teilauksen.\n\nViereisille seinille hän teki Vakoojat korvessa viinirypäletaakkoineen\nja kauemmaksi Viimeisen tuomion, jossa nähtiin koko maailman tuomari,\nneitsyt Maria ja Johannes kastaja, enkeleitä, perkeleitä, autuaita\nja kadotettuja sekä helvetin ammottava kita. Kahteen holvikupuun\nhän laittoi Jumalan antamassa Moosekselle lain tauluja ja Jumalan\nilmestyksen palavassa pensaassa.\n\nKuorin keskiseinälle, parhaalle paikalle, ilmaantuivat pyhä Henrikki ja\npyhä Eerikki, ja niiden lisäksi piispan vaakuna. Holvin kupuihin hän\nmuodosteli Mooseksen iskemään kalliosta vettä, Pyhän kolminaisuuden,\nMannasateen korvessa ja Vaskikäärmeen.\n\nLäheisille seinille hän teki Marian ilmestyksen, Marian ja Elisabethin\nkohtauksen, Kolmen kuninkaan kunnioituksen ja Simeonin kiitosvirren.\nIkkunan oikealle puolelle hän sijoitti Jeesuksen ympärileikkauksen,\nBetlehemin murhan ja Paon Egyptiin, sekä holveihin Kristuksen\nopettamassa temppelissä, Pyhän Katariinan kihlauksen Jesus-lapsen\nkanssa ja Kristuksen monet ihmetyöt.\n\nKuvia oli paljon, mutta mestari pystyi luomaan enemmänkin.\nLänsiseinälle hän kuvasi Kristuksen matkalla Jerusalemiin, Ehtoollisen\nasettamisen, Kristuksen yrttitarhassa, Kristuksen kirkastuksen,\npyhimykset Martin ja Hedvigin ja pyhän Franciscuksen, paholaisen ja\nnunnat, Kristuksen parantamassa rampaa, Maria Magdaleenan ja Madonnan\nilmestyksen. Seuraavalla seinällä mestari jatkoi kärsimyshistoriaa.\nSinne tuli Juudaksen petos, Kristuksen ruoskiminen, Ristin\npystyttäminen, Ristiinnaulitseminen, Ylösnousemus, Astuminen alas\nhelvettiin ja Hautaan laskeminen. Ja holveihin hän laittoi Kristuksen\nja samarialaisvaimon, Saatanan kolme kiusausta sekä Kristuksen\nilmestymisen Tuomaalle ja opetuslapsille Emauksen tiellä.\n\nKeskilaivan itäisiin holveihin mestari maalasi Pyhän ristin\nesiinkaivamisen, Ihmeen ristin luona, Ristin saattueen ja Marian\nvaltaistuimellaan Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän hengen ohella. Toiseen\nholviin syntyi neitsyt Maria yksisarvinen sylissään ja kolme kuvaa\nDanielista.\n\nNäillä kuvillaan mestari tahtoi esittää yhteisen perusajatuksen:\nsynnin, pelastuksen ja viimeisen tuomion. Sen lisäksi hän tahtoi tehdä\nhavainnolliseksi senkin, että Rooman kirkko oli pyhien henkilöiden\nrakentama ja tukema, ja teki siis pitkin seiniä kokonaisen sarjan\napostoleita ja profeettoja kirjoitusnauhoineen.\n\nKannattaviin holvikaariin mestari sijoitti pyhimysten suuren joukon.\nSiellä nähtiin pyhä Kerttu kirkkoineen, pyhä Pirkko kirjoittamassa,\npyhä Kaarina miekkoineen ja pyörineen, pyhä Veronica ja Kristuksen\nhikiliina, pyhä Ursula nuolineen, pyhä Klaara lamppuineen, pyhä\nJustiina sauvoineen, pyhä Ruotsin Kaarina, pyhä Dorothea kukkineen,\npyhä Agata pihtineen, pyhä Barbara tornineen ja lisäksi kahdestoistakin\nnaispyhimys.\n\nMiehiset pyhimykset mestari asetteli kaariin ja pilareihin. Neljän\nevankelistan lisäksi hän maalasi nuolien lävistämän pyhän Sebastianin,\nnuijaa pitelevän pyhän Torkkelin, pyhän Mikaelin punnitsemassa hyviä\nja pahoja tekoja, pyhän Leonardin ketjuineen, mustan murjaanin\nritarivarustuksissa, sekä kymmenen apostolia.\n\nMestari työskenteli nopeasti ja liikoja tuumimatta, mutta sittenkin\nhäneltä kului aikaa, sillä raamatullisia tapahtumia oli paljon ja\nkirkon pyhimysten joukko oli suuri. Läheskään kaikkia hän ei saanut\nkirkkoon mahtumaankaan. Sakaristoon hän maalasi Jessen juuren eli\nJeesuksen sukupuun, Marian ja Josefin kihlauksen, Madonnan ilmestyksen,\nneitsyt Marian kuolinvuoteellaan, Marian hautasaaton sekä lisäksi\npyhän Ebben veitsi kädessä ja pyhän Finen rottineen. Asehuoneeseen hän\nlaittoi Kristuksen ehtoolliskalkki kädessään ja Tulikoetuksen.\n\nMaalarimestarin luodessa näitä kuviaan korjaili toinenkin mestari,\netevä puunveistäjä, apulaisineen toisia kuvia, tekipä uusiakin. Etenkin\nalttarikaapit olivat ajan kuluttamat. Pääalttarilla olevat veistokset\nväritettiin uudelleen koreilla väreillä ja osittain kullattiin.\nRitaripukuinen, kruunupäinen ja ihmispäällä varustettua lohikäärmettä\ntallaava pyhä Olavi, mainehikas pyhimys, maalattiin ja kullattiin ja\nhänen kaappinsa korjattiin, kuten kaikki muutkin kaapit. Madonna sai\npunaisen puvun ja raitaisen liinan. Ristiinnaulitun kuvaa parannettiin,\nsamoin käsi poskella surevaa Johannesta ja Mariaa. Pyhä Pirkko sai\nuuden kultauksen, samoin pyhä Anna ja pyhä Martti. Ja monet muutkin\nloistivat pian uusina ja kirkkaina.\n\nVeistäjämestari teki uuden, taidokkaan ja muhkean kuvan pyhästä\nYrjänästä. Sitten hän katseli maalarimestarin kuvia ja päätti ryhtyä\nkilpasille. Hän veisti puusta suuren, Kristuksen vaellusta Golgatalle\nesittävän ryhmäkuvan, jota kirkkoherra nyt ja myöhemminkin syystä\nylisti hyväksi, vaikka Vesunnan herra pitikin maalauksia parempina.\nMolemmat kävivätkin joka päivä kirkossa, jopa viipyivät siellä usein\naamusta iltaan. Kirkkoherra iloitsi kirkkonsa uudesta, juhlallisesta\nasusta. Vesunnan herra oli mielissään siitä, että hän oli oikeastaan\npannut kaiken tämän toimeksi ja unohti vähitellen rahojenkin runsaan\nmenon. Hän tilasi veistäjämestarilta uuden, komean sukuvaakunan\nasetettavaksi kirkon seinälle, parhaalle paikalle.\n\nNiin kirkko vähitellen muutti muotoaan. Mestarit viimeistelivät\ntöitään hartaalla innolla. Ja vihdoin koitti suuri päivä, jolloin ovet\njälleen avattiin ja kansa virtasi sisään. Se jäi seisomaan ihmeissään\nja äänettömänä eikä tuntenut enää temppeliään entiseksi kirkokseen.\nVärit loistivat hämärässäkin valossa kaikkialta, seinistä, katosta ja\npilareista, ja kultaiset kuvapatsaat kiehtoivat mieltä. Jumala, hänen\npoikansa ja Jumalan äiti sekä pyhimykset astuivat alas korkeuksistaan\nelävinä ja silminnähtävinä ja helposti tajuttavina.\n\n— Kirkostamme on tullut köyhän raamattu, muuan vanhempi isäntä kuiskasi\nviereisilleen. — Kun ei ole varaa ostaa kirjoja ja katsella niiden\nkuvia, niin täällä ne näkee ilmaiseksi.\n\n— Ja ne syöpyvät iäksi mieleen, naapuri vastasi. Sitten alkoi\njuhlallinen jumalanpalvelus, melkeinpä kirkon uusi vihkiminen. Itse\npiispa ilmestyi alttarille loistavine saattueineen.\n\nVesunnan herra istui pönäkkänä ja mielihyvissään uudessa, runsailla\npuuleikkauksilla koristetussa penkissään alttarin vasemmalla puolella.\nHän oli sovittanut rikoksensa, ja itse piispa oli sanonut hänelle\nkiitokset kaikesta kansan kuullen. Mutta mestarit seisoivat yhteisen\nkansan joukossa, sillä he eivät olleet tämän maailman isoisia, vaikka\nosasivatkin tehdä ihmeellisiä töitä Jumalan kunniaksi. He eivät liioin\nvälittäneetkään turhasta kunniasta, sillä he löysivät ilonsa ja\nparhaimman palkkansa omasta työstään.\n\n\n\n\n\nMAAN MAHTAVIA\n\n\n\n\nSUURI SUOMALAINEN\n\n\n Kukin aika synnyttää suuret miehensä. Suomen keskiajassa loistaa\n suurimpana ja kirkkaimpana Maunu II Tavastin nimi. Paavali Juusten\n antaa hänelle kauneimman tunnustuksensa sanomalla piispojen\n kronikassaan Maunun olleen »ihmisenä yhtä suuren kuin nimeltäänkin».\n Hänen kaikki toimensa Suomen kirkon ylipaimenena ja samalla kuninkaan\n kunnioitetuimpana neuvonantajana jättivät kansamme elämään syvät\n ja siunaukselliset jäljet. Hänkin oli, kuten komea sanonta kuului,\n »Jumalan armosta Turun piispa», mutta samalla hän oli kaukokatseinen,\n alaistensa puutteita ja tarpeita ymmärtävä ja auliisti auttava\n ihminen, viisas valtansa käytössä, nöyrä kunniassaan ja hurskas\n elämässään — nämä onnellisesti yhtyneet ominaisuudet olivat hänen\n tekojensa määrääjinä ja ne kohottavat hänet maallista kunniaa\n korkeammalle.\n\n\nSuomessa oli maansuru. Suomen kirkon etevin päämies, kansansa hyvä\nisä, suuri suomalainen oli lähtenyt ikuisuuteen. Maunu II Tavast,\nJumalan armosta Turun piispa, oli vihdoinkin, elettyään 97 ikävuotta,\nkallistanut päänsä ainaiseen lepoon.\n\nMynämäellä, Alasjoen kartanossa, asui mahtava herra Olavi Tavast,\nvaimonaan Kaarina Fincke. Molemmat olivat ikivanhaa suomalaista\nsukujuurta. Heillä oli kolme poikaa ja neljä tytärtä. Pojista toinen\noli Maunu, syntynyt Alasjoella v. 1357.\n\nMaunu pantiin Turun katedraalikouluun. Käytyään sen hänet vihittiin\npapiksi.\n\nParisin yliopisto oli näinä aikoina se tietojen lähde, jonka ääreen\nmonet suomalaiset pyrkivät, mutta Maunu lähti Pragin yliopistoon.\nHän saavutti siellä ensin bakkalarion ja kahdeksan vuoden kuluttua\nmaisterin arvon, joka arvo oikeutti hänet harjoittamaan yliopiston\nopettajan tointa.\n\nRuotsiin palattuaan Maunu toimi kuningas Eerikki Pommerilaisen\nkanslerina ja hovikappalaisena. Mutta pian hän jo siirtyi kotimaahansa\nja oli viisi vuotta Turun tuomiokirkon arkkiteininä. Senjälkeen\nTurun tuomiokapituli valitsi hänet piispaksi. Maunu matkusti Roomaan\nhakemaan vaalille vahvistusta, maksoi paavilliseen rahastoon määrätyn\ntaksan mukaisen summan, kaksisataa kultafloriinia, ja toimitti muille\nasianosaisille kuuluvat lahjat. Paavi vahvisti vaalin ja antoi pyhän\nKatariinan kirkossa juhlallisesti vihkiä Maunun Turun piispaksi.\n\nMaunu vietti talven Parisissa ja palasi sitten Ruotsin kautta\nkotimaahan. Tällöin hän oli viidenkuudetta vanha, ja tällöin vasta\nhänen varsinainen elämäntyönsä alkoi. Lähes neljäkymmentä vuotta hän\nhoiti Suomen kirkon ylipaimenen virkaa. Nämä vuodet olivat työstä\nrikkaat, mutta työllä oli siunaus mukanaan, ja Suomen kansan elämään\nne jättivät syvät jäljet. Suuri piispa piti kaikissa toimissaan\npäämääränään kirkon menestyksen ohella kansansa etua ja onnellisen olon\nohjaamista.\n\nMaunu piispan aikana rakennettiin lukuisia kirkkoja, joiden\npystyttämistä hän avusti monella tavalla. Viipurin dominikaaniluostari,\nfransiskaanien luostari Raumalla ja Naantalin birgittalaisluostari\nperustettiin. Piispa edisti jo alkuunpantua saarnojen suomenkielistä\npitämistä ja vaikutti paljon merkitsevän päätöksen syntymistä, jossa\nisämeidän rukous, uskontunnustus ja Ave Maria määrättiin suomeksi\nluettaviksi.\n\nMaunu ohjasi Suomen papiston kehitystä monilla viisailla säännöksillään\nja teki itsekin laajoja tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin,\nkulki kesäisin ratsain ja veneellä ja ajoi talvisin reessään. Pitkillä\nsalotaipaleilla hän usein sai yöpyä korpeen. Näitä vaivalloisia matkoja\nhän teki vielä yhdeksääkymmentä ikävuottaan lähestyessään. Suuret\npiispantulonsa hän käytti kärsivien ihmisten hädän lievittämiseen ja\njärjesti monet talonsa sairaiden ja puutetta kärsivien turvapaikoiksi.