[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftu7ZaTid1-fedVDbixjHg9uDlAYGp9W0lV0SjRX4Nqo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3565,"Kumpujen yöstä IV: Itsenäisyyteen","Karimo, Aarno",1886,1952,"3565-karimo-aarno-kumpujen-yosta-iv-itsenaisyyteen","3565__Karimo_Aarno__Kumpujen_yöstä_IV_Itsenäisyyteen","Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan","tietokirja",[],[],"fi",1929,null,66183,472115,true,[],[],[],"Neliosainen teos kuvaa Suomen kansan vaiheita esihistoriallisesta ajasta aina itsenäistymiseen ja vapaussotaan saakka. Se yhdistää historialliset tosiasiat elävöitettyihin kertomuksiin ja käsittelee merkittäviä henkilöitä, sotia sekä yhteiskunnallisia muutoksia eri vuosisatojen varrella.","Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä IV: Itsenäisyyteen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3565. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUMPUJEN YÖSTÄ IV: ITSENÄISYYTEEN\n\nSuomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan\n\n\nKirj.\n\nAARNO KARIMO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\n      Kumpujen yön viimeisen osan omistan kaikille\n      niille Suomen miehille ja naisille, jotka\n      tavalla tai toisella, hengen voimalla tai\n      aseella, ovat aikojen kuluessa, lopullisesti\n      vapaussodassa, luoneet isänmaamme itsenäisyyden.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nItsenäisyyteen\nUuteen elämään\nMerien takana\nArvid Horna\nPikku viha\nMaiden jako\nMaaomenat\n\nKolme merkkimiestä\n  Ehrensvärd\n  Chydenius\n  Sprengtporten\n\nSekasortoista aikaa\n  Kustaa III\n  Sota\n  Anjalan liitto\n  Yhdistys- ja vakuuskirja\n  Porrassalmi\n  Muut taistelut\n  Ruotsinsalmi\n  Jägerhorn\n\nNeljä säätyä\n  Aatelia\n  Papistoa\n  Porvareita\n  Talonpoikia\nValon vartijoita\n\nHaapaniemessä\nSuomen sota\n  Siikajoki — Revonlahti — Pulkkila  Viapori\n  Pääarmeija Pohjanmaalla\n  Lapua — Kauhajoki — Alavus — Karstula\n  Roth ja Spoof\n  Oravainen\n  Olli Tiainen\n  Golgatan tie\n  Ruotsissa\n\nPorvoon valtiopäivät\nEronhetki Uumajassa\nKuusi vuosisataa\nIdän yhteydessä\n\nLahjoitusmailla\n  Pohjois-Karjalassa\n  Karjalan Kannaksella\nHeräävä kansa\n  Lauantaiseura\n  Huutavan ääni korvessa\n  Elias Lönnrot\n  Kuopiossa\n  Vaikeita aikoja\n  Krimin sota\n  Uusia tuulia\nValtiopäivät\nNeljä tietäjää\nOpetuslaitos\n  Kansakoulu\n  Oppikoulu\nHerännäisyys\nTaistelu jatkuu\n  Tasavertaisuuteen\n  Vanhoja fennoja\nSuomen sotaväki\nSuomen taide\nSuomen urheilu\nSortovuodet\n  Suurlakko\n  Voimaliitto\n  Sosialismi\n  Sorto jatkuu\n  Venäjän tarkoitukset\n  Maailmansota\n  Suomen jääkärit\n  Vallankumous\nSuomen vapaussota\n  Suomen vapaussota\n  Sotatoimia ja järjestelyjä\n  Ampumaketjussa\n  Tykkiväkeä\n  Sotatoimet jatkuvat\n  Voitatteko?\n  Tampere ja Rautu\n  Vieras apu\n  Punaiset\n  Viipurin valloitus\nValtakunnan rajalla\n\n\n\n\nITSENÄISYYTEEN\n\n\n_Kumpujen yön_ neljäs ja samalla viimeinen osa on saanut alaotsikokseen\nnimityksen _»Itsenäisyyteen»_. Nimityksen oikeuttanee se, että\nkuvausjakso käsittää ajan itsenäistymisajatuksen heräämistä sen\ntoteutumiseen saakka, siis kaksi vuosisataa Ison vihan jälkeisistä\npäivistä Suomen vapaussodan loppuun.\n\nTähän ajanjaksoon sisältyy suunnaton asioiden joukko ja laadullinen\nmoninaisuus. Rajoitetun tilan vuoksi olen ollut pakotettu kaivamaan\nniistä esiin vain oleellisimmat kohdat, on, niin sanoakseni, täytynyt\nkoettaa siirtyä ajassa eteenpäin vuosisata tai parikin ja katsella\nasioita sieltä käsin, jolloin monet nykyisin merkityksellisiksi\narvatut, mutta sittenkin sivuasiat ovat jo häipyneet syrjään ja vain\nhuippukohdat ovat säilyneet. Tämä tehtävä on ollut perin vaikea\nja siinä, kuten yleensäkin työssäni onnistuminen ei ole minun\narvioitavissani. Tilan suppeuden vuoksi minun on täytynyt myöskin\njättää pois joukko jo valmiiksi kirjoitettuja lukuja sekä melkoinen\nmäärä kuvia, jotka koskivat etupäässä maamme taloudellista kehitystä.\nSamoin on pitänyt hyvin tuntuvasti lyhennellä muitakin asioita sekä\nheittää kokonaan syrjään monisatainen sukuluettelo, joka olisi ollut\nomiaan osoittamaan ruotsalaistuneen sivistyneistömme valtavimman osan\nsupisuomalaisen alkujuuren.\n\nTässäkin osassa olen koettanut seurata suomalaisen tutkimuksen\nviimeisiä johtopäätöksiä, mutta samalla olen antanut omankin harkintani\nperusteella oikeaksi arvioimani käsityksen sanella erinäisiä\npäätelmiä. Sallittakoon minun vielä kerran nimenomaan huomauttaa, että\nteokseni tämäkään osa ei pyri olemaan kansamme ja maamme historiaa,\nvaan menneisyytemme verraten vapaasti, vaikkakin, mikäli suinkin\nmahdollista, tapahtuneisiin tosiasioihin pohjautuvaa kuvailua sekä\nkuvin että sanoin.\n\nMeillä on ainakin aikaisemmin, osittain vielä nytkin, totuttu pitämään\nRuotsin vallan viimeistäkin vuosisataa tavallaan ihanteellisena aikana.\nNäin asia ei kuitenkaan ole. Juuri viimeisen vuosisadan kuluessa\nRuotsin taholta, sen pelätessä Suomen luisuvan käsistään, alkoi\nmääräperäinen, täydellä tietoisuudella toimeenpantu suomalaisuuden\nja suomen kielen syrjäyttäminen ja Suomen alistaminen pelkäksi\nmaakunnaksi. Pakollinen ruotsalaistuttaminen herätti tietenkin\nvastavaikutuksen. Ruotsin kielenkin jo omaksuneet suomalaiset pitivät\ntällöin itseään selvästi suomalaisina. Suuri suomalainen Henrik Gabriel\nPorthan näki uhkaavan vaaran ja hän sekä hänen hengenheimolaisensa\nalkoivat tietoisesti toimia säilyttääkseen suomalaiset kansakuntana,\nvaikkakin Ruotsin yhteydessä. Heidän isänmaansa ei ollut koko\nvaltakunta, vaan nimenomaan Suomi. Juuri näinä aikoina pystytettiin\nuudemman suomalaisen kulttuurin useat peruskivet.\n\nYrjö Maunu Sprengtporten lausui ja koetti myöskin teoilla, vaikkakin\narveluttavilla, toteuttaa Suomen itsenäistymisajatusta. Nämä hankkeet\neivät onnistuneet maaperän ollessa vielä kypsymättömän, mutta\nmaamme itsenäisyys juontaa sittenkin tietoisimmat juurensa näiltä\nvuosikymmeniltä.\n\nRuotsi jätti Suomen oman onnensa nojaan. Syyn ja seurauksen laki\ntoteutui, kuten aina. Suomi irroitettiin Ruotsista ja liitettiin\nVenäjään. Irroittamista pidettiin aikaisemmin, osin vielä nytkin,\nsuurena onnettomuutena. Suomen onneksi se kuitenkin koitui.\nKohtalottarien tutkimattomat langat punoutuivat siten, että Suomi\nliitettiin itään juuri otollisimpaan aikaan, ei liian varhain eikä\nliian myöhäänkään. Vain tänä ajankohtana. Venäjällä puhaltavien ennen\ntuntemattomien tuulien vallitessa se saattoi kohota maakunnasta\nkansakunnaksi ja valtioksi.\n\nVenäjän yhteydessä Suomi nautti, niin kummalta kuin se kuulostaakin,\nsuuren sekä kansallisen että aineellisenkin nousunsa ajan. Lähes\nyhdeksän vuosikymmentä se sai rauhassa käyttää oman kehityksensä\nhyväksi. Tänä aikana tapahtui aineellisen vaurastumisen ohella\nsuomalaisen kansan herääminen ja nousu. Venäläisten keisarien\ntehokkaalla avulla suomalainen kansa sai kielelleen alkeellisimmat ja\nluonnollisimmat oikeudet. Erikoisasemastaan nauttiva Suomi oli Venäjän\nmonikansaisessa valtakunnassa käsittämätön poikkeus yleisestä säännöstä.\n\nVenäjässä on nähty ja on nähtäväkin Suomen vaarallisin vihollinen,\nmutta älköön se estäkö tunnustamasta todeksi sitä, mikä totta on.\n\nVenäjän vallanpitäjät, niin suuresti kuin he henkilökohtaisesti\nSuomea suosivatkin, eivät olleet maallemme suopeita yksinomaan\nhyväntahtoisuudesta, vaan myöskin siksi, että Venäjä tahtoi irroittaa\nSuomen henkisestikin lännestä. Aikanaan tämä hyvänsuopaisuus\nloppui, venäläisyys näytti kursailematta oikean karvansa, ja Suomen\nhäikäilemätön sorto alkoi.\n\nIhmeelliset olivat näinä kahtena vuosisatana kansamme kohtalon tiet.\nKaarle XII päättömät sodat, joiden seurauksena Suomi sai kärsiä\nkovimmat koettelemuksensa, panivat maamme sivistyneistön ajattelemaan\nmitan täyttymistä. Mitta täyttyi Ruotsin yhä enemmän laiminlyödessä\nSuomen asioita. Sen seuraukset ja samalla historiallinen vääjäämätön\nvälttämättömyys erottivat Suomen Ruotsista. Kun sitten aikanaan\näärimmilleen yltynyt venäläinen sorto hajoitti Suomen sotaväen, pelasti\nse tahtomattaan ja tietämättään kymmenet tuhannet, ehkäpä sadatkin\ntuhannet Suomen miehet joutumasta maailmansodan joukkohautoihin.\nJa tämän sodan pyörteet kääntyivät niin merkillisesti, että maamme\nniiden lomassa saavutti itsenäisyytensä, ei vieraiden armosta, vaan\nedelleenkin suopean kohtalon ja oman päättävän esiintymisensä sekä\nmiestensä uhrivalmiuden ansiosta. Ja loppujen lopuksi, asioiden\nkulkua kylmästi katsellessa. Suomen auttajan. Saksan, luhistuminen\nkoitui onneksemme. Se epäilemättä pelasti kansamme ennen pitkää perin\ntuhoavasta Saksasta riippuvaisuudesta. — Ihmeellisesti, melkeinpä\nkäsittämättömän suotuisasti, kansamme ulkonaiset vaiheet näin ollen\nviimeisinäkin vuosikymmeninä järjestyivät.\n\nMeillä on väitetty Suomen kulttuuriasioissakin saaneen Ruotsilta\nsuunnattoman paljon, melkeinpä kaikki. Asioiden lähempi, lyhytkin\ntarkastelu osoittaa tämän väitteen lievästi sanoen liioitelluksi.\nKernaasti tunnustettakoon se, mitä saatu on, mutta samalla sopii\narvioida tarkemmin omakin työ. Se osoittaa omin voimin ja pääasioissa\njuuri omin voimin tehdyksi kulttuuriasioissakin monin verroin\nenemmän kuin mitä on luultukaan. Suomalainen tiede on, ikävä sanoa,\nviimeaikoihin saakka pitänyt melkeinpä selvänä sen seikan, että tämä\nkansaparka on aina ja kaikkialla lainannut muilta kansoilta sen,\nmitä se omistaa. Kansallisuusnäkökohta ei tietysti saa mitenkään\nmäärätä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta Suomen aikaisempien,\nkansastamme vieraantuneiden tiedemiesten lähtökohta on usein ollut\nouto. On lähdetty siitä, jopa pidetty selviönäkin, että suomalainen\nrotu on ollut kykenemätön luomaan mitään ja että se, mitä vierailta\nmailta on toitotettu, on ollut oikeaa ja kiistämätöntä totuutta.\nNyttemmin tämäkin asia on muuttunut.\n\nKansa sinänsä on ollut kaiken oikean suomalaisen työn ja tutkimuksen\npohja ja perustus, mutta sellaisenaan se ei ole saattanut käännellä\nolemassaolonsa ohjia. Se on tarvinnut johtajia, joiden näkökulma\noli laaja ja suuntaviivat selviä. Kansallamme on ollut eri aikoina\nja eri aloilla suuria johtajia, jotka ovat osanneet ohjata sitä\noikeille laduille. Nämä johtomiehet ovat aikojen kuluessa ilmaantuneet\nuseinkin arvaamatta ja aavistamatta silloin, kun heitä on kipeimmin\ntarvittu. Heissä ovat kansamme tietoiset tai alitajuiset pyrkimykset\nhenkilöityneet. Heidän merkitystään kansamme nousussa ei ehkä yleisessä\ntietoisuudessa ole osattu arvioida kyllin korkeaksi. Kuten talossa\ntarvitaan isäntä, jotta asiat kulkisivat oikeita uriaan, niin myös\nkansakin tarvitsee kulkunsa suunnan arvovaltaiset määrittelijät.\nMonipäinen ja erimielinen johtaja joukko, milloin sellainen on\nkansamme menneisyydessä esiintynyt, on aina vienyt maamme kieroille\nladuille ja turmion partaalle. Milloin kansamme on oikeita suunnan\nosoittajia uskonut ja seurannut, se on myöskin voittanut. Oikeiden\njohtajien tunnuskilpenä on aina ollut kansamme ja maamme paras ja\njohtotähtenä isänmaan rakkaus. Vain tämä usein unohdettu ja viimeisten\nvuosikymmenien turmiollisten, vierasperäisten oppien vuoksi jopa\nhalveksittukin käsite »isänmaa» on kyennyt nostamaan kansamme suuriin\ntekoihin. Vieraat opit ovat vieneet sen häpeän teille ja synkkiin\nkuiluihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelvyyden vuoksi sietänee tässä yhteydessä huomauttaa, että olen tässä\nteoksessa käsittänyt ja käsitellyt Suomen koko väestön yhtenä kansana\nvetämättä kielen perusteella mitään rajaviivaa. Tämä käsityskanta on\nsama kuin J.L. Runebergin ja kaikkien muidenkin suomalaisten omaksuma\nvuosisatojen kuluessa kieleen katsomatta. Viimeisten vuosikymmenien\neriseuraisuudet eivät ole läheskään riittävillä perusteilla pystyneet\nsitä kumoamaan. Se väestömme vähäinen osa, jonka esi-isät ovat\naikoinaan saapuneet Ruotsista, on, kuten suomenkielisistä suoranaisesti\npolveutunut, ruotsalaistunut osakin, tehnyt yhteisen isänmaan hyväksi\ntyön, jota ei voi eikä tarvitsekaan väheksyä.\n\nTeostani lopettaessa on minun vielä kerran auliisti kiitettävä kaikkia\nniitä, jotka ovat työtäni avustaneet, niitä, jotka olen jo aikaisemmin\nmaininnut, sekä niitä monen monia, nimeltä mainitsemattomia, jotka\nhyväntahtoisesti ovat tukeneet minua tässä vaikeassa työssä, joka\nedesvastuuni tuntiessani on usein ollut minulle tuska ja vaiva, mutta\nsamalla ilo.\n\nTämän viimeisen osan on väsymättömällä innolla ja asioihin syventyen\ntarkastanut pariinkin otteeseen tohtori _Rafael Engelberg_.\nHänelle esitän parhaat kiitokseni. Samoin tohtori, kouluneuvos\n_Gunnar Sarvalle_, joka luki lävitse luvut lähes Ruotsin vallan\npäättymiseen saakka. Ajan vähyys painatustyön kiirehtiessä ei\nsallinut hänen jatkuvaa tarkastustyötään. Yleisesikuntamajuri _J.E.\nHannula_ on tarkastanut varsinaisia sotatoimia koskevat esitykset\nSuomen sodan loppuun. Vapaussotaa käsittelevät asiat perustuvat\nlyhennyksinä yleisesikuntaeversti _V. Tuompon_ jo aikaisemmin\ntarkastamiin kirjoitelmiini. Moni muukin on työtäni avustanut —\nKansallis-Osake-Pankki on sitä jatkuvasti hyväntahtoisesti tukenut —,\nkaikille esiin kannan vilpittömän kiitokseni.\n\nKumpujen yön viimeinen osa ilmestyy etukäteen huomaamattani aikana,\njolloin maamme itsenäistymisestä on kulunut viisitoista vuotta.\nVaatimattomuudessaan ja puutteellisuudessaan teokseni olkoon osaltaan\nkaikkien niiden miesten ja naisten vähäisenä muistomerkkinä, jotka\nhämärästä muinaisuudesta maamme itsenäistymiseen saakka, kukin\nalallaan, työnsä ja henkensäkin uhraten, ovat ahkeroineet suomalaisen\nkansan hyväksi ja suomalaisen valtakunnan luomiseksi.\n\nHelsingissä, joulukuun 1 p:nä 1932.\n\n_Aarno Karimo_.\n\n\n\n\n\n\nUUDEN ELÄMÄN ALKU — VIERAILLA MAILLA — VAPAUDEN AIKAKAUSI — LÄNNEN\nSULATUSTYÖ — SUOMI ITSENÄISEKSI — OMAA KULTTUURIA — ASEELLINEN RATKAISU\n— KANSAKUNTA JA VALTIO\n\n\n\n\nUUTEEN ELÄMÄÄN\n\n\n Ison vihan päätyttyä elämä Suomessa oli alettava melkeinpä alusta.\n Hyvin monet asuinseudut olivat muuttuneet erämaiksi. Viljelykset\n oli hävitetty, pellot metsistyneet, rakennukset tuhoutuneet. Maan\n väkiluku oli vähentynyt lähes puolella ja oli uuden elämän alkaessa\n vain 200 000 henkeä. Noin 50 000 maan parhainta miestä oli kaatunut\n tai kuollut tauteihin sotakentillä tai joutunut kokemaan sotavangin\n surkean kohtalon. Kymmenet tuhannet naiset, lapset ja sotaan\n osallistumattomat miehet olivat saaneet kulkea orjuuteen Venäjälle.\n Venäläiset myivät orjiksi varsinaisia sotavankejakin. Niinpä he olivat\n kaupanneet etäisen Persian pääkaupunkiin Teheraniin 1000 ruotsalaista\n ja suomalaista. Valtakunnan hallitus koetti toimia vankien\n palauttamiseksi, mutta läheskään kaikkien olinpaikoista ei saatu\n selkoa ja suuri osa heistä hävisi jäljettömiin. Vielä 1740 jälkeenkin,\n kahden vuosikymmenen kuluttua rauhanteosta, palasi Suomeen yksityisiä\n miehiä orjuutusmatkaltaan.\n\n\nKokko, ilmojen lintu, liiteli pesälleen. Korkealla se kulki, niin\nkorkealla, että laskeva aurinko, joka ei enää kotvaan ollut säteillään\ntavoittanut puiden latvoja, vielä ylti sen valtaviin siipiin ja pani ne\ntummuvaa taivasta vasten kummasti välähtelemään.\n\nTaivas tummui ja niinpä tummui maakin. Varjot häipyivät, suuret metsät\nsulivat mustanpuhuvaksi sineksi, kuin valtavan laajaksi, pehmeäksi\nmatoksi, jonka rajoina olivat taivaanrannat, missä kullanpunertavina,\nmissä harmaanhämynä, ja keskellään sinne ja tänne heitettyinä\nruskeahkot suot ja hopeapintaiset järvet ja lammet, maan salaperäiset\nsilmät.\n\nNäin kokko näki korkeilta olosijoiltaan Pohjolan kevään iltahämyn;\nsuurten surujen unhoonsaattajan, uinuvien toiveiden herättäjän,\nsammumattoman kaipauksen mieleenjohdattajan, rauhaisan levon tuojan;\nnäki sen ottavan huomaansa maan ja sen asujamet.\n\nEipä kuitenkaan kaikkia.\n\nIlmojen lintu älysi tarkalla silmällään tummassa maassa vieläkin\ntummemman läiskän, kierrätteli sen kohdalla kaaren ja näki alhaalla\nahertajia, joille levon hetki ei vielä ollut koittanut. Se älysi\ntumman läiskän ihmisen aikaansaannokseksi, vähäiseksi kynnökseksi ja\nkylvökseksi. Se laskeutui alemmaksi ja näki vanhan miehen astelevan\nkiemurtelevan vaon reunaa hitaasti ja heittävän maahan harkiten ja\nsäästeliäästi kullankarvaisia jyviä. Vaimon ja nuoren tytön se näki\nvaivalloisesti kiskovan atraa ja nuoren pojan sitä ohjailevan.\n\nNämä nähtyään kokko kääntyi kotiaan kohden, sillä omatpa sillä olivat\nasiansa, omat ihmisillä, ja häipyi etäiseen hämärään.\n\nKynnöksen mies keräsi pussistaan jyvien tähteet, ropsautti ne maahan ja\nkatseli jälkeään.\n\n— Vähänpä näitä jyviä oli ja nekin tuskalla hankittuja, mutta alkuun\non taas päästy, uuden elämän alkuun. Kaikkivaltias kun suonee niistä\nsadon, niin tulevan kevään suuremman kylvöksen siemen on tiedossa.\nJopahan sen ohella syötänee viljasta leivottu leipä ainakin jouluna,\nellei pääsiäisenäkin.\n\nSitten hän istahti kivelle, otti päästään ikälopun kaarlelaishattunsa,\njätti harmaat hapsensa iltatuulen viimeisen henkäyksen liehuteltaviksi\nja antoi katseensa kiertää. Hyväillen se tapasi mäelle kohonneen,\npian asuttavaan kuntoon saatetun uudisrakennuksen, kääntyi saunaan ja\nsiitä verkalleen kohoavan savun ohitse ja järven ylitse metsiin ja\ntaivaanrantaan, viipyi siellä aikansa ja kääntyi kyntöväkeen. Niihin se\nkotvaksi pysähtyikin.\n\nAtra käänsi kylvöksen päälle mullan, käänsi, minkä käänsi. Hitaasti se\ntapahtui, sillä atra oli raskas ihmisten vedettäväksi, raskas varsinkin\npetulla henkeään elättäneiden kiskottavaksi. Eikäpä sarvikoista\npitelevä poikakaan jaksanut, ehkäpä ei tahtonutkaan painaa sitä yhtä\nsyvälle kuin hevosen vetäessä.\n\nVanha mies katsoi päätään nyökäytellen outoa kyntämistä. Ja näin hänen\ntotiset, arkiset aatoksensa kulkivat:\n\n— Kukapa uskoisi, jos sanottaisiin, että tällä paikalla vasta\nkuusitoista vuotta sitten sijaitsi laajan kylän reunalla vauras\ntalo, asujinaan nelisenkymmentä henkeä. Kuka uskoisi, vaikka eipä\nole uskoteltaviakaan kuin monien penikulmien päässä. Niin kuitenkin\noli, kun rotevana miehenä lähdin Kaarle-kuninkaan sotiin. Kun taas\nviime kesänä palasin Puolat, Venäjät ja Siperiat kierrettyäni ja\nmonet kohlut koettuani, en enää kotipaikkaani tuntenut. Ja kun\nvihdoin tunsin tienoot, näin vain metsää kasvavat pellot ja mustat\nrauniot niiden keskellä. Ei kuulunut koiran haukuntaa, ei karjakellon\nkalkatusta, ei ollut venettä rannassa eikä aumojen paikoilla muuta\nkuin lahonneita aluspuita. Laupias Jumala salli minun kuitenkin löytää\nmieron teiltä vaimoni ja poikani, samaisen, joka näki päivän valon\njuuri tappotantereille lähtiessäni. Vaikea minun oli tuntea nälän\nkalvistamaa, ryysyissä kulkevaa vaimoani, yhtä vaikea hänen minua.\nNiin, niin, kovat vuodet tekivät minustakin, vasta neljissäkymmenissä\nkulkevasta miehestä, harmaatukkaisen ukon. Hakemalla hain talon\nmuutakin väkeä, ketään en löytänyt. Ehkäpä he kaikki, kotitalon koko\nväki, niin vanhat kuin nuoretkin, ovat jo kulkeneet kuoleman tien. Tai\nehkä joku heistä ahertaa orjana Venäjän maalla.\n\n— Niin, tuulen tuomana tuo tyttöriepu ilmaantui syksyllä tänne.\nMaailmaa oli kulkenut, hyvien ihmisten almuilla ja metsän marjoilla\nhenkeään elätellyt. Kotiaan ei tiedä, ei edes omaistensa nimiä. Kaipa\ntuokin on yksi niistä tuhansista orporaukoista, jotka nykyisin maatamme\nkiertävät. Tänne osui ja tänne jääköön, vahvalta taimelta näyttää.\nPettua riittää hänellekin ja kalaa särpimeksi, ja saakoon osansa\nmetsänkin antimista. Hyvin tuo poika on ansoillaan niitä saanutkin ja\nsaanee vastakin.\n\nMiehen katse lämpeni hänen silmäillessään toimessaan ahertavaa poikaa.\nJa näyttipä siltä kuin olisi uusi ja ennen ajattelematon asia yht'äkkiä\nvälähtänyt hänen mieleensä ja ollut myöskin otollinen, sillä syvien\nvakojen uurtamat kasvot sulivat tuossa tuokiossa leppoisen hymyileviksi.\n\n— Ehkäpä on sallittu niin, että tuon tytön piti löytää tiensä juuri\ntänne. Pojasta kehkeytyy täysi mies jo lähivuosina ja tytöstä varttuu\nneito. Mitäpähän jos — — no, miksipähän ei niinkin. Hyvin näkyvät\njo nyt toisiinsa sopeutuvan. Ehkäpä he ovat määrätyt luomaan tälle\nvanhalle asuinpaikalle uuden elämän — —.\n\n— Niin, monia nuoria ja vahvoja käsiä tarvitaan, ennenkuin kaikki\ntälläkin paikalla kohoaa entiselleen ja entistäkin ehommaksi. Ja aikaa\nsiihen tarvitaan ja uupumatonta työtä. Kaiken olemme menettäneet yhden\nmiespolven eläessä, työ on vain jäänyt jäljelle. Ja myöskin sellainen\nusko, ettei työ ole turhuutta, vaikka se joskus katkerina aikoina\nsaattaisikin siltä tuntua.\n\nEntinen sotilas nousi kiveltään, asteli kyntäjien luo ja tarttui\nsarvikkoon pojan siirtyessä kolmanneksi vetäjäksi.\n\n— Väsyttääkö? Niinpä kai, mutta työn teemme loppuun. Myöhään kylvämme\nja kasvuaika on lyhyt.\n\nJa niin isä ja poika vuorottelivat sarvikon pidossa ja raskaassa\nvetämisessä siksi, kunnes viimeinen vako oli kynnetty. Uusi päivä teki\nsilloin jo tuloaan suurten metsien takaa ja taivaanrannan märät pilvet\nennustivat sadetta, jota tehty kylvös tarvitsi ja odotti.\n\n\n\n\nMERIEN TAKANA\n\n\n Kaarle IX suostutteli jo herttuana ollessaan suomalaisia siirtymään\n Keski-Ruotsin erämaihin. Suomessa yleinen kohtuuttomien verojen\n kiskonta, johon niin maalliset kuin hengellisetkin viranomaiset\n olivat syypäät, aiheuttikin lukuisia siirtymisiä Ruotsin erämaihin\n silloin sekä seuraavien vuosikymmenien kuluessa. Ruotsiin muuttaneet\n suomalaiset raivasivat viljelykselle laajat alat sikäläisiä erämaita,\n levisivätpä he Norjankin puolelle. Aikanaan suomalaiset joutuivat\n Ruotsissa ankaran vainon alaisiksi. Hollantilainen Usselincx ehdotti\n jo Kustaa Aadolfille merentakaisten alusmaiden hankkimista Ruotsille\n Amerikasta. Kuningatar Kristiinan aikana ryhtyi suomalainen amiraali\n Klaus Horn tarmolla ajamaan asiaa ja tuloksena oli »Uuden Ruotsin»\n siirtokunnan perustaminen Amerikkaan, Delaware-joen suuhun, nykyiseen\n Pennsylvaniaan. Melkoinen osa Ruotsin suomalaisista siirrettiin\n väkivalloin sinne. Täten suomalaiset joutuivat Amerikassakin\n suorittamaan huomattavan raivaustyön. Heidän Ruotsissa tekemänsä työn\n merkitys tunnustetaan nyttemmin sielläkin. Metsäsuomalaisten Ruotsiin\n jääneet jälkeläiset ovat ruotsalaistuneet, Norjassa norjalaistuneet.\n Vain joku harva vanhan polven eläjä osaa enää suomea ja joitakin\n sukunimiä on säilynyt.\n\n\n— Tiedän kyllä, hyvin tiedänkin. Sata ja neljäkolmatta vuotta siitä jo\non kulunut aikaa, siitä, kun Kolehmaisen tämä sukuhaara lähti Suomesta.\n\nValkopartainen, sataa ikävuottaan jo lähentyvä vanhus taittoi palavasta\njuurakosta oksan, sytytti sammuneen piipun ja ojensi sen vieressään\nistuvalle Nopealle Hirvelle. Nuotion loimu valaisi selviksi ja\njyrkiksi ympärillään istuvien piirin, niin suomalaisten vakaisat,\nväliin myhähtelevätkin kasvot ja vaaleat tukat, kuin punanahkojenkin\njärkkymättömän totiset, kyömynenäiset naamat ja pikimustat harjakset.\nNuotio valaisi myöskin lähimmän ympäristön maasta kiskottuine valtavine\njuurakkoineen ja rinteellä sijaitsevan uudistalon jo tummuneen seinän.\nMutta jättiläismetsä seisoi mustana ja mahtavana. Alhaalla kimalteli\nkapea Mukruton, suuren Delawaren sivujoki.\n\n— Isäni siitä kertoi, jatkoi ukko Kolehmainen. — Kaarle IX kuningas\nsilloin kuului hallinneen. Jo Södermanlannin herttuana ollessaan\nhän halusi asuttaa herttuakuntansa laajat erämaat. Hän kutsui sinne\nruotsalaisia, mutta heitä saapui vähän. He asettuivat kyllä parhaille\npaikoille jokien varsille, joissa viljelys oli helppoa, mutta eivät\nlähteneet takamaihin. Silloin Kaarle alkoi houkutella sinne väkeä\nSuomesta ja saikin monet lähtemään etenkin Savosta, osiksi muualtakin.\nSiirtyjien piti saada maat sikäli omikseen kuin niille asettuivat ja\nseitsemän ensimmäistä vuotta verovapaiksi, tällainen oli lupaus.\n\n— Perille päässeet lähettivät Suomeen sellaisen sanan, että hyvät\nheillä oli oltavat. Loputtomia metsiä oli ja riistaa runsaasti,\noli kalaisia järviä ja jokia. Maa oli mäkistä ja kivistä, mutta\nniihin oli totuttu. Veroja kiskovia vouteja sen sijaan ei ollut niin\ntuhottomasti kuin Suomessa. Jokainen eli omassa vapaudessaan. Kun kävi\nihmisten ilmoilla maksamassa verot, mikäli maksoi, niin eli rauhassa.\nTämä seikka se etupäässä katovuosien ohella kuului panneen isänikin\nmuuttohommiin.\n\n— Pohjanlahden ympäri olivat kiertäneet jalan, paria lehmää ja lammasta\nedellään ajaen. Hevonenkin oli, mutta se kiskoi muun tavaran kuormaa\nja pienimpiä mukuloita, joita savolaisille aina onkin siunautunut\nrunsaasti. Perille tulivat aikanaan ja Värmlantiin asettuivat.\n\n— Vähitellen aloin jo omaltakin kohdaltani muistaa yhtä ja toista.\nIsällä oli silloin jo varsin jykevä talo, riistaista metsää päivän\nastumisala, ja hyvää kaskimaata tarpeeksi. Hyvin oltiin ja elettiin.\nSuomalaiset olivat ottaneet haltuunsa suunnattoman laajat alat ja\ntekivät korvesta ihmisen asuinmaata. Elettiin sovussa jokivarsien\nruotsalaisten kanssa, mutta aikanaan ääni kellossa muuttui. —\nNähdessään korpien muuttuvan asuinkuntoon, ruotsalaiset rupesivat\nvaatimaan niitä itselleen, väittivätpä niitä aivan omikseenkin. Kateus\ntaitaa kuulua niiden luonnonlaatuun, mutta toinenkin seikka yllytti\nlisäksi. Meikäläisten asuinaloilta löydettiin erilaisia metalleja ja\nsyntyi sinne kaivoksia. Ne tarvitsivat runsaasti metsiä, puun arvo\nnousi ja riita oli valmis. Ruotsalaiset valittelivat hallituksilleen\nja meitä alettiin ahdistella. Kukapa meitä olisi kuunnellut. Meitä\nvastaan tehtiin vainoretkiä ja pian elettiin kuin sodassa. Ehkäpä\noli meidän puoleltamme kaskituli joskus ryöstäytynyt ruotsalaisten\nmetsiin, mutta se ei riittänyt vainon syyksi, eikä sekään, että muka\nkaskeamisella hävitimme metsiä, sillä omiksemmehan ne oli luvattu.\nKristiina kuningatar hallitsi silloin maata tai oikeammin sanottuna\nhänen herransa sitä tekivät. Hallitus asettui ruotsalaisia puoltamaan.\nKun emme luopuneet oikeuksistamme, pantiin niskaamme ankara ies.\nMeikäläisiä vangittiin ja vietiin pakkotöihin ja hätyytettiin kaikin\ntavoin. Ja lopuksi, se tapahtui V. 1640, hallitus käski polttaa\nsuomalaisten riihet ja viljat, »jotta he elintarpeiden puutteessa\nlähtisivät metsistään», kuten käsky kuului. Vain ne suomalaiset, joilla\noli selvät talonkirjat, saivat jäädä paikoilleen, mutta silloinkin vain\nerityisellä luvalla. Mistäpä meillä talonkirjat? Joillakin oli, mutta\ntaisivatpa niistäkin useat hävitä teille tietämättömille ahdistajien\nhuostaan jouduttuaan. Tällaisen kiitoksen saimme Ruotsin erämaiden\nasutuksesta ja näin tulkittiin herttuan ja kuninkaan Kaarlen sana ja\nlupaus.\n\n— Valtakunta oli näihin aikoihin hankkinut maata juuri näiltä Delawaren\ntienoilta ja tarvitsi tänne asukkaita. Ruotsalaiset eivät halunneet\nlähteä, sillä hehän eivät lähde erämaihin, heillä ei ole siihen\ntaipumusta. Mitäpä siis muuta kuin pantiin metsäsuomalaiset lähtemään.\n\n— Hyvin muistan, miten meilläkin viljat poltettiin, kaikki ovet lyötiin\nsäpäleiksi ja uuni särettiin. Setäni murhattiin salaa eräretkellään.\nIsäni, joka ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa, vietiin raudoissa\nkaupunkiin ja tuomittiin siellä, muka oikeudessa, menettämään maansa\nja mantunsa ja lähetettäväksi Amerikkaan. Mitäpä meillä muilla,\nlainsuojattomilla, niin äidillä kuin lapsillakin, oli neuvona kuin\nhänen mukaansa lähteminen. Kahleissa tuotiin isänikin, kuten lukuisat\nmuutkin, laivaan. Ja niin jouduttiin taas lähtemään uuteen maahan.\nMontakaan ruotsalaista ei ollut joukossa, nekin etupäässä monenlaisia\nvirkamiehiä. Matka oli vaikea täyteen ahdetussa laivassa ja oltaessa\nensimmäistä kertaa suurella merellä.\n\n— Perille päästyämme katselimme paikkoja. Kaikki ruotsalaiset ja jotkut\nharvat meistä asettuivat äsken perustetun Christina-linnoituksen\nlähistölle, muutamat, kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle,\njotkut Rakuuna-joelle, mutta me muut pyrimme ylemmäksi Delawaren ja\nsen sivujokien varsille aivan koskemattomiin maihin. Sellaisiin meidän\nluontomme näkyy meitä vetävän. Perustimme siirtokunnan ja annoimme\nsille nimeksi Suomi eli Finland. Vähitellen, kun suomalaisia raahattiin\nRuotsista yhä lisää, syntyi uusia asuinseutuja vielä kauemmaksi. Ylämaa\nja Takamaa saivat asukkaansa: Marttiset, Kokkiset, Putkoset, Rambot,\nPelkoset, Räsäset ja monet muut. Mentiinpä Delawaren toisellekin\npuolelle. Sinne lähti Mulikan Erkkikin ja perusti Mulikanmäkensä,\njosta nyt on tullut Mullica Hill. Kuvernööriksi meille lähetettiin\nsuomalainen majuri Printz, joka tosin ryyppäili ja rallatteli vahvasti,\nmutta oli pohjaltaan melkoisen hyvä mies. Ja komea oli katsella,\npäätään pitempi kaikkia muita ja painoltaan 400 naulaa. Aikansa hän\noli mellastanut 30-vuotisessa sodassa, kunnes teki päissään ollessaan\ntyhmyyden ja joutui meitä paimentamaan.\n\n— Niin alettiin taas uusi elämämme. Kirves iskettiin säälittä näiden\nseutujen ennennäkemättömien puiden kylkeen. Mihin kirves ei pystynyt,\nsiinä auttoi tuli. Muistanpa hyvin, miten ihmeissään intiaanit\nkatsoivat meidän outoja toimiamme. Sinun isäsi, Nopea Hirvi, seisoi\npäivät päästään katsomassa. Mitään ei virkkanut, katsoi vain. Häneltä\nostimmekin paljon maata. Ja hyvin tuliimme toimeen punaisten miesten\nkanssa. Rauhanpiippua poltettiin heti tultuamme ja keinon opittuamme,\nja siitä lähtien se onkin kytenyt yhtämittaa. Poikkipuolista sanaa ei\nedes vaihdettu silloin eikä myöhemminkään, vai mitä sanot. Nopea Hirvi?\n\n— Ei vaihtaa paha sana. Hyvä on meillä ollut olla, punaisella miehellä\nja valkonaamalla, ystävät me aina olla, vakuutti intiaanipäällikkö\nsyvällä kurkkuäänellään.\n\nHän oli oppinut sikäli suomea, että oman kielensä sanoja joukkoon\nsotkemalla hyvin selviytyi asioista lähimpien naapuriensa suomalaisten\nkanssa. Ja nämä osasivat hieman intiaanien kieltä. — No niin, jatkoi\nukko Kolehmainen, — pian saatiin nämä hyvät maat antamaan leipää ja\nhyvin tulimme toimeen. Ruotsalaisilta saimme olla jokseenkin rauhassa\nja hollantilaisten kanssa kävimme kauppaa. Mutta kaiken kuntoon\nsaatuani sattui minun kohdalleni taas muutto, vaikkapa vain vähän\nkauemmaksi. Ruotsi ei näet kauankaan jaksanut pitää omanaan tätä\namerikkalaista siirtokuntaansa. Hollanti valloitti sen pian, mutta\nsenkin oli pakko luovuttaa se Englannille. Meistä tuli siis Englannin\nalamaisia, sillä Ruotsiin meillä ei ollut asiaa eikä halua. Englanti\npäätti perustaa uuden kaupungin Delawaren varrelle. Sopivaksi katsottu\npaikka sijaitsi Pietari Kokkisen ja Pietari Rambon mailla ja ulottui\nsiihen minunkin maani. Möin sen ja muutin rauhaan tänne Mukrutonin\nvarrelle.\n\n— Täällä me nyt sitten asumme ja elämme, me muutamat tuhannet\nsuomalaiset. Suomalaisina olemme pysyneet, vaikka vieras asutus jo\nleviääkin vahvana ympärillämme. Pysymme, minkä pysymme, ja maailma\nkulkee omaa rataansa. Ehkäpä vieras meidät lopulta nielaisee, mutta\nolemmehan kuitenkin raivanneet asuttavaksi palan tätäkin tulevaisuuden\nmaata — sellaiseksi tämän arvaan — ja saaneet koettelemusten jälkeen\nrauhan. — Taitaapa jo olla makuullemenon aika. Käy vastakin katsomassa.\nNopea Hirvi, ja te muut myöskin. Polttelemme rauhanpiippua, vaikka se\nei enää olekaan tarpeellista, kun sotakirves on ollut haudattuna maahan\nkoko minun täällä oloni ajan eli neljäyhdeksättä vuotta. Pysyköön\nsiellä edelleenkin. Hyvää yötä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieras kansa otti aikanaan omakseen Delawaren suomalaiset. Se vei\nheiltä kielen ja tavat, mutta jätti nimien taakse häämöttämään niiden\nsuomalaisen sukuperän. Kolehmaisista tuli Colemanneja, Kokkisen nimestä\nkääntyi Cock ja Cox, Marttisesta Morton, Räisäsestä Rawson, Sinikasta\nSinnex ja Seneca, Tossavaisesta Tussey ja Thorson ja Väinämöstä\nVanneaman. Ja samoin muuttuivat kaikki muutkin suvut.\n\nPhiladelphian kaupunki kasvoi miljoonakaupungiksi. Siellä\nPohjois-Amerikan Yhdysvallat julistautuivat aikanaan itsenäiseksi\nvaltakunnaksi ja eräs itsenäisyysjulistuksen mainehikkaimmista\nallekirjoittajista, John Morton, oli Martti Marttisen sukua suoraan\nalenevassa polvessa. Kun v. 1932 Philadelphia vietti 300-vuotisjuhlaa,\nniin kaipa vain aniharvat muistivat, että Kukkinen, Rambo ja ukko\nKolehmainen olivat alkuaan kaataneet sen paikalta ikimetsän ja\nraivanneet maan.\n\nAmerikkalaisen historioitsijan Bancroftin laskelmien mukaan joka\n18:s yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Vanhimmassa nykyisen\nPhiladelphian seudun hollantilaisessa kartassa nähdään vain yksi\nainoa nimi, suomalainen »Sauno», ja erään tienoon nimenä on vieläkin\n»Finland».\n\n\n\n\nARVID HORN\n\n\n Kaarle XII jälkeen istui Ruotsi-Suomen valtaistuimella heikko herra,\n Fredrik I, entinen Hessenin prinssi. Arvid Horn johti hallitusta\n tosiasiallisena hallitsijana. Hänen tehtäväkseen jäi valtakunnan\n pelastaminen perikadosta tänä niinsanottuna »Vapauden aikana»,\n jolloin säädyillä oli kaikki valta. Hillittömät puolueriidat\n raivosivat, puolueiden edut, — Ranskan tukemien »hattujen» ja Venäjään\n nojautuvien »myssyjen» — ja sikäli yksityistenkin puoluepukarien\n edut asetettiin yhteisen hyvän yläpuolelle. Lahjustenotto sai\n hirvittävän laajuuden sekä ulkomaita koskevissa että sisäisissäkin\n kysymyksissä. Valtiopäivämiehet myivät vakaumuksensa rahasta ja\n muista eduista. Elinkeinoelämä oli yhä sidottu jo 1500-luvulla\n alkaneen merkantilismiksi sanotun järjestelmän puitteisiin, joka\n yksipuolisesti suosi muutamia suurempia kaupunkeja, tukahdutti\n vapaan kilpailun, pyrki kasaamaan pääomat harvoihin käsiin ja asetti\n ulkomaankaupalle jyrkkiä rajoituksia. — Näinä vuosikymmeninä tekivät\n suomalaiset valtiopäivämiehet lukuisia anomuksia suomen kielen\n aseman parantamiseksi. Ruotsi näyttää alkaneen Suomen johdonmukaisen\n ruotsalaistamisen. Ja näinä aikoina varmaankin Ison vihan vuosina\n herännyt epäilys, ettei voimaton Ruotsi ajanpitkään kykenisi pitämään\n Suomea yhteydessään, alkoi syöpyä monen suomalaisen mieleen.\n\n\nValtiopäivien eräs istunto v. 1738 Tukholmassa päättyi.\nValtiopäivämiehet lähtivät saleistaan, jalosukuinen ritaristo ja\naatelisto omastaan, muut säädyt, kunnianarvoisat papit, hyvin\narvoisat porvarit ja arvoisat talonpojat omistaan, varsin sekavin\nmielialoin. Monet olivat riemuissaan, monilla oli otsallaan huolen\nryppy, aiheuttajanaan ajatus valtakunnan tulevaisuudesta. Mutta\nhyvin moni niin jalosukuisista, kunnianarvoisista, hyvin arvoisista\nkuin arvoisistakin jätti valtakunnan tulevaisuuden syrjään ja\najatteli vain sitä seikkaa, miten koura olisi nyt ojennettava, jotta\nvaltiopäivämiehen luottamustehtävä edelleenkin hyvin kannattaisi.\nOlisiko kuunneltava Venäjän, Ranskan vai Englannin asiamiesten\nkuiskauksia? Ehkäpä olisi edullisinta tehdä kuten ennenkin ja äänestää\nsen pyyteiden puolesta, joka laskee ojennettuun kouraan enimmän\nkilisevää kultaa.\n\nValtiopäivämiesten mukana levisi tämän päivän istunnon suuri uutinen\npian kaupungillekin, herättäen kaikkialla yleistä huomiota ja vilkasta\nkeskustelua. Ja suuripa uutinen olikin: vanha kreivi Arvid Horn,\nkansliapresidentti yli kahdenkymmenen vuoden aikana, niin, valtakunnan\ntosiasiallinen kuningas, oli pyytänyt ja tänään saanut kaikista\ntoimistaan eron.\n\nJoukko suomalaisia eri säätyjen valtiopäivämiehiä poikkesi ravintola\nKolmeen Kruunuun juomaan haarikan olutta ja pohtimaan asiaa.\n\nOlutkaan ei oikein ottanut irroittaakseen kielenkantoja.\nValtiopäivämiehet jurottivat pöytänsä ääressä, niin myssyt kuin\nhatutkin. Puolueraja ei ollut suomalaisilla yhtä jyrkkä kuin\nruotsalaisilla, vaan salli hatun istahtaa myssyn seuraan, jopa\nystävällisesti keskustellakin, ainakin ennen tavanmukaista\nriitautumista. Monet oman maan asiat yhdistivät.\n\n— Kunnialla ukko Horn leiviskänsä hoiti, kunnialla kaatui, virkkoi\nvihdoin raahelainen myssyporvari. — Sarvi ei enää puske eikä töytäise.\n\n— Ei enää, vahvisti joukkoon sattunut varsinaissuomalainen aatelinen\nmajuri. — Hatuksi minut tiedätte, mutta aina olen kernaasti myöntänyt\nkunnian sille, jolle se kuuluu. Ja sanottiinhan se julki puolueemme\njohtajienkin taholta.\n\n— Hautajaisissa, jos niin sopii sanoa, puhutaan aina kauniisti\nvainajasta, sanoi keskisuomalainen pappi. — Sanat eivät maksa paljoa.\n\n— No, no, veli kirkkoherra, älä puhu katkerasti. Ajatus oli vilpitön,\nainakin meillä suomalaisilla. Sanoit äsken, hyvin arvoisa, ettei\nsarvi enää puske eikä töytäise. Minun mielestäni ukko Horn teki sitä\naniharvoin ennenkään. Hänhän pyrki aina sovittelemaan vastakkaisia\nmielipiteitä, viisaasti ja taitavasti hän sen teki ja siten hän\nhallitsi.\n\n— Jalosukuinen veli majuri puhuu oikein, myönsi hämäläinen rovasti. —\nUkkohan toi valtakuntaan sellaisen parlamentaarisen tavan vai miksi\nsitä nyt englantilaisittain sanotaan, sellaisen näet, että hallituksen\npitäisi nauttia valtiopäiväin luottamusta. Parisenkin kertaa hän pyysi\neroa, kun arveli, etteivät säädyt tarpeeksi kannattaisi hänen toimiaan.\nMinusta asia on hyvä. Sitenhän kansa oikeastaan on päässyt mukaan\nhallitsemaan itseään.\n\n— Niin, jospa se vain osaisi hallita itseään, myhähti majuri. — En\nusko. Jos syvintä totuutta puhumme, niin emmehän mekään, näillekin\nvaltiopäiville kokoontuneet, niin itseoikeutetut kuin valitutkin,\nole pystyneet hallitsemaan itseämme, saatikka muita, ja kuitenkin me\nolemme olevinamme valiojoukkoa, valtakunnan kermaa. Ukko Hornin vahva\nkäsi on hallinnut ja me olemme riidelleet ja rähisseet ja punoneet\njuonia melkeinpä joka asiassa. Ja turhahan on kieltää sitäkään, että\nhyvin monet meistä ovat myyneet vakaumuksensa rahasta aivankuin\nkaupustelijat rääsynsä torilla — hyi saakeli sentään! Mihin on miehistä\nhävinnyt entinen kunnia ja rehellisyys, kysyn? Ylhäällä sitä ei enää\nole, annettu esimerkki sen hävittää pian alhaaltakin, mikäli sitä on\nenää sielläkään. Vai mitä sanoo pöytänaapurini, arvoisa pohjalainen\ntalonpoika?\n\n— Kyllä sitä vielä on tulevien aikojen siemeneksi, mutta jos näin\njatkuu, saattaa se hävitä olemattomiin.\n\n— Veli majuri näkee asiat kovin synkkinä, vastusteli rovasti. — Meillä\nne ovat kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, eivät pahemmin, eivät\nparemmin. Kyllä tämä alennuksen aika menee ohi ja jättää hyviäkin\nopetuksia jälkeensä.\n\n— Toivokaamme, pyhä veli, toivokaamme. Herra varjelkoon meitä Puolan\nkohtalosta. Kaiken surkeuden keskellä on ukko Horn osannut ohjata\nvaltakuntaa ja nostaa sitä jopa melkoiseen hyvin vointiinkin, mutta\nmissä on se vahva käsi, joka tarttuu peräsimeen hänen jälkeensä? Hänen\nmajesteettinsa kuningas — hm — tarvitsee avukseen lujan käden. Samoin\nme kaikki. Missä se on, kysyn?\n\n— Tässä, virkkoi pöydän ääreen saapunut uusmaalainen, korkea-aatelista\nsukuaan valtiopäivillä edustava luutnantti. — Tässä on käsi — päivää —\nmutta mistä on kysymys? — Karhunkäpälästä on kysymys — päivää — eikä\nsinun siloisesta tassustasi. Paina puuta.\n\n— Nyt näytämme ryssälle, mitä hänen rauhaansa sopii, mahtaili\nluutnantti istumaan päästyään. — On heti vaadittava, ettei ryssä saa\npistää näppiään valtakunnan asioihin. Ja takaisin sen on annettava\nUudenkaupungin rauhassa menettämämme maa Rajajokeen saakka. Ellei sana\nauta, niin — sota. Nyt ukko Horn ei ole enää puskemassa sarvellaan\nvastaan.\n\nLuutnantin sanoja seurasi tuokion äänettömyys. Karjalainen, rajan\nääressä asuva talonpoika katsoi puhujaa pitkään, porvoolainen kauppias\nnäytti huolestuneelta, ja majuri pudisteli päätään. Mietittyään hän\nlausui:\n\n— Luulenpa, poikaseni, sinun olevan sikäli oikeassa, että sota tästä\ntulee ennemmin tai myöhemmin. Niin sotilas kuin olenkin, niin —\nmurheella ajattelen tulevaa päivää. Pauhaavin rummuin ja mahtavin\nsanoin se sota aletaan ja takaisin tullaan häntä koipien välissä.\nSaatan näin puhua, koska tunnen sotalaitoksemme surkeuden. Ja turha\non sanojaan varoa, sillä Venäjän lähettiläällä on siitä asiasta vielä\ntarkemmat tiedot kuin minulla — hänellä on, kuten hyvin tiedätte,\npieniä ja suuria kätyreitä täällä kaikkialla, jopa yleisesti puhutaan\nerään korkean valtaneuvoksenkin ja salaisen valiokunnan jäsenen\njuoksuttavan hänelle kaikki saamansa tiedot — palkkio on tietenkin\nkorkea. Pahoin pelkään, pahoja aavistelen —. Eikä ole miestä, kaikkia\nmuita päätään pitempää, joka taitaisi johtaa asioita ja aikanaan lyödä\nnyrkin pöytään.\n\n— Horn, kokenut sotilas, armeijoja johtanut kenraali, monissa kuumissa\ntaisteluissa karaistu, sotataidon tuntijaksi ja syntyperäiseksi\npäälliköksi tunnustettu, varoi myöskin sotaa kuin ruttoa koko\nhallituksensa ajan. Hän ei katsonut valtakunnan voimien siihen\nriittävän eikä tuuditellut itseään ja muita turhiin voitontoiveisiin,\npuheli rovasti.\n\n— Ukko Horn ei ollut ainoastaan Kaarle-kuninkaan parhaita\nsotapäälliköitä, vaan hän oli ja on koko valtakunnan viisain mies,\närähti majuri ja pamautti nyrkin pöytään luutnantin eteen, joka yritti\nryhtyä vastaväitteisiin. Rovasti jatkoi puhetta:\n\n— Toivottavasti herra luutnantin ja ritarin luja usko asiaan perustuu\nkokemukseen ja viisaaseen harkintaan — hm —, mutta nuoret unohtavat\nhelposti tappiot ja muistavat vain voitot. Meissä, jotka muistamme\ntapahtumat tarkemmin, meissä on — no, sanokaamme vaikka siten, että\nmeissä on melkoisesti liestynyt usko Ruotsin voimiin. Monissa on\nherännyt sellainenkin ajatus ja aavistelu ja hiljainen kysely, että:\nonko Suomen aina oltava kytkettynä Ruotsiin —.\n\n— Ohoh! kivahti luutnantti. — Vai separatismia — sooh! Ei ikinä!\n\n— Ole vaiti, poika, vastasi majuri. — Jos asioita ei osata paremmin\nhoitaa, ei Suomen irtaantuminen Ruotsista ole niinkään etäinen asia.\nMoni jo ajattelee ja sanookin näin.\n\n— Jättäkäämme tämä kysymys, ehätti rovasti väliin. — Kreivi Hornistahan\noli puhe. Kun ajattelen hänen elämänkaartaan, niin se näyttää minusta\nyhä korkeammalta ja kauniimmalta. Hänen johtaessaan maamarsalkkana\nmonen monia aikaisempia valtiopäiviä ne kykenivät hyvään ja\nhedelmälliseen työhön. Hänen ohjatessaan valtakunnan suuri velkataakka\njärjestettiin tukevalle pohjalle ja raha kohotettiin vakavaan arvoonsa.\nOikeilla tulleilla suojattiin ja luotiin kotimaista teollisuutta,\nedistettiin suuresti kauppaa ja merenkulkua. Verohelpotuksilla ja\nverovapautuksia myöntämällä nostettiin maanviljelyksen tilaa. Yleinen\nhyvinvointi on tuntuvasti kasvanut ja väkiluku noussut. Valtakuntaa\nhän on suojellut sodalta viisailla liittoutumisilla. Meillä Suomessa\npuhutaan Pietari Brahesta ja kreivin ajasta — koko valtakunnassa\nvoidaan nyt puhua Arvid Hornin ajasta. Pietari Brahe toimi valtakunnan\nnousuaikoina ja valtakunnan toisessa puoliskossa, Horn taas synkän\nlaskun aikana ja sen jälkeenkin koko valtakunnan hyväksi. Herra häntä\nvanhoina päivinä siunatkoon ja kansa hänen työnsä muistakoon.\n\n— Veli puhuu oikein, myönsi kirkkoherra melkeinpä liikutettuna. —\nYhden seikan siihen vielä lisäisin. Näinä aikoina, jolloin lahjuksien\nottaminen niin ylhäällä kuin alhaallakin on raivonnut kuin rutto, on\nHorn pysynyt siitä puhtaana, vaikkapa monet häntä moittivatkin rahan\nja tavaran tuntevaksi, jopa itaraksikin. Hänen vakaumustaan ei ole\nmilloinkaan ostettu.\n\n— Meidän suomalaisten kohdalta minunkin on häntä vielä kiitettävä,\njatkoi myssyporvari. — Nykyisin, kun suomalaiset tahdotaan väkisin\ntehdä ruotsalaisiksi lähettämällä meille umpiruotsalaisia virkamiehiä,\nupseereja ja pappeja, on Horn suomalaisena meitä puoltanut ja koettanut\nestää väärät teot. Ja mitä kuuluikaan hattujen johtomies Samuel\nÅkerhjelm äsken istunnossa lausuneen. Niin oli sanonut, että Ruotsin\nhallituksen määräävänä periaatteena on aina ollut Suomen muuttaminen\npuhtaasti ruotsalaiseksi maakunnaksi, johon tulevaisuudessakin on\npyrittävä.\n\n— Niin hän sanoi, myönsi majuri.\n\n— Kukapa meitä vast'edes puoltaa? Ei kukaan.\n\n— Ei kukaan.\n\n— Kun kerran kuulumme samaan valtakuntaan, niin kielikin olkoon sama,\nintoili luutnantti. — Mitä pikemmin kaikki suomalaiset omaksuvat\nruotsin ja unohtavat moukkain kielensä, sitä parempi.\n\nSeurasi tovin äänettömyys ja luutnanttia katseltiin tiukoin silmäyksin.\n\n— Mene nukkumaan, poika, murahti majuri, mutta rovasti virkkoi:\n\n— Herra luutnantti ja ritari on nuori ja moni asia näyttää hänestä\ntoiselta kuin meistä. Ja, herra paratkoon, moni muukin ajattelee jo\nsamoin. Virat ovat ruotsinkielisille avoinna ja oma suu pyrkii olemaan\nlähempänä kontin suuta. Yhä vaikeammat ajat ovat suomen kielellä\nedessään. Se tahdotaan tosiaankin hävittää.\n\n— Ja sen pitääkin hävitä, huusi luutnantti muuttaen vähitellen puheensa\nruotsiksi. — Puhuttakoon kaikkialla kunnian ja sankarien kieltä — ärans\noch hjältarnas språk!\n\n— Aivan oikein, puuttui puheeseen ohi kulkeva ruotsalainen\nvaltiopäivämies. — Ruotsia teidän kaikkien on opittava ja\nruotsalaisiksi muututtava. Nyt ei Sarvennekaan ole enää puolestanne\npuskemassa. Oppikaa kunnian ja sankarien kieltä.\n\n— Mokomien suunsoittajien, nykyisten sankarien! kivahti majuri jo\ntosissaan suuttuen. — Kyllä te nyt taas olette sankareita kehumaan\nja huutamaan, nyt, kun suomalainen mies taaskin kerran on pelastanut\nvaltakunnan perikadosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvid Horn, jo 74-vuotias vanhus, istui työhuoneessaan maakartanonsa\nsyvässä hiljaisuudessa vielä myöhäisenä iltahetkenä. Sama tyyni rauha,\njoka aina nähtiin hänen koko olemuksessaan, ei ollut nytkään, pitkän\nuran päättyessä, hänestä väistynyt. Ja kirkkaat, viisaat silmät\nkatselivat valtavan kotkannenän sivuilta maailmaa sumentumattomina.\n\nMiten lienevätkään hänen ajatuksensa kääntyneet nuoruuden päiviin.\nKauan hän muisteli poika vuosiaan Halikon Vuorentaassa, isänsä,\nUudenmaan rykmentin varattoman everstin talossa, ja kauan myöskin\niloisia aikoja Turun yliopistossa. Sitten tulivat vänrikkivuodet —\npalvelus uhkarohkeudesta mainittuna upseerina keisarillisissa joukoissa\nja Mohácsin verikenttä, jossa hänkin oli estämässä turkkilaislaumojen\nvyöryä syvemmälle Eurooppaan. — paluu kotiin — leskikuningatar\nHedvig Sofian hengenpelastus pillastuneiden hevosten syöksyessä\nhillittöminä — pääsy kapteeniluutnanttina henkivartiostoon — nuoren\nKaarle XII hurjastelut, joihin hän osallistui — ylennys vapaaherraksi\nja kenraaliksi — maihinnousu Tanskassa — suuret taistelut — Narva —\nVäinäjoki — Klissov — uuden kuninkaan asettaminen Puolaan — Varsovan\nhurja puolustus. Sitten yht'äkkiä siirtyminen kuninkaan käskystä\nsuoraan sotakentältä valtakunnan hallituksen johtoon. Ja siinä\ntoimiminen lähes neljä pitkää ja vaikeata vuosikymmentä.\n\n— Parhaani olen koettanut aina tehdä ja omatuntoni on puhdas. Työni\nolen suorittanut, ihmiset sanansa sanokoot, mutta Sinä, Herra minun\nJumalani, tuomitset.\n\nVanhus käänsi auki pöydällään olevan Raamatun ja luki siitä luvun,\nkuten oli tehnyt jo vuosikymmenien ajan. Sitten hän lähti levolle.\n\nArvid Hornin elinpäivät jatkuivat vielä neljä vuotta. Hänen syrjäiseen\nkartanoonsa saapuvat viestit kertoivat niistä onnettomuuksista, joita\nhän aina oli pelännyt ja välttänyt, ja todistivat suurimman Ruotsin\nja Suomen yhteisellä ajalla eläneen. Suomen synnyttämän valtiomiehen\nolleen oikeassa. Hänen vihdoin kallistaessa päänsä lepoon päättyi\nHornien, Suomen mainioimman suvun, tuntuva vaikutus kotimaansa\nasioihin. Loistavan sarjan miehiään, joukossa kymmenisen sotamarskia ja\nparikymmentä valtaneuvosta, se oli antanut jo maalleen ja valtakunnalle\nneljän vuosisadan aikana. Ja monen monet, melkeinpä kaikki heistä,\nolivat suuria myöskin ihmisinä, eikä kukaan heistä milloinkaan hävennyt\ntunnustautua suomalaiseksi.\n\n\n\n\nPIKKU VIHA\n\n\n Arvid Hornin eron ja hattujen valtaanpääsyn seurauksena oli sota\n Venäjää vastaan. Aseiden avulla hatut, epäilemättä isänmaallisessa\n innostuksessa, aikoivat estää Venäjän kaiken vastaisen sekaantumisen\n Ruotsi-Suomen asioihin sekä valloittaa takaisin huomattavan osan\n Uudenkaupungin rauhassa menetetyistä alueista. Menetetty arvoasema\n Pohjolan suurvaltana piti kai myöskin palautettaman ja pahoin\n himmentynyt asekunnia oli kirkastettava. Ylimielisellä varmuudella\n sotaan ryhdyttiin. Venäjä kävi sotaa vitkastellen. Se nähtävästi laski\n mielialan Suomessa jo kypsyneen Ruotsista eroamiseen, jota osoittaa\n sekin, että keisarinna Elisabet nimenomaan käski joukkojaan säästämään\n Suomea. Suomalaiset puolestaan olivat aivan haluttomia sotaan. Tämän\n sodan aikana kuitenkin syntyi Pohjois-Karjalassa entistä kiinteämpi\n vapaaehtoinen maanpuolustusliike, jota täydellä syyllä voidaan sanoa\n Suomen ensimmäiseksi suojeluskunnaksi.\n\n\n— Huonoilla enteillä tämä sota alkaa. Aavistelen sellaistakin\nonnettomuutta, että Suomessa toistuu Ison vihan kaamea aika.\n\n— Kuinka niin? Onhan meillä voimia. Meikäläistä vakinaista väkeä\non 7000 ja Ruotsista on — kerrankin — lähetetty 16000. Itä-Suomen\ntalonpojat ovat liikkeellä. Joukkojen lähettäminen Ruotsista todistaa\nsikäläisten valtaherrojen uskovan nopeaan ja täydelliseen voittoon.\nRyssillä on monta rautaa tulessa, he eivät jaksa sotia täällä\ntarpeellisella voimalla.\n\nMuutamat suomalaiset upseerit keskustelivat näin Lappeenrannan\nlähistöllä, jossa odotettiin taistelua.