[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8WYwlaI6tJw-g60NfQ9YgHRkazLQVBJ0UcrRCjuF4qs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3562,"Mitä kylvää sitä niittää","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"3562-merilainen-heikki-mita-kylvaa-sita-niittaa","3562__Meriläinen_Heikki__Mitä_kylvää_sitä_niittää","Kertoelma","romaani",[],[],"fi",1929,null,16600,103932,false,76589,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Mitä kylvää sitä niittää : Kertomus\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the early 20th century. It portrays the ordeal of a Finnish orphan boy, Hemmo, as he navigates famine, poor relief, and the harsh huutolaisuus system that auctions the poor to the lowest bidder. The story contrasts cruelty and exploitation with rare acts of compassion, suggesting a moral arc in keeping with the title’s proverb. Readers can expect a stark social tale anchored in rural life, with Hemmo at its center.  The opening follows a rural community through prolonged crop failures and the grim establishment of overcrowded poorhouses where adulterated bread, filth, and disease lead to mass deaths. Hemmo arrives with his parents at the Lepakko poorhouse; both parents die, and he alone survives, clinging to his mother’s coffin in a heartbreaking burial scene. When the poorhouses are dissolved, paupers are auctioned out; Hemmo is taken by the brutal Sipo, bullied by his sons, and deprived of food, clothing, and the alms he later gathers while briefly fleeing to kinder relatives and the city—only to be forced back and robbed of his gifts. Gradually a kinder neighbor, the Ratula household, intervenes; after a year Hemmo is brought to them, fed, clothed, and taught to read, and the section closes with his quick-witted rescue of the parson’s toddler from drowning—hinting at the boy’s resilience and the novel’s moral compass. (This is an automatically generated summary.)",[],134,"Kertomus sijoittuu nälkävuosien ja puutteen keskelle, missä ihmiset joutuvat turvautumaan pettuleipään selviytyäkseen. Teos kuvaa pohjoisen asukkaiden sitkeyttä, jokapäiväistä selviytymistaistelua sekä moraalista oikeudenmukaisuutta karuissa olosuhteissa.","Heikki Meriläisen 'Mitä kylvää sitä niittää' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3562. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI MERILÄINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKatovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen\nvuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen\nkivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina\nkesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa,\ntoivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät\neteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan\novat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa\nkesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria\nisoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin\nauringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi\npihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle\nkinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä\nkoko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain\ntulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan\nvuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja\npetäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita\nkasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa\neivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin,\neikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin\nja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille,\njohon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille\nsuolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät\nkoskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa\nniitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan\npetkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai\njauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti\nkenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli\nasetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin\nkun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä\nhuhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää\ntoistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen.\nNeitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä\nkuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan\nneuvoivat, että \"älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä,\njonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä\".\n\nSiten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja\njärvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena\nruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa\nasutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan,\njoten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi\nilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista\npitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla\ntavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta\njuhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei\nsaanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta\neloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus\njäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita\nkyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan\ntaipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat\nlienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen\nkorviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen\nkuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että\nkerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä\nsisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten\nvälityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi\nmainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma\nmonelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää,\njossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin\nolevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei\nkulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä\nhoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi\nsatamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen\ntalon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman\nmitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin\nVenäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia\nkuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi;\nkirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat\nsopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun\nlisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin.\nNiistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin\nvesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään\nja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi\npäivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei\nminkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu,\nniin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen\nsairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet\nkuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen\njohtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat\nsaaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi,\nniin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen\nsahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos\nilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle\nvietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi\ntulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa\ntäytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä\nmitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai\nkuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.\n\nOli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat\nolivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että\naamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset\nkyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa\navata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli\nkainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat.\nPienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan\nkotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen\nasukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja\nkasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.\n\nLapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta.\nPapin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat\nruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi\nnimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet\nlaskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä,\noli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen\nlaskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa\nedellään.\n\nLepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului.\nOli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat\nLepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan\nlisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi\nsuolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti\nkätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: \"Kiitos Jumalalle. Kunhan\ntämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa.\"\n\n\"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt,\nja Jumala meitä terveenä pitää,\" sanoi emäntäkin, sitten liitti\nkätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain\nliikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja,\n— näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi:\n\"Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa,\nmutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää.\nLue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä.\" Poika\nliitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän.\nKaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa\nkuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti\nhartain mielin sanoi: \"Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen\nleivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on\nJumalan asettama, on poistanut hätämme.\"\n\nHemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: \"Käykö se keisari milloinkaan\ntäällä, että minäkin näkisin?\"\n\n\"Emme tiedä, käykö se ja milloin\", sanoi Hemmon äiti ja lähti\nruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.\n\nLiisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli\nsaanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan\nHiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.\n\nNyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu\nhuonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut\nsanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui\nvakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan\nkestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen\nnaisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön\nvaralle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä\nosannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun\nLiisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin\nheikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski\nsai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää\nmaistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.\n\nTuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä\nsiunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja\nHiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta\nsairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna\npäivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne\nkaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin\njotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi.\nJärjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille\nilmoitusta varten.\n\nHiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa\njauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat\nsaavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa\nsyrjään antaa.\n\nLiisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven\nauki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos\nsaamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen\nvarsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman\ntapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan\ntyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia\nsijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei\nollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta\noli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli\nkoko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan\nkelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi.\nLunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee\nalas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika,\nHemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi\nleipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja\nheräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä\nkelkkansa kimppuun.\n\nHiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän\nsitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti\nnälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista\nvahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse\nja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan\nollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä\nhetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin\nkarjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli\nainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla\npeiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan\nainoa lakana.\n\nLiisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan\npäästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa\nruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja\nkuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana,\njoten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui\nniitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet,\njoten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle.\nNyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa\nruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet\narkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että\nnenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa.\nHemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut\nkirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen\nraosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa\nsuuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.\n\nHemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran\nnäkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea,\nmitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi\näitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat\nhäntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä\naapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän\nosaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin\nsilmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että\nsai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.\n\nKun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään\nison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: \"Tehdään\nnöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen\nkuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -.\" Sitten siitä\npaperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen\nja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin\nhieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: \"Ajall’, joll' emme\najattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun\nmeitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan\nkaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida.\"\n\nKun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien\nkiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle\nhihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio.\nRovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin\npäähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon\nsiellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa\nnutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: \"Pois siitä, saat multaa\nkorvillesi\", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi\nmultalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä.\nLaatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:\n\n\"Maasta olette te tulleet\", hurautti sen lapiollisen arkkurivin\npäälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista\nhurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin\nsivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut\nyltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa\ntehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti\nlähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa\nlapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.\n\nNyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka\nkärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia\nruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle\nkolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi\nniille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän\nkatsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein\ntäyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä\nvähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia\nkasvoja muilla kuin Hemmolla.\n\nHaudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan,\njossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen\nruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten\ntaas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin\niso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava\nvereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.\n\nHemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan\naidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn,\nja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja\npyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: \"Mielelläni sen säilytän,\nkun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä\nnälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKaitasalmen kunta oli juuri kuin säästääkseen, ettei aivan sukupuuttoon\nköyhiä hävittäisi, päättänyt hajoittaa kaikki hoitolat; ja oli nyt\nhelluntain jälkeen ensi arkena kunnanhuoneella huutokauppa, jossa\nvähimmin vaativille sijoitettiin kaikki eloon jääneet köyhät. Kauppa\nvahvistettiin vasaran lyönnillä. Kaikkiin kyliin asetettiin kylävoudit,\njotka pitivät sellaista järjestystä, että jos kerjäläinen ilmestyisi,\nse piti komentaa pysymään omalla kylällä, ja että, jos toisen kylän\nkerjäläinen ilmestyisi, sen saisi kyyditä omaan kyläänsä kylävoudin\nvastaanotettavaksi.\n\nHirviniemen Sipo oli tullut Leppärannan kylän kylävoudiksi, johon\nkylään Hemmo kuului, ja olikin tämä Sipo saanut Hemmon huutolaisekseen.\nKun muut huutajat olivat alentaneet Hemmon eläkkeen liian alas, niin\nSipo päätti ruoan huonoudella tasata sitä. Talossa oli kerjäläisiä\nvarten varattuja kalanpäitä ja kehnoja leivänkantoja, jotka olivat\nnyt säästyneet, kun kerjäläiset olivat hoitolassa, ja Sipo komensi\nemäntänsä niillä ruokkimaan Hemmoa ja niitäkin antamaan vain\nhengenpitimiksi.\n\nTalossa oli lapsia vain kaksi poikaa, kumpikin vähän vanhemmat Hemmoa.\nNe pitivät ilonaan kiusata Hemmoa ja saada hänet itkemään. Hemmon teki\nmieli tapella vastaan, mutta kun niitä oli kaksi ja sitäpaitsi isä\nja äiti nauroivat poikainsa ilveilyille, niin Hemmo ei yrittänytkään\ntappelemaan, täytyi kärsiä ja koettaa paeta kiusaajiaan juoksemalla\nmetsään, kun kesä oli. Aika kuitenkin tuntui ikävältä, kun ei ollut\nihmistä, jolta olisi ystävällisen sanan kuullut. Ennen kuin kerkesi\najatellakaan kohtaloaan, aina vettyivät silmät. Hemmo tiesi Tuhkavaaran\nkylässä Alamäki-nimisessä talossa olevan emäntänä äitinsä sisaren,\njota hän kuitenkaan ei muistanut koskaan nähneensä. Nyt Hemmo rupesi\nruoastaan säästämään suupalan kerralla evääkseen matkalle. Ja niinpä\nhän yhden viikon oltuaan Hirviniemessä lähti yöllä kaikkien nukkuessa\nsille enemmän kuin kolmen penikulman matkalle. Toisena päivänä pääsi\nhän kuitenkin perille.\n\nHemmo oli talon kujalla kauan seisonut odottaen jotakin ihmistä\nkulkevaksi, jolta saisi kysellä jotakin, mutta kun ei ketään tullut,\nniin lähti taloon ponnistaen kaiken rohkeutensa esiin ja työntyi\npirttiin, missä istuttuaan penkille tunsi koko ruumiinsa värisevän.\n\nTalon kaikki väki oli ulkotöillä, ainoastaan emäntä, jossa Hemmo\nnäki äitinsä kuvan, oli kotiaskareilla, ja pari pientä tyttöä, jotka\nkirkkain silmin katselivat outoa vierasta. Mutta emäntä ei ollut\nnäkevinäänkään.\n\nHemmolla oli nyt nälkä, jonkalaista ei muistanut tunteneensa. Se oli\nkaksipäiväisessä juoksussa melkein syömättä ollessa tullut aivan\nsietämättömäksi, ja ruokaa pyytämään oli vaikea ruveta, kun emäntä\nnäkyi olevan niin välinpitämätön. Onneksi kuitenkin tytöistä vanhempi\njonkinmoisessa puhetoverin puutteessa tuli Hemmon lähelle. Näkyi\nhakevan sanoja, mitä sanoisi, viimein sitten hiljaa kysyi: \"Missä sinun\nisäsi on?\" - \"Missä sinun isäsi on?\" kysyi Hemmo vastaan.\n\n— Minun isäni on metsässä ja Kalle on metsässä ja Hannes on metsässä\nja Liinu on metsässä.\n\n— Missäs äitisi on? kysyi Hemmo.\n\nTytöltä meni suu nauruun ja vilkaisten karsinan puolessa olevaan\näitiinsä hiljempaa sanoi: \"Tuolla\".\n\nEmännällä meni suu nauruun ja hän sanoi. \"Vieraastako se Elli nyt sai\npuhekumppalin. Kenen poika sinä olet, en tunne?\"\n\n- Jospa lienen sisarenne poika. Olen Piilimäen Hiskin ja Liisan poika.\n\n- Liisan poika! huudahti emäntä. Missä kohti se sinussa sitten oli\nhenki, kun sinä et kuollut sinne hoitolaan, vaikka isäsi ja äitisi\nja kaikki muut kuolivat? Liisan poika. Sinulla kai on nälkä, lienet\nkoko matkan tänne syömättä tullut. Tulehan tänne ruokahuoneeseen, niin\nlaitan syömään.\n\nHemmolla tuli vedet silmiin, kun hän lähti emännän jälkeen.\n\nEmäntä asetti ruokahuoneen pöydälle viilihulikan, voita, leipää ja\nvasta saadun paraiksi suolaantuneen ison siian. Hemmo sai nyt ruveta\nsyömään, ja emäntä istui vierelle kyselemään hoitolan tapahtumia,\nHiskin ja sisarensa Liisan kuolemaa, kävikö pappi ripittämässä ennen\nkuolemaa ja muuta sellaista. Emäntä kuitenkin näki, ettei Hemmolta\nhänen kysellessään tullut syönnistä tolkkua, ja lähti pirttiin. Se oli\nHemmon mieleen. Ei muistanut Hemmo ikänään ennen olleen ruoan niin\nmakeaa kuin nyt, vaikka leipä oli samanlaista petäjäleipää kuin ennen\nkotonakin Piilimäessä.\n\nEi kuitenkaan hirvinnyt syödä niin paljon kuin mieli teki, luuli\nemännän pitävän pahana, jos näkisi hänen kovin paljon syöneen.\nPäätti jo nousta pöydästä ja lähteä pirttiin emäntää kättä puristaen\nkiittämään, mutta kun mieli teki syömään, niin jäi katsomaan, mitä\ntässä vielä hirviäisi syödä. Leivässä näkyi iso kolo. Viilihulikassa\nnäkyi iso kolo. Siiassa näkyi iso kolo. Mutta kun mieli ei tyytynyt,\nniin hän leikkasi leipää pienen hitusen, siiasta samalla tavalla pienen\nhitusen ja lusikan kärjellä viiliä seuraan. Tästäkään ei tuntunut mieli\ntyytyvän, päinvastoin yltyi tahtomaan lisää, ja juuri kuin suuttuneena\nomalle mieliteolleen Hemmo kimposi pöydästä ylös ja lähti pirttiin\nkiittämään.\n\nEmäntä tuokion perästä kävi ruokahuoneessa, josta tultuaan sanoi:\n\"Vieraskoreuttako sinä pidät, kun niin vähän söit. Olisihan siinä ollut\nruokaa veroksikin asti syödä.\" Hemmosta tuntui hyvälle, kun emäntä\nvähästeli hänen syöntiään, sanoi vain: \"Kyllä minä söin verokseni\nasti\". Kuitenkin jos emäntä olisi kehoittanut uudelleen lähtemään\nlisäämään syöntiään, niin se olisi ollut sangen mieluinen sanoma.\n\nSe asia kuitenkin tuli heti korjatuksi. Pienen tuokion perästä tuli\nväki päivälliselle, jolloin emäntä toimitti Hemmon perheen pöytään\nlisäämään syöntiään. Nyt ei kuitenkaan ruoka enää tuntunut yhtä hyvälle\nkuin äsken. Äskeinen ruoka oli kerjennyt ravita ruumiin, että vaikka\nhän ei syönyt puolenkaan vertaa kuin äsken, niin mielitekoa ei tuntunut\nsyömästä päästessä.\n\nEmäntä olisi tahtonut, että Hemmo saisi jäädä heille pitemmäksi aikaa,\nkun oli niin onneton orpo, mutta isäntä pani vastaan, kun Hemmossa\nei kuitenkaan ole minkään työn apua. Kun Hemmolla sitä paitsi oli\nhuutolaispaikka omalla kylällään, niin menköön sinne.\n\nEmäntä kuitenkin neuvoi Hemmolle hyviä taloja, joista kerjäämällä saisi\npalasia, joita aina jonkin ajan perästä tulisi tänne syömään; silloin\nhän antaisi särvintä.\n\nHemmo jäikin Tuhkamäen kylälle kerjäilemään, ja kun hän oli melkein\nainoa kerjäläinen ja kun kesä 1868 näytti ennustavan hyvää vuotta,\nniin kukaan ei Hemmoa vihannut, kaikki tahtoivat onnettomalle orvolle\nojentaa auttavan kätensä, joten Hemmo sen vuoden puoliskon eli hyvänä\npoikana siellä Tuhkamäen kylällä.\n\nVuoden lopussa kuitenkin Alamäen isäntä ja emäntä kehoittivat Hemmoa\npalaamaan omaan kyläänsä, että huutokaupassa taas tietäisivät myödä\ntulevaksi vuodeksi uudelleen.\n\nHemmo ilmestyikin Hirviniemeen vuoden viimeisinä päivinä. Oli enää vain\nkaksi päivää vanhaa vuotta. Kunnantalolla pidettiin uusi huutokauppa,\njossa vuodeksi 1869 myytiin huutolaiset. Hirviniemen Sipo oli kunnan\nkassasta Leppärannan kylän lukuun kantanut Hemmon eläkerahan, vaikka\nHemmo oli kerjäämällä päänsä elättänyt. Ja oli Sipo nytkin tullut\nhuutokauppaan saamaan Hemmon. Elättäköön se sitten päänsä, missä\nhaluaa! Hemmokin oli tullut katsomaan, mihin hän joutuu. Hän sai\nkauan aikaa kuulla, kun pöydän takaa kajahteli vasaramiehen ääni:\n\"Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee? Ensimmäinen,\ntoinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee?\" Tätä vatkutusta kun oli\nkymmeniä kertoja kuulunut aina yhtä myödessä, niin viimein vasaramies\nentistä kovemmalla äänellä huusi: \"Ensimmäinen, toinen ja kolmas\nkerta.\" Samassa vasara paukahti pöytään, niin että koko rakennus raikui\nvastaan. Sitten vasaramies yhtä kovalla äänellä huusi sen saajan nimen\nja talon ja kirjoitti sen kirjaansa. Nyt tuli toisen vuoro siinä\njärjestyksessä kuin myötävät olivat vasaramiehen kirjoihin tulleet\nmerkityiksi.\n\nKauan aikaa saatiin kuulla sitä \"ensimmäinen toinen, ensimmäinen,\ntoinen!\" huutoa ja monta kertaa kuului vasaran paukaus, ennenkuin tuli\nHemmo Käpysen vuoro. Ratulan talosta aina kerrottiin, että se oli\nköyhille hyvä. Olipa Ratulan Taavetti isäntäkin tullut huutokauppaan,\nettä jos hänkin kunnan verorahansa lisäksi jonkun huutaisi. Hemmo\ntarttui Taavettia reiteen ja rukoillen sanoi: \"Ottakaa te minut. Siinä\nHirviniemessä ovat ne pojat pahoja. Minä poimin teille kesällä marjoja\nja teen kaikkea mitä voin. Otattehan te minut?\"\n\n- Tässäpähän nähdään, kuului Taavetin umpimielinen sana. Oli kuulunut\njo monta jaksoa: \"Ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, vieläkö\nalenee?\" ja monta kertaa oli Sipokin saanut uudistaa tarjouksensa, kun\nviimein juuri kuin Hemmolle mieliksi Taavetti alensi markan, johon\nsamalla Sipo kiirehti sanomaan: \"Vielä markka.\" Kun kukaan ei sen\njälkeen laskenut, vaikka vasaramies moneen kertaan kertoi sen läksynsä:\n\"Ensimmäinen ja toinen, ensimmäinen ja toinen\", niin vasaramies\nkovensi äänensä ja huusi: \"Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!\"\nSilloin rakennuskin raikui vasaran paukauksesta ja samassa kuului ääni\n\"Sipo Tikkanen, Hirviniemi\". Hemmolta pääsi voittamaton itku. Tarttui\nlujemmin Taavetin reiteen ja sanoi: \"Ottakaa kuitenkin minut, minä\nkoetan olla teille hyvä. Ne pojat ovat Hirviniemessä niin pahoja.\"\n\n- Pitää tapella vastaan, tavallisestihan kerjäläispojat osaavat\ntapella, kuului syrjästä sana.\n\n- Niitä on kaksi, kuului Hemmon itkunsekainen sana.\n\n- Sisukas miehenalku voi tapella kahtakin vastaan. Sitä pitää opetella\ntässä maailmassa oikeutensa ottamaan nyrkeillään, kuului tappeluun\nkehoittava sana.\n\nHemmo ei sitä ollut kuulevinaan. Taavettia yhä reidestä halaillen\nrukoili ottamaan hänet.\n\nTaavetti viimein lämpimällä tavalla sanoi: \"En sitä minä voi ottaa,\nkun sinut Sipolle lyötiin. Kerjäsithän sinä viime kesänäkin, lähde\nkerjäämään. Jos et ala tulla toimeen Hirviniemessä, käy sitten\nmeilläkin yötä olemassa.\"\n\nHemmon mieli lauhtui ja irroittaessaan käsiään Taavetin reidestä hän\nvirkkoi: \"Kiitos.\"\n\nSamassa kuitenkin Hemmon mieli murtui itkuksi, kun Sipon kuuli\nvihaisesti ärjäisevän: \"Ei ole kerjäämään lähtöä, on pysyttävä kotona.\"\n\nSipo tahtoi sen sanoa senkin tähden, että olisi rehellisempää kunnan\nkassasta kantaa Hemmon eläke, vaikka Hemmo kerjuulla viipyisi koko\nvuoden.\n\nHemmo lähti astua kaarittamaan Hirviniemeen. Silmät eivät kuivuneet\nkoko matkalla. Siitäkin oli mieli katkera, kun pojat olivat särkeneet\nhänen pienen kelkkansa, ainoan isältä saadun muiston, ettei päässyt\nedes mäkeä laskemaan, vaikka lunta olisi jo keliksi.\n\nHemmo oli Hirviniemessä ollut pari viikkoa, kun hän eräänä yönä\nkaikkien nukkuessa varustautui ja juoksi Ratulaan, missä aamusella\nihmisten noustessa löydettiin pirtin loukosta vaatteisiinsa\nkyyristyneenä kytröttämässä ja hiljaa itkemässä. Talon emäntä kyseli\nsyytä itkuun, johon sai Hemmolta selityksen: \"Talon pojat ovat pahoja.\nEilen olin mukana järvikaivosta vettä hakemassa, niin valoivat jäisellä\nvedellä, kaasivat lumeen ja hieroivat ympäriinsä lumessa.\" Hyrskähti\nensi itku, jonka seasta kuului: \"Särkivät kelkkanikin, etten saa laskea\nmäkeä.\"\n\n- Eivätkö isäntä ja emäntä kiellä poikia tuollaisen ilkeyden teosta?\n\n- Nauravat vain ja pilkkaavat, kun minä itken.\n\n- Sanotaan, että mies kasvaa, hammas karkiaa. Maltatkohan sinä olla\npojille kostamatta, kun kasvat mieheksi, sanoi emäntä tuntien vihaa\npovessaan.\n\nIsäntäkin sekaantui puheeseen ja päättävästi sanoi: \"Paras on pojan\npysyä kerjuulla. Viime kesänä tuli hyvä vuosi, leipää on joka talossa\nja kerjäläisiä vähän, kun ne viime vuonna kuolivat ja loput on myyty\nhuutokaupalla. Vaikka poika menee toiseen tai kolmanteenkin kylään,\nniin en usko kenenkään viitsivän lähteä tuomaan kotikyläänsä. Enintään\nkäskee mennä omaan kyläänsä. Poika saattaa silti suunnata matkansa,\nmihin ajattelee. Minulla on huomenna käynti kirkolla, niin sanon kunnan\nkassamiehelle, ettei saa Hirviniemen Sipolle maksaa Hemmo Käpysen\neläkettä kuin kahden viikon ajalta.\" Hemmo sai ilon kyynelet silmiensä\nnurkkiin, kun kuuli, ettei Sipo saa hänen eläkettään.\n\nHemmo oli Ratulassa kolme päivää, jolla ajalla paikattiin kengät ja\nkaikki vaatteet. Tehtiin liinainen kerjuupussi, johon emäntä lähtiessä\npani rukiisen leivän sille varalle, että jossakin talossa ei annettaisi\nruokaa: silloin hän saisi syödä pussistaan. Ja jos pussiin karttuu\nsyömistä, niin eihän kerjuulla ole niin kiirettä, ettei jossakin\nhyvässä talossa joutaisi syömään pussistaan.\n\nTätä Ratulan emännän neuvoa Hemmo seurasikin. Kun pussiin karttui\npalasia, niin missä talossa oli vertaisia poikia, niitten kanssa\nlaskeskeli mäkeä päivän tai kaksi, jopa kolmekin, kun taas oli\njatkettava matkaa tietämättä määrää, missä pää tulee. Siten talo\ntalolta, kylä kylältä Hemmo kulkeutui kaupungin lähelle. Hän päätti\nmennä kaupunkiin, koetteeksi kauppapuodeista pyytää rahaakin ja\nherrastaloista vaatteen apua, kun entiset vaatteet rupesivat\nkovin hajoamaan. Eikä Hemmo ollutkaan kuin pari päivää viipynyt\nkaupungissa, kun oli paidasta ja kengistä lähtien saanut melkein\nuudet vaatteet. Niitä olikin saatavana melkein joka talossa, kun ne\nkasvaville koulupojille olivat käyneet pieniksi ja siten tulleet\nkäyttökelvottomiksi. Nyt Hemmo entistä enemmän tunsi halua ruveta\nkerjäämään rahaa; hän kulki puodista puotiin. Jokaisesta puodista\nhän saikin pennisiä, niitä olikin jo aikanen pussi, kun hän eräänä\nmaaliskuun päivänä oli muutamassa puodissa samalla asialla kuin\nmuissakin puodeissa. Siihen tuli poliisi, joka jo eilen oli jossakin\npaikassa Hemmon huomannut kerjäläiseksi. Hemmo ei sitä tuntenut\npoliisiksi, vaikka sillä oli virkalakki päässä, että olisi pujahtanut\nulos.