\nHirveä spitaalitauti teki näinä aikoina tuhojaan Suomessa. Piispan\ntoimesta perustettiin sen ehkäisemiseksi sairastupia.\n\nSuomen kirkon piispa tahtoi eristää kirkkonsa vieraiden vaikutuksesta\nriippumattomaksi ja saikin siinä suhteessa paljon aikaan.\n\nEestin Paadisten cistersiläisluostarilta hän lunasti sille\nsielunhoidollisessa ja verosuhteessa kuuluvan Porvoon pitäjän\nsekä Pernajan ja Sipoon kappeliseurakunnat, jota parannusta hänen\nedeltäjänsä olivat turhaan yrittäneet saada toimeen.\n\nTurun tuomiokirkkoa hän helli erikoisesti ja tahtoi tehdä\nkansallispyhätön asun arvokkaaksi. Hänen aikanaan sinne tehtiin\nkahdeksan uutta alttaria, että ehdittäisiin niiltä lukea enemmän\nrukouksia ihmissielujen pelastukseksi kiirastulesta, ja perustettiin\nuusia pappisvirkoja. Ja kun Turun tuomiokirkko v. 1492 taaskin paloi\nerään sepän ilkivaltaisuudessaan sytyttämänä, ryhtyi Maunu tarmolla\nrakennuttamaan sitä uudelleen. Hän lupasi omasta puolestaan laajan\nsyntien rangaistuksen lievennyksen kaikille, jotka sen rakentamista\nedistivät, hankkipa anejulistuksia lukuisilta ulkomaidenkin piispoilta.\nPyhättö kohosi entistä ehompana.\n\nHurskas piispa teki toivioretken Vapahtajan haudalle. Paluumatkallaan\nhän osti tuomiokirkon tarpeeksi monia, suuria summia maksavia kirjoja,\nkultaisen alttarikalkin öylättilautasineen, ison hopeasta tehdyn\nalttariristin ja muitakin jumalanpalveluksessa käytettäviä esineitä.\n\nSuomen kirkko kohosi piispansa toimesta arvoon ja kunniaan, ja tuhannet\nkärsivät saivat lohdutusta sekä turvaa, mutta piispalla riitti aikaa ja\nkykyä muihinkin tehtäviin. Jo kuningas Eerikki Pommerilaisen kanslerina\nhänen vaikutuksensa nähtiin ja tunnettiin, sillä Maunun aloitteesta\nperustettiin Turun maaoikeus ylimmän oikeuden käytön edistämiseksi ja\nsitäpaitsi Suomi jaettiin kahdeksi laamannikunnaksi.\n\nMaunu esiintyi sovittajana ja välittäjänä aikansa monissa melskeissä.\nValtaneuvoston vanhimpana ja kunnioitettuna jäsenenäkin hän\npiti synnyinmaansa etuja aina silmällä, hankki Suomen rahvaalle\nverohelpotuksen, asetti välityksellään satakuntalaisten kapinan ja\nesitti erehtyneille talonpojille vain lievää rangaistusta. Tämän ja\nmonen muunkin asian hän käänsi parhain päin. Kaikkialla tuntui hänen\nviisas vaikutuksensa.\n\nViimeisen kerran hän istui valtaneuvostossa yhdeksänkymmenen ja yhden\nvuoden vanhana ja oli läsnä Kaarle Knuutinpojan kruunauksessa. Suomesta\nlähtenyt kuningas pidätti vanhuksen vuoden ajan luonaan nauttiakseen\nhänen rikkaan kokemuksensa ja ihmistuntemuksensa apua. Viimeisenä\nvaltiotoimenaan vanhus oli vielä kahta vuotta myöhemmin kuninkaan\nasiamiehenä solmiamassa rauhaa tanskalaisten kanssa.\n\nVanhus halusi nyt vetäytyä syrjään ja lepoon. Hän erosi virastaan\nyhdeksänkymmenenviidenvuoden vanhana ja asettui asumaan Naantalin\nluostarin lähistölle rakentamaansa taloon. Ja siellä hän ummisti iäksi\nsilmänsä syvästi kunnioitettuna, laajalti siunattuna ja ansiosta\nylistettynä. Hänet haudattiin rakkaaseen tuomiokirkkoonsa Pyhän ruumiin\nkappelin alttariportaan alle.\n\nMaunu Tavast rakasti köyhää kansaansa. Hänet valittiin parhaina\nelinvuosinaan Ruotsin arkkipiispaksi, mutta hän hylkäsi korkean\narvon ja jäi kansansa kaitsijaksi. Hän oli suuri piispana, suuri\nvaltiomiehenä ja suuri ihmisenä. Ja vaikka häntä Suomen tosiasiallisena\nhallitsijana kunnioitettiin kuin »kuninkaallista majesteettia\nkonsanaan» ja hänen maineensa kantautui kaukaisiinkin maihin, niin\nhänen mielensä pysyi aina puhtaana, sydämensä nöyränä ja tekonsa\njaloina. Suuren suomalaisen valtava hahmo kohoaa vuosisatojen takaa\nylevänä ja eheänä, kaikkien muiden yläpuolella.\n\n\n\n\nKAARLE KNUUTINPOIKA\n\n\n Kaarle Knuutinpoika Bonde oli ainoa Suomesta lähtenyt kuningas.\n Hänen otaksutaan syntyneen Suomessa v. 1409. Jo nuorena hän kohosi\n valtakunnan marskiksi ja oli kahteen otteeseen valtionhoitajana, jonka\n jälkeen hän sai Suomesta suuria läänityksiä, asettui asumaan Viipurin\n linnaan, rakennutti sen täyteen kuntoon ja piti siellä loistavaa\n hovia. V. 1448 hänet valittiin Ruotsi-Suomen kuninkaaksi, syöstiin\n 1457 vallasta ja valittiin myöhemmin vielä kahdesti kuninkaaksi. Hän\n eli onnettomana aikana, ja hänen kohtalonsa muuttui siitäkin syystä\n syvästi traagilliseksi. Kuninkaanakin hän muisti aina synnyinmaatansa,\n pani muiden toimiensa ohella alulle Suomen erämaiden asutuksen ja\n viitoitti maakuntien rajoja ehkäistäkseen heimovainoja.\n\n\nViipurin linnassa alkoi eräänä päivänä kova kohu. Levisi näet\ntieto, että linnan isäntä, marski Kaarle Knuutinpoika aikoi lähteä\nRuotsiin kuninkaan vaaliin. Ja kohu suureni, kun huhuiltiin marskin\ntavoittelevan itsensä kuninkaan kruunua. Sitäpä tilaisuutta sietäisi\npäästä näkemään.\n\nVanhemmat rälssimiehet keskustelivat asiasta levollisemmin ja\npunnitsivat syitä sekä vastasyitä.\n\n— Kalmarin unioni on jo elänyt aikansa, sanoi muuan. — Kuningatar\nMargareetan ajatus, kaikkien Pohjoismaiden yhdistäminen saman valtikan\nalaiseksi, mahtavaksi liitoksi, oli suuripiirteinen ja kauas katsova\najatus, mutta sitä ei kyetty toteuttamaan. Unioni on aiheuttanut vain\nikuisia riitoja ja sotia, joiden syynä on ehkä ollut sekin seikka,\nettei kenelläkään ole ollut tarpeeksi vahvaa kättä pitämään kurissa ja\nmyöskin sovussa kolmea erilaista valtakuntaa. Parasta on nyt, kuninkaan\nkuoltua, tehdä siitä kerta kaikkiaan loppu ja pyrkiä irti Tanskasta. —\nNiin, jatkoi toinen — niin on paras tehdä. Niinpä kuuluvat Ruotsinkin\nylimykset ajattelevan, ja talonpojatkin lienevät samaa mieltä. Meillä\nsuomalaisilla ei ole myöskään ollut tanskalaisista suurtakaan iloa.\nKuuluvat Ruotsissa ajattelevan kotimaista miestä kuninkaaksi ja\nsanotaan Kaarle Knuutinpojan nimeä monesti mainitun.\n\n— Mikäpähän siinä, yhtä hyvä on kuninkaaksi kuin joku toinenkin,\nmies parhaassa iässään, vaille neljäkymmentä, sekä toimeksi saapa ja\nyritteliäs. Valtakunnan asioissakin hänellä on jo kokemusta oltuaan\nkolmatta vuotta valtionhoitajana, vaikka Ruotsin kateelliset ylimykset\nveivätkin häneltä viran valitsemalla Kristoffer Baijerilaisen\nkuninkaakseen. Muistatko, Haakana, kun kuningas kerran haastoi marskin\nTukholmaan vastaamaan joistakin syytöksistä? Me kaksi olimme mukana,\nkun lähdettiin kuninkaan käräjiin kymmenellä laivalla ja viidensadan\nasemiehen voimalla. Ehjinä palattiin, mutta huonosti olisi käynyt yksin\nmennessä. Sellainen mahtaja meidän marski on.\n\n— Suomalaisten puolta, niin ylempien kuin alempienkin, se piti\nvaltionhoitajana ollessaankin, mikä onkin selvää, kun hän on täällä\nsyntynyt ja täällä ikänsä elänyt, puhuu hyvää suomea ja ymmärtää\nmaan tarpeet. Ja suurin osa Suomeahan sillä on ollut läänityksenä.\nKannatamme häntä kuninkaaksi kaikin voimin. Pulska kuningas hänestä\ntuleekin, vertaistaan hakee komeudessa, vaikka nenänsä kiertyykin\ntaivasta kohden. Mutta eipähän nenällä hallitakaan, vaan päällä. Ja\nhovikin on jo valmiina, ottaa vain ja siirtää tämän Viipurin hovin\nTukholmaan. Kyllä tässä komeutta riittää. Kuuluikin Baijerilainen ennen\nkuolemaansa nähneen unessa marskin valtaistuimellaan.\n\n— Eiköhän olisi sentään ikävä jättää tätä Viipuria, kun on\nrakennuttanut tämän linnankin tällaiseen asuun, laitattanut\nkalalammikot ja kaikki.\n\n— Ikäväkö? E-hei veliseni, kyllä ikävä haihtuu, kun houkuttelemassa on\nkuninkaan kultainen kruunu. Ja hänellehän tämä silti jää, joten sopii\npistäytyä tänne, milloin haluttaa. Kaipa sitä sitten miehissä lähdetään\nvaaliin, jos lähdetään.\n\n— Totta kai. Onhan sillä sellainen laivasto, jolla sopii lähteä. Niin\ntapahtuikin. Marski purjehti monella laivalla ja kahdeksansataa ritaria\nja asemiestä mukanaan Tukholmaan.\n\nToukokuinen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta laivaston\nlähtiessä. Purjeet pullistuivat, liput liehuivat, rannoilla seisovat\nsankat joukot huusivat hyvästejään ja onnentoivotuksiaan, ja mukaan\npäässeet vastasivat. Ritarien komeat varustukset kiilsivät, kauniiden\nnaisten vaipat liehuivat ja paashipoikien posket hehkuivat innosta\nensimmäiselle pitkälle matkalle ja etenkin tällaiselle matkalle\nlähtiessä.\n\nMarski oleili etumaisen, vanhan Haakanan ohjaaman laivan korkealla\nperäkannella. Äänettömänä ja totisena hän seisoi, katse tähdättynä\ntuntemattomaan etäisyyteen. Hyvääkö siellä piili vai pahaa, onniko\nkutsui vai onnettomuus?\n\nLaivasto kulki Uuraan salmen läpi ja Teikarin selän ylitse avomerelle,\nja aallot alkoivat sitä keinuttaa. Puna pakeni naisten poskilta. Moni\nritarikin riisui rautapukunsa meren voiman voittamana.\n\nMarski pysytteli yhä kannella vanhan Haakanan seurassa.\n\n— Sanohan, Haakana, rupeaako keinuttamaan vieläkin kovemmin?\n\n— Saattaa tehdä niinkin tai olla tekemättä. Tämä meri on yhtä\noikullinen kuin ihmisenkin kohtalo. Välillä se viskaa korkeuksiin,\nväliin vie tyynesti eteenpäin, ja väliin heittää karillekin.\n\n— Mitä tarkoitat, Haakana?\n\n— Enpä erikoisia, vaikka saattaa sanani ymmärtää niinkin, että jos\nkohtalo joskus sattuisi heittelemään teitäkin, marski, mistä Jumala\nvarjelkoon, ja tarvitsisitte tukea, niin muistakaa silloin, että täällä\nmeren takana on uskollisia miehiä. Se johtuu näet siitäkin, että me\npidämme teitä omana miehenämme.\n\nMarski nyökkäsi hyvillä mielin ja lähti kajuuttaansa.\n\nPyhän ruumiin juhlana marski saapui Tukholmaan. Koko kevään kestänyt\nkova kuivuus lakkasi heti ja vieno, virkistävä sade alkoi.\n\n— Tulevalla kuninkaalla on hyvät enteet, kun taivaskin häntä suosii,\nihmiset arvelivat.\n\nSuurella enemmistöllä hänet valittiin hallitsijaksi Tukholmassa ja\njulistettiin kesäkuun lopulla kuninkaaksi Moran kentällä.\n\nKaarlenkin onnenpyörä oli epävakainen, häilyvämpi kuin useimman muun.\nHänen kätensä oli heikompi, kuin miksi sitä oli luultu, ja luonteensa\nhorjuvampi. Ja aikakin oli onneton, eripurainen ja juonitteleva, täynnä\nsotia ja kapinoita. Ystävä ei voinut luottaa ystäväänsä, sanottu sana\noli vain sana, ja vannottu vala rikottiin häikäilemättä. Kahdesti\nKaarle Knuutinpoika syöstiin valtaistuimelta, kolmesti hän painoi\nkruunun päähänsä.