[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fG4VtfkPFPn_ln4B-EmrusbHmV3vhCJ_Stk_lheSiMB4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3563,"Näkymättömät tulet","Alpi, Eero",1885,1933,"3563-alpi-eero-nakymattomat-tulet","3563__Alpi_Eero__Näkymättömät_tulet","Kolminäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1924,null,19176,109242,false,76569,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Näkymättömät tulet : Kolminäytöksinen näytelmä\" by Eero Alpi is a three-act play written in the early 20th century. Set in a Western Finnish farmhouse about half a century earlier, it follows the grieving widow Heleena, her forceful brother-in-law Valenti, the empathetic Pastor Martti, and Aunt Miili, with the innocent Liisu as a poignant chorus. The drama turns on a drowning that exposes tensions of faith, guilt, and power, as family pressure and unspoken motives begin to surface.  The opening of the play presents a meticulous rural home preparing for Mauri’s funeral: Miili tends to tasks, and Liisu sings hymns and praises the pastor, while the exhausted Heleena struggles with shock. Pastor Martti arrives to offer spiritual counsel, but Valenti’s brusque skepticism and hints of past familiarity with Heleena spark friction; talk shifts to how the household will be run and what the tragedy “means.” In a charged exchange, Martti suggests Mauri had been drinking; Valenti claims Mauri chose a risky shortcut over weak ice, while Heleena denies any drinking and, in anguish, accuses Valenti of deliberate harm before retracting. As the cortege forms, Liisu shares a disturbing dream of Valenti pushing Mauri back under the ice, and a grim omen occurs when Mauri’s furs fall from their peg; Valenti dons them and vows to seize “everything.” At the start of the second act, three days later, Heleena begs Miili to stay, fearing relatives—especially Sipilä—are maneuvering to install Valenti as master and to bind her future, while she recalls how she once rebuffed Valenti’s advances. (This is an automatically generated summary.)",[],164,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu 1870-luvun Länsi-Suomeen sivistyneeseen maalaistaloon. Tarina seuraa Heleena Korkeelan ja talon muiden asukkaiden elämää, jossa menneisyyden salaisuudet ja suvun perinteet vaikuttavat arkisiin valintoihin sekä nuorten välisiin suhteisiin.","Eero Alpin 'Näkymättömät tulet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3563.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NÄKYMÄTTÖMÄT TULET\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nEERO ALPI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHELEENA KORKEELA.\nTÄTI MIILI.\nVALENTI AHOMAA.\nPASTORI MARTTI HELJO.\nLIISU.\n\nTapaus noin 50 vuotta sitten jossain Länsi-Suomessa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nSuurehko kulmahuone talonpoikaistalossa. Perällä eteiseen johtava ovi.\nVasemmanpuoleinen ovi johtaa muihin huoneisiin. Oikealla akkuna.\n\nHuoneen sisustus on hieman herrasmallinen, mutta ei silti liian\nkirjava eikä mauton. Päinvastoin osoittaa huonekalujen asettelu ja\nesineiden järjestely aistia. Siisteys on silmään pistävä.\n\nAkkunan luona on yksinkertainen sohva, pieni pöytä ja pari tuolia,\njotka siististä ulkonäöstään huolimalla ovat kuitenkin varsin\nyksinkertaiset sekä sen laatuiset, ettei tämän huoneen vaikutus\npääse vivahtamaan vierassalin tapaiselta, yhtä vähän kuin vasemmalla\nseinustalla olevat puiset, kokoon vedetyt parisängyt antavat sille\nerityisempää arkista leimaa. Pesukaappi, pyyheliinanaulakko y.m.\nSopivassa nurkkauksessa olevan kauniin piirongin päällä on kuvastin.\nJollakin seinällä on pari taulua, suurikokoisia väripainoksia,\nkullanvärisissä puitteissa. — Kalustuksesta täytyy katsojan kuitenkin\njo heti alussa voida päättää, ettei olla säätyläiskodissa, vaan\nerittäin sivistyneessä maalaistalossa, jossa ei erikoisesti tahdotakaan\nmitään varsinaisia hienouksia matkia. Puhtaus ja sopusointu lankee kuin\nluonnostaan talonväen harrastuksiin kuuluvana. Lämmintä ja viihtyisää\ntuntua lisäävät kotikutoiset matot, jotka peittävät koko lattian.\n\nKalusto on tyylillään vähän vanhanaikaisia, mutta hyvin pidettyä ja\nsäilytettyä perua, piironkia kuvastimineen lukuunottamatta, jotka\nnäyttävät myöhemmin hankituilla. ...\n\nPeräseinään oven lähelle on kiinnitetty suuret hirvensarvet, joissa\nriippuvat luotipyssy, ruutisarvi, patruunavyö ja vanha sapeli. Niiden\nvieressä erillisessä naulakossa uhkeat supsiiniturkit.\n\nAkkuna on peitetty kauttaaltaan valkoisella hurstilla, mikä seikka on\nhuomiota herättävä. Oikea ja vasen määrätään katsomon puolelta.\n\nHuhtikuinen aamu, k:lo 7 aika. — Näyttämö on tyhjä.\n\n_Miili_, (jo 50 vuotta jättänyt, miellyttävä, surujuhlapukuinen nainen,\nnäöltään ja käytökseltään tavallista talonpoikaisvaimoa huomattavasti\nhienostuneempi, istuu sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla,\nhelmassaan naisen talvinuttu, jonka kaulimia hän ommellen lailttelee\nkuntoon.)\n\n_Liisu_ (pienikokoinen, noin. 13—14 vuotias, vähämielinen\nhuutolaistyttö, jonkun täysikasvuisen vanhoista vaatteista tehdyissä,\nhuonosti sopivissa, mutta puhtaissa pukimissa, kirjavissa sukissa ja\nmatalissa upokkaissa, hiukset huolellisesti jakaukselle kammattuina ja\nletitettyinä, seisoo hänen vieressään yleisöön päin, kädet ristissä ja\nlaulaa lapsellisella äänellä)\n\n    Tule Jeesuksen luo,\n    tule nuorena, oi,\n    Hälle uhriksi tuo\n    kevätpäiväsi koi!\n    Miten harmeta pääs\n    sinä synnistä soisit,\n    ja sun talves ja jääs\n    vasta Herralle toisit!\n\n    Ohi aikasi käy,\n    kuten nukkuvan yö,\n    ei sen liikettä näy,\n    kun se voimasi syö.\n    Vähän viivyttelet,\n    sävel raukes jo raikas,\n    yhä aikaelet,\n    ohi on sinun aikas.\n\nSemmoinen se oli — niin kaunis laulu — eikös ollutkin kaunis — minä\nopin sen yhtenä ainoana päivänä — kun pastori opetti — se hyvä ja\nkaunis pastori — ei kukaan ole niin hyvä ja kaunis kuin pastori —\npaitsi Jeesus — ja pastori onkin Jeesuksen oma — hän toimitti Liisunkin\nJeesuksen omaksi — Liisu pysyykin aina Jeesuksen omana lapsena — eikös\nse olekin hauskaa — voi sentäskin voi —!\n\n_Miili_ (lempeästi). Niin — sitten onkin helppoa olla hyvä ja\ntottelevainen, kun on Jeesuksen oma.\n\n_Liisu_. Ja Liisu tekee aina mielellään sitä mitä käsketään — ja\nrakastaa lähimmäisiänsä — Jeesuksen jälkeen Liisu rakastaa eniten\npastoria ja sitten emäntää — ja teitä, Miili, — ja isäntää —\nisäntä-vainaata — voi sentäskin voi, kun kävi sillä lailla — se oli\nniin kamalan — Liisu itki peitteen alla koko sen yön — isäntä raukka —\nkun vesi virrassa on näin talvella niin kylmää ja mustaa — hyi hyi —\nja sinne isännän täytyi — hukkua — voi sentäskin voi — ei ole yhtään\nmikään muu niin hirmuisen kauheata — kun ei pääse ylös — painuu vain\nsinne — — painuu — —. (Rupeaa itkemään)\n\n_Miili_. No, älähän nyt, pikku Liisu, — tiedäthän sinä, öitä isäntä nyt\non taivaassa.\n\n_Liisu_ (kirkastunein silmin, huokaa). Niin, niin — Jeesuksen ja\nenkelien luona — voi sentäskin voi — vaikka makaakin vielä arkussa —\ntuolla vajassa — niin sittenkin — se on semmoista kovasti ihmeellistä,\njota pahat ihmiset eivät usko eivätkä ymmärrä — mutta Liisu uskoo ja\nymmärtää kun pastori on opettanut —.\n\n_Miili_. Kyllähän Liisu ymmärtää — tiedänhän minä —!\n\n_Liisu_. Ja Liisu on niin iloinen, kun emäntä lupasi, että Liisukin\npääsee saattamaan haudalle. — Tule vaan, kyllä sinä jonkun rekeen\nmahdut, sanoi emäntä — niin emäntä sanoi — voi sentäskin voi —!\n\n_Miili_. Tietysti sinä mahdut!\n\n_Liisu_. Varmaan jo kohta lähdetäänkin — kun sukulaisetkin jo ovat\nkaikki tulleet — Miina tarjosi jo äsken kolmannen kupin kahvia — ja\nValenti-herra puhelee heidän kanssaan. (Katsoo vasempaan oveen päin.) —\nEi emäntä olekaan käynyt vieraita tervehtimässä. — Nukkuuko emäntä?\n\n_Miili_. En tiedä — kyllä hän pukeissa on — ehkä hän lepää.\n\n_Liisu_. Emäntä raukka — jäi yksin — voi sentäskin voi —! — Liisu\nrukoilee — ja koettaa toimittaa emännänkin Jeesuksen omaksi.\n\n_Miili_ (hymyillen). Se on kauniisti tehty. Niin pitääkin rukoilla\nlähimmäistensä puolesta.\n\n(Lyhyt vaitiolo)\n\n_Liisu_. Miili!\n\n_Miili_. No, mitä?\n\n_Liisu_. Onko Jeesus hyvin vihainen, jos jollakin hänen omallaan on\nsemmoinen lähimmäinen, jota ei voi oikein rakastaa, eikä rukoilla hänen\npuolestaan?\n\n_Miili_. Parasta on, että Liisu kysyy sitä pastorilta, kun tapaa, kyllä\npastori sitten selittää.\n\n_Liisu_. Niin — Liisu kysyy.\n\n    (Lyhyt vaitiolo.)\n\n_Liisu_. Miili!\n\n_Miili_. No?\n\n_Liisu_. Liisu ei voi rakastaa isännän veljeä — Valenti-herraa.\n\n_Miili_ (katsoo häneen). Etkö? Miksi et?\n\n_Liisu_. Ei Liisu voi sanoa — vielä. — Liisu näki unen. —; Liisu Kysyy\nensin pastorilta — sitten Liisu kertoo Miilille — kun Miili on niin\nhyvä Liisulle — aivankun isäntä-vainaakin.\n\n_Miili_. No niin — no niin. — Liisu menee nyt tupaan ja laittautuu\nkuntoon haudalle lähtöä varten! — Luulen, että meille jo vähitellen\nalkaa tulla kiire. — Sitten oitis lähdetään, kun kirkonkellot alkavat\nsoida. Minäkin jo sain kuntoon tämän emännän turkiskauluksen.\n\n    (Nousee.)\n\n_Liisu_. Liisu menee — ja laittaa itsensä kuntoon ja kuuntelee, koska\nkirkonkellot alkavat soida —. (Mennessään.) — Liisu laittaa itsensä\nkuntoon — ja kuuntelee — —. (Menee peräovesta).\n\n_Miili_ (nousee, menee vasemmalle, viipyen siellä vain silmänräpäyksen,\npalaa, ja rientää akkunan luo. Mennessään). Ei se kukaan muukaan voi\nolla -—! (Ravistaa hurstia ja tirkistää ulos. Hetken perästä iloisesti.)\nNo niin, enkö sitä sanonut — hän se on — ja kirkkoherran hevonen ja\nreki — kyllä minä ne tunnen kirkkoherran vanha Kalle kuskipukilla —\nnythän minä eroitan jo vallan selvästi! — Täältä näkee paremmin kuin\nsieltä nurkkakamarin akkunasta. Katso nyt sinäkin, Leeni! (Kääntyy ja\nhuomaa, ettei häntä olekaan seurannut se henkilö, jonka oli luullut\ntulevan perässään. Vähän ihmeissään.) Kas, sinnekö hän jäikin —?\n(Palaa takaisin vasemmanpuoleiselle ovelle.) Leeni — kuule — pastori\nse on — Martti! — Tule nyt katsomaan täällä! (Menee uudelleen akkunan\nluu. Ovi, joka ensi kerralla sulkeutui hänen jälkeensä, jää nyt auki.\nMennessään.) Minä tunsin melkein varmasti jo heti kun näin niiden\nkääntyvän talvitiellä tänne ja arvasin —.\n\n_Heleena_ (ilmestyy sisään auki jääneestä vasemmasta ovesta. Hän on\nnoin 24 vuotias, hento, sirovartaloinen, vaalea, ilmeisesti hyvin\nalakuloinen ja rasittunut, surupuvussa hänkin. Hän tekee sivistyneen\nvaikutuksen, joskaan talonpoikaisuus ei hänessäkään ole ihan täysin\npeittynyt. Puhuu hiljaa ja väsyneesti). Mitä sinä arvasit, Miili-täti?\n\n_Miili_ (joka on kohottanut hurstin kulmaa ylemmäs kuin äsken, jotta\nkirkas keväinen auringonsäde nyt lankee lattian yli). No — ettei reen\nperässä istu ainakaan kirkkoherra itse.\n\n_Heleena_. Ovatko ne sitten varmasti pappilan hevonen ja kuski?\n\n_Miili_ (purskahtaa kevyeen nauruun). Ettenkö minä niitä tuntisi! —\nKirkkoherran täplikkään tamman tuntee koko pitäjä!\n\n_Heleena_ (ikäänkuin kiusaantuneena). Täti kulta, älä naura! (Pudistaa\npäätään lempeän surumielisesti.) Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa!\n\n_Miili_ (siirtyy hänen luokseen ja tarttuu häneen hellästi). Leeni\nrakas — lapsi rakas — sinähän olet aivan lopussa! — Kuinka mahdatkaan\njaksaa seisoa haudalla?\n\n_Heleena_ (huoahtaa). Kai minä jaksan — täytyyhän minun jaksaa! (Kuin\nhavahtuen.) Martti — niinkö — Marttiko tulee — tänne — nyt —?\n\n_Miili_. Niin — oitis minä arvasin, että nuori pastori —. Martti —\ntahtoo saattaa vainajaa hautaan surutalosta asti.\n\n_Heleena_. Mutta emmehän me ole häntä kutsuneet — emme ole kutsuneet\nmuita kuin läheiset sukulaiset!\n\n_Miili_ (toimeliaasti). Sinä et, lapsi rakas, tätä nyt ymmärrä. — On\naina juhlallisempaa ja sitä pidetään suurena asiana, että pappi on\nmukana jo surutalossa ruumiille veisattaessa silloin kun se kannetaan\nsisältä rekeen tai kärryille. Tavallisesti siinä on sellaisessa\ntapauksessa kanttoorikin. Ei heitä sitä varten koskaan erikseen\nkutsuta. He saapuvat itse, jos tahtovat jotain vainajaa erikoisesti\nkunnioittaa. Se on semmoinen vanha tapa täällä meidän puolessa.\n\n_Heleena_. Kyllä minä käsitän.\n\n_Miili_. Martti tekee hyvin kauniisti muistaessaan sinua näin\nhuomaavaisella tavalla.\n\n_Heleena_. Minuako?\n\n_Miili_. Niin — sinua tietysti. Vähät hän meitä toisia sukulaisia\ntuntee. Muita tuskin lainkaan — paitsi minut ehkä muistanee\nkouluajoiltaan. Kun minä joka viikko kävin tuomassa sinulle\nkaupunkikortteeriisi kotieväitä, tapasin hänet usein istumassa siellä\nteidän tyttöjen »puulaakissa», joksi sitä asuntoanne nimititte.\n(Voimatta salata pientä veitikkamaisuutta.) Hän taisi olla miellyttävä\nja iloinen poika, jonka seurasta te tytöt piditte?\n\n_Heleena_. Martti — niin — hän kävi joskus ohjaamassa siskoaan luvuissa\n— ei hän muuta.\n\n_Miili_. Todellakin! Heljon Hiljahan asui siellä myöskin. Aivanhan\nminä unohdin. Niitä tyttöjä oli siellä niin monta. (Menee taas akkunan\nluo, kohottaa hurstin kulmaa ja katsoo ulos.) Voi, kuinka tuota meidän\nkujatietämme on vieläkin hankalaa ajaa tänne taloon, vaikka sitä on jo\nminunkin tänne tuloni jälkeen aurattu kahteen kertaan — saati vielä\neilenkin Vihtori ja Eevertti lapioivat sitä Valentin käskystä koko\niltapuolen. — Käyden on pappilan Kallekin ajanut kujansuusta asti, —\nKun eivät olekaan tuon paremmin saaneet noita pöykkyjä tasoitetuksi!\nTäytyy varmaan köyttää arkkukin lujasti kiinni rekeen.\n\n_Heleena_ (äkkiä kuin heräten). Niin — arkku lujasti kiinni rekeen,\nMiili-täti, ettei kaatuisi ja — ja — — —\n\n_Miili_ (katsoo häneen hellästi ja säälivästi). Oi voi sinun laitaasi,\nlapsukaiseni, — sinun paikkasi olisi vuoteessa, eikä täällä toisten\nparissa toimimassa ja touhuamassa. Sinä olet sairas — näkeehän sen\npäältäsikin. Nämä murheet ovat olleet liikaa sinulle. — Kunpa nyt vain\nkestäisit tämän viimeisen ikävän hetken! (Muistaa äkkiä.) Mutta varmaan\non pappilan Kallo jo kuskannut pastorin pihaan! (Kurkistaa ulos.) Aiai,\nenkö sitä arvannut! Siinä juuri ajavat sisään portista! — Menetkö sinä,\nLeeni, häntä vastaan eteiseen, vai —?\n\n_Heleena_ (ikäänkuin vähän säikähtäen). Ei, ei? — mene sinä,\nMiili-täti, — mene sinä! (Liikahtelee hermostuneesti.) Minä —\n(Tietämättä itsekään mitä aikoo) — niin — minä — — —\n\n_Miili_. Sinä et ainakaan saa mennä saliin vieraiden seuraan suotta\nrasittamaan itseäsi. (Korjailee pukuaan ja hiuksiaan lähteäkseen\nvastaan.) Kun työntyivätkin tänne kaikki niin kovin aikaisin! — Minä\nolin ajatellut, että saattajat tulisivat niinkuin vasta tähän aikaan —\nkuten nyt pastorikin — ja olisi vain hätäpikaa juotu kahvit ja sitten\nlähdetty heti saattona kirkolle. (Hieman närkästyneenä.) — Mutta\ntörmätä nyt ainakin paria tuntia aikaisemmin — melkein puoliyöstä —! No\nniin — kyllä minä menen pastoria vastaan—. Martti saakin tulla tälle\npuolen — minä tuon hänet tänne — mitä hän sinne vieraita kättelemään\nenää viimeisellä hetkellä —! (Sulkee vasemmanpuoleisen oven.) Jää sinä\nvain tänne. Ja istu nyt edes ja koeta levätä niin kauan kuin tässä\nvielä on vähän aikaa. Varmaan on Martilla sinulle joku virkistävä ja\nrauhoittava sana. Olettehan te lapsuuden leikkitovereita. (Heleena\nistua. Miili oikoo ja korjaa pöytäliinoja.) Ja muistaakseni pääsitte\nyhdessä ripillekin! (Heleena nyökkää.) No niin — onhan se sitten aivan\nluonnollista ja asiaankuuluvaakin, että hän tällä lavoin osoittaa\nystävyyttään — kun nyt on täällä omassa pitäjässä apupappina.\n\n_Heleena_ (hiljaa). Martti oli aina hyvä — mutta emme ole tavanneet\ntoisiamme sen jälkeen kuin menin naimisiin.\n\n_Miili_. Sitä suuremmalla syyllä, lapsukaiseni, — sitä suuremmalla\nsyyllä! (Katsoo kaulassaan mustissa käädyissä riippuvaa pieniä\nkultakelloa.) — Hyvänen aika! Puoli kahdeksan jo! Meille tulee ihan\ntodenteolla kiire. (Heleena nousee.) Ei, ei, istu nyt vaan rauhassa —\nminä menen! (Kuuntelee.) — Nyt taisi portaiden ulko-ovi käydä! Etteivät\nvaan alkaisi soittaa ruumiskelloja liian aikaisin! Minä sanon saman\ntien Valentille, että nyt vain laittautuvat ajoissa kuntoon. Sillä\naikaa saa pastori juoda kupin kuumaa. — No, nyt. hän tuli eteiseen!\n(Menee peräovesta. Heti sen jälkeen).\n\n_Valenti_ (kuuluu huutavan viereisessä huoneessa vasemmalla).\nHeleena! Heleena ja Miili — oletteko siellä? (Tulee sisään. Hän on\nerittäin kookas ja ryhdikäs mies. Hänellä on suuret tummat viikset\nja tumma pysty tukka, joka on huolellisesti harjattu. Kaulassa on\nkovaksi silitetty, matala kaulus ja pieni musta rusetti. Puku on\nmuuten vaalea. Jalassa patiinat. Hänen puhetapansa on hyvin rohkeata,\nitsetietoista ja varmaa. Käytöstapa on voimakasta ja alistumista\nvaativaa. Pysähtyy oven luo ja katsoo kummastuneena Heleenaa, joka heti\nkuultuaan hänen äänensä on osoittanut levottomuutta). Kas — täälläkö\nsinä olet — ja yksinäsi! — Missä Miili on?\n\n_Heleena_ (hiljaa). Täti tulee heti. Hän on eteisessä — pastoria\nvastaanottamassa.\n\n_Valenti_ (ihmeissään). Pastoria! Ketä pastoria?\n\n_Heleena_. Marttia. (Ikäänkuin häveten tutunomaisuuttaan.) Pastori\nHeljoa.\n\n_Valenti_. Pastori Heljoa! — Tätä pitäjän apupappia! — Mitä ihmeitä hän\ntäällä tekee? Emmehän me ole kutsuneet ketään vierasta saattoväkeä!