Asiasanasto.fi

← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3564

Kumpujen yöstä III Miekan valta

Aarno Karimo

Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä III: Miekan valta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3564. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

KUMPUJEN YÖSTÄ III: MIEKAN VALTA

Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan

Kirj.

AARNO KARIMO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

      Omistan Kumpujen yön kolannen osan niiden, lukumäärältään ainakin
      sadaksituhanneksi arvattavan suomalaisen sotilaan muistolle,
      jotka sortuivat tuntemattomina kahden vuosisadan sodissa osaksi
      kotitantereilla, enimmäkseen vierailla, etäisilläkin mailla.

SISÄLLYS

Alkulause: Kaksi vuosisataa

Erämaiden asutus Pietari Särkilahti Rantojen sissit Kuninkaan lähetti Lukemisen alku Joutselän taistelu Tuomiokirkon ryöstö Suomen herttua Merisodan sankari Vanhinta Helsinkiä Korpraalin tytär Rautainen marski Nuijamiesten sodat

  Ilkkaisen sota
  Hämeen kapina
  Savolaisten sotaretki
  Peräpohjalaisten nousu
  Rautamarskin kuolema

Kovia kohtaloita Neljätoista sotaa

  Tanskan sota 1506—09
  Ruotsin vapaussota 1520—23
  Kreivisota 1534—37
  Dacken sota 1542
  Venäjän sota 1554—57
  Puolan sota 1562—69
  Veljessota 1563
  Seitsenvuotinen sota 1563—70
  Viisikolmattavuotinen sota 1571—95
  Nuijasota 1596
  Valtataistelu Suomessa 1597—99
  Sodankäynti ja väenotto
  Sota Liivinmaalla 1600—29
  Suomalaiset Venäjällä 1610—17
  Kalmarin sota 1611—13
  Puolan sota

Leirielämää Herrain päivillä Sotien ohella

  Rauhallisia toimia
  Suomalaiset rykmentit

Suomalaiset Saksassa

  Demmin
  Breitenfeld
  Kuningas ja suomalaiset
  Lech
  Alte Veste
  Lützen
  Pakolla sotaan
  Nördlingen
  Eerik Slang
  Stålhandske
  Leipzig
  Tanskassa
  Suuren sodan loppu
  Westfalen

Kreivin aika

  Turun akatemia
  Raamattu suomeksi
  Noitavainot

Uusia sotia

 Vihollinen Suomessa
 Viipurin koulupojat
 Tanskan sota

Lukemisen taito Taas sodassa

  Lundin taistelu
  Suomalaiset Preussissa

Maiden palautus

  Ruotujako

Suuri nälkä

Pohjan sota

  Narva
  Klissov — Krakova — Thorn
  Arvid Horn — Holovtsin — Ljesna — Desna
  Pultava
  Menetettyjä maita

Tuskaa ja sortoa Pohjan sota Suomessa

  Retusaari
  Viipurin piiritys
  Lybeckerin sotaa
  Viipurin valloitus
  Lybecker
  Pälkäne
  Napue
  Riilahti
  Kajaanin linna

Norjan tuntureilla Isoviha

  Piilopirtissä
  Kaunis Kaija

Sotavankeja Uusi aapinen

ALKULAUSE: KAKSI VUOSISATAA

Kumpujen yön kolmannen osan alaotsikkona on Miekan valta. Osa käsittää ajanjakson 1500-luvun alkuvuosista Ison vihan loppuun, siis hieman yli kaksisataa vuotta. Näihin kahteen vuosisataan mahtui, rajavainoja lukuunottamatta, kaksikymmentä sotaa. Vuosista oli sodanvuosia 148, rauhanvuosia vain 68.

Kuudestoista vuosisata, murroskausi, jolloin keskiajasta siirryttiin uuteen aikaan, oli monien ja kovien, sekä ulkonaisten että sisäisten kamppailujen aikaa. Uudet aatteet ja katsomukset valtasivat alaa. Ajan henki oli levoton; niin valtakuntien, hallitsijain kuin merkitsevien yksilöidenkin tavoittelemien päämäärien ja etujen aiheuttamat ristiriidat vaikeasti ratkaistavia. Ase oli useimmiten pätevimmäksi katsottu riitojen ratkaisija.

Suomenmaa eli omaa elämäänsä Ruotsi-Suomen valtakunnan itäisenä puoliskona. Sen lait olivat ylipäänsä samat kuin läntisenkin puoliskon, mutta tosiasiallisesti ne mukautuivat erikoisiin suomalaisiin oloihin. Suomalaiset miehet hoitivat maamme hallintoa, olipa sillä oma, väliin korkeatakin mahtia edustava valtaneuvostonsakin. Suomalaisten miesten sana painoi paljon. Valtakunnan hallitsijat kuuntelivat hyvin usein heidän neuvojaan. Suomalaiset johtivat aniharvoja poikkeuksia huomioon ottamatta valtakunnan sotajoukkoja niin maalla kuin merelläkin. Kunto ja kyky löydettiin silloin Pohjanlahden tältä puolen — näin eräs edesmennyt, maamme menneisyyden arvovaltainen tutkija määritteli nämä asiat.

Valtakunta alkoi 1500-luvulla katsella rajojensa laajentamisen mahdollisuuksia. Ruotsilla oli luonnollisena päämääränään asumansa niemen eteläisten rantojen omakseen saaminen, mutta siellä heräsi myöskin ajatus merentakaisten maiden hankkimisesta. Katseet osuivat suomalaisten veljesmaahan, jossa Viroa jo neljättä vuosisataa orjuuttava isännistö, Kalparitaristo, rappeutui. Suomalaiset miehet joutuivat toteuttamaan hankkeen. Uudesta voittomaasta tuli pitkien riitojen aihe ja monien sotien syy, etenkin, kun Ruotsi-Suomi Viron saatuaan tahtoi omakseen myöskin sen eteläpuolella sijaitsevan Liivinmaan. Suomalaiset sotilaat olivat tähän saakka puolustaneet enimmäkseen kotimaataan, kulkeneet joskus sen kaakkoisen kynnyksen ylitse ja lähteneet myöskin väliin ruotsalaisia auttamaan. He muodostivat myöskin valtakunnan merivoimista ainakin puolet. Uuden voittomaan hankkiminen vei heidät Suomenlahden eteläpuolelle, josta tuli suomalaisen sotilaan vakinainen taistelutanner ja olosija. Matkat Ruotsiin eivät silti lakanneet ja Venäjää vastaan oli jatkuvasti puolustauduttava. Voittomaiden hankkiminen ja puolustus vaati Suomelta yhä eneneviä uhrauksia. Sen parhaimmisto kulki kotimaan ulkopuolella oleville sotatantereille.

Suomella ei ollut voittomaiden vuoksi tehdyistä uhrauksista läheskään vastaavaa hyötyä — asia oli pikemminkin päinvastainen.

Oman maan henkinen elämä ei alituisten sotienkaan aikana kokonaan tyrehtynyt. Neuvotulla opetuksella ei kai ohjattu juuri huomattavasti yhteistä kansaa. Se piti salojensa syvyyksissä henkensä voimat vireillä isiltä perittyjen omien tietojensa ja terveiden vaistojensa avulla. Suuren julkisen, kauas kantavan voiton se kuitenkin sai — suomalainen aapinen syntyi. Sitä seurasivat, vaikka hitaasti, useat muutkin vakaat kirjat. Painetun sanan tietämyksen perustus laskettiin.

Vanhan uskon muuttaminen uudeksi tapahtui näennäisesti vaivatta ja uhreitta. Mutta kuten kaikki suuret uudistukset, niin sekin vaati oman hintansa. Kuudestoista vuosisata näki loppuessaan suomalaisten miesten katkeran ja verisen keskinäisen kamppailun. Ikivanha, eriseurainen veljesviha toistui taas uudessa muodossa. Kaipa nuijasodan pohjimmainen syy on etsittävä uskonvaihdoksesta — monet hetkelliset, aseisiin yllyttävät syyt pursuttivat vain pohjamujut näkyviin.

Seitsemästoista vuosisata alkoi monilla ja pitkillä sodilla. Taistelukentät siirtyivät yhä etäisemmiksi, vaatimukset kasvoivat ja uhraukset suurenivat. Suomen miehet kulkivat asetyössä paitsi kotimaansa rajoilla, Itämeren maissa, Venäjän sydänseuduilla, Puolassa, Saksan monen monissa eri valtioissa, Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa sekä Itämerellä. Lukemattomien miesten koko ikä kului vierailla mailla käydyissä kamppailuissa ja lukemattomat jäivät sille tielleen. He tekivät tehtävänsä kenen tahansa veroisina, ulkonaisesta kunniasta he eivät jääneet osattomiksi, mutta Suomi menetti parhaat miehensä. He olivat mukana hankkimassa maailmalle omantunnonvapautta, luomassa valtakunnalle mahtavaa asemaa ja sitä puolustamassa, mutta omat liedet jäivät kylmiksi.

Laajentunut valtakunta sikäli suurentuneine toimialoineen irroitti monet Suomen miehet sukupuustaan, kenet lievemmin, kenet täydellisemmin. Kymmenettuhannet Suomen talonpojat saivat odottamattaan isännikseen ventovieraita herroja. Suomalainen talonpoika ei vielä joutunut suoranaisesti maahan kytketyksi orjaksi, mutta ei ollut sellaisesta kohtalosta varsin kaukanakaan. Saksasta saaduissa voittomaissa tällainen toimenpide sai Ruotsi-Suomen hallituksen vahvistuksen, Itämerenmaissa maaorjuus vallitsi jo ennestään.

Suomi eli edelleenkin omaa elämäänsä. Sen kansa kynti ja kylvi isiltä perityllä tavallaan, maksoi vakinaisia ja vielä enemmän ylimääräisiä verojaan, ja lähetti pahoin nurkumatta suhteettomastikin miehiään sotiin. Kyntämisen tulokset kulkeutuivat hyvin suureksi osaksi Pohjanlahden taakse ja miehistäkin kai suurin osa jäi sotatielleen. Suomi alkoi jo luisua voittomaan asemaan. Vieraita, suomenkieltä taitamattomia alettiin yhä runsaammin lähettää kansamme isommiksi ja vähäisemmiksi käskijöiksi. Suomelta otettiin paljon, mutta vähän sille annettiin. Ja kaiken saamansa se maksoi moninverroin työllään ja verellään.

Suomi sai oman yliopiston perustamisen luvan. Teko oli suurimerkityksellinen ja kauaskantoinen, mutta ei johtanut siihen, mitä aina kunnioituksella ja kiitoksella mainittava luvanhankkija, silloinen kenraalikuvernööri, hankkeella tarkoitti. Yliopiston piti kasvattaa suomalaisia opinteille ja kansansa johtajiksi, mutta se päätyikin huomattavalla tavalla kasvattamaan suomalaisia ruotsalaisiksi. Mutta siinä saatu oppi oli siitä huolimatta saatua oppia.

Tällä vuosisadalla Itämeren suomalaisten suuri enemmistö — Laatokan Karjala, Inkeri, Viro, Liivi — siirrettiin aseiden voimalla Ruotsi-Suomen valtapiiriin. Työtä ei kuitenkaan tehty loppuun, itäisen rajan kysymys jäi puoliväliinsä, huomio kääntyi kauas etelään, itäinen vaara katsottiin toisarvoiseksi. Keinotekoinen suurvalta pöyhistäytyi kaikkia vastaan. Jo ennestäänkin vihamieliset naapurit katkeroitettiin lopullisesti, ainoatakaan niistä ei hankittu ystäväksi. Ajan täytyttyä ne kaikki olivat valmiina kostamaan.

Säilynyt ajantieto osoittaa merkillisellä tavalla, miten suomalaisia tarvittiin hädän hetkellä. Suuren menestyksen päivinä he eivät yleensä esiintyneet etumaisina. Seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella he nousivat oloja mullistavan ja valtakuntaa rakentavan toimen, ylimysvallan kukistamisen ja maiden palautuksen, ajajiksi ja tärkeiksi johtajiksi.

Tämä vuosisata päättyi kaamealla tavalla: ennen näkemättömään nälänhätään.

Kahdeksastoista vuosisata alkoi sekin taistelulla. Silloin Suomen kansa joutui kokemaan synkimmät vuotensa: säälittömimmän sodan ja julmimman vihan ajat. Kahdessa vuosisadassa tehty työ luhistui kahdessa vuosikymmenessä. Alttiilla mielellä, suurilla uhrauksilla ja heltymättömällä uskollisuudella suomalaiset osaltaan olivat työtä suorittaneet — kukkuroilleen katkera kalkki oli sen palkkana.

Suomen kansan olo ja elämä näinä kahtena vuosisatana on kuin kehittyvä, syiltään, seurauksiltaan ja toiminnaltaan yhä paisuva näytelmä. Siinä on voimallisia nousukohtia ja vuorollaan laskukohtia, tyventä vain aniharvoin. Kansamme monisäikeinen elämänlanka kuultaa selvästi havaittavana kaiken läpi. Kohtalon punoma juoni levittäytyy viimeisessä vaiheessaan valtavamittaiseksi, järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka veroisen vain harva kansa on kokenut ja — kestänyt.

Suomen kansa ei ollut vielä kypsynyt ottamaan kohtaloitaan omaan isännyyteensä. Kaikesta huolimatta sille oli onneksi olemisensa näinäkin vuosisatoina lännen eikä idän piirissä. — Kohtalon armottomat iskut sortivat vuosisatojen vaihteessa kuolemaan kolmeviidettä osaa kansastamme. Mikäli niitä ei tapahtunut, sikäli maamme nykyinen väkiluku olisi kai ainakin kaksinkertainen ja oman isännyydenkin hetki olisi ehkä koittanut aikaisemmin.

Kumpujen yön tämän osan kuvilla ja kirjoituksilla olen koettanut esitellä edellä sanottuja vaiheita, tapahtumia ja oloja. Monen monina kertoina olen selkeästi tuntenut voimieni vähyyden. Olen ehkä aavistellut, kuinka asiat tulisi tuoda nähtäviksi ja kansamme menneisyyden innoittamien harkittaviksi, mutta aavisteluitani en ole jaksanut siirtää paperille ja kankaalle siten, kuin olisin sisimmässäni halunnut.

Olen teokseni tässäkin osassa katsellut asioita ja tapahtumia suomalaisesta näkökulmasta ja seurannut vain suomalaisten toimia. Muita, väliin maailmanhistoriallisiakin asioiden kulkuja olen sivunnut vain sikäli kuin ne selvittävät suomalaisten osuutta niissä. Suomalaistenkin miesten lukuisiin, sinänsä merkillisiin tekoihin nähden minun, tilan suppeuden ja asioiden paljouden takia, usein on täytynyt rajoittua vain muutamiin viittauksiin — onpa erinäisiä asioita jo valmiina kuvina ja kirjoituksina pitänyt jättää kokonaan poiskin. Niinpä suomalaisten erittäin huomattava osuus koko 1500-luvun ja 1600-luvun alkupuolen sodissa, joka olisi omiaan täyttämään paksun nidoksen, on täytynyt supistaa lukuun »Neljätoista sotaa». En ole missään nähnyt näitä sotia esitettävän peräkkäisessä järjestyksessä, ja siksi, edes summittaisen käsityksen saamiseksi, olen ne maininnut sanotussa muodossa ja niistä mielestäni olennaisimman poimimalla. Näin on ollut pakko tehdä pitkin matkaa — mikäli yhteen asiaan takertuu laajemmin, sikäli toisen tila jo pienenee.

Suomalaisten joukko-osastojen maininnat ehkä tuntuvat joskus oudoilta — sama rykmentti saattaa esimerkiksi yht’aikaa taistella kahdella, jopa kolmellakin toisistaan kaukana sijaitsevilla seuduilla. Tämä johtuu siitä, että vakinaisten rykmenttien lisäksi oli samaa nimeä kantavia ylimääräisiä rykmenttejä — kolmikkaat, kaksinnukset, viisikkäät — eikä lähdeteoksissa useinkaan niitä tarkemmin selvitellä. — Sotaliikkeiden tarkempaan selostukseen en ole ryhtynyt — se on varsinaisen ammattikirjallisuuden asia. Myöskin olen koettanut välttää uusinta sotilaallista sanastoa. Erinäisiä arviointeja esittäessäni olen käyttänyt melkoisen suoraa sanontaa, joka on ehkä ristiriidassa Suomessakin aikaisemmin vallinneiden ja vieläkin osittain omaksuttujen käsitysten kanssa. Asioista voidaan tietenkin olla eri mieltä. Olen koettanut etsiä totuuden. Suomalaisten osuutta en ole pyrkinyt kaunistelemaan ja ihannoimaan, vaan olen sanonut sanottavani sikäli, kuin säilyneet tiedot mielestäni todeksi todistavat.

Tätä osaa tehdessäni olen joutunut silmäilemään hyvin monia, etenkin vieraskielisiä teoksia — suomenkielisiähän onkin perin vähän. Valitettavasti olen tällöin tullut huomaamaan, että sanotussa, usein vasta vuosisatoja tapahtumain jälkeen syntyneessä kirjallisuudessa suomalaisten osuudesta ja suorittamista teoista ei mainita juuri mitään, paitsi aniharvoissa, suomalaisille jollakin tavoin epäedullisissa tapauksissa. Yhteiseen valtakuntaan kuuluneiden suomalaisten jokseenkin kaikki teot on siirretty ruotsalaiselle tulopuolen tilille, suomalaisista miehistä on muitta mutkitta tehty ruotsalaisia, olivatpa he sitten nimeltä tunnettuja johtomiehiä tai alhaisarvoisia. Niinpä esimerkiksi koko 30-vuotinen sota mainitaan ruotsalaisten käymäksi. Tosiasia on, että ulkolaiset palkkasoturit olivat armeijan huomattavana enemmistönä, ruotsalaiset ja suomalaiset muodostivat joukkojen rungon.

Tätäkin työtä suorittaessani olen saanut asiantuntijoilta aulista apua. Yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Nurmio on hyväntahtoisesti tarkistanut sotatapahtumia ja asioita koskevat luvut. Hänelle esitän parhaat kiitokseni. Sotakorkeakoulun opettaja, pätevin sotahistorioitsijamme yleisesikuntamajuri J.O. Hannula on samoin lukenut sotia koskevat kohdat ja tehnyt asialliset, varteen otetut huomautuksensa. Hänelle olen kiitollisuuden velassa. Kanslianeuvos Kaarle Soikkeli on tarkastanut tekstin rauhan oloja koskevat osat sekä silmäillyt lävitse muutkin luvut — hänelle esitän myöskin kiitokseni. Valtion arkeoloogi, tohtori Juhani Rinne on minua tässäkin osassa alttiisti neuvonut, samoin monet Kansallismuseon tiedemiehet. Heille tuon julki kiitokseni.

Kiittäen mainitsen, että sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti Aarne Sihvo on tehokkaasti helpottanut pääsyäni useaan ulkomaiseen laitokseen, joissa säilytetään esillä olevia aikoja koskevaa aineistoa. — Ruotsin sotaministeri v. 1930, eversti Malmberg ja Ruotsin yleisesikunta antoivat minulle mielihyvin apuaan etenkin taistelujen selvitysten ja karttojen muodossa, josta lausun kiitokseni, vaikka siten saamastani arvokkaasta aineistosta olen tilan puutteessa voinut käyttää vain aivan pienen osan.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että Alfred Kordelinin Säätiö on matka-avustuksella tukenut tämän osan todeksi tekemistä. Matkalla saamastani runsaasta aineistosta olen ikäväkseni saanut tähän mahtumaan vain vähäisemmän osan, mutta se ei vähennä kiitollisuuttani.

Hyvin useilta henkilöiltä, tutuilta ja tuntemattomiltakin, olen saanut vastaanottaa erilaisista tapahtumista tietoja. Matkoillani tapahtumapaikoille olen aina saanut osakseni ymmärtämystä ja apua niin kotimaassa kuin kaikkialla ulkomaillakin. Osoitettu avuliaisuus on minua suuresti ilahduttanut ja työhöni innostuttanut — ketään nimeämättä kiitän hartaimmin jokaista auttajaani.

Monessa suhteessa Miekan valtakin on vajavainen. Jos se puutteistaan huolimatta kohtaa ymmärtämystä ja vähäiseltä osaltaan edistää menneisyytemme tuntemusta, on iloni välitön.

Aarno Karimo.

ERÄMAIDEN ASUTUS — SUOMALAINEN AAPINEN — NUIJALLA JA MIEKALLA — NELJÄTOISTA SOTAA ERÄMAIDEN ASUTUS

ERÄMAIDEN ASUTUS

 Suomen koko menneisyys hämärimmästä muinaisuudesta saakka on
 oikeastaan yhtämittaista, yhä vieläkin jatkuvaa erämaiden asutukselle
 valtausta. Väliin se edistyy perin hitaasti, toisinaan kiihtyy sangen
 vilkkaaksi. Kuningas Kaarle Knuutinpoika koetti sitä aikoinaan
 edistää, mutta vasta 1500-luvun alkupuolella se pääsee varsinaiseen
 vauhtiinsa. Savon linnan käskynhaltija Kustaa Renkonen eli Fincke sai
 Savon asutuksessa, joka aikaisemmin käsitti vain Suur-Savon, siis
 nykyisen Mikkelin tienoot, suuria aikaan. Kustaa Vaasa kiihdytti sitä
 monin tavoin lupaamalla erämaihin siirtyville uudisviljelijöille
 huomattavia etuja. Hänen aikanaan erämaiden asutus suuresti
 voimistuikin kaikissa Suomen maakunnissa. Sotaiset ajat, runsaat verot
 ja sotamiesten pakko-otot kai myöskin panivat monen monet muuttamaan
 etäisen korven rauhaan. Rauha ei kuitenkaan aina säilynyt sielläkään.
 Toisista maakunnista saapuneiden uudisasukkaiden tulo jonkin maakunnan
 takamaille aiheutti hyvin usein verisiä kostotekoja. Niissä uusiutui
 taaskin vanha veljesvainojen viha.

Kylä oli ahdas asua. Sen talot seisoivat melkein kiinni toisissaan ja lähistöltä oli raivattu pelloksi paras maa. Hyvää kaskimaatakaan ei löytänyt enää lähitienoilta.

Kylä oli muutenkin maailman jaloissa. Kaikenlaiset voudit ja huovit ja maalliset sekä hengelliset asiamiehet kiertelivät siellä jo liiankin useasti. Veroina piti maksaa niin maalliselle kuin hengellisellekin vallalle melkein enemmän kuin jaksoi saada työllään irti. Ja verot lisääntyivät vuosi vuodelta. Uusi herra pani aina uudet veronsa. Ylimääräisiä maksuja sattui vakinaisiksi määrättyjen lisäksi, ja vielä niidenkin lisäksi oli tehtävä päivätöitä kiireellisinä aikoina.

Kallisen Juhana mietti usein näitä asioita. Hänet tiedettiin mieheksi, joka ajatteli mielellään omia ajatuksiaan ja kulki omia polkujaan, ja niinpä ei pahoin kummasteltukaan hänen eräänä päivänä murahtaessaan:

— Laajemmille tiloille tästä pian lähtenen. Minusta ei ole kylän elämän eläjäksi. Korpeen painun. Mies on siellä oma isäntänsä, tekee, mitä tahtoo, ja on, miten tahtoo.

— Mikäpähän estänee, kyläläiset vastasivat. — Jos mielinet lähteä, niin lähde. Ja neljän vuoden veroista pääset siellä vapaaksi, niinhän on esivallan puolesta kuulutettu.

— Niin on.

Juhana ei pannut aikomuksiaan toimeen vielä sinä kesänä. Hän tahtoi miettiä asiaa puolelta ja toiselta ja katsella valmiiksi uudet asuinpaikat. Useampikin seutu oli tosin pälynyt mielessä, mutta Juhana tahtoi ne vielä kerran nähdä ja arvioida ennen lopullisen päätöksen tekoa. Ja parhaiten se sopi syksyllä metsällä kulkiessa, jolloin kesätyöt on tehty ja aika antaa perään.

Näissä aikeissa Juhana syksyn tultua lähtikin metsämatkalleen. Nytkään hän ei liittynyt kylän muiden miesten joukkoon, vaan kulki tapansa mukaan yksin ja omia teitään.

Veneeseensä hän nosti metsän ja veden riistan pyyntivehkeet ja parin kuukauden leipävarat. Peni asettui keulaan, Juhana tarttui airoihin ja sitten alkoi pitkä soutu mutkittelevia vesiä pitkin heimon takamaille, jossa kylälläkin oli oma, miehen päivämatkojen mitoilla mitattu, ison pitäjän kokoinen lohkonsa.

Juhana ei malttanut pysähtyä matkallaan pitemmiksi ajoiksi kalastelemaan eikä satimiaan virittelemään kuten ennen, vaan souti kaiket päivät ja nousi maan kamaralle vain yöksi ja ruokatoviksi. Särpimikseen hän silloin tällöin napsautti jousellaan rantakoivusta metson tai tuulasti lahdenpoukamasta hauen.

Lähes parisen viikkoa soudettuaan hän saapui omille takamaille. Hän oli käynyt siellä aikaisemminkin, miehen ikään päästyään melkeinpä jokaisena syksynä, ja paikat olivat tuttuja, mutta nyt hän katseli niitä entistä tarkemmin ja arvioivalla silmällä.

Vanhuuttaan kallistunut kalasauna kökötti muutamassa niemessä. Siinä oli asuinpaikaksi sopiva kohta ja oli viljeltävää maatakin. Juhana souti sinne, katseli tienoot tarkoin, söi rauhassa ja mietti asiaa. Sitten hän jatkoi matkaansa. Toinen asuinsijaksi ajateltava paikka oli suuressa saaressa. Juhana tutki senkin perinpohjin ja yöpyi saareen, juuri suunnittelemansa tuvan kohdalle. Paikka oli hyvä, mutta siitä huolimatta hän kävi katselemassa muutkin sopiviksi muistamansa paikat, joita oli kaikkiaan kahdeksan. Aikaa kului katsomiseen monta päivää, mutta Juhanalla ei ollut kiirettä. Asia oli tärkeä.

Kuudenneksi katsomalleen paikalle hän palasi uudelleen. Se tuntui mukavimmalta ja miellyttävimmältä. Se sijaitsi kapean, suojaisan lahden pohjukassa, johon jostakin ylämaista laski pienoinen joki. Siinä oli mainio, ihan kuin venevalkamaksi tehty hiekkaranta. Ja korkea harju oli asettunut aivan parhaiksi estämään pohjatuulelta pääsyn tuvalle ja viljelyksille.

Juhana kaiveli tarkoin maaperän laadun ja havaitsi sen pelloksi perattavaksi. Ja senhän näki jo rehevästä koivikostakin.

— Parhaiksi antavat etelään nämä rinteet. Niille kun laitat pellon, niin mielikseen aurinko siihen paistaa lekottelee päivät päästään. Kylmäkään ei jaksa nousta rinteelle eikäpä hallanpesää, suota, näy olevan lähimailla. Tuohon kun ensiksi viertää kasken, niin siinä kasvaa hyvän ohran ja sitten kauran. Viereen panee tattarin ja tuohon pellavan. Ja tuohon saa naurishalmeen. Heinämaata riittää hevoselle ja parillekin lehmälle tuosta rannan alavasta, riittääpä joltiselle lammaskatraallekin.

Juhana mittaili katseellaan ja askelillaan pellot ja niityt, istuskeli aikansa kivillä ja arvioi asiat puolelta sekä toiselta.

— Kiveä näkyy kasvavan pellonkin paikka, mutta saapahan nuo tuosta noukituiksi. Vaikka kiven kupeellahan se on makein maa, siitä se parhaiten lykkää kortta.

— Sauna on tehtävä tuohon rantatörmälle. — Sen yläpuolelle nostaa sitten, kun aika myöten antaa, tuparakennuksenkin. Hirretkin siihen saa helposti, kun kaataa mäeltä ja vierittää alamäkeen. Näin puolin se on siihen perustettava, tuohon ovi ja sen pieleen uuni, jotta sen suu tulee etelään. — Ja kun tuolla ylempänä heruu lähteensilmä, niin kaipa tähän saanee kaivonkin, vaikka eipä sitä tarvitse ensihätään, kun tuo joki antaa selvää vettä ja on kai auki talvisinkin. — Tästäpä talonpaikka ottanee antautuakseen. — Ja omina miehinään täällä elelee, naapuria ei ole kylää lähempänä eivätkä tänne eksy voudit eikä voudin rengit. Juhana laski illansuussa verkkonsa lahteen koettaakseen olisiko kotirannalla kaloja. Sitten hän teki tuulensuojan ja rakovalkean saunansa paikalle, kuunteli syötyään vielä kotvan joen hiljaista lorinaa ja koskemattoman erämaan yöhön häipyviä ääniä ja nukahti havuiselle vuoteelleen.

Aamun valjetessa, sumun vielä leijaillessa veden kalvossa hän nosti verkkonsa. Niihin oli tarttunut kyrmyniskaisia ahvenia ja punasilmäisiä särkiä, olipa pari kohtalaista haukeakin sekä muutama rukkaslahna, joten kalapuoli oli antoisa.

Rantakalan keitettyään ja halaistuaan liiat kuivattaviksi, Juhana lähti katselemaan metsän puolta. Monet tutut merkit osoittivat riistankin runsaaksi, lintuja pyrähteli lentoon ja oravien pudottelemia käpyjä oli usean petäjän alla. Isompikin vieras oli äsken käväissyt näillä mailla, itse mesikämmen, talleroinen, tylleröinen. Se oli hajoittanut ison muurahaiskeon ja lisäksi raapaissut puumerkkinsä petäjään. Papanoista päättäen sillä oli kaksi pentua mukanaan.

Juhana seuraili jokivartta nähdäkseen mistä joki kierrätteli. Väliin se oli melkein kokonaan vanhuuttaan kaatuneiden kelohonkien peitossa, toisinaan sen rannoilla kasvoi läpipääsemätöntä pajukkoa, joskus suorarunkoista koivikkoa ja rehevää lepikkoa, mutta olipa vaihteeksi kanervakangasta sekä soistunutta, puolipolveen upottavaa mättäikköäkin. Ja joki muutti muotoaan maan mukaan. Väliin se virtasi kirkaspohjaisena, toisinaan sen pohja oli musta ja pettävä, ja joskus se melkein tukehtui ruokojen paljouteen. Niiden seasta jokin säikähtynyt sorsa nousi rääkäisten lentoon, mutta toiset painoivat päänsä vedenkalvoon ja olivat hiljaa.

Juhana kulki ja katseli saloa ja sen elämää mielissään myhähdellen. Täällä hän tunsi olevansa kotonaan. Mieli oli kirkas ja jalka nousi kepeänä. Mistäpä hän, Juhana, olisi tietänyt, että hänessä pursui satojen metsämiespolvien vahva ja vapaa veri, joka ei sietänyt pakkoa, vaan pakeni sen painoa isien poluille, syviin saloihin.

Peni murahteli, juoksi lyhyen taipaleen ja pysähtyi katsomaan isäntänsä silmiin. Juhana huomasi sen eleistä jalompaa riistaa olevan läheisyydessä, kutsui hiljaa koiran luokseen ja kuunteli. Pensaikon takaa kuului omituista narskutusta. Juhanan kasvoille levisi ymmärtämyksen hymy. Hän lähti kyykistyneenä ja pidellen peniä niskavilloista hiipimään ääntä kohden, työnsi oksat syrjään ja näki, mitä oli odottanutkin näkevänsä: majavien taidokkaasti rakentaman laajan kylän. Majavat olivat laittaneet monitaloisen kylänsä siihen kohtaan, missä joki lähti lammesta ja missä kasvoi parhainta nakerrettavaa, mehukasta haapaa.

Juhana katseli majavien kylää ja touhua kauan ja päätteli mielessään:

— Ihminen ei ole vielä milloinkaan käynyt tällä lammella, sellaiset ovat merkit.

Sitten hän vetäytyi takaisin majavia häiritsemättä, kiersi laajassa kaaressa majavalammen, ja palasi vasta illalla majapaikkaansa kuljettuaan laajalti saloa ja nähtyään sen hyväksi.

Seuraavina päivinä hän laitteli metsään monenlaisia pyydyksiä: ansoja, loukkuja ja satimia. Vesiltä hän etsi parhaat apajapaikat. Metsästä, majapaikkansa lähistöltä, hän katkaisi kahden miehenmitan korkeudelta vankan petäjän, laittoi sen latvaan petojen yltämättömän riista-aitan, ja pani sinne säilöön kuivatut lihat ja kalat. Hän päätti nyt lopullisesti valita tämän joensuun asuinpaikakseen.

Päätöksensä tehtyään hän kävi merkitsemässä maansa rajat. Aamun vasta sarastaessa hän lähti liikkeelle ja palasi vasta illan hämärtäessä. Hän teki liikoja levähtämättä laajan kierroksen ja veisti kulkiessaan petäjien kupeeseen näkyvät pilkut, jotka vieraalle todistivat, että niiden takana oleva maa oli Juhana Kallisen maata. Hän tiesi ylimuistoisen säännön olevan sellaisen, että maa, jonka mies päivän kierroksella asumattomista erämaista täten omakseen merkitsi, myöskin tunnustettiin hänen omaisuudekseen. Majavalammen hän jätti maansa keskelle, löysipä rajaa kulkiessaan vielä toisenkin, ja kiersi senkin omakseen.

Juhana viipyi maallaan syysmyöhään saakka. Vasta sitten, rantojen jäätyessä jo riitteeseen, hän kantoi venheeseensä talven kalat ja lihat ja souti kotikylään.

Nahkojen joukossa ei ollut ainoatakaan majavan nahkaa. Hän oli jättänyt majavansa rauhaan, sillä niistä ei ollut hyvä viedä liian aikaista tietoa ihmisten ilmoille.

Talvella hän lähti taas palstalleen, metsästeli aikansa ja kaatoi hirret saunaa varten. Omaksi hauskuudekseen hän kiersi maansa rajat ja älysi kahdet niille johtavat ladut, mutta puihin veistettyjen merkkien kohdalta ne kääntyivät takaisin. Erämaan kirjoittamaton laki oli pyhä. Kyläläiset myönsivät Juhanalle omistusoikeuden erämaan palstaan. Hän puolestaan luopui osuudestaan kylän yhteisiin riistamaihin ja lupasi maksaa omat veronsa, mikäli niitä joskus ryhdyttäisiin häneltä perimään. Rakennuksensa ja siihen kuuluvan tonttimaan hän myi veljelleen.

Maan alkaessa kasvaa jälleen ruohoa Juhana perheineen lähti. Tavarat kannettiin veneeseen, johon jäi vielä tilaa vaimolle ja kolmelle lapselle. Loput tavarat haettaisiin kesemmällä. Vaimo ryhtyi soutamaan ja vanhin poika yritteli peränpitoa.

Juhana itse lähti matkaan maitse. Hevosensa selässä istuen hän ajoi edellään lehmää, nuorta mullikkaa, neljää lammasta ja kahta porsasta. Peni auttoi taaskin isäntäänsä pitämään elukoita koossa ja oikeassa suunnassa. Ja kaikki, niin maitse kulkijat kuin vesitsekin matkaajat, tulivatkin aikanaan hyvin perille, vaikka kiertelevät sudet kerran kävivätkin lampaiden kimppuun, ja vene oli kerran uppoamaisillaan täytyttyään rankkasateessa ja tuulessa vedellä.

Perhe asui ensin kodassa ja sitten saunassa, kun Juhana sai sen salvotuksi. Leipää ja naurista lähti kaskesta ja metsä sekä vesi antoi särpimen.

Majavannahka alkoi jo olla etelässä harvinaista ja kallista tavaraa. Juhana verotteli majavakyliään säästellen ja sai nahkoilla vaihdetuksi tarpeellista tavaraa käydessään joskus, vaikka perin harvoin, ihmisten ilmoilla.

Hän oli tyytyväinen eloonsa ja oloonsa salojensa syvyyksissä, jonne joskus eksyi yksinäinen erämies, mutta asiaton vieras ei milloinkaan. Hän ei kaivannut eikä halunnut lähettyvilleen naapureita, mutta sellainen tuli kutsumatta, tahtomatta.

Juhana asui kolmatta kesäänsä erämaassaan. Muutamana iltana, hänen juuri lähtiessään verkoilleen, silmään osui vedenpinnalla kelluva, joen tuoma, rakennushirrestä veistetty lastu.

Juhana katseli sitä kauan ja syvissä mietteissä. Pienoinen lastu tuli ylämailta ja tiesi kertoa, ettei Juhananmäki enää ollut ainoa asuttu paikka etäisessä salossa, vaan oli sinne jo tullut jostakin ja jolloinkin naapuri, joka hänkin oli alkanut erämaiden asutuksen.

Toinenkin mies oli lähtenyt syystä tai toisesta valloittamaan erämaata. Ja yhä useampia siirtyi sinne vanhoilta asuinsijoilta. Kirves upposi ikihongan kylkeen ja kuokka myllersi maata ihmisen asuttavaksi leipämaaksi. Juhanankin erämaanpalstalle kasvoi vuosikymmenien ja -satojen vieriessä suuri kylä ja sen ympärille aukenivat laajat pellot. Tekijät menivät maanrakoon ja heidän nimensä unohtui, mutta tehty työ jäi kertomaan jälkimaailmalle omaa, valtavaa tarinaansa.

PIETARI SÄRKILAHTI

 Uskonpuhdistuksen päästyä vauhtiin Saksassa sen tuulahdukset
 kantautuivat pian Suomeenkin. Saksan yliopistoissa opiskeli
 huomattavan useita suomalaisia, joista moni omaksui uuden opin. Heistä
 oli ensimmäisiä Pietari Särkilahti, vanhaa suomalaista aatelissukua.
 Wittenbergissä opiskellessaan hän joutui suoranaiseen kosketukseen
 Martti Lutherin kanssa, kiintyi syvällä vakaumuksella hänen
 julistamaansa sanaan ja saarnasi kotimaahan palattuaan sitä tulisella
 innolla. Kuvaavana piirteenä huomattakoon, ettei hän rohkeiden
 saarnojensa vuoksi joutunut kärsimään minkäänlaista vainoa, ylenipä,
 kai Kustaa Vaasan tukemana, tuomiokirkon kaniikiksi ja arkkiteiniksi —
 tuomiorovastiksi. Särkilahden elämänrata oli lyhyt, hän kuoli jo 1529
 paikkeilla. Säädös pappien naimattomuudesta oli vielä voimassa, mutta
 siitä välittämättä Särkilahti meni naimisiin jo ennemmin kuin itse
 Luther. Täydellisiä vihkimisen muotoja ei kuitenkaan liene noudatettu.

Kohta ulkomailta palattuaan Pietari Särkilahti saarnasi Turun tuomiokirkossa. Tulisesti, voimakkaasti ja pelkäämättä hän esitti outoja asioita. Kuulijat höristivät korviaan ja papit pudistelivat päätään.

Jumalanpalveluksen päätyttyä hän kotiin lähtiessään tapasi vanhan ystävänsä Sakari Idänpään, joka aikaisemmin oli ollut tuomiokirkon kaniikkina, mutta sitten siirtynyt maalaiskirkkoherraksi ja oli nyt Turussa käymässä. Yhdessä he lähtivät astelemaan kaupungin kapeita katuja. Kirkkoherra puheli:

— Kuulin saarnasi, Pietari, ja luulen sinun jo huomenna saavan lähteä tekemään siitä tiliä Eerikki Sveninpojalle. Kerettiläisiä ajatuksia esitit. Kummille jäljille olet eksynyt ja rangaistusta saat odottaa. — Eerikki Sveninpoika ei pysty minua tuomitsemaan. Vaikka hänet onkin piispaksi valittu, niin vaalia ei ole vahvistettu. Ja tuskinpa vahvistetaankaan, sillä kuningas Kustaa lienee jo lopullisesti riitaantunut paavin kanssa. Kas, olemmekin kotini lähellä. Käy sisään matalaan majaani, Sakari.

Nuori, viehkeä nainen avasi tulijoille oven.

— Tässä on vaimoni, Sakari. Kihlasin ja nain hänet Saksassa jo ennen kuin itse tohtori Martinus Lutherus solmi avioliittonsa. Vaimoni ei vielä osaa suomen kieltä.

— Vaimosi? Kuulin ihmeekseni sinun kulkevan sellaisissa ajatuksissa, mutta en mitenkään jaksanut uskoa todeksi sitä, että sinä, vihitty pappi, ottaisit avioksi naisen ja eläisit julkisesti hänen kanssaan. Sehän on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä.

— Käyhän peremmälle, Sakari, vastasi Pietari nauraen. — Tässä näet lapseni, pojan ja tytön.

Kirkkoherra ei virkkanut kotvaan aikaan mitään, istahtipa vain penkille ja katsoi totisena eteensä.

— Sinulla on kai aikaa aterioida kanssamme, Sakari? Ruoka on jo valmis.

Pietari luki siunauksen ja sitten istuttiin syömään.

— Mitä näkevätkään silmäni, Pietari? Syöt ja tarjoat muillekin lihaa paaston aikana! Niinkö pitkälle olet jo tosiaankin erehtynyt?

— Niin syön ja tarjoan. Ellei omatuntosi salli lihan nauttimista, niin onhan tuossa leipää ja kalaa. Käytä hyväksesi, Sakari.

Ateria syötiin äänettöminä loppuun. Sitten ystävykset istahtivat nurkkaan tarinoimaan.

— Lutheruksen villitys on siis saanut sinut täydelleen valtaansa, mikäli näen ja kuulen.

— Myönnän sen saaneen minut valtaansa, mutta en myönnä villitykseksi sitä, että uskomme puhdistetaan kaikesta siihen kertyneestä runsaasta kuonasta. Avioliitto esimerkiksi on Jumalan asettama, ja sen kieltäminen papeilta on paavin erehdystä. Paasto saattaisi olla hyvä, mutta siitäkin on tullut vain tyhjä ja merkityksetön tapa. Ja jos ajattelet asioita syvälti, Sakari, niin huomaat itsekin, että jumalanpalveluksemme on vain kuvain kumartamista. Entäpä anekauppa? Jumalamme taivaassa on tehty kauppiaaksi, joka rahasta myy anteeksiannon suuristakin rikoksista. Ajattele tarkoin, Sakari, ja vastaa: uskotko sinä sisimmässäsi, että sielu taivaaseen vilahtaa, kun raha kirstussa kilahtaa?

— Niin kirkkomme opettaa.

— Niin, niinpä tietenkin, sillä turmeltunut paavi lukemattomine ja yhtä turmeltuneine herroineen tarvitsee rahaa mässäykseensä. Ja sitä saadakseen hän perusti kauppaliikkeen, jossa myydään eksytetyille ihmisille autuutta. Sanon sinulle, Sakari, että pyhä paavisi on suuri lurjus ja on vajonnut kaulaansa myöten sellaisiin paheisiin, joista teillä täällä Suomessa ei ole aavistustakaan. Erehtymätön on tuhannesti erehtynyt.

— Tuomitset ankarasti, Pietari. Erehdyksiä on saattanut tapahtua, mutta ne korjautuvat aikanaan. Ja kristillinen rakkauskin käskee antamaan anteeksi erehdykset.

Kiivasluontoinen Pietari tulistui.

— Ei, ja tuhannesti ei! Erehdyksiä ei saa anteeksi silloin, kun miljoonien ihmisten kuolemattomat sielut joutuvat niiden tähden kadotukseen. Ja paha ei parane itsestään. Sillä olisi jo ollut runsaasti paranemisen aikaa, mutta se on vain pahentunut. Säälimättömällä ja musertavalla iskulla se on juuriaan myöten paljastettava ja parannettava, ja kirkkoon on jälleen luotava elävä henki.

— Rooman pyhä isä ei milloinkaan suostune sivullisten mestaroimiseen.

— Olkoon siis suostumatta. Silloin usko puhdistetaan hänen suostumuksettaan. Oppi-isäni Martinus Lutherus iski iskunsa, ja Rooman kirkon perustukset vavahtivat. Ja hänen iskunsa on kantava hedelmän, sanokoonpa paavi mitä tahansa. Uusi oppi on jo vallannut Saksan ja leviää parhaillaan muihin maihin. Pian se työntää täällä pohjoisessakin tieltään paavillisen hapatuksen. Sen voima on siinä, että se päästää ihmisen jälleen suoranaiseen yhteyteen Jumalansa kanssa ja vapauttaa omattunnot.

Iltamyöhään ystävykset väittelivät, puhelivat väliin rauhallisesti, mutta tulistuivatkin tuon tuostakin, ja silloin kiivaat sanat sinkoilivat syyttävinä ja puoltavina. Pietari Särkilahti varsinkin esitti väitöksensä luonteensa ja vakaumuksensa hellittämättömällä innolla. Vihdoin molemmat väsähtivät.

— Uuden opin tietoa aion julistaa Suomessa aina ja kaikkialla, sillä näen siinä totuuden ja pelastuksen, Pietari sanoi lopuksi. — Vaikka myönnänkin Rooman kirkon olleen täällä Suomessa aivan toisen kirkon kuin eteläisissä maissa, niin sittenkin sen aika on täällä päättynyt.

— Sinusta, Kiukku-Nikun pojasta, taitaa siis tulla uuden oppisi ensimmäinen apostoli täällä Suomessa, kirkkoherra hymähteli. — Luuletko voimiesi siihen riittävän?

— Minä olen vain vähäinen työmies Herran viinamäessä. Jos minä sitä ensimmäisenä täällä julistan, niin se tapahtuu korkeimman sallimuksesta. En hae maailman kunniaa.

— Uskon sen sinusta, Pietari. En jaksa hyväksyä oppejasi, mutta arvaan tarkoituksesi puhtaiksi. Jos niin kävisi, että pyhän kirkkomme aika täällä päättyisi, niin oletko varma, että uusi oppi pystyisi ohjaamaan kansaamme edelleen yhtä suurella menestyksellä kuin katolinen kirkko vuosisatain kuluessa on tehnyt?

— Olen siitä varma, Sakari.

— Suuret uskon muutokset kai harvoin tapahtuvat vainoitta ja verettä. Sallikoon Jumala, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea.

Kirkkoherra lähti. Kulkiessaan hän mietti puhutuita asioita.

— Ehkäpä, ehkäpä sittenkin kirkkomme tarvitsee luudan, joka lakaisee sen puhtaaksi.

Maisteri Pietari Särkilahti jatkoi tuomiokirkon kaniikkina ja arkkiteininä väsymättä uuden opin julistamista ja painoi Turun koulun rehtorina sen periaatteet lähtemättömästi oppilaidensa mieliin. Hänen oppilastensa joukossa istui myöskin kalastajan poika Pernajasta, Mikael Agricola nimeltään.

Kuningas Kustaa Vaasa suosi uutta oppia. Se valtasi jalansijaa ihmisten mielissä rauhallisesti ja vähitellen. Entinen usko vaihtui toiseen kuin päivänlasku uuden nousuun, mutta kuitenkin kuin päivänlasku kovan vihurin puhaltaessa.

Puhdistetun opin ensimmäinen julistaja häipyi pian iäisyyteen. Hänen elämänsä oli kuin tähdenlento, joka äkkiä välähtää, loistaa kirkkaasti aikansa ja katoaa. Mutta lyhyessä ajassa tehty työ jäi pysyväiseksi ja kantoi hedelmän.

RANTOJEN SISSIT

 Valtakunnan asiat olivat hyvin sekavat. Ruotsi —Suomen hallitsemisesta
 kilpaili kaksi vallanpitäjää: Kristian II, sanottu Ruotsissa
 tyranniksi. Tanskassa talonpoikain hyväntekijäksi, ja Kustaa Vaasa.
 Suomi jäi tässä kilpailussa jokseenkin oman onnensa nojaan. Linnat
 ja sikäli linnaläänitkin olivat tanskalaisten hallussa, vahvalla
 laivastollaan he isännöivät rannikoilla. Kustaa Vaasan Ruotsista
 Turkua valloittamaan lähettämä sotajoukko palasi tyhjin toimin
 takaisin. Karjaalta kotoisin oleva aatelismies Niilo Grabbe ryhtyi
 tällöin käymään uhkarohkeaa ja yllättävää sotaansa kokoamallaan
 sissijoukolla. Hän hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä, aina
 vihollisen arvaamatta, ja pian hänen pieni joukkonsa oli tanskalaisten
 kauhuna. Valtaamillaan aluksilla hän suoritti huomattavampiakin
 taisteluita. Ajan sotatavat olivat säälimättömiä ja Grabbe oli oman
 aikansa soturi.

Pieni asejoukko souti meren rannikkoa pitkin, soluttautui saarien lomitse, kierrätteli karit, pysähtyi suuremman selän auetessa katsomaan ja kuuntelemaan, ja jatkoi matkaansa älyttyään väylän vaarattomaksi.

Asejoukkoa oli neljä venekuntaa, yksi suurempi ja kolme pientä, yhteensä kolmisenkymmentä miestä, iältään enimmäkseen nuoria, jokunen joukossa vanhempikin. Kaikki olivat ahavoituneita, meren hengessä karaistuja miehiä, joiden silmä katseli eteensä avoimena ja rohkeana ja käsivarsi veti jäntevän vedon sekä pystyi virittämään tiukankin jousen.

Miehet olivat kotoisin eri tahoilta, ken saaristosta, ken mantereelta. Sotilaan ammatti ei ollut heidän vakinainen ammattinsa. Melskeinen aika oli tehnyt heistä sotilaita, oli ottanut miehensä mistä milloinkin sattui: kalastajan veneestä, auran kurjesta, kauppalaivasta ja monesta muustakin rauhantoimesta. Ja tämä aika oli valinnut heille päällikönkin, lyhyehkön, vantteran, pahasti parroittuneen ja ruskettuneen miehen, jonka silmät pälyilivät iloisina ja säikkymättöminä ja jonka suusta pursui leikin ohella hyvin usein voimallisia manauksiakin.

Joukko oli kirjavissa pukimissa, useat omissa rauhan vaatetuksissaan, monet viholliselta siepatuissa tamineissa. Melkein kaikilla oli kuitenkin rautakypärä ja aseet tarkoitukseensa sopivia: miekkoja, keihäitä, jousia ja kirveitä. Päällikön asu oli hieman kummallinen. Hänellä oli päässään ritarin kypärä, olkapäillään aatelismiehen varukset, mutta jaloissaan piikkohousut ja matalavartiset pieksut. Pitkä miekka riippui vyöllä ja sen seurana oli talonpojan puukko. Lisäksi hän käytti punaista viittaa, joka aikanaan oli ehkä ollut komeakin, mutta nyt, komeuden kuluttua, kelpasi hyvin tarkoitukseensa: suojaksi tuulta ja yökylmää vastaan ja taistelussa päällikön tunnusmerkiksi.

Niilo herra ja hänen joukkonsa tunnettiin ja tiedettiin laajalti. Oman maan ihmiset häntä ja hänen joukkoaan ihmettelivät ja kehuivat, mutta viholliset pahoin pelkäsivät. Niilo herra kävi omaa sotaansa omalla tavallaan. Outo aika oli hänet siihen opettanut, kuten se oli hänet ja hänen miehensä siihen noutanutkin.

Niilo herran sotajoukkoon kuului useampia satoja miehiä, mutta ne olivat parhaillaan muilla markkinoilla. Hän itse liikehti vain tämän pienoisen parven kanssa. Hänen joukkoonsa oli paljonkin pyrkijöitä, mutta Niilo herra ei sitä paisuttanut liian suureksi. Hänen sotaansa riitti vähäisempikin voima, olipa sen vähäisyys monesti eduksikin. Sen kunnon määräsi laatu, eikä paljous.

Niilo herra ja miehet puhuivat suomea ja ruotsia, miten milloinkin tarvittiin, sillä rannikoilla asui kahdenkielistä väkeä. Joku maailmaa kiertänyt puhui muitakin kieliä, ainakin tanskaa ja saksaa, joka taito välistä olikin erittäin tarpeellinen.

Laaja selkä aukeni taas eteen. Niilo herra, joka itse piti perää ensimmäisessä veneessä, pysäytti veneensä ja virkahti:

— Näillä tienoilla juutin pitäisi nykyisin liikkua. Näettekö mitään, miehet?

Miehet tähystivät tarkoin, mutta eivät nähneet muuta kuin vettä, saaria ja luotoja.

— En minäkään näe. Nostetaan purje, niin päästään lepäilemällä selän yli.

Pieni laivasto purjehti edelleen. Seuraavassa salmessa huomattiin yksinäisen miehen soutama vene.

— Otetaanpa kulkija kiinni.

Airot solahtivat veteen purjeen avuksi ja välimatka lyheni nopeasti. Yksinäinen soutaja kääntyi pakoon, mutta huomasi pian aikeensa turhaksi. Hän silmäsi tarkasti takaa-ajajiaan ja pysäytti sitten veneensä jääden odottamaan.

— Päivää, kalaanko on matkaa? Niilo herra tiedusteli veneiden lähestyttyä kuulomatkan päähän.

— Päivää. Kaloista ei ole nyt väliä. Juutin luulin saaneeni niskaani, mutta oikeita ihmisiähän te olettekin. Taitaapa olla, jos oikein arvaan, perää pitämässä itse Niilo herra, vai? En ole ennen nähnyt, mutta paljon olen teistä kuullut ja kuulemani näköinen olette. Parhaiksi satuittekin, sillä teille minulla onkin asiaa. Sanoivat teidän olleen viime yön Katarasaaressa, ja sinne aioin soutaa, vaikka eihän kuulu milloinkaan varmuudella tietävän, missä teidät tapaa. Asia olisi sellainen, että juutti on täällä.

— Älähän —

— Täällä se nyt on. Meidänkin pitäjän kylän ja kirkon ryösti aikaisin tänä aamuna, ryösti ja poltti. Jos tarkkaan katsotte, niin näette hienon savun vieläkin nousevan tuon isomman saaren takaa.

Savu sieltä tosiaankin nousi hienoina säikeinä ilmaan.

— Paljonko niitä oli? Niilo herra tiedusteli.

— Viitisenkymmentä oli maissa ja laivassa lienee ollut lisäksi kymmenkunta. Kylän edustalla kävi toinenkin laiva, mutta se purjehti pian tiehensä, minne lieneekin lähtenyt.

— Missä ne nyt ovat?

— Ryöstäjien laiva on yhä ankkurissa kylän edustalla, mutta toista en tiedä, itään päin se lähti. Pääsimme juutin hyökätessä melkein kaikki karkuun ja näimme metsästä sen tihuteot. Ennätimme koota vähän tavaroitakin, joten eivät saaneet kaikkea rosvotuksi. Lukkarin pojan saivat kuitenkin kiinni, se kun on näet toisjalkainen, mutta eivät sitä tappaneet, vaan lähettivät metsään sanomaan, että kyläläiset palatkoot kotiaan. Juutti ei muka tekisi kenellekään pahaa, vaatisi vain pienen paloveron. Emme sitä lupausta onneksemme uskoneet. Lukkarin poika ymmärtää vähän niiden kieltä, ja hän oli kuullut niiden puhelevan keskenään, että menevät tulevaksi yöksi Verkkosaaren rantaan ja että se toinenkin laiva saapuu sinne. Siitä asiasta minä lähdin tuomaan teille tietoa.

— Hyvä on. Missä se Verkkosaari taas olikaan? — Se on täältä itään kolmen tunnin soudun päässä, Lokkiluotojen lähellä, avomeren partaalla.

— Siinä ne ovat yöpyneet joskus ennenkin, eräs Niilo herran miehistä tiesi kertoa ja selitti paikat. — Sinne pääsee laivalla vain maan puolelta, sillä merenpuoli on karikkoa.

Niilo herra mietiskeli ja miehet odottelivat päätöstä.

— Saattaahan se käydä päinsä ja mikähän, ettei kävisi. Niilo herra sitten puheli. — Juutti uskoo meidän olevan kaukana, kun viikko sitten hätyyttelimme häntä tykkänään toisilla vesillä. Kuulehan, mies, sattuuko sinulla olemaan verkkosi veneessäsi? Ja hyväpä olisi, jos veneesi pohjalla hyppelisi muutama kalakin. Vai ei ole, perhana sentään. Niitä tässä nyt tarvittaisiin.

— Verkot jäivät tänä aamuna kokematta ja ovat tuon saaren kupeella, mies vastasi ja viittasi kädellään.

— No, koetaan ne nyt. Pari miestä lähtee tämän kalastajan mukaan. Nostakaa verkot ja kalat ja tuokaa ne tänne.

Kaksi miestä siirtyi kalastajan veneeseen. Niilo herra lähti läheisen saaren rantaan odottelemaan ja hautomaan suunnitelmiaan.

Vene palasi verkot mukanaan. Kalojakin oli runsaasti, isoja siikoja ja ahvenia ja olipa pari hauenkin vonkaletta.

— Nyt lähdemme sitten juutin kesteihin, Niilo herra selitteli. — Sinä, kalastaja, tulet mukaan ja neuvot tien. Päivä on vasta puolessaan, joten meillä on runsaasti aikaa. Soudamme ensin ison kaaren, jotta juutit eivät älyäisi näitä meidän pieniä puuhiamme, ja tulemme avomeren puolelta luodoille. Purjeita ei nosteta, sillä ne näkyvät. Ollaan hiljaa, niin saadaan hiiri.

Niilo herran pieni laivasto kiersi avomeren reunaan ja edelleen karien lomitse Verkkosaaren luokse. Siellä tähysteltiin tarkoin ja huomattiin tanskalaisten olevan vielä muilla vesillä.

Niilo herra käväisi tarkastamassa ankkuroimispaikan ja sen ympäristön. Verkkosaaressa kasvoi metsää, mutta Lokkiluodot olivat paljaita kallioita. Kalastaja selitti, että isommat alukset saattoivat tulla ankkuripaikalle vain Verkkosaaren ja sen viereisen pienen saaren välisen kapean salmen kautta. Muuta väylää ei ollut.

— Sopii helkutin hyvin, Niilo herra vastasi. — Tanskalaiset tietysti tutkivat ensitöikseen saaren ja metsän läpikotaisin, ennen kuin asettuvat rauhaan. Ne ovat tottuneet siihen, että käymme heidän kimppuunsa metsästä käsin. Emme siis sijoitu sinne, vaan asetumme näille luodoille, sillä täältä ne eivät arvaa meitä etsiä. Vedämme niitä taas röyhkeästi nenästä, mutta antakoot sen anteeksi, jos voivat. Luodoilla meidän on hyvä köllehtiä ja vaikkapa syödäkin, sillä aikanaan sekin on tehtävä. Seuraava ateria meitä odottaakin vasta juuttien laivoissa. Painakaa se mieleenne, pojat.

Veneet soudettiin luotojen lomaan ja asetettiin sinne siten, ettei niitä nähnyt ankkuripaikalta. Miehet sijoittuivat kallioiden suojaan. Niilo herra lähetti pienimmän veneen vakoilemaan ja sikäli ilmoittamaan vihollisen tulosta.

Aikaa oli runsaasti. Miehet söivät rauhassa ja sulattelivat ruokaansa kalliolla lojuen.

Vakoilemaan lähetetty vene palasi, ja sen päällikkö ilmoitti vihollislaivan purjehtivan saarta kohden.

— Hyvä on. Vene piiloon ja kaikki kallion suojaan.

Laiva ilmestyikin pian salmeen, lipui edelleen ja ankkuroi juuri siihen kohtaan, mihin Niilo herra oli arvannutkin sen ankkuroivan. Siitä lähti heti maihin kaksi veneellistä aseellisia miehiä, jotka tutkivat Verkkosaaren sekä pienenkin saaren tarkoin ja pääsivät varmuuteen siitä asiasta, ettei Niilo herran kirottuja rantasissejä ollut siellä eikä kai lähivesilläkään.

Tunnin kuluttua toinenkin laiva jo saapui ja ankkuroi edellisen viereen. Niilo herra tarkasteli niitä kallion kupeelta ja selitteli miehilleen:

— Tuo ensiksi tullut on nimeltään Yön Kuningatar. Tunnen sen hyvin, sillä sepä se juuri pääsi livahtamaan käsistämme Ahvenan saaristossa. Sen päällikkönä on junkkeri Jens Staxrud, sama, joka ryösti Halikon kirkon ja oli Otto Rudin mukana ryöstämässä Turkua. Tuo toinen on Fyenin Joutsen, vaikka sen nimenä oikeastaan pitäisi olla Fyenin Ankka, sillä se kelluu vedessä ihan kuin ankka. Sen päällikkönä on Arendt, hurja ja raaka merirosvo, Severin Norbyn luotetuimpia miehiä. Hänetkin olimme kerran saamaisillamme kiinni Merenkurkun rannikolla, mutta pääsi livahtamaan, piru vieköön. No, nyt otetaan sen sijaan molemmat yht'aikaa. Laivoilla on väkeä yhteensä pitkälti toista sataa, mutta onhan meitäkin kolmisenkymmentä, siis ihan tarpeeksi. Mikäli tunnen juutit oikein, niin ne rupeavat pian onnistuneiden ryöstöjen kunniaksi juhlimaan ja kallistelemaan pikaria ja sikäli kallistumaan itsekin. Siihen kuluu kuitenkin vielä aikaa auringonlaskuun. Mitä arvelet ilmasta, kalastaja?

— Tulee kaunis ilta. Tuulee mereltä. Merisumua saattaa nousta myöhemmin.

— Sekin sopii. Jäämme siis odottelemaan.

Venelasti toisensa jälkeen siirtyi laivoista maalle. Tanskalaiset tekivät rantahietikolle ison nuotion sekä kuljettivat rannalle ruokaa ja juomaa.

— Jos ne aikovat kiskaista nahkaansa nuo kolme tynnyrillistä viiniä, niin meidän ei tarvitsekaan tehdä muuta kuin ottaa laivat huostaamme. Kas, eipähän sentään, niistähän onkin kaksi oluttynnyreitä ja niistäkin toinen lienee vain puolillaan, kun noin kevyesti sitä liikuttelevat.

Niilo herra piti edelleen silmällä tanskalaisten puuhia ja tiedotteli niistä miehilleenkin.

— Isommat herrat, Jens ja Arendt, lähtevät nyt maihin. Jensin parta on kasvanut pitemmäksi sitten viime näkemän, mutta Arendt on entisellään. Enpä muistanut äsken mainita, että tuo Arendtin perkule ryösti ja poltti minunkin rantataloni ja teki minusta rantasissin. No, tänä iltana vanhatkin velat kuitataan.

Aurinko alkoi vähitellen hipoa mastojen latvoja.

— Mitä hittoa, niillä on mukanaan naisiakin! Maihin vievät — neljä — viisi — seitsemän — yhdeksän naista. Niinpä tietysti, ryöstösaalista nekin ovat, totta kai.

— Veivät meidänkin kylästämme tytön, kalastaja sanoi.

— Vai veivät, pirulaiset. No, otetaan samalla sekin pois.

— Nyt on laskujeni mukaan maissa jo satakunnan miestä, Niilo herra jatkoi. — Loput jäävät kai laivoihin vartiomiehiksi.

Laulu ja loilotus kantautui rannalta kallioille saakka. Nuotion ympärillä tanssittiin.

Niilo herra katseli miehiään ikäänkuin arvioiden ja virkkoi sitten:

— Lauri, sinä saat lähteä tanskalaisten luokse ensimmäiselle vierailulle. Puet yllesi tämän kalastajan vaatteet ja otat hänen verkkonsa ja kalansa mukaasi. Menet kauppaamaan merirosvoille kaloja, ymmärräthän. Ne ottavat tietysti sinulta kalat maksutta, mutta sen perimme jälkeenpäin. Katselet, mitä ne puuhaavat laivoissaan ja koetat kiinnittää niiden huomion hommiisi. Se luonnistuu hyvin, sillä solkkaat huonoa tanskaasi ja osaat valehdella kuin kätevin huovi. Jos ripustavat sinut raa’an nokkaan, niin otamme sinut kyllä sieltä aikanaan alas, ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät kuitenkaan hirttäne sinua, kun ilmoitat kuulleesi Niilo herran ylihuomenna saapuvan tänne ja johdattavasi juutit hänen niskaansa, jolloin hänet lopullisesti nujerretaan. Sano lisäksi, että sinulla on häntä kohtaan vanhaa vihaa — taitaapa ollakin, kun sait eilen selkääsi, häh?

— Ei kannata muistella, Lauri vastasi ja myhähti sekä alkoi vaihtaa vaatteita.

Niilo herra jatkoi käskyjensä jakoa:

— Petteri, poika hoi, sinä olet tarpeeksi nuori ja solakka ja tarpeeksi sieväkin tuon Laurin akaksi, kalastajan emännäksi. Tuolla on, ison veneen keulateljon alla, käärössä naisen puku. Pane se päällesi, niin katsotaan.

Petteri virnisti, mutta teki työtä käskettyä. Pian hän oli saaristolaisnaisen puvussa ja Niilo herra tarkasti hänet puolelta sekä toiselta miesten nauraa höristessä.

— Sinä olet jokseenkin hemaisevan näköinen, Niilo herra arvioi — mutta sinä et saa kävellä lompsia kuin ikäloppu kippari. Sipsuttele sievemmin. Kas noin — no, älä helkutissa viskaa istuutuessasi koipea toisen yli, vaan ole kaino ja siveä vaimo. Ja koeta vähän keimailla, vain vähän, se tekee hyvää. Voithan antaa itseäsi hieman suudellakin, mikäli se maistuu eikä miehesi Lauri sitä näe, mutta pidä kuitenkin varasi äläkä anna halata liikoja. Viettele sinäkin osaltasi vartiomiehet sille puolelle laivaa, mistä ei näe tänne. Märssykorissa oleva mies on saatava välttämättä alas. Voithan kiivetä sinne ja vaikkapa vietellä hänet alas. Jos käyvät kimppuusi, niin hyppää mereen ja ui rantaan muiden naisten joukkoon — älä hiivatissa tule tänne, sillä silloin ne soutavat perässäsi. Koeta narrata miehet ryyppäämään lujasti, mutta pidä myöskin silmällä miestäsi Lauria, joka helposti kallistaa pikaria liiaksikin, kun niikseen sattuu. Hyökkäämme illan pimettyä pimeäksi, jolloin juutit jo ovat tarpeeksi päissään. Pääasia on, että pidätte vartiomiehet rannan puolella. Vieläkin paremmin toimitatte asianne, jos saatte narratuksi heidät kajuuttaan. Muistaessani sanon, että jos märssykorin mies ei siirtyisikään paikaltaan, niin ole hiljaa, mutta jos se tulee alas, niin anna meille merkki kirkaisemalla siten, kuin rutistettaisiin sinua liikaa, ymmärräthän. No niin, mars matkaan vain.

Kalastajavene kiersi kallioiden taakse ja kääntyi sieltä laivoja kohden. Vaimo kiskoi airoista ja mies piti perää. Vene pysähtyi Yön Kuningattaren viereen ja tuokion kuluttua molemmat nousivat köysiportaita myöten laivaan.

Rannalla iloitsijain mekastus ja hoilaus kuului yhä selvemmin mitä myöhemmäksi ilta joutui. Kallioltakin käsin saattoi jo hyvin arvata useiden olevan vahvasti humalassa.

Avomereltä kulkeutui sumua, joka tiheni tihenemistään. Kauempana selällä se kohosi meren pinnasta kuin jyrkkä ja läpinäkymätön seinä, ja siirtyi hiljaa maata kohden.

Laivat häämöittivät pian epäselvinä varjoina ja nuotiokin tuikahteli kuin verhon lävitse. Sumun halkaisi äkkiä naisen kimeä kirkaisu.

— Tuopa ei oikein kuulostanut Petterin kirkaisulta, Niilo herra tuumi.

— Ei, se kantautuikin maalta, Antti, hänen lähin miehensä vastasi.

Maalta kuului pian useampienkin naisäänien kirkunaa. Niilo herran katse synkkeni ja äänessä oli nyt tuikea sointu hänen käskiessään:

— Kaikki venheisiin. Käärikää vaatetta tuhtojen ympärille. Aseet jokaisella vierellään valmiina. Pienet veneet seuraavat Anttia Fyenin Ankkaan, minä ohjaan suurella Yön Kuningattareen. Kiivas soutu, mutta varokaa loiskinaa. Kiipeämme nopeasti laitojen yli laivoihin ja valtaamme ne. Kenellekään ei anneta armoa, paitsi vangeille. Jos saamme laivat vallatuiksi rannalla olevien huomaamatta, niin jäämme odottamaan heitä. Sikäli kuin ne kiipeävät laivaan, pistetään ne kuoliaiksi. Molemmat päälliköt otetaan elävinä kiinni, jos saadaan, sillä minulla on heille asiaa.

Veneet miehitettiin viipymättä ja miehet odottelivat lähtökäskyä.

Niilo herra kuunteli Petterin merkkikirkaisua, mutta sitä ei kuulunut.

— Jotakin on hullusti, mutta lähtekäämme.

Veneet lipuivat hiljaa kallioiden välistä ja kiitivät sitten nuolina laivojen kylkiin.

Sissit kiipesivät laivoihin vastarintaa kohtaamatta. Yksinäinen vartiomies torkkui Yön Kuningattaren kannella ja heräsi vasta saatuaan Niilo herran pitkän miekan rintaansa. Sissit hajaantuivat kaikkialle etsimään vihollista.

Niilo herra kuuli keulakajuutasta kimeätä kirkunaa, kirouksia ja kolinaa, riuhtasi oven auki ja jäi ällistyneenä seisomaan. Petteri siellä riehui revityin vaattein ja puukko kourassa. Hänen kimpussaan oli kolme miestä ja kaksi makasi verissään lattialla. Petteri huomasi tulijan ja huusi yhä puukollaan sohiessaan:

— Kyllä minä olen kirkunut, mutta ei taitanut kuulua kallioille saakka, kun nämä vietävän heittiöt toivat minut tänne, telkesivät oven ja aikoivat minut raiskata.

Taas sai yksi merirosvo puukoniskun ja kellistyi. Niilo herra miehineen teki äkkiä lopun toisistakin ja kysyi sitten:

— Missä Lauri on?

— Meni Fyenin Joutsenen vartiomiesten seuraan ryyppäämään, Petteri vastasi huohottaen. — Tämä oli riivatun kova leikki. — Eivätkö arvanneet sinua mieheksi? Niilo herra tiedusteli täyttä kurkkua nauraen. — Niillä ei ollut siihen aikaa eikä tilaisuutta.

Yön Kuningatar tarkastettiin perinpohjin, mutta useampia tanskalaisia ei löydetty.

— Niitä ei ollutkaan täällä useampia, sillä kaikki muut ovat maissa. Alhaalla oli viisi ja märssykorissa yksi. Kävin viettelemässä sen alas. Kun se ei aikonut lähteä, niin annoin sen märssykorissa suudella, hyi helkkari! Se tuoksui niin vietävästi sipulille, mutta alas se lähti.

Lauri istui tanskalaisten seurassa Fyenin Joutsenen suurimmassa kajuutassa, kallisti ahkerasti pikaria ja kertoi parhaillaan mehevintä juttuaan, kun Antti hyökkäsi miehineen sisään. Lauri ei kehdannut nousta edes seisoalleen, vaan kaatoi viiniä pikariinsa ja tyytyi katsomaan sivulta kuinka merirosvojen ilonpito päättyi.

— Kas niin, pojat, helppoahan teidän on tulla valmiiseen pöytään, hän virkkoi. — Tuossa on täytetyt pikaritkin, Antti.

— Heitä pikari kädestäsi, ja tee se heti.

— Sinäkö tässä komennat!

— Minä. Eilen sait ajattomalla ajalla ryyppäyksestä selkääsi. Muista Niilo herran sanat, että jos teet sen vielä kerran, niin veresi vuotaa.

— Sepä taisi sanoa niin. Kaipa se antaa sitten hieman lauleskella, kun tämä lysti on päättynyt, vai?

— Niinpä kai, mutta ei ennemmin. Tiedät, ettei sen kanssa ole tosiasioissa leikkimistä, vaikka se muuten onkin leikki verinen.

— Hyvin tiedän, väliin nahassanikin tunnen. Olkoon sitten Niilo herran takia. Se annatti minulle syystä selkään, ja minä menen sen edestä vaikka tuleen.

Molemmat laivat olivat nyt sissien käsissä. Melu rannalla hiljeni, ja sieltä kuului airojen kolinaa. Nuotio loisti sumun lävitse punertavana läiskänä. Sitten kuului airojen loisketta, ja ensimmäinen vene pysähtyi Yön Kuningattaren viereen.

— Vahti ohoi!

Petteri vastasi tanskaksi:

— Kaikki kunnossa.

— Mitä kirkunaa täältä kuului? Naisethan olivat maissa.

— Tänne tuli vain muuan saaristolaisnainen ja häntä täällä hiukan hyväiltiin, Petteri selitteli toimessaan.

— Missä se nyt on?

— Täällä se on vieläkin.

Junkkeri Jens tuli ensimmäisenä laidan yli, mutta hänen jalkansa ehtivät tuskin koskettaa kantta, kun jo kaksi lujaa kouraa tarttui pimeässä hänen kurkkuunsa ja hänen päänsä ylitse vetäistiin säkki. Samoin käsiteltiin seuraaviakin, mutta heidät talutettiin keulaan, jossa kylmä teräs heitä jo odotti. Junkkeri Jens vietiin päällikön kajuuttaan, ja säkki otettiin päästä vasta siellä.

Niilo herra otti junkkerin vastaan perin kohteliaasti kumarrellen.

— Tervetuloa, junkkeri Staxrud, tervetuloa Yön Kuningattareen.

— Ku-kuka kirottu rosvo te olette? junkkeri raivosi.

— Emme ole tosiaankaan ennen tavanneetkaan, vaikka minulla on ollut kunnia nähdä teidät. Minua sanotaan Niilo herraksi ja näitä minun urheita poikiani rantojen sisseiksi. Tuo tuossa esiintyy tosin mielellään naisena, mutta kyllä hänkin on puvustaan huolimatta selvä mies ja hyvä mies onkin. Hän vietteli tosin sivumennen sanoen teidän vartijanne, mutta lukekaa se hänelle ansioksi.

— Hirtätän ne kirotut vartijat, roikaleet —

— Liian myöhään, junkkeri Jens, aivan liian myöhään. He ovat jo kuolleet luonnollisemman kuoleman. Mitä muuten hirttämiseen yleensä tulee, niin voimme ehkä sopia siitä seikasta, käytämmekö teitä varten niiniköyttä tai hamppunuoraa, vasta sitten, kun olette hyväntahtoisesti sanonut minulle, missä muut tanskalaiset laivat tällä hetkellä — Ovi riuhtaistiin äkkiä auki ja muuan sissi huusi:

— Niilo herra, piru on merrassa! Toisessa laivassa tapellaan ja Antti on alakynnessä.

— Mennään sitten apuun. Pidelkää sillä välin junkkeria hellästi, sillä asiamme jäi kesken.

Niilo herra kokosi puolet miehistään ja siirtyi toiseen laivaan, jossa Antti oli tosiaankin ahtaalla. Kepponen oli siellä tullut ilmi ja rannalta saapunut ylivoima oli ahdistanut hänen pienen joukkonsa keulaan. Moni oli jo kaatunut, mutta samassa Niilo herrakin joutui hätään, hyökkäsi takaa päin tanskalaisten niskaan ja lopetti taistelun.

— Maissa kuuluu olevan vielä parikymmentä tanskalaista, Antti ilmoitti. — Mutta kaikki veneet ovat täällä.

— Olkoot sitten maissa jatkamassa juhliaan, jos maistaa. Saarelta ne eivät pääse pakoon. Haemme ne aamulla. Mutta pitäkää kuitenkin tiukkaa vartiota. Missä on herra Arendt?

— Sidottuna kajuutassaan.

— Otan hänet mukaani.

Niilo herra siirtyi miehineen ja vankeineen takaisin Yön Kuningattareen ja jätti Arendtin sen kannelle miestensä hoivaan.

Kajuuttaan astuessaan hän näki parantumattoman Petterinsä istuvan junkkerin vieressä, kutittelevan tätä leuan alta ja lirkuttavan parhainta lirkutustaan, johon hellyyteen junkkeri vastasi raivostuneilla kirouksilla.

— Olemme pidelleet häntä hellästi, kuten käskitte, Petteri virnaili ja siirtyi kauemmaksi.

— Niinpä niin, junkkeri Jens, nämä minun poikaseni ovat kovin helläluontoisia vai mitä arvelette, he-he. Mihin me jäimmekään, niin, kysymykseen, missä muut tanskalaiset laivat tällä hetkellä ovat. Pyydän suoraa ja selvää vastausta.

— Ja ellen vastaa?

— Pakotan vastaamaan.

— Millä?

— Millä tahansa. Vaikka kolmen äyrin rahalla. Ehkä suvaitsette muistella, kuinka kerran painatitte erään minun mieheni otsaan kolmen äyrin rahan kuvan. Koskapa raha kasvaa ajan mukana korkoa, niin painatan teidän otsaanne kaksi, tai kolmekin kuvaa, miten paljon vain haluatte.

— Minä olen aatelismies.

— Mahdollisesti, mutta nyt olette merirosvo. Suostutteko vastaamaan?

— En.

— Hyvä.

Niilo herra otti vyöstään kolmen äyrin rahan, heitti sen pöydälle ja sanoi:

— Petteri, rautakoe.

Petteri sieppasi rahan ja poistui. Pari miestä tuli sisään mukanaan nuoria, joilla he sitoivat junkkerin, asettivat hänet selälleen seinärahille ja köyttivät vielä kiinni siihenkin.

Petterikin tuli sisälle kantaen pihdeillä tulikuumaksi kuumennettua rahaa ja katsahti kysyvästi Niilo herraan.

— Otsaan, vasemmalle puolelle.

Raha painui junkkerin otsaan, josta lehahti höyry ja palavan lihan ilkeä käry. Junkkerin silmät pullistuivat ja kylmä hiki virtasi hänen kasvoiltaan.

— Oikealle puolelle. Korot, näes.

Raha painui sihahtaen lihaan.

— Sanon — kaikki sanon, junkkeri huohotti.

— Hyvä on. Missä ovat laivat?

— Meidän piti kohdata ne Porkkalan niemessä viikon kuluttua. Osa on kuitenkin Pohjan lahdella ja ne tulevat vasta myöhemmin.

— Hyvä. Mitkä tulevat Porkkalaan? — Voittamaton. Tanskan Prinsessa ja Langeland.

— Ja päällikkönä?

— Otto Rud.

