[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbVPTTPfPWhdChURS1RQqrQhqIugZw-hKIsgbpItfFew":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3564,"Kumpujen yöstä III: Miekan valta","Karimo, Aarno",1886,1952,"3564-karimo-aarno-kumpujen-yosta-iii-miekan-valta","3564__Karimo_Aarno__Kumpujen_yöstä_III_Miekan_valta","Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan","tietokirja",[],[],"fi",1931,null,60049,412835,true,[],[],[],"Kolmas osa Karimon historiallista sarjaa käsittelee Suomen vaiheita 1500-luvun alusta Isonvihan loppuun. Teos kuvaa laajasti aikakauden sotia, yhteiskunnallisia murroksia sekä merkittäviä henkilöitä ja tapahtumia nuijasodasta Pultavan taisteluun.","Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä III: Miekan valta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3564. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUMPUJEN YÖSTÄ III: MIEKAN VALTA\n\nSuomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan\n\n\nKirj.\n\nAARNO KARIMO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\n      Omistan Kumpujen yön kolannen osan niiden, lukumäärältään ainakin\n      sadaksituhanneksi arvattavan suomalaisen sotilaan muistolle,\n      jotka sortuivat tuntemattomina kahden vuosisadan sodissa osaksi\n      kotitantereilla, enimmäkseen vierailla, etäisilläkin mailla.\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nAlkulause: Kaksi vuosisataa\n\nErämaiden asutus\nPietari Särkilahti\nRantojen sissit\nKuninkaan lähetti\nLukemisen alku\nJoutselän taistelu\nTuomiokirkon ryöstö\nSuomen herttua\nMerisodan sankari\nVanhinta Helsinkiä\nKorpraalin tytär\nRautainen marski\nNuijamiesten sodat\n  Ilkkaisen sota\n  Hämeen kapina\n  Savolaisten sotaretki\n  Peräpohjalaisten nousu\n  Rautamarskin kuolema\nKovia kohtaloita\nNeljätoista sotaa\n  Tanskan sota 1506—09\n  Ruotsin vapaussota 1520—23\n  Kreivisota 1534—37\n  Dacken sota 1542\n  Venäjän sota 1554—57\n  Puolan sota 1562—69\n  Veljessota 1563\n  Seitsenvuotinen sota 1563—70\n  Viisikolmattavuotinen sota 1571—95\n  Nuijasota 1596\n  Valtataistelu Suomessa 1597—99\n  Sodankäynti ja väenotto\n  Sota Liivinmaalla 1600—29\n  Suomalaiset Venäjällä 1610—17\n  Kalmarin sota 1611—13\n  Puolan sota\nLeirielämää\nHerrain päivillä\nSotien ohella\n  Rauhallisia toimia\n  Suomalaiset rykmentit\n\nSuomalaiset Saksassa\n  Demmin\n  Breitenfeld\n  Kuningas ja suomalaiset\n  Lech\n  Alte Veste\n  Lützen\n  Pakolla sotaan\n  Nördlingen\n  Eerik Slang\n  Stålhandske\n  Leipzig\n  Tanskassa\n  Suuren sodan loppu\n  Westfalen\nKreivin aika\n  Turun akatemia\n  Raamattu suomeksi\n  Noitavainot\nUusia sotia\n Vihollinen Suomessa\n Viipurin koulupojat\n Tanskan sota\nLukemisen taito\nTaas sodassa\n  Lundin taistelu\n  Suomalaiset Preussissa\nMaiden palautus\n  Ruotujako\nSuuri nälkä\n\nPohjan sota\n  Narva\n  Klissov — Krakova — Thorn\n  Arvid Horn — Holovtsin — Ljesna — Desna\n  Pultava\n  Menetettyjä maita\nTuskaa ja sortoa\nPohjan sota Suomessa\n  Retusaari\n  Viipurin piiritys\n  Lybeckerin sotaa\n  Viipurin valloitus\n  Lybecker\n  Pälkäne\n  Napue\n  Riilahti\n  Kajaanin linna\nNorjan tuntureilla\nIsoviha\n  Piilopirtissä\n  Kaunis Kaija\nSotavankeja\nUusi aapinen\n\n\n\n\nALKULAUSE: KAKSI VUOSISATAA\n\n\n_Kumpujen yön_ kolmannen osan alaotsikkona on Miekan valta. Osa käsittää\najanjakson 1500-luvun alkuvuosista Ison vihan loppuun, siis hieman\nyli kaksisataa vuotta. Näihin kahteen vuosisataan mahtui, rajavainoja\nlukuunottamatta, kaksikymmentä sotaa. Vuosista oli sodanvuosia 148,\nrauhanvuosia vain 68.\n\nKuudestoista vuosisata, murroskausi, jolloin keskiajasta siirryttiin\nuuteen aikaan, oli monien ja kovien, sekä ulkonaisten että sisäisten\nkamppailujen aikaa. Uudet aatteet ja katsomukset valtasivat alaa. Ajan\nhenki oli levoton; niin valtakuntien, hallitsijain kuin merkitsevien\nyksilöidenkin tavoittelemien päämäärien ja etujen aiheuttamat\nristiriidat vaikeasti ratkaistavia. Ase oli useimmiten pätevimmäksi\nkatsottu riitojen ratkaisija.\n\nSuomenmaa eli omaa elämäänsä Ruotsi-Suomen valtakunnan itäisenä\npuoliskona. Sen lait olivat ylipäänsä samat kuin läntisenkin puoliskon,\nmutta tosiasiallisesti ne mukautuivat erikoisiin suomalaisiin oloihin.\nSuomalaiset miehet hoitivat maamme hallintoa, olipa sillä oma, väliin\nkorkeatakin mahtia edustava valtaneuvostonsakin. Suomalaisten miesten\nsana painoi paljon. Valtakunnan hallitsijat kuuntelivat hyvin usein\nheidän neuvojaan. Suomalaiset johtivat aniharvoja poikkeuksia huomioon\nottamatta valtakunnan sotajoukkoja niin maalla kuin merelläkin. Kunto\nja kyky löydettiin silloin Pohjanlahden tältä puolen — näin eräs\nedesmennyt, maamme menneisyyden arvovaltainen tutkija määritteli nämä\nasiat.\n\nValtakunta alkoi 1500-luvulla katsella rajojensa laajentamisen\nmahdollisuuksia. Ruotsilla oli luonnollisena päämääränään asumansa\nniemen eteläisten rantojen omakseen saaminen, mutta siellä heräsi\nmyöskin ajatus merentakaisten maiden hankkimisesta. Katseet osuivat\nsuomalaisten veljesmaahan, jossa Viroa jo neljättä vuosisataa\norjuuttava isännistö, Kalparitaristo, rappeutui. Suomalaiset miehet\njoutuivat toteuttamaan hankkeen. Uudesta voittomaasta tuli pitkien\nriitojen aihe ja monien sotien syy, etenkin, kun Ruotsi-Suomi Viron\nsaatuaan tahtoi omakseen myöskin sen eteläpuolella sijaitsevan\nLiivinmaan. Suomalaiset sotilaat olivat tähän saakka puolustaneet\nenimmäkseen kotimaataan, kulkeneet joskus sen kaakkoisen kynnyksen\nylitse ja lähteneet myöskin väliin ruotsalaisia auttamaan. He\nmuodostivat myöskin valtakunnan merivoimista ainakin puolet. Uuden\nvoittomaan hankkiminen vei heidät Suomenlahden eteläpuolelle, josta\ntuli suomalaisen sotilaan vakinainen taistelutanner ja olosija. Matkat\nRuotsiin eivät silti lakanneet ja Venäjää vastaan oli jatkuvasti\npuolustauduttava. Voittomaiden hankkiminen ja puolustus vaati Suomelta\nyhä eneneviä uhrauksia. Sen parhaimmisto kulki kotimaan ulkopuolella\noleville sotatantereille.\n\nSuomella ei ollut voittomaiden vuoksi tehdyistä uhrauksista läheskään\nvastaavaa hyötyä — asia oli pikemminkin päinvastainen.\n\nOman maan henkinen elämä ei alituisten sotienkaan aikana kokonaan\ntyrehtynyt. Neuvotulla opetuksella ei kai ohjattu juuri huomattavasti\nyhteistä kansaa. Se piti salojensa syvyyksissä henkensä voimat vireillä\nisiltä perittyjen omien tietojensa ja terveiden vaistojensa avulla.\nSuuren julkisen, kauas kantavan voiton se kuitenkin sai — suomalainen\naapinen syntyi. Sitä seurasivat, vaikka hitaasti, useat muutkin vakaat\nkirjat. Painetun sanan tietämyksen perustus laskettiin.\n\nVanhan uskon muuttaminen uudeksi tapahtui näennäisesti vaivatta ja\nuhreitta. Mutta kuten kaikki suuret uudistukset, niin sekin vaati oman\nhintansa. Kuudestoista vuosisata näki loppuessaan suomalaisten miesten\nkatkeran ja verisen keskinäisen kamppailun. Ikivanha, eriseurainen\nveljesviha toistui taas uudessa muodossa. Kaipa nuijasodan pohjimmainen\nsyy on etsittävä uskonvaihdoksesta — monet hetkelliset, aseisiin\nyllyttävät syyt pursuttivat vain pohjamujut näkyviin.\n\nSeitsemästoista vuosisata alkoi monilla ja pitkillä sodilla.\nTaistelukentät siirtyivät yhä etäisemmiksi, vaatimukset kasvoivat\nja uhraukset suurenivat. Suomen miehet kulkivat asetyössä paitsi\nkotimaansa rajoilla, Itämeren maissa, Venäjän sydänseuduilla, Puolassa,\nSaksan monen monissa eri valtioissa, Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa\nsekä Itämerellä. Lukemattomien miesten koko ikä kului vierailla mailla\nkäydyissä kamppailuissa ja lukemattomat jäivät sille tielleen. He\ntekivät tehtävänsä kenen tahansa veroisina, ulkonaisesta kunniasta\nhe eivät jääneet osattomiksi, mutta Suomi menetti parhaat miehensä.\nHe olivat mukana hankkimassa maailmalle omantunnonvapautta, luomassa\nvaltakunnalle mahtavaa asemaa ja sitä puolustamassa, mutta omat liedet\njäivät kylmiksi.\n\nLaajentunut valtakunta sikäli suurentuneine toimialoineen\nirroitti monet Suomen miehet sukupuustaan, kenet lievemmin, kenet\ntäydellisemmin. Kymmenettuhannet Suomen talonpojat saivat odottamattaan\nisännikseen ventovieraita herroja. Suomalainen talonpoika ei vielä\njoutunut suoranaisesti maahan kytketyksi orjaksi, mutta ei ollut\nsellaisesta kohtalosta varsin kaukanakaan. Saksasta saaduissa\nvoittomaissa tällainen toimenpide sai Ruotsi-Suomen hallituksen\nvahvistuksen, Itämerenmaissa maaorjuus vallitsi jo ennestään.\n\nSuomi eli edelleenkin omaa elämäänsä. Sen kansa kynti ja kylvi isiltä\nperityllä tavallaan, maksoi vakinaisia ja vielä enemmän ylimääräisiä\nverojaan, ja lähetti pahoin nurkumatta suhteettomastikin miehiään\nsotiin. Kyntämisen tulokset kulkeutuivat hyvin suureksi osaksi\nPohjanlahden taakse ja miehistäkin kai suurin osa jäi sotatielleen.\nSuomi alkoi jo luisua voittomaan asemaan. Vieraita, suomenkieltä\ntaitamattomia alettiin yhä runsaammin lähettää kansamme isommiksi\nja vähäisemmiksi käskijöiksi. Suomelta otettiin paljon, mutta vähän\nsille annettiin. Ja kaiken saamansa se maksoi moninverroin työllään ja\nverellään.\n\nSuomi sai oman yliopiston perustamisen luvan. Teko oli\nsuurimerkityksellinen ja kauaskantoinen, mutta ei johtanut siihen, mitä\naina kunnioituksella ja kiitoksella mainittava luvanhankkija, silloinen\nkenraalikuvernööri, hankkeella tarkoitti. Yliopiston piti kasvattaa\nsuomalaisia opinteille ja kansansa johtajiksi, mutta se päätyikin\nhuomattavalla tavalla kasvattamaan suomalaisia ruotsalaisiksi. Mutta\nsiinä saatu oppi oli siitä huolimatta saatua oppia.\n\nTällä vuosisadalla Itämeren suomalaisten suuri enemmistö — Laatokan\nKarjala, Inkeri, Viro, Liivi — siirrettiin aseiden voimalla\nRuotsi-Suomen valtapiiriin. Työtä ei kuitenkaan tehty loppuun, itäisen\nrajan kysymys jäi puoliväliinsä, huomio kääntyi kauas etelään, itäinen\nvaara katsottiin toisarvoiseksi. Keinotekoinen suurvalta pöyhistäytyi\nkaikkia vastaan. Jo ennestäänkin vihamieliset naapurit katkeroitettiin\nlopullisesti, ainoatakaan niistä ei hankittu ystäväksi. Ajan täytyttyä\nne kaikki olivat valmiina kostamaan.\n\nSäilynyt ajantieto osoittaa merkillisellä tavalla, miten suomalaisia\ntarvittiin hädän hetkellä. Suuren menestyksen päivinä he eivät yleensä\nesiintyneet etumaisina. Seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella\nhe nousivat oloja mullistavan ja valtakuntaa rakentavan toimen,\nylimysvallan kukistamisen ja maiden palautuksen, ajajiksi ja tärkeiksi\njohtajiksi.\n\nTämä vuosisata päättyi kaamealla tavalla: ennen näkemättömään\nnälänhätään.\n\nKahdeksastoista vuosisata alkoi sekin taistelulla. Silloin Suomen\nkansa joutui kokemaan synkimmät vuotensa: säälittömimmän sodan ja\njulmimman vihan ajat. Kahdessa vuosisadassa tehty työ luhistui\nkahdessa vuosikymmenessä. Alttiilla mielellä, suurilla uhrauksilla\nja heltymättömällä uskollisuudella suomalaiset osaltaan olivat työtä\nsuorittaneet — kukkuroilleen katkera kalkki oli sen palkkana.\n\nSuomen kansan olo ja elämä näinä kahtena vuosisatana on kuin kehittyvä,\nsyiltään, seurauksiltaan ja toiminnaltaan yhä paisuva näytelmä.\nSiinä on voimallisia nousukohtia ja vuorollaan laskukohtia, tyventä\nvain aniharvoin. Kansamme monisäikeinen elämänlanka kuultaa selvästi\nhavaittavana kaiken läpi. Kohtalon punoma juoni levittäytyy viimeisessä\nvaiheessaan valtavamittaiseksi, järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka\nveroisen vain harva kansa on kokenut ja — kestänyt.\n\nSuomen kansa ei ollut vielä kypsynyt ottamaan kohtaloitaan omaan\nisännyyteensä. Kaikesta huolimatta sille oli onneksi olemisensa\nnäinäkin vuosisatoina lännen eikä idän piirissä. — Kohtalon armottomat\niskut sortivat vuosisatojen vaihteessa kuolemaan kolmeviidettä osaa\nkansastamme. Mikäli niitä ei tapahtunut, sikäli maamme nykyinen\nväkiluku olisi kai ainakin kaksinkertainen ja oman isännyydenkin hetki\nolisi ehkä koittanut aikaisemmin.\n\nKumpujen yön tämän osan kuvilla ja kirjoituksilla olen koettanut\nesitellä edellä sanottuja vaiheita, tapahtumia ja oloja. Monen\nmonina kertoina olen selkeästi tuntenut voimieni vähyyden. Olen\nehkä aavistellut, kuinka asiat tulisi tuoda nähtäviksi ja kansamme\nmenneisyyden innoittamien harkittaviksi, mutta aavisteluitani en ole\njaksanut siirtää paperille ja kankaalle siten, kuin olisin sisimmässäni\nhalunnut.\n\nOlen teokseni tässäkin osassa katsellut asioita ja tapahtumia\nsuomalaisesta näkökulmasta ja seurannut vain suomalaisten toimia.\nMuita, väliin maailmanhistoriallisiakin asioiden kulkuja olen\nsivunnut vain sikäli kuin ne selvittävät suomalaisten osuutta niissä.\nSuomalaistenkin miesten lukuisiin, sinänsä merkillisiin tekoihin\nnähden minun, tilan suppeuden ja asioiden paljouden takia, usein\non täytynyt rajoittua vain muutamiin viittauksiin — onpa erinäisiä\nasioita jo valmiina kuvina ja kirjoituksina pitänyt jättää kokonaan\npoiskin. Niinpä suomalaisten erittäin huomattava osuus koko 1500-luvun\nja 1600-luvun alkupuolen sodissa, joka olisi omiaan täyttämään paksun\nnidoksen, on täytynyt supistaa lukuun »Neljätoista sotaa». En ole\nmissään nähnyt näitä sotia esitettävän peräkkäisessä järjestyksessä,\nja siksi, edes summittaisen käsityksen saamiseksi, olen ne maininnut\nsanotussa muodossa ja niistä mielestäni olennaisimman poimimalla. Näin\non ollut pakko tehdä pitkin matkaa — mikäli yhteen asiaan takertuu\nlaajemmin, sikäli toisen tila jo pienenee.\n\nSuomalaisten joukko-osastojen maininnat ehkä tuntuvat joskus oudoilta\n— sama rykmentti saattaa esimerkiksi yht’aikaa taistella kahdella,\njopa kolmellakin toisistaan kaukana sijaitsevilla seuduilla. Tämä\njohtuu siitä, että vakinaisten rykmenttien lisäksi oli samaa nimeä\nkantavia ylimääräisiä rykmenttejä — kolmikkaat, kaksinnukset,\nviisikkäät — eikä lähdeteoksissa useinkaan niitä tarkemmin selvitellä.\n— Sotaliikkeiden tarkempaan selostukseen en ole ryhtynyt — se on\nvarsinaisen ammattikirjallisuuden asia. Myöskin olen koettanut välttää\nuusinta sotilaallista sanastoa. Erinäisiä arviointeja esittäessäni\nolen käyttänyt melkoisen suoraa sanontaa, joka on ehkä ristiriidassa\nSuomessakin aikaisemmin vallinneiden ja vieläkin osittain omaksuttujen\nkäsitysten kanssa. Asioista voidaan tietenkin olla eri mieltä. Olen\nkoettanut etsiä totuuden. Suomalaisten osuutta en ole pyrkinyt\nkaunistelemaan ja ihannoimaan, vaan olen sanonut sanottavani sikäli,\nkuin säilyneet tiedot mielestäni todeksi todistavat.\n\nTätä osaa tehdessäni olen joutunut silmäilemään hyvin monia, etenkin\nvieraskielisiä teoksia — suomenkielisiähän onkin perin vähän.\nValitettavasti olen tällöin tullut huomaamaan, että sanotussa, usein\nvasta vuosisatoja tapahtumain jälkeen syntyneessä kirjallisuudessa\nsuomalaisten osuudesta ja suorittamista teoista ei mainita juuri\nmitään, paitsi aniharvoissa, suomalaisille jollakin tavoin\nepäedullisissa tapauksissa. Yhteiseen valtakuntaan kuuluneiden\nsuomalaisten jokseenkin kaikki teot on siirretty ruotsalaiselle\ntulopuolen tilille, suomalaisista miehistä on muitta mutkitta tehty\nruotsalaisia, olivatpa he sitten nimeltä tunnettuja johtomiehiä tai\nalhaisarvoisia. Niinpä esimerkiksi koko 30-vuotinen sota mainitaan\nruotsalaisten käymäksi. Tosiasia on, että ulkolaiset palkkasoturit\nolivat armeijan huomattavana enemmistönä, ruotsalaiset ja suomalaiset\nmuodostivat joukkojen rungon.\n\nTätäkin työtä suorittaessani olen saanut asiantuntijoilta aulista\napua. Yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston päällikkö,\neverstiluutnantti Heikki Nurmio on hyväntahtoisesti tarkistanut\nsotatapahtumia ja asioita koskevat luvut. Hänelle esitän parhaat\nkiitokseni. Sotakorkeakoulun opettaja, pätevin sotahistorioitsijamme\nyleisesikuntamajuri J.O. Hannula on samoin lukenut sotia koskevat\nkohdat ja tehnyt asialliset, varteen otetut huomautuksensa. Hänelle\nolen kiitollisuuden velassa. Kanslianeuvos Kaarle Soikkeli on\ntarkastanut tekstin rauhan oloja koskevat osat sekä silmäillyt lävitse\nmuutkin luvut — hänelle esitän myöskin kiitokseni. Valtion arkeoloogi,\ntohtori Juhani Rinne on minua tässäkin osassa alttiisti neuvonut,\nsamoin monet Kansallismuseon tiedemiehet. Heille tuon julki kiitokseni.\n\nKiittäen mainitsen, että sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti\nAarne Sihvo on tehokkaasti helpottanut pääsyäni useaan ulkomaiseen\nlaitokseen, joissa säilytetään esillä olevia aikoja koskevaa aineistoa.\n— Ruotsin sotaministeri v. 1930, eversti Malmberg ja Ruotsin\nyleisesikunta antoivat minulle mielihyvin apuaan etenkin taistelujen\nselvitysten ja karttojen muodossa, josta lausun kiitokseni, vaikka\nsiten saamastani arvokkaasta aineistosta olen tilan puutteessa voinut\nkäyttää vain aivan pienen osan.\n\nOlen jo aikaisemmin maininnut, että Alfred Kordelinin Säätiö on\nmatka-avustuksella tukenut tämän osan todeksi tekemistä. Matkalla\nsaamastani runsaasta aineistosta olen ikäväkseni saanut tähän mahtumaan\nvain vähäisemmän osan, mutta se ei vähennä kiitollisuuttani.\n\nHyvin useilta henkilöiltä, tutuilta ja tuntemattomiltakin, olen\nsaanut vastaanottaa erilaisista tapahtumista tietoja. Matkoillani\ntapahtumapaikoille olen aina saanut osakseni ymmärtämystä ja apua\nniin kotimaassa kuin kaikkialla ulkomaillakin. Osoitettu avuliaisuus\non minua suuresti ilahduttanut ja työhöni innostuttanut — ketään\nnimeämättä kiitän hartaimmin jokaista auttajaani.\n\nMonessa suhteessa Miekan valtakin on vajavainen. Jos se puutteistaan\nhuolimatta kohtaa ymmärtämystä ja vähäiseltä osaltaan edistää\nmenneisyytemme tuntemusta, on iloni välitön.\n\n_Aarno Karimo_.\n\n\n\n\n\n\nERÄMAIDEN ASUTUS — SUOMALAINEN AAPINEN — NUIJALLA JA MIEKALLA —\nNELJÄTOISTA SOTAA ERÄMAIDEN ASUTUS\n\n\n\n\nERÄMAIDEN ASUTUS\n\n\n Suomen koko menneisyys hämärimmästä muinaisuudesta saakka on\n oikeastaan yhtämittaista, yhä vieläkin jatkuvaa erämaiden asutukselle\n valtausta. Väliin se edistyy perin hitaasti, toisinaan kiihtyy sangen\n vilkkaaksi. Kuningas Kaarle Knuutinpoika koetti sitä aikoinaan\n edistää, mutta vasta 1500-luvun alkupuolella se pääsee varsinaiseen\n vauhtiinsa. Savon linnan käskynhaltija Kustaa Renkonen eli Fincke sai\n Savon asutuksessa, joka aikaisemmin käsitti vain Suur-Savon, siis\n nykyisen Mikkelin tienoot, suuria aikaan. Kustaa Vaasa kiihdytti sitä\n monin tavoin lupaamalla erämaihin siirtyville uudisviljelijöille\n huomattavia etuja. Hänen aikanaan erämaiden asutus suuresti\n voimistuikin kaikissa Suomen maakunnissa. Sotaiset ajat, runsaat verot\n ja sotamiesten pakko-otot kai myöskin panivat monen monet muuttamaan\n etäisen korven rauhaan. Rauha ei kuitenkaan aina säilynyt sielläkään.\n Toisista maakunnista saapuneiden uudisasukkaiden tulo jonkin maakunnan\n takamaille aiheutti hyvin usein verisiä kostotekoja. Niissä uusiutui\n taaskin vanha veljesvainojen viha.\n\n\nKylä oli ahdas asua. Sen talot seisoivat melkein kiinni toisissaan ja\nlähistöltä oli raivattu pelloksi paras maa. Hyvää kaskimaatakaan ei\nlöytänyt enää lähitienoilta.\n\nKylä oli muutenkin maailman jaloissa. Kaikenlaiset voudit ja huovit ja\nmaalliset sekä hengelliset asiamiehet kiertelivät siellä jo liiankin\nuseasti. Veroina piti maksaa niin maalliselle kuin hengellisellekin\nvallalle melkein enemmän kuin jaksoi saada työllään irti. Ja verot\nlisääntyivät vuosi vuodelta. Uusi herra pani aina uudet veronsa.\nYlimääräisiä maksuja sattui vakinaisiksi määrättyjen lisäksi, ja vielä\nniidenkin lisäksi oli tehtävä päivätöitä kiireellisinä aikoina.\n\nKallisen Juhana mietti usein näitä asioita. Hänet tiedettiin mieheksi,\njoka ajatteli mielellään omia ajatuksiaan ja kulki omia polkujaan, ja\nniinpä ei pahoin kummasteltukaan hänen eräänä päivänä murahtaessaan:\n\n— Laajemmille tiloille tästä pian lähtenen. Minusta ei ole kylän elämän\neläjäksi. Korpeen painun. Mies on siellä oma isäntänsä, tekee, mitä\ntahtoo, ja on, miten tahtoo.\n\n— Mikäpähän estänee, kyläläiset vastasivat. — Jos mielinet lähteä, niin\nlähde. Ja neljän vuoden veroista pääset siellä vapaaksi, niinhän on\nesivallan puolesta kuulutettu.\n\n— Niin on.\n\nJuhana ei pannut aikomuksiaan toimeen vielä sinä kesänä. Hän tahtoi\nmiettiä asiaa puolelta ja toiselta ja katsella valmiiksi uudet\nasuinpaikat. Useampikin seutu oli tosin pälynyt mielessä, mutta Juhana\ntahtoi ne vielä kerran nähdä ja arvioida ennen lopullisen päätöksen\ntekoa. Ja parhaiten se sopi syksyllä metsällä kulkiessa, jolloin\nkesätyöt on tehty ja aika antaa perään.\n\nNäissä aikeissa Juhana syksyn tultua lähtikin metsämatkalleen. Nytkään\nhän ei liittynyt kylän muiden miesten joukkoon, vaan kulki tapansa\nmukaan yksin ja omia teitään.\n\nVeneeseensä hän nosti metsän ja veden riistan pyyntivehkeet ja parin\nkuukauden leipävarat. Peni asettui keulaan, Juhana tarttui airoihin ja\nsitten alkoi pitkä soutu mutkittelevia vesiä pitkin heimon takamaille,\njossa kylälläkin oli oma, miehen päivämatkojen mitoilla mitattu, ison\npitäjän kokoinen lohkonsa.\n\nJuhana ei malttanut pysähtyä matkallaan pitemmiksi ajoiksi\nkalastelemaan eikä satimiaan virittelemään kuten ennen, vaan souti\nkaiket päivät ja nousi maan kamaralle vain yöksi ja ruokatoviksi.\nSärpimikseen hän silloin tällöin napsautti jousellaan rantakoivusta\nmetson tai tuulasti lahdenpoukamasta hauen.\n\nLähes parisen viikkoa soudettuaan hän saapui omille takamaille. Hän\noli käynyt siellä aikaisemminkin, miehen ikään päästyään melkeinpä\njokaisena syksynä, ja paikat olivat tuttuja, mutta nyt hän katseli\nniitä entistä tarkemmin ja arvioivalla silmällä.\n\nVanhuuttaan kallistunut kalasauna kökötti muutamassa niemessä. Siinä\noli asuinpaikaksi sopiva kohta ja oli viljeltävää maatakin. Juhana\nsouti sinne, katseli tienoot tarkoin, söi rauhassa ja mietti asiaa.\nSitten hän jatkoi matkaansa. Toinen asuinsijaksi ajateltava paikka oli\nsuuressa saaressa. Juhana tutki senkin perinpohjin ja yöpyi saareen,\njuuri suunnittelemansa tuvan kohdalle. Paikka oli hyvä, mutta siitä\nhuolimatta hän kävi katselemassa muutkin sopiviksi muistamansa paikat,\njoita oli kaikkiaan kahdeksan. Aikaa kului katsomiseen monta päivää,\nmutta Juhanalla ei ollut kiirettä. Asia oli tärkeä.\n\nKuudenneksi katsomalleen paikalle hän palasi uudelleen. Se tuntui\nmukavimmalta ja miellyttävimmältä. Se sijaitsi kapean, suojaisan lahden\npohjukassa, johon jostakin ylämaista laski pienoinen joki. Siinä oli\nmainio, ihan kuin venevalkamaksi tehty hiekkaranta. Ja korkea harju\noli asettunut aivan parhaiksi estämään pohjatuulelta pääsyn tuvalle ja\nviljelyksille.\n\nJuhana kaiveli tarkoin maaperän laadun ja havaitsi sen pelloksi\nperattavaksi. Ja senhän näki jo rehevästä koivikostakin.\n\n— Parhaiksi antavat etelään nämä rinteet. Niille kun laitat pellon,\nniin mielikseen aurinko siihen paistaa lekottelee päivät päästään.\nKylmäkään ei jaksa nousta rinteelle eikäpä hallanpesää, suota, näy\nolevan lähimailla. Tuohon kun ensiksi viertää kasken, niin siinä\nkasvaa hyvän ohran ja sitten kauran. Viereen panee tattarin ja tuohon\npellavan. Ja tuohon saa naurishalmeen. Heinämaata riittää hevoselle\nja parillekin lehmälle tuosta rannan alavasta, riittääpä joltiselle\nlammaskatraallekin.\n\nJuhana mittaili katseellaan ja askelillaan pellot ja niityt, istuskeli\naikansa kivillä ja arvioi asiat puolelta sekä toiselta.\n\n— Kiveä näkyy kasvavan pellonkin paikka, mutta saapahan nuo tuosta\nnoukituiksi. Vaikka kiven kupeellahan se on makein maa, siitä se\nparhaiten lykkää kortta.\n\n— Sauna on tehtävä tuohon rantatörmälle. — Sen yläpuolelle nostaa\nsitten, kun aika myöten antaa, tuparakennuksenkin. Hirretkin siihen\nsaa helposti, kun kaataa mäeltä ja vierittää alamäkeen. Näin puolin\nse on siihen perustettava, tuohon ovi ja sen pieleen uuni, jotta sen\nsuu tulee etelään. — Ja kun tuolla ylempänä heruu lähteensilmä, niin\nkaipa tähän saanee kaivonkin, vaikka eipä sitä tarvitse ensihätään,\nkun tuo joki antaa selvää vettä ja on kai auki talvisinkin. — Tästäpä\ntalonpaikka ottanee antautuakseen. — Ja omina miehinään täällä elelee,\nnaapuria ei ole kylää lähempänä eivätkä tänne eksy voudit eikä voudin\nrengit. Juhana laski illansuussa verkkonsa lahteen koettaakseen olisiko\nkotirannalla kaloja. Sitten hän teki tuulensuojan ja rakovalkean\nsaunansa paikalle, kuunteli syötyään vielä kotvan joen hiljaista\nlorinaa ja koskemattoman erämaan yöhön häipyviä ääniä ja nukahti\nhavuiselle vuoteelleen.\n\nAamun valjetessa, sumun vielä leijaillessa veden kalvossa hän nosti\nverkkonsa. Niihin oli tarttunut kyrmyniskaisia ahvenia ja punasilmäisiä\nsärkiä, olipa pari kohtalaista haukeakin sekä muutama rukkaslahna,\njoten kalapuoli oli antoisa.\n\nRantakalan keitettyään ja halaistuaan liiat kuivattaviksi, Juhana lähti\nkatselemaan metsän puolta. Monet tutut merkit osoittivat riistankin\nrunsaaksi, lintuja pyrähteli lentoon ja oravien pudottelemia käpyjä oli\nusean petäjän alla. Isompikin vieras oli äsken käväissyt näillä mailla,\nitse mesikämmen, talleroinen, tylleröinen. Se oli hajoittanut ison\nmuurahaiskeon ja lisäksi raapaissut puumerkkinsä petäjään. Papanoista\npäättäen sillä oli kaksi pentua mukanaan.\n\nJuhana seuraili jokivartta nähdäkseen mistä joki kierrätteli.\nVäliin se oli melkein kokonaan vanhuuttaan kaatuneiden kelohonkien\npeitossa, toisinaan sen rannoilla kasvoi läpipääsemätöntä pajukkoa,\njoskus suorarunkoista koivikkoa ja rehevää lepikkoa, mutta olipa\nvaihteeksi kanervakangasta sekä soistunutta, puolipolveen upottavaa\nmättäikköäkin. Ja joki muutti muotoaan maan mukaan. Väliin se virtasi\nkirkaspohjaisena, toisinaan sen pohja oli musta ja pettävä, ja\njoskus se melkein tukehtui ruokojen paljouteen. Niiden seasta jokin\nsäikähtynyt sorsa nousi rääkäisten lentoon, mutta toiset painoivat\npäänsä vedenkalvoon ja olivat hiljaa.\n\nJuhana kulki ja katseli saloa ja sen elämää mielissään myhähdellen.\nTäällä hän tunsi olevansa kotonaan. Mieli oli kirkas ja jalka nousi\nkepeänä. Mistäpä hän, Juhana, olisi tietänyt, että hänessä pursui\nsatojen metsämiespolvien vahva ja vapaa veri, joka ei sietänyt pakkoa,\nvaan pakeni sen painoa isien poluille, syviin saloihin.\n\nPeni murahteli, juoksi lyhyen taipaleen ja pysähtyi katsomaan\nisäntänsä silmiin. Juhana huomasi sen eleistä jalompaa riistaa\nolevan läheisyydessä, kutsui hiljaa koiran luokseen ja kuunteli.\nPensaikon takaa kuului omituista narskutusta. Juhanan kasvoille\nlevisi ymmärtämyksen hymy. Hän lähti kyykistyneenä ja pidellen peniä\nniskavilloista hiipimään ääntä kohden, työnsi oksat syrjään ja näki,\nmitä oli odottanutkin näkevänsä: majavien taidokkaasti rakentaman\nlaajan kylän. Majavat olivat laittaneet monitaloisen kylänsä siihen\nkohtaan, missä joki lähti lammesta ja missä kasvoi parhainta\nnakerrettavaa, mehukasta haapaa.\n\nJuhana katseli majavien kylää ja touhua kauan ja päätteli mielessään:\n\n— Ihminen ei ole vielä milloinkaan käynyt tällä lammella, sellaiset\novat merkit.\n\nSitten hän vetäytyi takaisin majavia häiritsemättä, kiersi laajassa\nkaaressa majavalammen, ja palasi vasta illalla majapaikkaansa\nkuljettuaan laajalti saloa ja nähtyään sen hyväksi.\n\nSeuraavina päivinä hän laitteli metsään monenlaisia pyydyksiä: ansoja,\nloukkuja ja satimia. Vesiltä hän etsi parhaat apajapaikat. Metsästä,\nmajapaikkansa lähistöltä, hän katkaisi kahden miehenmitan korkeudelta\nvankan petäjän, laittoi sen latvaan petojen yltämättömän riista-aitan,\nja pani sinne säilöön kuivatut lihat ja kalat. Hän päätti nyt\nlopullisesti valita tämän joensuun asuinpaikakseen.\n\nPäätöksensä tehtyään hän kävi merkitsemässä maansa rajat. Aamun vasta\nsarastaessa hän lähti liikkeelle ja palasi vasta illan hämärtäessä.\nHän teki liikoja levähtämättä laajan kierroksen ja veisti kulkiessaan\npetäjien kupeeseen näkyvät pilkut, jotka vieraalle todistivat,\nettä niiden takana oleva maa oli Juhana Kallisen maata. Hän tiesi\nylimuistoisen säännön olevan sellaisen, että maa, jonka mies päivän\nkierroksella asumattomista erämaista täten omakseen merkitsi, myöskin\ntunnustettiin hänen omaisuudekseen. Majavalammen hän jätti maansa\nkeskelle, löysipä rajaa kulkiessaan vielä toisenkin, ja kiersi senkin\nomakseen.\n\nJuhana viipyi maallaan syysmyöhään saakka. Vasta sitten, rantojen\njäätyessä jo riitteeseen, hän kantoi venheeseensä talven kalat ja lihat\nja souti kotikylään.\n\nNahkojen joukossa ei ollut ainoatakaan majavan nahkaa. Hän oli jättänyt\nmajavansa rauhaan, sillä niistä ei ollut hyvä viedä liian aikaista\ntietoa ihmisten ilmoille.\n\nTalvella hän lähti taas palstalleen, metsästeli aikansa ja kaatoi\nhirret saunaa varten. Omaksi hauskuudekseen hän kiersi maansa rajat ja\nälysi kahdet niille johtavat ladut, mutta puihin veistettyjen merkkien\nkohdalta ne kääntyivät takaisin. Erämaan kirjoittamaton laki oli pyhä.\nKyläläiset myönsivät Juhanalle omistusoikeuden erämaan palstaan.\nHän puolestaan luopui osuudestaan kylän yhteisiin riistamaihin\nja lupasi maksaa omat veronsa, mikäli niitä joskus ryhdyttäisiin\nhäneltä perimään. Rakennuksensa ja siihen kuuluvan tonttimaan hän myi\nveljelleen.\n\nMaan alkaessa kasvaa jälleen ruohoa Juhana perheineen lähti. Tavarat\nkannettiin veneeseen, johon jäi vielä tilaa vaimolle ja kolmelle\nlapselle. Loput tavarat haettaisiin kesemmällä. Vaimo ryhtyi soutamaan\nja vanhin poika yritteli peränpitoa.\n\nJuhana itse lähti matkaan maitse. Hevosensa selässä istuen hän ajoi\nedellään lehmää, nuorta mullikkaa, neljää lammasta ja kahta porsasta.\nPeni auttoi taaskin isäntäänsä pitämään elukoita koossa ja oikeassa\nsuunnassa. Ja kaikki, niin maitse kulkijat kuin vesitsekin matkaajat,\ntulivatkin aikanaan hyvin perille, vaikka kiertelevät sudet kerran\nkävivätkin lampaiden kimppuun, ja vene oli kerran uppoamaisillaan\ntäytyttyään rankkasateessa ja tuulessa vedellä.\n\nPerhe asui ensin kodassa ja sitten saunassa, kun Juhana sai sen\nsalvotuksi. Leipää ja naurista lähti kaskesta ja metsä sekä vesi antoi\nsärpimen.\n\nMajavannahka alkoi jo olla etelässä harvinaista ja kallista tavaraa.\nJuhana verotteli majavakyliään säästellen ja sai nahkoilla vaihdetuksi\ntarpeellista tavaraa käydessään joskus, vaikka perin harvoin, ihmisten\nilmoilla.\n\nHän oli tyytyväinen eloonsa ja oloonsa salojensa syvyyksissä, jonne\njoskus eksyi yksinäinen erämies, mutta asiaton vieras ei milloinkaan.\nHän ei kaivannut eikä halunnut lähettyvilleen naapureita, mutta\nsellainen tuli kutsumatta, tahtomatta.\n\nJuhana asui kolmatta kesäänsä erämaassaan. Muutamana iltana, hänen\njuuri lähtiessään verkoilleen, silmään osui vedenpinnalla kelluva, joen\ntuoma, rakennushirrestä veistetty lastu.\n\nJuhana katseli sitä kauan ja syvissä mietteissä. Pienoinen lastu\ntuli ylämailta ja tiesi kertoa, ettei Juhananmäki enää ollut ainoa\nasuttu paikka etäisessä salossa, vaan oli sinne jo tullut jostakin ja\njolloinkin naapuri, joka hänkin oli alkanut erämaiden asutuksen.\n\nToinenkin mies oli lähtenyt syystä tai toisesta valloittamaan erämaata.\nJa yhä useampia siirtyi sinne vanhoilta asuinsijoilta. Kirves upposi\nikihongan kylkeen ja kuokka myllersi maata ihmisen asuttavaksi\nleipämaaksi. Juhanankin erämaanpalstalle kasvoi vuosikymmenien ja\n-satojen vieriessä suuri kylä ja sen ympärille aukenivat laajat pellot.\nTekijät menivät maanrakoon ja heidän nimensä unohtui, mutta tehty työ\njäi kertomaan jälkimaailmalle omaa, valtavaa tarinaansa.\n\n\n\n\nPIETARI SÄRKILAHTI\n\n\n Uskonpuhdistuksen päästyä vauhtiin Saksassa sen tuulahdukset\n kantautuivat pian Suomeenkin. Saksan yliopistoissa opiskeli\n huomattavan useita suomalaisia, joista moni omaksui uuden opin. Heistä\n oli ensimmäisiä Pietari Särkilahti, vanhaa suomalaista aatelissukua.\n Wittenbergissä opiskellessaan hän joutui suoranaiseen kosketukseen\n Martti Lutherin kanssa, kiintyi syvällä vakaumuksella hänen\n julistamaansa sanaan ja saarnasi kotimaahan palattuaan sitä tulisella\n innolla. Kuvaavana piirteenä huomattakoon, ettei hän rohkeiden\n saarnojensa vuoksi joutunut kärsimään minkäänlaista vainoa, ylenipä,\n kai Kustaa Vaasan tukemana, tuomiokirkon kaniikiksi ja arkkiteiniksi —\n tuomiorovastiksi. Särkilahden elämänrata oli lyhyt, hän kuoli jo 1529\n paikkeilla. Säädös pappien naimattomuudesta oli vielä voimassa, mutta\n siitä välittämättä Särkilahti meni naimisiin jo ennemmin kuin itse\n Luther. Täydellisiä vihkimisen muotoja ei kuitenkaan liene noudatettu.\n\nKohta ulkomailta palattuaan Pietari Särkilahti saarnasi Turun\ntuomiokirkossa. Tulisesti, voimakkaasti ja pelkäämättä hän esitti\noutoja asioita. Kuulijat höristivät korviaan ja papit pudistelivat\npäätään.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä hän kotiin lähtiessään tapasi vanhan\nystävänsä Sakari Idänpään, joka aikaisemmin oli ollut tuomiokirkon\nkaniikkina, mutta sitten siirtynyt maalaiskirkkoherraksi ja oli nyt\nTurussa käymässä. Yhdessä he lähtivät astelemaan kaupungin kapeita\nkatuja. Kirkkoherra puheli:\n\n— Kuulin saarnasi, Pietari, ja luulen sinun jo huomenna saavan lähteä\ntekemään siitä tiliä Eerikki Sveninpojalle. Kerettiläisiä ajatuksia\nesitit. Kummille jäljille olet eksynyt ja rangaistusta saat odottaa.\n— Eerikki Sveninpoika ei pysty minua tuomitsemaan. Vaikka hänet\nonkin piispaksi valittu, niin vaalia ei ole vahvistettu. Ja tuskinpa\nvahvistetaankaan, sillä kuningas Kustaa lienee jo lopullisesti\nriitaantunut paavin kanssa. Kas, olemmekin kotini lähellä. Käy sisään\nmatalaan majaani, Sakari.\n\nNuori, viehkeä nainen avasi tulijoille oven.\n\n— Tässä on vaimoni, Sakari. Kihlasin ja nain hänet Saksassa jo ennen\nkuin itse tohtori Martinus Lutherus solmi avioliittonsa. Vaimoni ei\nvielä osaa suomen kieltä.\n\n— Vaimosi? Kuulin ihmeekseni sinun kulkevan sellaisissa ajatuksissa,\nmutta en mitenkään jaksanut uskoa todeksi sitä, että sinä, vihitty\npappi, ottaisit avioksi naisen ja eläisit julkisesti hänen kanssaan.\nSehän on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä.\n\n— Käyhän peremmälle, Sakari, vastasi Pietari nauraen. — Tässä näet\nlapseni, pojan ja tytön.\n\nKirkkoherra ei virkkanut kotvaan aikaan mitään, istahtipa vain penkille\nja katsoi totisena eteensä.\n\n— Sinulla on kai aikaa aterioida kanssamme, Sakari? Ruoka on jo valmis.\n\nPietari luki siunauksen ja sitten istuttiin syömään.\n\n— Mitä näkevätkään silmäni, Pietari? Syöt ja tarjoat muillekin lihaa\npaaston aikana! Niinkö pitkälle olet jo tosiaankin erehtynyt?\n\n— Niin syön ja tarjoan. Ellei omatuntosi salli lihan nauttimista, niin\nonhan tuossa leipää ja kalaa. Käytä hyväksesi, Sakari.\n\nAteria syötiin äänettöminä loppuun. Sitten ystävykset istahtivat\nnurkkaan tarinoimaan.\n\n— Lutheruksen villitys on siis saanut sinut täydelleen valtaansa,\nmikäli näen ja kuulen.\n\n— Myönnän sen saaneen minut valtaansa, mutta en myönnä villitykseksi\nsitä, että uskomme puhdistetaan kaikesta siihen kertyneestä\nrunsaasta kuonasta. Avioliitto esimerkiksi on Jumalan asettama, ja\nsen kieltäminen papeilta on paavin erehdystä. Paasto saattaisi olla\nhyvä, mutta siitäkin on tullut vain tyhjä ja merkityksetön tapa.\nJa jos ajattelet asioita syvälti, Sakari, niin huomaat itsekin,\nettä jumalanpalveluksemme on vain kuvain kumartamista. Entäpä\nanekauppa? Jumalamme taivaassa on tehty kauppiaaksi, joka rahasta myy\nanteeksiannon suuristakin rikoksista. Ajattele tarkoin, Sakari, ja\nvastaa: uskotko sinä sisimmässäsi, että sielu taivaaseen vilahtaa, kun\nraha kirstussa kilahtaa?\n\n— Niin kirkkomme opettaa.\n\n— Niin, niinpä tietenkin, sillä turmeltunut paavi lukemattomine ja\nyhtä turmeltuneine herroineen tarvitsee rahaa mässäykseensä. Ja sitä\nsaadakseen hän perusti kauppaliikkeen, jossa myydään eksytetyille\nihmisille autuutta. Sanon sinulle, Sakari, että pyhä paavisi on suuri\nlurjus ja on vajonnut kaulaansa myöten sellaisiin paheisiin, joista\nteillä täällä Suomessa ei ole aavistustakaan. Erehtymätön on tuhannesti\nerehtynyt.\n\n— Tuomitset ankarasti, Pietari. Erehdyksiä on saattanut tapahtua, mutta\nne korjautuvat aikanaan. Ja kristillinen rakkauskin käskee antamaan\nanteeksi erehdykset.\n\nKiivasluontoinen Pietari tulistui.\n\n— Ei, ja tuhannesti ei! Erehdyksiä ei saa anteeksi silloin,\nkun miljoonien ihmisten kuolemattomat sielut joutuvat niiden\ntähden kadotukseen. Ja paha ei parane itsestään. Sillä olisi jo\nollut runsaasti paranemisen aikaa, mutta se on vain pahentunut.\nSäälimättömällä ja musertavalla iskulla se on juuriaan myöten\npaljastettava ja parannettava, ja kirkkoon on jälleen luotava elävä\nhenki.\n\n— Rooman pyhä isä ei milloinkaan suostune sivullisten mestaroimiseen.\n\n— Olkoon siis suostumatta. Silloin usko puhdistetaan hänen\nsuostumuksettaan. Oppi-isäni Martinus Lutherus iski iskunsa, ja Rooman\nkirkon perustukset vavahtivat. Ja hänen iskunsa on kantava hedelmän,\nsanokoonpa paavi mitä tahansa. Uusi oppi on jo vallannut Saksan ja\nleviää parhaillaan muihin maihin. Pian se työntää täällä pohjoisessakin\ntieltään paavillisen hapatuksen. Sen voima on siinä, että se päästää\nihmisen jälleen suoranaiseen yhteyteen Jumalansa kanssa ja vapauttaa\nomattunnot.\n\nIltamyöhään ystävykset väittelivät, puhelivat väliin rauhallisesti,\nmutta tulistuivatkin tuon tuostakin, ja silloin kiivaat sanat\nsinkoilivat syyttävinä ja puoltavina. Pietari Särkilahti varsinkin\nesitti väitöksensä luonteensa ja vakaumuksensa hellittämättömällä\ninnolla. Vihdoin molemmat väsähtivät.\n\n— Uuden opin tietoa aion julistaa Suomessa aina ja kaikkialla, sillä\nnäen siinä totuuden ja pelastuksen, Pietari sanoi lopuksi. — Vaikka\nmyönnänkin Rooman kirkon olleen täällä Suomessa aivan toisen kirkon\nkuin eteläisissä maissa, niin sittenkin sen aika on täällä päättynyt.\n\n— Sinusta, Kiukku-Nikun pojasta, taitaa siis tulla uuden oppisi\nensimmäinen apostoli täällä Suomessa, kirkkoherra hymähteli. — Luuletko\nvoimiesi siihen riittävän?\n\n— Minä olen vain vähäinen työmies Herran viinamäessä. Jos minä\nsitä ensimmäisenä täällä julistan, niin se tapahtuu korkeimman\nsallimuksesta. En hae maailman kunniaa.\n\n— Uskon sen sinusta, Pietari. En jaksa hyväksyä oppejasi, mutta arvaan\ntarkoituksesi puhtaiksi. Jos niin kävisi, että pyhän kirkkomme aika\ntäällä päättyisi, niin oletko varma, että uusi oppi pystyisi ohjaamaan\nkansaamme edelleen yhtä suurella menestyksellä kuin katolinen kirkko\nvuosisatain kuluessa on tehnyt?\n\n— Olen siitä varma, Sakari.\n\n— Suuret uskon muutokset kai harvoin tapahtuvat vainoitta ja verettä.\nSallikoon Jumala, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea.\n\nKirkkoherra lähti. Kulkiessaan hän mietti puhutuita asioita.\n\n— Ehkäpä, ehkäpä sittenkin kirkkomme tarvitsee luudan, joka lakaisee\nsen puhtaaksi.\n\nMaisteri Pietari Särkilahti jatkoi tuomiokirkon kaniikkina ja\narkkiteininä väsymättä uuden opin julistamista ja painoi Turun koulun\nrehtorina sen periaatteet lähtemättömästi oppilaidensa mieliin. Hänen\noppilastensa joukossa istui myöskin kalastajan poika Pernajasta, Mikael\nAgricola nimeltään.\n\nKuningas Kustaa Vaasa suosi uutta oppia. Se valtasi jalansijaa ihmisten\nmielissä rauhallisesti ja vähitellen. Entinen usko vaihtui toiseen\nkuin päivänlasku uuden nousuun, mutta kuitenkin kuin päivänlasku kovan\nvihurin puhaltaessa.\n\nPuhdistetun opin ensimmäinen julistaja häipyi pian iäisyyteen. Hänen\nelämänsä oli kuin tähdenlento, joka äkkiä välähtää, loistaa kirkkaasti\naikansa ja katoaa. Mutta lyhyessä ajassa tehty työ jäi pysyväiseksi ja\nkantoi hedelmän.\n\n\n\n\nRANTOJEN SISSIT\n\n\n Valtakunnan asiat olivat hyvin sekavat. Ruotsi —Suomen hallitsemisesta\n kilpaili kaksi vallanpitäjää: Kristian II, sanottu Ruotsissa\n tyranniksi. Tanskassa talonpoikain hyväntekijäksi, ja Kustaa Vaasa.\n Suomi jäi tässä kilpailussa jokseenkin oman onnensa nojaan. Linnat\n ja sikäli linnaläänitkin olivat tanskalaisten hallussa, vahvalla\n laivastollaan he isännöivät rannikoilla. Kustaa Vaasan Ruotsista\n Turkua valloittamaan lähettämä sotajoukko palasi tyhjin toimin\n takaisin. Karjaalta kotoisin oleva aatelismies Niilo Grabbe ryhtyi\n tällöin käymään uhkarohkeaa ja yllättävää sotaansa kokoamallaan\n sissijoukolla. Hän hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä, aina\n vihollisen arvaamatta, ja pian hänen pieni joukkonsa oli tanskalaisten\n kauhuna. Valtaamillaan aluksilla hän suoritti huomattavampiakin\n taisteluita. Ajan sotatavat olivat säälimättömiä ja Grabbe oli oman\n aikansa soturi.\n\n\nPieni asejoukko souti meren rannikkoa pitkin, soluttautui saarien\nlomitse, kierrätteli karit, pysähtyi suuremman selän auetessa katsomaan\nja kuuntelemaan, ja jatkoi matkaansa älyttyään väylän vaarattomaksi.\n\nAsejoukkoa oli neljä venekuntaa, yksi suurempi ja kolme pientä,\nyhteensä kolmisenkymmentä miestä, iältään enimmäkseen nuoria, jokunen\njoukossa vanhempikin. Kaikki olivat ahavoituneita, meren hengessä\nkaraistuja miehiä, joiden silmä katseli eteensä avoimena ja rohkeana ja\nkäsivarsi veti jäntevän vedon sekä pystyi virittämään tiukankin jousen.\n\nMiehet olivat kotoisin eri tahoilta, ken saaristosta, ken mantereelta.\nSotilaan ammatti ei ollut heidän vakinainen ammattinsa. Melskeinen\naika oli tehnyt heistä sotilaita, oli ottanut miehensä mistä\nmilloinkin sattui: kalastajan veneestä, auran kurjesta, kauppalaivasta\nja monesta muustakin rauhantoimesta. Ja tämä aika oli valinnut\nheille päällikönkin, lyhyehkön, vantteran, pahasti parroittuneen\nja ruskettuneen miehen, jonka silmät pälyilivät iloisina ja\nsäikkymättöminä ja jonka suusta pursui leikin ohella hyvin usein\nvoimallisia manauksiakin.\n\nJoukko oli kirjavissa pukimissa, useat omissa rauhan vaatetuksissaan,\nmonet viholliselta siepatuissa tamineissa. Melkein kaikilla oli\nkuitenkin rautakypärä ja aseet tarkoitukseensa sopivia: miekkoja,\nkeihäitä, jousia ja kirveitä. Päällikön asu oli hieman kummallinen.\nHänellä oli päässään ritarin kypärä, olkapäillään aatelismiehen\nvarukset, mutta jaloissaan piikkohousut ja matalavartiset pieksut.\nPitkä miekka riippui vyöllä ja sen seurana oli talonpojan puukko.\nLisäksi hän käytti punaista viittaa, joka aikanaan oli ehkä ollut\nkomeakin, mutta nyt, komeuden kuluttua, kelpasi hyvin tarkoitukseensa:\nsuojaksi tuulta ja yökylmää vastaan ja taistelussa päällikön\ntunnusmerkiksi.\n\nNiilo herra ja hänen joukkonsa tunnettiin ja tiedettiin laajalti. Oman\nmaan ihmiset häntä ja hänen joukkoaan ihmettelivät ja kehuivat, mutta\nviholliset pahoin pelkäsivät. Niilo herra kävi omaa sotaansa omalla\ntavallaan. Outo aika oli hänet siihen opettanut, kuten se oli hänet ja\nhänen miehensä siihen noutanutkin.\n\nNiilo herran sotajoukkoon kuului useampia satoja miehiä, mutta ne\nolivat parhaillaan muilla markkinoilla. Hän itse liikehti vain tämän\npienoisen parven kanssa. Hänen joukkoonsa oli paljonkin pyrkijöitä,\nmutta Niilo herra ei sitä paisuttanut liian suureksi. Hänen sotaansa\nriitti vähäisempikin voima, olipa sen vähäisyys monesti eduksikin. Sen\nkunnon määräsi laatu, eikä paljous.\n\nNiilo herra ja miehet puhuivat suomea ja ruotsia, miten milloinkin\ntarvittiin, sillä rannikoilla asui kahdenkielistä väkeä. Joku maailmaa\nkiertänyt puhui muitakin kieliä, ainakin tanskaa ja saksaa, joka taito\nvälistä olikin erittäin tarpeellinen.\n\nLaaja selkä aukeni taas eteen. Niilo herra, joka itse piti perää\nensimmäisessä veneessä, pysäytti veneensä ja virkahti:\n\n— Näillä tienoilla juutin pitäisi nykyisin liikkua. Näettekö mitään,\nmiehet?\n\nMiehet tähystivät tarkoin, mutta eivät nähneet muuta kuin vettä, saaria\nja luotoja.\n\n— En minäkään näe. Nostetaan purje, niin päästään lepäilemällä selän\nyli.\n\nPieni laivasto purjehti edelleen. Seuraavassa salmessa huomattiin\nyksinäisen miehen soutama vene.\n\n— Otetaanpa kulkija kiinni.\n\nAirot solahtivat veteen purjeen avuksi ja välimatka lyheni nopeasti.\nYksinäinen soutaja kääntyi pakoon, mutta huomasi pian aikeensa\nturhaksi. Hän silmäsi tarkasti takaa-ajajiaan ja pysäytti sitten\nveneensä jääden odottamaan.\n\n— Päivää, kalaanko on matkaa? Niilo herra tiedusteli veneiden\nlähestyttyä kuulomatkan päähän.\n\n— Päivää. Kaloista ei ole nyt väliä. Juutin luulin saaneeni niskaani,\nmutta oikeita ihmisiähän te olettekin. Taitaapa olla, jos oikein\narvaan, perää pitämässä itse Niilo herra, vai? En ole ennen nähnyt,\nmutta paljon olen teistä kuullut ja kuulemani näköinen olette.\nParhaiksi satuittekin, sillä teille minulla onkin asiaa. Sanoivat\nteidän olleen viime yön Katarasaaressa, ja sinne aioin soutaa, vaikka\neihän kuulu milloinkaan varmuudella tietävän, missä teidät tapaa. Asia\nolisi sellainen, että juutti on täällä.\n\n— Älähän —\n\n— Täällä se nyt on. Meidänkin pitäjän kylän ja kirkon ryösti aikaisin\ntänä aamuna, ryösti ja poltti. Jos tarkkaan katsotte, niin näette\nhienon savun vieläkin nousevan tuon isomman saaren takaa.\n\nSavu sieltä tosiaankin nousi hienoina säikeinä ilmaan.\n\n— Paljonko niitä oli? Niilo herra tiedusteli.\n\n— Viitisenkymmentä oli maissa ja laivassa lienee ollut lisäksi\nkymmenkunta. Kylän edustalla kävi toinenkin laiva, mutta se purjehti\npian tiehensä, minne lieneekin lähtenyt.\n\n— Missä ne nyt ovat?\n\n— Ryöstäjien laiva on yhä ankkurissa kylän edustalla, mutta toista\nen tiedä, itään päin se lähti. Pääsimme juutin hyökätessä melkein\nkaikki karkuun ja näimme metsästä sen tihuteot. Ennätimme koota vähän\ntavaroitakin, joten eivät saaneet kaikkea rosvotuksi. Lukkarin pojan\nsaivat kuitenkin kiinni, se kun on näet toisjalkainen, mutta eivät sitä\ntappaneet, vaan lähettivät metsään sanomaan, että kyläläiset palatkoot\nkotiaan. Juutti ei muka tekisi kenellekään pahaa, vaatisi vain pienen\npaloveron. Emme sitä lupausta onneksemme uskoneet. Lukkarin poika\nymmärtää vähän niiden kieltä, ja hän oli kuullut niiden puhelevan\nkeskenään, että menevät tulevaksi yöksi Verkkosaaren rantaan ja että se\ntoinenkin laiva saapuu sinne. Siitä asiasta minä lähdin tuomaan teille\ntietoa.\n\n— Hyvä on. Missä se Verkkosaari taas olikaan? — Se on täältä itään\nkolmen tunnin soudun päässä, Lokkiluotojen lähellä, avomeren partaalla.\n\n— Siinä ne ovat yöpyneet joskus ennenkin, eräs Niilo herran miehistä\ntiesi kertoa ja selitti paikat. — Sinne pääsee laivalla vain maan\npuolelta, sillä merenpuoli on karikkoa.\n\nNiilo herra mietiskeli ja miehet odottelivat päätöstä.\n\n— Saattaahan se käydä päinsä ja mikähän, ettei kävisi. Niilo herra\nsitten puheli. — Juutti uskoo meidän olevan kaukana, kun viikko\nsitten hätyyttelimme häntä tykkänään toisilla vesillä. Kuulehan,\nmies, sattuuko sinulla olemaan verkkosi veneessäsi? Ja hyväpä olisi,\njos veneesi pohjalla hyppelisi muutama kalakin. Vai ei ole, perhana\nsentään. Niitä tässä nyt tarvittaisiin.\n\n— Verkot jäivät tänä aamuna kokematta ja ovat tuon saaren kupeella,\nmies vastasi ja viittasi kädellään.\n\n— No, koetaan ne nyt. Pari miestä lähtee tämän kalastajan mukaan.\nNostakaa verkot ja kalat ja tuokaa ne tänne.\n\nKaksi miestä siirtyi kalastajan veneeseen. Niilo herra lähti läheisen\nsaaren rantaan odottelemaan ja hautomaan suunnitelmiaan.\n\nVene palasi verkot mukanaan. Kalojakin oli runsaasti, isoja siikoja ja\nahvenia ja olipa pari hauenkin vonkaletta.\n\n— Nyt lähdemme sitten juutin kesteihin, Niilo herra selitteli. — Sinä,\nkalastaja, tulet mukaan ja neuvot tien. Päivä on vasta puolessaan,\njoten meillä on runsaasti aikaa. Soudamme ensin ison kaaren, jotta\njuutit eivät älyäisi näitä meidän pieniä puuhiamme, ja tulemme avomeren\npuolelta luodoille. Purjeita ei nosteta, sillä ne näkyvät. Ollaan\nhiljaa, niin saadaan hiiri.\n\nNiilo herran pieni laivasto kiersi avomeren reunaan ja edelleen karien\nlomitse Verkkosaaren luokse. Siellä tähysteltiin tarkoin ja huomattiin\ntanskalaisten olevan vielä muilla vesillä.\n\nNiilo herra käväisi tarkastamassa ankkuroimispaikan ja sen ympäristön.\nVerkkosaaressa kasvoi metsää, mutta Lokkiluodot olivat paljaita\nkallioita. Kalastaja selitti, että isommat alukset saattoivat tulla\nankkuripaikalle vain Verkkosaaren ja sen viereisen pienen saaren\nvälisen kapean salmen kautta. Muuta väylää ei ollut.\n\n— Sopii helkutin hyvin, Niilo herra vastasi. — Tanskalaiset tietysti\ntutkivat ensitöikseen saaren ja metsän läpikotaisin, ennen kuin\nasettuvat rauhaan. Ne ovat tottuneet siihen, että käymme heidän\nkimppuunsa metsästä käsin. Emme siis sijoitu sinne, vaan asetumme\nnäille luodoille, sillä täältä ne eivät arvaa meitä etsiä. Vedämme\nniitä taas röyhkeästi nenästä, mutta antakoot sen anteeksi, jos voivat.\nLuodoilla meidän on hyvä köllehtiä ja vaikkapa syödäkin, sillä aikanaan\nsekin on tehtävä. Seuraava ateria meitä odottaakin vasta juuttien\nlaivoissa. Painakaa se mieleenne, pojat.\n\nVeneet soudettiin luotojen lomaan ja asetettiin sinne siten, ettei\nniitä nähnyt ankkuripaikalta. Miehet sijoittuivat kallioiden suojaan.\nNiilo herra lähetti pienimmän veneen vakoilemaan ja sikäli ilmoittamaan\nvihollisen tulosta.\n\nAikaa oli runsaasti. Miehet söivät rauhassa ja sulattelivat ruokaansa\nkalliolla lojuen.\n\nVakoilemaan lähetetty vene palasi, ja sen päällikkö ilmoitti\nvihollislaivan purjehtivan saarta kohden.\n\n— Hyvä on. Vene piiloon ja kaikki kallion suojaan.\n\nLaiva ilmestyikin pian salmeen, lipui edelleen ja ankkuroi juuri siihen\nkohtaan, mihin Niilo herra oli arvannutkin sen ankkuroivan. Siitä\nlähti heti maihin kaksi veneellistä aseellisia miehiä, jotka tutkivat\nVerkkosaaren sekä pienenkin saaren tarkoin ja pääsivät varmuuteen siitä\nasiasta, ettei Niilo herran kirottuja rantasissejä ollut siellä eikä\nkai lähivesilläkään.\n\nTunnin kuluttua toinenkin laiva jo saapui ja ankkuroi edellisen\nviereen. Niilo herra tarkasteli niitä kallion kupeelta ja selitteli\nmiehilleen:\n\n— Tuo ensiksi tullut on nimeltään Yön Kuningatar. Tunnen sen hyvin,\nsillä sepä se juuri pääsi livahtamaan käsistämme Ahvenan saaristossa.\nSen päällikkönä on junkkeri Jens Staxrud, sama, joka ryösti Halikon\nkirkon ja oli Otto Rudin mukana ryöstämässä Turkua. Tuo toinen on\nFyenin Joutsen, vaikka sen nimenä oikeastaan pitäisi olla Fyenin Ankka,\nsillä se kelluu vedessä ihan kuin ankka. Sen päällikkönä on Arendt,\nhurja ja raaka merirosvo, Severin Norbyn luotetuimpia miehiä. Hänetkin\nolimme kerran saamaisillamme kiinni Merenkurkun rannikolla, mutta\npääsi livahtamaan, piru vieköön. No, nyt otetaan sen sijaan molemmat\nyht'aikaa. Laivoilla on väkeä yhteensä pitkälti toista sataa, mutta\nonhan meitäkin kolmisenkymmentä, siis ihan tarpeeksi. Mikäli tunnen\njuutit oikein, niin ne rupeavat pian onnistuneiden ryöstöjen kunniaksi\njuhlimaan ja kallistelemaan pikaria ja sikäli kallistumaan itsekin.\nSiihen kuluu kuitenkin vielä aikaa auringonlaskuun. Mitä arvelet\nilmasta, kalastaja?\n\n— Tulee kaunis ilta. Tuulee mereltä. Merisumua saattaa nousta myöhemmin.\n\n— Sekin sopii. Jäämme siis odottelemaan.\n\nVenelasti toisensa jälkeen siirtyi laivoista maalle. Tanskalaiset\ntekivät rantahietikolle ison nuotion sekä kuljettivat rannalle ruokaa\nja juomaa.\n\n— Jos ne aikovat kiskaista nahkaansa nuo kolme tynnyrillistä viiniä,\nniin meidän ei tarvitsekaan tehdä muuta kuin ottaa laivat huostaamme.\nKas, eipähän sentään, niistähän onkin kaksi oluttynnyreitä ja niistäkin\ntoinen lienee vain puolillaan, kun noin kevyesti sitä liikuttelevat.\n\nNiilo herra piti edelleen silmällä tanskalaisten puuhia ja tiedotteli\nniistä miehilleenkin.\n\n— Isommat herrat, Jens ja Arendt, lähtevät nyt maihin. Jensin parta on\nkasvanut pitemmäksi sitten viime näkemän, mutta Arendt on entisellään.\nEnpä muistanut äsken mainita, että tuo Arendtin perkule ryösti ja\npoltti minunkin rantataloni ja teki minusta rantasissin. No, tänä\niltana vanhatkin velat kuitataan.\n\nAurinko alkoi vähitellen hipoa mastojen latvoja.\n\n— Mitä hittoa, niillä on mukanaan naisiakin! Maihin vievät — neljä —\nviisi — seitsemän — yhdeksän naista. Niinpä tietysti, ryöstösaalista\nnekin ovat, totta kai.\n\n— Veivät meidänkin kylästämme tytön, kalastaja sanoi.\n\n— Vai veivät, pirulaiset. No, otetaan samalla sekin pois.\n\n— Nyt on laskujeni mukaan maissa jo satakunnan miestä, Niilo herra\njatkoi. — Loput jäävät kai laivoihin vartiomiehiksi.\n\nLaulu ja loilotus kantautui rannalta kallioille saakka. Nuotion\nympärillä tanssittiin.\n\nNiilo herra katseli miehiään ikäänkuin arvioiden ja virkkoi sitten:\n\n— Lauri, sinä saat lähteä tanskalaisten luokse ensimmäiselle\nvierailulle. Puet yllesi tämän kalastajan vaatteet ja otat hänen\nverkkonsa ja kalansa mukaasi. Menet kauppaamaan merirosvoille kaloja,\nymmärräthän. Ne ottavat tietysti sinulta kalat maksutta, mutta sen\nperimme jälkeenpäin. Katselet, mitä ne puuhaavat laivoissaan ja\nkoetat kiinnittää niiden huomion hommiisi. Se luonnistuu hyvin, sillä\nsolkkaat huonoa tanskaasi ja osaat valehdella kuin kätevin huovi.\nJos ripustavat sinut raa’an nokkaan, niin otamme sinut kyllä sieltä\naikanaan alas, ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät kuitenkaan hirttäne\nsinua, kun ilmoitat kuulleesi Niilo herran ylihuomenna saapuvan tänne\nja johdattavasi juutit hänen niskaansa, jolloin hänet lopullisesti\nnujerretaan. Sano lisäksi, että sinulla on häntä kohtaan vanhaa vihaa —\ntaitaapa ollakin, kun sait eilen selkääsi, häh?\n\n— Ei kannata muistella, Lauri vastasi ja myhähti sekä alkoi vaihtaa\nvaatteita.\n\nNiilo herra jatkoi käskyjensä jakoa:\n\n— Petteri, poika hoi, sinä olet tarpeeksi nuori ja solakka ja tarpeeksi\nsieväkin tuon Laurin akaksi, kalastajan emännäksi. Tuolla on, ison\nveneen keulateljon alla, käärössä naisen puku. Pane se päällesi, niin\nkatsotaan.\n\nPetteri virnisti, mutta teki työtä käskettyä. Pian hän oli\nsaaristolaisnaisen puvussa ja Niilo herra tarkasti hänet puolelta sekä\ntoiselta miesten nauraa höristessä.\n\n— Sinä olet jokseenkin hemaisevan näköinen, Niilo herra arvioi —\nmutta sinä et saa kävellä lompsia kuin ikäloppu kippari. Sipsuttele\nsievemmin. Kas noin — no, älä helkutissa viskaa istuutuessasi\nkoipea toisen yli, vaan ole kaino ja siveä vaimo. Ja koeta vähän\nkeimailla, vain vähän, se tekee hyvää. Voithan antaa itseäsi hieman\nsuudellakin, mikäli se maistuu eikä miehesi Lauri sitä näe, mutta\npidä kuitenkin varasi äläkä anna halata liikoja. Viettele sinäkin\nosaltasi vartiomiehet sille puolelle laivaa, mistä ei näe tänne.\nMärssykorissa oleva mies on saatava välttämättä alas. Voithan kiivetä\nsinne ja vaikkapa vietellä hänet alas. Jos käyvät kimppuusi, niin\nhyppää mereen ja ui rantaan muiden naisten joukkoon — älä hiivatissa\ntule tänne, sillä silloin ne soutavat perässäsi. Koeta narrata miehet\nryyppäämään lujasti, mutta pidä myöskin silmällä miestäsi Lauria, joka\nhelposti kallistaa pikaria liiaksikin, kun niikseen sattuu. Hyökkäämme\nillan pimettyä pimeäksi, jolloin juutit jo ovat tarpeeksi päissään.\nPääasia on, että pidätte vartiomiehet rannan puolella. Vieläkin\nparemmin toimitatte asianne, jos saatte narratuksi heidät kajuuttaan.\nMuistaessani sanon, että jos märssykorin mies ei siirtyisikään\npaikaltaan, niin ole hiljaa, mutta jos se tulee alas, niin anna\nmeille merkki kirkaisemalla siten, kuin rutistettaisiin sinua liikaa,\nymmärräthän. No niin, mars matkaan vain.\n\nKalastajavene kiersi kallioiden taakse ja kääntyi sieltä laivoja\nkohden. Vaimo kiskoi airoista ja mies piti perää. Vene pysähtyi\nYön Kuningattaren viereen ja tuokion kuluttua molemmat nousivat\nköysiportaita myöten laivaan.\n\nRannalla iloitsijain mekastus ja hoilaus kuului yhä selvemmin mitä\nmyöhemmäksi ilta joutui. Kallioltakin käsin saattoi jo hyvin arvata\nuseiden olevan vahvasti humalassa.\n\nAvomereltä kulkeutui sumua, joka tiheni tihenemistään. Kauempana\nselällä se kohosi meren pinnasta kuin jyrkkä ja läpinäkymätön seinä, ja\nsiirtyi hiljaa maata kohden.\n\nLaivat häämöittivät pian epäselvinä varjoina ja nuotiokin tuikahteli\nkuin verhon lävitse. Sumun halkaisi äkkiä naisen kimeä kirkaisu.\n\n— Tuopa ei oikein kuulostanut Petterin kirkaisulta, Niilo herra tuumi.\n\n— Ei, se kantautuikin maalta, Antti, hänen lähin miehensä vastasi.\n\nMaalta kuului pian useampienkin naisäänien kirkunaa. Niilo herran katse\nsynkkeni ja äänessä oli nyt tuikea sointu hänen käskiessään:\n\n— Kaikki venheisiin. Käärikää vaatetta tuhtojen ympärille. Aseet\njokaisella vierellään valmiina. Pienet veneet seuraavat Anttia Fyenin\nAnkkaan, minä ohjaan suurella Yön Kuningattareen. Kiivas soutu, mutta\nvarokaa loiskinaa. Kiipeämme nopeasti laitojen yli laivoihin ja\nvaltaamme ne. Kenellekään ei anneta armoa, paitsi vangeille. Jos saamme\nlaivat vallatuiksi rannalla olevien huomaamatta, niin jäämme odottamaan\nheitä. Sikäli kuin ne kiipeävät laivaan, pistetään ne kuoliaiksi.\nMolemmat päälliköt otetaan elävinä kiinni, jos saadaan, sillä minulla\non heille asiaa.\n\nVeneet miehitettiin viipymättä ja miehet odottelivat lähtökäskyä.\n\nNiilo herra kuunteli Petterin merkkikirkaisua, mutta sitä ei kuulunut.\n\n— Jotakin on hullusti, mutta lähtekäämme.\n\nVeneet lipuivat hiljaa kallioiden välistä ja kiitivät sitten nuolina\nlaivojen kylkiin.\n\nSissit kiipesivät laivoihin vastarintaa kohtaamatta. Yksinäinen\nvartiomies torkkui Yön Kuningattaren kannella ja heräsi vasta saatuaan\nNiilo herran pitkän miekan rintaansa. Sissit hajaantuivat kaikkialle\netsimään vihollista.\n\nNiilo herra kuuli keulakajuutasta kimeätä kirkunaa, kirouksia ja\nkolinaa, riuhtasi oven auki ja jäi ällistyneenä seisomaan. Petteri\nsiellä riehui revityin vaattein ja puukko kourassa. Hänen kimpussaan\noli kolme miestä ja kaksi makasi verissään lattialla. Petteri huomasi\ntulijan ja huusi yhä puukollaan sohiessaan:\n\n— Kyllä minä olen kirkunut, mutta ei taitanut kuulua kallioille saakka,\nkun nämä vietävän heittiöt toivat minut tänne, telkesivät oven ja\naikoivat minut raiskata.\n\nTaas sai yksi merirosvo puukoniskun ja kellistyi. Niilo herra miehineen\nteki äkkiä lopun toisistakin ja kysyi sitten:\n\n— Missä Lauri on?\n\n— Meni Fyenin Joutsenen vartiomiesten seuraan ryyppäämään, Petteri\nvastasi huohottaen. — Tämä oli riivatun kova leikki. — Eivätkö\narvanneet sinua mieheksi? Niilo herra tiedusteli täyttä kurkkua\nnauraen. — Niillä ei ollut siihen aikaa eikä tilaisuutta.\n\nYön Kuningatar tarkastettiin perinpohjin, mutta useampia tanskalaisia\nei löydetty.\n\n— Niitä ei ollutkaan täällä useampia, sillä kaikki muut ovat maissa.\nAlhaalla oli viisi ja märssykorissa yksi. Kävin viettelemässä sen alas.\nKun se ei aikonut lähteä, niin annoin sen märssykorissa suudella, hyi\nhelkkari! Se tuoksui niin vietävästi sipulille, mutta alas se lähti.\n\nLauri istui tanskalaisten seurassa Fyenin Joutsenen suurimmassa\nkajuutassa, kallisti ahkerasti pikaria ja kertoi parhaillaan mehevintä\njuttuaan, kun Antti hyökkäsi miehineen sisään. Lauri ei kehdannut\nnousta edes seisoalleen, vaan kaatoi viiniä pikariinsa ja tyytyi\nkatsomaan sivulta kuinka merirosvojen ilonpito päättyi.\n\n— Kas niin, pojat, helppoahan teidän on tulla valmiiseen pöytään, hän\nvirkkoi. — Tuossa on täytetyt pikaritkin, Antti.\n\n— Heitä pikari kädestäsi, ja tee se heti.\n\n— Sinäkö tässä komennat!\n\n— Minä. Eilen sait ajattomalla ajalla ryyppäyksestä selkääsi. Muista\nNiilo herran sanat, että jos teet sen vielä kerran, niin veresi vuotaa.\n\n— Sepä taisi sanoa niin. Kaipa se antaa sitten hieman lauleskella, kun\ntämä lysti on päättynyt, vai?\n\n— Niinpä kai, mutta ei ennemmin. Tiedät, ettei sen kanssa ole\ntosiasioissa leikkimistä, vaikka se muuten onkin leikki verinen.\n\n— Hyvin tiedän, väliin nahassanikin tunnen. Olkoon sitten Niilo herran\ntakia. Se annatti minulle syystä selkään, ja minä menen sen edestä\nvaikka tuleen.\n\nMolemmat laivat olivat nyt sissien käsissä. Melu rannalla hiljeni, ja\nsieltä kuului airojen kolinaa. Nuotio loisti sumun lävitse punertavana\nläiskänä. Sitten kuului airojen loisketta, ja ensimmäinen vene pysähtyi\nYön Kuningattaren viereen.\n\n— Vahti ohoi!\n\nPetteri vastasi tanskaksi:\n\n— Kaikki kunnossa.\n\n— Mitä kirkunaa täältä kuului? Naisethan olivat maissa.\n\n— Tänne tuli vain muuan saaristolaisnainen ja häntä täällä hiukan\nhyväiltiin, Petteri selitteli toimessaan.\n\n— Missä se nyt on?\n\n— Täällä se on vieläkin.\n\nJunkkeri Jens tuli ensimmäisenä laidan yli, mutta hänen jalkansa\nehtivät tuskin koskettaa kantta, kun jo kaksi lujaa kouraa tarttui\npimeässä hänen kurkkuunsa ja hänen päänsä ylitse vetäistiin säkki.\nSamoin käsiteltiin seuraaviakin, mutta heidät talutettiin keulaan,\njossa kylmä teräs heitä jo odotti. Junkkeri Jens vietiin päällikön\nkajuuttaan, ja säkki otettiin päästä vasta siellä.\n\nNiilo herra otti junkkerin vastaan perin kohteliaasti kumarrellen.\n\n— Tervetuloa, junkkeri Staxrud, tervetuloa Yön Kuningattareen.\n\n— Ku-kuka kirottu rosvo te olette? junkkeri raivosi.\n\n— Emme ole tosiaankaan ennen tavanneetkaan, vaikka minulla on ollut\nkunnia nähdä teidät. Minua sanotaan Niilo herraksi ja näitä minun\nurheita poikiani rantojen sisseiksi. Tuo tuossa esiintyy tosin\nmielellään naisena, mutta kyllä hänkin on puvustaan huolimatta selvä\nmies ja hyvä mies onkin. Hän vietteli tosin sivumennen sanoen teidän\nvartijanne, mutta lukekaa se hänelle ansioksi.\n\n— Hirtätän ne kirotut vartijat, roikaleet —\n\n— Liian myöhään, junkkeri Jens, aivan liian myöhään. He ovat jo\nkuolleet luonnollisemman kuoleman. Mitä muuten hirttämiseen yleensä\ntulee, niin voimme ehkä sopia siitä seikasta, käytämmekö teitä varten\nniiniköyttä tai hamppunuoraa, vasta sitten, kun olette hyväntahtoisesti\nsanonut minulle, missä muut tanskalaiset laivat tällä hetkellä — Ovi\nriuhtaistiin äkkiä auki ja muuan sissi huusi:\n\n— Niilo herra, piru on merrassa! Toisessa laivassa tapellaan ja Antti\non alakynnessä.\n\n— Mennään sitten apuun. Pidelkää sillä välin junkkeria hellästi, sillä\nasiamme jäi kesken.\n\nNiilo herra kokosi puolet miehistään ja siirtyi toiseen laivaan,\njossa Antti oli tosiaankin ahtaalla. Kepponen oli siellä tullut ilmi\nja rannalta saapunut ylivoima oli ahdistanut hänen pienen joukkonsa\nkeulaan. Moni oli jo kaatunut, mutta samassa Niilo herrakin joutui\nhätään, hyökkäsi takaa päin tanskalaisten niskaan ja lopetti taistelun.\n\n— Maissa kuuluu olevan vielä parikymmentä tanskalaista, Antti ilmoitti.\n— Mutta kaikki veneet ovat täällä.\n\n— Olkoot sitten maissa jatkamassa juhliaan, jos maistaa. Saarelta ne\neivät pääse pakoon. Haemme ne aamulla. Mutta pitäkää kuitenkin tiukkaa\nvartiota. Missä on herra Arendt?\n\n— Sidottuna kajuutassaan.\n\n— Otan hänet mukaani.\n\nNiilo herra siirtyi miehineen ja vankeineen takaisin Yön Kuningattareen\nja jätti Arendtin sen kannelle miestensä hoivaan.\n\nKajuuttaan astuessaan hän näki parantumattoman Petterinsä istuvan\njunkkerin vieressä, kutittelevan tätä leuan alta ja lirkuttavan\nparhainta lirkutustaan, johon hellyyteen junkkeri vastasi\nraivostuneilla kirouksilla.\n\n— Olemme pidelleet häntä hellästi, kuten käskitte, Petteri virnaili ja\nsiirtyi kauemmaksi.\n\n— Niinpä niin, junkkeri Jens, nämä minun poikaseni ovat kovin\nhelläluontoisia vai mitä arvelette, he-he. Mihin me jäimmekään, niin,\nkysymykseen, missä muut tanskalaiset laivat tällä hetkellä ovat. Pyydän\nsuoraa ja selvää vastausta.\n\n— Ja ellen vastaa?\n\n— Pakotan vastaamaan.\n\n— Millä?