\n\nPoliisi kääntyi poikaan ja virallisella tavalla sanoi: \"Mistä se tämä\nmiehen alku on?\"\n\nHemmo tyrmistyi, ei tullut sanaa suuhun. Mutta kauppias, juuri kuin\nHemmoa auttaakseen, joutui sanomaan: \"Tienneekö hän itsekään ja\ntuskinpa kukaan lienee kysynytkään. Parina päivänä on näkynyt tässä\npuodista puotiin ja talosta taloon liikkuvan. Taitaa virkana olla\nkerjuu, koskapa tässäkin pyysi rahaa.\"\n\n- Mutta kerjuu on kielletty. Mistä sinä olet? kuuluivat poliisin\nkiinteät sanat.\n\n- Leppärannan kylästä, kuuluivat Hemmon värisevät sanat.\n\n- Leppärannan kylästä... Leppärannan kylää en muista kuulleeni muualla\nkuin Kaitasalmen pitäjässä. Oletko sinä sitten sieltä asti tänne\nkulkeutunut, vai mitä?\n\n- Sieltä minä olen, kuului Hemmon hiljainen, vapiseva sana.\n\n- Mutta siellähän Kaitasalmen kunnassa, kuten muissakin kunnissa on\nhuutokaupalla myyty köyhät. Etkö sinäkin ole huutokaupattu, pakana?\n\n- Olen, kuului hiljainen sana Hemmon suusta.\n\n- Minkä nimellisessä talossa sinun paikkasi on?\n\n- Hirviniemessä.\n\n- Hirviniemessä, kertasi poliisi juuri kuin itsekseen ja jäi\nmiettimään. Hetken mietittyään ja kääntyen kauppiaaseen hän sanoi:\n\"Nämä tällaiset kyydit eivät kuulu vanginkuljettajan tai kestikievarin\nvelvollisuuksiin, täytyy kaupungin ajuri laittaa viemään sinne\nHirviniemeensä.\"\n\nHemmolta pääsi voittamaton itku.\n\n- Mitä sinä itket? Eikö sinun ole lysti päästä kotikylääsi, ystäviäsi\nnäkemään, vai oletko siellä tehnyt piloja, joita olet paennut tänne?\nsanoi poliisi lauhkeasti.\n\nHemmolta ei tullut sanaa vastaukseksi, ja kauppias, joka näki Hemmon\nniin katkerasti itkevän, sanoi: \"Eiköhän liene sentään parasta, että\njätät pojan rauhaan. Näyttää olevan niin siivo poika.\"\n\nPoliisi punalti päätään ja sanoi: \"Ei käy laatuun, kun kerran tulin\nsekaantuneeksi asiaan. Se jos tulisi tiedoksi, niin huomenna olisi\nviskaali niskassani, virkarikos keppinä kourassa. Eikä pojalle tässä\nmitään pahaa tapahdu, pääsee hevoskyydillä kotikyläänsä. Ajuri Siiralla\non riski hevonen, se tuntikolmisessa hurahuttaa perille. - Itse\nasiaassa tämä kerjäläislaki on paljasta pötyä, joka olisi joutanut\nkuolla ennen syntymistään. Etenkin nyt, kun viime kesänä tuli hyvä\nvuosi ja kerjäläisetkin ovat vähenneet, niin niistä ei syntyisi mitään\nvaivaa, ei kylissä eikä kaupungissa, jos kerjääminen olisikin vapaa.\nJoka ei anna, se ei anna, ja joka antaa, se antaa hyvällä mielellä.\"\n\n— Niin minustakin on, sanoi kauppias ja kääntyen Hemmoon sanoi:\n\"Heitäppäs nyt itkusi ja tule likemmäksi, annan sinulle matkarahaa,\näsken en kerjennyt antaa, ennen kuin jouduit järjestysvallan kanssa\ntekemisiin.\"\n\nHemmo pyyhki hihaansa kasvojaan ja seisahtui kauppapöydän toiselle\npuolelle.\n\nKauppias laatikostaan kahmaisi puolen kourallistaan pieniä rahoja ja\nantoi ne Hemmon kahmaloihin. Hemmo otti povestaan pussinsa, jossa\noli saman verran entisiä. Sitten kauppias otti laatikostaan täyden\nkourallisen paperipäällisiä kompiaisia, ojensi ne Hemmolle sanoen:\n\"Panehan nämä taskuusi, josta saat tarjota kaupunkituliaista parhaalle\ntuttavallesi kotikylässä. Antaisin ryypynkin, että saisit maan tavan\nmukaan kaupungista palata päissäsi, mutta ehkä noin nuoren miehen on\nsomempi pysyä selvänä.\"\n\n— Kyllä niin on paras, myönsi poliisikin. Poliisi saattoi nyt Hemmon\nSiiran luo. Peitellessään rekiperään istunutta Hemmoa naurusuin hän\nsanoi: \"Luulen sinun ensi kerran eläessäsi olevan herraskyydissä.\"\n\nSiira hyppäsi kuskipukille sanoen: \"Sitä tämä onkin, kun tässä oijetaan\ntielle.\"\n\nPoliisikin katsoi jälkeen, kun portista kadulle päästyä menijät\nlähtivät etenemään kuin tuulispää.\n\nHemmo siinä rekiperässä istuessaan laittoi kaikki rahansa ja\nkompiaisensa siihen yhteen pussiin toivoen voivansa saada ne\nloppumatkalla jättää johonkin, josta saisi ne sitten tilan sattuessa\nhakea johonkin parempaan talteen. Niinpä loppumatkalla tien kulkiessa\nerään niityn halki Hemmo sanoi kyytimiehelle: \"Ettekö olisi hyvä ja\nseisauttaisi hevostanne siksi, että pistäisin tämän pussini tuohon\nlatoon. Tarvitsisin itse rahani ja muutkin, mitä tässä pussissa on, ne\nvaltaavat siellä talossa.\"\n\n- Hui hai! Eiväthän ne nyt niin halpoja liene, että sinulta\nkerjuupussin valtaavat. Antaahan pussin pysyä mukana, sanoi kyytimies\nja ajoi vain minkä hevoselta kavioista lähti. Hurahtamalla tuli\nHirviniemen kartanoonkin, missä ohjasperät sitoi tikipuuhun ja\njouduttautui pirttiin.\n\nHemmo pussi kainalossaan kyytimiehen mukana tuli pirttiin, missä\npussinsa pisti soppeen ja riisuttuaan nutun päältään istui pussinsa\nviereen. Hän tunsi vapisevansa, vaikka matkalla ei kylmä tullut.\n\nSipo kysyttyään sanomat vieraalta vihaisella tavalla sanoi: \"Vai\nherraskyydillä tätä pirun alkua kyyditään.\"\n\n- Luultiin kuvernöörin tulevan, kun herra istuu rekiperässä ja\nkyytimies kuskipukilla, sanoi emäntä Sipon sanojen jatkoksi.\n\nSiira kuuli, että talossa syntyi karkeita puheita, ja hän kiirehti\nlähtemään vaatien isännältä kyytipalkkaansa, johon sai vastauksen:\n\"Ei minulla ole rahaa semmoisiin kyytipalkkoihin.\" Sen kuultuaan\nSiira kääntyi lähtemään ja ovelle mennessään sanoi: \"No, minä perin\npoliisilta, poliisi periköön mistä saa.\"\n\n- Herra Jumala! Vai poliisin kanssa tämä roiston alku on ollut\ntekemisissä. Kaikkea pitää kuulla, kuului emännän suusta haikeat sanat.\n\nSiira oli mennyt näkemästä tai kuulemasta. Sipo ikenet irvissä tuli\nHemmon luokse sanoen: \"Pitää antaa tuntea, miltä kaupunkilysti\ntuntuu.\" Tarttui Hemmon pitkään tukkaan, nosti melkein kohoksi, puisti\nja mäykytti päätä seinään ja äkäili: \"Tekeekö kaupunkiin mieli,\ntekeekö kaupunkiin mieli? Sinä kuudenkymmenen markan vahingon sait\nkylälle. Vieläkö tekee mieli lähteä?\" Sitten viimein heitettyään alkoi\ntavoitella keppiä, jotakin luudanvartta, vielä ruoskiakseen, mutta\nsitä ei ollut saatavissa. Kun emäntäkin sanoi: \"Ei tuolta ruojalta nyt\nhuoli luita rikkoa\", niin Sipokin jätti ja hammasta purren ähisi: \"Teki\nmoisen vahingon, ei vähemmän kuin kuudenkymmenen markan tämän kylän\nvahingoksi, ja mitä se vielä tekee vuoden pitkään. Siltä on otettava\nvaatteet pois, kuka takaa, ettei se tänä yönä taas lähde.\"\n\nHemmolla oli Sipon tukistaessa maailma mennyt mustaksi silmissä, ja\nhän oli luullut kuolevansa; mutta nyt rupesivat silmät selviämään, kun\npojat tulivat pakottamaan heittämään liivin ja puseron päältä ja kengät\njalasta. Ne veivät sitten pirtin peräpuoleen katseltavaksi, josta\nkuuluivat emännän ihastuneet sanat: \"Nämähän sopivat pojille, koetappas\nsinä, Sauli, tätä nuttua ja sinä, Eenokki, näitä puseroa ja housuja.\"\nKuului yhä emännän ihastelevia sanoja että \"siinä kaupassa kuitenkin\nsaatiin näin paljon vaatteita.\"\n\nSauli, se pojista vanhempi, juuri kuin jotakin muistaen, pyörähti\nympäri ja sanoi: \"Mutta sillä on pussi. Katsotaanpas, mitä siellä on.\"\nSen sanottuaan meni ja kiskaisi Hemmon pään alta pussin. Sitä purkaessa\nperällä pirttiä ilo nousi, kun siellä oli kompiaisia ja rahapussi.\nKompiaiset jaettiin miehiä myöten, ja sitten ruvettiin lukemaan rahoja,\njosta hetken perästä kuului emännän iloinen sana: \"Kuusikymmentä kaksi\nmarkkaa ja viisikolmatta penniä, justiin se kyytipalkka ja vielä kaksi\nmarkkaa viisikolmatta penniä jää.\"\n\nSipo jouduttautui sanomaan: \"Ei saa puhua näistä rahoista kenellekään,\nperikööt kyytipalkan kylän kassasta\". Siponkin rievähuulinen suu oli\nlystissä mareessa.\n\nEmäntä Sipon sanojen jatkoksi tyytyväisenä sanoi: \"Niinpä kyllä. Saahan\nnämä todellakin olla sen lisäksi, että olet niin halvasta huutanut,\nneljästäkymmenestä kahdesta markasta vuodeksi elättääksesi. Näitten\nkanssa tulee kuitenkin sata neljä ja vielä viisikolmatta penniä. Vie\nvain rahat talteesi\", sanoi hän ojentaessaan rahapussin Sipon käteen.\nSitten emäntä rupesi uudelleen katselemaan vaatteita ja makeasti\nhymyillen sanoi: \"Ja vielä nämä vaatteet. Nutussa on täysi villainen\nvuorikin, ja nuo housut samaa vaatetta ja liivikin melkein uusi. Näkyy\nsamasta talosta saaneen koko puvun.\"\n\n- Lienee varastanut, kuului Sipon huomautus.\n\n- Todellakin. Kukas tällaisen puvun olisi kerjäläiselle lahjaksi.\nKyllä se on totta, että varastanut se on ja siitä joutunut poliisin\nhaltuun. Kun sinulla Sipo on kaupungissa käynti, niin saat poliisilta\nottaa selvän, päätteli emäntä. - Pitänee sitä poliisia tavata senkin\nkyytipalkan tähden, silloinpa hänestä saa selvän, kuului Sipon\nrauhallinen sana; ja somalle tuntui mielikin, kun kourassa oli Hemmon\nrahapussi, jolla Hemmon eläkemaksun kanssa tiesi voivansa maksaa\ntämänvuotisen kunnanveron.\n\nHemmo ei näihin isännän ja emännän päätöksiin asiansa puolesta\nmitään virkkanut. Penkin loukkoon kyyristyneenä, kasvot seinään päin\nkäännettyinä hän vain itki, niin että pienet hartiat nytkähtelivät,\npovessa ainoa toivo, että lämpiäisi ilma niin, että tarkenisi avojaloin\njuosta Ratulaan kertomaan, miten pahoja minulle ovat. Ei noussut\niltaistakaan syömään, jota sinne penkille tuotiin ja jossa oli vain\noma kerjuupalasensa, muutama kalanpää ja piimäsintua särpimeksi. Yöllä\nkun rupesi kovin hiukomaan, niin söi ja kyyristyi taas penkin loukkoon\nitkemään. Kylmäkin värisytti, kun ei ollut mitään peittoa, ettei saanut\nunta koko yönä, itkukaan ei lakannut aamunkaan tullessa. Aamun tullessa\nse muuttuikin kuoleman pelon itkuksi, kun vaatteetkin vietiin, ettei\npäässyt edes ulkona liikkumaan. Muisti, että ulkona liikkuminenhan\nhänellä oli hoitolassakin henkiin pelastajana.\n\nAamusella olivat ihmiset nousseet ja Sipo mennyt talliin hevosten\nhoitoon eikä emäntäkään ollut pirtissä. Pojille taas pisti päähän\nilkeyden teko. Eenokki meni ja penkin loukossa kytröttävän Hemmon\npyräytti lattialle sanoen: \"Joudu lähtemään kaupunkiin!\" Sauli kilmasi\nsiihen ja sanoi: \"Pitelehän sinä, minä tuon vettä, kastetaan ryssän\nkasteella, kun se on kaupungissa pakanoitunut.\" Sauli toi ulkoa\nkiululla jäistä vettä, sitä hulautti Hemmon päälle. Hemmo koetti\nrukoilla: \"Heittäkää toki, heittäkää toki, enhän minä ole teille\npahaa tehnyt.\" Siitä ei ollut apua. Eenokki vain hallitsi Hemmoa\nlattialle selällään, ja Sauli hulautti vettä päälle sanoen: \"Kolme\nkertaa se kuuluu ryssän pappikin antavan pakanalle pyhää vettä. Tässä\ntoinen annos. Tässä kolmas annos.\" Sitten pojat hyppäsivät syrjään ja\nnauroivat sillä, kun Hemmo häkellellen nousi ja koko ruumis värisi\nvilusta. Samassa tuli emäntä ulkoa ja nähtyään poikainsa ilveen\nmoittivasti sanoi: \"Mitä te tuon kanssa viitsitte pelata. Tehän olette\ntalon poikia, olkaa arvokkaita ja antakaa kerjäläisen olla alallaan,\nkun se teille ei mitään pahaa tee.\" Emäntä samassa palasi keittiöön,\njonne Sipokin tuli aamukahvia juomaan. Siellä isäntä komensi poikia\nantamaan huutolaiselle rauhan, että se pysyisi kotona. \"Ratulainen ja\nmuutkin kyläläiset ovat sanoneet, ettemme saa periä eläkerahaa, jos\npoika on kerjuulla. Ratulainen minulle tahtoo kostaa, kun minä yhä\nja yhä alempaan huusin poikaa, jota hänenkin olisi mieli tehnyt. Nyt\nkannattaa pojalle parantaa ruokintaakin, kun saatiin rahaakin.\"\n\n— Niin ja sillä on enemmäksi kuin yhdeksi viikoksi omia palasiaankin.\nJa nuo vaatteet ovat suuri asia, huomautti emäntä.\n\nHemmo huomasi emännän olevan hänen puolellaan, ja hän uskalsi\nkahvinjuontiaikana kiivetä uunille lämmittelemään ja kytistyi\nsinne pisimpään soppeen uunin päällä olevien astian lautapuitten\nsuojaan, joita sinne oli kuivumaan kasattu. Emäntä oli hakenut\npoikainsa repaleisia vaatteita, repaleiset kengät ja sukat; hän tuli\npirttiin niitä tuomaan Hemmolle, mutta kun Hemmoa ei näkynyt, palasi\nkeittiöön kysymään pojilta. Pojat eivät tienneet, mutta saivat lähteä\netsimään. Sitä ei löytynyt mistään. Sipo komensi poikansa ja itsekin\nlähti toisiin taloihin meneviltä teiltä ottamaan selvää, näkyisikö\navojalkaisia jälkiä. Niitä ei löytynyt mistään. Ruvettiin ottamaan\nselvää, oliko kadonnut kenkiä ja muitakin vaatteita. Ei mitään ollut\nkadonnut. Kun ei mistään löytynyt jälkiäkään, niin emäntä arvasi, että\nse sittenkin on juossut Ratulaan, vaikka paljon kuljetulla tiellä ei\nole nähty jälkiä. Hän lähti puolihätäännyksissään juoksemaan Ratulaan,\nennen kuin kerkeäisivät sen taas laittaa uudelle kerjuumatkalle.\nHikisenä ja hätäisen näköisenä saapui Ratulaan; emäntä ei vieraalta\nkysynyt tavallisia kuulumisiakaan, kysyi vain että \"mitä nyt on\ntapahtunut, kun olette niin hätäisen näköinen?\"\n\n- Kun se huutolaispoika meiltä tänä aamuna katosi kuin elohopea\ntuhkaan, ettei löydetä mistään. Lähdin tänne, että jos se olisi tänne\ntullut. Se eilen illalla tuotiin kaupungista, otettu siellä kiinni,\npolisi oli laittanut tuojan. Yötä oli meillä kuten ainakin ja jäi\nnukkumaan, kun poistuttiin keittiöön kahvia juomaan.\n\n- Taidettiin kurittaa poikaa kotiin tultua, kuului talon emännän\numpikuljuinen sana.\n\n— Ei parahiksikaan ansion mukaan. Toruttiinhan sitä kyllä, kun tuotti\nkylälle sellaisen vahingon. Ei vähemmän kuin kuusikymmentä markkaa\nsanoi se, joka pojan toi, perivänsä kunnasta.\n\nTalon emännän tuli paha olla, kun hän oli toimittanut pojan kerjuulle,\nja siitä, että jos poikaa on tavattomasti kuritettu, että se tuskissaan\nmeni kaivoon. Pani päällysnutun päälleen ja sanoi: \"Lähden sinne\nteille, tottahan se nyt jotenkin saadaan selville, mihin se on mennyt,\neihän tuo aivan neulan kokoinen kuitenkaan ole.\"\n\nMatkalla Ratulan emäntä sanoi: \"Se Hemmo meillä valitti, että pojat\novat hänelle pahoja. Sanoi sellaistakin pahaa tehdyn, että kaivolla\noli jäisellä vedellä valettu ja sitten hierottu nietoksessa, ja\nkelkkaansakin, ainoaa isän muistoa, se itki, kun pojat olivat sen\nsärkeneet.\"\n\n- Siitä kelkka-asiasta en tiedä mitään. Jos pojat ovat sen särkeneet,\nniin Sipo pian tekee kelkan kelkasta. Sitä vesiasiaa en takaa, jos\nvertaisilla ylimielillä jotakin sattuu. Ja eihän tuon veden sanota\nluita rikkovan, jos pojat olisivat sattuneet räiskäyttämäänkin pojan\npäälle. Kaikessa tapauksessa se nyt kuitenkaan ei niin suuri asia ole,\nettä kylässä olisi kannattanut puhua.\n\n- Miten lienee, mutta tuntuvat sen kyläläisetkin huomanneen, että kehno\nsillä pojalla on hoito.\n\n- Kannattaakohan kenenkään aivan mesimättäällä pitää huutolaista\nkokonainen vuosi, kun vain neljäkymmentä markkaa maksetaan, sävähti\nHirviniemen emäntä vastaan.\n\nRatulan emännällä oli suussa sana, ettei pitäisi ottaa niin halvalla,\nettei kannata kunnollisesti hoitaa, mutta hän pelkäsi Hirviniemen\nemännän äänen korkenevan kylälle kuulumaan asti; hän jätti sen\nsanomatta, joten emännät melkein äänettöminä kulkivat juuri kuin\nhautajaisiin.\n\nHirviniemen pirttiin tultuaan Ratulan emäntä vilkaisi ympäri pirtin,\nja kun ei Hemmoa näkynyt, niin istuttuaan penkille sanoi: \"Niin,\nhuutolaispoikaako ei ole löydetty mistään?\"\n\n- Ei mistään, vaikka sitä on päiväkausi haettu kuin neulaa, kuului\nSipon puoliksi haikea sana.