— Riittää, junkkeri Jens. Päästäkää hänet irti, viekää toiseen kajuuttaan ja antakaa pikarillinen viiniä. Huomautan teille, junkkeri, että elonaikanne päättyy auringon nousuun.

Junkkeri vietiin pois ja herra Arendt tuotiin sijaan. Niilo herra tahtoi tarkistaa tiedot ja vaati Arendtilta saman vastauksen kuin junkkeri Jensiltäkin. Arendt kieltäytyi vastaamasta.

— Rakastatte kovin viiniä, herra Arendt, niin olen kuullut kerrottavan. Ellette vastaa, niin saatte enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

— En vastaa.

Hyvä. Vesikoe, Petteri. Teemme sen tällä kertaa viinillä. Miehet sitoivat herra Arendtin selälleen ja toiset kantoivat sisään viinitynnyrin. Kaksi miestä aukaisi hänen suunsa ja Petteri kaatoi siihen viiniä. Kun yksi suuri pikari tyhjeni, niin toinen oli jo valmiina. Ja sikäli kolmas, neljäs, viides. Onneton muuttui tulipunaiseksi, hiki valui kaikkialta ja silmät pullistuivat kuopistaan. Kymmenennen pikarillisen aikana hän näytti haluavan puhua. Miehet laskivat hänen suunsa pinteestä, ja herra Arendt vahvisti katkonaisesti kuiskaten junkkerin antamat tiedot.

— Hyvä. Elätte aamuun, ette kauemmin. Poltitte kerran rantataloni, ja siitäkin maksan nyt palkan. En hirtätä teitä, mutta saatte lentävän lähdön. Kantakaa hänet pois.

Niilo herra kiersi tarkastamassa laivan ja käski jakamaan miehilleen ruokaa sekä kohtuullisesti olutta ja viiniä, joita tavaroita laivoissa oli runsaasti. Kierrollaan hän osui keulaankin ja tapasi siellä Petterin, joka oli riisunut naisen pukunsa ja piti iloista seuraa vapautetuille naisvangeille. Sitten Niilo herra heittäytyi tuokioksi lepäämään junkkerin vuoteelle.

Nouseva aurinko näki junkkeri Jensin heilumassa raakapuun nokassa ja herra Arendtin seisomassa ladatun kanuunan edessä. Petteri vei palavan soihdun sankkireikään, ja herra Arendt lensi ikuisuuteen. Sitten Niilo herra etsitytti saareen jääneet merirosvot ja luki heillekin lyhyen lain.

Purjeet nostettiin ja laivat siirtyivät rannikolle. Niilo herra virkkoi lähellään seisovalle kalastajalle:

— Kun tulemme rantaan, niin souda kylääsi ja sano, että kyläläisesi tulevat laivoille hakemaan ryöstetyn omaisuutensa ja saamaan korvauksen poltetuista taloistaan. Täällä näkyy riittävän tavaraa siihenkin tarkoitukseen. Me emme sitä tarvitse, sillä vielä on monta runsaasti kuormitettua merirosvolaivaa Suomen rannikoilla. Otamme niistä, jos tarvitsemme. Mutta lisää miehistöä minä tarvitsen näihin laivoihin. Mikäli kylissä lienee halukkaita, niin tulkoot, mutta sano heille kuitenkin kolme asiaa: Niilo herran joukkoon pyrkivä ei saa pelätä mitään, ei totella ketään muuta kuin minua, ja hänen täytyy olla valmis kuolemaan missä ja milloin tahansa.

— Sanon sen heille, herra. Ja mitä kuolemanvalmiuteen tulee, niin tiedätte, Niilo herra, paremmin kuin minä, että näinä aikoina ja etenkin täällä rannikolla on jokaisen oltava siihen valmiina milloin tahansa.

Niilo herra hymähti ja vastasi:

— Niinhän se on.

Lisäväkeä saatuaan Niilo herra purjehti länteen jatkamaan rantasissin toimiaan, jotka jo olivat kestäneet monta vuotta ja kestivät edelleenkin monta vuotta. Hänen nimensä tuli yhä kuulummaksi, yhä vihatummaksi ja pelätymmäksi, mutta myöskin omien keskuudessa yhä ylistetymmäksi. Hän oli pitkien rannikkojen ainoa turva.

Hän ja hänen miehensä tekivät monesti julmia ja raakoja tekoja, mutta vihollinen teki vieläkin pöyristyttävämpiä. Severin Norby ja Otto Rud ryöstivät, polttivat ja murhasivat säälittä, ja Niilo herra mittasi heille samalla mitalla. Ajan henki ei antanut ihmiselämälle arvoa eikä valinnut keinoja sitä syystä tai toisesta tai syyttäkin sammuttaessaan.

KUNINKAAN LÄHETTI

 Kustaa Vaasa oli v. 1523 valittu Ruotsi—Suomen kuninkaaksi.
 Hänen Ruotsista lähettämänsä, suomalaisten Flemingien johtama
 pienehkö sotajoukko yhtyi suomalaisiin ja maa puhdistettiin pian
 tanskalaisista. Suomea alkoi taas kuninkaan nimessä hallita
 käskynhaltija — Eerik Fleming — ja Suomen valtaneuvosto. Mutta jo
 lähivuosina kuninkaan vaikutus alkoi tuntua Suomenkin oloissa. Hän
 suuntasi ensimmäisen iskun katolisen kirkon mahtia ja maalista
 omaisuutta vastaan. Vesteråsin kuulut valtiopäivät v. 1527 antoivat
 hänelle lisävaltuuksia, ja kuningas puolestaan osasi niitä edelleen
 laajentaa. Kirkon valta murtui ja sikäli muuttuivat monet muutkin
 asiat. Hän ryhtyi myöskin vapauttamaan kauppaa Hansan ylivallasta
 ja säännösteli yksityiskohdittain Suomessakin kaiken kaupankäynnin.
 Venäjänkin kanssa käytävään kauppaan hän kohdisti huomionsa sekä
 ryhtyi samalla ajattelemaan itärajan puolustustakin. Ohjeiden ja
 käskyjen perilletoimittaminen kesti viikkoja ja kuukausia. Niitä
 kuljettivat useimmiten erikoiset lähetit, kuninkaan kuriireina
 toimivat nuoret aatelismiehet.

Kuninkaan lähetti saapui laivalla Tukholmasta Turun linnaan, toimitti asiansa käskynhaltijan luona, nousi heti hevosen selkään, käänsi ratsunsa itään ja lähti etäiseen Viipuriin.

Hän ratsasti ensin tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen seutujen lävitse, jossa kirkkoja oli tiheässä ja niiden ympärillä kyliä. Tiekin oli kelvollinen kuljettavaksi, vaikka se kierteli lukemattomina mutkina. Ihmisiä liikkui kylien tienoilla askareilleen menossa ja niiltä tulossa. Kuormia ajettiin sapilailla ja puupyöräisillä rattailla.

Lähetti sivuutti monia, muita isompia kartanoita, rälssimiesten ja aatelisherrojen asuinpaikkoja, yöpyi erääseen sellaiseen, sai osakseen ystävällisen kohtelun sekä runsaasti ruokaa ja juomaa, ja kertoi puolestaan talon väelle suuren maailman kuulumisia. Päivän sarastaessa hän lähti edelleen. Autiolla taipaleella hän tapasi aamupäivällä vastaantulijoita, jonkin penikulman päässä sijaitsevan toisen aateliskartanon vieraisille matkaavan isännän ja rouvan. Isäntä ratsasti vahvalla hevosella, mutta hänen kivulloista rouvaansa kuljetettiin kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa.

Kuninkaan lähetti ratsasti syrjemmäksi päästääkseen tulijat ohitseen, nosti kypärän päästään, keikautti sen suuressa kaaressa hevosensa kupeelle ja kumarsi syvään. Aatelisherra teki sulkien koristamalla samettipäähineellään saman tempun ja kumarsi yhtä kohteliaasti. Rouva tervehti kantotuolissaan. Sitten kyseltiin kuulumiset, jonka jälkeen kumpikin jatkoi matkaansa tervehdittyään hyvästiksi samoin kuin aluksikin.

Kirkkojen väli kävi pitemmäksi, salotaipaleet metsäisemmiksi. Karjapolusta ihmisen käyttöön ylennyt polku luikerteli kapeana hongikkojen, koivikkojen ja kallioiden lomitse. Jokin pitkälle työntyvä merenlahti vilahti silloin tällöin näkyviin. Ratsastaja saapui Uudellemaalle, ruotsia puhuvan väen asumalle seudulle.

Lauttojen ja natisevien puusiltojen avulla hän pääsi jokien ylitse, sivuutti kyliä ja herraskartanolta, ratsasti sitten harvaan asuttuja tienoita, tapasi eestiläisperäistä väkeä ruotsiapuhuvan joukossa, saapui Porvoon kaupunkiin ja kyseli linnanvoutia. Vouti asui Linnamäellä korkeiden vallien sisällä olevassa puurakennuksessa. Lähetti toimitti asiansa, istui iltaa voudin seurassa, nukkui yönsä ja jatkoi aamulla matkaa. Vähäisen ja sokkeloisen kaupungin reunassa oli hirsipuu ja mestauslava, ja tie kulki niiden vieritse edelleen Uudenmaan itälaitaan.

Väestö muuttui taas suomenkieliseksi. Harmaita taloja oli vain harvassa. Vasta Kymijoen varsilla, hyvillä viljelysmailla, niitä näkyi tiheämmässä.

Ratsastajalle riitti aikaa ympäristönsä katselemiseen, vaikka hän pyrkikin päämääräänsä mahdollisimman nopeasti. Suuri, koskematon luonto ikivanhoine metsineen, välkkyvine järvineen, mustine lampineen, ruskeine soineen ja kuohuvine koskineen muutti mielen kummaksi. Sen laajaan syliin vierretyt mustat kasket ja harvalukuiset talot näyttivät aikaansaannoksina vähäisiltä. Metsämies tuli vastaan lintutaakkaansa kantaen.

— Jumalan rauhaa. Paljonko on vielä matkaa Viipuriin? lähetti kyseli.

— Päivänmitan ratsastus. Kuuluuko rauhan vai sodan sanomia?

— Rauhan.

— Rauha on hyvä. Onnea kulkijan matkalle.

Mustat sydenpolttajat tiedustelivat monesti samaa asiaa ja heidänkin nokisille kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy kuullessaan rauhan säilyneen. Ja Suomenlahden kalastajat ajattelivat samoin.

Viipurin linnan korkea torni vilahti näkyviin. Kuninkaan lähetti ratsasti viimeisen taipaleen täyttä laukkaa, pyyhälsi alhaalla olevan nostosillan ylitse linnan pihalle, ja kiiruhti pölyisenä ja väsyneenä linnan isännän, itsensä Niilo Grabben puheille jättääkseen hänelle kuninkaan kirjeen ja kertoakseen suulliset sanottavansa.

— Kauanko ratsastit seitsemänkymmenen penikulman taivalta?

— Viisi päivää. Viidesti vaihdoin hevosta.

— Käväisehän nyt saunassa kylpemässä pölyt ruumiistasi ja tule sitten painamaan puuta.

Tieto kuninkaan lähetin tulosta levisi nopeasti. Maalliset ja hengelliset johtomiehet kiiruhtivat heti linnaan kuulemaan saapuneita sanomia.

— Merkillisiä asioita on tapahtunut, linnan isäntä selitti ja otti esille kuninkaan kirjeen. — Kuningas tiedoittaa Vesteråsiin kokoontuneiden valtiopäivien päätöksistä. Valtiopäivät ovat päättäneet

1) KAIKIN VOIMINSA ESTÄÄ JA RANGAISTA JOKAISTA YRITYSTÄ KUNINKAAN

VALTAA VASTAAN.

2) VALTAKUNNAN TULOJEN PARANTAMISEKSI OVAT PIISPOJEN, KIRKKOJEN

JA LUOSTARIEN TARPEETTOMAT TULOT, KUNINKAAN HARKINNAN MUKAAN,

PERUUTETTAVAT KRUUNULLE JA, KOSKA PIISPAT USEIN TÄTÄ ENNEN OVAT

MAALLISELLA VALLALLAAN NOUSSEET HALLITUSTA VASTAAN, OVAT HEIDÄN SUURET

SEURUEENSA POISTETTAVAT JA LINNANSA OTETTAVAT KRUUNUN HALTUUN.

3) RITARISTOLLE ANNETAAN OIKEUS PERUUTTAA TAI LUNASTAA KAIKKI KAARLO

KUNINKAAN REDUKTSIONIN JÄLKEEN KIRKOLLE JA LUOSTARILLE LAHJOITETUT JA

PANTATUT TILUKSET.

4) KOSKA SÄÄDYT OVAT HUOMANNEET VÄÄRÄKSI SEN SYYTÖKSEN, ETTÄ

VALTAKUNNASSA OLISI VÄÄRÄÄ OPPIA SAARNATTU, TAHTOVAT HE TORJUA JA

RANGAISTA TÄMMÖISTÄ HUHUA, JA PYYTÄVÄT, ETTÄ JUMALAN SANAA KAIKKIALLA

VALTAKUNNASSA PUHTAASTI SAARNATAAN.

— Säätyjen päätöksen lisäksi kuningas ilmoittaa hänelle myönnetyn oikeuden ottaa osaa pappisvirkojen asettamiseen. Säädyt ovat myöskin kieltäneet piispoja maksamasta mitään maksuja paaville virkaansa vahvistuksesta.

Herrat kuuntelivat äänettöminä. Jokainen ymmärsi säätyjen päätöksen merkitsevän valtakunnan uskonnon muutosta.

— Lisäksi kuninkaalta saapui toinenkin kirje, linnan isäntä jatkoi. — Sen sisällöstä oivallan, että kuningas aivan pian aikoo ottaa valtakunnan tarpeisiin suuren osan piispan ja papiston tuloista ja kirkkojen omaisuudesta, ja suoritetaan ne kuninkaan voudeille, joka myöskin ottaa heiltä kuninkaan nimessä kuuliaisuuden ja uskollisuuden lupauksen.

Perin totisiksi muuttuneet herrat eivät nytkään puhuneet mitään. Linnan isäntä jatkoi:

— Omassa kirjeessään Turun käskynhaltija ilmoittaa kuninkaan määränneen tuomiorovasti Johannes Petrin hoitamaan Suomen kirkollisia asioita, koska piispaksi valittu, kuningasta vastaan juonitellut Eerikki Sveninpoika on paennut maasta. Luostarien lakkautus on luultavasti myöskin odotettavissa. Kuningas on sitäpaitsi ottanut haltuunsa Kuusiston linnan ja aikoo purattaa sen kokonaan, että kirkon entisen maallisen vallan tuki ja näkyvä varustus täten häviäisi.

— Valtakunta lienee lopultakin saanut sellaisen isännän, ettei sen kanssa ole leikkimistä, muuan herroista vihdoin arveli.

— Niin, jo on aika sellaisen tarttuakin peräsimeen, eräs lisäsi.

— Kuninkaan lähetillä on suullistakin kerrottavaa, linnan isäntä jatkoi. — Sano sanottavasi.

Lähetti tarttui puheeseen ja selitti: — Vaikka Eerikki Fleming saikin viime vuonna rauhan vahvistetuksi Moskovassa, niin ei kuningas Kustaa eivätkä myöskään suomalaiset valtaneuvokset Eerikki ja Iivari Fleming, Knuutti Kurki, Björn Lejon ja Aake Tott luota rauhan pysyväisyyteen. Kuningas ja Suomen valtaneuvokset ovat sitä mieltä, että sodan varalle on täällä itärajalla varustauduttava. Kuningas aikoo heti, kun hallitustoimiltaan pääsee, saapua Suomeen tarkastaakseen itse, että hänen käskynsä joka suhteessa täsmälleen täytetään. Tässä tarkoituksessa kuningas tahtoo matkata myöskin tänne Viipuriin ja itärajalle saakka.

Herrat kuuntelivat sanomaa suurin silmin, keskustelivat kauan kuninkaan tulon varalle tehtävistä valmistuksista sekä myöskin muista saapuneista sanomista, ja hajaantuivat sitten siinä vakaumuksessa, että valtakunta oli kääntynyt uusille urille.

LUKEMISEN ALKU

 Mikael Agricola, Suomen kirjallisuuden isä, syntyi Pernajassa v.
 1510 paikkeilla. Hän kävi Turun koulun, oli piispa Martti Skytten
 kirjurina, opiskeli Lutherin ja Melanchtonin aikoina Wittenbergissä,
 tuli maisteriksi ja palasi Suomeen Turun koulun rehtoriksi. Kohta
 hänestä tuli myöskin vanhan Skytten apulainen ja tämän kuoltua 1554
 Turun piispa. Vain kolme vuotta hän ehti hoitaa piispan virkaa, kun
 kuolema hänetkin korjasi. Aapisensa, josta vain osia on säilynyt
 meidän päiviimme, hän painatti vähillä varoillaan nähtävästi
 Lyypekissä v. 1542. — Suomalaisesta suurmiehestä ei ole säilynyt
 jälkimaailmalle minkäänlaista kuvaa. Myöskään ei ole tiedossa, miten
 hänen aapisensa ensin joutui suomalaisten katseltavaksi, mutta eihän
 tunnu mahdottomalta sekään, että hän olisi esittänyt sen Suomen
 säätyjen edustajille. Uskonpuhdistuksessa Agricola näyttää omanneen
 sovittelevan, äkkijyrkkiä muutoksia välttävän kannan.

Suomen miehiä kokoontui Turun linnaan. Sinne saapui aatelisia, pappeja, porvareita ja talonpoikia. He olivat matkalla valtiopäiville Tukholmaan, ja ohi matkustaessaan heidät oli kutsuttu linnaan kuulemaan asiaa, jonka piispa Martti Skytten apulainen, Turun koulun rehtori Mikael Agricola heille ilmoittaisi. Vanha piispakin saapui tilaisuuteen.

Kaikkien kokoonnuttua Agricola asettui seisomaan pöydän ääreen, jolla oli pinkka vähäisiä kirjoja, ja avasi suunsa. Hän kertoi, miten Suomen kansa oli kauan, monta sataa vuotta sitten, päässyt osalliseksi kristinopista ja sen turvissa elänyt edelleen. Mutta sille julistettu sana oli ollut vieraskielistä ja vain aniharvat rikkaat saattoivat hankkia itselleen vieraskielisenkin sanan painettuna. Ja aniharva, paitsi papistoa, ymmärsi latinankieltä. Uusi aika oli nyt tullut. Jumalan sanaa julistettiin kansalle sen omalla kielellä, mutta se oli vaivalloista tehtävää ja tuotti sekaannusta, sillä sanaa ei ollut suomenkielelle painettuna. Kuitenkin suomenkieli oli yhtä hyvä kieli kuin muutkin, sitäkin puhuttiin ja ymmärrettiin, ja sillä Suomen kansa oli tullut toimeen. Miksi siis puhuttua suomea ei voitaisi myöskin kirjoittaa ja painaa?

Aikoinaan kirjojen käsin kirjoittaminen oli ollut niin kallista, ettei siihen ollut varaa. Sittemmin, kun kirjoitettu teksti opittiin leikkaamaan puuhun, kirjatkin tulivat halvemmiksi, sillä puulaatoilla saatettiin painaa useampia kappaleita. Mutta sittenkin ne olivat vielä liian kalliit.

Saksanmaalla oli nyttemmin tehty suuri ja merkillinen keksintö. Eräs Juhana Gutenberg oli keksinyt metalliset kirjaimet, joita saatettiin latoa vieretysten. Kirjoja voitiin monistaa tuhansittain ja ne olivat jo niin halpoja, että varattomampikin saattoi sellaisen hankkia. Tukholmaankin oli jo perustettu kirjapaino.

— Aloin nyt ajatella suomenkielen soveltamista kirjan kieleksi, Agricola jatkoi. — Ajatukseni ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Meidänkin syrjäinen kansamme oli saatettava osalliseksi painetun sanan levittämästä valosta, sillä muuten, muiden kansojen kehittyessä, se jäisi ainiaaksi taitamattomaksi, pimeydessä kulkevaksi metsäläiskansaksi, jonka kehittyneemmät kansat nielisivät. Nimettömänä se hukkuisi aikojen yöhön. Näin arvelin ja ryhdyin toimeen. En yrittänyt suuren kirjan tekoa, sillä lukemisen taito on ensin opittava. Siksipä Jumalaan turvaten rakentelinkin ensin lukemisen opin, suomalaisen aapisen.

Kiviseinäisessä salissa vallitsi suuri hiljaisuus. Kynttiläin lepattavat liekit loivat hohdettaan kuuntelijain syvää miettimistä osoittaville kasvoille. Agricola otti pöydältä kirjan ja jatkoi:

— Lyypekissä painatin tämän aapisen. Se on vähäinen ja vaatimaton ja lukumäärältäänkin pieni, sillä varani eivät olisi riittäneet suurempaan painokseen, mutta se olkoon kuitenkin Suomen kirjakielen alkuna. Teille, Suomen miehille, olen tahtonut sen ensimmäiseksi esittää.

Agricola jakoi kirjaansa läsnäoleville, jotka heti alkoivat siihen syventyä. Monet, joille lukemisen taito oli tuntematon taito, silmäilivät sen pieniä koukeroita ymmällään ja hämillään, mutta toiset, latinaa osaavaiset, alkoivat sitä heti lukea ja huomasivat ihmeekseen koukeroista muodostuvan selviä suomenkielen sanoja.

Agricola kulki hymyillen ryhmästä ryhmään ja kuunteli erilaisia mielipiteitä.

Monet aateliset arvelivat, että suomalainen kirja oli hyvä olemassa papiston ja oppineiden käyttöä varten, mutta se oli tarpeeton alemmille säädyille, etenkin talonpojille, jotka kyllä osaisivat kyntää ja kylvää ja maksaa verojaan lukemisen taidottakin. Toiset aatelismiehet sitä vastoin pitivät asiaa kaikinpuolin hyvänä.

Asiasta sukeutui vilkas väittely. Joku sanoi, ettei isompienkaan maiden yhteinen kansa taitanut lukea, joten siis Suomen rahvaskaan ei tarvinnut tätä taitoa. Agricola puolestaan selitti, ettei pitäisi aina odottaa mitä isot ja rikkaat tekevät, vaan on yritettävä ominkin voimin ja muiden esikuvia odottamatta. Hän sanoi myöskin olevansa vahvasti vakuutettu siitä, että tämä taito pian leviäisi kaikkialle, missä vain käsitettäisiin ihmisen hengenkin vaativan ravintoa eikä vain ruumiin.

Pappien mielipide oli selvä, ja Martti Skytte ilmaisikin sen sanoessaan vanhuuttaan vapisevalla, mutta lämpimällä äänellä:

— Olet tehnyt suuren ja ikimuistettavan työn, Mikael Agricola. — Tuhannet ja taas tuhannet tulevat sinua siunaamaan ja Suomen kansa on kerran lukeva sinut suurimpien miestensä joukkoon.

Porvarit olivat kahdenvaiheilla. Arveltiin lukemisen taidon olevan porvaristolle hyödyksi, mutta talonpojille se tuottaisi vain joutavaa ajanhukkaa.

Talonpojat kääntelivät kirjojaan hartaina, mutta hämillään, sillä kukaan heistä ei osannut lukea. Agricola otti kirjan muutaman vanhan miehen kädestä ja luki siitä uskontunnustuksen. Vanha mies virkkoi lukemisen loputtua kyyneltynein silmin:

— Halpana pidetään talonpoikaista kansaa, mutta sinä ymmärrät halvankin kansan tarpeet ja tahdot opettaa meitä lukemaan isiemme kieltä painetusta sanasta Jumalan kunniaksi ja omaksi parhaaksemme. Hartaasti sinua siitä kiitämme ja kunnioitamme. Olemme itse ehkä jo liian vanhoja oppiaksemme lukemaan, mutta lapsemme seuratkoot neuvoasi ja oppikoot painetun sanan suuren salaisuuden.

Agricola puristi lujasti yksinkertaisen kansanmiehen kättä, kehoitti häntä ottamaan kirjan mukaansa, siirtyi sitten keskemmäksi ja puhui:

— Korkein sallikoon, että tästä vähäisestä alusta, kuten muinoin sinapin siemenestä, kasvaisi suuri puu. Mikäli Jumala suo minulle voimia ja taitoa, sikäli aion jatkaa alkuunpantua työtä toimittamalla suomenkielisen katkismuksen sekä ehkä muitakin teoksia. Korkeimpana päämääränä olkoon pyhän raamatun suomenkielinen laitos, jotta se kaiken kansan käsiin joutuneena levittäisi puhtaan uskon tietoa ja ikuisuuden valoa jokaiselle suomen kieltä puhuvalle.

Agricola vaikeni tuokioksi ja hänen syvä katseensa näytti suuntautuvan tuntemattomiin etäisyyksiin. Sitten hän jatkoi:

— Näen ajan, jolloin kaikki kansamme miehet, naiset ja lapsetkin osaavat lukea kirjasta Jumalan sanaa ja muitakin hyviä asioita. Se aika on vielä kaukana ja tietämättömien vaiheiden takana, mutta se on kerran koittava. Ja silloin meidän pieni kansamme on astuva suurten joukkoon samanarvoisena ja vertaisena, sillä se omaa silloin tietämisen lahjan. Kiittäkäämme nyt nöyrin mielin häntä, joka johtaa kansojen kohtaloita, myöskin siitä, että hän on sallinut vähäisen siemenen kylvön. Rukoilkaamme hänen rukouksensa.

Ylhäiset ja alhaiset polvistuivat, ja Agricola luki aapisestaan isämeidän rukouksen.

JOUTSELÄN TAISTELU

 Itärajalla oli rauha vallitsevinaan, mutta rajakahakoita käytiin
 ehtimiseen. V. 1536 vahvistettu rauha aiheutti riitaisuuksia, sillä
 raja oli lopullisesti käymättä. Erimielisyyden aiheena oli varsinkin
 rajalla sijaitseva, muutaman penikulman levyinen »Riitamaa». Turun
 ja Viipurin käskynhaltijat, Fleming ja Grabbe, puolsivat sotaa,
 mutta kuningas oli taipuvainen rauhaan. Viipuri pantiin kuitenkin
 puolustuskuntoon ja Kivennavan kuninkaankartano varustettiin
 linnoitukseksi. Suomen aatelisto kokoontui Viipuriin ja lähetti sieltä
 kuninkaalle merkillisen, sotaan kehoittavan kirjeensä. Se suunnitteli
 samalla koko Inkerin, Aunuksen ja Vienan liittämistä valtakuntaan.
 Sotaa ei tarvinnutkaan odottaa, sillä venäläiset hyökkäsivät.
 Kuningas ei vieläkään taipunut sotaan, mutta venäläiset hyökkäsivät
 toistamiseen, ja silloin, maaliskuun 11 p:nä 1555, Kivennavan
 linnanmiehet ja Kannaksen talonpojat löivät Joutselän merkillisessä
 taistelussa ainakin kymmenkertaisen, luultavasti suuremmankin
 vihollisarmeijan.

Kivennavan linnassa pidettiin kiirettä. Aseellisia sotilaita hääri pihamaalla, tuvissa ja aitoissa. He kantoivat rekiin kaikenlaista sotaretkellä tarvittavaa tavaraa, vyöryttivät ruutinassakoita, pinosivat rasioille ympyriäisiä rautakuulia, sijoittivatpa niihin viisi pientä tykkiäkin. Ratsumiehet laittelivat kuntoon satulavehkeitään, sitoivat kaurapussit riipuksiin hevosten kupeeseen ja sovittivat satulan taakse heinätukon. Jotkut jalkamiehet tervasivat saunan luona suksiaan.

Linnan ympäristön pelloilla oli myöskin vilkasta elämää. Talonpoikain joukko teki siellä sotavalmistuksiaan, jotka jo olivatkin sikäli loppuun suoritettuja, että syöminen vain oli kesken. He istuivat nuotioidensa ääressä ja nauttivat eväskonttiensa laihoja antimia: petunsekaista leipää, suolasilakkaa, kapahaukea ja naurispaistikkaita. Syöjien sukset seisoivat hankeen pistettyinä nuotioiden ympärillä sankkana, pellot täyttävänä metsänä, vieressään sauvakeihäät ja niitä vasten nojallaan jouset ja viinet. Kirves, tärkeä ase, riippui sitävastoin miesten vyössä, ikivanhan ja hyvän tavan mukaan vyön ja turkin selkämyksen väliin pistettynä.

Maaliskuinen päivä oli kirkas ja kylmä. Linnamäeltä avautui monen penikulman näköala länteen, pohjoiseen ja itään. Etelään sulki näköalan linnanmäkeäkin korkeampi Polviselän mäki. Sinne tähyili vartiossa oleva huovi ja sinne kääntyi useasti pellollakin majailevien katse. Sieltä tulisi vihollinen, jos tulisi. Ja miksipä ei tulisi, tuttuhan sille jo oli tie monen monilta entisiltä käynneiltään. Ja kauan sitä oli nytkin varmuudella tiedetty odottaa.

Kivennavan linna oli varsin vaatimaton linnaksi, mutta sitä nimeä se kantoi. Ja kelpasihan se nimeään kantamaan. Syvät kaivannot ympäröivät sitä joka puolelta. Maasta luotujen kaksinkertaisten vallien päällä oli lisäesteenä korkeat hirsipaalutukset. Korkealla, avoimella mäellään seisoessaan se näytti tukevalta varustukselta, jota ei vallattaisi kädenkäänteessä, mikäli vain sen puolustajissa riittäisi sisua, massakoissa ruutia ja aitoissa leipää. Vanhimman idästä johtavan tien poskessa seisoessaan se salpasi pääsyn asiattomilta.

Vartiomies äkkäsi hurjaa vauhtia Polviselän jyrkkää ja pitkää rinnettä laskettavan suksimiehen ja huusi paikaltaan:

— Loukan Tuomas näkyy palaavan! Viekää sana päällikölle.

Hiihtäjä, nuori talonpoika, pääsi vauhdillaan hyvän palasen ylös linnamäen rinnettäkin, mutta sitten täytyi jo ruveta hartiavoimin lykkimään.

— Iivanako sinulle pani taulan häntään? huudettiin hänelle nuotiolta. — Joko viholainen on ihan tulossa?

— Jo. Jos ette älyä syödä sukkelammin, niin kyllä se pian popsii leipienne lopuskat, heitti tulija vastaukseksi.

— Onko niitä paljonkin?

— Tarpeeksi.

Tuomas porhalsi linnan pihalle, hyppäsi suksiltaan ja riensi juoksujalkaa päällikön tupaan. Juho Maununpoika, Kivennavan linnan isäntä, oli parhaillaan hänkin syömässä. Hänen ruokansa erosivat pellolla syöjien antimista vain siten, että lisänä oli oluthaarikka, voinokare ja paistettu lampaanreisi, josta hän puukollaan leikkasi isoja viipaleita. Hän työnsi haarikan Loukan Tuomaan käteen ja virkkoi:

— Juo ensin tuosta, istu sitten ja kerro tietosi.

Juho Maununpoika oli nuorehko, solakka, reippaan näköinen mies, silmänluonniltaan tyyni ja harkitseva. Suupielissä asui hymynhäive, mutta se saattoi hävitäkin kulmakarvojen vetäytyessä tiukalle. Silloin tiedettiin leikin olevan kaukana.

— No?

— Siellä ne tulla vouhkivat, selitti Tuomas pyyhkäistyään suunsa takinhihalla. — Kolmen penikulman päässä olivat, kun lähdin sanaa hiihtämään.

— Paljoksiko laskit luvun?

— Kymmenisen tuhatta on ainakin, ehkäpä on kaksikymmentä, saattaapa kertyä kolmekinkymmentä tuhatta. Häntäpäätä en nähnyt, vaikka kuinka odottelin tulevaksi. Piti näes kiiruhtaa tänne, mutta Haapalan Lassin Olli jäi niitä kyttäämään ja lennättää iltapuolella tarkemman tiedon. Kuusi bojaria kulki etunokassa henkiratsureineen, niiden takana tallasi tietä pari tuhatta jalkamiestä, ja sitten tuli ratsumiehiä, kasakoita ja muita. Huurukin haittasi, etten voinut niitä tarkemmin laskea. Hitosti niitä vain sieltä purkautuu.

— Näitkö tykkejä?

— En nähnyt, mutta häntäpäästä kuului sellainen mökä ja mölinä, että varmaan ne siellä niitä raahasivat.

Juho Maununpoika kyseli vielä yhtä ja toista. Sitten hän käski sanantuojan omaan pöytäänsä syömään ja lähti omiin toimiinsa.

— Kas, kun en muistanutkaan sanoa, huusi Tuomas hänen jälkeensä. — Niillä oli tavallisen tapansa mukaan aseensa rekiin pinottuina, paitsi ratsureilla.

Juho Maununpoika naurahti. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi:

— Käy sinä, Tuomas, nyt muutamaksi tiimaksi muista välittämättä nukkumaan. Iltapäivällä painut uudelleen ryssiä nuuskimaan. Ne yöpyvät tietenkin johonkin ja koeta silloin ottaa selvää niiden pääluvusta. Heti, kun aamulla alkavat purkaa leiriään, lähdet tuomaan minulle sanaa. Tapaat minut Joutselästä. Linnan isäntä käveli pihalle katsomaan joukkonsa puuhailua. Sitten hän nousi suksille ja hiihti talonpoikien luokse, silmäili heidän toimiaan ja vaihtoi sanan tuttujen sekä tuntemattomienkin kanssa.

— Huomenna ne sitten tavataan, punaparrat, myhähteli hän. — Tietysti ne taaskin koettavat pelotella huudollaan ja isolla luvullaankin, mutta mahtuuhan maailmaan ääntä ja hankeen miestä. Kun vain teette tarkoin mitä käsken ja iskette miehinä kuten ennenkin, niin kyllä ne nitistetään. Suoraan sanon, että teistä, Kannaksen talonpojista riippuu se seikka, pääseekö ryssä tänne ryöstämään, polttamaan ja murhaamaan, vai käännytetäänkö verissäpäin takaisin. Omat mieheni eivät siihen tehtävään yksin riitä. Teihin luotan.

— Saat luottaa.

— Linnaan emme jää ryssää odottelemaan, vaan lähdemme rajalle ja käännytämme sen sieltä takaisin. Sellaiseksi olen harkinnut asian. Alammekin jo pianmiten tehdä lähtöä.

Kohta rämähtikin torvi soimaan linnan vallilla. Siihen yhtyi patarumpu, jota toisjalkainen huovivanhus löi naama totisena. Hänet oli määrätty kotiväkeen, naisten ja lasten päälliköksi, jopa itsensä Juho Maununpojan sijaiseksi, ja hänkin tahtoi antaa lähtijöille pontta omalla tavallaan.

Joukot järjestyivät lähtövalmiiksi, sotilaat päälliköidensä, talonpojat omiensa komennossa. Juho Maununpoika katseli armeijaansa ja hymähti itsekseen:

— Viisi ruotua jalkaväkeä eli sata miestä. Vajaat kolme ruotua ratsumiehiä eli viisikymmentä ja kuusi miestä. Ja neljäsataa talonpoikaa. Yhteensä siis viisisataa ja viisikymmentäkuusi miestä. Ja ryssiä ainakin kymmenentuhatta. No, selvittävä leikistä on sittenkin. Ja eiköpähän selvittäne.

Juho Maununpojan armeija laskeutui tielle, kääntyi rajalle, nousi Polviselän rinteen ja häipyi näkymättömiin. Autioksi jääneen linnan vallilla paukkui patarumpu vielä tuokion, mutta vaikeni pian. Linnan tilapäinen isäntä hinasi akkojen avulla nostosillan ylös ja jakeli määräyksiään sen varalta, että jostakin tulla tupsahtaisi venäläisjoukko linnaa hätyyttämään. Juho Maununpoika marssitutti joukkonsa lähes penikulman päähän Mörölään, Joutselän laajan kylän pohjoislaitaan, ja pysähdytti sen tiheään metsään.

— Tähän saakka päästämme ryssän ja tässä sen pehmitämme. Olen jo ajatellut asiat ja keinot. Sanon suoraan, että keinoni poikkeavat kokonaan kuninkaan antamista määräyksistä ja ohjeista, mutta muuta neuvoa en näe. Jos kuningas suuttunee, niin suuttukoon, kannan vastuun. Katsellaanpa siis, miten järjestämme ryssille oikein hyvän vastaanoton.

Juho Maununpoika lähetti suksimiesjoukon kaiken varalta Rajajoen taakse vartioon ja lähti alipäälliköineen hiihtelemään. Hän jakoi käskynsä nopeasti. Metsä alkoi pian kajahdella satojen kirveiden iskuista. Kaadettuja puita raahattiin oksineen kaikkineen määrättyihin paikkoihin. Työtä tehtiin hiki hatussa.

Illempana saapui sanantuoja. Hän kertoi venäläisarmeijan katselevan yösijoja vain vajaan penikulman päässä. Lisäksi hän sanoi saaneensa selville Joutselän kautta tulevan joukon käsittävän noin kymmenisentuhatta miestä, mutta sitäpaitsi eteni rantatietä vahva joukko ja Lipolan tietä samoin, kummassakin ehkä kolmisen tuhatta päätä. — Niinpä niin, tapansa mukaan hyökkäävät, arveli Juho Maununpoika sanoman kuultuaan. — Pääjoukko keskellä, »vasemman käden rykmentti» vasemmalla ja oikean oikealla. Hyvä on.

Illan jo hämärtäessä joukot asettuivat määrätyille paikoilleen, Juho Maununpoika hiihteli vielä kerran tarkastelemassa murroksen ja miehet, antoi kullekin osastolle tarkat ohjeensa ja teroitti kahteen kertaan, ettei kukaan saisi intoutua omavaltaisuuksiin, vaan tuli jokaisen tehdä vain käskyn mukaan, ei hätiköidä eikä hidastella.

— Meidän on näet korvattava vähäinen lukumäärämme paremmalla järjellä, selitteli hän.

Havaittuaan kaiken olevan kunnossa Juho Maununpoika päästi väkensä lepäämään. Pienet nuotiot sai sytyttää sellaiseen paikkaan, josta ne eivät näkyisi mihinkään.

Aamun sarastaessa tuiskahti Loukan Tuomas tietoineen pyrynä päällikön nuotiolle.

— Rupesivat jo kohentelemaan luitaan ryssien leirissä. Aamupäivin ovat jo täällä. Hiihtelin yön aikana hiljalleen niiden leirin ympäri ja koetin laskea pääluvun. Vähempää ei ole kuin kuusituhatta eikä enempää kuin kaksitoista. Tykistöä on paljon, mutta se on häntäpäässä. Suksimiehiä ei ole. Kuormasto on tolkuttoman suuri ja enimmät aseensa ne pitävät edelleenkin rekiin sälytettyinä.

— Vai pitävät.

— Tuttuja inkeriläisiä kävi leirissä niitä lähemmin katsomassa. Kertoivat, että ryssät aikovat painella suoraan Viipuriin eivätkä arvele kohtaavansa sanottavaa vastarintaa. Kivennavan linnan sieppaavat aamutuimaansa.

— Vai sieppaavat! Kallistahan taas lämmintä olutta tuosta haarikasta, Tuomas. Ja käy sitten pitkäksesi ja nuku siksi, kunnes heräät tappelemaan.

Juho Maununpoika heittäytyi havuille, arvellen voivansa huoletta nukkua vielä tiiman tai parikin.

Rajajoen taakse lähetetty hiihtojoukko palasi aamulla takaisin saamiensa ohjeiden mukaisesti. Kukaan ei saanut edes näyttäytyäkään viholliselle.

Aamun vaietessa vihollinen työntyi Rajajoen ylitse. Ratsastavat parvet ryöstivät lähimpiä taloja, mutta pääjoukko jatkoi matkaansa, tarviten parisen tiimaa aikaa, ennenkuin ehti pitkän ylämäen korkeimmalle tienoolle, Mörölään. Jälkipää oli silloin vielä Rajajoen takana.

Etumaisina kulkeneet ratsumiehet pysähtyivät ihmeissään. Tie oli katkaistu kaadetuista hirsistä rakennetulla murroksella.

Venäläisen armeijan päällikkö ruhtinas Iivana Bibikoff ratsasti bojareineen paikalle, silmäili murrosta, äkkäsi sen takana miehiä, joista arvasi yhden päälliköksi, näkipä pari vaivaista tykkiäkin, ja rähähti nauramaan.

— Vot, pyhä Varvara, vot! Jopa ovat hävyttömiä! Aikovat ihan tosissaan tallauttaa itsensä jalkoihimme, tsuhnat, viheliäiset. Vai aikovatko, mukamas, sulkea meiltä tien? Jopa jotakin —

Tarpeeksi naurettuaan Bibikoff silmäsi taakseen ja huomasi joukkonsa ahtautuvan yhä lähemmäksi kapeaan tieaukkoon.

— Hyvä tulee, vot. Kunhan tänne ehtii vieläkin useampia, niin kävelemme tuon estepahaisen ylitse ja jatkamme matkaa Viipuriin. Hoi, Andrei, missä olet, juomanlaskijani, senkin vetelys! Tänne joutuin! Tuo minulle iso pikarillinen viinaa, niin otamme tässä levähtäessämme kunnon ryypyt. Joutuin, syötävän elukka, tuo joutuin viinaa!

Juomanlaskija toi ison hopeapikarillisen viinaa.

Juho Maununpoika katseli vastustajaansa murroksen takaa ja silmäili tutkivasti myöskin ruhtinaan takana yhä tihenevää, monen kirjavaa, kullalla, hopealla, kirjavilla vaatteilla ja turkiksilla ylellisesti koristettua joukkoa. Sitten hän virkkoi tykkejä koiteleville huoveilleen:

— Pitäkää varanne kun viittaan. Ja sinä, Esko, katsohan vielä kerran, että tuliputkesi on suunnattu tuohon päärehentelijään.

Iivana Bibikoff kohotti pikarinsa korkealle ja huuteli:

— Terveydeksenne, te musikat siellä toisella puolella. Juon päällikkönne, kuka hän sitten lieneekin — samantekevä — onneksi ja menestykseksi hänen lähtiessään oman tyhmyytensä vuoksi helvettiin. Terve, tsuhnien päällikkö!

Ruhtinas vei pikarin partaansa ja kulautti pitkän kulauksen seurueen täyttä kurkkuaan nauraessa. Juho Maununpoika viittasi. Eskon pieni nikhaka paukahti, kuula lensi suoraan ruhtinaan rintaan ja tämä suistui satulasta tielle. Neljä muutakin tykkiä iski tulta ja kukin kuula tapasi maalinsa tiheässä miesrykelmässä. Bojarit seisoivat suu selällään. Juho Maununpoika karjaisi:

— Päälle!

Nyt ryssät näkivät odottamattoman ihmeen: metsän uumenista syöksyi kummaltakin sivulta heidän kimppuunsa miehiä yhtenä vilinänä. Niiden lukumäärää ei ollut aikaa laskea, mutta paljon niitä näytti olevan. Hurjasti ne iskivät ja jokainen isku tappoi. Ja pienet tykit syytivät minkä ehtivät pitkin tietä rautaansa vihollisrykelmään.

Venäläiset kääntyivät pakoon, mutta eivät päässeet. Taakse ahtautuneet omat miehet ja kuormat salpasivat tien loppumattomana jonona. Monet yrittivät metsän turvaan, mutta siellä hallitsivat hiihtävät paholaiset. Vain perin hitaasti valtava jono alkoi valua takaisin päin. Taistelun ensimmäinen vaihe päättyi.

Juho Maununpoika lähetti lyhyen käskyn metsään kummallekin sivustalleen. Sieltä lähtivät talonpojat liikkeelle.

Tieto ylipäällikön kaatumisesta ja edessä kärsitystä löylystä oli jo levinnyt venäläisten Joutselän aukeille sulloutuneeseen pääjoukkoon. Se häkeltyi neuvottomaksi ja alkoi jo kääntyä takaisin, kun kohtalo tavoitti senkin. Pitkinä, suksilla porhaltavina kaarina ilmaantui talonpoikain nelisatainen joukko aukeille pelloille. Lumi tuiskusi pyrynä ja keihäät ja kirveet välähtelivät kaarien kiitäessä alamäkeä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ne tulivat äänettöminä ja sitäkin hirvittävämpinä. Vain hangen pinta suhisi kuin myrskytuulen sen pintaa repiessä.

Kahdelta puolen kylkeen osuva isku oli vastustamaton. Kannaksen miehet iskivät armotta, kostivat aikaisemmin kymmenet kerrat ryöstetyt kotinsa, surmatut ja orjiksi raahatut omaisensa.

Ratsumiehet yrittivät pakoon hankien lävitse. Turhaan — suksimies tavoitti aina pakenijan. Jokunen ratsastava joukko yritti, nähdessään tuhon edessään ja pakenemisen mahdottomaksi, hyökkäystä. Turhaan sekin. Hiihtävä kaari taipui hetkeksi ratsumiesten pitkien keihäiden edessä, mutta kun ratsastajat olivat tunkeutuneet tarpeeksi kauas hankeen, oikeni kaari ja kävi vuorollaan hyökkäykseen. Hangessa rämpivä ratsujoukko oli tuomittu.

Juho Maununpojan huovijoukko ahdisti herkeämättä vihollista tiellä ja ajoi sitä pitkin alamäkeä talonpoikien kujanjuoksuun. Venäläisten Rajajoelle jäänyt jälkijoukko oli jo pyörtänyt takaisin ja juoksi henkensä hädässä. Pakenijoita seurasivat sikäli muutkin, mikäli kykenivät, ja pääsivät tunkeutumaan ahtaassa mylläkässä.

Juho Maununpoika hiihti korkeimmalle kukkulalle katselemaan taistelun menoa.

— Liian paljon niitä on, että jaksaisimme nitistää ne kaikki, hän virkkoi. — Pääjoukko soluu vähitellen käsistämme takaisin Venäjälle. Jospa minulla olisi puolisen tuhatta verestä suksimiestä, jotka voisin vielä kerran paiskata pakenijain kupeeseen tuolla kauempana, niin selvä tulisi koko laumasta kerralla! Mutta ei ole — ja hyvä on näinkin.

Suomalaisten pieni joukko iski yhä minkä ehti ja jaksoi tielle muodostuneeseen elävään, rajaa kohden liikkuvaan muuriin. Muurista lohkesi paloja siellä ja täällä, mutta vihdoin se pääsi turvaan. Siihen päättyi taistelun toinen, Jäppisen tienoilla käyty vaihe. Kolmatta ei ollut, sillä takaa-ajoon olivat miehet jo liian väsyneitä, eikäpä ajan sotataito sellaisia tekoja liioin tuntenutkaan. Riitti, jos vihollinen karkoitettiin mailta ja halmeilta.

Venäläiset jättivät Joutselän kummuille yhdeksän sataa kaatunutta, niiden joukossa ylipäällikkönsä ja parikymmentä bojaria, sekä koko suunnattoman kuormastonsa. Suomalaiset kokosivat taistelukentältä kaksituhatta miekkaa, yhdeksänkolmatta lippua ja viisisataa hevosta.

Juho Maununpoika lähetti heti sata suksimiestä rantatielle »vasemman käden rykmentin» kimppuun. Hiihtäjät tapasivat vihollisen, löivät sen hajalle, ottivat takaisin asukkailta ryöstetyn karjan ja palkkiokseen kai ryssien sikäläisenkin kuormaston.

Vasta yömyöhällä Juho Maununpojan voittoisa joukko palasi takaisin linnaansa. Taas syttyivät nuotiot pelloilla ja miehet rupesivat syömään, mutta muona oli nyt toisenlaista kuin eilen. Venäjän korkeat bojarit rakastivat ja kuljettivat mukanaan monenlaisia herkkuja.

Juho Maununpoika kulki nuotiolta nuotiolle hiljalleen myhäillen, pisti kättä tutuille ja tuntemattomille ja kiitteli. Muutamalla nuotiolla nykäisi Loukan Tuomas häntä liepeestä, naurahteli ja työnsi päällikön käteen ison hopeapikarin. — Tämä on sen Pipikohvin pikari. Näin sen tiellä ja korjasin talteen huolimattoman tavaran. Ja otin viinaleilin myöskin. Nämä kuuluvat sinulle, päällikölle. Ja kun Pipikohvilta jäi ryyppy lopuilleen kallistamatta, niin saattanet sinä keikauttaa sen loppuun.

— Otan, ja otan pikarinkin. Leilin saat pitää itse kiitokseksi hyvistä tiedoistasi. Tekijä olet mieheksesi. Terve!

— Miehen aineksista olet tehty sinäkin, Juho Maununpoika, muuan talollinen virkkoi. — Eipä liene valtakunnassa montakaan miestä, lieneekö ainoatakaan, joka olisi kyennyt tekemään saman, minkä sinä teit tänään. Sinua me täällä rajalla tarvitsemme. Pysynet täällä, niin ikinä ei ryssä pysty kulkemaan tämän kautta muuhun Suomeen.

Juho Maununpoika ei vastannut mitään, puristipahan vain känsäistä kouraa ja lähti jatkamaan matkaansa.

Kuningas Kustaa Vaasa ei aluksi uskonut voitonsanomaa. Mahdottomaltahan kuulostikin sellainen tieto, että vähäinen, suurimmaksi osaksi talonpojista kiireesti koottu joukko olisi perinpohjin voittanut suuren armeijan. Loppujen lopuksi oli kuninkaankin uskottava uskomaton todeksi. Ja silloin hän ryhtyi viipymättä laittamaan valtakunnan sotajoukoille uusia, Joutselän taistelun kokemuksiin ja Juho Maununpojan sotataitoon täydelleen perustuvia ohjeita. Opittavaa niissä olikin. Joutselän taistelussa osoitettu johtajataito, joukkojen täysikelpoinen kunto ja luja hyökkäystahto kilvoittelevat parhaasta sijasta kuudennentoista vuosisadan maineikkaimpien sotaisten tekojen pitkässä sarjassa. Ja oman maan monien ihmeellisten urotöiden joukossa on tämä hyökkäävän puolustuksen voitto loistavin.

TUOMIOKIRKON RYÖSTÖ

 Kustaa Vaasan Suomea koskevat rauhantoimet tähtäsivät myöskin
 maanviljelyksen edistämistä. Talonpojille esimerkiksi hän perusti
 joukon kuninkaankartanoita, joiden samalla oli myöskin elätettävä
 sotaväkeä. Maanviljelyksen mallitiloina ne eivät kuitenkaan vastanneet
 tarkoitustaan, herättivätpä ne katkeruuttakin, sillä kuningas otatti
 niitä varten muitta mutkitta maita talonpojilta, korvaukseksi he
 saivat etäisiltä seuduilta kelvotonta maata. Verolaitos uusittiin.
 Vaikka verot eivät vähenneetkään, niin maa huomattavasti vaurastui,
 johon epäilemättä varsin paljon vaikutti rauhan säilyminen.
 Verollepanon johdosta syntyi ensin Satakunnassa ja sitten Lapvedellä
 talonpoikaislevottomuuksia, joiden asettamiseen tarvittiin sotaväkeä.
 — Vanhemmilla päivillään kuningas hallitsi aivan itsevaltaisesti
 ja kääntyi myöskin ahneeksi. Suomenkin kirkkojen omaisuuden ryöstö
 kuvaa hyvin hänen keinojaan; hänen käsityksiään lausuntonsa, että
 valtakunnan kaikki maa kuuluu oikeastaan hallitsijalle ja kruunulle.
 Hän oli pohjaltaan rauhaa suosiva, tarmokas ja häikäilemätön,
 valtaistuimelle omin voiminsa ja oikeaan aikaan kohonnut suurkauppias.

— Myönnän tietenkin Kustaa herran olevan kuninkaana oikean miehen oikealla paikalla. Mihinkäpähän valtakunta hänettä olisikaan joutunut! Tanskalaiset yhdellä puolella, ryssät toisaalla, Ruotsin omat herrat kolmansina vaanimassa ja lohkomassa itselleen lihavinta kimpaletta — näin olivat asiat, orjuuteen sortumassa oli jo koko valtakunta. Kustaa herra sen nosti alennuksen tilasta ja siitä olkoon hänelle kiitos sekä kunnia. Järjestystä hän on toimittanut valtakuntaan ja turvallisuus on lisääntynyt hänen monina hallitusvuosinaan. Ulkonaista rauhaakin on jotenkuten nautittu. Kustaa herra ei lienekään mikään sotasankari, vaikka nuorempana taistelikin urheasti. Kuiskailevat hänen vanhempina päivinään kääntyneen melko isoksi pelkuriksi —

Puhuja, kirkkoherra Henrikki, alensi viimeisiä sanoja lausuessaan ääntään ja vilkaisi ympärilleen. Tyhjällä kadulla ei kuitenkaan näkynyt kuuntelijaa.

— Sellaista olen minäkin kuullut supistavan, vahvisti toinen tarinakumppani, tilaltaan äsken Turkuun saapunut Perkiön knaappi. — Sanovat kuninkaan varsinkin Viipurissa ollessaan osoittaneen pelon merkkejä. Ja samoja oireita väittävät nähdyn hänen täällä Turussakin oleillessaan. Muuten hän ei kuulu kovinkaan pitävän meistä suomalaisista.

— Niin asia onkin. Moukkina meitä pitää, tyhmyreinä ja laiskureina ja minä pitäneekin. Kuuluu murahtavan kuin äkäinen halli, kun tulee suomalaisista puhe, mistä se sitten johtuneekin. Pahaa emme tiedä hänelle tehneemme, ensimmäisten joukossa suomalaiset muinaisina vuosina tarttuivat hänen ja hänen asiansa puolesta aseisiin. Olkoon, miten on, jokaisella meistä on omat puutteensa ja vikansa, kuninkaillakin. Näkisimme mielellämme, että kuningas pitäisi kaikki alamaisensa samassa arvossa, mutta kun ei, niin ei. Ja vähänpä se oikeastaan meitä lopultakin liikuttaa, pitikö tai ei, paitsi yhdessä suhteessa, siinä nimittäin, että kuningas tahtoisi hyvin kernaasti työntää tänne rutiruotsalaisia, suomea taitamattomia miehiä toimeen jos toiseenkin, etenkin huomatumpiin. Nuoria suomalaisia sitävastoin otetaan kernaasti Ruotsiin, pystyvimmät kuninkaan kirjureiksi ja muiksi, kai viisastumaan ja valtakunnan kieltä paremmin oppimaan, jotta osaisivat sitä täälläkin opettaa. No, olkoon tämäkin asia, miten on. Peittelemättä on tunnustettava, että Kustaa kuninkaan hallitusaika on meidänkin maallemme ollut monessa suhteessa ja kovista veroista huolimatta ihmeellistä kohennuksen aikaa. Maa on kauttaaltaan vaurastunut. Selvää leipää syödään nyt useimmissa paikoissa vuodet umpeensa, karja on kaksinkertaistunut, muutkin elinkeinot elpyneet. Kustaa herra kuulunee, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, kehoittaneen Ruotsin talonpoikia ottamaan viljelyksenoppia Suomesta. Ja itse hän juo ja juottaa hovilleenkin suomalaista olutta. — Porvarit eivät kuulu sentään olevan aivan tyytyväisiä, olen kuullut.

— Eivät ole. Kustaa herra teki mainion teon lopettaessaan hansakauppiaiden ylivallan — nehän olivat jo meidänkin kaupankäynnissämme suuna ja päänä — mutta pilasi asiaa ryhtymällä itse heidän sijaisekseen. Kaipa olet kuullut Kustaa herran olevan valtakunnan suurimman kauppiaan? Niin on, hän hallitsee melkeinpä kaiken kaupankäynnin, välittää jokseenkin tarkoin niin vietävät kuin tuotavatkin, ja omistaa luullakseni kolme neljännestä kaikista kauppalaivoista, porvariston omistaessa vain neljänneksen. Eipähän asiassa olisi pahaa sanaa sanottava, jos kuninkaan kaupustelun tulot joutuisivat valtakunnan kassaan, mutta nepä kulkevatkin viimeistä äyriä myöten hänen omaan arkkuunsa.

Kirkkoherra alensi ääntään, vilkaisi taas ympärilleen ja jatkoi:

— Väitetään näin meidän kesken sanoen kunnon kuninkaamme vanhoilla päivillään tulleen varsin kitsaaksi, jopa perin ahneeksikin.

— Älähän. Tarkka se kuuluu nuorempanakin olleen. Ahneuden synti on ilkeä synti. Ihan perisynniksi se luettanee, vai mitä sanot, kirkkoherra?

— Sopii sellaiseksikin.

Kävelijät saapuivat tuomiokirkon luokse. Kirkkoherra pysähtyi sitä katselemaan ja tarinoi mietteissään:

— Siinä on temppeli seisonut jo vuosisadat, seisonut ja nähnyt maan mahtavien kuten vähäistenkin eläjien hyörivän aikansa ja muuttuvan sitten tomuksi ja tuhaksi. Se on antanut permantonsa alla viimeisen majapaikan monen monille ja antaneepa vastakin. Loistoa se on nähnyt, jos on kokenut kurjuuttakin. Monesti sitä on korvennettu tulella ja usein se on ryöstetty putipuhtaaksi, mutta aina on noussut. Muistanpa hyvin viimeisen ryöstön — pakkoveroksi sitä sanottiin tai omaisuuden takaisin palauttamiseksi, mutta selvä ryöstö se sittenkin oli. Kustaa herra sen pani toimeen Vesteråsin resessin ja ordinantian pohjalla, vaikkeivät kummankaan säädökset suinkaan sellaista tarkoittaneet. Kerron, jos haluat kuunnella.

— Aikojen kuluessa oli tähän tuomiokirkkoonkin kertynyt monenlaisia kalleuksia. Entisajan mahtavat piispat olivat sitä hellineet ja hankkineet sen kaunistukseksi harvinaisia tavaroita. Hurskaat ihmiset lahjoittivat sille kalliita lahjoja. Sen muurien suojassa säilytettiin arvokkaita pergamenttejä, joihin oli kirjoitettu kansamme menneisyyden tietoja. Olipa sillä rahojakin. Saapui sitten kerran Kustaa herralta sellainen käsky, että tuomiokirkonkin säästövarat oli lähetettävä Tukholmaan kuninkaan kassaan. Raskain mielin ne annettiin, mutta ymmärrettiin köyhtyneen valtakunnan pula ja että mekin osaltamme sitä täten lievensimme. Jonkin ajan kuluttua tuli uusi määräys: suurin tuomiokirkonkin kelloista oli lähetettävä sulatettavaksi, mutta sai kirkko, jos halusi, pitää kellonsa mikäli keräsi ja kuninkaan kassaan lähetti kellon arvoa vastaavan rahasumman. Rahat kerättiin ja uskottiin laiton pakkovero maksetuksi, mutta uskottiin turhia. Sanotaan ruokahalun kasvavan syödessä, niinpä kävi tässäkin. Eräänä päivänä kuultiin ja nähtiin kummia. Kuninkaan vouti saapui miehineen tuomiokirkkoon ja ilmoitti kuninkaan uuden määräyksen: kaikki tuomiokirkon arvokas omaisuus oli takavarikoitava ja lähetettävä Tukholmaan. Vouti pani toimeksi viipymättä. Omin silmin näin, miten kirkosta kannettiin ulos rantaan vietäväksi ja laivaan lastattavaksi hopeiset ehtoollisastiat, kullatut monstransit, kynttiläjalat, kattokruunut, ristiinnaulitun kuvat, hopea- ja kultaompelein koristetut messukasukat, piispan sauvat ja hiipat, pyhäinkuvat ja kaikki muu, millä vain rahallista arvoa oli. Pergamentit otettiin ja samoin kirjat. Kysyin voudilta, mihin niitäkin Tukholmassa tarvittaisiin. Kuninkaan, ison kauppamiehen, tilikirjojen kansiksi sanoi tarvittavan. Sinne menivät siunatun Maunu Tavastin kirjat. Ja myöhemmin menivät saman tien Agricolan aapiset ja muut teokset, mikäli niitä kirkon säilössä oli. Surulla katselimme me hengenmiehet tätä menoa ja haikein mielin yhteinenkin kansa sen näki. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Voudin miehet kiipesivät kirkon harjalle, repivät irti kuparikaton ja lastasivat senkin laivaan. Sinne siirtyi suurin, kerran jo lunastettu kellokin, kuten moni pienempikin. Tällainen oli tuomiokirkon viimeinen ryöstö. Saman kohtalon kokivat maan muutkin kirkot, kukin sikäli, mikäli otettavaa oli. Pahaa verta tällainen teko herätti, etenkin, kun tiedettiin suurimman osan kaikesta kulkevan kuninkaan yksityiseen aarrekammioon eikä valtakunnan tarpeisiin.

— Vaikea on nykyisin meidän hengenmiesten asia, jatkoi kirkkoherra. — Jos otettiin köyhiltä seurakunnilta omansa, niin otettiinpa osamme meiltäkin. Monet meistä menettivät ylimääräisinä pakkoveroina koko vähäisen omaisuutensa. Kun yksi vero oli tuskalla ja hiellä saatu maksetuksi, keksi kuningas pian jo toisen. Mitenkä kävi Martti Skyttelle, piispavanhukselle? Kuningas anasti hänen ensimmäisen virkavuotensa tulot kokonaan, antaen piispalle hengenpitimiksi vain neljä lästiä viljaa. Sitten kuningas määräsi, että piispan oli annettava hänelle vuosittain 1000 markkaa rahaa, 480 tynnyriä ruista ja saman verran ohria, 288 tynnyriä voita, 36 tynnyriä lohta ja 200 leiviskää kapahaukia. Nämä saatuaan kuningas pyysi vielä piispalta vapaaehtoista lahjaa. Lahjan saatuaan kuningas määräsi, että ne tilat, joista piispa sai palkkatulonsa, otettakoon häneltä pois, »koska piispa oli jo vanha ja kulunut eikä voisi kauaa virkaansa hoitaa.» Kuolleidenkin oli maksettava hänelle veroa. Niinpä hän vaati osansa piispa Arvid Kurjen perinnöstä ja samoin monista muistakin. Kun luostarit lakkautettiin, ilmaantui kuningas heti niidenkin omaisuuden perijäksi.

— Näin ovat siis asiat. Kirkko on nyt rutiköyhä, sen paimenet tulevat hädin tuskin toimeen. Kirkon ylläpitämät koulut ovat joutuneet rappiolle, armeliaisuuslaitokset lakanneet. Ja omituinen on puhtaan oppimmekin asia. Meillä on pantu toimeen uskonpuhdistus eikä sitä kuitenkaan ole pantu toimeen. Yksi ja toinen katolinen meno on jätetty tai jäänyt pois, mutta kaikki riippuu lopultakin siitä, miten kuninkaan päässä milloinkin tuulee. Ennen meillä oli paavina Rooman paavi, nyt on paavina Kustaa Vaasa. Hän ei ota julkisesti käytäntöön Martti Lutheruksen uutta oppia, mutta määräilee kuitenkin ylimmäisenä pappina, mitä milloinkin soveltuu hänen maallisiin aikomuksiinsa. Äsken vielä Mikael Agricola kuningasta harmittaakseen piti jumalanpalveluksen täydessä katolisen piispan puvussa ja katolisin menoin. Minusta tuntuu siltä, ettei uskonpuhdistus ole ollut kuninkaalle sydämen asia eikä katolisen kirkon rappeutuneisuudenkaan aiheuttama parannus, vaan keino, johon hän on verhonnut valtiolliset suunnitelmansa ja rahalliset pyyteensä. Näin arvelen, vaikka olenkin mieleltäni ja sielultani luterilainen pappi.

— Saattaapa hyvinkin olla siten, vastasi knaappi. — Kaipa on useasti jo ennenkin uskonasia valjastettu vetämään maallisia vaunuja. Puheistasi päättäen olot eivät ole paikallaan, mutta kaipa ne ajan kanssa siitään tasaantuvat. Kovaksi ja häikäilemättömäksi herraksi Kustaata on sanottava ja omaa etuaankin visusti katsovaksi, mutta suurilla on suuret vikansa. Tolalleen hän on sentään laittanut monet seikat ja etenkin koko valtakunnan asiat, ja siitä on häntä kiitettävä. Minkälaiset lienevät poikansa? Useinhan polvi pojasta muuttuu.

— Vaikea on asia arvattavaksi. Eerikki, vanhin heistä, kuuluu olevan komea ritari, mutta usein synkeähkö, äkkipikainen ja joutavistakin ylen kiivaileva. Juhanan, isänsä lellipojan, uuden herttuamme, tietänet. Kaarle on vasta nuorukainen, mutta sanotaan hänessä ilmenevän enimmän isänsä voimakasta tahtoa. Maunu, neljäs veljeksistä, on järjeltään sumentunut. Hänelle on isänsä suurin kustannuksin rakennuttanut komean linnan Vadstenaan, paljon enemmän maksavan kuin konsanaan Kuusiston linna, jonka Kustaa herra revitytti maan tasalle. No niin, aika aikaansa kutakin. Saattaapa käydä niinkin, että minkä isä on rakentanut, sen pojat hävittävät, ja minkä isä on koonnut, sen pojat siroittelevat kaikkien ilmansuuntien tuuliin. Ken elää, se näkee.

SUOMEN HERTTUA

 Kustaa Vaasan mukana Ruotsi—Suomen valtaistuimelle nousi uusi
 hallitsijasuku. Vanhuuden lähestyessä kuningas alkoi ajatella
 valtaistuimen säilymistä suvullaan. Vanhin poika Eerik tulisi
 kuninkaaksi, nuoremmat saattaisivat osoittaa tyytymättömyyttään. Sen
 estämiseksi Kustaa antoi heille herttuakunnat. Juhana sai Suomen
 — Varsinais-Suomen, Kokemäen läänin ja Ahvenanmaan — ikuiseksi,
 perinnölliseksi herttuakunnakseen, Kaarle Söderman läännin Ruotsissa.
 Herttuakunnan tulot ja verot kuuluivat herttualle. He nauttivat
 siis täyttä läänitysoikeutta, mutta kuningas oli kuitenkin heidän
 yliherransa ja herttuakunta valtakunnan erottamaton osa. Kustaan
 eläessä asiat sujuivatkin hyvin, mutta muuttuivat heti hänen
 kuoltuaan. Vaasan suvun vallan vahvistukseksi tarkoitettu toimenpide
 muuttui riidan aiheeksi ja oli monien sotien pohjimmainen siemen.

Turun linnassa elettiin komeaa elämää. Suomen herttua piti siellä hoviaan.

Hovi oli nuori. Isäntäväki oli nuorta ja seurue samoin. Suomalaisia aatelisia siellä enimmäkseen nähtiin. Ja suomea siellä enimmäkseen puhuttiin, ruotsia ja saksaa vähemmän. Isänsä mukana Suomessa joitakin kertoja käynyt ja täällä pitkiä aikoja viettänyt Juhana oli opetellut suomen kielen. Suomalaisten herttuaksi ja käskynhaltijaksi tultuaan hän tahtoi maan kielestä tehdä myöskin hovinsa kielen, pitäen kunnianaan puhutella hallittaviaan heidän omalla kielellään. Ja ehkäpä hänellä oli siinä muutkin laskelmansa.

Herttuaksi tultuaan Juhana panetti suurin kustannuksin kuntoon Turun linnan, rakennuttipa siihen tuntuvia lisiäkin. Huoneisiin hän laitatti uudet kalustot. Seinät verhottiin Flanderista tuotetuilla seinäkudoksilla, joissa nähtiin taidokkaita kuvia vanhan testamentin ja Troijan sodan tapahtumista. Katoissa riippui kauniita ja kalliita kruunuja, monihaaraiset taotut kynttiläjalat koristivat pöytiä, kauniisti veistetyt ja raudoitetut arkut seinävieriä. Koreita, kultakankaissa kiilteleviä hovipoikia, kirjureita ja palvelijoita liikkui kaikkialla ja loistavapukuisia henkivartijoita seisoi ovilla. Herttuan hoviväkeen kuului myöskin pappeja ja lääkäri. Suomen ensimmäinen apteekkari sekoitteli syrjäisessä komerossaan rohdoksiaan.

Herttua hankki myöskin kunnollisen kirjaston, jossa oli paljon ulkolaista kirjallisuutta ja suomalaista Agricolan ensimmäiset teokset — muitahan ei vielä ollutkaan.

Ruissaloon herttua laitatti eläintarhan, jossa nähtiin ulko- ja kotimaan harvinaisia eläimiä. Siellä oli myöskin ritarileikkejä varten turnajaiskenttä.

Herttuallisen arvonsa merkiksi Juhana teetätti puhtaasta kullasta, jalokivistä ja helmistä kolmatta naulaa painavan kruunun. Ja osoittaakseen mahtiaan hän panetti Suomen vaakunaan leijonan poljettavaksi itäisen naapurin tunnusmerkin, käyrän miekan.

Koskapa Suomi oli erikoisasemassa valtakunnan muihin osiin nähden, niin sillä piti olla oma hallituksensakin herttuan alaisine hallitusmiehineen, omine tuloineen ja menoineen ja erikoisine tileineen. Näin järjestettiin nämäkin asiat. Kuningas Eerik valtaneuvoksineen katseli Tukholmasta käsin veljensä puuhia synkeällä epäluulolla, mutta ei virkkanut mitään, lähetteli vain silloin tällöin herrojaan Turkuun ottamaan asioista tarkempaa selvää. Suomen hovissa oli siis erikoislähettiläitäkin, kuten konsanaan itsenäisen maan hallitsijan luona.

Suomen herttua alkoi pian ajatella herttuakuntansa laajentamista. Hänen katseensa kääntyi Viroon, jonka isäntien, kalparitarien, taru oli loppumaisillaan. Alettiin hyvällä menestyksellä neuvotella Viron Suomeen liittämistä. Mutta kuningas Eerik ehättäytyi väliin. Pohjois-Viro liitettiin ensimmäisenä merentakaisena voittomaana Ruotsiin. Juhanan mieli kääntyi katkeraksi.

Herttua ajatteli jo näinä aikoina naimiskauppoja. Herttuattarekseen hän valitsi Puolan kuninkaan sisaren, kauniin Katariina Jagellonican. Kuningas Eerik yliherrana ja suvun päämiehenä antoi suostumuksensa, mutta pian hän alkoi rakennella esteitä. Juhana ei välittänyt estelyistä, vaan matkusti Vilnaan, jossa vietettiin ylen suurelliset häät. Sitten hän lähti loistavine seurueineen, jonka veroista aniharvoin oli nähty edes Puolassakaan, kotimaahan. Turun linnassa alkoi kaikua myöskin Puolan kieli.

Häämatkallaan Juhana teki lankonsa, Puolan kuninkaan kanssa erikoisia sopimuksia, lainasipa isänsä perintövaroista tälle 120000 talarin rahasummankin saaden pantiksi muutamia Liivinmaan linnoja. Ruotsi ja Puola olivat tällöin vihamielisissä suhteissa toisiinsa, sillä molemmat halusivat omikseen Itämeren maita. Kuningas Eerik sydämistyi veljensä teosta. Käytiin kiivasta kirjeenvaihtoa. Eerik lähetti lähettiläitään Turkuun manaamaan herttuaa Tukholmaan vastaamaan teoistaan, mutta Juhana ei lähtenyt. Eerik syytti häntä valtiopäivien edessä valtiopetoksesta, ja Ruotsin säädyt tuomitsivat herttuan kuolemaan. Veljesriita kehittyi veljessodaksi.

Vaikka Juhana herttua rakastikin loistoa ja komeutta, olipa kunnianhimossaan turhamainenkin, niin hän osasi myöskin tehdä arvollistakin työtä herttuakuntansa hyväksi. Lohjalla alettua vuorityötä hän edisti parhaansa mukaan, pani alkuun uusia louhimoita Akaaseen, Kemiöön ja muuallekin, perusti Porin kaupungin Ulvilan sijaan, joka oli liian kaukana merestä, korjaili linnoja, rakennutti Turkua, ja halusi kaikin tavoin kohottaa maan asujamiston hyvinvointia. Tätä varten hän kutsui eri säätyjen edustajia kokouksiin ja seurusteli ahkerasti myöskin porvariston kanssa.

Kuningas Eerikin Turkua valloittamaan ja herttuaa vangitsemaan määrättyä laivastoa varustettiin Tukholmassa. Juhanalla oli Turussa sotaväkeä kaiken kaikkiaan 1200 miestä. Hän käveli huolestuneena linnan puistoissa seuranaan nuorehko suomalainen aatelismies.

— Mitä arvelet, kykenemmekö pitämään puolemme?

— Teidän ruhtinaallisella armollanne on liian vähän väkeä.

— Neuvotko siis minua antautumaan miekkaani paljastamatta?

— En suinkaan. Olen vain katsellut ulkolaisia palkkahuoveja enkä usko niihin. Ne ovat roskaväkeä, kierteleviä lurjuksia, ja livistävät helposti. Siirtyvät sen puolelle, joka lupaa paremman palkan. Niin tekevät kokonaiset sotajoukot suurissakin maissa, kuten teidän armonne hyvin tietää. En luota kaikkiin suomalaisiinkaan. Heistä tämä komeus on vielä liian uutta ja koettelematonta. On hankittava lisää ja luotettavaa väkeä.

— Mistä?

— Lähettämällä asiamiehiä eri pitäjiin nostattamaan rahvasta aseisiin. Heikinmessut alkavat pian Turussa, ja kansaa on silloin paljon koolla. Teidän armonne menköön sinne ja puhutelkoon miehiä suoraan ja selvällä suomen kielellä. Jos osaatte asettaa sananne paikalleen, niin tuhannen tai kaksi tai kolmekin tuhatta miestä saattaa lähteä apuun. Mutta takuuseen en heisiäkään mene.

— Neuvosi tuntuu hyvältä ja noudatan sitä. Miten sanoitkaan: tämä komeus on vielä liian uutta ja koettelematonta. Mitä tarkoitat sanoillasi?

— Teidän armonne sallikoon, että puhun suoraan ja peittelemättä. Tämä kansa on tottunut siihen, että kuningas on ylin herra, joka käskee ja jota totellaan. Se on uskollinen sille, jolle on valansa kerran vannonut. Vihamiehenne voivat väittää teidän armonne viime aikoina ruvenneen käskemään kuninkaankin puolesta, jopa vastoin tehtyjä sopimuksia. Kansa ei ymmärrä sitä, vaan pitää kiinni vanhasta säännöstään: sanasta miestä, sarvesta härkää. Teidän armollanne on epäilemättä Suomen suhteen ehkäpä korkealle tähtäävät aikomukset, mutta kansa ei ymmärrä niitäkään. Se on tottunut tähänastisiin oloihin. Se kyntää, maksaa veronsa ja nukkuu. Jos teidän armonne hallitus parantaa tuntuvasti rahvaan kovaa oloa, niin silloin se myöntää toimenne oikeiksi ja on valmis teitä auttamaan. Nämä vuodet eivät ole vakuuttaneet sitä vielä mistään. Suomalainen ei usko, ennenkuin näkee. Sellainen meillä on luonto.

Herttua näytti hieman loukkaantuneelta. Hän käveli hetkisen edestakaisin, pysähtyi ja sanoi:

— Tahtoisin tehdä paljon herttuakuntani hyväksi. Uskon sinut vilpittömäksi mieheksi ja tiedän sinun osaavan säilyttää salaisuuksia. Eerik istuu Ruotsin valtaistuimella ja hänen jälkeensä kai hänen poikansa. Suomen herttua on vain Suomen herttua, jolta Ruotsin kuningas milloin tahansa saattaa ottaa herttuakunnan. Tahtoisin jättää pojallani, kun joskus kuolen, hyvän perinnön. Miksei Suomen jo erikoista asemaa voisi vakiinnuttaa sellaiseksi, että sen hallitsijan asema on taattu! Myönnän, että ajattelen samalla omaakin tulevaisuuttani. Mahtava Puola selkänojana — Rooman istuin sen takana — silloin Suomen hallitsijan asema olisi turvattu. Mitä sanot?

Suomalainen ei vastannut mitään. Hänelle asia oli outo suoraan herttuan suusta kuultuna, vaikka hänen sisimmistä aikomuksistaan olikin salavihkaa kuiskittu yhtä ja toista. Herttua huomasi puhuneensa innoissaan ehkä liikoja, kääntyi selin ja katseli taivaalle. Rusottavat iltapilvet ajelivat siellä toisiaan takaa. Mutta suomalainen ajatteli mielessään:

— Miksipä ei niinkin, mutta onko sinussa miestä ajamaan asiasi loppuun, Suomen herttua? En usko.

Herttua ratsasti puolisonsa kanssa Heikin messuille, puhutteli rahvasta ja sai avunlupauksia. Moniin pitäjiin kulkivat hänen lähettinsä nostattamaan kansaa aseisiin. Puolan kuninkaalle hän myöskin lähetti avunpyynnön.

Kuninkaan laivasto saarsi Turun linnan meren puolelta, siirsi joukkoja maihin, valtasi linnoittamattoman kaupungin ja sulki Juhanan väkineen linnaan. Taistelu oli toivoton, 12 000 miestä piiritti 1.200.

Juhana odotteli pitäjistä saapuvia apujoukkoja, mutta niitä ei kuulunut. Talonpoikien innostus haihtui heidän mietittyään tarkemmin asiaa. Hän tähysteli päivästä päivään linnantornista merelle, mutta Puolan laivastoakaan ei näkynyt.

— Valtakunnassa olkoon vain yksi kuningas! huudettiin pian yhä yleisemmin linnan puolustajain taholla, ja moni huutaja siirtyi piirittäjäin leiriin.

Lähes kaksi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen linna antautui. Vangittu Juhana vietiin puolisoineen ja hoveineen laivaan, kuljetettiin Ruotsiin ja teljettiin Gripsholman linnaan. Hänelle langetettua kuolemantuomiota ei pantu täytäntöön, mutta monet hänen hovilaisistaan ja palvelijoistaan saivat laskea päänsä mestauspölkylle.

Suomen herttuakunnan vain seitsemisen vuotta kestänyt tarina päättyi.

