Kumpujen yöstä IV: Itsenäisyyteen
Aarno Karimo (1886–1952)
Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan
Neliosainen teos kuvaa Suomen kansan vaiheita esihistoriallisesta ajasta aina itsenäistymiseen ja vapaussotaan saakka. Se yhdistää historialliset tosiasiat elävöitettyihin kertomuksiin ja käsittelee merkittäviä henkilöitä, sotia sekä yhteiskunnallisia muutoksia eri vuosisatojen varrella.
Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä IV: Itsenäisyyteen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3565. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
KUMPUJEN YÖSTÄ IV: ITSENÄISYYTEEN
Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan
Kirj.
AARNO KARIMO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.
Kumpujen yön viimeisen osan omistan kaikille
niille Suomen miehille ja naisille, jotka
tavalla tai toisella, hengen voimalla tai
aseella, ovat aikojen kuluessa, lopullisesti
vapaussodassa, luoneet isänmaamme itsenäisyyden.SISÄLLYS:
Itsenäisyyteen Uuteen elämään Merien takana Arvid Horna Pikku viha Maiden jako Maaomenat
Kolme merkkimiestä
Ehrensvärd Chydenius Sprengtporten
Sekasortoista aikaa
Kustaa III Sota Anjalan liitto Yhdistys- ja vakuuskirja Porrassalmi Muut taistelut Ruotsinsalmi Jägerhorn
Neljä säätyä
Aatelia Papistoa Porvareita Talonpoikia
Valon vartijoita
Haapaniemessä Suomen sota
Siikajoki — Revonlahti — Pulkkila Viapori Pääarmeija Pohjanmaalla Lapua — Kauhajoki — Alavus — Karstula Roth ja Spoof Oravainen Olli Tiainen Golgatan tie Ruotsissa
Porvoon valtiopäivät Eronhetki Uumajassa Kuusi vuosisataa Idän yhteydessä
Lahjoitusmailla
Pohjois-Karjalassa Karjalan Kannaksella
Heräävä kansa
Lauantaiseura Huutavan ääni korvessa Elias Lönnrot Kuopiossa Vaikeita aikoja Krimin sota Uusia tuulia
Valtiopäivät Neljä tietäjää Opetuslaitos
Kansakoulu Oppikoulu
Herännäisyys Taistelu jatkuu
Tasavertaisuuteen Vanhoja fennoja
Suomen sotaväki Suomen taide Suomen urheilu Sortovuodet
Suurlakko Voimaliitto Sosialismi Sorto jatkuu Venäjän tarkoitukset Maailmansota Suomen jääkärit Vallankumous
Suomen vapaussota
Suomen vapaussota Sotatoimia ja järjestelyjä Ampumaketjussa Tykkiväkeä Sotatoimet jatkuvat Voitatteko? Tampere ja Rautu Vieras apu Punaiset Viipurin valloitus
Valtakunnan rajalla
ITSENÄISYYTEEN
Kumpujen yön neljäs ja samalla viimeinen osa on saanut alaotsikokseen nimityksen »Itsenäisyyteen». Nimityksen oikeuttanee se, että kuvausjakso käsittää ajan itsenäistymisajatuksen heräämistä sen toteutumiseen saakka, siis kaksi vuosisataa Ison vihan jälkeisistä päivistä Suomen vapaussodan loppuun.
Tähän ajanjaksoon sisältyy suunnaton asioiden joukko ja laadullinen moninaisuus. Rajoitetun tilan vuoksi olen ollut pakotettu kaivamaan niistä esiin vain oleellisimmat kohdat, on, niin sanoakseni, täytynyt koettaa siirtyä ajassa eteenpäin vuosisata tai parikin ja katsella asioita sieltä käsin, jolloin monet nykyisin merkityksellisiksi arvatut, mutta sittenkin sivuasiat ovat jo häipyneet syrjään ja vain huippukohdat ovat säilyneet. Tämä tehtävä on ollut perin vaikea ja siinä, kuten yleensäkin työssäni onnistuminen ei ole minun arvioitavissani. Tilan suppeuden vuoksi minun on täytynyt myöskin jättää pois joukko jo valmiiksi kirjoitettuja lukuja sekä melkoinen määrä kuvia, jotka koskivat etupäässä maamme taloudellista kehitystä. Samoin on pitänyt hyvin tuntuvasti lyhennellä muitakin asioita sekä heittää kokonaan syrjään monisatainen sukuluettelo, joka olisi ollut omiaan osoittamaan ruotsalaistuneen sivistyneistömme valtavimman osan supisuomalaisen alkujuuren.
Tässäkin osassa olen koettanut seurata suomalaisen tutkimuksen viimeisiä johtopäätöksiä, mutta samalla olen antanut omankin harkintani perusteella oikeaksi arvioimani käsityksen sanella erinäisiä päätelmiä. Sallittakoon minun vielä kerran nimenomaan huomauttaa, että teokseni tämäkään osa ei pyri olemaan kansamme ja maamme historiaa, vaan menneisyytemme verraten vapaasti, vaikkakin, mikäli suinkin mahdollista, tapahtuneisiin tosiasioihin pohjautuvaa kuvailua sekä kuvin että sanoin.
Meillä on ainakin aikaisemmin, osittain vielä nytkin, totuttu pitämään Ruotsin vallan viimeistäkin vuosisataa tavallaan ihanteellisena aikana. Näin asia ei kuitenkaan ole. Juuri viimeisen vuosisadan kuluessa Ruotsin taholta, sen pelätessä Suomen luisuvan käsistään, alkoi määräperäinen, täydellä tietoisuudella toimeenpantu suomalaisuuden ja suomen kielen syrjäyttäminen ja Suomen alistaminen pelkäksi maakunnaksi. Pakollinen ruotsalaistuttaminen herätti tietenkin vastavaikutuksen. Ruotsin kielenkin jo omaksuneet suomalaiset pitivät tällöin itseään selvästi suomalaisina. Suuri suomalainen Henrik Gabriel Porthan näki uhkaavan vaaran ja hän sekä hänen hengenheimolaisensa alkoivat tietoisesti toimia säilyttääkseen suomalaiset kansakuntana, vaikkakin Ruotsin yhteydessä. Heidän isänmaansa ei ollut koko valtakunta, vaan nimenomaan Suomi. Juuri näinä aikoina pystytettiin uudemman suomalaisen kulttuurin useat peruskivet.
Yrjö Maunu Sprengtporten lausui ja koetti myöskin teoilla, vaikkakin arveluttavilla, toteuttaa Suomen itsenäistymisajatusta. Nämä hankkeet eivät onnistuneet maaperän ollessa vielä kypsymättömän, mutta maamme itsenäisyys juontaa sittenkin tietoisimmat juurensa näiltä vuosikymmeniltä.
Ruotsi jätti Suomen oman onnensa nojaan. Syyn ja seurauksen laki toteutui, kuten aina. Suomi irroitettiin Ruotsista ja liitettiin Venäjään. Irroittamista pidettiin aikaisemmin, osin vielä nytkin, suurena onnettomuutena. Suomen onneksi se kuitenkin koitui. Kohtalottarien tutkimattomat langat punoutuivat siten, että Suomi liitettiin itään juuri otollisimpaan aikaan, ei liian varhain eikä liian myöhäänkään. Vain tänä ajankohtana. Venäjällä puhaltavien ennen tuntemattomien tuulien vallitessa se saattoi kohota maakunnasta kansakunnaksi ja valtioksi.
Venäjän yhteydessä Suomi nautti, niin kummalta kuin se kuulostaakin, suuren sekä kansallisen että aineellisenkin nousunsa ajan. Lähes yhdeksän vuosikymmentä se sai rauhassa käyttää oman kehityksensä hyväksi. Tänä aikana tapahtui aineellisen vaurastumisen ohella suomalaisen kansan herääminen ja nousu. Venäläisten keisarien tehokkaalla avulla suomalainen kansa sai kielelleen alkeellisimmat ja luonnollisimmat oikeudet. Erikoisasemastaan nauttiva Suomi oli Venäjän monikansaisessa valtakunnassa käsittämätön poikkeus yleisestä säännöstä.
Venäjässä on nähty ja on nähtäväkin Suomen vaarallisin vihollinen, mutta älköön se estäkö tunnustamasta todeksi sitä, mikä totta on.
Venäjän vallanpitäjät, niin suuresti kuin he henkilökohtaisesti Suomea suosivatkin, eivät olleet maallemme suopeita yksinomaan hyväntahtoisuudesta, vaan myöskin siksi, että Venäjä tahtoi irroittaa Suomen henkisestikin lännestä. Aikanaan tämä hyvänsuopaisuus loppui, venäläisyys näytti kursailematta oikean karvansa, ja Suomen häikäilemätön sorto alkoi.
Ihmeelliset olivat näinä kahtena vuosisatana kansamme kohtalon tiet. Kaarle XII päättömät sodat, joiden seurauksena Suomi sai kärsiä kovimmat koettelemuksensa, panivat maamme sivistyneistön ajattelemaan mitan täyttymistä. Mitta täyttyi Ruotsin yhä enemmän laiminlyödessä Suomen asioita. Sen seuraukset ja samalla historiallinen vääjäämätön välttämättömyys erottivat Suomen Ruotsista. Kun sitten aikanaan äärimmilleen yltynyt venäläinen sorto hajoitti Suomen sotaväen, pelasti se tahtomattaan ja tietämättään kymmenet tuhannet, ehkäpä sadatkin tuhannet Suomen miehet joutumasta maailmansodan joukkohautoihin. Ja tämän sodan pyörteet kääntyivät niin merkillisesti, että maamme niiden lomassa saavutti itsenäisyytensä, ei vieraiden armosta, vaan edelleenkin suopean kohtalon ja oman päättävän esiintymisensä sekä miestensä uhrivalmiuden ansiosta. Ja loppujen lopuksi, asioiden kulkua kylmästi katsellessa. Suomen auttajan. Saksan, luhistuminen koitui onneksemme. Se epäilemättä pelasti kansamme ennen pitkää perin tuhoavasta Saksasta riippuvaisuudesta. — Ihmeellisesti, melkeinpä käsittämättömän suotuisasti, kansamme ulkonaiset vaiheet näin ollen viimeisinäkin vuosikymmeninä järjestyivät.
Meillä on väitetty Suomen kulttuuriasioissakin saaneen Ruotsilta suunnattoman paljon, melkeinpä kaikki. Asioiden lähempi, lyhytkin tarkastelu osoittaa tämän väitteen lievästi sanoen liioitelluksi. Kernaasti tunnustettakoon se, mitä saatu on, mutta samalla sopii arvioida tarkemmin omakin työ. Se osoittaa omin voimin ja pääasioissa juuri omin voimin tehdyksi kulttuuriasioissakin monin verroin enemmän kuin mitä on luultukaan. Suomalainen tiede on, ikävä sanoa, viimeaikoihin saakka pitänyt melkeinpä selvänä sen seikan, että tämä kansaparka on aina ja kaikkialla lainannut muilta kansoilta sen, mitä se omistaa. Kansallisuusnäkökohta ei tietysti saa mitenkään määrätä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta Suomen aikaisempien, kansastamme vieraantuneiden tiedemiesten lähtökohta on usein ollut outo. On lähdetty siitä, jopa pidetty selviönäkin, että suomalainen rotu on ollut kykenemätön luomaan mitään ja että se, mitä vierailta mailta on toitotettu, on ollut oikeaa ja kiistämätöntä totuutta. Nyttemmin tämäkin asia on muuttunut.
Kansa sinänsä on ollut kaiken oikean suomalaisen työn ja tutkimuksen pohja ja perustus, mutta sellaisenaan se ei ole saattanut käännellä olemassaolonsa ohjia. Se on tarvinnut johtajia, joiden näkökulma oli laaja ja suuntaviivat selviä. Kansallamme on ollut eri aikoina ja eri aloilla suuria johtajia, jotka ovat osanneet ohjata sitä oikeille laduille. Nämä johtomiehet ovat aikojen kuluessa ilmaantuneet useinkin arvaamatta ja aavistamatta silloin, kun heitä on kipeimmin tarvittu. Heissä ovat kansamme tietoiset tai alitajuiset pyrkimykset henkilöityneet. Heidän merkitystään kansamme nousussa ei ehkä yleisessä tietoisuudessa ole osattu arvioida kyllin korkeaksi. Kuten talossa tarvitaan isäntä, jotta asiat kulkisivat oikeita uriaan, niin myös kansakin tarvitsee kulkunsa suunnan arvovaltaiset määrittelijät. Monipäinen ja erimielinen johtaja joukko, milloin sellainen on kansamme menneisyydessä esiintynyt, on aina vienyt maamme kieroille laduille ja turmion partaalle. Milloin kansamme on oikeita suunnan osoittajia uskonut ja seurannut, se on myöskin voittanut. Oikeiden johtajien tunnuskilpenä on aina ollut kansamme ja maamme paras ja johtotähtenä isänmaan rakkaus. Vain tämä usein unohdettu ja viimeisten vuosikymmenien turmiollisten, vierasperäisten oppien vuoksi jopa halveksittukin käsite »isänmaa» on kyennyt nostamaan kansamme suuriin tekoihin. Vieraat opit ovat vieneet sen häpeän teille ja synkkiin kuiluihin.
Selvyyden vuoksi sietänee tässä yhteydessä huomauttaa, että olen tässä teoksessa käsittänyt ja käsitellyt Suomen koko väestön yhtenä kansana vetämättä kielen perusteella mitään rajaviivaa. Tämä käsityskanta on sama kuin J.L. Runebergin ja kaikkien muidenkin suomalaisten omaksuma vuosisatojen kuluessa kieleen katsomatta. Viimeisten vuosikymmenien eriseuraisuudet eivät ole läheskään riittävillä perusteilla pystyneet sitä kumoamaan. Se väestömme vähäinen osa, jonka esi-isät ovat aikoinaan saapuneet Ruotsista, on, kuten suomenkielisistä suoranaisesti polveutunut, ruotsalaistunut osakin, tehnyt yhteisen isänmaan hyväksi työn, jota ei voi eikä tarvitsekaan väheksyä.
Teostani lopettaessa on minun vielä kerran auliisti kiitettävä kaikkia niitä, jotka ovat työtäni avustaneet, niitä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut, sekä niitä monen monia, nimeltä mainitsemattomia, jotka hyväntahtoisesti ovat tukeneet minua tässä vaikeassa työssä, joka edesvastuuni tuntiessani on usein ollut minulle tuska ja vaiva, mutta samalla ilo.
Tämän viimeisen osan on väsymättömällä innolla ja asioihin syventyen tarkastanut pariinkin otteeseen tohtori Rafael Engelberg. Hänelle esitän parhaat kiitokseni. Samoin tohtori, kouluneuvos Gunnar Sarvalle, joka luki lävitse luvut lähes Ruotsin vallan päättymiseen saakka. Ajan vähyys painatustyön kiirehtiessä ei sallinut hänen jatkuvaa tarkastustyötään. Yleisesikuntamajuri J.E. Hannula on tarkastanut varsinaisia sotatoimia koskevat esitykset Suomen sodan loppuun. Vapaussotaa käsittelevät asiat perustuvat lyhennyksinä yleisesikuntaeversti V. Tuompon jo aikaisemmin tarkastamiin kirjoitelmiini. Moni muukin on työtäni avustanut — Kansallis-Osake-Pankki on sitä jatkuvasti hyväntahtoisesti tukenut —, kaikille esiin kannan vilpittömän kiitokseni.
Kumpujen yön viimeinen osa ilmestyy etukäteen huomaamattani aikana, jolloin maamme itsenäistymisestä on kulunut viisitoista vuotta. Vaatimattomuudessaan ja puutteellisuudessaan teokseni olkoon osaltaan kaikkien niiden miesten ja naisten vähäisenä muistomerkkinä, jotka hämärästä muinaisuudesta maamme itsenäistymiseen saakka, kukin alallaan, työnsä ja henkensäkin uhraten, ovat ahkeroineet suomalaisen kansan hyväksi ja suomalaisen valtakunnan luomiseksi.
Helsingissä, joulukuun 1 p:nä 1932.
Aarno Karimo.
UUDEN ELÄMÄN ALKU — VIERAILLA MAILLA — VAPAUDEN AIKAKAUSI — LÄNNEN SULATUSTYÖ — SUOMI ITSENÄISEKSI — OMAA KULTTUURIA — ASEELLINEN RATKAISU — KANSAKUNTA JA VALTIO
UUTEEN ELÄMÄÄN
Ison vihan päätyttyä elämä Suomessa oli alettava melkeinpä alusta. Hyvin monet asuinseudut olivat muuttuneet erämaiksi. Viljelykset oli hävitetty, pellot metsistyneet, rakennukset tuhoutuneet. Maan väkiluku oli vähentynyt lähes puolella ja oli uuden elämän alkaessa vain 200 000 henkeä. Noin 50 000 maan parhainta miestä oli kaatunut tai kuollut tauteihin sotakentillä tai joutunut kokemaan sotavangin surkean kohtalon. Kymmenet tuhannet naiset, lapset ja sotaan osallistumattomat miehet olivat saaneet kulkea orjuuteen Venäjälle. Venäläiset myivät orjiksi varsinaisia sotavankejakin. Niinpä he olivat kaupanneet etäisen Persian pääkaupunkiin Teheraniin 1000 ruotsalaista ja suomalaista. Valtakunnan hallitus koetti toimia vankien palauttamiseksi, mutta läheskään kaikkien olinpaikoista ei saatu selkoa ja suuri osa heistä hävisi jäljettömiin. Vielä 1740 jälkeenkin, kahden vuosikymmenen kuluttua rauhanteosta, palasi Suomeen yksityisiä miehiä orjuutusmatkaltaan.
Kokko, ilmojen lintu, liiteli pesälleen. Korkealla se kulki, niin korkealla, että laskeva aurinko, joka ei enää kotvaan ollut säteillään tavoittanut puiden latvoja, vielä ylti sen valtaviin siipiin ja pani ne tummuvaa taivasta vasten kummasti välähtelemään.
Taivas tummui ja niinpä tummui maakin. Varjot häipyivät, suuret metsät sulivat mustanpuhuvaksi sineksi, kuin valtavan laajaksi, pehmeäksi matoksi, jonka rajoina olivat taivaanrannat, missä kullanpunertavina, missä harmaanhämynä, ja keskellään sinne ja tänne heitettyinä ruskeahkot suot ja hopeapintaiset järvet ja lammet, maan salaperäiset silmät.
Näin kokko näki korkeilta olosijoiltaan Pohjolan kevään iltahämyn; suurten surujen unhoonsaattajan, uinuvien toiveiden herättäjän, sammumattoman kaipauksen mieleenjohdattajan, rauhaisan levon tuojan; näki sen ottavan huomaansa maan ja sen asujamet.
Eipä kuitenkaan kaikkia.
Ilmojen lintu älysi tarkalla silmällään tummassa maassa vieläkin tummemman läiskän, kierrätteli sen kohdalla kaaren ja näki alhaalla ahertajia, joille levon hetki ei vielä ollut koittanut. Se älysi tumman läiskän ihmisen aikaansaannokseksi, vähäiseksi kynnökseksi ja kylvökseksi. Se laskeutui alemmaksi ja näki vanhan miehen astelevan kiemurtelevan vaon reunaa hitaasti ja heittävän maahan harkiten ja säästeliäästi kullankarvaisia jyviä. Vaimon ja nuoren tytön se näki vaivalloisesti kiskovan atraa ja nuoren pojan sitä ohjailevan.
Nämä nähtyään kokko kääntyi kotiaan kohden, sillä omatpa sillä olivat asiansa, omat ihmisillä, ja häipyi etäiseen hämärään.
Kynnöksen mies keräsi pussistaan jyvien tähteet, ropsautti ne maahan ja katseli jälkeään.
— Vähänpä näitä jyviä oli ja nekin tuskalla hankittuja, mutta alkuun on taas päästy, uuden elämän alkuun. Kaikkivaltias kun suonee niistä sadon, niin tulevan kevään suuremman kylvöksen siemen on tiedossa. Jopahan sen ohella syötänee viljasta leivottu leipä ainakin jouluna, ellei pääsiäisenäkin.
Sitten hän istahti kivelle, otti päästään ikälopun kaarlelaishattunsa, jätti harmaat hapsensa iltatuulen viimeisen henkäyksen liehuteltaviksi ja antoi katseensa kiertää. Hyväillen se tapasi mäelle kohonneen, pian asuttavaan kuntoon saatetun uudisrakennuksen, kääntyi saunaan ja siitä verkalleen kohoavan savun ohitse ja järven ylitse metsiin ja taivaanrantaan, viipyi siellä aikansa ja kääntyi kyntöväkeen. Niihin se kotvaksi pysähtyikin.
Atra käänsi kylvöksen päälle mullan, käänsi, minkä käänsi. Hitaasti se tapahtui, sillä atra oli raskas ihmisten vedettäväksi, raskas varsinkin petulla henkeään elättäneiden kiskottavaksi. Eikäpä sarvikoista pitelevä poikakaan jaksanut, ehkäpä ei tahtonutkaan painaa sitä yhtä syvälle kuin hevosen vetäessä.
Vanha mies katsoi päätään nyökäytellen outoa kyntämistä. Ja näin hänen totiset, arkiset aatoksensa kulkivat:
— Kukapa uskoisi, jos sanottaisiin, että tällä paikalla vasta kuusitoista vuotta sitten sijaitsi laajan kylän reunalla vauras talo, asujinaan nelisenkymmentä henkeä. Kuka uskoisi, vaikka eipä ole uskoteltaviakaan kuin monien penikulmien päässä. Niin kuitenkin oli, kun rotevana miehenä lähdin Kaarle-kuninkaan sotiin. Kun taas viime kesänä palasin Puolat, Venäjät ja Siperiat kierrettyäni ja monet kohlut koettuani, en enää kotipaikkaani tuntenut. Ja kun vihdoin tunsin tienoot, näin vain metsää kasvavat pellot ja mustat rauniot niiden keskellä. Ei kuulunut koiran haukuntaa, ei karjakellon kalkatusta, ei ollut venettä rannassa eikä aumojen paikoilla muuta kuin lahonneita aluspuita. Laupias Jumala salli minun kuitenkin löytää mieron teiltä vaimoni ja poikani, samaisen, joka näki päivän valon juuri tappotantereille lähtiessäni. Vaikea minun oli tuntea nälän kalvistamaa, ryysyissä kulkevaa vaimoani, yhtä vaikea hänen minua. Niin, niin, kovat vuodet tekivät minustakin, vasta neljissäkymmenissä kulkevasta miehestä, harmaatukkaisen ukon. Hakemalla hain talon muutakin väkeä, ketään en löytänyt. Ehkäpä he kaikki, kotitalon koko väki, niin vanhat kuin nuoretkin, ovat jo kulkeneet kuoleman tien. Tai ehkä joku heistä ahertaa orjana Venäjän maalla.
— Niin, tuulen tuomana tuo tyttöriepu ilmaantui syksyllä tänne. Maailmaa oli kulkenut, hyvien ihmisten almuilla ja metsän marjoilla henkeään elätellyt. Kotiaan ei tiedä, ei edes omaistensa nimiä. Kaipa tuokin on yksi niistä tuhansista orporaukoista, jotka nykyisin maatamme kiertävät. Tänne osui ja tänne jääköön, vahvalta taimelta näyttää. Pettua riittää hänellekin ja kalaa särpimeksi, ja saakoon osansa metsänkin antimista. Hyvin tuo poika on ansoillaan niitä saanutkin ja saanee vastakin.
Miehen katse lämpeni hänen silmäillessään toimessaan ahertavaa poikaa. Ja näyttipä siltä kuin olisi uusi ja ennen ajattelematon asia yht'äkkiä välähtänyt hänen mieleensä ja ollut myöskin otollinen, sillä syvien vakojen uurtamat kasvot sulivat tuossa tuokiossa leppoisen hymyileviksi.
— Ehkäpä on sallittu niin, että tuon tytön piti löytää tiensä juuri tänne. Pojasta kehkeytyy täysi mies jo lähivuosina ja tytöstä varttuu neito. Mitäpähän jos — — no, miksipähän ei niinkin. Hyvin näkyvät jo nyt toisiinsa sopeutuvan. Ehkäpä he ovat määrätyt luomaan tälle vanhalle asuinpaikalle uuden elämän — —.
— Niin, monia nuoria ja vahvoja käsiä tarvitaan, ennenkuin kaikki tälläkin paikalla kohoaa entiselleen ja entistäkin ehommaksi. Ja aikaa siihen tarvitaan ja uupumatonta työtä. Kaiken olemme menettäneet yhden miespolven eläessä, työ on vain jäänyt jäljelle. Ja myöskin sellainen usko, ettei työ ole turhuutta, vaikka se joskus katkerina aikoina saattaisikin siltä tuntua.
Entinen sotilas nousi kiveltään, asteli kyntäjien luo ja tarttui sarvikkoon pojan siirtyessä kolmanneksi vetäjäksi.
— Väsyttääkö? Niinpä kai, mutta työn teemme loppuun. Myöhään kylvämme ja kasvuaika on lyhyt.
Ja niin isä ja poika vuorottelivat sarvikon pidossa ja raskaassa vetämisessä siksi, kunnes viimeinen vako oli kynnetty. Uusi päivä teki silloin jo tuloaan suurten metsien takaa ja taivaanrannan märät pilvet ennustivat sadetta, jota tehty kylvös tarvitsi ja odotti.
MERIEN TAKANA
Kaarle IX suostutteli jo herttuana ollessaan suomalaisia siirtymään Keski-Ruotsin erämaihin. Suomessa yleinen kohtuuttomien verojen kiskonta, johon niin maalliset kuin hengellisetkin viranomaiset olivat syypäät, aiheuttikin lukuisia siirtymisiä Ruotsin erämaihin silloin sekä seuraavien vuosikymmenien kuluessa. Ruotsiin muuttaneet suomalaiset raivasivat viljelykselle laajat alat sikäläisiä erämaita, levisivätpä he Norjankin puolelle. Aikanaan suomalaiset joutuivat Ruotsissa ankaran vainon alaisiksi. Hollantilainen Usselincx ehdotti jo Kustaa Aadolfille merentakaisten alusmaiden hankkimista Ruotsille Amerikasta. Kuningatar Kristiinan aikana ryhtyi suomalainen amiraali Klaus Horn tarmolla ajamaan asiaa ja tuloksena oli »Uuden Ruotsin» siirtokunnan perustaminen Amerikkaan, Delaware-joen suuhun, nykyiseen Pennsylvaniaan. Melkoinen osa Ruotsin suomalaisista siirrettiin väkivalloin sinne. Täten suomalaiset joutuivat Amerikassakin suorittamaan huomattavan raivaustyön. Heidän Ruotsissa tekemänsä työn merkitys tunnustetaan nyttemmin sielläkin. Metsäsuomalaisten Ruotsiin jääneet jälkeläiset ovat ruotsalaistuneet, Norjassa norjalaistuneet. Vain joku harva vanhan polven eläjä osaa enää suomea ja joitakin sukunimiä on säilynyt.
— Tiedän kyllä, hyvin tiedänkin. Sata ja neljäkolmatta vuotta siitä jo on kulunut aikaa, siitä, kun Kolehmaisen tämä sukuhaara lähti Suomesta.
Valkopartainen, sataa ikävuottaan jo lähentyvä vanhus taittoi palavasta juurakosta oksan, sytytti sammuneen piipun ja ojensi sen vieressään istuvalle Nopealle Hirvelle. Nuotion loimu valaisi selviksi ja jyrkiksi ympärillään istuvien piirin, niin suomalaisten vakaisat, väliin myhähtelevätkin kasvot ja vaaleat tukat, kuin punanahkojenkin järkkymättömän totiset, kyömynenäiset naamat ja pikimustat harjakset. Nuotio valaisi myöskin lähimmän ympäristön maasta kiskottuine valtavine juurakkoineen ja rinteellä sijaitsevan uudistalon jo tummuneen seinän. Mutta jättiläismetsä seisoi mustana ja mahtavana. Alhaalla kimalteli kapea Mukruton, suuren Delawaren sivujoki.
— Isäni siitä kertoi, jatkoi ukko Kolehmainen. — Kaarle IX kuningas silloin kuului hallinneen. Jo Södermanlannin herttuana ollessaan hän halusi asuttaa herttuakuntansa laajat erämaat. Hän kutsui sinne ruotsalaisia, mutta heitä saapui vähän. He asettuivat kyllä parhaille paikoille jokien varsille, joissa viljelys oli helppoa, mutta eivät lähteneet takamaihin. Silloin Kaarle alkoi houkutella sinne väkeä Suomesta ja saikin monet lähtemään etenkin Savosta, osiksi muualtakin. Siirtyjien piti saada maat sikäli omikseen kuin niille asettuivat ja seitsemän ensimmäistä vuotta verovapaiksi, tällainen oli lupaus.
— Perille päässeet lähettivät Suomeen sellaisen sanan, että hyvät heillä oli oltavat. Loputtomia metsiä oli ja riistaa runsaasti, oli kalaisia järviä ja jokia. Maa oli mäkistä ja kivistä, mutta niihin oli totuttu. Veroja kiskovia vouteja sen sijaan ei ollut niin tuhottomasti kuin Suomessa. Jokainen eli omassa vapaudessaan. Kun kävi ihmisten ilmoilla maksamassa verot, mikäli maksoi, niin eli rauhassa. Tämä seikka se etupäässä katovuosien ohella kuului panneen isänikin muuttohommiin.
— Pohjanlahden ympäri olivat kiertäneet jalan, paria lehmää ja lammasta edellään ajaen. Hevonenkin oli, mutta se kiskoi muun tavaran kuormaa ja pienimpiä mukuloita, joita savolaisille aina onkin siunautunut runsaasti. Perille tulivat aikanaan ja Värmlantiin asettuivat.
— Vähitellen aloin jo omaltakin kohdaltani muistaa yhtä ja toista. Isällä oli silloin jo varsin jykevä talo, riistaista metsää päivän astumisala, ja hyvää kaskimaata tarpeeksi. Hyvin oltiin ja elettiin. Suomalaiset olivat ottaneet haltuunsa suunnattoman laajat alat ja tekivät korvesta ihmisen asuinmaata. Elettiin sovussa jokivarsien ruotsalaisten kanssa, mutta aikanaan ääni kellossa muuttui. — Nähdessään korpien muuttuvan asuinkuntoon, ruotsalaiset rupesivat vaatimaan niitä itselleen, väittivätpä niitä aivan omikseenkin. Kateus taitaa kuulua niiden luonnonlaatuun, mutta toinenkin seikka yllytti lisäksi. Meikäläisten asuinaloilta löydettiin erilaisia metalleja ja syntyi sinne kaivoksia. Ne tarvitsivat runsaasti metsiä, puun arvo nousi ja riita oli valmis. Ruotsalaiset valittelivat hallituksilleen ja meitä alettiin ahdistella. Kukapa meitä olisi kuunnellut. Meitä vastaan tehtiin vainoretkiä ja pian elettiin kuin sodassa. Ehkäpä oli meidän puoleltamme kaskituli joskus ryöstäytynyt ruotsalaisten metsiin, mutta se ei riittänyt vainon syyksi, eikä sekään, että muka kaskeamisella hävitimme metsiä, sillä omiksemmehan ne oli luvattu. Kristiina kuningatar hallitsi silloin maata tai oikeammin sanottuna hänen herransa sitä tekivät. Hallitus asettui ruotsalaisia puoltamaan. Kun emme luopuneet oikeuksistamme, pantiin niskaamme ankara ies. Meikäläisiä vangittiin ja vietiin pakkotöihin ja hätyytettiin kaikin tavoin. Ja lopuksi, se tapahtui V. 1640, hallitus käski polttaa suomalaisten riihet ja viljat, »jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään», kuten käsky kuului. Vain ne suomalaiset, joilla oli selvät talonkirjat, saivat jäädä paikoilleen, mutta silloinkin vain erityisellä luvalla. Mistäpä meillä talonkirjat? Joillakin oli, mutta taisivatpa niistäkin useat hävitä teille tietämättömille ahdistajien huostaan jouduttuaan. Tällaisen kiitoksen saimme Ruotsin erämaiden asutuksesta ja näin tulkittiin herttuan ja kuninkaan Kaarlen sana ja lupaus.
— Valtakunta oli näihin aikoihin hankkinut maata juuri näiltä Delawaren tienoilta ja tarvitsi tänne asukkaita. Ruotsalaiset eivät halunneet lähteä, sillä hehän eivät lähde erämaihin, heillä ei ole siihen taipumusta. Mitäpä siis muuta kuin pantiin metsäsuomalaiset lähtemään.
— Hyvin muistan, miten meilläkin viljat poltettiin, kaikki ovet lyötiin säpäleiksi ja uuni särettiin. Setäni murhattiin salaa eräretkellään. Isäni, joka ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa, vietiin raudoissa kaupunkiin ja tuomittiin siellä, muka oikeudessa, menettämään maansa ja mantunsa ja lähetettäväksi Amerikkaan. Mitäpä meillä muilla, lainsuojattomilla, niin äidillä kuin lapsillakin, oli neuvona kuin hänen mukaansa lähteminen. Kahleissa tuotiin isänikin, kuten lukuisat muutkin, laivaan. Ja niin jouduttiin taas lähtemään uuteen maahan. Montakaan ruotsalaista ei ollut joukossa, nekin etupäässä monenlaisia virkamiehiä. Matka oli vaikea täyteen ahdetussa laivassa ja oltaessa ensimmäistä kertaa suurella merellä.
— Perille päästyämme katselimme paikkoja. Kaikki ruotsalaiset ja jotkut harvat meistä asettuivat äsken perustetun Christina-linnoituksen lähistölle, muutamat, kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle, jotkut Rakuuna-joelle, mutta me muut pyrimme ylemmäksi Delawaren ja sen sivujokien varsille aivan koskemattomiin maihin. Sellaisiin meidän luontomme näkyy meitä vetävän. Perustimme siirtokunnan ja annoimme sille nimeksi Suomi eli Finland. Vähitellen, kun suomalaisia raahattiin Ruotsista yhä lisää, syntyi uusia asuinseutuja vielä kauemmaksi. Ylämaa ja Takamaa saivat asukkaansa: Marttiset, Kokkiset, Putkoset, Rambot, Pelkoset, Räsäset ja monet muut. Mentiinpä Delawaren toisellekin puolelle. Sinne lähti Mulikan Erkkikin ja perusti Mulikanmäkensä, josta nyt on tullut Mullica Hill. Kuvernööriksi meille lähetettiin suomalainen majuri Printz, joka tosin ryyppäili ja rallatteli vahvasti, mutta oli pohjaltaan melkoisen hyvä mies. Ja komea oli katsella, päätään pitempi kaikkia muita ja painoltaan 400 naulaa. Aikansa hän oli mellastanut 30-vuotisessa sodassa, kunnes teki päissään ollessaan tyhmyyden ja joutui meitä paimentamaan.
— Niin alettiin taas uusi elämämme. Kirves iskettiin säälittä näiden seutujen ennennäkemättömien puiden kylkeen. Mihin kirves ei pystynyt, siinä auttoi tuli. Muistanpa hyvin, miten ihmeissään intiaanit katsoivat meidän outoja toimiamme. Sinun isäsi, Nopea Hirvi, seisoi päivät päästään katsomassa. Mitään ei virkkanut, katsoi vain. Häneltä ostimmekin paljon maata. Ja hyvin tuliimme toimeen punaisten miesten kanssa. Rauhanpiippua poltettiin heti tultuamme ja keinon opittuamme, ja siitä lähtien se onkin kytenyt yhtämittaa. Poikkipuolista sanaa ei edes vaihdettu silloin eikä myöhemminkään, vai mitä sanot. Nopea Hirvi?
— Ei vaihtaa paha sana. Hyvä on meillä ollut olla, punaisella miehellä ja valkonaamalla, ystävät me aina olla, vakuutti intiaanipäällikkö syvällä kurkkuäänellään.
Hän oli oppinut sikäli suomea, että oman kielensä sanoja joukkoon sotkemalla hyvin selviytyi asioista lähimpien naapuriensa suomalaisten kanssa. Ja nämä osasivat hieman intiaanien kieltä. — No niin, jatkoi ukko Kolehmainen, — pian saatiin nämä hyvät maat antamaan leipää ja hyvin tulimme toimeen. Ruotsalaisilta saimme olla jokseenkin rauhassa ja hollantilaisten kanssa kävimme kauppaa. Mutta kaiken kuntoon saatuani sattui minun kohdalleni taas muutto, vaikkapa vain vähän kauemmaksi. Ruotsi ei näet kauankaan jaksanut pitää omanaan tätä amerikkalaista siirtokuntaansa. Hollanti valloitti sen pian, mutta senkin oli pakko luovuttaa se Englannille. Meistä tuli siis Englannin alamaisia, sillä Ruotsiin meillä ei ollut asiaa eikä halua. Englanti päätti perustaa uuden kaupungin Delawaren varrelle. Sopivaksi katsottu paikka sijaitsi Pietari Kokkisen ja Pietari Rambon mailla ja ulottui siihen minunkin maani. Möin sen ja muutin rauhaan tänne Mukrutonin varrelle.
— Täällä me nyt sitten asumme ja elämme, me muutamat tuhannet suomalaiset. Suomalaisina olemme pysyneet, vaikka vieras asutus jo leviääkin vahvana ympärillämme. Pysymme, minkä pysymme, ja maailma kulkee omaa rataansa. Ehkäpä vieras meidät lopulta nielaisee, mutta olemmehan kuitenkin raivanneet asuttavaksi palan tätäkin tulevaisuuden maata — sellaiseksi tämän arvaan — ja saaneet koettelemusten jälkeen rauhan. — Taitaapa jo olla makuullemenon aika. Käy vastakin katsomassa. Nopea Hirvi, ja te muut myöskin. Polttelemme rauhanpiippua, vaikka se ei enää olekaan tarpeellista, kun sotakirves on ollut haudattuna maahan koko minun täällä oloni ajan eli neljäyhdeksättä vuotta. Pysyköön siellä edelleenkin. Hyvää yötä!
Vieras kansa otti aikanaan omakseen Delawaren suomalaiset. Se vei heiltä kielen ja tavat, mutta jätti nimien taakse häämöttämään niiden suomalaisen sukuperän. Kolehmaisista tuli Colemanneja, Kokkisen nimestä kääntyi Cock ja Cox, Marttisesta Morton, Räisäsestä Rawson, Sinikasta Sinnex ja Seneca, Tossavaisesta Tussey ja Thorson ja Väinämöstä Vanneaman. Ja samoin muuttuivat kaikki muutkin suvut.
Philadelphian kaupunki kasvoi miljoonakaupungiksi. Siellä Pohjois-Amerikan Yhdysvallat julistautuivat aikanaan itsenäiseksi valtakunnaksi ja eräs itsenäisyysjulistuksen mainehikkaimmista allekirjoittajista, John Morton, oli Martti Marttisen sukua suoraan alenevassa polvessa. Kun v. 1932 Philadelphia vietti 300-vuotisjuhlaa, niin kaipa vain aniharvat muistivat, että Kukkinen, Rambo ja ukko Kolehmainen olivat alkuaan kaataneet sen paikalta ikimetsän ja raivanneet maan.
Amerikkalaisen historioitsijan Bancroftin laskelmien mukaan joka 18:s yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Vanhimmassa nykyisen Philadelphian seudun hollantilaisessa kartassa nähdään vain yksi ainoa nimi, suomalainen »Sauno», ja erään tienoon nimenä on vieläkin »Finland».
ARVID HORN
Kaarle XII jälkeen istui Ruotsi-Suomen valtaistuimella heikko herra, Fredrik I, entinen Hessenin prinssi. Arvid Horn johti hallitusta tosiasiallisena hallitsijana. Hänen tehtäväkseen jäi valtakunnan pelastaminen perikadosta tänä niinsanottuna »Vapauden aikana», jolloin säädyillä oli kaikki valta. Hillittömät puolueriidat raivosivat, puolueiden edut, — Ranskan tukemien »hattujen» ja Venäjään nojautuvien »myssyjen» — ja sikäli yksityistenkin puoluepukarien edut asetettiin yhteisen hyvän yläpuolelle. Lahjustenotto sai hirvittävän laajuuden sekä ulkomaita koskevissa että sisäisissäkin kysymyksissä. Valtiopäivämiehet myivät vakaumuksensa rahasta ja muista eduista. Elinkeinoelämä oli yhä sidottu jo 1500-luvulla alkaneen merkantilismiksi sanotun järjestelmän puitteisiin, joka yksipuolisesti suosi muutamia suurempia kaupunkeja, tukahdutti vapaan kilpailun, pyrki kasaamaan pääomat harvoihin käsiin ja asetti ulkomaankaupalle jyrkkiä rajoituksia. — Näinä vuosikymmeninä tekivät suomalaiset valtiopäivämiehet lukuisia anomuksia suomen kielen aseman parantamiseksi. Ruotsi näyttää alkaneen Suomen johdonmukaisen ruotsalaistamisen. Ja näinä aikoina varmaankin Ison vihan vuosina herännyt epäilys, ettei voimaton Ruotsi ajanpitkään kykenisi pitämään Suomea yhteydessään, alkoi syöpyä monen suomalaisen mieleen.
Valtiopäivien eräs istunto v. 1738 Tukholmassa päättyi. Valtiopäivämiehet lähtivät saleistaan, jalosukuinen ritaristo ja aatelisto omastaan, muut säädyt, kunnianarvoisat papit, hyvin arvoisat porvarit ja arvoisat talonpojat omistaan, varsin sekavin mielialoin. Monet olivat riemuissaan, monilla oli otsallaan huolen ryppy, aiheuttajanaan ajatus valtakunnan tulevaisuudesta. Mutta hyvin moni niin jalosukuisista, kunnianarvoisista, hyvin arvoisista kuin arvoisistakin jätti valtakunnan tulevaisuuden syrjään ja ajatteli vain sitä seikkaa, miten koura olisi nyt ojennettava, jotta valtiopäivämiehen luottamustehtävä edelleenkin hyvin kannattaisi. Olisiko kuunneltava Venäjän, Ranskan vai Englannin asiamiesten kuiskauksia? Ehkäpä olisi edullisinta tehdä kuten ennenkin ja äänestää sen pyyteiden puolesta, joka laskee ojennettuun kouraan enimmän kilisevää kultaa.
Valtiopäivämiesten mukana levisi tämän päivän istunnon suuri uutinen pian kaupungillekin, herättäen kaikkialla yleistä huomiota ja vilkasta keskustelua. Ja suuripa uutinen olikin: vanha kreivi Arvid Horn, kansliapresidentti yli kahdenkymmenen vuoden aikana, niin, valtakunnan tosiasiallinen kuningas, oli pyytänyt ja tänään saanut kaikista toimistaan eron.
Joukko suomalaisia eri säätyjen valtiopäivämiehiä poikkesi ravintola Kolmeen Kruunuun juomaan haarikan olutta ja pohtimaan asiaa.
Olutkaan ei oikein ottanut irroittaakseen kielenkantoja. Valtiopäivämiehet jurottivat pöytänsä ääressä, niin myssyt kuin hatutkin. Puolueraja ei ollut suomalaisilla yhtä jyrkkä kuin ruotsalaisilla, vaan salli hatun istahtaa myssyn seuraan, jopa ystävällisesti keskustellakin, ainakin ennen tavanmukaista riitautumista. Monet oman maan asiat yhdistivät.
— Kunnialla ukko Horn leiviskänsä hoiti, kunnialla kaatui, virkkoi vihdoin raahelainen myssyporvari. — Sarvi ei enää puske eikä töytäise.
— Ei enää, vahvisti joukkoon sattunut varsinaissuomalainen aatelinen majuri. — Hatuksi minut tiedätte, mutta aina olen kernaasti myöntänyt kunnian sille, jolle se kuuluu. Ja sanottiinhan se julki puolueemme johtajienkin taholta.
— Hautajaisissa, jos niin sopii sanoa, puhutaan aina kauniisti vainajasta, sanoi keskisuomalainen pappi. — Sanat eivät maksa paljoa.
— No, no, veli kirkkoherra, älä puhu katkerasti. Ajatus oli vilpitön, ainakin meillä suomalaisilla. Sanoit äsken, hyvin arvoisa, ettei sarvi enää puske eikä töytäise. Minun mielestäni ukko Horn teki sitä aniharvoin ennenkään. Hänhän pyrki aina sovittelemaan vastakkaisia mielipiteitä, viisaasti ja taitavasti hän sen teki ja siten hän hallitsi.
— Jalosukuinen veli majuri puhuu oikein, myönsi hämäläinen rovasti. — Ukkohan toi valtakuntaan sellaisen parlamentaarisen tavan vai miksi sitä nyt englantilaisittain sanotaan, sellaisen näet, että hallituksen pitäisi nauttia valtiopäiväin luottamusta. Parisenkin kertaa hän pyysi eroa, kun arveli, etteivät säädyt tarpeeksi kannattaisi hänen toimiaan. Minusta asia on hyvä. Sitenhän kansa oikeastaan on päässyt mukaan hallitsemaan itseään.
— Niin, jospa se vain osaisi hallita itseään, myhähti majuri. — En usko. Jos syvintä totuutta puhumme, niin emmehän mekään, näillekin valtiopäiville kokoontuneet, niin itseoikeutetut kuin valitutkin, ole pystyneet hallitsemaan itseämme, saatikka muita, ja kuitenkin me olemme olevinamme valiojoukkoa, valtakunnan kermaa. Ukko Hornin vahva käsi on hallinnut ja me olemme riidelleet ja rähisseet ja punoneet juonia melkeinpä joka asiassa. Ja turhahan on kieltää sitäkään, että hyvin monet meistä ovat myyneet vakaumuksensa rahasta aivankuin kaupustelijat rääsynsä torilla — hyi saakeli sentään! Mihin on miehistä hävinnyt entinen kunnia ja rehellisyys, kysyn? Ylhäällä sitä ei enää ole, annettu esimerkki sen hävittää pian alhaaltakin, mikäli sitä on enää sielläkään. Vai mitä sanoo pöytänaapurini, arvoisa pohjalainen talonpoika?
— Kyllä sitä vielä on tulevien aikojen siemeneksi, mutta jos näin jatkuu, saattaa se hävitä olemattomiin.
— Veli majuri näkee asiat kovin synkkinä, vastusteli rovasti. — Meillä ne ovat kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, eivät pahemmin, eivät paremmin. Kyllä tämä alennuksen aika menee ohi ja jättää hyviäkin opetuksia jälkeensä.
— Toivokaamme, pyhä veli, toivokaamme. Herra varjelkoon meitä Puolan kohtalosta. Kaiken surkeuden keskellä on ukko Horn osannut ohjata valtakuntaa ja nostaa sitä jopa melkoiseen hyvin vointiinkin, mutta missä on se vahva käsi, joka tarttuu peräsimeen hänen jälkeensä? Hänen majesteettinsa kuningas — hm — tarvitsee avukseen lujan käden. Samoin me kaikki. Missä se on, kysyn?
— Tässä, virkkoi pöydän ääreen saapunut uusmaalainen, korkea-aatelista sukuaan valtiopäivillä edustava luutnantti. — Tässä on käsi — päivää — mutta mistä on kysymys? — Karhunkäpälästä on kysymys — päivää — eikä sinun siloisesta tassustasi. Paina puuta.
— Nyt näytämme ryssälle, mitä hänen rauhaansa sopii, mahtaili luutnantti istumaan päästyään. — On heti vaadittava, ettei ryssä saa pistää näppiään valtakunnan asioihin. Ja takaisin sen on annettava Uudenkaupungin rauhassa menettämämme maa Rajajokeen saakka. Ellei sana auta, niin — sota. Nyt ukko Horn ei ole enää puskemassa sarvellaan vastaan.
Luutnantin sanoja seurasi tuokion äänettömyys. Karjalainen, rajan ääressä asuva talonpoika katsoi puhujaa pitkään, porvoolainen kauppias näytti huolestuneelta, ja majuri pudisteli päätään. Mietittyään hän lausui:
— Luulenpa, poikaseni, sinun olevan sikäli oikeassa, että sota tästä tulee ennemmin tai myöhemmin. Niin sotilas kuin olenkin, niin — murheella ajattelen tulevaa päivää. Pauhaavin rummuin ja mahtavin sanoin se sota aletaan ja takaisin tullaan häntä koipien välissä. Saatan näin puhua, koska tunnen sotalaitoksemme surkeuden. Ja turha on sanojaan varoa, sillä Venäjän lähettiläällä on siitä asiasta vielä tarkemmat tiedot kuin minulla — hänellä on, kuten hyvin tiedätte, pieniä ja suuria kätyreitä täällä kaikkialla, jopa yleisesti puhutaan erään korkean valtaneuvoksenkin ja salaisen valiokunnan jäsenen juoksuttavan hänelle kaikki saamansa tiedot — palkkio on tietenkin korkea. Pahoin pelkään, pahoja aavistelen —. Eikä ole miestä, kaikkia muita päätään pitempää, joka taitaisi johtaa asioita ja aikanaan lyödä nyrkin pöytään.
— Horn, kokenut sotilas, armeijoja johtanut kenraali, monissa kuumissa taisteluissa karaistu, sotataidon tuntijaksi ja syntyperäiseksi päälliköksi tunnustettu, varoi myöskin sotaa kuin ruttoa koko hallituksensa ajan. Hän ei katsonut valtakunnan voimien siihen riittävän eikä tuuditellut itseään ja muita turhiin voitontoiveisiin, puheli rovasti.
— Ukko Horn ei ollut ainoastaan Kaarle-kuninkaan parhaita sotapäälliköitä, vaan hän oli ja on koko valtakunnan viisain mies, ärähti majuri ja pamautti nyrkin pöytään luutnantin eteen, joka yritti ryhtyä vastaväitteisiin. Rovasti jatkoi puhetta:
— Toivottavasti herra luutnantin ja ritarin luja usko asiaan perustuu kokemukseen ja viisaaseen harkintaan — hm —, mutta nuoret unohtavat helposti tappiot ja muistavat vain voitot. Meissä, jotka muistamme tapahtumat tarkemmin, meissä on — no, sanokaamme vaikka siten, että meissä on melkoisesti liestynyt usko Ruotsin voimiin. Monissa on herännyt sellainenkin ajatus ja aavistelu ja hiljainen kysely, että: onko Suomen aina oltava kytkettynä Ruotsiin —.
— Ohoh! kivahti luutnantti. — Vai separatismia — sooh! Ei ikinä!
— Ole vaiti, poika, vastasi majuri. — Jos asioita ei osata paremmin hoitaa, ei Suomen irtaantuminen Ruotsista ole niinkään etäinen asia. Moni jo ajattelee ja sanookin näin.
— Jättäkäämme tämä kysymys, ehätti rovasti väliin. — Kreivi Hornistahan oli puhe. Kun ajattelen hänen elämänkaartaan, niin se näyttää minusta yhä korkeammalta ja kauniimmalta. Hänen johtaessaan maamarsalkkana monen monia aikaisempia valtiopäiviä ne kykenivät hyvään ja hedelmälliseen työhön. Hänen ohjatessaan valtakunnan suuri velkataakka järjestettiin tukevalle pohjalle ja raha kohotettiin vakavaan arvoonsa. Oikeilla tulleilla suojattiin ja luotiin kotimaista teollisuutta, edistettiin suuresti kauppaa ja merenkulkua. Verohelpotuksilla ja verovapautuksia myöntämällä nostettiin maanviljelyksen tilaa. Yleinen hyvinvointi on tuntuvasti kasvanut ja väkiluku noussut. Valtakuntaa hän on suojellut sodalta viisailla liittoutumisilla. Meillä Suomessa puhutaan Pietari Brahesta ja kreivin ajasta — koko valtakunnassa voidaan nyt puhua Arvid Hornin ajasta. Pietari Brahe toimi valtakunnan nousuaikoina ja valtakunnan toisessa puoliskossa, Horn taas synkän laskun aikana ja sen jälkeenkin koko valtakunnan hyväksi. Herra häntä vanhoina päivinä siunatkoon ja kansa hänen työnsä muistakoon.
— Veli puhuu oikein, myönsi kirkkoherra melkeinpä liikutettuna. — Yhden seikan siihen vielä lisäisin. Näinä aikoina, jolloin lahjuksien ottaminen niin ylhäällä kuin alhaallakin on raivonnut kuin rutto, on Horn pysynyt siitä puhtaana, vaikkapa monet häntä moittivatkin rahan ja tavaran tuntevaksi, jopa itaraksikin. Hänen vakaumustaan ei ole milloinkaan ostettu.
— Meidän suomalaisten kohdalta minunkin on häntä vielä kiitettävä, jatkoi myssyporvari. — Nykyisin, kun suomalaiset tahdotaan väkisin tehdä ruotsalaisiksi lähettämällä meille umpiruotsalaisia virkamiehiä, upseereja ja pappeja, on Horn suomalaisena meitä puoltanut ja koettanut estää väärät teot. Ja mitä kuuluikaan hattujen johtomies Samuel Åkerhjelm äsken istunnossa lausuneen. Niin oli sanonut, että Ruotsin hallituksen määräävänä periaatteena on aina ollut Suomen muuttaminen puhtaasti ruotsalaiseksi maakunnaksi, johon tulevaisuudessakin on pyrittävä.
— Niin hän sanoi, myönsi majuri.
— Kukapa meitä vast'edes puoltaa? Ei kukaan.
— Ei kukaan.
— Kun kerran kuulumme samaan valtakuntaan, niin kielikin olkoon sama, intoili luutnantti. — Mitä pikemmin kaikki suomalaiset omaksuvat ruotsin ja unohtavat moukkain kielensä, sitä parempi.
Seurasi tovin äänettömyys ja luutnanttia katseltiin tiukoin silmäyksin.
— Mene nukkumaan, poika, murahti majuri, mutta rovasti virkkoi:
— Herra luutnantti ja ritari on nuori ja moni asia näyttää hänestä toiselta kuin meistä. Ja, herra paratkoon, moni muukin ajattelee jo samoin. Virat ovat ruotsinkielisille avoinna ja oma suu pyrkii olemaan lähempänä kontin suuta. Yhä vaikeammat ajat ovat suomen kielellä edessään. Se tahdotaan tosiaankin hävittää.
— Ja sen pitääkin hävitä, huusi luutnantti muuttaen vähitellen puheensa ruotsiksi. — Puhuttakoon kaikkialla kunnian ja sankarien kieltä — ärans och hjältarnas språk!
— Aivan oikein, puuttui puheeseen ohi kulkeva ruotsalainen valtiopäivämies. — Ruotsia teidän kaikkien on opittava ja ruotsalaisiksi muututtava. Nyt ei Sarvennekaan ole enää puolestanne puskemassa. Oppikaa kunnian ja sankarien kieltä.
— Mokomien suunsoittajien, nykyisten sankarien! kivahti majuri jo tosissaan suuttuen. — Kyllä te nyt taas olette sankareita kehumaan ja huutamaan, nyt, kun suomalainen mies taaskin kerran on pelastanut valtakunnan perikadosta.
Arvid Horn, jo 74-vuotias vanhus, istui työhuoneessaan maakartanonsa syvässä hiljaisuudessa vielä myöhäisenä iltahetkenä. Sama tyyni rauha, joka aina nähtiin hänen koko olemuksessaan, ei ollut nytkään, pitkän uran päättyessä, hänestä väistynyt. Ja kirkkaat, viisaat silmät katselivat valtavan kotkannenän sivuilta maailmaa sumentumattomina.
Miten lienevätkään hänen ajatuksensa kääntyneet nuoruuden päiviin. Kauan hän muisteli poika vuosiaan Halikon Vuorentaassa, isänsä, Uudenmaan rykmentin varattoman everstin talossa, ja kauan myöskin iloisia aikoja Turun yliopistossa. Sitten tulivat vänrikkivuodet — palvelus uhkarohkeudesta mainittuna upseerina keisarillisissa joukoissa ja Mohácsin verikenttä, jossa hänkin oli estämässä turkkilaislaumojen vyöryä syvemmälle Eurooppaan. — paluu kotiin — leskikuningatar Hedvig Sofian hengenpelastus pillastuneiden hevosten syöksyessä hillittöminä — pääsy kapteeniluutnanttina henkivartiostoon — nuoren Kaarle XII hurjastelut, joihin hän osallistui — ylennys vapaaherraksi ja kenraaliksi — maihinnousu Tanskassa — suuret taistelut — Narva — Väinäjoki — Klissov — uuden kuninkaan asettaminen Puolaan — Varsovan hurja puolustus. Sitten yht'äkkiä siirtyminen kuninkaan käskystä suoraan sotakentältä valtakunnan hallituksen johtoon. Ja siinä toimiminen lähes neljä pitkää ja vaikeata vuosikymmentä.
— Parhaani olen koettanut aina tehdä ja omatuntoni on puhdas. Työni olen suorittanut, ihmiset sanansa sanokoot, mutta Sinä, Herra minun Jumalani, tuomitset.
Vanhus käänsi auki pöydällään olevan Raamatun ja luki siitä luvun, kuten oli tehnyt jo vuosikymmenien ajan. Sitten hän lähti levolle.
Arvid Hornin elinpäivät jatkuivat vielä neljä vuotta. Hänen syrjäiseen kartanoonsa saapuvat viestit kertoivat niistä onnettomuuksista, joita hän aina oli pelännyt ja välttänyt, ja todistivat suurimman Ruotsin ja Suomen yhteisellä ajalla eläneen. Suomen synnyttämän valtiomiehen olleen oikeassa. Hänen vihdoin kallistaessa päänsä lepoon päättyi Hornien, Suomen mainioimman suvun, tuntuva vaikutus kotimaansa asioihin. Loistavan sarjan miehiään, joukossa kymmenisen sotamarskia ja parikymmentä valtaneuvosta, se oli antanut jo maalleen ja valtakunnalle neljän vuosisadan aikana. Ja monen monet, melkeinpä kaikki heistä, olivat suuria myöskin ihmisinä, eikä kukaan heistä milloinkaan hävennyt tunnustautua suomalaiseksi.
PIKKU VIHA
Arvid Hornin eron ja hattujen valtaanpääsyn seurauksena oli sota Venäjää vastaan. Aseiden avulla hatut, epäilemättä isänmaallisessa innostuksessa, aikoivat estää Venäjän kaiken vastaisen sekaantumisen Ruotsi-Suomen asioihin sekä valloittaa takaisin huomattavan osan Uudenkaupungin rauhassa menetetyistä alueista. Menetetty arvoasema Pohjolan suurvaltana piti kai myöskin palautettaman ja pahoin himmentynyt asekunnia oli kirkastettava. Ylimielisellä varmuudella sotaan ryhdyttiin. Venäjä kävi sotaa vitkastellen. Se nähtävästi laski mielialan Suomessa jo kypsyneen Ruotsista eroamiseen, jota osoittaa sekin, että keisarinna Elisabet nimenomaan käski joukkojaan säästämään Suomea. Suomalaiset puolestaan olivat aivan haluttomia sotaan. Tämän sodan aikana kuitenkin syntyi Pohjois-Karjalassa entistä kiinteämpi vapaaehtoinen maanpuolustusliike, jota täydellä syyllä voidaan sanoa Suomen ensimmäiseksi suojeluskunnaksi.
— Huonoilla enteillä tämä sota alkaa. Aavistelen sellaistakin onnettomuutta, että Suomessa toistuu Ison vihan kaamea aika.
— Kuinka niin? Onhan meillä voimia. Meikäläistä vakinaista väkeä on 7000 ja Ruotsista on — kerrankin — lähetetty 16000. Itä-Suomen talonpojat ovat liikkeellä. Joukkojen lähettäminen Ruotsista todistaa sikäläisten valtaherrojen uskovan nopeaan ja täydelliseen voittoon. Ryssillä on monta rautaa tulessa, he eivät jaksa sotia täällä tarpeellisella voimalla.
Muutamat suomalaiset upseerit keskustelivat näin Lappeenrannan lähistöllä, jossa odotettiin taistelua.
— Korkeat Tukholman herrat niin ehkä uskovat, mutta pelkään heidän pahoin erehtyvään, sillä he eivät ollenkaan tunne suomalaisen luonnonlaatua. Olen seurannut sodan valmisteluja alusta alkaen. Pari vuotta sitten Ruotsista lähetetyt 8000 miestä majoitettiin talonpoikien luokse, samoin myöhemmin saapuneet toiset 8000. Suomen, joka yhä potee Ison vihan vaurioita ja taaskin on kokenut useita katovuosia, on täytynyt enimmäkseen elättää sotajoukot. Varastohuoneita ei ole, muonituslaitos toimii nyt sodan alettuakin perin kehnosti, armeijan varustus on muutenkin surkea. Välttämättömätkin toimenpiteet on joko laiminlyöty tai jätetty kesken. Suomen kansa on kaiken tämän nähdessään — silläkin on silmänsä, korvansa ja oma älynsä — tai vaistomaisesti aavistaessaan asettunut sotaan nähden välinpitämättömäksi tai suorastaan vastaan. Sillä ei ole halua taistella, sillä nyt se ei usko menestykseen. Halua ei lisää sekään, että elintarpeita ja rehuja jatkuvasti kiristetään tältä köyhältä väestöltä pakkokeinoin. Mitä sanotte siitä, että äskettäin vaadittiin talonpojilta kolme miljoonaa leiviskää heiniä, jotka heidän itsensä oli ajettava määräpaikkoihin nimismiesten valvonnan alaisina? Sodassa tietenkin täytyy käyttää pakkoakin, mutta mitä on arveltava siitä, että kun monet heinäkaravaanit saapuivat määräpaikkoihinsa, ketään ei ollut edes heiniä vastaanottamassa! Se on kurjaa. Ja jos suoraan sanon, niin kansa ei luota hallitukseen, upseeristo — tarkoitan suomalaista — ei luota ylimpään päällystöön, miehistö ei luota upseeristoon eikä tämä miehistöönsä. Upseeristoon nähden piilee vika tässä kirotussa akordijärjestelmässä. Olen itse ostanut virkani, mutta tuomitsen järjestelmän. Kyllä sotamieskin osaa sisimmässään ajatella omat ajatuksensa, vaikka kujanjuoksun kammo häntä estääkin niitä maailmalle huutamasta. Vanha, harmaatukkainen, monessa kovassa koeteltu, hyvä ja etevä upseeri johtaa komppaniaa, mutta pataljoonaa ja rykmenttiä saattaa komentaa parikymmenvuotias nulikka, joka ei ole nähnyt sodasta ja joukkojen johtamisesta edes untakaan, mutta jolla on tarpeeksi rahaa ostaakseen korkean komentajaviran siihen ansioituneen, mutta köyhän upseerin marssiessa ikänsä komppanian edessä. Sotamies ei luota rahtuakaan tällaiseen salonkimarakattiin ja jättää hänet pahimmassa tapauksessa näyttämään sotataitoaan ypöyksin. Odotamme taistelua. Omalta kohdaltani ja kaiken surkeuden tietäen en ihmettele, jos pataljoonani kääntää selkänsä ryssälle ja marssii tiehensä. Se on häpeä, mutta niinkin saattaa tapahtua. Ja pohjimmaisena syynä kaikkeen tähän on se Ison vihan aikana ja jälkeen mieliin hiipinyt epäilys, ettei Ruotsi kykene enää pitämään Suomea yhteydessään. Miksipä siis vuodattaa verensä kuiviin, kun se on turhaa — —.
Elokuun 24, p:nä 1741 tapahtui ruotsalais-suomalaisen ja venäläisen armeijan voimien mittely Lappeenrannan luona. Suomalaisten joukot kääntyivät jo taistelun alussa takaisin ja marssivat pois tavalla, jota sanottiin paoksi. Tappio oli selvä. Ruotsalainen ylipäällikkö kenraali Wrangel jäi vangiksi melkoisten osastojen mukana.
Kyminkartanon läänin maaherra, kiivas hattu, mutta toimenmies, eversti Stjernstedt, jonka alaisuuteen Pohjois-Karjala ja Savo kuului, nostatti aseisiin karjalaisia ja savolaisia talonpoikia. Nämä noudattivat kutsua heti, sillä he eivät olleet selvillä valtaherrojen juonitteluista ja luottivat maaherraansa. Omien talonpoikaispäälliköidensä johdolla he muodostivat sissijoukkoja, jotka toimivat rohkeasti ja luontaisella taidolla kaukana vihollisen alueellakin.
Talven tullen suksilla liikkuvia talonpoikia varten Stjernstedt kai heiltä saatujen osviittojen mukaan laati ensimmäisen kirjallisen hiihtojoukkojen ohjesäännön. Siinä määriteltiin lyhyesti, selkeästi ja oikein suksimiehen toiminta Suomen metsien suojassa.
Uusi ylipäällikkö Levenhaupt lähti pääjoukon kanssa marssimaan Pietaria kohden, mutta edes taistelua kokematta säikähti, suostui venäläisten ehdottamaan välirauhaan ja kääntyi Säkkijärveltä takaisin.
Aseisiin tarttuneista Karjalan talonpojista 2000 kirjoitettiin täydennysmiehinä sotaväkeen ja suunnilleen saman verran oli aseissa vapaaehtoisina suojeluskuntalaisina. Levenhaupt lähetti koko tätä joukkoa johtamaan vain 8 upseeria ja 5 aliupseeria.
Talonpoikaisjoukot tekivät menestyksellisiä hyökkäysretkiä Venäjän puolelle. Nälänhädän vuoksi hajoitettiin täydennysmiehistö, talonpojat jäivät yksin.
Kiteelle oli saapunut yli 300 talonpoikaa ja 22 sotamiestä käsittävä luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin johtama osasto, jonka tehtävänä oli lyödä näillä seuduilla ryöstelevä ja asukkaita murhaava, 1000-miehinen kasakkajoukko. Stjernstedt oli antanut näille upseereille tarkat ohjeet. Hiihtävät talonpojat halusivat heti käydä lumessa rämpivien kasakoiden kimppuun, menestys näytti selvältä, mutta juovuksissa olevat upseerit pakottivat heidät sulkeutumaan Kiteen pappilaan ja antoivat lisäksi sotamiehille käskyn hakata kappaleiksi talonpoikain sukset. Kasakat piirittivät pappilan ja saivat seuraavan yön aikana 2000 miestä tykkeineen avukseen. Talonpojat tahtoivat yhä murtautua piirityksestä, mutta upseerit eivät siihen suostuneet, vieläpä kielsivät heitä ampumastakin. Itse he, yhä juovuksissa, kävivät neuvotteluja vihollisen kanssa, antautuivat aamulla sotamiehineen ja avasivat portit. Talonpojat puolestaan alkoivat vimmatun taistelun. Heitä kaatui paljon, osan venäläiset telkesivät pappilan rakennuksiin ja polttivat elävinä, 120 joutui vangiksi ja sikäli orjiksi Venäjälle. Vain kuutisenkymmentä pääsi murtautumaan metsiin. Näin kaamean lopun saivat maataan puolustamaan nousseet talonpojat, vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset, kykenemättömien, kai petokseen taipuneiden upseerien toimesta. Säilyneiden luetteloiden mukaan nuorin kaatuneista suojeluskuntalaisista oli 17-, vanhin 87-vuotias. Petolliset upseerit siirtyivät Venäjän palvelukseen.
Tämän surkean onnettomuuden jälkeen karjalaiset vapaaehtoiset eivät enää luottaneet upseereihin, vaan kävivät katkeraa sotaansa omien päälliköidensä, etenkin Lauri Hoivaan ja Erkki Sallisen johdolla. Vihollinen puolestaan riehui hillittömästi. Koivuniemellä, Luutalahdella ja Öllölässä talonpojat sen löivät pakosalle. He tunkeutuivat Sortavalaankin saakka. Omilla voimillaan he suojelivat maakuntaansa koko sodan ajan, jolloin huomattavan suuri pääarmeija kykeni taistelemaan vain yhden ainoan taistelun Lappeenrannan luona, perääntyä ja lopuksi — antautui. Sen jälkeen talonpoikienkin taistelu oli turhaa. Kaiken lisäksi heidänkin tienoilleen levisi pian tappava sotatauti.
Karjalan suojeluskuntalaisten Pikku vihan aikana suorittamat taistelut vetävät hyvin vertoja monille kuuluillekin taisteluille, mutta ne unohtuivat, sillä niitä ei kukaan toitottanut maailmalle kunnian ja maineen vuoksi.
Pääarmeijan perääntyessä taistelutta paikasta toiseen valtiopäivät kokoontuivat Tukholmaan. Melkoinen osa upseereista jätti sotatoimet ja lähti valtiopäiville. Sotamiehet seurasivat esimerkkiä ja karkasivat. Viimeinenkin kuri hävisi.
Armeija saapui Helsinkiin, Lewenhaupt erotettiin. Uusi ylipäällikkö Bousquet antautui Helsingissä 16000 miestä käsittävälle venäläisille. Antautuneessa armeijassa oli 12000 tervettä ja 4000 sairasta.
Kreivi Lewenhauptista ja hänen viattomasta, peräytymistä vastustaneesta alipäälliköstään, balttilaisesta kenraali Buddenbrockista tehtiin Tukholmassa syntipukit ja heidät mestattiin.
Venäläiset ylipäälliköt, skottilainen kenraali Keith ja ranskalainen de Lacy marssivat Turkuun. Koko Suomi, Pohjois-Karjalaa lukuunottamatta, oli pian toistamiseen venäläisten hallussa.
Maan hallinto järjestettiin siten, että Jaakko Keith hoiti etupäässä hallintopuolta ja de Lacy komensi miehitysarmeijaa. Oikeudenmukainen ja lempeä Keith saavutti toiminnallaan väestön suosiota, veipä hän Turusta mukanaan suomalaisen morsiamenkin, Eeva Merthenin, »Suomen herttuattaren». Sotamarskina hän kaatui myöhemmin Fredrik suuren palveluksessa, mutta Eeva Merthen eli vielä kauan Berlinissä kunnioitettuna ja suosittuna.
Suomen väestön oli taaskin elätettävä 15000-miehinen miehitysarmeija. Itämeren maista saapui runsaasti uutta balttilaista virkamiehistöä, josta melkoinen osa jäikin Suomeen, tuoden etenkin maan aatelistoon tuntuvaan saksalaisen lisän. Pakko-otot pantiin ankarasti toimeen ja omavaltaisuuksia tapahtui. Venäläinen sotaväki harjoitti julmuuksia, vaikkakin vähemmän kuin Ison vihan aikana. Itä-Suomi sai kärsiä enimmän. »Pohjois-Karjalassa venäläiset ovat leikanneet naisten rinnat, työntäneet ne heidän suuhunsa, ennenkuin ovat heidät lyöneet kuoliaiksi.» Miehiä poltettiin hiljaisella tulella, etenkin pappeja rääkättiin monin tavoin. Jääsken ja Savon kihlakuntien myöhemmässä valituksessa mainitaan, »että 70, 80, 90, jopa 100:kin henkilöä teljettiin huoneisiinsa ja poltettiin elävinä.» Yksistään Pälkjärvellä venäläiset kiduttamalla, elävänä polttamalla ja murhaamalla ottivat hengen 285 ihmiseltä, joukossa sylilapsiakin.
Mikäli selvisi, etteivät venäläiset eittämättömästi vielä vaatineetkaan koko Suomen liittämistä Venäjään, sikäli venäläisten virkamiesten puristus, Keithin jälkeisen, ruotsalaissyntyisen, venäläiseen palvelukseen siirtyneen kenraalikuvernööri von Campenhausenin aikana maan länsiosissakin yhä koveni.
Sodan aikana palatsivallankumouksen avulla Venäjän valtaistuimelle noussut Elisabet julkaisi merkillisen asiakirjan, jonka aikaansaamisessa suomalaisetkin voimat kai olivat jotakin vaikuttaneet. Julistus sisälsi Suomen itsenäistymisajatuksen Venäjän keisarinnan suulla lausuttuna.
Siinä hahmoteltiin Suomi Venäjästä vain osittain riippuvaksi herttuakunnaksi omine herttuoineen. Ettei ajatus kaikille suomalaisillekaan ollut outo, sen todistaa eräs Turussa pidetty kokous, jossa oli osanottajia eri piireistä ja joka lähetti keisarinnalle esityksen Suomen muodostamisesta itsenäiseksi hallitsijanaan Holsteinin herttua.
Suomessa keisarinnan julistus ei kuitenkaan aikaansaanut odotettua vaikutusta. Se tuli liian arvaamatta, yleinen mieliala ei ollut vielä kypsä ja Venäjä oli perivihollinen. Ja hyvin pian keisarinnakin tahtoi sen painaa unhoon viitaten siihen, että maa oli jo aseilla valloitettu. Venäjän etuja lähimpänä oli kysymys, kuka asetettaisiin Ruotsin valtaistuimelle. Suomen itsenäistymisen edelleen ajaminen saattoi siinä suhteessa haitata Venäjän pyrkimyksiä.
Sodan aikana laivastolle, jota komensi suomalainen amiraali Rajalin, oli suunniteltu suuria tehtäviä. Rajalinin toimiin sekaannuttiin kuitenkin maasta käsin ja toiminta lamautettiin. Laivasto oli muutenkin huonossa kunnossa ja taudit raivosivat sielläkin.
Turun rauhassa v. 1743 Venäjä lohkaisi itselleen vain kaistan Kyminjoen itäpuolta, Kyminjoki rajana. Koko Karjala, pohjoisinta osaa lukuunottamatta sekä osa Savoakin, kuului nyt Venäjälle.
MAIDEN JAKO
Suomen maanviljelijäin ikimuistoisiin tapoihin perustuvat omistus- ja viljelysoikeudet kävivät aikojen muuttuessa ja sukujen haarautuessa yhä sekavammiksi. V. 1749 valtiopäivillä päätettiin Englannista saadun esimerkin mukaan panna Suomessakin toimeen isojako. Vasta 1757 sitä koskeva asetus saatiin aikaan ja vähitellen jakotoimituksetkin alkoivat.— Kustaa Vaasan ajoilta asti veronpanomittauksia toimittivat mittavoudit ja jakoja lautamiehet, joiden päätökset kihlakunnanoikeus vahvisti. Ensimmäinen maanmittari Suomessa oli tiettävästi Olaus Gangius, jonka tuli v. 1633 saamiensa ohjeiden mukaan tehdä maantieteellisiä karttoja ja työskennellä kylien viljelysten veronpanomittauksissa. V. 1725 maanmittarit saivat oikeuden toimittaa maanjakoja. V. 1747 Suomeen lähetettiin 20 komissionimaanmittaria ja hieman myöhemmin, kun Jakob Faggot ylimittarina alkoi toimittaa isoajakoa, lisäksi 40. Jakoa koskevia lakeja on aikojen kuluessa täydennetty ja uusittu. Muutamissa maamme osissa, etenkin Pohjois-Suomessa, jatkuu isojako yhä vieläkin, onpa pitäjiä, joissa sitä tuskin on alettukaan. S#/
Meltolahden kylän talolliset kokoontuivat eräänä syyspäivänä sangen miettiväisinä. Ja miettimistä olikin aivan tarpeeksi. Korkealta esivallalta oli saapunut käsky isonjaon toimittamisesta Meltolahdenkin kylässä, ensimmäisen jaon koko laajassa pitäjässä. Mitä isollajaolla oikeastaan tarkoitettiin, siitä isännät eivät olleet oikein tarkoin selvillä, sen vain kuulopuheesta tiesivät, arvasivat ja aavistivat, että kysymyksessä oli koko entisen, isiltä perityn viljelysmaan käytön kumoaminen ja muuksi muuttaminen, joten kysymys oli tärkeä ja askarrutti ajatuksia. Pitäisi mukamas nyt maat lopullisesti jaettaman niiden viljelysarvon mukaisesti, ja sarkajaon aikojen kuluessa pieniin paloihin repimät tilukset koottaman yhdeksi kokonaisuudeksi siten, että kullakin isännällä olisi peltonsa, niittynsä, metsänsä ja joutomaansa yhdessä levyssä eikä hajallaan siellä ja täällä.
No, asia saattoi olla hyväkin, mutta voi kääntyä pahaksikin. Hajallisia palstoja oli vaikea hoidella, raskas aidata ja ne aiheuttivat alituisia riitoja. Ehyellä lohkollaan isännöisi jokainen oman tahtonsa mukaan eikä naapurilla olisi sinne asiaa. Mutta kukapa saisi parhaimmat palat, joita itsekunkin mieli tietenkin teki? Noudatettaisiinko jaossa oikeutta ja kohtuutta vai käytettäisiinkö siinä kieroja keinoja?
Isännät kyräilivät epäluuloisina toisiaan ja etenkin Tahvana Isotupaa, joka oli tätä uutta jakoa vaatinut ja sen siten aiheuttanut. Omissa mielissään isännät asioitaan äänettöminä aprikoivat, paitsi leskivaimo Kaisa Tappura, joka tietysti ei malttanut pitää kieltään kurissa, vaan antoi ajatuksiensa asiasta kuulua solkenaan, aina siksi, kunnes Äijölän ukko suuttui ja ärähti:
— Pidä suusi kapeampana. Tappuran akka, soh!
— Etujani minäkin saan ajaa, kun ei ole enää Pekka-vainaa elossa ja lapsista on huoli ja —
— Pidä sittenkin suusi ja puhu vasta, kun mittariherra kysyy — jos kysyy —
Mittariherra apulaisineen ilmaantuikin jo Isontuvan kynnykselle aamiaisensa syötyään. Ruotsia se melskasi apulaiselleen ja tämä puolestaan ilmoitti suomeksi, että kokous pidettäisiin pihamaalla, koska oli kaunis ilma ja tuvassa vilisi liiaksi torakoita.
Ruotsin herra selitti apulaisen suomeksi kääntäessä toimituksen tarkoituksen ja lakipykälät. Sitten hän kyseli itsekunkin toivomuksia, mutta kun kukaan ei osannut vielä sanoa mitään, kääntyi hän kysymyksellään Isotuvan Tahvanan puoleen.
Mitäpä tässä muuta osaa toivoa, kuin että tehtäisiin jako siten, että kukin saisi maansa talonsa ympärille, mikäli se vain on mahdollista, vastasi Isotupa.
— Saako myöhemminkin esittää ajatuksiaan vai pitääkö ne sanoa nyt heti? tiedusteli Äijölän vaari.
Mittariherra lupasi ottaa myöhemmätkin toivomukset varteen ja sanoi lisäksi, että parasta olisi siis toimittaa ensin kylän maiden jyvitys. Niin tehtiinkin. Kun maa oli märkää, sai mittariherra lainaksi Isotuvan lapikkaat, jolloin ukkoja hieman hymyilytti.
Jyvitykseen tarvittiin runsaasti aikaa, monta päivää, mutta olihan sitä näin syksyllä. Jo edellisellä viikolla tekemäänsä karttaan, ensimmäiseen Meltolahdesta piirrettyyn, jossa maanlaadut olivat merkityt koreilla väreillä, mittariherra apulaisineen pisteli erisuurilla numeroilla erilaisen maanlaadun arvon. Tämä toimitus tapahtui melkein kommelluksitta, sillä kukaan ei arvannut, mitä tulisi lankeamaan hänen osalleen, paitsi aivan talojen ympärillä, jolloin kukin talokas koetti esitellä oman talonsa peltojen laadun mahdollisimman huonoksi ja sikäli numeronkin alhaiseksi.
Jyvityksen toimitettuaan mittariherra teki muutaman päivän omia laskelmiaan. Sitten kokoonnuttiin taas. Nyt piti esittää lopulliset toivomuksensa ja siitä syntyikin eri jupakka, sillä yksi tahtoi yhtä, toinen toista. Yksi ja yhteinen toivomus vain oli kaikilla, se nimittäin, että jokainen tahtoi saada lohkonsa ulottumaan järven rantaan. Siitä ei haluttu tinkiä.
— Mutta sehän on aivan mahdotonta, tuskitteli mittariherra. — Jos maat jaetaan siten, niin tulee muutamista tiluksista kahdenkin virstan pituisia ja vain muutaman kymmenen sylen levyisiä. Pääsettehän te rantaan yhteisiä teitä myöten, jotka määrätään ja pyykitetään.
— Vaikkapa niinkin, mutta ainakin minun pitää saada oma rantani ja maani siihen saakka, vaati Pohjalan järkkymättömästä itsepäisyydestään tunnettu isäntä.
— Mutta sinähän asut melkein parin virstan päässä rannasta, virkkoi Mellakan isäntä.
— Vaikka niinkin, mutta lohkon pitää ulottua rantaan.
Mittariherra tuskastui jo monta kertaa, ennenkuin kaikki toivomukset, vastaväitteet ja riidanaiheet oli kuultu. Keskeyttipä hän pariin otteeseen koko toimituksenkin, jolloin isännät kävivät äänettömiksi — siksi aikaa.
— Kummaa kansaa nämä suomalaiset ovat, ihmetteli mittariherra. — Muuten istuvat tuppisuina, tuskinpa saa kysymykseen vastausta, mutta nyt on sana löysässä.
— Niin se on, selitti Isotupa. — Isännät katsovat, oikein kyllä, omansa ja lastensa tulevaisuuden olevan kyseessä ja unohtavat sitä puoltaessaan ainaisen vaiteliaisuudenkin. Ja perin epäluuloisiakin me olemme, herra paratkoon. Ja eriseuraisiakin, kun niikseen sattuu, sekä itsepäisiä uskossamme oikeuteemme. Kullakin on syntinsä.
Mutta Kaisa Tappura vei apulaisen syrjään ja kuiskutteli toimittavansa mittariherralle hyvän säkillisen villoja ja pakallisen sarkaa ja samoin apulaisherrallekin osansa, jos jako tapahtuisi hänen, Kaisan, kohdalta oikein hyvin. Apulainen hymähti ja kertoi asian mittariherralle, joka myöskin hymähti ja hetken mietittyään nyökkäsi päätään.
Toivomuksista ja vaatimuksista vihdoinkin selvittyään mittariherra ryhtyi toimittamaan jakoa. Hän kiikaroi ja viittoi ja panetti paalujaan. Ja taas satoi väitteitä ja vastaväitteitä loppumattomiin. Mittari tuskastui lopullisesti.
— Kun toimitus on laillinen ja te olette hyväksyneet jyvityksen, toimitan jaon uskottujen miesten läsnäollessa, hän määräili. — Ken ei ole tyytyväinen osaansa, saa tehdä valituksen.
Niin sitten tapahtuikin isäntien murinasta huolimatta. Kukin sai maansa yhteen levyyn. Pohjalan isännän lohkosta tuli mahdottoman pitkä ja mahdottoman kapea, mutta järven rantaan hän sai astua omalla maallaan. Ja niinpä usea muukin, vaikka kaikille ei samaa onnea suotukaan. Kylän laajat takamaat metsineen mittariherra jätti toistaiseksi yhteiseksi maaksi.
Toimituksensa lopetettuaan mittariherra ilmoitti lähtevänsä ja saapuvansa myöhemmin uudelleen lopullisia rajapyykkejä pystyttämään. Ja varoitti siihen mennessä ketään koskemasta maahan iskettyihin paaluihin. Ken sellaista salaa tekisi, hänet mittariherra kyllä saisi heti selville kartoistaan ja kirjoistaan ja vanha kelmi hänet perisi nahkoineen ja karvoineen.
Leskivaimo Kaisa Tappura oli kai osaansa tyytyväinen, koskapa hänen nähtiin käsittelevän villoja ja sarkoja ja toimittelevan niitä etäisille teille. Niinpä moni muukin teki, vaikka lähetettävä olikin erilaista, kenellä hopeaa, kenellä muuta. Ja muuten riitti puhetta ja kahnaakin jakotoimituksen oikeudesta ja vääryydestä loppumattomiin — kuten aina.
MAAOMENAT
Ruotsi-Suomea hallitsi Fredrik I jälkeen ent. Gottorpin herttua, »sorvarikuningas» Aadolf Fredrik. Puolisonsa ja hovipuolueen yllyttämänä hän yritti vallankaappauksella supistaa säätyjen ja neuvoskunnan valtaa, mutta hanke päättyikin niin surkeasti, että säädyt jopa antoivat neuvoskunnalle oikeuden käyttää kuninkaan nimileimasinta, jos hän kieltäytyi allekirjoittamasta päätöksiä. Tämän ja muiden nöyryytyksien jälkeen kuningas jätti puolueet rauhassa hallitsemaan ja vapauden ajan jatkumaan ja antautui mielityöhönsä, sorvaamiseen. — V. 1757 Ruotsi-Suomi hattujen toimesta yhtyi Preussia vastaan käytyyn seitsenvuotiseen sotaan. Suomesta lähetettiin Saksaan muutamia rykmenttejä. Sodasta, jota käytiin Pommerissa, Ruotsi-Suomi ei saanut mitään etuja eikä liioin kunniaakaan. Pommerista palaavat sotamiehet kuitenkin toivat mukanaan Suomessa ennen tuntemattoman perunan, jonka suuri hyöty täällä pian huomattiin ja sen viljelys alkoi levitä.
Sotamies Niilo Piikki palasi Pommerin sodasta. Jalkaisin hän oli kolmatta viikkoa taivaltanut sisämaahan, kunnes sai kotikylän näkyviin. Kävely olikin hidasta, sillä hänen toinen jalkansa oli jäänyt Saksanmaalle eikä puusta tehty jaksanut kunnolla toimittaa menneen virkaa.
Piikki ajatteli ensin astella suoraan ruotumökilleen, mutta muuttikin sitten mieltään. Piti toki ensin käväistä Knaappilan, kylän vauraimman isännän luona kertomassa kuulumiset ja viemässä tuomiset, Knaappila kun näet kustansi suurimman osan hänen varustuksistaan ja lisäksi rauhanaikaisesta leivästään pitämällä häntä, köyhää sotamiestä, töissään. Ja kaipa Knaappila oli pitänyt huolen siitäkin, etteivät eukko ja vekarat hänen, Piikin, sodassa ollessa jääneet aivan puille paljaille.
Knaappilan ukko olikin kotosalla. Hän säälitteli Piikin mennyttä jalkaa, mutta lupasi ottaa hänet kuitenkin töihin sotaväestä eroamisenkin jälkeen, ellei jalka vain pahoin töitä haittaisi. Piikki vakuutti, ettei se haittaisi, ja niin sovittiin, että hän syksyllä muuttaisi äsken kuolleen leski Kreetan tyhjään mökkiin ja odottelisi siellä talossa töitä tehden siksi, kunnes hänen poikansa Paavo ehtisi miehen ikään, jolloin Paavo perisi isänsä sotamiehen viran. Välivuodet sitä hoitaisi Knaappilan toinen renki.
— Pannaan vaikka tuo Manu siihen puuhaan, se on näet tyhmempi ja laiskempi. Kaipa sotaväessä kuranssaavat siitä viisaamman ja riuskemman, selitteli Knaappila.
Selitettyään sodan tärkeimmän tapahtuman, jalan menetyksen, lisäksi sodan muutkin, hänen kohdalleen sattuneet vaiheet, avasi Piikki laukkunsa ja otti sieltä kourallisen kumman näköisiä pallukoita.
— Toin isännälle ja emännälle vähän tuomisia saksojen maalta. Niin että tässä niitä nyt olisi.
— Mitä nuo ovat lajiaan?
— Sellaisia hedelmiä nämä ovat, oikein hyviä syötäviä, mureita ja makoisia. Saksalaiset sanovat niitä kartohveleiksi. Ne ovat sellaisia maaomenia. Kasvavat nähkääs maassa.
Knaappila sai kouraansa maaomenan, pyöritteli sitä aikansa, jopa otti ja puraisikin siitä palasen. Kotvan sitä mutusteli ja jauhoi suussaan, mutta sylkäisi lopulta pitkän syljen ja sen mukana syötävänsä.
— Pahuksen mureita ja makoisia ovat, vietävät! murahti hän sitten, ja antoi omenan emännälle, kehoittaen häntäkin maistamaan.
Emäntä epäili kauan, haukkasi lopuksi, pureskeli ja sylki jätteet maahan, heittipä sinne koko omenankin, josta poika sen otti maistaakseen hänkin vuorollaan.