\n\n— Millä tahansa. Vaikka kolmen äyrin rahalla. Ehkä suvaitsette\nmuistella, kuinka kerran painatitte erään minun mieheni otsaan kolmen\näyrin rahan kuvan. Koskapa raha kasvaa ajan mukana korkoa, niin\npainatan teidän otsaanne kaksi, tai kolmekin kuvaa, miten paljon vain\nhaluatte.\n\n— Minä olen aatelismies.\n\n— Mahdollisesti, mutta nyt olette merirosvo. Suostutteko vastaamaan?\n\n— En.\n\n— Hyvä.\n\nNiilo herra otti vyöstään kolmen äyrin rahan, heitti sen pöydälle ja\nsanoi:\n\n— Petteri, rautakoe.\n\nPetteri sieppasi rahan ja poistui. Pari miestä tuli sisään mukanaan\nnuoria, joilla he sitoivat junkkerin, asettivat hänet selälleen\nseinärahille ja köyttivät vielä kiinni siihenkin.\n\nPetterikin tuli sisälle kantaen pihdeillä tulikuumaksi kuumennettua\nrahaa ja katsahti kysyvästi Niilo herraan.\n\n— Otsaan, vasemmalle puolelle.\n\nRaha painui junkkerin otsaan, josta lehahti höyry ja palavan lihan\nilkeä käry. Junkkerin silmät pullistuivat ja kylmä hiki virtasi hänen\nkasvoiltaan.\n\n— Oikealle puolelle. Korot, näes.\n\nRaha painui sihahtaen lihaan.\n\n— Sanon — kaikki sanon, junkkeri huohotti.\n\n— Hyvä on. Missä ovat laivat?\n\n— Meidän piti kohdata ne Porkkalan niemessä viikon kuluttua. Osa on\nkuitenkin Pohjan lahdella ja ne tulevat vasta myöhemmin.\n\n— Hyvä. Mitkä tulevat Porkkalaan? — Voittamaton. Tanskan Prinsessa ja\nLangeland.\n\n— Ja päällikkönä?\n\n— Otto Rud.\n\n— Riittää, junkkeri Jens. Päästäkää hänet irti, viekää toiseen\nkajuuttaan ja antakaa pikarillinen viiniä. Huomautan teille, junkkeri,\nettä elonaikanne päättyy auringon nousuun.\n\nJunkkeri vietiin pois ja herra Arendt tuotiin sijaan. Niilo herra\ntahtoi tarkistaa tiedot ja vaati Arendtilta saman vastauksen kuin\njunkkeri Jensiltäkin. Arendt kieltäytyi vastaamasta.\n\n— Rakastatte kovin viiniä, herra Arendt, niin olen kuullut kerrottavan.\nEllette vastaa, niin saatte enemmän kuin koskaan aikaisemmin.\n\n— En vastaa.\n\nHyvä. Vesikoe, Petteri. Teemme sen tällä kertaa viinillä. Miehet\nsitoivat herra Arendtin selälleen ja toiset kantoivat sisään\nviinitynnyrin. Kaksi miestä aukaisi hänen suunsa ja Petteri kaatoi\nsiihen viiniä. Kun yksi suuri pikari tyhjeni, niin toinen oli\njo valmiina. Ja sikäli kolmas, neljäs, viides. Onneton muuttui\ntulipunaiseksi, hiki valui kaikkialta ja silmät pullistuivat\nkuopistaan. Kymmenennen pikarillisen aikana hän näytti haluavan puhua.\nMiehet laskivat hänen suunsa pinteestä, ja herra Arendt vahvisti\nkatkonaisesti kuiskaten junkkerin antamat tiedot.\n\n— Hyvä. Elätte aamuun, ette kauemmin. Poltitte kerran rantataloni, ja\nsiitäkin maksan nyt palkan. En hirtätä teitä, mutta saatte lentävän\nlähdön. Kantakaa hänet pois.\n\nNiilo herra kiersi tarkastamassa laivan ja käski jakamaan miehilleen\nruokaa sekä kohtuullisesti olutta ja viiniä, joita tavaroita laivoissa\noli runsaasti. Kierrollaan hän osui keulaankin ja tapasi siellä\nPetterin, joka oli riisunut naisen pukunsa ja piti iloista seuraa\nvapautetuille naisvangeille. Sitten Niilo herra heittäytyi tuokioksi\nlepäämään junkkerin vuoteelle.\n\nNouseva aurinko näki junkkeri Jensin heilumassa raakapuun nokassa ja\nherra Arendtin seisomassa ladatun kanuunan edessä. Petteri vei palavan\nsoihdun sankkireikään, ja herra Arendt lensi ikuisuuteen. Sitten Niilo\nherra etsitytti saareen jääneet merirosvot ja luki heillekin lyhyen\nlain.\n\nPurjeet nostettiin ja laivat siirtyivät rannikolle. Niilo herra virkkoi\nlähellään seisovalle kalastajalle:\n\n— Kun tulemme rantaan, niin souda kylääsi ja sano, että kyläläisesi\ntulevat laivoille hakemaan ryöstetyn omaisuutensa ja saamaan korvauksen\npoltetuista taloistaan. Täällä näkyy riittävän tavaraa siihenkin\ntarkoitukseen. Me emme sitä tarvitse, sillä vielä on monta runsaasti\nkuormitettua merirosvolaivaa Suomen rannikoilla. Otamme niistä, jos\ntarvitsemme. Mutta lisää miehistöä minä tarvitsen näihin laivoihin.\nMikäli kylissä lienee halukkaita, niin tulkoot, mutta sano heille\nkuitenkin kolme asiaa: Niilo herran joukkoon pyrkivä ei saa pelätä\nmitään, ei totella ketään muuta kuin minua, ja hänen täytyy olla valmis\nkuolemaan missä ja milloin tahansa.\n\n— Sanon sen heille, herra. Ja mitä kuolemanvalmiuteen tulee, niin\ntiedätte, Niilo herra, paremmin kuin minä, että näinä aikoina ja\netenkin täällä rannikolla on jokaisen oltava siihen valmiina milloin\ntahansa.\n\nNiilo herra hymähti ja vastasi:\n\n— Niinhän se on.\n\nLisäväkeä saatuaan Niilo herra purjehti länteen jatkamaan rantasissin\ntoimiaan, jotka jo olivat kestäneet monta vuotta ja kestivät\nedelleenkin monta vuotta. Hänen nimensä tuli yhä kuulummaksi, yhä\nvihatummaksi ja pelätymmäksi, mutta myöskin omien keskuudessa yhä\nylistetymmäksi. Hän oli pitkien rannikkojen ainoa turva.\n\nHän ja hänen miehensä tekivät monesti julmia ja raakoja tekoja, mutta\nvihollinen teki vieläkin pöyristyttävämpiä. Severin Norby ja Otto Rud\nryöstivät, polttivat ja murhasivat säälittä, ja Niilo herra mittasi\nheille samalla mitalla. Ajan henki ei antanut ihmiselämälle arvoa eikä\nvalinnut keinoja sitä syystä tai toisesta tai syyttäkin sammuttaessaan.\n\n\n\n\nKUNINKAAN LÄHETTI\n\n\n Kustaa Vaasa oli v. 1523 valittu Ruotsi—Suomen kuninkaaksi.\n Hänen Ruotsista lähettämänsä, suomalaisten Flemingien johtama\n pienehkö sotajoukko yhtyi suomalaisiin ja maa puhdistettiin pian\n tanskalaisista. Suomea alkoi taas kuninkaan nimessä hallita\n käskynhaltija — Eerik Fleming — ja Suomen valtaneuvosto. Mutta jo\n lähivuosina kuninkaan vaikutus alkoi tuntua Suomenkin oloissa. Hän\n suuntasi ensimmäisen iskun katolisen kirkon mahtia ja maalista\n omaisuutta vastaan. Vesteråsin kuulut valtiopäivät v. 1527 antoivat\n hänelle lisävaltuuksia, ja kuningas puolestaan osasi niitä edelleen\n laajentaa. Kirkon valta murtui ja sikäli muuttuivat monet muutkin\n asiat. Hän ryhtyi myöskin vapauttamaan kauppaa Hansan ylivallasta\n ja säännösteli yksityiskohdittain Suomessakin kaiken kaupankäynnin.\n Venäjänkin kanssa käytävään kauppaan hän kohdisti huomionsa sekä\n ryhtyi samalla ajattelemaan itärajan puolustustakin. Ohjeiden ja\n käskyjen perilletoimittaminen kesti viikkoja ja kuukausia. Niitä\n kuljettivat useimmiten erikoiset lähetit, kuninkaan kuriireina\n toimivat nuoret aatelismiehet.\n\n\nKuninkaan lähetti saapui laivalla Tukholmasta Turun linnaan, toimitti\nasiansa käskynhaltijan luona, nousi heti hevosen selkään, käänsi\nratsunsa itään ja lähti etäiseen Viipuriin.\n\nHän ratsasti ensin tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen seutujen\nlävitse, jossa kirkkoja oli tiheässä ja niiden ympärillä kyliä. Tiekin\noli kelvollinen kuljettavaksi, vaikka se kierteli lukemattomina\nmutkina. Ihmisiä liikkui kylien tienoilla askareilleen menossa ja\nniiltä tulossa. Kuormia ajettiin sapilailla ja puupyöräisillä rattailla.\n\nLähetti sivuutti monia, muita isompia kartanoita, rälssimiesten\nja aatelisherrojen asuinpaikkoja, yöpyi erääseen sellaiseen, sai\nosakseen ystävällisen kohtelun sekä runsaasti ruokaa ja juomaa, ja\nkertoi puolestaan talon väelle suuren maailman kuulumisia. Päivän\nsarastaessa hän lähti edelleen. Autiolla taipaleella hän tapasi\naamupäivällä vastaantulijoita, jonkin penikulman päässä sijaitsevan\ntoisen aateliskartanon vieraisille matkaavan isännän ja rouvan.\nIsäntä ratsasti vahvalla hevosella, mutta hänen kivulloista rouvaansa\nkuljetettiin kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa.\n\nKuninkaan lähetti ratsasti syrjemmäksi päästääkseen tulijat ohitseen,\nnosti kypärän päästään, keikautti sen suuressa kaaressa hevosensa\nkupeelle ja kumarsi syvään. Aatelisherra teki sulkien koristamalla\nsamettipäähineellään saman tempun ja kumarsi yhtä kohteliaasti. Rouva\ntervehti kantotuolissaan. Sitten kyseltiin kuulumiset, jonka jälkeen\nkumpikin jatkoi matkaansa tervehdittyään hyvästiksi samoin kuin\naluksikin.\n\nKirkkojen väli kävi pitemmäksi, salotaipaleet metsäisemmiksi.\nKarjapolusta ihmisen käyttöön ylennyt polku luikerteli kapeana\nhongikkojen, koivikkojen ja kallioiden lomitse. Jokin pitkälle työntyvä\nmerenlahti vilahti silloin tällöin näkyviin. Ratsastaja saapui\nUudellemaalle, ruotsia puhuvan väen asumalle seudulle.\n\nLauttojen ja natisevien puusiltojen avulla hän pääsi jokien ylitse,\nsivuutti kyliä ja herraskartanolta, ratsasti sitten harvaan asuttuja\ntienoita, tapasi eestiläisperäistä väkeä ruotsiapuhuvan joukossa,\nsaapui Porvoon kaupunkiin ja kyseli linnanvoutia. Vouti asui\nLinnamäellä korkeiden vallien sisällä olevassa puurakennuksessa.\nLähetti toimitti asiansa, istui iltaa voudin seurassa, nukkui yönsä\nja jatkoi aamulla matkaa. Vähäisen ja sokkeloisen kaupungin reunassa\noli hirsipuu ja mestauslava, ja tie kulki niiden vieritse edelleen\nUudenmaan itälaitaan.\n\nVäestö muuttui taas suomenkieliseksi. Harmaita taloja oli vain\nharvassa. Vasta Kymijoen varsilla, hyvillä viljelysmailla, niitä näkyi\ntiheämmässä.\n\nRatsastajalle riitti aikaa ympäristönsä katselemiseen, vaikka hän\npyrkikin päämääräänsä mahdollisimman nopeasti. Suuri, koskematon\nluonto ikivanhoine metsineen, välkkyvine järvineen, mustine lampineen,\nruskeine soineen ja kuohuvine koskineen muutti mielen kummaksi. Sen\nlaajaan syliin vierretyt mustat kasket ja harvalukuiset talot näyttivät\naikaansaannoksina vähäisiltä. Metsämies tuli vastaan lintutaakkaansa\nkantaen.\n\n— Jumalan rauhaa. Paljonko on vielä matkaa Viipuriin? lähetti kyseli.\n\n— Päivänmitan ratsastus. Kuuluuko rauhan vai sodan sanomia?\n\n— Rauhan.\n\n— Rauha on hyvä. Onnea kulkijan matkalle.\n\nMustat sydenpolttajat tiedustelivat monesti samaa asiaa ja heidänkin\nnokisille kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy kuullessaan rauhan\nsäilyneen. Ja Suomenlahden kalastajat ajattelivat samoin.\n\nViipurin linnan korkea torni vilahti näkyviin. Kuninkaan lähetti\nratsasti viimeisen taipaleen täyttä laukkaa, pyyhälsi alhaalla olevan\nnostosillan ylitse linnan pihalle, ja kiiruhti pölyisenä ja väsyneenä\nlinnan isännän, itsensä Niilo Grabben puheille jättääkseen hänelle\nkuninkaan kirjeen ja kertoakseen suulliset sanottavansa.\n\n— Kauanko ratsastit seitsemänkymmenen penikulman taivalta?\n\n— Viisi päivää. Viidesti vaihdoin hevosta.\n\n— Käväisehän nyt saunassa kylpemässä pölyt ruumiistasi ja tule sitten\npainamaan puuta.\n\nTieto kuninkaan lähetin tulosta levisi nopeasti. Maalliset ja\nhengelliset johtomiehet kiiruhtivat heti linnaan kuulemaan saapuneita\nsanomia.\n\n— Merkillisiä asioita on tapahtunut, linnan isäntä selitti ja\notti esille kuninkaan kirjeen. — Kuningas tiedoittaa Vesteråsiin\nkokoontuneiden valtiopäivien päätöksistä. Valtiopäivät ovat päättäneet\n\n1) KAIKIN VOIMINSA ESTÄÄ JA RANGAISTA JOKAISTA YRITYSTÄ KUNINKAAN\nVALTAA VASTAAN.\n\n2) VALTAKUNNAN TULOJEN PARANTAMISEKSI OVAT PIISPOJEN, KIRKKOJEN\nJA LUOSTARIEN TARPEETTOMAT TULOT, KUNINKAAN HARKINNAN MUKAAN,\nPERUUTETTAVAT KRUUNULLE JA, KOSKA PIISPAT USEIN TÄTÄ ENNEN OVAT\nMAALLISELLA VALLALLAAN NOUSSEET HALLITUSTA VASTAAN, OVAT HEIDÄN SUURET\nSEURUEENSA POISTETTAVAT JA LINNANSA OTETTAVAT KRUUNUN HALTUUN.\n\n3) RITARISTOLLE ANNETAAN OIKEUS PERUUTTAA TAI LUNASTAA KAIKKI KAARLO\nKUNINKAAN REDUKTSIONIN JÄLKEEN KIRKOLLE JA LUOSTARILLE LAHJOITETUT JA\nPANTATUT TILUKSET.\n\n4) KOSKA SÄÄDYT OVAT HUOMANNEET VÄÄRÄKSI SEN SYYTÖKSEN, ETTÄ\nVALTAKUNNASSA OLISI VÄÄRÄÄ OPPIA SAARNATTU, TAHTOVAT HE TORJUA JA\nRANGAISTA TÄMMÖISTÄ HUHUA, JA PYYTÄVÄT, ETTÄ JUMALAN SANAA KAIKKIALLA\nVALTAKUNNASSA PUHTAASTI SAARNATAAN.\n\n— Säätyjen päätöksen lisäksi kuningas ilmoittaa hänelle myönnetyn\noikeuden ottaa osaa pappisvirkojen asettamiseen. Säädyt ovat myöskin\nkieltäneet piispoja maksamasta mitään maksuja paaville virkaansa\nvahvistuksesta.\n\nHerrat kuuntelivat äänettöminä. Jokainen ymmärsi säätyjen päätöksen\nmerkitsevän valtakunnan uskonnon muutosta.\n\n— Lisäksi kuninkaalta saapui toinenkin kirje, linnan isäntä jatkoi.\n— Sen sisällöstä oivallan, että kuningas aivan pian aikoo ottaa\nvaltakunnan tarpeisiin suuren osan piispan ja papiston tuloista ja\nkirkkojen omaisuudesta, ja suoritetaan ne kuninkaan voudeille, joka\nmyöskin ottaa heiltä kuninkaan nimessä kuuliaisuuden ja uskollisuuden\nlupauksen.\n\nPerin totisiksi muuttuneet herrat eivät nytkään puhuneet mitään. Linnan\nisäntä jatkoi:\n\n— Omassa kirjeessään Turun käskynhaltija ilmoittaa kuninkaan määränneen\ntuomiorovasti Johannes Petrin hoitamaan Suomen kirkollisia asioita,\nkoska piispaksi valittu, kuningasta vastaan juonitellut Eerikki\nSveninpoika on paennut maasta. Luostarien lakkautus on luultavasti\nmyöskin odotettavissa. Kuningas on sitäpaitsi ottanut haltuunsa\nKuusiston linnan ja aikoo purattaa sen kokonaan, että kirkon entisen\nmaallisen vallan tuki ja näkyvä varustus täten häviäisi.\n\n— Valtakunta lienee lopultakin saanut sellaisen isännän, ettei sen\nkanssa ole leikkimistä, muuan herroista vihdoin arveli.\n\n— Niin, jo on aika sellaisen tarttuakin peräsimeen, eräs lisäsi.\n\n— Kuninkaan lähetillä on suullistakin kerrottavaa, linnan isäntä\njatkoi. — Sano sanottavasi.\n\nLähetti tarttui puheeseen ja selitti: — Vaikka Eerikki Fleming saikin\nviime vuonna rauhan vahvistetuksi Moskovassa, niin ei kuningas Kustaa\neivätkä myöskään suomalaiset valtaneuvokset Eerikki ja Iivari Fleming,\nKnuutti Kurki, Björn Lejon ja Aake Tott luota rauhan pysyväisyyteen.\nKuningas ja Suomen valtaneuvokset ovat sitä mieltä, että sodan\nvaralle on täällä itärajalla varustauduttava. Kuningas aikoo heti,\nkun hallitustoimiltaan pääsee, saapua Suomeen tarkastaakseen itse,\nettä hänen käskynsä joka suhteessa täsmälleen täytetään. Tässä\ntarkoituksessa kuningas tahtoo matkata myöskin tänne Viipuriin ja\nitärajalle saakka.\n\nHerrat kuuntelivat sanomaa suurin silmin, keskustelivat kauan kuninkaan\ntulon varalle tehtävistä valmistuksista sekä myöskin muista saapuneista\nsanomista, ja hajaantuivat sitten siinä vakaumuksessa, että valtakunta\noli kääntynyt uusille urille.\n\n\n\n\nLUKEMISEN ALKU\n\n\n Mikael Agricola, Suomen kirjallisuuden isä, syntyi Pernajassa v.\n 1510 paikkeilla. Hän kävi Turun koulun, oli piispa Martti Skytten\n kirjurina, opiskeli Lutherin ja Melanchtonin aikoina Wittenbergissä,\n tuli maisteriksi ja palasi Suomeen Turun koulun rehtoriksi. Kohta\n hänestä tuli myöskin vanhan Skytten apulainen ja tämän kuoltua 1554\n Turun piispa. Vain kolme vuotta hän ehti hoitaa piispan virkaa, kun\n kuolema hänetkin korjasi. Aapisensa, josta vain osia on säilynyt\n meidän päiviimme, hän painatti vähillä varoillaan nähtävästi\n Lyypekissä v. 1542. — Suomalaisesta suurmiehestä ei ole säilynyt\n jälkimaailmalle minkäänlaista kuvaa. Myöskään ei ole tiedossa, miten\n hänen aapisensa ensin joutui suomalaisten katseltavaksi, mutta eihän\n tunnu mahdottomalta sekään, että hän olisi esittänyt sen Suomen\n säätyjen edustajille. Uskonpuhdistuksessa Agricola näyttää omanneen\n sovittelevan, äkkijyrkkiä muutoksia välttävän kannan.\n\n\nSuomen miehiä kokoontui Turun linnaan. Sinne saapui aatelisia,\npappeja, porvareita ja talonpoikia. He olivat matkalla valtiopäiville\nTukholmaan, ja ohi matkustaessaan heidät oli kutsuttu linnaan kuulemaan\nasiaa, jonka piispa Martti Skytten apulainen, Turun koulun rehtori\nMikael Agricola heille ilmoittaisi. Vanha piispakin saapui tilaisuuteen.\n\nKaikkien kokoonnuttua Agricola asettui seisomaan pöydän ääreen, jolla\noli pinkka vähäisiä kirjoja, ja avasi suunsa. Hän kertoi, miten Suomen\nkansa oli kauan, monta sataa vuotta sitten, päässyt osalliseksi\nkristinopista ja sen turvissa elänyt edelleen. Mutta sille julistettu\nsana oli ollut vieraskielistä ja vain aniharvat rikkaat saattoivat\nhankkia itselleen vieraskielisenkin sanan painettuna. Ja aniharva,\npaitsi papistoa, ymmärsi latinankieltä. Uusi aika oli nyt tullut.\nJumalan sanaa julistettiin kansalle sen omalla kielellä, mutta se oli\nvaivalloista tehtävää ja tuotti sekaannusta, sillä sanaa ei ollut\nsuomenkielelle painettuna. Kuitenkin suomenkieli oli yhtä hyvä kieli\nkuin muutkin, sitäkin puhuttiin ja ymmärrettiin, ja sillä Suomen kansa\noli tullut toimeen. Miksi siis puhuttua suomea ei voitaisi myöskin\nkirjoittaa ja painaa?\n\nAikoinaan kirjojen käsin kirjoittaminen oli ollut niin kallista,\nettei siihen ollut varaa. Sittemmin, kun kirjoitettu teksti opittiin\nleikkaamaan puuhun, kirjatkin tulivat halvemmiksi, sillä puulaatoilla\nsaatettiin painaa useampia kappaleita. Mutta sittenkin ne olivat vielä\nliian kalliit.\n\nSaksanmaalla oli nyttemmin tehty suuri ja merkillinen keksintö. Eräs\nJuhana Gutenberg oli keksinyt metalliset kirjaimet, joita saatettiin\nlatoa vieretysten. Kirjoja voitiin monistaa tuhansittain ja ne olivat\njo niin halpoja, että varattomampikin saattoi sellaisen hankkia.\nTukholmaankin oli jo perustettu kirjapaino.\n\n— Aloin nyt ajatella suomenkielen soveltamista kirjan kieleksi,\nAgricola jatkoi. — Ajatukseni ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä\npäivällä. Meidänkin syrjäinen kansamme oli saatettava osalliseksi\npainetun sanan levittämästä valosta, sillä muuten, muiden kansojen\nkehittyessä, se jäisi ainiaaksi taitamattomaksi, pimeydessä kulkevaksi\nmetsäläiskansaksi, jonka kehittyneemmät kansat nielisivät. Nimettömänä\nse hukkuisi aikojen yöhön. Näin arvelin ja ryhdyin toimeen. En\nyrittänyt suuren kirjan tekoa, sillä lukemisen taito on ensin opittava.\nSiksipä Jumalaan turvaten rakentelinkin ensin lukemisen opin,\nsuomalaisen aapisen.\n\nKiviseinäisessä salissa vallitsi suuri hiljaisuus. Kynttiläin\nlepattavat liekit loivat hohdettaan kuuntelijain syvää miettimistä\nosoittaville kasvoille. Agricola otti pöydältä kirjan ja jatkoi:\n\n— Lyypekissä painatin tämän aapisen. Se on vähäinen ja vaatimaton ja\nlukumäärältäänkin pieni, sillä varani eivät olisi riittäneet suurempaan\npainokseen, mutta se olkoon kuitenkin Suomen kirjakielen alkuna.\nTeille, Suomen miehille, olen tahtonut sen ensimmäiseksi esittää.\n\nAgricola jakoi kirjaansa läsnäoleville, jotka heti alkoivat siihen\nsyventyä. Monet, joille lukemisen taito oli tuntematon taito,\nsilmäilivät sen pieniä koukeroita ymmällään ja hämillään, mutta toiset,\nlatinaa osaavaiset, alkoivat sitä heti lukea ja huomasivat ihmeekseen\nkoukeroista muodostuvan selviä suomenkielen sanoja.\n\nAgricola kulki hymyillen ryhmästä ryhmään ja kuunteli erilaisia\nmielipiteitä.\n\nMonet aateliset arvelivat, että suomalainen kirja oli hyvä olemassa\npapiston ja oppineiden käyttöä varten, mutta se oli tarpeeton alemmille\nsäädyille, etenkin talonpojille, jotka kyllä osaisivat kyntää ja kylvää\nja maksaa verojaan lukemisen taidottakin. Toiset aatelismiehet sitä\nvastoin pitivät asiaa kaikinpuolin hyvänä.\n\nAsiasta sukeutui vilkas väittely. Joku sanoi, ettei isompienkaan\nmaiden yhteinen kansa taitanut lukea, joten siis Suomen rahvaskaan ei\ntarvinnut tätä taitoa. Agricola puolestaan selitti, ettei pitäisi aina\nodottaa mitä isot ja rikkaat tekevät, vaan on yritettävä ominkin voimin\nja muiden esikuvia odottamatta. Hän sanoi myöskin olevansa vahvasti\nvakuutettu siitä, että tämä taito pian leviäisi kaikkialle, missä vain\nkäsitettäisiin ihmisen hengenkin vaativan ravintoa eikä vain ruumiin.\n\nPappien mielipide oli selvä, ja Martti Skytte ilmaisikin sen sanoessaan\nvanhuuttaan vapisevalla, mutta lämpimällä äänellä:\n\n— Olet tehnyt suuren ja ikimuistettavan työn, Mikael Agricola. —\nTuhannet ja taas tuhannet tulevat sinua siunaamaan ja Suomen kansa on\nkerran lukeva sinut suurimpien miestensä joukkoon.\n\nPorvarit olivat kahdenvaiheilla. Arveltiin lukemisen taidon olevan\nporvaristolle hyödyksi, mutta talonpojille se tuottaisi vain joutavaa\najanhukkaa.\n\nTalonpojat kääntelivät kirjojaan hartaina, mutta hämillään, sillä\nkukaan heistä ei osannut lukea. Agricola otti kirjan muutaman vanhan\nmiehen kädestä ja luki siitä uskontunnustuksen. Vanha mies virkkoi\nlukemisen loputtua kyyneltynein silmin:\n\n— Halpana pidetään talonpoikaista kansaa, mutta sinä ymmärrät halvankin\nkansan tarpeet ja tahdot opettaa meitä lukemaan isiemme kieltä\npainetusta sanasta Jumalan kunniaksi ja omaksi parhaaksemme. Hartaasti\nsinua siitä kiitämme ja kunnioitamme. Olemme itse ehkä jo liian vanhoja\noppiaksemme lukemaan, mutta lapsemme seuratkoot neuvoasi ja oppikoot\npainetun sanan suuren salaisuuden.\n\nAgricola puristi lujasti yksinkertaisen kansanmiehen kättä, kehoitti\nhäntä ottamaan kirjan mukaansa, siirtyi sitten keskemmäksi ja puhui:\n\n— Korkein sallikoon, että tästä vähäisestä alusta, kuten muinoin\nsinapin siemenestä, kasvaisi suuri puu. Mikäli Jumala suo minulle\nvoimia ja taitoa, sikäli aion jatkaa alkuunpantua työtä toimittamalla\nsuomenkielisen katkismuksen sekä ehkä muitakin teoksia. Korkeimpana\npäämääränä olkoon pyhän raamatun suomenkielinen laitos, jotta se kaiken\nkansan käsiin joutuneena levittäisi puhtaan uskon tietoa ja ikuisuuden\nvaloa jokaiselle suomen kieltä puhuvalle.\n\nAgricola vaikeni tuokioksi ja hänen syvä katseensa näytti suuntautuvan\ntuntemattomiin etäisyyksiin. Sitten hän jatkoi:\n\n— Näen ajan, jolloin kaikki kansamme miehet, naiset ja lapsetkin\nosaavat lukea kirjasta Jumalan sanaa ja muitakin hyviä asioita. Se\naika on vielä kaukana ja tietämättömien vaiheiden takana, mutta se on\nkerran koittava. Ja silloin meidän pieni kansamme on astuva suurten\njoukkoon samanarvoisena ja vertaisena, sillä se omaa silloin tietämisen\nlahjan. Kiittäkäämme nyt nöyrin mielin häntä, joka johtaa kansojen\nkohtaloita, myöskin siitä, että hän on sallinut vähäisen siemenen\nkylvön. Rukoilkaamme hänen rukouksensa.\n\nYlhäiset ja alhaiset polvistuivat, ja Agricola luki aapisestaan\nisämeidän rukouksen.\n\n\n\n\nJOUTSELÄN TAISTELU\n\n\n Itärajalla oli rauha vallitsevinaan, mutta rajakahakoita käytiin\n ehtimiseen. V. 1536 vahvistettu rauha aiheutti riitaisuuksia, sillä\n raja oli lopullisesti käymättä. Erimielisyyden aiheena oli varsinkin\n rajalla sijaitseva, muutaman penikulman levyinen »Riitamaa». Turun\n ja Viipurin käskynhaltijat, Fleming ja Grabbe, puolsivat sotaa,\n mutta kuningas oli taipuvainen rauhaan. Viipuri pantiin kuitenkin\n puolustuskuntoon ja Kivennavan kuninkaankartano varustettiin\n linnoitukseksi. Suomen aatelisto kokoontui Viipuriin ja lähetti sieltä\n kuninkaalle merkillisen, sotaan kehoittavan kirjeensä. Se suunnitteli\n samalla koko Inkerin, Aunuksen ja Vienan liittämistä valtakuntaan.\n Sotaa ei tarvinnutkaan odottaa, sillä venäläiset hyökkäsivät.\n Kuningas ei vieläkään taipunut sotaan, mutta venäläiset hyökkäsivät\n toistamiseen, ja silloin, maaliskuun 11 p:nä 1555, Kivennavan\n linnanmiehet ja Kannaksen talonpojat löivät Joutselän merkillisessä\n taistelussa ainakin kymmenkertaisen, luultavasti suuremmankin\n vihollisarmeijan.\n\n\nKivennavan linnassa pidettiin kiirettä. Aseellisia sotilaita hääri\npihamaalla, tuvissa ja aitoissa. He kantoivat rekiin kaikenlaista\nsotaretkellä tarvittavaa tavaraa, vyöryttivät ruutinassakoita,\npinosivat rasioille ympyriäisiä rautakuulia, sijoittivatpa niihin viisi\npientä tykkiäkin. Ratsumiehet laittelivat kuntoon satulavehkeitään,\nsitoivat kaurapussit riipuksiin hevosten kupeeseen ja sovittivat\nsatulan taakse heinätukon. Jotkut jalkamiehet tervasivat saunan luona\nsuksiaan.\n\nLinnan ympäristön pelloilla oli myöskin vilkasta elämää. Talonpoikain\njoukko teki siellä sotavalmistuksiaan, jotka jo olivatkin sikäli\nloppuun suoritettuja, että syöminen vain oli kesken. He istuivat\nnuotioidensa ääressä ja nauttivat eväskonttiensa laihoja antimia:\npetunsekaista leipää, suolasilakkaa, kapahaukea ja naurispaistikkaita.\nSyöjien sukset seisoivat hankeen pistettyinä nuotioiden ympärillä\nsankkana, pellot täyttävänä metsänä, vieressään sauvakeihäät ja\nniitä vasten nojallaan jouset ja viinet. Kirves, tärkeä ase, riippui\nsitävastoin miesten vyössä, ikivanhan ja hyvän tavan mukaan vyön ja\nturkin selkämyksen väliin pistettynä.\n\nMaaliskuinen päivä oli kirkas ja kylmä. Linnamäeltä avautui monen\npenikulman näköala länteen, pohjoiseen ja itään. Etelään sulki näköalan\nlinnanmäkeäkin korkeampi Polviselän mäki. Sinne tähyili vartiossa oleva\nhuovi ja sinne kääntyi useasti pellollakin majailevien katse. Sieltä\ntulisi vihollinen, jos tulisi. Ja miksipä ei tulisi, tuttuhan sille jo\noli tie monen monilta entisiltä käynneiltään. Ja kauan sitä oli nytkin\nvarmuudella tiedetty odottaa.\n\nKivennavan linna oli varsin vaatimaton linnaksi, mutta sitä nimeä se\nkantoi. Ja kelpasihan se nimeään kantamaan. Syvät kaivannot ympäröivät\nsitä joka puolelta. Maasta luotujen kaksinkertaisten vallien päällä oli\nlisäesteenä korkeat hirsipaalutukset. Korkealla, avoimella mäellään\nseisoessaan se näytti tukevalta varustukselta, jota ei vallattaisi\nkädenkäänteessä, mikäli vain sen puolustajissa riittäisi sisua,\nmassakoissa ruutia ja aitoissa leipää. Vanhimman idästä johtavan tien\nposkessa seisoessaan se salpasi pääsyn asiattomilta.\n\nVartiomies äkkäsi hurjaa vauhtia Polviselän jyrkkää ja pitkää rinnettä\nlaskettavan suksimiehen ja huusi paikaltaan:\n\n— Loukan Tuomas näkyy palaavan! Viekää sana päällikölle.\n\nHiihtäjä, nuori talonpoika, pääsi vauhdillaan hyvän palasen ylös\nlinnamäen rinnettäkin, mutta sitten täytyi jo ruveta hartiavoimin\nlykkimään.\n\n— Iivanako sinulle pani taulan häntään? huudettiin hänelle nuotiolta. —\nJoko viholainen on ihan tulossa?\n\n— Jo. Jos ette älyä syödä sukkelammin, niin kyllä se pian popsii\nleipienne lopuskat, heitti tulija vastaukseksi.\n\n— Onko niitä paljonkin?\n\n— Tarpeeksi.\n\nTuomas porhalsi linnan pihalle, hyppäsi suksiltaan ja riensi\njuoksujalkaa päällikön tupaan. Juho Maununpoika, Kivennavan linnan\nisäntä, oli parhaillaan hänkin syömässä. Hänen ruokansa erosivat\npellolla syöjien antimista vain siten, että lisänä oli oluthaarikka,\nvoinokare ja paistettu lampaanreisi, josta hän puukollaan leikkasi\nisoja viipaleita. Hän työnsi haarikan Loukan Tuomaan käteen ja virkkoi:\n\n— Juo ensin tuosta, istu sitten ja kerro tietosi.\n\nJuho Maununpoika oli nuorehko, solakka, reippaan näköinen mies,\nsilmänluonniltaan tyyni ja harkitseva. Suupielissä asui hymynhäive,\nmutta se saattoi hävitäkin kulmakarvojen vetäytyessä tiukalle. Silloin\ntiedettiin leikin olevan kaukana.\n\n— No?\n\n— Siellä ne tulla vouhkivat, selitti Tuomas pyyhkäistyään suunsa\ntakinhihalla. — Kolmen penikulman päässä olivat, kun lähdin sanaa\nhiihtämään.\n\n— Paljoksiko laskit luvun?\n\n— Kymmenisen tuhatta on ainakin, ehkäpä on kaksikymmentä, saattaapa\nkertyä kolmekinkymmentä tuhatta. Häntäpäätä en nähnyt, vaikka kuinka\nodottelin tulevaksi. Piti näes kiiruhtaa tänne, mutta Haapalan Lassin\nOlli jäi niitä kyttäämään ja lennättää iltapuolella tarkemman tiedon.\nKuusi bojaria kulki etunokassa henkiratsureineen, niiden takana tallasi\ntietä pari tuhatta jalkamiestä, ja sitten tuli ratsumiehiä, kasakoita\nja muita. Huurukin haittasi, etten voinut niitä tarkemmin laskea.\nHitosti niitä vain sieltä purkautuu.\n\n— Näitkö tykkejä?\n\n— En nähnyt, mutta häntäpäästä kuului sellainen mökä ja mölinä, että\nvarmaan ne siellä niitä raahasivat.\n\nJuho Maununpoika kyseli vielä yhtä ja toista. Sitten hän käski\nsanantuojan omaan pöytäänsä syömään ja lähti omiin toimiinsa.\n\n— Kas, kun en muistanutkaan sanoa, huusi Tuomas hänen jälkeensä. —\nNiillä oli tavallisen tapansa mukaan aseensa rekiin pinottuina, paitsi\nratsureilla.\n\nJuho Maununpoika naurahti. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi:\n\n— Käy sinä, Tuomas, nyt muutamaksi tiimaksi muista välittämättä\nnukkumaan. Iltapäivällä painut uudelleen ryssiä nuuskimaan. Ne yöpyvät\ntietenkin johonkin ja koeta silloin ottaa selvää niiden pääluvusta.\nHeti, kun aamulla alkavat purkaa leiriään, lähdet tuomaan minulle\nsanaa. Tapaat minut Joutselästä. Linnan isäntä käveli pihalle katsomaan\njoukkonsa puuhailua. Sitten hän nousi suksille ja hiihti talonpoikien\nluokse, silmäili heidän toimiaan ja vaihtoi sanan tuttujen sekä\ntuntemattomienkin kanssa.\n\n— Huomenna ne sitten tavataan, punaparrat, myhähteli hän. — Tietysti\nne taaskin koettavat pelotella huudollaan ja isolla luvullaankin,\nmutta mahtuuhan maailmaan ääntä ja hankeen miestä. Kun vain teette\ntarkoin mitä käsken ja iskette miehinä kuten ennenkin, niin kyllä ne\nnitistetään. Suoraan sanon, että teistä, Kannaksen talonpojista riippuu\nse seikka, pääseekö ryssä tänne ryöstämään, polttamaan ja murhaamaan,\nvai käännytetäänkö verissäpäin takaisin. Omat mieheni eivät siihen\ntehtävään yksin riitä. Teihin luotan.\n\n— Saat luottaa.\n\n— Linnaan emme jää ryssää odottelemaan, vaan lähdemme rajalle ja\nkäännytämme sen sieltä takaisin. Sellaiseksi olen harkinnut asian.\nAlammekin jo pianmiten tehdä lähtöä.\n\nKohta rämähtikin torvi soimaan linnan vallilla. Siihen yhtyi\npatarumpu, jota toisjalkainen huovivanhus löi naama totisena. Hänet\noli määrätty kotiväkeen, naisten ja lasten päälliköksi, jopa itsensä\nJuho Maununpojan sijaiseksi, ja hänkin tahtoi antaa lähtijöille pontta\nomalla tavallaan.\n\nJoukot järjestyivät lähtövalmiiksi, sotilaat päälliköidensä, talonpojat\nomiensa komennossa. Juho Maununpoika katseli armeijaansa ja hymähti\nitsekseen:\n\n— Viisi ruotua jalkaväkeä eli sata miestä. Vajaat kolme ruotua\nratsumiehiä eli viisikymmentä ja kuusi miestä. Ja neljäsataa\ntalonpoikaa. Yhteensä siis viisisataa ja viisikymmentäkuusi miestä. Ja\nryssiä ainakin kymmenentuhatta. No, selvittävä leikistä on sittenkin.\nJa eiköpähän selvittäne.\n\nJuho Maununpojan armeija laskeutui tielle, kääntyi rajalle, nousi\nPolviselän rinteen ja häipyi näkymättömiin. Autioksi jääneen linnan\nvallilla paukkui patarumpu vielä tuokion, mutta vaikeni pian.\nLinnan tilapäinen isäntä hinasi akkojen avulla nostosillan ylös ja\njakeli määräyksiään sen varalta, että jostakin tulla tupsahtaisi\nvenäläisjoukko linnaa hätyyttämään. Juho Maununpoika marssitutti\njoukkonsa lähes penikulman päähän Mörölään, Joutselän laajan kylän\npohjoislaitaan, ja pysähdytti sen tiheään metsään.\n\n— Tähän saakka päästämme ryssän ja tässä sen pehmitämme. Olen jo\najatellut asiat ja keinot. Sanon suoraan, että keinoni poikkeavat\nkokonaan kuninkaan antamista määräyksistä ja ohjeista, mutta muuta\nneuvoa en näe. Jos kuningas suuttunee, niin suuttukoon, kannan vastuun.\nKatsellaanpa siis, miten järjestämme ryssille oikein hyvän vastaanoton.\n\nJuho Maununpoika lähetti suksimiesjoukon kaiken varalta Rajajoen\ntaakse vartioon ja lähti alipäälliköineen hiihtelemään. Hän jakoi\nkäskynsä nopeasti. Metsä alkoi pian kajahdella satojen kirveiden\niskuista. Kaadettuja puita raahattiin oksineen kaikkineen määrättyihin\npaikkoihin. Työtä tehtiin hiki hatussa.\n\nIllempana saapui sanantuoja. Hän kertoi venäläisarmeijan katselevan\nyösijoja vain vajaan penikulman päässä. Lisäksi hän sanoi\nsaaneensa selville Joutselän kautta tulevan joukon käsittävän noin\nkymmenisentuhatta miestä, mutta sitäpaitsi eteni rantatietä vahva\njoukko ja Lipolan tietä samoin, kummassakin ehkä kolmisen tuhatta\npäätä. — Niinpä niin, tapansa mukaan hyökkäävät, arveli Juho\nMaununpoika sanoman kuultuaan. — Pääjoukko keskellä, »vasemman käden\nrykmentti» vasemmalla ja oikean oikealla. Hyvä on.\n\nIllan jo hämärtäessä joukot asettuivat määrätyille paikoilleen, Juho\nMaununpoika hiihteli vielä kerran tarkastelemassa murroksen ja miehet,\nantoi kullekin osastolle tarkat ohjeensa ja teroitti kahteen kertaan,\nettei kukaan saisi intoutua omavaltaisuuksiin, vaan tuli jokaisen tehdä\nvain käskyn mukaan, ei hätiköidä eikä hidastella.\n\n— Meidän on näet korvattava vähäinen lukumäärämme paremmalla järjellä,\nselitteli hän.\n\nHavaittuaan kaiken olevan kunnossa Juho Maununpoika päästi väkensä\nlepäämään. Pienet nuotiot sai sytyttää sellaiseen paikkaan, josta ne\neivät näkyisi mihinkään.\n\nAamun sarastaessa tuiskahti Loukan Tuomas tietoineen pyrynä päällikön\nnuotiolle.\n\n— Rupesivat jo kohentelemaan luitaan ryssien leirissä. Aamupäivin\novat jo täällä. Hiihtelin yön aikana hiljalleen niiden leirin ympäri\nja koetin laskea pääluvun. Vähempää ei ole kuin kuusituhatta eikä\nenempää kuin kaksitoista. Tykistöä on paljon, mutta se on häntäpäässä.\nSuksimiehiä ei ole. Kuormasto on tolkuttoman suuri ja enimmät aseensa\nne pitävät edelleenkin rekiin sälytettyinä.\n\n— Vai pitävät.\n\n— Tuttuja inkeriläisiä kävi leirissä niitä lähemmin katsomassa.\nKertoivat, että ryssät aikovat painella suoraan Viipuriin eivätkä\narvele kohtaavansa sanottavaa vastarintaa. Kivennavan linnan sieppaavat\naamutuimaansa.\n\n— Vai sieppaavat! Kallistahan taas lämmintä olutta tuosta haarikasta,\nTuomas. Ja käy sitten pitkäksesi ja nuku siksi, kunnes heräät\ntappelemaan.\n\nJuho Maununpoika heittäytyi havuille, arvellen voivansa huoletta nukkua\nvielä tiiman tai parikin.\n\nRajajoen taakse lähetetty hiihtojoukko palasi aamulla takaisin\nsaamiensa ohjeiden mukaisesti. Kukaan ei saanut edes näyttäytyäkään\nviholliselle.\n\nAamun vaietessa vihollinen työntyi Rajajoen ylitse. Ratsastavat parvet\nryöstivät lähimpiä taloja, mutta pääjoukko jatkoi matkaansa, tarviten\nparisen tiimaa aikaa, ennenkuin ehti pitkän ylämäen korkeimmalle\ntienoolle, Mörölään. Jälkipää oli silloin vielä Rajajoen takana.\n\nEtumaisina kulkeneet ratsumiehet pysähtyivät ihmeissään. Tie oli\nkatkaistu kaadetuista hirsistä rakennetulla murroksella.\n\nVenäläisen armeijan päällikkö ruhtinas Iivana Bibikoff ratsasti\nbojareineen paikalle, silmäili murrosta, äkkäsi sen takana miehiä,\njoista arvasi yhden päälliköksi, näkipä pari vaivaista tykkiäkin, ja\nrähähti nauramaan.\n\n— Vot, pyhä Varvara, vot! Jopa ovat hävyttömiä! Aikovat ihan tosissaan\ntallauttaa itsensä jalkoihimme, tsuhnat, viheliäiset. Vai aikovatko,\nmukamas, sulkea meiltä tien? Jopa jotakin —\n\nTarpeeksi naurettuaan Bibikoff silmäsi taakseen ja huomasi joukkonsa\nahtautuvan yhä lähemmäksi kapeaan tieaukkoon.\n\n— Hyvä tulee, vot. Kunhan tänne ehtii vieläkin useampia, niin kävelemme\ntuon estepahaisen ylitse ja jatkamme matkaa Viipuriin. Hoi, Andrei,\nmissä olet, juomanlaskijani, senkin vetelys! Tänne joutuin! Tuo minulle\niso pikarillinen viinaa, niin otamme tässä levähtäessämme kunnon\nryypyt. Joutuin, syötävän elukka, tuo joutuin viinaa!\n\nJuomanlaskija toi ison hopeapikarillisen viinaa.\n\nJuho Maununpoika katseli vastustajaansa murroksen takaa ja silmäili\ntutkivasti myöskin ruhtinaan takana yhä tihenevää, monen kirjavaa,\nkullalla, hopealla, kirjavilla vaatteilla ja turkiksilla ylellisesti\nkoristettua joukkoa. Sitten hän virkkoi tykkejä koiteleville\nhuoveilleen:\n\n— Pitäkää varanne kun viittaan. Ja sinä, Esko, katsohan vielä kerran,\nettä tuliputkesi on suunnattu tuohon päärehentelijään.\n\nIivana Bibikoff kohotti pikarinsa korkealle ja huuteli:\n\n— Terveydeksenne, te musikat siellä toisella puolella. Juon\npäällikkönne, kuka hän sitten lieneekin — samantekevä — onneksi ja\nmenestykseksi hänen lähtiessään oman tyhmyytensä vuoksi helvettiin.\nTerve, tsuhnien päällikkö!\n\nRuhtinas vei pikarin partaansa ja kulautti pitkän kulauksen seurueen\ntäyttä kurkkuaan nauraessa. Juho Maununpoika viittasi. Eskon pieni\nnikhaka paukahti, kuula lensi suoraan ruhtinaan rintaan ja tämä\nsuistui satulasta tielle. Neljä muutakin tykkiä iski tulta ja kukin\nkuula tapasi maalinsa tiheässä miesrykelmässä. Bojarit seisoivat suu\nselällään. Juho Maununpoika karjaisi:\n\n— Päälle!\n\nNyt ryssät näkivät odottamattoman ihmeen: metsän uumenista syöksyi\nkummaltakin sivulta heidän kimppuunsa miehiä yhtenä vilinänä. Niiden\nlukumäärää ei ollut aikaa laskea, mutta paljon niitä näytti olevan.\nHurjasti ne iskivät ja jokainen isku tappoi. Ja pienet tykit syytivät\nminkä ehtivät pitkin tietä rautaansa vihollisrykelmään.\n\nVenäläiset kääntyivät pakoon, mutta eivät päässeet. Taakse ahtautuneet\nomat miehet ja kuormat salpasivat tien loppumattomana jonona.\nMonet yrittivät metsän turvaan, mutta siellä hallitsivat hiihtävät\npaholaiset. Vain perin hitaasti valtava jono alkoi valua takaisin päin.\nTaistelun ensimmäinen vaihe päättyi.\n\nJuho Maununpoika lähetti lyhyen käskyn metsään kummallekin\nsivustalleen. Sieltä lähtivät talonpojat liikkeelle.\n\nTieto ylipäällikön kaatumisesta ja edessä kärsitystä löylystä oli jo\nlevinnyt venäläisten Joutselän aukeille sulloutuneeseen pääjoukkoon.\nSe häkeltyi neuvottomaksi ja alkoi jo kääntyä takaisin, kun kohtalo\ntavoitti senkin. Pitkinä, suksilla porhaltavina kaarina ilmaantui\ntalonpoikain nelisatainen joukko aukeille pelloille. Lumi tuiskusi\npyrynä ja keihäät ja kirveet välähtelivät kaarien kiitäessä alamäkeä\nyhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ne tulivat äänettöminä ja sitäkin\nhirvittävämpinä. Vain hangen pinta suhisi kuin myrskytuulen sen pintaa\nrepiessä.\n\nKahdelta puolen kylkeen osuva isku oli vastustamaton. Kannaksen miehet\niskivät armotta, kostivat aikaisemmin kymmenet kerrat ryöstetyt\nkotinsa, surmatut ja orjiksi raahatut omaisensa.\n\nRatsumiehet yrittivät pakoon hankien lävitse. Turhaan — suksimies\ntavoitti aina pakenijan. Jokunen ratsastava joukko yritti, nähdessään\ntuhon edessään ja pakenemisen mahdottomaksi, hyökkäystä. Turhaan\nsekin. Hiihtävä kaari taipui hetkeksi ratsumiesten pitkien keihäiden\nedessä, mutta kun ratsastajat olivat tunkeutuneet tarpeeksi kauas\nhankeen, oikeni kaari ja kävi vuorollaan hyökkäykseen. Hangessa rämpivä\nratsujoukko oli tuomittu.\n\nJuho Maununpojan huovijoukko ahdisti herkeämättä vihollista tiellä\nja ajoi sitä pitkin alamäkeä talonpoikien kujanjuoksuun. Venäläisten\nRajajoelle jäänyt jälkijoukko oli jo pyörtänyt takaisin ja juoksi\nhenkensä hädässä. Pakenijoita seurasivat sikäli muutkin, mikäli\nkykenivät, ja pääsivät tunkeutumaan ahtaassa mylläkässä.\n\nJuho Maununpoika hiihti korkeimmalle kukkulalle katselemaan taistelun\nmenoa.\n\n— Liian paljon niitä on, että jaksaisimme nitistää ne kaikki, hän\nvirkkoi. — Pääjoukko soluu vähitellen käsistämme takaisin Venäjälle.\nJospa minulla olisi puolisen tuhatta verestä suksimiestä, jotka voisin\nvielä kerran paiskata pakenijain kupeeseen tuolla kauempana, niin selvä\ntulisi koko laumasta kerralla! Mutta ei ole — ja hyvä on näinkin.\n\nSuomalaisten pieni joukko iski yhä minkä ehti ja jaksoi tielle\nmuodostuneeseen elävään, rajaa kohden liikkuvaan muuriin. Muurista\nlohkesi paloja siellä ja täällä, mutta vihdoin se pääsi turvaan. Siihen\npäättyi taistelun toinen, Jäppisen tienoilla käyty vaihe. Kolmatta ei\nollut, sillä takaa-ajoon olivat miehet jo liian väsyneitä, eikäpä ajan\nsotataito sellaisia tekoja liioin tuntenutkaan. Riitti, jos vihollinen\nkarkoitettiin mailta ja halmeilta.\n\nVenäläiset jättivät Joutselän kummuille yhdeksän sataa kaatunutta,\nniiden joukossa ylipäällikkönsä ja parikymmentä bojaria, sekä koko\nsuunnattoman kuormastonsa. Suomalaiset kokosivat taistelukentältä\nkaksituhatta miekkaa, yhdeksänkolmatta lippua ja viisisataa hevosta.\n\nJuho Maununpoika lähetti heti sata suksimiestä rantatielle »vasemman\nkäden rykmentin» kimppuun. Hiihtäjät tapasivat vihollisen, löivät sen\nhajalle, ottivat takaisin asukkailta ryöstetyn karjan ja palkkiokseen\nkai ryssien sikäläisenkin kuormaston.\n\nVasta yömyöhällä Juho Maununpojan voittoisa joukko palasi takaisin\nlinnaansa. Taas syttyivät nuotiot pelloilla ja miehet rupesivat\nsyömään, mutta muona oli nyt toisenlaista kuin eilen. Venäjän korkeat\nbojarit rakastivat ja kuljettivat mukanaan monenlaisia herkkuja.\n\nJuho Maununpoika kulki nuotiolta nuotiolle hiljalleen myhäillen, pisti\nkättä tutuille ja tuntemattomille ja kiitteli. Muutamalla nuotiolla\nnykäisi Loukan Tuomas häntä liepeestä, naurahteli ja työnsi päällikön\nkäteen ison hopeapikarin. — Tämä on sen Pipikohvin pikari. Näin sen\ntiellä ja korjasin talteen huolimattoman tavaran. Ja otin viinaleilin\nmyöskin. Nämä kuuluvat sinulle, päällikölle. Ja kun Pipikohvilta jäi\nryyppy lopuilleen kallistamatta, niin saattanet sinä keikauttaa sen\nloppuun.\n\n— Otan, ja otan pikarinkin. Leilin saat pitää itse kiitokseksi hyvistä\ntiedoistasi. Tekijä olet mieheksesi. Terve!\n\n— Miehen aineksista olet tehty sinäkin, Juho Maununpoika, muuan\ntalollinen virkkoi. — Eipä liene valtakunnassa montakaan miestä,\nlieneekö ainoatakaan, joka olisi kyennyt tekemään saman, minkä sinä\nteit tänään. Sinua me täällä rajalla tarvitsemme. Pysynet täällä, niin\nikinä ei ryssä pysty kulkemaan tämän kautta muuhun Suomeen.\n\nJuho Maununpoika ei vastannut mitään, puristipahan vain känsäistä\nkouraa ja lähti jatkamaan matkaansa.\n\n\nKuningas Kustaa Vaasa ei aluksi uskonut voitonsanomaa. Mahdottomaltahan\nkuulostikin sellainen tieto, että vähäinen, suurimmaksi osaksi\ntalonpojista kiireesti koottu joukko olisi perinpohjin voittanut\nsuuren armeijan. Loppujen lopuksi oli kuninkaankin uskottava uskomaton\ntodeksi. Ja silloin hän ryhtyi viipymättä laittamaan valtakunnan\nsotajoukoille uusia, Joutselän taistelun kokemuksiin ja Juho\nMaununpojan sotataitoon täydelleen perustuvia ohjeita. Opittavaa\nniissä olikin. Joutselän taistelussa osoitettu johtajataito, joukkojen\ntäysikelpoinen kunto ja luja hyökkäystahto kilvoittelevat parhaasta\nsijasta kuudennentoista vuosisadan maineikkaimpien sotaisten tekojen\npitkässä sarjassa. Ja oman maan monien ihmeellisten urotöiden joukossa\non tämä hyökkäävän puolustuksen voitto loistavin.\n\n\n\n\nTUOMIOKIRKON RYÖSTÖ\n\n\n Kustaa Vaasan Suomea koskevat rauhantoimet tähtäsivät myöskin\n maanviljelyksen edistämistä. Talonpojille esimerkiksi hän perusti\n joukon kuninkaankartanoita, joiden samalla oli myöskin elätettävä\n sotaväkeä. Maanviljelyksen mallitiloina ne eivät kuitenkaan vastanneet\n tarkoitustaan, herättivätpä ne katkeruuttakin, sillä kuningas otatti\n niitä varten muitta mutkitta maita talonpojilta, korvaukseksi he\n saivat etäisiltä seuduilta kelvotonta maata. Verolaitos uusittiin.\n Vaikka verot eivät vähenneetkään, niin maa huomattavasti vaurastui,\n johon epäilemättä varsin paljon vaikutti rauhan säilyminen.\n Verollepanon johdosta syntyi ensin Satakunnassa ja sitten Lapvedellä\n talonpoikaislevottomuuksia, joiden asettamiseen tarvittiin sotaväkeä.\n — Vanhemmilla päivillään kuningas hallitsi aivan itsevaltaisesti\n ja kääntyi myöskin ahneeksi. Suomenkin kirkkojen omaisuuden ryöstö\n kuvaa hyvin hänen keinojaan; hänen käsityksiään lausuntonsa, että\n valtakunnan kaikki maa kuuluu oikeastaan hallitsijalle ja kruunulle.\n Hän oli pohjaltaan rauhaa suosiva, tarmokas ja häikäilemätön,\n valtaistuimelle omin voiminsa ja oikeaan aikaan kohonnut suurkauppias.\n\n\n— Myönnän tietenkin Kustaa herran olevan kuninkaana oikean miehen\noikealla paikalla. Mihinkäpähän valtakunta hänettä olisikaan joutunut!\nTanskalaiset yhdellä puolella, ryssät toisaalla, Ruotsin omat herrat\nkolmansina vaanimassa ja lohkomassa itselleen lihavinta kimpaletta —\nnäin olivat asiat, orjuuteen sortumassa oli jo koko valtakunta. Kustaa\nherra sen nosti alennuksen tilasta ja siitä olkoon hänelle kiitos sekä\nkunnia. Järjestystä hän on toimittanut valtakuntaan ja turvallisuus\non lisääntynyt hänen monina hallitusvuosinaan. Ulkonaista rauhaakin\non jotenkuten nautittu. Kustaa herra ei lienekään mikään sotasankari,\nvaikka nuorempana taistelikin urheasti. Kuiskailevat hänen vanhempina\npäivinään kääntyneen melko isoksi pelkuriksi —\n\nPuhuja, kirkkoherra Henrikki, alensi viimeisiä sanoja lausuessaan\nääntään ja vilkaisi ympärilleen. Tyhjällä kadulla ei kuitenkaan näkynyt\nkuuntelijaa.\n\n— Sellaista olen minäkin kuullut supistavan, vahvisti toinen\ntarinakumppani, tilaltaan äsken Turkuun saapunut Perkiön knaappi.\n— Sanovat kuninkaan varsinkin Viipurissa ollessaan osoittaneen\npelon merkkejä. Ja samoja oireita väittävät nähdyn hänen täällä\nTurussakin oleillessaan. Muuten hän ei kuulu kovinkaan pitävän meistä\nsuomalaisista.\n\n— Niin asia onkin. Moukkina meitä pitää, tyhmyreinä ja laiskureina\nja minä pitäneekin. Kuuluu murahtavan kuin äkäinen halli, kun tulee\nsuomalaisista puhe, mistä se sitten johtuneekin. Pahaa emme tiedä\nhänelle tehneemme, ensimmäisten joukossa suomalaiset muinaisina vuosina\ntarttuivat hänen ja hänen asiansa puolesta aseisiin. Olkoon, miten\non, jokaisella meistä on omat puutteensa ja vikansa, kuninkaillakin.\nNäkisimme mielellämme, että kuningas pitäisi kaikki alamaisensa\nsamassa arvossa, mutta kun ei, niin ei. Ja vähänpä se oikeastaan\nmeitä lopultakin liikuttaa, pitikö tai ei, paitsi yhdessä suhteessa,\nsiinä nimittäin, että kuningas tahtoisi hyvin kernaasti työntää tänne\nrutiruotsalaisia, suomea taitamattomia miehiä toimeen jos toiseenkin,\netenkin huomatumpiin. Nuoria suomalaisia sitävastoin otetaan kernaasti\nRuotsiin, pystyvimmät kuninkaan kirjureiksi ja muiksi, kai viisastumaan\nja valtakunnan kieltä paremmin oppimaan, jotta osaisivat sitä\ntäälläkin opettaa. No, olkoon tämäkin asia, miten on. Peittelemättä\non tunnustettava, että Kustaa kuninkaan hallitusaika on meidänkin\nmaallemme ollut monessa suhteessa ja kovista veroista huolimatta\nihmeellistä kohennuksen aikaa. Maa on kauttaaltaan vaurastunut. Selvää\nleipää syödään nyt useimmissa paikoissa vuodet umpeensa, karja on\nkaksinkertaistunut, muutkin elinkeinot elpyneet. Kustaa herra kuulunee,\nniin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, kehoittaneen Ruotsin talonpoikia\nottamaan viljelyksenoppia Suomesta. Ja itse hän juo ja juottaa\nhovilleenkin suomalaista olutta. — Porvarit eivät kuulu sentään olevan\naivan tyytyväisiä, olen kuullut.\n\n— Eivät ole. Kustaa herra teki mainion teon lopettaessaan\nhansakauppiaiden ylivallan — nehän olivat jo meidänkin\nkaupankäynnissämme suuna ja päänä — mutta pilasi asiaa ryhtymällä\nitse heidän sijaisekseen. Kaipa olet kuullut Kustaa herran olevan\nvaltakunnan suurimman kauppiaan? Niin on, hän hallitsee melkeinpä\nkaiken kaupankäynnin, välittää jokseenkin tarkoin niin vietävät\nkuin tuotavatkin, ja omistaa luullakseni kolme neljännestä kaikista\nkauppalaivoista, porvariston omistaessa vain neljänneksen. Eipähän\nasiassa olisi pahaa sanaa sanottava, jos kuninkaan kaupustelun tulot\njoutuisivat valtakunnan kassaan, mutta nepä kulkevatkin viimeistä äyriä\nmyöten hänen omaan arkkuunsa.\n\nKirkkoherra alensi ääntään, vilkaisi taas ympärilleen ja jatkoi:\n\n— Väitetään näin meidän kesken sanoen kunnon kuninkaamme vanhoilla\npäivillään tulleen varsin kitsaaksi, jopa perin ahneeksikin.\n\n— Älähän. Tarkka se kuuluu nuorempanakin olleen. Ahneuden synti\non ilkeä synti. Ihan perisynniksi se luettanee, vai mitä sanot,\nkirkkoherra?\n\n— Sopii sellaiseksikin.\n\nKävelijät saapuivat tuomiokirkon luokse. Kirkkoherra pysähtyi sitä\nkatselemaan ja tarinoi mietteissään:\n\n— Siinä on temppeli seisonut jo vuosisadat, seisonut ja nähnyt maan\nmahtavien kuten vähäistenkin eläjien hyörivän aikansa ja muuttuvan\nsitten tomuksi ja tuhaksi. Se on antanut permantonsa alla viimeisen\nmajapaikan monen monille ja antaneepa vastakin. Loistoa se on nähnyt,\njos on kokenut kurjuuttakin. Monesti sitä on korvennettu tulella ja\nusein se on ryöstetty putipuhtaaksi, mutta aina on noussut. Muistanpa\nhyvin viimeisen ryöstön — pakkoveroksi sitä sanottiin tai omaisuuden\ntakaisin palauttamiseksi, mutta selvä ryöstö se sittenkin oli. Kustaa\nherra sen pani toimeen Vesteråsin resessin ja ordinantian pohjalla,\nvaikkeivät kummankaan säädökset suinkaan sellaista tarkoittaneet.\nKerron, jos haluat kuunnella.\n\n— Aikojen kuluessa oli tähän tuomiokirkkoonkin kertynyt monenlaisia\nkalleuksia. Entisajan mahtavat piispat olivat sitä hellineet ja\nhankkineet sen kaunistukseksi harvinaisia tavaroita. Hurskaat ihmiset\nlahjoittivat sille kalliita lahjoja. Sen muurien suojassa säilytettiin\narvokkaita pergamenttejä, joihin oli kirjoitettu kansamme menneisyyden\ntietoja. Olipa sillä rahojakin. Saapui sitten kerran Kustaa herralta\nsellainen käsky, että tuomiokirkonkin säästövarat oli lähetettävä\nTukholmaan kuninkaan kassaan. Raskain mielin ne annettiin, mutta\nymmärrettiin köyhtyneen valtakunnan pula ja että mekin osaltamme sitä\ntäten lievensimme. Jonkin ajan kuluttua tuli uusi määräys: suurin\ntuomiokirkonkin kelloista oli lähetettävä sulatettavaksi, mutta\nsai kirkko, jos halusi, pitää kellonsa mikäli keräsi ja kuninkaan\nkassaan lähetti kellon arvoa vastaavan rahasumman. Rahat kerättiin\nja uskottiin laiton pakkovero maksetuksi, mutta uskottiin turhia.\nSanotaan ruokahalun kasvavan syödessä, niinpä kävi tässäkin. Eräänä\npäivänä kuultiin ja nähtiin kummia. Kuninkaan vouti saapui miehineen\ntuomiokirkkoon ja ilmoitti kuninkaan uuden määräyksen: kaikki\ntuomiokirkon arvokas omaisuus oli takavarikoitava ja lähetettävä\nTukholmaan. Vouti pani toimeksi viipymättä. Omin silmin näin, miten\nkirkosta kannettiin ulos rantaan vietäväksi ja laivaan lastattavaksi\nhopeiset ehtoollisastiat, kullatut monstransit, kynttiläjalat,\nkattokruunut, ristiinnaulitun kuvat, hopea- ja kultaompelein koristetut\nmessukasukat, piispan sauvat ja hiipat, pyhäinkuvat ja kaikki muu,\nmillä vain rahallista arvoa oli. Pergamentit otettiin ja samoin\nkirjat. Kysyin voudilta, mihin niitäkin Tukholmassa tarvittaisiin.\nKuninkaan, ison kauppamiehen, tilikirjojen kansiksi sanoi tarvittavan.\nSinne menivät siunatun Maunu Tavastin kirjat. Ja myöhemmin menivät\nsaman tien Agricolan aapiset ja muut teokset, mikäli niitä kirkon\nsäilössä oli. Surulla katselimme me hengenmiehet tätä menoa ja haikein\nmielin yhteinenkin kansa sen näki. Mutta tämä ei vielä riittänyt.\nVoudin miehet kiipesivät kirkon harjalle, repivät irti kuparikaton ja\nlastasivat senkin laivaan. Sinne siirtyi suurin, kerran jo lunastettu\nkellokin, kuten moni pienempikin. Tällainen oli tuomiokirkon viimeinen\nryöstö. Saman kohtalon kokivat maan muutkin kirkot, kukin sikäli,\nmikäli otettavaa oli. Pahaa verta tällainen teko herätti, etenkin,\nkun tiedettiin suurimman osan kaikesta kulkevan kuninkaan yksityiseen\naarrekammioon eikä valtakunnan tarpeisiin.\n\n— Vaikea on nykyisin meidän hengenmiesten asia, jatkoi kirkkoherra.\n— Jos otettiin köyhiltä seurakunnilta omansa, niin otettiinpa osamme\nmeiltäkin. Monet meistä menettivät ylimääräisinä pakkoveroina koko\nvähäisen omaisuutensa. Kun yksi vero oli tuskalla ja hiellä saatu\nmaksetuksi, keksi kuningas pian jo toisen. Mitenkä kävi Martti\nSkyttelle, piispavanhukselle? Kuningas anasti hänen ensimmäisen\nvirkavuotensa tulot kokonaan, antaen piispalle hengenpitimiksi vain\nneljä lästiä viljaa. Sitten kuningas määräsi, että piispan oli\nannettava hänelle vuosittain 1000 markkaa rahaa, 480 tynnyriä ruista\nja saman verran ohria, 288 tynnyriä voita, 36 tynnyriä lohta ja 200\nleiviskää kapahaukia. Nämä saatuaan kuningas pyysi vielä piispalta\nvapaaehtoista lahjaa. Lahjan saatuaan kuningas määräsi, että ne tilat,\njoista piispa sai palkkatulonsa, otettakoon häneltä pois, »koska\npiispa oli jo vanha ja kulunut eikä voisi kauaa virkaansa hoitaa.»\nKuolleidenkin oli maksettava hänelle veroa. Niinpä hän vaati osansa\npiispa Arvid Kurjen perinnöstä ja samoin monista muistakin. Kun\nluostarit lakkautettiin, ilmaantui kuningas heti niidenkin omaisuuden\nperijäksi.\n\n— Näin ovat siis asiat. Kirkko on nyt rutiköyhä, sen paimenet tulevat\nhädin tuskin toimeen. Kirkon ylläpitämät koulut ovat joutuneet\nrappiolle, armeliaisuuslaitokset lakanneet. Ja omituinen on puhtaan\noppimmekin asia. Meillä on pantu toimeen uskonpuhdistus eikä sitä\nkuitenkaan ole pantu toimeen. Yksi ja toinen katolinen meno on jätetty\ntai jäänyt pois, mutta kaikki riippuu lopultakin siitä, miten kuninkaan\npäässä milloinkin tuulee. Ennen meillä oli paavina Rooman paavi, nyt\non paavina Kustaa Vaasa. Hän ei ota julkisesti käytäntöön Martti\nLutheruksen uutta oppia, mutta määräilee kuitenkin ylimmäisenä pappina,\nmitä milloinkin soveltuu hänen maallisiin aikomuksiinsa. Äsken vielä\nMikael Agricola kuningasta harmittaakseen piti jumalanpalveluksen\ntäydessä katolisen piispan puvussa ja katolisin menoin. Minusta tuntuu\nsiltä, ettei uskonpuhdistus ole ollut kuninkaalle sydämen asia eikä\nkatolisen kirkon rappeutuneisuudenkaan aiheuttama parannus, vaan keino,\njohon hän on verhonnut valtiolliset suunnitelmansa ja rahalliset\npyyteensä. Näin arvelen, vaikka olenkin mieleltäni ja sielultani\nluterilainen pappi.\n\n— Saattaapa hyvinkin olla siten, vastasi knaappi. — Kaipa on useasti jo\nennenkin uskonasia valjastettu vetämään maallisia vaunuja. Puheistasi\npäättäen olot eivät ole paikallaan, mutta kaipa ne ajan kanssa\nsiitään tasaantuvat. Kovaksi ja häikäilemättömäksi herraksi Kustaata\non sanottava ja omaa etuaankin visusti katsovaksi, mutta suurilla\non suuret vikansa. Tolalleen hän on sentään laittanut monet seikat\nja etenkin koko valtakunnan asiat, ja siitä on häntä kiitettävä.\nMinkälaiset lienevät poikansa? Useinhan polvi pojasta muuttuu.\n\n— Vaikea on asia arvattavaksi. Eerikki, vanhin heistä, kuuluu olevan\nkomea ritari, mutta usein synkeähkö, äkkipikainen ja joutavistakin ylen\nkiivaileva. Juhanan, isänsä lellipojan, uuden herttuamme, tietänet.\nKaarle on vasta nuorukainen, mutta sanotaan hänessä ilmenevän enimmän\nisänsä voimakasta tahtoa. Maunu, neljäs veljeksistä, on järjeltään\nsumentunut. Hänelle on isänsä suurin kustannuksin rakennuttanut\nkomean linnan Vadstenaan, paljon enemmän maksavan kuin konsanaan\nKuusiston linna, jonka Kustaa herra revitytti maan tasalle. No niin,\naika aikaansa kutakin. Saattaapa käydä niinkin, että minkä isä on\nrakentanut, sen pojat hävittävät, ja minkä isä on koonnut, sen pojat\nsiroittelevat kaikkien ilmansuuntien tuuliin. Ken elää, se näkee.\n\n\n\n\nSUOMEN HERTTUA\n\n\n Kustaa Vaasan mukana Ruotsi—Suomen valtaistuimelle nousi uusi\n hallitsijasuku. Vanhuuden lähestyessä kuningas alkoi ajatella\n valtaistuimen säilymistä suvullaan. Vanhin poika Eerik tulisi\n kuninkaaksi, nuoremmat saattaisivat osoittaa tyytymättömyyttään. Sen\n estämiseksi Kustaa antoi heille herttuakunnat. Juhana sai Suomen\n — Varsinais-Suomen, Kokemäen läänin ja Ahvenanmaan — ikuiseksi,\n perinnölliseksi herttuakunnakseen, Kaarle Söderman läännin Ruotsissa.\n Herttuakunnan tulot ja verot kuuluivat herttualle. He nauttivat\n siis täyttä läänitysoikeutta, mutta kuningas oli kuitenkin heidän\n yliherransa ja herttuakunta valtakunnan erottamaton osa. Kustaan\n eläessä asiat sujuivatkin hyvin, mutta muuttuivat heti hänen\n kuoltuaan. Vaasan suvun vallan vahvistukseksi tarkoitettu toimenpide\n muuttui riidan aiheeksi ja oli monien sotien pohjimmainen siemen.\n\n\nTurun linnassa elettiin komeaa elämää. Suomen herttua piti siellä\nhoviaan.\n\nHovi oli nuori. Isäntäväki oli nuorta ja seurue samoin. Suomalaisia\naatelisia siellä enimmäkseen nähtiin. Ja suomea siellä enimmäkseen\npuhuttiin, ruotsia ja saksaa vähemmän. Isänsä mukana Suomessa joitakin\nkertoja käynyt ja täällä pitkiä aikoja viettänyt Juhana oli opetellut\nsuomen kielen. Suomalaisten herttuaksi ja käskynhaltijaksi tultuaan hän\ntahtoi maan kielestä tehdä myöskin hovinsa kielen, pitäen kunnianaan\npuhutella hallittaviaan heidän omalla kielellään. Ja ehkäpä hänellä oli\nsiinä muutkin laskelmansa.\n\nHerttuaksi tultuaan Juhana panetti suurin kustannuksin kuntoon\nTurun linnan, rakennuttipa siihen tuntuvia lisiäkin. Huoneisiin hän\nlaitatti uudet kalustot. Seinät verhottiin Flanderista tuotetuilla\nseinäkudoksilla, joissa nähtiin taidokkaita kuvia vanhan testamentin\nja Troijan sodan tapahtumista. Katoissa riippui kauniita ja kalliita\nkruunuja, monihaaraiset taotut kynttiläjalat koristivat pöytiä,\nkauniisti veistetyt ja raudoitetut arkut seinävieriä. Koreita,\nkultakankaissa kiilteleviä hovipoikia, kirjureita ja palvelijoita\nliikkui kaikkialla ja loistavapukuisia henkivartijoita seisoi ovilla.\nHerttuan hoviväkeen kuului myöskin pappeja ja lääkäri. Suomen\nensimmäinen apteekkari sekoitteli syrjäisessä komerossaan rohdoksiaan.\n\nHerttua hankki myöskin kunnollisen kirjaston, jossa oli paljon\nulkolaista kirjallisuutta ja suomalaista Agricolan ensimmäiset teokset\n— muitahan ei vielä ollutkaan.\n\nRuissaloon herttua laitatti eläintarhan, jossa nähtiin ulko- ja\nkotimaan harvinaisia eläimiä. Siellä oli myöskin ritarileikkejä varten\nturnajaiskenttä.\n\nHerttuallisen arvonsa merkiksi Juhana teetätti puhtaasta kullasta,\njalokivistä ja helmistä kolmatta naulaa painavan kruunun. Ja\nosoittaakseen mahtiaan hän panetti Suomen vaakunaan leijonan\npoljettavaksi itäisen naapurin tunnusmerkin, käyrän miekan.\n\nKoskapa Suomi oli erikoisasemassa valtakunnan muihin osiin nähden,\nniin sillä piti olla oma hallituksensakin herttuan alaisine\nhallitusmiehineen, omine tuloineen ja menoineen ja erikoisine\ntileineen. Näin järjestettiin nämäkin asiat. Kuningas Eerik\nvaltaneuvoksineen katseli Tukholmasta käsin veljensä puuhia synkeällä\nepäluulolla, mutta ei virkkanut mitään, lähetteli vain silloin tällöin\nherrojaan Turkuun ottamaan asioista tarkempaa selvää. Suomen hovissa\noli siis erikoislähettiläitäkin, kuten konsanaan itsenäisen maan\nhallitsijan luona.\n\nSuomen herttua alkoi pian ajatella herttuakuntansa laajentamista.\nHänen katseensa kääntyi Viroon, jonka isäntien, kalparitarien, taru\noli loppumaisillaan. Alettiin hyvällä menestyksellä neuvotella\nViron Suomeen liittämistä. Mutta kuningas Eerik ehättäytyi väliin.\nPohjois-Viro liitettiin ensimmäisenä merentakaisena voittomaana\nRuotsiin. Juhanan mieli kääntyi katkeraksi.\n\nHerttua ajatteli jo näinä aikoina naimiskauppoja. Herttuattarekseen\nhän valitsi Puolan kuninkaan sisaren, kauniin Katariina Jagellonican.\nKuningas Eerik yliherrana ja suvun päämiehenä antoi suostumuksensa,\nmutta pian hän alkoi rakennella esteitä. Juhana ei välittänyt\nestelyistä, vaan matkusti Vilnaan, jossa vietettiin ylen suurelliset\nhäät. Sitten hän lähti loistavine seurueineen, jonka veroista\naniharvoin oli nähty edes Puolassakaan, kotimaahan. Turun linnassa\nalkoi kaikua myöskin Puolan kieli.\n\nHäämatkallaan Juhana teki lankonsa, Puolan kuninkaan kanssa erikoisia\nsopimuksia, lainasipa isänsä perintövaroista tälle 120000 talarin\nrahasummankin saaden pantiksi muutamia Liivinmaan linnoja. Ruotsi ja\nPuola olivat tällöin vihamielisissä suhteissa toisiinsa, sillä molemmat\nhalusivat omikseen Itämeren maita. Kuningas Eerik sydämistyi veljensä\nteosta. Käytiin kiivasta kirjeenvaihtoa. Eerik lähetti lähettiläitään\nTurkuun manaamaan herttuaa Tukholmaan vastaamaan teoistaan, mutta\nJuhana ei lähtenyt. Eerik syytti häntä valtiopäivien edessä\nvaltiopetoksesta, ja Ruotsin säädyt tuomitsivat herttuan kuolemaan.\nVeljesriita kehittyi veljessodaksi.\n\nVaikka Juhana herttua rakastikin loistoa ja komeutta, olipa\nkunnianhimossaan turhamainenkin, niin hän osasi myöskin tehdä\narvollistakin työtä herttuakuntansa hyväksi. Lohjalla alettua\nvuorityötä hän edisti parhaansa mukaan, pani alkuun uusia louhimoita\nAkaaseen, Kemiöön ja muuallekin, perusti Porin kaupungin Ulvilan\nsijaan, joka oli liian kaukana merestä, korjaili linnoja, rakennutti\nTurkua, ja halusi kaikin tavoin kohottaa maan asujamiston hyvinvointia.\nTätä varten hän kutsui eri säätyjen edustajia kokouksiin ja seurusteli\nahkerasti myöskin porvariston kanssa.\n\nKuningas Eerikin Turkua valloittamaan ja herttuaa vangitsemaan\nmäärättyä laivastoa varustettiin Tukholmassa. Juhanalla oli Turussa\nsotaväkeä kaiken kaikkiaan 1200 miestä. Hän käveli huolestuneena linnan\npuistoissa seuranaan nuorehko suomalainen aatelismies.\n\n— Mitä arvelet, kykenemmekö pitämään puolemme?\n\n— Teidän ruhtinaallisella armollanne on liian vähän väkeä.\n\n— Neuvotko siis minua antautumaan miekkaani paljastamatta?\n\n— En suinkaan. Olen vain katsellut ulkolaisia palkkahuoveja enkä usko\nniihin. Ne ovat roskaväkeä, kierteleviä lurjuksia, ja livistävät\nhelposti. Siirtyvät sen puolelle, joka lupaa paremman palkan. Niin\ntekevät kokonaiset sotajoukot suurissakin maissa, kuten teidän armonne\nhyvin tietää. En luota kaikkiin suomalaisiinkaan. Heistä tämä komeus\non vielä liian uutta ja koettelematonta. On hankittava lisää ja\nluotettavaa väkeä.\n\n— Mistä?\n\n— Lähettämällä asiamiehiä eri pitäjiin nostattamaan rahvasta aseisiin.\nHeikinmessut alkavat pian Turussa, ja kansaa on silloin paljon koolla.\nTeidän armonne menköön sinne ja puhutelkoon miehiä suoraan ja selvällä\nsuomen kielellä. Jos osaatte asettaa sananne paikalleen, niin tuhannen\ntai kaksi tai kolmekin tuhatta miestä saattaa lähteä apuun. Mutta\ntakuuseen en heisiäkään mene.\n\n— Neuvosi tuntuu hyvältä ja noudatan sitä. Miten sanoitkaan: tämä\nkomeus on vielä liian uutta ja koettelematonta. Mitä tarkoitat\nsanoillasi?\n\n— Teidän armonne sallikoon, että puhun suoraan ja peittelemättä.\nTämä kansa on tottunut siihen, että kuningas on ylin herra, joka\nkäskee ja jota totellaan. Se on uskollinen sille, jolle on valansa\nkerran vannonut. Vihamiehenne voivat väittää teidän armonne viime\naikoina ruvenneen käskemään kuninkaankin puolesta, jopa vastoin\ntehtyjä sopimuksia. Kansa ei ymmärrä sitä, vaan pitää kiinni vanhasta\nsäännöstään: sanasta miestä, sarvesta härkää. Teidän armollanne on\nepäilemättä Suomen suhteen ehkäpä korkealle tähtäävät aikomukset, mutta\nkansa ei ymmärrä niitäkään. Se on tottunut tähänastisiin oloihin.\nSe kyntää, maksaa veronsa ja nukkuu. Jos teidän armonne hallitus\nparantaa tuntuvasti rahvaan kovaa oloa, niin silloin se myöntää\ntoimenne oikeiksi ja on valmis teitä auttamaan. Nämä vuodet eivät ole\nvakuuttaneet sitä vielä mistään. Suomalainen ei usko, ennenkuin näkee.\nSellainen meillä on luonto.\n\nHerttua näytti hieman loukkaantuneelta. Hän käveli hetkisen\nedestakaisin, pysähtyi ja sanoi:\n\n— Tahtoisin tehdä paljon herttuakuntani hyväksi. Uskon sinut\nvilpittömäksi mieheksi ja tiedän sinun osaavan säilyttää salaisuuksia.\nEerik istuu Ruotsin valtaistuimella ja hänen jälkeensä kai hänen\npoikansa. Suomen herttua on vain Suomen herttua, jolta Ruotsin\nkuningas milloin tahansa saattaa ottaa herttuakunnan. Tahtoisin\njättää pojallani, kun joskus kuolen, hyvän perinnön. Miksei Suomen\njo erikoista asemaa voisi vakiinnuttaa sellaiseksi, että sen\nhallitsijan asema on taattu! Myönnän, että ajattelen samalla omaakin\ntulevaisuuttani. Mahtava Puola selkänojana — Rooman istuin sen takana —\nsilloin Suomen hallitsijan asema olisi turvattu. Mitä sanot?\n\nSuomalainen ei vastannut mitään. Hänelle asia oli outo suoraan\nherttuan suusta kuultuna, vaikka hänen sisimmistä aikomuksistaan\nolikin salavihkaa kuiskittu yhtä ja toista. Herttua huomasi puhuneensa\ninnoissaan ehkä liikoja, kääntyi selin ja katseli taivaalle. Rusottavat\niltapilvet ajelivat siellä toisiaan takaa. Mutta suomalainen ajatteli\nmielessään:\n\n— Miksipä ei niinkin, mutta onko sinussa miestä ajamaan asiasi loppuun,\nSuomen herttua? En usko.\n\nHerttua ratsasti puolisonsa kanssa Heikin messuille, puhutteli rahvasta\nja sai avunlupauksia. Moniin pitäjiin kulkivat hänen lähettinsä\nnostattamaan kansaa aseisiin. Puolan kuninkaalle hän myöskin lähetti\navunpyynnön.\n\nKuninkaan laivasto saarsi Turun linnan meren puolelta, siirsi joukkoja\nmaihin, valtasi linnoittamattoman kaupungin ja sulki Juhanan väkineen\nlinnaan. Taistelu oli toivoton, 12 000 miestä piiritti 1.200.\n\nJuhana odotteli pitäjistä saapuvia apujoukkoja, mutta niitä ei\nkuulunut. Talonpoikien innostus haihtui heidän mietittyään tarkemmin\nasiaa. Hän tähysteli päivästä päivään linnantornista merelle, mutta\nPuolan laivastoakaan ei näkynyt.