MERISODAN SANKARI

 Kaksi sukua Suomessa kolmen vuosisadan aikana esiintyi etualalla,
 muita päätään korkeampana: Hornit ja Flemingit. Hornit polveutuivat
 Halikon talonpojista, Flemingit olivat alkuaan flanderilaista,
 sittemmin Tanskaan, jo 1400-luvun alussa Suomeen muuttanutta ja
 suomalaistunutta sukuperää. Aina nämä suvut kilvoittelivat, usein
 katkerasti kamppailivatkin vallasta. Molemmista lähti eteviä
 hallitusmiehiä ja sotapäälliköitä, molempien jäseniä istui melkein
 säännöllisesti kuninkaiden neuvospöydän ääressä. 1400-luvulla ja
 1500-luvun alkupuolella Flemingit olivat voitolla, mutta viimemainitun
 vuosisadan keskivaiheilla Horneista lähti mies, joka teoillaan
 himmensi Flemingien suurta mainetta. Hänestä, Klaus Hornista, alkaa
 loistava Hornien sarja. — Näissä suvuissa näyttäytyy silloin ja paljon
 myöhemminkin vastakkaisia periytyviä peruspiirteitä. Flemingeissä asuu
 häikäilemätön tahto ja iskevä, muista vähät välittävä voima, Homeissa
 keskitetty, viisas ja luja tahto ja sen takana syvä inhimillisyys.

Jo kaksivuotiaana menetti Klaus, Turun linnan isännän Krister Hornin poika, isänsä. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän joutui viettämään sukunsa vanhassa kartanossa, Halikon Joensuussa, osaksi Ruotsissakin. Äiti huolehti ensin pojan huolellisesta kasvatuksesta, sitten hänet lähetettiin hovipojaksi Pommerin herttuan hoviin. Siellä hän perehtyi sekä valtiollisiin että soturin tehtäviin. Vaille kolmekymmenvuotiaana hän sai toimen Kustaa Vaasan hovin keittiömestarina, hovilaisten päällikkönä, siis hovimarsalkkana. Virkaan kuului kuninkaan yksityisen neuvonantajankin toimi. Muutamia vuosia tätä tointa hoidettuaan hänkin ajan tavan mukaan sai siirtyä tehtävästä toiseen ja seudulta toiselle. Suomen herrojen kokouksessa Viipurissa hän oli läsnä linnaleiriin majoitetun sotaväen toisena päällikkönä. Hän sai myöskin lähteä selittämään valtiollista ja sotilaallista asemaa kuninkaalle ja kehoittamaan tätä, ellei Venäjä suostuisi edulliseen sopimukseen, hyökkäykseen. Mukanaan hänellä oli suomalaisten herrojen kuulu kirjelmä, jossa he muun muassa ehdottivat, että »mukaan otetaan vain savolaiset ja karjalaiset, muut pysykööt kotona, sillä he eivät osaa tapella.» Kesällä, Joutselän mainion taistelun jälkeen, Horn otteli Pähkinälinnan luona. Syksymmällä hänestä tuli »Viipurin linnan, kaupungin ja koko läänin» päällikkö, kuitenkin siten, että hän hoiti siviiliasiat, Jaakko Bagge sotilaalliset toimet.

Kolme vuotta hän viipyi Viipurissa. Käskynhaltija ymmärsi hallittaviensa tarpeet sekä osoittautui eteväksi hallitus- ja valtiomieheksi. Hornin johtaessa Viipuri eli loistoaikaansa. Se pääsi itsenäiseksi tapulikaupungiksi ja ulotti kauppansa kauas etelään, itään ja länteen. Horn pani toimeen huomattavan veroparannuksen koko läänissä ja teki paljon muutakin rajan asujamiston hyväksi. Lopulta hän kuitenkin kyllästyi kuninkaan alituisiin, epäluuloisiin kyselyihin ja ansaitsemattomiin nuhteisiin.

Ruotsi alkoi näinä aikoina havitella omakseen Tallinnaa. Horn, apunaan muita suomalaisia, joutui hanketta toteuttamaan. Monimutkaisten, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen ja rohkeasti toimimalla hän ajoi asian päätökseen. Tallinna ja Pohjois-Viro liitettiin valtakuntaan. Sen jälkeen hän valloitti Paadisten luostarilinnan, Pärnun ja Paidelinnan, järjesti maan hallinnon, ja kiinnitti ikuiseksi kunniakseen kuninkaan huomiota Viron talonpoikien onnettomaan, sorronalaiseen tilaan. Hänen kehoituksestaan kuningas kielsikin aateliston väärinkäyttämästä asemaansa, vaikka tosin vähäisillä tuloksilla. Yli kolmen vuosisadan yhtämittainen sorto ei lakannut vähällä.

Horn jäi Viroon sotavoimien ylipäälliköksi. Suomen herttuan Juhanan hommiin hän suhtautui hyvänsuopeasti, mutta varoitteli herttuaa menemästä liiallisuuksiin.

Kaksi vuotta Virossa oltuaan Horn joutui Ruotsiin. Kuningas Eerikin kruunajaisissa hänestä oli tullut vapaaherra; nyt hänet lyötiin ritariksi ja nimitettiin »kuninkaan salaneuvokseksi», joita oli kaikkiaan neljä. Tanskan sota alkoi. Horn toimi Smålannissa olevien joukkojen »sotaeverstinä». Laivasto oli rappiotilassa. Horn toimitti siinä tarkastuksen ja nimitettiin pian yliamiraaliksi. Tähän saakka vain kovalla maaperällä sotinut yliamiraali sai viipymättä osoittaa kuntoaan merellä.

Hornin saapuessa laivastoonsa Öölannin pohjoiskärkeen, ilmestyi jo samana päivänä näkyviin vihollinen, tanskalais-lyypekkiläinen laivasto, päällikkönään kuulu merisankari Herluv Trolle, Baggen voittaja. Hornilla oli 28 laivaa, Trollella 39. Horn ei jäänyt ankkuroituna odottamaan hyökkäystä, vaan lähti purjehtimaan Voionmaata kohden. Vihollinen seurasi, mutta kääntyi pian takaisin, laski ankkurinsa Öölannin luokse, ja lähetti joukkoja maihin ryöstämään sekä hävittämään. Horn huomasi tuulen kääntyvän, purjehti takaisin ja teki tuiman hyökkäyksen vihollislaivaston kimppuun. Trolle odotti hyökkääjien tuloa lähelleen ja tavallista valtausyritystä, mutta Horn ei toiminutkaan vanhan kaavan mukaan. Hän alkoi pitkällisen pommituksen. Trollen oli pelastuakseen nostettava purjeet. Ankara taistelu syntyi. Liittoutuneet kärsivät siinä tappion.

Kuningas Eerik kutsui voittoisan yliamiraalin luokseen, ylisti häntä kaikin tavoin ja lähetti hänet sitten taistelemaan — maalle. Laivasto jäi toimettomaksi; puute ja taudit runtelivat sitä. Syksyllä Horn määrättiin uudelleen laivaston päälliköksi. Hän alkoi laittaa sitä kuntoon, mutta talven hän taas sai taistella maalla, tälläkin kertaa Etelä-Ruotsissa.

Keväällä Horn oli taas yliamiraali. Muassaan 48 alusta hän lähti liikkeelle. Bornholmin luona hän tuhosi pienemmän vihollislaivaston, vapautti 60 Pommerin satamassa olevaa, Ruotsiin täydessä lastissa pyrkivää elintarvelaivaa, purjehti Juutinraumaan, ajoi lyypekkiläisen laivaston pakosalle ja kantoi tullia sadoilta etelästä tulevilta kauppalaivoilta. Sitten hän kävi Saksan vesillä ja kohtasi Mecklenburgin rannikolla yhdistyneen, 40 alusta käsittävän, taaskin Trollen johtaman tanskalais-lyypekkiläisen laivaston. Syntyneessä taistelussa kumpikin laivasto kärsi kovia vaurioita, mutta Horn jäi voittajana paikalle. — Taistelussa purjehti Trollen suuri amiraalilaiva takaa päin pienen, suomalaisten miehittämän Troiluksen päälle — »kuin merikotka sorsan kimppuun.» Masto katkesi, kajuutta murskautui, ja tanskalaiset heittivät entrauskoukkunsa Troilukseen. Silloin 70 suomalaista jännitti teräskaariset jousensa, nuolet suhahtivat ja tanskalaiset hellittivät otteensa. Herluv Trolle puhallutti torvea. Troiluksen päällikkö Niilo Schenk otti amiraalin nähdessään oman tuliputkensa ja ampui. Trolle keikahti nurin kuolettavasti haavoittuneena ja amiraalilaiva pakeni.

Horn hallitsi nyt laivastoineen Itämerta. Ruotsilla oli vapaa kauppayhteys etelään.

Tanskan ja Lyypekin laivastot pantiin kuntoon Kööpenhaminassa. Liittoutuneiden yliamiraalina oli Suomen rannikon ryöstöistä tunnettu, urhea ja kovakourainen Otto Rud. Horn komensi 46 alusta, Rudilla oli kymmentä vähemmän, mutta laivat isompia ja miehistöä enemmän. Bornholmin ja Rügenin välillä laivastot kohtasivat toisensa. Syntyi tämän sodan suurin ja yksi merisotienkin suurimpia taisteluita. Tuimaa kamppailua käytiin hurjalla kiivaudella kokonainen päivä. Taistelu maksoi 7 000 miestä, niistä 5 000 tanskalaista ja saksalaista. Otto Rudin täytyi haavoittuneena antautua amiraalilaivoineen. Horn menetti kaksi laivaa, pahimmassa tulessa ollut Suomen Joutsen taaskin molemmat päällikkönsä. Tässä taistelussa sisukas Troilus niitti jälleen mainetta. Neljän tunnin ajan se oli kiinni suuren tanskalaisen laivan kupeessa ja sai kestää ylivoiman yhtämittaiset hyökkäykset. Troiluksen miehet tekivät tehtävänsä hyvin — suuri tanskalainen upposi kaikkine miehineen.

Kuningas järjesti Hornin kunniaksi Tukholmassa loistavan voittojuhlan. Hän ryhtyi törkeästi solvaamaan Otto Rudia, aikoipa lävistää hänet miekallaankin, mutta ritarillinen Horn astui pelkäämättä väliin, tarttui kuninkaan käsivarteen ja sanoi: »Tämä mies on taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja ansaitsee enemmän kunnioitusta kuin moitetta.» Näin hän esti urhean soturin, nyt turvattoman vangin häpäisyn, ehkäpä murhankin.

Pian Horn taas lähti merelle etsimään vihollislaivaston jätteitä, mutta ne pakenivat hänen lähestyessään. Hänen maineensa oli korkeimmillaan.

Talven hän käytti laivastonsa varustamiseen ja uusien miesten hankkimiseen kaatuneiden ja ruttoon kuolleiden sijaan. Keväällä laivastossa oli 67 alusta. Turhaan hän kesän tullen etsi vihollista. Sen sijaan hän kaappasi satoja kauppalaivoja, niiden joukossa 50 erittäin tarpeellisella tavaralla, suolalla lastattua alusta. Vasta keskikesällä hän kohtasi, muonavarojen jo loppuessa ja miehistön elettyä pitkät ajat puolilla annoksilla, 36 alusta käsittävän, erittäin hyvin varustetun vihollislaivaston, taaskin Öölannin lähistöllä. Pian oli kaksi suurinta tanskalaista laivaa taisteluun kykenemättömänä ja muut pakenemassa. Horn ajoi vihollista takaa, mutta pimeä pakotti siitä luopumaan. Seuraavana päivänä alkoi niin ankara, useita päiviä kestävä myrsky, ettei sellaista oltu nähty miesmuistiin. Myrskystä huolimatta Horn piti laivastonsa koossa — Tukholmaan tullessa ei siitä puuttunut ainoatakaan. Yliamiraali oli uskomattoman lyhyessä ajassa, kahdessa vuodessa, puhaltanut alaisiinsa myöskin hyvän merimiestaidon. Vihollislaivaston suurin osa tuhoutui myrskyssä Visbyn edustalla. Hornilla ei ollut enää vastustajaa merellä.

Maajoukkojen päälliköitä oli vaihdettu vähän väliä, mutta sota luonnisti huonosti. Armeija oli hajaantumistilassa, loputkin päälliköt kuninkaalle katkeroituneita ja kaikkeen väsyneitä. Rutto raivosi.

Kuningas määräsi Hornin ylipäälliköksi käskien hänen ottaa laivojensa miehistöt mukaansa. Turhaan Horn kehoitti kuningasta välttämään hyökkäystä. Itsepäinen, jo houruksi tuleva kuningas käski ja Horn totteli. Mukanaan 2 000 laivamiestään hän lähti marssimaan, mutta sairastui vasta muutaman penikulman päähän päästyään. Rutto päätti suuren, Pohjolan suurimman merisankarin päivät. Ja hänen miestensä valiojoukko, taisteluissa säästynyt, kulki sekin ruton tavoittamana yliamiraalinsa jäljissä kuolemaan.

Valtakunnan laivastossa oli Hornin ryhtyessä sen johtoon päälliköineen kaikkineen kuutisensataa miestä. Hänen aikanaan lukumäärä nousi 4 207 mieheen, mutta heti hänen kuoltuaan se painui taas 600—700 välille. Laivasto rappeutui muutenkin ja sen ylivalta Itämerellä päättyi. Miehistöstä oli uskottavasti, säilyneistä tiedoista päättäen, enemmän kuin puolet suomalaisia, muut ruotsalaisia ja ulkomaalaisia. Melkoinen osa laivoista rakennettiin jo Kustaa Vaasan ajoista asti Suomessa.

Klaus Horn, yliamiraali ja valtakunnan marski, luetaan täydellä syyllä suurten suomalaisten joukkoon. Hän oli etevä kaikissa toimissaan, laivaston luojana ja johtajana nero, kohosi laajaan maineeseen ja valtakunnan korkeimpiin asemiin, mutta hänen rinnassaan sykki aina jalo, maan vähäistenkin vaivoja säälivä sydän.

VANHINTA HELSINKIÄ

 Suomessa oli 1500-luvun alussa Ulvilan, Rauman, Naantalin, Turun,
 Tammisaaren, Porvoon ja Viipurin kaupungit. V. 1525 Turku sai oikeuden
 käydä kauppaa ulkomaiden kanssa, muut kaupungit vain Tukholman
 ja Turun kanssa. Vähän myöhemmin Ruotsin valtaneuvosto esitti
 Suomen koko kaupan tekemistä Tukholman etuoikeudeksi, mutta siihen
 kuningas ei suostunut. Kustaa päätteli Venäjän kaupan tuottavaksi,
 tahtoi saada sen kulkemaan Suomen rannikon kautta ja tarvitsi
 sopivan sataman. Vantaanjoen suu harkittiin sopivaksi ja Helsinki
 perustettiin siihen v. 1550 eräältä talonpojalta otetulle maalle, —
 kuningas käski omistajan lähtemään johonkin lukkariksi. Kaupunkiin
 saatiin pian asukkaatkin. Kustaa käski hävittämään Ulvilan, Rauman,
 Tammisaaren ja Porvoon kaupungit, niiden asukkaiden oli muutettava
 Helsinkiin. Niin tapahtuikin. Vastahakoisia sakotettiin ja voudit
 kuljettivat heidät kapistuksineen Helsinkiin. Helsingin ensimmäisenä
 pormestarina oli Henrikki Pakila, porvarien luetteloissa esintyvät
 nimet Sonki, Nummenpää ja monet muut. Nämä suomenkieliset olivat ehkä
 muuttaneet Raumalta ja Ulvilasta. Porvoosta ja Tammisaaresta saapui
 kai enimmäkseen ruotsia puhuvia. Hollantilaisia oli myöskin. Jo
 muutamien vuosikymmenien kuluttua satama havaittiin huonoksi. Kaupunki
 muutettiin 1650 Vironnokkaan, nykyisen pohjoissataman rantamille.

Syyskesäinen ilta alkoi vähitellen hämärtyä. Kellotapulissa läpättiin iltalyönnit.

Pormestari Henrikki Pakila ja porvari Niilo Sonki sulkivat ranta-aittojen ovet, katsoivat että veneet olivat kunnollisesti teloillaan, silmäsivät jo aamun sarastaessa lähteväksi varustautuvaa hollantilaista laivaa, alkoivat sitten hiljalleen nousta rinnettä ylös ja tarinoivat astuessaan.

— Ostit hollantilaiselta suolaa. Maksoitko paljonkin?

— Tavallisen hinnan, ehkä hieman halvemmankin. — Hollantilainen sanoi merellä olevan nyt turvallisempaa, joten saattoi vähän alentaa. Vaihtokaupaksihan se oikeastaan menikin. Pellavaa ja vuotia myin. Sinä taisit työntää sille puuta, olin näkevinäni.

— Puuta. Satuin saamaan lautoja muutamalta Sipoon talolliselta velan maksuksi. Hollantilaiselle ne työnsin. Kertoi muuten, hollantilainen, käyneensä Tukholmassa. Paria suurta kauppalaivaa siellä lastasivat näille rannikoille lähtemään. Kai joutuvat jo ensi viikolla, toinen tänne, toinen Viipuriin.

— Vai jo ensi viikolla. Tukholmalaiset koettavat saada Suomen kaupan omaan hoitoonsa. — Katsohan Nummenpään Tuomasta, mitähän se aikoo?

Kävelijät olivat jo ehtineet Pitkälle kadulle, Nummenpään talon kohdalle.

— Kuuluu laittavan tupansa uloslämpiäväksi, sitä varten on noutanut nuo muuritarpeet. Ja hyvä onkin, että sen tekee. Nykyisenä aikana savutupa ei enää oikein sovi kaupunkiin. Korjaisi samalla tuota navettaansakin, pahasti se on kallistunut. Lato sillä onkin uusi, sauna menettelee vielä kotvan, ja riihi on hyvä. Pertteli Jönssonni muuten murahteli, että Tuomaan sauna tunkee kaiken savunsa hänen tupaansa ja kamariinsa. Vaati minua pormestarina puuttumaan asiaan. Koetin kyllä selitellä, että mihinkös Tuomas saunansa muuttaisi, kun hänellä ei ole tuon isompaa tonttia, mutta Pertteli vain murisi, jotta purkakoon sitten saunansa. Ne kun eivät, nämä ruotsinpuhujat, ymmärrä löylyn siunausta.

— En minä toki tulisi saunatta toimeen.

Kävelijät astelivat hiljalleen edelleen, katselivat kaupunkinsa edistymistä ja harkitsivat sen asioita.

— Tuohon pitäisi kaivaa oja. Sateen jälkeen tuo kuoppa on niin täynnään vettä, ettei pääse kuivin jaloin yli. Ja muina aikoina se on täynnään Matti Eerikinpojan muijan siihen heittämiä likavesiä ja muuta ryönää. — Sohi, rokkarit, vai sellaista!

Pormestari hyökkäsi jonkun askeleen juoksujalkaa, mutta pysähtyi huomatessaan ettei saisikaan kiinni kahta karkuun livistävää poikaa.

— Koettivat, pahuksen vietävät, kivittää rikki Mikkelsonnin lesken uuden ruudun! Vasta parisen päivää sitten se panettikin lasin entisen sianrakon tilalle — lyijypuitteet on tehty hyvin, kuten näet — ja nyt jo pojan lurjukset ovat sitä särkemässä.

— Mukavastihan se lasi helähtää.

Mikkelsonnin leskikin näkyi jo huomaavan ilkivaltaiset aikomukset, koskapa tuli ja käänsi luukun lasin suojaksi.

— Iltaa, joko lehmäsi poiki?

— Jo toki. Iso on vasikka. Tulkaahan katsomaan.

Pakila ja Sonki käväisivät katsomassa vasikkaa ja huomasivat sen isoksi. Ruvettiin hieromaan kauppoja, mutta Mikkelsonnin leski sanoi ensin kysyvänsä kartanosta, mitä siellä maksettaisiin. Vouti oli ilmoittanut ostavansa lihaa.

— Kyllähän sinne tarvitaankin yhtä ja toista, kun on nelisen kymmentä henkeä kuninkaan väkeä elätettävänä, puolet siitä, mitä koko kaupungissa on asukkaita.

— Taitaapa olla.

— On hyvinkin. Viisiyhdeksättä porvaria ja muuta perheen päätä on tätä nykyä, lisäksi kirkkoherra ja koulumestari.

Pakila ja Sonki lähtivät jatkamaan matkaa. Mutkan takaa kuului loilotusta.

— Meri-Pietari on taas päissään. Toisen äänen tunnustelen Jaakkima ampujan ääneksi.

Niin olikin. Entinen perämies Pietari ja tykkimestarin apulainen Jaakkima sieltä tulla hoippuivatkin sangen iloisella päällä. Pormestari kehoitteli heitä liikkumaan kunnialla eikä taas tänä iltana tappelemaan eikä myöskään häiritsemään kenenkään kotirauhaa.

Seuraava vastaantulija oli nuori poika, joka tervehti kohteliaasti, mutta näkyi ajattelevan omia asioitaan.

— Mitähän tuostakin pojasta mahtaa tulla? Työ sitä ei miellytä, lukemaan muka tahtoisi. Ja taivaalle aina iltaisin töllistelee — lieneekö ihan viisaskaan. Joutava vetelys taitaa tulla, jos ei tulene pappia.

Pojasta tuli kyllä aikanaan pappi, mutta tuli muutakin: Upsalan yliopiston professori ja valtakunnan astronomi sekä Suomen ensimmäisen, painetun allakan tekijä. Hän, Sigfrid Aronus Forsius, mainio tähtientutkija, oli vanhan Helsingin pojista ainoa, jonka nimi jäi loistamaan aikakirjoihin.

Kävelijät pysähtyivät katsomaan Vantaan koskea. Saarella, koskien välissä kohosi kuninkaan kartano, kaupungin ainoa kaksikerroksinen rakennus, kuninkaan ratsuvoudin ja väen majapaikka. Iltatoimissaan, elukoita ruokkimassa, näkyivät siellä hääräilevän.

— Tuoltapa näkyy voutikin tulevan.

Hatun sulka heilahteli ja kannukset kilisivät ratsuvouti Antti Korpin astellessa kapeaa siltaa. Luokse päästyään tervehti, kyseli kuulumisia ja virkkoi:

— Satuin tänään ratsastamaan teilimäen ohitse ja huomasin, että se toissa päivänä hirtetty kelmi on yhä riippumassa. Ilmat ovat vielä lämpimät.

— Sanon huomenna pyövelille, että ottaa sen alas ja hautaa, lupasi pormestari.

— Muuten sain sanoman, että itse kuningas saapuu pian tänne, parhaillaan on Turussa. Touhua tässä siis on edessä paljon. Neuvotellaan yksissä tuumin vastaanotosta ja muusta. Parasta olisi viipymättä kutsua porvaristo raastuvan kokoukseen.

— Vai kuningas! On sitten tosiaankin puuhaa! arveli pormestari. — Pitänee kutsua porvarit kokoon jo ylihuomiseksi, huomenna on moni vielä kalassa. Kaipa tarvitaan yhtä ja toista tavaraa kartanoonkin, kun kuninkaalla on tietysti paljon väkeä mukanaan — —

— Tarvitaan niin ruoan kuin juomankin puolta, kangasta makuusijoja varten ja seinillekin. Ensimmäisen kerran kuningas tulee kaupunkiin, ja silloin pitää ottaa hyvin vastaan. Muuten hänen kuninkaallinen armonsa, kärttyisä herra, pian ärähtää ja haukkuu meidät pataluhaksi. — Ison loven teenkin tavaroihinne ja hyvän maksun saatte.

Juteltiin vielä monet asiat. Pääteltiin veden olevan alhaalla, joten kuninkaan suurten laivojen olisi ylen vaikea päästä sataman perukkaan, työlästä kun oli pääsy satamaankin.

— Väärään paikkaan tämä kaupunki on perustettu. Satama on liian matala. Ellei tätä siirretä tuonnemmaksi, niin ei tämä kykene kasvamaan.

Porvarit myönsivät voudin ehkä ennustavan oikein. Sitten erottiin, mutta Pakila ja Sonki astelivat vielä hetkiseksi krouviin kaupunkilaisille kertomaan ja haarikan ääressä pohtimaan suurta uutista.

Pimeä levittäytyi pian kaupungin yli. Sen taloissa käytiin yöpuulle — kukonlaulun aikana taas noustaisiin.

Kuu nousi meren takaa katselemaan nukkuvaa kaupunkia. Se näki Vantaan joen suussa kallion kupeessa vähäisen rykelmän matalia turve- tai riukukattoisia, harmaita puutaloja, mäellä kirkon sekä kellotapulin, sekä yhden ainoan valopilkun, yövartijan lyhdyn, joka heilahteli hiljaa edes ja takaisin kaupungin ainoalla kadulla.

KORPRAALIN TYTÄR

 Kustaa Vaasan kuoltua Eerik XIV nousi valtaistuimelle. Hän, kuten
 veljensä Juhanakin, oli saanut aikansa oloihin nähden hyvän
 kasvatuksen. Ulkomuodoltaan hän oli komea, Vaasain punainen parta
 reunusti hienopiirteisiä kasvoja. Häntä pidettiin myöskin lahjakkaana,
 mutta pian mielipiteet muuttuivat. Suvussa piilevä mielenvikaisuus
 näytti ensin oireitaan ja kehittyi pian moniksi järjettömiksi teoiksi.
 Veljet syöksivät hänet valtaistuimelta ja silloin alkoivat hänen
 puolisonsa, halvan korpraalin tyttären suuret kärsimykset. — Kaarina
 Maununtyttären isää on sanottu suomalaiseksi, toisaalta hänestä on
 tahdottu tehdä ruotsalainen. Asia lienee lopullisesti ratkaisematta.
 Onneton kuningatar näyttää olleen syvästi Suomeen kiintynyt. Täällä
 hän vietti elämänsä useimmat vuodet ja täällä hän myöskin sai
 leposijansa ainoana Suomeen haudattuna Ruotsin vallan aikaisena
 kruunupäänä.

Ruotsin korskea ylimystö oli kuohuksissaan: kuningas aikoi korottaa kuningattaren istuimelle aivan halpasäätyisen tytön. — Kenet? Jonkun katukaupustelijattaren, ties mistä löytämänsä letukan. Isä kuuluu olevan korpraali kuninkaan henkivartiostossa. Suomesta jostakin kotoisin, väittävät. — Suomesta — sitten asia on selvä — kuningas on noiduttu, varmasti noiduttu.

Ruotsin ylimystö oli pauhannut näin ennenkin, joka kerran kun Kustaa Vaasa nai ruotsalaisen tytön. Kolmastihan hän oli naimisissa. Silloin tosin se suku, josta kuningas nai, piti asiaa luonnollisena, oli mielissään ja perin tyytyväinen, mutta ne, joiden suvusta kuningas ei nainut, pitivät hänen naimiskauppaansa ennenkuulumattomana, koko valtakuntaan kohdistuvana häpeänä. Prinsessa, siniverinen prinsessa toki piti kuninkaan puolison olla. Siniverinen, vaikka hänen isänsä olisikin alkanut kuninkaallisen uransa teurastajana ja äiti kuningatar pesumuijana. No, Kustaa kuningas oli toki valinnut valittavansa aatelislinnoista, mutta hänen poikansa otti suoraan töllistä. Häpeä! — Oliko tyttö edes kaunis? — Kaunis kuin kukka, täytyy sanoa. Kolmentoista vuotias oli ollut silloin, kun kuningas hänet kohtasi. Salassa oli antanut hänen kasvaa, oli opetuttanut ja neuvonut ihmisten tapoja. Ja aikoi nyt tehdä hänestä kuningattaren.

Niin tapahtuikin. Eerik XIV kohotti korpraali Maunun tyttären valtaistuimelle. Kaunis hän oli katsella, hyvä sydämeltään, vaatimaton ja armelias köyhille, kenellekään ei tehnyt pahaa, koettipa aina kääntää pahatkin asiat parhain päin. Kaikki tämä täytyi toki myöntää, mutta sittenkin hän oli vain korpraalin tytär. Prinssit Juhana ja Kaarle, aatelisnaisten pojat, käänsivät hänelle selkänsä ja ylimystö katsoi kieroon. Se teki pakolliset kumarruksensa, mutta vain niin syvät, ettei kuningas kernaasti voinut antaa kumartajalle potkua.

Vuodet kuluivat. Kuninkaan synkät hetket uusiutuivat yhä useammin. Silloin hän epäili kaikkia, salli kanslerinsa ja pyövelinsä Yrjänä Pietarinpojan, matelevan nousukkaan, hallita itseään ja valtakuntaa, vahvisti hänen veritekonsa, tekipä raivopäissään niitä omin käsinkin. Vain puolisonsa luona hänen synkkä mielensä pääsi kahleistaan, siellä hän oli onnellinen, leikki lastensa kanssa, soitti luuttua ja lauloi. Ja silloin kuningatar Kaarinakin oli onnellinen. Muulloin hän vapisi, vapisi pelätessään, minkä arvaamattoman mielijohteen kuningas taas sattuisi saamaan.

Onnen aikaa kesti vain neljä lyhyttä vuotta. Eerik vietiin vankina Turun linnaan. Kaarina muutti Turkuun lapsineen ja eli siellä köyhyydessä ja puutteessa. Ensin hän sai käydä silloin tällöin Eerikkiä tapaamassa, mutta pian sekin kiellettiin. Kaukaa hänen oli tyydyttävä katselemaan rautaristikkoista ikkunaa, jonka takana joskus, auringon paistaessa suoraan ikkunaan, vangin kasvot hämärästi häämöittivät. Mutta kohta tämäkin vähäinen ilo loppui, kun vanki siirrettiin Ruotsiin, jossa hän kuoli, syötyään, kuten monet väittivät, velipuolensa kuningas Juhanan käskystä myrkytettyä hernerokkaa.

Kuningas Juhana antoi vihdoin hyvien ihmisten neuvomana onnettomalle leskelle asunnoksi ja ylläpidoksi Liuksialan kartanon Roineen rannalla Kangasalla. Siellä hän eli monen monet vuodet. Hänen hiuksensa tulivat harmaiksi ja valkoisiksi, mutta sielunsa kirkkauden hän — halpana syntynyt, puutteessa kasvanut, korkeimmalle kohotettu, syvimmälle syösty, maineeton suvultaan, kuningatar hengeltään, — säilytti loppuun asti. Ja kun vanhus vihdoin ummisti silmänsä lepoon, siunasi häntä kaiken ympäristön kansa.

Turun tuomiokirkko otti hoivaansa hänen Suomen mustaan marmoriin kätketyt jäännöksensä. Monen mahtajan maine sammui ja unohtui, mutta onnettoman Kaarina Maununtyttären muisto säilyi.

RAUTAINEN MARSKI

 Näinä aikoina ja vielä paljon myöhemminkin nuori aatelismies kelpasi
 kaikkeen. Tuskin parroituttuaan hän jo johti sotajoukkoja. Voitettuaan
 tai hävittyään hänet saatettiin yht'äkkiä siirtää merelle komentamaan
 laivastoa. Pelkkä miekkamies joutui aavistamattaan tuomariksi,
 laamanniksi, tai valtiomieheksi, selvittämään monimutkaisia asioita
 ja punomaan salaisimpia juonia, ja valtiomieheksi ryhtynyt sai
 päinvastoin lähteä sotaa johtamaan. Klaus Flemingin, rautamarskin,
 elämäntarina on tällaisesta menosta sangen tyypillisenä esimerkkinä.
 — Tämän rajun voimamiehen kaikista toimista ei ole säilynyt aivan
 tarkkoja tietoja. Varsinkin hänen viimeiset tekonsa aiheuttavat
 erilaisia mielipiteitä, mutta kaikesta päättäen näyttää siltä kuin hän
 olisi pohjimmaltaan tarkoittanut Suomen irroittamista Ruotsista ja
 yhdistämistä Puolaan erikoisena liittovaltiona. — Rautamarskistakaan
 ei ole jäänyt mitään kuvaa tai hänen ulkonaisen olemuksensa kuvausta —
 muotokuvaa marski tuskin lienee itsestään maalauttanutkaan.

Marski Klaus Fleming, Suomen ja Viron ylikäskynhaltija, matkasi Kuitiasta Turkuun. Matka oli pitkä ja rasittava ja vaikka hän koetti miten mukavasti tahansa loikoilla pitkässä ja leveässä reessään, karhuntaljojen välissä, niin aina painoi jotakin paikkaa. Ja leini, pakana, pyrki särkemään jalkoja, nousipa väliin nivusiin ja hartioihinkin. Kipeimmin täräytti silloin, kun reki kolahti johonkin. Silloin kuului taljojen välistä kumeaa murinaa ja usein reen sevillä nuokkuvalle ajomiehelle osoitettu karjaisukin:

— Katso eteesi, perhana!

Tultiin tasaisemmille maille. Marski murisi ja ärähteli yhä harvemmin. Hän katseli jo melkoisen leppeästi talvista hankea ja mahtavaa metsää, tarkasteli melkeinpä hyvänsuopaisesti tien poskessa olevia harmaita savupirttejä, joiden liesistä savu kierteli ontosta hongasta tehdyn savupiipun kautta kohtisuoraan taivaalle, ja nyökkäsipä melkein ystävällisesti mahdollisimman syrjään vetäytyville ja alistuvasti tervehtiville vastaantulijoille. Ne arvasivatkin väistyä jo aikanaan, sillä kukapa muu kuin rautamarski matkustaisi näin jykevästi, kuusi ratsastavaa huovia tietä halkomassa ja kuusi takana, ja reen edessä kaksi hevosta peräkkäin valjastettuina, sillä tie oli kapea kahden rinnakkain kuljettavaksi.

Marski rupesi vähitellen torkahtelemaan. Ajatukset eivät ottaneet pysyäkseen koossa, vaan harhailivat milloin siellä, milloin täällä, viipyivät tuokion viimeisessä Venäjän sodassa, hyppäsivät siitä äskeiseen Savon talonpoikien napinaan, jolloin marski tohahti äkäisesti nenäänsä, siirtyivät sitten Hämeeseen, jossa talonpojat liikehtivät — tottapahan asettuvat, tollot! — ja päätyivät vihdoin meren taakse, Tukholmaan ja Kaarle herttuaan.

— Taas se piru on manannut minut Tukholmaan, tilille mukamas. Manatkoon.

Marski tohautti ylenkatseellisesti ja käänsi kylkeään. Hänen katseensa osui vähäiseen torppaan, jonka isäntä purki parhaillaan heinäkuormaa. Suu vetäytyi hymyyn, levisi siitään yhä leveämmäksi, ja kurkusta pääsi kumma ääni, jonka saattoi käsittää melkeinpä nauruksi. Ajomies käännähti kummissaan katsomaan taakseen. Marski ei ihme kyllä suuttunut mokomasta julkeudesta, tohahteli vain edelleen ja haasteli sitten:

— Taidat katsoa, kun näet minun nauravan, häh? No, katso vain, erikoista nähtävää se onkin. Harvoin nämä nykyiset ajat naurattavat.

Aikansa röhistyään marski tarinoi puoleksi itselleen, puolittain ajomiehelleen:

— Nähdessäni tuon heinäkuorman tuossa torpan pihalla, muistin nähneeni sen siinä kerran ennenkin. Paljon siitä on aikaa, paljon. Olin silloin vielä nuori. Matkasin silloinkin Turkuun. Ratsut olivat väsyneet ja nälkäiset ja kulkivat pää riipuksissa. Näin heinäkuormaa purettavan tuossa samassa torpassa. Poikettiin siis sinne ja ruvettiin ottamaan heiniä kuormasta. Torpan isäntä hätääntyi pahasti ja ruikutti, ettei pitäisi ottaa, heinät kun oli muka varattu toiselle. Kenelle toiselle, kysyin. — Kankaisten nuoren herran hevosille, itse on tuvassa, hevoset tallissa. — Sitä parempi, sanoin, ja otin heiniä, mutta silloin Kankaisten Horn syöksähti jo tuvasta ulos ja rupesi haastamaan riitaa. Helppoahan se olikin, kun kaunaa taisi olla jo ennestäänkin, mitä lienee ollut naisasioita, joutavia. Lopulta se tarrasi jo miekkaansa ja aikoi rynnistää päälle — nekin ovat kiivaita miehiä, Hornit. Hittoja minä välitin hänen miekoistaan, paljain käsin kävin kiinni ja runttasin hankeen. Päästyään jaloilleen se yritti uudelleen. Silloin otin jo kovemmin kiinni, nostin sen ilmaan ja nakkasin heinäkuorman päälle. Se pahus lennähtikin kuorman ylitse, putosi jaloilleen, ja oli kohta taas kimpussani kuin jehu. Silloin taisin jo vähän suuttua. Otin vielä kovemmin kiinni, heilautin parisen kertaa ilmassa pääni ympäri ja lennätin sen tuon aitan katolle. Sinne se pudota moksahti, vieri sitten sievästi alas ja jäi peppuroimaan paksuun hankeen. Miekka unohtui katolle eikä se ilennyt kiivetä sitä hakemaan, sen kun vain peppurehti, noitui ja pärmänttäsi — hö-hö —. Se tässä vieläkin pyrkii naurattamaan.

— Jaa-a, virkkoi ajomies — ainakin se seikka on tiedetty, että kyllä nok — ei kun marskilla voimia on.

— Häh? Sano vain nokinenäksi, kuten aioitkin, senkin korvettava, siksihän te minua kuitenkin nimitätte selkäni takana. Eikä nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Ja nyt käännäkin nokkasi joutuin eteenpäin, jurrikka, tuossa on äkkimutka.

Marski hymähteli vielä kotvan itsekseen mainiolle heitolleen — niiltä ajoilta saakka ne hänen ja Hornien välit kylmenemistään kylmenevätkin, ja paljon oli kaunan aihetta kertynyt lisääkin vuosien varrella puolella ja toisella. Niitä hän ei nyt kehdannut ruveta muistelemaan, nyt, kun olo tuntui tavallista kevyemmältä ja leppoisammalta. Aatos palasi taas nuoruuden aikoihin ja kulki edelleen miehuuden päiviin. Ja niin marski kertasi ajankulukseen tai ties mistä syystä elämänsä kulun, luki sen penikulmatolpat, joita oli paljon ja monenkirjavia.

— Rajupäiseksi minua sanoivat ja jäykkäniskaiseksi, harvaksi sanoiltani, kovaksi kouriltani. Karhunpennuksi vanha Kustaa kuningaskin nimitti morkatessaan minua siitäkin, etten osannut kunnolla ruotsia enkä muka halunnut opetellakaan. Suittaa olla, pyrkii se kangertamaan vieläkin. Ja sitä salaa irvistelivät, etten tavaillut kirjoja enkä muka opetellut kirjoittamaan, kuten muoti vaati. No, aina minä olen sentään osannut nimeni piirustaa ja vähän muutakin, vaikka jotakin vikaa siinäkin lienee, koskapa kirjurin vetelykset aina pyrkivät tekeleitäni mestaroimaan ja niihin pukinsorkkiaan panemaan. Miekka tuntui sitävastoin olleen jo syntyessäni kourassani, niin hyvin se on mielestäni siihen sopinut. Ja monien muidenkin mielestä, ainakin niiden, joihin se on syystä tai toisesta osunut. Mitenkä se nyt olikaan — niin, kaksikymmenvuotiaanahan minä olin Venäjän sodassa, palvelin Suomen ensimmäisessä, Niilo Boijen lippukunnassa. Ja jo seuraavana talvena minut määrättiin isoksi herraksi, savolaisten suksimiesten päälliköksi. Mitenkäs se kuningas hommaan määrätessään sanoikaan: »koska sinulla on jommoinenkin taito suksilla liikkua», niinhän se oli. Kolmeatuhatta nostomiestä komensin, hyvä oli alku. Muistissaan kuningas lupasi pitää, jos hyvin suoriutuisin. Pianpa äijä kuitenkin kuolla kepsahti.

— Herra Eerikin muistan suosiolliseksi. Hän löi minut kruunausjuhlissaan ritariksi ja nimitti minut, viisikolmatta vuotiaan, valtaneuvokseksi. Samana vuonna jouduin Paadisten linnan voudiksi Viroon, ja saman vuoden lopulla Suomen sotaväen päälliköksi — jopahan oli nousua. Lisäsin sotaväkeä muistaakseni yhdellä lippukunnalla. Sitten olin Pärnun käskynhaltijana, Paidelinnaa kävin ratsuväen päällikkönä valloittamassa. Silloinhan Juhana herttua kuljetti sitä kautta Suomeen puolalaista hempukkaansa. Heikot välit meillä oli herttuan kanssa, suopein silmin ei liene katsonut nimitystäni Etelä-Suomen laamanniksi. Kuninkaan mieshän minä tietenkin olin, herttuan hommiin en uskonut paljoakaan. Kun sitten osaltani jouduin johtamaan sotatoimia herttuaa vastaan, vahvistamaan antautumissopimuksen, viemään Juhanan vangittuna Tukholmaan ja edelleen Gripsholmaan, niin kaipa hän katseli silloin minua vieläkin karsaammin.

— Kuningas määräsi minut herttuan vanginvartijaksi — hyi helkkari! — minua kun muka ei voitu syyttää liiallisesta hellyydestä. No, pääsinhän siitä vietävän hommasta joutuessani tykistön ylipäälliköksi Tanskan sotaretkelle. Sitten minusta tehtiin yhtäkkiä merimies määräämällä minut Elefantin päälliköksi Jaakko Baggen laivastoon. Ja pian minusta tuli amiraali ja laivaston päällikkö — maltahan, silloin olin täyttänyt juuri kolmekymmentä. Kaappailin Bornholmin luona ison joukon Narvasta tulevia kauppalaivoja — se puuha kannatti hyvin — mutta kun vein muonan puutteen ja tautien takia laivaston satamaan, morkkasivat minua saamattomuudesta ja antoivat potkut. Pian pääsin taas amiraaliksi, vaikkakin Klaus Hornin alapäälliköksi — siinä oli mies paikallaan — mutta kauaa ei sekään lysti kestänyt. Kuninkaan lautakunnassa syyttivät minua toimettomuudesta, Narvan laivojen turkiksien anastuksesta ja ties mistä, ja tuomitsivat, pöhköt, minut muka »petollisena merikarkurina, kelminä ja konnana.» Eerikki sentään armahti ja sitten purjehdin taas Tallinnan vesillä.

— Sikamaisesti Eerikki minua muuten kohteli, minua, ritaria, valtaneuvosta ja amiraalia. Silloin jo ajattelin, enkä vain omien asioitteni takia vaan muutenkin, ettei sinulle, mokomalle kuninkaalle, kunnian kukko laula. Höperön tekoja se teki. Jopahan rakentelimme jonkinlaista salaliittoakin, mukamas. Kun sitten herttuat Juhanan päästyä vapaaksi tekivät kapinan, muisti Eerik minutkin ja kutsui Tukholmaan. Valtaneuvoston kokouksessa tuomitsimme herttuat ja muutamat muutkin kuolemaan, mutta silloin jo huomasin Eerikin kuninkuuden vetelevän loppu virttään. Uskollinen olin kaikesta huolimatta hänelle ollut, mutta nyt riitti — sehän ei enää ollut järjissään. Niin tuumimme, Klaus Tott ja Pietari Brahe ja muutkin. Ja kun minut sitten lähetettiin laivastolla herttuoita kiinni ottamaan, siirryin kuin siirryinkin Juhanan leiriin.

— Huvittipa nähdä, katselisiko Juhana vieläkin minua kieroon. Ei katsonut, suosiolliseksi heti heittäytyi — ymmärsi tarvitsevansa tällaisiakin miestä. Hänen nimissään riensin Tukholmaan ja otin sen asukkailta uudelle kuninkaalle uskollisuusvalan. Kruunausjuhlissaan Jussi kuningas tekaisi minusta vapaaherran, antaen vapaaherrakunnaksi Viikin neljännestilan Siuntiosta ja Jokioisten Porvoosta. Ja sitten — piru periköön taaskin! — Juhana vuorostaan teki minusta Eerikin vanginvartijan. Mahtaneekohan minulla olla siihen toimeen aivan erikoiset lahjat——

— Säilyttelin Eerikkiä Turun linnassa, sitten Kastelholmassa ja vihdoin Gripsholmassa. Väittävät minun pitäneen miesparkaa liian kovilla, mutta se on pötypuhetta. Kun sitten Juhana määräsi, että Eerikiltä on otettava henki, jos häntä yritettäisiin vapauttaa, alkoi vartijan toimi — vartiosotilaatkin kun lisäksi napisivat — yhä enemmän tympäistä. Sanoinkin Juhanalle suoraan, että minun puolestani vartioiminen jo riittää kolmatta vuotta sitä tehtyäni. Ymmärsipä puheen ja laski minut siitä kirotusta hommasta. — Ihmettelenpä itsekseni, vieläkö minun on ryhdyttävä vartioimaan kolmattakin veljeä, Kaarle herttuaa. Saattaa sattua, saattaa sattua — —

— No niin, Eerikkiä vartioidessani tein muutakin. Varustin Tukholmassa kuntoon laivaston. Banérin kanssa suostuttelin Kaarle herttuaa sopimaan kuninkaan kanssa. Sotaeverstinä hävittelin Norjassa Trondhjemin seutuja. Amiraalina johdin Ruotsin isoa laivastoa tanskalaissodan viimeisinä aikoina, Hornin kuoltua. Sitten muutin Suomeen. Silloin olin kai neljänneljättävuotias — niinpä olinkin.

— Kuningas kirjoitteli minulle Suomeen, määräillen milloin mitäkin. Sotakäskyjä sain välitellä. Nain näinä aikoina Ebba Stenbockin, Kustaa kuninkaan viimeisen kuningattaren sisaren.

— Venäjän sota jatkui. Viipurin ruotsalainen linnaväki teki kapinan, minut määrättiin sitä asettamaan sekä nimitettiin samalla Viipurin ylikäskynhaltijaksi. Minun oli pantava toimeen yleinen väennosto ja puuhattava Viipuriinkin uusi varusväki. Rauhanneuvotteluissa Rajajoella olin mukana. Solmittiin kahden vuoden välirauha. Kuningas, pakana, otti minulta Etelä-Suomen laamannin viran. Väittivät minun muka menetelleen laittomasti.

— Ja niin vuodet kuluivat edelleen. Koitelin meriasiain hallintoa ja olin taas sovittelemassa kuninkaan ja herttuan välistä valtariitaa.

— Näinä aikoina Ruotsin ylimystö tahtoi sysätä Juhanan pojan Sigismundin Puolan kuninkaaksi, jolloin hän, vaikka tulisi Ruotsinkin kuninkaaksi, oleskelisi suurimman osan ajastaan Puolassa ja ylimystö hallitsisi Ruotsia. Kieltelin Juhanaa päästämästä Sigismundia Puolaan ja samaa mieltä Kaarlekin oli, mutta Juhana ei uskonut. Kalmarista vein Sigismundin laivastollani Puolaan. Kuljetin myöhemmin yliamiraalina Juhanan Tallinnaan, jonne Sigismund saapui isäänsä tapaamaan. Siellä Ruotsin ylimykset yksimielisesti ja ihan kirjeellisesti kehoittivat Sigismundia lähtemään takaisin Puolaan. En pannut puumerkkiäni kirjelmän alle ja sain herrojen vihat niskaani. Suomalaiseksi moukaksi ja petturiksi kuuluivat minua sanoneen, salaa tietysti. No, niinhän olivat sanoneet ennenkin. Kuningas puolestaan antoi minulle Norlannin ja Upplannin laamannin viran, nimittipä minut pian Pohjanmaankin tuomariksi. Ja sitten minut määrättiin ylipäälliköksi sodassa Venäjää vastaan, Suomen ja Viron ylikäskynhaltijaksi ja valtakunnan marskiksi. Yliamiraali olin jo ennestään, marskina tulin valtakunnan kaikkien maa- ja merivoimien ylipäälliköksi, lähinnä kuningasta valtakunnan korkeimmaksi mieheksi. Vanhasta nokinenästä puhuttiin kai niinä aikoina paljon pahaa. Niin, ikämieheksipä olin jo melkein tullut, viisikuudetta täytin silloin.

— Samoilin sotajoukkoineni Novgorodin lähistölle, mutta sieltä täytyi kääntyä takaisin. Sotaväki oli vastahakoista, monet löivät tehtävänsä laimin, rahoja, varustuksia ja muonaa oli vähän. Kaarle herttua kiitti minua palattuani, mutta pian tuuli kääntyi. Kiukkuisia kirjeitä hän minulle kirjoitteli. Kuningaskin otti ja kuoli, ja silloin solmittiin taas kahden vuoden välirauha. Sotaväen majoitin linnaleiriin Suomeen ja Viroon. — Niin, niin meni Juhanakin isiensä tykö. Kuningasten parhaimpia hän ei ollut, valtakunnan päästi rappeutumaan ja peräti köyhtymään. Niin vähän kuin papit ja pipit minua liikuttavatkin, niin en jaksa käsittää hänen viimeisten vuosiensa uskonnollista höpötystä. Paavin pappeja vilisi hänen hovissaan ja itse luki punakantista liturgiaa. Lutheruksen papit karkoitti. Kuningasvainajalla ei ollut selkärankaa ja mielensä ailahteli sinne ja tänne.

— Sigismundista tuli siis Ruotsin kuningas. Herttua ryhtyi hallitsemaan Tukholmassa jonkinlaisena kuninkaan sijaisena ja lähetteli käskyjään minullekin Suomeen. Vastasin hänelle, etteivät hänen käskynsä ja puuhansa minua liikuta, tottelen vain laillista kuningasta. Herttua rupesi törkeäksi, suomalaisjoukkioksi se sadatteli meitä ja eritoten minua. No, suurilla sanoilla ei suuta halkaista. Se morkkasi minua siitäkin, että ajoin muka jotakin suomalaisia erikoispyyteitä. No, mikäpähän siinä. Suomalaisena tietysti havaitsin jo aikoja sitten, että valtakunnan länsi- ja itäpuoliskot olivat tykkänään erilaisia ja että kumpaakin oli hallittava omalla tavallaan. Ja kyllähän minua sapetti sekin, että täältä oli kuljetettu ja yhä kuljetettiin vähiä varoja veroina ja ja pakkoveroina Ruotsiin. Tämä oli sen lypsylehmänä — sieltä ei tänne herunut pisaraakaan. Välit meiltä katkesivat, herttualta ja minulta, kerrassaan ropsahtivat poikki. — Käväisin sitten hakemassa laivastolla Sigismundin Danzigista Tukholmaan. Ruotsin säädyt vaativat kuninkaalta vahvistusta Upsalassa uuden uskon puolesta tekemälleen päätökselle, mokomallekin vasikannahkalle. Kuningas taipui kauan vastaan hangoiteltuaan ja sai kruunun päähänsä. Kannoin siinä tilaisuudessa valtakunnan miekkaa. Herttua mulkoili minua pahasti ja raapi kaljua kalloaan. Taisimmepa vähän riidelläkin.

— Suomeen palattuani herttua vaati minua saapumaan valtaneuvoston istunnoihin, mutta mitäpä minä sinne. Ja kun se rupesi taas töykeäksi, niin taisinpa kirjoittaa hänelle, että: »En ole teidän kyytimiehenne, että minun tarvitsisi kulkea jälessänne. — Te olette minun vertaiseni, hän — Sigismund, on ja pysyy kuninkaana.»

Kävin Viipurissa ja Käkisalmessa rajalinnoja tarkastelemassa. Turkuun palattuani kuulin, että rauha oli tehty Täyssinässä. Ryssille lupasivat antaa takaisin kahden vuoden kuluessa Inkerin ja Käkisalmen läänin. Iivana puolestaan tunnusti Viron Ruotsille kuuluvaksi. Huono rauha — ryssälle annetaan maata ja linna valtakunnan porteilla, josta niiden on vastedes hyvä ponnistautua hyökkäämään.

— Ja nyt herttua on yhä minun niskassani vaatimuksineen, että Suomenkin on alistuttava hänen ja valtaneuvoston käskyjen alaiseksi. Roskaa, sanon minä. Kuningasta minä tottelen enkä herttuaa. Yritteliäs mies se kuitenkin on. Valtiopäivillä Söderköpingissä päätätytti, että kuninkaan käskyt saavat lainvoiman vasta sitten, kun hän ja Tukholman herrat ovat ne hyväksyneet. Kaarlo Hornin lähetti tuomaan päätöstä minulle. No, riideltiinhän siinä taas vähän. Sanoin, että hyvä on, otetaan asia onkeen, mutta kuninkaan on ensin vahvistettava Söderköpingin päätös. Vastaus taisi sapettaa, koskapa herttua kuului rähisseen, että suomalaiset olivat silloin raakalaisia, kun ruotsalaiset toivat heille kristinuskon, eivätkä nytkään ole kuin hituisen parempia. Rähisköön. Ja asia kehittyköön edelleen — enköhän vanhoilla päivilläni joutune vartioimaan häntäkin. Ei kaksi kolmannelta, sanotaan. Suomen herrat ovat puolellani. Suomen säilytän kuninkaalle hänen käskynsä mukaisesti; onpa hän käskenyt panna väkivallan väkivaltaa vastaan mikäli tarvitaan. No, pannaan, jos tarvitaan. Sotaväen pidän koossa linnaleirissä. Pistäköön Kalle tänne nokkansa, jos uskaltaa. — Kas, onpahan johtunut mieleen yhtä ja toista, vaikka paljon on unohtunutkin. Monessa liemessä vanha nokinenä, dominus admirabilis, kummallinen herra, kuten puolalaiset sanovat, on ollut keittäjänä ja keitettynä — useimmiten keittäjänä. Minua pelätään — pelätkööt. En ole luotu soittamaan luuttua kuutamossa enkä kumartelemaan nokka lattiassa. Minua tuskin kukaan rakastanee — olkoot rakastamatta. Omavaltaiseksi sanovat, töykeäksi ja säälimättömäksikin — sanokoot. Ruotsin korkeat ja kateelliset herrat minua vihaavat — vihatkoot. Tiedän tekoni ja vastaan niistä vain lailliselle kuninkaalleni.

— Väittävät minun käsittelevän liian kovakouraisesti rahvasta. En ole sen päätä silitellyt enkä suosiota haeskellut, sillä siihen vakaumukseen olen päätynyt, että kansaa on hallittava lujalla kädellä. Mikäli ken tahtoo toden sanoa, niin sanokoon silloin, etten ole pidellyt alaisiani sen kovemmin kuin muutkaan läänitysmiehet, ehkäpä lievemmin kuin Ruotsin monet ylimykset. Voudit, kirotut lurjukset, tekevät paljon pahaa isännän tietämättä ja kiskovat veroa omaan pussiinsa isännän veron ohella. Omaa etuani sanovat minun aina katsovan. Olenpa katsonut sitäkin, mutta osoitettakoon minulle mies, joka sitä ei ole tehnyt. Sellaista on tämä aika ja tämän ajan ihmiset. Suomen oloja olen koettanut järjestää ja sen parasta katsoa, sitä ei kyettäne kieltämään, ja talonpojankin kohtaloa olen tahtonut lieventää, milloin olen sen saattanut tehdä maan asioita vahingoittamatta. Ken sen kieltää, hän valehtelee.

Reen pysähtyminen keskeytti marskin mietteet. Vaihdettiin hevosia ja ajettiin sitten viimeinen taival Turkuun.

Linnaan saavuttuaan ja kiireesti syötyään marski pukeutui rautaan. Hän halusi tarkastaa sodasta Turkuun palanneet joukot ja tahtoi esiintyä niiden edessä sotapäällikön asussa. Tarkastuksen toimitettuaan hän astahti tavalliselle paikalleen, panetutti tulen takkaan ja käski tuoda eteensä linnassa säilytetyn vangin, pohjalaisen talonpojan Jaakko Ilkan.

Vanki nostettiin köysillä linnankirkon lattiassa olevasta luukusta ihmisten ilmoille. Hän siristeli silmiään päivänvaloon tultuaan, sillä vankikomero oli aivan pimeä. Pimeä ja kylmä. Vartioiden välissä ja lujissa raudoissa hänet vietän marskin eteen.

Marski katseli häntä kauan äänettömänä. Vihdoin hän virkkoi: — Vapiset pelosta, mies.

— En vapise pelosta, vaan kylmästä.

— Vai. Rikoksesi tiedän, kerran jo asiasi tutkin. Herttuan luona olet juossut vaivojasi valittamassa ja kansaa olet yllyttänyt kapinaan. Myöntänet asian olevan niin.

— Kun ei apua lähde muualta, niin auttakoon herttua. Ja jos ei muu auta, niin auttakoon oma apu.

— Puhut rohkeasti, mies.

— Puhun, kuten tunnen oikein olevan.

Marski katseli edessään seisojaa tutkivasti. Sitten hän hymähti ivallisesti.

— Vai auttakoon herttua! Ketä hän kykenee auttamaan, ei itseäänkään. Rakentelet tuulentupia, narri. Ja oma apu, mukamas. Loruja.

Marski mietiskeli taas kotvan, mitä lienee mielistellytkin. Vihdoin hän virkkoi hiljaisemmalla äänellä, melkeinpä säälivästi:

— Kerro minulle valituksiesi syyt. Sano ne suoraan ja peittelemättä.

Ilkka katsoi häntä ihmeissään ja vastasi:

— Saatanhan nuo kertoa, eivät ne ole salaisuuksia. Leipä on loppunut Pohjanmaalta ja lopussa se lienee muuallakin. Kato vei viljat monena vuonna, pettuun on täytynyt turvautua ja sen varassa on elettävä, mikäli mieli elää. Karja on jo vähentynyt puolella. Tosihätä on edessä. Tästä emme syytä esivaltaa, korkeammalta tämä koettelemus on meille pantu. Mutta toisesta, meille syyttämme pannusta rasituksesta syytämme. Keskuuteemme majoitetut, sodissa raaistuneet, kaiken säälintunnon kadottaneet huovit mellastelevat taloissa kuin konsanaan vihollismaassa, ottavat mitä haluavat, tekevät mitä tahtovat. Kuitenkin on Pohjanmaa Juhana kuninkaan kirjeellä vapautettu linnaleiristä. Se on laiton.

Ilkka vaikeni. Marski virkkoi hieman jo ääntään koroittaen:

— Juhana kuningas antoi sellaisen kirjeen, mutta siinä oli myöskin ehto. Siinä oli sellainen ehto, että Pohjanmaan miehet puolustavat itse maakuntaansa sotaväen apua tarvitsematta. Sen lupasitte. Lupaustanne ette ole kyenneet täyttämään. Karjalaiset kulkevat siellä yhä ryöstöretkillä kuin kotonaan, samoin venäläiset. Sotaväellä maakuntaanne on täytynyt heiltä ja novgorodilaisilta turvata. Sitäpaitsi kuninkaan kirjelmä ei ole ollut voimassa enää moniin aikoihin. Kuningas Sigismund vahvisti linnaleirinpidon Pohjanmaalla ja peruutti siis Juhanan lupauksen.

Ilkalla oli jo kiivas vastaus huulillaan, mutta hän hillitsi itsensä. Marski jatkoi:

— Rauha on tehty, mutta rajat ovat vielä käymättä. Niiden käynnistä saattaa syntyä selkkauksia, jopa uusi sotakin. Pidän sotaväen koolla siksi, kunnes rauha on varma. En voi elättää sotaväkeä muuten kuin linnaleirissä. Rasituksen olen jakanut tasan eri maakuntien kesken. Pohjanmaankin on kannettava osansa. Sitäpaitsi kuningas on antanut minulle käskyn Suomen turvallisuuden huolehtimisesta. Joku vallantavoittelija hioo kynsiään ja saattaa yrittää tänne asevoimin — ymmärrät, ketä tarkoitan. Myöskin tämän varalta pidän sotaväen koolla. Sotaväetön Pohjanmaa olisi muuten avoin. Sinnekään en laske ketään, vaan täytän laillisen kuninkaan käskyn. Vai oletteko te, sinä ja sinun villitsemäsi, toista mieltä?

— Hätä ei lue lakia.

— Senkin on luettava.

Marskin äänessä oli jo uhkaa.

— Onko muuta? Jatka.

— Pohjanmaan vouti Abraham Melkiorinpoika kiskoo verot kaksin-, jopa kolminkertaisinakin. Lisäksi hän ottaa laittomiakin veroja. Monet ovat jo niidenkin takia puilla paljailla, ja yhä useammat joutuvat samaan tilaan. Talot autioituvat toinen toisensa jälkeen.

Marskin muoto synkkeni. Harvakseen hän virkkoi:

— Näitä valituksia olen kuullut jo ennenkin, vaikka en muilta paljoilta toimilta ole joutunut niitä tutkimaan. Abraham Melkiorinpoika on esiintynyt minun edessäni aina hyvin ja tehnyt säännöllisesti tilinsä. Olen saanut häneltä aina kaiken mitä minulle kuuluu. Kun tulen Pohjanmaalle, niin tutkin valitukset. Jos niissä on perää, niin kai teillä on puuta hirsipuuksi. Se siitä.

Tuokion taas mietiskeltyään marski jatkoi:

— Olen kuullut Pohjanmaalla olevan kaksi Jaakko Ilkkaa, toinen on mainittu knaapiksi, toinen talolliseksi. Sinä lienet viimemainittu. Kerro olosi ja elämäsi. Suoraan ja peittelemättä.

— Talollinen olen Ilmajoen Kokkolassa. Tiluksellani on maata puolitoista pannia, se on lisäksi puolittain autio ja hallanarka. Viljeltäväksi siitä ei ole, heinämaaksi se oli pantava, mutta siitä huolimatta minun on maksettava siitä viljaverokin. Häviöön jouduin, huovit ryöstivät irtaimen. Selvä vääryys kohtasi minuakin.

— Olen kuullut sinun juopotelleen ja hurvitelleen silloinkin, kun olisi pitänyt tehdä töitä. Kuuluvat laittaneen sinusta ivarunonkin.

— En ole tavannut haarikkaa kallistamatonta miestä.

— Oma olkoon asiasi. Kaimasi Jaakko Ilkka kuuluu tulevan hyvin toimeen. Samaan hyvinvointiin pääsisit sinäkin helposti, jos tahtoisit. Sinusta tulisi hyvä asemies — knaapiksi olet sopiva. Hankin sinulle hyvän talon asuttavaksi, voitpa saada jonkun vuoden verovapaudenkin, mutta sillä ehdolla, että lakkaat hullutuksistasi. Menet siis Pohjanmaalle, selität siellä rahvaalle kaiken, mitä nyt olen sanonut linnaleiristä ja voudista. Lisäksi vaadit herttuasta kertakaikkiaan luovuttavaksi ja laillisen kuninkaan puolta pidettäväksi. Myöskin voit sanoa, että lupaan ajatella linnaleirin poistamista, kunhan rajankäynti on suoritettu. Sillä väliin koetan sitä lieventää. Suostutko ehtoihin, Jaakko Ilkka? Ajattele tarkoin.

Tarjous tuli Ilkalle yllättävänä. Se oli houkutteleva ja pani veret kiertämään. Tuokion hän mietti ja vastasi sitten:

— En suostu.

— Vai et!

— En!

Marskin ääni törähti kuin sotatorvi hänen ärjäistessään:

— Tiedä siis, mies, että silloin minä sinut nutistan! Lopun minä teen vehkeistänne, jumal'auta, jos vielä niitä jatkatte, sellaisen lopun, että lastenne lapset sitä kauhulla muistelevat!

Valtava nyrkki putosi pöydälle ja haarniska helähti. Hirvittävän näköinen hän oli, rautamarski, kaikessa hillittömän voimansa purkauksessa.

— Tyrmään mies!

Huovit veivät Ilkan välissään pois.

Marski nousi kävelemään, mutta jalat tuntuivat perin raskailta. Hän tarttui isoon aisakelloon, jota hän käytti soittokellonaan, ravisti sitä kiukuissaan ja heitti sen sitten nurkkaan. Palvelijat riensivät sisään.

— Riisukaa haarniska. Ja hieroja tänne! Hierokoon ja kupatkoon. — Ääh, kun tuo leini käy kimppuun kipeästi! Kaikkea tässä pitää kärsiäkin, perkele!

NUIJAMIESTEN SODAT

 Kustaa Vaasa yritti rajoittaa ylimystenkin valtaa. Ruotsissa se
 hänelle osittain onnistui. Suomessa olot pysyivät ennallaan. Eerikin
 ja Juhanan aikana ylimysvalta yhä kasvoi. Monet ylimykset välittivät
 vähän rahvaan oloista, heidän voutinsa vielä vähemmin. Loppumattomissa
 sodissa vierailla mailla raaistunut sotaväki eleli omassa maassa kuin
 konsanaan vihollisen alueilla — ulkolaiset palkkasoturit temmelsivät
 sitäkin hurjemmin. Linnaleiri oli etenkin katojen köyhdyttämällä
 Pohjanmaalla ylen ankara rasitus. Talonpojankin kärsivällisyys
 loppui. Levottomuudet alkoivat Hämeessä, ne tukahdutettiin alkuunsa.
 Pohjalaiset lähtivät liikkeelle luottaen Kaarle herttuan epämääräisiin
 lupauksiin. Kapina levisi Savoon ja Hämeeseen — rautamarski murskasi
 aseisiin tarttuneet. Hänellä oli puolellaan muodollinen oikeus —
 moraalinen oli nuijamiehillä. Kärjistynyt ristiriita ja molempien
 jäykkä niska synnytti sodista katkerimman: veljessodan.

ILKKAISEN SOTA.

Pyhän Katariinan päivänä kokoontui Isonkyrön kirkolle Yrjänä Kontsaan taloon vahvasti väkeä. Kuunneltiin talollisen Pentti Poutun ja muiden Tukholmassa Kaarle herttuan puheilla kävijän kertomuksia, sadateltiin marskia ja huoveja, ja nautittiin runsaasti päähän pian kihahtavaa olutta. Huovit tulivat vangitsemaan Tukholmassa kävijöitä. Syntyi sanaharkkaa ja käsikähmää. Kiihtyneet miehet tallasivat jalkoihinsa harvalukuiset huovit, lieneepä jokunen heistä painettu Kyrönjoen jäänkin alle. Huovien asunnot poltettiin.

Tuli syttyi tappuroihin.

— Hankkikaa itse itsellenne oikeutta. Ottakaa aseiksenne vaikka nuijia ja aidanseipäitä. — Näin kerrottiin herttuan vastanneen lähettiläille. Kaiku toisti sanat. Maakunta nousi.

Tuhatkunnan talonpoikaa kokoontui. Ylimmäksi päälliköksi valittiin Turun linnasta tuntemattomalla tavalla paennut ja Pohjanmaalle rientänyt Jaakko Ilkka. Aseina oli nuijia, keihäitä, kirveitä, jousia, olipa huoveilta otettuja pertuskoita ja tuliluikkujakin.

Talonpojat lähtivät liikkeelle joulukuun puolivälissä. Pääjoukko suuntasi kulkunsa Ilkan ja Yrjänä Kontsaan johdolla yliseen Satakuntaan. Toinen joukko lähti rantatietä Kokemäelle, Pentti Pouttu ja Martti Tommola päällikkönään; kolmas, vain puolisatainen parvi, kulki Rautalammille. Kansa nostettiin kaikkialla matkan varrella aseisiin hyvällä tai pahalla, kiinnijoutuneet huovit surmattiin usein julmalla tavalla, aatelisten talot ryöstettiin ja poltettiin.

Kaikkien yhteisenä päämääränä oli Turun linna. Se uhattiin hajoittaa maan tasalle vaikka hampain repimällä. Yhteiseksi ylipäälliköksi aiottiin suostutella tai pakottaakin Anolan herra Akseli Kurki, jota pidettiin marskin vihamiehenä ja talonpoikain asialle suopeana.

Poutun joukko kulki Ulvilaan. Akseli Kurki liittyikin marskiin, samosi lippukuntineen talonpoikia vastaan ja löi talonpoikain joukon. Pouttu joutui vangiksi, vietiin Turun linnaan ja kuoli siellä.

Päävoima kulki Pirkkalaan ja leiriytyi Nokialle. Pienempi osasto eteni Kangasalle ja voitti siellä Hämeenlinnasta lähteneen Knuutti Kurjen vähäisen huovijoukon. Voitto rohkaisi kovin talonpoikain mieltä.

Talonpojat aikoivat jatkaa matkaansa Turkuun, mutta tielle asettuikin odottamaton este: itse Klaus Fleming saapui Pirkkalaan mukanaan 900 ratsumiestä ja 2 000 jalkamiestä. Hän majoittui Pirkkalan pappilaan. Talonpoikain leiri näkyi järven toiselle puolelle.

Illan suussa marski tarjosi talonpojille sovintoa ehdolla, että Ilkka ja muut päämiehet jätetään hänen käsiinsä lain mukaan tuomittaviksi. Kysymys linnaleirin poistamisesta jäisi kuninkaan ratkaistavaksi. Nuijamiehet eivät suostuneet sovintoon, ja niin alkoi aikaisin uudenvuoden aattona Nokian verinen leikki. Molemmat puolet olivat nyt, nuijamiesten joukon yhä vahvistuttua, miesluvultaan suunnilleen yhtä suuret. Marskin rautaan puetut huovit liikkuivat lumessa raskaasti, nuijamiehet kevyesti. Vimmattua taistelua kesti iltamyöhään. Voitto kallistui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, mutta jäi loppujen lopuksi ratkaisematta. Kummatkin vetäytyivät päivän päättyessä väsyneinä leiriinsä. Talonpojat olivat mieshukastaan huolimatta hyvällä mielellä. Huomenna kopea marski lopullisesti murskattaisiin.

Illan suussa alkoi nuijamiesten nuotioilla kierrellä kummia tietoja. Kuiskailtiin Akseli Kurjen tehneen odottamattomia, lyöneen perinpohjin Ulvilassa Poutun joukon, olipa ottanut päällikönkin vangiksi, ja nyt iltahämärässä hän oli saapunut huoveineen marskin leiriin. Mitenkä ratkeaisi näinollen huominen taistelu? Ja lisäksi kierteli nuotioilla marskin asiamiehiä kuiskimassa, että marski tarjosi sovintoa entisillä ehdoilla. Mieliala alkoi ailahdella kuriin tottumattomassa joukossa puoleen ja toiseen, yhteishenki ja luja luottamus asiaan haihtui tuhkana tuulena. — Ja niin nuijamiesten joukko oli kypsä tekemään häpeällisen teon: myymään päällikkönsä.

Jaakko Ilkkakin kuuli kumman kuiskailun, näki mitä tulossa oli ja virkkoi lähimmilleen alakuloisena: — Nahastani tekevät kauppaa.

Marskin käsiin hän ei tahtonut joutua; joukkonsa ei kuunnellut enää hänen sanaansa. Niinpä hän nousi ryöstetyn hevosen selkään ja ratsasti pimeään yöhön. Hänen lähimpänsä tekivät samoin, pakokauhu levisi muihinkin ja aamun valjetessa oli nuijamiesten leiri tyhjä.

Marski lähetti heti ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Ryttärit iskivät armotta maahan kenen vain yhyttivät.

Vouti Abraham Melkiorinpoika riensi marskin lähettämänä pienemmän joukon kanssa kiireesti Pohjanmaalle ja sai kiinni nuijamiesten johtajat. Jaakko Ilkka, Yrjänä Kontsas ja neljä muuta teilattiin ja mestattiin. Tähän päättyi Jaakko Ilkkaisen sota, nuijasodan ensimmäinen vaihe.

HÄMEEN KAPINA.

Ylisen Satakunnan ja Pohjois-Hämeen miehet olivat mukana Ilkan retkellä. Rautalammille lähtenyt parvi nosti aseisiin Päijänteen länsipuoliset pitäjät. Nuijamiehet kulkivat Padasjoelle, jossa Iivari Tavast huoveineen oli heitä vastassa. Hän ryhtyi hieromaan sovintoa, mutta hyökkäsikin petollisesti talonpoikien kimppuun ja surmasi Nyystölän kentällä tammikuun puolivälissä kaikki neljäsataa nuijamiestä. Hämeen kapina loppui tähän verilöylyyn.

SAVOLAISTEN SOTARETKI.

Rautalammilta Savoon saapuneet Paalaisen veljekset ja Savonlinnan entinen vouti Esko Utmark löysivät Savossa yllytykselle kiitollisen maaperän. Suur-Savon, Juvan, puolittain Rantasalmen ja Joroistenkin miehet lähtivät liikkeelle. Johtajat levittivät arvoaan kohottaakseen huhua, että Eerik kuninkaan poika, prinssi Kustaa, oli heidän joukossaan. Joroisista talonpojat lähettivät Savonlinnan isännälle Finckelle kirjeen, jossa tiedottivat Kaarle herttuan lähettäneen heidät etsimään linnaleirien väkeä, huoveja ja kaikkia muita, jotka olivat talonpoikia vaivanneet ja ryöstäneet, ja kysyivät Finckeltä, tahtoiko hänkin olla saman herran, herttuan alaisena. Kirjeensä he allekirjoittivat sanoilla: »se on yhteisen kansan tahto». Fincke hakkautti kirjeen tuojilta kädet poikki. Hänen avukseen riensi Viipurista ratsumiehineen Martti Hästesko ja Pietari Juusten Käkisalmesta. Juusten hyökkäsi Juvalla talonpoikien kimppuun, mutta nämä torjuivat hyökkäyksen. Juvan kirkkoherra Olavi Toiviainen yritti taivutella nuijamiehiä sovintoon. Osa taipui, osa jatkoi vastarintaa. Remojärvellä sotavoimien etujoukko tuhosi satamiehisen, vastarintaan asettuneen talonpoikaisparven viimeiseen mieheen.

Pääjoukko, 800 nuijamiestä, oli koolla Mikkelin tienoilla. Mieliala oli sekava, toiset halusivat taistella, toiset tahtoivat apujoukkojen toivossa peräytyä pohjoiseen. Tammikuun 23 päivänä, verisenä sunnuntaina, syntyi taistelu Suur-Savon pappilan luona. Nuijamiehet taistelivat uljaasti Tahvo Hännisen ja Paavo Tuomahaisen johtamina. Huovit sytyttivät pappilan rakennukset, joissa talonpojat puolustautuivat, palamaan, ja silloin puolustajat antautuivat saatuaan henkensä säilymisen lupauksen. Pietari Juusten söi sanansa, aseensa heittäneet talonpojat hakattiin maahan. Paavo Tuomahainen mestattiin ja teilattiin kirkon luona, Hänninen lähetettiin Turkuun marskin tutkittavaksi. Pieksämäelle kokoontuneet nuijamiehet hajosivat saatuaan tiedon Suur-Savon verilöylystä. Savonlinnan isäntä Fincke koetti pontevasti estää enempiä kostotoimia.

PERÄPOHJALAISTEN NOUSU.

Peräpohjalaiset pysyivät syrjässä Ilkkaisen sodasta, mutta pian heidän mielialansa kiihtyi etelästä saapuneiden viestien johdosta. Limingan, Iin ja Kemin miehet tarttuivat aseisiin. Liikehtimistä lietsomaan saapui parhaiksi herttuan Pohjanmaalle lähettämä vouti Israel Laurinpoika. Hän kutsui kokoon Pietarsaareen herttuan nimessä yleiset maakäräjät, jotka päättivät ryhtyä varjelemaan omaa maakuntaa, muihin maakuntiin ei sitävastoin hyökättäisi. Linnaleirin asia päätettiin jättää kuninkaan ratkaistavaksi ja siitä kirjoitettiin kirje sotaväelle. Marskin vouti Abraham Melkiorinpoika kuitenkin hävitti kirjeen sitä marskille toimittamatta. Vartiojoukko asetettiin Kokkolan kirkolle Venäjän sodassa olleen Hannu Krankan johdolla. Abraham Melkiorinpoika kiiruhti sinne viidenkymmenen huovin kanssa, mutta joutui Tarharannan niityllä vartiojoukon väijytykseen, lähetettiin Tukholmaan ja mestattiin siellä.

Marski oleskeli tällöin Pirkkalan Tammerkoskella. Hän teki nopeasti päätöksensä, otti mukaansa vain 1500 ratsumiestä ja lähti Pohjanmaalle.

Koko Pohjanmaa oli aseissa, rannikon ruotsalaiset nyt mukana, 3 000 miestä oli koolla. Israel Laurinpoika vaati voudin valtuuksiensa nojalla ylipäällikkyyttä, piti kerskailevan ja mahtipontisen puheen ja uhkasi kaikkia, jotka taistelussa väistyisivät, tavaran ja hengen menetyksellä. Nuijamiehet, mukanaan joitakin pieniä, Oulun linnasta otettuja tykkejä, riensivät Ilmajoelle suorittaen yhtenä yönä puolenkolmatta penikulman marssin. Santavuorelle oli jo etukäteen rakennettu ja myöskin etujoukoilla miehitetty varsin hyvät varustukset.

Marski katseli nuijamiesten suurta joukkoa ja etenkin vuoren varustuksia synkein silmäyksin. Ratsumiehet eivät voisi liikehtiä vuorella, jalkamiehinä taistelemaan heitä oli vähän ja vuorenrinteet olivat melkoisen jyrkät kiivettäviksi. Paikka näytti pahalta. Jalkaväki olisi pitänyt ottaa sittenkin mukaan. Mutta sitten marskin katse kirkastui ja hän hymähti ylenkatseellisesti. — Jättävät varustuksensa, hullut, ja asettuvat rintamaan lakeudelle, hän virkkoi vieressään ratsastavalle Akseli Kurjelle.

Niin tapahtuikin. Talonpojat luottivat ylivoimaansa, sellainen kai oli Israel Laurinpojan käsky, eikä Hannu Krankastakaan ollut johtajaksi. Vouti itse, suuri pelkuri, piiloutui jo ennen taistelun alkua kauemmaksi Piirtolan taloon oluthaarikan ääreen.

— Raisastahan, Kurki, noiden päättömien hullujen luokse ja tarjoa sovintoa, sanoi marski. — Taistelun tulos on nyt selvä. En halua vuodattaa verta, mikäli tulevat järkiinsä. Aseensa heitettyään palatkoot rauhassa kotiinsa — tietäkööt minun sanani pitävän. Ja sano, että isken armotta, elleivät suostu sovintoon.

Kurki ratsasti talonpoikien luokse suorittamaan tehtäväänsä. Pilkkahuutoja hänelle sinkosi vastaukseksi, mutta Vöyrin, Kokkolan ja Pietarsaaren ruotsalaiset talonpojat pettivät yhteisen asian ja siirtyivät marskin puolelle. Se aiheutti hämminkiä, ja katkerat katseet seurasivat pettureita.

Nuijamiehet laukaisivat tykkinsä. Nuori aatelismies Mikko Karpalainen ja neljä muuta putosi satulasta. Rautapukuiset huovit iskivät taaskin säälittä. Heidän etunaan oli harjaantunut tottumus, kuri ja hyvä johto, nuijamiehillä vain yhä heltyvä usko asiaansa ja lopuksi epätoivon vimma. Voitto kallistui nopeasti marskin puolelle, huovit ajelivat takaa liian myöhään vuoren turviin pyrkiviä talonpoikia ja löivät heidät hangelle. Vouti Israel Laurinpoika hylkäsi oluthaarikkansa, riensi päistikkaa pakoon ja pysähtyi vasta Torniossa. Hannu Krankka tehtiin vangiksi.