— Siunatkoon sentään tuota Niiloa, kun narraa vakaisen väen maistamaan sikojen ruokaa! menosi emäntä.
Niilo oli katsellut tuomisien maistamista suu naurun vireessä, mutta otti nyt puheenvuoron:
— Ei niistä ole raakana syötäviksi. Ne pitää keittää, sitten vasta ovat hyviä. Jospahan emäntä pistää padan tulelle, niin koetetaan. — Tokkopahan kelvannee syötäväksi sittenkään. Mitä ei ole koettu, sitä ei uskota.
— No, uskoopa suomalainenkin, kun näkee ja kokee.
Siirryttiin tupaan. Emäntä pani padan tulelle ja Niilo hääri mestarina.
— Nyt, kun vesi jo kiehuu, pirautetaan hyppysellinen suolaa joukkoon.
Kolme perunaa siinä vain keitettiin. Isäntä otti yhden ja antoi emännälle toisen. Aikansa taas mutusteltuaan isäntä jo tunnusti:
— Saattaa tällainenkin syötävä hyvällä tahdolla päästä mahaankin saakka.
— Outomakuinen tämä on, mutta ei maistu pahalta. Hätätilassa ja muun ruoan puutteessa tätä ehkä söisi, myönteli emäntä.
— Kun tuossa näkyy olevan voirasia, niin sivaltakaapa, isäntä, siitä voinokare päälle.
Isäntä pisti voinokareen omenan päälle, maistoi ja nuolaisi huuliaan.
— Hyvä taisi olla, uteli Niilo. — Kyllä sitä syö voin kanssa vaikka jouluna ja pääsiäisenä ja helluntaina. Ja vaikka ilmankin. Sehän näissä maaomenissa onkin hyvä puolensa, että ne säilyvät talven yli.
— Häh, vai säilyvät. Mitenkä näitä sitten viljellään ja maksaako se vaivan?
— Kymmenkertaisen sadon antaa ja enemmänkin, vastasi Niilo ja selitti myöskin viljelystavan.
— Voisihan tuota koettaa, mutta mistäpä saanee siemenen.
— Ei näitä Suomesta saa. Minulla oli laukussani viisitoista kappaletta ja muiden seutujen sotamiehillä samoin omansa — mikäli eivät ole ehtineet pelata niitä noppapelissä tai syödä nälkäänsä. Pihalla pilattiin yksi, kolme keitettiin, jäljellä on siis yksitoista. Jos minä nyt annan niistä isännälle neljä ja itse pidän neljä ja kotonani keitän kolme, niin jää meille neljä siementä kummallekin. Ensi syksynä on meillä siis, jos kaikki kohdalleen sattuu, jo kahdeksankymmentä, ja siitä se sitten lähtee edelleen. Sopiiko niin?
— Sopii se, sopii, myönsi isäntä ja sai neljä perunaansa. Hän aikoi sijoittaa ne talteen nurkkakaappiin raamatun ja virsikirjan väliin, mutta Niilo ehätti selittämään niiden vaativan omat säilytystapansa, etteivät ennenaikojaan itäisi ja pilaantuisi.
— Ahah, vai niin. Tehdään sitten sillä tavoin. Ja nyt jaetaan tämä kolmas osiin, nokareensa kullekin, että kaikki saavat maistaa.
Isäntä halkaisi puukollaan maaomenan kullekin maistettavaksi.
Keväällä Knaappila istutti neljä maaomenaansa ja Niilo neljä. Siitä alkoi tämän hyvän syötävän viljelys heidän kotipitäjässään. Monta lystikästä erehdystäkin siinä sattui. Niinpä sekin, kun isännät toimessaan keitättivät ja maistelivat perunanvarsien pulpuroita arvaamatta, että oikeat hedelmät kasvoivatkin juurissa maan sisällä.
— Tämä maaomenain tuonti oli varmasti ainoa hyöty koko Pommerin sodasta, tuumi Knaappila muutamien vuosien kuluttua. — Menetit siellä jalkasi, Niilo, mutta tässä vahinko kääntyi hyödyksi. Tärkeän leivänlisän sinä tähän pitäjään toit ja kaiken kiitoksen ansaitset. Ja sinähän olet nyt koko pitäjän omenamestari ja viljelyksen neuvoja. Jalan menetys taisi kannattaa, vai?
— Ka, kannattihan se.
KOLME MERKKIMIESTÄ
Kahdeksastoista vuosisata synnytti maailmaan monia huomattavia miehiä. Ruotsissa vaikuttivat Linné, Celsius ja monet muut. Suomella on mainittavana vuosisadan keskivaiheilla ja sen jälkeen kolme merkillistä miestä. Augustin Ehrensvärd — s. 1710 k. 1772 — oli ammatiltaan sotilas, mutta syviä jälkiä hän jätti rauhankin työn vainioille. Antti Chydenius — s. 1729 k. 1803 — suuripiirteinen, laajatietoinen, syväajatuksinen talous- ja yhteiskuntatietäjä, luetaan maamme mainioimpiin miehiin. Heihin liittyy tavallaan kolmas, Yrjö Maunu Sprengtporten — s. 1740 k. 1819 — etevä sotilas, joka kuitenkin joutui tekemään merkitsevimmän elämäntyönsä Suomen itsenäisyysajatuksen julkijulistajana ja taipumattomana esitaistelijana. Varsinkaan hänen vanhempina vuosinaan suorittamaansa työtä Suomen etujen puoltajana Venäjän keisarin läheisyydessä maamme Venäjään yhdistämisen aikoina ei kai ole läheskään aina osattu tajuta ja arvioida kyllin korkeaksi.
»YXTOTINEN.»
Suomen suojaksi päätettiin rakentaa Ranskan antamalla kullalla luja linnoitus. Paikan valinta, työn suunnittelu ja johto uskottiin tykistöeversti Augustin Ehrensvärdille. Hänen isoisänsä, Schaeffer, oli palvellut Turun rykmentin majoitusmestarina, ja isänsä, taitava tykistöeversti, aateloituna Ehrensvärd, oli Suomessa syntynyt. Augustin oli hattujen sodassa harvoja kunnostautuneita. Monilla matkoillaan hän hankki laajat tiedot eri aselajeista sekä linnoitusten rakentamisesta. Valtiopäivillä hän vakavasti teroitti Suomen puolustuksen välttämätöntä lujitusta ja joutuikin loppujen lopuksi sitä itse suorittamaan.
Helsingin ympäristöön ja Susisaarille sen edustalle hän suunnitteli laajan linnoituksen. Ehdotuksen toista puolta, vahvojen linnakkeiden rakentamista mantereenkin puolelle, ei koskaan toteutettu, mutta Susisaarille rakennettavan merilinnoituksen suunnitelma hyväksyttiin. Ehrensvärd pani työt alulle. Neljässä vuodessa linnoituksen tuli olla valmis, mutta tarkoitukseen myönnettyjä varoja supistettiin yhtämittaa ja työ kesti lähes neljä vuosikymmentä. Sen loppuaikoina häneltä riistettiin pikkumaisista puoluesyistä ja kademielen aiheutuksesta työn johto. Pian hänet määrättiin siihen uudelleen, mutta silloin hän oli jo kuluttanut ikänsä parhaan osan tähän rakkaaseen työhönsä. Linnoitus oli silloin melkein valmis. Sen rakennustöissä oli käytetty alkupuolella yksinomaan suomalaista sotaväkeä, myöhemmin osittain ruotsalaisiakin joukkoja. Pohjolan vahvin linnoitus siitä tuli, asevoimin valloittamaton, ja usein sitä verrattiin maailman lujimpaankin, Gibraltariin.
Linnoitustöitä johtaessaan Ehrensvärd yhdessä nerokkaan laivanrakentajan F.H. Chapmanin kanssa suunnitteli ja rakensi Suomen rannikkolaivaston, runkona neljä uusimallista vahvaa saaristolaivaa: Uusimaa, Turunmaa, Hämeenmaa ja Pohjanmaa. Tämä laivasto alistettiin kokonaan Suomen sotavoimien päällikön käskettäväksi ja sellaisena toimi Ehrensvärd itse. Laivastolla oli oma, sininen lippunsa.
Pommerin sodassa Ehrensvärd käväisi ylipäällikkönä, mutta surkeiden olosuhteiden vallitessa hän ei saanut erikoista aikaan. Kiittäen häntä kuitenkin mainittiin.
Runsaasti hän Ruotsissa sai vihamiehiä. Monet häntä siellä kadehtivat ja punoivat juonia hänen kukistamisekseen. Ruotsalaiset meriupseeritkaan eivät jaksaneet sulattaa sitä, että Suomen laivasto oli siirretty erilleen päälaivastosta. Asetettiinpa ylimääräinen tutkimuskomiteakin tarkastamaan rakennustöiden tilejä. Siinä ilmeni, että Ehrensvärd oli käyttänyt 600000 hopeatalaria vähemmän kuin hänelle oli myönnetty, mutta saanut aikaan yhtä paljon. Kadehtijain suut tukkeutuivat.
Sotilaallisen työnsä ohella hän tiedeakatemian jäsenenä painatti sen julkaisuissa monta tieteellistä tutkielmaansa. Hänellä oli sujuva kynä ja hän kirjoitteli jopa runojakin. Lisäksi hän piirsi taitavasti, käyttipä sivellintä puhtaasti taiteellisiinkin tehtäviin. Suuri taiteellinen lahjakkuus yhtyi hänessä onnellisesti sotilaan nerokkuuteen ja käytännölliseen tarmoon.
Hattunakaan hän ei ollut puoluevallan sokea ihailija, vaan teki kaikessa omantuntonsa mukaan. Suorana ja vilpittömänä hän ei milloinkaan alentunut ottamaan vastaan lahjuksia. Siinäkin suhteessa hän oli harvinainen poikkeus.
Suomalaiseksi Ehrensvärd lukeutui sukunsa saksalaisperäisyydestä huolimatta, suomea hän osasi ja käytti, ja sinettinsä tunnuslauseeksi hän kaiverrutti yhden ainoan sanan: »Yxtotinen.»
Hänen rakentamansa linnoitus sai nimekseen Sveaborg eli Ruotsinlinna. Siitä se vääntyi suomalaisessa suussa Viaporiksi ja muuttui aikanaan Suomenlinnaksi.
Päänsä lepoon kallistettuaan Ehrensvärd suurin juhlallisuuksin haudattiin Viaporiin. Valtakunnan kuuluin kuvanveistäjä Sergel teki haudalle muistomerkin, jonka kupeessa luetaan, vaikkakin vain ruotsiksi: »Tässä lepää kreivi Augustin Ehrensvärd, sotamarski, ritari ja Kun. Maj:n ritarikuntien komentaja töittensä, Viaporin linnoituksen ja armeijan laivaston ympäröimänä.»
CHYDENIUS.
Merkillisimpien miestensä joukkoon Suomi saa lukea Alavetelin ja Kokkolan vaatimattoman kappalaisen, sittemmin kirkkoherran, myöhemmin rovastin ja tohtorin Antti Chydeniuksen.
Pappina hän teki tehtävänsä hartaalla rakkaudella pysyen samassa seurakunnassa elämänsä loppuun. Lähimmäisiään auttaakseen hän toimi lääkärinä aikana, jolloin koko Pohjanmaalla oli vain yksi ainoa lääkäri. Kansan kammoaman lasten rokotuksen hän yleisesti nauttimansa luottamuksen avulla sai toimeen. Hänen syvimpiä jälkiä jättäneet toimensa koskivat kuitenkin monia muita asioita.
Pappilansa pientä ja kehnoa viljelystä hoitaessaan hänen intonsa kohdistui maanviljelykseen ja ennen pitkää pappilasta tuli mallitalo. Viljelyksessään hän keksi ja kehitti uusia, entistä parempia menetelmiä.
Tukholman tiedeakatemia palkitsi hänen niittymaiden sammaltumisen syitä ja jo sammaltuneiden niittyjen viljelysmahdollisuuksia käsittelevän kilpakirjoituksensa. Tästä lähti hänen kirjallinen työnsä ladulleen. Seuraava kirjoitus koski työrattaiden parantamista. Sitten hänen huomionsa kiintyi yhteiskunnallisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin ja hän kirjoitti niistä, mutta akatemia ei kirjoitusta palkinnut eikä painattanut siinä esiintyvien liian vapaamielisten ajatusten takia. Nyt hän ryhtyi vaatimaan Pohjanmaan kaupungeille tapulioikeutta, jollainen ennestään oli vain Tukholmalla ja Turulla. Tämän ja muunkin toimintansa johdosta hänet valittiin Pohjanmaan kappalaisten edustajaksi valtiopäiville. Itsenäisenä ja omia etuja onkimattomana miehenä hän ei karsinoitunut mihinkään puolueeseen. Myssyjen mukana hän kuitenkin jyrkästi vaati valtiotaloudessa esiintyneiden väärinkäytösten poistamista ja oli korkeidenkin väärinkäyttäjien leppymätön ahdistaja, mutta sai pian myssytkin vastaansa ryhtyessään penkomaan heidänkin syntejään. Suostunta-asioissa hän vaati parannuksia sekä hattujen että myssyjen johtomiesten vihoittamisen uhallakin.
Yleisestä vastustuksesta huolimatta Chydenius ryhtyi vaatimaan sensuurin poistamista ja lainalaista painovapautta. Hän laati valiokuntien mietinnöt, enemmistö myöntyi hänen terävien todistelujensa edessä, ja niin hän sai aikaan valtakunnan ensimmäisen painovapauslain. Huomattavasti hän vaikutti uusien kalastussääntöjen syntyyn ja koetti ajaa viljakaupan vapauttamista, mutta vain papit ja talonpojat häntä puolsivat, joten kysymys raukesi. Tapulikysymyksessä hän kirjoitti useita kirjasia. Tukholman ja Turun kiivaasta vastustuksesta huolimatta asia ratkesi vihdoin suotuisasti.
Siirtolaisuutta koskevassa kysymyksessä hän jyrkästi iski asioiden ytimeen. Siirtolaisuuden huolestuttavan lisääntymisen hän väitti ja todisti siitä pakollisesta puristuksesta johtuvaksi, jossa vähäväkiset elivät. Lujin ottein hän hyökkäsi yhteiskunnan niitä osia vastaan, jotka vain toisten työn tuloksia nauttimalla viettivät mukavaa ja hyödytöntä elämää. Seuraavassa, ulkomaillakin suurta huomiota herättäneessä kirjassaan hän ajoi ulkomaankaupan vapauttamista, mutta esitti myöskin yleisiä kansantaloudellisia ajatuksiaan. Vähän myöhemmin hän jälleen tarttui kynään kooten nyt suppeaan, mestarilliseen muotoon, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, terävät kansantaloudelliset mietelmänsä. Siinäkin hän asettui kaikkea elinkeinopakkoa ja suosimisjärjestelmää vastaan, väittäen keskinäisen kilpailun vievän parhaaseen tulokseen. Sen hän katsoi johtavan suurempaan taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, sillä silloin etuoikeutettujen toimeton elämä loppuisi, kun varallisuuteen voi päästä vain oman ahkeruutensa avulla. Nämä ajatuksensa hän esitti itsenäisesti, aikaisemmin kuin kukaan muu missään maassa.
Sitten hän ryhtyi käsittelemään kysymystä rahan arvon pysyttämisestä vakavalla pohjalla ja hyökkäsi empimättä säätyjen asiassa tekemää, päinvastaiseen tulokseen vievää päätöstä vastaan. Hänet haastettiin kaikkivaltiaan salaisen valiokunnan eteen vastaamaan kirjasessa esittämistään ajatuksista, vaadittiinpa hänen julistamistaan ainaiseksi valtiopäiville kelpaamattomaksi. Asia herätti suunnatonta huomiota. Pian tämän jälkeen syntynyt vaikea pulakausi osoitti Chydeniuksen olleen oikeassa. Ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat pulakysymystä selvittämään, kappalaiset valitsivat taas Chydeniuksen valtiopäiville, mutta muodollisista syistä papisto ei hyväksynyt vaalia. Myöhemmin, Kustaa III aikana, parannus toteutettiin menestyksellä Chydeniuksen mietteiden mukaisesti.
Muutaman vuoden kuluttua hän jälleen puuttui uuteen asiaan vaatimalla pakkomääräyksillä sidotun maakaupan täydellistä vapauttamista. Taaskin hän kulki paljon ajastaan edellä eikä saanut osakseen johtavien piirien ymmärtämystä.
Kaksi kertaa hänet ehdotettiin Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi, mutta ehdotukset evättiin.
Taasen valtiopäiville tultuaan hän alkoi ajaa palkollissopimusasetuksien uusimista sillä lämpimällä myötämielellä, jota hän aina tunsi raskaasti ahertavia yhteiskunnan vähäisiä kohtaan. Ponnistuksista ja osittaisesta myöntymisestä huolimatta tätä tärkeätä toimenpidettä, jolla palkolliset olisi saatettu alkeellisimmista oikeuksistaan osallisiksi, säädyt eivät hyväksyneet. Suostunnan myöntämistä vain määräajaksi hän esitteli ja vaati vieraihin uskontokuntiin kuuluville vapaata asumis- ja hartaudenharjoittamisoikeutta valtakunnassa. Viimeksimainittu aloite johtikin lopulta, v. 1781, tulokseen. Chydeniuksesta tuli täten uskonvapauden isä, mutta ahtaasti ajattelevien sääty veljiensä suosion hän menetti.
Vanhoina päivinään Chydenius otti vielä osaa Suomen talousseuran kirjoituskilpailuun vastaten kysymykseen: »Mitkä esteet kahlehtivat Suomen maamiehen vireyttä ja millä keinoin hänet sopivimmin ja vaikuttavimmin saadaan noudattamaan taloudessaan suurempaa tarmoa ja huolenpitoa?» Vastauksessaan hän muun muassa vaati maan vapaata jakoa siten, että niiden, jotka sitä viljelivät, tulisi päästä sen omistajiksi. Chydenius olisi siis jo silloin tahtonut ratkaista torpparikysymyksenkin, mutta ajatus katsottiin liian jyrkäksi ja vastaus jätettiin palkitsematta. Hänen ajatuksiensa toteuttamiseen kului vielä aikaa yli sataviisikymmentä vuotta.
Talousseuralle hän jätti monia muitakin kirjoituksiaan, jotka käsittelivät Lapin saattamista viljelykseen, rokotusta, Suomen unikkojen käyttämistä oopiumin valmistukseen ja useita muitakin asioita.
Useita uskonnollisiakin kirjoitelmia ja saarnakokoelmia hän laati. Erinomaisena puhujana hän vaikutti kuulijoihinsa. Kristillistä oppia hän ei ainoastaan julistanut, vaan vaati sen soveltamista käytäntöönkin ja näytti siinä itse esimerkkiä.
Antti Chydenius mainitaan täydellä syyllä Suomen suurimmaksi taloustieteilijäksi. Kaukonäköisenä tietäjänä, aina asian syvimpiin juuriin iskevänä ja mietteittensä käytäntöönkin soveltamisen tarkoin huomioonottavana, todisteluissaan selvänä ja johdonmukaisena hän kuuluu neroihin, joita Suomella ei ole ollut suinkaan liikaa. Aikana, jolloin yksilön, elinkeinojen sekä uskon vapaus vielä olivat pakkositeissään, hän selvästi näki niiden vapautuksen suuntaviivat. Todellisen, oikein käsitetyn, lainalaisen kansanvaltaisuuden vasta ollessa kapalossaan hän jo julisti sen johtavia periaatteita. Ja monissa tärkeissä kysymyksissä hän kulki vuosikymmeniä, jopa satojakin, aikansa edellä.
SPRENGTPORTEN.
Viaporin rakennustöissä oli mukana nuori upseeri, Yrjö Maunu Sprengtporten. Suku oli balttilaista, muutamaa miespolvea aikaisemmin Suomeen Liivinmaalta muuttanutta. Kadettina hän oli seisonut vartiossa sen mestauslavan ääressä, jossa pyövelin kirves katkaisi Levenhauptin ja Buddenbrockin päät. Verta roiskui kadetin kasvoille. Sinä hetkenä hänessä syttyi Ruotsia kohtaan sammumaton viha — näin hän itse kertoo vanhuuden päivinään kirjoittamissaan muistelmissa.
Yrjö Maunu kävi Ehrensvärdin mukana Pommerin sodassa, osoittautui hurjanrohkeaksi, älykkääksi upseeriksi, palasi Suomeen, ja ryhtyi palvelemaan kapteenina vanhemman velipuolensa Jaakko Maunun komentamassa suomalaisessa ratsuväessä.
Jaakko oli hattupuolueen johtomiehiä, mutta liittyi pian kuninkaaseen. Säätyjen eriseurainen, ainaisiin riitoihin ja rettelöihin johtanut puoluekamppaus oli ruvennut kansalaisia kyllästyttämään, varsinkin kun niiden lähes kuusi vuosikymmentä kestänyt valtakausi ei ollut tuottanut toivottuja tuloksia. Ruvettiin tahtomaan yhtä käskijää. Mutta säätyjen valta oli yhä luja. Jaakko laati vallankaappaussuunnitelman, kuningas hyväksyi sen, vaikka suuresti epäröiden; ja kuninkaan valtuuksilla varustettuna Jaakko lähti Suomeen hakemaan joukkojaan, joiden piti toimittaa yllättävä keikaus. Suomessa Jaakko odotteli kuninkaalta sovittua lähtömerkkiä, mutta kun sitä ei kuulunut, päätti hän toimia omin päin. Nuoremman veljensä Yrjön saattamana hän lähti Porvooseen, jossa suomalaiset kevyet rakuunat majailivat, piti heille puheen ja sai heidät puolelleen, pani kaiken varalta tuomiokapitulin arestiin, lähetti rakuunaosaston eristämään Helsingin ja lastautti loput rakuunat laivoihin, lähimpänä päämääränään Viaporin valtaus. Ensin tyven, sitten myrsky pysähdytti laivat, mutta Jaakko pääsi vihdoin veljineen ankaran soudun jälkeen veneellä linnoitukseen, pidätti komentajan ja sai linnoitusväen puolelleen. Helsingissä ei tiedetty tarkoin Porvoon tapahtumista, sillä rakuunat olivat vartioineet teitä hyvin. Äkkiarvaamatta Jaakko — »rohkea mies, joka ei uskonut mihinkään muuhun kuin urhoollisuuteen», kuten aikalaiset sanoivat — sieppasi kaupungin haltuunsa. Vastarinta havaittiin turhaksi, ja hän otti viranomaisilta sekä asukkailta uskollisuudenvalan kuninkaan nimessä. Sitten hän alkoi varustautua matkalle, mutta laivojen kuntoon laittaminen, muonavarojen hankkiminen ja lopuksi pahat ilmatkin viivyttivät lähtöä. Suomen koko sotavoima yhtyi häneen. Viaporiin tosin saapui tieto, että Kustaa III oli jo pannut vallankaappauksen toimeen Tukholmassa Sprengtportenin joukkoja odottamatta, mutta siitä huolimatta hän lähetti joukkonsa matkaan, lähtien itse edellä. Myrskyt kuitenkin viivyttivät retkikuntaa, niin että se tuli perille sangen myöhään. Suunnitelman laatijaa myöhästyminen ja kaappauksen toimittaminen ilman häntä sapetti, mutta kuningas palkitsi saamansa avun runsaasti nimittämällä Jaakon kenraaliluutnantiksi ja henkivartioston komentajaksi. Suomalaiset joukot jäivät toistaiseksi Tukholman varusväkeen ja saivat palkkioita. — Kustaa III myönsi avoimesti, ettei hän ilman Sprengtportenia olisi milloinkaan uskaltanut ryhtyä kaappaukseen. — Tällainen oli vapauden ajan lopun ensimmäinen vaihe.
Yrjö Maunu oli innolla ottanut osaa veljensä vallankaappaustoimiin, yleni pian everstiksi ja sai komentoonsa Savon rykmentin. Karjalan rakuunat sekä Kyminkartanon ja Rautalammin pataljoonat. Savon prikaati muodostui ja sen nuorella komentajalla oli edessään runsaan työn aika. Hän piti ahkerasti harjoituksia, uusi aseistuksen, otti huomioon uusimman sotataidon vaatimukset, menipä selväkatseisena, omintakeisena upseerina siitä kauas edellekin. Joukot hän pian kasvatti täysin sotakuntoisiksi, upseereita hän tarkoin perehdytti tiedustelutehtäviin ja kartoitukseen sekä opasti ottamaan huomioon Suomen järvirikkaan, metsäisen maan erikoiset vaatimukset. Muutamissa vuosissa prikaati kohosi mallikelpoiseen kuntoon. Kaukaa ulkomailtakin saapui upseereja siihen tutustumaan. Virkataloonsa Brahelinnaan Sprengtporten järjesti melkein kokonaan omilla varoillaan nuoria upseereja varten sotakoulun, jonka merkitys oli suuri. Sotamiehiltä hän vaati tiukkaa kuria ja tarkkaa tehtäviensä täyttämistä, mutta piti heistä myöskin hyvää huolta. Upseereille hän oli ankara herra, mutta avasi kernaasti kukkaronsa nähdessään nuoren, varattoman, lahjakkaan miehen pyrkivän urallaan eteenpäin. Hän ei myöskään välittänyt siitä, oliko upseeri aatelinen vai aateliton, kunto oli pääasia. Suomen sotalaitoksen hyväksi hän kulutti varansa, jopa velkaantuikin.
Kustaa III tuki aluksi Savon prikaatin päällikköä, mutta pian hänen mielialansa muuttui, kun alettiin kuiskailla everstillä olevan joitakin erikoisia, perin salaisia suunnitelmia. Kaipa asia niin olikin. Kuningas alkoi katsella everstiä epäillen, Sprengtporten ei mielestään enää saanut osakseen kasvatustyössään tarpeeksi myötämieltä, ja sopu rikkoontui. Tehtyään ehdotuksen vakinaisen kadettikoulun perustamisesta Savoon, Haapaniemeen, Sprengtporten lähti ulkomaille. Venäjällä, jonka kautta hän matkusti Ranskaan, hänelle osoitettiin erikoisen suurta huomaavaisuutta, josta tieto luonnollisesti kulki Tukholmaan. Mihinkään vehkeilyihin venäläisten kanssa hän ei kuitenkaan ryhtynyt. Spaassa hän tapasi kuninkaan, sovinto tehtiin ja Kustaa lupasi avustaa häntä vastaisissa aikomuksissaan. Hän pyysi ja sai eron virastaan, mutta hänen osakseen ei riittänyt ainoatakaan kiitoksen sanaa. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain vapaussota oli käynnissä ja Sprengtporten pyrki Ranskasta lähtevään, La Fayetten johtamaan apuarmeijaan. Hänen asiansa pitkistyi ja mutkistui. Ranskalaiset ministerit syyttelivät toisiaan eikä Kustaan lupaamaa apua tuntunut missään. Viimein hän sai myönteisen vastauksen, matkusti Marseilleen, mutta kuulikin siellä ihmeekseen saavansa kyllä paikan, mutta ei mitään palkkaa. Varoja vailla hän ei voinut siihen suostua, vaan palasi Pariisiin, jossa hän joutui suuriin rahallisiin vaikeuksiin — velkavankeuskin jo uhkasi. Vihdoin hän pääsi palaamaan Suomeen ja asettui asumaan omistamalleen Seestan tilalle Nastolaan. Hänen suuri ajatuksensa: Suomi itsenäiseksi, oli kuluneina vuosina kypsynyt ja sitä hän ryhtyi nyt ajamaan. Häneen liittyivät monet huomattavat suomalaiset, korkeammat upseerit, kuten von Otter, de Geer, von Essen ja useat muut. Hän käsitti, että Suomen itsenäisyys olisi saatava toimeen yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa, sillä muuten Venäjä epäilemättä valtaisi maan ennemmin tai myöhemmin.
Hollannin ja Itävallan välillä oli syttymäisillään sota. Sprengtporten matkusti Hollantiin ryhtyäkseen sen palvelukseen. Sotaa ei syttynytkään, mutta Hollannissa hän tapasi Venäjän sikäläisen lähettilään. Tälle hän esitti itsenäistymisajatuksen ranskankielisessä kirjoitelmassa. Saatuaan siitä tiedon Venäjän keisarinna Katariina kehoitti häntä siirtymään Venäjän palvelukseen. Seuraavana vuonna Sprengtporten astui ratkaisevan askelen ja muutti Pietariin. Siellä hän heltiämättä jatkoi työtään itsenäisen Suomen luomiseksi, mutta ei aina valinnut tarkoin keinojaan. Ehkäpä hän katsoi siten pääsevänsä nopeammin perille tai yllytti hänet siihen Kustaa III:tta kohtaan tuntemansa kiukku: hän tarttui aseeseenkin, teki sotasuunnitelmia, jopa itsekin johti venäläisiä joukkoja suomalaisia vastaan muutaman vuoden kuluttua. Se riisti häneltä loppuiäkseen monen monien maanmiestensä suosion. Vaikka he hyväksyivätkin päämäärän, niin tällaisia keinoja he eivät myöntäneet oikeiksi.
Levoton ja helposti loukkaantuva hän oli, kuten velipuolensa Jaakkokin, helposti katkeroituva ja hillitön vihassaan. Mutta suurta vääryyttä hänelle oli myöskin tehty. Kuningas oli työntänyt luotaan sotavoimiensa etevimmän järjestäjän ja mahdollisesti sodankin johtajan — sitä hän ei joutunut kentällä todeksi todistamaan, mutta joutui sen sijaan julistamaan julki Suomen itsenäisyysajatuksen ja ratkaisevasti vaikuttamaan Venäjän keisarikovissa isänmaansa tulevaan kohtaloon.
Tämän vuosisadan aikana, Suuren Pohjan sodan jälkeen, Sprengtporten oli koko valtakunnassa ainoa mies, joka perusteellisesti ymmärsi sotataidon vaatimukset. — Valtiollisten suunnitelmiensa edelleen ajamisen Suomessa hän maasta lähtiessään jätti perinnöksi ystävilleen ja oppilailleen, joista etevin oli Juhana Antti Jägerhorn.
SEKASORTOISTA AIKAA
Valtaistuimelle nousi Aadolf Fredrikin poika Kustaa III. Hovi muuttui hänen aikanaan jokseenkin tarkaksi Versaillesin kopioksi keveine tapoineen, seurustelutaitoineen ja loistavine, yhtämittaisine juhlineen. Kuningas harrasti ranskalaisten valistusfilosofien oppeja, suosi tieteitä ja taiteita, etenkin teatteria, ja kaunotaiteet, kuten tiedekin, kohosivat kukoistukseen. Kylmä harkinta ei kuulunut Kustaan ominaisuuksiin ja niinpä valtakunta joutuikin arveluttaviin vaikeuksiin ja sen melkoisen hyviksi parantuneet raha-asiat rappioituivat. Vapauden ajasta Kustaa teki lopun kahdella vallankaappauksella. Ensimmäisen kaappauksen järjestävänä voimana oli Jaakko Maunu Sprengtporten. Sen tärkeimpänä tuloksena oli v. 1772 hallitusmuoto. Toisen, oikeastaan vallankumouksen päätulos oli V. 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Ne olivat Suomen peruslakeina aina vuoteen 1919. — Sodassaan Kustaalla oli käytettävänään suurin Suomessa milloinkaan toiminut armeija.
KUSTAA III.
Annettuaan valtakunnalle uuden hallitusmuodon, jonka mukaan lainsäädäntövalta ja verotusoikeus oli säädyillä ja toimeenpanovalta kuninkaalla, joka ei myöskään saanut alkaa sotaa säätyjen suostumuksetta, Kustaa III kiinnitti huomiota sotalaitokseenkin, mutta sen asioita tämä valtaistuimella istuva kaunosielu ja näyttelijä ei ollenkaan ymmärtänyt eikä myöskään kuunnellut järkeviä neuvoja. Hän kielsi lailla akordijärjestelmän, mutta käytännössä se julkisesti yhä yltyi. Kaartin joukkoihin ja muihin arvorykmentteihin hän päästi vain aatelisia, joilla muuallakin oli etuoikeus ylennyksiin. Menipä hän niinkin pitkälle, että kehoitti komentajia esittämään vain aatelisia ylennettäviksi upseereiksi. Hän tahtoi järjestystä armeijaan, mutta hävitti toimenpiteillään siitä kurin. Laivastoon hän käytti runsaasti rahoja, mutta rakensi vain uutta välittämättä paljoakaan entisten korjauksista, harjoituksista ja merimieskunnon kohottamisesta. Hän sommitteli kernaasti itse uusia, koreita asepukuja ja näki mielellään upseerien niissä tanssivan, mutta heidän palvelustaan hän ei tarkastanut eikä siihen kyennytkään. Tässä hän oli aikalaisensa ja sukulaisensa, Preussin Fredrik suuren täydellinen vastakohta. Hänkin suosi taiteita ja valistusta, mutta teki sotajoukostaankin maailman ensimmäisen. Kustaa lainasi häneltä puvut, ei henkeä. Näinä aikoina hänen ylimmäksi suosikikseen nousi nuori, komea suomalainen Kustaa Mauri Armfelt, satojen rakkausseikkailujen sankari. Hän oli mukana kuninkaan moninaisissa ja runsaissa huvituksissa sekä otti elämän ja asiat loistavan kevyesti.
Käydessään ensimmäisen kerran Suomessa v. 1775 Kustaa Helsingissä vahvisti Suomea varten laaditun parannussuunnitelman. Se koski isoajakoa ja uutta verollepanoa, kahden uuden läänin, Kuopion ja Oulun, kahden uuden kaupungin, Tampereen ja Kuopion perustamista sekä uuden hovioikeuden muodostamista Vaasaan.
Seuraavina vuosina hänen nauttimansa suosio alkoi vähetä. Aatelisto alkoi syyttää häntä valta-asemansa riistämisestä ja sikäli hyvien tulojen menettämisestä, papisto näki henkisen pakon lieventämisessä sekä valtion kapakoiden perustamisessa kirkkojen viereen pahan virheen, porvarit syyttivät häntä kaupallisten etuoikeuksiensa pienentämisestä ja talonpojat olivat tyytymättömiä viinankeitto-oikeutensa menetyksestä. Hänen huvitteluhaluaan alettiin pitää ajan turmeltuneisuuden suoranaisena esikuvana. Kuninkaassa itsessäänkin heräsi suuria kunnianhimoja. Hän uneksi nousevansa Kustaa II Aadolfin veroiseksi ja tämä kunnia oli hankittava asevoitoilla ja valloituksilla. Näissä haaveissaan hän toisella Suomen matkallaan tapasi Venäjän keisarinnan Katariinan Haminassa, mutta tämä suhtautui viileästi hänen suunnitelmiinsa. Aikanaan säädytkin asettuivat julkisesti häntä vastaan, mutta monilla myönnytyksillä, juonitteluilla ja uudistuksilla hän pääsi niistä voitolle.
Valtakunnan raha-asiat menivät vähitellen hunningolle eikä Kustaa halunnut alentua pyytämään säädyiltä varoja, sillä silloin säädyt epäilemättä kostaisivat. Voitokas sota oli ainoa pelastus. Erään ruotsalaisen kenraalin laatiman suunnitelman mukaan, jonka kuningas hyväksyi, laivaston oli tuhottava Venäjän laivasto meritaistelussa ja laskettava maihin Inkerinmaalla 15000 miestä, jotka valtaisivat Pietarin ja Kronstadtin. Samaan aikaan oli Suomesta tehtävä hyökkäys Kyminjoen ylitse ja toinen Savosta. Suomessa johtavien päälliköiden mieltä ei kysytty. Suunnitelma oli mielikuvituksellinen ja jätti tosiasiat syrjään. Venäjällä tietysti oli runsaiden lahjuksien avulla hankittu tieto vastapuolen sotavoimien tilasta ja kaipa sotasuunnitelmastakin. Kustaa näki jo hengessään suuret voittonsa ja kiiruhti valmisteluita. Harhauttavilla tiedoilla Venäjän varusteluista valtaneuvosto saatiin päättämään yleinen liikekannallepano.
SOTA.
Juhannusaattona v. 1788 Kustaa nousi laivaan lähteäkseen Suomeen samana vuodenpäivänä, jolloin Kustaa II Aadolf aikoinaan lähti Saksaan. Hyvänä näyttelijänä Kustaa III oli teettänyt samanlaisen puvunkin, mutta lisäsi siihen omasta päästään — punaiset kengänkorot. Vyölleen hän oli sitonut Kaarle XII miekan.
Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan ja haluton taistelemaan samanaikaisesti lännessä. Päästäkseen alkamaan säädyiltä kysymättä, Kustaan oli saatava sodan aihe. Sellaiseksi kelpasi Savon prikaatin päälliköltä eversti Hastferilta juuri parhaiksi saapunut ilmoitus, että venäläinen rajavartiosto oli ammuskellut suomalaisia Puumalassa, vaikkakaan ketään haavoittamatta, sekä polttanut jonkun talon ja rääkännyt ihmisiä. Tämä riitti sodan syyksi. Myöhemmin ilmeni, että Kustaa itse oli antanut käskyn näytöksen järjestämisestä. Venäläisiin, Tukholman kuninkaallisen oopperan räätälin tekemiin pukuihin puetut sotamiehet panivat sen toimeen.
Kustaalla oli yhteensä käytettävänään 40000 miestä, Katariinalla toistaiseksi vain 14000. Eräs ruotsalainen upseeri kuvailee Kustaan pääarmeijan varustuksia seuraavasti; »Missä tykit olivat saman mallisia, siellä lavetit olivat toisenlaisia ja kuulat tykkeihin sopimattomia. Kiväärit olivat erilaisia ja niiden panokset väärin jaettuja. Ammusvaunut, kuormarattaat, varastot — kaikki oli heitetty laivoista rannalle suuriin kasoihin.» Useasta rykmentistä puuttuivat jalkineet, säärykset ja päällysviitat. Joidenkin rykmenttien varustukset olivat jo 20 vuotta vanhoja. »Leipä on homeesta vihreätä ja liha suureksi osaksi matoista. Kun sotakassasta tilataan rahaa kenttämuonitusta varten, vastataan, ettei sotakassassa ole kolikkoakaan.» Tällä armeijalla Kustaa lähti valloittamaan Pietaria.
Monet Suomen joukot olivat samassa tilassa. Kun saaristolaivaston päällikkö syksymmällä tarkasti Viaporia, niin linnoituksen 1500 miehestä 800 makasi sairaina ja 40—50 kuoli viikottain. »Tarkastin Läntiseen Mustasaareen laitettuja sairaaloita, joissa nuo kurjat aivan alastomina makasivat puupenkeillä, ilman pienintäkään riepua yllään tai allaan.»
Laivastoa johti nimellisesti kuninkaan veli, herttua Kaarle, todellisuudessa hänen nuori lippukapteeninsa, suomalainen everstiluutnantti Otto Nordenskjöld. Vastoin olettamusta Venäjän laivasto oli vahvempi, paremmin harjoitettu ja varustettu ja sitä komensi tottunut sotakarhu, englantilainen amiraali Greigh.
Suursaaren luona syntyi taistelu. Se jäi ratkaisematta. Kustaa juhli sitä suurena voittona, ja herttuasta, joka taistelun ajan, Nordenskjöldin johtaessa laivastoa, oli istunut kajuutassaan piippua poltellen, tehtiin suuri merisankari. Hänellä kuitenkaan ei ollut juuri halua lähteä seuraavalle retkelle. Se viipyikin, sillä laivastolla ei ollut enää ammuksia ja uusien tehtaista tilaaminen oli korkeilta sotavirastoilta — unohtunut.
Armeijan upseeriston mieliala oli sotaa vastaan. Monet pyysivät eroa. He alkoivat, niin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin, myöskin vahvasti politikoida. Tukholmaan jäänyt Venäjän lähettiläs lietsoi kätyriensä ja vastustusryhmän avulla tyytymättömyyttä, Sprengtporten teki samaa työtä Pietarista käsin. Ruotsin vastustusryhmä tahtoi mieluummin nähdä armeijan voitettuna kuin kuninkaan voittavan. He, nämä jalot ruotsalaiset aatelismiehet ja eronneet upseerit, kutsuivat itseään isänmaanystäviksi ja panivat toimeen riemujuhlia, kun saapui tietoja armeijan vastoinkäymisistä.
Kustaan armeija eteni Kyminjoelta Haminaan. Savon prikaati, päällikkönään balttilainen onnenonkija, eversti Hastfer, piiritteli tuloksetta Olavin linnaa. Laivasto jäi Viaporiin Venäjän laivaston sinne sulkemana. Katariina kokosi kiireesti lisää väkeä.
ANJALAN LIITTO.
Suomalaisessakin upseeristossa tyytymättömyys oli suuri. Sen johtajat saivat suomalaisten joukkojen päällikön, kenraali Kaarle Kustaa Armfeltin, Kustaa Maurin sedän, taipumaan suunnitelmiinsa, kokoontuivat Liikalaan ja laativat kuulun, Venäjän keisarinnalle osoitetun kirjelmän, jonka allekirjoittivat Armfelt sekä everstit, everstiluutnantit ja majurit Seb. von Otter, J.H. Hästesko, P. af Enehjelm, Otto Klingspor, Kaarle Klick ja G. von Kothen. Siinä he, ensin selitettyään olleensa tietämättömiä sodan tarkoitusperistä, sanoivat esiintyvänsä erityisesti Suomen kansan edustajina ja pyysivät keisarinnalta tietoa siitä, voitaisiinko rauhanneuvottelut asianmukaisessa järjestyksessä aloittaa sekä ilmoittivat rauhanhalunsa todistukseksi heti perääntyvänsä rajan takaa jo valtaamistaan seuduista omalle puolelleen.
Perääntyminen pantiin viipymättä toimeen. Kenraaliadjutantti, majuri Juhana Antti Jägerhorn lähti viemään kirjelmää perille. Hänen poistuttuaan leiristä ilmoitettiin hänen tiedustelumatkalla joutuneen kasakkain vangiksi. Pietarissa hän jätti keisarinnalle Liikalan kirjelmän, mutta meni suullisesti paljon pitemmälle selittäen, että jos keisarinna suostuisi Suomen itsenäisyyteen, kuninkaan olisi pakko viipymättä ruotsalaisine joukkoineen poistua maasta. Vähän myöhemmin hän jätti keisarinnalle asiasta kirjallisen esityksen. Asiaa käsiteltiin Venäjän valtakunnanneuvostossa ja siihen suhtauduttiin suopeasti, mutta päätettiin odottaa Sprengtportenin paluuta Aunuksesta, jossa hän toimeliaana ja tarmokkaana oli järjestämässä hyökkäystä Pohjois-Karjalaan. Hänen palattuaan keisarinna antoi varovaisen vastauksensa kirjallisesti, mutta allekirjoittamattomana. Siinä sanottiin keisarinnan toivovan laajempienkin suomalaisten piirien edustajain kokoontumista päättämään asiasta. Kustaan ruotsalaisineen hän siinä tapauksessa ajaisi Suomen rajan taakse ja lupasi, etteivät venäläiset joukot tuottaisi suomalaisille tällöin mitään vahinkoa. Suullisesti lisättiin, ettei Venäjä suostuisi luovuttamaan Suomelle Turun rauhassa saamiaan alueita. Jägerhorn lähti takaisin viemään vastausta perille.
Sillä välin oli Anjalassa laadittu uusi kirjelmä, jonka jo päällikkyydestä eronnut Armfelt ja 114 upseeria allekirjoitti. Tässä laajassa liittokirjassa ilmoitettiin kuninkaalle, että allekirjoittajat paheksuivat sodan laitonta alkamista ja hyväksyivät rauhan aikaansaamiseksi jo tapahtuneen kääntymisen Venäjän keisarinnan puoleen. He tahtoivat uhrata henkensä ja omaisuutensa isänmaan hyväksi ja ilmoittivat tehneensä lujan liiton, luvaten itsekukin seisoa yhdessä ja auttaa toisiaan. Allekirjoittajien valtava enemmistö oli ruotsalaisia. Suomalaisten itsenäisyyspuuhista he luultavasti eivät tietäneet, tai mikäli tiesivät, vaikenivat niistä.
Kuningas joutui pahaan pinteeseen armeijan keskellä, jonka upseeristo omin päinsä hieroi rauhaa ja suunnitteli jo hänen vangitsemistaan. Hän ei kernaasti voinut lähteä pakoonkaan, vaan ajatteli jo kruunusta luopumista ainoana pelastuksena. Tanskan sodanjulistus oli näin ollen tervetullut uutinen, se antoi kuninkaalle pätevän aiheen lähtöön. Kiireesti, keskellä yötä, hän lähti huvipurrellaan Tukholmaan.
Jägerhorn saapui Anjalaan ilmoittaen päässeensä vankeudesta siten, että oli luvannut kunniasanallaan olla ottamatta osaa sotatoimiin. Keisarinnan vastaus tuotti pettymyksen. Itsenäisyysmiehet eivät siinä saaneetkaan toivomaansa tukea. Monet, jotka olivat allekirjoittaneet liittokirjan, vetäytyivät syrjään saatuaan tietää perimmäisenä tarkoituksena olevan Suomen irroittamisen Ruotsista. Suomen väestön suurin osa, joka luonnollisesti ei tuntenut asioita lähemmin, näki puuhassa vain petosta ja tuomitsi sen, ken jyrkemmin, ken lievemmin. Sotamiehet eivät myöskään olleet asioista mitenkään perillä. He eivät olleet tähän sotaan erikoisen innostuneita, mutta eivät halunneet liittolaisiksi ryssiäkään, perivihollisiaan. Kuninkaalla, joka lienee osannut suomea, oli sitäpaitsi heihin suuri henkilökohtainen vaikutusvalta.
Kustaa tunsi pian istuvansa lujasti valtaistuimellaan. Salaliiton ilmitulo vei taajat joukot etenkin aatelittomista säädyistä häntä tukemaan, sillä aatelisvaltaa pelättiin. Hän vangitutti liiton johtajat, jotka vietiin Tukholmaan. Kaikki syytetyt tuomittiin kuolemaan. Kustaa ei kuitenkaan uskaltanut kiristää jousta liian kireälle, tiesi tuomiot kohtuuttomiksi, eikä hän muutenkaan suosinut kuolemanrangaistusta. Hän lievensi tuomiot vankeudeksi ja viranmenetykseksi, mutta eversti Hästesko sai kallistaa päänsä mestauspölkylle. Hän oli henkilökohtaisesti loukannut kuningasta ja sellaisen anteeksiantoon Kustaan jalomielisyys ei riittänyt.
Tutkimus ja oikeudenkäynti oli puolueellista. Alkuperäiset pöytäkirjat hävitettiin, painosta julkaistut olivat suuresti karsitut. Niistä sanoikin asiaa tarkoin seurannut vapaaherra Kaarle Mannerheim: »Pöytäkirjat ovat painetut, mutta ne eivät silti kuitenkaan ole täydellisesti totuuden kanssa yhtäpitävät, sillä niihin ei merkitty muuta kuin se, mikä sopii tarkoitukseen silmälläpitäen syytettyjen langettamista ja yleisön saattamista siihen luuloon, että he olivat rikollisia isänmaan kavaltajia. Heidän toimintansa todelliset syyt ja asiaintila Suomessa pidettiin tarkasti salassa, ja juuri sen tähden päälliköitä tutkittiin Tukholmassa eikä Suomessa, mikä tietysti asiain laatuun nähden olisi ollut luonnollisempaa, vaikkakaan se ei sopinut kuninkaan tarkoituksiin, sillä silloin olisi tullut päivänvaloon paljon sellaista, mitä ei haluttu päästää julkisuuteen.»
Sotatoimet pysähtyivät. Venäläiset odottivat asioiden kehitystä, vastapuoli oli kykenemätön hyökkäykseen.
YHDISTYS- JA VAKUUSKIRJA.
Kuningas uskalsi jo kutsua säädytkin koolle. Näillä sekavilla valtiopäivillä mielipiteet kävivät jyrkästi ristiin. Kuningas vangitutti niiden aikana mielivaltaisesti monia aateliston johtomiehiä päästäkseen aikeittensa perille. Johtaessaan itse puhetta hän osoitti suosiota kannattajilleen, mutta keskeytti vastustajien puheet ja merkitytti pöytäkirjaan mieleisensä päätöksen ei-huudoista välittämättä. Hän sai aatelistosta ikuisen vihamiehen, mutta rupesi korvaamaan vahinkoa mielistelemällä ennen halveksimiaan aatelittomia. Suomalaiset olivat, aatelistoa lukuunottamatta, yleensä kuninkaan kannattajia.
Valtiopäivien tärkeimpänä tuloksena oli yhdistys- ja vakuuskirja, jossa aatelittomien valtaa, mutta myöskin kuninkaan valtaa laajennettiin tuntuvasti, osittain yksinvaltaan saakka. Kaikki säädyt saivat saman oikeuden omistaa maata. Siinä myöskin lausuttiin se tärkeä periaate, että virkamiehiä asetettaessa ainoina oikeina perusteina oli pidettävä taitoa, ansiota, kokemusta ja koeteltua kansalaiskuntoa syntyperästä ja säädystä riippumatta.
Säädyt myönsivät varoja sodan jatkamiseen. Sitä varten Kustaa oli ne koolle kutsunutkin, vaikka pääasia muodostuikin toiseksi.
PORRASSALMI.
Talvella Pohjois-Karjalan vapaaehtoiset talonpojat tarttuivat aseisiin. Talonpojat olivat myöskin jo monia vuosia aikaisemmin suostuneet maksamaan erikoisen jääkäriveron, jolla Karjalan suojaksi asetettaisiin pestattu joukko-osasto. Hallitus oli kyllä kantanut vuosittain veron, mutta joukon muodostamisesta ei kuulunut mitään. Vasta sodan aikana sitä ryhdyttiin kiireellä järjestämään ja saatiin muodostetuksi kaksi Karjalan jääkärikunnan komppaniaa. Sotamies ei saanut enää pitää suomalaista nimeään, vaan jokaiselle annettiin luetteloissa ruotsalainen nimi.
Karjalassa oteltiin vähäisempiä otteluita. Venäläisten hyökkäys kohdistui kevään tullen Savoon.
Suomalaiset kärsivät Kyyrön kahakassa tappion. Savon prikaatin päällikkö, eversti Stedingk peräännytti joukkonsa Porrassalmelle Lappeenrannasta Mikkeliin vievän tien varrelle ja varustautui sinne. Suomalaisia oli kaikkiaan 720 miestä, joista 400 porilaista, 80 Savon jääkäriä, 80 Karjalan ja 60 Uudenmaan rakuunaa, 100 miehinen Savon vapaakomppania sekä 2 pientä tykkiä. Venäläisillä oli lähes kymmenkertainen ylivoima. Porrassalmen kapealle harjulle mahtui rintamaan nelisensataa miestä jalkaväkeä, rakuunat lähetettiin vesien taakse suojaamaan sivustoita. Vihollinen alkoi kiivaan tulen 12 kanuunallaan ja siihen yhtyi pian jalkaväki kivääreillään. Kolmen tunnin ammunnan jälkeen venäläiset hyökkäsivät kapean salmen ylitse, josta silta oli purettu. Suomalaisten tykkituli taukosi samalla, sillä ammukset olivat lopussa. Tämä ja venäläisten luja hyökkäys säikähdytti jalkaväkeä niin, että se perääntyi epäjärjestyksessä harjulle, mutta sen ampumat yhteislaukaukset ja sakea ruudinsavu, joka esti vihollista näkemästä syntynyttä epäjärjestystä, pysähdytti venäläisten hyökkäyksen parinkymmenen askelen päähän harjun laesta. Näin läheltä se alkoi uudelleen ammunnan. Yritettyään turhaan hyökkäystä sivustoilla venäläiset perääntyivät salmen taakse. Sieltä käsin he avasivat taas parin tunnin ankaran tykki- ja kivääritulen, jonka jälkeen Yrjö Maunu Sprengtporten vei venäläiset kaartit hyökkäykseen. Vihollinen tunkeutui taas melkein harjun laelle, suomalaiset kääntyivät jo pakoon, mutta silloin prikaatimajuri Yrjö Kaarle von Döbeln yht'äkkiä muisti osaavansa suomea, huusi miehille kehoituksia näiden omalla kielellä, sai samaan toimeen suomalaisia upseereja, ja miehet kääntyivät heti takaisin. Laukaustakaan ei ammuttu, pistimillä ja kiväärillä suomalaiset ottivat vihollisen vastaan. Syntyi vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Suomalaiset alkoivat vuorostaan työntää vihollista edellään. Osia siitä ajettiin pistimillä järveen, sadottain heitä jäi lojumaan harjun rinteille, ne, jotka pääsivät pakoon, pelastautuivat salmen yli kahlaamalla.
Tämän hyökkäyksen aikana Döbeln sai kuulan otsaansa. Se halkaisi pääkallon ja hän kantoi siitä lähtien otsallaan mustaa sidettä. Sprengtporten jäi makaamaan haavoittuneena harjun rinteelle, mutta kasakkaosasto kävi hakemassa hänet sieltä pois. Vähän myöhemmin hänen kerrotaan sanoneen sanansa: »Omat koirat purivat.»
Venäläiset eivät enää uusineet hyökkäystä, vaan alkoivat taas tulitaistelun. Suomalaisilta loppuivat kuulat, ja he käyttivät niiden korvauksena asetakeistaan ratkomiaan vaskinappeja. Illan suussa Stedingk toi vaunuillaan apuun kanuunan ja juoksumarssissa Pohjanmaan rykmentin, mutta silloin aikaisin aamulla alkanut, 19 tuntia herkeämättä kestänyt taistelu jo oli päättymäisillään.
Kapea taistelukenttä oli kamalan näköinen. Suomalaisia oli kaatunut 4 upseeria, 54 aliupseeria ja sotilasta, ja haavoittunut 8 upseeria sekä 130 aliupseeria ja sotilasta. Venäläiset menettivät n. 800 miestä. Hukkuneiden korkeat krenatööripäähineet ajelehtivat päivämääriä läheisillä vesillä.
Porrassalmella Döbeln näki ensimmäisen kerran suomalaisen sotamiehen tositoimessa. Hän antoi näkemästään arvostelun, joka ei suinkaan ollut suopea. Myöhemmin, jouduttuaan lähempään tekemiseen suomalaisten kanssa ja opittuaan heitä ymmärtämään, hän muutti arviointinsa aivan päinvastaiseksi.
Loistavasta voitosta huolimatta Porrassalmea ei voitu pitää. Saartoa peläten Stedingk perääntyi pohjoisemmaksi.
MUUT TAISTELUT.
Savon prikaatin joukot taistelivat ja voittivat Parkuinmäellä. Laitaatsillan salmella vuorotellen hyökättiin ja puolustauduttiin; kahakoihin otti osaa myöskin Saimaan tykkiveneitä. Sodan huomattavimmat taistelut käytiinkin Savossa.
Pääarmeija majaili Kyminjoella. Kuninkaan saavuttua uudelleen armeijaan se ryhtyi hyökkäykseen. Kesäkuussa pakotettiin Utissa tapahtuneen ottelun jälkeen heikompi vihollisjoukko perääntymään ja vähän myöhemmin voitettiin Liikalassa, mutta menestystä ei osattu käyttää hyväksi, ja jo seuraavassa kuussa jouduttiin tappiolle Kaipiaisissa. Armeijan toimet helpottivat kuitenkin Savon joukkojen asemaa.
Avomerilaivasto taisteli kaksi taistelua, toisen, ratkaisemattoman Öölannin luona, ja toisen Ruotsinsalmessa Kotkan edustalla. Siellä se kärsi pahan tappion, perääntyi epäjärjestyksessä ja pääsi vihdoin Svartholman suojaan menetettyään 50 laivasta 18. Amiraali Ehrensvärd, Viaporin rakentajan poika, ei ollut tehtävänsä tasalla, miehistö oli halutonta ja kuningas sekaantui johtoon maalta käsin. Lippukapteenina oli suomalainen everstiluutnantti Kaarle Olavi Cronstedt. Laivasto purjehti Ruotsiin talveksi. Maajoukot asettuivat talvimajoitukseen, sillä kumpikaan puoli ei kyennyt talvisotaan.
Kevään tultua yritettiin uudelleen. Kustaa Mauri Armfelt löi Partakoskella ja Kärnäkoskella vähäisemmät vihollisjoukot, kuninkaan johdolla työnnettiin heikko osasto takaisin Valkealassa, mutta huomattavampaa sotatointa, hyökkäystä Lappeenrantaan, ei saatu toimeen. Eversti Y.H. Jägerhorn voitti vihollisen taasen Kärnäkoskella ja Stedingk Pirttimäellä, mutta Armfelt kärsi vaikean tappion Savitaipaleella.
Näiden sotatoimien aikana avomerilaivasto varsin ylivoimaisena kohtasi venäläisen eskaaderin Tallinnan edustalla. Päällikkönä oli nyt Kaarle herttua, joka päättämättömällä nahjustelullaan johti asiat siihen, että kaksi linjalaivaa menetettiin, mutta venäläiset suoriutuivat leikistä melkein vaurioitta.
Heti sen jälkeen kuningas 100 alusta käsittävällä saaristolaivastolla Nordenskjöldin johtaessa kävi vähälukuisemman, ampumatarpeiden puutetta kärsivän venäläisen rannikkolaivaston kimppuun Haminan edustalla. Venäläiset kärsivät suuria tappioita, mutta pelastivat laivoistaan puolet. Senjälkeen kuningas vastoin Nordenskjöldin vakavia varoituksia purjehti Viipurin lahteen. Kaarle herttuan laivasto yritti Kronstadtin luona taistelua venäläisen laivasto-osaston kanssa, mutta kun taistelu kääntyi häviöksi, sekin purjehti Viipurin lahteen. Venäläiset laivastot yhtyivät ja sulkivat vastustajansa Viipurin lahteen, josta vain kapea Uuransalmi johti merelle. Viipurin linna oli venäläisten käsissä. Laivastossa oli 30000 miestä — ne, koko laivasto ja kuningas lisäksi näyttivät olevan hukassa. Kaarle herttua vaati antautumista.
Kuukauden päivät laivasto odotti suotuisaa tuulta yrittääkseen läpimurtoa. Heinäkuun alussa tuuli kääntyi, laivasto lähti liikkeelle ja suoritti »Viipurin kujanjuoksun.» Murtautuminen onnistui, mutta avomerilaivasto menetti 10 suurta laivaa ja 4 000 miestä, saaristolaivasto 50 alusta ja tuhansia miehiä. Avomerilaivasto purjehti Viaporin turvaan. Venäläiset saarsivat sen sinne sodan loppuun saakka.
RUOTSINSALMI.
Saaristolaivasto, johon yhtyi everstiluutnantti Cronstedtin johtama osasto, kulki Ruotsinsalmeen, Kuningas oli nimellinen päällikkö, Cronstedt todellinen johtaja.
Venäläinen laivasto, päällikkönään Nassaun prinssi, päätti tuhota vastustajansa Ruotsinsalmessa, samassa paikassa, jossa se oli voittanut edellisenä vuonna. Kaksi kertaa se teki rajun hyökkäyksen. Ne torjuttiin kiivaalla, hyvin tähdätyllä ja suurta tuhoa tekevällä tykkitulella. Silloin Nassaun prinssi antoi perääntymiskäskyn, mutta tuuli oli tällä välin kääntynyt melkein myrskyksi, pimeä yllätti ja venäläinen, jo pahoja tappioita kärsinyt laivasto joutui sekasortoon. Monet venäläiset laivat ammuttiin upoksiin, toiset vallattiin, useat ajautuivat karille. Taistelu jatkui vimmatusti, laivoja upposi, palavat alukset valaisivat taistelua loimullaan, tuhansia kaatui ja tuhannet hukkuvat kamppailivat meressä henkensä puolesta. Venäläisistä laivoista pääsi vain pieni osa pakoon. Kaatuneina he menettivät miehistöstään 3000, vankeina 6000 miestä.
Suomen saaristolaivaston ansioksi täydellä syyllä lasketaan tässä Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa heinäk. 9. p:nä 1790 saatu voitto, joka ratkaisi sodan ja pelasti sotakunnian. Se oli samalla Ruotsi—Suomen laivaston viimeinen merivoitto.
Kuningas Kustaan kolme vuotta kestänyt seikkailusota päättyi 1790 solmittuun Värälän rauhaan. Sodalla ei voitettu mitään, mutta Suomelta se oli vienyt yli 20000 miestä, poltettuja taloja, hävitettyjä viljelyksiä ja koettuja kärsimyksiä lukuunottamatta. Ja valtakunnan velkataakan se oli nostanut kolminkertaiseksi. Tämän sodan aikana Suomen itsenäisyysmiehet ryhtyivät ensikerran tositoimeen, sekä avoimeen että salaiseen. He eivät pyrkimyksessään onnistuneet. Heidän suuri ajatuksensa näytti luhistuvan ja häviävän olemattomiin. Mutta vaikka se kansalaistenkin taholta jyrkästi tuomittiin, niin se ei sittenkään sammunut, vaan jäi kytemään ja herätti monen suomalaisen sitä ajattelemaan. Se tarvitsi toteutuakseen aikansa. Olevaiset olot ja epäkohtien jatkuminen tekivät hiljaista, huomaamatonta työtään sen hyväksi. Ja myöhempi, suomalaisesta näkökulmasta asiaa tarkastava aika, oli tekevä Anjalan miehille oikeutta.
Erehdyksistään huolimatta Kustaa III ei suinkaan ollut heikoimpia kuninkaita. Monet hänen lainsäädäntötoimensa koituivat Suomelle onneksi. Ja hänen toimestaan lakia säätävä valta asetettiin oikeaan suhteeseen toimeenpanevaan valtaan.
JÄGERHORN.
Itsenäisyysajatuksen sieluna ja toimehaimpana miehenä Suomessa oli majuri Juhana Antti Jägerhorn, merkillinen mies.
Nuori kornetti Jägerhorn toimi aikanaan opettajana Sprengtportenin sotakoulussa. Hän herätti huomiota tavallisuudesta poikkeavalla uneksivalla olemuksellaan ja korkealle tähtäävillä pyrkimyksillään. Puhtaalla elämällään ja siveellisen vakavalla käytöksellään hän saavutti kunnioitusta. Maataan hän rakasti palavasti, koko ihmiskunnankin jalostamispyrkimykset saivat hänestä lämpimän kannattajan. Suomen itsenäisyysajatuksen toteuttamisen hän omaksui heti elämänsä päämääräksi.
Hän joutui palvelemaan Viaporissa. Siellä toimi ruotsalaisen salaseuran Valhallan haaraosasto. Jägerhorn muodosti sen itsenäiseksi, oli pian sen johtavana sieluna, ulotti vaikutuksensa melkeinpä koko maan upseeristoon ja ajoi sen kautta itsenäistymisen asiaa, joka Sprengtportenin muutettua Pietariin jäi Suomessa nuoren kapteenin hoidettavaksi. Maan johtavan aineksen, etusijassa upseeriston, hän halusi voittaa puolelleen, muu väestö tyytyisi ratkaisuun sen tapahduttua. Salaseura hajosi pian, mutta Jägerhorn jatkoi työtään.
Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle hän esitti ajatuksensa, joita kuunneltiinkin, mutta Turkkia vastaan syttynyt sota sitoi Venäjän kädet. Lujat takeet Jägerhorn myöskin venäläisiltä vaati. Suomen rajat oli uudistettava entiselleen. Venäjän hallitsijan oli kaikella voimallaan aina tuettava maan itsenäisyyttä, hän ei saanut sekaantua Suomen yksityisiin asioihin, ei tyrkyttää maalle vierasta hallitsijaa eikä marssittaa venäläisiä joukkoja rajan yli, ellei Suomi alkaisi vihollisuuksia.
Kustaa III otti Jägerhomin adjutantikseen tehdäkseen hänen pyrkimyksistään lopun. Uusi toimi ei muuttanut Jägerhomin mielipiteitä. Anjalan liiton jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan. Pakolaisena hän asui jonkin aikaa Saksassa, liittyi pian Irlannin kapinoitsijain puuhiin, istui vankina Towerissa, eleli sitten yksityismiehenä ulkomailla ja palasi Suomeen V. 1809, maan jo jouduttua venäläisten valtaan. Keisari Aleksanteri antoi hänelle oikeutensa takaisin ja hän edusti sukuaan Porvoon valtiopäivillä. Suomen asiain komisioniin hän kuului, mutta tyytymättömänä sen venäläisiin jäseniin hän ei juuri osallistunut komitean töihin. Keisarille hän sai usein sekä kirjallisesti että suullisesti esittää mielipiteitään Suomen asioista. Pysyvää tointa hän ei syystä tai toisesta saanut.
Vielä pari vuosikymmentä Suomen Ruotsista irtaantumisen jälkeen nähtiin Porvoon kaduilla kävelemässä kookas, ryhdikäs, kaunismuotoinen herra. Rinnallaan hän kantoi taulua, johon kirjoitettiin vastaukset hänen harvoihin kysymyksiinsä, sillä hän oli kuuro. Hänen ohitse kulkiessaan ihmiset kurottautuivat ikkunoissaan ja mutisivat: »Kavaltaja.» Häntä karttavien ihmisten ajatukset Juhana Antti Jägerhorn hyvin tunsi, mutta ne eivät saaneet häntä luomaan katsettaan alas. Hänen, suuren idealistin, usko asiansa oikeuteen oli järkkymätön. Sisimmässään hän tiesi sellaisenkin ajan kerran tulevan, jolloin hänestä Suomessa ei enää puhuttaisi kavaltajana, vaan aatteissaan tinkimättömän rehellisenä, päämäärälleen alati uskollisena maansa itsenäisyyden esitaistelijana.
NELJÄ SÄÄTYÄ
Suomi alkoi 1700-luvun loppupuolella jo selviytyä suurten vainovuosien vaurioista. — Aatelisto eli maatiloillaan sekä täytti upseeri- ja paremmat virkamiespaikat. Papiston vuosisadan alkupuolella perin surkeat olot olivat jo melkoisesti parantuneet, mutta muuten ajan henki oli lyönyt siihenkin leimansa. Porvaristo jatkoi kauppaansa sekä alkoi tämän vuosisadan kuluessa harrastaa tehdasteollisuuttakin. Talonpoikaisto eli suunnilleen entistä elämäänsä, mutta epäilemättä sekin varsinkin Etelä-Suomen rintamailla huomattavasti vaurastui. — Aatelisto oli jo melkein kokonaan ruotsalaistanut, porvaristo ruotsalaistat parhaillaan, samoin osittain papisto. Ruotsista lähetettiin näinä aikoina Suomeen huomattavan paljon suomea taitamattomia virkamiehiä. Virastojen yksinomaisena kielenä oli jo ruotsi.
AATELIA.
Vuorenpään aateliskartanoon odotettiin vieraita. Pitipä saapua oikein kosioväkeä, niin kuiskailtiin.
Jalosukuisella rouvalla oli paljon puuhaa. Hän piti itse silmällä sitä, että paremmalla puolella oli kaikki kunnossa ja puhtaana ja että väenkin suunnalla kukin teki askareensa. Hän valvoi kynttiläin valamista ja makkarain tekoa, äskeisen suuren syysteurastuksen erilaisten lihojen suolaamista ja palvaamista ja sisälmyksistä tehtävän syltyn valmistusta, tarkasti kaljatynnyreiden käymistilan, ja punnitsi maltaat sekä muut tarpeet uuden juotavan panoa varten. Hän kävi katsomassa, miten paljon viinaa toiskätinen Eljas oli ehtinyt taas keittää, vaikka tämä tehtävä oikeastaan kuuluikin isännän toimiin, ja hääri paikassa jos toisessakin neuvoen samalla tyttärilleen heille tulevaisuudessa tarpeellista taitoa. Ja hääriessään hän tuon tuostakin raapaisi milloin kainalokuoppaansa, milloin muuta pyylevän olemuksensa kohtaa tarpeen mukaan, sillä salakavala syöpäläinen, täiksi sanottu, pysytteli yhtä sitkeästi Vuorenpään kartanon asukkaissa kuin kuninkaankin hovissa Tukholmassa tai Pariisissa, Berliinissä tai missä tahansa. Suuri avainkimppu kilahteli omaan totuttuun nuottiinsa armollisen rouvan puuhaillessa ja raaputtaessa.
Isäntä itse palasi ratsain tiluksiltaan, huomasi saappaansa ja valkoiset housunsa tahriintuneiksi ja märiksi ja kiiruhti niitä muuttamaan. Saatuaan kuivaa päälleen hän otti työhuoneensa mahonkikaapin keskimmäisestä lokerosta nelikulmaisen, nimikirjaimillaan ja aateliskruunulla koristetun pullon sekä tukevatekoisen jalkalasin, ja kulautti pienen vahvistusnaukun. Saatuaan sitten merenvahaisen, hopeahelaisen ja pitkävartisen piippunsa palamaan, hän istahti nojatuoliinsa, jonka nahka oli ainaisesta tupakansavusta yhtä mustunut kuin suuren sohvankin ja erosi räikeänä vastakohtana salongiksi sanotun, laajan keskihuoneen valkoisesta, runsaasti kullatusta ja kukikkaalla silkkikankaalla päällystetystä kalustosta.
Hänen huoneestaan näki hyvin salonkiin. Mietteissään hän katseli kahta keskikokoista ja yhtä pientä, salongin seinällä riippuvaa muotokuvaa, jotka esittivät häntä itseään täydessä juhlapuvussa valkoisine peruukkeineen, rintaröyhelöineen ja ritarimerkkeineen, armollista rouvaa samoin valkoisine peruukkeineen, silkkipukuineen ja tiukalle nyörättyine kureliiveineen, sekä kolmatta kuvaa, vanhinta poikaa rykmenttinsä asepuvussa esittävää. Kuvat olivat ulkolaisen kiertävän mestarin tekemät. Tarkkaa työtä ne olivat. Armollisen rouvan poskien väri oli tosin samanlainen kuin herrankin, mutta se ei haitannut. Hyvin niistä kuvattavat tunsi. Tytöistä ei ollut kuvia, mutta niiden maalauttaminenhan oli heidän tulevien miestensä asia.
Talon herran huomio kiintyi kankaalle maalattuihin tapetteihin, joissa nähtiin erilaisia metsästystä ja kalastusta esittäviä, kömpelösti maalattuja kuvauksia. Niiden lomaan maalari oli laitellut lemmenkin leikittelyä ihannoituna paimenelämänä ja kevyenä kisailuna. Muissa huoneissa tapetteja ei ollutkaan.
— Pitäisi paikata tuo repeämä, mutta kuka sen tekee, herra mietiskeli katseen osuessa jo monta vuotta nähtyyn loveen, joka oli aikoinaan syntynyt siten, että eräs liiaksi nauttinut vieras oli, tarkastaessaan isännän suvussa perintönä kulkevaa miekkaa, sohinut sillä varomattomasti.
— Ääh, riivattu, etkö pysy väen puolella, vietävä! murahti isäntä äkätessään tapetin repeämässä tuntosarviaan heiluttavan torakan, mutta ei kehdannut nousta sitä hätyyttelemään.
Pöydällä oli äsken saapunut, monin koukeroin sorvattu, ruotsinkielinen, mutta runsain ranskalaisin lauseparsin höystetty kirje, jossa Kustaa Fredrik pyysi rakasta pappaa lähettämään taas rahaa hevosen ostoa varten.
— Jo neljäs hevonen kahden vuoden aikana! Kylläpä herra vänrikki ratsastelee ja taittaa hevosilta koipia! Kunhan vain ei pelanne liikaa — tietenkin — ja naiset — yhyy — — Löysäksi nykyisten nuorukaisten elämä on kääntynyt. Tanssitaan, kuherrellaan ja iloitaan, huomisesta ei huolita. Rakas pappa saa maksaa, jos jaksaa. — Toisiksi ajat ovat tosiaankin muuttuneet, elämä ylellisemmäksi. Mitä isoiset edellä, sitä pienemmät perässä. Ranskalaisittain koetetaan olla, kumarrella ja pokkuroida. Hienoja viinejä pitää olla ja silkkiä ja puuteria. Se maksaa. Kalliiksi tuli Louise Marien viimekeväinen Turussa ja Tukholmassa olo, mutta kun pitää oppia muka hyviä seurustelutapoja ja ranskaa ja soittamaan klaveria, niin minkäpä sille mahtaa. Eukkohan sitä kivenkovaan vaati, ne opit kun mukamas kuuluvat naimiskaupan ehtoihin. Tyttäriään ei sovi jättää vanhoiksipiioiksi, ei toki.
— Pienethän nämä tilukset oikeastaan ovat moniin muihin verrattuina, vain 14000 tynnyrinalaa, maatkin huonohkoja ja torppareita vain parikymmentä, muonamiehet lisäksi. Sivulta täytyy ottaa väkeä kiireenä aikana, kun vakinaiset päivätyöt eivät riitä. Viinankaan antamat tulot eivät nouse, kun tuo papin pakana on ruvennut yhä lisäämään keittoaan ja sen laatua muka parantamaankin, kehno. Ja tuo —
Toinen poika Johan Kaarle, virkamiehen uralle määrätty, pyörähti ovelle, kumarsi hyvän tavan mukaan ja selitti:
— Me menemme ratsastamaan, minä Rexillä ja Anders Fideliolla. Pääsemmekö?
— Fidelion jalka on vielä kipeä. Ottakaa Pompadour toiseksi. Joko oppitunnit loppuivat?
— Jo. Maisteri lupasi meille vapaata huomisaamuun viiteen saakka.
— Hyvä on. Sano voudille, että tulee tänne.
Poika lähti iloissaan ja isä jatkoi mietteitään. — Kalliiksi tulee tuonkin maisterin pito. Minunkin pitäisi lähteä valtiopäiville Tukholmaan ja se vasta maksaa. Tosinhan ne lörpöttelevät siellä juuri yhtä paljon minuttakin, mutta tapaahan siellä vanhoja ystäviä ja voi viettää hauskoja iltoja. Vaikka tietysti eukko taaskin tuppautuu mukaan — jaa, jaa — — —
Vouti saapui ja pysähtyi ovenpieleen lakkiaan pyörittelemään.
— Jahah, Vänski. Aumaaminen käy hitaasti.
— Ilmat olivat huonoja ja viljat märkiä eikä väkeäkään ole liikaa. Tällä viikolla saadaan työ tehdyksi.
— Mitenkä lienee Tihulan laita, yhäkö on kipeänä?
— Yhä, mutta akkansa tuli taksvärkkiin.
— Akan työ on puolet miehen työstä. Kun mies paranee, niin tehköön jonkin päivän yli määrän.
— Sen akka valittelee kovin torpan katon vuotavan ja uunin olevan halki.
— Korjatkoon Tihula, kun paranee. Jokainen hoitakoon tupansa. Entä se Muikkulan leski?
— Ei ole vielä muuttanut torpasta, vaikka käskin.
— Sen on muutettava ensi viikolla, jotta torppaan saadaan uusi mies.
— Renki Suikko sitä torppaa kovasti haluaa. Se aikoo tänä syksynä naida sen Serafiinan, karjapiian.
— Naikoon ja saakoon torpan, työteliäs mies kun on, mutta Serafiinan kohtaa pitää ensin tiedustella armolliselta rouvalta. Jahah, ja sitten, niin, yhäkö se Kekkilän talollinen riitelee Mujukanlahden kalastusoikeudesta?
— Yhä. Lupaa mennä käräjiin.
— Menköön vain, sittenpähän nähdään. Huonosti hänelle siinä käy ja käyköön. Tuomarikin tulee taas ensi viikolla tänne preferenssiä pelaamaan. Ja sitten, niin, ylihuomenna pitää lähettää kaupunkiin kaksikymmentä tynnyriä ruista ja saman verran ohria ja tuoda sieltä kauppamieheltä tavaroita. Annan niistä myöhemmin luettelon. Karjahaassa on huono aita, se pitää korjata ja Mökkijoen silta laittaa, se on heikko. Rebekka ei ole vielä varsonut?
— Ei, mutta kaipa se huomenna —.
— Katsokaa perään. Ja pankaa joku rengeistä ottamaan vastaan hevoset, kun vieraat tulevat. Ei muuta. — Jaa, taas ovat tappaneet hirven Takkulaisen koivikkoon. Siitä pitää ottaa selvä ja panna tappajat tilille.
— Puutteensa pakottamina ne kai ovat sen tehneet, mutisi vouti itsekseen.
Voudin lähdettyä isäntä otti sohvallaan pienen unen, josta armollinen rouva köryytti hänet kiireellä ylös, ilmoittaen vieraiden jo saapuvan. Isäntä ehti tuskin saada päälleen uuden frakkinsa, röyhelön kaulaansa ja peruukin päähänsä, kun vieraat, naapuripitäjän aatelinen tilanomistaja poikineen, jo saapuivatkin, kumartelivat moneen kertaan, suutelivat rouvaa kädelle, kumartelivat vieläkin, ja pääsivät lopuksi istumaan. Perin silostellun, puolelta ja toiselta imartelevan keskustelun jälkeen ja parin viinilasin tyhjennettyä tytär Louise Mariekin tuotiin esille tyttöjen huoneesta pyntättynä, laitettuna ja sievästi kainostelevana, ja sai, ranskankielen taitonsa näytettyään, näyttää klaverin ääressä myöskin soittotaitoaan nuoren kosiomiehen käännellessä nuotteja, joista Louise Marie tosin ei ymmärtänyt mitään.
Aikanaan, lujan päivällisen nautittuaan, vanhat herrat siirtyivät isännän kamariin, jossa kosiomiehen isä kävikin suoraan asiaan, selittäen poikansa aseman nuorena, nopeasti ylenevänä hovioikeuden kanslistina ja hänen kykynsä pitää hyvää huolta vaimostaan, etenkin kun ylimääräiset vuosiavustukset säännöllisesti saapuisivat isän kukkarosta ja perintö olisi tiedossa.
— Hyvin tiedän nämä seikat, kunnon serkku ja veli, enkä mitenkään pane vastaan, mutta asiat kulkekoot totutussa järjestyksessä, vastasi isäntä. Kunnon serkku pistäytyi salonkiin, jossa klaveria yhä soitettiin, ja nikkasi salavihkaa pojalleen silmää. Tämä ehdotti Louise Marielle kävelyretkeä puistoon. Siellä nuoret istahtivat penkille pensaiden varjoon. Ja kohtapa nuori mies, ensin katsottuaan maasta kuivimman kohdan, heittäytyi polvilleen, pani vasemman kätensä sydämen kohdalle, oikaisi oikean sirosti, ja tunnusti valituin sekä moninaisin sanoin, Kniggen kirjasta saadun opastuksen ja Turun ranskalaisen tanssimestarin antamien asentoneuvojen mukaan, hehkuvan tulisen, jo kauan salassa kyteneen, nyt ilmiliekkiin leimahtaneen ja ikuisesti kestävän rakkautensa. Ja lopuksi hän, arvoton, rukoili rukoilemalla omakseen Suomen, valtakunnan ja koko maailman ihanimman neitosen kättä.
Louise Marie puolestaan loi katseensa maahan, punastui, hymyili hämillään ja kuiskasi lopuksi:
— Kysykää mammalta ja papalta.
Salonkiin taas päästyään nuori kosiomies veti päättävästi valkoiset hansikkaat käsiinsä, astui isännän kamariin, jossa anopiksi ajateltukin — sattumalta tietysti oli läsnä, ja pyysi vanhemmilta Louise Marien kättä.
Isä suostui muitta mutkitta. Lopulta rakas mammakin, kauan ihmeteltyään äkkiarvaamatonta yllätystä ja voivoteltuaan rakkaan tyttärensä menetystä, suostui hänet luovuttamaan tietäessään Louise Marien joutuvan niin hyvään perheeseen ja hellään hoitoon.
Iltapuolella saapui muitakin vieraita. Tuli naapureita parin penikulman takaa, mutta ilmestyipä sukulaisiakin. Heidän joukossaan nähtiin nuori, häämatkaltaan äsken palannut pari.
— Postivaunuilla ajoimme Turusta niin pitkälle kuin pääsimme, selitteli nuori aviomies. — Sitten tärisimme kyytiasemien kirotuilla, linjaalittomilla rattailla lopun matkan. Postivaunut käyvät kyllä päinsä jotenkuten, mutta kyllä Suomen valtateiksi sanotut tiet ovat perin kapeita, kuoppaisia ja mutkikkaita ulkomaiden teihin verrattuina.
— Niinpä tietenkin, isäntä myönteli — niin ovat, mutta hyvä näinkin. Niillä säätyläiset, jopa kauppamiehetkin, pääsevät sentään eteenpäin, missä pääsevät. Ja posti niissä kulkee nopeasti, Turusta tänne jo viikossa. Kauemmin saavat odottaa postiaan ne, jotka eivät asu valtateiden lähistöllä. Ratsain ja jalan asumattomien tienoiden halki kuljetettu posti voi viipyä parin sadan virstan matkalla viikkoja ja kuukaudenkin. Eteenpäin siis meilläkin mennään, vaikkakin hitaasti. Tämän maan varat eivät riitä komeihin teihin ja nopeaan menoon.
Kaikinpuolin tukevan illallisen jälkeen vanhat herrat istuivat kamarissa nauttimassa etelän maiden rypäleiden antimia ja pohtimassa kihlajaisten ja häiden pitoa. Armolliset rouvat tarinoivat samaa ruokasalin puolella.
Sulhanen ja morsian istuivat käsitysten salongin sohvan nurkkauksessa. Hellien sanojen ja muilta huomaamattomien hyväilyjen lomissa haavemielinen Marie Louise katseli nousevaa kuuta, mutta tuleva aviomies mietti mielessään, miten hän vaivattomimmin katkaisisi Turussa erään suhteen, jonka ei tarvinnut tulla Louise Marien eikä anopinkaan korviin.
PAPISTOA.
Korpivaaran kirkkoherra harppaili edes ja takaisin papintuvan lattialla kädet selän takana ja otsa syvissä rypyissä. Joka kolmannella kierroksella hän ruiskautti pitkän syljen avonaisen takan edustalle ja katsahti hajamielisenä vaimoaan, joka istui kangaspuiden ääressä solmiamassa ryijyä ja jonka puheenporinasta kirkkoherra useimmiten kuuli vain yhä toistuvat sanat jokapäiväisestä leivästä, lapsilauman suuruudesta ja maailman pahuudesta.
Kirkkoherralla olikin paljon miettimistä. Nurkkahyllyllä lepäilevät kaksi postillaa seurakunta tunsi jo ulkoa, sillä hän oli saarnannut ne kannesta kanteen parinkymmenen vuoden kuluessa hyvin moneen kertaan, ja hänen edeltäjänsä, Thuuslander, jonka peruja ne olivat, vielä useampaan kertaan. Kirkonkylän pojanrakkaritkin niitä metsän pimennosta jo paasasivat kuin vettä hänen ohikulkiessaan. Seurakunta vaati uudempaa sanaa ja murina yhä kasvoi. Tuomiokapituliltakin oli saapunut kolmas muistutus. Tahkolaisen äijä kun oli asiasta viime piispantarkastuksessa haikeasti valittanut.
Saarnahuolien lisäksi painuivat mieltä muutkin huolet, ne, jotka kangaspuiden äärestä oli nytkin vedetty esiin.
— Kanna ristisi, sanoo sana, mutta kyllä siinä kantamista onkin, hohhoijaa, mietti kirkkoherra. — Raskas se on, ankaran taakan Thuuslander kuollessaan jätti minulle. Tuo tuossa kangaspuiden ääressä painaa, vaikka on ikäihminen, jo ruumiiltaankin huolettomat kolmesataa naulaansa, ja lisäpainona on yksitoista muuta punttia, kuusi Thuuslanderin peruja, viisi omatekoista. Mutta mihinkä siitä pääset. Jos et nai leskeä, et saa seurakuntaa, sellainen maassa on tapa. Hohhoijaa.
— Menisit siitä edes antamaan lehmälle heiniä ja juotavaa, etkä kävellä lompsisi jopojouten, kuului taas kangaspuiden äärestä. — Ja syötä samalla sikakin, minä en jouda, kuten näet.
Kirkkoherra totteli ja lähti. Minkäpä sille, kun piikaa ei kannattanut enää pitää ja vanhemmat lapsetkin olivat, missä lienevätkin olleet. Ja saarnaa sopi yhtä hyvin miettiä lehmää ja sikaa ruokkiessakin. Sai ainakin olla rauhassa.
— Kunpahan saisi jollakin ihmeellisellä tavalla paremman seurakunnan, mutta mitenkä sen otat, hän mietiskeli. — Tämä onkin huonoimpia. Monet muut ovat jo vaurastuneet, vaikka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat juuri tämän kaltaisia, rakentaneet uudet pappilat ja muut. Kaupungeissa olisi hyvät olot, mutta niitä et tavoita. Niillä on pappiloissaan ihan sali ja kaksikin kamaria, joissa kuuluu olevan tapetitkin seinällä ja isot ikkunat valoa antamassa. Ja jos pääsisi elämään kuten Pohjanmaan mahtavat rovastit, niin jopa taivas aukenisi maan päällä. Renkejäkin kuuluvat pitävän useampia ja piikoja puolenkymmentä. Ja saarnaavat, jos jaksavat tai kehtaavat. Jos eivät, niin ottavat apulaisen ja saamauttavat sillä. Jaa, se saarna — hohhoijaa— —
— Täälläpä veli näkyy olevankin, kuului ääni ja navetan ovesta työntäytyi sisään kappalaisen pää. — Päivää, päivää. Saman tapaisia askareita tein äsken minäkin. Ajoin navetasta lannan pellolle, kun Kuurtti lainasi hevosen. Tulin nyt vain kysymään, voisiko veli lainata minulle viisi kappaa ruista siihen asti, kunnes ylöskannosta jotakin heruu.
— Lienee niitä vielä senverran. Käyhän sisään, Amalia siellä vain kutoo ryijyjään, niillä eukko näet ansaitsee särpimen lisää.
— Äsken ajoi tuolla tiellä ohitse Choraeus, tiedäthän, jutteli kappalainen tupaan päästyään. — Olisi poikennut sinua tervehtimään, mutta kiire kuului olevan seurakuntaansa. Killisjärvelle on päässyt kirkkoherraksi ja mainion edullisesti. Leskellä on vain kaksi lasta, pappila on ihan uusi, seurakunta suuri ja jokseenkin varoissaan.
— Niin, niin, muutamia luonnistaa, muutamia ei, vastasi kirkkoherra. — Mitä muuta kuuluu?
— Mitäpä tässä erikoisia. Eräs maan kirkkoherran kuuluu kapituli pidättäneen vuodeksi virastaan, kun oli rähjännyt päissään joissakin häissä ja ollut kirkossa samassa tilassa, kertoi Choraeus. Hän tiesi myöskin jonkun kapitulista näinä päivinä tulevan tutkimaan Särkeen pappien asiaa, ne kun näet olivat otelleet keskenään kirkonmäellä pyhänä ja seurakunnan nähden.
— On meitä moniksi.
— On, herra paratkoon. Tutkija ajaa tämän kautta ja saattaa poiketa taloon.
— Amalia, Amalia, onko sinulla sen varalta tarpeeksi syötävää ja puhtaat hurstit, jos jää yöksi? hätäili kirkkoherra. — Ja missä se nukkuukaan?
— Kamarissa tietysti. Sovimme me tähän tuvan lattialle. Kyytimies menköön lukkarin mökkiin. Ja syötävää on. Äsken leivoin. Kapahaukea on ja silakkaa sekä voinokare. Jos tulee tarpeeksi korkea herra, niin väännän toiselta kanalta niskat nurin, se kun ei enää munikaan. Kirkkoherra rauhoittui, mutta hätääntyi uudelleen.
— Entäpä, jos sattuu sunnuntaiksi ja tulee kuulemaan saarnaa! Mitä minä silloin teen?
— Saarnaa postillasta, pyhä veli, ei se kapitulin pappi niitä enää tiedä eikä muista.
— Saattaa olla.