\n\n— Korkeat Tukholman herrat niin ehkä uskovat, mutta pelkään heidän\npahoin erehtyvään, sillä he eivät ollenkaan tunne suomalaisen\nluonnonlaatua. Olen seurannut sodan valmisteluja alusta alkaen. Pari\nvuotta sitten Ruotsista lähetetyt 8000 miestä majoitettiin talonpoikien\nluokse, samoin myöhemmin saapuneet toiset 8000. Suomen, joka yhä\npotee Ison vihan vaurioita ja taaskin on kokenut useita katovuosia,\non täytynyt enimmäkseen elättää sotajoukot. Varastohuoneita ei ole,\nmuonituslaitos toimii nyt sodan alettuakin perin kehnosti, armeijan\nvarustus on muutenkin surkea. Välttämättömätkin toimenpiteet on joko\nlaiminlyöty tai jätetty kesken. Suomen kansa on kaiken tämän nähdessään\n— silläkin on silmänsä, korvansa ja oma älynsä — tai vaistomaisesti\naavistaessaan asettunut sotaan nähden välinpitämättömäksi tai\nsuorastaan vastaan. Sillä ei ole halua taistella, sillä nyt se ei\nusko menestykseen. Halua ei lisää sekään, että elintarpeita ja\nrehuja jatkuvasti kiristetään tältä köyhältä väestöltä pakkokeinoin.\nMitä sanotte siitä, että äskettäin vaadittiin talonpojilta kolme\nmiljoonaa leiviskää heiniä, jotka heidän itsensä oli ajettava\nmääräpaikkoihin nimismiesten valvonnan alaisina? Sodassa tietenkin\ntäytyy käyttää pakkoakin, mutta mitä on arveltava siitä, että kun\nmonet heinäkaravaanit saapuivat määräpaikkoihinsa, ketään ei ollut\nedes heiniä vastaanottamassa! Se on kurjaa. Ja jos suoraan sanon,\nniin kansa ei luota hallitukseen, upseeristo — tarkoitan suomalaista\n— ei luota ylimpään päällystöön, miehistö ei luota upseeristoon eikä\ntämä miehistöönsä. Upseeristoon nähden piilee vika tässä kirotussa\nakordijärjestelmässä. Olen itse ostanut virkani, mutta tuomitsen\njärjestelmän. Kyllä sotamieskin osaa sisimmässään ajatella omat\najatuksensa, vaikka kujanjuoksun kammo häntä estääkin niitä maailmalle\nhuutamasta. Vanha, harmaatukkainen, monessa kovassa koeteltu, hyvä\nja etevä upseeri johtaa komppaniaa, mutta pataljoonaa ja rykmenttiä\nsaattaa komentaa parikymmenvuotias nulikka, joka ei ole nähnyt sodasta\nja joukkojen johtamisesta edes untakaan, mutta jolla on tarpeeksi\nrahaa ostaakseen korkean komentajaviran siihen ansioituneen, mutta\nköyhän upseerin marssiessa ikänsä komppanian edessä. Sotamies ei luota\nrahtuakaan tällaiseen salonkimarakattiin ja jättää hänet pahimmassa\ntapauksessa näyttämään sotataitoaan ypöyksin. Odotamme taistelua.\nOmalta kohdaltani ja kaiken surkeuden tietäen en ihmettele, jos\npataljoonani kääntää selkänsä ryssälle ja marssii tiehensä. Se on\nhäpeä, mutta niinkin saattaa tapahtua. Ja pohjimmaisena syynä kaikkeen\ntähän on se Ison vihan aikana ja jälkeen mieliin hiipinyt epäilys,\nettei Ruotsi kykene enää pitämään Suomea yhteydessään. Miksipä siis\nvuodattaa verensä kuiviin, kun se on turhaa — —.\n\nElokuun 24, p:nä 1741 tapahtui ruotsalais-suomalaisen ja venäläisen\narmeijan voimien mittely Lappeenrannan luona. Suomalaisten joukot\nkääntyivät jo taistelun alussa takaisin ja marssivat pois tavalla, jota\nsanottiin paoksi. Tappio oli selvä. Ruotsalainen ylipäällikkö kenraali\nWrangel jäi vangiksi melkoisten osastojen mukana.\n\nKyminkartanon läänin maaherra, kiivas hattu, mutta toimenmies, eversti\nStjernstedt, jonka alaisuuteen Pohjois-Karjala ja Savo kuului, nostatti\naseisiin karjalaisia ja savolaisia talonpoikia. Nämä noudattivat kutsua\nheti, sillä he eivät olleet selvillä valtaherrojen juonitteluista ja\nluottivat maaherraansa. Omien talonpoikaispäälliköidensä johdolla he\nmuodostivat sissijoukkoja, jotka toimivat rohkeasti ja luontaisella\ntaidolla kaukana vihollisen alueellakin.\n\nTalven tullen suksilla liikkuvia talonpoikia varten Stjernstedt kai\nheiltä saatujen osviittojen mukaan laati ensimmäisen kirjallisen\nhiihtojoukkojen ohjesäännön. Siinä määriteltiin lyhyesti, selkeästi ja\noikein suksimiehen toiminta Suomen metsien suojassa.\n\nUusi ylipäällikkö Levenhaupt lähti pääjoukon kanssa marssimaan Pietaria\nkohden, mutta edes taistelua kokematta säikähti, suostui venäläisten\nehdottamaan välirauhaan ja kääntyi Säkkijärveltä takaisin.\n\nAseisiin tarttuneista Karjalan talonpojista 2000 kirjoitettiin\ntäydennysmiehinä sotaväkeen ja suunnilleen saman verran oli aseissa\nvapaaehtoisina suojeluskuntalaisina. Levenhaupt lähetti koko tätä\njoukkoa johtamaan vain 8 upseeria ja 5 aliupseeria.\n\nTalonpoikaisjoukot tekivät menestyksellisiä hyökkäysretkiä Venäjän\npuolelle. Nälänhädän vuoksi hajoitettiin täydennysmiehistö, talonpojat\njäivät yksin.\n\nKiteelle oli saapunut yli 300 talonpoikaa ja 22 sotamiestä käsittävä\nluutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin johtama osasto, jonka\ntehtävänä oli lyödä näillä seuduilla ryöstelevä ja asukkaita murhaava,\n1000-miehinen kasakkajoukko. Stjernstedt oli antanut näille upseereille\ntarkat ohjeet. Hiihtävät talonpojat halusivat heti käydä lumessa\nrämpivien kasakoiden kimppuun, menestys näytti selvältä, mutta\njuovuksissa olevat upseerit pakottivat heidät sulkeutumaan Kiteen\npappilaan ja antoivat lisäksi sotamiehille käskyn hakata kappaleiksi\ntalonpoikain sukset. Kasakat piirittivät pappilan ja saivat seuraavan\nyön aikana 2000 miestä tykkeineen avukseen. Talonpojat tahtoivat yhä\nmurtautua piirityksestä, mutta upseerit eivät siihen suostuneet,\nvieläpä kielsivät heitä ampumastakin. Itse he, yhä juovuksissa, kävivät\nneuvotteluja vihollisen kanssa, antautuivat aamulla sotamiehineen ja\navasivat portit. Talonpojat puolestaan alkoivat vimmatun taistelun.\nHeitä kaatui paljon, osan venäläiset telkesivät pappilan rakennuksiin\nja polttivat elävinä, 120 joutui vangiksi ja sikäli orjiksi Venäjälle.\nVain kuutisenkymmentä pääsi murtautumaan metsiin. Näin kaamean lopun\nsaivat maataan puolustamaan nousseet talonpojat, vapaaehtoiset\nsuojeluskuntalaiset, kykenemättömien, kai petokseen taipuneiden\nupseerien toimesta. Säilyneiden luetteloiden mukaan nuorin kaatuneista\nsuojeluskuntalaisista oli 17-, vanhin 87-vuotias. Petolliset upseerit\nsiirtyivät Venäjän palvelukseen.\n\nTämän surkean onnettomuuden jälkeen karjalaiset vapaaehtoiset\neivät enää luottaneet upseereihin, vaan kävivät katkeraa sotaansa\nomien päälliköidensä, etenkin Lauri Hoivaan ja Erkki Sallisen\njohdolla. Vihollinen puolestaan riehui hillittömästi. Koivuniemellä,\nLuutalahdella ja Öllölässä talonpojat sen löivät pakosalle. He\ntunkeutuivat Sortavalaankin saakka. Omilla voimillaan he suojelivat\nmaakuntaansa koko sodan ajan, jolloin huomattavan suuri pääarmeija\nkykeni taistelemaan vain yhden ainoan taistelun Lappeenrannan luona,\nperääntyä ja lopuksi — antautui. Sen jälkeen talonpoikienkin taistelu\noli turhaa. Kaiken lisäksi heidänkin tienoilleen levisi pian tappava\nsotatauti.\n\nKarjalan suojeluskuntalaisten Pikku vihan aikana suorittamat taistelut\nvetävät hyvin vertoja monille kuuluillekin taisteluille, mutta ne\nunohtuivat, sillä niitä ei kukaan toitottanut maailmalle kunnian ja\nmaineen vuoksi.\n\nPääarmeijan perääntyessä taistelutta paikasta toiseen valtiopäivät\nkokoontuivat Tukholmaan. Melkoinen osa upseereista jätti sotatoimet ja\nlähti valtiopäiville. Sotamiehet seurasivat esimerkkiä ja karkasivat.\nViimeinenkin kuri hävisi.\n\nArmeija saapui Helsinkiin, Lewenhaupt erotettiin. Uusi ylipäällikkö\nBousquet antautui Helsingissä 16000 miestä käsittävälle venäläisille.\nAntautuneessa armeijassa oli 12000 tervettä ja 4000 sairasta.\n\nKreivi Lewenhauptista ja hänen viattomasta, peräytymistä vastustaneesta\nalipäälliköstään, balttilaisesta kenraali Buddenbrockista tehtiin\nTukholmassa syntipukit ja heidät mestattiin.\n\nVenäläiset ylipäälliköt, skottilainen kenraali Keith ja ranskalainen de\nLacy marssivat Turkuun. Koko Suomi, Pohjois-Karjalaa lukuunottamatta,\noli pian toistamiseen venäläisten hallussa.\n\nMaan hallinto järjestettiin siten, että Jaakko Keith hoiti etupäässä\nhallintopuolta ja de Lacy komensi miehitysarmeijaa. Oikeudenmukainen\nja lempeä Keith saavutti toiminnallaan väestön suosiota, veipä\nhän Turusta mukanaan suomalaisen morsiamenkin, Eeva Merthenin,\n»Suomen herttuattaren». Sotamarskina hän kaatui myöhemmin Fredrik\nsuuren palveluksessa, mutta Eeva Merthen eli vielä kauan Berlinissä\nkunnioitettuna ja suosittuna.\n\nSuomen väestön oli taaskin elätettävä 15000-miehinen miehitysarmeija.\nItämeren maista saapui runsaasti uutta balttilaista virkamiehistöä,\njosta melkoinen osa jäikin Suomeen, tuoden etenkin maan aatelistoon\ntuntuvaan saksalaisen lisän. Pakko-otot pantiin ankarasti toimeen ja\nomavaltaisuuksia tapahtui. Venäläinen sotaväki harjoitti julmuuksia,\nvaikkakin vähemmän kuin Ison vihan aikana. Itä-Suomi sai kärsiä\nenimmän. »Pohjois-Karjalassa venäläiset ovat leikanneet naisten\nrinnat, työntäneet ne heidän suuhunsa, ennenkuin ovat heidät lyöneet\nkuoliaiksi.» Miehiä poltettiin hiljaisella tulella, etenkin pappeja\nrääkättiin monin tavoin. Jääsken ja Savon kihlakuntien myöhemmässä\nvalituksessa mainitaan, »että 70, 80, 90, jopa 100:kin henkilöä\nteljettiin huoneisiinsa ja poltettiin elävinä.» Yksistään Pälkjärvellä\nvenäläiset kiduttamalla, elävänä polttamalla ja murhaamalla ottivat\nhengen 285 ihmiseltä, joukossa sylilapsiakin.\n\nMikäli selvisi, etteivät venäläiset eittämättömästi vielä vaatineetkaan\nkoko Suomen liittämistä Venäjään, sikäli venäläisten virkamiesten\npuristus, Keithin jälkeisen, ruotsalaissyntyisen, venäläiseen\npalvelukseen siirtyneen kenraalikuvernööri von Campenhausenin aikana\nmaan länsiosissakin yhä koveni.\n\nSodan aikana palatsivallankumouksen avulla Venäjän valtaistuimelle\nnoussut Elisabet julkaisi merkillisen asiakirjan, jonka\naikaansaamisessa suomalaisetkin voimat kai olivat jotakin vaikuttaneet.\nJulistus sisälsi Suomen itsenäistymisajatuksen Venäjän keisarinnan\nsuulla lausuttuna.\n\nSiinä hahmoteltiin Suomi Venäjästä vain osittain riippuvaksi\nherttuakunnaksi omine herttuoineen. Ettei ajatus kaikille\nsuomalaisillekaan ollut outo, sen todistaa eräs Turussa pidetty kokous,\njossa oli osanottajia eri piireistä ja joka lähetti keisarinnalle\nesityksen Suomen muodostamisesta itsenäiseksi hallitsijanaan Holsteinin\nherttua.\n\nSuomessa keisarinnan julistus ei kuitenkaan aikaansaanut odotettua\nvaikutusta. Se tuli liian arvaamatta, yleinen mieliala ei ollut vielä\nkypsä ja Venäjä oli perivihollinen. Ja hyvin pian keisarinnakin tahtoi\nsen painaa unhoon viitaten siihen, että maa oli jo aseilla valloitettu.\nVenäjän etuja lähimpänä oli kysymys, kuka asetettaisiin Ruotsin\nvaltaistuimelle. Suomen itsenäistymisen edelleen ajaminen saattoi siinä\nsuhteessa haitata Venäjän pyrkimyksiä.\n\nSodan aikana laivastolle, jota komensi suomalainen amiraali Rajalin,\noli suunniteltu suuria tehtäviä. Rajalinin toimiin sekaannuttiin\nkuitenkin maasta käsin ja toiminta lamautettiin. Laivasto oli muutenkin\nhuonossa kunnossa ja taudit raivosivat sielläkin.\n\nTurun rauhassa v. 1743 Venäjä lohkaisi itselleen vain kaistan\nKyminjoen itäpuolta, Kyminjoki rajana. Koko Karjala, pohjoisinta osaa\nlukuunottamatta sekä osa Savoakin, kuului nyt Venäjälle.\n\n\n\n\nMAIDEN JAKO\n\n\n Suomen maanviljelijäin ikimuistoisiin tapoihin perustuvat omistus- ja\n viljelysoikeudet kävivät aikojen muuttuessa ja sukujen haarautuessa\n yhä sekavammiksi. V. 1749 valtiopäivillä päätettiin Englannista\n saadun esimerkin mukaan panna Suomessakin toimeen isojako. Vasta 1757\n sitä koskeva asetus saatiin aikaan ja vähitellen jakotoimituksetkin\n alkoivat.— Kustaa Vaasan ajoilta asti veronpanomittauksia toimittivat\n mittavoudit ja jakoja lautamiehet, joiden päätökset kihlakunnanoikeus\n vahvisti. Ensimmäinen maanmittari Suomessa oli tiettävästi Olaus\n Gangius, jonka tuli v. 1633 saamiensa ohjeiden mukaan tehdä\n maantieteellisiä karttoja ja työskennellä kylien viljelysten\n veronpanomittauksissa. V. 1725 maanmittarit saivat oikeuden toimittaa\n maanjakoja. V. 1747 Suomeen lähetettiin 20 komissionimaanmittaria\n ja hieman myöhemmin, kun Jakob Faggot ylimittarina alkoi toimittaa\n isoajakoa, lisäksi 40. Jakoa koskevia lakeja on aikojen kuluessa\n täydennetty ja uusittu. Muutamissa maamme osissa, etenkin\n Pohjois-Suomessa, jatkuu isojako yhä vieläkin, onpa pitäjiä, joissa\n sitä tuskin on alettukaan. S#/\n\n\nMeltolahden kylän talolliset kokoontuivat eräänä syyspäivänä sangen\nmiettiväisinä. Ja miettimistä olikin aivan tarpeeksi. Korkealta\nesivallalta oli saapunut käsky isonjaon toimittamisesta Meltolahdenkin\nkylässä, ensimmäisen jaon koko laajassa pitäjässä. Mitä isollajaolla\noikeastaan tarkoitettiin, siitä isännät eivät olleet oikein tarkoin\nselvillä, sen vain kuulopuheesta tiesivät, arvasivat ja aavistivat,\nettä kysymyksessä oli koko entisen, isiltä perityn viljelysmaan\nkäytön kumoaminen ja muuksi muuttaminen, joten kysymys oli tärkeä ja\naskarrutti ajatuksia. Pitäisi mukamas nyt maat lopullisesti jaettaman\nniiden viljelysarvon mukaisesti, ja sarkajaon aikojen kuluessa pieniin\npaloihin repimät tilukset koottaman yhdeksi kokonaisuudeksi siten, että\nkullakin isännällä olisi peltonsa, niittynsä, metsänsä ja joutomaansa\nyhdessä levyssä eikä hajallaan siellä ja täällä.\n\nNo, asia saattoi olla hyväkin, mutta voi kääntyä pahaksikin. Hajallisia\npalstoja oli vaikea hoidella, raskas aidata ja ne aiheuttivat alituisia\nriitoja. Ehyellä lohkollaan isännöisi jokainen oman tahtonsa mukaan\neikä naapurilla olisi sinne asiaa. Mutta kukapa saisi parhaimmat\npalat, joita itsekunkin mieli tietenkin teki? Noudatettaisiinko jaossa\noikeutta ja kohtuutta vai käytettäisiinkö siinä kieroja keinoja?\n\nIsännät kyräilivät epäluuloisina toisiaan ja etenkin Tahvana Isotupaa,\njoka oli tätä uutta jakoa vaatinut ja sen siten aiheuttanut. Omissa\nmielissään isännät asioitaan äänettöminä aprikoivat, paitsi leskivaimo\nKaisa Tappura, joka tietysti ei malttanut pitää kieltään kurissa, vaan\nantoi ajatuksiensa asiasta kuulua solkenaan, aina siksi, kunnes Äijölän\nukko suuttui ja ärähti:\n\n— Pidä suusi kapeampana. Tappuran akka, soh!\n\n— Etujani minäkin saan ajaa, kun ei ole enää Pekka-vainaa elossa ja\nlapsista on huoli ja —\n\n— Pidä sittenkin suusi ja puhu vasta, kun mittariherra kysyy — jos\nkysyy —\n\nMittariherra apulaisineen ilmaantuikin jo Isontuvan kynnykselle\naamiaisensa syötyään. Ruotsia se melskasi apulaiselleen ja tämä\npuolestaan ilmoitti suomeksi, että kokous pidettäisiin pihamaalla,\nkoska oli kaunis ilma ja tuvassa vilisi liiaksi torakoita.\n\nRuotsin herra selitti apulaisen suomeksi kääntäessä toimituksen\ntarkoituksen ja lakipykälät. Sitten hän kyseli itsekunkin toivomuksia,\nmutta kun kukaan ei osannut vielä sanoa mitään, kääntyi hän\nkysymyksellään Isotuvan Tahvanan puoleen.\n\nMitäpä tässä muuta osaa toivoa, kuin että tehtäisiin jako siten, että\nkukin saisi maansa talonsa ympärille, mikäli se vain on mahdollista,\nvastasi Isotupa.\n\n— Saako myöhemminkin esittää ajatuksiaan vai pitääkö ne sanoa nyt heti?\ntiedusteli Äijölän vaari.\n\nMittariherra lupasi ottaa myöhemmätkin toivomukset varteen ja sanoi\nlisäksi, että parasta olisi siis toimittaa ensin kylän maiden jyvitys.\nNiin tehtiinkin. Kun maa oli märkää, sai mittariherra lainaksi Isotuvan\nlapikkaat, jolloin ukkoja hieman hymyilytti.\n\nJyvitykseen tarvittiin runsaasti aikaa, monta päivää, mutta olihan\nsitä näin syksyllä. Jo edellisellä viikolla tekemäänsä karttaan,\nensimmäiseen Meltolahdesta piirrettyyn, jossa maanlaadut olivat\nmerkityt koreilla väreillä, mittariherra apulaisineen pisteli\nerisuurilla numeroilla erilaisen maanlaadun arvon. Tämä toimitus\ntapahtui melkein kommelluksitta, sillä kukaan ei arvannut, mitä\ntulisi lankeamaan hänen osalleen, paitsi aivan talojen ympärillä,\njolloin kukin talokas koetti esitellä oman talonsa peltojen laadun\nmahdollisimman huonoksi ja sikäli numeronkin alhaiseksi.\n\nJyvityksen toimitettuaan mittariherra teki muutaman päivän omia\nlaskelmiaan. Sitten kokoonnuttiin taas. Nyt piti esittää lopulliset\ntoivomuksensa ja siitä syntyikin eri jupakka, sillä yksi tahtoi\nyhtä, toinen toista. Yksi ja yhteinen toivomus vain oli kaikilla,\nse nimittäin, että jokainen tahtoi saada lohkonsa ulottumaan järven\nrantaan. Siitä ei haluttu tinkiä.\n\n— Mutta sehän on aivan mahdotonta, tuskitteli mittariherra. — Jos maat\njaetaan siten, niin tulee muutamista tiluksista kahdenkin virstan\npituisia ja vain muutaman kymmenen sylen levyisiä. Pääsettehän te\nrantaan yhteisiä teitä myöten, jotka määrätään ja pyykitetään.\n\n— Vaikkapa niinkin, mutta ainakin minun pitää saada oma rantani ja\nmaani siihen saakka, vaati Pohjalan järkkymättömästä itsepäisyydestään\ntunnettu isäntä.\n\n— Mutta sinähän asut melkein parin virstan päässä rannasta, virkkoi\nMellakan isäntä.\n\n— Vaikka niinkin, mutta lohkon pitää ulottua rantaan.\n\nMittariherra tuskastui jo monta kertaa, ennenkuin kaikki toivomukset,\nvastaväitteet ja riidanaiheet oli kuultu. Keskeyttipä hän pariin\notteeseen koko toimituksenkin, jolloin isännät kävivät äänettömiksi —\nsiksi aikaa.\n\n— Kummaa kansaa nämä suomalaiset ovat, ihmetteli mittariherra. — Muuten\nistuvat tuppisuina, tuskinpa saa kysymykseen vastausta, mutta nyt on\nsana löysässä.\n\n— Niin se on, selitti Isotupa. — Isännät katsovat, oikein kyllä,\nomansa ja lastensa tulevaisuuden olevan kyseessä ja unohtavat sitä\npuoltaessaan ainaisen vaiteliaisuudenkin. Ja perin epäluuloisiakin me\nolemme, herra paratkoon. Ja eriseuraisiakin, kun niikseen sattuu, sekä\nitsepäisiä uskossamme oikeuteemme. Kullakin on syntinsä.\n\nMutta Kaisa Tappura vei apulaisen syrjään ja kuiskutteli toimittavansa\nmittariherralle hyvän säkillisen villoja ja pakallisen sarkaa ja samoin\napulaisherrallekin osansa, jos jako tapahtuisi hänen, Kaisan, kohdalta\noikein hyvin. Apulainen hymähti ja kertoi asian mittariherralle, joka\nmyöskin hymähti ja hetken mietittyään nyökkäsi päätään.\n\nToivomuksista ja vaatimuksista vihdoinkin selvittyään mittariherra\nryhtyi toimittamaan jakoa. Hän kiikaroi ja viittoi ja panetti\npaalujaan. Ja taas satoi väitteitä ja vastaväitteitä loppumattomiin.\nMittari tuskastui lopullisesti.\n\n— Kun toimitus on laillinen ja te olette hyväksyneet jyvityksen,\ntoimitan jaon uskottujen miesten läsnäollessa, hän määräili. — Ken ei\nole tyytyväinen osaansa, saa tehdä valituksen.\n\nNiin sitten tapahtuikin isäntien murinasta huolimatta. Kukin sai maansa\nyhteen levyyn. Pohjalan isännän lohkosta tuli mahdottoman pitkä ja\nmahdottoman kapea, mutta järven rantaan hän sai astua omalla maallaan.\nJa niinpä usea muukin, vaikka kaikille ei samaa onnea suotukaan. Kylän\nlaajat takamaat metsineen mittariherra jätti toistaiseksi yhteiseksi\nmaaksi.\n\nToimituksensa lopetettuaan mittariherra ilmoitti lähtevänsä ja\nsaapuvansa myöhemmin uudelleen lopullisia rajapyykkejä pystyttämään.\nJa varoitti siihen mennessä ketään koskemasta maahan iskettyihin\npaaluihin. Ken sellaista salaa tekisi, hänet mittariherra kyllä saisi\nheti selville kartoistaan ja kirjoistaan ja vanha kelmi hänet perisi\nnahkoineen ja karvoineen.\n\nLeskivaimo Kaisa Tappura oli kai osaansa tyytyväinen, koskapa hänen\nnähtiin käsittelevän villoja ja sarkoja ja toimittelevan niitä\netäisille teille. Niinpä moni muukin teki, vaikka lähetettävä olikin\nerilaista, kenellä hopeaa, kenellä muuta. Ja muuten riitti puhetta ja\nkahnaakin jakotoimituksen oikeudesta ja vääryydestä loppumattomiin —\nkuten aina.\n\n\n\n\nMAAOMENAT\n\n\n Ruotsi-Suomea hallitsi Fredrik I jälkeen ent. Gottorpin herttua,\n »sorvarikuningas» Aadolf Fredrik. Puolisonsa ja hovipuolueen\n yllyttämänä hän yritti vallankaappauksella supistaa säätyjen ja\n neuvoskunnan valtaa, mutta hanke päättyikin niin surkeasti, että\n säädyt jopa antoivat neuvoskunnalle oikeuden käyttää kuninkaan\n nimileimasinta, jos hän kieltäytyi allekirjoittamasta päätöksiä. Tämän\n ja muiden nöyryytyksien jälkeen kuningas jätti puolueet rauhassa\n hallitsemaan ja vapauden ajan jatkumaan ja antautui mielityöhönsä,\n sorvaamiseen. — V. 1757 Ruotsi-Suomi hattujen toimesta yhtyi Preussia\n vastaan käytyyn seitsenvuotiseen sotaan. Suomesta lähetettiin Saksaan\n muutamia rykmenttejä. Sodasta, jota käytiin Pommerissa, Ruotsi-Suomi\n ei saanut mitään etuja eikä liioin kunniaakaan. Pommerista palaavat\n sotamiehet kuitenkin toivat mukanaan Suomessa ennen tuntemattoman\n perunan, jonka suuri hyöty täällä pian huomattiin ja sen viljelys\n alkoi levitä.\n\n\nSotamies Niilo Piikki palasi Pommerin sodasta. Jalkaisin hän oli\nkolmatta viikkoa taivaltanut sisämaahan, kunnes sai kotikylän näkyviin.\nKävely olikin hidasta, sillä hänen toinen jalkansa oli jäänyt\nSaksanmaalle eikä puusta tehty jaksanut kunnolla toimittaa menneen\nvirkaa.\n\nPiikki ajatteli ensin astella suoraan ruotumökilleen, mutta muuttikin\nsitten mieltään. Piti toki ensin käväistä Knaappilan, kylän vauraimman\nisännän luona kertomassa kuulumiset ja viemässä tuomiset, Knaappila\nkun näet kustansi suurimman osan hänen varustuksistaan ja lisäksi\nrauhanaikaisesta leivästään pitämällä häntä, köyhää sotamiestä,\ntöissään. Ja kaipa Knaappila oli pitänyt huolen siitäkin, etteivät\neukko ja vekarat hänen, Piikin, sodassa ollessa jääneet aivan puille\npaljaille.\n\nKnaappilan ukko olikin kotosalla. Hän säälitteli Piikin mennyttä\njalkaa, mutta lupasi ottaa hänet kuitenkin töihin sotaväestä\neroamisenkin jälkeen, ellei jalka vain pahoin töitä haittaisi. Piikki\nvakuutti, ettei se haittaisi, ja niin sovittiin, että hän syksyllä\nmuuttaisi äsken kuolleen leski Kreetan tyhjään mökkiin ja odottelisi\nsiellä talossa töitä tehden siksi, kunnes hänen poikansa Paavo ehtisi\nmiehen ikään, jolloin Paavo perisi isänsä sotamiehen viran. Välivuodet\nsitä hoitaisi Knaappilan toinen renki.\n\n— Pannaan vaikka tuo Manu siihen puuhaan, se on näet tyhmempi\nja laiskempi. Kaipa sotaväessä kuranssaavat siitä viisaamman ja\nriuskemman, selitteli Knaappila.\n\nSelitettyään sodan tärkeimmän tapahtuman, jalan menetyksen, lisäksi\nsodan muutkin, hänen kohdalleen sattuneet vaiheet, avasi Piikki\nlaukkunsa ja otti sieltä kourallisen kumman näköisiä pallukoita.\n\n— Toin isännälle ja emännälle vähän tuomisia saksojen maalta. Niin että\ntässä niitä nyt olisi.\n\n— Mitä nuo ovat lajiaan?\n\n— Sellaisia hedelmiä nämä ovat, oikein hyviä syötäviä, mureita ja\nmakoisia. Saksalaiset sanovat niitä kartohveleiksi. Ne ovat sellaisia\nmaaomenia. Kasvavat nähkääs maassa.\n\nKnaappila sai kouraansa maaomenan, pyöritteli sitä aikansa, jopa otti\nja puraisikin siitä palasen. Kotvan sitä mutusteli ja jauhoi suussaan,\nmutta sylkäisi lopulta pitkän syljen ja sen mukana syötävänsä.\n\n— Pahuksen mureita ja makoisia ovat, vietävät! murahti hän sitten, ja\nantoi omenan emännälle, kehoittaen häntäkin maistamaan.\n\nEmäntä epäili kauan, haukkasi lopuksi, pureskeli ja sylki jätteet\nmaahan, heittipä sinne koko omenankin, josta poika sen otti\nmaistaakseen hänkin vuorollaan.\n\n— Siunatkoon sentään tuota Niiloa, kun narraa vakaisen väen maistamaan\nsikojen ruokaa! menosi emäntä.\n\nNiilo oli katsellut tuomisien maistamista suu naurun vireessä, mutta\notti nyt puheenvuoron:\n\n— Ei niistä ole raakana syötäviksi. Ne pitää keittää, sitten vasta\novat hyviä. Jospahan emäntä pistää padan tulelle, niin koetetaan. —\nTokkopahan kelvannee syötäväksi sittenkään. Mitä ei ole koettu, sitä ei\nuskota.\n\n— No, uskoopa suomalainenkin, kun näkee ja kokee.\n\nSiirryttiin tupaan. Emäntä pani padan tulelle ja Niilo hääri mestarina.\n\n— Nyt, kun vesi jo kiehuu, pirautetaan hyppysellinen suolaa joukkoon.\n\nKolme perunaa siinä vain keitettiin. Isäntä otti yhden ja antoi\nemännälle toisen. Aikansa taas mutusteltuaan isäntä jo tunnusti:\n\n— Saattaa tällainenkin syötävä hyvällä tahdolla päästä mahaankin saakka.\n\n— Outomakuinen tämä on, mutta ei maistu pahalta. Hätätilassa ja muun\nruoan puutteessa tätä ehkä söisi, myönteli emäntä.\n\n— Kun tuossa näkyy olevan voirasia, niin sivaltakaapa, isäntä, siitä\nvoinokare päälle.\n\nIsäntä pisti voinokareen omenan päälle, maistoi ja nuolaisi huuliaan.\n\n— Hyvä taisi olla, uteli Niilo. — Kyllä sitä syö voin kanssa vaikka\njouluna ja pääsiäisenä ja helluntaina. Ja vaikka ilmankin. Sehän näissä\nmaaomenissa onkin hyvä puolensa, että ne säilyvät talven yli.\n\n— Häh, vai säilyvät. Mitenkä näitä sitten viljellään ja maksaako se\nvaivan?\n\n— Kymmenkertaisen sadon antaa ja enemmänkin, vastasi Niilo ja selitti\nmyöskin viljelystavan.\n\n— Voisihan tuota koettaa, mutta mistäpä saanee siemenen.\n\n— Ei näitä Suomesta saa. Minulla oli laukussani viisitoista kappaletta\nja muiden seutujen sotamiehillä samoin omansa — mikäli eivät ole\nehtineet pelata niitä noppapelissä tai syödä nälkäänsä. Pihalla\npilattiin yksi, kolme keitettiin, jäljellä on siis yksitoista. Jos\nminä nyt annan niistä isännälle neljä ja itse pidän neljä ja kotonani\nkeitän kolme, niin jää meille neljä siementä kummallekin. Ensi syksynä\non meillä siis, jos kaikki kohdalleen sattuu, jo kahdeksankymmentä, ja\nsiitä se sitten lähtee edelleen. Sopiiko niin?\n\n— Sopii se, sopii, myönsi isäntä ja sai neljä perunaansa. Hän aikoi\nsijoittaa ne talteen nurkkakaappiin raamatun ja virsikirjan väliin,\nmutta Niilo ehätti selittämään niiden vaativan omat säilytystapansa,\netteivät ennenaikojaan itäisi ja pilaantuisi.\n\n— Ahah, vai niin. Tehdään sitten sillä tavoin. Ja nyt jaetaan tämä\nkolmas osiin, nokareensa kullekin, että kaikki saavat maistaa.\n\nIsäntä halkaisi puukollaan maaomenan kullekin maistettavaksi.\n\nKeväällä Knaappila istutti neljä maaomenaansa ja Niilo neljä. Siitä\nalkoi tämän hyvän syötävän viljelys heidän kotipitäjässään. Monta\nlystikästä erehdystäkin siinä sattui. Niinpä sekin, kun isännät\ntoimessaan keitättivät ja maistelivat perunanvarsien pulpuroita\narvaamatta, että oikeat hedelmät kasvoivatkin juurissa maan sisällä.\n\n— Tämä maaomenain tuonti oli varmasti ainoa hyöty koko Pommerin\nsodasta, tuumi Knaappila muutamien vuosien kuluttua. — Menetit\nsiellä jalkasi, Niilo, mutta tässä vahinko kääntyi hyödyksi. Tärkeän\nleivänlisän sinä tähän pitäjään toit ja kaiken kiitoksen ansaitset.\nJa sinähän olet nyt koko pitäjän omenamestari ja viljelyksen neuvoja.\nJalan menetys taisi kannattaa, vai?\n\n— Ka, kannattihan se.\n\n\n\n\nKOLME MERKKIMIESTÄ\n\n\n Kahdeksastoista vuosisata synnytti maailmaan monia huomattavia\n miehiä. Ruotsissa vaikuttivat Linné, Celsius ja monet muut. Suomella\n on mainittavana vuosisadan keskivaiheilla ja sen jälkeen kolme\n merkillistä miestä. Augustin Ehrensvärd — s. 1710 k. 1772 — oli\n ammatiltaan sotilas, mutta syviä jälkiä hän jätti rauhankin työn\n vainioille. Antti Chydenius — s. 1729 k. 1803 — suuripiirteinen,\n laajatietoinen, syväajatuksinen talous- ja yhteiskuntatietäjä,\n luetaan maamme mainioimpiin miehiin. Heihin liittyy tavallaan\n kolmas, Yrjö Maunu Sprengtporten — s. 1740 k. 1819 — etevä sotilas,\n joka kuitenkin joutui tekemään merkitsevimmän elämäntyönsä\n Suomen itsenäisyysajatuksen julkijulistajana ja taipumattomana\n esitaistelijana. Varsinkaan hänen vanhempina vuosinaan suorittamaansa\n työtä Suomen etujen puoltajana Venäjän keisarin läheisyydessä maamme\n Venäjään yhdistämisen aikoina ei kai ole läheskään aina osattu tajuta\n ja arvioida kyllin korkeaksi.\n\n\n\n»YXTOTINEN.»\n\n\nSuomen suojaksi päätettiin rakentaa Ranskan antamalla kullalla luja\nlinnoitus. Paikan valinta, työn suunnittelu ja johto uskottiin\ntykistöeversti Augustin Ehrensvärdille. Hänen isoisänsä, Schaeffer,\noli palvellut Turun rykmentin majoitusmestarina, ja isänsä, taitava\ntykistöeversti, aateloituna Ehrensvärd, oli Suomessa syntynyt. Augustin\noli hattujen sodassa harvoja kunnostautuneita. Monilla matkoillaan hän\nhankki laajat tiedot eri aselajeista sekä linnoitusten rakentamisesta.\nValtiopäivillä hän vakavasti teroitti Suomen puolustuksen välttämätöntä\nlujitusta ja joutuikin loppujen lopuksi sitä itse suorittamaan.\n\nHelsingin ympäristöön ja Susisaarille sen edustalle hän suunnitteli\nlaajan linnoituksen. Ehdotuksen toista puolta, vahvojen linnakkeiden\nrakentamista mantereenkin puolelle, ei koskaan toteutettu, mutta\nSusisaarille rakennettavan merilinnoituksen suunnitelma hyväksyttiin.\nEhrensvärd pani työt alulle. Neljässä vuodessa linnoituksen tuli olla\nvalmis, mutta tarkoitukseen myönnettyjä varoja supistettiin yhtämittaa\nja työ kesti lähes neljä vuosikymmentä. Sen loppuaikoina häneltä\nriistettiin pikkumaisista puoluesyistä ja kademielen aiheutuksesta työn\njohto. Pian hänet määrättiin siihen uudelleen, mutta silloin hän oli jo\nkuluttanut ikänsä parhaan osan tähän rakkaaseen työhönsä. Linnoitus oli\nsilloin melkein valmis. Sen rakennustöissä oli käytetty alkupuolella\nyksinomaan suomalaista sotaväkeä, myöhemmin osittain ruotsalaisiakin\njoukkoja. Pohjolan vahvin linnoitus siitä tuli, asevoimin\nvalloittamaton, ja usein sitä verrattiin maailman lujimpaankin,\nGibraltariin.\n\nLinnoitustöitä johtaessaan Ehrensvärd yhdessä nerokkaan\nlaivanrakentajan F.H. Chapmanin kanssa suunnitteli ja rakensi Suomen\nrannikkolaivaston, runkona neljä uusimallista vahvaa saaristolaivaa:\nUusimaa, Turunmaa, Hämeenmaa ja Pohjanmaa. Tämä laivasto alistettiin\nkokonaan Suomen sotavoimien päällikön käskettäväksi ja sellaisena toimi\nEhrensvärd itse. Laivastolla oli oma, sininen lippunsa.\n\nPommerin sodassa Ehrensvärd käväisi ylipäällikkönä, mutta surkeiden\nolosuhteiden vallitessa hän ei saanut erikoista aikaan. Kiittäen häntä\nkuitenkin mainittiin.\n\nRunsaasti hän Ruotsissa sai vihamiehiä. Monet häntä siellä\nkadehtivat ja punoivat juonia hänen kukistamisekseen. Ruotsalaiset\nmeriupseeritkaan eivät jaksaneet sulattaa sitä, että Suomen laivasto\noli siirretty erilleen päälaivastosta. Asetettiinpa ylimääräinen\ntutkimuskomiteakin tarkastamaan rakennustöiden tilejä. Siinä ilmeni,\nettä Ehrensvärd oli käyttänyt 600000 hopeatalaria vähemmän kuin hänelle\noli myönnetty, mutta saanut aikaan yhtä paljon. Kadehtijain suut\ntukkeutuivat.\n\nSotilaallisen työnsä ohella hän tiedeakatemian jäsenenä painatti\nsen julkaisuissa monta tieteellistä tutkielmaansa. Hänellä oli\nsujuva kynä ja hän kirjoitteli jopa runojakin. Lisäksi hän piirsi\ntaitavasti, käyttipä sivellintä puhtaasti taiteellisiinkin tehtäviin.\nSuuri taiteellinen lahjakkuus yhtyi hänessä onnellisesti sotilaan\nnerokkuuteen ja käytännölliseen tarmoon.\n\nHattunakaan hän ei ollut puoluevallan sokea ihailija, vaan teki\nkaikessa omantuntonsa mukaan. Suorana ja vilpittömänä hän ei\nmilloinkaan alentunut ottamaan vastaan lahjuksia. Siinäkin suhteessa\nhän oli harvinainen poikkeus.\n\nSuomalaiseksi Ehrensvärd lukeutui sukunsa saksalaisperäisyydestä\nhuolimatta, suomea hän osasi ja käytti, ja sinettinsä tunnuslauseeksi\nhän kaiverrutti yhden ainoan sanan: »Yxtotinen.»\n\nHänen rakentamansa linnoitus sai nimekseen Sveaborg eli Ruotsinlinna.\nSiitä se vääntyi suomalaisessa suussa Viaporiksi ja muuttui aikanaan\nSuomenlinnaksi.\n\nPäänsä lepoon kallistettuaan Ehrensvärd suurin juhlallisuuksin\nhaudattiin Viaporiin. Valtakunnan kuuluin kuvanveistäjä Sergel\nteki haudalle muistomerkin, jonka kupeessa luetaan, vaikkakin vain\nruotsiksi: »Tässä lepää kreivi Augustin Ehrensvärd, sotamarski, ritari\nja Kun. Maj:n ritarikuntien komentaja töittensä, Viaporin linnoituksen\nja armeijan laivaston ympäröimänä.»\n\n\n\nCHYDENIUS.\n\n\nMerkillisimpien miestensä joukkoon Suomi saa lukea Alavetelin ja\nKokkolan vaatimattoman kappalaisen, sittemmin kirkkoherran, myöhemmin\nrovastin ja tohtorin Antti Chydeniuksen.\n\nPappina hän teki tehtävänsä hartaalla rakkaudella pysyen samassa\nseurakunnassa elämänsä loppuun. Lähimmäisiään auttaakseen hän toimi\nlääkärinä aikana, jolloin koko Pohjanmaalla oli vain yksi ainoa\nlääkäri. Kansan kammoaman lasten rokotuksen hän yleisesti nauttimansa\nluottamuksen avulla sai toimeen. Hänen syvimpiä jälkiä jättäneet\ntoimensa koskivat kuitenkin monia muita asioita.\n\nPappilansa pientä ja kehnoa viljelystä hoitaessaan hänen intonsa\nkohdistui maanviljelykseen ja ennen pitkää pappilasta tuli mallitalo.\nViljelyksessään hän keksi ja kehitti uusia, entistä parempia menetelmiä.\n\nTukholman tiedeakatemia palkitsi hänen niittymaiden sammaltumisen\nsyitä ja jo sammaltuneiden niittyjen viljelysmahdollisuuksia\nkäsittelevän kilpakirjoituksensa. Tästä lähti hänen kirjallinen työnsä\nladulleen. Seuraava kirjoitus koski työrattaiden parantamista. Sitten\nhänen huomionsa kiintyi yhteiskunnallisiin ja kansantaloudellisiin\nkysymyksiin ja hän kirjoitti niistä, mutta akatemia ei kirjoitusta\npalkinnut eikä painattanut siinä esiintyvien liian vapaamielisten\najatusten takia. Nyt hän ryhtyi vaatimaan Pohjanmaan kaupungeille\ntapulioikeutta, jollainen ennestään oli vain Tukholmalla ja Turulla.\nTämän ja muunkin toimintansa johdosta hänet valittiin Pohjanmaan\nkappalaisten edustajaksi valtiopäiville. Itsenäisenä ja omia etuja\nonkimattomana miehenä hän ei karsinoitunut mihinkään puolueeseen.\nMyssyjen mukana hän kuitenkin jyrkästi vaati valtiotaloudessa\nesiintyneiden väärinkäytösten poistamista ja oli korkeidenkin\nväärinkäyttäjien leppymätön ahdistaja, mutta sai pian myssytkin\nvastaansa ryhtyessään penkomaan heidänkin syntejään. Suostunta-asioissa\nhän vaati parannuksia sekä hattujen että myssyjen johtomiesten\nvihoittamisen uhallakin.\n\nYleisestä vastustuksesta huolimatta Chydenius ryhtyi vaatimaan\nsensuurin poistamista ja lainalaista painovapautta. Hän laati\nvaliokuntien mietinnöt, enemmistö myöntyi hänen terävien todistelujensa\nedessä, ja niin hän sai aikaan valtakunnan ensimmäisen painovapauslain.\nHuomattavasti hän vaikutti uusien kalastussääntöjen syntyyn ja koetti\najaa viljakaupan vapauttamista, mutta vain papit ja talonpojat häntä\npuolsivat, joten kysymys raukesi. Tapulikysymyksessä hän kirjoitti\nuseita kirjasia. Tukholman ja Turun kiivaasta vastustuksesta huolimatta\nasia ratkesi vihdoin suotuisasti.\n\nSiirtolaisuutta koskevassa kysymyksessä hän jyrkästi iski asioiden\nytimeen. Siirtolaisuuden huolestuttavan lisääntymisen hän väitti ja\ntodisti siitä pakollisesta puristuksesta johtuvaksi, jossa vähäväkiset\nelivät. Lujin ottein hän hyökkäsi yhteiskunnan niitä osia vastaan,\njotka vain toisten työn tuloksia nauttimalla viettivät mukavaa\nja hyödytöntä elämää. Seuraavassa, ulkomaillakin suurta huomiota\nherättäneessä kirjassaan hän ajoi ulkomaankaupan vapauttamista, mutta\nesitti myöskin yleisiä kansantaloudellisia ajatuksiaan. Vähän myöhemmin\nhän jälleen tarttui kynään kooten nyt suppeaan, mestarilliseen\nmuotoon, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, terävät kansantaloudelliset\nmietelmänsä. Siinäkin hän asettui kaikkea elinkeinopakkoa ja\nsuosimisjärjestelmää vastaan, väittäen keskinäisen kilpailun vievän\nparhaaseen tulokseen. Sen hän katsoi johtavan suurempaan taloudelliseen\ntasa-arvoisuuteen, sillä silloin etuoikeutettujen toimeton elämä\nloppuisi, kun varallisuuteen voi päästä vain oman ahkeruutensa avulla.\nNämä ajatuksensa hän esitti itsenäisesti, aikaisemmin kuin kukaan muu\nmissään maassa.\n\nSitten hän ryhtyi käsittelemään kysymystä rahan arvon pysyttämisestä\nvakavalla pohjalla ja hyökkäsi empimättä säätyjen asiassa tekemää,\npäinvastaiseen tulokseen vievää päätöstä vastaan. Hänet haastettiin\nkaikkivaltiaan salaisen valiokunnan eteen vastaamaan kirjasessa\nesittämistään ajatuksista, vaadittiinpa hänen julistamistaan ainaiseksi\nvaltiopäiville kelpaamattomaksi. Asia herätti suunnatonta huomiota.\nPian tämän jälkeen syntynyt vaikea pulakausi osoitti Chydeniuksen\nolleen oikeassa. Ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat pulakysymystä\nselvittämään, kappalaiset valitsivat taas Chydeniuksen valtiopäiville,\nmutta muodollisista syistä papisto ei hyväksynyt vaalia. Myöhemmin,\nKustaa III aikana, parannus toteutettiin menestyksellä Chydeniuksen\nmietteiden mukaisesti.\n\nMuutaman vuoden kuluttua hän jälleen puuttui uuteen asiaan vaatimalla\npakkomääräyksillä sidotun maakaupan täydellistä vapauttamista. Taaskin\nhän kulki paljon ajastaan edellä eikä saanut osakseen johtavien piirien\nymmärtämystä.\n\nKaksi kertaa hänet ehdotettiin Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi, mutta\nehdotukset evättiin.\n\nTaasen valtiopäiville tultuaan hän alkoi ajaa\npalkollissopimusasetuksien uusimista sillä lämpimällä myötämielellä,\njota hän aina tunsi raskaasti ahertavia yhteiskunnan vähäisiä\nkohtaan. Ponnistuksista ja osittaisesta myöntymisestä huolimatta\ntätä tärkeätä toimenpidettä, jolla palkolliset olisi saatettu\nalkeellisimmista oikeuksistaan osallisiksi, säädyt eivät\nhyväksyneet. Suostunnan myöntämistä vain määräajaksi hän esitteli\nja vaati vieraihin uskontokuntiin kuuluville vapaata asumis- ja\nhartaudenharjoittamisoikeutta valtakunnassa. Viimeksimainittu aloite\njohtikin lopulta, v. 1781, tulokseen. Chydeniuksesta tuli täten\nuskonvapauden isä, mutta ahtaasti ajattelevien sääty veljiensä suosion\nhän menetti.\n\nVanhoina päivinään Chydenius otti vielä osaa Suomen talousseuran\nkirjoituskilpailuun vastaten kysymykseen: »Mitkä esteet kahlehtivat\nSuomen maamiehen vireyttä ja millä keinoin hänet sopivimmin ja\nvaikuttavimmin saadaan noudattamaan taloudessaan suurempaa tarmoa\nja huolenpitoa?» Vastauksessaan hän muun muassa vaati maan vapaata\njakoa siten, että niiden, jotka sitä viljelivät, tulisi päästä sen\nomistajiksi. Chydenius olisi siis jo silloin tahtonut ratkaista\ntorpparikysymyksenkin, mutta ajatus katsottiin liian jyrkäksi ja\nvastaus jätettiin palkitsematta. Hänen ajatuksiensa toteuttamiseen\nkului vielä aikaa yli sataviisikymmentä vuotta.\n\nTalousseuralle hän jätti monia muitakin kirjoituksiaan, jotka\nkäsittelivät Lapin saattamista viljelykseen, rokotusta, Suomen\nunikkojen käyttämistä oopiumin valmistukseen ja useita muitakin asioita.\n\nUseita uskonnollisiakin kirjoitelmia ja saarnakokoelmia hän laati.\nErinomaisena puhujana hän vaikutti kuulijoihinsa. Kristillistä oppia\nhän ei ainoastaan julistanut, vaan vaati sen soveltamista käytäntöönkin\nja näytti siinä itse esimerkkiä.\n\nAntti Chydenius mainitaan täydellä syyllä Suomen suurimmaksi\ntaloustieteilijäksi. Kaukonäköisenä tietäjänä, aina asian syvimpiin\njuuriin iskevänä ja mietteittensä käytäntöönkin soveltamisen tarkoin\nhuomioonottavana, todisteluissaan selvänä ja johdonmukaisena hän kuuluu\nneroihin, joita Suomella ei ole ollut suinkaan liikaa. Aikana, jolloin\nyksilön, elinkeinojen sekä uskon vapaus vielä olivat pakkositeissään,\nhän selvästi näki niiden vapautuksen suuntaviivat. Todellisen, oikein\nkäsitetyn, lainalaisen kansanvaltaisuuden vasta ollessa kapalossaan hän\njo julisti sen johtavia periaatteita. Ja monissa tärkeissä kysymyksissä\nhän kulki vuosikymmeniä, jopa satojakin, aikansa edellä.\n\n\n\nSPRENGTPORTEN.\n\n\nViaporin rakennustöissä oli mukana nuori upseeri, Yrjö Maunu\nSprengtporten. Suku oli balttilaista, muutamaa miespolvea aikaisemmin\nSuomeen Liivinmaalta muuttanutta. Kadettina hän oli seisonut vartiossa\nsen mestauslavan ääressä, jossa pyövelin kirves katkaisi Levenhauptin\nja Buddenbrockin päät. Verta roiskui kadetin kasvoille. Sinä hetkenä\nhänessä syttyi Ruotsia kohtaan sammumaton viha — näin hän itse kertoo\nvanhuuden päivinään kirjoittamissaan muistelmissa.\n\nYrjö Maunu kävi Ehrensvärdin mukana Pommerin sodassa, osoittautui\nhurjanrohkeaksi, älykkääksi upseeriksi, palasi Suomeen, ja ryhtyi\npalvelemaan kapteenina vanhemman velipuolensa Jaakko Maunun\nkomentamassa suomalaisessa ratsuväessä.\n\nJaakko oli hattupuolueen johtomiehiä, mutta liittyi pian kuninkaaseen.\nSäätyjen eriseurainen, ainaisiin riitoihin ja rettelöihin johtanut\npuoluekamppaus oli ruvennut kansalaisia kyllästyttämään, varsinkin kun\nniiden lähes kuusi vuosikymmentä kestänyt valtakausi ei ollut tuottanut\ntoivottuja tuloksia. Ruvettiin tahtomaan yhtä käskijää. Mutta säätyjen\nvalta oli yhä luja. Jaakko laati vallankaappaussuunnitelman, kuningas\nhyväksyi sen, vaikka suuresti epäröiden; ja kuninkaan valtuuksilla\nvarustettuna Jaakko lähti Suomeen hakemaan joukkojaan, joiden piti\ntoimittaa yllättävä keikaus. Suomessa Jaakko odotteli kuninkaalta\nsovittua lähtömerkkiä, mutta kun sitä ei kuulunut, päätti hän toimia\nomin päin. Nuoremman veljensä Yrjön saattamana hän lähti Porvooseen,\njossa suomalaiset kevyet rakuunat majailivat, piti heille puheen ja\nsai heidät puolelleen, pani kaiken varalta tuomiokapitulin arestiin,\nlähetti rakuunaosaston eristämään Helsingin ja lastautti loput rakuunat\nlaivoihin, lähimpänä päämääränään Viaporin valtaus. Ensin tyven,\nsitten myrsky pysähdytti laivat, mutta Jaakko pääsi vihdoin veljineen\nankaran soudun jälkeen veneellä linnoitukseen, pidätti komentajan\nja sai linnoitusväen puolelleen. Helsingissä ei tiedetty tarkoin\nPorvoon tapahtumista, sillä rakuunat olivat vartioineet teitä hyvin.\nÄkkiarvaamatta Jaakko — »rohkea mies, joka ei uskonut mihinkään muuhun\nkuin urhoollisuuteen», kuten aikalaiset sanoivat — sieppasi kaupungin\nhaltuunsa. Vastarinta havaittiin turhaksi, ja hän otti viranomaisilta\nsekä asukkailta uskollisuudenvalan kuninkaan nimessä. Sitten hän alkoi\nvarustautua matkalle, mutta laivojen kuntoon laittaminen, muonavarojen\nhankkiminen ja lopuksi pahat ilmatkin viivyttivät lähtöä. Suomen koko\nsotavoima yhtyi häneen. Viaporiin tosin saapui tieto, että Kustaa III\noli jo pannut vallankaappauksen toimeen Tukholmassa Sprengtportenin\njoukkoja odottamatta, mutta siitä huolimatta hän lähetti joukkonsa\nmatkaan, lähtien itse edellä. Myrskyt kuitenkin viivyttivät\nretkikuntaa, niin että se tuli perille sangen myöhään. Suunnitelman\nlaatijaa myöhästyminen ja kaappauksen toimittaminen ilman häntä\nsapetti, mutta kuningas palkitsi saamansa avun runsaasti nimittämällä\nJaakon kenraaliluutnantiksi ja henkivartioston komentajaksi.\nSuomalaiset joukot jäivät toistaiseksi Tukholman varusväkeen ja\nsaivat palkkioita. — Kustaa III myönsi avoimesti, ettei hän ilman\nSprengtportenia olisi milloinkaan uskaltanut ryhtyä kaappaukseen. —\nTällainen oli vapauden ajan lopun ensimmäinen vaihe.\n\nYrjö Maunu oli innolla ottanut osaa veljensä vallankaappaustoimiin,\nyleni pian everstiksi ja sai komentoonsa Savon rykmentin. Karjalan\nrakuunat sekä Kyminkartanon ja Rautalammin pataljoonat. Savon prikaati\nmuodostui ja sen nuorella komentajalla oli edessään runsaan työn aika.\nHän piti ahkerasti harjoituksia, uusi aseistuksen, otti huomioon\nuusimman sotataidon vaatimukset, menipä selväkatseisena, omintakeisena\nupseerina siitä kauas edellekin. Joukot hän pian kasvatti täysin\nsotakuntoisiksi, upseereita hän tarkoin perehdytti tiedustelutehtäviin\nja kartoitukseen sekä opasti ottamaan huomioon Suomen järvirikkaan,\nmetsäisen maan erikoiset vaatimukset. Muutamissa vuosissa prikaati\nkohosi mallikelpoiseen kuntoon. Kaukaa ulkomailtakin saapui upseereja\nsiihen tutustumaan. Virkataloonsa Brahelinnaan Sprengtporten järjesti\nmelkein kokonaan omilla varoillaan nuoria upseereja varten sotakoulun,\njonka merkitys oli suuri. Sotamiehiltä hän vaati tiukkaa kuria ja\ntarkkaa tehtäviensä täyttämistä, mutta piti heistä myöskin hyvää\nhuolta. Upseereille hän oli ankara herra, mutta avasi kernaasti\nkukkaronsa nähdessään nuoren, varattoman, lahjakkaan miehen pyrkivän\nurallaan eteenpäin. Hän ei myöskään välittänyt siitä, oliko upseeri\naatelinen vai aateliton, kunto oli pääasia. Suomen sotalaitoksen\nhyväksi hän kulutti varansa, jopa velkaantuikin.\n\nKustaa III tuki aluksi Savon prikaatin päällikköä, mutta pian hänen\nmielialansa muuttui, kun alettiin kuiskailla everstillä olevan joitakin\nerikoisia, perin salaisia suunnitelmia. Kaipa asia niin olikin.\nKuningas alkoi katsella everstiä epäillen, Sprengtporten ei mielestään\nenää saanut osakseen kasvatustyössään tarpeeksi myötämieltä, ja sopu\nrikkoontui. Tehtyään ehdotuksen vakinaisen kadettikoulun perustamisesta\nSavoon, Haapaniemeen, Sprengtporten lähti ulkomaille. Venäjällä,\njonka kautta hän matkusti Ranskaan, hänelle osoitettiin erikoisen\nsuurta huomaavaisuutta, josta tieto luonnollisesti kulki Tukholmaan.\nMihinkään vehkeilyihin venäläisten kanssa hän ei kuitenkaan ryhtynyt.\nSpaassa hän tapasi kuninkaan, sovinto tehtiin ja Kustaa lupasi avustaa\nhäntä vastaisissa aikomuksissaan. Hän pyysi ja sai eron virastaan,\nmutta hänen osakseen ei riittänyt ainoatakaan kiitoksen sanaa.\nPohjois-Amerikan Yhdysvaltain vapaussota oli käynnissä ja Sprengtporten\npyrki Ranskasta lähtevään, La Fayetten johtamaan apuarmeijaan. Hänen\nasiansa pitkistyi ja mutkistui. Ranskalaiset ministerit syyttelivät\ntoisiaan eikä Kustaan lupaamaa apua tuntunut missään. Viimein hän sai\nmyönteisen vastauksen, matkusti Marseilleen, mutta kuulikin siellä\nihmeekseen saavansa kyllä paikan, mutta ei mitään palkkaa. Varoja\nvailla hän ei voinut siihen suostua, vaan palasi Pariisiin, jossa hän\njoutui suuriin rahallisiin vaikeuksiin — velkavankeuskin jo uhkasi.\nVihdoin hän pääsi palaamaan Suomeen ja asettui asumaan omistamalleen\nSeestan tilalle Nastolaan. Hänen suuri ajatuksensa: Suomi itsenäiseksi,\noli kuluneina vuosina kypsynyt ja sitä hän ryhtyi nyt ajamaan. Häneen\nliittyivät monet huomattavat suomalaiset, korkeammat upseerit, kuten\nvon Otter, de Geer, von Essen ja useat muut. Hän käsitti, että Suomen\nitsenäisyys olisi saatava toimeen yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa,\nsillä muuten Venäjä epäilemättä valtaisi maan ennemmin tai myöhemmin.\n\nHollannin ja Itävallan välillä oli syttymäisillään sota. Sprengtporten\nmatkusti Hollantiin ryhtyäkseen sen palvelukseen. Sotaa ei\nsyttynytkään, mutta Hollannissa hän tapasi Venäjän sikäläisen\nlähettilään. Tälle hän esitti itsenäistymisajatuksen ranskankielisessä\nkirjoitelmassa. Saatuaan siitä tiedon Venäjän keisarinna Katariina\nkehoitti häntä siirtymään Venäjän palvelukseen. Seuraavana vuonna\nSprengtporten astui ratkaisevan askelen ja muutti Pietariin. Siellä\nhän heltiämättä jatkoi työtään itsenäisen Suomen luomiseksi, mutta ei\naina valinnut tarkoin keinojaan. Ehkäpä hän katsoi siten pääsevänsä\nnopeammin perille tai yllytti hänet siihen Kustaa III:tta kohtaan\ntuntemansa kiukku: hän tarttui aseeseenkin, teki sotasuunnitelmia, jopa\nitsekin johti venäläisiä joukkoja suomalaisia vastaan muutaman vuoden\nkuluttua. Se riisti häneltä loppuiäkseen monen monien maanmiestensä\nsuosion. Vaikka he hyväksyivätkin päämäärän, niin tällaisia keinoja he\neivät myöntäneet oikeiksi.\n\nLevoton ja helposti loukkaantuva hän oli, kuten velipuolensa Jaakkokin,\nhelposti katkeroituva ja hillitön vihassaan. Mutta suurta vääryyttä\nhänelle oli myöskin tehty. Kuningas oli työntänyt luotaan sotavoimiensa\netevimmän järjestäjän ja mahdollisesti sodankin johtajan — sitä hän\nei joutunut kentällä todeksi todistamaan, mutta joutui sen sijaan\njulistamaan julki Suomen itsenäisyysajatuksen ja ratkaisevasti\nvaikuttamaan Venäjän keisarikovissa isänmaansa tulevaan kohtaloon.\n\nTämän vuosisadan aikana, Suuren Pohjan sodan jälkeen, Sprengtporten oli\nkoko valtakunnassa ainoa mies, joka perusteellisesti ymmärsi sotataidon\nvaatimukset. — Valtiollisten suunnitelmiensa edelleen ajamisen Suomessa\nhän maasta lähtiessään jätti perinnöksi ystävilleen ja oppilailleen,\njoista etevin oli Juhana Antti Jägerhorn.\n\n\n\n\nSEKASORTOISTA AIKAA\n\n\n Valtaistuimelle nousi Aadolf Fredrikin poika Kustaa III. Hovi muuttui\n hänen aikanaan jokseenkin tarkaksi Versaillesin kopioksi keveine\n tapoineen, seurustelutaitoineen ja loistavine, yhtämittaisine\n juhlineen. Kuningas harrasti ranskalaisten valistusfilosofien oppeja,\n suosi tieteitä ja taiteita, etenkin teatteria, ja kaunotaiteet,\n kuten tiedekin, kohosivat kukoistukseen. Kylmä harkinta ei\n kuulunut Kustaan ominaisuuksiin ja niinpä valtakunta joutuikin\n arveluttaviin vaikeuksiin ja sen melkoisen hyviksi parantuneet\n raha-asiat rappioituivat. Vapauden ajasta Kustaa teki lopun kahdella\n vallankaappauksella. Ensimmäisen kaappauksen järjestävänä voimana\n oli Jaakko Maunu Sprengtporten. Sen tärkeimpänä tuloksena oli v.\n 1772 hallitusmuoto. Toisen, oikeastaan vallankumouksen päätulos oli\n V. 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Ne olivat Suomen peruslakeina aina\n vuoteen 1919. — Sodassaan Kustaalla oli käytettävänään suurin Suomessa\n milloinkaan toiminut armeija.\n\n\n\nKUSTAA III.\n\n\nAnnettuaan valtakunnalle uuden hallitusmuodon, jonka mukaan\nlainsäädäntövalta ja verotusoikeus oli säädyillä ja toimeenpanovalta\nkuninkaalla, joka ei myöskään saanut alkaa sotaa säätyjen\nsuostumuksetta, Kustaa III kiinnitti huomiota sotalaitokseenkin, mutta\nsen asioita tämä valtaistuimella istuva kaunosielu ja näyttelijä ei\nollenkaan ymmärtänyt eikä myöskään kuunnellut järkeviä neuvoja. Hän\nkielsi lailla akordijärjestelmän, mutta käytännössä se julkisesti yhä\nyltyi. Kaartin joukkoihin ja muihin arvorykmentteihin hän päästi vain\naatelisia, joilla muuallakin oli etuoikeus ylennyksiin. Menipä hän\nniinkin pitkälle, että kehoitti komentajia esittämään vain aatelisia\nylennettäviksi upseereiksi. Hän tahtoi järjestystä armeijaan, mutta\nhävitti toimenpiteillään siitä kurin. Laivastoon hän käytti runsaasti\nrahoja, mutta rakensi vain uutta välittämättä paljoakaan entisten\nkorjauksista, harjoituksista ja merimieskunnon kohottamisesta. Hän\nsommitteli kernaasti itse uusia, koreita asepukuja ja näki mielellään\nupseerien niissä tanssivan, mutta heidän palvelustaan hän ei\ntarkastanut eikä siihen kyennytkään. Tässä hän oli aikalaisensa ja\nsukulaisensa, Preussin Fredrik suuren täydellinen vastakohta. Hänkin\nsuosi taiteita ja valistusta, mutta teki sotajoukostaankin maailman\nensimmäisen. Kustaa lainasi häneltä puvut, ei henkeä. Näinä aikoina\nhänen ylimmäksi suosikikseen nousi nuori, komea suomalainen Kustaa\nMauri Armfelt, satojen rakkausseikkailujen sankari. Hän oli mukana\nkuninkaan moninaisissa ja runsaissa huvituksissa sekä otti elämän ja\nasiat loistavan kevyesti.