Näin päättyi Nuijasodan viimeinen yhteenotto, Santavuoren synkeä taistelu.

Kaiken kaikkiaan 3 000 talonpoikaa heitti henkensä nuijasodassa — kymmenes osa Suomen kaikista talonpojista ja vuokralaisista. Satoja taloja jäi kylmille. Näin kirjoitti eräs Suomessa silloin ollut ja asiat omin silmin nähnyt ruotsalainen: »Sanalla sanoen, ei ole sellaista kurjuutta, nälkää, itkua, parkua ja surkeutta milloinkaan ennen kuulunut Jerusalemin hävityksen ajoista asti. Jumala armahtakoon Suomenmaata!»

RAUTAMARSKIN KUOLEMA

Marski ei ryhtynyt enempää rankaisemaan Santavuoren taisteluun osallistuneita eikä muitakaan nuijasodan miehiä. Johtajien henki säilyi. Hän ehkä katsoi epätoivossaan aseisiin tarttuneita jo rangaistun tarpeeksi, ehkä näki jatketun kovuuden vievän maan perikatoon. Ehkä hän tahtoi voittaa talonpojatkin puolelleen arvatessaan, että hänen ja herttuan välit pian ratkaistaisiin asevoimin. Tai ehkä hänkin, suomalainen mieleltään ja sydämeltään, heltyi ajatellessaan sen veljesveren paljoutta, joka taaskin oli vuodatettu.

Turkuun palattuaan hän otatti uuden uskollisuudenvalan jokaisessa Suomen pitäjässä. Suomen aatelisto oli jo aikaisemmin ollut marskin puolella ja nyt se liittyi hänen ympärilleen yhä lujemmin. Hän valmistautui kaikin voimin ratkaisevaan taisteluun herttuaa vastaan ja hänen voitontoiveensa olivat epäilemättä hyvät. Sotaväkeä kokoontui Turun tienoille, ja sinne varattiin runsaasti elintarpeita. Laivoihin hankittiin lisää tykistöä ja uusia aluksia varustettiin sotakuntoon. Marski matkusti tilalleen Siuntion Pikkalaan, jonka hyvässä satamassa oli veistämö ja osa laivastoa talvehtimassa. Siellä tauti hänet tapasi ja jo parin päivän kuluttua rautaisen tahdon oli taivuttava. Kahdenseitsemättävuotias marski ummisti silmänsä ikuiseen uneen.

Hänen ruumiinsa vietiin Turkuun. Kun Kaarle herttua myöhemmin sai haltuunsa Turun linnan, avautti hän marskin arkun, nykäisi vainajaa parrasta ja sanoi: »Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa.» Ebba rouva, marskin leski, vastasi hänelle: »Jos herrani ja mieheni olisi elänyt, ei teidän ruhtinaallinen armonne olisi ikinä päässyt tänne.» Niinpä asia kai olisi ollutkin.

Marski taisteli taistelunsa ja suoritti monet toimensa heikkojen herrojen puolesta. Avuton oli heistä Sigismundkin, hänen viimeinen kuninkaansa. Kaipa marskikin sen ymmärsi, mutta kun oli ottanut asian ajaakseen, niin ajoi sitä sitkeästi puoleen tai toiseen katsomatta. Ehkä hänelle — kukapa sen tietää — häämötti kaiken takana suuri päämäärä, riippumaton Suomen valtakunta. Suureksi arvataan hänen osuutensa Suomen menneisyydessä, ja valtavan voimamiehen hahmo kohottautuu jylhänä aikojen yöstä.

KOVIA KOHTALOITA

 Klaus Flemingin kuoltua Kaarle herttua saattoi ruveta helpommin
 toteuttamaan suunnitelmiaan Suomeen nähden. Suomen aatelisto näyttää
 asettuneen melkein yksimielisenä jatkamaan rautamarskin työtä, eikä
 muukaan väestö juuri innostunut herttuan asiaan. Suomalaisilla
 oli huomattavan vahva sotavoima, ja jos Sigismund olisi Puolan
 taholta toiminut vähänkään tarmokkaammin, niin sota olisi saanut
 toisen käänteen. Ylivoimallaan herttua, jonka toimia suomalaisille
 kohtalokkaat sattumat edistivät, murskasi vastarinnan. Ankaralla
 kädellä hän kosti vastustajainsa teot. Kuninkaana hän oli jäntevä,
 oikeudenmukainen hallitsija. Huomattavalla tavalla hän suosi suomen
 kielenkin oikeuksia, saipa sen oikeuksien laajentamisessa vastaansa
 Ruotsin valtaneuvokset.

Vanha huovi Hartikka Hukka palasi vihdoinkin kotiaan oltuaan maailmalla parisen vuosikymmentä. Koti oli muuttunut, mutta ei ollut Hartikkakaan entisellään. Naamassa näkyi kaksi pitkää arpea, toinen pitkin, toinen poikin, vasemmalla retkotti vielä siteissä oleva käsivarrentynkä ja oikea jalka raahasi maata.

— Jään, jos vielä taloon kelvannen, hän sanoi sisään päästyään. — Tällaiseksi mies on muuttunut. Töihin en paljon kyenne. Verkkoa saatan kutoa, kaloja pyydellä ja ansoja laitella, hevosta osaan hoidella ja riihtä lämmittää. Muuhun en pysty.

— Jää, jos haluat, hänen nuorempi veljensä vastasi. — Sinunhan tämä on talo, omaasi tulet, vaikka minä olen tätä hoitanut sen jälkeen, kun halusi veti sinut maailmalle.

— Pidä talo, sinulla on akka ja lapset. Minulle riittää, jos saan loppuvuosikseni makuutilan pankon viereen ja ruoan henkeni pitimeksi. Niin sovittiin. Hartikka jäi taloon. Hänpä sitten pitkinä iltapuhteina kertoili yhtä ja toista näkemäänsä ja kuulemaansa, tarinoi vanhasta marskista, herttuasta ja niistä monista, joita armoton aika viskeli miten milloinkin ja milloin mihinkin.

— Niinpä niin, marskin kuoltua Suomen herrat pitivät neuvoa. Arvid Stålarmin, mainion Niilo Grabben tyttärenpojan, valitsivat hänen sijaansa. Narvan linnassa hän silloin oli päällikkönä. Hänen mukanaan jouduin taas Suomeen. Ylhäinen herra hänkin oli, mutta höveli kaikille ja luonnostaan leppeä. Hänestä pitivät niin suuret kuin pienetkin. Mutta eipä osannut iskeä marskin nyrkillä, ei ollut teoissaan hänen voimaansa, sanoissaan tinkimätöntä pontta.

— Tulipa sitten herttua Suomeen mukanaan 6000 jalka- ja 500 ratsumiestä. Riitapuolet sopivat Kupittaan lähteen luona pidettävästä sovintoneuvottelusta, johon kummankin piti ottaa mukaansa vain 50 miestä. Kumpikin vei sinne kuitenkin koko sotavoimansa ja, miten ollakaan, kahakka siinä syntyi. Stålarm ja Akseli Kurki lyötiin siinä rytäkässä päävoimista eroon ja sikäli pakoon, mutta muut pääsivät tapellen takaisin linnaan, jota herttua rupesi piirittämään. Meillä ei ollut mitään hätää, ruokaa oli ja ruutia riitti ja Stålarm saattoi pian tuoda apuakin. Piru siellä oli kuitenkin merrassa. Etenkin puikki siellä herttuan puolesta puhumassa muuan pitkä roikale, Daniel Hjort oli nimeltään, ruotsalainen ylioppilas arvoltaan ja marskin perheessä oli ollut opettajana. Se ketale sai lahjuksilla ja lupauksilla ja peloituksilla monet petoskauppoihin. Kun tämä tuli tietoon, niin päälliköt kysyivät julkisesti miesten mieltä. Uskolliset saivat jäädä, kelmit vapaasti mennä. Akat menivät, miehet jäivät. Olisi meitä vielä hyvin riittänyt taistelua jatkamaan, mutta silloin huomattiin tykit kiinni naulatuiksi ja tiukasti täytetyiksi hiekalla ja kuralla. Kun herttua pyhästi lupasi, ettei kenellekään, ellei häntä laillisesti syylliseksi huomattaisi, tapahtuisi mitään vahinkoa hengen, omaisuuden eikä kunnian puolesta, niin linna väki antautui.

— No niin, päälliköt ja ylhäiset rouvat — marskivainajankin leski tyttärineen — vietiin vankeina Ruotsiin. Meidät halvat ryttärit ja jalkahuovit otettiin muitta mutkitta herttuan palvelukseen. Herttua julkaisi kirjeen koko Suomen rahvaalle, ja sen lukemista kuuntelimme suu selällään. Kaarle näet selitti siinä, että hän se on juuri se mies, joka suojelee jokaisen laillisia oikeuksia, mutta marskivainaja ja herra Arvid Stålarm toimivat kuninkaan korkeata ja laillista valtaa vastaan. Kiero on miehekseen, herttuakin. Nämä nykyiset herrat eivät näy valitsevan keinojaan — oikein tai väärin, kokoon käärin.

— Jonkinlaisia maapäiviäkin se yritti pitää Turussa, mutta harva sinne tuli. Suomen herrat olivat muualla aseissa ja muut linnat heidän hallussaan. Ja kovin herttua kuului ihmetelleen, ettei rahvas, eipä edes Pohjanmaallakaan, noussut aseisiin hänen puolestaan. No, ihmekös tuo — Stålarm tiedettiin hyväksi mieheksi ja lisäksi oli herttua lähettänyt pohjalaisten voudiksi kumman epelin, Hannu Hannunpojan, puolalaisen äpärän, joka oli juuri yhtä hyvä kuin aikanaan Abraham Melkiorinpoika, öykkäri ja ahmatti ja kiskoi talonpojalta omaan pussiinsa kaiken, minkä irti sai.

— Herttua lähti pian Ruotsiin. Sitä ennen hän antoi ankaran käskyn, ettei mitään saanut omavaltaisesti ryöstää eikä anastaa. Siitä näkyi olleen tuloksena se, että hänen omat hovilaisensa puhdistivat ennen lähtöään Turun linnan putipuhtaaksi. Paljonhan siellä olikin otettavaa jo Juhana herttuankin ajoilta. Itse hän anasti ja vei mukanaan suurimman osan tykeistä sekä sota- ja ruokatarpeista.

— Arvid herra tuli pian takaisin ja valloitti 20 ratsumiehellä Turun linnan. Hän oli näet lähdössä Ruotsiin. Kuningas Sigismundinkin piti tulla sinne laivastolla ja suurella sotajoukolla. Arvid herralla oli mukanaan iso sotavoima, 4 000 miestä, kun purjehdimme Ahvenanmaan kautta Uplantiin. Nousimme maihin, mutta ihmeeksemme kuulimme, ettei Ruotsissa tiedetty kuninkaan tulosta mitään. Ruotsalaisille sitä vastoin tuli hätä ja kiire. Ylioppilaita lähettivät opettajiensa johdolla meitä, vanhoja huoveja, muka maasta ajamaan. Emme me heitä odottaneet, vaan jo kolmantena päivänä Arvid herra käänsi meidät takaisin Suomeen kuninkaan tuloa odottamaan. Joitakin eväspusseja meiltä lienee unohtunut tutenttien saaliiksi, ja siitä ne antoivat tälle retkelle makkararetken nimen. Pusseissa kun näet oli makkaroita.

— Stålarm valtasi Kastelholman. Sigismund saapui sillä välin Ruotsiin. Arvid herra lähetti nyt meidät Akseli Kurjen johdolla Tukholmaan. Vakasimme sen. Pian tuli Arvid herrakin sinne, mutta samalla saatiin jo tieto, että Sigismund oli kärsinyt tappion jossakin Stångeån luona, lähtenyt takaisin ja käskenyt suomalaistenkin palata. Pari kuukautta herrastelimme Ruotsin pääkaupungissa — kerrankin ihan isäntinä — sitten lähdimme Suomeen. Sitä ennen kuulimme Sigismundin tehneen sovinnon herttuan kanssa ja luovuttaneen herttualle viisi luokseen paennutta, kuninkaan puolesta toiminutta valtaneuvosta. Sellainen kuningas se oli — akka.

— Herttua tarjosi Suomen herroille sovintoa, mutta nämä pysyivät yhä uskollisina Sigismundille, ketaleelle, ja valmistautuivat sotaan. Akseli Kurki teki retken Pohjanmaalle ja otti herttuan Mustasaareen varustamat tykit ja laivat. Sillä välin herttua panetti Ruotsin säädyillä Sigismundin kokonaan viralta. Sitten hän hankkiutui Suomea vastaan. Amiraali Jaakkima Scheel tuli ensin 150 laivalla, valloitti isoilla tykeillään Kastelholman ja jatkoi matkaa Turkuun.

— Herttua itse tuli pian perästä, mutta kulki Sauvoon. Akseli Kurki lähti pääjoukon kanssa häntä vastaan, Stålarm jäi pienemmän osan kanssa Turkuun. Marttilan kirkon luona iskettiin yhteen. Siinä sain minäkin koipeeni. Kaksi hyökkäystä torjuimme, mutta meikäläisillä ei näyttänyt olevan taisteluhalua. Tappion kärsimme. Kurki kirosi ja kääntyi lähtemään Viipuriin. Herttua kääntyi myöskin sinne. Scheel jäi piirittämään Turkua.

— Herttua jäi vähäksi aikaa Helsinkiin. Kovin oli siellä manannut, kun Suomen herrat ehtivät viedä laivaston Viroon. Me pääsimme Viipuriin. Siellä oli päällikkönä vanha herra Arvi Tavast. Sotaväki napisi ja porvaristo tuntui asettuneen herttuan puolelle. Kohta Kaarle saapuikin laivoilla Viipuriin ja valtasi Siikaniemen esikaupungin. Seuraavana päivänä pormestari Herman Bröijer laski Vesiportin kautta herttuan väen kaupunkiin, jolloin Akseli Kurki joutui vangiksi. Herttua ammutti jäteillä tykeillä linnaa. Neuvoteltiin antautumisesta. Herttua lupasi, että muukalainen sotaväki saa lähteä vapaasti tiehensä, mutta muut tuomitaan lain ja oikeuden mukaan. Linna antautui, muuta keinoa ei ollut. Herttua mestautti kohta punaisen lähteen vieressä Arvi Tavastin, hänen poikansa Iivarin, Lauri Creutzin ja monen muunkin, joukossa oli eräs pappikin. Nuori Jaakko Stubbe virkkoi ivallisesti ennen kuolemaansa: »Jos herttua aikoo panna pään poikki kaikilta, jotka ovat olleet häntä vastaan, niin saapa hän totisesti tekemistä.» Mestattujen päät pantiin seipäisiin Karjaportin yläpuolelle. Niin kävi Viipurissa. Minut pistettiin taas herttuan väkeen, siinä ei ollut mukisemista.

— Turun linnassakin olivat asiat huonosti. Kuulin myöhemmin, että Scheel mestautti linnaväen silmien edessä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja kuusi muuta ja panetti heidän päänsä virpiin Korppoolaisvuorelle. Väki napisi, vastarinta oli mahdotonta. Stålarm tarjosi sovintoa. Herttua lähetti hänelle pyhän vakuutuksen, ettei päälliköille tehtäisi mitään väkivaltaa, vaan he voisivat vastata teoistaan valtakunnan säätyjen edessä, muut saisivat vapaasti lähteä. Stålarm antautui näillä ehdoilla.

— Kuukauden kuluttua herttua tuli itse Turkuun. Säädyistä ei ollut enää puhettakaan. Hän asetti tuomioistuimeen 37 herraa omista seuralaisistaan, 12 Turun raatimiestä ja 4 pormestaria. Stålarm kuului esiintyneen miehekkäästi, torjui syytökset ja pyysi ainoana armona, että hänet yksin ylimpänä käskijänä tuomittaisiin kuolemaan. Tuomio oli määrätty jo edeltäpäin, mutta kuitenkin tuomarit pyysivät kuolemantuomion alistamista säätyjen vahvistettavaksi. Mutta herttuapa ei voittonsa jälkeen enää piitannut pyhistä lupauksistaan.

— Tuomittujen joukossa oli myöskin marskivainajan poika, Juhana Fleming, avokatseinen ja reipas nuori mies. Hyvin hänet tunsin. Kertoivat herttuan ennen tuomion langettamista tuottaneen hänet luokseen, kehoittaneen hylkäämään Sigismundin ja rupeamaan hänen palvelukseensa. Kun poika kieltäytyi, synkistyi herttuan muoto. »Miksi», kysyi hän, »et notkista edessäni molempia polviasi?» »Säästän sen kunnian Jumalalleni ja kuninkaalleni.» »Näen, että olet perinyt isäsi rohkeuden ja kovan luonnon ja varoitat meitä siitä, mitä olisi odotettavissa, jos saisit elää.»

— Marraskuun 10 päivänä tuomiot pantiin täytäntöön Turun torilla, herttuan itsensä ollessa katsojana. Juhana Fleming vaipui ensin rukoukseen, tervehti kauempana olevia katsojia ja sanoi sitten korkealla äänellä olevansa viaton eikä tietävänsä muuta syytä kuolemaansa kuin herttuan vihan hänen isäänsä marskia ja koko sukua kohtaan. Silloin käskettiin herttuan lähellä seisovia sotamiehiä huutamaan, ettei kansa kuulisi tuomitun sanoja. Juhana laski hymyillen päänsä pölkylle. Hänen päänsä pudotessa syöksyi hänen velipuolensa Olavi esille vaatien mestaustaan heti veljensä jälkeen, jotta heidän verensä yhtyisivät kuolemassa. Samalla hän huusi Jumalan vielä vaativan herttuan, verikoiran, tilille Juhanan verestä, mutta herttuan tallimestari työnsi hänet syrjään käskien odottamaan vuoroaan. Näin silloin kyyneleen monen paatuneen huovin silmäkulmassa, taisinpa itsekin pyyhkäistä jotakin takkini hihalla, ja kauempana itki kansa ääneensä. Seitsemän suomalaista aatelismiestä: Juhana Fleming, Sten Fincke, Niilo Särkilahti, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikael Munck ja Olavi Fleming kallistivat päänsä veriselle pölkylle. Päät asetettiin virpiin.

— Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei mestattu, vaan ilmoitettiin herttuan heidät toistaiseksi armahtaneen. Heidät vietiin Ruotsiin — kaipa siellä herttuan kiusattaviksi.

— Paljon sai yhteinen kansa kärsiä näinä aikoina maan mahtavien riidoista, mutta kovan kokivat ylhäisetkin.

Herttua mestautti kahden käyntinsä aikana Suomessa kaikkiaan lähes viisikymmentä henkeä, ylhäisiä ja alhaisia, valtiollisiin asioihin sotkeutuneita, väärinkäytöksiin syyllisiä ja viattomia. Aateliston tiluksia peruutettiin kruunulle joukoittain.

Arvid Stålarm nousi viisi kertaa mestauslavalle. Aina hänet armahdettiin, kerran hän oli jo vapaanakin, mutta vankeudessa hän vihdoin kuoli. Akseli Kurki pääsi jo vuoden kuluttua vapaaksi.

Turun piispan Eerikki Sorolaisen herttua vei vangittuna Ruotsiin. Kaksi vuotta hän istui vankina ja virastaan erotettuna. Häntä ei voitu todistaa syypääksi mihinkään. Vasta myöhemmin hän sai piispanvirkansa takaisin.

Kaarle herttua nousi vuorostaan valtaistuimelle. Hän asetti epärehelliset voudit ankaralle tilille, määräsi uudet painot ja mitat, uudisti verollepanon, toimitutti maiden mittauksia, harrasti suomen kielen oikeuksia, vaatipa että jokaisen Suomessa virassa olevan ruotsalaisen tuli osata myöskin suomea. Säätyjen mielipiteitä hän kuunteli. Talonpoikien etua hän katsoi ja siksipä nämä antoivatkin hänelle nimen: »Hyvä kuningas.»

NELJÄTOISTA SOTAA

 Ruotsi-Suomi oli 1500-luvun alussa pahassa puristuksessa. Tanska,
 johon kuului myöskin Etelä-Ruotsi ja koko Norja, sulki taholtaan
 valtakunnalta pääsyn merelle. Venäjä puolestaan pyrki Itämerelle ja
 oli näin ollen luonnollinen vihollinen. Lyypekillä oli kaupallinen
 ylivalta ja, mikäli sitä supistettiin, se valvoi oikeuksiaan
 asevoimin. Itämeren-maiden saksalaisen kalparitariston hajottua
 Ruotsi-Suomi valtasi Viron ja sai vihollisekseen sinne pyrkivän
 Puolan. Näitä valtoja vastaan Ruotsi-Suomi kävi sitten vain vähäisin
 keskeytyksin toista sataa vuotta sotaa. Ulkomaisten sotien lisäksi
 valtakuntaa rasittivat sisällisetkin sodat. Raha-asiat olivat hyvin
 usein rappiolla. Ylimysvalta aiheutti sisäisiä keskeytyksiä ja ehkäisi
 määrätietoisen toiminnan. Suomen puolustus oli ylipäänsä avutonta;
 voimat käytettiin muualla. Muuten viisas ja luja Kustaa Vaasa esiintyi
 ulospäin horjuvana, Eerik XIV oli mielenvikainen, Juhana III johti
 sisäiset asiat luhistumisen partaalle ja jäntevällä Kaarle IX:llä
 oli tarpeeksi niiden selvittelyssä, vaikka hän ymmärsikin rajojen
 parannuksen tarpeelliseksi. Vasta Kustaa II Aadolf ratkaisi vaikean
 pulman.

Suomen koko asukasluku oli 1500-luvun alussa korkeintaan 400 000 henkeä. Tämän vähäisen, köyhän väestön oli jokaiseen sotaan asetettava erittäin tuntuva määrä sotaväkeä. Useimmiten kuljetettiin suomalaiset taistelemaan vieraille sotatantereille. Kymmenet tuhannet jäivät sille tielleen. Mainetta ja kunniaa he melkein aina niittivät, mutta se oli heidän sillä välin autioituville kodeilleen laiha lohdutus. Harvoin he suoranaisesti vuodattivat vertaan oman maansa hyväksi. Suomi oli valtakunnan puolisko, jonka oli aina annettava, mutta joka ei saanut sanottavasti mitään. Väliin sitä hallituksenkin toimesta hävitettiin, kuten selviää esimerkiksi eräästä Juhana III:n käskystä. Siinä määrättiin tarkoin, kuinka monen penikulman leveydeltä Karjalan kannasta oli rajan tältä puolen autioitettava, sillä sellaista seutua vihollinen himoitsee vähemmän kuin hyvin asuttua.

Suomalaisten joukosta nousi tällä vuosisadalla lukuisia sotapäälliköitä. Heitä, samoinkuin suomalaisia joukkojakin, oli mukana kaikissa taisteluissa. Suomalaiset miehet johtivat suurin piirtein katsoen melkeinpä kaikki 1500-luvulla käydyt taistelut niin maalla kuin merelläkin. Ruotsilla itsellään ei tällöin ollut ainoatakaan pystyvää sotapäällikköä.

TANSKAN SOTA 1506—09.

Suuren venäläissodan jälkeen seurasi kahdeksan rauhanvuotta. Sitten alkoi Tanskan sota, jonka aikana tanskalaiset amiraalit Severin Norby ja Otto Rud hävittivät Suomen rannikoita, ryöstivät perinpohjin Turun ja harjoittivat hirvittäviä julmuuksia. Rauhanteossa Ruotsi—Suomi sitoutui maksamaan Tanskan kuninkaalle 12 000 ja hänen puolisolleen 1000 silloista markkaa vuosittain. Pysyvää rauhaa ei kuitenkaan saatu aikaan, vaan rannikoiden ryöstöt jatkuivat vielä monina vuosina.

RUOTSIN VAPAUSSOTA 1520—23.

Kustaa Vaasan nostettua kapinan Kristian Tyrannia vastaan siirtyi sota heti Suomeenkin. Kustaan Suomeen lähettämä sotajoukko ei saanut mitään toimeen. Turun piirityksessä Eerik Fleming alkoi sotapäällikköuransa tekemällä Junkkeri Tuomaalle mainion kepposensa. Tanskalaisten saatua apua ruotsalainen armeija lähti tyhjin toimin Ruotsiin. Niilo Grabbe sisseineen puolusti rannikoita. Turku ryöstettiin taas sekä poltettiin.

Eerik Fleming sai laivaston päällikkyyden. Hän pian valtasi, osittain tuhosikin tanskalaisen laivaston. Tanskalaisten luovuttua Kristian Tyrannista Tukholma antautui. Kustaa Vaasa lähetti Suomeen toistamiseen sotajoukon, päällikköinä veljekset Eerik ja Iivar Fleming. He valloittivat Turun, ja pian tanskalaiset karkoitettiin kaikkialta Suomesta.

KREIVISOTA 1534—37.

Tämä sota koski vain osittain Suomea. Kustaa Vaasan lanko, Hoijan kreivi Juhana, Viipurin läänitysherra, liittyi Ruotsia vastaan taisteleviin lyypekkiläisiin ja uudelleen valtaan pyrkivään Kristian Tyranniin. Puolelleen hän sai osan Viipurin asukkaitakin.

Eerik Fleming ja Niilo Grabbe kokosivat väkeä ja saarsivat Viipurin. Kaupunki antautui pian, linna vasta kuukauden kuluttua. Siihen sota Suomessa päättyikin. Suomalaisista Iivar Fleming kävi pestaamassa väkeä Saksasta, Eerik Fleming ja Niilo Boije taistelivat suomalaisine joukkoineen Etelä-Ruotsissa. Tämä sota mursi toistaiseksi Hansan taloudellisen ylivallan Ruotsi-Suomessa.

DACKEN SOTA 1542.

Smålantilaisen talonpoikaispäällikön Niilo Dacken Kustaa Vaasaa vastaan nostamaa vaarallista kapinaa, joka oli vähällä maksaa Kustaan kuninkuuden, kukistamassa oli myöskin Eerik Flemingin johtamia suomalaisia joukkoja.

VENÄJÄN SOTA 1554—57.

Parikin kertaa uusituista rauhanvahvistuksista huolimatta rajakahna jatkui itäisellä rajalla vuodesta vuoteen. Hävitysretkiä tehtiin puolin ja toisin. Viipurin isäntä, vanha Niilo Grabbe ei juuri ollut omiaan rauhanenkeliksi. Kustaa Vaasa erottikin hänet toimestaan, syyttäen vanhaa soturia ja auttajaansa ylenpalttisesta syömisestä ja mässäyksestä. Asiat eivät kuitenkaan ottaneet erotuksesta parantuakseen.

Venäjä uhkasi sodalla. Tatarien vallasta vapauduttuaan se halusi kauppansa vuoksi pääsyä merelle. Inkerin omistaminen ei vielä turvannut sen etuja. Sitäpaitsi se himoitsi myöskin Viroa. Suomen aatelisto kokoontui Viipuriin, harkitsi hetken sotaan sopivaksi ja kehoitti Kustaa Vaasaa hyökkäykseen Venäjää vastaan. Suomen miesten suunnitelmat tähtäsivät kauaksi: koko Karjalan, Aunuksen ja Inkerin liittämiseen valtakuntaan. Inkerin valtauksen jälkeen olisi laivasto vietävä Nevan kautta Laatokalle ja tunkeuduttava edelleen Vienanmerelle saakka. Äyräpään ja Jääsken kihlakunnista oli Viipuriin jo koottu 5 000 miestä ja Savosta saman verran. Sodan ollessa vielä päättämättä venäläiset hyökkäsivät, mutta Juho Maununpojan vähäinen joukko voitti heidät Joutselässä. Aatelisten ollessa koolla Viipurin edustalle samosi vahva, Laatokan puolitse tullut venäläisarmeija. Heitä kokoontui tuhansittain Revonhännän selälle, mutta äkkiä jää murtui ja koko sillä seisonut joukko hukkui. Viipurin teloittaja onki sittemmin naaraamalla kaupungin kalavesille uponneet venäläiset haarniskat.

Syyskuussa suomalaiset hyökkäsivät Inkeriin maanmiestensä johtamina: Henrik Klaunpoika ja Klaus Kristerinpoika Horn armeijan, Niilo Boije ratsuväen, Eerik Spore tykistön ja Jaakko Bagge laivaston päällikkönä. Hyökkäys epäonnistui, Viipurissa oleskeleva kuningas säikähti ja pakeni Helsinkiin. Sieltä antamallaan julistuksella hän pani toimeen yleisen väennoston. Tämä julistus on vanhin nykypäiviin säilynyt suomenkielinen hallituksen käskykirje.

Tammikuussa 1556 venäläiset hyökkäsivät vuorostaan. Viipuria piirittämään saapui 50 000 miestä käsittävä armeija. Taisteltiin useilla seuduilla; venäläisjoukkoja tunkeutui syvemmällekin Suomeen. Viipurissa ajettiin eräänä yönä muonaa ja heinäkuormia linnaan. Piirittäjät päättelivät suuria apujoukkoja saapuneen linnan avuksi ja lähtivät tiehensä vieden ryöstöretkellään ottamansa vangit mukanaan. Vankeja myytiin sitten Venäjällä. Naisen hinta oli 15 ja miehen 10 kopeekkaa. Näin kehuu samanaikainen venäläinen kronikka.

Kumpikaan puoli ei mahtanut toiselleen mitään, ja pian kyllästyttiin sotaan. Rauha tehtiin Moskovassa. Suomen aatelin suuri suunnitelma raukesi, sodankäyntiä ei tuettu kyllin pontevasti Ruotsista käsin, vaan epäröitiin ja oltiin toimettomiakin.

Yhtenä rauhanhierojana ollut piispa Mikael Agricola sairastui ja kuoli tällä matkalla Kuolemajärven Kyrönniemessä.

PUOLAN SOTA 1562—69.

Amiraali Klaus Horn joutui tahtomattaan alkamaan tämän sodan. Saatuaan Viron haltuunsa kuningas Eerik vaati, että Puolan oli luovutettava hänelle muutamia Kalparitaristolle ennen kuuluneita Liivinmaan linnoja. Puola ei suostunut ja Eerik käski alkamaan sodan. Klaus Horn näki Venäjän taholta uhkaavan vaaran, arvioi oikein Puolan voimat, ja lykkäsi omin päinsä hyökkäystä puolisen vuotta. Vihdoin hän hyökkäsi ja valloitti Pärnun. Seuraavana päivänä, liian myöhään, hän sai Eerikin kirjeen, jossa sodan alkaminen peruutettiin. Muutaman päivän kuluttua Eerik lähetti uuden kirjeen, jossa peruutti edellisen peruutuksensa.

Venäjä halusi omikseen Viron ja Liivin talvisatamat. Tanska katsoi nämä maat vanhoiksi voittomaikseen ja Puola piti niitä alueensa luonnollisina lisinä. Ruotsi—Suomi jäi yksin. Tanska yhtyi pian sotaan Puolan liittolaisena, jolloin sodasta tuli Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota. Puolan rintama pysyi kuitenkin verraten erillisenä.

Kuningas Eerik määräsi Henrik Hornin Liivinmaan käskynhaltijaksi ja ylimmäksi päälliköksi. Hän valloitti Lukkolinnan, mutta menetti saksalaisen palkkaväen kavalluksen kautta Pärnun. Sotaa jatkettiin vaihtelevalla menestyksellä. Horn kärsi tappion Ruunavieren luona, menettäen 3000 miestä. Hallituksen toimien epämääräisyys ja ristiriitaisuus, palkkojaan saamattomien ulkolaisten ammattisoturien kavallukset ja kapinat olivat kuvaavia ilmiöitä. Loppujen lopuksi sota lakkasi itsestään Juhanan tultua Ruotsin kuninkaaksi. Juhanan jo aikaisemmin ajama lempiajatus, Ruotsi-Suomen ja Puolan yhteinen liitto itää vastaan, ei nytkään jaksanut toteutua.

Suomalaisia oli runsaasti mukana Puolan sodassa. Monet suomalaiset päälliköt — Klaus Horn, Henrik Horn, Antti Sabelfana, Klaus Fleming ja monet muutkin — siinä kunnostautuivat.

VELJESSOTA 1563.

Suomen herttuan Juhanan ja kuningas Eerikin riitauduttua saapui Ruotsista Turkua valloittamaan 10 000 miestä käsittävä sotajoukko, päällikköinään suomalaiset Iivari Särkilahti ja Klaus Fleming. Laivastoa johti suomalainen Hannu Björnram. Näihin liittyi joukkoineen laamanni Juhana Kurki. Juhana herttualla oli väkeä kaiken kaikkiaan 1200 miestä, suomalaisia, ruotsalaisia ja ulkolaisia. Taisteluissa kaatui yhteensä noin 700 miestä.

Tässä sodassa vain muutamat nuoret suomalaiset — Klaus Vestgöte, Sven Vestgöte, Niilo Skalm ja Klaus Jägerhorn — olivat herttuan rinnalla. Hänen päätukenaan oli kaksi ruotsalaista ylimystä, Eerik Stuure ja Tuure Soop. Varsinais-Suomen rahvas vannoi hänelle uskollisuutta, mutta kääntyi pian kuningas Eerikin puolelle. Herttuaan ei luotettu.

SEITSENVUOTINEN SOTA 1563—70.

Suomenlahden molempien rantojen omistajana Ruotsi-Suomi saattoi estää kaiken itään suuntautuvan kaupan. Kauppaetujensa vuoksi myöskin Lyypekki yhtyi seitsenvuotiseen sotaan.

Sota Tanskan ja Lyypekin kanssa alkoi Bornholmin luona kesällä käydyllä meritaistelulla, jossa Jaakko Baggen johtama Ruotsi-Suomen laivasto peri voiton. Syksymmällä käyty toinen taistelu jäi ratkaisematta. Seuraavana keväänä Bagge, laivastostaan myrskyn erottamana ja mukanaan amiraalilaivansa Marsin lisäksi vain kaksi pientä, suomalaisten miehittämää laivaa, Elefantti ja Suomen Joutsen, kohtasi ylivoimaisen vihollisen Öölannin luona. Käytiin sitkeä, vimmattu taistelu. Mars räjähti ja upposi, Bagge joutui vangiksi. Elefantti, jota komensi Klaus Fleming, ja Suomen Joutsen kunnostautuivat loistavasti, mutta irtautuivat taistelusta Marsin upottua ja pelastuivat.

Yliamiraaliksi tuli Baggen jälkeen Klaus Horn, joka tässä sodassa loi maineensa Pohjoismaiden kuuluisimpana merisankarina.

Maasotaa käytiin Etelä-Ruotsissa. Suomalaisia joukkoja oli mukana. Huomattavin, merkillisenä pidetty taistelu oteltiin Axtoman luona. Kuningas Eerik poistui joukkojensa luota ennen taistelua, mutta pakotti ylipäälliköksi määräämänsä suomalaisen Jaakko Hästeskon vastoin tämän tahtoa hyökkäykseen. Tuloksena oli tappio, mutta Hästeskon joukot säilyivät kuitenkin tuholta. Sodan kuluessa suomalaisia joukkoja oli mukana Norjaan Tronheimin seuduille tehdyllä retkellä. Alempina päällikköinä kunnostautuivat Niilo Boije, Tönne Delfin ja useat muutkin.

Tässä sodassa, joka ei ulottunut Suomen kamaralle, ei kumpikaan puoli saavuttanut maalla ratkaisevia voittoja. Merellä sitävastoin tapahtui Klaus Hornin ansiosta selvä ratkaisu, joka pelasti valtakunnan. Stettinissä tehdyssä rauhassa Tanskan ja Ruotsin rajat jäivät entiselleen, Ruotsi-Suomi sitoutui maksamaan sotakorvauksena suuren summan, 150000 talaria, ja Lyypekki sai takaisin entiset etuoikeutensa Ruotsin kauppaan.

Sodan aikana vapaaksi päässeen Juhanan ja Kaarle herttuan nostamassa kapinassa, joka johti Eerikin kukistumiseen, monet suomalaiset esittivät huomattavaa osaa.

VIISIKOLMATTAVUOTINEN SOTA 1571—95.

Seitsenvuotinen sota oli tuskin päättynyt, kun jo syttyi uusi, paljon rasittavampi ja pitkä kamppailu lännen ja idän välillä. Sitä käytiin Suomessa, Karjalassa, Virossa ja Venäjällä, jopa Pohjan perilläkin.

Venäjällä hallitsi Iivana Julma. Hänkin oli aikoinaan kosiskellut Katarina Jagellonicaa ja vihasi katkerasti voittanutta kilpaveikkoaan Juhanaa. Iivana halusi myöskin laajentaa valtakuntaansa meren partaille. Ruotsi-Suomen pahoin heikonnuttua edellisissä sodissaan olikin tilaisuus siihen sopiva. Suomen puolustus oli edellisen sodan aikana lyöty kokonaan laimin. Juhana puolestaan toivoi jatkuvaa rauhaa ja lähetti tässä tarkoituksessa Moskovaan Turun piispan Paavali Juustenin johtaman lähetystön. Lähetystön kohtalo oli onneton. Lähettiläät ryöstettiin perinpohjin, heitä häväistiin ja rääkättiin, juoksutettiin alastomina ratsujen perässä pitkin Moskovan katuja ja pidettiin vankeina kaksi vuotta. Tällöin alkoi Juhanan ja Iivanan välinen mainio kirjeenvaihto, laadultaan ainoa maailmassa. Iivana mm. kirjoitti: »Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli, ja mikä oli isoisäsi nimi, ja missä hän hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa, niinkuin kauppa palveli ja, ja tuli sitä varten Viipuriin.» Tähän Juhana mm. vastasi: » — Sinä kirjoitat niin paljon pilkantekoa ja turhuutta ja olet liannut ja saastuttanut suusi niin paljolla valheella, että se tuskin milloinkaan voi jälleen puhdistua.» — »Mutta koska sinä muun löyhkäävän valheen muassa haukut Meitä ja autuasta rakasta herra Isäämme kunniattomiksi orjiksi ja stratnihheiksi, niinkuin venäläinen kielesi lausuu, sen sinä valehtelet niin kuin kelmi, sen niinkuin kaiken muunkin, ja siksi voit itse olla stratnihhi ja kunniaton orja ja kristitty pää valehtelija ja tyranni, joka sinä myös todella olet.» —

Sota alkoi 20 000 venäläisen marssilla Tallinnaa vastaan. Linnan päälliköksi tuli suomalainen Hannu Leijon, Lepaan herra, apulaisinaan suomalaiset Klaus Tott ja Kaarle Horn. Hannulla oli väkeä kaiken kaikkiaan n. 2500 miestä, joista puolet suomalaisia. Piiritys kesti seitsemän kuukautta, sitten venäläiset poistuivat, mutta lähettivät Narvasta jäitse retkikunnan Suomeen. Retkikunta — ratsastavia tatareja — poltti Helsingin ja Laatokan välillä toista tuhatta taloa ja hävitti Porvoon.

Suomessa oli sotaväkeä vain pari tuhatta miestä. Ylipäälliköksi määrättiin Iivari Särkilahti, apunaan Henrik Horn. Rälssimiehet koottiin Viipuriin ja nostoväki kutsuttiin aseisiin — Karjalasta, Savosta ja Porvoon läänistä mies talosta, muualta Suomesta joka viides mies. Venäläiset poistuivat rajan taakse. Ruotsista lähetettiin Suomeen apujoukkoja sekä uusi ylipäällikkö, Kustaa Banér. Pian hänet kutsuttiin kykenemättömänä pois, ja sijalle tuli Herman Fleming. Hän teki hiihtojoukoilla, joissa oli lisänä 900 jääskeläistä talonpoikaa, perinpohjaisen hävitysretken Venäjälle.

Viroon lähetettiin ylipäälliköksi, Leijonin siirryttyä Suomeen, Klaus Tott. Hän ryhtyi piirittämään Poltsamaan linnaa, kun Viroon tsaarin johdolla samalla hyökkäsi väkivoimainen armeija — mainitaan 80 000 miestä. Paidelinnan päällikkö Hannu Boije joutui puolustamaan linnaansa vain 50 sotilaalla ja 500 virolaisella talonpojalla lähetettyään muun väkensä Tottin joukkoihin. Suunnaton ylivoima valtasi linnan väkirynnäköllä. Venäläiset paistoivat kamalalla tavalla vartailla henkiin jääneet puolustajat.

Maata laajalti hävitettyään Iivana vetäytyi päävoimineen takaisin. Tott voitti loput Lukkolinnan luona. Voitto oli sodan loistavimpia, mutta jäi seurauksitta. Tottin täytyi siirtää nälkäkuoleman uhkaamat joukkonsa Suomeen.

Herman Flemingin johtama laivasto kaappaili Suomenlahdella lyypekkiläisten laivoja ottaen suuret saaliit, joilla maksettiin ulkolaisen palkkaväen saatavat.

1573 Klaus Tott oli taas Virossa johdossaan 11000 miestä. Hänen oli valloitettava Narva, mutta hän ryhtyikin, uskaltamatta jättää paluutietään turvattomaksi, piirittämään Rakveren linnaa. Useista pontevista rynnäköistä huolimatta, joissa menetettiin paljon väkeä, linna piti puolensa. Ruotsalaiset joukot olivat haluttomia sotatoimiin, saksalaisten ja skotlantilaisten palkkasoturien välillä syntyi venäläisten silmien edessä taistelu, jossa satoja skottilaisia menetti henkensä. Ampumatarpeita puuttui. Tottin täytyi palata Tallinnaan. Myrsky hajoitti Flemingin laivaston. Onnettomuus seurasi toistaan.

Viipurin isäntä Antti Sabelfana teki venäläisten esityksestä ja levähdysaikaa saadakseen omin päinsä Suomea koskevan välirauhan. Virossa jatkui sota laimeasti. Kuningas ei voinut maksaa ulkolaisten ammattisoturien palkkoja. Palkan korvaukseksi hän luovutti niille Haapsalun, Lukkolinnan ja Lihulan linnat. Palkkasoturit luovuttivat ne tanskalaisille, venäläiset ottivat ne heiltä, ja niin ne kulkivat kädestä käteen. Venäläiset vahasivat vähitellen koko Viron ja ilmaantuivat pian Tallinnan edustalle. Kaarle Horn ja hänen isänsä Henrik Horn johtivat puolustusta. Piiritys kesti seitsemän viikkoa. Vähälukuiset puolustajat tekivät ihmeitä, Hornit innostivat miehiään ja Kaarle Horn aiheutti arvaamattomilla, hurjilla uloskarkauksillaan piirittäjille tuntuvia tappioita. Tallinnan piirityksestä luovuttuaan venäläiset hävittivät julmasti Liivinmaata.

Suomeen samosi taas tatarijoukko, joka hävitti Helsingin seutuja. Ratsumestari Martti Boije sai erään osaston tuhotuksi. Suomessa oli nyt ylipäällikkönä Herman Fleming.

Hän kävi suomalaisten suksimiesten kanssa hävittämässä laajalti vihollisen aluetta. Henrik Horn teki myöskin merkillisen ja uhkarohkean retkensä jäitse Inkeriin ja Viroon mukanaan 2 500 ratsuja jalkamiestä ja palasi taas jäitse takaisin Suomenlahden ylitse.

Näinä aikoina Krimin tatarien kaani tarjosi Juhanalle liittoa. Puolan kanssa tehtiin myöskin liitto.

1580 ylipäällikkyys annettiin ranskalaiselle Pontus de la Gardielle, lähimpinä miehinään Herman Fleming, Kaarle Horn ja Yrjö Boije. Syksyllä hän saapui Viipuriin ja lähti 5 000 miehen kanssa valloittamaan Käkisalmea, jota pidettiin erittäin lujana linnana. Savonlinnasta saapui lisäväkeä, jolloin de la Gardiella oli käytettävinään n. 7 000 miestä, enimmäkseen suomalaisia. Käkisalmi saarrettiin. Pontus herra kuljetti tykistönsä Vuoksessa olevaan saareen. Linnan bojarit nauroivat ylimielisinä, mutta nauru muuttui pian surkeaksi hädäksi. Syksyisen lumen ohuesti peittämää linnaa ja kaupunkia pommitettiin hehkuviksi kuumennetuilla kuulilla, joita multavallien päälle rakennetut puuvarustukset eivät kestäneet. Lukuisia tulipaloja leimusi. Yön pommituksen jälkeen venäläiset antautuivat ehdoilla, että saisivat poistua vapaasti ja viedä mukanaan, mitä saattoivat kantaa. Sopimus tehtiin, mutta ryssät tulkitsivat sen omalla tavallaan. He ahtoivat veneet tavaraa täyteen ja laskettelivat sitten myötävirtaa. Linnan alapuolella olevassa koskessa täpötäydet veneet kaatuivat ja kolmisentuhatta henkeä hukkui. Vuoksi kosti sopimuksen rikkojille, ja sen pohjalla lienevät heidän kultansa ja hopeansa vieläkin.

Narvan valloitus oli seuraava päämäärä. Herman Fleming ja Arvid Tavast veivät sinne laivoilla väkeä Suomesta ja alkoivat piirityksen. Pontus herra käväisi ensin auttamassa Kaarle Hornia Haapsalun valloituksessa ja saapui sitten joukkoineen Narvaan. Kaupunkia pommitettiin kolmelta taholta kaksi vuorokautta herkeämättä. Sitten se vallattiin vastustamattomalla rynnäköllä. Ajan tavan mukaan Pontus herra oli luvannut joukoilleen 24 tunnin ryöstöoikeuden, jos hyökkäys onnistuisi, ja perusteellisesti se toimitettiinkin. Samalla sai surmansa 300 bojaria, 2 000 streltsiä — alemmasta aatelistosta muodostettua henkivartijaväkeä — ja myöskin joitakin tuhansia kaupunkilaisia.

Narvan menetys ja hirvittävä verilöyly lamautti venäläisten mielet. Koko Viro ja suurin osa Inkeriä vallattiin. Suomalaisten suorittaman osuuden tunnustukseksi Juhana korotti v. 1581 Suomen suuriruhtinaskunnaksi.

1585 solmittiin viiden vuoden välirauha. Samana vuonna de la Gardie, taitava ja onnekas sotapäällikkö, hukkui tapaturmaisesti Narvan jokeen. Hänen hautansa on Tallinnan tuomiokirkossa. — Karjalan kannaksen soissa tavataan vieläkin vanhojen sotateiden puujätteitä, joita sanotaan Puntuksen silloiksi, vaikka ne ehkä ovatkin hänen poikansa, Laiskan Jaakon, peruja. Välirauhan aikana käytiin pienempää, mutta julmaa sotaa itäisen rajaseudun asukkaiden kesken Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Sota antoi ikivanhalle heimovainojen hengelle uutta virikettä. Karjalaiset hävittivät Oulunjärven, jopa rannikonkin tienoita, surmasivat tuhatkunta henkeä ja veivät runsaan saaliin. Pohjalaiset kävivät kostamassa. Sama meno toistui Savossa. Pohjanmaan suojaksi perustettiin Oulun linna.

Taistelu siirtyi Pohjan perillekin, jonne 1590 tienoilla tehtiin Pekka Vesaisen ja Hannu Laurinpojan johdolla kaksi retkeä. Petsamon luostari hävitettiin, munkit surmattiin. Kuollan kaupungin edustalta retkeläiset kuitenkin karkoitettiin verissä päin. Sven Bagge teki kolmannen hävitysretken Vienaan. Hänen jäljissään saapui Pohjanmaalle venäläisten lähettämä kostojoukko, 3000 tataria. Limingassa talonpojat asettuivat vastarintaan. Heillä oli suojanaan puuvarustus ja siinä pieni tykki, joka tekikin tehtävänsä, kunnes sattui ikävä erehdys. Tottumattomat tykkimiehet latasivat kiireissään tykin siten, että tunkivat piippuun ensin kuulat ja sitten ruudin. Tykki ei lauennut, ja tatarit pääsivät varustukseen. Oulun linnasta saapunut sotaväki heidät sitten karkoitti Pohjanmaalta.

Välirauha päättyi. N. 30000-miehinen venäläinen sotajoukko saapui piirittämään Narvaa, jota Kaarle Horn parilla tuhannella miehellä puolusti. Ensimmäinen, viisi tuntia kestänyt rynnäkkö torjuttiin, mutta mieshukka oli suuri. Jatkuva taistelu oli toivotonta. Horn päätti antautua ja luovutti linnoitukset venäläisille. Kuningas Juhana kiukustui, Horn vietiin vankina Tukholmaan, julistettiin julkisesti valtion kavaltajaksi ja tuomittiin kuolemaan. Miehekkäästi hän puolustautui. »Olen monessa suhteessa rikkonut, pyydän sen vuoksi Kuninkaallista Majesteettia antamaan minulle anteeksi. Mutta armoa kerjäämään kuin kavaltaja, siihen ei kukaan ole minua saava. Ennen tahdon kuolla kuin vastaanottaa kavaltajan nimen ja jättää sen jälkeeni vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Minä vetoan Jumalaan, että minulle tehdään vääryyttä, ja kuolen mielelläni.» Kuolemantuomiota ei pantu täytäntöön, mutta Horn pääsi vapaaksi vasta Juhanan kuoltua.

Näiltä ajoilta on säilynyt toinenkin kertomus. Viroon koottiin 26 lippukuntaa, n. 10000 miestä, joiden oli määrä hyökätä Venäjälle. Joukot tekivät kuitenkin ilmikapinan, syyttivät suomalaisia ja liiviläisiä päälliköltään sodan pitkittämisestä ja yrittivät surmata heidät. Ruotsalaiset sotilaat huutelivat venäläisille: »Tulkaa, rakkaat, rehelliset venäläiset, me tahdomme tehdä rauhan!» Lippukunnista oli vain yksi suomalainen, ja ainoastaan se pysyi kapinasta erillään.

Sodan jatkuessa ruotsalainen Mauri Grip eteni 15000-miehisellä armeijalla Novgorodin edustalle. Venäläiset sulkeutuivat linnoihinsa ja Grip ei saanut mitään aikaan.

Hän lähti paluumatkalle, jolloin 6000 miestä sortui pakkaseen — ainoatakaan taistelua ei taisteltu.

Klaus Flemingistä tuli ylipäällikkö. Hänenkin retkensä Novgorodiin jäi tuloksettomaksi, mutta sotajoukko säilyi. V. 1592 saapui vahva venäläinen sotajoukko vastavierailulle, tunkeutui aina Lapvedelle ja Valkealaan saakka, ryösti, poltti ja murhasi, piirittipä Viipuriakin, mutta ei kyennyt ratkaisemaan sotaa. Salomon Ille tuhosi lippukunnallaan ja jousia käyttelevien talonpoikien avulla Sääminkiin tunkeutuneen vihollisjoukon, tekipä hävitysretken Novgorodinkin maille.

Pitkä sota päättyi Täyssinän rauhaan. Ruotsi-Suomi sitoutui luovuttamaan Venäjälle Käkisalmen läänin ja Inkerin, mutta sai pitää Narvan, sekä sen oikeudet tunnustettiin Viroon nähden. Sota päättyi siis suunnilleen samaan, mistä oli alettukin.

Henrik Horn, Hannu Leijon, Hannu Björnram, Herman Fleming, Klaus Tott, Yrjö Boije, Klaus Fleming, Kaarle Horn, Arvid Tavast, Arvid Stålarm, toinen Klaus Fleming, Antti Sabelfana, Eerik Slang ja lukuisat muut suomalaiset osoittivat kuntoaan ja niittivät kunniaa. Vain kaksi ruotsalaista, Banér ja Grip, esiintyi huomattavalla paikalla, mutta molempien johdon tulos oli surkea. Suomalaiset sotilaat saivat mainetta urhoollisina ja kestävinä sotureina. Tuhannet heistä kaatuivat ja sortuivat tauteihin, nälkään ja kylmään, ja heidän nimensä unohtui. Tuhansia Suomen taloja muuttui raunioiksi, tuhannet vaimot ja lapset kulkivat kidutuskuolemaan, ja tuhannet vaelsivat vankeina Venäjälle. Kaikki nämä uhrit olivat turhia. Valtakunnan ylin johto oli kykenemätön ja kelvoton.

Tämä sota oli Suomelle perin raskas. Väenotto suoritettiin säälittä. Ruotsissa aatelismies sai rahalla ostaa itsensä vapaaksi sotapalveluksesta, Suomessa se ei tullut kysymykseenkään. Muita säätyjä rasitettiin yhtä ankarasti. Suomesta otettiin muonan ja sotatarpeiden pääosa ja tänne majoitettiin sotaväkeä linnaleireihin taisteluiden väliajoiksi. Maan itäosia ja rannikoita vihollinen sitä paitsi suoranaisesti hävitti.

NUIJASOTA v. 1596.

Ulkomaisten sotien lisäksi, katkeruuden kalkin kukkuraksi, seurasi sisällinenkin sota. Se kesti tosin vain lyhyen ajan, mutta suonenisku oli valtava. Suoranaiselta ihmeeltä näyttää, että pääluvultaan vähäinen, köyhäksi kynitty ja yhtämittaisilla sodilla rasitettu Suomen kansa jaksoi kestää senkin, vieläpä pystyi alkamaan uutta elämää.

VALTATAISTELU SUOMESSA 1597—99.

Kaarlen ja Sigismundin valtataistelu, joka käytiin aluksi Suomessa, oli 1500-luvun sodista viimeinen. Uhrinsa sekin vaati alhaisarvoisten joukosta, mutta raskaimmin se koski maan ensimmäisiin. Se oli suomalaisten itsepintaisen sitkeyden ja uskollisuuden näyte. Laillisen kuninkaan puolesta siinä uhrattiin veri ja henki siitäkin huolimatta, että etenkin loppuaikoina hyvin tiedettiin kuningas arvottomaksi ja asia menetetyksi. Taisteltiin siksi, että oli vannottu uskollisuutta, ja siinä on näiden taistelujen suuri kunnia. Tämä sitkeys herätti Ruotsissa epäilyksen suomalaisten sisimmistä aikomuksista ja salaisen kysymyksen: pyrkivätkö suomalaiset irti Ruotsista? Ehkäpä epäilys ei ollutkaan aiheeton. Siitä pitäen Suomea ruvettiin kytkemään yhä kiinteämmin Ruotsiin.

SODANKÄYNTI JA VÄENOTTO.

Ruotsi-Suomen sodankäynnissä 1500-luvulla on monia ajalle ominaisia piirteitä. Ratkaisevaa taistelua vältettiin kernaasti, ellei siihen ollut suoranainen pakko. Saadun voiton antamia etuja ei osattu käyttää hyväksi. Lyötyä vihollista ei pyritty täydellisesti tuhoamaan, vaan tyydyttiin sen karkoittamiseen. Joukkomuodostelmat, suomalaisia hiihtojoukkoja lukuunottamatta, olivat raskaita liikutella. Periaatteena pidettiin, että armeijan oli kyettävä itse hankkimaan elatuksensa, joka aiheutti loppumattomia ryöstöjä. Vihollisen maata oli hävitettävä mahdollisimman laajalti ja perinpohjin. Ylempiä päälliköitä vaihdettiin yhtä mittaa. Jos mies saavutti menestystä, niin hänet siirrettiin viipymättä toiseen tehtävään — usein ehkä kadehtijainkin toimesta. Kiinteän maaperän sotilas kelpasi yhtä hyvin merellekin ja päinvastoin. Päälliköt johtivat joukkoja luontaisten lahjojensa, vaistojensa ja kokemustensa avulla, ammattioppia ei haettu. Heidän toimivaltaansa rajoitettiin ja sekaannuttiin mahtikäskyin heidän suunnitelmiinsa. Henkilökohtaiset pyyteet vaikuttivat suuresti sodankäyntiin.

Ulkolaista palkkaväkeä käytettiin, mikäli varat sen sallivat. Nämä joukot olivat usein perin epäluotettavia ja harjoittivat säälimätöntä julmuutta.

Kotimaisen väen saanti perustui nimellisesti värväykseen, todellisuudessa etenkin 1500-luvun loppupuolella pakko-ottoon. Suunnilleen kymmentä miestä kohden otettiin 1 mies papiston luetteloiden, myöhemmin talojen luvun perusteella. Etupäässä tilatonta väkeä valittiin, mutta usein tästä säännöstä kai poikettiin ja harjoitettiin suurta mielivaltaa. Sitäpaitsi pantiin toimeen yleisempiä väenottoja — joka viides tai kolmas mies talosta lähti sotaan.

Sotaväkeen vakinaiseksi otettu palveli niin kauan kuin siihen kykeni. Hän sai pientä palkkaa — jonka maksamiseen useinkaan ei ollut varoja. Linnaleiri oli yleisin majoitus- ja elatustapa. Sotamiehet majoitettiin linnoihin, kuninkaankartanoihin, kaupunkeihin, pappien ja talonpoikien luokse. Väestön oli heidät elätettävä kulloinkin voimassa olevien säännösten mukaan. — Rälssit asettivat ratsuväen, aatelistolla oli omat ratsastavat joukkonsa itse kunkin varojen mukaan.

Jalkaväki jakautui n. 500-miehisiin lippukuntiin, kussakin 5 kvarteeria, jotka jakautuivat 10–12 miehen ruotuihin. Lippukunnalla oli oma lippunsa. 1500-luvun alkupuolella suomalaiset pantiin ruotsalaisiin lippukuntiin, joten heitä ei mainita kuin ani harvoissa tapauksissa. Poikkeuksena oli Suomen aatelislipusto. Ratsuväessä n. 300 miestä muodosti lipuston, joka sekin jakautui kvarteereihin ja ruotuihin. Vasta 1500-luvun puolivälissä muodostettiin puhtaasti suomalaisia joukkoja: Hämeen, Pohjanmaan ja Viipurin lippukunnat ja Boijen suomalainen ratsulipusto. Vuosisadan lopulla suomalaisten vakinaisten joukkojen koko lukumäärä oli lähes 6 000 miestä, joista 4 lipustoa, yhteensä n. 1200 miestä, ratsuväkeä, 10 lippukuntaa, n. 4000 miestä, jalkaväkeä ja loput meriväkeä.

SOTA LIIVINMAALLA 1600—29.

Kuudestoista sataluku alkoi sodalla. Kaarlen ja Sigismundin valtataistelu jatkui Liivinmaalla. Kaarle lähti itse sotaan mukanaan 9000 miestä, Suomesta saapui lisäksi 4000. Ensin taisteltiin onnekkaasti, pian onnettomasti. Riikaa piiritettiin turhaan, koko Liivi menetettiin. Ylipäällikkö Gyllenhjelm, Kaarlen äpäräpoika, joutui yhdessä nuoren Jaakko de la Gardien kanssa vangiksi. Arvid Stålarm päästettiin vankeudesta ja tehtiin ylipäälliköksi. Paidelinnan luona hän kärsi tappion ja suuren mieshukan. Suomalaiset joukot pysyivät paikoillaan kaikkien muiden jo paettua ja kaatuivat. Stålarm sai lähteä uudelleen vankeuteen.

Kaarle palasi sotatanterelle mukanaan uusia joukkoja. Riikaa piiritettiin taas turhaan. Kirkholman linnan luona Väinäjoen varrella käytiin häpeällinen taistelu itsensä Kaarlen johdolla. Armeija oli rappiolla, sen varustukset perin kehnot ja ylijohto heikko. Kaarle antoi jakaa joukoille ennen taistelua runsaasti juotavia, joten jo muutenkin marsseista rasittunut armeija taisteli osittain päissään, vaikka musertavaa tappiota ei voikaan laskea viinojen syyksi. Puolalainen Chodkiewitz löi 3500 miehellään, joista 2500 oli erittäin kelvollista ratsuväkeä, Kaarlen 11000 miestä käsittävän armeijan, josta kaatui lähes 4000. — Suomalaisia oli taistelussa mukana kaksi vajaata lipustoa ratsuja kaksi lippukuntaa jalkaväkeä, yhteensä tuhat miestä.

Sotaa käytiin tämän jälkeen varovasti ja hitaasti Kummankin puolen huomio kääntyi Venäjälle.

SUOMALAISET VENÄJÄLLÄ 1610—17.

Venäjällä taisteli vallasta kaksi miestä: Vasili Shuiski ja Vale-Dmitri, Tushinon varkaaksi sanottu. Puolalaiset tukivat viimeksimainittua, Kaarle taas Vasilia. Viipurissa solmittiin v. 1609 ennenkuulumaton sopimus: tehtiin liitto Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä. Siinä luvattiin Ruotsi-Suomelle erinäisiä etuja, joista tärkein oli se, että Vasili luovuttaisi Käkisalmen linnan ja läänin, josta hyvästä Kaarle lähettäisi Vasilille apujoukon, 2 000 ratsuja 3 000 jalkamiestä tykistöineen ja sotatarpeineen. Vasili maksaisi sille palkan ja apujoukko tottelisi hänen määräyksiään.

Jaakko de la Gardie oli vankeudesta päästyään ollut sotataitoa oppimassa ajan kuuluimman sotapäällikön Moritz Oranialaisen luona. Hänet määrättiin joukon päälliköksi. Pian hän lähti Venäjälle mukanaan kaksinkertainen määrä, 10 000 miestä, osaksi suomalaisia ja ruotsalaisia, enimmäkseen ulkolaisia palkkasotureita. Eri osastojen päällikköinä olivat suomalaiset Akseli Kurki, Antti Boije, Tönne Yrjönpoika ja Eevert Horn.

Palkkojen maksusta aiheutui selkkauksia jo ensimmäisinä viikkoina. Päämäärästäkin oli venäläisillä ja Jaakolla eri mielipiteet. Sovittiin, että armeija majoittuisi Novgorodiin. Kuukauden siellä oltuaan Jaakko marssi joukkoineen Staraja Russiaan. Horn löi Kamenkan luona puolalaiset. Vähän myöhemmin hän voitti »Tushinon varkaan» joukot Torshokin lähellä. Sitten marssittiin Tveriä kohden. Sen edustalla tavattiin puolalais-venäläinen armeija taistelujärjestyksessä. Jaakko asetti suomalaisen ratsuväen oikealle siivelle, ranskalaisen palkatun ratsuväen vasemmalle, keskelle muut joukkonsa ja Vasilin venäläiset taakse. Itse hän johti oikeaa siipeä.

Taistelun hän alkoi ratsuväkirynnäköllä, joka torjuttiin. Puolaiset tekivät vuorostaan hyökkäyksen vasenta siipeä vastaan, joka työntyi puolalaisten pitkien keihäiden edessä taaksepäin Vasilin 11000 ryssän päälle, jotka heti säikähtivät, syöksyivät pakoon ja ryöstivät mennessään kuormaston. Uudella, suomalaisten etunenässä tekemällään hyökkäyksellä Jaakko pakotti puolalaiset perääntymään kaupunkiin. Taistelu keskeytyi yön ajaksi, mutta aamulla sitä jatkettiin. Suuri osa puolalaisista hakattiin maahan. Tverin linna jäi valloittamatta — Jaakon piti kiiruhtaa valloittamaan Vasilille Moskovaa. Silloin tapahtui odottamatonta: suomalaiset kieltäytyivät marssimasta kauemmaksi selittäen, että samalla kun heidät vietiin teurastettaviksi vieraalla maalla, voudit kotimaassa rasittivat heidän vaimojaan ja lapsiaan. He tahtoivat palata kotimaahan. Päälliköiden uhkaukset ja suostuttelut raukesivat turhiin. Suomalaiset lähtivät täydessä järjestyksessä marssimaan kotimaataan kohden. Muut joukot liittyivät matkaan, päälliköiden täytyi seurata mukana, ja niin marssittiin taas Tverin tienoille. Siellä Jaakko sai tyytymättömät joukkonsa pysähtymään. Suomalaisista lähetettiin osa kotimaahan, josta niiden sijaan jonkin ajan kuluttua saapui 4000 suomalaista suksimiestä. Jaakko kääntyi jälleen Moskovaa kohden. Suksimiehet toimivat tehokkaasti, suorittivat partioretkiä ja katkaisivat vihollisen yhteyksiä.

Troitskin luona taisteltiin ja linnoitettu luostari vallattiin. Dmitrovin luona Jaakko karkoitti puolalaisen Sapiehan joukot. Suksimiehet ajoivat pakenevia puolalaisia takaa. Maaliskuun 12 p:nä 1610 Jaakko marssi armeijoineen Moskovaan. Sen asukkaat tervehtivät häntä riemuiten vapauttajanaan. Moskovassa vietettiin parisen kuukautta varsin makoisaa elämää — Vasili vain ei tahtonut maksaa lupaamiaan palkkoja. Lopuksi hän ne suoritti, kun verekset puolalaisjoukot alkoivat uhata Moskovaa. Eevert Horn toi Suomesta lisävoimia n. 3000 ulkolaista palkkasoturia. Jaakko marssi Klushinon kylään. Hänellä oli n. 7000 miestä ja niiden lisäksi n. 8000 venäläistä.

Klushinossa iskettiin yhteen. Jaakko torjui puolalaisten kaksi ankaraa hyökkäystä: Vasilin venäläiset pakenivat miekan iskutta. Jaakon jalkaväen pääosan muodosti 5 saksalaista, 3 ranskalaista ja 7 englantilaista lippukuntaa. Joukko oli sekavaa.

Jaakon ollessa ratsuväkineen taistelussa palkkasoturien joukossa tapahtui kummia: Saksalaiset sopivat puolalaisten kanssa, siirtyivät heidän puolelleen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Jaakonkin oli pakko tehdä sovinto puolalaisten kanssa. Hän lupautui luopumaan taistelusta ja avunannosta Vasilille, vastikkeeksi hän saisi vapaasti palata kotimaahan miehineen, aseineen ja lippuineen. Anarkia jatkui sopimuksen jälkeenkin, palkkasoturit ryöstivät kuormaston ja uhkasivat de la Gardien ja Hornin henkeä. He pääsivät murtautumaan leiristä 400 uskollisen suomalaisen ja ruotsalaisen kanssa. Palkkasoturit jatkoivat mekastustaan, ratkesivat juomaan, polttivat koko leirin ja viimeisetkin heistä yhtyivät puolalaisiin, jotka olivat luvanneet heille isomman palkan.

Kaarle IX oivalsi hyvin itäisen ja pohjoisen rajan mahdottomuuden. Hänen toimestaan tehtiin Jäämeren rannikolle — Pietari Vesainen — Kuollaan ja Vienaan retkiä, mutta niistä ei ollut toivottua tulosta. Venäjän seikkailu näytti olevan lopussa, Kaarle IX:n suunnitelmat olivat menneet myttyyn, mutta Jaakkopa ei säikähtänyt vähiä. Suomeen palattuaan hänelle ilmaantui uusi tehtävä: Käkisalmen valloittaminen. Venäläiset eivät antaneet sitä hyvällä — siispä se oli otettava väkisin. Jaakko kokosi uuden sotajoukon, Käkisalmi saarrettiin ja antautui Arvid Wildemanille puolen vuoden piirityksen kestettyään.

Jaakko itse oli silloin taas Venäjällä. Moskovassa valittiin Kustaa Aadolf, Kaarlen vanhempi poika, Venäjän tsaariksi. Jaakko vaati lisäksi Pähkinälinnan ja Laatokan kaupungin luovuttamista. Jaakolla oli johdossaan 6000 miestä, suomalaisia, ruotsalaisia ja ulkolaisia. Kun Jaakon vaatimuksiin ei tahdottu hyvällä suostua, niin hän päätti valloittaa Novgorodin, suuren 100 000 asukkaan kaupungin.

Saarrettuaan kaupungin hän ryhtyi käyttämään sotajuonta. Hän siirteli joukkojaan siten, että puolustajat uskoivat hyökkäyksen tapahtuvan itäpuolelta ja siirtyivät sinne. Hyökkäys tapahtuikin lännestä. Räjähdyskoneella murrettiin portti, pari ulkolaista jalkaväkirykmenttiä työntyi siitä sisään, sitten Eevert Horn suomalaisine ratsumiehineen ja sikäli muu armeija. Kaupunki vallattiin ankaralla taistelulla talo talolta. Jaakko jäi päävoimineen Novgorodiin.

Sotaa jatkettiin hiljakseen suomalaisten johdolla ja laajalla alalla. Klaus Slang valloitti Pähkinälinnan, Eevert Horn Kaprion, Jaaman, Audovan ja Iivananlinnan, joten koko Inkeri oli hänen käsissään. Sen sijaan hän piiritti turhaan Pihkovaa.

Kaarle IX kuoli ja hänen poikansa nousi valtaistuimelle. Hän, Kustaa II Aadolf, saapui joukkojen luokse Venäjälle oppiakseen de la Gardien ja Hornin johdolla sotataitoa. Hänestä ei tullut venäläisten tsaaria, mutta sen sijaan hänen veljestään Kaarle Filipistä koeteltiin tehdä sellainen. Venäläiset eivät kuitenkaan olleet siihen halukkaita, valitsivat nuoren aatelismiehen Mikael Romanovin tsaariksi ja nousivat äskeisiä auttajiaan vastaan. He lähtivät Novgorodia kohden, mutta viisi suomalaista ratsulipustoa hajoitti heidän joukkonsa Bjelon luona.

Jaakko istui yhä Novgorodissa, piti sitä majapaikkanaan jo kolmatta vuotta. »Lähtee suvi, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska Jaakko», arvelivat sotamiehet, ja niin hän sai loppuiäkseen Laiskan Jaakon nimen. Suunnitelmat olivat suuret: Novgorodista piti tehtämän, ellei alusmaa, niin ainakin vaaraton liittolainen, mutta ne kuivuivat kokoon. Näinä vuosina etenkin Horn kävi laajaa sotaa ja voitti lukemattomat pienemmät taistelut. Kustaa Aadolf piti Jaakon sodankäyntiä liian raskaana ja hitaana ja sai kuin saikin vihdoin hänet lähtemään mukanaan kotimaahan. Eevert Horn jäi ylipäälliköksi.

Laatokan Karjalassa käytiin Hannu Munckin johtamaa pienempää sotaa. Jaakko oli rakennuttanut Laatokalle laivaston.

Kustaa Aadolf saapui 1615 toistamiseen Venäjälle. Hän ryhtyi itse johtamaan Pihkovan piiritystä 9000 miehellä, joista n. 2500 oli suomalaisia. Tässä piirityksessä kaatui Eevert Horn, etevä sotapäällikkö ja kuninkaan sotilaallinen opettaja. Piiritystä jatkettiin tuloksettomasti ja mieshukkaa kärsien, kunnes se vihdoin hyödyttömänä lopetettiin.

Rauha tehtiin Stolbovan kylässä v. 1616. Käkisalmen lääni sekä koko Inkeri kaikkine linnoineen jäi Ruotsi-Suomelle, joka sai lisäksi 20000 hopearuplan sotakorvauksen. Tämä rauha oli edullisin kaikista tähän saakka tehdyistä. Se siirsi itärajan huomattavan kauaksi, antoi Suomelle turvaa ja karkoitti venäläiset meren partailta. Mutta Torkkeli Knuutinpojan jo v. 1300 vaiheilla ensi kerran esittämä, Suomen aateliston 1554 suosittelema ja Kaarle IX:n viimeksi ajattelema kaukokatseinen suunnitelma, koko Karjalan ja Aunuksen liittäminen valtakuntaan ja rajan siirtäminen Syvärille, Ääniselle ja Vienanmerelle, joka teko olisi pystynyt lopullisesti ratkaisemaan vaikean itäisen pulman, se jäi nytkin toteuttamatta. Kustaa Aadolf ehkä ymmärsi sen tärkeyden, mutta valtakunnalla ei ollut sen suorittamiseen voimia. Ja rauhanneuvotteluissa Englanti, joka pelkäsi Arkangelin-kauppaansa, esti kaikin tavoin Jäämeren rannikon luovutusta Ruotsi-Suomelle.

KALMARIN SOTA 1611—13.

Puolan ja Venäjän sotien kestäessä syttyi sota myöskin Tanskaa vastaan. Sitä käytiin Etelä-Ruotsissa. Suomalaisia riitti sinnekin sekä johtajiksi että sotamiehiksi. Suomalainen Jasper Kruus johti siellä 8000 miehen suuruista, eri kansallisuuksista koottua armeijaa. Kaarle IX johdolla taisteltiin huomattavin, lopullisesti ratkaisematon taistelu Kalmarin luona. Muuten sota jäi hajanaisiksi kahakoiksi.

Rauhansopimus koski sikäli Suomea, että valtakunta siinä luopui kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikkoon ja sitoutui Älfsborgin linnan lunnaina maksamaan Tanskalle miljoonan talaria — erikoisen kova rasitus, josta Suomen oli vuosittain suoritettava raskas osa.

PUOLAN SOTA.

Kustaa II Aadolf sai perinnökseen yhä jatkuvan Puolankin sodan. Muutamia vuosia sitä käytiin etusijassa Vaasain sukuhaarojen — Sigismundin ja Kustaa Aadolfin — välisillä kirjeillä. Suomalaiset olivat Itämeren eteläpuolella pääasiallisena varusväkenä. Kesällä 1621 Kustaa Aadolf purjehti 14 000 miehen kanssa Liivinmaalle ja alkoi piirittää Riikaa. Laiska Jaakko toi sinne Tallinnan kautta Karjalan ja Varsinais-Suomen rykmentit sekä eversti Cobronin — Cockbumin — rykmentin, johon oli koottu väkeä Suomen eri osista. Rykmenteissä oli kaikkiaan 4000 miestä, kaikki suomalaisia. Kuukauden kuluttua Riika antautui. Sotaa käytiin sen jälkeen kolmisen vuotta aivan laimeasti. Joukot kärsivät puutetta ja nälkää. Elettiin kädestä suuhun. Niinkin rauhallinen herra kuin Laiska Jaakko ehti jo kiukustua, kun täytyi, hänen sanojensa mukaan »aina lainata, kerjätä ja keinotella» pitääkseen väkensä hengissä. Kun varoja viimein saapui, niin niitä oli niin vähän, että ne tuskin riittivät edellisen vuoden menoihin. Taudit surmasivat paljon väkeä.

Tammikuussa 1626 taisteltiin Sapiehan paljon lukuisampien puolalaisten kanssa Wallhofin taistelu. Vasempaa siipeä, suomalaista ratsuväkeä, johti Kustaa Horn, ja sen vastustamaton hyökkäys ratkaisi voiton. Toista tuhatta puolalaista kaatui, saalis oli 5 lippua, 4 tykkiä ja 600 kuormavaunua. »Tämä voitonseppele oli etupäässä suomalaisen kansakunnan hankkima, muu sotaväki vain katselijana seurasi taistelun kulkua», sanoo Kustaa Aadolfin hollantilainen henkilääkäri Narssius. Wallhof täydensi Itämeren-maakuntien valloituksen. Sota siirtyi Puolaan kuuluvan Preussin alueelle. Se valloitettiin helposti, mutta Danzigin kaupunki piti hyvin puoliaan.

Suurin osa suomalaisista jäi Liivin rajoille Kustaa Hornin johtoon, mutta osa seurasi kuningasta Preussiin liittämään entisiin mainetöihinsä uuden kunnian. Grebinin luona Aake Tott joutui 300 suomalaisen ratsumiehen ja 200 skottilaisen kanssa saarroksiin. Järkähtämättä hän johti pienen joukkonsa tiheimpään vihollisryhmään, murtautui hurjalla hyökkäyksellä lävitse, toipa leiriin 4 vallattua lippuakin. Kuningas palkitsi teon suurenmoisesti: koko sotajoukko järjestettiin kentälle, kuningas kiitti puheessaan Tottin miehiä kehoittaen kaikkia ottamaan heistä esimerkkiä, jakoi sotilaille palkintoja, löi Tottin ritariksi ja antoi hänelle kultakahvaisen miekan. Puolittain leikillä hän nimitti Tottia lumiaurakseen. Nimi jäi pysyväksi.

Altmarkissa solmittiin v. 1629 kuusivuotinen aselepo. Ruotsi-Suomi sai Liivinmaan ja oikeuden tullituloihin Kuurinmaalta Danzigiin saakka. Ne tekivät valtakunnan tulot kaksinkertaisiksi.

Suomalaiset jäivät Itämeren-maakuntien varusväeksi.

Tähän päättyi 32 vuotta kestänyt, sitkeä sota.

Venäjän ja Puolan sodissa Kustaa II Aadolf hyvien opettajien, Hornin ja de la Gardien, johdolla kävi koulunsa. Siellä hän näki, mitä nopeasti ja helposti liikutettavat, aina iskuvalmiiksi varustetut joukot saavat aikaan. Hän oppi siellä uuden sotataidon alkeet ja toteutti ne myöhemmin.

Stolbovan rauhan jälkeen itäraja katsottiin turvatuksi. Huomio kääntyi etelään, Suomen puolustusta ei vahvistettu. Venäjällä alkanutta ja jatkuvaa kansallista nousua ei tajuttu, sen yhä kasvava voima arvattiin liian pieneksi. Laajan Venäjän ainoaksi meren rannaksi jäi etäinen Vienanlahti — sen elämänehtona oli murtautuminen lähimmälle merelle, mutta sitä Ruotsi-Suomen vallanpitäjät eivät oivaltaneet eivätkä sen varalta varustautuneet.

LEIRIELÄMÄÄ

 Harvaan asutuilla seuduilla, jollaisia Itämeren ympäristöt näinä
 aikoina olivat, armeijain leiriytyminen niin marsseilla kuin
 piirityksissäkin oli monimutkainen asia. Leiriytymisvälineet
 kuljetettiin mukana. Leirissä saatettiin usein viipyä kuukausimääriä
 ja silloin ne kaiken varalta linnoitettiin puolustuskuntoisiksi.
 Varsinaisen armeijan lisäksi leirissä majaili sotilaiden vaimoja,
 irtolaisnaisia, erilaisia kaupustelijoita ja käsityöläisiä sekä
 muutakin väkeä. Leireissä, kuten linnamajoituksessakin, kulkutaudit
 levisivät helposti. Lääkitsemistaito oli aivan alkeellista. Silloiset
 sotapäälliköt laskivatkin jo etukäteen ruton ja muiden kulkutautien
 surmaavan vuosittain vähintään kahdeksannen osan miehistöstä.
 Suomalaisista, jotka olivat Itämeren-maiden pääasiallisena
 varusväkenä, tuhannet joutuivat yksistään tautien vuoksi kuolemaan.