\n\n- No, miten se nyt on selitettävissä sen katoaminen? sanoi Ratulan\nemäntä. Mutta samassa alkoi uunin päältä kuulua pientä liikettä ja\nheti sieltä korkeudesta ilmestyivät vuorokauden itkemisestä ja uunin\npäällyksen liiasta noesta tuhraantuneet kasvot; ja Hemmon silmät\nolivat kirkkaammat kuin moneen päivään ja oikeimmin ensi kerran koko\nHirviniemessä, sillä siellä lämpimässä hän oli päässyt käsiksi niin\nmakeaan uneen, ettei tiennyt, mitä maan päällä hätäiltiin.\n\nKaikki sen huomasivat yhtä aikaa ja kaikilta pääsi yhteinen iloinen\nnauru, Ratulan emäntäkin nauroi, että oli vähällä kaatua penkille\npitkälleen nauramaan.\n\nKun kaikki olivat mehevimmän naurunsa nauraneet, niin talon emäntä\nsanoi: \"Sananlasku sanoo: nauru hyvällä, nauru pahalla, niinpä nytkin,\nkun tästä seikasta, joka rupesi ikävältä näyttämään, selvitään\niloisella naurulla.\" Sen sanottuaan talon emäntä tarttui Ratulan\nemäntää olkapäähän ja sanoi: \"Lähdetään nyt sisälle, keitän kahvit\ntämän lystin lopuksi.\"\n\n- Menkäähän keittämään kahvinne, minä vain tahdon kuulla kaupungin\nkuulumisia tältä kaupungista palanneelta. Laskeuduhan nyt alas sieltä\npyhästä korkeudestasi.\n\nHemmo laskeutuikin alas ja istui Ratulan emännän viereen, missä emäntä\nnäpillään koetellen paitaa sanoi: \"Tämä emäntäkö sinulle on näin hyvän\npaidan ja housut antanut?\"\n\n- Yksi rouva siellä kaupungissa.\n\n- Antoiko se muitakin vaatteita?\n\n- Antoi, mutta ne täällä ottivat pois, sanoi poika arasti.\n\n- Ne otettiin talteen. Mitäpä se niillä hyvillä vaatteilla joka päivä\ntekee, virkkoi talon emäntä.\n\n- Kerjäsitkö rahaa ja saitko?\n\n- Sain, sanoi Hemmo hiljaa ja äänessä kuului vienoa väristystä.\n\n- Saitko minkä verran? Oletko laskenut?\n\n- Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä.\n\n- Hui hai! Ei puoltakaan niitä ollut, kiirehti emäntä sanomaan.\n\n- Tehän juuri laskitte tässä pöydällä, sanoi poika terävästi ja katsoi\nkirkkaasti emännän silmiin, joista näkyi, että poika sanoi totta.\n\n- Mistä sinä tiesit, mitä rahoja minä laskin?\n\n- Niitä juuri minun pussistani otettuja, sanoi poika lujasti ja katsoi\nemännän silmiin silmillä, joista näkyi syvä viha. Sipon ruskeat silmät\nrupesivat mulkoilemaan, hän hyppäsi seisaalleen ja ulos mennessään\nporisi: \"Ne otettiin pojalta talteen, ne heti nähdään, mitä niitä on,\ntuon tänne sen kukkaron.\"\n\n- Ei, ei minun tarvitse niitä nähdä, huusi Ratulan emäntä Sipon jälkeen.\n\n- Kun ne kuitenkin tässä tulivat puheeksi, kuului yhä Sipon porina.\n\nRatulan emäntä nousi lähtemään, mutta katsahti vielä Hemmoon ja kysyi:\n\"Eikö sinulla muita vaatteita olekaan kuin mitä päälläsi on? Mihin sinä\nne vaatteet, joilla meiltä lähdit, olet hävittänyt?\"\n\n- Ne jäivät kaupunkiin, sanoi Hemmo ja rupesi kertomaan, että \"se rouva\naikoi ne pitää tallessa, että saan periä, jos tahdon\", mutta talon\nemäntä kiirehti sanomaan: \"Tuolla penkillä on vaatteita kasa, josta saa\npanna päälleen, ja kengät ovat penkin alla.\"\n\nEteisestä rupesi kuulumaan Sipon kiireiset askeleet. Ratulan emäntä\npuristi Hemmon kättä hyvästelläkseen ja vakavasti sanoi: \"Älä nyt lähde\nenää kerjuulle, tuotat kyläläisille turhia rahanmenoja.\" Sen sanottuaan\nojensi kätensä talon emännälle hyvästelläkseen. Emäntä hieman\npunastuksissaan esti sanoen että: \"katsotaanhan nyt ne pojan rahat ja\nlähdetään sisälle, minä keitän kahvia\".\n\n- En, en minä nyt lähde, liian kauan olen ilmankin viipynyt. Sipo\nkuitenkin siitä huolimatta purki rahat pöydälle ja vihaisesti sanoi:\n\"Nämä ovat nyt katsottavat, ettei tarvitse olla epätietoinen.\"\n\nRatulan emäntä vilkaisi rahoihin ja näki mustuneita kuparilantteja,\nseassa vain jonkin valkean rahan ja sanoi: \"En en minä tarvitse nähdä.\nHyvästi vain.\"\n\n- Niin, ja sitten rupeavat kylällä huutamaan sitä kuuttakymmentä kahta\nmarkkaa ja viittäkolmatta penniä, sävähti Sipo.\n\nSitä ei emäntä kuunnellut, vaan työntyi ulos. Talon emäntä seurasi\nmukana ja tahtoi yhä sisälle, mutta Ratulan emäntä piti päätöksensä ja\nmeni.\n\nSipo puhisten kokosi lantit pussiin ja vei talteensa.\n\nRatulan emännän mentyä Sipo uhkasi kostaa Hemmolle sen, että se kertoi\nRatulan emännälle kaikki, ja oli vähällä mennä tapansa mukaan Hemmoa\ntukistamaan ja päätä seinään jyskyttämään, mutta kun emäntä lujasti\nkielsi, niin jäi sikseen tukistus. Uhkaili vain että: \"yritähän vielä\nkerjuuseen, niin saatuani käsiini pitelen niillä käsillä, että heitän\nvain henkeä luitten rakoon.\" Sipon ruskeat silmät paloivat tulisina\nkekäleinä hänen kävellessään lattialla noituen ja haukkuen Hemmoa\nsiitäkin, että hän oli kätkeytynyt uunille saaden aikaan sellaisen\nhakemisen ja sitä tietä Ratulan emännän sotkemaan asioita.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nAika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli\nRatulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja,\nkun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen\npäälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä\nparempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi\nlähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni.\nMutta emäntä sanoi: \"Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla\non kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta\nHirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on\nparasta pysyä paikallaan.\"\n\nHemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.\n\nEmäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: \"Koetahan kestää tämä\nvuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon\ntukistettavaksi.\" Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja\nkiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin\nhän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä\nsalaa syömässä, kun kova nälkä tulee.\n\nHemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi\nRatulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki\nleipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.\n\nOli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja\nKaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa\nodottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja\nkainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella\nHirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän\npoikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja\nmelkein ensi sanakseen kysyi: \"Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?\"\n\n- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.\n\n- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen.\nValitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain\nvalehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään\njyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja\nsilakanpäitä ruoaksi annettavan.\n\nHirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: \"Se on\nvale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin.\"\n\n- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita\nvain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.\n\n- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin\nsuurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti\nHirviniemen emäntä.\n\n- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän\nehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi\nja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin\nse eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen\nansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää\ntuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.\n\nHirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää\nkerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea\nja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt,\nniin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon\nja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita.\nKirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe\nkuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä,\nkun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta\nrikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten\nja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja\nsiihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi\nsaamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa\nlähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen\nemännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.\n\nTästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina\nkielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani,\nannettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään;\nennen se vietiin navettaeläimille.\n\nSipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen\naina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.\n\nKului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin\nhuutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka,\non pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan\nisäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat\nRatulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi\nkyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä\nne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta\ntuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne\nsängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen\nHemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta\njoutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään,\njossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli,\nja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei\nHemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin\nsilti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.\n\nHemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin\nkirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin\nHemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää.\nMutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea\nmitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää\nlikellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin\nvain itse lähti.\n\nOltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä\nja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana.\nKirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa,\nmutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään\nhautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja\nkun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle\nruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä\nkatoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä\nrovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta\nhyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon\nlapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin\nlapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa\nliikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään\nei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille\nlaiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla\nilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin\nlaidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän\npimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva\nAilikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että\nnäki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi\njärveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään\nyhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi\nlujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti\ntasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain,\nAili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: \"Aili meni\njärveen! Aili meni järveen!\" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon\npäin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti,\nruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun\nnäkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: \"Minä käyn Ailin pois tuolta.\"\n- - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan,\nrepäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia\nottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat\npaikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun\nsai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria\npäästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että\npäänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: \"Tämä oli jo kuollut, ennen kuin\nminä sain, ei liikkunut.\" - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään\nmyöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen,\njoka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan,\nkun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain\nja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti\ntuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa\nkuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei\nkuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan.\nLapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä\npitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi\nsääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: \"Sanni nouse ylös, Aili\non pelastettu!\" - \"Jumala olkoon kiitetty!\" huudahti Sanni ja kimposi\nylös. \"Kuollut olisin näihin tuskiin.\" - Huitaisi tukkansa päänsä\ntaakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta,\nmutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli\nemännälle matkatoveriksi.\n\nSisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi,\nettä tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.\n\n- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin.\nNiitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä\nmenin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan\nja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja\nsitten syvemmällä, kun opin.\n\n- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti\npainokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että\njos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin\nkumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan\nkouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle\nluokalle.\n\nHemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.\n\nEmäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: \"Kyllä se on totta,\nettä missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan\nsiinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään\nhaihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia.\nUskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on\nluonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan\naakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren\nRaamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne.\"\n\nHemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei\narvannut, mitä Hemmo ajatteli.\n\n- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.\n\n- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.\n\n- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa,\ntoivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle\ntarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.\n\nHemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi:\n\"Käyttehän aina täällä.\"\n\n- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran\nkaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai\ntulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois\nkoulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun\nasti.\n\nHemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset\npienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain\nkatseli emäntää.\n\nRatulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä\nheti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös.\nTuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin\ntarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä\ntietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa\nkoiraansa antaisi.