\n\nSuomea hän ei unohtanut kuninkaanakaan. Hän pani muiden toimiensa\nohella alulle Suomen salomaiden jaon uudisasukkaille. Kun hänet\nsyöstiin vallasta, niin Suomen voudit, yhtä lukuunottamatta, pysyivät\nhänelle uskollisina. Viipurin linna täytyi vallata piirittäen.\nMyöhemmin Viipurin linnaväki teki vielä kapinankin saattaakseen\nlinnansa maanpakolaisena kulkevan kuninkaansa haltuun. Ja kun kuningas\nsittemmin syöstiin toistamiseen vallasta, löysi hän Raaseporista\nturvapaikan, sillä vallanpitäjät eivät uskaltaneet laskea häntä\nViipuriin. Ja kun hän Ruotsin talonpoikien vaatimuksesta lähti\nkolmannen kerran kuninkaaksi, niin Suomen asemiehet saattoivat\nhänet, ainoan hallitsijan koko maailmassa, joka valittiin kolme\nkertaa kuninkaaksi, ja ainoan Suomesta lähteneen kruunun kantajan,\nvaltaistuimelleen, josta kuolema kuitenkin pian vapautti tämän\nonnellisen ja onnettoman, suurinta loistoa ja syvintä nöyryytystä\nkokeneen miehen.\n\n\n\n\nSAVONMAAN TURVA\n\n\n Valtakunnan raja itää vastaan jäi Pähkinäsaaren rauhan jälkeen\n avoimeksi ja Savo turvattomaksi. Karjalaiset ja venäläiset tekivät\n Savoon ja kauemmaksikin alituisia ryöstö- ja hävitysretkiä. Viipurin\n linnan isäntä, mahtava Eerkki Akselinpoika Tott perusti Savon turvaksi\n erittäin tärkeälle paikalle Olavin linnan. Sen seinälle hän asetti\n muistotaulun, jossa luettiin: »Herran vuonna 1475 rakennutin minä,\n Eerikki Akselinpoika, Lagnön ritari, tämän linnan Jumalan kunniaksi,\n Kristukselle ja pyhälle kristinuskolle vahvistukseksi.» Rakennuskiviä\n soudettaessa oli kullakin hirsilautalla työmiesten turvana 12—15\n rautapukuista asemiestä. Muuten tämän linnan, joka on Pohjoismaiden\n kauneimpia, rakennusvaiheista tiedetään varsin vähän.\n\n\nIkänsä huovina palvellut, mutta vanhoilla päivillään talonpoikaiseen\noloonsa jälleen palannut Särkeisen Matti lähti pojanpoikansa kanssa\nkalaan. Hän oli asettunut asumaan Olavin linnan lähistölle ja piti\nvakinaisena verkkoapajanaan kirkkaan Puruveden muutamaa luotoa,\njonka kupeeseen isot ahvenen köriläät tapasivat kokoontua joutilaina\nlojumaan. Ja saattoipa sieltä saada usein valkolihaisen kuhan, hohtavan\nsiian ja punaisen lohenkin. Sinne näkyi hyvin Olavin linnakin, jota\nMatti kernaasti silmäili ja josta hän suutaan viljelevänä miehenä\nmielellään tarinoi. Ja niinpä hän alkoi taaskin vanhan juttunsa.\n\n— Niin, niin, siellä on asuttu ja eletty ja nähty herroja ja narreja ja\nkoettu monta kovaa, vaikka olipahan hyviäkin päiviä. Sinäkin, Jussi,\nsaatat joskus pestautua huoviksi tai joutua sinne nostokkaana, ja\nsilloin on sinun hyvä tietää entisistäkin oloista.\n\n— Johan minä olen siitä kuullutkin.\n\n— Ole vaiti, joutavia sanot! Sellaisiksi ketaleiksi nämä nykyajan\nnuoret ovat kasvaneet, etteivät enää anna vanhalle sananvaltaa. No\nniin, minä olin silloin vielä riuska mies, kun kävin tuota linnaa\nperustamassa. Ryssät ja karjalaiset silloin tuon tuostakin hyökkäilivät\nSavoonkin tuhojaan tekemään. Lähtipä sitten kerran Viipurista matkaan\nkomea joukko, etunenässä itse linnan isäntä Eerikki Akselinpoika,\nTottien sukua. Minäkin jouduin huovina mukaan ja siksikin, kun tunsin\npaikat. Ratsastettiin Saimaan rantaan ja monella veneellä jatkettiin\nmatkaa, mutta toiset kulkivat maitse Puumalan kautta. Monella seudulla\npysähdyttiin ja katseltiin paikkoja, mutta Eerikki herra käski aina\njatkaa matkaa. Vihdoin saavuttiin tähän Kyrönsalmeen. Herrat nousivat\nmaalle ja neuvottelivat keskenään. Kuulin niiden puheista, jotta ne\nsuunnittelivat uuden linnan rakentamista ja katsoivat tuon Kyrönsalmen\nalavan saaren sille sopivaksi paikaksi. Mutta ne tuntuivat vetävän eri\nköyttä. Ja miten ollakaan, niin minutkin käskettiin niiden puheille.\n\n— Sanohan sinä, Särkeisen Matti, kun olet täältä kotoisin, jotta missä\nse Pähkinäsaaressa määrätty raja oikeastaan kulkee näillä tienoilla? ne\nkysyivät.\n\n— Ka, saattaahan tuon helposti sanoa, vastasin minä. — Tuolla sen\nkatsotaan kulkevan penikulman verran lännempänä.\n\n— Tämä seutu olisi siis sinunkin mielestäsi ryssälle kuuluvaa maata?\n\n— Niinpähän on, sille joutavalle se kuuluu, vastasin minä.\n\nSitten herrat syventyivät taas keskustelemaan, ja minä seisoin siinä,\nkun ei käsketty poiskaan. Kuulin toisten sanovan, jotta linnaa ei voi\nrakentaa vieraan valtakunnan maalle, mutta toiset arvelivat, ettei\nrajaa ole milloinkaan määrätty ihan tarkkaan. Ja muutamat sanoivat,\njotta raja olikin vedetty väärin ja että sen pitäisikin sopimuksen sekä\noikeuden ja kohtuuden mukaan olla paljon idempänä. Vihdoin Eerikki\nherra murahti riitelijöille, että pitäisivät suunsa kiinni, ja kysyi\nminulta, että mitä sinä, Matti Särkeinen, asiasta arvelet.\n\n— Ka, mitäpähän tuosta arvelisi, vastasin minä. — Kun kysytte, niin\nsanon, että sopivahan tämä on linnanpohjaksi. Ja jos onkin ryssän\nmaata, niin olkoon. Jos tekee linnan tähän, niin samallapahan siirtyy\nrajakin. Ryssät tietenkin noituvat partaansa ja ehkä yrittävät\nhädistellä poiskin, mutta kun muurit saadaan pystyyn, niin minkäpä\ntuuli kivelle mahtaa.\n\nEerikki herra nauroi ja sanoi:\n\n— Siinä nyt kuulitte, epäilijät. Linna rakennetaan tähän.\n\nNiin se määräsi, mutta jos asia pengotaan pohjiaan myöten ja jos toden\nsanon, niin minä, Matti Särkeinen, sen tähän oikeastaan määräsin. Pane\nse muistiisi, Jussi. Seuraavana aamuna rakentaminen jo aloitettiinkin.\nSavon äijät haettiin töihin. Ensin tehtiin vahva, kaksinkertainen\npuuvarustus ja sen väli täytettiin kivillä, joita soudettiin\nmantereelta ja lähisaarista.\n\nRyssät tietenkin kuulivat puuhistamme, jouduttautuivat hätään ja\nyrittivät raataa ilkojaan, mikäli jaksoivat. Niillä oli kuitenkin\nvähänpuoleisesti voimaa, mutta meikäläisten asemiesten piti sentään\nolla aina työmiesten ja soutajien turvana. Ja pian saarelle nousikin\nsellainen varustus, ettei ryssän kynsi siihen enää pystynytkään.\n\nEerikki herra viipyi täällä siksi, kunnes näki töiden olevan jo hyvässä\nkäynnissä. Ja se mielistyi niin tähän paikkaan, että alkoi suunnitella\nvahvemman linnan rakentamista, jossa olisi monta tornia, ja käski pian\naloittaa nekin työt. Viipuriin palattuaan se lähettikin tänne taitavia\nmestareita, ja ne alkoivat heti perustaa suurta linnaa. Ja tuossa se\nnyt seisoo, Savonmaan turva, vaikka onkin vielä keskeneräinen.\n\nMinä jäin Olavin linnaan huoviksi. Väliin ryssät kävivät vieraisilla,\nja väliin me kävimme nykimässä niitä parrasta. Se oli vaiheikasta ja\nhauskaa aikaa. Kerrankin —\n\n— Ukki, katsohan, ukki, tuolta soutaa monta asemiesten venekuntaa!\nkeskeytti Jussi ukon tarinat.\n\n— Niinpähän soutaakin, vastasi ukki, varjosti silmiään ja katseli\ntulijoita.\n\nPitkät veneet soluivat pian kohdalle ja kiisivät ohitse linnaa kohden.\n\n— Katsohan tarkkaan, Jussi, niin näet tuon veneen perässä Olavin\nlinnan isännän, itse Pietari Kylliäisen. Se on taas käynyt miehineen\nhätyyttämässä ryssiä, missä lienee käynytkin.\n\nVeneet joutuivat pian linnan luokse ja miehet nousivat maihin raskaita\ntaakkoja kantaen. Saalistakin oli siis saatu.\n\n— Tuo Pietari Kylliäinen on oikeastaan merkillinen mies, jatkoi Matti\nSärkeinen. — Pienoisen sissijoukon päällikkönä alkoi, kohosi omalla\nkunnollaan, teki sotaretkiä aina Inkeriin saakka ja pääsi vihdoin\nOlavin linnan isännäksi. Siinä on nousua talonpoikaiselle miehelle ja\netenkin näinä aikoina, jolloin aatelisherrat pyrkivät olemaan aina\nsuuna ja päänä. Olin minäkin monta kertaa Kylliäisen retkellä mukana.\nKerrankin —\n\n— Ukki, sinä et muistakaan panna päppäriä viimeisen verkon päähän.\n\n— Katsohan pakanaa, niinpä tosiaankin. No, pannaan sitten, ja kellukoon\ntuossa ilokseen aamuun saakka. Joudutaankin jo kääntymään kotiin.\n\n— Pietari Kylliäinen kuuluu varustautuvan sotaan, virkkoi hän sitten.\n— Eerikki herran kuoltua ovat ryssätkin tulleet yhä rohkeammiksi.\nNovgorodissa tehty rauha päättyy pian eikä sitä sovittane uusimaankaan.\n\nMatti Särkeinen arvasikin asiat oikein. Rauha tosin uusittiin, mutta\npian alkoi pitkällinen Suureksi venäläissodaksi sanottu sota.\n\nTämän sodan aikana Pietari Kylliäinen samosi savolaisen\ntalonpoikaisjoukon kanssa Karjalaan, surmasi siellä paljon kansaa\nja poltti kahdeksansataa taloa. Venäläiset saapuivat kostamaan ja\nsaarsivat Olavin linnan, mutta Kylliäinen ajoi heidät verissäpäin\ntakaisin. Olavin linna pysyi edelleenkin pitkät ajat Savon turvana.\n\n\n\n\nLINNAN JUHLISSA\n\n\n Viipurin linnan isännät olivat melkein säännöllisesti valtakunnan\n mahtavimpia miehiä. He pitivät komeata hovia ja hallitsivat Karjalaa\n varsin itsenäisesti — Ruotsin laithan eivät koko keskiaikana olleet\n voimassa Karjalassa, vaan asiat ratkaistiin hallinnollisessa\n järjestyksessä. Linnan isännät julistivat omin päinsä sotia, kävivät\n sotaretkillä ja solmivat rauhoja. 1400-luvulla ja vielä seuraavallakin\n vuosisadalla valtiollinen painopiste siirtyikin usein Viipuriin.\n Ylelliseen loistoon tarvittavat varat kiskottiin tietenkin suurimmaksi\n osaksi läänityksen asukkailta, ja mahdollinen ylijäämä siirtyi\n mahtajien muuttaessa muualle. Griip-, Bjelke-, Bondeja Tott-suvut\n esiintyivät huomattavina Viipurin isäntinä.\n\n\nKutsuvieraita alkoi vähitellen saapua Viipurin linnan isännän,\nmahtavan läänitysherran juhliin. Upeapukuiset palvelijat valaisivat\nsoihduillaan tulijoiden tietä sekä isolla linnanpihalla että pienellä\nsisäpihalla. Portaikon seinissä paloi lukuisia tuohuksia, ja siellä\nseisoi rivittäin vieläkin muhkeampia palvelijoita ja paashin toimia\nhoitelevia aatelispoikia. Päällysviitat heitettiin välikerrokseen ja\nnoustiin ylempään, jossa hymyilevä isäntä itse oli vieraitaan vastassa\nkallisarvoiseen, kullalla kirjottuun Flanderin samettiin puettuna.\nVieressään hänellä oli silkissä, kullassa ja jalokivissä loistava\npuolisonsa, jonka pitkää, kärpännahkareunaista laahustinta pienoinen\npaashi kannatteli. Ylhäinen rouvakin hymyili tulijoille ystävällisesti\nja ojensi kätensä miesväen suudeltavaksi.