Lukkari saapui virkavelvollisuutensa mukaisesti lämmittämään kirkkoherran saunaa. Esimies käski hänen saman tien lakaisemaan pappilan pihamaan ja myöhemmin kirkonkin raput. Suntio tulkoon apuun.
— Niin ja tuota, jos se kapitulin tutkija pistäytyy tänne, niin mistä minä saan sille asiaan välttämättä kuuluvat ruokaryypyt, meillä kun viljaa ei liikene keittoon, niin hyvin kuin sillä ehkä ansaitsisikin. Saattaisiko lukkari lainata puolen tuoppia?
— Totta kai sitä sen verran on.
Parin päivän kuluttua tuomiokapitulin pappi pistäytyikin taloon. Hyvällä ruokahalulla hän söi, mutta ruokaryyppyä ei ottanut.
— Otan viinaa vain lääkkeeksi, hän selitti. — Aivan liikaa sitä meidän maassamme nykyisin juodaankin, ei ole määrää eikä tolkkua. Olen kuullut kerrottavan, että ajateltaisiin tämän suunnattoman viinankeiton lailla rajoittamista. Se olisikin hyvä.
— Silloin keittäisivät kai salaa, ihmiset kun ovat viinaan niin tottuneet, arveli kirkkoherra.
— Helposti sekin voi tapahtua. Tämä kevyt aika on höllentänyt lain kunnioitusta ja kaikkea kuria. Meillä papeilla olisikin siinä suhteessa ja muussakin paljon tehtävää. Julkijumalattomuus pyrkii levenemään etenkin valistuneemmissa piireissä, onpa menty jo niinkin pitkälle, että ulkomailta saatujen harhaoppien mukaisesti kielletään kaikkivaltiaan Jumalankin olemassaolo.
— Ohoh — —
— Niin on, mutta sellainen oppi kestää vain aikansa ja katoaa. Papiston olisi kuitenkin entistä selkeämmin valistettava kansaa ja ohjattava sitä tarmokkaammin oikealle tielle. Enkö ole oikeassa?
— Aivan oikeassa. Meidän oma asemamme vain on useimmiten niin heikko, että se tahtoo vaatia kaiken liikenevän ajan, vastasi kirkkoherra. — Moni meistä kantaa raskasta ristiä.
— Tiedän hyvin, kyllä tiedän. Mutta kuta isompi on koettelemus, sitä suurempi olkoon usko ja into. Heikko, jopa huonokin on monien pappien asema. Kernaasti myönnän, ettei tämä surkeus ole yksinomaan alemman papiston ja seurakuntien syytä, vaan vikansa on ylimmilläkin, piispoilla ja kapituleilla, jotka eivät ole jaksaneet pitää huolta papiston eduista. Gezeliuksien jälkeen piispoissamme, kaikella kunnioituksella sanottuna, on ollut vain kaksi heidän veroistaan, Viipurin piispa Paavali Juusten, entisten piispain kronikan mainio tekijä, ja Porvoon piispa Daniel Juslenius, harras kristitty, tavoissaan ja teoissaan puhdas ylipaimen ja järkkymätön suomalainen. Hänet otettiin meiltä pois, siirrettiin piispaksi Ruotsiin — ehkäpä hänen suomalaisuutensa takia, kukapa sen tietää. Muut kunnioitettavat piispamme ovat, kuka enemmän, kuka vähemmän, harrastaneet kai liiankin paljon valtiollisia ja muita maallisia asioita, ja sikäli tietysti heidän lähimpänsä ovat seuranneet esimerkkiä. Uskonasia ja papiston asema on siitä kärsinyt. Köyhähän maamme on, mutta kyllä sen pitäisi kuitenkin kyetä pappinsa elättämään, jolloin papistokin, jokapäiväisistä huolista helpommalle päästyään, voisi kohota ja sikäli osaltaan kohottaa yhteistäkin kansaa. Kaiken lisäksi on näkyviin ilmaantunut uusi ja hyvin paha oire: papinvirkain myyminen enimmän tarjoavalle. Ruotsissa se on jo varsin yleinen, meillä toistaiseksi harvinaisempi. Korkeat herrat siinä ansaitsevat pelirahojaan, ja jos kuninkaallinen majesteetti kerran tahtoo jonkun johonkin papiksi, vaikkapa enimmän tarjoavan, niin vastaan on alempien vaikea asettua. Kerronpa varsin tuoreen esimerkin Suomesta. Piikkiön apulaispappi Montin pyrki Liperin kirkkoherraksi ja tarjosi virasta 36000 taalaria. Kruununvouti Wallenius, »Karjalan kuningas», halusi paikkaa vävylleen ja tarjosi enemmän. Montin korotti tarjoustaan ja sai viran. Tänä tapainturmeluksen aikana ovat seurakunnatkin virkojen myynnistä ottaneet omat oppinsa. Tiedän monia tapauksia, jolloin seurakunnat ovat myyneet papinvirkoja siten, että ovat luvanneet äänestää enimmän tarjoavan papikseen, jos tämä tallettaa määräsumman seurakunnan vapaasti käytettäväksi. Täten saamillaan rahoilla seurakunnat ylläpitävät pappilan ja kirkon ja pääsevät itse pienemmillä maksuilla.
Kirkkoherra katsoi puhujaa ihmettelevin silmin, ja tämä jatkoi:
— Selvää kauppaa sekin on, kun seurakunta äänestää uuden papin virkaansa sillä ehdolla, että tämä nai edeltäjänsä lesken ja saa lapset kaupanpäällisiksi. Näin tehdään yleisesti, mutta sen saattaa ymmärtää, sillä seurakuntalaisten tarkoituksena on lesken ja lapsien tulevaisuuden turvaaminen, ehkäpä oma etukin sikäli, etteivät he joutuisi kunnan elätettäviksi vaivaishoitolaisina.
— Papeissakin on syynsä, jatkoi puhuja. — Lukuisissa tapauksissa he, kiertäessään kahdesti, jopa neljästikin vuodessa pitäjällä saataviaan kantamassa, koettavat kiskoa niitä kohtuuttomasti, laista ja asetuksista välittämättä. Tunnen tapauksia, jolloin pappi on koettanut nyhtää maksuvelvolliselta paljonkin, mutta on, maksajan pitäessä puoliaan, vähitellen tinkinyt vaatimuksistaan ja lopuksi tyytynyt puoleen. Kaikki tällaiset tapaukset sekä monien pappien juopottelu, edesvastuuton elämä ja maallisiin asioihin mieltyminen rikkovat heidän ja seurakuntalaisten välit ja tekevät papeista naurun ja ivan esineitä. »Pohjaton kuin papin säkki», niinhän jo sanotaan. Kuitenkin kaikitenkin: Suomen papisto on aina tukenut tätä kansaa ja nyt, alennuksenkin tilassa, se tai melkoinen osa siitä, on ainoa sääty, joka tahtoo ajatella yhteisenkin kansan parasta, valistaa sitä ja suojella sen kieltä. Aatelisto on jo ruotsalaistunut melkein kokonaan ja virkamiehistö samoin, porvaristokin suureksi osaksi kulkee samoja jälkiä. Kaikkivaltias meidät nostakoon, meidät siveellisesti puhdistakoon ja kohtuullisen leivän myös antakoon. Hän suokoon meille voimia työskennellä vainiollamme, ei leipäpappeina eikä ylpeydessä ja mammonan etsiskelyssä, vaan siinä hartaassa nöyryydessä, jota kutsumuksemme vaatii. Tänä siveellisesti löyhänä, kevytmielisenä aikana meidän osallemme on langennut suuri ja edesvastuullinen tehtävä.
PORVAREITA.
Hermanni Krölli, kaupungin kauppamiehistä mahtavin, piti pidot. Hyvä olikin pitää, sillä hänellä oli siihen varaa ja oli tilaa. Paljon vieraita hän kutsuikin kaupungin porvarien keskuudesta. Pitojensa loistoa lisäämään hän tavalla tai toisella sai tulemaan muutamia nuoria virkamiehiä ja köyhtyneen, tyhmänsekaisen aatelisluutnantin, joka viime aikoina oli ruvennut katselemaan hänen tytärtään Maisua, isän raha-arkun tietysti häämöittäessä taaempana.
Vieraat saapuivat ja kotiutuivat pian. Ihailtiin Kröllin salin uutta, äsken kuolleen hovioikeuden asessorin typötyhjäksi jääneeltä leskeltä ostettua kalustoa, piispan Ruotsiin muuttaneilta perillisiltä lunastettua peiliä sekä kynttilänpitimiä — pahat kielet kuiskivat niiden jääneen Kröllille velan panttina kuten isännän huoneen mahonkisen kalustonkin — tunnustettiin Kröllin astuneen pitkän askelen muiden edelle ainakin ulkonaisessa komeudessa, ja nautittiin isännän omien laivojen kaukaisilta mailta tuomia hyvyyksiä. Ja naiset arvioivat toistensa pukujen hintaa, koettelivat sormin niiden kankaiden laatua ja uskoivat kernaasti, vaikka kateellisina, emännän vakuutusta, että:
— Maisun puku onkin oikeata Kiinan silkkiä ja Prapantin pitsiä ja ihan viimeistä muotia, sellaista ei ole edes maaherrankaan mamseleilla. Ei, älkää kehdatko katsoa tätä minun harmaasilkkistä kläninkiäni, tämä ei ole mitään erikoista, vaikka Krölli teettikin sen ihan Tukholmassa.
Sanansa sanottuaan hän nosti silmilleen sellaisen kaksihaaraisen tirkistelykojeen, jollaisia aatelisarmojen nähtiin käyttävän, ja silmäili ympärilleen voitonriemuisena.
— Katsohan Kröllin matamia, kun mahtailee, kuiskasi Hennan kauppamiehen emäntä naapurilleen. — Talia punnitessaan se lasinpalasetta näkee yhtä tarkasti kuin silloinkin, jos pesumuija tekee sen liinavaatteisiin pienimmänkään reiän. Tietäähän sen. Krölli pyrkii kauppaneuvokseksi ja Krölliskä laittautuu muka hienoksi senkin varalta. Tietäähän sen.
— Oletko sinä kuullut, miten se — —, ja sitten matamit kumartuivat toistensa puoleen kertaamaan viimeistä juorua.
Soittokunta, johon kuului kaupungin rumpali Kraakki viuluineen, ratkijuopoksi heittäytynyt, isännän vanhaan pukuun puettu kirjuri Bramberg luuttuineen, sekä kisällit Kokki ja Kuitus-Kalle huiluineen, viritti tanssin, hidasaskeleisen gavotin. Nuorempi väki ryhtyi heti toimeensa. Gavottia seurasi kotiljonki ja muita ylhäisten tansseja, mutta sitten soittokunta repäisi Puolan masurkan ja polkan, ja silloin kauppias Rätykin pyöreine vatsoilleen uskalsi jo lähteä koettamaan taitoaan.
Matamit naimaikäisine tyttärineen täyttivät seinävierustan, seurasivat tarkoin tanssin menoa, panivat merkille sen, kuka tanssi kenenkin kanssa ja montako tanssia, ja laskivat yhteen kaksi ja kaksi, kuten kauppiaan vaimolle kuuluukin. Mutta vanhemmat porvarit asettuivat ryhmiin saliin toiselle seinustalle ja isännän huoneeseen, kallistelivat remmareitaan, imivät sisäänsä oikeata Virginian ja Turkin tupakkaa, nuuskasivat myöskin ahkerasti, ja tarinoivat hyvävointisina tärkeistä kysymyksistään.
— Väärin meitä kohtaan tekivät, kun antoivat pienille rannikkokaupungeille tapulioikeudet. Nyt ne kyläpahaiset jo kuuluvat rakentavan omiksi tarpeikseen laivoja, minkä ehtivät, ryhtyäkseen kilpailemaan ulkomaan kaupasta. Se on kerrassaan siivotonta, puheli kauppias ja laivanvarustaja Timo Kruus. — Valtakunnan säädytkään, saatikka sitten kuninkaallinen majesteetti, eivät käsitä, että yksi tai kaksi suurta kaupunkia tuo maahan varallisuutta, mutta pienet siihen eivät kykene. Ja pahoin meidän oikeuksiamme on siinäkin loukattu, yhtä pahoin kuin koko tähänastisen kauppajärjestyksen muutoksessa.
— On kyllä, jatkoi tasapuolisesta sovittelustaan tunnettu kauppias ja raatimies Blom. — Mutta kun kerran niille on oikeudet annettu, niin koettakoot parhaansa. Paljon ilkeämpi seikka on se, että Suomen sotavoimien varustaminen tarpeilla on siirtynyt ventovieraisiin käsiin. Ruotsin juutalaisethan nyt pukevat ja rustaavat joukot. Piru heidät periköön!
Pormestari puuttui puheeseen;
— Niin nyt ovat tosiaankin asiat. Kyllä me täällä kotimaassa olisimme pystyneet varustamaan joukot ihan yhtä hyvillä ja paremmillakin puvuilla kuin Ruotsin juutalaiset, on meillä jo senverran kangastehtaita, ja olemmehan pystyneet siihen ennenkin — sen myöntävät korkeat Tukholmankin herrat — mutta meille ei nytkään hankintaa annettu. Kaikkemme koetimme ja Suomen joukkojen päälliköt tukivat meitä kaikin tavoin, mutta juutalaisille hankinnat menivät kuin menivätkin. Tukholman porvareille ne on annettu tähänkin asti jo vuosikymmenien aikana, meistä välittämättä — nyt annettiin jo juutalaisille.
— Ne tietysti voitelivat vahvasti rahaa tarvitsevia Tukholman herroja ja sikäläisiä korkeita päälliköitä, päätteli Kruus. — Arvaahan sen.
— Paha sanoa, mutta helposti näinkin voi päätellä, etenkin, kun me tarjouduimme toimittamaan tavarat halvemmalla kuin juutalaiset. Näin kummasti kävi ja käynee vastakin, mahdollisen sodankin sattuessa, josta Herra varjelkoon. Silloin tarvitaan paljon tavaraa. Ruotsin juutalaiset tietenkin silloin rikastuvat, mutta me saamme nuolaista näppiämme.
— Kumman vallan Jumalan kiroamat jo ovatkin saaneet Ruotsissa, vaikka vasta lienevät sinne saapuneet, mikäli olen kuullut.
— Vajaat satasen vuotta ovat siellä olleet. Kahdennelletoista Kaarlelle olivat lainanneet hänen Benderissä ollessaan rahaa. Kun Kaarle pujahti sieltä Ruotsiin, tulivat israeliitat perässä saatavaansa karhuamaan. Kaarle ei tietenkään jaksanut maksaa, mutta myönsi saamamiehilleen oikeuden asettua asumaan Göteborgiin etujaan valvomaan. Siitä ne ovat vähitellen levinneet muihinkin kaupunkeihin, kutsuneet uskonveljiään ulkomailta yhä lisää, ja osanneet hankkia itselleen lisäoikeuksia. Jopa näkyy jokunen koukkunokka ja rasvahuuli puikkelehtivan täällä Suomessakin. Niitä Tukholman hallitus nyt suosii, meitä painaa.
— Jaa, sanon minä, Kruus kivahti. — Jos Ruotsi aikoo näin jatkaa, niin palttua minä annan koko riikille. Ja missä lienee lopullisesti kirjoitettu, että meidän pitää aina olla ruotsalaisten astinlautana? Sanokaa, jos tiedätte.
— Paljon tuosta kuulee nykyisin puhuttavan, mutta kukapa sen oikein arvannee.
— Olen kuullut monien upseerien väittävän Suomen jo pystyvän seisomaan omilla jaloillaan, Kruus jatkoi. — Mutta kenpä senkään tietänee. Aika sen näyttäköön.
Muutamassa toisessa ryhmässä pohdittiin maakaupan eri puolia.
— Paras on näin, kuten on, eräs porvari arveli. — Kuten hyvin tiedätte, niin minulla on hoidettavana sangen laaja talonpoikain piiri. Ne ovat kaikki velassa minulle ja niiden on pakosta tuotava minulle viljansa, nahkansa, tervansa, pellavansa, talinsa ja kalansa. Olen kuullut monien porvarien matkustelevan mailla ostamassa talollisilta tavarat hiukan etukäteenkin. Siten he keräävät yhä uusia talonpoikia nuottaansa. Minun, kuten sanoin, ei tarvitse sitä tehdä. Minun talonpoikani pysyvät lujasti verkossa.
— Jokainen tekee, kuten parhaaksi näkee, tapansa olkoon kullakin. Pääasia on, että kauppa luistaa. Paljon muuten tavaroiden kuljetus nyt helpottuu, kun uusia teitä rakennetaan ja jokiväyliä perataan. Kuuluvat suunnittelevan kanavienkin rakentamista, mutta niihin varat tuskin riittänevät.
Kolmannessa ryhmässä juteltiin kevyitä, ajan hengen mukaisia juttuja. Päät painuivat usein yhteen ja mehevää kertomusta seurasi valtava naurunremahdus.
Kröllin matami kehoitti salavihkaa kahta parhainta ystävätärtään saapumaan huomenissa nauttimaan uutta, muotiin tullutta juomaa, kahvia, ja varoitteli:
— Mutta tulkaakin huomaamatta. Lukitsemme oven ja keitämme sitten kahvia. Jos viskaali sen haistaa, niin pian hän on miehineen kimpussamme ja sakotuttaa laittomasta kahvinjuonnista. Mutta tulkaa sen uhallakin — kielletty hedelmä on aina makein.
Soittokunta narrasi jo sävelillään joitakin vanhempiakin porvareita tanssiin. Seinänvieruksien matamit olivat ehtineet pohtia naapurien asiat ja omat piikakysymyksensä, vaikeroida kalliin elämän ja ajan yleisen turmeluksen, kun isäntä jo kehoittikin runsaalle illalliselle.
Sen nautittuaan vieraat etsivät eteisestä lyhtynsä, saivat kynttilöistä niihin tulen, ja kiiruhtivat melkoisen suuriäänisinä koteihinsa, mataliin puutaloihin hiljaisten, koukeroisten katujen varsilla.
TALONPOIKIA.
Suuntaustan kylässä oli kahdeksan taloa, kuusi vanhaa perua ja kaksi äsken kruunulta lunastettua, sekä lisäksi neljä torppaa ja ruotumökki. Asukkaita oli joukon toistasataa. Perhekunnat kasvoivat isoiksi, kun pojat vaimoineen jäivät asumaan kotitaloon. Tupiin täytyi mahtua paljon ja ne rakennettiinkin sen mukaisiksi, neljä, jopa kahdeksansylisiksi. Jokainen perhe tarvitsi oman aittansa ellei kahtakin, kuten naimattomat sedät ja täditkin omansa, ja niin niitä vähitellen kasvoi valtava rykelmä suljettuun piiriin pihamaan ympärille. Kun siihen ei enää sopinut, pantiin uusi aitta entisen taakse, mikäli naapurin nurkkaus ei ollut esteenä, kuten usein sattui. Kun sitten tuli pääsi irralleen kylässä, teki se puhdasta jälkeä.
Niinpä suontaustalaisiltakin oli kylänsä palanut raunioiksi, mutta aikanaan se oli taas kohonnut samoille kivijaloille. Mitäpä niistä muuttelemaan, niillä isät olivat tulleet toimeen, miksei siis nykyinenkin väki. Ja samanlaisina ne kohosivat. Jos ikkunalautaan, porraspatsaaseen tai pöydänjalkaan satuttiinkin jossakin muualla nähdyn esikuvan mukaan leikkaamaan uusimuotoinen koukero, niin sitä ei juuri huomannut, etenkin kun aurinko ja sade pian muutti hirsiseinän ulkopuolen ikimuistoisen harmaaksi ja savu teki saman työn sisällä, mutta muutti värin mustaksi. Joku tosin maalasi ulkopuoliset ikkunalautansa koreiksi punamullalla, joku toinen taas maalautti pitäjän mestarikisällillä nurkkahyllynsä, arkkunsa ja kaappikellonsakin — jos sellainen oli — häikäisevän värikkääksi, teettipä niihin ruusuja, ruiskukkia ja muita sellaisia, mutta useampi tyytyi puun omaan väriin. Lattian leveät honkalankut hohtivat lauantaisin valkoisina, kuten olivat hohtaneet isienkin aikoina, ja pian ne lonksahtivatkin yhtä luontevasti. Hevosiensa länkipuihin isännät sitä vastoin vuoleksivat kauniita koristuksia, sillä mies koristaa hevostaan, vähän itseään. Aikamiespojat puolestaan halusivat kaunistaa mielitiettyjensä rukin taidokkaasti veistetyllä kuontalolavalla, ja siinä moni näyttäiksekin yhtä käteväksi mestariksi kuin uuninkupeella istuskeleva setäkin, vannotettu vanhapoika, joka pyöräytteli käsistään aistikkaita tuohitöitään, kaikenlaisia rasioita ja tölkkejä, ja niiden lomissa töppösiä ja virsuja ja minkä mitäkin. Nuoremmat naineet miehet tekivät vaimoilleen ja pojat äideilleen kätevätekoisia pesukarttuja, kaulauspulikoita ja puuastioita — vain harvalla oli peukalo keskellä kämmentä.
Naisväki kutoa helskytteli kankaitaan ja neuloi neulottaviaan. Omatekoisessa sarassa, pellavassa ja piikossa Suontaustan eläjä kulki. Oman emännän, tyttären tai sisaren kutoma oli Suontaustan miehen ruskeahko, polviin tapaava työmekko, kotisarkainen, vaikka kylän räätälin neuloma, myöskin valkoinen, juhlava pyhäpuku. Samoin patalakki tai kudottu huippumyssy. Omaa työtä olivat naisten väriloistoiset pukimet, omilla luonnonväreillä värjätyt. Joskus harvoin isä tai sulhanen toi kaupunkimatkaltaan loisteliaan verkapalan, mutta se oli lyhyt ja kapea ja riitti vain tärkeimmän koristepaikan kohdalle. Seppä, asiansa osaava mies, laitteli metalliset tarpeet, napit ja helyt, mikäli niitä ei peritty edellisiltä sukupolvilta. Ja vanhat tavat säilyivät yhtä uskollisina kuin pyhä pihlajakin pihalla.
Niin, omillaan suontaustalaiset tulivat toimeen. Hyvin olisivatkin tulleet, elleivät kadot ja sodat ja moninaiset verot olisi vieneet suurta osaansa tehdystä työstä. Niistä ja monista muistakin asioista tarinoitiin Raikkolan laajassa tuvassa puhdetöitä tehtäessä, vahaisessa uunissa palavan tulen levittäessä valoaan ja rätisevien päreiden auttaessa pikku poikien piteleminä siinä, missä milloinkin tarvittiin.
— Olipahan kerran aika, heti hattujen sodan jälkeen se oli, jolloin hallitus myönsi meille, melkeinpä Suomen kaikille taloille, kolmen vuoden verovapauden ja antoi vanhat rästit anteeksi, jutteli vanha isäntä päreitä kiskoessaan. — Mutta älähän nuolaise, ennenkuin tipahtaa. Eipä kuhmut vuottakaan, kun se jo lähetti Turun maaherran kiertämään maata ja pyytelemään, että vapaaehtoisesti luovuttaisiin luvatuista eduista. Kihlakunnittain kokoonnuttiin ja luvattiin maksaa puolet, kaikkein köyhimmät vain jäivät verovapaiksi. Se oli sen lorun loppu. Siitä pitäen veronhuojennuksesta ei ole ollut puhettakaan, lisäilty niitä on ja yhä lisättäisiin, jos kansa jaksaisi maksaa. Kyllähän ne osaavat, herrat, niillä on valta ja rahanreiät. Tapasin tuolla äskettäin meidän puolen valtiopäivämiehen, sen Kaappanan, ja se puheli, että kyllä he, Suomen miehet, ovat koettaneet esitellä meidän asioitamme ja pitää puoliaan, mutta minkäpä teet, kun säädyt eivät ota kuuleviin korviinsakaan. Meikäläisiä talonpoikia on näet valtiopäivillä vain seitsemäntoista, riikkiläisiä sata ja kolmekymmentä. Pappeja kuuluu olevan meiltä viisi tai kuusi, mutta Ruotsista yli neljänkymmenen. Muu on sitä mukaa. Ja siihen sekreettikomiteeaan, joka asiat päättää, talonpoikia ei lasketa ensinkään. Näin Raappana jutteli. Äskenkin meikäläiset olivat tehneet siitäkin taas valituksen, kun tänne Suomeen on ilmaantunut yhä tiheämpään ruotsalaisia tuomareita, jotka eivät tietenkään osaa edes halaistua suomen sanaa, mutta siihen se kuivui, apua ei lähtenyt. Vähän minä olen välittänyt valtiollisista asioista ja olkoot muuten minun puolestani, mutta kun jo pappienkin pitää lukea kuulutukset vain ruotsiksi — se selittää ne sitten suomeksi, jos tahtoo ja osaa — niin kuka pahalainen tässä kohtapuoleen tietää edes veronmaksun ajoistakaan, saatikka muista, ja se käy närälle.
— Niinpähän on, ruotsiksi ne luetaan meidänkin kirkossa, vaikka sitä pulitusta ei tässä pitäjässä ymmärräkään kuin pappi itse ja Tuomalan herra mampseleineen, eikä sekään käy edes kirkossa, niin hyvää kuin se sille syntisäkille tekisikin, myönteli iltaansa istuva naapurin isäntä. — Sotamies-Nikko ymmärtää puoliksi, mutta sekään ei erehdy kirkkoon muulloin kuin Tuomalan herran palkkaamana kerran kuussa, jolloin siellä Tuomalan herran autuudeksi saarnataan ruotsiksi. Nikkoa se siellä edusmiehenään silloin istuttaa.
— Kuuluu istuttavan. Kuulutusten vieraskielinen lukeminen on paha, mutta vielä pahempi on tuomarien kohta. Omin silmin ja korvin näin ja kuulin äsken käräjissä todistajana ollessani, miten ruotsalainen tuomari istui oikeutta. Suomen sanaa ei osannut. Puolihumalainen tulkki yritti kääntää sen sanoja suomeksi, mutta pahoin epäilen, että siitä ei syntynytkään käännöstä, vaan väännös. Ei sellainen tuomari saata oikeutta jakaa, eikä jakanutkaan. Eihän se saa selvää edes lautamiesten ajatuksista, miten sitten muista. Summakaupassa tuomitsikin, tai lienee sitten toinen osapuoli lohta luettanut, lahnaa laulattanut, sehän jo melkein kuuluukin oikeuden jakoon.
— Ruotsinkieliset pöytäkirjat se sitten laittaa, ota niistä selvä. Jos jostakin matkojen takaa löydät miehen, joka osaa ne tolkata, ja päätät valittaa tuomiosta, niin hae taas mies, joka laatii valituspaperit ruotsiksi. Jos lähetät suomalaiset, niin nurkkaan korkeammat tuomarit ne muitta mutkitta heittävät. Sellainen tässä maassa on jo oikeudenmeno. Isät kuuluivat ennen menneen kuninkaihin, kun asiat kiristyivät, mutta yritähän nyt, niin et pääse edes maaherraankaan saakka, suomalaiskollo. Etpä suomea haastavana enää maantielläkään tiedä, pitkäkö matka on Turkuun. Virstantolpatkin ovat näet jo ruvenneet puhumaan vain ruotsia. Siinä nyt ollaan ja yhä tolkuttomampaan mennään.
Miehet vaikenivat. Päreiden rätinä ja rukkien surina vain kuului tasaisena ja Antin kirveen lyönti hänen veistäessään reenjalasta.
— Kohtelevat meitä kuten tahtovat, vanha isäntä jatkoi. — Köyhinä on eletty suurista vainovuosista lähtien, ihan ennalleen ei vieläkään, mikäli minä ymmärrän, ole kaikkialla päästy. Ja paljonko tämä meidän viljelyksemmekään tuottaa? Joka viidennen, kuudennen jyvän, oikein hyvinä vuosina kahdeksannen. Kaskimaatkin ovat jo vähissä. Jotakin uutta tässä pitäisi keksiä, ettei aina vähän väliä, ainakin joka toisena tai kolmantena vuonna, tarvitsisi turvautua pettuun ja jäkälään, en vain tiedä mitä. Olen kuullut kerrottavan Kokkolan papin Syteniiuksen väittäneen, että tämä meikäläisen viljelyshomma on pysynyt yhtenä ja samana tuhannen vuotta. Hyvin saattaa niin ollakin, koskapa isänikin kertoi hänen nuoruudessaankin peltoa viljellyn kaksi- ja kolmevuoroisena, joka toinen tai kolmas vuosi kesantona.
— Saattaa olla. Huonoa meillä on karjakin. Sodat veivät sen melkein sukupuuttoon, eläinrutot jatkavat hävitystä. Tuomalan herra kuuluu tuottaneen ulkomailta isompirotuisia lehmiä ja lampaita, mutta kelpaahan sen, kun on varaa. Vuohenmaidolla meilläkin on enimmäkseen eletty. Ja metsänriistakin on puolentunut, missä sitten syy lieneekin, kaipa metsien vähentymisessä. Kalatkin tuntuvat häviävän. Siellä, missä ryssät majailivat sodan aikoina, ne kuuluvatkin huvenneen perin pahasti. Ryssät näet ruoanpuutteessa ja huvikseenkin kalastivat siten, että räjäyttelivät ruutipanoksiaan parhailla apajapaikoilla ja tukkesivat myöskin joet.
— Niin kerrotaan. Kovalla nämä puutteet ovat monta miestä pitäneet ja pitävät kai vastakin. Parempaan täytyy sentään pyrkiä. Aikanaan työ tekijänsä maksaa, jos ei kohta, niin myöhemmin. Hyvin minun mielestäni nykyinen kolmas Kustaa teki kieltäessään viinankeiton. Vai mitä arvelet, naapuri?
— Tolkuttomaksi viinanjuonti jo oli kasvanutkin melkeinpä joka miehen sitä keittäessä. Arvelen kuitenkin, ettei kuningas kieltänyt polttoa liian juonnin vuoksi, vaan siksi, että tahtoi sen kaikki tulot valtakunnan kassaan. Hallitushan nyt myy viinaa. Jos oltiin ojassa, niin nyt taidetaan joutua allikkoon. Pistäytyessäni äsken kirkonkylässä näin kummia. Sinne on ukkokruunu näet rustannut kapakan ihan kirkon viereen ja siellä istui äijää kuin heinää keskellä arkipäivää viinakannut nokan alla. Ja kun selvää rahaa ei monellakaan ollut, niin ajoivat kapakan pihaan viljakuorman ja ryypiskelivät sen. Kelpaa ukkokruunulle viljakin rahan puutteessa. Taitaa olla tällainen kapakkameininki usean talon meno. Näyttää siltä, että usea meikäläinen, niin asioita punnitseva kuin onkin, ei osaa hillitä himoaan viinan vapaana ollessa ja vielä vähemmän sen jouduttua kalliin oston alaiseksi. Kunpahan ei koituisi ankaraa villitystä tästä kuninkaan kiellosta.
— Kuulin mainittavan, että pian laitettaisiin meidänkin kylän kohdalle, Hokkisen tienristeykseen kapakka, virkkoi Antti.
— Voi hyvä Jumala, vai kapakka! hätääntyi Antin emäntä. — Eihän toki!
— Jos laittavat, niin laittavat, minkäpä sille.
— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, että meikäläinen ainaisen arkisen harmauden ja puutteen lomaan tahtoo iloisemmankin hetken, vanha isäntä jutteli. — Mutta sitä en ymmärrä, että juodaan tavara ja talo. Tuotakin tupakkaa on jo ryhdytty miehissä pöllyyttämään. Kirkkoherra kuului muuten kehoittaneen viljelemään sitä kotona, ettei huoli ulkoa tuottaa kallista tavaraa. Näinköhän mahtaa menestyä.
— Kuuluu menestyvän, jos osaa viljellä, naapuri selitti. — Tallintakaiselle tosin tuoksahtelee enemmän kuin ryssänlehti tai muu ulkolainen, mutta kyllä mies sitä nälkäänsä vetää.
— Kai. Ehkä on hyväkin asia. Hyvä on sekin Kustaa kuninkaan määräys, että ruununtilalliset saavat lunastaa viljelemänsä maat perintötiloiksi. Oikein se on, kuten meidänkin kylässä on jo nähty. Ja myöskin isonjaon laajentaminen sellaiseksi, että kylän yhteiseksi jääneet metsät ja laidunmaat jaetaan. Sittenpähän jokainen, ken haaskaa, haaskaa vain omaa metsäänsä eikä yhteistä tavaraa. Pitäjänmakasiinienkin perustaminen on mielestäni oikea teko. Kun ei itse osata säästää, niin hyvä on olemassa sellainen varasto, mihin pakosta säästyy siementä kadon varalta. Ja sodankin. Rauhaa tässä onkin nyt nautittu pian nelisen vuosikymmentä. Herra suokoon sen jatkuvan edelleenkin, sehän se on talonpojan ainainen rukous. Meitä sota aina kipeimmin kolhaisee. Emme me siihen turvautuisi ennenkuin silloin, kun muu ei enää auta, mutta suurten herrain aivoitukset pöllähtelevät sinne ja tänne. Kun suuttuvat, niin tappelevat ja tappeluttavat meitäkin. — Lähdetäänpä saunaan, naapuri.
Miesten kylpiessä jokailtaista kylpyään naiset kattoivat pöydän.
— Nivusia tuntuu pakottelevan pahan ilman edellä jo minullakin, ja pahaksi saattanee paisua, räähkä, naapuri jutteli lavolla istuessaan. — Kupparin olenkin kutsunut huomiseksi. Se Mari kun ottaa ja ensin hieroo lihat luista irti ja sitten painaa sarvet selkään, niin tottapahan tokenee. Ja hyvät sillä luvut ja taiat jokaista vaivaa varten. Mutalan äijäkin oli melkein valmis hautaan kannettavaksi, kun Mari sen otti hoivaansa ja paransi. Papit sen lukuja eivät suvainne, mutta kyllä ne silti tehoavat. Ja jos Marin luku ei tehonne, niin kyllä pätee, kun Ilvesviidan tietäjä täräyttää manauksensa. Taudit se parantaa, hävinneen tavaran löytää ja muutkin asiat oikaisee kohdalleen. Papitkaan sille eivät mahda mitään.
— Minkäpä sille nyt, kun ihmisiäkään ei enää polteta roviolla, myönteli vanha isäntä.
Paha kilpaveikko se onkin papeille. Omalta kohdaltani arvelen, että molemmat ovat hyviä olemassa. Pappi julistaa Jumalan sanaa pyhäisin, Ilvesviidan ukko muina päivinä omaa tietoaan. Onkeen on otettava molemmat, kumpiakin kuultava. Ja kun molempien tiedot oikein asetat, niin keskenään ne eivät riitele. Kirkon iso Jumala kärsii kyllä maan, veden, metsän ja ilman muut pienemmät jumalat eikä suuttune siitä, jos niillekin annetaan osansa. Se on nähty ja koettu. Kuuluupa Ilvesviitalainen käyneen äsken salaa itse pappiakin parantamassa. Ja paransi. — Heitähän vielä kipollinen, Liisa. — Kas noin — ähääh — —.
Kylvettyään vanha isäntä istahti alastomana hankeen saunan seinustalle partaansa ajamaan, jonka toimituksen hän suoritti kerran viikossa. Paksuun kinokseen olikin aikaisemmasta istumisesta syntynyt mukava kuoppa. Siihen hän nytkin sovittautui ja silitti tukevan leukansa vanhasta pistimestä taotulla hyväteräisellä puukollaan pimeässä, leukalihaksiaan kielellään pudistaen ja jälkeä peukalollaan koettaen.
— Tällä puukolla kun raapaiset kuumalla vedellä pehmitetyn sianruhon pintaa, niin jäykinkin harjas katkeaa solkenaan, hän selitteli. — Mutta tämä onkin Saukko-vainaan tekoa.
Toiset miehet istuskelivat sillä välin kodan kynnyksellä pakkasen huurussa. Joku kierähti hankeenkin. Loppiaisiksi otettiin vielä tuima löyly, asteltiin alastomina tupaan, kuivateltiin ruumis omia aikojaan, vedettiin karkeasyinen paita ylle ja housut jalkaan, ja syötiin äänettöminä illallinen. Leipää siinä oli, suolattua silakkaa ja perunoita, päivällisen puuron tähteitä ja kaljaa, mutta kukaan ei arvannut vaatiakaan enempää.
Illallisen aikana nuorin poika Juhana palasi metsältä ja heitti lattialle viitisen metsoa ja teertä.
— Jousella sinä aina niitä pudottelet, puheli naapurin isäntä.
— Milläpä muullakaan. Luodikkoa ei ole vielä kannattanut teettää sen jälkeen, kun viimeinen putosi järveen ja ryssät veivät isän luodikon. Se olikin liian isoreikäinen, karhunkaatoa varten tehty. Näin muuten suden jälkiä Kaistarikossa, mutta Kääpäharjun kupeessa älysin ilveksenkin verekset jäljet. Jos tuo Simo joutaa mukaan, niin arvelin aamun valjetessa lähteä sitä hiihtämään.
— Joutaapahan tästä.
Naapurin isäntä lähti. Talon väki kävi yöpuulleen, ken ulkoa tuoduille, lattialle levitetyille oljille, ken makuulavitsoille. Jotkut riisuuntuivat peittojensa alla alastomiksi, mutta monet heittäytyivät leveille seinäpenkeille niine hyvineen, kokoon kääräisty, lyhyt turkki päänalaisenaan.
Muiden jo nukkuessa vanha isäntä vielä mietiskeli mielessään pyöriviä asioita.
— Niinpähän on, maailma heittelee mahtajaansa, käskijät vaihtuvat ja heidän tapansa heidän mukanaan. Kukin aika kolhaisee omalla tavallaan ja sivumennen meitäkin, mutta talonpojan elämänsuoni tykyttää kuitenkin vanhaan totuttuun tapaansa. Se on hyvä se, sillä me talonpojat olemme kuitenkin kaiken perustana ja kivijalkana. Jos me sorrumme, sortuu maakin.
VALON VARTIOITA
Turun akatemia oli vain vähäisin keskeytyksin jatkanut toimintaansa opin ahjona ja maan virkamiehistön valmistajana. Opettajansa se sai omista kasvateistaan, mutta Ruotsistakin lähetettiin sinne mies toisensa jälkeen — sitä vaati jo Suomen ruotsalaistuttamispyrkimyskin. Akatemian tieteellinen työ oli kaavoihinsa jäykistynyttä, sanahelinään hukutettua järkeilyä. Vasta Henrik Gabriel Porthanin ryhdyttyä suureen elämäntyöhönsä, akatemiassa harjoitettu tiede pääsi oikealle ja terveelle pohjalle. Akatemian opettajiston kielenä oli ruotsi, mutta monet seikat, etenkin Porthanin perustaman Aurora-seuran kymmenisen vuotta kestänyt toiminta, osoittavat akatemian opettajiston huomattavan suuren osan olleen mieleltään suomalaista. Seuran eräässä, käsitettä »isänmaa» selvittelevässä keskustelutilaisuudessa päädyttiin tulokseen, että suomalaisten isänmaa oli Suomi — tämä aikana, jolloin isänmaaksi kaikkialla käsitettiin se valtakunta, johon kuuluttiin. Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti ilmestyi, mutta kuoli kannatuksen puutteessa jo vuoden kuluttua.
— Vai niin, vai sinusta, Mynämäen kirkkoherra Antti Lizeliuksesta, siis tuli ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja ja julkaisija, tarinoi Turun akatemian kirjastonhoitaja ja kaunopuheisuuden dosentti Henrik Gabriel Porthan Aurora-seuran jäsenten vähitellen kokoontuessa eräänä syyskuun päivänä v. 1775. — Kahdeksan sivua on lehdessäsi sisällystä, tarkoitettuna opastamaan rakkaita maanmiehiämme viljelyksen taidossa sekä myös saamaan tietoa ja sanomia oman ja muiden maiden erinomaisista entisistä ja nykyisistä tapauksista, menoista ja muutteista. Ja sen lisäksi lupaat edesauttaa Suomen kielen saattamisessa selkeäksi ja omilla sanoillaan toimeentulevaksi. Tiedettäkin muistat, lupaat jatkuvan kirjoituksen maanpiirin paikkakunnista. Oikean ja hyvän työn olet tehnyt, veliseni, ja kasvakoon tästä kaunis hedelmä.
— Niin, olette kaikki minua tähän rohkaisseet. Riittäköön apuanne vastakin, sillä sitä tarvitsen. Aika on jo tullut, jolloin suomalainen maamies tarvitsee painettua neuvoa sekä oman olonsa vuoksi että tietoa myöskin muun maailman tapahtumista. Muut saavat sitä ruotsin kielellä, maamies sitä ei ymmärrä eikä oppinekaan ymmärtämään. Maamiehelle on oma suomen kielensä rakas, kuten se on rakas tämänkin seuran jäsenille, vaikka täällä kielenä onkin ruotsi. Sinun toimittamasi »Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo» ilmestyy jo neljättä vuottaan, mutta suomenkielinenkin lehti on tarpeellinen. Oma kielemmekin vaatii painettua sanaa kehittyäkseen ja menestyäkseen.
— Aivan oikeassa olet, veliseni, myönsi Porthan. — Suomen kieltä on viljeltävä painettuna sanana, jotta se notkistuisi ja sillä saatettaisiin hyvin ilmaista asiat ja ajatukset. Hengelliset kirjat, harvat ja huonot lakikäännökset ja asetukset sen käytöstä ovatkin tähän saakka huolehtineet. Ikimuistettava Agricola laski perustan, Maskun Hemminki, Paavali Juusten, Jaakko Suomalainen eli Finno, Eerikki Sorolainen, Eskil Petraeus, Martti Stodius, Henrik Hoffman ja eräät muut rakensivat edelleen.
Tuokion mietittyään Porthan jatkoi kuin itsekseen:
— Valtakunnan mahtavuuden ja jyrkän puhdasoppisuuden aikana monet hengenmiehet jatkoivat työtä perinpohjaisilla, mutta epäilemättä kuivilla kirjoillaan, poikkeuksena Mathias Salamnius, joka ymmärsi ikivanhassa kansanrunoudessa piilevän hyvyyden ja käytti oivallisissa runoissaan kansan runomittaa. Emmekä saa unohtaa Juhana Cajanuksenkaan hyvää virttä. »Etkös ole Ihmisparca» —. Ja maallisista on muistettava Gabriel Tuderuksen »Weisu Talonpoille cunniaxi», sekä monet arkkirunouden tuotteet ja suomalaisiksi kääntyneet ballaadit. Jonas Mennanderin »Huonen-Speili» on mielestäni hyvä kansamme arkielämän kuvaus. Omalta alaltani puhuakseni on Laurentius Petrin »Ajan Tieto Suomenmaan menoist ia uscost» luotettava tiedonlähde.
— Meidänkin vuosisatamme on saanut yhtä ja toista toimeen, jatkoi Porthan. — Kuten tiedätte, olen koettanut siihenkin perehtyä. Andreas Aschelinus runoili vuosisadan vaihteessa Kaarle XII sodista ja suuresta nälästä, mutta Ison vihan kärsimyksiä on kuvannut parhaiten Bartholdus Vhael, hän, joka teki merkillisen työn julkaistessaan suomen kielen ensimmäisen kieliopin. Vainovuosia kuvailivat myöskin Gabriel Calamnius ja Israel Escholin, mutta sitten alkoikin vanha suomalainen runomitta jo väistyä ulkomailta opitun loppusoinnullisen tieltä. Se oli mielestäni vahinko.
— Taneli Juslenius teki hyvin suuren työn sanakirjallaan »Suomalaisen Sana-Lucun Coetus.» Se on suomen kielen tutkimuksen perustus. Sitten tulemmekin jo omaan aikaamme. Ystäväni Kristfrid Gananderin laajat työt vanhan runoutemme tarunimistä, suomalaisista saduista ja aineskokoelman keruun sanakirjaa varten tiedätte hyvin.
— Kaipa sinä olet niissä antanut erinomaisen paljon apuasi, Porthan, virkkoi myhäilevä lakimies Matti Calonius. — Niin kerrotaan.
— No, kaipa vähän, mutta mielestäni on autettava eteenpäin sellaista miestä, joka haluaa tehdä totista työtä. Ganander puuhailee muuten arkistenkin asioiden kimpussa ja aikoo julkaista kaksikin lääketieteellistä kirjaa, toisen ihmisten, toisen eläinten taudeista. Siinäkin hän ansaitsee kaiken tuen, sillä nämä kirjat tulevat olemaan ensimmäiset suomen kielellä. — Hengellisistä runoniekoista muistamme äskettäin kuolleen Abraham Achreniuksen, parin sadan virren tekijän. Hänen virsiensä muoto on tosin horjuva, mutta niissä puhuu vakaumuksen lämpö, etenkin »Sionin Juhla-Virsissä». Luulenpa hänen pojastaan Antista tulevan isänsä työn jatkajan. Sitävastoin en jaksa hyväksyä sitä, että Abrahamin veli Simo tahtoi runoillaan syrjäyttää vanhat kansanrunot, pitäen niitä »häijyinä lauluina».
— On merkillistä, että jokseenkin kaikki runoniekkamme ovat pappeja. Kaipa se johtuu siitä, että papisto on noussut kansan riveistä, taitaa hyvin suomen kielen ja elää lähimpänä yhteistä rahvasta. Niinpä on Petrin »Ajan Tiedon» jatkaja Kaarle Rein pappi, samoin toisetkin historiallisten laulujen sepittäjät Henrik Achrenius ja Jaakko Ziden. Henrik Achreniuksen runot ovat ehkä parasta suomen kielellä tähän saakka aikaansaatua runoutta, ja hyvää on hänen suomeksi kääntämiensä satujenkin kieli. Siinäpä mainioimmat nimet jo ovatkin, mutta tahtoisinpa — paras lopuksi — vielä mainita runot, joiden tekijänä on ymmärtääkseni ollut koko suomen kieltä puhuva kansa. Tarkoitan niitä, joissa kerrotaan suomalaisten suurista sankareista Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, vanhoista jumalista, tapahtumista ja moninaisista muista ihmeistä.
— Väittävät niitä joutaviksi loruiksi, tuiki synkäksi pakanuudeksi, virkkoi professori Gadd.
— Niin sanovat, kun eivät parempaa tiedä, vastasi Porthan.
— En tunne arvatakseni läheskään kaikkia näitä runoja, muta tuntemistani päättelen ne Suomen kansan korkeimmaksi ja syvimmäksi viisaudeksi. Aavistan, että kerran, kun ne kaikki on kirjoitettu muistiin ja koottu, niistä on muodostuva sellainen aarre, jollaista vain aniharvalla kansalla on. Näen niissä niin alkuperäisen hengenvoiman ja sanalla sanomisen mahdin, etteivät ne joudu häpeään muinaisten kreikkalaistenkaan kuuluisien runojen rinnalle asetettuna. Näin aavistelen.
— Pakanallisia, sanoit, jatkoi Porthan. — Niinpä niin, sellaisiahan ne ovat. Mutta sanohan minulle, veli Gadd, ovatko ne pohjaltaan sittenkään niinkään pakanallista laatua kuin monen monet tämän kirkkaan valistuksen ajan kyhäelmät, joissa joko kielletään jumaluuskäsite tai asetetaan sen sijaan tusinoittain vanhan Hellaan jumalia? Mitä? Minusta on varsin ihmeellistä, että pakanuuden aikana syntyneissä suomalaisissa kansanrunoissa esiintyy vain yksi ylijumala. Ukko, ilmojen kuningas. Jumalia oli siis yksi, henkiä paljon ja kaikkialla, hyviä ja pahoja — kuten nykyäänkin. Mitä sanot siihen?
— Mitäpä minä muuta kuin että äsken Suomen runoilijoista puhuessasi unohdit mainita heistä yhden, nimittäin Henrik Gabriel Porthanin. Sinähän, tyyni ja harkitseva tutkija, aivan lämpenet runoilijaksi, kun otat puheeksi muinaiset uskomukset tai tapahtumat ja olot.
— No, kullakin olkoon omat vikansa, nauroi Porthan. — Mutta koetapa tehdä runoilija tuosta perin hyväntahtoiselta näyttävästä, mutta ammatiltaan rutikuivasta Caloniuksesta, niin nähdäänpä, jos onnistut sen paremmin.
— Jaa, jaa, myhähteli Calonius, — kyllä te aina hammastelette minun tiedettäni, lakitiedettä, mutta koettakaapa tulla toimeen ilman sitä. Lakitiede on oikeastaan kaiken pohja ja perustus. Sen moninaisten käsitteiden selittelyssä — jaa, kuinka nyt sanoisinkaan —
— Runoillaan paljon, lisäsi sukkela professori Bilmark, saaden kaikki nauramaan ja puheen kääntymään toisiin asioihin.
Professori Pietari Kalm, kasvien mainio tutkija ja suuren Linnén etevin oppilas, kertoi hiljaisella äänellä suomalaisen kirjallisuuden dosentille, maisteri Wemanille ulkomailta tuomiensa kasvien viljelykokeista Sipsalon tilalla, joka oli hänelle sitä tarkoitusta varten annettu käytettäväksi. Nuori Jaakko Tengström väitteli valtiollisista kysymyksistä säkenöivän ruotsalaisen runoilijan ja Turun akatemian latinan kielen dosentin Johan Henrik Kellgrenin kanssa, ja samoin keskustelivat sydämellään olevista asioista kaikki muutkin läsnäolijat, nämä Suomen tieteen uranuurtajat. Joku pahoitteli äänekkäästi sitä seikkaa, että pääsy akateemiseen virkaan ilman vaikutusvaltaisen suosijan apua oli suorastaan mahdotonta. Ja sittenkään, vaikka olisikin mahtava puoltaja ja kaikki kumarrusmatkat tehty ja nöyrät anomukset kirjoitettu, ei päässyt opettamaan sitä tieteenhaaraa, jota oli opiskellut ja johon oli innostunut.
— Niinhän se on, kunnon veli, mutta minkäpä sille mahdat. Kummallisesti asiat oikeastaan ovat järjestyneet Turunkin akatemiassa, aivan samoin, kuten muuallakin. Sattuuhan niinkin, että mies, jonka pitäisi opettaa runoutta, opettaakin taloustiedettä, ja taloustieteen opettajaksi valmistautunut saa neuvoa kuulijoilleen jumaluusoppia.
Väkeä alkoi saapua vähitellen lisää. Tuli yliopistomiehiä, hovioikeuden virkamiehiä, pappeja, upseereja ja tilanomistajia, väkeä, joka harrasti tai oli muotiasiana harrastavinaan Aurora-seuran ajamia asioita: sivistyneen seurustelun ja ruotsin kielen, mutta sen ohella myöskin suomen kielen ja suomalaisisänmaallisen tiedon kehittämistä. Kirjallisia tuotteita siellä myöskin luettiin ja arvosteltiin, keskusteltiin erilaisista kysymyksistä ja esitettiin soittoa.
Moninaisin ja salaperäisin, vertauskuvallisiksi tarkoitetuin menoin seuran kokous nytkin alkoi, sillä sellainen oli muotiasia ja Auroraseurakin tavallaan salaseura, kuten melkein kaikki muutkin seurat. Senkin jäsenillä oli keskuudessaan erilaiset arvoasteensa merkkeineen ja tunnusesineineen sekä tarkoin määrätyt teatterimaiset toimituksensa. Jäsenet suorittivat näitä tyhjänpäiväisiä menoja kuitenkin asiaankuuluvalla harrastuksella.
Kokouksen päänumerona oli seuran puheenjohtajan Porthanin esitys Rooman kirjallisuuden professorin Henrik Hasselin kunniaksi. Tämä Turun akatemian pylväs ja rehtori täyttäisi pian 75 ikävuotta ja siksi Porthan tahtoi selvittää opettajansa elämäntyötä Aurorankin jäsenille.
Loistavasti Porthan tehtävänsä tekikin. Kerrottuaan, miten Ison vihan aikana pakolaisena Ruotsiin joutunut köyhän kappalaisen poika ahkeruudellaan ja hyvällä päällään herätti mahtavan Arvid Hornin, Turun akatemian silloisen kanslerin, huomiota ja miten tämä suuri suomalainen ojensi auttavan kätensä, hän kuvaili Hasselin elämäntyötä puolen vuosisadan aikana Turun akatemian opettajana ja rehtorina. Selkeä ja valistunut oli Hasselin katsantokanta, kuten »vanhalta roomalaiselta» sopikin odottaa. Ja saman selkeyden hän oli tahtonut istuttaa oppilaihinsakin, joiden väitöskirjoja, hänen johdollaan valmistuneita, oli jo ilmestynyt 125 kappaletta, tutkimusaloiltaan mitä erilaisimpia. Niitä oli kirjallisuushistoriallisia ja tyyliopillisia, oikeusfilosofisia, uskonnollisia, historiallisia, maantieteellisiä ja maataloudellisiakin. »Vanha roomalainen» oli yhtä pätevä jumaluusopin ja lakitieteenkin tuntijana kuin latinan kielen ja kulttuurihistorian. Itse hän ei julkaissut paljon, mutta opettajana hän oli verraton.
— Korkeasti kunnioitetun opettajani Henrik Hasselin erittäin tietorikkaan, perin rehellisen ja syvästi valistuneen työn suuri merkitys tunnetaan ja tunnustetaan, lopetti Porthan esityksensä. — Mutta suuri on hänen ansionsa eräässä toisessakin suhteessa. Akatemiamme oppineisuus oli kangistunut kaavoihinsa ja koreili tyhjillä sanoilla. Tällainen meno vaikutti perin tuhoisasti opinnäytteisiin. Kaiken kaavamaisuuden ja sanojen turhan helinän vannoutuneena vihollisena Henrik Hassel tahtoi kitkeä sellaiset oppilaistaan ja asettaa sijaan todellisen, tiedon syvyyttä koristelematta esittävän sanan. Tässäkin suhteessa hän on tehnyt erittäin suuren, ehkäpä laajakantoisimman työnsä.
»Vanha roomalainen» istui Porthanin selvittäessä hänen elämäntyötään kotonaan lietensä ääressä kirjojaan tutkimassa ja leiniään hoitamassa. Kuolema katseli jo sisään iäkkään opettajan pienestä lyijypuitteisesta ikkunasta, ja jo seuraavana vuonna se avasi hänellekin oven suureen tuntemattomaan.
Porthan peri Hasselin kunniakkaan oppituolin. Hän teki 1770-luvun lopulla pari vuotta kestäneen matkan Saksaan ja tutustui siellä uusimpiin tieteellisiin tutkimusmenetelmiin. Aikaisemmin oli tieteen harjoittaminen ollut tosiasioihin pohjautumatonta, mielivaltaistakin otaksumista, jopa suoranaista haaveiluakin. Uusi, arvosteleva menetelmä otti huomioon vain tosiasiat, sekä vanhimmat että uusimmat, ja rakensi päätelmänsä niiden perustalle. Porthan omaksui heti uuden menetelmän ja sen avulla hän mullisti Suomesta, sen kansasta, kielestä ja muinaisuudesta vallalla olevat käsitykset. Näin tämä käänteen tekevä tutkimusmenetelmä saapui suomalaisen miehen tuomana Suomeen suoraan Keski-Euroopasta, ilman ruotsalaista välitystä, kuten aikaisemmin oli tullut niin moni muukin tärkeä asia ja parannus.
Hänen suuri elämäntehtävänsä laajeni ja kohosi täyteen kukoistukseensa. Hänestä tuli Suomen kielen tutkimuksen, Suomen kansatieteen ja Suomen historian tutkimuksen uranuurtaja ja isä. Hän näki selvästi suomalaisten muinaisrunojenkin merkityksen, keräsi niitä ja alkoi sommitella niitä kokonaisuudeksi ja laski siten siinäkin lujan perustan tulevaisuuden tutkimukselle.
Yleisen käsityksen mukaan suomalaiset olivat pohjoiseen muuttanutta heprealaissukuista heimoa. Suuren Pohjan sodan aikana sotavankina Itä-Venäjällä ollut upseeri Strahlenberg toi palatessaan Suomeen mukanaan sellaisen hämmästyttävän tiedon, että Siperian rajoillakin asui suomensukuisia kieliä puhuvia kansoja. Porthan tajusi heti asian merkityksen. Hän alkoi yhä perusteellisemmin tutkimaan suomea ja sen sukulaiskieliä ja hänen todistelunsa kumosivat vallitsevat käsitykset. Suomalaisten muinaisuudenkin tutkimus joutui täten oikeille laduilleen.
Laajoilla matkoillaan Suomessa Porthan oppi tuntemaan eri maakuntien asukkaat, heidän uskomuksensa ja tapansa sekä itse maankin. Täten hän saattoi oikaista monet harhakäsitykset Suomen maantieteestä ja sai samalla vakuuttavan käsityksen siitä, että Suomessa asui omaperäinen, yhtenäinen kansa, jolla oli oma menneisyytensä ja niinpä siis oma tulevaisuutensakin. Omakohtaisen käsityksen saaminen olikin tarpeellista aikana, jolloin ruotsalaistunut sivistyneistö alkoi pitää suomen kielen julkista halveksimista valistuneisuutensa todistuksena.
Valtiollisia kysymyksiä Porthan tietenkin harrasti. Hän tuomitsi Anjalan miesten puuhat, mutta samalla hän näki asioiden kehityksen ennen pitkää johtavan Suomen eroon Ruotsista. Tämä tietoisuus suretti häntä, sillä hän arvioi Venäjän raakalaismaaksi, jonka yhteydessä Suomea odotti raskas kohtalo.
Akatemian opettajana hän oli täysin edeltäjänsä veroinen. Hänkään ei sietänyt tyhjää sanahelinää, vaan vaati oppilailtaan selkeää sanontaa ja valvoi myöskin tarkoin kirjoitusten kielellistä asua. — Hänen tieteellinen pääteoksensa on Paavali Juustenin piispain kronikan selitys. Turun tuomiokirkon Mustan kirjan hän sai käsiinsä ja havaitsi sen verrattomaksi Suomen aikaisempia oloja kuvaavaksi tiedonlähteeksi.
Arvaamattoman merkityksellisen elämäntyön suuri suomalainen Henrik Gabriel Porthan suoritti, työn, jolle myöhempien polvien oli hyvä rakentaa.
Pietari Kalm oli myöskin Ison vihan aikana joutunut Ruotsiin, mutta palasi sen jälkeen Suomeen. Ruotsissa hän tuli tuntemaan vapaaherra Bjelken, joka innostui kustantamaan hänen opintonsa ja monet tutkimusmatkansa seitsemän vuoden aikana. Pietari Kalmista tuli Turun akatemian ylpeys.
Ensimmäisen tutkimusmatkansa hän teki Karjalaan, tutki välillä Ruotsin eri osia, ja matkusti sitten Bjelken kanssa Sisä-Venäjälle Moskovaan ja Ukrainaan saakka. Linnén suosituksesta hänet ylioppilaana ollessaan valittiin Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi ja pian, hänen tarvitsematta suorittaa asian vaatimia tutkintoja, Turun akatemian taloustieteen professoriksi.
Osittain Bjelken, osaksi tiedeakatemian ja Turunkin akatemian kustannuksella hän teki matkan Pohjois-Amerikkaan. Siellä hän kolmen vuoden kuluessa kierteli laajalti maata, näkipä ensimmäisenä tiedemiehenä Niagarankin ja toi tästä ihmeestä tiedon Eurooppaan. Matkaltaan hän toi mukanaan valtavan kokoelman kuivattuja ja eläviä kasveja, siemeniä sekä myöskin hyönteisiä ja eläimiä. Hänen matkansa tuloksena oli myöskin Pohjois-Amerikan luontoa koskevien käsitysten selventyminen. Hänen tuomiaan kasveja koetettiin saada leviämään Ruotsiin ja Suomeen. Valmistettuaan matkastaan laajan kirjallisen kuvauksen — Suomen ensimmäisen, vaikka tosin tieteellisen kuivan matkakirjan — Kalm ryhtyi hoitamaan professorinvirkaansa ja kokeili Amerikasta tuomillaan kasveilla ja siemenillä Sipsalon tilalla Hirvensalossa. Niistä ei kuitenkaan saatu toivottua taloudellista tulosta, sillä ilmanala oli liiaksi erilainen. Monet lajit kuitenkin pesiytyivät Suomeen koristekasveina. Kalmin teos käännettiin monelle kielelle.
Tieteen käsitti Kalm tänä »Hyödyn aikakautena» siten, että sen tuli olla keino hyötyä tuottavien tarkoitusperien palveluksessa ja tätä käsitystä hän juurrutti. Tiedettä tieteen vuoksi palvovissa virkaveljissä herättikin melkoista pahennusta, kun Kalm vei karviaismarjansa akatemian kateederille valmiiksi hillottuina.
Pietari Kalmin maine levisi laajalle täydellä syyllä, sillä hänkin teki rakentavaa ja pysyväistä työtä.
Matias Calonius oli lakimiehenä valtakunnan kuuluimpia. Ainettaan hän opetti Turun akatemiassa kolmisen vuosikymmentä, laski perustan suomalaiselle lakitieteelle ja tuli siten sen isäksi. Hän oli myöskin valtakunnan korkeimman oikeuden jäsen. Kun Suomen kohtalo myöhemmin kääntyi, esiintyi hän Suomen oikeusjärjestyksen pelottomana puolustajana ja hänen ehdotuksiensa mukaan järjestettiin Suomen oikeudenhoito ja ylin hallinto.
Turun akatemian jumaluusopin professorina toimi sekä Auroraseuraan ja »fennofiileihin», »suomalaisystäviin», kuului myöskin isänmaallisiin ja kirjallisiin rientoihin innolla osallistunut Jaakko Tengström. Hänestä tuli sittemmin Turun piispa ja myöhemmin Suomen ensimmäinen arkkipiispa.
Oppineiden miesten rinnalla pukivat monen monet kansankin miehet syrjäisillä seuduillaan ajatuksiaan runon muotoon. Huomattavin heistä oli virsiseppä Tuomas Ragvaldinpoika Tyrväältä. Hänen virsiään painettiin 140, vaikka niillä ei olekaan huomattavampaa runollista arvoa.
Suomi oli jo edellisen vuosisadan lopulla synnyttänyt maailmanmaineeseen kohonneen taidemaalarin ja muinaistutkijan Elias Brennerin. Hänen elämänsä suurin osa kului Ruotsissa. Hän oli hovimaalarina Ruotsissa, teki mainioita pienoiskuvia, laski sen ohella perustuksen Ruotsin rahatieteelle ja oli Suomen muinaistutkimuksen edelläkävijöitä.
Luterilainen kirkko ei suosinut pyhättöjen kaunistamista maalauksilla ja veistoksilla, alttaritauluja lukuunottamatta. Taiteen tarve olisi voinut synnyttää taitajia, mutta tarve oli vähäistä. Monet papit sentään maalauttivat votiivitauluiksi sanottuja esityksiä, joissa nähtiin pappi perheineen, useimmiten ristin juurella. Niiden taiteellinen arvo oli enimmäkseen heikko.
Ulkolaiset, väliin kotimaisetkin maalarit tekivät säätyläisten muotokuvia.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla Mikael Toppelius pääsi maalaamaan Pohjois-Suomen kirkkoihin kooltaan suuria, taidearvoltaan pieniä kalkkimaalauksiaan.
Kahdeksastoista vuosisata näki suomalaisen tieteen syntyvän ja pääsevän jaloilleen etevien miesten toimesta. Se näki suomen kielen verkalleen edistyvän painettuna sanana, runona ja suorasanaisena, näkipä suomenkielisen sanomalehdenkin kohoavan ihmisten ilmoille ja olosuhteiden pakosta taas painuvankin näkymättömiin kuin etäisen tähdenlennon. Se näki oppineiden, ruotsia puhuvien Turun akatemian miesten harrastavan suomen kieltä, jolle näytti jo häämöittävän nousemus alennuksensa tilasta, mutta sekään suomalaisen kansan toivo ei toteutunut. Ja viimeisinä vuosikymmeninään se näki niin oppineiden kuin oppimattomienkin miesten sepitelmäin ja yhä vahvempana leviävän uskonvirtauksen, pietismin, alkavan sysätä armotta syrjään kalevalaista runoutta ja sikäli isien tietoon pohjautuvaa elämänkatsomustakin. Uuden tiedon vallatessa jalansijaa vanha hävisi tai jäi elämään etäisten korpien kätköissä.
Vuosisadan päättyessä Suomessa ei ollut ainoatakaan suomenkielistä koulua. Turun akatemian kielenä oli ruotsi ja latina.
HAAPANIEMESSÄ
Suomen sotaväki muodosti jo ammoisista ajoista, 1500-luvulta saakka, oman kokonaisuutensa omine ylipäällikköineen, upseereineen ja joukko-osastoineen. Suomalaiset nuorukaiset ylenivät upseereiksi joko joukko-osastoissaan tai kävivät koulunsa Ruotsissa. Sprengtporten tahtoi parantaa epäkohdan ja hänen esityksestään perustettiin v. 1779 Rantasalmen Haapaniemeen Suomea varten sotakoulu, jossa nuoret suomalaiset kadetit saivat upseerikasvatuksensa. Koulu toimi jatkuvasti Suomen sotaan saakka. Sen opetuskielenä oli ruotsi ja oppilaina aateliston, virkamiehistön ja upseerien poikia. Koulun vaikutus oppikoulunakin oli hyvin huomattava maassa, jossa kouluja oli vähän. Sotakoulun tiukka kuri oli sitäpaitsi kevyen ajan nuorisolle perin terveellistä.
Haapaniemen kadetit palasivat laulaen harjoituksista, söivät illallisensa, lukivat vielä tunnin ja saivat sitten kuluttaa aikaansa vapaasti. Reippailla nuorukaisilla oli aina omat ilon aiheensa, jos olivat kujeensakin, ja aika kului nopeasti.
Koulun johtaja, tanakka everstiluutnantti Samuel Möller, aateloitu nimellä Möllersvärd, kulki huoneen lävitse. Vanhin kadetti teki ilmoituksen, muut seisoivat tikkuina. Everstiluutnantti loi vain hitaan silmäyksen ympärilleen, toivotti hyvää yötä ja poistui.
— Pappa ei ole tänään hyvällä tuulella, arvelivat kadetit. — Tavallisesti hymyilee, nyt oli totinen kuin portin tolppa. Lieneeköhän jotakin hullusti?
Päivystävä upseeri, linnoitusoppia opettava luutnantti, laihuutensa takia pilalla Puikoksi sanottu, saapui kierrokselleen. Nopean tarkastuksen tehtyään hän istahti pöydän ääreen tarinoimaan. Hän viihtyi hyvin iloisten kadettien seurassa ja oli palveluksen ulkopuolella isällisen toverillinen. — Tietääkö herra luutnantti, mikä herra everstiä vaivaa? Täällä kävi, mutta sanaakaan ei sanonut.
— Niin, oikeastaan en voisi sitä kertoa, mutta samapa tuo, saatan sen sanoakin. Papalle saapui juuri äsken Suomen sotavoimien päälliköltä tiedustelu, montako kadettia hän voisi heti käskyn saavuttua lähettää rykmentteihin upseeritoimiin ja montako aliupseereiksi, mahdollisimman nuoretkin mukaan luettuina.
— Mitä, mitä, tuleeko sota? Pääsemme siis mukaan? Kaikkiko?
Puikko hymähti.
— En tiedä tuleeko vai ei, vaikka vähän käryääkin. Pappa sai samalla yksityisen kirjeen, jossa sanottiin Venäjän lähettilään vannovan Tukholmassa kaikki sotahuhut turhiksi, mutta meidän lähettiläämme Pietarissa lähettää Tukholmaan varoituksia. En usko sodan syttyvän, vaikka — piru sen tietäköön! Pappa puolestaan tuumiskelee, ketä teistä hän ilmoittaisi palveluskelpoisiksi. Luulenpa melkein, ettei hän haluaisi ilmoittaa ketään, sillä teidän kasvatuksenne valmiiksi saakka on hänen sydämellään vakaana ja pyhänä asiana, sen tiedän. Häneen ehkä koskee teidän nuoruutennekin, monet teistäkin ovat vielä keskenkasvuisia poikia.
— Kyllä me kaikki lähdemme.
— Te ette lähde mihinkään, ennenkuin käsketään, huomautti Puikko kuivasti. — Kyllä pappa teidät seuloo, parhaansa mukaan valikoi ja aikanaan lähettää.
Muuan pitkä, laiskaksi ja luvuissaan heikoksi tunnettu kadetti raapi niskaansa neuvottoman näköisenä ja kysyi:
— Herra luutnantti — tuota — pitääköhän mukaan pääsyä varten suorittaa tutkinto?
Kaikki räjähtivät nauramaan.
Ei tarvitse, lohdutteli luutnantti, ja kadetti tuli heti iloisemman näköiseksi. — Ryssän kuula ei kysele tutkintoja. Pääasia on, että osaa kenttäpalveluksen hyvin komppanian puitteissa — ette te kuitenkaan lähivuosina ennätä pataljoonia ja rykmenttejä komentaa.
Nuorukaiset syventyivät kukin kohdaltaan miettimään elämänsä mahdollista, yht'äkkistä käännettä, ken vakavammin, ken kevyemmin. Luutnantti antoi heidän miettiä rauhassa muistaessaan oman, yhtä arvaamattoman sotaanlähtönsä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. — Pääseeköhän ennen riveihin astumista käymään kotona? tiedusteli muuan.
— Riippuu asianhaaroista. Jos riveihin käsketään viipymättä, ei siihen jää aikaa. Mutta muistakaakin: ette kirjoita kotoihinne riviäkään tästä asiasta ennenkuin pappa on sen teille ilmoittanut — jos ilmoittaa.
— Niin, pappa, jatkoi luutnantti. — Tiedättekö, että hän on pappi? Ette? No niin, maisteri ja Porthanin oppilas hän oli alkujaan, luki ja vihitytti sitten itsensä papiksi Turussa, mutta rupesi sotilaaksi. On vahinko, ettei hän ole ehtinyt kasvattaa kuin nuoremman upseeriston. Upseerien kasvattajaksi hänet on luotu. Ennen hänen tänne tuloaan oli pitkä aukko. Sitä ennen oli — Sprengtporten.
— Kavaltaja!
— No niin, voimme sanoa niinkin. Oli miten oli, mutta jos hän olisi saanut kasvattaa Suomen upseeriston ja nyt johtaa armeijaa, olisi voitto varma.
— Eikö se nyt olekaan varma?
— No, no, tietysti me siihen uskomme ja pitää uskoakin, mutta se olisi vieläkin varmempi, tarkoitan. Nyt hän on yhä siellä, toisella puolella. Hän on jo vanha, mutta — tällä puolella hän olisi tarpeeksi nuori johtamaan meidät voittoon. Tai, kukapa sen tietää — kohtalon tiet ovat usein kummalliset ja se valitsee välikappaleensa oman salatun harkintansa mukaan. — Nyt nukkumaan, pojat!
Häly oli turha, sotaa ei syttynytkään — vielä. Nuorten miesten kasvatus jatkui vakaalla innolla. Kukin opettaja opetti omaa ainettaan, eikä kuten muissa kouluissa, luokan johtaja luokallaan kaikkia aineita. Neljän, jopa kuudenkin vuoden aikana kadeteille annettiin tulevassa ammatissaan tarvitsemansa opin ohella tietoja yleisissä asioissa sekä neljässäkin kielessä. Kadetit saivat keskuudessaan pitää itse kuria pienemmissä rikkomuksissa. Ruumiillista kuritusta johtaja ei suosinut eikä sallinut. Oppilaihinsa hän istutti mieliajatustaan: »Pikkumaiset kinat on häädettävä, sotilaasta ei saa milloinkaan tehdä asianajajaa». Kaiken opetuksen pohjana oli isänmaan paras. — Möller sai usein suorittaa omista varoistaan koulun menot, jotka hallitus sittemmin jätti hänelle maksamatta. Levisipä sitten kerran koulussa tieto, että kaksi vuosikymmentä kouluaan johtanut Möller oli eronnut ja aikoi siirtyä viljelemään tilaansa Joroisissa. Viimeisen iltansa hän vietti rakkaiden kadettiensa parissa. Kaipaus oli syvä ja molemminpuolinen.
Puoliyön tienoissa, kaikkien jo nukkuessa, pappa teki vielä kierroksen kadettien huoneissa. Jokaisen nuorukaisen vuoteen kohdalla hän seisoi kauan syvissä mietteissä. Lähtiessään jälleen ulos hän painoi oven hyvin hiljaa kiinni, asteli koulun portin ulkopuolelle ja pysähtyi katsomaan äänettömänä ja rauhaisana leviävää lumista maisemaa ja tähtikirkasta taivasta. Hänen huulensa liikkuivat — ehkäpä hän luki äänettömän rukouksen.
Aikojen täytyttyä Haapaniemenkin kadeteille luettiin lähtömääräys. Nuorukaisten oli kiiruhdettava suorinta tietä rykmentteihinsä.
Ratsain, reellä ja suksilla liikkuvat lähetit kiertelivät kaikkialla Suomessa kiidättäen niin upseerien puustelleihin kuin ruotusotamiestenkin mataliin mökkeihin tiedon, että sota oli syttynyt ja että jokaisen sotilaan oli heti riennettävä kokoontumispaikkoihin, lippujensa alle.
SUOMEN SOTA
Napoleon pani toimeen mannermaasulkemuksen. Englannin täydellisen eristämisen, nujertaakseen siten tämän päävastustajansa. Englannin liittolainen Ruotsi-Suomi kieltäytyi sen apuun luottaen yhtymästä saartoon. Pakottaakseen Ruotsi-Suomen taipumaan Napoleon kehoitti liittolaistaan Venäjän keisaria Aleksanteri I valloittamaan Suomen. Kehoitus sopi hyvin yhteen Venäjän omienkin etujen kanssa. Suomen liittämisellä yhteyteensä se kertakaikkiaan tekisi lopun luoteisia rajojaan ja pääkaupunkiaan Pietaria aina uhkaavasta vaarasta. Ruotsi-Suomen valtaistuimella istui kykenemätön kuningas, sotalaitos oli takapajulla, järjestelyt kesken. Tanska oli valmis hyökkäämään Ruotsiin — tilaisuus oli siis sopiva. Sprengtporteninkin sormet olivat pelissä mukana. Venäläiset hyökkäsivät sodanjulistusta antamatta rajan yli helmikuussa v. 1808 ja Suomen sota alkoi.
Suomen puolustamiseksi oli tehty useampia suunnitelmia, mutta niiden edellyttämiin toimenpiteisiin ei ryhdytty aikanaan. Venäläisten yllättävä hyökkäys tapasi aivan keskeneräiset valmistelut ja perin vaillinaisesti varustetun armeijan. Useimmilla joukko-osastoilla ei ollut edes päällysviittoja, vaikka talvi oli kova. Panoksia oli vähän ja kiväärit erilajisia, melkoinen osa jo loppuun kuluneita. Varastot sijaitsivat usein sopimattomissa paikoissa ja olivat puutteellisia. Ainoastaan yksi. Rautalammin komppania oli varustettu suksilla, mutta ajan harhautunut, vain lumettomista maista oppia ottanut sotataito katsoikin ne tarpeettomiksi. Monet joukko-osastot olivat vain puolivahvuisia. Tykistöä piti olla neljä rykmenttiä, mutta olikin vain yksi todellisuudessa ja kolme paperilla. Lääkäreitä oli vain nimeksi, lääkkeitä ja sidetarpeita ylen vähän. Raskaasti liikuteltavalta kuormastolta puuttui hevosia. Viapori oli ainoa kunnollisesti ampumatarpeilla ja runsaalla tykistöllä varustettu paikka, ja sen muonavarastotkin ehdittiin täydentää ajoissa.
Suomen sotajoukon upseeristo oli saanut sotakokemuksensa Kustaa III sodassa, joka oli luonteeltaan asemasotaa. Nyt se joutui johtamaan joukkoja liikuntasodassa. Rauhan vallitessa se oli eleillyt virkataloissaan eivätkä lyhyet harjoituskaudet olleet sen taitoa paljoakaan lisänneet. Se kykeni johtamaan komppaniaa, pataljoonaa ja rykmenttiä hyvin, mutta suurempien osastojen johtoon se, joitakin lukuunottamatta, ei pystynyt. Laajemmat tiedot puuttuivat, samoin tietoja korvaava kokemus. Upseerivirat olivat ostettuja akordivirkoja. Ruotsista tulleet upseerit olivat samalla tasolla ja heidän oli suomea osaamattomina vaikea tulla alaistensa kanssa toimeen. Aliupseeristo oli yleensä koottu upseereiksi pyrkivistä aateliston ja virkamiehistön pojista, mutta riveistäkin kohonneita oli. Miehistön muodosti ruotuväki, jääkäri joukoissa ja muutamissa muissakin värvätty sotilas, valtavana enemmistönä rengit, irtolaismiehet, torpparien pojat, kisällit, pienistä pahanteoista tuomitut rikolliset, aniharvoin talollisten nuoremmat, seikkailunhaluiset pojat, ja vähäiseltä osalta myöskin mustalaiset — joissakin joukko-osastoissa heitä oli runsaamminkin. Yleensä miehistö oli tehtäväänsä kelvollista, taisi temppunsa ja halusi myöskin taistella.
Kesän saapuessa kysymykseen tuleva. Ruotsin puoleisilla miehitetty päälaivasto makaili Ruotsin satamissa. Sen voima oli ollutta ja mennyttä. Suomen saaristolaivasto oli jäiden sulkemana Viaporissa.
Suomen sotavoimat käsittivät kaikkiaan 18700 miestä, joista 6750 oli Viaporissa ja 700 Svartholman linnoituksessa Loviisan lähellä. Linnoitusjoukkoja lukuunottamatta voimat jakautuivat kolmeen prikaatiin. Ensimmäistä komensi eversti Palmfelt ja siihen kuului: Uudenmaan ja Porin jalkaväkirykmentit, puoli komppaniaa Uudenmaan jääkäreitä, 4 eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita ja 2 patteria tykistöä, kummassakin 4 tykkiä. Toinen, eversti Adlercreutzin komennossa oleva käsitti: Turun läänin ja Hämeenlinnan rykmentit, puoli komppaniaa Uudenmaan jääkäreitä, 4 eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita ja 2 patteria tykistöä. Kolmas, savo-karjalainen, oli eversti Cronstedtin johdossa ja siihen kuului: Savon jääkärirykmentti, Savon jalkaväkirykmentti puolivahvuisena. Karjalan 2 pataljoonainen jääkärikunta, 1 nostoväkipataljoona, 2 eskadroonaa Karjalan rakuunoita, 1 rakuunatäydennyskomppania jalan, Savon tykistökomppania, jolla oli 8 kenttä- ja 2 pientä tykkiä, sekä 2 komppaniaa Saimaan meriväkeä. Prikaatijaon ulkopuolelle jäi: 2 pataljoonainen Pohjanmaan rykmentti, Kajaanin pataljoona ja 4 patteria tykistöä. Jalkaväkirykmentti käsitti 600, korkeintaan 1000 miestä, tykistörykmentti 800, ja ratsuväkeä oli kaiken kaikkiaan 950 miestä. Pataljoonat, komppaniat ja eskadroonat olivat siis pieniä. Yllättävän hyökkäyksen tapahtuessa eivät läheskään kaikki joukot ehtineet kuitenkaan ajoissa kokoontua, sillä sotamiehet asuivat ruotumökeissään hajallaan ja yksin komppaniankin kokoaminen vaati tuntuvan ajan. Matkat olivat pitkiä ja yhteydet huonoja. Vähitellen kaikki kuitenkin saapuivat.
Preussiläinen linjataktiikka, joka tiesi taistelukentällä liikehtimistä suoraviivaisissa, jäykissä muodoissa, tikeissä riveissä ja rivistöissä, oli käytännössä nyt, kuten edellisenkin sodan aikana. Kaksoisrivit ampuivat vuorotellen yhteislaukauksia korkeintaan 300 askelen etäisyydeltä ja sitten pyrittiin ratkaisuun pistimillä. Kenttätykistö, joka kykeni ampumaan enintään n. 1500 askelen etäisyydeltä, otti yleensä osaa taisteluun jalkaväen tasalla. Kevyitä jääkärijoukkoja käytettiin etuja jälkijoukkoina, tiedusteluun, sekä taistelussa maastoon mukautuvina ketjumuodostelmina. Ketjun molempien sivustojen takana oli suljetut joukkueet kahdessa rivissä vihollisen läpimurron varalta. Jääkärien ketjumuodostelmia koettivat jotkut upseerit tämän sodan aikana soveltaa muihinkin joukkoihin. Ratsuväki harjoitti tiedustelua, joka kuitenkin yleensä lyötiin laimin, ja osallistui taisteluihin suljettuina muodostelmina etusijassa vihollisen ratsuväkeä vastaan. Ratsumiehet toimivat lähetteinä.
Rykmenttiä komensi eversti, ensimmäistä pataljoonaa everstiluutnantti, toisia majuri. Jääkäripataljoonan komentajana oli aina everstiluutnantti. Pataljoonan ensimmäistä komppaniaa johti majuri, muita kapteeni. Komppaniassa oli ensimmäinen ja toinen luutnantti sekä vänrikki. Aliupseereja olivat »föörari» eli ryhmänjohtaja, rustmestari eli varusmestari, furiiri eli majoittaja, kersantti ja vääpeli eli »faanjunkkari». Tykistössä oli konstaapeli, »hantlankari» eli apumies, »fyyrvärkkäri» eli tulimies ja tykkijunkkari. Vanhempi sotamies saattoi saada 1:sen tai 2:sen korpraalin sotamiesarvon.
Jalkaväkirykmenteillä ja pataljoonilla sekä ratsurykmenteillä ja komppanioilla (eskadroonilla) oli taisteluissa mukana olevat lippunsa. Jääkärijoukkojen liput eivät liene olleet valmiita sodan alkaessa. Rykmenteillä ja itsenäisillä jääkäripataljoonilla oli omat soittokuntansa, jotka seurasivat mukana taisteluun. Kuormastoa ajoivat kuormarengit. Upseereilla oli mukanaan renkinsä ja heidän kuormastonsa oli usein suhteettoman suuri.
Haavoittuneita hoitivat välskärit, aniharvoin lääkärit. Suoneniskentä ja haavoittuneen jäsenen poisleikkaaminen olivat tavallisia parannuskeinoja, lääkkeitä laastari, mikstuura ja viina. Leikkaus suoritettiin huumausaineitta. Taudit tappoivat monin verroin enemmän väkeä kuin taistelut.
Ylintä päällikkyyttä Suomessa hoiti väliaikaisesti kenraali af Klercker, hyväntahtoinen, mutta silti päättäväinen vanhus. Kuningas nimitti heti sodan sytyttyä ylipäälliköksi kenraali Klingsporin, hyvää ruokaa, korttipeliä ja kaikkea mukavuutta rakastavan ruotsalaisen kenraalin.
Näillä edellytyksillä Suomen sotajoukko lähti taisteluun. Venäjä, jolla epäilemättä oli tarkat tiedot vastustajansa voimasta ja tilasta, lähetti sitä vastaan viitisentuhatta vahvemman armeijan, mutta se, ylimmistä johtajista miehistöön saakka, oli saanut kokemuksensa Venäjän Napoleonia vastaan käymissä taisteluissa. Ylipäällikkönä oli balttilainen kreivi Buxhövden, tasaluontoinen ja omavaltaisuuksia suosimaton mies.
Suomen puolustussuunnitelman mukaan Viaporiin ja Svartholmaan oli jätettävä väkeä mahdollisimman paljon. Pääarmeija oli vietävä Pohjanmaalle ja keväällä, ruotsalaisten apuvoimien saavuttua, Etelä-Suomi oli vallattava takaisin. Armeija oli täten »pelastettava», mutta Klingsporin ohjeisiin kuningas kuitenkin nimenomaan lisäsi »— odotamme kuitenkin, että Te, siinä määrin kuin se käy mahdolliseksi, koetatte estää ja vastustaa maahan tunkeutuvaa vihollista, ettekä aloita perääntymistä ennenkuin siihen on pakko.»
Venäläisten hyökkäyssuunnitelma perustui Sprengtportenin ehdotukseen. Siinä edellytettiin Suomen armeijan päävoimien asettuvan vastarintaan Helsingin tienoilla. Näin ollen venäläiset suuntasivat päävoimansa, 2 divisionaa, rantatietä Helsinkiin heikomman osaston edetessä Kyminjoelta Hämeenlinnaa kohden. Suomen armeija oli lyötävä Helsingin—Hämeenlinnan linjalla ja vallattava Turku, joten venäläiset saisivat tukialueekseen koko Etelä-Suomen. Yhden divisionan tuli hyökätä Savoon, lyödä Savon joukot ja ryhtyä sitten yhteistoimintaan päävoimien kanssa, tai, jos suomalaiset perääntyisivät pohjoiseen, edetä Kuopion kautta Vaasaan.
Klercker yritti puolustussuunnitelmasta välittämättä keskittää joukot rajalle. Se epäonnistui ja seurauksena oli hätiköity perääntyminen. Hämeenlinnan tienoilla hän tunnesyistä, vastoin ohjeita aikoi taistella. Klingspor ennätti kuitenkin paikalle, otti johdon ja määräsi armeijan vetäytymään Pohjanmaalle, lähtien sinne itse ensimmäisenä, jäljessään monipäinen ja loistava esikuntansa. Myöhempi tutkimus on myöntänyt päätöksen oikeaksi, sillä olosuhteet olivat Hämeenlinnan seuduilla suomalaisille epäedulliset ja vihollisen ylivoimakin huomattava. Tämä päätös jäikin Klingsporin ainoaksi järkeväksi teoksi koko sodan aikana.
Venäläiset piirittivät Svartholman ja Viaporin ja marssivat Turkuun.
Ankarassa pakkasessa, vain vähäisten venäläisten ratsuosastojen yhtämittaa sen jälkijoukkoja ahdistaessa pääarmeija marssi Pohjanmaalle. Matka oli kurja. Haavoittuneita, väsymykseen ja viluun sortuneita sotamiehiä jäi hevosten puutteessa hankeen kuolemaan. Miehet marssivat nurkumatta, mutta nälissään he ottivat taloista, mitä irti saivat. He kyllä eivät käsittäneet perääntymisen hyötyä, eivätkä suomalaiset upseeritkaan sitä tajunneet, etenkin kun Ruotsista ei ollut odotettavissa tehokasta apua. Venäläisiä peläten Klingspor hoputti marssia yhä nopeammaksi, vaikka todellisuudessa venäläisten päävoimat etenivät hyvin kaukana ja hitaasti. Tätä kiirettä ei myöskään ymmärretty — jälleen etelään käännyttäessä pitäisi maa valloittaa samoilla, pitkillä marsseilla väsytetyillä voimilla.
Karjalan puolustukseen määrätyt Karjalan jääkäritkin saivat käskyn saapua Pohjanmaalle. Tiettömien erämaiden läpi hekin, harvinaisen kovassa pakkasessa ja pyryssä, päällysviittoja vailla, koskemattomassa hangessa kahlaten suorittivat merkillisen marssinsa. Pohjois-Karjala jäi viholliselle avoimeksi. Ja Klingsporin sotataito tyhjensi Savonkin. Hän marssitti Savon prikaatin Pohjanmaalle.
Viimeistään Vaasan tasalle tultuaan armeijan olisi pitänyt kääntyä ja taistella, mutta Klingspor marssitti sitä yhä pohjoiseen. Kuningas oli käskenyt hänen säästämään armeijaa. Klingspor käsitti käskyn omalla tavallaan, peräytti armeijan taistelutta satoja virstoja ja oli valmis jatkamaan matkaa edelleen, kun sattuma ja päättävä teko hänen tietämättään käänsi asiat toisiksi.
SIIKAJOKI—REVONLAHTI—PULKKILA.