\n\n- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena\nvuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet\npäällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet\nvain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta\norvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva\nlapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että\npienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.\n\nRatulan isäntä harmistuneena sanoi: \"Tämä meidän emäntä armoissaan\ntoimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä\nkruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein\nuusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden\ntalvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja\nkauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä\nkaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että\nrahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on\nkylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se\npojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle\ntämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta\nperimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville\nkaupungissa käydessäni.\"\n\n- Se on oikein, sanoi rovasti.\n\nSitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että \"kuinka se\non ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle,\nkun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä\npitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?\"\n\n- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä\nsääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on\ntarjoamassa, niin se pääsee.\n\n- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.\n\nHemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan\nrannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: \"Ensi pyhänä tulen katsomaan.\"\n\nHemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen\ntaakse.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nHemmo oli rovastin eläessä saanut koulua käydä vain viisi luokkaa.\nRovasti kun kuoli, niin Hemmo joutui kohtalon kuljetettavaksi. Ei hänen\nkuitenkaan tarvinnut turvautua kirveeseen ja kuokkaan, vaan aina oli\njotakin parempaa tointa, ellei yhtä, niin toista.\n\nOli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun Hemmo pääsi lyseoon.\nKaitasalmen rovasti eläessään ja Ratulan emäntäkin oli toivonut häntä\npapiksi, mutta rovastin kuolema oli hämmentänyt Hemmon koulutien, ja\nnyt hän ilmestyi rautatieinsinöörinä. Niin sanottua Hettasen rataa oli\nruvettu rakentamaan, se tuli kulkemaan Leppärannan kylän halki. Radan\nrakentaminen kuitenkin oli nyt niin alkuvaiheissaan, että suurimmissa\nleikkauksissa vain tehtiin työtä. Niinpä kaukana kylältä erämaan\nsydämessä oli niin kutsuttu Selkäharju, jonka poikki piti radan kulkea.\nOltiin kahden vaiheilla, tehdäänkö tunneli harjun läpi, vai avataanko\nse muuten. Tämä työ oli nyt Hemmon johdettavana; ja kun ei muitakaan\ntaloja ollut majataloksi lähempänä kuin Ratula, niin hän vanhan\ntuttavuuden perusteella pääsi asumaan siihen. Ja ilo olikin Ratulan\nvanhan emännän nähdä Hemmoa, jossa ei merkkiäkään näkynyt lapsuuden\nkurjuudesta. Hän oli uljas ja reipas vankka mies, pelkäämättömän\nnäköinen.\n\nTänä kahdenkymmenen vuoden aikana oli Hirviniemen talo köyhtynyt\nromahtamisen rajalle. Sipo oli saanut maksaa suuria summia poikainsa\nvarkauksia sovittaessaan. Ja nyt juuri olivat pojat kotiutuneet\nviisivuotisesta kuritushuonevankeudestaan, johon he olivat tulleet\ntuomituiksi naiselle tekemästään väkivallasta. Mutta he eivät vieläkään\nruvenneet tekemään työtä isänsä kotona, vaan rautatien työmiehistä\netsivät kortinlyöntitovereita keinotellakseen niiltä rahoja. Mutta\nHemmon työmaalle ne jos milloin ilmestyivät, niin saivat epäämättömän\nkäskyn kadota näkymättömiin. Hemmo aina peläten niitten kostoa ja\nvieläpä ryöväystäkin, missä vain liikkui, piti yhden tai kaksi miestä\nkumppaninaan. Niinpä hän teki taaskin kerran, kun tilipäivän edellisenä\npäivänä oli Herttuan postitoimistosta noudettava tilirahat. Kun posti\naina tuli iltapimeällä, niin Hemmo ei sinne postitoimistoon kiirehtinyt\nkuin juuri postin tuloajaksi. Syyskuun illan laimea kajas oli vielä\nlännen rannalla, kun Hemmo oli matkalla postitoimistoon. Maantiellä,\nmitä postin piti tulla, oli pitkä taloton matka, jolla oli jyrkkä\nrinne, Kitiskahan mäki, jonka niskalla yhtyi maantiehen se tie, joka\ntuli Ratulasta. Hemmo oli nyt kaiken varalta ottanut kaksi reipasta\nmiestä kumppanikseen. Sen Kitiskahan mäen niskalle päästyään kuulivat\npostin kellon mäen alta. Hemmo miehineen seisahtui ja sanoi: \"Odotetaan\npostia. Minä hyppään postin rattaille, kun se on tuttu. Pääsen tämän\nlähes parin kilometrin matkan kyydissä. Tulkaa te milloin kerkiätte.\"\nMäen jyrkimmässä kohdassa täytyi hevosen kulkea käyden. Silloin kajahti\nkiväärin laukaus, kello rämähti ja kuului ankara rouskahdus, josta\nkuului, että hevonen kaatui aisansa päälle ja se katkesi. Samalla\nkuului postinkuljettajan tuttu, hätäinen ääni: \"Älkää minua ampuko,\nottakaa ennen tavarat\". - Mutta sitten paukahti toinen laukaus ja\npostinkuljettajan kirkaisu, jonka sammuttua oli kaikki hiljaista,\nkuului vain, että kaksi miestä kävi sillä paikalla, samassa lähtien\nkiireesti halki metsän pakenemaan siihen suuntaan, missä Hirviniemen\ntalo oli. Hemmo miehineen ei yön pimeydessä sakeassa metsässä voinut\nsyöksyä jälkeen. He lähtivät nyt juoksemaan postitalolle ilmoittamaan\ntapahtumasta. Tiesivät myöskin poliisin asuvan lähellä postitaloa.\nPalavissaan Hemmo saapui postikonttoriin, jossa postineiti melkein\nsäikähtyen nousi seisaalleen ja punastuneena kysyi: \"Mitä nyt kuuluu?\"\n\n- Ei kuulu hyvää. Poliisi olisi saatava tänne mitä pikimmin.\n\nNeiti lähetti heti sanan poliisille, joka tuli pian.\n\nHemmolta hän sai kuulla, että ilmeisesti oli murhattu posti Kitiskahan\nmäessä, ja että epäluulo lankesi Hirviniemen poikiin, koska\nmurhapaikalta lähtivät läpi metsän kiireiset kulkijat sinne päin.\n\n- Hyvin ovat asiat. Minun kotonani on viisi miestä asialla minua\nvaatimassa poliisitutkintoa pitämään, kun Hirviniemen pojat ovat\nkortinlyöntitilaisuudessa anastaneet heiltä rahoja. Ne miehet kutsun\nsieltä tänne, sanoi poliisi. Ne viisi miestä olivat pian paikalla.\nMiehet kuultuaan asian hykertelivät käsiään sanoen: \"Ellei Jumala, niin\nitse päärietas auttakoon heidät meidän käsiimme. Silloin maar kuitataan\nanastetut rahat.\"\n\nSilloin ne yhdeksän miestä lähtivät matkaan. Hemmokin miehineen lähti\nmukaan. Murhapaikalla nähtiin, että oli täydellisesti tapahtunut se,\nmitä Hemmo oli kertonut. Hevonen oli pää läpi ammuttuna kaatunut\naisansa päälle ja postinkuljettaja rattaiden kaidetta vastaan pää yltä\npäältä verissä; ja rattailta olivat postisäkit kadonneet.\n\nNyt ei osattu muuta tehdä kuin lähteä Hirviniemen lähettyville\nväijymään, milloin ja miten päästäisiin poikien kimppuun. Tultiin\nhiljaa Hirviniemen talon näkyviin, josta metsän rinteestä äänetönnä\nkatsottiin, näkyisikö mitään liikettä. Mutta yhdestä akkunasta näkyi\nvain heikko valo, josta arvattiin, että valveilla oltiin. Nyt Hemmo\nlaittoi yhden miehistään, jota tiettävästi talossa ei kukaan tuntisi,\nkäymään talossa jollakin tekosyyllä kysymään poikia, olivatko kotona.\nMies meni pirttiin, missä Sipo loikoi sohvalla ja emäntä pöydän\nlatvapäässä penkillä istuen parsi likaista, hajanaista sukkaa. Vieras\nhyvän illan sanottuaan heti hieman välinpitämättömällä tavalla kysyi:\n\"Missä nyt ovat nuoret miehet, kun ei näy?\"\n\n- Lienevätkö nuo kovin kaukana. Tuolla Kalliojärvellä niillä on\nkalanpyydyksiä, sinne kai he iltapäivällä lähtivät. Näkyivät ottaneen\npyssynsä siellä samalla metsästelläkseen, mutta nyt hän ei näe\nmetsästää eikä kalastaa, heti paikalla kai he tulevat, puheli Sipo.\n\n- Olisi ollut vähän asiaa, mutta ei tuo niin tärkeää ole, kerkeän\nsen vastakin, sanoi vieras ja lähti verkalleen kävelemään ovelle, ja\nulos tultuaan hiipi joukkoon, missä päätettiin ruveta vaikka koko yö\nodottamaan poikain kotiintuloa. Mutta kuun puolikas rupesi nousemaan\nidästä, ja sen hämärässä valossa nähtiin, että Kitiskahan mäeltä päin\nilmestyi metsän laitaan kaksi miestä, kummallakin kantamukset. Ne\nseisahtuivat, nähtävästi kuulemaan tai näkemään epäiltäviä liikkujia.\nMutta kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, niin miehet tulivat aukealle\nja poikkesivat vainiolla olevaan nurmilatoon kätkemään kantamuksensa.\nSitten he seisahtuivat ladon eteen taas tarkkailemaan, kuuluisiko tai\nnäkyisikö mitään. Mutta kun ei kuulunut eikä näkynyt mitään, niin\nlähtivät taloon. Oltiin vielä hetkinen hiljaa siksi, ettei talossa\nulkona näkyisi mitään liikettä. Silloin poliisin käskystä hiivittiin\ntaloon ja joka puolelta piiritettiin se. Silloin toinen Hemmon miehistä\nmeni pirttiin, missä Sauli ja Eenokki paitahihasillaan ja avojalkaisina\nolivat iltaistaan syömässä. Vieras sanoi hyvän illan ja istui penkille.\n\nSipo yhä loikoen sohvallaan kysyi: \"Mistä se on vieras ja mitä sitä on\nnäin yöllä asiaa?\"\n\n- En tiedä itsekään, onko minulla asiaa vai ei. Laitettiin vain\nkysymään, kun tuolla maantiellä kuuluu tapahtuneen ennenkuulumaton\nihme, että posti on murhattu ja ryöstetty, eivätkö esim. nämä nuoret\nmiehet olisi sattuneet kuulemaan ja näkemään mitään merkkiä, mistä päin\nolisivat olleet sen teon tekijät.\n\nSauli punastuneena kääntyi pöydästä ja sanoi: \"Emme me siitä tiedä.\nOlemme tuolla Ritosen perällä olleet metsällä koko päivän.\"\n\n- Saitteko lintuja? kysyi mies.\n\n- Miksikä sinä sitä kyselet, ainahan metsämies jotakin saa.\n\n- Ilman vaan.\n\nSauli huomasi vieraan kasvoissa jotakin epäiltävää ja äänessäkin samaa;\nhän keksi tekosyyn päästääkseen ulos. Hän hyppäsi ylös ja vihaisesti\nsanoi: \"No, kun sinä et liene ennen nähnyt lintuja, niin minä näytän.\"\n\nEenokki Saulin esimerkin mukaan hyppäsi ylös ja sanoi: \"On siellä\nminullakin kantamus lintuja. Minäkin käyn taakkani tänne, että vieras\nnäkee lintuja.\"\n\nSauli aikoi mennä latoon paremmin peittämään kätkönsä peläten talon\ntarkastusta, mutta kun hän ulos tultuaan huomasikin koko talon\nolevan piirityksessä, niin portailta jo otti pitkän laukan ja lähti\njuoksemaan metsään. Hemmo oli miehistä lähinnä. Hän lähti perään ja\ntiukasti sanoi: \"Jaloilla et jätä.\" Sauli Hemmon sanasta huolimatta\nsuuntasi matkansa vainion perillä olevaa tervettä aitaa kohti luullen\njuoksujalassa leimahtavansa aidasta yli ja siten jättävänsä Hemmon.\nMutta leimahtaessa jalka sattuikin seipääseen, jolloin hän sortui\nmaahan. Samassa silmänräpäyksessä Hemmo oli niskassa, ja ennen kuin\nSauli kerkesi mitään ajatella, Hemmo löi nyrkillään vasten kasvoja ja\nsanoi: \"Olet kourissa, joissa pysyt.\"\n\nSauli alkoi huutaa: \"Älä tapa, älä tapa!\"\n\n- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi\nHemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.\n\nSauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen\npainoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.\n\nHemmo hiljaa sanoi: \"Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee\nperästä.\"\n\nTulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo\nnyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: \"Nyt tarvitaan hyvä, sujuva\nkeppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani\nkorkoineen.\"\n\n- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat\npostilaukut, sanoi poliisi kuivasti.\n\n- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat\nkumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia\nheiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin\nhaukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma\nsakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan\nkuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään,\nmitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi\npostisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa\nkumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka\nnähtyään poliisi ihastuneena sanoi: \"Hyvin ovat äidin leivät uunissa,\neivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt\nnähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte\nmetsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu\ntavara on saatu käsiin.\"\n\n- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän\nkäsiimme, huomautti joukosta joku.\n\nSitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon\nsaamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan\npaitahihasillaan ja avojaloin.\n\nTalossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan\nuhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä\npuolikuoliaaksi.\n\nPojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin\nvastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan\ntoisaalta, Ritosen perältä päin.\n\nPoliisi varmasti sanoi: \"Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette\nte veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen.\"\n\nSiitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja\nhaukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: \"Jos ette tuki turpianne, niin on\nasia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä\nmuutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu.\"\n\nEmännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: \"No mistä syystä meidät\nsitten vangitaan?\"\n\n- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä\nvangittaessa.\n\n- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme\nolleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai\nmeidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.\n\n- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.\n\nEmäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja\nmulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää\nnoitunut, jonkin kerran vain morahti: \"Lienee se lystiä veristä otusta\nlähteä viemään kuin susi luolaansa.\"\n\nSaulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu\nkaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan\nniin puukko. Poliisi sanoi: \"Kun meitä on miehiä näin monta, niin\nmeidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme\nilmankin minun kotiini asti.\"\n\n- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen\npostisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin\nkulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen.\nVangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin\nkorttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan\nkarkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti\nyhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja\nkohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.\n\n- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä\njuostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko.\nSiinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä,\nsanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.\n\n- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän\nsärkynytkin.\n\n- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.\n\n- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten\neilisen.\n\nMurhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän\nlaidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli\nverilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse\nseisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa\npaitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti\nkysyi: \"Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?\"\n\n- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.