\n\n— Valtakunnassa olkoon vain yksi kuningas! huudettiin pian yhä\nyleisemmin linnan puolustajain taholla, ja moni huutaja siirtyi\npiirittäjäin leiriin.\n\nLähes kaksi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen linna antautui.\nVangittu Juhana vietiin puolisoineen ja hoveineen laivaan, kuljetettiin\nRuotsiin ja teljettiin Gripsholman linnaan. Hänelle langetettua\nkuolemantuomiota ei pantu täytäntöön, mutta monet hänen hovilaisistaan\nja palvelijoistaan saivat laskea päänsä mestauspölkylle.\n\nSuomen herttuakunnan vain seitsemisen vuotta kestänyt tarina päättyi.\n\n\n\n\nMERISODAN SANKARI\n\n\n Kaksi sukua Suomessa kolmen vuosisadan aikana esiintyi etualalla,\n muita päätään korkeampana: Hornit ja Flemingit. Hornit polveutuivat\n Halikon talonpojista, Flemingit olivat alkuaan flanderilaista,\n sittemmin Tanskaan, jo 1400-luvun alussa Suomeen muuttanutta ja\n suomalaistunutta sukuperää. Aina nämä suvut kilvoittelivat, usein\n katkerasti kamppailivatkin vallasta. Molemmista lähti eteviä\n hallitusmiehiä ja sotapäälliköitä, molempien jäseniä istui melkein\n säännöllisesti kuninkaiden neuvospöydän ääressä. 1400-luvulla ja\n 1500-luvun alkupuolella Flemingit olivat voitolla, mutta viimemainitun\n vuosisadan keskivaiheilla Horneista lähti mies, joka teoillaan\n himmensi Flemingien suurta mainetta. Hänestä, Klaus Hornista, alkaa\n loistava Hornien sarja. — Näissä suvuissa näyttäytyy silloin ja paljon\n myöhemminkin vastakkaisia periytyviä peruspiirteitä. Flemingeissä asuu\n häikäilemätön tahto ja iskevä, muista vähät välittävä voima, Homeissa\n keskitetty, viisas ja luja tahto ja sen takana syvä inhimillisyys.\n\n\nJo kaksivuotiaana menetti Klaus, Turun linnan isännän Krister Hornin\npoika, isänsä. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän joutui viettämään\nsukunsa vanhassa kartanossa, Halikon Joensuussa, osaksi Ruotsissakin.\nÄiti huolehti ensin pojan huolellisesta kasvatuksesta, sitten hänet\nlähetettiin hovipojaksi Pommerin herttuan hoviin. Siellä hän perehtyi\nsekä valtiollisiin että soturin tehtäviin. Vaille kolmekymmenvuotiaana\nhän sai toimen Kustaa Vaasan hovin keittiömestarina, hovilaisten\npäällikkönä, siis hovimarsalkkana. Virkaan kuului kuninkaan yksityisen\nneuvonantajankin toimi. Muutamia vuosia tätä tointa hoidettuaan\nhänkin ajan tavan mukaan sai siirtyä tehtävästä toiseen ja seudulta\ntoiselle. Suomen herrojen kokouksessa Viipurissa hän oli läsnä\nlinnaleiriin majoitetun sotaväen toisena päällikkönä. Hän sai myöskin\nlähteä selittämään valtiollista ja sotilaallista asemaa kuninkaalle\nja kehoittamaan tätä, ellei Venäjä suostuisi edulliseen sopimukseen,\nhyökkäykseen. Mukanaan hänellä oli suomalaisten herrojen kuulu\nkirjelmä, jossa he muun muassa ehdottivat, että »mukaan otetaan vain\nsavolaiset ja karjalaiset, muut pysykööt kotona, sillä he eivät osaa\ntapella.» Kesällä, Joutselän mainion taistelun jälkeen, Horn otteli\nPähkinälinnan luona. Syksymmällä hänestä tuli »Viipurin linnan,\nkaupungin ja koko läänin» päällikkö, kuitenkin siten, että hän hoiti\nsiviiliasiat, Jaakko Bagge sotilaalliset toimet.\n\nKolme vuotta hän viipyi Viipurissa. Käskynhaltija ymmärsi\nhallittaviensa tarpeet sekä osoittautui eteväksi hallitus- ja\nvaltiomieheksi. Hornin johtaessa Viipuri eli loistoaikaansa. Se pääsi\nitsenäiseksi tapulikaupungiksi ja ulotti kauppansa kauas etelään,\nitään ja länteen. Horn pani toimeen huomattavan veroparannuksen koko\nläänissä ja teki paljon muutakin rajan asujamiston hyväksi. Lopulta hän\nkuitenkin kyllästyi kuninkaan alituisiin, epäluuloisiin kyselyihin ja\nansaitsemattomiin nuhteisiin.\n\nRuotsi alkoi näinä aikoina havitella omakseen Tallinnaa. Horn, apunaan\nmuita suomalaisia, joutui hanketta toteuttamaan. Monimutkaisten,\npitkällisten neuvotteluiden jälkeen ja rohkeasti toimimalla hän ajoi\nasian päätökseen. Tallinna ja Pohjois-Viro liitettiin valtakuntaan. Sen\njälkeen hän valloitti Paadisten luostarilinnan, Pärnun ja Paidelinnan,\njärjesti maan hallinnon, ja kiinnitti ikuiseksi kunniakseen kuninkaan\nhuomiota Viron talonpoikien onnettomaan, sorronalaiseen tilaan. Hänen\nkehoituksestaan kuningas kielsikin aateliston väärinkäyttämästä\nasemaansa, vaikka tosin vähäisillä tuloksilla. Yli kolmen vuosisadan\nyhtämittainen sorto ei lakannut vähällä.\n\nHorn jäi Viroon sotavoimien ylipäälliköksi. Suomen herttuan Juhanan\nhommiin hän suhtautui hyvänsuopeasti, mutta varoitteli herttuaa\nmenemästä liiallisuuksiin.\n\nKaksi vuotta Virossa oltuaan Horn joutui Ruotsiin. Kuningas Eerikin\nkruunajaisissa hänestä oli tullut vapaaherra; nyt hänet lyötiin\nritariksi ja nimitettiin »kuninkaan salaneuvokseksi», joita oli\nkaikkiaan neljä. Tanskan sota alkoi. Horn toimi Smålannissa olevien\njoukkojen »sotaeverstinä». Laivasto oli rappiotilassa. Horn toimitti\nsiinä tarkastuksen ja nimitettiin pian yliamiraaliksi. Tähän saakka\nvain kovalla maaperällä sotinut yliamiraali sai viipymättä osoittaa\nkuntoaan merellä.\n\nHornin saapuessa laivastoonsa Öölannin pohjoiskärkeen, ilmestyi\njo samana päivänä näkyviin vihollinen, tanskalais-lyypekkiläinen\nlaivasto, päällikkönään kuulu merisankari Herluv Trolle, Baggen\nvoittaja. Hornilla oli 28 laivaa, Trollella 39. Horn ei jäänyt\nankkuroituna odottamaan hyökkäystä, vaan lähti purjehtimaan Voionmaata\nkohden. Vihollinen seurasi, mutta kääntyi pian takaisin, laski\nankkurinsa Öölannin luokse, ja lähetti joukkoja maihin ryöstämään\nsekä hävittämään. Horn huomasi tuulen kääntyvän, purjehti takaisin\nja teki tuiman hyökkäyksen vihollislaivaston kimppuun. Trolle odotti\nhyökkääjien tuloa lähelleen ja tavallista valtausyritystä, mutta\nHorn ei toiminutkaan vanhan kaavan mukaan. Hän alkoi pitkällisen\npommituksen. Trollen oli pelastuakseen nostettava purjeet. Ankara\ntaistelu syntyi. Liittoutuneet kärsivät siinä tappion.\n\nKuningas Eerik kutsui voittoisan yliamiraalin luokseen, ylisti häntä\nkaikin tavoin ja lähetti hänet sitten taistelemaan — maalle. Laivasto\njäi toimettomaksi; puute ja taudit runtelivat sitä. Syksyllä Horn\nmäärättiin uudelleen laivaston päälliköksi. Hän alkoi laittaa sitä\nkuntoon, mutta talven hän taas sai taistella maalla, tälläkin kertaa\nEtelä-Ruotsissa.\n\nKeväällä Horn oli taas yliamiraali. Muassaan 48 alusta hän lähti\nliikkeelle. Bornholmin luona hän tuhosi pienemmän vihollislaivaston,\nvapautti 60 Pommerin satamassa olevaa, Ruotsiin täydessä lastissa\npyrkivää elintarvelaivaa, purjehti Juutinraumaan, ajoi lyypekkiläisen\nlaivaston pakosalle ja kantoi tullia sadoilta etelästä tulevilta\nkauppalaivoilta. Sitten hän kävi Saksan vesillä ja kohtasi\nMecklenburgin rannikolla yhdistyneen, 40 alusta käsittävän, taaskin\nTrollen johtaman tanskalais-lyypekkiläisen laivaston. Syntyneessä\ntaistelussa kumpikin laivasto kärsi kovia vaurioita, mutta Horn jäi\nvoittajana paikalle. — Taistelussa purjehti Trollen suuri amiraalilaiva\ntakaa päin pienen, suomalaisten miehittämän Troiluksen päälle — »kuin\nmerikotka sorsan kimppuun.» Masto katkesi, kajuutta murskautui,\nja tanskalaiset heittivät entrauskoukkunsa Troilukseen. Silloin\n70 suomalaista jännitti teräskaariset jousensa, nuolet suhahtivat\nja tanskalaiset hellittivät otteensa. Herluv Trolle puhallutti\ntorvea. Troiluksen päällikkö Niilo Schenk otti amiraalin nähdessään\noman tuliputkensa ja ampui. Trolle keikahti nurin kuolettavasti\nhaavoittuneena ja amiraalilaiva pakeni.\n\nHorn hallitsi nyt laivastoineen Itämerta. Ruotsilla oli vapaa\nkauppayhteys etelään.\n\nTanskan ja Lyypekin laivastot pantiin kuntoon Kööpenhaminassa.\nLiittoutuneiden yliamiraalina oli Suomen rannikon ryöstöistä tunnettu,\nurhea ja kovakourainen Otto Rud. Horn komensi 46 alusta, Rudilla\noli kymmentä vähemmän, mutta laivat isompia ja miehistöä enemmän.\nBornholmin ja Rügenin välillä laivastot kohtasivat toisensa. Syntyi\ntämän sodan suurin ja yksi merisotienkin suurimpia taisteluita. Tuimaa\nkamppailua käytiin hurjalla kiivaudella kokonainen päivä. Taistelu\nmaksoi 7 000 miestä, niistä 5 000 tanskalaista ja saksalaista. Otto\nRudin täytyi haavoittuneena antautua amiraalilaivoineen. Horn menetti\nkaksi laivaa, pahimmassa tulessa ollut Suomen Joutsen taaskin molemmat\npäällikkönsä. Tässä taistelussa sisukas Troilus niitti jälleen\nmainetta. Neljän tunnin ajan se oli kiinni suuren tanskalaisen laivan\nkupeessa ja sai kestää ylivoiman yhtämittaiset hyökkäykset. Troiluksen\nmiehet tekivät tehtävänsä hyvin — suuri tanskalainen upposi kaikkine\nmiehineen.\n\nKuningas järjesti Hornin kunniaksi Tukholmassa loistavan voittojuhlan.\nHän ryhtyi törkeästi solvaamaan Otto Rudia, aikoipa lävistää hänet\nmiekallaankin, mutta ritarillinen Horn astui pelkäämättä väliin,\ntarttui kuninkaan käsivarteen ja sanoi: »Tämä mies on taistellut\nurhoollisesti isänmaansa puolesta ja ansaitsee enemmän kunnioitusta\nkuin moitetta.» Näin hän esti urhean soturin, nyt turvattoman vangin\nhäpäisyn, ehkäpä murhankin.\n\nPian Horn taas lähti merelle etsimään vihollislaivaston jätteitä, mutta\nne pakenivat hänen lähestyessään. Hänen maineensa oli korkeimmillaan.\n\nTalven hän käytti laivastonsa varustamiseen ja uusien miesten\nhankkimiseen kaatuneiden ja ruttoon kuolleiden sijaan. Keväällä\nlaivastossa oli 67 alusta. Turhaan hän kesän tullen etsi vihollista.\nSen sijaan hän kaappasi satoja kauppalaivoja, niiden joukossa 50\nerittäin tarpeellisella tavaralla, suolalla lastattua alusta. Vasta\nkeskikesällä hän kohtasi, muonavarojen jo loppuessa ja miehistön\nelettyä pitkät ajat puolilla annoksilla, 36 alusta käsittävän, erittäin\nhyvin varustetun vihollislaivaston, taaskin Öölannin lähistöllä. Pian\noli kaksi suurinta tanskalaista laivaa taisteluun kykenemättömänä ja\nmuut pakenemassa. Horn ajoi vihollista takaa, mutta pimeä pakotti\nsiitä luopumaan. Seuraavana päivänä alkoi niin ankara, useita päiviä\nkestävä myrsky, ettei sellaista oltu nähty miesmuistiin. Myrskystä\nhuolimatta Horn piti laivastonsa koossa — Tukholmaan tullessa ei siitä\npuuttunut ainoatakaan. Yliamiraali oli uskomattoman lyhyessä ajassa,\nkahdessa vuodessa, puhaltanut alaisiinsa myöskin hyvän merimiestaidon.\nVihollislaivaston suurin osa tuhoutui myrskyssä Visbyn edustalla.\nHornilla ei ollut enää vastustajaa merellä.\n\nMaajoukkojen päälliköitä oli vaihdettu vähän väliä, mutta sota\nluonnisti huonosti. Armeija oli hajaantumistilassa, loputkin päälliköt\nkuninkaalle katkeroituneita ja kaikkeen väsyneitä. Rutto raivosi.\n\nKuningas määräsi Hornin ylipäälliköksi käskien hänen ottaa laivojensa\nmiehistöt mukaansa. Turhaan Horn kehoitti kuningasta välttämään\nhyökkäystä. Itsepäinen, jo houruksi tuleva kuningas käski ja Horn\ntotteli. Mukanaan 2 000 laivamiestään hän lähti marssimaan, mutta\nsairastui vasta muutaman penikulman päähän päästyään. Rutto päätti\nsuuren, Pohjolan suurimman merisankarin päivät. Ja hänen miestensä\nvaliojoukko, taisteluissa säästynyt, kulki sekin ruton tavoittamana\nyliamiraalinsa jäljissä kuolemaan.\n\nValtakunnan laivastossa oli Hornin ryhtyessä sen johtoon päälliköineen\nkaikkineen kuutisensataa miestä. Hänen aikanaan lukumäärä nousi 4 207\nmieheen, mutta heti hänen kuoltuaan se painui taas 600—700 välille.\nLaivasto rappeutui muutenkin ja sen ylivalta Itämerellä päättyi.\nMiehistöstä oli uskottavasti, säilyneistä tiedoista päättäen, enemmän\nkuin puolet suomalaisia, muut ruotsalaisia ja ulkomaalaisia. Melkoinen\nosa laivoista rakennettiin jo Kustaa Vaasan ajoista asti Suomessa.\n\nKlaus Horn, yliamiraali ja valtakunnan marski, luetaan täydellä syyllä\nsuurten suomalaisten joukkoon. Hän oli etevä kaikissa toimissaan,\nlaivaston luojana ja johtajana nero, kohosi laajaan maineeseen ja\nvaltakunnan korkeimpiin asemiin, mutta hänen rinnassaan sykki aina\njalo, maan vähäistenkin vaivoja säälivä sydän.\n\n\n\n\nVANHINTA HELSINKIÄ\n\n\n Suomessa oli 1500-luvun alussa Ulvilan, Rauman, Naantalin, Turun,\n Tammisaaren, Porvoon ja Viipurin kaupungit. V. 1525 Turku sai oikeuden\n käydä kauppaa ulkomaiden kanssa, muut kaupungit vain Tukholman\n ja Turun kanssa. Vähän myöhemmin Ruotsin valtaneuvosto esitti\n Suomen koko kaupan tekemistä Tukholman etuoikeudeksi, mutta siihen\n kuningas ei suostunut. Kustaa päätteli Venäjän kaupan tuottavaksi,\n tahtoi saada sen kulkemaan Suomen rannikon kautta ja tarvitsi\n sopivan sataman. Vantaanjoen suu harkittiin sopivaksi ja Helsinki\n perustettiin siihen v. 1550 eräältä talonpojalta otetulle maalle, —\n kuningas käski omistajan lähtemään johonkin lukkariksi. Kaupunkiin\n saatiin pian asukkaatkin. Kustaa käski hävittämään Ulvilan, Rauman,\n Tammisaaren ja Porvoon kaupungit, niiden asukkaiden oli muutettava\n Helsinkiin. Niin tapahtuikin. Vastahakoisia sakotettiin ja voudit\n kuljettivat heidät kapistuksineen Helsinkiin. Helsingin ensimmäisenä\n pormestarina oli Henrikki Pakila, porvarien luetteloissa esintyvät\n nimet Sonki, Nummenpää ja monet muut. Nämä suomenkieliset olivat ehkä\n muuttaneet Raumalta ja Ulvilasta. Porvoosta ja Tammisaaresta saapui\n kai enimmäkseen ruotsia puhuvia. Hollantilaisia oli myöskin. Jo\n muutamien vuosikymmenien kuluttua satama havaittiin huonoksi. Kaupunki\n muutettiin 1650 Vironnokkaan, nykyisen pohjoissataman rantamille.\n\n\nSyyskesäinen ilta alkoi vähitellen hämärtyä. Kellotapulissa läpättiin\niltalyönnit.\n\nPormestari Henrikki Pakila ja porvari Niilo Sonki sulkivat\nranta-aittojen ovet, katsoivat että veneet olivat kunnollisesti\nteloillaan, silmäsivät jo aamun sarastaessa lähteväksi varustautuvaa\nhollantilaista laivaa, alkoivat sitten hiljalleen nousta rinnettä ylös\nja tarinoivat astuessaan.\n\n— Ostit hollantilaiselta suolaa. Maksoitko paljonkin?\n\n— Tavallisen hinnan, ehkä hieman halvemmankin. — Hollantilainen sanoi\nmerellä olevan nyt turvallisempaa, joten saattoi vähän alentaa.\nVaihtokaupaksihan se oikeastaan menikin. Pellavaa ja vuotia myin. Sinä\ntaisit työntää sille puuta, olin näkevinäni.\n\n— Puuta. Satuin saamaan lautoja muutamalta Sipoon talolliselta velan\nmaksuksi. Hollantilaiselle ne työnsin. Kertoi muuten, hollantilainen,\nkäyneensä Tukholmassa. Paria suurta kauppalaivaa siellä lastasivat\nnäille rannikoille lähtemään. Kai joutuvat jo ensi viikolla, toinen\ntänne, toinen Viipuriin.\n\n— Vai jo ensi viikolla. Tukholmalaiset koettavat saada Suomen kaupan\nomaan hoitoonsa. — Katsohan Nummenpään Tuomasta, mitähän se aikoo?\n\nKävelijät olivat jo ehtineet Pitkälle kadulle, Nummenpään talon\nkohdalle.\n\n— Kuuluu laittavan tupansa uloslämpiäväksi, sitä varten on noutanut nuo\nmuuritarpeet. Ja hyvä onkin, että sen tekee. Nykyisenä aikana savutupa\nei enää oikein sovi kaupunkiin. Korjaisi samalla tuota navettaansakin,\npahasti se on kallistunut. Lato sillä onkin uusi, sauna menettelee\nvielä kotvan, ja riihi on hyvä. Pertteli Jönssonni muuten murahteli,\nettä Tuomaan sauna tunkee kaiken savunsa hänen tupaansa ja kamariinsa.\nVaati minua pormestarina puuttumaan asiaan. Koetin kyllä selitellä,\nettä mihinkös Tuomas saunansa muuttaisi, kun hänellä ei ole tuon\nisompaa tonttia, mutta Pertteli vain murisi, jotta purkakoon sitten\nsaunansa. Ne kun eivät, nämä ruotsinpuhujat, ymmärrä löylyn siunausta.\n\n— En minä toki tulisi saunatta toimeen.\n\nKävelijät astelivat hiljalleen edelleen, katselivat kaupunkinsa\nedistymistä ja harkitsivat sen asioita.\n\n— Tuohon pitäisi kaivaa oja. Sateen jälkeen tuo kuoppa on niin täynnään\nvettä, ettei pääse kuivin jaloin yli. Ja muina aikoina se on täynnään\nMatti Eerikinpojan muijan siihen heittämiä likavesiä ja muuta ryönää. —\nSohi, rokkarit, vai sellaista!\n\nPormestari hyökkäsi jonkun askeleen juoksujalkaa, mutta pysähtyi\nhuomatessaan ettei saisikaan kiinni kahta karkuun livistävää poikaa.\n\n— Koettivat, pahuksen vietävät, kivittää rikki Mikkelsonnin lesken\nuuden ruudun! Vasta parisen päivää sitten se panettikin lasin entisen\nsianrakon tilalle — lyijypuitteet on tehty hyvin, kuten näet — ja nyt\njo pojan lurjukset ovat sitä särkemässä.\n\n— Mukavastihan se lasi helähtää.\n\nMikkelsonnin leskikin näkyi jo huomaavan ilkivaltaiset aikomukset,\nkoskapa tuli ja käänsi luukun lasin suojaksi.\n\n— Iltaa, joko lehmäsi poiki?\n\n— Jo toki. Iso on vasikka. Tulkaahan katsomaan.\n\nPakila ja Sonki käväisivät katsomassa vasikkaa ja huomasivat sen\nisoksi. Ruvettiin hieromaan kauppoja, mutta Mikkelsonnin leski sanoi\nensin kysyvänsä kartanosta, mitä siellä maksettaisiin. Vouti oli\nilmoittanut ostavansa lihaa.\n\n— Kyllähän sinne tarvitaankin yhtä ja toista, kun on nelisen kymmentä\nhenkeä kuninkaan väkeä elätettävänä, puolet siitä, mitä koko\nkaupungissa on asukkaita.\n\n— Taitaapa olla.\n\n— On hyvinkin. Viisiyhdeksättä porvaria ja muuta perheen päätä on tätä\nnykyä, lisäksi kirkkoherra ja koulumestari.\n\nPakila ja Sonki lähtivät jatkamaan matkaa. Mutkan takaa kuului\nloilotusta.\n\n— Meri-Pietari on taas päissään. Toisen äänen tunnustelen Jaakkima\nampujan ääneksi.\n\nNiin olikin. Entinen perämies Pietari ja tykkimestarin apulainen\nJaakkima sieltä tulla hoippuivatkin sangen iloisella päällä. Pormestari\nkehoitteli heitä liikkumaan kunnialla eikä taas tänä iltana tappelemaan\neikä myöskään häiritsemään kenenkään kotirauhaa.\n\nSeuraava vastaantulija oli nuori poika, joka tervehti kohteliaasti,\nmutta näkyi ajattelevan omia asioitaan.\n\n— Mitähän tuostakin pojasta mahtaa tulla? Työ sitä ei miellytä,\nlukemaan muka tahtoisi. Ja taivaalle aina iltaisin töllistelee —\nlieneekö ihan viisaskaan. Joutava vetelys taitaa tulla, jos ei tulene\npappia.\n\nPojasta tuli kyllä aikanaan pappi, mutta tuli muutakin: Upsalan\nyliopiston professori ja valtakunnan astronomi sekä Suomen ensimmäisen,\npainetun allakan tekijä. Hän, Sigfrid Aronus Forsius, mainio\ntähtientutkija, oli vanhan Helsingin pojista ainoa, jonka nimi jäi\nloistamaan aikakirjoihin.\n\nKävelijät pysähtyivät katsomaan Vantaan koskea. Saarella, koskien\nvälissä kohosi kuninkaan kartano, kaupungin ainoa kaksikerroksinen\nrakennus, kuninkaan ratsuvoudin ja väen majapaikka. Iltatoimissaan,\nelukoita ruokkimassa, näkyivät siellä hääräilevän.\n\n— Tuoltapa näkyy voutikin tulevan.\n\nHatun sulka heilahteli ja kannukset kilisivät ratsuvouti Antti Korpin\nastellessa kapeaa siltaa. Luokse päästyään tervehti, kyseli kuulumisia\nja virkkoi:\n\n— Satuin tänään ratsastamaan teilimäen ohitse ja huomasin, että se\ntoissa päivänä hirtetty kelmi on yhä riippumassa. Ilmat ovat vielä\nlämpimät.\n\n— Sanon huomenna pyövelille, että ottaa sen alas ja hautaa, lupasi\npormestari.\n\n— Muuten sain sanoman, että itse kuningas saapuu pian tänne,\nparhaillaan on Turussa. Touhua tässä siis on edessä paljon.\nNeuvotellaan yksissä tuumin vastaanotosta ja muusta. Parasta olisi\nviipymättä kutsua porvaristo raastuvan kokoukseen.\n\n— Vai kuningas! On sitten tosiaankin puuhaa! arveli pormestari. —\nPitänee kutsua porvarit kokoon jo ylihuomiseksi, huomenna on moni vielä\nkalassa. Kaipa tarvitaan yhtä ja toista tavaraa kartanoonkin, kun\nkuninkaalla on tietysti paljon väkeä mukanaan — —\n\n— Tarvitaan niin ruoan kuin juomankin puolta, kangasta makuusijoja\nvarten ja seinillekin. Ensimmäisen kerran kuningas tulee kaupunkiin, ja\nsilloin pitää ottaa hyvin vastaan. Muuten hänen kuninkaallinen armonsa,\nkärttyisä herra, pian ärähtää ja haukkuu meidät pataluhaksi. — Ison\nloven teenkin tavaroihinne ja hyvän maksun saatte.\n\nJuteltiin vielä monet asiat. Pääteltiin veden olevan alhaalla, joten\nkuninkaan suurten laivojen olisi ylen vaikea päästä sataman perukkaan,\ntyölästä kun oli pääsy satamaankin.\n\n— Väärään paikkaan tämä kaupunki on perustettu. Satama on liian matala.\nEllei tätä siirretä tuonnemmaksi, niin ei tämä kykene kasvamaan.\n\nPorvarit myönsivät voudin ehkä ennustavan oikein. Sitten erottiin,\nmutta Pakila ja Sonki astelivat vielä hetkiseksi krouviin\nkaupunkilaisille kertomaan ja haarikan ääressä pohtimaan suurta uutista.\n\nPimeä levittäytyi pian kaupungin yli. Sen taloissa käytiin yöpuulle —\nkukonlaulun aikana taas noustaisiin.\n\nKuu nousi meren takaa katselemaan nukkuvaa kaupunkia. Se näki Vantaan\njoen suussa kallion kupeessa vähäisen rykelmän matalia turve- tai\nriukukattoisia, harmaita puutaloja, mäellä kirkon sekä kellotapulin,\nsekä yhden ainoan valopilkun, yövartijan lyhdyn, joka heilahteli hiljaa\nedes ja takaisin kaupungin ainoalla kadulla.\n\n\n\n\nKORPRAALIN TYTÄR\n\n\n Kustaa Vaasan kuoltua Eerik XIV nousi valtaistuimelle. Hän, kuten\n veljensä Juhanakin, oli saanut aikansa oloihin nähden hyvän\n kasvatuksen. Ulkomuodoltaan hän oli komea, Vaasain punainen parta\n reunusti hienopiirteisiä kasvoja. Häntä pidettiin myöskin lahjakkaana,\n mutta pian mielipiteet muuttuivat. Suvussa piilevä mielenvikaisuus\n näytti ensin oireitaan ja kehittyi pian moniksi järjettömiksi teoiksi.\n Veljet syöksivät hänet valtaistuimelta ja silloin alkoivat hänen\n puolisonsa, halvan korpraalin tyttären suuret kärsimykset. — Kaarina\n Maununtyttären isää on sanottu suomalaiseksi, toisaalta hänestä on\n tahdottu tehdä ruotsalainen. Asia lienee lopullisesti ratkaisematta.\n Onneton kuningatar näyttää olleen syvästi Suomeen kiintynyt. Täällä\n hän vietti elämänsä useimmat vuodet ja täällä hän myöskin sai\n leposijansa ainoana Suomeen haudattuna Ruotsin vallan aikaisena\n kruunupäänä.\n\n\nRuotsin korskea ylimystö oli kuohuksissaan: kuningas aikoi korottaa\nkuningattaren istuimelle aivan halpasäätyisen tytön. — Kenet? Jonkun\nkatukaupustelijattaren, ties mistä löytämänsä letukan. Isä kuuluu\nolevan korpraali kuninkaan henkivartiostossa. Suomesta jostakin\nkotoisin, väittävät. — Suomesta — sitten asia on selvä — kuningas on\nnoiduttu, varmasti noiduttu.\n\nRuotsin ylimystö oli pauhannut näin ennenkin, joka kerran kun Kustaa\nVaasa nai ruotsalaisen tytön. Kolmastihan hän oli naimisissa. Silloin\ntosin se suku, josta kuningas nai, piti asiaa luonnollisena, oli\nmielissään ja perin tyytyväinen, mutta ne, joiden suvusta kuningas\nei nainut, pitivät hänen naimiskauppaansa ennenkuulumattomana, koko\nvaltakuntaan kohdistuvana häpeänä. Prinsessa, siniverinen prinsessa\ntoki piti kuninkaan puolison olla. Siniverinen, vaikka hänen isänsä\nolisikin alkanut kuninkaallisen uransa teurastajana ja äiti kuningatar\npesumuijana. No, Kustaa kuningas oli toki valinnut valittavansa\naatelislinnoista, mutta hänen poikansa otti suoraan töllistä. Häpeä!\n— Oliko tyttö edes kaunis? — Kaunis kuin kukka, täytyy sanoa.\nKolmentoista vuotias oli ollut silloin, kun kuningas hänet kohtasi.\nSalassa oli antanut hänen kasvaa, oli opetuttanut ja neuvonut ihmisten\ntapoja. Ja aikoi nyt tehdä hänestä kuningattaren.\n\nNiin tapahtuikin. Eerik XIV kohotti korpraali Maunun tyttären\nvaltaistuimelle. Kaunis hän oli katsella, hyvä sydämeltään, vaatimaton\nja armelias köyhille, kenellekään ei tehnyt pahaa, koettipa aina\nkääntää pahatkin asiat parhain päin. Kaikki tämä täytyi toki myöntää,\nmutta sittenkin hän oli vain korpraalin tytär. Prinssit Juhana ja\nKaarle, aatelisnaisten pojat, käänsivät hänelle selkänsä ja ylimystö\nkatsoi kieroon. Se teki pakolliset kumarruksensa, mutta vain niin\nsyvät, ettei kuningas kernaasti voinut antaa kumartajalle potkua.\n\nVuodet kuluivat. Kuninkaan synkät hetket uusiutuivat yhä useammin.\nSilloin hän epäili kaikkia, salli kanslerinsa ja pyövelinsä Yrjänä\nPietarinpojan, matelevan nousukkaan, hallita itseään ja valtakuntaa,\nvahvisti hänen veritekonsa, tekipä raivopäissään niitä omin käsinkin.\nVain puolisonsa luona hänen synkkä mielensä pääsi kahleistaan, siellä\nhän oli onnellinen, leikki lastensa kanssa, soitti luuttua ja lauloi.\nJa silloin kuningatar Kaarinakin oli onnellinen. Muulloin hän vapisi,\nvapisi pelätessään, minkä arvaamattoman mielijohteen kuningas taas\nsattuisi saamaan.\n\nOnnen aikaa kesti vain neljä lyhyttä vuotta. Eerik vietiin vankina\nTurun linnaan. Kaarina muutti Turkuun lapsineen ja eli siellä\nköyhyydessä ja puutteessa. Ensin hän sai käydä silloin tällöin\nEerikkiä tapaamassa, mutta pian sekin kiellettiin. Kaukaa hänen\noli tyydyttävä katselemaan rautaristikkoista ikkunaa, jonka takana\njoskus, auringon paistaessa suoraan ikkunaan, vangin kasvot hämärästi\nhäämöittivät. Mutta kohta tämäkin vähäinen ilo loppui, kun vanki\nsiirrettiin Ruotsiin, jossa hän kuoli, syötyään, kuten monet väittivät,\nvelipuolensa kuningas Juhanan käskystä myrkytettyä hernerokkaa.\n\nKuningas Juhana antoi vihdoin hyvien ihmisten neuvomana onnettomalle\nleskelle asunnoksi ja ylläpidoksi Liuksialan kartanon Roineen rannalla\nKangasalla. Siellä hän eli monen monet vuodet. Hänen hiuksensa tulivat\nharmaiksi ja valkoisiksi, mutta sielunsa kirkkauden hän — halpana\nsyntynyt, puutteessa kasvanut, korkeimmalle kohotettu, syvimmälle\nsyösty, maineeton suvultaan, kuningatar hengeltään, — säilytti loppuun\nasti. Ja kun vanhus vihdoin ummisti silmänsä lepoon, siunasi häntä\nkaiken ympäristön kansa.\n\nTurun tuomiokirkko otti hoivaansa hänen Suomen mustaan marmoriin\nkätketyt jäännöksensä. Monen mahtajan maine sammui ja unohtui, mutta\nonnettoman Kaarina Maununtyttären muisto säilyi.\n\n\n\n\nRAUTAINEN MARSKI\n\n\n Näinä aikoina ja vielä paljon myöhemminkin nuori aatelismies kelpasi\n kaikkeen. Tuskin parroituttuaan hän jo johti sotajoukkoja. Voitettuaan\n tai hävittyään hänet saatettiin yht'äkkiä siirtää merelle komentamaan\n laivastoa. Pelkkä miekkamies joutui aavistamattaan tuomariksi,\n laamanniksi, tai valtiomieheksi, selvittämään monimutkaisia asioita\n ja punomaan salaisimpia juonia, ja valtiomieheksi ryhtynyt sai\n päinvastoin lähteä sotaa johtamaan. Klaus Flemingin, rautamarskin,\n elämäntarina on tällaisesta menosta sangen tyypillisenä esimerkkinä.\n — Tämän rajun voimamiehen kaikista toimista ei ole säilynyt aivan\n tarkkoja tietoja. Varsinkin hänen viimeiset tekonsa aiheuttavat\n erilaisia mielipiteitä, mutta kaikesta päättäen näyttää siltä kuin hän\n olisi pohjimmaltaan tarkoittanut Suomen irroittamista Ruotsista ja\n yhdistämistä Puolaan erikoisena liittovaltiona. — Rautamarskistakaan\n ei ole jäänyt mitään kuvaa tai hänen ulkonaisen olemuksensa kuvausta —\n muotokuvaa marski tuskin lienee itsestään maalauttanutkaan.\n\n\nMarski Klaus Fleming, Suomen ja Viron ylikäskynhaltija, matkasi\nKuitiasta Turkuun. Matka oli pitkä ja rasittava ja vaikka hän koetti\nmiten mukavasti tahansa loikoilla pitkässä ja leveässä reessään,\nkarhuntaljojen välissä, niin aina painoi jotakin paikkaa. Ja\nleini, pakana, pyrki särkemään jalkoja, nousipa väliin nivusiin ja\nhartioihinkin. Kipeimmin täräytti silloin, kun reki kolahti johonkin.\nSilloin kuului taljojen välistä kumeaa murinaa ja usein reen sevillä\nnuokkuvalle ajomiehelle osoitettu karjaisukin:\n\n— Katso eteesi, perhana!\n\nTultiin tasaisemmille maille. Marski murisi ja ärähteli yhä harvemmin.\nHän katseli jo melkoisen leppeästi talvista hankea ja mahtavaa metsää,\ntarkasteli melkeinpä hyvänsuopaisesti tien poskessa olevia harmaita\nsavupirttejä, joiden liesistä savu kierteli ontosta hongasta tehdyn\nsavupiipun kautta kohtisuoraan taivaalle, ja nyökkäsipä melkein\nystävällisesti mahdollisimman syrjään vetäytyville ja alistuvasti\ntervehtiville vastaantulijoille. Ne arvasivatkin väistyä jo aikanaan,\nsillä kukapa muu kuin rautamarski matkustaisi näin jykevästi, kuusi\nratsastavaa huovia tietä halkomassa ja kuusi takana, ja reen edessä\nkaksi hevosta peräkkäin valjastettuina, sillä tie oli kapea kahden\nrinnakkain kuljettavaksi.\n\nMarski rupesi vähitellen torkahtelemaan. Ajatukset eivät ottaneet\npysyäkseen koossa, vaan harhailivat milloin siellä, milloin täällä,\nviipyivät tuokion viimeisessä Venäjän sodassa, hyppäsivät siitä\näskeiseen Savon talonpoikien napinaan, jolloin marski tohahti äkäisesti\nnenäänsä, siirtyivät sitten Hämeeseen, jossa talonpojat liikehtivät\n— tottapahan asettuvat, tollot! — ja päätyivät vihdoin meren taakse,\nTukholmaan ja Kaarle herttuaan.\n\n— Taas se piru on manannut minut Tukholmaan, tilille mukamas. Manatkoon.\n\nMarski tohautti ylenkatseellisesti ja käänsi kylkeään. Hänen katseensa\nosui vähäiseen torppaan, jonka isäntä purki parhaillaan heinäkuormaa.\nSuu vetäytyi hymyyn, levisi siitään yhä leveämmäksi, ja kurkusta\npääsi kumma ääni, jonka saattoi käsittää melkeinpä nauruksi. Ajomies\nkäännähti kummissaan katsomaan taakseen. Marski ei ihme kyllä suuttunut\nmokomasta julkeudesta, tohahteli vain edelleen ja haasteli sitten:\n\n— Taidat katsoa, kun näet minun nauravan, häh? No, katso vain,\nerikoista nähtävää se onkin. Harvoin nämä nykyiset ajat naurattavat.\n\nAikansa röhistyään marski tarinoi puoleksi itselleen, puolittain\najomiehelleen:\n\n— Nähdessäni tuon heinäkuorman tuossa torpan pihalla, muistin nähneeni\nsen siinä kerran ennenkin. Paljon siitä on aikaa, paljon. Olin silloin\nvielä nuori. Matkasin silloinkin Turkuun. Ratsut olivat väsyneet ja\nnälkäiset ja kulkivat pää riipuksissa. Näin heinäkuormaa purettavan\ntuossa samassa torpassa. Poikettiin siis sinne ja ruvettiin ottamaan\nheiniä kuormasta. Torpan isäntä hätääntyi pahasti ja ruikutti, ettei\npitäisi ottaa, heinät kun oli muka varattu toiselle. Kenelle toiselle,\nkysyin. — Kankaisten nuoren herran hevosille, itse on tuvassa, hevoset\ntallissa. — Sitä parempi, sanoin, ja otin heiniä, mutta silloin\nKankaisten Horn syöksähti jo tuvasta ulos ja rupesi haastamaan riitaa.\nHelppoahan se olikin, kun kaunaa taisi olla jo ennestäänkin, mitä\nlienee ollut naisasioita, joutavia. Lopulta se tarrasi jo miekkaansa ja\naikoi rynnistää päälle — nekin ovat kiivaita miehiä, Hornit. Hittoja\nminä välitin hänen miekoistaan, paljain käsin kävin kiinni ja runttasin\nhankeen. Päästyään jaloilleen se yritti uudelleen. Silloin otin jo\nkovemmin kiinni, nostin sen ilmaan ja nakkasin heinäkuorman päälle.\nSe pahus lennähtikin kuorman ylitse, putosi jaloilleen, ja oli kohta\ntaas kimpussani kuin jehu. Silloin taisin jo vähän suuttua. Otin vielä\nkovemmin kiinni, heilautin parisen kertaa ilmassa pääni ympäri ja\nlennätin sen tuon aitan katolle. Sinne se pudota moksahti, vieri sitten\nsievästi alas ja jäi peppuroimaan paksuun hankeen. Miekka unohtui\nkatolle eikä se ilennyt kiivetä sitä hakemaan, sen kun vain peppurehti,\nnoitui ja pärmänttäsi — hö-hö —. Se tässä vieläkin pyrkii naurattamaan.\n\n— Jaa-a, virkkoi ajomies — ainakin se seikka on tiedetty, että kyllä\nnok — ei kun marskilla voimia on.\n\n— Häh? Sano vain nokinenäksi, kuten aioitkin, senkin korvettava,\nsiksihän te minua kuitenkin nimitätte selkäni takana. Eikä nimi miestä\npahenna, ellei mies nimeä. Ja nyt käännäkin nokkasi joutuin eteenpäin,\njurrikka, tuossa on äkkimutka.\n\nMarski hymähteli vielä kotvan itsekseen mainiolle heitolleen — niiltä\najoilta saakka ne hänen ja Hornien välit kylmenemistään kylmenevätkin,\nja paljon oli kaunan aihetta kertynyt lisääkin vuosien varrella\npuolella ja toisella. Niitä hän ei nyt kehdannut ruveta muistelemaan,\nnyt, kun olo tuntui tavallista kevyemmältä ja leppoisammalta. Aatos\npalasi taas nuoruuden aikoihin ja kulki edelleen miehuuden päiviin. Ja\nniin marski kertasi ajankulukseen tai ties mistä syystä elämänsä kulun,\nluki sen penikulmatolpat, joita oli paljon ja monenkirjavia.\n\n— Rajupäiseksi minua sanoivat ja jäykkäniskaiseksi, harvaksi\nsanoiltani, kovaksi kouriltani. Karhunpennuksi vanha Kustaa kuningaskin\nnimitti morkatessaan minua siitäkin, etten osannut kunnolla ruotsia\nenkä muka halunnut opetellakaan. Suittaa olla, pyrkii se kangertamaan\nvieläkin. Ja sitä salaa irvistelivät, etten tavaillut kirjoja enkä\nmuka opetellut kirjoittamaan, kuten muoti vaati. No, aina minä olen\nsentään osannut nimeni piirustaa ja vähän muutakin, vaikka jotakin\nvikaa siinäkin lienee, koskapa kirjurin vetelykset aina pyrkivät\ntekeleitäni mestaroimaan ja niihin pukinsorkkiaan panemaan. Miekka\ntuntui sitävastoin olleen jo syntyessäni kourassani, niin hyvin se\non mielestäni siihen sopinut. Ja monien muidenkin mielestä, ainakin\nniiden, joihin se on syystä tai toisesta osunut. Mitenkä se nyt olikaan\n— niin, kaksikymmenvuotiaanahan minä olin Venäjän sodassa, palvelin\nSuomen ensimmäisessä, Niilo Boijen lippukunnassa. Ja jo seuraavana\ntalvena minut määrättiin isoksi herraksi, savolaisten suksimiesten\npäälliköksi. Mitenkäs se kuningas hommaan määrätessään sanoikaan:\n»koska sinulla on jommoinenkin taito suksilla liikkua», niinhän se oli.\nKolmeatuhatta nostomiestä komensin, hyvä oli alku. Muistissaan kuningas\nlupasi pitää, jos hyvin suoriutuisin. Pianpa äijä kuitenkin kuolla\nkepsahti.\n\n— Herra Eerikin muistan suosiolliseksi. Hän löi minut\nkruunausjuhlissaan ritariksi ja nimitti minut, viisikolmatta\nvuotiaan, valtaneuvokseksi. Samana vuonna jouduin Paadisten linnan\nvoudiksi Viroon, ja saman vuoden lopulla Suomen sotaväen päälliköksi\n— jopahan oli nousua. Lisäsin sotaväkeä muistaakseni yhdellä\nlippukunnalla. Sitten olin Pärnun käskynhaltijana, Paidelinnaa\nkävin ratsuväen päällikkönä valloittamassa. Silloinhan Juhana\nherttua kuljetti sitä kautta Suomeen puolalaista hempukkaansa.\nHeikot välit meillä oli herttuan kanssa, suopein silmin ei liene\nkatsonut nimitystäni Etelä-Suomen laamanniksi. Kuninkaan mieshän minä\ntietenkin olin, herttuan hommiin en uskonut paljoakaan. Kun sitten\nosaltani jouduin johtamaan sotatoimia herttuaa vastaan, vahvistamaan\nantautumissopimuksen, viemään Juhanan vangittuna Tukholmaan ja edelleen\nGripsholmaan, niin kaipa hän katseli silloin minua vieläkin karsaammin.\n\n— Kuningas määräsi minut herttuan vanginvartijaksi — hyi helkkari! —\nminua kun muka ei voitu syyttää liiallisesta hellyydestä. No, pääsinhän\nsiitä vietävän hommasta joutuessani tykistön ylipäälliköksi Tanskan\nsotaretkelle. Sitten minusta tehtiin yhtäkkiä merimies määräämällä\nminut Elefantin päälliköksi Jaakko Baggen laivastoon. Ja pian minusta\ntuli amiraali ja laivaston päällikkö — maltahan, silloin olin täyttänyt\njuuri kolmekymmentä. Kaappailin Bornholmin luona ison joukon Narvasta\ntulevia kauppalaivoja — se puuha kannatti hyvin — mutta kun vein\nmuonan puutteen ja tautien takia laivaston satamaan, morkkasivat minua\nsaamattomuudesta ja antoivat potkut. Pian pääsin taas amiraaliksi,\nvaikkakin Klaus Hornin alapäälliköksi — siinä oli mies paikallaan —\nmutta kauaa ei sekään lysti kestänyt. Kuninkaan lautakunnassa syyttivät\nminua toimettomuudesta, Narvan laivojen turkiksien anastuksesta ja ties\nmistä, ja tuomitsivat, pöhköt, minut muka »petollisena merikarkurina,\nkelminä ja konnana.» Eerikki sentään armahti ja sitten purjehdin taas\nTallinnan vesillä.\n\n— Sikamaisesti Eerikki minua muuten kohteli, minua, ritaria,\nvaltaneuvosta ja amiraalia. Silloin jo ajattelin, enkä vain omien\nasioitteni takia vaan muutenkin, ettei sinulle, mokomalle kuninkaalle,\nkunnian kukko laula. Höperön tekoja se teki. Jopahan rakentelimme\njonkinlaista salaliittoakin, mukamas. Kun sitten herttuat Juhanan\npäästyä vapaaksi tekivät kapinan, muisti Eerik minutkin ja kutsui\nTukholmaan. Valtaneuvoston kokouksessa tuomitsimme herttuat ja muutamat\nmuutkin kuolemaan, mutta silloin jo huomasin Eerikin kuninkuuden\nvetelevän loppu virttään. Uskollinen olin kaikesta huolimatta hänelle\nollut, mutta nyt riitti — sehän ei enää ollut järjissään. Niin\ntuumimme, Klaus Tott ja Pietari Brahe ja muutkin. Ja kun minut sitten\nlähetettiin laivastolla herttuoita kiinni ottamaan, siirryin kuin\nsiirryinkin Juhanan leiriin.\n\n— Huvittipa nähdä, katselisiko Juhana vieläkin minua kieroon. Ei\nkatsonut, suosiolliseksi heti heittäytyi — ymmärsi tarvitsevansa\ntällaisiakin miestä. Hänen nimissään riensin Tukholmaan ja otin sen\nasukkailta uudelle kuninkaalle uskollisuusvalan. Kruunausjuhlissaan\nJussi kuningas tekaisi minusta vapaaherran, antaen vapaaherrakunnaksi\nViikin neljännestilan Siuntiosta ja Jokioisten Porvoosta. Ja sitten\n— piru periköön taaskin! — Juhana vuorostaan teki minusta Eerikin\nvanginvartijan. Mahtaneekohan minulla olla siihen toimeen aivan\nerikoiset lahjat——\n\n— Säilyttelin Eerikkiä Turun linnassa, sitten Kastelholmassa ja vihdoin\nGripsholmassa. Väittävät minun pitäneen miesparkaa liian kovilla,\nmutta se on pötypuhetta. Kun sitten Juhana määräsi, että Eerikiltä on\notettava henki, jos häntä yritettäisiin vapauttaa, alkoi vartijan toimi\n— vartiosotilaatkin kun lisäksi napisivat — yhä enemmän tympäistä.\nSanoinkin Juhanalle suoraan, että minun puolestani vartioiminen jo\nriittää kolmatta vuotta sitä tehtyäni. Ymmärsipä puheen ja laski minut\nsiitä kirotusta hommasta. — Ihmettelenpä itsekseni, vieläkö minun on\nryhdyttävä vartioimaan kolmattakin veljeä, Kaarle herttuaa. Saattaa\nsattua, saattaa sattua — —\n\n— No niin, Eerikkiä vartioidessani tein muutakin. Varustin Tukholmassa\nkuntoon laivaston. Banérin kanssa suostuttelin Kaarle herttuaa sopimaan\nkuninkaan kanssa. Sotaeverstinä hävittelin Norjassa Trondhjemin\nseutuja. Amiraalina johdin Ruotsin isoa laivastoa tanskalaissodan\nviimeisinä aikoina, Hornin kuoltua. Sitten muutin Suomeen. Silloin olin\nkai neljänneljättävuotias — niinpä olinkin.\n\n— Kuningas kirjoitteli minulle Suomeen, määräillen milloin mitäkin.\nSotakäskyjä sain välitellä. Nain näinä aikoina Ebba Stenbockin, Kustaa\nkuninkaan viimeisen kuningattaren sisaren.\n\n— Venäjän sota jatkui. Viipurin ruotsalainen linnaväki teki kapinan,\nminut määrättiin sitä asettamaan sekä nimitettiin samalla Viipurin\nylikäskynhaltijaksi. Minun oli pantava toimeen yleinen väennosto ja\npuuhattava Viipuriinkin uusi varusväki. Rauhanneuvotteluissa Rajajoella\nolin mukana. Solmittiin kahden vuoden välirauha. Kuningas, pakana, otti\nminulta Etelä-Suomen laamannin viran. Väittivät minun muka menetelleen\nlaittomasti.\n\n— Ja niin vuodet kuluivat edelleen. Koitelin meriasiain hallintoa ja\nolin taas sovittelemassa kuninkaan ja herttuan välistä valtariitaa.\n\n— Näinä aikoina Ruotsin ylimystö tahtoi sysätä Juhanan pojan\nSigismundin Puolan kuninkaaksi, jolloin hän, vaikka tulisi Ruotsinkin\nkuninkaaksi, oleskelisi suurimman osan ajastaan Puolassa ja ylimystö\nhallitsisi Ruotsia. Kieltelin Juhanaa päästämästä Sigismundia Puolaan\nja samaa mieltä Kaarlekin oli, mutta Juhana ei uskonut. Kalmarista vein\nSigismundin laivastollani Puolaan. Kuljetin myöhemmin yliamiraalina\nJuhanan Tallinnaan, jonne Sigismund saapui isäänsä tapaamaan. Siellä\nRuotsin ylimykset yksimielisesti ja ihan kirjeellisesti kehoittivat\nSigismundia lähtemään takaisin Puolaan. En pannut puumerkkiäni\nkirjelmän alle ja sain herrojen vihat niskaani. Suomalaiseksi moukaksi\nja petturiksi kuuluivat minua sanoneen, salaa tietysti. No, niinhän\nolivat sanoneet ennenkin. Kuningas puolestaan antoi minulle Norlannin\nja Upplannin laamannin viran, nimittipä minut pian Pohjanmaankin\ntuomariksi. Ja sitten minut määrättiin ylipäälliköksi sodassa Venäjää\nvastaan, Suomen ja Viron ylikäskynhaltijaksi ja valtakunnan marskiksi.\nYliamiraali olin jo ennestään, marskina tulin valtakunnan kaikkien\nmaa- ja merivoimien ylipäälliköksi, lähinnä kuningasta valtakunnan\nkorkeimmaksi mieheksi. Vanhasta nokinenästä puhuttiin kai niinä aikoina\npaljon pahaa. Niin, ikämieheksipä olin jo melkein tullut, viisikuudetta\ntäytin silloin.\n\n— Samoilin sotajoukkoineni Novgorodin lähistölle, mutta sieltä täytyi\nkääntyä takaisin. Sotaväki oli vastahakoista, monet löivät tehtävänsä\nlaimin, rahoja, varustuksia ja muonaa oli vähän. Kaarle herttua kiitti\nminua palattuani, mutta pian tuuli kääntyi. Kiukkuisia kirjeitä hän\nminulle kirjoitteli. Kuningaskin otti ja kuoli, ja silloin solmittiin\ntaas kahden vuoden välirauha. Sotaväen majoitin linnaleiriin Suomeen\nja Viroon. — Niin, niin meni Juhanakin isiensä tykö. Kuningasten\nparhaimpia hän ei ollut, valtakunnan päästi rappeutumaan ja peräti\nköyhtymään. Niin vähän kuin papit ja pipit minua liikuttavatkin, niin\nen jaksa käsittää hänen viimeisten vuosiensa uskonnollista höpötystä.\nPaavin pappeja vilisi hänen hovissaan ja itse luki punakantista\nliturgiaa. Lutheruksen papit karkoitti. Kuningasvainajalla ei ollut\nselkärankaa ja mielensä ailahteli sinne ja tänne.\n\n— Sigismundista tuli siis Ruotsin kuningas. Herttua ryhtyi hallitsemaan\nTukholmassa jonkinlaisena kuninkaan sijaisena ja lähetteli käskyjään\nminullekin Suomeen. Vastasin hänelle, etteivät hänen käskynsä ja\npuuhansa minua liikuta, tottelen vain laillista kuningasta. Herttua\nrupesi törkeäksi, suomalaisjoukkioksi se sadatteli meitä ja eritoten\nminua. No, suurilla sanoilla ei suuta halkaista. Se morkkasi minua\nsiitäkin, että ajoin muka jotakin suomalaisia erikoispyyteitä. No,\nmikäpähän siinä. Suomalaisena tietysti havaitsin jo aikoja sitten,\nettä valtakunnan länsi- ja itäpuoliskot olivat tykkänään erilaisia\nja että kumpaakin oli hallittava omalla tavallaan. Ja kyllähän minua\nsapetti sekin, että täältä oli kuljetettu ja yhä kuljetettiin vähiä\nvaroja veroina ja ja pakkoveroina Ruotsiin. Tämä oli sen lypsylehmänä\n— sieltä ei tänne herunut pisaraakaan. Välit meiltä katkesivat,\nherttualta ja minulta, kerrassaan ropsahtivat poikki. — Käväisin sitten\nhakemassa laivastolla Sigismundin Danzigista Tukholmaan. Ruotsin\nsäädyt vaativat kuninkaalta vahvistusta Upsalassa uuden uskon puolesta\ntekemälleen päätökselle, mokomallekin vasikannahkalle. Kuningas taipui\nkauan vastaan hangoiteltuaan ja sai kruunun päähänsä. Kannoin siinä\ntilaisuudessa valtakunnan miekkaa. Herttua mulkoili minua pahasti ja\nraapi kaljua kalloaan. Taisimmepa vähän riidelläkin.\n\n— Suomeen palattuani herttua vaati minua saapumaan valtaneuvoston\nistunnoihin, mutta mitäpä minä sinne. Ja kun se rupesi taas töykeäksi,\nniin taisinpa kirjoittaa hänelle, että: »En ole teidän kyytimiehenne,\nettä minun tarvitsisi kulkea jälessänne. — Te olette minun vertaiseni,\nhän — Sigismund, on ja pysyy kuninkaana.»\n\nKävin Viipurissa ja Käkisalmessa rajalinnoja tarkastelemassa. Turkuun\npalattuani kuulin, että rauha oli tehty Täyssinässä. Ryssille lupasivat\nantaa takaisin kahden vuoden kuluessa Inkerin ja Käkisalmen läänin.\nIivana puolestaan tunnusti Viron Ruotsille kuuluvaksi. Huono rauha —\nryssälle annetaan maata ja linna valtakunnan porteilla, josta niiden on\nvastedes hyvä ponnistautua hyökkäämään.\n\n— Ja nyt herttua on yhä minun niskassani vaatimuksineen, että Suomenkin\non alistuttava hänen ja valtaneuvoston käskyjen alaiseksi. Roskaa,\nsanon minä. Kuningasta minä tottelen enkä herttuaa. Yritteliäs mies se\nkuitenkin on. Valtiopäivillä Söderköpingissä päätätytti, että kuninkaan\nkäskyt saavat lainvoiman vasta sitten, kun hän ja Tukholman herrat\novat ne hyväksyneet. Kaarlo Hornin lähetti tuomaan päätöstä minulle.\nNo, riideltiinhän siinä taas vähän. Sanoin, että hyvä on, otetaan\nasia onkeen, mutta kuninkaan on ensin vahvistettava Söderköpingin\npäätös. Vastaus taisi sapettaa, koskapa herttua kuului rähisseen, että\nsuomalaiset olivat silloin raakalaisia, kun ruotsalaiset toivat heille\nkristinuskon, eivätkä nytkään ole kuin hituisen parempia. Rähisköön.\nJa asia kehittyköön edelleen — enköhän vanhoilla päivilläni joutune\nvartioimaan häntäkin. Ei kaksi kolmannelta, sanotaan. Suomen herrat\novat puolellani. Suomen säilytän kuninkaalle hänen käskynsä mukaisesti;\nonpa hän käskenyt panna väkivallan väkivaltaa vastaan mikäli tarvitaan.\nNo, pannaan, jos tarvitaan. Sotaväen pidän koossa linnaleirissä.\nPistäköön Kalle tänne nokkansa, jos uskaltaa. — Kas, onpahan johtunut\nmieleen yhtä ja toista, vaikka paljon on unohtunutkin. Monessa\nliemessä vanha nokinenä, dominus admirabilis, kummallinen herra, kuten\npuolalaiset sanovat, on ollut keittäjänä ja keitettynä — useimmiten\nkeittäjänä. Minua pelätään — pelätkööt. En ole luotu soittamaan luuttua\nkuutamossa enkä kumartelemaan nokka lattiassa. Minua tuskin kukaan\nrakastanee — olkoot rakastamatta. Omavaltaiseksi sanovat, töykeäksi ja\nsäälimättömäksikin — sanokoot. Ruotsin korkeat ja kateelliset herrat\nminua vihaavat — vihatkoot. Tiedän tekoni ja vastaan niistä vain\nlailliselle kuninkaalleni.\n\n— Väittävät minun käsittelevän liian kovakouraisesti rahvasta. En\nole sen päätä silitellyt enkä suosiota haeskellut, sillä siihen\nvakaumukseen olen päätynyt, että kansaa on hallittava lujalla kädellä.\nMikäli ken tahtoo toden sanoa, niin sanokoon silloin, etten ole\npidellyt alaisiani sen kovemmin kuin muutkaan läänitysmiehet, ehkäpä\nlievemmin kuin Ruotsin monet ylimykset. Voudit, kirotut lurjukset,\ntekevät paljon pahaa isännän tietämättä ja kiskovat veroa omaan\npussiinsa isännän veron ohella. Omaa etuani sanovat minun aina\nkatsovan. Olenpa katsonut sitäkin, mutta osoitettakoon minulle mies,\njoka sitä ei ole tehnyt. Sellaista on tämä aika ja tämän ajan ihmiset.\nSuomen oloja olen koettanut järjestää ja sen parasta katsoa, sitä ei\nkyettäne kieltämään, ja talonpojankin kohtaloa olen tahtonut lieventää,\nmilloin olen sen saattanut tehdä maan asioita vahingoittamatta. Ken sen\nkieltää, hän valehtelee.\n\nReen pysähtyminen keskeytti marskin mietteet. Vaihdettiin hevosia ja\najettiin sitten viimeinen taival Turkuun.\n\nLinnaan saavuttuaan ja kiireesti syötyään marski pukeutui rautaan. Hän\nhalusi tarkastaa sodasta Turkuun palanneet joukot ja tahtoi esiintyä\nniiden edessä sotapäällikön asussa. Tarkastuksen toimitettuaan hän\nastahti tavalliselle paikalleen, panetutti tulen takkaan ja käski tuoda\neteensä linnassa säilytetyn vangin, pohjalaisen talonpojan Jaakko Ilkan.\n\nVanki nostettiin köysillä linnankirkon lattiassa olevasta luukusta\nihmisten ilmoille. Hän siristeli silmiään päivänvaloon tultuaan, sillä\nvankikomero oli aivan pimeä. Pimeä ja kylmä. Vartioiden välissä ja\nlujissa raudoissa hänet vietän marskin eteen.\n\nMarski katseli häntä kauan äänettömänä. Vihdoin hän virkkoi: — Vapiset\npelosta, mies.\n\n— En vapise pelosta, vaan kylmästä.\n\n— Vai. Rikoksesi tiedän, kerran jo asiasi tutkin. Herttuan luona olet\njuossut vaivojasi valittamassa ja kansaa olet yllyttänyt kapinaan.\nMyöntänet asian olevan niin.\n\n— Kun ei apua lähde muualta, niin auttakoon herttua. Ja jos ei muu\nauta, niin auttakoon oma apu.\n\n— Puhut rohkeasti, mies.\n\n— Puhun, kuten tunnen oikein olevan.\n\nMarski katseli edessään seisojaa tutkivasti. Sitten hän hymähti\nivallisesti.\n\n— Vai auttakoon herttua! Ketä hän kykenee auttamaan, ei itseäänkään.\nRakentelet tuulentupia, narri. Ja oma apu, mukamas. Loruja.\n\nMarski mietiskeli taas kotvan, mitä lienee mielistellytkin. Vihdoin hän\nvirkkoi hiljaisemmalla äänellä, melkeinpä säälivästi:\n\n— Kerro minulle valituksiesi syyt. Sano ne suoraan ja peittelemättä.\n\nIlkka katsoi häntä ihmeissään ja vastasi:\n\n— Saatanhan nuo kertoa, eivät ne ole salaisuuksia. Leipä on loppunut\nPohjanmaalta ja lopussa se lienee muuallakin. Kato vei viljat monena\nvuonna, pettuun on täytynyt turvautua ja sen varassa on elettävä,\nmikäli mieli elää. Karja on jo vähentynyt puolella. Tosihätä on\nedessä. Tästä emme syytä esivaltaa, korkeammalta tämä koettelemus on\nmeille pantu. Mutta toisesta, meille syyttämme pannusta rasituksesta\nsyytämme. Keskuuteemme majoitetut, sodissa raaistuneet, kaiken\nsäälintunnon kadottaneet huovit mellastelevat taloissa kuin konsanaan\nvihollismaassa, ottavat mitä haluavat, tekevät mitä tahtovat. Kuitenkin\non Pohjanmaa Juhana kuninkaan kirjeellä vapautettu linnaleiristä. Se on\nlaiton.\n\nIlkka vaikeni. Marski virkkoi hieman jo ääntään koroittaen:\n\n— Juhana kuningas antoi sellaisen kirjeen, mutta siinä oli myöskin\nehto. Siinä oli sellainen ehto, että Pohjanmaan miehet puolustavat\nitse maakuntaansa sotaväen apua tarvitsematta. Sen lupasitte.\nLupaustanne ette ole kyenneet täyttämään. Karjalaiset kulkevat siellä\nyhä ryöstöretkillä kuin kotonaan, samoin venäläiset. Sotaväellä\nmaakuntaanne on täytynyt heiltä ja novgorodilaisilta turvata.\nSitäpaitsi kuninkaan kirjelmä ei ole ollut voimassa enää moniin\naikoihin. Kuningas Sigismund vahvisti linnaleirinpidon Pohjanmaalla ja\nperuutti siis Juhanan lupauksen.\n\nIlkalla oli jo kiivas vastaus huulillaan, mutta hän hillitsi itsensä.\nMarski jatkoi:\n\n— Rauha on tehty, mutta rajat ovat vielä käymättä. Niiden käynnistä\nsaattaa syntyä selkkauksia, jopa uusi sotakin. Pidän sotaväen koolla\nsiksi, kunnes rauha on varma. En voi elättää sotaväkeä muuten\nkuin linnaleirissä. Rasituksen olen jakanut tasan eri maakuntien\nkesken. Pohjanmaankin on kannettava osansa. Sitäpaitsi kuningas on\nantanut minulle käskyn Suomen turvallisuuden huolehtimisesta. Joku\nvallantavoittelija hioo kynsiään ja saattaa yrittää tänne asevoimin —\nymmärrät, ketä tarkoitan. Myöskin tämän varalta pidän sotaväen koolla.\nSotaväetön Pohjanmaa olisi muuten avoin. Sinnekään en laske ketään,\nvaan täytän laillisen kuninkaan käskyn. Vai oletteko te, sinä ja sinun\nvillitsemäsi, toista mieltä?\n\n— Hätä ei lue lakia.\n\n— Senkin on luettava.\n\nMarskin äänessä oli jo uhkaa.\n\n— Onko muuta? Jatka.\n\n— Pohjanmaan vouti Abraham Melkiorinpoika kiskoo verot kaksin-, jopa\nkolminkertaisinakin. Lisäksi hän ottaa laittomiakin veroja. Monet ovat\njo niidenkin takia puilla paljailla, ja yhä useammat joutuvat samaan\ntilaan. Talot autioituvat toinen toisensa jälkeen.\n\nMarskin muoto synkkeni. Harvakseen hän virkkoi:\n\n— Näitä valituksia olen kuullut jo ennenkin, vaikka en muilta paljoilta\ntoimilta ole joutunut niitä tutkimaan. Abraham Melkiorinpoika on\nesiintynyt minun edessäni aina hyvin ja tehnyt säännöllisesti tilinsä.\nOlen saanut häneltä aina kaiken mitä minulle kuuluu. Kun tulen\nPohjanmaalle, niin tutkin valitukset. Jos niissä on perää, niin kai\nteillä on puuta hirsipuuksi. Se siitä.\n\nTuokion taas mietiskeltyään marski jatkoi:\n\n— Olen kuullut Pohjanmaalla olevan kaksi Jaakko Ilkkaa, toinen on\nmainittu knaapiksi, toinen talolliseksi. Sinä lienet viimemainittu.\nKerro olosi ja elämäsi. Suoraan ja peittelemättä.\n\n— Talollinen olen Ilmajoen Kokkolassa. Tiluksellani on maata\npuolitoista pannia, se on lisäksi puolittain autio ja hallanarka.\nViljeltäväksi siitä ei ole, heinämaaksi se oli pantava, mutta siitä\nhuolimatta minun on maksettava siitä viljaverokin. Häviöön jouduin,\nhuovit ryöstivät irtaimen. Selvä vääryys kohtasi minuakin.\n\n— Olen kuullut sinun juopotelleen ja hurvitelleen silloinkin, kun olisi\npitänyt tehdä töitä. Kuuluvat laittaneen sinusta ivarunonkin.\n\n— En ole tavannut haarikkaa kallistamatonta miestä.\n\n— Oma olkoon asiasi. Kaimasi Jaakko Ilkka kuuluu tulevan hyvin toimeen.\nSamaan hyvinvointiin pääsisit sinäkin helposti, jos tahtoisit. Sinusta\ntulisi hyvä asemies — knaapiksi olet sopiva. Hankin sinulle hyvän\ntalon asuttavaksi, voitpa saada jonkun vuoden verovapaudenkin, mutta\nsillä ehdolla, että lakkaat hullutuksistasi. Menet siis Pohjanmaalle,\nselität siellä rahvaalle kaiken, mitä nyt olen sanonut linnaleiristä\nja voudista. Lisäksi vaadit herttuasta kertakaikkiaan luovuttavaksi\nja laillisen kuninkaan puolta pidettäväksi. Myöskin voit sanoa,\nettä lupaan ajatella linnaleirin poistamista, kunhan rajankäynti on\nsuoritettu. Sillä väliin koetan sitä lieventää. Suostutko ehtoihin,\nJaakko Ilkka? Ajattele tarkoin.\n\nTarjous tuli Ilkalle yllättävänä. Se oli houkutteleva ja pani veret\nkiertämään. Tuokion hän mietti ja vastasi sitten:\n\n— En suostu.\n\n— Vai et!\n\n— En!\n\nMarskin ääni törähti kuin sotatorvi hänen ärjäistessään:\n\n— Tiedä siis, mies, että silloin minä sinut nutistan! Lopun minä teen\nvehkeistänne, jumal'auta, jos vielä niitä jatkatte, sellaisen lopun,\nettä lastenne lapset sitä kauhulla muistelevat!\n\nValtava nyrkki putosi pöydälle ja haarniska helähti. Hirvittävän\nnäköinen hän oli, rautamarski, kaikessa hillittömän voimansa\npurkauksessa.\n\n— Tyrmään mies!\n\nHuovit veivät Ilkan välissään pois.\n\nMarski nousi kävelemään, mutta jalat tuntuivat perin raskailta. Hän\ntarttui isoon aisakelloon, jota hän käytti soittokellonaan, ravisti\nsitä kiukuissaan ja heitti sen sitten nurkkaan. Palvelijat riensivät\nsisään.\n\n— Riisukaa haarniska. Ja hieroja tänne! Hierokoon ja kupatkoon. — Ääh,\nkun tuo leini käy kimppuun kipeästi! Kaikkea tässä pitää kärsiäkin,\nperkele!\n\n\n\n\nNUIJAMIESTEN SODAT\n\n\n Kustaa Vaasa yritti rajoittaa ylimystenkin valtaa. Ruotsissa se\n hänelle osittain onnistui. Suomessa olot pysyivät ennallaan. Eerikin\n ja Juhanan aikana ylimysvalta yhä kasvoi. Monet ylimykset välittivät\n vähän rahvaan oloista, heidän voutinsa vielä vähemmin. Loppumattomissa\n sodissa vierailla mailla raaistunut sotaväki eleli omassa maassa kuin\n konsanaan vihollisen alueilla — ulkolaiset palkkasoturit temmelsivät\n sitäkin hurjemmin. Linnaleiri oli etenkin katojen köyhdyttämällä\n Pohjanmaalla ylen ankara rasitus. Talonpojankin kärsivällisyys\n loppui. Levottomuudet alkoivat Hämeessä, ne tukahdutettiin alkuunsa.\n Pohjalaiset lähtivät liikkeelle luottaen Kaarle herttuan epämääräisiin\n lupauksiin. Kapina levisi Savoon ja Hämeeseen — rautamarski murskasi\n aseisiin tarttuneet. Hänellä oli puolellaan muodollinen oikeus —\n moraalinen oli nuijamiehillä. Kärjistynyt ristiriita ja molempien\n jäykkä niska synnytti sodista katkerimman: veljessodan.\n\n\n\nILKKAISEN SOTA.\n\n\nPyhän Katariinan päivänä kokoontui Isonkyrön kirkolle Yrjänä Kontsaan\ntaloon vahvasti väkeä. Kuunneltiin talollisen Pentti Poutun ja muiden\nTukholmassa Kaarle herttuan puheilla kävijän kertomuksia, sadateltiin\nmarskia ja huoveja, ja nautittiin runsaasti päähän pian kihahtavaa\nolutta. Huovit tulivat vangitsemaan Tukholmassa kävijöitä. Syntyi\nsanaharkkaa ja käsikähmää. Kiihtyneet miehet tallasivat jalkoihinsa\nharvalukuiset huovit, lieneepä jokunen heistä painettu Kyrönjoen\njäänkin alle. Huovien asunnot poltettiin.\n\nTuli syttyi tappuroihin.\n\n— Hankkikaa itse itsellenne oikeutta. Ottakaa aseiksenne vaikka nuijia\nja aidanseipäitä. — Näin kerrottiin herttuan vastanneen lähettiläille.\nKaiku toisti sanat. Maakunta nousi.\n\nTuhatkunnan talonpoikaa kokoontui. Ylimmäksi päälliköksi valittiin\nTurun linnasta tuntemattomalla tavalla paennut ja Pohjanmaalle\nrientänyt Jaakko Ilkka. Aseina oli nuijia, keihäitä, kirveitä, jousia,\nolipa huoveilta otettuja pertuskoita ja tuliluikkujakin.\n\nTalonpojat lähtivät liikkeelle joulukuun puolivälissä. Pääjoukko\nsuuntasi kulkunsa Ilkan ja Yrjänä Kontsaan johdolla yliseen\nSatakuntaan. Toinen joukko lähti rantatietä Kokemäelle, Pentti Pouttu\nja Martti Tommola päällikkönään; kolmas, vain puolisatainen parvi,\nkulki Rautalammille. Kansa nostettiin kaikkialla matkan varrella\naseisiin hyvällä tai pahalla, kiinnijoutuneet huovit surmattiin usein\njulmalla tavalla, aatelisten talot ryöstettiin ja poltettiin.\n\nKaikkien yhteisenä päämääränä oli Turun linna. Se uhattiin hajoittaa\nmaan tasalle vaikka hampain repimällä. Yhteiseksi ylipäälliköksi\naiottiin suostutella tai pakottaakin Anolan herra Akseli Kurki, jota\npidettiin marskin vihamiehenä ja talonpoikain asialle suopeana.\n\nPoutun joukko kulki Ulvilaan. Akseli Kurki liittyikin marskiin, samosi\nlippukuntineen talonpoikia vastaan ja löi talonpoikain joukon. Pouttu\njoutui vangiksi, vietiin Turun linnaan ja kuoli siellä.\n\nPäävoima kulki Pirkkalaan ja leiriytyi Nokialle. Pienempi osasto eteni\nKangasalle ja voitti siellä Hämeenlinnasta lähteneen Knuutti Kurjen\nvähäisen huovijoukon. Voitto rohkaisi kovin talonpoikain mieltä.\n\nTalonpojat aikoivat jatkaa matkaansa Turkuun, mutta tielle asettuikin\nodottamaton este: itse Klaus Fleming saapui Pirkkalaan mukanaan 900\nratsumiestä ja 2 000 jalkamiestä. Hän majoittui Pirkkalan pappilaan.\nTalonpoikain leiri näkyi järven toiselle puolelle.\n\nIllan suussa marski tarjosi talonpojille sovintoa ehdolla, että Ilkka\nja muut päämiehet jätetään hänen käsiinsä lain mukaan tuomittaviksi.\nKysymys linnaleirin poistamisesta jäisi kuninkaan ratkaistavaksi.\nNuijamiehet eivät suostuneet sovintoon, ja niin alkoi aikaisin\nuudenvuoden aattona Nokian verinen leikki. Molemmat puolet olivat nyt,\nnuijamiesten joukon yhä vahvistuttua, miesluvultaan suunnilleen yhtä\nsuuret. Marskin rautaan puetut huovit liikkuivat lumessa raskaasti,\nnuijamiehet kevyesti. Vimmattua taistelua kesti iltamyöhään. Voitto\nkallistui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, mutta jäi\nloppujen lopuksi ratkaisematta. Kummatkin vetäytyivät päivän päättyessä\nväsyneinä leiriinsä. Talonpojat olivat mieshukastaan huolimatta hyvällä\nmielellä. Huomenna kopea marski lopullisesti murskattaisiin.\n\nIllan suussa alkoi nuijamiesten nuotioilla kierrellä kummia tietoja.\nKuiskailtiin Akseli Kurjen tehneen odottamattomia, lyöneen perinpohjin\nUlvilassa Poutun joukon, olipa ottanut päällikönkin vangiksi, ja nyt\niltahämärässä hän oli saapunut huoveineen marskin leiriin. Mitenkä\nratkeaisi näinollen huominen taistelu? Ja lisäksi kierteli nuotioilla\nmarskin asiamiehiä kuiskimassa, että marski tarjosi sovintoa entisillä\nehdoilla. Mieliala alkoi ailahdella kuriin tottumattomassa joukossa\npuoleen ja toiseen, yhteishenki ja luja luottamus asiaan haihtui\ntuhkana tuulena. — Ja niin nuijamiesten joukko oli kypsä tekemään\nhäpeällisen teon: myymään päällikkönsä.\n\nJaakko Ilkkakin kuuli kumman kuiskailun, näki mitä tulossa oli ja\nvirkkoi lähimmilleen alakuloisena: — Nahastani tekevät kauppaa.\n\nMarskin käsiin hän ei tahtonut joutua; joukkonsa ei kuunnellut enää\nhänen sanaansa. Niinpä hän nousi ryöstetyn hevosen selkään ja ratsasti\npimeään yöhön. Hänen lähimpänsä tekivät samoin, pakokauhu levisi\nmuihinkin ja aamun valjetessa oli nuijamiesten leiri tyhjä.\n\nMarski lähetti heti ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Ryttärit\niskivät armotta maahan kenen vain yhyttivät.\n\nVouti Abraham Melkiorinpoika riensi marskin lähettämänä pienemmän\njoukon kanssa kiireesti Pohjanmaalle ja sai kiinni nuijamiesten\njohtajat. Jaakko Ilkka, Yrjänä Kontsas ja neljä muuta teilattiin ja\nmestattiin. Tähän päättyi Jaakko Ilkkaisen sota, nuijasodan ensimmäinen\nvaihe.\n\n\n\nHÄMEEN KAPINA.\n\n\nYlisen Satakunnan ja Pohjois-Hämeen miehet olivat mukana Ilkan\nretkellä. Rautalammille lähtenyt parvi nosti aseisiin Päijänteen\nlänsipuoliset pitäjät. Nuijamiehet kulkivat Padasjoelle, jossa\nIivari Tavast huoveineen oli heitä vastassa. Hän ryhtyi hieromaan\nsovintoa, mutta hyökkäsikin petollisesti talonpoikien kimppuun ja\nsurmasi Nyystölän kentällä tammikuun puolivälissä kaikki neljäsataa\nnuijamiestä. Hämeen kapina loppui tähän verilöylyyn.\n\n\n\nSAVOLAISTEN SOTARETKI.\n\n\nRautalammilta Savoon saapuneet Paalaisen veljekset ja Savonlinnan\nentinen vouti Esko Utmark löysivät Savossa yllytykselle kiitollisen\nmaaperän. Suur-Savon, Juvan, puolittain Rantasalmen ja Joroistenkin\nmiehet lähtivät liikkeelle. Johtajat levittivät arvoaan kohottaakseen\nhuhua, että Eerik kuninkaan poika, prinssi Kustaa, oli heidän\njoukossaan. Joroisista talonpojat lähettivät Savonlinnan isännälle\nFinckelle kirjeen, jossa tiedottivat Kaarle herttuan lähettäneen\nheidät etsimään linnaleirien väkeä, huoveja ja kaikkia muita, jotka\nolivat talonpoikia vaivanneet ja ryöstäneet, ja kysyivät Finckeltä,\ntahtoiko hänkin olla saman herran, herttuan alaisena. Kirjeensä he\nallekirjoittivat sanoilla: »se on yhteisen kansan tahto». Fincke\nhakkautti kirjeen tuojilta kädet poikki. Hänen avukseen riensi\nViipurista ratsumiehineen Martti Hästesko ja Pietari Juusten\nKäkisalmesta. Juusten hyökkäsi Juvalla talonpoikien kimppuun, mutta\nnämä torjuivat hyökkäyksen. Juvan kirkkoherra Olavi Toiviainen yritti\ntaivutella nuijamiehiä sovintoon. Osa taipui, osa jatkoi vastarintaa.\nRemojärvellä sotavoimien etujoukko tuhosi satamiehisen, vastarintaan\nasettuneen talonpoikaisparven viimeiseen mieheen.\n\nPääjoukko, 800 nuijamiestä, oli koolla Mikkelin tienoilla.\nMieliala oli sekava, toiset halusivat taistella, toiset tahtoivat\napujoukkojen toivossa peräytyä pohjoiseen. Tammikuun 23 päivänä,\nverisenä sunnuntaina, syntyi taistelu Suur-Savon pappilan luona.\nNuijamiehet taistelivat uljaasti Tahvo Hännisen ja Paavo Tuomahaisen\njohtamina. Huovit sytyttivät pappilan rakennukset, joissa talonpojat\npuolustautuivat, palamaan, ja silloin puolustajat antautuivat saatuaan\nhenkensä säilymisen lupauksen. Pietari Juusten söi sanansa, aseensa\nheittäneet talonpojat hakattiin maahan. Paavo Tuomahainen mestattiin\nja teilattiin kirkon luona, Hänninen lähetettiin Turkuun marskin\ntutkittavaksi. Pieksämäelle kokoontuneet nuijamiehet hajosivat saatuaan\ntiedon Suur-Savon verilöylystä. Savonlinnan isäntä Fincke koetti\npontevasti estää enempiä kostotoimia.\n\n\n\nPERÄPOHJALAISTEN NOUSU.\n\n\nPeräpohjalaiset pysyivät syrjässä Ilkkaisen sodasta, mutta pian\nheidän mielialansa kiihtyi etelästä saapuneiden viestien johdosta.\nLimingan, Iin ja Kemin miehet tarttuivat aseisiin. Liikehtimistä\nlietsomaan saapui parhaiksi herttuan Pohjanmaalle lähettämä vouti\nIsrael Laurinpoika. Hän kutsui kokoon Pietarsaareen herttuan nimessä\nyleiset maakäräjät, jotka päättivät ryhtyä varjelemaan omaa maakuntaa,\nmuihin maakuntiin ei sitävastoin hyökättäisi. Linnaleirin asia\npäätettiin jättää kuninkaan ratkaistavaksi ja siitä kirjoitettiin kirje\nsotaväelle. Marskin vouti Abraham Melkiorinpoika kuitenkin hävitti\nkirjeen sitä marskille toimittamatta. Vartiojoukko asetettiin Kokkolan\nkirkolle Venäjän sodassa olleen Hannu Krankan johdolla. Abraham\nMelkiorinpoika kiiruhti sinne viidenkymmenen huovin kanssa, mutta\njoutui Tarharannan niityllä vartiojoukon väijytykseen, lähetettiin\nTukholmaan ja mestattiin siellä.\n\nMarski oleskeli tällöin Pirkkalan Tammerkoskella. Hän teki nopeasti\npäätöksensä, otti mukaansa vain 1500 ratsumiestä ja lähti Pohjanmaalle.\n\nKoko Pohjanmaa oli aseissa, rannikon ruotsalaiset nyt mukana, 3 000\nmiestä oli koolla. Israel Laurinpoika vaati voudin valtuuksiensa\nnojalla ylipäällikkyyttä, piti kerskailevan ja mahtipontisen puheen\nja uhkasi kaikkia, jotka taistelussa väistyisivät, tavaran ja hengen\nmenetyksellä. Nuijamiehet, mukanaan joitakin pieniä, Oulun linnasta\notettuja tykkejä, riensivät Ilmajoelle suorittaen yhtenä yönä\npuolenkolmatta penikulman marssin. Santavuorelle oli jo etukäteen\nrakennettu ja myöskin etujoukoilla miehitetty varsin hyvät varustukset.\n\nMarski katseli nuijamiesten suurta joukkoa ja etenkin vuoren\nvarustuksia synkein silmäyksin. Ratsumiehet eivät voisi liikehtiä\nvuorella, jalkamiehinä taistelemaan heitä oli vähän ja vuorenrinteet\nolivat melkoisen jyrkät kiivettäviksi. Paikka näytti pahalta. Jalkaväki\nolisi pitänyt ottaa sittenkin mukaan. Mutta sitten marskin katse\nkirkastui ja hän hymähti ylenkatseellisesti. — Jättävät varustuksensa,\nhullut, ja asettuvat rintamaan lakeudelle, hän virkkoi vieressään\nratsastavalle Akseli Kurjelle.\n\nNiin tapahtuikin. Talonpojat luottivat ylivoimaansa, sellainen kai oli\nIsrael Laurinpojan käsky, eikä Hannu Krankastakaan ollut johtajaksi.\nVouti itse, suuri pelkuri, piiloutui jo ennen taistelun alkua\nkauemmaksi Piirtolan taloon oluthaarikan ääreen.\n\n— Raisastahan, Kurki, noiden päättömien hullujen luokse ja tarjoa\nsovintoa, sanoi marski. — Taistelun tulos on nyt selvä. En halua\nvuodattaa verta, mikäli tulevat järkiinsä. Aseensa heitettyään\npalatkoot rauhassa kotiinsa — tietäkööt minun sanani pitävän. Ja sano,\nettä isken armotta, elleivät suostu sovintoon.