Tuomas Ijäs ja Antti Hyttinen olivat jo ehtineet otella monet ottelut Suomesta saavuttuaan, mutta nyt, leirissä oltaessa, sattui joutavaakin aikaa. Toimettomina he kävelivät katsastamassa ympäristöään. Ja niinpähän se olikin kuin kohtalainen kaupunki, omaa elämäänsä vietti ja omat olivat laitoksensa sekä tapansa.

Leirissä elettiin vilkasta elämää. Sotilaita tuli ja meni. Jokaisen vaateparsi oli erilainen, aseet samoin, melkeinpä pukukin. Varsinkin ulkolaiset palkkasoturit naurattivat kovin Tuomasta tepastellessaan laajoissa polvihousuissaan, monikirjavissa nauhasolmukkeissaan ja runsastöyhtöisissä päähineissään. Heitä seisoskeli ryhmittäin leirikaupustelijain juotavia ja syötäviä nautiskelemassa ja muutenkin leveästi rehentelemässä. Toiset heistä katselivat menoa syrjemmästä, ne nimittäin, jotka olivat menettäneet noppapelissä kaikki kolikkonsa eivätkä olleet vielä saaneet onnen epävakaista pyörää kääntymään tuomaankin eikä vain viemään. Ja monet teutaroivat leiriin tulleiden tai sinne tuotujen venakkojen parissa, joista näkyi syntyvän toraa, jopa vahvemman oikeudella ratkaistavaa riitaakin.

Leiriin saapui yhtä mittaa ratsumiesten saattamia, kömpelöissä vankkureissa ajavia partaniekkoja ryssiä. He ajoivat leiriin muonaa ja rehua. Ratsumiehet ottivat rehun huostaansa, mutta vilja joutui leirin mylläreille, sikäli leivän paistajille ja lopuksi syöjille.

Telttojen pitkät rivit päättyivät ja kuormavankkureiden laaja alue alkoi. Loputtomasti niitä olikin. Niissä oli ruokatarpeita, mutta oli paljon muutakin kamaa. Naisväkeä liikkui vankkureiden lomissa kosolti, sillä monella soturilla oli vaimonsa mukanaan, kotoa tuotu tai matkalla otettu, olivatpa vuosien varrella siunautuneet lapsetkin.

— Akalliset miehet näyttävät elävän siivommin kuin akattomat, arveli Tuomas.

— Ehkäpä niinkin, mutta kyllä tuosta naisväestä on harmia ja vastusta. Satoja vankkureita pitää olla yksistään niitä varten.

Ohitse ratsasti ylt’yleensä pölyttynyt ratsujoukko, etumaisena kookas, vaalea mies. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja huusi jotakin suomeksi.

— Eevertti Horn on taas käväissyt tavallisilla retkillään, päätteli Antti. — Kas, onpahan ottanut otettavansa.

Ratsujoukon välissä ajettiin vankilaumaa. Partaisia, laajapukuisia, piiskaa nauttineen näköisiä olivat.

— Noista ryssistä ei ole tappelijoiksi. Puolalaiset ovat toista maata.

— Kyllä niiltä saa varoa korviaan, etenkin ratsuväeltä. Pyrynä puhaltuvat päälle. Muuten näyttää siltä, ettei Jaakko aikone tässä kauaa makailla, kun leiriä ei ole kunnolleen linnoitettu. Kaipa se pian panee meidät kiipeämään noiden Novgorodin muurien ylitse.

— Niinpä tietenkin, mutta ensin se tuumii ja tuumii vielä tuumimasta päästyäänkin. Kotvan se kyllä kähmisi tässäkin, ellei Horn panisi tulta sen pakaroiden alle. Mitä ajattelit Moskovasta?

— Kävihän tuo laatuun vaihteen vuoksi. Korea on kyläksi, kun kauempaa katsot, niin on ihan kuin olisi taivaanranta istutettu sipuleita täyteen. Ylen ystävällisiähän ne olivat alussa, moskovalaiset, viinaa ja sapuskaa ojennettiin taloissa ja kaduilla. — Muutamaan viikkoon ei päässyt edes kunnolleen selviämään. Mutta aikanaan sekin lysti loppui, karsaasti alkoivat kyräillä.

— Kyllä minustakin olisi käynyt muuten laatuun, mutta se haju, pakana, siihen en tottunut enkä totu. Sanoivat siinä olevan yhdeksän eri hajua ja sitten vielä muutamia, mutta yhden ja saman minä vain tunsin. Ja sitten se öljy, jolla valelevat kaikki syötävänsä. Ja se suun antaminen sitten, perttana! Puhakkaa venakkoa, kunhan ei eteen satu maailmanlopun maatuskaa, sentään muiskaisee, vaikka se hajahtaakin yhdelle ja toiselle, mutta kun sellainen isomahainen Iivana työntää törkyisen ja tököttisen turpansa muiskattavaksi, niin — höh helkkari! Sellaista ne kovasti harrastavat. Ei, ennen minä niiden kanssa tappelen kuin niitä halailen.

— Erilaiset niillä näkyy olevan tavat ja erilainen luonnonlaatu kuin meillä. Tverin tienoilla oli toista. Selvää karjalaa useimmat puhuivat.

— Niin, Karjalastahan ne ovatkin muuttaneet. Siellä sai kylpeä oikean saunankin.

— Kummaa on oikeastaan tämä sotamiehen elämä. Kaikesta olet reväisty irti — kuljet milloin siellä, milloin täällä, elät päivästä toiseen, kädestä suuhun. Jos keikahdat, niin kukaan ei perääsi kysy. Rahasta rakastat, kotisi on leiri, perheesi remuava sotajoukko. Meille suomalaisille, lieden ääreen tottuneille se on vaikeampaa, ulkolaisille, jotka veisaavat viis huomisesta päivästä, se on helpompaa. Oli miten oli, mutta silmissäni minä näen tuvan etäisessä kotimaassa. Sen liedessä kytee hiillos ja kissa kehrää pankolla — värttinä hyrrää ja savu kiertää lakeen ja lattiapalkki lonksahtaa niinkuin on aina lonksahtanut, ja siellä on niin lämmin, niin lämmin...

Ystävykset jatkoivat matkaa, katsoivat tuokion erästä ulkolaista komppaniaa, joka tiukasti ahdistellen vaati päälliköiltään palkkojaan, vaihtoivat jonkin sanan hevosiaan illastavien ratsumiesten kanssa ja tulivat vihdoin muita suuremman teltan lähistölle. Laiska Jaakko ja Horn seisoivat sen edustalla, katsoivat Novgorodin kaupunkia ja viittoilivat puoleen ja toiseen. Sitten he syventyivät silmäämään karttaa.

— Niin on, tuosta täytyy hyökätä, Horn virkkoi.

— Taitaapa olla, mutta ajatellaanpa sentään asiaa vielä aamuun.

HERRAIN PÄIVILLÄ

V. 1616, Kustaa Aadolfin palatessa Venäjältä, Helsingissä pidettiin

 merkilliset valtiopäivät eli herrainpäivät. Suomen säädyt joutuivat
 silloin tavallaan tekemään koko valtakuntaa koskevia tärkeitä
 päätöksiä, joihin Ruotsin säädyt sittemmin yhtyivät. Suomalaisten
 Ruotsin säädyille samalla kertaa lähettämässä kirjelmässä ilmenee
 syvä huoli maan tulevaisuudesta. Melkoisen selvästi, vaikkakin
 hienotunteisesti suomalaiset myöskin antavat ymmärtää, että Suomi on
 saanut kantaa raskaimman taakan valtakunnan toisen puoliskon antamatta
 sille täysipitoista tukea. Näsin kuninkaankartanossa Porvoossa oli
 ankaraa touhua. Siellä siivottiin ja leivottiin ja naisväki juoksi
 emännän katsannon alaisena edestakaisin kartanon sekä aittojen väliä.
 Isäntä kuljeskeli huoneesta huoneeseen, käväisi tallilla ja tarkasteli
 pihamaata sinkauttaen väliin naisväelle nasevia sanoja. Odotettiin
 isoa vierasta.

Illan jo hämärryttyä pihalle syöksähti kaksi esiratsastajaa.

— Sytyttäkää nopeasti soihdut! käski isäntä ja sai sotaiseen asuun puetut miehensä kiiruhtamaan.

Useampia ratsumiehiä karautti pihamaalle. Niiden perästä saapui leveä ja raskas kuomureki. Isäntä lähti sitä kohden sulkahattunsa kädessään ja syvään kumarrellen. Reestä nousi nuori, kookas, hieman lihavahko herra, itse kuningas Kustaa Aadolf. Hän oli tulossa Venäjän sotaretkeltä ja poikkesi taloon yöksi.

Emäntä tyttärineen otti vieraan portailla vastaan. Isäntä johdatti hänet edelleen vierastupaan, ilmoitti ruokapuolen olevan valmiina ja tiedusteli, haluaisiko majesteetti ennen sitä tai sen jälkeen käydä saunassa. — Niinpä niin, maassa on elettävä maan tavalla, tai maasta pois, naurahti hyvällä tuulella oleva kuningas. — Kaipa siis lähdemme heti saunaan. Se on viisainta näin Venäjältä tultua. Ja löylyyn olen tottunut, olenhan ollut Suomessa ennenkin.

Kuningas lähti isännän seurassa kylpemään. Parisen pulskaa tyttöä heitti löylyä, ja kuningas katseli heitä hyväksyvästi. Hän ei suinkaan kammonnut naisellista kauneutta.

Ruokapöydässä kuningas teki puhdasta jälkeä. Hän ei myöskään halveksinut hyviä ruokia. Veitsellä hän leikkeli lihat ja mätti ne sormilla suuhunsa — haarukkaa ei tunnettu. Syötyään hän siirtyi kohta vuoteeseen, lumivalkoisten hurstien väliin ja tunsi olonsa hyväksi. Hetkisen hän ajatteli aikaisemmin Suomessa viettämiään aikoja. Mieleen vilahti nuoruuden lemmityn Ebba Brahen kuva ja ne päivät, jolloin nuori rakkaus oli palanut kiihkeänä Suomen kamaralla.

— Niin, Ebba on nyt Laiskan Jaakon morsian, hymähti kuningas hieman surumielisesti ja nukahti.

Hänen seurueensa istui vielä kotvan haarikoiden ja remmarien ääressä. Vähitellen kukin vetäytyi makuutilalleen. Aatelismiehet kuorsasivat ison tuvan penkeillä, saattueen sotilaat renkituvan lattialla. Uni maistui kaikille yhtä hyvin.

Näsistä kuningas matkusti edelleen Helsinkiin, majoittuen sielläkin kuninkaankartanoon. Kaupunkiin oli saapunut paljon erisäätyistä väkeä. He olivat kokoontuneet sinne herrainpäiviä pitämään.

Kuninkaankartanon suurimmassa tuvassa Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt kooontuivat. Siellä nähtiin kolmisenkymmentä aatelismiestä — Kurjet, Flemingit, Fincket, Hornit, Boijet, Slangit, de la Gardiet ja monet muut — vanha piispa Eerikki Sorolainen kahdenkymmenen papin kanssa, maan kymmenen kaupungin porvariston ja maaseudun kihlakuntien talonpoikien edusmiehet, sekä kymmenen sotaväenkin edustajaa. Kuningas, seurassaan valtakunnankansleri Akseli Oxenstierna, avasi valtiopäivät puheella, jossa hän, kiitettyään edustajia saapumiskutsun noudattamisesta, ilmaisi haluavansa heidän kanssaan neuvotella Suomen ja valtakunnan asioista, varoitti yhä jatkuvista Sigismundin juonista, kuvaili laajasti tapahtumien kehitystä ja Venäjän sodan syitä sekä kehoitti jatkuvaan uskollisuuteen. Sitten hän luetutti ja antoi säädyille jakaa esitykset, joista näiden oli päätettävä.

Säädyt tarvitsivat kymmenen päivää esityksien käsittelyyn. Päätöksissään he lupasivat:

ENSIKSI JÄRKKYMÄTÖNTÄ USKOLLISUUTTA JA, ELLEI SIGISMUND SUOSTUISI

RAUHAAN, TAHTOVAT HE NOUSTA YHTENÄ MIEHENÄ JA USKALTAA HENKENSÄ,

MENESTYKSENSÄ JA KYKYNSÄ KUNINKAALLISEN MAJESTEETIN JA ISÄNMAAN

PUOLESTA; TOISEKSI LUPASIVAT HE SAMAN, ELLEI VENÄJÄ SUOSTUISI RAUHAAN; KOLMANNEKSI HE HYVÄKSYIVÄT KUNINKAAN ESITYKSEN KYYDITSEMISASETUKSESTA PYYTÄEN SAMALLA KUNINGASTA VELVOITTAMAAN KÄSKYNHALTIJANSA PYSYTTÄMÄÄN ALAMAISET LAISSA JA OIKEUDESSA JA KOTIRAUHAN NAUTINNASSA; NELJÄNNEKSI HE, KATSOEN VALTAKUNNAN HÄDÄNALAISEEN TILAAN, SUOSTUIVAT MAKSAMAAN ERIKOISEN SOTAVERON.

Päätökset allekirjoitettiin ja vahvistettiin sineteillä.

Lisäksi he lähettivät pitkän kirjelmän Ruotsin säädyille, jossa tekivät selkoa täällä rajalla asuvaisten monista, alituisista rasituksista ja petollisen naapurin yhtämittaisesta uhkasta, samoin huonosta vuodentulosta ja ilmoittivat suostuneensa suorittamaan varojensa mukaan ylimääräisen sotaveron. Myöskin he, vaikka eivät epäilleetkään ruotsalaisten valmiutta samanlaisen veron suoritukseen eivätkä sitäkään, että ruotsalaiset tulisivat tarvittaessa suomalaisten avuksi, halusivat muistuttaa ruotsalaisille Suomen vaaranalaista tilaa ja korostaa myöskin sitä, että suomalaiset olivat aina uskollisesti auttaneet ruotsalaisia, milloin näillä hätä oli ollut, ja lupasivat mielellään samanlaista apua vastaisuudessakin.

Helsingin merkillisten valtiopäivien päätökset koskivat oikeastaan koko valtakuntaa — aikaisemmin asia oli päinvastoin, Ruotsissa päätettiin Suomenkin asiat.

Kuningas viipyi vielä valtiopäivien jälkeenkin Helsingissä, kuunnellen ja ratkaisten anomuksia ja valituksia ja asettaen tutkimusmiehiä. Sitten hän matkusti Turkuun, saattoi opettajansa ja ystävänsä Eevert Hornin viimeiseen leposijaansa tuomiokirkkoon ja viipyi Suomessa vielä kolme kuukautta. Hän antoi hyödyllisiä, taloudellista asemaa koskevia asetuksia, matkusteli maaseudulla, kävi markkinoilla Uudenkirkon Männäisissä ja määräsi perustettavaksi Uudenkaupungin.

Kustaa Aadolf teki Suomessa kaikkiaan yhdeksän matkaa, väliin pitempiä, väliin lyhyempiä. Hän osasi myöskin puhutella maan asukkaita suomenkielellä. Välit muodostuivat lämpimiksi jo alusta alkaen.

SOTIEN OHELLA

 Alituisten sotien aikana Suomen rauhallinen kehitys tietenkin pahoin
 kärsi. Maan kehittyneimmästä ja sivistyskykyisimmästä aineksesta
 valtavasti suurin osa oli sotatantereilla. Siitä huolimatta
 henkinenkin elämä jaksoi jotenkuten versoa. Monta huomattavaa nimeä
 ei voida luetella; muutamien harvojen hartioilla oli sitä raskaampi
 taakka. Maan kaikki säädyt pysyivät vielä suomalaisina, vaikka
 joissakin suvuissa jo 1500-luvun puolivälistä saakka alkoikin
 aineellisten etujen aiheuttama osittainen ruotsalaistuminen. Kustaa
 II Aadolfin hallitusaika lisäsi tuntuvasti ruotsalaistumista. Niin
 suopea kuin hän suomalaisille olikin, ei hän ruotsalaisena tietenkään
 ryhtynyt ruotsalaistumista ehkäisemään, mutta ei myöskään edistänyt
 sitä pakkokeinoin.

RAUHALLISIA TOIMIA.

Protestanttiseen oppiin siirtyminen oli tarvinnut lopullisesti toteutuakseen lähes sadan vuoden ajan. Maassa oli nyt kaksi hiippakuntaa, Turun ja Viipurin. Agricola sai elinpäivinään aapisensa lisäksi valmiiksi katekismuksen, rukouskirjan, uuden testamentin, kaksi kirkkokäsikirjaa ja osia uudesta testamentista. Piispoina oli Agricolan jälkeen eteviä, kansansa parasta ajavia miehiä, kuten Paavali Juusten ja Eerikki Sorolainen — Ericus Erici — molemmat suomalaisista talonpojista lähtenyttä sukua. Juusten kirjoitti Viipurin piispana ollessaan Suomen katolisten piispojen kronikan ja teki myöskin katekismuksen sekä messukirjan. Sorolainen toimitti raamatunkäännöstyönsä ohella kaksi katekismusta, jumalanpalveluksen käsikirjan ja ensimmäisen suomalaisen saarnakirjan eli postillan, suuren ja omintakeisen teoksen, jossa hän ankarasti ruoski ajan paheita ja epäkohtia, mutta myöskin totisesti neuvoi ja opetti. Jaakko Suomalainen eli Finno kirjoitti useampia teoksia, mutta hänen pääteoksensa oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen virsikirja. Ruotsista, latinasta ja saksasta hän käänsi virsiä, mutta teki niitä myöskin itse. Ja Maskun Hemminki lisäsi niitä omillaan.

Lait säilyivät aikaisemmin kansan keskuudessa perintätietona, mutta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen niitä ruvettiin painamaan. Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen Martti herra käänsi niitä suomeksi. Työtä jatkoi Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika. Kuninkaat hallituksineen näyttävät suosineen näitä toimia, ainakaan he eivät ryhtyneet niitä estämään. — Näiden aikojen lait ovat muuten siinä suhteessa outoja, että niissä, ehkäpä niiden tekijäin huomaamatta, sotatila joutuu ikäänkuin säännölliseksi olotilaksi ja rauhantila poikkeukseksi.

Ruotsalainen oppinut, katolisena vehkeilijänä Kajaanin linnaan teljetty Johannes Messenius alkoi kirjoittaa laajaa ja merkillistä teostaan Pohjoismaiden historiasta, kosketellen siinä Suomenkin oloja varsin laajasti.

Hyvin monet suomalaiset nuorukaiset harjoittivat opintoja etenkin Saksan yliopistoissa. Monet kääntyivät siellä katoliseen oppiin — niinpä Juustenin ja Sorolaisenkin pojat — mutta useimmat pysyivät protestantteina.

Aatelisto hoiti sodankäynnin ja virkojen hoidon, papisto hengen viljelyksen. Alempi papisto, enimmäkseen heikko tiedoiltaan, taitamaton toimissaan, paheidenkin vuoksi suuresti moitittu, ei pystynyt paljonkaan ohjaamaan kansaa. Se sai näinä kovina aikoina kulkea omia teitään ja hoitaa henkensä lahjoja oman harkintansa mukaan. Pimeydessä ja tietämättömyydessä sekin vaelsi yksinäistä tietään, suoritti raskaita, yhä suurenevia verojaan niin miehissä kuin mitattavissakin ja viljeli maata samalla tavoin kuin oli sitä jo satoja vuosia viljellyt.

SUOMALAISET RYKMENTIT.

Kustaa Aadolfin hallituksen alkuaikoina Suomen sotaväki jaettiin rykmenteiksi, kussakin 8 komppaniaa. Olipa joinakin vuosina 24 komppaniaakin käsittäviä jalkaväkirykmenttejä. Upseerien virka-arvot tulivat käytäntöön. Rykmentit kulkivat tavallisesti komentajainsa nimillä, mutta muuttuivat vähitellen miehistön kotiseudun mukaan maakuntien nimiä kantaviksi. Jalkaväkirykmenttejä muodostui v. 1625—26 kuluessa 9. Ne olivat:

Turun läänin, Itä-Uudenmaan, Länsi-Uudenmaan, Savon, Länsi-Viipurin, Itä-Viipurin, Pohjanmaan, Porin, Hämeenlinnan.

Ratsurykmentit jakaantuivat samoin 8 komppaniaan, kussakin 125 ratsua, ja olivat:

Turun läänin, Hämeen, Viipurin.

Suomalaisen sotaväen päällikkönä oli tällöin sotamarski Kustaa Horn.

VIERAILLA TANTEREILLA — HENGEN NOUSEVA VILJELYS — LÄÄNITYSLAITOKSEN LOPPU — SUURI NÄLÄNHÄTÄ

SUOMALAISET SAKSASSA

 Kolmikymmenvuotinen sota alkoi böömiläisten protestanttien kapinalla
 v. 1618. Taistelu jatkui Saksassa, Tanska yhtyi siihen, mutta kärsi
 tappion. V. 1628 Kustaa Aadolf antoi apua Stralsundin kaupungille,
 jolloin Ruotsi-Suomen yhtyminen sotaan siis tosiasiallisesti
 ratkaistiin. Lopullisesta päätöksestä kuningas neuvotteli yhdessä
 säätyjen valiokunnan kanssa, jossa oli suomalaisia maaherra Klaus
 Kaarlenpoika Horn, amiraali Klaus Laurinpoika Fleming, Turun
 pormestari Risto Fabritius ja talollinen Olavi Eerikinpoika
 Ahvenanmaalta. Valiokunta puolsi hyökkäävää sotaa, säädyt ja
 samoin valtaneuvosto yhtyivät päätökseen. V. 1630 kuningas lähti
 joukkoineen Saksaan. Protestanttinen Ruotsi-Suomi riensi auttamaan
 uskon veljiään, mutta sotaan yhtymisen pohjimmaisena syynä oli pelko,
 että katolisen keisarikunnan voittaessa Saksassa se pian uhkaisi
 Ruotsi-Suomeakin. Yksimielisesti katsottiin viisaammaksi yllättää kuin
 tulla yllätetyiksi ja siirtämällä taistelu vieraille maille säästää
 omia maita. Sodan pitkittymistä 18 vuotta kestäväksi kukaan ei liene
 aavistanut.

Heinäkuun alkupäivinä v. 1630 kymmenisen sota- ja kuljetuslaivaa täysin purjein halkoi Itämerta. Näky oli komea. Laivat kuuluivat suomalaisen Klaus Lauritsanpoika Flemingin luomaan laivastoon, jossa oli kuusikymmentä sotalaivaa ja toistasataa suurta kuljetusalusta ja jonka veroista ei oltu nähty sitten Klaus Hornin aikojen. Laivaston pääosa oli vienyt kuningas Kustaa Aadolfin joukkoineen meren yli, nämä laivat kuljettivat suomalaisia Turusta Saksaan. Niissä olivat Porin ja Savon jalkaväkirykmentit everstiluutnanttien Metstacken ja Hastfehrin komennossa sekä seitsemän komppaniaa Karjalan, Uudenmaan ja Turun lääninratsumiehiä everstiluutnanttien Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin johdolla.

Miehet oleskelivat laivoissa tiheään sullottuina — sittenkään tilaa ei ollut riittänyt kaikille, vaan kolme ratsukomppaniaa jäi Turkuun vuoroaan odottamaan. Useimmat sotilaat kulkivat ensi kerran merellä, joka nyt lainehtikin hiljaa vaadittuaan tottumattomilta alkumatkalla omat lunnaansa. Aikansa kuluksi he nyt katselivat merta ja toisia laivoja, pelasivat noppapeliä ja tarinoivat edessä olevista tapahtumista.

— Saakuriako joutavia rupattelette! feltvääpeli Jaakko Kahma lausahti muutamalle miesryhmälle. — Varustautukaa iltarukoukseen.

Torven soitto kutsuikin pian sotilaat rukoukseen. »Jumala ompi linnamme» kantautui vahvojen äänten laulamana kauas merelle ja sitä seurasi sotapapin rukous. Ylemmän päällystön lähdettyä Kahma otti oman komppaniansa edessä puheenvuoron:

— Selitän teille vielä kerran kuninkaan sota-artikkelien pääkohdat, joukossanne kun on huonomuistisiakin tolvanoita. Painakaa ne nyt lopultakin muistiinne. Huomenna tullaan perille ja sitten suoraa päätä tappeluun, ja hittoko niitä silloin joutaa teille selittämään. Jos ette muista artikloita, niin päänne menee. Näin ne siis kuuluvat, ne tärkeimmät pääkohdat: Ettäs kaikki menestys tulee Jumalalta. — Ettäs ken häväisee Herran nimee juovuksis eli juomatta, kuolkoon ilman yhtäkään armoa. — Joka aamu ja ehtoo on pidettävä koorumi, trometaarien ja tromslaagerien merkin jälkeen. — Marskia tulee kunniassa pitää kuten kuninkaan sijaista. — Ken kapinaa leirissä tekee eli ampuu ilman hätää, rangaistaan pois kaulalta. — Ken skiltvahdis torkkuu eli makaa, ammutaan kuoliaaksi. — Ken pakenee kulkevasta fennikastaan, rangaistaan hengeltä ja kunnialta. — Ken ensiksi muuten pakenee, lyötäköön kuoliaaksi. — Ken antaa tietoja vihamiehelle, pois hengiltä. — Ken toisen vaimon väkivallalla ottaa, kadottakoon henkensä. — Ken tekee jotakin pahaa kuninkaan tai marskin valtuuttamalle, häneltä henki pois. — Ken ryöstää eli varastaa rehelliseltä väeltä eli niiltä, jotka vetävät tarvittavaa leiriin, eli ottaa luvatta vihamiehen maalla, häneltä henki pois. — Kun vihamies on lyöty kentällä, pitää kaikkien häntä takaa ajamaan, älköönkä kukaan jääkö ryöstämään hänen tavaraansa. Kun tullaan sisälle vihollisen leiriin, ryöstäköön jokainen sen osan, joka hänelle on määrätty, vasta sitten, kun vihamies on tyystin pois ajettu. Ken tätä vastaan rikkoo, lyötäköön esimiehiltänsä kuoliaaksi. Ellei esimies näin tee ja siitä vahinkoa seuraa, hän kadottakoon henkensä. Jos ei vahinkoa seuraa, maatkoon yhden kuukauden raudoissa ja syököön vettä ja leipää. — Ken ryöstää kirkon eli hospitaalin, vaikka kaupunki väkiryntäyksellä otetaan, rangaistaan, ellei häntä ole käsketty sitä tekemään, kuten muusta ryöväyksestä. — Älköön kukaan sytyttäkö tuleen kirkkoa, vaivaisten huonetta, koulua tahi myllyä, älköönkä tehkö niille vahinkoa, ellei ole käsketty. Älköön kenkään tehkö pahaa papille, vanhoille ihmisille, vaimoille, neitsyeille tahi lapsille, jos he eivät tee aseilla vastarintaa, jolloin sotaoikeus heidät tuomitsee. — Ken juopi itsensä juovuksiin oluesta eli viinasta, jonka löytää vihollisen leiristä eli kaupungista ennen kuin vihollinen on peräti pois ajettu, ja tuoreeltaan tavataan, lyötäköön kuoliaaksi. Jos näin juopunut pakoon pääsee ja myöhemmin syypääksi tuomitaan vahingon tuottamuksesta, rangaistaan pois hengiltä. Jos ei vahinkoa seuraa, olkoon kuukauden raudoissa ja syököön vettä ja leipää. — Nämä ovat pääkohdat. Pankaa ne nyt lopultakin kalloihinne, junkkarit, ja eläkää kuin kristityt. Kuningas ei siedä lurjustelua. Enkä minäkään. Nukkumaan — mars!

Seuraavana päivänä Saksan rannikko tuli näkyviin. Suomalaiset katselivat maata erilaisin tuntein, vanhat, parkkiintuneet sotilaat puolittain välinpitämättömästi, rengeistä, irtolaisista, kuljeksivista sälleistä ja loisen elämää viettäneistä metsämiehistä äsken tehdyt sotilaat, joita oli suuri osa ja eri ikäisiä — kuudestatoista viiteenviidettä vuoteen — hieman uteliaina. Laivasto ankkuroi Stralsundin satamaan ja ensimmäiset Saksan kamaralle nousseet suomalaiset joukot lähtivät viipymättä marssimaan, ratsumiehet ja porilaiset kuninkaan leiriin Stettiniin, savolaiset Wolgastin piiritykseen.

DEMMIN.

— Kumma juttu, se tämänpäiväinen kahakka, selitteli luutnantti Hannu Hikipää illalla tovereilleen majapaikassaan. — Tiukalle otti, mutta toimeen tultiin. Kuningas lähti aamulla tiedusteluretkelle ja otti mukaansa 70 meikäläistä. Hanski kuitenkin tuumi, että parasta on olla varuillaan, ja käski parisataa muuta meikäläistä seuraamaan kuninkaan jäljissä tarpeeksi lähellä, mutta siten, ettei kuningas meitä näkisi — muuten saattaisi suuttua. Wunssi oli samaa mieltä. Olin tämän joukon mukana. Ratsastimme hiljaista ravia ja näimme kuninkaan joukon katoavan metsikköön. Huolettomina lönkytimme edelleen, kun metsiköstä alkoikin kuulua hitonmoinen melske. Painoimme kannukset konien kylkeen ja karautimme metsikköön. Tie kulki kahden viettävän rinteen väliin ja siinä oli parhaillaan käynnissä eri mylläkkä. Meikäläisistä ainakin puolet oli jo kaatunut ja loppujen kohtalo näytti selvältä, kun vihollinen ampui kahdelta puolen minkä ehti. »Missä on kuningas?» huusi joku. »Tuolla!» Vihollisen kimppuun pyrynä syöksyessämme näin minäkin kuningasta retuutettavan pois vankina. Hänet oli raastettu ratsailta lähimpien, häntä suojanneiden ratsumiesten kaaduttua ja vietiin parhaillaan vihollisen pääjoukkoon. Hurautimme suoraan sinne, hakkasimme viejät maahan ja otimme kuninkaan keskellemme. Sitten käytiin päälle vihan vimmassa. Selvää jälkeä tehtiin, vihollisen ruumiita kasaantui isot läjät. Ratsumestari Hallikko huomasi vihollisen ajattelevan pakoa, käänsi komppaniansa metsään ja saarsi äkkiä koko roskan — ne olivat näet jalkaväkeä. Ne tehtiin vangiksi. Kaatuneita oli 400, vankeja 200. — »Kiitoksia avusta, pojat», kuningas virkkoi. »Huonosti minun olisi käynytkin, ellette olisi ehtineet hätään. Miten te tänne jouduitte?» No, eipä auttanut muu kuin tunnustaa, että Hanski ja Wunssi lähettivät. Kuningas vain naurahti. Sitten hän katseli kauan kaatuneita meikäläisiä ja sanoi: »Kuinka monta urotyötä olisivatkaan nämä sankarit tehneet, ellei varomattomuuteni olisi vienyt heitä ennenaikaiseen kuolemaan!» Näin sanoi, ja luulenpa melkein nähneeni vesipisaran hänen silmäkulmassaan.

Demminin ottelu oli sodan ensimmäisiä kahakoita. Yllätys johtui siitä, että muuan kuninkaan leirissä oleskeleva italialainen upseeri Quinti del Ponte sai tietää kuninkaan aikomuksesta, karkasi keisarillisten puolelle, kavalsi suunnitelman suuren palkinnon toivossa ja sai johtoonsa 600 napolilaista yllättääkseen järjestämässään väijytyksessä kuninkaan ja ottaakseen hänet vangiksi. — Kahakka herätti hyvin laajalti huomiota ja suomalaisten maine kiiti ympäri Euroopan. Sitä ylistetään useissa samanaikaisissa painetuissa kertomuksissa. Niissä ei kylläkään mainita 70 ratsumiehen kansallisuudesta mitään, mutta avuksi rientänyt varajoukko mainitaan nimenomaan suomalaiseksi. Saksaksi v. 1631 ilmestyneessä kertomuksessa kuninkaan leiristä kerrotaan Demminin tapaus ja suomalaisten osuus. Samoin eräässä ranskalaisessa kertomuksessa. Böömiläinen Venceslaus Clemens kertoo 1632 ilmestyneessä sodan alkutapahtumien eepoksessaan suomalaisten Demminissä osoittaneen tavatonta uljuutta, mainiten kuninkaan kiittäneen väijytyksestä päästyään heidän urhoollisuuttaan. Kun varajoukko oli suomalainen, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nuo 70 olivat myöskin suomalaisia. Kuningashan luotti jo ennestään nimenomaan suomalaisiin, antaen heille tärkeitä tehtäviä. — Joku aivan myöhäinen tutkija on tahtonut pyyhkiä koko kahakan ja etenkin suomalaisten teon kokonaan pois historiasta kaikenlaisten otaksumien nojalla, mutta aikalaiset kai tiesivät asian tarkemmin. Eikäpä suomalaisten kunnia suinkaan sisälly vain Demminin kahakkaan.

Syksymmällä kuningas valloitti Ribbenitzin Porin ja Savon rykmenttien ja 4 suomalaisen ratsukomppanian ollessa mukana. Suomalaiset rakensivat ennen hyökkäystä yhdessä yössä ja vihollisen hätyyttäminä joen yli sillan, jota myöten hyökättiin kaupunkiin. — Joulupäivänä suomalainen ratsuväki oli mukana valloittamassa Greiffenhagenia, Gartzia ja Marvitzia.

Näinä aikoina Wallenstein erotettiin keisarillisten päällikkyydestä ja Kustaa Aadolf liittoutui Ranskan kanssa. Pian kuningas sai liittolaiseksi Magdeburgin mahtavan kaupungin. Uusi keisarillinen ylipäällikkö Tilly valloitti sen kuitenkin kohta. Kaupunki ryöstettiin ja hävitettiin perinpohjin. Tarinat Tillyn syyllisyydestä julmuuksiin ovat aiheettomia.

Kustaa Aadolf marssi Berliniin, sieltä Altmarkiin ja leiriytyi Werbeniin.

Stålhandsken ja Wunschin suomalaiset tuhosivat Burgstallin luona melkein kokonaan eversti Holckin rykmentin, keisarillisen armeijan etujoukon. Werbenin lähellä taisteltiin kuninkaan itsensä johdolla toinenkin huomattava taistelu, jossa 1000 musketööriä ja 800 ratsumiestä oli mukana, niistä puolet suomalaisia. Vihollinen hajoitettiin ja karkoitettiin. — Näiden taistelujen jälkeen suomalaisten kunniapaikka eturintaman oikealla siivellä, joka ratkaisi taistelun, oli lopullisesti taattu.

Suuren ratkaisutaistelun hetki läheni.

BREITENFELD.

Syyskuun 9 päivän iltana 1631 istuskeli joukko suomalaisia ratsuväkiupseereja rikotuista rattaista ja tykkien laveteista tehdyn nuotiotulen ääressä Breitenfeldin kentällä. Loivasti aaltoilevalla tasangolla, jossa näkyi jokin yksinäinen puu ja pensas ja tuuheampi puuryhmä vain raunioituneiden kylien ympärillä, vilkkui nuotiotulia silmänkantamattomiin. Niiden ympärillä liikkui tummia hahmoja. Kustaa Aadolfin koko armeija oli majoittunut kentälle.

Kauempana häilyi edestakaisin valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joiden kantajat liikkuivat edessä olevalla aukealla. Lyhtyjen kantajat väliin kumartuivat, väliin ryhtyivät kantamaan raskaita taakkoja. Tällä aukealla majaili toinen armeija, jossa omat ja viholliset lepäsivät sekaisin. Se oli kuolleiden valtavan suuri armeija.

Kauimpana hiiviskeli epäselviä varjoja, jotka nekin väliin kumartuivat, puuhasivat aikansa ja kulkivat edelleen. Ne olivat sotarosvoja, sodan hyenoja. Kaatuneilta ja henkitoreissaan kamppailevilta kuolevilta he rosvosivat saalista ryöstäen arvokas-asuiset aivan alastomiksikin. Joskus välähti yössä laukaus vartiomiesten muskotista ja sotarosvo kellahti saalistettavien joukkoon. Upseerien nuotiolla tarinoitiin vilkkaasti ja pikari kiersi kädestä käteen. Yö oli kolea ja väsymys vaivasi, mutta valveilla täytyi pysyä.

Kookas, laiha, pitkänenäinen, ahavoitunut ja vahvasti noituva, rummulla istuva Stålhandske kertoili juuri römeällä äänellään hyvää juttua, kun tulen piiriin asteli keskikokoinen, vanttera, viittaan kääriytynyt upseeri. Hänen lujatekoisesta naamastaan pistäytyi esiin isohko nenä, viikset olivat rohkeasti pystyssä ja alahuuli kääntyi uhmaavana pujoparran yllä. Tuuheiden kulmien alla välkkyivät tutkivat, viisaat silmät. Hänen koko olemuksensa ilmaisi päättävää, lujatahtoista, hieman ivallistakin herraa, mutta poskipielien uurteet todistivat hänen ymmärtävän myöskin hyvää leikkiä. Ja tarkkaan katsoessaan arvasi karskin pinnan alla piileskelevän myöskin hyvän sydämen.

Tulija tunnettiin sotamarski Kustaa Horniksi. Upseerit ponnahtivat seisomaan. Horn puristi jokaisen kättä, otti käteensä tarjotun pikarin ja virkkoi:

— Loistava voitto siis saatiin. Meillä suomalaisilla ei ole häpeilemisen syytä. Asiani ei ole kiittää teitä, ratsumiehet, jotka taistelitte itsensä kuninkaan johdossa, mutta toverina ja maanmiehenä teitä onnittelen. Ikimuistettavia tekoja suorititte, voittamattomat voititte. Terve kunniaksenne!

Horn joi siemauksen ja jatkoi:

— Kuningas on teihin perin tyytyväinen, sen hän sanoi itse minulle, vaikka kiittipä hän teitä julkisestikin. Koko armeija puhuu teistä — tunnen suomalaisuuteni kunniakseni. Älkäähän sentään ylpistykö — näin toverina teitä varoitan, vaikka arvaankin sen aiheettomaksi. Vähän sanoja, paljon tekoja, sellaiseksi käsitän luontonne laadun. Kas niin, Hanski, kuningas on kutsunut minua ja sinua myöskin. Tule mukaan. Näkemiin, hyvät herrat.

Hornin ja Stålhandsken lähdettyä oltiin kotvan äänettömiä. Ratsumestari Tahvo Hallikko korjaili kasvojensa toista puolta peittävää veristä sidettä ja tuumiskeli:

— Perhana sentään, kun ajavat joutaviin naarmuihin kirottuja sekoituksiaan. Tämäkin parantuisi parhaiten itsestään, mutta välskärin piti panna siihen troppiaan, jonka oli keittänyt viinasta, sipulista ja ruudista. Nyt tuoksahtelen viinalle kuin rankkitiinu, vaikka en olisi sitä nauttinut elinpäivinäni — ojennahan tännekin pikari, Tuomas. Hyvää onkin, mistä tätä saatiinkaan?

— Tillyn kuormastosta.

— Jaa-a, vanha korpraali on hyvä mies, sääli jos kuolla kupsahtaa. Kuului saaneen kolme haavaa. — Ajattelen tuota Hornia. Sanotaan hänen oikeastaan ratkaisseen tämän taistelun. Saattepa nähdä, että paljon hänestä vielä kuullaan. Vanhaa, hyvien soturien sukua on, sen lahjat on perinyt ja niitä omalla työllään kehittänyt. Muuten en ole oikein selvillä koko tämän taistelun kulusta, osan siitä vain näin. Sinä Eevertti, joka ratsastit taistelun aikana kaikkialla kuninkaan käskyjä viemässä ja nyt viimeksi olit vartion päällikkönä kuninkaan vaunujen luona, tiedät ja kuulit kai paljon. Annahan taas se pikari, Lassi, tuo sipuli tuoksuu niin riivatusti, näes. Mainiostipa tämä lämmittääkin — saattanet kertoa ajan kuluksi taistelun menon, Eevertti, hauskaa se on tietää ja voi siitä jotakin oppiakin.

— Saatanpa kertoa, mitä vähän tiedän. Taistelujärjestyksen näitte itse. Kuningas otti itse oikean siiven johdon, Horn sai komentoonsa vasemman, ja Torstenson tykkeineen oli keskustan edessä. Vasemmalla siivellä olivat myös saksilaiset koreasti puettuina kuin apinat markkinoilla. Meitä oli 22 000, lisäksi 11 000 saksilaista, yhteensä 33 000. Tillyllä oli saman verran. Ylen loistavalta ja peljättävältä näytti keisarillinen armeija, kuten itsekin huomasitte. Rautaan oli puettu, kullalle kiilsi, hopealle hohti, töyhdöt ja liput liehuivat — meikäläiset olivat niihin verrattuina kuin kerjäläisiä, repaleisia, likaantuneita ja laihoja. Etenkin suomalaisten harmaa joukko tuntui perin turhalta. Ja kun vertailin meikäläisten kotoisia koneja keisarillisten korskuviin ratsuihin, niin tosiaankin sydänalaa hieman vihlasi, mutta ajattelin, ettei sentään pidä arvioida koiraa karvojen mukaan. Ja jotakin samantapaista kuningaskin mahtoi ajatella ratsastaessaan tarkastamassa rivit. Viisaan neuvon meillekin antoi sanoessaan, ettei pidä hakata miekkoja tylsiksi keisarillisten rautahaarniskoihin, vaan pitää ensin pistää hevonen kuoliaaksi ja sitten tehdä selvä ratsumiehestä.

— Näitte itse, miten eri lailla sotajoukot seisoivat taistelurintamassa. Tilly oli järjestänyt väkensä espanjalaisen muodin mukaan isoiksi neliöiksi, joissa kussakin oli tuhansia miehiä, jopa viisikymmentäkin riviä. Jalkaväen pääaseena oli mahdottoman pitkät keihäät, ratsumiehillä pistoolit ja miekat, mutta rauta varustus niin raskas, että hevonen, joka sekin saattoi olla haarniskoitu, helposti uupui. Hänen tykistönsä oli koottu isoista kanuunoista. Meidän puolellamme järjestys oli päinvastainen: pieniä, helposti liikkuvia osastoja, kevyt musketti jalkaväen pääaseena. Nämä piilukot ampuivat kolme laukausta vihollisen palavilla sytyttimillä varustettujen, raskaiden muskettien kyetessä samassa ajassa vain yhteen laukaukseen. Meikäläiseltä ratsuväeltä oli riisuttu kaikki liian raskaat rautavarustukset, aseina oli miekka ja pistooli. Tykistö oli niin kevyttä, että sitä voitiin helposti liikutella taistelussa miesvoimallakin. Vastakkain oli siis kaksi erilaista sotataitoa: Tillyllä vanha ja koeteltu, kuninkaalla uusi ja omatekoinen. Äsken vartiossa ollessani kuulin jonkun väittävän Tillyn valahtaneen kalpeaksi katsellessaan meidän puolen meininkiä. En tiedä, lieneekö totta.

— Kuninkaan pitämän rukouksen jälkeen ja torvensoittajan käväistyä manaamassa vanhan korpraalin tappeluun alettiin leikki. Olipa oikeastaan pirullista odotella alallaan Tillyn tykistön lähetellessä sähiseviä pommejaan joukkoomme. Samaa työtä teki meidänkin tykistömme. Tillyllä oli hyvät asemat ja hän jäi niihin odottelemaan hyökkäystä. Kuningas puolestaan näytti odottelevan Tillyn rynnäkköä. Siinä olisimme saaneet värjötellä ties kuinka kauan, ellei se siunattu Pappenheim tulisessa malttamattomuudessaan olisi sotkenut korpraalin asioita. Yht’äkkiä hän pyrähti liikkeelle ratsumiehineen Tillyn vasemmalta siiveltä suoraan meitä suomalaisparkoja kohden aikoen ratsastaa ylitsemme. Sellaisen tulen sai vastaansa, että sekaisin meni koko hyökkäys. Pappenheim kokosi joukkonsa, karautti sivulle ja yritti hyökkäystä sivulta ja selästä. Kuningas älysi hänen hankkeensa, lähetti käskyn Bauerille, toinen rivi teki nopean käännöksen, ja Pappenheimillä oli taas vastassaan uusi rintama. Seitsemän kertaa se pakana yritti kaksinkertaisella ylivoimalla, mutta aina sen oli pakko kääntyä takaisin. Kova mies. Sata-arpiseksi sitä sanotaankin.

Hallikko puuttui puheeseen.

— Satako lienee vai vähemmän, mutta paljon sillä niitä on. Näin miehen varsin läheltä taistelun melskeessä. Arpiaan en ehtinyt laskea, mutta kyllä niitä oli sen naamassa sekä pitkin että poikin. Jatka!

— Seitsemännen hyökkäyksen jälkeen Pappenheimin joukon tähteet kääntyivät pakoon. Itse se kuului kiroilleen ja hakanneen miehiään, mutta mikäpä siinä enää auttoi.

— Tällä välin vanha korpraalikin lähti liikkeelle, arvasi saksilaiset helpoimmin nujerrettaviksi ja painui päälle. Saksilaiset ottivat heti hatkan, kaikki 11000 ja etunokassaan vaaliruhtinaansa, ryöstivät mennessään oman ja osan meidänkin kuormastostamme ja pysähtyivät vasta kahden penikulman päässä. Vaaliruhtinaalle kuului tulleen jano ja hän lievitti suurta hätäänsä olutseidelillä.

— Asiat näyttivät olevan hullusti, vasen siipi jäi saksilaisten paettua paljaaksi. Horn ratkaisi asian. Hän suoritti mestarillisen käännöksen ja työnsi hyökkääjät takaisin kerta toisensa jälkeen, hyökkäsipä itsekin. Hänen miehiään kaatui riveittäin, mutta ainoakaan ei kääntynyt pakoon. Hänellä oli vain 7 000 miestä, Tillyllä 18 000 maailman parhaina pidettyjä joukkoja. Hornin riveihin ilmaantui suuria aukkoja. Kuningas nelisti sinne oikealta siiveltä, näki aukot ja lähetti Callenbachin ratsuväen apuun. Sitten hän riensi taas oikealle siivelle.

— Tillyn tykistö oli jäänyt harjanteelle hänen joukkojensa lähdettyä taisteluun. »Tuonne, pojat», hän huusi meille suomalaisille, »vallatkaa tykistö!» Itse tiedätte, miten käsky pantiin toimeksi. Monessa hurjassa menossa olen ollut mukana, mutta en milloinkaan mokomassa. Isot kanuunat syöksivät tulta päin naamaa, moni kepsahti kumoon, mutta niin mentiin kuin mentiinkin esteiden yli, hakattiin tykkimiehet ja muut paikalle osuneet maahan ja otettiin vanhan korpraalin koko tykistö. Muu ratsuväki ehti tuskin paikallekaan, kun asia oli jo selvitetty. Tykit käännettiin Tillyn joukkoja kohden, saatiin omia tykkimiehiä niitä käyttelemään, ja keisarilliset pommit alkoivat lakaista keisarillisia joukkoja. Kuningaskin riensi paikalle, kokosi meidät uusiin tehtäviin, ja sitten tehtiin heinää yhä suurempaan sekasortoon joutuvien tillyläisten joukossa. Ne kääntyivät pakoon. Tillyn sanotaan harmissaan itkeneen ja rukoilleen, mutta neliö toisensa jälkeen pyörsi pakoon. Niiden lävitse ratsasti jo kuin lystikseen, iski minkä ehti, käänsi ympäri ja uusi saman tempun. Tillyn vanhat veteraanit vain kestivät, ympäröivät ukon, peräytyivät täydessä järjestyksessä ja veivät äijän keskessään pois. Sääli on vanhaa korpraalia, niin paavilainen kuin onkin, jos ottaa ja kuolee. Kova mies, mutta hyvä mies, jonka kanssa sopii tapella. Tässä me, Breitenfeldin voittajat, nyt istumme ja odottelemme, jos Tilly niinkuin kääntyisi takaisin. Turhaa taitaa olla odotus, tarpeeksi sille lyötiin löylyä. — Jäikö tuohon pikariin mitään?

— Naureskelivat tuolla vartiossa ollessani meitä suomalaisia, julki jumalattomiksi moittivat, kertoja jatkoi kulauksen saatuaan. — Kuninkaan rukouksen aikana oli oikealta siiveltä kuulunut kummaa sihinää. Kun olivat katsoneet sihinän syytä, niin näkivät suomalaiset kumartuneina muka rukoilemaan, mutta jokaisella olikin miekkansa vasemmassa ja kovasin oikeassa kädessään ja hioivat siinä miekkojaan teräviksi. Siitähän se ääni syntyi kuten heinäniitylläkin viikatetta hiottaessa. Sanoin niille, ettei asiassa ole moittimisen varaa. Kun suomalaiset eivät ymmärrä ruotsalaista rukousta, niin rukoilevat omalla tavallaan. Joku suupaltti oli kannellut asian kuninkaallekin. Hän oli ensin rypistänyt kulmiaan, mutta sitten vain naurahtanut.

Italialainen kreivi Gualdo, silminnäkijä, kertoo Breitenfeldin taistelusta: »Sillä hetkellä kun suomalaiset ensimmäisinä valtasivat keisarillisten tykistön — alkoi kauhea taistelu uudelleen joka taholla, sivustoilla, keskustassa, jälkijoukoissa, mitä ankarimman tungoksen vallitessa. Kuningas hyökkäsi hyvin harjaantuneine ja urhoollisine ratsuväenosastoineen keisarillisten joukkojen kimppuun ja hajoitti ne, ja niin suuri oli suomalaisten ratsumiesten kunto, että he ryntäsivät kovalla äänellä toisiaan rohkaisten, palasivat taas, syöksyivät ja tunkeutuivat Tillyn joukkojen lävitse niin rajusti, etteivät keisarilliset kyenneet enää kestämään tämän kansan hurjia iskuja, miesten, jotka eivät tunteneet mitään kuolemanpelkoa ja joita voiton toivo innostutti —»

Kustaa Aadolf johti armeijansa Etelä-Saksaan, Mainin ja Reinin ylistetyille rannoille. Würzburg antautui, viereinen Marienberg valloitettiin väkirynnäköllä. Pohjanmaan rykmentti oli saapunut sotaan Akseli Liljen johtamana. Pohjalaiset kiipesivät kilvan skottilaisten kanssa kuulasateessa äkkijyrkkiä kallioita ylös linnaan. Sieltä saatiin mahdottoman suuri saalis, siellä olivat muka varmassa säilössä ruhtinaspiispan suunnattomat aarteet ja ympäristön rikkaiden ja vähävaraistenkin kalleudet. Muuan piispan aarrekammion arkku rikkoontui kuljetettaessa ja kilisevät rahat vierivät linnanpihalle. Sotilaat pistelivät rahat taskuihinsa, mutta jättivät näön ja säännöksien vuoksi niistä pienoisen osan kuninkaallekin. Kustaa Aadolf sattui näkemään tapauksen, mutta virkkoi nauraen nolostuneille sotamiehille: »Antakaa olla, pojat. Kun rahat kerran ovat joutuneet käsiinne, niin pitäkää ne.» Eräs korkea virkamies kirjoitti kotimaahan: »Liivinmaan sodissa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homeiseen leipään juustokeittonsa särpimeksi, mutta nyt suomalainen tekee kypäräänsä viinistä ja vehnäsestä kylmän keiton.» Würzburgissa ja Marienbergissa sallittiin ryöstö — sotilaat mittasivat kultarahaosuuksiaan päähineillään. Ryöstön salliminen rynnäkön jälkeen kuului tämän ajan sotien yleisesti käytettyihin tapoihin. Minkä Kustaa Aadolfin joukot jättivät, sen keisarilliset ryöstivät sitä perinpohjaisemmin, niin omassa maassa kuin taistelivatkin. Muuten Kustaa Aadolf piti yllä ankaraa kuria. Sommerhausenin kirkonkirjoissa on merkintä: »Kun syntyperäinen ruotsalainen tai suomalainen ensiksi saapui Saksaan, nähtiin hänen aina ennen pöytään istumistaan toimittavan ruokarukouksen, ja kun hän oli lopettanut ateriansa, ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle kiittäen kohteliaasti kestityksestä.» Nürnbergin kronikka kertoo: »Vaikka he humaltuivatkin viinirypäleen mehusta, johon olivat tottumattomia, ei heidän kuullut kiroilevan, ei heissä myöskään huomannut siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän mieskurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt heitä omin silmin.»

Mainz valloitettiin. Valloituksen aikana kuningas jätti 600 suomalaista ratsumiestä pitämään silmällä joen vastapäisellä rannalla olevaa varustusta, lähti hakemaan lisäjoukkoja ja käski odottamaan lähempiä määräyksiä. Suomalaiset kävivät kuninkaan lähdettyä heti varustuksen kimppuun, valloittivat sen ja saivat haltuunsa muun saaliin joukossa 107 alusta käsittävän ponttonisillan, jota kipeästi tarvittiin.

Kustaa Aadolf asettui Mainziin talvileiriin. Hänen onnensa tähti oli korkealla. Kansleri Akseli Oxenstjernan lausuman mukaan hänen aikomuksenaan oli sodan voitollisesti päätyttyä painaa päähänsä Skandinaavian keisarinkruunu, jolloin keisarikuntaan kuuluisivat Ruotsi, Suomi, Tanska, Norja ja Itämeren-maat.

KUNINGAS JA SUOMALAISET.

Stålhandske suomalaisineen oli lähdössä pitemmälle tiedusteluretkelle. Hanski odotteli lähempiä määräyksiä, hänen miehensä istuivat satulassa hiomassa miekkojaan. Hevoset narskuttivat jyviä kaurapusseistaan. Kuningas sattui ratsastamaan ohitse ja poikkesi arvaamatta joukon luo. Hanski ryhtyi järjestämään asian vaatimaa kunniantekoa, mutta kuningas viittasi torjuvasti kädellään ja sanoi suomeksi:

— Antaa olla, Hanski. Miekkojen teroittaminen on tällä kertaa tärkeämpää.

Sitten hän lähti hiljaa ratsastamaan pitkin riviä, pysähtyi tuon tuostakin, nyökäytteli päätään nähdessään tutun naaman ja puheli yhden ja toisen kanssa.

— Kas päivää, Matti Haukka, mitä kuuluu? Olet säilyttänyt jäsenesi terveinä, näen.

Matti Haukan laihoille, ahavoituneille kasvoille levisi tuikea hymy. Hän vastasi:

— Päivää, herra kuningas. Tuntuvathan nuo säilyneen.

Kuningas silmäili Matin varustuksia.

— Hm, vähän kummallisia nuo sinun vehkeesi ovat, mutta kaipa ne käyvät laatuun. Satula kotitekoinen, jalustimet koivunvitsasta kierretyt, tuohiset pistoolintupet ja tuo — mikä se nyt taas olikaan? — niin, kontti. Kaikki siis kotitekoista. Montako vihollista olet jo kaatanut?

— Kuusi niitä lienee yksittäin laskien. Muutamia olen lisäksi sattunut ohimennessäni kolhaisemaan.

— Hyvin tehty. Miksi et ottanut niiltä parempia varustuksia?

— Välttävät vielä nämä entisetkin.

— Surkean näköinen on tuo hevosesi. Pää roikkuu riipuksissa ja karva on takkuinen. Ja laihakin se on. Mahtaakohan enää kauankaan kestää?

— Kyllä tämä pakana kestää. Yhtä korean näköinen se on aina ollutkin. Eipähän ole kroattikaan kyennyt tätä vielä kumoon ratsastamaan. Ja tämä on niin hyväntapainenkin. Hyökätessä se hirnuu, jotta ihan pintaa karsii, puree vihollista, jos vain suinkin yltää, ja osaa antaa potkunkin. Sellaiseksi minä olen sen opettanut, kuten ovat tehneet muutkin.

Matti aivan lämpeni kaakkiaan kehuessaan, ja kuningas nauroi. Sitten hän ratsasti taas edelleen, pysähtyi nuoren ratsumiehen eteen ja kysäisi:

— Nimesi?

— Simo Otsoinen Ilomantsista.

— Ikäsi?

— Seitsemäntoista.

— Peloittaako sinua taistelussa?

Nuorukainen ei osannut vastata, katselipahan kuningasta neuvottoman näköisenä. Hänen vieressään istuva harmaapartainen korpraali teki miekallaan kunniaa ja otti puheenvuoron:

— Majesteetti, ei se syötävän hyväkäs pelkää. Reitenveltissäkin hääräsi kuin perk–, ei, kuin paras mies. Ja Temminissäkin oli mukana.

— Kas, vanha Risto, vai olet sinäkin täällä! Hyvin sinut muistan. Missä me ensiksi tavattiinkaan?

— Pihkovan edustalla.

— Niin, siellähän se oli. Kumautit kalloon ryssää, joka aikoi lävistää minut. Monessa leikissä olet ollut mukana, muistelen. Missä kaikkialla?

— Kukapa heitä niin tarkoin muistanee. Suuressa ryssän sodassa olin vuodesta 1581 Poijen mukana Virossa, Kaarle Hornin kanssa Tallinnassa, Pontus herran komennossa Käkisalmessa ja Narvassa, sitten Sven Pakken mukana Vienassa. Rautamarskin kanssa olin Venäjällä, Laiskan Jaakon mukana Moskovassa, Novgorotissa ja Käkisalmessa, Eevertti Hornin kanssa Pihkovassa ja Narvassa, autuaan isävainajanne mukana Kalmarissa, teidän majesteettinne komennossa Liivissä, Puolassa ja Reussissä, ja nyt taas täällä.

— Onpa siinä matkaa yhden miehen taivaltamaksi, virkkoi kuningas ajatuksissaan. — Silloinhan olet ollut yhtä mittaa sodassa yli viisikymmentä vuotta.

— Niin oikein, majesteetti, toinen kuudetta on menossa.

— Mutta kuinka pääsit tänne? Yli viisiviidettävuotiaitahan ei saanut ottaa mukaan.

Risto sysäsi kypäränsä kallelleen, raapaisi hieman hämillään korvallistaan ja vastasi:

— Suoraan sanottuna minä valehtelin ikäni vähän nuoremmaksi, jotta pääsisin mukaan. — Soh, Pappenheim, älä ryökäle hauku kuningasta! Risto murahti ratsukomppanian koiralle. — En minä, ikäni tapellut mies, enää osaa kykkiä uuninpankolla.

— Vieläkö käsivartesi jaksaa iskeä?

— Vaikea minun on omaani kehua, mutta kyllä herra eversti Hanski tuntee sen asian.

— Tottapahan sitten kestää, jos eversti takaa. Ja vain korpraaliksi olet kohonnut kahdessakuudetta vuodessa?

— Riittää siinäkin.

— Riittääkö! Pidetäänpä mielessä, Hanski, ja korotetaan Risto ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

— Ettäs minä arvoni taas ensimmäisessä tilaisuudessa ryyppäisin, aikoi Risto tokaista, mutta hillitsi toki ajoissa kielensä.

Kuningas antoi Ristolle kättä ja jatkoi matkaansa. Hänen poistuessaan harmaan joukon luota lakkasi kovasimen kihnutus itsestään. Miehet katsoivat kotvan hänen jälkeensä, kunnes ääni joukosta virkkoi:

— Siinä se vasta kuningas! Osaa olla tuimakin, kun tarvitaan, mutta osaa, jos niikseen sattuu, puhella halvalle sotilaallekin kuin vertaiselleen. Sen kanssa painun karvoineni kaikkineni vaikka helvettiin.

— Niin minäkin.

— Ja minä.

Sitten kovasimien sihinä alkoi taas uudelleen.

LECH.

Aikaisin keväällä 1632 Kustaa Aadolf marssi 40 000 miehen suuruisella armeijalla Nürnbergiin, kulki Tonavan ylitse ja jatkoi matkaa Baijeria kohden, kunnes esteeksi tuli Lech-joki. Sen vastakkainen ranta oli linnoitettu ja Tillyn joukkojen lujasti miehittämä.

Virran syvyyttä ei tunnettu. Neuvoteltiin pitkälti. Savolaisen pataljoonan päällikkö majuri Yrjö Wrangel selitti, että hän kyllä ottaa seikasta selvän. Ottakoon sitten.

Wrangel neuvotteli upseeriensa kanssa, ja keino keksittiin. Musketööri Heikki Väyrynen puettiin talonpoikaispukuun. Muina miehinä hän käveli jokeen pitkä seiväs kädessään. Sotilaat olivat häntä ahdistelevinaan. Heikki Väyrynen työntyi virtaan polviaan myöten, vyötäisiin saakka ja lopuksi kaulaansa asti. Keisarilliset katsoivat naureskellen hänen puuhiansa toiselta rannalta, kunnes eräs heistä huusi: »Älä hyvä mies mene hukkumaan, joessa on vettä kolmatta syltä!» Silloin Väyrynen kääntyi asiansa toimittaneena takaisin.

Virran syvyys tiedettiin nyt, mutta kuka rakentaisi sillan? Kuningas ratkaisi asian.

— Kun savolaiset ovat panneet asian alulle, niin hoitakoot loputkin. Kymmenen talarin palkkio mieheen, jos onnistuvat.

Ryhdyttiin toimeen. Valmistettiin sopivat pukit sekä koottiin muut siltatarpeet. Rannalle kasattiin tervatynnyreitä ja märkiä olkia. Tykistö rakensi rannalle patterit ja valmistautui ampumaan.

Tervat ja oljet sytytettiin ja paksu savu levisi virralle. Savolaiset sousivat veneillä joen keskellä olevaan saareen ja loivat siihen kädenkäänteessä suojavarustuksen. Silloin Tillyn joukot vasta huomasivat, mitä oli tekeillä, ja kävivät hyökkäykseen. Savolaiset pitivät puolensa. Sillä välin toiset heistä panivat pukit paikoilleen, heittivät niiden päälle lankkuja oman tykistön yltyessä ampumaan toista rantaa kaikin voimin, ja silta oli pian valmis. Sitä myöten juoksi useita rykmenttejä etuvarustuksessa yhä sitkeästi taistelevien savolaisten avuksi.

Weimarin herttua Bernhard otti taistelun vielä kestäessä johtoonsa ratsuväen, johon kuului Henrik Nödingin johtama suomalainenkin osasto, löysi kauempaa kahlaamon, josta pääsi hevosia uittamalla joen ylitse, ja hyökkäsi Tillyn joukkojen kylkeen. Saaressa olevat joukot pääsivät manterelle. Turhaan heitäkin koetettiin syöstä sieltä takaisin. Vanha Tilly näki joukkonsa häviön, tempasi käteensä lipun ja syöksyi rantaan miestensä etunenässä, mutta silloin tykinkuula osui hänen polveensa, ja hän sortui maahan. Linnoitus vallattiin ja keisarilliset pakenivat.

— Halavalla kuningas oikeestaan sai tämän voittosa, Heikki Väyrynen tuumi taistelun päätyttyä hikeään pyyhkiessään. — Kymmenen talaria mieheen ei ou hinta eikä mikkään, kun meitä palakannaattijoita on vuan koorallinen. Meistä savolaesista ei ies ainuata miestä kuatunukkaan, vuan jokkaenen säelytti henkesä. Ossoopa ottoo hyvin luonnistuakseen, kun ossoo oeken asijan uatella ja vielä oekeemmin uattelemuksen toemittoo.

Lechin taistelu avasi Kustaa Aadolfille tien Baijeriin. Ylimeno sinänsä oli tämän ajan sodankäynnissä merkillinen, korkeatkin vaatimukset täydelleen täyttävä pioneerityö. Kustaa Aadolf marssi Augsburgiin, piiritti vähän aikaa lujasti puolustautuvaa Ingolstadtia, jossa vanha Tilly juuri teki kuolemaansa, jätti kaupungin epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen omiin oloihinsa ja kulki Müncheniin, Baijerin pääkaupunkiin. Keisari hätääntyi luullen Pohjolan lumikuninkaan pian ilmestyvän Wienin edustalle ja turvautui taas Wallensteiniin. Tämä kummallinen, selittämätön mies oleskeli eronsa jälkeen linnassaan Böömissä satumaisen loiston ympäröimänä, uskoen tähtiin ja ennustuksiin. Kerran hän tarjosi Kustaa Aadolfillekin liittoa, johon kuningas ei kuitenkaan suostunut, peläten tämän vaarallisen, häikäilemättömän herran arvaamattomia käänteitä. Wallenstein värväsi lupauksia ja keinoja valitsematta suuren armeijan, johon kokoontuivat kaiken maailman seikkailijat Keski- ja Etelä-Euroopan kaikista kansoista. Armeijallaan hän lähti Nürnbergiä vastaan aikoen sulkea Kustaa Aadolfilta päätien Pohjois-Saksaan. Kustaa Aadolf lähti heti Münchenistä, ehti Nürnbergiin ennen Wallensteiniä ja leiriytyi kaupungin edustalle. Wallenstein majoittui lähistölle, Alte Vesteen. Kumpikin varusti leirinsä lujaksi linnoitukseksi. Wallensteinin armeija oli kaksi kertaa vahvempi, mutta hän ei uskaltanut hyökätä. Sensijaan hän aloitti nälkäsodan. Sotajoukot seisoivat toimettomina vastatusten kaksi kuukautta. Ympäristö ryöstettiin laajalti putipuhtaaksi ja Nürnbergin kaduilla virui nälkään kuolleiden ruumiita.

Eräänä päivänä kuninkaan leiriin tuli pieni poika, joka kertoi Wallensteinin parhaillaan tyhjentävän leiriään. Kuningas uskoi tiedon todenperäiseksi ja päätti vallata leirin.

ALTE VESTE.

Wallensteinin leiri näytti tyhjältä, ainoatakaan vihollista ei ollut näkyvissä Kustaa Aadolfin armeijan edetessä leiriä kohden. Mutta etenemisen jatkuttua aivan varustusten lähelle alkoi sieltä murhaava kuulasade, joka kaasi rivittäin miehiä — Wallenstein oli narrannut vastustajansa epäedulliseen hyökkäykseen. Katkera taistelu jatkui koko päivän, rynnäkkö rynnäkön perästä tehtiin. Savolaiset olivat leikissä mukana.

Cronbergin ratsumiehet, »voittamattomat», pakottivat kuninkaan liittolaisen, Hessenin maakreivin, perääntymään. Kreivi valitteli, että kuningas säästi omiaan ja lähetti saksalaisia tuleen. Kuningas vastasi hänelle: »Lähetän tuleen suomalaisen! ja toivon, että miehistön muutos saa aikaan onnenkin muutoksen.» Hän käski Stålhandsken ratsumiehet rynnäkköön. Suomalaiset tuhosivat eversti Cronbergin rykmentin, vihollisen parhaan ja vanhimman ratsujoukon. Cronberg itse haavoittui kuolettavasti. Suomalaiset valloittivat erään varustuksen, mutta saivat kimppuunsa kenraali Fuggerin verekset joukot, jotka pakottivat heidät perääntymään taempana olevan jalkaväen luokse. Sen tuli pysäytti vihollisen.

Kuningas johti itse miekka kädessä viimeisen rynnäkön. Se kilpistyi takaisin. Taistelusta oli luovuttava. Se oli jo maksanut perin kalliin hinnan: Kustaa Aadolfin armeijasta puolet.

Armeija näki nälkää. Ulkolaiset palkkasoturit uhkasivat kapinoida, mutta kuningas tukahdutti tyytymättömyyden alkuunsa päättävillä sanoillaan. Sitten hän lähti Baijeriin. Wallenstein marssi Saksiin eristääkseen kuninkaan Itämerestä. Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf kääntyi ja kiiruhti pikamarssissa Saksiin. Wallenstein oli lähettänyt Pappenheimin osastoineen muualle aikoen asettua talvileiriin, mutta lähetti kuninkaan lähestyessä viipymättä vastakäskyn.

LÜTZEN.

Lützenin päivä, marraskuun kuudes 1632, päättyi. Voittaja oli leiriytynyt taistelukentälle, ja suomalaiset upseerit istuivat taas nuotioillaan kuten sotamiehetkin omillaan. Mutta voitosta huolimatta puhe sujui perin harvakseen ja sen sävyssä soinnahti alakuloisuus. Korkeammat upseerit olivat poissa, neuvotteluissa.

Ratsumestari Tahvo Hallikolla oli tällä kertaa käsivarsi siteessä. Ja niin monella muullakin, kenellä käsivarsi, kenellä pää, joillakin nähtiin useampiakin siteitä. Päivä oli ollut verinen. Saadut haavat eivät kuitenkaan painaneet mieliä, vaan sen teki toinen syy, jonka luutnantti Hikipää toi ilmoille mietteissään lausahtaessaan: — Niin, nyt meillä ei ole enää kuningasta.

Äänettöminä istuskeltiin jälleen pitkät ajat.

Stålhandske palasi neuvottelusta, istahti tulen ääreen ja jäi tuijottamaan siihen. Hänenkin tuima muotonsa näytti tänään olevan tavallista lauhtuneempi. Kotvan istuttuaan hän virkkoi:

— Weimarin herttua Bernhard on nyt ylin päällikkö. Esitin marski Hornia, ei hyväksytty.

Äänettömyys jatkui. Tuokion kuluttua Stålhandske jatkoi hieman katkeroituneella äänellä:

— Marski on johtanut tässä sodassa monen monta taistelua ja aina voittanut. Kahdesti hän voitti Contin joukot, valtasi Pommerin, valloitti Koblenzin, ratkaisi Breitenfeldin, valloitti Reininmaan, Badenin, Trierin, ja valtaa parhaillaan Elsassia. Hän oli kuningasvainajan lähin mies. Hän olisi omiaan johtamaan sodan onnelliseen päätökseen, mutta liiaksi vaatimaton tunkeutuakseen esille. Ja näyttää siltä, että meitä suomalaisia ei enää kaikkialla katsota aivan suopeilla silmillä. Olemme ehkä tapelleet — yli odotusten. Kuningas kai piti meistä liikaa ja osoitti sen myöskin.

Stålhandske vaipui taas omiin oloihinsa eikä alemmistakaan kukaan sanonut mitään, eipä sopinutkaan sanoa. Kunkin mietteet kulkivat omia teitään. Ne häiriytyivät parroittuneen feltvääpelin astuessa Stålhandsken luokse ja ilmaistessa hieman arkaillen asiansa, joka oli sellainen, että sotamiehet pyysivät, jos kävisi päinsä, lähempiä tietoja kuninkaan kuolemasta.

— Niin, siinäpä sen kuulette, hyvät herrat, Stålhandske sanoi upseereilleen. — Kun suomalainen sotamies voittaa juroutensa ja tulee pyytämään tietoja, niin silloin edesmennyt on ollut hänelle läheinen, enemmän kuin ylin käskijä — ylevä ystävä, joka on ymmärtänyt hänen sisimmän olemuksensa. Kernaasti kerron sen vähän, mitä tiedän, Stålhandske jatkoi aliupseeriin kääntyen. — Tulkoot tänne.

Vain alun kolmattasataa miestä kerääntyi everstin ympärille — niin vähäiseksi suomalaisten ratsumiesten joukko oli sulanut, vaikka se useita kertoja olikin saanut täydennystä kotimaasta. Kokoontuneista useimmat kantoivat kääreitä tai olivat muuten kolhittuja, ruudin kärventämiä ja repaleisia. — Parasta lienee, että kerron taistelun koko menon, mikäli sitä tunnen, muuten ette saa sen kulusta käsitystä.

Stålhandske kertoi. Harvakseen ja katkonaisestikin hän puhui, mutta väliin hän lämpeni ja hänen silmiinsä syttyi tuikea kiilto. Hakkapeliittain joukko kuunteli hänen sanojaan totisena, kasvojaan väräyttämättä.

— Kuningas tahtoi yllättää Wallensteinin, mutta saitte itse kokea, minkälaista marssimme oli. Hevoset upposivat soihin ja syyssateiden liottamiin peltoihin polviaan myöten. Jalkaväki marssi työllä ja tuskalla, ja tykistöä piti auttaa yhtä mittaa. Tänne Lützenin lähelle ehdittiin vasta iltamyöhällä, yön vietimme savisilla pelloilla. Wallenstein sai aikaa.

— Kuningas vietti yön kenttävaunuissaan. Jo varhain aamulla hän pukeutui. Hänen lähimpänsä koettivat taivuttaa häntä pukeutumaan rautavarustukseensa, mutta hän vastasi vain: »Jumala on haarniskani.» Eikäpähän hän voinut Puolan sodassa saamansa haavan vuoksi rautaan pukeutuakaan.

— Hämärissä marssimme eteenpäin ja päivän vasta valjettua seisoimme jo keisarillisten kanssa silmä vasten silmää, toisiamme tosin paljoakaan näkemättä, sillä sumu esti näkemisen. Niin, aikansa suurimmat sotapäälliköt siinä olivat vastakkain. Kuningas oli varsin kärsimätön. Sumun hälvenemistä odottaessaan hän aloitti tekemänsä virren: »Älä pelkää, lauma piskuinen.» Te siellä minun selkäni takana tietysti taas hioitte miekkojanne, pahukset, hyvin sen kuulin. Ja samoin teitte myöhemmin kuninkaan rukouksenkin aikana, silloin, kun sumu rupesi hälvenemään.

— Olimme tietysti taas äärimmäisinä oikealla sivustalla, sehän on selvää. Herttua Bernhard johti vasempaa sivustaa, keskustaa kreivi Brahe — siellä olivat sivumennen sanoen äärimmäisinä oikealla savolaiset. Muut suomalaiset taistelivat marski Hornin alaisina Elsassissa.

— Näitte, miten kuningas ratsasti tavalliselle paikalleen meidän eteemme, katsahti meihin likinäköisillä silmillään, veti miekkansa, heilautti sitä ilmassa ja komensi: »Eteenpäin!» Silloin lähdettiin.

— Siinähän oli välillä se maantie, jonka ojiin Wallenstein oli sijoittanut muskettimiehiään. Niiden ylitse mentiin ja pistettiin ne ohimennen kuoliaaksi. Kuningas huomasi samalla mustaan rautaan puetut itävaltalaiset kyrassierit ja huusi meille suomeksi, kaipa sen kuulittekin: »Hyökätkää noiden mustien miesten kimppuun, ne saattavat olla meille vastuksena!» Teimme työtä käskettyä, ja pian sekä kyrassierit että kroatit näyttivät meille selkänsä — ne niistä, jotka vielä kykenivät näyttämään.

— Wallenstein teki vastahyökkäyksen, suunnaten sen keskustaa kohden. Kuningas ratsasti sen luokse, kulki rykmentin luota toiselle, ja kehoitti kestämään. Keisarillisten hyökkäys torjuttiin, keskusta hyökkäsi vuorostaan. Silloin sumu alkoi taas tihetä — näillä seuduilla se äkkiä tulee, äkkiä menee, mutta saattaa jäädä paikoilleenkin. Keisarilliset vetäytyivät takaisin. Kuningas näki Wallensteinin tykistön jääneen suojattomaksi, huomasi Smålannin ratsumiesten päällikön haavoittuneen, asettui hänen sijaansa ja hyökkäsi. Vain harvat ehtivät häntä seurata, hän katosi savuun ja sumuun — —

— Muistatte, miten taistelu meidän osaltamme jatkui: taistelimme mies miestä vastaan, miekat iskivät ja pistivät, musketit ja pistoolit väläyttivät tultaan, hevoset nousivat takajaloilleen siinä mylläkässä, korskuivat ja romahtivat ratsastajineen maahan. Melskeessä ei enää kuulunut komentoja eikä huutoja, kaikki oli yhtenä sekamelskana, omat ja viholliset toisiinsa sotkeutuneina. Me suomalaiset pysyimme sentään jotenkuten koossa — muista en tiedä sitä enkä tätä. Sitten taistelu hieman laimeni.

— Silloin näimme ja purppuraisista varustuksista tunsimme — niissähän oli Suomenkin vaakuna — kuninkaan hevosen, joka kiiti verisenä taistelevien lomitse. Sen ilmaantuminen herätti synkän epäilyksen — onko kuningas kaatunut? Pian epäilys muuttui varmuudeksi.

— Herttua Bernhard ratsasti luoksemme, saatuaan tiedon kuninkaan katoamisesta. Hän oli ottanut ylimmän päällikkyyden ja määräsi minut kuninkaan jälkeen johtamaan oikeaa sivustaa. Hän vahvisti tiedon kuninkaan kuolemasta, samalla kehoittaen saksankielellä kaikkia, ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia kostamaan hänen kuolemansa.

— Raivo valtasi koko armeijan — se murtautui vastustamattomasti eteenpäin. On oikeastaan ihme, että keisarillisista jäi ainoatakaan henkiin. Otetut vangit kertoivat, että itse Wallensteinkin oli kauhistunut ja sanonut, ettei hän vielä milloinkaan ollut moista nähnyt. No, parhaiten tiedätte asian itse.

— Äkkiä kuului keisarillisten puolelta huuto: »Pappenheim on tullut!» Wallensteinin lähetti oli tavoittanut hänet, ja hän riensi pikamarssissa Lützeniin. Hän etsi kaikkialta Ruotsin kuningasta taistellakseen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta — keisarilliset eivät vielä tietäneet kuninkaan kuolemasta. Tietäen kuninkaan olevan aina oikealla siivellä Pappenheim syöksyi joukkoineen suoraan meitä vastaan. Häpeä sanoa, meidän oli hetkeksi väistyttävä. Pappenheim hyökkäsi keskustaan, Brahen keltaiset, siniset ja vihreät prikaatit pitivät paikkansa, mutta niiden jokaisesta kuudesta miehestä makasi viisi kentällä kuolleena tai haavoittuneena. Sitten hän syöksyi taas meitä vastaan. Nyt pidimme puolemme, ja siinä mellakassa Pappenheim sai kuolinhaavansa. Niin, hänkin oli urhoollinen sotilas, raju, tulinen — rauha hänelle.

Stålhandske vaikeni hetkiseksi. Luutnantti Hikipää uskalsi keskeyttää vaitiolon sanomalla:

— Luulenpa nähneeni, kun eversti Stålhandsken pistooli pamahti ja Pappenheim suistui satulasta.

— Niin, taistelussa sattuu yhtä ja toista, hymähti Stålhandske. — Ehkäpä se riitti hänelle. — Tieto Pappenheimin, urhoollisista urhoollisimman, kuolemasta sai aikaan hänen ratsumiehissään pakokauhun. He lähtivät taistelusta heittäen aseensa, eikä kukaan pystynyt heitä hillitsemään.