\n\nKäydessään ensimmäisen kerran Suomessa v. 1775 Kustaa Helsingissä\nvahvisti Suomea varten laaditun parannussuunnitelman. Se koski\nisoajakoa ja uutta verollepanoa, kahden uuden läänin, Kuopion ja Oulun,\nkahden uuden kaupungin, Tampereen ja Kuopion perustamista sekä uuden\nhovioikeuden muodostamista Vaasaan.\n\nSeuraavina vuosina hänen nauttimansa suosio alkoi vähetä.\nAatelisto alkoi syyttää häntä valta-asemansa riistämisestä ja\nsikäli hyvien tulojen menettämisestä, papisto näki henkisen pakon\nlieventämisessä sekä valtion kapakoiden perustamisessa kirkkojen\nviereen pahan virheen, porvarit syyttivät häntä kaupallisten\netuoikeuksiensa pienentämisestä ja talonpojat olivat tyytymättömiä\nviinankeitto-oikeutensa menetyksestä. Hänen huvitteluhaluaan alettiin\npitää ajan turmeltuneisuuden suoranaisena esikuvana. Kuninkaassa\nitsessäänkin heräsi suuria kunnianhimoja. Hän uneksi nousevansa Kustaa\nII Aadolfin veroiseksi ja tämä kunnia oli hankittava asevoitoilla ja\nvalloituksilla. Näissä haaveissaan hän toisella Suomen matkallaan\ntapasi Venäjän keisarinnan Katariinan Haminassa, mutta tämä suhtautui\nviileästi hänen suunnitelmiinsa. Aikanaan säädytkin asettuivat\njulkisesti häntä vastaan, mutta monilla myönnytyksillä, juonitteluilla\nja uudistuksilla hän pääsi niistä voitolle.\n\nValtakunnan raha-asiat menivät vähitellen hunningolle eikä Kustaa\nhalunnut alentua pyytämään säädyiltä varoja, sillä silloin säädyt\nepäilemättä kostaisivat. Voitokas sota oli ainoa pelastus. Erään\nruotsalaisen kenraalin laatiman suunnitelman mukaan, jonka kuningas\nhyväksyi, laivaston oli tuhottava Venäjän laivasto meritaistelussa\nja laskettava maihin Inkerinmaalla 15000 miestä, jotka valtaisivat\nPietarin ja Kronstadtin. Samaan aikaan oli Suomesta tehtävä hyökkäys\nKyminjoen ylitse ja toinen Savosta. Suomessa johtavien päälliköiden\nmieltä ei kysytty. Suunnitelma oli mielikuvituksellinen ja jätti\ntosiasiat syrjään. Venäjällä tietysti oli runsaiden lahjuksien\navulla hankittu tieto vastapuolen sotavoimien tilasta ja kaipa\nsotasuunnitelmastakin. Kustaa näki jo hengessään suuret voittonsa ja\nkiiruhti valmisteluita. Harhauttavilla tiedoilla Venäjän varusteluista\nvaltaneuvosto saatiin päättämään yleinen liikekannallepano.\n\n\n\nSOTA.\n\n\nJuhannusaattona v. 1788 Kustaa nousi laivaan lähteäkseen Suomeen samana\nvuodenpäivänä, jolloin Kustaa II Aadolf aikoinaan lähti Saksaan. Hyvänä\nnäyttelijänä Kustaa III oli teettänyt samanlaisen puvunkin, mutta\nlisäsi siihen omasta päästään — punaiset kengänkorot. Vyölleen hän oli\nsitonut Kaarle XII miekan.\n\nVenäjä oli sodassa Turkkia vastaan ja haluton taistelemaan\nsamanaikaisesti lännessä. Päästäkseen alkamaan säädyiltä kysymättä,\nKustaan oli saatava sodan aihe. Sellaiseksi kelpasi Savon prikaatin\npäälliköltä eversti Hastferilta juuri parhaiksi saapunut ilmoitus,\nettä venäläinen rajavartiosto oli ammuskellut suomalaisia Puumalassa,\nvaikkakaan ketään haavoittamatta, sekä polttanut jonkun talon ja\nrääkännyt ihmisiä. Tämä riitti sodan syyksi. Myöhemmin ilmeni, että\nKustaa itse oli antanut käskyn näytöksen järjestämisestä. Venäläisiin,\nTukholman kuninkaallisen oopperan räätälin tekemiin pukuihin puetut\nsotamiehet panivat sen toimeen.\n\nKustaalla oli yhteensä käytettävänään 40000 miestä, Katariinalla\ntoistaiseksi vain 14000. Eräs ruotsalainen upseeri kuvailee Kustaan\npääarmeijan varustuksia seuraavasti; »Missä tykit olivat saman\nmallisia, siellä lavetit olivat toisenlaisia ja kuulat tykkeihin\nsopimattomia. Kiväärit olivat erilaisia ja niiden panokset väärin\njaettuja. Ammusvaunut, kuormarattaat, varastot — kaikki oli heitetty\nlaivoista rannalle suuriin kasoihin.» Useasta rykmentistä puuttuivat\njalkineet, säärykset ja päällysviitat. Joidenkin rykmenttien\nvarustukset olivat jo 20 vuotta vanhoja. »Leipä on homeesta vihreätä\nja liha suureksi osaksi matoista. Kun sotakassasta tilataan\nrahaa kenttämuonitusta varten, vastataan, ettei sotakassassa ole\nkolikkoakaan.» Tällä armeijalla Kustaa lähti valloittamaan Pietaria.\n\nMonet Suomen joukot olivat samassa tilassa. Kun saaristolaivaston\npäällikkö syksymmällä tarkasti Viaporia, niin linnoituksen 1500\nmiehestä 800 makasi sairaina ja 40—50 kuoli viikottain. »Tarkastin\nLäntiseen Mustasaareen laitettuja sairaaloita, joissa nuo kurjat aivan\nalastomina makasivat puupenkeillä, ilman pienintäkään riepua yllään tai\nallaan.»\n\nLaivastoa johti nimellisesti kuninkaan veli, herttua Kaarle,\ntodellisuudessa hänen nuori lippukapteeninsa, suomalainen\neverstiluutnantti Otto Nordenskjöld. Vastoin olettamusta Venäjän\nlaivasto oli vahvempi, paremmin harjoitettu ja varustettu ja sitä\nkomensi tottunut sotakarhu, englantilainen amiraali Greigh.\n\nSuursaaren luona syntyi taistelu. Se jäi ratkaisematta. Kustaa\njuhli sitä suurena voittona, ja herttuasta, joka taistelun ajan,\nNordenskjöldin johtaessa laivastoa, oli istunut kajuutassaan piippua\npoltellen, tehtiin suuri merisankari. Hänellä kuitenkaan ei ollut juuri\nhalua lähteä seuraavalle retkelle. Se viipyikin, sillä laivastolla\nei ollut enää ammuksia ja uusien tehtaista tilaaminen oli korkeilta\nsotavirastoilta — unohtunut.\n\nArmeijan upseeriston mieliala oli sotaa vastaan. Monet pyysivät eroa.\nHe alkoivat, niin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin, myöskin vahvasti\npolitikoida. Tukholmaan jäänyt Venäjän lähettiläs lietsoi kätyriensä\nja vastustusryhmän avulla tyytymättömyyttä, Sprengtporten teki samaa\ntyötä Pietarista käsin. Ruotsin vastustusryhmä tahtoi mieluummin\nnähdä armeijan voitettuna kuin kuninkaan voittavan. He, nämä jalot\nruotsalaiset aatelismiehet ja eronneet upseerit, kutsuivat itseään\nisänmaanystäviksi ja panivat toimeen riemujuhlia, kun saapui tietoja\narmeijan vastoinkäymisistä.\n\nKustaan armeija eteni Kyminjoelta Haminaan. Savon prikaati,\npäällikkönään balttilainen onnenonkija, eversti Hastfer, piiritteli\ntuloksetta Olavin linnaa. Laivasto jäi Viaporiin Venäjän laivaston\nsinne sulkemana. Katariina kokosi kiireesti lisää väkeä.\n\n\n\nANJALAN LIITTO.\n\n\nSuomalaisessakin upseeristossa tyytymättömyys oli suuri. Sen\njohtajat saivat suomalaisten joukkojen päällikön, kenraali Kaarle\nKustaa Armfeltin, Kustaa Maurin sedän, taipumaan suunnitelmiinsa,\nkokoontuivat Liikalaan ja laativat kuulun, Venäjän keisarinnalle\nosoitetun kirjelmän, jonka allekirjoittivat Armfelt sekä everstit,\neverstiluutnantit ja majurit Seb. von Otter, J.H. Hästesko, P. af\nEnehjelm, Otto Klingspor, Kaarle Klick ja G. von Kothen. Siinä he,\nensin selitettyään olleensa tietämättömiä sodan tarkoitusperistä,\nsanoivat esiintyvänsä erityisesti Suomen kansan edustajina ja\npyysivät keisarinnalta tietoa siitä, voitaisiinko rauhanneuvottelut\nasianmukaisessa järjestyksessä aloittaa sekä ilmoittivat rauhanhalunsa\ntodistukseksi heti perääntyvänsä rajan takaa jo valtaamistaan seuduista\nomalle puolelleen.\n\nPerääntyminen pantiin viipymättä toimeen. Kenraaliadjutantti, majuri\nJuhana Antti Jägerhorn lähti viemään kirjelmää perille. Hänen\npoistuttuaan leiristä ilmoitettiin hänen tiedustelumatkalla joutuneen\nkasakkain vangiksi. Pietarissa hän jätti keisarinnalle Liikalan\nkirjelmän, mutta meni suullisesti paljon pitemmälle selittäen, että\njos keisarinna suostuisi Suomen itsenäisyyteen, kuninkaan olisi\npakko viipymättä ruotsalaisine joukkoineen poistua maasta. Vähän\nmyöhemmin hän jätti keisarinnalle asiasta kirjallisen esityksen. Asiaa\nkäsiteltiin Venäjän valtakunnanneuvostossa ja siihen suhtauduttiin\nsuopeasti, mutta päätettiin odottaa Sprengtportenin paluuta Aunuksesta,\njossa hän toimeliaana ja tarmokkaana oli järjestämässä hyökkäystä\nPohjois-Karjalaan. Hänen palattuaan keisarinna antoi varovaisen\nvastauksensa kirjallisesti, mutta allekirjoittamattomana. Siinä\nsanottiin keisarinnan toivovan laajempienkin suomalaisten piirien\nedustajain kokoontumista päättämään asiasta. Kustaan ruotsalaisineen\nhän siinä tapauksessa ajaisi Suomen rajan taakse ja lupasi, etteivät\nvenäläiset joukot tuottaisi suomalaisille tällöin mitään vahinkoa.\nSuullisesti lisättiin, ettei Venäjä suostuisi luovuttamaan Suomelle\nTurun rauhassa saamiaan alueita. Jägerhorn lähti takaisin viemään\nvastausta perille.\n\nSillä välin oli Anjalassa laadittu uusi kirjelmä, jonka jo\npäällikkyydestä eronnut Armfelt ja 114 upseeria allekirjoitti.\nTässä laajassa liittokirjassa ilmoitettiin kuninkaalle, että\nallekirjoittajat paheksuivat sodan laitonta alkamista ja hyväksyivät\nrauhan aikaansaamiseksi jo tapahtuneen kääntymisen Venäjän keisarinnan\npuoleen. He tahtoivat uhrata henkensä ja omaisuutensa isänmaan hyväksi\nja ilmoittivat tehneensä lujan liiton, luvaten itsekukin seisoa\nyhdessä ja auttaa toisiaan. Allekirjoittajien valtava enemmistö oli\nruotsalaisia. Suomalaisten itsenäisyyspuuhista he luultavasti eivät\ntietäneet, tai mikäli tiesivät, vaikenivat niistä.\n\nKuningas joutui pahaan pinteeseen armeijan keskellä, jonka upseeristo\nomin päinsä hieroi rauhaa ja suunnitteli jo hänen vangitsemistaan.\nHän ei kernaasti voinut lähteä pakoonkaan, vaan ajatteli jo kruunusta\nluopumista ainoana pelastuksena. Tanskan sodanjulistus oli näin ollen\ntervetullut uutinen, se antoi kuninkaalle pätevän aiheen lähtöön.\nKiireesti, keskellä yötä, hän lähti huvipurrellaan Tukholmaan.\n\nJägerhorn saapui Anjalaan ilmoittaen päässeensä vankeudesta siten,\nettä oli luvannut kunniasanallaan olla ottamatta osaa sotatoimiin.\nKeisarinnan vastaus tuotti pettymyksen. Itsenäisyysmiehet eivät siinä\nsaaneetkaan toivomaansa tukea. Monet, jotka olivat allekirjoittaneet\nliittokirjan, vetäytyivät syrjään saatuaan tietää perimmäisenä\ntarkoituksena olevan Suomen irroittamisen Ruotsista. Suomen väestön\nsuurin osa, joka luonnollisesti ei tuntenut asioita lähemmin, näki\npuuhassa vain petosta ja tuomitsi sen, ken jyrkemmin, ken lievemmin.\nSotamiehet eivät myöskään olleet asioista mitenkään perillä. He eivät\nolleet tähän sotaan erikoisen innostuneita, mutta eivät halunneet\nliittolaisiksi ryssiäkään, perivihollisiaan. Kuninkaalla, joka\nlienee osannut suomea, oli sitäpaitsi heihin suuri henkilökohtainen\nvaikutusvalta.\n\nKustaa tunsi pian istuvansa lujasti valtaistuimellaan. Salaliiton\nilmitulo vei taajat joukot etenkin aatelittomista säädyistä häntä\ntukemaan, sillä aatelisvaltaa pelättiin. Hän vangitutti liiton\njohtajat, jotka vietiin Tukholmaan. Kaikki syytetyt tuomittiin\nkuolemaan. Kustaa ei kuitenkaan uskaltanut kiristää jousta liian\nkireälle, tiesi tuomiot kohtuuttomiksi, eikä hän muutenkaan\nsuosinut kuolemanrangaistusta. Hän lievensi tuomiot vankeudeksi\nja viranmenetykseksi, mutta eversti Hästesko sai kallistaa päänsä\nmestauspölkylle. Hän oli henkilökohtaisesti loukannut kuningasta ja\nsellaisen anteeksiantoon Kustaan jalomielisyys ei riittänyt.\n\nTutkimus ja oikeudenkäynti oli puolueellista. Alkuperäiset pöytäkirjat\nhävitettiin, painosta julkaistut olivat suuresti karsitut. Niistä\nsanoikin asiaa tarkoin seurannut vapaaherra Kaarle Mannerheim:\n»Pöytäkirjat ovat painetut, mutta ne eivät silti kuitenkaan ole\ntäydellisesti totuuden kanssa yhtäpitävät, sillä niihin ei merkitty\nmuuta kuin se, mikä sopii tarkoitukseen silmälläpitäen syytettyjen\nlangettamista ja yleisön saattamista siihen luuloon, että he olivat\nrikollisia isänmaan kavaltajia. Heidän toimintansa todelliset syyt ja\nasiaintila Suomessa pidettiin tarkasti salassa, ja juuri sen tähden\npäälliköitä tutkittiin Tukholmassa eikä Suomessa, mikä tietysti asiain\nlaatuun nähden olisi ollut luonnollisempaa, vaikkakaan se ei sopinut\nkuninkaan tarkoituksiin, sillä silloin olisi tullut päivänvaloon paljon\nsellaista, mitä ei haluttu päästää julkisuuteen.»\n\nSotatoimet pysähtyivät. Venäläiset odottivat asioiden kehitystä,\nvastapuoli oli kykenemätön hyökkäykseen.\n\n\n\nYHDISTYS- JA VAKUUSKIRJA.\n\n\nKuningas uskalsi jo kutsua säädytkin koolle. Näillä sekavilla\nvaltiopäivillä mielipiteet kävivät jyrkästi ristiin. Kuningas\nvangitutti niiden aikana mielivaltaisesti monia aateliston johtomiehiä\npäästäkseen aikeittensa perille. Johtaessaan itse puhetta hän\nosoitti suosiota kannattajilleen, mutta keskeytti vastustajien\npuheet ja merkitytti pöytäkirjaan mieleisensä päätöksen ei-huudoista\nvälittämättä. Hän sai aatelistosta ikuisen vihamiehen, mutta rupesi\nkorvaamaan vahinkoa mielistelemällä ennen halveksimiaan aatelittomia.\nSuomalaiset olivat, aatelistoa lukuunottamatta, yleensä kuninkaan\nkannattajia.\n\nValtiopäivien tärkeimpänä tuloksena oli yhdistys- ja vakuuskirja, jossa\naatelittomien valtaa, mutta myöskin kuninkaan valtaa laajennettiin\ntuntuvasti, osittain yksinvaltaan saakka. Kaikki säädyt saivat saman\noikeuden omistaa maata. Siinä myöskin lausuttiin se tärkeä periaate,\nettä virkamiehiä asetettaessa ainoina oikeina perusteina oli pidettävä\ntaitoa, ansiota, kokemusta ja koeteltua kansalaiskuntoa syntyperästä ja\nsäädystä riippumatta.\n\nSäädyt myönsivät varoja sodan jatkamiseen. Sitä varten Kustaa oli ne\nkoolle kutsunutkin, vaikka pääasia muodostuikin toiseksi.\n\n\nPORRASSALMI.\n\nTalvella Pohjois-Karjalan vapaaehtoiset talonpojat tarttuivat aseisiin.\nTalonpojat olivat myöskin jo monia vuosia aikaisemmin suostuneet\nmaksamaan erikoisen jääkäriveron, jolla Karjalan suojaksi asetettaisiin\npestattu joukko-osasto. Hallitus oli kyllä kantanut vuosittain veron,\nmutta joukon muodostamisesta ei kuulunut mitään. Vasta sodan aikana\nsitä ryhdyttiin kiireellä järjestämään ja saatiin muodostetuksi\nkaksi Karjalan jääkärikunnan komppaniaa. Sotamies ei saanut enää\npitää suomalaista nimeään, vaan jokaiselle annettiin luetteloissa\nruotsalainen nimi.\n\nKarjalassa oteltiin vähäisempiä otteluita. Venäläisten hyökkäys\nkohdistui kevään tullen Savoon.\n\nSuomalaiset kärsivät Kyyrön kahakassa tappion. Savon prikaatin\npäällikkö, eversti Stedingk peräännytti joukkonsa Porrassalmelle\nLappeenrannasta Mikkeliin vievän tien varrelle ja varustautui sinne.\nSuomalaisia oli kaikkiaan 720 miestä, joista 400 porilaista, 80\nSavon jääkäriä, 80 Karjalan ja 60 Uudenmaan rakuunaa, 100 miehinen\nSavon vapaakomppania sekä 2 pientä tykkiä. Venäläisillä oli lähes\nkymmenkertainen ylivoima. Porrassalmen kapealle harjulle mahtui\nrintamaan nelisensataa miestä jalkaväkeä, rakuunat lähetettiin vesien\ntaakse suojaamaan sivustoita. Vihollinen alkoi kiivaan tulen 12\nkanuunallaan ja siihen yhtyi pian jalkaväki kivääreillään. Kolmen\ntunnin ammunnan jälkeen venäläiset hyökkäsivät kapean salmen ylitse,\njosta silta oli purettu. Suomalaisten tykkituli taukosi samalla, sillä\nammukset olivat lopussa. Tämä ja venäläisten luja hyökkäys säikähdytti\njalkaväkeä niin, että se perääntyi epäjärjestyksessä harjulle, mutta\nsen ampumat yhteislaukaukset ja sakea ruudinsavu, joka esti vihollista\nnäkemästä syntynyttä epäjärjestystä, pysähdytti venäläisten hyökkäyksen\nparinkymmenen askelen päähän harjun laesta. Näin läheltä se alkoi\nuudelleen ammunnan. Yritettyään turhaan hyökkäystä sivustoilla\nvenäläiset perääntyivät salmen taakse. Sieltä käsin he avasivat taas\nparin tunnin ankaran tykki- ja kivääritulen, jonka jälkeen Yrjö\nMaunu Sprengtporten vei venäläiset kaartit hyökkäykseen. Vihollinen\ntunkeutui taas melkein harjun laelle, suomalaiset kääntyivät jo pakoon,\nmutta silloin prikaatimajuri Yrjö Kaarle von Döbeln yht'äkkiä muisti\nosaavansa suomea, huusi miehille kehoituksia näiden omalla kielellä,\nsai samaan toimeen suomalaisia upseereja, ja miehet kääntyivät\nheti takaisin. Laukaustakaan ei ammuttu, pistimillä ja kiväärillä\nsuomalaiset ottivat vihollisen vastaan. Syntyi vimmattu taistelu\nelämästä ja kuolemasta. Suomalaiset alkoivat vuorostaan työntää\nvihollista edellään. Osia siitä ajettiin pistimillä järveen, sadottain\nheitä jäi lojumaan harjun rinteille, ne, jotka pääsivät pakoon,\npelastautuivat salmen yli kahlaamalla.\n\nTämän hyökkäyksen aikana Döbeln sai kuulan otsaansa. Se halkaisi\npääkallon ja hän kantoi siitä lähtien otsallaan mustaa sidettä.\nSprengtporten jäi makaamaan haavoittuneena harjun rinteelle, mutta\nkasakkaosasto kävi hakemassa hänet sieltä pois. Vähän myöhemmin hänen\nkerrotaan sanoneen sanansa: »Omat koirat purivat.»\n\nVenäläiset eivät enää uusineet hyökkäystä, vaan alkoivat taas\ntulitaistelun. Suomalaisilta loppuivat kuulat, ja he käyttivät\nniiden korvauksena asetakeistaan ratkomiaan vaskinappeja. Illan\nsuussa Stedingk toi vaunuillaan apuun kanuunan ja juoksumarssissa\nPohjanmaan rykmentin, mutta silloin aikaisin aamulla alkanut, 19 tuntia\nherkeämättä kestänyt taistelu jo oli päättymäisillään.\n\nKapea taistelukenttä oli kamalan näköinen. Suomalaisia oli kaatunut 4\nupseeria, 54 aliupseeria ja sotilasta, ja haavoittunut 8 upseeria sekä\n130 aliupseeria ja sotilasta. Venäläiset menettivät n. 800 miestä.\nHukkuneiden korkeat krenatööripäähineet ajelehtivat päivämääriä\nläheisillä vesillä.\n\nPorrassalmella Döbeln näki ensimmäisen kerran suomalaisen sotamiehen\ntositoimessa. Hän antoi näkemästään arvostelun, joka ei suinkaan ollut\nsuopea. Myöhemmin, jouduttuaan lähempään tekemiseen suomalaisten\nkanssa ja opittuaan heitä ymmärtämään, hän muutti arviointinsa aivan\npäinvastaiseksi.\n\nLoistavasta voitosta huolimatta Porrassalmea ei voitu pitää. Saartoa\npeläten Stedingk perääntyi pohjoisemmaksi.\n\n\n\nMUUT TAISTELUT.\n\n\nSavon prikaatin joukot taistelivat ja voittivat Parkuinmäellä.\nLaitaatsillan salmella vuorotellen hyökättiin ja puolustauduttiin;\nkahakoihin otti osaa myöskin Saimaan tykkiveneitä. Sodan huomattavimmat\ntaistelut käytiinkin Savossa.\n\nPääarmeija majaili Kyminjoella. Kuninkaan saavuttua uudelleen armeijaan\nse ryhtyi hyökkäykseen. Kesäkuussa pakotettiin Utissa tapahtuneen\nottelun jälkeen heikompi vihollisjoukko perääntymään ja vähän myöhemmin\nvoitettiin Liikalassa, mutta menestystä ei osattu käyttää hyväksi,\nja jo seuraavassa kuussa jouduttiin tappiolle Kaipiaisissa. Armeijan\ntoimet helpottivat kuitenkin Savon joukkojen asemaa.\n\nAvomerilaivasto taisteli kaksi taistelua, toisen, ratkaisemattoman\nÖölannin luona, ja toisen Ruotsinsalmessa Kotkan edustalla. Siellä\nse kärsi pahan tappion, perääntyi epäjärjestyksessä ja pääsi vihdoin\nSvartholman suojaan menetettyään 50 laivasta 18. Amiraali Ehrensvärd,\nViaporin rakentajan poika, ei ollut tehtävänsä tasalla, miehistö oli\nhalutonta ja kuningas sekaantui johtoon maalta käsin. Lippukapteenina\noli suomalainen everstiluutnantti Kaarle Olavi Cronstedt. Laivasto\npurjehti Ruotsiin talveksi. Maajoukot asettuivat talvimajoitukseen,\nsillä kumpikaan puoli ei kyennyt talvisotaan.\n\nKevään tultua yritettiin uudelleen. Kustaa Mauri Armfelt löi\nPartakoskella ja Kärnäkoskella vähäisemmät vihollisjoukot, kuninkaan\njohdolla työnnettiin heikko osasto takaisin Valkealassa, mutta\nhuomattavampaa sotatointa, hyökkäystä Lappeenrantaan, ei saatu\ntoimeen. Eversti Y.H. Jägerhorn voitti vihollisen taasen Kärnäkoskella\nja Stedingk Pirttimäellä, mutta Armfelt kärsi vaikean tappion\nSavitaipaleella.\n\nNäiden sotatoimien aikana avomerilaivasto varsin ylivoimaisena kohtasi\nvenäläisen eskaaderin Tallinnan edustalla. Päällikkönä oli nyt Kaarle\nherttua, joka päättämättömällä nahjustelullaan johti asiat siihen, että\nkaksi linjalaivaa menetettiin, mutta venäläiset suoriutuivat leikistä\nmelkein vaurioitta.\n\nHeti sen jälkeen kuningas 100 alusta käsittävällä saaristolaivastolla\nNordenskjöldin johtaessa kävi vähälukuisemman, ampumatarpeiden puutetta\nkärsivän venäläisen rannikkolaivaston kimppuun Haminan edustalla.\nVenäläiset kärsivät suuria tappioita, mutta pelastivat laivoistaan\npuolet. Senjälkeen kuningas vastoin Nordenskjöldin vakavia varoituksia\npurjehti Viipurin lahteen. Kaarle herttuan laivasto yritti Kronstadtin\nluona taistelua venäläisen laivasto-osaston kanssa, mutta kun taistelu\nkääntyi häviöksi, sekin purjehti Viipurin lahteen. Venäläiset laivastot\nyhtyivät ja sulkivat vastustajansa Viipurin lahteen, josta vain kapea\nUuransalmi johti merelle. Viipurin linna oli venäläisten käsissä.\nLaivastossa oli 30000 miestä — ne, koko laivasto ja kuningas lisäksi\nnäyttivät olevan hukassa. Kaarle herttua vaati antautumista.\n\nKuukauden päivät laivasto odotti suotuisaa tuulta yrittääkseen\nläpimurtoa. Heinäkuun alussa tuuli kääntyi, laivasto lähti liikkeelle\nja suoritti »Viipurin kujanjuoksun.» Murtautuminen onnistui,\nmutta avomerilaivasto menetti 10 suurta laivaa ja 4 000 miestä,\nsaaristolaivasto 50 alusta ja tuhansia miehiä. Avomerilaivasto purjehti\nViaporin turvaan. Venäläiset saarsivat sen sinne sodan loppuun saakka.\n\n\n\nRUOTSINSALMI.\n\n\nSaaristolaivasto, johon yhtyi everstiluutnantti Cronstedtin johtama\nosasto, kulki Ruotsinsalmeen, Kuningas oli nimellinen päällikkö,\nCronstedt todellinen johtaja.\n\nVenäläinen laivasto, päällikkönään Nassaun prinssi, päätti tuhota\nvastustajansa Ruotsinsalmessa, samassa paikassa, jossa se oli\nvoittanut edellisenä vuonna. Kaksi kertaa se teki rajun hyökkäyksen.\nNe torjuttiin kiivaalla, hyvin tähdätyllä ja suurta tuhoa tekevällä\ntykkitulella. Silloin Nassaun prinssi antoi perääntymiskäskyn, mutta\ntuuli oli tällä välin kääntynyt melkein myrskyksi, pimeä yllätti ja\nvenäläinen, jo pahoja tappioita kärsinyt laivasto joutui sekasortoon.\nMonet venäläiset laivat ammuttiin upoksiin, toiset vallattiin, useat\najautuivat karille. Taistelu jatkui vimmatusti, laivoja upposi, palavat\nalukset valaisivat taistelua loimullaan, tuhansia kaatui ja tuhannet\nhukkuvat kamppailivat meressä henkensä puolesta. Venäläisistä laivoista\npääsi vain pieni osa pakoon. Kaatuneina he menettivät miehistöstään\n3000, vankeina 6000 miestä.\n\n\n\nSuomen saaristolaivaston ansioksi täydellä syyllä lasketaan tässä\nRuotsinsalmen toisessa meritaistelussa heinäk. 9. p:nä 1790 saatu\nvoitto, joka ratkaisi sodan ja pelasti sotakunnian. Se oli samalla\nRuotsi—Suomen laivaston viimeinen merivoitto.\n\nKuningas Kustaan kolme vuotta kestänyt seikkailusota päättyi 1790\nsolmittuun Värälän rauhaan. Sodalla ei voitettu mitään, mutta Suomelta\nse oli vienyt yli 20000 miestä, poltettuja taloja, hävitettyjä\nviljelyksiä ja koettuja kärsimyksiä lukuunottamatta. Ja valtakunnan\nvelkataakan se oli nostanut kolminkertaiseksi. Tämän sodan aikana\nSuomen itsenäisyysmiehet ryhtyivät ensikerran tositoimeen, sekä\navoimeen että salaiseen. He eivät pyrkimyksessään onnistuneet. Heidän\nsuuri ajatuksensa näytti luhistuvan ja häviävän olemattomiin. Mutta\nvaikka se kansalaistenkin taholta jyrkästi tuomittiin, niin se ei\nsittenkään sammunut, vaan jäi kytemään ja herätti monen suomalaisen\nsitä ajattelemaan. Se tarvitsi toteutuakseen aikansa. Olevaiset olot\nja epäkohtien jatkuminen tekivät hiljaista, huomaamatonta työtään sen\nhyväksi. Ja myöhempi, suomalaisesta näkökulmasta asiaa tarkastava aika,\noli tekevä Anjalan miehille oikeutta.\n\nErehdyksistään huolimatta Kustaa III ei suinkaan ollut heikoimpia\nkuninkaita. Monet hänen lainsäädäntötoimensa koituivat Suomelle\nonneksi. Ja hänen toimestaan lakia säätävä valta asetettiin oikeaan\nsuhteeseen toimeenpanevaan valtaan.\n\n\n\nJÄGERHORN.\n\n\nItsenäisyysajatuksen sieluna ja toimehaimpana miehenä Suomessa oli\nmajuri Juhana Antti Jägerhorn, merkillinen mies.\n\nNuori kornetti Jägerhorn toimi aikanaan opettajana Sprengtportenin\nsotakoulussa. Hän herätti huomiota tavallisuudesta poikkeavalla\nuneksivalla olemuksellaan ja korkealle tähtäävillä pyrkimyksillään.\nPuhtaalla elämällään ja siveellisen vakavalla käytöksellään\nhän saavutti kunnioitusta. Maataan hän rakasti palavasti, koko\nihmiskunnankin jalostamispyrkimykset saivat hänestä lämpimän\nkannattajan. Suomen itsenäisyysajatuksen toteuttamisen hän omaksui heti\nelämänsä päämääräksi.\n\nHän joutui palvelemaan Viaporissa. Siellä toimi ruotsalaisen salaseuran\nValhallan haaraosasto. Jägerhorn muodosti sen itsenäiseksi, oli\npian sen johtavana sieluna, ulotti vaikutuksensa melkeinpä koko\nmaan upseeristoon ja ajoi sen kautta itsenäistymisen asiaa, joka\nSprengtportenin muutettua Pietariin jäi Suomessa nuoren kapteenin\nhoidettavaksi. Maan johtavan aineksen, etusijassa upseeriston,\nhän halusi voittaa puolelleen, muu väestö tyytyisi ratkaisuun sen\ntapahduttua. Salaseura hajosi pian, mutta Jägerhorn jatkoi työtään.\n\nVenäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle hän esitti ajatuksensa,\njoita kuunneltiinkin, mutta Turkkia vastaan syttynyt sota sitoi Venäjän\nkädet. Lujat takeet Jägerhorn myöskin venäläisiltä vaati. Suomen\nrajat oli uudistettava entiselleen. Venäjän hallitsijan oli kaikella\nvoimallaan aina tuettava maan itsenäisyyttä, hän ei saanut sekaantua\nSuomen yksityisiin asioihin, ei tyrkyttää maalle vierasta hallitsijaa\neikä marssittaa venäläisiä joukkoja rajan yli, ellei Suomi alkaisi\nvihollisuuksia.\n\nKustaa III otti Jägerhomin adjutantikseen tehdäkseen hänen\npyrkimyksistään lopun. Uusi toimi ei muuttanut Jägerhomin mielipiteitä.\nAnjalan liiton jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan. Pakolaisena hän asui\njonkin aikaa Saksassa, liittyi pian Irlannin kapinoitsijain puuhiin,\nistui vankina Towerissa, eleli sitten yksityismiehenä ulkomailla ja\npalasi Suomeen V. 1809, maan jo jouduttua venäläisten valtaan. Keisari\nAleksanteri antoi hänelle oikeutensa takaisin ja hän edusti sukuaan\nPorvoon valtiopäivillä. Suomen asiain komisioniin hän kuului, mutta\ntyytymättömänä sen venäläisiin jäseniin hän ei juuri osallistunut\nkomitean töihin. Keisarille hän sai usein sekä kirjallisesti että\nsuullisesti esittää mielipiteitään Suomen asioista. Pysyvää tointa hän\nei syystä tai toisesta saanut.\n\nVielä pari vuosikymmentä Suomen Ruotsista irtaantumisen jälkeen nähtiin\nPorvoon kaduilla kävelemässä kookas, ryhdikäs, kaunismuotoinen herra.\nRinnallaan hän kantoi taulua, johon kirjoitettiin vastaukset hänen\nharvoihin kysymyksiinsä, sillä hän oli kuuro. Hänen ohitse kulkiessaan\nihmiset kurottautuivat ikkunoissaan ja mutisivat: »Kavaltaja.» Häntä\nkarttavien ihmisten ajatukset Juhana Antti Jägerhorn hyvin tunsi,\nmutta ne eivät saaneet häntä luomaan katsettaan alas. Hänen, suuren\nidealistin, usko asiansa oikeuteen oli järkkymätön. Sisimmässään hän\ntiesi sellaisenkin ajan kerran tulevan, jolloin hänestä Suomessa\nei enää puhuttaisi kavaltajana, vaan aatteissaan tinkimättömän\nrehellisenä, päämäärälleen alati uskollisena maansa itsenäisyyden\nesitaistelijana.\n\n\n\n\nNELJÄ SÄÄTYÄ\n\n\n Suomi alkoi 1700-luvun loppupuolella jo selviytyä suurten vainovuosien\n vaurioista. — Aatelisto eli maatiloillaan sekä täytti upseeri- ja\n paremmat virkamiespaikat. Papiston vuosisadan alkupuolella perin\n surkeat olot olivat jo melkoisesti parantuneet, mutta muuten ajan\n henki oli lyönyt siihenkin leimansa. Porvaristo jatkoi kauppaansa\n sekä alkoi tämän vuosisadan kuluessa harrastaa tehdasteollisuuttakin.\n Talonpoikaisto eli suunnilleen entistä elämäänsä, mutta epäilemättä\n sekin varsinkin Etelä-Suomen rintamailla huomattavasti vaurastui.\n — Aatelisto oli jo melkein kokonaan ruotsalaistanut, porvaristo\n ruotsalaistat parhaillaan, samoin osittain papisto. Ruotsista\n lähetettiin näinä aikoina Suomeen huomattavan paljon suomea\n taitamattomia virkamiehiä. Virastojen yksinomaisena kielenä oli jo\n ruotsi.\n\n\n\nAATELIA.\n\n\nVuorenpään aateliskartanoon odotettiin vieraita. Pitipä saapua oikein\nkosioväkeä, niin kuiskailtiin.\n\nJalosukuisella rouvalla oli paljon puuhaa. Hän piti itse silmällä\nsitä, että paremmalla puolella oli kaikki kunnossa ja puhtaana ja\nettä väenkin suunnalla kukin teki askareensa. Hän valvoi kynttiläin\nvalamista ja makkarain tekoa, äskeisen suuren syysteurastuksen\nerilaisten lihojen suolaamista ja palvaamista ja sisälmyksistä tehtävän\nsyltyn valmistusta, tarkasti kaljatynnyreiden käymistilan, ja punnitsi\nmaltaat sekä muut tarpeet uuden juotavan panoa varten. Hän kävi\nkatsomassa, miten paljon viinaa toiskätinen Eljas oli ehtinyt taas\nkeittää, vaikka tämä tehtävä oikeastaan kuuluikin isännän toimiin,\nja hääri paikassa jos toisessakin neuvoen samalla tyttärilleen\nheille tulevaisuudessa tarpeellista taitoa. Ja hääriessään hän tuon\ntuostakin raapaisi milloin kainalokuoppaansa, milloin muuta pyylevän\nolemuksensa kohtaa tarpeen mukaan, sillä salakavala syöpäläinen, täiksi\nsanottu, pysytteli yhtä sitkeästi Vuorenpään kartanon asukkaissa kuin\nkuninkaankin hovissa Tukholmassa tai Pariisissa, Berliinissä tai\nmissä tahansa. Suuri avainkimppu kilahteli omaan totuttuun nuottiinsa\narmollisen rouvan puuhaillessa ja raaputtaessa.\n\nIsäntä itse palasi ratsain tiluksiltaan, huomasi saappaansa ja\nvalkoiset housunsa tahriintuneiksi ja märiksi ja kiiruhti niitä\nmuuttamaan. Saatuaan kuivaa päälleen hän otti työhuoneensa\nmahonkikaapin keskimmäisestä lokerosta nelikulmaisen, nimikirjaimillaan\nja aateliskruunulla koristetun pullon sekä tukevatekoisen jalkalasin,\nja kulautti pienen vahvistusnaukun. Saatuaan sitten merenvahaisen,\nhopeahelaisen ja pitkävartisen piippunsa palamaan, hän istahti\nnojatuoliinsa, jonka nahka oli ainaisesta tupakansavusta yhtä mustunut\nkuin suuren sohvankin ja erosi räikeänä vastakohtana salongiksi\nsanotun, laajan keskihuoneen valkoisesta, runsaasti kullatusta ja\nkukikkaalla silkkikankaalla päällystetystä kalustosta.\n\nHänen huoneestaan näki hyvin salonkiin. Mietteissään hän katseli kahta\nkeskikokoista ja yhtä pientä, salongin seinällä riippuvaa muotokuvaa,\njotka esittivät häntä itseään täydessä juhlapuvussa valkoisine\nperuukkeineen, rintaröyhelöineen ja ritarimerkkeineen, armollista\nrouvaa samoin valkoisine peruukkeineen, silkkipukuineen ja tiukalle\nnyörättyine kureliiveineen, sekä kolmatta kuvaa, vanhinta poikaa\nrykmenttinsä asepuvussa esittävää. Kuvat olivat ulkolaisen kiertävän\nmestarin tekemät. Tarkkaa työtä ne olivat. Armollisen rouvan poskien\nväri oli tosin samanlainen kuin herrankin, mutta se ei haitannut.\nHyvin niistä kuvattavat tunsi. Tytöistä ei ollut kuvia, mutta niiden\nmaalauttaminenhan oli heidän tulevien miestensä asia.\n\nTalon herran huomio kiintyi kankaalle maalattuihin tapetteihin, joissa\nnähtiin erilaisia metsästystä ja kalastusta esittäviä, kömpelösti\nmaalattuja kuvauksia. Niiden lomaan maalari oli laitellut lemmenkin\nleikittelyä ihannoituna paimenelämänä ja kevyenä kisailuna. Muissa\nhuoneissa tapetteja ei ollutkaan.\n\n— Pitäisi paikata tuo repeämä, mutta kuka sen tekee, herra mietiskeli\nkatseen osuessa jo monta vuotta nähtyyn loveen, joka oli aikoinaan\nsyntynyt siten, että eräs liiaksi nauttinut vieras oli, tarkastaessaan\nisännän suvussa perintönä kulkevaa miekkaa, sohinut sillä\nvaromattomasti.\n\n— Ääh, riivattu, etkö pysy väen puolella, vietävä! murahti isäntä\näkätessään tapetin repeämässä tuntosarviaan heiluttavan torakan, mutta\nei kehdannut nousta sitä hätyyttelemään.\n\nPöydällä oli äsken saapunut, monin koukeroin sorvattu, ruotsinkielinen,\nmutta runsain ranskalaisin lauseparsin höystetty kirje, jossa Kustaa\nFredrik pyysi rakasta pappaa lähettämään taas rahaa hevosen ostoa\nvarten.\n\n— Jo neljäs hevonen kahden vuoden aikana! Kylläpä herra vänrikki\nratsastelee ja taittaa hevosilta koipia! Kunhan vain ei pelanne liikaa\n— tietenkin — ja naiset — yhyy — — Löysäksi nykyisten nuorukaisten\nelämä on kääntynyt. Tanssitaan, kuherrellaan ja iloitaan, huomisesta\nei huolita. Rakas pappa saa maksaa, jos jaksaa. — Toisiksi ajat ovat\ntosiaankin muuttuneet, elämä ylellisemmäksi. Mitä isoiset edellä,\nsitä pienemmät perässä. Ranskalaisittain koetetaan olla, kumarrella\nja pokkuroida. Hienoja viinejä pitää olla ja silkkiä ja puuteria.\nSe maksaa. Kalliiksi tuli Louise Marien viimekeväinen Turussa ja\nTukholmassa olo, mutta kun pitää oppia muka hyviä seurustelutapoja ja\nranskaa ja soittamaan klaveria, niin minkäpä sille mahtaa. Eukkohan\nsitä kivenkovaan vaati, ne opit kun mukamas kuuluvat naimiskaupan\nehtoihin. Tyttäriään ei sovi jättää vanhoiksipiioiksi, ei toki.\n\n— Pienethän nämä tilukset oikeastaan ovat moniin muihin verrattuina,\nvain 14000 tynnyrinalaa, maatkin huonohkoja ja torppareita vain\nparikymmentä, muonamiehet lisäksi. Sivulta täytyy ottaa väkeä kiireenä\naikana, kun vakinaiset päivätyöt eivät riitä. Viinankaan antamat tulot\neivät nouse, kun tuo papin pakana on ruvennut yhä lisäämään keittoaan\nja sen laatua muka parantamaankin, kehno. Ja tuo —\n\nToinen poika Johan Kaarle, virkamiehen uralle määrätty, pyörähti\novelle, kumarsi hyvän tavan mukaan ja selitti:\n\n— Me menemme ratsastamaan, minä Rexillä ja Anders Fideliolla.\nPääsemmekö?\n\n— Fidelion jalka on vielä kipeä. Ottakaa Pompadour toiseksi. Joko\noppitunnit loppuivat?\n\n— Jo. Maisteri lupasi meille vapaata huomisaamuun viiteen saakka.\n\n— Hyvä on. Sano voudille, että tulee tänne.\n\nPoika lähti iloissaan ja isä jatkoi mietteitään. — Kalliiksi tulee\ntuonkin maisterin pito. Minunkin pitäisi lähteä valtiopäiville\nTukholmaan ja se vasta maksaa. Tosinhan ne lörpöttelevät siellä juuri\nyhtä paljon minuttakin, mutta tapaahan siellä vanhoja ystäviä ja voi\nviettää hauskoja iltoja. Vaikka tietysti eukko taaskin tuppautuu mukaan\n— jaa, jaa — — —\n\nVouti saapui ja pysähtyi ovenpieleen lakkiaan pyörittelemään.\n\n— Jahah, Vänski. Aumaaminen käy hitaasti.\n\n— Ilmat olivat huonoja ja viljat märkiä eikä väkeäkään ole liikaa.\nTällä viikolla saadaan työ tehdyksi.\n\n— Mitenkä lienee Tihulan laita, yhäkö on kipeänä?\n\n— Yhä, mutta akkansa tuli taksvärkkiin.\n\n— Akan työ on puolet miehen työstä. Kun mies paranee, niin tehköön\njonkin päivän yli määrän.\n\n— Sen akka valittelee kovin torpan katon vuotavan ja uunin olevan halki.\n\n— Korjatkoon Tihula, kun paranee. Jokainen hoitakoon tupansa. Entä se\nMuikkulan leski?\n\n— Ei ole vielä muuttanut torpasta, vaikka käskin.\n\n— Sen on muutettava ensi viikolla, jotta torppaan saadaan uusi mies.\n\n— Renki Suikko sitä torppaa kovasti haluaa. Se aikoo tänä syksynä naida\nsen Serafiinan, karjapiian.\n\n— Naikoon ja saakoon torpan, työteliäs mies kun on, mutta Serafiinan\nkohtaa pitää ensin tiedustella armolliselta rouvalta. Jahah, ja\nsitten, niin, yhäkö se Kekkilän talollinen riitelee Mujukanlahden\nkalastusoikeudesta?\n\n— Yhä. Lupaa mennä käräjiin.\n\n— Menköön vain, sittenpähän nähdään. Huonosti hänelle siinä käy ja\nkäyköön. Tuomarikin tulee taas ensi viikolla tänne preferenssiä\npelaamaan. Ja sitten, niin, ylihuomenna pitää lähettää kaupunkiin\nkaksikymmentä tynnyriä ruista ja saman verran ohria ja tuoda sieltä\nkauppamieheltä tavaroita. Annan niistä myöhemmin luettelon. Karjahaassa\non huono aita, se pitää korjata ja Mökkijoen silta laittaa, se on\nheikko. Rebekka ei ole vielä varsonut?\n\n— Ei, mutta kaipa se huomenna —.\n\n— Katsokaa perään. Ja pankaa joku rengeistä ottamaan vastaan hevoset,\nkun vieraat tulevat. Ei muuta. — Jaa, taas ovat tappaneet hirven\nTakkulaisen koivikkoon. Siitä pitää ottaa selvä ja panna tappajat\ntilille.\n\n— Puutteensa pakottamina ne kai ovat sen tehneet, mutisi vouti\nitsekseen.\n\nVoudin lähdettyä isäntä otti sohvallaan pienen unen, josta armollinen\nrouva köryytti hänet kiireellä ylös, ilmoittaen vieraiden jo\nsaapuvan. Isäntä ehti tuskin saada päälleen uuden frakkinsa, röyhelön\nkaulaansa ja peruukin päähänsä, kun vieraat, naapuripitäjän aatelinen\ntilanomistaja poikineen, jo saapuivatkin, kumartelivat moneen kertaan,\nsuutelivat rouvaa kädelle, kumartelivat vieläkin, ja pääsivät lopuksi\nistumaan. Perin silostellun, puolelta ja toiselta imartelevan\nkeskustelun jälkeen ja parin viinilasin tyhjennettyä tytär Louise\nMariekin tuotiin esille tyttöjen huoneesta pyntättynä, laitettuna ja\nsievästi kainostelevana, ja sai, ranskankielen taitonsa näytettyään,\nnäyttää klaverin ääressä myöskin soittotaitoaan nuoren kosiomiehen\nkäännellessä nuotteja, joista Louise Marie tosin ei ymmärtänyt mitään.\n\nAikanaan, lujan päivällisen nautittuaan, vanhat herrat siirtyivät\nisännän kamariin, jossa kosiomiehen isä kävikin suoraan asiaan,\nselittäen poikansa aseman nuorena, nopeasti ylenevänä hovioikeuden\nkanslistina ja hänen kykynsä pitää hyvää huolta vaimostaan, etenkin kun\nylimääräiset vuosiavustukset säännöllisesti saapuisivat isän kukkarosta\nja perintö olisi tiedossa.\n\n— Hyvin tiedän nämä seikat, kunnon serkku ja veli, enkä mitenkään\npane vastaan, mutta asiat kulkekoot totutussa järjestyksessä, vastasi\nisäntä. Kunnon serkku pistäytyi salonkiin, jossa klaveria yhä\nsoitettiin, ja nikkasi salavihkaa pojalleen silmää. Tämä ehdotti Louise\nMarielle kävelyretkeä puistoon. Siellä nuoret istahtivat penkille\npensaiden varjoon. Ja kohtapa nuori mies, ensin katsottuaan maasta\nkuivimman kohdan, heittäytyi polvilleen, pani vasemman kätensä sydämen\nkohdalle, oikaisi oikean sirosti, ja tunnusti valituin sekä moninaisin\nsanoin, Kniggen kirjasta saadun opastuksen ja Turun ranskalaisen\ntanssimestarin antamien asentoneuvojen mukaan, hehkuvan tulisen, jo\nkauan salassa kyteneen, nyt ilmiliekkiin leimahtaneen ja ikuisesti\nkestävän rakkautensa. Ja lopuksi hän, arvoton, rukoili rukoilemalla\nomakseen Suomen, valtakunnan ja koko maailman ihanimman neitosen kättä.\n\nLouise Marie puolestaan loi katseensa maahan, punastui, hymyili\nhämillään ja kuiskasi lopuksi:\n\n— Kysykää mammalta ja papalta.\n\nSalonkiin taas päästyään nuori kosiomies veti päättävästi valkoiset\nhansikkaat käsiinsä, astui isännän kamariin, jossa anopiksi ajateltukin\n— sattumalta tietysti oli läsnä, ja pyysi vanhemmilta Louise Marien\nkättä.\n\nIsä suostui muitta mutkitta. Lopulta rakas mammakin, kauan ihmeteltyään\näkkiarvaamatonta yllätystä ja voivoteltuaan rakkaan tyttärensä\nmenetystä, suostui hänet luovuttamaan tietäessään Louise Marien\njoutuvan niin hyvään perheeseen ja hellään hoitoon.\n\nIltapuolella saapui muitakin vieraita. Tuli naapureita parin penikulman\ntakaa, mutta ilmestyipä sukulaisiakin. Heidän joukossaan nähtiin nuori,\nhäämatkaltaan äsken palannut pari.\n\n— Postivaunuilla ajoimme Turusta niin pitkälle kuin pääsimme,\nselitteli nuori aviomies. — Sitten tärisimme kyytiasemien kirotuilla,\nlinjaalittomilla rattailla lopun matkan. Postivaunut käyvät kyllä\npäinsä jotenkuten, mutta kyllä Suomen valtateiksi sanotut tiet ovat\nperin kapeita, kuoppaisia ja mutkikkaita ulkomaiden teihin verrattuina.\n\n— Niinpä tietenkin, isäntä myönteli — niin ovat, mutta hyvä näinkin.\nNiillä säätyläiset, jopa kauppamiehetkin, pääsevät sentään eteenpäin,\nmissä pääsevät. Ja posti niissä kulkee nopeasti, Turusta tänne jo\nviikossa. Kauemmin saavat odottaa postiaan ne, jotka eivät asu\nvaltateiden lähistöllä. Ratsain ja jalan asumattomien tienoiden halki\nkuljetettu posti voi viipyä parin sadan virstan matkalla viikkoja ja\nkuukaudenkin. Eteenpäin siis meilläkin mennään, vaikkakin hitaasti.\nTämän maan varat eivät riitä komeihin teihin ja nopeaan menoon.\n\nKaikinpuolin tukevan illallisen jälkeen vanhat herrat istuivat\nkamarissa nauttimassa etelän maiden rypäleiden antimia ja pohtimassa\nkihlajaisten ja häiden pitoa. Armolliset rouvat tarinoivat samaa\nruokasalin puolella.\n\nSulhanen ja morsian istuivat käsitysten salongin sohvan nurkkauksessa.\nHellien sanojen ja muilta huomaamattomien hyväilyjen lomissa\nhaavemielinen Marie Louise katseli nousevaa kuuta, mutta tuleva\naviomies mietti mielessään, miten hän vaivattomimmin katkaisisi Turussa\nerään suhteen, jonka ei tarvinnut tulla Louise Marien eikä anopinkaan\nkorviin.\n\n\n\nPAPISTOA.\n\n\nKorpivaaran kirkkoherra harppaili edes ja takaisin papintuvan lattialla\nkädet selän takana ja otsa syvissä rypyissä. Joka kolmannella\nkierroksella hän ruiskautti pitkän syljen avonaisen takan edustalle\nja katsahti hajamielisenä vaimoaan, joka istui kangaspuiden ääressä\nsolmiamassa ryijyä ja jonka puheenporinasta kirkkoherra useimmiten\nkuuli vain yhä toistuvat sanat jokapäiväisestä leivästä, lapsilauman\nsuuruudesta ja maailman pahuudesta.\n\nKirkkoherralla olikin paljon miettimistä. Nurkkahyllyllä lepäilevät\nkaksi postillaa seurakunta tunsi jo ulkoa, sillä hän oli saarnannut ne\nkannesta kanteen parinkymmenen vuoden kuluessa hyvin moneen kertaan, ja\nhänen edeltäjänsä, Thuuslander, jonka peruja ne olivat, vielä useampaan\nkertaan. Kirkonkylän pojanrakkaritkin niitä metsän pimennosta jo\npaasasivat kuin vettä hänen ohikulkiessaan. Seurakunta vaati uudempaa\nsanaa ja murina yhä kasvoi. Tuomiokapituliltakin oli saapunut kolmas\nmuistutus. Tahkolaisen äijä kun oli asiasta viime piispantarkastuksessa\nhaikeasti valittanut.\n\nSaarnahuolien lisäksi painuivat mieltä muutkin huolet, ne, jotka\nkangaspuiden äärestä oli nytkin vedetty esiin.\n\n— Kanna ristisi, sanoo sana, mutta kyllä siinä kantamista onkin,\nhohhoijaa, mietti kirkkoherra. — Raskas se on, ankaran taakan\nThuuslander kuollessaan jätti minulle. Tuo tuossa kangaspuiden\nääressä painaa, vaikka on ikäihminen, jo ruumiiltaankin huolettomat\nkolmesataa naulaansa, ja lisäpainona on yksitoista muuta punttia, kuusi\nThuuslanderin peruja, viisi omatekoista. Mutta mihinkä siitä pääset.\nJos et nai leskeä, et saa seurakuntaa, sellainen maassa on tapa.\nHohhoijaa.\n\n— Menisit siitä edes antamaan lehmälle heiniä ja juotavaa, etkä kävellä\nlompsisi jopojouten, kuului taas kangaspuiden äärestä. — Ja syötä\nsamalla sikakin, minä en jouda, kuten näet.\n\nKirkkoherra totteli ja lähti. Minkäpä sille, kun piikaa ei kannattanut\nenää pitää ja vanhemmat lapsetkin olivat, missä lienevätkin olleet.\nJa saarnaa sopi yhtä hyvin miettiä lehmää ja sikaa ruokkiessakin. Sai\nainakin olla rauhassa.\n\n— Kunpahan saisi jollakin ihmeellisellä tavalla paremman seurakunnan,\nmutta mitenkä sen otat, hän mietiskeli. — Tämä onkin huonoimpia.\nMonet muut ovat jo vaurastuneet, vaikka vielä muutamia vuosikymmeniä\nsitten olivat juuri tämän kaltaisia, rakentaneet uudet pappilat\nja muut. Kaupungeissa olisi hyvät olot, mutta niitä et tavoita.\nNiillä on pappiloissaan ihan sali ja kaksikin kamaria, joissa kuuluu\nolevan tapetitkin seinällä ja isot ikkunat valoa antamassa. Ja jos\npääsisi elämään kuten Pohjanmaan mahtavat rovastit, niin jopa taivas\naukenisi maan päällä. Renkejäkin kuuluvat pitävän useampia ja piikoja\npuolenkymmentä. Ja saarnaavat, jos jaksavat tai kehtaavat. Jos eivät,\nniin ottavat apulaisen ja saamauttavat sillä. Jaa, se saarna —\nhohhoijaa— —\n\n— Täälläpä veli näkyy olevankin, kuului ääni ja navetan ovesta\ntyöntäytyi sisään kappalaisen pää. — Päivää, päivää. Saman tapaisia\naskareita tein äsken minäkin. Ajoin navetasta lannan pellolle, kun\nKuurtti lainasi hevosen. Tulin nyt vain kysymään, voisiko veli lainata\nminulle viisi kappaa ruista siihen asti, kunnes ylöskannosta jotakin\nheruu.\n\n— Lienee niitä vielä senverran. Käyhän sisään, Amalia siellä vain kutoo\nryijyjään, niillä eukko näet ansaitsee särpimen lisää.\n\n— Äsken ajoi tuolla tiellä ohitse Choraeus, tiedäthän, jutteli\nkappalainen tupaan päästyään. — Olisi poikennut sinua tervehtimään,\nmutta kiire kuului olevan seurakuntaansa. Killisjärvelle on päässyt\nkirkkoherraksi ja mainion edullisesti. Leskellä on vain kaksi lasta,\npappila on ihan uusi, seurakunta suuri ja jokseenkin varoissaan.\n\n— Niin, niin, muutamia luonnistaa, muutamia ei, vastasi kirkkoherra. —\nMitä muuta kuuluu?\n\n— Mitäpä tässä erikoisia. Eräs maan kirkkoherran kuuluu kapituli\npidättäneen vuodeksi virastaan, kun oli rähjännyt päissään joissakin\nhäissä ja ollut kirkossa samassa tilassa, kertoi Choraeus. Hän tiesi\nmyöskin jonkun kapitulista näinä päivinä tulevan tutkimaan Särkeen\npappien asiaa, ne kun näet olivat otelleet keskenään kirkonmäellä\npyhänä ja seurakunnan nähden.\n\n— On meitä moniksi.\n\n— On, herra paratkoon. Tutkija ajaa tämän kautta ja saattaa poiketa\ntaloon.\n\n— Amalia, Amalia, onko sinulla sen varalta tarpeeksi syötävää ja\npuhtaat hurstit, jos jää yöksi? hätäili kirkkoherra. — Ja missä se\nnukkuukaan?\n\n— Kamarissa tietysti. Sovimme me tähän tuvan lattialle. Kyytimies\nmenköön lukkarin mökkiin. Ja syötävää on. Äsken leivoin. Kapahaukea\non ja silakkaa sekä voinokare. Jos tulee tarpeeksi korkea herra,\nniin väännän toiselta kanalta niskat nurin, se kun ei enää munikaan.\nKirkkoherra rauhoittui, mutta hätääntyi uudelleen.\n\n— Entäpä, jos sattuu sunnuntaiksi ja tulee kuulemaan saarnaa! Mitä minä\nsilloin teen?\n\n— Saarnaa postillasta, pyhä veli, ei se kapitulin pappi niitä enää\ntiedä eikä muista.\n\n— Saattaa olla.\n\nLukkari saapui virkavelvollisuutensa mukaisesti lämmittämään\nkirkkoherran saunaa. Esimies käski hänen saman tien lakaisemaan\npappilan pihamaan ja myöhemmin kirkonkin raput. Suntio tulkoon apuun.\n\n— Niin ja tuota, jos se kapitulin tutkija pistäytyy tänne, niin mistä\nminä saan sille asiaan välttämättä kuuluvat ruokaryypyt, meillä kun\nviljaa ei liikene keittoon, niin hyvin kuin sillä ehkä ansaitsisikin.\nSaattaisiko lukkari lainata puolen tuoppia?\n\n— Totta kai sitä sen verran on.\n\nParin päivän kuluttua tuomiokapitulin pappi pistäytyikin taloon.\nHyvällä ruokahalulla hän söi, mutta ruokaryyppyä ei ottanut.\n\n— Otan viinaa vain lääkkeeksi, hän selitti. — Aivan liikaa sitä meidän\nmaassamme nykyisin juodaankin, ei ole määrää eikä tolkkua. Olen kuullut\nkerrottavan, että ajateltaisiin tämän suunnattoman viinankeiton lailla\nrajoittamista. Se olisikin hyvä.\n\n— Silloin keittäisivät kai salaa, ihmiset kun ovat viinaan niin\ntottuneet, arveli kirkkoherra.\n\n— Helposti sekin voi tapahtua. Tämä kevyt aika on höllentänyt lain\nkunnioitusta ja kaikkea kuria. Meillä papeilla olisikin siinä\nsuhteessa ja muussakin paljon tehtävää. Julkijumalattomuus pyrkii\nlevenemään etenkin valistuneemmissa piireissä, onpa menty jo niinkin\npitkälle, että ulkomailta saatujen harhaoppien mukaisesti kielletään\nkaikkivaltiaan Jumalankin olemassaolo.\n\n— Ohoh — —\n\n— Niin on, mutta sellainen oppi kestää vain aikansa ja katoaa. Papiston\nolisi kuitenkin entistä selkeämmin valistettava kansaa ja ohjattava\nsitä tarmokkaammin oikealle tielle. Enkö ole oikeassa?\n\n— Aivan oikeassa. Meidän oma asemamme vain on useimmiten niin heikko,\nettä se tahtoo vaatia kaiken liikenevän ajan, vastasi kirkkoherra. —\nMoni meistä kantaa raskasta ristiä.\n\n— Tiedän hyvin, kyllä tiedän. Mutta kuta isompi on koettelemus,\nsitä suurempi olkoon usko ja into. Heikko, jopa huonokin on monien\npappien asema. Kernaasti myönnän, ettei tämä surkeus ole yksinomaan\nalemman papiston ja seurakuntien syytä, vaan vikansa on ylimmilläkin,\npiispoilla ja kapituleilla, jotka eivät ole jaksaneet pitää huolta\npapiston eduista. Gezeliuksien jälkeen piispoissamme, kaikella\nkunnioituksella sanottuna, on ollut vain kaksi heidän veroistaan,\nViipurin piispa Paavali Juusten, entisten piispain kronikan mainio\ntekijä, ja Porvoon piispa Daniel Juslenius, harras kristitty,\ntavoissaan ja teoissaan puhdas ylipaimen ja järkkymätön suomalainen.\nHänet otettiin meiltä pois, siirrettiin piispaksi Ruotsiin — ehkäpä\nhänen suomalaisuutensa takia, kukapa sen tietää. Muut kunnioitettavat\npiispamme ovat, kuka enemmän, kuka vähemmän, harrastaneet kai\nliiankin paljon valtiollisia ja muita maallisia asioita, ja sikäli\ntietysti heidän lähimpänsä ovat seuranneet esimerkkiä. Uskonasia ja\npapiston asema on siitä kärsinyt. Köyhähän maamme on, mutta kyllä\nsen pitäisi kuitenkin kyetä pappinsa elättämään, jolloin papistokin,\njokapäiväisistä huolista helpommalle päästyään, voisi kohota ja sikäli\nosaltaan kohottaa yhteistäkin kansaa. Kaiken lisäksi on näkyviin\nilmaantunut uusi ja hyvin paha oire: papinvirkain myyminen enimmän\ntarjoavalle. Ruotsissa se on jo varsin yleinen, meillä toistaiseksi\nharvinaisempi. Korkeat herrat siinä ansaitsevat pelirahojaan, ja jos\nkuninkaallinen majesteetti kerran tahtoo jonkun johonkin papiksi,\nvaikkapa enimmän tarjoavan, niin vastaan on alempien vaikea asettua.\nKerronpa varsin tuoreen esimerkin Suomesta. Piikkiön apulaispappi\nMontin pyrki Liperin kirkkoherraksi ja tarjosi virasta 36000 taalaria.\nKruununvouti Wallenius, »Karjalan kuningas», halusi paikkaa vävylleen\nja tarjosi enemmän. Montin korotti tarjoustaan ja sai viran. Tänä\ntapainturmeluksen aikana ovat seurakunnatkin virkojen myynnistä\nottaneet omat oppinsa. Tiedän monia tapauksia, jolloin seurakunnat\novat myyneet papinvirkoja siten, että ovat luvanneet äänestää enimmän\ntarjoavan papikseen, jos tämä tallettaa määräsumman seurakunnan\nvapaasti käytettäväksi. Täten saamillaan rahoilla seurakunnat\nylläpitävät pappilan ja kirkon ja pääsevät itse pienemmillä maksuilla.\n\nKirkkoherra katsoi puhujaa ihmettelevin silmin, ja tämä jatkoi:\n\n— Selvää kauppaa sekin on, kun seurakunta äänestää uuden papin\nvirkaansa sillä ehdolla, että tämä nai edeltäjänsä lesken ja saa\nlapset kaupanpäällisiksi. Näin tehdään yleisesti, mutta sen saattaa\nymmärtää, sillä seurakuntalaisten tarkoituksena on lesken ja lapsien\ntulevaisuuden turvaaminen, ehkäpä oma etukin sikäli, etteivät he\njoutuisi kunnan elätettäviksi vaivaishoitolaisina.\n\n— Papeissakin on syynsä, jatkoi puhuja. — Lukuisissa tapauksissa\nhe, kiertäessään kahdesti, jopa neljästikin vuodessa pitäjällä\nsaataviaan kantamassa, koettavat kiskoa niitä kohtuuttomasti, laista\nja asetuksista välittämättä. Tunnen tapauksia, jolloin pappi on\nkoettanut nyhtää maksuvelvolliselta paljonkin, mutta on, maksajan\npitäessä puoliaan, vähitellen tinkinyt vaatimuksistaan ja lopuksi\ntyytynyt puoleen. Kaikki tällaiset tapaukset sekä monien pappien\njuopottelu, edesvastuuton elämä ja maallisiin asioihin mieltyminen\nrikkovat heidän ja seurakuntalaisten välit ja tekevät papeista naurun\nja ivan esineitä. »Pohjaton kuin papin säkki», niinhän jo sanotaan.