\n\nVieraat siirtyivät tervehdittyään sisemmäksi. Linnan suuret salit\nhohtivat valonsa paljoutta, jota katossa riippuvat kruunut, seinien\nlukemattomat haarakynttilät ja avonaisten takkojen tulipesät\nlevittivät. Valon runsaus pyrki huikaisemaan silmiä. Se kimalteli\nseinillä riippuvien vaakunoiden kultauksissa, kirkasti niiden koreat\nvärit, panipa monenlaiset, kallisarvoiset seinäkudokset näyttämään\ntaidokkaan tekonsa ja väriensä koko ihmeellisen, sopusointuisen\nkirkkauden ja valaisi katsojan ihasteltavaksi pöytien, penkkien sekä\ntuolien puun kätevät leikkaukset. Ja katselemista oli vieraidenkin\nylellisissä puvuissa. Aatelisrouvat ja neitoset kulkivat värikkäässä\nsametissa ja silkissä ja monien maiden muodeissa. Nähtiin Hollannin,\nEspanjan, Ranskan, Saksan, jopa etäisen Italiankin pukuja ja säihkyviä\nkoristeita, mutta niitä oli vain ylhäisimmillä. Varattomamman täytyi\ntyytyä äitivainajansa juhlapukuun. Hyväpä oli niinkin. Vaikka puku\nolikin kuosiltaan vanha, niin huolellisesti arkussa säilytettynä se\nkävi uudesta, kelpasipa aikanaan vielä tyttären tyttärellekin.\n\nVarakkaimman porvariston emännät ja tyttäret yrittivät puvuissaan ja\nkäytöksessäänkin matkia ylhäisiä rouvia, mutta pysähtyivät puoliväliin,\nkuten oikein olikin.\n\nItaliassa syntynyt renessanssi ulotti jo aatteitaan kaukaiseen\nSuomeenkin. Sen vaikutus tuntui vähin taiteessa ja runoudessa, mutta\nenimmäkseen naisen vapautuneisuudessa ja seuralliseen tasa-arvoon\npääsyssä. Entinen uinaileva, ankarasti eristetty, siveän hurskaileva ja\ntaloushuolissaan askaroiva ylhäisön nainen alkoi muuttua seurapiirien\nkeskukseksi, ja hän osasi jo keskustella vapaammin monista asioista.\nNaisen siirtyminen seuraelämään hillitsi sekä sievisti miesten\nuseimmiten alkeellisen karkeita käytöstapoja. Se nähtiin tämän illan\njuhlissakin.\n\nIsäntäväki olikin kutsunut paljon vieraita. Lukuisten aatelisten ja\nhuomattujen soturien lisäksi siellä nähtiin Viipurin hengelliset\npäämiehet, ylimpänä ainoa korkeimman munkkiarvon saavuttanut\nsuomalainen Stefanus Laurenti, Viipurin fransiskaaniluostarin\nguardiaani eli esimies ja samalla kaikkien Pohjoismaiden minister\nprovincialis. Guardiaanin mukana saapui juhliin Viipurissa hänen\njohdollaan juuri pidetyn harmaiden veljien provinssikokouksen\nosanottajia, korkea-arvoisia esimiehiä Ruotsista, Norjasta ja\nTanskasta. Dominikaaniluostarin priori eli esimies oli myöskin\nsaapuvilla, samoin Viipurin papisto. Linnan isännän kappalainen, musta\nveli hänkin, liittyi priorin seuraan.\n\nKaupungin pormestari, raadin jäsenet, ammattikuntien vanhimmat sekä\nhuomatuimmat suomalaiset ja saksalaiset porvarit tulivat kutsuvieraina\nja loistavaa seuraa arastellen. Satamassa olevien hansalaivojen\nkauppiaatkin saapuivat.\n\nMonet vieraat kummastuivat kovasti perin outojen vieraiden,\npitkäpartaisten moskovalaisten bojaarien astuessa sisään laajoissa,\nkultakirjauksilla ja turkiksilla ylen runsaasti koristelluissa,\njalkoihin saakka ulottuvissa kauhtanoissaan, joiden helmojen alta\npunaiset saappaat vilahtelivat. Kummastus yhä lisääntyi, kun heidän\njälkeensä saapui Tallinnan porvareita ja lahdentakaisia, korkeita\nkalparitareita, mutta pian levisi tieto, että linnan isäntä oikeastaan\npanikin juhlansa toimeen pehmittääkseen näitä neuvotteluihin\nsaapuneita, ainaisia riitaveikkoja.\n\nSeurustelu oli aluksi perin juhlallista ja jäykkää. Ruotsalaiset,\näsken saapuneet vieraat ja linnanisännän palveluksessa olevat monet\nulkomaalaiset kyllä osasivat uida kuin kalat vedessä, mutta suomalaiset\nolivat siihen taitoon tottumattomia ja luonnoltaankin jäykkiä.\nBojaaritkin katselivat koolla olevaa seuraa äänettöminä ja epäröiden,\nsillä lännen tavat erosivat suunnattoman paljon heidän omista oloistaan.\n\nVähitellen kukin löysi laatuisensa seuran, ja niin puheltiin omissa\nryhmissä. Isäntä kulki kohteliaana maailmanmiehenä ryhmästä toiseen. Ja\nhänen puolisonsa loisti illan itseoikeutettuna kuningattarena.\n\nPaashit ja palvelijat kantoivat suurissa hopeahaarikoissa ja pikareissa\nmonenlaista suunavausta, joka irroitti kankeankin kielen kantimet.\nSoittoniekat esittivät pitkillä torvillaan, luutuillaan, viuluillaan,\nsäkkipilleillään ja huiluillaan parasta musiikkiaan. Pian jo kuuluikin\nyleinen rupatus, jota vähän väliä säesti milloin mistäkin ryhmästä\nkajahtava nauru. Se vaikeni hetkeksi linnaan jostakin saapuneen\ntrubaduurin, kiertävän laulajan, näppäillessä luuttuaan ja esittäessä\nballaadejaan, joissa kerrottiin uljaista ritareista, kauniista naisista\nja hehkuvasta rakkaudesta, mutta pian kuului taas naurunrähäkkä eräästä\nkulmauksesta, jossa paatuneet sotaherrat kallistelivat kannujaan ja\nkertoivat toisilleen meheviä juttujaan.\n\nTanssinsävel helähti muutamassa salissa, ja nuorempi väki siirtyi\nheti sinne. Linnan isäntä alkoi juhlallisen tanssin ylhäisimmän\naatelisrouvan kanssa. Korkea-arvoisin kalparitari talutti linnan\nrouvaa, ja muut seurasivat parittain perässä. Kivennavan vähäisen\nlinnan vouti Antti Lemmetty tarinoi muutamassa nurkkauksessa Viipurin\nratsuvoudin kanssa ja virkkoi ihmetellen:\n\n— Jopahan on elämä muuttunut Viipurin linnan saleissa! Ihan samanlaista\nlienee kuin itsensä kuninkaan kesteissä. En ole mokomaa loistoa ennen\naavistanut olevankaan.\n\n— Tällaiseksihän se on muuttunut ja yhä vain näyttää paranevan.\n\n— Vai yhä paranee. Vaikka kuninkaitahan nämä nykyisten aikojen Viipurin\nherrat ovatkin. Hallitsevat lääniään ja säätävät säännöksiään kuten\nitsevaltiaat konsanaan, jopa alkavat sodan ja tekevät rauhankin milloin\nhaluavat, kuninkaalta edes kysymättä. Vieraita lähettiläitäkin näkyi\ntulleen, kuten konsanaan kuninkaan hoviin. Sattunetko tietämään, mitä\nniillä lienee nyt tekeillä?\n\n— Kuulin siitä mainittavan, ratsuvouti vastasi. — Tämä meidän isäntämme\nkielsi äskettäin kaiken Tallinnan ja Moskovan välisen kaupan.\nKaapattiinpa joitakin kauppalaivojakin, kun eivät muuten kieltoa\nuskoneet. Ja kun valitukset ja vaatimukset eivät nimeksikään tehonneet\nmeidän isäntäämme, niin tulivat nyt tänne neuvottelemaan. Tunnethan\ntämän meidän isännän. Äsken se kivahti Tukholmasta tulleelle kuninkaan\nlähetille, että painukoon heti takaisin ja sanokoon kuninkaalle, että\nhän hoitakoon omia asioitaan älköönkä sekaantuko Viipurin puolen\nasioihin, jotka eivät hänelle vähääkään kuulu. Omin korvin kuulin\nsanat. Osaa se olla poikaa puolestaan. Mutta miehilleen se on hyvä,\nellei sen mieltä pahoita, ja se on viisainta jättää tekemättä. Tämänkin\nlinnan holvit ovat syviä, pimeitä ja kosteita. Maistetaanpa tuota\nespanjalaista reiniläisen jatkoksi.\n\nPorvari Juho Laapas kuiskutteli toisessa nurkassa naapurilleen Matti\nHykkyrälle:\n\n— Kalliiksi taitavat tulla tällaiset ylettömät juhlat, mutta itsepähän\nse ne maksaa. Ja meille näistä on vain etua, sillä runsaasti täällä\nkuluu kaikenlaista tavaraa. Mutta sille pitäisi jotenkin huomauttaa,\nettä ostaisi enemmän meiltä ja vähemmän laivojen saksoilta. Mitenkähän\nsen parhaiten huomauttaisi?\n\n— Kyllä minä sen sanon, jos lupaatte kävellä kotiinne käsillänne,\nvirnaili ohitse kulkeva hovinarri ja näytti kunniallisille porvareille\npitkää nenää. Moni toisensa löytänyt tai toisiaan etsivä pari vetäytyi\ntanssin lomassa ikkunakomeroiden suojaan katsomaan keltaisena nousevaa\nkuuta ja heittämään kaihoisia silmäyksiä kimaltelevalle Viipurin\nlahdelle. Narri haki trubaduurin luutun, istahti rakastavaisten\njalkojen juureen ja lupasi esittää rakkauden korkean veisun, mutta\nhänet ajettiin tiehensä. Hän lähti valittamaan isännälleen.\n\n— Etsi sinäkin itsellesi mielitietty, vastasi linnan isäntä.\n\n— Niinpä etsinkin, isäkulta.\n\nVieraat siirtyivät aterialle. Pitkät pöydät notkuivat ruokien ja\njuomien runsaudesta ja vieraat kyllä osasivat käyttää talon antimia\nhyväkseen sitten, kun kappalainen pääsi pitkän ruokalukunsa loppuun.\n\nIsäntä piti seuraa Moskovan bojaareille, joille viini ei kelvannut,\nmutta jotka kyllä kallistivat kurkkuunsa tottuneesti ja tolkuttomasti\nviinaa ja kangertelivat jo puheissaan. Ja porvarien emännät pistelivät\nherkkupaloja laajojen hameidensa poimuihin kotona jo nukkuvien\nlapsilaumojen huomiseksi iloksi.\n\nVieraat alkoivat tarpeeksi saatuaan vähitellen tehdä kotiinlähtöä.\nLeimuavin soihduin heidät taas saatettiin. Monella oli oma palvelijansa\nmukanaan tietä valaisemassa, mikä olikin tarpeellista kaupungin\nmutkikkailla ja törkyläjien salpaamilla kujilla puikkelehtiessa. Ja\nmoni tarvitsi palvelijansa tuekseenkin. Muutamilla ylhäisillä rouvilla\noli omat kantotuolinsa. Etäisemmät vieraat yöpyivät linnaan.\n\nYksinäinen vartiomies seisoi aamun sarastaessa paikallaan linnan\ntornissa ja mietti itsekseen, että kauanpa jaksavatkin alhaalla\nmekastaa, kun tännekin yhä kantautuu äänekäs meno, hoilaus ja\nnaurunhohotus.\n\n\n\n\nTURUN TUOMIOKIRKOSSA\n\n\n Turun tuomiokirkkoa alettiin rakentaa paavin luvalla v. 1229. Työ\n keskeytyi, mutta sitä jatkettiin v. 1260 ja sittemmin monissa\n eri vaiheissa. Tulipalot hävittivät sitä usein, mutta se kohosi\n aina niiden jälkeen entistä ehompana. Vasta 1500-luvun alussa se\n rakennettiin nykyiseen suuruuteensa. Siinä oli silloin kymmeniä\n alttareita ja kuoreja, joista tuli kirkkoruhtinaiden ja ylhäisten\n hautakappeleita. Sen loisto pystyi kilpailemaan ulkomaiden suurienkin\n temppelien kanssa, ja sen maine levisikin laajalle. Salojen\n suomalaiseen sen mahtava suuruus, jumalanpalveluksen loistosta\n puhumattakaan, mahtoi vaikuttaa syvästi. Rakennustaiteellisessa\n suhteessa tämä keskiajan ylväs muistomerkki ja kansallispyhättö, lähes\n kolmen vuosisadan sitkeän työn tulos, on Pohjoismaiden huomattavimpia.\n\n\nKansaa riensi järkkymättömän juhlallisena kunnaallaan Aurajoen\npartaalla seisovaan tuomiokirkkoon.\n\nTiedettiin itsensä piispan toimittavan tämän juhlapäivän messun.\n\nTuomiokirkko otti tulijan lumoihinsa. Sen korkeat pilarit kohosivat\nyksinkertaisen jaloina. Holvikaaret häipyivät korkeuksiensa\nsalaperäiseen hämyyn. Kaunisvärisin maalauksin koristetut ikkunat\nlaskivat vain säästeliäästi valoa sisään. Ikkunain valo sekaantui\npaksujen ja ohuiden kynttilöiden tuikkeeseen. Tänään paloi tuhansittain\nhurskaiden ihmisten lahjoittamia kynttilöitä alttareilla ja niiden\nvieressä ja lukuisten pyhäin miesten kuvien edessä, sivuholveissa\nja jokaisessa kuorissa. Kirkon perällä oleva pääalttari kimmelsi\nvaltavana, häikäisevänä valomerenä. Valo taittui alttarin alla olevaan,\nhopealla silattuun pyhimyslippaaseen, jossa pyhän Henrikin, Suomen\nsuojeluspyhimyksen, ihmeitä tekevät luut säilytettiin, ja pani senkin\nsäikkymään ihmeellisen kirkkaana.