— Sumu peitti taas kentän, keskeyttäen taistelun, ja armeija järjestyi uudelleen. Pian usvapilvet taas ohenivat, näkyipä aurinkokin. Silloin hyökkäsimme taas. Ja silloin me suomalaiset jouduimme tietämättämme valtaamaan kuninkaan kuolinpaikan. Siinä hän makasi loassa melkein tuntemattomana, verisenä ja runneltuna, melkein paljaaksi ryöstettynä — kymmenet ratsut olivat häntä tallanneet. Sen näyn muistan aina —

Stålhandske vaikeni pitkäksi aikaa eikä sotilaidenkaan joukosta kuulunut hiiskaustakaan. Sitten hän jatkoi:

— Ruumiin olisimme ottaneet mukaamme, kauan sitä puolustimmekin, mutta tuhannet peräytyvät keisarilliset painoivat meidät syrjään. Wallenstein oli jo nähnyt taistelun menetetyksi ja käskenyt peräytymään. Voitto oli lopullisesti meidän, mutta armeijastamme jäi kolmas osa kentälle.

— Pimeän tultua teimme kuninkaallemme viimeisen palveluksemme: etsimme ja löysimme hänen ruumiinsa ja toimme sen tänne. Kenttävaunuissaan hän nyt nukkuu viimeistä untaan. Emme saaneet seisoa kunniavartiona hänen jäännöstensä ääressä, mutta meillä on hyvä omatunto. Parhaamme mukaan hänen käskynsä täytimme ja hän oli meihin tyytyväinen. Rauha suuren kuninkaamme tomulle.

Stålhandsken karkea ääni tuntui särähtävän. Ratsumiehet ottivat kuin huomaamattaan kypärit päästään, seisoivat hetkisen äänettöminä, painoivat taas kypärit päähänsä ja poistuivat omille nuotiotulilleen.

PAKOLLA SOTAAN.

Toiskätinen luutnantti ratsasti kymmenkunnan miehen seuraamana Kuusjärven kylään. Hänen oli otettava sieltä kuusi miestä sotaväkeen.

Yliveden ja Likolammen kylät olivat jääneet matkan varrelle — niistä oli määrätty otettaviksi yhteensä yksitoista miestä —, mutta sotataitoa oppineena miehenä luutnantti kiersi ne, ratsasti suoraan Kuusjärvelle ja päätti saalistaa Ylivedellä ja Likolammella vasta myöhemmin, niiden asukkaiden jo luultua joutuneensa vallan unohduksiin.

Luutnantilla oli mukana seudun tuntijoina kihlakunnan vouti ja pitäjän nimismiehen virkaan vastoin tahtoaan valittu talokas Jussi Kärppä.

Luutnantin suunnitelma luonnistui oikeastaan hyvin. Nimismiehen sotaan sopiviksi harkitsemat kuusjärveläiset otettiin talteen suuremmitta vaivoitta. Loismies Esko Penttinen tavattiin töistä Kantolan pellolta, renki Henrikki Huusko oli kiinniotettaessa hevosta valjastamassa, sällismies Paavo Juhonpoika Kruusman sattui olemaan äitinsä ja velipuolensa mökissä, erämaihin omavaltaisesti muuttanut Pärttyli Leppä oli tullut kylään suoloja hakemaan, ja tunnettu tappelupukari, talollisen neljäs poika Johannes Pelkkinen oli parhaillaan syömässä. Mutta Haavikon renki Kustaa Mäkärä oli livistänyt, painunut metsään nähdessään vaaran uhkaavan. Luutnantti lähetti viipymättä miehensä etsimään käsiinsä hänetkin.

— Ja muistakaa, hän varoitteli miehiään, — ettei kiinniotettavaa saa mitenkään vahingoittaa. Terveitä miehiä tarvitaan, ei vaivaisiksi lyötyjä.

Lähetettyään miehensä liikkeelle luutnantti kannatti pöydän Haavikon pihamaalle, johon aurinko paistoi niin mukavasti, sai eteensä oluthaarikan ja rupesi voudin kanssa ottamaan papereista selvää seuraavien kylien pakko-ottolaisista. Sotapalvelukseen otetut kuusjärveläiset istua murjottivat talon seinustalla kahden sotilaan kaiken varalta vartioimina. Heidän omaisiaan ja kyläläisiään kokoontui pihalle. Yhdeltä ja toiselta naiselta pääsi nyyhkytys. Katajamäen sorea Marjatta hiipi vankien luokse, katseli nyyhkyttäen Pelkkisen Johannesta ja purskahti itkuun.

— Älähän joutavia, Johannes virkkoi, — kyllä minä sodasta aikanani palaan.

— Jos palaat — — —

Mutta Henrikki Huusko vain naureskeli ja sanoi:

— Minkäpä tälle, aika aikaansa kutakin. — Mielellään tästä jo lähtee katselemaan maailmaa laveammaltakin, johonkin kauas mieleni on minua aina vetänytkin. Ja Saksassa ei elämä kuulu olevankaan hullumpaa, niin Lauritsa korpraalikin kertoi.

— Lauritsa, vai Lauritsa, sanot! Haavikon emäntä huudahti. — Mokomakin juopporatti! Vai samanlaisena tahtoisit palata kuin Lauritsa palasi, yksijalkaisena rampana, koko ruumis seulaksi pistettynä. Jopahan toki!

— Oikein puhut, poikaseni, luutnantti virkkoi keskustelun kuullessaan. — Maailmaa pitää katsoa, kun siihen saa tilaisuuden, ja pitää pää iloisesti pystyssä. Oikean asian puolesta siellä ottelemme, paavia ja keisaria tukistamme, hyvillä päivillä elämme ja aikanaan taas terveinä palaamme.

Kaikkien katseet kääntyivät luutnantin vasempaan käsivarteen, josta ei ollut jäljellä edes sanottavaa tynkääkään. Hän huomasi katseet, mutta päästi vain ison naurun ja jatkoi:

— Käsivarttani kaipaatte? Turha vaiva, se unohtui Baijeriin. Ratsumies sitä ei oikeastaan tarvitsekaan. Oikealla kädellä käyttelee miekkaa, ohjat pitää hampaissaan kuten Eerikki Slang. Ja sillä käsittelee myöskin kolikoita, joita Saksassa on enemmän kuin täällä kiven mukuloita. Rikkaana sieltä palaa —

Vouti, joka hyvin tiesi luutnantin rikkaudet, hymähti huomaamattaan varsin äänekkäästi. Luutnantti huomasi hymähdyksen, mutta ei pannut pahakseen.

— Häh, minuako tarkoitat? Samantekevää. Minäkin jo ehdin parin vuoden aikana liikutella Saksassa siksi paljon kultaa ja hopeaa, että huoletta olisin jaksanut ostaa koko kylärähjänne taikkapa pitäjännekin, mutta reikä on pantu rengin suuhun, johon palkkansa panevi, ansionsa ammentavi. Minun talarini pyörivät kaiken maailman laveaa tietä, mutta ken osaa ommella kolikot takkinsa nahan ja vuorin väliin, hänellä niitä on. Ja saaperi sentään, kun siellä on hyvää viiniä ja koreita naisia — eh! Kreivittäriä, ruhtinattaria ja prinsessoja siellä kuusjärveläinenkin sotamies vain halaa — nunnatkin käyvät laatuun. Autuaan kuningasvainajan kuoltua näissäkin asioissa saa liikkua vapaammin. — Kauanpa miehet viipyvätkin.

— Mäkärän Kustaa on pitäjän vahvin mies, nimismies tiesi sanoa. — Häntä ei siepata niinkään helpolla.

Siten asia olikin. Ajo oli jo kestänyt toista tuntia. Kustaa tunsi tienoot, porhalsi metsässä ristiin ja rastiin, eksytti usein kiinniottajat jäljiltään, mutta joutui taas pian ajettavaksi. Hänen valkoinen piikkopukunsa vilahteli puiden lomissa, ryteikössä ja louhikossa, joissa ratsumiesten oli työläs liikkua, mutta viimein hänet ahdistettiin soukkaan niemeen ja sikäli veteen. Hän heittäytyi uimaan päästäkseen läheiseen saareen ja sieltä kapean salmen ylitse asumattomaan korpeen, mutta sotilaat älysivät rannalla veneen, sousivat perästä, heittivät nuoran pakenijan kaulaan ja uittivat hänet rantaan. Siellä kaksi ratsumiestä otti huohottavan miehen väliinsä, ja niin Kustaastakin tehtiin sotamies.

Luutnantti katseli rotevaa renkiä varsin mielissään, punoi viiksiään ja lohdutteli:

— Älä ole milläsikään. Sinusta tulee erinomainen sotamies, vahva olet kuin karhu ja sisua riittää. Minä kun sinua parisen viikkoa kuranssaan, niin olet kypsä lähtemään meren yli. Siellä ylenet korpraaliksi tai everstiksi tai ihan luutnantiksikin. Kaikkihan te pyristelette aluksi vastaan, mutta pian miellytte uuteen oloonne. Luutnantti huomasi sivummalla katkerasti itkevän tytön, päätteli hänet Kustaan valituksi ja ryhtyi omalla tavallaan lohduttelemaan.

— Heitähän parkuminen, tyttö, kyllä Kustaa isonakin herrana sinut vielä nai. Ja jos ei nai, niin kyllä joku toinen sinut ottaa, noin sievän likkalapsen.

Luutnantti lähti miehineen ja saaliineen Kuusjärveltä. Sotaväkeen otetut marssivat sotilaiden välissä, luutnantti ja vouti ratsastivat etunokassa. Nimismies asteli yksinään viimeisenä.

— Tämä on oikeastaan kirotun ikävää puuhaa, luutnantti puheli voudille kapean tien kääntyessä metsään, — mutta minkäpä sille mahdat. Sellainen on laki ja reklementti.

Suomi kantoi 30-vuotisessa sodassa suhteettoman rasituksen. Maan väkiluku oli suunnilleen 500 000 henkeä eli kolmannes valtakunnan asukkaista. Suomi asetti sodan aikana keskimäärin vuosittain 16 000 miestä sotaväkeä eli kaksiviidesosaa, Ruotsi kaksi kertaa suurempine väkilukuineen vain kolmeviidesosaa. Väkeä kaatui taisteluissa, kulkutaudit surmasivat ehkä vieläkin enemmän niissäkin joukoissa — enimmäkseen suomalaisia — jotka olivat Itämeren-maiden linnojen varusväkenä. Sekä taisteluissa olleiden osastojen että varusväkienkin miehistöä oli vuosittain tuntuvasti täydennettävä, väliin jopa täydelleen uusittavakin kokonaisia pataljoonia.

NÖRDLINGEN.

Lützenin taistelun jälkeen molemmat puolet väsähtivät. Oteltiin siellä ja täällä, suunniteltiin rauhaa ja uusia liittoutumia, jotka kuitenkin raukesivat. Wallensteinin murhasivat hänen omat upseerinsa. Herttua Bernhard toimi ruotsalais-suomalaisten yhtenä ylipäällikkönä, Horn toisena, kumpikin omalla tahollaan. Keisarillisia johti kenraali Gallas ryhtyen piirittämään Nördlingenin protestanttista kaupunkia.

Suomalaiset ratsumiehet ajoivat käymäjalkaa pitkin lokaista tietä. Heidän edessään ratsasti nyt everstiluutnantti Arvid Wittenberg.

Hallikko ja Hikipää ratsastivat rinnan. Ratsumestari silmäsi vähän väliä taakseen huolestunein katsein ja virkkoi vihdoin:

— Meidän pitäisi suojata peräytyvä, oikeastaan pakeneva armeija yllätyksiltä. Vaikeaksi se tehtävä käy, jos verekset joukot hyökkäävät kimppuumme. Hevoset kykenevät tuskin kantamaan ratsastajaa ja miehet nukkuvat satuloissa. — Perkuleen herttua! — Keisarilliset eivät näytä kuitenkaan seuraavan, teurastavat kai parhaillaan Nördlingenin asukkaita. Sääliksi käy, hyvin puolustautuivat. Olisipa Horn määrätty kuninkaan kuoltua ylipäälliköksi, niin asiat olisivat toisin. Nyt meillä on kaksi ylipäällikköä, Weimarin Bernhard toisaalla ja Horn toisaalla.

— Väittävät herttuan kivenkovaan vaatineen tätä taistelua.

— Niin on, hänpä, kunniankipeä kiivailija, sen toimeksi saikin — piru hänet periköön! Ensin puuhasi Hornin armeijoineen tänne ja sitten kiusasi kiusaamistaan, vaikka Horn selitti selittämästä päästyäänkin, että huonosti siinä käy. Horn ei olisi sittenkään suostunut, mutta kun puolustajat olivat jo viidettä päivää aivan syömättä ja naiset sekä lapset sortuivat nälkäkuolemaan, niin niitä ajatteli, heltyi ja suostui, vaikka kuuluikin sanoneen suostumistaan elämänsä tyhmimmäksi teoksi. Ja tässä nyt ollaan. Horn tietysti otti tehtäväkseen taistelun vaikeimman puolen, sen jyrkän kukkulan valtaamisen, jota vastaan rynnättiin kolmetoista kertaa ja tultiin aina verissä päin alas. Luulenpa hänen aikoneen yrittää vielä neljännentoista kerran, hänen armeijansahan oli vielä hyvässä järjestyksessä, mutta silloin herttuan — hitto hänet vieköön! — ratsujoukot tekivät tuhon. Suoraa päätä porhalsivat pakokauhunsa vallassa Hornin jalkaväen päälle ja tartuttivat niihin saman onnettoman kauhun. Näin Hornin koettavan miekka kourassa pysäytellä pakenevia, mutta minkäpä niille mahtoi. Samalla siihen jo kiitikin suuri keisarillinen ratsuparvi, useita rykmenttejä, ympäröi Hornin ja osa vei hänet muassaan toisten alkaessa hakata pakenijoita maahan. Ja tässä nyt ollaan — piru ottakoon vielä kerran herttuan ja hänen kirotut ratsumiehensä!

— Kenestä nyt tulee ylipäällikkö?

— En tiedä, eikä asia minua enää liikutakaan. Riidelkööt isot herrat siitä asiasta keskenään, me tappelemme, kun käsketään. Sen vain sanon, että sen miehen, joka pystyy selvittämään tämän sotkun, sen pitää olla tehdyn vahvoista aineista. Minun näköpiirissäni ei ole sellaista, mutta pitkällekö tästä hevosen selästä näkee. Tuosta — ratsumestari viittasi peukalollaan Wittenbergiä — voi ehkä tulla sellainen, mutta hän ei ole vielä kypsä. Hanski on hyvä tappelija kuten Tottikin, mutta sotajoukkoja johtamaan? — ei.

Äänettöminä ratsastettiin edelleen, hevoset pää riipuksissa, miehet torkuksissa.

Keisarilliset pitivät Hornin, vastustajainsa etevimmän sotapäällikön, vangiksi joutumista voittonsa tärkeimpänä tuloksena. Herttua Bernhard pelastui pakenemalla ja huudahti järkytyksissään: »Minä olen hullu, mutta Horn on viisas mies!» Kahdeksan vuotta Horn oli vankina, vasta sitten keisarilliset vaihtoivat hänet kolmeen omaan kenraaliinsa.

Nördlingen oli sotatanterella ankara isku. Suomesta kuului myöskin huonoja uutisia: kansaa kuoli siellä nälkään. Preussin rannikon hyviä tuloja tuottaneet satamat täytyi jatkuvan rauhan pantiksi antaa Puolalle. Weimarin herttua siirtyi joukkoineen Ranskan palvelukseen.

Kenraali Kustaa Banér ryhtyi johtamaan Ruotsi-Suomen pääjoukkoja. Armeijain palkkajoukot — niitä oli enemmistö — villiintyivät yhä enemmän. Kaikki irtiotettava ryöstettiin, kyliä poltettiin, asukkaita murhattiin. Koirat raastoivat ruumiita, ihmiset tappelivat koirista, ryöstivätpä itsekin ruumiita ja söivät niitä. Rutto levisi kaiken lisäksi yli maan. Hautausmaat eivät riittäneet, ruumiita kuopattiin läjittäin muualle. Susilaumat hätyyttivät nälissään horjuvia, henkensä vielä säilyttäneitä ihmisiä. Rikas Saksa tarvitsi noustakseen kaksi vuosisataa. Vasta silloin sen väkiluku kohosi samaan määrään kun se oli ollut 30-vuotisen sodan alussa.

Ruotsalais-suomalaiset osastot säilyttivät vielä jotenkuten mieskurinsa. Stralsundin kaupunki, liittolainen, suostui päästämään muuriensa sisälle vain suomalaisia ja ruotsalaisia.

Armeijakin alkoi kärsiä nälkää tyhjäksi ryöstetyssä maassa. Hevosia sortui joukoittain. Tykkimiehet saivat vetää itse tykkejään, ja ratsumiehet marssivat satula omassa selässään. Kotimaistenkin joukkojen kuri höltyi pahoin. Banér koetti sitä palauttaa kaikin tavoin, mutta se ei enää milloinkaan kohonnut sellaiseksi kuin kuninkaan aikana. Kuitenkin Banér suoritti tällä armeijalla ihmeteltäviä, yllättäviä marsseja, kykenipä lisäksi perinpohjin lyömäänkin vihollisen Wittstockin taistelussa, johon otti osaa myöskin tuhatkunta Turun läänin ratsumiestä, Viipurin jalkaväkirykmentti ja Uudenmaan ratsumiehet. Stålhandske oli tietysti mukana, samoin Wittenberg.

Apujoukkoja ei ollut heti odotettavissa. Banér lähti Saksista, veti nenästä vihollista ja suoritti mestarillisen marssin Pommeriin. Armeija oli perin kurjassa tilassa. Kenraali Gallas marssi Pommeriin tehdäkseen leikistä kerta kaikkiaan lopun. Pommeriin saapui vihdoin mm. Suomesta verestä apuväkeä, 4 komppaniaa Viipurin läänin ratsumiehiä ja 300 jalkamiestä.

Nälkä pakotti Gillasin vetäytymään jälleen etelään. Hän ryösti kaiken, mitä vielä oli jäljellä. Hänen kulkemaansa tietä osoittivat hautaamattomat ruumiit, eläviä ihmisiä ei niillä tienoilla nähty.

Banér lähti myöskin etelään. Marssi oli hirvittävä. Sotilaat keräilivät ruohoja lieventääkseen nälkäänsä, kuolleiden koirien ja hevosten liha oli herkkua.

Etelään jälleen saavuttua tuli kova pakkanen, joka jäädytti Tonavan. Keisari ja lukuisat vaaliruhtinaat olivat koolla Regensburgissa. Banér päätti siepata korkeat herrat yllätyksellä ja lähti marssimaan Regensburgiin. Silloin ilmat leutonivat äkkiä, Tonava alkoi taas lainehtia, vihollinen kiiruhti katkaisemaan hänen paluutietään, ja armeija näytti olevan auttamattomasti hukassa.

EERIK SLANG.

Hurja suomalainen, urhoollisista urhoollisimmaksi ja Pohjolan Leonidaaksi sanottu eversti Eerik Slang oli ollut mukana sodassa sen alusta saakka. Kaikkialle hän oli ehtinyt mukaan, Banéria hän oli viimeksi auttanut viisailla neuvoillaan ja myöskin rohkeilla teoillaan. Chemnitzin taistelun jälkeen hänen maineensa levisi kaikkialle, Kitschin luona Böömissä hän tuhosi 3000 kroattia, Saalfeldissa hän menetti vasemman käsivartensa. Regensburgin retkellä hän pelasti armeijan.

Slang joutui 2000 miehen kanssa päävoimista erilleen, ja hänet saarrettiin pieneen Neunburgin kaupunkiin, joka sulki keisarillisilta päävoimilta tien niiden marssiessa Bauerin armeijaa tuhoamaan. Slangilla ei ollut ainoatakaan tykkiä, kaupungin muurit olivat rappiolla, hänen joukkonsa oli ratsuväkeä. Vihollinen teki hyökkäyksen toisensa jälkeen, Slang löi ne aina takaisin. Keisarillisen armeijan päällikkö ehdotti antautumista, mutta Slang vastasi: »Niin kauan kuin ainoa käsivarteni on tallella, pysyn paikallani.» Samalla hän ilmoitti ammuttavansa uuden antautumiskehoituksen tuojan. Vihollinen hyökkäsi, mutta torjuttiin taaskin. Vihollinen lähetti uuden antautumiskehoituksen, Slang ammutti sen tuojan. Vihollisen tykistö ampui muureihin suuria aukkoja, Slang täytti ne tukeilla ja torjui verisesti hyökkäyksen. Hänen miehiltään loppuivat kuulat, Slang käski ampumaan kivillä.

Vihollisten päällikkö, arkkiherttua Leopold, raivosi, käski ampumaan kaupungin maan tasalle, mutta Slang oli järkkymätön. Hänen upseerinsa katsoivat taistelun toivottomaksi ja kehoittivat antautumaan, mutta Slang vastasi: »Kun Banérin armeija on turvassa, antaudumme. Siihen saakka pysymme paikoillamme viimeiseen mieheen.»

Muuri pommitettiin murskaksi, niin että aukoista näki kaupungin torille saakka. Kolme päivää oli kulunut, Slang oli pidättänyt alallaan 40000 miehisen vihollisarmeijan, Banér armeijoineen oli päässyt vaarallisten solien lävitse turvaan — silloin Slang antautui. Vihollinen osoitti hänelle kunnioitustaan, ja pian hän pääsi vankeudesta vapaaksi.

Sairaalloinen Banér kuoli. Vihollinen hyökkäsi heti tästä tiedon saatuaan, mutta se voitettiin Wolfenbüttelin luona. Suomalaisia oli taaskin kunnialla mukana ja Arvid Wittenberg oli yhtenä voitontuojana. Sotamarski Lennart Torstensonista tuli ylipäällikkö.

STÅLHANDSKE.

Montakaan huomattavampaa taistelua ei taisteltu, joissa Stålhandske ei olisi vaikuttanut asiain kulkuun tietyllä oikealla siivellään. Kesällä 1639 hänet lähetettiin päälliköksi Schlesiaan, jossa hän johti 6000 miestä. Hän teki siellä kolmen vuoden aikana yhtämittaisia uhkarohkeita, usein menestyksellisiäkin retkiä. Hänen joukkonsa hupeni vähiin, apua ei saapunut, ja Schlesia tyhjentyi elintarpeista. Säälittä Hanski kävi sotaansa, tarpeettomia julmuuksia harjoitettiin, ja pian hänen joukkonsa maine ei ollut sen parempi kuin keisarillistenkaan. Lopuksi Stålhandsken oli ylivoiman edessä vetäydyttävä pois Schlesiasta. Hän liittyi taas pääarmeijaan ja ryhtyi johtamaan suomalaisiaan.

LEIPZIG.

— Enpähän totisesti olisi uskonut ottelevani vielä toisenkin kerran Breitenfeldin kentällä, mutta niinpähän sattui taas yhdentoista vuoden kuluttua, ratsumestari Hallikko jutteli ikuiselle toverilleen luutnantti Hikipäälle. — Sinä alat jo käydä harmaaksi, Hikipää.

— Entäpä sinä! Nuokin piikkisianharjakset, joita sanot viiksiksi, törröttävät jo melkein valkeina. Ja poskesi ovat vakoja täynnään — en lue mukaan noita arpia, joita sinulla on kohta yhtä paljon kuin konsanaan autuaalla Pappenheim-vainajalla. No, eipä minunkaan naamani ole mikään neitsykäisen naama, mutta kyllä sinä jo kohta alat karkoitella kroatteja pakoon pelkällä ulkonäölläsi. Aikaisemmin helakanpunainen nenäsikin alkaa jo muuttua siniseksi. Kylläpä kotona ällistyvät, jos tämä sota nimittäin joskus loppuu, jota en enää ollenkaan usko — kun näkevät edessään tuollaisen jalon uskonsankarin.

— Vai morkkaat esimiestäsi, senkin pakana, Hallikko murahti, mutta rämähti sitten pitkään nauruun.

— Kuulehan, Hikipää jatkoi, minä olen useasti ihmetellyt sitä seikkaa, miks’ei meitä koroteta. Osaatko sinä sen selittää? Melkeinpä keskenkasvuiset poikaset kohoavat eversteiksi ja kenraaleiksi ja marskeiksi ja komentavat armeijoita, mutta me olemme vain ratsumestareita ja luutnantteja ja komennamme aina samoja miehiä tai oikeastaan jo niiden miesten poikia, joiden kanssa joskus hämärässä muinaisuudessa lähdimme Saksaan.

Hallikko mietiskeli kauan, harkitsi asiaa puoleen ja toiseen ja vastasi:

— Enpä ole tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Hitto hänet tietäköön! Kaipa meidät on sitten luotu ratsumestareiksi ja luutnanteiksi ja korpraaleiksi. Tai mitä arvelet — ehkäpä ei sellaisten miesten, joiden nimenä on Hikipää ja Hallikko ja Kahina ja Pöntikkä, sovi yletä isoksi herraksi. Emmekä me ole tunkeilleet niissä teltoissa, joissa arvoja jaetaan. Jos kuningas olisi elänyt, niin — no niin. Emmekä me osaa edes kunnolla ruotsiakaan, saksaa sen verran, että pystymme saamaan irti haarikan — hei, isäntä, ein pok piir ja pian, köntys! — emmekä opikaan. Emmekä osaa liverrellä muuten kuin miekka kädessä, niin että — piru hänet tietäköön. Eipähän ole Hanskikaan ylennyt kuin everstiksi, samoin Eerikki Slang. Horn oli luotu marskiksi jo syntyessään, ja niin on Wittenperi myöskin, sano minun sen sanoneeni.

Tätä tarinaa käytiin muutamassa kellarissa Leipzigin kaupungissa äsken saadun voiton jälkeen. Kellariin keräytyi vähitellen paljon suomalaisia upseereja, ja olo kävi yhä vilkkaammaksi. Viini irroitti kielen jäykät kantimet. Muuan myöhäinen tulija paiskasi sulkahattunsa pöydälle ja lausahti:

— Slang meni.

Tovin oltiin äänettöminä. Sitten joku sanoi:

— Vai jo meni Slang.

— Kuulan sai lävitseen vasemman siiven etujoukkoja johtaessaan. Viisi sellaista kesti aikaisemmin, kuudes vei miehen.

Hetkinen keskusteltiin kaatuneesta, määriteltiin hänen tekonsa, juotiin malja hänen muistokseen ja siirryttiin muihin asioihin.

— Torstenson on mies, Hallikko julisti. — Saakeli, miten näppärästi petti Piccolominin! Oli piirittävinään Leipzigiä, mutta kun Piccolomini saapui, keskeytti piirityksen ja lähti pohjoiseen muka pakoon. Minä jo tosissani arvelin, että Itämeren rannalle tässä taaskin marssitaan ruohoja keräämään. Niin kai Piccolominikin päätti ja lähti perään. Mahtoipa se pappa ällistellä, kun Breitenfeldiin saavuttuaan näki meidät seisomassa täydessä taistelujärjestyksessä naama etelään päin. Ja loistavan voiton otimme.

Muuan uusmaalainen puuttui puheeseen:

— Niin oikein, mutta minusta on sentään suorastaan sikamaista, että Hanski pantiin rintamaan meidän kanssamme oikean siiven toiseen riviin eikä etumaiseen. Etumainen paikka annettiin Wittenbergille ja Turun lääniläisille. Hanski on sentään vanhempi tekijä kuin Perkki.

— On kyllä, mutta Perkki onkin nyt isompi herra, ihan kenraali. Hän komensi Hanskiakin.

— Meillä keskustan miehillä ei ole moittimisen varaa, eräs Porin puolelainen tiedoitti. — Porin ja Pohjanmaan rykmentit pääsivät otteluun heti, jo ennen teitä ratsumiehiä.

— Pääsitte, mutta me ratkaisimme hyökkäyksellämme leikin, kivahti uusmaalainen.

— No, olkoon miten tahansa, Hallikko tyynnytteli jo kiivastuneita ja pian miekkaankin tarraavia miehiä. — Kyllä siitä riittää kunniaa jokaiselle. No, — nopeasti se kävikin, kolmessa tunnissa koko juttu oli selvitetty.

— Sanotaan, että nyt lähdetään taas Baijeriin, joku tiesi kertoa.

— Minä kuulin, että Tanska aikoo sotaa ja että ehkä joudumme sitä kurittamaan.

— Miten vain, etelään tai länteen, samantekevää. Nyt pidetään lystiä.

Jotkut alkoivat laulaa. Äänet eivät tosin kaikuneet aivan puhtaina eikä nuottikaan pysynyt ihan kohdallaan, mutta se ei haitannut. Sotilaslaulu seurasi toistaan, pikari tyhjeni toisensa jälkeen. Sitten joku viritti kotimaassa jo poikana opitun laulun. Kaikki yhtyivät siihen, mutta Hallikko tunsi itsensä liikutetuksi sekä laulusta että viinistä, rupesi muistelemaan kuningasvainajan entisiä aikoja ja menosi:

— Te perkuleet vetelette vain jumalattomia viisuja silloin, kun pitäisi laulaa totista virttä. Ja milloin te penteleet olette viimeksi lukeneet iltarukouksenne, häh? Lützenissä kai, kymmenen vuotta sitten. Te vain juotte ja mellastatte ja elätte kuin viimeistä päivää, häh? Jospahan kuningasvainaja näkisi, niin mars hirteen joka sorkka, saakeli — — Älytessään, ettei kukaan kuunnellut hänen sanojaan, Hallikko rupesi selittämään vieressään istuvalle toisia ajatuksia:

— Kyllä me suomalaiset sentään olemme sitä vihoviimeistä kansaa — häh? Kamalan maineen olemme hankkineet — kirkoissa jo rukoillaan kaikkia taivaan pyhiä varjelemaan meistä, kirotuista hakkapeliitoista, joita kiirastuli aina ja ikuisesti kärventäköön. Tolkuttomia julmuuksia teemme — vaikka tekevätpä muutkin ihan samanlaisia — kiukkuun ärsytettyinä meillä ei ole mitään rajoja. Ryyppäämme kuin porsaat — vaikka niin tekevät muutkin — raadamme ensimmäisinä miehinä kaikkea muutakin pahaa, riehumme kuin irti päästetyt perkeleet — häh?

— Ole vaiti ja kallista tuosta, vastasi naapuri työntäen valtavan remmarin Hallikon kouraan.

Hallikko huomasi parannussaarnansa aivan turhaksi ja syventyi kallistamaan remmaria yhä useammin ja syvemmin.

Kemut jatkuivat, kellarin täytti tupakansavu. Sen seasta tuskin enää erotti pystyssä pysyviä, kunnialla kaatuneista puhumattakaan.

Kun soturit vihdoin hoippuivat majapaikkoihinsa, katsoivat kaikki vastaantulijat viisaimmaksi jo ajoissa poiketa sivukaduille.

TANSKASSA.

Tanska ryhtyi sotaan. Torstenson marssi yllättäen Tanskaan, mukanaan myöskin Stålhandske suomalaisineen.

Pelottoman suomalaisen ratsuväenkenraalin päivät olivat luetut. Tuhottuaan Koldingin luona perinpohjin tanskalaisen ratsuväkiosaston hän sairastui ja kuoli huhtikuussa 1644. Hän taisteli lukemattomat taistelunsa silmäänsä räpäyttämättä — siekailematta hän anasti myöskin palkkionsa, kuten ajan tapoihin kuului. Tanskasta hän otti hoteisiinsa Aarhuusin piispan kallisarvoisen kirjaston, 890 nidettä. Hänen leskensä lahjoitti sen äsken perustetulle Turun yliopistolle. Tämä kallis aarre tuhoutui myöhemmin Turun palossa.

Laivastokin oli liikkeellä. Luojansa Klaus Laurinpoika Flemingin johtamana se taisteli Kolberger Heiden vesillä. Pimeys keskeytti taistelun, yön aikana tanskalaiset pakenivat. Vähän myöhemmin Fleming haavoittui ja kuoli. Hollannin laivasto liittyi avuksi, ja Kaarle Wrangel löi tanskalaiset Femernin luona. Kustaa Horn oli jo päässyt vankeudesta. Hän valloitti Skånen. Pian tehdyssä rauhassa Tanska luovutti Ruotsille laajoja alueita Norjasta ja Etelä-Ruotsista.

SUUREN SODAN LOPPU.

Vanha ratsumestari Hallikko selitteli taas sotatoimia. Hänen uskollista toveriaan luutnantti Hikipäätä ei ollut enää kuulijain joukossa, hänkin lepäsi Tanskan mullassa.

— Niin, Kolding oli hänen matkansa määrä. Laajalti olemme kaatuneilla kansoittaneet maita. Jopa joutaisin minäkin — seitsemäntoista vuotta olen tapellut yhtä mittaa Saksassa. Komppaniassanikaan ei ole enää kanssani Suomesta lähteneitä miehiä kuin puolenkymmentä. Kaikki he makaavat maan alla, kuka siellä, ken täällä. Ristit ovat jo lahonneet heidän kummuillaan, nimensä he veivät mukanaan hautaan, maineensa jättivät. Uutta väkeä on tullut kaiken aikaa. Äsken tuli Viipurin ratsurykmentti — uusittuna — ja muutkin täydennettiin. Maltahan — meitä on nyt täällä Turun, Uudenmaan ja Viipurin ratsuväet, Porin, Pohjanmaan, Hämeen, Uudenmaan ja Savon jalkamiehet. Ja monet sodassa aikaisemmin olleet joukot ovat nyt nuolemassa haavojaan Itämeren maissa tai kotona. En ymmärrä, kuinka se kansaparka siellä kotona jaksaa yhä puristaa esiin vereksiä joukkoja. —

— Muuten asiat ovat taas tolallaan. Vihollinen piiskattiin viimeksi Böömissä Jankowiin luona, jolloin Wittenberg johti oikeata siipeä — ainahan minä olen sanonutkin, että siitä miehestä vielä kuullaan. Vähältäpä piti, ettei hänestä tullut ylipäällikköä Torstensonin erottua sairautensa vuoksi, mutta Kaarle Wrangel voitti vaalissa.

— Nyt, pojat, nyt minäkin lähden Böömiin. Täällä Reinin rannoilla on tosin leppoisa olla — viinitkin hyviä, piru vieköön — mutta mukavaa kuuluu olevan Böömissäkin. Enkä siellä ole vielä ennen ollutkaan. Lähtöpikari, pojat, ja eläkää kunnialla, yhtä siivosti kuin mekin Kustaa Aadolfin miehet olemme eläneet — piru vieköön.

Valkohapsinen ratsumestari tyhjensi nauraen pikarinsa, nousi ketterästi satulaan ja lähti komppanioineen kauas itään. Hän ehti mukaan Prahan valloitukseen ja perusteelliseen ryöstöön ja oli sitten Arvid Wittenbergin mukana valloittamassa Taborin linnaa. Sen edustalla vanhan ratsumestarin tarina päättyi. Hänen hautansa ääressä seisoi vain kolme hänen kanssaan koko sodan ajan taistellutta miestä ja neljäntenä kenraali Wittenberg. Hän nyökäytteli päätään syvissä mietteissään, otti hattunsa päästään ja lausahti:

— Rehellisesti hän tappeli, rehellisesti joi ja elämöi, oman aikansa mies oli kaikessa. Ensimmäisten joukossa tänne tuli, viimeisten kanssa lähti. Siunaus nouskoon kunnon soturin tomusta.

Kenraali pani taas hatun päähänsä ja sanoi:

— Pitkä sota on lopussa, rauha on vihdoinkin tehty.

WESTFALEN.

Rauha solmittiin Westfalenissa lokakuun 14 p:nä 1648. Ruotsi sai siinä Etu-Pommerin kaupunkeineen ja saarineen ja pääsi siten hallitsemaan Saksan kolmen tärkeän kauppaväylän suuta. Valtakunnasta tuli suurvalta, se pääsi etelästä uhkaavasta puristuksesta. Nämä olivat aineelliset ja valtiolliset edut, huomattavat sinänsä, vaikka perin kalliilla hinnalla lunastetut. Mutta pitkästä sodasta oli toinenkin, maailmanhistoriallinen tulos, jota ei olisi saavutettu ilman Pohjolan sekaantumista taisteluun: Euroopan kansojen omantunnonvapaus. Suomalaiset olivat merkitsevällä tavalla mukana sitä hankittaessa.

Kustaa Aadolfin sisarenpoika, Pfalzkreivi Kaarle Kustaa, oli sodan viimeinen ylipäällikkö. Hän pani rauhan kunniaksi toimeen suuret syömingit Nürnbergin kaupungissa. Ajan henki vaati ilon osoittamista tuntuvalla tavalla. Myöhään yöllä sotamarski Wrangel toi sisään 30 musketööriä, jotka ampuivat salissa yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Monet saksalaiset vieraat hiipivät tiehensä säikähtyneinä näin jylisevästä juhlimisesta. Sotilaat eivät osanneet enää kunnolla syödäkään ilman pauketta ja juhlivat rauhaakin ampumalla.

KREIVINAIKA

 »Kreivin aikana» tunnetaan Suomessa Pietari Brahen merkillinen
 hallintoaika. Kaksi kertaa, v. 1637—40 ja 1648—54 hän oli Suomen
 kenraalikuvernöörinä. Perinpohjin hän koetti perehtyä maamme
 erikoisiin, ruotsalaisille vieraisiin oloihin. Kaikin voiminsa
 hän edisti maamme hyvinvointia, joka, joitakin sattuneita katoja
 lukuunottamatta, tuntuvasti kohosikin. Suomen kielen oikeuksia
 hän myöskin lujasti tuki tahtoen kouluttaa maalle oman, pystyvän
 niin maallisen kuin hengellisenkin virkamiehistön. Tässä mielessä
 hän tarmokkaasti puuhasi Turkuun yliopistoa ja saikin suuren
 vaikutusvaltansa avulla aikeen toteutetuksi 30-vuotisen sodan
 vielä jatkuessa pahimmillaan. Kreivi Pietari Brahe oli niitä
 ruotsalaisia Suomen hallitusmiehiä, joita Suomessa on aina muistettu
 kiitollisuudella ja kunnioituksella; hänen päänsä kohoaa heistä
 korkeimmalle.

Pitkät, teräväkeulaiset kirkkoveneet kiitivät suuren sisämaanjärven tyventä selkää. Ne pujahtivat väliin kapeaan salmeen, toisinaan kiertelivät saarien lomitse, joiden sammaleiset kalliot, niillä kohoavat koskemattomat hongat, rantaan sijoittuneet valkearunkoiset, vehreät koivut ja vaatimattomat lepät somina kuvastelivat veden kalvossa. Tuhannet linnut pitivät puiden oksilla ikuista iloaan, kuikkapari meloi riippakoivujen varjossa merkiten tiensä hopeisella juovalla, ja etäisyyksistä kohosi yksinäisen erämaantalon sauhu pilvettömälle taivaalle ohuena, kiemurtelevana viivana. Parisen kaukaista kalamiestä keitti rantakalaansa kallioisella luodolla.

— Tämä maa on kaunis ja kulkumme sen helmassa on kuin yhtämittaista sunnuntaita.

Näiden sanojen lausuja istui etumaisen veneen kunniapaikalla, leveimmällä tuhdolla perämiehen edessä. Sanansa sanottuaan hän antoi katseensa taas kiertää Luojan koskematonta luontoa, ja hänen kasvoillaan oli tyynen ihastuksen hyvä hymy.

Aikansa erämaita soudettuaan veneet kääntyivät asutulle seudulle, pitkään lahteen, jonka perillä oli kylä ja sen vähäiset pellot. Kylän väki oli odottamassa rannalla, miehet valkoisissa pyhäviitoissaan, naiset koreiksi somistetuissa tamineissaan, rinnoillaan ketjut ja soljet, vähäiset arvoltaan, kalliit kantajilleen.

Vankat kädet vetivät veneen keulan hietikolle ja auttoivat kuivalle kamaralle perätuhdolla istujan, Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen sekä hänen puolisonsa.

— Tervetultuanne erämaan kylään, taloon käykää, kotonanne olkaa, puheli vastaanottajien joukosta pitkä, suoraselkäinen vanhus. — Sanan tulostanne saimme, osasimme vähiämme isojen vieraiden varalle varustaa.

Tulkki käänsi sanat ruotsiksi. Kreivi kiitti, pisti kättä, tervehtipä kaikkia muitakin. Lähdettiin taloon. Kreivi istutettiin isännän viereen, kreivitär naisten joukkoon ison uunin kupeelle. Ihmeissään hän katseli savun mustaamaa kattoa, kiiltäviä seiniä, hohtavaksi hangattua honkaista lattiaa, yhdestä puusta tehtyjä isoja astioita ja naisväen kangaspuita.

— Katto on musta, mutta sen väri kestää, kreivi virkkoi puolisonsa ihmettelyn huomatessaan, nousi ylös, pyyhkäisi kattoa valkoisella pitsikalvosimellaan ja näytti sitä sitten kreivittärelle. Kalvosimessa ei ollut noen jälkeäkään.

— Kuten näet, tunnen jo hieman Suomenmaata. Ja paremmin aion oppia tuntemaan.

Tarjottiin ruokaa. Rukiista, ohraista ja kauraista leipää siinä oli, lihaa useampaa lajia, oli porsaan luovuttamaa, mutta oli metsästäkin hankittua, naurishaudikkaita, verestä kalaa suolattuna ja paistettuna, piimää ja kotona pantua olutta. Isäntä tarjosi haarikkaa kreiville ja sanoi perin huonolla, mutta jotenkuten ymmärrettävällä ruotsin ja saksan sekoituksella:

— Jos sopinee, niin ottakaa, hyvästä sydämestä tarjotaan. Reinin viinejä meillä ei ole.

— Mitä, puhutte ruotsia ja saksaa täällä erämaan keskellä! Missä olette niitä oppinut? — Monissa sodissa ja maissa minäkin nuorempana kiertelin. Silloin opin, minkä opin.

— Niin, pitihän minun se arvata. Teistä suomalaisistahan on melkein jokainen ollut sodassa, kiertänyt maat ja manteret.

Kreivi innostui kovin voidessaan tarinoida tulkin välityksettä, vaikka tämän olikin usein autettava. Tarkoin hän kyseli olot ja elämät, huolet ja toiveet, ja lähtiessään vihdoin matkaansa jatkamaan hän pyysi Salakkalahden isäntää seuraamaan mukana seuraavaan pysähdyspaikkaan. Isäntä suostui mielellään.

Veneiden taas halkoessa vesiä kreivi tarinoi vilkkaasti vastassaan istuvan isännän kanssa. Väliin hänen katseensa kierteli hyväilevänä korpia ja rantoja, mutta kohta hän taas muisti uusia kysyttäviä asioita. Kaikesta hän tahtoi tarkan selon ja sai myöskin, mikäli isännän tiedot riittivät. Ja mitä Salakkalahden isäntä ei tietänyt, sen saattoivat sanoa monet muut.

Seuraavassa pysähdyspaikassa kreivi kiitteli kovin Salakkalahden isäntää hänen lähtiessään astumaan erämaiden halki kyläänsä kohden. Kreivi jäi solmimaan uusia tuttavuuksia, mutta Salakkalahden isäntä tuumiskeli yksikseen korpea tallatessaan:

— Mieheltä näyttää, viisaalta ja hyvältä. Kopea ei ole isoksi herraksi, suoraa puhetta ei pane pahakseen, arvon antaa alhaisenkin sanalle, mikäli tämä järkeviä puhuu, ja opikseen näyttää sanat ottavan. Hyvän hallitusmiehen lienevät tänne lähettäneet, ja hyvää täällä tarvitaankin, jos mieli maan ja kansan nousta kaiken kurjuuden keskeltä. Hyvät ovat siis merkit, hyvät aikomuksensa, antakoon Luoja niiden vain todeksi toteutua.

Pietari Brahe matkasi edelleen. Vähään hän ei tyytynytkään, matkan monia vaivoja hän ei väistynyt. Monta eri matkaa hän teki ja otti tarkan selon kaikesta, mitä hänen hallittavakseen uskottu maa kaipasi.

Hämeen ja Savon hän kiersi ensimmäisellä matkallaan, kulki edelleen Karjalaan, Käkisalmeen ja Viipuriin, Inkeriin, Pähkinälinnaan ja Nevanlinnaan ja palasi rantatietä Turkuun. Sinne saavuttuaan hän kirjoitti hallitukselle laajan selonteon, kertoi näkemänsä ja kuulemansa ja teki omia, laajoja ehdotuksiaan maan tilan parantamiseksi. Hän moitti, missä oli moitittavaa — sitä oli paljon — ja kiitti kiitettävät. Rahvaan olot hän selitti tarkoin, veti esiin monien virkamiesten kelvottomuuden ja pappien taitamattomuuden, päätyen lopuksi siihen, että Suomeen, sekä kaupunkeihin että maaseudulle, olisi perustettava kouluja sekä Turkuun yliopisto, jolloin maahan saataisiin kyvykkäitä suomalaisia virkamiehiä. Etenkin yliopiston saaminen korjaisi pian epäkohdat. Toisen matkansa kreivi teki meritse Poriin ja palasi maitse. Kolmannella hän kulki Helsinkiin, Hämeenlinnaan ja Savonlinnaan, Pieliselle, Kajaaniin ja Ouluun sekä palasi Pohjanmaan rantatietä ja edelleen Satakunnan kautta Turkuun. Palattuaan hän jälleen selosti hallitukselle matkaansa, esitti ehdotuksiaan ja kirjoitti: »Niin olisi myöskin hyvin viisasta, että Ruotsin nuoret aateliset oppisivat suomea, jota kieltä syyttä halveksitaan ja joka on hyödyllisempää kuin ranska ja italiankieli, siihen katsoen, että Suomen suuriruhtinaskunta on parhain ja suurin osa T. K. Majesteettinne ja Ruotsin kruunua. — Myöskin puhutaan tätä kieltä koko Virossa, Liivissä ja Inkerissä Agnismaahan saakka Novgorodiin päin, suurimmassa osassa Lappia Nord Kapiin päin, ja Valkoisen meren rannikolla käyttävät suomea venäjän rinnalla kansat, joiden kanssa olemme kosketuksissa.»

Kreivi kävi myöskin Ahvenanmaalla ja teki Suomen sisämaihinkin uuden matkan, joka ensin johti Narvaan, sieltä Käkisalmeen, Savonlinnaan, Kuopioon ja edelleen Keski-Suomen halki etelään.

TURUN AKATEMIA.

Turkuun oli jo 1632 Kustaa Aadolfin päätöksellä perustettu hovioikeus, joka suuresti helpotti oikeudenjakoa. Yliopistoa hän lienee myöskin suunnitellut Turkuun, mutta sodan takia sen perustaminen tai oikeammin Turun kymnaasin laajentaminen yliopistoksi siirtyi myöhemmäksi.

Heinäkuun 15 päivä v. 1640 oli Turun ja koko Suomen suuri juhlapäivä. Silloin uusi yliopisto vihittiin kaikella tärkeän asian vaatimalla juhlavuudella. Niiden kulusta on säilynyt tarkka tieto:

Aamulla seitsemän aikaan saapui ritaristo, piispa, aatelisto, professorit, asessorit, kenraalikunta, rovasti, pastorit, koulujen rehtorit, upseerit, pormestarit ja raati, etevimmät porvarit sekä tuhat ratsumiestä hänen kreivillisen armonsa luo Turun linnaan, josta juhlasaatto lähti akatemiataloon.

Ratsumiehet asettuivat kunniakujaksi linnan porteilta rantaan saakka.

Saatossa asteli ensin kolme torvensoittajaa ja rummunlyöjää, jotka tekivät tehtävänsä somasti ja kaikella ahkeruudella. Sitten kulki eräs aatelismies marsalkan paikalla, hänen jäljessään nuorimmat ja alhaisimmat aatelismiehet parittain, heidän jälkeensä ritariston ja aateliston etevimmät, kaikkiaan 15 paria. Heitä seurasi kreivin hovimestari yksinään, pienen välimatkan päässä myöskin yksinään akatemian deposiittori akatemian avaimia kantaen, hänen jäljestään toisen apulaisen sijasta eräs rehtorin punaisesta sametista tehtyä ja valkealla silkkivuorilla varustettua viittaa kantava ylioppilas, sitten akatemian sinettiä kantava vakinainen apulainen, sitten akatemian notari, kantaen matrikkelia, ja hänen perässään akatemian rahastonhoitaja, pitäen käsissään kahta hopeavaltikkaa.

Hänen kreivillinen armonsa kenraalikuvernööri kulki sitten yksinään molemmilla puolellaan pertuskoilla varustetut henkivartiansa.

Sitten astui kunnianarvoinen herra piispa yhdessä tohtori Eskil Petraeuksen kanssa, sitten kamreeri ja sihteeri yhdessä, kaikki professorit parittain, kuninkaallisen hovioikeuden asessorit järjestyksessään, linnanpäällikkö, kruunun rahastonhoitaja ja kirjanpitäjä, rovasti, pastorit ja koulujen rehtorit, pormestarit ja raati parittain, etevimmät porvarit ja heidän joukossaan ylioppilaat säätynsä mukaan, lopuksi muut, minkä säätyisiä olivatkin.

Linnan valleilla olevilla tykeillä ammuttiin tunnuslaukaukset.

Hänen kreivillinen armonsa nousi kaleerilaivaan, jolloin laivasta ammuttiin kaksi laukausta, joihin valleilta vastattiin samoin kahdella laukauksella. Ratsuväki, kaikki ratsain, marssi maantietä myöten kaupunkiin ja järjestyi torille.

Kreivin saapuessa seurueineen laivassa kaupunkiin soitettiin torvia ja lyötiin rumpuja. Hänen noustessaan hovioikeuden presidentin, jalosukuisen herra Juho Kurjen, talon luona maihin ammuttiin tykeillä kaksi laukausta, jonka jälkeen kaikki kulkivat ennen mainitussa järjestyksessä akatemiataloon. Kaupungin jalkaväki, 4 komppaniaa, seisoi palavine tulisoihtuineen aseissa kadun kahden puolen.

Kulkueen saavuttua akatemiataloon esitettiin siellä laulunjohtajan, herra Samuel Hartmannin, johdolla musiikkia. Akatemian arvomerkkejä kantavat henkilöt asettuivat katederin eteen.

Hänen kreivillinen armonsa astui esiin ja teki kaikille tiettäväksi hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisen tahdon, kehui maan kaunista asemaa ja puhui siitä suuresta vahingosta, mikä johtui siitä, ettei nuorisoa, aatelista enemmän kuin aatelitontakaan, oltu aikaisemmin alun pitäen tässä maassa, kuten olisi pitänyt, harjaannutettu luvallisiin kirjallisiin taitoihin, maassa kun ei ollut akatemiaa, jossa heillä olisi ollut tilaisuus opiskella, joten useita kunniallisia ja ylhäisiä perheitä oli joutunut rappiolle ja jaloja älyjä tyrehtynyt, ja kuitenkin olisivat Jumalan siunauksesta opiskelemalla voineet edistyä ne, jotka tähän maahan ovat sinne tänne asettuneet. Näiden syiden takia oli hänen kuninkaallinen majesteettinsa, armollisin kuningatar ja Ruotsin valtakunnan korkea-arvoinen hallitus armossa myöntynyt siihen, että akatemia eli yliopisto Turkuun perustetaan. Sitten kreivi luetutti dekaanuksella yliopiston perustamiskirjan sekä nimitti hänen kuninkaallisen majesteettinsa tahdon ja käskyn mukaisesti kunnianarvoisen herra piispan akatemian sijaiskansleriksi.

Piispalle ojennettiin kaikki akatemian arvoja valtamerkit ja kutakin annettaessa latinankielinen selitys sen merkityksestä. Kreivi toivotti hänelle ja kaikille opettajille ja opiskeleville runsasta onnea ja siunausta. Lopuksi kreivi kuninkaallisen majesteetin puolesta kiitti kaikkia kokoontuneita siitä, että he olivat näihin juhlallisiin vihkiäisiin saapuneet, sekä pyysi, että he kaikki, toimitukset päätettyään, lähtisivät linnaan kuninkaallisen majesteetin puolesta vastaanotettaviksi ja ruokittaviksi.

Tämän jälkeen esitettiin taas musiikkia noin kymmenen minuutin ajan. Sitten hänen kunnianarvoisuutensa piispa Iisakki Rothovius nousi katederiin ja piti latinankielisen puheen. Sen jälkeen hän kutsui korkea-arvoisen herra tohtorin Eskil Petraeuksen luokseen ja vihki hänet rehtoriksi, puki hänen ylleen rehtorin punaisen samettiviitan, antoi hänelle akatemian kaikki arvomerkit ja kehoitti häntä tekemään asianmukaisen valan.

Rehtori piti senjälkeen puheen, kehoitti ylioppilaita harjoittamaan ahkerasti opinnoitaan, antoi akatemian notarin lukea akatemian sääntöjen viimeisen luvun ja kehoitti ylioppilaita sitä noudattamaan. Hänen puheensa aikana akatemian pedellit eli vahtimestarit ottivat ylleen punaiset verkaviittansa.

Akatemian dekaanus nousi katederiin esittäen kiitokset kaikkein korkeimmalle Jumalalle, hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja hallitukselle, hänen kreivilliselle armolleen ja ylhäisyydelleen, kunnianarvoiselle herra piispalle ja sijaiskanslerille sekä herra tohtorille, jotka tämän laitoksen olivat saaneet aikaan, kuin myöskin kaikille vieraille, jotka auttoivat tämän juhlallisuuden kaunistamista läsnäolollaan.

Lopuksi jalosukuinen herra Johannes Stålhandske piti onnittelupuheen.

Tämän jälkeen kaikki lähtivät ennen sanotussa järjestyksessä ja musiikin soidessa tuomiokirkkoon. Akatemian arvomerkit jätettiin akatemiataloon, ainoastaan rehtori, edellään valtikoita kantavat punapukuiset pedellit, kulki samettiviitassaan kirkkoon, jossa pedellit asettuivat seisomaan hänen eteensä. Kirkossa ylistettiin ja kiitettiin Jumalaa kauniilla musiikilla ja piispan saarnalla. Sen päätyttyä veisattiin virsi, jonka jälkeen kirkkomaalla ammuttiin tykeillä. Laukauksiin vastattiin kaleerista. Laulajat alkoivat taas laulaa, jolloin sotaväki ampui kunnialaukaukset, tuhat ratsumiestä ensin yht’aikaa ja kaupungin sotaväen 4 komppaniaa sitten, myöskin yht’aikaa. Akatemian notaari astui alttarin eteen ja luki siunauksen. Ulosmentäessä laulettiin. Kreivin tullessa ulos laukaistiin kirkkomaalla taas muutamia tykkejä, samoin sillalla ja kaleerissa, myöskin ratsumiehet ja jalkamiehet ampuivat toisen kerran.

Neljän aikaan juhlallisuuteen osallistuneet lähtivät linnaan aterialle, jossa kaikkia erinomaisesti kestittiin.

Ylioppilaat esittivät kolmantena päivänä vihkimisjuhlien jälkeen herra maisterin, valtio-opin ja historian professorin Mikael Wexioniuksen, johdolla erään huvinäytelmän ja pitivät seuraavina päivinä myöskin muutamia puheita.

Ilma oli juhlien aikana mitä kaunein, ihmisiä oli jalkeilla mahdottoman paljon, »rummut pärisivät ja torvet soivat yht’aikaa maalla ja merellä, ääni vastasi vuoriin ja rakennuksiin ikäänkuin mieltymyksen osoitukseksi» — vanha Turku eli suuria päiviään.

Turun kapeilla kaduilla nähtiin ylioppilaita erikoisissa puvuissaan, pieni sulkalakki päässään, miekka vyöllään. Ensin heitä katseltiin uteliaasti, pian heihin ja heidän menoihinsa totuttiin. Usein he viettivät sangen hurjistelevaa elämää, elämöivät ja harrastivat omalaatuisiaan kujeita, mutta työtä he myöskin tekivät — ken ahkerammin, ken laiskemmin. Heidän ja heidän myöhempien toveriensa joukosta lähti maan virkajaa opettajakunta, lähtipä monen monia merkillisiäkin miehiä johtamaan ja opastamaan Suomen kansaa sen vastaisilla taipaleilla.

RAAMATTU SUOMEKSI.

Näinä aikoina, sadan vuoden kuluttua Agricolan Uuden Testamentin ilmestymisestä, saatiin valmiiksi suomenkielinen raamattu. Piispa Eerik Sorolaisen aikana ja johdolla käännöstyö tuli jo tehdyksi. Piispa Iisakki Rothoviuksen aikana ja toimesta käännös tarkastettiin. Raamattu ilmestyi Tukholmassa painettuna v. 1642. Painoksen suuruus oli 1200 kappaletta, joista vain noin 650 kappaletta joutui sitomattomina Suomeen — muut annettiin lahjoiksi korkeille herroille.

Raamatun ilmestymisvuonna Suomeenkin saatiin jo oma kirjapaino, ruotsalaisen »kirjanpainajan sällin» Pietari Waldin Turun yliopiston yhteyteen perustama. Parikymmentä vuotta myöhemmin perustettiin sinne toinenkin, mutta molemmat pian yhdistettiin. Samoina aikoina Viipuriinkin syntyi kirjapaino, jonka venäläiset sittemmin kuitenkin hävittivät.

NOITAVAINOT.

Näinä aikoina esiintyi Suomessa ennen tuntematon ilmiö: noitien vainoaminen ja roviolla polttaminen.

Taikuudella oli Suomessa ikivanhat juuret; kristinopin rinnalla sen harjoittaminen jatkui vuosisadat läpeensä laadultaan varsin viattomana ja ketään todellisesti vahingoittamatta. Saksan sodan aikana kiihtynyt puhdasoppisuuden vimma näki Siinä kuitenkin hirvittävän vaaran, kuvitteli noituuden harjoittamisen suhteettoman suureksi ja uskoi sokeasti aivan mielettömiä juttuja noituudesta syytettyjen hornassa käynneistä, luudallaratsastamisesta, ihmisten taikakeinoilla vahingoittamisesta, eläimiksi muuttamisesta ja muusta samanlaisesta. Muuten varsin valistuneet, etevät piispat, papit ja tuomarit olivat vakuuttuneita noituuden voimasta ja sen suorittamista teoista. Siitä syytettyjä vastaan käytiin laajoja oikeusjuttuja jopa Turun hovioikeudessakin, kuultiin lukemattomia todistajia, saatiin monet viattomat syytetyt loppujen lopuksi itsekin uskomaan itsensä syypäiksi ja tuomittiin roviolle. Vesi- ja rautakokeillakin koetettiin todistaa syyllisyyttä. Jos sidottuna veteen heitetty pysyi veden päällä uppoamatta, hän oli syyllinen — piru auttoi omaansa — jos hän tulista rautaa koskettaessaan ei vahingoittunut, oli syyllisyys selvä. Kaikkiaan noin 70 henkeä, vaimoja ja nuoria tyttöjä, jopa miehiäkin, sai nousta leimuavalle roviolle ja palaa poroksi. Täällä tuntematon katolinen inkvisitio siirtyi toisessa muodossa protestanttiseen Suomeen. Pietari Brahen laaja katse näki tässäkin synkeässä asiassa aikalaistensa tietämättömyyden ja harhaluulojen ylitse. Hän ei vahvistanut noitatuomioita toimeenpantaviksi, koettipa parhaansa mukaan tehdä syytteistä ja oikeudenkäynneistäkin lopun.

Kreivi Pietari Brahen vaikutus tuntui Suomen kaikissa asioissa. Maan tila kohosi silminnähtävästi. Hänen hallintoaikansa jätti Suomeen, myöskin sen rahvaaseen, hyvän ja syvästi kunnioitetun muiston. Hän oli huomattavin muualta tulleista hallitusherroista, päätään pitempi kaikkia muita ja ehkä ainoa, joka tälle maalle paljon antoi, siltä vähän otti. Kun hän vihdoin poistui paikaltaan, saattoi hän täydellä syyllä sanoa: »Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen.»

UUSIA SOTIA

 Kuningatar Kristiinan, Kustaa Aadolfin tyttären ja seuraajan, heikko
 hallitus ja valtion omaisuuden tuhlaus köyhdytti valtakunnan.
 Kuninkaaksi tuli Kaarle X Kustaa, Wittelsbachin saksalaista sukua.
 Raha-asioiden korjaamiseksi hänen aikanaan pantiin toimeen aateliston
 lahjoitustilusten ns. neljännesperuutus. Pian Kaarle kuitenkin kääntyi
 sotapoluille. Ruotsi-Suomelle oli taattava Itämeren herruus, jonka
 toteuttamiseksi oli vallattava Itämeren etelärannatkin. Kaarlen
 hyökättyä tässä tarkoituksessa Puolaan merestä eristetty Venäjä katsoi
 Ruotsi-Suomen heikoksi ja lähti asevoimin valtaamaan Suomenlahden
 rantoja. Tanska tahtoi takaisin Etelä-Ruotsin, Brandenburg, Hollanti
 ja Itävalta liittyivät myöskin vihollisiin.

Vaasan suvun hallituskausi päättyi. Kustaa Aadolfin tytär Kristiina, naiseksi syntynyt, mies tavoiltaan, luopui valtaistuimesta 22 vuotta sillä istuttuaan. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa nousi hänen sijaansa. Seuraavana vuonna, 7 rauhanvuoden jälkeen, syttyi taas sota. Kaarle X Kustaa alkoi hyökkäyksen Puolaa vastaan.

Arvid Wittenberg marssi Puolaan 17 000 miehen kanssa. Viron ja Liivinmaan suomalaiset varusväet joutuivat myöskin sinne.

Varsova antautui piirityksen jälkeen. Kaarle X Kustaa otti ylijohdon. Mutta pian puolalaiset nousivat maataan puolustamaan, ja hyökkääjillä oli edessään vaikea aika. He voittivat taistelut, kulkivat maan ristiin ja rastiin, ajoivat takaa puolalaisia, mutta nämä olivat nopeita, hyökkäsivät odottamatta, tuottivat vahinkoa ja katosivat taas. Heitä ei saatu tuhotuiksi. Wittenberg jäi vähäisen joukon kanssa Varsovaan. Puolalaiset saarsivat sen vahvoilla joukoilla. Wittenberg torjui lukuisia hyökkäyksiä, kesti kolme kuukautta, mutta kun hänen joukkonsa suli sulamistaan, apua ei tullut, elintarpeet loppuivat ja kaupungin asukkaat kapinoivat, täytyi hänen antautua. Upseerit vietiin vastoin sopimusta vankeuteen.

Wittenberg teljettiin Samoiscin linnaan. Siellä sotamarski istui kovassa vankeudessa, ajatteli omia ajatuksiaan, näki omia näkyjään. Lukemattomat taistelut kovaksi sanottu soturi oli taistellut, johtanut armeijoita, voittanut voittoja, saanut osakseen runsaasti kunniaa ja aineellisia etuja — vankikomerossa hän, käskemään tottunut, taisteli yksinäisyydessään ankarimman taistelunsa. Muut kiitivät ratsujensa selässä omassa vapaudessaan, hänelle paistoi päivä vain ristikon lomitse. Kohtalo mittasi loistavan uran lopuksi katkeran kalkin. — Kuolema vapautti kytketyn karhun vaivoistaan v. 1657.

Varsovan luona taisteltiin kuuluisa kolmipäiväinen taistelu Kaarle X Kustaan johdolla.

Turun ja Uudenmaan ratsumiehiä — 700 luvultaan — joutui eversti von Rosenin johtamina Tykoczinin linnan varusväeksi. Puolalaiset saarsivat linnan, ratsumiehet puolustautuivat hurjalla sitkeydellä, pelastuksen toivoa ei ollut, linna alkoi jo täyttyä hyökkääjistä — silloin se lensikin äkkiä ilmaan puolustajainsa räjäyttämänä, jotka kävivät näin kuolemaan ja veivät vihollisensa mukanaan.

VIHOLLINEN SUOMESSA.

Venäjä yhtyi sotaan, hyökkäsi yllättäen Inkeriin ja valtasi Nevan linnan. Se poltettiin, kaupunki ryöstettiin ja poltettiin ja asukkaat tapettiin. Toiset heistä poltettiin, toiset »paistettiin kuin siat». Pähkinälinna ja Käkisalmi saarrettiin.

Johtavat ruotsalaiset hallitusherrat, joihin kirkon uskonkiihkoinen johto mielellään yhtyi, panivat kreikanuskoisessa Karjalassa näinä aikoina toimeen pakkokäännytyksen, joka toteutettiin säälittä ja nosti karjalaisissa katkeran vihan. Karjalaisjoukkoja tunkeutui rajan yli. Luterilaiset kirkot haihtuivat savuna ilmaan, kääntymykseen suostuneet surmattiin. Suomen sotaväki oli suurimmaksi osaksi Puolassa ja Itämerenmaissa. Kotimaassa olevat koottiin, talonpojat kutsuttiin aseisiin. Viipurin valleja korjattiin, niille asetettiin kauppalaivoista otettuja tykkejä, kaikki läänissä vielä oleva sotaväki tuotiin Viipuriin. Kaupungin porvarit ja koulupojat olivat aseissa. Muuan osasto teki retken Taipaleeseen, Vuoksen suulle, ja hajoitti siellä olevan vihollisjoukon.

Pähkinälinna piti puolensa, Käkisalmi pyysi apua. Sitä oli vaikea antaa, mutta hätä keksi keinon.

VIIPURIN KOULUPOJAT.

Viipurin lukiolaiset heittivät kirjansa nurkkaan, saivat aseet ja ryhtyivät harjoittelemaan niiden käyttöä vanhan sotakarhun, eversti Burmeisterin johdolla. Närkästyneet opettajat valittivat turhaan, lähettivätpä asiastaan kirjelmän valtaneuvostollekin Tukholmaan, mutta kunnon lehtorien huolia ei ymmärretty sielläkään. Pojat jatkoivat sotaisia toimiaan, upseerit nousivat heidän omista riveistään — kolmetoista lukiolaista oli jo aikaisemmin vaihtanut kirjan upseerin valtakirjaan.

Burmeister lähti Viipurista liikkeelle mukanaan koulupojat, 350 ratsumiestä ja 800 ympäristön talonpoikaa. Hän aikoi marssia Taipaleeseen, tuhota sinne uudelleen kokoontuneet viholliset ja kulkea rantatietä edelleen Käkisalmeen. Vuoksen silta oli kuitenkin poltettu, Burmeister jäi toistaiseksi Raudun kirkolle. Venäläiset hyökkäsivät, katkera taistelu alkoi. Sen kuumin ottelu oteltiin kapealla kannaksella kirkon lähellä. Suomalaiset perivät voiton, venäläisiltä jäi kentälle 200 miestä kaatuneina, paljon aseita ja ampumatarpeita sekä 4 lippua. Suomalaisista kaatui vain 40, heidän joukossaan urhoollinen lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, Viipurin lukiolainen.

Koulupoikien urhoollisuuden maine levisi laajalle, talonpoikien päättävää miehuutta upseerit kiittivät kovin.

Käkisalmen päällikkö Olavi Pentinpoika kesti kolmisataisella joukollaan vaikean piirityksen. Vihdoin venäläiset purkivat leirinsä ja lähtivät tiehensä. Pähkinälinna kesti myöskin lähes kuuden kuukauden ankaran piirityksen. Venäläisten vetäytyessä pois linnan puolustajista oli jäljellä vain 72 miestä.

Näiden tapausten aikana venäläiset tekivät hävitysretkiä Savoon ja Kainuuseen. Savonlinnan kaupunki hävitettiin, linna jäi valloittamatta. Satoja taloja poltettiin, asukkaita surmattiin, nyljettiinpä heitä elävinäkin. Venäläisten päävoimat hyökkäsivät kuitenkin Virossa ja Liivinmaalla. Lauri Flemingin johdolla Tartto puolustautui kolme kuukautta, sitten se valloitettiin.

Suomeen määrättiin ylipäälliköksi Kustaa Horn, Eevertin poika. Kuningas vaati häneltä väkeä Liivinmaalle, lähettäen käskyn toisensa jälkeen. Turhaan Horn koetti selittää Suomen turvattomuutta. Horn aikoi jo totella, mutta silloin venäläiset hyökkäsivät toistamiseen Käkisalmeen. Horn marssi heti sinne ja löi venäläiset. Kuningas lähetti uuden vaatimuksen, vähän hän näytti välittävän Suomen kohtalosta. Horn kirjoitti hänelle suoran ja miehekkään vastauksen. Venäjän sota kuitenkin pian päättyi Vallisaaren välirauhaan.

Sodan aikana levinnyt rutto surmasi väkeä tuhansittain etenkin Viipurin ja Turun tienoilla.

Näinä aikoina Karjalasta taas muutti 4107 perhettä Venäjälle uskonvainojen pelosta. Sota ei jättänyt heille valinnan varaa: joko kääntymys luterilaisuuteen tai lähtö. Melkoinen osa valitsi lähdön.

TANSKAN SOTA.

Kaarle X Kustaan ollessa armeijoineen vielä Puolassa Tanska julisti sodan. Kuningas jätti hävitetyn Puolan, kiiruhti pienen, mutta valitun armeijan kanssa — Turun ja Uudenmaan ratsumiehet olivat mukana — Jyllantiin, yllätti tanskalaiset ja saapui Vähän Beltin rannalle. Talvi 1657—58 oli Tanskan kovimpia, pakkanen jäädytti kovavirtaisen Vähän Beltin. Mukana oli nuori upseeri Eerik Dahlberg, merkillinen mies — sittemmin sotamarski, sen ohella taitava insinööri, etevä maalari ja piirtäjä, ansiokas kynänkäyttäjä. Hän otti mukaansa 40 suomalaista ratsumiestä, ratsasti ylitse, palasi takaisin ja ilmoitti jään kestävän. Armeija kulki Beltin yli Fyeniin ja hajoitti tanskalaiset joukot. Kuningas pyrki Själlantiin ja sikäli Kööpenhaminaan, mutta välillä oli lähes penikulman levyinen Iso-Belt. Sekin oli jäätynyt, mutta ilma muuttui leudoksi, merivirta söi jäätä alta käsin. Sitten ilma taas pakastui. Dahlberg teki uuden tiedusteluretken, vannoi palattuaan jään kestävän, ja armeija lähti marssimaan. Ohut jää ritisi ja halkeili, vettä nousi sen päälle nilkkoihin saakka, mutta armeija pääsi ylitse. Eräässä paikassa jää kuitenkin murtui ja kaksi komppaniaa hukkui.

Kuningas koetti turhaan valloittaa Kööpenhaminaa. Onnetar oli kääntänyt hänelle selkänsä, muitakin pahoja vastoinkäymisiä sattui. Hän tahtoi niistä huolimatta jatkaa sotaa sekä Tanskassa että Puolassa, mutta kuolema keskeytti hänen toimensa. Hän jätti jälkeensä alaikäisen pojan. Holhoojahallitus — siinä oli mukana aateliston lahjoitustilojen valtiolle peruutuksen innokas ajaja ja siitä syystä tämän taholta karsaasti katsottu suomalainen Herman Fleming — teki rauhan Puolan ja Tanskan kanssa. Puola luovutti Liivinmaan.

Venäjän kanssa solmittiin lopullinen rauha Kardisissa Liivinmaalla.

Suomalaiset vuodattivat vertaan taas näissäkin sodissa vieraalla maalla. Heidän kotimaansa oli ollut taistelutantereena, sitä ja Inkeriä oli hävitetty laajalti miesten ollessa muualla. Omin vointinsa sen oli puolustauduttava, Ruotsi ei kyennyt auttamaan. Sen kaikki huomio oli kääntynyt kokonaan etelään. Siellä se näki tärkeimmät etunsa huomaamatta, että suurin vaara uhkasi idästä.

LUKEMISEN TAITO

 Suomen varsinaiselle rahvaalle lukemisen taito oli, joitakin
 poikkeuksia lukuunottamatta, tuntematon. V. 1664 Turun piispaksi
 nimitettiin ruotsalainen hengenmies Juhana Gezelius. Aikaisemmin
 hän oli toiminut Itämeren-maiden sekasortoisten kirkollisten
 olojen järjestäjänä. Määrätietoisen tarmokkaasti, usein kiivaalla
 ankaruudellakin hän alkoi johtaa uutta hiippakuntaansa. Hän asetti
 papistolle tiukkoja vaatimuksia, uusi kirkollista järjestystä,
 toimitti opetuslaitokseen oppikirjoja, pani alkuun uusia kouluja
 ja kiinnitti huomiotaan etenkin kansan uskonnolliseen opetukseen,
 johon sisältyi myöskin lukutaito. Hänen toimestaan Suomen kansa
 oppi lukemaan — Ruotsin ohella Euroopan kansojen ensimmäisten
 joukossa. Kuusineljättä vuotta Gezelius työskenteli Suomen henkisenä,
 suurilahjaisena ja tahdon voimaisena johtajana, ja paljosta Suomen on
 häntä kiitettävä. Hänen poikansa jatkoi isänsä työtä.

— Sanovat piispan olevan ylen ankaran herran. Säälittä kuuluu panettavan jalkapuuhun, jos ei suoralta kädeltä satu muistamaan kaikkia muistettavia. Paljon niitä onkin, isämeidät ja siunaukset ja uskontunnustukset ja kaikki muut. Niistä ehkä hyvällä muistilla jotenkin selviää, mutta se lukeminen — se lukeminen — — —

— Niin on. Ennen minä väännän viikon kantoja kaskesta kuin tankkaan peukalon levyisen pätkän kirjasta.

— Ennenpä tietenkin.

Kopralan miehet ne huolissaan näin haastelivat astellessaan talviauringon vasta tehdessä nousuaan kinkereille, jotka oli kuulutettu pidettäviksi seudun isoimmassa tuvassa vainolaisen poltettua kirkon.

— Rökkiinsä kirkkoherrakin sai eilen piispantarkastuksessa, sai, että paikat natisivat ja polvet tutisivat. Eipähän toki määrännyt häntä jalkapuuhun. — Kuinkas nyt kirkkoherra jalkapuuhun pantaisiin kaiken kansan irvailtavaksi! Häntä varten on muut kurit.

Noustiin kinkeritalon rinne ja työnnyttiin tupaan. Paljon kansaa oli jo kerääntynyt, kymmensylinen pirtti puolilleen. Toinen puoli oli melkein tyhjänä, muutamat vieraat papit siellä vain nostelivat parhaillaan kirjojaan pöydille ja ryhtyivät niitä selailemaan. Niiden joukossa näkyi oma kirkkoherrakin hyörivän. Tuvan keskiseinämällä istua kenotti luiseva, valkopartainen, tuimakatseinen vanhus, papinliperit kaulassaan ja rinnallaan kultaiset ketjut — Turun pelätyksi piispaksi hänet tiedettiin ja tunnettiin, ja Juhana Gezelius hän oli nimeltään.

Papit saivat asiansa kuntoon. Oman pitäjän lukkari rahautti kurkkuaan ja alkoi tutun virren. Sen kuusikolmatta värssyä laulettiin hitaasti loppuun voimalla ja väellä. Vieras pappi piti sitten saarnan ja luki rukoukset, joiden päälle veisattiin taas virsi. Sen jälkeen käytiin käsiksi varsinaiseen toimitukseen.

Papit jakoivat kuulusteltavat keskenään. Yksi otti miehet, toinen naiset, kolmas lapset. Oma kirkkoherra sai jäädä odottamaan vuoroaan ja huutelemaan sillä välin kuulusteltavia esiin kirkonkirjojensa mukaan. Piispa itse ei ottanut tointa, hän vain istui ja kuunteli.

Isämeidät ja muut osattiin välttävästi, mutta jotkut saivat sentään siirtyä nurkkaukseen erilleen myöhemmin nuhdeltaviksi ja neuvottaviksi. Heidän kohdalleen tehtiin sulkakynällä kirjoihin pahoja harakanvarpaita. Vasta myöhään iltapäivällä päästiin käsiksi lukemiseen ja alettiin kompastella yhä pahemmin. Piispa ei virkkanut mitään, katsoa luimautti vain ja oli sitäkin pelättävämpi. Taitamattomien parvi suureni yhä, ja harakanvarpaita tehtiin kosolti.

Hämärän tultua kuulustelu keskeytettiin, sitä jatkettiin taas aikaisin aamulla ja päästiin niin iltapäivään. Oma kirkkoherra pantiin nyt neuvomaan tuhmiksi havaittuja. Hänen edessään moni jykevä isäntä sai tavata yhteen kirjan kummia koukerolta, jotka tahtoivat pyöriä silmissä vaikka miten puolin haluamatta liittyä toisiinsa oikeassa järjestyksessä. Piispakin luimisteli yhä julmemmin, pudistelipa jo päätäänkin ja sotki muistista nekin kirjaimet, jotka muuten ehkä olisi saattanut muistaa.

Iltapäivään mennessä, välillä kahdesti syötyä, kuulustelu päättyi ja piispa avasi suunsa. Ankarasti hän moitti Kopralan kansan taitamattomuutta, heikkoa uskonasiain käsitystä ja etenkin perin huonoa lukemisen lahjaa. Sanomisensa siihen kohtaan päästyään hän jo jylisi kuin tuomiopasuuna ja taivaan ukkonen, uhkasi Herran vihan kostolla ja iankaikkisella kadotuksella, määräsi rangaistuksia laiskimmiksi epäilemilleen, manasi taidossa heikkoja suurempaan ahkeruuteen, sanoi jonkun aniharvan luvussa välttäväksi, mutta ketään ei kiittänyt. Lopuksi hänen sanansa ruoska viuhui tuimasti kopralaisten paimenenkin pään yllä, ja loppujen lopuksi hän ilmoitti, että ellei Kopralan väki hänen seuraavalle kinkeritarkastukselle tullessaan jo ymmärrä taivuttaa jäykkää luontoaan ja opi kunnolla edes tavaamaan, niin hän kyllä sen taivuttaa.

Isännät ja emännät kuuntelivat lattiapalkkeja katsellen piispan tulvivaa sananvoimaa. Sitten veisattiin taas virsi, luettiin rukoukset ja lopetettiin kinkerit.

Seuraavana sunnuntaina pitkä rivi Kopralan kunniallisia isäntiä istui jalkapuussa, niin monta kuin siihen kerrallaan sopi. Toiset saivat odottaa vuoroaan seuraavaan sunnuntaihin, loput sitäkin seuraavaan.

Kovaa koulua se oli, mutta Juhana Gezelius opetti kuin opettikin vuosikymmenien kuluessa Suomen kansan lukemaan. Vaikeasti lukeminen tosin sujui, mutta selvä sentään saatiin painetusta sanasta. Monen monien suurtenkin maiden yhteinen kansa ei vielä näinä aikoina osannut erottaa kirjainta toisesta.