\nJa sitäpaitsi kirkkoherraa itseään on pyydetty toimittamaan siunaus\nhaudalla.\n\n_Heleena_. Niin — niin kai sinä pyysit. — Mutta Miili-täti sanoi, että\non sellainen tapa —\n\n_Valenti_. Minkälainen tapa?\n\n_Heleena_. Että — että jos pappi — tai kanttoori — tahtoo olla\nerityisen ystävällinen — ja kunnioittaa —\n\n_Valenti_. Niin hän kiiruhtaa hautauspäivänä kahville vainajan kotiin\naamulla varhain, ennenkuin ruumissaatto on ehtinyt lähteä! (Naurahtaa\nlyhyeen.) Vai niin.\n\n_Heleena_. Oi — en minä tiedä —!\n\n_Valenti_. Tai ehkä Miili on kutsunut pastori Heljon? (Vähän\nepäluuloisesti) Ehkä olette yltäessä sopineet?\n\n_Heleena_. Ei — ei täti ole — emme me ole tienneet odottaakaan nyt\ntänne ketään pappia. — Mutta eihän siinä sitäpaitsi ole mitään\nepäsoveliasta.\n\n_Valenti_. Eipä ei. — Minusta se kuitenkin tuntuu hiukan\ntungettelevalta. — Hm. Lystikäs tapa se semmoinenkin! (Naurahtaa\njälleen).\n\n_Heleena_ (vavahtaa). Hyi! — Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa —!\n\n_Valenti_. En minä nauranut. Muuten vain tulin hymähtäneeksi. — Sinä\nkymmenen vuoden aikana, minkä olen ollut poissa täältä kotoa ja koko\nmaasta, olen jonkin verran unohtanut täkäläisiä tapoja ja pikku\nkomentoja. Lienenkö tällaisissa hautausvalmistuksissa ollut mukana\nkoskaan. En ainakaan muista.\n\n_Heleena_. Hyvää pastori vain tällä tulollaan tarkoittaa. Hän tahtoo\nosoittaa huomaavaisuutta. Täti sen ymmärsi heti. Martti on minun\nlapsuudentoverini.\n\n_Valenti_ (siirtyy vähän keskemmä ja katsoo Heleenaan tiukasti). Soo —\nvai silläkö lailla —? Sitä minä en tiennytkään.\n\n_Heleena_. Mitä et tiennyt?\n\n_Valenti_. I Että Heljon talon nuorempi poikakin aikoinaan kuului\nsinun — hm — »ystäviisi». — Niin — no — sinullahan oli niitä —\nuseita! Tarkoitan — oli oikein monta sellaista »hyvää ystävää»,\njoista sait valita, ja joiden joukosta sitten lopuksi arpa lankesi\nvelivainajalleni Maurille. (Matalammin.) Minua sinä et koskaan voinut\noikein ystäväksesi lukeakaan, vaikkakin vuoden paikat ennen Amerikkaan\nlähtöäni sinun lähettyvilläsi liehäsin!\n\n_Heleena_ (nousee tuskastuneena). Oi, en minä enää muista — niitä\nvanhoja!\n\n_Valenti_ (lähestyy vähän). Etkö sinä muista sitäkään, Heleena, että\nminä silloin kysyin sinulta vallan selvästi — ja että vastaukseksi sain\nkuulla suustasi oikein kivakoita sanoja? Taisin silloin suuttuakin\n—! No, mitäs niistä! — En minä tietänyt, että Mauri, joka nyt makaa\narkussa tuolla aitassa, kulki jo silloin onnellinen tieto sydämessään.\n\n_Heleena_ (loittonee hänestä, kuin hätäännyksissään). Mitä sinä — Herra\nJumala — mitä sinä niistä juuri nyt —?\n\n_Valenti_ (perääntyen). Enhän minä — muuten vain — tahtovat joskus\nväkisin juohtua mieleen ne entisetkin!\n\n_Heleena_ (melkein itkien). Juuri nyt — kun kohta Mauri viedään hautaan\n—!\n\n_Valenti_ (matalasti). Niin — viedään hautaan —, (muuttuneella\näänensävyllä ja ikäänkuin jotain välähtäisi hänessä) — hautaan —.\n(Malttaen.) No en minä sitten puhu muustakaan. — Tulin vain — kun\nSipilän isäntä — Maurin — meidän isokorkeelaisten orpana — olisi\nmielellään tahtonut sinulta kuulla, miten nyt oikeastaan aiot täällä\ntämän talosi hoidon järjestää — kun et liene oikein tottunut —\nMaurihan ei sinulle liikoja rasituksia työntänyt — ja —. Mutta olkoon\n— ymmärränhän minä, ettei sinulla nyt ole halua puhella sellaisista\narkisista asioista. Jääkööt toiseen kertaan! Minä sanon Sipilälle —!\n(Tekee lähtöä huoneesta. Teeskennellysti.) Se Sipilä on sellainen —!\nTahtoo aina sekaantua —! Muuten — sinä näytätkin hyvin heikolta ja\nrasittuneelta. Lepoa sinä tarvitset. Sellainen luonne kuin sinun ei\nyleensä olekaan luotu kestämään vastoinkäymisiä.\n\n_Heleena_ (raskaasti). Tämä ei olekaan mikään tavallinen\nvastoinkäyminen.\n\n_Valenti_. Eipä ei. Tarkoitan vain, ettei sinulla ole ollut suruja\nelämäsi varrella. Et ole tottunut tavallisia arkisiakaan huolia\nvoittamaan. Maurihan se kaikki järjesti. Niinkuin sopikin. Eikä sinun\ntarvinnut raataa ennen kotonasikaan. Ja selväähän sekin on, ettet sinä\nnyt tule toimeen täällä Korkeelassa ilman tottunutta tukea ja turvaa —\n(merkitsevästi) — sellaista läheistä kättä, joka kykenee valmistamaan\nsinulle samanlaisen huolettoman ja kevyen olon kuin sinulla on ollut\ntähänkin saakka. Mitä sinä oikeastaan talon emännän velvollisuuksista\ntiedät — ja vielä vähemmän isännän —!\n\n_Heleena_ (antaen katseensa kierlää ympäri huoneen). Niin — kyllä Mauri\nymmärsi — hän osasi järjestää minulle — kaikki niin hyvin — niin hyvin!\n\n_Valenti_. Tämän kolmen kuukauden aikana, minkä olen viettänyt täällä\nMaurin talossa, olen tarkannut ja katsellut kaikkea, ja siksi olenkin\nhyvin selvillä Maurin tarkoitusperistä ja ajatuksista — monen asian\nsuhteen. (Tarkoituksellisesti.) Niin että — kyllä minä tässä talossa\njo jokseenkin kaiken tiedän — (sivukatseella) — ja — hyvin käsitän —\nsinunkin asemasi — ja miten minkin olla pitää — jotta sinulla olisi\nyhtä mukavasti kuin ennenkin —.\n\n_Heleena_ (luo häneen kummastuneen, hieman tuskallisen, katseen, nousee\nja peräoveen päin, kääntyen huudahtaa). Miili-täti — Miili-täti!\n\n_Valenti_ (rientää hänen luokseen). No, mikä sinun tuli?\n\n(Hän perääntyy, sillä samassa astuvat sisään Miili ja pastori Martti\nHeljo. Viimeksimainittu on nuori, avokatseinen mies, joka tekee\nvilpittömän ja miellyttävän vaikutuksen. Hän puhuu hillitysti ja\nsointuvasti, tarpeen tullen kuitenkin vaikuttavan lujasti. Hän on\npitkässä papintakissa, jonka pieluksen alle kaulassa riippuvat liperit\nosittain peittyvät, sekä lakki kädessä. Miilillä on kainalossaan hänen\nturkkinsa.)\n\n_Miili_ (heidän tullessaan). Kas näin — muutamiksi minuuteiksi vain —\ntäytyyhän pastorin nyt edes hengähtää rauhassa! (Katsahtaa Heleenaan\nja huomaa hänen mielenliikutuksensa. Laskee kiireesti pastori Heljon\nturkin tuolille ja rientää Heleenan luo, tarttuen häneen.) — Hyvänen\naika, Leeni, kasvosi ovat ihan hien peitossa ja sinä vapiset. Onko\nsinulla taas ollut pyörrytystä?\n\n_Heleena_. Ei — ei minulla — (Hänen katseensa osuu vasemman oven\nvieressä jäykkänä seisovaan Valentiin. Hätäytyen.) Tai — niin — kyllä —\nminua pyörrytti taas — mutta — voin jo paremmin —. (Menee kättelemään\npastori Heljoa).\n\n_Martti Heljo_ (yskäisee tuskin kuuluvasti). Sitä en epäile, hyvä\nValenti, en epäile teidän itsenne enkä omaistenne voimia enkä\nneuvokkuuttakaan. Ette te, hyvä ystävä, siinä suhteessa apua ettekä\nohjeita tarvitse — ja tuskinpa pistää kenenkään päähän niitä teille\ntyrkyttääkään. — Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin, ettemme\nkukaan — ette te eivätkä teidän lähimmäisenne — loppujen lopuksi\nymmärrä täydellisesti, mitä Herra on tällä tapahtumalla tahtonut teille\nitsellenne ja muille osoittaa. Sillä olihan tämä tapaturma niin kaamea\n— ja niin kummallisen onnellinen Teidän pelastuksenne, että se on\ntehnyt tavattoman vaikutuksen koko pitäjässä.\n\n_Heleena_ (joka on tuskallisesti katsonut vuoroon Valentiin, vuoroon\npastoriin, painuu istumaan ja purskahtaa itkuun. Miili menee hänen\nluokseen).\n\n_Martti Heljo_. Ja mitä voimaan ja kestävyyteen tulee, niin näemme\nselvästi, että hän, jota tämän talon isännän poismeno on kohdannut\nkaikkein lähimmin ja kipeämmin, kaipaa suurta johdutusta ja väkevää\nturvaa.\n\n_Valenti_ (tuskin huomattavalla ivalla, lyhyeen kumartaen). Pastori on\nhyvä ja tekee parhaansa — me tietysti olemme hyvin kiitolliset!\n\n_Martti Heljo_. En minä kykene kenellekään murheen uuvuttamalle mielen\ntyynnytystä ja sielun rauhaa antamaan — sen voi Heleenallekin suoda\nainoastaan Hän, joka nykyisenä välinpitämättömyyden ja itsekkäiden\npyyteiden aikakautena on kovin usealle liian tuntematon ja liian\nkaukainen auttaja — Herra Jeesus Kristus. (Valentille.) Ja teille,\njolle elinikää vielä annettiin, teidän on syytä katsoa, miten tämän\narmonaikanne käytätte. Ehkä teille tällä tapahtumalla on tahdottu sanoa\npaljon, jonka parhaiten tietänette itse.\n\n_Heleena_ (nyyhkytystensä välissä). Mutta minkätähden Maurin — hänen,\njoka ei edes ollut yksin maailmassa — jolla oli vaimo — joka ei koskaan\nollut kenellekään väärin tehnyt — minkä tähden piti juuri hänen hukkua?\n\n_Martti Heljo_. Heleena hyvä, meidän on monesti hyvin vaikeata — niin —\njoskus aivan mahdotontakin ymmärtää Jumalan tekoja ja johdatuksia.\n\n_Heleena_ (liikutuksen herkästi kiivastuttamana). Jumalan tekoja!\nJumalan tekoja! — Jumalan teoksiko sinä sanot sitä, että mieheni\nsai painua jään alle ja syvyyteen samalla minuutilla kuin hänen\nonnettomuustoverinsa, hänen oma veljensä, joka on perheetön ja\nyksinäinen mies, tarttui köyteen ja pelastettiin! (Äänekkäämmin.)\nSellainenko on viisaan ja hyvän Jumalan tekoja? Niinkö todellakin sinun\nmielestäsi? (Itkee).\n\n_Valenti_ (havahtuen). Niin — minun kai — minun tietysti olisi pitänyt —\n\n_Miili_ (Heleenalle). Lapsi kulta, ole rauhallinen — älä kiihdytä\nitseäsi —!\n\n_Heleena_ (huudahtaa). Mutta se oli väärin — väärin!\n\n_Valenti_ (astuu askeleen, kiivaasti). Mikä oli väärin? Sekö, että minä\ntartuin heitettyyn köydenpäähän sen jälkeen kuin jo olin ponnistanut\nitseni jään reunalle? Sitten se vasta minulle heitettiin, jolloin minä\nsen kiersin kiinni toiseen ranteeseeni ja toisella kädelläni autoin\nitseäni eteenpäin jään pintaa myöten. Ei Mattilan rahtimiehen apu minua\npaljonkaan hyödyttänyt — ei ollenkaan — sen sanon teille. — Mutta kun\njo olin vatsallani jään syrjällä, niin näin noin metrin päässä minusta\njäänreunan lohkeavan Maurin kyynäsvarsien alla, ja siinä samassa hän\nhumahti syvyyteen. Sen perästä en häntä enää nähnyt.\n\n_Miili_ (hiljaa nyyhkivän Helenan vieressä). Leenihän on kuullut tuon\nkaiken jo niin moneen kertaan, hyvä Valenti, että miksi enää kiduttaa\nhäntä tuomalla uudelleen hänen silmiinsä tuota kauhun kuvaa!\n\n_Valenti_. Minkätähden sitten sanotaan, että on tapahtunut väärin?\nOlisiko minun — Herra Jumala sentään — täytynyt vain sen vuoksi\nheittäytyä syvyyteen minunkin, että näin jään murtuvan veljeni\nkädenotteesta? En edes kyennyt kättäni hänelle ojentamaan. Ja jos\nolisinkin kyennyt, niin olisiko minun ehkä pitänyt antaa hänen vetää\nminut mukanaan jään alle? Enhän minä voinut häntä pelastaa — sen\nkai Heleena ymmärtää yhtä hyvin kuin jok'ainoa ja ken tahansa! Sula\nmahdottomuushan se oli. Ja sitäpaitsi — onhan tämä kaikki jo niin\ntäydellisesti Heleenalle selvitelty! Kuinka kauan minua yleensä aiotaan\nkiusata?\n\n_Heleena_ (hiljaa). En ole tahtonut tehdä sitä.\n\n_Valenti_. Mikä — mikä sitten on väärin? Sekö vain, että minä\npelastuin? — Minun ei olisi pitänyt pelastua. Se se nyt näkyy olevan\nkiusallista, että niin kävi. Oliko niitä hyviä ihmisiä ja lähimmäisiä!\n\n_Miili_. Valentin täytyy ymmärtää, että Leenin, joka niin suuresti\nrakasti miestään, on vaikeata käsittää täilaista kohtalon kovuutta.\n\n_Valenti_. Käsittääkö kukaan minun asemaani? Tahtooko sen tehdä\nHeleena — tai tahdotteko te? Miltä luulette tuntuvan minusta, kun saan\njoka jumalan käänteessä kuulla, kuinka suuri vääryys se oli, että\njään reuna minun kohdallani sattui olemaan sen verran vahvempaa ja\npitävämpää, ettei se murtunut allani, kuten Maurin, ponnistellessamme\nylös. Sitäpaitsi luulen olevani Mauria paljon notkeampi ja olin\npuettukin kevyemmin kuin hän. Minulla oli ylläni vain lyhyt\npäällysnuttu, mutta Mauri oli puettu noihin raskaisiin turkkeihin,\njotka riippuvat tuossa.\n\n    (Kaikki kääntyvät katsomaan turkkeja).\n\n_Martti Heljo_. Puhutte sattumasta, Valenti —. Rakas ystävä, teissä ei\nsiis vielä ole tapahtunut sitä suurta heräämistä, jota varten Herran\nviite on ollut näin näkyväinen ja voimakas. Muistakaa, Valenti Ahomaa,\nmitä apostoli Paavali sanoo: »Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä,\nälkää paaduttako sydäntänne niinkuin silloin, kun katkeroititte hänet.»\n\n_Valenti_. Tämän pastorin erityisen huomion minua kohtaan ovat\nvarmaankin aiheuttaneet pitäjäläisten ylitsevuotavat jutut ja juorut\nminun entisyydestäni. Pastori on kai saanut kuulla niin paljon minun\nhurjasteluistani entiseen aikaan, ennenkuin äkkiä, kaikkien akkojen\nihmeeksi, painauduin pois vieraille maille. Enkä minä sitä kielläkään.\nSain minä ennen vanhaan pillit soimaan tässä pitäjässä, niin että\nisännät kiroili ja eukot siunasi. Sain minä! Kyllä se on totta! Se oli\nsitä aikaa. Mutta se oli pelkkää tyhjänpäivästä nuoruuden hurjuutta. En\nminä silti mikään pahantekijä ollut, enkä ole nytkään, jotta ei minun\ntähteni tarvitse nähdä niin suurta vaivaa!\n\n_Martti Heljo_ (vakaasti). »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin\nme eksytämme itseämme ja totuus ei ole meissä.»\n\n_Valenti_. Ja sen minä myöskin voin sanoa, että minua totisesti jo\nalkaa harmittaa se merkillinen huomio ja ällistely, mitä minulle\nosoitetaan aina ja joka paikassa. Kuten nytkin. En minä ole sen\nmustempi kuin muutkaan miehet. Vai tämä jäihin putoaminenko nyt\non ollut niin merkillistä? Eikö, jumaliste, ennen ole sellaista\ntapahtunut? Minun muistaakseni on siihen virtaan aina joka kevät joku\npudonnut. Ja ensimmäisen kerranko nyt tässä pitäjässä käyskentelee\nihmisten parissa kuoleman kuilusta selviytynyt henkilö? Ohho. —\nHaluaisin tietää, mitä hittoa minusta oikein tahdotaan. Onhan\ntämä tapaus jo sanomalehdessäkin ollut ja nimismies siitä oikein\nkuulustelunkin pitänyt.\n\n_Martti Heljo_. Valenti ei taida tietää, että pitäjässämme, samoinkuin\nmonissa naapurikunnissa tällä puolen maata, on parhaillaan nousemassa\nuusi heräännysliike, joka kutsuu kaikkia mukaansa. Uusi vain siksi,\nettä maalliset voimat ja synnin viettelykset ovat viime vuosikymmenen\nkuluessa päässeet laajalti turmelemaan aikoinaan jo kauniiksi\nkypsyneitä Herran laihoja. Senvuoksi, Valenti Ahomaa, toivoisin teidän\nymmärtävän, ettei huomio suinkaan ole kohdistunut teihin pahassa\nmielessä. Teidän hyväänne me ajattelemme, rakas ystävä.\n\n_Valenti_ (ivallisesti). Vai niin — vai on pastori saapunut tänne\noikein pitäjän hengellisten lahkolaisten lähettämänä!\n\n_Martti Heljo_ (kuten äsken). Jumalan sanassa sanotaan, että meidän on\notettava huostaamme toinen toisemme, niinkuin Kristuskin on ottanut\nkaikki meidät huostaansa Jumalan kunniaksi.\n\n_Valenti_. Hm.\n\n_Martti Heljo_. »Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille\njulistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidän kanssamme; ja meillä\non yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Krisluksen kanssa.»\n\n_Heleena_ (nousee, pyyhkii silmiään ja siirtyy sinne, missä vainajan\nturkit riippuvat naulassa). Mutta minä — seison nyt — ja koko\nloppu-elämäni — arvoituksen edessä — sellaisen arvoituksen, jota ei\nkukaan koskaan kykene minulle tyydytte»asti selittämään.\n\n_Martti Heljo_. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan,\nettä sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen\nheräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin.\n\n_Heleena_. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen\njaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä\nsellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja\nvasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut\nlakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin\nsammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala\nkuolinkamppailu!\n\n_Martti Heljo_. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi\nvarrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen,\nhyvä Heleena.\n\n_Heleena_. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita\nsanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta —\nainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene\neikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja\naihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo —\nja —\n\n_Martti Heljo_. Ja?\n\n_Miili_ (hiljaa). Leeni rakas —!\n\n_Heleena_. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja\nkauhistuttavan sinua.\n\n_Martti Heljo_. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä.\n\n_Heleena_. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan\njärjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle\nsuotu järki ei siis ole hyvästä!\n\n_Martti Heljo_. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta —\nJumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin\ntapauksessa näkevät suuren varoituksen.\n\n_Heleena_ (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli\nMaurin elämä jossakin suhteessa moitteellista?\n\n_Martti Heljo_. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän\nmallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas\nkatse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan\nja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä.\n\n_Heleena_ (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä!\n\n_Martti Heljo_. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa\nmyötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman\najallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin?\n\n_Heleena_. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää\nja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra\nitse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja\nylistämistä!