\nKuitenkin kaikitenkin: Suomen papisto on aina tukenut tätä kansaa\nja nyt, alennuksenkin tilassa, se tai melkoinen osa siitä, on ainoa\nsääty, joka tahtoo ajatella yhteisenkin kansan parasta, valistaa\nsitä ja suojella sen kieltä. Aatelisto on jo ruotsalaistunut melkein\nkokonaan ja virkamiehistö samoin, porvaristokin suureksi osaksi kulkee\nsamoja jälkiä. Kaikkivaltias meidät nostakoon, meidät siveellisesti\npuhdistakoon ja kohtuullisen leivän myös antakoon. Hän suokoon meille\nvoimia työskennellä vainiollamme, ei leipäpappeina eikä ylpeydessä\nja mammonan etsiskelyssä, vaan siinä hartaassa nöyryydessä, jota\nkutsumuksemme vaatii. Tänä siveellisesti löyhänä, kevytmielisenä aikana\nmeidän osallemme on langennut suuri ja edesvastuullinen tehtävä.\n\n\n\nPORVAREITA.\n\n\nHermanni Krölli, kaupungin kauppamiehistä mahtavin, piti pidot. Hyvä\nolikin pitää, sillä hänellä oli siihen varaa ja oli tilaa. Paljon\nvieraita hän kutsuikin kaupungin porvarien keskuudesta. Pitojensa\nloistoa lisäämään hän tavalla tai toisella sai tulemaan muutamia nuoria\nvirkamiehiä ja köyhtyneen, tyhmänsekaisen aatelisluutnantin, joka\nviime aikoina oli ruvennut katselemaan hänen tytärtään Maisua, isän\nraha-arkun tietysti häämöittäessä taaempana.\n\nVieraat saapuivat ja kotiutuivat pian. Ihailtiin Kröllin salin\nuutta, äsken kuolleen hovioikeuden asessorin typötyhjäksi jääneeltä\nleskeltä ostettua kalustoa, piispan Ruotsiin muuttaneilta perillisiltä\nlunastettua peiliä sekä kynttilänpitimiä — pahat kielet kuiskivat\nniiden jääneen Kröllille velan panttina kuten isännän huoneen\nmahonkisen kalustonkin — tunnustettiin Kröllin astuneen pitkän askelen\nmuiden edelle ainakin ulkonaisessa komeudessa, ja nautittiin isännän\nomien laivojen kaukaisilta mailta tuomia hyvyyksiä. Ja naiset arvioivat\ntoistensa pukujen hintaa, koettelivat sormin niiden kankaiden laatua ja\nuskoivat kernaasti, vaikka kateellisina, emännän vakuutusta, että:\n\n— Maisun puku onkin oikeata Kiinan silkkiä ja Prapantin pitsiä ja ihan\nviimeistä muotia, sellaista ei ole edes maaherrankaan mamseleilla. Ei,\nälkää kehdatko katsoa tätä minun harmaasilkkistä kläninkiäni, tämä ei\nole mitään erikoista, vaikka Krölli teettikin sen ihan Tukholmassa.\n\nSanansa sanottuaan hän nosti silmilleen sellaisen kaksihaaraisen\ntirkistelykojeen, jollaisia aatelisarmojen nähtiin käyttävän, ja\nsilmäili ympärilleen voitonriemuisena.\n\n— Katsohan Kröllin matamia, kun mahtailee, kuiskasi Hennan kauppamiehen\nemäntä naapurilleen. — Talia punnitessaan se lasinpalasetta näkee yhtä\ntarkasti kuin silloinkin, jos pesumuija tekee sen liinavaatteisiin\npienimmänkään reiän. Tietäähän sen. Krölli pyrkii kauppaneuvokseksi ja\nKrölliskä laittautuu muka hienoksi senkin varalta. Tietäähän sen.\n\n— Oletko sinä kuullut, miten se — —, ja sitten matamit kumartuivat\ntoistensa puoleen kertaamaan viimeistä juorua.\n\nSoittokunta, johon kuului kaupungin rumpali Kraakki viuluineen,\nratkijuopoksi heittäytynyt, isännän vanhaan pukuun puettu kirjuri\nBramberg luuttuineen, sekä kisällit Kokki ja Kuitus-Kalle huiluineen,\nviritti tanssin, hidasaskeleisen gavotin. Nuorempi väki ryhtyi heti\ntoimeensa. Gavottia seurasi kotiljonki ja muita ylhäisten tansseja,\nmutta sitten soittokunta repäisi Puolan masurkan ja polkan, ja silloin\nkauppias Rätykin pyöreine vatsoilleen uskalsi jo lähteä koettamaan\ntaitoaan.\n\nMatamit naimaikäisine tyttärineen täyttivät seinävierustan,\nseurasivat tarkoin tanssin menoa, panivat merkille sen, kuka tanssi\nkenenkin kanssa ja montako tanssia, ja laskivat yhteen kaksi ja\nkaksi, kuten kauppiaan vaimolle kuuluukin. Mutta vanhemmat porvarit\nasettuivat ryhmiin saliin toiselle seinustalle ja isännän huoneeseen,\nkallistelivat remmareitaan, imivät sisäänsä oikeata Virginian ja Turkin\ntupakkaa, nuuskasivat myöskin ahkerasti, ja tarinoivat hyvävointisina\ntärkeistä kysymyksistään.\n\n— Väärin meitä kohtaan tekivät, kun antoivat pienille\nrannikkokaupungeille tapulioikeudet. Nyt ne kyläpahaiset jo kuuluvat\nrakentavan omiksi tarpeikseen laivoja, minkä ehtivät, ryhtyäkseen\nkilpailemaan ulkomaan kaupasta. Se on kerrassaan siivotonta, puheli\nkauppias ja laivanvarustaja Timo Kruus. — Valtakunnan säädytkään,\nsaatikka sitten kuninkaallinen majesteetti, eivät käsitä, että yksi tai\nkaksi suurta kaupunkia tuo maahan varallisuutta, mutta pienet siihen\neivät kykene. Ja pahoin meidän oikeuksiamme on siinäkin loukattu, yhtä\npahoin kuin koko tähänastisen kauppajärjestyksen muutoksessa.\n\n— On kyllä, jatkoi tasapuolisesta sovittelustaan tunnettu kauppias\nja raatimies Blom. — Mutta kun kerran niille on oikeudet annettu,\nniin koettakoot parhaansa. Paljon ilkeämpi seikka on se, että Suomen\nsotavoimien varustaminen tarpeilla on siirtynyt ventovieraisiin käsiin.\nRuotsin juutalaisethan nyt pukevat ja rustaavat joukot. Piru heidät\nperiköön!\n\nPormestari puuttui puheeseen;\n\n— Niin nyt ovat tosiaankin asiat. Kyllä me täällä kotimaassa olisimme\npystyneet varustamaan joukot ihan yhtä hyvillä ja paremmillakin\npuvuilla kuin Ruotsin juutalaiset, on meillä jo senverran\nkangastehtaita, ja olemmehan pystyneet siihen ennenkin — sen myöntävät\nkorkeat Tukholmankin herrat — mutta meille ei nytkään hankintaa\nannettu. Kaikkemme koetimme ja Suomen joukkojen päälliköt tukivat meitä\nkaikin tavoin, mutta juutalaisille hankinnat menivät kuin menivätkin.\nTukholman porvareille ne on annettu tähänkin asti jo vuosikymmenien\naikana, meistä välittämättä — nyt annettiin jo juutalaisille.\n\n— Ne tietysti voitelivat vahvasti rahaa tarvitsevia Tukholman herroja\nja sikäläisiä korkeita päälliköitä, päätteli Kruus. — Arvaahan sen.\n\n— Paha sanoa, mutta helposti näinkin voi päätellä, etenkin, kun me\ntarjouduimme toimittamaan tavarat halvemmalla kuin juutalaiset. Näin\nkummasti kävi ja käynee vastakin, mahdollisen sodankin sattuessa, josta\nHerra varjelkoon. Silloin tarvitaan paljon tavaraa. Ruotsin juutalaiset\ntietenkin silloin rikastuvat, mutta me saamme nuolaista näppiämme.\n\n— Kumman vallan Jumalan kiroamat jo ovatkin saaneet Ruotsissa, vaikka\nvasta lienevät sinne saapuneet, mikäli olen kuullut.\n\n— Vajaat satasen vuotta ovat siellä olleet. Kahdennelletoista Kaarlelle\nolivat lainanneet hänen Benderissä ollessaan rahaa. Kun Kaarle pujahti\nsieltä Ruotsiin, tulivat israeliitat perässä saatavaansa karhuamaan.\nKaarle ei tietenkään jaksanut maksaa, mutta myönsi saamamiehilleen\noikeuden asettua asumaan Göteborgiin etujaan valvomaan. Siitä ne ovat\nvähitellen levinneet muihinkin kaupunkeihin, kutsuneet uskonveljiään\nulkomailta yhä lisää, ja osanneet hankkia itselleen lisäoikeuksia.\nJopa näkyy jokunen koukkunokka ja rasvahuuli puikkelehtivan täällä\nSuomessakin. Niitä Tukholman hallitus nyt suosii, meitä painaa.\n\n— Jaa, sanon minä, Kruus kivahti. — Jos Ruotsi aikoo näin jatkaa,\nniin palttua minä annan koko riikille. Ja missä lienee lopullisesti\nkirjoitettu, että meidän pitää aina olla ruotsalaisten astinlautana?\nSanokaa, jos tiedätte.\n\n— Paljon tuosta kuulee nykyisin puhuttavan, mutta kukapa sen oikein\narvannee.\n\n— Olen kuullut monien upseerien väittävän Suomen jo pystyvän seisomaan\nomilla jaloillaan, Kruus jatkoi. — Mutta kenpä senkään tietänee. Aika\nsen näyttäköön.\n\nMuutamassa toisessa ryhmässä pohdittiin maakaupan eri puolia.\n\n— Paras on näin, kuten on, eräs porvari arveli. — Kuten hyvin tiedätte,\nniin minulla on hoidettavana sangen laaja talonpoikain piiri. Ne ovat\nkaikki velassa minulle ja niiden on pakosta tuotava minulle viljansa,\nnahkansa, tervansa, pellavansa, talinsa ja kalansa. Olen kuullut monien\nporvarien matkustelevan mailla ostamassa talollisilta tavarat hiukan\netukäteenkin. Siten he keräävät yhä uusia talonpoikia nuottaansa.\nMinun, kuten sanoin, ei tarvitse sitä tehdä. Minun talonpoikani pysyvät\nlujasti verkossa.\n\n— Jokainen tekee, kuten parhaaksi näkee, tapansa olkoon kullakin.\nPääasia on, että kauppa luistaa. Paljon muuten tavaroiden kuljetus nyt\nhelpottuu, kun uusia teitä rakennetaan ja jokiväyliä perataan. Kuuluvat\nsuunnittelevan kanavienkin rakentamista, mutta niihin varat tuskin\nriittänevät.\n\nKolmannessa ryhmässä juteltiin kevyitä, ajan hengen mukaisia juttuja.\nPäät painuivat usein yhteen ja mehevää kertomusta seurasi valtava\nnaurunremahdus.\n\nKröllin matami kehoitti salavihkaa kahta parhainta ystävätärtään\nsaapumaan huomenissa nauttimaan uutta, muotiin tullutta juomaa, kahvia,\nja varoitteli:\n\n— Mutta tulkaakin huomaamatta. Lukitsemme oven ja keitämme sitten\nkahvia. Jos viskaali sen haistaa, niin pian hän on miehineen\nkimpussamme ja sakotuttaa laittomasta kahvinjuonnista. Mutta tulkaa sen\nuhallakin — kielletty hedelmä on aina makein.\n\nSoittokunta narrasi jo sävelillään joitakin vanhempiakin porvareita\ntanssiin. Seinänvieruksien matamit olivat ehtineet pohtia naapurien\nasiat ja omat piikakysymyksensä, vaikeroida kalliin elämän ja ajan\nyleisen turmeluksen, kun isäntä jo kehoittikin runsaalle illalliselle.\n\nSen nautittuaan vieraat etsivät eteisestä lyhtynsä, saivat kynttilöistä\nniihin tulen, ja kiiruhtivat melkoisen suuriäänisinä koteihinsa,\nmataliin puutaloihin hiljaisten, koukeroisten katujen varsilla.\n\n\n\nTALONPOIKIA.\n\n\nSuuntaustan kylässä oli kahdeksan taloa, kuusi vanhaa perua ja kaksi\näsken kruunulta lunastettua, sekä lisäksi neljä torppaa ja ruotumökki.\nAsukkaita oli joukon toistasataa. Perhekunnat kasvoivat isoiksi, kun\npojat vaimoineen jäivät asumaan kotitaloon. Tupiin täytyi mahtua paljon\nja ne rakennettiinkin sen mukaisiksi, neljä, jopa kahdeksansylisiksi.\nJokainen perhe tarvitsi oman aittansa ellei kahtakin, kuten naimattomat\nsedät ja täditkin omansa, ja niin niitä vähitellen kasvoi valtava\nrykelmä suljettuun piiriin pihamaan ympärille. Kun siihen ei enää\nsopinut, pantiin uusi aitta entisen taakse, mikäli naapurin nurkkaus\nei ollut esteenä, kuten usein sattui. Kun sitten tuli pääsi irralleen\nkylässä, teki se puhdasta jälkeä.\n\nNiinpä suontaustalaisiltakin oli kylänsä palanut raunioiksi, mutta\naikanaan se oli taas kohonnut samoille kivijaloille. Mitäpä niistä\nmuuttelemaan, niillä isät olivat tulleet toimeen, miksei siis\nnykyinenkin väki. Ja samanlaisina ne kohosivat. Jos ikkunalautaan,\nporraspatsaaseen tai pöydänjalkaan satuttiinkin jossakin muualla\nnähdyn esikuvan mukaan leikkaamaan uusimuotoinen koukero, niin\nsitä ei juuri huomannut, etenkin kun aurinko ja sade pian muutti\nhirsiseinän ulkopuolen ikimuistoisen harmaaksi ja savu teki saman työn\nsisällä, mutta muutti värin mustaksi. Joku tosin maalasi ulkopuoliset\nikkunalautansa koreiksi punamullalla, joku toinen taas maalautti\npitäjän mestarikisällillä nurkkahyllynsä, arkkunsa ja kaappikellonsakin\n— jos sellainen oli — häikäisevän värikkääksi, teettipä niihin ruusuja,\nruiskukkia ja muita sellaisia, mutta useampi tyytyi puun omaan väriin.\nLattian leveät honkalankut hohtivat lauantaisin valkoisina, kuten\nolivat hohtaneet isienkin aikoina, ja pian ne lonksahtivatkin yhtä\nluontevasti. Hevosiensa länkipuihin isännät sitä vastoin vuoleksivat\nkauniita koristuksia, sillä mies koristaa hevostaan, vähän itseään.\nAikamiespojat puolestaan halusivat kaunistaa mielitiettyjensä rukin\ntaidokkaasti veistetyllä kuontalolavalla, ja siinä moni näyttäiksekin\nyhtä käteväksi mestariksi kuin uuninkupeella istuskeleva setäkin,\nvannotettu vanhapoika, joka pyöräytteli käsistään aistikkaita\ntuohitöitään, kaikenlaisia rasioita ja tölkkejä, ja niiden lomissa\ntöppösiä ja virsuja ja minkä mitäkin. Nuoremmat naineet miehet\ntekivät vaimoilleen ja pojat äideilleen kätevätekoisia pesukarttuja,\nkaulauspulikoita ja puuastioita — vain harvalla oli peukalo keskellä\nkämmentä.\n\nNaisväki kutoa helskytteli kankaitaan ja neuloi neulottaviaan.\nOmatekoisessa sarassa, pellavassa ja piikossa Suontaustan eläjä kulki.\nOman emännän, tyttären tai sisaren kutoma oli Suontaustan miehen\nruskeahko, polviin tapaava työmekko, kotisarkainen, vaikka kylän\nräätälin neuloma, myöskin valkoinen, juhlava pyhäpuku. Samoin patalakki\ntai kudottu huippumyssy. Omaa työtä olivat naisten väriloistoiset\npukimet, omilla luonnonväreillä värjätyt. Joskus harvoin isä tai\nsulhanen toi kaupunkimatkaltaan loisteliaan verkapalan, mutta se oli\nlyhyt ja kapea ja riitti vain tärkeimmän koristepaikan kohdalle. Seppä,\nasiansa osaava mies, laitteli metalliset tarpeet, napit ja helyt,\nmikäli niitä ei peritty edellisiltä sukupolvilta. Ja vanhat tavat\nsäilyivät yhtä uskollisina kuin pyhä pihlajakin pihalla.\n\nNiin, omillaan suontaustalaiset tulivat toimeen. Hyvin olisivatkin\ntulleet, elleivät kadot ja sodat ja moninaiset verot olisi vieneet\nsuurta osaansa tehdystä työstä. Niistä ja monista muistakin asioista\ntarinoitiin Raikkolan laajassa tuvassa puhdetöitä tehtäessä, vahaisessa\nuunissa palavan tulen levittäessä valoaan ja rätisevien päreiden\nauttaessa pikku poikien piteleminä siinä, missä milloinkin tarvittiin.\n\n— Olipahan kerran aika, heti hattujen sodan jälkeen se oli, jolloin\nhallitus myönsi meille, melkeinpä Suomen kaikille taloille, kolmen\nvuoden verovapauden ja antoi vanhat rästit anteeksi, jutteli vanha\nisäntä päreitä kiskoessaan. — Mutta älähän nuolaise, ennenkuin\ntipahtaa. Eipä kuhmut vuottakaan, kun se jo lähetti Turun maaherran\nkiertämään maata ja pyytelemään, että vapaaehtoisesti luovuttaisiin\nluvatuista eduista. Kihlakunnittain kokoonnuttiin ja luvattiin maksaa\npuolet, kaikkein köyhimmät vain jäivät verovapaiksi. Se oli sen lorun\nloppu. Siitä pitäen veronhuojennuksesta ei ole ollut puhettakaan,\nlisäilty niitä on ja yhä lisättäisiin, jos kansa jaksaisi maksaa.\nKyllähän ne osaavat, herrat, niillä on valta ja rahanreiät. Tapasin\ntuolla äskettäin meidän puolen valtiopäivämiehen, sen Kaappanan, ja se\npuheli, että kyllä he, Suomen miehet, ovat koettaneet esitellä meidän\nasioitamme ja pitää puoliaan, mutta minkäpä teet, kun säädyt eivät ota\nkuuleviin korviinsakaan. Meikäläisiä talonpoikia on näet valtiopäivillä\nvain seitsemäntoista, riikkiläisiä sata ja kolmekymmentä. Pappeja\nkuuluu olevan meiltä viisi tai kuusi, mutta Ruotsista yli\nneljänkymmenen. Muu on sitä mukaa. Ja siihen sekreettikomiteeaan, joka\nasiat päättää, talonpoikia ei lasketa ensinkään. Näin Raappana jutteli.\nÄskenkin meikäläiset olivat tehneet siitäkin taas valituksen, kun tänne\nSuomeen on ilmaantunut yhä tiheämpään ruotsalaisia tuomareita, jotka\neivät tietenkään osaa edes halaistua suomen sanaa, mutta siihen se\nkuivui, apua ei lähtenyt. Vähän minä olen välittänyt valtiollisista\nasioista ja olkoot muuten minun puolestani, mutta kun jo pappienkin\npitää lukea kuulutukset vain ruotsiksi — se selittää ne sitten\nsuomeksi, jos tahtoo ja osaa — niin kuka pahalainen tässä kohtapuoleen\ntietää edes veronmaksun ajoistakaan, saatikka muista, ja se käy närälle.\n\n— Niinpähän on, ruotsiksi ne luetaan meidänkin kirkossa, vaikka sitä\npulitusta ei tässä pitäjässä ymmärräkään kuin pappi itse ja Tuomalan\nherra mampseleineen, eikä sekään käy edes kirkossa, niin hyvää kuin se\nsille syntisäkille tekisikin, myönteli iltaansa istuva naapurin isäntä.\n— Sotamies-Nikko ymmärtää puoliksi, mutta sekään ei erehdy kirkkoon\nmuulloin kuin Tuomalan herran palkkaamana kerran kuussa, jolloin siellä\nTuomalan herran autuudeksi saarnataan ruotsiksi. Nikkoa se siellä\nedusmiehenään silloin istuttaa.\n\n— Kuuluu istuttavan. Kuulutusten vieraskielinen lukeminen on paha,\nmutta vielä pahempi on tuomarien kohta. Omin silmin ja korvin näin\nja kuulin äsken käräjissä todistajana ollessani, miten ruotsalainen\ntuomari istui oikeutta. Suomen sanaa ei osannut. Puolihumalainen tulkki\nyritti kääntää sen sanoja suomeksi, mutta pahoin epäilen, että siitä\nei syntynytkään käännöstä, vaan väännös. Ei sellainen tuomari saata\noikeutta jakaa, eikä jakanutkaan. Eihän se saa selvää edes lautamiesten\najatuksista, miten sitten muista. Summakaupassa tuomitsikin, tai lienee\nsitten toinen osapuoli lohta luettanut, lahnaa laulattanut, sehän jo\nmelkein kuuluukin oikeuden jakoon.\n\n— Ruotsinkieliset pöytäkirjat se sitten laittaa, ota niistä selvä.\nJos jostakin matkojen takaa löydät miehen, joka osaa ne tolkata,\nja päätät valittaa tuomiosta, niin hae taas mies, joka laatii\nvalituspaperit ruotsiksi. Jos lähetät suomalaiset, niin nurkkaan\nkorkeammat tuomarit ne muitta mutkitta heittävät. Sellainen tässä\nmaassa on jo oikeudenmeno. Isät kuuluivat ennen menneen kuninkaihin,\nkun asiat kiristyivät, mutta yritähän nyt, niin et pääse edes\nmaaherraankaan saakka, suomalaiskollo. Etpä suomea haastavana enää\nmaantielläkään tiedä, pitkäkö matka on Turkuun. Virstantolpatkin ovat\nnäet jo ruvenneet puhumaan vain ruotsia. Siinä nyt ollaan ja yhä\ntolkuttomampaan mennään.\n\nMiehet vaikenivat. Päreiden rätinä ja rukkien surina vain kuului\ntasaisena ja Antin kirveen lyönti hänen veistäessään reenjalasta.\n\n— Kohtelevat meitä kuten tahtovat, vanha isäntä jatkoi. — Köyhinä on\neletty suurista vainovuosista lähtien, ihan ennalleen ei vieläkään,\nmikäli minä ymmärrän, ole kaikkialla päästy. Ja paljonko tämä\nmeidän viljelyksemmekään tuottaa? Joka viidennen, kuudennen jyvän,\noikein hyvinä vuosina kahdeksannen. Kaskimaatkin ovat jo vähissä.\nJotakin uutta tässä pitäisi keksiä, ettei aina vähän väliä, ainakin\njoka toisena tai kolmantena vuonna, tarvitsisi turvautua pettuun\nja jäkälään, en vain tiedä mitä. Olen kuullut kerrottavan Kokkolan\npapin Syteniiuksen väittäneen, että tämä meikäläisen viljelyshomma on\npysynyt yhtenä ja samana tuhannen vuotta. Hyvin saattaa niin ollakin,\nkoskapa isänikin kertoi hänen nuoruudessaankin peltoa viljellyn kaksi-\nja kolmevuoroisena, joka toinen tai kolmas vuosi kesantona.\n\n— Saattaa olla. Huonoa meillä on karjakin. Sodat veivät sen melkein\nsukupuuttoon, eläinrutot jatkavat hävitystä. Tuomalan herra kuuluu\ntuottaneen ulkomailta isompirotuisia lehmiä ja lampaita, mutta\nkelpaahan sen, kun on varaa. Vuohenmaidolla meilläkin on enimmäkseen\neletty. Ja metsänriistakin on puolentunut, missä sitten syy lieneekin,\nkaipa metsien vähentymisessä. Kalatkin tuntuvat häviävän. Siellä,\nmissä ryssät majailivat sodan aikoina, ne kuuluvatkin huvenneen perin\npahasti. Ryssät näet ruoanpuutteessa ja huvikseenkin kalastivat\nsiten, että räjäyttelivät ruutipanoksiaan parhailla apajapaikoilla ja\ntukkesivat myöskin joet.\n\n— Niin kerrotaan. Kovalla nämä puutteet ovat monta miestä pitäneet ja\npitävät kai vastakin. Parempaan täytyy sentään pyrkiä. Aikanaan työ\ntekijänsä maksaa, jos ei kohta, niin myöhemmin. Hyvin minun mielestäni\nnykyinen kolmas Kustaa teki kieltäessään viinankeiton. Vai mitä\narvelet, naapuri?\n\n— Tolkuttomaksi viinanjuonti jo oli kasvanutkin melkeinpä joka\nmiehen sitä keittäessä. Arvelen kuitenkin, ettei kuningas kieltänyt\npolttoa liian juonnin vuoksi, vaan siksi, että tahtoi sen kaikki\ntulot valtakunnan kassaan. Hallitushan nyt myy viinaa. Jos oltiin\nojassa, niin nyt taidetaan joutua allikkoon. Pistäytyessäni äsken\nkirkonkylässä näin kummia. Sinne on ukkokruunu näet rustannut kapakan\nihan kirkon viereen ja siellä istui äijää kuin heinää keskellä\narkipäivää viinakannut nokan alla. Ja kun selvää rahaa ei monellakaan\nollut, niin ajoivat kapakan pihaan viljakuorman ja ryypiskelivät sen.\nKelpaa ukkokruunulle viljakin rahan puutteessa. Taitaa olla tällainen\nkapakkameininki usean talon meno. Näyttää siltä, että usea meikäläinen,\nniin asioita punnitseva kuin onkin, ei osaa hillitä himoaan viinan\nvapaana ollessa ja vielä vähemmän sen jouduttua kalliin oston\nalaiseksi. Kunpahan ei koituisi ankaraa villitystä tästä kuninkaan\nkiellosta.\n\n— Kuulin mainittavan, että pian laitettaisiin meidänkin kylän kohdalle,\nHokkisen tienristeykseen kapakka, virkkoi Antti.\n\n— Voi hyvä Jumala, vai kapakka! hätääntyi Antin emäntä. — Eihän toki!\n\n— Jos laittavat, niin laittavat, minkäpä sille.\n\n— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, että meikäläinen ainaisen arkisen\nharmauden ja puutteen lomaan tahtoo iloisemmankin hetken, vanha isäntä\njutteli. — Mutta sitä en ymmärrä, että juodaan tavara ja talo. Tuotakin\ntupakkaa on jo ryhdytty miehissä pöllyyttämään. Kirkkoherra kuului\nmuuten kehoittaneen viljelemään sitä kotona, ettei huoli ulkoa tuottaa\nkallista tavaraa. Näinköhän mahtaa menestyä.\n\n— Kuuluu menestyvän, jos osaa viljellä, naapuri selitti. —\nTallintakaiselle tosin tuoksahtelee enemmän kuin ryssänlehti tai muu\nulkolainen, mutta kyllä mies sitä nälkäänsä vetää.\n\n— Kai. Ehkä on hyväkin asia. Hyvä on sekin Kustaa kuninkaan\nmääräys, että ruununtilalliset saavat lunastaa viljelemänsä maat\nperintötiloiksi. Oikein se on, kuten meidänkin kylässä on jo nähty.\nJa myöskin isonjaon laajentaminen sellaiseksi, että kylän yhteiseksi\njääneet metsät ja laidunmaat jaetaan. Sittenpähän jokainen, ken\nhaaskaa, haaskaa vain omaa metsäänsä eikä yhteistä tavaraa.\nPitäjänmakasiinienkin perustaminen on mielestäni oikea teko. Kun ei\nitse osata säästää, niin hyvä on olemassa sellainen varasto, mihin\npakosta säästyy siementä kadon varalta. Ja sodankin. Rauhaa tässä onkin\nnyt nautittu pian nelisen vuosikymmentä. Herra suokoon sen jatkuvan\nedelleenkin, sehän se on talonpojan ainainen rukous. Meitä sota aina\nkipeimmin kolhaisee. Emme me siihen turvautuisi ennenkuin silloin, kun\nmuu ei enää auta, mutta suurten herrain aivoitukset pöllähtelevät sinne\nja tänne. Kun suuttuvat, niin tappelevat ja tappeluttavat meitäkin. —\nLähdetäänpä saunaan, naapuri.\n\nMiesten kylpiessä jokailtaista kylpyään naiset kattoivat pöydän.\n\n— Nivusia tuntuu pakottelevan pahan ilman edellä jo minullakin, ja\npahaksi saattanee paisua, räähkä, naapuri jutteli lavolla istuessaan. —\nKupparin olenkin kutsunut huomiseksi. Se Mari kun ottaa ja ensin hieroo\nlihat luista irti ja sitten painaa sarvet selkään, niin tottapahan\ntokenee. Ja hyvät sillä luvut ja taiat jokaista vaivaa varten. Mutalan\näijäkin oli melkein valmis hautaan kannettavaksi, kun Mari sen otti\nhoivaansa ja paransi. Papit sen lukuja eivät suvainne, mutta kyllä\nne silti tehoavat. Ja jos Marin luku ei tehonne, niin kyllä pätee,\nkun Ilvesviidan tietäjä täräyttää manauksensa. Taudit se parantaa,\nhävinneen tavaran löytää ja muutkin asiat oikaisee kohdalleen.\nPapitkaan sille eivät mahda mitään.\n\n— Minkäpä sille nyt, kun ihmisiäkään ei enää polteta roviolla, myönteli\nvanha isäntä.\n\nPaha kilpaveikko se onkin papeille. Omalta kohdaltani arvelen, että\nmolemmat ovat hyviä olemassa. Pappi julistaa Jumalan sanaa pyhäisin,\nIlvesviidan ukko muina päivinä omaa tietoaan. Onkeen on otettava\nmolemmat, kumpiakin kuultava. Ja kun molempien tiedot oikein asetat,\nniin keskenään ne eivät riitele. Kirkon iso Jumala kärsii kyllä\nmaan, veden, metsän ja ilman muut pienemmät jumalat eikä suuttune\nsiitä, jos niillekin annetaan osansa. Se on nähty ja koettu. Kuuluupa\nIlvesviitalainen käyneen äsken salaa itse pappiakin parantamassa. Ja\nparansi. — Heitähän vielä kipollinen, Liisa. — Kas noin — ähääh — —.\n\nKylvettyään vanha isäntä istahti alastomana hankeen saunan seinustalle\npartaansa ajamaan, jonka toimituksen hän suoritti kerran viikossa.\nPaksuun kinokseen olikin aikaisemmasta istumisesta syntynyt mukava\nkuoppa. Siihen hän nytkin sovittautui ja silitti tukevan leukansa\nvanhasta pistimestä taotulla hyväteräisellä puukollaan pimeässä,\nleukalihaksiaan kielellään pudistaen ja jälkeä peukalollaan koettaen.\n\n— Tällä puukolla kun raapaiset kuumalla vedellä pehmitetyn sianruhon\npintaa, niin jäykinkin harjas katkeaa solkenaan, hän selitteli. — Mutta\ntämä onkin Saukko-vainaan tekoa.\n\nToiset miehet istuskelivat sillä välin kodan kynnyksellä pakkasen\nhuurussa. Joku kierähti hankeenkin. Loppiaisiksi otettiin vielä\ntuima löyly, asteltiin alastomina tupaan, kuivateltiin ruumis omia\naikojaan, vedettiin karkeasyinen paita ylle ja housut jalkaan, ja\nsyötiin äänettöminä illallinen. Leipää siinä oli, suolattua silakkaa\nja perunoita, päivällisen puuron tähteitä ja kaljaa, mutta kukaan ei\narvannut vaatiakaan enempää.\n\nIllallisen aikana nuorin poika Juhana palasi metsältä ja heitti\nlattialle viitisen metsoa ja teertä.\n\n— Jousella sinä aina niitä pudottelet, puheli naapurin isäntä.\n\n— Milläpä muullakaan. Luodikkoa ei ole vielä kannattanut teettää sen\njälkeen, kun viimeinen putosi järveen ja ryssät veivät isän luodikon.\nSe olikin liian isoreikäinen, karhunkaatoa varten tehty. Näin muuten\nsuden jälkiä Kaistarikossa, mutta Kääpäharjun kupeessa älysin\nilveksenkin verekset jäljet. Jos tuo Simo joutaa mukaan, niin arvelin\naamun valjetessa lähteä sitä hiihtämään.\n\n— Joutaapahan tästä.\n\nNaapurin isäntä lähti. Talon väki kävi yöpuulleen, ken ulkoa tuoduille,\nlattialle levitetyille oljille, ken makuulavitsoille. Jotkut\nriisuuntuivat peittojensa alla alastomiksi, mutta monet heittäytyivät\nleveille seinäpenkeille niine hyvineen, kokoon kääräisty, lyhyt turkki\npäänalaisenaan.\n\nMuiden jo nukkuessa vanha isäntä vielä mietiskeli mielessään pyöriviä\nasioita.\n\n— Niinpähän on, maailma heittelee mahtajaansa, käskijät vaihtuvat ja\nheidän tapansa heidän mukanaan. Kukin aika kolhaisee omalla tavallaan\nja sivumennen meitäkin, mutta talonpojan elämänsuoni tykyttää kuitenkin\nvanhaan totuttuun tapaansa. Se on hyvä se, sillä me talonpojat olemme\nkuitenkin kaiken perustana ja kivijalkana. Jos me sorrumme, sortuu\nmaakin.\n\n\n\n\nVALON VARTIOITA\n\n\n Turun akatemia oli vain vähäisin keskeytyksin jatkanut toimintaansa\n opin ahjona ja maan virkamiehistön valmistajana. Opettajansa se sai\n omista kasvateistaan, mutta Ruotsistakin lähetettiin sinne mies\n toisensa jälkeen — sitä vaati jo Suomen ruotsalaistuttamispyrkimyskin.\n Akatemian tieteellinen työ oli kaavoihinsa jäykistynyttä, sanahelinään\n hukutettua järkeilyä. Vasta Henrik Gabriel Porthanin ryhdyttyä\n suureen elämäntyöhönsä, akatemiassa harjoitettu tiede pääsi oikealle\n ja terveelle pohjalle. Akatemian opettajiston kielenä oli ruotsi,\n mutta monet seikat, etenkin Porthanin perustaman Aurora-seuran\n kymmenisen vuotta kestänyt toiminta, osoittavat akatemian opettajiston\n huomattavan suuren osan olleen mieleltään suomalaista. Seuran eräässä,\n käsitettä »isänmaa» selvittelevässä keskustelutilaisuudessa päädyttiin\n tulokseen, että suomalaisten isänmaa oli Suomi — tämä aikana, jolloin\n isänmaaksi kaikkialla käsitettiin se valtakunta, johon kuuluttiin.\n Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti ilmestyi, mutta kuoli\n kannatuksen puutteessa jo vuoden kuluttua.\n\n\n— Vai niin, vai sinusta, Mynämäen kirkkoherra Antti Lizeliuksesta, siis\ntuli ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja ja julkaisija,\ntarinoi Turun akatemian kirjastonhoitaja ja kaunopuheisuuden\ndosentti Henrik Gabriel Porthan Aurora-seuran jäsenten vähitellen\nkokoontuessa eräänä syyskuun päivänä v. 1775. — Kahdeksan sivua on\nlehdessäsi sisällystä, tarkoitettuna opastamaan rakkaita maanmiehiämme\nviljelyksen taidossa sekä myös saamaan tietoa ja sanomia oman ja\nmuiden maiden erinomaisista entisistä ja nykyisistä tapauksista,\nmenoista ja muutteista. Ja sen lisäksi lupaat edesauttaa Suomen\nkielen saattamisessa selkeäksi ja omilla sanoillaan toimeentulevaksi.\nTiedettäkin muistat, lupaat jatkuvan kirjoituksen maanpiirin\npaikkakunnista. Oikean ja hyvän työn olet tehnyt, veliseni, ja\nkasvakoon tästä kaunis hedelmä.\n\n— Niin, olette kaikki minua tähän rohkaisseet. Riittäköön apuanne\nvastakin, sillä sitä tarvitsen. Aika on jo tullut, jolloin suomalainen\nmaamies tarvitsee painettua neuvoa sekä oman olonsa vuoksi että tietoa\nmyöskin muun maailman tapahtumista. Muut saavat sitä ruotsin kielellä,\nmaamies sitä ei ymmärrä eikä oppinekaan ymmärtämään. Maamiehelle on oma\nsuomen kielensä rakas, kuten se on rakas tämänkin seuran jäsenille,\nvaikka täällä kielenä onkin ruotsi. Sinun toimittamasi »Tidningar\nutgifna af ett sällskap i Åbo» ilmestyy jo neljättä vuottaan, mutta\nsuomenkielinenkin lehti on tarpeellinen. Oma kielemmekin vaatii\npainettua sanaa kehittyäkseen ja menestyäkseen.\n\n— Aivan oikeassa olet, veliseni, myönsi Porthan. — Suomen kieltä\non viljeltävä painettuna sanana, jotta se notkistuisi ja sillä\nsaatettaisiin hyvin ilmaista asiat ja ajatukset. Hengelliset kirjat,\nharvat ja huonot lakikäännökset ja asetukset sen käytöstä ovatkin\ntähän saakka huolehtineet. Ikimuistettava Agricola laski perustan,\nMaskun Hemminki, Paavali Juusten, Jaakko Suomalainen eli Finno, Eerikki\nSorolainen, Eskil Petraeus, Martti Stodius, Henrik Hoffman ja eräät\nmuut rakensivat edelleen.\n\nTuokion mietittyään Porthan jatkoi kuin itsekseen:\n\n— Valtakunnan mahtavuuden ja jyrkän puhdasoppisuuden aikana monet\nhengenmiehet jatkoivat työtä perinpohjaisilla, mutta epäilemättä\nkuivilla kirjoillaan, poikkeuksena Mathias Salamnius, joka ymmärsi\nikivanhassa kansanrunoudessa piilevän hyvyyden ja käytti oivallisissa\nrunoissaan kansan runomittaa. Emmekä saa unohtaa Juhana Cajanuksenkaan\nhyvää virttä. »Etkös ole Ihmisparca» —. Ja maallisista on muistettava\nGabriel Tuderuksen »Weisu Talonpoille cunniaxi», sekä monet\narkkirunouden tuotteet ja suomalaisiksi kääntyneet ballaadit. Jonas\nMennanderin »Huonen-Speili» on mielestäni hyvä kansamme arkielämän\nkuvaus. Omalta alaltani puhuakseni on Laurentius Petrin »Ajan Tieto\nSuomenmaan menoist ia uscost» luotettava tiedonlähde.\n\n— Meidänkin vuosisatamme on saanut yhtä ja toista toimeen, jatkoi\nPorthan. — Kuten tiedätte, olen koettanut siihenkin perehtyä. Andreas\nAschelinus runoili vuosisadan vaihteessa Kaarle XII sodista ja\nsuuresta nälästä, mutta Ison vihan kärsimyksiä on kuvannut parhaiten\nBartholdus Vhael, hän, joka teki merkillisen työn julkaistessaan suomen\nkielen ensimmäisen kieliopin. Vainovuosia kuvailivat myöskin Gabriel\nCalamnius ja Israel Escholin, mutta sitten alkoikin vanha suomalainen\nrunomitta jo väistyä ulkomailta opitun loppusoinnullisen tieltä. Se oli\nmielestäni vahinko.\n\n— Taneli Juslenius teki hyvin suuren työn sanakirjallaan »Suomalaisen\nSana-Lucun Coetus.» Se on suomen kielen tutkimuksen perustus. Sitten\ntulemmekin jo omaan aikaamme. Ystäväni Kristfrid Gananderin laajat työt\nvanhan runoutemme tarunimistä, suomalaisista saduista ja aineskokoelman\nkeruun sanakirjaa varten tiedätte hyvin.\n\n— Kaipa sinä olet niissä antanut erinomaisen paljon apuasi, Porthan,\nvirkkoi myhäilevä lakimies Matti Calonius. — Niin kerrotaan.\n\n— No, kaipa vähän, mutta mielestäni on autettava eteenpäin sellaista\nmiestä, joka haluaa tehdä totista työtä. Ganander puuhailee\nmuuten arkistenkin asioiden kimpussa ja aikoo julkaista kaksikin\nlääketieteellistä kirjaa, toisen ihmisten, toisen eläinten taudeista.\nSiinäkin hän ansaitsee kaiken tuen, sillä nämä kirjat tulevat olemaan\nensimmäiset suomen kielellä. — Hengellisistä runoniekoista muistamme\näskettäin kuolleen Abraham Achreniuksen, parin sadan virren tekijän.\nHänen virsiensä muoto on tosin horjuva, mutta niissä puhuu vakaumuksen\nlämpö, etenkin »Sionin Juhla-Virsissä». Luulenpa hänen pojastaan\nAntista tulevan isänsä työn jatkajan. Sitävastoin en jaksa hyväksyä\nsitä, että Abrahamin veli Simo tahtoi runoillaan syrjäyttää vanhat\nkansanrunot, pitäen niitä »häijyinä lauluina».\n\n— On merkillistä, että jokseenkin kaikki runoniekkamme ovat pappeja.\nKaipa se johtuu siitä, että papisto on noussut kansan riveistä, taitaa\nhyvin suomen kielen ja elää lähimpänä yhteistä rahvasta. Niinpä on\nPetrin »Ajan Tiedon» jatkaja Kaarle Rein pappi, samoin toisetkin\nhistoriallisten laulujen sepittäjät Henrik Achrenius ja Jaakko Ziden.\nHenrik Achreniuksen runot ovat ehkä parasta suomen kielellä tähän\nsaakka aikaansaatua runoutta, ja hyvää on hänen suomeksi kääntämiensä\nsatujenkin kieli. Siinäpä mainioimmat nimet jo ovatkin, mutta\ntahtoisinpa — paras lopuksi — vielä mainita runot, joiden tekijänä on\nymmärtääkseni ollut koko suomen kieltä puhuva kansa. Tarkoitan niitä,\njoissa kerrotaan suomalaisten suurista sankareista Väinämöisestä,\nIlmarisesta ja Lemminkäisestä, vanhoista jumalista, tapahtumista ja\nmoninaisista muista ihmeistä.\n\n— Väittävät niitä joutaviksi loruiksi, tuiki synkäksi pakanuudeksi,\nvirkkoi professori Gadd.\n\n— Niin sanovat, kun eivät parempaa tiedä, vastasi Porthan.\n\n— En tunne arvatakseni läheskään kaikkia näitä runoja, muta\ntuntemistani päättelen ne Suomen kansan korkeimmaksi ja syvimmäksi\nviisaudeksi. Aavistan, että kerran, kun ne kaikki on kirjoitettu\nmuistiin ja koottu, niistä on muodostuva sellainen aarre, jollaista\nvain aniharvalla kansalla on. Näen niissä niin alkuperäisen\nhengenvoiman ja sanalla sanomisen mahdin, etteivät ne joudu häpeään\nmuinaisten kreikkalaistenkaan kuuluisien runojen rinnalle asetettuna.\nNäin aavistelen.\n\n— Pakanallisia, sanoit, jatkoi Porthan. — Niinpä niin, sellaisiahan\nne ovat. Mutta sanohan minulle, veli Gadd, ovatko ne pohjaltaan\nsittenkään niinkään pakanallista laatua kuin monen monet tämän kirkkaan\nvalistuksen ajan kyhäelmät, joissa joko kielletään jumaluuskäsite tai\nasetetaan sen sijaan tusinoittain vanhan Hellaan jumalia? Mitä? Minusta\non varsin ihmeellistä, että pakanuuden aikana syntyneissä suomalaisissa\nkansanrunoissa esiintyy vain yksi ylijumala. Ukko, ilmojen kuningas.\nJumalia oli siis yksi, henkiä paljon ja kaikkialla, hyviä ja pahoja —\nkuten nykyäänkin. Mitä sanot siihen?\n\n— Mitäpä minä muuta kuin että äsken Suomen runoilijoista puhuessasi\nunohdit mainita heistä yhden, nimittäin Henrik Gabriel Porthanin.\nSinähän, tyyni ja harkitseva tutkija, aivan lämpenet runoilijaksi, kun\notat puheeksi muinaiset uskomukset tai tapahtumat ja olot.\n\n— No, kullakin olkoon omat vikansa, nauroi Porthan. — Mutta koetapa\ntehdä runoilija tuosta perin hyväntahtoiselta näyttävästä, mutta\nammatiltaan rutikuivasta Caloniuksesta, niin nähdäänpä, jos onnistut\nsen paremmin.\n\n— Jaa, jaa, myhähteli Calonius, — kyllä te aina hammastelette minun\ntiedettäni, lakitiedettä, mutta koettakaapa tulla toimeen ilman sitä.\nLakitiede on oikeastaan kaiken pohja ja perustus. Sen moninaisten\nkäsitteiden selittelyssä — jaa, kuinka nyt sanoisinkaan —\n\n— Runoillaan paljon, lisäsi sukkela professori Bilmark, saaden kaikki\nnauramaan ja puheen kääntymään toisiin asioihin.\n\nProfessori Pietari Kalm, kasvien mainio tutkija ja suuren Linnén\netevin oppilas, kertoi hiljaisella äänellä suomalaisen kirjallisuuden\ndosentille, maisteri Wemanille ulkomailta tuomiensa kasvien\nviljelykokeista Sipsalon tilalla, joka oli hänelle sitä tarkoitusta\nvarten annettu käytettäväksi. Nuori Jaakko Tengström väitteli\nvaltiollisista kysymyksistä säkenöivän ruotsalaisen runoilijan ja\nTurun akatemian latinan kielen dosentin Johan Henrik Kellgrenin\nkanssa, ja samoin keskustelivat sydämellään olevista asioista\nkaikki muutkin läsnäolijat, nämä Suomen tieteen uranuurtajat. Joku\npahoitteli äänekkäästi sitä seikkaa, että pääsy akateemiseen virkaan\nilman vaikutusvaltaisen suosijan apua oli suorastaan mahdotonta. Ja\nsittenkään, vaikka olisikin mahtava puoltaja ja kaikki kumarrusmatkat\ntehty ja nöyrät anomukset kirjoitettu, ei päässyt opettamaan sitä\ntieteenhaaraa, jota oli opiskellut ja johon oli innostunut.\n\n— Niinhän se on, kunnon veli, mutta minkäpä sille mahdat. Kummallisesti\nasiat oikeastaan ovat järjestyneet Turunkin akatemiassa, aivan samoin,\nkuten muuallakin. Sattuuhan niinkin, että mies, jonka pitäisi opettaa\nrunoutta, opettaakin taloustiedettä, ja taloustieteen opettajaksi\nvalmistautunut saa neuvoa kuulijoilleen jumaluusoppia.\n\nVäkeä alkoi saapua vähitellen lisää. Tuli yliopistomiehiä, hovioikeuden\nvirkamiehiä, pappeja, upseereja ja tilanomistajia, väkeä, joka\nharrasti tai oli muotiasiana harrastavinaan Aurora-seuran ajamia\nasioita: sivistyneen seurustelun ja ruotsin kielen, mutta sen ohella\nmyöskin suomen kielen ja suomalaisisänmaallisen tiedon kehittämistä.\nKirjallisia tuotteita siellä myöskin luettiin ja arvosteltiin,\nkeskusteltiin erilaisista kysymyksistä ja esitettiin soittoa.\n\nMoninaisin ja salaperäisin, vertauskuvallisiksi tarkoitetuin menoin\nseuran kokous nytkin alkoi, sillä sellainen oli muotiasia ja\nAuroraseurakin tavallaan salaseura, kuten melkein kaikki muutkin\nseurat. Senkin jäsenillä oli keskuudessaan erilaiset arvoasteensa\nmerkkeineen ja tunnusesineineen sekä tarkoin määrätyt teatterimaiset\ntoimituksensa. Jäsenet suorittivat näitä tyhjänpäiväisiä menoja\nkuitenkin asiaankuuluvalla harrastuksella.\n\nKokouksen päänumerona oli seuran puheenjohtajan Porthanin esitys\nRooman kirjallisuuden professorin Henrik Hasselin kunniaksi. Tämä\nTurun akatemian pylväs ja rehtori täyttäisi pian 75 ikävuotta ja siksi\nPorthan tahtoi selvittää opettajansa elämäntyötä Aurorankin jäsenille.\n\nLoistavasti Porthan tehtävänsä tekikin. Kerrottuaan, miten Ison\nvihan aikana pakolaisena Ruotsiin joutunut köyhän kappalaisen poika\nahkeruudellaan ja hyvällä päällään herätti mahtavan Arvid Hornin,\nTurun akatemian silloisen kanslerin, huomiota ja miten tämä suuri\nsuomalainen ojensi auttavan kätensä, hän kuvaili Hasselin elämäntyötä\npuolen vuosisadan aikana Turun akatemian opettajana ja rehtorina.\nSelkeä ja valistunut oli Hasselin katsantokanta, kuten »vanhalta\nroomalaiselta» sopikin odottaa. Ja saman selkeyden hän oli tahtonut\nistuttaa oppilaihinsakin, joiden väitöskirjoja, hänen johdollaan\nvalmistuneita, oli jo ilmestynyt 125 kappaletta, tutkimusaloiltaan mitä\nerilaisimpia. Niitä oli kirjallisuushistoriallisia ja tyyliopillisia,\noikeusfilosofisia, uskonnollisia, historiallisia, maantieteellisiä ja\nmaataloudellisiakin. »Vanha roomalainen» oli yhtä pätevä jumaluusopin\nja lakitieteenkin tuntijana kuin latinan kielen ja kulttuurihistorian.\nItse hän ei julkaissut paljon, mutta opettajana hän oli verraton.\n\n— Korkeasti kunnioitetun opettajani Henrik Hasselin erittäin\ntietorikkaan, perin rehellisen ja syvästi valistuneen työn suuri\nmerkitys tunnetaan ja tunnustetaan, lopetti Porthan esityksensä.\n— Mutta suuri on hänen ansionsa eräässä toisessakin suhteessa.\nAkatemiamme oppineisuus oli kangistunut kaavoihinsa ja koreili tyhjillä\nsanoilla. Tällainen meno vaikutti perin tuhoisasti opinnäytteisiin.\nKaiken kaavamaisuuden ja sanojen turhan helinän vannoutuneena\nvihollisena Henrik Hassel tahtoi kitkeä sellaiset oppilaistaan ja\nasettaa sijaan todellisen, tiedon syvyyttä koristelematta esittävän\nsanan. Tässäkin suhteessa hän on tehnyt erittäin suuren, ehkäpä\nlaajakantoisimman työnsä.\n\n»Vanha roomalainen» istui Porthanin selvittäessä hänen elämäntyötään\nkotonaan lietensä ääressä kirjojaan tutkimassa ja leiniään hoitamassa.\nKuolema katseli jo sisään iäkkään opettajan pienestä lyijypuitteisesta\nikkunasta, ja jo seuraavana vuonna se avasi hänellekin oven suureen\ntuntemattomaan.\n\nPorthan peri Hasselin kunniakkaan oppituolin. Hän teki 1770-luvun\nlopulla pari vuotta kestäneen matkan Saksaan ja tutustui siellä\nuusimpiin tieteellisiin tutkimusmenetelmiin. Aikaisemmin oli tieteen\nharjoittaminen ollut tosiasioihin pohjautumatonta, mielivaltaistakin\notaksumista, jopa suoranaista haaveiluakin. Uusi, arvosteleva menetelmä\notti huomioon vain tosiasiat, sekä vanhimmat että uusimmat, ja rakensi\npäätelmänsä niiden perustalle. Porthan omaksui heti uuden menetelmän\nja sen avulla hän mullisti Suomesta, sen kansasta, kielestä ja\nmuinaisuudesta vallalla olevat käsitykset. Näin tämä käänteen tekevä\ntutkimusmenetelmä saapui suomalaisen miehen tuomana Suomeen suoraan\nKeski-Euroopasta, ilman ruotsalaista välitystä, kuten aikaisemmin oli\ntullut niin moni muukin tärkeä asia ja parannus.\n\nHänen suuri elämäntehtävänsä laajeni ja kohosi täyteen kukoistukseensa.\nHänestä tuli Suomen kielen tutkimuksen, Suomen kansatieteen ja\nSuomen historian tutkimuksen uranuurtaja ja isä. Hän näki selvästi\nsuomalaisten muinaisrunojenkin merkityksen, keräsi niitä ja alkoi\nsommitella niitä kokonaisuudeksi ja laski siten siinäkin lujan perustan\ntulevaisuuden tutkimukselle.\n\nYleisen käsityksen mukaan suomalaiset olivat pohjoiseen muuttanutta\nheprealaissukuista heimoa. Suuren Pohjan sodan aikana sotavankina\nItä-Venäjällä ollut upseeri Strahlenberg toi palatessaan Suomeen\nmukanaan sellaisen hämmästyttävän tiedon, että Siperian rajoillakin\nasui suomensukuisia kieliä puhuvia kansoja. Porthan tajusi heti asian\nmerkityksen. Hän alkoi yhä perusteellisemmin tutkimaan suomea ja sen\nsukulaiskieliä ja hänen todistelunsa kumosivat vallitsevat käsitykset.\nSuomalaisten muinaisuudenkin tutkimus joutui täten oikeille laduilleen.\n\nLaajoilla matkoillaan Suomessa Porthan oppi tuntemaan eri maakuntien\nasukkaat, heidän uskomuksensa ja tapansa sekä itse maankin. Täten\nhän saattoi oikaista monet harhakäsitykset Suomen maantieteestä\nja sai samalla vakuuttavan käsityksen siitä, että Suomessa asui\nomaperäinen, yhtenäinen kansa, jolla oli oma menneisyytensä ja niinpä\nsiis oma tulevaisuutensakin. Omakohtaisen käsityksen saaminen olikin\ntarpeellista aikana, jolloin ruotsalaistunut sivistyneistö alkoi pitää\nsuomen kielen julkista halveksimista valistuneisuutensa todistuksena.\n\nValtiollisia kysymyksiä Porthan tietenkin harrasti. Hän tuomitsi\nAnjalan miesten puuhat, mutta samalla hän näki asioiden kehityksen\nennen pitkää johtavan Suomen eroon Ruotsista. Tämä tietoisuus suretti\nhäntä, sillä hän arvioi Venäjän raakalaismaaksi, jonka yhteydessä\nSuomea odotti raskas kohtalo.\n\nAkatemian opettajana hän oli täysin edeltäjänsä veroinen. Hänkään ei\nsietänyt tyhjää sanahelinää, vaan vaati oppilailtaan selkeää sanontaa\nja valvoi myöskin tarkoin kirjoitusten kielellistä asua. — Hänen\ntieteellinen pääteoksensa on Paavali Juustenin piispain kronikan\nselitys. Turun tuomiokirkon Mustan kirjan hän sai käsiinsä ja havaitsi\nsen verrattomaksi Suomen aikaisempia oloja kuvaavaksi tiedonlähteeksi.\n\nArvaamattoman merkityksellisen elämäntyön suuri suomalainen Henrik\nGabriel Porthan suoritti, työn, jolle myöhempien polvien oli hyvä\nrakentaa.\n\nPietari Kalm oli myöskin Ison vihan aikana joutunut Ruotsiin, mutta\npalasi sen jälkeen Suomeen. Ruotsissa hän tuli tuntemaan vapaaherra\nBjelken, joka innostui kustantamaan hänen opintonsa ja monet\ntutkimusmatkansa seitsemän vuoden aikana. Pietari Kalmista tuli Turun\nakatemian ylpeys.\n\nEnsimmäisen tutkimusmatkansa hän teki Karjalaan, tutki välillä Ruotsin\neri osia, ja matkusti sitten Bjelken kanssa Sisä-Venäjälle Moskovaan\nja Ukrainaan saakka. Linnén suosituksesta hänet ylioppilaana ollessaan\nvalittiin Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi ja pian, hänen tarvitsematta\nsuorittaa asian vaatimia tutkintoja, Turun akatemian taloustieteen\nprofessoriksi.\n\nOsittain Bjelken, osaksi tiedeakatemian ja Turunkin akatemian\nkustannuksella hän teki matkan Pohjois-Amerikkaan. Siellä hän\nkolmen vuoden kuluessa kierteli laajalti maata, näkipä ensimmäisenä\ntiedemiehenä Niagarankin ja toi tästä ihmeestä tiedon Eurooppaan.\nMatkaltaan hän toi mukanaan valtavan kokoelman kuivattuja ja eläviä\nkasveja, siemeniä sekä myöskin hyönteisiä ja eläimiä. Hänen matkansa\ntuloksena oli myöskin Pohjois-Amerikan luontoa koskevien käsitysten\nselventyminen. Hänen tuomiaan kasveja koetettiin saada leviämään\nRuotsiin ja Suomeen. Valmistettuaan matkastaan laajan kirjallisen\nkuvauksen — Suomen ensimmäisen, vaikka tosin tieteellisen kuivan\nmatkakirjan — Kalm ryhtyi hoitamaan professorinvirkaansa ja kokeili\nAmerikasta tuomillaan kasveilla ja siemenillä Sipsalon tilalla\nHirvensalossa. Niistä ei kuitenkaan saatu toivottua taloudellista\ntulosta, sillä ilmanala oli liiaksi erilainen. Monet lajit kuitenkin\npesiytyivät Suomeen koristekasveina. Kalmin teos käännettiin monelle\nkielelle.\n\nTieteen käsitti Kalm tänä »Hyödyn aikakautena» siten, että sen\ntuli olla keino hyötyä tuottavien tarkoitusperien palveluksessa ja\ntätä käsitystä hän juurrutti. Tiedettä tieteen vuoksi palvovissa\nvirkaveljissä herättikin melkoista pahennusta, kun Kalm vei\nkarviaismarjansa akatemian kateederille valmiiksi hillottuina.\n\nPietari Kalmin maine levisi laajalle täydellä syyllä, sillä hänkin teki\nrakentavaa ja pysyväistä työtä.\n\nMatias Calonius oli lakimiehenä valtakunnan kuuluimpia. Ainettaan\nhän opetti Turun akatemiassa kolmisen vuosikymmentä, laski perustan\nsuomalaiselle lakitieteelle ja tuli siten sen isäksi. Hän oli\nmyöskin valtakunnan korkeimman oikeuden jäsen. Kun Suomen kohtalo\nmyöhemmin kääntyi, esiintyi hän Suomen oikeusjärjestyksen pelottomana\npuolustajana ja hänen ehdotuksiensa mukaan järjestettiin Suomen\noikeudenhoito ja ylin hallinto.\n\nTurun akatemian jumaluusopin professorina toimi sekä Auroraseuraan ja\n»fennofiileihin», »suomalaisystäviin», kuului myöskin isänmaallisiin ja\nkirjallisiin rientoihin innolla osallistunut Jaakko Tengström. Hänestä\ntuli sittemmin Turun piispa ja myöhemmin Suomen ensimmäinen arkkipiispa.\n\nOppineiden miesten rinnalla pukivat monen monet kansankin miehet\nsyrjäisillä seuduillaan ajatuksiaan runon muotoon. Huomattavin heistä\noli virsiseppä Tuomas Ragvaldinpoika Tyrväältä. Hänen virsiään\npainettiin 140, vaikka niillä ei olekaan huomattavampaa runollista\narvoa.\n\nSuomi oli jo edellisen vuosisadan lopulla synnyttänyt\nmaailmanmaineeseen kohonneen taidemaalarin ja muinaistutkijan Elias\nBrennerin. Hänen elämänsä suurin osa kului Ruotsissa. Hän oli\nhovimaalarina Ruotsissa, teki mainioita pienoiskuvia, laski sen ohella\nperustuksen Ruotsin rahatieteelle ja oli Suomen muinaistutkimuksen\nedelläkävijöitä.\n\nLuterilainen kirkko ei suosinut pyhättöjen kaunistamista maalauksilla\nja veistoksilla, alttaritauluja lukuunottamatta. Taiteen tarve\nolisi voinut synnyttää taitajia, mutta tarve oli vähäistä. Monet\npapit sentään maalauttivat votiivitauluiksi sanottuja esityksiä,\njoissa nähtiin pappi perheineen, useimmiten ristin juurella. Niiden\ntaiteellinen arvo oli enimmäkseen heikko.\n\nUlkolaiset, väliin kotimaisetkin maalarit tekivät säätyläisten\nmuotokuvia.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla Mikael Toppelius pääsi maalaamaan\nPohjois-Suomen kirkkoihin kooltaan suuria, taidearvoltaan pieniä\nkalkkimaalauksiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksastoista vuosisata näki suomalaisen tieteen syntyvän ja\npääsevän jaloilleen etevien miesten toimesta. Se näki suomen kielen\nverkalleen edistyvän painettuna sanana, runona ja suorasanaisena,\nnäkipä suomenkielisen sanomalehdenkin kohoavan ihmisten ilmoille ja\nolosuhteiden pakosta taas painuvankin näkymättömiin kuin etäisen\ntähdenlennon. Se näki oppineiden, ruotsia puhuvien Turun akatemian\nmiesten harrastavan suomen kieltä, jolle näytti jo häämöittävän\nnousemus alennuksensa tilasta, mutta sekään suomalaisen kansan toivo\nei toteutunut. Ja viimeisinä vuosikymmeninään se näki niin oppineiden\nkuin oppimattomienkin miesten sepitelmäin ja yhä vahvempana leviävän\nuskonvirtauksen, pietismin, alkavan sysätä armotta syrjään kalevalaista\nrunoutta ja sikäli isien tietoon pohjautuvaa elämänkatsomustakin. Uuden\ntiedon vallatessa jalansijaa vanha hävisi tai jäi elämään etäisten\nkorpien kätköissä.\n\nVuosisadan päättyessä Suomessa ei ollut ainoatakaan suomenkielistä\nkoulua. Turun akatemian kielenä oli ruotsi ja latina.\n\n\n\n\nHAAPANIEMESSÄ\n\n\n Suomen sotaväki muodosti jo ammoisista ajoista, 1500-luvulta saakka,\n oman kokonaisuutensa omine ylipäällikköineen, upseereineen ja\n joukko-osastoineen. Suomalaiset nuorukaiset ylenivät upseereiksi joko\n joukko-osastoissaan tai kävivät koulunsa Ruotsissa. Sprengtporten\n tahtoi parantaa epäkohdan ja hänen esityksestään perustettiin\n v. 1779 Rantasalmen Haapaniemeen Suomea varten sotakoulu, jossa\n nuoret suomalaiset kadetit saivat upseerikasvatuksensa. Koulu toimi\n jatkuvasti Suomen sotaan saakka. Sen opetuskielenä oli ruotsi ja\n oppilaina aateliston, virkamiehistön ja upseerien poikia. Koulun\n vaikutus oppikoulunakin oli hyvin huomattava maassa, jossa kouluja oli\n vähän. Sotakoulun tiukka kuri oli sitäpaitsi kevyen ajan nuorisolle\n perin terveellistä.\n\n\nHaapaniemen kadetit palasivat laulaen harjoituksista, söivät\nillallisensa, lukivat vielä tunnin ja saivat sitten kuluttaa aikaansa\nvapaasti. Reippailla nuorukaisilla oli aina omat ilon aiheensa, jos\nolivat kujeensakin, ja aika kului nopeasti.\n\nKoulun johtaja, tanakka everstiluutnantti Samuel Möller, aateloitu\nnimellä Möllersvärd, kulki huoneen lävitse. Vanhin kadetti teki\nilmoituksen, muut seisoivat tikkuina. Everstiluutnantti loi vain hitaan\nsilmäyksen ympärilleen, toivotti hyvää yötä ja poistui.\n\n— Pappa ei ole tänään hyvällä tuulella, arvelivat kadetit. —\nTavallisesti hymyilee, nyt oli totinen kuin portin tolppa. Lieneeköhän\njotakin hullusti?\n\nPäivystävä upseeri, linnoitusoppia opettava luutnantti, laihuutensa\ntakia pilalla Puikoksi sanottu, saapui kierrokselleen. Nopean\ntarkastuksen tehtyään hän istahti pöydän ääreen tarinoimaan. Hän\nviihtyi hyvin iloisten kadettien seurassa ja oli palveluksen\nulkopuolella isällisen toverillinen. — Tietääkö herra luutnantti, mikä\nherra everstiä vaivaa? Täällä kävi, mutta sanaakaan ei sanonut.\n\n— Niin, oikeastaan en voisi sitä kertoa, mutta samapa tuo, saatan sen\nsanoakin. Papalle saapui juuri äsken Suomen sotavoimien päälliköltä\ntiedustelu, montako kadettia hän voisi heti käskyn saavuttua lähettää\nrykmentteihin upseeritoimiin ja montako aliupseereiksi, mahdollisimman\nnuoretkin mukaan luettuina.\n\n— Mitä, mitä, tuleeko sota? Pääsemme siis mukaan? Kaikkiko?\n\nPuikko hymähti.