\n\nKurki ratsasti talonpoikien luokse suorittamaan tehtäväänsä.\nPilkkahuutoja hänelle sinkosi vastaukseksi, mutta Vöyrin, Kokkolan\nja Pietarsaaren ruotsalaiset talonpojat pettivät yhteisen asian ja\nsiirtyivät marskin puolelle. Se aiheutti hämminkiä, ja katkerat katseet\nseurasivat pettureita.\n\nNuijamiehet laukaisivat tykkinsä. Nuori aatelismies Mikko Karpalainen\nja neljä muuta putosi satulasta. Rautapukuiset huovit iskivät taaskin\nsäälittä. Heidän etunaan oli harjaantunut tottumus, kuri ja hyvä johto,\nnuijamiehillä vain yhä heltyvä usko asiaansa ja lopuksi epätoivon\nvimma. Voitto kallistui nopeasti marskin puolelle, huovit ajelivat\ntakaa liian myöhään vuoren turviin pyrkiviä talonpoikia ja löivät\nheidät hangelle. Vouti Israel Laurinpoika hylkäsi oluthaarikkansa,\nriensi päistikkaa pakoon ja pysähtyi vasta Torniossa. Hannu Krankka\ntehtiin vangiksi.\n\nNäin päättyi Nuijasodan viimeinen yhteenotto, Santavuoren synkeä\ntaistelu.\n\nKaiken kaikkiaan 3 000 talonpoikaa heitti henkensä nuijasodassa —\nkymmenes osa Suomen kaikista talonpojista ja vuokralaisista. Satoja\ntaloja jäi kylmille. Näin kirjoitti eräs Suomessa silloin ollut\nja asiat omin silmin nähnyt ruotsalainen: »Sanalla sanoen, ei ole\nsellaista kurjuutta, nälkää, itkua, parkua ja surkeutta milloinkaan\nennen kuulunut Jerusalemin hävityksen ajoista asti. Jumala armahtakoon\nSuomenmaata!»\n\n\n\nRAUTAMARSKIN KUOLEMA\n\n\nMarski ei ryhtynyt enempää rankaisemaan Santavuoren taisteluun\nosallistuneita eikä muitakaan nuijasodan miehiä. Johtajien henki\nsäilyi. Hän ehkä katsoi epätoivossaan aseisiin tarttuneita jo\nrangaistun tarpeeksi, ehkä näki jatketun kovuuden vievän maan\nperikatoon. Ehkä hän tahtoi voittaa talonpojatkin puolelleen\narvatessaan, että hänen ja herttuan välit pian ratkaistaisiin\nasevoimin. Tai ehkä hänkin, suomalainen mieleltään ja sydämeltään,\nheltyi ajatellessaan sen veljesveren paljoutta, joka taaskin oli\nvuodatettu.\n\nTurkuun palattuaan hän otatti uuden uskollisuudenvalan jokaisessa\nSuomen pitäjässä. Suomen aatelisto oli jo aikaisemmin ollut marskin\npuolella ja nyt se liittyi hänen ympärilleen yhä lujemmin. Hän\nvalmistautui kaikin voimin ratkaisevaan taisteluun herttuaa vastaan ja\nhänen voitontoiveensa olivat epäilemättä hyvät. Sotaväkeä kokoontui\nTurun tienoille, ja sinne varattiin runsaasti elintarpeita. Laivoihin\nhankittiin lisää tykistöä ja uusia aluksia varustettiin sotakuntoon.\nMarski matkusti tilalleen Siuntion Pikkalaan, jonka hyvässä satamassa\noli veistämö ja osa laivastoa talvehtimassa. Siellä tauti hänet\ntapasi ja jo parin päivän kuluttua rautaisen tahdon oli taivuttava.\nKahdenseitsemättävuotias marski ummisti silmänsä ikuiseen uneen.\n\nHänen ruumiinsa vietiin Turkuun. Kun Kaarle herttua myöhemmin sai\nhaltuunsa Turun linnan, avautti hän marskin arkun, nykäisi vainajaa\nparrasta ja sanoi: »Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa.»\nEbba rouva, marskin leski, vastasi hänelle: »Jos herrani ja mieheni\nolisi elänyt, ei teidän ruhtinaallinen armonne olisi ikinä päässyt\ntänne.» Niinpä asia kai olisi ollutkin.\n\nMarski taisteli taistelunsa ja suoritti monet toimensa heikkojen\nherrojen puolesta. Avuton oli heistä Sigismundkin, hänen viimeinen\nkuninkaansa. Kaipa marskikin sen ymmärsi, mutta kun oli ottanut asian\najaakseen, niin ajoi sitä sitkeästi puoleen tai toiseen katsomatta.\nEhkä hänelle — kukapa sen tietää — häämötti kaiken takana suuri\npäämäärä, riippumaton Suomen valtakunta. Suureksi arvataan hänen\nosuutensa Suomen menneisyydessä, ja valtavan voimamiehen hahmo\nkohottautuu jylhänä aikojen yöstä.\n\n\n\n\nKOVIA KOHTALOITA\n\n\n Klaus Flemingin kuoltua Kaarle herttua saattoi ruveta helpommin\n toteuttamaan suunnitelmiaan Suomeen nähden. Suomen aatelisto näyttää\n asettuneen melkein yksimielisenä jatkamaan rautamarskin työtä, eikä\n muukaan väestö juuri innostunut herttuan asiaan. Suomalaisilla\n oli huomattavan vahva sotavoima, ja jos Sigismund olisi Puolan\n taholta toiminut vähänkään tarmokkaammin, niin sota olisi saanut\n toisen käänteen. Ylivoimallaan herttua, jonka toimia suomalaisille\n kohtalokkaat sattumat edistivät, murskasi vastarinnan. Ankaralla\n kädellä hän kosti vastustajainsa teot. Kuninkaana hän oli jäntevä,\n oikeudenmukainen hallitsija. Huomattavalla tavalla hän suosi suomen\n kielenkin oikeuksia, saipa sen oikeuksien laajentamisessa vastaansa\n Ruotsin valtaneuvokset.\n\n\nVanha huovi Hartikka Hukka palasi vihdoinkin kotiaan oltuaan maailmalla\nparisen vuosikymmentä. Koti oli muuttunut, mutta ei ollut Hartikkakaan\nentisellään. Naamassa näkyi kaksi pitkää arpea, toinen pitkin, toinen\npoikin, vasemmalla retkotti vielä siteissä oleva käsivarrentynkä ja\noikea jalka raahasi maata.\n\n— Jään, jos vielä taloon kelvannen, hän sanoi sisään päästyään. —\nTällaiseksi mies on muuttunut. Töihin en paljon kyenne. Verkkoa saatan\nkutoa, kaloja pyydellä ja ansoja laitella, hevosta osaan hoidella ja\nriihtä lämmittää. Muuhun en pysty.\n\n— Jää, jos haluat, hänen nuorempi veljensä vastasi. — Sinunhan tämä on\ntalo, omaasi tulet, vaikka minä olen tätä hoitanut sen jälkeen, kun\nhalusi veti sinut maailmalle.\n\n— Pidä talo, sinulla on akka ja lapset. Minulle riittää, jos saan\nloppuvuosikseni makuutilan pankon viereen ja ruoan henkeni pitimeksi.\nNiin sovittiin. Hartikka jäi taloon. Hänpä sitten pitkinä iltapuhteina\nkertoili yhtä ja toista näkemäänsä ja kuulemaansa, tarinoi vanhasta\nmarskista, herttuasta ja niistä monista, joita armoton aika viskeli\nmiten milloinkin ja milloin mihinkin.\n\n— Niinpä niin, marskin kuoltua Suomen herrat pitivät neuvoa. Arvid\nStålarmin, mainion Niilo Grabben tyttärenpojan, valitsivat hänen\nsijaansa. Narvan linnassa hän silloin oli päällikkönä. Hänen mukanaan\njouduin taas Suomeen. Ylhäinen herra hänkin oli, mutta höveli kaikille\nja luonnostaan leppeä. Hänestä pitivät niin suuret kuin pienetkin.\nMutta eipä osannut iskeä marskin nyrkillä, ei ollut teoissaan hänen\nvoimaansa, sanoissaan tinkimätöntä pontta.\n\n— Tulipa sitten herttua Suomeen mukanaan 6000 jalka- ja 500\nratsumiestä. Riitapuolet sopivat Kupittaan lähteen luona pidettävästä\nsovintoneuvottelusta, johon kummankin piti ottaa mukaansa vain 50\nmiestä. Kumpikin vei sinne kuitenkin koko sotavoimansa ja, miten\nollakaan, kahakka siinä syntyi. Stålarm ja Akseli Kurki lyötiin siinä\nrytäkässä päävoimista eroon ja sikäli pakoon, mutta muut pääsivät\ntapellen takaisin linnaan, jota herttua rupesi piirittämään. Meillä\nei ollut mitään hätää, ruokaa oli ja ruutia riitti ja Stålarm saattoi\npian tuoda apuakin. Piru siellä oli kuitenkin merrassa. Etenkin puikki\nsiellä herttuan puolesta puhumassa muuan pitkä roikale, Daniel Hjort\noli nimeltään, ruotsalainen ylioppilas arvoltaan ja marskin perheessä\noli ollut opettajana. Se ketale sai lahjuksilla ja lupauksilla ja\npeloituksilla monet petoskauppoihin. Kun tämä tuli tietoon, niin\npäälliköt kysyivät julkisesti miesten mieltä. Uskolliset saivat jäädä,\nkelmit vapaasti mennä. Akat menivät, miehet jäivät. Olisi meitä vielä\nhyvin riittänyt taistelua jatkamaan, mutta silloin huomattiin tykit\nkiinni naulatuiksi ja tiukasti täytetyiksi hiekalla ja kuralla. Kun\nherttua pyhästi lupasi, ettei kenellekään, ellei häntä laillisesti\nsyylliseksi huomattaisi, tapahtuisi mitään vahinkoa hengen, omaisuuden\neikä kunnian puolesta, niin linna väki antautui.\n\n— No niin, päälliköt ja ylhäiset rouvat — marskivainajankin leski\ntyttärineen — vietiin vankeina Ruotsiin. Meidät halvat ryttärit ja\njalkahuovit otettiin muitta mutkitta herttuan palvelukseen. Herttua\njulkaisi kirjeen koko Suomen rahvaalle, ja sen lukemista kuuntelimme\nsuu selällään. Kaarle näet selitti siinä, että hän se on juuri se mies,\njoka suojelee jokaisen laillisia oikeuksia, mutta marskivainaja ja\nherra Arvid Stålarm toimivat kuninkaan korkeata ja laillista valtaa\nvastaan. Kiero on miehekseen, herttuakin. Nämä nykyiset herrat eivät\nnäy valitsevan keinojaan — oikein tai väärin, kokoon käärin.\n\n— Jonkinlaisia maapäiviäkin se yritti pitää Turussa, mutta harva sinne\ntuli. Suomen herrat olivat muualla aseissa ja muut linnat heidän\nhallussaan. Ja kovin herttua kuului ihmetelleen, ettei rahvas, eipä\nedes Pohjanmaallakaan, noussut aseisiin hänen puolestaan. No, ihmekös\ntuo — Stålarm tiedettiin hyväksi mieheksi ja lisäksi oli herttua\nlähettänyt pohjalaisten voudiksi kumman epelin, Hannu Hannunpojan,\npuolalaisen äpärän, joka oli juuri yhtä hyvä kuin aikanaan Abraham\nMelkiorinpoika, öykkäri ja ahmatti ja kiskoi talonpojalta omaan\npussiinsa kaiken, minkä irti sai.\n\n— Herttua lähti pian Ruotsiin. Sitä ennen hän antoi ankaran käskyn,\nettei mitään saanut omavaltaisesti ryöstää eikä anastaa. Siitä näkyi\nolleen tuloksena se, että hänen omat hovilaisensa puhdistivat ennen\nlähtöään Turun linnan putipuhtaaksi. Paljonhan siellä olikin otettavaa\njo Juhana herttuankin ajoilta. Itse hän anasti ja vei mukanaan\nsuurimman osan tykeistä sekä sota- ja ruokatarpeista.\n\n— Arvid herra tuli pian takaisin ja valloitti 20 ratsumiehellä Turun\nlinnan. Hän oli näet lähdössä Ruotsiin. Kuningas Sigismundinkin piti\ntulla sinne laivastolla ja suurella sotajoukolla. Arvid herralla oli\nmukanaan iso sotavoima, 4 000 miestä, kun purjehdimme Ahvenanmaan\nkautta Uplantiin. Nousimme maihin, mutta ihmeeksemme kuulimme, ettei\nRuotsissa tiedetty kuninkaan tulosta mitään. Ruotsalaisille sitä\nvastoin tuli hätä ja kiire. Ylioppilaita lähettivät opettajiensa\njohdolla meitä, vanhoja huoveja, muka maasta ajamaan. Emme me heitä\nodottaneet, vaan jo kolmantena päivänä Arvid herra käänsi meidät\ntakaisin Suomeen kuninkaan tuloa odottamaan. Joitakin eväspusseja\nmeiltä lienee unohtunut tutenttien saaliiksi, ja siitä ne antoivat\ntälle retkelle makkararetken nimen. Pusseissa kun näet oli makkaroita.\n\n— Stålarm valtasi Kastelholman. Sigismund saapui sillä välin Ruotsiin.\nArvid herra lähetti nyt meidät Akseli Kurjen johdolla Tukholmaan.\nVakasimme sen. Pian tuli Arvid herrakin sinne, mutta samalla saatiin\njo tieto, että Sigismund oli kärsinyt tappion jossakin Stångeån luona,\nlähtenyt takaisin ja käskenyt suomalaistenkin palata. Pari kuukautta\nherrastelimme Ruotsin pääkaupungissa — kerrankin ihan isäntinä — sitten\nlähdimme Suomeen. Sitä ennen kuulimme Sigismundin tehneen sovinnon\nherttuan kanssa ja luovuttaneen herttualle viisi luokseen paennutta,\nkuninkaan puolesta toiminutta valtaneuvosta. Sellainen kuningas se oli\n— akka.\n\n— Herttua tarjosi Suomen herroille sovintoa, mutta nämä pysyivät yhä\nuskollisina Sigismundille, ketaleelle, ja valmistautuivat sotaan.\nAkseli Kurki teki retken Pohjanmaalle ja otti herttuan Mustasaareen\nvarustamat tykit ja laivat. Sillä välin herttua panetti Ruotsin\nsäädyillä Sigismundin kokonaan viralta. Sitten hän hankkiutui Suomea\nvastaan. Amiraali Jaakkima Scheel tuli ensin 150 laivalla, valloitti\nisoilla tykeillään Kastelholman ja jatkoi matkaa Turkuun.\n\n— Herttua itse tuli pian perästä, mutta kulki Sauvoon. Akseli Kurki\nlähti pääjoukon kanssa häntä vastaan, Stålarm jäi pienemmän osan\nkanssa Turkuun. Marttilan kirkon luona iskettiin yhteen. Siinä sain\nminäkin koipeeni. Kaksi hyökkäystä torjuimme, mutta meikäläisillä ei\nnäyttänyt olevan taisteluhalua. Tappion kärsimme. Kurki kirosi ja\nkääntyi lähtemään Viipuriin. Herttua kääntyi myöskin sinne. Scheel jäi\npiirittämään Turkua.\n\n— Herttua jäi vähäksi aikaa Helsinkiin. Kovin oli siellä manannut, kun\nSuomen herrat ehtivät viedä laivaston Viroon. Me pääsimme Viipuriin.\nSiellä oli päällikkönä vanha herra Arvi Tavast. Sotaväki napisi ja\nporvaristo tuntui asettuneen herttuan puolelle. Kohta Kaarle saapuikin\nlaivoilla Viipuriin ja valtasi Siikaniemen esikaupungin. Seuraavana\npäivänä pormestari Herman Bröijer laski Vesiportin kautta herttuan\nväen kaupunkiin, jolloin Akseli Kurki joutui vangiksi. Herttua ammutti\njäteillä tykeillä linnaa. Neuvoteltiin antautumisesta. Herttua lupasi,\nettä muukalainen sotaväki saa lähteä vapaasti tiehensä, mutta muut\ntuomitaan lain ja oikeuden mukaan. Linna antautui, muuta keinoa ei\nollut. Herttua mestautti kohta punaisen lähteen vieressä Arvi Tavastin,\nhänen poikansa Iivarin, Lauri Creutzin ja monen muunkin, joukossa\noli eräs pappikin. Nuori Jaakko Stubbe virkkoi ivallisesti ennen\nkuolemaansa: »Jos herttua aikoo panna pään poikki kaikilta, jotka ovat\nolleet häntä vastaan, niin saapa hän totisesti tekemistä.» Mestattujen\npäät pantiin seipäisiin Karjaportin yläpuolelle. Niin kävi Viipurissa.\nMinut pistettiin taas herttuan väkeen, siinä ei ollut mukisemista.\n\n— Turun linnassakin olivat asiat huonosti. Kuulin myöhemmin, että\nScheel mestautti linnaväen silmien edessä Kastelholman päällikön\nSalomon Illen ja kuusi muuta ja panetti heidän päänsä virpiin\nKorppoolaisvuorelle. Väki napisi, vastarinta oli mahdotonta. Stålarm\ntarjosi sovintoa. Herttua lähetti hänelle pyhän vakuutuksen, ettei\npäälliköille tehtäisi mitään väkivaltaa, vaan he voisivat vastata\nteoistaan valtakunnan säätyjen edessä, muut saisivat vapaasti lähteä.\nStålarm antautui näillä ehdoilla.\n\n— Kuukauden kuluttua herttua tuli itse Turkuun. Säädyistä ei ollut\nenää puhettakaan. Hän asetti tuomioistuimeen 37 herraa omista\nseuralaisistaan, 12 Turun raatimiestä ja 4 pormestaria. Stålarm\nkuului esiintyneen miehekkäästi, torjui syytökset ja pyysi ainoana\narmona, että hänet yksin ylimpänä käskijänä tuomittaisiin kuolemaan.\nTuomio oli määrätty jo edeltäpäin, mutta kuitenkin tuomarit pyysivät\nkuolemantuomion alistamista säätyjen vahvistettavaksi. Mutta herttuapa\nei voittonsa jälkeen enää piitannut pyhistä lupauksistaan.\n\n— Tuomittujen joukossa oli myöskin marskivainajan poika, Juhana\nFleming, avokatseinen ja reipas nuori mies. Hyvin hänet tunsin.\nKertoivat herttuan ennen tuomion langettamista tuottaneen hänet\nluokseen, kehoittaneen hylkäämään Sigismundin ja rupeamaan hänen\npalvelukseensa. Kun poika kieltäytyi, synkistyi herttuan muoto.\n»Miksi», kysyi hän, »et notkista edessäni molempia polviasi?» »Säästän\nsen kunnian Jumalalleni ja kuninkaalleni.» »Näen, että olet perinyt\nisäsi rohkeuden ja kovan luonnon ja varoitat meitä siitä, mitä olisi\nodotettavissa, jos saisit elää.»\n\n— Marraskuun 10 päivänä tuomiot pantiin täytäntöön Turun torilla,\nherttuan itsensä ollessa katsojana. Juhana Fleming vaipui ensin\nrukoukseen, tervehti kauempana olevia katsojia ja sanoi sitten\nkorkealla äänellä olevansa viaton eikä tietävänsä muuta syytä\nkuolemaansa kuin herttuan vihan hänen isäänsä marskia ja koko sukua\nkohtaan. Silloin käskettiin herttuan lähellä seisovia sotamiehiä\nhuutamaan, ettei kansa kuulisi tuomitun sanoja. Juhana laski hymyillen\npäänsä pölkylle. Hänen päänsä pudotessa syöksyi hänen velipuolensa\nOlavi esille vaatien mestaustaan heti veljensä jälkeen, jotta heidän\nverensä yhtyisivät kuolemassa. Samalla hän huusi Jumalan vielä\nvaativan herttuan, verikoiran, tilille Juhanan verestä, mutta herttuan\ntallimestari työnsi hänet syrjään käskien odottamaan vuoroaan. Näin\nsilloin kyyneleen monen paatuneen huovin silmäkulmassa, taisinpa\nitsekin pyyhkäistä jotakin takkini hihalla, ja kauempana itki kansa\nääneensä. Seitsemän suomalaista aatelismiestä: Juhana Fleming, Sten\nFincke, Niilo Särkilahti, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram,\nMikael Munck ja Olavi Fleming kallistivat päänsä veriselle pölkylle.\nPäät asetettiin virpiin.\n\n— Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei mestattu, vaan ilmoitettiin\nherttuan heidät toistaiseksi armahtaneen. Heidät vietiin Ruotsiin —\nkaipa siellä herttuan kiusattaviksi.\n\n— Paljon sai yhteinen kansa kärsiä näinä aikoina maan mahtavien\nriidoista, mutta kovan kokivat ylhäisetkin.\n\nHerttua mestautti kahden käyntinsä aikana Suomessa kaikkiaan lähes\nviisikymmentä henkeä, ylhäisiä ja alhaisia, valtiollisiin asioihin\nsotkeutuneita, väärinkäytöksiin syyllisiä ja viattomia. Aateliston\ntiluksia peruutettiin kruunulle joukoittain.\n\nArvid Stålarm nousi viisi kertaa mestauslavalle. Aina hänet\narmahdettiin, kerran hän oli jo vapaanakin, mutta vankeudessa hän\nvihdoin kuoli. Akseli Kurki pääsi jo vuoden kuluttua vapaaksi.\n\nTurun piispan Eerikki Sorolaisen herttua vei vangittuna Ruotsiin.\nKaksi vuotta hän istui vankina ja virastaan erotettuna. Häntä ei voitu\ntodistaa syypääksi mihinkään. Vasta myöhemmin hän sai piispanvirkansa\ntakaisin.\n\nKaarle herttua nousi vuorostaan valtaistuimelle. Hän asetti\nepärehelliset voudit ankaralle tilille, määräsi uudet painot ja mitat,\nuudisti verollepanon, toimitutti maiden mittauksia, harrasti suomen\nkielen oikeuksia, vaatipa että jokaisen Suomessa virassa olevan\nruotsalaisen tuli osata myöskin suomea. Säätyjen mielipiteitä hän\nkuunteli. Talonpoikien etua hän katsoi ja siksipä nämä antoivatkin\nhänelle nimen: »Hyvä kuningas.»\n\n\n\n\nNELJÄTOISTA SOTAA\n\n\n Ruotsi-Suomi oli 1500-luvun alussa pahassa puristuksessa. Tanska,\n johon kuului myöskin Etelä-Ruotsi ja koko Norja, sulki taholtaan\n valtakunnalta pääsyn merelle. Venäjä puolestaan pyrki Itämerelle ja\n oli näin ollen luonnollinen vihollinen. Lyypekillä oli kaupallinen\n ylivalta ja, mikäli sitä supistettiin, se valvoi oikeuksiaan\n asevoimin. Itämeren-maiden saksalaisen kalparitariston hajottua\n Ruotsi-Suomi valtasi Viron ja sai vihollisekseen sinne pyrkivän\n Puolan. Näitä valtoja vastaan Ruotsi-Suomi kävi sitten vain vähäisin\n keskeytyksin toista sataa vuotta sotaa. Ulkomaisten sotien lisäksi\n valtakuntaa rasittivat sisällisetkin sodat. Raha-asiat olivat hyvin\n usein rappiolla. Ylimysvalta aiheutti sisäisiä keskeytyksiä ja ehkäisi\n määrätietoisen toiminnan. Suomen puolustus oli ylipäänsä avutonta;\n voimat käytettiin muualla. Muuten viisas ja luja Kustaa Vaasa esiintyi\n ulospäin horjuvana, Eerik XIV oli mielenvikainen, Juhana III johti\n sisäiset asiat luhistumisen partaalle ja jäntevällä Kaarle IX:llä\n oli tarpeeksi niiden selvittelyssä, vaikka hän ymmärsikin rajojen\n parannuksen tarpeelliseksi. Vasta Kustaa II Aadolf ratkaisi vaikean\n pulman.\n\n\nSuomen koko asukasluku oli 1500-luvun alussa korkeintaan 400 000\nhenkeä. Tämän vähäisen, köyhän väestön oli jokaiseen sotaan asetettava\nerittäin tuntuva määrä sotaväkeä. Useimmiten kuljetettiin suomalaiset\ntaistelemaan vieraille sotatantereille. Kymmenet tuhannet jäivät\nsille tielleen. Mainetta ja kunniaa he melkein aina niittivät, mutta\nse oli heidän sillä välin autioituville kodeilleen laiha lohdutus.\nHarvoin he suoranaisesti vuodattivat vertaan oman maansa hyväksi.\nSuomi oli valtakunnan puolisko, jonka oli aina annettava, mutta joka\nei saanut sanottavasti mitään. Väliin sitä hallituksenkin toimesta\nhävitettiin, kuten selviää esimerkiksi eräästä Juhana III:n käskystä.\nSiinä määrättiin tarkoin, kuinka monen penikulman leveydeltä Karjalan\nkannasta oli rajan tältä puolen autioitettava, sillä sellaista seutua\nvihollinen himoitsee vähemmän kuin hyvin asuttua.\n\nSuomalaisten joukosta nousi tällä vuosisadalla lukuisia\nsotapäälliköitä. Heitä, samoinkuin suomalaisia joukkojakin, oli mukana\nkaikissa taisteluissa. Suomalaiset miehet johtivat suurin piirtein\nkatsoen melkeinpä kaikki 1500-luvulla käydyt taistelut niin maalla kuin\nmerelläkin. Ruotsilla itsellään ei tällöin ollut ainoatakaan pystyvää\nsotapäällikköä.\n\n\n\nTANSKAN SOTA 1506—09.\n\n\nSuuren venäläissodan jälkeen seurasi kahdeksan rauhanvuotta. Sitten\nalkoi Tanskan sota, jonka aikana tanskalaiset amiraalit Severin Norby\nja Otto Rud hävittivät Suomen rannikoita, ryöstivät perinpohjin Turun\nja harjoittivat hirvittäviä julmuuksia. Rauhanteossa Ruotsi—Suomi\nsitoutui maksamaan Tanskan kuninkaalle 12 000 ja hänen puolisolleen\n1000 silloista markkaa vuosittain. Pysyvää rauhaa ei kuitenkaan saatu\naikaan, vaan rannikoiden ryöstöt jatkuivat vielä monina vuosina.\n\n\n\nRUOTSIN VAPAUSSOTA 1520—23.\n\n\nKustaa Vaasan nostettua kapinan Kristian Tyrannia vastaan siirtyi sota\nheti Suomeenkin. Kustaan Suomeen lähettämä sotajoukko ei saanut mitään\ntoimeen. Turun piirityksessä Eerik Fleming alkoi sotapäällikköuransa\ntekemällä Junkkeri Tuomaalle mainion kepposensa. Tanskalaisten saatua\napua ruotsalainen armeija lähti tyhjin toimin Ruotsiin. Niilo Grabbe\nsisseineen puolusti rannikoita. Turku ryöstettiin taas sekä poltettiin.\n\nEerik Fleming sai laivaston päällikkyyden. Hän pian valtasi, osittain\ntuhosikin tanskalaisen laivaston. Tanskalaisten luovuttua Kristian\nTyrannista Tukholma antautui. Kustaa Vaasa lähetti Suomeen toistamiseen\nsotajoukon, päällikköinä veljekset Eerik ja Iivar Fleming. He\nvalloittivat Turun, ja pian tanskalaiset karkoitettiin kaikkialta\nSuomesta.\n\n\n\nKREIVISOTA 1534—37.\n\n\nTämä sota koski vain osittain Suomea. Kustaa Vaasan lanko, Hoijan\nkreivi Juhana, Viipurin läänitysherra, liittyi Ruotsia vastaan\ntaisteleviin lyypekkiläisiin ja uudelleen valtaan pyrkivään Kristian\nTyranniin. Puolelleen hän sai osan Viipurin asukkaitakin.\n\nEerik Fleming ja Niilo Grabbe kokosivat väkeä ja saarsivat Viipurin.\nKaupunki antautui pian, linna vasta kuukauden kuluttua. Siihen sota\nSuomessa päättyikin. Suomalaisista Iivar Fleming kävi pestaamassa\nväkeä Saksasta, Eerik Fleming ja Niilo Boije taistelivat suomalaisine\njoukkoineen Etelä-Ruotsissa. Tämä sota mursi toistaiseksi Hansan\ntaloudellisen ylivallan Ruotsi-Suomessa.\n\n\n\nDACKEN SOTA 1542.\n\n\nSmålantilaisen talonpoikaispäällikön Niilo Dacken Kustaa Vaasaa\nvastaan nostamaa vaarallista kapinaa, joka oli vähällä maksaa Kustaan\nkuninkuuden, kukistamassa oli myöskin Eerik Flemingin johtamia\nsuomalaisia joukkoja.\n\n\n\nVENÄJÄN SOTA 1554—57.\n\n\nParikin kertaa uusituista rauhanvahvistuksista huolimatta rajakahna\njatkui itäisellä rajalla vuodesta vuoteen. Hävitysretkiä tehtiin\npuolin ja toisin. Viipurin isäntä, vanha Niilo Grabbe ei juuri ollut\nomiaan rauhanenkeliksi. Kustaa Vaasa erottikin hänet toimestaan,\nsyyttäen vanhaa soturia ja auttajaansa ylenpalttisesta syömisestä ja\nmässäyksestä. Asiat eivät kuitenkaan ottaneet erotuksesta parantuakseen.\n\nVenäjä uhkasi sodalla. Tatarien vallasta vapauduttuaan se halusi\nkauppansa vuoksi pääsyä merelle. Inkerin omistaminen ei vielä turvannut\nsen etuja. Sitäpaitsi se himoitsi myöskin Viroa. Suomen aatelisto\nkokoontui Viipuriin, harkitsi hetken sotaan sopivaksi ja kehoitti\nKustaa Vaasaa hyökkäykseen Venäjää vastaan. Suomen miesten suunnitelmat\ntähtäsivät kauaksi: koko Karjalan, Aunuksen ja Inkerin liittämiseen\nvaltakuntaan. Inkerin valtauksen jälkeen olisi laivasto vietävä Nevan\nkautta Laatokalle ja tunkeuduttava edelleen Vienanmerelle saakka.\nÄyräpään ja Jääsken kihlakunnista oli Viipuriin jo koottu 5 000 miestä\nja Savosta saman verran. Sodan ollessa vielä päättämättä venäläiset\nhyökkäsivät, mutta Juho Maununpojan vähäinen joukko voitti heidät\nJoutselässä. Aatelisten ollessa koolla Viipurin edustalle samosi vahva,\nLaatokan puolitse tullut venäläisarmeija. Heitä kokoontui tuhansittain\nRevonhännän selälle, mutta äkkiä jää murtui ja koko sillä seisonut\njoukko hukkui. Viipurin teloittaja onki sittemmin naaraamalla kaupungin\nkalavesille uponneet venäläiset haarniskat.\n\nSyyskuussa suomalaiset hyökkäsivät Inkeriin maanmiestensä johtamina:\nHenrik Klaunpoika ja Klaus Kristerinpoika Horn armeijan, Niilo Boije\nratsuväen, Eerik Spore tykistön ja Jaakko Bagge laivaston päällikkönä.\nHyökkäys epäonnistui, Viipurissa oleskeleva kuningas säikähti ja pakeni\nHelsinkiin. Sieltä antamallaan julistuksella hän pani toimeen yleisen\nväennoston. Tämä julistus on vanhin nykypäiviin säilynyt suomenkielinen\nhallituksen käskykirje.\n\nTammikuussa 1556 venäläiset hyökkäsivät vuorostaan. Viipuria\npiirittämään saapui 50 000 miestä käsittävä armeija. Taisteltiin\nuseilla seuduilla; venäläisjoukkoja tunkeutui syvemmällekin Suomeen.\nViipurissa ajettiin eräänä yönä muonaa ja heinäkuormia linnaan.\nPiirittäjät päättelivät suuria apujoukkoja saapuneen linnan avuksi ja\nlähtivät tiehensä vieden ryöstöretkellään ottamansa vangit mukanaan.\nVankeja myytiin sitten Venäjällä. Naisen hinta oli 15 ja miehen 10\nkopeekkaa. Näin kehuu samanaikainen venäläinen kronikka.\n\nKumpikaan puoli ei mahtanut toiselleen mitään, ja pian kyllästyttiin\nsotaan. Rauha tehtiin Moskovassa. Suomen aatelin suuri suunnitelma\nraukesi, sodankäyntiä ei tuettu kyllin pontevasti Ruotsista käsin, vaan\nepäröitiin ja oltiin toimettomiakin.\n\nYhtenä rauhanhierojana ollut piispa Mikael Agricola sairastui ja kuoli\ntällä matkalla Kuolemajärven Kyrönniemessä.\n\n\n\nPUOLAN SOTA 1562—69.\n\n\nAmiraali Klaus Horn joutui tahtomattaan alkamaan tämän sodan. Saatuaan\nViron haltuunsa kuningas Eerik vaati, että Puolan oli luovutettava\nhänelle muutamia Kalparitaristolle ennen kuuluneita Liivinmaan linnoja.\nPuola ei suostunut ja Eerik käski alkamaan sodan. Klaus Horn näki\nVenäjän taholta uhkaavan vaaran, arvioi oikein Puolan voimat, ja\nlykkäsi omin päinsä hyökkäystä puolisen vuotta. Vihdoin hän hyökkäsi ja\nvalloitti Pärnun. Seuraavana päivänä, liian myöhään, hän sai Eerikin\nkirjeen, jossa sodan alkaminen peruutettiin. Muutaman päivän kuluttua\nEerik lähetti uuden kirjeen, jossa peruutti edellisen peruutuksensa.\n\nVenäjä halusi omikseen Viron ja Liivin talvisatamat. Tanska katsoi\nnämä maat vanhoiksi voittomaikseen ja Puola piti niitä alueensa\nluonnollisina lisinä. Ruotsi—Suomi jäi yksin. Tanska yhtyi pian\nsotaan Puolan liittolaisena, jolloin sodasta tuli Pohjoismaiden\nseitsenvuotinen sota. Puolan rintama pysyi kuitenkin verraten\nerillisenä.\n\nKuningas Eerik määräsi Henrik Hornin Liivinmaan käskynhaltijaksi\nja ylimmäksi päälliköksi. Hän valloitti Lukkolinnan, mutta menetti\nsaksalaisen palkkaväen kavalluksen kautta Pärnun. Sotaa jatkettiin\nvaihtelevalla menestyksellä. Horn kärsi tappion Ruunavieren luona,\nmenettäen 3000 miestä. Hallituksen toimien epämääräisyys ja\nristiriitaisuus, palkkojaan saamattomien ulkolaisten ammattisoturien\nkavallukset ja kapinat olivat kuvaavia ilmiöitä. Loppujen lopuksi\nsota lakkasi itsestään Juhanan tultua Ruotsin kuninkaaksi. Juhanan jo\naikaisemmin ajama lempiajatus, Ruotsi-Suomen ja Puolan yhteinen liitto\nitää vastaan, ei nytkään jaksanut toteutua.\n\nSuomalaisia oli runsaasti mukana Puolan sodassa. Monet suomalaiset\npäälliköt — Klaus Horn, Henrik Horn, Antti Sabelfana, Klaus Fleming ja\nmonet muutkin — siinä kunnostautuivat.\n\n\nVELJESSOTA 1563.\n\nSuomen herttuan Juhanan ja kuningas Eerikin riitauduttua saapui\nRuotsista Turkua valloittamaan 10 000 miestä käsittävä sotajoukko,\npäällikköinään suomalaiset Iivari Särkilahti ja Klaus Fleming.\nLaivastoa johti suomalainen Hannu Björnram. Näihin liittyi joukkoineen\nlaamanni Juhana Kurki. Juhana herttualla oli väkeä kaiken kaikkiaan\n1200 miestä, suomalaisia, ruotsalaisia ja ulkolaisia. Taisteluissa\nkaatui yhteensä noin 700 miestä.\n\nTässä sodassa vain muutamat nuoret suomalaiset — Klaus Vestgöte, Sven\nVestgöte, Niilo Skalm ja Klaus Jägerhorn — olivat herttuan rinnalla.\nHänen päätukenaan oli kaksi ruotsalaista ylimystä, Eerik Stuure ja\nTuure Soop. Varsinais-Suomen rahvas vannoi hänelle uskollisuutta, mutta\nkääntyi pian kuningas Eerikin puolelle. Herttuaan ei luotettu.\n\n\n\nSEITSENVUOTINEN SOTA 1563—70.\n\n\nSuomenlahden molempien rantojen omistajana Ruotsi-Suomi saattoi estää\nkaiken itään suuntautuvan kaupan. Kauppaetujensa vuoksi myöskin\nLyypekki yhtyi seitsenvuotiseen sotaan.\n\nSota Tanskan ja Lyypekin kanssa alkoi Bornholmin luona kesällä käydyllä\nmeritaistelulla, jossa Jaakko Baggen johtama Ruotsi-Suomen laivasto\nperi voiton. Syksymmällä käyty toinen taistelu jäi ratkaisematta.\nSeuraavana keväänä Bagge, laivastostaan myrskyn erottamana ja mukanaan\namiraalilaivansa Marsin lisäksi vain kaksi pientä, suomalaisten\nmiehittämää laivaa, Elefantti ja Suomen Joutsen, kohtasi ylivoimaisen\nvihollisen Öölannin luona. Käytiin sitkeä, vimmattu taistelu. Mars\nräjähti ja upposi, Bagge joutui vangiksi. Elefantti, jota komensi\nKlaus Fleming, ja Suomen Joutsen kunnostautuivat loistavasti, mutta\nirtautuivat taistelusta Marsin upottua ja pelastuivat.\n\nYliamiraaliksi tuli Baggen jälkeen Klaus Horn, joka tässä sodassa loi\nmaineensa Pohjoismaiden kuuluisimpana merisankarina.\n\nMaasotaa käytiin Etelä-Ruotsissa. Suomalaisia joukkoja oli mukana.\nHuomattavin, merkillisenä pidetty taistelu oteltiin Axtoman luona.\nKuningas Eerik poistui joukkojensa luota ennen taistelua, mutta pakotti\nylipäälliköksi määräämänsä suomalaisen Jaakko Hästeskon vastoin tämän\ntahtoa hyökkäykseen. Tuloksena oli tappio, mutta Hästeskon joukot\nsäilyivät kuitenkin tuholta. Sodan kuluessa suomalaisia joukkoja\noli mukana Norjaan Tronheimin seuduille tehdyllä retkellä. Alempina\npäällikköinä kunnostautuivat Niilo Boije, Tönne Delfin ja useat muutkin.\n\nTässä sodassa, joka ei ulottunut Suomen kamaralle, ei kumpikaan puoli\nsaavuttanut maalla ratkaisevia voittoja. Merellä sitävastoin tapahtui\nKlaus Hornin ansiosta selvä ratkaisu, joka pelasti valtakunnan.\nStettinissä tehdyssä rauhassa Tanskan ja Ruotsin rajat jäivät\nentiselleen, Ruotsi-Suomi sitoutui maksamaan sotakorvauksena suuren\nsumman, 150000 talaria, ja Lyypekki sai takaisin entiset etuoikeutensa\nRuotsin kauppaan.\n\nSodan aikana vapaaksi päässeen Juhanan ja Kaarle herttuan nostamassa\nkapinassa, joka johti Eerikin kukistumiseen, monet suomalaiset\nesittivät huomattavaa osaa.\n\n\n\nVIISIKOLMATTAVUOTINEN SOTA 1571—95.\n\n\nSeitsenvuotinen sota oli tuskin päättynyt, kun jo syttyi uusi, paljon\nrasittavampi ja pitkä kamppailu lännen ja idän välillä. Sitä käytiin\nSuomessa, Karjalassa, Virossa ja Venäjällä, jopa Pohjan perilläkin.\n\nVenäjällä hallitsi Iivana Julma. Hänkin oli aikoinaan kosiskellut\nKatarina Jagellonicaa ja vihasi katkerasti voittanutta kilpaveikkoaan\nJuhanaa. Iivana halusi myöskin laajentaa valtakuntaansa meren\npartaille. Ruotsi-Suomen pahoin heikonnuttua edellisissä sodissaan\nolikin tilaisuus siihen sopiva. Suomen puolustus oli edellisen sodan\naikana lyöty kokonaan laimin. Juhana puolestaan toivoi jatkuvaa rauhaa\nja lähetti tässä tarkoituksessa Moskovaan Turun piispan Paavali\nJuustenin johtaman lähetystön. Lähetystön kohtalo oli onneton.\nLähettiläät ryöstettiin perinpohjin, heitä häväistiin ja rääkättiin,\njuoksutettiin alastomina ratsujen perässä pitkin Moskovan katuja ja\npidettiin vankeina kaksi vuotta. Tällöin alkoi Juhanan ja Iivanan\nvälinen mainio kirjeenvaihto, laadultaan ainoa maailmassa. Iivana mm.\nkirjoitti: »Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli, ja mikä\noli isoisäsi nimi, ja missä hän hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme\nisäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä\nja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa, niinkuin kauppa palveli ja,\nja tuli sitä varten Viipuriin.» Tähän Juhana mm. vastasi: » — Sinä\nkirjoitat niin paljon pilkantekoa ja turhuutta ja olet liannut ja\nsaastuttanut suusi niin paljolla valheella, että se tuskin milloinkaan\nvoi jälleen puhdistua.» — »Mutta koska sinä muun löyhkäävän valheen\nmuassa haukut Meitä ja autuasta rakasta herra Isäämme kunniattomiksi\norjiksi ja stratnihheiksi, niinkuin venäläinen kielesi lausuu, sen sinä\nvalehtelet niin kuin kelmi, sen niinkuin kaiken muunkin, ja siksi voit\nitse olla stratnihhi ja kunniaton orja ja kristitty pää valehtelija ja\ntyranni, joka sinä myös todella olet.» —\n\nSota alkoi 20 000 venäläisen marssilla Tallinnaa vastaan. Linnan\npäälliköksi tuli suomalainen Hannu Leijon, Lepaan herra, apulaisinaan\nsuomalaiset Klaus Tott ja Kaarle Horn. Hannulla oli väkeä kaiken\nkaikkiaan n. 2500 miestä, joista puolet suomalaisia. Piiritys kesti\nseitsemän kuukautta, sitten venäläiset poistuivat, mutta lähettivät\nNarvasta jäitse retkikunnan Suomeen. Retkikunta — ratsastavia tatareja\n— poltti Helsingin ja Laatokan välillä toista tuhatta taloa ja hävitti\nPorvoon.\n\nSuomessa oli sotaväkeä vain pari tuhatta miestä. Ylipäälliköksi\nmäärättiin Iivari Särkilahti, apunaan Henrik Horn. Rälssimiehet\nkoottiin Viipuriin ja nostoväki kutsuttiin aseisiin — Karjalasta,\nSavosta ja Porvoon läänistä mies talosta, muualta Suomesta joka viides\nmies. Venäläiset poistuivat rajan taakse. Ruotsista lähetettiin\nSuomeen apujoukkoja sekä uusi ylipäällikkö, Kustaa Banér. Pian hänet\nkutsuttiin kykenemättömänä pois, ja sijalle tuli Herman Fleming. Hän\nteki hiihtojoukoilla, joissa oli lisänä 900 jääskeläistä talonpoikaa,\nperinpohjaisen hävitysretken Venäjälle.\n\nViroon lähetettiin ylipäälliköksi, Leijonin siirryttyä Suomeen, Klaus\nTott. Hän ryhtyi piirittämään Poltsamaan linnaa, kun Viroon tsaarin\njohdolla samalla hyökkäsi väkivoimainen armeija — mainitaan 80 000\nmiestä. Paidelinnan päällikkö Hannu Boije joutui puolustamaan linnaansa\nvain 50 sotilaalla ja 500 virolaisella talonpojalla lähetettyään\nmuun väkensä Tottin joukkoihin. Suunnaton ylivoima valtasi linnan\nväkirynnäköllä. Venäläiset paistoivat kamalalla tavalla vartailla\nhenkiin jääneet puolustajat.\n\nMaata laajalti hävitettyään Iivana vetäytyi päävoimineen takaisin.\nTott voitti loput Lukkolinnan luona. Voitto oli sodan loistavimpia,\nmutta jäi seurauksitta. Tottin täytyi siirtää nälkäkuoleman uhkaamat\njoukkonsa Suomeen.\n\nHerman Flemingin johtama laivasto kaappaili Suomenlahdella\nlyypekkiläisten laivoja ottaen suuret saaliit, joilla maksettiin\nulkolaisen palkkaväen saatavat.\n\n1573 Klaus Tott oli taas Virossa johdossaan 11000 miestä. Hänen\noli valloitettava Narva, mutta hän ryhtyikin, uskaltamatta jättää\npaluutietään turvattomaksi, piirittämään Rakveren linnaa. Useista\npontevista rynnäköistä huolimatta, joissa menetettiin paljon väkeä,\nlinna piti puolensa. Ruotsalaiset joukot olivat haluttomia sotatoimiin,\nsaksalaisten ja skotlantilaisten palkkasoturien välillä syntyi\nvenäläisten silmien edessä taistelu, jossa satoja skottilaisia menetti\nhenkensä. Ampumatarpeita puuttui. Tottin täytyi palata Tallinnaan.\nMyrsky hajoitti Flemingin laivaston. Onnettomuus seurasi toistaan.\n\nViipurin isäntä Antti Sabelfana teki venäläisten esityksestä ja\nlevähdysaikaa saadakseen omin päinsä Suomea koskevan välirauhan.\nVirossa jatkui sota laimeasti. Kuningas ei voinut maksaa ulkolaisten\nammattisoturien palkkoja. Palkan korvaukseksi hän luovutti niille\nHaapsalun, Lukkolinnan ja Lihulan linnat. Palkkasoturit luovuttivat\nne tanskalaisille, venäläiset ottivat ne heiltä, ja niin ne kulkivat\nkädestä käteen. Venäläiset vahasivat vähitellen koko Viron ja\nilmaantuivat pian Tallinnan edustalle. Kaarle Horn ja hänen isänsä\nHenrik Horn johtivat puolustusta. Piiritys kesti seitsemän viikkoa.\nVähälukuiset puolustajat tekivät ihmeitä, Hornit innostivat miehiään\nja Kaarle Horn aiheutti arvaamattomilla, hurjilla uloskarkauksillaan\npiirittäjille tuntuvia tappioita. Tallinnan piirityksestä luovuttuaan\nvenäläiset hävittivät julmasti Liivinmaata.\n\nSuomeen samosi taas tatarijoukko, joka hävitti Helsingin seutuja.\nRatsumestari Martti Boije sai erään osaston tuhotuksi. Suomessa oli nyt\nylipäällikkönä Herman Fleming.\n\nHän kävi suomalaisten suksimiesten kanssa hävittämässä laajalti\nvihollisen aluetta. Henrik Horn teki myöskin merkillisen ja uhkarohkean\nretkensä jäitse Inkeriin ja Viroon mukanaan 2 500 ratsuja jalkamiestä\nja palasi taas jäitse takaisin Suomenlahden ylitse.\n\nNäinä aikoina Krimin tatarien kaani tarjosi Juhanalle liittoa. Puolan\nkanssa tehtiin myöskin liitto.\n\n1580 ylipäällikkyys annettiin ranskalaiselle Pontus de la Gardielle,\nlähimpinä miehinään Herman Fleming, Kaarle Horn ja Yrjö Boije. Syksyllä\nhän saapui Viipuriin ja lähti 5 000 miehen kanssa valloittamaan\nKäkisalmea, jota pidettiin erittäin lujana linnana. Savonlinnasta\nsaapui lisäväkeä, jolloin de la Gardiella oli käytettävinään n. 7\n000 miestä, enimmäkseen suomalaisia. Käkisalmi saarrettiin. Pontus\nherra kuljetti tykistönsä Vuoksessa olevaan saareen. Linnan bojarit\nnauroivat ylimielisinä, mutta nauru muuttui pian surkeaksi hädäksi.\nSyksyisen lumen ohuesti peittämää linnaa ja kaupunkia pommitettiin\nhehkuviksi kuumennetuilla kuulilla, joita multavallien päälle\nrakennetut puuvarustukset eivät kestäneet. Lukuisia tulipaloja\nleimusi. Yön pommituksen jälkeen venäläiset antautuivat ehdoilla, että\nsaisivat poistua vapaasti ja viedä mukanaan, mitä saattoivat kantaa.\nSopimus tehtiin, mutta ryssät tulkitsivat sen omalla tavallaan. He\nahtoivat veneet tavaraa täyteen ja laskettelivat sitten myötävirtaa.\nLinnan alapuolella olevassa koskessa täpötäydet veneet kaatuivat ja\nkolmisentuhatta henkeä hukkui. Vuoksi kosti sopimuksen rikkojille, ja\nsen pohjalla lienevät heidän kultansa ja hopeansa vieläkin.\n\nNarvan valloitus oli seuraava päämäärä. Herman Fleming ja Arvid Tavast\nveivät sinne laivoilla väkeä Suomesta ja alkoivat piirityksen. Pontus\nherra käväisi ensin auttamassa Kaarle Hornia Haapsalun valloituksessa\nja saapui sitten joukkoineen Narvaan. Kaupunkia pommitettiin\nkolmelta taholta kaksi vuorokautta herkeämättä. Sitten se vallattiin\nvastustamattomalla rynnäköllä. Ajan tavan mukaan Pontus herra oli\nluvannut joukoilleen 24 tunnin ryöstöoikeuden, jos hyökkäys onnistuisi,\nja perusteellisesti se toimitettiinkin. Samalla sai surmansa 300\nbojaria, 2 000 streltsiä — alemmasta aatelistosta muodostettua\nhenkivartijaväkeä — ja myöskin joitakin tuhansia kaupunkilaisia.\n\nNarvan menetys ja hirvittävä verilöyly lamautti venäläisten\nmielet. Koko Viro ja suurin osa Inkeriä vallattiin. Suomalaisten\nsuorittaman osuuden tunnustukseksi Juhana korotti v. 1581 Suomen\nsuuriruhtinaskunnaksi.\n\n1585 solmittiin viiden vuoden välirauha. Samana vuonna de la Gardie,\ntaitava ja onnekas sotapäällikkö, hukkui tapaturmaisesti Narvan jokeen.\nHänen hautansa on Tallinnan tuomiokirkossa. — Karjalan kannaksen\nsoissa tavataan vieläkin vanhojen sotateiden puujätteitä, joita\nsanotaan Puntuksen silloiksi, vaikka ne ehkä ovatkin hänen poikansa,\nLaiskan Jaakon, peruja. Välirauhan aikana käytiin pienempää, mutta\njulmaa sotaa itäisen rajaseudun asukkaiden kesken Pohjanmaalla,\nSavossa ja Karjalassa. Sota antoi ikivanhalle heimovainojen hengelle\nuutta virikettä. Karjalaiset hävittivät Oulunjärven, jopa rannikonkin\ntienoita, surmasivat tuhatkunta henkeä ja veivät runsaan saaliin.\nPohjalaiset kävivät kostamassa. Sama meno toistui Savossa. Pohjanmaan\nsuojaksi perustettiin Oulun linna.\n\nTaistelu siirtyi Pohjan perillekin, jonne 1590 tienoilla tehtiin Pekka\nVesaisen ja Hannu Laurinpojan johdolla kaksi retkeä. Petsamon luostari\nhävitettiin, munkit surmattiin. Kuollan kaupungin edustalta retkeläiset\nkuitenkin karkoitettiin verissä päin. Sven Bagge teki kolmannen\nhävitysretken Vienaan. Hänen jäljissään saapui Pohjanmaalle venäläisten\nlähettämä kostojoukko, 3000 tataria. Limingassa talonpojat asettuivat\nvastarintaan. Heillä oli suojanaan puuvarustus ja siinä pieni tykki,\njoka tekikin tehtävänsä, kunnes sattui ikävä erehdys. Tottumattomat\ntykkimiehet latasivat kiireissään tykin siten, että tunkivat piippuun\nensin kuulat ja sitten ruudin. Tykki ei lauennut, ja tatarit pääsivät\nvarustukseen. Oulun linnasta saapunut sotaväki heidät sitten karkoitti\nPohjanmaalta.\n\nVälirauha päättyi. N. 30000-miehinen venäläinen sotajoukko saapui\npiirittämään Narvaa, jota Kaarle Horn parilla tuhannella miehellä\npuolusti. Ensimmäinen, viisi tuntia kestänyt rynnäkkö torjuttiin,\nmutta mieshukka oli suuri. Jatkuva taistelu oli toivotonta. Horn\npäätti antautua ja luovutti linnoitukset venäläisille. Kuningas Juhana\nkiukustui, Horn vietiin vankina Tukholmaan, julistettiin julkisesti\nvaltion kavaltajaksi ja tuomittiin kuolemaan. Miehekkäästi hän\npuolustautui. »Olen monessa suhteessa rikkonut, pyydän sen vuoksi\nKuninkaallista Majesteettia antamaan minulle anteeksi. Mutta armoa\nkerjäämään kuin kavaltaja, siihen ei kukaan ole minua saava. Ennen\ntahdon kuolla kuin vastaanottaa kavaltajan nimen ja jättää sen jälkeeni\nvaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Minä vetoan Jumalaan, että\nminulle tehdään vääryyttä, ja kuolen mielelläni.» Kuolemantuomiota ei\npantu täytäntöön, mutta Horn pääsi vapaaksi vasta Juhanan kuoltua.\n\nNäiltä ajoilta on säilynyt toinenkin kertomus. Viroon koottiin 26\nlippukuntaa, n. 10000 miestä, joiden oli määrä hyökätä Venäjälle.\nJoukot tekivät kuitenkin ilmikapinan, syyttivät suomalaisia ja\nliiviläisiä päälliköltään sodan pitkittämisestä ja yrittivät\nsurmata heidät. Ruotsalaiset sotilaat huutelivat venäläisille:\n»Tulkaa, rakkaat, rehelliset venäläiset, me tahdomme tehdä rauhan!»\nLippukunnista oli vain yksi suomalainen, ja ainoastaan se pysyi\nkapinasta erillään.\n\nSodan jatkuessa ruotsalainen Mauri Grip eteni 15000-miehisellä\narmeijalla Novgorodin edustalle. Venäläiset sulkeutuivat linnoihinsa ja\nGrip ei saanut mitään aikaan.\n\nHän lähti paluumatkalle, jolloin 6000 miestä sortui pakkaseen —\nainoatakaan taistelua ei taisteltu.\n\nKlaus Flemingistä tuli ylipäällikkö. Hänenkin retkensä Novgorodiin\njäi tuloksettomaksi, mutta sotajoukko säilyi. V. 1592 saapui vahva\nvenäläinen sotajoukko vastavierailulle, tunkeutui aina Lapvedelle\nja Valkealaan saakka, ryösti, poltti ja murhasi, piirittipä\nViipuriakin, mutta ei kyennyt ratkaisemaan sotaa. Salomon Ille tuhosi\nlippukunnallaan ja jousia käyttelevien talonpoikien avulla Sääminkiin\ntunkeutuneen vihollisjoukon, tekipä hävitysretken Novgorodinkin maille.\n\nPitkä sota päättyi Täyssinän rauhaan. Ruotsi-Suomi sitoutui\nluovuttamaan Venäjälle Käkisalmen läänin ja Inkerin, mutta sai pitää\nNarvan, sekä sen oikeudet tunnustettiin Viroon nähden. Sota päättyi\nsiis suunnilleen samaan, mistä oli alettukin.\n\nHenrik Horn, Hannu Leijon, Hannu Björnram, Herman Fleming, Klaus Tott,\nYrjö Boije, Klaus Fleming, Kaarle Horn, Arvid Tavast, Arvid Stålarm,\ntoinen Klaus Fleming, Antti Sabelfana, Eerik Slang ja lukuisat muut\nsuomalaiset osoittivat kuntoaan ja niittivät kunniaa. Vain kaksi\nruotsalaista, Banér ja Grip, esiintyi huomattavalla paikalla, mutta\nmolempien johdon tulos oli surkea. Suomalaiset sotilaat saivat mainetta\nurhoollisina ja kestävinä sotureina. Tuhannet heistä kaatuivat ja\nsortuivat tauteihin, nälkään ja kylmään, ja heidän nimensä unohtui.\nTuhansia Suomen taloja muuttui raunioiksi, tuhannet vaimot ja lapset\nkulkivat kidutuskuolemaan, ja tuhannet vaelsivat vankeina Venäjälle.\nKaikki nämä uhrit olivat turhia. Valtakunnan ylin johto oli kykenemätön\nja kelvoton.\n\nTämä sota oli Suomelle perin raskas. Väenotto suoritettiin\nsäälittä. Ruotsissa aatelismies sai rahalla ostaa itsensä vapaaksi\nsotapalveluksesta, Suomessa se ei tullut kysymykseenkään. Muita säätyjä\nrasitettiin yhtä ankarasti. Suomesta otettiin muonan ja sotatarpeiden\npääosa ja tänne majoitettiin sotaväkeä linnaleireihin taisteluiden\nväliajoiksi. Maan itäosia ja rannikoita vihollinen sitä paitsi\nsuoranaisesti hävitti.\n\n\n\nNUIJASOTA v. 1596.\n\n\nUlkomaisten sotien lisäksi, katkeruuden kalkin kukkuraksi, seurasi\nsisällinenkin sota. Se kesti tosin vain lyhyen ajan, mutta suonenisku\noli valtava. Suoranaiselta ihmeeltä näyttää, että pääluvultaan\nvähäinen, köyhäksi kynitty ja yhtämittaisilla sodilla rasitettu Suomen\nkansa jaksoi kestää senkin, vieläpä pystyi alkamaan uutta elämää.\n\n\n\nVALTATAISTELU SUOMESSA 1597—99.\n\n\nKaarlen ja Sigismundin valtataistelu, joka käytiin aluksi Suomessa,\noli 1500-luvun sodista viimeinen. Uhrinsa sekin vaati alhaisarvoisten\njoukosta, mutta raskaimmin se koski maan ensimmäisiin. Se oli\nsuomalaisten itsepintaisen sitkeyden ja uskollisuuden näyte. Laillisen\nkuninkaan puolesta siinä uhrattiin veri ja henki siitäkin huolimatta,\nettä etenkin loppuaikoina hyvin tiedettiin kuningas arvottomaksi ja\nasia menetetyksi. Taisteltiin siksi, että oli vannottu uskollisuutta,\nja siinä on näiden taistelujen suuri kunnia. Tämä sitkeys herätti\nRuotsissa epäilyksen suomalaisten sisimmistä aikomuksista ja salaisen\nkysymyksen: pyrkivätkö suomalaiset irti Ruotsista? Ehkäpä epäilys\nei ollutkaan aiheeton. Siitä pitäen Suomea ruvettiin kytkemään yhä\nkiinteämmin Ruotsiin.\n\n\n\nSODANKÄYNTI JA VÄENOTTO.\n\n\nRuotsi-Suomen sodankäynnissä 1500-luvulla on monia ajalle ominaisia\npiirteitä. Ratkaisevaa taistelua vältettiin kernaasti, ellei siihen\nollut suoranainen pakko. Saadun voiton antamia etuja ei osattu käyttää\nhyväksi. Lyötyä vihollista ei pyritty täydellisesti tuhoamaan, vaan\ntyydyttiin sen karkoittamiseen. Joukkomuodostelmat, suomalaisia\nhiihtojoukkoja lukuunottamatta, olivat raskaita liikutella.\nPeriaatteena pidettiin, että armeijan oli kyettävä itse hankkimaan\nelatuksensa, joka aiheutti loppumattomia ryöstöjä. Vihollisen maata\noli hävitettävä mahdollisimman laajalti ja perinpohjin. Ylempiä\npäälliköitä vaihdettiin yhtä mittaa. Jos mies saavutti menestystä,\nniin hänet siirrettiin viipymättä toiseen tehtävään — usein ehkä\nkadehtijainkin toimesta. Kiinteän maaperän sotilas kelpasi yhtä hyvin\nmerellekin ja päinvastoin. Päälliköt johtivat joukkoja luontaisten\nlahjojensa, vaistojensa ja kokemustensa avulla, ammattioppia ei haettu.\nHeidän toimivaltaansa rajoitettiin ja sekaannuttiin mahtikäskyin\nheidän suunnitelmiinsa. Henkilökohtaiset pyyteet vaikuttivat suuresti\nsodankäyntiin.\n\nUlkolaista palkkaväkeä käytettiin, mikäli varat sen sallivat. Nämä\njoukot olivat usein perin epäluotettavia ja harjoittivat säälimätöntä\njulmuutta.\n\nKotimaisen väen saanti perustui nimellisesti värväykseen,\ntodellisuudessa etenkin 1500-luvun loppupuolella pakko-ottoon.\nSuunnilleen kymmentä miestä kohden otettiin 1 mies papiston\nluetteloiden, myöhemmin talojen luvun perusteella. Etupäässä tilatonta\nväkeä valittiin, mutta usein tästä säännöstä kai poikettiin ja\nharjoitettiin suurta mielivaltaa. Sitäpaitsi pantiin toimeen yleisempiä\nväenottoja — joka viides tai kolmas mies talosta lähti sotaan.\n\nSotaväkeen vakinaiseksi otettu palveli niin kauan kuin siihen kykeni.\nHän sai pientä palkkaa — jonka maksamiseen useinkaan ei ollut varoja.\nLinnaleiri oli yleisin majoitus- ja elatustapa. Sotamiehet majoitettiin\nlinnoihin, kuninkaankartanoihin, kaupunkeihin, pappien ja talonpoikien\nluokse. Väestön oli heidät elätettävä kulloinkin voimassa olevien\nsäännösten mukaan. — Rälssit asettivat ratsuväen, aatelistolla oli omat\nratsastavat joukkonsa itse kunkin varojen mukaan.\n\nJalkaväki jakautui n. 500-miehisiin lippukuntiin, kussakin 5\nkvarteeria, jotka jakautuivat 10–12 miehen ruotuihin. Lippukunnalla oli\noma lippunsa. 1500-luvun alkupuolella suomalaiset pantiin ruotsalaisiin\nlippukuntiin, joten heitä ei mainita kuin ani harvoissa tapauksissa.\nPoikkeuksena oli Suomen aatelislipusto. Ratsuväessä n. 300 miestä\nmuodosti lipuston, joka sekin jakautui kvarteereihin ja ruotuihin.\nVasta 1500-luvun puolivälissä muodostettiin puhtaasti suomalaisia\njoukkoja: Hämeen, Pohjanmaan ja Viipurin lippukunnat ja Boijen\nsuomalainen ratsulipusto. Vuosisadan lopulla suomalaisten vakinaisten\njoukkojen koko lukumäärä oli lähes 6 000 miestä, joista 4 lipustoa,\nyhteensä n. 1200 miestä, ratsuväkeä, 10 lippukuntaa, n. 4000 miestä,\njalkaväkeä ja loput meriväkeä.\n\n\n\nSOTA LIIVINMAALLA 1600—29.\n\n\nKuudestoista sataluku alkoi sodalla. Kaarlen ja Sigismundin\nvaltataistelu jatkui Liivinmaalla. Kaarle lähti itse sotaan mukanaan\n9000 miestä, Suomesta saapui lisäksi 4000. Ensin taisteltiin\nonnekkaasti, pian onnettomasti. Riikaa piiritettiin turhaan, koko Liivi\nmenetettiin. Ylipäällikkö Gyllenhjelm, Kaarlen äpäräpoika, joutui\nyhdessä nuoren Jaakko de la Gardien kanssa vangiksi. Arvid Stålarm\npäästettiin vankeudesta ja tehtiin ylipäälliköksi. Paidelinnan luona\nhän kärsi tappion ja suuren mieshukan. Suomalaiset joukot pysyivät\npaikoillaan kaikkien muiden jo paettua ja kaatuivat. Stålarm sai lähteä\nuudelleen vankeuteen.\n\nKaarle palasi sotatanterelle mukanaan uusia joukkoja. Riikaa\npiiritettiin taas turhaan. Kirkholman linnan luona Väinäjoen varrella\nkäytiin häpeällinen taistelu itsensä Kaarlen johdolla. Armeija oli\nrappiolla, sen varustukset perin kehnot ja ylijohto heikko. Kaarle\nantoi jakaa joukoille ennen taistelua runsaasti juotavia, joten jo\nmuutenkin marsseista rasittunut armeija taisteli osittain päissään,\nvaikka musertavaa tappiota ei voikaan laskea viinojen syyksi.\nPuolalainen Chodkiewitz löi 3500 miehellään, joista 2500 oli erittäin\nkelvollista ratsuväkeä, Kaarlen 11000 miestä käsittävän armeijan, josta\nkaatui lähes 4000. — Suomalaisia oli taistelussa mukana kaksi vajaata\nlipustoa ratsuja kaksi lippukuntaa jalkaväkeä, yhteensä tuhat miestä.\n\nSotaa käytiin tämän jälkeen varovasti ja hitaasti Kummankin puolen\nhuomio kääntyi Venäjälle.\n\n\n\nSUOMALAISET VENÄJÄLLÄ 1610—17.\n\n\nVenäjällä taisteli vallasta kaksi miestä: Vasili Shuiski ja\nVale-Dmitri, Tushinon varkaaksi sanottu. Puolalaiset tukivat\nviimeksimainittua, Kaarle taas Vasilia. Viipurissa solmittiin v. 1609\nennenkuulumaton sopimus: tehtiin liitto Ruotsi-Suomen ja Venäjän\nvälillä. Siinä luvattiin Ruotsi-Suomelle erinäisiä etuja, joista\ntärkein oli se, että Vasili luovuttaisi Käkisalmen linnan ja läänin,\njosta hyvästä Kaarle lähettäisi Vasilille apujoukon, 2 000 ratsuja 3\n000 jalkamiestä tykistöineen ja sotatarpeineen. Vasili maksaisi sille\npalkan ja apujoukko tottelisi hänen määräyksiään.\n\nJaakko de la Gardie oli vankeudesta päästyään ollut sotataitoa\noppimassa ajan kuuluimman sotapäällikön Moritz Oranialaisen luona.\nHänet määrättiin joukon päälliköksi. Pian hän lähti Venäjälle\nmukanaan kaksinkertainen määrä, 10 000 miestä, osaksi suomalaisia ja\nruotsalaisia, enimmäkseen ulkolaisia palkkasotureita. Eri osastojen\npäällikköinä olivat suomalaiset Akseli Kurki, Antti Boije, Tönne\nYrjönpoika ja Eevert Horn.\n\nPalkkojen maksusta aiheutui selkkauksia jo ensimmäisinä viikkoina.\nPäämäärästäkin oli venäläisillä ja Jaakolla eri mielipiteet. Sovittiin,\nettä armeija majoittuisi Novgorodiin. Kuukauden siellä oltuaan\nJaakko marssi joukkoineen Staraja Russiaan. Horn löi Kamenkan luona\npuolalaiset. Vähän myöhemmin hän voitti »Tushinon varkaan» joukot\nTorshokin lähellä. Sitten marssittiin Tveriä kohden. Sen edustalla\ntavattiin puolalais-venäläinen armeija taistelujärjestyksessä. Jaakko\nasetti suomalaisen ratsuväen oikealle siivelle, ranskalaisen palkatun\nratsuväen vasemmalle, keskelle muut joukkonsa ja Vasilin venäläiset\ntaakse. Itse hän johti oikeaa siipeä.\n\nTaistelun hän alkoi ratsuväkirynnäköllä, joka torjuttiin. Puolaiset\ntekivät vuorostaan hyökkäyksen vasenta siipeä vastaan, joka työntyi\npuolalaisten pitkien keihäiden edessä taaksepäin Vasilin 11000 ryssän\npäälle, jotka heti säikähtivät, syöksyivät pakoon ja ryöstivät\nmennessään kuormaston. Uudella, suomalaisten etunenässä tekemällään\nhyökkäyksellä Jaakko pakotti puolalaiset perääntymään kaupunkiin.\nTaistelu keskeytyi yön ajaksi, mutta aamulla sitä jatkettiin. Suuri\nosa puolalaisista hakattiin maahan. Tverin linna jäi valloittamatta\n— Jaakon piti kiiruhtaa valloittamaan Vasilille Moskovaa. Silloin\ntapahtui odottamatonta: suomalaiset kieltäytyivät marssimasta\nkauemmaksi selittäen, että samalla kun heidät vietiin teurastettaviksi\nvieraalla maalla, voudit kotimaassa rasittivat heidän vaimojaan ja\nlapsiaan. He tahtoivat palata kotimaahan. Päälliköiden uhkaukset\nja suostuttelut raukesivat turhiin. Suomalaiset lähtivät täydessä\njärjestyksessä marssimaan kotimaataan kohden. Muut joukot liittyivät\nmatkaan, päälliköiden täytyi seurata mukana, ja niin marssittiin\ntaas Tverin tienoille. Siellä Jaakko sai tyytymättömät joukkonsa\npysähtymään. Suomalaisista lähetettiin osa kotimaahan, josta niiden\nsijaan jonkin ajan kuluttua saapui 4000 suomalaista suksimiestä. Jaakko\nkääntyi jälleen Moskovaa kohden. Suksimiehet toimivat tehokkaasti,\nsuorittivat partioretkiä ja katkaisivat vihollisen yhteyksiä.\n\nTroitskin luona taisteltiin ja linnoitettu luostari vallattiin.\nDmitrovin luona Jaakko karkoitti puolalaisen Sapiehan joukot.\nSuksimiehet ajoivat pakenevia puolalaisia takaa. Maaliskuun 12 p:nä\n1610 Jaakko marssi armeijoineen Moskovaan. Sen asukkaat tervehtivät\nhäntä riemuiten vapauttajanaan. Moskovassa vietettiin parisen kuukautta\nvarsin makoisaa elämää — Vasili vain ei tahtonut maksaa lupaamiaan\npalkkoja. Lopuksi hän ne suoritti, kun verekset puolalaisjoukot\nalkoivat uhata Moskovaa. Eevert Horn toi Suomesta lisävoimia n. 3000\nulkolaista palkkasoturia. Jaakko marssi Klushinon kylään. Hänellä oli\nn. 7000 miestä ja niiden lisäksi n. 8000 venäläistä.\n\nKlushinossa iskettiin yhteen. Jaakko torjui puolalaisten kaksi\nankaraa hyökkäystä: Vasilin venäläiset pakenivat miekan iskutta.\nJaakon jalkaväen pääosan muodosti 5 saksalaista, 3 ranskalaista ja 7\nenglantilaista lippukuntaa. Joukko oli sekavaa.\n\nJaakon ollessa ratsuväkineen taistelussa palkkasoturien joukossa\ntapahtui kummia: Saksalaiset sopivat puolalaisten kanssa, siirtyivät\nheidän puolelleen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Jaakonkin oli\npakko tehdä sovinto puolalaisten kanssa. Hän lupautui luopumaan\ntaistelusta ja avunannosta Vasilille, vastikkeeksi hän saisi vapaasti\npalata kotimaahan miehineen, aseineen ja lippuineen. Anarkia jatkui\nsopimuksen jälkeenkin, palkkasoturit ryöstivät kuormaston ja uhkasivat\nde la Gardien ja Hornin henkeä. He pääsivät murtautumaan leiristä 400\nuskollisen suomalaisen ja ruotsalaisen kanssa. Palkkasoturit jatkoivat\nmekastustaan, ratkesivat juomaan, polttivat koko leirin ja viimeisetkin\nheistä yhtyivät puolalaisiin, jotka olivat luvanneet heille isomman\npalkan.\n\nKaarle IX oivalsi hyvin itäisen ja pohjoisen rajan mahdottomuuden.\nHänen toimestaan tehtiin Jäämeren rannikolle — Pietari Vesainen —\nKuollaan ja Vienaan retkiä, mutta niistä ei ollut toivottua tulosta.\nVenäjän seikkailu näytti olevan lopussa, Kaarle IX:n suunnitelmat\nolivat menneet myttyyn, mutta Jaakkopa ei säikähtänyt vähiä. Suomeen\npalattuaan hänelle ilmaantui uusi tehtävä: Käkisalmen valloittaminen.\nVenäläiset eivät antaneet sitä hyvällä — siispä se oli otettava\nväkisin. Jaakko kokosi uuden sotajoukon, Käkisalmi saarrettiin ja\nantautui Arvid Wildemanille puolen vuoden piirityksen kestettyään.\n\nJaakko itse oli silloin taas Venäjällä. Moskovassa valittiin Kustaa\nAadolf, Kaarlen vanhempi poika, Venäjän tsaariksi. Jaakko vaati\nlisäksi Pähkinälinnan ja Laatokan kaupungin luovuttamista. Jaakolla\noli johdossaan 6000 miestä, suomalaisia, ruotsalaisia ja ulkolaisia.\nKun Jaakon vaatimuksiin ei tahdottu hyvällä suostua, niin hän päätti\nvalloittaa Novgorodin, suuren 100 000 asukkaan kaupungin.\n\nSaarrettuaan kaupungin hän ryhtyi käyttämään sotajuonta. Hän siirteli\njoukkojaan siten, että puolustajat uskoivat hyökkäyksen tapahtuvan\nitäpuolelta ja siirtyivät sinne. Hyökkäys tapahtuikin lännestä.\nRäjähdyskoneella murrettiin portti, pari ulkolaista jalkaväkirykmenttiä\ntyöntyi siitä sisään, sitten Eevert Horn suomalaisine ratsumiehineen\nja sikäli muu armeija. Kaupunki vallattiin ankaralla taistelulla talo\ntalolta. Jaakko jäi päävoimineen Novgorodiin.\n\nSotaa jatkettiin hiljakseen suomalaisten johdolla ja laajalla alalla.\nKlaus Slang valloitti Pähkinälinnan, Eevert Horn Kaprion, Jaaman,\nAudovan ja Iivananlinnan, joten koko Inkeri oli hänen käsissään. Sen\nsijaan hän piiritti turhaan Pihkovaa.\n\nKaarle IX kuoli ja hänen poikansa nousi valtaistuimelle. Hän, Kustaa\nII Aadolf, saapui joukkojen luokse Venäjälle oppiakseen de la Gardien\nja Hornin johdolla sotataitoa. Hänestä ei tullut venäläisten tsaaria,\nmutta sen sijaan hänen veljestään Kaarle Filipistä koeteltiin tehdä\nsellainen. Venäläiset eivät kuitenkaan olleet siihen halukkaita,\nvalitsivat nuoren aatelismiehen Mikael Romanovin tsaariksi ja nousivat\näskeisiä auttajiaan vastaan. He lähtivät Novgorodia kohden, mutta viisi\nsuomalaista ratsulipustoa hajoitti heidän joukkonsa Bjelon luona.\n\nJaakko istui yhä Novgorodissa, piti sitä majapaikkanaan jo kolmatta\nvuotta. »Lähtee suvi, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska Jaakko»,\narvelivat sotamiehet, ja niin hän sai loppuiäkseen Laiskan Jaakon\nnimen. Suunnitelmat olivat suuret: Novgorodista piti tehtämän, ellei\nalusmaa, niin ainakin vaaraton liittolainen, mutta ne kuivuivat kokoon.\nNäinä vuosina etenkin Horn kävi laajaa sotaa ja voitti lukemattomat\npienemmät taistelut. Kustaa Aadolf piti Jaakon sodankäyntiä liian\nraskaana ja hitaana ja sai kuin saikin vihdoin hänet lähtemään mukanaan\nkotimaahan. Eevert Horn jäi ylipäälliköksi.\n\nLaatokan Karjalassa käytiin Hannu Munckin johtamaa pienempää sotaa.\nJaakko oli rakennuttanut Laatokalle laivaston.\n\nKustaa Aadolf saapui 1615 toistamiseen Venäjälle. Hän ryhtyi\nitse johtamaan Pihkovan piiritystä 9000 miehellä, joista n. 2500\noli suomalaisia. Tässä piirityksessä kaatui Eevert Horn, etevä\nsotapäällikkö ja kuninkaan sotilaallinen opettaja. Piiritystä\njatkettiin tuloksettomasti ja mieshukkaa kärsien, kunnes se vihdoin\nhyödyttömänä lopetettiin.\n\nRauha tehtiin Stolbovan kylässä v. 1616. Käkisalmen lääni sekä koko\nInkeri kaikkine linnoineen jäi Ruotsi-Suomelle, joka sai lisäksi\n20000 hopearuplan sotakorvauksen. Tämä rauha oli edullisin kaikista\ntähän saakka tehdyistä. Se siirsi itärajan huomattavan kauaksi,\nantoi Suomelle turvaa ja karkoitti venäläiset meren partailta. Mutta\nTorkkeli Knuutinpojan jo v. 1300 vaiheilla ensi kerran esittämä,\nSuomen aateliston 1554 suosittelema ja Kaarle IX:n viimeksi\najattelema kaukokatseinen suunnitelma, koko Karjalan ja Aunuksen\nliittäminen valtakuntaan ja rajan siirtäminen Syvärille, Ääniselle\nja Vienanmerelle, joka teko olisi pystynyt lopullisesti ratkaisemaan\nvaikean itäisen pulman, se jäi nytkin toteuttamatta. Kustaa Aadolf\nehkä ymmärsi sen tärkeyden, mutta valtakunnalla ei ollut sen\nsuorittamiseen voimia. Ja rauhanneuvotteluissa Englanti, joka pelkäsi\nArkangelin-kauppaansa, esti kaikin tavoin Jäämeren rannikon luovutusta\nRuotsi-Suomelle.\n\n\n\nKALMARIN SOTA 1611—13.\n\n\nPuolan ja Venäjän sotien kestäessä syttyi sota myöskin Tanskaa\nvastaan. Sitä käytiin Etelä-Ruotsissa. Suomalaisia riitti sinnekin\nsekä johtajiksi että sotamiehiksi. Suomalainen Jasper Kruus johti\nsiellä 8000 miehen suuruista, eri kansallisuuksista koottua armeijaa.\nKaarle IX johdolla taisteltiin huomattavin, lopullisesti ratkaisematon\ntaistelu Kalmarin luona. Muuten sota jäi hajanaisiksi kahakoiksi.\n\nRauhansopimus koski sikäli Suomea, että valtakunta siinä luopui\nkaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikkoon ja sitoutui Älfsborgin\nlinnan lunnaina maksamaan Tanskalle miljoonan talaria — erikoisen kova\nrasitus, josta Suomen oli vuosittain suoritettava raskas osa.\n\n\n\nPUOLAN SOTA.\n\n\nKustaa II Aadolf sai perinnökseen yhä jatkuvan Puolankin sodan.\nMuutamia vuosia sitä käytiin etusijassa Vaasain sukuhaarojen —\nSigismundin ja Kustaa Aadolfin — välisillä kirjeillä. Suomalaiset\nolivat Itämeren eteläpuolella pääasiallisena varusväkenä. Kesällä 1621\nKustaa Aadolf purjehti 14 000 miehen kanssa Liivinmaalle ja alkoi\npiirittää Riikaa. Laiska Jaakko toi sinne Tallinnan kautta Karjalan\nja Varsinais-Suomen rykmentit sekä eversti Cobronin — Cockbumin —\nrykmentin, johon oli koottu väkeä Suomen eri osista. Rykmenteissä oli\nkaikkiaan 4000 miestä, kaikki suomalaisia. Kuukauden kuluttua Riika\nantautui. Sotaa käytiin sen jälkeen kolmisen vuotta aivan laimeasti.\nJoukot kärsivät puutetta ja nälkää. Elettiin kädestä suuhun. Niinkin\nrauhallinen herra kuin Laiska Jaakko ehti jo kiukustua, kun täytyi,\nhänen sanojensa mukaan »aina lainata, kerjätä ja keinotella» pitääkseen\nväkensä hengissä. Kun varoja viimein saapui, niin niitä oli niin vähän,\nettä ne tuskin riittivät edellisen vuoden menoihin. Taudit surmasivat\npaljon väkeä.\n\nTammikuussa 1626 taisteltiin Sapiehan paljon lukuisampien puolalaisten\nkanssa Wallhofin taistelu. Vasempaa siipeä, suomalaista ratsuväkeä,\njohti Kustaa Horn, ja sen vastustamaton hyökkäys ratkaisi voiton.\nToista tuhatta puolalaista kaatui, saalis oli 5 lippua, 4 tykkiä\nja 600 kuormavaunua. »Tämä voitonseppele oli etupäässä suomalaisen\nkansakunnan hankkima, muu sotaväki vain katselijana seurasi taistelun\nkulkua», sanoo Kustaa Aadolfin hollantilainen henkilääkäri Narssius.\nWallhof täydensi Itämeren-maakuntien valloituksen. Sota siirtyi Puolaan\nkuuluvan Preussin alueelle. Se valloitettiin helposti, mutta Danzigin\nkaupunki piti hyvin puoliaan.\n\nSuurin osa suomalaisista jäi Liivin rajoille Kustaa Hornin johtoon,\nmutta osa seurasi kuningasta Preussiin liittämään entisiin\nmainetöihinsä uuden kunnian. Grebinin luona Aake Tott joutui 300\nsuomalaisen ratsumiehen ja 200 skottilaisen kanssa saarroksiin.\nJärkähtämättä hän johti pienen joukkonsa tiheimpään vihollisryhmään,\nmurtautui hurjalla hyökkäyksellä lävitse, toipa leiriin 4 vallattua\nlippuakin. Kuningas palkitsi teon suurenmoisesti: koko sotajoukko\njärjestettiin kentälle, kuningas kiitti puheessaan Tottin miehiä\nkehoittaen kaikkia ottamaan heistä esimerkkiä, jakoi sotilaille\npalkintoja, löi Tottin ritariksi ja antoi hänelle kultakahvaisen\nmiekan. Puolittain leikillä hän nimitti Tottia lumiaurakseen. Nimi jäi\npysyväksi.\n\nAltmarkissa solmittiin v. 1629 kuusivuotinen aselepo. Ruotsi-Suomi sai\nLiivinmaan ja oikeuden tullituloihin Kuurinmaalta Danzigiin saakka. Ne\ntekivät valtakunnan tulot kaksinkertaisiksi.\n\nSuomalaiset jäivät Itämeren-maakuntien varusväeksi.\n\nTähän päättyi 32 vuotta kestänyt, sitkeä sota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäjän ja Puolan sodissa Kustaa II Aadolf hyvien opettajien, Hornin ja\nde la Gardien, johdolla kävi koulunsa. Siellä hän näki, mitä nopeasti\nja helposti liikutettavat, aina iskuvalmiiksi varustetut joukot\nsaavat aikaan. Hän oppi siellä uuden sotataidon alkeet ja toteutti ne\nmyöhemmin.\n\nStolbovan rauhan jälkeen itäraja katsottiin turvatuksi. Huomio kääntyi\netelään, Suomen puolustusta ei vahvistettu. Venäjällä alkanutta ja\njatkuvaa kansallista nousua ei tajuttu, sen yhä kasvava voima arvattiin\nliian pieneksi. Laajan Venäjän ainoaksi meren rannaksi jäi etäinen\nVienanlahti — sen elämänehtona oli murtautuminen lähimmälle merelle,\nmutta sitä Ruotsi-Suomen vallanpitäjät eivät oivaltaneet eivätkä sen\nvaralta varustautuneet.\n\n\n\n\nLEIRIELÄMÄÄ\n\n\n Harvaan asutuilla seuduilla, jollaisia Itämeren ympäristöt näinä\n aikoina olivat, armeijain leiriytyminen niin marsseilla kuin\n piirityksissäkin oli monimutkainen asia. Leiriytymisvälineet\n kuljetettiin mukana. Leirissä saatettiin usein viipyä kuukausimääriä\n ja silloin ne kaiken varalta linnoitettiin puolustuskuntoisiksi.\n Varsinaisen armeijan lisäksi leirissä majaili sotilaiden vaimoja,\n irtolaisnaisia, erilaisia kaupustelijoita ja käsityöläisiä sekä\n muutakin väkeä. Leireissä, kuten linnamajoituksessakin, kulkutaudit\n levisivät helposti. Lääkitsemistaito oli aivan alkeellista. Silloiset\n sotapäälliköt laskivatkin jo etukäteen ruton ja muiden kulkutautien\n surmaavan vuosittain vähintään kahdeksannen osan miehistöstä.