\n\nPalavien vahakynttilöiden ja suitsutusastiain savujen huumaava tuoksu\ntäytti ilman.\n\nValkopukuisen kirkkokuoron puhdas laulu kaikui vienona ja korvaa\nhivelevänä, paisui paisumistaan ja täytti pian suuren temppelin\njokaisen sopukan.\n\nMonet papit värillisissä, hopealla ja kullalla taidokkaasti kirjotuissa\nmessukasukoissaan toimittivat jumalanpalveluksen alkuosan. Huippuunsa\nse kohosi silloin, kun piispa kultakankaisessa puvussaan, päässään\nsäihkyvin jalokivin koristettu hiippa ja kädessään kullattu käyräpäinen\nsauva, ilmestyi alttarille ylimpien pappiensa ja apulaistensa\nsaattamana.\n\nEvankeliumi veisattiin latinaksi. Piispa luki sen suomeksi ja piti\nsaarnan, jossa hän kehoitti kansaa katumukseen ja lohdutti sitä Jumalan\nvarjelulla.\n\nMessu jatkui edelleen. Kuoro lauloi:\n\n    Sanctus, Sanctus, Sanctus, Dominus Deus Sebaoth.\n    Pleni sunt coeli et terra gloria tua.\n    Hosanna in excelsis.\n    Benedictus, qui venit in nomine Domini.\n    Hosanna in excelsis.\n\n    Pyhä, Pyhä, Pyhä, Herra Jumala Sebaot.\n    Täydet ovat taivaat ja maa kunniatasi.\n    Hosianna korkeudessa.\n    Siunattu, joka tulee Herran nimessä.\n    Hosianna korkeudessa.\n\nHopeiset tiu'ut helähtivät ja kansa kumartui äänettömään palvontaan.\nPiispa lausui asetussanat. Kun hän kohotti korkealle hostian ja ihme\ntapahtui, silloin kaikki kansa, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja\nköyhät, polvillaan ollen tunsivat salaperäisen lihaksi ja vereksi\nmuuttumisen ihmeen vaikuttavan kummasti omissa sieluissaankin ja\ntekivät sen ulkonaiseksi osoitukseksi nöyrän ristinmerkin. Kun piispa\noli vielä muistellut kiirastulen sieluja, hän korotti äänensä ja\naloitti isämeidän rukouksen:\n\n    Pater noster, qui es in coelis:\n    Sanctificetur nomen tuum:\n    Adveniat regnum tuum:\n    Fiat voluntas tua, sicut in coelo et in terra.\n    Panem nostrum quotidianum da nobis hodie.\n    Et dimitte nobis debita nostra,\n    sicut et nos dimittimus debitoribus nostris.\n    Et ne nos inducas in tentationem.\n\nKuoro vastasi:\n\n    Sed libera nos a malo. —\n\n    Vaan päästä meitä pahasta.\n\nMessu jatkui totuttuun tapaan. Pyhän Henrikin luut kannettiin\nverkkaisessa juhlakulussa kirkon ympäri kansan palvottaviksi ja\nsuudeltaviksi.\n\nKulkueen päätyttyä hostia asetettiin kalliiseen monstrumiin\nvahakynttilöiden keskelle. Kuoro veisasi:\n\n    O salutaris Hostia,\n    Quae coeli pandis ostium,\n    Bella premunt hostilia:\n    Da robur, fer auxilium.\n\n    Uni trinoque Domino\n    Sit sempiterna gloria,\n    Qui vitam sine termino\n    Nobis donet in patria.\n\nAmen.\n\n    Oo autuuttava hostia,\n    Mi taivaan portit aukaiset,\n    Sota ja vaino ahdistaa:\n    Suo voima, apu jouduta.\n\n    Yhdelle kolminaiselle\n    Kunnia Jumalallemme,\n    Mi elon ilman loppua\n    Suokohon meille taivaassa.\n\nAmen.\n\nPiispa siunasi hiippa päässä ja sauva kädessä hostialla kaiken kansan.\n\nPiispa poistui ja juhlajumalanpalvelus päättyi, mutta hetkipalvelus\njatkui iltamyöhään, taukosi yön tunneiksi ja alkoi, samoin kuin\nmessukin, jälleen aamulla varhain. Ja aina oli tuomiokirkossa kansaa,\njoka sen ylevien holvien alla ja pyhien varjeluksessa tunsi nöyrän\nrukouksensa nousevan välittömimmin korkeuksiin.\n\n\n\n\nVIIPURIN PAMAUS\n\n\n Moskovan suuriruhtinas Vasili III alkoi, vapautettuaan Venäjän\n tataarien orjuudesta, vaatia omakseen Itä-Suomea, Pähkinäsaaren\n sopimukseen vedoten. V. 1495 syttyi suuri venäläissota.\n Tanskalaissotien sitoma Ruotsi ei kyennyt antamaan apuaan. Piispa\n Maunu III Särkilahti ja Viipurin linnan päällikkö Knut Posse panivat\n Viipurin linnan puolustuskuntoon. Suuri, 60 000 miestä käsittävä\n venäläisarmeija ryhtyi sitä piirittämään. Kansan suussa kauan\n elänyt tarina kertoo piirityksen aikana tapahtuneesta ankarasta\n räjähdyksestä, Viipurin kuulusta pamauksesta. Tarinalta on tahdottu\n kieltää todenperäisyys, mutta nähtävästi se sittenkin perustuu tavalla\n tai toisella tapahtuneeseen tosiasiaan — kansan keskuudessa elänyt\n tieto on monessa muussakin asiassa osoittautunut lopultakin oikeaksi.\n Näinä aikoina uusi mullistava keksintö, ruuti, ilmestyi näyttämölle.\n Venäläiset peräytyivät Viipurin edustalta, mutta tekivät seuraavina\n vuosina julmia hävitysretkiä Karjalaan, Savoon ja Hämeeseen.\n\n\n— Jumalan rauhaa.\n\n— Rauha itsellesi. Ka, Pärttyhän se onkin! Terve tulemasta taas kotiin.\nEnpä tahtonut sinua tuohon sotisopaan pukeutuneena ja naamaltasi\nparroittuneena ensin tunteakaan.\n\nPärtty asetti pitkän pertuskansa nurkkaan, sijoitti eväskontin\nnaulakkoon ja pisti kirveen kirveslautaan, riisui kypäränsä ja\nhaarniskansa, ripusti ne orrelle ja antoi vasta sitten kättä kotiväelle.\n\n— Mitä Viipuriin kuuluu? kotiväki tiedusteli.\n\n— Mitäpähän tuonne erikoisia kuulunee. Pankaahan sauna lämpiämään\nja antakaa ruokaa. Tuossa kontissa on vain kuivettunut kyrsä, johon\nhampaat eivät enää pysty. Sauna pantiin lämpiämään ja Pärtyn eteen\nkannettiin ruokaa. Hitaasti ja perinpohjaisesti hän söi, lohkoi\nleivästä suuren palan toisensa jälkeen, ruoti lopuilleen kohtalaisen\nison kapahauen ja pani kalasoppakaukalon pohjan paistamaan.\n\n— Taisi tulla linnassa nälkä? Jehki, hänen vanhempi veljensä naurahteli.\n\nPärtty ei joutanut syönniltään vastaamaan.\n\n— Mutta terveenä sentään olet pysynyt.\n\n— Ka, mikäpähän, etten olisi pysynyt.\n\nSyötyään tarpeekseen Pärtty vetäytyi lavitsalle pitkäkseen, nukahti ja\nheräsi vasta illansuussa, kun sanottiin kylvyn olevan valmiina.\n\nMiehet lähtivät saunaan. Pärtty otti kiukkuisen löylyn, sitten\ntoisen ja kolmannenkin, kävi välillä järvessä ja istuskeli aikansa\nporrashirrellä. Sitten hän otti neljännen löylyn ja virkkoi:\n\n— Hyvääpä tekee nahalle, pakana. Räähkän lykkää lonkkaluista.\n\n— Etkö saanut linnassa kylpeäksesi? Roppana, talon loismies, tiedusteli\nihmeissään.\n\n— Saipahan tuota kylpeäkseenkin, vaikka aika ei aina riittänytkään\nsiihen asiaan.\n\n— Vai ei.\n\n— Ei, kun oli näet välillä kylvetettävä ryssää.\n\n— Taisitte sen tosiaankin kylvettää?\n\n— Ka, sitä varten siellä okiinkin, Pärtty myhähteli ja hieroi vastalla\nlonkkiaan. — Näitä paikkoja siellä pyrki pakottamaan, kun oli\nseisottava valleilla päivät ja yöt.\n\n— Vai oli seisottava. Taisitte ihan voittaakin?\n\n— Selvähän se. Hätäkö oli voittaessa, kun oli sellainen päällikkökin\nkuin Nuutti Posse.\n\n— Vai Nuutti Posse sen oli nimenä. Mukavahan tuosta olisi kuulla\nlähemminkin, jos kertonet.\n\n— Saattaapa tuosta kertoa, vaikkapa sitten tuvassa.\n\nMiehet siirtyivät vähitellen tupaan. Sinne oli jo kertynyt puolen\ntuvallista naapureitakin, kun olivat kuulleet Pärtyn tulosta. Aikansa\nmuista asioista tarinoitua siirryttiin tärkeimpään kysymykseen, Pärtyn\nuutisiin. — Viipuriin lähti useita meidän puolen miehiä silloin, kun\nkäskettiin lähettämään joka viides mies, Pellonperien isäntä virkkoi. —\nMeni meidänkin poika ja Mairon Tuomas ja Pälttärin Esko ja Ritalaisen\nHeikki ja menihän se Timon Sakarikin. Satuitko siellä näkemään meidän\npoikaa?\n\n— Terveenä on muuten, mutta heittivät sitä keihäällä koipeen ja sitä\nnyt potee. Mutta kyllä tulee kotiin, kun paranee.\n\n— Entäpä muut?\n\n— Tuomas ja Esko palaavat kohta, mutta Ritalaisen Heikki jäi huoviksi.\nMielistyi niin siihen ammattiin, että jäi. Ja mikäpähän siinä. Kaksi\nvuotta minäkin jo olen puuhannut asemiehen ammatissa ja huomannut sen\nlaadulliseksi, etenkin kun ei ole akkaa marisemassa eikä tenavoita\nitkemässä.\n\n— Vai jo mielistyi Heikki linnan palvelukseen.\n\n— Niinpä mieltyi, mutta on siihen kai muitakin syitä, etenkin se Timon\nSakarin syy. Siitä ei näet ole enää kotiinsa palaajaksi.\n\n— Älä.\n\n— Sinne tuupertui, sotahan sortui. Yhdessä Heikin kanssahan se kasvoi,\nyhdessä lähti ja vierekkäin aina seisoivat, kunnes Vatikiven tappelussa\npartaniekka ryssä pisti sen rintaan piikkinsä. Siihen loppui.\n\n— Vai niin kävi Timon pojalle. Olipa toki hyvä, ettei siitäkään jäänyt\njälkeensä leskeä eikä lapsia.\n\n— Viime sanoinaan se oli Heikille sanonut: »Kosta, Heikki, jos\nvoit!» Sitä se Heikki onkin sittemmin ajatellut. Jo kosti Viipurissa\nmuutamille, mutta mielessään kytee isompi kosto. Linnanväki lähtee\npian kostoretkelle Venäjän puolelle, ja silloin Heikinkin sopii lähteä\nsamalle asialle. Sekin veti huoviksi.\n\nKuuntelijat istuivat kotvan äänettöminä. Vihdoin Jehki katkaisi\nvaitiolon:\n\n— Tänne salolle ei ole kuulunut linnan asioista paljon sitä eikä tätä.\nTuhottomasti vain kuului vihollista olleen liikkeellä, se kuultiin.\n\n— Tuhottomasti oli. Sanoivat olleen kuusikymmentä tuhatta miestä.\nIlmanko Ruotsin herroilla olikin tutina housuissaan, etenkin, kun\nViipurissa ei ollut linnaväkenä muuta kuin pieni joukko meitä huoveja\nsekä muutamahko satakunta Maunu piispan henkivartijaa. Ruotsin\nvaltionhoitaja, herra Steen Stuure, kuten ne sitä nimittivät, ei ensin\nlähettänyt apua, mutta vihdoin saapui sentään viitisensataa saksalaista\npalkkasoturia, Winholtin joukoksi ne sitä sanoivat. Väittivät herra\nSteenin vähän välittävän Suomen asioista. Elokuussa herrat pitivät\nneuvottelun Viipurissa ja panivat toimeen yleisen väenoton, jolloin\njoka viidennen miehen oli lähdettävä. Silloinhan ne tämänkin puolen\nmiehet joutuivat lähtemään, kuten hyvin muistanette. Myöhemmin\nkutsuivat vielä miehen talosta. Vähän tuli miehiä väennostossakin. Kun\nherrat olivat jo aikaisemmin lähteneet Viipuriin, ei kukaan järjestänyt\nja johtanut talonpoikien joukkoja. Niin jäi suurin osa saapumatta\nvarsinkin Turun puolesta ja Hämeestä, joista kertyi vain muutamia\nkymmeniä. Uusmaalaisia tuli tuhatkunta. Savosta saapui jonkin verran\nja sitten siellä olivat eteläisemmän Karjalan miehet. Vähän meitä oli,\nyhteensä ehkä viitisen tuhatta.