\n\n— En tiedä tuleeko vai ei, vaikka vähän käryääkin. Pappa sai samalla\nyksityisen kirjeen, jossa sanottiin Venäjän lähettilään vannovan\nTukholmassa kaikki sotahuhut turhiksi, mutta meidän lähettiläämme\nPietarissa lähettää Tukholmaan varoituksia. En usko sodan syttyvän,\nvaikka — piru sen tietäköön! Pappa puolestaan tuumiskelee, ketä\nteistä hän ilmoittaisi palveluskelpoisiksi. Luulenpa melkein, ettei\nhän haluaisi ilmoittaa ketään, sillä teidän kasvatuksenne valmiiksi\nsaakka on hänen sydämellään vakaana ja pyhänä asiana, sen tiedän.\nHäneen ehkä koskee teidän nuoruutennekin, monet teistäkin ovat vielä\nkeskenkasvuisia poikia.\n\n— Kyllä me kaikki lähdemme.\n\n— Te ette lähde mihinkään, ennenkuin käsketään, huomautti Puikko\nkuivasti. — Kyllä pappa teidät seuloo, parhaansa mukaan valikoi ja\naikanaan lähettää.\n\nMuuan pitkä, laiskaksi ja luvuissaan heikoksi tunnettu kadetti raapi\nniskaansa neuvottoman näköisenä ja kysyi:\n\n— Herra luutnantti — tuota — pitääköhän mukaan pääsyä varten suorittaa\ntutkinto?\n\nKaikki räjähtivät nauramaan.\n\nEi tarvitse, lohdutteli luutnantti, ja kadetti tuli heti iloisemman\nnäköiseksi. — Ryssän kuula ei kysele tutkintoja. Pääasia on, että osaa\nkenttäpalveluksen hyvin komppanian puitteissa — ette te kuitenkaan\nlähivuosina ennätä pataljoonia ja rykmenttejä komentaa.\n\nNuorukaiset syventyivät kukin kohdaltaan miettimään elämänsä\nmahdollista, yht'äkkistä käännettä, ken vakavammin, ken kevyemmin.\nLuutnantti antoi heidän miettiä rauhassa muistaessaan oman, yhtä\narvaamattoman sotaanlähtönsä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. —\nPääseeköhän ennen riveihin astumista käymään kotona? tiedusteli muuan.\n\n— Riippuu asianhaaroista. Jos riveihin käsketään viipymättä, ei siihen\njää aikaa. Mutta muistakaakin: ette kirjoita kotoihinne riviäkään tästä\nasiasta ennenkuin pappa on sen teille ilmoittanut — jos ilmoittaa.\n\n— Niin, pappa, jatkoi luutnantti. — Tiedättekö, että hän on pappi?\nEtte? No niin, maisteri ja Porthanin oppilas hän oli alkujaan, luki ja\nvihitytti sitten itsensä papiksi Turussa, mutta rupesi sotilaaksi. On\nvahinko, ettei hän ole ehtinyt kasvattaa kuin nuoremman upseeriston.\nUpseerien kasvattajaksi hänet on luotu. Ennen hänen tänne tuloaan oli\npitkä aukko. Sitä ennen oli — Sprengtporten.\n\n— Kavaltaja!\n\n— No niin, voimme sanoa niinkin. Oli miten oli, mutta jos hän olisi\nsaanut kasvattaa Suomen upseeriston ja nyt johtaa armeijaa, olisi\nvoitto varma.\n\n— Eikö se nyt olekaan varma?\n\n— No, no, tietysti me siihen uskomme ja pitää uskoakin, mutta se\nolisi vieläkin varmempi, tarkoitan. Nyt hän on yhä siellä, toisella\npuolella. Hän on jo vanha, mutta — tällä puolella hän olisi tarpeeksi\nnuori johtamaan meidät voittoon. Tai, kukapa sen tietää — kohtalon tiet\novat usein kummalliset ja se valitsee välikappaleensa oman salatun\nharkintansa mukaan. — Nyt nukkumaan, pojat!\n\nHäly oli turha, sotaa ei syttynytkään — vielä. Nuorten miesten kasvatus\njatkui vakaalla innolla. Kukin opettaja opetti omaa ainettaan, eikä\nkuten muissa kouluissa, luokan johtaja luokallaan kaikkia aineita.\nNeljän, jopa kuudenkin vuoden aikana kadeteille annettiin tulevassa\nammatissaan tarvitsemansa opin ohella tietoja yleisissä asioissa sekä\nneljässäkin kielessä. Kadetit saivat keskuudessaan pitää itse kuria\npienemmissä rikkomuksissa. Ruumiillista kuritusta johtaja ei suosinut\neikä sallinut. Oppilaihinsa hän istutti mieliajatustaan: »Pikkumaiset\nkinat on häädettävä, sotilaasta ei saa milloinkaan tehdä asianajajaa».\nKaiken opetuksen pohjana oli isänmaan paras. — Möller sai usein\nsuorittaa omista varoistaan koulun menot, jotka hallitus sittemmin\njätti hänelle maksamatta. Levisipä sitten kerran koulussa tieto, että\nkaksi vuosikymmentä kouluaan johtanut Möller oli eronnut ja aikoi\nsiirtyä viljelemään tilaansa Joroisissa. Viimeisen iltansa hän vietti\nrakkaiden kadettiensa parissa. Kaipaus oli syvä ja molemminpuolinen.\n\nPuoliyön tienoissa, kaikkien jo nukkuessa, pappa teki vielä kierroksen\nkadettien huoneissa. Jokaisen nuorukaisen vuoteen kohdalla hän seisoi\nkauan syvissä mietteissä. Lähtiessään jälleen ulos hän painoi oven\nhyvin hiljaa kiinni, asteli koulun portin ulkopuolelle ja pysähtyi\nkatsomaan äänettömänä ja rauhaisana leviävää lumista maisemaa ja\ntähtikirkasta taivasta. Hänen huulensa liikkuivat — ehkäpä hän luki\näänettömän rukouksen.\n\nAikojen täytyttyä Haapaniemenkin kadeteille luettiin lähtömääräys.\nNuorukaisten oli kiiruhdettava suorinta tietä rykmentteihinsä.\n\nRatsain, reellä ja suksilla liikkuvat lähetit kiertelivät\nkaikkialla Suomessa kiidättäen niin upseerien puustelleihin kuin\nruotusotamiestenkin mataliin mökkeihin tiedon, että sota oli syttynyt\nja että jokaisen sotilaan oli heti riennettävä kokoontumispaikkoihin,\nlippujensa alle.\n\n\n\n\nSUOMEN SOTA\n\n\n Napoleon pani toimeen mannermaasulkemuksen. Englannin täydellisen\n eristämisen, nujertaakseen siten tämän päävastustajansa. Englannin\n liittolainen Ruotsi-Suomi kieltäytyi sen apuun luottaen yhtymästä\n saartoon. Pakottaakseen Ruotsi-Suomen taipumaan Napoleon kehoitti\n liittolaistaan Venäjän keisaria Aleksanteri I valloittamaan Suomen.\n Kehoitus sopi hyvin yhteen Venäjän omienkin etujen kanssa. Suomen\n liittämisellä yhteyteensä se kertakaikkiaan tekisi lopun luoteisia\n rajojaan ja pääkaupunkiaan Pietaria aina uhkaavasta vaarasta.\n Ruotsi-Suomen valtaistuimella istui kykenemätön kuningas, sotalaitos\n oli takapajulla, järjestelyt kesken. Tanska oli valmis hyökkäämään\n Ruotsiin — tilaisuus oli siis sopiva. Sprengtporteninkin sormet olivat\n pelissä mukana. Venäläiset hyökkäsivät sodanjulistusta antamatta rajan\n yli helmikuussa v. 1808 ja Suomen sota alkoi.\n\n\nSuomen puolustamiseksi oli tehty useampia suunnitelmia, mutta niiden\nedellyttämiin toimenpiteisiin ei ryhdytty aikanaan. Venäläisten\nyllättävä hyökkäys tapasi aivan keskeneräiset valmistelut ja perin\nvaillinaisesti varustetun armeijan. Useimmilla joukko-osastoilla ei\nollut edes päällysviittoja, vaikka talvi oli kova. Panoksia oli vähän\nja kiväärit erilajisia, melkoinen osa jo loppuun kuluneita. Varastot\nsijaitsivat usein sopimattomissa paikoissa ja olivat puutteellisia.\nAinoastaan yksi. Rautalammin komppania oli varustettu suksilla, mutta\najan harhautunut, vain lumettomista maista oppia ottanut sotataito\nkatsoikin ne tarpeettomiksi. Monet joukko-osastot olivat vain\npuolivahvuisia. Tykistöä piti olla neljä rykmenttiä, mutta olikin vain\nyksi todellisuudessa ja kolme paperilla. Lääkäreitä oli vain nimeksi,\nlääkkeitä ja sidetarpeita ylen vähän. Raskaasti liikuteltavalta\nkuormastolta puuttui hevosia. Viapori oli ainoa kunnollisesti\nampumatarpeilla ja runsaalla tykistöllä varustettu paikka, ja sen\nmuonavarastotkin ehdittiin täydentää ajoissa.\n\nSuomen sotajoukon upseeristo oli saanut sotakokemuksensa Kustaa III\nsodassa, joka oli luonteeltaan asemasotaa. Nyt se joutui johtamaan\njoukkoja liikuntasodassa. Rauhan vallitessa se oli eleillyt\nvirkataloissaan eivätkä lyhyet harjoituskaudet olleet sen taitoa\npaljoakaan lisänneet. Se kykeni johtamaan komppaniaa, pataljoonaa ja\nrykmenttiä hyvin, mutta suurempien osastojen johtoon se, joitakin\nlukuunottamatta, ei pystynyt. Laajemmat tiedot puuttuivat, samoin\ntietoja korvaava kokemus. Upseerivirat olivat ostettuja akordivirkoja.\nRuotsista tulleet upseerit olivat samalla tasolla ja heidän oli\nsuomea osaamattomina vaikea tulla alaistensa kanssa toimeen.\nAliupseeristo oli yleensä koottu upseereiksi pyrkivistä aateliston ja\nvirkamiehistön pojista, mutta riveistäkin kohonneita oli. Miehistön\nmuodosti ruotuväki, jääkäri joukoissa ja muutamissa muissakin värvätty\nsotilas, valtavana enemmistönä rengit, irtolaismiehet, torpparien\npojat, kisällit, pienistä pahanteoista tuomitut rikolliset, aniharvoin\ntalollisten nuoremmat, seikkailunhaluiset pojat, ja vähäiseltä\nosalta myöskin mustalaiset — joissakin joukko-osastoissa heitä oli\nrunsaamminkin. Yleensä miehistö oli tehtäväänsä kelvollista, taisi\ntemppunsa ja halusi myöskin taistella.\n\nKesän saapuessa kysymykseen tuleva. Ruotsin puoleisilla miehitetty\npäälaivasto makaili Ruotsin satamissa. Sen voima oli ollutta ja\nmennyttä. Suomen saaristolaivasto oli jäiden sulkemana Viaporissa.\n\nSuomen sotavoimat käsittivät kaikkiaan 18700 miestä, joista 6750\noli Viaporissa ja 700 Svartholman linnoituksessa Loviisan lähellä.\nLinnoitusjoukkoja lukuunottamatta voimat jakautuivat kolmeen\nprikaatiin. Ensimmäistä komensi eversti Palmfelt ja siihen kuului:\nUudenmaan ja Porin jalkaväkirykmentit, puoli komppaniaa Uudenmaan\njääkäreitä, 4 eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita ja 2 patteria\ntykistöä, kummassakin 4 tykkiä. Toinen, eversti Adlercreutzin\nkomennossa oleva käsitti: Turun läänin ja Hämeenlinnan rykmentit,\npuoli komppaniaa Uudenmaan jääkäreitä, 4 eskadroonaa Uudenmaan\nrakuunoita ja 2 patteria tykistöä. Kolmas, savo-karjalainen, oli\neversti Cronstedtin johdossa ja siihen kuului: Savon jääkärirykmentti,\nSavon jalkaväkirykmentti puolivahvuisena. Karjalan 2 pataljoonainen\njääkärikunta, 1 nostoväkipataljoona, 2 eskadroonaa Karjalan rakuunoita,\n1 rakuunatäydennyskomppania jalan, Savon tykistökomppania, jolla oli\n8 kenttä- ja 2 pientä tykkiä, sekä 2 komppaniaa Saimaan meriväkeä.\nPrikaatijaon ulkopuolelle jäi: 2 pataljoonainen Pohjanmaan rykmentti,\nKajaanin pataljoona ja 4 patteria tykistöä. Jalkaväkirykmentti käsitti\n600, korkeintaan 1000 miestä, tykistörykmentti 800, ja ratsuväkeä oli\nkaiken kaikkiaan 950 miestä. Pataljoonat, komppaniat ja eskadroonat\nolivat siis pieniä. Yllättävän hyökkäyksen tapahtuessa eivät läheskään\nkaikki joukot ehtineet kuitenkaan ajoissa kokoontua, sillä sotamiehet\nasuivat ruotumökeissään hajallaan ja yksin komppaniankin kokoaminen\nvaati tuntuvan ajan. Matkat olivat pitkiä ja yhteydet huonoja.\nVähitellen kaikki kuitenkin saapuivat.\n\nPreussiläinen linjataktiikka, joka tiesi taistelukentällä liikehtimistä\nsuoraviivaisissa, jäykissä muodoissa, tikeissä riveissä ja rivistöissä,\noli käytännössä nyt, kuten edellisenkin sodan aikana. Kaksoisrivit\nampuivat vuorotellen yhteislaukauksia korkeintaan 300 askelen\netäisyydeltä ja sitten pyrittiin ratkaisuun pistimillä. Kenttätykistö,\njoka kykeni ampumaan enintään n. 1500 askelen etäisyydeltä, otti\nyleensä osaa taisteluun jalkaväen tasalla. Kevyitä jääkärijoukkoja\nkäytettiin etuja jälkijoukkoina, tiedusteluun, sekä taistelussa\nmaastoon mukautuvina ketjumuodostelmina. Ketjun molempien sivustojen\ntakana oli suljetut joukkueet kahdessa rivissä vihollisen läpimurron\nvaralta. Jääkärien ketjumuodostelmia koettivat jotkut upseerit tämän\nsodan aikana soveltaa muihinkin joukkoihin. Ratsuväki harjoitti\ntiedustelua, joka kuitenkin yleensä lyötiin laimin, ja osallistui\ntaisteluihin suljettuina muodostelmina etusijassa vihollisen ratsuväkeä\nvastaan. Ratsumiehet toimivat lähetteinä.\n\nRykmenttiä komensi eversti, ensimmäistä pataljoonaa everstiluutnantti,\ntoisia majuri. Jääkäripataljoonan komentajana oli aina\neverstiluutnantti. Pataljoonan ensimmäistä komppaniaa johti majuri,\nmuita kapteeni. Komppaniassa oli ensimmäinen ja toinen luutnantti sekä\nvänrikki. Aliupseereja olivat »föörari» eli ryhmänjohtaja, rustmestari\neli varusmestari, furiiri eli majoittaja, kersantti ja vääpeli eli\n»faanjunkkari». Tykistössä oli konstaapeli, »hantlankari» eli apumies,\n»fyyrvärkkäri» eli tulimies ja tykkijunkkari. Vanhempi sotamies saattoi\nsaada 1:sen tai 2:sen korpraalin sotamiesarvon.\n\nJalkaväkirykmenteillä ja pataljoonilla sekä ratsurykmenteillä\nja komppanioilla (eskadroonilla) oli taisteluissa mukana olevat\nlippunsa. Jääkärijoukkojen liput eivät liene olleet valmiita sodan\nalkaessa. Rykmenteillä ja itsenäisillä jääkäripataljoonilla oli omat\nsoittokuntansa, jotka seurasivat mukana taisteluun. Kuormastoa ajoivat\nkuormarengit. Upseereilla oli mukanaan renkinsä ja heidän kuormastonsa\noli usein suhteettoman suuri.\n\nHaavoittuneita hoitivat välskärit, aniharvoin lääkärit. Suoneniskentä\nja haavoittuneen jäsenen poisleikkaaminen olivat tavallisia\nparannuskeinoja, lääkkeitä laastari, mikstuura ja viina. Leikkaus\nsuoritettiin huumausaineitta. Taudit tappoivat monin verroin enemmän\nväkeä kuin taistelut.\n\nYlintä päällikkyyttä Suomessa hoiti väliaikaisesti kenraali af\nKlercker, hyväntahtoinen, mutta silti päättäväinen vanhus. Kuningas\nnimitti heti sodan sytyttyä ylipäälliköksi kenraali Klingsporin, hyvää\nruokaa, korttipeliä ja kaikkea mukavuutta rakastavan ruotsalaisen\nkenraalin.\n\nNäillä edellytyksillä Suomen sotajoukko lähti taisteluun. Venäjä,\njolla epäilemättä oli tarkat tiedot vastustajansa voimasta ja tilasta,\nlähetti sitä vastaan viitisentuhatta vahvemman armeijan, mutta se,\nylimmistä johtajista miehistöön saakka, oli saanut kokemuksensa\nVenäjän Napoleonia vastaan käymissä taisteluissa. Ylipäällikkönä oli\nbalttilainen kreivi Buxhövden, tasaluontoinen ja omavaltaisuuksia\nsuosimaton mies.\n\nSuomen puolustussuunnitelman mukaan Viaporiin ja Svartholmaan oli\njätettävä väkeä mahdollisimman paljon. Pääarmeija oli vietävä\nPohjanmaalle ja keväällä, ruotsalaisten apuvoimien saavuttua,\nEtelä-Suomi oli vallattava takaisin. Armeija oli täten »pelastettava»,\nmutta Klingsporin ohjeisiin kuningas kuitenkin nimenomaan lisäsi »—\nodotamme kuitenkin, että Te, siinä määrin kuin se käy mahdolliseksi,\nkoetatte estää ja vastustaa maahan tunkeutuvaa vihollista, ettekä\naloita perääntymistä ennenkuin siihen on pakko.»\n\nVenäläisten hyökkäyssuunnitelma perustui Sprengtportenin ehdotukseen.\nSiinä edellytettiin Suomen armeijan päävoimien asettuvan vastarintaan\nHelsingin tienoilla. Näin ollen venäläiset suuntasivat päävoimansa,\n2 divisionaa, rantatietä Helsinkiin heikomman osaston edetessä\nKyminjoelta Hämeenlinnaa kohden. Suomen armeija oli lyötävä\nHelsingin—Hämeenlinnan linjalla ja vallattava Turku, joten venäläiset\nsaisivat tukialueekseen koko Etelä-Suomen. Yhden divisionan tuli\nhyökätä Savoon, lyödä Savon joukot ja ryhtyä sitten yhteistoimintaan\npäävoimien kanssa, tai, jos suomalaiset perääntyisivät pohjoiseen,\nedetä Kuopion kautta Vaasaan.\n\nKlercker yritti puolustussuunnitelmasta välittämättä keskittää joukot\nrajalle. Se epäonnistui ja seurauksena oli hätiköity perääntyminen.\nHämeenlinnan tienoilla hän tunnesyistä, vastoin ohjeita aikoi\ntaistella. Klingspor ennätti kuitenkin paikalle, otti johdon ja määräsi\narmeijan vetäytymään Pohjanmaalle, lähtien sinne itse ensimmäisenä,\njäljessään monipäinen ja loistava esikuntansa. Myöhempi tutkimus on\nmyöntänyt päätöksen oikeaksi, sillä olosuhteet olivat Hämeenlinnan\nseuduilla suomalaisille epäedulliset ja vihollisen ylivoimakin\nhuomattava. Tämä päätös jäikin Klingsporin ainoaksi järkeväksi teoksi\nkoko sodan aikana.\n\nVenäläiset piirittivät Svartholman ja Viaporin ja marssivat Turkuun.\n\nAnkarassa pakkasessa, vain vähäisten venäläisten ratsuosastojen\nyhtämittaa sen jälkijoukkoja ahdistaessa pääarmeija marssi\nPohjanmaalle. Matka oli kurja. Haavoittuneita, väsymykseen ja viluun\nsortuneita sotamiehiä jäi hevosten puutteessa hankeen kuolemaan.\nMiehet marssivat nurkumatta, mutta nälissään he ottivat taloista,\nmitä irti saivat. He kyllä eivät käsittäneet perääntymisen hyötyä,\neivätkä suomalaiset upseeritkaan sitä tajunneet, etenkin kun Ruotsista\nei ollut odotettavissa tehokasta apua. Venäläisiä peläten Klingspor\nhoputti marssia yhä nopeammaksi, vaikka todellisuudessa venäläisten\npäävoimat etenivät hyvin kaukana ja hitaasti. Tätä kiirettä ei myöskään\nymmärretty — jälleen etelään käännyttäessä pitäisi maa valloittaa\nsamoilla, pitkillä marsseilla väsytetyillä voimilla.\n\nKarjalan puolustukseen määrätyt Karjalan jääkäritkin saivat käskyn\nsaapua Pohjanmaalle. Tiettömien erämaiden läpi hekin, harvinaisen\nkovassa pakkasessa ja pyryssä, päällysviittoja vailla, koskemattomassa\nhangessa kahlaten suorittivat merkillisen marssinsa. Pohjois-Karjala\njäi viholliselle avoimeksi. Ja Klingsporin sotataito tyhjensi Savonkin.\nHän marssitti Savon prikaatin Pohjanmaalle.\n\nViimeistään Vaasan tasalle tultuaan armeijan olisi pitänyt kääntyä ja\ntaistella, mutta Klingspor marssitti sitä yhä pohjoiseen. Kuningas\noli käskenyt hänen säästämään armeijaa. Klingspor käsitti käskyn\nomalla tavallaan, peräytti armeijan taistelutta satoja virstoja ja oli\nvalmis jatkamaan matkaa edelleen, kun sattuma ja päättävä teko hänen\ntietämättään käänsi asiat toisiksi.\n\n\n\nSIIKAJOKI—REVONLAHTI—PULKKILA.\n\n\nPyhäjoella Klingspor jo, monien sitä vaadittua, aikoi pysähtyä,\nmutta säikähti taaskin ja armeija sai jatkaa matkaansa. Hänen\nkenraaliadjutanttinsa — esikuntapäällikkönsä — kunnokas ruotsalainen\nupseeri eversti Lövenhjelm joutui syntyneessä kahakassa vangiksi.\nAdlercreutz siirtyi kenraaliadjutantiksi ja hänen prikaatinsa annettiin\nPorin rykmentin päällikön eversti Yrjö Kaarle von Döbelnin komentoon.\n\nPyhäjoen kahakka pelästytti Klingsporin niin, että hän kirjeessään\nkuninkaalle jo puhui Kemiin ja Tornioon marssista, jolloin Oulun\nvarastot poltettaisiin ohimatkalla.\n\nToisena pääsiäispäivänä armeija perääntyi jäätyneen Siikajoen ylitse.\nUusi kenraaliadjutantti oli seuraamassa ylikulkua. Venäläiset\nahdistivat jälkijoukkoa. Korkeammalla kummulla seisova Adlercreutz\nnäki venäläisten, jotka tietysti nytkään eivät odottaneet vastarintaa,\nheikentävän keskustaansa. Hän mietti tuokion ja antoi sitten omin\nlupinsa käskyn kääntyä takaisin ja hyökätä. Joukot tottelivat\nintomielin. Adlercreutz kutsui apuun kauempanakin perääntyvät joukot,\nne riensivät juoksumarssissa takaisin, ja tulisen taistelun seurauksena\noli Siikajoen voitto.\n\nKlingspor hätkähti kovin kuultuaan taistelun olevan käynnissä ja\nkiiruhti turvaan pohjoisemmaksi. Kun hänelle tuotiin ilmoitus voitosta,\nkieltäytyi hän sitä uskomasta. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin\nuskottava, mutta Klingspor käski — jatkamaan matkaa pohjoiseen. Hänen\nSiikajoella osoittamansa suuren taidon ja kai urhoollisuudenkin\njohdosta kuningas armossa antoi hänelle sotamarskin arvon.\n\nSavon prikaati oli jo ehtinyt Pohjanmaalle, venäläiset kintereillään.\nAdlercreutz sai narratuksi Klingsporilta luvan vastarinnan yrittämiseen\nRevonlahdella. Hän johti sinne itse osaston pääarmeijasta, tuli liian\naikaisin perille ja hyökkäsi malttamattomana, Cronstedtin joukkoja\nodottamatta. Hyökkäys torjuttiin, Adlercreutzin oli väistyttävä, tie\nrannikolle näytti jo jäävän viholliselle avoimeksi. Silloin Cronstedt\nSavon prikaateineen ennätti paikalle, hyökkäsi myöskin yksin ja\nvoitti Revonlahden taistelun huhtik. 27 p:nä, kykenemättä kuitenkaan\ntäysin tuhoamaan vihollista. Kaksi tappiota kärsineet venäläiset\nhuomasivat edenneensä liian heikoin voimin ja alkoivat vetää joukkojaan\netelämmäksi. Klingspor ei nyt toistaiseksi ilennyt perääntyä, mutta ei\nkäskenyt eteläänkään. Pääarmeija jäi paikoilleen. — Eversti Sandels\nvoitti Pulkkilassa Savon kautta Ouluun pyrkivän venäläisen divisionan\nosaston.\n\n\n\nVIAPORI.\n\n\nSvartholma antautui menettämättä ainoatakaan miestä. Sen varusväki,\njossa vain joka kolmannella miehellä oli kunnollinen kivääri, oli\neristettynä ja uskoi antautuessaan koko Suomen jo menetetyksi.\nViaporia piiritti 6000-miehinen, Venäjän palveluksessa olevan\nhollantilaissyntyisen kenraalin van Suchtelenin johtama armeija.\nLinnoituksen päällikkönä oli amiraali Cronstedt, Ruotsinsalmen\nvoittaja, ja hänen lähimpänä miehenään, todellisena vahvatahtoisena\nmäärääjänä, eversti Fredrik Jägerhorn, Juhana Antin veli ja\nSprengtportenin ystävä. Linnoitus pysyi toimettomana. Piiritysarmeija\nsai kaikessa rauhassa jatkaa toimiaan.\n\n»Pohjolan Gibraltar!» ei ollut väkivoimin otettavissa. Piirittäjät\nturvautuivatkin Sprengtportenin suunnitelmaan, jonka mukaan\nlinnoituksen komentaja oli peloiteltava tai lahjottava antautumaan.\nEristettyyn Viaporiin levitettiin alituisesti yhä varmaperäisempiä\nhuhuja, joita Suomen armeijan jatkuva perääntyminen tuki. Niitä\nkuljettivat linnoitukseen muutamat Helsingissä asuvat, venäläisten\npalkkaamat ruotsalaiset upseerinrouvat, joista Buxhövden vähän\nmyöhemmin ylisti muuatta rouva Reuterskjöldiä — mies oli erään\nlinnakkeen päällikkö —, ja eräs toinen, majuri Hjärnen kaunis.\nRuotsista tuotu rouva nautti tekojensa palkkana myöhemmin 2500\nhopearuplan eläkettä. Linnoituksessa huhuja levittivät edelleen\nsiellä olevat Anjalan liiton miehet, etenkin majurit Ladan ja Klick.\nVenäläistä kultaa käytettiin epäilemättä linnoituksen sisälläkin.\nSalaisia neuvotteluja käytiin, mutta näön vuoksi venäläiset pommittivat\nlinnoitusta.\n\nCronstedt suostui aselepoon ja sopimukseen, jonka mukaan linnoitus\nantautuisi toukokuun 3 päivänä, ellei Ruotsista saapuisi linnoitukseen\napujoukkoja sitä ennen. Hän sai oikeuden lähettää kaksi pikalähettiä\nTukholmaan. Ne lähtivätkin, mutta venäläiset tietenkin monin tavoin\nhidastuttivat niiden matkaa. Ryssät naureskelivat partaansa ja keisari\nAleksanteri lausui Ranskan lähettiläälle koko maailman tietävän sen\nseikan, ettei meri Viaporin tienoilla milloinkaan ollut avoinna\ntoukokuun alussa.\n\nMuutamat nuoremmat upseerit hautoivat häpeälliseksi katsomansa\nsopimuksen purkamista jopa väkivalloinkin, sillä venäläiset puolestaan\nolivat sen monin tavoin rikkoneet, mutta Jägerhorn osasi nujertaa\nkaiken vastarinnan. Viapori antautui. Piirityksen aikana se oli\nmenettänyt kaikkiaan yhden upseerin ja viisi miestä. Kaikki linnakkeet,\naseet, varastot ja koko Suomen saaristolaivasto jäi koskemattomana\nvenäläisille. Antautumissopimuksen tehneitä upseereitaan kiroten ja\naseitaan rikkoen sotamiehet marssivat jäälle, ja venäläiset sisään.\nPiiritysarmeija vapautui toisiin sotatoimiin.\n\n\n\nPÄÄARMEIJA POHJANMAALLA.\n\n\nPääarmeija majaili edelleenkin Pohjanmaalla mitään toimittamatta.\nHarjoituksia ei pidetty. Upseeristo järjesti tanssiaisia, pelasi\nkorttia ja koetti elää mukavasti uuden sotamarskin näyttäessä\nesimerkkiä. Sotamiehet vetelehtivät, kärsivät puutetta ja alkoivat\nkarkailla.\n\nTanskakin oli julistanut sodan. Ruotsin oma armeija taisteli sitä\nvastaan vähäisiä taisteluita Kustaa Mauri Armfeltin päällikkyydellä.\nEnglannista saapui apuvoimia 10 000 miestä, sen laivasto ankkuroi\nGöteborgin edustalle, mutta englantilaiset asettivat yhteistoiminnalle\nsellaisia ehtoja, että se raukesi.\n\nPrikaatien luvussa ja kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Muodostettiin\nneljäs, komentajanaan eversti Gripenberg, Siihen siirrettiin 3\npataljoonaa Hämeenlinnan ja i pataljoona Uudenmaan rykmentistä, 3\neskadroonaa Uudenmaan rakuunoista ja 4 patteria, yhteensä 10 tykkiä,\nViideskin prikaati muodostettiin eversti Sandelsin komentoon, ja siinä\noli; 1 pataljoona Pohjanmaan rykmentistä, Kajaanin pataljoona, Vaasan\nvain 1 pataljoonan käsittävä rykmentti, 1 ruotsalainen Västerbottenin\nrykmentin pataljoona, puoli pataljoonaa Savon jääkäreitä, eskadroona\nKarjalan rakuunoita, 2 patteria tykistöä sekä entiseen Savon prikaatiin\nkuulunut meriväki. Uusi prikaati suoritti Savon taistelut ja sitä\nkutsuttiin Savon prikaatiksi. Varsinainen Savon prikaati, mainittua\npuolta pataljoonaa lukuunottamatta, pysytettiin Pohjanmaalla koko sodan\najan, samoin Karjalan jääkärit. Kotiseutunsa tarkoin tuntevia joukkoja\nei siis käytetty omilla maillaan.\n\nSavossa Sandelsin prikaati eteni Joroisiin saakka, mutta ylivoiman\nedessä sen oli vetäydyttävä Kuopioon, jossa se asettui asemiin Toivalan\nniemelle. Majuri Kaarle Malm niitti mainetta taitavana ja rohkeana\npartiopäällikkönä.\n\nKesäkuun lopulla yritettiin tuhota Uuteenkaarlepyyhyn majoittunut\nvenäläisjoukko, mutta malttamaton Adlercreuts hyökkäsi taas ennen\nmuiden saartojoukkojen saapumista ja venäläiset pääsivät pakoon.\n\nTukholmassa oli Suomen rintamaa pidetty toisarvoisena, mutta nyt sieltä\nlähetettiin eversti Bergenstråhlen johtama apujoukko laivoilla Vaasan\ntienoille. Venäläiset kai hyvin tiesivät sen tulon, olivat varuillaan\nja löivät sen maihin astuttaessa perinpohjin.\n\nAhvenanmaalla väki tarttui aseisiin ja karkoitti nimismies Arenin ja\npastori Gummeruksen johdolla venäläiset.\n\nKuninkaan yliadjutantti, siis tavallaan yleisesikunnan päällikkö,\nkenraali af Tibell vaati Suomeen lähetettäväksi 15,000-miehisen\napuarmeijan. Kuningas oli toista mieltä ja lähetteli pieniä,\nmerkityksettömiä retkikuntia. Niinpä varustettiin 2500-miehinen\napujoukko Suomeen kenraalimajuri v. Vegesackin johdolla. Se lähetettiin\nkuitenkin aivan harhaan Turun lähistölle. Joukko nousi vastarinnatta\nmaihin Lemulla, nälkiintyneet sotamiehet hajaantuivat etsimään taloista\nruokaa, upseerit kokoontuivat läheiseen kartanoon maljoja kallistamaan.\nKenraali v. Vegesack kävi levolle, mutta silloin venäläisetkin olivat\njo paikalla ja löivät taaskin apujoukon perusteellisesti.\n\nEnglantilainen laivue oli saapunut Itämerelle apuun ja Venäjän\nlaivasto jakaantunut kahtia. Se pyrki yhteen ja käytti hyväkseen\nvanhaa, kulkukelvottomana pidettyä Kemiön kanavan reittiä syventämällä\nsitä. Sandön luona syntyneessä taistelussa venäläiset perivät voiton.\nKuningas Kustaa IV Aadolf oli saapunut katsomaan, kuinka hänen väkensä\nvoittaisi, mutta hänelle tulikin kiire Tukholmaan. Venäläiset laivastot\nyhtyivät.\n\nKuningas puuhaili uusia apujoukkoja, jotka koottiin Ahvenanmaalle.\nNiistä piti muodostua »Suomen eteläinen armeija». Puuha oli päätöntä ja\njärjetöntä. Ruotsalaiset kaartit pitivät paraateja Ahvenanmaalla, jossa\nkuningas kävi niitä juhlallisesti vastaanottamassa, mutta enempää ne\neivät toimittaneet. Ruotsissa majaili Suomeen aiottuja joukkoja, joita\nei kyetty lähettämään matkalle.\n\n\n\nLAPUA—KAUHAJOKI—ALAVUS—KARSTULA.\n\n\nOmalaatuisuudestaan, piipustaan ja piiskastaan kuulu savolainen\neverstiluutnantti Otto von Fieandt suojeli osastoineen pääarmeijan\nvasenta sivustaa. Kärsittyään tappion Perhossa hänen täytyi perääntyä.\nVenäläisille aukeni pääsy Lapuan tärkeään teiden solmuun, ja he\nkäyttivät sitä hyväkseen. Adlercreutz käsitti hyvin armeijan joutuvan\nsaarroksiin, ellei se taistelisi, ja Klingsporin täytyi hyväksyä\nkenraaliadjutantin suunnitelmat.\n\nHeinäkuun 14 p:nä armeijat iskivät yhteen Lapualla, suomalaisten\nollessa hyökkääjinä. Molemmat puolet olivat yhtä vahvat. Kiivas\ntaistelu suoritettiin melko vähäisin tappioin, porilaiset menettivät\nenimmän, mutta korjasivat suurimman kunniankin. Rajevski perääntyi\nhyvässä järjestyksessä, ratkaisevaa takaa-ajoa ei toimitettu, ja voitto\njäi täten vain sikäli tulokselliseksi, että armeija oli toistaiseksi\nturvassa.\n\nPääarmeija makaili taas laakereillaan kuukauden päivät. Päättävä\nmarssi etelään ja ruotsalaisen apujoukon oikeaan aikaan ja paikkaan\nlähettäminen olisi kääntänyt asiat toisiksi, mutta kumpaankaan ei\nryhdytty. Närpiöön kokoontui 3 000 Pohjanmaan talonpoikaa. Finbyn\nsillalla taisteltiin, talonpoikain rintama murtui. Kun ruotsalaista\napujoukkoa ei kuulunut, laskettiin talonpojat hajalle.\n\nDöbelnin prikaati voitti venäläiset Kauhajoella. Mutta tämäkin voitto\njäi seurauksitta. Venäläiset saivat uuden päällikön, Kamenskin, joka\nryhtyi viipymättä etenemään anastaen Alavuden tienristeyksen. Armeija\noli taas vaarassa, mutta Adlercreutz järjesti vastaiskun, hyökkäsi\nAlavudella ja voitti. Täällä hurskas everstiluutnantti ukko Lode\nkunnostautui. Riideltyään ensin arvossa saman, mutta virassa nuoremman,\nkiroilemisestaan ja kansanomaisuudestaan tunnetun von Törne ukon kanssa\noikeudesta hyökätä etumaisena, hän pataljoonineen paljasti päänsä,\nluki kirkkain lapsensilmin rukouksensa, syöksyi sitten tuleen ja teki\npuhdasta jälkeä.\n\nNyt ajettiin venäläisiä takaa Ätsäriin ja Virroille saakka. Adlercreutz\nluuli voittaneensa ylivoimaisen vihollisen, mutta todellisuudessa\nhänellä oli 4 000 miestä ja 12 tykkiä Kamenskin 2500 miestä ja 6 tykkiä\nvastaan. Niin vähän välitettiin tiedustelusta.\n\nOtto Fieandt vartioi taaskin 1700 miehellä pääarmeijan sivustaa.\nKaksinkertainen ylivoima kävi hänen kimppuunsa Karstulassa eikä hänellä\nollut nytkään onnea. Kahdeksan tuntisen taistelun jälkeen venäläiset\ntekivät saartoliikkeen ja Fieandtin oli peräännyttävä. Pääarmeija\njoutui tukalaan asemaan. Venäläiset etenivät monelta suunnalta,\npäävoimat Tampereelta johtavaa päätietä pitkin. Tarkkoja tietoja\npuuttui, luotettiin otaksumiin. Uusi ruotsalainen apujoukko, 3000\nmiestä kenraali v. Vegesackin komennossa, saapui vihdoin Kristiinaan,\nmutta sodan kulkuun se ei enää voinut vaikuttaa.\n\nRuonassa ja Salmella Adlercreutz menestyksellä torjui nyt ylivoimaisen\nKamenskin hyökkäykset. Hän asettui asemiin Salmelle, mutta silloin\nKlingspor puuttui sotatoimiin kenraaliadjutanttinsa tietämättä. Hän\nluonnollisesti lähetti perääntymiskäskyn.\n\nArmeija perääntyi rantatietä kohden ja venäläiset seurasivat, aina\nvalpas, suomalaistenkin keskuudessa suosittu husaarieversti Kulnev\netunenässä. Klingspor esitteli kuninkaalle armeijan ja varastojen\nviemistä laivoilla Ruotsiin, mutta saikin nyt ankarat nuhteet ja monien\nkauniiden sanojen ohella suoranaisen käskyn puolustaa Suomea kaikin\ntavoin. Hän sai myöskin pyytämättään luvan erota, jos terveys sitä\nvaati.\n\nPian pääarmeija oli joutumaisillaan kokonaan saarroksiin ja vain\nDöbelnin kolmella porilaispataljoonalla Juuttaalla saama voitto pelasti\nsen.\n\nPääarmeija marssi Oravaisiin. Nyt se näki jo suoranaista nälkääkin.\nPuvut ja jalkineet olivat kuluneet loppuun, paitsi Vegesackin\nruotsalaisilla, ja se kärsi kaiken muunkin puutetta. Aikaisemmin\nkaranneet sotamiehet olivat yleensä palanneet takaisin armeijan\nkäännyttyä etelään ja ryhdyttyä taistelemaan.\n\n\n\nROTH JA SPOOF.\n\n\nPitkä soutuvene viilsi Näsijärven kirkkaita vesiä, halkoi selät,\nkierrätteli salmet, pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan oliko\nreitti selvä, jatkoi matkaansa, sujahti erääseen lahteen ja karahti\nsen perukassa rantaan. Siinä oli pari muutakin venettä ja vastassa\nPorin rykmentin aliupseerin asepukua kantava mies. Sama puku oli\ntulijoillakin.\n\n— Kas vain, herra amiraali on suvainnut saapua, naureskeli\nvastaanottaja.\n\n— Totta kai, koska herra kenraali odottaa, nauroi veneestä nouseva mies\nvastaan.\n\n— Missä miehet ovat?\n\n— Tuolla kallion takana paistattavat päivää vatsa pullollaan.\nSiepattiin näet muun hyvän muassa ryssän kenraalille menevät sapuskat.\nNiitä sulattelevat.\n\n— Tuosta saavat ruokaryypyn, vaikkakin vasta ruoan päälle, myhähteli\n»amiraali» nostaessaan rannalle viinalekkeriä. — Antoivat tuon\nviemisteni vastineeksi.\n\n— Ääh, ei tuollainen roska kelpaa tänään eikä huomenna! Parempaa\ntavaraa on itsellämme. Viinejä ja konjaakkeja ja likkööreitä meillä\nlitkitään. Sapuskoissa oli niitäkin.\n\n»Amiraali Rutt ja kenraali Spuff», kuten ryssät heitä virallisissa\nilmoituksissaan tosissaan nimittivät, nousivat mäelle miesten luo.\n\n— Jopahan on siunautunut syötävää ja juotavaa! Roth huudahti\nnähdessään kalliolle levitetyt tavarat. — Paremmin elätte kuin\nitse möhömahainen marski, se kaksileukainen, mutta yksisilmäinen\nLinksporkki. Saakeli!\n\n— Käytä hyväksesi ja ottakaa te miehet myöskin mitä haluatte, kehoitti\nSpoof.\n\nRoth miehineen kävi käsiksi herkkuihin, jotka alkoivat äkkiä vähetä.\n\n— Hyy — yhyy, jutteli hän syönnin lomassa — miehet siellä armeijassa\nmättivät suihinsa jauhamatonta viljaa, kun sitä ei voitu jauhaa eikä\nleipoa — annahan naukku tuota punaista viinaa — eikä kaikilla ollut\nedes sitäkään — saakeli, kun tämä valuu mukavasti alas! Huonot siellä\novat olot, riivatun huonot — anna nyt tuota keltaista, tuota, missä\ntörröttää heinä keskellä — huonot ovat. Miehet noituvat ja manaavat\nitsekseen ja keskuudessaan ja upseerit samoin — koetetaanpa nyt tuota\nvalkoista — — ähäh mokomaa, ihan luitakin lämmittää. Osaa se ryssä toki\nkeittää hyvän viinan — niin, mitä minun pitikään sanoa — joo, tapasin\nminä siellä itsensä marskinkin, ryökäleen.\n\n— Puheillako olit?\n\n— Ei. Kun siellä toljailin repaleisena ja parroittuneena ja\narvomerkeittä, niin se siihen tulla tupasti, se näes on rohkea\näijä ja uskaltaa tulla rintamankin lähelle silloin, kun siellä ei\nammuta — annahan taas tuota punaista, aletaan alusta. — Tööpelin\nja Aatlekreutsin kanssa se käveli kullassa ja hopeassa kiiltäen ja\nhännillään monet muut. Napsautin kunnian, mutta silloin se hyväkäs\näkkäsi nämä minun lapikkaani, siristi sitä toista silmäänsä ja lausahti\ntuikeana Tööpelille, että kuinka hänen prikaatinsa miehet kulkevat\nsääntöjenvastaisissa tamineissa, tuollaiset »pjeksut» jaloissa.\n»Rummulle mies», hän menosi, »ja kaksikymmentä paria!» Ja sitten se\nvielä uudelleen kivahti Tööpelille — kaadahan tuota heinäviinaa — että\nPorin rykmentin miehet esiintyvät puettuina kuin moukat ja kerjäläiset.\nMutta Tööpeli vastasikin tiukasti, että »miehet kulkevat puettuina\nniihin tamineisiin, joita teidän ylhäisyytenne makasiinit jakavat»,\njolloin marski käänsi selkänsä ja upseerit nauraa virnistelivät.\n»Kaksikymmentä paria, kuten sanoin», makasiinimarski toisti vielä,\njolloin minä tietysti kiljaisin »Liite nöije!» Upseerit pärähtivät\nnauramaan, mutta eksellenssi lähti mennä hyllymään. »Pitää nyt\nhelkutissa reklementin mukaisesti sanoa 'Flit är nöje' — ahkeruus\nilomme eikä ‘vähän iloa'. Tottahan sen tiedätte», Adlercreutz virkkoi\nnaureskellen. »Osaattehan te ruotsia.» Osasin tietysti, mutta pelkkää\npiruuttani heittäydyin osaamattomaksi. »Vaikka oikeaan paikkaanhan\nsanomanne sattui», hän lisäsi. Herrat lähtivät marskin perään, mutta\nTööpeli käski minun tulla hetken kuluttua luokseen selkääni saamaan.\nMenin kuin meninkin. Tööpeli haki pullon ja kaatoi siitä neljä naukkua,\nyhden kutakin viittä raippaa kohden, ja sillä se asia kuitattiin.\nAnnahan nyt tuota konjakkia, niin juon Tööpelin maljan — kas noin! —\nMitä tietoja sinulla on?\n\n— Ryssillä on Pahaniemen varastollaan vain komppania vartioimassa.\nSiihen sopii tökätä tuli. Siinä on ruutiakin.\n\n— Tehdään niin.\n\n— Etelästä on tulossa useita suuria venelasteja elintarpeita.\nTalonpoikia ovat pakolla ottaneet niitä soutamaan. Niille olen\ntoimittanut tiedon, että soutaisivat veneet karille Ahvenluodon\nkivikkoon. Siihen ne hukutamme, otamme soutajat veneisiimme ja annamme\nryssien opetella uimaan. Siitä ei olekaan lähimpään rantaan kuin\npuolisen virstaa.\n\n— Sopii.\n\n— Muuta tällä kertaa ei ole tiedossa. Kaipa illemmällä lähdetään?\n\n— Lähdetään vain. Näiden kaappausten jälkeen minä siirrynkin taas\nRuoveden puolelle ja kaipa sinun sopii lähteä avuksi? Ryssillä kuuluu\nsielläkin olevan tulossa ruokatavaraa. Nälissään ne saakelit ovat\nsaaneet olla jo monta kertaa meidän syntiemme tähden. Maistetaanpa\nnyt tuota likkööriä. Jos veisit nämä herkut toissilmäiselle, niin\nse ottaisi sinut vähintään adjutantikseen. Vaikka harvoinpa meillä\nnäin leveästi eletään. Yhtenä päivänä löysätään vyötä, toisena taas\nkiristetään.\n\n— On minullakin uutisia, Roth jatkoi. — Tämä meidän lystimme on kohta\nlopussa. Sain armeijassani käydessäni sen käsityksen, että peli alkaa\nolla pelattu. Marskin luonto vetää vain pohjoiseen, navalle se kai\naikoo meidät marssittaa. Leikki sikseen. Jos armeija jatkaa matkaansa,\nniin pian meidänkin on lähdettävä perään. Täällä ei silloin maksa\nvaivaa enää hääriäkään, sillä ryssille aukenevat toiset kulkuväylät.\n\nYstävykset ja pelätyt sissit hummasivat vielä aikansa, nukahtivat\njonkin tiiman kalliolla, ja olivat taas valmiit yrityksiinsä,\njotka saattoivat venäläisten päälliköt monesti pahaan pinteeseen.\nNeljälläkymmenellä miehellään he tekivät ihmeitä. Heidän maineensa\nlevisi laajalle, kulki Pietariin saakka keisarin korviin monissa\nilmoituksissa. He kaappasivat ja tuhosivat ryssien muonavaroja,\nhävittivät siltoja, polttivat varastoja, sieppasivat lähettejä ja\nheidän kuljettamiaan määräyksiä, ja aiheuttivat toimillaan ryssissä\nsuoranaisen kauhun. Nämä lähettivät melkoisia voimia ottamaan kiinni\namiraalia ja kenraalia, mutta eivät tavanneet heitä milloinkaan\netsiessään, vaan kohtasivat heidät arvaamattaan silloin, kun sissit\netsivät takaa-ajajiaan. Aikansa toimittuaan sissit vihdoin yhtyivät\nrykmenttiinsä. Taudin tapaamana Spoof sortui myöhemmin Tornion\nsairashuoneiden surkeuteen, mutta Roth sai vänrikin, myöhemmin\nluutnantinkin valtakirjan.\n\nArmeijassa oli monen monta Rothin ja Spoofin veroista, mutta heitä ei\nosattu käyttää.\n\n\n\nORAVAINEN\n\n\nEversti Kulnev aloitti tapansa mukaan kahakan, joka olisi loppunut\npuolin tai toisin, mutta Adlercreutz päätti antautua ratkaisevaan\ntaisteluun. Hänellä oli 5000, Kamenskilla 6000 miestä. Joukot\ntaistelivat hyvin, niin suomalaiset kuin ruotsalaisetkin, työnsivät\nvenäläisiä edellään ja voitto näytti jo selvältä. Adlercreutz tahtoi\npuhkaista vihollisen keskustan, mutta joukot etenivätkin liian kauas\nja sekaantuivat. Adlercreutz syöksyi itsekin tulisimpaan käsikähmään.\nArmeija jäi johdotta, kukin osasto, vieläpä pienet ryhmätkin\ntaistelivat omin päinsä. Kamenski toi tuleen vereksiä joukkoja,\njollaisia Adlercreutzilla ei enää ollut, ja silloin tulos oli selvä.\nSuomen sotajoukko jätti kentälle yli 1200 miestä kaatuneina ja\nhaavoittuneina lähtiessään perääntymään pimeään yöhön.\n\nUrhoollinen, reipas ja usein päättäväkin mies hän oli, Kaarle Juhana\nAdlercreutz, mutta tulinen ja malttamaton. Tunne voitti hänessä kylmän\nharkinnan. Hänen tietonsa supistuivat vähiin, eivätkä luontaiset\njohtajanlahjatkaan olleet niitä korvaamassa. Rykmenttiä ja prikaatiakin\nhän olisi epäilemättä komentanut mainiosti, kokonainen sotajoukko oli\nhänelle liian suuri. Mutta syy ei ollut läheskään hänen yksin. Se\nlankesi monen monien määrääjien ja pitkien aikojen osalle. Lopullinen\ntappio oli vuosikymmenien laiminlyöntien luonnollinen seuraus ja\ntuomio. Ja Tukholman linnassa arkkienkeli Mikaelin tuloa hartaasti\nodotteleva kuningas sai kantaa siitä suuren osan. Hänellä oli käsissään\nvalta ja keinot, mutta kumpaakaan hän ei käyttänyt järjellä, sillä sitä\nhänellä ei ollut.\n\nKuningas lähetti Etelä-Suomeen pari uutta, heikkoa maihinnousujoukkoa,\nmutta ne olivat jo lähtiessään tuomitut epäonnistumaan.\n\nRyhdyttiin neuvottelemaan aselevosta. Lohtajalla se solmittiin.\nSopimuksen mukaan suomalaisten oli vetäydyttävä pohjoisemmaksi\nRaumanjoen taakse ja Savossa Iisalmen pohjoispuolelle. Välille jäi\npuolueeton vyöhyke eikä kumpikaan saanut siirtää joukkojaan toisaalle.\n\nSandels oli pakotettu luopumaan Toivalasta ja siirtyi Paloisiin.\nAselevon jälkeen hän perääntyi puolueettoman vyöhykkeen taakse Koljon\nvirralle. Siellä Sandels, johtajista kyvykkäin ja ainoa, joka osasi\nsoveltaa taktiikkansa Suomen maaston mukaiseksi, suoritti sodan\nloistavimman taistelun 1200 miehellä ja 10 tykillä vihollisen 4000\nmiestä ja 22 tykkiä vastaan. Venäläiset menettivät siinä 800 miestä.\n\nKlingspor lähti v. Vegesackin seurassa Tukholmaan, jonka salongeissa\n»Siikalahden, Revonlahden, Lapuan, Alavuden ja Juuttaan voittaja»\nympäröitiin suuren sankaruuden ja sotataidon sädekehällä. Ukko Klercker\nperi ylipäällikkyyden. Suomen armeija sai pian lähteä Golgatan tielleen.\n\n\n\nOLLI TIAINEN.\n\n\nKesällä V. 1808 Pielisen seutujen suojeluskuntalaiset valitsivat\npäällikökseen Olli Tiaisen, jo edelliseen sotaan osaa ottaneen,\naikanaan räätälinopinkin käyneen talonpojan Nurmeksen Ylikylästä.\nPitäjänkokouksessa hänet valtuutettiin toimittamaan lisää aseita. Savon\nprikaatin päällikkö Cronstedt nimitti hänet rajakapteeniksi ja oikeutti\nhänet kantamaan merkiksi Karjalan jääkärien aliupseerin pukua, pitkää\nupseerinmiekkaa ja Karjalan vaakunalla varustettua vaskikokardia.\n\nTiainen kävi Klingsporinkin puheilla aseita vaatimassa, mutta marski\nkäänsi hänelle selkänsä, jupisi: »Onnenonkija, pelkkä onnenonkija», ja\najoi vaatijan ulos.\n\nKarjalaiset puolustautuivat omine aseineen, johtajinaan Olli Tiainen,\nrovasti Jaakko Stenius ja hänen poikansa ylioppilas Iisakki Stenius.\nMyöhemmin Sandels lähetti heille vähän ruutia ja lyijyä. Kenellä\nei ollut omaa luodikkoa, hän varustautui keihäällä, kaipa joskus\njousellakin. Venäläisten oli pakko lähettää heitä vastaan kokonainen\nratsurykmentti ja myöhemmin jatkuvasti lisää kenraali Alexejevin\njohdolla.\n\nPielisjärven Mönnillä taisteltiin ensimmäisen kerran. Ruispeltoihin\nja pensaikkoihin kätkeytyneet talonpojat torjuivat venäläisten\nhyökkäyksen. Samana päivänä Alexejev oli vaatinut uskollisuudenvalaa —\nvastaukseksi tuli lyijyä.\n\nSandels huomasi heti talonpoikien tuottaman hyödyn ja lähetti majuri\nKaarle Malmin yhden komppanian ja kahden pikku tykin kera heidän\navukseen. Talonpoikien auttamana hän yritti saartaa Alexejevin joukot\nHammaslahdella, mutta ne pelastautuivat kiireellisellä paolla. Malm\njoukkoineen palasi pian Savoon. Talonpojat jatkoivat kahakoimista\nmenestyksellä. Malm saapui uudelleen, häneen liittyi 400 talonpoikaa,\nja Pälkjärvellä vihollisen kaksi kertaa vahvempi joukko lyötiin.\nSäikähtynyt Alexejev jo lastautti Sortavalassa ja Jaakkimassa olevat\nvarastonsa laivoihin.\n\nMaaherra Vibelius käski parikin kertaa karjalaisia taipumaan ja\ntoimittamaan venäläisille heidän vaatimansa viljat, mutta karjalaiset\neivät välittäneet hänen käskyistään. Venäläiset lähettivät Karjalaan\nlisävoimia ja päälliköksi ruhtinas Dolgorukin. Pienempiä kahakoita\nkäytiin vaihtelevalla menestyksellä. Vihollisen ylivoima oli jo suuri.\nSuomenkielisessä julistuksessaan Dolgoruki uhkasi ammuttaa jokaisen ase\nkädessä tavatun, mutta julistus oli yhtä tehoton kuin Vibeliuksenkin\nkäsky.\n\nSandelsin peräännyttyä Toivalasta urhean Malmin täytyi lähteä\njoukkoineen hänen luokseen; talonpojat jäivät yksin. Pääarmeijan\nkurjaan sodankäyntiin suuttuneet ja koteihinsa karanneet muutamat\nkymmenet Karjalan jääkärit liittyivät Tiaisen joukkoihin ja olivat\nhuomattavana apuna.\n\nAhvenisessa, Vornan sillalla, oteltiin tulinen ottelu. Iisakki\nStenius johti talonpoikia Tiaisen ollessa Nurmeksessa vaihtamassa\nmiehiä ja noutamassa muonaa — talonpoikien vapailla antimilla\nja ryssiltä ottamillaan tarpeilla suojeluskuntalaiset elivät. —\nTalonpojat olivat rakentaneet Vornaan vahvat varustukset kivistä ja\nkaadetuista hongista eikä vihollisen ratsuväki voinut soiden takia\nasemaa saartaa. Rintamahyökkäys torjuttiin verisesti. Venäläiset\nrupesivat nyt täyttämään jokea ja ryhtyivät laajaan kiertoliikkeeseen.\nTämän huomattuaan talonpojat perääntyivät parin peninkulman\npäähän Jauhiansalmelle ja varustautuivat sinne. Venäläiset saivat\nsinne tultuaan vastaansa yhteislaukauksen salmen takana hyvässä\njärjestyksessä marssivalta joukolta. Se katosi metsään ja toinen marssi\nesiin. Ryssät laskivat vastassaan olevan monia tuhansia miehiä, vaikka\npiiriä kiersikin vain pieni talonpoikaisjoukko, ja lähtivät tyhjin\ntoimin takaisin. Usein talonpojat ryssiä narratessaan laittelivat\npukunsa tuohilevyillä ja muilla keinoilla säännöllisten joukkojen\nasepukujen näköisiksi, jolloin ryssät uskoivat tällaisiakin olevan\nvastassaan.\n\nVenäläiset lähettivät Karjalan maaherraksi balttilaisen v.\nFürstenbergin. Tiainen arveli kahdesta maaherrasta toisen olevan\nliikaa, etenkin kun heidän määräyksensä eivät sopineet yhteen.\nPienen joukon kanssa hän eräänä pimeänä marraskuun iltana pistäytyi\nJoensuuhun, pani venäläisten joukkojen nukkuessa maaherran viraston\nvartioston ja palveluskunnan nuoriin, otti maaherran, lääninsihteerin\nja tulkin mukaansa, ja marssitti korkeata käskijää kiiltonahkakengissä\nnelisen penikulman matkan yli soiden ja rämeiden Enon kirkolla olevaan\npäämajaansa. Venäläiset lupasivat suuren palkinnon Tiaisen päästä,\nmutta kuukauden päivät hän piti maaherraa vankinaan.\n\nOlki joen sopimus teki lopun Karjalan talonpoikienkin sodasta. Pahoja\nraakuuksia ryssät olivat sinä aikana siellä tehneet, moni viaton oli\njoutunut kärsimään. Mutta paljon talonpojatkin olivat saaneet aikaan.\nKauniilla tavalla he osoittivat, mitä voimia tässä kansassa piili ja\nmitä niillä olisi oikein käytettynä saatu aikaan. Karjalaisten taistelu\noli suomalaisen talonpojan uhrautuvan kotiseuturakkauden kaunein ilmaus\ntämän sodan aikana. Ja sillä oli erittäin suuri sotilaallinenkin\nmerkitys, sillä ilman sitä Sandelsin prikaatin toimet Savossa olisivat\nolleet mahdottomat.\n\nVälirauhasta tiedon saavuttua Tiainen koetti pelastaa joukkojensa\naseet vastaisen varalle. Venäläinen ratsuväki ajoi asekuormia takaa ja\nsaavutti ne. Asekuljetukseen osallistuneita ryssät rääkkäsivät pahoin\nja etsivät Tiaista turhaan kaikkialta. Hän oli hiihtänyt Sotkamoon,\ntapasi siellä jyväkuormia kuljettavan Karjalan jääkärien adjutantin\nNilssonin viisine miehineen ja yhtyi heihin. Puolangalla ryssät\nyllättivät ja vangitsivat joukon eräässä talossa Tiaisen nukkuessa\ntuvan penkillä. Nilsson sai ryssiltä luvan lähettää miehensä pihalle\nruokkimaan hevosia, mutta karkaamisen varalta näiden oli lähdettävä\nulos pakkaseen paljain jaloin. Unesta juuri herännyt Tiainen ei\nymmärtänyt tarkoitusta, jolloin Nilsson ärjyi hänelle: »Mitä sinä\ntäällä vetelehdit, mene hevostasi ruokkimaan ja heti!» Nyt Tiainen\nymmärsi yskän, lähti pihalle, sieppasi sukset ja painui metsiin. Talon\nemäntä toi hänelle salaa kengät.\n\nMiesten vihdoinkin palattua sisälle Nilsson kyseli heiltä viattomalla\näänellä: »Missä on Tiainen?» Nyt alkoi kova melu ja meteli ryssien\nyhtämittaa häntä etsiessä ja huudellessa: »Missä Tiainen, kuda Tiainen,\na pergeleh Tiainen!»\n\nTiainen yhtyi Torniossa suomalaisiin joukkoihin, kulkeutui vähitellen\nTukholmaan, käväisi kotimaassa, mutta siirtyi Ruotsiin. Siellä hän\npalveli rajavartioston korpraalina ja myöskin tykistössä Göteborgissa.\nVasta kuuden vuoden kuluttua hän palasi lopullisesti Suomeen,\nkotiseudulleen Nurmekseen. Viljeltyään ostamaansa tilaa joitakin\nvuosia, hän asui torpassaan aina kuolinvuoteensa v. 1833. Ruotsin\nhallituksen myöntämällä eläkkeellä hän tuli toimeen ja Ruotsin\nalamaisena hän eläkkeensä vuoksi pysyi loppuun saakka. Passi uusittiin\nvuosittain. Vielä vanhanakin hän, rivakkaotteinen mies, pani naapurinsa\nihmettelemään rakentaessaan uskomattoman lyhyessä ajassa viisiseinäisen\naitan.\n\nHänen nimensä jäi elämään kansan suuhun, samoin mainehikkaat tekonsa.\nHänestä, kuten Kaarle Malmista, »vahvasta majurista», joka nosti\nkaksi miestä yht'aikaa rinnuksista ilmaan ja upseerina oli parhaita\nsekä ripeimmin toimivia, tuli pohjoiskarjalaisten ja savolaisten\nkansallissankarit.\n\n\n\nGOLGATAN TIE.\n\n\nPietarissa aselepoa ei hyväksytty, vaan se sanottiin irti. Sandelsin\njoukot taistelivat ja voittivat Partalassa, mutta vihollisen ylivoima\noli suuri. Prikaatin oli peräännyttävä. Koljonvirralla pienempi osasto\nyritti tuhota viholliset, mutta yritys epäonnistui.\n\nPääarmeija perääntyi hitaasti. Kaikki luottamus menestykseen oli jo\nlopussa, joukot marssivat repaleissa, kuka milläkin itseään edes osaksi\nsuojellen, kärsivät nälkää, vilua ja kaiken puutetta. Lääkkeitä ja\nsidetarpeita ei ollut. Voimattomat hevoset kaatuilivat kuormien edestä.\nTiedettiin jo yleisesti armeijan pian kulkevan Ruotsiin. Sotamiehet\nrupesivat karkaamaan joukottain, ei vihollisen puolelle, vaan\nkotiseuduilleen. Monet upseerit jättäytyivät sairautta teeskennellen\njälkeen ja antautuivat. Ruotsalaiset puolestaan tuppautuivat\nsairashuoneisiin, sillä Ruotsiin ei voinut karata.\n\nAdlercreutz ja Kamenski neuvottelivat jälleen, nyt Olkijoella\nmarraskuun lopulla. Kamenski vaati ehdotonta antautumista. Silloin\nAdlercreutz lausui miehekkäät sanansa: »Minulla on vielä 3000 miestä.\nMieluummin kaadun heidän kanssaan viimeiseen mieheen kuin suostun\nsellaiseen ehtoon.» Kamenskin omat joukot olivat myöskin loppuun\nrasittuneita, ja hän myöntyi. Sovittiin, että Suomen koko sotajoukko\nvetäytyisi Kemijoen taakse Ruotsin puolelle — Kemijoki oli silloin\nrajana.\n\nSuomen sotajoukko kulki Golgatan tietään. Tästä marssista kirjoitti\neräs mukana ollut ruotsalainen upseeri: » — sydäntäni viiltää\nsotamiehiä katsellessani. He ovat pelkissä asetakeissa, monilla ei\nole liivejäkään, ja housut ovat niin lyhyet, että ne tuskin peittävät\nheidän kohmettuneet, laihtuneet raajansa. Jalkasiteet ja jalkineet\novat rääsyinä, niin että nahkapäällinen on vain jalan päällä kantena,\nmoni on jo kauan kulkenut ilman anturaa, jonka paikalle on asetettu\ntuohenpala.» Kapteeni Gripenberg Porin rykmentistä kirjoitti Tornioon\npäästyään: »Olemme suorittaneet peräytymisretken, joka on ollut\nrasittavimpia, mutta mitään ei voi verrata siihen kurjuuteen, jota\nmiehistömme on kokenut. Nälistyneinä, sillä ruoka-annokset ovat\nolleet riittämättömät, ja puolikuolleina vilusta he ovat raahautuneet\neteenpäin, enemmän haamujen kuin ihmisten näköisinä — ja kun he\nsairastuivat, oli meidän pakko hevosten puutteessa jättää heidät\nkohtalonsa huomaan. Monet ovat kohotetuin käsin rukoilleet Jumalan ja\nihmisten apua, emmekä me voineet heille antaa muuta kuin kyyneleemme.»\nJa Gripenberg jatkaa: »Oli liikuttavaa katsella miehiämme, kun he\nRuotsin puolella kulkivat ensimmäisen virstantolpan ohitse. Koko\npataljoona pysähtyi itsestään, kääntyen, ja katsoi vielä kerran\nSuomeen päin. — Keväällä saavat etsiä Suomen armeijaa tämän seudun\nkalmistoista.»\n\nSuomi oli nyt sadan vuoden kuluessa kolmannen kerran rajojaan myöten,\npaitsi Ahvenanmaata, joutunut venäläisten haltuun.\n\n\n\nRUOTSISSA.