\n\n- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa\nei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi,\nettä tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin\nläänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota\non todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen\nsynnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani,\nvaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät\ntekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan\noikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka\npahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti,\nmistä päin ja mistä paikasta ammuitte.\n\n- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki\nkääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: \"Mitä tuossa juonittelet enää?\nVerkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön.\nSinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla\nvedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen.\" - Sen sanottuaan\nEenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän\npensaan juureen ja sanoi: \"Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan\nodottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas,\njota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti\nalas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen,\njonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin\nhevosenkin pää.\" - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän\nsaattanutkaan enempää puhua.\n\nSauli yhä vihassa sanoi: \"Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun\nselitit.\"\n\n- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?\n\n- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä\non aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli\nyhäkin suuremmaksi ajettunut.\n\nEenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli\nsaatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.\n\nVangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan\nlompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta.\nSiitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli\nanastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.\n\nHemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan.\nPostille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun\nrahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.\n\nOli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli\ntullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin\nkuulemaan.\n\nHemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin,\nmitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi:\n\"Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani\nSaulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani\nsärkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä,\noli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt\ntapahtuneeseen tekoon.\"\n\nEmäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin\nsiunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: \"Nyt siitä maanvaivasta\novat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan\nolivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa.\nVarastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät\nnaurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä\nyrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan\nmeidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä\nlaittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi\ntuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän\nkostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin\nkerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin\nlöytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin\nihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin\nmeille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen\nvertaa Sipolta.\"\n\n— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nOli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja\nveloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,\nettä Sipo joutui puille paljaille.\n\nHettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta\nmaanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla\nnyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi\nhuutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi\nlähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä\nHirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin\nHemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä\npitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut\nsiitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha\nlaukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää\ntietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen\nympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.\n\nHemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi\nvoivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä\npaitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi\nnyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus,\nettä ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea\nasuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.\n\nEnsi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä\nrautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi\nkoti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen\npieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja\npäätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata\nja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin\nmikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa\nulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon\nmukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään\nlantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti\nonnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo\njollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän,\njonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään\nkostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi\nja toinen aina kertoa.\n\nKaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja\nisäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut\nmitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin\nloppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.\n\nRatulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki\näkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä\npojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin\nisännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään\nvedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan\nhuutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se\nkoski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen.\nTiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin\nRatulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti\nsanoi: \"Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin\nhevosella teitä noutamaan kotiin.\" - Sitten hän sanoi konkurssipesän\nhoitomiehille: \"Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu,\nantakaa se heti minulle, että vien rekeen.\"\n\n- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa,\nkuului määräys.\n\nHemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen\nvaluvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen\nylpeästi sanoi: \"Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen.\nPitovaatteet annatte vain.\" - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään\nvaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon\nmääräävän sanan: \"Uusimpia vain.\" - Kohta olivatkin koossa Ratulan\npirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän\notti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka\nvihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen\npani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä\nhuivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.\n\nHemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä\nketaroille.\n\nEmäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän\noriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: \"Humu kuuluu eikä\nköyhyyttä.\" - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten\nlatvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.\n\nEmännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai\njoutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin\nperän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen\nrautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli\nnyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi:\n\"Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle\nmaksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen\nelänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä,\nmikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman\nrakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen\npieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä,\njolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien\nkyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te\nluulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä\nitkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli,\nkuittasi povessani kuohuva viha\". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa\nkohti ja jatkoi: \"Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka\nei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön\nkärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten\nkärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä,\njotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon\ntässä talossa.\"\n\nEmännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: \"Tuntuu mahdottomalta. Sitä\nen ole ansainnut.\"\n\n- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille\nenempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua\nhuutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta\nheti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut\nRatulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut\nkuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja\niloineen.\n\nOli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta\nistumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan\nvuoteen ja sanoi: \"Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se\nsitten?\"\n\n- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa\ntuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.\n\nRouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: \"Iloksemme teitä hoidamme. Teemme\nparastamme.\"\n\nKaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna\njoutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä\noli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei\nkäytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta\npääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän\ntarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen\neläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei\nkenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin\nilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä\npennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta\nääni: \"Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa\nkiittävänkin paikkaansa.\"\n\nSipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin\nloppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo\nmeni hakemaan Sipoa.\n\nSipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan\nhänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä\nlujasti sanoi: \"En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin.\"\n\nHemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi:\n\"Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen.\"\n\nSipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen\nrekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen\nistuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti\narvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi\nsäkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa\nohjaksia ja huraus vain kuului portilta.\n\nHirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt\nHemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla\nlavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle\npaikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään\nviitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: \"Sipolla on\npaikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha\non vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin.\"\n\nSipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi:\n\"Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut.\"\n\n- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit,\npieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan\ntarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.\n\nSipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi:\n\"Jumalakin antaa anteeksi pahat teot.\"\n\n- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan\nnimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä\nseinähirttä, ärjäisi Hemmo.\n\nSipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa\njäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun\nkomean sänkynsä vaiheilla.\n\nSipo yhä teetellen itkua sanoi: \"On kuulunut kertomuksia, että sinä\nolet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan\nkirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto.\"\n\n- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää\nsitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla\naikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.\n\nSipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän\näänellä hän sanoi: \"Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole\nminun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi\nsortua... Sortua ja joutua julman koston uhriksi.\"\n\n- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei\ntahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät\npuolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi\npuolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat\nelivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin\nniitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä\ntulet ymmärtämään sanomattakin.\n\nSipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin,\nkoska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka\noli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut\npuolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: \"Kaikki nyt tahtovat minua\npurra.\" - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan\nsaanut alkuun.\n\nTuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja\nkermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista\npuuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti\nniin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois\nluotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä\nannettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut\nruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä\nkoskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli\nSipon luo ja sanoi: \"Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on\nsyötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa,\nniin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle\naikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja\npalaneita leivänkantoja.\"\n\nPalvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut\npitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin\nitselleen sanoi: \"Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin\nkuoleva haukkaa.\"\n\nSipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja\npeitteli turpeen palasilla.\n\nSipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin\nhänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta\nkaivoivat Sipon leipäpalasia.