Pyhäjoella Klingspor jo, monien sitä vaadittua, aikoi pysähtyä, mutta säikähti taaskin ja armeija sai jatkaa matkaansa. Hänen kenraaliadjutanttinsa — esikuntapäällikkönsä — kunnokas ruotsalainen upseeri eversti Lövenhjelm joutui syntyneessä kahakassa vangiksi. Adlercreutz siirtyi kenraaliadjutantiksi ja hänen prikaatinsa annettiin Porin rykmentin päällikön eversti Yrjö Kaarle von Döbelnin komentoon.
Pyhäjoen kahakka pelästytti Klingsporin niin, että hän kirjeessään kuninkaalle jo puhui Kemiin ja Tornioon marssista, jolloin Oulun varastot poltettaisiin ohimatkalla.
Toisena pääsiäispäivänä armeija perääntyi jäätyneen Siikajoen ylitse. Uusi kenraaliadjutantti oli seuraamassa ylikulkua. Venäläiset ahdistivat jälkijoukkoa. Korkeammalla kummulla seisova Adlercreutz näki venäläisten, jotka tietysti nytkään eivät odottaneet vastarintaa, heikentävän keskustaansa. Hän mietti tuokion ja antoi sitten omin lupinsa käskyn kääntyä takaisin ja hyökätä. Joukot tottelivat intomielin. Adlercreutz kutsui apuun kauempanakin perääntyvät joukot, ne riensivät juoksumarssissa takaisin, ja tulisen taistelun seurauksena oli Siikajoen voitto.
Klingspor hätkähti kovin kuultuaan taistelun olevan käynnissä ja kiiruhti turvaan pohjoisemmaksi. Kun hänelle tuotiin ilmoitus voitosta, kieltäytyi hän sitä uskomasta. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin uskottava, mutta Klingspor käski — jatkamaan matkaa pohjoiseen. Hänen Siikajoella osoittamansa suuren taidon ja kai urhoollisuudenkin johdosta kuningas armossa antoi hänelle sotamarskin arvon.
Savon prikaati oli jo ehtinyt Pohjanmaalle, venäläiset kintereillään. Adlercreutz sai narratuksi Klingsporilta luvan vastarinnan yrittämiseen Revonlahdella. Hän johti sinne itse osaston pääarmeijasta, tuli liian aikaisin perille ja hyökkäsi malttamattomana, Cronstedtin joukkoja odottamatta. Hyökkäys torjuttiin, Adlercreutzin oli väistyttävä, tie rannikolle näytti jo jäävän viholliselle avoimeksi. Silloin Cronstedt Savon prikaateineen ennätti paikalle, hyökkäsi myöskin yksin ja voitti Revonlahden taistelun huhtik. 27 p:nä, kykenemättä kuitenkaan täysin tuhoamaan vihollista. Kaksi tappiota kärsineet venäläiset huomasivat edenneensä liian heikoin voimin ja alkoivat vetää joukkojaan etelämmäksi. Klingspor ei nyt toistaiseksi ilennyt perääntyä, mutta ei käskenyt eteläänkään. Pääarmeija jäi paikoilleen. — Eversti Sandels voitti Pulkkilassa Savon kautta Ouluun pyrkivän venäläisen divisionan osaston.
VIAPORI.
Svartholma antautui menettämättä ainoatakaan miestä. Sen varusväki, jossa vain joka kolmannella miehellä oli kunnollinen kivääri, oli eristettynä ja uskoi antautuessaan koko Suomen jo menetetyksi. Viaporia piiritti 6000-miehinen, Venäjän palveluksessa olevan hollantilaissyntyisen kenraalin van Suchtelenin johtama armeija. Linnoituksen päällikkönä oli amiraali Cronstedt, Ruotsinsalmen voittaja, ja hänen lähimpänä miehenään, todellisena vahvatahtoisena määrääjänä, eversti Fredrik Jägerhorn, Juhana Antin veli ja Sprengtportenin ystävä. Linnoitus pysyi toimettomana. Piiritysarmeija sai kaikessa rauhassa jatkaa toimiaan.
»Pohjolan Gibraltar!» ei ollut väkivoimin otettavissa. Piirittäjät turvautuivatkin Sprengtportenin suunnitelmaan, jonka mukaan linnoituksen komentaja oli peloiteltava tai lahjottava antautumaan. Eristettyyn Viaporiin levitettiin alituisesti yhä varmaperäisempiä huhuja, joita Suomen armeijan jatkuva perääntyminen tuki. Niitä kuljettivat linnoitukseen muutamat Helsingissä asuvat, venäläisten palkkaamat ruotsalaiset upseerinrouvat, joista Buxhövden vähän myöhemmin ylisti muuatta rouva Reuterskjöldiä — mies oli erään linnakkeen päällikkö —, ja eräs toinen, majuri Hjärnen kaunis. Ruotsista tuotu rouva nautti tekojensa palkkana myöhemmin 2500 hopearuplan eläkettä. Linnoituksessa huhuja levittivät edelleen siellä olevat Anjalan liiton miehet, etenkin majurit Ladan ja Klick. Venäläistä kultaa käytettiin epäilemättä linnoituksen sisälläkin. Salaisia neuvotteluja käytiin, mutta näön vuoksi venäläiset pommittivat linnoitusta.
Cronstedt suostui aselepoon ja sopimukseen, jonka mukaan linnoitus antautuisi toukokuun 3 päivänä, ellei Ruotsista saapuisi linnoitukseen apujoukkoja sitä ennen. Hän sai oikeuden lähettää kaksi pikalähettiä Tukholmaan. Ne lähtivätkin, mutta venäläiset tietenkin monin tavoin hidastuttivat niiden matkaa. Ryssät naureskelivat partaansa ja keisari Aleksanteri lausui Ranskan lähettiläälle koko maailman tietävän sen seikan, ettei meri Viaporin tienoilla milloinkaan ollut avoinna toukokuun alussa.
Muutamat nuoremmat upseerit hautoivat häpeälliseksi katsomansa sopimuksen purkamista jopa väkivalloinkin, sillä venäläiset puolestaan olivat sen monin tavoin rikkoneet, mutta Jägerhorn osasi nujertaa kaiken vastarinnan. Viapori antautui. Piirityksen aikana se oli menettänyt kaikkiaan yhden upseerin ja viisi miestä. Kaikki linnakkeet, aseet, varastot ja koko Suomen saaristolaivasto jäi koskemattomana venäläisille. Antautumissopimuksen tehneitä upseereitaan kiroten ja aseitaan rikkoen sotamiehet marssivat jäälle, ja venäläiset sisään. Piiritysarmeija vapautui toisiin sotatoimiin.
PÄÄARMEIJA POHJANMAALLA.
Pääarmeija majaili edelleenkin Pohjanmaalla mitään toimittamatta. Harjoituksia ei pidetty. Upseeristo järjesti tanssiaisia, pelasi korttia ja koetti elää mukavasti uuden sotamarskin näyttäessä esimerkkiä. Sotamiehet vetelehtivät, kärsivät puutetta ja alkoivat karkailla.
Tanskakin oli julistanut sodan. Ruotsin oma armeija taisteli sitä vastaan vähäisiä taisteluita Kustaa Mauri Armfeltin päällikkyydellä. Englannista saapui apuvoimia 10 000 miestä, sen laivasto ankkuroi Göteborgin edustalle, mutta englantilaiset asettivat yhteistoiminnalle sellaisia ehtoja, että se raukesi.
Prikaatien luvussa ja kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Muodostettiin neljäs, komentajanaan eversti Gripenberg, Siihen siirrettiin 3 pataljoonaa Hämeenlinnan ja i pataljoona Uudenmaan rykmentistä, 3 eskadroonaa Uudenmaan rakuunoista ja 4 patteria, yhteensä 10 tykkiä, Viideskin prikaati muodostettiin eversti Sandelsin komentoon, ja siinä oli; 1 pataljoona Pohjanmaan rykmentistä, Kajaanin pataljoona, Vaasan vain 1 pataljoonan käsittävä rykmentti, 1 ruotsalainen Västerbottenin rykmentin pataljoona, puoli pataljoonaa Savon jääkäreitä, eskadroona Karjalan rakuunoita, 2 patteria tykistöä sekä entiseen Savon prikaatiin kuulunut meriväki. Uusi prikaati suoritti Savon taistelut ja sitä kutsuttiin Savon prikaatiksi. Varsinainen Savon prikaati, mainittua puolta pataljoonaa lukuunottamatta, pysytettiin Pohjanmaalla koko sodan ajan, samoin Karjalan jääkärit. Kotiseutunsa tarkoin tuntevia joukkoja ei siis käytetty omilla maillaan.
Savossa Sandelsin prikaati eteni Joroisiin saakka, mutta ylivoiman edessä sen oli vetäydyttävä Kuopioon, jossa se asettui asemiin Toivalan niemelle. Majuri Kaarle Malm niitti mainetta taitavana ja rohkeana partiopäällikkönä.
Kesäkuun lopulla yritettiin tuhota Uuteenkaarlepyyhyn majoittunut venäläisjoukko, mutta malttamaton Adlercreuts hyökkäsi taas ennen muiden saartojoukkojen saapumista ja venäläiset pääsivät pakoon.
Tukholmassa oli Suomen rintamaa pidetty toisarvoisena, mutta nyt sieltä lähetettiin eversti Bergenstråhlen johtama apujoukko laivoilla Vaasan tienoille. Venäläiset kai hyvin tiesivät sen tulon, olivat varuillaan ja löivät sen maihin astuttaessa perinpohjin.
Ahvenanmaalla väki tarttui aseisiin ja karkoitti nimismies Arenin ja pastori Gummeruksen johdolla venäläiset.
Kuninkaan yliadjutantti, siis tavallaan yleisesikunnan päällikkö, kenraali af Tibell vaati Suomeen lähetettäväksi 15,000-miehisen apuarmeijan. Kuningas oli toista mieltä ja lähetteli pieniä, merkityksettömiä retkikuntia. Niinpä varustettiin 2500-miehinen apujoukko Suomeen kenraalimajuri v. Vegesackin johdolla. Se lähetettiin kuitenkin aivan harhaan Turun lähistölle. Joukko nousi vastarinnatta maihin Lemulla, nälkiintyneet sotamiehet hajaantuivat etsimään taloista ruokaa, upseerit kokoontuivat läheiseen kartanoon maljoja kallistamaan. Kenraali v. Vegesack kävi levolle, mutta silloin venäläisetkin olivat jo paikalla ja löivät taaskin apujoukon perusteellisesti.
Englantilainen laivue oli saapunut Itämerelle apuun ja Venäjän laivasto jakaantunut kahtia. Se pyrki yhteen ja käytti hyväkseen vanhaa, kulkukelvottomana pidettyä Kemiön kanavan reittiä syventämällä sitä. Sandön luona syntyneessä taistelussa venäläiset perivät voiton. Kuningas Kustaa IV Aadolf oli saapunut katsomaan, kuinka hänen väkensä voittaisi, mutta hänelle tulikin kiire Tukholmaan. Venäläiset laivastot yhtyivät.
Kuningas puuhaili uusia apujoukkoja, jotka koottiin Ahvenanmaalle. Niistä piti muodostua »Suomen eteläinen armeija». Puuha oli päätöntä ja järjetöntä. Ruotsalaiset kaartit pitivät paraateja Ahvenanmaalla, jossa kuningas kävi niitä juhlallisesti vastaanottamassa, mutta enempää ne eivät toimittaneet. Ruotsissa majaili Suomeen aiottuja joukkoja, joita ei kyetty lähettämään matkalle.
LAPUA—KAUHAJOKI—ALAVUS—KARSTULA.
Omalaatuisuudestaan, piipustaan ja piiskastaan kuulu savolainen everstiluutnantti Otto von Fieandt suojeli osastoineen pääarmeijan vasenta sivustaa. Kärsittyään tappion Perhossa hänen täytyi perääntyä. Venäläisille aukeni pääsy Lapuan tärkeään teiden solmuun, ja he käyttivät sitä hyväkseen. Adlercreutz käsitti hyvin armeijan joutuvan saarroksiin, ellei se taistelisi, ja Klingsporin täytyi hyväksyä kenraaliadjutantin suunnitelmat.
Heinäkuun 14 p:nä armeijat iskivät yhteen Lapualla, suomalaisten ollessa hyökkääjinä. Molemmat puolet olivat yhtä vahvat. Kiivas taistelu suoritettiin melko vähäisin tappioin, porilaiset menettivät enimmän, mutta korjasivat suurimman kunniankin. Rajevski perääntyi hyvässä järjestyksessä, ratkaisevaa takaa-ajoa ei toimitettu, ja voitto jäi täten vain sikäli tulokselliseksi, että armeija oli toistaiseksi turvassa.
Pääarmeija makaili taas laakereillaan kuukauden päivät. Päättävä marssi etelään ja ruotsalaisen apujoukon oikeaan aikaan ja paikkaan lähettäminen olisi kääntänyt asiat toisiksi, mutta kumpaankaan ei ryhdytty. Närpiöön kokoontui 3 000 Pohjanmaan talonpoikaa. Finbyn sillalla taisteltiin, talonpoikain rintama murtui. Kun ruotsalaista apujoukkoa ei kuulunut, laskettiin talonpojat hajalle.
Döbelnin prikaati voitti venäläiset Kauhajoella. Mutta tämäkin voitto jäi seurauksitta. Venäläiset saivat uuden päällikön, Kamenskin, joka ryhtyi viipymättä etenemään anastaen Alavuden tienristeyksen. Armeija oli taas vaarassa, mutta Adlercreutz järjesti vastaiskun, hyökkäsi Alavudella ja voitti. Täällä hurskas everstiluutnantti ukko Lode kunnostautui. Riideltyään ensin arvossa saman, mutta virassa nuoremman, kiroilemisestaan ja kansanomaisuudestaan tunnetun von Törne ukon kanssa oikeudesta hyökätä etumaisena, hän pataljoonineen paljasti päänsä, luki kirkkain lapsensilmin rukouksensa, syöksyi sitten tuleen ja teki puhdasta jälkeä.
Nyt ajettiin venäläisiä takaa Ätsäriin ja Virroille saakka. Adlercreutz luuli voittaneensa ylivoimaisen vihollisen, mutta todellisuudessa hänellä oli 4 000 miestä ja 12 tykkiä Kamenskin 2500 miestä ja 6 tykkiä vastaan. Niin vähän välitettiin tiedustelusta.
Otto Fieandt vartioi taaskin 1700 miehellä pääarmeijan sivustaa. Kaksinkertainen ylivoima kävi hänen kimppuunsa Karstulassa eikä hänellä ollut nytkään onnea. Kahdeksan tuntisen taistelun jälkeen venäläiset tekivät saartoliikkeen ja Fieandtin oli peräännyttävä. Pääarmeija joutui tukalaan asemaan. Venäläiset etenivät monelta suunnalta, päävoimat Tampereelta johtavaa päätietä pitkin. Tarkkoja tietoja puuttui, luotettiin otaksumiin. Uusi ruotsalainen apujoukko, 3000 miestä kenraali v. Vegesackin komennossa, saapui vihdoin Kristiinaan, mutta sodan kulkuun se ei enää voinut vaikuttaa.
Ruonassa ja Salmella Adlercreutz menestyksellä torjui nyt ylivoimaisen Kamenskin hyökkäykset. Hän asettui asemiin Salmelle, mutta silloin Klingspor puuttui sotatoimiin kenraaliadjutanttinsa tietämättä. Hän luonnollisesti lähetti perääntymiskäskyn.
Armeija perääntyi rantatietä kohden ja venäläiset seurasivat, aina valpas, suomalaistenkin keskuudessa suosittu husaarieversti Kulnev etunenässä. Klingspor esitteli kuninkaalle armeijan ja varastojen viemistä laivoilla Ruotsiin, mutta saikin nyt ankarat nuhteet ja monien kauniiden sanojen ohella suoranaisen käskyn puolustaa Suomea kaikin tavoin. Hän sai myöskin pyytämättään luvan erota, jos terveys sitä vaati.
Pian pääarmeija oli joutumaisillaan kokonaan saarroksiin ja vain Döbelnin kolmella porilaispataljoonalla Juuttaalla saama voitto pelasti sen.
Pääarmeija marssi Oravaisiin. Nyt se näki jo suoranaista nälkääkin. Puvut ja jalkineet olivat kuluneet loppuun, paitsi Vegesackin ruotsalaisilla, ja se kärsi kaiken muunkin puutetta. Aikaisemmin karanneet sotamiehet olivat yleensä palanneet takaisin armeijan käännyttyä etelään ja ryhdyttyä taistelemaan.
ROTH JA SPOOF.
Pitkä soutuvene viilsi Näsijärven kirkkaita vesiä, halkoi selät, kierrätteli salmet, pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan oliko reitti selvä, jatkoi matkaansa, sujahti erääseen lahteen ja karahti sen perukassa rantaan. Siinä oli pari muutakin venettä ja vastassa Porin rykmentin aliupseerin asepukua kantava mies. Sama puku oli tulijoillakin.
— Kas vain, herra amiraali on suvainnut saapua, naureskeli vastaanottaja.
— Totta kai, koska herra kenraali odottaa, nauroi veneestä nouseva mies vastaan.
— Missä miehet ovat?
— Tuolla kallion takana paistattavat päivää vatsa pullollaan. Siepattiin näet muun hyvän muassa ryssän kenraalille menevät sapuskat. Niitä sulattelevat.
— Tuosta saavat ruokaryypyn, vaikkakin vasta ruoan päälle, myhähteli »amiraali» nostaessaan rannalle viinalekkeriä. — Antoivat tuon viemisteni vastineeksi.
— Ääh, ei tuollainen roska kelpaa tänään eikä huomenna! Parempaa tavaraa on itsellämme. Viinejä ja konjaakkeja ja likkööreitä meillä litkitään. Sapuskoissa oli niitäkin.
»Amiraali Rutt ja kenraali Spuff», kuten ryssät heitä virallisissa ilmoituksissaan tosissaan nimittivät, nousivat mäelle miesten luo.
— Jopahan on siunautunut syötävää ja juotavaa! Roth huudahti nähdessään kalliolle levitetyt tavarat. — Paremmin elätte kuin itse möhömahainen marski, se kaksileukainen, mutta yksisilmäinen Linksporkki. Saakeli!
— Käytä hyväksesi ja ottakaa te miehet myöskin mitä haluatte, kehoitti Spoof.
Roth miehineen kävi käsiksi herkkuihin, jotka alkoivat äkkiä vähetä.
— Hyy — yhyy, jutteli hän syönnin lomassa — miehet siellä armeijassa mättivät suihinsa jauhamatonta viljaa, kun sitä ei voitu jauhaa eikä leipoa — annahan naukku tuota punaista viinaa — eikä kaikilla ollut edes sitäkään — saakeli, kun tämä valuu mukavasti alas! Huonot siellä ovat olot, riivatun huonot — anna nyt tuota keltaista, tuota, missä törröttää heinä keskellä — huonot ovat. Miehet noituvat ja manaavat itsekseen ja keskuudessaan ja upseerit samoin — koetetaanpa nyt tuota valkoista — — ähäh mokomaa, ihan luitakin lämmittää. Osaa se ryssä toki keittää hyvän viinan — niin, mitä minun pitikään sanoa — joo, tapasin minä siellä itsensä marskinkin, ryökäleen.
— Puheillako olit?
— Ei. Kun siellä toljailin repaleisena ja parroittuneena ja arvomerkeittä, niin se siihen tulla tupasti, se näes on rohkea äijä ja uskaltaa tulla rintamankin lähelle silloin, kun siellä ei ammuta — annahan taas tuota punaista, aletaan alusta. — Tööpelin ja Aatlekreutsin kanssa se käveli kullassa ja hopeassa kiiltäen ja hännillään monet muut. Napsautin kunnian, mutta silloin se hyväkäs äkkäsi nämä minun lapikkaani, siristi sitä toista silmäänsä ja lausahti tuikeana Tööpelille, että kuinka hänen prikaatinsa miehet kulkevat sääntöjenvastaisissa tamineissa, tuollaiset »pjeksut» jaloissa. »Rummulle mies», hän menosi, »ja kaksikymmentä paria!» Ja sitten se vielä uudelleen kivahti Tööpelille — kaadahan tuota heinäviinaa — että Porin rykmentin miehet esiintyvät puettuina kuin moukat ja kerjäläiset. Mutta Tööpeli vastasikin tiukasti, että »miehet kulkevat puettuina niihin tamineisiin, joita teidän ylhäisyytenne makasiinit jakavat», jolloin marski käänsi selkänsä ja upseerit nauraa virnistelivät. »Kaksikymmentä paria, kuten sanoin», makasiinimarski toisti vielä, jolloin minä tietysti kiljaisin »Liite nöije!» Upseerit pärähtivät nauramaan, mutta eksellenssi lähti mennä hyllymään. »Pitää nyt helkutissa reklementin mukaisesti sanoa 'Flit är nöje' — ahkeruus ilomme eikä ‘vähän iloa'. Tottahan sen tiedätte», Adlercreutz virkkoi naureskellen. »Osaattehan te ruotsia.» Osasin tietysti, mutta pelkkää piruuttani heittäydyin osaamattomaksi. »Vaikka oikeaan paikkaanhan sanomanne sattui», hän lisäsi. Herrat lähtivät marskin perään, mutta Tööpeli käski minun tulla hetken kuluttua luokseen selkääni saamaan. Menin kuin meninkin. Tööpeli haki pullon ja kaatoi siitä neljä naukkua, yhden kutakin viittä raippaa kohden, ja sillä se asia kuitattiin. Annahan nyt tuota konjakkia, niin juon Tööpelin maljan — kas noin! — Mitä tietoja sinulla on?
— Ryssillä on Pahaniemen varastollaan vain komppania vartioimassa. Siihen sopii tökätä tuli. Siinä on ruutiakin.
— Tehdään niin.
— Etelästä on tulossa useita suuria venelasteja elintarpeita. Talonpoikia ovat pakolla ottaneet niitä soutamaan. Niille olen toimittanut tiedon, että soutaisivat veneet karille Ahvenluodon kivikkoon. Siihen ne hukutamme, otamme soutajat veneisiimme ja annamme ryssien opetella uimaan. Siitä ei olekaan lähimpään rantaan kuin puolisen virstaa.
— Sopii.
— Muuta tällä kertaa ei ole tiedossa. Kaipa illemmällä lähdetään?
— Lähdetään vain. Näiden kaappausten jälkeen minä siirrynkin taas Ruoveden puolelle ja kaipa sinun sopii lähteä avuksi? Ryssillä kuuluu sielläkin olevan tulossa ruokatavaraa. Nälissään ne saakelit ovat saaneet olla jo monta kertaa meidän syntiemme tähden. Maistetaanpa nyt tuota likkööriä. Jos veisit nämä herkut toissilmäiselle, niin se ottaisi sinut vähintään adjutantikseen. Vaikka harvoinpa meillä näin leveästi eletään. Yhtenä päivänä löysätään vyötä, toisena taas kiristetään.
— On minullakin uutisia, Roth jatkoi. — Tämä meidän lystimme on kohta lopussa. Sain armeijassani käydessäni sen käsityksen, että peli alkaa olla pelattu. Marskin luonto vetää vain pohjoiseen, navalle se kai aikoo meidät marssittaa. Leikki sikseen. Jos armeija jatkaa matkaansa, niin pian meidänkin on lähdettävä perään. Täällä ei silloin maksa vaivaa enää hääriäkään, sillä ryssille aukenevat toiset kulkuväylät.
Ystävykset ja pelätyt sissit hummasivat vielä aikansa, nukahtivat jonkin tiiman kalliolla, ja olivat taas valmiit yrityksiinsä, jotka saattoivat venäläisten päälliköt monesti pahaan pinteeseen. Neljälläkymmenellä miehellään he tekivät ihmeitä. Heidän maineensa levisi laajalle, kulki Pietariin saakka keisarin korviin monissa ilmoituksissa. He kaappasivat ja tuhosivat ryssien muonavaroja, hävittivät siltoja, polttivat varastoja, sieppasivat lähettejä ja heidän kuljettamiaan määräyksiä, ja aiheuttivat toimillaan ryssissä suoranaisen kauhun. Nämä lähettivät melkoisia voimia ottamaan kiinni amiraalia ja kenraalia, mutta eivät tavanneet heitä milloinkaan etsiessään, vaan kohtasivat heidät arvaamattaan silloin, kun sissit etsivät takaa-ajajiaan. Aikansa toimittuaan sissit vihdoin yhtyivät rykmenttiinsä. Taudin tapaamana Spoof sortui myöhemmin Tornion sairashuoneiden surkeuteen, mutta Roth sai vänrikin, myöhemmin luutnantinkin valtakirjan.
Armeijassa oli monen monta Rothin ja Spoofin veroista, mutta heitä ei osattu käyttää.
ORAVAINEN
Eversti Kulnev aloitti tapansa mukaan kahakan, joka olisi loppunut puolin tai toisin, mutta Adlercreutz päätti antautua ratkaisevaan taisteluun. Hänellä oli 5000, Kamenskilla 6000 miestä. Joukot taistelivat hyvin, niin suomalaiset kuin ruotsalaisetkin, työnsivät venäläisiä edellään ja voitto näytti jo selvältä. Adlercreutz tahtoi puhkaista vihollisen keskustan, mutta joukot etenivätkin liian kauas ja sekaantuivat. Adlercreutz syöksyi itsekin tulisimpaan käsikähmään. Armeija jäi johdotta, kukin osasto, vieläpä pienet ryhmätkin taistelivat omin päinsä. Kamenski toi tuleen vereksiä joukkoja, jollaisia Adlercreutzilla ei enää ollut, ja silloin tulos oli selvä. Suomen sotajoukko jätti kentälle yli 1200 miestä kaatuneina ja haavoittuneina lähtiessään perääntymään pimeään yöhön.
Urhoollinen, reipas ja usein päättäväkin mies hän oli, Kaarle Juhana Adlercreutz, mutta tulinen ja malttamaton. Tunne voitti hänessä kylmän harkinnan. Hänen tietonsa supistuivat vähiin, eivätkä luontaiset johtajanlahjatkaan olleet niitä korvaamassa. Rykmenttiä ja prikaatiakin hän olisi epäilemättä komentanut mainiosti, kokonainen sotajoukko oli hänelle liian suuri. Mutta syy ei ollut läheskään hänen yksin. Se lankesi monen monien määrääjien ja pitkien aikojen osalle. Lopullinen tappio oli vuosikymmenien laiminlyöntien luonnollinen seuraus ja tuomio. Ja Tukholman linnassa arkkienkeli Mikaelin tuloa hartaasti odotteleva kuningas sai kantaa siitä suuren osan. Hänellä oli käsissään valta ja keinot, mutta kumpaakaan hän ei käyttänyt järjellä, sillä sitä hänellä ei ollut.
Kuningas lähetti Etelä-Suomeen pari uutta, heikkoa maihinnousujoukkoa, mutta ne olivat jo lähtiessään tuomitut epäonnistumaan.
Ryhdyttiin neuvottelemaan aselevosta. Lohtajalla se solmittiin. Sopimuksen mukaan suomalaisten oli vetäydyttävä pohjoisemmaksi Raumanjoen taakse ja Savossa Iisalmen pohjoispuolelle. Välille jäi puolueeton vyöhyke eikä kumpikaan saanut siirtää joukkojaan toisaalle.
Sandels oli pakotettu luopumaan Toivalasta ja siirtyi Paloisiin. Aselevon jälkeen hän perääntyi puolueettoman vyöhykkeen taakse Koljon virralle. Siellä Sandels, johtajista kyvykkäin ja ainoa, joka osasi soveltaa taktiikkansa Suomen maaston mukaiseksi, suoritti sodan loistavimman taistelun 1200 miehellä ja 10 tykillä vihollisen 4000 miestä ja 22 tykkiä vastaan. Venäläiset menettivät siinä 800 miestä.
Klingspor lähti v. Vegesackin seurassa Tukholmaan, jonka salongeissa »Siikalahden, Revonlahden, Lapuan, Alavuden ja Juuttaan voittaja» ympäröitiin suuren sankaruuden ja sotataidon sädekehällä. Ukko Klercker peri ylipäällikkyyden. Suomen armeija sai pian lähteä Golgatan tielleen.
OLLI TIAINEN.
Kesällä V. 1808 Pielisen seutujen suojeluskuntalaiset valitsivat päällikökseen Olli Tiaisen, jo edelliseen sotaan osaa ottaneen, aikanaan räätälinopinkin käyneen talonpojan Nurmeksen Ylikylästä. Pitäjänkokouksessa hänet valtuutettiin toimittamaan lisää aseita. Savon prikaatin päällikkö Cronstedt nimitti hänet rajakapteeniksi ja oikeutti hänet kantamaan merkiksi Karjalan jääkärien aliupseerin pukua, pitkää upseerinmiekkaa ja Karjalan vaakunalla varustettua vaskikokardia.
Tiainen kävi Klingsporinkin puheilla aseita vaatimassa, mutta marski käänsi hänelle selkänsä, jupisi: »Onnenonkija, pelkkä onnenonkija», ja ajoi vaatijan ulos.
Karjalaiset puolustautuivat omine aseineen, johtajinaan Olli Tiainen, rovasti Jaakko Stenius ja hänen poikansa ylioppilas Iisakki Stenius. Myöhemmin Sandels lähetti heille vähän ruutia ja lyijyä. Kenellä ei ollut omaa luodikkoa, hän varustautui keihäällä, kaipa joskus jousellakin. Venäläisten oli pakko lähettää heitä vastaan kokonainen ratsurykmentti ja myöhemmin jatkuvasti lisää kenraali Alexejevin johdolla.
Pielisjärven Mönnillä taisteltiin ensimmäisen kerran. Ruispeltoihin ja pensaikkoihin kätkeytyneet talonpojat torjuivat venäläisten hyökkäyksen. Samana päivänä Alexejev oli vaatinut uskollisuudenvalaa — vastaukseksi tuli lyijyä.
Sandels huomasi heti talonpoikien tuottaman hyödyn ja lähetti majuri Kaarle Malmin yhden komppanian ja kahden pikku tykin kera heidän avukseen. Talonpoikien auttamana hän yritti saartaa Alexejevin joukot Hammaslahdella, mutta ne pelastautuivat kiireellisellä paolla. Malm joukkoineen palasi pian Savoon. Talonpojat jatkoivat kahakoimista menestyksellä. Malm saapui uudelleen, häneen liittyi 400 talonpoikaa, ja Pälkjärvellä vihollisen kaksi kertaa vahvempi joukko lyötiin. Säikähtynyt Alexejev jo lastautti Sortavalassa ja Jaakkimassa olevat varastonsa laivoihin.
Maaherra Vibelius käski parikin kertaa karjalaisia taipumaan ja toimittamaan venäläisille heidän vaatimansa viljat, mutta karjalaiset eivät välittäneet hänen käskyistään. Venäläiset lähettivät Karjalaan lisävoimia ja päälliköksi ruhtinas Dolgorukin. Pienempiä kahakoita käytiin vaihtelevalla menestyksellä. Vihollisen ylivoima oli jo suuri. Suomenkielisessä julistuksessaan Dolgoruki uhkasi ammuttaa jokaisen ase kädessä tavatun, mutta julistus oli yhtä tehoton kuin Vibeliuksenkin käsky.
Sandelsin peräännyttyä Toivalasta urhean Malmin täytyi lähteä joukkoineen hänen luokseen; talonpojat jäivät yksin. Pääarmeijan kurjaan sodankäyntiin suuttuneet ja koteihinsa karanneet muutamat kymmenet Karjalan jääkärit liittyivät Tiaisen joukkoihin ja olivat huomattavana apuna.
Ahvenisessa, Vornan sillalla, oteltiin tulinen ottelu. Iisakki Stenius johti talonpoikia Tiaisen ollessa Nurmeksessa vaihtamassa miehiä ja noutamassa muonaa — talonpoikien vapailla antimilla ja ryssiltä ottamillaan tarpeilla suojeluskuntalaiset elivät. — Talonpojat olivat rakentaneet Vornaan vahvat varustukset kivistä ja kaadetuista hongista eikä vihollisen ratsuväki voinut soiden takia asemaa saartaa. Rintamahyökkäys torjuttiin verisesti. Venäläiset rupesivat nyt täyttämään jokea ja ryhtyivät laajaan kiertoliikkeeseen. Tämän huomattuaan talonpojat perääntyivät parin peninkulman päähän Jauhiansalmelle ja varustautuivat sinne. Venäläiset saivat sinne tultuaan vastaansa yhteislaukauksen salmen takana hyvässä järjestyksessä marssivalta joukolta. Se katosi metsään ja toinen marssi esiin. Ryssät laskivat vastassaan olevan monia tuhansia miehiä, vaikka piiriä kiersikin vain pieni talonpoikaisjoukko, ja lähtivät tyhjin toimin takaisin. Usein talonpojat ryssiä narratessaan laittelivat pukunsa tuohilevyillä ja muilla keinoilla säännöllisten joukkojen asepukujen näköisiksi, jolloin ryssät uskoivat tällaisiakin olevan vastassaan.
Venäläiset lähettivät Karjalan maaherraksi balttilaisen v. Fürstenbergin. Tiainen arveli kahdesta maaherrasta toisen olevan liikaa, etenkin kun heidän määräyksensä eivät sopineet yhteen. Pienen joukon kanssa hän eräänä pimeänä marraskuun iltana pistäytyi Joensuuhun, pani venäläisten joukkojen nukkuessa maaherran viraston vartioston ja palveluskunnan nuoriin, otti maaherran, lääninsihteerin ja tulkin mukaansa, ja marssitti korkeata käskijää kiiltonahkakengissä nelisen penikulman matkan yli soiden ja rämeiden Enon kirkolla olevaan päämajaansa. Venäläiset lupasivat suuren palkinnon Tiaisen päästä, mutta kuukauden päivät hän piti maaherraa vankinaan.
Olki joen sopimus teki lopun Karjalan talonpoikienkin sodasta. Pahoja raakuuksia ryssät olivat sinä aikana siellä tehneet, moni viaton oli joutunut kärsimään. Mutta paljon talonpojatkin olivat saaneet aikaan. Kauniilla tavalla he osoittivat, mitä voimia tässä kansassa piili ja mitä niillä olisi oikein käytettynä saatu aikaan. Karjalaisten taistelu oli suomalaisen talonpojan uhrautuvan kotiseuturakkauden kaunein ilmaus tämän sodan aikana. Ja sillä oli erittäin suuri sotilaallinenkin merkitys, sillä ilman sitä Sandelsin prikaatin toimet Savossa olisivat olleet mahdottomat.
Välirauhasta tiedon saavuttua Tiainen koetti pelastaa joukkojensa aseet vastaisen varalle. Venäläinen ratsuväki ajoi asekuormia takaa ja saavutti ne. Asekuljetukseen osallistuneita ryssät rääkkäsivät pahoin ja etsivät Tiaista turhaan kaikkialta. Hän oli hiihtänyt Sotkamoon, tapasi siellä jyväkuormia kuljettavan Karjalan jääkärien adjutantin Nilssonin viisine miehineen ja yhtyi heihin. Puolangalla ryssät yllättivät ja vangitsivat joukon eräässä talossa Tiaisen nukkuessa tuvan penkillä. Nilsson sai ryssiltä luvan lähettää miehensä pihalle ruokkimaan hevosia, mutta karkaamisen varalta näiden oli lähdettävä ulos pakkaseen paljain jaloin. Unesta juuri herännyt Tiainen ei ymmärtänyt tarkoitusta, jolloin Nilsson ärjyi hänelle: »Mitä sinä täällä vetelehdit, mene hevostasi ruokkimaan ja heti!» Nyt Tiainen ymmärsi yskän, lähti pihalle, sieppasi sukset ja painui metsiin. Talon emäntä toi hänelle salaa kengät.
Miesten vihdoinkin palattua sisälle Nilsson kyseli heiltä viattomalla äänellä: »Missä on Tiainen?» Nyt alkoi kova melu ja meteli ryssien yhtämittaa häntä etsiessä ja huudellessa: »Missä Tiainen, kuda Tiainen, a pergeleh Tiainen!»
Tiainen yhtyi Torniossa suomalaisiin joukkoihin, kulkeutui vähitellen Tukholmaan, käväisi kotimaassa, mutta siirtyi Ruotsiin. Siellä hän palveli rajavartioston korpraalina ja myöskin tykistössä Göteborgissa. Vasta kuuden vuoden kuluttua hän palasi lopullisesti Suomeen, kotiseudulleen Nurmekseen. Viljeltyään ostamaansa tilaa joitakin vuosia, hän asui torpassaan aina kuolinvuoteensa v. 1833. Ruotsin hallituksen myöntämällä eläkkeellä hän tuli toimeen ja Ruotsin alamaisena hän eläkkeensä vuoksi pysyi loppuun saakka. Passi uusittiin vuosittain. Vielä vanhanakin hän, rivakkaotteinen mies, pani naapurinsa ihmettelemään rakentaessaan uskomattoman lyhyessä ajassa viisiseinäisen aitan.
Hänen nimensä jäi elämään kansan suuhun, samoin mainehikkaat tekonsa. Hänestä, kuten Kaarle Malmista, »vahvasta majurista», joka nosti kaksi miestä yht'aikaa rinnuksista ilmaan ja upseerina oli parhaita sekä ripeimmin toimivia, tuli pohjoiskarjalaisten ja savolaisten kansallissankarit.
GOLGATAN TIE.
Pietarissa aselepoa ei hyväksytty, vaan se sanottiin irti. Sandelsin joukot taistelivat ja voittivat Partalassa, mutta vihollisen ylivoima oli suuri. Prikaatin oli peräännyttävä. Koljonvirralla pienempi osasto yritti tuhota viholliset, mutta yritys epäonnistui.
Pääarmeija perääntyi hitaasti. Kaikki luottamus menestykseen oli jo lopussa, joukot marssivat repaleissa, kuka milläkin itseään edes osaksi suojellen, kärsivät nälkää, vilua ja kaiken puutetta. Lääkkeitä ja sidetarpeita ei ollut. Voimattomat hevoset kaatuilivat kuormien edestä. Tiedettiin jo yleisesti armeijan pian kulkevan Ruotsiin. Sotamiehet rupesivat karkaamaan joukottain, ei vihollisen puolelle, vaan kotiseuduilleen. Monet upseerit jättäytyivät sairautta teeskennellen jälkeen ja antautuivat. Ruotsalaiset puolestaan tuppautuivat sairashuoneisiin, sillä Ruotsiin ei voinut karata.
Adlercreutz ja Kamenski neuvottelivat jälleen, nyt Olkijoella marraskuun lopulla. Kamenski vaati ehdotonta antautumista. Silloin Adlercreutz lausui miehekkäät sanansa: »Minulla on vielä 3000 miestä. Mieluummin kaadun heidän kanssaan viimeiseen mieheen kuin suostun sellaiseen ehtoon.» Kamenskin omat joukot olivat myöskin loppuun rasittuneita, ja hän myöntyi. Sovittiin, että Suomen koko sotajoukko vetäytyisi Kemijoen taakse Ruotsin puolelle — Kemijoki oli silloin rajana.
Suomen sotajoukko kulki Golgatan tietään. Tästä marssista kirjoitti eräs mukana ollut ruotsalainen upseeri: » — sydäntäni viiltää sotamiehiä katsellessani. He ovat pelkissä asetakeissa, monilla ei ole liivejäkään, ja housut ovat niin lyhyet, että ne tuskin peittävät heidän kohmettuneet, laihtuneet raajansa. Jalkasiteet ja jalkineet ovat rääsyinä, niin että nahkapäällinen on vain jalan päällä kantena, moni on jo kauan kulkenut ilman anturaa, jonka paikalle on asetettu tuohenpala.» Kapteeni Gripenberg Porin rykmentistä kirjoitti Tornioon päästyään: »Olemme suorittaneet peräytymisretken, joka on ollut rasittavimpia, mutta mitään ei voi verrata siihen kurjuuteen, jota miehistömme on kokenut. Nälistyneinä, sillä ruoka-annokset ovat olleet riittämättömät, ja puolikuolleina vilusta he ovat raahautuneet eteenpäin, enemmän haamujen kuin ihmisten näköisinä — ja kun he sairastuivat, oli meidän pakko hevosten puutteessa jättää heidät kohtalonsa huomaan. Monet ovat kohotetuin käsin rukoilleet Jumalan ja ihmisten apua, emmekä me voineet heille antaa muuta kuin kyyneleemme.» Ja Gripenberg jatkaa: »Oli liikuttavaa katsella miehiämme, kun he Ruotsin puolella kulkivat ensimmäisen virstantolpan ohitse. Koko pataljoona pysähtyi itsestään, kääntyen, ja katsoi vielä kerran Suomeen päin. — Keväällä saavat etsiä Suomen armeijaa tämän seudun kalmistoista.»
Suomi oli nyt sadan vuoden kuluessa kolmannen kerran rajojaan myöten, paitsi Ahvenanmaata, joutunut venäläisten haltuun.
RUOTSISSA.
Rajan takana asetettiin suomalaiset joukot suojelemaan Ruotsia. Uusia varusteita heille ei riittänyt, kulkutaudit alkoivat raivota ja sadat heistä vietiin pitkiin hautoihinsa Tornion sairashuoneista, joissa he lojuivat rivittäin permannolla likaisten pehkujen päällä, vailla hoitoa ja välttämättömiäkin tarpeita.
Höperön Kustaa IV Aadolfin hallitus näytti syöksevän Ruotsin lopulliseen perikatoon. Adlercreutz riensi Tukholmaan, jättäen päällikkyyden kenraali Gripenbergille. Siellä hän myöhemmin vangitsi omin käsin kuninkaan.
Ruotsalaiset joukot Ahvenanmaalla, joilta kuningas oli riistänyt kaartien arvon, yhteensä 5400 miestä ja 59 tykkiä, olivat vielä siellä kaikessa rauhassa. Döbeln lähetettiin näiden joukkojen päälliköksi. Venäläiset kokosivat Turun tienoille 17000 miestä Bagrationin johdolla. Döbeln katsoi aseman kestämättömäksi, samalla saapui tieto kuninkaan kukistumisesta, ja hän vei joukkonsa meren jäiden yli Ruotsiin. Vain harvinainen onni pelasti armeijan, sillä myrskyt ja jäiden liikehtiminen olisi helposti saattanut tuhota sen. Väsymätön Kulnev oli taaskin kintereillä vähäisen osastonsa kanssa lakkaamatta hätyyttämässä. Lähtiessään hän antoi mainion käskynsä; »Jumala kanssamme, Bagration takanamme, minä edessänne — mars!» Ruotsin puolella hän teki hieman pahojaan ja palasi sitten takaisin.
Vaasasta hyökkäsi 4000 venäläistä Barclay de Tollyn johdolla Merenkurkun yli Ruotsiin. Uumajaa puolusti kenraali Aatami Cronstedt, Savon prikaatin päällikkö, enimmäkseen suomalaisilla joukoillaan. Hän torjui de Tollyn hyökkäyksen, aselepo tehtiin ja venäläiset palasivat Vaasaan.
Pohjoisemmassa olevien suomalaisten mieliala oli alakuloinen, kaipa katkerakin. Maansa he olivat menettäneet, nyt he saivat yksin olla Ruotsin turvana, sillä ruotsalaiset joukot oli laskettu koteihinsa, ruoduilleen. Ainoa ilon aihe heillä oli eräs kuninkaan viimeisinä hallitustoimina syntynyt kirjelmä, jossa kuningas armossa määräsi, ettei Suomen joukkojen upseerien tarvinnut enää talviaikana käyttää piiskaperuukkia eikä sekoittaa jauhoja tukkaansa. Tämä tapa oli muuten lakannut itsestään jo sodan syttyessä ja ennen sitäkin.
Teräväkielinen suomalainen ratsumestari Möllersvärd kirjoitteli päiväkirjaansa tammikuussa V. 1809: »Viime vuonna oli Ruotsissa aseissa 125000 miestä, luudakseni valtavin sotavoima, mitä Ruotsissa on koskaan ollut. Sen suurin osa kulki aiheetta edestakaisin Skoonessa, vähäinen osa seisoi ja marssi paraatissa kuninkaan tarkastettavana Ahvenanmaalla, ja kaikkein pienin osa kahlasi Turun lähistöllä maihinnousuyrityksissä, jotka eivät koskaan voineet onnistua. Viimein syyspuolella meille lähetettiin 3 000 miestä apuun, terveet ja sairaat siihen laskettuina. Sillä tavoin Kustaa Aadolf raukka osasi käyttää sotavoimiaan.» — »Sotatauti säästää ainakin muutamia, kirjoitushullut päälliköt eivät säästä ketään. Tänään julkaistiin kuninkaan armollinen kirjelmä 12 p:ltä tammikuuta, sisältävä yksinomaan tarkkoja määräyksiä siitä, miten kenraalien, esiupseerien ja muiden on pukeuduttava ns. hengellisinä päivinä.» — »Keisari Aleksanterin suosiollinen lupaus, että saamme vapaasti nauttia ruotutulomme, on painettu Ruotsin lehtiin, mikä merkinnee sitä, että meidän siivo kuninkaamme tahtoo mielellään päästä eroon uskollisista suomalaisistaan, sittenkun hänellä ei ole enää antaa heille muonaa eikä vaatteita.»
Kolmas venäläinen armeija oli samonnut Länsi-Pohjaan. Maaliskuussa venäläiset sanoivat irti aselevon. Gripenberg veti joukkonsa Kainuun joelle. Saatuaan tietää Barclay de Tollyn hyökänneen hänen selkänsä taakse Uumajaan, Gripenberg kenraaliadjutanttina toimivan eversti Palmfeltin opastamana ryhtyi neuvotteluihin venäläisten kanssa. Samalla saapui tieto kuninkaan vangitsemisesta. Sotaneuvotteluun kutsumiensa upseerien tukemana Gripenberg suostui laskemaan aseensa. Antautumisen ehdoissa venäläiset suostuivat siihen, että Suomen sotilaat saivat omaksi ja perheensä ylläpidoksi pitää palkkansa ja muut virkatulonsa, myöskin kaatuneiden leskille ja isättömille lapsille suotiin sama etu, ja toiseksi, ettei niitä armeijassa olevia henkilöitä, jotka tavalla tai toisella, isänmaallisesta innostuksesta, olivat koettaneet edistää maan puolustusta, saanut panna siitä syytteeseen.
Tähän päättyivät Suomen sotajoukon viimeiset toimet. Ruotsissa, osittain Suomessakin, Kainuun sopimusta moitittiin ankarasti. Se pelasti kuitenkin lopulliselta tuholta armeijan tähteet. Jatkuva taistelu oli toivotonta, ja kohtuutonta oli vaatia suomalaisia uhraamaan viimeisen veripisaransa Ruotsin hyväksi silloin, kun se oli melkeinpä kättään ojentamatta uhrannut Suomen ja laskenut omalla kynnyksellään omat joukkonsa hajalle.
PORVOON VALTIOPÄIVÄT
Suomi oli joutunut venäläisten valtaan ja nyt Venäjä ei aikonut siitä enää luopua. Keisari Aleksanteri julisti Suomen liitetyksi Venäjään maakuntana. Suomen tulevaan asemaan nähden hän pian muutti mieltään ja kutsui, vaikka sota näennäisesti vielä jatkuikin, Suomen säätyjen edustajat valtiopäiville Porvooseen. Kutsu oli samalla merkki siitä, ettei Suomen asema muodostuisikaan pelkästään maakunnalliseksi. Suomessakin ymmärrettiin eron Ruotsista olevan käsillä ja siinä uskossa ja toivossa, että kutsua noudattamalla parhaiten valvottaisiin maan etuja, edustajat valittiin. Ritaristosta ja aatelistosta saapuivat valtiopäiville sukujensa päämiehet, muista säädyistä vanhan vaalijärjestyksen mukaan valitut edustajat. Osoittaakseen julkisesti Suomen kysymyksessä tekemänsä päätöksen kantavuuden, keisari itse saapui avaamaan ja päättämään valtiopäivät.
Vanhan Porvoon kaupungin elämä oli kerrassaan suistunut säännöllisiltä laduiltaan. Ihmisiä kaikenkarvaisia tuli ja meni kovalla kiireellä, kapeita katuja siivottiin ja koristettiin, taloja tyhjennettiin, huonekaluja siirrettiin, ruokatarpeita tuotiin, juomatavaroita kuljetettiin. Korkeaperäiset, kummalliset, yhden tai kahden hevosen vetämät tavalliset sekä kuomureet pujottelehtivat parhaansa mukaan väkijoukkojen ja venäläisten sotamiesten lomitse. Niissä saapui myöhästyneitä valtiopäivämiehiä maan eri kulmilta; suurin osa heistä oli tullut jo aikaisemmin. Monet toivat vaimonsa mukanaan. Paljon muutakin väkeä kokoontui läheltä ja etäämpää.
Niin, keisari Aleksanteri I oli kutsunut Suomen säädyt koolle Porvoon kaupunkiin päättämään maan lopullisesta kohtalosta. Tai oikeastaan vahvistamaan sen, sillä valitsemisen varaa ei ollut. Yleistä jännitystä lisäsi kysymys, minkälaisen kohtalon maan valloittaja oli Suomelle määrännyt. Asioita tuntevat tosin salaperäisinä antoivat ymmärtää, ettei kohtalo muodostuisi kovinkaan kolkoksi ja ettei maasta tehtäisi venäläistä kuvernementtiä, vaan jotakin parempaa, mutta kukapa nuo puheet osasi täsmällisesti taata. Venäjän itsevaltias saattoi sitoa tai päästää, valta oli hänen.
Huhtikuun 25 päivänä v. 1809 valtiopäivät juhlallisesti avattiin, joka tapahtui siten, että suomalaiset airueet, komendantti Heideman ja kapteeni Drentel, kulkivat ulaaniupseerin, rumpalien ja ulaaniryhmän kanssa kaupungilla ja lukivat kadunkulmissa avaamisjulistuksen. Airueiden jäljessä ajoi maamarsalkka de Geer kuuden hevosen vetämissä vaunuissa mukanaan kuusi keisarillista lakeijaa. Raatihuoneelle saavuttuaan ritaristo ja aatelisto otti hänet portailla vastaan, etunenässään Pietarissa, keisarin puheilla käyneen lähetystön johtaja ja säädyn etevin mies, vapaaherra Kaarle Mannerheim, jonka jälkeen siirryttiin istuntosaliin. Muut säädyt kokoontuivat samoin omiinsa.
Pari päivää kului kiireessä, jännityksessä ja odotuksessa.
Ihmisjoukoissa kuljeksi repaleisissa asepuvuissaan kolme Viaporin antautumisessa sotavangiksi joutunutta sotamiestä, Lod, Ax ja Modig, Luodiksi, Aksiksi ja Muotiksi sanotut. Heidän olisi jo aikoja sitten pitänyt päästä koteihinsa, mutta syystä tai toisesta, vastoin sopimusta, heidät oli pidätetty Porvooseen. Vapaasti he saivat kuitenkin liikkua.
Kuljeksiessaan he lopulta joutuivat kaupungin laitamille Loviisan tien varrelle, jonne näkyi kiiruhtavan myöskin kaupungin pormestari, raati ja porvaristo.
— Katsohan mokomaa laitosta! ihmetteli Luoti kunniaportin nähdessään. — Kymmenen sylen korkuinen on ainakin ja yli kuuden levyinen. On kokoa, on näköä. Ja paljon tuon vuoraukseen on tarvittu kangastakin. On ollut maalarimestareillakin työtä laitellessaan kaikkia noita koukerokaan ja näköalojaan ja enkeleitään tuolla ylhäällä — niitä ne kai ovat? Niinpä niin. Mutta mikä vaatteeton äijänkuvatus tuo tuossa kulmassa mahtaa olla?
— Se on Herkules, valaisi muuan vieressä seisova porvari. — Herkules nuijineen ja leijonantaljoineen.
— En tunne sitä herraa. Entäpä tuo paitasillaan oleva naiseläjä? — Se on oikeuden jumalatar.
— Kas hyväkästä, vai tuonko se on näköinen! Vai ihan jumalatar. Olkoon sitten, vaikka en olekaan sellaisesta lukenut katkismuksessa enkä uskontunnustuksessa.
Kumppanukset arvioivat vielä kotvan kunniaportin monia koristuksia, kunnes Loviisasta päin syöksähti huimaa laukkaa tiedustelemaan lähetetty pormestarin renki ja huusi jo kaukaa:
— Jo tulee, jo tulee!
Vähän ajan kuluttua keisarillinen seurue tulikin näkyviin. Keisari oli ajanut matkan reessä, mutta äsken hän oli noussut ratsaille. Hänen perässään ratsasti häikäisevä joukko korkeita ruhtinaita, ministereitä ja kenraaleita ja niiden perässä koreapukuisia husaareja paljastetuin miekoin.
— Pitäneekö tehdä kunniaa, vai? kuiskasi Aksi kumppaneilleen.
— Kaipa pitää, kun täytyy kerran tehdä tavallisillekin upseereille.
Pormestarin tervehdyspuhetta kuunnellessaan keisari silmäili ympärilleen, näki jäykässä asennossa seisovat kumppanukset, nyökkäsi, hymyili, ja kuiskasi jotakin takanaan oleville. Keisarin lähtiessä edelleen seurueesta pistettiin heille kouraan hopearupla mieheen. Luoti käänteli hämillään raskasta ruplaa.
— Eipä taida olla järin paha mies — ymmärrätte, ettei tämä kolikko ajatuksiani kääntänyt. Tarkastelin sen naaman puolelta ja toiselta. Sillä on lempeä muoto ja hyvä silmänluonti.
— Taitaa olla ja hyvä on, jos on. Mennäänpä nyt ottamaan moukku ruplien isännän terveydeksi. Näin paljon rahaa minulla ei ole ollutkaan moneen vuoteen, perhana sentään!
Korkeimmat herrat ottivat keisarin vastaan kaupungissa. Hän valloitti olemuksellaan ja esiintymisellään kaupungin toisen kerran.
Seuraavana päivänä kuljettiin juhlakulkueessa tuomiokirkkoon, jonka ovella papisto tervehti keisaria. Kirkossa keisari seisoi koko ajan tilaisuutta varten tehdyn valtaistuimen edessä. Jumalanpalveluksen päätyttyä juhlallinen kulkue lähti kimnaasirakennuksen »valtiosaliin». — Suomalaisten esiintymisestä kertoo keisarin seurueessa ollut ruhtinas Gagarin: »He eivät näyttäneet erittäin iloisilta, eivät myöskään huolestuneilta, vaan katsoivat tarkoin. Varsinkin naiset ahmivat katseillaan näytelmää.»
Juhlakulkueen etunenässä astelivat juhlallisen jäykkinä pitkine sauvoineen suomalaiset airueet, puettuina siniseen ja hopeaan — kenenkään sitä arvaamatta tulevan Suomen väreihin — hatuissaan punainen töyhtö. Keisarikunnan airueet esiintyivät vihreässä ja hopeisessa asussaan. Sitten tulivat valtiopäivämiehet parittain, talonpojat, porvarit, papisto sekä ritaristo ja aateli, kullakin puhemiehensä, herastuomari Klockars, kauppias Trapp, piispa Tengström ja maamarsalkka de Geer etunenässään. Säätyjen jälkeen kulki yksinään Suomen kenraalikuvernööri Yrjö Maunu Sprengtporten, ja viimeisenä keisari seurueineen. Venäläisiä joukkoja seisoi kunnia-asennossa, Porvoon ammattikuntien oltermannit olivat juhlatamineissaan, ja samoin koko kokoontunut kansanpaljouskin, jonka veroista Porvoossa ei oltu vielä nähty, yhtä vähän kuin tällaista häikäisevää loistoakaan.
Ilma oli kylmähkö, mutta kirkas. Paksu lumi peitti vielä maan ja puut olivat huurteessa. Köynnöksillä koristetut julkiset ja kaupunkilaistenkin talot sekä muureille asetetut palavat soihdut lisäsivät loistoa parhaansa mukaan.
Kimnaasissa keisari piti ranskankielisen puheen, jossa hän ilmaisi aikomuksiaan Suomeen nähden, mainiten säätyjen kokoontumisessa näkevänsä takeen Suomen erikoisaseman ja lakien säilymisestä edelleen. Säädyille jaettiin käsiteltäväksi armolliset esitykset, jotka koskivat sotalaitoksen vastaista järjestelyä, verojen kantamista ja raha-asiain kuntoon saattamista sekä kotimaisen hallituksen perustamista.
Illalla maamarsalkka piti tanssiaiset samaisessa salissa — keisari maksoi kulut — ja kaupungissa oli ilotulitus. Mieliala kohosi korkealle niin salissa, jossa keisarikin tanssi ahkerasti, kuin porvarien taloissa ja kaduilla. Iloittiin ja hurrattiin ja korkeimmassa äänessä olivat Luoti, Aksi ja Muutti, joilla yhä riitti keisarin antimien siunausta. Mutta kesken ilon Luodin ääni kävi alakuloiseksi hänen yht'äkkiä sanoessaan:
— Hyvä on meidän, mutta missä ovat Suomen sotajoukkojen tähteet ja miten on heidän?
Seuraavana päivänä säädyt kulkivat taas tuomiokirkkoon. Keisari asettui paikalleen valtaistuimen eteen, seisoen jälleen koko ajan, ja kenraalikuvernööri Sprengtporten luki keisarin hallitsijavakuutuksen, jolla laskettiin Suomen tulevaisuuden peruskivi. Suomeksi käännettynä, painettuna ja levitettynä se kuului näin:
ME ALEXANDER I.
Jumalan Armosta keisari ja Itsewaltdias yli koko Ryssänmaan etc. etc. Suuri Ruhtinas Suomen maasa etc. etc. Teemme tiettäwäxi Että sitte kuin Me sen Korkeimman edeskatsomisesta olemma ottanet Suuren Ruhtinan maan Suomen hallituxemme ala, olemma ME tämän kautta tahtoneet wahwistaa ja kiinittää Maasa olewan Christillisen Opin ja perustuslait niin myös niitä wapauxia ja oikeuxia, kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinan maasa erinomattain, ja kaikki sen Asuwaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka Constitutionin eli säättämisen jälkeen owat nautinneet; Lupaamme myös pitää kaikkia niitä etuja ja asetuxia wahwana ja järkähtämättömänä heidän täydellisesä woimasansa. Suuremmaxi wisseydexi olemma Me tämän Wakutus-Kirjan MEIDÄN omalla kädellämme ala kirjoittaneet. Annettu Borgåsa sinä 15/27 päiwänä Maalis-Kuusa 1809, Pääkirja on korkiammasti omalla kädellä alakirjoitettu. ALEXANDER.
Esitettyään kiitollisuutensa manifestin antamisesta, säädyt vuorostaan järjestyksessä vannoivat Turun hovioikeuden presidentin saneleman uskollisuusja kuuliaisuusvalan.
Samana päivänä keisari lähti Helsinkiin ja Turkuun. Kunnianarvoisa Porvoon maistraatti puolestaan lähetti kuluneesta viikosta maaherralle virallisen ilmoituksensa, jossa sanottiin: »Maistraatilla on täten kunnia ilmoittaa, ettei kaupungissa kuluneella viikolla ole tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa.»
Matkalta palattuaan keisari oli läsnä valtiopäivien juhlallisissa päättäjäisissä. Valtaistuimen ääressä seisoen hän piti säädyille puheen. Siinä hän kehoitti edusmiehiä kotiin palattuaan levittämään kansalaistensa keskuuteen vakuutuksen ja varmuuden valtiollisten ja itsekurikin oikeuksien turvaamisesta: maan lakien voimassapidosta, henkilökohtaisesta turvasta ja omistusoikeuden loukkaamattomuudesta, sekä lopetti sanoilla:
»Tämä jalo ja rehellinen kansa on sitten siunaava Sallimusta, joka on säätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Kansakuntain arvoon tästä lähin koroitettuna, lakiensa turvissa, on se muistava entistä hallitustansa ainoastaan ylläpitääkseen rauhan palauttamaa ystävyyttä. — Ja minä, minä olen korjannut huolenpitojeni parhaimman hedelmän, kun saan nähdä tämän kansan, rauhassa vieraiden hyökkäyksiltä, vapaana sisäisissä asioissaan, lakien ja hyväin tapain turvissa antautuvan maanviljelyksen ja teollisuuden harjoittamiseen, sekä saavuttamallaan onnellisuudella todistavan aikomukseni vilpittömyyden ja siunaavan kohtaloaan.»
Suomen kohtalo oli ratkaistu, ensin taistelukentillä, lopullisesti Porvoon valtiopäivillä. Haminan myöhempi rauhanteko merkitsi vain tapahtuneiden tosiasioiden muodollista kirjoihin merkitsemistä. Kaikki olisi helposti voinut päättyä toisin, mutta suopea kohtalo ohjasi asiat niin, että Venäjän valtaistuimella istui tällä hetkellä hyvää tahtova, lämminsydäminen mies, joka ei halunnut syöstä valloitettua maata orjuuteen, vaan vapaasta tahdostaan kohotti sen jälleen kansojen joukkoon ja sisäiseen itsenäisyyteen. Ja maan edustajat puolestaan jo hyvin tiesivät olojen kehittyneen sellaisiksi, että entisten siteiden oli pakko katketa ja ettei mikään mahti kykenisi niitä ennalleen solmiamaan. Siksipä he saattoivatkin, kuka raskain mielin, kuka epämääräisin tuntein, ken parempaan tulevaisuuteen lujasti luottaen, tehdä uuden valan, vaikka sota vielä näennäisesti jatkuikin. Jyrkän kiellon seurauksena olisi ollut orjuus.
ERONHETKI UUMAJASSA
Haminan rauhan jälkeen Ruotsissa olevat suomalaiset joukot oli hajoitettava ja laskettava kotiinsa. Ne, jotka halusivat, saivat jäädä Ruotsin palvelukseen — mikäli paikkoja riitti. Kotimaahan lähtevien piti saada kahden riikintalarin — nykyisessä Suomen rahassa n. 50 markan — lahjapalkkio. Kauimpina asuvilla oli kotiinsa 81 penikulman matka. — Yrjö Kaarle von Döbeln, mies, joka oli saavuttanut suomalaisten täyden luottamuksen ja joka puolestaan oli oppinut luottamaan suomalaisiin rajattomasti, toimitti virallisen hajoituksen. Koruttoman miehekkäässä, syvästi tunnetussa ja liikutuksella kuunnellussa puheessaan, joka sisältää kauneimmat milloinkaan suomalaisille kohdistetut sanat, hän julkijulisti Ruotsin ja Suomen aseveljeyden katkeamisen ja lopun.
Lokakuun 8:s päivä v. 1809 oli myrskyinen ja synkkä. Tavanmukainen sunnuntaijumalanpalvelus oli juuri päättynyt Uumajan kirkossa, kun torille ratsasti Yrjö Kaarle von Döbeln täyttämään Suomen sodan hänelle asettamaa viimeistä velvollisuutta: laskemaan hajalle viimeisten suomalaisten rykmenttien jäännökset.
Torilla seisoivat joukot neliössä ja niiden takana kirkkoväki sekä muu yleisö. Torin toisella puolella olivat ruotsalaiset joukot, henkivartiokrenatöörit ja Kalmarin rykmentti, hyvissä, uusissa, jopa loistavissakin asepuvuissaan, ja toisella puolella suomalaisten rykmenttien jäännökset loppuunkuluneissa, risaisissa varustuksissaan. Heidän ruumiinsa olivat kahden vuoden kovalla sotaretkellä, alituisessa puutteessa ja nälässä kuihtuneet, kasvot olivat ruudinsavun mustaamat, jäsenet läpiammutut tai poisleikatut. Ja heidän kaltaisenaan, yllään sodassa kantamansa harmaa, veritahrainen asepukunsa ja takanaan samanlainen esikuntansa, istui neliön keskellä satulassaan kenraali von Döbeln, mies vanne otsallaan. Kenraali paljasti päänsä ja äänellä, joka voitti myrskyn pauhun, sekä kyyneleisin silmin hän piti suomalaisille jäähyväispuheensa, joka heti muistiin kirjoitettuna on säilynyt jälkimaailmalle ja joka suorana, miehekkäänä, syvästi tunnettuna löysi tiensä suomalaisten soturien sydämeen. Näin hänen sanansa kuuluivat:
»Sotilaat! Olen kutsunut armeijan koolle ilmoittaakseni, että syyskuun 17 p:nä on solmittu valmistava rauhansopimus Ruotsin ja Venäjän välillä. Tämä rauhansanoma lopettaa hävittävän sodan kaikki onnettomuudet. Sen tulisi tosin olla ilosanoma, etenkin koska Ruotsin tyhjentyneet varat eivät salli tämän taistelun jatkamista, joka syttyi valtiollisesta erehdyksestä ja joka kahden vuoden aikana on kuluttanut valtakunnan voimat.
Mutta Suomi eroaa Ruotsista, valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki.
Suomalaiset! Tässä rauhassa menettää Ruotsin kruunu kolmanneksen alueestaan — ainaiseksi Ruotsi kadottaa ylevän Suomen kansan, vahvimman tukensa. Eikä siinä kylliksi. Ruotsin armeija kadottaa sotavoimansa ytimen ja merkitsevimmän osansa. Emämaa on masennettu, korvaamattomien uhrien vuoksi se on vaipunut suruun ja kaihoon. Mutta viisas Kaitselmus on säätänyt kohtalomme, se täytyy niin ollen ottaa vastaan kärsivällisyydellä — alistuvaisuudella. Sotilaat! Toverit! Veljet! Te, jotka äsken päättyneen sodan aikana vihollisarmeijoiden lukumäärästä ja ylivoimaisesta ryntäyksestä huolimatta olette aseiden voimalla Siikajoella, Revonlahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella, Ätsärissä, Lapväärtissä, Nummijärvellä, Juuttaalla ja Iisalmella ja monissa muissa paikoissa voittaneet vihollisen, — te, jotka omin voimin valtasitte takaisin puolet Suomesta — te, jotka moninkertainen ylivoima vihdoin pakotti jättämään Suomen rajan, — te olette sen jälkeen talttumattomalla sisulla taistelleet ruotsalaisen emämaan turpeen puolesta. — Te täällä olevat, te olette ylevän Suomen kansan ja sen urhoollisen sotavoiman kallis jäännös — ja teille on minun velvollisuutenani esittää syvästi liikutetuin sydämin kuninkaan, valtakunnan säätyjen. Ruotsin kansan. Ruotsin armeijan, esimiesteni, toverieni, omani — niin, kaikkien vilpitön kiitollisuus.
Kuninkaan armollinen suosio — valtakunnan säätyjen hellivä hyväntahtoisuus — Ruotsin kansan ihailu — Ruotsin armeijan kunnioitus — esimiesteni ystävyys — toverieni tunnustus — oma kiintymykseni teihin — siinä se uhri, joka teille pyhitetään, kauttani teille tarjotaan.
Suomalaiset! Veljet! Urhotekonne ovat suuret ja kiitollisuus, jonka kaikkien puolesta teille nyt lausun, on yhtä suuri. Sen sanomiseen vaadittaisiin kaunopuhujan koko kyky — mutta olen sotilas. — Sotilas, mikä ylpeä nimitys! — saadessani tämän arvonimen teiltä — teidän tähtenne — teidän kanssanne. Ottakaa siis vastaan syvästi liikutetun sydämen koristelematon ajatus, ja te, ruotsalaiset joukot, jotka tällä murheenhetkellä olette saapuvilla, olkaa te eläviä todistajia ruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta. Ruotsalaiset! Ylpeilkää siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset rippeet. Muistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä! — Katsokaa heidän kuihtuneita ruumiitaan, heidän kalpeita kasvojaan, — niissä on merkit uskollisista, vaikka tuloksettomista ponnistuksista heidän isänmaansa vapauttamiseksi näinä kuluneina vuosina. Ja te suomalaiset! Kun tulette jälleen synnyinmaahanne, niin esittäkää siellä kansallenne Ruotsin kansan kiitollisuus. Tietäkää, että vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, läpiammutuin tai poisleikatuin jäsenin, on teillä kuitenkin mukananne rehellisen soturisielun kallein koristus. Ruotsalaisen emämaan vihollisiksi ette voi koskaan tulla, siitä olen vakuutettu, mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä. Jos uuden valtiuden voima estää toiveidenne ja tahtonne julkilausumisen, niin antakaa sydämen ja ajatuksen hiljaisella kielellä siunauksenne emämaalle. Muistuttakaa tätä lapsillenne. Polvesta polveen tulemme siunaamaan teitä — kunnioittamaan teitä!
Yhtä pyydän teiltä: kun lähestytte paikkoja, joissa olemme voittaneet vihollisemme, ja kun niillä näette kurjan sorakummun, joka peittää kaatuneet toverimme, — niin huoatkaa siunausta heidän tomulleen, — he ovat kaatuneet sankareina — ja heidän tomuaan vartioivat kunnian haamut. Tunnette ihmissydämen moninaiset oikut, sen taipumuksen valita nopeasti kiintymyksensä kohteet, joita se ei usko milloinkaan unohtavansa, mutta tuskin on muutamia viikkoja kulunut, ennenkuin epävakaisuus on jo tehnyt toisen valinnan. Aika muuttaa kaiken — sen kuluessa unohtuu kaikki. Kuitenkin vakuutan teille, ja te tulette itse sen kokemaan, että taisteluissa — vaaroissa — veressä ja kuolemassa solmittu soturiliitto ei hajoa konsanaan. Niinpä olette sekä te että me varmat toistemme rakkaudesta, sillä sotilas veljeys kestää elomme loppuun, ja se kiitollisuus, jonka olen teille julkijulistanut ja nyt julistan, on eroamattomasti sidottu hajoamattomaan liittoomme.
Suomalaiset! Veljet! Jos sanani voitaisiin vahvistaa silmistäni vuotavin verikyynelin, niin valuisivat ne virtana, — ja jokainen pisara vakuuttaisi teitä minun kunnioituksestani — minun ystävyydestäni!»
Puhe teki syvän vaikutuksen. Döbeln itse, upseerit, sotilaat ja katsojat, kaikki olivat syvästi liikutettuja.
Kainuun sopimuksen nojalla aseensa riisuneet joukot olivat jo aikaisemmin palanneet Suomeen.
Suomalaisista joukoista oli Uumajassa jäljellä 760 miestä, joista 340 Savon jalkaväkirykmenttiin kuuluvaa, 200 Savon jääkäriä, 40 Karjalan jääkäriä, 80 Karjalan rakuunaa, 20 tykkimiestä ja 80 miestä Pohjois-Pohjanmaan pataljoonasta sekä joukko eriarvoisia upseereja. Taudit, nälkä ja kurjuus oli sortanut Suomen sotilaita monin tuhansin, taistelukentille oli jäänyt vain osa.
KUUSI VUOSISATAA
Ruotsiin liitettynä Suomi joutui lännen piiriin. Ruotsi valloitti Suomen omien etujensa vuoksi, eikä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä. Suomi oli tällöin sillä tasolla, että se kykeni ja oli oikeutettu nauttimaan kaikkia niitä etuja, joita ensin Birger jaarlin merkilliset säädökset ja sittemmin monet muutkin hyvät lait valtakunnan asukkaille antoivat. Suomen oma, pakanallisilta isiltä peritty oikeuskäsitys sopi varsin hyvin yhteen Ruotsissa vallitsevan oikeuskäsityksen kanssa. Oman oikeuskäsityksen peruspiirteet säilyivät, vaikkakin muodot aikojen kuluessa muuttuivat. Ruotsi ei tällöin ollut sortaja. Suomi säilytti kansallisen erikoisuutensa yhteisen valtakunnan tasavertaisena puoliskona, jommoiseksi se esimerkiksi kuninkaan vaalissa tunnustettiin. Ruotsin yhteydessä Suomi välttyi maaorjuudelta, joka keskiaikana pantiin toimeen melkein kaikissa Euroopan maissa. Vapautta rakastava Ruotsin kansa ei taipunut orjuuteen eikä siihen oltu taipuvaisia Suomessakaan, mutta yksin ollessaan maamme tuskin olisi siltä säilynyt. Lait tosin poljettiin yhteisessä valtakunnassa useinkin lokaan, mutta niiden periaatteet säilyivät ja tilaisuuden tullen lait kohotettiin jälleen kunniaansa. Näistä kalleista eduista Suomi sai kiittää Ruotsia. Idän yhteydessä se ei olisi päässyt sellaisista osalliseksi; omilla jaloillaan se taas keskenään taistelevine heimoineen ei kyennyt seisomaan.
Seuraavina vuosisatoina Suomi oli Ruotsin tehokas suojamuuri itää vastaan, sekä ainainen taistelutanner. Ruotsi eli rauhassa idän hävityksiltä. Suomen sotalaitos muodostui omaksi, erilliseksi kokonaisuudekseen. Melkein säännöllisesti Suomen oli puolustauduttava omin voimin. Kun valtakunta hankki alusmaita Itämeren rannikoilta, oli etusijassa suomalaisten niitä suojeltava, vaikka Suomi ei saanut niistä sanottavaa hyötyä. Nurkumatta Suomi sen teki. Se piti alusmaissa huomattavan suuria varusväkijoukkoja ja elätti ne, taisteli alituisia taisteluita, lähettipä väkeä Ruotsinkin suojaksi sen omalle kamaralle. Miestensä työn tunnustukseksi Suomi korotettiin suuriruhtinaskunnaksi. Erikoisasemassa olevaa Suomea hallittiin omien laitostensa kautta ja sen erikoistarpeita silmälläpitäen. Suomi antoi aikojen kuluessa valtakunnalle lukemattomia sodanjohtajia niin maalle kuin merelle, sekä eteviä hallitusmiehiä. Merkillisen useasti Suomen miehet joutuivat suuren hädän hetkellä pelastamaan yhteistä valtakuntaa perikadosta.
Suhteettoman suurilla uhrauksilla Suomi osallistui valtakunnan keinotekoisen suurvalta-aseman luomiseen. Suomen miesten miekaniskuitta se olisikin ollut mahdotonta. Kun tämä asema menetettiin, kantoi Suomi siinäkin raskaimman taakan. Sen kymmenet tuhannet parhaat miehet sortuivat vierailla mailla. Rajojaan myöten hävitettynäkin Suomi yhä suojeli Ruotsia idän vaaralta.
Suomalaisten oman työnkin suoranaiset tulokset kulkeutuivat hallitusten ja läänitysalueiden erilaisina veroina ja monenlaisina ottoina melkoiseksi osaksi Ruotsiin. Suomen miesten toiminta vierailla mailla tuotti Ruotsille välillisestikin huomattavia aineellisia etuja.
Suomi oli täten yleensä antajana, aniharvoin saajana.
Länsimaista valistusta Suomi hankki omien miestensä toimesta suoraan suurista maista. Vain vähäisempiä osia siitä kulkeutui tänne Ruotsin välityksellä. Näin tapahtui jo keskiaikana, näin myöhemminkin. Järjestynyt kristinusko saapui Suomeen Ruotsin kautta, vaikka sen ilmauksia näkyikin täällä jo paljon aikaisemmin. Se juurrutti kansaamme, kuten kaikkiin muihinkin kansoihin, omat johtavat ajatuksensa, mutta hyvin pian maamme asema kirkollisessa ja siis valistuksellisessakin suhteessa itsenäistyi. Jo varhaisina vuosisatoina Suomen piispat alistettiin suoraan Rooman paavin alaisiksi. Ruotsin arkkipiispoista riippumattomiksi. He olivat vilkkaassa yhteydessä Rooman, Euroopan silloisen kulttuurikeskuksen kanssa, tekivätpä sinne usein matkojakin seurueineen ja keräsivät suurissa maissa vaikutteita. Heidän, etenkin Maunu Tavastin toimesta maamme nousevia kulttuurioraita suuresti rikastutettiin eurooppalaisen kulttuurin hyvillä tuotteilla. Itsenäisesti sen pohjaperustus laskettiin yhdenmukaiseksi eurooppalaisen kulttuurin kanssa. Suomen katolinen kirkko suomalaisine miehineen teki maamme oman kulttuurin perustamisessa ja edelleen vaalimisessa suuriarvoisen työn. Sen rakentama pohjaperustus kesti. Kirkon suomalaisten johtomiesten toimesta saatiin muun muassa Keski-Euroopasta taitajia, jotka koristivat kirkot ja pystyttivät Suomen ja Pohjoismaidenkin jalon merkkipylvään, Turun tuomiokirkon. Suomalaiset miehet puolestaan suunnittelivat ja rakensivat maaseudun lukuisat, yksinkertaisessa ja omaperäisessä tyylikkyydessään melkeinpä voittamattomat kivikirkot; kävipä suomalainen munkki, isä Josephus, teettämässä niitä Ruotsinkin pohjoisempiin seurakuntiin. Suomalaisten piispojen toimesta maamme sai ensimmäiset kirjallisetkin aarteensa suoraan Keski-Euroopasta, jopa Italiastakin saakka. Samaiset hengenmiehet alkoivat sovitella suomen kieltä kirjoitettavaan muotoon. Ja kun uskonpuhdistuksen aika koitti, toi suomalainen mies, Pietari Särkilahti, senkin aatteet Suomeen Saksasta. Toinen suomalainen, Mikael Agricola, loi omin voiminsa suomalaisen kirjakielen. Suomalaisten oli alusta alkaen hankittava ja omien miestensä uurastuksella luotava oma kulttuurinsa. Ruotsista, Pietari Brahea ja Gezeliuksia lukuun ottamatta, ei liiennyt sanottavaa tukea. Suomalaisen kulttuurin esineelliset aikaansaannokset, mikäli ne säilyivät sotien hävityksiltä ja tulipaloilta, kulkeutuivat päinvastoin Ruotsiin, kuten aikoinaan Turun tuomiokirkkoon ja muihin kirkkoihin vaivalla ja säästövaroilla hankitut kalleudetkin.
Näin siis Suomi tässäkin suhteessa tuli omalla työllään toimeen.
Suomalaiset miehet harjoittivat enimmäkseen opintojaan Saksan ja Ranskankin yliopistoissa. Hyvin monet suomalaiset sotapäälliköt perehtyivät aikansa sotataitoon Euroopan johtavissa maissa. Suomalaisten oppineiden tie vei useimmiten Keski-Euroopaan. Niistä sekä Länsi-Eurooppankin maista Suomen miehet aina Henrik Gabriel Porthania myöten toivat kotimaahansa uusia johtavia aatteita ja parannuksia sekä kehittivät niitä edelleen oman maan oloja silmällä pitäen. Eri maiden kanssa suoraan käyty kauppa toi sekin huomattavat kulttuurilisänsä. Täten Suomen ulkopuolelta saadut kulttuurivaikutukset olivat pääasiallisesti saksalaisperäisiä. Ruotsin vaikutus alkoi tuntua huomattavimmin vasta 1600-luvun loppupuolella ja sittemmin ranskalaisperäisenä 1700-luvulla, mutta Ruotsista silloin saatu lisä koski enimmäkseen elämän ulkonaisia muotoja ja ilmiöitä. Sisintä suomalaista kulttuuripohjaa se ei mitenkään muuttanut eikä liioin kääntänyt kulttuuriamme uusille urille.
Suomen itäinen raja oli luonnoton. Marski Torkkeli Knuutinpoika aikoi siirtää sen jo 1300-luvun alussa karjalaisten asuinalojen itäreunaan, mutta hänen suuripiirteistä suunnitelmaansa ei Ruotsissa ymmärretty. Kaarle IX näytti oivaltaneen asian. Hänen huomionsa kiintyi Lapin ja Jäämeren rannikoiden sekä osittain itärajankin kysymykseen. Kustaa II Aadolf jatkoi isänsä työtä, mutta jätti sen kuitenkin keskeneräiseksi. Inkeri liitettiin silloin valtakuntaan, Aunus ja Viena jäivät rajan taakse. Mahdollisuuksia rajan siirtämiseen Syvärille, Äänisjärvelle ja Vienan merelle oli ollut aikaisemminkin, mutta Ruotsissa asian tärkeyttä ei milloinkaan tajuttu. Onneton raja houkutteli Venäjää alati toistuviin ponnistuksiin karjalaisen heimon koko asuinalan valtaamiseksi ja aiheutti suomalaisten ja karjalaisten välillä monta vuosisataa kestävät veriset heimovainot. Aikanaan ja kertakaikkiaan kansa- ja maantieteellisesti oikein ratkaistun sekä sotilaallisesti edullisen rajan saanti olisi suurimmaksi osaksi poistanut sotien aiheet, nyt sen sijaan luonnoton raja oli Ruotsi-Suomen ja Venäjän välisten sotien pohjimmainen syy. Tanskan uhka ja Itämeren rannikoiden himoitseminen sokaisi ruotsalaisten katseen. Jatkuvasti voimistuvan Venäjän mahdollisuudet arvioitiin kokonaan väärin. Kun suunnaton erehdys vihdoin huomattiin, oli sen korjaaminen jo myöhäistä.
Rautamarski Klaus Flemingin päivistä saakka Suomea alettiin kiinnittää lujemmin Ruotsiin. Ison vihan jälkeen, jolloin Ruotsin voimattomuus ja Venäjän paisuva mahti kävi suomalaisille yhä ilmeisemmäksi sekä aiheutti luonnollisia päätelmiä. Suomea alettiin ruotsalaistuttaa johdonmukaisemmin. Lukuisien Ruotsin huomattujen miesten lausunnoissa esitettiin käsitys ja vaatimuskin, että Suomen oli ruotsalaistuttava. Valtiopäivien kaikkivaltias salainen valiokunta päätti v. 1738, ettei suomalaisista saanut käyttää sanaa ‘kansakunta'. Suomen edustus valtiopäivillä oli suhteettoman pieni. Ruotsalaisia, suomea taitamattomia virkamiehiä alettiin lähettää yhä runsaammin Suomeen. Suomen kieli syrjäytettiin kokonaan. Ja yhä enemmän Suomen asemaa painettiin pelkästään maakunnalliseksi.
Suomen sivistyneistön suuri enemmistö oli omaksunut ruotsin kielen, mutta se ei kuitenkaan jaksanut hyväksyä Suomen painamista maakunnaksi, jossa Ruotsin miehet valtasivat paikan toisensa jälkeen. Suomalaisten käyttämää ruotsin kielen murretta ivattiin ruotsalaisella taholla ja sen käyttäjien suomalaisuusperäisyyttä halveksittiin. Tämä herätti pahaa verta, sillä omaksumastaan kielestä huolimatta Suomessa syntyneet tunsivat olevansa suomalaisia. Suomen sivistyneistö ei myöskään sulattanut sitä ylimielistä huolettomuutta, jolla Suomen asioita Ruotsissa hoidettiin. Se huomasi Ruotsin lyövän laimin Suomen puolustuksen, ja se aavisti sekä vihdoin yhä selvemmin näkikin Ruotsin voimien olevan lopussa ja eronhetken lähenevän.
Kaikesta tästä ei sovi syyttää yksinomaan Ruotsia. Kansakuntien välisissä asioissa ei määrää hyvä tahto, vaan oma etu. Ken antaa itseään polkea, sitä poljetaan.
Yrjö Maunu Sprengtporten julisti julki itsenäistymisajatuksen, jonka osa maan johtavasta aineksesta heti omaksui. Syntyi Anjalan liitto. Suomen sodan syttyessä maamme johtava aines lähti taisteluun siinä aavistuksessa ja selvässä tietoisuudessakin, että ratkaiseva hetki oli koittanut ja taistelu turha. Viaporin antautuminen, monet muutkin tämän sodan ilmiöt ja Kainuun sopimus pohjautuivat tähän vakaumukseen. Näiden tapausten häpeälliseksi kavallukseksi nimittäminen ei ollut oikeutettua, sillä tässä ratkaisevassa puolustussodassa Suomi jätettiin taaskin taistelemaan yksin, joku yksilö saattoi myydä vakaumuksensa — lukuisia aikaisempia esimerkkejä oli saatu Ruotsista —, kokonaisuuteen nähden siinä täyttyi vain syyn ja seurauksen järkkymätön laki.
Suomi reväistiin irti Ruotsista juuri otollisimmalla hetkellä. Ruotsi ei ollut vielä kyennyt hävittämään Suomen kansasta sen kansallista erikoisuutta eikä sen sisintä omaperäisyyttä, mutta käsillä oli jo yhdestoista hetki. Paria vuosikymmentä aikaisemmin Ruotsista irroitetusta Suomesta olisi tullut Venäjän kuvernementti. Samoin olisi käynyt irrottamisen tapahtuessa paria vuosikymmentä myöhemmin. Suopea kohtalo järjesti asian niin, että Venäjän vallanpitäjissä juuri tällöin, vain lyhyenä, pian häipyvänä ajankohtana vallitsi suvaitseva henki. Ruotsin yhteydessä kuuden vuosisadan aikana antamiensa suunnattomien uhrausten palkaksi Suomi oli poljettu maakunnaksi, uudessa yhteydessä se kohosi heti valtioksi.
Näinä aikoina kukaan ei puhunut kiitollisuuden velasta Ruotsille. Tämä satu keksittiin vasta vuosikymmenien kuluttua. Eron hetkellä Suomi ei jäänyt Ruotsille minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan. Kaiken saamansa Suomi oli jo aikanaan maksanut moninkertaisesti työllä ja verellä.
ITÄÄN LIITETTYNÄ — LAHJOITUSMAAKURJUUS — KANSALLINEN NOUSU — VALTIOLLISET OIKEUDET — KANSALLINEN KULTTUURI — SUOMEN SUURMIEHET — SUOMEN SOTALAITOS — SUOMALAINEN TAIDE — VENÄLÄINEN SORTO — SUOMEN JÄÄKÄRIT — VALLANKUMOUS
IDÄN YHTEYDESSÄ
Suomen uusi asema sisällisesti itsenäisenä valtiona vaati lukuisien ja monenkaltaisten järjestelytöiden suorittamista. Niiden etunenässä oli Pietarissa toimiva Suomen asiain komitea. Sen puheenjohtajaksi ja samalla keisarin läheisimmäksi neuvonantajaksi tuli v. 1810 Suomeen lopullisesti siirtynyt merkillinen suomalainen Kustaa Mauri Armfelt. Arvaamattoman tärkeitä palveluksia hän seuraavina vuosina teki isänmaalleen. Sprengtporten joutui syrjään eikä hänen olonsa Suomen kenraalikuvernöörinäkään kestänyt kuin pari vuotta. Suomessa matkustaessaan Armfelt sai maan varallisuudesta ensin melkoisen hyvän käsityksen, mutta oli pakotettu sitä pian oikaisemaan. Etenkin Suomen pohjoisosissa kärsittiin suoranaista nälkää. — Seuraavassa kuvauksessa Armfeltin sanomiksi esitetyt ajatukset ja mielipiteet perustuvat pääpiirteissään samanaikaisiin muistiinpanoihin, kirjelmiin ja kirjeisiin, eritoten valtioneuvos Danielson-Kalmarin laajojen ja perinpohjaisten tutkimusten mukaan, mutta muuten kuvaus on suunniteltu vapaasti.
Miehekkään kaunispiirteinen, harmaahapsinen ylimys, päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, asteli Pietarin keisarillisen talvipalatsin pääovelle, jossa seisoi vartiossa kaksi harmaapartaista kaartin krenatööriä.
Ylimys näki toisen krenatöörin korkeassa vaskikypärässä kuulan tekemän reiän, pysähtyi ja kysäisi saksaksi:
— Kauanko olet kantanut kypärääsi?
— Neljäkolmatta vuotta, teidän korkeaylhäisyytenne.
— Missä sait kuulan kypärääsi? — Suomessa vuonna 1791, lähellä Lappeenrantaa, teidän korkeaylhäisyytenne. Sau-Sa-Savitaipaleella se oli.
Ylimys hymähti ja virkkoi:
— Vai siellä. Kaipa sinua, ukkoseni, huvittaa kuulla minun johtaneen niitä joukkoja, jotka ampuivat kuulan kypärääsi. Haavan sain siellä minäkin, henkeni oli hiuskarvan varassa. Kas tuossa rupla, juo se meidän molempien terveydeksi ja menneiden tapahtumien unohdukseksi.