\n\n\nRajan takana asetettiin suomalaiset joukot suojelemaan Ruotsia. Uusia\nvarusteita heille ei riittänyt, kulkutaudit alkoivat raivota ja sadat\nheistä vietiin pitkiin hautoihinsa Tornion sairashuoneista, joissa he\nlojuivat rivittäin permannolla likaisten pehkujen päällä, vailla hoitoa\nja välttämättömiäkin tarpeita.\n\nHöperön Kustaa IV Aadolfin hallitus näytti syöksevän Ruotsin\nlopulliseen perikatoon. Adlercreutz riensi Tukholmaan, jättäen\npäällikkyyden kenraali Gripenbergille. Siellä hän myöhemmin vangitsi\nomin käsin kuninkaan.\n\nRuotsalaiset joukot Ahvenanmaalla, joilta kuningas oli riistänyt\nkaartien arvon, yhteensä 5400 miestä ja 59 tykkiä, olivat vielä\nsiellä kaikessa rauhassa. Döbeln lähetettiin näiden joukkojen\npäälliköksi. Venäläiset kokosivat Turun tienoille 17000 miestä\nBagrationin johdolla. Döbeln katsoi aseman kestämättömäksi, samalla\nsaapui tieto kuninkaan kukistumisesta, ja hän vei joukkonsa meren\njäiden yli Ruotsiin. Vain harvinainen onni pelasti armeijan, sillä\nmyrskyt ja jäiden liikehtiminen olisi helposti saattanut tuhota sen.\nVäsymätön Kulnev oli taaskin kintereillä vähäisen osastonsa kanssa\nlakkaamatta hätyyttämässä. Lähtiessään hän antoi mainion käskynsä;\n»Jumala kanssamme, Bagration takanamme, minä edessänne — mars!» Ruotsin\npuolella hän teki hieman pahojaan ja palasi sitten takaisin.\n\nVaasasta hyökkäsi 4000 venäläistä Barclay de Tollyn johdolla\nMerenkurkun yli Ruotsiin. Uumajaa puolusti kenraali Aatami Cronstedt,\nSavon prikaatin päällikkö, enimmäkseen suomalaisilla joukoillaan. Hän\ntorjui de Tollyn hyökkäyksen, aselepo tehtiin ja venäläiset palasivat\nVaasaan.\n\nPohjoisemmassa olevien suomalaisten mieliala oli alakuloinen, kaipa\nkatkerakin. Maansa he olivat menettäneet, nyt he saivat yksin olla\nRuotsin turvana, sillä ruotsalaiset joukot oli laskettu koteihinsa,\nruoduilleen. Ainoa ilon aihe heillä oli eräs kuninkaan viimeisinä\nhallitustoimina syntynyt kirjelmä, jossa kuningas armossa määräsi,\nettei Suomen joukkojen upseerien tarvinnut enää talviaikana käyttää\npiiskaperuukkia eikä sekoittaa jauhoja tukkaansa. Tämä tapa oli muuten\nlakannut itsestään jo sodan syttyessä ja ennen sitäkin.\n\nTeräväkielinen suomalainen ratsumestari Möllersvärd kirjoitteli\npäiväkirjaansa tammikuussa V. 1809: »Viime vuonna oli Ruotsissa aseissa\n125000 miestä, luudakseni valtavin sotavoima, mitä Ruotsissa on\nkoskaan ollut. Sen suurin osa kulki aiheetta edestakaisin Skoonessa,\nvähäinen osa seisoi ja marssi paraatissa kuninkaan tarkastettavana\nAhvenanmaalla, ja kaikkein pienin osa kahlasi Turun lähistöllä\nmaihinnousuyrityksissä, jotka eivät koskaan voineet onnistua. Viimein\nsyyspuolella meille lähetettiin 3 000 miestä apuun, terveet ja sairaat\nsiihen laskettuina. Sillä tavoin Kustaa Aadolf raukka osasi käyttää\nsotavoimiaan.» — »Sotatauti säästää ainakin muutamia, kirjoitushullut\npäälliköt eivät säästä ketään. Tänään julkaistiin kuninkaan armollinen\nkirjelmä 12 p:ltä tammikuuta, sisältävä yksinomaan tarkkoja määräyksiä\nsiitä, miten kenraalien, esiupseerien ja muiden on pukeuduttava ns.\nhengellisinä päivinä.» — »Keisari Aleksanterin suosiollinen lupaus,\nettä saamme vapaasti nauttia ruotutulomme, on painettu Ruotsin lehtiin,\nmikä merkinnee sitä, että meidän siivo kuninkaamme tahtoo mielellään\npäästä eroon uskollisista suomalaisistaan, sittenkun hänellä ei ole\nenää antaa heille muonaa eikä vaatteita.»\n\nKolmas venäläinen armeija oli samonnut Länsi-Pohjaan. Maaliskuussa\nvenäläiset sanoivat irti aselevon. Gripenberg veti joukkonsa Kainuun\njoelle. Saatuaan tietää Barclay de Tollyn hyökänneen hänen selkänsä\ntaakse Uumajaan, Gripenberg kenraaliadjutanttina toimivan eversti\nPalmfeltin opastamana ryhtyi neuvotteluihin venäläisten kanssa. Samalla\nsaapui tieto kuninkaan vangitsemisesta. Sotaneuvotteluun kutsumiensa\nupseerien tukemana Gripenberg suostui laskemaan aseensa. Antautumisen\nehdoissa venäläiset suostuivat siihen, että Suomen sotilaat saivat\nomaksi ja perheensä ylläpidoksi pitää palkkansa ja muut virkatulonsa,\nmyöskin kaatuneiden leskille ja isättömille lapsille suotiin sama etu,\nja toiseksi, ettei niitä armeijassa olevia henkilöitä, jotka tavalla\ntai toisella, isänmaallisesta innostuksesta, olivat koettaneet edistää\nmaan puolustusta, saanut panna siitä syytteeseen.\n\nTähän päättyivät Suomen sotajoukon viimeiset toimet. Ruotsissa,\nosittain Suomessakin, Kainuun sopimusta moitittiin ankarasti. Se\npelasti kuitenkin lopulliselta tuholta armeijan tähteet. Jatkuva\ntaistelu oli toivotonta, ja kohtuutonta oli vaatia suomalaisia\nuhraamaan viimeisen veripisaransa Ruotsin hyväksi silloin, kun se\noli melkeinpä kättään ojentamatta uhrannut Suomen ja laskenut omalla\nkynnyksellään omat joukkonsa hajalle.\n\n\n\n\nPORVOON VALTIOPÄIVÄT\n\n\n _Suomi oli joutunut venäläisten valtaan ja nyt Venäjä ei aikonut siitä\n enää luopua. Keisari Aleksanteri julisti Suomen liitetyksi Venäjään\n maakuntana. Suomen tulevaan asemaan nähden hän pian muutti mieltään\n ja kutsui, vaikka sota näennäisesti vielä jatkuikin, Suomen säätyjen\n edustajat valtiopäiville Porvooseen. Kutsu oli samalla merkki siitä,\n ettei Suomen asema muodostuisikaan pelkästään maakunnalliseksi.\n Suomessakin ymmärrettiin eron Ruotsista olevan käsillä ja siinä\n uskossa ja toivossa, että kutsua noudattamalla parhaiten valvottaisiin\n maan etuja, edustajat valittiin. Ritaristosta ja aatelistosta\n saapuivat valtiopäiville sukujensa päämiehet, muista säädyistä vanhan\n vaalijärjestyksen mukaan valitut edustajat. Osoittaakseen julkisesti\n Suomen kysymyksessä tekemänsä päätöksen kantavuuden, keisari itse\n saapui avaamaan ja päättämään valtiopäivät._\n\n\nVanhan Porvoon kaupungin elämä oli kerrassaan suistunut säännöllisiltä\nladuiltaan. Ihmisiä kaikenkarvaisia tuli ja meni kovalla kiireellä,\nkapeita katuja siivottiin ja koristettiin, taloja tyhjennettiin,\nhuonekaluja siirrettiin, ruokatarpeita tuotiin, juomatavaroita\nkuljetettiin. Korkeaperäiset, kummalliset, yhden tai kahden hevosen\nvetämät tavalliset sekä kuomureet pujottelehtivat parhaansa mukaan\nväkijoukkojen ja venäläisten sotamiesten lomitse. Niissä saapui\nmyöhästyneitä valtiopäivämiehiä maan eri kulmilta; suurin osa heistä\noli tullut jo aikaisemmin. Monet toivat vaimonsa mukanaan. Paljon\nmuutakin väkeä kokoontui läheltä ja etäämpää.\n\nNiin, keisari Aleksanteri I oli kutsunut Suomen säädyt koolle Porvoon\nkaupunkiin päättämään maan lopullisesta kohtalosta. Tai oikeastaan\nvahvistamaan sen, sillä valitsemisen varaa ei ollut. Yleistä jännitystä\nlisäsi kysymys, minkälaisen kohtalon maan valloittaja oli Suomelle\nmäärännyt. Asioita tuntevat tosin salaperäisinä antoivat ymmärtää,\nettei kohtalo muodostuisi kovinkaan kolkoksi ja ettei maasta tehtäisi\nvenäläistä kuvernementtiä, vaan jotakin parempaa, mutta kukapa nuo\npuheet osasi täsmällisesti taata. Venäjän itsevaltias saattoi sitoa tai\npäästää, valta oli hänen.\n\nHuhtikuun 25 päivänä v. 1809 valtiopäivät juhlallisesti avattiin, joka\ntapahtui siten, että suomalaiset airueet, komendantti Heideman ja\nkapteeni Drentel, kulkivat ulaaniupseerin, rumpalien ja ulaaniryhmän\nkanssa kaupungilla ja lukivat kadunkulmissa avaamisjulistuksen.\nAirueiden jäljessä ajoi maamarsalkka de Geer kuuden hevosen vetämissä\nvaunuissa mukanaan kuusi keisarillista lakeijaa. Raatihuoneelle\nsaavuttuaan ritaristo ja aatelisto otti hänet portailla vastaan,\netunenässään Pietarissa, keisarin puheilla käyneen lähetystön johtaja\nja säädyn etevin mies, vapaaherra Kaarle Mannerheim, jonka jälkeen\nsiirryttiin istuntosaliin. Muut säädyt kokoontuivat samoin omiinsa.\n\nPari päivää kului kiireessä, jännityksessä ja odotuksessa.\n\nIhmisjoukoissa kuljeksi repaleisissa asepuvuissaan kolme Viaporin\nantautumisessa sotavangiksi joutunutta sotamiestä, Lod, Ax ja Modig,\nLuodiksi, Aksiksi ja Muotiksi sanotut. Heidän olisi jo aikoja sitten\npitänyt päästä koteihinsa, mutta syystä tai toisesta, vastoin\nsopimusta, heidät oli pidätetty Porvooseen. Vapaasti he saivat\nkuitenkin liikkua.\n\nKuljeksiessaan he lopulta joutuivat kaupungin laitamille Loviisan tien\nvarrelle, jonne näkyi kiiruhtavan myöskin kaupungin pormestari, raati\nja porvaristo.\n\n— Katsohan mokomaa laitosta! ihmetteli Luoti kunniaportin nähdessään. —\nKymmenen sylen korkuinen on ainakin ja yli kuuden levyinen. On kokoa,\non näköä. Ja paljon tuon vuoraukseen on tarvittu kangastakin. On ollut\nmaalarimestareillakin työtä laitellessaan kaikkia noita koukerokaan ja\nnäköalojaan ja enkeleitään tuolla ylhäällä — niitä ne kai ovat? Niinpä\nniin. Mutta mikä vaatteeton äijänkuvatus tuo tuossa kulmassa mahtaa\nolla?\n\n— Se on Herkules, valaisi muuan vieressä seisova porvari. — Herkules\nnuijineen ja leijonantaljoineen.\n\n— En tunne sitä herraa. Entäpä tuo paitasillaan oleva naiseläjä? — Se\non oikeuden jumalatar.\n\n— Kas hyväkästä, vai tuonko se on näköinen! Vai ihan jumalatar. Olkoon\nsitten, vaikka en olekaan sellaisesta lukenut katkismuksessa enkä\nuskontunnustuksessa.\n\nKumppanukset arvioivat vielä kotvan kunniaportin monia koristuksia,\nkunnes Loviisasta päin syöksähti huimaa laukkaa tiedustelemaan\nlähetetty pormestarin renki ja huusi jo kaukaa:\n\n— Jo tulee, jo tulee!\n\nVähän ajan kuluttua keisarillinen seurue tulikin näkyviin. Keisari oli\najanut matkan reessä, mutta äsken hän oli noussut ratsaille. Hänen\nperässään ratsasti häikäisevä joukko korkeita ruhtinaita, ministereitä\nja kenraaleita ja niiden perässä koreapukuisia husaareja paljastetuin\nmiekoin.\n\n— Pitäneekö tehdä kunniaa, vai? kuiskasi Aksi kumppaneilleen.\n\n— Kaipa pitää, kun täytyy kerran tehdä tavallisillekin upseereille.\n\nPormestarin tervehdyspuhetta kuunnellessaan keisari silmäili\nympärilleen, näki jäykässä asennossa seisovat kumppanukset, nyökkäsi,\nhymyili, ja kuiskasi jotakin takanaan oleville. Keisarin lähtiessä\nedelleen seurueesta pistettiin heille kouraan hopearupla mieheen. Luoti\nkäänteli hämillään raskasta ruplaa.\n\n— Eipä taida olla järin paha mies — ymmärrätte, ettei tämä kolikko\najatuksiani kääntänyt. Tarkastelin sen naaman puolelta ja toiselta.\nSillä on lempeä muoto ja hyvä silmänluonti.\n\n— Taitaa olla ja hyvä on, jos on. Mennäänpä nyt ottamaan moukku ruplien\nisännän terveydeksi. Näin paljon rahaa minulla ei ole ollutkaan moneen\nvuoteen, perhana sentään!\n\nKorkeimmat herrat ottivat keisarin vastaan kaupungissa. Hän valloitti\nolemuksellaan ja esiintymisellään kaupungin toisen kerran.\n\nSeuraavana päivänä kuljettiin juhlakulkueessa tuomiokirkkoon, jonka\novella papisto tervehti keisaria. Kirkossa keisari seisoi koko ajan\ntilaisuutta varten tehdyn valtaistuimen edessä. Jumalanpalveluksen\npäätyttyä juhlallinen kulkue lähti kimnaasirakennuksen »valtiosaliin».\n— Suomalaisten esiintymisestä kertoo keisarin seurueessa ollut ruhtinas\nGagarin: »He eivät näyttäneet erittäin iloisilta, eivät myöskään\nhuolestuneilta, vaan katsoivat tarkoin. Varsinkin naiset ahmivat\nkatseillaan näytelmää.»\n\nJuhlakulkueen etunenässä astelivat juhlallisen jäykkinä pitkine\nsauvoineen suomalaiset airueet, puettuina siniseen ja hopeaan —\nkenenkään sitä arvaamatta tulevan Suomen väreihin — hatuissaan punainen\ntöyhtö. Keisarikunnan airueet esiintyivät vihreässä ja hopeisessa\nasussaan. Sitten tulivat valtiopäivämiehet parittain, talonpojat,\nporvarit, papisto sekä ritaristo ja aateli, kullakin puhemiehensä,\nherastuomari Klockars, kauppias Trapp, piispa Tengström ja maamarsalkka\nde Geer etunenässään. Säätyjen jälkeen kulki yksinään Suomen\nkenraalikuvernööri Yrjö Maunu Sprengtporten, ja viimeisenä keisari\nseurueineen. Venäläisiä joukkoja seisoi kunnia-asennossa, Porvoon\nammattikuntien oltermannit olivat juhlatamineissaan, ja samoin koko\nkokoontunut kansanpaljouskin, jonka veroista Porvoossa ei oltu vielä\nnähty, yhtä vähän kuin tällaista häikäisevää loistoakaan.\n\nIlma oli kylmähkö, mutta kirkas. Paksu lumi peitti vielä maan\nja puut olivat huurteessa. Köynnöksillä koristetut julkiset ja\nkaupunkilaistenkin talot sekä muureille asetetut palavat soihdut\nlisäsivät loistoa parhaansa mukaan.\n\nKimnaasissa keisari piti ranskankielisen puheen, jossa hän ilmaisi\naikomuksiaan Suomeen nähden, mainiten säätyjen kokoontumisessa\nnäkevänsä takeen Suomen erikoisaseman ja lakien säilymisestä edelleen.\nSäädyille jaettiin käsiteltäväksi armolliset esitykset, jotka koskivat\nsotalaitoksen vastaista järjestelyä, verojen kantamista ja raha-asiain\nkuntoon saattamista sekä kotimaisen hallituksen perustamista.\n\nIllalla maamarsalkka piti tanssiaiset samaisessa salissa — keisari\nmaksoi kulut — ja kaupungissa oli ilotulitus. Mieliala kohosi korkealle\nniin salissa, jossa keisarikin tanssi ahkerasti, kuin porvarien\ntaloissa ja kaduilla. Iloittiin ja hurrattiin ja korkeimmassa äänessä\nolivat Luoti, Aksi ja Muutti, joilla yhä riitti keisarin antimien\nsiunausta. Mutta kesken ilon Luodin ääni kävi alakuloiseksi hänen\nyht'äkkiä sanoessaan:\n\n— Hyvä on meidän, mutta missä ovat Suomen sotajoukkojen tähteet ja\nmiten on heidän?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä säädyt kulkivat taas tuomiokirkkoon. Keisari\nasettui paikalleen valtaistuimen eteen, seisoen jälleen koko ajan, ja\nkenraalikuvernööri Sprengtporten luki keisarin hallitsijavakuutuksen,\njolla laskettiin Suomen tulevaisuuden peruskivi. Suomeksi käännettynä,\npainettuna ja levitettynä se kuului näin:\n\n ME ALEXANDER I.\n\n Jumalan Armosta\n\n keisari ja Itsewaltdias yli koko Ryssänmaan etc. etc.\n\n Suuri Ruhtinas Suomen maasa etc. etc.\n\n Teemme tiettäwäxi Että sitte kuin Me sen Korkeimman edeskatsomisesta\n olemma ottanet Suuren Ruhtinan maan Suomen hallituxemme ala,\n olemma ME tämän kautta tahtoneet wahwistaa ja kiinittää Maasa\n olewan Christillisen Opin ja perustuslait niin myös niitä wapauxia\n ja oikeuxia, kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinan maasa\n erinomattain, ja kaikki sen Asuwaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin\n alhaiset tähän saakka Constitutionin eli säättämisen jälkeen owat\n nautinneet; Lupaamme myös pitää kaikkia niitä etuja ja asetuxia\n wahwana ja järkähtämättömänä heidän täydellisesä woimasansa.\n Suuremmaxi wisseydexi olemma Me tämän Wakutus-Kirjan MEIDÄN omalla\n kädellämme ala kirjoittaneet. Annettu Borgåsa sinä 15/27 päiwänä\n Maalis-Kuusa 1809,\n\n Pääkirja on korkiammasti omalla kädellä alakirjoitettu.\n\n ALEXANDER.\n\nEsitettyään kiitollisuutensa manifestin antamisesta, säädyt vuorostaan\njärjestyksessä vannoivat Turun hovioikeuden presidentin saneleman\nuskollisuusja kuuliaisuusvalan.\n\nSamana päivänä keisari lähti Helsinkiin ja Turkuun. Kunnianarvoisa\nPorvoon maistraatti puolestaan lähetti kuluneesta viikosta maaherralle\nvirallisen ilmoituksensa, jossa sanottiin: »Maistraatilla on täten\nkunnia ilmoittaa, ettei kaupungissa kuluneella viikolla ole tapahtunut\nmitään tavallisesta poikkeavaa.»\n\nMatkalta palattuaan keisari oli läsnä valtiopäivien juhlallisissa\npäättäjäisissä. Valtaistuimen ääressä seisoen hän piti säädyille\npuheen. Siinä hän kehoitti edusmiehiä kotiin palattuaan levittämään\nkansalaistensa keskuuteen vakuutuksen ja varmuuden valtiollisten ja\nitsekurikin oikeuksien turvaamisesta: maan lakien voimassapidosta,\nhenkilökohtaisesta turvasta ja omistusoikeuden loukkaamattomuudesta,\nsekä lopetti sanoilla:\n\n»Tämä jalo ja rehellinen kansa on sitten siunaava Sallimusta, joka on\nsäätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Kansakuntain arvoon tästä lähin\nkoroitettuna, lakiensa turvissa, on se muistava entistä hallitustansa\nainoastaan ylläpitääkseen rauhan palauttamaa ystävyyttä. — Ja minä,\nminä olen korjannut huolenpitojeni parhaimman hedelmän, kun saan nähdä\ntämän kansan, rauhassa vieraiden hyökkäyksiltä, vapaana sisäisissä\nasioissaan, lakien ja hyväin tapain turvissa antautuvan maanviljelyksen\nja teollisuuden harjoittamiseen, sekä saavuttamallaan onnellisuudella\ntodistavan aikomukseni vilpittömyyden ja siunaavan kohtaloaan.»\n\nSuomen kohtalo oli ratkaistu, ensin taistelukentillä, lopullisesti\nPorvoon valtiopäivillä. Haminan myöhempi rauhanteko merkitsi vain\ntapahtuneiden tosiasioiden muodollista kirjoihin merkitsemistä. Kaikki\nolisi helposti voinut päättyä toisin, mutta suopea kohtalo ohjasi\nasiat niin, että Venäjän valtaistuimella istui tällä hetkellä hyvää\ntahtova, lämminsydäminen mies, joka ei halunnut syöstä valloitettua\nmaata orjuuteen, vaan vapaasta tahdostaan kohotti sen jälleen kansojen\njoukkoon ja sisäiseen itsenäisyyteen. Ja maan edustajat puolestaan jo\nhyvin tiesivät olojen kehittyneen sellaisiksi, että entisten siteiden\noli pakko katketa ja ettei mikään mahti kykenisi niitä ennalleen\nsolmiamaan. Siksipä he saattoivatkin, kuka raskain mielin, kuka\nepämääräisin tuntein, ken parempaan tulevaisuuteen lujasti luottaen,\ntehdä uuden valan, vaikka sota vielä näennäisesti jatkuikin. Jyrkän\nkiellon seurauksena olisi ollut orjuus.\n\n\n\n\nERONHETKI UUMAJASSA\n\n\n _Haminan rauhan jälkeen Ruotsissa olevat suomalaiset joukot oli\n hajoitettava ja laskettava kotiinsa. Ne, jotka halusivat, saivat\n jäädä Ruotsin palvelukseen — mikäli paikkoja riitti. Kotimaahan\n lähtevien piti saada kahden riikintalarin — nykyisessä Suomen rahassa\n n. 50 markan — lahjapalkkio. Kauimpina asuvilla oli kotiinsa 81\n penikulman matka. — Yrjö Kaarle von Döbeln, mies, joka oli saavuttanut\n suomalaisten täyden luottamuksen ja joka puolestaan oli oppinut\n luottamaan suomalaisiin rajattomasti, toimitti virallisen hajoituksen.\n Koruttoman miehekkäässä, syvästi tunnetussa ja liikutuksella\n kuunnellussa puheessaan, joka sisältää kauneimmat milloinkaan\n suomalaisille kohdistetut sanat, hän julkijulisti Ruotsin ja Suomen\n aseveljeyden katkeamisen ja lopun._\n\n\nLokakuun 8:s päivä v. 1809 oli myrskyinen ja synkkä. Tavanmukainen\nsunnuntaijumalanpalvelus oli juuri päättynyt Uumajan kirkossa, kun\ntorille ratsasti Yrjö Kaarle von Döbeln täyttämään Suomen sodan hänelle\nasettamaa viimeistä velvollisuutta: laskemaan hajalle viimeisten\nsuomalaisten rykmenttien jäännökset.\n\nTorilla seisoivat joukot neliössä ja niiden takana kirkkoväki sekä\nmuu yleisö. Torin toisella puolella olivat ruotsalaiset joukot,\nhenkivartiokrenatöörit ja Kalmarin rykmentti, hyvissä, uusissa, jopa\nloistavissakin asepuvuissaan, ja toisella puolella suomalaisten\nrykmenttien jäännökset loppuunkuluneissa, risaisissa varustuksissaan.\nHeidän ruumiinsa olivat kahden vuoden kovalla sotaretkellä, alituisessa\npuutteessa ja nälässä kuihtuneet, kasvot olivat ruudinsavun mustaamat,\njäsenet läpiammutut tai poisleikatut. Ja heidän kaltaisenaan, yllään\nsodassa kantamansa harmaa, veritahrainen asepukunsa ja takanaan\nsamanlainen esikuntansa, istui neliön keskellä satulassaan kenraali von\nDöbeln, mies vanne otsallaan. Kenraali paljasti päänsä ja äänellä, joka\nvoitti myrskyn pauhun, sekä kyyneleisin silmin hän piti suomalaisille\njäähyväispuheensa, joka heti muistiin kirjoitettuna on säilynyt\njälkimaailmalle ja joka suorana, miehekkäänä, syvästi tunnettuna löysi\ntiensä suomalaisten soturien sydämeen. Näin hänen sanansa kuuluivat:\n\n»Sotilaat! Olen kutsunut armeijan koolle ilmoittaakseni, että\nsyyskuun 17 p:nä on solmittu valmistava rauhansopimus Ruotsin ja\nVenäjän välillä. Tämä rauhansanoma lopettaa hävittävän sodan kaikki\nonnettomuudet. Sen tulisi tosin olla ilosanoma, etenkin koska Ruotsin\ntyhjentyneet varat eivät salli tämän taistelun jatkamista, joka syttyi\nvaltiollisesta erehdyksestä ja joka kahden vuoden aikana on kuluttanut\nvaltakunnan voimat.\n\nMutta Suomi eroaa Ruotsista, valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki.\n\nSuomalaiset! Tässä rauhassa menettää Ruotsin kruunu kolmanneksen\nalueestaan — ainaiseksi Ruotsi kadottaa ylevän Suomen kansan, vahvimman\ntukensa. Eikä siinä kylliksi. Ruotsin armeija kadottaa sotavoimansa\nytimen ja merkitsevimmän osansa. Emämaa on masennettu, korvaamattomien\nuhrien vuoksi se on vaipunut suruun ja kaihoon. Mutta viisas\nKaitselmus on säätänyt kohtalomme, se täytyy niin ollen ottaa vastaan\nkärsivällisyydellä — alistuvaisuudella. Sotilaat! Toverit! Veljet! Te,\njotka äsken päättyneen sodan aikana vihollisarmeijoiden lukumäärästä\nja ylivoimaisesta ryntäyksestä huolimatta olette aseiden voimalla\nSiikajoella, Revonlahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella,\nAlavudella, Ätsärissä, Lapväärtissä, Nummijärvellä, Juuttaalla ja\nIisalmella ja monissa muissa paikoissa voittaneet vihollisen, — te,\njotka omin voimin valtasitte takaisin puolet Suomesta — te, jotka\nmoninkertainen ylivoima vihdoin pakotti jättämään Suomen rajan, — te\nolette sen jälkeen talttumattomalla sisulla taistelleet ruotsalaisen\nemämaan turpeen puolesta. — Te täällä olevat, te olette ylevän Suomen\nkansan ja sen urhoollisen sotavoiman kallis jäännös — ja teille on\nminun velvollisuutenani esittää syvästi liikutetuin sydämin kuninkaan,\nvaltakunnan säätyjen. Ruotsin kansan. Ruotsin armeijan, esimiesteni,\ntoverieni, omani — niin, kaikkien vilpitön kiitollisuus.\n\nKuninkaan armollinen suosio — valtakunnan säätyjen hellivä\nhyväntahtoisuus — Ruotsin kansan ihailu — Ruotsin armeijan kunnioitus —\nesimiesteni ystävyys — toverieni tunnustus — oma kiintymykseni teihin —\nsiinä se uhri, joka teille pyhitetään, kauttani teille tarjotaan.\n\nSuomalaiset! Veljet! Urhotekonne ovat suuret ja kiitollisuus, jonka\nkaikkien puolesta teille nyt lausun, on yhtä suuri. Sen sanomiseen\nvaadittaisiin kaunopuhujan koko kyky — mutta olen sotilas. — Sotilas,\nmikä ylpeä nimitys! — saadessani tämän arvonimen teiltä — teidän\ntähtenne — teidän kanssanne. Ottakaa siis vastaan syvästi liikutetun\nsydämen koristelematon ajatus, ja te, ruotsalaiset joukot, jotka\ntällä murheenhetkellä olette saapuvilla, olkaa te eläviä todistajia\nruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta. Ruotsalaiset!\nYlpeilkää siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset rippeet.\nMuistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä! — Katsokaa heidän kuihtuneita\nruumiitaan, heidän kalpeita kasvojaan, — niissä on merkit uskollisista,\nvaikka tuloksettomista ponnistuksista heidän isänmaansa vapauttamiseksi\nnäinä kuluneina vuosina. Ja te suomalaiset! Kun tulette jälleen\nsynnyinmaahanne, niin esittäkää siellä kansallenne Ruotsin kansan\nkiitollisuus. Tietäkää, että vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa,\nläpiammutuin tai poisleikatuin jäsenin, on teillä kuitenkin mukananne\nrehellisen soturisielun kallein koristus. Ruotsalaisen emämaan\nvihollisiksi ette voi koskaan tulla, siitä olen vakuutettu, mutta\npysykää kaikkina aikoina sen ystävinä. Jos uuden valtiuden voima estää\ntoiveidenne ja tahtonne julkilausumisen, niin antakaa sydämen ja\najatuksen hiljaisella kielellä siunauksenne emämaalle. Muistuttakaa\ntätä lapsillenne. Polvesta polveen tulemme siunaamaan teitä —\nkunnioittamaan teitä!\n\nYhtä pyydän teiltä: kun lähestytte paikkoja, joissa olemme voittaneet\nvihollisemme, ja kun niillä näette kurjan sorakummun, joka peittää\nkaatuneet toverimme, — niin huoatkaa siunausta heidän tomulleen, —\nhe ovat kaatuneet sankareina — ja heidän tomuaan vartioivat kunnian\nhaamut. Tunnette ihmissydämen moninaiset oikut, sen taipumuksen\nvalita nopeasti kiintymyksensä kohteet, joita se ei usko milloinkaan\nunohtavansa, mutta tuskin on muutamia viikkoja kulunut, ennenkuin\nepävakaisuus on jo tehnyt toisen valinnan. Aika muuttaa kaiken — sen\nkuluessa unohtuu kaikki. Kuitenkin vakuutan teille, ja te tulette itse\nsen kokemaan, että taisteluissa — vaaroissa — veressä ja kuolemassa\nsolmittu soturiliitto ei hajoa konsanaan. Niinpä olette sekä te että\nme varmat toistemme rakkaudesta, sillä sotilas veljeys kestää elomme\nloppuun, ja se kiitollisuus, jonka olen teille julkijulistanut ja nyt\njulistan, on eroamattomasti sidottu hajoamattomaan liittoomme.\n\nSuomalaiset! Veljet! Jos sanani voitaisiin vahvistaa silmistäni\nvuotavin verikyynelin, niin valuisivat ne virtana, — ja jokainen pisara\nvakuuttaisi teitä minun kunnioituksestani — minun ystävyydestäni!»\n\nPuhe teki syvän vaikutuksen. Döbeln itse, upseerit, sotilaat ja\nkatsojat, kaikki olivat syvästi liikutettuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKainuun sopimuksen nojalla aseensa riisuneet joukot olivat jo\naikaisemmin palanneet Suomeen.\n\nSuomalaisista joukoista oli Uumajassa jäljellä 760 miestä, joista\n340 Savon jalkaväkirykmenttiin kuuluvaa, 200 Savon jääkäriä, 40\nKarjalan jääkäriä, 80 Karjalan rakuunaa, 20 tykkimiestä ja 80 miestä\nPohjois-Pohjanmaan pataljoonasta sekä joukko eriarvoisia upseereja.\nTaudit, nälkä ja kurjuus oli sortanut Suomen sotilaita monin tuhansin,\ntaistelukentille oli jäänyt vain osa.\n\n\n\n\nKUUSI VUOSISATAA\n\n\nRuotsiin liitettynä Suomi joutui lännen piiriin. Ruotsi valloitti\nSuomen omien etujensa vuoksi, eikä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä.\nSuomi oli tällöin sillä tasolla, että se kykeni ja oli oikeutettu\nnauttimaan kaikkia niitä etuja, joita ensin Birger jaarlin merkilliset\nsäädökset ja sittemmin monet muutkin hyvät lait valtakunnan asukkaille\nantoivat. Suomen oma, pakanallisilta isiltä peritty oikeuskäsitys\nsopi varsin hyvin yhteen Ruotsissa vallitsevan oikeuskäsityksen\nkanssa. Oman oikeuskäsityksen peruspiirteet säilyivät, vaikkakin\nmuodot aikojen kuluessa muuttuivat. Ruotsi ei tällöin ollut sortaja.\nSuomi säilytti kansallisen erikoisuutensa yhteisen valtakunnan\ntasavertaisena puoliskona, jommoiseksi se esimerkiksi kuninkaan\nvaalissa tunnustettiin. Ruotsin yhteydessä Suomi välttyi maaorjuudelta,\njoka keskiaikana pantiin toimeen melkein kaikissa Euroopan maissa.\nVapautta rakastava Ruotsin kansa ei taipunut orjuuteen eikä siihen oltu\ntaipuvaisia Suomessakaan, mutta yksin ollessaan maamme tuskin olisi\nsiltä säilynyt. Lait tosin poljettiin yhteisessä valtakunnassa useinkin\nlokaan, mutta niiden periaatteet säilyivät ja tilaisuuden tullen\nlait kohotettiin jälleen kunniaansa. Näistä kalleista eduista Suomi\nsai kiittää Ruotsia. Idän yhteydessä se ei olisi päässyt sellaisista\nosalliseksi; omilla jaloillaan se taas keskenään taistelevine\nheimoineen ei kyennyt seisomaan.\n\nSeuraavina vuosisatoina Suomi oli Ruotsin tehokas suojamuuri itää\nvastaan, sekä ainainen taistelutanner. Ruotsi eli rauhassa idän\nhävityksiltä. Suomen sotalaitos muodostui omaksi, erilliseksi\nkokonaisuudekseen. Melkein säännöllisesti Suomen oli puolustauduttava\nomin voimin. Kun valtakunta hankki alusmaita Itämeren rannikoilta,\noli etusijassa suomalaisten niitä suojeltava, vaikka Suomi ei saanut\nniistä sanottavaa hyötyä. Nurkumatta Suomi sen teki. Se piti alusmaissa\nhuomattavan suuria varusväkijoukkoja ja elätti ne, taisteli alituisia\ntaisteluita, lähettipä väkeä Ruotsinkin suojaksi sen omalle kamaralle.\nMiestensä työn tunnustukseksi Suomi korotettiin suuriruhtinaskunnaksi.\nErikoisasemassa olevaa Suomea hallittiin omien laitostensa kautta\nja sen erikoistarpeita silmälläpitäen. Suomi antoi aikojen kuluessa\nvaltakunnalle lukemattomia sodanjohtajia niin maalle kuin merelle, sekä\neteviä hallitusmiehiä. Merkillisen useasti Suomen miehet joutuivat\nsuuren hädän hetkellä pelastamaan yhteistä valtakuntaa perikadosta.\n\nSuhteettoman suurilla uhrauksilla Suomi osallistui valtakunnan\nkeinotekoisen suurvalta-aseman luomiseen. Suomen miesten miekaniskuitta\nse olisikin ollut mahdotonta. Kun tämä asema menetettiin, kantoi Suomi\nsiinäkin raskaimman taakan. Sen kymmenet tuhannet parhaat miehet\nsortuivat vierailla mailla. Rajojaan myöten hävitettynäkin Suomi yhä\nsuojeli Ruotsia idän vaaralta.\n\nSuomalaisten oman työnkin suoranaiset tulokset kulkeutuivat hallitusten\nja läänitysalueiden erilaisina veroina ja monenlaisina ottoina\nmelkoiseksi osaksi Ruotsiin. Suomen miesten toiminta vierailla mailla\ntuotti Ruotsille välillisestikin huomattavia aineellisia etuja.\n\nSuomi oli täten yleensä antajana, aniharvoin saajana.\n\nLänsimaista valistusta Suomi hankki omien miestensä toimesta suoraan\nsuurista maista. Vain vähäisempiä osia siitä kulkeutui tänne Ruotsin\nvälityksellä. Näin tapahtui jo keskiaikana, näin myöhemminkin.\nJärjestynyt kristinusko saapui Suomeen Ruotsin kautta, vaikka sen\nilmauksia näkyikin täällä jo paljon aikaisemmin. Se juurrutti\nkansaamme, kuten kaikkiin muihinkin kansoihin, omat johtavat\najatuksensa, mutta hyvin pian maamme asema kirkollisessa ja siis\nvalistuksellisessakin suhteessa itsenäistyi. Jo varhaisina vuosisatoina\nSuomen piispat alistettiin suoraan Rooman paavin alaisiksi. Ruotsin\narkkipiispoista riippumattomiksi. He olivat vilkkaassa yhteydessä\nRooman, Euroopan silloisen kulttuurikeskuksen kanssa, tekivätpä sinne\nusein matkojakin seurueineen ja keräsivät suurissa maissa vaikutteita.\nHeidän, etenkin Maunu Tavastin toimesta maamme nousevia kulttuurioraita\nsuuresti rikastutettiin eurooppalaisen kulttuurin hyvillä tuotteilla.\nItsenäisesti sen pohjaperustus laskettiin yhdenmukaiseksi\neurooppalaisen kulttuurin kanssa. Suomen katolinen kirkko suomalaisine\nmiehineen teki maamme oman kulttuurin perustamisessa ja edelleen\nvaalimisessa suuriarvoisen työn. Sen rakentama pohjaperustus kesti.\nKirkon suomalaisten johtomiesten toimesta saatiin muun muassa\nKeski-Euroopasta taitajia, jotka koristivat kirkot ja pystyttivät\nSuomen ja Pohjoismaidenkin jalon merkkipylvään, Turun tuomiokirkon.\nSuomalaiset miehet puolestaan suunnittelivat ja rakensivat maaseudun\nlukuisat, yksinkertaisessa ja omaperäisessä tyylikkyydessään melkeinpä\nvoittamattomat kivikirkot; kävipä suomalainen munkki, isä Josephus,\nteettämässä niitä Ruotsinkin pohjoisempiin seurakuntiin. Suomalaisten\npiispojen toimesta maamme sai ensimmäiset kirjallisetkin aarteensa\nsuoraan Keski-Euroopasta, jopa Italiastakin saakka. Samaiset\nhengenmiehet alkoivat sovitella suomen kieltä kirjoitettavaan muotoon.\nJa kun uskonpuhdistuksen aika koitti, toi suomalainen mies, Pietari\nSärkilahti, senkin aatteet Suomeen Saksasta. Toinen suomalainen, Mikael\nAgricola, loi omin voiminsa suomalaisen kirjakielen. Suomalaisten oli\nalusta alkaen hankittava ja omien miestensä uurastuksella luotava\noma kulttuurinsa. Ruotsista, Pietari Brahea ja Gezeliuksia lukuun\nottamatta, ei liiennyt sanottavaa tukea. Suomalaisen kulttuurin\nesineelliset aikaansaannokset, mikäli ne säilyivät sotien hävityksiltä\nja tulipaloilta, kulkeutuivat päinvastoin Ruotsiin, kuten aikoinaan\nTurun tuomiokirkkoon ja muihin kirkkoihin vaivalla ja säästövaroilla\nhankitut kalleudetkin.\n\nNäin siis Suomi tässäkin suhteessa tuli omalla työllään toimeen.\n\nSuomalaiset miehet harjoittivat enimmäkseen opintojaan Saksan ja\nRanskankin yliopistoissa. Hyvin monet suomalaiset sotapäälliköt\nperehtyivät aikansa sotataitoon Euroopan johtavissa maissa.\nSuomalaisten oppineiden tie vei useimmiten Keski-Euroopaan. Niistä\nsekä Länsi-Eurooppankin maista Suomen miehet aina Henrik Gabriel\nPorthania myöten toivat kotimaahansa uusia johtavia aatteita ja\nparannuksia sekä kehittivät niitä edelleen oman maan oloja silmällä\npitäen. Eri maiden kanssa suoraan käyty kauppa toi sekin huomattavat\nkulttuurilisänsä. Täten Suomen ulkopuolelta saadut kulttuurivaikutukset\nolivat pääasiallisesti saksalaisperäisiä. Ruotsin vaikutus alkoi\ntuntua huomattavimmin vasta 1600-luvun loppupuolella ja sittemmin\nranskalaisperäisenä 1700-luvulla, mutta Ruotsista silloin saatu lisä\nkoski enimmäkseen elämän ulkonaisia muotoja ja ilmiöitä. Sisintä\nsuomalaista kulttuuripohjaa se ei mitenkään muuttanut eikä liioin\nkääntänyt kulttuuriamme uusille urille.\n\nSuomen itäinen raja oli luonnoton. Marski Torkkeli Knuutinpoika aikoi\nsiirtää sen jo 1300-luvun alussa karjalaisten asuinalojen itäreunaan,\nmutta hänen suuripiirteistä suunnitelmaansa ei Ruotsissa ymmärretty.\nKaarle IX näytti oivaltaneen asian. Hänen huomionsa kiintyi Lapin ja\nJäämeren rannikoiden sekä osittain itärajankin kysymykseen. Kustaa II\nAadolf jatkoi isänsä työtä, mutta jätti sen kuitenkin keskeneräiseksi.\nInkeri liitettiin silloin valtakuntaan, Aunus ja Viena jäivät rajan\ntaakse. Mahdollisuuksia rajan siirtämiseen Syvärille, Äänisjärvelle\nja Vienan merelle oli ollut aikaisemminkin, mutta Ruotsissa asian\ntärkeyttä ei milloinkaan tajuttu. Onneton raja houkutteli Venäjää\nalati toistuviin ponnistuksiin karjalaisen heimon koko asuinalan\nvaltaamiseksi ja aiheutti suomalaisten ja karjalaisten välillä monta\nvuosisataa kestävät veriset heimovainot. Aikanaan ja kertakaikkiaan\nkansa- ja maantieteellisesti oikein ratkaistun sekä sotilaallisesti\nedullisen rajan saanti olisi suurimmaksi osaksi poistanut sotien\naiheet, nyt sen sijaan luonnoton raja oli Ruotsi-Suomen ja Venäjän\nvälisten sotien pohjimmainen syy. Tanskan uhka ja Itämeren rannikoiden\nhimoitseminen sokaisi ruotsalaisten katseen. Jatkuvasti voimistuvan\nVenäjän mahdollisuudet arvioitiin kokonaan väärin. Kun suunnaton\nerehdys vihdoin huomattiin, oli sen korjaaminen jo myöhäistä.\n\nRautamarski Klaus Flemingin päivistä saakka Suomea alettiin kiinnittää\nlujemmin Ruotsiin. Ison vihan jälkeen, jolloin Ruotsin voimattomuus\nja Venäjän paisuva mahti kävi suomalaisille yhä ilmeisemmäksi sekä\naiheutti luonnollisia päätelmiä. Suomea alettiin ruotsalaistuttaa\njohdonmukaisemmin. Lukuisien Ruotsin huomattujen miesten lausunnoissa\nesitettiin käsitys ja vaatimuskin, että Suomen oli ruotsalaistuttava.\nValtiopäivien kaikkivaltias salainen valiokunta päätti v. 1738,\nettei suomalaisista saanut käyttää sanaa ‘kansakunta'. Suomen\nedustus valtiopäivillä oli suhteettoman pieni. Ruotsalaisia, suomea\ntaitamattomia virkamiehiä alettiin lähettää yhä runsaammin Suomeen.\nSuomen kieli syrjäytettiin kokonaan. Ja yhä enemmän Suomen asemaa\npainettiin pelkästään maakunnalliseksi.\n\nSuomen sivistyneistön suuri enemmistö oli omaksunut ruotsin kielen,\nmutta se ei kuitenkaan jaksanut hyväksyä Suomen painamista maakunnaksi,\njossa Ruotsin miehet valtasivat paikan toisensa jälkeen. Suomalaisten\nkäyttämää ruotsin kielen murretta ivattiin ruotsalaisella taholla ja\nsen käyttäjien suomalaisuusperäisyyttä halveksittiin. Tämä herätti\npahaa verta, sillä omaksumastaan kielestä huolimatta Suomessa\nsyntyneet tunsivat olevansa suomalaisia. Suomen sivistyneistö ei\nmyöskään sulattanut sitä ylimielistä huolettomuutta, jolla Suomen\nasioita Ruotsissa hoidettiin. Se huomasi Ruotsin lyövän laimin Suomen\npuolustuksen, ja se aavisti sekä vihdoin yhä selvemmin näkikin Ruotsin\nvoimien olevan lopussa ja eronhetken lähenevän.\n\nKaikesta tästä ei sovi syyttää yksinomaan Ruotsia. Kansakuntien\nvälisissä asioissa ei määrää hyvä tahto, vaan oma etu. Ken antaa\nitseään polkea, sitä poljetaan.\n\nYrjö Maunu Sprengtporten julisti julki itsenäistymisajatuksen, jonka\nosa maan johtavasta aineksesta heti omaksui. Syntyi Anjalan liitto.\nSuomen sodan syttyessä maamme johtava aines lähti taisteluun siinä\naavistuksessa ja selvässä tietoisuudessakin, että ratkaiseva hetki\noli koittanut ja taistelu turha. Viaporin antautuminen, monet muutkin\ntämän sodan ilmiöt ja Kainuun sopimus pohjautuivat tähän vakaumukseen.\nNäiden tapausten häpeälliseksi kavallukseksi nimittäminen ei ollut\noikeutettua, sillä tässä ratkaisevassa puolustussodassa Suomi jätettiin\ntaaskin taistelemaan yksin, joku yksilö saattoi myydä vakaumuksensa —\nlukuisia aikaisempia esimerkkejä oli saatu Ruotsista —, kokonaisuuteen\nnähden siinä täyttyi vain syyn ja seurauksen järkkymätön laki.\n\nSuomi reväistiin irti Ruotsista juuri otollisimmalla hetkellä. Ruotsi\nei ollut vielä kyennyt hävittämään Suomen kansasta sen kansallista\nerikoisuutta eikä sen sisintä omaperäisyyttä, mutta käsillä oli\njo yhdestoista hetki. Paria vuosikymmentä aikaisemmin Ruotsista\nirroitetusta Suomesta olisi tullut Venäjän kuvernementti. Samoin\nolisi käynyt irrottamisen tapahtuessa paria vuosikymmentä myöhemmin.\nSuopea kohtalo järjesti asian niin, että Venäjän vallanpitäjissä juuri\ntällöin, vain lyhyenä, pian häipyvänä ajankohtana vallitsi suvaitseva\nhenki. Ruotsin yhteydessä kuuden vuosisadan aikana antamiensa\nsuunnattomien uhrausten palkaksi Suomi oli poljettu maakunnaksi,\nuudessa yhteydessä se kohosi heti valtioksi.\n\nNäinä aikoina kukaan ei puhunut kiitollisuuden velasta Ruotsille. Tämä\nsatu keksittiin vasta vuosikymmenien kuluttua. Eron hetkellä Suomi ei\njäänyt Ruotsille minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan. Kaiken saamansa\nSuomi oli jo aikanaan maksanut moninkertaisesti työllä ja verellä.\n\n\n\n\n\n\nITÄÄN LIITETTYNÄ — LAHJOITUSMAAKURJUUS — KANSALLINEN NOUSU —\nVALTIOLLISET OIKEUDET — KANSALLINEN KULTTUURI — SUOMEN SUURMIEHET —\nSUOMEN SOTALAITOS — SUOMALAINEN TAIDE — VENÄLÄINEN SORTO — SUOMEN\nJÄÄKÄRIT — VALLANKUMOUS\n\n\n\n\nIDÄN YHTEYDESSÄ\n\n\n Suomen uusi asema sisällisesti itsenäisenä valtiona vaati lukuisien\n ja monenkaltaisten järjestelytöiden suorittamista. Niiden etunenässä\n oli Pietarissa toimiva Suomen asiain komitea. Sen puheenjohtajaksi\n ja samalla keisarin läheisimmäksi neuvonantajaksi tuli v. 1810\n Suomeen lopullisesti siirtynyt merkillinen suomalainen Kustaa Mauri\n Armfelt. Arvaamattoman tärkeitä palveluksia hän seuraavina vuosina\n teki isänmaalleen. Sprengtporten joutui syrjään eikä hänen olonsa\n Suomen kenraalikuvernöörinäkään kestänyt kuin pari vuotta. Suomessa\n matkustaessaan Armfelt sai maan varallisuudesta ensin melkoisen\n hyvän käsityksen, mutta oli pakotettu sitä pian oikaisemaan. Etenkin\n Suomen pohjoisosissa kärsittiin suoranaista nälkää. — Seuraavassa\n kuvauksessa Armfeltin sanomiksi esitetyt ajatukset ja mielipiteet\n perustuvat pääpiirteissään samanaikaisiin muistiinpanoihin, kirjelmiin\n ja kirjeisiin, eritoten valtioneuvos Danielson-Kalmarin laajojen ja\n perinpohjaisten tutkimusten mukaan, mutta muuten kuvaus on suunniteltu\n vapaasti.\n\n\nMiehekkään kaunispiirteinen, harmaahapsinen ylimys, päätään pitempi\nkaikkea muuta kansaa, asteli Pietarin keisarillisen talvipalatsin\npääovelle, jossa seisoi vartiossa kaksi harmaapartaista kaartin\nkrenatööriä.\n\nYlimys näki toisen krenatöörin korkeassa vaskikypärässä kuulan tekemän\nreiän, pysähtyi ja kysäisi saksaksi:\n\n— Kauanko olet kantanut kypärääsi?\n\n— Neljäkolmatta vuotta, teidän korkeaylhäisyytenne.\n\n— Missä sait kuulan kypärääsi? — Suomessa vuonna 1791, lähellä\nLappeenrantaa, teidän korkeaylhäisyytenne. Sau-Sa-Savitaipaleella se\noli.\n\nYlimys hymähti ja virkkoi:\n\n— Vai siellä. Kaipa sinua, ukkoseni, huvittaa kuulla minun johtaneen\nniitä joukkoja, jotka ampuivat kuulan kypärääsi. Haavan sain siellä\nminäkin, henkeni oli hiuskarvan varassa. Kas tuossa rupla, juo se\nmeidän molempien terveydeksi ja menneiden tapahtumien unohdukseksi.\n\nYlimys asteli kumartelevien palvelijarivien lomitse, tervehti\npäivystävää kenraalia ja adjutanttia ja hänelle avattiin heti keisarin\ntyöhuoneen ovet. Päivystävä kenraali katseli pitkään hänen jälkeensä ja\nsanoi ajatuksensa julki:\n\n— Kummallinen mies ja merkillinen mies tuo suomalainen. Vasta äsken\nsaapui muukalaisena Pietariin, nyt kulkee jo keisarillisissa portaissa\nkuin kotonaan. Hänestä on tullut keisarin läheinen ystävä ja suosituin\nneuvonantaja ei vain valloitetun Suomen, vaan pyhän Venäjämmekin\nasioissa, jopa suurissa ulkomaisissakin kysymyksissä. Saattopa nähdä,\nPjotr Mihailovitsh, että hän piakkoin johtaa Aleksanterimme avoimeen\nsotaan ranskalaisten keisaria Napoleonia vastaan. Vuoden tai parin\nperästä marssimme kauas länteen.\n\n— Saattaa tapahtua, teidän korkeaylhäisyytenne Pavel Jefimovitsh,\nsuomalaisessa on siihen miestä. Mutta kummallista se olisi.\nVäitetään Napoleonin kehoittaneen keisariamme valloittamaan Suomen\n— suomalainenko vuorostaan yllyttäisi keisarimme sotaan Napoleonia\nvastaan!\n\n— Siltä näyttää, siltä näyttää—–\n\nAleksanteri otti vapaaherra Kustaa Mauri Armfeltin perin ystävällisesti\nvastaan, kyseli hänen perheensä voinnit, puheli asiasta ja toisesta ja\npäätyi vihdoin Suomen kysymykseen. Keskustelua käytiin ranskaksi.\n\n— Niin, ystäväiseni, suomalaisten pitäisi jo vähitellen uskoa\ntarkoittavani heidän parastaan. Tiedätte hyvin, minkä vastauksen\nsuomalainen, kreivi Aminoffin johtama upseerilähetystö minulta sai.\nLupasin kaiken, mitä he pyysivät, meninpä yli kohtuuden rajojenkin.\nKaikki palkkaetunsa virkataloineen he saavat pitää edelleen olematta\nsotapalveluksessa. Tämän tein siksi, että he olivat urhoollisia\nmiehiä onnettomassa sodassaan, ja siksi, että tahdon tälläkin\nteolla saavuttaa heidän luottamuksensa. Venäläiseltä taholta minua\nmoititaan suomalaisten suosimisesta, haluttaisiin edelleenkin alistaa\nSuomi venäläiseksi kuvernementiksi. Samaa mieltä olin aikaisemmin\nitsekin, mutta Sprengtporten, Speranski ja jotkut muutkin saivat\nminut vakuutetuksi suomalaisten ansaitsevan toisen kohtalon. Olen\nkohottanut Suomen sisällisesti itsenäiseksi valtioksi, tehnyt\nmaakunnasta maailman silmissäkin kansakunnan, ja tiedän menetelleeni\nsiinä oikein. Juhlallisesti annetun sanani pidän, vaikka minua tässä\nasiassa vastustaakin lähes koko Venäjä. Minulle on kuitenkin sanottu,\nettä Suomessa ei aina osata arvioida tekojani ja aikomuksiani oikein.\nTunnette suomalaisten mielialan, sanokaa se minulle suoraan ja\npeittelemättä.\n\nArmfelt mietti tuokion ja vastasi sitten:\n\n— Sire, jokainen, ken lähemmin tuntee aikomuksenne, saattaa niistä\nomantuntonsa mukaan sanoa, että ne ovat suuret ja jalot. Suomessa\non epäilemättä osittaista tyytymättömyyttä tai oikeammin sanottuna:\nodottelevaa epäilystä. Asian juuret ovat kuitenkin syvällä. Suomi\noli kuusi vuosisataa Ruotsiin kytkettynä. Se sai valtakunnan\nkoettelemuksissa kantaa raskaimman taakan ja sen työn tulokset menivät\nsuureksi osaksi Ruotsiin. Inhimillisen järjen mukaan sen pitäisi\nkirota entistä ikeensä asettajaa, mutta sitä se ei kuitenkaan tee.\nSuomen valistuneempi väki oli ja on kiintynyt Ruotsiin monilla lujilla\nsiteillä. Se polveutuu valtavalta osaltaan Suomen talonpojista, mutta\non omaksunut ruotsin kielen ja ruotsalaiset katsantokannat. Monen\nmonet perhesiteetkin yhdistävät sitä Ruotsiin. Melkoinen osa siitä\noli jo aikaisemmin päätynyt siihen vakaumukseen, että Suomen on\nerottava Ruotsista, toinen osa on mukautunut asiain nykyiseen tilaan\nsiinä tiedossa, ettei sitä mikään voi muuttaa, ja osa haaveilee vielä\nentisten olojen palautumista. En tahdo teidän majesteetillenne puhua\npahaa maanmiehistäni, mutta totuuden nimessä minun on sanottava, että\nSuomen ruotsalaistuneen sivistyneistön näkökulma on sangen suppea. Se\nnäkee vain omat pienet etunsa, koko maan ja kansan parasta se ei kykene\ntajuamaan. Mikäli sen omat elinedut eivät huonone, tyytyy se uuteen\njärjestykseen. Näinhän on jo upseeristoon nähden tapahtunutkin. Ruotsin\nja sikäli Suomenkin upseeristo oli parhaiten palkattua maailmassa. Kun\nsuomalainen upseeristo, joka epäilemättä määrää maan sivistyneistön\nvaltiollisen kannan, saa pitää entiset etunsa, voi teidän\nmajesteettinne siihen luottaa. Minun on vaikeata lausua maanmiehistäni\ntällainen arvostelu, mutta — sellainen on totuus.\n\n— Entäpä varsinainen rahvas.\n\n— Rahvas on tottunut kyntämään ja kylvämään ja maksamaan veronsa.\nSitä ei paljoakaan liikuta se seikka, kuka sitä hallitsee, kunhan se\nsaa elää omassa rauhassaan eivätkä verot lisäänny. Se on säilyttänyt\noman, hamasta muinaisuudesta periytyvän erikoisluonteensa. Se on\nkansakunta, mutta ei itse siitä tiedä — yhtä vähän kuin esimerkiksi\nmonet suuret kansakunnatkaan — Saksa, Italia ja luvallanne, Venäjäkään.\nSaksan hovikielenä on ranska ja teidän majesteettinne virallisen\nlehden kielenä on tänä päivänäkin saksa. Rahvas on tyytyväinen, kunhan\nsitä ei vain sorreta. Näin on rauhan vallitessa, sodan syttyessä on\nasianlaita ehkä toinen. Vuosisatojen kuluessa on vihollinen, useissa\ntapauksissa säälimätön hävittäjä, tullut Suomeen Venäjältä. Suomalaisen\ntalonpojan mieleen on syöpynyt käsitys, että Ruotsin kuningas on hänen\npuoltajansa. Vaikka kuningas, kuten enimmäkseen tapahtui, ei olisi\nsiihen pystynytkään, niin talonpojan uskollisuus oli järkkymätön.\nPerityn tottumuksen voima on suuri ja suomalainen ajattelee hitaasti.\nHänen on vaikea yht'äkkiä käsittää, että entinen vihollinen on\nmuuttunut ystäväksi. Ajan on tässä suhteessa tehtävä tehtävänsä.\nEntiset ruotusotamiehet sitä vastoin ovat nyt jääneet puille paljaille.\nRuotsin aika välkkyy heidän mielessään sitä parempana. En voi vähällä\nuskoa, että suomalaisten tarvitsisi taistella ainakaan läheisinä\nvuosikymmeninä Ruotsia vastaan. Teidän majesteettinne edut eivät\nsitä vaadi, ja Ruotsi puolestaan, mikäli se pystyy asioita järjellä\nharkitsemaan, ei voi ajatellakaan Suomen takaisin valloittamista. Jos\nsota kuitenkin syttyisi, niin Suomen rahvaan valtava enemmistö pysyisi\nrauhallisena, mutta huonoon asemaan joutuneista entisistä sotamiehistä\nmoni saattaisi ehkä liittyä ruotsalaisiin, etenkin jos entinen\npäällystö heitä siihen yllyttäisi.\n\n— Niinkö luulette?\n\n— Sire, heidän kohtalonsa ja uskollisuutensa riippuu teidän\nmajesteetistanne. Mikäli he saavat entisen toimeentulon, ehkä hieman\nparemmankin, sikäli heihinkin voidaan täydellisesti luottaa. Ja siihen\non olemassa yksinkertainen keino, josta olen teidän majesteetillenne\nennenkin puhunut. Asettakaa Suomeen oma sotaväki. Sotamiehet ja heidän\nperheensä saavat silloin jokapäiväisen leivän, kiittävät sen antajaa ja\novat valmiit unohtamaan entisen vihollisuuden.\n\nKun keisari ei virkkanut mitään, jatkoi Armfelt:\n\n— Ymmärtääkseni maailmassa tulee pian tapahtumaan ankaroita kamppailuja\nja suuria mullistuksia. Teidän majesteettinne armeijat tarvitaan\nsilloin tarkoin muualla. Antakaa suomalaisten silloin puolustaa\nomin voiminsa omaa maataan. Antakaa sen olla aseissa kansakuntana\nkansakuntien joukossa. Suomalainen huomaa silloin, että häneen\nluotetaan ja luottamus palkitsee luottamuksen. Ja suomalainen\nkansakunta tarvitsee juuri nyt itseluottamusta. Sire, antakaa sille\ntilaisuus sen hankkimiseen.\n\n— Asia on niinkin, kuten sanotte, Armfelt, mutta millä köyhtynyt Suomi\nvoi ylläpitää omat joukkonsa?\n\n— Suomi on aikojen kuluessa asettanut ja ylläpitänyt säännöllisesti\npaljon suurempia joukkoja ja kykenee siihen nytkin. Sallikaa minun\nlisäksi huomauttaa, Sire, että sotaväen asettaminen antaisi toimen\nmonen monelle entiselle upseerillekin. Teidän majesteettinne\njalomielisen lupauksen perusteella he nauttivat palkkansa edelleen\ntekemättä mitään. En usko heidän asettuvan vastaan, jos heitä vaaditaan\npalkkansa edestä jatkamaan ammattiaan.\n\n— Entäpä, jos asettaisin suomalaisia joukkoja, niin millä kielellä\nheitä komennettaisiin?\n\n— Suomalaista sotamiestä on tähän saakka komennettu ruotsiksi, jota\nkieltä hän ei ymmärrä. Häntä voidaan yhtä hyvin komentaa venäjäksi,\njota hän ei myöskään ymmärrä. Omalta kohdaltani olisin valmis\nempimättä ehdottamaan komennuskieleksi suomen. Ajatus saattaa monesta\ntuntua ihmeelliseltä, mutta minusta se on luonnollinen. Suomalainen\nkomentokieli osoittaisi teidän majesteettinne puolelta yhä suurempaa\nluottamusta ja suomalainen rahvaanmies osaisi epäilemättä antaa sille\narvon.\n\n— Niin, miksipä ei, mutta suomalaisia komentosanoja ei tietääkseni ole\nolemassa.\n\n— Ne voidaan laatia.\n\n— Suomen johtava aines saattaisi asettua tätä toimenpidettä\nvastustamaan ja saisi siitä ehkä tyytymättömyyden aiheen.\n\n— Epäilemättä monet niin tekisivät, mutta on joukko sellaisiakin\nupseereja, jotka tuntevat itsensä täysin suomalaisiksi, puhuvat\npuhdasta suomea ja ymmärtävät asian. Heidät voidaan valita\nupseeritoimiin. Vähitellen on muidenkin mukauduttava.\n\nKeisari kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi tuokion mietittyään:\n\n— Ajatus oman sotaväen asettamisesta Suomeen ei ole minulle\nvastenmielinen, mutta sitä on vielä tarkemmin harkittava. Muuten tiedän\nteillä, ystäväiseni. Suomen asiain komitean puheenjohtajana olevan\nusein hankauksia ja erimielisyyksiä Suomen virkamiesten kanssa. Olen\nsitä itsekseni ihmetellyt, mutta kuultuani avomielisen selvityksenne\nsivistyneistä maanmiehistänne, ymmärrän erimielisyyksien pohjimmaisen\nsyyn. Minäkin olen pannut merkille, vaikka se jääköön omaksi\ntiedoksemme, että hyvin monet Suomen sivistyneet miehet, ylemmät ja\nalemmat, kääntyvät puoleeni anomuksilla ja vaatimuksilla, joissa heidän\nyksityiset pyyteensä tulisi tyydyttää aivan poikkeuksellisella tavalla.\nMinä joudun täten hyvin monesti kiusalliseen asemaan. Tahtoisin\ntyydyttää yksityisiäkin, mutta en halua silti syrjäyttää kansakuntaa.\nJa edelleen luottamuksellisesti sanottuna: hyvin useasti minulle\ntoimitetaan kiertoteitse huomattavien suomalaisten yksityishenkilöiden\nkirjelmiä, joissa minua neuvotaan tekemään sitä tai tätä tai niin ja\nnäin. Annan maanmiehillenne suuren arvon, mutta tällainen keittiön\nportaita kulkeminen minua kummastuttaa. Koettakaa saada se loppumaan,\nArmfelt.\n\n— Sire, teen parhaani täyttääkseni käskynne. Minunkin tietooni on\n— sattumalta — tullut tapauksia, jolloin teidän majesteettianne on\nvaivattu tällaisilla anomuksilla ja esityksillä. En pahoin erehtyne\notaksuessani, että teidän majesteetillenne on aivan äskettäin\ntoimitettu kiertoteitse Viipurin läänin muuhun Suomeen yhdistämistä\nkoskevia kirjelmiä.\n\n— Niinpä tosiaankin. En arvaa, miten sen tiedätte, mutta sellaisia olen\nsaanut. Luotan teihin, Armfelt. Kas tuossa, lukekaa.