TAAS SODASSA

 Kaarle X Kustaa jätti jälkeensä alaikäisen pojan. Holhoojahallitus
 taipui liittolaisen, Ranskan, vaatimuksiin ja alkoi taas sodan
 Brandenburgia vastaan. Tässä sodassa nuori, lahjakas kuningas
 selvästi näki valtakunnan heikkouden ja uudistusten tarpeellisuuden.
 Hän alkoikin niitä suunnitella, mutta sai pian uusia ulkonaisia
 vihollisia. Tanska vaati yhä omikseen Ruotsin eteläisiä, asutukseltaan
 tanskalaisia maakuntia. Lisäksi sotaan yhtyivät myöskin Hollanti
 kauppansa vuoksi ja Saksa karkoittaakseen samalla Ruotsi-Suomen
 Itämeren eteläisiltä rannoilta. Valtakunnalla oli siis neljä
 vihollista. Venäjä vain puuttui, mutta sillä oli tekemistä muualla.

Sota alettiin v. 1675 holhoojahallituksen toimesta kevytmielisesti. Sotamarski Kaarle Wrangel marssi Brandenburgiin ja kärsi pahan tappion 13000-miehisellä armeijallaan Fehrbellinin luona. Taistelussa oli mukana tuhatkunta Turun läänin ratsumiestä. Armeijasta karkasi puolet.

Suomen tilan suomalaiset valtiopäivämiehet laatimassaan asiakirjassa sanoivat kurjaksi ja ilmoittivat sen syyksi kolme seikkaa: pappien paljouden, joka aiheutti rasitusta ja laittomien verojen kiskomista, lahjoitetut kruununtilat, joista oli seurauksena se, että jäljellä olevat saivat kantaa kaiken rasituksen, ja tervakomppanian, joka aiheutti kaksinkertaisen rasituksen etenkin Viipurin läänissä. Aateliset veivät läänityksistään kaiken irtisaamansa Ruotsiin. Sotaväen päällystö kohteli talonpoikia väkivaltaisesti. — Tämän maan tuli nyt taas varustaa ja lähettää joukkoja vieraalle maalle.

Valtakunnan laivaston päällikkönä oli suomalainen Lauritsa Creutz. Hän halusi taistella, kohtasi tanskalais-hollantilaisen laivaston, mutta silloin Creutzin amiraalilaivassa pääsi tuli valloilleen, levisi ruutisäiliöihin, ja niin pohjolan komein laiva lensi kaikkine miehineen ilmaan. Muu laivasto hajaantui ja pakeni. Sota alkoi huonoin entein niin maalla kuin meteliäkin.

LUNDIN TAISTELU.

Suomesta vietiin Etelä-Ruotsiin 4000 miestä: Uudenmaan ratsurykmentti eversti Baranovin johdolla, Viipurin ratsurykmentti eversti Mellinin komennossa, eversti Burghausenin värvätty karjalainen ratsurykmentti, eversti Budbergin johtama Karjalan rakuunarykmentti ja osa Pohjanmaan jalkaväkirykmentistä majuri Rehbinderin päällikkyydessä. Osastoa komensi kenraaliluutnantti Juhana Galle.

Nuori kuningas Kaarle XI johti koko armeijaa, yhteensä 15000 miestä. Verinen taistelu taisteltiin Lundin kaupungin lähellä. Baranovin ja Budbergin suomalaiset ottivat vastaan ensimmäisen iskun, mutta eivät jaksaneet sitä kestää ja perääntyivät, mutta yhtyivät taas muiden joukkojen kanssa vastahyökkäykseen. Tanskalaiset kääntyivät lopuksi pakoon, jolloin heitä hukkui paljon jokeen jään pettäessä. Kaarle XI itse lähti oikean siiven kanssa ajamaan takaa vihollista, irtautuen innoissaan kokonaan taistelusta. Keskusta ei myöskään kestänyt, vaan perääntyi. Vihollisen hurja hyökkäys kohdistui nyt vasempaan siipeen, jossa Burghausenin karjalainen rykmentti, Mustaksi rykmentiksi sanottu mustien lippujensa vuoksi, seisoi äärimmäisenä. Kenraali Galle kaatui, joukot alkoivat täälläkin työntyä taaksepäin, mutta Musta rykmentti pysyi paikallaan. Se pysäytti tanskalaiset, mutta kaatui myöskin eversteineen, kaikki kahdeksan komppaniaa paikoilleen melkein viimeiseen mieheen. Se oli ratkaissut taistelun. Kuningas joutui taas paikalle, joukot järjestyivät hyökkäykseen, mutta vihollinen oli saanut tarpeekseen ja pakeni. Taistelu oli Pohjoismaiden verisimpiä — muutamat joukot tekivät jopa 16 eri hyökkäystä.

Merellä kärsi suomalaisen Henrik Hornin johtama laivasto tappion Själlannin rannikolla.

SUOMALAISET PREUSSISSA.

Suomalaiset olivat Viron ja Liivin varusväkenä. Suomen säädyt kokoontuivat 1676 maapäiville Turkuun ja suostuivat, pahasta ahdinkoajasta huolimatta, sotaväenottoon. Papistokin lupautui asettamaan väkeä, aatelisto sitoutui yhden vakinaisen ratsumiehen lisäksi asettamaan kaksi ylimääräistä. Talonpojat panivat ehdoksi, että seuraavana vuonna ei otettaisi väkeä. Hallituksen käskystä — Suomen maaherrojen vastaesityksistä huolimatta — seuraavanakin vuonna tuhansia miehiä otettiin sotaan.

Näin saadut, huonosti varustetut joukot yhdistettiin Viron ja Liivin varusväkeen. Henrik Horn saapui päälliköksi ja marssi 8000 suomalaisen kanssa Itä-Preussiin. Tilsit, Insterburg, Tapiau ja Welau valloitettiin, mutta sitten Horn joutui vastakkain 16000 saksalaisen kanssa. Hän perääntyi ensin taistelutta, sitten pitkin matkaa taistellen. Sairaina oli tällöin parituhatta miestä, pakkanen yltyi yhä ja miehiä sortui summittain. Telzsen taistelussa Hornilla oli enää 3000 miestä. Hän voitti taistelun ja pelastui täydeltä tuholta, mutta Riikaan palatessaan hänellä oli vain tuhatkunta eheänä säilynyttä sotilasta.

Kuningas ei moittinut Hornia, sillä hän ymmärsi joukon varustusten perinpohjaisen kehnouden, kehoittipa häntä uusimaankin retkensä. Rauha tuli kuitenkin odottamatta. Ranskan mahtava kuningas Ludvig XIV, nimellinen liittolainen, solmi sen omin neuvoinsa Ruotsi-Suomenkin puolesta St. Germain’issa Brandenburgin kanssa ja pakotti Tanskankin rauhaan. Asiat jäivät jokseenkin entiselleen.

Suomelle tämä neljä vuotta kestänyt sota maksoi sotatantereille sortuneissa lähes 10000 miestä.

Näiden sotien jälkeen seurasi harvinaisen pitkä, kaksi vuosikymmentä kestävä rauhanaika.

MAIDEN PALAUTUS

 Sodista päästyään Kaarle XI rupesi panemaan toimeen sisäisiä
 uudistuksia heltymättömällä johdonmukaisuudella. Iso reduktio
 suunniteltiin ja pantiin toimeen täydessä laajuudessaan. Ylimystö
 menetti valtansa, valtakunnan rahalliset asiat paranivat hyviksi.
 Alemman aateliston ja muiden säätyjen katkeruus ylimpiä kohtaan oli
 kuninkaalla hyvänä tukenaan. Maiden palautuksen toimittamisessa
 häntä avustivat tehokkaasti monet suomalaiset. Muunkin järjestyksen
 aikaansaamista kuningas valvoi tinkimättä — hänet luetaankin
 Ruotsi-Suomen parhaiden kuninkaiden joukkoon. — Valtakunnan
 suurvalta-aseman loistopäivinä ja aikaisemminkin Suomen aatelisto oli
 saanut Itämeren-maista melkoisia, saksalaisperäisiä lisiä.

Karstasaaren kartanon isäntä laittoi pidot. Niihin kutsuttiin vieraiksi lähitienoiden aatelisia, jotka saapuivatkin joukolla. Aatelittomista kutsuttiin rovasti, hänetkin oikeastaan vain siitä syystä, että hänen piti kastaa äsken syntynyt poika, Karstasaaren laajojen tiluksien jalosukuinen perillinen.

Pitojen toisena päivänä saapui odottamatonkin vieras, Karstasaaren herran Tukholmassa asustava serkku. Hänen tulonsa herätti ihmetteleviä katseita. Komeasti Suomenkin aateli eleli, mutta jalosukuinen herra Carolus Gustavus Abendstierna hämmästytti. Sellaista pukua ei ennen oltu nähty! Siinä välkkyi hopea, kulta ja kalliit kivet, siinä oli värillisten kankaiden — verkaisten ja samettisten — avaraa tuhlausta ja vaikka minkälaista kierrettä ja kaarretta, nauhaa, ruusuketta ja solmua, Flanderin pitsiä ja Kiinan silkkiä. Hänen hattunsa päällys oli kohotettu korkeaksi loistavilla, taidokkaasti toisiinsa kierretyillä töyhdöillä, espanjalaisen miekan kultainen kahva kimmelsi jalokivistä, olipa niistä upotettu jokunen välkkyvien nahkaisten kenkien hopeaisiin solkiinkin. Ja päässä oli olkapäille valuva, koreasti käherretty peruukki.

Ja hänen käyntinsä ja pyörähtelemisensä sitten! Ooh — sellaisiakaan ei oltu ennen nähty. Hän kumarteli ja sipsutteli, piti käsiään lantioillaan, venytteli kaulaansa, nosteli nokkaansa, hymyili maireasti, mutta osasi laittaa naamalleen luoksepääsemättömän kopeudenkin ilmeen. Ja kun hän joskus hätyytteli kainalokuoppiin ja ties mihin pyrkiviä syöpäläisiään, niin raaputus tapahtui niin arvokkaan siroilla kädenliikkeillä, että monet naiset ihastuivat lopullisesti.

— Niin pöyhisteleikse kuin kukko tunkiolla, Laukkaisten Pentti herra kuiskasi naapurilleen nurkemmasta menoa katsellessaan.

— Sano riikinkukko. Sitä tuo tepastelija muistuttaa.

Puhekin oli erilaista kuin muiden. Siinä vilisi vieraita sanoja ja outoja äännähdyksiä — ja useasti hän väänsi sanottavansa niin monimutkaisiksi, että Karstasaaren isännänkin täytyi vähän väliä kysäistä sanojen tarkoitusta.

Carolus Gustavus Abendstierna selitti useampaan kertaan asuneensa jo niin kauan — kuusi vuotta — Tukholmassa, että suomen kieli oli melkein unohtunut. Ja joutikin unohtumaan, moukkain kieltähän se oli, jota oikean herran ei pitänyt oikeastaan osatakaan.

— Parempi on, että tekin kaikki rupeatte ruotsalaisiksi, hän selitti. — Siinä on kaikki edut puolella. Virkamiehinä kohoatte korkealle, hovissa olette kuin kotonanne, valtaa ja rikkautta ammennatte täysin käsin. Teette edullisia naimiskauppoja Ruotsin suurten sukujen kanssa. Teille ei silloin enää irvistellä suomalaistolloina, velhoina ja karhunpentuina, jotka liikkuvat hovinkin lattioilla kuin soittensa rämeissä. Se on viisainta.

— Ole höpsimättä, Karstasaaren isäntä vastasi. — Vältetään tässä näinkin, entisellään. Sinunkin isoisäsi oli selvä suomalainen talonpoika Heikki Tähtinen, isäsi oli Jaakkima Tähtinen, vaikka sanoikin itseään Stiernaksi, kun korkeiden ruotsalaisten herrojen suussa hänen rehellisestä nimestään tuli Tehtiine. Kun hänet vanhoilla päivillään aateloitiin, niin saksalainen Kaarle X Kustaa laittoi hänestä ilman muuta Abendstiernan. Sinä kai jo häpeät Tähtisen sukuasi, totta kai!

— En sitä julki julistakaan. Tiluksilleni täällä Suomessa olen antanut nimen Korsudd — miltä kuuluisikaan Abendstierna af Ristiniemi! Sinun kartanosi nimeksi sopisi Karstholm.

— Älä löpise.

Siihen keskustelu päättyi. Mutta monet nuoret aatelismiehet rupesivat vakavasti harkitsemaan jalosukuisen herran Abendstierna af Korsuddin sanoja, etenkin valtaa ja rikkautta ja naimiskauppoja koskevia.

Toisen päivän aamuna, vieraiden vielä nukkuessa edellisen illan tuomaa kohmeloa, Karstasaaren isäntä teki serkkuineen kävelymatkan vainioilleen.

— Hyvä, että saamme keskustella rauhassa, Abendstierna haastoi. — Sitä varten oikeastaan luoksesi poikkesinkin matkalla tiluksilleni. — Kuten tiedät, niin kuningasvainajan aikana aatelistolle läänitetyistä maista peruutettiin kruunulle neljännes — häpeä sanoa, mutta Herman Fleming, suomalainen ylimys, oli siinä yllyttäjänä. Nyt kuuluu vielä kummempia. Valtiopäivien riidoista ja päätöksistä kai olet kuullut. No, kuningas määräsi Klaus Flemingin, Hermanin pojan, maamarsalkaksi. Se oli jo paha merkki — Klaus on isänsä poika mielipiteissäänkin. Kuningas tarvitsee varoja ja aateliston on ne annettava hyvällä tai pahalla. Fleming ja monet muut ajoivat valtiopäivillä asian sellaiseen päätökseen, että kaikki kreivilliset, vapaaherralliset ja muut isommat läänitykset, joista on tuloa enemmän kuin 600 talaria vuodessa, peruutetaan ilman muuta kruunulle. Kuninkaalla on nyt siis vapaat kädet. Ja hänessä on miestä ryöstämään aatelisto putipuhtaaksi, tekemään meidät keppikerjäläisiksi. Läänitysten menettämisen mukana menetämme myöskin valtamme, etenkin kun kaikki merkit viittaavat siihen, että kuningas pyrkii yksinvaltiaaksi, onpa oikeastaan sellaiseksi päässytkin. Viimeiset valtiopäivät menivät vielä pitemmälle kuin edelliset, antoivat kuninkaan rajattomasti ratkaistavaksi mitä peruutettaisiin, mitä ei. Reduktionikomitea on jo täydessä toimessa, Fleming tietysti johtajana. Olen kuullut suunniteltavan sellaistakin, että valtiolle peruutettaisiin sen ottamiensa lainojen takuiksi panttaamat, jopa aateliston suorastaan ostamatkin tilukset. Ja ne otettaisiin maksamatta äyriäkään. Kruunu on maksanut 8 korkoa, se alennettaisiin 5:ksi ja tämä 5 korkoa laskettaisiin alusta saakka. Kruunu olisi siis jo vuosikymmenien kuluessa muka suorittanut tilusten hinnasta vuosittain 3 korkoa. Tilukset ovat voineet tuottaa pantin haltijalle tai omistajalleen 15 korkoa vuodessa. Kruunu aikoo nyt laskea siten, että haltija olisi ollut oikeutettu saamaan tiluksista tuottoa vain 5 korkoa, joten liika eli 10 korkoa onkin kruunun rahaa. Kun tämä 10 korkoa ja koron alennuksessa tähteelle jäävä 3 korkoa lasketaan yhteen, on kruunu siis vuosittain jo suorittanut 13 korkoa ja täysin, jopa liioinkin maksanut lainansa tai tilusten alkuperäisen hinnan. Monet saavat kiittää onneaan, jos pääsevät vain tilusten menettämisellä joutumatta lisäksi suorittamaan kruunulle suuria summia. Tällaisia temppuja suunnitellaan ja ne pannaan varmasti toimeenkin. Aatelisto lyödään kerrassaan maahan. Mitä sanot siihen, se koskee sinuakin?

Karstasaaren herra asteli kauan syvissä mietteissään. Viimein hän puhui:

— Totta on, että aatelisto on tehnyt kruunulle suuria palveluksia. Me olemme johtaneet valtakuntaa niin alaikäisten hallitsijain aikana kuin heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Sodat on käyty meidän johdollamme, rauhantoimissa kaikki vähänkin merkitsevät virat ovat olleet meikäläisillä. Paljon hyvää olemme kiistämättä saaneet toimeen — pahaakin on tehty, myönnän — mutta hyvin meitä on palkittukin. Valtakunnan aatelisto on etenkin Saksan sodan jälkeen kohonnut sellaiseen mahtiin, rikkauteen ja loistoon, ettei moista ole ennen nähty. Osaksi rikkaudet ovat sodassa ryöstettyä suunnatonta saalista, mutta suuri osa on saatu läänitysmailla. Kruunulle lainatut varat — monet meistä omilla varoillaan pestasivat ja ylläpitivät huomattavan suuriakin sotaväen osastoja kruunun sitoutuessa maksamaan kulut myöhemmin — ovat kasvaneet hyvää korkoa. Olemme yhtä mittaa rikastuneet, mutta kruunu on köyhtymistään köyhtynyt. Ja talonpoika on köyhtynyt enimmän.

— Niin, mutta —

— Annahan kun jatkan. Jo Kustaa Aadolfin aikana, mutta varsinkin sen jälkeen on suunnattomia alueita annettu aatelistolle. Vapaita talonpoikia ei ole paljon — täällä ovat olot sentään ehkä vähän paremmat, Ruotsin talonpojat ovat tietämäni mukaan jo melkein maaorjia. Valtakunta on lahjoitettu ja läänitetty melkein reunojaan myöten aatelistolle. Voudit kiskovat läänitystalonpojilta minkä ikinä irti saavat, jotta isännät voisivat elää leveätä elämää ja he itse sen ohella paikkaisivat omatkin taskunsa. Meillä Suomessakin läänityksiä on paljon, maitahan, luettelen mitä muistan. Kristiina kuningattaren aikana Kustaa Aadolfin avioton poika sai Vaasaporin, siis Uudenkaupungin ja yli 700 taloa, Horn Porin eli lähes kolme pitäjää, Oxenstierna Korsholman, Tott Lapuan, Ilmajoen ja Kaarlepyyn, Banér Sortavalan tienoot, Wrangel Salmin, Wittenberg Parikkalan ja Uukuniemen, Oxenstierna Kurkijoen. Nämä ovat kreivikuntia. Vapaaherrakunnista Oxenstierna sai Kemiön, Brahe Kajaanin, valtakunnan alaltaan suurimman läänityksen, johon kuuluu Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Keski-Pohjanmaa ja Kainuu, Bjelke Korpoon, Wittenberg Loimaan, Bonde Laihian, Paikull Vöyrin, Banér Kokkolan, Rosenhane Kalajoen, Bjelkenstierna Pyhäjoen, Soop Limingan, Gyllenstierna Oulun, Taube Hailuodon, Natt och Dag Iin, Kagg Tohmajärven, Lilje Kiteen, Fleming Liperin, Uxkull-Gyldenband Pyhäjärven Karjalassa, Adler-Salvius Raudun. Nämä ovat suurimpia, pienempiä eli alaisemman aateliston läänityksiä en jaksa muistaa kuin osaksi enkä ryhdy niitä luettelemaan. Jo mainitsemiini sisältyy noin 35 000 tilaa. Ja yhä läänitykset ovat vain lisääntyneet. Kysyn itseltäni, onko tämä oikein? Omatuntoni vastaa: ei. Ja salliiko tällaisen vanha Ruotsin laki? — ei. Lisäksi kysyn: onko aateliston tällainen valta valtakunnan menestykselle välttämätön? Omatuntoni vastaa: ei. Aatelismies saakoon kohtuullisen palkkion toimistaan. Liiasta hän luopukoon. — Kuningas ja Fleming ovat oikeassa.

— Heitä siis kannatat! Abendstierna huudahti kiukustuneena. — Ja minä kun luulin edes Suomen aatelisten osaavan valvoa etujaan.

— Miten?

— Aatelisto on ennenkin osannut panna kuninkaan aisoihin.

— Tehkööt muut mitä haluavat ja oikeaksi näkevät, minä en liity sellaiseen tekoon. Kruunun on saatava varoja, talonpojassa näen maan selkärangan — hänen tilaansa on kohotettava. Kuningas on oikeassa, aateliston on alistuttava.

Sanaakaan vaihtamatta serkukset kulkivat kartanoon. Jalosukuinen herra Carolus Gustavus Abendstierna ajoi pian tiehensä, keikauttaen pihamaalla vielä kerran niskojaan.

Reduktioni pantiin toimeen täydessä laajuudessaan. Suuri työtaakka kävi Flemingille liian raskaaksi, kuolema korjasi hänet. Toinen suomalainen, Fabian Wrede, jatkoi työtä.

Peruutuksen toimeenpanossa mentiin lopuksi liiallisuuksiin. Moni ylimys joutui kurjuuteen, mutta moni vähäisenkin, isiltä perityn talon isäntä sai lähteä maantielle, kun ei voinut asiakirjoilla todistaa tilaansa omakseen. Ankaran kova suonenisku reduktioni oli, mutta aateliston ylivallasta se teki kerrallaan lopun ja paransi kruunun rahallisen tilan suorastaan hyväksi.

RUOTUJAKO.

Valtakunnan sotalaitos oli vanhentunut. Sen uusiminen kävi hitaasti, valtakunnan eri maakunnat hangoittelivat vastaan ja niiden kanssa tehtiin erilaisia sopimuksia. Vihdoin vaikeassa asiassa päästiin melkoisen hyvään ratkaisuun.

Kukin maakunta sitoutui määrättyjä joukko-osastoja varten asettamaan määrätyn luvun miehiä sekä sodan sattuessa huolehtimaan tarpeellisesta täydennyksestä. Useammat talot yhdessä muodostivat ruodun, joka asetti sotamiehen, rakensi torpan hänen asunnokseen, jonka yhteydessä piti olla tarpeelliset ulkosuojat, samoin vähän perattua peltoa, niittyä sekä kaalimaata, maksoi hänelle määrätyn pienen palkan, kyyditsi hänet katsastuksiin ja harjoituksiin, varusti hänet niiden ajaksi muonalla, talletti hänen varustuksensa harjoitusten väliaikoina, jolloin sotamies kävi taloissa töissä tai harjoitti jotakin käsityöläisen ammattia, ja antoi hänelle rauhanaikana työvaatteet. Kruunu antoi puolestaan puvut, muut varustukset ja aseet. Sodan sattuessa sotamiehen perhe jäi asumaan torppaan, sai ruodulta ylläpidon, mutta ei saanut miehen palkkaa. Täysinpalveltuaan sotamies sai vähäisen eläkkeen, jolloin hänen poikansa usein ryhtyi jatkamaan isänsä virkaa.

Ruotulaitos sitoi sotamiehen torppaansa, jolloin aikaisemmin tavalliset karkaamiset välttyivät. Se takasi myöskin hänen perheelleen turvan ja toimeentulon hänen sodassa ollessaan. Sotamiehen tehtävä muuttui vakinaiseksi ammatiksi. Yksi paha vika laitoksella kuitenkin oli: vihollisen äkkiä hyökätessä oli vaikea saada hajallaan ympäri maan asuvia sotamiehiä nopeasti kokoon. Harjoitus oli myöskin heikkoa, samoin sodan sattuessa tapahtuva täydennys. Sen varalta ei harjoitettu ollenkaan väkeä rauhanaikana, vaan täydennyksen oli lähdettävä sellaisenaan sotakentälle.

Ratsuväen asettamisessa tarkistettiin ikivanhat säännökset. Ratsumiehen hevosineen asetti yksi tila, rustholli eli ratsutila, joka korvaukseksi oli kruunun veroista vapaa. Jos ratsutila oli liian pieni kantamaan rasitusta, annettiin ratsutilallisen käyttöön yksi tai useampia kruununtiloja.

Laivastoa varten muodostettiin omat ruotunsa rannikkopitäjiin.

Päällystö sai kruunulle peruutetuista tiloista asunnot, puustellit, joiden suuruus riippui upseerin virka-arvosta. Vänrikin puustelli oli varsin vaatimaton, eversti viljeli isoa taloa.

Muissa maissa käytettiin vielä palkkasoturijoukkoja — Ruotsi-Suomi sai vakinaisen kansallisen sotalaitoksen.

SUURI NÄLKÄ

 Rauhan vallitessa Suomen väkiluku kasvoi taas huomattavasti ylittäen
 pian puoli miljoonaa. Maanviljelys edistyi, metalliteollisuus ja
 laivanrakennus pääsi vauhtiin. Suomen kieltä kohtaan Kaarle XI
 sitävastoin ei aina osoittanut ymmärtämystä, käyttäytyipä joskus
 varsin tylystikin kansan vaatiessa suomenkielentaitoisia upseereja
 ja virkamiehiä. Hän julkaisi sentään suomenkielisiäkin asetuksia.
 — Kaarlen hallitessa sattui v. 1674—76 tuntuva kato, mutta hänen
 hallituksensa loppuvuosina Suomessa koettiin kaameudessaan niin
 kauhistuttavan nälän aika, ettei sellaista tiedetty aikaisemmin olleen
 eikä myöskään läheskään samanlaista ole nähty koskaan myöhemminkään.
 Suomen kansa sai kokea hirvittävän kärsimyksen.

Mäkelän torppa seisoi harmaana ja kallistuneena neljän ison tien risteyksessä. Yksi tuli Turun puolelta ja alisesta Satakunnasta, toinen Pohjanmaalta, kolmas Karjalasta ja Savosta, neljäs Uudeltamaalta. Näihin teihin yhtyivät kauempana monen monet sivutiet.

Tavallisina vuosina Mäkelän torpan ohitse kulki paljon väkeä. Mutta näinä aikoina kulkijoita oli vieläkin enemmän. Heitä saapui lännestä, pohjoisesta ja idästä.

Tavallisina vuosina torpan pihalla leikki iso lapsilauma. Nyt siellä ei leikkinyt ketään. Torpan ovi oli selkoisen selällään, tuuli heitteli sitä miten tahtoi, puhalsi esteettä sisään, liehutteli penkillä lepäävän vanhuksen harvaa tukkaa, vilkaisi uuninnurkassa istuviin lapsiin, vihelteli nurkissa ja orsissa ja pujahti räppänästä ulos. Kukaan ei pannut sitäkään kiinni.

Ohikulkijat katsahtivat torppaa välinpitämättömin, tylsin katsein ja kulkivat eteenpäin, hiljaa, vaivalloisesti laahustaen. Väliin joku istahti lepäämään kiven kupeeseen, nukahti, eikä noussut enää. Myöhäissyksy tuli, vaeltajain joukko lisääntyi. Tuli talvi, yhä enemmän niitä kulki, yhä vaivalloisemmin he astuivat ja yhä useampi asettui lepäämään ja nukkui.

Tuuli tuiversi taas Mäkelän torpassa, näki vanhan miehen lepäävän yhä penkillään ja lapsien kyyhöttävän uunin nurkassa.

Tuli kevät ja hanget sulivat. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana ja linnut lauloivat. Mutta kivien nojassa istuvat eivät heränneet sitä näkemään. Aurinko lämmitti heitäkin, ja he kallistuivat hiljaa vetiselle maalle, josta aikanaan nousi ruoho ja peitti heidät puoliksi.

Mutta yhä kulki vaeltajia Mäkelän torpan ohitse, lännestä, pohjoisesta ja idästä. Vieläkin vaikeammin he laahasivat raajojaan. Heidän silmänsä katsoivat tylsinä syvistä kuopistaan, heidän kasvojensa nahka oli pingoittunut kelmeän keltaisena luiden päälle, ja halkinaisten huulien lomista huohotti ahdistava hengitys.

Tuli jälleen syksy. Tuuli alkoi taas tuivertaa ja pistäytyi Mäkelän torppaan. Se liehutteli penkillä lojuvan luurangon harvaa tukkaa, katseli uuninnurkassa kyyhöttäviin pieniin luurankoihin, puhaltautui ulos ja temmelsi teiden varsilla. Ja kun se heilutti maan kuihtuvaa ruohoa, osui sen silmiin kellastuvia luita. Se pakeni kauhuissaan pitkin tien varsia etelään, länteen, pohjoiseen ja itään, mutta aina se näki vain luita ja ihmisiä, jotka pian sellaisiksi muuttuisivat.

Vaeltajia ei kulkenut enää Mäkelän kallistuvan torpan ohi. Tuuli oli jo vienyt maan jokaiselle kulmalle tiedon, ettei Suomessa ollut enää leipää, ei sen millään kulmalla —

— Herra, meidän Jumalamme on alkanut meitä vastaan hirmuisen sodan.

Suuret kadot alkoivat 1693. Itä-Suomessa kuoli jo silloin ihmisiä nälkään. Seuraava vuosi oli ankara, sitä seuraava vieläkin pahempi. Sitä seuraavana talvena puut rupesivat jo helmikuussa viheriöimään; maaliskuussa pakkanen palasi jälleen. Elokuun alussa halla turmeli kaiken viljan. Hätä kohosi korkeimmilleen, ihmisiä kuoli nälkään joukoittain, rutto ja muut taudit levisivät. Suomessa ei oltu aikaisemmin nähty mitään sen veroista.

Näinä suuren nälän ja kauhun vuosina, kolmena peräkkäisenä vuotena, Uudenmaan ja Hämeen lääneissä kuoli nälkään n. 20 000 ihmistä. Pettu ei lähtenyt puista ankaran pakkasen vuoksi, ihmiset söivät vuotia ja raatoja — kunnes nekin loppuivat.

Turun ja Porin läänissä, vanhimmilla viljelysseuduilla, kurjuus oli yhtä suuri. Karja teurastettiin loppuun ja lähdettiin — ne, jotka vielä kykenivät — etsimään ruokaa tietämättä, missä sitä olisi.

Savossa kuoli ihmisiä tuhansittain nälkään.

Pohjanmaalla vei halla 1695 ja 1696 kaiken viljan; yli 23 000 ihmistä kuoli nälkään. Paljon väkeä vaelsi Karjalaan, jopa Venäjällekin ruokaa etsimään. Kainuussa haaskat olivat ihmisten ainoana ravintona, Kajaanissa lapset söivät vanhempiensa ruumiita. Karjalassa sateet pilasivat viljan, keltaiset, mustapäiset madot tuhosivat lopun. Lapioittain niitä viskattiin ulos riihen ovesta. Pohjois-Karjalassa paikoittain syötiin ihmislihaa. Kaiken suunnattoman kurjuuden lisäksi jotkut voudit vain pyrkivät lisäämään kruunun viljavarastoja. Surullisen kuuluisa Simo Hurtta — Affleck — säälimätön ja tunnoton vouti, peri kurjuudesta huolimatta veroja. Karjalan talonpojat epätoivoissaan yrittivät kapinoida, mutta heitä vastaan lähetettiin sotaväkeä, joka mellakkoihin ja hovien ryöstöihin osallistuneita kiinniottaessaan heitä rääkkäsi, jolloin monet kuolivat. Muille langetettiin kuolemantuomio. Lopullista päätöstä odottaessaan vangit nääntyivät nälkään Käkisalmen linnassa.

Apua ei tullut mistään. Raaheen saapui tukholmalainen viljalla lastattu laiva. Sen omistaja ei kuitenkaan myynyt viljaa, vaan jäi odottamaan hintojen nousua. Raahelaiset valittivat hallitukselle laivan odotettua kolme kuukautta hintojen nousua. Sieltä ei tullut apua. Raati määräsi silloin viljalle hinnan ja pakotti myymään sen paikallisen asiamiehen välityksellä. Tukholmalainen valitti asiasta ja haastoi asiamiehen vastaamaan Tukholman kämnerinoikeuteen.

Hallitus koetti tosin vihdoin lähettää Suomeen vähäisiä viljamääriä, mutta laivat haaksirikkoutuivat.

Säilyneiden tietojen mukaan Suomessa kuoli näinä kalmanvuosina nälkään ja sitä seuranneeseen ruttoon noin 130 000 henkeä eli neljäsosa koko maan väestöstä.

Seitsemästoista vuosisata päättyi tähän kamalaan koettelemukseen. Kymmenientuhansien Suomen miesten tomu jäi vieraille tantereille, noin puolet maan koko väestöstä kuoli sotaan ja nälkään. Mutta suurin koettelemus oli vielä kokematta.

SUURI POHJANSOTA — PAKKASKUOLEMA TUNTUREILLA — SUOMEN SYNKIN AIKA — SOTAVANKIEN KOHTALO

POHJANSOTA

 Kaarle XII nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle. Hänet arvioitiin
 ulkomaiden hoveissa vain omia, tosin miehekkäitä huvituksiaan
 harrastavaksi pojaksi. Näytti koittaneen hetki, jolloin kukin
 voisi ottaa Ruotsi-Suomelta mitä tahtoisi. Tanska halusi laajentaa
 alueitaan pohjoiseen, jo Stolbovan rauhasta saakka merestä erotettu
 Venäjä tahtoi pääsyä Itämerelle, — syyt olivat siis vanhat. Puola
 vaati takaisin siltä 1600-luvulla riistetyt Itämerenmaiden osat.
 Syttyi Suuri Pohjan sota. Viholliset laskivat oikein. Kaarle voitti
 uudella taistelutaidolla helposti — ehkä liian helposti — ensimmäiset
 taistelut, mutta loppujen lopuksi sodan tuloksena oli selvä häviö
 ja Ruotsi-Suomen suurvalta-aseman musertava luhistuminen. Kaarlen
 sotatoimia on arvioitu puoleen ja toiseen, hänestä on toisaalta
 tehty ihannoitu sankari, toisaalta käsittämätön hurjimus. Hän oli
 epäilemättä etevä taktikko, mutta heikko strategi, ja valtiomiehenä
 hän ei suinkaan osoittanut kykyä. Ehkäpä hän oli vajaamittainen
 kiivailija — sellainenkin selitys on esitetty ja se tuntuu
 uskottavalta.

Valtakunnalla oli kolme vannoutunutta vihollista: Tanska, Saksi-Puola ja Venäjä. Kaarle XII päätti hyökätä ensin Tanskan kimppuun, joka ahdisti hänen lankoaan, Holstein-Gottorpin herttuaa, ja vei armeijansa Själlantiin Hollannin ja Englannin laivastojen saavuttua maihinnousua tukemaan. Varsinaista taistelua ei syntynyt. Hollanti ja Englanti pakottivat Tanskan, Kaarlen mielipidettä edes kysymättä, solmimaan rauhan Holstein-Gottorpin kanssa. Kaarlen armeija jouti muualle. — Venäjää vai Puolaako vastaan? Kaarle valitsi Venäjän. Saksilaiset piirittivät sotamarski Eerik Dahlbergin puolustamaa Riikaa. Sen varusväestä suuri osa oli suomalaisia.

Suomesta vietiin huhtikuussa 1700 sotaan Porin, Hämeen, Uudenmaan, Pohjanmaan, Savon ja Käkisalmen jalkaväkirykmentit sekä Uudenmaan, Karjalan ja Hämeen ratsurykmentit. Ne marssivat eversti Maijdellin johdolla Suomenlahden yli Inkerin Harjuvaltaan, Viron Viljantiin ja edelleen Riikaa kohden, taistelivat Jungfernhofissa Väinäjoen luona ja voittivat Suuren Pohjan sodan ensimmäisen voiton. Sitten ne yhtyivät Itämerenmaiden sotatoimien ylipäällikön kenraali Vellingkin johtamaan pääjoukkoon, jossa oli myöskin 3000 suomalaista. Vellingk ei saanut mitään toimeen, ja kuningas lähetti hänelle kiivaat nuhteet. Kenraali pyysi apuvoimia, jotka tietysti otettiin Suomesta, joka kuninkaan sanojen mukaan »yli 20 vuotta oli saanut nauttia rauhan suloutta» — suurta nälkää ei otettu huomioon. Suomessa oli jo muodostettu ylimääräisiä kolmikasrykmenttejä siten, että kolme ruotua yhdessä asetti yhden lisämiehen ja kolme ratsutilaa yhden ratsumiehen. Nämä rykmentit oli luvattu jättää Suomen suojaksi vakinaisten lähdettyä ja siinä mielessä ne asetettiinkin. Lupauksesta huolimatta joukot — 2 jalkaväki- ja 1 ratsurykmentti — vietiin Liivinmaalle. Oman maan suojaksi asetettiin nyt omin päin kaksinnusrykmentit — vakinaisten sotaan lähteneiden rykmenttien lisäksi muodostettiin kutakin vastaava uusi ylimääräinen rykmentti. Ne lähtivät kenraali Cronhjortin johtamina Inkeriin puolustamaan kaakkoisrajaa. Kuningas käski kuljettamaan nekin Itämeren-maihin. Rykmentit olivat siellä kuninkaan vielä tehdessä lähtöä Tanskasta.

NARVA.

Suomalainen Henning Horn puolusti Narvaa 1800 miehellä. Tsaari Pietarin piiritysarmeija käsitti 32000 miestä. Kaarle kuningas saapui 10000 miehen kanssa, niistä 4400 suomalaisia. Turun, Porin, Hämeen, Viipurin, Savon ja Uudenmaan rykmenteistä ja kolmikasrykmenteistä oli koottu valiorykmentti, yhteensä 1700 jalkamiestä. Turun, Uudenmaan ja Karjalan ratsurykmentit, Karjalan maarakuunapataljoona ja kolmikasrykmentti olivat vahvoina mukana, yhteensä 2750 miestä. Ruotsalaisia joukkoja oli 5200 miestä, virolaista aatelis- ja värvättyä ratsuväkeä 900. Kaarlella ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta kuin taistelu. Ruokavaroja oli vähän, palaaminen hävitetyn maan lävitse mahdotonta.

Venäläisten armeijaa komensi herttua de Croy, flaamilainen palkkasoturi. Venäläissyntyinen päällystö oli kelvotonta, miehistö heikosti harjoitettua, järjestys huono. Tsaari lähti ennen taistelua tiehensä.

Vallituksia luotiin tulisella kiireellä. Kaarlen suunnitelma oli hyökkäävä: vihollisen rintama oli puhkaistava kahdesta eri kohdasta, jaettava vihollinen kolmeen eri osastoon ja tuhottava jokainen niistä erikseen. Hyökkäyksen alkaessa sattui kova lumipyry, joka puhalsi suoraan vihollisen silmiin. Hyökkääjät syöksyivät sen mukana vallituksien yli luotituiskusta välittämättä. Venäläinen ratsuväki kääntyi pakoon, suuri osa siitä hukkui Narvajokeen, vihollisen vasen siipi murtui. Keskusta ja oikea siipi piti kauemmin puoliaan, mutta joutui sekasortoon. Taistelu päättyi hyökkääjien täydelliseen voittoon, ja Narvan urheat puolustajat pelastuivat.

Antautuneista venäläisistä miehistö sai vapaasti lähteä tiehensä, päällystö tehtiin vangiksi.

Kaarle jäi Viroon talvileiriin. Pian leviävä pilkkukuume teki miehistön keskuudessa hävitystyötään.

KLISSOV—KRAKOVA—THORN.

Saksin vaaliruhtinas ja Puolan kuningas August oli seuraava vihollinen.

Kesän tultua Kaarle lähti Augustia vastaan 18000 miehen armeijalla. Joukot kulkivat Väinäjoen ylitse sakean savun suojassa ja vakasivat koko Kuurinmaan. Kaarle päätteli Augustin vaarallisemmaksi viholliseksi kuin tsaari Pietarin. Tsaari sai aikaa korjatakseen Narvan vauriot ja järjestääkseen armeijansa uudelleen. Kaarle marssi Puolaan, Varsova avasi hänelle porttinsa, puolalaiset kumartelivat, mutta August oli hallituksineen vetäytynyt lujasti linnoitettuun Krakovaan. Kaarle lähti sinne, kohtasi Augustin 16000 saksilaista ja 8000 puolalaista Klissovin luona ja kävi 12000 miehellään hyökkäykseen. Hän johti taistelua etevästi, joukot hyökkäsivät urhoollisesti, oteltiin vimmatusti puolin ja toisin, voitto jäi Kaarlelle. Väsyneet rykmentit eivät pystyneet takaa-ajoon. Augustin sotajoukon suurin osa pelastui, voitto jäi tuloksettomaksi.

Kaarle valtasi Krakovan sukkelalla kepposella. Varusväki avasi tyhmyyksissään portin ja Kaarle väkineen työntyi sisään. August oli lähtenyt matkoihinsa. Pultuskin luona voitettiin pienempi osasto, Thorn valloitettiin piirityksen jälkeen. Alkoi sissisota, jossa kummallakaan puolella ei osoitettu sääliä.

ARVID HORN—HOLOVTSIN—LJESNAJA—DESNA.

Ruvettiin neuvottelemaan puolalaisten kanssa. Kaarlen henkivartioston päällikkö, eversti Arvid Horn esiintyi ensi kerran valtiomiehenä. Hän ohjas taitavasti Puolan valtiopäiväin kulkua ajaen loppuun Augustin erottamiskysymyksen ja uuden kuninkaan, Stanislaus Leszczynskin, vaalin. Äänestyksen myönteiseen tulokseen vaikutti kai myöskin ulkopuolella aseissa seisova pataljoona. August jäi Saksin vaaliruhtinaaksi. Hän valloitti Varsovan, jota Horn vähäisillä voimilla puolusti. Horn jäi vangiksi.

Kaarle valloitti Lembergin, toimitti pakko-ottoja, marssi Varsovaan, ajoi Augustia takaa Schlesian rajoille ja hajoitti hänen joukkonsa Punitzin luona. Arvid Hornin päästyä vankeudesta solmittiin Puolan kanssa rauha. Se sitoutui liittymään taisteluun Venäjää vastaan. Kaarle marssi Grodnoon ja saarsi linnoituksen, josta venäläiset kuitenkin pääsivät pakoon. Hurja takaa-ajo jatkui Volhyniaan saakka. Saksilaiset voitettiin samaan aikaan Fraustadtissa.

Kaarle marssi Saksiin, August taipui rauhaan, mutta liittyi siitä huolimatta venäläisiin ja löi yhdessä näiden kanssa ruotsalais-suomalaiset joukot Kaliszin luona. Vähän myöhemmin hän teki Kaarlen kanssa näennäisen liiton luvaten avuksi saksalaisia joukkoja.

Sodan alkamisesta oli kulunut seitsemän vuotta. Armeija oli sulanut taisteluissa ja tautien runtelemana — kuningas pusersi Ruotsista ja Suomesta uusia joukkoja. Hänellä oli pian koolla 46000 miestä. Näiden kanssa hän lähti Venäjälle, päämääränään Moskova. Tsaarin väki vaikeutti hänen marssiaan avoimeen taisteluun ryhtymättä. Se hävitti teitä ja siltoja, esti muonan saannin ja hätyytteli pienempiä osastoja. Holovtsinin luona taisteltiin suurempi, Kaarlen voittama taistelu, mutta Moskovan tie oli tukossa. Venäläiset olivat hävittäneet kaiken syötävän laajoilta aloilta. Kaarle päätti kääntyä etelään jääden toistaiseksi Mohileviin odottamaan Lewenhauptin osaston ja suuren kuormaston tuloa.

Lewenhauptilla oli Riiassa koolla 11000 miestä — hänen joukoissaan olivat myöskin Turun ja Viipurin ratsurykmentit, 4 komppaniaa Karjalan kolmikasrakuunoita ja 2 pataljoonaa kolmikasjalkaväkeä. Kuormastossa oli 2000 vankkuria, lastattuina suurella vaivalla ja kalliilla kustannuksilla hankituilla aseilla, ampumatarpeilla ja muonalla.

Marssi sujui huonosti, alipäälliköt toimivat omavaltaisesti, mutta vihdoin hän pääsi Dneprin yli. Silloin vihollinen alkoi hätyyttää; Ljesnajan pienen kylärähjän luona syntyi pitkällinen taistelu perin epäedullisissa olosuhteissa. Lewenhauptin osasto lyötiin, koko kuormasto menetettiin, hän itse saapui Mohileviin vain 6000 loppuun väsyneen miehen kanssa.

Kaarle lähti etelään ja kulki Desna-joen yli vihollisarmeijan silmien edessä. Porilaiset hyökkäsivät ensimmäisinä ja taistelivat täällä yhden mainehikkaimpia taistelultaan.

Kaarle oli liittoutunut Ukrainan kasakoiden hetmanin Mazepan kanssa toivoen tämän tuovan mukanaan vahvan armeijan. Kasakoista kuitenkin vain jokin tuhat seurasi päällikköään.

Seurasi pakkastalvi ja hirvittävä marssi venäläisen ratsuväen yhtämittaa hätyyttäessä. Mohilevista lähtiessä oli armeijassa 30000 miestä, pian vain 23000. Kaarle ryhtyi piirittämään Pultavan kaupunkia. Nälkä ahdisti joukkoja, suuren kuormaston tuhouduttua Kaarle oli ollut jo pitkän ajan puilla paljailla. Siitä huolimatta hän tunkeutui Sisä-Venäjälle.

PULTAVA.

Pultavan luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Tsaari Pietari toi sinne 45000 miestä. Hänellä oli ollut lähes yhdeksän vuotta aikaa järjestääkseen armeijansa uudelleen. Sitä tehdessään hän ei ollut säästänyt varoja eikä ruoskaa. Tällä armeijallaan Pietari löi kesäkuussa 1709 perinpohjin Kaarlen aikoinaan voitosta voittoon kulkeneen armeijan. Suomalaisia rykmenttejä, Turun ja Uudenmaan ratsuväkeä lukuunottamatta, ei Pultavassa mainittu. Niiden tähteet oli liitetty ruotsalaisiin rykmentteihin. Siihen niidenkin tarina päättyi — kaatuneet saivat hautansa Ukrainan arolla, eloon jääneet vaelsivat vankeina laajan Venäjän eri kulmille. Ihmetelty sankari, kahdestoista Kaarle, joka heidät oli johtanut voittoihin, kuolemaan ja kurjuuteen, pakeni Turkinmaalle.

MENETETTYJÄ MAITA.

Kaarlen lähdettyä Puolaan venäläiset hyökkäsivät. Vain vähäiset joukot puolustivat Itämeren-maita ja Inkeriä. Niille kuningas ei nimittänyt edes yhteistä ylipäällikköä.

Liivinmaalla oli vain 6000 miestä — joukossa Viipurin ja Turun kaksinnusratsurykmentit sekä Pohjanmaan jalkaväkirykmentti — 40000 venäläistä vastassa. Ne taistelivat Hummelhofin luona, hävisivät ja menettivät kaatuneina puolet. Liivi joutui venäläisille, jotka hävittivät sen tyystin, veivät asukkaita tuhansittain Venäjälle, tappoivat vielä enemmän.

Tuli Inkerin vuoro. Pähkinälinnaa puolusti 250 miestä, sitä vastaan tuli 35000. Pommitus alkoi. Linna ammuttiin melkein raunioiksi, sitä puolusti enää 40 miestä, vasta silloin se antautui. Nevanlinnaa puolusti 600 miestä. Torjuttuaan hyökkäyksen ja kestettyään parin viikon pommituksen sen oli antauduttava.

Tsaari kääntyi Viroon. Narva ja Tartto menetettiin urhean puolustuksen jälkeen. Narvassa oli suomalaista kolmikas- ja kaksinnusväkeä, Tartossa mukana kolmikkaita. Jotkut vangiksi joutuneet ruotsalaiset upseerit alentuivat sen piirityksessä venäläisten kätyreiksi.

Kuurinmaalla kolminkertainen venäläinen ylivoima voitettiin Gemauerthofin luona. Taisteluun osallistui 14 suomalaista eskadroonaa ja 4 pataljoonaa Porin rykmentistä. Ne seurasivat sitten Lewenhauptia hänen onnettomalla retkellään Mohileviin.

Kahden vuosisadan kuluessa lukemattomilla taisteluilla ja runsaalla verellä lunastetut voittomaat — Viro, Inkeri, Liivi, Kuurinmaa — menetettiin kahdessa vuodessa.

TUSKAA JA SORTOA

# Tsaari Pietari I, syyllä Suureksi sanottu, uudisti kovalla kädellään Venäjän. Itse kansaa ja sen olemusta hän ei tietenkään voinut muuksi muuttaa, mutta valtakunnan järjestyksen ja etenkin armeijan hän ulkomailta hankkimiensa miesten avulla käänsi toisille urille. Hän toteutti Venäjän vanhat pyrkimykset: mursi tien meren partaille ja pureutui siihen kiinni — »avasi ikkunan Eurooppaan». Suomalaiselle maaperälle ja suureksi osaksi suomalaisella pakkotyöllä hän rakennutti Nevajoen rämeiseen suistomaahan hänen nimeään kantavan kaupungin. Työ alettiin v. 1703. Se maksoi suunnattomasti tuskaa ja ihmishenkiä, mutta niistä jättiläinen välitti vähän. Pohjolan mahtajien, Kaarlen ja Pietarin, teot ovat vastakkaiset. Toinen päästi tuulentupia rakentaessaan valtakuntansa perikadon partaalle, toinen loi määrätietoisesti uutta.

— Auta armias Jumala!

Ruoska viuhahti ilmassa. Lyöty vaimo nousi vaivoin pystyyn ja rupesi raahaamaan taakkaansa, raskasta savea.

Lyöjä kääntyi katsomaan toisia työntekijöitä, savensotkijoita. Köysillä toisiinsa liitettyinä, yläruumis paljaana, päät kumarassa, työläästi hengittäen he tarpoivat kierrostaan, muokkasivat paljailla jaloillaan savea muurilaastiksi. Ruoska läimähti selkään, miesten kulku vilkastui hieman, mutta hidastui taas pian. Sitkeä savi piti kiinni jalkoja ja vei voimat. Uusi ruoskansivallus kiirehti sitä taas hetkiseksi.

Hevosmies vedätti painavaa kuormaa. Työ ei sujunut kyllin nopeasti — ruoska paukahti ensin ajomiehen, sitten hevosen selkään. Puolenkymmentä miestä kantoi jykevää tukkia. Ruoska auttoi työtä.

Ja niin oli kaikkialla. Kymmenet tuhannet miehet ja naiset raatoivat rämeisellä suolla, jota mutapohjaisen joen haarat halkoivat. Tsaari Pietari rakensi talttumattoman tahdon ja ruoskan voimalla itselleen kaupunkia Nevajoen suulle, äsken valloittamalleen tienoolle, suomea haastavan kansan ikivanhalle maalle. Ja suomea raatajatkin enimmäkseen puhuivat. Inkerin talonpoikia ja naisia he olivat, pakolla työhön raastettuja, kuten olivat muutkin raatajat, sotavangin onnettomaan osaan joutuneet.

Äkkiä ruoskien iskut tihenivät, venäjänkieliset sadattelut yltyivät. Kaduksi merkittyä avointa alaa pitkin läheni kookas, tukeva mies, jonka ohitse kulkiessa vartiosotamiehet jähmettyivät patsaiksi ja ruoskanheiluttajat lankesivat polvilleen. Tutkivasti hän katseli työn menoa, nyökkäsi joskus hyväksyvästi, väliin lausahti vihaisen sanan. Hänen viitatessaan tyytymättömänä, ruoska saattoi odottamatta suhista äskeisenkin ruoskijan selässä.

— Tsaari!

Hän kapusi korkeimmalle kohonneen rakennuksen ylimmille telineille, loi katseensa laajan työmaan ylitse, naurahti näkemäänsä tyytyväisenä ja virkkoi seuralaisilleen:

— Hyvin käy, työ edistyy nopeasti, mutta väkeä on saatava lisää. Nämä tienoot on jo otettu puhtaaksi, tuota lisää väkeä sisämaasta, Menshikoff.

Puhuteltu kumarsi. Tsaari syventyi tutkimaan karttoja, joita ulkolainen arkkitehti hänelle selitteli. Pöytänä oli kontallaan olevan krenatöörin leveä selkä.

— Hyvä on.

Tsaari kääntyi taas katselemaan. Hänen katseensa tapasi Suomenlahden perukan kimaltelevat laineet. Kauan hän niitä katsoi ja sanoi sitten:

— Meren olen vihdoinkin tavannut. Siitä en luovu. Ja tätä paikkaa, jonka soille pian kohoaa kaupunki, Venäjän valtakunnan avain, nimeni kantaja etäisiin aikoihin, tätä en enää kenellekään anna. Lähtekäämme. Työssä ahertavat pääsivät lepovuorolleen. Toiset raatajat astuivat heti sijaan.

Kehnoa ruokaansa lepovuorollaan pureksiessaan muuan vanha inkeriläinen katsoi myöskin kauan vilisevää työmaata, jossa ruoskat yhä läimähtelivät ja huudot kaikuivat. Vihdoin hän virkkoi:

— Kahdeksankymmentätuhatta ihmistä sanotaan tähän työhön jo sortuneen — tauteihin, nälkään, ruoskaan. Tuhannet tulevat vielä sortumaan. Kirottu olkoon tämä kaupunki, tuskalla ja sorrolla tehty! Langetkoon viattomain veri kerran sen päälle. Ikuisesti olkoon kirottu!

POHJAN SOTA SUOMESSA

 Suomenlahden eteläpuolen vallattuaan tsaari Pietari hyökkäsi Suomeen.
 Hänen tarkoituksenaan oli Pietarin turvaaminen sen pohjoispuolelta
 vallatuilla mailla, mutta suotuisassa tapauksessa siihen sisältyi koko
 Suomenkin valloittaminen, jolloin Venäjän pääsy suoraan itämerelle
 olisi turvattu. Kohtalo näytti suosivan hänen aikeitaan. Suomi oli
 jäänyt taas oman onnensa nojaan, sen parhaat sotavoimat olivat
 tuhoutuneet Kaarlen retkillä. Kaiken lisäksi sen puolustusta saapui
 pian johtamaan kelvoton ja kykenemätön ylipäällikkö, joka halusi vain
 peräytyä, vaikka alemmat päälliköt ja joukot tahtoivatkin taistella,
 ja menestyksenkin mahdollisuuksia vielä oli, ainakin alussa.
 Ensimmäinen hyökkäys tapahtui talvella v. 1703, jolloin Valkjärvellä
 kaatui paikalleen kokonainen rykmentti aivan kuin tulevien tapahtumien
 enteenä. Seuraava yritys tehtiin kolmen vuoden kuluttua, mutta vasta
 1710 tsaari kävi asiaan todenteolla ja siiloin alkoivat Suomen koko
 menneisyyden synkimmät vuodet.

Musta rykmentti istui satulassa, mustat liput liehuivat. Jyrkkinä ne erottautuivat valkoisesta lumesta. Mustalta joukkokin näytti lumen rinnalla, vaikka se olikin puettu harmaaseen sarkaan.

Rykmentin seisomapaikalta levisi katsottavaksi laaja näköala, Lipolan viljelty aukea Valkjärven pitäjässä. Peltojen rinteet viettivät sangen jyrkkinä kauempana edessä olevaan syvään notkoon, jonka takana oli metsää, sen takana toinen notko ja kapea joki, Suomen ja Inkerin raja.

Lipolan aukealta kukkulalta Musta rykmentti näki kauas Inkerin puolelle. Korkiasalo ja muut Inkerin vaarat näkyivät selvinä, vaikka niiden tiheä metsä olikin huurteen ja usvan peitossa. Sieltä johti tie ja sieltä odotettiin vihollista. Majuri Burghausen istui satulassa rykmenttinsä edessä vierellään pari ratsumestaria. Niille hän tarinoi:

— Seitsemänkolmatta vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin Musta rykmentti isäni kerällä kaatui Lundin taistelussa. Näin he mahtoivat silloinkin istua ja odottaa. Nyt heidän poikansa istuvat odottamassa. Meidän on katkaistava viholliselta pääsy Suomeen tämän kautta. — Muuten minusta tuntuu siltä, että nuori kuningas ja hallitus katselevat asioita liian keveästi. Narvan voitto oli liian helppo. He näyttävät luulevan, että Venäjä on yhä samanlainen kuin ennenkin, eivät tiedä, käsitä tai tahdo käsittää, että vahva käsi on mullistanut laajan valtakunnan olot. Sen sotavoimat eivät hyökkää enää sekasortoisina laumoina, vaan hyvässä järjestyksessä, ankarassa kurissa, ulkomailta tuotujen upseerien opettamina ja koulitsemina, sotataidon uusimpien oppien mukaisesti. Me täällä rajan lähellä asuvat tiedämme asian paremmin. Juuri ennen sodan syttymistä kuningas lähetti tsaari Pietarille 300 varta vasten valettua tykkiä suosiollisen ystävyytensä osoitteeksi. Ne paukkuvat nyt lahjoittajaa vastaan. Oli miten oli, tehtävämme teemme. Jos ryssä tunkeutuu Suomeen, tapaa se taas melkein avuttoman maan. Suomalaisten joukkojen suurin osa on nytkin vierailla mailla.

Muutamia ratsumiehiä karautti rinnettä ylös majurin luokse. He ilmoittivat jotakin osoittaen oikealle ja vasemmalle. Burghausenin kasvot synkistyivät.

— Vai suksilla ne ovat. Silloin meidän tehtävämme on perin vaikea, hanki on paksu.

Miekat välähtivät tupesta. Laukauksia alkoi välähdellä metsiköistä molemmilta sivuilta. Pian niitä kajahteli jo takaakin. Ratsumiehiä putoili satulasta. Väliin he pääsivät käsiksi ampuviin hiihtäjiin ja tekivät silloin selvää jälkeä. Useimmiten eivät päässeet. Mustat liput painuivat hangelle toinen toisensa jälkeen.

Taistelu päättyi. Karjalan musta rykmentti, kaikki kahdeksan komppaniaa, nukkui Lipolan aukeilla ikuista unta.

Kolmella tuhannella, nähtävästi Suomen sukuisista kootulla suksimiehellä ruhtinas Denisov tuhosi Mustan rykmentin, jota ei enää kolmatta kertaa uusittu.

RETUSAARI.

— Turha retki, eversti Kaarle Armfelt kertoi Suomen joukkojen ylipäällikölle kenraali Maijdellille. — Tuhannen miehen kanssa lähdin rannikolta jäälle. Pimeän turvissa pääsimme vihollisen huomaamatta Retusaareen — tsaari on antanut sille uuden nimen: Kronstadt —hyökkäsimme varustuksiin, kävimme ryssien kimppuun — tai saksalaista palkkaväkeähän ne enimmäkseen olivat — kuin pirut ja valtasimme linnoitukset. Tarkastin ne. Osa oli puusta tehtyjä, suurin osa maasta ja kivestä, tekeillä on vielä monta — tsaari kai aikoo luoda niistä valloittamattoman linnoituksen. Paikkahan onkin erinomainen, Pietarin lukko se on. Ajattelin asiaani tarkoin. Ruutia ei ollut, millä olisin lennättänyt linnoitukset ilmaan, sinne en voinut jäädä, sillä pian meidät olisi saarrettu ja hyödyttömästi tuhottu. Näin ollen pistimme tuleen kaikki puurakennukset ja palasimme takaisin.

Maijdell nyökkäsi, Armfelt lähti joukkojensa luokse.

VIIPURIN PIIRITYS.

Venäläinen armeija, 20000 miestä, saapui v. 1706 yllättäen Viipurin edustalle. Sitä johti skottilainen kenraali Bruce ja tsaari oli mukana. Viipurin muurit olivat huonossa kunnossa, porvarit enimmäkseen markkinoilla Lappeenrannassa, ruokatarpeet vähissä.

Venäläiset pommittivat lujasti linnaa ja kaupunkia saaden aikaan vaurioita ja tulipaloja, mutta heiltä puuttui raskas tykistö. Pienet pommit eivät tehonneet paksuihin muureihin.

Maijdell lähti linnasta nostaakseen maakunnan miehet aseisiin ja hyökätäkseen venäläisten selkään. Päällikkyys jäi vanhalle Aminoffille. Mutta ryssätpä lähtivätkin äkkiä tiehensä. Heiltä puuttui muonaa, ja he pelkäsivät tien Venäjälle katkeavan.

Tsaarin luoma laivasto ei uskaltanut vielä lähteä Retusaaren suojasta merelle.

Päällikkökin vaihtui. Kuningas oli lähettänyt päämajastaan Viipurin maaherraksi jostakin syystä erikoisesti suosimansa ruotsalaisen everstiluutnantti Yrjö Lybeckerin. Hän riitaantui pian Maijdellin kanssa, käytti kieroja keinoja, sai ansiokkaan soturin eroamaan, pääsi itse hänen sijalleen ja yleni kenraalimajuriksi. Hänestä tuli Suomen joukkojen ylipäällikkö.

LYBECKERIN SOTAA.

Uusi kenraali toimi ruokavarastojen kokoamisessa, joka olikin hyvin tarpeellinen asia, kuten varustusten hankintakin. Hän viihtyi hyvin laskujen ja tilikirjojen ääressä ja päätti olla hyökkäämättä. Mutta pian hän muutti mieltään ja lähetti eversti Tiesenhausenin 1200 miehellä Rajajoelle kannakselaisten heinän- ja viljankorjuuta suojaamaan sekä mukaan ohjeet, että jos pitäisi peräytyä eikä viljaa ja rehua saataisi turvaan, niin ne ja talot oli poltettava.

Muolan Kyyrölässä Tiesenhausen joutui taisteluun. Hän menetti 200 miestä ja perääntyi Viipuriin.

Venäjän laivasto lähti liikkeelle, poltti Koiviston kirkon ja kylän, kulki Porvooseen ja lähetti joukkoja maihin. Porvoolaisten 30-miehinen sotajoukko puolustautui uljaasti pormestarinsa johdolla — kun varsinainen päällikkö, eräs vääpeli Fogelberg, oli pötkinyt pakoon — joutui ahdistetuksi kahdelta taholta ja voitettiin. Kaupunki ryöstettiin ja poltettiin ja ympäristöä hävitettiin.

Viipuriin saapui tieto Holovtsinin voitosta. Lybecker katsoi tilaisuuden sopivaksi ja lähti valloittamaan Pietaria kostaakseen samalla ryssien tihutyöt. Hän sai kokoon 11000 miestä, marssi Inkeriin, hävitti mitä maasta vielä oli hävittämättä, voitti pienissä kahakoissa, kiersi laajassa kaaressa Pietarin ja päätyi lopuksi nälkäisen armeijansa kanssa Kolkanpäähän odottelemaan laivastoa, joka veisi hänet Suomeen. Laivasto saapuikin hätään. Lybeckerillä oli mukanaan 6000 työllä ja vaivalla Suomesta ratsuväkeä ja kuormastoa varten koottua hevosta. Niitä ei saatu laivoihin — ne tapettiin. Vihollinenkin älysi lopuksi, mihin Lybecker oli kadonnut, kiiruhti paikalle ja sai tuhotuksi 500 vielä rannalla olevaa miestä.

VIIPURIN VALLOITUS.

Maaliskuussa 1710 tsaari Pietari saapui uudelleen Viipurin edustalle 18000 miehen armeijalla, ylipäällikkönä amiraali Apraksin, alapäällikköinä kenraalit Bruce ja Birckholtz. Lybecker pääsi pujahtamaan linnoituksesta ja vei puolustajain pääosan mukanaan. Päälliköksi jäi suomalainen eversti Maunu Stiernstråle komennossaan n. 4500 miestä kaksinnusväkeä. Viipurin linnoitukset olivat »meren puolella niin kehnot, että kehnompia tuskin voi ajatella, niin että ihmettelen suuresti sitä, ettei Viipuria oltu talvella valloitettu, vaikka yliamiraali Apraksin oli siellä kuusi viikkoa ennen jäiden lähtöä», kirjoitti tsaari Pietarin luona Viipurin edustalla ollut Tanskan lähettiläs Juel.

Jäiden lähdettyä tsaari saapui laivastollaan Viipuriin tuoden entisten tykkien lisäksi 80 suurta tykkiä ja 19 mörssäriä.

Venäläiset saivat tykistönsä paikoilleen Tervaniemen korkeille kallioille, Kolikkoinmäelle ja muuallekin. Valtava pommitus alkoi. Maa järisi suurten tykkien ampuessa yhteislaukauksiaan, tulipommit piirsivät ratojaan ilmaan, sattuivat maaliin, räjähtivät ja tekivät tuhoa. Linnan kolmesylisistä muureista ne lohkoivat paloja, mutta kaupungin monet talot sortuivat maan tasalle. Tulipalot leimusivat.

Linna vastasi tuleen. Sen ylvään tornin kupeet syöksivät salamoita, se peittyi usein savuun ja tuleen, sen perustana oleva kova kallio tärisi kuin ankarassa vavistuksessa. Puolustajat, harjaantumattomat, huonosti varustetut, huonosti ruokitut kaksinnusmiehet taistelivat yhtä hyvin kuin konsanaan Kaarle kuninkaan parhaat joukot ylistetyissä otteluissaan. He kärsivät tappioita, mutta niin kärsi vihollinenkin.

Avusta ei ollut tietoa. Lybecker majaili 8000 miehen kanssa Kymin tienoilla, mutta ei kohottanut sormeaankaan. Laivasto oleili muilla vesillä. Kumpikin olisi voinut auttaa.

Stiernstråle näki jatkuvan taistelun toivottomaksi. Viipuri antautui. Kaikelle sotaväelle taattiin vapaa lähtö aseineen, kaupungin asukkaille armo ja turva.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Monien verukkeiden jälkeen antautuneet vietiin Venäjälle, samoin suurin osa linnan turvaan paenneista. Venäläiset upseerit ottivat saaliikseen kaikki tapaamansa naiset ja lapset. Tsaari sai heistä osan lahjaksi, muut vietiin orjiksi upseerien kartanoihin Sisä-Venäjälle. Pietarissa sai kaikkialta ja »etenkin kasakoilta ostaa vaimoja ja lapsia niin paljon kuin halusi, vieläpä halvasta hinnasta». Näin kirjoitti Tanskan lähettiläs Juel, ja näin pätevä oli venäläinen takaus.

Tsaarin riemu oli rajaton ja syystäkin: Suomen lujin varustus oli murrettu, Pietarin kaupunki turvattu. Hän jakoi suuria palkintoja. Juotiin määrättömästi. Tsaari lähti seuralaisineen kapuamaan linnan päätorniin. »Siinä oli viidessä kerroksessa päällekkäin tykkejä, jotka piirityksen aikana olivat tehneet paljon vahinkoa. Mukaan oli otettu viini-, paloviina- ja olutpulloja suurin joukoin. Jokaisen kerroksen kohdalla juotiin vahvasti, ylimmässä kerroksessa enimmän, niin että useimmat eivät olleet paljonkaan tolkussaan.»

Käkisalmea puolusti eversti Stiernschantz 400 miehellä. Hänen asemansa oli toivoton. Kaksi kuukautta linna piti puoliaan, puolet sen puolustajista kaatui ja linna antautui.

LYBECKER.

Lybecker sai lopultakin eron. Suomen kenraalikuvernööriksi ja sotavoimien ylipäälliköksi määrättiin kenraali Kaarle Nieroht. Hän ryhtyi tarmokkaisiin valmisteluihin, mutta kuoli pian. Armfelt kahakoi Karjalassa, tuhosi Parikkalan Koitsanlahden kuninkaankartanossa 500 kasakkaa, mutta hänenkin oli vetäydyttävä länteen.

Tsaari Pietari päätti musertaa vastustajansa. Noin 20000 miehinen armeija lähti länttä kohden osaksi maitse, osaksi meritse. Kaiken onnettomuuden lisäksi Tukholman sotaneuvosto nimitti taas Lybeckerin ylipäälliköksi.

Venäläinen laivasto saapui Helsingin edustalle laskeakseen joukkoja siellä maihin. Kaarle Armfelt sai sen estetyksi, mutta peräytyi saarron uhatessa ja sytytti kaupungin tuleen.

Lybecker oli päävoimien kanssa Porvoossa. Venäläiset pyrkivät sinne, Lybecker perääntyi auliisti Mäntsälään. Venäläisille jäi vapaa kulku Viipurista tulevalla rantatiellä. Tukholmasta käsin käytiin Lybeckerin kimppuun ja hän palasikin Porvooseen. Mutta venäläisten lähestyessä hän taas vei armeijansa hieman pohjoisemmaksi. Armeija vaati taistelua, asettui taistelurintamaan Strömsbergiin, 6 virstaa Porvoosta pohjoiseen, mutta venäläiset eivät suvainneetkaan saapua sinne, vaan marssivat rantatietä ohitse Lybeckerin avaamasta veräjästä. Hän perääntyi hätääntyneenä Hämeenlinnaan. Sieltä hänet kutsuttiin Tukholmaan ja tuomittiin kuolemaan. Kuningas armahti hänet ja kohta hän sitten kuolikin. Ylin päällikkyys jäi kenraalimajuri Kaarle Armfeltille. Venäläiset vahasivat Turun ja ryöstivät puhtaiksi lähiseutujen pitäjät.

PÄLKÄNE.

Armfelt sai Tukholmasta käskyn marssia Porin seuduille. Apujoukkojakin luvattiin, mutta niitä ei tullut. Venäläinen armeija tunkeutui sisämaahan — Armfelt valitsi Kostianvirran Pälkäneellä taistelupaikaksi. Sen kahden puolen oli laajat vesistöt. Hänellä oli 7200 miestä, joista hän kuitenkin lähetti lähes puolet Porin suuntaan suojelemaan oikeaa sivustaa.

Venäläinen armeija saapui yliamiraali Apraksinin johtamana Kostianvirralle.

Suomalaisten asemat olivat hyvät: virta ja tykistön omalle rannalle rakennetut patterit salpasivat viholliselta tien. Kuitenkin Apraksin yllätti Armfeltin. Hän puratti lähikylien talot, rakennutti hirsistä lauttoja ja lähetti Mallasvettä myöten tiheän sumun suojassa 7000 miestä suomalaisten asemien taakse. Vihollisella oli jo pari tuhatta miestä maissa, kun Armfelt ehti paikalle ratsuväkiosaston kanssa, jalkaväen rientäessä apuun pikamarssissa. Armfelt kävi etumaisena hyökkäykseen, kahdesti hänen altaan ammuttiin hevonen, mutta ratsumiesten into oli laimea. Jalkaväki hyökkäsi urheasti, ryssiä työnnettiin jo järveen, mutta yhä uusia nousi maihin. Armfelt yritti ratsuväellään sivustahyökkäystä, mutta silloin nähtiin ihme: suomalainen ratsuväki kääntyi pakoon! Jalkaväestä suurin osa kaatui paikoilleen, ennenkuin virralla taistelevat ehtivät saada perääntymiskäskyn, jota he eivät olisi halunneet totella. Vihollinen saartoi siellä erään jalkaväkiosaston, joka hurjasti taistellen kaatui viimeiseen mieheen.

Armeija perääntyi pahan sekasorron vallitessa. Lukuisat sotilaat karkasivat, Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit hajosivat siten melkein kokonaan. Loput Armfelt vei Pohjanmaalle. Koko eteläinen Suomi jäi vihollisen haltuun.

NAPUE.

— Sellaiselta minusta tuntuu, että tänään ratkaistaan tämän maan kohtalo.

Sanoja, keihääseen nojautuva pohjalainen talonpoika katseli ympärilleen seisoessaan viisikästen ja nostomiesten joukossa toisessa taistelulinjassa. Hän näki Suomen viimeisen armeijan, 3000 jalkamiestä, 1500 ratsumiestä, 8 tykkiä ja tuhatkunnan talonpoikaa kehnoissa varustuksissaan, laihoina ja ryysyisinä Isonkyrön pelloilla joen kahden puolen. Harmaa talvipäivä oli kylmä ja tuulinen. Lumihiutaleita putoili, ne kierivät tuulessa yhä vinhemmin — tuuli näytti yltyvän lumituiskuksi. Kohotettava viima tunki huonojen pukimien lävitse pyrkien jäädyttämään miehet paikoilleen.

— Kolme päivää tässä on jo ryssää odotettu. Tuolla se nyt tulee.

Luutnantti Kontio kaksinnusmiehineen katseli myöskin tulevia, kuten katseli koko armeija. Sitten hänen katseensa kääntyi miehiin ja siinä kuvastui sääli.

— Monikohan teistäkään, vuosikaudet vedellä ja leivällä henkipahaansa säilytelleistä miehistä näkee huomisen päivän? hän ajatteli, mutta ei sanonut ajatuksiaan julki. — Kohtalo ohjaa meidän tiemme tappiosta tappioon — ehkäpä sillä on oma, salattu tarkoituksensa — se tahtoo ehkä muuttaa toisiksi olevaiset olot. — Yksitoista vuotta olen minäkin nyt taistellut — perääntynyt — Suomen rajojen sisällä. Tunnen sisimmässäni, että tämä taistelu on oleva viimeiseni.

Ääneensä hän sitten sanoi miehilleen:

— Pysykää tiukasti yhdessä. Katsokaa missä olen ja kerääntykää sinne, jos joutuisitte erillenne. Jos kaadun, niin seuratkaa vänrikki Karvoista, hänen jälkeensä vääpeli Kääpää. Ja muistakaa: jokainen pysyy paikoillaan — viimeiseen mieheen —

Nopeat komennot kajahtelivat pitkin koko taistelurintamaa. Se kääntyi, kulki joen yli ja asettui sen takana uusiin asemiin — vihollisen päävoima hyökkäsikin sieltä. Suomalaisten rintaman edessä olevat tykit iskivät tulta, pommit kiitivät suoraan vihollisen tiheisiin joukkoihin ja tekivät aukkoja. Jalkaväki alkoi tuiman hyökkäyksen, vihollinen horjui. Silloin vasemman siiven äärimmäiseltä sivustalta rupesi kuulumaan vielä hurjempaa melskettä: venäläinen ratsuväki oli tehnyt huomaamatta kiertoliikkeen ja iski yllättäen vasemman siiven kimppuun. Armfelt käski oikean siiven joukkoja apuun, mutta paksussa lumessa ne eivät ehtineet ajoissa perille.

— Mitä kummaa! pohjalainen talonpoika huudahti seisoessaan vielä toistaiseksi toimettomana oikean siiven äärimmäisellä sivustalla. — Mihin ratsuväki lähtee? Ja miten se yht’äkkiä meni noin sekaisin?

— En ymmärrä, toinen talonpoika vastasi. — Samaa mietti koko keihäillä aseistettu talonpoikain joukko ja muukin armeija.

Ratsuväestä mies toisensa jälkeen käänsi hevosensa ja kiiti täyttä laukkaa pois. Se pakeni miekaniskutta, kurittomana ja järjettömänä nähdessään korkeammalta paikaltaan armeijan olevan jo melkein saarroksissa ja ylivoimaisen venäläisen ratsuväen uhkaavan sitä itseään.

Vihollisen ratsuväenosastoja kiiti pakenevien perään toisten hyökätessä jalkaväen kimppuun. Surmanrengas puristui kuolevan armeijan ympärille. Se myi henkensä kalliisti. Rivi rivin jälkeen, komppania komppanian, pataljoona toisensa jälkeen kaatui paikoilleen. Vain vähäiset osastot jaksoivat murtautua lävitse.

Ilta hämärtyi, taistelu taukosi. Mutta vähäisellä harjanteella otteli vielä pieni, yhä harveneva joukko. Se karisti kimpustaan vihollisen jalkaväen, kasakat saapuivat sijaan. Villit ratsumiehet kiitivät suomalaisjoukon ympärillä hurjaa piiriään, temmeltävien hevosten kaviot nostivat ilmaan lumipilviä, pitkät keihäät heilahtivat ilmassa ja ojentuivat tappavaan pistoon. Miekat kalahtivat niitä vastaan ja sysäsivät keihään syrjään, mutta aina jokin pisto osui maaliinsa. Kiväärit ja pistoolit pamahtelivat, mutta sitten niitä ei ehditty enää ladata. Kylmä rauta kipinöi rautaa vastaan.

— Luulen meidän jo taistelevan yksin koko Venäjän armeijaa vastaan, vääpeli Kääpä huusi luutnantille ja pudotti taas kasakan satulasta.

— Olkoon vaikka niinkin, luutnantti Kontio huusi vastaan, näki samassa vääpelin sortuvan keihäs rinnassaan, tempasi hänen miekkansa toiseen käteensä ja jatkoi taisteluaan miehiensä yhä harvetessa. Hän näki heidän käyttelevän aseitaan vielä hankeen vierittyäänkin ja hymyili. Vihdoin hän huomasi olevansa yksin. Kasakoiden keihäät ja miekat välähtivät hänen yllään ja ympärillään yhtenä vilinänä.

— Antautukaa!

— Enkä antaudu!

Keihäiden ja miekkojen lävistämänä hän hiljaa vaipui miestensä päälle. Kasakat katselivat häntä kauan ihmeissään ja kunnioittaenkin ja lähtivät sitten toisten joukkoon ryöstämään kaatuneita.

Voittajain nuotiotulet syttyivät Napuen aukealla.

RIILAHTI.

Valtakunnan laivasto liikkui silloin tällöin Itämerellä ja Suomenlahdella, mutta ei saanut sanottavia toimeen, eipä ylivoimaisenakaan kyennyt aikanaan tuhoamaan tsaari Pietarin merivoimien alkua. Ja vihdoin se oli jo myöhäistä. Ruotsissa alettiin pelätä venäläisen laivaston ja sikäli sotajoukonkin ilmestymistä sen omille rannoille.

Heinäkuussa 1714 turkulainen vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld joutui fregattinsa Elefantin, kuuden kaleerin ja joidenkin pienten saaristoalusten kanssa taisteluun suurta venäläistä, n. 100 kaleeria käsittävää laivastoa vastaan Riilahden selällä. Hänen pieni laivastonsa oli kahden saaren välissä, Elefantti keskellä, kolme kaleeria kummallakin puolellaan, saaristoalukset takanaan. Venäläiset tarjosivat antautumista, mutta Ehrenskiöld selitti, ettei hän ollut saanut laivoja komentoonsa lahjoittaakseen ne viholliselle, etenkin venäläisille, jotka eivät milloinkaan pitäneet lupauksiaan. Taistelu alkoi. Pieni laivasto katsoi pelotta kuolemaa silmiin. Se peittyi savuun, saarrettiin kokonaan, menetti 900 miehestään 600 kaatuneina ja haavoittuneina. Ehrenskiöld haavoittui, loput antautuivat. Vihollinen laski omia kuolleitaan 3000, haavoittuneita 1600, ja huomasi 75 kaleeriaan käyttökelvottomaksi. Sitkeä Riilahden taistelu pelasti Ahvenan vesillä olevan päälaivaston, joka pelastuttuaankaan ei kyennyt kuitenkaan toimittamaan mitään. Tukholmakin pelastui — sinne tsaarin kaleerit ja 16000 miehinen maihinnousujoukko oli matkalla.