Ylimys asteli kumartelevien palvelijarivien lomitse, tervehti päivystävää kenraalia ja adjutanttia ja hänelle avattiin heti keisarin työhuoneen ovet. Päivystävä kenraali katseli pitkään hänen jälkeensä ja sanoi ajatuksensa julki:
— Kummallinen mies ja merkillinen mies tuo suomalainen. Vasta äsken saapui muukalaisena Pietariin, nyt kulkee jo keisarillisissa portaissa kuin kotonaan. Hänestä on tullut keisarin läheinen ystävä ja suosituin neuvonantaja ei vain valloitetun Suomen, vaan pyhän Venäjämmekin asioissa, jopa suurissa ulkomaisissakin kysymyksissä. Saattopa nähdä, Pjotr Mihailovitsh, että hän piakkoin johtaa Aleksanterimme avoimeen sotaan ranskalaisten keisaria Napoleonia vastaan. Vuoden tai parin perästä marssimme kauas länteen.
— Saattaa tapahtua, teidän korkeaylhäisyytenne Pavel Jefimovitsh, suomalaisessa on siihen miestä. Mutta kummallista se olisi. Väitetään Napoleonin kehoittaneen keisariamme valloittamaan Suomen — suomalainenko vuorostaan yllyttäisi keisarimme sotaan Napoleonia vastaan!
— Siltä näyttää, siltä näyttää—–
Aleksanteri otti vapaaherra Kustaa Mauri Armfeltin perin ystävällisesti vastaan, kyseli hänen perheensä voinnit, puheli asiasta ja toisesta ja päätyi vihdoin Suomen kysymykseen. Keskustelua käytiin ranskaksi.
— Niin, ystäväiseni, suomalaisten pitäisi jo vähitellen uskoa tarkoittavani heidän parastaan. Tiedätte hyvin, minkä vastauksen suomalainen, kreivi Aminoffin johtama upseerilähetystö minulta sai. Lupasin kaiken, mitä he pyysivät, meninpä yli kohtuuden rajojenkin. Kaikki palkkaetunsa virkataloineen he saavat pitää edelleen olematta sotapalveluksessa. Tämän tein siksi, että he olivat urhoollisia miehiä onnettomassa sodassaan, ja siksi, että tahdon tälläkin teolla saavuttaa heidän luottamuksensa. Venäläiseltä taholta minua moititaan suomalaisten suosimisesta, haluttaisiin edelleenkin alistaa Suomi venäläiseksi kuvernementiksi. Samaa mieltä olin aikaisemmin itsekin, mutta Sprengtporten, Speranski ja jotkut muutkin saivat minut vakuutetuksi suomalaisten ansaitsevan toisen kohtalon. Olen kohottanut Suomen sisällisesti itsenäiseksi valtioksi, tehnyt maakunnasta maailman silmissäkin kansakunnan, ja tiedän menetelleeni siinä oikein. Juhlallisesti annetun sanani pidän, vaikka minua tässä asiassa vastustaakin lähes koko Venäjä. Minulle on kuitenkin sanottu, että Suomessa ei aina osata arvioida tekojani ja aikomuksiani oikein. Tunnette suomalaisten mielialan, sanokaa se minulle suoraan ja peittelemättä.
Armfelt mietti tuokion ja vastasi sitten:
— Sire, jokainen, ken lähemmin tuntee aikomuksenne, saattaa niistä omantuntonsa mukaan sanoa, että ne ovat suuret ja jalot. Suomessa on epäilemättä osittaista tyytymättömyyttä tai oikeammin sanottuna: odottelevaa epäilystä. Asian juuret ovat kuitenkin syvällä. Suomi oli kuusi vuosisataa Ruotsiin kytkettynä. Se sai valtakunnan koettelemuksissa kantaa raskaimman taakan ja sen työn tulokset menivät suureksi osaksi Ruotsiin. Inhimillisen järjen mukaan sen pitäisi kirota entistä ikeensä asettajaa, mutta sitä se ei kuitenkaan tee. Suomen valistuneempi väki oli ja on kiintynyt Ruotsiin monilla lujilla siteillä. Se polveutuu valtavalta osaltaan Suomen talonpojista, mutta on omaksunut ruotsin kielen ja ruotsalaiset katsantokannat. Monen monet perhesiteetkin yhdistävät sitä Ruotsiin. Melkoinen osa siitä oli jo aikaisemmin päätynyt siihen vakaumukseen, että Suomen on erottava Ruotsista, toinen osa on mukautunut asiain nykyiseen tilaan siinä tiedossa, ettei sitä mikään voi muuttaa, ja osa haaveilee vielä entisten olojen palautumista. En tahdo teidän majesteetillenne puhua pahaa maanmiehistäni, mutta totuuden nimessä minun on sanottava, että Suomen ruotsalaistuneen sivistyneistön näkökulma on sangen suppea. Se näkee vain omat pienet etunsa, koko maan ja kansan parasta se ei kykene tajuamaan. Mikäli sen omat elinedut eivät huonone, tyytyy se uuteen järjestykseen. Näinhän on jo upseeristoon nähden tapahtunutkin. Ruotsin ja sikäli Suomenkin upseeristo oli parhaiten palkattua maailmassa. Kun suomalainen upseeristo, joka epäilemättä määrää maan sivistyneistön valtiollisen kannan, saa pitää entiset etunsa, voi teidän majesteettinne siihen luottaa. Minun on vaikeata lausua maanmiehistäni tällainen arvostelu, mutta — sellainen on totuus.
— Entäpä varsinainen rahvas.
— Rahvas on tottunut kyntämään ja kylvämään ja maksamaan veronsa. Sitä ei paljoakaan liikuta se seikka, kuka sitä hallitsee, kunhan se saa elää omassa rauhassaan eivätkä verot lisäänny. Se on säilyttänyt oman, hamasta muinaisuudesta periytyvän erikoisluonteensa. Se on kansakunta, mutta ei itse siitä tiedä — yhtä vähän kuin esimerkiksi monet suuret kansakunnatkaan — Saksa, Italia ja luvallanne, Venäjäkään. Saksan hovikielenä on ranska ja teidän majesteettinne virallisen lehden kielenä on tänä päivänäkin saksa. Rahvas on tyytyväinen, kunhan sitä ei vain sorreta. Näin on rauhan vallitessa, sodan syttyessä on asianlaita ehkä toinen. Vuosisatojen kuluessa on vihollinen, useissa tapauksissa säälimätön hävittäjä, tullut Suomeen Venäjältä. Suomalaisen talonpojan mieleen on syöpynyt käsitys, että Ruotsin kuningas on hänen puoltajansa. Vaikka kuningas, kuten enimmäkseen tapahtui, ei olisi siihen pystynytkään, niin talonpojan uskollisuus oli järkkymätön. Perityn tottumuksen voima on suuri ja suomalainen ajattelee hitaasti. Hänen on vaikea yht'äkkiä käsittää, että entinen vihollinen on muuttunut ystäväksi. Ajan on tässä suhteessa tehtävä tehtävänsä. Entiset ruotusotamiehet sitä vastoin ovat nyt jääneet puille paljaille. Ruotsin aika välkkyy heidän mielessään sitä parempana. En voi vähällä uskoa, että suomalaisten tarvitsisi taistella ainakaan läheisinä vuosikymmeninä Ruotsia vastaan. Teidän majesteettinne edut eivät sitä vaadi, ja Ruotsi puolestaan, mikäli se pystyy asioita järjellä harkitsemaan, ei voi ajatellakaan Suomen takaisin valloittamista. Jos sota kuitenkin syttyisi, niin Suomen rahvaan valtava enemmistö pysyisi rauhallisena, mutta huonoon asemaan joutuneista entisistä sotamiehistä moni saattaisi ehkä liittyä ruotsalaisiin, etenkin jos entinen päällystö heitä siihen yllyttäisi.
— Niinkö luulette?
— Sire, heidän kohtalonsa ja uskollisuutensa riippuu teidän majesteetistanne. Mikäli he saavat entisen toimeentulon, ehkä hieman paremmankin, sikäli heihinkin voidaan täydellisesti luottaa. Ja siihen on olemassa yksinkertainen keino, josta olen teidän majesteetillenne ennenkin puhunut. Asettakaa Suomeen oma sotaväki. Sotamiehet ja heidän perheensä saavat silloin jokapäiväisen leivän, kiittävät sen antajaa ja ovat valmiit unohtamaan entisen vihollisuuden.
Kun keisari ei virkkanut mitään, jatkoi Armfelt:
— Ymmärtääkseni maailmassa tulee pian tapahtumaan ankaroita kamppailuja ja suuria mullistuksia. Teidän majesteettinne armeijat tarvitaan silloin tarkoin muualla. Antakaa suomalaisten silloin puolustaa omin voiminsa omaa maataan. Antakaa sen olla aseissa kansakuntana kansakuntien joukossa. Suomalainen huomaa silloin, että häneen luotetaan ja luottamus palkitsee luottamuksen. Ja suomalainen kansakunta tarvitsee juuri nyt itseluottamusta. Sire, antakaa sille tilaisuus sen hankkimiseen.
— Asia on niinkin, kuten sanotte, Armfelt, mutta millä köyhtynyt Suomi voi ylläpitää omat joukkonsa?
— Suomi on aikojen kuluessa asettanut ja ylläpitänyt säännöllisesti paljon suurempia joukkoja ja kykenee siihen nytkin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa, Sire, että sotaväen asettaminen antaisi toimen monen monelle entiselle upseerillekin. Teidän majesteettinne jalomielisen lupauksen perusteella he nauttivat palkkansa edelleen tekemättä mitään. En usko heidän asettuvan vastaan, jos heitä vaaditaan palkkansa edestä jatkamaan ammattiaan.
— Entäpä, jos asettaisin suomalaisia joukkoja, niin millä kielellä heitä komennettaisiin?
— Suomalaista sotamiestä on tähän saakka komennettu ruotsiksi, jota kieltä hän ei ymmärrä. Häntä voidaan yhtä hyvin komentaa venäjäksi, jota hän ei myöskään ymmärrä. Omalta kohdaltani olisin valmis empimättä ehdottamaan komennuskieleksi suomen. Ajatus saattaa monesta tuntua ihmeelliseltä, mutta minusta se on luonnollinen. Suomalainen komentokieli osoittaisi teidän majesteettinne puolelta yhä suurempaa luottamusta ja suomalainen rahvaanmies osaisi epäilemättä antaa sille arvon.
— Niin, miksipä ei, mutta suomalaisia komentosanoja ei tietääkseni ole olemassa.
— Ne voidaan laatia.
— Suomen johtava aines saattaisi asettua tätä toimenpidettä vastustamaan ja saisi siitä ehkä tyytymättömyyden aiheen.
— Epäilemättä monet niin tekisivät, mutta on joukko sellaisiakin upseereja, jotka tuntevat itsensä täysin suomalaisiksi, puhuvat puhdasta suomea ja ymmärtävät asian. Heidät voidaan valita upseeritoimiin. Vähitellen on muidenkin mukauduttava.
Keisari kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi tuokion mietittyään:
— Ajatus oman sotaväen asettamisesta Suomeen ei ole minulle vastenmielinen, mutta sitä on vielä tarkemmin harkittava. Muuten tiedän teillä, ystäväiseni. Suomen asiain komitean puheenjohtajana olevan usein hankauksia ja erimielisyyksiä Suomen virkamiesten kanssa. Olen sitä itsekseni ihmetellyt, mutta kuultuani avomielisen selvityksenne sivistyneistä maanmiehistänne, ymmärrän erimielisyyksien pohjimmaisen syyn. Minäkin olen pannut merkille, vaikka se jääköön omaksi tiedoksemme, että hyvin monet Suomen sivistyneet miehet, ylemmät ja alemmat, kääntyvät puoleeni anomuksilla ja vaatimuksilla, joissa heidän yksityiset pyyteensä tulisi tyydyttää aivan poikkeuksellisella tavalla. Minä joudun täten hyvin monesti kiusalliseen asemaan. Tahtoisin tyydyttää yksityisiäkin, mutta en halua silti syrjäyttää kansakuntaa. Ja edelleen luottamuksellisesti sanottuna: hyvin useasti minulle toimitetaan kiertoteitse huomattavien suomalaisten yksityishenkilöiden kirjelmiä, joissa minua neuvotaan tekemään sitä tai tätä tai niin ja näin. Annan maanmiehillenne suuren arvon, mutta tällainen keittiön portaita kulkeminen minua kummastuttaa. Koettakaa saada se loppumaan, Armfelt.
— Sire, teen parhaani täyttääkseni käskynne. Minunkin tietooni on — sattumalta — tullut tapauksia, jolloin teidän majesteettianne on vaivattu tällaisilla anomuksilla ja esityksillä. En pahoin erehtyne otaksuessani, että teidän majesteetillenne on aivan äskettäin toimitettu kiertoteitse Viipurin läänin muuhun Suomeen yhdistämistä koskevia kirjelmiä.
— Niinpä tosiaankin. En arvaa, miten sen tiedätte, mutta sellaisia olen saanut. Luotan teihin, Armfelt. Kas tuossa, lukekaa.
Keisari otti työpöytänsä laatikosta pari kirjelmää ja antoi ne Armfeltin luettaviksi. Tämän niitä silmäillessä keisari puheli edelleen: — Hartaasti te, ystäväni, olette minulta pyytänyt ja vaatinut vanhan ja uuden Suomen yhdistämistä. Olette siinä tehnyt kaikkenne ja pyrkimyksillenne annan täyden tunnustuksen sillä teillä ei ole siinä mitään omia etujanne ajettavana, vaan päämääränänne on vanhan Suomen onnettoman väestön tilan parantaminen. Olette jo saanut minut asianne oikeudesta melkein vakuutetuksi, jopa tekemään periaatteellisen yhdistämispäätöksen, vaikka sen lopulliset muodot ovat vielä epäselvät. Minulla on tässä kysymyksessä vastassani koko venäläinen ylimystö, joka näkee yhdistämisessä oikeuksiensa pahan loukkauksen. Nyt jo puhutaan yleisesti, että Venäjä on aseilla valloittanut Suomen, mutta Suomi aikoo sanoilla valloittaa melkoisen osan Venäjää. Saan taistella ylimyksiä vastaan kaikkialla. Sitä oudompaa on, että monet maanmiehennekin asettuvat yhdistämistä vastustamaan.
— Niin, Sire, sen he yksinkertaisessa lyhytnäköisyydessään tekevät. He pelkäävät Suomen aseman joutuvan vaaraan Venäjän ylimystön asettuessa sille vihamieliseksi. Myöskin he arvelevat takapajulle jääneestä Viipurin läänistä koituvan muulle Suomelle uusia rasituksia. He eivät tiedä, miten läänin venäläisten virkamiesten asema olisi järjestettävä. Älyttömimmät väittävät, ettei yhdistämisestä ole Suomelle mitään hyötyä, vaan pelkkää vahinkoa. Ja monet tahtovat, jos teidän majesteettinne yhdistämisen päättää, sen suoritettavaksi vähitellen, pitkien aikojen kuluessa. Harva heistä jaksaa tajuta edes sitä, että Karjalan ja Suomen väestöt ovat samaa kansaa ja että yksin inhimillisyyskin vaatii veljeä ojentamaan kättä veljelle tämän suuressa hädässä, jos siihen suinkin on tilaisuutta.
Keisari nyökkäsi hyväksyvästi ja lausahti:
— Minulle on kerrottu teidän ostaneen maatilan Hiitolasta. Aiotteko muuttaa sinne?
— En, Sire, paitsi ehkä joskus kesäisin. Maalaisilma tekee heikontuneelle terveydelleni hyvää.
— Epäilemättä, Armfelt, mutta yksinomaan siitä syystä ette olisi ottanut kannettavaksenne suurta velkataakkaa. Yksityiset asianne eivät kuulu minulle, mutta ette pahastune, jos sanon niistäkin ajatukseni. Hiitolan lahjoitusmaan omistaja kenraali Kopijev on suuri porsas ja pahin talonpoikien rääkkääjä koko vanhassa Suomessa. Te olette osaltanne tahtonut pelastaa edes parisataa talonpoikaa orjuutuksesta ja siksi olette ostanut häneltä tilan. Tiedän, ettei teillä ole varoja ja että olette ostanut tilan luotolla. Tekonne, ystäväni, on jalo ja kaunis.
Keisari näytti olevan liikutettu. Hän nousi ja käveli parisen kertaa edestakaisin, pysähtyi sitten huoneen toisella puolella olevan pöydän luokse, kumartui katsomaan sille levitettyä karttaa, kutsui Armfeltin luokseen ja puhui:
— Tuossa on Suomi kahdeksi jaettuna. Olette oikeassa Armfelt, sen molemmat puoliskot kuuluvat yhteen, mutta mihin on keisarikunnan ja Suomen raja vedettävä? Siitä en ole selvillä.
Armfelt silmäili karttaa. Hänen mieleensä välähti ajatus, että raja olisi yhdellä iskulla siirrettävä Äänisjärvelle ja Vienan merelle, mutta huomaten sen mahdottomaksi ainakin tällä kertaa hän vastasi:
— Sire, Venäjällä ja Suomella on vanha rajansa Rajajokea pitkin, Laatokan poikki ja edelleen pohjoiseen.
Keisari otti punaisen kynän ja veti entistä rajaa pitkin leveän viivan.
— Olkoon näin. Speranski saa laatia yhdistämisestä viipymättä julistuksen, jonka allekirjoitan ensimmäisessä esittelyssä ja Suomi saakoon yhdistämisjulistuksen uudenvuodenlahjaksi. Purkamaton päätökseni on nyt tehty, käytännölliset seikat järjestämme myöhemmin.
Armfelt, tottunut hovimies, kumartui syvästi liikutettuna suutelemaan keisarin kättä, mutta keisari vetäisi sen pois ja virkkoi:
— Mikä olen minä, että vapaan kansan ensimmäinen mies kumartuisi suutelemaan kättäni! Mikä olen minä? Kuudenkymmenen miljoonan venäläisen itsevaltias, mutta kuitenkin vain ihminen, jonka on joskus suotu tehdä hyvää.
— Sire, lahjan suuruutta, jonka olette jalomielisen sydämenne pakotuksesta vähäiselle kansalleni antanut, ei nyt ehkä täysin ymmärretä, mutta on tuleva aika, jolloin kaikki suomalaiset tekoanne siunaavat. Ja etenkin sen tekevät Karjalan talonpojat, jotka te olette pelastanut orjuutuksesta ja yhdistänyt vapaan kansakunnan jäseniksi.
Keisari asteli ikkunan luokse ja katseli kauan pimenevään iltaan. Vihdoin hän puhui kuin itsekseen: — Olen länsimaalainen, suonissani ei virtaa pisaraakaan slaavien verta, vaikka olenkin heidän hallitsijansa. Tahtoisin tehdä kaikki alamaiseni onnellisiksi, vapauttaa valtakunnassani kaikki orjat, mutta siihen ei itsevaltiaankaan valta riitä. — Menkäämme päivälliselle Armfelt.
Päivällisen jälkeen keisari pidätti Armfeltin vielä luonaan. Monia Suomen kysymyksiä pohdittiin, mutta vihdoin Armfelt johti puheen Napoleoniin, todisteli välien rikkoutumisen aikaisemmin tai myöhemmin tapahtuvan ja kehoitti keisaria varustautumaan sen varalle.
— Te olette leppymätön vihassanne Napoleonia kohtaan, vastasi keisari nauraen. — Ja Napoleon vihaa teitä yhtä hartaasti. Ette tiedä, mitä lähettilääni Napoleonin hovissa, Nelikov, äsken tiedoitti Ranskan keisarin teistä sanoneen. »Se kirottu juonittelija Armfelt», näin hän oli karjaissut ja polkenut jalkaa. Hän tietää hyvin toimenne ja — voitte laskea sen kunniaksenne — vainuaa teissä vaarallisen vihollisensa. Jos joskus Napoleonin ja minun välini rikkoutuvat, olette te rikkoutumisen ensimmäinen aiheuttaja.
— Sire, jaksan kantaa siitä vastuun hyvällä omallatunnolla.
— Saatte pian auliin liittolaisen. Preussin entinen pääministeri ja Napoleonin vannoutunut vihaaja vapaaherra von Stein saapuu nimittäin tänne — yllyttämään minua sotaan Napoleonia vastaan. Näin on minulle tiedotettu. Muuten, Armfelt, tunnen teidät hyvin enkä kuitenkaan tunne. Minulle on kerrottu aikaisemmista vaiheistanne paljonkin, mutta haluaisin kuulla jotakin omastakin suustanne.
— Kuten käskette, Sire. Kerron elämäni kulun lyhyesti ja kaunistelematta. Tullessani tähän maailmaan kapteenin puustellissa Euran Juvalla, oli isäni varaton Turun jalkaväkirykmentin upseeri. Olen kahdeksannen polven suomalainen alkuaan Ruotsista tulleessa suvussa. Kuuluisa kaarlelainen kenraali Kaarle Kustaa Armfelt oli esi-isäni. Nuorukaisena minut kirjoitettiin Turun akatemiaan, mutta halusin sotilaaksi. Olin aliupseeri Turun henkirakuunoissa, kävin kadettikoulun, pääsin henkikaartin upseeriksi. En ole koskaan ollut mikään pyhimys lemmenkään asioissa — lyhyesti, minun oli niiden vuoksi lähdettävä Tukholmasta. Olin vuoden Sprengtportenin luona Brahelinnassa, pyrin ranskalaiseen sotapalvelukseen lähteäkseni La Fayetten mukana Amerikkaan, mutta huomaamattani Parisi kietoi minut pauloihinsa. Saksassa tapasin kuningas Kustaa III ja elämäni ura kääntyi. Minusta tuli hovimies ja, kuten sanottiin, kuninkaan suosikki. Kuningas pani minut järjestämään hovinsa lukemattomia juhlia ja teatteriesityksiä. Seurasin myöskin häntä kaikilla hänen ulkomaanmatkoillaan. En halua teidän majesteetiltanne salata, että taskurahani lisääntyivät papinvirkojenkin kaupoissa.
— En yllyttänyt kuningasta ryhtymään sotaan, kuten on väitetty, vaan päinvastoin olin sitä vastaan. Nuorena everstinä ja Uudenmaan rykmentin päällikkönä siihen ensin osallistuin. Anjalan miehiin en liittynyt, vaikka minua monin keinoin, jopa lahjomisyrityksilläkin, koetettiin saada mukaan. Kenraaliksi ylennettynä johdin puolustusta Norjan rajalla. Kun kuningas teki vallankaappauksensa, nostin talonpojaksi pukeutuneena Taalain miehet aseisiin ja toimitin heidät Tukholmaan antamaan kuninkaan vaatimuksille pontta. Palattuani Suomeen taistelin useita taisteluita ja olin Ruotsin valtuutettuna solmimassa Värälän rauhaa. Samaan aikaan minut nimitettiin Turun yliopiston kansleriksi. Nain kreivitär de la Gardien, mutta sekään ei, herra paratkoon, parantanut syntistä elämääni. Väitettiin minun näinä vuosina olleen valtakunnan vaikutusvaltaisimman miehen ja siinä ehkä ei erehdyttykään. Kuninkaan aikomuksen sekaantua Ranskan vallankumouksen kulkuun ensin hyväksyin, mutta pian katsoin sen turhaksi ja ryhdyin hanketta vastustamaan.
— Kustaa III murhattiin. Minulle se oli ankara isku. Testamentissaan kuningas oli määrännyt minut holhoojahallituksen jäseneksi poikansa Kustaa IV Aadolfin alaikäisyyden aikana, mutta Kaarle herttua syrjäytti minut muitta mutkitta. Tukholman ylikäskynhaltijana olin kuitenkin kuningas vainajan tahdon mukaisesti, mutta ennen pitkää huomasin senkin mahdottomaksi. Jouduin lähettilääksi Napolin hoviin.
— Olin salaisessa kirjeenvaihdossa J.A. Ehrenströmin kanssa, jonka Suomen alamaiseksi siirtyneen ja Helsinkiä parhaillaan uudelleen rakentavan mainion miehen teidän majesteettinne hyvin tuntee. Herttuan kätyri Reuterholm avautti salaa kirjeenvaihtomme Hampurissa, ryöstättipä postinikin. En kirjeessäni säästänyt arvosteluja, mutta todelliseen syytökseen valtiopetoksesta ne eivät mitenkään riittäneet. Minut määrättiin vangittavaksi, mutta Napolin hovi toimitti minulle asiasta tiedon ja lähdin salaa omille teilleni. Minut tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Ystäväni Ehrenström ja läheinen ystävättäreni neiti Rudensköld saivat seisoa kaakinpuussa Tukholman roskaväen syljeksiessä heitä kasvoihin.
— Matkustin Venäjälle. Täällä en silloin saanut osakseni mitään ymmärtämystä — minulle osoitettiin asuinpaikaksi syrjäinen Kalugan kaupunki. Majuri Brandtin nimisenä, sillä oma nimenikin oli minulta riistetty, asuin siellä lähes neljä vuotta, jona aikana vaimoni saapui luokseni. Kärsin Kalugassa kaiken puutetta, en saanut liikkua edes kaupungin ulkopuolella. — Olin jo vaipumaisillani epätoivoon, kunnes vihdoin sain luvan lähteä Venäjältä. Pari vuotta harhailin Saksassa ja Itävallassa sekä oleskelin Kuurinmaan herttuattaren luona — tarinan Saganin kauniista prinsessasta ja minusta teidän majesteettinne on varmaankin kuullut. Kustaa IV Aadolf armahti minut täysi-ikäiseksi tultuaan ja minut nimitettiin Ruotsin lähettilääksi Wieniin. Napoleonia vastustavat mielipiteeni lienevät aiheuttaneet nimitykseni, mutta Wienin ranskalaismielisen hallituksen toimesta minut kutsuttiin sieltä pian pois.
— Sen jälkeen minusta piti tulla Suomen kenraalikuvernööri, mutta puuha raukesi. Varoittelin ryhtymästä sotatoimiin Napoleonia vastaan, mutta kuningas ei uskonut minua. Sain vähäisemmän päällikkyyden tässä Saksassa käydyssä surkeassa sodassa, joka ei ollut sotaa eikä ollut rauhaakaan. Vähäisen vastoinkäymisen jälkeen kuningas erotti minut päällikkyydestä. Palasin Suomeen. Ja tällöin, kaiken näkemäni ja kokemani perusteella, minussa alkoi herätä vakava epäilys, ettei Ruotsi enää jaksaisi auttaa Suomea eikä Kustaa IV Aadolf kykenisi hallitsemaan valtakuntaa. Suomen sodassa minun tuli saada ylipäällikkyys, mutta en sitä halunnut hyvin tietäessäni Suomen joutuvan yksin, ilman apua ja avun toivoakaan. Laatimani sotasuunnitelman mukaan aioin koota Suomen sotavoimat Keski-Suomen järvialueille ja asettua siellä tiukkaan vastarintaan. Ja luulenpa, että Suomen puolustuksen järjestyessä täten teidän majesteettinne armeijat eivät hevin olisi voineet tunkeutua Länsi-Suomeen. Käskettäessä en luonnollisesti olisi ylipäällikkyydestä kieltäytynyt, mutta minua ei toimeen määrättykään, vaan lähetettiin minut Norjan rajoille läntisen armeijan päälliköksi. Kuningas kuitenkin sekaantui yhtä mittaa toimenpiteisiini, tehden sodankäynnin mahdottomaksi. Välimme rikkoutuivat ja sain pian käskyn palata yksityiselämään.
— Kuninkaan valtaistuimelta syöksemisen jälkeen ja Kaarle herttuan tultua kuninkaaksi kutsuttiin minut sotakollegion presidentiksi ja hallitusneuvoston jäseneksi. Näissä toimissa en viihtynyt. Ja kun Ruotsin kruunun perijäksi valittiin Napoleonin kenraali Bernadotte, katsoin toimeni Ruotsissa päättyneen. Palasin isänmaahani Suomeen, josta teidän majesteettinne armollinen tahto kutsui minut Pietariin.
— Näinä vuosina oli minulle selvinnyt Suomella olevan mahdollisuudet sisäisten asiainsa itsenäiseen hoitoon. Ja, tunnustan sen peittelemättä, minulle häämöitti yhtenä mahdollisuutena aivan itsenäisenkin Suomen luominen joko teidän majesteettinne tai kielteisessä tapauksessa vihamieheni Napoleoninkin avulla. Suomeen palatessani olin vakaasti päättänyt olla ottamatta vastaan mitään virkaa, mutta kohtalo päätti toisin. Aikoinaan, Anjalan liiton päivinä, olin nimittänyt ajatusta itsenäisestä Suomesta hullutukseksi — nyt istun teidän majesteettinne tahdosta melkein itsenäisen Suomen hallituksen esimiehenä.
— Kiittäköön Suomi Jumalaa siitä, että se on saanut tärkeän käännekohtansa aikana teidän kaltaisenne miehen asioitaan johtamaan, virkkoi keisari. — Kuka muu olisi voinut täyttää paikkanne? Annan maanmiehillenne arvonsa, mutta teidän paikallanne en voi ajatella ketään heistä. Kenelläkään heistä ei ole teidän monipuolista kokemustanne ja ominaisuutta, jolla asiat ajetaan onnelliseen ratkaisuun. He rakastavat epäilemättä synnyinmaataan. Teidän rakkautenne on yhtä palava, mutta teillä on lisäksi laaja katse, joka kantaa isänmaanne joka sopukkaan kokonaisuutta unohtamatta, ja — kantaa yli Euroopankin.
— Sire, sananne ovat minulle kalliit, vaikka ansaitsemattomat, vastasi Armfelt. — Olen joutunut elämäni pitkällä taipalella kokemaan suurinta loistoa ja suurinta puutettakin. Sadoista seikkailuista, hyvin kevytmielisistäkin, olen etsinyt onnea ja tyydytystä, mutta en ole sitä löytänyt. Vasta nyt vanhoina vuosinani olen saanut elämälleni päämäärän ja tyydytyksen työssä isänmaani hyväksi. Siihen sekä samalla teidän majesteettinne palvelukseen olen vakaasti pyhittänyt viimeiset voimani ja elinpäiväni.
Armfelt jatkoi väsymättömänä työtään Suomen hyväksi. Hänen keisarin luona nauttimansa rajaton luottamus ja suosio helpotti lukemattomien sellaisten kysymysten ratkaisua, jotka muuten olisivat saattaneet lykkäytyä etäiseen tulevaisuuteen tai kääntyä Suomen etujen vastaisiksi. Hän katsoi tärkeimmäksi »takomisen raudan ollessa kuumana», keisarin myöntymyksen saamista viipymättä, käytännölliset toimet seuraisivat kyllä aikanaan. Hän sai käydä ainaista sotaansa Venäjän ylimyksiä vastaan, mutta useinpa Suomenkin monenkarvaiset, pienisieluiset juonittelijat yrittivät asetella hänen tielleen esteitään. Kademieli ja oman kunnian tavoittelu ei ollut Suomessakaan tuntematonta. Ja katse ei hyvin useasti kantanut omaa kynnystä kauemmaksi. Suomen tulevan hallinnon järjestäminen ja monet siihen liittyvät vaikeat kysymykset, maan yleisen tilan parantaminen, sotalaitoksen asettaminen, lahjoitusmaa-asioiden pulmat. Suomessa olevan venäläisen sotaväen omavaltaisuuksien estäminen ja monet muutkin asiat kasaantuivat Armfeltin ajettaviksi. Hän katsoi välttämättömäksi pääkaupungin siirron Turusta Helsinkiin ja puuhasi tämän hankkeen hyväksi. Ystävänsä Ehrenströmin hän toimitti suunnittelemaan ja rakentamaan uutta Helsinkiä yhdessä Saksasta tulleen arkkitehti Engelin kanssa. Turun akatemian kanslerina hän käytti vaikutusvaltaansa sen etujen valvomiseksi. Lukuisat varattomat virkamiehet, lesket ja orvot saivat kiittää hänen toimenpiteitään jokapäiväisestä leivästään. Henkilökohtaisesti hän kävi huolimattomien virkamiesten kimppuun. Toimettomiksi jääneille sotamiehille hän hankki elämisen mahdollisuuksia. Ja isänmaansa asioiden ohella hän, muiden apua käyttäen, laati suunnitelman Venäjän raha-asiain uusimiseksi sekä laati varsin tarkkoja sotasuunnitelmia Napoleonia vastaan.
Sota Napoleonia vastaan syttyi. Tällöin Armfelt vihdoinkin, keisarin useita kertoja sitä pyydettyä, pukeutui venäläisen kenraalin asetakkiin ja seurasi Aleksanteria sotaan ensimmäisenä kenraaliadjutanttina. Mutta pian häntä, suosikkia, vastaan alettiin punoa salajuonia. Venäjän ylimystö kosti. Vihdoinkin keisari lähetti Armfeltin joidenkin asioiden varjolla Pietariin eikä kutsunutkaan häntä enää takaisin päämajaansa.
Pietarissa Armfelt ryhtyi taas Suomen asioihin. Hän oli edelleen Suomen asiain komitean puheenjohtaja. Kun Suomen kenraalikuvernööri Sprengtportenin jälkeen, kreivi Steinheil, oli sodassa, otti Armfelt hoitaakseen hänenkin virkansa. Näin Suomenkin asiat, joihin keisarilta ei riittänyt aikaa, tulivat hoidetuiksi.
Suomi asetti sotaväkeä kolme jääkärirykmenttiä, joista kuitenkin vain yksi. Karjalasta koottu, saatiin täyteen kuntoon Viipurin läänin tarmokkaan maaherran Kaarle Stjernvallin johdolla. Tämä rykmentti siirtyi pian puoleksitoista vuodeksi suorittamaan vartiopalvelusta Pietariin, teki tehtävänsä kunnolla, ja oli myöhäisemmän Suomen kaartin kantajoukko. — Kansa nimitti näiden rykmenttien sotilaita »perunajääkäreiksi», koska niiden pääravintona oli peruna.
Keisarin suosion Armfelt uskoi lopullisesti menettäneensä ja niin luulivat muutkin. Kun keisari vihdoin palasi voitolliselta sotaretkeltään Napoleonin kukistuttua, makasi Armfelt sairaana. Keisari kiiruhti viipymättä hänen luokseen. Armfelt sai häneltä kuulla syrjäyttämisensä syyt, mutta ne jäivät molempien omaksi salaisuudeksi. Armfeltin sairauden yhä jatkuessa keisari kävi päivittäin työskentelemässä hänen luonaan siihen saakka, kunnes kynä kirposi kesken kirjoitusta vanhan, keisarin suosiosta kreivin arvoon korotetun ylimyksen kädestä ikuisiksi ajoiksi.
Kustaa Mauri Armfeltin, Ruotsin kuninkaan suosikin ja lähimmän miehen. Venäjän keisarin suosikin ja lähimmän miehen, elämänura oli harvinainen maailmassa, ainutlaatuinen Suomen oloissa. Huolettomasti hän nuoruutensa ja miehuutensakin parhaina päivinä hoiti leiviskäänsä, mutta kun aika täyttyi ja isänmaa tarvitsi johtavaa miestä, sellaista, joka ratkaisevina hetkinä kykeni suorittamaan sen, mihin muut eivät pystyneet, oli hän valmis tekemään kaikkensa. Monista vioistaan huolimatta hän vanhuutensa päivinä yleni maataan koskevissa ajatuksissaan ja teoissaan yleväksi ja suureksi.
Suomen asiat järjestyivät entisten lakien pohjalla ja keisarin antaman sanan turvissa. Keisarin lähimmäksi neuvonantajaksi. Suomen asiain valtiosihteeriksi kohosi venäläisen Speranskin jälkeen suomalainen Robert Henrik Rehbinder. Hän puolsi tarmokkaasti ja terävällä järjellä Suomen oikeuksia ja vaikutti ratkaisevasti Suomen oman hallituslaitoksen muodostamiseen. Suomen asiain komiteasta tuli hallituskonselji ja siitä v. 1816 Keisarillinen Suomen Senaatti, jonka oikeusosastolle kuului oikeudenkäyttö korkeimpana tuomioistuimena, ja talousosastolle hallinto sekä hallinto-oikeudellinen lainkäyttö, prokuraattorin ollessa korkeimpana oikeudenhoidon ja lakien valvojana.
Ensimmäisenä prokuraattorina oli Matias Calonius.
Keisari Aleksanteri näki myöhempinä hallitusvuosinaan monien hyvää tarkoittavien aikomuksiensa toteuttamisen mahdottomaksi, antautui uskonnollisiin mietiskelyihin ja vaihtoi hallitussuuntansa taantumukselliseksi. Suomea kohtaan hän aina osoitti jatkuvaa suosiota ja täydellisesti hän piti antamansa lupauksen. Suomessa hän teki laajoja, perin vaivalloisia matkoja ja tutustui omakohtaisesti suomalaiseen kansaan.
1825 ilmoitettiin keisarin äkkiä kuolleen Livadian linnassa Krimillä. Hänet haudattiin juhlallisesti Pietari-Paavalin kirkkoon isiensä viereen, mutta todellisuudessa keisarin arkussa lepäsi tuntematon sotamies, jonka jäännökset sieltä otettiin hautajaisten jälkeen pois ja arkku jäi tyhjäksi. Keisari eli tuntemattomana erakkomunkkina Siperiassa lähes 70-vuotiaaksi. Sinne hänet kuoltuaan haudattiinkin. Venäjän keisarihuone rakensi myöhemmin haudalle kirkon ja teki sinne pyhiin vaellusretkiä. Mikä oli tämän murhenäytelmän syy ja miten se tapahtui — sekin on niitä salaisuuksia, joiden edestä esirippua ei ole kohotettu.
Venäjän itsevaltiaaksi ja Suomen suuriruhtinaaksi tuli Nikolai I, komentajakeisari.
Rauhaa nauttiva Suomi alkoi, verojenkin ollessa verrattain pieniä, vaurastua. Asiain uuteen järjestykseen totuttiin varsin pian. Ja uusi polvi, joka poikasena ollessaan oli nähnyt suuren muutoksen tapahtuvan, oli jo varttunut miehen ikään ja alkoi tarttua ohjaksiin niin yksityisissä kuin koko kansankin asioissa.
LAHJOITUSMAILLA
Suomen menneisyyden synkimpiin muistoihin kuuluvat Karjalan lahjoitusmaiden olot. Maantieteellisen asemansa vuoksi Karjala joutui ensin ainaiseksi taistelutantereksi. Lukemattomia kertoja sitä hävitettiin. Juhana III esittämä mielipide, että mitä kurjimmassa tilassa rajaseutu on, sitä vähemmän vihollinen sitä himoitsee, näytti toteutuvan sekä omien että vihollisten toimeenpanemana. Kuninkaat antoivat laajoja Karjalan alueita läänityksiksi ja läänitysherrat ottivat alueiltaan kaiken irtisaamansa. Venäjän valtaan Ison vihan jälkeen lähes kahdeksi vuosisadaksi joutuneena Karjala yleensä säilyi ulkonaiselta hävitykseltä, mutta orjuutettiin sisällisesti. Entiset läänitykset joutuivat venäläisille isännille ja maan oikeista omistajista, talonpojista, välittämättä Venäjän hallitsijat niitä yhä lisäilivät, kunnes melkein koko Viipurin lääni oli lahjoitusmaata. Ihmeellisellä sitkeydellä karjalaiset kuitenkin säilyttivät kansallisuutensa hirvittävien koettelemuksiensa vuosisatoina.
POHJOIS-KARJALASSA.
Joukko Pohjois-Karjalan talonpoikia istuskeli kalasaunassaan odottelemassa aamun ensimmäistä koittoa. Puhe oli kiertänyt nykyisyyttä ja siirtynyt sitten menneisyyteen ja siinä oli mainittu Simo Hurtankin eli Simon Affleckin katkeralta kajahtava nimi.
— Monenlaisia herroja näilläkin mailla on nähty, mutta kukaan heistä ei ole voittanut pahuudessa Simo Hurttaa. Satasen vuotta hänen päivistään on jo kulunut aikaa, mutta niin elävänä, isältä pojalle periytyneenä muistotietona hänen tekonsa tunnetaan kuin olisivat ne eilen tehtyjä, tarinoi muuan mies. — Säälittä ja armotta se oli kiskonut Lieksan hovin vuokralaisena ollessaan kaiken, minkä vain talonpojalta irti sai. Otti, mitä hänelle oikeudella kuului, mutta otti senkin, mikä ei kuulunut. Eikä taitanut sillä herralla olla herraa. Minkä teki, rankaisematta teki. Ja nainen siltä ei saanut rauhaa, ei missään eikä kukaan vähänkin kauniimpi. Kun otti, niin otti. Otti ja jätti. Akka sillä lienee ollut itsellään, mutta kun näki papin tyttären, niin jo rupesi sitäkin omakseen tahtomaan. Pappi ei antanut eikä tyttö tahtonut, mutta kun kerran näki tytön rannassa vaatteita pesemässä, niin veneeseensä sieppasi, kotiinsa vei ja siellä piti. Pappi kävi käräjät ja muut, mutta turhapa tuo. Hurtan hurrikaksi tyttö jäi kun jäikin. Näin kävi papin, miten sitten talonpojan ja hovin torpparin.
Miehet kertoilivat toisilleen Simo Hurtasta kuulemiaan, yksi yhden muistotiedon, toinen toisen. Tiedettiin, miten Hurttaa oli yritetty surmata, mutta aina tapasi huono onni, kunnes vihdoin oli noustu yhtenä miehenä, jolloin Hurtan oli paettava. Mutta sitten hän palasi taas ja kirjoitutti pahimmat ahdistajansa sotaväkeen. Sille tielleen jäivät.
— Paljon siitä kerrotaan, herjasta, tarinoi muuan vanhempi mies. — Tosiksi uskon puheet, sellaiseen käskee jo omakin, nykyisistä herroista saatu kokemukseni. Miehiä se oli rääkännyt, naisia raiskannut, ahneutensa oli ollut pohjaton. Ja kun kulki matkoillaan, niin miehillä venheensä soudatti, mutta kun tuli kannas vastaan ja venhe piti vetää kannaksen yli, niin naiset se siihen hommaan komennutti. Alastomiksi ne riisutti ja niillä venheensä vedätti. Itse istui venheessään, räähkä, ja nauroi ja nautti. Kuului väliin panettaneen kiviä venheeseen oman painonsa lisäksi, jotta paremmin näkisi, miten naiset siinä kiemurtelivat. Ja jos ei ken nainen jaksanut tai ei tahtonut vetää, niin jo viittasi heitukoilleen ja sikäli vinkui piiska. Tuli eteen toinen kannas ja siinä piti olla uudet naisetkin. Sika oli miehekseen, niin kuninkaallisen majesteetin rajaluutnantti kuin kuului vuokravirkansa ohella olleenkin. Meikäläisiä se ei ollut, vaan jostakin Ruotsin puolelta tai sen alusmaista kuului tänne kulkeutuneen. Ruotsin miehiä oli.
Miehet istuivat kotvan äänettöminä. Tarinaan ei ollut mitään lisättävää, eikä siitä mitään pois otettavaa. Vihdoin puheli toinen vanhempi mies: — Paljon Simo Hurtan päivistä on jo kulunut aikaa. Herrat ovat monesti vaihtuneet, toiset menneet, toiset tulleet. Simo Hurtan veroista ei ole nähty, mutta harvapa muistakaan on pitänyt talonpoikaa edes ihmisenä. Niin oli Ruotsin vallan aikana ja niin näyttää olevan nytkin Venäjän päästyä voiton päälle. Samanlaisia ovat, yhtä luuta vuohen sarvi. Osannevatko mitään miksikään muuttua, en usko. Ryssällä luonto on sellainen, että saattaa äityä pahemmaksikin kuin Ruotsin herrat.
— Saattaa käydä niinkin. Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa paikkaa ei kussakaan. Jaksaneeko enää parempaa päivää toivoa, saatikka sen koittoon uskoa? Tuskin. Mutta sittenkin siihen pitää uskoa.
KARJALAN KANNAKSELLA.
Pitkä työpäivä Karjalan kannaksen eräässä hovissa päättyi auringon mennessä mailleen. Nuori, vahvan näköinen mies asteli mökilleen vievää kapeata polkua. Repaleisissa, valkoisissa piikoissaan hän kulki, virsut jaloissaan, eväskontti kädessään. Paidanselkämys paistoi punaisena ja astuessaan hän tuon tuostakin ähkäisi.
Ränsistyneen torpan pihalla leikki kalpeita, valkotukkaisia, rääsyisiä lapsia. Nuori emäntä makasi sairaudentuskissaan puulavitsalla uunin kupeella. Sanaakaan puhumatta mies sisään päästyään joi vettä saavista, joi kerran ja toisenkin. Sitten hän istahti penkille, nojasi leukapielensä käsiinsä ja tuijotti lattiaan synkin katsein.
Vaimo kohottautui istualleen ja hänen silmiinsä vilahti miehen paidan verinen selkämys.
— Herra Jumala! Löivätkö sinua taas?
Mies tuijotti vielä kauan lattiaan ja vastasi sitten ykskantaan:
— Löivät.
Sitten hän tuijotti taas, kunnes hellitti kätensä leukapielistään, jolloin ne puristuivat nyrkkiin ja rystyset kiristyivät valkoisiksi. Ykskantaan, hampaittensa lomitse, katkonaisesti hän lausahteli:
— Löivät, löivät perkeleet! Mutta kerran on tuleva päivä — on tuleva — jolloin minäkin lyön — lyön! Ja jos en minä, niin minun poikani — tai hänen poikansa — lyö niitä petoja — saatanoita —.
Raivonsa näin purettuaan hän istui taas äänettömänä, eikä vaimokaan nyt uskaltanut sanoa sanaakaan. Aikansa istuttuaan mies kehoittamatta kertoi:
— Siellä on, hovissa, kiire aika, rukiinleikkuu parhaillaan. Jokainen, ken kynnelle kykenee, on ajettu töihin. Sinuakin urjatnikka kysyi, mutta kun sanoin vielä sairaaksi, niin karjaisi minulle, jotta: »Tee sinä sitten akkasikin edestä.» Kiirettä pidettiin. Jos heittäydyit hetkeksi huokaamaan, niin jo oli ryssä piiskallaan sivaltamassa tai kasakka piikillään sohaisemassa. Nyt, sen viimeisen kapinayrityksen jälkeen, ne ovat tuoneet sinne lisää kasakoita. Illansuussa minun vieressäni leikkaava Lemmetyn poika, nälkiintynyt raukka, pyörtyi. Rupesin sitä siinä auttamaan, mutta jo syöksähti paikalle urjatnikka ja alkoi molittaa: »Piruako siinä laiskottelet! Työhösi, mies!» »Pitää toki poika parkaa auttaa», vastasin. »Auttaa, muka», se ärjyi. »Kyllä minä sinut opetan, tsuhna, opetan!» Samalla jo vetäisi minua piiskallaan. En tiedä, miten se lieneekään tapahtunut, mutta minä sain piiskan käteeni ja heitin sen kauas pellolle. Jo riensi kasakoita hätään ja minut nujersivat alleen. Siinä oli lähellä lyhdereki, siihen minut sitoivat käsistä ja jaloista revittyään ensin paidan yltäni. Ja löivät. Se punapartainen Petrohvi, piiskapomosniekka, siinä oli taas mielityössään. Nahkan löi selästäni nahkasiimaisella piiskallaan ristiin ja rastiin. »Et ulvo etkä valita, tsuhna», se virnisteli lyödessään. »Venäjällä ulvovat. Ulvot sinäkin, kun lyön kovemmin», se sanoi ja löi kovemmin. Neljäkymmentä iskua luki urjatnikka, sitten sanoi riittävän. »Pitää jättää vähän nahkaa vastaisenkin varalle», se nauroi. Jo ratsasti siihen pääpomosniekkakin naikkosensa kanssa ja käski kiittämään onneani, kun ei vielä lähetetä Siperiaan. Saatanat!
Kauan äänettömänä istuttuaan mies taas puheli, haasteli enemmän itselleen kuin vaimolleen:
— Tällaista se on ollut aina. Niin oli isäni aikana, niin hänen isänsä aikana. Ja kuitenkin nämä maat olivat kerran omiamme, etäiset isämme omia isäntiään. Kuninkaat ja keisarit maita ovat lahjoitelleet, vaikka ne eivät heidän omiaan olleetkaan, ja meidät on lahjoitettu maidemme mukana. Köyhyyteen ja kurjuuteen meidät on syösty eikä meitä auta kukaan. Itse olemme koettaneet itseämme auttaa, kapinoita olemme tehneet, panneet kovan kovaa vastaan. Mutta kasakan piikki on pitempi käsivartta, miekka nyrkkiä terävämpi. Piiska vinkuu selässäsi tai istut raudoissa seinään kytkettynä hovin kylmässä kellarissa tai vaellat Siperiaan, josta kukaan ei kulloinkaan palaa, jos poikkiteloin asetut.
— Ja mitä toimittaisi olonsa korjaamisen yrittäminen meikäläisen kohdalta, vaikka siihen pystyisitkin. Ei mitään. Hankit itsellesi tai vaimollesi tai lapsillesi paremmat vaatteet näiden ryysyjen sijaan. »Ahaa, olet rikastunut, pannaan lisää veroa», sanoo heti urjatnikka. Korjaat tuparähjäsi vuotavan katon. — »Ähäs, jo varakoidut, pitää panna lisää päivätöitä.» Kynnät peltotilkkusi syvemmäksi, raivaat siitä liian kiven. — »Sinulla on liiaksi joutavaa aikaa, saat tehdä hovissa enemmän, tsuhna.» Näin on, näin on aina. Pese lastesi silmät — jo on siinä pomosniekka lisäämässä taakkaa. Mitä toimittaa ajatella omaa asiaansa? — Ei yhtään mitään.
Kauan mies taas istui äänettömänä. Ja taas puristuivat kädet nyrkkiin.
— Lieneekö maailmassa enää mitään oikeutta? Tuskin on, en ole sellaista nähnyt. Mutta kerran on koittava kostonpäivä — on koittava — ja silloin minä lyön, lyön omasta puolestani ja isäni ja isoisäni puolesta — tai lyö poikani puolestani tai hänen poikansa.
Ja omamme tahdomme takaisin — —. Ei taivu meikäläisen selkä orjan osaan, ei sittenkään, vaikka piiskalla taivutetaan. Saattaa se sivullisesta siltä näyttää, että taivuttaisiin, mutta ei sittenkään taivuta — ei, ei, ei — —.
Kytevä raivo laantui taaskin.
— Kunpahan jaksaisin minäkin kaiken tämän kestää Siperiaan joutumatta. Ken sinne joutuu, hän ei palaa milloinkaan. Miten kävisi silloin vaimon ja lasten? Tai panisivat sotaväkeen, venäläisen helvettiin. — On kestettävä, on kestettävä sittenkin — kaikesta huolimatta —.
Lapset työntyivät jo vähitellen sisään. Likaisia, nälkäisiä ja riisin syömiä ne olivat, mutta mies otti heistä nuorimman polvelleen ja silitti karhealla kädellään hänen takkuista tukkaansa, äänettömänä, sanaakaan sanomatta. Hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään: — Näiden vuoksi on kestettävä. Tämän maan hiekkaista kamaraa ei sittenkään jätetä vieraille, ei sittenkään, vaikka palkkana olisikin verinen selkä ja nälkä ja kurjuus. Kerran oikeudenkin täytyy voittaa — jos ei minun aikanani, niin kuitenkin kerran — —.
Karjalaan saapui sanoma Viipurin läänin yhdistämisestä muuhun Suomeen. Se herätti suunnatonta kiukkua lahjoitusmaiden venäläisissä isännissä, mutta nostatti myöskin toivonkipinän rääkätyissä talonpojissa. Mutta kauan kesti ennenkuin he vieraista herroistaan vapautuivat. Kustaa Mauri Armfelt oli lähtenyt manan majoille, kukaan ei jaksanut kohota hänen tilalleen. Asia pitkistyi ja mutkistui, ja vasta kuuden vuosikymmenen kuluttua ensimmäiset lahjoitusmaatalonpojat saivat lunastaa isiensä maat omikseen. Viimeiset saivat talonkirjansa vasta 1880-luvun lopulla. Lähes kaksisataa vuotta he olivat saaneet kestää melkein täydellistä orjuutusta, mutta sitkeästi he olivat pysyneet paikoillaan ja säilyttäneet jälkeläisilleen oikeuden isiensä maahan. Muu Suomi, joka ei koskaan ole kokenut tällaista suunnatonta koetusta, ei ole jaksanut käsittää heidän kärsimyksiään, eivätkä parempiosaiset ole osanneet antaa arvoa sille jäykkyydelle, jolla karjalaiset säilyttivät puhtaan kansallisuutensa venäläisiin koskaan sekaantumatta, eikä sillekään, että he hievahtamatta pitivät pyhinä isiensä uskon ja perityt tavat.
Ruotsin kuninkaat Juhana III alkaen lahjoittivat Suomen rajaseutujen pitäjien verotuloja suosikeilleen, jotka alkoivat aikojen kuluessa katsoa omistavansa maatkin. Karjalan jouduttua Kaarle XII sotien seurauksena Venäjälle, jatkoivat keisarit ja keisarinnat lahjoitusten tekoa. Venäläiset lahjoitusmaaisännät väittivät hekin maita omikseen ja alkoivat sovitella niillä omia. Venäjän maaorjuutuksessa totuttuja periaatteitaan. Lahjoitusmaiden kaikki tulot kuuluivat isännille. He tai heidän voutinsa, sillä isännät kävivät aniharvoin tai ei koskaan tiluksillaan, määräsivät mielivaltaisesti alustalaisten verojen suuruuden ja päivätöiden määrän. Heillä oli myöskin toimivalta alustalaisiinsa nähden. Myydessään lahjoitusmaan he myivät myöskin tiluksilla asuvan väestön. Hinta vaihteli 6—8 kopeekkaan mieheltä ja 4—6 kopeekkaan naiselta eli, kuten venäläisittäin sanottiin, sielulta. Venäläiseen sotapalvelukseen he kirjoituttivat nuoria miehiä aivan mielivaltaisesti. Siinä oli palvelusaika 25 vuotta, joka raippoineen ja alituisine sotineen merkitsi sitä, ettei sotaväkeen otettu mies enää palannut kotiinsa.
1860-luvulla senaatti päätti, että Suomen valtio lunastaisi lahjoitusmaat niiden isänniltä ja möisi ne vähäisestä lunastusmaksusta takaisin talonpojille. Keisari Aleksanteri II vahvisti päätöksen ja osto tapahtui seuraavina vuosikymmeninä milloin vähempien, milloin isompien rettelöiden ja tinkimisien jälkeen. Tällöin lahjoitusmaaisäntien hallussa oli Karjalassa lähes 4000 maatilaa, yhdellä isännällä jopa pitäjä tai kaksikin. Lahjoitusmailla asui yhteensä noin 120000 talonpoikaa perheineen. Parhaat metsät senaatti pidätti Suomen valtiolle. Ja erinomaisessa viisaudessaan Suomen senaatti pidätti valtiolle myöskin laajoja rantapalstoja myydäkseen ne venäläisille huvila-asukkaille ja tuottaakseen muka siten Karjalan kannakselle ryssien avulla huomattavaa hyvinvointia. Tällä toimenpiteellään senaatti tuottikin Kannakselle uuden kirouksen, venäläisen, toistasataatuhatta käsittävän huvila-asutuksen.
Venäläisenä lahjoitusmaa-aikana talonpojat tekivät 28 eri kapinayritystä.
Viipuri oli edelleenkin vanhan Suomen hallintoja sivistyskeskus. Jo ammoisista ajoista se oli ollut eri kansojen ja kielten kohtaamispaikka. Näinä aikoina porvariston suuren enemmistön kielenä oli suomi, jota yleisesti ymmärrettiin. Saksasta muuttaneen porvariston kielenä oli saksa. Venäjältä tulleet venäläiset kauppiaat puhuivat venäjää, samoin venäläinen sotaväki. Sen upseeristo ja muutkin virkamiehet käyttivät paljon saksaa. Omituista ruotsin murretta puhuttiin harvoissa perheissä. Yhdistämisen jälkeen tuli virkakieleksi ruotsi. Oppikoulun ja samoin sivistyskielenä pysyi saksa kuitenkin 1860-luvulle saakka.
Yhdistämisen jälkeen perustettiin Viipuriin hovioikeus. Venäläisvallan aikana johti läänin yleensä luterilaisen väestön sielunhoitoa Viipurin konsistorio.
Merkillistä on, että juuri takapajulle jääneessä vanhassa Suomessa perustettiin ensimmäinen suomenkielinen koulu rahvasta varten jo kymmenen vuotta aikaisemmin kuin muualla Suomessa. Tämän teki mahdolliseksi lappeelaisesta talonpojanpojasta Hackmanin liikkeen kirjanpitäjäksi kohonneen Aatami Vilkkeen jälkisäädös. Koulu toimi menestyksellä virallisen kansakoulun alkamiseen saakka. Vilke oli myöskin v. 1845 mukana perustamassa Viipurin suomalaista kirjallisuusseuraa. — Erikielinen sivistyselämä oli Viipurissa monina vuosikymmeninä vilkkaampaa kuin muualla Suomessa.
HERÄÄVÄ KANSA
Suomen tultua irroitetuksi Ruotsista nähtiin perin kummallinen näytelmä: maan sivistyneistö ruotsalaistui yhä perinpohjaisemmin. Miehitettyään jokseenkin kaikki virat sekä elinkeinoelämän johtavammat paikat, se vei mukanaan ruotsalaispyörteeseen melkoisia suomenkielisiäkin ryhmiä, joilla ei muuten ollut mitään eteenpäin pääsyn mahdollisuuksia. Tällainen kohtuuton asiain tila herätti aikanaan vastavirtauksen. Suomenmielisyys alkoi nostaa päätään, syntyi kansallisen heräämisen aika ja sikäli kielitaistelu, jota on kestänyt lähes sata vuotta ja joka yhä vieläkin jatkuu. Kansallisen heräämisen aikoina ryhdyttiin jatkamaan täydellä innolla itsenäisen suomalaisen kulttuurin luomistyötä ja tällöin monet sen kulmakivet pystytettiin.
Suomen uutta valtiollista asemaa järjestettäessä suomen kieli oli kokonaan syrjäytetty. Sitä ei nytkään päästetty virastoihin, kouluihin eikä yliopistoon. Suomalaisesta rahvaasta valtavalta osaltaan lähtenyt, ruotsalaistunut sivistyneistö, joka järjesteli ja hoiti maan asioita, halveksi isiensä kieltä. Mutta selvänäköisimmät miehet tajusivat jo pian Porvoon valtiopäivien jälkeen, ettei suomen kieli ollut häviävä kieli ja että se olisi aikanaan vaativa oikeuksiaan. Näitä miehiä ruvettiin nimittämään fennomaaneiksi eli suomikiihkoilijoiksi.
Porthanin vahva henki eli vielä yliopistomiesten eräässä osassa. Tämä osa korotti äänensä suomen kielen puolesta. J.G. Linsen ja F. Bergbom ryhtyivät ajamaan asiaa lehdessään »Mnemosyne». Aadolf Ivar Arwidsson puolsi sitä kiivaasti lehdessään »Åbo Morgonbladet». E.G. Ehrström vaati suomen kielen käytäntöön ottamista virastoissa, kouluissa ja akatemiassa. V. 1820 ylioppilaat tekivät anomuksen suomen kielen opettajan asettamisesta akatemiaan. Kuusi vuotta myöhemmin perustettiinkin akatemiaan suomen kielen lehtorin virka.
Hallitussuunta kääntyi taantumukselliseksi. Innokkain suomenmielinen, Arwidsson, erotettiin yliopistosta ja hän huomasi olevansa pakotettu poistumaan maasta. Ahtaissa oloissa muidenkin into laimeni. Ruotsalaistuneet suomalaiset eivät julkisuudessa juuri sanottavasti vastustaneet heräävää suomenmielisyyttä, sillä he pitivät sitä joutavana, ohimenevänä houreena ja uskoivat sen pian itsestään lakkaavan. Heidän mielestään julkista vastustamista ei tarvittu; virkamahti pitäisi kyllä edelleenkin ruotsin kielen vallassa ja voimassa ja pakottaisi suomen kielen elämään syrjäistä elämäänsä.
Niin näytti tapahtuvankin. Julkinen suomalaisuuden asian ajaminen vaikeni pariksi vuosikymmeneksi. Mutta hiljaisuudessa se teki huomaamatonta työtään, rakensi edelleen sitä suomalaisen kulttuurin kivijalkaa, jonka aikaisemmat sukupolvet olivat panneet alulle.
Turun kaamea palo v. 1827 hävitti akatemiankin rakennuksia ja laitoksia. Keisarillisella käskyllä Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin, josta jo oli tullut Suomen pääkaupunki, ja sen nimeksi määrättiin »Suomen Aleksanterin yliopisto». Maan henkinen painopiste siirtyi yliopiston mukana vanhasta Turusta nuoreen Helsinkiin.
LAUANTAISEURA.
— Tervetuloa, tervetuloa, kunnon veljet! Seuramme kokoontuu tänään minun luonani, siksi vain, ettemme rasittaisi liian paljon esimiestämme, sillä työllään hänenkin on ansaittava jokapäiväinen leipänsä. Tämähän onkin ylimääräinen kokous. Käykää peremmäksi.
Vieraat olivat enimmäkseen yliopiston opettajia ja nuoria lukumiehiä, joita yhteiset harrastukset liittivät toisiinsa. Tulijoiden joukossa nähtiin nuori oikeusoppinut J.J. Nordström, fyysikko ja runoilija J.J. Nervander, historiantutkija Gabriel Rein, kielentutkija ja yliopiston suomen kielen lehtori K.N. Keckman, koulumies A.A. Laurell, jumaluusoppinut B.O. Lille, lääkäri M.J. Lindfors, pappi ja runoilija Lauri Stenbäck, maisteri Fredrik Tengström, ylioppilas M.A. Castrén ja monia muitakin.
Hetkisen kuluttua ovesta työntyi sisään kookas, avokatseinen mies. Hän oli yliopiston kaunopuheisuuden dosentti, runoilija ja sanomalehdentoimittaja J.L. Runeberg. Mukanaan hänellä oli vaimonsa ja eräs nuori poika.
— Älä pane pahaksesi, veli Cygnaeus, jos toin mukanani vaimoni, puheli Runeberg. — Ajattelin, että hän auttaisi sinua, piintynyttä vanhaapoikaa, järjestämään illan tarjoilupuolta.
— Tervetuloa, Fredrika, olen kiitollinen, jos tosiaankin toimeliaalla kädelläsi johdat tänä iltana poikamiehen surkeaa keittiövaltakuntaa. Kotonasi sinulla on ollutkin meistä paljon vaivaa; sitä kauniimpaa on, jos tahdot huolehtia meistä kotisi ulkopuolellakin. Ja meidän piiriimmehän sinä muutenkin kuulut. Kirjoittelet kuvauksiasi ja julkaiset niitä Juhana Ludvigin lehdessä.
— Älä turhia, Fredrik, eivät minun kyhäykseni ole paljon arvoisia. Otimme tämän koulupojan mukaan, sillä hän haluaa niin kovasti nähdä Suomen henkisen valiojoukon koolla. Hän on ensimmäistä kertaansa Helsingissä, mutta hänen pitäisi kohdakkoin tulla meille asumaan. Sällithän hänen olla täällä iltansa, Fredrik? Hän voi auttaa keittiössäkin. — Kernaasti, kernaasti, Fredrika. Mikä on nimesi, sinä tuleva pääkaupunkilainen?
— Zacharias Topelius.
— Jaha, vai Topelius. Taidatkin olla vanhan Sakarin, lääkärin ja runonkerääjän poikia ja siis maalari Mikon pojanpoika?
— Niin hän on, nauroi Runeberg. — Ja koska hän on maalarin pojanpoika, otat sinä Cygnaeus hänet jo siitäkin syystä erikoiseen suojelukseesi, sillä maalaukset ja veistoksethan ovat sinun, esteetikon, suuri rakkautesi.
— Niinpä tietenkin. Käykää peremmäksi.
Hetken kuluttua saapuivat viimeisetkin vieraat. Toinen oli keskimittainen, kirkassilmäinen, hyväntahtoisesti muhoileva, toinen varreltaan lyhyt, mutta isolla päällä varustettu.
— Kas vain, seuran herra sihteeri, oppinut maisteri ja lääkärinkandidaatti Lönnrot saapuu viimeiseksi, ilkamoi Cygnaeus. — Ja herra maisteri Snellman hymyilee tukevan leukansa varasta hieman ivallisesti, kuten aina. Käykää sisään, hyvät veljet. Piiput ovat hyllyllä entisessä paikassaan ja totivesi kiehuu parhaillaan.
Salissa porisi jo ruotsinkielinen puhe solkenaan ja sankat savupilvet pöllähtelivät pitkävartisista piipuista. Keskusteltiin päivän kysymyksistä. — Paheksuttiin sitä ankaraa holhousta, jonka alaisena yliopisto oppilaineen toimi ja jupistiin siitä pakkotilasta, johon maan koko henkinen elämä oli viranomaisten toimesta puristettu.
— Keisarillinen majesteetti on armossa määrännyt, että tässä maassa on jokaisen hoidettava vain omat asiansa ja muuten pidettävä suunsa kiinni. Siispä tätä jupinaa on turha jatkaa, ilakoi aina hyväntuulinen Tengström.
— Missä sinä oikein kiertelitkään muutamia vuosia sitten? tiedusteli Lille Lönnrotilta.
— Hämeessä, Savossa ja Karjalassa matkasin. Aikaakin riitti, kun yliopistoluvut olivat pysähdyksissä akatemian palon jälkeen.
— Taisit siellä tavata sen oikean ja väärentämättömän Suomen kansan?
— Ka, tapasinhan tuon. Johan minä sen tunsin ennestäänkin, mutta ei lisä pahaa tee. Tapasinpa Savossa kaksi nykypäivienkin laulajaa, Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen. — Runonkeruumatkasi tulokset taitavat kohta ilmestyä kaikki julkisuuteen? kyseli Rein.
— Jopahan noista on täällä taskussani »Kanteleen» kolmas vihko, vastasi Lönnrot hiljaisella, melkeinpä inisevällä äänellään ja kalvoi povitaskustaan ohuen vihkosen.
— Annahan tänne, virkkoi Runeberg, sieppasi vihkon ja alkoi lukea sitä itsekseen.
— Niinpä niin, veli Elias, samaa kansaa se on, sitä samaa rahvasta, jonka minäkin vasta äskeisinä vuosina opin tuntemaan. Saarijärvellä ja Ruovedellä oleskellessani, puheli Runeberg lukemisensa lomassa. — Paavon ja Paavon suvun vaatimatonta, sitkeää raatajakansaa, joka asuu valtavissa erämaissaan ja elää patriarkaalista elämäänsä. Silloin vasta minä ensi kerran opin sen tuntemaan.
— Näinköhän sinä, veli Runeberg, opit tuntemaan sen perinpohjin, tarinoi Snellman. — Sinä elit herraskartanossa ja katselit sitä ylhäältä päin. Runoilijana sinä näit sen jotkut puolet, et kai kaikkia.
— En tiedä, vastasi Runeberg. — Luulen oppineeni tuntemaan, mutta ainakin opin antamaan sille arvoa — niin, opin sitä rakastamaan.
Runeberg syventyi lukuunsa, Lönnrot nyökytteli itsekseen päätään ja Snellman siirtyi toiseen keskustelupiiriin. Siellä pohdittiin Runebergin viimeisen kirjan sisällystä ja jouduttiin sitten käsittelemään ulkomaidenkin uusinta kirjallisuutta.
— Niin on kuten arvasinkin, Runeberg puheli Lönnrotille. — Kanteleen tämäkin vihko sisältää yhtä suurta Suomen kansan muinaista runoutta kuin edellisetkin. Aavistelen ja näenkin, että sinusta, veli Elias, tulee Porthanin työn jatkaja. Erinomainen asia on, että olet saanut nämä runot otetuiksi talteen.
— Näissä on julkaistu vain vähän siitä, mitä olen saanut matkallani kirjoitetuksi muistiin, vastasi Lönnrot. — Ja paljon, monin verroin enemmän niitä on vielä muistiinkirjoittamatta. Olen saanut tietää, että Karjalan rajoilla ja Vienan mailla näitä runoja lauletaan yleisesti. Partasuut uroot kuolevat ja kukapa takaa, että uusi polvi runoja enää niin tarkoin muistaa. Ne pitäisi siis koota aikanaan. Samapa on, kuka ne kerää, mutta kerätä ne pitäisi. Mielelläni minäkin siihen ryhtyisin, mutta eipä minulla ole siihen varoja. Ja niin on asia, että tämä kanteleen vihko taitaakin olla viimeinen.
— Älähän, veli veikkoseni.
— Niin on asia. Omin varoin olen koettanut Kanteletta julkaista ja tähän saakka olen päässyt, mutta nyt tuli aita vastaan. Minun vähät varani eivät enää riitä seuraavan vihkon julkaisemiseen. Myymättä ovat edellisetkin, ei nykyinen kansa niitä ymmärrä eikä siis ostakaan. Ainoa keino olisi, jos tuon Lindforsin tuuma saataisiin toteutumaan ja tosiaankin perustetuksi suomalaisen kirjallisuuden seura, joka kustantaisi jatkon.
— Onko sinulla mukanasi viimeisen kokouksen pöytäkirja?
— Ka, täällähän tämä on taskussa, vastasi Lönnrot ja kaivoi taskustaan paperin.
Runeberg kilautti voimakkaasti lasiinsa, ilmoitti seuran esimiehenä virallisen kokouksen alkaneeksi ja kehoitti Lönnrotia lukemaan pöytäkirjan. Tämä teki työtä käskettyä ja luki:
»Alla kirjoitettuna päivänä kokountu Herra Lehtori Keckmannin luokse Mag. Doc. Gadolin, Mag. Doc. Gyldén, Akad. Adj. Ilmoni, Mag. Lille, Veterin. Lääk. Lindfors, Conrector Lindfors, Akad. Adj. Nordström, Mag. Doc. Rein, Mag. Ståhlberg, Mag. Ticklén, ja alla kirjoittanut.
Ja synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi taintumaan kirjallisiin menoihin. Juttu pääty viimeiseltä siihen, että käytettäköön asia millä lailla tahtonsa, niin on se ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin yhdeltä, jonka tähden neuoteltiin toimeen saada Seura, jolla tämä asia olisi huolena ja päätettiin aiheeksi ilmoittaa nämät hankkeet Akademian Rehtorille, että hänen tiedollansa ja luvallansa toiste taitaisi kokoontua tästä asiasta laviammalta keskustelemaan. Wiikon päästä lupasi sentähden jokainen kokountua äsken nimitettyyn paikkaan, ja herra Mag. Docens Rein, joka otti mennäksensä Rehtorin puheelle, lupasi silloin tuoda häneltä vastauksen. Sitte erkauntu kukin kotiansa. Helsingissä 16. Helmikuussa 1831.
Elias Lönnrot.»
— Veli Lönnrotin kanssa neuvoteltuamme pidimme tarpeellisena, että tämä tärkeä asia tulisi selväksi jokaiselle Lauantaiseurankin jäsenelle. Siksi järjestimme tämän ylimääräisen kokouksen, julisti Runeberg.
— Huomenna kokoonnumme siis Keckmanin luokse. Rehtori on antanut pyydetyn luvan ja monet huomattavat henkilöt ovat ilmoittaneet liittyvänsä seuraan, jonka nimeksi on ajateltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Heistä mainitsen isänmaallisen lehtemme »Mnemosynen» toimittajan Linsénin, »Turun Viikkosanomain» toimittajan Reinhold von Beckerin, professorit Mathias Akianderin, Erik Melartinin ja Erik Ingmanin, F.J. Rabben, H.A. Furuhjelmin ja Volmar Styrbjörn Schildtin eli Kilpisen. Ja tietysti me täällä olevat seuraan liitymme. Lisäksi olemme ajatelleet, että seuraan kutsutaan jäseniksi sellaisia kaikensäätyisiä henkilöitä, jotka omaksuvat sen harrastukset, ja että seura viettää vuosikokouksensa Porthanin kuolinpäivänä. Myöskin olemme aikoneet esittää seuran tunnuslauseeksi suomenkielisen lauseen: »Pysy Suomessa pyhänä». Seuran tarkoitusperät tunnemme, mutta toistan vielä niiden pääkohdat. Ne ovat: Suomea koskevien, jo ilmestyneiden, vasta ilmestyvien, niin painettujen kuin käsikirjoitettujenkin, muinaisaikoja, runoja, muinaisuskoa, maanviljelystä, kielen harjoittamista, tilastoa ja muuta semmoista käsittävien teosten kokoileminen, olkoot ne suomeksi tai millä kielellä tahansa, sekä myöskin suomenkielisten laulujen, vanhojen tarinoiden, kirjateosten ja vanhojen kalujen talteen ottaminen. Seura myöskin, mikäli sen varat sallivat, painattaa sekä näitä ja muitakin hyödyllisiä kirjoja, sekä julkaisee lehteä Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden valaisemiseksi. Lisäksi seura palkinnoilla kehoittaa taitavia miehiä mainituista asioista kirjoittamaan niin valistuneille kuin rahvaallekin sekä sopivia vieraskielisiä kirjoja suomentamaan. Samoin se julistaa palkittavia kilpailuja aineissa, jotka koskevat Suomen historiaa, kieltä ja kirjallisuutta.
Perustettavan seuran tarkoitusperät katsottiin hyviksi. Illan virallisessa ohjelmassa ei muita asioita ollutkaan. Erilaisista asioista tarinoidessa ilta kului myöhäiseksi, mutta kenelläkään ei ollut kiirettä ja Cygnaeus oli aulis isäntä.
Runeberg ja Snellman joutuivat keskustelemaan aikaisemmasta suomenmielisyydestä.
— No niin, virkkoi Snellman. — Lauantaiseurassa me kaikki olemme fennomaaneja eli suomenmielisiä. Me annamme kernaasti rahvaan puhua suomeaan, emme mitenkään halua riistää siltä sen kieltä, olemmepa valmiit puuhaamaan sille hieman henkistä ravintoa sen omalla kielellä. Me tahdomme valistaa sitä sikäli, kuin katsomme sen valistusta kunnolla toimeen tullakseen tarvitsevan. Tähän saakka meidän suomenmielisyytemme ulottuu. Sivistyneistön, kaiken korkeamman tiedon ja taidon kielenä olkoon ruotsi. Tässä tarkoituksessa sekä myöskin uudemman ja paremman opetuksen aikaansaamiseksi me tämän seuran jäsenet parhaillaan puuhaamme Helsinkiin uutta ruotsinkielistä koulua. Mutta kukaan meistä fennomaaneista ei ole huomauttanut, että meidän ehkä olisi ajateltava suomenkielisenkin koulun perustamista. Tämä johtuu siitä, että katsomme sen tarpeettomaksi. Koska meillä jo on ruotsinkieli sivistyskielenämme, niin oppikoot suomalaisetkin sitä, mikäli haluavat korkeampaa sivistystä. Näinhän on asia. Vai mitä veli arvelee?
— Niinpä kai. Kun meillä kerran on ruotsi sivistyskielenämme, niin miksipä tarvittaisiin kaksi kieltä rinnatusten.
— Arveleeko veli suomalaisen rahvaan tähän järjestelyyn ajan pitkään tyytyvän?
— Totta kai se tyytyy. Tyytyy sitä suuremmalla syyllä, kun sen kielen asemaa yhä parannetaan sellaiseksi, että se sillä saa jokapäiväisen elämänsä tietotarpeen. Vai luuletko sinä, ettei se siihen tyytyisi?
— Nykyinen aika on sellainen, että suuressa maailmassa poljetut kansakunnat vähitellen alkavat nostaa päätään. Saattaisihan tapahtua, että tämä Suomenkin kansa heräisi ja herättyään alkaisi vaatia kielelleen ja sikäli itselleenkin suurempia oikeuksia. Esimerkiksi sellaisia, että se saisi virastoissa ja oikeuksissa toimitetuksi asiansa omalla kielellään. Samoja oikeuksia, joita Arwidsson tovereineen vaati.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos niin tapahtuisi. En vain ymmärrä, miten se saattaisi käydä päinsä. Onko sinusta, veli Snellman, suomen kieli sopiva virastojen ja oikeuden kieleksi? Sillä ei ole siihen tarvittavaa harjaantuneisuutta.
— Mitä ei ole, se saattaa tulla, vastasi Snellman.
Yhä useammat alkoivat kuunnella keskustelun kulkua. — En ole tätä asiaa ajatellut, jatkoi Runeberg. — Se on minulle outo.
— Outo se tässä muodossa on kai meistä useimmille, ehkäpä kaikille, mutta sitäkin mahdollisuutta sietää ryhtyä vähitellen ajattelemaan. Suomalainen rahvas on tässä maassa valtavana enemmistönä, mutta sittenkin lapsipuolena. Siihen asemaan se ei tule aina tyytymään.
— Vai niin sinusta tuntuu, Snellman, virkahti joku kauempaa tupakan savun seasta. — Siihen, jos sellaista tapahtuisi, kai tarvitaan paljon aikaa.
— Ehkä tarvitaan, ehkä ei. Minusta tuntuu siltäkin, että sivistyneistön pitäisi tehdä tässä asiassa tehtävänsä.
— Joka olisi?
— Esimerkiksi suomen kielen omaksuminen omaksi puhekielekseen.
— Ohoh!
— Me opettelemme tässäkin seurassa suomen kielen myötätunnosta suomalaista rahvasta kohtaan. Se riittää ehkä nyt, mutta ajan pitkään se ei riitä.
— No niin, Snellman, minä en käsitä, miksi tässä maassa ei voitaisi täydessä sovussa puhua kahta kieltä. Mitä sanoo veli Lönnrot?
— Mitäpä minä. Muistelen tässä vain Paavo Korhosen runoa:
»Kuinka suotta suomen kieli
Kapaloss on kauan ollut
Lapsen tautisen tavalla.
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke'issä —»— Siinäpä sen kuulitte kansan suulla sanottuna, Snellman virkahti. — Kun kansa alkaa selvästi tuntea alennuksensa tilan, niin se alkaa myöskin vaatia siihen parannusta. Ja luulenpa, että silloin tässä maassa herää sekin tietoisuus, jota meillä ei nyt ole, nimittäin kansallistietoisuus.
— Mutta tunnemmehan itsemme suomalaisiksi.
— Kyllä, mutta hallitseva osa ei tunne olevansa samaa luuta ja lihaa sorretun enemmistön kanssa. Ja kun näin on, on kansamme hajanaisuudessaan heikko. Vasta kielellisesti yhdyttyään se on vahva.
HUUTAVAN ÄÄNI KORVESSA.
— Kukapa olisi uskonut, että meidän kiltti Lauantaiseuramme kantoi sellaisen hedelmän, puheli professori Lille professoreille Laurellille ja Cygnaeukselle heidän astellessaan Helsingin katuja. — Snellman on nyt vallan villitty. Johan hän yli kymmenen vuotta sitten silloin tällöin vilautteli seurassammekin outoja mielipiteitä, mutta kun hän milloin asiassa, milloin toisessa pullikoi yliopistollisia esimiehiäänkin vastaan, niin päättelimme luonnollisesti hänen niidenkin esiintymisiensä johtuvan syntyperäisestä uppiniskaisuudesta. Lieneekö monivuotinen oleskelunsa ulkomailla vaikuttanut häneen, vai mikä, mutta nyt hän, kuten sanoin, on vallan villitty. Ehkä hänen sittenkin olisi pitänyt päästä opettajaksi yliopistoon, mutta siitähän rehtori Ursin ei sallinut edes puhuttavankaan. Kuopion yläalkeiskoulun opettajaksi muutettuaan hän ryhtyi sieltä käsin julistamaan uusia oppejaan. Hänellä kuuluu olevan siellä suomenkielinen lehti, »Maamiehen Ystävä» nimeltään, mutta onpa toinenkin, ruotsinkielellä julkaisemansa »Saima». Minullekin hän on sen numerot lähettänyt. Ruotsin kielellä hän nähtävästi otaksuu saavansa sanottavansa sivistyneistön tietoon.
— Olin kirjeenvaihdossa Snellmanin kanssa hänen ulkomailla ollessaan, jatkoi Cygnaeus. — Kirjeissään hän puhui Suomen kansan enemmistön kohottamisesta ja väitti jo silloin, ettei sivistynyt osa välitä vähääkään suomea puhuvan rahvaan henkisestä ja aineellisesta kohottamisesta. Kansan nostajien täytyy siis nousta sen omista riveistä. Väkivalloin tämä pieni kansa ei saa mitään aikaan, sivistyksen voimassa on sen ainoa pelastus. Kansan kohottamisen edellytyksenä on suomen kielen saattaminen opetuksen ja lainkäytön kieleksi. Näin hän kirjoitteli silloin yksityisesti, nyt hän julistaa samaa oppia jo julkisesti. Omasta puolestani olen myöskin saanut »Saiman». Olen sitä silmäillyt ja minusta Snellman näyttää olevan oikeassa monessa asiassa. Kun hän lehdessään vaatii koulujen perustamista kansaakin varten, työn yleistä vapautta ja ammattikuntalaitoksen poistamista, naissivistyksen kohottamista, maanjaon helpottamista, korkeiden tullimaksujen alentamista ja monta muutakin parannusta, on hän ehdottomasti oikeassa. Erikoisesti minua miellyttää se purevan ivallinen, terävä tapa, jolla hän käy poroporvarillisen omahyväisyyden ja kaiken ahdasmielisen ajatustavan kimppuun. Ja mitä sitten hänen ajamaansa pääasiaan, suomen kielen saattamiseen oikeuksiinsa, tulee, niin täytyy minun tunnustaa hänen siinäkin olevan hyvällä asialla, vaikka tapansa onkin tuiman jyrkkä.
— Yleisen pahennuksen hän onkin saanut sillä aikaan, vastasi Lille. — Olenhan minäkin suomenmielinen, olen ainakin sitä ollut, mutta kyllä Snellman julistaa kohtuuttomia vaatiessaan suomen kielen asettamista maan varsinaiseksi kansalliskieleksi ja ruotsin kielen alentamista vähemmistön kieleksi.
— Hän on sitä mieltä, että vain suomen kielen kohottaminen valtakieleksi saa tässä maassa aikaan yhtenäisen kansallishengen ja että vain yhtenäinen kansallishenki voi turvata kansamme olemassaolon, virkkoi Laurell. Tämä jyrkkä vaatimus perustuu nähdäkseni hänen filosofiseen maailmankatsomukseensa.
— Niinpä kai, mutta julkea vaatimus se on, vastasi Lille. — Yhtä hävytön kuin sekin, että Suomen ruotsia puhuvan sivistyneistön, joka muka on suomalaisesta rahvaasta lähtöisin, olisi taas palattava sen yhteyteen.
— No, no, veliseni, myhäili Cygnaeus, — älä kiivastu. Minusta tämä vaatimus ei ole aivan perätön eikä aivan kohtuutonkaan. Mikäli tiedän, on esimerkiksi veli Lillen ei niinkään etäinen kantaisä ollut nimeltään Tikkanen. Veli Laurellin esi-isä on tietenkin ollut Laurila ja Joutseno synnytti Cygnaeukset. Niin että siinäpä ollaan.
— Oli miten oli, mutta kyllä Snellman on nyt kertakaikkiaan vihoittanut monet entiset ystävänsä ja rikkonut tässä maassa kaiken rauhan. Pahempi asia on, että hänen villitykseensä on yhtynyt melkoinen joukko etenkin nuorempia sivistyneitä miehiä eri puolilla maata. Kuopion profeetta kokoaa opetuslapsia.
— Kun sotatorven ääni soi vahvana, niin se tempaa mukaansa, sanoi Cygnaeus. — Ja koskapa se on temmannut jo nyt mukaansa niin monet, niin asiassa täytyy olla syvällä piilevät syynsä. Tosiasia on, että Kuopion profeetan ääni on kuin huutavan ääni korvessa. Se kuuluu ja sitä kuunnellaan.
— Snellman käy lehdessään vähän liiankin tuimasti viranomaistenkin kimppuun. Aikahan on sellainen, ettei Suomessa, yhtä vähän kuin Venäjälläkään, saa kuulua hiiskaustakaan, joka osoittaisi tyytymättömyyden oireita oleviin oloihin nähden, puheli Laurell. — Kenraalikuvernööri Menshikov noudattaa tarkoin keisarin tahtoa, eikä ministerivaltiosihteeri Aleksander Armfeltilla, joka Kustaa Maurin poikana kernaasti suosii vapaampaa politiikkaa, kuulu olevan tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen ääntään kuuluviin keisarin luona. Kunpahan vain Snellman ei tässä suhteessa löisi kirvestään kiveen. Olen kuullut hänen saavan alituisesti kamppailla sensuurin kanssa siitä, mitä hän saa julkaista, mitä ei.
— Hän on epäilemättä saanut vastaansa korkeat, ruotsalaisuudella kyllästetyt viranomaisemme, sanoi Cygnaeus. — Ja tuskinpa ne empivät käyttäessään vaikutusvaltaansa hänen suhteensa.
Ja niinpähän asia olikin. Kävelijöitä vastaan sattui tulemaan professori Nervander, joka tiesi kertoa hallituksen lakkauttaneen Snellmanin lehden.
— Siihen siis päättyi koko tämä suuri häly ja huuto, virkkoi Lille hieman vahingoniloisena. — Kolme vuotta sai profeetta vaikuttaa, sitten tuli loppu.
— Luuletko niin, veli Lille? sanoi Nervander. — Huonostipa sitten tunnet Kuopion jääräpään. Hänellä on vähän kokoa, mutta paljon sisua. Hän ei hellitä, kun on kerran harkinnut asiansa oikeaksi ja ryhtynyt sitä ajamaan. Nyt ampiaispesä vasta alkaakin oikein surista.
— Veli Nervander lienee oikeassa, myönsi Cygnaeus. — Minusta ei ole tässä asiassa mukaan tulijaksi, sillä en ole taistelun mies enkä tahdo asettua jyrkästi puolelle enkä toiselle. Sen kuitenkin pidän selvänä, että Snellman joko voittaa tai kaatuu asiansa mukana. Hän ei tunne mitään keskitietä. Taistelu saattaa kestää kauan, se voi jakaa kansamme kahteen katkerasti keskenään kamppailevaan leiriin, mutta — älkäämme tuomitko.
ELIAS LÖNNROT.
Tultuaan lääketieteen tohtoriksi — väitöskirjassaan hän käsitteli suomalaisten taikalääkitystä — Lönnrot siirtyi Oulun piirin apulaislääkäriksi. Kaikin voiminsa hän taisteli kulkutautina liikkuvaa lavantautia vastaan, olipa vähällä kuolla siihen itsekin. Pian hän siirtyi Kajaanin piirilääkäriksi. Tauti tappoi hänen piirinsä väestöstä neljännen osan. Katovuosien hädän varalle hän Suomen oloihin soveltamalla suomensi Schartaun kirjasen »Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina», ja rahvaan terveydenhoitoa varten hän julkaisi »Suomalaisen talonpojan kotilääkärin». Kun lääkintähallitus pyysi häntä laatimaan rokotusoppaan, niin Lönnrot myöntyi ja vastasi; »Maamme ehdottomasti joutilaimpana lääkärinä minun täytyy palkkani vastikkeeksi tehdä edes jotakin.»
Lääkäri hän oli ammatiltaan, mutta mielensä paloi toiseen työhön ja halunsa veti rajantakaiseen Vienaan, partasuiden laulajien runomaille. Hän sai virkavapautta, laulatteli parilla matkallaan monen monia taitajia, joista Latvajärven Arhippa Perttunen mainitaan runolaulajista suurimmaksi, järjesteli kokoamansa entiset ja uudet runot, ja niin ilmestyi Suomen kansalliseepoksen »Kalevalan» ensimmäinen laitos painosta v. 1835. Se käsitti muinaisrunojen alkuosan, loppuosa ilmestyi seuraavana vuonna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kustansi painatuksen.