\n Suomalaisista, jotka olivat Itämeren-maiden pääasiallisena\n varusväkenä, tuhannet joutuivat yksistään tautien vuoksi kuolemaan.\n\n\nTuomas Ijäs ja Antti Hyttinen olivat jo ehtineet otella monet ottelut\nSuomesta saavuttuaan, mutta nyt, leirissä oltaessa, sattui joutavaakin\naikaa. Toimettomina he kävelivät katsastamassa ympäristöään. Ja\nniinpähän se olikin kuin kohtalainen kaupunki, omaa elämäänsä vietti ja\nomat olivat laitoksensa sekä tapansa.\n\nLeirissä elettiin vilkasta elämää. Sotilaita tuli ja meni. Jokaisen\nvaateparsi oli erilainen, aseet samoin, melkeinpä pukukin. Varsinkin\nulkolaiset palkkasoturit naurattivat kovin Tuomasta tepastellessaan\nlaajoissa polvihousuissaan, monikirjavissa nauhasolmukkeissaan\nja runsastöyhtöisissä päähineissään. Heitä seisoskeli ryhmittäin\nleirikaupustelijain juotavia ja syötäviä nautiskelemassa ja muutenkin\nleveästi rehentelemässä. Toiset heistä katselivat menoa syrjemmästä,\nne nimittäin, jotka olivat menettäneet noppapelissä kaikki kolikkonsa\neivätkä olleet vielä saaneet onnen epävakaista pyörää kääntymään\ntuomaankin eikä vain viemään. Ja monet teutaroivat leiriin tulleiden\ntai sinne tuotujen venakkojen parissa, joista näkyi syntyvän toraa,\njopa vahvemman oikeudella ratkaistavaa riitaakin.\n\nLeiriin saapui yhtä mittaa ratsumiesten saattamia, kömpelöissä\nvankkureissa ajavia partaniekkoja ryssiä. He ajoivat leiriin muonaa ja\nrehua. Ratsumiehet ottivat rehun huostaansa, mutta vilja joutui leirin\nmylläreille, sikäli leivän paistajille ja lopuksi syöjille.\n\nTelttojen pitkät rivit päättyivät ja kuormavankkureiden laaja alue\nalkoi. Loputtomasti niitä olikin. Niissä oli ruokatarpeita, mutta oli\npaljon muutakin kamaa. Naisväkeä liikkui vankkureiden lomissa kosolti,\nsillä monella soturilla oli vaimonsa mukanaan, kotoa tuotu tai matkalla\notettu, olivatpa vuosien varrella siunautuneet lapsetkin.\n\n— Akalliset miehet näyttävät elävän siivommin kuin akattomat, arveli\nTuomas.\n\n— Ehkäpä niinkin, mutta kyllä tuosta naisväestä on harmia ja vastusta.\nSatoja vankkureita pitää olla yksistään niitä varten.\n\nOhitse ratsasti ylt’yleensä pölyttynyt ratsujoukko, etumaisena kookas,\nvaalea mies. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja huusi jotakin suomeksi.\n\n— Eevertti Horn on taas käväissyt tavallisilla retkillään, päätteli\nAntti. — Kas, onpahan ottanut otettavansa.\n\nRatsujoukon välissä ajettiin vankilaumaa. Partaisia, laajapukuisia,\npiiskaa nauttineen näköisiä olivat.\n\n— Noista ryssistä ei ole tappelijoiksi. Puolalaiset ovat toista maata.\n\n— Kyllä niiltä saa varoa korviaan, etenkin ratsuväeltä. Pyrynä\npuhaltuvat päälle. Muuten näyttää siltä, ettei Jaakko aikone tässä\nkauaa makailla, kun leiriä ei ole kunnolleen linnoitettu. Kaipa se pian\npanee meidät kiipeämään noiden Novgorodin muurien ylitse.\n\n— Niinpä tietenkin, mutta ensin se tuumii ja tuumii vielä tuumimasta\npäästyäänkin. Kotvan se kyllä kähmisi tässäkin, ellei Horn panisi tulta\nsen pakaroiden alle. Mitä ajattelit Moskovasta?\n\n— Kävihän tuo laatuun vaihteen vuoksi. Korea on kyläksi, kun kauempaa\nkatsot, niin on ihan kuin olisi taivaanranta istutettu sipuleita\ntäyteen. Ylen ystävällisiähän ne olivat alussa, moskovalaiset, viinaa\nja sapuskaa ojennettiin taloissa ja kaduilla. — Muutamaan viikkoon ei\npäässyt edes kunnolleen selviämään. Mutta aikanaan sekin lysti loppui,\nkarsaasti alkoivat kyräillä.\n\n— Kyllä minustakin olisi käynyt muuten laatuun, mutta se haju, pakana,\nsiihen en tottunut enkä totu. Sanoivat siinä olevan yhdeksän eri hajua\nja sitten vielä muutamia, mutta yhden ja saman minä vain tunsin. Ja\nsitten se öljy, jolla valelevat kaikki syötävänsä. Ja se suun antaminen\nsitten, perttana! Puhakkaa venakkoa, kunhan ei eteen satu maailmanlopun\nmaatuskaa, sentään muiskaisee, vaikka se hajahtaakin yhdelle ja\ntoiselle, mutta kun sellainen isomahainen Iivana työntää törkyisen ja\ntököttisen turpansa muiskattavaksi, niin — höh helkkari! Sellaista ne\nkovasti harrastavat. Ei, ennen minä niiden kanssa tappelen kuin niitä\nhalailen.\n\n— Erilaiset niillä näkyy olevan tavat ja erilainen luonnonlaatu kuin\nmeillä. Tverin tienoilla oli toista. Selvää karjalaa useimmat puhuivat.\n\n— Niin, Karjalastahan ne ovatkin muuttaneet. Siellä sai kylpeä oikean\nsaunankin.\n\n— Kummaa on oikeastaan tämä sotamiehen elämä. Kaikesta olet reväisty\nirti — kuljet milloin siellä, milloin täällä, elät päivästä toiseen,\nkädestä suuhun. Jos keikahdat, niin kukaan ei perääsi kysy.\nRahasta rakastat, kotisi on leiri, perheesi remuava sotajoukko.\nMeille suomalaisille, lieden ääreen tottuneille se on vaikeampaa,\nulkolaisille, jotka veisaavat viis huomisesta päivästä, se on\nhelpompaa. Oli miten oli, mutta silmissäni minä näen tuvan etäisessä\nkotimaassa. Sen liedessä kytee hiillos ja kissa kehrää pankolla —\nvärttinä hyrrää ja savu kiertää lakeen ja lattiapalkki lonksahtaa\nniinkuin on aina lonksahtanut, ja siellä on niin lämmin, niin lämmin...\n\nYstävykset jatkoivat matkaa, katsoivat tuokion erästä ulkolaista\nkomppaniaa, joka tiukasti ahdistellen vaati päälliköiltään palkkojaan,\nvaihtoivat jonkin sanan hevosiaan illastavien ratsumiesten kanssa\nja tulivat vihdoin muita suuremman teltan lähistölle. Laiska Jaakko\nja Horn seisoivat sen edustalla, katsoivat Novgorodin kaupunkia ja\nviittoilivat puoleen ja toiseen. Sitten he syventyivät silmäämään\nkarttaa.\n\n— Niin on, tuosta täytyy hyökätä, Horn virkkoi.\n\n— Taitaapa olla, mutta ajatellaanpa sentään asiaa vielä aamuun.\n\n\n\n\nHERRAIN PÄIVILLÄ\n\n\n V. 1616, Kustaa Aadolfin palatessa Venäjältä, Helsingissä pidettiin\n merkilliset valtiopäivät eli herrainpäivät. Suomen säädyt joutuivat\n silloin tavallaan tekemään koko valtakuntaa koskevia tärkeitä\n päätöksiä, joihin Ruotsin säädyt sittemmin yhtyivät. Suomalaisten\n Ruotsin säädyille samalla kertaa lähettämässä kirjelmässä ilmenee\n syvä huoli maan tulevaisuudesta. Melkoisen selvästi, vaikkakin\n hienotunteisesti suomalaiset myöskin antavat ymmärtää, että Suomi on\n saanut kantaa raskaimman taakan valtakunnan toisen puoliskon antamatta\n sille täysipitoista tukea. Näsin kuninkaankartanossa Porvoossa oli\n ankaraa touhua. Siellä siivottiin ja leivottiin ja naisväki juoksi\n emännän katsannon alaisena edestakaisin kartanon sekä aittojen väliä.\n Isäntä kuljeskeli huoneesta huoneeseen, käväisi tallilla ja tarkasteli\n pihamaata sinkauttaen väliin naisväelle nasevia sanoja. Odotettiin\n isoa vierasta.\n\n\nIllan jo hämärryttyä pihalle syöksähti kaksi esiratsastajaa.\n\n— Sytyttäkää nopeasti soihdut! käski isäntä ja sai sotaiseen asuun\npuetut miehensä kiiruhtamaan.\n\nUseampia ratsumiehiä karautti pihamaalle. Niiden perästä saapui\nleveä ja raskas kuomureki. Isäntä lähti sitä kohden sulkahattunsa\nkädessään ja syvään kumarrellen. Reestä nousi nuori, kookas, hieman\nlihavahko herra, itse kuningas Kustaa Aadolf. Hän oli tulossa Venäjän\nsotaretkeltä ja poikkesi taloon yöksi.\n\nEmäntä tyttärineen otti vieraan portailla vastaan. Isäntä johdatti\nhänet edelleen vierastupaan, ilmoitti ruokapuolen olevan valmiina ja\ntiedusteli, haluaisiko majesteetti ennen sitä tai sen jälkeen käydä\nsaunassa. — Niinpä niin, maassa on elettävä maan tavalla, tai maasta\npois, naurahti hyvällä tuulella oleva kuningas. — Kaipa siis lähdemme\nheti saunaan. Se on viisainta näin Venäjältä tultua. Ja löylyyn olen\ntottunut, olenhan ollut Suomessa ennenkin.\n\nKuningas lähti isännän seurassa kylpemään. Parisen pulskaa tyttöä\nheitti löylyä, ja kuningas katseli heitä hyväksyvästi. Hän ei suinkaan\nkammonnut naisellista kauneutta.\n\nRuokapöydässä kuningas teki puhdasta jälkeä. Hän ei myöskään\nhalveksinut hyviä ruokia. Veitsellä hän leikkeli lihat ja mätti ne\nsormilla suuhunsa — haarukkaa ei tunnettu. Syötyään hän siirtyi kohta\nvuoteeseen, lumivalkoisten hurstien väliin ja tunsi olonsa hyväksi.\nHetkisen hän ajatteli aikaisemmin Suomessa viettämiään aikoja. Mieleen\nvilahti nuoruuden lemmityn Ebba Brahen kuva ja ne päivät, jolloin nuori\nrakkaus oli palanut kiihkeänä Suomen kamaralla.\n\n— Niin, Ebba on nyt Laiskan Jaakon morsian, hymähti kuningas hieman\nsurumielisesti ja nukahti.\n\nHänen seurueensa istui vielä kotvan haarikoiden ja remmarien ääressä.\nVähitellen kukin vetäytyi makuutilalleen. Aatelismiehet kuorsasivat\nison tuvan penkeillä, saattueen sotilaat renkituvan lattialla. Uni\nmaistui kaikille yhtä hyvin.\n\nNäsistä kuningas matkusti edelleen Helsinkiin, majoittuen sielläkin\nkuninkaankartanoon. Kaupunkiin oli saapunut paljon erisäätyistä väkeä.\nHe olivat kokoontuneet sinne herrainpäiviä pitämään.\n\nKuninkaankartanon suurimmassa tuvassa Suomen suuriruhtinaskunnan\nsäädyt kooontuivat. Siellä nähtiin kolmisenkymmentä aatelismiestä —\nKurjet, Flemingit, Fincket, Hornit, Boijet, Slangit, de la Gardiet\nja monet muut — vanha piispa Eerikki Sorolainen kahdenkymmenen papin\nkanssa, maan kymmenen kaupungin porvariston ja maaseudun kihlakuntien\ntalonpoikien edusmiehet, sekä kymmenen sotaväenkin edustajaa.\nKuningas, seurassaan valtakunnankansleri Akseli Oxenstierna, avasi\nvaltiopäivät puheella, jossa hän, kiitettyään edustajia saapumiskutsun\nnoudattamisesta, ilmaisi haluavansa heidän kanssaan neuvotella Suomen\nja valtakunnan asioista, varoitti yhä jatkuvista Sigismundin juonista,\nkuvaili laajasti tapahtumien kehitystä ja Venäjän sodan syitä sekä\nkehoitti jatkuvaan uskollisuuteen. Sitten hän luetutti ja antoi\nsäädyille jakaa esitykset, joista näiden oli päätettävä.\n\nSäädyt tarvitsivat kymmenen päivää esityksien käsittelyyn.\nPäätöksissään he lupasivat:\n\nENSIKSI JÄRKKYMÄTÖNTÄ USKOLLISUUTTA JA, ELLEI SIGISMUND SUOSTUISI\nRAUHAAN, TAHTOVAT HE NOUSTA YHTENÄ MIEHENÄ JA USKALTAA HENKENSÄ,\nMENESTYKSENSÄ JA KYKYNSÄ KUNINKAALLISEN MAJESTEETIN JA ISÄNMAAN\nPUOLESTA; TOISEKSI LUPASIVAT HE SAMAN, ELLEI VENÄJÄ SUOSTUISI RAUHAAN;\nKOLMANNEKSI HE HYVÄKSYIVÄT KUNINKAAN ESITYKSEN KYYDITSEMISASETUKSESTA\nPYYTÄEN SAMALLA KUNINGASTA VELVOITTAMAAN KÄSKYNHALTIJANSA PYSYTTÄMÄÄN\nALAMAISET LAISSA JA OIKEUDESSA JA KOTIRAUHAN NAUTINNASSA; NELJÄNNEKSI\nHE, KATSOEN VALTAKUNNAN HÄDÄNALAISEEN TILAAN, SUOSTUIVAT MAKSAMAAN\nERIKOISEN SOTAVERON.\n\nPäätökset allekirjoitettiin ja vahvistettiin sineteillä.\n\nLisäksi he lähettivät pitkän kirjelmän Ruotsin säädyille, jossa tekivät\nselkoa täällä rajalla asuvaisten monista, alituisista rasituksista\nja petollisen naapurin yhtämittaisesta uhkasta, samoin huonosta\nvuodentulosta ja ilmoittivat suostuneensa suorittamaan varojensa\nmukaan ylimääräisen sotaveron. Myöskin he, vaikka eivät epäilleetkään\nruotsalaisten valmiutta samanlaisen veron suoritukseen eivätkä\nsitäkään, että ruotsalaiset tulisivat tarvittaessa suomalaisten\navuksi, halusivat muistuttaa ruotsalaisille Suomen vaaranalaista tilaa\nja korostaa myöskin sitä, että suomalaiset olivat aina uskollisesti\nauttaneet ruotsalaisia, milloin näillä hätä oli ollut, ja lupasivat\nmielellään samanlaista apua vastaisuudessakin.\n\nHelsingin merkillisten valtiopäivien päätökset koskivat oikeastaan koko\nvaltakuntaa — aikaisemmin asia oli päinvastoin, Ruotsissa päätettiin\nSuomenkin asiat.\n\nKuningas viipyi vielä valtiopäivien jälkeenkin Helsingissä, kuunnellen\nja ratkaisten anomuksia ja valituksia ja asettaen tutkimusmiehiä.\nSitten hän matkusti Turkuun, saattoi opettajansa ja ystävänsä Eevert\nHornin viimeiseen leposijaansa tuomiokirkkoon ja viipyi Suomessa vielä\nkolme kuukautta. Hän antoi hyödyllisiä, taloudellista asemaa koskevia\nasetuksia, matkusteli maaseudulla, kävi markkinoilla Uudenkirkon\nMännäisissä ja määräsi perustettavaksi Uudenkaupungin.\n\nKustaa Aadolf teki Suomessa kaikkiaan yhdeksän matkaa, väliin\npitempiä, väliin lyhyempiä. Hän osasi myöskin puhutella maan asukkaita\nsuomenkielellä. Välit muodostuivat lämpimiksi jo alusta alkaen.\n\n\n\n\nSOTIEN OHELLA\n\n\n Alituisten sotien aikana Suomen rauhallinen kehitys tietenkin pahoin\n kärsi. Maan kehittyneimmästä ja sivistyskykyisimmästä aineksesta\n valtavasti suurin osa oli sotatantereilla. Siitä huolimatta\n henkinenkin elämä jaksoi jotenkuten versoa. Monta huomattavaa nimeä\n ei voida luetella; muutamien harvojen hartioilla oli sitä raskaampi\n taakka. Maan kaikki säädyt pysyivät vielä suomalaisina, vaikka\n joissakin suvuissa jo 1500-luvun puolivälistä saakka alkoikin\n aineellisten etujen aiheuttama osittainen ruotsalaistuminen. Kustaa\n II Aadolfin hallitusaika lisäsi tuntuvasti ruotsalaistumista. Niin\n suopea kuin hän suomalaisille olikin, ei hän ruotsalaisena tietenkään\n ryhtynyt ruotsalaistumista ehkäisemään, mutta ei myöskään edistänyt\n sitä pakkokeinoin.\n\n\n\nRAUHALLISIA TOIMIA.\n\n\nProtestanttiseen oppiin siirtyminen oli tarvinnut lopullisesti\ntoteutuakseen lähes sadan vuoden ajan. Maassa oli nyt kaksi\nhiippakuntaa, Turun ja Viipurin. Agricola sai elinpäivinään aapisensa\nlisäksi valmiiksi katekismuksen, rukouskirjan, uuden testamentin,\nkaksi kirkkokäsikirjaa ja osia uudesta testamentista. Piispoina oli\nAgricolan jälkeen eteviä, kansansa parasta ajavia miehiä, kuten\nPaavali Juusten ja Eerikki Sorolainen — Ericus Erici — molemmat\nsuomalaisista talonpojista lähtenyttä sukua. Juusten kirjoitti\nViipurin piispana ollessaan Suomen katolisten piispojen kronikan ja\nteki myöskin katekismuksen sekä messukirjan. Sorolainen toimitti\nraamatunkäännöstyönsä ohella kaksi katekismusta, jumalanpalveluksen\nkäsikirjan ja ensimmäisen suomalaisen saarnakirjan eli postillan,\nsuuren ja omintakeisen teoksen, jossa hän ankarasti ruoski ajan\npaheita ja epäkohtia, mutta myöskin totisesti neuvoi ja opetti.\nJaakko Suomalainen eli Finno kirjoitti useampia teoksia, mutta hänen\npääteoksensa oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen virsikirja.\nRuotsista, latinasta ja saksasta hän käänsi virsiä, mutta teki niitä\nmyöskin itse. Ja Maskun Hemminki lisäsi niitä omillaan.\n\nLait säilyivät aikaisemmin kansan keskuudessa perintätietona, mutta\nkirjapainotaidon keksimisen jälkeen niitä ruvettiin painamaan.\nTukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen Martti herra käänsi\nniitä suomeksi. Työtä jatkoi Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika.\nKuninkaat hallituksineen näyttävät suosineen näitä toimia, ainakaan he\neivät ryhtyneet niitä estämään. — Näiden aikojen lait ovat muuten siinä\nsuhteessa outoja, että niissä, ehkäpä niiden tekijäin huomaamatta,\nsotatila joutuu ikäänkuin säännölliseksi olotilaksi ja rauhantila\npoikkeukseksi.\n\nRuotsalainen oppinut, katolisena vehkeilijänä Kajaanin linnaan teljetty\nJohannes Messenius alkoi kirjoittaa laajaa ja merkillistä teostaan\nPohjoismaiden historiasta, kosketellen siinä Suomenkin oloja varsin\nlaajasti.\n\nHyvin monet suomalaiset nuorukaiset harjoittivat opintoja etenkin\nSaksan yliopistoissa. Monet kääntyivät siellä katoliseen oppiin —\nniinpä Juustenin ja Sorolaisenkin pojat — mutta useimmat pysyivät\nprotestantteina.\n\nAatelisto hoiti sodankäynnin ja virkojen hoidon, papisto hengen\nviljelyksen. Alempi papisto, enimmäkseen heikko tiedoiltaan, taitamaton\ntoimissaan, paheidenkin vuoksi suuresti moitittu, ei pystynyt\npaljonkaan ohjaamaan kansaa. Se sai näinä kovina aikoina kulkea omia\nteitään ja hoitaa henkensä lahjoja oman harkintansa mukaan. Pimeydessä\nja tietämättömyydessä sekin vaelsi yksinäistä tietään, suoritti\nraskaita, yhä suurenevia verojaan niin miehissä kuin mitattavissakin ja\nviljeli maata samalla tavoin kuin oli sitä jo satoja vuosia viljellyt.\n\n\n\nSUOMALAISET RYKMENTIT.\n\n\nKustaa Aadolfin hallituksen alkuaikoina Suomen sotaväki jaettiin\nrykmenteiksi, kussakin 8 komppaniaa. Olipa joinakin vuosina 24\nkomppaniaakin käsittäviä jalkaväkirykmenttejä. Upseerien virka-arvot\ntulivat käytäntöön. Rykmentit kulkivat tavallisesti komentajainsa\nnimillä, mutta muuttuivat vähitellen miehistön kotiseudun mukaan\nmaakuntien nimiä kantaviksi. Jalkaväkirykmenttejä muodostui v. 1625—26\nkuluessa 9. Ne olivat:\n\nTurun läänin, Itä-Uudenmaan, Länsi-Uudenmaan, Savon, Länsi-Viipurin,\nItä-Viipurin, Pohjanmaan, Porin, Hämeenlinnan.\n\nRatsurykmentit jakaantuivat samoin 8 komppaniaan, kussakin 125 ratsua,\nja olivat:\n\nTurun läänin, Hämeen, Viipurin.\n\nSuomalaisen sotaväen päällikkönä oli tällöin sotamarski Kustaa Horn.\n\n\n\n\n\n\nVIERAILLA TANTEREILLA — HENGEN NOUSEVA VILJELYS — LÄÄNITYSLAITOKSEN\nLOPPU — SUURI NÄLÄNHÄTÄ\n\n\n\n\nSUOMALAISET SAKSASSA\n\n\n Kolmikymmenvuotinen sota alkoi böömiläisten protestanttien kapinalla\n v. 1618. Taistelu jatkui Saksassa, Tanska yhtyi siihen, mutta kärsi\n tappion. V. 1628 Kustaa Aadolf antoi apua Stralsundin kaupungille,\n jolloin Ruotsi-Suomen yhtyminen sotaan siis tosiasiallisesti\n ratkaistiin. Lopullisesta päätöksestä kuningas neuvotteli yhdessä\n säätyjen valiokunnan kanssa, jossa oli suomalaisia maaherra Klaus\n Kaarlenpoika Horn, amiraali Klaus Laurinpoika Fleming, Turun\n pormestari Risto Fabritius ja talollinen Olavi Eerikinpoika\n Ahvenanmaalta. Valiokunta puolsi hyökkäävää sotaa, säädyt ja\n samoin valtaneuvosto yhtyivät päätökseen. V. 1630 kuningas lähti\n joukkoineen Saksaan. Protestanttinen Ruotsi-Suomi riensi auttamaan\n uskon veljiään, mutta sotaan yhtymisen pohjimmaisena syynä oli pelko,\n että katolisen keisarikunnan voittaessa Saksassa se pian uhkaisi\n Ruotsi-Suomeakin. Yksimielisesti katsottiin viisaammaksi yllättää kuin\n tulla yllätetyiksi ja siirtämällä taistelu vieraille maille säästää\n omia maita. Sodan pitkittymistä 18 vuotta kestäväksi kukaan ei liene\n aavistanut.\n\n\nHeinäkuun alkupäivinä v. 1630 kymmenisen sota- ja kuljetuslaivaa\ntäysin purjein halkoi Itämerta. Näky oli komea. Laivat kuuluivat\nsuomalaisen Klaus Lauritsanpoika Flemingin luomaan laivastoon, jossa\noli kuusikymmentä sotalaivaa ja toistasataa suurta kuljetusalusta ja\njonka veroista ei oltu nähty sitten Klaus Hornin aikojen. Laivaston\npääosa oli vienyt kuningas Kustaa Aadolfin joukkoineen meren yli, nämä\nlaivat kuljettivat suomalaisia Turusta Saksaan. Niissä olivat Porin ja\nSavon jalkaväkirykmentit everstiluutnanttien Metstacken ja Hastfehrin\nkomennossa sekä seitsemän komppaniaa Karjalan, Uudenmaan ja Turun\nlääninratsumiehiä everstiluutnanttien Torsten Stålhandsken ja Reinhold\nWunschin johdolla.\n\nMiehet oleskelivat laivoissa tiheään sullottuina — sittenkään\ntilaa ei ollut riittänyt kaikille, vaan kolme ratsukomppaniaa jäi\nTurkuun vuoroaan odottamaan. Useimmat sotilaat kulkivat ensi kerran\nmerellä, joka nyt lainehtikin hiljaa vaadittuaan tottumattomilta\nalkumatkalla omat lunnaansa. Aikansa kuluksi he nyt katselivat merta\nja toisia laivoja, pelasivat noppapeliä ja tarinoivat edessä olevista\ntapahtumista.\n\n— Saakuriako joutavia rupattelette! feltvääpeli Jaakko Kahma lausahti\nmuutamalle miesryhmälle. — Varustautukaa iltarukoukseen.\n\nTorven soitto kutsuikin pian sotilaat rukoukseen. »Jumala ompi\nlinnamme» kantautui vahvojen äänten laulamana kauas merelle ja sitä\nseurasi sotapapin rukous. Ylemmän päällystön lähdettyä Kahma otti oman\nkomppaniansa edessä puheenvuoron:\n\n— Selitän teille vielä kerran kuninkaan sota-artikkelien pääkohdat,\njoukossanne kun on huonomuistisiakin tolvanoita. Painakaa ne nyt\nlopultakin muistiinne. Huomenna tullaan perille ja sitten suoraa päätä\ntappeluun, ja hittoko niitä silloin joutaa teille selittämään. Jos\nette muista artikloita, niin päänne menee. Näin ne siis kuuluvat, ne\ntärkeimmät pääkohdat: Ettäs kaikki menestys tulee Jumalalta. — Ettäs\nken häväisee Herran nimee juovuksis eli juomatta, kuolkoon ilman\nyhtäkään armoa. — Joka aamu ja ehtoo on pidettävä koorumi, trometaarien\nja tromslaagerien merkin jälkeen. — Marskia tulee kunniassa pitää\nkuten kuninkaan sijaista. — Ken kapinaa leirissä tekee eli ampuu\nilman hätää, rangaistaan pois kaulalta. — Ken skiltvahdis torkkuu eli\nmakaa, ammutaan kuoliaaksi. — Ken pakenee kulkevasta fennikastaan,\nrangaistaan hengeltä ja kunnialta. — Ken ensiksi muuten pakenee,\nlyötäköön kuoliaaksi. — Ken antaa tietoja vihamiehelle, pois hengiltä.\n— Ken toisen vaimon väkivallalla ottaa, kadottakoon henkensä. — Ken\ntekee jotakin pahaa kuninkaan tai marskin valtuuttamalle, häneltä henki\npois. — Ken ryöstää eli varastaa rehelliseltä väeltä eli niiltä, jotka\nvetävät tarvittavaa leiriin, eli ottaa luvatta vihamiehen maalla,\nhäneltä henki pois. — Kun vihamies on lyöty kentällä, pitää kaikkien\nhäntä takaa ajamaan, älköönkä kukaan jääkö ryöstämään hänen tavaraansa.\nKun tullaan sisälle vihollisen leiriin, ryöstäköön jokainen sen osan,\njoka hänelle on määrätty, vasta sitten, kun vihamies on tyystin pois\najettu. Ken tätä vastaan rikkoo, lyötäköön esimiehiltänsä kuoliaaksi.\nEllei esimies näin tee ja siitä vahinkoa seuraa, hän kadottakoon\nhenkensä. Jos ei vahinkoa seuraa, maatkoon yhden kuukauden raudoissa\nja syököön vettä ja leipää. — Ken ryöstää kirkon eli hospitaalin,\nvaikka kaupunki väkiryntäyksellä otetaan, rangaistaan, ellei häntä ole\nkäsketty sitä tekemään, kuten muusta ryöväyksestä. — Älköön kukaan\nsytyttäkö tuleen kirkkoa, vaivaisten huonetta, koulua tahi myllyä,\nälköönkä tehkö niille vahinkoa, ellei ole käsketty. Älköön kenkään\ntehkö pahaa papille, vanhoille ihmisille, vaimoille, neitsyeille tahi\nlapsille, jos he eivät tee aseilla vastarintaa, jolloin sotaoikeus\nheidät tuomitsee. — Ken juopi itsensä juovuksiin oluesta eli viinasta,\njonka löytää vihollisen leiristä eli kaupungista ennen kuin vihollinen\non peräti pois ajettu, ja tuoreeltaan tavataan, lyötäköön kuoliaaksi.\nJos näin juopunut pakoon pääsee ja myöhemmin syypääksi tuomitaan\nvahingon tuottamuksesta, rangaistaan pois hengiltä. Jos ei vahinkoa\nseuraa, olkoon kuukauden raudoissa ja syököön vettä ja leipää. — Nämä\novat pääkohdat. Pankaa ne nyt lopultakin kalloihinne, junkkarit, ja\neläkää kuin kristityt. Kuningas ei siedä lurjustelua. Enkä minäkään.\nNukkumaan — mars!\n\nSeuraavana päivänä Saksan rannikko tuli näkyviin. Suomalaiset\nkatselivat maata erilaisin tuntein, vanhat, parkkiintuneet sotilaat\npuolittain välinpitämättömästi, rengeistä, irtolaisista, kuljeksivista\nsälleistä ja loisen elämää viettäneistä metsämiehistä äsken tehdyt\nsotilaat, joita oli suuri osa ja eri ikäisiä — kuudestatoista\nviiteenviidettä vuoteen — hieman uteliaina. Laivasto ankkuroi\nStralsundin satamaan ja ensimmäiset Saksan kamaralle nousseet\nsuomalaiset joukot lähtivät viipymättä marssimaan, ratsumiehet\nja porilaiset kuninkaan leiriin Stettiniin, savolaiset Wolgastin\npiiritykseen.\n\n\n\nDEMMIN.\n\n\n— Kumma juttu, se tämänpäiväinen kahakka, selitteli luutnantti Hannu\nHikipää illalla tovereilleen majapaikassaan. — Tiukalle otti, mutta\ntoimeen tultiin. Kuningas lähti aamulla tiedusteluretkelle ja otti\nmukaansa 70 meikäläistä. Hanski kuitenkin tuumi, että parasta on olla\nvaruillaan, ja käski parisataa muuta meikäläistä seuraamaan kuninkaan\njäljissä tarpeeksi lähellä, mutta siten, ettei kuningas meitä näkisi —\nmuuten saattaisi suuttua. Wunssi oli samaa mieltä. Olin tämän joukon\nmukana. Ratsastimme hiljaista ravia ja näimme kuninkaan joukon katoavan\nmetsikköön. Huolettomina lönkytimme edelleen, kun metsiköstä alkoikin\nkuulua hitonmoinen melske. Painoimme kannukset konien kylkeen ja\nkarautimme metsikköön. Tie kulki kahden viettävän rinteen väliin ja\nsiinä oli parhaillaan käynnissä eri mylläkkä. Meikäläisistä ainakin\npuolet oli jo kaatunut ja loppujen kohtalo näytti selvältä, kun\nvihollinen ampui kahdelta puolen minkä ehti. »Missä on kuningas?»\nhuusi joku. »Tuolla!» Vihollisen kimppuun pyrynä syöksyessämme näin\nminäkin kuningasta retuutettavan pois vankina. Hänet oli raastettu\nratsailta lähimpien, häntä suojanneiden ratsumiesten kaaduttua ja\nvietiin parhaillaan vihollisen pääjoukkoon. Hurautimme suoraan sinne,\nhakkasimme viejät maahan ja otimme kuninkaan keskellemme. Sitten\nkäytiin päälle vihan vimmassa. Selvää jälkeä tehtiin, vihollisen\nruumiita kasaantui isot läjät. Ratsumestari Hallikko huomasi vihollisen\najattelevan pakoa, käänsi komppaniansa metsään ja saarsi äkkiä koko\nroskan — ne olivat näet jalkaväkeä. Ne tehtiin vangiksi. Kaatuneita\noli 400, vankeja 200. — »Kiitoksia avusta, pojat», kuningas virkkoi.\n»Huonosti minun olisi käynytkin, ellette olisi ehtineet hätään. Miten\nte tänne jouduitte?» No, eipä auttanut muu kuin tunnustaa, että Hanski\nja Wunssi lähettivät. Kuningas vain naurahti. Sitten hän katseli kauan\nkaatuneita meikäläisiä ja sanoi: »Kuinka monta urotyötä olisivatkaan\nnämä sankarit tehneet, ellei varomattomuuteni olisi vienyt heitä\nennenaikaiseen kuolemaan!» Näin sanoi, ja luulenpa melkein nähneeni\nvesipisaran hänen silmäkulmassaan.\n\nDemminin ottelu oli sodan ensimmäisiä kahakoita. Yllätys johtui siitä,\nettä muuan kuninkaan leirissä oleskeleva italialainen upseeri Quinti\ndel Ponte sai tietää kuninkaan aikomuksesta, karkasi keisarillisten\npuolelle, kavalsi suunnitelman suuren palkinnon toivossa ja sai\njohtoonsa 600 napolilaista yllättääkseen järjestämässään väijytyksessä\nkuninkaan ja ottaakseen hänet vangiksi. — Kahakka herätti hyvin\nlaajalti huomiota ja suomalaisten maine kiiti ympäri Euroopan. Sitä\nylistetään useissa samanaikaisissa painetuissa kertomuksissa. Niissä ei\nkylläkään mainita 70 ratsumiehen kansallisuudesta mitään, mutta avuksi\nrientänyt varajoukko mainitaan nimenomaan suomalaiseksi. Saksaksi\nv. 1631 ilmestyneessä kertomuksessa kuninkaan leiristä kerrotaan\nDemminin tapaus ja suomalaisten osuus. Samoin eräässä ranskalaisessa\nkertomuksessa. Böömiläinen Venceslaus Clemens kertoo 1632 ilmestyneessä\nsodan alkutapahtumien eepoksessaan suomalaisten Demminissä osoittaneen\ntavatonta uljuutta, mainiten kuninkaan kiittäneen väijytyksestä\npäästyään heidän urhoollisuuttaan. Kun varajoukko oli suomalainen,\nniin kaiken todennäköisyyden mukaan nuo 70 olivat myöskin suomalaisia.\nKuningashan luotti jo ennestään nimenomaan suomalaisiin, antaen heille\ntärkeitä tehtäviä. — Joku aivan myöhäinen tutkija on tahtonut pyyhkiä\nkoko kahakan ja etenkin suomalaisten teon kokonaan pois historiasta\nkaikenlaisten otaksumien nojalla, mutta aikalaiset kai tiesivät asian\ntarkemmin. Eikäpä suomalaisten kunnia suinkaan sisälly vain Demminin\nkahakkaan.\n\nSyksymmällä kuningas valloitti Ribbenitzin Porin ja Savon rykmenttien\nja 4 suomalaisen ratsukomppanian ollessa mukana. Suomalaiset rakensivat\nennen hyökkäystä yhdessä yössä ja vihollisen hätyyttäminä joen yli\nsillan, jota myöten hyökättiin kaupunkiin. — Joulupäivänä suomalainen\nratsuväki oli mukana valloittamassa Greiffenhagenia, Gartzia ja\nMarvitzia.\n\nNäinä aikoina Wallenstein erotettiin keisarillisten päällikkyydestä\nja Kustaa Aadolf liittoutui Ranskan kanssa. Pian kuningas sai\nliittolaiseksi Magdeburgin mahtavan kaupungin. Uusi keisarillinen\nylipäällikkö Tilly valloitti sen kuitenkin kohta. Kaupunki ryöstettiin\nja hävitettiin perinpohjin. Tarinat Tillyn syyllisyydestä julmuuksiin\novat aiheettomia.\n\nKustaa Aadolf marssi Berliniin, sieltä Altmarkiin ja leiriytyi\nWerbeniin.\n\nStålhandsken ja Wunschin suomalaiset tuhosivat Burgstallin luona\nmelkein kokonaan eversti Holckin rykmentin, keisarillisen armeijan\netujoukon. Werbenin lähellä taisteltiin kuninkaan itsensä johdolla\ntoinenkin huomattava taistelu, jossa 1000 musketööriä ja 800\nratsumiestä oli mukana, niistä puolet suomalaisia. Vihollinen\nhajoitettiin ja karkoitettiin. — Näiden taistelujen jälkeen\nsuomalaisten kunniapaikka eturintaman oikealla siivellä, joka ratkaisi\ntaistelun, oli lopullisesti taattu.\n\nSuuren ratkaisutaistelun hetki läheni.\n\n\n\nBREITENFELD.\n\n\nSyyskuun 9 päivän iltana 1631 istuskeli joukko suomalaisia\nratsuväkiupseereja rikotuista rattaista ja tykkien laveteista tehdyn\nnuotiotulen ääressä Breitenfeldin kentällä. Loivasti aaltoilevalla\ntasangolla, jossa näkyi jokin yksinäinen puu ja pensas ja tuuheampi\npuuryhmä vain raunioituneiden kylien ympärillä, vilkkui nuotiotulia\nsilmänkantamattomiin. Niiden ympärillä liikkui tummia hahmoja. Kustaa\nAadolfin koko armeija oli majoittunut kentälle.\n\nKauempana häilyi edestakaisin valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joiden\nkantajat liikkuivat edessä olevalla aukealla. Lyhtyjen kantajat väliin\nkumartuivat, väliin ryhtyivät kantamaan raskaita taakkoja. Tällä\naukealla majaili toinen armeija, jossa omat ja viholliset lepäsivät\nsekaisin. Se oli kuolleiden valtavan suuri armeija.\n\nKauimpana hiiviskeli epäselviä varjoja, jotka nekin väliin kumartuivat,\npuuhasivat aikansa ja kulkivat edelleen. Ne olivat sotarosvoja, sodan\nhyenoja. Kaatuneilta ja henkitoreissaan kamppailevilta kuolevilta he\nrosvosivat saalista ryöstäen arvokas-asuiset aivan alastomiksikin.\nJoskus välähti yössä laukaus vartiomiesten muskotista ja sotarosvo\nkellahti saalistettavien joukkoon. Upseerien nuotiolla tarinoitiin\nvilkkaasti ja pikari kiersi kädestä käteen. Yö oli kolea ja väsymys\nvaivasi, mutta valveilla täytyi pysyä.\n\nKookas, laiha, pitkänenäinen, ahavoitunut ja vahvasti noituva, rummulla\nistuva Stålhandske kertoili juuri römeällä äänellään hyvää juttua, kun\ntulen piiriin asteli keskikokoinen, vanttera, viittaan kääriytynyt\nupseeri. Hänen lujatekoisesta naamastaan pistäytyi esiin isohko nenä,\nviikset olivat rohkeasti pystyssä ja alahuuli kääntyi uhmaavana\npujoparran yllä. Tuuheiden kulmien alla välkkyivät tutkivat, viisaat\nsilmät. Hänen koko olemuksensa ilmaisi päättävää, lujatahtoista,\nhieman ivallistakin herraa, mutta poskipielien uurteet todistivat\nhänen ymmärtävän myöskin hyvää leikkiä. Ja tarkkaan katsoessaan arvasi\nkarskin pinnan alla piileskelevän myöskin hyvän sydämen.\n\nTulija tunnettiin sotamarski Kustaa Horniksi. Upseerit ponnahtivat\nseisomaan. Horn puristi jokaisen kättä, otti käteensä tarjotun pikarin\nja virkkoi:\n\n— Loistava voitto siis saatiin. Meillä suomalaisilla ei ole\nhäpeilemisen syytä. Asiani ei ole kiittää teitä, ratsumiehet, jotka\ntaistelitte itsensä kuninkaan johdossa, mutta toverina ja maanmiehenä\nteitä onnittelen. Ikimuistettavia tekoja suorititte, voittamattomat\nvoititte. Terve kunniaksenne!\n\nHorn joi siemauksen ja jatkoi:\n\n— Kuningas on teihin perin tyytyväinen, sen hän sanoi itse minulle,\nvaikka kiittipä hän teitä julkisestikin. Koko armeija puhuu teistä —\ntunnen suomalaisuuteni kunniakseni. Älkäähän sentään ylpistykö — näin\ntoverina teitä varoitan, vaikka arvaankin sen aiheettomaksi. Vähän\nsanoja, paljon tekoja, sellaiseksi käsitän luontonne laadun. Kas niin,\nHanski, kuningas on kutsunut minua ja sinua myöskin. Tule mukaan.\nNäkemiin, hyvät herrat.\n\nHornin ja Stålhandsken lähdettyä oltiin kotvan äänettömiä. Ratsumestari\nTahvo Hallikko korjaili kasvojensa toista puolta peittävää veristä\nsidettä ja tuumiskeli:\n\n— Perhana sentään, kun ajavat joutaviin naarmuihin kirottuja\nsekoituksiaan. Tämäkin parantuisi parhaiten itsestään, mutta välskärin\npiti panna siihen troppiaan, jonka oli keittänyt viinasta, sipulista ja\nruudista. Nyt tuoksahtelen viinalle kuin rankkitiinu, vaikka en olisi\nsitä nauttinut elinpäivinäni — ojennahan tännekin pikari, Tuomas. Hyvää\nonkin, mistä tätä saatiinkaan?\n\n— Tillyn kuormastosta.\n\n— Jaa-a, vanha korpraali on hyvä mies, sääli jos kuolla kupsahtaa.\nKuului saaneen kolme haavaa. — Ajattelen tuota Hornia. Sanotaan hänen\noikeastaan ratkaisseen tämän taistelun. Saattepa nähdä, että paljon\nhänestä vielä kuullaan. Vanhaa, hyvien soturien sukua on, sen lahjat\non perinyt ja niitä omalla työllään kehittänyt. Muuten en ole oikein\nselvillä koko tämän taistelun kulusta, osan siitä vain näin. Sinä\nEevertti, joka ratsastit taistelun aikana kaikkialla kuninkaan käskyjä\nviemässä ja nyt viimeksi olit vartion päällikkönä kuninkaan vaunujen\nluona, tiedät ja kuulit kai paljon. Annahan taas se pikari, Lassi, tuo\nsipuli tuoksuu niin riivatusti, näes. Mainiostipa tämä lämmittääkin —\nsaattanet kertoa ajan kuluksi taistelun menon, Eevertti, hauskaa se on\ntietää ja voi siitä jotakin oppiakin.\n\n— Saatanpa kertoa, mitä vähän tiedän. Taistelujärjestyksen näitte\nitse. Kuningas otti itse oikean siiven johdon, Horn sai komentoonsa\nvasemman, ja Torstenson tykkeineen oli keskustan edessä. Vasemmalla\nsiivellä olivat myös saksilaiset koreasti puettuina kuin apinat\nmarkkinoilla. Meitä oli 22 000, lisäksi 11 000 saksilaista, yhteensä\n33 000. Tillyllä oli saman verran. Ylen loistavalta ja peljättävältä\nnäytti keisarillinen armeija, kuten itsekin huomasitte. Rautaan\noli puettu, kullalle kiilsi, hopealle hohti, töyhdöt ja liput\nliehuivat — meikäläiset olivat niihin verrattuina kuin kerjäläisiä,\nrepaleisia, likaantuneita ja laihoja. Etenkin suomalaisten harmaa\njoukko tuntui perin turhalta. Ja kun vertailin meikäläisten kotoisia\nkoneja keisarillisten korskuviin ratsuihin, niin tosiaankin sydänalaa\nhieman vihlasi, mutta ajattelin, ettei sentään pidä arvioida koiraa\nkarvojen mukaan. Ja jotakin samantapaista kuningaskin mahtoi ajatella\nratsastaessaan tarkastamassa rivit. Viisaan neuvon meillekin antoi\nsanoessaan, ettei pidä hakata miekkoja tylsiksi keisarillisten\nrautahaarniskoihin, vaan pitää ensin pistää hevonen kuoliaaksi ja\nsitten tehdä selvä ratsumiehestä.\n\n— Näitte itse, miten eri lailla sotajoukot seisoivat\ntaistelurintamassa. Tilly oli järjestänyt väkensä espanjalaisen muodin\nmukaan isoiksi neliöiksi, joissa kussakin oli tuhansia miehiä, jopa\nviisikymmentäkin riviä. Jalkaväen pääaseena oli mahdottoman pitkät\nkeihäät, ratsumiehillä pistoolit ja miekat, mutta rauta varustus\nniin raskas, että hevonen, joka sekin saattoi olla haarniskoitu,\nhelposti uupui. Hänen tykistönsä oli koottu isoista kanuunoista.\nMeidän puolellamme järjestys oli päinvastainen: pieniä, helposti\nliikkuvia osastoja, kevyt musketti jalkaväen pääaseena. Nämä\npiilukot ampuivat kolme laukausta vihollisen palavilla sytyttimillä\nvarustettujen, raskaiden muskettien kyetessä samassa ajassa vain\nyhteen laukaukseen. Meikäläiseltä ratsuväeltä oli riisuttu kaikki\nliian raskaat rautavarustukset, aseina oli miekka ja pistooli. Tykistö\noli niin kevyttä, että sitä voitiin helposti liikutella taistelussa\nmiesvoimallakin. Vastakkain oli siis kaksi erilaista sotataitoa:\nTillyllä vanha ja koeteltu, kuninkaalla uusi ja omatekoinen. Äsken\nvartiossa ollessani kuulin jonkun väittävän Tillyn valahtaneen\nkalpeaksi katsellessaan meidän puolen meininkiä. En tiedä, lieneekö\ntotta.\n\n— Kuninkaan pitämän rukouksen jälkeen ja torvensoittajan käväistyä\nmanaamassa vanhan korpraalin tappeluun alettiin leikki. Olipa\noikeastaan pirullista odotella alallaan Tillyn tykistön lähetellessä\nsähiseviä pommejaan joukkoomme. Samaa työtä teki meidänkin tykistömme.\nTillyllä oli hyvät asemat ja hän jäi niihin odottelemaan hyökkäystä.\nKuningas puolestaan näytti odottelevan Tillyn rynnäkköä. Siinä olisimme\nsaaneet värjötellä ties kuinka kauan, ellei se siunattu Pappenheim\ntulisessa malttamattomuudessaan olisi sotkenut korpraalin asioita.\nYht’äkkiä hän pyrähti liikkeelle ratsumiehineen Tillyn vasemmalta\nsiiveltä suoraan meitä suomalaisparkoja kohden aikoen ratsastaa\nylitsemme. Sellaisen tulen sai vastaansa, että sekaisin meni koko\nhyökkäys. Pappenheim kokosi joukkonsa, karautti sivulle ja yritti\nhyökkäystä sivulta ja selästä. Kuningas älysi hänen hankkeensa, lähetti\nkäskyn Bauerille, toinen rivi teki nopean käännöksen, ja Pappenheimillä\noli taas vastassaan uusi rintama. Seitsemän kertaa se pakana yritti\nkaksinkertaisella ylivoimalla, mutta aina sen oli pakko kääntyä\ntakaisin. Kova mies. Sata-arpiseksi sitä sanotaankin.\n\nHallikko puuttui puheeseen.\n\n— Satako lienee vai vähemmän, mutta paljon sillä niitä on. Näin miehen\nvarsin läheltä taistelun melskeessä. Arpiaan en ehtinyt laskea, mutta\nkyllä niitä oli sen naamassa sekä pitkin että poikin. Jatka!\n\n— Seitsemännen hyökkäyksen jälkeen Pappenheimin joukon tähteet\nkääntyivät pakoon. Itse se kuului kiroilleen ja hakanneen miehiään,\nmutta mikäpä siinä enää auttoi.\n\n— Tällä välin vanha korpraalikin lähti liikkeelle, arvasi saksilaiset\nhelpoimmin nujerrettaviksi ja painui päälle. Saksilaiset ottivat heti\nhatkan, kaikki 11000 ja etunokassaan vaaliruhtinaansa, ryöstivät\nmennessään oman ja osan meidänkin kuormastostamme ja pysähtyivät vasta\nkahden penikulman päässä. Vaaliruhtinaalle kuului tulleen jano ja hän\nlievitti suurta hätäänsä olutseidelillä.\n\n— Asiat näyttivät olevan hullusti, vasen siipi jäi saksilaisten paettua\npaljaaksi. Horn ratkaisi asian. Hän suoritti mestarillisen käännöksen\nja työnsi hyökkääjät takaisin kerta toisensa jälkeen, hyökkäsipä\nitsekin. Hänen miehiään kaatui riveittäin, mutta ainoakaan ei kääntynyt\npakoon. Hänellä oli vain 7 000 miestä, Tillyllä 18 000 maailman\nparhaina pidettyjä joukkoja. Hornin riveihin ilmaantui suuria aukkoja.\nKuningas nelisti sinne oikealta siiveltä, näki aukot ja lähetti\nCallenbachin ratsuväen apuun. Sitten hän riensi taas oikealle siivelle.\n\n— Tillyn tykistö oli jäänyt harjanteelle hänen joukkojensa lähdettyä\ntaisteluun. »Tuonne, pojat», hän huusi meille suomalaisille, »vallatkaa\ntykistö!» Itse tiedätte, miten käsky pantiin toimeksi. Monessa hurjassa\nmenossa olen ollut mukana, mutta en milloinkaan mokomassa. Isot\nkanuunat syöksivät tulta päin naamaa, moni kepsahti kumoon, mutta niin\nmentiin kuin mentiinkin esteiden yli, hakattiin tykkimiehet ja muut\npaikalle osuneet maahan ja otettiin vanhan korpraalin koko tykistö. Muu\nratsuväki ehti tuskin paikallekaan, kun asia oli jo selvitetty. Tykit\nkäännettiin Tillyn joukkoja kohden, saatiin omia tykkimiehiä niitä\nkäyttelemään, ja keisarilliset pommit alkoivat lakaista keisarillisia\njoukkoja. Kuningaskin riensi paikalle, kokosi meidät uusiin tehtäviin,\nja sitten tehtiin heinää yhä suurempaan sekasortoon joutuvien\ntillyläisten joukossa. Ne kääntyivät pakoon. Tillyn sanotaan harmissaan\nitkeneen ja rukoilleen, mutta neliö toisensa jälkeen pyörsi pakoon.\nNiiden lävitse ratsasti jo kuin lystikseen, iski minkä ehti, käänsi\nympäri ja uusi saman tempun. Tillyn vanhat veteraanit vain kestivät,\nympäröivät ukon, peräytyivät täydessä järjestyksessä ja veivät äijän\nkeskessään pois. Sääli on vanhaa korpraalia, niin paavilainen kuin\nonkin, jos ottaa ja kuolee. Kova mies, mutta hyvä mies, jonka kanssa\nsopii tapella. Tässä me, Breitenfeldin voittajat, nyt istumme ja\nodottelemme, jos Tilly niinkuin kääntyisi takaisin. Turhaa taitaa olla\nodotus, tarpeeksi sille lyötiin löylyä. — Jäikö tuohon pikariin mitään?\n\n— Naureskelivat tuolla vartiossa ollessani meitä suomalaisia, julki\njumalattomiksi moittivat, kertoja jatkoi kulauksen saatuaan. —\nKuninkaan rukouksen aikana oli oikealta siiveltä kuulunut kummaa\nsihinää. Kun olivat katsoneet sihinän syytä, niin näkivät suomalaiset\nkumartuneina muka rukoilemaan, mutta jokaisella olikin miekkansa\nvasemmassa ja kovasin oikeassa kädessään ja hioivat siinä miekkojaan\nteräviksi. Siitähän se ääni syntyi kuten heinäniitylläkin viikatetta\nhiottaessa. Sanoin niille, ettei asiassa ole moittimisen varaa. Kun\nsuomalaiset eivät ymmärrä ruotsalaista rukousta, niin rukoilevat omalla\ntavallaan. Joku suupaltti oli kannellut asian kuninkaallekin. Hän oli\nensin rypistänyt kulmiaan, mutta sitten vain naurahtanut.\n\nItalialainen kreivi Gualdo, silminnäkijä, kertoo Breitenfeldin\ntaistelusta: »Sillä hetkellä kun suomalaiset ensimmäisinä valtasivat\nkeisarillisten tykistön — alkoi kauhea taistelu uudelleen joka taholla,\nsivustoilla, keskustassa, jälkijoukoissa, mitä ankarimman tungoksen\nvallitessa. Kuningas hyökkäsi hyvin harjaantuneine ja urhoollisine\nratsuväenosastoineen keisarillisten joukkojen kimppuun ja hajoitti ne,\nja niin suuri oli suomalaisten ratsumiesten kunto, että he ryntäsivät\nkovalla äänellä toisiaan rohkaisten, palasivat taas, syöksyivät\nja tunkeutuivat Tillyn joukkojen lävitse niin rajusti, etteivät\nkeisarilliset kyenneet enää kestämään tämän kansan hurjia iskuja,\nmiesten, jotka eivät tunteneet mitään kuolemanpelkoa ja joita voiton\ntoivo innostutti —»\n\nKustaa Aadolf johti armeijansa Etelä-Saksaan, Mainin ja Reinin\nylistetyille rannoille. Würzburg antautui, viereinen Marienberg\nvalloitettiin väkirynnäköllä. Pohjanmaan rykmentti oli saapunut sotaan\nAkseli Liljen johtamana. Pohjalaiset kiipesivät kilvan skottilaisten\nkanssa kuulasateessa äkkijyrkkiä kallioita ylös linnaan. Sieltä\nsaatiin mahdottoman suuri saalis, siellä olivat muka varmassa säilössä\nruhtinaspiispan suunnattomat aarteet ja ympäristön rikkaiden ja\nvähävaraistenkin kalleudet. Muuan piispan aarrekammion arkku rikkoontui\nkuljetettaessa ja kilisevät rahat vierivät linnanpihalle. Sotilaat\npistelivät rahat taskuihinsa, mutta jättivät näön ja säännöksien vuoksi\nniistä pienoisen osan kuninkaallekin. Kustaa Aadolf sattui näkemään\ntapauksen, mutta virkkoi nauraen nolostuneille sotamiehille: »Antakaa\nolla, pojat. Kun rahat kerran ovat joutuneet käsiinne, niin pitäkää\nne.» Eräs korkea virkamies kirjoitti kotimaahan: »Liivinmaan sodissa\ntäytyi heidän usein tyytyä veteen ja homeiseen leipään juustokeittonsa\nsärpimeksi, mutta nyt suomalainen tekee kypäräänsä viinistä ja\nvehnäsestä kylmän keiton.» Würzburgissa ja Marienbergissa sallittiin\nryöstö — sotilaat mittasivat kultarahaosuuksiaan päähineillään.\nRyöstön salliminen rynnäkön jälkeen kuului tämän ajan sotien yleisesti\nkäytettyihin tapoihin. Minkä Kustaa Aadolfin joukot jättivät, sen\nkeisarilliset ryöstivät sitä perinpohjaisemmin, niin omassa maassa\nkuin taistelivatkin. Muuten Kustaa Aadolf piti yllä ankaraa kuria.\nSommerhausenin kirkonkirjoissa on merkintä: »Kun syntyperäinen\nruotsalainen tai suomalainen ensiksi saapui Saksaan, nähtiin hänen\naina ennen pöytään istumistaan toimittavan ruokarukouksen, ja kun hän\noli lopettanut ateriansa, ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle\nkiittäen kohteliaasti kestityksestä.» Nürnbergin kronikka kertoo:\n»Vaikka he humaltuivatkin viinirypäleen mehusta, johon olivat\ntottumattomia, ei heidän kuullut kiroilevan, ei heissä myöskään\nhuomannut siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän\nmieskurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt\nheitä omin silmin.»\n\nMainz valloitettiin. Valloituksen aikana kuningas jätti 600 suomalaista\nratsumiestä pitämään silmällä joen vastapäisellä rannalla olevaa\nvarustusta, lähti hakemaan lisäjoukkoja ja käski odottamaan lähempiä\nmääräyksiä. Suomalaiset kävivät kuninkaan lähdettyä heti varustuksen\nkimppuun, valloittivat sen ja saivat haltuunsa muun saaliin joukossa\n107 alusta käsittävän ponttonisillan, jota kipeästi tarvittiin.\n\nKustaa Aadolf asettui Mainziin talvileiriin. Hänen onnensa tähti\noli korkealla. Kansleri Akseli Oxenstjernan lausuman mukaan hänen\naikomuksenaan oli sodan voitollisesti päätyttyä painaa päähänsä\nSkandinaavian keisarinkruunu, jolloin keisarikuntaan kuuluisivat\nRuotsi, Suomi, Tanska, Norja ja Itämeren-maat.\n\n\n\nKUNINGAS JA SUOMALAISET.\n\n\nStålhandske suomalaisineen oli lähdössä pitemmälle tiedusteluretkelle.\nHanski odotteli lähempiä määräyksiä, hänen miehensä istuivat satulassa\nhiomassa miekkojaan. Hevoset narskuttivat jyviä kaurapusseistaan.\nKuningas sattui ratsastamaan ohitse ja poikkesi arvaamatta joukon luo.\nHanski ryhtyi järjestämään asian vaatimaa kunniantekoa, mutta kuningas\nviittasi torjuvasti kädellään ja sanoi suomeksi:\n\n— Antaa olla, Hanski. Miekkojen teroittaminen on tällä kertaa\ntärkeämpää.\n\nSitten hän lähti hiljaa ratsastamaan pitkin riviä, pysähtyi tuon\ntuostakin, nyökäytteli päätään nähdessään tutun naaman ja puheli yhden\nja toisen kanssa.\n\n— Kas päivää, Matti Haukka, mitä kuuluu? Olet säilyttänyt jäsenesi\nterveinä, näen.\n\nMatti Haukan laihoille, ahavoituneille kasvoille levisi tuikea hymy.\nHän vastasi:\n\n— Päivää, herra kuningas. Tuntuvathan nuo säilyneen.\n\nKuningas silmäili Matin varustuksia.\n\n— Hm, vähän kummallisia nuo sinun vehkeesi ovat, mutta kaipa ne käyvät\nlaatuun. Satula kotitekoinen, jalustimet koivunvitsasta kierretyt,\ntuohiset pistoolintupet ja tuo — mikä se nyt taas olikaan? — niin,\nkontti. Kaikki siis kotitekoista. Montako vihollista olet jo kaatanut?\n\n— Kuusi niitä lienee yksittäin laskien. Muutamia olen lisäksi sattunut\nohimennessäni kolhaisemaan.\n\n— Hyvin tehty. Miksi et ottanut niiltä parempia varustuksia?\n\n— Välttävät vielä nämä entisetkin.\n\n— Surkean näköinen on tuo hevosesi. Pää roikkuu riipuksissa ja karva on\ntakkuinen. Ja laihakin se on. Mahtaakohan enää kauankaan kestää?\n\n— Kyllä tämä pakana kestää. Yhtä korean näköinen se on aina ollutkin.\nEipähän ole kroattikaan kyennyt tätä vielä kumoon ratsastamaan. Ja\ntämä on niin hyväntapainenkin. Hyökätessä se hirnuu, jotta ihan pintaa\nkarsii, puree vihollista, jos vain suinkin yltää, ja osaa antaa\npotkunkin. Sellaiseksi minä olen sen opettanut, kuten ovat tehneet\nmuutkin.\n\nMatti aivan lämpeni kaakkiaan kehuessaan, ja kuningas nauroi. Sitten\nhän ratsasti taas edelleen, pysähtyi nuoren ratsumiehen eteen ja\nkysäisi:\n\n— Nimesi?\n\n— Simo Otsoinen Ilomantsista.\n\n— Ikäsi?\n\n— Seitsemäntoista.\n\n— Peloittaako sinua taistelussa?\n\nNuorukainen ei osannut vastata, katselipahan kuningasta neuvottoman\nnäköisenä. Hänen vieressään istuva harmaapartainen korpraali teki\nmiekallaan kunniaa ja otti puheenvuoron:\n\n— Majesteetti, ei se syötävän hyväkäs pelkää. Reitenveltissäkin hääräsi\nkuin perk–, ei, kuin paras mies. Ja Temminissäkin oli mukana.\n\n— Kas, vanha Risto, vai olet sinäkin täällä! Hyvin sinut muistan. Missä\nme ensiksi tavattiinkaan?\n\n— Pihkovan edustalla.\n\n— Niin, siellähän se oli. Kumautit kalloon ryssää, joka aikoi lävistää\nminut. Monessa leikissä olet ollut mukana, muistelen. Missä kaikkialla?\n\n— Kukapa heitä niin tarkoin muistanee. Suuressa ryssän sodassa olin\nvuodesta 1581 Poijen mukana Virossa, Kaarle Hornin kanssa Tallinnassa,\nPontus herran komennossa Käkisalmessa ja Narvassa, sitten Sven Pakken\nmukana Vienassa. Rautamarskin kanssa olin Venäjällä, Laiskan Jaakon\nmukana Moskovassa, Novgorotissa ja Käkisalmessa, Eevertti Hornin kanssa\nPihkovassa ja Narvassa, autuaan isävainajanne mukana Kalmarissa, teidän\nmajesteettinne komennossa Liivissä, Puolassa ja Reussissä, ja nyt taas\ntäällä.\n\n— Onpa siinä matkaa yhden miehen taivaltamaksi, virkkoi kuningas\najatuksissaan. — Silloinhan olet ollut yhtä mittaa sodassa yli\nviisikymmentä vuotta.\n\n— Niin oikein, majesteetti, toinen kuudetta on menossa.\n\n— Mutta kuinka pääsit tänne? Yli viisiviidettävuotiaitahan ei saanut\nottaa mukaan.\n\nRisto sysäsi kypäränsä kallelleen, raapaisi hieman hämillään\nkorvallistaan ja vastasi:\n\n— Suoraan sanottuna minä valehtelin ikäni vähän nuoremmaksi, jotta\npääsisin mukaan. — Soh, Pappenheim, älä ryökäle hauku kuningasta! Risto\nmurahti ratsukomppanian koiralle. — En minä, ikäni tapellut mies, enää\nosaa kykkiä uuninpankolla.\n\n— Vieläkö käsivartesi jaksaa iskeä?\n\n— Vaikea minun on omaani kehua, mutta kyllä herra eversti Hanski tuntee\nsen asian.\n\n— Tottapahan sitten kestää, jos eversti takaa. Ja vain korpraaliksi\nolet kohonnut kahdessakuudetta vuodessa?\n\n— Riittää siinäkin.\n\n— Riittääkö! Pidetäänpä mielessä, Hanski, ja korotetaan Risto\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\n\n— Ettäs minä arvoni taas ensimmäisessä tilaisuudessa ryyppäisin, aikoi\nRisto tokaista, mutta hillitsi toki ajoissa kielensä.\n\nKuningas antoi Ristolle kättä ja jatkoi matkaansa. Hänen poistuessaan\nharmaan joukon luota lakkasi kovasimen kihnutus itsestään. Miehet\nkatsoivat kotvan hänen jälkeensä, kunnes ääni joukosta virkkoi:\n\n— Siinä se vasta kuningas! Osaa olla tuimakin, kun tarvitaan,\nmutta osaa, jos niikseen sattuu, puhella halvalle sotilaallekin\nkuin vertaiselleen. Sen kanssa painun karvoineni kaikkineni vaikka\nhelvettiin.\n\n— Niin minäkin.\n\n— Ja minä.\n\nSitten kovasimien sihinä alkoi taas uudelleen.\n\n\n\nLECH.\n\n\nAikaisin keväällä 1632 Kustaa Aadolf marssi 40 000 miehen suuruisella\narmeijalla Nürnbergiin, kulki Tonavan ylitse ja jatkoi matkaa Baijeria\nkohden, kunnes esteeksi tuli Lech-joki. Sen vastakkainen ranta oli\nlinnoitettu ja Tillyn joukkojen lujasti miehittämä.\n\nVirran syvyyttä ei tunnettu. Neuvoteltiin pitkälti. Savolaisen\npataljoonan päällikkö majuri Yrjö Wrangel selitti, että hän kyllä ottaa\nseikasta selvän. Ottakoon sitten.\n\nWrangel neuvotteli upseeriensa kanssa, ja keino keksittiin. Musketööri\nHeikki Väyrynen puettiin talonpoikaispukuun. Muina miehinä hän käveli\njokeen pitkä seiväs kädessään. Sotilaat olivat häntä ahdistelevinaan.\nHeikki Väyrynen työntyi virtaan polviaan myöten, vyötäisiin saakka ja\nlopuksi kaulaansa asti. Keisarilliset katsoivat naureskellen hänen\npuuhiansa toiselta rannalta, kunnes eräs heistä huusi: »Älä hyvä mies\nmene hukkumaan, joessa on vettä kolmatta syltä!» Silloin Väyrynen\nkääntyi asiansa toimittaneena takaisin.\n\nVirran syvyys tiedettiin nyt, mutta kuka rakentaisi sillan? Kuningas\nratkaisi asian.\n\n— Kun savolaiset ovat panneet asian alulle, niin hoitakoot loputkin.\nKymmenen talarin palkkio mieheen, jos onnistuvat.\n\nRyhdyttiin toimeen. Valmistettiin sopivat pukit sekä koottiin muut\nsiltatarpeet. Rannalle kasattiin tervatynnyreitä ja märkiä olkia.\nTykistö rakensi rannalle patterit ja valmistautui ampumaan.\n\nTervat ja oljet sytytettiin ja paksu savu levisi virralle. Savolaiset\nsousivat veneillä joen keskellä olevaan saareen ja loivat siihen\nkädenkäänteessä suojavarustuksen. Silloin Tillyn joukot vasta\nhuomasivat, mitä oli tekeillä, ja kävivät hyökkäykseen. Savolaiset\npitivät puolensa. Sillä välin toiset heistä panivat pukit paikoilleen,\nheittivät niiden päälle lankkuja oman tykistön yltyessä ampumaan\ntoista rantaa kaikin voimin, ja silta oli pian valmis. Sitä myöten\njuoksi useita rykmenttejä etuvarustuksessa yhä sitkeästi taistelevien\nsavolaisten avuksi.\n\nWeimarin herttua Bernhard otti taistelun vielä kestäessä johtoonsa\nratsuväen, johon kuului Henrik Nödingin johtama suomalainenkin osasto,\nlöysi kauempaa kahlaamon, josta pääsi hevosia uittamalla joen ylitse,\nja hyökkäsi Tillyn joukkojen kylkeen. Saaressa olevat joukot pääsivät\nmanterelle. Turhaan heitäkin koetettiin syöstä sieltä takaisin. Vanha\nTilly näki joukkonsa häviön, tempasi käteensä lipun ja syöksyi rantaan\nmiestensä etunenässä, mutta silloin tykinkuula osui hänen polveensa, ja\nhän sortui maahan. Linnoitus vallattiin ja keisarilliset pakenivat.\n\n— Halavalla kuningas oikeestaan sai tämän voittosa, Heikki Väyrynen\ntuumi taistelun päätyttyä hikeään pyyhkiessään. — Kymmenen talaria\nmieheen ei ou hinta eikä mikkään, kun meitä palakannaattijoita on vuan\nkoorallinen. Meistä savolaesista ei ies ainuata miestä kuatunukkaan,\nvuan jokkaenen säelytti henkesä. Ossoopa ottoo hyvin luonnistuakseen,\nkun ossoo oeken asijan uatella ja vielä oekeemmin uattelemuksen\ntoemittoo.\n\nLechin taistelu avasi Kustaa Aadolfille tien Baijeriin. Ylimeno sinänsä\noli tämän ajan sodankäynnissä merkillinen, korkeatkin vaatimukset\ntäydelleen täyttävä pioneerityö. Kustaa Aadolf marssi Augsburgiin,\npiiritti vähän aikaa lujasti puolustautuvaa Ingolstadtia, jossa\nvanha Tilly juuri teki kuolemaansa, jätti kaupungin epäonnistuneen\nhyökkäyksen jälkeen omiin oloihinsa ja kulki Müncheniin, Baijerin\npääkaupunkiin. Keisari hätääntyi luullen Pohjolan lumikuninkaan\npian ilmestyvän Wienin edustalle ja turvautui taas Wallensteiniin.\nTämä kummallinen, selittämätön mies oleskeli eronsa jälkeen\nlinnassaan Böömissä satumaisen loiston ympäröimänä, uskoen tähtiin\nja ennustuksiin. Kerran hän tarjosi Kustaa Aadolfillekin liittoa,\njohon kuningas ei kuitenkaan suostunut, peläten tämän vaarallisen,\nhäikäilemättömän herran arvaamattomia käänteitä. Wallenstein värväsi\nlupauksia ja keinoja valitsematta suuren armeijan, johon kokoontuivat\nkaiken maailman seikkailijat Keski- ja Etelä-Euroopan kaikista\nkansoista. Armeijallaan hän lähti Nürnbergiä vastaan aikoen sulkea\nKustaa Aadolfilta päätien Pohjois-Saksaan. Kustaa Aadolf lähti heti\nMünchenistä, ehti Nürnbergiin ennen Wallensteiniä ja leiriytyi\nkaupungin edustalle. Wallenstein majoittui lähistölle, Alte Vesteen.\nKumpikin varusti leirinsä lujaksi linnoitukseksi. Wallensteinin armeija\noli kaksi kertaa vahvempi, mutta hän ei uskaltanut hyökätä. Sensijaan\nhän aloitti nälkäsodan. Sotajoukot seisoivat toimettomina vastatusten\nkaksi kuukautta. Ympäristö ryöstettiin laajalti putipuhtaaksi ja\nNürnbergin kaduilla virui nälkään kuolleiden ruumiita.\n\nEräänä päivänä kuninkaan leiriin tuli pieni poika, joka kertoi\nWallensteinin parhaillaan tyhjentävän leiriään. Kuningas uskoi tiedon\ntodenperäiseksi ja päätti vallata leirin.\n\n\n\nALTE VESTE.\n\n\nWallensteinin leiri näytti tyhjältä, ainoatakaan vihollista ei ollut\nnäkyvissä Kustaa Aadolfin armeijan edetessä leiriä kohden. Mutta\netenemisen jatkuttua aivan varustusten lähelle alkoi sieltä murhaava\nkuulasade, joka kaasi rivittäin miehiä — Wallenstein oli narrannut\nvastustajansa epäedulliseen hyökkäykseen. Katkera taistelu jatkui koko\npäivän, rynnäkkö rynnäkön perästä tehtiin. Savolaiset olivat leikissä\nmukana.\n\nCronbergin ratsumiehet, »voittamattomat», pakottivat kuninkaan\nliittolaisen, Hessenin maakreivin, perääntymään. Kreivi valitteli, että\nkuningas säästi omiaan ja lähetti saksalaisia tuleen. Kuningas vastasi\nhänelle: »Lähetän tuleen suomalaisen! ja toivon, että miehistön muutos\nsaa aikaan onnenkin muutoksen.» Hän käski Stålhandsken ratsumiehet\nrynnäkköön. Suomalaiset tuhosivat eversti Cronbergin rykmentin,\nvihollisen parhaan ja vanhimman ratsujoukon. Cronberg itse haavoittui\nkuolettavasti. Suomalaiset valloittivat erään varustuksen, mutta saivat\nkimppuunsa kenraali Fuggerin verekset joukot, jotka pakottivat heidät\nperääntymään taempana olevan jalkaväen luokse. Sen tuli pysäytti\nvihollisen.\n\nKuningas johti itse miekka kädessä viimeisen rynnäkön. Se kilpistyi\ntakaisin. Taistelusta oli luovuttava. Se oli jo maksanut perin kalliin\nhinnan: Kustaa Aadolfin armeijasta puolet.\n\nArmeija näki nälkää. Ulkolaiset palkkasoturit uhkasivat kapinoida,\nmutta kuningas tukahdutti tyytymättömyyden alkuunsa päättävillä\nsanoillaan. Sitten hän lähti Baijeriin. Wallenstein marssi Saksiin\neristääkseen kuninkaan Itämerestä. Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf\nkääntyi ja kiiruhti pikamarssissa Saksiin. Wallenstein oli lähettänyt\nPappenheimin osastoineen muualle aikoen asettua talvileiriin, mutta\nlähetti kuninkaan lähestyessä viipymättä vastakäskyn.\n\n\n\nLÜTZEN.\n\n\nLützenin päivä, marraskuun kuudes 1632, päättyi. Voittaja oli\nleiriytynyt taistelukentälle, ja suomalaiset upseerit istuivat taas\nnuotioillaan kuten sotamiehetkin omillaan. Mutta voitosta huolimatta\npuhe sujui perin harvakseen ja sen sävyssä soinnahti alakuloisuus.\nKorkeammat upseerit olivat poissa, neuvotteluissa.\n\nRatsumestari Tahvo Hallikolla oli tällä kertaa käsivarsi siteessä.\nJa niin monella muullakin, kenellä käsivarsi, kenellä pää, joillakin\nnähtiin useampiakin siteitä. Päivä oli ollut verinen. Saadut haavat\neivät kuitenkaan painaneet mieliä, vaan sen teki toinen syy, jonka\nluutnantti Hikipää toi ilmoille mietteissään lausahtaessaan: — Niin,\nnyt meillä ei ole enää kuningasta.\n\nÄänettöminä istuskeltiin jälleen pitkät ajat.\n\nStålhandske palasi neuvottelusta, istahti tulen ääreen ja jäi\ntuijottamaan siihen. Hänenkin tuima muotonsa näytti tänään olevan\ntavallista lauhtuneempi. Kotvan istuttuaan hän virkkoi:\n\n— Weimarin herttua Bernhard on nyt ylin päällikkö. Esitin marski\nHornia, ei hyväksytty.\n\nÄänettömyys jatkui. Tuokion kuluttua Stålhandske jatkoi hieman\nkatkeroituneella äänellä:\n\n— Marski on johtanut tässä sodassa monen monta taistelua ja aina\nvoittanut. Kahdesti hän voitti Contin joukot, valtasi Pommerin,\nvalloitti Koblenzin, ratkaisi Breitenfeldin, valloitti Reininmaan,\nBadenin, Trierin, ja valtaa parhaillaan Elsassia. Hän oli\nkuningasvainajan lähin mies. Hän olisi omiaan johtamaan sodan\nonnelliseen päätökseen, mutta liiaksi vaatimaton tunkeutuakseen esille.\nJa näyttää siltä, että meitä suomalaisia ei enää kaikkialla katsota\naivan suopeilla silmillä. Olemme ehkä tapelleet — yli odotusten.\nKuningas kai piti meistä liikaa ja osoitti sen myöskin.\n\nStålhandske vaipui taas omiin oloihinsa eikä alemmistakaan kukaan\nsanonut mitään, eipä sopinutkaan sanoa. Kunkin mietteet kulkivat\nomia teitään. Ne häiriytyivät parroittuneen feltvääpelin astuessa\nStålhandsken luokse ja ilmaistessa hieman arkaillen asiansa, joka\noli sellainen, että sotamiehet pyysivät, jos kävisi päinsä, lähempiä\ntietoja kuninkaan kuolemasta.\n\n— Niin, siinäpä sen kuulette, hyvät herrat, Stålhandske sanoi\nupseereilleen. — Kun suomalainen sotamies voittaa juroutensa ja\ntulee pyytämään tietoja, niin silloin edesmennyt on ollut hänelle\nläheinen, enemmän kuin ylin käskijä — ylevä ystävä, joka on ymmärtänyt\nhänen sisimmän olemuksensa. Kernaasti kerron sen vähän, mitä tiedän,\nStålhandske jatkoi aliupseeriin kääntyen. — Tulkoot tänne.\n\nVain alun kolmattasataa miestä kerääntyi everstin ympärille — niin\nvähäiseksi suomalaisten ratsumiesten joukko oli sulanut, vaikka se\nuseita kertoja olikin saanut täydennystä kotimaasta. Kokoontuneista\nuseimmat kantoivat kääreitä tai olivat muuten kolhittuja, ruudin\nkärventämiä ja repaleisia. — Parasta lienee, että kerron taistelun koko\nmenon, mikäli sitä tunnen, muuten ette saa sen kulusta käsitystä.\n\nStålhandske kertoi. Harvakseen ja katkonaisestikin hän puhui,\nmutta väliin hän lämpeni ja hänen silmiinsä syttyi tuikea kiilto.\nHakkapeliittain joukko kuunteli hänen sanojaan totisena, kasvojaan\nväräyttämättä.\n\n— Kuningas tahtoi yllättää Wallensteinin, mutta saitte itse kokea,\nminkälaista marssimme oli. Hevoset upposivat soihin ja syyssateiden\nliottamiin peltoihin polviaan myöten. Jalkaväki marssi työllä ja\ntuskalla, ja tykistöä piti auttaa yhtä mittaa. Tänne Lützenin lähelle\nehdittiin vasta iltamyöhällä, yön vietimme savisilla pelloilla.\nWallenstein sai aikaa.\n\n— Kuningas vietti yön kenttävaunuissaan. Jo varhain aamulla hän\npukeutui. Hänen lähimpänsä koettivat taivuttaa häntä pukeutumaan\nrautavarustukseensa, mutta hän vastasi vain: »Jumala on haarniskani.»\nEikäpähän hän voinut Puolan sodassa saamansa haavan vuoksi rautaan\npukeutuakaan.\n\n— Hämärissä marssimme eteenpäin ja päivän vasta valjettua seisoimme jo\nkeisarillisten kanssa silmä vasten silmää, toisiamme tosin paljoakaan\nnäkemättä, sillä sumu esti näkemisen. Niin, aikansa suurimmat\nsotapäälliköt siinä olivat vastakkain. Kuningas oli varsin kärsimätön.\nSumun hälvenemistä odottaessaan hän aloitti tekemänsä virren: »Älä\npelkää, lauma piskuinen.» Te siellä minun selkäni takana tietysti taas\nhioitte miekkojanne, pahukset, hyvin sen kuulin. Ja samoin teitte\nmyöhemmin kuninkaan rukouksenkin aikana, silloin, kun sumu rupesi\nhälvenemään.\n\n— Olimme tietysti taas äärimmäisinä oikealla sivustalla, sehän on\nselvää. Herttua Bernhard johti vasempaa sivustaa, keskustaa kreivi\nBrahe — siellä olivat sivumennen sanoen äärimmäisinä oikealla\nsavolaiset. Muut suomalaiset taistelivat marski Hornin alaisina\nElsassissa.\n\n— Näitte, miten kuningas ratsasti tavalliselle paikalleen meidän\neteemme, katsahti meihin likinäköisillä silmillään, veti miekkansa,\nheilautti sitä ilmassa ja komensi: »Eteenpäin!» Silloin lähdettiin.\n\n— Siinähän oli välillä se maantie, jonka ojiin Wallenstein oli\nsijoittanut muskettimiehiään. Niiden ylitse mentiin ja pistettiin\nne ohimennen kuoliaaksi. Kuningas huomasi samalla mustaan rautaan\npuetut itävaltalaiset kyrassierit ja huusi meille suomeksi, kaipa\nsen kuulittekin: »Hyökätkää noiden mustien miesten kimppuun, ne\nsaattavat olla meille vastuksena!» Teimme työtä käskettyä, ja pian sekä\nkyrassierit että kroatit näyttivät meille selkänsä — ne niistä, jotka\nvielä kykenivät näyttämään.\n\n— Wallenstein teki vastahyökkäyksen, suunnaten sen keskustaa kohden.\nKuningas ratsasti sen luokse, kulki rykmentin luota toiselle, ja\nkehoitti kestämään. Keisarillisten hyökkäys torjuttiin, keskusta\nhyökkäsi vuorostaan. Silloin sumu alkoi taas tihetä — näillä seuduilla\nse äkkiä tulee, äkkiä menee, mutta saattaa jäädä paikoilleenkin.\nKeisarilliset vetäytyivät takaisin. Kuningas näki Wallensteinin\ntykistön jääneen suojattomaksi, huomasi Smålannin ratsumiesten\npäällikön haavoittuneen, asettui hänen sijaansa ja hyökkäsi. Vain\nharvat ehtivät häntä seurata, hän katosi savuun ja sumuun — —\n\n— Muistatte, miten taistelu meidän osaltamme jatkui: taistelimme mies\nmiestä vastaan, miekat iskivät ja pistivät, musketit ja pistoolit\nväläyttivät tultaan, hevoset nousivat takajaloilleen siinä mylläkässä,\nkorskuivat ja romahtivat ratsastajineen maahan. Melskeessä ei enää\nkuulunut komentoja eikä huutoja, kaikki oli yhtenä sekamelskana, omat\nja viholliset toisiinsa sotkeutuneina. Me suomalaiset pysyimme sentään\njotenkuten koossa — muista en tiedä sitä enkä tätä. Sitten taistelu\nhieman laimeni.\n\n— Silloin näimme ja purppuraisista varustuksista tunsimme — niissähän\noli Suomenkin vaakuna — kuninkaan hevosen, joka kiiti verisenä\ntaistelevien lomitse. Sen ilmaantuminen herätti synkän epäilyksen —\nonko kuningas kaatunut? Pian epäilys muuttui varmuudeksi.\n\n— Herttua Bernhard ratsasti luoksemme, saatuaan tiedon kuninkaan\nkatoamisesta. Hän oli ottanut ylimmän päällikkyyden ja määräsi minut\nkuninkaan jälkeen johtamaan oikeaa sivustaa. Hän vahvisti tiedon\nkuninkaan kuolemasta, samalla kehoittaen saksankielellä kaikkia,\nruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia kostamaan hänen kuolemansa.\n\n— Raivo valtasi koko armeijan — se murtautui vastustamattomasti\neteenpäin. On oikeastaan ihme, että keisarillisista jäi ainoatakaan\nhenkiin. Otetut vangit kertoivat, että itse Wallensteinkin oli\nkauhistunut ja sanonut, ettei hän vielä milloinkaan ollut moista\nnähnyt. No, parhaiten tiedätte asian itse.\n\n— Äkkiä kuului keisarillisten puolelta huuto: »Pappenheim on\ntullut!» Wallensteinin lähetti oli tavoittanut hänet, ja hän riensi\npikamarssissa Lützeniin. Hän etsi kaikkialta Ruotsin kuningasta\ntaistellakseen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta — keisarilliset\neivät vielä tietäneet kuninkaan kuolemasta. Tietäen kuninkaan olevan\naina oikealla siivellä Pappenheim syöksyi joukkoineen suoraan meitä\nvastaan. Häpeä sanoa, meidän oli hetkeksi väistyttävä. Pappenheim\nhyökkäsi keskustaan, Brahen keltaiset, siniset ja vihreät prikaatit\npitivät paikkansa, mutta niiden jokaisesta kuudesta miehestä makasi\nviisi kentällä kuolleena tai haavoittuneena. Sitten hän syöksyi taas\nmeitä vastaan. Nyt pidimme puolemme, ja siinä mellakassa Pappenheim sai\nkuolinhaavansa. Niin, hänkin oli urhoollinen sotilas, raju, tulinen —\nrauha hänelle.\n\nStålhandske vaikeni hetkiseksi. Luutnantti Hikipää uskalsi keskeyttää\nvaitiolon sanomalla:\n\n— Luulenpa nähneeni, kun eversti Stålhandsken pistooli pamahti ja\nPappenheim suistui satulasta.\n\n— Niin, taistelussa sattuu yhtä ja toista, hymähti Stålhandske.