\n\nKeisari otti työpöytänsä laatikosta pari kirjelmää ja antoi ne\nArmfeltin luettaviksi. Tämän niitä silmäillessä keisari puheli\nedelleen: — Hartaasti te, ystäväni, olette minulta pyytänyt ja vaatinut\nvanhan ja uuden Suomen yhdistämistä. Olette siinä tehnyt kaikkenne\nja pyrkimyksillenne annan täyden tunnustuksen sillä teillä ei ole\nsiinä mitään omia etujanne ajettavana, vaan päämääränänne on vanhan\nSuomen onnettoman väestön tilan parantaminen. Olette jo saanut minut\nasianne oikeudesta melkein vakuutetuksi, jopa tekemään periaatteellisen\nyhdistämispäätöksen, vaikka sen lopulliset muodot ovat vielä epäselvät.\nMinulla on tässä kysymyksessä vastassani koko venäläinen ylimystö,\njoka näkee yhdistämisessä oikeuksiensa pahan loukkauksen. Nyt jo\npuhutaan yleisesti, että Venäjä on aseilla valloittanut Suomen,\nmutta Suomi aikoo sanoilla valloittaa melkoisen osan Venäjää. Saan\ntaistella ylimyksiä vastaan kaikkialla. Sitä oudompaa on, että monet\nmaanmiehennekin asettuvat yhdistämistä vastustamaan.\n\n— Niin, Sire, sen he yksinkertaisessa lyhytnäköisyydessään tekevät.\nHe pelkäävät Suomen aseman joutuvan vaaraan Venäjän ylimystön\nasettuessa sille vihamieliseksi. Myöskin he arvelevat takapajulle\njääneestä Viipurin läänistä koituvan muulle Suomelle uusia rasituksia.\nHe eivät tiedä, miten läänin venäläisten virkamiesten asema olisi\njärjestettävä. Älyttömimmät väittävät, ettei yhdistämisestä ole\nSuomelle mitään hyötyä, vaan pelkkää vahinkoa. Ja monet tahtovat,\njos teidän majesteettinne yhdistämisen päättää, sen suoritettavaksi\nvähitellen, pitkien aikojen kuluessa. Harva heistä jaksaa tajuta edes\nsitä, että Karjalan ja Suomen väestöt ovat samaa kansaa ja että yksin\ninhimillisyyskin vaatii veljeä ojentamaan kättä veljelle tämän suuressa\nhädässä, jos siihen suinkin on tilaisuutta.\n\nKeisari nyökkäsi hyväksyvästi ja lausahti:\n\n— Minulle on kerrottu teidän ostaneen maatilan Hiitolasta. Aiotteko\nmuuttaa sinne?\n\n— En, Sire, paitsi ehkä joskus kesäisin. Maalaisilma tekee\nheikontuneelle terveydelleni hyvää.\n\n— Epäilemättä, Armfelt, mutta yksinomaan siitä syystä ette olisi\nottanut kannettavaksenne suurta velkataakkaa. Yksityiset asianne eivät\nkuulu minulle, mutta ette pahastune, jos sanon niistäkin ajatukseni.\nHiitolan lahjoitusmaan omistaja kenraali Kopijev on suuri porsas\nja pahin talonpoikien rääkkääjä koko vanhassa Suomessa. Te olette\nosaltanne tahtonut pelastaa edes parisataa talonpoikaa orjuutuksesta\nja siksi olette ostanut häneltä tilan. Tiedän, ettei teillä ole varoja\nja että olette ostanut tilan luotolla. Tekonne, ystäväni, on jalo ja\nkaunis.\n\nKeisari näytti olevan liikutettu. Hän nousi ja käveli parisen kertaa\nedestakaisin, pysähtyi sitten huoneen toisella puolella olevan pöydän\nluokse, kumartui katsomaan sille levitettyä karttaa, kutsui Armfeltin\nluokseen ja puhui:\n\n— Tuossa on Suomi kahdeksi jaettuna. Olette oikeassa Armfelt, sen\nmolemmat puoliskot kuuluvat yhteen, mutta mihin on keisarikunnan ja\nSuomen raja vedettävä? Siitä en ole selvillä.\n\nArmfelt silmäili karttaa. Hänen mieleensä välähti ajatus, että raja\nolisi yhdellä iskulla siirrettävä Äänisjärvelle ja Vienan merelle,\nmutta huomaten sen mahdottomaksi ainakin tällä kertaa hän vastasi:\n\n— Sire, Venäjällä ja Suomella on vanha rajansa Rajajokea pitkin,\nLaatokan poikki ja edelleen pohjoiseen.\n\nKeisari otti punaisen kynän ja veti entistä rajaa pitkin leveän viivan.\n\n— Olkoon näin. Speranski saa laatia yhdistämisestä viipymättä\njulistuksen, jonka allekirjoitan ensimmäisessä esittelyssä ja Suomi\nsaakoon yhdistämisjulistuksen uudenvuodenlahjaksi. Purkamaton\npäätökseni on nyt tehty, käytännölliset seikat järjestämme myöhemmin.\n\nArmfelt, tottunut hovimies, kumartui syvästi liikutettuna suutelemaan\nkeisarin kättä, mutta keisari vetäisi sen pois ja virkkoi:\n\n— Mikä olen minä, että vapaan kansan ensimmäinen mies kumartuisi\nsuutelemaan kättäni! Mikä olen minä? Kuudenkymmenen miljoonan\nvenäläisen itsevaltias, mutta kuitenkin vain ihminen, jonka on joskus\nsuotu tehdä hyvää.\n\n— Sire, lahjan suuruutta, jonka olette jalomielisen sydämenne\npakotuksesta vähäiselle kansalleni antanut, ei nyt ehkä täysin\nymmärretä, mutta on tuleva aika, jolloin kaikki suomalaiset tekoanne\nsiunaavat. Ja etenkin sen tekevät Karjalan talonpojat, jotka te olette\npelastanut orjuutuksesta ja yhdistänyt vapaan kansakunnan jäseniksi.\n\nKeisari asteli ikkunan luokse ja katseli kauan pimenevään iltaan.\nVihdoin hän puhui kuin itsekseen: — Olen länsimaalainen, suonissani ei\nvirtaa pisaraakaan slaavien verta, vaikka olenkin heidän hallitsijansa.\nTahtoisin tehdä kaikki alamaiseni onnellisiksi, vapauttaa\nvaltakunnassani kaikki orjat, mutta siihen ei itsevaltiaankaan valta\nriitä. — Menkäämme päivälliselle Armfelt.\n\nPäivällisen jälkeen keisari pidätti Armfeltin vielä luonaan. Monia\nSuomen kysymyksiä pohdittiin, mutta vihdoin Armfelt johti puheen\nNapoleoniin, todisteli välien rikkoutumisen aikaisemmin tai myöhemmin\ntapahtuvan ja kehoitti keisaria varustautumaan sen varalle.\n\n— Te olette leppymätön vihassanne Napoleonia kohtaan, vastasi keisari\nnauraen. — Ja Napoleon vihaa teitä yhtä hartaasti. Ette tiedä, mitä\nlähettilääni Napoleonin hovissa, Nelikov, äsken tiedoitti Ranskan\nkeisarin teistä sanoneen. »Se kirottu juonittelija Armfelt», näin\nhän oli karjaissut ja polkenut jalkaa. Hän tietää hyvin toimenne\nja — voitte laskea sen kunniaksenne — vainuaa teissä vaarallisen\nvihollisensa. Jos joskus Napoleonin ja minun välini rikkoutuvat, olette\nte rikkoutumisen ensimmäinen aiheuttaja.\n\n— Sire, jaksan kantaa siitä vastuun hyvällä omallatunnolla.\n\n— Saatte pian auliin liittolaisen. Preussin entinen pääministeri ja\nNapoleonin vannoutunut vihaaja vapaaherra von Stein saapuu nimittäin\ntänne — yllyttämään minua sotaan Napoleonia vastaan. Näin on minulle\ntiedotettu. Muuten, Armfelt, tunnen teidät hyvin enkä kuitenkaan\ntunne. Minulle on kerrottu aikaisemmista vaiheistanne paljonkin, mutta\nhaluaisin kuulla jotakin omastakin suustanne.\n\n— Kuten käskette, Sire. Kerron elämäni kulun lyhyesti ja\nkaunistelematta. Tullessani tähän maailmaan kapteenin puustellissa\nEuran Juvalla, oli isäni varaton Turun jalkaväkirykmentin upseeri.\nOlen kahdeksannen polven suomalainen alkuaan Ruotsista tulleessa\nsuvussa. Kuuluisa kaarlelainen kenraali Kaarle Kustaa Armfelt oli\nesi-isäni. Nuorukaisena minut kirjoitettiin Turun akatemiaan, mutta\nhalusin sotilaaksi. Olin aliupseeri Turun henkirakuunoissa, kävin\nkadettikoulun, pääsin henkikaartin upseeriksi. En ole koskaan ollut\nmikään pyhimys lemmenkään asioissa — lyhyesti, minun oli niiden\nvuoksi lähdettävä Tukholmasta. Olin vuoden Sprengtportenin luona\nBrahelinnassa, pyrin ranskalaiseen sotapalvelukseen lähteäkseni\nLa Fayetten mukana Amerikkaan, mutta huomaamattani Parisi kietoi\nminut pauloihinsa. Saksassa tapasin kuningas Kustaa III ja elämäni\nura kääntyi. Minusta tuli hovimies ja, kuten sanottiin, kuninkaan\nsuosikki. Kuningas pani minut järjestämään hovinsa lukemattomia\njuhlia ja teatteriesityksiä. Seurasin myöskin häntä kaikilla hänen\nulkomaanmatkoillaan. En halua teidän majesteetiltanne salata, että\ntaskurahani lisääntyivät papinvirkojenkin kaupoissa.\n\n— En yllyttänyt kuningasta ryhtymään sotaan, kuten on väitetty, vaan\npäinvastoin olin sitä vastaan. Nuorena everstinä ja Uudenmaan rykmentin\npäällikkönä siihen ensin osallistuin. Anjalan miehiin en liittynyt,\nvaikka minua monin keinoin, jopa lahjomisyrityksilläkin, koetettiin\nsaada mukaan. Kenraaliksi ylennettynä johdin puolustusta Norjan\nrajalla. Kun kuningas teki vallankaappauksensa, nostin talonpojaksi\npukeutuneena Taalain miehet aseisiin ja toimitin heidät Tukholmaan\nantamaan kuninkaan vaatimuksille pontta. Palattuani Suomeen taistelin\nuseita taisteluita ja olin Ruotsin valtuutettuna solmimassa Värälän\nrauhaa. Samaan aikaan minut nimitettiin Turun yliopiston kansleriksi.\nNain kreivitär de la Gardien, mutta sekään ei, herra paratkoon,\nparantanut syntistä elämääni. Väitettiin minun näinä vuosina olleen\nvaltakunnan vaikutusvaltaisimman miehen ja siinä ehkä ei erehdyttykään.\nKuninkaan aikomuksen sekaantua Ranskan vallankumouksen kulkuun ensin\nhyväksyin, mutta pian katsoin sen turhaksi ja ryhdyin hanketta\nvastustamaan.\n\n— Kustaa III murhattiin. Minulle se oli ankara isku. Testamentissaan\nkuningas oli määrännyt minut holhoojahallituksen jäseneksi poikansa\nKustaa IV Aadolfin alaikäisyyden aikana, mutta Kaarle herttua syrjäytti\nminut muitta mutkitta. Tukholman ylikäskynhaltijana olin kuitenkin\nkuningas vainajan tahdon mukaisesti, mutta ennen pitkää huomasin senkin\nmahdottomaksi. Jouduin lähettilääksi Napolin hoviin.\n\n— Olin salaisessa kirjeenvaihdossa J.A. Ehrenströmin kanssa, jonka\nSuomen alamaiseksi siirtyneen ja Helsinkiä parhaillaan uudelleen\nrakentavan mainion miehen teidän majesteettinne hyvin tuntee.\nHerttuan kätyri Reuterholm avautti salaa kirjeenvaihtomme Hampurissa,\nryöstättipä postinikin. En kirjeessäni säästänyt arvosteluja, mutta\ntodelliseen syytökseen valtiopetoksesta ne eivät mitenkään riittäneet.\nMinut määrättiin vangittavaksi, mutta Napolin hovi toimitti minulle\nasiasta tiedon ja lähdin salaa omille teilleni. Minut tuomittiin\npoissaolevana kuolemaan. Ystäväni Ehrenström ja läheinen ystävättäreni\nneiti Rudensköld saivat seisoa kaakinpuussa Tukholman roskaväen\nsyljeksiessä heitä kasvoihin.\n\n— Matkustin Venäjälle. Täällä en silloin saanut osakseni mitään\nymmärtämystä — minulle osoitettiin asuinpaikaksi syrjäinen Kalugan\nkaupunki. Majuri Brandtin nimisenä, sillä oma nimenikin oli minulta\nriistetty, asuin siellä lähes neljä vuotta, jona aikana vaimoni saapui\nluokseni. Kärsin Kalugassa kaiken puutetta, en saanut liikkua edes\nkaupungin ulkopuolella. — Olin jo vaipumaisillani epätoivoon, kunnes\nvihdoin sain luvan lähteä Venäjältä. Pari vuotta harhailin Saksassa ja\nItävallassa sekä oleskelin Kuurinmaan herttuattaren luona — tarinan\nSaganin kauniista prinsessasta ja minusta teidän majesteettinne on\nvarmaankin kuullut. Kustaa IV Aadolf armahti minut täysi-ikäiseksi\ntultuaan ja minut nimitettiin Ruotsin lähettilääksi Wieniin. Napoleonia\nvastustavat mielipiteeni lienevät aiheuttaneet nimitykseni, mutta\nWienin ranskalaismielisen hallituksen toimesta minut kutsuttiin sieltä\npian pois.\n\n— Sen jälkeen minusta piti tulla Suomen kenraalikuvernööri, mutta\npuuha raukesi. Varoittelin ryhtymästä sotatoimiin Napoleonia vastaan,\nmutta kuningas ei uskonut minua. Sain vähäisemmän päällikkyyden tässä\nSaksassa käydyssä surkeassa sodassa, joka ei ollut sotaa eikä ollut\nrauhaakaan. Vähäisen vastoinkäymisen jälkeen kuningas erotti minut\npäällikkyydestä. Palasin Suomeen. Ja tällöin, kaiken näkemäni ja\nkokemani perusteella, minussa alkoi herätä vakava epäilys, ettei Ruotsi\nenää jaksaisi auttaa Suomea eikä Kustaa IV Aadolf kykenisi hallitsemaan\nvaltakuntaa. Suomen sodassa minun tuli saada ylipäällikkyys, mutta en\nsitä halunnut hyvin tietäessäni Suomen joutuvan yksin, ilman apua ja\navun toivoakaan. Laatimani sotasuunnitelman mukaan aioin koota Suomen\nsotavoimat Keski-Suomen järvialueille ja asettua siellä tiukkaan\nvastarintaan. Ja luulenpa, että Suomen puolustuksen järjestyessä täten\nteidän majesteettinne armeijat eivät hevin olisi voineet tunkeutua\nLänsi-Suomeen. Käskettäessä en luonnollisesti olisi ylipäällikkyydestä\nkieltäytynyt, mutta minua ei toimeen määrättykään, vaan lähetettiin\nminut Norjan rajoille läntisen armeijan päälliköksi. Kuningas\nkuitenkin sekaantui yhtä mittaa toimenpiteisiini, tehden sodankäynnin\nmahdottomaksi. Välimme rikkoutuivat ja sain pian käskyn palata\nyksityiselämään.\n\n— Kuninkaan valtaistuimelta syöksemisen jälkeen ja Kaarle herttuan\ntultua kuninkaaksi kutsuttiin minut sotakollegion presidentiksi ja\nhallitusneuvoston jäseneksi. Näissä toimissa en viihtynyt. Ja kun\nRuotsin kruunun perijäksi valittiin Napoleonin kenraali Bernadotte,\nkatsoin toimeni Ruotsissa päättyneen. Palasin isänmaahani Suomeen,\njosta teidän majesteettinne armollinen tahto kutsui minut Pietariin.\n\n— Näinä vuosina oli minulle selvinnyt Suomella olevan mahdollisuudet\nsisäisten asiainsa itsenäiseen hoitoon. Ja, tunnustan sen\npeittelemättä, minulle häämöitti yhtenä mahdollisuutena aivan\nitsenäisenkin Suomen luominen joko teidän majesteettinne tai\nkielteisessä tapauksessa vihamieheni Napoleoninkin avulla. Suomeen\npalatessani olin vakaasti päättänyt olla ottamatta vastaan mitään\nvirkaa, mutta kohtalo päätti toisin. Aikoinaan, Anjalan liiton\npäivinä, olin nimittänyt ajatusta itsenäisestä Suomesta hullutukseksi\n— nyt istun teidän majesteettinne tahdosta melkein itsenäisen Suomen\nhallituksen esimiehenä.\n\n— Kiittäköön Suomi Jumalaa siitä, että se on saanut tärkeän\nkäännekohtansa aikana teidän kaltaisenne miehen asioitaan johtamaan,\nvirkkoi keisari. — Kuka muu olisi voinut täyttää paikkanne? Annan\nmaanmiehillenne arvonsa, mutta teidän paikallanne en voi ajatella\nketään heistä. Kenelläkään heistä ei ole teidän monipuolista\nkokemustanne ja ominaisuutta, jolla asiat ajetaan onnelliseen\nratkaisuun. He rakastavat epäilemättä synnyinmaataan. Teidän\nrakkautenne on yhtä palava, mutta teillä on lisäksi laaja katse, joka\nkantaa isänmaanne joka sopukkaan kokonaisuutta unohtamatta, ja — kantaa\nyli Euroopankin.\n\n— Sire, sananne ovat minulle kalliit, vaikka ansaitsemattomat, vastasi\nArmfelt. — Olen joutunut elämäni pitkällä taipalella kokemaan suurinta\nloistoa ja suurinta puutettakin. Sadoista seikkailuista, hyvin\nkevytmielisistäkin, olen etsinyt onnea ja tyydytystä, mutta en ole sitä\nlöytänyt. Vasta nyt vanhoina vuosinani olen saanut elämälleni päämäärän\nja tyydytyksen työssä isänmaani hyväksi. Siihen sekä samalla teidän\nmajesteettinne palvelukseen olen vakaasti pyhittänyt viimeiset voimani\nja elinpäiväni.\n\nArmfelt jatkoi väsymättömänä työtään Suomen hyväksi. Hänen keisarin\nluona nauttimansa rajaton luottamus ja suosio helpotti lukemattomien\nsellaisten kysymysten ratkaisua, jotka muuten olisivat saattaneet\nlykkäytyä etäiseen tulevaisuuteen tai kääntyä Suomen etujen\nvastaisiksi. Hän katsoi tärkeimmäksi »takomisen raudan ollessa\nkuumana», keisarin myöntymyksen saamista viipymättä, käytännölliset\ntoimet seuraisivat kyllä aikanaan. Hän sai käydä ainaista sotaansa\nVenäjän ylimyksiä vastaan, mutta useinpa Suomenkin monenkarvaiset,\npienisieluiset juonittelijat yrittivät asetella hänen tielleen\nesteitään. Kademieli ja oman kunnian tavoittelu ei ollut Suomessakaan\ntuntematonta. Ja katse ei hyvin useasti kantanut omaa kynnystä\nkauemmaksi. Suomen tulevan hallinnon järjestäminen ja monet siihen\nliittyvät vaikeat kysymykset, maan yleisen tilan parantaminen,\nsotalaitoksen asettaminen, lahjoitusmaa-asioiden pulmat. Suomessa\nolevan venäläisen sotaväen omavaltaisuuksien estäminen ja monet muutkin\nasiat kasaantuivat Armfeltin ajettaviksi. Hän katsoi välttämättömäksi\npääkaupungin siirron Turusta Helsinkiin ja puuhasi tämän hankkeen\nhyväksi. Ystävänsä Ehrenströmin hän toimitti suunnittelemaan ja\nrakentamaan uutta Helsinkiä yhdessä Saksasta tulleen arkkitehti Engelin\nkanssa. Turun akatemian kanslerina hän käytti vaikutusvaltaansa\nsen etujen valvomiseksi. Lukuisat varattomat virkamiehet, lesket\nja orvot saivat kiittää hänen toimenpiteitään jokapäiväisestä\nleivästään. Henkilökohtaisesti hän kävi huolimattomien virkamiesten\nkimppuun. Toimettomiksi jääneille sotamiehille hän hankki elämisen\nmahdollisuuksia. Ja isänmaansa asioiden ohella hän, muiden apua\nkäyttäen, laati suunnitelman Venäjän raha-asiain uusimiseksi sekä laati\nvarsin tarkkoja sotasuunnitelmia Napoleonia vastaan.\n\nSota Napoleonia vastaan syttyi. Tällöin Armfelt vihdoinkin, keisarin\nuseita kertoja sitä pyydettyä, pukeutui venäläisen kenraalin asetakkiin\nja seurasi Aleksanteria sotaan ensimmäisenä kenraaliadjutanttina. Mutta\npian häntä, suosikkia, vastaan alettiin punoa salajuonia. Venäjän\nylimystö kosti. Vihdoinkin keisari lähetti Armfeltin joidenkin asioiden\nvarjolla Pietariin eikä kutsunutkaan häntä enää takaisin päämajaansa.\n\nPietarissa Armfelt ryhtyi taas Suomen asioihin. Hän oli edelleen\nSuomen asiain komitean puheenjohtaja. Kun Suomen kenraalikuvernööri\nSprengtportenin jälkeen, kreivi Steinheil, oli sodassa, otti Armfelt\nhoitaakseen hänenkin virkansa. Näin Suomenkin asiat, joihin keisarilta\nei riittänyt aikaa, tulivat hoidetuiksi.\n\nSuomi asetti sotaväkeä kolme jääkärirykmenttiä, joista kuitenkin vain\nyksi. Karjalasta koottu, saatiin täyteen kuntoon Viipurin läänin\ntarmokkaan maaherran Kaarle Stjernvallin johdolla. Tämä rykmentti\nsiirtyi pian puoleksitoista vuodeksi suorittamaan vartiopalvelusta\nPietariin, teki tehtävänsä kunnolla, ja oli myöhäisemmän Suomen\nkaartin kantajoukko. — Kansa nimitti näiden rykmenttien sotilaita\n»perunajääkäreiksi», koska niiden pääravintona oli peruna.\n\nKeisarin suosion Armfelt uskoi lopullisesti menettäneensä ja\nniin luulivat muutkin. Kun keisari vihdoin palasi voitolliselta\nsotaretkeltään Napoleonin kukistuttua, makasi Armfelt sairaana.\nKeisari kiiruhti viipymättä hänen luokseen. Armfelt sai häneltä kuulla\nsyrjäyttämisensä syyt, mutta ne jäivät molempien omaksi salaisuudeksi.\nArmfeltin sairauden yhä jatkuessa keisari kävi päivittäin\ntyöskentelemässä hänen luonaan siihen saakka, kunnes kynä kirposi\nkesken kirjoitusta vanhan, keisarin suosiosta kreivin arvoon korotetun\nylimyksen kädestä ikuisiksi ajoiksi.\n\nKustaa Mauri Armfeltin, Ruotsin kuninkaan suosikin ja lähimmän\nmiehen. Venäjän keisarin suosikin ja lähimmän miehen, elämänura oli\nharvinainen maailmassa, ainutlaatuinen Suomen oloissa. Huolettomasti\nhän nuoruutensa ja miehuutensakin parhaina päivinä hoiti leiviskäänsä,\nmutta kun aika täyttyi ja isänmaa tarvitsi johtavaa miestä,\nsellaista, joka ratkaisevina hetkinä kykeni suorittamaan sen, mihin\nmuut eivät pystyneet, oli hän valmis tekemään kaikkensa. Monista\nvioistaan huolimatta hän vanhuutensa päivinä yleni maataan koskevissa\najatuksissaan ja teoissaan yleväksi ja suureksi.\n\nSuomen asiat järjestyivät entisten lakien pohjalla ja keisarin antaman\nsanan turvissa. Keisarin lähimmäksi neuvonantajaksi. Suomen asiain\nvaltiosihteeriksi kohosi venäläisen Speranskin jälkeen suomalainen\nRobert Henrik Rehbinder. Hän puolsi tarmokkaasti ja terävällä\njärjellä Suomen oikeuksia ja vaikutti ratkaisevasti Suomen oman\nhallituslaitoksen muodostamiseen. Suomen asiain komiteasta tuli\nhallituskonselji ja siitä v. 1816 Keisarillinen Suomen Senaatti, jonka\noikeusosastolle kuului oikeudenkäyttö korkeimpana tuomioistuimena,\nja talousosastolle hallinto sekä hallinto-oikeudellinen lainkäyttö,\nprokuraattorin ollessa korkeimpana oikeudenhoidon ja lakien valvojana.\n\nEnsimmäisenä prokuraattorina oli Matias Calonius.\n\n\nKeisari Aleksanteri näki myöhempinä hallitusvuosinaan monien\nhyvää tarkoittavien aikomuksiensa toteuttamisen mahdottomaksi,\nantautui uskonnollisiin mietiskelyihin ja vaihtoi hallitussuuntansa\ntaantumukselliseksi. Suomea kohtaan hän aina osoitti jatkuvaa\nsuosiota ja täydellisesti hän piti antamansa lupauksen. Suomessa hän\nteki laajoja, perin vaivalloisia matkoja ja tutustui omakohtaisesti\nsuomalaiseen kansaan.\n\n1825 ilmoitettiin keisarin äkkiä kuolleen Livadian linnassa Krimillä.\nHänet haudattiin juhlallisesti Pietari-Paavalin kirkkoon isiensä\nviereen, mutta todellisuudessa keisarin arkussa lepäsi tuntematon\nsotamies, jonka jäännökset sieltä otettiin hautajaisten jälkeen pois\nja arkku jäi tyhjäksi. Keisari eli tuntemattomana erakkomunkkina\nSiperiassa lähes 70-vuotiaaksi. Sinne hänet kuoltuaan haudattiinkin.\nVenäjän keisarihuone rakensi myöhemmin haudalle kirkon ja teki sinne\npyhiin vaellusretkiä. Mikä oli tämän murhenäytelmän syy ja miten se\ntapahtui — sekin on niitä salaisuuksia, joiden edestä esirippua ei ole\nkohotettu.\n\nVenäjän itsevaltiaaksi ja Suomen suuriruhtinaaksi tuli Nikolai I,\nkomentajakeisari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhaa nauttiva Suomi alkoi, verojenkin ollessa verrattain pieniä,\nvaurastua. Asiain uuteen järjestykseen totuttiin varsin pian. Ja uusi\npolvi, joka poikasena ollessaan oli nähnyt suuren muutoksen tapahtuvan,\noli jo varttunut miehen ikään ja alkoi tarttua ohjaksiin niin\nyksityisissä kuin koko kansankin asioissa.\n\n\n\n\nLAHJOITUSMAILLA\n\n\n Suomen menneisyyden synkimpiin muistoihin kuuluvat Karjalan\n lahjoitusmaiden olot. Maantieteellisen asemansa vuoksi Karjala joutui\n ensin ainaiseksi taistelutantereksi. Lukemattomia kertoja sitä\n hävitettiin. Juhana III esittämä mielipide, että mitä kurjimmassa\n tilassa rajaseutu on, sitä vähemmän vihollinen sitä himoitsee, näytti\n toteutuvan sekä omien että vihollisten toimeenpanemana. Kuninkaat\n antoivat laajoja Karjalan alueita läänityksiksi ja läänitysherrat\n ottivat alueiltaan kaiken irtisaamansa. Venäjän valtaan Ison vihan\n jälkeen lähes kahdeksi vuosisadaksi joutuneena Karjala yleensä\n säilyi ulkonaiselta hävitykseltä, mutta orjuutettiin sisällisesti.\n Entiset läänitykset joutuivat venäläisille isännille ja maan oikeista\n omistajista, talonpojista, välittämättä Venäjän hallitsijat niitä yhä\n lisäilivät, kunnes melkein koko Viipurin lääni oli lahjoitusmaata.\n Ihmeellisellä sitkeydellä karjalaiset kuitenkin säilyttivät\n kansallisuutensa hirvittävien koettelemuksiensa vuosisatoina.\n\n\n\nPOHJOIS-KARJALASSA.\n\n\nJoukko Pohjois-Karjalan talonpoikia istuskeli kalasaunassaan\nodottelemassa aamun ensimmäistä koittoa. Puhe oli kiertänyt nykyisyyttä\nja siirtynyt sitten menneisyyteen ja siinä oli mainittu Simo Hurtankin\neli Simon Affleckin katkeralta kajahtava nimi.\n\n— Monenlaisia herroja näilläkin mailla on nähty, mutta kukaan heistä ei\nole voittanut pahuudessa Simo Hurttaa. Satasen vuotta hänen päivistään\non jo kulunut aikaa, mutta niin elävänä, isältä pojalle periytyneenä\nmuistotietona hänen tekonsa tunnetaan kuin olisivat ne eilen tehtyjä,\ntarinoi muuan mies. — Säälittä ja armotta se oli kiskonut Lieksan hovin\nvuokralaisena ollessaan kaiken, minkä vain talonpojalta irti sai. Otti,\nmitä hänelle oikeudella kuului, mutta otti senkin, mikä ei kuulunut.\nEikä taitanut sillä herralla olla herraa. Minkä teki, rankaisematta\nteki. Ja nainen siltä ei saanut rauhaa, ei missään eikä kukaan vähänkin\nkauniimpi. Kun otti, niin otti. Otti ja jätti. Akka sillä lienee ollut\nitsellään, mutta kun näki papin tyttären, niin jo rupesi sitäkin\nomakseen tahtomaan. Pappi ei antanut eikä tyttö tahtonut, mutta kun\nkerran näki tytön rannassa vaatteita pesemässä, niin veneeseensä\nsieppasi, kotiinsa vei ja siellä piti. Pappi kävi käräjät ja muut,\nmutta turhapa tuo. Hurtan hurrikaksi tyttö jäi kun jäikin. Näin kävi\npapin, miten sitten talonpojan ja hovin torpparin.\n\nMiehet kertoilivat toisilleen Simo Hurtasta kuulemiaan, yksi yhden\nmuistotiedon, toinen toisen. Tiedettiin, miten Hurttaa oli yritetty\nsurmata, mutta aina tapasi huono onni, kunnes vihdoin oli noustu yhtenä\nmiehenä, jolloin Hurtan oli paettava. Mutta sitten hän palasi taas ja\nkirjoitutti pahimmat ahdistajansa sotaväkeen. Sille tielleen jäivät.\n\n— Paljon siitä kerrotaan, herjasta, tarinoi muuan vanhempi mies. —\nTosiksi uskon puheet, sellaiseen käskee jo omakin, nykyisistä herroista\nsaatu kokemukseni. Miehiä se oli rääkännyt, naisia raiskannut,\nahneutensa oli ollut pohjaton. Ja kun kulki matkoillaan, niin\nmiehillä venheensä soudatti, mutta kun tuli kannas vastaan ja venhe\npiti vetää kannaksen yli, niin naiset se siihen hommaan komennutti.\nAlastomiksi ne riisutti ja niillä venheensä vedätti. Itse istui\nvenheessään, räähkä, ja nauroi ja nautti. Kuului väliin panettaneen\nkiviä venheeseen oman painonsa lisäksi, jotta paremmin näkisi, miten\nnaiset siinä kiemurtelivat. Ja jos ei ken nainen jaksanut tai ei\ntahtonut vetää, niin jo viittasi heitukoilleen ja sikäli vinkui piiska.\nTuli eteen toinen kannas ja siinä piti olla uudet naisetkin. Sika oli\nmiehekseen, niin kuninkaallisen majesteetin rajaluutnantti kuin kuului\nvuokravirkansa ohella olleenkin. Meikäläisiä se ei ollut, vaan jostakin\nRuotsin puolelta tai sen alusmaista kuului tänne kulkeutuneen. Ruotsin\nmiehiä oli.\n\nMiehet istuivat kotvan äänettöminä. Tarinaan ei ollut mitään\nlisättävää, eikä siitä mitään pois otettavaa. Vihdoin puheli toinen\nvanhempi mies: — Paljon Simo Hurtan päivistä on jo kulunut aikaa.\nHerrat ovat monesti vaihtuneet, toiset menneet, toiset tulleet. Simo\nHurtan veroista ei ole nähty, mutta harvapa muistakaan on pitänyt\ntalonpoikaa edes ihmisenä. Niin oli Ruotsin vallan aikana ja niin\nnäyttää olevan nytkin Venäjän päästyä voiton päälle. Samanlaisia ovat,\nyhtä luuta vuohen sarvi. Osannevatko mitään miksikään muuttua, en usko.\nRyssällä luonto on sellainen, että saattaa äityä pahemmaksikin kuin\nRuotsin herrat.\n\n— Saattaa käydä niinkin. Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa paikkaa\nei kussakaan. Jaksaneeko enää parempaa päivää toivoa, saatikka sen\nkoittoon uskoa? Tuskin. Mutta sittenkin siihen pitää uskoa.\n\n\n\nKARJALAN KANNAKSELLA.\n\n\nPitkä työpäivä Karjalan kannaksen eräässä hovissa päättyi auringon\nmennessä mailleen. Nuori, vahvan näköinen mies asteli mökilleen vievää\nkapeata polkua. Repaleisissa, valkoisissa piikoissaan hän kulki, virsut\njaloissaan, eväskontti kädessään. Paidanselkämys paistoi punaisena ja\nastuessaan hän tuon tuostakin ähkäisi.\n\nRänsistyneen torpan pihalla leikki kalpeita, valkotukkaisia, rääsyisiä\nlapsia. Nuori emäntä makasi sairaudentuskissaan puulavitsalla uunin\nkupeella. Sanaakaan puhumatta mies sisään päästyään joi vettä\nsaavista, joi kerran ja toisenkin. Sitten hän istahti penkille, nojasi\nleukapielensä käsiinsä ja tuijotti lattiaan synkin katsein.\n\nVaimo kohottautui istualleen ja hänen silmiinsä vilahti miehen paidan\nverinen selkämys.\n\n— Herra Jumala! Löivätkö sinua taas?\n\nMies tuijotti vielä kauan lattiaan ja vastasi sitten ykskantaan:\n\n— Löivät.\n\nSitten hän tuijotti taas, kunnes hellitti kätensä leukapielistään,\njolloin ne puristuivat nyrkkiin ja rystyset kiristyivät valkoisiksi.\nYkskantaan, hampaittensa lomitse, katkonaisesti hän lausahteli:\n\n— Löivät, löivät perkeleet! Mutta kerran on tuleva päivä — on tuleva —\njolloin minäkin lyön — lyön! Ja jos en minä, niin minun poikani — tai\nhänen poikansa — lyö niitä petoja — saatanoita —.\n\nRaivonsa näin purettuaan hän istui taas äänettömänä, eikä vaimokaan\nnyt uskaltanut sanoa sanaakaan. Aikansa istuttuaan mies kehoittamatta\nkertoi:\n\n— Siellä on, hovissa, kiire aika, rukiinleikkuu parhaillaan. Jokainen,\nken kynnelle kykenee, on ajettu töihin. Sinuakin urjatnikka kysyi,\nmutta kun sanoin vielä sairaaksi, niin karjaisi minulle, jotta: »Tee\nsinä sitten akkasikin edestä.» Kiirettä pidettiin. Jos heittäydyit\nhetkeksi huokaamaan, niin jo oli ryssä piiskallaan sivaltamassa tai\nkasakka piikillään sohaisemassa. Nyt, sen viimeisen kapinayrityksen\njälkeen, ne ovat tuoneet sinne lisää kasakoita. Illansuussa minun\nvieressäni leikkaava Lemmetyn poika, nälkiintynyt raukka, pyörtyi.\nRupesin sitä siinä auttamaan, mutta jo syöksähti paikalle urjatnikka\nja alkoi molittaa: »Piruako siinä laiskottelet! Työhösi, mies!»\n»Pitää toki poika parkaa auttaa», vastasin. »Auttaa, muka», se ärjyi.\n»Kyllä minä sinut opetan, tsuhna, opetan!» Samalla jo vetäisi minua\npiiskallaan. En tiedä, miten se lieneekään tapahtunut, mutta minä sain\npiiskan käteeni ja heitin sen kauas pellolle. Jo riensi kasakoita\nhätään ja minut nujersivat alleen. Siinä oli lähellä lyhdereki, siihen\nminut sitoivat käsistä ja jaloista revittyään ensin paidan yltäni.\nJa löivät. Se punapartainen Petrohvi, piiskapomosniekka, siinä oli\ntaas mielityössään. Nahkan löi selästäni nahkasiimaisella piiskallaan\nristiin ja rastiin. »Et ulvo etkä valita, tsuhna», se virnisteli\nlyödessään. »Venäjällä ulvovat. Ulvot sinäkin, kun lyön kovemmin», se\nsanoi ja löi kovemmin. Neljäkymmentä iskua luki urjatnikka, sitten\nsanoi riittävän. »Pitää jättää vähän nahkaa vastaisenkin varalle», se\nnauroi. Jo ratsasti siihen pääpomosniekkakin naikkosensa kanssa ja\nkäski kiittämään onneani, kun ei vielä lähetetä Siperiaan. Saatanat!\n\nKauan äänettömänä istuttuaan mies taas puheli, haasteli enemmän\nitselleen kuin vaimolleen:\n\n— Tällaista se on ollut aina. Niin oli isäni aikana, niin hänen isänsä\naikana. Ja kuitenkin nämä maat olivat kerran omiamme, etäiset isämme\nomia isäntiään. Kuninkaat ja keisarit maita ovat lahjoitelleet, vaikka\nne eivät heidän omiaan olleetkaan, ja meidät on lahjoitettu maidemme\nmukana. Köyhyyteen ja kurjuuteen meidät on syösty eikä meitä auta\nkukaan. Itse olemme koettaneet itseämme auttaa, kapinoita olemme\ntehneet, panneet kovan kovaa vastaan. Mutta kasakan piikki on pitempi\nkäsivartta, miekka nyrkkiä terävämpi. Piiska vinkuu selässäsi tai istut\nraudoissa seinään kytkettynä hovin kylmässä kellarissa tai vaellat\nSiperiaan, josta kukaan ei kulloinkaan palaa, jos poikkiteloin asetut.\n\n— Ja mitä toimittaisi olonsa korjaamisen yrittäminen meikäläisen\nkohdalta, vaikka siihen pystyisitkin. Ei mitään. Hankit itsellesi tai\nvaimollesi tai lapsillesi paremmat vaatteet näiden ryysyjen sijaan.\n»Ahaa, olet rikastunut, pannaan lisää veroa», sanoo heti urjatnikka.\nKorjaat tuparähjäsi vuotavan katon. — »Ähäs, jo varakoidut, pitää panna\nlisää päivätöitä.» Kynnät peltotilkkusi syvemmäksi, raivaat siitä\nliian kiven. — »Sinulla on liiaksi joutavaa aikaa, saat tehdä hovissa\nenemmän, tsuhna.» Näin on, näin on aina. Pese lastesi silmät — jo on\nsiinä pomosniekka lisäämässä taakkaa. Mitä toimittaa ajatella omaa\nasiaansa? — Ei yhtään mitään.\n\nKauan mies taas istui äänettömänä. Ja taas puristuivat kädet nyrkkiin.\n\n— Lieneekö maailmassa enää mitään oikeutta? Tuskin on, en ole sellaista\nnähnyt. Mutta kerran on koittava kostonpäivä — on koittava — ja silloin\nminä lyön, lyön omasta puolestani ja isäni ja isoisäni puolesta — tai\nlyö poikani puolestani tai hänen poikansa.\n\nJa omamme tahdomme takaisin — —. Ei taivu meikäläisen selkä orjan\nosaan, ei sittenkään, vaikka piiskalla taivutetaan. Saattaa se\nsivullisesta siltä näyttää, että taivuttaisiin, mutta ei sittenkään\ntaivuta — ei, ei, ei — —.\n\nKytevä raivo laantui taaskin.\n\n— Kunpahan jaksaisin minäkin kaiken tämän kestää Siperiaan joutumatta.\nKen sinne joutuu, hän ei palaa milloinkaan. Miten kävisi silloin vaimon\nja lasten? Tai panisivat sotaväkeen, venäläisen helvettiin. — On\nkestettävä, on kestettävä sittenkin — kaikesta huolimatta —.\n\nLapset työntyivät jo vähitellen sisään. Likaisia, nälkäisiä ja riisin\nsyömiä ne olivat, mutta mies otti heistä nuorimman polvelleen ja\nsilitti karhealla kädellään hänen takkuista tukkaansa, äänettömänä,\nsanaakaan sanomatta. Hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään: — Näiden\nvuoksi on kestettävä. Tämän maan hiekkaista kamaraa ei sittenkään\njätetä vieraille, ei sittenkään, vaikka palkkana olisikin verinen selkä\nja nälkä ja kurjuus. Kerran oikeudenkin täytyy voittaa — jos ei minun\naikanani, niin kuitenkin kerran — —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarjalaan saapui sanoma Viipurin läänin yhdistämisestä muuhun Suomeen.\nSe herätti suunnatonta kiukkua lahjoitusmaiden venäläisissä isännissä,\nmutta nostatti myöskin toivonkipinän rääkätyissä talonpojissa.\nMutta kauan kesti ennenkuin he vieraista herroistaan vapautuivat.\nKustaa Mauri Armfelt oli lähtenyt manan majoille, kukaan ei jaksanut\nkohota hänen tilalleen. Asia pitkistyi ja mutkistui, ja vasta kuuden\nvuosikymmenen kuluttua ensimmäiset lahjoitusmaatalonpojat saivat\nlunastaa isiensä maat omikseen. Viimeiset saivat talonkirjansa vasta\n1880-luvun lopulla. Lähes kaksisataa vuotta he olivat saaneet kestää\nmelkein täydellistä orjuutusta, mutta sitkeästi he olivat pysyneet\npaikoillaan ja säilyttäneet jälkeläisilleen oikeuden isiensä maahan.\nMuu Suomi, joka ei koskaan ole kokenut tällaista suunnatonta koetusta,\nei ole jaksanut käsittää heidän kärsimyksiään, eivätkä parempiosaiset\nole osanneet antaa arvoa sille jäykkyydelle, jolla karjalaiset\nsäilyttivät puhtaan kansallisuutensa venäläisiin koskaan sekaantumatta,\neikä sillekään, että he hievahtamatta pitivät pyhinä isiensä uskon ja\nperityt tavat.\n\nRuotsin kuninkaat Juhana III alkaen lahjoittivat Suomen rajaseutujen\npitäjien verotuloja suosikeilleen, jotka alkoivat aikojen kuluessa\nkatsoa omistavansa maatkin. Karjalan jouduttua Kaarle XII sotien\nseurauksena Venäjälle, jatkoivat keisarit ja keisarinnat lahjoitusten\ntekoa. Venäläiset lahjoitusmaaisännät väittivät hekin maita omikseen\nja alkoivat sovitella niillä omia. Venäjän maaorjuutuksessa totuttuja\nperiaatteitaan. Lahjoitusmaiden kaikki tulot kuuluivat isännille. He\ntai heidän voutinsa, sillä isännät kävivät aniharvoin tai ei koskaan\ntiluksillaan, määräsivät mielivaltaisesti alustalaisten verojen\nsuuruuden ja päivätöiden määrän. Heillä oli myöskin toimivalta\nalustalaisiinsa nähden. Myydessään lahjoitusmaan he myivät myöskin\ntiluksilla asuvan väestön. Hinta vaihteli 6—8 kopeekkaan mieheltä ja\n4—6 kopeekkaan naiselta eli, kuten venäläisittäin sanottiin, sielulta.\nVenäläiseen sotapalvelukseen he kirjoituttivat nuoria miehiä aivan\nmielivaltaisesti. Siinä oli palvelusaika 25 vuotta, joka raippoineen ja\nalituisine sotineen merkitsi sitä, ettei sotaväkeen otettu mies enää\npalannut kotiinsa.\n\n1860-luvulla senaatti päätti, että Suomen valtio lunastaisi\nlahjoitusmaat niiden isänniltä ja möisi ne vähäisestä lunastusmaksusta\ntakaisin talonpojille. Keisari Aleksanteri II vahvisti päätöksen\nja osto tapahtui seuraavina vuosikymmeninä milloin vähempien,\nmilloin isompien rettelöiden ja tinkimisien jälkeen. Tällöin\nlahjoitusmaaisäntien hallussa oli Karjalassa lähes 4000 maatilaa,\nyhdellä isännällä jopa pitäjä tai kaksikin. Lahjoitusmailla asui\nyhteensä noin 120000 talonpoikaa perheineen. Parhaat metsät senaatti\npidätti Suomen valtiolle. Ja erinomaisessa viisaudessaan Suomen\nsenaatti pidätti valtiolle myöskin laajoja rantapalstoja myydäkseen\nne venäläisille huvila-asukkaille ja tuottaakseen muka siten\nKarjalan kannakselle ryssien avulla huomattavaa hyvinvointia. Tällä\ntoimenpiteellään senaatti tuottikin Kannakselle uuden kirouksen,\nvenäläisen, toistasataatuhatta käsittävän huvila-asutuksen.\n\nVenäläisenä lahjoitusmaa-aikana talonpojat tekivät 28 eri\nkapinayritystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipuri oli edelleenkin vanhan Suomen hallintoja sivistyskeskus.\nJo ammoisista ajoista se oli ollut eri kansojen ja kielten\nkohtaamispaikka. Näinä aikoina porvariston suuren enemmistön kielenä\noli suomi, jota yleisesti ymmärrettiin. Saksasta muuttaneen porvariston\nkielenä oli saksa. Venäjältä tulleet venäläiset kauppiaat puhuivat\nvenäjää, samoin venäläinen sotaväki. Sen upseeristo ja muutkin\nvirkamiehet käyttivät paljon saksaa. Omituista ruotsin murretta\npuhuttiin harvoissa perheissä. Yhdistämisen jälkeen tuli virkakieleksi\nruotsi. Oppikoulun ja samoin sivistyskielenä pysyi saksa kuitenkin\n1860-luvulle saakka.\n\nYhdistämisen jälkeen perustettiin Viipuriin hovioikeus. Venäläisvallan\naikana johti läänin yleensä luterilaisen väestön sielunhoitoa Viipurin\nkonsistorio.\n\nMerkillistä on, että juuri takapajulle jääneessä vanhassa Suomessa\nperustettiin ensimmäinen suomenkielinen koulu rahvasta varten jo\nkymmenen vuotta aikaisemmin kuin muualla Suomessa. Tämän teki\nmahdolliseksi lappeelaisesta talonpojanpojasta Hackmanin liikkeen\nkirjanpitäjäksi kohonneen Aatami Vilkkeen jälkisäädös. Koulu toimi\nmenestyksellä virallisen kansakoulun alkamiseen saakka. Vilke\noli myöskin v. 1845 mukana perustamassa Viipurin suomalaista\nkirjallisuusseuraa. — Erikielinen sivistyselämä oli Viipurissa monina\nvuosikymmeninä vilkkaampaa kuin muualla Suomessa.\n\n\n\n\nHERÄÄVÄ KANSA\n\n\n Suomen tultua irroitetuksi Ruotsista nähtiin perin kummallinen\n näytelmä: maan sivistyneistö ruotsalaistui yhä perinpohjaisemmin.\n Miehitettyään jokseenkin kaikki virat sekä elinkeinoelämän\n johtavammat paikat, se vei mukanaan ruotsalaispyörteeseen melkoisia\n suomenkielisiäkin ryhmiä, joilla ei muuten ollut mitään eteenpäin\n pääsyn mahdollisuuksia. Tällainen kohtuuton asiain tila herätti\n aikanaan vastavirtauksen. Suomenmielisyys alkoi nostaa päätään, syntyi\n kansallisen heräämisen aika ja sikäli kielitaistelu, jota on kestänyt\n lähes sata vuotta ja joka yhä vieläkin jatkuu. Kansallisen heräämisen\n aikoina ryhdyttiin jatkamaan täydellä innolla itsenäisen suomalaisen\n kulttuurin luomistyötä ja tällöin monet sen kulmakivet pystytettiin.\n\n\nSuomen uutta valtiollista asemaa järjestettäessä suomen kieli oli\nkokonaan syrjäytetty. Sitä ei nytkään päästetty virastoihin, kouluihin\neikä yliopistoon. Suomalaisesta rahvaasta valtavalta osaltaan lähtenyt,\nruotsalaistunut sivistyneistö, joka järjesteli ja hoiti maan asioita,\nhalveksi isiensä kieltä. Mutta selvänäköisimmät miehet tajusivat jo\npian Porvoon valtiopäivien jälkeen, ettei suomen kieli ollut häviävä\nkieli ja että se olisi aikanaan vaativa oikeuksiaan. Näitä miehiä\nruvettiin nimittämään fennomaaneiksi eli suomikiihkoilijoiksi.\n\nPorthanin vahva henki eli vielä yliopistomiesten eräässä osassa.\nTämä osa korotti äänensä suomen kielen puolesta. J.G. Linsen ja\nF. Bergbom ryhtyivät ajamaan asiaa lehdessään »Mnemosyne». Aadolf\nIvar Arwidsson puolsi sitä kiivaasti lehdessään »Åbo Morgonbladet».\nE.G. Ehrström vaati suomen kielen käytäntöön ottamista virastoissa,\nkouluissa ja akatemiassa. V. 1820 ylioppilaat tekivät anomuksen suomen\nkielen opettajan asettamisesta akatemiaan. Kuusi vuotta myöhemmin\nperustettiinkin akatemiaan suomen kielen lehtorin virka.\n\nHallitussuunta kääntyi taantumukselliseksi. Innokkain suomenmielinen,\nArwidsson, erotettiin yliopistosta ja hän huomasi olevansa pakotettu\npoistumaan maasta. Ahtaissa oloissa muidenkin into laimeni.\nRuotsalaistuneet suomalaiset eivät julkisuudessa juuri sanottavasti\nvastustaneet heräävää suomenmielisyyttä, sillä he pitivät sitä\njoutavana, ohimenevänä houreena ja uskoivat sen pian itsestään\nlakkaavan. Heidän mielestään julkista vastustamista ei tarvittu;\nvirkamahti pitäisi kyllä edelleenkin ruotsin kielen vallassa ja\nvoimassa ja pakottaisi suomen kielen elämään syrjäistä elämäänsä.\n\nNiin näytti tapahtuvankin. Julkinen suomalaisuuden asian ajaminen\nvaikeni pariksi vuosikymmeneksi. Mutta hiljaisuudessa se teki\nhuomaamatonta työtään, rakensi edelleen sitä suomalaisen kulttuurin\nkivijalkaa, jonka aikaisemmat sukupolvet olivat panneet alulle.\n\nTurun kaamea palo v. 1827 hävitti akatemiankin rakennuksia ja\nlaitoksia. Keisarillisella käskyllä Turun akatemia siirrettiin\nHelsinkiin, josta jo oli tullut Suomen pääkaupunki, ja sen nimeksi\nmäärättiin »Suomen Aleksanterin yliopisto». Maan henkinen painopiste\nsiirtyi yliopiston mukana vanhasta Turusta nuoreen Helsinkiin.\n\n\n\nLAUANTAISEURA.\n\n\n— Tervetuloa, tervetuloa, kunnon veljet! Seuramme kokoontuu\ntänään minun luonani, siksi vain, ettemme rasittaisi liian paljon\nesimiestämme, sillä työllään hänenkin on ansaittava jokapäiväinen\nleipänsä. Tämähän onkin ylimääräinen kokous. Käykää peremmäksi.\n\nVieraat olivat enimmäkseen yliopiston opettajia ja nuoria lukumiehiä,\njoita yhteiset harrastukset liittivät toisiinsa. Tulijoiden joukossa\nnähtiin nuori oikeusoppinut J.J. Nordström, fyysikko ja runoilija\nJ.J. Nervander, historiantutkija Gabriel Rein, kielentutkija ja\nyliopiston suomen kielen lehtori K.N. Keckman, koulumies A.A. Laurell,\njumaluusoppinut B.O. Lille, lääkäri M.J. Lindfors, pappi ja runoilija\nLauri Stenbäck, maisteri Fredrik Tengström, ylioppilas M.A. Castrén ja\nmonia muitakin.\n\nHetkisen kuluttua ovesta työntyi sisään kookas, avokatseinen\nmies. Hän oli yliopiston kaunopuheisuuden dosentti, runoilija ja\nsanomalehdentoimittaja J.L. Runeberg. Mukanaan hänellä oli vaimonsa ja\neräs nuori poika.\n\n— Älä pane pahaksesi, veli Cygnaeus, jos toin mukanani vaimoni,\npuheli Runeberg. — Ajattelin, että hän auttaisi sinua, piintynyttä\nvanhaapoikaa, järjestämään illan tarjoilupuolta.\n\n— Tervetuloa, Fredrika, olen kiitollinen, jos tosiaankin toimeliaalla\nkädelläsi johdat tänä iltana poikamiehen surkeaa keittiövaltakuntaa.\nKotonasi sinulla on ollutkin meistä paljon vaivaa; sitä kauniimpaa\non, jos tahdot huolehtia meistä kotisi ulkopuolellakin. Ja meidän\npiiriimmehän sinä muutenkin kuulut. Kirjoittelet kuvauksiasi ja\njulkaiset niitä Juhana Ludvigin lehdessä.\n\n— Älä turhia, Fredrik, eivät minun kyhäykseni ole paljon arvoisia.\nOtimme tämän koulupojan mukaan, sillä hän haluaa niin kovasti nähdä\nSuomen henkisen valiojoukon koolla. Hän on ensimmäistä kertaansa\nHelsingissä, mutta hänen pitäisi kohdakkoin tulla meille asumaan.\nSällithän hänen olla täällä iltansa, Fredrik? Hän voi auttaa\nkeittiössäkin. — Kernaasti, kernaasti, Fredrika. Mikä on nimesi, sinä\ntuleva pääkaupunkilainen?\n\n— Zacharias Topelius.\n\n— Jaha, vai Topelius. Taidatkin olla vanhan Sakarin, lääkärin ja\nrunonkerääjän poikia ja siis maalari Mikon pojanpoika?\n\n— Niin hän on, nauroi Runeberg. — Ja koska hän on maalarin pojanpoika,\notat sinä Cygnaeus hänet jo siitäkin syystä erikoiseen suojelukseesi,\nsillä maalaukset ja veistoksethan ovat sinun, esteetikon, suuri\nrakkautesi.\n\n— Niinpä tietenkin. Käykää peremmäksi.\n\nHetken kuluttua saapuivat viimeisetkin vieraat. Toinen oli\nkeskimittainen, kirkassilmäinen, hyväntahtoisesti muhoileva, toinen\nvarreltaan lyhyt, mutta isolla päällä varustettu.\n\n— Kas vain, seuran herra sihteeri, oppinut maisteri ja\nlääkärinkandidaatti Lönnrot saapuu viimeiseksi, ilkamoi Cygnaeus. —\nJa herra maisteri Snellman hymyilee tukevan leukansa varasta hieman\nivallisesti, kuten aina. Käykää sisään, hyvät veljet. Piiput ovat\nhyllyllä entisessä paikassaan ja totivesi kiehuu parhaillaan.\n\nSalissa porisi jo ruotsinkielinen puhe solkenaan ja sankat savupilvet\npöllähtelivät pitkävartisista piipuista. Keskusteltiin päivän\nkysymyksistä. — Paheksuttiin sitä ankaraa holhousta, jonka alaisena\nyliopisto oppilaineen toimi ja jupistiin siitä pakkotilasta, johon maan\nkoko henkinen elämä oli viranomaisten toimesta puristettu.\n\n— Keisarillinen majesteetti on armossa määrännyt, että tässä maassa\non jokaisen hoidettava vain omat asiansa ja muuten pidettävä suunsa\nkiinni. Siispä tätä jupinaa on turha jatkaa, ilakoi aina hyväntuulinen\nTengström.\n\n— Missä sinä oikein kiertelitkään muutamia vuosia sitten? tiedusteli\nLille Lönnrotilta.\n\n— Hämeessä, Savossa ja Karjalassa matkasin. Aikaakin riitti, kun\nyliopistoluvut olivat pysähdyksissä akatemian palon jälkeen.\n\n— Taisit siellä tavata sen oikean ja väärentämättömän Suomen kansan?\n\n— Ka, tapasinhan tuon. Johan minä sen tunsin ennestäänkin, mutta ei\nlisä pahaa tee. Tapasinpa Savossa kaksi nykypäivienkin laulajaa, Paavo\nKorhosen ja Pentti Lyytisen. — Runonkeruumatkasi tulokset taitavat\nkohta ilmestyä kaikki julkisuuteen? kyseli Rein.\n\n— Jopahan noista on täällä taskussani »Kanteleen» kolmas vihko,\nvastasi Lönnrot hiljaisella, melkeinpä inisevällä äänellään ja kalvoi\npovitaskustaan ohuen vihkosen.\n\n— Annahan tänne, virkkoi Runeberg, sieppasi vihkon ja alkoi lukea sitä\nitsekseen.\n\n— Niinpä niin, veli Elias, samaa kansaa se on, sitä samaa rahvasta,\njonka minäkin vasta äskeisinä vuosina opin tuntemaan. Saarijärvellä\nja Ruovedellä oleskellessani, puheli Runeberg lukemisensa lomassa. —\nPaavon ja Paavon suvun vaatimatonta, sitkeää raatajakansaa, joka asuu\nvaltavissa erämaissaan ja elää patriarkaalista elämäänsä. Silloin vasta\nminä ensi kerran opin sen tuntemaan.\n\n— Näinköhän sinä, veli Runeberg, opit tuntemaan sen perinpohjin,\ntarinoi Snellman. — Sinä elit herraskartanossa ja katselit sitä\nylhäältä päin. Runoilijana sinä näit sen jotkut puolet, et kai kaikkia.\n\n— En tiedä, vastasi Runeberg. — Luulen oppineeni tuntemaan, mutta\nainakin opin antamaan sille arvoa — niin, opin sitä rakastamaan.\n\nRuneberg syventyi lukuunsa, Lönnrot nyökytteli itsekseen päätään\nja Snellman siirtyi toiseen keskustelupiiriin. Siellä pohdittiin\nRunebergin viimeisen kirjan sisällystä ja jouduttiin sitten\nkäsittelemään ulkomaidenkin uusinta kirjallisuutta.\n\n— Niin on kuten arvasinkin, Runeberg puheli Lönnrotille. — Kanteleen\ntämäkin vihko sisältää yhtä suurta Suomen kansan muinaista runoutta\nkuin edellisetkin. Aavistelen ja näenkin, että sinusta, veli Elias,\ntulee Porthanin työn jatkaja. Erinomainen asia on, että olet saanut\nnämä runot otetuiksi talteen.\n\n— Näissä on julkaistu vain vähän siitä, mitä olen saanut matkallani\nkirjoitetuksi muistiin, vastasi Lönnrot. — Ja paljon, monin verroin\nenemmän niitä on vielä muistiinkirjoittamatta. Olen saanut tietää, että\nKarjalan rajoilla ja Vienan mailla näitä runoja lauletaan yleisesti.\nPartasuut uroot kuolevat ja kukapa takaa, että uusi polvi runoja enää\nniin tarkoin muistaa. Ne pitäisi siis koota aikanaan. Samapa on, kuka\nne kerää, mutta kerätä ne pitäisi. Mielelläni minäkin siihen ryhtyisin,\nmutta eipä minulla ole siihen varoja. Ja niin on asia, että tämä\nkanteleen vihko taitaakin olla viimeinen.\n\n— Älähän, veli veikkoseni.\n\n— Niin on asia. Omin varoin olen koettanut Kanteletta julkaista ja\ntähän saakka olen päässyt, mutta nyt tuli aita vastaan. Minun vähät\nvarani eivät enää riitä seuraavan vihkon julkaisemiseen. Myymättä ovat\nedellisetkin, ei nykyinen kansa niitä ymmärrä eikä siis ostakaan.\nAinoa keino olisi, jos tuon Lindforsin tuuma saataisiin toteutumaan\nja tosiaankin perustetuksi suomalaisen kirjallisuuden seura, joka\nkustantaisi jatkon.\n\n— Onko sinulla mukanasi viimeisen kokouksen pöytäkirja?\n\n— Ka, täällähän tämä on taskussa, vastasi Lönnrot ja kaivoi taskustaan\npaperin.\n\nRuneberg kilautti voimakkaasti lasiinsa, ilmoitti seuran esimiehenä\nvirallisen kokouksen alkaneeksi ja kehoitti Lönnrotia lukemaan\npöytäkirjan. Tämä teki työtä käskettyä ja luki:\n\n»Alla kirjoitettuna päivänä kokountu Herra Lehtori Keckmannin luokse\nMag. Doc. Gadolin, Mag. Doc. Gyldén, Akad. Adj. Ilmoni, Mag. Lille,\nVeterin. Lääk. Lindfors, Conrector Lindfors, Akad. Adj. Nordström, Mag.\nDoc. Rein, Mag. Ståhlberg, Mag. Ticklén, ja alla kirjoittanut.\n\nJa synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista,\nliiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi taintumaan\nkirjallisiin menoihin. Juttu pääty viimeiseltä siihen, että\nkäytettäköön asia millä lailla tahtonsa, niin on se ainakin keveämpi\ntoimitettaa monelta kuin yhdeltä, jonka tähden neuoteltiin toimeen\nsaada Seura, jolla tämä asia olisi huolena ja päätettiin aiheeksi\nilmoittaa nämät hankkeet Akademian Rehtorille, että hänen tiedollansa\nja luvallansa toiste taitaisi kokoontua tästä asiasta laviammalta\nkeskustelemaan. Wiikon päästä lupasi sentähden jokainen kokountua äsken\nnimitettyyn paikkaan, ja herra Mag. Docens Rein, joka otti mennäksensä\nRehtorin puheelle, lupasi silloin tuoda häneltä vastauksen. Sitte\nerkauntu kukin kotiansa. Helsingissä 16. Helmikuussa 1831.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Lönnrot.»\n\n— Veli Lönnrotin kanssa neuvoteltuamme pidimme tarpeellisena, että tämä\ntärkeä asia tulisi selväksi jokaiselle Lauantaiseurankin jäsenelle.\nSiksi järjestimme tämän ylimääräisen kokouksen, julisti Runeberg.\n\n— Huomenna kokoonnumme siis Keckmanin luokse. Rehtori on antanut\npyydetyn luvan ja monet huomattavat henkilöt ovat ilmoittaneet\nliittyvänsä seuraan, jonka nimeksi on ajateltu Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura. Heistä mainitsen isänmaallisen lehtemme\n»Mnemosynen» toimittajan Linsénin, »Turun Viikkosanomain» toimittajan\nReinhold von Beckerin, professorit Mathias Akianderin, Erik Melartinin\nja Erik Ingmanin, F.J. Rabben, H.A. Furuhjelmin ja Volmar Styrbjörn\nSchildtin eli Kilpisen. Ja tietysti me täällä olevat seuraan liitymme.\nLisäksi olemme ajatelleet, että seuraan kutsutaan jäseniksi sellaisia\nkaikensäätyisiä henkilöitä, jotka omaksuvat sen harrastukset, ja\nettä seura viettää vuosikokouksensa Porthanin kuolinpäivänä. Myöskin\nolemme aikoneet esittää seuran tunnuslauseeksi suomenkielisen lauseen:\n»Pysy Suomessa pyhänä». Seuran tarkoitusperät tunnemme, mutta toistan\nvielä niiden pääkohdat. Ne ovat: Suomea koskevien, jo ilmestyneiden,\nvasta ilmestyvien, niin painettujen kuin käsikirjoitettujenkin,\nmuinaisaikoja, runoja, muinaisuskoa, maanviljelystä, kielen\nharjoittamista, tilastoa ja muuta semmoista käsittävien teosten\nkokoileminen, olkoot ne suomeksi tai millä kielellä tahansa, sekä\nmyöskin suomenkielisten laulujen, vanhojen tarinoiden, kirjateosten\nja vanhojen kalujen talteen ottaminen. Seura myöskin, mikäli sen\nvarat sallivat, painattaa sekä näitä ja muitakin hyödyllisiä kirjoja,\nsekä julkaisee lehteä Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden\nvalaisemiseksi. Lisäksi seura palkinnoilla kehoittaa taitavia miehiä\nmainituista asioista kirjoittamaan niin valistuneille kuin rahvaallekin\nsekä sopivia vieraskielisiä kirjoja suomentamaan. Samoin se julistaa\npalkittavia kilpailuja aineissa, jotka koskevat Suomen historiaa,\nkieltä ja kirjallisuutta.\n\nPerustettavan seuran tarkoitusperät katsottiin hyviksi. Illan\nvirallisessa ohjelmassa ei muita asioita ollutkaan. Erilaisista\nasioista tarinoidessa ilta kului myöhäiseksi, mutta kenelläkään ei\nollut kiirettä ja Cygnaeus oli aulis isäntä.\n\nRuneberg ja Snellman joutuivat keskustelemaan aikaisemmasta\nsuomenmielisyydestä.