Kalevalan ollessa painettavana Lönnrot oli taas uudella matkalla Kirjallisuuden Seuralta saamallaan 1000 ruplan matkarahalla. Toista vuotta hän kierteli Vienaa, palasi Lapin kautta takaisin ja samoili vielä Suomen Karjalan ristiin ja rastiin.
Saatu runsas saalis sisälsi kansanrunouden kaikkia lajeja. Hän rupesi järjestämään lyyrillisiä runoja painokuntoon, teki sen kestäessä parikin uutta keruumatkaa Suomen Karjalaan, ja kokosi niin runsaasti lisiä, että runojen käsikirjoitus oli uusittava neljä kertaa. Lyyrillisten runojen — »Kantelettaren» — ensimmäinen kirja ilmestyi V. 1838. Runeberg oli jo nimetty Suomen suurmieheksi, Lönnrotin jättiläishahmo nousi hänen rinnalleen. Yliopiston 200-vuotisjuhlassa molempien asema ikäänkuin virallisesti tällaiseksi tunnustettiin. Kantelettaren muut osat ilmestyivät seuraavina vuosina.
Näiden suurtöiden ohella Lönnrot oli järjestellyt jo valmiiksi kaksi muutakin kansallisrunouden kulmakiveä, »Sananlaskut» ja »Arvoitukset». Lähivuosina nekin ilmestyivät Kirjallisuuden Seuran kustantamina. Edellinen sisälsi 7077 sananlaskua, jälkimmäinen 1679 suomalaista ja 135 virolaista arvoitusta.
Saatuaan ne valmiiksi, Lönnrot ryhtyi jatkamaan Keckmanin alkaman suuren suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmistamista. Työn kestäessä hän teki taaskin matkan Aunukseen sekä Castrénin kanssa toisen retken Suomen, Norjan ja Venäjän Lapin kautta vepsäläisalueelle.
Vaatimattomasti Suomen suurmies matkusti. Kontti selässä, lapikkaat jalassa tai usein selkäänkin ripustettuina hän tarpoi jalan penikulman toisensa jälkeen, yöpyi talojen penkeillä takkinsa päänalusenaan, tarinoi lieden ääressä ukkojen ja akkojen kaltaisena ja vertaisena, ja pelasti näin talteen Suomen suvun luovan hengen kalleimmat aarteet. Partaniekkojen runo-uroiden seurassa hän parhaiten viihtyi ja mustien savupirttien ilmaa hän kernaimmin hengitti. Kajaanin tohtorin maine levisi laajaksi ja rahvaalle mieluisaksi hänen keruumaillaan. Niiden alkukantainen kansa tunsi hänet omaksi miehekseen. Se ei huomannut hänessä sellaista töykeää, vieraskielistä herraa, jollainen oli vuosisatojen kuluessa laittanut ammottavan aukon itsensä ja rahvaan välille, vaan näki hänessä omia olojaan ymmärtävän miehen ja avasi hänelle auliisti sydämensä ailahdukset ja salaiset tietonsa.
Viimeisen keruumatkansa Lönnrot teki Viroon. Suomalaisuuden miehet olivat toivoneet Suomen ja Viron yhteisen kirjakielen syntyä, mutta surukseen Lönnrot huomasi, ettei se enää ollut mahdollista. Kummatkin olivat jo kulkeneet liian kauaksi omaa uraansa eivätkä veljekset enää tajunneet toistensa puhetta.
Jo vuodesta 1835 Lönnrot oli enimmäkseen omalla kustannuksellaan toimittanut ja julkaissut ensimmäistä suomenkielistä aikakauslehteä »Mehiläistä». Kannatuksen puutteessa se lakkasi viiden vuoden kuluttua. Toimittaja sai palkakseen vaivansa ja rahalliset tappiot.
Viron matkalta palattuaan Lönnrot ryhtyi hoitamaan virkaansa Kainuun kansan ainoana lääkärinä.
KUOPIOSSA.
Kaksi ystävystä mittaili iltakävelyllään 1840-luvun puolivälissä etäisen Kuopion katuja. Innokkaasti ne väliin keskustelivat, väliin vaikenivat ja antautuivat aatoksiinsa. Vastaan tuli korkea herra, itse Kuopion kuvernööri. Kajaanin tohtorin Elias Lönnrotin tervehdykseen hän vastasi, Snellmania ei ollut näkevinään. — Se aivan puhisee kiukusta minun sattuessa samalle kadulle, hymähti Snellman.
Sitten tuli vastaan erilaisia virkamiehiä, opettajia ja isoja kauppiaita. Perin kylmästi useimmat heistä tervehtivät Snellmania, sihahtipa eräs pyylevä täti ohimennessään sanan »Pthyj».
— Kaspa vain, myhähteli Lönnrot. — Eivätpä taida sentään osata meikäläisen kansan ikivanhaa halveksumistemppua — pyllistämistä —.
— Odotetaan, veliseni, odotetaan, kyllä ne vielä senkin muistavat, nämä fiinit herskaapit.
Kotvan taas äänettömänä kuljettuaan Snellman puheli:
— Kovalle tämä ottaa. En tarkoita noita kukkoilevia höperöitä ja heidän vihanpuuskiaan, vaan omia asioitani. Ankaraan pinteeseen olen joutunut. Perheeni on lisääntynyt, suut vaativat jo leipää. Lehtieni vuoksi olen velkaantunut. Toimeni rehtorina ei anna minulle tyydytystä. Minulle on tarjottu erilaisia edullisia paikkoja Ruotsissa, kiusaus on ollut kova, mutta olen sen aina voittanut ja jäänyt kotimaahan. En oikein tiedä, mitä tekisin.
— Sinulla on hyvä tiedemiesmaine Ruotsissa, vastasi Lönnrot. — Suomessa olosi on tukalaa. Mitenkä professori Almqvist sinulle Ruotsissa lausuikaan, niin, näinhän se oli: »Suomessa sinut joko hirtetään tai sinusta tehdään senaattori.» Jää siis Suomeen.
— Hirtettäväksi? Vai senaattoriksiko?
— Eipä tuo juuri näytä siltä, että sinusta tehtäisiin senaattori, mutta jää sittenkin. Minulla on omat työni enkä juuri sekaannu kielikysymykseen, mutta sinulle sanon: jää sittenkin. Sinua tässä maassa tarvitaan. Kirjoitit minulle aikaisemmin, että haluaisit taas ryhtyä julkaisemaan lehteä ajaaksesi suurta asiaasi edelleen, mutta et tietenkään saa siihen lupaa. Jospahan, veliseni, tehtäisiin kuten esittelit, että minä — minua kun ne eivät näet epäile — hakisin omissa niinissäni lehdelle julkaisuluvan ja sinä sitä toimittelisit, kuten haluaisit.
Snellman pysähtyi ja virkkoi innostuneena:
— Kyllä sinä Kajaanin tohtori olet miesten mies! Pelolla ajattelin sinun kieltäytyvän, mutta en tietänyt, kenen muunkaan puoleen kääntyisin. Anomus lähetetään heti. Olipa mainio asia, että pistäydyit tänne Kuopioon! — Tehdään siis niin. Jos haluat, niin kirjoittelen uuteenkin lehteesi. Koetahan, veliseni, muistella entisen kohtaloa ja varoa, ettei uusikin lehtesi joutuisi jo »nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän, kauniina katoamahan». Kovin paljon aikaa en uskalla lehdellesi luvata, sillä omat työnikin on tehtävä. Sanakirjan teko vaatii aikansa ja Kalevalastakin pitää jo vähitellen saada uusi laitos.
— Kyllä sinä, veli Elias, olet pystyttänyt Kalevalallasi suomalaisen kulttuurin tukevan kulmakiven. Ällistyneinä nämä meidän irokeesimmekin sitä katselevat, vaikka eivät muuten siitä välitäkään. Ja sisimmässään heidänkin on myönnettävä, että suomen kieli on muutakin kuin renkien ja piikojen kieltä.
— Irokeesit?
— Niin, sen nimen svekomaanimme ovat itselleen toimittaneet. Joku heikäläinen neropatti otti ja todisti, että muuallakin on tultu toimeen, vaikka kansan kieli ei ole ollutkaan sivistyskielenä. Näin on muka asia Amerikassakin, missä esimerkiksi irokeesien intiaaniheimon kieltä ei ole otettu yleiseksi sivistyskieleksi. Tälläkin esimerkillä piti halvennettaman suomen kieltä, kun sellaiset väitteet, että suomen kohottaminen sivistyskieleksi on mahdotonta, kohtuutonta, tarpeetonta, jopa vahingollistakin, on meidän taholtamme osoitettu perättömiksi.
— Mitä Runeberg nykyisin sanoo kielikysymyksestä? tiedusteli Lönnrot.
— Porvooseen kymmenisen vuotta sitten muutettuaan hän on niin sanoakseni vetäytynyt kuoreensa. Hän asuu siellä rutiruotsalaisessa ympäristössä, opettaa koulussa nulikoita ja kirjoittaa runojaan. Hyviä runoja hän kirjoittaakin ja useimmiten hän hakee aiheensa supisuomalaisilta seuduilta. Hän tekee suurta kulttuurityötä. Kun hänen runonsa kerran käännetään suomalaisenkin kansan luettaviksi — sitä en epäile —, tulee niillä olemaan suuri merkitys. Niiden henki on selvästi suomalainen. Muuten Runeberg on vieraantunut aikaisemmista suomalaisuusharrastuksistaan, mutta suomalainen rahvas on yhä hänelle rakas.
— Castrénista ei liene kuulunut mitään?
— En ole kuullut erikoisempaa. Jossakin Kiinan rajoilla hän kai yhä vaeltelee ja etsii Suomen suvun kehtoa. Hänpä on myöskin sitkeä mies, meidän Matias Aleksanterimme. Terveytensä on heikko, mutta siitä välittämättä hän on kiertänyt Lapit, Venäjät ja Siperiat. Kalevalankin hän ehti kääntää ruotsiksi ja herätti luennoillaan siihen innostusta. Siitä miehestä kuullaan vielä paljon. — Toisestakaan pitkän matkan miehestä, Yrjö Aukusti Wallinista, ei ole aivan äsken saapunut tietoja. Hän kiertelee Egyptissä, Arabiassa, Palestiinassa, Mesopotamiassa, Persiassa, missä kierrelleekin, ja hänen tutkimuksensa tuovat epäilemättä tietoomme uusia puolia näistä maista ja niiden asukkaista.
— Luoja suokoon heillekin menestystä vaikeassa työssään, virkkoi Lönnrot. — Omaa kulttuuriamme hekin hiki otsassa rakentavat, he, kuten monet muutkin. Ja Volmari Styrbjörn Schildt, hän on astunut rohkean askelen, on alkanut piirilääkärinä esimiestensä kiukuksi kirjoitella suomenkielisiä virkakirjeitä. Uusia sanoja hän sepittelee kielemme rikastuttamiseksi. Tiede, taide, yleisö, henkilö, yksilö, opisto, kansallisuus, uskonto, kirjailija, ja monet muut — ne ovat mielestäni hyviä sanoja. — Hauskaa on näistä asioista tarinoiminen. Kajaaniin on pitkä matka, Kuopio on jo paljon lähempänä maailmaa, tuntuu ainakin olevan. Ahkerasti olen kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, mutta suullinen puhe on aina suullista puhetta. En tiedä, olenko oikeassa, mutta sellaisen käsityksen olen saanut, että meidän maassamme, eritoten suomalaisuutta harrastavissa miehissä on herännyt vahva luomisen henki. Tuntuu siltä, että me emme tyydy siihen, mitä on ollut ja mitä on, vaan tahdomme itse tutkia, tarkastella ja arvioida asiat, hyväksyä sen, mikä hyvää on, ja rakentaa uutta siihen, missä sitä tarvitaan. Ja näyttääpä minusta siltäkin, että me melkeinpä tietämättämme lähdemme työssämme ikivanhalta pohjalta, siltä pohjalta, jonka tämä meidän kansamme loi jo hämärässä muinaisuudessa.
— Oikeassa olet, veli. Kun kansa herää, niin se vaistomaisesti tuntee voimansa ja tahtoo tehdä luomistyötä oman olemassaolonsa turvaksi. Sellaista aikaa me juuri olemme alkaneet elää ja meidän itsekunkin on suotu kantaa kortemme kekoon. Meidän kansamme on herännyt vasta osaksi. Se on herätettävä kokonaan, mutta lopullinen herääminen on vielä ankaran taistelun takana. Taistelua voidaan käydä julkisesti ja suurella äänellä ja se puoli jää minunkin osakseni. Sitä voidaan myöskin käydä hiljaisuudessa, kuten sinä teet, ja sillä on yhtä suuri merkitys.
Snellman naurahti ja jatkoi:
— Minä olen oikeastaan joutunut rumpaliksi, jonka on rummutettava armeija hereille. Sinä taas hoitelet ikäänkuin kuormastoa, josta ei yleensä paljon puhuta, mutta joka kuitenkin pitää huolen sotajoukon ravitsemisesta. Mistä sitten ilmaantuvat kenraalit, jotka johtavat joukot voittoon, sitä en osaa vielä arvata. — Mennäänpä nyt kotiin ja laitetaan kuntoon uusi rumpu, jolla voidaan taas päristää.
VAIKEITA AIKOJA.
Snellman sai Lönnrotin avulla toimeen uuden lehden. Sen ääni oli varovaisempi, mutta sen herättämä kiukku ei silti ollut pienempi.
Suomenmielisten taholta vaadittiin suomen kielen professorin viran perustamista yliopistoon ja virkaan ajateltiin itseoikeutettuna Lönnrotia. Hanke raukesi — sen sijaan perustettiin venäjän kielen professorin virka.
Snellman teki pitemmän ulkomaanmatkan. Filosofian professorin virka Helsingin yliopistossa oli joutunut avoimeksi. Hän haki sitä, sai konsistorion puoltolauseen, mutta häntä ei nimitetty virkaan. Upsalan yliopistossa tarjottiin hänelle samanlaista virkaa, mutta hän voitti kiusauksen. Helsinkiin perustettiin kauppaopisto ja Snellmania ajateltiin sen johtajaksi, mutta kenraalikuvernööri ilmaisi antavansa luvan opiston perustamiseen vain ehdolla, ettei Snellman tulisi opiston johtajaksi. Samoina aikoina hallitus kuitenkin tarjosi hänelle Suomen virallisen lehden päätoimittajan virkaa. Se arveli kai tekevänsä Snellmanin siten vaarattomaksi, jopa saavan tarkoituksiaan palvelemaan hänen kirjailijakykynsä.
Snellman muutti Helsinkiin ja sai leipänsä kauppias Bergströmin liikkeen kirjanpitäjänä.
Euroopassa syntyi vapausliikkeitä. Kansat rupesivat vaatimaan oikeuksiaan, yleensä vanhoilliset hallitukset alkoivat taistelun kaikkea vapaamielisyyteen vivahtavaakin vastaan. Ja mitä suuressa maailmassa tapahtui, se ei voinut olla enää tavalla tai toisella koskettamatta Suomeakin.
Nikolai I oli taantumuksen tukipylväitä. Suomen valtiolliseen asemaan nähden hän ei ryhtynyt suoranaisiin sortotoimenpiteisiin, mutta ei sallinut myöskään mitään uudistuksia. Hän hallitsi piiska kourassa Venäjää ja komensi sitä kuin pataljoonaa. Suomi sai olla rauhassa, mutta senkin oli seisottava hievahtamatta paikallaan.
Ruotsalaistuneet suomalaiset näkivät Snellmanissa, heräävän suomalaisuuden näkyvimmässä miehessä, yhä vaarallisemman vihollisen. Hänet oli aikanaan kukistettava ja sikäli haudattava suomalaisuusliikekin. Venäläisen kenraalikuvernöörin ja Venäjän hallituksenkin korviin alettiin kuiskia yhtä ja toista. Venäjän hallitus sai asioista sen käsityksen, että Suomen suomalaisuusliike oli oikeastaan samaa kammottua liikehtimistä kuin Keski-Euroopan vapautumispyrkimykset, jopa samaa kuin Ranskan kapinoivat kommunardit. Suomalaisuusliikettä alettiin Venäjän hallituspiireissäkin katsoa vihamielisin silmäyksin. Ja kaiken lisäksi siellä pääsi valtaan sellainenkin käsitys, että suomalaisten syvimpänä salattuna tarkoituksena oli kaikkien Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen irroittaminen Venäjästä ja liittäminen yhteen suureksi, itsenäiseksi valtakunnaksi. — Snellmania haukuttiin Suomessa jopa kommunistiksikin.
1850 Suomessa julkaistiin kaiken tämän seurauksena surkean kuuluisa sensuuriasetus. Siinä kiellettiin kaiken muun, paitsi puhtaasti uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden julkaiseminen suomen kielellä. Mikäli muunlaista kirjallisuutta haluttiin julkaista, sai se tapahtua vain viranomaisten erikoisella luvalla. Ja luvansaannissa vaikuttivat merkityksellisesti Suomen ruotsalaistuneet virkamiehet. Ylitsekäymätön aita näytti siis kertakaikkiaan kohonneen suomalaisuuden asian kapealle polulle. Ruotsin kielen tie jäi edelleen laveaksi ja selväksi.
Kaikkien ihmeeksi yliopistoon seuraavana vuonna keisarin käskystä asetettiin suomen kielen oppituoli. Virkaan ei nimitetty Lönnrotia, vaan siihen kutsuttiin matkoiltaan palannut M.A. Castrén. Hänen kuoltuaan jo seuraa vana vuonna Lönnrot monien mutkittelujen jälkeen nimitettiin virkaan ja hän muutti Helsinkiin. Samana vuonna Snellmankin nimitettiin »siveysopin ja tiedeiden järjestelmän» professoriksi.
KRIMIN SOTA.
Venäjän jouduttua sotaan Turkkia vastaan asettuivat Englanti ja Ranska Turkkia tukemaan. Niiden yhtynyt laivasto saapui Itämerelle. Se pommitti turhaan Viaporia, mutta valloitti ja hävitti venäläisten Ahvenanmaalle rakentaman Bomarsundin linnoituksen. Pohjanlahden rannikkokaupunkeja tämä laivasto hieman ahdisteli, suuremman vahingon se teki polttaessaan Oulun tervahovin.
Suomalaiset pysyivät tämän sodan aikana täysin uskollisina, torjuivatpa vapaaehtoisin voimin ja yhdessä sotaväen kanssa joitakin vähäisempiä maihinnousuja. Liittoutuneet eivät ryhtyneetkään Suomen rannikolla huomattavampiin maihinnousuyrityksiin.
Nikolai I kuoli äkkiä v. 1855 sodan vielä jatkuessa ja valtaistuimen peri Aleksanteri II. Rauha solmittiin seuraavana vuonna.
UUSIA TUULIA.
Salaisella keisarillisella käskykirjeellä oli viranomaisia jo kehoitettu olemaan noudattamatta sensuuriasetusta. Asetus unohtui sodan aikana, eikä sitä kyetty enää henkiin herättämään. Valtaistuimen ympärillä alkoivat puhaltaa vapaammat tuulet. Sanomalehdessä »Suometar» Yrjö Koskinen jyrkästi vaati korkeampien suomenkielisten oppikoulujen perustamista. Kihlakunnan tuomari K.F. Forsström rupesi vastuksesta välittämättä laatimaan suomenkielisiä pöytäkirjoja, mutta pian viranomaiset häntä siitä jyrkästi kielsivät. Aina toimelias V.S. Schildt perusti v. 1858 Jyväskylään ensimmäisen suomenkielisen yksityisen oppikoulun.
Nuoremmissa yliopistopiireissä heräsi kielikysymyksestä riippumatonta kuohuntaa yliopistossa yhä vallitsevaa ankaran virkavaltaista komentoa vastaan, jota kenraalikuvernöörin ohella harjoittivat etenkin vuoronsa perään kanslereina toimivat ruotsinmieliset kenraalit. Tämän kuohunnan seurauksena oli jo mainetta niittäneen nuoren tiedemiehen Aadolf Eerik Nordenskjöldin karkoittaminen maasta. Hän asettui asumaan Ruotsiin ja alkoi siellä mainehikkaan uransa napaseutujen tutkijana.
Snellman oli jälleen ryhtynyt toimittamaan »Litteraturbladiaan» ja jatkoi siinä hyökkäyssotaansa. Asetettiinpa jo virallinen komiteakin, jossa Lönnrot oli jäsenenä, pohtimaan kysymystä suomen kielen käyttämisestä virastoissa. Etupäässä ruotsia puhuvista kootun komitean lausunto oli perin laiha. Lausunnon mukaan virkamiehiä ei saanut pakottaa antamaan suomenkielisiä asiakirjoja, vaan saivat he sen kyllä tehdä, mikäli itse halusivat. Suomalaiset olivat muka niin takapajulla, etteivät käsittäisi suomenkielisiä asiakirjoja. Lönnrot liitti mietintöön vastalauseensa ja ehdotti virkamiehille myönnettäväksi viisi vuotta aikaa suomea oppiakseen, jonka jälkeen suomenkielisten asiapaperien antaminen olisi pakollista. Komitean lausunto herätti suomenkielisten taholla vastaväitteitä. Varsinkin Snellman ja päätään jo nostava Agathon Meurman arvostelivat sitä kiivaasti.
Suomalaisuuden tuimimmatkin eturivin taistelijat käyttivät yhä, aniharvoja lukuunottamatta, puhe- ja kotikielenään ruotsia. He olivat lähteneet ruotsalaistuneista kodeista — Snellman ja Koskinen polveutuivat alkujaan Ruotsista saapuneista suvuista —-, olivat käyneet ruotsalaisen koulun ja suorittaneet opintonsa yliopistossa ruotsiksi. He olivat siihen tottuneet ja osasivat sillä lausua sujuvimmin ajatuksensa. Ja vain ruotsin kielellä he saattoivat saada mielipiteensä vastustajainsa korviin. Suomen yläluokka ei enää osannut suomea, ei halunnut sitä oppia eikä, mikäli osasi, tahtonut puhua. Se häpesi isiensä kieltä. Ja samoin tekivät monen monet supisuomalaisista kodeista lähteneet kiipijätkin vallasväen piioista pikku virkamiehiin saakka. Huomattavampaan virkaan ei suomalaissyntyinen päässytkään. Nimiä muutettiin ruotsalaisiksi sekä omasta tahdosta, mutta sitenkin, että papit, upseerit ja virkamiehet merkitsivät monen monia kirjoihinsa ruotsalaisilla nimillä.
Ammottava juopa oli näinä vuosikymmeninä auennut suomenkielisen rahvaan ja ruotsinkielisen yläluokan välille. Se synkeä epäluulo, joka jo muinaisten veroja kiskovien voutien, läänitysisäntien ja tunnottomien virkamiesten, niin maallisten kuin hengellistenkin, ajoista saakka oli jäänyt kytemään talonpojan mieleen, se syöpyi nyt yhä syvemmäksi näinä vuosikymmeninä, jolloin yläluokka kielellisestikin kokonaan erottautui alaluokasta. Tällöin pääsi Suomen rahvaaseen juurtumaan sen katkeroittunut viha kaikenlaisia »herroja» kohtaan.
Eräässä kirjeessään aina sovinnollinen Lönnrotkin nimitti jo ruotsinkielisten eristäytymistä »Jerikon muuriksi». Mutta hän lisäsi myöskin, että suomalaisille on myönnettävä heidän oikeutensa, suomen kielen sorron on väistyttävä ja että maa pakosta suomalaistuu.
Snellman esitti lehdessään »Litteraturblad» jatkuvasti kieliohjelmaansa. Oppikoulut oli toistaiseksi tehtävä kaksikielisiksi, jotta nouseva suomalainen sivistyneistö voisi omaksua ruotsinkielisestä kulttuurista, mitä siinä omaksuttavaa olisi, ja tuleva ruotsinkielinen sivistyneistö oppisi suomen kielen. Suomenkielisille ei kieli myöskään enää saanut olla esteenä teknillisiin ja merikouluihin pääsyyn. Ajan pitkään suomen oli tultava maan varsinaiseksi sivistyskieleksi ja sivistyneistön tuli vähitellen omaksua se kokonaan.
Valtiollisessa suhteessa Snellman omaksui jyrkästi sen kannan, että puhe Suomen liittämisestä jälleen Ruotsiin, jota ajatusta Ruotsin lehdistö tällöin saarnasi, oli turhaa haaveilua ja ettei tällainen yhdistäminen, mikäli sitä voitaisiin ajatella edes mahdolliseksi, olisi Suomelle onneksi. Suomen oli käytettävä tilansa parantamiseen kaikki ne mahdollisuudet, joita olevat olot Venäjän yhteydessä suinkin sallivat. Hän arveli parempien aikojen koittavan ja hänen mielestään voitiin täydellisesti luottaa Aleksanteri II hyviin aikomuksiin Suomeen nähden.
Vallanpitäjät huomasivat vähitellen, ettei Snellman suinkaan ollut yhteiskunnallinen mullistaja, vaan päinvastoin suuri kyky, jota hallitus saattoi käyttää hyväkseen mikäli se toimi parannuksien aikaansaamiseksi. Ministerivaltiosihteeri Armfelt ja hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen alkoivat kysellä hänen neuvojaan yliopistoa koskevissa asioissa. Kenraalikuvernöörin, balttilaisen kreivi Bergin luottamustakin hän saavutti sikäli, että voi hänen luonaan vaikuttaa suomen kielenkin eduksi. Keisari julkaisi manifestin, jossa määrättiin valittavaksi maan kustakin säädystä yhtä monta edustajaa valiokunnaksi, jonka tuli antaa lausuntonsa hallituksen sille jättämistä ehdotuksista. Näistä ehdotuksista keisari valiokunnan lausunnon perustalla vahvistaisi tuleviin valtiopäiviin saakka voimassaoleviksi ne, jotka hän katsoisi maalle hyödyllisiksi. Suomessa asetuttiin valiokunnan valitsemista vastustamaan, koska sen valtiopäivien tilalle asettuminen soti perustuslakeja vastaan. Saatuaan tyytymättömyydestä tiedon muutti keisari heti asian sellaiseksi, ettei se loukannut perustuslakeja. Snellman kehoitti nyt valitsemaan valiokunnan, koska sen asettaminen tietäisi valtiopäivien koollekutsumista, ja kehoitti luottamaan edelleenkin hallitsijan hyvään tarkoitukseen. Hänen käsitykseensä ei yhdytty. Hän julkaisi asiasta tuimia, osittain väärinkäsitystäkin aiheuttavia kirjoituksia ja sai vastaansa koko ruotsinkielisen lehdistön. Likaryöppy toisensa jälkeen syydettiin hänen päälleen ja väitettiin hänen toimivan vain itsekkäistä syistä. Loppujen lopuksi hänen mielipiteensä kuitenkin voitti ja osoittautuikin oikeaksi.
Snellmanille tarjottiin keisarin tahdosta kansliatoimituskunnan päällikön paikka senaatissa, mutta hän ei suostunut ottamaan sitä vastaan. Hän ei halunnut luopua tiedemies- ja sanomalehtimiesurastaan ja ehkäpä häntä arvelutti sekin, että sanottaisiin hänen siten perineen palkkion toimistaan hallituksen puoltajana. Pian hänelle tarjottiin raha-asiain toimituskunnan päällikön paikkaa. Keisari oli lukenut hänen ehdotuksensa ulkomaisen lainan ottamisesta Suomen hypoteekkiyhdistykselle, lausahtanut »Sepä on korkeata talousoppia», ja tullut vakuutetuksi Snellmanin kyvystä valtiotaloudellisissa asioissakin. Snellman otti nyt vastaan tarjotun viran ja niin tuli tästä kaiken rauhan rikkojasta, suomalaisesta villitsijästä senaattori — Suomen rahaministeri.
Ruotsinmielisyyden muurin tärkeimpään varustukseen, senaattiin, murtui ensimmäinen aukko jyrkimmän suomalaisuustaistelijan tullessa sen jäseneksi.
VALTIOPÄIVÄT
Porvoon valtiopäivien jälkeen v. 1809 Suomen säätyjä ei kutsuttu kertaakaan koolle. Aleksanteri I aikoi sen kyllä tehdä, mutta kutsu siirtyi siirtymistään ja lopuksi siitä ei liene ollut enää puhettakaan. Nikolai I vastusti kaikkea tämän tapaista lainsäädäntötoimintaa, mutta silti hänkin lienee ajatellut Suomen säätyjen koolle kutsumista, — ajankohta vain ei milloinkaan »ollut sopiva». Aleksanteri II ratkaisi asian ja saattoi Suomen lainsäädännön perustuslakien edellyttämälle uralle. Tämä valtioteko otettiin Suomessa riemulla vastaan ja keisaria kohtaan tunnettu kiitollisuus oli täydestä sydämestä lähtenyttä. V. 1863—64 valtiopäivien koolle kutsuminen takasi ennakkopäätöksellä Suomen asiain hoitotavan yli puoleksi vuosisadaksi. Porvoon valtiopäivien jälkeen maamme asioita oli hoidettu puhtaasti hallinnollisesti.
Keisaria painoivat raskaat huolet. Puola oli noussut kapinaan ja tätä kapinaa kukistettiin parhaillaan verisesti. Liettua oli vaarassa. Ranska saattaisi tulla Puolan avuksi ja silloin uhkasi vaikea sota.
Venäjällä hän oli kaksi vuotta aikaisemmin itsevaltiaan mahtikäskyllä lakkauttanut maaorjuuden. Tämä teko oli ensin herättänyt suunnatonta ihastusta, mutta nyt jo sekä entiset isännät että vapautetut orjat alkoivat murista tyytymättöminä. Kaukaasiassa kyti ja leimahteli ainainen kapinanhenki ja Venäjälläkin vehkeilivät niin ylhäiset kuin alhaiset. Kuitenkin oli virkamiesten ja kiihkovenäläisten toimesta kaikkialta valtakunnasta tulvinut keisarille rajattoman uskollisuuden ilmauksia. Suomesta vain ei kuulunut mitään. Olivatko suomalaiset uskollisia vai hautoivatko hekin salahankkeita?
— Mitäpä jurot suomalaiset kiiruhtaisivat julistamaan maailmalle tai minullekaan ajatuksiaan? Tietenkin he tuntevat myötätuntoa Puolaa kohtaan, vaikka eivät sano sitäkään julki. Ja kun eivät julista sitä maailmalle, niin mitäpä he vakuuttelisivat minullekaan ihastustaan, vaikka olen vähin vakuutuksia odotellutkin. Elävät omissa oloissaan, ne jäykkäniskat, miettivät ja katselevat. Koska siis Suomesta ei kuulu mitään, niin siellä kai ollaan uskollisia. Vai mitä arvelette, Armfelt?
— Sire, suomalaiset ovat uskollisia. He pitävät tämän asian niin päivänselvänä, että sen vakuuttaminen on heistä turhaa sanojen haaskausta.
— Aivan niin, Armfelt. Sellaiseksi minäkin heidän luonteensa tunnen. Venäläisistä tällainen vaiteliaisuus on käsittämätöntä, jopa karkeaa epäkohteliaisuuttakin, mutta Suomi, sen kansa ja olot ovatkin heille tuntematonta maailmaa. Minä luotan suomalaisiin, mutta sittenkin epäröin, mitä minun olisi nyt tehtävä. Suomessa siis odotetaan säätyjen koolle kutsumista?
— Niin, Sire. Maanmieheni ovat odottaneet sitä jo viisikymmentä vuotta. Teidän majesteettinne on heti hallitsijaksi tultuanne ja Helsingissä käydessänne senaatin täysistunnossa tiedoittanut ne vapaamieliset suuntaviivat, joiden mukaan teidän majesteettinne aikoo Suomea hallita. Lisäksi teidän majesteettinne on aivan äskettäin antanut selvästi ymmärtää, että valtiopäivät kutsutaan koolle. Teidän majesteettinne vallassa on maanmiehieni eittämättömän uskollisuuden yhä suurempi lujittaminen. Sire, maanmieheni ovat käsittäneet teidän majesteettinne tahdon ilmauksen lupaukseksi ja odottavat sen täyttämistä.
— Te suomalaiset puhutte suoraa ja koristelematonta kieltä, naurahti keisari. — Aniharvoin minä sellaista kuulenkaan. Minua imarrellaan, kumarrellaan ja minulta salataan asiat, mikäli ei luulla niiden minua miellyttävän. Niin, Armfelt, Suomen oikeuksien laajentaminen tällaisena ajankohtana on uskallettu teko, mutta mitä olen suomalaisille luvannut, sen pidän. Kutsumme siis valtiopäivät koolle Helsinkiin. Isoisäni kävi itse avaamassa ensimmäiset valtiopäivät, minä lähden avaamaan toiset.
Näin keisari ja ministerivaltiosihteeri ehkä saattoivat keskustella tai ainakin näin ajatella. Olipa asia siten tai täten — keisari kutsui Suomen säädyt koolle ja lähti itse juhlallisesti valtiopäivät avaamaan. Komentajakeisarikin oli aikoinaan käynyt Suomessa. Oli tullut, katsonut, havainnut maan rauhalliseksi, lahjoittanut rahaa kirkon rakentamista varten Helsinkiin, lausahtanut joitakin kalskahtavia lauseita, viitannut kädellään ja lähtenyt. Kansa oli katsonut komearyhtistä mahtajaa ihmeissään, mutta ennenkuin se ennätti oikein ajatella, kannattaisiko kunnolla hurrata vai ei, oli keisari jo tipotiessään.
Aleksanterin tulo oli toisenlaista. Komea katseltava hänkin oli, mutta hänen olemuksensa ei ollut yksinomaan vastaansanomattoman käskijän olemus.
Höyryllä kulkevalla laivalla keisari saapui Helsinkiin ja hänet otettiin ilolla vastaan.
— Suomelle hyvää tarkoittavaksi hallitsijaksi hänet jo aikaisemminkin tiedettiin, sellaiseksi omin silmin nyt todettiin ja sen mukaan hurrattiin, arvioivat asiaa parhaisiin tamineihinsa sonnustautuneet Helsingin porvarit.
Suomeen oli jo rakennettu ensimmäinen rautatie. Helsingistä Hämeenlinnaan sitä riitti. Keisari lähti heti junalla Parolan leirille tarkastamaan siellä olevia suomalaisia ruotuväkipataljoonia.
Suomen rahvaan lähettämä lähetystö oli aikaisemmin kesällä käynyt Tsarskoje Selossa keisarin puheilla kiittämässä valtiopäiväkutsusta ja samalla esittämässä toivomuksia suomen kielen asiassa. Snellman tahtoi kieliasian ratkaistavaksi keisarin käydessä Suomessa. Armfelt, joka ei suosinut suomen kielen oikeuksiinsa saattamista, ei asettunut myötämielelle, mutta ei pannut vastaankaan, Stjernvall-Walleen kannatti asiaa. Käskykirje valmistettiin Pietarissa ja vasta Parolassa keisarin puheille kutsuttu Snellman sai sen lopullisesta sanamuodosta tiedon. Siinä tunnustettiin ruotsi edelleenkin maan viralliseksi kieleksi, mutta senaatin oli ehdotettava tapa ja järjestys, jolla suomen kieli kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli asetettava oikeuksiinsa. Käskykirje tuotti Snellmanille pettymyksen, mutta hän päätteli, ettei tällä kertaa ollut enempää saavutettavissa ja että »aikanaan oli korkoineen otettava takaisin, mitä keisarillisesta lupauksesta voitaisiin toimeenpanossa tinkiä pois». Suomen rahvas kuitenkin otti tiedon kielensä vapauttamisesta vastaan syvällä riemulla.
Valtiopäivät kokoontuivat. Ritaristo ja aateli, jonka 226 sukua edusti 161 sukunsa päämiestä tai aatelista valtuutettua, kokoontui äsken valmistuneessa ritarihuoneessaan, maamarsalkkana senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Nordenstam. Papistoa edusti arkkipiispa Bergenheim, säädyn itseoikeutettu puhemies, kaksi piispaa ja 30 papiston valitsemaa edustajaa. Porvaristossa oli 37 edustajaa, puhemiehenä Viipurin pormestari Örn, ja talonpoikaissäädyssä 48, puhemiehenä satakuntalainen Aukusti Mäkipeska.
Keisari saapui loistavan seurueen kanssa, jossa olivat hänen kolme poikaansa, eräs suuriruhtinas, ulko-, sota- ja meriministerit, ministerivaltiosihteeri, kenraalikuvernööri ja monia muita. Uhkaavan sodan vuoksi oli Helsinkiin ja sen läheisyyteen koottu 20000 miestä venäläistä sotaväkeä.
Seisoen saman valtaistuimen edessä, jonka äärestä ensimmäinenkin Aleksanteri oli antanut vakuutuksensa, Aleksanteri II piti säädyille ranskankielisen, pääasiassa Snellmanin laatiman, keisarin omilla lisäyksillään varustaman valtaistuinpuheen. Se sisälsi yleviä ajatuksia, huokui täyttä luottamusta suomalaisiin ja herätti säädyissä mieluista tyydytystä. Puhe päättyi sanoilla: »Teidän asianne, suuriruhtinaan maan edustajat, on arvokkuudella, kohtuudella ja tyyneydellä keskusteluissanne osoittaa, että vapaamieliset valtiolaitokset, läheskään olematta vaaraksi ymmärtäväisen kansan käsissä, joka tahtoo yksissä neuvoin hallitsijansa kanssa ja käytännöllisellä tavalla työskennellä menestyksensä kartuttamiseksi, ovat järjestyksen ja onnellisuuden takeena.»
Juhlimisten jälkeen keisari lähti neljän päivän kuluttua Helsingistä säätyjen jäädessä jatkamaan työtään. Se oli muodollisestikin vaikeata. Porvoon valtiopäivien aikaisia edustajia ei ollut enää mukana, tällaiseen työhön tottumattomat miehet koettivat nyt tehdä parhaansa. Esityksiä oli käsiteltävinä 50, lisäksi tulivat lukuisat anomusesitykset. Asiat valmisteltiin valiokunnissa. Kun säätyjen edustus niissä oli erilainen, toimitettiin äänestykset valiokunnissa säädyttäin. Lakiesityksen lopullinen hyväksyminen vaati neljän säädyn myönteisen päätöksen.
Valtiopäivät olivat koolla neljä kuukautta ja jatkoivat työtään seuraavana vuonna. Tärkeitä kysymyksiä saatiin ratkaisuun. Aateliston yksinoikeus säteritilan omistamiseen ja syntyperäisoikeus erinäisiin pappis- ja opettajanvirkoihin lakkautettiin, uusi painoasetus ja maalaiskuntain kunnallisasetus saatiin toimeen. Kysymykset naisen täysivaltaisuudesta, holhouksesta, pakkoluovutuksesta, tilusten lohkomisesta, syytinkilaitoksen supistamisesta, palkollisten ja joutolaisten asemasta, yhtiöistä, tilusten rauhoittamisesta kotieläinten tuottamilta vahingoilta sekä rikos- ja rangaistuskaarien lieventämisestä saatiin myönteiseen päätökseen. Erittäin tärkeäksi muodostui päätös viinan kotitarvepolton lakkauttamisesta. Tässä asiassa etenkin talonpoikaissääty asettui kieltoa jäykästi vastustamaan, katsoen sen loukkaavan ikivanhaa oikeuttaan ja etuaan. Sitkeän vastarinnan jälkeen sääty vihdoin myöntyi ja V. 1866 laki keisarin vahvistamana tuli voimaan.
Monet lakiehdotukset eivät saavuttaneet ratkaisuaan. Sellaisista olivat tärkeimmät uusi kirkkolaki, rikoslaki, merilaki, elinkeinolaki, vesioikeus, kyydinpito ja teiden rakentaminen, veroparselin muutos, metsästys- ja kalastuslaki, mitat ja painot sekä kaupunkikuntain itsehallinto. Lahjoitusmaiden lunastusasia sekä kysymys Suomen pankin luovuttamisesta valtiopäivien hoitoon jäivät ratkaisua vaille. Niistä kysyttiinkin vain säätyjen mielipidettä.
Valtiopäivien oli laadittava myöskin tuloja menoarvio seuraavaa 3-vuotiskautta varten. Tässä asiassa säädyt tottumattomuutensa vuoksi perin rohkeasti myöntelivät varoja rautateiden rakentamiseen, koulumenoihin, uusiin kanavarakennuksiin ja soiden kuivatuksiin. Valtion vuotuinen vakinainen menosääntö oli 18 miljoonaa markkaa, mutta säädyt määräilivät lisäksi ylimääräisiä menoja 19 miljoonaa markkaa 3-vuotiskaudeksi. Menoista jäikin suurin osa varojen puutteessa suorittamatta.
Anomusehdotuksista oli huomattava ehdotus oman kauppalipun hankkimisesta Suomelle, mutta se jätettiin sikseen. Yksimielisesti sitävastoin kannatettiin ehdotusta, että senaatin oikeusosasto erotettaisiin itsenäiseksi oikeudeksi, jonka jäseniä ei voitaisi erottaa. Kaikki myöskin kannattivat ehdotusta Suomen sodan aikaisten sota vanhusten toimeentulon turvaamiseksi.
Suomen kieltä puhuvat edustajat olivat oikeutettuja saamaan asioista samat tiedot kuin ruotsiakin puhuvat. Hallituksen kielenkääntäjäin toimet tässä suhteessa olivat aivan surkeita. Käännöksiä ei saattanut useasti edes ymmärtää. Sittenkin suomen kieli näillä valtiopäivillä harppasi pitkän askelen eteenpäin. Suomen lainsäädäntötyö oli valtiopäiväkutsun nojalla päässyt oikeille ja laillisille urilleen ja jatkui säännöllisenä edelleen puolen vuosisataa. Muodot vakaantuivat, edustajat tottuivat työhönsä, ja valitsijat katsoivat näitä jäyhiä, vakaumuksessaan rehellisiä miehiä, seutukuntiensa parhaita, todellisella arvonannolla.
Käydessään Suomessa Aleksanteri II poisti asuntoaan vartioivat venäläiset sotamiehet sanoilla: »Tässä maassa en tarvitse vartijoita.» Venäjällä hänen vartiostonsa tehtiin monenkertaisiksi. Puolassa, Liettuassa, Virossa, Kaukaasiassa ja itse Venäjälläkin häntä synkeästi kirottiin sortajana. Suomi oli hänen laajan valtakuntansa ainoa kolkka, jossa häntä yksimielisesti siunattiin.
NELJÄ TIETÄJÄÄ
Suomella oli neljä suurmiestä, joiden toiminta sattui samoihin vuosikymmeniin 1800-luvulla: kansallisen kulttuurin kohottaja ja tukipylväs Elias Lönnrot, kansallinen herättäjä J.W. Snellman, kansallisrunoilija J.L. Runeberg ja suurin kirjailijamme Aleksis Kivi. Kolmen ensinmainitun ystävyyssuhde oli läheinen. Kivi teki työnsä heistä erillään, mutta empimättä hänet on mainittava heidän rinnallaan. — Seuraava kuvaus kolmen suurmiehen illanistujaisista on sommiteltu vapaasti ottaen huomioon säilyneet tiedot ja ajan tavat. Heidän luonnepiirteitään kuvaavat, Cygnaeuksen suuhun pannut tarinat pohjautuvat prof. G.S. Palménin ja valtiopäivämies Heikuran suullisiin kertomuksiin.
Kahdet rattaat kolisivat Helsingin ja Porvoon välisellä mutkikkaalla tiellä. Aamuvarhaisella ne olivat lähteneet Helsingistä ja saapuivat perille puiden varjojen jo pidetessä pitkiksi. Porvoossa ne pysähtyivät kaikkien kaupunkilaisten hyvin tunteman talon edustalle ja niistä laskeutui maahan kangistunein jäsenin neljä vanhahkoa herraa.
Talon ovelle ilmaantui ryhdikäs, silmälasiensa takaa tutkivasti katseleva mies. Heti hän tunsi tulijat ja lausahti iloisesti:
— No mutta, eiköpähän runoniekan matalaan majaan saavukin vanhoja ystäviä! Tervetuloa, rakkaat veljet, tervetuloa! Suuri kunnia talolleni tapahtuu, kun itse senaattori Snellman tuo kynnykseni yli arvossa korkean, vaikka luonnossa tosin hieman matalatekoisen olemuksensa. Ja kunnia on aivan yhtä suuri, kun kuulu vaeltaja Lönnrot saapuu luokseni. Eikä se vähene nähdessäni portaillani veli Cygnaeuksen liehuvan viitan ja kalabrialaisen rosvon leveälierisen hatun. Ja veljeni runosepän virassa, sinä Pohjoismaiden historian professori Sakari Topelius, ole sinäkin yhtä tervetullut. Tämän tervetuliaispuheen jälkeen käymme sisään, veljet.
— Pälkähti päähämme lähteä hieman tuulettamaan pölyttyneitä olemuksiamme. Muistimme sinun suunnilleen näinä aikoina pitävän nimipäiviä, selitteli Snellman eteisessä. — Tämä Porvoon matka vastaa jo pientä ulkomaanmatkaa. Saavuimme toivottamaan onnea.
— Kiitos, kiitos! Nimipäivät tosin olivat jo eilen, mutta se ei haittaa. Nytpähän ei, sen parempi, olekaan muita vieraita. Saamme tarinoida omassa piirissämme. — Fredrika, täällä on rakkaita vieraita, tulehan toki tervehtimään!
Runeberg istutti nälkäiset ja janoiset vieraansa viipymättä pöydän ääreen ja puheli:
— Olipahan tosiaankin hauska, että tulitte. Harvoin tapaamme nykyisin toisiamme. Maailma on kulkenut kulkuaan ja meistä on itsekukin lähtenyt omalle ladulleen.
— Mutta Johan Ludvig! Sinä pidät vain tuota kulunutta metsästysmekkoasi, vaikka sait harvinaisia vieraita. Menehän toki vaihtamaan takki yllesi.
— Kas vain, enpä huomannutkaan. Tämä mekko on niin mukava ja kodikas, ja minä olen tähän niin mieltynyt, että se on jo tulemaisillaan toiseksi minäkseni. Suokaa anteeksi, hyvät veljet, hajamieliselle runontekijälle hänen huomaamattomuutensa. Sinä, Elias, et kiinnitä siihen huomiota, ettekä te toiset myöskään, mutta veljemme Juhana Wilhelm on näissäkin asioissa perin tarkka herra. Me muut olemme kyllä niitä miehiä, joiden yllä puku ei kestä silitettynä edes puolta päivääkään, mutta oletteko milloinkaan nähneet Juhana Wilhelmin housuissa pienintäkään ryppyä tai hänen takissaan pölyhiukkasta — hehe —
— No mutta, Johan Ludvig, aina sinä laskettelet leikkiä, torui Fredrika.
Snellman rypisteli hieman kulmiaan, mutta yhtyi pian muiden nauruun. Runeberg kävi vaihtamassa takin ylleen ja syönti jatkui hilpeästi tarinoiden.
Syönnin päätyttyä Runeberg näytteli vierailleen monet pyssynsä ja ampumiensa kettujen nahat, kertoili hauskoja metsästysretkiensä tapahtumia reippaalla tavallaan ja lopetti: — Jumalan vapaassa ja kauniissa luonnossa minä parhaiten viihdyn. Kun kuljeksin siellä pyssy olallani, katselen ja mietiskelen, niin avautuu minulle siellä aina, joka kerran, uusia ihmeitä ja uusia maailmoita. Suhiseva tuuli puhaltaa siellä pois ainaiset, jokapäiväiset huolet. Ja kun katse kantautuu valtaviin etäisyyksiin, älyää ihmisparka oman surkean pienuutensa ja nöyryttää mielensä.
Aikanaan totikannu kaikkine tarpeineen ilmaantui pöydälle, savu sakeni ja puhe luisti yhä vaivattomammin. Snellmankin innostui riisumaan takkinsa sekä sen mukana jäykähkön arvokkuutensa ja tarinoi paitahihasillaan yhtä leppoisasti kuin muutkin.
— Niinpä niin, puheli Runeberg, — yli kolme vuosikymmentä on jo kulunut niistä päivistä, jolloin intomieliset, kaikelle hyvälle alttiit nuoret miehet perustivat Lauantaiseuran. Seura vaikutti aikansa ja kuoli, kuten kaikkien on kuoltava, niin ihmisten kuin heidän seurojensakin. Jättikö se mitä hyvää jälkeensä? Jättikö?
— Jätti se monen mieleen itämään monet hyvät ajatukset, virkkoi Snellman. — Paljon siellä turhiakin intoiltiin ja ihannoitiin, mutta kyllä asia on siten, että miehet, jotka eivät nuorina jotakin intoile ja ihannoi, eivät vanhoinakaan kelpaa mihinkään.
— Oikein puhuttu, veli Snellman, myönsi Cygnaeus. — Luulenpa, että se osaltaan kaikkiin meihin jätti lähtemättömän rakkauden tähän maahan ja tähän kansaan. Ajatelkaamme ystäväämme Castrénia. Vain kaksi vuosikymmentä hänen suotiin vaikuttaa ennenkuin hänen elämänlankansa katkesi, mutta tässä ajassa hän ehti suorittaa työn, joka hyvin täyttäisi pitkänkin elämän. Hänen työnsä juuret ovat tietysti syvällä, mutta kaipa hänen palavaa tutkijaintoaan osaltaan kannusti sekin henkinen tuki, jota hänen ystävänsä Lauantaiseuran ajoilta hänelle antoivat.
— Epäilemättä. Ja seuramme piirissähän lausuttiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran syntysanat. Miten veli Lönnrot olisi voinut suorittaa valtavan työnsä, ellei perustettu seura olisi ollut sitä tukemassa? Vai mitä sanoo seuran nykyinen esimies?
Lönnrot nyökytteli päätään ja vastasi:
— Vaikeaapa tuo olisi ollut. Tahtoisinpa Lauantaiseuran suhteen huomauttaa eräästä toisestakin seikasta, nimenomaan siitä keskinäisestä ystävyydestä, joka nuorten miesten välille rakentui ja joka on vanhanakin pysynyt ja pitänyt. Nykyiseen aikaan, jolloin ollaan tukkanuottasilla ja läimäytellään lähimmäistä kuin konsanaan vierasta sikaa, olen suureksi ilokseni pannut merkille, että entisen seuramme jäsenet, joista yksi kuuluu sinne, toinen tänne, tappeluttavat asioita, mutta ovat muuten ystäviä.
— Oikein, oikein, niin pitäisi aina ollakin, innostui Runeberg. — Olen ajatellut paljon kielikysymyksen synnyttämää taistelunmelskettä. Pitääkö sinun tosiaankin, veli Snellman, heiluttaa ruoskaasi niin hirvittävällä voimalla? Huomautan, että minä omalta kohdaltani ymmärrän hyvin parannuksien tarpeellisuuden ja olen valmis myöntämään suomenkielisille kaikki ne oikeudet, joita kohtuudella voidaan ajatella, mutta onko nyt aivan välttämätöntä singota sanoja kuin suoraan sydämeen kohdistettuja heittokeihäitä?
— On, veli Runeberg, tarpeellista se on. Suomenkielinen kansa pitää jyryyttää hereille voimalla ja väellä. Ja kun ruotsinkielinen kansa on juuri yhtä kovakalloista ja itsepäistä kuin suomenkielinenkin, niin täytyy sitä pehmittää lakkaamatta paukkuvilla iskuilla.
— Niinpä niin, yhtä ja samaa kansaahan me olemme niin suomea kuin ruotsiakin puhuvat. Yksi kansa, kaksi kieltä.
— Oikein, niin on nyt. Mutta tulevaisuudessa on yksi kansa, yksi kieli, yksi mieli.
Snellmanin naaman syvät uurteet tiukkenivat jo jäykiksi, mutta liestyivät taas Runebergin kohottaessa lasinsa ja sanoessa:
— Näyttäköön tulevaisuus, oletko oikeassa vai et. Minä näen kansamme kaksikielisenä, mutta sittenkin yhtenä kansana. Rinnan molemmat ovat tätä maata aikojen kuluessa raivanneet ja sitä puolustaneet. Koittakoon kerran päivä, jolloin tässä maassa ei enää riidellä, vaan eletään sulassa sovussa. Siinä näen maamme tulevaisuuden elinehdon.
— Tämän maljan juon mielelläni. Ja salli minun, veli Runeberg, onnitella sinua täydestä sydämestäni »Vänrikin» toisen osan ilmestymisen johdosta. Istuin sen ääressä illan ja pitkälle yötäkin ja runosi Suomen sotureista lämmittivät mieltäni. Ne ovat kaunista, miehekästä ja suurta runoutta, ehkä ihannoivaa, mutta sittenkin suurta.
Runeberg oli kiitoksesta hyvillään, mutta vastasi syvällä vakavuudella, joka silloin tällöin pilkisti esiin ilomielisen kuoren alta. — Herramme välikappaleita me kaikki olemme. Jos minun on suotu koskettaa säkeilläni kansamme sydänkieliä, niin olen sittenkin vain välikappale, soittokone, jonka kieliä kansojen kaitsija näppäilee.
Tuokion äänettömyyden jälkeen Topelius puheli lempeällä äänellään:
— Siitähän, jolloin Maamme laulettiin ensimmäisen kerran ylioppilaiden kevätjuhlassa luonnonhelmassa, on jo kulunut aikaa toistakymmentä vuotta, mutta ilmielävänä välkkyy mielessäni säkeitesi kuulijoihin tekemä vaikutus. Sinä hetkenä niin suomen kuin ruotsinkin kieliset olivat yhtä ja samaa, kaikki valtasi vain yksi suuri ajatus: rakkaus kansaamme ja maahamme. Silloinkin sinun säkeesi, silloin ehkä välittömämmin kuin konsanaan muulloin, löysivät suoran tiensä herkkiin sydämiin ja herättivät täyden vastakaiun. Ja kun sinä, Cygnaeus, auringon jo laskiessa pidit kauniin, rikkaan ja unohtumattoman puheesi Suomen nimelle, silloin sinäkin panit pyhimmät tunteet jokaisen sielussa väräjämään. Mielestäni juuri tuollaiset hetket ovat kalliita ja korvaamattomia, sillä ne antavat uskoa tulevaisuuteen, samalla kun ne edes tuokioksi yhdistävät yhdeksi sen, mikä yhteen kuuluu.
Vakaisat miehet syventyivät ajatuksiinsa. Vihdoinkin virkkoi Snellman:
— Me kaikki täällä olevat, työskentelemmepä hengen tai käytännön toimissa, olemme ihanteiden miehiä. Yksi meistä ajaa yhtä asiaa, toinen toista, ken lievemmin, ken jyrkemmin, mutta pieniä asioita emme aja. Me olemme suurien ihanteiden miehiä ja suurien ihanteiden kunniaksi juokaamme maljamme pohjaan saakka.
— Oikein sanottu, veli Snellman. Sanoihisi lisäisin vain, en itseämme kehuakseni, vaan siksi, että se on totta: me taistelemme ihanteidemme puolesta kypärä avoimena, rehellisesti. Pohjaan!
Keskustelu jatkui, aika vieri yli puolen yön, jopa kauas sivu siitäkin.
— Sinä vain istut ja hymyilet ja katselet meitä leperteleviä aikamiehiä ikikirkkailla lapsensilmilläsi, virkkoi Runeberg Lönnrotille ja läimäytti häntä voimallisesti hartioihin. — Sinä et edes juttele, kuuntelet vain muiden puheita, nyökyttelet päätäsi ja myhäilet. Hei, pojat, ilmaan tämä Paikkarin torpan poika ja vahva hurraus Suomen suurelle miehelle! Lönnrot kohotettiin tuoleineen ilmaan ja hurraus tärisytti taloa.
— Älkäähän toki, hyvät veljet, älkää hiidessä — ei paha punniten parane, inisi Lönnrot hämillään ja häpeissään.
— Kas niin, tämä temppu tehtiin sinun kunniaksesi, mutta myöskin siksi, että se piristi meitä kaikkia, nauroi Runeberg. — Niin, niin, perin vaatimaton tämä meidän hyvä Eliaksemme aina on. Jo häpeilee, jos katsotaan, ja vetäytyy nurkkaan, jos hänestä puhutaan. Sinussa minä näen yhteen koottuina ne kansamme ominaisuudet, joista enimmän pidän; sitkeän, lannistumattoman tahdon, loppumattoman ahkeruuden, järkkymättömän tyyneyden ja maailman kunniaa vaatimattoman sydämen hyvyyden. Oletko sinä koskaan esimerkiksi suuttunut?
— Kyllä minä äskenkin meinasin suuttua, kun retuutitte minut ilmaan.
— Meinasit, niin. Sinä meinaat suuttua, mutta ennenkuin ennätät sen tehdä, oletkin jo leppynyt. Mutta kaipa sinä vaelluksillasi joskus suutuit? Tuleehan aina vastaan pahojakin ihmisiä.
— Ka, mitäpä niistä.
— Äskettäin kuulin hyvän kertomuksen veli Eliaksen keruuretkiltä, virkkoi Cygnaeus. — Nurmeksen puolessa se oli tapahtunut ja eräs Heikura sen kertoi. Näin hän tarinoi: »Muutamana oikein kylmänä ja pyryisenä talvi-iltana isäni sattui katselemaan ikkunasta ulos. Kauan hän katsoi ja virkkoi sitten: 'Tuolla Pielisen selällä näkyy ponnistelevan pyryssä joku mies, joka ei näytä pääsevän myrskyssä eteenpäin. Valjastakaapa, pojat, hevonen ja noutakaa se tänne, olkoonpa kuka tahansa.' Niin teimmekin. Vilun jo kangistama mies tuotiin tupaan. Kovin se kiitteli avusta. Lieden ääressä se lämmitteli ja koetteli sitten vetää lapikkaita jaloistaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin se ei saanut niitä jaloistaan. Ruotimummo siinä kehräsi lieden lähellä ja sitä se pyysi auttamaan. 'Kiitoksia, kiitoksia oikein paljon, kun hyvyyttänne autoitte', se jutteli ruotimummolle. Aikansa jalkojaan lämmiteltyään se kaivoi kontistaan eväänsä, söi ja paneutui sitten ovensuuhun penkille, jossa kiertolaiset tapaavat maata, nukkumaan. Aamulla se vielä kovin kiitteli avusta ja yösijasta ja lähti, mihin lie lähtenytkään. Kului sitten vuosia. Minusta varttui mies, otin vaimon ja pääsin aikanani isännäksi. Päivänä muutamana työntäytyy taas ovesta tupaan konttiselkäinen, lapikasjalkainen mies. Se lämmitteli käsiään lieden ääressä, lausahtipa muutaman sanan sen ympärillä askareissaan häärääjille. Ääni tuntui minusta tutulta ja katselin miestä tarkemmin. Silloin asia minulle selkenikin, mutta varmuuden vuoksi käväisin vielä kamarissa katsomassa muutamaa hankkimaani kuvaa. Sitten kuiskasin vaimolleni: Panehan, muija, kamarin pöydälle parasta, mitä talossa on'. 'Mitä varten?' 'No, tarjoamme tuolle', vastasin ja viittasin peukalollani käsien lämmittelijään. 'Tuolleko kulkumiehelle?' 'Sille juuri, se on itse Lönnrot.' Jopa tuli muijalle kiire. Lönnrot alkoi jo kaivella konttiaan, mutta sanoin hänelle, että antaisi sen olla, vieraan pitää syödä talosta. Muijan saatua ruoat valmiiksi sanoin Lönnrotille: 'Professori on hyvä ja käy tuonne kamarin puolelle syömään'. 'Miten te minut tunnette?' Vastasin tunteneeni poikasena kuulemastani äänestään, jolloin Lönnrotia kovasti nauratti. Hänkin muisti tapauksen ja kovin kiitteli taaskin isä vainajaani. Illalla hän aikoi paneutua nukkumaan ovensuun penkille, mutta eihän toki, kamarissa oli vuode valmiina. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä jatkamaan matkaansa ja kyseli, missä sen kulmakunnan runojen taitajat asuivat. Hyvinhän ne tiesin, mutta sanoin, että nyt ei professori lähde mihinkään, vaan hevoset pannaan valjaisiin ja haetaan laulajat Heikuraan hänen luokseen. Professori kiitteli sanoen siitä koituvan talolle liian paljon vaivaa ja haittaa, mutta mikäpä siinä auttoi. Muutaman päivän hän meillä sitten laulatteli ja juttelutti ukkoja ja akkoja. Kyyditsin hänet toiseen pitäjään. Väkisin hän olisi tahtonut korvata vaivat, mutta eihän meillä omilta oteta. Moneen kertaan hän pyyteli anteeksi aikaansaamaansa vaivaa ja moneen kertaan kiitteli. Ilolla hänet vastaan otamme, talossa vieraana pidämme, kyyditsemme ja kestitsemme, jos vielä haluaa ja jaksaa matkata meidän kulmakunnallemme.» — Näin jutteli Heikuran isäntä.
Cygnaeuksen lopetettua kuulijat olivat äänettömiä. Olipa niin, että huoneeseen tuntui yht'äkkiä lehahtaneen jotakin luonnollisessa yksinkertaisuudessaan suurta ja mieltä kiehtovaa. Puolittain selin kääntynyt Lönnrot vain mutisi:
— Kaikkeapa ne kertovatkin —
— Eikö se siis ollut totta? — Ka, tottapa tietenkin, mutta mitäpä nyt kaikesta. En minä silloin mikään professori ollut. Kyllä siellä Heikurassa osattiinkin olla hyviä. Siellä ja monessa muussakin paikassa.
— Vieläkö aiot matkustaa laulumaille?
— Kyllä minä sinne lähtisin, jos vain joutaisin ja töiltäni pääsisin. Siellä olisi vielä paljon muistiin pantavaa, niin Suomen puolella kuin Inkerissä ja Vienassakin. Sinne minun mieleni palaa, yksinkertaisen, tavoissaan puhtaan, mielteissään hienon kansan pariin. Siellä, savupirteissä, elää vielä kalevalainen henki samana kuin kaukaisessa muinaisuudessa, kannel helähtää päreen sytyttyä ja partasuut uroot laulavat etäisten isien töistä, hengen valtaisesta voimasta ja salatusta viisaudesta. Kuinka kauan laulanevatkaan — tulee uusi aika, uudet miehet, uudet mielet —
Lönnrot lämpeni jo vallan puheliaaksi, mutta vaipui sitten omiin aatoksiinsa. Runeberg taputteli häntä olalle. Hän ymmärsi hyvin herkän tunnelman ja tajusivatpa sen muutkin.
— Veli Snellmanissa ei taida löytyä enää kovinkaan paljon runollista tuntua, puheli Runeberg. — Joko rajut taisteluhuutosi, kylmästi harkitseva filosofiasi ja senaatin virkahuoneen kalseus ovat sen sinusta tyystin karkoittaneet?
— No, ei vielä ihan kaikkea —
— Valtion rahojen hoiteleminen ei juuri kiihoittane runollisuutta, naurahteli Cygnaeus. — Kun minä olen tässä juorunnut Lönnrotista, niin pitänee juoruta Snellmanistakin, asianomaisen läsnäollessa.
— Mitä sinä minusta osaat?
— Kertoisinko vaikka eräistä päivällisistä?
— Kerro pois, kehoitteli Runeberg.
— No, olkoon menneeksi, jos Snellman lupaa olla suuttumatta.
— Lupaan.
— Olimme tämän herra senaattorin luona päivällisillä. Eräs nuorehko maisterismies erehtyi ottamaan lautaselleen kaksi maustettua silakkaa yhdellä kertaa. Isäntä julmistui ja torui ankaralla äänellä: ‘Sinä otit kaksi silakkaa samalla kertaa. Pane toinen heti takaisin, syö ensin yksi ja ota vasta sitten toinen, jos haluttaa. Pitää olla järjestys asioissa.' Erehtynyt totteli. Tulipa sitten Lönnrot päivällisille hieman myöhästyneenä. Isäntä heitti häneen tuiman katseen, mutta ei sentään puhunut mitään. Lönnrot erehtyi ottamaan myöskin kaksi silakkaa lautaselleen samalla kertaa ja samalla jo isäntäkin jyrähti: 'Sinun pitäisi tietää, ettei sovi ottaa kahta silakkaa lautaselle samalla kertaa. Mutta kun olet jo vanhahko mies ja professori, niin sinun ei tarvitse tällä kertaa panna toista silakkaa takaisin. Syö sinä siis ne molemmat, mutta muistakin, että vast'edes otat vain yhden kerrallaan. Pitää olla järjestys asioissa.'
Kuuntelijat räjähtivät nauramaan. Snellman rypisteli kulmiaan, mutta muisti lupauksensa olla suuttumatta ja yhtyi nauruun.
— Kyllähän nämä piirteet valaisevat esitettäviensä luonnetta, mutta minusta sinä et ainakaan osaa kertoa juttuja, virkkoi Runeberg.
— Vai en, vastasi Cygnaeus. — Kuulinpa Helsingissä erään jutun sinustakin. Tai oikeastaan monta, mutta kerron erään. Veli Runeberg ystävineen juhli jonkin tapauksen johdosta Porvoon seurahuoneella. Tuli ilta, tuli yö ja tuli aamu. Maalaiset saapuivat torille kuormineen ja kaupunkilaiset ostoksilleen. Joku veli Runebergin ystävistä tuumiskeli, että näin myöhäinen — tai aikainen — ravintolasta poistuminen herättää ikävää huomiota ja kaupungilla juorutaan yhtä ja toista jo muutenkin. Parasta olisi livistää takatietä ulos. 'Vai juorutaan! Vai takatietä', sanoi veli Runeberg, kutsui edeskäyvän, määräsi pöydän kannettavaksi keskelle toria ja aamiaisen siihen katettavaksi. Ja sitten runoruhtinas ystävineen söi aamiaisensa torilla kaiken kansan nähden eikä kukaan uskaltanut panna vastaan, sillä veljemme tiedetään voimiltaan ylen vahvaksi ja hengeltään kaikkea poroporvarillisuutta uhmaavaksi.
— Tässä kertomuksessa ei kai ole perää, tiedusteli Snellman naurun tauottua.
— Olkoon perä tai ei, mutta kyllä me voimme sen uusiakin, jos niin halutaan, nauroi Runeberg.
Leikkipuhe päättyi aikanaan ja ajatukset kaartuivat taas korkeiksi. Rohkeat aatteet sinkoilivat. Aamu alkoi jo valjeta, kun Cygnaeus, Suomen loistavin puhuja, nousi ja kohdisti lennokkaat, suuria piirteitä tehostavat sanansa isännälle ja hänen kahdelle vieraalleen, Suomen kolmelle suurelle tietäjälle.
— Veljet, virkkoi Runeberg Cygnaeuksen lopetettua, — nyt teemme kävelymatkan Linnamäelle ja katsomme auringonnousun. Ystävykset vaelsivat läheisen muinaislinnan mäelle ja katsoivat siellä äänettöminä, kukin omissa ajatuksissaan, kuinka kesäinen aurinko nousi äärettömien metsien takaa, punasi ne ja läheiset vainiot kullanpunertaviksi ja valaisi ne pian täyden päivän kirkkaalla valolla.
Elias Lönnrotilla oli vielä edessään yli kahden vuosikymmenen työpäivä. Erottuaan v. 1862 täysinpalvelleena professorin virasta hän osti Sammatista talon ja asui loppuikänsä lähellä samaista Paikkarin torppaa, joka oli nähnyt hänen syntyvän, kiipeilevän pahaisena poikasena puissa ja istuvan koivun oksalla opettelemassa ruotsin kieltä, jotta hän saattaisi päästä kouluun ja vähitellen, itse sitä arvaamattaan, kohota Suomen suureksi tietäjäksi. Sammatissa valmistui hänen iso sanakirjansa ja »Suomen kansan muinaiset loitsurunot». Hän kävi paljastamassa Henrik Gabriel Porthanin muistopatsaan Turussa. Sen ääressä hän kansansa patriarkkana piti suuren puheensa ja selvitti näkökantansa monissa tärkeissä kysymyksissä. Se kiitollisuuden velka Ruotsille, josta aina mainittiin, oli maksettu verellä. Suomalainen kansallisuus oli ollut menemäisillään, suomalaisuutta jo hävettiin. Porthan herätti jälleen henkiin halun säilyttää suomen kieli ja suomalainen kansallisuus, mutta nyt etuoikeutetussa asemassa olevat ruotsinkieliset häpesivät jälleen suomalaisuutta. Näin Lönnrot Porthanin patsaalla puhui.
Hänen täyttäessään 80 ikävuotta Suomen ylioppilaat monien muiden ohella kävivät häntä kunnioittamassa. Kiittäessään heitä Lönnrot sanoi haluavansa elää vielä muutamia vuosikymmeniä nähdäkseen Suomen ylioppilaiden elävän sovussa ja ystävyydessä. — Samoina aikoina se osakunta, jonka kunniajäseneksi Lönnrot oli valittu, päätti, ettei sen kokouksissa saanut käyttää suomea ja että sille osoitetut suomenkieliset kirjelmät vastauksetta palautettaisiin.
Vähän Elias Lönnrot eläessään puhui, mutta sitä enemmän hän teki. Kun Suomi kantoi patriarkkansa hautaan syrjäisen Sammatin kirkkomaalle, vallitsi Suomessa kansallissuru.
Juhana Wilhelm Snellmanilla oli hänelläkin edessään kahden vuosikymmenen työ.
Elämänsä varrella hän oli julkaissut monen monia teoksia, etusijassa tietysti filosofisia. Hänen valtavan laajassa kirjallisessa tuotannossaan oli »Valtio-oppi» tavallaan merkkipylväs. Siinä hän selvimmin ja kansantajuisimmin esitti oppinsa, että valtion luo ja sen ytimenä ja ylläpitäjänä on kansallishenki eli yhteishenki. Se johtaa sisäisenä voimana yksilöidenkin henkistä elämää ja toimintaa. Se on yksilönkin oikeuskäsityksen pohjana, ja yksilön ylevin tehtävä on vaikuttaminen sen palvelijana kansallishengen kehittämiseksi korkeimpaan kukoistukseensa.
Senaatissa Snellman vaikutti ratkaisevasti Suomen kielen vapauttamista koskevan asetuksen syntyyn. Hän saattoi onnelliseen päätökseen rahakannan muutoksen, jonka hänen edeltäjänsä Langenskjöld oli pannut alulle. Suomen ollessa Ruotsin yhteydessä oli käytännössä ruotsalainen raha. Suomen sodan jälkeen tuli käytäntöön Venäjän raha. Porvoon valtiopäivillä oli jo lausuttu toivomus kansallisen rahan saamisesta, mutta vasta v. 1860 tämä toivomus lopullisesti toteutui. Rahayksiköksi tuli silloin Suomen markka.
Suomen ensimmäinen luottolaitos oli v. 1806 avattu Turun diskonttolaitos, joka kuitenkin Suomen sodan alettua siirrettiin Tukholmaan. Porvoon valtiopäivillä säädyt esittivät toivomuksen oman pankkilaitoksen järjestämisestä. Näin syntyi »Suomen Vaihto-, Laina- ja Talletuskonttori». Sen peruspääoma oli yksi miljoona hopearuplaa. Se antoi kiinteistölainoja kiinnitystä vastaan sekä teollisuuteen nähden pantteja vastaan, ja harjoitti myöskin setelinantoa vaihtorahan puutteen poistamiseksi. Setelit olivat aluksi 20, 50 ja 75 kopeekan, myöhemmin i, 2 ja 3 ruplan seteleitä. V. 1840 tämä »Suomen Hypoteekkiyhdistys», josta tuli Suomen pankki, oikeutettiin harjoittamaan liikepankin toimintaa ja sen haarakonttoreita perustettiin Turkuun, Viipuriin, Vaasaan, Kuopioon ja Ouluun, Rahakannan uudistuksessa Suomen pankki valtuutettiin lyöttämään suomalaisia seteleitä ja metallirahaa. Joitakin vuosia myöhemmin pankki asetettiin Suomen säätyjen valitsemien pankkivaltuusmiesten valvontaan. Näissä järjestelyissä Snellman vaikutti useimmiten ratkaisevalla tavalla.
V. 1868 hän erosi senaatista jouduttuaan erimielisyyksiin
kenraalikuvernöörin kanssa. Senjälkeen hän osallistui merkitsevällä tavalla valtiopäivien työhön ja puolusti muun muassa yleisen asevelvollisuuden toimeenpanoa uskollisena tunnuslauseelleen; »Aseeton kansa on kelvoton.» Hän oli myöskin Suomen pankin johtokunnan puheenjohtajana. Kirjalliseen työhönkin hän jälleen ryhtyi julkaisten muiden kirjoitelmiensa ohella M.A. Castrénin elämäkerran. Hänen täyttäessään 75 ikävuotta suomenmielinen kansa runsain määrin osoitti kunnioitustaan suurelle herättäjälleen ja oikeuksiensa järkkymättömälle puoltajalle, tietäjälle, jonka koko elämä oli kulunut alituisessa, kiivaassa taistelussa kansansa puolesta. Onnitteluihin yhtyivät ne ruotsinkielisetkin, jotka jo käsittivät, että Snellman oli ajanut oikeata asiaa ja ettei suomen kielen pakkositeissä pitäminen enää käynyt päinsä. Samana vuonna Juhana Wilhelm Snellman siirtyi ajallisesta elämästä.
Lähes kaksi vuosikymmentä kolmaskin suuri tietäjä Juhana Ludvig Runeberg vielä eli. Pitkän elämänsä varrella hän loi valtavan määrän runoutta, jonka taso tietenkin vaihteli, mutta jolle aina oli ominaista näkemyksen suuripiirteisyys, ajatuksen syvyys ja loistava sanonta. Hänen runoutensa herätti aikalaisissa verratonta ihastusta ja myöhempikin aika on todistanut sen arvon pysyväisyyden. Hänestäkin tuli suuri herättäjä. Ruotsiksi hän kirjoitti, mutta hänen henkensä oli suomalainen. Niinpä Ruotsinkin sanomalehdet hänen teoksiaan arvioidessaan nimenomaan huomauttivat, että niiden kieli oli ruotsin kieltä, mutta kaikki muu oli ruotsalaiselle vierasta. Runebergin huomattavimmat teokset käännettiin aikanaan suomeksi. Ne siirtyivät siten suomenkielisenkin kansan henkiseksi aarteeksi ja vaikuttivat erittäin merkitsevästi suomalaisen kansallishengen kohoamiseen. Venäläisen sorron aikanaan kohdatessa kansaamme Runebergin miehekkäät säkeet, etenkin »Vänrikki Stoolin tarinat», antoivat lukemattomille miehille, naisille, nuorukaisille ja lapsillekin uskoa ja luottamusta. Empimättä suomenkielinenkin kansa on tunnustanut Maamme-laulun tekijän kansallisrunoilijaksi. Hänen tuotantoonsa sisältyy myöskin 160 virttä ja useita suorasanaisiakin sepitelmiä.
Jo V. 1862 Runebergia kohtasi metsästysretkellä halvaus, joka sitoi vapaata luontoa rakastavan, elämänhaluisen runoilijan työkyvyttömänä ja melkeinpä puhekyvyttömänäkin vuoteeseen kahdeksitoista pitkäksi vuodeksi, josta vasta kuolema hänet vapautti. Runoruhtinaan valtavissa hautajaisissa J.W. Snellman, joka aikaisemmin oli arvostellut hänen teoksiaan perin ankarastikin, piti lämpimän puheen ja toi siinä esiin edesmenneen merkityksen suomalaisena runoilijana sekä Suomen kansan ja luonnon etevänä kuvaajana.
ALEKSIS KIVI.
Nurmijärvellä syntyi v. 1834 kylän räätäli Stenvallin — ruotsalainen nimi oli hänen isoisälleen annettu sotilasnimi — poika Aleksis. Hänestäkin piti tulla räätäli, mutta kohtalo päätti toisin. Eräs vanha merimies opetti hänelle ruotsia, poika kävi Helsingin ala- ja yläalkeiskoulun ja suoritti ylioppilastutkinnon. Ainainen puute häntä ahdisti. Kotoa käsin häntä autettiin vähäisten varojen mukaan, Fredrik Cygnaeus, Snellman ja Topelius antoivat osin apuaan nuoren ylioppilaan koettaessa harjoittaa opintojaan. Niistä ei kuitenkaan tullut mitään. Hän eleli sen sijaan »tyhjäntoimittajan» elämää ja lueskeli maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, mikäli sai niitä käsiinsä. Välillä hän oleskeli pitkät jaksot Nurmijärvellä, katseli alkukantaisten maalaisten touhua, kalasteli, metsästeli koskemattomien metsien povessa ja mietiskeli. Hän oli ilomielinen, reipas, leikinlaskuun taipuva nuori mies, josta paljon pidettiin, mutta josta oikeastaan kukaan ei uskonut konsanaan tulevan mitään. Ja hänen kukkaronsa oli säännöllisesti tyhjä.
Parin kirjallisen yrityksen jälkeen Kivi sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, 600 markkaa, näytelmästä »Kullervo». Kaikkine heikkouksineen se oli ensimmäinen näyttämökelpoinen suomenkielinen näytelmä. Myöhemmin tekijä sen uusi. Samaan aikaan ilmestyi »Nummisuutarit». Fredrik Cygnaeus kirjoitti siitä loistavan arvioinnin ja valtio palkitsi tekijän 2 500 markan palkinnolla. Rahahuolet vähentyivät nyt hieman ja tätä teosta seurasi useita pienempiä, niiden joukossa »Lea» ja »Kihlaus». Sitten, v. 1870, tuli julkisuuteen »Seitsemän veljestä». Erästä pientä tuotetta, ikäänkuin tekijänsä hyvästijättöä elämälle kuvaavaa sepitelmää lukuunottamatta muuta ei enää ilmestynytkään. Hänen saamansa hiipivä tauti teki tekojaan. Runoilijan järki himmeni. Ilomielinen mies muuttui ihmisaraksi, sekavia, muilta tietämättömiä ajatuksiaan hautovaksi haamuksi, jolla ei riittänyt varaa edes jokapäiväiseen leipäänsä.
Kymmenen vuoden kuluessa Aleksis Kivi oli kuitenkin jo ehtinyt luoda kuolemattomat teokset. Aniharvat, Fredrik Cygnaeus ja Julius Krohn etupäässä, niitä ymmärsivät ja tajusivat selkeästi niiden arvon. Suuri osa suomenkielisestäkään sivistyneistöstä ei nähnyt niissä muuta kuin jonkinlaista kansanelämän kuvausta ja suomen kielen raakaa käyttöä. Suomen kielen professori Helsingin yliopistossa, August Ahlqvist, itsekin runoilija, tuomitsi ne arvosteluissaan — ehkä kateudestakin — aivan ala-arvoisiksi törkeyksiksi.
Myöhäisempi aika muutti tuomion toiseksi. Se näki ja näkee Kivessä ensimmäisen suuren suomalaisen kansalliskirjailijan, väkevän neron, joka on nähnyt ja kuvannut supisuomalaisen kansan ja Suomen luonnon sellaisena kuin se on. Näkemänsä hän mielikuvituksensa voimalla valoi omaperäiseen muotoon, asetteli kuvattavansa milloin jylhään valaistukseen, milloin, kun asia niin vaati, kaikki sovittavan jyhkeän huumorin paisteeseen. Hänen henkilönsä ovat elävää luuta ja lihaa. Hänen kuvaamanaan Suomen luonto näyttää suuret ääriviivansa, mutta samalla salatuimmatkin vivahduksensa salojensa sinertävistä syvyyksistä alkaen kotipihan nurmikkoon saakka. Ja hänen henkilönsä puhuvat kieltä, joka milloin paisuu laveaksi, hyväileväksi virraksi, milloin taas keskittyy kuin tuimaksi miekaniskuksi.
Kirjallisesti vielä muokkaamattomasta suomen kielestä Kivi teki sen äärettömiä rikkauksia tarkoituksiinsa taivuttelemalla ja saamalla siitä irti sille ominaisen lausepoljennon ikäänkuin uuden kielen. Hänet lasketaan tässä suhteessa Agricolan ja Lönnrotin työn jatkajaksi. Häneen pohjautuvat myöhemmin suomalaisen romaanin, näytelmän ja yleensä kertomakirjallisuuden juuret.
Myöhäisin aika on kohottanut hänet maailmankirjallisuuden suurmiesten eturiviin. Suomalaisista kirjailijoista ainoastaan hän on ollut oikeutettu pääsemään tähän arvoon. Kiven työ tapahtui aikana, jolloin suomen kieli vielä vaivalla ja tuskalla taisteli itselleen alkeellisimpia oikeuksiaan. Näin ollen tämän aivan uutta luovan neron ilmaantuminen on sitäkin ihmeellisempää. Neljäntenä, aivan omaperäisenä, irrallisena suurmiehenä hänet on luettava Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin vertaiseksi.
Uudenvuoden yönä v. 1872 Aleksis Kivi lausui viimeiset sanansa: »Minä elän».
Muutamia päiviä myöhemmin vähäinen ymmärtäjäjoukko kantoi Siuntion kunnan vaivaishoitolaisen jäätyneeseen multaan.
OPETUSLAITOS
Suomessa, yhtä vähän kuin muissakaan maissa, ei 1800-luvun puoliväliin saakka ollut minkäänlaisia varsinaista kansaa varten toimivia opetuslaitoksia, yksinomaan uskonnollisluontoisia rippikouluja lukuunottamatta. Vuosisadan puolivälissä Keski-Euroopassa vallalle pääsevät kansanvalistusharrastukset alkoivat pian levitä Suomeenkin. Suomalaisuusliike vaati kiivaasti kouluja kansan lapsille ja tämän vaatimuksen sekä keisari Aleksanteri II päättävän sanan seurauksena oli Suomen kansakoululaitoksen synty. Suomalainen oppikoulu sai taistella sitkeät taistelut ja kokea monet vaiheet ennenkuin valtio saatiin perustamaan suomenkielisiä oppikouluja.
KANSAKOULU.
Kansallinen kehitys oli jo korkeassa nousukohdassaan. Suomenkielistä rahvasta ei enää voitu pitää tietämättömyydessään. Se vaati kouluja, samantapaisia, joita suuressa maailmassa Henrik Pestalozzin herätyshuudon jälkeen oli perustettu kansaa varten.
Hallitus oli pakotettu v. 1851 asettamaan komitean kansakoululaitoksen ehdottamista varten. Komitea suunnitteli kansakoulun vain rippikoulun valmistuslaitokseksi, mutta asia kääntyikin toiseksi. Käydessään hallitsijaksi tulonsa jälkeen Helsingissä Aleksanteri II lausui senaatissa Suomen kansakoulun syntysanat. Tuomiokapitulit asettuivat asiassa antamassaan lausunnossa aikaisemman komitean kannalle. Asiantuntijoita kehoitettiin lausumaan mielipiteensä.
Viipurilaisessa sanomalehdessä pastori Uno Cygnaeus sanoi myöskin sanansa. Hän oli nähnyt maailmaa, ollut pappina Amerikassa ja Pietarissa, joutunut tekemisiin kansanvalistusta harrastavien piirien kanssa, oli laajalti tutustunut kasvatusopilliseen kirjallisuuteen ja oli Pestalozzin aatteiden innokas kannattaja. Hänen kirjoituksensa ja senaatille lähettämänsä ehdotus johtivat hänet ajamaan asiaa edelleen.
Cygnaeuksen ajatusten mukaan, jotka hallitus hyväksyi, kansakoulun tuli kehittää lasten henkisiä ja ruumiillisia taipumuksia, edistää lukutaitoa ja yleistä kansalaissivistystä sekä tulla kansan siveellisen ja aineellisen vaurastumisen voimakkaimmaksi edistäjäksi. Sen oli nostettava valveille kansan omat, uinuvat voimat ja herätettävä se kykeneväksi auttamaan itseään. Opetus ei saanut olla ulkolukua, vaan lapsi oli opetettava ymmärtämään lukemansa sekä käyttämään saamiaan tietoja elämässä. Opettajat oli valmistettava perustettavassa seminaarissa, ja sikäli olisi kansakouluja perustettava kuntien vapaan harkinnan mukaan. Seminaarin ja koulujen ylijohto oli annettava erityiselle kouluylihallitukselle. Kouluissa oli annettava tärkeä sija ruumiillisellekin kasvatukselle, terveysopille sekä käsitöille ja puutarhanhoidolle. Erikoisesti oli työskenneltävä naisen sivistämisen edistämiseksi.
Pääpiirteissään näiden suuntaviivojen mukaan kansakoululaitos ensin päätettiin perustaa. Cygnaeus teki laajan matkan ulkomaille ja sai sieltä uusia, etupäässä käytännöllistä järjestelyä koskevia vaikutteita, mutta hänen käsityksensäkin laajeni sikäli, että kansakoulun tuli olla pohjakoulu korkeampaa oppia varten. Näissä kysymyksissä Cygnaeuksen kanta herätti vastustustakin, jopa J.W. Snellmankin asettui joissakin seikoissa vastustavalle kannalle. Cygnaeus nimitettiin kansakoulujen tarkastajaksi ja samalla ensimmäisen, Jyväskylään perustetun, seminaarin johtajaksi.
Viidentoista vuoden kuluttua kysymyksen herättämisestä kansakouluasetus julkaistiin. Siinä poikettiin osittain Cygnaeuksen mielipiteistä. Kansakouluja alettiin pian perustaa moniin kuntiin. Jyväskylän seminaari oli jo valmistanut niihin opettajat.
Aikanaan asetusta monissa suhteissa täydennettiin ja olipa säädettävä laki, jolla kunnat velvoitettiin perustamaan kansakouluja. Rahallisia rasituksia peläten, jopa siinäkin epäluulossa, että kansakoulun käyneistä lapsista kasvaisi tyhjäntoimittajia ja »herroja», useat kunnat kieltäytyivät kouluja perustamasta. Parissa vuosikymmenessä kouluja kuitenkin ilmaantui runsaasti. Opettajiksi alkoi yhä enemmän nousta kansan omasta keskuudesta lähteneitä miehiä ja naisia. Ja näin tapahtui suuri ja mullistava käänne kansamme elämässä sen lapsien saadessa kouluopetusta omalla kielellään ja omalla paikkakunnallaan.
Kouluylihallituksen jäsenenä Uno Cygnaeus näki rakkaan laitoksen kehittyvän. Uusia seminaareja perustettiin, sillä yhä laajeneva kansakoululaitos tarvitsi jo sadottain opettajia. Joissakin asioissa Cygnaeus koki pettymyksiä, sillä asiat eivät aina järjestyneet aivan hänen mielipiteidensä mukaan, mutta se ei vähentänyt sitä yleistä kunnioitusta, jota tunnettiin Suomen kansakoulun isää kohtaan hänen suuren elämäntyönsä vuoksi.
OPPIKOULU.
Schildtin perustama yksityinen koulu oli ainoa suomenkielinen oppikoulu. Se toimi vaikeissa oloissa. Suomenmieliset tukivat sitä parhaansa mukaan ja sen opettajakunta teki uhrautuvaa työtä. Suomenmieliset perustivat rehtori Kihlmanin johtaman pienen oppikoulun Helsinkiin. Se toimi tukalissa oloissa ja ahtaissa tiloissa ja oli ruotsinkielisiin kouluihin verrattuna kuin pahainen mökki herraskartanoiden rinnalla. Sitä koetettiin nujertaa kuoliaaksi, mutta koulupa olikin sitkeähenkinen. Loppujen lopuksi valtion oli pakko ryhtyä perustamaan suomenkielisiä oppikouluja maan isompiin kaupunkeihin. Suomalainen normaalilyseokin saatiin toimeen, mutta ettei se pääsisi vaikuttamaan liian huomattavasti, työnnettiin se ruotsinmielisten toimesta etäisempään Hämeenlinnaan.