\n\nOli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan\nHirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt\nodotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta\nkaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että\nyön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon\ntäytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen\nkatkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: \"Täytyy\ntehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä\nsuinkaan ruokakaan pahene.\"\n\n— Hym... Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana...\n\nSipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla\ntammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon\nliikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä\ntoteuttamaan kamalaa aikomustaan.\n\nKun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että\nse oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi\nlamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen\nKaisan sanovan jotakin.\n\nKaisa viimein kohosikin vuoteellaan istualleen ja ajatus-alta\nsanoi: \"Minä kyllä tietäisin paremman tien sinun elämäsi parempaan\ntulevaisuuteen, kuin että hankit pääsylipun vankilaan. Tunnen hyvin\ntämän talon isäntäväen, niin herran kuin rouvankin, että ovat ne\nihmisiä, joilla on ihmisen sydän, eivätkä nauti kostotyöstä, ainoastaan\nantavat sinun elää samaa elämää, mitä Hemmo kolmekymmentä vuotta\nsitten sillä paikalla sai elää. Jos totisella mielellä pyydät Hemmolta\nanteeksi käytöstäsi häntä vastaan kolmekymmentä vuotta sitten, niin\ntakaan, että tapahtuu laupeus sille, joka rikoksensa ja pahat tekonsa\ntunnustaa.\"\n\nKaisan puheessa tuntui jotakin selittämätöntä totuutta, jota Sipo\nei käsittänyt, kun viha aaltoili povessa uudestaan syttymään. Hän\nkuitenkin jäi äänettömäksi, istui penkille, missä asennossa nähtiin\nvielä aamusellakin palvelijan tuodessa aamukahvia Kaisalle. Sipo nyt\nsanoi palvelijalle: \"Olisitko hyvä ja sanoisit insinöörille, että\nminulla olisi sanomista.\"\n\nEi kauan, kun insinööri pestyin kasvoin keveässä aamupuvussaan lipposet\njalassaan tuli pirttiin ja insinöörin arvon omaavan näköisenä seisahtui\nlattialle ja katsoen Sipoon kylmästi kysyi: \"Mitäs sitä Sipolla on\nsanomista?\"\n\nSipo näkyi jo saattaneen itkeä. Pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneliä,\nhieraisi itkemisestä punastuneita silmiään. Sipo ikään kuin valitsi\nainoat totuuden sanat ja sanoi: \"Tunnustan, että olen ollut teille\npaha ja katkeroittanut lapsuutenne elämää. Mutta tehtyä en saa\ntekemättömäksi. Ettekö voisi sentään antaa anteeksi.\" - Sipolta\nloppuivat siihen sanavarat, näkyivät kyyneleet tulevan silmiin.\n\nHemmo valitsi lujat sanat, joissa kuitenkaan ei kuulunut vihaa, ja\nsanoi: \"Ihmisen sydän ei saa olla vihan astia, enkä minä vihalla\nole sinua kohdellut kylmästi. Olen vain antanut sinun tuntea, mitä\non elämä, kun ei kuule ystävällistä sanaa, mitä on elämä ilman\nihmisellistä kohtelua, kun tekosyillä lisätään yhä ilmankin äärimmäisiä\nkärsimyksiä. Tätä olisi sinulla kestänyt vuosi niin kuin aikanaan\nminullakin, mutta näen, että olet itkenyt ja todella tunnustanut.\nJumalani nimessä annan anteeksi.\"\n\nSipo irroitettuaan kätensä Hemmon kädestä tunsi kasvoillaan vierivän\nsuuremmat kyyneleet kuin ikänään ennen.\n\nHemmon mentyä sisälle palvelija toi Sipolle kahvia leivosten kanssa\nsamoin kuin Kaisallekin oli ennemmin tuonut. Ja kohta sama palvelija\ntoi Sipolle pesuveden ja lumivalkoiset alusvaatteet ja sen jälkeen\nkaikkia muitakin vaatteita, mitä talviseen aikaan ulkonakin liikkuessa\ntarvitsi. Kaikki entiset vaatteensa sai Sipo kääriä kaikkine\nsyöpäläisineen yhteen myttyyn ja kantaa ullakolle siltä varalta, jos\nvuoden perästä niitä tarvitaan.\n\nAamiaistaan Sipo sai syödä samanlaiselta pöydältä ja samanlaista ruokaa\nkuin Kaisakin.\n\nIltasella tuotiin Sipolle sänky, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Kaisan\nsänky oli, mutta vuode oli yhtä puhdas kuin Kaisallakin. Siihen sai nyt\nSipo kallistua, mutta kauan yötä harhailivat Sipon silmät korkeuteen,\nja hän tunsi povessaan taivaista rauhaa. Viimeöisen vihan jälkiäkään ei\ntuntunut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSipo oli ollut vain tämän vuoden Hirviniemessä. Hän koetti vuoden\nvaihteessa rukoilla Hemmoa ottamaan hänet edelleen, mutta Hemmo sanoi,\nettei kannata siitä rahasta, mitä kunta maksaa. \"Ja muuta velkaa\nminulla ei ole. Ottakoon se, jonka kannattaa ottaa.\"\n\nSipo joutuikin nyt köyhään Rasiahon taloon, jossa ei useinkaan ollut\nruokaa talonkaan väelle, sitä vähemmän huutolaiselle. Kesän kielessä\nlevisikin tieto, että Sipo on kuollut, jonka tiedon mukana kuului, että\nSipo on kuollut nälänsurmiin.\n\nNyt Hirviniemen isäntäväestä tuntui siltä, että Hirviniemen asukkaista\npuhekin loppuu. Muistokin niistä tuntui päivä päivältä painuvan\nmuinaisuutta kohden, jonka historiallisia merkkitapauksia vain\nerikoisissa tapauksissa mainitaan ja muistellaan. Mutta kuluttua\nvain kahden vuoden, keisari valtaistuimelle nousemisen muistoksi\nlyhensi kaikkien vankien vankeutta, joitakin vapautti kokonaan. Niinpä\nelinkautiseen vankeuteen tuomittujen vankeusajan lyhensi kahdeksitoista\nvuodeksi. Sauli ja Eenokki olivat sen ajan jo olleet, joten Sauli\nheti ilmestyikin Leppärannan kylälle, jota vastoin Eenokin tiedettiin\njääneen Etelä-Suomeen ja tulleen uskovaiseksi erään vankiloissa\nkulkeneen naissaarnajan herätyksestä.\n\nSaulilla sitä vastoin oli entinen sydän, jossa synkin viha oli Hemmoa\nkohti siitä, että hänellä ei ollut nenää. Oli vain silmien kohdalla\npienet sierainten reiät. Vankeudessa ollessaan oli Sauli opetellut\nsuutariksi, joten hän Leppärannan kylälle asettui suutaroimaan,\nkuitenkin aina väliin entiseen tapaansa etsien korttitovereita.\nLintupyssyn Sauli myöskin hankki, jolla harjoitteli metsästystäkin.\n\nLeppärannan kylä oli perustanut yhtiömeijerin, johon oli kaikkina\narkiaamuina ennen kello seitsemää tuotava kermat.\n\nHirviniemestä oli meijerille enemmän kuin viiden kilometrin matka, niin\nettä sinne ei aamulypsyn kermat joutuneet, joten Hirviniemestä vietiin\niltasella.\n\nHemmo ja Paakkilan isäntä Ville olivat sopineet, että vuoroiltoina\nviepi kumpikin kummankin talon kermat.\n\nOltiin jo lokakuussa. Sauli otti selvän, minä päivinä oli Hemmon\nvuoro viedä kermoja meijeriin. Tänä iltana hän tiesi olevan Hemmon\nvuoron. Sauli oli nyt Marjokankaan talossa suutarina, mutta siinä\nlopetti työnsä jo aamupäivästä ja sanoi lähtevänsä Jämäskylään. Sanoi\nsiellä olevan hyvän ystävän, jonka sanoi täysinpalvelleena päässeen\nvaltion palveluksesta samalla kertaa kuin hänkin. Sanoi kiirehtivänsä\nlähtöä, että kerkeää tänä päivänä perille. Sanoi sen kuuden penikulman\ntaipaleen kerkeävänsä kävellä, kun panee juoksua lisäksi.\n\nHemmo aina vei itse kermat meijerille senkin tähden, että sai itse\nmerkitä kerman määrän omaan kirjaansa, kun usein kuului valituksia,\nettä sen ja senkin kermat eivät ole oikein meijerin kirjoissa. Tänä\niltana hän kuitenkin toimitti renkinsä viemään kermat.\n\nHemmolla oli valkean harmaa ori ja rattaatkin erilaiset kuin muilla.\nOli kahden kilometrin pituinen asumaton taival, jonka keskivälillä oli\nsyvä puron tökrö, jossa tie putosi jyrkästi alas ja yhtä jyrkästi nousi\nylös, joten siinä ei voinut juosten ajaa. Hemmon rengillä oli saman\nnäköinen hattu päässä kuin Hemmollakin jokapäiväinen hattu.\n\nRattaat olivat nousemassa puron tökröstä nikaran päälle. Läheltä tietä\nkuului kiväärinlaukaus, jota hevonen säikähti, silmänräpäyksessä\ntempasi rattaita niin äkäisesti, että kermapänikät miehineen lentivät\nmaahan. Ori laukkasi, minkä hänestä lähti, ja meni lähinnä tietä olevan\nEmmalan talon kartanolle, missä vapisten ja korskuen pystypäisenä\nkatsoi sinne päin, mistä oli tullut. Ihmiset talosta tulivat hevosen\nluo ja nähtyään sen hädän ja rattaat tyhjänä arvasivat asian. Talon\nkolme miestä lähti lyhty mukana ottamaan selvää asiasta. Niinpä\ntultuaan kurun ojalle näkivät miehen keskellä tietä kuolleena verissään\nja kermapänikät pitkänään, toinen tiellä ja toinen tien vieressä.\n\nVaikea ei ollut arvata, kenen tekemä tämä teko oli, mutta siitä syntyi\nvaikeampi kysymys, miten saada sille lain voima.\n\nYksi Emmalan miehistä lähti hakemaan Hemmon hevosta.\n\nKohta tulikin hevonen, joka taluttamalla ja houkuttelemalla saatiin\nmurhapaikalle, missä se sittenkin vapisten ja yhden miehen turvasta\npidellessä seisoi.\n\nKuollut mies nostettiin rattaille. Kermapänikät olivat vuotaneet\ntyhjiksi, nekin otettiin mukaan ja joukolla lähdettiin Hirviniemeen.\nHirviniemen kartanolla helähti kello, joka tunnettiin rattaitten\naisakelloksi. Ja kun se oli varhemmin kuin tavallisesti meijeriltä\nkerkesi tulla, niin hieman pahaa aavistaen Hemmo syöksähti ulos ja kun\nnäki rattaitten ympärillä miehiä eikä renki Villeä, niin portaille\ntultuaan jo huusi: \"Mikä nyt on tapahtunut?\"\n\n- Ville on loukannut itsensä, lähdimme sitä tuomaan, sanoi Emmalan\nisäntä.\n\n- Loukannut itsensä, huudahti Hemmo ja juosten tuli rattaitten luo,\njossa kaiteen vieressä makasi mies pää ympäriinsä verissä.\n\nSen näkeminen koski Hemmoon niin, ettei voinut mitään puhua, meni vain\nhevosen päänpuoleen ja riisui viedäkseen talliin. Tallista palatessaan\nHemmo taputti Villeä veriseen poskeen ja liikutettuna sanoi: \"Sinunko\ntäytyi hengelläsi lunastaa minun henkeni.\"\n\nKyynelsilmin lähti Hemmo sisälle ja kutsui Emmalan miehiä mukaansa.\nAili-rouva joutui liikutuksen voimasta vuoteen omaksi. Se kuitenkin oli\niloa, että hänen miehensä sellaisen jumalallisen varjeluksen avulla\npelastui.\n\nHemmo kuitenkin tahtonsa voimalla syrjäytti tapahtuman kauheuden ja\nrupesi Emmalan miesten kanssa puhelemaan. Emmalaan oli jo päivällä\nkulkenut sana, että Sauli on jo aamupäivällä lähtenyt Marjokankaalta\ntänä päivänä mennäkseen Jämäskylään.\n\nNyt Emmalan miesten kanssa päätettiin, ettei ruveta hätiköimään. Sauli\najattelee olevansa turvassa Jämäskylässä ja ehkä ilmestyy joitakin\nmerkkejä, joita myöten päästään jäljille. Se päätös kuitenkin otettiin\nhuomioon joka talossa: Koko Leppärannan kylässä jokainen ihminen piti\nkorvansa auki kuullakseen, ilmestyisikö mitään merkkiä, joka antaisi\nsyytä käydä Saulin kimppuun. Sauli oli valinnut vanhan polkutien\nKoliman kylän kautta Jämäskylään. Tämä polkutie kuitenkin Koliman kylän\nluona meni maantiehen.\n\nVähää ennen kuin Emmalan miehet tulivat Hirviniemestä, oli Emmalaan\ntullut kaksi miestä pyytämään majaa huomeneen asti, johon olivat\nemännältä saaneet vastauksen, ettei hän lupaa tuntemattomille majaa,\nluvatkoon isäntä, jos luvannee sitten, kun tulee, ei suinkaan siihen\nkauan ole.\n\nEmmalan miehet tulivat kotiin, ja vieraat ymmärsivät vanhimman\nisännäksi. Toinen miehistä kääntyi isäntään ja sanoi: \"Me tässä\nemännältä pyysimme huomeneen majaa, mutta hän käski kysyä isännältä,\nniin minkä vastauksen nyt teiltä saamme?\"\n\n- Mistä te olette? kysyi isäntä vieraita silmiin katsoen.\n\n- Emme ole kovin kaukaa emmekä aivan porrasten edestä, Tavaskengältä\nolemme.\n\n- Mihin se on matka?\n\n- Emme matkamme päätä tiedä. Tuolla Jämäskylällä tai oikeammin\nJämäsjärvellä loppui savottatyö. Lähdimme kylien kautta kuljeskelemaan,\njos jotakin työtä saisi henkiväkkäränsä pitimiksi. Jos ei tässä talossa\nolisi työtä yli oman tarpeen, niin tottapahan huomisella päivällä taas\non suru itsellään.\n\n- Olkaa vain yötä... Mutta mitä sinne matkoihin muuta kuuluu?\n\n- Eipä juuri sanottavaa. Tuossa tuon Koliman kylän tällä puolen tulista\nvilkkaa mies juoksi vastaan, jolla oli niin kiire, että nokka oli\njäänyt matkalle. Pekka sanoikin, että jossakin on hautuumaan veräjä\nunohtunut auki ja on itse riettaan kynsistä päässyt livistämään.\n\n- Mikä aika oli, tokko satuitte katsomaan kellojanne? kysyi isäntä.\n\n- Kyllä se oli kuuden tienoissa. Me kylästä lähtiessämme katsoimme\nkellojamme, jotka eivät olleet vielä kuutta, niin tiesimme kerkeävämme\ntähän kylään yöksi.\n\n- Oletteko köyhiä, kuten useat matkalaiset ovat, ettei ole iltaisen\nvaraa? kysyi isäntä.\n\n- Emme ole köyhiä emmekä rikkaita, mutta päivän vara se toki pitää aina\nolla. Meillä olisi rahaa povessa, että miestä kallelleen vetäisi, jos\nei pitäisi lähettää kotiin. Isä ja äiti elävät pahaisessa mökissä. Yksi\nlehmä heillä on, jota imevät. Niitten leiväksi ja vaatteeksi lähetämme\nliiat rahamme.\n\n- Oikea teko... Sananlasku sanoo: \"Sanasta syntyy sana, kypenestä maa\nkytee.\" Oletteko käyneet rippikoulunne? kysyi isäntä.\n\n- Emme ole, mutta ensi kesänä on aikomus lusikat pappilan uunin takaa\npelastaa, ilman ei pääse hienohelmoja viittä syltä likemmäksi, ne\nsylkevät silmille ja potkivat takapuolille. Se koskee pahasti kunniaan.\n\n- Olettekos muuten säilyttäneet kunnianne? Se neitosten potkiminen\nsiihen ei tee koloa, vaikka se vähän kirvelee.\n\n- Viimeiseksi toki säilytämme kunniamme, vaikkakin se on ilman saatua.\n\nIsäntä otti nyt vakavan muodon ja sanoi: \"Tunnutte olevan reippaita\npoikia. Teillä on työtä ja palkkaa meidän kylässämme. Jos meillä ei\nolisikaan kauaksi, niin uskon, että Hirviniemen insinööri antaa vaikka\nkymmeneksi vuodeksi.\"\n\n- Minkä nimellinen insinööri Hirviniemessä asuu? kysyi Asko-niminen\nmies.\n\n- Hemmo Käpynen.\n\n- Hemmo Käpynen. Tuttu on mies. Se on rautatieinsinööri. Monta\nkuukautta olemme hänen työssään olleet ja monessa tilissä hänen\nkynsistään palkkamme katsoneet. Soma nähdä sitä insinööriä. Herttainen\nmies, mutta ankara vääryydestä, sanoi Asko ja punalti päätään sanojensa\npainoksi.\n\nPekka, toinen miehistä, hymähti ja sanoi: \"Sen toisessa kädessä\npysyykin mies, jos sillä vihaksi pistää.\" Olin kerran Juuso\nLaikka-nimisen miehen kanssa poraamassa. Oltiin alkamassa uutta\nreikää. Minä avokäsin rupesin lyömään jättäen rukkaseni maalle. Juuso\ntiesi, että minä uusia rukkasiani säästääkseni heitin ne maalle. Se\ntoisen niistä näppärästi siirsi poran alle, johon oli lähes kymmenen\nkiloinen moukarini putoamassa, enkä kerjennyt ajatella, mitä poran\nalla on, katsoin vain poran päähän, johon oli lyötävä. Enkä vieläkään\nolisi tiennyt kepposesta, mutta hän rupesi makeasti nauramaan. Silloin\nhuomasin kintaani, josta pora oli läpi mennyt. Tempasin sen ja olisin\nläiskäyttänyt korvalle, mutta en tohtinut, kun Juuso oli vahvempi\nminua. Aloin vain kiroilla moisesta viisaudesta. Juuso vain nauroi ja\nsanoi: \"Panin vain, ettei kiven sirut tulisi silmille tässä reikää\naloittaissa.\" Insinööri tuli Juuson selän takaa ja kysyi: \"Mistä on\nkysymys?\" - \"Tuo Juuso tietämättäni lipsautti tämän rukkaseni poran\nalle.\" - Silloin insinööri tarttui Juusoa niskaan, tempasi syrjään ja\nminulle ärjäisi: \"Anna se pora tänne!\" Ojensin poran. Silloin Juusolta\npääsi koreat rukoukset, lupasi maksaa kintaan, mutta siitä huolimatta\nJuuso sai perälihoilleen, että moneen päivään oli istunta mahdotonta.\nJuuso ei silti pyytänyt työstä eroa. Tämän jälkeen ei kuulunut\nvalituksia Juuson tekemistä ilkitöistä.\n\nIsäntä näki, että iltaispöytä oli jo katettu, ja hän sanoi\nystävällisesti: \"Nyt ruvetaan syömään ja huomenna lähdetään käymään\nHirviniemessä. Minullakin on sinne asiaa.\"\n\nHuomenaamupäivällä miesten tullessa Hirviniemeen oltiin Villeä\npuhdistamassa veristään ja laittamassa valkeihin liinoihin siksi,\nkunnes kaupungista saataisiin arkku, jonka Hemmo oli jo eilen illalla\ntilannut.\n\nTähän asti Asko ja Pekka eivät tienneet eilisiltaisesta tapahtumasta\nmitään, mutta nyt mentyään Hemmon kamariin saivat kuulla koko juonen.\n\nAsko ja Pekka saivat kuulla, miten tärkeitä todistajia he olivat,\njosta tehtävästä he eivät aikoneetkaan vetäytyä pois. Päätettiin\nkuitenkin joku viikko pitää asiaa salassa, että Sauli rauhoittuisi\nuskomaan tekonsa onnistuneeksi. Asko ja Pekkakin lupasivat pitää Saulin\nnäkemisensä kenellekään virkkamatta. Saivatkin jäädä Hirviniemeen\ntöihin pitkäksi aikaa.