\n\n_Martti Heljo_. Vähä pilkkaa, Heleena!\n\n_Heleena_. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn\n— kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta\nminulle ei ole annettu.\n\n_Martti Heljo_. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee\nolla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta\nrukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko\nmenestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta.\nEhkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua\n— —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä\ntiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka\nsanoisin — suoranainen syykin!\n\n_Heleena_ (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat?\n\n_Valenti_ (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi,\nmutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään —\n\n    (Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen)\n\n_Martti Heljo_. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei\ntalonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni!\n\n_Heleena_ (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En\nminä tiedä mitään.\n\n_Martti Heljo_. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä\nkeskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —!\n\n_Valenti_ (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että\nsaatto voi jo ruveta lähtemään?\n\n_Heleena_ (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä?\nTai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla?\n\n_Martti Heljo_. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta\nja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän\nhuolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle.\n\n_Valenti_ (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa\npukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon!\n\n_Heleena_ (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa\nnautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä!\n\n_Martti Heljo_. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia\n— —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi!\n\n_Heleena_ (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä!\n\n_Martti Heljo_ (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —!\n\n_Heleena_ (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä!\n\n_Miili_ (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —.\n\n_Martti Heljo_. Kuinka sitten on mahdollista —?\n\n_Heleena_. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista?\n\n_Martti Heljo_. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi\npoliisikuulustelussa käyneen ilmi —.\n\n_Heleena_ (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä\nkurja valhe — ja salattu minulta —!\n\n_Martti Heljo_ (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä\nhalaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon,\nettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei\nmilloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan\nhavainnut —?\n\n_Heleena_. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa!\n\n_Martti Heljo_. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole\nkysymyskään —.\n\n_Miili_ (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut\npisaraakaan.\n\n_Martti Heljo_. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi\nnimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen\n—.\n\n_Heleena_ (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon\nkutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin\n—.\n\n_Miili_. Minäkin olin siellä.\n\n_Martti Heljo_. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö\nMiili-neitikään —?\n\n_Heleena_. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin\nerikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta\npöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen\nvähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle\nsanomaan sellaista?\n\n_Miili_ (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään.\nJa kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus\nryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin,\nettä hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.)\nMattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei\nollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä\nsiellä sitten muita —\n\n    (Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin).\n\n_Heleena_ (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin,\nastuu häntä kohti).\n\n_Valenti_ (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin,\nHeleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani!\n\n_Heleena_ (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette\nvalehdellut — onneton — kurja —!\n\n    (Kaikki ovat yllätyksen lyömiä).\n\n_Valenti_ (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o!\nKenelle ja mitä?\n\n_Heleena_ (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että —\nettä mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin\nja — ja hän hukkui.\n\n_Valenti_. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä\nolen valehdellut?\n\n_Heleena_ (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön\n— säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja\narmosta otti luokseen!\n\n_Valenti_. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle —\najoissa hillitä kieltään.\n\n_Heleena_. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut\nyrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta\nmainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte\nraakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään!\n\n_Miili_. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —!\n\n_Martti Heljo_. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani\nolen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että —\n\n_Heleena_. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan\njää mitään tietämättä!\n\n_Valenti_. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua\nsäästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että\njuuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli.\n\n_Heleena_ (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —?\n\n_Martti Heljo_ (hiljaa). Minä tiedän —.\n\n_Miili_ (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla\nmahdollista —?\n\n_Valenti_. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin\nkai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää,\nennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen\nedellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin\nväliset haukkumasanat!\n\n_Heleena_ (tukahdutetusti). Puhu — puhu —!\n\n_Valenti_. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni\nkanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista\npyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni\nhäntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin\njo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä\nmetsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät.\nNe kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa\nheltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena!\n\n_Martti Heljo_. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä!\n\n_Valenti_. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja\navustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi\nvähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme —\nminä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä.\n\n_Heleena_ (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta —\nmahdotonta —!\n\n_Valenti_. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä\npaljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan.\nMutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja\najoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä\ntaisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja\nvirkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta.\nLisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei\nLeeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää\nsitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa\nseinällä riippuvia turkkeja).\n\n_Martti Heljo_. Kyllä sen käsittää.\n\n_Valenti_. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon\nkuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan\nrahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta\nruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani.\n\n_Martti Heljo_. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla\ntoisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt\ntahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu\nauta!\n\n_Valenti_ (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin\npilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan!\n\n_Martti Heljo_ (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa!\n\n_Heleena_ (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä\nylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —!\nMartti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee —\nvalehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin\n— tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —!\n\n_Valenti_ (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus\nkiinni — perkele —!\n\n_Heleena_. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun).\n\n_Miili_ (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä —\najattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —!\n\n_Valenti_ (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —!\n\n_Miili_ (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷\nkäsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä\n— Valenti — kuule —!\n\n_Valenti_. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —!\n\n_Martti Heljo_. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —!\n\n_Valenti_ (kiljaisee). Peruuta!\n\n_Heleena_ (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa\nhillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — —\n\n_Miili_ (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia\n— —!\n\n_Valenti_ (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon).\n\n_Heleena_ (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan —\n\n_Martti Heljo_. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja\nole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi\nlangettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä\nilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta!\nKuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen.\n\n    (Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä).\n\n_Miili_. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton\nlähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire.\n\n_Heleena_ (nousee)\n\n_Martti Heljo_. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa\nylleen).\n\n_Valenti_ (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin\njo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle\npuoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan\nturkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein\nsovellu —?\n\n_Heleena_ (hiljaa). Sinä saat ne.\n\n_Valenti_ (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —?\n\n_Heleena_. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —!\n(Miilille.) Mennään, Miili-täti —!\n\n_Valenti_ (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos\nvähän järjestämään.\n\n    (Heleena ja Miili menevät vasemmalle).\n\n_Valenti_ (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen\nsitten ilmoittamaan.\n\n_Martti Heljo_ (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on —\nkiirehtikää vain!\n\n_Valenti_ (menee perälle).\n\n_Liisu_ (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on\nyllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä\nsuuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy\nkovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu\ntiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi!\n\n_Martti Heljo_ (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni.\n\n_Liisu_ (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa\nnähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee\nsaattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti\ntaivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? —\nJa kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä\non taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi\nsentäskin voi! —\n\n_Martti Heljo_. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka!\n\n_Liisu_. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta\nkirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun\nJeesuksen omaksi —?\n\n_Martti Heljo_ (hymyillen). Toimitinhan minä —!\n\n_Liisu_ (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on\noikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja\nkuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra\nei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —.\n\n_Martti Heljo_. Sepä ikävää!\n\n_Liisu_. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu\nnäki —\n\n_Martti Heljo_. Mitä Liisu sitten näki?\n\n_Liisu_ (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin\nhengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa —\nValenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla\n— isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi\nisännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui —\nsinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi\nsiihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra\nryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — —\n(toistaa kauhuissaan) — koiran pää — —\n\n_Martti Heljo_ (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —!\n\n_Liisu_. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka\ntoimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen\nlaulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule\nJeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä)\n\n_Valenti_ (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi\nmukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä\nteet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle?\nSiitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa\ntaloa vartioimaan.\n\n_Liisu_ (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi —\n\n_Martti Heljo_. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän\non yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne\nKorkeelaan.\n\n_Valenti_. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani!\n\n_Liisu_ (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä\nsen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma\n— —! (Menee).\n\n_Martti Heljo_. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen\nperäovelle).\n\n_Valenti_ (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa\nheti ja menee hänkin taas ulos peräovesta).\n\n_Heleena_ ja _Miili_ (tulevat vasemmalta päällystamineissaan\nsurupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja\nmenevät ulos peräovesta).\n\n_Valenti_ (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle\nlattiaa ja näyttää miettivän jotakin).\n\n    (Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu).\n\n_Valenti_ (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee\nsilmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee\nhitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin,\nmutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä\naskeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin.\nTukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit\nlattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti\nylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa\n— sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni!\n(Syöksyy ulos).\n\n    (Virrenveisua jatkuu).\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nTOINEIN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin.\nAkkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa\nkaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa,\nnaulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita.\n\nIltapäivä, vähän ennen hämärtymistä.\n\n_Heleena_ (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä\nnäytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo\nakkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten.\nKääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne\npitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin\nsilmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään).\n\nMiili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja\nraoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä\nsinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle\ntuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —!\n(Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)\n\n_Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä\nnäytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että\njospa minä nyt jo sentään vähitellen —\n\n_Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet\noikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä\net saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan\nryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään\nehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!