Ankaran erimielisyyden senaatissa herättivät supisuomalaisilla seuduilla olevat valtion ylläpitämät ja ruotsalaistumista edistävät oppikoulut. Suomenmieliset vaativat niiden vähittäistä lakkauttamista, ruotsinmieliset asettuivat lakkauttamista vastustamaan. Vasta vuosikymmenien kuluessa tämäkin asia alkoi järjestyä oikeudenmukaisella tavalla, mutta lopullisesti ratkaistuksi sitä ei ole saatu vieläkään.
HERÄNNÄISYYS
Herännäisyysliike, kuten lukemattomat muutkin tärkeät asiat, kulkeutui Suomeen Keski-Euroopasta jo 1600-luvun lopulla. Ison vihan jälkeen se alkoi merkillisesti levitä. Kansa ei virallisen papiston sielunhoidosta saanut uskonnollisen tarpeensa tyydytystä, vaan ryhtyi omassa keskuudessaan ja omien kansanmiesten avulla auttamaan itseään uskonasioissa. Lukuisat sivistyneistöön kuuluvat henkilöt sekä papit liittyivät tähän elinvoimaiseen uskonliikkeeseen, joka syvemmin kuin ehkä mikään muu liike on vaikuttanut kansaamme kokonaisuudessaan. — Suomesta herännäisyys jo 1700-luvun alussa kulkeutui myöskin Ruotsiin.
— Myönnän sinun olevan sikäli oikeassa, että papistomme ei koko 1700-luvulla kyennyt läheskään täysin tyydyttämään rahvaan sieluntarpeita. Virallisessa sielunhoidossa rahvas ei tosiaankaan suurin piirtein katsoen tuntenut elävän sanan kosketusta. Se etsi tyydytystä muualta. Merkilliset ovat uskon tiet. Kun suuren Pohjan sodan aikana Siperiassa ja Venäjällä olevat sotavangit eivät toivottomassa tilassaan nähneet pelastusta, hakivat he turvaa uskonnosta. Heidän keskuuteensa levisi Saksassa alkanut pietismi. Kapteenit Aatami Brunov ja kreivi Kaarle Creutz, sotapappi Laurbechius ja monet muut alkoivat kotimaahan palattuaan levittää tätä oppia. Turhaan virkamahti kielsi hartauskokousten pitämisen. Pietismi levisi kuin kulovalkea etenkin Pohjanmaalla ja tempasi mukaansa monia pappeja. Se oli väliin kirkollista, väliin virallisen kirkon vastaistakin. Ja tällä meidän vuosisadallamme se, muotojaan tosin muutellen, versoi Pohjanmaan lisäksi Satakunnassa, Varsinais-Suomessa ja Savossa. Mutta voimakkaimman sysäyksensä se sai Paavo Ruotsalaisen ryhtyessä sen johtoon. Merkillinen mies tämä nilsiäläinen talonpoika oli, uskossaan vahva, älykäs, mietteissään syvä, esiintymisessään sanavalmis ja useimmiten naulankantaan iskevä. Hän ei katsonut paikkaa eikä seuraa, kussa sanansa sinkosi. Ja kyllä monen moni pappi tunsi itsensä perin orvoksi ukko Paavon säälittä viuhauttaessa sanansa ruoskaa.
Lumi narskui reen jalasten alla ja jylhä, luminen metsä kohosi kapean tien sivuilla kahden papin, rovastin ja kappalaisen, jatkaessa tätä kinkerimatkallaan käymäänsä keskustelua. Ja tummalla taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet kuin miljoonat kirkkaat, tutkimattomat silmät.
— Jouduin minäkin joskus puheluun ukko Paavon kanssa. En ole, kuten hyvin tiedät, vakaumukseltani hänen oppinsa tinkimätön kannattaja, mutta tunnustan hyvän hyväksi, missä sellaista näen. Tuntikausia väliin kamppailimme Paavon kanssa. Joskus olimme samaa mieltä, usein vastatusten. Kävinpä joskus seuroissakin, joissa Paavo istuskeli milloin nurkassa, milloin missäkin. Hän näytti usein ikäänkuin torkahtavan, mutta heittikin yht'äkkiä ilmoille sanan, kaksi, ja yltyi siitään puhumaan silmät ummessa, kuin omassa maailmassaan eläen. Silloin tuvassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Ajatuksistaan ja kokemuksistaan hän kertoili, sanoi sanottavansa sattuvin vertauksin, jopa hiomattomin sutkauksinkin, mutta rahvas imi hänen sanansa kuin kuiva maa imee virvoittavan sateen. Tekovanhurskautta vastaan hän, kuten heränneiden muutkin puhujat, sattuvat sanansa kohdisti, jokapäiväistä parannusta katumuksessa hän saarnasi ja alistuvaa Jumalan armon varaan tinkimättömänä antautumista vaati. Kaiken tämän voin täysin hyväksyä. Ja mitäpä siitä, vaikka hän rahvaan kuullen saattoi letkauttaa minua, muka »surutonta» pappia ja »palkkapaimenta», suoralta kädeltä. Suuri sielujen johdattaja hän oli ja epäilemättä Herra oli valinnut hänet välikappaleekseen.
— Myötämielellä sinä näytät Paavoa ja Paavon oppia muistelevan ja ajattelevan, virkkoi kappalainen. — Monen monet virkaveljemme eivät jaksa sitä tehdä.
— Eivät, mutta he ajattelevat suppeasti. Minun mielestäni tietä autuuteen ei saa rajoittaa vain virallisen kirkon lävitse ja vihityn papin välityksellä kulkevaksi. Kulkekoon jokainen, ken tuntee henkensä hädän niin vaativan, omaakin polkuaan ja tulkoon kukin autuaaksi omalla tavallaan, kunhan hän vain on pyrkimyksessään rehellinen ja koettaa arkisessakin elämässään täyttää sen, mitä sanoo Jumalan häneltä vaativan. No niin, kymmenet ja sadatkin tuhannet ukko Paavo saattoi liikehtimään. Tästä talonpojasta tuli profeetta ja kansan herättämisestä tuli hänen elämäntehtävänsä. En tosin ymmärrä sitä, että Paavo joskus tahallaan tekaisi synniksi tietämiään tekoja voidakseen sitten langeta epätoivoiseen synnintuntoon, katumukseen ja sitä riemullisempaan parannukseen, mutta se oli hänen oma asiansa.
— Virallisen kirkkomme suhtautumista herännäisyyteen en ole milloinkaan voinut ymmärtää. Sen olisi pitänyt nähdä herännäisyydessä piilevä suunnaton voima ja sen olisi pitänyt koettaa sovitella se ja oma oppinsa yhteisymmärrykseen. Sitä se ei tehnyt, vaan koetti jopa oikeudenkäynneilläkin tukahduttaa tätä laajaa uskonliikettä. Sellaisilla toimilla se ei sitä lamaannuttanut, vaan päinvastoin levitti. Uskonkysymys on aina ollut sellainen asia, että sen puolesta taistelijat, olkoonpa heidän uskonsa laadultaan mitä tahansa, ovat alati olleet valmiita rupeamaan marttyyreiksi. Sellainenhan meillä ei nyt enää saata tulla kysymykseen, mutta mielestäni sekin oli käsittämätöntä, että kirkollisten viranomaisten toimesta esimerkiksi Kalajoen käräjiin haastettiin uskonasioistaan vastaamaan ukko Paavo, viisi pappia ja suuri joukko maallikoita. Luvattomasta kokousten pidosta ja varojen keräyksestä pakanalähetykselle ja ties mistä heitä syytettiinkään. Oikeuden oli tietenkin lain muodollisen kirjaimen mukaan tuomittava syytetyt. Sakkoja he saivat. Mahtoi olla vaikuttava ja mahtava näky, kun tuomitut, ukko Paavo etumaisena, tulivat oikeustuvasta pihamaalle, jossa he sekä koko monituhantinen kansanjoukko lankesivat polvilleen, lauloivat virren ja Paavo luki rukouksen. Tuomion aiheuttajien olisi pitänyt olla tämä näky näkemässä ja omassatunnossaan kokemassa. Omituiselta mahtoi syyttäjistä tuntua, kun silloinen keisari, vierasuskoinen ja ankara Nikolai I maksoi omasta kassastaan heränneille tuomitut sakot. Se korkealta tullut näpsäys oli tosiaankin oikea ja paikallaan. Siihenpä viralliset vainoamiset sitten loppuivatkin.
Toisiakin keinoja itsekylläinen, kangistunut kirkollisuutemme oli käyttänyt etenkin liikkeeseen yhtyneitä pappismiehiä vastaan.
Heränneitä ylioppilaita ei suostuttu vihkimään papeiksi, heränneitä pappeja siirrettiin huonotuloisimpiin paikkoihin ja rettelöitiin heidän kanssaan monin keinoin. Sellaista on tapahtunut aina ja kaikkialla ja kaikissa muissakin asioissa — sekin näyttää kuuluvan maailman menoon.
— Herännäisyydellä oli ja on elinvoimaa. Yhä useammat papit ja sivistyneet maallikot liittyivät siihen. Lauri Stenbäck, K.K. von Essen ja monet muutkin levittivät sitä etenkin sivistyneissä piireissä, Fredrik Gabriel Hedberg pani rahvaan liikkeelle Etelä- ja Lounais-Suomessa, ja Kukkos-pappi eli Heikki Renqvist, kuten hänen omaksumansa ruotsalainen nimensä kuului, nosti saman liikkeen Laatokan takaiseen Karjalaan. Savossa se kukoisti laajana ukko Paavon johdolla, joka tunnustettiin koko maankin heränneiden henkiseksi johtajaksi. Papit N.K. Malmberg, A.V. Ingman ja useat muut liittyivät siihen intomielin. Mutta niin asiat näyttävät aina kääntyvän meidän maassamme, että yksi ottaa yhden köydenpätkän, toinen toisen, ja kukin alkaa kiskoa omaan suuntaansa. Niin kävi herännäisyydenkin. Se alkoi hajaantua erilaisiin suuntiin. Syynä oli milloin se, että yksi katsoi rukouksen aikana polvistumisen vievän tekopyhyyteen, mutta toinen oli päinvastaista mieltä, tai toinen vähäksyi katumuskilvoituksen ja omien parannustöiden merkitystä, mutta toinen näki ne välttämättömiksi. Syntyi hedbergiläisyys ja renqvistiläisyys ja muitakin suuntia. Täydellä vakaumuksella kukin saarnasi suuntaansa ja lujasti kuhunkin suuntaan liittyneet sen oikeutukseen uskoivat, mutta kyllä minun mielestäni tässä tuoksahtaa hieman samantapaista sivuasioiden kohottamista pääasioiksi, joka esimerkiksi jakoi Venäjän kreikanuskoisen kirkon kahteen ankarasti riitelevään leiriin: niihin, jotka väittivät tulevansa autuaiksi tekemällä ristinmerkin kolmella sormella, ja niihin, jotka uskoivat päästävän taivaaseen vain siten, että merkki tehdään kahdella sormella.
— No, oli miten oli, syvät jäljet herännäisyys tai körttiläisyys on kansaamme jättänyt ja jättää. Jyrkästi se tarttui asiaansa ja ravisti hereille sekä uinuvaa kansaa että omahyväisiä kirkon miehiä. Se näytti ylimielisessä tuomitsevaisuudessaan vastustavan sivistyksen leviämistä, mutta siitä on kuitenkin tullut kulttuuritekijä. Se on meillä omintakeinen, kansan keskuudesta noussut liike. Se on säilyttänyt ja säilyttää ja juurruttaa lujan uskon voimalla sekä ulkonaistenkin muotojensa avulla monia kansamme luonteen hyviä piirteitä. Vakaassa, rehellisessä luottamuksessaan isiemme Jumalaan se siirtää polvesta polveen yksinkertaisuudessaan suuripiirteisiä, siunauksellisia elämänohjeitaan. Meidän rahvaamme löysi, eläessään kaikesta syrjäytettynä ja oman onnensa nojaan jätettynä, tästä uskonliikkeestä elävän sanan ja sai henkiselle janolleen tyydytystä. Rahvaan omaa kieltä tämä liike aina käytti ja siksikin se oli oppinsa tunnustajille jo vaistomaisestikin rakas. Silläkin ovat omat heikkoutensa, mutta kenelläpä niitä ei olisi. Miten myöhäinen aika herännäisyyttä arvioineekaan, niin sitä, että se on ollut merkillisimpiä ja kansamme kehitykseen syvimmin vaikuttaneita liikkeitä — sitä ei voida koskaan kieltää.
Rovasti vaikeni eikä kappalaisellakaan ollut siihen mitään lisättävää. Pakkaslumi narskahteli edelleen reen jalasten alla, metsät kohosivat salaperäisen juhlallisina ja kapean tien päässä, tietämättömässä etäisyydessään, kaartui tumma taivas.
— Miten lieneekään, rovasti lausahti, — mutta minusta tuntuu siltä kuin herännäisyys muodossa tai toisessa olisi jotakin kansamme luonteeseen oleellisesti kuuluvaa. Se ei ole huitovaa uskonvimmaa, vaan se on perin tyyntä ja järkkymätöntä vakaumusta. Se on olemukseltaan perin suomalaista.
Pohjoisimmalla Suomella oli oma uskonnollinen liikkeensä, laestadiolaisuus.
TAISTELU JATKUU
Aleksanteri II manifesti Suomen kielen asettamisesta oikeuksiinsa kahden vuosikymmenen kuluessa näytti ensialussa johtavan aivan päinvastaisiin tuloksiin. Ruotsalaistunut yläluokka ei halunnut luovuttaa etuoikeuksistaan kielellisessäkään suhteessa suomenkielisille ja -mielisille pienintäkään palaa. Se taipui alati vastarintaa tehden ja kaikenlaisia verukkeita keksien vasta tinkimättömän pakon edessä. Hallitsevan asemansa korkeammassa virkamiehistössä sekä melkeinpä kaikilla kaupan ja teollisuuden aloilla se säilytti edelleen. Askel askelelta, tuimalla taistelulla suomalaisuuden oli näilläkin aloilla vähitellen raivattava itselleen maaperää. Vuosisadan puolivälissä Yrjö Sakari Koskinen julkaisemillaan tutkimuksilla alkoi kääntää kansamme aikaisemman historian tietämystä uusille, totuudenmukaisemmille urille.
YRJÖ KOSKINEN.
Suomen menneisyyttä oli 1850-luvulle saakka, Porthania lukuunottamatta, katseltu vain ruotsalaisten silmälasien läpi ja sen historiaa oli opetettu yksinomaan Ruotsille edullisessa valaistuksessa. Vallitsevan käsityksen mukaan Suomen historia alkoikin vasta vuodesta 1809. Sitä ennen Suomi oli ollut vain ruotsalainen maakunta, jolle Ruotsi jalomielisesti oli antanut kaiken, mitä se omisti: kristinuskon, oikeuslaitoksen, yhteiskuntajärjestyksen, eri elinkeinomuodot ja kaikkinaisen kulttuurin. Suomi itse oli ollut kykenemätön tekemään mitään. Korkeintaan se oli antanut tyhmähköjä, vaikka urheita sotamiehiä, jotka ruotsalaisten johtamina olivat joissakin paikoin — Breitenfeldissä, Lech-virralla, Lützenissä — voiton saannissa hieman avustaneet. Ruotsi oli aina isällisesti suojellut Suomea ja puolustanut sitä idän raakalaisuutta vastaan. Eräs sukunimensä Forsmanin suomalaiseksi Koskiseksi muuttanut nuori tiedemies alkoi 1850-luvulla julkaista Suomen historiallista menneisyyttä käsitteleviä tutkimuksia. Ne herättivät kiivaan paheksumisen myrskyn niin Suomen ruotsinmielisissä kuin Ruotsissakin, sillä niissä katseltiin ja arvioitiin menneitä asioita aivan uudelta, suomalaiselta näkökannalta. Erikoisesti tarkoitusta varten laadituilla ja kustannetuilla julkaisuilla eräät Suomen ruotsikot koettivat painaa turhaksi Koskisen uuden historiakatsomuksen, mutta yritys ei onnistunut.
Koskinen toimi joitakin vuosia yleisen historian professorina yliopistossa. Jo nuorempina vuosinaan hän oli laatinut uraauurtavan suomen kieliopin. Hänen sanomalehtikirjoitelmansa veivät hänet suomenmielisten johtajaksi ja sikäli edelleen senaattiin, jossa hänelle suomalaisuuden edistäjänä avautui laaja ja koskematon työmaa etenkin silloin, kun kouluasiat joutuivat hänen hoitoonsa.
TASAVERTAISUUTEEN.
Senaatti vitkasteli laatiessaan ehdotusta kielilaiksi. Snellmanin laatimaa ehdotusta karsittiin tavalla tai toisella ja miltei joka pykälässä siirrettiin tapahtuvien muutosten määrävuotta yhä kauemmaksi.
Uudessa Suomettaressa arvosteli Yrjö Koskinen varsin ankarasti tekeillä olevaa lakia, sanoipa hän aivan suoraankin, että rakennettiin esteitä hallitsijan tahdon toteuttamiselle ja että vitkasteleva valmistelu tekisi tyhjäksi 20 vuoden määräajan. Häntä vastaan nostettiin kanne jo unohtuneen, 150 vuotta vanhan lain perusteella kuninkaan ja valtakunnan neuvonantajain herjaamisesta. Lakipykälä määräsi tällaisesta kuolemanrangaistuksen. Koskinen antoi kieliasetuksen nojalla vastauksensa suomeksi. Turun hovioikeus velvoitti hänet antamaan vastauksensa ruotsiksi. Lopuksi syytetty tuomittiin 330 talarin sakkoon senaatin herjaamisesta ja sopimattomasta kirjoitustavasta.
Talonpoikaissääty pyysi v. 1867 valtiopäivillä yksityisessä anomuksessa valtiokalenterin julkaisemista myöskin suomeksi. Senaatti ja ministeri valtiosihteeri epäsivät anomuksen. Anomus esitettiin keisarille ja päätöstä pidettiin jo selvänä, kun keisari ruotsalaistuneiden herrojen ihmeeksi kirjoittikin siihen omakätisen ratkaisunsa: »Minä harkitsen talonpoikaissäädyn anomuksen perustelluksi ja suostun siihen.» — Näin häikäilemättömästi meneteltiin huomattujen miesten, jopa kokonaisen säädynkin suhteen. Talonpojat olivat virastoissa aivan orpoja. Suomalaisille paikkakunnille lähetettiin vain ruotsinkielisiä asiakirjoja. Prokuraattori velvoitti Uuden Suomettaren päätoimittajan Paavo Tikkasen käyttämään valituksissaan ruotsia. Keisarin määräämä suomen kielen vapauttaminen näytti vain enentävän sen sortoa.
1877 valtiopäivillä myrsky puhkesi. Pappis- ja talonpoikaissäädyn suomenmieliset esittivät anomuksen, että tuomioistuimien kieleksi maalla määrättäisiin paikkakunnan kieli. Aatelistoja porvaristo asettui vastaan. Maamarsalkka J.A. von Born ei sallinut asiasta äänestettävän, väittäen asian olevan kokonaan hallinnollista laatua. Kenraalikuvernööriksi tuli ruotsinkielisiä tukevan kreivi Adlerbergin jälkeen kreivi Heiden. Yrjö Koskisesta tehtiin senaattori. Kenraalimajuri Aleksander Järnefelt pani Mikkelin, Kuopion ja Vaasan läänin kuvernöörinä toimeen näissä lääninhallituksissa perinpohjaisen uudistuksen: vihoista välittämättä hän teki suomen niiden kieleksi, ottaen Vaasassa luonnollisesti huomioon ruotsinkielistenkin oikeudet. Suomalainen rahvas tunsi häntä kohtaan liikuttavaa kiitollisuutta. Mitä enemmän ruotsinkieliset viranomaiset vitkastelivat ja ylimielisesti mahtailivat, sitä suuremmaksi kasvoi suomenkielisten katkeruus. Suomenmielisyys laajeni sivistyneistön keskuudessa laajenemistaan. Taistelu riehui kiivaana, lujia sukusiteitäkin säälimättä ratkovana vihana. Veljeksistä toinen saattoi olla vannoutunut ruotsikko, toinen yhtä tuima fenno. Snellman oli jo lähtenyt ikuisuuteen. Venäläisen nihilistin pommi oli katkaissut Aleksanteri II:n elämänlangan, ja hallitsijana oli hänen poikansa Aleksanteri III. Asetettu 20 vuoden määräaika oli loppumaisillaan. Valtiopäivät olivat koolla, senaatti oli jakaantunut kahteen vastakkaiseen leiriin, suomenmielisiin ja ruotsinmielisiin. Eräs ruotsinmielinen senaattori ja samoin prokuraattori koettivat aivan tosissaan selitellä, ettei vanhan Ruotsin lain mukaan tuomioistuimissa saanut käyttää vierasta kieltä, joten siis suomen kieli oli Suomessa »vieras kieli». Mokomaa selitystä eivät läheskään kaikki ruotsinmielisetkään hyväksyneet.
Vihdoinkin, vain kaksi päivää ennen määräajan päättymistä, saatiin osittainen kieliasetus julkaistuksi. Kreivi Heidenin myötävaikutuksella senaatin suomenkielisen vähemmistön, johon kuuluivat senaattorit Yrjö Koskinen, K.E.F. Ignatius ja pari muuta, kanta pääsi siinä kenraalikuvernöörin puoltamana voitolle. Sen mukaan alioikeuksien toimituskirjat oli annettava asianomaisen kunnan pöytäkirjakielellä, jollei asianomistaja tai toimituskirjojen pyytäjä tahtonut toista kieltä käytettäväksi. Ylemmille oikeuksille jäi edelleenkin oikeus pysyä ruotsalaisina ja käyttää tarvittaessa käännöksiä. Tämä oli surkean monimutkaisen ja tolkuttoman kalliin käännösjärjestelmän alku. Alistettavissa asioissa ruotsinkielisyys jäi vielä voimaan kymmeneksi vuodeksi.
Suomen kieli oli saavuttanut osittaisen, mutta toistaiseksi tärkeimmän voittonsa. Uudessa asetuksessa tunnustettiin ensimmäisen kerran virka-alueen kielen käänteentekevä periaate, jonka mukaan siis suomalaisilla alueilla oikeuden virkakielenä oli oleva suomi, ruotsinkielisillä alueilla ruotsi.
Monet, etenkin nuoremmat, suomenmielisyyteen taipuvat virkamiehet rupesivat heti käyttämään suomea oikeuksien ja virastojen välisessä kirjeenvaihdossaan. Hillittömimmät ruotsalaisintoilijat alkoivat tämän johdosta uuden kiivaan sodan. V. 1885 valtiopäivillä taistelu kävi kuumana, mutta säädyt olivat voimattomia tekemään asiassa mitään. Suomalaiset jakaantuivat kahtia, Meurmanin johtamiin vanhoihin ja Lauri Kivekkään johtamiin nuoriin. Nuoret omaksuivat kieliasiassa jyrkän kannan, vaativat »koko ohjelman» toteuttamista heti, ja syyttivät vanhoja liiasta laimeudesta. Ruotsinmielisetkin olivat jo aikaisemmin hajonneet kahtia, vapaamielisiin ja kiihkoruotsalaisiin, mutta juuri näinä aikoina aikaisemmin vaikutusvaltainen vapaamielinen puolue hävisi olemattomiin ja ruotsinmielisistä tuli ahdas kielipuolue.
Keisarillinen käskykirje ratkaisi riidan. V. 1886 keisari asetti suomen ja ruotsin kielet lopullisesti yhdenvertaisiksi ja määräsi, että »maan kaikkien hallitus- ja virkakuntain sekä viranomaisten sallitaan asiain käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsin että suomen kieltä.» Seuraavana vuonna hän määräsi, että alempien viranomaisten sisäisenä virkakielenä oli oleva asianomaisten kuntien pöytäkirjakieli. Mikäli virka-alueeseen kuului erikielisiä kuntia, sai viranomainen itse määrätä kielensä. Sama oikeus oli oleva kaikilla ylemmillä viranomaisilla. — Käytännössä tämä merkitsi ylempiin viranomaisiin nähden sitä, että mikäli suomenmieliset miehet jaksoivat päästä ylemmille virkapaikoille, he sikäli saattoivat muuttaa niiden kielenkin.
Nämä asetukset saattoivat ruotsinmieliset raivoihinsa. Heidän eturivin miehensä, kielikiihkossaan perin suppeakatseinen professori C. G. Estlander julisti julkaisemassaan kirjoituksessa suomalaisuuden liikkeen henkisesti ja siveellisesti ala-arvoiseksi sekä sivistykselle turmiolliseksi luopioliikkeeksi. Tätäkään törkeätä vihanpurkausta läheskään kaikki ruotsinmieliset eivät hyväksyneet, moittivatpa sitä ankarastikin.
Suomen kieli oli nyt taistellut itselleen tasavertaisen kielen oikeudet, mutta virat ja sikäli käytännöllinen vaikutusvaltakin oli yleensä edelleen ruotsinmielisten käsissä. Kaupan ja teollisuuden johtopaikat olivat heillä. Sikäli he määräsivät heistä toimeentulonsa puolesta riippuvien olon ja elon. Heidän vahvana varustuksenaan oli myöskin edelleen sisäisessä hallinnossaan itsenäinen yliopisto. Sitkeän taistelun jälkeen yliopiston konsistorion onnistui vasta v. 1894 saada aikaan asetus, jonka mukaan yliopiston opettajan virkaansa pääsyn ehtona oli suomen kielellä opettamisen taito. Asetus ei velvoittanut ketään käyttämään opetuksessaan suomen kieltä, ja se jäikin nimelliseksi ja tehottomaksi.
Viiden vuosikymmenen väsymätön taistelu tarvittiin ennenkuin suomenkielelle myönnettiin sen alkeelliset oikeudet maassa, jossa sitä puhui yhdeksänkymmenesosaa koko väestöstä. J. V. Snellmanin ohjelmasta saatiin toteutetuksi vain puolet. Taistelu jatkui ja se jatkuu yhä vieläkin. Suomen kieli valtasi seuraavina vuosikymmeninä yhä enemmän jalansijaa. Se näyttäytyi täysin kelpoiseksi monen monessa sellaisessakin asiassa, missä se oli tuomittu mahdottomaksi ja kelvottomaksi, mutta kaikkiin luonnollisiin oikeuksiinsa se ei ole päässyt. Sovinnolla sille ei ole milloinkaan myönnetty mitään. Suuren tietäjän ja herättäjän viitoittamaa ohjelmaa ei ole vieläkään kyetty toteuttamaan.
VANHOJA FENNOJA.
Suomenmielisten johtomiehet kokoontuivat kerran viikossa vuoroin itsekunkin luokse istumaan iltaansa ja vaihtamaan ajatuksiaan. Kantajoukkona olivat senaattori Yrjö-Koskinen, hänen veljensä, juureva professori Jaakko Forsman, Liuksialan isäntä Meurman, Uuden Suomettaren pää Löfgren, senaattorit Ignatius ja Eneberg, senaattori, kenraalimajuri Oker-Blom, rehtori Melart ja kirjailija sekä koulumies B. F. Godenhjelm. Aikaisemmin säännöllisesti mukana ollut kenraali A. Järnefelt oli kuvernöörinä maaseudulla ja sattui nyttemmin seuraan vain silloin tällöin Helsingissä pistäytyessään. Iltojen päänä ja sieluna oli harvemmin suunsa aukaiseva Yrjö-Koskinen, räiskyvänä leikinleikkaajana muuten juro köriläs Meurman, aina hymyhuulisena kuulijana Ignatius ja sikäli muutkin, ken totisena, ken naurulle sijaa antavana. Yrjö-Koskisen pujoparran sohvannurkassa vipattaessa puhuttiin aina suomea, mutta milloin hän oli poissa, kääntyi puhe monesti ruotsinkin kieliseksi.
Tänä iltana oli pohdittu Suomen olojen kehitystä. Koskinen tekaisi niistä päätelmänsä, joita hartaasti kuunneltiin.
— Kuten esittämilläni perusteilla sanoin, on maamme seitsemässä vuosikymmenessä muuttunut aivan toiseksi maaksi. Rauhaa nauttiessaan ja verojen ollessa muihin maihin verrattuina vähäisiä se on vaurastunut. Maanviljelys on alkanut kehittyä ja ottaa jo käytäntöön, kun maanviljelyskouluja on perustettu, uusia ja parempia viljelystapoja. Tuonnoiset, vuosien 67—68 kammottavat katovuodet, jolloin ihmisiä kuoli nälkään, olivat epäilemättä luonnonoikuista johtuneita. Teollisuus on edistynyt suuresti, monilla aloilla tullaan omilla toimeen, voidaanpa tehdastuotteita jo viedä ulkomaillekin. Sahateollisuus on päässyt vauhtiin, metsien arvot ovat yht'äkkiä nousseet ja maanviljelijät saavat niistä huomattavat tulot. Monesti he kylläkään eivät ymmärrä metsiensä arvoa ja metsänostajat pettävät heitä surkeasti, mutta ehkäpä sekin asia korjautuu sikäli kuin oppivat etujaan paremmin ymmärtämään. Sahalaitoksia rakennetaan nyt kaikkialle ja niissä sekä metsien hakkauksissa ja tukkien uitoissa saa irtain väestö työtä sekä maamiehet puurahtien ajoissa rahaa. Valtion tulot peittävät hyvin menot. Kyllä maamme ei milloinkaan ennen ole ollut näin edullisessa asemassa. Paljon on tietysti parannettavaakin, mutta kukin asia tapahtuu aikanaan. Ja mitä valtiolliseen asemaamme tulee, niin voimme olla tyytyväisiä. Aleksanteri III näyttää suosivan maatamme ja samoin kenraalikuvernööri Heiden on meille suopea. Venäjällä ei tosin ollenkaan ymmärretä Suomen erikoisasemaa, siellä jopa eräissä piireissä hyökätään kiivaasti sitä vastaankin, mutta kun keisari on puolellamme, niin hyökkäykset eivät merkinne paljoa. Ja suomen kielen asema on nyt taattu, aika järjestää loput. Hiljakseen me, sikäli kuin voimamme riittävät, muuttelemme korkeidenkin virastojen kieltä. Aivan kuten sinä, Järnefelt, olet jo tehnyt kolmessa läänissä. Sinun pitäisi jo muuttaa neljänteen.
— Sellainen kyytihevonenhan minä olen, nauroi Järnefelt, mutta ei virkkanut mitään siitä, että kreivi Heiden oli kahdenkeskisessä puheessa tarjonnut hänelle senaattorin paikkaa, jonka hän aikoihin ottaa vastaan kyllästyneenä muuttamaan läänistä toiseen.
— Kyllähän kaikki järjestyisi aikanaan, kun tuo pahuksen suupaltti Kivekäs ja se kirottu oinas Castrén eivät sotkisi asioita. Ne pyrkivät nyt olemaan suuna ja päänä joka asiassa, murahteli Meurman.
— Itsevaltiaana sinä oletkin hallinnut talonpoikaissäädyssä, huomautti Löfgren. — Kivekäs on kieltämättä loistava puhuja ja on jo vetänyt monet valtiopäivämiehet omaan leiriinsä. Ja Jonas Castrén on epäilemättä terävä poika. Hän osaa todistaa asiansa oikeaksi lainoppineen kaikilla metkuilla.
— Kuuluu osaa van selittää mustankin valkoiseksi, virkkoi Ignatius. — Mitenkä se olikaan — sehän oli lyönyt sinua, Meurman, omilla aseillasi. Sinä olit todistellut jotakin asiaa raamatunlauseella. Raamatun kuului Jonaskin heti siepanneen pulpetistaan ja heittäneen sieltä vastaasi toisen lauseen, jolla kumosi väitteesi. Näin kerrotaan.
Meurman oli hieman nolon näköinen. Tietäen hänen heikon kohtansa ryhtyi Eneberg häntä kiusoittelemaan edelleen:
— Ne nuoret kuuluvat nyt ihan todella rupeavan ajamaan naisasiaakin. Valmistavat siinäkin sotaretkeä sinua vastaan.
— Vai valmistavat. Kaikkea ne hyväkkäät keksivätkin.
— Mutta naisasiahan on hyvä asia.
— Hyvä? Vai hyvä! Minun talossani on tultu toimeen ilman tuollaista ulkomailta tuotua emansipationia ja tullaan edelleenkin. Tiedättekö te mitä se emansipationi oikeastaan on, häh? Juu, sellaista hommaa se on, että ne naiset siinä puuhaavat, jotka eivät ole saaneet itselleen miestä. Juu. Kun ei ole miestä, niin pitää itse kuvitella olevansa mies. Kuuluvat jo käyttävän, ne hömpät, miesten takkia, hattua ja kaulusta ja kaulaliinaa ja leikkotukkaa. Kun vielä saisivat kasvamaan naamaansa parran ja housut jalkaansa, niin ei puuttuisi kuin —
— No, no, veli Meurman, älä kiivastu. Näyttäköön aika, jos naisasia on kaikissa vaatimuksissaan oikeassa tai ei. Siihen mennessä katselemme, kuinka tanssiva fennonuoriso jo kuluttaa kenraalikuvernöörin lattioita. Siinäkin on tunkeuduttu ruotsikkojemme etuoikeutetulle alalle. Katselin viimeisissä tanssiaisissa, miten etuoikeutetut siellä nyrpistelivät neniään ja nostivat nokkiaan meikäläisten »moukkien» ja »piikaletukoiden» pyörähtäessä parketilla. Ja kyllä siellä oltiin kiukkuisia, kun kreivi Heiden pani adjutanttinsa esittelemään molempien leirien nuoria toisilleen ja pakotti ne siten tanssimaan keskenään. Pieni asiahan tuo on, mutta huvittava.
— Ruotsikot väittävät meikäläisten muka kosiskelevan Heidenin ja sikäli keisarinkin suosiota. Varsinkin sen jälkeen, kun sinä Meurman, aina sopivan tilaisuuden sattuessa, vaadit säätyäsi hurraamaan keisarille, on tämä puhe käynyt yleiseksi.
— Puhukoot, ettei kieli kuiva, vastasi Meurman. — Kun hurrattiin, niin hurrattiin, ei siinä ole epäilemistä. Ruotsikot saisivat ennemmin hävetä, olisi niillä siihen aihetta. Vai mitä sanotaan siitä, kun tämän meidän Koskisemme tultuaan aateloiduksi ja pitäessään ritaristossa ja aatelistossa ensimmäisen puheensa suomen kielellä, ruotsikot ärähtivät tapahtuneen ison häpeän, kun ritarihuoneen seinien piti kuulla suomen kieltä.
Yrjö-Koskinen naurahti ja virkkoi:
— Kyllä siellä on nousemassa suomen kielen puhujia. Nousipahan äsken muuan nuorukainen puhumaan ja sanoi käyttävänsä ruotsin kieltä vain siksi, että ritaristo ja aatelisto hänen puheensa ymmärtäisi. P.E. Svinhufvud on tämä rohkea nuorukainen nimeltään. Näyttää muuten siltä, että siitä pojasta voi tulla jotakin. Lakimiehenä häntä voidaan aikanaan käyttää ehkä jonkin viraston suomalaistuttamiseen. Vanhat fennot rupesivat totilasejaan kallistaessaan yhä äänekkäämmin suunnittelemaan omia suunnitelmiaan. Salassa ne oli tehtävä ja sitten keinolla tai toisella toimeenpantava. Puhelu muuttui väliin äänekkääksikin väittelyksi, mutta hiljeni aina Yrjö-Koskisen ottaessa puheenvuoron. Hän oli eittämätön johtaja, joka määräsi suunnan, Meurman julisti ja päristi asiat julkisuudessa, ja muut toimivat kukin sarallaan.
— Saapahan nähdä, tuumiskeli Jaakko Forsman. — Saksassa näyttävät työmiehet rupeavan esiintymään kovin äänekkäästi, jopa levottomastikin. Bismarckilla tuntuu olevan täysi työ niiden alallaan pitämisessä. Mikä se nyt olikaan se juutalainen, joka siellä on julistellut uusia kumousoppejaan — niin. Marx se oli, ja apuprofeettana sillä on ollut toinen israeliitta, Hasalle. Saapahan nähdä, jos nuo opit kantautuvat tänne meidänkin sopukkaamme, kun jo ovat levinneet muuallekin. Saksastahan meille on aikojen kuluessa tuotu yhtä ja toista. Viimeksi J.W. Snellman toi sieltä Hegelin filosofian. Tuodaanko sieltä nyt Marxin villitys?
Vanhat fennot eivät syventyneet keskustelemaan tästä kysymyksestä. He olivat yksimielisiä siitä seikasta, että Marxin sosialismilla ei ollut minkäänlaisia jalansijan valtaamisen mahdollisuuksia Suomessa.
Viimeisiäpä kertoja vanhat fennot illanistujaisiinsa jo kokoontuivatkin. Vuodet lisäsivät ikää, ikä vaati omat mukavuutensa, arvovirat vaativat aikansa, ja kunkin omat harrastukset vetivät omalle taholleen. Ja mikäli vielä kokoonnuttiin, niin sikäli oli jo esiintyminen arvokkaan hillittyä ja puhelu yleisluontoisempaa. Vain Liuksialan herra rymisti niin sanoissa kuin teoissa samalla ankaralla rytinällä jatkuvasti eteenpäin.
Nuoretkin fennot pitivät kokouksiaan. Kivekäs ja Castrén johtivat etupäässä nuorempien valtiopäivämiesten, suomenmielisten virkamiesten ja ylioppilaiden piiriä. Kivekäs piti hehkuvia puheitaan, Castrén esitteli teräviä todisteluitaan. He olivat jyrkkiä mielipiteissään, nämä nuoret miehet, ja ainapa puhe päättyi siihen, että »koko programmi» oli pantava viipymättä toimeen, kielikysymys ratkaistava lopullisesti yhdellä iskulla ja Suomesta tehtävä suomenkielinen maa. Ja nuoruuden into paiskasi usein lasit, joista hyvän asian malja oli juotu pohjaan, säpäleiksi seinään.
Paljon nuoret fennot silti saivat aikaan alituisilla hyökkäyksillään. Toiminnallaan he pakottivat jo hitaasti kulkevat vanhat fennotkin kiirehtimään askeleitaan. He kantoivat tällöin vapaamielisten kilpeä ja julistivat aatteitaan »Uuden Suomettaren» kanssa jo vahvasti kilpailevassa äänenkannattajassaan »Päivälehdessä».
Näinä aikoina nuori suomalainen upseeri E.G.W. Becker antoi paljon puheen aihetta. Rakkausseikkailujen vuoksi hän karkasi venäläisestä sotapalveluksesta, kunnostautui vapaaehtoisena Espanjan sodassa Marokkoa vastaan, taisteli Meksikossa, oli balkanilaisen armeijan esikuntapäällikkönä Bulgarian ja Serbian noustessa Turkkia vastaan, taisteli hyvin huomatussa asemassa Kreikan vapaussodassa ja mainittiin aina urheista urheimpana. Sen jälkeen hän asui Ranskassa ja Napolissa. Tämä harvinaisen uljasryhtinen, tulisieluinen suomalainen liikkui kaikkialla korkeimmissa piireissä herättäen yleistä huomiota. V. 1880 hän kirjoitelmissaan esitti ajatuksen, että Suomi oli tehtävä itsenäiseksi. Tätä aatetta hän ajoi vilpittömästi ja sitkeästi vielä viisikolmatta vuotta, mutta Suomessa häntä ei ymmärretty. Hänen ajamansa asia harkittiin kauniiksi haaveeksi, mutta Becker bey, joksi häntä nimitettiin, näki sittenkin kauemmaksi kuin puolueriidoissaan askartelevat maanmiehensä.
SUOMEN SOTAVÄKI
Suomen sotaväen historia 1800-luvun kuluessa osoittaa sekavaa, syystä tai toisesta selkeittä suuntaviivoitta tapahtuvaa haparoimista puoleen ja toiseen. Erilaisia joukko-osastoja muodostettiin ja pian taas hajoitettiin. Vasta yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon jälkeen sotalaitos joutui vakavammalle perustalle.
»Perunajääkärien» Viipurin rykmentistä muodostui Suomen opetuspataljoona. Toiset rykmentit hajoitettiin. V. 1819 asetettiin opetuspataljoonan lisäksi 6 jalkaväkipataljoonaa, jotka muutamien vuosien kuluttua muutettiin tarkk'ampujapataljooniksi ja yhdistettiin kolmeksi prikaatiksi. Näiden yhteinen vahvuus oli vain 2900 miestä. Nikolai I korotti V. 1829 opetuspataljoonan Suomen kaartiksi. Seuraavana vuonna tarkk'ampujapataljoonat lakkautettiin, mutta samalla perustettiin 1026 miestä käsittävä meriekipaasi. Kaarti osallistui v. 1831 Puolan kapinan kukistamiseen. Komennuskielenä oli v. 1839 saakka ruotsi, sittemmin venäjä.
Jo V. 1816 Haapaniemen kadettikoulu sai jatkaa toimintaansa ensin Suomen topograafikuntana, pian Haminan kadettikouluna.
1845 perustettiin värvätty 1000 miehen vahvuinen krenatööri-tarkk'ampujapataljoona. Seuraavana vuonna. Krimin sodan päätyttyä, suomalaisia joukkoja alettiin kiireellä vahvistaa ruotujakolaitoksen perustalla. Asetettiin 9 ruotupataljoonaa sekä kaartille ja krenatööreille reservipataljoonat ja lisättiin toinen meriekipaasi. Sodan aikana koko vahvuus nousi yli 10000 miehen. Nämä joukot puolustivat Suomen rannikoita.
Rauhan palattua joukkoja ryhdyttiin taas hajoittamaan. Toinen meriekipaasi ja pian krenatööripataljoonakin lakkautettiin. Kymmenen vuoden kuluttua ruotupataljoonat saivat tehdä niille seuraa. Jäljelle jäi vain kaarti, kadettikoulu ja toinen meriekipaasi, joka sekin jatkuvasti pieneni käsittäen lopuksi vain yhden heikon komppanian.
Suomen sotavoimien asettelussa ei siis näinä vuosikymmeninä ollut syystä tai toisesta mitään johdonmukaista suunnitelmaa.
Puolan toisen kapinan aikana Suomen kaartikin lähetettiin sitä kukistamaan. Se ei joutunut taisteluihin osallistumaan, mutta menetti koleraan kuolleina pari sataa miestään.
Kolmannenkin kerran kaarti, eli Henkivartioväen Suomen Tarkk'ampujapataljoona, kuten sen virallinen nimitys kuului, joutui n. 1000 miehen vahvuisena sotaretkelle Venäjän ja Turkin sodan sytyttyä v. 1778. Kaartin lähettäminen sotaan oli Suomen puolelta vapaaehtoista uskollisuuden osoittamista. Kaarti kuljetettiin rautateitse Venäjän halki Tonavalle, suoritti vaivalloisen marssin Balkanin vuorten yli ja osallistui muutamiin taisteluihin. Gorny Dubniakissa ja Plevnan valloituksessa se kunnostautui ja keisari koroitti sen vanhan kaartin arvoon.
Suomen kaartin sotamiehet olivat värvättyä väkeä. Pesti otettiin tavallisesti kuudeksi vuodeksi, mutta se saatettiin uusiakin. Palkka oli pieni, 12 markkaa vuodessa. Kuri oli äärimmäisen kova, ruumiinrangaistusta käytettiin. Upseeristo oli ruotsinmielistä ja muutti yhä vieläkin kaartilaisten suomalaiset nimet luetteloissa ruotsalaisiksi. Syvä kuilu oli olemassa ruotsinkielisen upseeriston ja suomenkielisen miehistön välillä, mutta siitä huolimatta, ankaran kurin ja molemmissa vallitsevan hyvän sotilashengen sekä pitkän palvelusajan ansiosta tämä joukko oli sotilaallisesti korkealla tasolla.
Vuosisadan puolivälissä Euroopassa oli jo päässyt valtaan uusi sotaväenoton muoto; yleinen asevelvollisuus. Venäjällä se pantiin toimeen 5-vuotisella pakollisella palvelusajalla. Suomea varten vahvistettiin v. 1878 säätyjen ja hallitsijan yhteistoiminnan tuloksena uusi asevelvollisuuslaki. Se astui voimaan kahden vuoden kuluttua ja sen mukaan jokainen terveeksi havaittu 21 vuotta täyttänyt Suomen mies oli velvollinen suorittamaan 3:n vuoden, ylioppilassivistyksen omaavat 1:n vuoden asepalveluksen. Kun kaikkia kutsunnoissa hyväksyttyjä ei voitu ottaa vakinaiseen palvelukseen, määrättiin siihen astuvat arvalla. Loput joutuivat suorittamaan lyhyen reserviharjoituksen kolmena peräkkäisenä kesänä.
Suomen asevelvollinen sotaväki käsitti nyt kaartinpataljoonan sekä Uudenmaan, Turun, Vaasan, Oulun, Kuopion, Mikkelin, Hämeenlinnan ja Viipurin tarkk'ampujapataljoonat. Kuhunkin tarkk'ampujapataljoonaan kuului 4 reservikomppaniaa, yhteensä 32 komppaniaa. Sodan sattuessa Suomi saattoi asettaa liikekannalle n. 40000 miestä koulutettua väkeä. Tätä armeijaa komensi Suomen sotaväen päällikkö, esikuntamuodostelmina olivat päällikköhallitus ja sotakomissariaatti. Kenraalikuvernööri oli lähinnä keisaria ylin päällikkö.
J.W. Snellman oli vaatinut myöskin oman tykistön ja ratsuväen asettamista, mutta siitä ei tullut mitään ennenkuin v. 1889, jolloin perustettiin Suomen rakuunarykmentti. Tykistöä ja muita erikoisaselajeja sekä meriväkeä ei Suomella ollut. — Suomen sotaväen koko rauhanaikainen vahvuus oli vain 5600 miestä. Se saatiin varsin pian erinomaisen hyvään kuntoon sekä niitti tarkastuksissa etenkin oivallisella ampumataidollaan mainetta. Lain mukaan sitä ei saanut viedä Suomen rajojen ulkopuolelle ja vain Suomen kansalaiset pääsivät sen upseerivirkoihin.
Kadettikoulu toimi edelleen Haminassa, opetuskielenään venäjä. Se valmisti Suomen sotaväen upseerit, mutta melkoinen osa sen kasvateista siirtyi venäläisiin joukkoihin. Venäjällä suomalaiset upseerit olivat erittäin hyvässä maineessa. He pääsivät aatelittominakin valiorykmentteihin ja monen monet heistä ylenivät korkeimpiin arvoihin ja virkapaikkoihin. Osa heistä venäläistyi, mutta suurin osa pysyi usein elinkautisestakin Venäjällä olostaan huolimatta suomalaisena.
SUOMEN TAIDE
Kunkin kansan taiteen sanotaan selvimmin kuvastavan sen eri kehityskausia ja ilmaisevan selvimmin niiden henkisen tason. Näin asia kai onkin. Kansa, joka ei ole kyennyt luomaan taidetta, on aina osoittautunut henkisesti köyhäksi ja samalla elinvoimattomaksikin. Suomen kansan asiaa tässä suhteessa ajatellessa näyttää ehkä siltä kuin taiteemme olisi vasta viimeisten vuosikymmenien tulos ja sen esikuvat lainattu ulkomailta. Näin asia ei kuitenkaan ole. Hämärästä muinaisuudesta saakka kansamme on luonut omaperäistä, usein hyvin pätevääkin taidetta, mutta se on tapahtunut hiljaisuudessa. Vasta viimeisinä aikoina tämän kulttuurityön oikea arvo on alettu oivaltaa.
— Suomalainen rotu ei ole milloinkaan osoittanut pystyvänsä luomaan taidetta sanan parhaassa merkityksessä. Se on raatajakansaa, sillä ei ole taiteelliseen luomistyöhön tarvittavia ominaisuuksia.
— Niinkö luulet? Menehän, veliseni, Kansallismuseon kokoelmiin ja katsele siellä olevaa kivikauden aikaista, Huittisista löydettyä hirvenpäätä. Se on niin pätevä taideteos, että se kestää vertailun minkä muun kanssa tahansa. Ei tosin ole todistettu nykyisten suomalaisten suoranaisten esi-isien olleen sen tekijänä, mutta jokin suomensukuinen kansa sen, kuten monet muutkin kiviset eläinpääaseet ja taiteelliset lusikat on epäilemättä tehnyt. Pronssikautisilla Suomen sepillä oli omat taitonsa ja tyylinsä. Rautakauden suomalaiset sepät, suoranaiset esi-isämme, olivat ammatissaan sekä päteviä että kauneutta tajuavia. Katsotaanpa pakanuuden aikaisia koristekudelmia. Niissä on oma, puhdas ja varma tyylinsä, joka sitten halki vuosisatojen säilyy karjalaisten naisten koruompeluksissa. Se on aikoinaan kaukaa itäisiltä mailta lähtenyttä tyyliä, mutta tämä suomalainen suku on sommitellut siihen omaperäiset lisänsä ja sulattanut varmalla silmällä vieraat vaikutteet omiksi. Harpataanpa sitten historialliseen aikaan. Kivikirkot, mitä ne ovat? Niiden perusaihe on tullut länsimaista, mutta tuntemattomat suomalaiset mestarit ovat valaneet ne oman silmänsä vaatimusten mukaisiksi ja suurilla, yksinkertaisilla, sopusuhtaisilla viivoillaan tehneet niistä taideteoksia, jotka oleellisesti poikkeavat esimerkiksi Ruotsin kirkoista. Ja katsotaanpa Keski- ja Itä-Suomen puukirkkoja 1600- ja 1700-luvuilta. Ne ovat kaikki talonpoikaisten mestarien suunnittelemia ja tekemiä. Niissä näkyy päivänselvänä sellainen muotojen ja sopusuhtaisten viivojen kauneus, että sille saa hakea vertoja. Länsi-Suomen kivikirkkoja rakentaneet mestarit ymmärsivät sen, mitä kivestä tehty rakennus vaatii, puukirkkojen tekijät tajusivat hämmästyttävän selkeästi, miten puusta on rakennettava, jotta rakennuksesta tulisi hyvä ja kaunis. Mikäli korkeat ja viisaat viralliset arkkitehdit ovat lähteneet talonpoikaismestarien töitä parantamaan, sikäli he ovat niitä huonontaneet. Silmäillessämme parisataa vuotta vanhaa tuparakennusta tai aittaa näemme siinäkin jykevän omaperäisen rakennustavan ja kauniit mittasuhteet. Niidenkin tekijät ovat omanneet, kaipa tietämättään, taiteellisen lahjakkuuden, suhteita näkevän silmän ja kehittyneen muotoaistin. Nämä ominaisuudet eivät synny polvessa tai kahdessa, vaan niiden juuret ovat syvällä tuntemattomassa hämäryydessä. Johtava punainen lanka Huittisten hirvenpäästä näihin rakennuksiin saakka on selvä. Ne ovat yhtä ja samaa, sillä niillä on sama, rotuominaisuuksiin nähtävästi pohjautuva leimansa. Ja samaan joukkoon mahtuu mainiosti kaukokarjalaistenkin rakennustyyli, kun siitä vain karsitaan pois myöhäisvenäläiset vähät lisät. Karjalaisten rakennustyylin novgorodilaiseksi nimittäminen näyttää olevan aiheetonta. Pohjois-Venäjällä asuvat suomensukuiset tämän tyylin ovat luoneet, ryssät osittain omaksuneet. Ryssillä on omat rakennustapansa.
— Tullaanpa sitten suomalaisiin ryijyihin. Niiden taidearvoa ei voida kieltää. On sanottu niiden tekotaidon tulleen tänne Ruotsista. Voihan niinkin olla, mutta voi suuremmalla syyllä olla toisinkin. Suomalaiset vanhat ryijyt eroavat aivan oleellisesti vanhoista ruotsalaisista ryijyistä. Nähtävästi ei ole muistettu sitä seikkaa, että jo 1500-luvulla Suomeen tuotiin melkoinen joukko itämaisia mattoja, jotka aivan hyvin, todennäköisestikin, ovat vanhojen suomalaisten ryijyjen isiä ja äitejä. Kauas Itämaillehan ryijyjemme hallitsevat pohjakuviot kantautuvat, vaikka niihin onkin kudottu Suomen suvulle ominaisia, hyvin huomattavia muutoksia, aivan kuten itämaiset matot Ruotsissakin ovat läpikäyneet ruotsalaiselle luonteelle ominaisen muutoksen. Oli miten oli — kaikki nämä esimerkit ja monet muutkin seikat todistavat, ettei suomalaiselta rodulta suinkaan puutu taiteellista luomiskykyä.
— No niin. Tämä oli kansan taidetta, mutta varsinaiset kaunotaiteet ovat erikseen ja niissä suomalainen rotu on osoittautunut heikoksi.
— Taide on yksi ja jakamaton. Jaoittelu kansan taiteeseen ja varsinaiseen kaunotaiteeseen on väärä. Kummassakin voi olla hyvää tai huonoa, jyrkästi erottavaa viivaa niiden välille ei pystytä vetämään. Puhukaamme nyt siitä huolimatta varsinaisista kaunotaiteista. Ne on tuotu meille Suomeen muista maista, milloin mistäkin. Keskiajan kirkkotaide oli, joitakin veistoksia ja maalauksia lukuunottamatta, tuontitavaraa. Ensimmäisen suuren suomalaisen taiteilijan Elias Brennerin vei Ruotsi. Hänen jälkeensä seurasi pitkä aikajakso, jolloin Suomessa kyllä yritettiin yhtä ja toista, mutta huomattavaa ja pysyvää ei saatu toimeen. Kohosipa sitten Robert Wilhelm Ekman mainituksi maalariksi. Hänessä tervehdittiin suurta kansallista mestaria, mutta oma aikansa arvioi hänet väärin, kuten niin usein tapahtuu. Ekman maalasi rohkeasti suuria kansallisia aiheita Kalevalan sankareista alkaen, mutta hänen kuvistaan puuttui tykkänään kansallinen henki. Hän ei pensselinkään käytössä ollut erikoinen mestari. Ensimmäisen huomattavan maalarinsa Suomi sai vasta Werner Holmbergin ilmaantuessa ilmoille. Tämä nuorena kuollut mestari oli suuri maalari. Hänen jälkeensä ilmestyi taas monta kunnioitettavaa työtäkin tekevää maalaria, mutta suureksi heistä ei noussut kukaan. Ja Suomen tarjoamat mahdollisuudetkin olivat perin pienet. — Kuvanveistäjiäkin kohosi useampia, mutta omaan näkemykseen heistäkään ei päässyt kukaan. Johannes Takanen vasta näytti, että tämä kansa kykenee veistämäänkin, mutta hänen työkautensa päättyi kesken. — Rakennustaitajia meillä ei ollut omasta takaa. Saksasta saatiin mies, K.L. Engel, joka osasi ja taisi klassillisen sopusuhtaisilla rakennuksillaan luoda perustuksen Suomen vierasperäiselle rakennustaiteelle — mitään kansallistahan Engelin luomuksissa ei ollut, niin suurenmoisia kuin ne muuten olivatkin. — Musiikki? Saksasta siihenkin piti hankkia mestari, Fredrik Pacius. Kun ikivanha kansanomainen rakennustaide ei kelvannut uudemman suomalaisen rakennustaiteen pohjaksi, niin yhtä vähän sävellystaiteenkaan perustaksi kelpasivat suomalaisen kansanlaulun sävelet. Talonpoikainen väki sai tulla niillä toimeen, herrasväki kaipasi suoraan Euroopasta tuotuja lurituksia, joukossa tietysti hyvää ja suurtakin säveltaidetta. — Ja kirjallisuus? Aleksis Kiveä ei ymmärretty, Minna Canth tajuttiin hieman paremmin, sillä hän olikin helpompi ymmärtää. Ja niinpä siis kirjallisuudessa kuten kaikessa muussakin taiteellisessa toiminnassa ajeltiin takaa eurooppalaisia esikuvia tai tuotettiin Keski-Euroopan taidetta sellaisenaan maahan.
— Lainatavaralla tultiin siis toimeen?
— Niin kieltämättä tultiin, tultiin miten tultiin. Pian olot alkoivat muuttua. Suomessa tapahtunut kansallinen herätys alkoi vaikuttaa taide-elämäänkin. Vähitellen kulttuurikelpoiseksi kohoava maa alkoi taiteessakin kaivata omaa ja itsenäisempää. Suurenkin maailman taide eli murroskautta kansallisten virtausten päästessä vallalle kaikkialla muissakin asioissa. Taiteessa vallinnut romantiikka alkoi väistyä realismin tieltä. Euroopan taiteen painopiste siirtyi Saksasta Ranskaan. Uudet taidevirtaukset eivät voineet olla ulottumatta Suomeenkin, joka jo oli saanut tarpeeksi lujan sivistyspohjan voidakseen näistä virtauksista omaksua sen, mikä sille parhaiten sopi. Uusia vaikutteita lähdettiin hakemaan etupäässä Ranskasta. Vierailla mailla opittiin ilmaisukeinot. Ensimmäisessä suuressa innostuksessa yritettiin Suomen taiteeseen tuoda ulkomailta sikäläinen vierasperäinen henkikin, mutta pian huomattiin, että Suomikin oli kansa kansojen joukossa ja tarvitsi omiin ominaisuuksiinsa sopeutuvan taiteen. Tajuttiin, että oli rakennettava kotoiselle pohjalle, ja niin päästiin Suomen taiteen merkilliseen 90-lukuun. Tällöin suomalainen taide nousi huippuunsa. Se imi voimansa kansasta, sen menneisyydestä ja silloisuudesta. Palava luomisinto valtasi taiteen kaikkien haarojen miehet ja mielet, ja yht'äkkiä, kuin taikaiskulla. Suomen taide loi sellaisia teoksia, ettei niitä sen jälkeen ole ylitetty, eipä edes päästy niiden tasollekaan.
— Tänä merkillisenä aikana oli Suomen taiteen keskeisenä tukipylväänä mainehikas maalari Albert Edelfelt. Aniharva tässä maassa on omannut hänen vertaistaan teknillistä taitavuutta ja varmaa tyylivaistoa. Hän oli myöskin suuri ymmärtäjä ja nuorempiensa tukija. Hän kykeni ensimmäisenä voittamaan taiteellaan suuria voittoja maailman kilpatanterilla, voittoja, joita vain aniharvoin osuu pienen Suomen osalle.
— Hänen rinnalleen kohosi pian alkuvoimaisena, vaikka häntä pitkään aikaan ei ymmärrettykään. Akseli Gallen-Kallela. Hänen katseensa tunkeutui syvemmälle suomalaisen kansan sieluun kuin kenenkään muun. Kuvaamataiteen mikään haarautuma ei ollut hänelle vieras, rakennustaiteeseen hän vaikutti herättävästi, ja taideteollisuudessa hän aukoi uusia uria. Eero Järnefeltin perin taitava pensseli ja ylhäisen henkevä näkemys loihti esiin Suomen luonnosta yhä uusia puolia ja samat ominaisuudet ilmenivät myöskin hänen ihmiskuvauksissaan. Pekka Halonen alkoi ahkerana ahertajana, hartaalla tavallaan esittää nähtäviksi niitä maamme luonnon ja kansamme puolia, jotka hän havaitsi kauniiksi. Ja monet muut maalarit tekivät työtään intomielin. — Kuvanveistäjistä Ville Vallgren loi näinä aikoina Suomen ainoan pätevän monumentin, Torkkeli Knuutinpojan patsaan Viipuriin. Emil Vikström ja monet nuoremmat kuvanveistäjät valmistelivat erilaatuisia töitä. — Eliel Saarinen loi yksin ja usein yhteistyössäkin muiden kanssa omalaatuisen rakennustyylin. Suomen arkkitehtien, maalarien ja veistäjien työ huipentui suureksi voitoksi kansainvälisellä kilpakentällä Parisin maailmannäyttelyssä v. 1900. — Säveltaitaja Jean Sibelius kuunteli Suomen luonnon salaisia ääniä ja imi täysin siemauksin kansamme muinaisrunojen henkeä. Alkuvoimaiseksi tunnustettuna tämän suuren säveltäjän nimi alkoi kulkeutua laveaan maailmaan. Robert Kajanus sävelsi hänkin, mutta laajakantoisimman työnsä hän teki välittämällä sinfoniaorkesterillaan sekä Sibeliuksen, nuoren Armas Järnefeltin ja muidenkin suomalaisten säveltäjäin sekä suurien ulkolaisten mestarien tuotteita laajoille piireille. Aino Ackté lauloi Parisissa Suomen outoa nimeä tunnetummaksi. — Juhani Aho nousi jo suomalaisen kertomistaiteen mestariksi. Eino Leino helskytteli jo suomalaisen taiderunouden parhaita lauluja. Arvid Järnefelt rupesi herättämään huomiota, ja suomalaisen huumorin suurin nimi Kiven jälkeen, Hjalmari Nortamo, julkaisi ensimmäiset tarinansa.
— Merkillisen nousun aikaa tämä vuosikymmen siis oli. Kaarlo ja Emilia Bergbom olivat jo työllä ja tuskalla luoneet suomalaisen teatterin. Sen synty ja kasvu oli yhtä vaivalloista mäkituvaneläjän ihmisten ilmoille nousua kuin kaikki muukin suomen kielelle rakentuva kulttuurityö, mutta esille se nousi, taisteli taistelunsa ja voitti. Ida Aalberg kohosi suomalaisen näyttämön suureksi nimeksi.
— Ihmeellisen nousukautensa jälkeisinä vuosina Suomen taide tuntui ikäänkuin pysähtyvän hengähtämään. Ja maailman sortuessa ennennäkemättömään aseelliseen kamppaukseensa, maailman taidekin sortui mullistuksia ajaviin pyörteisiin, jotka saivat alkunsa kansainvälisen juutalaisuuden sysäyksistä, levisivät ja koettivat vallata maaperää. Suomeenkin nämä isänmaattomat ja juurettomat muodit kantautuivat. Suomen kansa katseli näitä aikaansaannoksia ihmeissään, mutta ei sentään sisimmässään jaksanut uskoa tätä tavaraa taiteeksi. — Suomenkin taiteen jyrkkä laskukausi alkoi.
SUOMEN URHEILU
Urheilu oli muinaisilla kreikkalaisilla säännöllisen elämän osa. Roomalaisilla se jo sellaisenaan rappeutui, sillä he eivät tajunneet sen henkeä ja elinehtoja. Keskiaikana urheilu, joitakin leikkejä lukuunottamatta, ilmeni vain ritariston turnajaisina, sotilaiden keskinäisinä voimankoetuksina ja, miksipä ei, miekkailuna ja sikäli kaksintaisteluinakin. Myöhempinä aikoina etenkin Englannilla oli pallopelinsä ja nyrkkeilynsä. 1800-luvun alussa urheilu siirtyi kouluihin ja Saksassa siihen liittyi jo voimistelukin. Uudenaikainen urheilu on aivan viimeisten vuosikymmenien asia.
Suomalainen urheilu juontaa syvimmät juurensa hämärimmästä muinaisuudesta. Suomesta on löydetty maailman vanhimmat sukset. Ne olivat tietenkin etupäässä käytännöllisiä kulkuvälineitä, mutta kaipa niillä urheiltiinkin. Pakanalliset esi-isämme olivat epäilemättä lujia ja taitavia hiihtäjiä — suomalaisethan ovat eittämättä hiihtotaidon isiä. Sylipaini ja kiekonlyönti periytyvät myöskin monien vuosisatojen takaa. Turun akatemian ylioppilailla oli jo 1600-luvulla pallokenttänsä, ritarit ja asemiehet harrastivat Suomessakin heille ominaisia urheilulajeja. Hiihtotaito säilyi Suomessa halki vuosisatojen, mutta suksien käytön yleisyys heilahteli eri aikoina sinne ja tänne. Hiihdon kehitys oli läheisessä yhteydessä sotalaitoksen eri ajankohtina erilaisen kehityksen kanssa.
Kansakoululaitoksen mukana tuli maassamme käytäntöön voimistelu, mutta vasta 1870-luvulla syntyi ensimmäinen voimisteluseura. Urheilun ja sikäli kilpailunkin syntymäajat sijoittuvat vasta vuosisadan vaihteeseen, mutta siitä lähtien Suomen urheilu onkin harpannut jättiläisaskelin eteenpäin, varsinkin sen jälkeen kuin Suomen voimisteluja urheiluliitto perustettiin. Kansainvälisten kilpailujen päästyä henkiin herätettyjen olympialaisten kisojen avulla vauhtiin, Suomi alkoi esiintyä kansojen kilpakentillä huomattuna tekijänä. Parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa se on noussut aivan ensimmäisten joukkoon, pienistä kansoista jopa ensimmäiseksikin. Hiihdossa, luistelussa, yleisurheilussa, voimistelussa — kaikissa suomalainen sisu on ollut vaatimassa etumaisia paikkoja ja hyvin usein se on ne saanutkin. Kotimaassa urheilu, voimistelu siihen luettuna, on tehnyt arvaamattoman suuren työn ruumiillisen ja samalla henkisenkin kunnon terästäjänä, ulkomailla se ehkä enemmän kuin mikään muu on kantanut Suomen nimeä maailman tietoisuuteen sekä samalla hankkinut sille arvonantoa.
Suomen vapaussodan syttyessä suomalaiset urheilijat yleensä olivat ensimmäisinä miehinä mukana. Mutta urheilunkin asiassa kansamme jakaantui kahtia. Osa suomalaisista urheilijoista omaksui vierasperäiset luokkavihan opit ja näin tämä onnettomuus sai jalansijaa urheilussakin.
SORTOVUODET
Jo 1880-luvulla alkoi venäläisellä taholla näkyä oireita, jotka viittasivat Suomen erikoisaseman hävittämiseen. Suomen posti- ja lennätinlaitos alistettiin Venäjän sisäasiainministerin alaiseksi. Kiihkovenäläinen lehdistö alkoi jatkuvan hyökkäyssodan Suomea vastaan. Mielialan rauhoittamiseksi Suomessa keisari Aleksanteri III V. 1891 antamassaan kirjelmässä selitti pitävänsä muuttamatta voimassa edeltäjäinsä ja hänen itsensä vahvistamat Suomen lait. Näin tapahtuikin, mutta hänen heikkotahtoinen poikansa Nikolai II ryhtyi pian kiihkovenäläisten painostamana sortotoimiin ja Suomessa alkoivat surkeat, omaa kansaammekin toisilleen vihamielisiin leireihin repivät sortovuodet.
Helmikuussa v. 1899 koko Suomea vavahdutti ankara isku: keisarillinen manifesti, joka toteutettuna tekisi lopun Suomen valtiollisesta asemasta. Keisari Nikolai II oli antamastaan hallitsijavakuutuksesta huolimatta kallistanut korvansa Suomen erikoisaseman hävittämistä vaativille äänille. Suomen kenraalikuvernöörinä oli jyrkkäotteinen venäläinen kenraali Bobrikov.
Senaatti jakaantui manifestin julkaisemiseen nähden kahtia. Sen varapuheenjohtaja Leo Mechelin oli ensin julkaisemisen kannalla, Yrjö-Koskisen johtamat suomenmieliset kahdenvaiheilla. Mechelin muutti yht'äkkiä mieltään. Häneen yhtyivät enimmäkseen ruotsinmieliset senaattorit. Suomenmielisten asetuttua julkaisemisen kannalle — julkaiseminen sinänsä ei vielä tietänyt asian lopullista ratkaisua, jossa säätyjen oli sanottava sanansa —, julkaiseminen tapahtui.
Suomen säätyjen puhemiehet lähtivät Pietariin keisarin puheille, mutta Nikolai ei ottanut heitä vastaan. Suomi nousi yhtenä miehenä, sanomattoman kansallisen innon valtaamana panemaan vastalausettaan sortotoimenpiteitä vastaan ja 522931 kansalaista allekirjoitti tässä tarkoituksessa kirjelmän, jonka 500-miehinen, maan eri kuntien valitsema »Suuri lähetystö» vei Pietariin. Keisari ei ottanut tätäkään lähetystöä vastaan. Suomalainen ministeri valtiosihteeri von Daehn oli tällöin jo eronnut. Tälle tärkeimmälle paikalle nimitettiin venäläinen mies. Suomen säädyt kääntyivät uudelleen tuloksetta keisarin puoleen. Euroopan tieteen, taiteen ja kirjallisuuden huomattavimmat edustajat ryhtyivät puoltamaan Suomea ja heidän laatimansa adressin allekirjoitti monta sataa kuuluisinta miestä. Eurooppalaisten tiedemiesten viisimiehinen lähetystö, johtajanaan Nordenskjöld, vei adressin Pietariin, mutta tämäkään lähetystö ei päässyt keisarin puheille. Adressihanke jossakin määrin kiinnitti kuitenkin sivistyneen maailman huomion Suomen asiaan.
Suomen säädyt eivät suostuneet hyväksymään uutta, Suomen sotaväen venäläistyttämistä tarkoittavaa lakiehdotusta. Ne olivat kuitenkin halukkaita tyydyttämään venäläisten vaatimuksia melko pitkälle. Sopimukseen ei päästy. Keisari antoi käskyn Suomen sotaväen lakkauttamisesta. Vain kaarti jäi toistaiseksi hajoittamatta. Keisarillisella käskyllä määrättiin uusi asevelvollisuuslaki Suomessa toimeenpantavaksi. Kutsuntoja yritettiin toimittaa, mutta kutsutuista nuorista miehistä jäi valtava enemmistö kutsuntatilaisuuksiin saapumatta. Monet papit kieltäytyivät lukemasta kutsuntakuulutuksia kirkoissa.
Valtiolliset kysymykset siirsivät syrjään kielikysymyksen. Maa jakaantui kahteen valtapuolueeseen, perustuslaillisiksi sanottuihin ja vanhasuomalaisiin. Edellisiin kuuluivat jo 1880-luvulla Kivekkään ryhmäksi eronneet, sittemmin nuorsuomalaisiksi nimitetyt suomenmieliset, ja suurin osa ruotsinmielisiä, jälkimmäisiin Yrjö-Koskisen johtamat suomenmieliset eli »suomettarelaiset». Perustuslailliset, passiivisen vastarinnan miehet, katsoivat jyrkän, taipumattoman vastustuksen ainoaksi oikeaksi tieksi, vanhasuomalaiset taas harkitsivat parhaaksi menettelyksi sellaisen toiminnan, että oli maan tulevaisen edun vuoksi ja parempien aikojen toivossa taivuttava pakon edessä sikäli, kuin omatunto salli, ja säilytettävä virat suomalaisten miesten käsissä, sillä venäläisten ne kerran miehitettyä niitä olisi vaikea saada takaisin. Tämä puoluejako säilyikin edelleen. Molempien puolueiden välit muodostuivat perin katkeriksi. Suomen kansa jakaantui taaskin kahteen toistaan suorastaan vihaavaan leiriin.
Perustuslailliset erosivat senaatista heti jyrkkien venäläistyttämistoimenpiteiden alettua. Vanhasuomalaiset astuivat heidän tilalleen, mutta heidän toimintansa kävi pian sangen vaikeaksi.
Bobrikov jatkoi alkamaansa venäläistyttämistyötä häikäilemättä. Kokoontumisvapautta rajoitettiin, virkamiehiä ei saanut asettaa syytteeseen ilman korkeampien esimiesten lupaa, kuvernöörejä ja muitakin vastarintaan asettuneita viranomaisia erotettiin, ja sijaan nimitettiin venäläisiä tai venäläistyneitä suomalaisia. Poliisi muutettiin venäläiseksi. Suomen valtion varoilla alettiin julkaista venäläistä lehteä nimeltä »Finljandskaja Gazeta», eli »Suomenmaalainen Lehti». Nimellä »suomenmaalainen» tahdottiin osoittaa, että Suomikin oli yhteistä ja jakamatonta Venäjätä. Ja pian alettiin vastarinnan jyrkimpiä miehiä karkoittaa kymmenittäin ulkomaille. Kun asevelvollisuuslakia ei saatu toteutetuksi, määrättiin Suomi vuosittain maksamaan Venäjälle 10 miljoonaa markkaa. Suomen kaarti lakkautettiin. Kasakoiden piiskoilla hajoitettiin kokouksia.
Suomen kohtalo näytti kertakaikkiaan kääntyneen onnettomaksi. Pelastusta ei näkynyt missään, mutta taistelua jatkettiin sittenkin. Euroopan lehdistössä oli Suomelle myötämielisiä mainintoja, mutta muuten kukaan ei nostanut sormeaankaan. Syvä huoli painoi Suomen kaikkia asukkaita ja suru sumensi elämän.
Kesäkuussa v. 1904 muutamat yksinäiset laukaukset hätkähdyttivät koko kansaamme. Nuori senaatin virkamies Eugen Schauman ampui vihatun Bobrikovin senaatin portaikossa.
Jotkut pudistelivat tästä ennenkuulumattomasta teosta tiedon saatuaan päätään, mutta yleensä Suomen kansa otti yllättävän tiedon vastaan riemulla. Itämaisen satraapin päivien päättämistä ei nähty murhana, vaan kansansa puolesta uhrautuvan miehen vapauttavana tekona, jossa hän samalla vapaaehtoisesti antoi omankin henkensä.
Venäjänkin hallituspiireissä nämä laukaukset vaikuttivat lamaannuttavasti, etenkin, kun saman suuntaisia tekoja tapahtui sielläkin, tehtiinpä yrityksiä itse keisariakin vastaan. Suomen sortaminen tuntui ikäänkuin pysähtyvän.
SUURLAKKO.
Marraskuussa v. 1905 Suomessa levisi kulovalkean tavoin kiertävä sana: kaikki työt, kaikki liikenne, kaikki toimet pysäytetään koko maassa. Tehdään yleinen lakko. — Ja niinpä tapahtuikin. Yksimielisesti kaikki lakkasivat työstään, kaikkinainen toiminta pysähtyi kuin taikasauvan kosketuksesta.
Venäjältä tämä aate Suomeen saapui. Onnettoman Japanin sodan jälkeen siellä oli herännyt kuohuntaa, olipa syntynyt suoranaisia kapinoitakin ja vihdoin yleinen lakko. Vallanpitäjät olivat neuvottomia.
Helsingissä nostettiin senaatin ja joidenkin muiden julkisten rakennusten katolle Suomen leijonaliput. Suunnattomat väkijoukot kokoontuivat Helsingissä, kuuntelivat innostuneina puheita, lauloivat Maamme-laulua, ja pakottivat senaatin eroamaan. Poliisi pysyttäytyi piilossa, niin myös venäläiset santarmit. Samoin tapahtui maaseudullakin. Väkijoukot vahasivat poliisikamarit, erottelivatpa muitta mutkitta vihattuja virkamiehiäkin. Uusi kenraalikuvernööri Oholenski oli avuton. Hänellä oli käytettävänään Suomessa oleva runsas venäläinen sotaväki, mutta eristettynä ollen hän ei ollenkaan tietänyt, mitä Venäjällä tapahtui. Hän sekä venäläiset viranomaiset luulivat Suomessa olevan 40 000 salaa aseistettua, toimintaan valmista miestä. Todellisuudessa Helsingissä oli piilotettuna 300 vanhaa kivääriä ja muutamia satoja pistooleja.
Lakon alettua järjestyi maassa tuossa tuokiossa vapaaehtoinen kansallismiliisi. Valkoisilla käsivarsinauhoilla varustettuna se piti yllä järjestystä. Mutta ilmestyipä jo näkyviin toistakin väriä, verenpunaista, niin joissakin lipuissa kuin käsivarsissakin. Suomen työväestön melkoinen osa lähti kulkemaan omia teitään. Sen johtajat tahtoivat tehdä valtiollisesta vallankumouksesta samalla yhteiskunnallisenkin.
Tilanne alkoi käydä vaaralliseksi viikon kestäneen lakon jo päätyttyä Venäjällä. Keisari neuvonantajineen taipui. Suomen oikeudet palautettiin pääasiassa entiselleen. Porvarillisten suomalaisten mielestä lakko oli lopetettava, punaisten johtajien mielestä sitä oli jatkettava. Keskinäisen yhteentörmäyksen uhka oli jo perin lähellä ja silloin venäläinen sotaväki olisi tietysti sekaantunut asiaan. Onneksi yhteentörmäys vältettiin. Elämä palautui taas tavallisille urilleen, mutta suomalaisten katseissa oli nyt pitkästä aikaa kirkas, luottava loiste, sillä maa oli jälleen vapaa.
Huvittaviakin kohtauksia tapahtui suurlakon aikana. Niinpä Karjalassa Räisälän pitäjäläiset julistautuivat itsenäiseksi tasavallaksi ja varustautuivat kolmen sadan miehen voimalla, haulikoilla aseistettuina, panemaan toimeen samaa itsenäisyyttä Viipurissakin.
VOIMALIITTO.
Sortovuosien alettua monen monissa, etenkin nuoremmissa miehissä, jopa kasvavissa pojissakin heräsi palavan intomielen aiheuttama ajatus: ryssät on ajettava maasta aseilla. Jo V. 1901 Ruokolahden pitäjässä yritettiin käytännössäkin toteuttaa vapaaehtoisten joukkojen perustamista. Hanke ei kuitenkaan päässyt alkua pitemmälle. Aseellisen vastarinnan ajatus voitti kuitenkin alaa. Niinpä asessori P.E. Svinhufvud eräässä kokouksessa v. 1903 lausui: »Kun sana ei auta, on ajateltava asetta.»
Kaikessa hiljaisuudessa syntyi maahan salainen aktivistinen puolue johtomiehenään maanpakoon ajettu kirjailija Konni Zilliacus. Hänen mielestään oli toimittava yhdessä Venäjän vallankumouksellisten aineksien sekä Venäjään kuuluvien sorrettujen kansojen edustajien kanssa. Väsymättä Zilliacus puuhasikin asian hyväksi. Japanin sodan syttyessä hän yhteistyössä Japanin Berlinissä olevan sotilasasiamiehen Akashin kanssa toimitti puolalaisille joukoille painettuja, salaa levitettäviä kirjoituksia, joissa kehoitettiin puolalaisia Mandshuriaan jouduttuaan heittämään aseensa. Näin puolalaiset sitten tekivätkin. Juuri ratkaisevissa alkutaisteluissa he laskivat monin tuhansin aseensa ja antautuivat vangiksi.
Suomeen ja Venäjällekin Zilliacus Suomessa toimivan, aktivistien asettaman komitean tukemana puuhasi aseita eri tavoilla. Huomattavin yritys oli höyrylaiva »John Graftonin» lähettäminen Pohjanlahdelle lastinaan sveitsiläisiä Vetterli-kivääreitä, panoksia sekä räjähdysaineita. Laiva haaksirikkoutui kuitenkin ja sen päällikkö merikapteeni William Nylander räjäytti tällöin aluksen. Muutamia tuhansia kivääreitä saatiin sukeltajan avulla maihin. Vuokratut alukset »Cysne» ja »Cesile» toivat myöskin jonkinverran aseita Suomeen. Suurlakon jälkeen olojen tultua vapaammiksi aktivistien toiminta vilkastui. Perustettiin Voimaliitto vapaaehtoisten joukkojen yhdyssiteeksi. Aseita kuljetettiin eri puolille maata. Muutamat entiset upseerit ja useat muutkin kiertelivät järjestämässä ja harjoittamassa vapaaehtoisia. Merkillisen laajaksi tämä aseellista toimintaa ajava liike paisui. Sen jäsenluettelot ovat suurimmaksi osaksi hävinneet, mutta suurimmillaan ollessaan Voimaliittoon kuului ainakin 30000 miestä. Se ei aseiden puutteessa ja olosuhteiden pakosta päässyt toimimaan, mutta se herätti kuitenkin miehet valveille ja valmisti maaperää sille yhteentörmäykselle, joka aikanaan oli venäläisten kanssa syntyvä.
SOSIALISMI.
Suomen työväestö oli jo Ruotsin vallan aikana ollut lapsipuolen asemassa. Sama onneton olo jatkui 1800-luvullakin. Työmiehen palkka oli pieni, asunto-olot kurjat ja työpäivä pitkä. Suurtiloja ja teollisuuslaitoksia hallussaan pitävä ruotsalaistunut yläluokka ei välittänyt, aniharvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, suomalaisen työmiehen aseman parantamisesta mitään. Ja Länsi-Suomen suomalaisillakin suurtalonpojilla oli tässä asiassa omat syntinsä. Hekään eivät ymmärtäneet parannuksen välttämättömyyttä aikanaan.
Eräät suomalaiset, porvaristoon lukeutuvat henkilöt perustivat vuosisadan vaihteessa Suomeen järjestyneen työväenliikkeen työväestön aseman parantamiseksi. Pian se kuitenkin luisui toisille urille ja omaksui Saksassa syntyneen marxilaisen sosialismin kaikkine luokkataisteluoppeineen. Sosialistiseksi muuttunut Suomen työväenliike asettui yhteiskuntaan nähden vihamieliselle kannalle ja sai pian omasta keskuudestaan johtomiehiä, jotka näkivät kaiken vain luokkavihan valossa.
Suurlakon jälkeen alkanut sananvapaus soi tilaisuuden uuden opin levittämiseen. Surkeat torpparihäädöt antoivat sille vauhtia, sosialistisia yhdistyksiä perustettiin sadoittain. Liikkeen kiihkeimmät ainekset yrittivät mellakoita Viaporin kapinan yhteydessä V. 1906. Mellakoiden seurauksena oli ihmishenkienkin menetys, mutta etenkin se onneton käänne, että Suomen työväestö erkani nyt auttamattomasti omille teilleen. Kun Suomen lainsäädäntölaitos suurlakon jälkeen muuttui säätyedustuksesta yksikamariseksi eduskunnaksi ja äänioikeus annettiin jokaiselle, sai porvaristo ihmeekseen nähdä sosialismin valtaavan vaaleissa hämmästyttävästi alaa. Se nousi heti suurimmaksi puolueeksi.
Kun suomalainen työmies ei muuten saanut oloihinsa parannusta, niin hän empimättä takertui sosialismiin sellaisessa uskossa, että vain sosialismi yksin saattoi ja tahtoi häntä auttaa. Asian juuret olivat syvällä.
SORTO JATKUU.
Suurlakon jälkeen lailliselle tolalleen kääntyneet olot eivät pysyneet kauan sellaisina. Venäläinen sorto alkoi pian uudelleen. Hyvä kenraalikuvernööri Gerard sai eron ja hänen sijaansa tuli ensin kenraali Böckmann, sitten Bobrikovin entinen apulainen, mateleva ja kiero Seyn. Bobrikov oli luonteensa mukaisesti iskenyt armotta, Seyn käytti viekkaampia menettelytapoja. Hänen johdollaan Suomea alettiin venäläistyttää vähitellen, pala palalta. Uudelleen senaatin johtoon tullut Leo Mechelin katsoi parhaaksi erota ja samoin muutkin. Vanhasuomalaisetkaan eivät enää, jo kolmisen vuoden kuluttua, katsoneet voivansa olla asioissa mukana. Pian lyötiin ankarin isku: Suomen monet asiat alistettiin Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi yleisvaltakunnallisina asioina. Suomen vastarintaan asettuvat virkamiehet oli tuomittava Venäjän lain mukaan. Tämän seurauksena Viipurin hovioikeus kokonaisuudessaan sai istua vankeudessa Pietarissa. Virkapaikoille alettiin senaatista alkaen asettaa syntyperäisiä venäläisiä. Venäjällä aivan venäläistyneitä upseereja tai suomalaisia kiipijöitä. Suomeen järjestettiin laaja urkintajärjestelmä, johon ostettiin urkkijoita eri piireistä ja puolueista. Venäjänkielen opetusta kouluissa lisättiin ja venäjä määrättiin korkeampien virastojen kieleksi. Venäläistä asevelvollisuutta ei kuitenkaan uskallettu panna toimeen, mutta sen sijaan Suomen tuli taas maksaa Venäjälle ensin 10 miljoonaa markkaa, ja edelleen vuosittain miljoonalla lisääntyvä summa, kunnes maksu nousisi 20 miljoonaan vuodessa. Vastaisen varalle tehtiin kymmenkunnasta venäläisestä rykmentistä nimeltään »suomenmaalaisia» rykmenttejä. — Näinä aikoina jotkut Suomen ruotsinkieliset alkoivat väittää olevansa eri rotua kuin suomalainen kansa, ja rupesivat hekin käyttämään nimitystä »finländare» eli »suomenmaalainen». Suomenkieliset eivät koskaan hyväksyneet tätä outoa nimitystä. Suomalainen korva ei kuullut eroa sanoissa »finljandski» ja »finländsk.»
Uudelleen alkanut passiivinen vastarinta oli murtumaisillaan, monet tosin pitivät siitä kiinni, mutta kaikissa puolueissa oli paljon sellaisia, jotka taipuivat. Venäläistyttäminen näytti jo perivän ainakin näennäisen voiton, kun koko maailma ja samalla Suomikin joutui ennenkokemattomaan pyörteeseen.
VENÄJÄN TARKOITUKSET.
Suomi oli elänyt Venäjän yhteydessä lähes vuosisadan omaa elämäänsä omine lakeineen ja laitoksineen. Venäjän muuttaessa melkein yht'äkkiä suhtautumistaan Suomeen ei sen syitä jaksettu ymmärtää. Panslavismi, venäläinen kansalliskiihkoisuus tosin yllytti hävittämään Suomen erikoisaseman, mutta oliko se riittävä syy, sillä eihän Venäjällä todellisuudessa ollut yleistä kansallishenkeä? Suomessa pääteltiin Venäjän tahtovan sortaa Suomen omalle tasolleen siitä syystä, etteivät sikäläiset tyytymättömät ainekset voisi osoitella Suomea maana, joka oli onnellinen vapaiden laitosten turvassa. Ja Suomen sotaväki oletettiin hävitetyn siitä syystä, että se oli venäläistä parempi ja herätti kateutta.
Syyt olivat kuitenkin syvemmällä. Venäjän pyrkimykset Dardanellien salmien valtaamiseksi olivat aina epäonnistuneet. Sen ainoa jäätymätön satama perin etäistä Tyynen meren rannikkoa lukuunottamatta oli Jäämeren rannikolla ja suunnattomien erämaiden takana. Itämeri oli sisämeri ja vihollinen saattoi milloin tahansa sulkea Tanskan salmet. Venäjän oli päästävä Atlantille ja vallattava sitä varten Pohjois-Norja ja ehkä Pohjois-Ruotsikin.
Haminan rauhassa venäläisten nimenomaan vaatima, lähes Atlantille saakka ulottuva Suomen »käsivarsi» oli tietoisella tarkoituksella tehty vaatimus. Aikoinaan, jo kolmisen sataa vuotta sitten, venäläisten ja norjalaisten välillä tehty rajasopimus määräsi rajan kulkemaan erään Lyngstuen-nimisen tunturin kautta. Tällainen tunturi oli Jäämereen päättyvän rajan kohdalla, mutta saman niminen oli myöskin »käsivarren» kohdalla Atlantin rannikolla. Salaisissa neuvotteluissa Venäjä väitti suunnattoman erehdyksen tapahtuneen rajankäynnissä ja vaati erehdyksen oikaistavaksi, jolloin koko Pohjois-Norja olisi joutunut Venäjälle. Norja tietysti torjui vaatimuksen. Neuvottelut jatkuivat läpi koko 1800-luvun, mutta keskeytyivät useasti keisarien vaihtumisien ja Venäjän monien sotien takia. Sota Norjaa vastaan oli jo pari kertaa lähellä, mutta Saksa tuli väliin. Se ei halunnut päästää Venäjää Atlantille.