\n\nTänä iltana tuli Emmalaan mies, niitä samoja Jämäsjärven savotasta\npalaavia kuin Asko ja Pekkakin, pyytämään majaa huomeneen asti tai\ntyötä.\n\nIsäntä lupasi miehen jäädä yöksi taloon, mutta samalla kysyi: \"Tokko\nsiellä Jämäskylässä satuit näkemään mitään merkillistä miestä?\"\n\n- Näin kyllä. Viime yönä yösydämellä tuli Laatikan taloon mies, jolla\nnaamalauta oli sileä kuin härän otsa. Nokkaa oli vain sija, johon\nsopisi kasvamaan, jos mieluinen siemenkasvukesä sattuu. Se tapasi siinä\nerään miehen vonkaleen. Kuulosti niitten puheista, että olivat olleet\nyhdessä samassa vankilassa.\n\n- Kuulostiko, aikovatko yhdessä tai kumpikaan matkustaa pois kylästä?\nkysyi isäntä.\n\n- Kuulosti, että rupeavat yksin tuumin tekemään suutarin töitä, kun\nsiinä Jämäskylässä näin talvea vasten kuului olevan joka talossa\nkengäntekoja, kun kylässä ei ole ollenkaan vakituista suutaria.\nTäältähän tuo se tasanaamainen mies sanoi eilen aamulla lähteneensä.\nEikö sille täällä annettu työtä?\n\n- Kyllä kai sille olisi ollut työtä tässäkin kylässä ja joissakin\ntaloissa se suutaroikin, mutta mikä lienee hänellä pistänyt päähän.\nMarjokankaalla eilen aamulla oli kesken lopettanut työnsä ja\nlähtenyt... Tunnetko sinä Asko ja Pekka Kurjenkaula nimisiä miehiä?\n\n- Tunnen maasta hampaisiin asti kumpaisenkin. Huhtikuusta tähän\nviikkoon olemme olleet samassa savotassa.\n\n- Ne olivat tässä meillä mennyttä yötä ja pääsivät Hirviniemeen töihin.\nUskon, että siellä on sinullekin työtä, jos sitä haluat.\n\n- Hyväpä on, että saa työtä. Työ työnä ei juuri erityistä herkkua\nolisi, mutta kun ei saa ilman työtä tuloja ja tuloja täytyy olla, jos\nmielii henkiväkkärä pysyä miehessä, sanoi mies levollisesti.\n\nHuomenaamuna mies meni Hirviniemeen. Häneltä saatiin kuulla yhtä ja\ntoista. Oli tiennyt kertoa, että Sauli tuli Laatikan taloon yöllä,\njuuri kun pirtin seinällä oleva kello oli päässyt lyömästä kahtatoista.\nOli sanonut kellonsa aloittavan seitsentä. Oli sanonut Koliman kylässä\nkäyneensä sukulaistalossaan ja lähteneensä sieltä kuuden aikana. Oli\nnäyttänyt mieli olevan levoton, oli puhunut paljon ja sekavasti,\nettä mistä asiasta rupesi puhumaan, niin kesken hyppäsi toiseen ja\nkolmanteen, ja jos istui johonkin, kohta siirtyi toiseen paikkaan.\n\nKoliman kylässä Kaskiahon pienessä torpassa oli Saulin äidin sisaren\ntyttö emäntänä, jonka kotona tiedettiin Saulin käyneen. Hemmo kävi\nKaskiahossa kyselemässä, mihin aikaan sinä murhailtana Sauli oli\nollut siellä. Emäntä oli silloin yksin ollut kotona ja kertoi, että\nSauli tuli hikisenä. Sanoi kellonsa olevan viisi. \"En tiennyt, oliko\nse oikeassa, kun meillä ei ole muuta kelloa kuin Matilla taskukello,\njoka oli hänellä mukanaan. Luulin kuitenkin, että se Saulin kello oli\njäljessä oikeasta. Oli mielestäni ollut paljon pitemmältä pimeätä, kuin\naina Matin kellon mukaan kello viiteen mennessä oli. Emäntä lopuksi\nnäkyi ajattelevan ja sanoi: 'Sauli näytti olevan levoton'.\"\n\nSiinäkin Kaskiahon emännässä oli yksi todistaja.\n\nNyt Hemmo tilasi Tavaskengän rovastilta Askon ja Pekan\nmainetodistukset. Niissä sanottiinkin, että Assarias ja Pekka Reetin\npojat Kurjenkaulat ovat hyvämaineiset. Assarias käynyt lukusilla kolme\nkertaa ja Pekka kaksi, kumpaisenkin lukutaito merkitty hyväksi.\n\nHemmo lähti nyt nimismiestä tahtomaan vangitsemaan Saulia. Nimismies\nlähtikin kahden poliisin kanssa mukaansa ottaen sekä jalka- että\nkäsikahleet. Hemmokin lähti mukaan, ei huvin vuoksi, vaan että jos\nSauli yrittäisi pakoon, niin ei jaloilla jättäisi.\n\nSauli oli vielä Laatikan talossa suutaroimassa, kun nimismies ilmestyi\ntaloon. Nimismiehen ilmoitettua asian ei Sauli yrittänytkään lähteä\npakoon. Rupesi vain kyselemään, mihin aikaan päivästä se kysymyksen\nalainen murha on tapahtunut, johon Hemmo lujasti sanoi: \"Kello kuusi\nillalla.\"\n\n- Mutta minä voin näyttää toteen, että kello viisi olin Koliman kylässä\nKaskiahon mökissä ja kello kuusi olin täällä tässä pirtissä. Tässä on\ntodistaja, että näin on asia, sanoi Sauli viitaten siihen toveriinsa.\nTämä samalla todistikin, että kuusi se oli kello Saulin tullessa.\n\nNimismies kysyi isännältä, tietäisikö hän niin olleen, mutta isäntä\nsanoi: \"Olin sisällä, etten tiennyt, millä ajalla tämä Sauliksi itseään\nnimittävä mies oli tullut.\"\n\n- Onkos tuo seinäkello aina oikeassa? kysyi Hemmo.\n\n- Kyllä se auringon kanssa on liitossa, etteivät jätä toisiaan.\n\nHemmon kasvot punastuivat ja hän sanoi lujasti: \"Minulla on\ntodistajat, että tuo kello on lyönyt yöllä kaksitoista, ennenkuin tämä\nsileänaamainen on tullut tänne, joten se on lorua se kellon kuusi\noleminen. Minä vastuullani vaadin, että tämä mies täysin huolellisesti\nvangitaan.\"\n\nNimismies hieman vihaisesti sanoi: \"Tuokaa kahleet tänne!\"\n\nKohta kuuluikin eteisestä kahleitten kolina, joita poliisit toivat.\nPirttiin tultuaan heittivät Saulin lähelle lattialle, kun tiesivät\nsiinä tarvittavan.\n\nSauli rupesi noitumaan ja haukkumaan Hemmoa, että millä se insinöörin\nrötkö vastaa viattoman vangitsemisen, eikä ollut nimismiehen kieltoa\nkuulevinaan. Mutta nimismies ärjäisi: \"Suu kiinni! Me emme hae kuria\nkaukaa, jos sitä tarvitaan\". Sitä totteli Sauli ja rupesi hiljaa\nmurisemaan juuri kuin itselleen.\n\nNyt ei ollut aikaa kauan, kun Saulilla olivat jalat ja kädet kahleissa.\n\nNimismies vaati nyt kestikievarin isännän itsensä vankia kyyditsemään\nHuuhilan asemalle, johon hän itsekin poliiseineen seurasi passittamaan\nvietäväksi kaupungin vankilaan odottamaan välikäräjiä. Hemmo sai palata\nkotiinsa. Hemmo oli Saulin haukkumisen seassa kuullut uhkauksen, että\nSauli ei säästä henkeään kostaessaan Hemmolle tämän vangitsemisen.\nVaikka Hemmo uskoikin, että Sauli ei pääse niistä kahleista, niin\nsalainen pelontapainen tunne kuitenkin säilyi mielessä. Saattaahan\nsattua, että keisari taas jonkin tapauksen nimessä vapauttaa. Silloin\njokainen silmänräpäys yöllä ja päivällä on vaaran alainen. Tämä\npainajainen ei kuitenkaan Hemmolle tuottanut unettomia öitä, kun Sauli\ntuomittiin elinkautiseksi, eikä nyt uusi keisari ollut valtaistuimelle\nnousemisensa muistoksi elinkautisia vapauttanut yhtään eikä vielä\nperintöruhtinaankaan syntymisen muistoksi elinkautisia vapauttanut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKului vuosia monta. Tuli varmalta taholta kuulluksi, että Eenokki oli\ntotinen uskovainen ja sitä tietä päässyt erään suuren maanviljelystilan\ntyönjohtajaksi ja isännöitsijäksi. Hemmo eräänä kauniina maaliskuun\npäivänä lähti matkalle Eenokin vieraaksi ja saapui sinne jo huomenna,\njolloin Eenokki ihastui näkemästään enemmän kuin eläissään ennen oli\nyhdestäkään asiasta ihastunut. Syntyi molemminpuolinen sydämellinen\nanteeksipyyntö ja anteeksianto.\n\nKoko yönseudun kuluessa ei puhuttu melkein ollenkaan muusta kuin\nanteeksiannon suuresta voimasta, joka voisi estää sodat, voisi estää\nmaailman suurimmat kauhutyöt. Hemmo nyt rupesi puhumaan Eenokille,\neikö hän rupeaisi vaikuttamaan veljeensä Sauliin, että päästäisiin\nsellaiseen sovintoon, että kumpaisenkin sydän vapautuisi vihasta\nja koston toivosta. Eenokki lupautui siihen tehtävään ilolla.\nSanoi vielä puhuvansa eräälle vankilan saarnaajaneidille, joka oli\nelämäntehtäväkseen ottanut kulkea vankilasta vankilaan vangeille\nsaarnaamassa iankaikkisesta vapaudesta, siitä, kuinka sielu vapautuu\nsyntikuormasta. Silloin näkyvät kahleet ovat keveät.\n\nEenokki olikin sille saarnaajaneidille puhunut, että hän koettaisi\nerityisesti vaikuttaa Sauliin, että pääsisi Hemmon ja Saulin välille\nsovinnon tuuli puhaltamaan. Eenokki itsekin aikoi kirjoittaa tänä\npäivänä Saulille omasta kokemuksestaan, miten elämän vapauksista on\nsuurin se, että vapautuu vihasta.\n\nKului kaksi kuukautta, kun Hemmo sai Eenokilta kirjeen. Sen mukana\nsamassa kuoressa oli Saulin Eenokille lähettämä kirje, joka kuului:\n\n\"Rakas veljeni Eenokki. On ollut vaikeata ruveta ajattelemaan sovintoa\nHemmon kanssa. Mutta neiti Wrede on osannut aina ja aina vierittää\nraskaamman ja taas raskaamman kiven rikosteni painoksi. Hän on monta\nkertaa polvillaan rukoillut tässä huoneessa puolestani, millä hän\non tähän asti tuottanut painoa tunnolleni. Mutta tänä päivänä hänen\nrukouksessaan oli voima, joka poisti hartioiltani taakan, poisti\nainiaaksi, avasi tien iankaikkiseen autuuteen. Neiti Wrede itki ilosta,\nettä oli yksi sielu voitettu Jumalalle. Sano nyt terveiseni Hemmolle,\nettä olen Jumalani edessä antanut hänelle puolestani anteeksi ja\nrukoilen Jumalaa, että hän lauhduttaisi Hemmon sydämen anteeksiantoon,\njoten viha väliltämme siirtyisi niin kauas kuin itä on lännestä. Jään\ntoivomaan, että edes kerran saisimme Hemmon kanssa kättä lyöden tehdä\nsovinnon. Rakkain veljesi Sauli.\"\n\nHemmo saatuaan Saulin kirjeen luki. Pani pöydälle ja taas luki. Tunsi\nmielessään sellaista, josta hän ei vähässä ajassa päässyt selville,\nmitä se on. Antoi sitten kirjeen rouvalleen. Hän luettuaan sanoi:\n\"Kyllä on miehessä tapahtunut suuri muutos.\"\n\n- Mahdollista kyllä, mutta pelkään pahaa, jos se on sittenkin\nteeskentelyä, jonka alla piilee kauhea keksintö. Neiti Wrede on\nvastuullaan vapauttanut kymmeniä elinkautiseksi tuomittuja vankeja.\nJos Saulikin uskoo voittavansa neiti Wreden luottamuksen sitä tietä\npäästäkseen vapauteen ja...\n\n\"Voi kauhea,\" huudahti Aili-rouva kesken Hemmon puheen.\n\n- Ajattelen sitäkin, että kun hänellä on niin suuri halu tavata minua,\nsiinä piilisi ajatus silloin jollakin tavalla saada minut murhatuksi.\nHänen vankeutensa ei siitä kovinkaan paljon muuttuisi.\n\n- Et suinkaan aio mennä hänen näkyvilleen? sanoi rouva hiukan vapisten.\n\n- Menen kyllä, mutta menen varustettuna, ettei ole mitään\nmahdollisuutta toteuttaa julmaa aikomusta. Mutta ensin kirjoitan\nhänelle, ja kun saan siihen vastauksen, niin sitten käyn ja ensi\nsilmänräpäyksessä kyllä huomaan, onko tarvis olla varuillaan.\n\nHemmo sai Saulilta kirjeeseensä vastauksen, jossa Sauli ilmoitti\ntoivonsa saada nähdä Hemmoa ja lyödä sovinnon kättä. Hemmo nyt määräsi\npäivän, milloin hän lähtee, mutta sitä ei ilmoittanut Saulille.\n\nNiinpä Hemmo eräänä maaliskuun kirkkaana arkipäivänä ilmestyi\nvankilaan. Luultiin häntä uudeksi vankilain tarkastajaksi. Sitä todisti\nsekin, kun Hemmo tahtoi suoraa päätä päästä vankilan johtajan luo,\njonka huoneeseen hänet johdettiinkin. Hemmo ei päässyt alkuunkaan\nasiansa selityksessä, kun hiljaa koputettiin oveen. Ovelle ilmestyi\nisonpuoleinen, puvultaan yksinkertainen keski-ikäinen nainen, kasvot\npuhtaat kuin enkelillä, joissa kuitenkin samalla kertaa näkyi lempeys,\npelkäämättömyys ja rohkeus. Naisen voi kysymättäkin arvata neiti\nWredeksi. Kuultuaan Käpysen nimen neiti Wreden suupieliin ilmestyi\nomituinen hymy ja silmät loistivat salaisesta ilosta. Hän sanoi\nHemmolle: \"Olette kai tullut Sauli Tikkasta tapaamaan. Hänellä onkin\npolttava halu saada teitä tavata.\"\n\n- Miten hänen laitansa sitten on? kysyi Hemmo tyynesti.\n\n- Hän on täydellisesti vapautunut synnistä. Tunnustanut kaikki\ntekemänsä rikokset teitä ja muita kohtaan ja saanut sieluunsa\njumalallisen vakuutuksen niiden anteeksi saannista. Mutta sittenkin hän\nhaluaa tavata teitä ja joitakuita muita.\n\n- Onko Sauli puhunut teille siitä, että toivoo teidän avullanne\npääsevänsä vapauteen, samoin kuin te muitakin olette vastuullanne\ntoimittanut vapaiksi?\n\n- Ei. Hän sanoo tässä talossa olevansa kotiutunut. Sanoo, että muualla\nmaailmalla, missä tahansa hän tämän aina näkyvän vaivaisuutensa\ntähden olisi alituisen pilan esineenä, mutta ei kukaan uskalla tehdä\ntoisesta pilaa. Ja ehkä ei monella ole haluakaan. Muuten hänelle kyllä\nuskaltaisin hankkia paikan ja esittää vapautettavaksi.\n\nTätä kuullessaan Hemmo tunsi povessaan syvää katumusta. Sitä hän ei\nkuitenkaan virkkanut. Johtajaan kääntyen hän sanoi: \"Missä minä Sauli\nTikkasta saisin tavata?\"\n\n- Hänet voimme kutsua tänne, sanoi johtaja ja samalla meni ovesta\nulos, jossa muutamalle vanginvartijalle kuului sanovan: \"Käskekää\nSauli Tikkanen tänne.\" - Ei ollutkaan kauan, kun vanginvartija aukaisi\noven, josta Sauli astui sisään. Hänen kasvonsa ilostuivat ja puoliksi\nhuudahtaen hän sanoi: \"Että saan nähdä teitä. Kirjeenne johdosta\nolen uskaltanut toivoa teiltä anteeksiantoa, mutta siksi suuret ovat\nrikokseni, etten täydellistä puhdistusta saa sieluuni, ennenkuin\nsuustanne kuulen anteeksiannon sanan.\"\n\n- Oletko sinä sitten valmis antamaan anteeksi minulle vihaisen käteni\njulman teon? kuului Hemmon sana.\n\n- Sen olin monin kerroin ansainnut. Se tekonne on pieni pisara\nrikosteni meressä. Mielelläni tämän kärsin. Tiedän, että Jumala\nrankaisee pahoista teoista jo täällä ajassa.\n\nHemmo nousi seisaalleen ja yli pöydän ojentaessaan kättään Saulille\nsanoi: \"Tässä on ikuisen sovinnon ja anteeksiannon käsi puolestani.\"\n\n- Ja tässä minun puolestani, sanoi Sauli tarttuessaan Hemmon käteen.\n\nHemmon oli nyt vaikea katsoa vasten Saulin kasvoja, joissa nenän sija\noli punertavan mustana, ryppyinen nahka hienona peitteenä.\n\nSauli sai mennä suutarin työhuoneeseensa, missä hänellä oli työnä\nkahden muun vangin kanssa korjata vanhoja ja tehdä uusia vankilan\nkenkiä.\n\nSaulin mentyä neiti kääntyi Hemmoon ja sanoi: \"Kyllä Sauli on minulle\ntunnustanut kaikki ilkeytensä työt teitä kohtaan huutolaisena\nollessanne. On valittanut, etteivät isä ja äiti häntä niistä\nkieltäneet. On tunnustanut kaikki rikoksensa muitakin kohtaan,\npuhumattakaan niistä kauheista murhatöistä... On se Sauli-parka\nollut julma ihminen... Mutta sellaiset sielut ovat helpommat voittaa\nJumalalle kuin tekopyhän fariseuksen. Se uskoo hyviin töihinsä eikä\nanna vaikuttaa itseensä minkään.\"\n\nSitten neiti kääntyi johtajaan ja sanoi: \"Kun kiertomatkani johti nyt\ntänne ja tämäkin kaukovieras on näkemässä näitä oloja, mielelläni\npitäisin kirkossa yhteisen hartaushetken, jos vangeilla ei olisi niin\ntärkeitä tehtäviä, että voisivat töistään vapautua yhdeksi tunniksi.\"\n\n- Kyllä se käy laatuun, sanoi johtaja ja poistui ovesta ulos, josta\nkuului käskevä sana: \"Kaikki vangit kirkkoon.\" - Kohta kuuluikin\nlaitoksesta jymyä, jonka tauottua johtaja vieraineen meni kirkkoon.\nSiellä olikin sadoittain vastassa penkeissään istuvia vankeja,\njoiden silmät teroittuivat Hemmoon, jota kaikki luulivat uudeksi\nvankilantarkastajaksi. Ei kestänyt kauan, kun laitoksen lukkarin\nsuusta kajahti virsi: \"Ah, sielun', vallita suo Herran.\" Kaikki vangit\nyhtyivät virteen.\n\nVirren loputtua neiti otti kainalostaan pienen Raamatun, jonka\naukaistuaan lausui muutaman lauseen ja sen johdosta rupesi puhumaan.\nEi ollut kauan, kun joukossa alkoi näkyä kyyneleisiä silmiä, eivätkä\nkyyneleet olleet kaukana Hemmoltakaan.\n\nJohtajan huoneeseen tultuaan neiti sanoi: \"Herätyssaarnalla täytyy\nniiden sieluihin kylvää iankaikkisuuden siemeniä, vaikkei tiedäkään,\nnouseeko yhdestäkään jyvästä orasta.\"\n\n- Kyllä olette tässäkin laitoksessa nähnyt monta orasta nousevan\nkylvöistänne, enkä takaa, vaikka näkisitte, jos iltaan viivytte, nytkin\njonkin oraan puhkeavan, sanoi johtaja. Samassa kuului koputus, ja\njohtajan sanottua \"sisään\" aukesi ovi ja vanginvartija yli kynnyksen\nsanoi: \"Setti Laitinen pyysi sanomaan, ettei neiti menisi pois,\nennenkuin käy hänen luonaan.\"\n\n- Siinä yksi, hymähti johtaja, mutta samassa katsoi seinällä olevaan\nkelloon ja sanoi: \"Meillä on päivällinen nyt, lähdetään ennen kaikkea\ntänne emäntäväen puolelle.\"\n\nPäivällisen syötyään lähti Hemmo kotiinsa. Koko Leppärannan kylästä oli\nloppunut kauhun pelko ja Hemmon poveen vakautunut elämän tasapaino.\n\n\n\n"]