\n\nSyyskuun puolivälissä ryssä sitten tunkeutui rajan yli, hävitti\nKannasta, rääkkäsi ja murhasi ja poltti, kuten aina, ja pian se oli\nViipurin edustalla. Mokomaa väen paljoutta siellä ei oltu vielä\nennen nähty, sillä miestä oli linnan ympärillä kuin meren mutaa. Ja\naseita oli vaikka minkä lajisia, olipa sellaisia mahdottoman isoja,\nneljänkolmatta jalan pituisia tykkejäkin, joilla ammuttiin suuria\nkivenlohkareita — no, tykeistä teillä salon perukkalaisilla ei tietysti\nole aavistustakaan, mutta ymmärtänette, kun sanon, että ne ovat\nsellaisia pitkälleen pantuja rautakirnuja, joiden suusta leimahtaa\nsalama ja samalla jyrähtää kuin ukkonen, ja että sellaisen kirnun\nlennättämä kiven järkäle menee tällaisenkin talon seinien läpi, että\nhumahtaa, jopa rikkoo moskaksi koko talonkin. Jottako valehtelen?\nE-hei, totta se on, menkää ensi kerralla mukaan, niin näette omin\nsilmin puheeni perälliseksi.\n\n— No niin, sellaisilla kirnuilla ne pakanat ampua mäiskyttivät\nViipuria, niin että muurit tärisivät ja niistä lohkesi isoja paloja.\nMe tietysti sikäli paikkasimme aukot. Aikansa ammuttuaan ne sitten\nhyökkäsivät. Miehiä syöksyi muureja vastaan niin sakeaan, ettei niitä\nehtinyt laskea edes tusinoittainkaan, niin niitä oli toinen toisessaan\nkiinni ja toistensa takana. Ryntäystikkaita ne kuljettivat mukanaan,\npystyttivät ne muureja vastaan ja alkoivat kiivetä muureille toisten\nampuessa meihin nuoliaan yhtenä rankkasateena ja kaikenlaisten\nheittokoneidenkin viskatessa meidän päällemme isoja kiviä. Takaisin\nryssä kuitenkin työnnettiin, ken halaistuin naamoin, ken pää edellä\nja koivet perässä, ken muuten nurinniskoin, mutta aina niillä riitti\ntoisia tilalle. Sitten ne lakkasivat hyökkäämästä, kun olivat saaneet\nkerrakseen tarpeensa, ampuivat taas aikansa ja hyökkäsivät uudelleen,\nmutta samoin niille kävi kerta toisensa jälkeen.\n\n— Minä jouduin enimmäkseen tappelemaan Karjaportin puolella, sen tornin\ntienoilla, jota sanovat myöskin Pyhän Antin torniksi.\n\n— Oteltiin kerrankin oikein lujilla, kun itse linnanpäällikkö, se\nNuutti Posse, sattui tulemaan paikalle. Rautaan puettuna ja myhäillen\nse kulki pitkin valleja, huuteli meille kokkapuheitaan ja sohaisi\nväliin miekallaan, kun näet joku ryssä sattui nostamaan päänsä vallin\nreunan ylitse. Äkkiä se pysähtyi kuuntelemaan jotakin ja kysyi kotvan\nkuunneltuaan, jotta: »Mitä jytkytystä tuo on, pojat?» Sanoimme, että\nryssät koettavat isoilla hirsillä murtaa porttia, mutta että se kyllä\nkestää. »Kyllähän se tietysti kestää, mutta miksi ette ammu niiden\nniskaan nuolia?» se kysyi. Selitimme, ettei voi ampua, kun niillä on\nturvanaan sellainen miesvoimin kannettava katos, jota nuoli ei lävistä.\n»No, vyöryttäkää sen päälle kiviä», se sanoi. Selitimme, ettei kiviä\nole, kun viimeisillä juuri paikattiin muurinaukko, ja ettei tässä ole\naikaa lähteä kiviä etsimään. »No, kuulehan, sinä Pärtty, ota muutama\nmies mukaasi ja tuo tänne tynnyrillinen tervaa», se sanoi. Haettiin\nterva. »Sytyttäkää terva tuleen». Me sytytimme. »Nyt, pojat, nyt me\nlystiksemme roiskuttelemme tätä palavaa tervaa ryssien niskaan ja\npoltamme niiltä perkuleilta parrat.» Ja me pojat roiskuttelimme.\nPalava terva sytytti tuleen ryssien katoksen ja huutaen sekä kiroten\nne juoksivat tiehensä. Nuutti Posse päästi röhönaurun niiden juoksua\nkatsellessaan eikä meitäkään juuri surettanut. »Pankaa konsti\nmieleenne, pojat», Posse virkkoi ja lähti katselemaan, miten asiat\nolivat muualla.\n\n— Väliin mekin teimme hyökkäyksiä. Syöksyimme porteista ulos,\nhakkasimme maahan niin monta ryssää kuin suinkin ennätimme ja palasimme\ntakaisin, ennenkuin ne ehtivät tointua hämmästyksestään. Mutta kerran\ntehtiin iso tyhmyys.\n\n— Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholtti ottivat mukaansa\nsatakunnan asemiestä sekä kahdeksansataa uusmaalaista talonpoikaa\nja sousivat Suomenvedenpohjaan. Minäkin jouduin Heikin ja Sakarin\nkanssa mukaan, kun tunsimme paikat. Penikulman verran sinne oli\nmatkaa ja se meni hyvin, sillä vaikka ryssiä näkyikin rannoilla,\nniin ne eivät mahtaneet meille mitään, kun niillä ei ollut veneitä.\nVatikiven luona noustiin maihin ja aikomuksenamme oli hyökätä ryssien\nselkään. Mutta annahan olla, juuri kun oli päästy maalle, niin jo\nkuului huuto: »Ryssät tulevat!» Ryssät, pahukset, olivat lennättäneet\nsinne ratsuväkeään, ja sepä se syöksyi päällemme piikit ojossa.\nUusmaalaisille, leikkiin tottumattomille miehille, tuli silloin kiire,\nja he pakenivat veneisiinsä, mutta ahtautuivat liian tiukkaan, joten\nveneistä toinen puoli upposi. Me asemiehet pidimme sillä välin tietysti\nurheasti puolemme, ja vähitellen saatiin talonpojatkin takaisin maalle\nja tappeluun. Hyvin siinä olisi toimeen tultukin, mutta kesken kaiken\nehättäytyi paikalle toinen, vielä isompi ryssäjoukko, ja silloin\nuusmaalaiset säikähtivät uudelleen, työntyivät taaskin veneisiin ja\nupottivat niistä kiireissään monta. Useimmat asemiehet ja melkein\nkaikki Maunu piispan henkivartijat kaatuivat ja samoin satakunta\ntalonpoikaakin. Ja niin oli meidän viimeistenkin ankarasti otellen\npelastauduttava veneisiin. Niilo Pentinpoika ja Maunu Frille joutuivat\nvangeiksi. Rautapukuinen Winholtti oli juuri hukkumaisillaan, kun sain\nheitetyksi hänelle nuoranpätkän. Täpötäyteen veneeseen häntä ei voitu\nnostaa, joten meidän piti uittaa äijä veneen perässä Viipuriin saakka\npaksuista kiroilemisistaan huolimatta. Niin nolosti tämä retki päättyi.\nKerrottiin siinä olleen kavallusta mukana, mutta kukapa häntä tarkemmin\ntietänee.\n\n— Linnan puolustusjoukko oli nyt paljon pienempi kuin äsken. Monet\nkatselivat jo lopun alkua, mutta Nuutti Posse ei ollut niinä\nmiehinäänkään, käveli vain, niin kuin ei olisi ollut hätäpäivästä\ntietoakaan. Viimeiset porvarit, naiset ja lapsetkin hän toimitti\nmuureille auttamaan miehiä. Ja papit anoivat apua ylhäältä.\n\n— Vihollinen teki taas hurjan rynnäkön. Ensin tuli jalkaväkeä,\ntikkaita, hirsiä ja risukimppuja kantaen ja takanaan ratsuväkeä\nsilmänkantaman pituudelta. Silloin olin Munkkiportin puolella.\nVihollinen ahtautui Mustainveljesten luostarin kohdalle muurin ja meren\nväliselle kaistalle. Rautakirnut ja heittokoneet syöksivät tuhansittain\nraskaita kiviä muureille ja muureja vastaan. Risukimput kasattiin\nmuurien juurelle ja sytytettiin siinä mielessä, että sakea savu ajaisi\nmeidät tiehemme muureilta, jolloin ryssät pääsisivät kiipeämään\ntikkaitaan ja hirsiään myöten ylös. Vähältä piti, ettei niin käynytkin,\nmutta puolemme me kuitenkin pidimme taaskin. Ryssät sysättiin muureilta\nalas eivätkä sitten yrittäneetkään hyökkäystä pariin viikkoon. Ne\nnuolivat kai haavojaan, mutta muuta saunaa emme mekään sillä kertaa\ntarvinneet, sen sanon. Ja yhtä tuima meno oli ollut muillakin\nvalleilla, ne kun näet hyökkäsivät yhtaikaa kaikkialla. Riittäähän\nniillä väkeä.\n\n— Kuukauden päivät pidettiin sitten pienempää vihaa. Ryssät tyytyivät\nenimmäkseen ampumaan tulikirnuillaan. Pyhän Antin päivänä ne sitten\ntaas yrittivät tosissaan. Jälleen satoi muureille tynnyrinpohjan\nsuuruisia kiviä. Kaksi tornia ne saivatkin vähitellen sortumaan ja\nkolmas, juuri se, missä minäkin satuin olemaan, oli sortumaisillaan\nja ryssät jo kiipeämässä muureille, kun Posse ja Winholtti joutuivat\nhätään. Miekoilla, kirveillä ja pertuskoilla pidettiin ryssät kauempana\nsiksi, kunnes aukot ehdittiin tuketa kivillä ja hirsillä ja kaikella,\nmitä vain käsiin sattui. Posse lähti Winholtin kanssa katsomaan\nSalakkalahden puolta. Silloin meitä ahdistavat ryssät jo tunkeutuivat\nväkivoimalla torniimme. Meidän oli jo peräydyttävä talojen varjoon, ja\nryssät päästivät riemuhuudon, kun Possekin jo joutui paikalle, näki\nasiat tolkuttomiksi ja huusi meille:\n\n— Pidelläänhän näitä ryssiä vähän aikaa tuossa tornissa, pojat! Sinä\nPärtty, vikkelä mies, ota muita mukaasi ja vedä tänne tuolta rannasta\niso vene.\n\n— Hulluksiko se on yht'äkkiä tullut, ajattelin, kun rupeaa sotimaan\nveneessä rutikuivalla maalla, mutta lähdin hakemaan venettä, kun\nkäskettiin.\n\n— Vedimme veneen tornin luokse. Samalla näin, miten toiset miehet\nvierittelivät paikalle tervatynnyreitä. »Lyökää tynnyrien kannet auki\nja kaatakaa terva sekä tynnyrit veneeseen», Posse määräsi, ja me teimme\ntyötä käskettyä. »Nyt, pojat, nyt työnnetään miehissä vene ihan muurin\njuurelle ja kokka pistetään ovesta sisään. Kas noin, no, vielä vähän,\nhei! Hyvä on.» Puoliväliinsä se vene mahtuikin ovesta sisälle. »Pojat,\nnyt saadaan lystiä», Posse nauroi. »Kun ei rauta auta, niin terva\nauttaa. Poltetaan niiltä taas parta», se sanoi, viritti tuluksillaan\ntulen ja pisti sen tervaan. Terva hurahti heti tuleen, tuli levisi\nveneen keulaan ja työntäytyi sikäli sakean savun mukana käytäviä myöten\ntorniin. Siellä tuli ryssille kiire, tuli totisesti. Niitä hyppi\ntornista sinne ja tänne eteensä katsomatta, eivätkä ne pakanat paljon\neteensä nähneetkään, kun kitkerä savu sokaisi niiltä silmät. Mutta\npaljon niitä jäi vielä sisällekin.\n\n— Me huusimme ja riemuitsimme ja ylistimme Nuutti Possen suurta\nviisautta, kun se äkkiä karjaisikin meille: »Nyt, pojat, livistäkääkin\näkkiä, ellette halua lähteä ryssien mukana taivaaseen!» Ja me\nlivistimme, kun käskettiin.\n\n— Silloin se torni pamahti, voi taivaan pyhä taatto, kuinka se pamahti\nja leimahti! Tuntui siltä kuin kymmenen ukkosta olisi iskenyt maahan\nyhtaikaa ja kymmenen salamaa räiskähtänyt juuri silmien kohdalla. Maa\njärähti, ja me kaaduimme pitkin pituuttamme. Kun sitten hyppäsimme\npystyyn ja katsoimme tornia, niin ei siinä enää oikeastaan ollutkaan\npaljon muuta jäljellä kuin tornin paikka. Torni lenteli taivaalla\npieninä siruina, ja ryssärukat lentelivät niiden mukana, kunnes pudota\nmätkähtivät omiensa joukkoon. Ja kun me ällistyksissämme katsahdimme\nNuutti Possea, niin se vain seisoi siinä hajareisin ja kädet ristissä\nvatsan päällä ja hymyili vanhan ja viisaan hymyä.\n\n— Ryssät lopettivat kauhuissaan hyökkäyksensä ja alkoivat purkaa\nleiriään. Silloin me karkasimme niiden niskaan ja tapoimme\nkolmetuhatta. Olisimme tappaneet kaikki, mutta ne lähtivät lipettiin.\nKiire niillä oli.