\n\n_Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!\n\n_Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet\nnyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun\ntäytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!\n\n_Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan\npäätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta\ntäytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin\nmainitsi, että ylihuomenna —\n\n_Heleena_. Mitä ylihuomenna —?\n\n_Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä\nkaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.\n\n_Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?\n\n_Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi\nviikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa —\nja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona\nmahtaa olla vähän niin ja näin!\n\n_Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa\nisää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on\ntottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta\njoutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä\nsitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton\nvallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas\ntäti —!\n\n_Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan\nmeidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon\nkuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.\n\n_Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. —\nMartta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on\nkaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan\naikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne\nsinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin\nkaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat\njoka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät\n— (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja\nsamanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän\nolittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).\n\n_Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!\n\n_Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!\n\n_Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja\nkyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan\nmainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.\n\n_Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän\nelämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken\njälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.\n\n_Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle\nkuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on\nhyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua,\nettä niin käy!\n\n_Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!\n\n_Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen\nsuhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää\nsen enempää. Kaikki on unohdettu.\n\n_Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —?\n\n_Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan?\nLoukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen\nsijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea\nkuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.\n\n_Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä\nminä sanoin —.\n\n_Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki\n_täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu —\nmolemmin puolin.\n\n_Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!\n\n_Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin\nkauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen\npyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti\nhän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi.\nMinusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein\nsydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.\n\n_Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin!\n\n_Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän,\nLeeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä\nja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.\n\n_Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia\nsiitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin\nSipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa\nminun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai\nsuoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!\n\n_Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa\nja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat\nsukulaisensa.\n\n_Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa\nalle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin\n— ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä\nkäänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken\njaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!\n\n_Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän\najatuskaan on venynyt niin pitkälle!\n\n_Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua\nminun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!\n\n_Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä\nerehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?\n\n_Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita\ntiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin,\nkyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta\ntullut sen enempää.\n\n_Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?\n\n_Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat?\nAivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat\n— hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään\nmuusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita\ntalonpoikia! (Kävelee edestakaisin).\n\n_Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan\nkuvitteletkaan!\n\n_Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi\najatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan\nMaurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa\nsellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma»\nvielä jotenkin autettavissa!\n\n_Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!\n\n_Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten\nsuopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta\nsitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat\novistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!\n\n_Miili_. Siltäkö sinusta näytti?\n\n_Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti\naamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan\nhakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.\n\n_Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —?\n\n_Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä!\n\n_Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he\ntarkoittavat — —?\n\n_Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —\n\n_Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!\n\n_Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena,\nettä Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja\nkiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.\n\n_Miili_. Ei — ei suinkaan —!\n\n_Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» —\nnäetkös —!\n\n_Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.\n\n_Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne\nheidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan\ntavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi\npäässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta\nelämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri).\n\n_Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä\nvelvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen\nkäsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen.\n\n_Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan\njalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin\non se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti).\n\n_Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma.\n\n_Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä\nnimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt\nomaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen\nepämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. —\nVoi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä,\ntäti hyvä? Ethän?\n\n_Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti\njään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —!\n(Silmänräpäyksen vaitiolo).\n\n_Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua —\nsilloin ennen — jo kauan sitten —?\n\n_Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi?\n\n_Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään.\n\n_Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi?\n\n_Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin?\n\n_Miili_. Kuinka sitä voisin —?\n\n_Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi\nperässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa\nollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten\nvoinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla,\nkun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun\ntietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —.\n\n_Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin,\nhyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät\nharkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan\nkuten isäsi ennen nuoruudessaan.\n\n_Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt,\nmitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan\nvoi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy\nolla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy\ntulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta!\n\n_Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti.\nToivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa\nrasitukseksi.\n\n_Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo).\nIsäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun\ntarvitse — — (Nyyhkii).\n\n_Heleena_. No, mikä sinun on?\n\n_Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut?\n\n_Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse —\nei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — —\n\n_Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?\n\n_Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —-\nettä hän — lähettää — —\n\n_Heleena_. No, kerro nyt!\n\n_Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai —\nvaivaistaloon — yyyy —!\n\n_Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon!\n\n_Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —!\n\n_Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken\nValenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin\nlavalla paha hänelle?\n\n_Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu\nole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan\nEenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin —\nisäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta\n— emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän\npuhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja\nsanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän\n— lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —!\n\n_Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse\nollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun\nisäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että\nLiisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko\nLiisu nyt?\n\n_Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —!\n\n_Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään\nmihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja\nkun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani.\nSitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä).\n\n_Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii\nkätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus!\n\n_Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja\nonnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö!\n\n_Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä\nannettavana mitään toimittamisia Liisulle?\n\n_Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti!\nMiina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä.\n\n_Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —-\nkyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa)\n\n_Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä\nsarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki,\njonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te\nolette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat\nkaranneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin\nlöytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä\naitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi\naitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on\nsäikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen\nkuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle\navaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille!\n\n_Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain).\n\n_Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos?\n\n_Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö\ni-isäntä?\n\n_Valenti_. Mitä?\n\n_Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein\nhuutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt\nJeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra\non Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra\nvalehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta\nlähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon —\nLiisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on\nLiisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa\n— ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — —\nja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa,\nkiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) —\nja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja\nValenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään\nkasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa!\nValenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja\nkiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu\npyörtyneenä pitkälleen lattialle).\n\n_Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan\npenikka —!\n\n_Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja\nkäärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —!\n\n_Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään\nsyliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa\nnostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta).\n\n_Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —?\n\n_Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella\näänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle).\n\n_Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu\nkakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut.\nKääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä\n— saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin\nHeleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — —\n\n_Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on\nvielä — se avain —?\n\n_Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan\navaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa\nakkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden\nitse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —?\nTarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä\nvähän selvittäisin — ja ehdottaisin —.\n\n_Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan\nluo ja asettuu seisomaan selin Valentiin).\n\n_Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä\nmitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole\njaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —.\n\n_Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä?\n\n_Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on\nvallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta —\nolisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —.\n\n_Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut?\n\n_Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä\nhalkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan\nPalttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä\nMauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla.\nKaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto\nsiihen höyrypuimakoneen ostoon — —\n\n_Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle?\nMinä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne\nsinne ensi viikolla.\n\n_Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —?\n\n_Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin.\n\n_Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä\ntietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!\n\n_Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —?\n\n_Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat\nkuuluvat minulle.\n\n_Heleena_. Ei — mutta —!