Tsaari Pietari oli taistelussa mukana. Ehrenskiöld vietiin hänen eteensä. Urhoollisuutta kunnioittava tsaari syleili häntä, katsoi itse hänen haavojensa sitomista, pitipä huolen siitäkin, että voitettua amiraalia kohdeltiin hyvin vankeudessakin. Hän kävi usein Ehrenskiöldiä tapaamassa, tarjosi Kaarle kuninkaan kuoltua hänelle korkean paikan laivastossaan, mutta amiraali selitti kernaammin palaavansa köyhään kotimaahansa kuin rikkovansa velvollisuutensa asumalla vieraan maan loistavassa palatsissa. Tsaari ei suuttunut suorasta puheesta. Rauhan aikanaan tultua hän pääsi vapaaksi, tsaari varusti hänet runsailla lahjoilla ja lähetti hänen mukanaan Ruotsin kuninkaalle kirjeen, jossa hän monin sanoin ylisti Ehrenskiöldin urotekoa ja suositteli häntä kuninkaalle.

Riilahden taistelun, tsaarin nuoren laivaston ensimmäisen voiton jälkeen, venäläiset vahasivat Turun saariston ja Ahvenanmaan. Sitä puolustamaan lähetetyt ruotsalaiset joukot väistyivät taistelutta.

KAJAANIN LINNA.

Tuikea majuri Juhana Henrik Fieandt käveli edestakaisin linnanpihalla. Väliin hän heitti silmäkulmastaan nopean katseen ryysyisiin, nälän ja pakkasen puremiin pakolaisiin, vanhuksiin, vaimoihin ja lapsiin, jotka olivat paenneet linnan turviin ja siellä joutuneet kuluttamaan loppuun sen muutenkin vähät ruokavarat. Katseessa välähti sääli, mutta tuima muoto ei värähtänyt. Hänen ajatuksensa askartelivat omilla teillään.

— Toista kuukautta Kajaanin linna on jo pitänyt puoliaan. Savon linna on menetetty sen puolustajien puoliksi kaaduttua — kaikki muutkin linnat ovat jo vihollisen käsissä — tämä on viimeinen. Kumpahan vain olisi ruokaa ja pommeja — tykit on ladattu kivillä jo monina päivinä. Ruuti riittää. Ruokaa ehkä voisi jostakin hankkia, jos sitä tällä köyhällä kulmalla enää onkaan, mutta kykenevätkö miehet uloskarkaukseen? Kymmenisen ehkä kykenee, muut — toisjalkaisia, yksikätisiä, sairaita, arpiaan potevia — ei, eivät kykene. Ja ryssä voisi sillä välin tunkeutua linnaan, pakkanen näkyy paksuntavan jäätä.

Majuri käveli huolestuneena edelleen. Hänen luokseen laskeutui muureilta mahdottoman pitkä nuorukainen, puolet pitempi tavallista isoakin miestä ja ilmoitti:

— Ryssä näkyy olevan taas tulossa antautumiskehoituksen kanssa. — Menköön helvettiin!

Pitkä Taneli Kajanus lähti neuvomaan lähettiä käskettyyn paikkaan. Majuri jäi seisomaan paikalleen ja hänen piirteensä tuimenivat äkkiä kivenkoviksi.

— Ruuti! Sitä on. Se riittäisi lennättämään koko tämän linnan ilmaan...

Sitten pihalla kulkevat vaimot ja lapset osuivat taas silmään. Majurin piirteet pehmenivät, hän huokasi itsekseen, nousi muureille ja loi katseen ympärilleen.

Joki näytti jäätyvän yhä vahvempaan jäähän. Kiinteä jää ulottui jo pauhaavan Ämmäkosken niskaan.

— Tuskinpa sentään jäätynee isompia joukkoja kannattavaksi.

Majuri silmäili vastapäistä rantaa, jossa vihollinen hääräili. Siellä näkyivät heidän puista kyhätyt, lumella yltyleensä katetut asuinmajansa. Pattereista vilahti silloin tällöin kirkas liekki ja pommi lennähti linnan muuriin, rapistaen siitä laastia ja kivensiruja.

— Noilla pyssyillänne ette, piru vieköön, mahda Ämmän linnalle mitään. Ja järeää tykistöä ette voi tänne kuljettaa, ette ainakaan talvella.

Majuri kohotti katseensa. Vihollisen takana törröttivät poltetun kaupungin mustat rauniot. Ja niiden takana levisi ääretön, koskematon, pakkasen huurtama erämaa.

Sotamiehet irroittivat muurista kiven, työnsivät sen ruudin ja tappurat ensin pantuaan tykin piipusta sisään, vetivät tykin paikoilleen ja suuntasivat sen. Pitkä Taneli suhautti palavan kekäleen sankkireiän kohdalle. Tykki paukahti kumeasti ja ponnahti taakse päin. Taneli tarkasti laukauksen vaikutusta.

— Ähäh, kasakka kellahti hevosineen päivineen! Uutta muonaa piippuun!

Kajaanin linnan urhea tarina päättyi, nälkä ja kaiken puute pakotti sopimukseen. Siinä luvattiin kaikille linnassa olijoille vapaa lähtö.

Leudommaksi muuttunut ilma oli taas heikontanut jäätä. Sille levitettiin olkia, kaadettiin vettä niiden päälle ja saatiin jää kestämään. Kajaanin puolustajat lähtivät linnastaan. Venäläiset asettuivat rannalle tulijoita vastaanottamaan, kasakkakenraali Tshekin upseereineen etualalla. Linnasta marssi ulos majuri Fieandt perässään 50 ryysyistä sotilasta, harva terveenä, moni rampana, kääreissä tai sauvojen varassa, pitkä Taneli ja hänen isänsä Paltamon kirkkoherra, ja viimein vanhukset, vaimot ja lapset.

— Siinäkö kaikki? ärjäisi Tshekin.

— Siinä.

— Tuollaisetko kerjäläiset ovat pidättäneet minua! karjui kenraali raivoissaan ja tarttui miekkaansa. — Hakatkaa kappaleiksi jokainen niistä!

Hänen vierellään seisova saksalainen eversti Mannstein irroitti miekkansa ja virkkoi:

— Sopimus on tehty. Ellette halua pitää sitä pyhänä, niin miekkani on tässä — en halua enää palvella Venäjän tsaaria.

Tshekin säpsähti, mutta murahti:

— Olkoot sitten. Mutta kahleisiin jokainen ja ottakoot sotilaani mitä heille kuuluu.

Suomalaiset lyötiin kaksittain kahleisiin. Kasakoiden piikkien välissä heitä lähdettiin kuljettamaan Paltamon tietä. Tiellä venäläiset ryöstivät heidät puhtaiksi, monet aivan alastomiksi, ja monet jäivät hankeen kasakan piikin lävistämänä. Eloon jääneet vietiin Pietariin, omaiset erotettiin toisistaan, vanhemmat lapsistaan, ja orjiksi tehtyjen tie kulki Venäjän eri seuduille, etäiseen Siperiaankin saakka.

Näin ryssä piti taaskin sanansa. Ison vihan kamala aika alkoi.

NORJAN TUNTUREILLA

 Kaarle XII palasi Turkista vietettyään siellä kuusi vuotta, jona
 aikana valtaneuvosto tosiasiallisesti hallitsi valtakuntaa. Hän ryhtyi
 kohta puuhaamaan uutta sotaa — Norja oli valloitettava. Suunnitelma
 tähtäsi pitemmällekin. Kaarlen ja Pietarin edustajat olivat pitäneet
 Ahvenanmaalla sodan kestäessä hämäräperäisen neuvottelun ja tehneet
 salaisen sopimuksen. Kaarlen joukkojen piti Norjan valloituksen
 jälkeen nousta Trondhjemissa venäläisiin laivoihin ja purjehtia
 Skotlantiin panemaan sikäläinen kuningas viralta ja asettamaan sijaan
 Kaarlen mieleinen mies. Tsaari lienee tuskin tosissaan ajatellut
 suunnitelman toteuttamista, mutta Kaarlen huomiohan kääntyi täten
 länteen. Kaarle määräsi retken päälliköksi Kaarle Armfeltin ja
 hänen komentoonsa Ruotsissa olevien suomalaisten joukkojen tähteet
 lisättyinä ruotsalaisella nostoväellä. Omaan johtoonsa hän nostatti
 pakolla melkoisen vahvan armeijan ja lähti Etelä-Norjaan. —
 Suomalaisten joukkojen viimeinen murhenäytelmä alkoi.

Östbyn tuvan keskilattian avoimessa tulisijassa loimusi tuli. Tuvassa majaili paljon väkeä. Toisia tuli valaisi selvemmin, toiset peittyivät nurkkien hämärään. Kaikilla oli samanlainen vaatetus: kolmikulmainen lakki, sininen takki, keltaiset nahkahousut, isot ratsusaappaat ja hirvennahkainen vyö, jossa riippui pitkä miekka.

Puhuttiin puoliääneen. Joku tuli ja joku meni. Joku torkkui rahillaan, joku nukkuikin. Eteisen leveät palkit kolisivat koleasti tulijoiden karistaessa saappaistaan lunta.

Tulen lähettyvillä istui vanhempia miehiä. Siinä olivat kenraalit Horn, de la Barre, Yxkull ja monet muut korkeammat sotaherrat.

Lähimpänä tulta istui äänettömänä ja kyynärpäitään polviinsa tukien pitkä ja komea mies. Tulen väike leikki hänen jo harmahtavalla tukallaan ja rohkeapiirteisillä kasvoillaan. Se keksi niissä ryppyjä ja vakoja, joita niissä ei ollut ennen, mutta jotka äskettäin olivat niihin syöpyneet. Mies oli Kaarle Armfelt.

Tuleen tuijottaessa hänen ajatuksensa harhailivat menneissä asioissa. Suomi oli kokonaan venäläisten vallassa ja sieltä kuului kaameita kuulumisia. Suomalaisten joukkojen tähteet oli tuotu Ruotsiin.

Kahdennentoista Kaarlen armeija oli sortunut Ukrainan aroille. Turkinmaalle paennut kuningas — niin, miettijä hymähti, tosiaankin paennut — oli vihdoin kuusi vuotta Benderissä turkkilaisten elättämänä asuttuaan ja lopuksi isäntiensä poisajamana palannut Ruotsiin ja polkenut maasta uuden armeijan. Talosta otettiin viimeinen mies, viimeinen hevonen ja viimeinen kuparipata. Tämän armeijan kanssa kuningas tunkeutui eteläiseen Norjaan.

Suomalaiset joukot marssitettiin Pohjois-Ruotsiin, Norlantiin. Lisäksi tuotiin kaksi Ruotsista kokoon haalittua nostokasrykmenttiä. Norlannin ja läheisten maakuntain talonpojilta otettiin raipparangaistuksen uhalla hevoset ja syötävät. Ja kun joukko oli koolla, niin hän, Armfelt, otti kuninkaan käskystä sen päällikkyyden. Hänen oli vallattava nopealla hyökkäyksellä Trondhjem. Ja sitten? Sitten hänen oli pantava suomalaisensa laivoihin ja purjehdittava Englantiin asettamaan Englannin valtaistuimelle Kaarle kuninkaan mieleinen mies. Siksi kuningas oli määrännyt pohjoiseen armeijaan parhaimmat joukot, jo Suuren Pohjan sodan alusta taistelleet ja taisteluissa karaistuneet suomalaiset. Heidän joukkoonsa oli saapunut Pälkäneellä karanneita ja Napuella hajonneita osastoja. Omasta vapaasta tahdostaan olivat tulleet taas lippujensa luokse, kierrätelleet metsien kautta ja ties mistä. Kerrankin heitä saapui kolmisen sataa yht’aikaa.

Syyskesällä pohjoinen armeija marssi Norjaan. Rajan yli tunkeutui ensimmäisenä urhea ja neuvokas Longström.

— Niin, Pietari Longström, hänkin kaatui jo...

Armeija rakensi teitä korkeille tuntureille ja soille. Se kulki sieltä, mistä kukaan ei uskonut sen kulkevan, mursi kaikkialla vihollisen vastuksen ja eteni. Mutta sen perässä hiipi nälkä. Se voitti armeijan. Armeija perääntyi nälän pakottamana takaisin Ruotsin puolelle, sillä muuten sen haudaksi olisi tullut jo syksyllä sen kulkutie, pohjoinen Verdalin laakso.

Kuningas piiskautti taas talonpojilta muonaa. Armeija tunkeutui uudelleen Norjaan. Vihollisensa karkoittaen se saapui Trondhjemin edustalle, kulki vastuksen taaskin murtaen vihollisen silmien edessä Nidjoen yli, mutta kaupunkia se ei kyennyt valloittamaan, eipä edes yrittänytkään. Vihollisella oli ollut aikaa laittaakseen kaupungin linnoitukset sellaiseen kuntoon, että tunturien yli tuodut pienet tykit olivat sen edessä voimattomia. Ja Ruotsista ei saapunut muonaa. Ylipäällikön oli vietävä armeijansa seuduille, joissa se voisi elää.

Ylipäällikön? Niin, hänhän, Armfelt, oli armeijan ylipäällikkö, mutta hän ei saanut johtaa armeijaansa kuten tahtoi. Kuningas itse komensi sitä adjutanttiensa välityksellä kaukaa etelästä, josta saapuvat lähetit tarvitsivat matkaansa aikaa jopa kuukaudenkin. Mistäpä saattoi kuningas etukäteen komentaessaan tietää, miten asiat olisivat kuukauden kuluttua? Kuitenkin hän valtuutti nuoren adjutantin viime silmänräpäyksessä muuttamaan kokeneen ylipäällikön antaman käskyn. Yksi ainoa kuninkaan käsky pysyi samana ja uusiutui jokaisen tulijan mukana, ja se kuului: »Eteenpäin!» — olipa armeija missä tilassa hyvänsä.

Armfelt jäi kotvaksi tuijottamaan tuleen. Hänen mieleensä hiipi kuin salaa ajatus: Oliko Kaarle kuningas tosiaankin niin suuri sotapäällikkö kuin maailma luuli? — mutta hän karkoitti ajatuksen. Hän oli sotilas ja kaarlelainen, ja hänen asiansa ei ollut kuninkaansa arvosteleminen. Hän jatkoi mietteissään armeijansa kulkua.

Viikkoja se oli seisonut Trondhjemin eteläpuolella. Suomalainen ratsuväki oli ajanut vihollista takaa kauas etelään, Dovren jylhään vuoristoon saakka, ja suorittanut sotahistorian parhaitten rinnalla mainittavia ja muistettavia tekoja. Se oli pessyt kilvestään Pälkäneen ja Napuen häpeät.

Sitten vihollinen oli levittänyt kummallisia taruja Kaarle kuninkaan muka kuolemasta. Niitä ei uskottu, mutta hänen, ylipäällikön, oli otettava sekin lukuun. Jos kuningas oli kaatunut, oli myöskin eteläinen armeija jo perääntynyt Ruotsiin — musertava vihollisvoima olisi pian pohjoisen kimpussa. Ja pohjoinen armeija näki nälkää, sillä ei ollut vaatteita eikä jalkineitakaan. Ylipäällikön käskystä saapui ratsuväki muiden joukkojen luokse. Armeija suoritti marssinsa Bukhammerfjeldin yli, jonka harjalta lumi ei milloinkaan sula, Tydalin laaksoon. Nälkäiset sotilaat ottivat kaiken, mitä taloissa oli syötävää, jopa pistivät talot palamaan lämmitelläkseen kohmettuneita jäseniään tulipalojen lämmössä. Ylipäällikkö ummisti silmänsä. Hän tunsi Norjan talonpoikia kohdanneen vääryyden, mutta tiesi myöskin omien joukkojensa vaikean tilan. Yli kaksisataa hyvää miestä oli uupunut Bukhammerin kinoksiin.

Hän tiesi muutakin. Vasta viimeisen marssin aikana, lumimyrskyssä Bukhammerin rinteellä, hän oli saanut varman tiedon kuninkaan kaatumisesta Fredrikstenin edustalla jo marraskuun 30 päivänä ja sanoman eteläisen armeijan heti tapahtuneesta perääntymisestä Ruotsiin. Siitä oli jo kulunut kokonainen kuukausi, mutta vieläkään hänelle ei Tukholmasta lähetetty ohjeita. Isot herrat olivat kai keskenään riidellessään unohtaneet koko pohjoisen armeijan, jättäneet oman onnensa nojaan viimeiset kaarlelaiset...

Ylipäällikkö tuijotti yhä tuleen. Siihen lisättiin puita ja se leimahti palamaan entistä kirkkaampana.

Kahdestoista Kaarle oli siis kaatunut — kaatunut vihollisen kuulasta vai omienko joukosta lennähtäneestä? Ehkä vihollisen, ehkä omasta, kaipa omasta... Hän oli siirtynyt sinne, jossa jo ennestään oli yli satatuhatta Suomen ja Ruotsin parhainta miestä.

Olivatko heidän uhrauksensa olleet tuloksien arvoiset?

Armfeltin pää painui alas. Hän myönsi itselleen, ei muille, että Kaarlen päättömät sotaretket olivat vieneet valtakunnan perikadon partaalle ja koko Suomen villien vihollislaumojen raastettavaksi. Ja hänen mielensä ailahti kummasti, sillä olihan hänkin, Kaarle Armfelt, suomalainen kuten hänen joukkonsakin. Niitä hän oli aina johtanut, kulkenut niiden kanssa voittoihin ja tappioihin. Ja nyt? Nyt hänen oli vietävä armeijansa omalla vastuullaan Ruotsiin, sillä muuten sen tuho olisi selvä.

Ylipäällikkö nousi hitaasti paikaltaan, siirtyi ikkunan luokse ja katsoi ulos. Siellä, pelloilla ja aukeamilla vietti hänen armeijansa uudenvuoden yötään. Tuolla ne koettavat pienten leirituliensa avulla torjua hirmupakkasta. Tuolla palavat Hämeen, Porin ja Turun rykmenttien leiritulet, tuolla ovat Uudenmaan ja Pohjanmaan, tuolla Viipurin ja Savon rykmentit, tuolla erillinen Suomalainen pataljoona vieressään Longströmin vapaakomppanian hurjat sissit. Rykmentit? Niin, ne olivat kerran olleet vahvoja, täysilukuisia rykmenttejä, mutta nyt niistä oli vain rippeitä jäljellä. Vuosien kuluessa ne olivat sulaneet, mies toisensa jälkeen oli kaatunut ja kuopattu milloin sinne, milloin tänne, mutta monesti hauta oli jäänyt kaivamatta...

Armfelt huokasi, sillä hänelläkin, kovalla soturilla, oli rinnassaan sydän. Hän kärsi miestensä kanssa. Suunnattoman kevytmielisesti tämäkin sotaretki oli alettu ja samoin jatkettu — käyty viimeistä uhkapeliään pelaavan kuninkaan viimeisenä heittona. Noilla pakkasen kanssa taistelevilla suomalaisilla oli jaloissaan tuohipohjaiset jalkineet, joista varpaat pistivät esiin. Heillä ei ollut edes päällystakkeja eikä niitä oltu nähty koko sotaretken aikanakaan... Kesätamineissa tunturien talvessa, tuulen puhaltaessa suoraan pohjoiselta Atlantilta — ja tuohijalkineissa...

Kenraali kääntyi katselemaan ratsuväkeään. Uudenmaan, Karjalan ja Turun läänin rykmentit olivat mukana, olivat niidenkin rippeet. Nekin olivat pelänneet Jumalaansa ja uskollisesti palvelleet kuningastaan ja sen palkkioksi ne olivat täällä kaukana kodeistaan, vieraalla maaperällä. Heidän ratsunsakin olivat vain luuta ja nahkaa, päät riipuksissa ja kylkiluut pullottavina kuin tynnyrin vanteet.

Ruotsalaiset Helsingen ja Jämtlannin rykmentit, Helsingen pataljoona, Jämtlannin suksikomppania ja vähäinen tykistö majaili lähempänä. Kenraalin katse synkistyi kohdatessaan helsingeläiset. Ne olivat tuottaneet hänelle monta murhetta, mutta nehän olivatkin kuriin tottumattomia nostoväkimiehiä, kuten muutkin ruotsalaiset joukot, pakolla sotaan raastettuja ja epätoivon partaalle ajettuja talonpoikia. Äsken olivat jo tehneet melkein avoimen kapinan. Hän oli ennen nähnyt parempiakin, tulessa yhtä karaistuja ja yhtä hyviä kuin hänen suomalaisensakin, mutta — nekin nukkuivat jo viimeistä untaan Puolassa, Itämerenmaissa, Saksissa, Venäjällä...

Ylipäällikkö käännähti ja käski:

— Toimittakaa tänne talon isäntä.

Talollinen Lars Östby tuotiin kenraalin eteen, joka virkkoi: — Armeija marssii huomenna tunturien yli Ruotsiin. Mitä arvelet asiasta oloja tuntevana miehenä?

— Jos teillä on sukset ja ilma on kaunis, luonnistuu se kyllä, vastasi Östby.

— Tunnetko tien tunturien yli ja osaatko opastaa?

— Tunnen kyllä, mutta minä olen jo vanha enkä jaksa sitä tehdä, etenkin tänä kovana talvena, mutta varmaankin löytyy joku, joka voi näyttää teille tien.

— Sinä tulet oppaaksi. Hakekaa sitäpaitsi toinenkin tien tunteva opas. Panttivankeina otetaan mukaan muutamia naisia sen takeeksi, etteivät oppaat johda harhaan, määräsi ylipäällikkö äänellä, jossa ei ollut tinkimisen varaa.

Sitten hän heitti viitan hartioilleen ja lähti ulos. Sotilaat näkivät hänen astelevan läheiselle kummulle. Siellä hän pysähtyi ja katsoi kauan leiriä, tähtikirkasta taivasta sekä taustalla kuutamossa häämöttävää mahtavaa tunturia, jonka ohitse huomenna oli kuljettava.

Puuta vasten nojallaan seisoi vartiomies. Kenraali tunsi sotilaan ja kysyi:

— Onko sinulla kylmä?

Sotilas ei vastannut. Kenraali tarkasti miestä lähemmin ja huomasi silloin, ettei tämä kyennyt vastaamaan. Silmät tuijottivat puoliraollaan ja suusta nousi vain hieno, valkoinen huuru. Hän oli kohmettunut paikoilleen.

— Miesparat, virkkoi kenraali itsekseen ja lähti leiriin, käski noutamaan kohmettuneen tulen ääreen ja asettamaan toisen tilalle. Sitten hän meni tupaan ja asettui istumaan entiselle paikalleen.

Leirissä kulki myöskin Östbyn vanha Staffa, jonka äiti oli kotoisin Jämtlannista. Hän tapasi joukon jämtlantilaisia ja kysyi:

— Tunteeko kukaan Tungan Per Jonsonia?

— Kyllä, muuan sotilaista vastasi — olen hänen pojanpoikansa. Huomenna on meidän kuljettava tunturien yli, miten luulette matkan onnistuvan?

— Kyllä, jos sinulla on sukset ja olet hyvin puettu, niin tulet perille, mutta sitä, Jumala varjelkoon, monikaan teistä ei näy olevan. Ette näytä siltä, kuin olisitte varustetut tunturimatkaa varten.

Armeijassa oli vain muutamilla Jämtlannin komppanioilla sukset.

Aikaisin uudenvuoden ensimmäisen päivän aamuna 1719 armeija alkoi marssinsa. Tapansa mukaan ylipäällikkö kulki etujoukon mukana, jota komensi kenraali Horn. Pitkää, paikoittain jyrkkääkin rinnettä jatkui matka lumessa kahlaten ylös tunturisuolle. Ilma oli kirkas, mutta niin kylmä, ettei sellaista muistettu.

Voimattomat hevoset eivät jaksaneet vetää tykkejä ja kuormia. Sotilaat kiskoivat niitä hevosten apuna. Hitaasti ja vaivalloisesti noustiin yhä ylemmäksi kasvullisuuden rajoille, joissa puuton tunturiseutu alkaa. Kunpahan vain tuuli pysyisi alallaan...

Puolen päivän aikaan lennähti korkean Öjfjeldin rinteiltä hienon hieno lumipilvi. Ilma pimeni yht’äkkiä. Rökleppen, Garkleppen ja kauempana Sankaakleppen tummuivat tummiksi ja niiden laet peittyivät pilviin. Fongen loisti vielä hetken, mutta muuttui jo sekin mustanpuhuvaksi. Vihaiset vihurit raastoivat lunta maasta ja pilvistä ja lennättivät sitä marssivien joukkoon hurjalla voimalla. Kuului kumeaa kohinaa. Jättiläiset olivat suuttuneet ja ponnistautuivat raivoon. Kaikki myrskyn henget pääsivät valloilleen. Marssiva armeija peittyi pyryyn, mutta ponnisteli vielä eteenpäin. Lumi ryöppysi niin sakeana, ettei mies nähnyt toista. Kuului vain huutoja: »Tänne päin — tänne päin!» Mutta niitä ei moni kuullut, ne häipyivät myrskyyn. Joukot hajaantuivat ja sekaantuivat. Kukaan ei voinut nähdä mitään eikä kuulla mitään. Kukaan ei voinut johtaa eikä kukaan noudattaa käskyjä. Ensimmäiset sortuivat hankeen ja kuolemaan.

Öjfjeldin luoteispuolella joutuivat etumaiset pienen, jäätyneen lammen luokse. Matala harjanne antoi siinä hieman suojaa. Sinne keräytyivät sotilaat vähitellen, ne heistä, jotka osuivat sinne. Monet jäivät harhailemaan tunturien aavoille rinteille. Toiset jatkoivat matkaa. Armeijan eräs osa leiriytyi lammen luokse, joka siitä pitäen sai nimen Svenskleger Tjern, Ruotsalaisleirin lampi. Tulentekoon ei ollut puita. Kiväärien tukit, reet ja satulat olivat kuivaa puuta ja ne uhrattiin. Pieniä nuotioita suojeltiin myrskyltä. Niiden lämmössä voi sulattaa edes kätensä. Monen monet heittäytyivät lumeen. Siinä saattoi levätä tuokion, sillä lumi oli pehmeätä ja väsytti... Lumeen heittäytyneistä useimmat eivät enää milloinkaan nousseet.

Armeijan pääosa saapui Essandjärven rannoille ja leiriytyi Sankaakleppenin suojaan. Lukemattomat heittäytyivät sielläkin kinoksiin haukattuaan lunta janoonsa. Sitä seurasi raukeus ja kuolemanväsymys. Useimmat olivat jo heittäneet pois aseensa. Eivätkä he niitä enää tarvinneetkaan, sillä hekin jäivät nukkumaan ikuista unta. Ne, jotka osasivat kaivautua lumeen ja valvoa, pelastuivat.

Aamu vaikeni ja myrsky jatkui. Sen pauhua yritti rummun ääni turhaan voittaa. Se kutsui sotilaita jatkamaan marssia. Leiripaikalle jäivät satojen sotilaiden kangistuneet ruumiit.

Turun rykmentin mukana ollut pastori Idman kertoo tästä aamusta jälkimaailmalle säilyneessä saarnassaan »Kansan hätähuuto Norjan tuntureilla»: »Aamulla päivän sarastaessa, kun matkaa tuli jatkaa, löydettiin muutamia satoja kuoliaaksi paleltuneita: niistä seisoi osa aivan kuin elävinä ja toisiinsa nojaten, mutta kun niitä kosketti, kaatuivat kuolleet maahan kuin patsaat.»

Ja sitten alkoi pahin. Edessä oli avonainen tunturisuo, jossa myrsky riehui esteittä. Sinne sortuivat useimmat. Tästä marssista kertoo pastori Idman: — »Tällä tiellä sortui mies toisensa jälkeen, marssipa hän tai ratsasti, niin että kuolleiden ruumiita oli läjittäin matkan varrella. Tykistö ja kuormastoreet jäivät hevosineen seisomaan ryhmiin sitten, kun miehet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Ja monet loppuun väsyneet, jotka eivät enää jaksaneet nousta lumesta, kohtasivat lumessa surkean kuoleman.»

Tämä aava tunturisuo on kaarlelaisten joukkohauta. Monet osastot eksyivät taaskin ja hävisivät pyryyn. Takaapäin saapui Essandjärven leirille myöhästyneitä joukkoja. Ja heistäkin jäi taas suuri osa jo kuolleiden seuraksi.

Armfelt näki armeijansa tuhoutuvan. Hän käski päästää vapaaksi panttivangit. Turhaan hän lupasi suuria palkintoja niille, jotka osaisivat näyttää tien Ruotsiin. Kukaan ei tuntenut seutuja. Armeija hajaantui yhä laajemmalle alalle. Monet osastot ja yksityiset miehet harhailivat penikulmamääriä, kunnes sortuivat. Jotkut joutuivat norjalaisten talonpoikien tuville ja heidänkin kohtalonsa oli silloin selvä.

Toisen päivän iltana saapui etumaisia osastoja pienoiselle Ranglajoelle. Joku tiesi sen yhtyvän Enajokeen, joka vuorostaan virtasi pohjoiseen, Handöliin ja Enaforsiin. Jäähän hakattiin reikä ja todettiin Ranglan kulkusuunta. Sen varsia pitkin jatkui vaivalloinen matka. Ja taaskin sortuivat monen monet, näihin saakka kestäneet miehet. Ruumiit jäivät reunustamaan jokien mutkaisia rantoja.

Kolmannen marssipäivän iltana saapuivat ensimmäiset kurjat osastot ihmisten ilmoille. Neljäntenä päivänä saapui useampia ja niin jatkui tulo. Yhä jatkui myrskykin. Monet konttasivat ihmisasunnoille verissään ryömien ja jäsenet paleltuneina. He eivät voineet enää kävellä.

Sama kurjuus jatkui ihmistenkin ilmoilla. Tulijoille ei ollut annettavana ruokaa eikä suojaa. Vähin voiminsa he repivät talon ja polttivat sen saadakseen edes lämmintä. Kenraali Armfelt hyväksyi teon äänettömänä.

Sadoittain kuoli vieläkin sotilaita eri paikkakunnilla. Välskärit sahasivat heidän paleltuneita jäseniään pelastaakseen edes hengen, ja niistä täyttyivät monet tynnyrit. Näin kertoo mukana ollut välskäri Hagström.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin löytyi eräästä pellosta Handölin lappalaiskappelissa aikanaan ollut vuolukivitaulu, jossa on lyhyt, mutta paljon puhuva kirjoitus: »Vuonna 1719 tammik. 20:nä haudattiin täällä 600 ihmistä.» Ja Handöl oli vain yksi niitä paikkoja, joihin joukkoja saapui. Niitä tuli myöskin Storlieniin, Enaforsiin, Duvediin ja muillekin seuduille.

Norjalainen majuri Emahusen hiihti osastoineen myrskyn tauottua ja Norjan puoleisen murhenäytelmän päätyttyä Tydalin tuntureille. Hän kertoo näkemistään Östbyn talosta lähdettyään: »Tultuani neljännespenikulman päähän talosta löysin jo sieltä täältä kuolleiden ruumiita. — Mitä pitemmälle nousimme tuntureille, sitä useampia kuolleita makasi tiellä —. Kun tulin neljännespenikulman päähän Essandjärvestä, tapasin kuolleita kivääreineen ja täysine varustuksineen 10—12 miehen ryhmissä. Vihdoinkin näin pienen tulen ja muutamia eläviä ihmisiä. Totuuden mukaisesti on minun sanottava, että kummastuin nähdessäni — kuolleet — miehet kivääreineen ja kantamukset selässään makaavan läjissä ja erilaisissa asennoissa pitkin koko tunturin rinteitä.»

Norjalaiset hautasivat satoja ruumiita. Sadat ja tuhannet jäivät hautaamatta. Valtavan murhenäytelmän seuduille kerääntyi suunnattomasti petoeläimiä ja vielä kolmekolmatta vuotta tapahtuman jälkeen löydettiin sieltä kaarlelaisten vaalenneita luita.

Saarnassaan pastori Idman jatkaa edelleen:

»Jo 17 vuotta olen minä, vähäinen saarnamies, seurannut Kunink. Maj:tin joukkoja ja siinä toimessani ollut mukana vaikeissa piirityksissä, verisissä hyökkäyksissä, kenttätaisteluissa jne., mutta milloinkaan en ole nähnyt suurempaa surkeutta, epätoivoa, ruumiin ja sielun hätää enkä eläinten säälittävää tilaa kuin täällä. Puhukoon joku toinen niistä kyynelittä — minun sydämeni lyö kovasti rinnassani eikä saa rauhaa. — Sillä se hätähuuto, joka tuntureilta kuulunut on, on lisääntynyt kanssakärsijäin säälinhuudosta. — Niin on tämä valitus huomattavasti lisääntynyt, ei ainoastaan niiden puoliksi paleltuneiden, kädettömien ja jalattomien onnettomien ihmisten vuoksi, jotka sadoittain raahautuvat ympäri maan ja surkeudessaan valittavat siellä ja täällä Ruotsin valtakuntaa kohdanneen Jumalan vihan muistoksi — vaan vieläkin enemmän niiden lukemattomien naisten vuoksi, jotka jokaisessa kylässä ovat meitä vastassa saadakseen tietoa miehistään, lapsistaan ja muista omaisistaan. Tarkoitan niitä naisia ja orvoiksi jääneitä lapsia, joiden luvun tämä tapahtuma on lisännyt sellaiseksi, että he ovat kuin hieta meressä. — Silmilläni näen vielä sortuneen joukon valituksen ja kuolemantuskan, korvissani kaikuu vielä sen kärsimyksen huuto, tuska ja voihkina, jonka tämä jalo armeija on saanut läpikäydä etenkin Tydalin tuntureilla.

Voi, unohtumaton tunturiseutu, joka on aiheuttanut sen, että vuoret ja joet ovat täynnään kuolleiden ruumiita.

Ei liene ketään, joka ei muistaisi tätä retkeä niin kauan kuin elää.»

Kesällä 1719 pidettiin Norjasta palanneiden rippeiden pääkatselmus. Moni ikänsä palvellut sai eronsa. Ruotsin valtakunnan näille uskollisille antama palkinto ei ollut suuri. Heille jaettiin kullekin pari sellaisia jalkineita ja sukkia, jotka jo aikaisemmin oli kelvottomina hylätty. Viimeiset kaarlelaiset jätettiin ihmisten armeliaisuuden varaan. Heidän oli almuja kerjäämällä pidettävä vireillä Norjan tuntureilla säilynyttä henkiparkaansa. Samaan aikaan uusi ylipäällikkö, Holstein-Gottorpin herttua Kaarle Fredrik, jakoi sotakassan ylimpien ruotsalaisten päälliköiden kesken »korvaukseksi heidän vaivoistaan ja kieltäymyksistään sotaretkien aikana». Kenraali Armfelt anoi turhaan Tukholman korkealta sotaneuvostolta, että suomalaiset edes kuljetettaisiin Suomeen, sillä kun he eivät pysty työhön eivätkä osaa ruotsia, »tulevat he sortumaan tässä maassa». Omalta kohdaltaan kenraali Armfelt vaati sotaoikeutta selvittääkseen sen edessä armeijan tuhon syyt ja oman osuutensa. Sotaoikeutta ei asetettu; nähtävästi olisi siinä tullut ilmi liian epämieluisia asioita. Armfeltin sotaretkestä tekemä laaja selonteko hävisi myöskin Tukholman arkistosta tuntemattomalla tavalla.

Tuntureille marssineen armeijan vahvuus lienee arvioitava ainakin 7000 mieheksi. Siitä jäi tuntureille ja tuhoutui vielä Ruotsin puolella yhteensä enemmän kuin puolet. Suomalaisten kaarlelaisten tähteet häipyivät Ruotsiin; kerjäläisinä he siellä kulkivat ja kuolivat. Heistä palasi ehkä sata tai kaksi pitkien aikojen kuluttua ja vielä monet kärsimykset kestettyään takaisin kotimaahan. Kahdestoista Kaarle marssitti vielä henkensä heitettyäänkin kuolemaan neljättätuhatta suomalaista. Elinpäivinään hän johti hautaan lähes viisikymmentätuhatta.

ISO VIHA

 Monia kovia kohtaloita Suomen kansa oli joutunut aikojen kuluessa
 kärsimään, mutta Ison vihan nimellä tunnetaan sen vaikeimmat
 koettelemusten hetket. Sen rinnalla kalpenee yksinpä pari
 vuosikymmentä aikaisemmin kärsitty suuri nälänhätäkin. Maa oli
 kokonaan vihollisen hallussa — sääliä valloittaja ei tuntenut. Vain
 inkeriläisen talonpojan Antti Kivekkään perustamat sissijoukot
 kävivät enää hajanaista, turhaksi tiedettyä kostosotaansa.
 Tällaiseksi kahdestoista Kaarle oli Suomen kohtalon johtanut.
 Suomalaisilla silmillä katsottuna hän, joistakin mieskohtaisista
 hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, oli Ruotsi-Suomea hallinneista
 kuninkaista edesvastuuttomin ja kelvottomin.

Lumisessa korvessa näkyi puiden lomassa kiiltävä piste. Yksinäinen hiihtäjä kääntyi sitä kohden. Hän oli jo sivuuttanut vartiomiehen, selittänyt asiansa ja päässyt lävitse. Piste suureni suurenemistaan. Saattoi jo erottaa rakovalkean ja sen ympärillä istuskelevat miehet. Hiihtäjä pysähtyi tulen piiriin, katseli tarkoin istujia ja sanoi:

— Iltaa. Kuka teistä on majuri Taneli Luukkonen?

— Minä. Kuka sinä olet?

— Karannut sotamies Paavo Terävä. Kajaanissa olin, ryssien vankisaattueesta karkasin, kahdeksan vuoden kuluttua kävin kotiani katsomassa. Rauniot löysin, omiani en. Rykmenttiäni lähdin etsimään, se oli häipynyt johonkin, Ruotsiin oli viety. Teistä kivekkäistä kuulin, etsimään lähdin, joukkoonne nyt pyrin.

Luukkonen katsoi tulijaa tarkoin ja haastoi sitten:

— Onko sinussa miestä joukossamme olijaksi? Tietänet meidät henkipatoiksi, joiden päistä on luvattu isot palkinnot. Joukkoomme liittyneenä henkesi ei ole enää äyrinkään arvoinen, jos joudut ryssien käsiin. Elävänä sinut paistetaan tai elävänä nyljetään tai asetetaan jaloistasi riippumaan hiljaisen tulen kärventäessä naamaasi tai tehdään sinulle kaikki muukin pirullisuus, minkä vain ryssä osaa keksiä. Emmekä mekään omiamme säästä. Ken joukossamme näyttäytyy pelkuriksi, hän kuolee myöskin.

— Kaiken sanomasi tiedän. Tiedän myöskin sinun vaativan tinkimätöntä kuuliaisuutta, vaikka käskisit lähtemään alimpaan helvettiin. Tiedän vaaranne ja vaivanne, sotakentäksenne koko maan Pietarin ja Tornion välillä. Tiedän kivekkäät viimeisiksi, jotka vielä käyvät tässä maassa omaa, leppymätöntä sotaansa. Monet kymmenet penikulmat olen hiihtänyt joukkoonne tarjoutuakseni. Teen kaiken mitä käsket, en pelkää enkä petä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, mutta paljon on kostettavaa.

Muuan syrjemmällä istuva kivekäs sanoi sanansa:

— Tunnen Paavo Terävän, samassa rykmentissä olimme. Hyvä mies.

Paavo Terävä otettiin hurjien sissien joukkoon. Hän istahti piiriin, sai nälkäänsä venäläisiltä otettua muonaa — nehän kivekkäitä tahtomattaan elättivät — ja tunsi kohta olonsa mukiin meneväksi.

— Mitä matkallasi näit ja kuulit? Luukkonen kysyi häneltä.

— Samaa, mitä näinä aikoina näkee kaikkialla: verta ja tulta, kuolleiden ruumiita ja hiiltyneitä raunioita. Kajaanin linnan räjäytettyään ryssät hävittivät Kainuun niin tarkoin, että koko lääniin jäi vain viisi taloa. Asukkaat rääkättiin kuoliaiksi, loput nääntyivät nälkään. Kajaanista tullessa näin Pohjanmaan. Tsaari oli käskenyt hävittämään sen reunojaan myöten. Kasakat kulkivat kylästä kylään, pitäjästä pitäjään, kaupungista kaupunkiin, rääkkäsivät asukkaat hengiltä, ryöstivät tavarat, pistivät talot tuleen. Limingan, Sälöisen ja Pyhäjoen ehtivät jo tyystin hävittää — niihin ei kuulunut jääneen ainoatakaan taloa eikä elävää ihmistä. Aidanseipäissä oli vielä niihin elävinä iskettyjen pikkulasten ruumiita ja lintuja niitä nokkimassa. Pohjoisemmaksi kasakat eivät päässeet, kun tiet olivat ummessa. Vaasan venäläinen maaherra oli saanut käskyn peruutetuksi. Samaa, vaikka ei niin perinpohjaista hävitystä näin kaikkialla Turkuun kuljettaessa. Lukemattomat yrittivät paeta Ruotsiin, mutta Pohjanlahdella risteilevä tsaarin laivasto teki heistä selvää. Monet sentään pääsivätkin ylitse. Kotiin jääneet piileskelivät erämaiden piilopirteissä säilytellen henkeään petulla ja metsänriistalla. Kasakat kiertelivät piilopirttejä etsimässä ja niiden asukkaita tappamassa. — Ahvenanmaalla ei ole enää yhtään taloa eikä elävää sielua. — Turussa karkuun päästyäni harhailin eteläisessä Suomessa ja Hämeessä. Kurjan kurjaa oli sielläkin. Niiltä asukkailta, jotka vielä olivat jäljellä, kiskottiin mahdottomia pakkoveroja. Talonpoikien piti myöskin ilmaiseksi vetää metsistään ryssien tarvitsemat halot, hirret ja niityiltään heinät. Kesän tultua näin peltoja kynnettävän siten, että nälkiintyneet naiset vetivät atraa yhden ohjatessa sarvikoista. Hevosia ei ollut enää eikä ollut miehiäkään. Näinpä surkeita kulkueitakin. Kasakoiden vartioimina ja piiskaamina ajettiin Venäjälle tuhansia ihmisiä, miehiä, vaimoja ja lapsia — orjiksi vietiin. Metsän pimennosta saattuetta katselin — syvälle petäjän kaarnaan minun täytyi puristaa kynteni, että pysyisin paikallani enkä syöksyisi hyödyttä tapettavaksi. Monia samanlaisia kulkueita näin myöhemmin — jossakin niistä kai kulki omakin vaimoni ja lapseni, vaikka en heitä nähnyt — elleivät jo olleet päässeet rauhaan kuoliaiksi kidutettuina.

Kertoja vaikeni pitkäksi aikaa ja hänen päänsä painui alas. Sitten hän taas jatkoi:

— Näin toisiakin kulkueita, nuorempia miehiä, joita ajettiin Venäjälle siellä sotaväkeen pantaviksi. Tsaari tiesi suomalaiset hyviksi sotilaiksi ja käski koota täältä muutamia rykmenttejä. Ja venäläisten riveihin pistettiin kiinnisaatuja miehiä jo täälläkin — kuuluivatpa ottaneen niihin naisiakin. Tänne Karjalan puoleen tultuani hävitys oli samanlaista kuin muuallakin. Apua ei näy tulevan mistään — loppuun tämä Suomen kansa jo piiskataan ja surmataan. Kuninkaan sanovat olevan jossakin Turkinmaalla, pakanoiden joukossa.

— Niin kuninkaan, Luukkonen hymähti katkerasti. — Hänelle minäkin olen vannonut uskollisuutta ja valani pidän, mutta älköön se estäkö minua ajattelemasta omiakin ajatuksiani. Talonpoika olen, vaikka majurin valtakirja onkin nyt taskussani. Tämän sodan aikana olen joutunut näkemään ja kokemaan yhtä ja toista, monen korkean jos matalankin käskijän kanssa olen puhellut sekä aikaisemmin että sittemmin Antti Kivekkään sisseihin yhdyttyäni. Silmäni olen pitänyt näkevinä, korvani kuulevina. Siihen tulokseen olen päätynyt, että tätä sotaa ei enää millään voiteta. Tämä valtakunta oli mahtava valtakunta kahdennentoista Kaarlen ryhtyessä sitä hallitsemaan. Mitä se on nyt? Ruotsi on lyöty voimattomaksi, Suomi kokonaan vihollisen vallassa, puhtaaksi raastettu, orjan osaan syösty. Päättömillä, sinne ja tänne töksähtelevillä sotaretkillään kuningas tuhlasi loppuun niin Ruotsin kuin Suomenkin parhaat miehet. Kauas etelään — Puolaan, Saksiin, Ukrainaan — hän johti valtakunnan sotavoimat älyämättä, että voittomaat ja puoli valtakuntaa jäi viholliselle avoimeksi ja tuholle alttiiksi. Tai ehkäpä hän ei niistä välittänyt tai luuli suunnattomassa sokeudessaan etäisessä etelässä turvaavansa sanotutkin maat. Urhoollinen hän on, vaatimaton tavoissaan, Jumalaansa kunnioittaa, hyvin taistelun johtaa, kun siihen käsiksi pääsee, mutta suureksi sotapäälliköksi häntä en jaksa uskoa. Sellaisen on nähtävä muutakin kuin vain taistelun tuoksina, kyettävä arvioimaan kaikkien toimiensa moninaiset seuraukset. Kuningas on hyvä avoimen taistelun johtaja, mutta huono sodanjohtaja. Ja valtiollisia asioita hän ei näytä pystyvän ohjaamaan ollenkaan, tuskinpa niistä välittääkään. Monesti olen itsekseni ihmetellyt myöskin sitä, ettei kruunulla ole perillistä. Kuningas ei ole mennyt naimisiin, eipä kuulu naisen puoleen edes katsahtavankaan, vielä vähemmän heitä sietävän. Jotakin siinäkin asiassa lienee vinossa. Oli miten oli — kun arvioimme näitä aikoja, niin surkeaan tulokseen tulemme. Kustaa II Aadolf loi valtakunnan ulkonaisen mahtavuuden, Kaarle XI teki siitä sisällisesti vahvan ja varakkaan — Kaarle XII teki yhdellä iskulla tyhjäksi molempien työn. Ja kun me suomalaiset katselemme asioita omalta kohdaltamme ja omilla silmillämme kuninkaan aikaansaannoksia, emme jaksa häntä kiittää emmekä ylistää. Pohjattomaan kurjuuteen ja turmioon hän on meidät toimillaan syössyt. Emme häntä tuomitse — Jumalan kaikkivaltiaan edessä hän tilinsä selvittäköön.

Luukkosen ääni oli kääntynyt melkeinpä surumieliseksi. Miehet istuivat äänettöminä tuleen tuijottaen ja itsekseen nyökkäillen. Vihdoin Luukkonen jatkoi: — Niin, meillä kivekkäillä ei ole enää muuta jäljellä kuin sammumaton viha ja kosto. Julmuuksia mekin teemme — minusta näyttää siltä, että suomalaisen luonto yltyy siihen pahaan yhtä helposti kuin moneen muuhunkin — mutta emme me ole alkaneet raakalaistekoja. Mittaamme samalla mitalla, millä meillekin mitataan. Paha on, että meidän ottelumme ryssien kanssa asetetaan viattoman kansan niskoille ja kuritetaan sitä meidän synneistämme, mutta sille emme mahda mitään. — No niin, aamun valjetessa lähdemme. Muilla suunnilla toimivat miehemme kokoontuvat Haukkavuoren luokse miehineen — sitten meitä onkin jo koolla joukon toista sataa. Ryssät ovat lähteneet tuomaan Pietarista Viipuriin suurta kuormastoa. Sen tuhoamme — saattajina on vain sata kasakkaa ja komppania jalkaväkeä. Sitten lähdemme vaikka Pietarin porteille katsomaan, mitä siellä voisi toimittaa, ehkäpä saattaisimme napata kynsiimme itse tsaarin. — Onko kukaan kuullut Tapani Löfvingistä mitään? Vai ei, jossakin Turun puolessa hän oli viimeksi liikkunut. Ja Longström on — missä lieneekään.

Kivekkäät jatkoivat omaa sissisotaansa vielä vuosikausia sen jälkeen, kun Suomi oli jo kokonaan joutunut venäläisten haltuun. Arvaamatta he hyökkäsivät milloin pienempinä, milloin suurempinakin joukkoina, tekivät tuhoa ja hävisivät taas suuriin metsiin. Mutta vähitellen heidänkin sotansa lakkasi. Toiset heistä kaatuivat, monet sortuivat tauteihin ja puutteeseen, jotkut jäivät piileskelemään metsiin ja odottamaan rauhantekoa, osa kulki Armfeltin armeijaan Ruotsiin ja joutui suomalaisen vapaakomppanian nimellä Norjan retkelle. Taneli Luukkonen, inkeriläinen talonpoika ja majuri, taisteli enimmäkseen Karjalassa ja häipyi vihdoin tietymättömiin. Pietari Longström, savolainen talonpoika ja kapteeni, hätyytteli venäläisiä Savossa, Uudellamaalla, Hämeessä ja Pohjanmaalla — hän kaatui Norjassa. Tapani Löfving, uusmaalaisen aliupseerin poika, kapteeni sissijoukoissa, »jalkarakuunoissa», suoritti tehtäviään vakoojana useimmiten yksin, oli viimeisellä sissiretkellään 1720 ja asettui sitten asumaan Helsingin lähistölle. Kapteenit Tillainen, Torikka, Kärki, luutnantit Sahlo, Peldanus ja monet muut olivat myöskin pelättyjä sissipäälliköitä.

PIILOPIRTISSÄ.

Luoja oli rakentanut Äijön kallioon ihmeellisen onkalon. Siihen johti kymmenien sylien pituinen ja mutkitteleva, väliin ryömimällä kuljettava, väliin miehenkorkuinen käytävä. Siellä kyläläiset olivat vainolaista paossa. Kolmella suunnalla aukenivat laajat vedet, neljännellä monien penikulmien erämaa. Onkalo oli kolea asuinsijaksi. Kesällä sen seiniltä tihkui vesi, talvella ne olivat paksussa huurteessa. Kivisen permannon peitteenä oli rannalta kannettu hiekka. Havuvuoteilla nukuttiin. Nuotiotuli lämmitti vain vähän, sillä tulta oli pidettävä pienenä. Vuoren halkeaman kautta kohoava savu olisi muuten ilmaissut pakolaisten olinpaikan kierteleville vihollisparville. Elatus hankittiin metsästä ja järvestä. Leipänä oli pettu, maitona vesi. Elatuksen hankkijain piti kulkea taidolla jälkiä jättämättä. Vuoren laella istui aina vartiomies tähystämässä vihollista. Usein hän käski sammuttamaan tulen — vainolainen oli liikkeellä. Mutta kerran hänen varoituksensa tuli myöhään.

Kolme veneellistä täynnään asemiehiä kiiti näkyviin saaren takaa. Suoraan ohjasivat Äijön vuorta kohden.

— Jo tulee vainolainen!

Niin tulikin. Savunko lienee nähnyt tai kuutillaan varomattomasti vesillä melovan piilopirtin miehen — suoraan sousi Äijöön, nousi maalle, tutki vuoren ympäristön, keksi vihdoin onkalon suun ja arvasi vuoren asutuksi.

— Tulkaa ulos, emme tee kenellekään pahaa.

Huutoon ei kuulunut vastausta. Tiedettiin ne lupaukset jo ennestään.

Muuan vainolainen ampui onkaloon laukauksen. Se kumahti kuin kymmenen laukausta. Kehoitus uusittiin, mutta vastausta ei kuulunut vieläkään. Vainolaiset ryömivät käytävään, yksi kerrallaan, sillä käytävä oli kapea. Jousi helähti, nuoli vingahti, etumainen ryömijä jäi retkottamaan nuoli rinnassaan.

Monesti vainolainen yritti työntyä onkaloon, mutta aina se maksoi sille miehen. Vihdoin se keksi keinon: sytytti onkalon suulle ison rovion ja antoi savun painua sisään.

Vainolainen odotti ja odotti, mutta ketään ei tullut ulos. Savu nousi näet vuoren halkeamasta samaa kyytiä ulos onkalon perälle pääsemättä. Vainolainenkin älysi lopulta Luojan laajan savupiipun, tukkesi tarkoin vuoren halkeaman, laittoi vieläkin suuremman rovion ja odotti. Kauan se sai odottaa, mutta vihdoin tervaksien kitkerä savu ajoi piilopirtin väen ulos. Ja sikäli kuin he ryömivät esiin, sikäli ryssä otti heidät kiinni, rääkkäsi ja tappoi, kamalasti tappoi. Lapset heitettiin rovion hiillokselle. Saaren nuoren isännän köyttivät alastomana jyrkän vuoren kupeeseen jaloistaan riippumaan ja siinä kuolemaan, hänen vanhan isänsä panivat kaislikkoon istumaan niin, että vain pää jäi veden pinnalle, ja seivästivät hänet jaloistaan järven pohjaan kiinni. Nuoren Kärpän sitoivat maahan taivuttamansa koivun latvaan, päästivät koivun ponnahtamaan pystyyn ja ampuivat sitten nuorta miestä hänen omalla jousellaan. Niin tappoivat kaikki, jokaisen eri tavalla. Työnsä loppuun saatuaan lähtivät — korpit tulivat työtä jatkamaan...

Näin kertoo kansan tarina ja lisää:

— Syksyllä se tapahtui. Ja samana vuoden päivänä, jolloin se tapahtui, haamut kulkevat yhä vieläkin Äijön onkalossa ja vaikeroivat tuskissaan.

KAUNIS KAIJA.

Ilta pimeni. Askanmäen väki teki puhdetöitään. Nuori isäntä oli vielä saunassa.

Tuvan ovi reväistiin auki. Aseet välähtivät huurun seasta ja sisään syöksähti miesparvi.

— Rapparit! Voi hyvä Jumala!

Rapparit, vihovainolaiset, koirankuonolaiset, kaukaiset karjalaiset yllättivät Askanmäenkin väen. Kaikki tappoivat, talon polttivat. Vain nuori isäntä pääsi karkuun. Hänen nuorikkonsa, kauniin Kaijan, karjalaispäällikkö vei mukanaan Vienaan ja teki hänet vaimokseen.

Vuodet kuluivat. Askanmäen kaunis Kaija hääri karjalaistalon emäntänä, lastaan liekutteli, mutta vanhaan kotiinsa kaipasi. Karjalaispäällikkö näki hänen salaisen kaipuunsa ja Kaijan tukkaa silitti.

— Hyvä on olo ollaksesi, oma on lapsi laulaaksesi. Heitä aatokset aholle, juonet pellon pientarelle.

Mutta kerran kaunis Kaija katosi. Lapsensa heitti, metsään kulki, kotiin pyrki. Karjalaispäällikkö samosi perässä, koirillaan koirankuonolainen jäljet etsitti, etsittävän löysi, kotiin hänet toi, poikansa viereen äänettömänä istutti.

Vuodet vierivät. Kaunis Kaija ei ollut enää nuori Kaija. Harmaaksi tuli tukka, poskiin uurtuivat vaot. Mutta kotiin yhä paloi mieli.

Karjalaispäällikkö lähti sotamatkalle, kauan viipyi, ennenkuin palasi. Kaija oli kadonnut.

Koirillaan päällikkö taas jälkiä etsitti, laajat metsät poikineen samosi. Koirat kulkivat kuonot maassa, mutta Kaija pysyi kateissa.

Monet viikot Kaija vaelsi metsiä, sammalpeitteellä nukahti, syötäväkseen tempoi marjat varsinensa. Viimein saapui tutulle tienoolle, tunsi vedet, tunsi mäet, entisen kotinsa pellot. Mutta taloa ei tuntenut. Paikka oli vanha, talo uusi.

Pihalla nainen lehmiä lypsi, oudosti tulijaa katsoi, vennonvieraaksi hänen vaatekertansa näki, kummaksi häilyvän hunnun. Tulijan nimeä kysyi.

— Askanmäen kauniiksi Kaijaksi ennen sanoivat, vanhaksi nyt sanokoot.

Kaijan äänen kuullessaan vanha lehmä ynähti, luokse tuli ja yhä ynisi, Kaija sen selkää silitti. Ihmeissään lypsäjä haastoi:

— Vierasta en tunne, lehmä sinut tuntenee, sinä lehmän.

— Tunnen, miksen tunne omaa sormijuotikkiani. Vasikasta sen kasvatin, muistavan minut näkyy. Kuka olet sinä?

— Askanmäen emäntä.

Äänettöminä emännät, entinen ja uusi, tupaan kulkivat. Kauan Askanmäen isäntä paikoillaan istui tulijan tunnettuaan ja ongelmaansa mietti. Vihdoin päätöksensä teki:

— Takaisin olet tullut, Kaija. Emäntä olit lähtiessäsi, emäntänä pysyt tultuasi. Kahta emäntää taloon ei mahdu. Oma paikkasi taas ota, sijaiseksesi tullut siirtyköön ylimmäksi avuksesi, piikaväen paimeneksi.

Näin kertoo kansan suussa säilynyt tarina tapauksen ison vihan aikana kiihtyneestä veljesvainosta, jota käytiin Pielisen ja Oulunjärven takamailla ja etäällä Perä-Pohjassa. Venäläiset eivät osanneet tiettömillä tienoilla kulkea, karjalaisille se oli tuttua maata. Retkillään he näyttävät käyttäneen apunaan opetettuja koiria, josta kai nimi koirankuonolainen, vaikka se myöhemmin siirtyikin venäläisten nimeksi.

SOTAVANKEJA

 Suuren Pohjan sodan aikana venäläisten vangiksi joutuneet sotilaat
 kuljetettiin Sisä-Venäjälle ja Siperiaan — suomalaisista suurin osa
 lienee majoitettu Tobolskin tienoille. Heidän lukumäärästään ei
 ole säilynyt tietoja, mutta se on arvattava muutamaksi tuhanneksi.
 Sotavankien olo oli surkeaa — varattomina, vihamielisen väestön
 keskuudessa asuen ja kieltä taitamattomina he olivat kokonaan oman
 onnensa nojassa. Suurin osa heistä lienee sinne sortunutkin. Kovien
 kärsimysten vuodet aiheuttivat heidän keskuudessaan laajan ja syvän,
 pietismiksi nimitetyn uskonnollisen herätyksen. — Merkillisenä
 piirteenä on myöskin huomattava, ettei suomalaisista tiettävästi
 ainoakaan houkuttelevista tarjouksista huolimatta siirtynyt Venäjän
 palvelukseen.

Pieni, pahainen kaupunki sijaitsi arolla. Siinä nähtiin sipulikattoinen kirkko, jokin kaksikerroksinen talo, mutta sitä enemmän vähäisiä taloja. Aivan kaupungin laidassa oli kurjia töllejä. Niissä asui sotavankeja, suomalaiset ja ruotsalaiset erikseen, upseerit hökkeleissään, sotamiehet omissaan. Taistelu oli ollut yhteinen niin suomalaisilla kuin ruotsalaisillakin, kohtalo oli sama, mikään, paitsi kieli ei oikeastaan ulkonaisesti erottanut, mutta sittenkin kummatkin viihtyivät paremmin omiensa joukossa. Töllien ääriltä alkoi rannaton aro. —

Venäjän tsaarin piti elättää sotamiehet, mutta huonoa se oli. Päivärahasta ei ollut paljon tietoa. Sotamiehen oli määrä saada jokunen kopeekka viikossa, mutta usein kopeekat solahtivat tsaarin virkamiesten laajoihin taskuihin. Ruokaa ja vaatteitakin piti saada, mutta useimmiten niihinkin määrätyt varat joutuivat vieraisiin käsiin, paitsi silloin, kun vankien oma, Moskovassa oleva hallitus sai järjestää niiden hankinnat. Sitä johti kreivi Piper, apunaan suomalainen kenraali Creutz, myöhemmin Creutz yksinään, molemmat myöskin sotavankeja. Asunto sotamiehelle myöskin kuului. Sen hän sai — sellaisen kun sai. Upseeri ei saanut muuta kuin asunnon; ruokansa ja vaatteensa hän sai hankkia sieltä, mistä onnistui saamaan.

Onneton kohtalo yhdisti, tasoitti korkeankin upseerin ja halvan sotamiehen suurta eroa. Lukemattomat upseerit pitivät huolta sotilaistaan sikäli kuin taisivat, jakoivat heidän kanssaan ansaitsemansa tai kotimaasta joten kuten saamansa tai luotollaan ottamansa varat. Muuan kenraali elätti luotollaan vuosikausia lähes kokonaisen rykmentin. Kreivi Piper käytti vankien huoltoon suuret varansa, lainailipa lisäksi, mistä vain sai. Upseerit koettivat myöskin ehkäistä väestön vihamielisiä tekoja. Sotavankeja pidettiin vääräuskoisina, jopa pakanoinakin, joille sai tehdä mitä tahtoi. Ja niin venäläinen virkamies kuin tavallinen musikkakin teki mitä mieleen milloinkin juolahti.

Jotkut upseerit asuivat kaupungilla, varattomat yhteisissä hökkeleissä. Heitä oli enemmän. He, kuten sotamiehetkin, elättivät jotenkuten henkeään sillä työllä, mitä kulloinkin eteen sattui. Mutta huonoa sekin oli.

Oli ilta, ja vangit palasivat töistään. Useimmilla oli vielä yllään asepuvun monesti paikatut jäännökset. Ne olivat jo vangiksi joutuessa olleet niin kuluneita, etteivät kelvanneet edes ryöstettäviksikään. Niitä oli senjälkeen pidetty vuosi — kaksi — viisi — kymmenen — kaksikymmentäkin pitkää vuotta. Moni käytti niitä vain pyhäpukiminaan ja kulki arkena miten sattui.

Sotamiehet jakoivat saamansa leivät, kukin sai murunsa. Vedellä täytettyihin kattiloihin he sen murensivat ja lisäsivät keittoon mitä saatavissa oli: hivenen muille kelpaamatonta lihaa, kerättyjä luita ja koottuja ruohoja. Päivällisen kiehuessa he istuivat äänettöminä. Monen katse kääntyi ties kuinka monennen kerran länteen, jossa villi kasakka viilletteli aroa ja jonka takana oli koko suunnaton Venäjä ja vasta sen takana kotimaa.

Kotimaa! Se häämötti mielessä kuin jokin kaukainen, tavoittamaton utumaa, josta oli joskus lähdetty. Milloin — kauan, kauan sitten. Mutta utumaassa oli selkeitäkin kohtia — harmaa torppa, jonka pihalla pellavapäiset lapset iloisina leikkivät — onkohan hyvä Jumala antanut heidän varttua ja kasvaa kunnialla, vai onko — länteen katsojan leukapieli järähti — onko villi piikkiniekka ratsastanut heidänkin joukkoonsa — varjele heitä kaikkivaltias Jumala! Lypsääkö torpan emäntä, hymyilevä Katri, vielä kirjavaa Mielikkiä, vai onko sen sijalla jo uusi Mairikki, vai — istujan kasvot vavahtivat — vai onko säälimätön vainolainen jo temmannut hänetkin...

— Keitto on valmis.

Miehet söivät äänettöminä. Pekka Auvoinen ei välittänyt syötävästä.

— Vähänhän tuota on tuotakin ja minä jo söin, hän selitteli. — Kupetsa Pöhnäkohvin luona olin töissä, kuten siellä väliin käyn. Siivosin nyt sen talorottelosta monien vuosien törkyläjät ja paikkasin vähän uunia. Kupetsa viskasi kopeekan ja kupetsikka heitti minulle ruokien tähteet, muutti näet mieltään eikä antanutkaan niitä sioille. Minulla on siellä puukauha, nurkkakivien alla sitä säilyttelen, — meikäläisellä pitää olla omat astiansa, tällainen kirottu elukka kun kosketuksellaan saastuttaisi oikeauskoisen kaukalot. Siihen keräsin tähteet ja söin. Ajattelin tuoda niitä tännekin, mutta vähän niitä oli, kaikki menivät.

Kaupungilta hoippui syövien sotilaiden joukkoon kalpea, vereen tahraantunut, repaleihin puettu mies, jonka vain kolmikulmainen lakki ilmaisi sotilaaksi. Hengästyneenä hän istahti nurmelle.

— Mitäs sinulle on tapahtunut?

— Tänne olin kaupungista tulossa, kun torin reunassa joukko humaltuneita musikkoja näki minut. Aah, svedski sabaka, Ruotsin koira! huusivat ja kävivät kiinni, työnsivät seinää vasten ja alkoivat hakata. Koetin puolustella, mutta lyödä en osannut — komendanttihan panettaa heti sellaisesta kahleisiin ja heitättää märkään kellariin, jossa melkein mätänee — sinähän, Juho, siellä viimeksi olit. Siitä musikat yhä innostuivat ja päättivät antaa minulle raippoja, kun näkivät raippapaalut torin keskellä. Sinne raahasivat, paaluun sitoivat, jo ehtivät pari kertaa lyödäkin, kun kapteeni Heinestam sattui kulkemaan ohitse, juoksi heti komendantin luo ja toi sen hätään. Se sivalteli musikoita ruoskallaan, sivalsipa kai tahallaan pari kertaa minuakin, ja päästi sitten menemään sekä minut että musikat, kiroillen molempia.

Sotamiehet nyökäyttelivät päätään — sellaistahan sotavangin elämä oli päivästä päivään, vuodesta vuoteen. — Kohta tulee taas syksy ja talvi, muuan virkkoi. — Kesällä tämän joten kuten sietää, mutta talvi on toista. Ja ikuisesti tätä taitaa kestää. Lähes kahteen vuoteen ei kotimaastakaan ole kuultu mitään, paitsi mitä nämä ryssät valehtelevat.

— Riviin ja iltarukoukseen! Puuttuuko ketä? — ei. Turha onkin lähteä aroille, se on jo monesti nähty.

Vanha, tuntemattomaksi parroittunut aliupseeri luki rukouksen. Eteensä tuijottaen miehet kuuntelivat rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta, mutta kun aliupseeri pääsi kohtaan »ja varjele maatamme, kansaamme ja kaikkia omiamme ja anna heidän nauttia Sinun armoasi» — silloin miesten huulet liikkuivat ja muodostivat jokailtaiset, tutut sanat.

Upseerien puolella istuttiin myöskin äänettöminä iltaa. Mitäpä olisikaan ollut kertomista. Päivän kuluessa tapahtuneet asiat olivat vähäisiä. Tavallisissa töissähän hekin kävivät, olivat puuseppiä, maalareita, sorvareita, satulaseppiä, värjäreitä, ajomiehiä ja minkä mitäkin. Joku teki kukkaroita tai nuuskarasioita, toinen ajoi partoja ja leikkasi tukkia — hyvä ammatti, sillä tsaari oli uskollisilta alamaisiltaan kieltänyt pitkien partojen pidon — ja monet kävivät talonpoikien luona töissä.

Iltaa istuttaessa venäläinen upseeri toi uuden tulokkaan. Hänen ympärilleen heti keräännyttiin — uuden miehen tulo tiesi aina jonkinlaista tietojen saamista kotimaasta. Tai toi ainakin hetkisen vaihtelua.

Tulija oli varsin reippaan näköinen mies. Hän kertoi saapuvansa viimeksi Arkangelista, jossa olot olivat paljon paremmat kuin mitä ne täällä Siperiassa näyttivät olevan. Arkangelissa kulki suomea puhuvia karjalaisia, jotka aina antoivat apuaan suomalaisille sotavangeille, niin toisuskoisia kuin olivatkin.

— Arkangelista tulikin se reikä, josta monet sotavangit pujahtivat pakoon, tulija kertoi. — Viimeksi sieltä karkasi eversti Stobaeus, Viipurin ja Käkisalmen linnoitusten rakentaja. Tsaari oli tarjonnut hänelle kenraalimajurin paikkaa, mutta hän ei suostunut ja joutui Arkangeliin, jossa häntä oli pidettävä tarkoin silmällä. Aikansa siellä oltuaan hän ryhtyi suunnittelemaan pakoa. Sotavankien joukossa oli muuan välskäri perustanut apteekin. Eräs kapteeni, joka osasi panna hyvää olutta, rupesi hänen yhtiötoverikseen.

Arkangelin kuvernööri, väkeviä rakastava herra, pistäytyi usein apteekkiin ottamaan ryypyt. Hänellä oli mukanaan kesy karhu, joka oli myöskin oppinut rakastamaan väkeviä. Se alkoi pian käydä apteekissa omin päinsäkin. Stobaeus huomasi tämän, lyöttäytyi yhteen välskärin ja kapteenin kanssa ja alkoi punoa juontaan. Eräänä päivänä karhu ei enää palannutkaan kuvernöörin taloon ja tämä päätteli sen lähteneen metsiin, omaan vapauteensa. Stobaeus sairastui samoina päivinä, kuvernööri kävi häntä katsomassa, lähettipä lääkärinkin. Tämä ilmoitti everstin sairastuneen kovaan ja tarttuvaan punakuumeeseen. Nyt kuvernööri ei enää uskaltanut lähteä häntä katsomaan, vaan lähetti palvelijansa. Muutaman päivän kuluttua everstin ilmoitettiin kuolleen. Kuvernööri lähetti pari virkamiestä tarkastamaan ruumista, mutta kun nämä astuivat kuolinhuoneeseen, niin sieltä lehahti vastaan sellainen löyhkä, että he paiskasivat äkkiä oven kiinni ja määräsivät ruumiin haudattavaksi heti. Jos virkamiehet olisivat katsoneet tarkemmin, niin he olisivat nähneet everstin vuoteessa kuvernöörin karhun raadon everstin pukuun puettuna ja yömyssy silmillään. Apteekin kellarissa ne pakanat olivat sen tappaneet, mädättäneet ja sitten kantaneet everstin vuoteeseen. Karhu haudattiin juhlallisesti, olin kantamassa, ja eversti marssi sillä välin kulkukauppiaaksi puettuna karkuun. — Kuvernööri lienee ruvennut ehkä jotakin epäilemään, en tiedä, mutta yht’äkkiä meidät hajoitettiin. Minä jouduin tänne.

Makea naurunhohotus katkaisi pitkäksi aikaa iltahetken yksitoikkoisuuden.

Vuodet kuluivat edelleen, toisia sotavankeja kannettiin hautaan, toisia tuli sijaan. Monet karkasivat Tobolskistakin saakka ja pääsivät kotimaahan. Liettualaissyntyinen, Pultavassa vangiksi joutunut aliupseeri Henrik Gutovsky kuljetti monet upseerit kotimaahan; viimeiseksi hän toi vihtiläisen kapteeni Robert Muhlin. Muhli eli lähes satavuotiaaksi ja kuoli Vihdissä viimeisenä kaarlelaisena upseerina. Majuri Juhana Henrik Fieandt karkasi kaksi kertaa. Ensimmäisen pakonsa jälkeen hän joutui Kajaanin linnan päälliköksi, toisen onnistuttua hän ehti mukaan Norjan retkelle, pelastuipa sieltäkin. Sissipäälliköt Luukkonen ja Longström pakenivat myöskin halki Venäjän kotimaahan. Pitkät vuodet vierivät hitaasti.

Eräänä iltana huhtikuussa 1722 Tobolskin sotavangit istuivat jokailtaisessa toimessaan, laihaa ruokaansa keittämässä. Monen tukka ja pitkä parta oli jo muuttunut valkeaksi.

Nähtiin kummia, itse komendantti saapui halpojen sotavankien luokse. Hän esiintyi tavallista juhlallisemmin, rykäisi ja sanoi:

— Hyvät herrat, minulla on ilo ilmoittaa teille, että valtakuntiemme välillä on solmittu ikuinen rauha elokuun 30 päivänä 1721. Käsky vapauttamisestanne saapui samalla. Toivon herrojen viihtyneen täällä hyvin ja toivotan onnellista kotimatkaa.

Uutinen levisi kulovalkean tavoin herättäen rajatonta riemua niin upseereissa kuin sotamiehissäkin. Sinä iltana istuttiin kauan nuotioiden ääressä ja iltarukouksen virsi kajahti taas voimakkaana, rukous hartaan kiitollisena.

Yli puoli vuotta tieto rauhanteosta tarvitsi aikaa Siperiaan saapuakseen. Ensimmäiset kotimaahan lähtijät tarvitsivat vuoden sinne päästäkseen, useimmat kaksi, kolme, viisikin vuotta. Varoja ei ollut, jalan oli matka marssittava. Ja useat eivät palanneet milloinkaan.

Lukuisille upseereille tarjottiin Venäjällä korkeita paikkoja ja loistava tulevaisuus. Monet ruotsalaiset taipuivat tarjoukseen, suomalaisista ei tiettävästi ainoakaan.

Kun sotavangit vihdoin saapuivat kotiseudulleen, tapasivat he kotiensa paikoilla mustat rauniot, joita aika jo peitti näkymättömiin. Heidän omaisensa olivat hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin. Kovasti heitäkin oli koeteltu — minkä vuoksi? Sekapäisen kuninkaan kunnianko vuoksi? Siitä maksettu hinta oli liian kallis. Näin ei kuitenkaan ollut — suomalaiset uhrasivat kaikkensa siksi, että olivat vannoneet uskollisuutta.

Ison vihan julma aika läheni vihdoin loppuaan. Sen kaameimmillaankin ollessa venäläinen ylipäällikkö, ruhtinas Mikael Galitzin oli koettanut järjestää valloitetun maan oloja ja hillitä sotaväen kauhuntekoja, mutta hänen kätensä ei yltänyt läheskään kaikkialle. Suomen hallinnon johtajaksi, kenraalikuvernööriksi, määrättiin pian Pultavassa vangiksi joutunut, Venäjän palvelukseen siirtynyt ruotsalainen kreivi Douglas. Hän toimi venäläisten kuuliaisena käskyläisenä eikä hänen nimensä jättänyt jäljelle hyvää kaikua.

Suurten nälkävuosien jälkeen Suomessa oli suunnilleen 370000 asukasta. Suuren Pohjan sodan ja Ison vihan päättyessä väkiluku oli vain n. 200000. Kaarle XII aika maksoi siis Suomelle yksistään kuolleissa ja Venäjälle viedyissä, joista vain aivan vähäinen osa pääsi takaisin, noin 170000 henkeä, eli lähes puolet maan asukkaista. Sotilaina sortuneiden lukumäärä on arvattava lähes 50000 mieheksi. Suomesta reväistiin taas irti koko Karjala, ja muussa Suomessa vallitsi hävityksen kauhistus.

UUSI AAPINEN

 Elämä alkoi taas alusta, hitaasti ja vaivalloisesti, mutta sitkeästi
 se kohotti päätään. Se näki hävitetyn maan, josta yksinpä aapisetkin
 olivat kadonneet jäljettömiin. Vanha tieto kertoo, miten tällöin eräs
 kirjanpainaja Taneli Medelplan leikkasi aapisen puuhun ja lukemisen jo
 unohtuva taito ainakin osittain siten säilyi.

Ison vihan vielä riehuessa istui muutamassa piilopirtissä mies ja keskenkasvuinen poika. Mies koetti opettaa poikaansa lukemaan, mutta hänellä ei ollut aapista. Sitä ei ollut lähitienoillakaan, ei enää koko Suomessakaan, vaikka mies ei sitä vielä silloin tietänyt. Hän piirteli hiilenpalalla kirjaimia tuohenkappaleelle ja opetti niiden avulla poikaansa lukemaan, mutta siitä ei koitunut apua. Hiilipiirros tuhraantui näkymättömäksi, joutuipa se monesti tuleenkin puiden sytykkeeksi, ja poika unohti jo oppimansa kirjaimet.

Mies, Taneli nimeltään, ajatteli kauan asiaa ja vihdoin se hänelle selvisi. Miksei hän, kirjanpainaja ammatiltaan, voisi leikata aapista puuhun?

Taneli tarttui työhön. Hän otti palasen pehmeää leppää, sovitti sen kaatuneen hongan runkoon tekemäänsä loveen, kiilasi sen siihen ja alkoi työnsä. Puukolla hän koversi siihen kirjaimia. Työ oli hauskaa, kaatuneen hongan rungolla istui kodikkaasti, aurinko paistoi, puro lorisi iloisena, ruoho nousi silmin nähden maasta, puut viheriöivät ja linnut ylistivät tuhansin äänin pian koittavan kesän kirkkautta. Puuhun piirretty aapinen tuli valmiiksi. Taneli painoi kiskomalleen tuohelle lepän antamalla värillä ja siihen hämmentämällään, mäyrän rasvaan sekoittamallaan noella uuden aapisen. Tämän avulla hänen poikansa oppi lukemaan.

Rauha palasi maahan ja uusi elämä pääsi vähitellen alkuun. Taneli palasi myöskin oman työnsä ääreen ja alkoi painaa aapisia metalliin valetuilla kirjaimilla. Puuaapisensa hän oli tuonut mukanaan, mutta se unohtui nurkkaan joutavan tavaran joukkoon.

Sattuipa sitten eräänä päivänä muuan oppinut, kauaksi eteensä näkevä mies tulemaan Tanelin työhuoneeseen. Hän katseli ja katseli, huomasi puuaapisen ja kysyi, mitä se oli. Taneli selitti asian laidan. Oppinut mies jäi seisomaan syviin aatoksiin.

— Kohtalon tiet ovat ihmeelliset, hän mietti. — Tämä jo hautansa partaalla seisonut, erämaiden pimennoissa piilevä kansa osasi säilyttää kurjuutensakin keskellä henkensä lahjat. Puukelloilla, kun muuta ei enää ollut, se soitti kansan kokoon palvelemaan Jumalaa, puuaapisella, kun muita ei enää ollut, se opetti poikansa lukemaan. Totisesti tämä kansa ei ole kuoleva kansa. Vieraita se on palvellut ja vieraan hyväksi vertaan vuodattanut, vieraalle veronsa maksanut, tyhjäksi sen on imenyt niin länsi kuin itäkin ja sen kasvot kalvistanut, mutta se on kerran nouseva itsensä isännäksi. Itse se on hoitava omaa leiviskäänsä ja omaksi onnekseen omia lahjojaan, sillä se maa, joka on sitä holhonnut, ei enää kykene isännyyttään hoitamaan.

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 3564: Aarno Karimo — Kumpujen yöstä III Miekan valta