\n\n— Toiset sanovat, että ryssät näkivät taivaalla Pyhän Antin kirkkaan\nristin kaupunkia suojelemassa ja säikähtivät sitä, tunnetusti\ntaikauskoisia kun ovat. Saattaa olla niinkin, mutta minä en nähnyt\nristiä taivaalla enkä jaksa siihen uskoa. Sanovat myöskin, että niiltä\nloppui muona, ja talvi oli kynnyksellä. Saattaapa olla niinkin, mutta\nomasta puolestani luulen, että Nuutti Possen konstit, kova mieshukka\nja varsinkin tämä viimeinen pamaus, se se ryssän karkoitti Viipurin\nympäriltä. Yhdeksäntuhatta miestä heidän kerrotaan siinä leikissä\nmenettäneen, vaikka menihän miehiä meiltäkin tässä kolmatta kuukautta\nkestäneessä piirityksessä. Tällainen on sen tarina.\n\nMiehet kuuntelivat ihmetellen Pärtyn kertomusta. Olihan siinä\nkuuntelemista, etenkin siinä kohdassa, jossa Posse lennätti tornin\nryssineen ilmaan. Jopa Roppana kiiruhtikin tiedustelemaan:\n\n— Millähän kumman konstilla se täräytti sen tornin ilmaan?\n\nPärtty hymähteli itsekseen ja vastasi:\n\n— Sanohan muuta. Harva sen konstit tietänee, mutta minä satun tietämään.\n\nPärtty pysähtyi taas itsekseen hymähtelemään, ja Roppana vaati\nselvitystä. Pärtty hymyili yhä leveämmin ja vastasi sitten silmiään\nsiristellen:\n\n— Saatanhan minä sen sanoakin! Nuutti Posse on ollut ikänsä Suomessa,\nkierrellyt idät, lännet, etelät ja pohjolat ja tavannut monta\ntietomiestä. Se on oppinut — noitumaan.\n\nHäh? — Noitumaan, sanoin. Vai luulet sinä ison kivitornin lentävän\nilmaan tavallisen miehen sanalla? Mitä sanot siihen, Roppana?\n\n— Ka, saattaapa olla... — Niin se on. Ja kyllähän minä sen noitumisen\nnäinkin, valmistelut, tiedäthän, ja näinpä aineidenkin laiton.\n\n— Älä.\n\n— Totta se on. Tornin kellarissa sillä oli noitapajansa, samassa\ntornissa, joka sitten lensi ilmaan. Olimme siellä kerran vartiomiehinä,\nkun Pälttärin Esko tuli nykäisemään minua hihasta ja kuiskasi: »Tulehan\nkatsomaan, kun Posse noituu.» Hiivimme hiljalleen kellarin ovelle,\nme kaksi, ja muutamia muitakin tuli mukaamme. Tavallisesti Posse\npiti kellarin oven suljettuna, mutta nyt se oli auki. Siitä näimme\nselvästi sen hommat. Iso kattila sillä oli tulella, ja siinä se keitti\nkeitoksiaan. Kalkkia sillä oli iso tynnyrillinen, ja kauhalla se mätti\nsitä kattilaansa. Toisessa astiassa oli lipeätä. Käärmeitä kiemurteli\nlattialla, ja nurkissa loikki isoja rupikonnia. Pihdeillä se niitä\nnoukki ja heitteli liemeen. Päällimmäiseksi kaatoi elohopeaa ja sitten\nhämmenteli. Ja mutisi partaansa loitsujaan.\n\n— Kuulehan, Pärtty, taidat olla ihan valmiiksi parkittu huovi, kun\nosaat jo kaikki huovien valheet, Roppana arveli.\n\n— Totta se on, itsehän sen näin ja monet muutkin näkivät. Ellette\nuskone, niin olkaa uskomatta, mutta sillä liemellään se täräytti tornin\nilmaan. Kunhan muut tämän seutulaiset saapuvat Viipurista, niin kysykää\nheiltä, onko torni paikoillaan vai lensikö se, kuten sanoin.\n\n— Saattaa olla, miehet jo myöntelivät. — Ihmeellisiä ja selittämättömiä\nasioita tapahtuu maailmassa paljon, eikäpähän olekaan niin kumma\ntämäkään asia, jos Nuutti Posse kerran kävi tietomiehillä opissa, kuten\nsanoit. Täytynee uskoa.\n\n— Osasi se paljon muutakin, Pärtty jatkoi ja hymyili taas laveasti.\n— Jos oikein toden sanon, niin ei Viipuri olisi kyennyt pitämään\npuoliaan, ellei Posse olisi noitunut avuksi laivoja ja miehiä.\n\n— Miten sanoit, miehiäkö?\n\n— Niinpä niin. Pamauksen jälkeen se nousi linnan korkeimpaan torniin,\navasi höyhenpussin ja siroitti höyhenet tuulen vietäviksi. Jokainen\nhöyhen näytti vihollisen silmissä sotalaivalta, joka oli täynnään\naseellisia miehiä ja tuli Uuraan salmesta täysin purjein linnan avuksi.\n\n— Nyt sinä taidat tosiaankin lasketella huovien juttuja.\n\n— Kysykää ryssiltä, nehän ne näkivät laivojen tulon ja pötkivät heti\npakoon.\n\nMiehet pudistelivat epätietoisina päätään, mutta kertoivat sentään\nhuomenissa Pärtyn jutut monille muille, jotka vuorostaan kertoivat ne\ntoisille. Ja niin ne lähtivät kiertämään maailmaa täytenä totena.\n\nPärtty ei ollutkaan aivan väärässä. Hän näki Possen keittävän\nrikistä, hiilestä ja salpietarista uutta ja voimallista ainetta, jota\nkutsuttiin ruudiksi, ja sepä se kai syystä tai toisesta räjähti ja\nsynnytti tarinan Viipurin mainiosta pamauksesta. Samainen aine mullisti\nmuutenkin monet asiat. Suuressa maailmassa ja sikäli Suomessakin se\nteki lopun ritarilaitoksesta, syrjäytti ikivanhan jousen ja muutti\nuusille urille koko sodankäynnin.\n\nKnut Posse pelasti vähine joukkoineen Viipurin ja Suomen ja sikäli kai\nRuotsinkin tulevaisuuden hetkellä, jolloin valtakunnan isoisilla ei\nriittänyt siihen kykyä eikä tahtoa. Ja paljon mainehikkaita tekoja hän\noli tehnyt jo sitä ennenkin. Mutta kun suuren venäläissodan päätyttyä\nTukholmassa lyötiin viisikymmentä herraa ritareiksi, ei Posse ollut\nheidän joukossaan. Hänen ansionsa arvioitiin kai liian vähäisiksi, eikä\nhän itse osannut niitä kehua suuriksi.\n\n\n\n\nARVID KURKI\n\n\n Kristian II, tyranniksi sanottu, nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle.\n Hänen monet julmuutensa aiheuttivat ensin Taalainmaalla, sitten\n muuallakin Kustaa Vaasan johtaman kapinan, josta kehittyi Ruotsin\n vapaussota. Suomen piispana oli tällöin Arvid Kurki. Monien\n ristiriitojen ja nöyryytysten jälkeen hänkin muiden suomalaisten\n ylimysten mukana liittyi Kustaa Vaasaan, mutta hukkui Pohjanlahteen\n paetessaan tanskalaisia. Arvid Kurjen teoista piispana ei ole säilynyt\n paljon tietoja, mutta hänen toimestaan painatettiin Manuale ecclesie\n Aboensis eli Turun hiippakunnan käsikirja. Hän oli Suomen viimeinen\n katolinen piispa, ja hänen kohtalonsa oli syvästi traagillinen. Hänen\n mukanaan alkoi jo katolinen keskiaika, monessa suhteessa merkillinen\n ja vaiherikas aikakausi, vaipua hiljalleen hautaan.\n\n\nSuomi sai uuden pyhimyksen, aikaisemman mainehikkaan piispansa\nHemmingin. Turussa vietettiin hänen autuuttamisjuhliaan monin ja\nsuurellisin menoin. Tuomiokirkko oli ylenmäärin koristettu vaakunoilla,\nkauniilla kankailla ja köynnöksillä. Kirkon keskellä riippui\nvaltionhoitaja Steen Stuuren ja arkkipiispan vaakunat ja niiden\nvälissä pyhimykseksi julistettavan piispan vaakuna. Hänen vaakunansa\nja vahakynttilöiden valaisema kuvansa riippui lisäksi jokaisessa\npilarissa, joiden juurella paloi suitsutusta ja myrhaa. Kirkon poikki\noli rakennettu neljän kyynärän korkuinen ja kolmenkymmenen kyynärän\npituinen lava ylhäisimmille herroille: piispoille, valtaneuvoksille ja\nylimmälle papistolle. Sinne oli myöskin pystytetty kookas alttari.\n\nTuomiokirkon portit ja kirkkotarha olivat myöskin köynnöksin\nkoristetut. Kaupungin kaduille oli levitetty lehtiä ja heiniä, ja\nkorkeiden herrojen asuntojen seinillä kierteli kukkaköynnöksiä, »sillä\nken tässä maailmassa osoitti kunnioitustaan pyhälle Hemminki herralle,\nhänelle pyhimys varmaan oli valmistava kunniaa taivaassa.»\n\nTuomiokirkko oli kansaa täynnään juhlamenojen alkaessa ja paljon jäi\nulkopuolellekin. Pyhän piispan luut pantiin kullattuun lippaaseen.\nYlhäisimmät herrat kantoivat lippaan kirkon ympäri, muiden seuratessa\nmukana palavat soihdut käsissään, ja veivät sen sitten alttarille.\nSaapuvilla oleva valtakunnan arkkipiispa alkoi laulaa: Veni Creator\nSpiritus, eli Tule, pyhä henki. Sitten veisattiin litania ja Kyrie\neleison. Lopuksi arkkipiispa veisasi yksin: In sancto hoc negotio hujus\nbeati patris, beati Hemmingi, nos non contingat errare, johon kuoro\nvastasi: Te rogamus, audi nos.\n\nPyhimyslipas kannettiin ulos, kuljetettiin juhlasaatossa kirkkotarhan\nympäri ja tuotiin takaisin alttarille. Messun aikaan pyhimyksen\njäännökset asetettiin kaiken kansan suudeltaviksi. Korkeat herrat\nesiinkantoivat uhrinsa: kullatun tai hopeoidun leivän, kullatun tai\nhopeoidun viiniastian. Sitten seurasi latinalainen puhe sisällä\nkirkossa ja ulkona saarna kansalle pyhästä Hemminki piispasta. Näiden\npäätyttyä seurasi arkkipiispan toimittama pyhimykseksi julistaminen,\njonka aikana kansa sai nähdä ilotulituksen. Tulikielekkeiden seuraamat,\nelävät kyyhkyset liitelivät ylhäällä, ja tulenlieskoja kiisi holvien ja\nlavan välillä. Pyyt, tiaiset, varpuset ja monet muut linnut lentelivät\nkirkossa, öylättejä sekä kukkia satoi katsojain päälle, ja ruudilla\ntäytetyt pellavatukot suhahtelivat.\n\nPitkien juhlien päätyttyä muutamia Suomen herroja kokoontui salaiseen\nneuvotteluun, sillä ajat olivat kireät ja hyvät neuvot kalliit.\nKerrottiin Tanskan kuninkaan Kristianin pyrkivän todenteolla Ruotsin\nvaltaistuimelle. Hänestä ja hänen toimistaan Tanskan kuninkaana\ntiedettiin kertoa kolkkoja asioita. Ruotsin unionipuolue kannatti\nhäntä, ja Suomenkin miesten oli määrättävä mielipiteensä. Pitkään\nherrat neuvottelivat. Monet asettuivat Steen herran puolelle, mutta\ntoiset puolsivat Kristiania siitä syystä, että hänet oli aikaisemmin\nlaillisesti valittu kruununperijäksi. Heidän johtajanaan esiintyi\npiispa Arvid Kurki. Lopulliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy.\nArveltiin, että annetaan ajan kulua ja antaa neuvonsa.\n\nJa aika kului. Kristian II nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle\nja katkaisi Tukholman verilöylyssä Ruotsin ylimysten kaulat.\nSuomalaisiakin hän kutsui sinne, mutta he aavistivat pahaa ja jäivät\nonneksi kotiinsa. Tyranni miehitti pian Suomenkin linnat omilla\njoukoillaan. Aake Yrjönpoika Tottin, Niilo Eskilinpoika Bauerin ja\nHemming Gadin päät putosivat mestauspölkyllä.\n\nKustaa Vaasan nimi mainittiin ensikerran, ja pian se oli kaikkien\nhuulilla. Hän nostatti taalalaiset kapinaan, muutkin Ruotsin maakunnat\nyhtyivät häneen, maa oli pian puhdistettu ja Kustaa Vaasasta tuli\nvaltionhoitaja. Vain Tukholma jäi tanskalaisten käsiin ja sen lisäksi\nkoko Suomi. Junkkeri Tuomas piti kovaa komentoa Turun linnassa. Kustaa\nVaasa lähetti retkikunnan sitä piirittämään, mutta se voitettiin ja\npakeni Ruotsiin.\n\nPiispa Arvid Kurki asui näinä aikoina Kuusistossa, Turun piispojen\nlinnassa. Siellä hän istui yksinään eräänä iltana takkavalkean ääressä\nja mietti miettimistään tärkeän päätöksen tekoa. Hänen oli annettava\nvastaus Suomen herrojen tiedusteluun ja sanottava, jäisikö hän edelleen\nKristian-tyrannin puolelle vai asettuisi Kustaa Vaasaa johtajanaan\npitäviin Suomen ylimyksiin.