\n\n_Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole\nmitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta —\n\n_Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla\njossain suhteessa — väärässä käsityksessä.\n\n_Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan\nkaikesta.\n\n_Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut\nitse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos\nen ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää!\n\n_Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —!\n\n_Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita —\n\n_Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille!\nEn minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut\nrukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea\njuuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut\neräänlaiseen käsitykseen —\n\n_Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen?\n\n_Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä\nmerkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä\nnyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä\nja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä —\nja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole\nkoskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan\net ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä\n— talon tähden — ja nimenomaan pyysi — —\n\n_Heleena_ (huudahtaen). Pyysi!\n\n_Valenti_. Luulin sinun sen tietävän.\n\n_Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän\nkorostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan —\n\n_Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt.\n\n_Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —!\nOikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —!\n\n_Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista?\n\n_Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai\npitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä\n— tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota\nMauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh.\nmainiota — mainiota!\n\n_Valenti_. Eihän nyt niin — —.\n\n_Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis\nkelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne\nisännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan\nostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin\nnurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) —\nMitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko\nminä heidän tiellänsä —?\n\n_Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on\ntarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen\nkiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan\nmahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta —\nsillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — —\n\n_Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —!\n\n_Valenti_ (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä\ntätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei\nsuinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä\nnäytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni\nole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin\nhyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä\nen sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani.\nPiruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta,\netteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu —\nvarmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat\nhuveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse\nkoko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen\nsaanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm!\nSuosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän\nniin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea,\nHeleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha!\n\n_Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja\npuhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se\ntuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku\nasiatkin.\n\n_Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista\nkuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut,\nniin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta,\nsuoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman\njälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että\nalistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun\njo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut\nrasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä\nhäviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi —\nmutta —\n\n_Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä\nhäviät —?\n\n\n_Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua.\nRupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä,\nniin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli,\nMaurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti\nvieköön — siellä ne rahat nyt ovat!\n\n_Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne\novat?\n\n_Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun\ntaskussani.\n\n_Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! —\nMiksi ei Mauri — Herra Jumala —!\n\n_Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi\nensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta\nvarmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus\nyllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein\nlyöneet leiville alussa.\n\n_Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten?\n\n_Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin\nei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään!\n\n_Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos!\n\n_Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole\nmitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä\ntyönsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä\nrunsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun\nsitten palatessa se onnettomuus tapahtui.\n\n_Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —.\n\n\n_Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa\nostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa.\nHerrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin\nsen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat\nmuuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä\nkootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen\ntäältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne\npaperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku\nrakennuksessa.\n\n_Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle\nsanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt?\n\n_Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä\nkumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa.\n\n_Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle?\n\n_Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan.\n\n_Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli?\n\n_Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin\nMaurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman\nmetsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin.\n\n_Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa).\nKaksikymmentätuhatta —!\n\n_Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun\nhän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua?\n\n_Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —!\n\n_Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin\nkanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko\nvielä olla talossa yötä — hm — huomiseen?\n\n_Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —!\n\n_Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten\ntaida syntyä — tämän parempaa —!\n\n_Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo\nepäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus\noikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit\nsilloin hautajaispäivänä.\n\n_Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä!\nJuopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen\nvanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa\ntieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri\nsitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon,\nettä tuli hiukan iloiselle mielelle.\n\n_Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis\nse ollut syynä?\n\n_Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu\nole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri\nolisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään.\nSeuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se\nolisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt\nniinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut\nensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin\ntappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin.\n\n_Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän.\n\n_Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja\nveljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen\nMaurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle\nsiirsi väliaikaiseksi pantiksi.\n\n_Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se\nKak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme\nKorkeelan — se on velaton.\n\n_Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja\nhyvä niin —!\n\n    (Lyhyt äänettömyys).\n\n_Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta?\n\n_Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen\nvain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt\nväärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen\nvelvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa\n— salaista hyväntekeväisyyttä.\n\n_Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei\nikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään!\n\n_Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt.\n\n_Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —.\n\n_Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole\nvähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on\notettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään\nestä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se\noli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis\nkaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi\nsinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun\nmuodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos\nkoko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun\nkuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet,\nHeleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten\nvähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei,\nsiinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt\nolen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi\nminä katson!\n\n_Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat.\n\n_Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean\nhoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin\ntähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään\nsellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta.\n\n_Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —!\n\n_Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko\ntänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä\nymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän\nhäneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei\nsinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun\neteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia\ntahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa\nne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä\najassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita.\n\n_Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —?\n\n_Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan\nMauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista\nvähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta\nme kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan\nkustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä\nkuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he\nvain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä,\njotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja\ntietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin\nitselleen on parasta.\n\n_Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta\n— parasta —!\n\n_Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun\nkaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa\nrahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin\njollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä\nosaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna\ntikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä?\n\n    (Hyvin lyhyt äänettömyys).\n\n_Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta\nsanomisia?\n\n_Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —!\n\n_Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan —\nyksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja\nsano se heille — Sipilällekin!\n\n_Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —?\n\n_Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että\nisännäksi.\n\n_Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä\nmiesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta?\n\n_Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen\ntoimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun\ntähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin.\n\n_Valenti_ (huudahtaa). Heleena —!\n\n_Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan\nsinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla\nkaupungissa pankissa.\n\n_Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin.\n\n_Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä?\n\n_Valenti_. Miks'ei — onhan se —!\n\n_Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta).\n\n_Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä\nKorkeelasta?\n\n_Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi\njotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon\nrahojakin. Siitä minä en tiennytkään.\n\n_Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua\nkeppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille.\n\n_Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua\nniin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti\nodottaa minua. (Aikoo lähteä).\n\n_Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta\nsitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä\nkerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa\nkinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni\nlöyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko\nsitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille\nvieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista\npois kesken.\n\n_Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —.\n\n_Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene!\nSilmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena,\nen minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan\nkoreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni.\nMutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin\nhautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen\nhaukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt,\npiru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai\nsinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten\nedes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan\ntuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä\ntällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä\njotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä\npuhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan\nValenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden.\n(Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee\nperälle).\n\n_Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —!\n\n_Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli?\n\n_Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää\nminua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee).\n\n_Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas\nsananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä\nnyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi\nolemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne.\n\n_Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla —\njäisi.\n\n_Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi —\n\n_Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee\n—!\n\n_Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana,\npäällysnuttu yllä ja lakki kädessä).\n\n_Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli —\npastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa\npuoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»).\n\n_Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan\nsairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani.\n\n_Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein\nhyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja\nrauhoittava sana tarpeen.