\n— Ehkäpä se riitti hänelle. — Tieto Pappenheimin, urhoollisista\nurhoollisimman, kuolemasta sai aikaan hänen ratsumiehissään pakokauhun.\nHe lähtivät taistelusta heittäen aseensa, eikä kukaan pystynyt heitä\nhillitsemään.\n\n— Sumu peitti taas kentän, keskeyttäen taistelun, ja armeija järjestyi\nuudelleen. Pian usvapilvet taas ohenivat, näkyipä aurinkokin. Silloin\nhyökkäsimme taas. Ja silloin me suomalaiset jouduimme tietämättämme\nvaltaamaan kuninkaan kuolinpaikan. Siinä hän makasi loassa melkein\ntuntemattomana, verisenä ja runneltuna, melkein paljaaksi ryöstettynä —\nkymmenet ratsut olivat häntä tallanneet. Sen näyn muistan aina —\n\nStålhandske vaikeni pitkäksi aikaa eikä sotilaidenkaan joukosta\nkuulunut hiiskaustakaan. Sitten hän jatkoi:\n\n— Ruumiin olisimme ottaneet mukaamme, kauan sitä puolustimmekin, mutta\ntuhannet peräytyvät keisarilliset painoivat meidät syrjään. Wallenstein\noli jo nähnyt taistelun menetetyksi ja käskenyt peräytymään. Voitto oli\nlopullisesti meidän, mutta armeijastamme jäi kolmas osa kentälle.\n\n— Pimeän tultua teimme kuninkaallemme viimeisen palveluksemme: etsimme\nja löysimme hänen ruumiinsa ja toimme sen tänne. Kenttävaunuissaan hän\nnyt nukkuu viimeistä untaan. Emme saaneet seisoa kunniavartiona hänen\njäännöstensä ääressä, mutta meillä on hyvä omatunto. Parhaamme mukaan\nhänen käskynsä täytimme ja hän oli meihin tyytyväinen. Rauha suuren\nkuninkaamme tomulle.\n\nStålhandsken karkea ääni tuntui särähtävän. Ratsumiehet ottivat kuin\nhuomaamattaan kypärit päästään, seisoivat hetkisen äänettöminä,\npainoivat taas kypärit päähänsä ja poistuivat omille nuotiotulilleen.\n\n\n\nPAKOLLA SOTAAN.\n\n\nToiskätinen luutnantti ratsasti kymmenkunnan miehen seuraamana\nKuusjärven kylään. Hänen oli otettava sieltä kuusi miestä sotaväkeen.\n\nYliveden ja Likolammen kylät olivat jääneet matkan varrelle — niistä\noli määrätty otettaviksi yhteensä yksitoista miestä —, mutta sotataitoa\noppineena miehenä luutnantti kiersi ne, ratsasti suoraan Kuusjärvelle\nja päätti saalistaa Ylivedellä ja Likolammella vasta myöhemmin, niiden\nasukkaiden jo luultua joutuneensa vallan unohduksiin.\n\nLuutnantilla oli mukana seudun tuntijoina kihlakunnan vouti ja pitäjän\nnimismiehen virkaan vastoin tahtoaan valittu talokas Jussi Kärppä.\n\nLuutnantin suunnitelma luonnistui oikeastaan hyvin. Nimismiehen sotaan\nsopiviksi harkitsemat kuusjärveläiset otettiin talteen suuremmitta\nvaivoitta. Loismies Esko Penttinen tavattiin töistä Kantolan pellolta,\nrenki Henrikki Huusko oli kiinniotettaessa hevosta valjastamassa,\nsällismies Paavo Juhonpoika Kruusman sattui olemaan äitinsä ja\nvelipuolensa mökissä, erämaihin omavaltaisesti muuttanut Pärttyli\nLeppä oli tullut kylään suoloja hakemaan, ja tunnettu tappelupukari,\ntalollisen neljäs poika Johannes Pelkkinen oli parhaillaan syömässä.\nMutta Haavikon renki Kustaa Mäkärä oli livistänyt, painunut metsään\nnähdessään vaaran uhkaavan. Luutnantti lähetti viipymättä miehensä\netsimään käsiinsä hänetkin.\n\n— Ja muistakaa, hän varoitteli miehiään, — ettei kiinniotettavaa saa\nmitenkään vahingoittaa. Terveitä miehiä tarvitaan, ei vaivaisiksi\nlyötyjä.\n\nLähetettyään miehensä liikkeelle luutnantti kannatti pöydän Haavikon\npihamaalle, johon aurinko paistoi niin mukavasti, sai eteensä\noluthaarikan ja rupesi voudin kanssa ottamaan papereista selvää\nseuraavien kylien pakko-ottolaisista. Sotapalvelukseen otetut\nkuusjärveläiset istua murjottivat talon seinustalla kahden sotilaan\nkaiken varalta vartioimina. Heidän omaisiaan ja kyläläisiään kokoontui\npihalle. Yhdeltä ja toiselta naiselta pääsi nyyhkytys. Katajamäen sorea\nMarjatta hiipi vankien luokse, katseli nyyhkyttäen Pelkkisen Johannesta\nja purskahti itkuun.\n\n— Älähän joutavia, Johannes virkkoi, — kyllä minä sodasta aikanani\npalaan.\n\n— Jos palaat — — —\n\nMutta Henrikki Huusko vain naureskeli ja sanoi:\n\n— Minkäpä tälle, aika aikaansa kutakin. — Mielellään tästä jo lähtee\nkatselemaan maailmaa laveammaltakin, johonkin kauas mieleni on minua\naina vetänytkin. Ja Saksassa ei elämä kuulu olevankaan hullumpaa, niin\nLauritsa korpraalikin kertoi.\n\n— Lauritsa, vai Lauritsa, sanot! Haavikon emäntä huudahti. — Mokomakin\njuopporatti! Vai samanlaisena tahtoisit palata kuin Lauritsa palasi,\nyksijalkaisena rampana, koko ruumis seulaksi pistettynä. Jopahan toki!\n\n— Oikein puhut, poikaseni, luutnantti virkkoi keskustelun kuullessaan.\n— Maailmaa pitää katsoa, kun siihen saa tilaisuuden, ja pitää pää\niloisesti pystyssä. Oikean asian puolesta siellä ottelemme, paavia ja\nkeisaria tukistamme, hyvillä päivillä elämme ja aikanaan taas terveinä\npalaamme.\n\nKaikkien katseet kääntyivät luutnantin vasempaan käsivarteen, josta ei\nollut jäljellä edes sanottavaa tynkääkään. Hän huomasi katseet, mutta\npäästi vain ison naurun ja jatkoi:\n\n— Käsivarttani kaipaatte? Turha vaiva, se unohtui Baijeriin. Ratsumies\nsitä ei oikeastaan tarvitsekaan. Oikealla kädellä käyttelee miekkaa,\nohjat pitää hampaissaan kuten Eerikki Slang. Ja sillä käsittelee\nmyöskin kolikoita, joita Saksassa on enemmän kuin täällä kiven\nmukuloita. Rikkaana sieltä palaa —\n\nVouti, joka hyvin tiesi luutnantin rikkaudet, hymähti huomaamattaan\nvarsin äänekkäästi. Luutnantti huomasi hymähdyksen, mutta ei pannut\npahakseen.\n\n— Häh, minuako tarkoitat? Samantekevää. Minäkin jo ehdin parin vuoden\naikana liikutella Saksassa siksi paljon kultaa ja hopeaa, että huoletta\nolisin jaksanut ostaa koko kylärähjänne taikkapa pitäjännekin, mutta\nreikä on pantu rengin suuhun, johon palkkansa panevi, ansionsa\nammentavi. Minun talarini pyörivät kaiken maailman laveaa tietä,\nmutta ken osaa ommella kolikot takkinsa nahan ja vuorin väliin,\nhänellä niitä on. Ja saaperi sentään, kun siellä on hyvää viiniä ja\nkoreita naisia — eh! Kreivittäriä, ruhtinattaria ja prinsessoja siellä\nkuusjärveläinenkin sotamies vain halaa — nunnatkin käyvät laatuun.\nAutuaan kuningasvainajan kuoltua näissäkin asioissa saa liikkua\nvapaammin. — Kauanpa miehet viipyvätkin.\n\n— Mäkärän Kustaa on pitäjän vahvin mies, nimismies tiesi sanoa. — Häntä\nei siepata niinkään helpolla.\n\nSiten asia olikin. Ajo oli jo kestänyt toista tuntia. Kustaa tunsi\ntienoot, porhalsi metsässä ristiin ja rastiin, eksytti usein\nkiinniottajat jäljiltään, mutta joutui taas pian ajettavaksi. Hänen\nvalkoinen piikkopukunsa vilahteli puiden lomissa, ryteikössä ja\nlouhikossa, joissa ratsumiesten oli työläs liikkua, mutta viimein\nhänet ahdistettiin soukkaan niemeen ja sikäli veteen. Hän heittäytyi\nuimaan päästäkseen läheiseen saareen ja sieltä kapean salmen ylitse\nasumattomaan korpeen, mutta sotilaat älysivät rannalla veneen, sousivat\nperästä, heittivät nuoran pakenijan kaulaan ja uittivat hänet rantaan.\nSiellä kaksi ratsumiestä otti huohottavan miehen väliinsä, ja niin\nKustaastakin tehtiin sotamies.\n\nLuutnantti katseli rotevaa renkiä varsin mielissään, punoi viiksiään ja\nlohdutteli:\n\n— Älä ole milläsikään. Sinusta tulee erinomainen sotamies, vahva olet\nkuin karhu ja sisua riittää. Minä kun sinua parisen viikkoa kuranssaan,\nniin olet kypsä lähtemään meren yli. Siellä ylenet korpraaliksi tai\neverstiksi tai ihan luutnantiksikin. Kaikkihan te pyristelette aluksi\nvastaan, mutta pian miellytte uuteen oloonne. Luutnantti huomasi\nsivummalla katkerasti itkevän tytön, päätteli hänet Kustaan valituksi\nja ryhtyi omalla tavallaan lohduttelemaan.\n\n— Heitähän parkuminen, tyttö, kyllä Kustaa isonakin herrana sinut vielä\nnai. Ja jos ei nai, niin kyllä joku toinen sinut ottaa, noin sievän\nlikkalapsen.\n\nLuutnantti lähti miehineen ja saaliineen Kuusjärveltä. Sotaväkeen\notetut marssivat sotilaiden välissä, luutnantti ja vouti ratsastivat\netunokassa. Nimismies asteli yksinään viimeisenä.\n\n— Tämä on oikeastaan kirotun ikävää puuhaa, luutnantti puheli voudille\nkapean tien kääntyessä metsään, — mutta minkäpä sille mahdat. Sellainen\non laki ja reklementti.\n\nSuomi kantoi 30-vuotisessa sodassa suhteettoman rasituksen. Maan\nväkiluku oli suunnilleen 500 000 henkeä eli kolmannes valtakunnan\nasukkaista. Suomi asetti sodan aikana keskimäärin vuosittain 16 000\nmiestä sotaväkeä eli kaksiviidesosaa, Ruotsi kaksi kertaa suurempine\nväkilukuineen vain kolmeviidesosaa. Väkeä kaatui taisteluissa,\nkulkutaudit surmasivat ehkä vieläkin enemmän niissäkin joukoissa\n— enimmäkseen suomalaisia — jotka olivat Itämeren-maiden linnojen\nvarusväkenä. Sekä taisteluissa olleiden osastojen että varusväkienkin\nmiehistöä oli vuosittain tuntuvasti täydennettävä, väliin jopa\ntäydelleen uusittavakin kokonaisia pataljoonia.\n\n\n\nNÖRDLINGEN.\n\n\nLützenin taistelun jälkeen molemmat puolet väsähtivät. Oteltiin siellä\nja täällä, suunniteltiin rauhaa ja uusia liittoutumia, jotka kuitenkin\nraukesivat. Wallensteinin murhasivat hänen omat upseerinsa. Herttua\nBernhard toimi ruotsalais-suomalaisten yhtenä ylipäällikkönä, Horn\ntoisena, kumpikin omalla tahollaan. Keisarillisia johti kenraali Gallas\nryhtyen piirittämään Nördlingenin protestanttista kaupunkia.\n\nSuomalaiset ratsumiehet ajoivat käymäjalkaa pitkin lokaista tietä.\nHeidän edessään ratsasti nyt everstiluutnantti Arvid Wittenberg.\n\nHallikko ja Hikipää ratsastivat rinnan. Ratsumestari silmäsi vähän\nväliä taakseen huolestunein katsein ja virkkoi vihdoin:\n\n— Meidän pitäisi suojata peräytyvä, oikeastaan pakeneva armeija\nyllätyksiltä. Vaikeaksi se tehtävä käy, jos verekset joukot hyökkäävät\nkimppuumme. Hevoset kykenevät tuskin kantamaan ratsastajaa ja miehet\nnukkuvat satuloissa. — Perkuleen herttua! — Keisarilliset eivät\nnäytä kuitenkaan seuraavan, teurastavat kai parhaillaan Nördlingenin\nasukkaita. Sääliksi käy, hyvin puolustautuivat. Olisipa Horn määrätty\nkuninkaan kuoltua ylipäälliköksi, niin asiat olisivat toisin. Nyt\nmeillä on kaksi ylipäällikköä, Weimarin Bernhard toisaalla ja Horn\ntoisaalla.\n\n— Väittävät herttuan kivenkovaan vaatineen tätä taistelua.\n\n— Niin on, hänpä, kunniankipeä kiivailija, sen toimeksi saikin — piru\nhänet periköön! Ensin puuhasi Hornin armeijoineen tänne ja sitten\nkiusasi kiusaamistaan, vaikka Horn selitti selittämästä päästyäänkin,\nettä huonosti siinä käy. Horn ei olisi sittenkään suostunut, mutta\nkun puolustajat olivat jo viidettä päivää aivan syömättä ja naiset\nsekä lapset sortuivat nälkäkuolemaan, niin niitä ajatteli, heltyi ja\nsuostui, vaikka kuuluikin sanoneen suostumistaan elämänsä tyhmimmäksi\nteoksi. Ja tässä nyt ollaan. Horn tietysti otti tehtäväkseen\ntaistelun vaikeimman puolen, sen jyrkän kukkulan valtaamisen, jota\nvastaan rynnättiin kolmetoista kertaa ja tultiin aina verissä päin\nalas. Luulenpa hänen aikoneen yrittää vielä neljännentoista kerran,\nhänen armeijansahan oli vielä hyvässä järjestyksessä, mutta silloin\nherttuan — hitto hänet vieköön! — ratsujoukot tekivät tuhon. Suoraa\npäätä porhalsivat pakokauhunsa vallassa Hornin jalkaväen päälle ja\ntartuttivat niihin saman onnettoman kauhun. Näin Hornin koettavan\nmiekka kourassa pysäytellä pakenevia, mutta minkäpä niille mahtoi.\nSamalla siihen jo kiitikin suuri keisarillinen ratsuparvi, useita\nrykmenttejä, ympäröi Hornin ja osa vei hänet muassaan toisten alkaessa\nhakata pakenijoita maahan. Ja tässä nyt ollaan — piru ottakoon vielä\nkerran herttuan ja hänen kirotut ratsumiehensä!\n\n— Kenestä nyt tulee ylipäällikkö?\n\n— En tiedä, eikä asia minua enää liikutakaan. Riidelkööt isot herrat\nsiitä asiasta keskenään, me tappelemme, kun käsketään. Sen vain sanon,\nettä sen miehen, joka pystyy selvittämään tämän sotkun, sen pitää olla\ntehdyn vahvoista aineista. Minun näköpiirissäni ei ole sellaista,\nmutta pitkällekö tästä hevosen selästä näkee. Tuosta — ratsumestari\nviittasi peukalollaan Wittenbergiä — voi ehkä tulla sellainen, mutta\nhän ei ole vielä kypsä. Hanski on hyvä tappelija kuten Tottikin, mutta\nsotajoukkoja johtamaan? — ei.\n\nÄänettöminä ratsastettiin edelleen, hevoset pää riipuksissa, miehet\ntorkuksissa.\n\nKeisarilliset pitivät Hornin, vastustajainsa etevimmän sotapäällikön,\nvangiksi joutumista voittonsa tärkeimpänä tuloksena. Herttua Bernhard\npelastui pakenemalla ja huudahti järkytyksissään: »Minä olen hullu,\nmutta Horn on viisas mies!» Kahdeksan vuotta Horn oli vankina, vasta\nsitten keisarilliset vaihtoivat hänet kolmeen omaan kenraaliinsa.\n\nNördlingen oli sotatanterella ankara isku. Suomesta kuului myöskin\nhuonoja uutisia: kansaa kuoli siellä nälkään. Preussin rannikon hyviä\ntuloja tuottaneet satamat täytyi jatkuvan rauhan pantiksi antaa\nPuolalle. Weimarin herttua siirtyi joukkoineen Ranskan palvelukseen.\n\nKenraali Kustaa Banér ryhtyi johtamaan Ruotsi-Suomen pääjoukkoja.\nArmeijain palkkajoukot — niitä oli enemmistö — villiintyivät yhä\nenemmän. Kaikki irtiotettava ryöstettiin, kyliä poltettiin, asukkaita\nmurhattiin. Koirat raastoivat ruumiita, ihmiset tappelivat koirista,\nryöstivätpä itsekin ruumiita ja söivät niitä. Rutto levisi kaiken\nlisäksi yli maan. Hautausmaat eivät riittäneet, ruumiita kuopattiin\nläjittäin muualle. Susilaumat hätyyttivät nälissään horjuvia, henkensä\nvielä säilyttäneitä ihmisiä. Rikas Saksa tarvitsi noustakseen kaksi\nvuosisataa. Vasta silloin sen väkiluku kohosi samaan määrään kun se oli\nollut 30-vuotisen sodan alussa.\n\nRuotsalais-suomalaiset osastot säilyttivät vielä jotenkuten\nmieskurinsa. Stralsundin kaupunki, liittolainen, suostui päästämään\nmuuriensa sisälle vain suomalaisia ja ruotsalaisia.\n\nArmeijakin alkoi kärsiä nälkää tyhjäksi ryöstetyssä maassa. Hevosia\nsortui joukoittain. Tykkimiehet saivat vetää itse tykkejään, ja\nratsumiehet marssivat satula omassa selässään. Kotimaistenkin joukkojen\nkuri höltyi pahoin. Banér koetti sitä palauttaa kaikin tavoin, mutta\nse ei enää milloinkaan kohonnut sellaiseksi kuin kuninkaan aikana.\nKuitenkin Banér suoritti tällä armeijalla ihmeteltäviä, yllättäviä\nmarsseja, kykenipä lisäksi perinpohjin lyömäänkin vihollisen\nWittstockin taistelussa, johon otti osaa myöskin tuhatkunta Turun\nläänin ratsumiestä, Viipurin jalkaväkirykmentti ja Uudenmaan\nratsumiehet. Stålhandske oli tietysti mukana, samoin Wittenberg.\n\nApujoukkoja ei ollut heti odotettavissa. Banér lähti Saksista, veti\nnenästä vihollista ja suoritti mestarillisen marssin Pommeriin. Armeija\noli perin kurjassa tilassa. Kenraali Gallas marssi Pommeriin tehdäkseen\nleikistä kerta kaikkiaan lopun. Pommeriin saapui vihdoin mm. Suomesta\nverestä apuväkeä, 4 komppaniaa Viipurin läänin ratsumiehiä ja 300\njalkamiestä.\n\nNälkä pakotti Gillasin vetäytymään jälleen etelään. Hän ryösti\nkaiken, mitä vielä oli jäljellä. Hänen kulkemaansa tietä osoittivat\nhautaamattomat ruumiit, eläviä ihmisiä ei niillä tienoilla nähty.\n\nBanér lähti myöskin etelään. Marssi oli hirvittävä. Sotilaat keräilivät\nruohoja lieventääkseen nälkäänsä, kuolleiden koirien ja hevosten liha\noli herkkua.\n\nEtelään jälleen saavuttua tuli kova pakkanen, joka jäädytti Tonavan.\nKeisari ja lukuisat vaaliruhtinaat olivat koolla Regensburgissa.\nBanér päätti siepata korkeat herrat yllätyksellä ja lähti marssimaan\nRegensburgiin. Silloin ilmat leutonivat äkkiä, Tonava alkoi taas\nlainehtia, vihollinen kiiruhti katkaisemaan hänen paluutietään, ja\narmeija näytti olevan auttamattomasti hukassa.\n\n\n\nEERIK SLANG.\n\n\nHurja suomalainen, urhoollisista urhoollisimmaksi ja Pohjolan\nLeonidaaksi sanottu eversti Eerik Slang oli ollut mukana sodassa sen\nalusta saakka. Kaikkialle hän oli ehtinyt mukaan, Banéria hän oli\nviimeksi auttanut viisailla neuvoillaan ja myöskin rohkeilla teoillaan.\nChemnitzin taistelun jälkeen hänen maineensa levisi kaikkialle,\nKitschin luona Böömissä hän tuhosi 3000 kroattia, Saalfeldissa hän\nmenetti vasemman käsivartensa. Regensburgin retkellä hän pelasti\narmeijan.\n\nSlang joutui 2000 miehen kanssa päävoimista erilleen, ja hänet\nsaarrettiin pieneen Neunburgin kaupunkiin, joka sulki keisarillisilta\npäävoimilta tien niiden marssiessa Bauerin armeijaa tuhoamaan.\nSlangilla ei ollut ainoatakaan tykkiä, kaupungin muurit olivat\nrappiolla, hänen joukkonsa oli ratsuväkeä. Vihollinen teki hyökkäyksen\ntoisensa jälkeen, Slang löi ne aina takaisin. Keisarillisen armeijan\npäällikkö ehdotti antautumista, mutta Slang vastasi: »Niin kauan\nkuin ainoa käsivarteni on tallella, pysyn paikallani.» Samalla hän\nilmoitti ammuttavansa uuden antautumiskehoituksen tuojan. Vihollinen\nhyökkäsi, mutta torjuttiin taaskin. Vihollinen lähetti uuden\nantautumiskehoituksen, Slang ammutti sen tuojan. Vihollisen tykistö\nampui muureihin suuria aukkoja, Slang täytti ne tukeilla ja torjui\nverisesti hyökkäyksen. Hänen miehiltään loppuivat kuulat, Slang käski\nampumaan kivillä.\n\nVihollisten päällikkö, arkkiherttua Leopold, raivosi, käski ampumaan\nkaupungin maan tasalle, mutta Slang oli järkkymätön. Hänen upseerinsa\nkatsoivat taistelun toivottomaksi ja kehoittivat antautumaan, mutta\nSlang vastasi: »Kun Banérin armeija on turvassa, antaudumme. Siihen\nsaakka pysymme paikoillamme viimeiseen mieheen.»\n\nMuuri pommitettiin murskaksi, niin että aukoista näki kaupungin torille\nsaakka. Kolme päivää oli kulunut, Slang oli pidättänyt alallaan 40000\nmiehisen vihollisarmeijan, Banér armeijoineen oli päässyt vaarallisten\nsolien lävitse turvaan — silloin Slang antautui. Vihollinen osoitti\nhänelle kunnioitustaan, ja pian hän pääsi vankeudesta vapaaksi.\n\nSairaalloinen Banér kuoli. Vihollinen hyökkäsi heti tästä tiedon\nsaatuaan, mutta se voitettiin Wolfenbüttelin luona. Suomalaisia oli\ntaaskin kunnialla mukana ja Arvid Wittenberg oli yhtenä voitontuojana.\nSotamarski Lennart Torstensonista tuli ylipäällikkö.\n\n\n\nSTÅLHANDSKE.\n\n\nMontakaan huomattavampaa taistelua ei taisteltu, joissa Stålhandske\nei olisi vaikuttanut asiain kulkuun tietyllä oikealla siivellään.\nKesällä 1639 hänet lähetettiin päälliköksi Schlesiaan, jossa hän\njohti 6000 miestä. Hän teki siellä kolmen vuoden aikana yhtämittaisia\nuhkarohkeita, usein menestyksellisiäkin retkiä. Hänen joukkonsa hupeni\nvähiin, apua ei saapunut, ja Schlesia tyhjentyi elintarpeista. Säälittä\nHanski kävi sotaansa, tarpeettomia julmuuksia harjoitettiin, ja pian\nhänen joukkonsa maine ei ollut sen parempi kuin keisarillistenkaan.\nLopuksi Stålhandsken oli ylivoiman edessä vetäydyttävä pois\nSchlesiasta. Hän liittyi taas pääarmeijaan ja ryhtyi johtamaan\nsuomalaisiaan.\n\n\n\nLEIPZIG.\n\n\n— Enpähän totisesti olisi uskonut ottelevani vielä toisenkin kerran\nBreitenfeldin kentällä, mutta niinpähän sattui taas yhdentoista\nvuoden kuluttua, ratsumestari Hallikko jutteli ikuiselle toverilleen\nluutnantti Hikipäälle. — Sinä alat jo käydä harmaaksi, Hikipää.\n\n— Entäpä sinä! Nuokin piikkisianharjakset, joita sanot viiksiksi,\ntörröttävät jo melkein valkeina. Ja poskesi ovat vakoja täynnään\n— en lue mukaan noita arpia, joita sinulla on kohta yhtä paljon\nkuin konsanaan autuaalla Pappenheim-vainajalla. No, eipä minunkaan\nnaamani ole mikään neitsykäisen naama, mutta kyllä sinä jo kohta\nalat karkoitella kroatteja pakoon pelkällä ulkonäölläsi. Aikaisemmin\nhelakanpunainen nenäsikin alkaa jo muuttua siniseksi. Kylläpä kotona\nällistyvät, jos tämä sota nimittäin joskus loppuu, jota en enää\nollenkaan usko — kun näkevät edessään tuollaisen jalon uskonsankarin.\n\n— Vai morkkaat esimiestäsi, senkin pakana, Hallikko murahti, mutta\nrämähti sitten pitkään nauruun.\n\n— Kuulehan, Hikipää jatkoi, minä olen useasti ihmetellyt sitä\nseikkaa, miks’ei meitä koroteta. Osaatko sinä sen selittää? Melkeinpä\nkeskenkasvuiset poikaset kohoavat eversteiksi ja kenraaleiksi\nja marskeiksi ja komentavat armeijoita, mutta me olemme vain\nratsumestareita ja luutnantteja ja komennamme aina samoja miehiä tai\noikeastaan jo niiden miesten poikia, joiden kanssa joskus hämärässä\nmuinaisuudessa lähdimme Saksaan.\n\nHallikko mietiskeli kauan, harkitsi asiaa puoleen ja toiseen ja vastasi:\n\n— Enpä ole tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Hitto hänet tietäköön!\nKaipa meidät on sitten luotu ratsumestareiksi ja luutnanteiksi ja\nkorpraaleiksi. Tai mitä arvelet — ehkäpä ei sellaisten miesten, joiden\nnimenä on Hikipää ja Hallikko ja Kahina ja Pöntikkä, sovi yletä isoksi\nherraksi. Emmekä me ole tunkeilleet niissä teltoissa, joissa arvoja\njaetaan. Jos kuningas olisi elänyt, niin — no niin. Emmekä me osaa edes\nkunnolla ruotsiakaan, saksaa sen verran, että pystymme saamaan irti\nhaarikan — hei, isäntä, ein pok piir ja pian, köntys! — emmekä opikaan.\nEmmekä osaa liverrellä muuten kuin miekka kädessä, niin että — piru\nhänet tietäköön. Eipähän ole Hanskikaan ylennyt kuin everstiksi, samoin\nEerikki Slang. Horn oli luotu marskiksi jo syntyessään, ja niin on\nWittenperi myöskin, sano minun sen sanoneeni.\n\nTätä tarinaa käytiin muutamassa kellarissa Leipzigin kaupungissa äsken\nsaadun voiton jälkeen. Kellariin keräytyi vähitellen paljon suomalaisia\nupseereja, ja olo kävi yhä vilkkaammaksi. Viini irroitti kielen jäykät\nkantimet. Muuan myöhäinen tulija paiskasi sulkahattunsa pöydälle ja\nlausahti:\n\n— Slang meni.\n\nTovin oltiin äänettöminä. Sitten joku sanoi:\n\n— Vai jo meni Slang.\n\n— Kuulan sai lävitseen vasemman siiven etujoukkoja johtaessaan. Viisi\nsellaista kesti aikaisemmin, kuudes vei miehen.\n\nHetkinen keskusteltiin kaatuneesta, määriteltiin hänen tekonsa, juotiin\nmalja hänen muistokseen ja siirryttiin muihin asioihin.\n\n— Torstenson on mies, Hallikko julisti. — Saakeli, miten näppärästi\npetti Piccolominin! Oli piirittävinään Leipzigiä, mutta kun Piccolomini\nsaapui, keskeytti piirityksen ja lähti pohjoiseen muka pakoon. Minä\njo tosissani arvelin, että Itämeren rannalle tässä taaskin marssitaan\nruohoja keräämään. Niin kai Piccolominikin päätti ja lähti perään.\nMahtoipa se pappa ällistellä, kun Breitenfeldiin saavuttuaan näki\nmeidät seisomassa täydessä taistelujärjestyksessä naama etelään päin.\nJa loistavan voiton otimme.\n\nMuuan uusmaalainen puuttui puheeseen:\n\n— Niin oikein, mutta minusta on sentään suorastaan sikamaista, että\nHanski pantiin rintamaan meidän kanssamme oikean siiven toiseen riviin\neikä etumaiseen. Etumainen paikka annettiin Wittenbergille ja Turun\nlääniläisille. Hanski on sentään vanhempi tekijä kuin Perkki.\n\n— On kyllä, mutta Perkki onkin nyt isompi herra, ihan kenraali. Hän\nkomensi Hanskiakin.\n\n— Meillä keskustan miehillä ei ole moittimisen varaa, eräs Porin\npuolelainen tiedoitti. — Porin ja Pohjanmaan rykmentit pääsivät\notteluun heti, jo ennen teitä ratsumiehiä.\n\n— Pääsitte, mutta me ratkaisimme hyökkäyksellämme leikin, kivahti\nuusmaalainen.\n\n— No, olkoon miten tahansa, Hallikko tyynnytteli jo kiivastuneita\nja pian miekkaankin tarraavia miehiä. — Kyllä siitä riittää kunniaa\njokaiselle. No, — nopeasti se kävikin, kolmessa tunnissa koko juttu oli\nselvitetty.\n\n— Sanotaan, että nyt lähdetään taas Baijeriin, joku tiesi kertoa.\n\n— Minä kuulin, että Tanska aikoo sotaa ja että ehkä joudumme sitä\nkurittamaan.\n\n— Miten vain, etelään tai länteen, samantekevää. Nyt pidetään lystiä.\n\nJotkut alkoivat laulaa. Äänet eivät tosin kaikuneet aivan puhtaina eikä\nnuottikaan pysynyt ihan kohdallaan, mutta se ei haitannut. Sotilaslaulu\nseurasi toistaan, pikari tyhjeni toisensa jälkeen. Sitten joku viritti\nkotimaassa jo poikana opitun laulun. Kaikki yhtyivät siihen, mutta\nHallikko tunsi itsensä liikutetuksi sekä laulusta että viinistä, rupesi\nmuistelemaan kuningasvainajan entisiä aikoja ja menosi:\n\n— Te perkuleet vetelette vain jumalattomia viisuja silloin, kun pitäisi\nlaulaa totista virttä. Ja milloin te penteleet olette viimeksi lukeneet\niltarukouksenne, häh? Lützenissä kai, kymmenen vuotta sitten. Te vain\njuotte ja mellastatte ja elätte kuin viimeistä päivää, häh? Jospahan\nkuningasvainaja näkisi, niin mars hirteen joka sorkka, saakeli — —\nÄlytessään, ettei kukaan kuunnellut hänen sanojaan, Hallikko rupesi\nselittämään vieressään istuvalle toisia ajatuksia:\n\n— Kyllä me suomalaiset sentään olemme sitä vihoviimeistä kansaa — häh?\nKamalan maineen olemme hankkineet — kirkoissa jo rukoillaan kaikkia\ntaivaan pyhiä varjelemaan meistä, kirotuista hakkapeliitoista, joita\nkiirastuli aina ja ikuisesti kärventäköön. Tolkuttomia julmuuksia\nteemme — vaikka tekevätpä muutkin ihan samanlaisia — kiukkuun\närsytettyinä meillä ei ole mitään rajoja. Ryyppäämme kuin porsaat —\nvaikka niin tekevät muutkin — raadamme ensimmäisinä miehinä kaikkea\nmuutakin pahaa, riehumme kuin irti päästetyt perkeleet — häh?\n\n— Ole vaiti ja kallista tuosta, vastasi naapuri työntäen valtavan\nremmarin Hallikon kouraan.\n\nHallikko huomasi parannussaarnansa aivan turhaksi ja syventyi\nkallistamaan remmaria yhä useammin ja syvemmin.\n\nKemut jatkuivat, kellarin täytti tupakansavu. Sen seasta tuskin enää\nerotti pystyssä pysyviä, kunnialla kaatuneista puhumattakaan.\n\nKun soturit vihdoin hoippuivat majapaikkoihinsa, katsoivat kaikki\nvastaantulijat viisaimmaksi jo ajoissa poiketa sivukaduille.\n\n\n\nTANSKASSA.\n\n\nTanska ryhtyi sotaan. Torstenson marssi yllättäen Tanskaan, mukanaan\nmyöskin Stålhandske suomalaisineen.\n\nPelottoman suomalaisen ratsuväenkenraalin päivät olivat luetut.\nTuhottuaan Koldingin luona perinpohjin tanskalaisen ratsuväkiosaston\nhän sairastui ja kuoli huhtikuussa 1644. Hän taisteli lukemattomat\ntaistelunsa silmäänsä räpäyttämättä — siekailematta hän anasti myöskin\npalkkionsa, kuten ajan tapoihin kuului. Tanskasta hän otti hoteisiinsa\nAarhuusin piispan kallisarvoisen kirjaston, 890 nidettä. Hänen leskensä\nlahjoitti sen äsken perustetulle Turun yliopistolle. Tämä kallis aarre\ntuhoutui myöhemmin Turun palossa.\n\nLaivastokin oli liikkeellä. Luojansa Klaus Laurinpoika Flemingin\njohtamana se taisteli Kolberger Heiden vesillä. Pimeys keskeytti\ntaistelun, yön aikana tanskalaiset pakenivat. Vähän myöhemmin Fleming\nhaavoittui ja kuoli. Hollannin laivasto liittyi avuksi, ja Kaarle\nWrangel löi tanskalaiset Femernin luona. Kustaa Horn oli jo päässyt\nvankeudesta. Hän valloitti Skånen. Pian tehdyssä rauhassa Tanska\nluovutti Ruotsille laajoja alueita Norjasta ja Etelä-Ruotsista.\n\n\n\nSUUREN SODAN LOPPU.\n\n\nVanha ratsumestari Hallikko selitteli taas sotatoimia. Hänen uskollista\ntoveriaan luutnantti Hikipäätä ei ollut enää kuulijain joukossa, hänkin\nlepäsi Tanskan mullassa.\n\n— Niin, Kolding oli hänen matkansa määrä. Laajalti olemme kaatuneilla\nkansoittaneet maita. Jopa joutaisin minäkin — seitsemäntoista vuotta\nolen tapellut yhtä mittaa Saksassa. Komppaniassanikaan ei ole enää\nkanssani Suomesta lähteneitä miehiä kuin puolenkymmentä. Kaikki he\nmakaavat maan alla, kuka siellä, ken täällä. Ristit ovat jo lahonneet\nheidän kummuillaan, nimensä he veivät mukanaan hautaan, maineensa\njättivät. Uutta väkeä on tullut kaiken aikaa. Äsken tuli Viipurin\nratsurykmentti — uusittuna — ja muutkin täydennettiin. Maltahan —\nmeitä on nyt täällä Turun, Uudenmaan ja Viipurin ratsuväet, Porin,\nPohjanmaan, Hämeen, Uudenmaan ja Savon jalkamiehet. Ja monet sodassa\naikaisemmin olleet joukot ovat nyt nuolemassa haavojaan Itämeren maissa\ntai kotona. En ymmärrä, kuinka se kansaparka siellä kotona jaksaa yhä\npuristaa esiin vereksiä joukkoja. —\n\n— Muuten asiat ovat taas tolallaan. Vihollinen piiskattiin viimeksi\nBöömissä Jankowiin luona, jolloin Wittenberg johti oikeata siipeä —\nainahan minä olen sanonutkin, että siitä miehestä vielä kuullaan.\nVähältäpä piti, ettei hänestä tullut ylipäällikköä Torstensonin erottua\nsairautensa vuoksi, mutta Kaarle Wrangel voitti vaalissa.\n\n— Nyt, pojat, nyt minäkin lähden Böömiin. Täällä Reinin rannoilla on\ntosin leppoisa olla — viinitkin hyviä, piru vieköön — mutta mukavaa\nkuuluu olevan Böömissäkin. Enkä siellä ole vielä ennen ollutkaan.\nLähtöpikari, pojat, ja eläkää kunnialla, yhtä siivosti kuin mekin\nKustaa Aadolfin miehet olemme eläneet — piru vieköön.\n\nValkohapsinen ratsumestari tyhjensi nauraen pikarinsa, nousi ketterästi\nsatulaan ja lähti komppanioineen kauas itään. Hän ehti mukaan Prahan\nvalloitukseen ja perusteelliseen ryöstöön ja oli sitten Arvid\nWittenbergin mukana valloittamassa Taborin linnaa. Sen edustalla vanhan\nratsumestarin tarina päättyi. Hänen hautansa ääressä seisoi vain kolme\nhänen kanssaan koko sodan ajan taistellutta miestä ja neljäntenä\nkenraali Wittenberg. Hän nyökäytteli päätään syvissä mietteissään, otti\nhattunsa päästään ja lausahti:\n\n— Rehellisesti hän tappeli, rehellisesti joi ja elämöi, oman aikansa\nmies oli kaikessa. Ensimmäisten joukossa tänne tuli, viimeisten kanssa\nlähti. Siunaus nouskoon kunnon soturin tomusta.\n\nKenraali pani taas hatun päähänsä ja sanoi:\n\n— Pitkä sota on lopussa, rauha on vihdoinkin tehty.\n\n\n\nWESTFALEN.\n\n\nRauha solmittiin Westfalenissa lokakuun 14 p:nä 1648. Ruotsi sai siinä\nEtu-Pommerin kaupunkeineen ja saarineen ja pääsi siten hallitsemaan\nSaksan kolmen tärkeän kauppaväylän suuta. Valtakunnasta tuli\nsuurvalta, se pääsi etelästä uhkaavasta puristuksesta. Nämä olivat\naineelliset ja valtiolliset edut, huomattavat sinänsä, vaikka perin\nkalliilla hinnalla lunastetut. Mutta pitkästä sodasta oli toinenkin,\nmaailmanhistoriallinen tulos, jota ei olisi saavutettu ilman Pohjolan\nsekaantumista taisteluun: Euroopan kansojen omantunnonvapaus.\nSuomalaiset olivat merkitsevällä tavalla mukana sitä hankittaessa.\n\nKustaa Aadolfin sisarenpoika, Pfalzkreivi Kaarle Kustaa, oli sodan\nviimeinen ylipäällikkö. Hän pani rauhan kunniaksi toimeen suuret\nsyömingit Nürnbergin kaupungissa. Ajan henki vaati ilon osoittamista\ntuntuvalla tavalla. Myöhään yöllä sotamarski Wrangel toi sisään\n30 musketööriä, jotka ampuivat salissa yhteislaukauksen toisensa\njälkeen. Monet saksalaiset vieraat hiipivät tiehensä säikähtyneinä\nnäin jylisevästä juhlimisesta. Sotilaat eivät osanneet enää kunnolla\nsyödäkään ilman pauketta ja juhlivat rauhaakin ampumalla.\n\n\n\n\nKREIVINAIKA\n\n\n »Kreivin aikana» tunnetaan Suomessa Pietari Brahen merkillinen\n hallintoaika. Kaksi kertaa, v. 1637—40 ja 1648—54 hän oli Suomen\n kenraalikuvernöörinä. Perinpohjin hän koetti perehtyä maamme\n erikoisiin, ruotsalaisille vieraisiin oloihin. Kaikin voiminsa\n hän edisti maamme hyvinvointia, joka, joitakin sattuneita katoja\n lukuunottamatta, tuntuvasti kohosikin. Suomen kielen oikeuksia\n hän myöskin lujasti tuki tahtoen kouluttaa maalle oman, pystyvän\n niin maallisen kuin hengellisenkin virkamiehistön. Tässä mielessä\n hän tarmokkaasti puuhasi Turkuun yliopistoa ja saikin suuren\n vaikutusvaltansa avulla aikeen toteutetuksi 30-vuotisen sodan\n vielä jatkuessa pahimmillaan. Kreivi Pietari Brahe oli niitä\n ruotsalaisia Suomen hallitusmiehiä, joita Suomessa on aina muistettu\n kiitollisuudella ja kunnioituksella; hänen päänsä kohoaa heistä\n korkeimmalle.\n\n\nPitkät, teräväkeulaiset kirkkoveneet kiitivät suuren sisämaanjärven\ntyventä selkää. Ne pujahtivat väliin kapeaan salmeen, toisinaan\nkiertelivät saarien lomitse, joiden sammaleiset kalliot, niillä\nkohoavat koskemattomat hongat, rantaan sijoittuneet valkearunkoiset,\nvehreät koivut ja vaatimattomat lepät somina kuvastelivat veden\nkalvossa. Tuhannet linnut pitivät puiden oksilla ikuista iloaan,\nkuikkapari meloi riippakoivujen varjossa merkiten tiensä hopeisella\njuovalla, ja etäisyyksistä kohosi yksinäisen erämaantalon sauhu\npilvettömälle taivaalle ohuena, kiemurtelevana viivana. Parisen\nkaukaista kalamiestä keitti rantakalaansa kallioisella luodolla.\n\n— Tämä maa on kaunis ja kulkumme sen helmassa on kuin yhtämittaista\nsunnuntaita.\n\nNäiden sanojen lausuja istui etumaisen veneen kunniapaikalla,\nleveimmällä tuhdolla perämiehen edessä. Sanansa sanottuaan hän\nantoi katseensa taas kiertää Luojan koskematonta luontoa, ja hänen\nkasvoillaan oli tyynen ihastuksen hyvä hymy.\n\nAikansa erämaita soudettuaan veneet kääntyivät asutulle seudulle,\npitkään lahteen, jonka perillä oli kylä ja sen vähäiset pellot. Kylän\nväki oli odottamassa rannalla, miehet valkoisissa pyhäviitoissaan,\nnaiset koreiksi somistetuissa tamineissaan, rinnoillaan ketjut ja\nsoljet, vähäiset arvoltaan, kalliit kantajilleen.\n\nVankat kädet vetivät veneen keulan hietikolle ja auttoivat kuivalle\nkamaralle perätuhdolla istujan, Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi\nPietari Brahen sekä hänen puolisonsa.\n\n— Tervetultuanne erämaan kylään, taloon käykää, kotonanne olkaa,\npuheli vastaanottajien joukosta pitkä, suoraselkäinen vanhus. — Sanan\ntulostanne saimme, osasimme vähiämme isojen vieraiden varalle varustaa.\n\nTulkki käänsi sanat ruotsiksi. Kreivi kiitti, pisti kättä, tervehtipä\nkaikkia muitakin. Lähdettiin taloon. Kreivi istutettiin isännän\nviereen, kreivitär naisten joukkoon ison uunin kupeelle. Ihmeissään hän\nkatseli savun mustaamaa kattoa, kiiltäviä seiniä, hohtavaksi hangattua\nhonkaista lattiaa, yhdestä puusta tehtyjä isoja astioita ja naisväen\nkangaspuita.\n\n— Katto on musta, mutta sen väri kestää, kreivi virkkoi puolisonsa\nihmettelyn huomatessaan, nousi ylös, pyyhkäisi kattoa valkoisella\npitsikalvosimellaan ja näytti sitä sitten kreivittärelle. Kalvosimessa\nei ollut noen jälkeäkään.\n\n— Kuten näet, tunnen jo hieman Suomenmaata. Ja paremmin aion oppia\ntuntemaan.\n\nTarjottiin ruokaa. Rukiista, ohraista ja kauraista leipää siinä oli,\nlihaa useampaa lajia, oli porsaan luovuttamaa, mutta oli metsästäkin\nhankittua, naurishaudikkaita, verestä kalaa suolattuna ja paistettuna,\npiimää ja kotona pantua olutta. Isäntä tarjosi haarikkaa kreiville\nja sanoi perin huonolla, mutta jotenkuten ymmärrettävällä ruotsin ja\nsaksan sekoituksella:\n\n— Jos sopinee, niin ottakaa, hyvästä sydämestä tarjotaan. Reinin\nviinejä meillä ei ole.\n\n— Mitä, puhutte ruotsia ja saksaa täällä erämaan keskellä! Missä\nolette niitä oppinut? — Monissa sodissa ja maissa minäkin nuorempana\nkiertelin. Silloin opin, minkä opin.\n\n— Niin, pitihän minun se arvata. Teistä suomalaisistahan on melkein\njokainen ollut sodassa, kiertänyt maat ja manteret.\n\nKreivi innostui kovin voidessaan tarinoida tulkin välityksettä, vaikka\ntämän olikin usein autettava. Tarkoin hän kyseli olot ja elämät, huolet\nja toiveet, ja lähtiessään vihdoin matkaansa jatkamaan hän pyysi\nSalakkalahden isäntää seuraamaan mukana seuraavaan pysähdyspaikkaan.\nIsäntä suostui mielellään.\n\nVeneiden taas halkoessa vesiä kreivi tarinoi vilkkaasti vastassaan\nistuvan isännän kanssa. Väliin hänen katseensa kierteli hyväilevänä\nkorpia ja rantoja, mutta kohta hän taas muisti uusia kysyttäviä\nasioita. Kaikesta hän tahtoi tarkan selon ja sai myöskin, mikäli\nisännän tiedot riittivät. Ja mitä Salakkalahden isäntä ei tietänyt, sen\nsaattoivat sanoa monet muut.\n\nSeuraavassa pysähdyspaikassa kreivi kiitteli kovin Salakkalahden\nisäntää hänen lähtiessään astumaan erämaiden halki kyläänsä kohden.\nKreivi jäi solmimaan uusia tuttavuuksia, mutta Salakkalahden isäntä\ntuumiskeli yksikseen korpea tallatessaan:\n\n— Mieheltä näyttää, viisaalta ja hyvältä. Kopea ei ole isoksi\nherraksi, suoraa puhetta ei pane pahakseen, arvon antaa alhaisenkin\nsanalle, mikäli tämä järkeviä puhuu, ja opikseen näyttää sanat\nottavan. Hyvän hallitusmiehen lienevät tänne lähettäneet, ja hyvää\ntäällä tarvitaankin, jos mieli maan ja kansan nousta kaiken kurjuuden\nkeskeltä. Hyvät ovat siis merkit, hyvät aikomuksensa, antakoon Luoja\nniiden vain todeksi toteutua.\n\nPietari Brahe matkasi edelleen. Vähään hän ei tyytynytkään, matkan\nmonia vaivoja hän ei väistynyt. Monta eri matkaa hän teki ja otti\ntarkan selon kaikesta, mitä hänen hallittavakseen uskottu maa kaipasi.\n\nHämeen ja Savon hän kiersi ensimmäisellä matkallaan, kulki edelleen\nKarjalaan, Käkisalmeen ja Viipuriin, Inkeriin, Pähkinälinnaan\nja Nevanlinnaan ja palasi rantatietä Turkuun. Sinne saavuttuaan\nhän kirjoitti hallitukselle laajan selonteon, kertoi näkemänsä\nja kuulemansa ja teki omia, laajoja ehdotuksiaan maan tilan\nparantamiseksi. Hän moitti, missä oli moitittavaa — sitä oli paljon —\nja kiitti kiitettävät. Rahvaan olot hän selitti tarkoin, veti esiin\nmonien virkamiesten kelvottomuuden ja pappien taitamattomuuden, päätyen\nlopuksi siihen, että Suomeen, sekä kaupunkeihin että maaseudulle, olisi\nperustettava kouluja sekä Turkuun yliopisto, jolloin maahan saataisiin\nkyvykkäitä suomalaisia virkamiehiä. Etenkin yliopiston saaminen\nkorjaisi pian epäkohdat. Toisen matkansa kreivi teki meritse Poriin\nja palasi maitse. Kolmannella hän kulki Helsinkiin, Hämeenlinnaan ja\nSavonlinnaan, Pieliselle, Kajaaniin ja Ouluun sekä palasi Pohjanmaan\nrantatietä ja edelleen Satakunnan kautta Turkuun. Palattuaan hän\njälleen selosti hallitukselle matkaansa, esitti ehdotuksiaan ja\nkirjoitti: »Niin olisi myöskin hyvin viisasta, että Ruotsin nuoret\naateliset oppisivat suomea, jota kieltä syyttä halveksitaan ja joka on\nhyödyllisempää kuin ranska ja italiankieli, siihen katsoen, että Suomen\nsuuriruhtinaskunta on parhain ja suurin osa T. K. Majesteettinne ja\nRuotsin kruunua. — Myöskin puhutaan tätä kieltä koko Virossa, Liivissä\nja Inkerissä Agnismaahan saakka Novgorodiin päin, suurimmassa osassa\nLappia Nord Kapiin päin, ja Valkoisen meren rannikolla käyttävät suomea\nvenäjän rinnalla kansat, joiden kanssa olemme kosketuksissa.»\n\nKreivi kävi myöskin Ahvenanmaalla ja teki Suomen sisämaihinkin uuden\nmatkan, joka ensin johti Narvaan, sieltä Käkisalmeen, Savonlinnaan,\nKuopioon ja edelleen Keski-Suomen halki etelään.\n\n\n\nTURUN AKATEMIA.\n\n\nTurkuun oli jo 1632 Kustaa Aadolfin päätöksellä perustettu hovioikeus,\njoka suuresti helpotti oikeudenjakoa. Yliopistoa hän lienee myöskin\nsuunnitellut Turkuun, mutta sodan takia sen perustaminen tai oikeammin\nTurun kymnaasin laajentaminen yliopistoksi siirtyi myöhemmäksi.\n\nHeinäkuun 15 päivä v. 1640 oli Turun ja koko Suomen suuri juhlapäivä.\nSilloin uusi yliopisto vihittiin kaikella tärkeän asian vaatimalla\njuhlavuudella. Niiden kulusta on säilynyt tarkka tieto:\n\nAamulla seitsemän aikaan saapui ritaristo, piispa, aatelisto,\nprofessorit, asessorit, kenraalikunta, rovasti, pastorit, koulujen\nrehtorit, upseerit, pormestarit ja raati, etevimmät porvarit sekä\ntuhat ratsumiestä hänen kreivillisen armonsa luo Turun linnaan, josta\njuhlasaatto lähti akatemiataloon.\n\nRatsumiehet asettuivat kunniakujaksi linnan porteilta rantaan saakka.\n\nSaatossa asteli ensin kolme torvensoittajaa ja rummunlyöjää, jotka\ntekivät tehtävänsä somasti ja kaikella ahkeruudella. Sitten kulki\neräs aatelismies marsalkan paikalla, hänen jäljessään nuorimmat ja\nalhaisimmat aatelismiehet parittain, heidän jälkeensä ritariston\nja aateliston etevimmät, kaikkiaan 15 paria. Heitä seurasi kreivin\nhovimestari yksinään, pienen välimatkan päässä myöskin yksinään\nakatemian deposiittori akatemian avaimia kantaen, hänen jäljestään\ntoisen apulaisen sijasta eräs rehtorin punaisesta sametista tehtyä\nja valkealla silkkivuorilla varustettua viittaa kantava ylioppilas,\nsitten akatemian sinettiä kantava vakinainen apulainen, sitten\nakatemian notari, kantaen matrikkelia, ja hänen perässään akatemian\nrahastonhoitaja, pitäen käsissään kahta hopeavaltikkaa.\n\nHänen kreivillinen armonsa kenraalikuvernööri kulki sitten yksinään\nmolemmilla puolellaan pertuskoilla varustetut henkivartiansa.\n\nSitten astui kunnianarvoinen herra piispa yhdessä tohtori Eskil\nPetraeuksen kanssa, sitten kamreeri ja sihteeri yhdessä, kaikki\nprofessorit parittain, kuninkaallisen hovioikeuden asessorit\njärjestyksessään, linnanpäällikkö, kruunun rahastonhoitaja ja\nkirjanpitäjä, rovasti, pastorit ja koulujen rehtorit, pormestarit ja\nraati parittain, etevimmät porvarit ja heidän joukossaan ylioppilaat\nsäätynsä mukaan, lopuksi muut, minkä säätyisiä olivatkin.\n\nLinnan valleilla olevilla tykeillä ammuttiin tunnuslaukaukset.\n\nHänen kreivillinen armonsa nousi kaleerilaivaan, jolloin laivasta\nammuttiin kaksi laukausta, joihin valleilta vastattiin samoin kahdella\nlaukauksella. Ratsuväki, kaikki ratsain, marssi maantietä myöten\nkaupunkiin ja järjestyi torille.\n\nKreivin saapuessa seurueineen laivassa kaupunkiin soitettiin torvia\nja lyötiin rumpuja. Hänen noustessaan hovioikeuden presidentin,\njalosukuisen herra Juho Kurjen, talon luona maihin ammuttiin tykeillä\nkaksi laukausta, jonka jälkeen kaikki kulkivat ennen mainitussa\njärjestyksessä akatemiataloon. Kaupungin jalkaväki, 4 komppaniaa,\nseisoi palavine tulisoihtuineen aseissa kadun kahden puolen.\n\nKulkueen saavuttua akatemiataloon esitettiin siellä laulunjohtajan,\nherra Samuel Hartmannin, johdolla musiikkia. Akatemian arvomerkkejä\nkantavat henkilöt asettuivat katederin eteen.\n\nHänen kreivillinen armonsa astui esiin ja teki kaikille tiettäväksi\nhänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisen tahdon, kehui maan\nkaunista asemaa ja puhui siitä suuresta vahingosta, mikä johtui\nsiitä, ettei nuorisoa, aatelista enemmän kuin aatelitontakaan,\noltu aikaisemmin alun pitäen tässä maassa, kuten olisi pitänyt,\nharjaannutettu luvallisiin kirjallisiin taitoihin, maassa kun ei\nollut akatemiaa, jossa heillä olisi ollut tilaisuus opiskella, joten\nuseita kunniallisia ja ylhäisiä perheitä oli joutunut rappiolle ja\njaloja älyjä tyrehtynyt, ja kuitenkin olisivat Jumalan siunauksesta\nopiskelemalla voineet edistyä ne, jotka tähän maahan ovat sinne\ntänne asettuneet. Näiden syiden takia oli hänen kuninkaallinen\nmajesteettinsa, armollisin kuningatar ja Ruotsin valtakunnan\nkorkea-arvoinen hallitus armossa myöntynyt siihen, että akatemia eli\nyliopisto Turkuun perustetaan. Sitten kreivi luetutti dekaanuksella\nyliopiston perustamiskirjan sekä nimitti hänen kuninkaallisen\nmajesteettinsa tahdon ja käskyn mukaisesti kunnianarvoisen herra\npiispan akatemian sijaiskansleriksi.\n\nPiispalle ojennettiin kaikki akatemian arvoja valtamerkit ja kutakin\nannettaessa latinankielinen selitys sen merkityksestä. Kreivi toivotti\nhänelle ja kaikille opettajille ja opiskeleville runsasta onnea ja\nsiunausta. Lopuksi kreivi kuninkaallisen majesteetin puolesta kiitti\nkaikkia kokoontuneita siitä, että he olivat näihin juhlallisiin\nvihkiäisiin saapuneet, sekä pyysi, että he kaikki, toimitukset\npäätettyään, lähtisivät linnaan kuninkaallisen majesteetin puolesta\nvastaanotettaviksi ja ruokittaviksi.\n\nTämän jälkeen esitettiin taas musiikkia noin kymmenen minuutin ajan.\nSitten hänen kunnianarvoisuutensa piispa Iisakki Rothovius nousi\nkatederiin ja piti latinankielisen puheen. Sen jälkeen hän kutsui\nkorkea-arvoisen herra tohtorin Eskil Petraeuksen luokseen ja vihki\nhänet rehtoriksi, puki hänen ylleen rehtorin punaisen samettiviitan,\nantoi hänelle akatemian kaikki arvomerkit ja kehoitti häntä tekemään\nasianmukaisen valan.\n\nRehtori piti senjälkeen puheen, kehoitti ylioppilaita harjoittamaan\nahkerasti opinnoitaan, antoi akatemian notarin lukea akatemian\nsääntöjen viimeisen luvun ja kehoitti ylioppilaita sitä noudattamaan.\nHänen puheensa aikana akatemian pedellit eli vahtimestarit ottivat\nylleen punaiset verkaviittansa.\n\nAkatemian dekaanus nousi katederiin esittäen kiitokset kaikkein\nkorkeimmalle Jumalalle, hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja\nhallitukselle, hänen kreivilliselle armolleen ja ylhäisyydelleen,\nkunnianarvoiselle herra piispalle ja sijaiskanslerille sekä herra\ntohtorille, jotka tämän laitoksen olivat saaneet aikaan, kuin myöskin\nkaikille vieraille, jotka auttoivat tämän juhlallisuuden kaunistamista\nläsnäolollaan.\n\nLopuksi jalosukuinen herra Johannes Stålhandske piti onnittelupuheen.\n\nTämän jälkeen kaikki lähtivät ennen sanotussa järjestyksessä ja\nmusiikin soidessa tuomiokirkkoon. Akatemian arvomerkit jätettiin\nakatemiataloon, ainoastaan rehtori, edellään valtikoita kantavat\npunapukuiset pedellit, kulki samettiviitassaan kirkkoon, jossa\npedellit asettuivat seisomaan hänen eteensä. Kirkossa ylistettiin ja\nkiitettiin Jumalaa kauniilla musiikilla ja piispan saarnalla. Sen\npäätyttyä veisattiin virsi, jonka jälkeen kirkkomaalla ammuttiin\ntykeillä. Laukauksiin vastattiin kaleerista. Laulajat alkoivat taas\nlaulaa, jolloin sotaväki ampui kunnialaukaukset, tuhat ratsumiestä\nensin yht’aikaa ja kaupungin sotaväen 4 komppaniaa sitten, myöskin\nyht’aikaa. Akatemian notaari astui alttarin eteen ja luki siunauksen.\nUlosmentäessä laulettiin. Kreivin tullessa ulos laukaistiin\nkirkkomaalla taas muutamia tykkejä, samoin sillalla ja kaleerissa,\nmyöskin ratsumiehet ja jalkamiehet ampuivat toisen kerran.\n\nNeljän aikaan juhlallisuuteen osallistuneet lähtivät linnaan aterialle,\njossa kaikkia erinomaisesti kestittiin.\n\nYlioppilaat esittivät kolmantena päivänä vihkimisjuhlien jälkeen herra\nmaisterin, valtio-opin ja historian professorin Mikael Wexioniuksen,\njohdolla erään huvinäytelmän ja pitivät seuraavina päivinä myöskin\nmuutamia puheita.\n\nIlma oli juhlien aikana mitä kaunein, ihmisiä oli jalkeilla mahdottoman\npaljon, »rummut pärisivät ja torvet soivat yht’aikaa maalla ja\nmerellä, ääni vastasi vuoriin ja rakennuksiin ikäänkuin mieltymyksen\nosoitukseksi» — vanha Turku eli suuria päiviään.\n\nTurun kapeilla kaduilla nähtiin ylioppilaita erikoisissa puvuissaan,\npieni sulkalakki päässään, miekka vyöllään. Ensin heitä katseltiin\nuteliaasti, pian heihin ja heidän menoihinsa totuttiin. Usein he\nviettivät sangen hurjistelevaa elämää, elämöivät ja harrastivat\nomalaatuisiaan kujeita, mutta työtä he myöskin tekivät — ken\nahkerammin, ken laiskemmin. Heidän ja heidän myöhempien toveriensa\njoukosta lähti maan virkajaa opettajakunta, lähtipä monen monia\nmerkillisiäkin miehiä johtamaan ja opastamaan Suomen kansaa sen\nvastaisilla taipaleilla.\n\n\n\nRAAMATTU SUOMEKSI.\n\n\nNäinä aikoina, sadan vuoden kuluttua Agricolan Uuden Testamentin\nilmestymisestä, saatiin valmiiksi suomenkielinen raamattu. Piispa\nEerik Sorolaisen aikana ja johdolla käännöstyö tuli jo tehdyksi.\nPiispa Iisakki Rothoviuksen aikana ja toimesta käännös tarkastettiin.\nRaamattu ilmestyi Tukholmassa painettuna v. 1642. Painoksen suuruus oli\n1200 kappaletta, joista vain noin 650 kappaletta joutui sitomattomina\nSuomeen — muut annettiin lahjoiksi korkeille herroille.\n\nRaamatun ilmestymisvuonna Suomeenkin saatiin jo oma kirjapaino,\nruotsalaisen »kirjanpainajan sällin» Pietari Waldin Turun yliopiston\nyhteyteen perustama. Parikymmentä vuotta myöhemmin perustettiin\nsinne toinenkin, mutta molemmat pian yhdistettiin. Samoina aikoina\nViipuriinkin syntyi kirjapaino, jonka venäläiset sittemmin kuitenkin\nhävittivät.\n\n\n\nNOITAVAINOT.\n\n\nNäinä aikoina esiintyi Suomessa ennen tuntematon ilmiö: noitien\nvainoaminen ja roviolla polttaminen.\n\nTaikuudella oli Suomessa ikivanhat juuret; kristinopin rinnalla\nsen harjoittaminen jatkui vuosisadat läpeensä laadultaan varsin\nviattomana ja ketään todellisesti vahingoittamatta. Saksan sodan\naikana kiihtynyt puhdasoppisuuden vimma näki Siinä kuitenkin\nhirvittävän vaaran, kuvitteli noituuden harjoittamisen suhteettoman\nsuureksi ja uskoi sokeasti aivan mielettömiä juttuja noituudesta\nsyytettyjen hornassa käynneistä, luudallaratsastamisesta, ihmisten\ntaikakeinoilla vahingoittamisesta, eläimiksi muuttamisesta ja muusta\nsamanlaisesta. Muuten varsin valistuneet, etevät piispat, papit ja\ntuomarit olivat vakuuttuneita noituuden voimasta ja sen suorittamista\nteoista. Siitä syytettyjä vastaan käytiin laajoja oikeusjuttuja jopa\nTurun hovioikeudessakin, kuultiin lukemattomia todistajia, saatiin\nmonet viattomat syytetyt loppujen lopuksi itsekin uskomaan itsensä\nsyypäiksi ja tuomittiin roviolle. Vesi- ja rautakokeillakin koetettiin\ntodistaa syyllisyyttä. Jos sidottuna veteen heitetty pysyi veden\npäällä uppoamatta, hän oli syyllinen — piru auttoi omaansa — jos hän\ntulista rautaa koskettaessaan ei vahingoittunut, oli syyllisyys selvä.\nKaikkiaan noin 70 henkeä, vaimoja ja nuoria tyttöjä, jopa miehiäkin,\nsai nousta leimuavalle roviolle ja palaa poroksi. Täällä tuntematon\nkatolinen inkvisitio siirtyi toisessa muodossa protestanttiseen\nSuomeen. Pietari Brahen laaja katse näki tässäkin synkeässä asiassa\naikalaistensa tietämättömyyden ja harhaluulojen ylitse. Hän ei\nvahvistanut noitatuomioita toimeenpantaviksi, koettipa parhaansa mukaan\ntehdä syytteistä ja oikeudenkäynneistäkin lopun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Pietari Brahen vaikutus tuntui Suomen kaikissa asioissa. Maan\ntila kohosi silminnähtävästi. Hänen hallintoaikansa jätti Suomeen,\nmyöskin sen rahvaaseen, hyvän ja syvästi kunnioitetun muiston. Hän\noli huomattavin muualta tulleista hallitusherroista, päätään pitempi\nkaikkia muita ja ehkä ainoa, joka tälle maalle paljon antoi, siltä\nvähän otti. Kun hän vihdoin poistui paikaltaan, saattoi hän täydellä\nsyyllä sanoa: »Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen.»\n\n\n\n\nUUSIA SOTIA\n\n\n Kuningatar Kristiinan, Kustaa Aadolfin tyttären ja seuraajan, heikko\n hallitus ja valtion omaisuuden tuhlaus köyhdytti valtakunnan.\n Kuninkaaksi tuli Kaarle X Kustaa, Wittelsbachin saksalaista sukua.\n Raha-asioiden korjaamiseksi hänen aikanaan pantiin toimeen aateliston\n lahjoitustilusten ns. neljännesperuutus. Pian Kaarle kuitenkin kääntyi\n sotapoluille. Ruotsi-Suomelle oli taattava Itämeren herruus, jonka\n toteuttamiseksi oli vallattava Itämeren etelärannatkin. Kaarlen\n hyökättyä tässä tarkoituksessa Puolaan merestä eristetty Venäjä katsoi\n Ruotsi-Suomen heikoksi ja lähti asevoimin valtaamaan Suomenlahden\n rantoja. Tanska tahtoi takaisin Etelä-Ruotsin, Brandenburg, Hollanti\n ja Itävalta liittyivät myöskin vihollisiin.\n\n\nVaasan suvun hallituskausi päättyi. Kustaa Aadolfin tytär Kristiina,\nnaiseksi syntynyt, mies tavoiltaan, luopui valtaistuimesta 22 vuotta\nsillä istuttuaan. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa nousi hänen sijaansa.\nSeuraavana vuonna, 7 rauhanvuoden jälkeen, syttyi taas sota. Kaarle X\nKustaa alkoi hyökkäyksen Puolaa vastaan.\n\nArvid Wittenberg marssi Puolaan 17 000 miehen kanssa. Viron ja\nLiivinmaan suomalaiset varusväet joutuivat myöskin sinne.\n\nVarsova antautui piirityksen jälkeen. Kaarle X Kustaa otti ylijohdon.\nMutta pian puolalaiset nousivat maataan puolustamaan, ja hyökkääjillä\noli edessään vaikea aika. He voittivat taistelut, kulkivat maan ristiin\nja rastiin, ajoivat takaa puolalaisia, mutta nämä olivat nopeita,\nhyökkäsivät odottamatta, tuottivat vahinkoa ja katosivat taas. Heitä\nei saatu tuhotuiksi. Wittenberg jäi vähäisen joukon kanssa Varsovaan.\nPuolalaiset saarsivat sen vahvoilla joukoilla. Wittenberg torjui\nlukuisia hyökkäyksiä, kesti kolme kuukautta, mutta kun hänen joukkonsa\nsuli sulamistaan, apua ei tullut, elintarpeet loppuivat ja kaupungin\nasukkaat kapinoivat, täytyi hänen antautua. Upseerit vietiin vastoin\nsopimusta vankeuteen.\n\nWittenberg teljettiin Samoiscin linnaan. Siellä sotamarski istui\nkovassa vankeudessa, ajatteli omia ajatuksiaan, näki omia näkyjään.\nLukemattomat taistelut kovaksi sanottu soturi oli taistellut, johtanut\narmeijoita, voittanut voittoja, saanut osakseen runsaasti kunniaa ja\naineellisia etuja — vankikomerossa hän, käskemään tottunut, taisteli\nyksinäisyydessään ankarimman taistelunsa. Muut kiitivät ratsujensa\nselässä omassa vapaudessaan, hänelle paistoi päivä vain ristikon\nlomitse. Kohtalo mittasi loistavan uran lopuksi katkeran kalkin. —\nKuolema vapautti kytketyn karhun vaivoistaan v. 1657.\n\nVarsovan luona taisteltiin kuuluisa kolmipäiväinen taistelu Kaarle X\nKustaan johdolla.\n\nTurun ja Uudenmaan ratsumiehiä — 700 luvultaan — joutui eversti von\nRosenin johtamina Tykoczinin linnan varusväeksi. Puolalaiset saarsivat\nlinnan, ratsumiehet puolustautuivat hurjalla sitkeydellä, pelastuksen\ntoivoa ei ollut, linna alkoi jo täyttyä hyökkääjistä — silloin se\nlensikin äkkiä ilmaan puolustajainsa räjäyttämänä, jotka kävivät näin\nkuolemaan ja veivät vihollisensa mukanaan.\n\n\n\nVIHOLLINEN SUOMESSA.\n\n\nVenäjä yhtyi sotaan, hyökkäsi yllättäen Inkeriin ja valtasi Nevan\nlinnan. Se poltettiin, kaupunki ryöstettiin ja poltettiin ja asukkaat\ntapettiin. Toiset heistä poltettiin, toiset »paistettiin kuin siat».\nPähkinälinna ja Käkisalmi saarrettiin.\n\nJohtavat ruotsalaiset hallitusherrat, joihin kirkon uskonkiihkoinen\njohto mielellään yhtyi, panivat kreikanuskoisessa Karjalassa näinä\naikoina toimeen pakkokäännytyksen, joka toteutettiin säälittä ja\nnosti karjalaisissa katkeran vihan. Karjalaisjoukkoja tunkeutui rajan\nyli. Luterilaiset kirkot haihtuivat savuna ilmaan, kääntymykseen\nsuostuneet surmattiin. Suomen sotaväki oli suurimmaksi osaksi\nPuolassa ja Itämerenmaissa. Kotimaassa olevat koottiin, talonpojat\nkutsuttiin aseisiin. Viipurin valleja korjattiin, niille asetettiin\nkauppalaivoista otettuja tykkejä, kaikki läänissä vielä oleva sotaväki\ntuotiin Viipuriin. Kaupungin porvarit ja koulupojat olivat aseissa.\nMuuan osasto teki retken Taipaleeseen, Vuoksen suulle, ja hajoitti\nsiellä olevan vihollisjoukon.\n\nPähkinälinna piti puolensa, Käkisalmi pyysi apua. Sitä oli vaikea\nantaa, mutta hätä keksi keinon.\n\n\n\nVIIPURIN KOULUPOJAT.\n\n\nViipurin lukiolaiset heittivät kirjansa nurkkaan, saivat aseet ja\nryhtyivät harjoittelemaan niiden käyttöä vanhan sotakarhun, eversti\nBurmeisterin johdolla. Närkästyneet opettajat valittivat turhaan,\nlähettivätpä asiastaan kirjelmän valtaneuvostollekin Tukholmaan, mutta\nkunnon lehtorien huolia ei ymmärretty sielläkään. Pojat jatkoivat\nsotaisia toimiaan, upseerit nousivat heidän omista riveistään —\nkolmetoista lukiolaista oli jo aikaisemmin vaihtanut kirjan upseerin\nvaltakirjaan.\n\nBurmeister lähti Viipurista liikkeelle mukanaan koulupojat, 350\nratsumiestä ja 800 ympäristön talonpoikaa. Hän aikoi marssia\nTaipaleeseen, tuhota sinne uudelleen kokoontuneet viholliset ja kulkea\nrantatietä edelleen Käkisalmeen. Vuoksen silta oli kuitenkin poltettu,\nBurmeister jäi toistaiseksi Raudun kirkolle. Venäläiset hyökkäsivät,\nkatkera taistelu alkoi. Sen kuumin ottelu oteltiin kapealla kannaksella\nkirkon lähellä. Suomalaiset perivät voiton, venäläisiltä jäi kentälle\n200 miestä kaatuneina, paljon aseita ja ampumatarpeita sekä 4\nlippua. Suomalaisista kaatui vain 40, heidän joukossaan urhoollinen\nlipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, Viipurin\nlukiolainen.\n\nKoulupoikien urhoollisuuden maine levisi laajalle, talonpoikien\npäättävää miehuutta upseerit kiittivät kovin.\n\nKäkisalmen päällikkö Olavi Pentinpoika kesti kolmisataisella joukollaan\nvaikean piirityksen. Vihdoin venäläiset purkivat leirinsä ja lähtivät\ntiehensä. Pähkinälinna kesti myöskin lähes kuuden kuukauden ankaran\npiirityksen. Venäläisten vetäytyessä pois linnan puolustajista oli\njäljellä vain 72 miestä.\n\nNäiden tapausten aikana venäläiset tekivät hävitysretkiä Savoon ja\nKainuuseen. Savonlinnan kaupunki hävitettiin, linna jäi valloittamatta.\nSatoja taloja poltettiin, asukkaita surmattiin, nyljettiinpä heitä\nelävinäkin. Venäläisten päävoimat hyökkäsivät kuitenkin Virossa ja\nLiivinmaalla. Lauri Flemingin johdolla Tartto puolustautui kolme\nkuukautta, sitten se valloitettiin.\n\nSuomeen määrättiin ylipäälliköksi Kustaa Horn, Eevertin poika.\nKuningas vaati häneltä väkeä Liivinmaalle, lähettäen käskyn toisensa\njälkeen. Turhaan Horn koetti selittää Suomen turvattomuutta. Horn\naikoi jo totella, mutta silloin venäläiset hyökkäsivät toistamiseen\nKäkisalmeen. Horn marssi heti sinne ja löi venäläiset. Kuningas lähetti\nuuden vaatimuksen, vähän hän näytti välittävän Suomen kohtalosta.\nHorn kirjoitti hänelle suoran ja miehekkään vastauksen. Venäjän sota\nkuitenkin pian päättyi Vallisaaren välirauhaan.\n\nSodan aikana levinnyt rutto surmasi väkeä tuhansittain etenkin Viipurin\nja Turun tienoilla.\n\nNäinä aikoina Karjalasta taas muutti 4107 perhettä Venäjälle\nuskonvainojen pelosta. Sota ei jättänyt heille valinnan varaa: joko\nkääntymys luterilaisuuteen tai lähtö. Melkoinen osa valitsi lähdön.\n\n\n\nTANSKAN SOTA.\n\n\nKaarle X Kustaan ollessa armeijoineen vielä Puolassa Tanska julisti\nsodan. Kuningas jätti hävitetyn Puolan, kiiruhti pienen, mutta valitun\narmeijan kanssa — Turun ja Uudenmaan ratsumiehet olivat mukana —\nJyllantiin, yllätti tanskalaiset ja saapui Vähän Beltin rannalle. Talvi\n1657—58 oli Tanskan kovimpia, pakkanen jäädytti kovavirtaisen Vähän\nBeltin. Mukana oli nuori upseeri Eerik Dahlberg, merkillinen mies —\nsittemmin sotamarski, sen ohella taitava insinööri, etevä maalari ja\npiirtäjä, ansiokas kynänkäyttäjä. Hän otti mukaansa 40 suomalaista\nratsumiestä, ratsasti ylitse, palasi takaisin ja ilmoitti jään\nkestävän. Armeija kulki Beltin yli Fyeniin ja hajoitti tanskalaiset\njoukot. Kuningas pyrki Själlantiin ja sikäli Kööpenhaminaan, mutta\nvälillä oli lähes penikulman levyinen Iso-Belt. Sekin oli jäätynyt,\nmutta ilma muuttui leudoksi, merivirta söi jäätä alta käsin. Sitten\nilma taas pakastui. Dahlberg teki uuden tiedusteluretken, vannoi\npalattuaan jään kestävän, ja armeija lähti marssimaan. Ohut jää ritisi\nja halkeili, vettä nousi sen päälle nilkkoihin saakka, mutta armeija\npääsi ylitse. Eräässä paikassa jää kuitenkin murtui ja kaksi komppaniaa\nhukkui.\n\nKuningas koetti turhaan valloittaa Kööpenhaminaa. Onnetar oli kääntänyt\nhänelle selkänsä, muitakin pahoja vastoinkäymisiä sattui. Hän tahtoi\nniistä huolimatta jatkaa sotaa sekä Tanskassa että Puolassa, mutta\nkuolema keskeytti hänen toimensa. Hän jätti jälkeensä alaikäisen\npojan. Holhoojahallitus — siinä oli mukana aateliston lahjoitustilojen\nvaltiolle peruutuksen innokas ajaja ja siitä syystä tämän taholta\nkarsaasti katsottu suomalainen Herman Fleming — teki rauhan Puolan ja\nTanskan kanssa. Puola luovutti Liivinmaan.\n\nVenäjän kanssa solmittiin lopullinen rauha Kardisissa Liivinmaalla.\n\nSuomalaiset vuodattivat vertaan taas näissäkin sodissa vieraalla\nmaalla. Heidän kotimaansa oli ollut taistelutantereena, sitä ja Inkeriä\noli hävitetty laajalti miesten ollessa muualla. Omin vointinsa sen\noli puolustauduttava, Ruotsi ei kyennyt auttamaan. Sen kaikki huomio\noli kääntynyt kokonaan etelään. Siellä se näki tärkeimmät etunsa\nhuomaamatta, että suurin vaara uhkasi idästä.\n\n\n\n\nLUKEMISEN TAITO\n\n\n Suomen varsinaiselle rahvaalle lukemisen taito oli, joitakin\n poikkeuksia lukuunottamatta, tuntematon. V. 1664 Turun piispaksi\n nimitettiin ruotsalainen hengenmies Juhana Gezelius. Aikaisemmin\n hän oli toiminut Itämeren-maiden sekasortoisten kirkollisten\n olojen järjestäjänä. Määrätietoisen tarmokkaasti, usein kiivaalla\n ankaruudellakin hän alkoi johtaa uutta hiippakuntaansa. Hän asetti\n papistolle tiukkoja vaatimuksia, uusi kirkollista järjestystä,\n toimitti opetuslaitokseen oppikirjoja, pani alkuun uusia kouluja\n ja kiinnitti huomiotaan etenkin kansan uskonnolliseen opetukseen,\n johon sisältyi myöskin lukutaito. Hänen toimestaan Suomen kansa\n oppi lukemaan — Ruotsin ohella Euroopan kansojen ensimmäisten\n joukossa. Kuusineljättä vuotta Gezelius työskenteli Suomen henkisenä,\n suurilahjaisena ja tahdon voimaisena johtajana, ja paljosta Suomen on\n häntä kiitettävä. Hänen poikansa jatkoi isänsä työtä.\n\n\n— Sanovat piispan olevan ylen ankaran herran. Säälittä kuuluu\npanettavan jalkapuuhun, jos ei suoralta kädeltä satu muistamaan\nkaikkia muistettavia. Paljon niitä onkin, isämeidät ja siunaukset\nja uskontunnustukset ja kaikki muut. Niistä ehkä hyvällä muistilla\njotenkin selviää, mutta se lukeminen — se lukeminen — — —\n\n— Niin on. Ennen minä väännän viikon kantoja kaskesta kuin tankkaan\npeukalon levyisen pätkän kirjasta.\n\n— Ennenpä tietenkin.\n\nKopralan miehet ne huolissaan näin haastelivat astellessaan\ntalviauringon vasta tehdessä nousuaan kinkereille, jotka oli kuulutettu\npidettäviksi seudun isoimmassa tuvassa vainolaisen poltettua kirkon.\n\n— Rökkiinsä kirkkoherrakin sai eilen piispantarkastuksessa, sai, että\npaikat natisivat ja polvet tutisivat. Eipähän toki määrännyt häntä\njalkapuuhun. — Kuinkas nyt kirkkoherra jalkapuuhun pantaisiin kaiken\nkansan irvailtavaksi! Häntä varten on muut kurit.\n\nNoustiin kinkeritalon rinne ja työnnyttiin tupaan. Paljon kansaa oli jo\nkerääntynyt, kymmensylinen pirtti puolilleen. Toinen puoli oli melkein\ntyhjänä, muutamat vieraat papit siellä vain nostelivat parhaillaan\nkirjojaan pöydille ja ryhtyivät niitä selailemaan. Niiden joukossa\nnäkyi oma kirkkoherrakin hyörivän. Tuvan keskiseinämällä istua kenotti\nluiseva, valkopartainen, tuimakatseinen vanhus, papinliperit kaulassaan\nja rinnallaan kultaiset ketjut — Turun pelätyksi piispaksi hänet\ntiedettiin ja tunnettiin, ja Juhana Gezelius hän oli nimeltään.\n\nPapit saivat asiansa kuntoon. Oman pitäjän lukkari rahautti kurkkuaan\nja alkoi tutun virren. Sen kuusikolmatta värssyä laulettiin hitaasti\nloppuun voimalla ja väellä. Vieras pappi piti sitten saarnan ja luki\nrukoukset, joiden päälle veisattiin taas virsi. Sen jälkeen käytiin\nkäsiksi varsinaiseen toimitukseen.\n\nPapit jakoivat kuulusteltavat keskenään. Yksi otti miehet, toinen\nnaiset, kolmas lapset. Oma kirkkoherra sai jäädä odottamaan vuoroaan ja\nhuutelemaan sillä välin kuulusteltavia esiin kirkonkirjojensa mukaan.\nPiispa itse ei ottanut tointa, hän vain istui ja kuunteli.\n\nIsämeidät ja muut osattiin välttävästi, mutta jotkut saivat\nsentään siirtyä nurkkaukseen erilleen myöhemmin nuhdeltaviksi ja\nneuvottaviksi. Heidän kohdalleen tehtiin sulkakynällä kirjoihin pahoja\nharakanvarpaita. Vasta myöhään iltapäivällä päästiin käsiksi lukemiseen\nja alettiin kompastella yhä pahemmin. Piispa ei virkkanut mitään,\nkatsoa luimautti vain ja oli sitäkin pelättävämpi. Taitamattomien parvi\nsuureni yhä, ja harakanvarpaita tehtiin kosolti.\n\nHämärän tultua kuulustelu keskeytettiin, sitä jatkettiin taas aikaisin\naamulla ja päästiin niin iltapäivään. Oma kirkkoherra pantiin nyt\nneuvomaan tuhmiksi havaittuja. Hänen edessään moni jykevä isäntä\nsai tavata yhteen kirjan kummia koukerolta, jotka tahtoivat pyöriä\nsilmissä vaikka miten puolin haluamatta liittyä toisiinsa oikeassa\njärjestyksessä. Piispakin luimisteli yhä julmemmin, pudistelipa jo\npäätäänkin ja sotki muistista nekin kirjaimet, jotka muuten ehkä olisi\nsaattanut muistaa.\n\nIltapäivään mennessä, välillä kahdesti syötyä, kuulustelu päättyi\nja piispa avasi suunsa. Ankarasti hän moitti Kopralan kansan\ntaitamattomuutta, heikkoa uskonasiain käsitystä ja etenkin perin huonoa\nlukemisen lahjaa. Sanomisensa siihen kohtaan päästyään hän jo jylisi\nkuin tuomiopasuuna ja taivaan ukkonen, uhkasi Herran vihan kostolla\nja iankaikkisella kadotuksella, määräsi rangaistuksia laiskimmiksi\nepäilemilleen, manasi taidossa heikkoja suurempaan ahkeruuteen, sanoi\njonkun aniharvan luvussa välttäväksi, mutta ketään ei kiittänyt.\nLopuksi hänen sanansa ruoska viuhui tuimasti kopralaisten paimenenkin\npään yllä, ja loppujen lopuksi hän ilmoitti, että ellei Kopralan väki\nhänen seuraavalle kinkeritarkastukselle tullessaan jo ymmärrä taivuttaa\njäykkää luontoaan ja opi kunnolla edes tavaamaan, niin hän kyllä sen\ntaivuttaa.