Vihdoin Venäjä huomasi, että asevoimalla tehtävä ratkaisu oli ainoa mahdollinen. Se alkoi varustautua sitä varten. Sodassa Norjaa ja ehkä Ruotsiakin vastaan Suomi saattoi olla epäluotettava. Venäjän oli saatava Suomesta puhtaaksi lakaistu astinlauta, jossa ei tarvitsisi odottaa mitään yllätyksiä. Kun suomalaiset eivät hyvällä siirtyneet palvelemaan siroiteltuina syvälle Venäjällä oleviin venäläisiin joukkoihin, jolloin he olisivat olleet vaarattomia, jopa venäläistyneetkin, niin Suomen sotalaitos hävitettiin. Sikäli alettiin murskata Suomen muitakin laitoksia. Venäläistytetty virkakunta olisi sodan sattuessa tukialueella suurena apuna — se yritettiin siis venäläistyttää. Rautateihin nähden alettiin pitää silmällä, että niiden suunta olisi sotatarkoituksiin sopiva. Niiden oli kuljetettava venäläiset armeijat Nevajoelta suorinta tietä Pohjanlahden rannikolle. Raasulin—Hiitolan ja Elisenvaaran—Pieksämäen radat olivat omiaan näitä tarkoituksia edistämään ja siksipä Venäjän hallitus niiden rakentamista erikoisesti suosikin. Venäläistä Suomessa olevaa sotaväkeä alettiin huomaamatta sijoittaa siten, että se olisi helposti siirrettävissä Pohjanlahden rannikolle. Suuria varikkoja suunniteltiin Vaasan ja Tornion seuduille. Ahvenanmaa linnoitettiin vastoin kansainvälisiä sopimuksia. Venäläiset valepukuiset upseerit kävivät mittailemassa ja kartoittamassa Pohjois-Norjan vuonot ja kulkuväylät. Osa heidän papereitaan jäi epähuomiossa Norjaan ja asia tuli ilmi.
Pääpiirteissään tässä valossa Suomen sorto lienee nähtävä ja käsitettävä. Panslavistiset pyrkimykset sopivat näiden suunnitelmien kanssa hyvin yhteen. Maailmansota keskeytti suunnitelmien toteuttamisaikeet.
MAAILMANSOTA.
1914 syttynyt maailmanpalo ei ensin näyttänyt vaikuttavan paljonkaan Suomen asioihin. Venäläisten toimenpiteet jatkuivat ja sotatila teki vastarinnan vieläkin vaikeammaksi. Mutta salassa tapahtui jyrkkä käänne etenkin ylioppilasmaailmassa. Puoluerajat menivät ylioppilasnuorison keskuudessa sekaisin, lyötiin veljenkättä ja alettiin ajatella mitä isänmaan hyväksi nyt voitaisiin tehdä.
Periaatteellinen päätös suomalaisten ottamisesta venäläisen asevelvollisuuslain perusteella lienee jo tehty, mutta tästä toimenpiteestä kuitenkin luovuttiin. Sen sijaan Venäjä, saksalaisten maihinnousua peläten, sijoitti Suomeen lähes satatuhantisen armeijan ja käytti suunnattomasti varoja linnoitusten rakentamiseen Etelä-Suomeen. Suomen eduskuntaa ei kutsuttu koolle.
Suomessa alkoi kaikkinaisilla olevilla ja olemattomillakin tavaroilla ja eri aloilla käydyn hurjan keinottelun aika.
SUOMEN JÄÄKÄRIT.
Kohta maailmansodan sytyttyä heräsi ylioppilaspiireissä vaistomainen aavistus, että hetki oli tullut, jolloin Suomen miesten oli ryhdyttävä tavalla tai toisella valmistautumaan maamme vapauttamiseen asevoimalla.
Suomen aseellinen nousu, jos sellainen tapahtuisi, kaipasi ennen kaikkea johtajia. Entiset suomalaiset upseerit olisivat tietenkin asiassa mukana, mutta heitä oli vähän, monet heistä olivat jo ikämiehiä, ja sodankäynti oli heidän rauhantoimissa ollessaan muuttunut aivan toiseksi. Suomessa ei uusia johtajia voitaisi kouluttaa. Katseet kääntyivät siis puolueettomiin maihin. Ajateltiin Tanskaa ja lähinnä Ruotsia. Ruotsista tiedusteltiin, kävisikö siellä päinsä muutaman sadan suomalaisen ylioppilaan kouluttaminen sotataitoiseksi. Vastaus oli kieltävä.
Suomalaisten myötämieli oli jo heti suuren sodan alettua kääntynyt Saksan puolelle. Suomea sitoivat Saksaan ikivanhat kulttuurisiteet ja tämä sama Saksa taisteli nyt Suomen sortajaa Venäjää vastaan. Länsivallat olivat Venäjän liittolaisia, Saksa oli siis ainoa maa, joka saattoi ja ehkä tahtoikin auttaa. Ryhdyttiin neuvotteluihin Saksan Tukholmassa olevien edustajien kanssa ja tulos oli myönteinen. Saksa lupasi kouluttaa parisataa suomalaista ylioppilasta uudenaikaista sotataitoa sikäli ymmärtäviksi ja samalla saksan kielen taitoisiksi, että he saksalaisten joukkojen mahdollisesti noustua maihin Suomessa hyvin pystyisivät toimimaan saksalaisten oppaina, olemaan yhdysmiehinä niiden ja Suomen väestön välillä, sekä ainakin osittain johtamaankin saksalaisiin toivottavasti liittyviä vapaaehtoisia suomalaisia.
Tammikuussa v. 1915 ensimmäiset suomalaiset ylioppilaat lähtivät Saksaan. Lockstedt-nimiseen harjoituspaikkaan lähelle Hampuria heidät sijoitettiin. He saivat kummalliset partiolaispuvut ja opettajakseen saksalaisen majuri Bayerin. Hänen johdollaan he perehtyivät sotilaallisiin taitoihin sekä käsittelemään venäläisiä jalkaväen aseita, jollaisilla suomalaiset vapaaehtoiset mahdollisen nousun tapahtuessa oli aseistettava.
Tätä ratkaisevaa askelta ottaessaan ylioppilaat kääntyivät vanhempienkin suomalaisten johtomiesten puoleen. Heidän saamansa vastaus oli erilainen. Useimmat vanhat arvomiehet tuomitsivat yrityksen kertakaikkiaan jyrkästi ja näkivät siitä koituvan Suomelle arvaamattoman turmiollisia seurauksia. Vain vähäisempi osa vanhoista hyväksyi heti nuorten uhkarohkean hankkeen. Entiset puoluerajat menivät taaskin tässä kysymyksessä aivan sekaisin. Moni aikaisempi myöntyväisyysmies ryhtyi empimättä tukemaan nuoria, kun taas moni jyrkän passiivisen vastarinnan tukipylväs katsoi hankkeen suoranaiseksi maanpetokseksi.
Kaikessa hiljaisuudessa perustettiin Suomeen kaksi toimikuntaa ajamaan maan vapauttamisen asiaa. Toinen niistä, Sotilaskomitea nimeltään, ryhtyi etusijassa suunnittelemaan aseellista nousua Suomessa hyväksyen samalla ylioppilaiden hankkeet ja tukien Saksaan perustettua joukkoa. Toinen, pääasiassa nuoremmista miehistä koottu Aktiivinen komitea, toimi suorasanaisesti Saksaan lähteneiden hyväksi sekä myöhemmässä värväyksessä.
Saksalaisten maihinnousu Suomeen viipyi, eikäpä siitä pian ollut enää tietoakaan. Huomattiin, että Saksassa oleva suomalaisjoukko oli tehtävä paljon vahvemmaksi. Ohjelmaa laajennettiin sikäli, että Saksaan alettiin lähettää jo muitakin kuin ylioppilaita. Saksan keisarin määräyksellä, jonka syntyyn sotamarski Hindenburg ja kenraali Ludendorff ratkaisevasti vaikuttivat, Lockstedtin suomalaisesta partiolaisjoukosta muodostettiin 27:s preussiläinen jääkäripataljoona. Sen upseeristo ja aliupseeristo oli saksalaista, mutta näiden rinnalle asetettiin suomalainen päällystö ja alipäällystö. Aseistus muutettiin saksalaiseksi.
Kymmenittäin suomalaisia jääkäreitä lähetettiin Saksasta salaa Suomeen värväämään pataljoonaan uusia vapaaehtoisia. Ainaisten vaarojen alaisina ja venäläisten santarmien takaa ajamina sekä suomalaistenkin petturien ilmiantamina nämä värvääjät toimivat Suomessa. Monen monet heidän asiaansa innostuneet kansalaiset toimivat samoin vaaroja pelkäämättä. Useat heistäkin vangittiin ja vietiin Venäjälle. Monet karkoitettiin Siperiaan. Iljettäviä näkyjä nähtiin tällöin Suomessa suomalaisten miesten ja naistenkin puolueisiin ja kieleen katsomatta antautuessa venäläisen santarmiston kätyreiksi.
Suomalainen jääkäripataljoona Saksassa vahvistui vahvistumistaan. Vahvimmillaan ollessaan sen luettelot sisälsivät 2035 nimeä. Se jakaantui eri aselajeihin. Neljän jalkaväkikomppanian lisäksi siinä oli 2 konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania, tykistöpatteri, ratsuosasto, saniteettiosasto ja soittokunta. Yhtämittaisissa harjoituksissa ja täydellisen saksalaisen sotilaskurin alaisena jääkärit saivat perehtyä tuleviin tehtäviinsä. Heidän elämänsä näinä pitkinä vuosina ei ollut suinkaan leikkiä. Pataljoonan lähdöstä Suomeen ei kuulunut mitään, kotimaasta tulevat tiedot olivat yhä masentavampia. Pataljoonan kohtalokin heilahteli epävarmana sinne ja tänne ja kaikenlisäksi ahdisti usein hiukova nälkäkin. Johtavissa saksalaisissa piireissä oli jo syystä tai toisesta kysymys pataljoonan lakkauttamisestakin, mutta suomalaisten johtomiesten ponnistuksilla hajoitus saatiin vältetyksi.
Pataljoona tarvitsi myöskin sotakokemusta. Tässä tarkoituksessa se lähetettiin Riian rintamalle ja puolusti siellä muutamia kuukausia erästä rintamaosaa Misse-joella. Sieltä pataljoona siirrettiin Riianlahden rannalla olevalle rintamaosalle, ja osallistui myöhemmin Aa-joen talvitaisteluihin. Tykistö ja pioneerit olivat sitäpaitsi osallisina muissakin taisteluissa yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.
Venäjän vallankumouksen tapahtuessa pataljoona majaili Libaussa. Kotimaan asiat saivat uuden käänteen ja se vaikutti pataljoonankin elämään. Upseeri- ja aliupseerikursseja alettiin pitää yhä laajemmissa mitoissa ja erikoistehtäviin koulutettuja komennuskuntia lähetettiin Suomeen. Pataljoona odotti kiihkeästi hetkeä, jolloin se kokonaisuudessaan saisi lähteä suorittamaan sitä suurta tehtävää, jota varten se oli perustettu ja valmistautunut.
Merkillinen, maailmankin historiassa tuntematon tapaus oli suomalaisen jääkäripataljoonan synty ja toiminta vieraassa maassa, jonka kanssa Suomi virallisesti oli sodassa. Suomen ratkaisevan kohtalon hetken selkeästi vaistoava, isänmaan rakkauteen pohjautuva nuori usko ja uhrimieli sen loi ja vei voittoon.
Kummalliseksi suomalaisten asema maailmansodassa muodostui. Kun suomella ei ollut omaa sotaväkeä eikä venäläistä asevelvollisuutta uskallettu panna Suomessa toimeen, pelastuivat sadattuhannet Suomen miehet Venäjän puolesta käytävästä taistelusta. Venäläiseen palvelukseen aikoinaan menneet, melko lukuisat suomalaiset upseerit olivat pakotetut taistelemaan Venäjän puolesta Saksaa vastaan, samoin venäläisessä sotaväessä olevat Vienan, Aunuksen ja Inkerin suomalaiset sekä muut suomensukuiset heimot. Saksan armeijassa taisteli Venäjää vastaan 2000 suomalaista jääkäriä. Suur-Britannian armeijoissa, etenkin kanadalaisissa ja austraalialaisissa joukoissa, taisteli Saksaa vastaan ehkä 500 suomalaista, ja Yhdysvaltojen armeijassa oli sen yhdyttyä sotaan noin 5000 suomalaista.
VALLANKUMOUS.
Maaliskuussa v. 1917 tapahtui Venäjällä jo kauan odotettu vallankumous. Hallitsijan valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, jonka pääksi kohosi pian suuteleva suupaltti Kerenski.
Suomessa vallankumouksen seuraukset alkoivat tuntua viipymättä muodossa ja toisessa. Näytti siltä kuin Suomen entiset oikeudet taas yhdellä iskulla palautuisivat. Lukuisat johtomiehet arvelivat asioiden jo kääntyneen oikealle tolalle, vain harvat kaukonäköisimmät aavistivat ja näkivätkin ankarimman taistelun olevan nyt vasta edessä. Tämä melkoisen pieni joukko, jota laajat väestön osat kuitenkin hiljaisuudessa kannattivat, otti nyt tunnuslauseekseen: Ryssät pois maasta ja Suomi itsenäiseksi. Toista tällaista tilaisuutta ei ehkä tulisi vuosikymmeniin ja satoihinkin, sitä oli siis käytettävä.
Suomessa oleva venäläinen sotaväki vetelehti jo kurittomana kaikkialla ja teki pian mitä tahtoi. Edellisten vuosien laajasuuntaisissa linnoitustöissä oli melkoinen osa suomalaisesta työväestöstä menettänyt entisen kuntonsa ja joutunut samalla kosketukseen työmailla olevan venäläisen sotaväen kanssa. Nyt, venäläisen »svabodan», rajattoman vapauden tultua vallankumouksellinen venäläinen sotaväki alkoi veljeillä suomalaisen työväestön kanssa. Suomen sosialistisen työväestön johtomiesten silmissä alkoi jo melkoisen varmana näkyä yhteiskunnallisen vallankumouksen toimeenpano Suomessa.
Jo V. 1916 toimitetut vaalit olivat tuottaneet punaisille eduskunnassa kolmen äänen enemmistön. Sodan aikana eduskuntaa ei kutsuttu koolle, mutta heti vallankumouksen jälkeen se kokoontui. Tiehensä ajettujen ryssien tilalle tuli senaattiin 6 porvarillista ja 6 sosialistia sekä prokuraattoriksi Siperiasta jo palannut P.E. Svinhufvud. Oltiin yksimielisiä siitä, että itsenäisyyteen oli pyrittävä. Sosialistit esiintyivät tässä asiassa jyrkimpinä ja eduskunta hyväksyi heidän esittämänsä valtalain, jonka mukaan korkein valta Suomessa siirtyisi eduskunnalle ja maa tuli Venäjästä riippumattomaksi sotilaallisia ja ulkopoliittisia asioita lukuunottamatta. Tällaisten rajoitusten alainen itsenäisyys ei ollut mitään itsenäisyyttä. Venäjän väliaikainen hallitus näki valtalaissa kuitenkin selvän uhman ja hajoitti valtiopäivät. Uudet vaalit tuottivat porvarillisen enemmistön. Sosialistit lähtivät senaatista. Nyt he jo todenteolla alkoivat veljeillä venäläisen sotaväen kanssa ja hautoa salaisia suunnitelmia. Yhdessä ryssien kanssa sosialistit painostivat väkivaltaisesti sekä eduskuntaa että kunnallisia valtuustoja, panivat toimeen elintarveryöstöjä ja kaikenlaisia lakkoja, jopa huonoimmat punaiset ainekset ryhtyivät törkeisiin murhatekoihinkin. Punainen johto ja lehdistö katseli kaikkea tätä läpi sormiensa. Suomessa vallitsevaa elintarvepulaa käyttivät punaiset johtomiehet päämääriensä hyväksi selittämällä sen porvarien pahansuopien toimenpiteiden aiheuttamaksi. Lakot ulotettiin maatalouteenkin kiireimpänä työaikana, estettiinpä väkivalloin talonpojat hoitamasta omia peltojaan ja ruokkimasta elukoitaan. Kaikkinainen järjestys ja turvallisuuden tunne alkoi kadota. Järjestysvaltaa korvasi omalla tavallaan punainen miliisi.
Suomen hallituksella ei ollut käytettävänään minkäänlaisia voimia järjestyksen palauttamiseen ja ylläpitoon. Tällöin ruvettiin maan eri puolilla melkein yhtäaikaa heränneen ajatuksen innostamina perustamaan vapaaehtoisia suojeluskuntia, joiden oli asetuttava hallituksen käytettäviksi järjestyksen palauttamisessa. Niiden oli myöskin varustauduttava sen mahdollisuuden varalle, että venäläinen sotaväki maasta poistuessaan ryhtyisi toimittamaan ryöstöjä. Ja niiden oli myöskin oltava aseellisena voimana silloin, kun Suomi todenteolla ryhtyisi itsenäisyysajatusta toteuttamaan. Kaikissa näissä asioissa suojeluskunnat halusivat olla yhteistyössä sosialistien kanssa. Viimeiseen saakka tahdottiin uskoa, että maan itsenäistymisen ollessa kysymyksessä, suomalainen työmies seisoisi rinnan suojeluskuntalaisen kanssa.
Sosialistien johtomiehet puolestaan perustelivat järjestökaarteiksi sanottuja punakaarteja ajaakseen niiden avulla omia aikeitaan. Heidän ja venäläisen sotaväen välit tulivat yhä läheisemmiksi varsinkin sen jälkeen kun kaikki valta Venäjällä alkoi luisua juutalaisten komisaarien johtamien työ- ja sotamiesneuvostojen käsiin.
Punakaartiensa ja venäläisen sotaväen avulla sosialistit pakottivat kaupunkien valtuustoja myöntämään punakaarteille muka järjestyksen ylläpidosta miljoonia markkoja. Samaan aikaan tehtiin järkyttäviä murhia, jollaisista suurinta huomiota ja katkeruutta herätti tilanomistaja Kordelinin murha Mommilassa. Sosialistien johtomiehet lausuivat jo julkisia uhkauksia oman vallankumouksensa toimeenpanosta. Sosialidemokraattisen puolueen nimenomaisesta päätöksestä koetettiin maassa panna toimeen yleislakko. Tämän lakon alettua punaiset väkivalloin koettivat keskeyttää kaiken liikenteen ja elinkeinotoiminnan. Venäläiseltä sotaväeltä saaduilla aseilla aseistetut punakaartilaisjoukkueet valtasivat kaupungit ja muut suuremmat keskukset, panivat toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia sekä tekivät murhia. Valtaamillaan junilla Kotkasta Karjalaan lähtenyt 300-miehinen »rankaisuretkikunta» joutui Käkisalmen puolessa Pyhäjärvellä taisteluun haulikoilla ja joillakin pistooleilla aseistettujen suojeluskuntalaisten kanssa ja rääkkäsi saamiaan vankeja raa'alla tavalla. Saksanniemeen Porvoon lähelle hallituksen toimesta perustetun vähälukuisen, tulevan järjestysvallan ydinjoukon, jolla oli käytettävänään vain 7 kelvotonta kivääriä, punaiset venäläisten avustamina hajoittivat.
Hallituksen johdossa oli nyt P.E. Svinhufvud.
Anarkia maassa jatkui. Bolsevikit olivat jo ottaneet käsiinsä kaiken vallan Venäjällä. Suomen hallitus suunnitteli Suomen julistamista itsenäiseksi. Saksa kehoitti tekemään sen viipymättä. Joulukuun 4. p:nä pääministeri Svinhufvud luki eduskunnassa hallituksen ehdotuksen Suomen julistamisesta itsenäiseksi ja kahta päivää myöhemmin eduskunnan porvarillinen enemmistö ehdotuksen hyväksyi. Aikaisemmin muka jyrkkinä itsenäisyysmiehinä esiintyneet sosialistit tahtoivat lykätä asian ratkaisun siksi, kunnes siitä olisi sovittu Venäjän bolsevikkien kanssa.
Svinhufvud toimi nyt valtionhoitajana. Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti vuoden lopulla Suomen itsenäisyyden, mutta pidätti itselleen oikeuden neuvotella paitsi Suomen hallituksen, myöskin Suomen työväenluokan edustajien kanssa käytännöllisistä toimenpiteistä. Tammikuun 4. p:nä Ranskan, Ruotsin ja Saksan hallitukset tunnustivat Suomen itsenäisyyden.
Punaisten ja heitä auttavien venäläisten tilille oli tähän mennessä jo kertynyt yli 40 raakaa murhaa ja lukemattomia muita väkivallantekoja. Venäläinen sotaväki ei halunnut lähteä maasta. Suomen sosialistien johtomiehet koettivat tavalla ja toisellakin yllyttää sitä jäämään tänne edelleenkin. Valta sosialidemokraattisessa puolueessa siirtyi yhä enemmän punakaartien johtajien ja erikarvaisten roistojen käsiin. Niillä johtomiehillä, jotka ilkitöitä ehkä paheksuivat, ei ollut selkärankaa sanoakseen jyrkkiä sanoja.
Hallitus tarvitsi aseellista, vahvaa poliisivoimaa järjestyksen palauttamiseksi ja pyysi tähän tarkoitukseen tarpeellisia valtuuksia eduskunnalta. Porvaristo suostui esitykseen, mutta sosialistit vastustivat sitä kiihkeästi, lausuivatpa eduskunnassa peittelemättömiä uhkauksiakin. He olivat saaneet punakaarteilleen venäläisiltä jo runsaasti aseita ja olivat varmat vastaisen avun saannista niin aseiden kuin miehienkin muodossa.
Aseellinen ratkaisu alkoi näyttää välttämättömältä. Hallitus valtuutti Venäjältä äsken palanneen kenraaliluutnantti Kustaa Mannerheimin muodostettavien Suomen sotavoimien ylipäälliköksi ja tammikuun 18. p:nä hän lähti Pohjanmaalle, joka oli katsottu mahdollisen sodan sopivimmaksi tukialueeksi. Pian sinne siirtyi kaiken varalta kolme hallituksenkin jäsentä.
Pitkämielinen Suomen kansa oli jo kyllästynyt punaiseen terroriin ja ryssien mellakoimiseen. Mitta oli täyttynyt. Kun järki ja sana eivät enää auttaneet, oli aseen tehtävä tehtävänsä. Hartaasti kansalaiset yhä toivoivat, ettei aseeseen huolisi tarttua, mutta toisin kävi. Suomenkin kansan oli ostettava lopullinen itsenäisyytensä verellä.
Ensimmäisen kerran seitsemään sataan vuoteen Suomen mies lähti taisteluun suoranaisesti oman asiansa puolesta.
SUOMEN VAPAUSSOTA.
SUOMEN VAPAUSSOTA.
Tammikuun 19. p:nä Viipurin punakaarti venäläisen sotaväen avustamana saartoi Viipurin suojeluskuntalaisten salaisen asevarikon. Syntyneessä kahakassa, jossa varikkoa puolusti vain kuusi suojeluskuntalaista, näistä kaatui yksi, ja jokunen haavoittui. Saattajat valtasivat varikon.
Seuraavana päivänä tapahtui Luumäen Taavetissa yhteenotto suojeluskuntalaisten ja yhdistyneiden punakaartilaisten sekä venäläisten välillä. Kahakassa kaatui suojeluskuntalaisten johtaja, jääkäri Lauri Pelkonen.
Tammikuun 22. p:nä Viipuriin marssi 565 aseistettua, sotilaallisesti järjestettyä karjalaista talonpoikaa. Viipurin vahvan linnoituksen kymmentuhantinen venäläinen varusväki yhtyi punaisiin. Vallattuaan rautatieaseman ja otettuaan sieltä venäläisille kuuluvia aseita, talonpojat vetäytyivät ylivoiman edestä läheiseen Venäjänsaareen. Viipurissa alkoi punaisten ja venäläisten terrori raakoine murhineen.
Suomen hallituksen sekä Viipurin kaupungin edustajat koettivat vielä välittää, mutta sovintoa ei syntynyt. Punaiset ja ryssät vaativat suojeluskuntalaisia luovuttamaan kaikki aseensa, johon luonnollisesti eivät suostuneet.
Suomen vapaussota oli alkanut. Ylimmän johdon suunnitelmien mukaan sodan ryssiä vastaan, elleivät he sitä ennen poistuisi maasta, tuli alkaa vasta parisen viikkoa myöhemmin, johon mennessä suojeluskuntalaisille olisi saatu runsaammin aseita sekä keskeneräiset järjestelytyöt suoritetuiksi. Karjalaisten yllättävä nousu muutti nämä suunnitelmat. Muutos oli epäilemättä onneksi, sillä kahdessa viikossa punakaartitkin olisivat jo ehtineet valmistautua paremmin ja venäläistä sotaväkeä olisi ehditty siirtää yhä runsaammin pohjoisemmille seuduille, jolloin sinne olisi muodostunut vaikeasti vallattavia punaisia pesäkkeitä. Punainen Venäjä ei itsenäisyyden tunnustuksesta huolimatta aikonut luopua Suomesta. Näinä päivinähän Pietarista virallisestikin saapunut käsky määräsi Suomessa olevan venäläisen sotaväen liittymään Suomen punaisiin.
Karjalaisten marssi Viipuriin selvitti kertakaikkiaan tilanteen.
Tammikuun 23. ja 24. p:nä ryssät riisuttiin aseista Sortavalassa ja Joensuussa, seuraavana päivänä Antreassa, ja 26. päivänä Vuoksenniskalla, jossa saatu saalis käsitti satoja kiväärejä ja runsaasti patruunia sekä kuusi tykkiä. Nämä olivat Suomen armeijan ensimmäiset tykit.
Tammikuun 25. p:nä Venäjänsaarella olevat suojeluskuntalaiset marssivat Säiniölle ja suorittivat samana päivänä vapaussodan ensimmäisen taistelun. Seuraa vana päivänä he taistelivat Kämärällä toisen taistelunsa venäläistä panssarijunaa ja venäläisiä apujoukkoja tuovaa junaa vastaan. Pietarin lehtien mukaan kaatui ja haavoittui tässä taistelussa toista sataa venäläistä sotilasta. Suojeluskuntalaisetkin menettivät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina. Kämärältä suojeluskuntalaiset marssivat Antreaan, johon jo oli muodostunut Vuoksen rintaman alku. Sen muodostuminen sulki kertakaikkiaan venäläisiltä ja punaisilta pääsyn Karjalan kautta pohjoiseen ja sikäli Savoon sekä Pohjanmaalle. Viipurin retken tehneistä karjalaisista muodostui Suomen valkoisen armeijan ensimmäinen säännöllisesti järjestetty pataljoona. Vuoksen rintamalle saapui yhtämittaa vapaaehtoisia, jotka odottelivat saadakseen vuorollaan lainata tulilinjoilla olevien kiväärit. Aseiden puutteessa käyttivät samoja kiväärejä monet miehet, kukin vuorollaan.
Tammikuun 23. p:nä Lapualle kokoontui lähes 600 Pohjanmaan miestä, mutta ylempää saapuneen käskyn vuoksi heidän oli hajaannuttava. Vasta tammikuun 27. p:nä tapahtui Pohjanmaalla yleinen nousuja tällöin kenraali Mannerheim antoi ensimmäisen taistelukäskynsä. Seuraavana päivänä ryssät riisuttiin aseista Seinäjoella ja Ilmajoella. Vaasa vallattiin muutaman tunnin taistelun jälkeen, samoin kahden päivän kuluessa Pohjanmaan rannikkokaupungit. Näistäkin paikoista saatiin huomattavia asemääriä. Oulun valtaus epäonnistui, Tornio jäi vielä ryssille.
Tammikuun 28. p:nä Suomen sosialistit julkisesti julistivat alkaneensa sodan päämääränään Suomen yhteiskuntaa puoltavien voimien täydellinen kukistaminen ja kaiken vallan ottaminen sosialistien käsiin. Tästä päivästä on Suomen vapaussota luettu virallisesti alkaneeksi. Sodan alkamista eivät kuitenkaan määrää päivämäärien asettelut, vaan tapahtuneet tosiasiat.
Helmikuun 3. p:nä vallattiin Oulu kiivaan taistelun jälkeen. Kuopio, jossa oli Suomen pankin kultavarasto, vallattiin vähän myöhemmin apuvoimien saavuttua Karjalasta ja Pohjanmaalta, ja samoin punaisten luja tukikohta Varkaus, vaikkakin vasta parin viikon kuluttua. Silloin olikin jo maan suurin osa kokonaan valkoisten käsissä. Porin pohjoispuolelta suunnilleen Ikaalisten kautta Vilppulaan, Ristiinaan, Vuoksenniskan länsipuolelle ja edelleen pitkin Vuoksen eteläpuolta Laatokkaan, lähelle Venäjän rajaa päättyvä rintamalinja alkoi kiteytyä paikoilleen. Hallitus oli jo tammikuun lopulla julistanut suojeluskunnat Suomen laillisen hallituksen sotajoukoiksi.
Nämä ripeät toimet yllättivät täydellisesti punaiset.
SOTATOIMIA JA JÄRJESTELYÄ.
Valkoisen armeijan koko vahvuus oli tammi- ja helmikuun vaihteessa korkeintaan 5 000 miestä jakaantuneina suunnilleen tasan eri rintamille. Vapaaehtoisia oli, aseita ei riittänyt useammille. Taisteluissa niitä hankittiin viholliselta ja Saksastakin saapui piakkoin aselähetys, joka kuitenkin tarvittiin enimmäkseen Länsi-Suomessa taisteleville joukoille.
Rintaman ollessa 600 kilometrin pituinen, ei vähäisestä armeijasta joukkoja voinut liietä kuin aivan tärkeimpiin kohtiin. Mitään yhtenäistä rintamaa ei siis ollut. Joukkoja siirrettiin etupäässää öisinä hevospelillä ja hiihtäen seudulta toiselle. Taisteltuaan siellä taistelunsa ne siirrettiin taas toisaalle. Näin säilytettiin rintama suurin piirtein katsoen paikoillaan, jopa väliin hyökättiinkin. Asiassa auttoi tuntuvasti sekin seikka, että vihollinen luuli vastassaan olevan monin verroin suurempia joukkoja. Niinpä esimerkiksi Karjalan koko 120 kilometrin pituista rintamaa puolustamassa oli helmikuun alussa vain 800 kiväärimiestä, mutta vihollisen tietojen mukaan siellä oli kokonaista 12000!
Savonlinnan—Pieksämäen rata valmistui parhaiksi vapaussodan alkuun. Se oli ainoa valkoisella puolella Länsi- ja Itä-Suomea yhdistävä rata.
Punaiset ja ryssät alistettiin venäläisen eversti Svetsnikovin ylikomentoon. Heitä johtivat venäläiset aliupseerit, sotamiehet ja usein upseeritkin. Kun kullakin punaisella joukko-osastolla oli venäläiseen tapaan »työ- ja sotamiesneuvostonsa», joissa lopullisesti päätettiin pannaanko ylempää saapunut käsky toimeen tai ei, koitui siitä punaiselle sodankäynnille omat haittansa. Länsi-Suomessa punaisten mukana oli venäläistä sotaväkeä enimmäkseen johtajina ja kouluttajina sekä erikoisaselajien miehistöinä, lähellä Pietaria olevalla Karjalan rintamalla sitä vastoin vihollisen päävoimat olivat Venäjältä tuotua säännöllistä sotaväkeä, olipa siperialaisiakin rykmenttejä. Kuri tosin oli jo näistäkin hävinnyt.
Svetsnikovin laatiman suunnitelman mukaan punaiset ryhtyivät hyökkäysliikkeeseen, jonka piti murtaa valkoinen rintama. Se torjuttiin. Yhtämittaa he hyökkäsivät myöskin Karjalassa ja Savossa, mutta heidän menestyksensä ei ollut sen suurempi.
Kovaa aikaa tämä oli valkoiselle Suomelle. Armeija oli luotava tyhjästä, tehtävä laajat järjestelytyöt, hankittava aseistus ja järjestettävä kaikki muutkin asiat. Mutta kun jokainen teki parhaansa ja jännitti voimansa äärimmilleen, niin asema alkoi parantua. Johtomiehet valvoivat monta unetonta yötä, mutta päivä päivältä edistyttiin niin asiassa kuin toisessakin.
Ylipäällikön päämaja jäi luonnollisesti Pohjanmaalle. Esikuntapäälliköksi tuli eversti Theslöf, päämajoitusmestariksi, jonka tehtäviin kuuluivat varsinaisia sotatoimia koskevat asiat, eversti Ignatius. Tykistöä koskevia asioita hoiti eversti Nenonen ja käsiaseita koskevia eversti V. Rehausen. Everstiluutnantti Walden järjesti etappiasiat tehtaanjohtaja Serlachiuksen ollessa intendentuurin päällikkönä. Ylitarkastajaksi tuli kenraalimajuri Mexmontan ja yliohjaajaksi kenraalimajuri v. Gerich, suojeluskuntain järjestäjänä tunnettu »kauppamatkustaja Karlson.»
Satakunnan vaikeasti muodostuvan rintamaosan päälliköksi saapui Ruotsista suomalaisperäinen eversti Linder. Pohjanmaan eli Vilppulan rintamaosaa johti eversti Wetzer, Savon rintamaa kenraalimajuri Löfström ja Karjalan rintamaa karjalaisten luottama jääkärikapteeni Sihvo.
Valtionhoitaja Svinhufvud oli jäänyt Helsinkiin. Sikäläiset valkoiset valtasivat venäläisen jäänmurtajan, ja sillä valkoisen Suomen päämies lähti mukanaan senaattori Castrén, saksalaisten miehittämään Tallinnaan sekä edelleen Berliniin, josta hän vasta myöhemmin saapui Vaasaan. Vaasaan aikaisemmin saapuneet senaattorit Renvall, Arajärvi, Frey ja Pehkonen muodostivat siellä Suomen hallituksen, jolla oli tärkeänä tehtävänään rahavarojen hankkiminen sekä kaupan ja teollisuuden keskittäminen, uhkaavan elintarvepulan torjuminen ja ulkomaisten suhteiden järjestäminen. Entiseen asevelvollisuuslakiin nojaten Vaasan senaatti määräsi yleisen asevelvollisuuden sekä hevosasevelvollisuuden pantavaksi toimeen ja asetti myöskin Suomen tasavallalle väliaikaisen lipun.
Toinen puoli Suomen kansasta siis joutui suorittamaan vapautumistaistelua toisen puolen taistellessa ase kädessä sitä vastaan. Kansamme ikuinen eriseuraisuus oli jakanut sen nytkin, selvemmin kuin konsanaan ennen, kahteen vihollisleiriin, joista toinen lisäksi liittoutui perivihollisen kanssa.
AMPUMAKETJUSSA.
Vieläkö osaa tapella tosisodassa Suomen mies? Pitääkö vielä puolensa yksi kymmentä vastaan, sillä vähempi ei nytkään riitä? Eiköhän jo toistasataa vuotta kestänyt rauhan aika ole veltostanut miehen mieltä, vienyt tahtoa ja terästä?
Nämä kysymykset teki itselleen ja lähimmäiselleenkin useampi kuin yksi suomalainen näinä kireinä päivinä.
Ampumaketjua muodostettiin mäenrinteeseen. Komentava jääkäri puuhasi, hiihti hiki hatussa hoputtamassa miehiään, seurasi toisella silmällään ketjua ja toisella vihollisen liikehtimistä.
— Hätäkö tuon on komentaa ja sanoa, jotta tehkää niin ja tehkää näin, kun on sitä varten käynyt opit ja koulut, mutisi komppania hivuttautuessaan puun juurelta toiselle, kiveltä edessä olevalle.—Toista on meidän. Kivääri ja muutama patruuna työnnetään kouraan ja julistetaan: He, tuoss' on, ota ryssältä lisää, jos ei riitä. Mars ketjuun — mars — mars! Osaa sitten muka kaikki metkut ja temput. Kun pääsisi edes kiinni rintapieliin tai housunkauluksiin, niin kyllä tässä näytettäisiin. Mitä peliä tämä on, tällainen piileskeleminen ja kyttäileminen, ryömiminen ja vatsallaan sotiminen? Eihän tästä näe edes ampuakaan seisomaan nousematta. Mutta jos vähänkään nouset, niin jääkäri tai ryhmäpäällikkö jo ärähtää: Mitä siinä itseäsi näyttelet? Maahan ja matalaksi kuin lutikka! — No, pitänee koettaa oppia sitäkin. — Ampukaa!
Naavainen kuusi kuunteli kummissaan, kun metsässä alkoi räiskyä, viheltää ja napsahdella.
— Tähdätkää paremmin! Enkeleitäkö sinä olet ampuvinasi, kun räiskyttelet päin taivasta? Tuolla on vihollinen, tuolla avonaisen reunassa. — Maahan siellä. Matti, variksenpelättimeksikö aiot ruveta! — Tuomas, ei se petäjäntaimi sinua suojele, matele tuonne mättään taakse — no, niin juuri. Suu poikki ketjussa, haastakaa kotona ja kinkereillä, mutta ei täällä! Sattuiko sinuun, Jussi? No, ei mitään, kääri nenäliina ympäri, kyllä vasemmalla kädellä vielä silti tukee kivääriä. — Tuonne kiskovat juuri konekivääriään, tuohon aidannurkkaukseen — näettekö? Ammutaan nyt sinne koko joukkue — kas niin, kas, kas — saivat tarpeekseen, ähä! Kontulan ryhmä pitää silmällä, ettei sinne ryömi uusia miehiä masinaa hakemaan — me se kohta käväistään noutamassa, meillä kun on sitä tarvis. Entinen maali taas, tähdätkää tarkkaan, pitää säästää panoksia.
Joukkueenjohtajat hoitivat joukkueitaan, ryhmänjohtajat omiaan. Johtajat eivät olleet sotataidossa johdettaviaan suurestikaan etevämmät, yksiä samoja miehiä olivat, mutta selvä järki, talonpoikaisjärki, kuten sanotaan, sai korvata kokemuksen. Kokemus tuli ajan mukana. Kerran tekemäänsä virhettä ei hevillä uusinut, varsinkin, jos virhe oli maksanut johdettavan hengen. Silloin sen muisti.
— Ketju eteenpäin!
Miehet lämpenivät. Ei tuntunut kylmäkään, vaikka vaatteet olivatkin märät. Eikä nälkäkään, vaikka syöminen oli jäänyt vähänpuoleiseksi.
Taivaalle ilmestyi kaksi pumpulitukkoa muistuttavaa savupilveä. Niiden sisältä välähti kaksi kirkasta liekkiä, joita seurasi räjähdys. Miehet jäivät tuijottamaan taivaalle.
— Ampuvat tykeillä!
— Ampukoot. Jotakinhan niidenkin pitää tehdä leipänsä vuoksi. Ryssiä niillä on tykkimiehinä, eivätkä ne osaa. Hei siellä, pitäkää silmällä tuota orpoa konekivääriä! Yrittävät ryömiä sinne. Hyvä on, kas sillä lailla. Älkää hiivatissa vain ampuko rikki hyvää konekivääriä! Milläs me se sitten paikataan, häh?
Vihollisen konekivääri jäi eristetyksi. Jo alkoi yhden ja toisen mieli palaa sitä hakemaan.
— Vihollinen saartaa vasemmalta, kulki tieto läpi ketjun.
Vasemmalla rätisivät kiväärit kahta kiivaammin. Joku mies katseli jo taakseen.
— Ei livistetä! Kyllä ne siellä vasemmalla pitävät puolensa. Hoidellaan me vain omiamme.
Edessä tuli myöskin kiihtyi. Näkyi liikettä. Ei ollut matkaakaan viholliseen enää kuin parisataa askelta.
— Uraa, uraa! kuului kiljunta ja miehiä nousi aukeaman reunassa pystyyn. Ne juoksivat tai olivat oikeastaan juoksevinaan hangessa, sillä kahlatahan siinä vain saattoi. Heittäytyivät sitten maahan, ampuivat ja juoksivat taas.
— Kiivasta tulta! Tähdätkää tarkkaan.
Ryssät siellä tarpoivat etumaisina. Punaiset rynnistivät välissä kuin olisivat olleet opissa.
— Uraa — —
Ketju latasi ja laukaisi. Silmä ei enää vilkaissutkaan lukkoon ladatessa, vaan panokset juoksivat sisään kuin itsestään, lukko napsahti kiinni ja taas kivääri nousi poskelle. Silmä oli seurannut koko ajan vihollista. Nyt se tiesi tarkkaan, mihin oli ammuttava, ja piippu ojentui maaliin kuin langalla sinne vedettynä. Vihollinen kellistyi hangelle, tuolla toinen ja kolmaskin —.
Hyökkäys pysähtyi aukeaman puoliväliin. Siitä vihollinen kääntyi jo takaisin, ken juosten, ken kontaten, ken vaivalloisesti ontuen. Hangelle jäi mustia, liikkumattomia täpliä, kaatuneita ja pahemmin haavoittuneita.
— Joukkue Jutila hyökkää! Pistimet kiinni — vietävä — senkös pistimiä meillä on! Iskekää kiväärinperällä tai puukolla — sattuupahan kerran sekin oikeaan asiaan. Ylös — syöksyyn — mars — mars!
— Hurraa!
— Eläköön! huusi Janne, sillä täten hän oli nuorisoseuran juhlissa tottunut huutamaan aina tärkeimmissä tilaisuuksissa. Kävihän sekin laatuun. Ketju syöksyi yli aukeaman. Muutamat olivat hypänneet suksilleen ja porhalsivat hangessa syöksyjien ohi kuin kiireimmässä kilpahiihdossa.
— Kääntäkää viholliseen päin se konekivääri, huusi jääkäri ja riensi vallatun konekiväärin luokse, sillä hän oli ainoa, joka osasi sitä käyttää.
— Seis, ei enää kauemmaksi! kuului komento, sillä ketju oli katkennut monesta kohdasta. Keskusta oli tunkeutunut vihollisen asemiin, mutta äärimmäiset siivet ottelivat vielä paikoillaan saartoyrityksen tehneen vihollisen kanssa.
— Kyllä se pian helpottuu, kun ammutaan niitä täältä kylkeen, tuumi jääkäri ja järjesti joukkonsa tilanteen mukaan.
Laukaukset harvenivat. Ei pystytty vielä takaa-ajoon, mutta hyvä oli näinkin. Vihdoin tuli lakkasi kokonaan. Vartiomiehet sijoitettiin paikoilleen. Muut kokoontuivat ryhmittäin ja joukkueittain. Suksimiehiä lähti vihollisen perään pitämään silmällä tilannetta ja sopivan tilaisuuden sattuessa hieman härnäämäänkin.
Jääkäri istahti lumisen kannon nenään kirjoittamaan ilmoitusta. Miehillä oli omat puheenaiheensa.
— Eihän tämä nyt niin ihmettä olekaan kuin luulisi, virkkoi Eetu pyyhkien lunta kivääristään. — Taitaa sitä tottua ajan mukana tähänkin työhön.
— Näitkö, Manu, kun minä kellistin ne kaksi ryssää? Rötkölleen rupesivat, kun tärskäytin. Kun muutamaakin hurautin kuulalla pakaroihin, niin istumaan se kävi kesken kiireitään.
— Näitkös sinä, kun minä tuikkasin tuon konekiväärin päällysmiehen? Lakkasi molittamasta.
— Minähän sitä pimahutin.
— Ja minä. Siitä se taisi tupsahtaakin minun paukustani.
— No olkoon, että kaikki yhdessä. Kunhan tupsahti. Kyllä tämä konsti jo osataan.
— Älkäähän kehuko vielä, jääkäri hymähti joukkoon. — Ei se niin helppoa ole kuin äkkinäinen luulee, vaikka tänään luonnistikin. Asiassa on vielä monta mutkaa.
Pom — Pom —.
Vihollinen koetti kostaa tykistöllään, mutta miehet vain naureskelivat ja koettivat arvata, missä seuraava savupilvi pöllähtäisi.
Neljä miestä kannettiin kentältä kaatuneina ja kahdeksan vaikeammin haavoittuneina. Miesten leikkipuhe vaikeni ja alta kulmainsa he katselivat vietäviä. Jokunen ryhtyi auttamaan nostettaessa suksipaareja pahimman ryteikön yli.
— Minkäpähän sille. Kohtalonsa kullakin. Niin oli heille sallittu.
Kaksi konekivääriä oli vallattu. Niitä kokoonnuttiin hyvillä mielin katselemaan. Mäkitalon Iekko oli vaihtanut kiväärinsä uuteen ja parempaan ja sitä arvioitiin myös. Äikän Junnu oli perinyt ryssiltä huovikkaat ja ripusti entiset kenkärajansa katajaan roikkumaan.
— Voiton kunniaksi, sanoi hän ja nousi sitten suksilleen koetellakseen, voiko huopatossuilla hiihtää.
Jääkäri lopetti ilmoitustaan:
»Aines on erinomaista. Tottumatonta vielä, mutta pian kehittyy miehistä hyviä sotilaita. Kyllä näillä miehillä tapellaan ja voitetaan myöskin.»
Hän pyöritti sitten kynää suussaan miettien, vieläkö lisäisi jotakin. Ei tuntunut olevan lisäämistä. Tekaisi perään pisteen.
TYKKIVÄKEÄ.
Rintamaosan toistaiseksi ainoa tykki sijoitettiin tuliasemaan. Vieressä oli pieni mökki. Nähdessään outoa laitosta aseteltavan paikoilleen tuli mökin ukko kummaa katsomaan.
— Ammutaanko tuolla kapineella?
— Heti paikalla. Pankaa jotakin ikkunoiden peitteeksi, etteivät lasit rikkoudu.
Ukolle tuli kiire. Hän haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki heiniä väliin. Sitten hän ajoi eukon ja mukulat kauempana olevaan saunaan varmempaan turvaan. Tykin miehistö puuhaili toimessaan. Ensimmäiset laukaukset oli ammuttava ja asia oli mutkallinen. Tykin päällikkö oli saanut eräältä siviilimekaanikolta kaksi tuntia opetusta tykistön moninaisissa salaisuuksissa. Lisäksi hän oli ampunut lumipyryssä neljä onnistumatonta koelaukausta. Koulupoikana hän oli nähnyt ryssien harjoituksissaan täräyttelevän löysillä ammuksilla. Hänen teknillinen tietomääränsä oli perin heikko. Haulikon ja pistoolinkin hän tunsi hyvin, mutta niistä ei ollut tässä asiassa apua. Muu miehistö, lyhyt ja pitkä, pitkä ja lyhyt veljespari, yhteensä neljä, tiesi asiasta sen verran, että tykki ladataan perästä ja että ammuttaessa pitää putki kääntää viholliseen päin. Lisäksi he tiesivät, että kranaatissa on sileä, mutta shrapnellissa messingillä koristettu kärki ja että molemmat räjähtävät siellä, missä nähdään savupilvi. Tykin lisäksi sen koko miehistöllä, ajomiehet mukaanluettuina, oli aseistuksena yksi ainoa isiltä peritty ja lainaksi saatu rumpurevolveri ja siihen kuusi patruunaa.
Suunta oli siis määrättävä. Suuntausvälineinä oli, paitsi tykissä kiinni olevia, vain vaivainen kellonperäkompassi ja suksipari. Tykki piti suunnata tämän kompassin avulla ja sukset saivat korvata kenttäpuhelimen. Niitä oli käänneltävä tähystyspaikalla puoleen ja toiseen kuin tuulimyllyn siipiä, ja sikäli tiedettiin tykin ääressä, oliko putkea käännettävä 50 tai 100 metriä oikeaan tai vasempaan. Lisäksi oli käytettävänä maataloudellinen kartta, mutta se oli epätarkka ja talot olivat sijoitetut siihen jokseenkin yhtä tarkasti kuin kärpäsen kuumana kesäpäivänä paperille tekaisemat pisteet.
Pommitettavaan kylään oli matkaa 4 600 metriä. Kylä oli suurten metsien ja kukkuloiden takana. Heti tuliaseman etupuolella oli joki ja sen takainen alue oli toistaiseksi vihollisen maata. Sinne ei ollut menemistä. Oli siis ammuttava epäsuoralla suuntauksella. Kun kylän paikkaa tiedusteltiin mökin ukolta, piirsi hän peukalolla ilmaan laajan kaaren ja vastasi:
— Jossakin tuolla sen pitäisi olla.
Omilla oli siis tultava toimeen. Ketterin tykkimies sai kiivetä isoimman petäjän latvaan katsomaan, näkyisikö kylästä edes savua. Ei näkynyt.
Kompassin ja kartan avulla määrättiin suunta, suksia ei vielä tarvittu. Ammus työnnettiin putkeen, lukko vetäistiin kiinni ja:
— Tulta!
Ankara pamaus täräytti mäkeä, mökkiä, tykkimiehiä ja uteliaana katsomaan tullutta jalkaväkeä. Kiiltävä ja ilkeästi ujeltava terässylinteri kiisi ilmojen halki ja putosi kai muutamien sekuntien kuluttua jonnekin, koskapa metsien takaa kantautui kumea jymähdys. Ja sitten meni toinen ja kolmas laukaus, ja sikäli edelleen aina kahteentoista saakka. Enempää ei ollut varaa ampua, sillä vähiä ammuksia oli säästettävä ja niistäkin jokaista melkeinpä rakkaasti suudeltava ennen putkeen panoa, että ne uskollisesti tavoittaisivat päämääränsä.
Seuraavana aamuna jalkaväki hiihti kylään ja sikäli saapui sinne tykistökin. Kylässä nähtiin ihmeitä. Muuan kranaatti oli osunut juuri sen talon portaiden eteen, jossa ryssillä oli esikuntansa. Toinen oli piirtänyt talon kupeeseen selvät puumerkkinsä, ja muut olivat tehneet talon ympärille isoja kuoppiaan. Talon isäntä kertoi ryssien heti tämän tervehdyksen jälkeen lähteneen lipettiin.
Saattaako tällainen kertomus olla todenperäinen? Kaipa saattaa, sillä päämajan virallisessa päiväkäskyssä luettiin kohta tämän jälkeen; »T. k. 13. p:nä aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme vaikutuksesta.»
Näin vaatimattomasti valkoisen armeijan tykkiväki osaltaan lähti taisteluun. Tämän ammunnan tulos ei suinkaan johtunut minkäänmoisesta taidosta ja tottumuksesta. Sen sai aikaan vain ihmeellinen onni. Ja ehkäpä luja uskokin oman asian oikeuteen vei ammukset maaliin.
Uskoa asiaansa valkoinen armeija tarvitsi. Vain sen avulla se saattoi parantaa aseistustaan, taistella hellittämättä ja — voittaa.
SOTATOIMET JATKUVAT.
Vihollinen yritti toista laajasuuntaista hyökkäystä, mutta valkoinen rintama kesti sen murtumatta, vastasipa vuorostaan omilla paikallisemmilla hyökkäyksillään. Kuumimmat taistelunkohteet vaihtoivat väliin omistajaa. Vilppula ja Karjalassa Ahvola olivat polttopisteitä, joihin liittyi monia muita kiivaista ja yhä uusiutuvista taisteluista kuuluja nimiä.
Etelä-Suomessa yrittivät Kirkkonummen, Sigurdsin ja Pellingin valkoiset retkikunnat sotatoimia. Yritykset tietenkin epäonnistuivat, mutta vetivät kuitenkin vihollisen huomiota puoleensa ja kiinnittivät osaltaan, vaikka lyhyeksikin ajaksi, vastaansa vihollisjoukkoja. Pellingin retkikunta pelastautui jäitse Viroon.
Venäjän rajan lähelle. Rautuun, vain neljän penikulman päähän Pietarista, muodostui uusi vaarallinen polttopiste ryssien yrittäessä tunkeutua Raasulin—Hiitolan rataa pitkin Vuoksen rintaman taakse ja sikäli edelleen pohjoisemmaksi. Näitä sotatoimia johti Pietarista käsin, väliin paikallakin Pietarin sotilaspiirin päällikkö, kenraali Jeremejev. Tykistöä komensi Suomessa olevan venäläisen tykistön päällikkö Naidjorski. Näin Suomi oli siis sodassa virallisen Venäjänkin kanssa.
Helmikuun 25 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui 1000 miehen vahvuisena Vaasaan, jossa sitä tervehdittiin jakamattomalla riemulla. Sen mukana tuli Saksasta huomattava määrä Suomen valtion ostamia kiväärejä, konekiväärejä, panoksia sekä tykkejä ammuksineen. Vähän aikaisemmin oli jo saapunut melkoisen lukuisa jääkärikomennuskunta toisen aselähetyksen kanssa.
Jääkäripataljoona toi valkoiselle armeijalle suuren, perusteellisen koulutuksen ja sotakokemustakin saaneen voimanlisän. Sen tehokkaimmasta käytöstä oli eriäviä, jopa vastakohtaisiakin mielipiteitä, mutta ylipäällikön kanta pääsi voitolle. Sen mukaisesti osa jääkäreistä lähti heti rintamille eriarvoisiksi johtajiksi, mutta suurin osa kulki valkoisen Suomen eri paikkakunnille tulisella kiireellä kouluttamaan kutsunnoilla koottuja joukkoja mahdollisimman sotakelpoisiksi. Asevelvollisista muodostettiin jääkärien johdolla kuusi sotavahvuista rykmenttiä, jotka yhdistettiin kolmeksi prikaatiksi. Sitäpaitsi muodostettiin huomattavan vahva ja varsin hyvillä välineillä varustettu jääkäritykistö. Myöskin asetettiin Pohjanmaalla kaksi värvättyä, siis palkkaa nauttivaa krenatöörirykmenttiä, jotka muodostivat prikaatin.
Pitkällä rintamallaan taistelevan vapaaehtoisen valkoisen armeijan oli säilytettävä kaikki voimansa ponnistaen rintamalinjansa hallussaan siksi, kunnes rintaman takana koulutettavat asevelvolliset muodostelmat olisivat — suunnilleen kuukauden kuluttua — sotatoimiin valmiit, jolloin ylipäällikkö, ottaen huomioon kevätkylvöjen ajan lähestymisen ja miesten, mikäli mahdollista, pääsemisen niitä toimittamaan, aikoi ryhtyä ratkaisevaan iskuun.
Saksa oli solminut Venäjän kanssa rauhansopimuksen. Sen mukaan venäläisten joukkojen oli lähdettävä Suomesta, mutta tämä pykälä jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Venäjä selitti yksinkertaisesti Suomessa taistelevien venäläisten olevan yksityisiä henkilöitä, joita ei voinut kieltää sotimasta »köyhälistön asian puolesta» missä halusivat. Suurempia joukkoja Venäjä ei kuitenkaan enää voinut lähettää Suomeen, mutta Raudun suunnalla Jeremejeff esikuntineen johti edelleen taistelutoimia ja Pietarista käsin sinne jatkuvasti vaihdettiin vereksiä venäläisiä joukkoja. Venäjän Itämeren laivasto 20000 miestä käsittävine matruusijoukkoineen majaili Helsingissä. Matruusit osallistuivat sotatoimiin. Punaisten voimien koko vahvuus nousi lähes 100000 mieheen. Valkoinen armeija saattoi tätä voimaa vastaan asettaa jo noin 20000 miestä. Valkoinen Suomi luotti empimättä valtionhoitajaansa. P.E. Svinhufvud oli koko sortovuosien ajan taistellut sortajia vastaan ja ollut tämän vuoksi karkoitettuna Siperiaan. Kunnian- ja vallanhimo, poliittisten tikapuiden kiipeäminen, aineellisen edun houkutukset eivät milloinkaan olleet hänen tekojaan määränneet. Minkä hän oli harkinnut oikeaksi, maalle ja kansalle parhaaksi, siitä hän järkkymättä, suoraviivaisesti piti kiinni. Vapaussodan alkaessa ja rohkeimpienkin epäröidessä hän yhtä tyynenä ja luottavaisena kuin aina lausui sanansa: »Jumalan ja Hindenburgin avulla tästä kyllä selvitään.» Kun valkoiset sotilaat näkivät hänen liikkuvan eri rintamilla vakaana ja vaatimattomana, näkivät he hänessä henkilöityneenä kansamme parhaat ominaisuudet, ja lämmin, turvallinen tunne ailahti heidän salatuissa, kuoreltaan kovettuneissa sydänsopukoissaan.
Ylipäällikköä, kenraali Mannerheimiä ei sodan syttyessä tunnettu, mutta pian hänen nimensä kantautui kaikkialle. Sotatoimien alkaessa hän ei ollut edes nähnyt armeijaansa. Siitä huolimatta hän ryhtyi toimeen, valitsi oikean hetken ja onnistui. Hän oppi pian luottamaan armeijaansa ja se alkoi luottaa häneen. Hän vastusti ulkomaisen avun hankkimista yksinkertaisilla ja selvillä perusteilla. Vieraan lahjoittamaa tai vieraalla avulla saatua vapautta ei osattaisi arvioida yhtä kalliiksi kuin omin voimin hankittua. Helposti saatu myös helposti menetetään. Kun hän vihdoin taipui ottamaan vastaan ulkomaisen avun, teki hän sen vain siksi, että sota siten lyheni, tuhansien viattomien kärsimykset ja veriuhrit estyivät ja vältettiin suurten aineellisten arvojen menetys. Lisäksi hän vaati, että muukalaiset joukot oli alistettava suomalaisen ylijohdon alaiseksi ja ettei Suomea millään tavoin saanut saattaa osalliseksi maailmansotaan. — Hänessä osui oikea mies oikealle paikalleen oikeaan aikaan. Sota olisi alettu ilman häntäkin, mutta ehkäpä se olisi myöskin hävitty. Valkoisen kenraalin johdolla sanoista tehtiin todellisuus teoilla. Ja samalla asetettiin luja sulku Euroopaan pyrkivälle bolshevismille.
Näin siis kansallamme kohtalonsa ratkaisevimmalla hetkellä oli johtajinaan kaksi miestä, jotka kumpikin toimissaan täysin täyttivät ne vaikeat vaatimukset, jotka lopullinen itsenäisyystaistelu heille asetti.
Eivätkö punaisen Suomen johtomiehet olisi saaneet Suomea itsenäiseksi? Eivät, sillä he olivat venäläisten armoilla ja Venäjä ei olisi koskaan, näennäisestä tunnustuksestaan huolimatta, päästänyt Suomea itsenäiseksi.
VOITATTEKO?
Savihaudan Esko sai kolmen päivän loman käydäkseen kotonaan. Toista kuukautta hän oli jo ollut rintamalla.
— Voi poikaparkaa, kun oletkin likainen! siunaili Eskon vanha äiti. — Pukusikin on jo riekaleina. Oletko sinä kertaakaan muuttanut edes alusvaatteita?
— En, kun ei ole ollut. Jos annat puhtaat vaatteet, niin saatanhan nuo muuttaa. Mutta ensin pitää käväistä saunassa.
Kettyään Esko muutti vaatteet. Äitimuori katseli hänen entisiä alusvaatteitaan, katseli ja siunasi.
— No, mutta kaikkea sitä näkee! Meidän talossa ei ole milloinkaan nähty täitä, mutta tämä sinun paitasihan vilisee niitä ihan täynnään.
— Kyllä niitä saa siellä rintamalla niin mies kuin toinenkin. Mistä ilmautunevatkaan, en tiedä, mutta jokainen niitä saa. Ne kuuluvatkin aina liittyvän sodankäyntiin, tarttuvat sotamieheen kuin sonta reen jalakseen. Kyllähän rintamalla kylvetään, mikäli sauna tavataan, mutta yhä ne vain lisääntyvät. Mutta mitäpä niistä.
— Uskotteko te siellä rintamalla voittavanne? tiedusteli vanha isä.
— Tietysti. Sitä vartenhan sinne on lähdetty. Kun on pidetty hyvin puolemme tähän saakka, niin pidetään edelleenkin. Ja yhä meidän voimammekin lisääntyvät. Sikäli kuin saadaan otetuksi ryssiltä ja punaisilta lisää aseita, sikäli on jo miehiäkin niihin tarttumassa.
— Huonoksi tuo sarkapukusikin on kulunut. Eivätkö ne jo vähitellen ala antaa teille valtion puolesta oikeita sotamiehen tamineita?
— Johan ne ovat niitä antaneetkin — tuon valkoisen käsivarsinauhan. Mistäpä köyhä valtio yht'äkkiä hankkisi puvut ja muut vehkeet tuhansille miehille. Omilla tässä on tultava toimeen ja tullaankin. Onpa mainio asia, että naiset täällä rintaman takana ovat neuloneet meille valkoisia lumiviittoja. Kun vetää sellaisen ylleen ja makailee sitten ampumaketjussa, niin vihollinen ei miestä älyäkään. Kovin ne kuuluvat olevankin näistä viitoista kiukuissaan, ryssät ja punakaartilaiset. Kuuluvat sanovan lahtarien tässäkin asiassa taas kenkkuilevan.
— No, tietäähän ne. Miten ne muuten siellä vastapuolella pystyvät tappelemaan?
— En minä osaa muuta sanoa kuin että urheasti nekin usein tappelevat, jopa ryssätkin. Niistä onkin meitä vastassa pahasisuisimmat. Kepuliryssät kuuluvatkin jo aikaisemmin matkustaneen omin lupinsa Venäjälle. Ja suomalaiset punikithan tietää hyvin. Samaa väkeähän ne ovat kuin mekin, vaikka ne onkin huiputettu tappelemaan väärän asian puolesta ja ihan yksissä tuumin haisevan ryssän kanssa. Kyllä asia on niin, että suomalaisten punaisten suuri enemmistö uskoo ihan tosissaan tappelevansa oikean asian puolesta. Ne eivät aavistakaan, että johtomiehet ovat vetäneet heitä huulesta. Mutta mistäpä valkoinen sotamies tietää, kuka kulloinkin on vastassa. Ja olkoon kuka tahansa, niin napsautettava on. Jos ovat tyhmyyttään kivääriin tarttuneet, niin kärsikööt seuraukset.
— Saatteko siellä vankejakin?
— Aina niitäkin saadaan. Meidän puolellamme on laki sellainen, että vangit lähetetään esikuntiin tutkittaviksi ja sotaoikeuksien tuomittaviksi. Jos syytetyn teot nähdään pahoiksi, niin hänet ammutaan. Sodan aikana on sodan laki. Kyllähän asia on niinkin, että meikäläiset miehet jo joskus, vastoin ylipäällikön jyrkkää kieltoa, ovat langettaneet tuomionsa omin päinsä, mutta kyllä minä sen hyvin ymmärrän. Punaisella puolella on valkoisia vankeja, jopa aivan syyttömiäkin, kokonaan syrjässä pysyneitä ihmisiä kamalasti rääkätty ja kidutettu kuoliaaksi. Ryssältä syntyy tällainen, mutta näkyypä suomalainenkin sen osaavan. Suomalaisenkaan julmuudella ei ole rajoja hänen menettäessään tyynen harkintansa. Omin silmin olen nähnyt rääkättyjen ruumiita. Jo elävinä ollessaan miehet oli silvottu vähin erin ja monin uskomattomin tavoin. Eikä meikäläinen mies jaksa mitenkään sulattaa sitäkään, että punaiset häpäisevät kirkkoja. Sota saattaa pakottaa tekemään kirkosta väliaikaisen majapaikan, ehkäpä tilapäisen hevostallinkin, mutta sellaisen ei vielä tarvitse häpäistä kirkon pyhyyttä. Mutta kun punaiset tahallaan repivät ja rikkovat kaiken, mitä kirkoissa on, pitävät alttaria käymälänään ja ilkimielisin menoin jakavat alttarilta Herran ehtoollista nelijalkaisille elukoille, niin ei pidä ihmetellä, jos valkoisen miehen kärsivällisyys loppuu ja hän rupeaa jakamaan oikeutta muitta mutkitta. Mutta yhden asian teille sanon ja vakuutan: valkoinen sotilas ei milloinkaan rääkkää vankeja. Jos ammutaan, niin ammutaan enemmittä puheitta, ja asia on kuitattu. Vähäisiä meidän ampumisemme silti ovat punaisten hirmutekoihin verrattuina. Ja kyllä meidän puolellamme päällystö aina koettaa pitää yllä kuria ja estää kaikki omavaltaisuudet. Punaisella puolella korkeimmatkin herrat katselevat kauhutekoja sormiensa läpi. Niistä ei siellä ole vielä ketään rangaistu. Näin kertovat taisteluissa otetut vangit ja nähdäänhän se punaisten omista papereistakin, joita aina väliin joutuu meikäläisen päällystön käsiin.
— Kamalaa se on, mutta minkäpä sille mahtaa. Ken on liemen keittänyt, hän sen myöskin syököön. Ota sinä, Esko, muuten mukaasi tuo minun turkkini, kun sinulla ei ole päällystakkia.
— Ei siellä turkkia tarvitse eikä voikaan käyttää. Se olisi vain esteenä liikkuessa.
— Mitenkä siellä mahtaa olla se ruokapuoli? tiedusteli äiti.
— Kehuttavaksi sitä ei sovi sanoa, mutta toimeen sentään tullaan. Alussa oli oikein hyvätkin syötävät, mutta nyt ne ovat jo huonontuneet. Leipää on, vaikkakin jo ruumenilla sekoitettua, ja joskus on voinokarekin. Soppa on lämpimänä ruokana. Sitä keittävät milloin mistäkin aineksista ja kyllä sitä nälkäänsä syö. Ryssien säilykkeitä saadaan vähin aina taistelun jälkeen. Tupakan kohta on pahempi. Sitä jaetaan laatikko mieheen viikossa, mutta mihinkä se riittää. Kun riipii kuivista kylpyvihdoista lehtiä, niin tulee toimeen. Kuivat lepänlehdet ovat sentään minun mielestäni parempia. Niitähän saa näin talvellakin lampaita varten varatuista kerpposista.
— Syöntipuolesta johtuu mieleeni, että minun pitääkin lähteä tästä viemään paikallisesikuntaan säkillinen jauhoja, virkkoi isä. — Tuletko mukaan, Esko?
— Tulen. Minun täytyy käydä siellä ilmoittautumassa, sellainen on reklementti.
Pitäjän paikallisesikunnassa istui puolisenkymmentä vanhempaa miestä heille kuuluvia asioita hoitamassa.
— Mitä rintamalle kuuluu? tiedusteli esikuntaan kuuluva kirkkoherra Eskolta. — Voitatteko?
— Tietysti. Siksihän sinne on lähdettykin.
— Olenpa iloinen nähdessäni yhä uudestaan ja uudestaan valkoisten miesten uskon asiaansa olevan lujan. Mikä suunnaton voima tässä meidän kansassamme olisikaan ollut, ellei se taaskin, kuten niin monesti ennenkin, olisi jakaantunut kahtia. Niin kävi nytkin. Ja toinen puoli ei edes häikäillyt lyöttäytyessään yhteen perivihollisen kanssa. Häpeä se on, ikuinen häpeä. Yhteiseksi vapaussodaksi suunnitellusta sodasta tuli samalla myöskin veljessota. Mutta siitä huolimatta tämä sota on vapaussota. Suokoon kaikkivaltias meille kaikille voimaa sen onnelliseen loppuun saattamiseen. Sitä rukoillaan näinä kansamme kovimman koettelemuksien päivinä kaikissa maataan rakastavissa kodeissa niin täällä valkoisessa Suomessa kuin punaisen hirmuvallankin alla huokaavissa. Mutta suuren ilon minäkin juuri tänä ankarana aikana, jolloin maamme koko tulevaisuus ratkaistaan, olen saanut kokea, ja se on se, että koko valkoinen Suomi säätyyn, varallisuuteen, ikään ja kieleen katsomatta kerrankin seisoo yhtenä miehenä, valmiina antamaan kaikkensa. Yhtenä miehenä se seisoo tai — kaatuu.
— Se ei kaadu, vaan voittaa. Miehet kaatuvat, asia voittaa, virkkoi Esko ja ilmoitti ilmoituksensa.
— Täällä on lähtövalmiina taas kuusi vapaaehtoista, sanoi vapaaehtoisten rintamalle lähetystä hoitava kunnankirjuri. — Sinä, Esko, voit viedäkin heidät sinne. Kyllähän täällä olisi lähtökelpoisia paljon muitakin. Kun eivät ole älynneet lähteä omasta tahdostaan, niin ne pannaan lähtemään lain ja asetuksen nojalla.
Vähitellen valkoinen armeija sai pukujakin, mutta vapaaehtoisten suuren enemmistön oli tultava omillaan toimeen loppuun saakka. Ja ruoka väheni sekä huononi huononemistaan. Vähäiset varastot tyhjenivät nopeasti. Vain usko säilyi järkkymättömänä ja se oli ennenkin siirtänyt vuoria. Kysymyksessä oli elämän ja kuoleman arpa.
TAMPERE JA RAUTU.
Maaliskuun puolivälissä valkoinen armeija ryhtyi hyökkäykseen. Tampere oli Länsi-Suomessa vihollisen vahvin tukikohta. Sen valtauksella punainen rintama oli murrettava. Ylipäällikkö keskitti Tamperetta vastaan rintamalla ennestään olevat voimat sekä rintaman takana valmistuneet uudet muodostelmat. Hyökkäysryhmiä johtivat everstit Linder, Wetzer ja Vilkama ja ylipäällikkö esikuntineen saapui johtamaan koko hyökkäysliikettä. Satakuntaan jäi vain vähäisempiä joukkoja pidättämään vihollista; Karjalan ja Savon rintamilla oli tehtävä paikallisia hyökkäyksiä vihollisvoimien sitomiseksi.
Tampereen valtaus muodostui melkoisen pitkäaikaiseksi ja laajaksi sotatoimeksi. Asevelvolliset joukot taistelivat jääkärien johdolla hyvin. Pelkäämättöminä, etäisten isiensä veroisina nekin syöksyivät murhaavaan tuleen. Punaiset tekivät sitkeää vastarintaa. Lähes kolme viikkoa kestäneiden taisteluiden jälkeen Tampere valloitettiin. Vangeiksi jäi 11000 punaista, 2000 heistä oli kaatunut ja muutama tuhat päässyt pakoon. Valkoiset menettivät kaatuneina lähes 600 miestä, haavoittuneina n. 2000.
Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset joukot alkoivat puhdistaa Hämettä punaisten tehdessä monissa paikoin epätoivoista vastarintaa.
Raudun laajalle asema-alueelle oli linnoittautunut yli 3000 venäläistä ja satakunnan suomalaista punaista. Karjalan ensimmäisen rykmentin kaksi pataljoonaa saartoi Raudun. Asema-alue yritettiin vallata hurjilla hyökkäyksillä, mutta Pietarista apuvoimia saava vihollinen piti puolensa. Valkoisten avuksi tuotiin Sortavalasta asevelvollinen jääkäripataljoona. Tehtiin viimeinen vimmattu hyökkäys, joka ei vienyt välittömään tulokseen, mutta joka kuitenkin osoitti ryssille lopun olevan lähellä. Aamuvarhaisella taistelun jälkeen he murtautuivat harvan vartioketjun lävitse paetakseen Raasulin kautta Venäjälle. Läheiseen laaksoon, »Kuoleman laaksoksi» ristittyyn, heidät kuitenkin pysäytettiin eräiden konekiväärimiesten päättävällä toiminnalla. Valkoiset joukot kiiruhtivat hätään, tuima tuli kohdistettiin tiheässä rivistössä marssiviin ryssiin edestä, takaa ja sivuilta, ja sen seurauksena oli ryssien joukon tuho. Siitä kaatui toista tuhatta, loput antautuivat, ja vain alun toista sataa pääsi pakoon Venäjän puolelle kertomaan, ettei Suomeen ollut enää hyvä mennä. Raudun taistelut, koko vapaussodan suhteellisesti verisimmät, maksoivat valkoisille kaatuneina yli 400 miestä.
Tampereen valtaus mursi punaisen vastarinnan lännessä. Raudun samanaikainen valtaus teki saman asian idässä, aivan punaisen Pietarin nurkkajuurilla. Lahjoitusmaiden talonpoikien pojat maksoivat isiensä kohlut.
VIERAS APU.
Heti vapaussodan puhjettua saapui Suomeen vapaaehtoisina muutamia kymmeniä ruotsalaisia upseereja. Huutavan upseeripuutteen aikana he etenkin korkeammissa esikunnissa toimimalla antoivat vasta järjestyvälle valkoiselle armeijalle huomattavan avun. Monet heistä toimivat myöskin rintamaupseereina muilla rintamaosilla paitsi Karjalassa, jossa ei ollut ainoatakaan vierasta upseeria. Nämä ruotsalaiset upseerit ansaitsivat kaiken kiitoksen ja samoin myöskin Ruotsista oma-alotteisesti saapunut, ruotsalaisen prikaatin nimeä kantanut vapaaehtoinen joukko, joka todellisuudessa kuitenkin käsitti vain vajaan pataljoonan eli noin 330 miestä. Ruotsista ja Norjasta lähetettiin valkoiseen Suomeen myöskin kummastakin vapaaehtoinen, hyvin varustettu, erittäin tervetullut ambulanssi.
Vastoin odotuksia Ruotsin hallitus suhtautui valkoiseen Suomeen sangen kalseasti. Se kielsi sota-, jopa elintarpeidenkin tuonnin. Tämä oli perin pitkälle menevää puolueettomuutta muistettaessa, että Venäjä oli saanut sodan aikana tuottaa Ruotsin kautta yhtä ja toista.
Ruotsin hallitus meni vielä pitemmällekin. Uudestakaupungista jo helmikuun alussa liikkeelle lähtenyt, noin 400-miehinen suojeluskuntajoukko marssi Ahvenanmaalle ja alkoi siellä menestykselliset sotatoimet Ahvenanmaan linnoituksissa majailevia ryssiä vastaan. Jyrkästi puolueettomaksi julistautunut Ruotsi lähetti heti tästä kuultuaan sotalaivoillaan Ahvenanmaalle aseellisen retkikunnan muka »estämään väkivallantekoja saariston rauhallisia asukkaita kohtaan». Kun suojeluskuntalaiset tiedustelivat ruotsalaisen retkikunnan tarkoitusperiä, saivat he vastauksen, että tarkoituksena oli »pidättää tämä saariryhmä täydellisesti vapaana niin hyvin venäläisistä kuin suojeluskunta- ja punakaartijoukoista». Suojeluskuntalaiset ilmoittivat noudattavansa vain kenraali Mannerheimin määräyksiä ja pyysivät, Ruotsin hallituksen välittäessä sähkösanomat, häneltä käskyjä. Ruotsin hallitus koetti saada kenraali Mannerheimilta käskyn suojeluskuntalaisten kuljettamisesta Ruotsin kautta valkoiseen Suomeen. Kenraali Mannerheim sähkötti pitävänsä Ruotsin menettelyä epäystävällisenä tekona ja kielsi suojeluskuntalaisia neuvottelemasta muista asioista kuin ryssien aseista riisumisesta. Ruotsin ulkoministeri pidätti tämän sähkösanoman toimittamatta sitä perille. Suojeluskuntalaiset jatkoivat omin päinsä ryssien aseista riisumista. Tällöin saapui ruotsalaisen panssarilaivan päälliköltä kirje, jossa hän ilmoitti, että »Ruotsin hallitus on kenraali Mannerheimin toivomuksesta tarjoutunut kuljettamaan suojeluskunnan aseineen ja varusteineen Suomeen», tietenkin valkoiselle puolelle. Ryssiltä otetut aseet piti antaa takaisin ryssille. Ryssät ja punakaartilaiset saisivat poistua aseineen. Ihmeissään suojeluskuntalaiset tottelivat kenraali Mannerheimin käskyä. Asia selvisi heidän saavuttuaan valkoiseen Suomeen ja jouduttuaan sotaoikeuteen. Heidän hämmästyksensä oli suuri kuullessaan, että kenraali Mannerheim oli sähkösanomassaan käskenyt heidän jäädä järkkymättä paikoilleen ja jatkamaan sotatoimia Ahvenanmaalla. Tämä käsky oli Ruotsissa väärennetty aivan päinvastaiseksi.
Virallinen Ruotsi iski näin ollen tikarin valkoisen Suomen selkään tämän taistellessa elämästä ja kuolemasta. Se aikoi vallata ja pitää Ahvenanmaan. Puuhasta ei kuitenkaan tullut mitään. Ahvenanmaalle saapui pian saksalainen laivasto-osasto, joka nappasi kiinni ryssät ja punakaartilaiset ja pani ruotsalaiset lähtemään omaan valtakuntaansa.
Venäjä ei pitänyt Brest-Litovskin rauhassa antamiaan lupauksia. Saksa aikoi pakottaa sen lopulliseen rauhaan. Monet Suomenkin johtomiehet toivoivat Saksalta suoranaista apua ja vihdoin kenraali Mannerheim suostui siihen määrätyillä ehdoilla. Saksasta lähti Suomeen laivasto-osaston turvissa noin 9000-miehinen Itämeren divisioonaksi sanottu apuretkikunta kenraalimajuri von der Goltzin johdolla. Tampereen ja Raudun valtauksien juuri päättyessä se nousi maihin Hangossa ja eteni Helsinkiin, jonka se valtasi Helsingissä olevien suojeluskuntalaisten avustaessa. Toinen, noin 3 000 miestä käsittävä, eversti von Brandensteinin johtama apuretkikunta nousi maihin Loviisassa.
Venäläisen laivaston oli lähdettävä Helsingistä saksalaisen eskaaderin katsellessa sen lähtöä. Saksalaiset ryhtyivät etenemään pohjoiseen ja kohtasivat Hämeenlinnan tienoilla etelään tunkeutuvat valkoisen armeijan joukot. Brandensteinin osasto eteni Lahden luo, jonne samalla saapui pienempiä valkoisen armeijan joukkoja. Lahti saarrettiin ja vallattiin kovien taistelujen jälkeen.
Saksalaisen apujoukon sotatoimet päättyivät tähän. Sen saapuessa Suomeen oli valkoinen armeija jo lyönyt vihollisen ratkaisevasti Tampereella ja Raudussa ja oli valmis puhdistamaan Etelä-Suomea. Saksalaisen apujoukon tulo ja ripeä toiminta lyhensi sotaa muutamalla kuukaudella ja se epäilemättä pelasti Etelä-Suomen kärsimyksiltä, ryöstöiltä, ehkäpä epätoivoon joutuvien punaisten ja ryssien laajoilta hävitystoimiltakin.
Maailmansodan syttyessä Suomen valtionvaroja jäi Saksaan noin 30 miljoonaa markkaa. Niillä suoritettiin jääkäripataljoonan menot, loput maksettiin myöhemmin. Suomen valtio maksoi myöskin saksalaisen apuretkikunnan lähettämisestä Saksalle suoranaisesti aiheutuneet menot. Lisäksi Suomen oli ennen apuretkikunnan lähettämistä sitouduttava antamaan Saksalle erinäisiä, hyvinkin pitkälle meneviä elinkeino-, kauppa-, maanomistus- ja merenkulkuetuoikeuksia. Toteutuneena tämä kauppasopimus olisi saattanut Suomen täydelliseen riippuvaisuuteen Saksasta ja vain Saksan myöhäisempi luhistuminen pelasti Suomen tästä onnettomuudesta. — Saksasta tuodut aseet ja elintarpeet Suomen valtio myöskin maksoi. Kaikesta tästä huolimatta Saksan antama apu ansaitsee kiitollisuudella muistamisen, sillä Saksa oli ainoa valtakunta, joka katsoi asiakseen Suomen auttamisen.
PUNAISET.
Punaiset johtomiehet ja joukot olivat nyt joutuneet perin tukalaan tilaan. Punaisissa lehdissä ja tiedonannoissa ilmoitettiin punaisten joukkojen toimivan kaikkialla erinomaisella menestyksellä, mutta surkeaa totuutta ei voitu enää kauemmin joukoilta täysin salata. Tilanteen pelastamiseksi Kullervo Manner julistettiin diktaattoriksi. Saksalaisten ilmestyessä Helsingin lähistölle tämä diktaattori korkeine esikuntineen pakeni Viipuriin. Nähdessään Etelä-Suomen lähiaikoina joutuvan valkoisten valtaan punaisten johtomiehet laativat laajan evakuoimissuunnitelman. Sen mukaan punakaartilaisten tuli perheineen lähteä Venäjälle ja viedä mukanaan kaikki irtisaamansa arvokas omaisuus. Etelä-Suomi oli siis ryöstettävä puhtaaksi. Mitä ei voitu ottaa mukaan, se oli hävitettävä. Riihimäen ja Lahden valtaus katkaisi kuitenkin punaisilta tien itään, mutta kymmenien miljoonien kultamarkkojen arvosta he jo ehtivät ryöstää ja hävittää omaisuutta. Villiintyneet kapinoitsijat tuhosivat nälänhädän ollessa ovella suuria elintarvevarastojakin. Elintarpeita heiteltiin jokiin, järviin ja lokaviemäreihin tai valeltiin niitä lamppuöljyllä ja poltettiin. Tänä aikana monin paikoin Etelä-Suomessa vallitsi suorastaan helvetillinen meno. Kaameita murhiakin tehtiin joukoittain. Hirveimmät niistä olivat Kouvolan eläimelliset murhateot. Siellä murhattiin yli 200 ihmistä elävänä silpomalla, hiljaisella tulella kärventämällä, elävänä hautaamalla ja monilla muilla ennennäkemättömillä tavoilla.
Suomen eduskunnan 92:sta sosialidemokraattisesta edustajasta vain kaksi pysyttäytyi kapinasta erillään.
VIIPURIN VALLOITUS.
Valkoinen armeija jakaantui kahtia, kenraalimajuri Linderin johtamaan Länsiarmeijaan ja kenraalimajuri Löfströmin johdossa olevaan Itäarmeijaan. Länsiarmeija jäi puhdistamaan Etelä-Suomea, Itäarmeija siirrettiin Pieksämäen—Elisenvaaran rataa pitkin — Lahti oli vielä punaisten hallussa — Vuokselle ja ryhtyi siellä valkoisen armeijan suurimpaan sotatoimeen, valloittamaan Viipuria. Tämän sotatoimen suoritus kesti yli kaksi viikkoa ja siihen osallistui suunnilleen kolmanneksen enemmän joukkoja kuin Tampereen valtaukseen. Päämaja siirtyi Mikkeliin.
Itäarmeija jakaantui kolmeen ryhmään. Everstiluutnantti Sihvon johtama ryhmä eteni Viipuria kohden pohjoisesta ja saarsi Viipurin lännestä päin. Eversti Vilkaman ryhmä marssi Viipuria kohden Vuoksen keskijuoksulta ja saarsi sen idästä ja etelästä. Jo ennen näiden sotatoimien alkua lähti kolmas, eversti Ausfeltin johtama ryhmä etenemään Kiviniemestä ja Raudusta ja katkaisi Terijoen tienoilla Pietarin radan. Viipurissa olevat punaiset ja ryssät joutuivat satimeen. Tällöin punaisten johtomiehet, diktaattori etunenässä, jättivät joukkonsa oman onnensa nojaan, ryöstivät Viipurista laivoja ja pakenivat Venäjälle. Johtajitta jääneet punaiset puolustautuivat kuitenkin Viipurin ensiluokkaisessa linnoituksessa sitkeästi. Tarvittiin monen päivän tuimat taistelut ennenkuin linnoitus saatiin valloitetuksi.
Voittoisat valkoiset joukot puhdistivat pian Suomen rajojaan myöten. Vapaussota päättyi. Valkoiselle Suomelle se oli maksanut paljon. Kaatuneina ja kadonneina se oli menettänyt noin 6000 miestä. Toista tuhatta jäi invalideiksi. Itsenäisyys oli lunastettu verellä.
Toukokuun 16. p:nä valkoinen kenraali marssi armeijaa edustavien joukko-osastojen etunenässä Helsinkiin ilmoittamaan työnsä päättyneen ja luovuttamaan takaisin sodan ajaksi saamansa valtuudet.
Tyhjin kourin taisteluun lähtenyt, aseensa vihollisilta ottanut, kärsinyt, taistellut ja voittanut talonpoikaisarmeija hajaantui koteihinsa maan eri kulmille kyntämään ja kylvämään ja rakentamaan uudelleen itsenäistä isänmaata.
VALTAKUNNAN RAJALLA
Suomen valtakunnan kaksi sotilasta seisoi vartiossa itäisellä rajalla. Mietteissään toinen heistä puhui:
— Korpivaellusta meidän kansamme kulku on ollut. Se on raatanut työssään, harvoin sillä on ollut ilon päivää. Vieraan alaisena se oli seitsemän vuosisataa, ja niin länsi kuin itäkin koetti sulattaa sen itseensä. Oman elinvoimansa turvissa kansamme säilyi, kykenipä luomaan omaksikin hyväkseen enemmän kuin luullaankaan. Aikanaan se nousi kansaksi kansojen joukossa, nyt se on kohonnut valtakunnaksi. Sillä on tulevaisuutensa edessään. Saavutettu asema velvoittaa. Osaako kansamme hallita itseään ja säilyttää tähänastiset saavutuksensa vai sortuuko se keskinäisiin, pieniin kinasteluihinsa? Osaako se ajatella ja toimia valtakunnallisesti?
— Idän kanssa on Tartossa solmittu rauha. Se on kymmenes Suomen ja Venäjän välillä historiallisena aikana tehty rauha. Kaikki edelliset, ikuisiksi ajoiksi vannotut rauhat ovat rikkoutuneet. Kuka pystyy takaamaan kymmenennenkään rauhan pysyväisyyden?
— Valkoinen Suomi tahtoi vapaussodan päättyessä toteuttaa suuren unelman: Vienan, Aunuksen ja Inkerin yhdistämisen Suomen valtakuntaan. Sillä olisi ollut siihen voimaa, mutta sen aikeet estettiin. Kukapa osasi silloin aavistaa Suomen auttajan, Saksan, tehneen salaisen sopimuksen Venäjän kanssa ja sitoutuneen siinä säilyttämään Venäjälle suomalaiset maat, Vienan, Aunuksen ja Inkerin. Niin asia kuitenkin oli. Vapaussodan miehet, lopullisen itsenäisyyden toteuttajat, olivat jo väistyneet syrjään, toiset miehet hallitsivat maatamme. Inkerin, Aunuksen ja Vienan väestöjen noustessa idän sortoa vastaan Suomi olisi voinut niitä auttaa ja vapauttaa ne. Vielä sillä oli siihen mahdollisuuksia ja voimaa, mutta se ei tahtonut syystä tai toisesta suorittaa loppuun historiallista tehtäväänsä. Se aliarvioi omat ja yliarvioi vihollisen voimat ja tyytyi sivultakatsojan osaan. Se teki eräissä suhteissa epäedullisen rauhan juuri silloin, kun Puola alkoi murskata venäläisiä laumoja. Pienempi veljesmaamme Viro pystyi laajentamaan kansallista aluettaan, Suomi siihen ei kyennyt. Löikö Suomi laimin etsikkonsa ajan?
— Maailma kulkee kulkuaan, tuntemattomat voimat myllertävät ja muuttavat kansojen kohtaloita. Mikä tänään näyttää mahdottomalta, voi huomenna olla mahdollista. Itsekylläisenä saavutuksistaan nauttiva, tulevaiset päämäärät unohtava kansa asettuu näennäisessä kukoistuksessaankin sairasvuoteelle, kuihtuu ja kuolee. Kansan, kuten yksilönkin, on asetettava päämääränsä korkeiksi. Oman aseman lujittaminen ja kansamme kaikinpuolinen kohottaminen vaatii vakavan työnsä, mutta onnetonta olisi, jos oman olon järjestelyt ja keskinäiset kahnaukset sumentaisivat suuret päämäärät.
— Maantieteellisen asemansa vuoksi, tahtoen tai tahtomattaan. Suomen on edelleenkin oltava lännen suojamuurina. Tässä tehtävässään se ei kai vastaisuudessakaan saa länneltä kiitosta, tuskinpa hädän sattuessa mitään apuakaan. Sen on seisottava yksin, ellei se osaa varata muualta apua.
— Lahjaksi kansamme ei ole milloinkaan saanut mitään, sille ei vastaisuudessakaan kukaan lahjoita mitään. Omalla työllään ja teoillaan sen on tulevaisuutensa turvattava. Ja siksipä, jo olemassaolonsakin vuoksi. Suomen on ennemmin tai myöhemmin täytettävä kansallinen tehtävänsä kaikessa laajuudessaan, sen on luotava Suur-Suomi.