\n\n_Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole\nhyvä ja riisu päällysnuttusi!\n\n_Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut\nminua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena\njo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa\nsen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti!\n\n_Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin\npäällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon\nnaulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen.\nHeleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja\nvoittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä\nelämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen\ntäällä.\n\n_Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä!\n\n_Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona?\n\n_Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän\nkanssamme!\n\n_Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan\ntäällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —?\n\n_Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —.\n\n_Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —.\n\n_Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa\nlähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää\nLiisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa\nolla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin\nsanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa\n— ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja\noli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt —\n— (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole\nLiisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa\nValenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —?\n\n_Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus\nollut tyly lapsiraukalle.\n\n_Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän\ntulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on\nrakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn.\n\n_Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin\npuolesta.\n\n_Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää\nHeleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme\nniin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena!\n\n_Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun\ntäytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä\nperille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti\noli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.)\n— Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä\nvedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —!\n\n_Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena!\nSe sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus!\n\n_Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos,\nen joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa!\n(Naurahtaa katkerasti).\n\n_Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —?\n\n_Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit\n— metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan\naavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no\nniin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee\npantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn\nkaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten\nmenisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —!\n\n_Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt\nminä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua!\n\n_Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta!\n\n_Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa?\n\n_Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään,\nsen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja\nuhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja\nMartti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit,\nMartti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin).\n\n_Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten?\n\n_Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni\nsinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin\nitseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä\nme vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä\ntakanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä\nvastaan, Heleena?\n\n_Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi —\n--!\n\n_Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena\nmielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria —\nja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin,\nja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys.\nMuistanhan minäkin ne entiset ajat.\n\n_Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä\nhänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle,\ntäti! Kuvittelenko minä turhia?\n\n_Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että\ntomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin\nvähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta\nsanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa\nkynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon.\n\n_Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena,\n— niinkö sittenkin —!\n\n_Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena.\nMutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu?\n\n_Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —!\n\n_Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua,\njolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi,\nmiksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen\nkannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun\naskeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä\nolet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan\nrahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä\ntarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme\noikean auttajan puoleen.\n\n_Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —!\n\n_Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja\nylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen\novat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja\ntekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja\nkylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa\non heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja\nomaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat.\n\n_Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee\nitsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —!\n\n_Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta\nherättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä\nniitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa\nja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa\npartailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä\nkartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta\nrahvasta sen horrostilasta.\n\n_Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti).\nTarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein\nsysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka\ntahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako\nsinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää.\n\n_Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja\nlyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja\nsilmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi\nja Herra heitä parantaisi!\n\n_Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole\nsitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni?\n\n_Martti Heljo_. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan\nsinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En\nminä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman\narmoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin\nnyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä\nkyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun\npäämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa\nPohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen\nkentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen\nrinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten\nhengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma\nvärähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä.\n\nSilloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus,\njota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä\nteoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana\nhetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon.\nMinulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat\nolleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen\nkaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus\non lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että\nolet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen\nlapsenmielisille.»\n\n_Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle.\nHänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki\npäässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa\nhäntä).\n\n_Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele\nHerraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun\nhuostaani!\n\n_Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja\nkiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä\nolen nyt — niin väsynyt ja sairas — —\n\n_Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan,\nvaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta.\nSiksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset\nmurheesi! Rukoile kanssani!\n\n_Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — —\n\n_Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä\nhartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin\nliikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana\npolvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra\nJeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin\nhaltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra\nJeesus Kristus taivaassa!\n\n_Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin\nsisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru\nvieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana\nja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää\nnähnyt!\n\n_Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen.\nRaivostuneesti). Ulos — ulos!\n\n_Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä).\n\n_Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä!\n\n_Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain\nnähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja\nValenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää\nisäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan\nveteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti\nvalkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen\näkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon\npäin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — —\nauttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle).\n\n_Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi,\nseisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat\ntakertuvat kurkkuun).\n\n_Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän —\n_tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana\nHeljon ja Miilin käsivarsien tukeen).\n\n_Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy\ntakaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin\n—! (Kiireesti ulos peräovesta).\n\n        Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On\nhetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on\nvielä hieman valoista.\n\n_Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä\nnojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas).\n\n_Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi\nTestamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen,\nmutta sentään selvästi).\n\n_Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo,\njonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä,\njonka näkee?»\n\n»Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä\nkärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei\nliikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin\netsien jotakin. Löytää ja lukee taas).\n\n»Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.»\n\n»Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat\nsaman Hengen vaikutuksesta.»\n\n»Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta,\ntuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen\nsylistään lattialle).\n\n_Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen.\nKohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on?\n\n_Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —.\n\n_Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt\ntuli?\n\n_Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut —\n\n_Heleena_. Mitä ei ole saanut?\n\n_Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —!\n\n_Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä?\n\n_Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —!\n\n_Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä!\n\n_Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä?\n\n_Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat?\n\n_Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka\njotain semmoisia — taivaasta —\n\n_Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä —\n\n_Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää\ntoiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää.\n\n_Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen.\nJa kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu\nHengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät\naavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin —\nniin.\n\n_Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa —\n\n_Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja —\n— (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on\npudonnut lattialle!\n\n_Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan\nkirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen\npudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee\nseisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa\nse, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä,\nettä Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa\nihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja\nLiisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös\nniin, emäntä?\n\n_Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin.\n\n_Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki\nyhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — —\n(Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on\nsilloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse\npois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei\npääse koskaan pois — —!\n\n_Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —!\n(Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen).\n\n_Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja\njärjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita\ntuvassa —.\n\n_Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa\niltatöissä.\n\n_Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun\nkohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja\nMiili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —.\n\n_Heleena_. Niin — niin.\n\n_Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän\nviereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen).\nPelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää\npalaakaan tänne?\n\n_Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä\niltana — varmasti.\n\n_Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön?\n\n_Heleena_. En tiedä, lapseni.\n\n_Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle\n— ja Korkeelalle —.\n\n_Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen.\n\n_Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen!\n\n_Heleena_. Niin luulen.\n\n_Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo\nKorkeelan itselleen?\n\n_Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut.\n\n_Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä,\nettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi\nvaivaistaloon.\n\n_Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna\n— en anna! — —\n\n_Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä!\n\n_Heleena_. Mitä, lapseni?\n\n_Liisu_. Tuleehan pastori pian?\n\n_Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti.\n\n_Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi\nKorkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä?\n\n_Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt!\n\n_Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun\npastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —.\n(Menee vasemmalle).\n\n_Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna —\nvaikka mikä olisi — en —!\n\n_Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä\nhuolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä\nlumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan).\nSielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa\n— siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään\npäällysnutun, jonka ripustaa naulaan).\n\n_Heleena_. Näkyikö jäällä ketään?\n\n_Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan\nkujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut.\n\n_Heleena_. Paljonko lienee kello?\n\n_Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun\nlähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne\nMauri-vainajan uudet setolkka-valjaat.\n\n_Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —!\n\n_Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä\nhevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä\nluulen.\n\n_Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne\n— tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista\ntekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain\ntietäisin, mitä se on!\n\n_Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti,\nmutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen\ntulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä\nihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on\naikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian\nhelposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun.\n\n_Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen\nvallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on\nitse paholainen!\n\n_Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä\nhän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa!\n\n_Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä\nnöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän\nkansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty\npolvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän\nhautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty\nValentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä.\n\n_Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet!\n\n_Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa\nmaailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta\nsilloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli\npieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti\nsaatiin.\n\n_Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa\nvelattomaksi ostettu.\n\n_Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman\njälkeen onkin minulle onni!\n\n_Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita\noli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan?\n\n_Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa.\nMutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille\njäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja\nheidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä.\nTiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin\npikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon\nsinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja\nenää usko.\n\n_Miili_ (kummastuneena). Et usko!\n\n_Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt\nihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen,\nettä olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin\nkorviinikaan?\n\n_Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on\nsiirtänyt hänelle velkansa pantiksi?\n\n_Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne\njoku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on\nValenti — eikä Martti ole vielä palannut!\n\n_Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys.\nHeleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus).\n\n_Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti).\nMiili-täti!\n\n    (Hiljaisuus).\n\n_Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi,\nkun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein\nkunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään\npäin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. —\nKas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin\neste!\n\n_Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti\ntulla — hän lupasi varmasti!\n\n_Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää\nsanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua?\n\n_Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti.\n\n_Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos\nsitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä\nsisälläkin.\n\n_Heleena_. Minä sytytän.\n\n_Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä\ntulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin.\n\n_Heleena_ (väistyy). Kiitos.\n\n_Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja\nkurkottautuu sytyttämään öljykattolampun).\n\n    (Huoneeseen leviää heikko valaistus).\n\n_Heleena_ (menee sulkemaan uutimet).\n\n    (Valaistus käy hieman kirkkaammaksi).\n\n_Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä\njotain lämmintä.\n\n_Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä.\n\n_Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan\nkäsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi?\n\n_Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän\nviereen).\n\n_Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo\nmyöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa\nvastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee\npannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää\nnäkynyt tuolla kamarin pöydällä?\n\n_Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta.\n\n_Miili_. Ja sinä myönsit?\n\n_Heleena_. Tietysti.\n\n_Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää\ntotiseksi rakkaudeksi!\n\n_Heleena_. Sitä se onkin.\n\n_Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus).\n\n    (Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti).\n\n_Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti?\n\n_Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se\nnyt kääntyy.\n\n    (Hiljaisuus).\n\n_Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän\naikaan illasta — Maurikin hukkui.\n\n_Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan.\n\n_Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta.\n\n_Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän\ntämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme!\n\n_Heleena_. Minä uskon hänen tulevan.\n\n_Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun\nhän jätti meidät?\n\n_Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta.\n\n_Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme\nolisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa\nlähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta,\nHeleena. Eikö sinustakin?\n\n_Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta\nsaakka.\n\n_Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden\nvuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa\nja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt\nmeille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole\nkäsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista.\n\n_Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa?\n\n_Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän —\npitää sinusta.\n\n_Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt\nminusta — hyvin paljon.\n\n_Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää\nmahdollisena —\n\n_Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa\ntiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun.\n\n_Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —?\n\n_Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan\ntunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa.\n\n_Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen\nkiintymyksestään?\n\n_Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni\ntulleen.\n\n_Miili_. No — ja entä sitten?\n\n_Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta.\n\n_Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta!\n\n_Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä\nylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä\nvuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla\nhiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois.\n\n_Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret\nmiehet!\n\n_Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja\nmuitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi.\n\n_Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole\nloisia tavannut.\n\n_Heleena_. Poikkeus hän onkin.\n\n_Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä\nkoettaa työntää häntä pois.\n\n_Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi\nnaida minun suruvuoteni päätyttyä?\n\n_Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta?\n\n_Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen\nkuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen\nherännäisjoukkoonsa.\n\n_Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon\nihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän\nlauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi,\nettä sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on\nselvä.\n\n_Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät\ntuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen —\nMarttikin?\n\n_Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua.\nEi siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja\nrukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene\nvain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena!\nLuulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni.\n\n_Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — —\ntodellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin\nhän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova,\nturhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt\nihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi.\n\n_Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan\nrinnalla rukoushuoneessa?\n\n_Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan?\n\n_Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta\nrukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut.\n\n_Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti —\nlaiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin!\n\n_Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää\nnyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain!\n\n_Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä\nhitaasti edestakaisin).\n\n_Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka\nKristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu).\n\n_Heleena_ (seisahtuu. Keskeyttää peloissaan). Kauheata, minkälainen ilma!\n(Käy koettamassa kumpaakin ovea, ovatko ne kunnolla kiinni).\n\n_Miili_. Todellakin!\n\n    (Uusi vinkaisu ja heti perässä kuuluu kova lätkäys).\n\n_Miili_. Se oli ulko-ovi, jonka tuuli taas repäisi auki. Ei se pysy\nkiinni ilman lukitsemisia. Kyllä meidän täytyy vääntää se lukkoon ja\npanna vielä puomikin päälle. Minä menen. (Nousee).\n\n_Heleena_. Mutta jos Martti sittenkin tulee! Hän on todellakin\nsemmoinen ihmeellinen —! Kyllä hän voi tulla!\n\n_Miili_. Sytytämme keittiössä vaikkapa parikin lamppua, niin että\nsieltä näkyy pihamaalle oikein voimakas valo. Osaa pastori sisälle\nsenkin kautta. — Eikä hän sitäpaitsi nyt enää tulekaan. Siitä olen\naivan varma. Mitähän kellokin jo lienee? (Menee ja raoittaa vasenta\novea. Seinäkello kuuluu lyövän seitsemän. Hän seisoo ovella niin kauan\nkuin kello lyö, sulkien sen sitten.) Seitsemän.\n\n_Heleena_ (toistaa hiljaa). Niin, seitsemän.\n\n_Miili_. Ja yhtä vähän siellä jumalan ilmassa on Valentikaan tänne päin\ntulossa. Kyllä me saamme viettää tämän yön hyvässä rauhassa. Odota\nhetkinen, minä tulen heti! (Aikoo mennä perälle).\n\n_Heleena_ (kuin hätääntyen, pälyilee ympärilleen). Ei, ei, älä mene —\nen minä täällä yksin —!\n\n_Miili_ (naurahtaen). No mutta, lapsi kulta —!\n\n_Heleena_. Älä mene, täti! Varrotaan siksi kunnes Liisu tulee tänne.\nKyllä hän pian tulee. Miinakin jo varmaan on lopettanut askareensa.\n\n_Miili_.Sinä nyt olet oikein hupsu — täytyy minun sanoa!\n\n_Heleena_. Sano vain, mutta istutaan nyt vielä vähän aikaa!\n\n_Miili_ (istahtaa vastenmielisesti ottaen jälleen käsityönsä). Mutta\njos hakkaa säpäleiksi koko oven!\n\n_Heleena_ (istuen tällä kertaa hänen viereensä). Eihän nyt taas kuulu\npuuskiakaan!\n\n_Miili_ (alkaen jälleen ahkerasti tehdä käsityötään).\n\n    (Hetken, hiljaisuus. Ei kuulu mitään).\n\n_Heleena_. Lukisinko jotakin?\n\n_Miili_. Miten vain tahdot. Ainahan minä mielelläni kuuntelen.\n\n_Heleena_. Tai ei — ei minua sentään haluta. En jaksa. (Nousee taas.)\nOi voi, kuinka minun on kamala olla! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy\nakkunan luo ja vääntelee käsiään.) Oi voi voi tätä elämää! (Hiljaisuus.\nMelkein kärtyisästi.) Täti, miksi et virka mitään?\n\n_Miili_. Mitä minun pitäisi virkkaa, hyvä lapsi? Minä nyt lopetan\ntämän reunuksen, koska et anna minulle lupaa mennä toimittamaan\nhyödyllisempää.\n\n_Heleena_ (hermostuneisuuttaan purkaen). Eihän ovi nyt läisky — eikä\nkuulu myrskyäkään. Ja läiskyköön! Menköön säpäleiksi! (Polkea jalkaa.\nMelkein itkunsekaisesti.) Säpäleiksi! Säpäleiksi — Sittenhän pääsevät\nparemmin sisään ne pirut ja pahat henget, jotka ovat piirittäneet\nKorkeelan ja tungeksivat sisään minua kiusaamaan. (Heittäytyy\nsohvalle.) Kunpa Martti nyt olisi täällä kerrankin, sanoisin hänelle\njotakin siitä Jumalasta, jolle kelpaavat kaikenlaiset Mustat-Luviinat —\nvarkaat ja haureudentekijät — mutta — —\n\n_Miili_. Leeni — Leeni!\n\n_Heleena_. Sanoisin — sanoisin varmasti!\n\n_Miili_. Juuri äsken tunnustit olevasi kova, turhamainen, itserakas ja\nomaisuuteesi kiintynyt ihminen. Lisäksi vielä uhmaatkin!\n\n_Heleena_ (huudahtaa katuvana). Oi niin, niin, — sellainen minä olenkin\n— raukka — raukka! En minä tiedä, mikä oikeastaan olen. — Mutta ainakin\nonneton — onneton —! (Puristaa molemmin käsin päätään.) Täti, päässäni\nhumisee niin kummallisesti — humisee, aivan kuin se olisi ontto. — Oh,\nnämä aavistamattomat murheet — ja nyt tämä kauhea pelko ja jännitys!\nMitä mahtaa lopuksi tapahtuakaan? Mihin tämä kaikki päättyy? — Valenti\n— niin hävytön, hävytön! — Täti, tulenkohan minä hulluksi?\n\n_Miili_. Ole hupsimatta- Leeni! Kuinka monta kertaa minun jo onkaan\ntäytynyt pyytää sinua rauhoittumaan! — Eihän nyt ole mitään hätää —\nvaikka ei pastori tulisikaan. Eikä hän nyt enää tulekaan, se on varma.\nEikä Valentikaan. Voimme vallan hyvin lakata odottamasta kumpaakin.\nSyömme vähän jotakin, lukitsemme ovet huolellisesti, ettei myrsky pääse\nrepimään niitä auki ja menemme sitten rauhassa levolle. Huomenna on\nuusi päivä, ja sinä saat tietää, että kaikki pelkosi Valentin suhteen\non turhaa. Luulenpa melkein hänen jääneen Sipilään. Ei hän sinun\nelämääsi enää tästälähin häiritse. Kiittää kun pääsee kuulemasta sinun\njulmia syytöksiäsi. Sairaalloisessa hillittömyydessäsi sinäkin jo olet\nmennyt liian pitkälle,-Leeni hyvä. Nyt on lopetettava molemmin puolin.\n\n_Heleena_ (kylmästi). Luuletko sinä, täti, että minä saavuttaisin\nrauhan niin kauan kuin Maurin murhaaja käyskentelee vapaana? (Nousee,\nkiivaasti.) Rikollinen on saatava rangaistukseen! (Liikehtii\nhermostuneesti.) Minä vaadin sitä — minä vaadin sitä!\n\n_Miili_ (vakaasti). Jos sinä puhut hulluksi tulemisesta, niin tuo nyt\nainakin on hullun puhetta. Sen sanon sinulle. Oletko sinä todellakin\nniin lapsellinen, että annat jotakin merkitystä mielisairaan tytön\nkuvitteluille?\n\n_Heleena_ (tullen aivan Miilin luokse). Etkö sinä sitten usko, että —\nettä Valenti on tehnyt sen teon?\n\n_Miili_. Kysytkö sitä aivan tosissasi?\n\n_Heleena_. Tiedäthän, ettei minua haluta leikkiä sillä asialla\n\n_Miili_. Sitten sanon, että on parasta kutsua tänne lääkäri — sinua\nvarten. Et sinä nyt enää ole tolallasi — Hyvänen aika, onhan aivan\nmahdotonta, että hän olisi voinut olla niin julma!\n\n_Heleena_. Minkätähden mahdotonta — jos Valenti kerro suunnitteli\nanastaa kaikki?\n\n_Miili_. Varkaasta ei tarvitse tehdä murhamiestä, eikä murhamiehestä\nvarasta — kyllä yhdelle ihmiselle on tarpeeksi syytä yhdessäkin\nrikoksessa — kaikkein vähemmän siiloin, kun ei ole muita todisteita\nkuin mielisairaan lapsen houreet. Valenti on joskus kohdellut Liisua\ntöykeästi, ja siksi nyt aina, kun painajainen tulee, saa ahdistaja\ntyttöraukan harhanäyissä Valentin kasvot — olkoon unet milloin mitä\nkauheata tahansa. Pastorihan kertoi, että Liisu jo ennen tänne tuloaan\njoka yö taisteli ilkeiden unien ja rumien näkyjen kanssa. Samalla\ntavallahan esiintyy pastori, joka on tytölle ollut niin hyvä, hänelle\nkaikenlaisissa näyissä Jeesuksena. Semmoista se siis on. Ei Liisu-paran\nunissa sen parempaa perää ole. Jokainen järki-ihminen sen käsittää.\n\n_Heleena_ (hiljaa, sitkeästi). Mutta se oli kuin vahvistusta kaikkeen\nsiihen mitä itsekin olen alusta pitäen melkein tiedottomasti hautonut\nsisimmässäni. — Se voi olla niin — (nopeasti, kääntyen) — ja niin se on\n— se on niin — minä uskon sen — — uskon, uskon —!\n\n_Miili_ (päättäväisesti). Jos tahdot, että minä sittenkin täältä\npian lähden, niin voit jatkaa tuollaisia puheitasi. Suurimmillakin\nsyytöksillä ja epäluuloilla täytyy sentään olla rajansa.