\n\nIsännät ja emännät kuuntelivat lattiapalkkeja katsellen piispan\ntulvivaa sananvoimaa. Sitten veisattiin taas virsi, luettiin rukoukset\nja lopetettiin kinkerit.\n\nSeuraavana sunnuntaina pitkä rivi Kopralan kunniallisia isäntiä istui\njalkapuussa, niin monta kuin siihen kerrallaan sopi. Toiset saivat\nodottaa vuoroaan seuraavaan sunnuntaihin, loput sitäkin seuraavaan.\n\nKovaa koulua se oli, mutta Juhana Gezelius opetti kuin opettikin\nvuosikymmenien kuluessa Suomen kansan lukemaan. Vaikeasti lukeminen\ntosin sujui, mutta selvä sentään saatiin painetusta sanasta. Monen\nmonien suurtenkin maiden yhteinen kansa ei vielä näinä aikoina osannut\nerottaa kirjainta toisesta.\n\n\n\n\nTAAS SODASSA\n\n\n Kaarle X Kustaa jätti jälkeensä alaikäisen pojan. Holhoojahallitus\n taipui liittolaisen, Ranskan, vaatimuksiin ja alkoi taas sodan\n Brandenburgia vastaan. Tässä sodassa nuori, lahjakas kuningas\n selvästi näki valtakunnan heikkouden ja uudistusten tarpeellisuuden.\n Hän alkoikin niitä suunnitella, mutta sai pian uusia ulkonaisia\n vihollisia. Tanska vaati yhä omikseen Ruotsin eteläisiä, asutukseltaan\n tanskalaisia maakuntia. Lisäksi sotaan yhtyivät myöskin Hollanti\n kauppansa vuoksi ja Saksa karkoittaakseen samalla Ruotsi-Suomen\n Itämeren eteläisiltä rannoilta. Valtakunnalla oli siis neljä\n vihollista. Venäjä vain puuttui, mutta sillä oli tekemistä muualla.\n\n\nSota alettiin v. 1675 holhoojahallituksen toimesta kevytmielisesti.\nSotamarski Kaarle Wrangel marssi Brandenburgiin ja kärsi pahan tappion\n13000-miehisellä armeijallaan Fehrbellinin luona. Taistelussa oli\nmukana tuhatkunta Turun läänin ratsumiestä. Armeijasta karkasi puolet.\n\nSuomen tilan suomalaiset valtiopäivämiehet laatimassaan asiakirjassa\nsanoivat kurjaksi ja ilmoittivat sen syyksi kolme seikkaa: pappien\npaljouden, joka aiheutti rasitusta ja laittomien verojen kiskomista,\nlahjoitetut kruununtilat, joista oli seurauksena se, että jäljellä\nolevat saivat kantaa kaiken rasituksen, ja tervakomppanian, joka\naiheutti kaksinkertaisen rasituksen etenkin Viipurin läänissä.\nAateliset veivät läänityksistään kaiken irtisaamansa Ruotsiin. Sotaväen\npäällystö kohteli talonpoikia väkivaltaisesti. — Tämän maan tuli nyt\ntaas varustaa ja lähettää joukkoja vieraalle maalle.\n\nValtakunnan laivaston päällikkönä oli suomalainen Lauritsa Creutz.\nHän halusi taistella, kohtasi tanskalais-hollantilaisen laivaston,\nmutta silloin Creutzin amiraalilaivassa pääsi tuli valloilleen, levisi\nruutisäiliöihin, ja niin pohjolan komein laiva lensi kaikkine miehineen\nilmaan. Muu laivasto hajaantui ja pakeni. Sota alkoi huonoin entein\nniin maalla kuin meteliäkin.\n\n\n\nLUNDIN TAISTELU.\n\n\nSuomesta vietiin Etelä-Ruotsiin 4000 miestä: Uudenmaan ratsurykmentti\neversti Baranovin johdolla, Viipurin ratsurykmentti eversti Mellinin\nkomennossa, eversti Burghausenin värvätty karjalainen ratsurykmentti,\neversti Budbergin johtama Karjalan rakuunarykmentti ja osa Pohjanmaan\njalkaväkirykmentistä majuri Rehbinderin päällikkyydessä. Osastoa\nkomensi kenraaliluutnantti Juhana Galle.\n\nNuori kuningas Kaarle XI johti koko armeijaa, yhteensä 15000 miestä.\nVerinen taistelu taisteltiin Lundin kaupungin lähellä. Baranovin ja\nBudbergin suomalaiset ottivat vastaan ensimmäisen iskun, mutta eivät\njaksaneet sitä kestää ja perääntyivät, mutta yhtyivät taas muiden\njoukkojen kanssa vastahyökkäykseen. Tanskalaiset kääntyivät lopuksi\npakoon, jolloin heitä hukkui paljon jokeen jään pettäessä. Kaarle XI\nitse lähti oikean siiven kanssa ajamaan takaa vihollista, irtautuen\ninnoissaan kokonaan taistelusta. Keskusta ei myöskään kestänyt, vaan\nperääntyi. Vihollisen hurja hyökkäys kohdistui nyt vasempaan siipeen,\njossa Burghausenin karjalainen rykmentti, Mustaksi rykmentiksi sanottu\nmustien lippujensa vuoksi, seisoi äärimmäisenä. Kenraali Galle\nkaatui, joukot alkoivat täälläkin työntyä taaksepäin, mutta Musta\nrykmentti pysyi paikallaan. Se pysäytti tanskalaiset, mutta kaatui\nmyöskin eversteineen, kaikki kahdeksan komppaniaa paikoilleen melkein\nviimeiseen mieheen. Se oli ratkaissut taistelun. Kuningas joutui taas\npaikalle, joukot järjestyivät hyökkäykseen, mutta vihollinen oli saanut\ntarpeekseen ja pakeni. Taistelu oli Pohjoismaiden verisimpiä — muutamat\njoukot tekivät jopa 16 eri hyökkäystä.\n\nMerellä kärsi suomalaisen Henrik Hornin johtama laivasto tappion\nSjällannin rannikolla.\n\n\n\nSUOMALAISET PREUSSISSA.\n\n\nSuomalaiset olivat Viron ja Liivin varusväkenä. Suomen säädyt\nkokoontuivat 1676 maapäiville Turkuun ja suostuivat, pahasta\nahdinkoajasta huolimatta, sotaväenottoon. Papistokin lupautui\nasettamaan väkeä, aatelisto sitoutui yhden vakinaisen ratsumiehen\nlisäksi asettamaan kaksi ylimääräistä. Talonpojat panivat ehdoksi, että\nseuraavana vuonna ei otettaisi väkeä. Hallituksen käskystä — Suomen\nmaaherrojen vastaesityksistä huolimatta — seuraavanakin vuonna tuhansia\nmiehiä otettiin sotaan.\n\nNäin saadut, huonosti varustetut joukot yhdistettiin Viron ja\nLiivin varusväkeen. Henrik Horn saapui päälliköksi ja marssi 8000\nsuomalaisen kanssa Itä-Preussiin. Tilsit, Insterburg, Tapiau ja Welau\nvalloitettiin, mutta sitten Horn joutui vastakkain 16000 saksalaisen\nkanssa. Hän perääntyi ensin taistelutta, sitten pitkin matkaa\ntaistellen. Sairaina oli tällöin parituhatta miestä, pakkanen yltyi\nyhä ja miehiä sortui summittain. Telzsen taistelussa Hornilla oli enää\n3000 miestä. Hän voitti taistelun ja pelastui täydeltä tuholta, mutta\nRiikaan palatessaan hänellä oli vain tuhatkunta eheänä säilynyttä\nsotilasta.\n\nKuningas ei moittinut Hornia, sillä hän ymmärsi joukon varustusten\nperinpohjaisen kehnouden, kehoittipa häntä uusimaankin retkensä. Rauha\ntuli kuitenkin odottamatta. Ranskan mahtava kuningas Ludvig XIV,\nnimellinen liittolainen, solmi sen omin neuvoinsa Ruotsi-Suomenkin\npuolesta St. Germain’issa Brandenburgin kanssa ja pakotti Tanskankin\nrauhaan. Asiat jäivät jokseenkin entiselleen.\n\nSuomelle tämä neljä vuotta kestänyt sota maksoi sotatantereille\nsortuneissa lähes 10000 miestä.\n\nNäiden sotien jälkeen seurasi harvinaisen pitkä, kaksi vuosikymmentä\nkestävä rauhanaika.\n\n\n\n\nMAIDEN PALAUTUS\n\n\n Sodista päästyään Kaarle XI rupesi panemaan toimeen sisäisiä\n uudistuksia heltymättömällä johdonmukaisuudella. Iso reduktio\n suunniteltiin ja pantiin toimeen täydessä laajuudessaan. Ylimystö\n menetti valtansa, valtakunnan rahalliset asiat paranivat hyviksi.\n Alemman aateliston ja muiden säätyjen katkeruus ylimpiä kohtaan oli\n kuninkaalla hyvänä tukenaan. Maiden palautuksen toimittamisessa\n häntä avustivat tehokkaasti monet suomalaiset. Muunkin järjestyksen\n aikaansaamista kuningas valvoi tinkimättä — hänet luetaankin\n Ruotsi-Suomen parhaiden kuninkaiden joukkoon. — Valtakunnan\n suurvalta-aseman loistopäivinä ja aikaisemminkin Suomen aatelisto oli\n saanut Itämeren-maista melkoisia, saksalaisperäisiä lisiä.\n\n\nKarstasaaren kartanon isäntä laittoi pidot. Niihin kutsuttiin vieraiksi\nlähitienoiden aatelisia, jotka saapuivatkin joukolla. Aatelittomista\nkutsuttiin rovasti, hänetkin oikeastaan vain siitä syystä, että hänen\npiti kastaa äsken syntynyt poika, Karstasaaren laajojen tiluksien\njalosukuinen perillinen.\n\nPitojen toisena päivänä saapui odottamatonkin vieras, Karstasaaren\nherran Tukholmassa asustava serkku. Hänen tulonsa herätti ihmetteleviä\nkatseita. Komeasti Suomenkin aateli eleli, mutta jalosukuinen herra\nCarolus Gustavus Abendstierna hämmästytti. Sellaista pukua ei ennen\noltu nähty! Siinä välkkyi hopea, kulta ja kalliit kivet, siinä oli\nvärillisten kankaiden — verkaisten ja samettisten — avaraa tuhlausta\nja vaikka minkälaista kierrettä ja kaarretta, nauhaa, ruusuketta ja\nsolmua, Flanderin pitsiä ja Kiinan silkkiä. Hänen hattunsa päällys oli\nkohotettu korkeaksi loistavilla, taidokkaasti toisiinsa kierretyillä\ntöyhdöillä, espanjalaisen miekan kultainen kahva kimmelsi jalokivistä,\nolipa niistä upotettu jokunen välkkyvien nahkaisten kenkien hopeaisiin\nsolkiinkin. Ja päässä oli olkapäille valuva, koreasti käherretty\nperuukki.\n\nJa hänen käyntinsä ja pyörähtelemisensä sitten! Ooh — sellaisiakaan\nei oltu ennen nähty. Hän kumarteli ja sipsutteli, piti käsiään\nlantioillaan, venytteli kaulaansa, nosteli nokkaansa, hymyili\nmaireasti, mutta osasi laittaa naamalleen luoksepääsemättömän\nkopeudenkin ilmeen. Ja kun hän joskus hätyytteli kainalokuoppiin\nja ties mihin pyrkiviä syöpäläisiään, niin raaputus tapahtui niin\narvokkaan siroilla kädenliikkeillä, että monet naiset ihastuivat\nlopullisesti.\n\n— Niin pöyhisteleikse kuin kukko tunkiolla, Laukkaisten Pentti herra\nkuiskasi naapurilleen nurkemmasta menoa katsellessaan.\n\n— Sano riikinkukko. Sitä tuo tepastelija muistuttaa.\n\nPuhekin oli erilaista kuin muiden. Siinä vilisi vieraita sanoja\nja outoja äännähdyksiä — ja useasti hän väänsi sanottavansa niin\nmonimutkaisiksi, että Karstasaaren isännänkin täytyi vähän väliä\nkysäistä sanojen tarkoitusta.\n\nCarolus Gustavus Abendstierna selitti useampaan kertaan asuneensa jo\nniin kauan — kuusi vuotta — Tukholmassa, että suomen kieli oli melkein\nunohtunut. Ja joutikin unohtumaan, moukkain kieltähän se oli, jota\noikean herran ei pitänyt oikeastaan osatakaan.\n\n— Parempi on, että tekin kaikki rupeatte ruotsalaisiksi, hän selitti.\n— Siinä on kaikki edut puolella. Virkamiehinä kohoatte korkealle,\nhovissa olette kuin kotonanne, valtaa ja rikkautta ammennatte täysin\nkäsin. Teette edullisia naimiskauppoja Ruotsin suurten sukujen kanssa.\nTeille ei silloin enää irvistellä suomalaistolloina, velhoina ja\nkarhunpentuina, jotka liikkuvat hovinkin lattioilla kuin soittensa\nrämeissä. Se on viisainta.\n\n— Ole höpsimättä, Karstasaaren isäntä vastasi. — Vältetään tässä\nnäinkin, entisellään. Sinunkin isoisäsi oli selvä suomalainen\ntalonpoika Heikki Tähtinen, isäsi oli Jaakkima Tähtinen, vaikka\nsanoikin itseään Stiernaksi, kun korkeiden ruotsalaisten herrojen\nsuussa hänen rehellisestä nimestään tuli Tehtiine. Kun hänet vanhoilla\npäivillään aateloitiin, niin saksalainen Kaarle X Kustaa laittoi\nhänestä ilman muuta Abendstiernan. Sinä kai jo häpeät Tähtisen sukuasi,\ntotta kai!\n\n— En sitä julki julistakaan. Tiluksilleni täällä Suomessa olen antanut\nnimen Korsudd — miltä kuuluisikaan Abendstierna af Ristiniemi! Sinun\nkartanosi nimeksi sopisi Karstholm.\n\n— Älä löpise.\n\nSiihen keskustelu päättyi. Mutta monet nuoret aatelismiehet rupesivat\nvakavasti harkitsemaan jalosukuisen herran Abendstierna af Korsuddin\nsanoja, etenkin valtaa ja rikkautta ja naimiskauppoja koskevia.\n\nToisen päivän aamuna, vieraiden vielä nukkuessa edellisen illan\ntuomaa kohmeloa, Karstasaaren isäntä teki serkkuineen kävelymatkan\nvainioilleen.\n\n— Hyvä, että saamme keskustella rauhassa, Abendstierna haastoi. — Sitä\nvarten oikeastaan luoksesi poikkesinkin matkalla tiluksilleni. — Kuten\ntiedät, niin kuningasvainajan aikana aatelistolle läänitetyistä maista\nperuutettiin kruunulle neljännes — häpeä sanoa, mutta Herman Fleming,\nsuomalainen ylimys, oli siinä yllyttäjänä. Nyt kuuluu vielä kummempia.\nValtiopäivien riidoista ja päätöksistä kai olet kuullut. No, kuningas\nmääräsi Klaus Flemingin, Hermanin pojan, maamarsalkaksi. Se oli jo paha\nmerkki — Klaus on isänsä poika mielipiteissäänkin. Kuningas tarvitsee\nvaroja ja aateliston on ne annettava hyvällä tai pahalla. Fleming ja\nmonet muut ajoivat valtiopäivillä asian sellaiseen päätökseen, että\nkaikki kreivilliset, vapaaherralliset ja muut isommat läänitykset,\njoista on tuloa enemmän kuin 600 talaria vuodessa, peruutetaan ilman\nmuuta kruunulle. Kuninkaalla on nyt siis vapaat kädet. Ja hänessä\non miestä ryöstämään aatelisto putipuhtaaksi, tekemään meidät\nkeppikerjäläisiksi. Läänitysten menettämisen mukana menetämme myöskin\nvaltamme, etenkin kun kaikki merkit viittaavat siihen, että kuningas\npyrkii yksinvaltiaaksi, onpa oikeastaan sellaiseksi päässytkin.\nViimeiset valtiopäivät menivät vielä pitemmälle kuin edelliset,\nantoivat kuninkaan rajattomasti ratkaistavaksi mitä peruutettaisiin,\nmitä ei. Reduktionikomitea on jo täydessä toimessa, Fleming tietysti\njohtajana. Olen kuullut suunniteltavan sellaistakin, että valtiolle\nperuutettaisiin sen ottamiensa lainojen takuiksi panttaamat, jopa\naateliston suorastaan ostamatkin tilukset. Ja ne otettaisiin\nmaksamatta äyriäkään. Kruunu on maksanut 8 korkoa, se alennettaisiin\n5:ksi ja tämä 5 korkoa laskettaisiin alusta saakka. Kruunu olisi\nsiis jo vuosikymmenien kuluessa muka suorittanut tilusten hinnasta\nvuosittain 3 korkoa. Tilukset ovat voineet tuottaa pantin haltijalle\ntai omistajalleen 15 korkoa vuodessa. Kruunu aikoo nyt laskea siten,\nettä haltija olisi ollut oikeutettu saamaan tiluksista tuottoa vain\n5 korkoa, joten liika eli 10 korkoa onkin kruunun rahaa. Kun tämä 10\nkorkoa ja koron alennuksessa tähteelle jäävä 3 korkoa lasketaan yhteen,\non kruunu siis vuosittain jo suorittanut 13 korkoa ja täysin, jopa\nliioinkin maksanut lainansa tai tilusten alkuperäisen hinnan. Monet\nsaavat kiittää onneaan, jos pääsevät vain tilusten menettämisellä\njoutumatta lisäksi suorittamaan kruunulle suuria summia. Tällaisia\ntemppuja suunnitellaan ja ne pannaan varmasti toimeenkin. Aatelisto\nlyödään kerrassaan maahan. Mitä sanot siihen, se koskee sinuakin?\n\nKarstasaaren herra asteli kauan syvissä mietteissään. Viimein hän puhui:\n\n— Totta on, että aatelisto on tehnyt kruunulle suuria palveluksia.\nMe olemme johtaneet valtakuntaa niin alaikäisten hallitsijain\naikana kuin heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Sodat on käyty meidän\njohdollamme, rauhantoimissa kaikki vähänkin merkitsevät virat ovat\nolleet meikäläisillä. Paljon hyvää olemme kiistämättä saaneet toimeen\n— pahaakin on tehty, myönnän — mutta hyvin meitä on palkittukin.\nValtakunnan aatelisto on etenkin Saksan sodan jälkeen kohonnut\nsellaiseen mahtiin, rikkauteen ja loistoon, ettei moista ole\nennen nähty. Osaksi rikkaudet ovat sodassa ryöstettyä suunnatonta\nsaalista, mutta suuri osa on saatu läänitysmailla. Kruunulle lainatut\nvarat — monet meistä omilla varoillaan pestasivat ja ylläpitivät\nhuomattavan suuriakin sotaväen osastoja kruunun sitoutuessa maksamaan\nkulut myöhemmin — ovat kasvaneet hyvää korkoa. Olemme yhtä mittaa\nrikastuneet, mutta kruunu on köyhtymistään köyhtynyt. Ja talonpoika on\nköyhtynyt enimmän.\n\n— Niin, mutta —\n\n— Annahan kun jatkan. Jo Kustaa Aadolfin aikana, mutta varsinkin\nsen jälkeen on suunnattomia alueita annettu aatelistolle. Vapaita\ntalonpoikia ei ole paljon — täällä ovat olot sentään ehkä vähän\nparemmat, Ruotsin talonpojat ovat tietämäni mukaan jo melkein\nmaaorjia. Valtakunta on lahjoitettu ja läänitetty melkein reunojaan\nmyöten aatelistolle. Voudit kiskovat läänitystalonpojilta minkä\nikinä irti saavat, jotta isännät voisivat elää leveätä elämää ja he\nitse sen ohella paikkaisivat omatkin taskunsa. Meillä Suomessakin\nläänityksiä on paljon, maitahan, luettelen mitä muistan. Kristiina\nkuningattaren aikana Kustaa Aadolfin avioton poika sai Vaasaporin,\nsiis Uudenkaupungin ja yli 700 taloa, Horn Porin eli lähes kolme\npitäjää, Oxenstierna Korsholman, Tott Lapuan, Ilmajoen ja Kaarlepyyn,\nBanér Sortavalan tienoot, Wrangel Salmin, Wittenberg Parikkalan\nja Uukuniemen, Oxenstierna Kurkijoen. Nämä ovat kreivikuntia.\nVapaaherrakunnista Oxenstierna sai Kemiön, Brahe Kajaanin, valtakunnan\nalaltaan suurimman läänityksen, johon kuuluu Pohjois-Karjala,\nPohjois-Savo, Keski-Pohjanmaa ja Kainuu, Bjelke Korpoon, Wittenberg\nLoimaan, Bonde Laihian, Paikull Vöyrin, Banér Kokkolan, Rosenhane\nKalajoen, Bjelkenstierna Pyhäjoen, Soop Limingan, Gyllenstierna Oulun,\nTaube Hailuodon, Natt och Dag Iin, Kagg Tohmajärven, Lilje Kiteen,\nFleming Liperin, Uxkull-Gyldenband Pyhäjärven Karjalassa, Adler-Salvius\nRaudun. Nämä ovat suurimpia, pienempiä eli alaisemman aateliston\nläänityksiä en jaksa muistaa kuin osaksi enkä ryhdy niitä luettelemaan.\nJo mainitsemiini sisältyy noin 35 000 tilaa. Ja yhä läänitykset ovat\nvain lisääntyneet. Kysyn itseltäni, onko tämä oikein? Omatuntoni\nvastaa: ei. Ja salliiko tällaisen vanha Ruotsin laki? — ei. Lisäksi\nkysyn: onko aateliston tällainen valta valtakunnan menestykselle\nvälttämätön? Omatuntoni vastaa: ei. Aatelismies saakoon kohtuullisen\npalkkion toimistaan. Liiasta hän luopukoon. — Kuningas ja Fleming ovat\noikeassa.\n\n— Heitä siis kannatat! Abendstierna huudahti kiukustuneena. — Ja minä\nkun luulin edes Suomen aatelisten osaavan valvoa etujaan.\n\n— Miten?\n\n— Aatelisto on ennenkin osannut panna kuninkaan aisoihin.\n\n— Tehkööt muut mitä haluavat ja oikeaksi näkevät, minä en liity\nsellaiseen tekoon. Kruunun on saatava varoja, talonpojassa näen maan\nselkärangan — hänen tilaansa on kohotettava. Kuningas on oikeassa,\naateliston on alistuttava.\n\nSanaakaan vaihtamatta serkukset kulkivat kartanoon. Jalosukuinen\nherra Carolus Gustavus Abendstierna ajoi pian tiehensä, keikauttaen\npihamaalla vielä kerran niskojaan.\n\nReduktioni pantiin toimeen täydessä laajuudessaan. Suuri työtaakka kävi\nFlemingille liian raskaaksi, kuolema korjasi hänet. Toinen suomalainen,\nFabian Wrede, jatkoi työtä.\n\nPeruutuksen toimeenpanossa mentiin lopuksi liiallisuuksiin. Moni ylimys\njoutui kurjuuteen, mutta moni vähäisenkin, isiltä perityn talon isäntä\nsai lähteä maantielle, kun ei voinut asiakirjoilla todistaa tilaansa\nomakseen. Ankaran kova suonenisku reduktioni oli, mutta aateliston\nylivallasta se teki kerrallaan lopun ja paransi kruunun rahallisen\ntilan suorastaan hyväksi.\n\n\n\nRUOTUJAKO.\n\n\nValtakunnan sotalaitos oli vanhentunut. Sen uusiminen kävi hitaasti,\nvaltakunnan eri maakunnat hangoittelivat vastaan ja niiden kanssa\ntehtiin erilaisia sopimuksia. Vihdoin vaikeassa asiassa päästiin\nmelkoisen hyvään ratkaisuun.\n\nKukin maakunta sitoutui määrättyjä joukko-osastoja varten asettamaan\nmäärätyn luvun miehiä sekä sodan sattuessa huolehtimaan tarpeellisesta\ntäydennyksestä. Useammat talot yhdessä muodostivat ruodun, joka asetti\nsotamiehen, rakensi torpan hänen asunnokseen, jonka yhteydessä piti\nolla tarpeelliset ulkosuojat, samoin vähän perattua peltoa, niittyä\nsekä kaalimaata, maksoi hänelle määrätyn pienen palkan, kyyditsi hänet\nkatsastuksiin ja harjoituksiin, varusti hänet niiden ajaksi muonalla,\ntalletti hänen varustuksensa harjoitusten väliaikoina, jolloin sotamies\nkävi taloissa töissä tai harjoitti jotakin käsityöläisen ammattia, ja\nantoi hänelle rauhanaikana työvaatteet. Kruunu antoi puolestaan puvut,\nmuut varustukset ja aseet. Sodan sattuessa sotamiehen perhe jäi asumaan\ntorppaan, sai ruodulta ylläpidon, mutta ei saanut miehen palkkaa.\nTäysinpalveltuaan sotamies sai vähäisen eläkkeen, jolloin hänen\npoikansa usein ryhtyi jatkamaan isänsä virkaa.\n\nRuotulaitos sitoi sotamiehen torppaansa, jolloin aikaisemmin tavalliset\nkarkaamiset välttyivät. Se takasi myöskin hänen perheelleen turvan\nja toimeentulon hänen sodassa ollessaan. Sotamiehen tehtävä muuttui\nvakinaiseksi ammatiksi. Yksi paha vika laitoksella kuitenkin oli:\nvihollisen äkkiä hyökätessä oli vaikea saada hajallaan ympäri maan\nasuvia sotamiehiä nopeasti kokoon. Harjoitus oli myöskin heikkoa,\nsamoin sodan sattuessa tapahtuva täydennys. Sen varalta ei harjoitettu\nollenkaan väkeä rauhanaikana, vaan täydennyksen oli lähdettävä\nsellaisenaan sotakentälle.\n\nRatsuväen asettamisessa tarkistettiin ikivanhat säännökset. Ratsumiehen\nhevosineen asetti yksi tila, rustholli eli ratsutila, joka korvaukseksi\noli kruunun veroista vapaa. Jos ratsutila oli liian pieni kantamaan\nrasitusta, annettiin ratsutilallisen käyttöön yksi tai useampia\nkruununtiloja.\n\nLaivastoa varten muodostettiin omat ruotunsa rannikkopitäjiin.\n\nPäällystö sai kruunulle peruutetuista tiloista asunnot, puustellit,\njoiden suuruus riippui upseerin virka-arvosta. Vänrikin puustelli oli\nvarsin vaatimaton, eversti viljeli isoa taloa.\n\nMuissa maissa käytettiin vielä palkkasoturijoukkoja — Ruotsi-Suomi sai\nvakinaisen kansallisen sotalaitoksen.\n\n\n\n\nSUURI NÄLKÄ\n\n\n Rauhan vallitessa Suomen väkiluku kasvoi taas huomattavasti ylittäen\n pian puoli miljoonaa. Maanviljelys edistyi, metalliteollisuus ja\n laivanrakennus pääsi vauhtiin. Suomen kieltä kohtaan Kaarle XI\n sitävastoin ei aina osoittanut ymmärtämystä, käyttäytyipä joskus\n varsin tylystikin kansan vaatiessa suomenkielentaitoisia upseereja\n ja virkamiehiä. Hän julkaisi sentään suomenkielisiäkin asetuksia.\n — Kaarlen hallitessa sattui v. 1674—76 tuntuva kato, mutta hänen\n hallituksensa loppuvuosina Suomessa koettiin kaameudessaan niin\n kauhistuttavan nälän aika, ettei sellaista tiedetty aikaisemmin olleen\n eikä myöskään läheskään samanlaista ole nähty koskaan myöhemminkään.\n Suomen kansa sai kokea hirvittävän kärsimyksen.\n\n\nMäkelän torppa seisoi harmaana ja kallistuneena neljän ison tien\nristeyksessä. Yksi tuli Turun puolelta ja alisesta Satakunnasta, toinen\nPohjanmaalta, kolmas Karjalasta ja Savosta, neljäs Uudeltamaalta.\nNäihin teihin yhtyivät kauempana monen monet sivutiet.\n\nTavallisina vuosina Mäkelän torpan ohitse kulki paljon väkeä. Mutta\nnäinä aikoina kulkijoita oli vieläkin enemmän. Heitä saapui lännestä,\npohjoisesta ja idästä.\n\nTavallisina vuosina torpan pihalla leikki iso lapsilauma. Nyt siellä ei\nleikkinyt ketään. Torpan ovi oli selkoisen selällään, tuuli heitteli\nsitä miten tahtoi, puhalsi esteettä sisään, liehutteli penkillä\nlepäävän vanhuksen harvaa tukkaa, vilkaisi uuninnurkassa istuviin\nlapsiin, vihelteli nurkissa ja orsissa ja pujahti räppänästä ulos.\nKukaan ei pannut sitäkään kiinni.\n\nOhikulkijat katsahtivat torppaa välinpitämättömin, tylsin katsein\nja kulkivat eteenpäin, hiljaa, vaivalloisesti laahustaen. Väliin\njoku istahti lepäämään kiven kupeeseen, nukahti, eikä noussut enää.\nMyöhäissyksy tuli, vaeltajain joukko lisääntyi. Tuli talvi, yhä enemmän\nniitä kulki, yhä vaivalloisemmin he astuivat ja yhä useampi asettui\nlepäämään ja nukkui.\n\nTuuli tuiversi taas Mäkelän torpassa, näki vanhan miehen lepäävän yhä\npenkillään ja lapsien kyyhöttävän uunin nurkassa.\n\nTuli kevät ja hanget sulivat. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana\nja linnut lauloivat. Mutta kivien nojassa istuvat eivät heränneet\nsitä näkemään. Aurinko lämmitti heitäkin, ja he kallistuivat hiljaa\nvetiselle maalle, josta aikanaan nousi ruoho ja peitti heidät puoliksi.\n\nMutta yhä kulki vaeltajia Mäkelän torpan ohitse, lännestä, pohjoisesta\nja idästä. Vieläkin vaikeammin he laahasivat raajojaan. Heidän silmänsä\nkatsoivat tylsinä syvistä kuopistaan, heidän kasvojensa nahka oli\npingoittunut kelmeän keltaisena luiden päälle, ja halkinaisten huulien\nlomista huohotti ahdistava hengitys.\n\nTuli jälleen syksy. Tuuli alkoi taas tuivertaa ja pistäytyi Mäkelän\ntorppaan. Se liehutteli penkillä lojuvan luurangon harvaa tukkaa,\nkatseli uuninnurkassa kyyhöttäviin pieniin luurankoihin, puhaltautui\nulos ja temmelsi teiden varsilla. Ja kun se heilutti maan kuihtuvaa\nruohoa, osui sen silmiin kellastuvia luita. Se pakeni kauhuissaan\npitkin tien varsia etelään, länteen, pohjoiseen ja itään, mutta aina se\nnäki vain luita ja ihmisiä, jotka pian sellaisiksi muuttuisivat.\n\nVaeltajia ei kulkenut enää Mäkelän kallistuvan torpan ohi. Tuuli oli\njo vienyt maan jokaiselle kulmalle tiedon, ettei Suomessa ollut enää\nleipää, ei sen millään kulmalla —\n\n— Herra, meidän Jumalamme on alkanut meitä vastaan hirmuisen sodan.\n\nSuuret kadot alkoivat 1693. Itä-Suomessa kuoli jo silloin ihmisiä\nnälkään. Seuraava vuosi oli ankara, sitä seuraava vieläkin pahempi.\nSitä seuraavana talvena puut rupesivat jo helmikuussa viheriöimään;\nmaaliskuussa pakkanen palasi jälleen. Elokuun alussa halla turmeli\nkaiken viljan. Hätä kohosi korkeimmilleen, ihmisiä kuoli nälkään\njoukoittain, rutto ja muut taudit levisivät. Suomessa ei oltu\naikaisemmin nähty mitään sen veroista.\n\nNäinä suuren nälän ja kauhun vuosina, kolmena peräkkäisenä vuotena,\nUudenmaan ja Hämeen lääneissä kuoli nälkään n. 20 000 ihmistä. Pettu\nei lähtenyt puista ankaran pakkasen vuoksi, ihmiset söivät vuotia ja\nraatoja — kunnes nekin loppuivat.\n\nTurun ja Porin läänissä, vanhimmilla viljelysseuduilla, kurjuus oli\nyhtä suuri. Karja teurastettiin loppuun ja lähdettiin — ne, jotka vielä\nkykenivät — etsimään ruokaa tietämättä, missä sitä olisi.\n\nSavossa kuoli ihmisiä tuhansittain nälkään.\n\nPohjanmaalla vei halla 1695 ja 1696 kaiken viljan; yli 23 000 ihmistä\nkuoli nälkään. Paljon väkeä vaelsi Karjalaan, jopa Venäjällekin\nruokaa etsimään. Kainuussa haaskat olivat ihmisten ainoana ravintona,\nKajaanissa lapset söivät vanhempiensa ruumiita. Karjalassa sateet\npilasivat viljan, keltaiset, mustapäiset madot tuhosivat lopun.\nLapioittain niitä viskattiin ulos riihen ovesta. Pohjois-Karjalassa\npaikoittain syötiin ihmislihaa. Kaiken suunnattoman kurjuuden lisäksi\njotkut voudit vain pyrkivät lisäämään kruunun viljavarastoja.\nSurullisen kuuluisa Simo Hurtta — Affleck — säälimätön ja tunnoton\nvouti, peri kurjuudesta huolimatta veroja. Karjalan talonpojat\nepätoivoissaan yrittivät kapinoida, mutta heitä vastaan lähetettiin\nsotaväkeä, joka mellakkoihin ja hovien ryöstöihin osallistuneita\nkiinniottaessaan heitä rääkkäsi, jolloin monet kuolivat. Muille\nlangetettiin kuolemantuomio. Lopullista päätöstä odottaessaan vangit\nnääntyivät nälkään Käkisalmen linnassa.\n\nApua ei tullut mistään. Raaheen saapui tukholmalainen viljalla lastattu\nlaiva. Sen omistaja ei kuitenkaan myynyt viljaa, vaan jäi odottamaan\nhintojen nousua. Raahelaiset valittivat hallitukselle laivan odotettua\nkolme kuukautta hintojen nousua. Sieltä ei tullut apua. Raati määräsi\nsilloin viljalle hinnan ja pakotti myymään sen paikallisen asiamiehen\nvälityksellä. Tukholmalainen valitti asiasta ja haastoi asiamiehen\nvastaamaan Tukholman kämnerinoikeuteen.\n\nHallitus koetti tosin vihdoin lähettää Suomeen vähäisiä viljamääriä,\nmutta laivat haaksirikkoutuivat.\n\nSäilyneiden tietojen mukaan Suomessa kuoli näinä kalmanvuosina nälkään\nja sitä seuranneeseen ruttoon noin 130 000 henkeä eli neljäsosa koko\nmaan väestöstä.\n\nSeitsemästoista vuosisata päättyi tähän kamalaan koettelemukseen.\nKymmenientuhansien Suomen miesten tomu jäi vieraille tantereille,\nnoin puolet maan koko väestöstä kuoli sotaan ja nälkään. Mutta suurin\nkoettelemus oli vielä kokematta.\n\n\n\n\n\n\nSUURI POHJANSOTA — PAKKASKUOLEMA TUNTUREILLA — SUOMEN SYNKIN AIKA —\nSOTAVANKIEN KOHTALO\n\n\n\n\nPOHJANSOTA\n\n\n Kaarle XII nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle. Hänet arvioitiin\n ulkomaiden hoveissa vain omia, tosin miehekkäitä huvituksiaan\n harrastavaksi pojaksi. Näytti koittaneen hetki, jolloin kukin\n voisi ottaa Ruotsi-Suomelta mitä tahtoisi. Tanska halusi laajentaa\n alueitaan pohjoiseen, jo Stolbovan rauhasta saakka merestä erotettu\n Venäjä tahtoi pääsyä Itämerelle, — syyt olivat siis vanhat. Puola\n vaati takaisin siltä 1600-luvulla riistetyt Itämerenmaiden osat.\n Syttyi Suuri Pohjan sota. Viholliset laskivat oikein. Kaarle voitti\n uudella taistelutaidolla helposti — ehkä liian helposti — ensimmäiset\n taistelut, mutta loppujen lopuksi sodan tuloksena oli selvä häviö\n ja Ruotsi-Suomen suurvalta-aseman musertava luhistuminen. Kaarlen\n sotatoimia on arvioitu puoleen ja toiseen, hänestä on toisaalta\n tehty ihannoitu sankari, toisaalta käsittämätön hurjimus. Hän oli\n epäilemättä etevä taktikko, mutta heikko strategi, ja valtiomiehenä\n hän ei suinkaan osoittanut kykyä. Ehkäpä hän oli vajaamittainen\n kiivailija — sellainenkin selitys on esitetty ja se tuntuu\n uskottavalta.\n\n\nValtakunnalla oli kolme vannoutunutta vihollista: Tanska, Saksi-Puola\nja Venäjä. Kaarle XII päätti hyökätä ensin Tanskan kimppuun, joka\nahdisti hänen lankoaan, Holstein-Gottorpin herttuaa, ja vei armeijansa\nSjällantiin Hollannin ja Englannin laivastojen saavuttua maihinnousua\ntukemaan. Varsinaista taistelua ei syntynyt. Hollanti ja Englanti\npakottivat Tanskan, Kaarlen mielipidettä edes kysymättä, solmimaan\nrauhan Holstein-Gottorpin kanssa. Kaarlen armeija jouti muualle. —\nVenäjää vai Puolaako vastaan? Kaarle valitsi Venäjän. Saksilaiset\npiirittivät sotamarski Eerik Dahlbergin puolustamaa Riikaa. Sen\nvarusväestä suuri osa oli suomalaisia.\n\nSuomesta vietiin huhtikuussa 1700 sotaan Porin, Hämeen, Uudenmaan,\nPohjanmaan, Savon ja Käkisalmen jalkaväkirykmentit sekä Uudenmaan,\nKarjalan ja Hämeen ratsurykmentit. Ne marssivat eversti Maijdellin\njohdolla Suomenlahden yli Inkerin Harjuvaltaan, Viron Viljantiin ja\nedelleen Riikaa kohden, taistelivat Jungfernhofissa Väinäjoen luona ja\nvoittivat Suuren Pohjan sodan ensimmäisen voiton. Sitten ne yhtyivät\nItämerenmaiden sotatoimien ylipäällikön kenraali Vellingkin johtamaan\npääjoukkoon, jossa oli myöskin 3000 suomalaista. Vellingk ei saanut\nmitään toimeen, ja kuningas lähetti hänelle kiivaat nuhteet. Kenraali\npyysi apuvoimia, jotka tietysti otettiin Suomesta, joka kuninkaan\nsanojen mukaan »yli 20 vuotta oli saanut nauttia rauhan suloutta»\n— suurta nälkää ei otettu huomioon. Suomessa oli jo muodostettu\nylimääräisiä kolmikasrykmenttejä siten, että kolme ruotua yhdessä\nasetti yhden lisämiehen ja kolme ratsutilaa yhden ratsumiehen. Nämä\nrykmentit oli luvattu jättää Suomen suojaksi vakinaisten lähdettyä\nja siinä mielessä ne asetettiinkin. Lupauksesta huolimatta joukot\n— 2 jalkaväki- ja 1 ratsurykmentti — vietiin Liivinmaalle. Oman maan\nsuojaksi asetettiin nyt omin päin kaksinnusrykmentit — vakinaisten\nsotaan lähteneiden rykmenttien lisäksi muodostettiin kutakin vastaava\nuusi ylimääräinen rykmentti. Ne lähtivät kenraali Cronhjortin johtamina\nInkeriin puolustamaan kaakkoisrajaa. Kuningas käski kuljettamaan nekin\nItämeren-maihin. Rykmentit olivat siellä kuninkaan vielä tehdessä\nlähtöä Tanskasta.\n\n\n\nNARVA.\n\n\nSuomalainen Henning Horn puolusti Narvaa 1800 miehellä. Tsaari Pietarin\npiiritysarmeija käsitti 32000 miestä. Kaarle kuningas saapui 10000\nmiehen kanssa, niistä 4400 suomalaisia. Turun, Porin, Hämeen, Viipurin,\nSavon ja Uudenmaan rykmenteistä ja kolmikasrykmenteistä oli koottu\nvaliorykmentti, yhteensä 1700 jalkamiestä. Turun, Uudenmaan ja Karjalan\nratsurykmentit, Karjalan maarakuunapataljoona ja kolmikasrykmentti\nolivat vahvoina mukana, yhteensä 2750 miestä. Ruotsalaisia joukkoja oli\n5200 miestä, virolaista aatelis- ja värvättyä ratsuväkeä 900. Kaarlella\nei ollut valittavana muuta mahdollisuutta kuin taistelu. Ruokavaroja\noli vähän, palaaminen hävitetyn maan lävitse mahdotonta.\n\nVenäläisten armeijaa komensi herttua de Croy, flaamilainen\npalkkasoturi. Venäläissyntyinen päällystö oli kelvotonta, miehistö\nheikosti harjoitettua, järjestys huono. Tsaari lähti ennen taistelua\ntiehensä.\n\nVallituksia luotiin tulisella kiireellä. Kaarlen suunnitelma oli\nhyökkäävä: vihollisen rintama oli puhkaistava kahdesta eri kohdasta,\njaettava vihollinen kolmeen eri osastoon ja tuhottava jokainen\nniistä erikseen. Hyökkäyksen alkaessa sattui kova lumipyry, joka\npuhalsi suoraan vihollisen silmiin. Hyökkääjät syöksyivät sen mukana\nvallituksien yli luotituiskusta välittämättä. Venäläinen ratsuväki\nkääntyi pakoon, suuri osa siitä hukkui Narvajokeen, vihollisen vasen\nsiipi murtui. Keskusta ja oikea siipi piti kauemmin puoliaan, mutta\njoutui sekasortoon. Taistelu päättyi hyökkääjien täydelliseen voittoon,\nja Narvan urheat puolustajat pelastuivat.\n\nAntautuneista venäläisistä miehistö sai vapaasti lähteä tiehensä,\npäällystö tehtiin vangiksi.\n\nKaarle jäi Viroon talvileiriin. Pian leviävä pilkkukuume teki miehistön\nkeskuudessa hävitystyötään.\n\n\n\nKLISSOV—KRAKOVA—THORN.\n\n\nSaksin vaaliruhtinas ja Puolan kuningas August oli seuraava vihollinen.\n\nKesän tultua Kaarle lähti Augustia vastaan 18000 miehen armeijalla.\nJoukot kulkivat Väinäjoen ylitse sakean savun suojassa ja vakasivat\nkoko Kuurinmaan. Kaarle päätteli Augustin vaarallisemmaksi viholliseksi\nkuin tsaari Pietarin. Tsaari sai aikaa korjatakseen Narvan vauriot ja\njärjestääkseen armeijansa uudelleen. Kaarle marssi Puolaan, Varsova\navasi hänelle porttinsa, puolalaiset kumartelivat, mutta August oli\nhallituksineen vetäytynyt lujasti linnoitettuun Krakovaan. Kaarle lähti\nsinne, kohtasi Augustin 16000 saksilaista ja 8000 puolalaista Klissovin\nluona ja kävi 12000 miehellään hyökkäykseen. Hän johti taistelua\netevästi, joukot hyökkäsivät urhoollisesti, oteltiin vimmatusti puolin\nja toisin, voitto jäi Kaarlelle. Väsyneet rykmentit eivät pystyneet\ntakaa-ajoon. Augustin sotajoukon suurin osa pelastui, voitto jäi\ntuloksettomaksi.\n\nKaarle valtasi Krakovan sukkelalla kepposella. Varusväki avasi\ntyhmyyksissään portin ja Kaarle väkineen työntyi sisään. August oli\nlähtenyt matkoihinsa. Pultuskin luona voitettiin pienempi osasto, Thorn\nvalloitettiin piirityksen jälkeen. Alkoi sissisota, jossa kummallakaan\npuolella ei osoitettu sääliä.\n\n\n\nARVID HORN—HOLOVTSIN—LJESNAJA—DESNA.\n\n\nRuvettiin neuvottelemaan puolalaisten kanssa. Kaarlen henkivartioston\npäällikkö, eversti Arvid Horn esiintyi ensi kerran valtiomiehenä.\nHän ohjas taitavasti Puolan valtiopäiväin kulkua ajaen loppuun\nAugustin erottamiskysymyksen ja uuden kuninkaan, Stanislaus\nLeszczynskin, vaalin. Äänestyksen myönteiseen tulokseen vaikutti kai\nmyöskin ulkopuolella aseissa seisova pataljoona. August jäi Saksin\nvaaliruhtinaaksi. Hän valloitti Varsovan, jota Horn vähäisillä voimilla\npuolusti. Horn jäi vangiksi.\n\nKaarle valloitti Lembergin, toimitti pakko-ottoja, marssi Varsovaan,\najoi Augustia takaa Schlesian rajoille ja hajoitti hänen joukkonsa\nPunitzin luona. Arvid Hornin päästyä vankeudesta solmittiin Puolan\nkanssa rauha. Se sitoutui liittymään taisteluun Venäjää vastaan. Kaarle\nmarssi Grodnoon ja saarsi linnoituksen, josta venäläiset kuitenkin\npääsivät pakoon. Hurja takaa-ajo jatkui Volhyniaan saakka. Saksilaiset\nvoitettiin samaan aikaan Fraustadtissa.\n\nKaarle marssi Saksiin, August taipui rauhaan, mutta liittyi\nsiitä huolimatta venäläisiin ja löi yhdessä näiden kanssa\nruotsalais-suomalaiset joukot Kaliszin luona. Vähän myöhemmin hän teki\nKaarlen kanssa näennäisen liiton luvaten avuksi saksalaisia joukkoja.\n\nSodan alkamisesta oli kulunut seitsemän vuotta. Armeija oli sulanut\ntaisteluissa ja tautien runtelemana — kuningas pusersi Ruotsista\nja Suomesta uusia joukkoja. Hänellä oli pian koolla 46000 miestä.\nNäiden kanssa hän lähti Venäjälle, päämääränään Moskova. Tsaarin väki\nvaikeutti hänen marssiaan avoimeen taisteluun ryhtymättä. Se hävitti\nteitä ja siltoja, esti muonan saannin ja hätyytteli pienempiä osastoja.\nHolovtsinin luona taisteltiin suurempi, Kaarlen voittama taistelu,\nmutta Moskovan tie oli tukossa. Venäläiset olivat hävittäneet kaiken\nsyötävän laajoilta aloilta. Kaarle päätti kääntyä etelään jääden\ntoistaiseksi Mohileviin odottamaan Lewenhauptin osaston ja suuren\nkuormaston tuloa.\n\nLewenhauptilla oli Riiassa koolla 11000 miestä — hänen joukoissaan\nolivat myöskin Turun ja Viipurin ratsurykmentit, 4 komppaniaa Karjalan\nkolmikasrakuunoita ja 2 pataljoonaa kolmikasjalkaväkeä. Kuormastossa\noli 2000 vankkuria, lastattuina suurella vaivalla ja kalliilla\nkustannuksilla hankituilla aseilla, ampumatarpeilla ja muonalla.\n\nMarssi sujui huonosti, alipäälliköt toimivat omavaltaisesti, mutta\nvihdoin hän pääsi Dneprin yli. Silloin vihollinen alkoi hätyyttää;\nLjesnajan pienen kylärähjän luona syntyi pitkällinen taistelu perin\nepäedullisissa olosuhteissa. Lewenhauptin osasto lyötiin, koko\nkuormasto menetettiin, hän itse saapui Mohileviin vain 6000 loppuun\nväsyneen miehen kanssa.\n\nKaarle lähti etelään ja kulki Desna-joen yli vihollisarmeijan silmien\nedessä. Porilaiset hyökkäsivät ensimmäisinä ja taistelivat täällä yhden\nmainehikkaimpia taistelultaan.\n\nKaarle oli liittoutunut Ukrainan kasakoiden hetmanin Mazepan kanssa\ntoivoen tämän tuovan mukanaan vahvan armeijan. Kasakoista kuitenkin\nvain jokin tuhat seurasi päällikköään.\n\nSeurasi pakkastalvi ja hirvittävä marssi venäläisen ratsuväen\nyhtämittaa hätyyttäessä. Mohilevista lähtiessä oli armeijassa 30000\nmiestä, pian vain 23000. Kaarle ryhtyi piirittämään Pultavan kaupunkia.\nNälkä ahdisti joukkoja, suuren kuormaston tuhouduttua Kaarle oli\nollut jo pitkän ajan puilla paljailla. Siitä huolimatta hän tunkeutui\nSisä-Venäjälle.\n\n\n\nPULTAVA.\n\n\nPultavan luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Tsaari Pietari toi\nsinne 45000 miestä. Hänellä oli ollut lähes yhdeksän vuotta aikaa\njärjestääkseen armeijansa uudelleen. Sitä tehdessään hän ei ollut\nsäästänyt varoja eikä ruoskaa. Tällä armeijallaan Pietari löi\nkesäkuussa 1709 perinpohjin Kaarlen aikoinaan voitosta voittoon\nkulkeneen armeijan. Suomalaisia rykmenttejä, Turun ja Uudenmaan\nratsuväkeä lukuunottamatta, ei Pultavassa mainittu. Niiden tähteet oli\nliitetty ruotsalaisiin rykmentteihin. Siihen niidenkin tarina päättyi\n— kaatuneet saivat hautansa Ukrainan arolla, eloon jääneet vaelsivat\nvankeina laajan Venäjän eri kulmille. Ihmetelty sankari, kahdestoista\nKaarle, joka heidät oli johtanut voittoihin, kuolemaan ja kurjuuteen,\npakeni Turkinmaalle.\n\n\n\nMENETETTYJÄ MAITA.\n\n\nKaarlen lähdettyä Puolaan venäläiset hyökkäsivät. Vain vähäiset joukot\npuolustivat Itämeren-maita ja Inkeriä. Niille kuningas ei nimittänyt\nedes yhteistä ylipäällikköä.\n\nLiivinmaalla oli vain 6000 miestä — joukossa Viipurin ja Turun\nkaksinnusratsurykmentit sekä Pohjanmaan jalkaväkirykmentti — 40000\nvenäläistä vastassa. Ne taistelivat Hummelhofin luona, hävisivät\nja menettivät kaatuneina puolet. Liivi joutui venäläisille, jotka\nhävittivät sen tyystin, veivät asukkaita tuhansittain Venäjälle,\ntappoivat vielä enemmän.\n\nTuli Inkerin vuoro. Pähkinälinnaa puolusti 250 miestä, sitä vastaan\ntuli 35000. Pommitus alkoi. Linna ammuttiin melkein raunioiksi, sitä\npuolusti enää 40 miestä, vasta silloin se antautui. Nevanlinnaa\npuolusti 600 miestä. Torjuttuaan hyökkäyksen ja kestettyään parin\nviikon pommituksen sen oli antauduttava.\n\nTsaari kääntyi Viroon. Narva ja Tartto menetettiin urhean puolustuksen\njälkeen. Narvassa oli suomalaista kolmikas- ja kaksinnusväkeä, Tartossa\nmukana kolmikkaita. Jotkut vangiksi joutuneet ruotsalaiset upseerit\nalentuivat sen piirityksessä venäläisten kätyreiksi.\n\nKuurinmaalla kolminkertainen venäläinen ylivoima voitettiin\nGemauerthofin luona. Taisteluun osallistui 14 suomalaista eskadroonaa\nja 4 pataljoonaa Porin rykmentistä. Ne seurasivat sitten Lewenhauptia\nhänen onnettomalla retkellään Mohileviin.\n\nKahden vuosisadan kuluessa lukemattomilla taisteluilla ja runsaalla\nverellä lunastetut voittomaat — Viro, Inkeri, Liivi, Kuurinmaa —\nmenetettiin kahdessa vuodessa.\n\n\n\n\nTUSKAA JA SORTOA\n\n\n# Tsaari Pietari I, syyllä Suureksi sanottu, uudisti kovalla\nkädellään Venäjän. Itse kansaa ja sen olemusta hän ei tietenkään\nvoinut muuksi muuttaa, mutta valtakunnan järjestyksen ja etenkin\narmeijan hän ulkomailta hankkimiensa miesten avulla käänsi toisille\nurille. Hän toteutti Venäjän vanhat pyrkimykset: mursi tien meren\npartaille ja pureutui siihen kiinni — »avasi ikkunan Eurooppaan».\nSuomalaiselle maaperälle ja suureksi osaksi suomalaisella pakkotyöllä\nhän rakennutti Nevajoen rämeiseen suistomaahan hänen nimeään kantavan\nkaupungin. Työ alettiin v. 1703. Se maksoi suunnattomasti tuskaa\nja ihmishenkiä, mutta niistä jättiläinen välitti vähän. Pohjolan\nmahtajien, Kaarlen ja Pietarin, teot ovat vastakkaiset. Toinen päästi\ntuulentupia rakentaessaan valtakuntansa perikadon partaalle, toinen loi\nmäärätietoisesti uutta.\n\n\n— Auta armias Jumala!\n\nRuoska viuhahti ilmassa. Lyöty vaimo nousi vaivoin pystyyn ja rupesi\nraahaamaan taakkaansa, raskasta savea.\n\nLyöjä kääntyi katsomaan toisia työntekijöitä, savensotkijoita. Köysillä\ntoisiinsa liitettyinä, yläruumis paljaana, päät kumarassa, työläästi\nhengittäen he tarpoivat kierrostaan, muokkasivat paljailla jaloillaan\nsavea muurilaastiksi. Ruoska läimähti selkään, miesten kulku vilkastui\nhieman, mutta hidastui taas pian. Sitkeä savi piti kiinni jalkoja ja\nvei voimat. Uusi ruoskansivallus kiirehti sitä taas hetkiseksi.\n\nHevosmies vedätti painavaa kuormaa. Työ ei sujunut kyllin nopeasti —\nruoska paukahti ensin ajomiehen, sitten hevosen selkään. Puolenkymmentä\nmiestä kantoi jykevää tukkia. Ruoska auttoi työtä.\n\nJa niin oli kaikkialla. Kymmenet tuhannet miehet ja naiset raatoivat\nrämeisellä suolla, jota mutapohjaisen joen haarat halkoivat. Tsaari\nPietari rakensi talttumattoman tahdon ja ruoskan voimalla itselleen\nkaupunkia Nevajoen suulle, äsken valloittamalleen tienoolle, suomea\nhaastavan kansan ikivanhalle maalle. Ja suomea raatajatkin enimmäkseen\npuhuivat. Inkerin talonpoikia ja naisia he olivat, pakolla työhön\nraastettuja, kuten olivat muutkin raatajat, sotavangin onnettomaan\nosaan joutuneet.\n\nÄkkiä ruoskien iskut tihenivät, venäjänkieliset sadattelut yltyivät.\nKaduksi merkittyä avointa alaa pitkin läheni kookas, tukeva mies,\njonka ohitse kulkiessa vartiosotamiehet jähmettyivät patsaiksi ja\nruoskanheiluttajat lankesivat polvilleen. Tutkivasti hän katseli työn\nmenoa, nyökkäsi joskus hyväksyvästi, väliin lausahti vihaisen sanan.\nHänen viitatessaan tyytymättömänä, ruoska saattoi odottamatta suhista\näskeisenkin ruoskijan selässä.\n\n— Tsaari!\n\nHän kapusi korkeimmalle kohonneen rakennuksen ylimmille telineille, loi\nkatseensa laajan työmaan ylitse, naurahti näkemäänsä tyytyväisenä ja\nvirkkoi seuralaisilleen:\n\n— Hyvin käy, työ edistyy nopeasti, mutta väkeä on saatava lisää.\nNämä tienoot on jo otettu puhtaaksi, tuota lisää väkeä sisämaasta,\nMenshikoff.\n\nPuhuteltu kumarsi. Tsaari syventyi tutkimaan karttoja, joita ulkolainen\narkkitehti hänelle selitteli. Pöytänä oli kontallaan olevan krenatöörin\nleveä selkä.\n\n— Hyvä on.\n\nTsaari kääntyi taas katselemaan. Hänen katseensa tapasi Suomenlahden\nperukan kimaltelevat laineet. Kauan hän niitä katsoi ja sanoi sitten:\n\n— Meren olen vihdoinkin tavannut. Siitä en luovu. Ja tätä paikkaa,\njonka soille pian kohoaa kaupunki, Venäjän valtakunnan avain, nimeni\nkantaja etäisiin aikoihin, tätä en enää kenellekään anna. Lähtekäämme.\nTyössä ahertavat pääsivät lepovuorolleen. Toiset raatajat astuivat heti\nsijaan.\n\nKehnoa ruokaansa lepovuorollaan pureksiessaan muuan vanha inkeriläinen\nkatsoi myöskin kauan vilisevää työmaata, jossa ruoskat yhä\nläimähtelivät ja huudot kaikuivat. Vihdoin hän virkkoi:\n\n— Kahdeksankymmentätuhatta ihmistä sanotaan tähän työhön jo sortuneen —\ntauteihin, nälkään, ruoskaan. Tuhannet tulevat vielä sortumaan. Kirottu\nolkoon tämä kaupunki, tuskalla ja sorrolla tehty! Langetkoon viattomain\nveri kerran sen päälle. Ikuisesti olkoon kirottu!\n\n\n\n\nPOHJAN SOTA SUOMESSA\n\n\n Suomenlahden eteläpuolen vallattuaan tsaari Pietari hyökkäsi Suomeen.\n Hänen tarkoituksenaan oli Pietarin turvaaminen sen pohjoispuolelta\n vallatuilla mailla, mutta suotuisassa tapauksessa siihen sisältyi koko\n Suomenkin valloittaminen, jolloin Venäjän pääsy suoraan itämerelle\n olisi turvattu. Kohtalo näytti suosivan hänen aikeitaan. Suomi oli\n jäänyt taas oman onnensa nojaan, sen parhaat sotavoimat olivat\n tuhoutuneet Kaarlen retkillä. Kaiken lisäksi sen puolustusta saapui\n pian johtamaan kelvoton ja kykenemätön ylipäällikkö, joka halusi vain\n peräytyä, vaikka alemmat päälliköt ja joukot tahtoivatkin taistella,\n ja menestyksenkin mahdollisuuksia vielä oli, ainakin alussa.\n Ensimmäinen hyökkäys tapahtui talvella v. 1703, jolloin Valkjärvellä\n kaatui paikalleen kokonainen rykmentti aivan kuin tulevien tapahtumien\n enteenä. Seuraava yritys tehtiin kolmen vuoden kuluttua, mutta vasta\n 1710 tsaari kävi asiaan todenteolla ja siiloin alkoivat Suomen koko\n menneisyyden synkimmät vuodet.\n\n\nMusta rykmentti istui satulassa, mustat liput liehuivat. Jyrkkinä ne\nerottautuivat valkoisesta lumesta. Mustalta joukkokin näytti lumen\nrinnalla, vaikka se olikin puettu harmaaseen sarkaan.\n\nRykmentin seisomapaikalta levisi katsottavaksi laaja näköala, Lipolan\nviljelty aukea Valkjärven pitäjässä. Peltojen rinteet viettivät sangen\njyrkkinä kauempana edessä olevaan syvään notkoon, jonka takana oli\nmetsää, sen takana toinen notko ja kapea joki, Suomen ja Inkerin raja.\n\nLipolan aukealta kukkulalta Musta rykmentti näki kauas Inkerin\npuolelle. Korkiasalo ja muut Inkerin vaarat näkyivät selvinä, vaikka\nniiden tiheä metsä olikin huurteen ja usvan peitossa. Sieltä johti tie\nja sieltä odotettiin vihollista. Majuri Burghausen istui satulassa\nrykmenttinsä edessä vierellään pari ratsumestaria. Niille hän tarinoi:\n\n— Seitsemänkolmatta vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin Musta\nrykmentti isäni kerällä kaatui Lundin taistelussa. Näin he mahtoivat\nsilloinkin istua ja odottaa. Nyt heidän poikansa istuvat odottamassa.\nMeidän on katkaistava viholliselta pääsy Suomeen tämän kautta. — Muuten\nminusta tuntuu siltä, että nuori kuningas ja hallitus katselevat\nasioita liian keveästi. Narvan voitto oli liian helppo. He näyttävät\nluulevan, että Venäjä on yhä samanlainen kuin ennenkin, eivät tiedä,\nkäsitä tai tahdo käsittää, että vahva käsi on mullistanut laajan\nvaltakunnan olot. Sen sotavoimat eivät hyökkää enää sekasortoisina\nlaumoina, vaan hyvässä järjestyksessä, ankarassa kurissa, ulkomailta\ntuotujen upseerien opettamina ja koulitsemina, sotataidon uusimpien\noppien mukaisesti. Me täällä rajan lähellä asuvat tiedämme asian\nparemmin. Juuri ennen sodan syttymistä kuningas lähetti tsaari\nPietarille 300 varta vasten valettua tykkiä suosiollisen ystävyytensä\nosoitteeksi. Ne paukkuvat nyt lahjoittajaa vastaan. Oli miten oli,\ntehtävämme teemme. Jos ryssä tunkeutuu Suomeen, tapaa se taas melkein\navuttoman maan. Suomalaisten joukkojen suurin osa on nytkin vierailla\nmailla.\n\nMuutamia ratsumiehiä karautti rinnettä ylös majurin luokse. He\nilmoittivat jotakin osoittaen oikealle ja vasemmalle. Burghausenin\nkasvot synkistyivät.\n\n— Vai suksilla ne ovat. Silloin meidän tehtävämme on perin vaikea,\nhanki on paksu.\n\nMiekat välähtivät tupesta. Laukauksia alkoi välähdellä metsiköistä\nmolemmilta sivuilta. Pian niitä kajahteli jo takaakin. Ratsumiehiä\nputoili satulasta. Väliin he pääsivät käsiksi ampuviin hiihtäjiin ja\ntekivät silloin selvää jälkeä. Useimmiten eivät päässeet. Mustat liput\npainuivat hangelle toinen toisensa jälkeen.\n\nTaistelu päättyi. Karjalan musta rykmentti, kaikki kahdeksan\nkomppaniaa, nukkui Lipolan aukeilla ikuista unta.\n\nKolmella tuhannella, nähtävästi Suomen sukuisista kootulla\nsuksimiehellä ruhtinas Denisov tuhosi Mustan rykmentin, jota ei enää\nkolmatta kertaa uusittu.\n\n\n\nRETUSAARI.\n\n\n— Turha retki, eversti Kaarle Armfelt kertoi Suomen joukkojen\nylipäällikölle kenraali Maijdellille. — Tuhannen miehen kanssa lähdin\nrannikolta jäälle. Pimeän turvissa pääsimme vihollisen huomaamatta\nRetusaareen — tsaari on antanut sille uuden nimen: Kronstadt\n—hyökkäsimme varustuksiin, kävimme ryssien kimppuun — tai saksalaista\npalkkaväkeähän ne enimmäkseen olivat — kuin pirut ja valtasimme\nlinnoitukset. Tarkastin ne. Osa oli puusta tehtyjä, suurin osa maasta\nja kivestä, tekeillä on vielä monta — tsaari kai aikoo luoda niistä\nvalloittamattoman linnoituksen. Paikkahan onkin erinomainen, Pietarin\nlukko se on. Ajattelin asiaani tarkoin. Ruutia ei ollut, millä olisin\nlennättänyt linnoitukset ilmaan, sinne en voinut jäädä, sillä pian\nmeidät olisi saarrettu ja hyödyttömästi tuhottu. Näin ollen pistimme\ntuleen kaikki puurakennukset ja palasimme takaisin.\n\nMaijdell nyökkäsi, Armfelt lähti joukkojensa luokse.\n\n\n\nVIIPURIN PIIRITYS.\n\n\nVenäläinen armeija, 20000 miestä, saapui v. 1706 yllättäen Viipurin\nedustalle. Sitä johti skottilainen kenraali Bruce ja tsaari oli\nmukana. Viipurin muurit olivat huonossa kunnossa, porvarit enimmäkseen\nmarkkinoilla Lappeenrannassa, ruokatarpeet vähissä.\n\nVenäläiset pommittivat lujasti linnaa ja kaupunkia saaden aikaan\nvaurioita ja tulipaloja, mutta heiltä puuttui raskas tykistö. Pienet\npommit eivät tehonneet paksuihin muureihin.\n\nMaijdell lähti linnasta nostaakseen maakunnan miehet aseisiin ja\nhyökätäkseen venäläisten selkään. Päällikkyys jäi vanhalle Aminoffille.\nMutta ryssätpä lähtivätkin äkkiä tiehensä. Heiltä puuttui muonaa, ja he\npelkäsivät tien Venäjälle katkeavan.\n\nTsaarin luoma laivasto ei uskaltanut vielä lähteä Retusaaren suojasta\nmerelle.\n\nPäällikkökin vaihtui. Kuningas oli lähettänyt päämajastaan Viipurin\nmaaherraksi jostakin syystä erikoisesti suosimansa ruotsalaisen\neverstiluutnantti Yrjö Lybeckerin. Hän riitaantui pian Maijdellin\nkanssa, käytti kieroja keinoja, sai ansiokkaan soturin eroamaan, pääsi\nitse hänen sijalleen ja yleni kenraalimajuriksi. Hänestä tuli Suomen\njoukkojen ylipäällikkö.\n\n\n\nLYBECKERIN SOTAA.\n\n\nUusi kenraali toimi ruokavarastojen kokoamisessa, joka olikin hyvin\ntarpeellinen asia, kuten varustusten hankintakin. Hän viihtyi hyvin\nlaskujen ja tilikirjojen ääressä ja päätti olla hyökkäämättä.\nMutta pian hän muutti mieltään ja lähetti eversti Tiesenhausenin\n1200 miehellä Rajajoelle kannakselaisten heinän- ja viljankorjuuta\nsuojaamaan sekä mukaan ohjeet, että jos pitäisi peräytyä eikä viljaa ja\nrehua saataisi turvaan, niin ne ja talot oli poltettava.\n\nMuolan Kyyrölässä Tiesenhausen joutui taisteluun. Hän menetti 200\nmiestä ja perääntyi Viipuriin.\n\nVenäjän laivasto lähti liikkeelle, poltti Koiviston kirkon ja\nkylän, kulki Porvooseen ja lähetti joukkoja maihin. Porvoolaisten\n30-miehinen sotajoukko puolustautui uljaasti pormestarinsa johdolla\n— kun varsinainen päällikkö, eräs vääpeli Fogelberg, oli pötkinyt\npakoon — joutui ahdistetuksi kahdelta taholta ja voitettiin. Kaupunki\nryöstettiin ja poltettiin ja ympäristöä hävitettiin.\n\nViipuriin saapui tieto Holovtsinin voitosta. Lybecker katsoi\ntilaisuuden sopivaksi ja lähti valloittamaan Pietaria kostaakseen\nsamalla ryssien tihutyöt. Hän sai kokoon 11000 miestä, marssi Inkeriin,\nhävitti mitä maasta vielä oli hävittämättä, voitti pienissä kahakoissa,\nkiersi laajassa kaaressa Pietarin ja päätyi lopuksi nälkäisen\narmeijansa kanssa Kolkanpäähän odottelemaan laivastoa, joka veisi\nhänet Suomeen. Laivasto saapuikin hätään. Lybeckerillä oli mukanaan\n6000 työllä ja vaivalla Suomesta ratsuväkeä ja kuormastoa varten\nkoottua hevosta. Niitä ei saatu laivoihin — ne tapettiin. Vihollinenkin\nälysi lopuksi, mihin Lybecker oli kadonnut, kiiruhti paikalle ja sai\ntuhotuksi 500 vielä rannalla olevaa miestä.\n\n\n\nVIIPURIN VALLOITUS.\n\n\nMaaliskuussa 1710 tsaari Pietari saapui uudelleen Viipurin edustalle\n18000 miehen armeijalla, ylipäällikkönä amiraali Apraksin,\nalapäällikköinä kenraalit Bruce ja Birckholtz. Lybecker pääsi\npujahtamaan linnoituksesta ja vei puolustajain pääosan mukanaan.\nPäälliköksi jäi suomalainen eversti Maunu Stiernstråle komennossaan\nn. 4500 miestä kaksinnusväkeä. Viipurin linnoitukset olivat »meren\npuolella niin kehnot, että kehnompia tuskin voi ajatella, niin että\nihmettelen suuresti sitä, ettei Viipuria oltu talvella valloitettu,\nvaikka yliamiraali Apraksin oli siellä kuusi viikkoa ennen jäiden\nlähtöä», kirjoitti tsaari Pietarin luona Viipurin edustalla ollut\nTanskan lähettiläs Juel.\n\nJäiden lähdettyä tsaari saapui laivastollaan Viipuriin tuoden entisten\ntykkien lisäksi 80 suurta tykkiä ja 19 mörssäriä.\n\nVenäläiset saivat tykistönsä paikoilleen Tervaniemen korkeille\nkallioille, Kolikkoinmäelle ja muuallekin. Valtava pommitus alkoi.\nMaa järisi suurten tykkien ampuessa yhteislaukauksiaan, tulipommit\npiirsivät ratojaan ilmaan, sattuivat maaliin, räjähtivät ja tekivät\ntuhoa. Linnan kolmesylisistä muureista ne lohkoivat paloja, mutta\nkaupungin monet talot sortuivat maan tasalle. Tulipalot leimusivat.\n\nLinna vastasi tuleen. Sen ylvään tornin kupeet syöksivät salamoita,\nse peittyi usein savuun ja tuleen, sen perustana oleva kova kallio\ntärisi kuin ankarassa vavistuksessa. Puolustajat, harjaantumattomat,\nhuonosti varustetut, huonosti ruokitut kaksinnusmiehet taistelivat\nyhtä hyvin kuin konsanaan Kaarle kuninkaan parhaat joukot ylistetyissä\notteluissaan. He kärsivät tappioita, mutta niin kärsi vihollinenkin.\n\nAvusta ei ollut tietoa. Lybecker majaili 8000 miehen kanssa Kymin\ntienoilla, mutta ei kohottanut sormeaankaan. Laivasto oleili muilla\nvesillä. Kumpikin olisi voinut auttaa.\n\nStiernstråle näki jatkuvan taistelun toivottomaksi. Viipuri antautui.\nKaikelle sotaväelle taattiin vapaa lähtö aseineen, kaupungin asukkaille\narmo ja turva.\n\nNäin ei kuitenkaan käynyt. Monien verukkeiden jälkeen antautuneet\nvietiin Venäjälle, samoin suurin osa linnan turvaan paenneista.\nVenäläiset upseerit ottivat saaliikseen kaikki tapaamansa naiset ja\nlapset. Tsaari sai heistä osan lahjaksi, muut vietiin orjiksi upseerien\nkartanoihin Sisä-Venäjälle. Pietarissa sai kaikkialta ja »etenkin\nkasakoilta ostaa vaimoja ja lapsia niin paljon kuin halusi, vieläpä\nhalvasta hinnasta». Näin kirjoitti Tanskan lähettiläs Juel, ja näin\npätevä oli venäläinen takaus.\n\nTsaarin riemu oli rajaton ja syystäkin: Suomen lujin varustus oli\nmurrettu, Pietarin kaupunki turvattu. Hän jakoi suuria palkintoja.\nJuotiin määrättömästi. Tsaari lähti seuralaisineen kapuamaan linnan\npäätorniin. »Siinä oli viidessä kerroksessa päällekkäin tykkejä, jotka\npiirityksen aikana olivat tehneet paljon vahinkoa. Mukaan oli otettu\nviini-, paloviina- ja olutpulloja suurin joukoin. Jokaisen kerroksen\nkohdalla juotiin vahvasti, ylimmässä kerroksessa enimmän, niin että\nuseimmat eivät olleet paljonkaan tolkussaan.»\n\nKäkisalmea puolusti eversti Stiernschantz 400 miehellä. Hänen asemansa\noli toivoton. Kaksi kuukautta linna piti puoliaan, puolet sen\npuolustajista kaatui ja linna antautui.\n\n\n\nLYBECKER.\n\n\nLybecker sai lopultakin eron. Suomen kenraalikuvernööriksi ja\nsotavoimien ylipäälliköksi määrättiin kenraali Kaarle Nieroht. Hän\nryhtyi tarmokkaisiin valmisteluihin, mutta kuoli pian. Armfelt kahakoi\nKarjalassa, tuhosi Parikkalan Koitsanlahden kuninkaankartanossa 500\nkasakkaa, mutta hänenkin oli vetäydyttävä länteen.\n\nTsaari Pietari päätti musertaa vastustajansa. Noin 20000 miehinen\narmeija lähti länttä kohden osaksi maitse, osaksi meritse. Kaiken\nonnettomuuden lisäksi Tukholman sotaneuvosto nimitti taas Lybeckerin\nylipäälliköksi.\n\nVenäläinen laivasto saapui Helsingin edustalle laskeakseen joukkoja\nsiellä maihin. Kaarle Armfelt sai sen estetyksi, mutta peräytyi saarron\nuhatessa ja sytytti kaupungin tuleen.\n\nLybecker oli päävoimien kanssa Porvoossa. Venäläiset pyrkivät sinne,\nLybecker perääntyi auliisti Mäntsälään. Venäläisille jäi vapaa\nkulku Viipurista tulevalla rantatiellä. Tukholmasta käsin käytiin\nLybeckerin kimppuun ja hän palasikin Porvooseen. Mutta venäläisten\nlähestyessä hän taas vei armeijansa hieman pohjoisemmaksi. Armeija\nvaati taistelua, asettui taistelurintamaan Strömsbergiin, 6 virstaa\nPorvoosta pohjoiseen, mutta venäläiset eivät suvainneetkaan saapua\nsinne, vaan marssivat rantatietä ohitse Lybeckerin avaamasta veräjästä.\nHän perääntyi hätääntyneenä Hämeenlinnaan. Sieltä hänet kutsuttiin\nTukholmaan ja tuomittiin kuolemaan. Kuningas armahti hänet ja kohta\nhän sitten kuolikin. Ylin päällikkyys jäi kenraalimajuri Kaarle\nArmfeltille. Venäläiset vahasivat Turun ja ryöstivät puhtaiksi\nlähiseutujen pitäjät.\n\n\n\nPÄLKÄNE.\n\n\nArmfelt sai Tukholmasta käskyn marssia Porin seuduille.\nApujoukkojakin luvattiin, mutta niitä ei tullut. Venäläinen armeija\ntunkeutui sisämaahan — Armfelt valitsi Kostianvirran Pälkäneellä\ntaistelupaikaksi. Sen kahden puolen oli laajat vesistöt. Hänellä oli\n7200 miestä, joista hän kuitenkin lähetti lähes puolet Porin suuntaan\nsuojelemaan oikeaa sivustaa.\n\nVenäläinen armeija saapui yliamiraali Apraksinin johtamana\nKostianvirralle.\n\nSuomalaisten asemat olivat hyvät: virta ja tykistön omalle rannalle\nrakennetut patterit salpasivat viholliselta tien. Kuitenkin Apraksin\nyllätti Armfeltin. Hän puratti lähikylien talot, rakennutti hirsistä\nlauttoja ja lähetti Mallasvettä myöten tiheän sumun suojassa 7000\nmiestä suomalaisten asemien taakse. Vihollisella oli jo pari\ntuhatta miestä maissa, kun Armfelt ehti paikalle ratsuväkiosaston\nkanssa, jalkaväen rientäessä apuun pikamarssissa. Armfelt kävi\netumaisena hyökkäykseen, kahdesti hänen altaan ammuttiin hevonen,\nmutta ratsumiesten into oli laimea. Jalkaväki hyökkäsi urheasti,\nryssiä työnnettiin jo järveen, mutta yhä uusia nousi maihin. Armfelt\nyritti ratsuväellään sivustahyökkäystä, mutta silloin nähtiin\nihme: suomalainen ratsuväki kääntyi pakoon! Jalkaväestä suurin osa\nkaatui paikoilleen, ennenkuin virralla taistelevat ehtivät saada\nperääntymiskäskyn, jota he eivät olisi halunneet totella. Vihollinen\nsaartoi siellä erään jalkaväkiosaston, joka hurjasti taistellen kaatui\nviimeiseen mieheen.\n\nArmeija perääntyi pahan sekasorron vallitessa. Lukuisat sotilaat\nkarkasivat, Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit hajosivat siten melkein\nkokonaan. Loput Armfelt vei Pohjanmaalle. Koko eteläinen Suomi jäi\nvihollisen haltuun.\n\n\n\nNAPUE.\n\n\n— Sellaiselta minusta tuntuu, että tänään ratkaistaan tämän maan\nkohtalo.\n\nSanoja, keihääseen nojautuva pohjalainen talonpoika katseli\nympärilleen seisoessaan viisikästen ja nostomiesten joukossa toisessa\ntaistelulinjassa. Hän näki Suomen viimeisen armeijan, 3000 jalkamiestä,\n1500 ratsumiestä, 8 tykkiä ja tuhatkunnan talonpoikaa kehnoissa\nvarustuksissaan, laihoina ja ryysyisinä Isonkyrön pelloilla joen\nkahden puolen. Harmaa talvipäivä oli kylmä ja tuulinen. Lumihiutaleita\nputoili, ne kierivät tuulessa yhä vinhemmin — tuuli näytti yltyvän\nlumituiskuksi. Kohotettava viima tunki huonojen pukimien lävitse\npyrkien jäädyttämään miehet paikoilleen.\n\n— Kolme päivää tässä on jo ryssää odotettu. Tuolla se nyt tulee.\n\nLuutnantti Kontio kaksinnusmiehineen katseli myöskin tulevia, kuten\nkatseli koko armeija. Sitten hänen katseensa kääntyi miehiin ja siinä\nkuvastui sääli.\n\n— Monikohan teistäkään, vuosikaudet vedellä ja leivällä henkipahaansa\nsäilytelleistä miehistä näkee huomisen päivän? hän ajatteli, mutta ei\nsanonut ajatuksiaan julki. — Kohtalo ohjaa meidän tiemme tappiosta\ntappioon — ehkäpä sillä on oma, salattu tarkoituksensa — se tahtoo ehkä\nmuuttaa toisiksi olevaiset olot. — Yksitoista vuotta olen minäkin nyt\ntaistellut — perääntynyt — Suomen rajojen sisällä. Tunnen sisimmässäni,\nettä tämä taistelu on oleva viimeiseni.\n\nÄäneensä hän sitten sanoi miehilleen:\n\n— Pysykää tiukasti yhdessä. Katsokaa missä olen ja kerääntykää sinne,\njos joutuisitte erillenne. Jos kaadun, niin seuratkaa vänrikki\nKarvoista, hänen jälkeensä vääpeli Kääpää. Ja muistakaa: jokainen pysyy\npaikoillaan — viimeiseen mieheen —\n\nNopeat komennot kajahtelivat pitkin koko taistelurintamaa. Se kääntyi,\nkulki joen yli ja asettui sen takana uusiin asemiin — vihollisen\npäävoima hyökkäsikin sieltä. Suomalaisten rintaman edessä olevat tykit\niskivät tulta, pommit kiitivät suoraan vihollisen tiheisiin joukkoihin\nja tekivät aukkoja. Jalkaväki alkoi tuiman hyökkäyksen, vihollinen\nhorjui. Silloin vasemman siiven äärimmäiseltä sivustalta rupesi\nkuulumaan vielä hurjempaa melskettä: venäläinen ratsuväki oli tehnyt\nhuomaamatta kiertoliikkeen ja iski yllättäen vasemman siiven kimppuun.\nArmfelt käski oikean siiven joukkoja apuun, mutta paksussa lumessa ne\neivät ehtineet ajoissa perille.\n\n— Mitä kummaa! pohjalainen talonpoika huudahti seisoessaan vielä\ntoistaiseksi toimettomana oikean siiven äärimmäisellä sivustalla. —\nMihin ratsuväki lähtee? Ja miten se yht’äkkiä meni noin sekaisin?\n\n— En ymmärrä, toinen talonpoika vastasi. — Samaa mietti koko keihäillä\naseistettu talonpoikain joukko ja muukin armeija.\n\nRatsuväestä mies toisensa jälkeen käänsi hevosensa ja kiiti täyttä\nlaukkaa pois. Se pakeni miekaniskutta, kurittomana ja järjettömänä\nnähdessään korkeammalta paikaltaan armeijan olevan jo melkein\nsaarroksissa ja ylivoimaisen venäläisen ratsuväen uhkaavan sitä itseään.\n\nVihollisen ratsuväenosastoja kiiti pakenevien perään toisten hyökätessä\njalkaväen kimppuun. Surmanrengas puristui kuolevan armeijan ympärille.\nSe myi henkensä kalliisti. Rivi rivin jälkeen, komppania komppanian,\npataljoona toisensa jälkeen kaatui paikoilleen. Vain vähäiset osastot\njaksoivat murtautua lävitse.\n\nIlta hämärtyi, taistelu taukosi. Mutta vähäisellä harjanteella otteli\nvielä pieni, yhä harveneva joukko. Se karisti kimpustaan vihollisen\njalkaväen, kasakat saapuivat sijaan. Villit ratsumiehet kiitivät\nsuomalaisjoukon ympärillä hurjaa piiriään, temmeltävien hevosten\nkaviot nostivat ilmaan lumipilviä, pitkät keihäät heilahtivat ilmassa\nja ojentuivat tappavaan pistoon. Miekat kalahtivat niitä vastaan ja\nsysäsivät keihään syrjään, mutta aina jokin pisto osui maaliinsa.\nKiväärit ja pistoolit pamahtelivat, mutta sitten niitä ei ehditty enää\nladata. Kylmä rauta kipinöi rautaa vastaan.\n\n— Luulen meidän jo taistelevan yksin koko Venäjän armeijaa vastaan,\nvääpeli Kääpä huusi luutnantille ja pudotti taas kasakan satulasta.\n\n— Olkoon vaikka niinkin, luutnantti Kontio huusi vastaan, näki samassa\nvääpelin sortuvan keihäs rinnassaan, tempasi hänen miekkansa toiseen\nkäteensä ja jatkoi taisteluaan miehiensä yhä harvetessa. Hän näki\nheidän käyttelevän aseitaan vielä hankeen vierittyäänkin ja hymyili.\nVihdoin hän huomasi olevansa yksin. Kasakoiden keihäät ja miekat\nvälähtivät hänen yllään ja ympärillään yhtenä vilinänä.\n\n— Antautukaa!\n\n— Enkä antaudu!\n\nKeihäiden ja miekkojen lävistämänä hän hiljaa vaipui miestensä päälle.\nKasakat katselivat häntä kauan ihmeissään ja kunnioittaenkin ja\nlähtivät sitten toisten joukkoon ryöstämään kaatuneita.\n\nVoittajain nuotiotulet syttyivät Napuen aukealla.\n\n\n\nRIILAHTI.\n\n\nValtakunnan laivasto liikkui silloin tällöin Itämerellä ja\nSuomenlahdella, mutta ei saanut sanottavia toimeen, eipä\nylivoimaisenakaan kyennyt aikanaan tuhoamaan tsaari Pietarin\nmerivoimien alkua. Ja vihdoin se oli jo myöhäistä. Ruotsissa alettiin\npelätä venäläisen laivaston ja sikäli sotajoukonkin ilmestymistä sen\nomille rannoille.\n\nHeinäkuussa 1714 turkulainen vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld\njoutui fregattinsa Elefantin, kuuden kaleerin ja joidenkin pienten\nsaaristoalusten kanssa taisteluun suurta venäläistä, n. 100 kaleeria\nkäsittävää laivastoa vastaan Riilahden selällä. Hänen pieni\nlaivastonsa oli kahden saaren välissä, Elefantti keskellä, kolme\nkaleeria kummallakin puolellaan, saaristoalukset takanaan. Venäläiset\ntarjosivat antautumista, mutta Ehrenskiöld selitti, ettei hän ollut\nsaanut laivoja komentoonsa lahjoittaakseen ne viholliselle, etenkin\nvenäläisille, jotka eivät milloinkaan pitäneet lupauksiaan. Taistelu\nalkoi. Pieni laivasto katsoi pelotta kuolemaa silmiin. Se peittyi\nsavuun, saarrettiin kokonaan, menetti 900 miehestään 600 kaatuneina ja\nhaavoittuneina. Ehrenskiöld haavoittui, loput antautuivat. Vihollinen\nlaski omia kuolleitaan 3000, haavoittuneita 1600, ja huomasi 75\nkaleeriaan käyttökelvottomaksi. Sitkeä Riilahden taistelu pelasti\nAhvenan vesillä olevan päälaivaston, joka pelastuttuaankaan ei kyennyt\nkuitenkaan toimittamaan mitään. Tukholmakin pelastui — sinne tsaarin\nkaleerit ja 16000 miehinen maihinnousujoukko oli matkalla.