\n\nPulma oli vaikea. Kustaa Vaasan asia: Ruotsin kansan nousu ja\nvapaussota oli epäilemättä oikea asia, sillä olihan tyranni tahrannut\nkätensä lukemattomien mestattujen vereen ja rasittanut kansaa\njulmuuksilla, laittomalla verojen kiskonnalla ja muilla huutavilla\nvääryyksillä. Ja hän oli rikkonut kaikki lupauksensa. Näin oli\ntapahtunut. Mutta eikö toiselta puolen Ruotsin ylimystökin ollut jo\nmahtavampi kuin kuningas ja kansa yhteensä, eikö sekin rasittanut\nkansaa ja vähitellen vaivuttanut sitä täydelliseen orjuuteen, kuten\nTanskassa jo oli käynyt? Suomessa kävisi epäilemättä samoin. Niin oli\nasia. Jos Kristian iski maahan Ruotsin ylpeän aateliston, niin eiköhän\ntämä kammottava verityö loppujen lopuksi koituisi maalle ja kansalle\nsiunaukseksi? Aatelisherrahan hänkin, Arvid Kurki, oli, Laukon kuulun\nKlaus Kurjen ainoa poika ja rikas perijä, mutta hän näki selvästi\naateliston ja kansan välille jo syntyneen hajoittavan kuilun. Ja\nKristian oli sittenkin laillinen kuningas, ja arkkipiispakin oli hänen\nkannattajiaan. Mitähän Suomen edesmenneet piispat olisivat tehneet\nasiain ollessa tällä tolalla?\n\nPiispa syventyi ajattelemaan edeltäjiään.\n\nMaunu Tavastia seurasi Olavi Maununpoika Tavast. Niin, hän hankki\nmaineensa perusteellisilla opinnoillaan Pariisin yliopistossa, mutta\nhänen teoistaan piispana ei saanut neuvoa tähän asiaan.\n\nKonrad Bitz oli oman virkansa ohella puoluemies ja soturi, joka\nosallistui moniin kahakoihin. Hän oli myöskin taiteen harras ystävä.\nMissale ecclesiae Aboensis, ensimmäinen Suomea varten painettu kirja,\noli hänen ansiotaan. Niin, hän olisi tietysti ryhtynyt taisteluun,\nmutta kenen puolesta?\n\nMaunu III Särkilahti oli hänkin intomielinen maansa puoltaja ja\nSuomen etevimpiä miehiä. Hän uudisti määräyksen, että isämeidän,\nuskontunnustus, Ave Maria ja synnintunnustuskaava oli luettava\njoka sunnuntai kirkoissa kansan omalla kielellä. Käskipä hän vielä\nlisäksi pappien pitämään nämä kirjoitettuina, jotta niiden sanamuoto\npysyisi aina samana ja kansa oppisi ne ulkoa. Antamissaan asetuksissa\nhän lujasti teroitti pappien velvollisuuksia sielunhoidon ja\nkansanopetuksen ohella. Suomen hyväksi hän uhrasi kaikkensa, uhrasi\nsen puolustukseen viimeisetkin varansa suuren venäläissodan aikana,\nlähetti koko asejoukkonsa Viipuria puolustamaan, neuvotteli itse\nsiellä puolustustoimista ja väennostosta, ja valvoi sittemmin Turusta\nkäsin päätöksien toimeenpanoa. Hänkin siis piti yllä Suomen piispojen\nperintämuistoja ja osoittautui lämminsydämiseksi, horjumattomaksi ja\naltismieliseksi kansansa kaitsijaksi, mutta mitä hän olisi nyt tehnyt?\nKumman olisi valinnut?\n\nLauri Suurpää. Hänen aikanaan kohtasi Turkua hirveä isku. Tanskalainen\nmerisissi Otto Rud tunkeutui kenenkään huomaamatta yöllä kaupunkiin,\njossa heti alkoi hirvittävä ryöstäminen ja murhaaminen. Suuri osa\nkaupungin asukkaista sai surmansa, ja suunnaton saalis: kultaa,\nhopeaa ja muuta tavaraa, siirtyi ryöstäjien laivoihin. Tuomiokirkosta\nrosvottiin jalokivin koristettu piispan hiippa ja sauva, kallisarvoiset\nkalkit, kirjat ja pyhäinkuvat. Sitten ryöstäjät katosivat muita\nrannikkoseutuja verottamaan. Tanskalaisista jäi katkera muisto.\n\nJohannes Olavinpoika, hänenkään teoissaan ei ollut osviittaa. Siispä\nhänen jälkeläisensä Arvid Kurjen täytyi yksin päättää asiansa ja kantaa\nsiitä vastuu. Ja niinpä piispa käski yön selkään lähtevän lähetin\nviedä Suomen herroille sellaiset terveiset, että hän katsoo kirkon\nja maan edun, asioiden ollessa perin epävarmalla kannalla, vaativan\nlaillisen kuninkaan hallitukseen alistumista, mutta lisäsi samalla,\nettä alistuminen ainakin toistaiseksi saattoi olla näennäistakin. Aika\nantakoon lopullisen neuvon.\n\nSitten piispa kirjoitti Kristiania rauhoittaakseen ja eksyttääkseen\nhänelle sangen alamaisen kirjeen, joka päättyi sanoihin: »Teidän\narmonne nöyrä kappalainen Arvid, samasta armosta piispana Turussa».\n\nAika vieri nopeasti. Viipurin entisen isännän Tönne Eerikinpoika Tottin\nja Pohjois-Suomen laamannin Henrikki Steeninpojan ja monien muidenkin\npäät putosivat Turun linnan pihamaalla. Monet hirtettiin linnan\nvalleilla. Piispan mieli kävi apeaksi, ja hän ajatteli usein Maunu\nSärkilahtea, joka uhrasi kaikkensa maansa puolesta. Lopullinen päätös\nkypsyi ja johti pian tekoihin.\n\nKalmarin unionin aiheuttamat riidat ja sodat olivat nostaneet\nvuosisataisen vihan pohjolan kansojen välille. Suomesta oli monta\nkertaa yritetty tehdä Tanskan siirtomaa. Se oli kärsinyt paljon ja\ntoivonut parempien aikojen koittamista, mutta niitä ei kuulunut.\nSuomenkin miesten maltti loppui ja hekin päättivät heittää yltään\ntanskalaisen ikeen.\n\nKustaa Vaasa lähetti Suomeen uuden retkikunnan. Suomen ylimykset\nryhtyivät taisteluun, varsinaissuomalaiset ja ahvenanmaalaiset\ntarttuivat aseisiin. Piispa asettui heidän etunenäänsä ja luovutti\nKuusiston linnasta Turun linnan piiritystä varten väkensä, tykkinsä ja\nampumavaransa. Naamari oli heitetty. Piispa lähti keventynein mielin\nmatkalle Pohjanmaalle nostattaakseen pohjalaiset aseisiin.\n\nRaumalle saakka hän ehti jo matkata, kun tuhonsanoma hänet saavutti.\nTanskalainen amiraali Severin Norby oli laivastollaan tuonut Turun\nlinnanväelle apua. Piirittäjät lyötiin pakosalle. Turun kaupunki paloi\nja ryöstettiin. Vahva joukko oli samonnut Kuusiston linnaan, ryöstänyt\nsen putipuhtaaksi ja oli nyt meritse matkalla Raumalle ottaakseen\npiispan haltuunsa.\n\nPiispa nostatti sanoman kuultuaan heti purjeet, saapui Ulvilaan ja\njatkoi matkaa Närpiöön. Hänen mukanaan oli tuomiokirkon kaniikkeja,\npakenevia aatelisnaisia ja paljon kalleuksia. Tanskalaiset seurasivat\nkintereillä.\n\nMyrsky oli nousemassa, mutta siitä välittämättä piispa käski ohjaamaan\nlaivan avoimelle merelle, Öregrundin kaupunki Ruotsin puolella oli jo\nlähellä, kun tutkimaton kohtalo tarttui peräsimeen, ja piispan laiva\nupposi kaikkine väkineen toukokuun 23 päivänä v. 1522.\n\nNäin Arvid Kurki, Suomen viimeinen katolinen piispa, päätti päivänsä.\nMiehekkäästi ja alttiisti hän ryhtyi taisteluun isänmaansa puolesta\nsilloin, kun katsoi ratkaisun hetken koittaneen. Hän ei nähnyt\ntaistelun onnellista tulosta, mutta samalla hän säästyi suurien\nmuutosten ajasta. Hänen ei tarvinnut nähdä kirkkonsa mahdin loppua.\n\n\n\n\nPÄÄTTYVÄ AIKAKAUSI\n\n\nSuomen keskiaika, lähes neljä vuosisataa kestänyt aikakausi, alkoi jo\nsiirtyä menneisyyteen viimeisen katolisen piispansa mukana.\n\nTämä aika oli ollut monessa suhteessa kovaa aikaa. Sen kuluessa Suomen\nheimot yksi toisensa jälkeen menettivät itsenäisyytensä. Raja vedettiin\nlännen ja idän välille. Moninaiset sodat, rutot, kadot ja nälät\nrasittivat maata. Kansalta kiskottiin työnsä tulokset runsaina veroina\nja voittajan oikeudella. Ja keskinäinen riita, seurauksenaan julmat\nheimovainot, jäyti kansamme elinvoimia kaiken muun lisäksi.\n\nKaikesta tästä huolimatta maamme väestö lisääntyi, vaikka se\ntapahtuikin hitaasti. Väkiluku nousi seitsemästäkymmenestä tuhannesta\nkolmeensataan tuhanteen henkeen.\n\nSuomen suurin osa — Varsinais-Suomi, Häme, Satakunta, Uusimaa ja\nPohjanmaa — joutui lännen yhteyteen ja pääsi aikanaan nauttimaan sen\nikivanhoja, vaikkakin monesti maahan poljettuja oikeuksia sekä joutui\nelämään sellaisen lakiin pohjautuvan järjestyksen turvissa, jollaista\nitä ei tuntenut. Vaikka länteen liitetty Karjala ja siihen keskiaikana\nkuuluvaksi luettu Savo ei päässytkään koko tänä aikana osalliseksi\nsäädetyn lain turvasta, niin kohtalo oli sille sittenkin suopeampi kuin\nsen idän piiriin kytketyille veljille, joiden lakina oli vain raaka\nmielivalta.\n\nSuomen elinkeinot pysyivät suunnilleen sellaisina kuin ne olivat\nitsenäisyyden ajan lopulla.\n\nNäinä vuosisatoina koko Suomi käännettiin ja kääntyi kristinuskoon.\nSuurin osa joutui katolisen, osa kreikanuskoisen kirkon hoivaan.\n\nKatolisesta kirkosta muodostui sen latinalaisesta kielestä huolimatta\nsuomalainen kirkko, jonka miehet olivat suomalaisia ja henki pohjaltaan\nkansallinen. Siksipä se säilytti maan ylimmätkin säädyt mieleltään\nja kieleltään suomalaisina. Ulkomailla opiskelevat suomalaiset\nylimysnuorukaiset kirjoittivat yliopistojen luetteloihin nimensä\nperään sanat: »Finno nobilis», »Suomalainen jalosukuinen.» Kirkko\njohti suomalaiset suoranaiseen yhteyteen Euroopan suurten, Ranskassa,\nSaksassa ja Italiassa sijaitsevien sivistyskeskusten kanssa, hankki\nalkulähteistä ajan korkeinta tietoa ja vaali hartaasti omassa maassa\nnousevia sivistyksen taimia. Suomalaisen taiteen eri haarat pääsivät\nsen toimesta ja suojassa orastamaan. Ja valtiollisissa kysymyksissä se\ntoimi aina Suomen kansan etujen mukaisesti.\n\nSuomen katolinen kirkko säästyi lähes kokonaan niiltä epäkohdilta,\njotka monissa muissa maissa aiheuttivat pahennusta. Sen henki pysyi\npuhtaana etevien piispojen ansiosta.\n\nPiispat olivat maan suurimpia mahtajia, joiden rinnalla Ruotsin\nkuninkaiden merkitys häipyi verraten vähäiseksi ja laadultaan\nulkonaiseksi. Piispat johtivat maan omista miehistä kasvatetun\npapistonsa avulla välittömästi kansaa, ja maan ylhäisetkin noudattivat\nheidän neuvojaan. Kahdeksan ulkolaisen piispan jälkeen Suomi sai jo\n1200-luvun lopulla ensimmäisen suomalaisen ylipaimenensa, ja siitä\nlähtien, kahta seuraavaa lukuunottamatta, kaikki olivatkin kotimaisia.\nTässä pitkässä, kolmekolmatta nimeä käsittävässä piispojen sarjassa\nesiintyy kauttaaltaan eteviä, hyvää tarkoittavia ja usein hengeltään\nsekä teoiltaan suuriakin miehiä, kunnioitettavia kansansa isiä. Heidän\nkokonaiskuvansa on harvinaisen tahraton, ehyt ja kaunis.\n\nUudet ja vahvat tuulet alkoivat puhaltaa suuressa maailmassa. Siellä\nsyntyneet aatteet ja virtaukset levisivät pian pohjoiseenkin. Ne\nsopivat hyvin Ruotsissa heränneiden valtiollisten suunnitelmien\ntarkoituksiin, ja niin alkoi sarastaa uusi aika, joka mullisti vanhan\nja alkoi kulkea omia uriaan.\n\nKeskiaikana rakennettiin Suomen kansan tulevaisuuden pohjaperustus. Ja\nhuomattavin osa kaikesta siitä, mitä tehtiin kansamme kohottamiseksi ja\nvalistamiseksi, saatiin aikaan suomalaisten miesten työllä.\n\n\n\n"]