\n\n_Heleena_ (onnettomana). No niin, nyt sinäkin suutut minuun — kukaan\nei enää tahdo olla minun puolellani — kaikki hylkäävät minut! (Jää\nseisomaan).\n\n_Miili_ (lempeästi). Rakas lapsi! Koeta nyt olla hetkinen levollisesti\npaikallasi! Tule tänne!\n\n_Heleena_. (menee ja istuutua hänen viereensä, totellen kuin avuton\nolento).\n\n_Miili_ (hyväilee häntä). Olet aina ylpeillyt voimistasi, Leeniseni!\nOlet aina ennen ollut valmis syyttämään toisia heikkoudesta. Nytkö sinä\nmurrut, nyt vasta, kun kovin jo on kestetty. Sillä kestämättömyyttä ja\nmurtumista se on, jos antaudut kokonaan sairaitten mielikuvien valtaan.\nYmmärrätkö, sinä?\n\n_Heleena_ (itkunsekaisesti). Mutta Mauri ei juonut — ei kukaan ollut\nkoskaan nähnyt häntä juopuneena! Se sinun ainakin täytyy myöntää, täti!\n\n_Miili_. Hukutaanhan jäihin selvinäkin. Oliko nyt ensimmäinen kerta,\nkun Katissalmen virran suussa on tapahtunut onnettomuus? Melkein\njokainen keväthän se on vaatinut uhrinsa.\n\n_Heleena_. Niin on — niin on. — Mutta miksi Valenti sitten valehteli?\n\n_Miili_. Minä puolestani uskon, että sula tapaturma sattui. Mutta\nValenti on niin luisunut huonolle tielle ja hänen kunniantuntonsa niin\nmennyttä, että vasta sen jälkeen hänen saastutettu sielunsa alkoi\nkeksiä keinoja, miten käyttää hyväkseen sinun turvatonta asemaasi.\nJokin syy, jota en vielä käsitä minäkään, aiheutti kai hänet keksimään\nvalheen Maurin juopottelusta. Ehkä hän vain pelkäsi syyn varjoa.\nSellainen on huonojen ihmisten tapa. Sellainen on minun käsitykseni,\nLeeni rakas, ja minusta tuntui kuin pastori Heljokin olisi samaa mieltä.\n\n_Heleena_ (pudistaa päätään, hymyillen). Niin sinä puhut, täti, —\nja Martti myöskin — mutta oi, ette te tiedä — ette tiedä! — Kyy ei\nkoskaan yhdellä kertaa syökse ulos kaikkea myrkkyä. Se säästää sitä\ntarpeellisen määrän uutta, pikaista hyökkäystä varten. (Vääntelee\nkäsiään.) Hyvä Jumala — anna minulle varmuus — onko Valenti sen tehnyt\n— onko hän tehnyt sen!\n\n(Tuulen puuskat kuuluvat jälleen. Kuuluu, kuinka ovi retkuu\nsaranoillaan, kunnes se taaskin äkkiä läiskähtää kiinni kovalla\ntärinällä. Tuulta jatkuu sen jälkeen yhtä mittaa epätasaisin vihurein\nnäytöksen loppuun saakka).\n\n_Heleena_ (hypähtää oven läiskähtäessä säikähtyneenä seisoalleen). Voi!\n\n_Miili_ (päättäväisesti). Ei, kyllä ininä nyt lopultakin menen\nlukitsemaan ovet! (Nousee ja aikoo lähteä).\n\n_Liisu_ (juoksee sisään, kovin hädissään ja hengästyneenä, puhuu\nhuudahdellen ja katkonaisesti). Ku-kuulkaa e-emäntä — — pa-pastori\n— tu-tuli ke-keittiön kautta ja — ja ha-haki — miehiä — miehiä — —\nku-kuuluu — kuuluu hätä-hätähuutoja vi-virralta — a-avunhuutoja — —\npa-pastori — pastori — —\n\n_Miili_ (pelästyneenä). Mitä Jumalan tähden?\n\n_Heleena_ (hätäisesti). Pastoriko tullut? — Avunhuutoja jäältä? — —\nPuhutko sinä totta. Liisu, vai uneksitko? (Pudistelee häntä.) Oletko\nhereillä? Ja mitä sinä mainitsit pastorista? Missä hän on? Onko jotain\ntapahtunut?\n\n_Liisu_ (vakuuttaen). Pa-pastori — tuli — ja — ja — me-meni miesten\ntupaan.\n\n_Miili_. Hyvänen aika — mitähän on tapahtunut — onnettomuusko? Onko\njoku ajanut virtaan? (Rientää ulos peräovesta).\n\n_Liisu_ (heti jälessä). Pa-pastori ky-kysyi köysiä ja miehiä — —\nhä-hänellä ko-kova kiire — —. (Juoksee ulos Millin jäljestä).\n\n_Heleena_ (seisoo lyhyen hetken jähmettyneenä paikallaan, sitten kuin\näkkiä heräten juoksee ovelle, huutaa). Miili-täti —! (Palaa keskemmä.\nTukahtuneesti.) Valenti — — Valenti —? (Näyttää ikäänkuin ei tietäisi\nmitä tekisi, kiihtyy, aikoo lähteä hänkin ulos peräovesta, katuu, menee\nvasemmalle ovelle, perääntyy sieltäkin, jää seisomaan, painaa käsillään\nohimoltaan, kunnes äkkiä heittäytyy lattialle polvilleen ja ristii\nkätensä).\n\n_Martti Heljo_ (ilmestyy samassa peräovelle, jonne pysähtyy).\n\n_Heleena_ (huomaamatta tulijaa, kiihkeästi). Armias Herra Jumala, jos\nsinä olet taivaassa, — jos jotain ihmistä on onnettomuus kohdannut,\nniin anna sen olla Valenti — tee ikuisesti voimattomaksi se käsi, joka\nsysäsi Maurin kuolemaan, kosta sinä Kaikkivaltias minun puolestani\nja tee tyhjäksi hänen kavalat aikeensa — niin minä annan sinulle\nainaiseksi itseni ja kaikki mitä minulla on — kuule minua — kuule\nminua, hyvä Isä taivaassa —!\n\n_Martti Heljo_. Heleena Korkeela, teetkö sinä kauppaa Herrasi ja\nJumalasi kanssa, jonka voimasta ja väkevyydestä ei sinulla ole edes\ntäyttä varmuuttakaan?\n\n_Heleena_ (syöksyy ylös, sammaltaen). Si-sinäkö —?\n\n_Martti Heljo_ (lähestyy häntä). Heleena — Heleena raukka!\n\n_Heleena_ (kuten äsken). Sinä tulit — sittenkin — näin myöhään —\ntällaisessa ilmassa —!\n\n_Martti Heljo_. Helona — mitä sanoisit, jos se Jumala, jonka kanssa\nsinä tahdot perustaa suhdetta, jos Hän todellakin on siellä taivaissa\n— jota seikkaa et tunnu tarkoin tietävän — ja jos Hän jo onkin sinun\nvihamiehellesi osoittanut voimansa väkevyyden — mutta ei huolikaan\nsinun uhristasi ja vastatarjouksestasi?\n\n_Heleena_ (nousee vaivalloisesti). Minä en — oikein ymmärrä — mitä on\ntapahtunut — polttaa — päätäni niin polttaa — —\n\n_Martti Heljo_. Rakas ystävä, on hyvin vaarallista ruveta kaupantekoon\ntaivaitten Herran kanssa!\n\n_Heleena_. Martti — älä — soimaa —!\n\n_Martti Heljo_. Sanon sinulle, ettei Jumala kysy ehtoja — ne ovat\nHänelle kauhistus — ne ovat syntisen askeleita iankaikkista kuolemaa\nkohti.\n\n_Heleena_ (sydäntäsärkevästi). Martti —!\n\n_Martti Heljo_. Ei Jumalalle antauduta ihmisen armosta ja lahjaksi,\nvaan Hän suuressa armossaan vastaanottaa vilpittömästi ja katkerasti\nkatuvan syntisen, joka lujasti uskoo ja ryömien saapuu ristin luokse.\n\n_Heleena_ (kuten äsken). Armahda minua —! Martti — rakas —!\n\n_Martti Heljo_. Niin niin — minäkin sanon: Leeni rakas — rakas —! En\ntiedä onko maallinen tunteeni ollut lähentämässä minua sinuun enemmän\nkuin velvollisuuteni Jumalan palvelijana — en todellakaan tiedä, miten\n_on ollut_. Mutta sen minä ainakin nyt tiedän _ennen kaikkea m uuta_,\nettä sinun edessäsi on tällä hetkellä vain yksi ainoa suuri ehto:\nJumalan armahduksen rukoileminen. Mikään maallinen ei nyt merkitse\nmitään. Tee kaikkesi sovittaaksesi! — Ja nyt sinun on riennettävä\nnoutamaan tänne sohvalle lämpimiä vaatteita ja peitteitä. Miili tuo\nkeittiöstä kuumennettua maitoa. Tänne kannetaan kohta sairas, jota\nmeidän on hoidettava.\n\n_Heleena_ (änkyttäen). Kuka — kuka —?\n\n_Martti Heljo_. Kiirehdi nyt!\n\n_Heleena_. (lähtee hitaasti, vasemmalle, liikkuen kuin unissa kävijä).\n\n    (Liisu ja Miili tulevat).\n\n_Miili_. Voi hyvä pastori, eikö tämä ole ihmeellistä! (Katselee\nympärilleen.) Missä Leeni on? Joko hän tietää —\n\n_Martti Heljo_. Hän näkee kohta —.\n\n_Miili_. Niin, niin. — Mutta onni se oli, että pääsi Lehtolan torpasta\napuun niin nopeasti. Eivät meidän miehet olisikaan ennättäneet sinne\najoissa.\n\n_Martti Heljo_. He olivat ehtineet saada hänet ylös jo minun\nsaapuessani, minun kun täytyi tehdä pitkä kierros ja päästäkseni,\nvaikka kuulinkin avunhuudot niin lähelle. Mutta hevosta eivät vielä\nsaaneet pois jäiden seasta. Sitä varten minä heti ryhdyin hälyyttämään\ntämän talon miehiä. Henkitoreissaan se eläinparka näkyi olevan minun\nsieltä lähtiessäni, niin että tuskin sitä sieltä enää elävänä saavat\nylös. Ja kuinka käynee tuon onnettoman miehenkään? Hevonen on siinä\nhädässä potkaissut häntä monta kertaa hyvin pahasti ja ruhjonnut\nkovasti hänen koko ruumistaan.\n\n_Miili_ (valittaen). Voi kauheata — voi voi hirveätä! Minä ripustin\nMauri-vainajan vaatteita tuvan uunin luo lämpiämään, jotta saamme heti\nvaihtaa hänelle kuivaa ylle. Miinan käskin panna maitoa kuumenemaan.\n\n_Martti Heljo_. Toivat jo hänelle vaatetta Lehtolasta. Lupasivat ennen\ntänne tuomistaan kantaa hänet rantasaunaan, joka on matkan varrella.\nSanoivat sitä lämmitetyn iltapäivällä. Siellä ovat jo varmaan pukeneet\nensi kiireessä kuivaa hänen ylleen. Mutta kai se on vaikeata tehdä,\nkoska hän valitti ääneensä, kun ylössaatua häneen vähänkin koskettiin.\n\n_Miili_. Vai niinkö — vai niin — voi surkeutta sentään! Mutta kyllä\nsallimus on sentään ihmeellinen, ihmeellinen! Eikö totta, pastori?\nAjatelkaa — ensin onnettomuudessa yhdessä veljensä kanssa — mutta\npelasti itsensä — ja nyt jo lyhyen ajan perästä itse samaa tietä —\nsamaa tietä — ja heitetään maalle vaivaisena, henkitoreissaan! — Herra\npastori, mitä julmaa kohtalon leikittelyä! Minä en enää osaa ajatella\nenkä kieltäni käyttää.\n\n_Martti Heljo_. Me seisomme avuttomina ja vavisten todistajina suuren\ntuomarin edessä. Ääretön kirkkaus ympäröi meitä. Kellä on silmät,\nse nähköön! — Mutta niinkin saattaa tapahtua, että pahantekijä\nyhdennellätoista hetkellä saavuttaa armon helpommin kuin joku maailman\nkunniallisista ihmisistä.\n\n    (Kuuluu kopinaa ulkoa).\n\n_Miili_. No, nyt he jo tulevat! (Havahtua.) Aiai, saanevatkohan ovia\nauki —? Minun täytyy mennä —! (Rientää peräovesta ulos).\n\n_Heleena_ (tulee vasemmalta, sylissä vuodevaatteita, jotka laskee\nsohvalle. Hän sijoittaa ne paikoilleen niin, että tilapäinen vuode on\nsamassa tehty. Heleenan katse on jäykkä ja melkein eloton. Hän liikkuu\nkoneellisesti).\n\n_Liisu_ (joka on pelokkaan näköisenä hiiviskellyt Heljon ja Miilin\nlähettyvillä, näiden kuitenkaan ehtimättä kiinnittää häneen huomiota,\narasti ja säälien). Emäntä — oletteko kipeä —?\n\n_Heleena_ (ei kuule).\n\n(Peräovi aukenee. Neljä miestä kantaa sisään mieshenkilöä, jonka\npastorin viittauksesta laskevat makaamaan sohvalle tehdylle vuoteelle.\nMiehet lähtevät heti sen jälkeen hitain askelin ulos peräovesta).\n\n_Miili_ (tulee sisään kantajain jälkeen kädessään höyryävä maitotuoppi.\nVie sen Valentin luo, mutta luotuaan kysyvän katseen Heljoon, laskee\ntuopin pöydälle ja jää seisomaan sivulle).\n\n_Heleena_ (lähestyy jäykästi sohvalla lepäävää miestä, jonka kasvot\novat melkein peitossa. Siirtää varovaisesti vaatetta syrjään, tuntee\nValentin kasvot, kirkaisee ja peräytyy taapäin). Valenti —!\n\n_Martti Heljo_. Niin — Valenti — mies-vainajasi veli — suuri syyllinen\nja suuresti syytetty — nyt elämästä ja kuolemasta taisteleva! Hän\non ajanut lumituiskun harhauttamana virtaan — vähän alemmas siltä\npaikasta, jonne hän kolme viikkoa sitten putosi miehesi kanssa. Korkea\nKaitselmus antoi vihamiehesi katsahtaa kuoleman syvyyteen jo ennenkuin\nsinun synnillinen rukouksesi oli huuliltasi lähtenyt. —\n\n_Heleena_. (seisoo kalpeana paikallaan ja tuijottaa kylmästi Valentiin,\njoka makaa suletuin silmin).\n\n_Martti Heljo_. Kuule minua, Heleena! Olen tavannut Sipilän isännän.\nHänen hallussaan on ollut Iso-Korkeelan isäntä-vainajan jättämä\nasiakirja määräyksellä avata se Sipilän ja jonkun toisen luotettavan\ntodistajan läsnäollessa sen jälkeen kuin hänen poikansa Valenti palaa\nmaailmalta — jos tämä palaisi. Sen asian tähden saapuivat Sipilä ja\nValenti rovastin luo pappilaan. Minä olin siellä myöskin — ja sen\nvuoksi viivyin. Se asiakirja on lisäys testamenttiin. Iso-Korkeelan\nisäntä ilmoittaa kiivaudessaan tehneensä väärin Valeritille tämän\nhuikentelevan elämän vuoksi hänen, isän, viimeisinä elinvuosina. Hän\nnimittäin antoi Mauri-pojalleen paljon suuremman perintö-osuuden\nkuin Valentille, joka oli vanhempi. Nyt hän määrää ja velvoittaa\nMaurin korvaamaan vääryyden ja suorittamaan Valentille sen osan, jota\nilman tämä oli jäänyt. Se on suuri summa. Mutta ei sinun, Heleena,\nsenvuoksi tarvitse köyhyyteen joutua. Sinulle jää tarpeeksi. Kaikessa\ntapauksessa on määräystä noudatettava. Sen puolella on lakikin. Sipilä\nja rovasti antoivat minun tehtäväkseni ilmoittaa tämän sinulle. En\ntiennyt että myöskin Valenti vielä lähti tänne. Mutta olkoon hänellä\nollut mitä aikomuksia tahansa — voitonmielisenä hän ainakin lähti ja\nryypyksissäänkin oli — niin ovat ne aikeet nyt katkaistut. Iso-Korkeela\nlienee ennen kuolemaansa käskenyt jonkun taatuista ystävistään\nkirjoittamaan tämän hänen toimenpiteestään Valentille Amerikkaan. Se\ntieto on Valentin kai kotipuoleen ajanutkin. Mutia paha maailma oli\nehtinyt hänet niin turmella, ettei hän aikonut tähänkään tyytyä, vaan\nmammonanhimossaan harhaantui ajamaan vääriä pyyteitä sinua vastaan.\nEpävarminta kuitenkin lienee, tuleeko Valentista tämän jälkiperinnön\nvastaanottajaa. (Lähestyy Valentia).\n\n_Heleena_ (ei liikahda, tuijottaa vain suoraan eteensä).\n\n_Valenti_ (aukaisee silmänsä, kohottautuu vähän ja nostaa\nvaivalloisesti toisia kättään. Hiljaisella, voimattomalla äänellä).\nHeleena — Heleena — minä näin — syvyydessä Maurin kasvot — musta vesi\npoltti — ja palelsi — Maurin kasvot — olivat siellä — siellä, jonne\nminä — sysäsin hänet — (Koettaen sanoa kuuluvammin) _sysäsin_ —.\n\n_Liisu_ (huudahtaa heikosti ja rientää Heleenan luo)\n\n_Valenti_ (äärettömän vaikeasti). Ne osakkeet — otin itse — seuraavana\npäivänä Maurin turkkien taskusta — väärensin — ei Mauri — ole velkaa\n— ei ole — minä — tunnustan nyt kaikki — Heleena — anna anteeksi —\nanteeksi —!\n\n_Heleena_. (liikahtaa kuin aikoen astua Valentia kohti, mutta samassa\njähmettyy liikkumattomaksi jälleen, katsoen eteensä jäisin katsein).\n\n_Martti Heljo_. Heleena, Valenti on tehnyt suuren rikoksen — hirveän\nrikoksen — ja lisäksi suurta vääryyttä — mutta hän pyytää sinulla\nanteeksiantoa.\n\n_Valenti_ (kuten äsken). Heleena — armoa — armoa — anna anteeksi\nkuolevalle —!\n\n_Miili_ (itkunsekaisesti). Hän rukoilee sinua, rakas Heleena —!\n\n_Valenti_ (alkaa vaipua). Anteeksi —!\n\n_Martti Heljo_. Sinulla ei taida olla monia hetkeä jäljellä, Heleena!\n\n_Miili_ (pyytävästi). Heleena — rakas lapsi —!\n\n_Martti Heljo_. Vapahtaja on lausunut: »Ja kun te seisotte ja\nrukoilette, niin antakaa anteeksi, jos teillä on jotain toistanne\nvastaan, jotta isännekin, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi\nteidän rikkomuksenne.» (Syntyy äänettömyys)\n\n_Valenti_ (huudahtaa raskaasti). Oh! (Retkahtaa sohvalle kuolleena).\n\n_Martti Heljo_ (katsoo Valentia lähempää. Syvällä murheella). Hän on\nnyt lähtenyt — ja hänen maallinen rangaistuksensa oli suuri — hänelle\nei annettu sovitusta. — — (Silmänräpäyksen raskaan äänettömyyden\njälkeen Heleenalle.) Sinulla kai ei ole enää mitään sanottavaa, Heleena?\n\n_Heleena_ (vavahtaa, kääntyy Valentin puoleen ja sammaltaa). Minä —\nminä — —.\n\n_Martti Heljo_ (säälivästi). Ei hän sinua enää kuule.\n\n_Miili_ (nyyhkytystensä lomassa). Leeni — sinun olisi pitänyt — —\n\n_Heleena_ (ikäänkuin äkkiä heräten syöksähtää askeleen Valentia kohti.\nPonnistuksella ja tukahutetusti). Minä annan — annan — —\n\n_Martti Heljo_. Se on nyt liian myöhäistä —. Mutta voi sentään, kuinka\nihmispoloisten osat voivatkin vaihtua, kun he astuvat korkeimman\nTuomarin kasvojen eteen! Hänen silmissään saattaa syytelty muuttua\nsyyttäjäksi ja syyttäjä syytetyksi. Käsittämättömän paljon kykenee\njoskus matkaansaattamaan viimeinenkin maallinen silmänräpäys. Nyt,\nHeleena, nyt sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä, että kukaan tahtoo\nsinulta mitään ryöstää. (Katsahtaa ympärilleen ja liikahtaa. Vähän\nraskaasti.) Eikä siis kai minullakaan — nyt enää — ole täällä mitään\ntekemistä.\n\n_Heleena_ (kavahtaa kuin säikähtäen epätoivoisesti). Martti — älä —\nälä jätä — älä minua jätä — minä — en tiedä — en ymmärrä mitään — —\n\n_Martti Heljo_ (ristii kätensä). Herra, opeta meitä ajattelemaan\nloppuamme ja mikä on päiviemme mitta, tunteaksemme, kuinka olemme\nkatoavaiset! Tuulen henkäystä vain me ihmiset olemme, kuinka lujina\nseisommekin, ja vain hetken varjoina me vaellamme!\n\n_Heleena_ (särkyneesti). Anua anteeksi —- ymmärrä — edes sinä! —\nAntakaa — antakaa anteeksi — kaikki — —!\n\n_Martti Heljo_. Mitä olemme sinulle anteeksi antamaan me, joita vastaan\net ole mitään rikkonut. Heikkoja, syyllisiä ihmisiä me olemme. Me\nkykenemme vain rukoilemaan — sinunkin puolestasi.\n\n_Heleena_. Ohjaa minua — ja suojaa — —! (Horjahtaa, Miili rientää\nhäntä tukemaan.) Ei minulla — ole enää — voimaa — —. (Kohottaa kättään\ntyöläästi, huudahtaa heikosti.) Martti — älä hylkää — tahdoithan — —\nMartti — —! (Hän seisoo nyt Miiliin nojaten ja Liisun yhä pitäessä\nkiinni hänen toisesta kädestään).\n\n_Martti Heljo_ (lempeästi, mutta vakaasti ja varmasti). Herran voima\non tehnyt minut lujaksi — olen päässyt Häntä yhä lähemmäs — tästä edes\ntäytän vain kutsumustani — — mikään maallinen tunne tai aikomus ei enää\nmerkitse mitään. (Tarttuu Heleenan toiseen, vapaaseen käteen.) Ja sinä,\nHeleena, sinä tarvitset vain Jumalan rakkautta, sillä vasta nyt sinun\nsuuri taistelusi alkaa. Mutta ristin juurella tahdon sinua vahvistaa\n— se on velvollisuuteni — sitten kun sinulle sinne valaisevat tien\nne tulet, joita et vielä näe. (Päästää Heleenan käden. Heleenan pää\npainuu alas, ja hän näyttää yhä enemmän herpaantuvan. Silmänräpäyksen\nvaitiolo). Mene levolle, Heleena! Herra vahvistakoon ja auttakoon sinua!\n\n_Miili_ (nyyhkytystään pidättäen, hiljaa). Tule — tule, Heleena, —\nlevolle — —! (Miiliin nojautuen Heleena alkaa hänen kanssaan hyvin\nverkkaan liikkua sivuovea kohti).\n\n_Liisu_ (seuraa heti, yhä pitäen Heleenaa kädestä. Laulaa hiljaa):\n\n    »Ohi aikasi käy\n    kuten nukkuvan yö.\n    Ei sen liikettä näy,\n    kun se voimasi syö.\n    Vähän viivyttelet,\n    sävel raukes jo raikas,\n    yhä aikaelet,\n    ohi on sinun aikas!»\n\n\n\n"]