\n\nTsaari Pietari oli taistelussa mukana. Ehrenskiöld vietiin hänen\neteensä. Urhoollisuutta kunnioittava tsaari syleili häntä, katsoi itse\nhänen haavojensa sitomista, pitipä huolen siitäkin, että voitettua\namiraalia kohdeltiin hyvin vankeudessakin. Hän kävi usein Ehrenskiöldiä\ntapaamassa, tarjosi Kaarle kuninkaan kuoltua hänelle korkean paikan\nlaivastossaan, mutta amiraali selitti kernaammin palaavansa köyhään\nkotimaahansa kuin rikkovansa velvollisuutensa asumalla vieraan maan\nloistavassa palatsissa. Tsaari ei suuttunut suorasta puheesta. Rauhan\naikanaan tultua hän pääsi vapaaksi, tsaari varusti hänet runsailla\nlahjoilla ja lähetti hänen mukanaan Ruotsin kuninkaalle kirjeen, jossa\nhän monin sanoin ylisti Ehrenskiöldin urotekoa ja suositteli häntä\nkuninkaalle.\n\nRiilahden taistelun, tsaarin nuoren laivaston ensimmäisen voiton\njälkeen, venäläiset vahasivat Turun saariston ja Ahvenanmaan. Sitä\npuolustamaan lähetetyt ruotsalaiset joukot väistyivät taistelutta.\n\n\n\nKAJAANIN LINNA.\n\n\nTuikea majuri Juhana Henrik Fieandt käveli edestakaisin linnanpihalla.\nVäliin hän heitti silmäkulmastaan nopean katseen ryysyisiin, nälän ja\npakkasen puremiin pakolaisiin, vanhuksiin, vaimoihin ja lapsiin, jotka\nolivat paenneet linnan turviin ja siellä joutuneet kuluttamaan loppuun\nsen muutenkin vähät ruokavarat. Katseessa välähti sääli, mutta tuima\nmuoto ei värähtänyt. Hänen ajatuksensa askartelivat omilla teillään.\n\n— Toista kuukautta Kajaanin linna on jo pitänyt puoliaan. Savon linna\non menetetty sen puolustajien puoliksi kaaduttua — kaikki muutkin\nlinnat ovat jo vihollisen käsissä — tämä on viimeinen. Kumpahan\nvain olisi ruokaa ja pommeja — tykit on ladattu kivillä jo monina\npäivinä. Ruuti riittää. Ruokaa ehkä voisi jostakin hankkia, jos\nsitä tällä köyhällä kulmalla enää onkaan, mutta kykenevätkö miehet\nuloskarkaukseen? Kymmenisen ehkä kykenee, muut — toisjalkaisia,\nyksikätisiä, sairaita, arpiaan potevia — ei, eivät kykene. Ja ryssä\nvoisi sillä välin tunkeutua linnaan, pakkanen näkyy paksuntavan jäätä.\n\nMajuri käveli huolestuneena edelleen. Hänen luokseen laskeutui\nmuureilta mahdottoman pitkä nuorukainen, puolet pitempi tavallista\nisoakin miestä ja ilmoitti:\n\n— Ryssä näkyy olevan taas tulossa antautumiskehoituksen kanssa. —\nMenköön helvettiin!\n\nPitkä Taneli Kajanus lähti neuvomaan lähettiä käskettyyn paikkaan.\nMajuri jäi seisomaan paikalleen ja hänen piirteensä tuimenivat äkkiä\nkivenkoviksi.\n\n— Ruuti! Sitä on. Se riittäisi lennättämään koko tämän linnan ilmaan...\n\nSitten pihalla kulkevat vaimot ja lapset osuivat taas silmään. Majurin\npiirteet pehmenivät, hän huokasi itsekseen, nousi muureille ja loi\nkatseen ympärilleen.\n\nJoki näytti jäätyvän yhä vahvempaan jäähän. Kiinteä jää ulottui jo\npauhaavan Ämmäkosken niskaan.\n\n— Tuskinpa sentään jäätynee isompia joukkoja kannattavaksi.\n\nMajuri silmäili vastapäistä rantaa, jossa vihollinen hääräili.\nSiellä näkyivät heidän puista kyhätyt, lumella yltyleensä katetut\nasuinmajansa. Pattereista vilahti silloin tällöin kirkas liekki ja\npommi lennähti linnan muuriin, rapistaen siitä laastia ja kivensiruja.\n\n— Noilla pyssyillänne ette, piru vieköön, mahda Ämmän linnalle mitään.\nJa järeää tykistöä ette voi tänne kuljettaa, ette ainakaan talvella.\n\nMajuri kohotti katseensa. Vihollisen takana törröttivät poltetun\nkaupungin mustat rauniot. Ja niiden takana levisi ääretön, koskematon,\npakkasen huurtama erämaa.\n\nSotamiehet irroittivat muurista kiven, työnsivät sen ruudin ja tappurat\nensin pantuaan tykin piipusta sisään, vetivät tykin paikoilleen ja\nsuuntasivat sen. Pitkä Taneli suhautti palavan kekäleen sankkireiän\nkohdalle. Tykki paukahti kumeasti ja ponnahti taakse päin. Taneli\ntarkasti laukauksen vaikutusta.\n\n— Ähäh, kasakka kellahti hevosineen päivineen! Uutta muonaa piippuun!\n\nKajaanin linnan urhea tarina päättyi, nälkä ja kaiken puute pakotti\nsopimukseen. Siinä luvattiin kaikille linnassa olijoille vapaa lähtö.\n\nLeudommaksi muuttunut ilma oli taas heikontanut jäätä. Sille\nlevitettiin olkia, kaadettiin vettä niiden päälle ja saatiin jää\nkestämään. Kajaanin puolustajat lähtivät linnastaan. Venäläiset\nasettuivat rannalle tulijoita vastaanottamaan, kasakkakenraali Tshekin\nupseereineen etualalla. Linnasta marssi ulos majuri Fieandt perässään\n50 ryysyistä sotilasta, harva terveenä, moni rampana, kääreissä tai\nsauvojen varassa, pitkä Taneli ja hänen isänsä Paltamon kirkkoherra, ja\nviimein vanhukset, vaimot ja lapset.\n\n— Siinäkö kaikki? ärjäisi Tshekin.\n\n— Siinä.\n\n— Tuollaisetko kerjäläiset ovat pidättäneet minua! karjui kenraali\nraivoissaan ja tarttui miekkaansa. — Hakatkaa kappaleiksi jokainen\nniistä!\n\nHänen vierellään seisova saksalainen eversti Mannstein irroitti\nmiekkansa ja virkkoi:\n\n— Sopimus on tehty. Ellette halua pitää sitä pyhänä, niin miekkani on\ntässä — en halua enää palvella Venäjän tsaaria.\n\nTshekin säpsähti, mutta murahti:\n\n— Olkoot sitten. Mutta kahleisiin jokainen ja ottakoot sotilaani mitä\nheille kuuluu.\n\nSuomalaiset lyötiin kaksittain kahleisiin. Kasakoiden piikkien välissä\nheitä lähdettiin kuljettamaan Paltamon tietä. Tiellä venäläiset\nryöstivät heidät puhtaiksi, monet aivan alastomiksi, ja monet jäivät\nhankeen kasakan piikin lävistämänä. Eloon jääneet vietiin Pietariin,\nomaiset erotettiin toisistaan, vanhemmat lapsistaan, ja orjiksi\ntehtyjen tie kulki Venäjän eri seuduille, etäiseen Siperiaankin saakka.\n\nNäin ryssä piti taaskin sanansa. Ison vihan kamala aika alkoi.\n\n\n\n\nNORJAN TUNTUREILLA\n\n\n Kaarle XII palasi Turkista vietettyään siellä kuusi vuotta, jona\n aikana valtaneuvosto tosiasiallisesti hallitsi valtakuntaa. Hän ryhtyi\n kohta puuhaamaan uutta sotaa — Norja oli valloitettava. Suunnitelma\n tähtäsi pitemmällekin. Kaarlen ja Pietarin edustajat olivat pitäneet\n Ahvenanmaalla sodan kestäessä hämäräperäisen neuvottelun ja tehneet\n salaisen sopimuksen. Kaarlen joukkojen piti Norjan valloituksen\n jälkeen nousta Trondhjemissa venäläisiin laivoihin ja purjehtia\n Skotlantiin panemaan sikäläinen kuningas viralta ja asettamaan sijaan\n Kaarlen mieleinen mies. Tsaari lienee tuskin tosissaan ajatellut\n suunnitelman toteuttamista, mutta Kaarlen huomiohan kääntyi täten\n länteen. Kaarle määräsi retken päälliköksi Kaarle Armfeltin ja\n hänen komentoonsa Ruotsissa olevien suomalaisten joukkojen tähteet\n lisättyinä ruotsalaisella nostoväellä. Omaan johtoonsa hän nostatti\n pakolla melkoisen vahvan armeijan ja lähti Etelä-Norjaan. —\n Suomalaisten joukkojen viimeinen murhenäytelmä alkoi.\n\n\nÖstbyn tuvan keskilattian avoimessa tulisijassa loimusi tuli. Tuvassa\nmajaili paljon väkeä. Toisia tuli valaisi selvemmin, toiset peittyivät\nnurkkien hämärään. Kaikilla oli samanlainen vaatetus: kolmikulmainen\nlakki, sininen takki, keltaiset nahkahousut, isot ratsusaappaat ja\nhirvennahkainen vyö, jossa riippui pitkä miekka.\n\nPuhuttiin puoliääneen. Joku tuli ja joku meni. Joku torkkui rahillaan,\njoku nukkuikin. Eteisen leveät palkit kolisivat koleasti tulijoiden\nkaristaessa saappaistaan lunta.\n\nTulen lähettyvillä istui vanhempia miehiä. Siinä olivat kenraalit Horn,\nde la Barre, Yxkull ja monet muut korkeammat sotaherrat.\n\nLähimpänä tulta istui äänettömänä ja kyynärpäitään polviinsa tukien\npitkä ja komea mies. Tulen väike leikki hänen jo harmahtavalla\ntukallaan ja rohkeapiirteisillä kasvoillaan. Se keksi niissä ryppyjä\nja vakoja, joita niissä ei ollut ennen, mutta jotka äskettäin olivat\nniihin syöpyneet. Mies oli Kaarle Armfelt.\n\nTuleen tuijottaessa hänen ajatuksensa harhailivat menneissä asioissa.\nSuomi oli kokonaan venäläisten vallassa ja sieltä kuului kaameita\nkuulumisia. Suomalaisten joukkojen tähteet oli tuotu Ruotsiin.\n\nKahdennentoista Kaarlen armeija oli sortunut Ukrainan aroille.\nTurkinmaalle paennut kuningas — niin, miettijä hymähti, tosiaankin\npaennut — oli vihdoin kuusi vuotta Benderissä turkkilaisten elättämänä\nasuttuaan ja lopuksi isäntiensä poisajamana palannut Ruotsiin ja\npolkenut maasta uuden armeijan. Talosta otettiin viimeinen mies,\nviimeinen hevonen ja viimeinen kuparipata. Tämän armeijan kanssa\nkuningas tunkeutui eteläiseen Norjaan.\n\nSuomalaiset joukot marssitettiin Pohjois-Ruotsiin, Norlantiin. Lisäksi\ntuotiin kaksi Ruotsista kokoon haalittua nostokasrykmenttiä. Norlannin\nja läheisten maakuntain talonpojilta otettiin raipparangaistuksen\nuhalla hevoset ja syötävät. Ja kun joukko oli koolla, niin hän,\nArmfelt, otti kuninkaan käskystä sen päällikkyyden. Hänen oli\nvallattava nopealla hyökkäyksellä Trondhjem. Ja sitten? Sitten hänen\noli pantava suomalaisensa laivoihin ja purjehdittava Englantiin\nasettamaan Englannin valtaistuimelle Kaarle kuninkaan mieleinen mies.\nSiksi kuningas oli määrännyt pohjoiseen armeijaan parhaimmat joukot,\njo Suuren Pohjan sodan alusta taistelleet ja taisteluissa karaistuneet\nsuomalaiset. Heidän joukkoonsa oli saapunut Pälkäneellä karanneita ja\nNapuella hajonneita osastoja. Omasta vapaasta tahdostaan olivat tulleet\ntaas lippujensa luokse, kierrätelleet metsien kautta ja ties mistä.\nKerrankin heitä saapui kolmisen sataa yht’aikaa.\n\nSyyskesällä pohjoinen armeija marssi Norjaan. Rajan yli tunkeutui\nensimmäisenä urhea ja neuvokas Longström.\n\n— Niin, Pietari Longström, hänkin kaatui jo...\n\nArmeija rakensi teitä korkeille tuntureille ja soille. Se kulki sieltä,\nmistä kukaan ei uskonut sen kulkevan, mursi kaikkialla vihollisen\nvastuksen ja eteni. Mutta sen perässä hiipi nälkä. Se voitti armeijan.\nArmeija perääntyi nälän pakottamana takaisin Ruotsin puolelle, sillä\nmuuten sen haudaksi olisi tullut jo syksyllä sen kulkutie, pohjoinen\nVerdalin laakso.\n\nKuningas piiskautti taas talonpojilta muonaa. Armeija tunkeutui\nuudelleen Norjaan. Vihollisensa karkoittaen se saapui Trondhjemin\nedustalle, kulki vastuksen taaskin murtaen vihollisen silmien edessä\nNidjoen yli, mutta kaupunkia se ei kyennyt valloittamaan, eipä edes\nyrittänytkään. Vihollisella oli ollut aikaa laittaakseen kaupungin\nlinnoitukset sellaiseen kuntoon, että tunturien yli tuodut pienet\ntykit olivat sen edessä voimattomia. Ja Ruotsista ei saapunut muonaa.\nYlipäällikön oli vietävä armeijansa seuduille, joissa se voisi elää.\n\nYlipäällikön? Niin, hänhän, Armfelt, oli armeijan ylipäällikkö, mutta\nhän ei saanut johtaa armeijaansa kuten tahtoi. Kuningas itse komensi\nsitä adjutanttiensa välityksellä kaukaa etelästä, josta saapuvat\nlähetit tarvitsivat matkaansa aikaa jopa kuukaudenkin. Mistäpä\nsaattoi kuningas etukäteen komentaessaan tietää, miten asiat olisivat\nkuukauden kuluttua? Kuitenkin hän valtuutti nuoren adjutantin viime\nsilmänräpäyksessä muuttamaan kokeneen ylipäällikön antaman käskyn. Yksi\nainoa kuninkaan käsky pysyi samana ja uusiutui jokaisen tulijan mukana,\nja se kuului: »Eteenpäin!» — olipa armeija missä tilassa hyvänsä.\n\nArmfelt jäi kotvaksi tuijottamaan tuleen. Hänen mieleensä hiipi kuin\nsalaa ajatus: Oliko Kaarle kuningas tosiaankin niin suuri sotapäällikkö\nkuin maailma luuli? — mutta hän karkoitti ajatuksen. Hän oli sotilas ja\nkaarlelainen, ja hänen asiansa ei ollut kuninkaansa arvosteleminen. Hän\njatkoi mietteissään armeijansa kulkua.\n\nViikkoja se oli seisonut Trondhjemin eteläpuolella. Suomalainen\nratsuväki oli ajanut vihollista takaa kauas etelään, Dovren jylhään\nvuoristoon saakka, ja suorittanut sotahistorian parhaitten rinnalla\nmainittavia ja muistettavia tekoja. Se oli pessyt kilvestään Pälkäneen\nja Napuen häpeät.\n\nSitten vihollinen oli levittänyt kummallisia taruja Kaarle kuninkaan\nmuka kuolemasta. Niitä ei uskottu, mutta hänen, ylipäällikön, oli\notettava sekin lukuun. Jos kuningas oli kaatunut, oli myöskin eteläinen\narmeija jo perääntynyt Ruotsiin — musertava vihollisvoima olisi pian\npohjoisen kimpussa. Ja pohjoinen armeija näki nälkää, sillä ei ollut\nvaatteita eikä jalkineitakaan. Ylipäällikön käskystä saapui ratsuväki\nmuiden joukkojen luokse. Armeija suoritti marssinsa Bukhammerfjeldin\nyli, jonka harjalta lumi ei milloinkaan sula, Tydalin laaksoon.\nNälkäiset sotilaat ottivat kaiken, mitä taloissa oli syötävää, jopa\npistivät talot palamaan lämmitelläkseen kohmettuneita jäseniään\ntulipalojen lämmössä. Ylipäällikkö ummisti silmänsä. Hän tunsi Norjan\ntalonpoikia kohdanneen vääryyden, mutta tiesi myöskin omien joukkojensa\nvaikean tilan. Yli kaksisataa hyvää miestä oli uupunut Bukhammerin\nkinoksiin.\n\nHän tiesi muutakin. Vasta viimeisen marssin aikana, lumimyrskyssä\nBukhammerin rinteellä, hän oli saanut varman tiedon kuninkaan\nkaatumisesta Fredrikstenin edustalla jo marraskuun 30 päivänä ja\nsanoman eteläisen armeijan heti tapahtuneesta perääntymisestä Ruotsiin.\nSiitä oli jo kulunut kokonainen kuukausi, mutta vieläkään hänelle\nei Tukholmasta lähetetty ohjeita. Isot herrat olivat kai keskenään\nriidellessään unohtaneet koko pohjoisen armeijan, jättäneet oman\nonnensa nojaan viimeiset kaarlelaiset...\n\nYlipäällikkö tuijotti yhä tuleen. Siihen lisättiin puita ja se leimahti\npalamaan entistä kirkkaampana.\n\nKahdestoista Kaarle oli siis kaatunut — kaatunut vihollisen kuulasta\nvai omienko joukosta lennähtäneestä? Ehkä vihollisen, ehkä omasta,\nkaipa omasta... Hän oli siirtynyt sinne, jossa jo ennestään oli yli\nsatatuhatta Suomen ja Ruotsin parhainta miestä.\n\nOlivatko heidän uhrauksensa olleet tuloksien arvoiset?\n\nArmfeltin pää painui alas. Hän myönsi itselleen, ei muille, että\nKaarlen päättömät sotaretket olivat vieneet valtakunnan perikadon\npartaalle ja koko Suomen villien vihollislaumojen raastettavaksi. Ja\nhänen mielensä ailahti kummasti, sillä olihan hänkin, Kaarle Armfelt,\nsuomalainen kuten hänen joukkonsakin. Niitä hän oli aina johtanut,\nkulkenut niiden kanssa voittoihin ja tappioihin. Ja nyt? Nyt hänen oli\nvietävä armeijansa omalla vastuullaan Ruotsiin, sillä muuten sen tuho\nolisi selvä.\n\nYlipäällikkö nousi hitaasti paikaltaan, siirtyi ikkunan luokse ja\nkatsoi ulos. Siellä, pelloilla ja aukeamilla vietti hänen armeijansa\nuudenvuoden yötään. Tuolla ne koettavat pienten leirituliensa avulla\ntorjua hirmupakkasta. Tuolla palavat Hämeen, Porin ja Turun rykmenttien\nleiritulet, tuolla ovat Uudenmaan ja Pohjanmaan, tuolla Viipurin ja\nSavon rykmentit, tuolla erillinen Suomalainen pataljoona vieressään\nLongströmin vapaakomppanian hurjat sissit. Rykmentit? Niin, ne olivat\nkerran olleet vahvoja, täysilukuisia rykmenttejä, mutta nyt niistä\noli vain rippeitä jäljellä. Vuosien kuluessa ne olivat sulaneet, mies\ntoisensa jälkeen oli kaatunut ja kuopattu milloin sinne, milloin tänne,\nmutta monesti hauta oli jäänyt kaivamatta...\n\nArmfelt huokasi, sillä hänelläkin, kovalla soturilla, oli rinnassaan\nsydän. Hän kärsi miestensä kanssa. Suunnattoman kevytmielisesti tämäkin\nsotaretki oli alettu ja samoin jatkettu — käyty viimeistä uhkapeliään\npelaavan kuninkaan viimeisenä heittona. Noilla pakkasen kanssa\ntaistelevilla suomalaisilla oli jaloissaan tuohipohjaiset jalkineet,\njoista varpaat pistivät esiin. Heillä ei ollut edes päällystakkeja eikä\nniitä oltu nähty koko sotaretken aikanakaan... Kesätamineissa tunturien\ntalvessa, tuulen puhaltaessa suoraan pohjoiselta Atlantilta — ja\ntuohijalkineissa...\n\nKenraali kääntyi katselemaan ratsuväkeään. Uudenmaan, Karjalan ja Turun\nläänin rykmentit olivat mukana, olivat niidenkin rippeet. Nekin olivat\npelänneet Jumalaansa ja uskollisesti palvelleet kuningastaan ja sen\npalkkioksi ne olivat täällä kaukana kodeistaan, vieraalla maaperällä.\nHeidän ratsunsakin olivat vain luuta ja nahkaa, päät riipuksissa ja\nkylkiluut pullottavina kuin tynnyrin vanteet.\n\nRuotsalaiset Helsingen ja Jämtlannin rykmentit, Helsingen pataljoona,\nJämtlannin suksikomppania ja vähäinen tykistö majaili lähempänä.\nKenraalin katse synkistyi kohdatessaan helsingeläiset. Ne olivat\ntuottaneet hänelle monta murhetta, mutta nehän olivatkin kuriin\ntottumattomia nostoväkimiehiä, kuten muutkin ruotsalaiset joukot,\npakolla sotaan raastettuja ja epätoivon partaalle ajettuja talonpoikia.\nÄsken olivat jo tehneet melkein avoimen kapinan. Hän oli ennen\nnähnyt parempiakin, tulessa yhtä karaistuja ja yhtä hyviä kuin hänen\nsuomalaisensakin, mutta — nekin nukkuivat jo viimeistä untaan Puolassa,\nItämerenmaissa, Saksissa, Venäjällä...\n\nYlipäällikkö käännähti ja käski:\n\n— Toimittakaa tänne talon isäntä.\n\nTalollinen Lars Östby tuotiin kenraalin eteen, joka virkkoi: — Armeija\nmarssii huomenna tunturien yli Ruotsiin. Mitä arvelet asiasta oloja\ntuntevana miehenä?\n\n— Jos teillä on sukset ja ilma on kaunis, luonnistuu se kyllä, vastasi\nÖstby.\n\n— Tunnetko tien tunturien yli ja osaatko opastaa?\n\n— Tunnen kyllä, mutta minä olen jo vanha enkä jaksa sitä tehdä, etenkin\ntänä kovana talvena, mutta varmaankin löytyy joku, joka voi näyttää\nteille tien.\n\n— Sinä tulet oppaaksi. Hakekaa sitäpaitsi toinenkin tien tunteva opas.\nPanttivankeina otetaan mukaan muutamia naisia sen takeeksi, etteivät\noppaat johda harhaan, määräsi ylipäällikkö äänellä, jossa ei ollut\ntinkimisen varaa.\n\nSitten hän heitti viitan hartioilleen ja lähti ulos. Sotilaat näkivät\nhänen astelevan läheiselle kummulle. Siellä hän pysähtyi ja katsoi\nkauan leiriä, tähtikirkasta taivasta sekä taustalla kuutamossa\nhäämöttävää mahtavaa tunturia, jonka ohitse huomenna oli kuljettava.\n\nPuuta vasten nojallaan seisoi vartiomies. Kenraali tunsi sotilaan ja\nkysyi:\n\n— Onko sinulla kylmä?\n\nSotilas ei vastannut. Kenraali tarkasti miestä lähemmin ja huomasi\nsilloin, ettei tämä kyennyt vastaamaan. Silmät tuijottivat\npuoliraollaan ja suusta nousi vain hieno, valkoinen huuru. Hän oli\nkohmettunut paikoilleen.\n\n— Miesparat, virkkoi kenraali itsekseen ja lähti leiriin, käski\nnoutamaan kohmettuneen tulen ääreen ja asettamaan toisen tilalle.\nSitten hän meni tupaan ja asettui istumaan entiselle paikalleen.\n\nLeirissä kulki myöskin Östbyn vanha Staffa, jonka äiti oli kotoisin\nJämtlannista. Hän tapasi joukon jämtlantilaisia ja kysyi:\n\n— Tunteeko kukaan Tungan Per Jonsonia?\n\n— Kyllä, muuan sotilaista vastasi — olen hänen pojanpoikansa. Huomenna\non meidän kuljettava tunturien yli, miten luulette matkan onnistuvan?\n\n— Kyllä, jos sinulla on sukset ja olet hyvin puettu, niin tulet\nperille, mutta sitä, Jumala varjelkoon, monikaan teistä ei näy olevan.\nEtte näytä siltä, kuin olisitte varustetut tunturimatkaa varten.\n\nArmeijassa oli vain muutamilla Jämtlannin komppanioilla sukset.\n\nAikaisin uudenvuoden ensimmäisen päivän aamuna 1719 armeija alkoi\nmarssinsa. Tapansa mukaan ylipäällikkö kulki etujoukon mukana, jota\nkomensi kenraali Horn. Pitkää, paikoittain jyrkkääkin rinnettä jatkui\nmatka lumessa kahlaten ylös tunturisuolle. Ilma oli kirkas, mutta niin\nkylmä, ettei sellaista muistettu.\n\nVoimattomat hevoset eivät jaksaneet vetää tykkejä ja kuormia. Sotilaat\nkiskoivat niitä hevosten apuna. Hitaasti ja vaivalloisesti noustiin yhä\nylemmäksi kasvullisuuden rajoille, joissa puuton tunturiseutu alkaa.\nKunpahan vain tuuli pysyisi alallaan...\n\nPuolen päivän aikaan lennähti korkean Öjfjeldin rinteiltä hienon hieno\nlumipilvi. Ilma pimeni yht’äkkiä. Rökleppen, Garkleppen ja kauempana\nSankaakleppen tummuivat tummiksi ja niiden laet peittyivät pilviin.\nFongen loisti vielä hetken, mutta muuttui jo sekin mustanpuhuvaksi.\nVihaiset vihurit raastoivat lunta maasta ja pilvistä ja lennättivät\nsitä marssivien joukkoon hurjalla voimalla. Kuului kumeaa kohinaa.\nJättiläiset olivat suuttuneet ja ponnistautuivat raivoon. Kaikki\nmyrskyn henget pääsivät valloilleen. Marssiva armeija peittyi pyryyn,\nmutta ponnisteli vielä eteenpäin. Lumi ryöppysi niin sakeana, ettei\nmies nähnyt toista. Kuului vain huutoja: »Tänne päin — tänne päin!»\nMutta niitä ei moni kuullut, ne häipyivät myrskyyn. Joukot hajaantuivat\nja sekaantuivat. Kukaan ei voinut nähdä mitään eikä kuulla mitään.\nKukaan ei voinut johtaa eikä kukaan noudattaa käskyjä. Ensimmäiset\nsortuivat hankeen ja kuolemaan.\n\nÖjfjeldin luoteispuolella joutuivat etumaiset pienen, jäätyneen lammen\nluokse. Matala harjanne antoi siinä hieman suojaa. Sinne keräytyivät\nsotilaat vähitellen, ne heistä, jotka osuivat sinne. Monet jäivät\nharhailemaan tunturien aavoille rinteille. Toiset jatkoivat matkaa.\nArmeijan eräs osa leiriytyi lammen luokse, joka siitä pitäen sai nimen\nSvenskleger Tjern, Ruotsalaisleirin lampi. Tulentekoon ei ollut puita.\nKiväärien tukit, reet ja satulat olivat kuivaa puuta ja ne uhrattiin.\nPieniä nuotioita suojeltiin myrskyltä. Niiden lämmössä voi sulattaa\nedes kätensä. Monen monet heittäytyivät lumeen. Siinä saattoi levätä\ntuokion, sillä lumi oli pehmeätä ja väsytti... Lumeen heittäytyneistä\nuseimmat eivät enää milloinkaan nousseet.\n\nArmeijan pääosa saapui Essandjärven rannoille ja leiriytyi\nSankaakleppenin suojaan. Lukemattomat heittäytyivät sielläkin kinoksiin\nhaukattuaan lunta janoonsa. Sitä seurasi raukeus ja kuolemanväsymys.\nUseimmat olivat jo heittäneet pois aseensa. Eivätkä he niitä enää\ntarvinneetkaan, sillä hekin jäivät nukkumaan ikuista unta. Ne, jotka\nosasivat kaivautua lumeen ja valvoa, pelastuivat.\n\nAamu vaikeni ja myrsky jatkui. Sen pauhua yritti rummun ääni turhaan\nvoittaa. Se kutsui sotilaita jatkamaan marssia. Leiripaikalle jäivät\nsatojen sotilaiden kangistuneet ruumiit.\n\nTurun rykmentin mukana ollut pastori Idman kertoo tästä aamusta\njälkimaailmalle säilyneessä saarnassaan »Kansan hätähuuto Norjan\ntuntureilla»: »Aamulla päivän sarastaessa, kun matkaa tuli jatkaa,\nlöydettiin muutamia satoja kuoliaaksi paleltuneita: niistä seisoi osa\naivan kuin elävinä ja toisiinsa nojaten, mutta kun niitä kosketti,\nkaatuivat kuolleet maahan kuin patsaat.»\n\nJa sitten alkoi pahin. Edessä oli avonainen tunturisuo, jossa myrsky\nriehui esteittä. Sinne sortuivat useimmat. Tästä marssista kertoo\npastori Idman: — »Tällä tiellä sortui mies toisensa jälkeen, marssipa\nhän tai ratsasti, niin että kuolleiden ruumiita oli läjittäin matkan\nvarrella. Tykistö ja kuormastoreet jäivät hevosineen seisomaan ryhmiin\nsitten, kun miehet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Ja monet loppuun\nväsyneet, jotka eivät enää jaksaneet nousta lumesta, kohtasivat lumessa\nsurkean kuoleman.»\n\nTämä aava tunturisuo on kaarlelaisten joukkohauta. Monet osastot\neksyivät taaskin ja hävisivät pyryyn. Takaapäin saapui Essandjärven\nleirille myöhästyneitä joukkoja. Ja heistäkin jäi taas suuri osa jo\nkuolleiden seuraksi.\n\nArmfelt näki armeijansa tuhoutuvan. Hän käski päästää vapaaksi\npanttivangit. Turhaan hän lupasi suuria palkintoja niille, jotka\nosaisivat näyttää tien Ruotsiin. Kukaan ei tuntenut seutuja. Armeija\nhajaantui yhä laajemmalle alalle. Monet osastot ja yksityiset miehet\nharhailivat penikulmamääriä, kunnes sortuivat. Jotkut joutuivat\nnorjalaisten talonpoikien tuville ja heidänkin kohtalonsa oli silloin\nselvä.\n\nToisen päivän iltana saapui etumaisia osastoja pienoiselle\nRanglajoelle. Joku tiesi sen yhtyvän Enajokeen, joka vuorostaan\nvirtasi pohjoiseen, Handöliin ja Enaforsiin. Jäähän hakattiin reikä ja\ntodettiin Ranglan kulkusuunta. Sen varsia pitkin jatkui vaivalloinen\nmatka. Ja taaskin sortuivat monen monet, näihin saakka kestäneet\nmiehet. Ruumiit jäivät reunustamaan jokien mutkaisia rantoja.\n\nKolmannen marssipäivän iltana saapuivat ensimmäiset kurjat osastot\nihmisten ilmoille. Neljäntenä päivänä saapui useampia ja niin jatkui\ntulo. Yhä jatkui myrskykin. Monet konttasivat ihmisasunnoille verissään\nryömien ja jäsenet paleltuneina. He eivät voineet enää kävellä.\n\nSama kurjuus jatkui ihmistenkin ilmoilla. Tulijoille ei ollut\nannettavana ruokaa eikä suojaa. Vähin voiminsa he repivät talon ja\npolttivat sen saadakseen edes lämmintä. Kenraali Armfelt hyväksyi teon\näänettömänä.\n\nSadoittain kuoli vieläkin sotilaita eri paikkakunnilla. Välskärit\nsahasivat heidän paleltuneita jäseniään pelastaakseen edes hengen, ja\nniistä täyttyivät monet tynnyrit. Näin kertoo mukana ollut välskäri\nHagström.\n\nKuusikymmentä vuotta myöhemmin löytyi eräästä pellosta Handölin\nlappalaiskappelissa aikanaan ollut vuolukivitaulu, jossa on lyhyt,\nmutta paljon puhuva kirjoitus: »Vuonna 1719 tammik. 20:nä haudattiin\ntäällä 600 ihmistä.» Ja Handöl oli vain yksi niitä paikkoja, joihin\njoukkoja saapui. Niitä tuli myöskin Storlieniin, Enaforsiin, Duvediin\nja muillekin seuduille.\n\nNorjalainen majuri Emahusen hiihti osastoineen myrskyn tauottua\nja Norjan puoleisen murhenäytelmän päätyttyä Tydalin tuntureille.\nHän kertoo näkemistään Östbyn talosta lähdettyään: »Tultuani\nneljännespenikulman päähän talosta löysin jo sieltä täältä\nkuolleiden ruumiita. — Mitä pitemmälle nousimme tuntureille, sitä\nuseampia kuolleita makasi tiellä —. Kun tulin neljännespenikulman\npäähän Essandjärvestä, tapasin kuolleita kivääreineen ja täysine\nvarustuksineen 10—12 miehen ryhmissä. Vihdoinkin näin pienen tulen ja\nmuutamia eläviä ihmisiä. Totuuden mukaisesti on minun sanottava, että\nkummastuin nähdessäni — kuolleet — miehet kivääreineen ja kantamukset\nselässään makaavan läjissä ja erilaisissa asennoissa pitkin koko\ntunturin rinteitä.»\n\nNorjalaiset hautasivat satoja ruumiita. Sadat ja tuhannet jäivät\nhautaamatta. Valtavan murhenäytelmän seuduille kerääntyi suunnattomasti\npetoeläimiä ja vielä kolmekolmatta vuotta tapahtuman jälkeen löydettiin\nsieltä kaarlelaisten vaalenneita luita.\n\nSaarnassaan pastori Idman jatkaa edelleen:\n\n»Jo 17 vuotta olen minä, vähäinen saarnamies, seurannut Kunink. Maj:tin\njoukkoja ja siinä toimessani ollut mukana vaikeissa piirityksissä,\nverisissä hyökkäyksissä, kenttätaisteluissa jne., mutta milloinkaan en\nole nähnyt suurempaa surkeutta, epätoivoa, ruumiin ja sielun hätää enkä\neläinten säälittävää tilaa kuin täällä. Puhukoon joku toinen niistä\nkyynelittä — minun sydämeni lyö kovasti rinnassani eikä saa rauhaa.\n— Sillä se hätähuuto, joka tuntureilta kuulunut on, on lisääntynyt\nkanssakärsijäin säälinhuudosta. — Niin on tämä valitus huomattavasti\nlisääntynyt, ei ainoastaan niiden puoliksi paleltuneiden, kädettömien\nja jalattomien onnettomien ihmisten vuoksi, jotka sadoittain\nraahautuvat ympäri maan ja surkeudessaan valittavat siellä ja täällä\nRuotsin valtakuntaa kohdanneen Jumalan vihan muistoksi — vaan vieläkin\nenemmän niiden lukemattomien naisten vuoksi, jotka jokaisessa kylässä\novat meitä vastassa saadakseen tietoa miehistään, lapsistaan ja muista\nomaisistaan. Tarkoitan niitä naisia ja orvoiksi jääneitä lapsia,\njoiden luvun tämä tapahtuma on lisännyt sellaiseksi, että he ovat kuin\nhieta meressä. — Silmilläni näen vielä sortuneen joukon valituksen ja\nkuolemantuskan, korvissani kaikuu vielä sen kärsimyksen huuto, tuska ja\nvoihkina, jonka tämä jalo armeija on saanut läpikäydä etenkin Tydalin\ntuntureilla.\n\nVoi, unohtumaton tunturiseutu, joka on aiheuttanut sen, että vuoret ja\njoet ovat täynnään kuolleiden ruumiita.\n\nEi liene ketään, joka ei muistaisi tätä retkeä niin kauan kuin elää.»\n\nKesällä 1719 pidettiin Norjasta palanneiden rippeiden pääkatselmus.\nMoni ikänsä palvellut sai eronsa. Ruotsin valtakunnan näille\nuskollisille antama palkinto ei ollut suuri. Heille jaettiin\nkullekin pari sellaisia jalkineita ja sukkia, jotka jo aikaisemmin\noli kelvottomina hylätty. Viimeiset kaarlelaiset jätettiin ihmisten\narmeliaisuuden varaan. Heidän oli almuja kerjäämällä pidettävä\nvireillä Norjan tuntureilla säilynyttä henkiparkaansa. Samaan aikaan\nuusi ylipäällikkö, Holstein-Gottorpin herttua Kaarle Fredrik, jakoi\nsotakassan ylimpien ruotsalaisten päälliköiden kesken »korvaukseksi\nheidän vaivoistaan ja kieltäymyksistään sotaretkien aikana». Kenraali\nArmfelt anoi turhaan Tukholman korkealta sotaneuvostolta, että\nsuomalaiset edes kuljetettaisiin Suomeen, sillä kun he eivät pysty\ntyöhön eivätkä osaa ruotsia, »tulevat he sortumaan tässä maassa».\nOmalta kohdaltaan kenraali Armfelt vaati sotaoikeutta selvittääkseen\nsen edessä armeijan tuhon syyt ja oman osuutensa. Sotaoikeutta ei\nasetettu; nähtävästi olisi siinä tullut ilmi liian epämieluisia\nasioita. Armfeltin sotaretkestä tekemä laaja selonteko hävisi myöskin\nTukholman arkistosta tuntemattomalla tavalla.\n\nTuntureille marssineen armeijan vahvuus lienee arvioitava ainakin 7000\nmieheksi. Siitä jäi tuntureille ja tuhoutui vielä Ruotsin puolella\nyhteensä enemmän kuin puolet. Suomalaisten kaarlelaisten tähteet\nhäipyivät Ruotsiin; kerjäläisinä he siellä kulkivat ja kuolivat.\nHeistä palasi ehkä sata tai kaksi pitkien aikojen kuluttua ja vielä\nmonet kärsimykset kestettyään takaisin kotimaahan. Kahdestoista Kaarle\nmarssitti vielä henkensä heitettyäänkin kuolemaan neljättätuhatta\nsuomalaista. Elinpäivinään hän johti hautaan lähes viisikymmentätuhatta.\n\n\n\n\nISO VIHA\n\n\n Monia kovia kohtaloita Suomen kansa oli joutunut aikojen kuluessa\n kärsimään, mutta Ison vihan nimellä tunnetaan sen vaikeimmat\n koettelemusten hetket. Sen rinnalla kalpenee yksinpä pari\n vuosikymmentä aikaisemmin kärsitty suuri nälänhätäkin. Maa oli\n kokonaan vihollisen hallussa — sääliä valloittaja ei tuntenut. Vain\n inkeriläisen talonpojan Antti Kivekkään perustamat sissijoukot\n kävivät enää hajanaista, turhaksi tiedettyä kostosotaansa.\n Tällaiseksi kahdestoista Kaarle oli Suomen kohtalon johtanut.\n Suomalaisilla silmillä katsottuna hän, joistakin mieskohtaisista\n hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, oli Ruotsi-Suomea hallinneista\n kuninkaista edesvastuuttomin ja kelvottomin.\n\n\nLumisessa korvessa näkyi puiden lomassa kiiltävä piste. Yksinäinen\nhiihtäjä kääntyi sitä kohden. Hän oli jo sivuuttanut vartiomiehen,\nselittänyt asiansa ja päässyt lävitse. Piste suureni suurenemistaan.\nSaattoi jo erottaa rakovalkean ja sen ympärillä istuskelevat miehet.\nHiihtäjä pysähtyi tulen piiriin, katseli tarkoin istujia ja sanoi:\n\n— Iltaa. Kuka teistä on majuri Taneli Luukkonen?\n\n— Minä. Kuka sinä olet?\n\n— Karannut sotamies Paavo Terävä. Kajaanissa olin, ryssien\nvankisaattueesta karkasin, kahdeksan vuoden kuluttua kävin kotiani\nkatsomassa. Rauniot löysin, omiani en. Rykmenttiäni lähdin etsimään, se\noli häipynyt johonkin, Ruotsiin oli viety. Teistä kivekkäistä kuulin,\netsimään lähdin, joukkoonne nyt pyrin.\n\nLuukkonen katsoi tulijaa tarkoin ja haastoi sitten:\n\n— Onko sinussa miestä joukossamme olijaksi? Tietänet meidät\nhenkipatoiksi, joiden päistä on luvattu isot palkinnot. Joukkoomme\nliittyneenä henkesi ei ole enää äyrinkään arvoinen, jos joudut ryssien\nkäsiin. Elävänä sinut paistetaan tai elävänä nyljetään tai asetetaan\njaloistasi riippumaan hiljaisen tulen kärventäessä naamaasi tai tehdään\nsinulle kaikki muukin pirullisuus, minkä vain ryssä osaa keksiä. Emmekä\nmekään omiamme säästä. Ken joukossamme näyttäytyy pelkuriksi, hän\nkuolee myöskin.\n\n— Kaiken sanomasi tiedän. Tiedän myöskin sinun vaativan tinkimätöntä\nkuuliaisuutta, vaikka käskisit lähtemään alimpaan helvettiin. Tiedän\nvaaranne ja vaivanne, sotakentäksenne koko maan Pietarin ja Tornion\nvälillä. Tiedän kivekkäät viimeisiksi, jotka vielä käyvät tässä\nmaassa omaa, leppymätöntä sotaansa. Monet kymmenet penikulmat olen\nhiihtänyt joukkoonne tarjoutuakseni. Teen kaiken mitä käsket, en pelkää\nenkä petä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, mutta paljon on\nkostettavaa.\n\nMuuan syrjemmällä istuva kivekäs sanoi sanansa:\n\n— Tunnen Paavo Terävän, samassa rykmentissä olimme. Hyvä mies.\n\nPaavo Terävä otettiin hurjien sissien joukkoon. Hän istahti piiriin,\nsai nälkäänsä venäläisiltä otettua muonaa — nehän kivekkäitä\ntahtomattaan elättivät — ja tunsi kohta olonsa mukiin meneväksi.\n\n— Mitä matkallasi näit ja kuulit? Luukkonen kysyi häneltä.\n\n— Samaa, mitä näinä aikoina näkee kaikkialla: verta ja tulta,\nkuolleiden ruumiita ja hiiltyneitä raunioita. Kajaanin linnan\nräjäytettyään ryssät hävittivät Kainuun niin tarkoin, että koko lääniin\njäi vain viisi taloa. Asukkaat rääkättiin kuoliaiksi, loput nääntyivät\nnälkään. Kajaanista tullessa näin Pohjanmaan. Tsaari oli käskenyt\nhävittämään sen reunojaan myöten. Kasakat kulkivat kylästä kylään,\npitäjästä pitäjään, kaupungista kaupunkiin, rääkkäsivät asukkaat\nhengiltä, ryöstivät tavarat, pistivät talot tuleen. Limingan, Sälöisen\nja Pyhäjoen ehtivät jo tyystin hävittää — niihin ei kuulunut jääneen\nainoatakaan taloa eikä elävää ihmistä. Aidanseipäissä oli vielä niihin\nelävinä iskettyjen pikkulasten ruumiita ja lintuja niitä nokkimassa.\nPohjoisemmaksi kasakat eivät päässeet, kun tiet olivat ummessa. Vaasan\nvenäläinen maaherra oli saanut käskyn peruutetuksi. Samaa, vaikka ei\nniin perinpohjaista hävitystä näin kaikkialla Turkuun kuljettaessa.\nLukemattomat yrittivät paeta Ruotsiin, mutta Pohjanlahdella risteilevä\ntsaarin laivasto teki heistä selvää. Monet sentään pääsivätkin ylitse.\nKotiin jääneet piileskelivät erämaiden piilopirteissä säilytellen\nhenkeään petulla ja metsänriistalla. Kasakat kiertelivät piilopirttejä\netsimässä ja niiden asukkaita tappamassa. — Ahvenanmaalla ei ole enää\nyhtään taloa eikä elävää sielua. — Turussa karkuun päästyäni harhailin\neteläisessä Suomessa ja Hämeessä. Kurjan kurjaa oli sielläkin. Niiltä\nasukkailta, jotka vielä olivat jäljellä, kiskottiin mahdottomia\npakkoveroja. Talonpoikien piti myöskin ilmaiseksi vetää metsistään\nryssien tarvitsemat halot, hirret ja niityiltään heinät. Kesän tultua\nnäin peltoja kynnettävän siten, että nälkiintyneet naiset vetivät\natraa yhden ohjatessa sarvikoista. Hevosia ei ollut enää eikä ollut\nmiehiäkään. Näinpä surkeita kulkueitakin. Kasakoiden vartioimina ja\npiiskaamina ajettiin Venäjälle tuhansia ihmisiä, miehiä, vaimoja ja\nlapsia — orjiksi vietiin. Metsän pimennosta saattuetta katselin —\nsyvälle petäjän kaarnaan minun täytyi puristaa kynteni, että pysyisin\npaikallani enkä syöksyisi hyödyttä tapettavaksi. Monia samanlaisia\nkulkueita näin myöhemmin — jossakin niistä kai kulki omakin vaimoni ja\nlapseni, vaikka en heitä nähnyt — elleivät jo olleet päässeet rauhaan\nkuoliaiksi kidutettuina.\n\nKertoja vaikeni pitkäksi aikaa ja hänen päänsä painui alas. Sitten hän\ntaas jatkoi:\n\n— Näin toisiakin kulkueita, nuorempia miehiä, joita ajettiin Venäjälle\nsiellä sotaväkeen pantaviksi. Tsaari tiesi suomalaiset hyviksi\nsotilaiksi ja käski koota täältä muutamia rykmenttejä. Ja venäläisten\nriveihin pistettiin kiinnisaatuja miehiä jo täälläkin — kuuluivatpa\nottaneen niihin naisiakin. Tänne Karjalan puoleen tultuani hävitys oli\nsamanlaista kuin muuallakin. Apua ei näy tulevan mistään — loppuun\ntämä Suomen kansa jo piiskataan ja surmataan. Kuninkaan sanovat olevan\njossakin Turkinmaalla, pakanoiden joukossa.\n\n— Niin kuninkaan, Luukkonen hymähti katkerasti. — Hänelle minäkin olen\nvannonut uskollisuutta ja valani pidän, mutta älköön se estäkö minua\najattelemasta omiakin ajatuksiani. Talonpoika olen, vaikka majurin\nvaltakirja onkin nyt taskussani. Tämän sodan aikana olen joutunut\nnäkemään ja kokemaan yhtä ja toista, monen korkean jos matalankin\nkäskijän kanssa olen puhellut sekä aikaisemmin että sittemmin Antti\nKivekkään sisseihin yhdyttyäni. Silmäni olen pitänyt näkevinä, korvani\nkuulevina. Siihen tulokseen olen päätynyt, että tätä sotaa ei enää\nmillään voiteta. Tämä valtakunta oli mahtava valtakunta kahdennentoista\nKaarlen ryhtyessä sitä hallitsemaan. Mitä se on nyt? Ruotsi on lyöty\nvoimattomaksi, Suomi kokonaan vihollisen vallassa, puhtaaksi raastettu,\norjan osaan syösty. Päättömillä, sinne ja tänne töksähtelevillä\nsotaretkillään kuningas tuhlasi loppuun niin Ruotsin kuin Suomenkin\nparhaat miehet. Kauas etelään — Puolaan, Saksiin, Ukrainaan — hän johti\nvaltakunnan sotavoimat älyämättä, että voittomaat ja puoli valtakuntaa\njäi viholliselle avoimeksi ja tuholle alttiiksi. Tai ehkäpä hän ei\nniistä välittänyt tai luuli suunnattomassa sokeudessaan etäisessä\netelässä turvaavansa sanotutkin maat. Urhoollinen hän on, vaatimaton\ntavoissaan, Jumalaansa kunnioittaa, hyvin taistelun johtaa, kun siihen\nkäsiksi pääsee, mutta suureksi sotapäälliköksi häntä en jaksa uskoa.\nSellaisen on nähtävä muutakin kuin vain taistelun tuoksina, kyettävä\narvioimaan kaikkien toimiensa moninaiset seuraukset. Kuningas on hyvä\navoimen taistelun johtaja, mutta huono sodanjohtaja. Ja valtiollisia\nasioita hän ei näytä pystyvän ohjaamaan ollenkaan, tuskinpa niistä\nvälittääkään. Monesti olen itsekseni ihmetellyt myöskin sitä, ettei\nkruunulla ole perillistä. Kuningas ei ole mennyt naimisiin, eipä kuulu\nnaisen puoleen edes katsahtavankaan, vielä vähemmän heitä sietävän.\nJotakin siinäkin asiassa lienee vinossa. Oli miten oli — kun arvioimme\nnäitä aikoja, niin surkeaan tulokseen tulemme. Kustaa II Aadolf loi\nvaltakunnan ulkonaisen mahtavuuden, Kaarle XI teki siitä sisällisesti\nvahvan ja varakkaan — Kaarle XII teki yhdellä iskulla tyhjäksi\nmolempien työn. Ja kun me suomalaiset katselemme asioita omalta\nkohdaltamme ja omilla silmillämme kuninkaan aikaansaannoksia, emme\njaksa häntä kiittää emmekä ylistää. Pohjattomaan kurjuuteen ja turmioon\nhän on meidät toimillaan syössyt. Emme häntä tuomitse — Jumalan\nkaikkivaltiaan edessä hän tilinsä selvittäköön.\n\nLuukkosen ääni oli kääntynyt melkeinpä surumieliseksi. Miehet\nistuivat äänettöminä tuleen tuijottaen ja itsekseen nyökkäillen.\nVihdoin Luukkonen jatkoi: — Niin, meillä kivekkäillä ei ole enää\nmuuta jäljellä kuin sammumaton viha ja kosto. Julmuuksia mekin\nteemme — minusta näyttää siltä, että suomalaisen luonto yltyy siihen\npahaan yhtä helposti kuin moneen muuhunkin — mutta emme me ole\nalkaneet raakalaistekoja. Mittaamme samalla mitalla, millä meillekin\nmitataan. Paha on, että meidän ottelumme ryssien kanssa asetetaan\nviattoman kansan niskoille ja kuritetaan sitä meidän synneistämme,\nmutta sille emme mahda mitään. — No niin, aamun valjetessa lähdemme.\nMuilla suunnilla toimivat miehemme kokoontuvat Haukkavuoren luokse\nmiehineen — sitten meitä onkin jo koolla joukon toista sataa. Ryssät\novat lähteneet tuomaan Pietarista Viipuriin suurta kuormastoa. Sen\ntuhoamme — saattajina on vain sata kasakkaa ja komppania jalkaväkeä.\nSitten lähdemme vaikka Pietarin porteille katsomaan, mitä siellä\nvoisi toimittaa, ehkäpä saattaisimme napata kynsiimme itse tsaarin. —\nOnko kukaan kuullut Tapani Löfvingistä mitään? Vai ei, jossakin Turun\npuolessa hän oli viimeksi liikkunut. Ja Longström on — missä lieneekään.\n\nKivekkäät jatkoivat omaa sissisotaansa vielä vuosikausia sen jälkeen,\nkun Suomi oli jo kokonaan joutunut venäläisten haltuun. Arvaamatta\nhe hyökkäsivät milloin pienempinä, milloin suurempinakin joukkoina,\ntekivät tuhoa ja hävisivät taas suuriin metsiin. Mutta vähitellen\nheidänkin sotansa lakkasi. Toiset heistä kaatuivat, monet sortuivat\ntauteihin ja puutteeseen, jotkut jäivät piileskelemään metsiin ja\nodottamaan rauhantekoa, osa kulki Armfeltin armeijaan Ruotsiin ja\njoutui suomalaisen vapaakomppanian nimellä Norjan retkelle. Taneli\nLuukkonen, inkeriläinen talonpoika ja majuri, taisteli enimmäkseen\nKarjalassa ja häipyi vihdoin tietymättömiin. Pietari Longström,\nsavolainen talonpoika ja kapteeni, hätyytteli venäläisiä Savossa,\nUudellamaalla, Hämeessä ja Pohjanmaalla — hän kaatui Norjassa. Tapani\nLöfving, uusmaalaisen aliupseerin poika, kapteeni sissijoukoissa,\n»jalkarakuunoissa», suoritti tehtäviään vakoojana useimmiten yksin, oli\nviimeisellä sissiretkellään 1720 ja asettui sitten asumaan Helsingin\nlähistölle. Kapteenit Tillainen, Torikka, Kärki, luutnantit Sahlo,\nPeldanus ja monet muut olivat myöskin pelättyjä sissipäälliköitä.\n\n\n\nPIILOPIRTISSÄ.\n\n\nLuoja oli rakentanut Äijön kallioon ihmeellisen onkalon. Siihen\njohti kymmenien sylien pituinen ja mutkitteleva, väliin ryömimällä\nkuljettava, väliin miehenkorkuinen käytävä. Siellä kyläläiset olivat\nvainolaista paossa. Kolmella suunnalla aukenivat laajat vedet,\nneljännellä monien penikulmien erämaa. Onkalo oli kolea asuinsijaksi.\nKesällä sen seiniltä tihkui vesi, talvella ne olivat paksussa\nhuurteessa. Kivisen permannon peitteenä oli rannalta kannettu hiekka.\nHavuvuoteilla nukuttiin. Nuotiotuli lämmitti vain vähän, sillä tulta\noli pidettävä pienenä. Vuoren halkeaman kautta kohoava savu olisi\nmuuten ilmaissut pakolaisten olinpaikan kierteleville vihollisparville.\nElatus hankittiin metsästä ja järvestä. Leipänä oli pettu, maitona\nvesi. Elatuksen hankkijain piti kulkea taidolla jälkiä jättämättä.\nVuoren laella istui aina vartiomies tähystämässä vihollista. Usein hän\nkäski sammuttamaan tulen — vainolainen oli liikkeellä. Mutta kerran\nhänen varoituksensa tuli myöhään.\n\nKolme veneellistä täynnään asemiehiä kiiti näkyviin saaren takaa.\nSuoraan ohjasivat Äijön vuorta kohden.\n\n— Jo tulee vainolainen!\n\nNiin tulikin. Savunko lienee nähnyt tai kuutillaan varomattomasti\nvesillä melovan piilopirtin miehen — suoraan sousi Äijöön, nousi\nmaalle, tutki vuoren ympäristön, keksi vihdoin onkalon suun ja arvasi\nvuoren asutuksi.\n\n— Tulkaa ulos, emme tee kenellekään pahaa.\n\nHuutoon ei kuulunut vastausta. Tiedettiin ne lupaukset jo ennestään.\n\nMuuan vainolainen ampui onkaloon laukauksen. Se kumahti kuin kymmenen\nlaukausta. Kehoitus uusittiin, mutta vastausta ei kuulunut vieläkään.\nVainolaiset ryömivät käytävään, yksi kerrallaan, sillä käytävä\noli kapea. Jousi helähti, nuoli vingahti, etumainen ryömijä jäi\nretkottamaan nuoli rinnassaan.\n\nMonesti vainolainen yritti työntyä onkaloon, mutta aina se maksoi sille\nmiehen. Vihdoin se keksi keinon: sytytti onkalon suulle ison rovion ja\nantoi savun painua sisään.\n\nVainolainen odotti ja odotti, mutta ketään ei tullut ulos. Savu nousi\nnäet vuoren halkeamasta samaa kyytiä ulos onkalon perälle pääsemättä.\nVainolainenkin älysi lopulta Luojan laajan savupiipun, tukkesi tarkoin\nvuoren halkeaman, laittoi vieläkin suuremman rovion ja odotti. Kauan\nse sai odottaa, mutta vihdoin tervaksien kitkerä savu ajoi piilopirtin\nväen ulos. Ja sikäli kuin he ryömivät esiin, sikäli ryssä otti heidät\nkiinni, rääkkäsi ja tappoi, kamalasti tappoi. Lapset heitettiin rovion\nhiillokselle. Saaren nuoren isännän köyttivät alastomana jyrkän vuoren\nkupeeseen jaloistaan riippumaan ja siinä kuolemaan, hänen vanhan\nisänsä panivat kaislikkoon istumaan niin, että vain pää jäi veden\npinnalle, ja seivästivät hänet jaloistaan järven pohjaan kiinni. Nuoren\nKärpän sitoivat maahan taivuttamansa koivun latvaan, päästivät koivun\nponnahtamaan pystyyn ja ampuivat sitten nuorta miestä hänen omalla\njousellaan. Niin tappoivat kaikki, jokaisen eri tavalla. Työnsä loppuun\nsaatuaan lähtivät — korpit tulivat työtä jatkamaan...\n\nNäin kertoo kansan tarina ja lisää:\n\n— Syksyllä se tapahtui. Ja samana vuoden päivänä, jolloin se tapahtui,\nhaamut kulkevat yhä vieläkin Äijön onkalossa ja vaikeroivat tuskissaan.\n\n\n\nKAUNIS KAIJA.\n\n\nIlta pimeni. Askanmäen väki teki puhdetöitään. Nuori isäntä oli vielä\nsaunassa.\n\nTuvan ovi reväistiin auki. Aseet välähtivät huurun seasta ja sisään\nsyöksähti miesparvi.\n\n— Rapparit! Voi hyvä Jumala!\n\nRapparit, vihovainolaiset, koirankuonolaiset, kaukaiset karjalaiset\nyllättivät Askanmäenkin väen. Kaikki tappoivat, talon polttivat.\nVain nuori isäntä pääsi karkuun. Hänen nuorikkonsa, kauniin Kaijan,\nkarjalaispäällikkö vei mukanaan Vienaan ja teki hänet vaimokseen.\n\nVuodet kuluivat. Askanmäen kaunis Kaija hääri karjalaistalon emäntänä,\nlastaan liekutteli, mutta vanhaan kotiinsa kaipasi. Karjalaispäällikkö\nnäki hänen salaisen kaipuunsa ja Kaijan tukkaa silitti.\n\n— Hyvä on olo ollaksesi, oma on lapsi laulaaksesi. Heitä aatokset\naholle, juonet pellon pientarelle.\n\nMutta kerran kaunis Kaija katosi. Lapsensa heitti, metsään kulki,\nkotiin pyrki. Karjalaispäällikkö samosi perässä, koirillaan\nkoirankuonolainen jäljet etsitti, etsittävän löysi, kotiin hänet toi,\npoikansa viereen äänettömänä istutti.\n\nVuodet vierivät. Kaunis Kaija ei ollut enää nuori Kaija. Harmaaksi tuli\ntukka, poskiin uurtuivat vaot. Mutta kotiin yhä paloi mieli.\n\nKarjalaispäällikkö lähti sotamatkalle, kauan viipyi, ennenkuin palasi.\nKaija oli kadonnut.\n\nKoirillaan päällikkö taas jälkiä etsitti, laajat metsät poikineen\nsamosi. Koirat kulkivat kuonot maassa, mutta Kaija pysyi kateissa.\n\nMonet viikot Kaija vaelsi metsiä, sammalpeitteellä nukahti,\nsyötäväkseen tempoi marjat varsinensa. Viimein saapui tutulle\ntienoolle, tunsi vedet, tunsi mäet, entisen kotinsa pellot. Mutta taloa\nei tuntenut. Paikka oli vanha, talo uusi.\n\nPihalla nainen lehmiä lypsi, oudosti tulijaa katsoi, vennonvieraaksi\nhänen vaatekertansa näki, kummaksi häilyvän hunnun. Tulijan nimeä kysyi.\n\n— Askanmäen kauniiksi Kaijaksi ennen sanoivat, vanhaksi nyt sanokoot.\n\nKaijan äänen kuullessaan vanha lehmä ynähti, luokse tuli ja yhä ynisi,\nKaija sen selkää silitti. Ihmeissään lypsäjä haastoi:\n\n— Vierasta en tunne, lehmä sinut tuntenee, sinä lehmän.\n\n— Tunnen, miksen tunne omaa sormijuotikkiani. Vasikasta sen kasvatin,\nmuistavan minut näkyy. Kuka olet sinä?\n\n— Askanmäen emäntä.\n\nÄänettöminä emännät, entinen ja uusi, tupaan kulkivat. Kauan Askanmäen\nisäntä paikoillaan istui tulijan tunnettuaan ja ongelmaansa mietti.\nVihdoin päätöksensä teki:\n\n— Takaisin olet tullut, Kaija. Emäntä olit lähtiessäsi, emäntänä\npysyt tultuasi. Kahta emäntää taloon ei mahdu. Oma paikkasi taas ota,\nsijaiseksesi tullut siirtyköön ylimmäksi avuksesi, piikaväen paimeneksi.\n\nNäin kertoo kansan suussa säilynyt tarina tapauksen ison vihan aikana\nkiihtyneestä veljesvainosta, jota käytiin Pielisen ja Oulunjärven\ntakamailla ja etäällä Perä-Pohjassa. Venäläiset eivät osanneet\ntiettömillä tienoilla kulkea, karjalaisille se oli tuttua maata.\nRetkillään he näyttävät käyttäneen apunaan opetettuja koiria, josta\nkai nimi koirankuonolainen, vaikka se myöhemmin siirtyikin venäläisten\nnimeksi.\n\n\n\n\nSOTAVANKEJA\n\n\n Suuren Pohjan sodan aikana venäläisten vangiksi joutuneet sotilaat\n kuljetettiin Sisä-Venäjälle ja Siperiaan — suomalaisista suurin osa\n lienee majoitettu Tobolskin tienoille. Heidän lukumäärästään ei\n ole säilynyt tietoja, mutta se on arvattava muutamaksi tuhanneksi.\n Sotavankien olo oli surkeaa — varattomina, vihamielisen väestön\n keskuudessa asuen ja kieltä taitamattomina he olivat kokonaan oman\n onnensa nojassa. Suurin osa heistä lienee sinne sortunutkin. Kovien\n kärsimysten vuodet aiheuttivat heidän keskuudessaan laajan ja syvän,\n pietismiksi nimitetyn uskonnollisen herätyksen. — Merkillisenä\n piirteenä on myöskin huomattava, ettei suomalaisista tiettävästi\n ainoakaan houkuttelevista tarjouksista huolimatta siirtynyt Venäjän\n palvelukseen.\n\n\nPieni, pahainen kaupunki sijaitsi arolla. Siinä nähtiin sipulikattoinen\nkirkko, jokin kaksikerroksinen talo, mutta sitä enemmän vähäisiä\ntaloja. Aivan kaupungin laidassa oli kurjia töllejä. Niissä asui\nsotavankeja, suomalaiset ja ruotsalaiset erikseen, upseerit\nhökkeleissään, sotamiehet omissaan. Taistelu oli ollut yhteinen niin\nsuomalaisilla kuin ruotsalaisillakin, kohtalo oli sama, mikään, paitsi\nkieli ei oikeastaan ulkonaisesti erottanut, mutta sittenkin kummatkin\nviihtyivät paremmin omiensa joukossa. Töllien ääriltä alkoi rannaton\naro. —\n\nVenäjän tsaarin piti elättää sotamiehet, mutta huonoa se oli.\nPäivärahasta ei ollut paljon tietoa. Sotamiehen oli määrä saada jokunen\nkopeekka viikossa, mutta usein kopeekat solahtivat tsaarin virkamiesten\nlaajoihin taskuihin. Ruokaa ja vaatteitakin piti saada, mutta\nuseimmiten niihinkin määrätyt varat joutuivat vieraisiin käsiin, paitsi\nsilloin, kun vankien oma, Moskovassa oleva hallitus sai järjestää\nniiden hankinnat. Sitä johti kreivi Piper, apunaan suomalainen kenraali\nCreutz, myöhemmin Creutz yksinään, molemmat myöskin sotavankeja. Asunto\nsotamiehelle myöskin kuului. Sen hän sai — sellaisen kun sai. Upseeri\nei saanut muuta kuin asunnon; ruokansa ja vaatteensa hän sai hankkia\nsieltä, mistä onnistui saamaan.\n\nOnneton kohtalo yhdisti, tasoitti korkeankin upseerin ja halvan\nsotamiehen suurta eroa. Lukemattomat upseerit pitivät huolta\nsotilaistaan sikäli kuin taisivat, jakoivat heidän kanssaan\nansaitsemansa tai kotimaasta joten kuten saamansa tai luotollaan\nottamansa varat. Muuan kenraali elätti luotollaan vuosikausia lähes\nkokonaisen rykmentin. Kreivi Piper käytti vankien huoltoon suuret\nvaransa, lainailipa lisäksi, mistä vain sai. Upseerit koettivat\nmyöskin ehkäistä väestön vihamielisiä tekoja. Sotavankeja pidettiin\nvääräuskoisina, jopa pakanoinakin, joille sai tehdä mitä tahtoi. Ja\nniin venäläinen virkamies kuin tavallinen musikkakin teki mitä mieleen\nmilloinkin juolahti.\n\nJotkut upseerit asuivat kaupungilla, varattomat yhteisissä hökkeleissä.\nHeitä oli enemmän. He, kuten sotamiehetkin, elättivät jotenkuten\nhenkeään sillä työllä, mitä kulloinkin eteen sattui. Mutta huonoa sekin\noli.\n\nOli ilta, ja vangit palasivat töistään. Useimmilla oli vielä yllään\nasepuvun monesti paikatut jäännökset. Ne olivat jo vangiksi joutuessa\nolleet niin kuluneita, etteivät kelvanneet edes ryöstettäviksikään.\nNiitä oli senjälkeen pidetty vuosi — kaksi — viisi — kymmenen —\nkaksikymmentäkin pitkää vuotta. Moni käytti niitä vain pyhäpukiminaan\nja kulki arkena miten sattui.\n\nSotamiehet jakoivat saamansa leivät, kukin sai murunsa. Vedellä\ntäytettyihin kattiloihin he sen murensivat ja lisäsivät keittoon mitä\nsaatavissa oli: hivenen muille kelpaamatonta lihaa, kerättyjä luita ja\nkoottuja ruohoja. Päivällisen kiehuessa he istuivat äänettöminä. Monen\nkatse kääntyi ties kuinka monennen kerran länteen, jossa villi kasakka\nviilletteli aroa ja jonka takana oli koko suunnaton Venäjä ja vasta sen\ntakana kotimaa.\n\nKotimaa! Se häämötti mielessä kuin jokin kaukainen, tavoittamaton\nutumaa, josta oli joskus lähdetty. Milloin — kauan, kauan sitten.\nMutta utumaassa oli selkeitäkin kohtia — harmaa torppa, jonka pihalla\npellavapäiset lapset iloisina leikkivät — onkohan hyvä Jumala antanut\nheidän varttua ja kasvaa kunnialla, vai onko — länteen katsojan\nleukapieli järähti — onko villi piikkiniekka ratsastanut heidänkin\njoukkoonsa — varjele heitä kaikkivaltias Jumala! Lypsääkö torpan\nemäntä, hymyilevä Katri, vielä kirjavaa Mielikkiä, vai onko sen sijalla\njo uusi Mairikki, vai — istujan kasvot vavahtivat — vai onko säälimätön\nvainolainen jo temmannut hänetkin...\n\n— Keitto on valmis.\n\nMiehet söivät äänettöminä. Pekka Auvoinen ei välittänyt syötävästä.\n\n— Vähänhän tuota on tuotakin ja minä jo söin, hän selitteli. — Kupetsa\nPöhnäkohvin luona olin töissä, kuten siellä väliin käyn. Siivosin\nnyt sen talorottelosta monien vuosien törkyläjät ja paikkasin vähän\nuunia. Kupetsa viskasi kopeekan ja kupetsikka heitti minulle ruokien\ntähteet, muutti näet mieltään eikä antanutkaan niitä sioille. Minulla\non siellä puukauha, nurkkakivien alla sitä säilyttelen, — meikäläisellä\npitää olla omat astiansa, tällainen kirottu elukka kun kosketuksellaan\nsaastuttaisi oikeauskoisen kaukalot. Siihen keräsin tähteet ja söin.\nAjattelin tuoda niitä tännekin, mutta vähän niitä oli, kaikki menivät.\n\nKaupungilta hoippui syövien sotilaiden joukkoon kalpea, vereen\ntahraantunut, repaleihin puettu mies, jonka vain kolmikulmainen lakki\nilmaisi sotilaaksi. Hengästyneenä hän istahti nurmelle.\n\n— Mitäs sinulle on tapahtunut?\n\n— Tänne olin kaupungista tulossa, kun torin reunassa joukko\nhumaltuneita musikkoja näki minut. Aah, svedski sabaka, Ruotsin koira!\nhuusivat ja kävivät kiinni, työnsivät seinää vasten ja alkoivat hakata.\nKoetin puolustella, mutta lyödä en osannut — komendanttihan panettaa\nheti sellaisesta kahleisiin ja heitättää märkään kellariin, jossa\nmelkein mätänee — sinähän, Juho, siellä viimeksi olit. Siitä musikat\nyhä innostuivat ja päättivät antaa minulle raippoja, kun näkivät\nraippapaalut torin keskellä. Sinne raahasivat, paaluun sitoivat, jo\nehtivät pari kertaa lyödäkin, kun kapteeni Heinestam sattui kulkemaan\nohitse, juoksi heti komendantin luo ja toi sen hätään. Se sivalteli\nmusikoita ruoskallaan, sivalsipa kai tahallaan pari kertaa minuakin, ja\npäästi sitten menemään sekä minut että musikat, kiroillen molempia.\n\nSotamiehet nyökäyttelivät päätään — sellaistahan sotavangin elämä\noli päivästä päivään, vuodesta vuoteen. — Kohta tulee taas syksy ja\ntalvi, muuan virkkoi. — Kesällä tämän joten kuten sietää, mutta talvi\non toista. Ja ikuisesti tätä taitaa kestää. Lähes kahteen vuoteen ei\nkotimaastakaan ole kuultu mitään, paitsi mitä nämä ryssät valehtelevat.\n\n— Riviin ja iltarukoukseen! Puuttuuko ketä? — ei. Turha onkin lähteä\naroille, se on jo monesti nähty.\n\nVanha, tuntemattomaksi parroittunut aliupseeri luki rukouksen. Eteensä\ntuijottaen miehet kuuntelivat rukouksen kuninkaan ja valtakunnan\npuolesta, mutta kun aliupseeri pääsi kohtaan »ja varjele maatamme,\nkansaamme ja kaikkia omiamme ja anna heidän nauttia Sinun armoasi» —\nsilloin miesten huulet liikkuivat ja muodostivat jokailtaiset, tutut\nsanat.\n\nUpseerien puolella istuttiin myöskin äänettöminä iltaa. Mitäpä\nolisikaan ollut kertomista. Päivän kuluessa tapahtuneet asiat olivat\nvähäisiä. Tavallisissa töissähän hekin kävivät, olivat puuseppiä,\nmaalareita, sorvareita, satulaseppiä, värjäreitä, ajomiehiä ja minkä\nmitäkin. Joku teki kukkaroita tai nuuskarasioita, toinen ajoi partoja\nja leikkasi tukkia — hyvä ammatti, sillä tsaari oli uskollisilta\nalamaisiltaan kieltänyt pitkien partojen pidon — ja monet kävivät\ntalonpoikien luona töissä.\n\nIltaa istuttaessa venäläinen upseeri toi uuden tulokkaan. Hänen\nympärilleen heti keräännyttiin — uuden miehen tulo tiesi aina\njonkinlaista tietojen saamista kotimaasta. Tai toi ainakin hetkisen\nvaihtelua.\n\nTulija oli varsin reippaan näköinen mies. Hän kertoi saapuvansa\nviimeksi Arkangelista, jossa olot olivat paljon paremmat kuin mitä ne\ntäällä Siperiassa näyttivät olevan. Arkangelissa kulki suomea puhuvia\nkarjalaisia, jotka aina antoivat apuaan suomalaisille sotavangeille,\nniin toisuskoisia kuin olivatkin.\n\n— Arkangelista tulikin se reikä, josta monet sotavangit pujahtivat\npakoon, tulija kertoi. — Viimeksi sieltä karkasi eversti Stobaeus,\nViipurin ja Käkisalmen linnoitusten rakentaja. Tsaari oli tarjonnut\nhänelle kenraalimajurin paikkaa, mutta hän ei suostunut ja joutui\nArkangeliin, jossa häntä oli pidettävä tarkoin silmällä. Aikansa siellä\noltuaan hän ryhtyi suunnittelemaan pakoa. Sotavankien joukossa oli\nmuuan välskäri perustanut apteekin. Eräs kapteeni, joka osasi panna\nhyvää olutta, rupesi hänen yhtiötoverikseen.\n\nArkangelin kuvernööri, väkeviä rakastava herra, pistäytyi usein\napteekkiin ottamaan ryypyt. Hänellä oli mukanaan kesy karhu, joka oli\nmyöskin oppinut rakastamaan väkeviä. Se alkoi pian käydä apteekissa\nomin päinsäkin. Stobaeus huomasi tämän, lyöttäytyi yhteen välskärin ja\nkapteenin kanssa ja alkoi punoa juontaan. Eräänä päivänä karhu ei enää\npalannutkaan kuvernöörin taloon ja tämä päätteli sen lähteneen metsiin,\nomaan vapauteensa. Stobaeus sairastui samoina päivinä, kuvernööri\nkävi häntä katsomassa, lähettipä lääkärinkin. Tämä ilmoitti everstin\nsairastuneen kovaan ja tarttuvaan punakuumeeseen. Nyt kuvernööri ei\nenää uskaltanut lähteä häntä katsomaan, vaan lähetti palvelijansa.\nMuutaman päivän kuluttua everstin ilmoitettiin kuolleen. Kuvernööri\nlähetti pari virkamiestä tarkastamaan ruumista, mutta kun nämä astuivat\nkuolinhuoneeseen, niin sieltä lehahti vastaan sellainen löyhkä, että he\npaiskasivat äkkiä oven kiinni ja määräsivät ruumiin haudattavaksi heti.\nJos virkamiehet olisivat katsoneet tarkemmin, niin he olisivat nähneet\neverstin vuoteessa kuvernöörin karhun raadon everstin pukuun puettuna\nja yömyssy silmillään. Apteekin kellarissa ne pakanat olivat sen\ntappaneet, mädättäneet ja sitten kantaneet everstin vuoteeseen. Karhu\nhaudattiin juhlallisesti, olin kantamassa, ja eversti marssi sillä\nvälin kulkukauppiaaksi puettuna karkuun. — Kuvernööri lienee ruvennut\nehkä jotakin epäilemään, en tiedä, mutta yht’äkkiä meidät hajoitettiin.\nMinä jouduin tänne.\n\nMakea naurunhohotus katkaisi pitkäksi aikaa iltahetken\nyksitoikkoisuuden.\n\n\nVuodet kuluivat edelleen, toisia sotavankeja kannettiin hautaan,\ntoisia tuli sijaan. Monet karkasivat Tobolskistakin saakka ja pääsivät\nkotimaahan. Liettualaissyntyinen, Pultavassa vangiksi joutunut\naliupseeri Henrik Gutovsky kuljetti monet upseerit kotimaahan;\nviimeiseksi hän toi vihtiläisen kapteeni Robert Muhlin. Muhli eli lähes\nsatavuotiaaksi ja kuoli Vihdissä viimeisenä kaarlelaisena upseerina.\nMajuri Juhana Henrik Fieandt karkasi kaksi kertaa. Ensimmäisen pakonsa\njälkeen hän joutui Kajaanin linnan päälliköksi, toisen onnistuttua\nhän ehti mukaan Norjan retkelle, pelastuipa sieltäkin. Sissipäälliköt\nLuukkonen ja Longström pakenivat myöskin halki Venäjän kotimaahan.\nPitkät vuodet vierivät hitaasti.\n\nEräänä iltana huhtikuussa 1722 Tobolskin sotavangit istuivat\njokailtaisessa toimessaan, laihaa ruokaansa keittämässä. Monen tukka ja\npitkä parta oli jo muuttunut valkeaksi.\n\nNähtiin kummia, itse komendantti saapui halpojen sotavankien luokse.\nHän esiintyi tavallista juhlallisemmin, rykäisi ja sanoi:\n\n— Hyvät herrat, minulla on ilo ilmoittaa teille, että valtakuntiemme\nvälillä on solmittu ikuinen rauha elokuun 30 päivänä 1721. Käsky\nvapauttamisestanne saapui samalla. Toivon herrojen viihtyneen täällä\nhyvin ja toivotan onnellista kotimatkaa.\n\nUutinen levisi kulovalkean tavoin herättäen rajatonta riemua niin\nupseereissa kuin sotamiehissäkin. Sinä iltana istuttiin kauan\nnuotioiden ääressä ja iltarukouksen virsi kajahti taas voimakkaana,\nrukous hartaan kiitollisena.\n\nYli puoli vuotta tieto rauhanteosta tarvitsi aikaa Siperiaan\nsaapuakseen. Ensimmäiset kotimaahan lähtijät tarvitsivat vuoden sinne\npäästäkseen, useimmat kaksi, kolme, viisikin vuotta. Varoja ei ollut,\njalan oli matka marssittava. Ja useat eivät palanneet milloinkaan.\n\nLukuisille upseereille tarjottiin Venäjällä korkeita paikkoja ja\nloistava tulevaisuus. Monet ruotsalaiset taipuivat tarjoukseen,\nsuomalaisista ei tiettävästi ainoakaan.\n\nKun sotavangit vihdoin saapuivat kotiseudulleen, tapasivat he kotiensa\npaikoilla mustat rauniot, joita aika jo peitti näkymättömiin. Heidän\nomaisensa olivat hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin. Kovasti heitäkin oli\nkoeteltu — minkä vuoksi? Sekapäisen kuninkaan kunnianko vuoksi? Siitä\nmaksettu hinta oli liian kallis. Näin ei kuitenkaan ollut — suomalaiset\nuhrasivat kaikkensa siksi, että olivat vannoneet uskollisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIson vihan julma aika läheni vihdoin loppuaan. Sen kaameimmillaankin\nollessa venäläinen ylipäällikkö, ruhtinas Mikael Galitzin oli koettanut\njärjestää valloitetun maan oloja ja hillitä sotaväen kauhuntekoja,\nmutta hänen kätensä ei yltänyt läheskään kaikkialle. Suomen hallinnon\njohtajaksi, kenraalikuvernööriksi, määrättiin pian Pultavassa vangiksi\njoutunut, Venäjän palvelukseen siirtynyt ruotsalainen kreivi Douglas.\nHän toimi venäläisten kuuliaisena käskyläisenä eikä hänen nimensä\njättänyt jäljelle hyvää kaikua.\n\nSuurten nälkävuosien jälkeen Suomessa oli suunnilleen 370000 asukasta.\nSuuren Pohjan sodan ja Ison vihan päättyessä väkiluku oli vain n.\n200000. Kaarle XII aika maksoi siis Suomelle yksistään kuolleissa ja\nVenäjälle viedyissä, joista vain aivan vähäinen osa pääsi takaisin,\nnoin 170000 henkeä, eli lähes puolet maan asukkaista. Sotilaina\nsortuneiden lukumäärä on arvattava lähes 50000 mieheksi. Suomesta\nreväistiin taas irti koko Karjala, ja muussa Suomessa vallitsi\nhävityksen kauhistus.\n\n\n\n\nUUSI AAPINEN\n\n\n Elämä alkoi taas alusta, hitaasti ja vaivalloisesti, mutta sitkeästi\n se kohotti päätään. Se näki hävitetyn maan, josta yksinpä aapisetkin\n olivat kadonneet jäljettömiin. Vanha tieto kertoo, miten tällöin eräs\n kirjanpainaja Taneli Medelplan leikkasi aapisen puuhun ja lukemisen jo\n unohtuva taito ainakin osittain siten säilyi.\n\n\nIson vihan vielä riehuessa istui muutamassa piilopirtissä mies ja\nkeskenkasvuinen poika. Mies koetti opettaa poikaansa lukemaan, mutta\nhänellä ei ollut aapista. Sitä ei ollut lähitienoillakaan, ei enää\nkoko Suomessakaan, vaikka mies ei sitä vielä silloin tietänyt. Hän\npiirteli hiilenpalalla kirjaimia tuohenkappaleelle ja opetti niiden\navulla poikaansa lukemaan, mutta siitä ei koitunut apua. Hiilipiirros\ntuhraantui näkymättömäksi, joutuipa se monesti tuleenkin puiden\nsytykkeeksi, ja poika unohti jo oppimansa kirjaimet.\n\nMies, Taneli nimeltään, ajatteli kauan asiaa ja vihdoin se hänelle\nselvisi. Miksei hän, kirjanpainaja ammatiltaan, voisi leikata aapista\npuuhun?\n\nTaneli tarttui työhön. Hän otti palasen pehmeää leppää, sovitti sen\nkaatuneen hongan runkoon tekemäänsä loveen, kiilasi sen siihen ja\nalkoi työnsä. Puukolla hän koversi siihen kirjaimia. Työ oli hauskaa,\nkaatuneen hongan rungolla istui kodikkaasti, aurinko paistoi, puro\nlorisi iloisena, ruoho nousi silmin nähden maasta, puut viheriöivät ja\nlinnut ylistivät tuhansin äänin pian koittavan kesän kirkkautta. Puuhun\npiirretty aapinen tuli valmiiksi. Taneli painoi kiskomalleen tuohelle\nlepän antamalla värillä ja siihen hämmentämällään, mäyrän rasvaan\nsekoittamallaan noella uuden aapisen. Tämän avulla hänen poikansa oppi\nlukemaan.\n\nRauha palasi maahan ja uusi elämä pääsi vähitellen alkuun. Taneli\npalasi myöskin oman työnsä ääreen ja alkoi painaa aapisia metalliin\nvaletuilla kirjaimilla. Puuaapisensa hän oli tuonut mukanaan, mutta se\nunohtui nurkkaan joutavan tavaran joukkoon.\n\nSattuipa sitten eräänä päivänä muuan oppinut, kauaksi eteensä näkevä\nmies tulemaan Tanelin työhuoneeseen. Hän katseli ja katseli, huomasi\npuuaapisen ja kysyi, mitä se oli. Taneli selitti asian laidan. Oppinut\nmies jäi seisomaan syviin aatoksiin.\n\n— Kohtalon tiet ovat ihmeelliset, hän mietti. — Tämä jo hautansa\npartaalla seisonut, erämaiden pimennoissa piilevä kansa osasi säilyttää\nkurjuutensakin keskellä henkensä lahjat. Puukelloilla, kun muuta ei\nenää ollut, se soitti kansan kokoon palvelemaan Jumalaa, puuaapisella,\nkun muita ei enää ollut, se opetti poikansa lukemaan. Totisesti tämä\nkansa ei ole kuoleva kansa. Vieraita se on palvellut ja vieraan hyväksi\nvertaan vuodattanut, vieraalle veronsa maksanut, tyhjäksi sen on imenyt\nniin länsi kuin itäkin ja sen kasvot kalvistanut, mutta se on kerran\nnouseva itsensä isännäksi. Itse se on hoitava omaa leiviskäänsä ja\nomaksi onnekseen omia lahjojaan, sillä se maa, joka on sitä holhonnut,\nei enää kykene isännyyttään hoitamaan.\n\n\n\n"]