\n\n— No niin, virkkoi Snellman. — Lauantaiseurassa me kaikki olemme\nfennomaaneja eli suomenmielisiä. Me annamme kernaasti rahvaan puhua\nsuomeaan, emme mitenkään halua riistää siltä sen kieltä, olemmepa\nvalmiit puuhaamaan sille hieman henkistä ravintoa sen omalla kielellä.\nMe tahdomme valistaa sitä sikäli, kuin katsomme sen valistusta kunnolla\ntoimeen tullakseen tarvitsevan. Tähän saakka meidän suomenmielisyytemme\nulottuu. Sivistyneistön, kaiken korkeamman tiedon ja taidon kielenä\nolkoon ruotsi. Tässä tarkoituksessa sekä myöskin uudemman ja paremman\nopetuksen aikaansaamiseksi me tämän seuran jäsenet parhaillaan\npuuhaamme Helsinkiin uutta ruotsinkielistä koulua. Mutta kukaan meistä\nfennomaaneista ei ole huomauttanut, että meidän ehkä olisi ajateltava\nsuomenkielisenkin koulun perustamista. Tämä johtuu siitä, että katsomme\nsen tarpeettomaksi. Koska meillä jo on ruotsinkieli sivistyskielenämme,\nniin oppikoot suomalaisetkin sitä, mikäli haluavat korkeampaa\nsivistystä. Näinhän on asia. Vai mitä veli arvelee?\n\n— Niinpä kai. Kun meillä kerran on ruotsi sivistyskielenämme, niin\nmiksipä tarvittaisiin kaksi kieltä rinnatusten.\n\n— Arveleeko veli suomalaisen rahvaan tähän järjestelyyn ajan pitkään\ntyytyvän?\n\n— Totta kai se tyytyy. Tyytyy sitä suuremmalla syyllä, kun sen kielen\nasemaa yhä parannetaan sellaiseksi, että se sillä saa jokapäiväisen\nelämänsä tietotarpeen. Vai luuletko sinä, ettei se siihen tyytyisi?\n\n— Nykyinen aika on sellainen, että suuressa maailmassa poljetut\nkansakunnat vähitellen alkavat nostaa päätään. Saattaisihan tapahtua,\nettä tämä Suomenkin kansa heräisi ja herättyään alkaisi vaatia\nkielelleen ja sikäli itselleenkin suurempia oikeuksia. Esimerkiksi\nsellaisia, että se saisi virastoissa ja oikeuksissa toimitetuksi\nasiansa omalla kielellään. Samoja oikeuksia, joita Arwidsson\ntovereineen vaati.\n\n— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos niin tapahtuisi. En vain\nymmärrä, miten se saattaisi käydä päinsä. Onko sinusta, veli Snellman,\nsuomen kieli sopiva virastojen ja oikeuden kieleksi? Sillä ei ole\nsiihen tarvittavaa harjaantuneisuutta.\n\n— Mitä ei ole, se saattaa tulla, vastasi Snellman.\n\nYhä useammat alkoivat kuunnella keskustelun kulkua. — En ole tätä asiaa\najatellut, jatkoi Runeberg. — Se on minulle outo.\n\n— Outo se tässä muodossa on kai meistä useimmille, ehkäpä kaikille,\nmutta sitäkin mahdollisuutta sietää ryhtyä vähitellen ajattelemaan.\nSuomalainen rahvas on tässä maassa valtavana enemmistönä, mutta\nsittenkin lapsipuolena. Siihen asemaan se ei tule aina tyytymään.\n\n— Vai niin sinusta tuntuu, Snellman, virkahti joku kauempaa tupakan\nsavun seasta. — Siihen, jos sellaista tapahtuisi, kai tarvitaan paljon\naikaa.\n\n— Ehkä tarvitaan, ehkä ei. Minusta tuntuu siltäkin, että sivistyneistön\npitäisi tehdä tässä asiassa tehtävänsä.\n\n— Joka olisi?\n\n— Esimerkiksi suomen kielen omaksuminen omaksi puhekielekseen.\n\n— Ohoh!\n\n— Me opettelemme tässäkin seurassa suomen kielen myötätunnosta\nsuomalaista rahvasta kohtaan. Se riittää ehkä nyt, mutta ajan pitkään\nse ei riitä.\n\n— No niin, Snellman, minä en käsitä, miksi tässä maassa ei voitaisi\ntäydessä sovussa puhua kahta kieltä. Mitä sanoo veli Lönnrot?\n\n— Mitäpä minä. Muistelen tässä vain Paavo Korhosen runoa:\n\n    »Kuinka suotta suomen kieli\n    Kapaloss on kauan ollut\n    Lapsen tautisen tavalla.\n    Niinkuin tuo on nytkin vielä\n    Sitehissä sitke'issä —»\n\n— Siinäpä sen kuulitte kansan suulla sanottuna, Snellman virkahti.\n— Kun kansa alkaa selvästi tuntea alennuksensa tilan, niin se alkaa\nmyöskin vaatia siihen parannusta. Ja luulenpa, että silloin tässä\nmaassa herää sekin tietoisuus, jota meillä ei nyt ole, nimittäin\nkansallistietoisuus.\n\n— Mutta tunnemmehan itsemme suomalaisiksi.\n\n— Kyllä, mutta hallitseva osa ei tunne olevansa samaa luuta ja\nlihaa sorretun enemmistön kanssa. Ja kun näin on, on kansamme\nhajanaisuudessaan heikko. Vasta kielellisesti yhdyttyään se on vahva.\n\n\n\nHUUTAVAN ÄÄNI KORVESSA.\n\n\n— Kukapa olisi uskonut, että meidän kiltti Lauantaiseuramme kantoi\nsellaisen hedelmän, puheli professori Lille professoreille Laurellille\nja Cygnaeukselle heidän astellessaan Helsingin katuja. — Snellman on\nnyt vallan villitty. Johan hän yli kymmenen vuotta sitten silloin\ntällöin vilautteli seurassammekin outoja mielipiteitä, mutta kun\nhän milloin asiassa, milloin toisessa pullikoi yliopistollisia\nesimiehiäänkin vastaan, niin päättelimme luonnollisesti hänen niidenkin\nesiintymisiensä johtuvan syntyperäisestä uppiniskaisuudesta. Lieneekö\nmonivuotinen oleskelunsa ulkomailla vaikuttanut häneen, vai mikä,\nmutta nyt hän, kuten sanoin, on vallan villitty. Ehkä hänen sittenkin\nolisi pitänyt päästä opettajaksi yliopistoon, mutta siitähän rehtori\nUrsin ei sallinut edes puhuttavankaan. Kuopion yläalkeiskoulun\nopettajaksi muutettuaan hän ryhtyi sieltä käsin julistamaan uusia\noppejaan. Hänellä kuuluu olevan siellä suomenkielinen lehti, »Maamiehen\nYstävä» nimeltään, mutta onpa toinenkin, ruotsinkielellä julkaisemansa\n»Saima». Minullekin hän on sen numerot lähettänyt. Ruotsin kielellä hän\nnähtävästi otaksuu saavansa sanottavansa sivistyneistön tietoon.\n\n— Olin kirjeenvaihdossa Snellmanin kanssa hänen ulkomailla\nollessaan, jatkoi Cygnaeus. — Kirjeissään hän puhui Suomen\nkansan enemmistön kohottamisesta ja väitti jo silloin, ettei\nsivistynyt osa välitä vähääkään suomea puhuvan rahvaan henkisestä\nja aineellisesta kohottamisesta. Kansan nostajien täytyy siis\nnousta sen omista riveistä. Väkivalloin tämä pieni kansa ei saa\nmitään aikaan, sivistyksen voimassa on sen ainoa pelastus. Kansan\nkohottamisen edellytyksenä on suomen kielen saattaminen opetuksen\nja lainkäytön kieleksi. Näin hän kirjoitteli silloin yksityisesti,\nnyt hän julistaa samaa oppia jo julkisesti. Omasta puolestani olen\nmyöskin saanut »Saiman». Olen sitä silmäillyt ja minusta Snellman\nnäyttää olevan oikeassa monessa asiassa. Kun hän lehdessään vaatii\nkoulujen perustamista kansaakin varten, työn yleistä vapautta ja\nammattikuntalaitoksen poistamista, naissivistyksen kohottamista,\nmaanjaon helpottamista, korkeiden tullimaksujen alentamista ja monta\nmuutakin parannusta, on hän ehdottomasti oikeassa. Erikoisesti\nminua miellyttää se purevan ivallinen, terävä tapa, jolla hän käy\nporoporvarillisen omahyväisyyden ja kaiken ahdasmielisen ajatustavan\nkimppuun. Ja mitä sitten hänen ajamaansa pääasiaan, suomen kielen\nsaattamiseen oikeuksiinsa, tulee, niin täytyy minun tunnustaa hänen\nsiinäkin olevan hyvällä asialla, vaikka tapansa onkin tuiman jyrkkä.\n\n— Yleisen pahennuksen hän onkin saanut sillä aikaan, vastasi Lille. —\nOlenhan minäkin suomenmielinen, olen ainakin sitä ollut, mutta kyllä\nSnellman julistaa kohtuuttomia vaatiessaan suomen kielen asettamista\nmaan varsinaiseksi kansalliskieleksi ja ruotsin kielen alentamista\nvähemmistön kieleksi.\n\n— Hän on sitä mieltä, että vain suomen kielen kohottaminen\nvaltakieleksi saa tässä maassa aikaan yhtenäisen kansallishengen ja\nettä vain yhtenäinen kansallishenki voi turvata kansamme olemassaolon,\nvirkkoi Laurell. Tämä jyrkkä vaatimus perustuu nähdäkseni hänen\nfilosofiseen maailmankatsomukseensa.\n\n— Niinpä kai, mutta julkea vaatimus se on, vastasi Lille. — Yhtä\nhävytön kuin sekin, että Suomen ruotsia puhuvan sivistyneistön, joka\nmuka on suomalaisesta rahvaasta lähtöisin, olisi taas palattava sen\nyhteyteen.\n\n— No, no, veliseni, myhäili Cygnaeus, — älä kiivastu. Minusta tämä\nvaatimus ei ole aivan perätön eikä aivan kohtuutonkaan. Mikäli tiedän,\non esimerkiksi veli Lillen ei niinkään etäinen kantaisä ollut nimeltään\nTikkanen. Veli Laurellin esi-isä on tietenkin ollut Laurila ja Joutseno\nsynnytti Cygnaeukset. Niin että siinäpä ollaan.\n\n— Oli miten oli, mutta kyllä Snellman on nyt kertakaikkiaan vihoittanut\nmonet entiset ystävänsä ja rikkonut tässä maassa kaiken rauhan. Pahempi\nasia on, että hänen villitykseensä on yhtynyt melkoinen joukko etenkin\nnuorempia sivistyneitä miehiä eri puolilla maata. Kuopion profeetta\nkokoaa opetuslapsia.\n\n— Kun sotatorven ääni soi vahvana, niin se tempaa mukaansa, sanoi\nCygnaeus. — Ja koskapa se on temmannut jo nyt mukaansa niin monet, niin\nasiassa täytyy olla syvällä piilevät syynsä. Tosiasia on, että Kuopion\nprofeetan ääni on kuin huutavan ääni korvessa. Se kuuluu ja sitä\nkuunnellaan.\n\n— Snellman käy lehdessään vähän liiankin tuimasti viranomaistenkin\nkimppuun. Aikahan on sellainen, ettei Suomessa, yhtä vähän\nkuin Venäjälläkään, saa kuulua hiiskaustakaan, joka osoittaisi\ntyytymättömyyden oireita oleviin oloihin nähden, puheli Laurell. —\nKenraalikuvernööri Menshikov noudattaa tarkoin keisarin tahtoa, eikä\nministerivaltiosihteeri Aleksander Armfeltilla, joka Kustaa Maurin\npoikana kernaasti suosii vapaampaa politiikkaa, kuulu olevan tarpeeksi\nvaikutusvaltaa saadakseen ääntään kuuluviin keisarin luona. Kunpahan\nvain Snellman ei tässä suhteessa löisi kirvestään kiveen. Olen kuullut\nhänen saavan alituisesti kamppailla sensuurin kanssa siitä, mitä hän\nsaa julkaista, mitä ei.\n\n— Hän on epäilemättä saanut vastaansa korkeat, ruotsalaisuudella\nkyllästetyt viranomaisemme, sanoi Cygnaeus. — Ja tuskinpa ne empivät\nkäyttäessään vaikutusvaltaansa hänen suhteensa.\n\nJa niinpähän asia olikin. Kävelijöitä vastaan sattui tulemaan\nprofessori Nervander, joka tiesi kertoa hallituksen lakkauttaneen\nSnellmanin lehden.\n\n— Siihen siis päättyi koko tämä suuri häly ja huuto, virkkoi Lille\nhieman vahingoniloisena. — Kolme vuotta sai profeetta vaikuttaa, sitten\ntuli loppu.\n\n— Luuletko niin, veli Lille? sanoi Nervander. — Huonostipa sitten\ntunnet Kuopion jääräpään. Hänellä on vähän kokoa, mutta paljon sisua.\nHän ei hellitä, kun on kerran harkinnut asiansa oikeaksi ja ryhtynyt\nsitä ajamaan. Nyt ampiaispesä vasta alkaakin oikein surista.\n\n— Veli Nervander lienee oikeassa, myönsi Cygnaeus. — Minusta ei ole\ntässä asiassa mukaan tulijaksi, sillä en ole taistelun mies enkä tahdo\nasettua jyrkästi puolelle enkä toiselle. Sen kuitenkin pidän selvänä,\nettä Snellman joko voittaa tai kaatuu asiansa mukana. Hän ei tunne\nmitään keskitietä. Taistelu saattaa kestää kauan, se voi jakaa kansamme\nkahteen katkerasti keskenään kamppailevaan leiriin, mutta — älkäämme\ntuomitko.\n\n\n\nELIAS LÖNNROT.\n\n\nTultuaan lääketieteen tohtoriksi — väitöskirjassaan hän käsitteli\nsuomalaisten taikalääkitystä — Lönnrot siirtyi Oulun piirin\napulaislääkäriksi. Kaikin voiminsa hän taisteli kulkutautina liikkuvaa\nlavantautia vastaan, olipa vähällä kuolla siihen itsekin. Pian\nhän siirtyi Kajaanin piirilääkäriksi. Tauti tappoi hänen piirinsä\nväestöstä neljännen osan. Katovuosien hädän varalle hän Suomen\noloihin soveltamalla suomensi Schartaun kirjasen »Hyväntahtoisia\nneuvoja katovuosina», ja rahvaan terveydenhoitoa varten hän julkaisi\n»Suomalaisen talonpojan kotilääkärin». Kun lääkintähallitus pyysi häntä\nlaatimaan rokotusoppaan, niin Lönnrot myöntyi ja vastasi; »Maamme\nehdottomasti joutilaimpana lääkärinä minun täytyy palkkani vastikkeeksi\ntehdä edes jotakin.»\n\nLääkäri hän oli ammatiltaan, mutta mielensä paloi toiseen työhön ja\nhalunsa veti rajantakaiseen Vienaan, partasuiden laulajien runomaille.\nHän sai virkavapautta, laulatteli parilla matkallaan monen monia\ntaitajia, joista Latvajärven Arhippa Perttunen mainitaan runolaulajista\nsuurimmaksi, järjesteli kokoamansa entiset ja uudet runot, ja niin\nilmestyi Suomen kansalliseepoksen »Kalevalan» ensimmäinen laitos\npainosta v. 1835. Se käsitti muinaisrunojen alkuosan, loppuosa\nilmestyi seuraavana vuonna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kustansi\npainatuksen.\n\nKalevalan ollessa painettavana Lönnrot oli taas uudella matkalla\nKirjallisuuden Seuralta saamallaan 1000 ruplan matkarahalla. Toista\nvuotta hän kierteli Vienaa, palasi Lapin kautta takaisin ja samoili\nvielä Suomen Karjalan ristiin ja rastiin.\n\nSaatu runsas saalis sisälsi kansanrunouden kaikkia lajeja. Hän rupesi\njärjestämään lyyrillisiä runoja painokuntoon, teki sen kestäessä\nparikin uutta keruumatkaa Suomen Karjalaan, ja kokosi niin runsaasti\nlisiä, että runojen käsikirjoitus oli uusittava neljä kertaa.\nLyyrillisten runojen — »Kantelettaren» — ensimmäinen kirja ilmestyi\nV. 1838. Runeberg oli jo nimetty Suomen suurmieheksi, Lönnrotin\njättiläishahmo nousi hänen rinnalleen. Yliopiston 200-vuotisjuhlassa\nmolempien asema ikäänkuin virallisesti tällaiseksi tunnustettiin.\nKantelettaren muut osat ilmestyivät seuraavina vuosina.\n\nNäiden suurtöiden ohella Lönnrot oli järjestellyt jo valmiiksi kaksi\nmuutakin kansallisrunouden kulmakiveä, »Sananlaskut» ja »Arvoitukset».\nLähivuosina nekin ilmestyivät Kirjallisuuden Seuran kustantamina.\nEdellinen sisälsi 7077 sananlaskua, jälkimmäinen 1679 suomalaista ja\n135 virolaista arvoitusta.\n\nSaatuaan ne valmiiksi, Lönnrot ryhtyi jatkamaan Keckmanin alkaman\nsuuren suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmistamista. Työn kestäessä\nhän teki taaskin matkan Aunukseen sekä Castrénin kanssa toisen retken\nSuomen, Norjan ja Venäjän Lapin kautta vepsäläisalueelle.\n\nVaatimattomasti Suomen suurmies matkusti. Kontti selässä, lapikkaat\njalassa tai usein selkäänkin ripustettuina hän tarpoi jalan penikulman\ntoisensa jälkeen, yöpyi talojen penkeillä takkinsa päänalusenaan,\ntarinoi lieden ääressä ukkojen ja akkojen kaltaisena ja vertaisena, ja\npelasti näin talteen Suomen suvun luovan hengen kalleimmat aarteet.\nPartaniekkojen runo-uroiden seurassa hän parhaiten viihtyi ja mustien\nsavupirttien ilmaa hän kernaimmin hengitti. Kajaanin tohtorin maine\nlevisi laajaksi ja rahvaalle mieluisaksi hänen keruumaillaan. Niiden\nalkukantainen kansa tunsi hänet omaksi miehekseen. Se ei huomannut\nhänessä sellaista töykeää, vieraskielistä herraa, jollainen oli\nvuosisatojen kuluessa laittanut ammottavan aukon itsensä ja rahvaan\nvälille, vaan näki hänessä omia olojaan ymmärtävän miehen ja avasi\nhänelle auliisti sydämensä ailahdukset ja salaiset tietonsa.\n\nViimeisen keruumatkansa Lönnrot teki Viroon. Suomalaisuuden miehet\nolivat toivoneet Suomen ja Viron yhteisen kirjakielen syntyä, mutta\nsurukseen Lönnrot huomasi, ettei se enää ollut mahdollista. Kummatkin\nolivat jo kulkeneet liian kauaksi omaa uraansa eivätkä veljekset enää\ntajunneet toistensa puhetta.\n\nJo vuodesta 1835 Lönnrot oli enimmäkseen omalla kustannuksellaan\ntoimittanut ja julkaissut ensimmäistä suomenkielistä aikakauslehteä\n»Mehiläistä». Kannatuksen puutteessa se lakkasi viiden vuoden kuluttua.\nToimittaja sai palkakseen vaivansa ja rahalliset tappiot.\n\nViron matkalta palattuaan Lönnrot ryhtyi hoitamaan virkaansa Kainuun\nkansan ainoana lääkärinä.\n\n\n\nKUOPIOSSA.\n\n\nKaksi ystävystä mittaili iltakävelyllään 1840-luvun puolivälissä\netäisen Kuopion katuja. Innokkaasti ne väliin keskustelivat, väliin\nvaikenivat ja antautuivat aatoksiinsa. Vastaan tuli korkea herra, itse\nKuopion kuvernööri. Kajaanin tohtorin Elias Lönnrotin tervehdykseen hän\nvastasi, Snellmania ei ollut näkevinään. — Se aivan puhisee kiukusta\nminun sattuessa samalle kadulle, hymähti Snellman.\n\nSitten tuli vastaan erilaisia virkamiehiä, opettajia ja isoja\nkauppiaita. Perin kylmästi useimmat heistä tervehtivät Snellmania,\nsihahtipa eräs pyylevä täti ohimennessään sanan »Pthyj».\n\n— Kaspa vain, myhähteli Lönnrot. — Eivätpä taida sentään osata\nmeikäläisen kansan ikivanhaa halveksumistemppua — pyllistämistä —.\n\n— Odotetaan, veliseni, odotetaan, kyllä ne vielä senkin muistavat, nämä\nfiinit herskaapit.\n\nKotvan taas äänettömänä kuljettuaan Snellman puheli:\n\n— Kovalle tämä ottaa. En tarkoita noita kukkoilevia höperöitä ja heidän\nvihanpuuskiaan, vaan omia asioitani. Ankaraan pinteeseen olen joutunut.\nPerheeni on lisääntynyt, suut vaativat jo leipää. Lehtieni vuoksi olen\nvelkaantunut. Toimeni rehtorina ei anna minulle tyydytystä. Minulle on\ntarjottu erilaisia edullisia paikkoja Ruotsissa, kiusaus on ollut kova,\nmutta olen sen aina voittanut ja jäänyt kotimaahan. En oikein tiedä,\nmitä tekisin.\n\n— Sinulla on hyvä tiedemiesmaine Ruotsissa, vastasi Lönnrot. — Suomessa\nolosi on tukalaa. Mitenkä professori Almqvist sinulle Ruotsissa\nlausuikaan, niin, näinhän se oli: »Suomessa sinut joko hirtetään tai\nsinusta tehdään senaattori.» Jää siis Suomeen.\n\n— Hirtettäväksi? Vai senaattoriksiko?\n\n— Eipä tuo juuri näytä siltä, että sinusta tehtäisiin senaattori,\nmutta jää sittenkin. Minulla on omat työni enkä juuri sekaannu\nkielikysymykseen, mutta sinulle sanon: jää sittenkin. Sinua tässä\nmaassa tarvitaan. Kirjoitit minulle aikaisemmin, että haluaisit taas\nryhtyä julkaisemaan lehteä ajaaksesi suurta asiaasi edelleen, mutta\net tietenkään saa siihen lupaa. Jospahan, veliseni, tehtäisiin kuten\nesittelit, että minä — minua kun ne eivät näet epäile — hakisin omissa\nniinissäni lehdelle julkaisuluvan ja sinä sitä toimittelisit, kuten\nhaluaisit.\n\nSnellman pysähtyi ja virkkoi innostuneena:\n\n— Kyllä sinä Kajaanin tohtori olet miesten mies! Pelolla ajattelin\nsinun kieltäytyvän, mutta en tietänyt, kenen muunkaan puoleen\nkääntyisin. Anomus lähetetään heti. Olipa mainio asia, että pistäydyit\ntänne Kuopioon! — Tehdään siis niin. Jos haluat, niin kirjoittelen\nuuteenkin lehteesi. Koetahan, veliseni, muistella entisen kohtaloa\nja varoa, ettei uusikin lehtesi joutuisi jo »nuorena nukahtamahan,\nverevänä vieremähän, kauniina katoamahan». Kovin paljon aikaa en\nuskalla lehdellesi luvata, sillä omat työnikin on tehtävä. Sanakirjan\nteko vaatii aikansa ja Kalevalastakin pitää jo vähitellen saada uusi\nlaitos.\n\n— Kyllä sinä, veli Elias, olet pystyttänyt Kalevalallasi suomalaisen\nkulttuurin tukevan kulmakiven. Ällistyneinä nämä meidän irokeesimmekin\nsitä katselevat, vaikka eivät muuten siitä välitäkään. Ja sisimmässään\nheidänkin on myönnettävä, että suomen kieli on muutakin kuin renkien ja\npiikojen kieltä.\n\n— Irokeesit?\n\n— Niin, sen nimen svekomaanimme ovat itselleen toimittaneet. Joku\nheikäläinen neropatti otti ja todisti, että muuallakin on tultu\ntoimeen, vaikka kansan kieli ei ole ollutkaan sivistyskielenä. Näin on\nmuka asia Amerikassakin, missä esimerkiksi irokeesien intiaaniheimon\nkieltä ei ole otettu yleiseksi sivistyskieleksi. Tälläkin esimerkillä\npiti halvennettaman suomen kieltä, kun sellaiset väitteet, että suomen\nkohottaminen sivistyskieleksi on mahdotonta, kohtuutonta, tarpeetonta,\njopa vahingollistakin, on meidän taholtamme osoitettu perättömiksi.\n\n— Mitä Runeberg nykyisin sanoo kielikysymyksestä? tiedusteli Lönnrot.\n\n— Porvooseen kymmenisen vuotta sitten muutettuaan hän on niin\nsanoakseni vetäytynyt kuoreensa. Hän asuu siellä rutiruotsalaisessa\nympäristössä, opettaa koulussa nulikoita ja kirjoittaa runojaan.\nHyviä runoja hän kirjoittaakin ja useimmiten hän hakee aiheensa\nsupisuomalaisilta seuduilta. Hän tekee suurta kulttuurityötä. Kun\nhänen runonsa kerran käännetään suomalaisenkin kansan luettaviksi —\nsitä en epäile —, tulee niillä olemaan suuri merkitys. Niiden henki on\nselvästi suomalainen. Muuten Runeberg on vieraantunut aikaisemmista\nsuomalaisuusharrastuksistaan, mutta suomalainen rahvas on yhä hänelle\nrakas.\n\n— Castrénista ei liene kuulunut mitään?\n\n— En ole kuullut erikoisempaa. Jossakin Kiinan rajoilla hän kai yhä\nvaeltelee ja etsii Suomen suvun kehtoa. Hänpä on myöskin sitkeä mies,\nmeidän Matias Aleksanterimme. Terveytensä on heikko, mutta siitä\nvälittämättä hän on kiertänyt Lapit, Venäjät ja Siperiat. Kalevalankin\nhän ehti kääntää ruotsiksi ja herätti luennoillaan siihen innostusta.\nSiitä miehestä kuullaan vielä paljon. — Toisestakaan pitkän matkan\nmiehestä, Yrjö Aukusti Wallinista, ei ole aivan äsken saapunut tietoja.\nHän kiertelee Egyptissä, Arabiassa, Palestiinassa, Mesopotamiassa,\nPersiassa, missä kierrelleekin, ja hänen tutkimuksensa tuovat\nepäilemättä tietoomme uusia puolia näistä maista ja niiden asukkaista.\n\n— Luoja suokoon heillekin menestystä vaikeassa työssään, virkkoi\nLönnrot. — Omaa kulttuuriamme hekin hiki otsassa rakentavat, he, kuten\nmonet muutkin. Ja Volmari Styrbjörn Schildt, hän on astunut rohkean\naskelen, on alkanut piirilääkärinä esimiestensä kiukuksi kirjoitella\nsuomenkielisiä virkakirjeitä. Uusia sanoja hän sepittelee kielemme\nrikastuttamiseksi. Tiede, taide, yleisö, henkilö, yksilö, opisto,\nkansallisuus, uskonto, kirjailija, ja monet muut — ne ovat mielestäni\nhyviä sanoja. — Hauskaa on näistä asioista tarinoiminen. Kajaaniin on\npitkä matka, Kuopio on jo paljon lähempänä maailmaa, tuntuu ainakin\nolevan. Ahkerasti olen kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, mutta\nsuullinen puhe on aina suullista puhetta. En tiedä, olenko oikeassa,\nmutta sellaisen käsityksen olen saanut, että meidän maassamme, eritoten\nsuomalaisuutta harrastavissa miehissä on herännyt vahva luomisen henki.\nTuntuu siltä, että me emme tyydy siihen, mitä on ollut ja mitä on, vaan\ntahdomme itse tutkia, tarkastella ja arvioida asiat, hyväksyä sen, mikä\nhyvää on, ja rakentaa uutta siihen, missä sitä tarvitaan. Ja näyttääpä\nminusta siltäkin, että me melkeinpä tietämättämme lähdemme työssämme\nikivanhalta pohjalta, siltä pohjalta, jonka tämä meidän kansamme loi jo\nhämärässä muinaisuudessa.\n\n— Oikeassa olet, veli. Kun kansa herää, niin se vaistomaisesti tuntee\nvoimansa ja tahtoo tehdä luomistyötä oman olemassaolonsa turvaksi.\nSellaista aikaa me juuri olemme alkaneet elää ja meidän itsekunkin\non suotu kantaa kortemme kekoon. Meidän kansamme on herännyt vasta\nosaksi. Se on herätettävä kokonaan, mutta lopullinen herääminen on\nvielä ankaran taistelun takana. Taistelua voidaan käydä julkisesti\nja suurella äänellä ja se puoli jää minunkin osakseni. Sitä voidaan\nmyöskin käydä hiljaisuudessa, kuten sinä teet, ja sillä on yhtä suuri\nmerkitys.\n\nSnellman naurahti ja jatkoi:\n\n— Minä olen oikeastaan joutunut rumpaliksi, jonka on rummutettava\narmeija hereille. Sinä taas hoitelet ikäänkuin kuormastoa, josta ei\nyleensä paljon puhuta, mutta joka kuitenkin pitää huolen sotajoukon\nravitsemisesta. Mistä sitten ilmaantuvat kenraalit, jotka johtavat\njoukot voittoon, sitä en osaa vielä arvata. — Mennäänpä nyt kotiin ja\nlaitetaan kuntoon uusi rumpu, jolla voidaan taas päristää.\n\n\n\nVAIKEITA AIKOJA.\n\n\nSnellman sai Lönnrotin avulla toimeen uuden lehden. Sen ääni oli\nvarovaisempi, mutta sen herättämä kiukku ei silti ollut pienempi.\n\nSuomenmielisten taholta vaadittiin suomen kielen professorin viran\nperustamista yliopistoon ja virkaan ajateltiin itseoikeutettuna\nLönnrotia. Hanke raukesi — sen sijaan perustettiin venäjän kielen\nprofessorin virka.\n\nSnellman teki pitemmän ulkomaanmatkan. Filosofian professorin virka\nHelsingin yliopistossa oli joutunut avoimeksi. Hän haki sitä, sai\nkonsistorion puoltolauseen, mutta häntä ei nimitetty virkaan. Upsalan\nyliopistossa tarjottiin hänelle samanlaista virkaa, mutta hän voitti\nkiusauksen. Helsinkiin perustettiin kauppaopisto ja Snellmania\najateltiin sen johtajaksi, mutta kenraalikuvernööri ilmaisi antavansa\nluvan opiston perustamiseen vain ehdolla, ettei Snellman tulisi opiston\njohtajaksi. Samoina aikoina hallitus kuitenkin tarjosi hänelle Suomen\nvirallisen lehden päätoimittajan virkaa. Se arveli kai tekevänsä\nSnellmanin siten vaarattomaksi, jopa saavan tarkoituksiaan palvelemaan\nhänen kirjailijakykynsä.\n\nSnellman muutti Helsinkiin ja sai leipänsä kauppias Bergströmin\nliikkeen kirjanpitäjänä.\n\nEuroopassa syntyi vapausliikkeitä. Kansat rupesivat vaatimaan\noikeuksiaan, yleensä vanhoilliset hallitukset alkoivat taistelun\nkaikkea vapaamielisyyteen vivahtavaakin vastaan. Ja mitä suuressa\nmaailmassa tapahtui, se ei voinut olla enää tavalla tai toisella\nkoskettamatta Suomeakin.\n\nNikolai I oli taantumuksen tukipylväitä. Suomen valtiolliseen asemaan\nnähden hän ei ryhtynyt suoranaisiin sortotoimenpiteisiin, mutta ei\nsallinut myöskään mitään uudistuksia. Hän hallitsi piiska kourassa\nVenäjää ja komensi sitä kuin pataljoonaa. Suomi sai olla rauhassa,\nmutta senkin oli seisottava hievahtamatta paikallaan.\n\nRuotsalaistuneet suomalaiset näkivät Snellmanissa, heräävän\nsuomalaisuuden näkyvimmässä miehessä, yhä vaarallisemman\nvihollisen. Hänet oli aikanaan kukistettava ja sikäli haudattava\nsuomalaisuusliikekin. Venäläisen kenraalikuvernöörin ja Venäjän\nhallituksenkin korviin alettiin kuiskia yhtä ja toista. Venäjän\nhallitus sai asioista sen käsityksen, että Suomen suomalaisuusliike\noli oikeastaan samaa kammottua liikehtimistä kuin Keski-Euroopan\nvapautumispyrkimykset, jopa samaa kuin Ranskan kapinoivat kommunardit.\nSuomalaisuusliikettä alettiin Venäjän hallituspiireissäkin katsoa\nvihamielisin silmäyksin. Ja kaiken lisäksi siellä pääsi valtaan\nsellainenkin käsitys, että suomalaisten syvimpänä salattuna\ntarkoituksena oli kaikkien Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen\nirroittaminen Venäjästä ja liittäminen yhteen suureksi, itsenäiseksi\nvaltakunnaksi. — Snellmania haukuttiin Suomessa jopa kommunistiksikin.\n\n1850 Suomessa julkaistiin kaiken tämän seurauksena surkean kuuluisa\nsensuuriasetus. Siinä kiellettiin kaiken muun, paitsi puhtaasti\nuskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden julkaiseminen suomen\nkielellä. Mikäli muunlaista kirjallisuutta haluttiin julkaista, sai\nse tapahtua vain viranomaisten erikoisella luvalla. Ja luvansaannissa\nvaikuttivat merkityksellisesti Suomen ruotsalaistuneet virkamiehet.\nYlitsekäymätön aita näytti siis kertakaikkiaan kohonneen suomalaisuuden\nasian kapealle polulle. Ruotsin kielen tie jäi edelleen laveaksi ja\nselväksi.\n\nKaikkien ihmeeksi yliopistoon seuraavana vuonna keisarin käskystä\nasetettiin suomen kielen oppituoli. Virkaan ei nimitetty Lönnrotia,\nvaan siihen kutsuttiin matkoiltaan palannut M.A. Castrén. Hänen\nkuoltuaan jo seuraa vana vuonna Lönnrot monien mutkittelujen jälkeen\nnimitettiin virkaan ja hän muutti Helsinkiin. Samana vuonna Snellmankin\nnimitettiin »siveysopin ja tiedeiden järjestelmän» professoriksi.\n\n\n\nKRIMIN SOTA.\n\n\nVenäjän jouduttua sotaan Turkkia vastaan asettuivat Englanti ja\nRanska Turkkia tukemaan. Niiden yhtynyt laivasto saapui Itämerelle.\nSe pommitti turhaan Viaporia, mutta valloitti ja hävitti venäläisten\nAhvenanmaalle rakentaman Bomarsundin linnoituksen. Pohjanlahden\nrannikkokaupunkeja tämä laivasto hieman ahdisteli, suuremman vahingon\nse teki polttaessaan Oulun tervahovin.\n\nSuomalaiset pysyivät tämän sodan aikana täysin uskollisina, torjuivatpa\nvapaaehtoisin voimin ja yhdessä sotaväen kanssa joitakin vähäisempiä\nmaihinnousuja. Liittoutuneet eivät ryhtyneetkään Suomen rannikolla\nhuomattavampiin maihinnousuyrityksiin.\n\nNikolai I kuoli äkkiä v. 1855 sodan vielä jatkuessa ja valtaistuimen\nperi Aleksanteri II. Rauha solmittiin seuraavana vuonna.\n\n\n\nUUSIA TUULIA.\n\n\nSalaisella keisarillisella käskykirjeellä oli viranomaisia jo\nkehoitettu olemaan noudattamatta sensuuriasetusta. Asetus unohtui\nsodan aikana, eikä sitä kyetty enää henkiin herättämään. Valtaistuimen\nympärillä alkoivat puhaltaa vapaammat tuulet. Sanomalehdessä\n»Suometar» Yrjö Koskinen jyrkästi vaati korkeampien suomenkielisten\noppikoulujen perustamista. Kihlakunnan tuomari K.F. Forsström rupesi\nvastuksesta välittämättä laatimaan suomenkielisiä pöytäkirjoja, mutta\npian viranomaiset häntä siitä jyrkästi kielsivät. Aina toimelias\nV.S. Schildt perusti v. 1858 Jyväskylään ensimmäisen suomenkielisen\nyksityisen oppikoulun.\n\nNuoremmissa yliopistopiireissä heräsi kielikysymyksestä riippumatonta\nkuohuntaa yliopistossa yhä vallitsevaa ankaran virkavaltaista komentoa\nvastaan, jota kenraalikuvernöörin ohella harjoittivat etenkin vuoronsa\nperään kanslereina toimivat ruotsinmieliset kenraalit. Tämän kuohunnan\nseurauksena oli jo mainetta niittäneen nuoren tiedemiehen Aadolf Eerik\nNordenskjöldin karkoittaminen maasta. Hän asettui asumaan Ruotsiin ja\nalkoi siellä mainehikkaan uransa napaseutujen tutkijana.\n\nSnellman oli jälleen ryhtynyt toimittamaan »Litteraturbladiaan» ja\njatkoi siinä hyökkäyssotaansa. Asetettiinpa jo virallinen komiteakin,\njossa Lönnrot oli jäsenenä, pohtimaan kysymystä suomen kielen\nkäyttämisestä virastoissa. Etupäässä ruotsia puhuvista kootun komitean\nlausunto oli perin laiha. Lausunnon mukaan virkamiehiä ei saanut\npakottaa antamaan suomenkielisiä asiakirjoja, vaan saivat he sen kyllä\ntehdä, mikäli itse halusivat. Suomalaiset olivat muka niin takapajulla,\netteivät käsittäisi suomenkielisiä asiakirjoja. Lönnrot liitti\nmietintöön vastalauseensa ja ehdotti virkamiehille myönnettäväksi\nviisi vuotta aikaa suomea oppiakseen, jonka jälkeen suomenkielisten\nasiapaperien antaminen olisi pakollista. Komitean lausunto herätti\nsuomenkielisten taholla vastaväitteitä. Varsinkin Snellman ja päätään\njo nostava Agathon Meurman arvostelivat sitä kiivaasti.\n\nSuomalaisuuden tuimimmatkin eturivin taistelijat käyttivät yhä,\naniharvoja lukuunottamatta, puhe- ja kotikielenään ruotsia. He\nolivat lähteneet ruotsalaistuneista kodeista — Snellman ja Koskinen\npolveutuivat alkujaan Ruotsista saapuneista suvuista —-, olivat\nkäyneet ruotsalaisen koulun ja suorittaneet opintonsa yliopistossa\nruotsiksi. He olivat siihen tottuneet ja osasivat sillä lausua\nsujuvimmin ajatuksensa. Ja vain ruotsin kielellä he saattoivat saada\nmielipiteensä vastustajainsa korviin. Suomen yläluokka ei enää osannut\nsuomea, ei halunnut sitä oppia eikä, mikäli osasi, tahtonut puhua. Se\nhäpesi isiensä kieltä. Ja samoin tekivät monen monet supisuomalaisista\nkodeista lähteneet kiipijätkin vallasväen piioista pikku virkamiehiin\nsaakka. Huomattavampaan virkaan ei suomalaissyntyinen päässytkään.\nNimiä muutettiin ruotsalaisiksi sekä omasta tahdosta, mutta sitenkin,\nettä papit, upseerit ja virkamiehet merkitsivät monen monia kirjoihinsa\nruotsalaisilla nimillä.\n\nAmmottava juopa oli näinä vuosikymmeninä auennut suomenkielisen rahvaan\nja ruotsinkielisen yläluokan välille. Se synkeä epäluulo, joka jo\nmuinaisten veroja kiskovien voutien, läänitysisäntien ja tunnottomien\nvirkamiesten, niin maallisten kuin hengellistenkin, ajoista saakka\noli jäänyt kytemään talonpojan mieleen, se syöpyi nyt yhä syvemmäksi\nnäinä vuosikymmeninä, jolloin yläluokka kielellisestikin kokonaan\nerottautui alaluokasta. Tällöin pääsi Suomen rahvaaseen juurtumaan sen\nkatkeroittunut viha kaikenlaisia »herroja» kohtaan.\n\nEräässä kirjeessään aina sovinnollinen Lönnrotkin nimitti jo\nruotsinkielisten eristäytymistä »Jerikon muuriksi». Mutta hän lisäsi\nmyöskin, että suomalaisille on myönnettävä heidän oikeutensa, suomen\nkielen sorron on väistyttävä ja että maa pakosta suomalaistuu.\n\nSnellman esitti lehdessään »Litteraturblad» jatkuvasti\nkieliohjelmaansa. Oppikoulut oli toistaiseksi tehtävä kaksikielisiksi,\njotta nouseva suomalainen sivistyneistö voisi omaksua ruotsinkielisestä\nkulttuurista, mitä siinä omaksuttavaa olisi, ja tuleva ruotsinkielinen\nsivistyneistö oppisi suomen kielen. Suomenkielisille ei kieli myöskään\nenää saanut olla esteenä teknillisiin ja merikouluihin pääsyyn. Ajan\npitkään suomen oli tultava maan varsinaiseksi sivistyskieleksi ja\nsivistyneistön tuli vähitellen omaksua se kokonaan.\n\nValtiollisessa suhteessa Snellman omaksui jyrkästi sen kannan, että\npuhe Suomen liittämisestä jälleen Ruotsiin, jota ajatusta Ruotsin\nlehdistö tällöin saarnasi, oli turhaa haaveilua ja ettei tällainen\nyhdistäminen, mikäli sitä voitaisiin ajatella edes mahdolliseksi, olisi\nSuomelle onneksi. Suomen oli käytettävä tilansa parantamiseen kaikki ne\nmahdollisuudet, joita olevat olot Venäjän yhteydessä suinkin sallivat.\nHän arveli parempien aikojen koittavan ja hänen mielestään voitiin\ntäydellisesti luottaa Aleksanteri II hyviin aikomuksiin Suomeen nähden.\n\nVallanpitäjät huomasivat vähitellen, ettei Snellman suinkaan ollut\nyhteiskunnallinen mullistaja, vaan päinvastoin suuri kyky, jota\nhallitus saattoi käyttää hyväkseen mikäli se toimi parannuksien\naikaansaamiseksi. Ministerivaltiosihteeri Armfelt ja hänen apulaisensa\nStjernvall-Walleen alkoivat kysellä hänen neuvojaan yliopistoa\nkoskevissa asioissa. Kenraalikuvernöörin, balttilaisen kreivi Bergin\nluottamustakin hän saavutti sikäli, että voi hänen luonaan vaikuttaa\nsuomen kielenkin eduksi. Keisari julkaisi manifestin, jossa määrättiin\nvalittavaksi maan kustakin säädystä yhtä monta edustajaa valiokunnaksi,\njonka tuli antaa lausuntonsa hallituksen sille jättämistä ehdotuksista.\nNäistä ehdotuksista keisari valiokunnan lausunnon perustalla\nvahvistaisi tuleviin valtiopäiviin saakka voimassaoleviksi ne, jotka\nhän katsoisi maalle hyödyllisiksi. Suomessa asetuttiin valiokunnan\nvalitsemista vastustamaan, koska sen valtiopäivien tilalle asettuminen\nsoti perustuslakeja vastaan. Saatuaan tyytymättömyydestä tiedon muutti\nkeisari heti asian sellaiseksi, ettei se loukannut perustuslakeja.\nSnellman kehoitti nyt valitsemaan valiokunnan, koska sen asettaminen\ntietäisi valtiopäivien koollekutsumista, ja kehoitti luottamaan\nedelleenkin hallitsijan hyvään tarkoitukseen. Hänen käsitykseensä ei\nyhdytty. Hän julkaisi asiasta tuimia, osittain väärinkäsitystäkin\naiheuttavia kirjoituksia ja sai vastaansa koko ruotsinkielisen\nlehdistön. Likaryöppy toisensa jälkeen syydettiin hänen päälleen ja\nväitettiin hänen toimivan vain itsekkäistä syistä. Loppujen lopuksi\nhänen mielipiteensä kuitenkin voitti ja osoittautuikin oikeaksi.\n\nSnellmanille tarjottiin keisarin tahdosta kansliatoimituskunnan\npäällikön paikka senaatissa, mutta hän ei suostunut ottamaan sitä\nvastaan. Hän ei halunnut luopua tiedemies- ja sanomalehtimiesurastaan\nja ehkäpä häntä arvelutti sekin, että sanottaisiin hänen siten\nperineen palkkion toimistaan hallituksen puoltajana. Pian hänelle\ntarjottiin raha-asiain toimituskunnan päällikön paikkaa. Keisari\noli lukenut hänen ehdotuksensa ulkomaisen lainan ottamisesta Suomen\nhypoteekkiyhdistykselle, lausahtanut »Sepä on korkeata talousoppia»,\nja tullut vakuutetuksi Snellmanin kyvystä valtiotaloudellisissa\nasioissakin. Snellman otti nyt vastaan tarjotun viran ja niin tuli\ntästä kaiken rauhan rikkojasta, suomalaisesta villitsijästä senaattori\n— Suomen rahaministeri.\n\nRuotsinmielisyyden muurin tärkeimpään varustukseen, senaattiin, murtui\nensimmäinen aukko jyrkimmän suomalaisuustaistelijan tullessa sen\njäseneksi.\n\n\n\n\nVALTIOPÄIVÄT\n\n\n _Porvoon valtiopäivien jälkeen v. 1809 Suomen säätyjä ei kutsuttu\n kertaakaan koolle. Aleksanteri I aikoi sen kyllä tehdä, mutta\n kutsu siirtyi siirtymistään ja lopuksi siitä ei liene ollut\n enää puhettakaan. Nikolai I vastusti kaikkea tämän tapaista\n lainsäädäntötoimintaa, mutta silti hänkin lienee ajatellut Suomen\n säätyjen koolle kutsumista, — ajankohta vain ei milloinkaan »ollut\n sopiva». Aleksanteri II ratkaisi asian ja saattoi Suomen lainsäädännön\n perustuslakien edellyttämälle uralle. Tämä valtioteko otettiin\n Suomessa riemulla vastaan ja keisaria kohtaan tunnettu kiitollisuus\n oli täydestä sydämestä lähtenyttä. V. 1863—64 valtiopäivien koolle\n kutsuminen takasi ennakkopäätöksellä Suomen asiain hoitotavan yli\n puoleksi vuosisadaksi. Porvoon valtiopäivien jälkeen maamme asioita\n oli hoidettu puhtaasti hallinnollisesti._\n\n\nKeisaria painoivat raskaat huolet. Puola oli noussut kapinaan ja tätä\nkapinaa kukistettiin parhaillaan verisesti. Liettua oli vaarassa.\nRanska saattaisi tulla Puolan avuksi ja silloin uhkasi vaikea sota.\n\nVenäjällä hän oli kaksi vuotta aikaisemmin itsevaltiaan mahtikäskyllä\nlakkauttanut maaorjuuden. Tämä teko oli ensin herättänyt suunnatonta\nihastusta, mutta nyt jo sekä entiset isännät että vapautetut orjat\nalkoivat murista tyytymättöminä. Kaukaasiassa kyti ja leimahteli\nainainen kapinanhenki ja Venäjälläkin vehkeilivät niin ylhäiset kuin\nalhaiset. Kuitenkin oli virkamiesten ja kiihkovenäläisten toimesta\nkaikkialta valtakunnasta tulvinut keisarille rajattoman uskollisuuden\nilmauksia. Suomesta vain ei kuulunut mitään. Olivatko suomalaiset\nuskollisia vai hautoivatko hekin salahankkeita?\n\n— Mitäpä jurot suomalaiset kiiruhtaisivat julistamaan maailmalle tai\nminullekaan ajatuksiaan? Tietenkin he tuntevat myötätuntoa Puolaa\nkohtaan, vaikka eivät sano sitäkään julki. Ja kun eivät julista sitä\nmaailmalle, niin mitäpä he vakuuttelisivat minullekaan ihastustaan,\nvaikka olen vähin vakuutuksia odotellutkin. Elävät omissa oloissaan,\nne jäykkäniskat, miettivät ja katselevat. Koska siis Suomesta ei kuulu\nmitään, niin siellä kai ollaan uskollisia. Vai mitä arvelette, Armfelt?\n\n— Sire, suomalaiset ovat uskollisia. He pitävät tämän asian niin\npäivänselvänä, että sen vakuuttaminen on heistä turhaa sanojen\nhaaskausta.\n\n— Aivan niin, Armfelt. Sellaiseksi minäkin heidän luonteensa tunnen.\nVenäläisistä tällainen vaiteliaisuus on käsittämätöntä, jopa karkeaa\nepäkohteliaisuuttakin, mutta Suomi, sen kansa ja olot ovatkin heille\ntuntematonta maailmaa. Minä luotan suomalaisiin, mutta sittenkin\nepäröin, mitä minun olisi nyt tehtävä. Suomessa siis odotetaan säätyjen\nkoolle kutsumista?\n\n— Niin, Sire. Maanmieheni ovat odottaneet sitä jo viisikymmentä vuotta.\nTeidän majesteettinne on heti hallitsijaksi tultuanne ja Helsingissä\nkäydessänne senaatin täysistunnossa tiedoittanut ne vapaamieliset\nsuuntaviivat, joiden mukaan teidän majesteettinne aikoo Suomea hallita.\nLisäksi teidän majesteettinne on aivan äskettäin antanut selvästi\nymmärtää, että valtiopäivät kutsutaan koolle. Teidän majesteettinne\nvallassa on maanmiehieni eittämättömän uskollisuuden yhä suurempi\nlujittaminen. Sire, maanmieheni ovat käsittäneet teidän majesteettinne\ntahdon ilmauksen lupaukseksi ja odottavat sen täyttämistä.\n\n— Te suomalaiset puhutte suoraa ja koristelematonta kieltä, naurahti\nkeisari. — Aniharvoin minä sellaista kuulenkaan. Minua imarrellaan,\nkumarrellaan ja minulta salataan asiat, mikäli ei luulla niiden minua\nmiellyttävän. Niin, Armfelt, Suomen oikeuksien laajentaminen tällaisena\najankohtana on uskallettu teko, mutta mitä olen suomalaisille luvannut,\nsen pidän. Kutsumme siis valtiopäivät koolle Helsinkiin. Isoisäni kävi\nitse avaamassa ensimmäiset valtiopäivät, minä lähden avaamaan toiset.\n\nNäin keisari ja ministerivaltiosihteeri ehkä saattoivat keskustella\ntai ainakin näin ajatella. Olipa asia siten tai täten — keisari\nkutsui Suomen säädyt koolle ja lähti itse juhlallisesti valtiopäivät\navaamaan. Komentajakeisarikin oli aikoinaan käynyt Suomessa. Oli\ntullut, katsonut, havainnut maan rauhalliseksi, lahjoittanut\nrahaa kirkon rakentamista varten Helsinkiin, lausahtanut joitakin\nkalskahtavia lauseita, viitannut kädellään ja lähtenyt. Kansa oli\nkatsonut komearyhtistä mahtajaa ihmeissään, mutta ennenkuin se ennätti\noikein ajatella, kannattaisiko kunnolla hurrata vai ei, oli keisari jo\ntipotiessään.\n\nAleksanterin tulo oli toisenlaista. Komea katseltava hänkin oli, mutta\nhänen olemuksensa ei ollut yksinomaan vastaansanomattoman käskijän\nolemus.\n\nHöyryllä kulkevalla laivalla keisari saapui Helsinkiin ja hänet\notettiin ilolla vastaan.\n\n— Suomelle hyvää tarkoittavaksi hallitsijaksi hänet jo aikaisemminkin\ntiedettiin, sellaiseksi omin silmin nyt todettiin ja sen mukaan\nhurrattiin, arvioivat asiaa parhaisiin tamineihinsa sonnustautuneet\nHelsingin porvarit.\n\nSuomeen oli jo rakennettu ensimmäinen rautatie. Helsingistä\nHämeenlinnaan sitä riitti. Keisari lähti heti junalla Parolan leirille\ntarkastamaan siellä olevia suomalaisia ruotuväkipataljoonia.\n\nSuomen rahvaan lähettämä lähetystö oli aikaisemmin kesällä käynyt\nTsarskoje Selossa keisarin puheilla kiittämässä valtiopäiväkutsusta\nja samalla esittämässä toivomuksia suomen kielen asiassa. Snellman\ntahtoi kieliasian ratkaistavaksi keisarin käydessä Suomessa. Armfelt,\njoka ei suosinut suomen kielen oikeuksiinsa saattamista, ei asettunut\nmyötämielelle, mutta ei pannut vastaankaan, Stjernvall-Walleen kannatti\nasiaa. Käskykirje valmistettiin Pietarissa ja vasta Parolassa keisarin\npuheille kutsuttu Snellman sai sen lopullisesta sanamuodosta tiedon.\nSiinä tunnustettiin ruotsi edelleenkin maan viralliseksi kieleksi,\nmutta senaatin oli ehdotettava tapa ja järjestys, jolla suomen kieli\nkahdenkymmenen vuoden kuluessa oli asetettava oikeuksiinsa. Käskykirje\ntuotti Snellmanille pettymyksen, mutta hän päätteli, ettei tällä kertaa\nollut enempää saavutettavissa ja että »aikanaan oli korkoineen otettava\ntakaisin, mitä keisarillisesta lupauksesta voitaisiin toimeenpanossa\ntinkiä pois». Suomen rahvas kuitenkin otti tiedon kielensä\nvapauttamisesta vastaan syvällä riemulla.\n\nValtiopäivät kokoontuivat. Ritaristo ja aateli, jonka 226 sukua\nedusti 161 sukunsa päämiestä tai aatelista valtuutettua, kokoontui\näsken valmistuneessa ritarihuoneessaan, maamarsalkkana senaatin\ntalousosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Nordenstam. Papistoa edusti\narkkipiispa Bergenheim, säädyn itseoikeutettu puhemies, kaksi piispaa\nja 30 papiston valitsemaa edustajaa. Porvaristossa oli 37 edustajaa,\npuhemiehenä Viipurin pormestari Örn, ja talonpoikaissäädyssä 48,\npuhemiehenä satakuntalainen Aukusti Mäkipeska.\n\nKeisari saapui loistavan seurueen kanssa, jossa olivat hänen kolme\npoikaansa, eräs suuriruhtinas, ulko-, sota- ja meriministerit,\nministerivaltiosihteeri, kenraalikuvernööri ja monia muita. Uhkaavan\nsodan vuoksi oli Helsinkiin ja sen läheisyyteen koottu 20000 miestä\nvenäläistä sotaväkeä.\n\nSeisoen saman valtaistuimen edessä, jonka äärestä ensimmäinenkin\nAleksanteri oli antanut vakuutuksensa, Aleksanteri II piti säädyille\nranskankielisen, pääasiassa Snellmanin laatiman, keisarin omilla\nlisäyksillään varustaman valtaistuinpuheen. Se sisälsi yleviä\najatuksia, huokui täyttä luottamusta suomalaisiin ja herätti\nsäädyissä mieluista tyydytystä. Puhe päättyi sanoilla: »Teidän\nasianne, suuriruhtinaan maan edustajat, on arvokkuudella, kohtuudella\nja tyyneydellä keskusteluissanne osoittaa, että vapaamieliset\nvaltiolaitokset, läheskään olematta vaaraksi ymmärtäväisen kansan\nkäsissä, joka tahtoo yksissä neuvoin hallitsijansa kanssa ja\nkäytännöllisellä tavalla työskennellä menestyksensä kartuttamiseksi,\novat järjestyksen ja onnellisuuden takeena.»\n\nJuhlimisten jälkeen keisari lähti neljän päivän kuluttua Helsingistä\nsäätyjen jäädessä jatkamaan työtään. Se oli muodollisestikin\nvaikeata. Porvoon valtiopäivien aikaisia edustajia ei ollut enää\nmukana, tällaiseen työhön tottumattomat miehet koettivat nyt tehdä\nparhaansa. Esityksiä oli käsiteltävinä 50, lisäksi tulivat lukuisat\nanomusesitykset. Asiat valmisteltiin valiokunnissa. Kun säätyjen\nedustus niissä oli erilainen, toimitettiin äänestykset valiokunnissa\nsäädyttäin. Lakiesityksen lopullinen hyväksyminen vaati neljän säädyn\nmyönteisen päätöksen.\n\nValtiopäivät olivat koolla neljä kuukautta ja jatkoivat työtään\nseuraavana vuonna. Tärkeitä kysymyksiä saatiin ratkaisuun. Aateliston\nyksinoikeus säteritilan omistamiseen ja syntyperäisoikeus erinäisiin\npappis- ja opettajanvirkoihin lakkautettiin, uusi painoasetus ja\nmaalaiskuntain kunnallisasetus saatiin toimeen. Kysymykset naisen\ntäysivaltaisuudesta, holhouksesta, pakkoluovutuksesta, tilusten\nlohkomisesta, syytinkilaitoksen supistamisesta, palkollisten\nja joutolaisten asemasta, yhtiöistä, tilusten rauhoittamisesta\nkotieläinten tuottamilta vahingoilta sekä rikos- ja rangaistuskaarien\nlieventämisestä saatiin myönteiseen päätökseen. Erittäin tärkeäksi\nmuodostui päätös viinan kotitarvepolton lakkauttamisesta. Tässä asiassa\netenkin talonpoikaissääty asettui kieltoa jäykästi vastustamaan,\nkatsoen sen loukkaavan ikivanhaa oikeuttaan ja etuaan. Sitkeän\nvastarinnan jälkeen sääty vihdoin myöntyi ja V. 1866 laki keisarin\nvahvistamana tuli voimaan.\n\nMonet lakiehdotukset eivät saavuttaneet ratkaisuaan. Sellaisista\nolivat tärkeimmät uusi kirkkolaki, rikoslaki, merilaki, elinkeinolaki,\nvesioikeus, kyydinpito ja teiden rakentaminen, veroparselin muutos,\nmetsästys- ja kalastuslaki, mitat ja painot sekä kaupunkikuntain\nitsehallinto. Lahjoitusmaiden lunastusasia sekä kysymys Suomen pankin\nluovuttamisesta valtiopäivien hoitoon jäivät ratkaisua vaille. Niistä\nkysyttiinkin vain säätyjen mielipidettä.\n\nValtiopäivien oli laadittava myöskin tuloja menoarvio seuraavaa\n3-vuotiskautta varten. Tässä asiassa säädyt tottumattomuutensa\nvuoksi perin rohkeasti myöntelivät varoja rautateiden rakentamiseen,\nkoulumenoihin, uusiin kanavarakennuksiin ja soiden kuivatuksiin.\nValtion vuotuinen vakinainen menosääntö oli 18 miljoonaa markkaa,\nmutta säädyt määräilivät lisäksi ylimääräisiä menoja 19 miljoonaa\nmarkkaa 3-vuotiskaudeksi. Menoista jäikin suurin osa varojen puutteessa\nsuorittamatta.\n\nAnomusehdotuksista oli huomattava ehdotus oman kauppalipun\nhankkimisesta Suomelle, mutta se jätettiin sikseen. Yksimielisesti\nsitävastoin kannatettiin ehdotusta, että senaatin oikeusosasto\nerotettaisiin itsenäiseksi oikeudeksi, jonka jäseniä ei voitaisi\nerottaa. Kaikki myöskin kannattivat ehdotusta Suomen sodan aikaisten\nsota vanhusten toimeentulon turvaamiseksi.\n\nSuomen kieltä puhuvat edustajat olivat oikeutettuja saamaan asioista\nsamat tiedot kuin ruotsiakin puhuvat. Hallituksen kielenkääntäjäin\ntoimet tässä suhteessa olivat aivan surkeita. Käännöksiä ei saattanut\nuseasti edes ymmärtää. Sittenkin suomen kieli näillä valtiopäivillä\nharppasi pitkän askelen eteenpäin. Suomen lainsäädäntötyö oli\nvaltiopäiväkutsun nojalla päässyt oikeille ja laillisille urilleen ja\njatkui säännöllisenä edelleen puolen vuosisataa. Muodot vakaantuivat,\nedustajat tottuivat työhönsä, ja valitsijat katsoivat näitä jäyhiä,\nvakaumuksessaan rehellisiä miehiä, seutukuntiensa parhaita,\ntodellisella arvonannolla.\n\nKäydessään Suomessa Aleksanteri II poisti asuntoaan vartioivat\nvenäläiset sotamiehet sanoilla: »Tässä maassa en tarvitse vartijoita.»\nVenäjällä hänen vartiostonsa tehtiin monenkertaisiksi. Puolassa,\nLiettuassa, Virossa, Kaukaasiassa ja itse Venäjälläkin häntä synkeästi\nkirottiin sortajana. Suomi oli hänen laajan valtakuntansa ainoa kolkka,\njossa häntä yksimielisesti siunattiin.\n\n\n\n\nNELJÄ TIETÄJÄÄ\n\n\n Suomella oli neljä suurmiestä, joiden toiminta sattui samoihin\n vuosikymmeniin 1800-luvulla: kansallisen kulttuurin kohottaja ja\n tukipylväs Elias Lönnrot, kansallinen herättäjä J.W. Snellman,\n kansallisrunoilija J.L. Runeberg ja suurin kirjailijamme Aleksis\n Kivi. Kolmen ensinmainitun ystävyyssuhde oli läheinen. Kivi teki\n työnsä heistä erillään, mutta empimättä hänet on mainittava heidän\n rinnallaan. — Seuraava kuvaus kolmen suurmiehen illanistujaisista on\n sommiteltu vapaasti ottaen huomioon säilyneet tiedot ja ajan tavat.\n Heidän luonnepiirteitään kuvaavat, Cygnaeuksen suuhun pannut tarinat\n pohjautuvat prof. G.S. Palménin ja valtiopäivämies Heikuran suullisiin\n kertomuksiin.\n\n\nKahdet rattaat kolisivat Helsingin ja Porvoon välisellä mutkikkaalla\ntiellä. Aamuvarhaisella ne olivat lähteneet Helsingistä ja saapuivat\nperille puiden varjojen jo pidetessä pitkiksi. Porvoossa ne pysähtyivät\nkaikkien kaupunkilaisten hyvin tunteman talon edustalle ja niistä\nlaskeutui maahan kangistunein jäsenin neljä vanhahkoa herraa.\n\nTalon ovelle ilmaantui ryhdikäs, silmälasiensa takaa tutkivasti\nkatseleva mies. Heti hän tunsi tulijat ja lausahti iloisesti:\n\n— No mutta, eiköpähän runoniekan matalaan majaan saavukin vanhoja\nystäviä! Tervetuloa, rakkaat veljet, tervetuloa! Suuri kunnia talolleni\ntapahtuu, kun itse senaattori Snellman tuo kynnykseni yli arvossa\nkorkean, vaikka luonnossa tosin hieman matalatekoisen olemuksensa. Ja\nkunnia on aivan yhtä suuri, kun kuulu vaeltaja Lönnrot saapuu luokseni.\nEikä se vähene nähdessäni portaillani veli Cygnaeuksen liehuvan viitan\nja kalabrialaisen rosvon leveälierisen hatun. Ja veljeni runosepän\nvirassa, sinä Pohjoismaiden historian professori Sakari Topelius, ole\nsinäkin yhtä tervetullut. Tämän tervetuliaispuheen jälkeen käymme\nsisään, veljet.\n\n— Pälkähti päähämme lähteä hieman tuulettamaan pölyttyneitä\nolemuksiamme. Muistimme sinun suunnilleen näinä aikoina pitävän\nnimipäiviä, selitteli Snellman eteisessä. — Tämä Porvoon matka vastaa\njo pientä ulkomaanmatkaa. Saavuimme toivottamaan onnea.\n\n— Kiitos, kiitos! Nimipäivät tosin olivat jo eilen, mutta se ei\nhaittaa. Nytpähän ei, sen parempi, olekaan muita vieraita. Saamme\ntarinoida omassa piirissämme. — Fredrika, täällä on rakkaita vieraita,\ntulehan toki tervehtimään!\n\nRuneberg istutti nälkäiset ja janoiset vieraansa viipymättä pöydän\nääreen ja puheli:\n\n— Olipahan tosiaankin hauska, että tulitte. Harvoin tapaamme nykyisin\ntoisiamme. Maailma on kulkenut kulkuaan ja meistä on itsekukin lähtenyt\nomalle ladulleen.\n\n— Mutta Johan Ludvig! Sinä pidät vain tuota kulunutta\nmetsästysmekkoasi, vaikka sait harvinaisia vieraita. Menehän toki\nvaihtamaan takki yllesi.\n\n— Kas vain, enpä huomannutkaan. Tämä mekko on niin mukava ja kodikas,\nja minä olen tähän niin mieltynyt, että se on jo tulemaisillaan\ntoiseksi minäkseni. Suokaa anteeksi, hyvät veljet, hajamieliselle\nrunontekijälle hänen huomaamattomuutensa. Sinä, Elias, et kiinnitä\nsiihen huomiota, ettekä te toiset myöskään, mutta veljemme Juhana\nWilhelm on näissäkin asioissa perin tarkka herra. Me muut olemme\nkyllä niitä miehiä, joiden yllä puku ei kestä silitettynä edes puolta\npäivääkään, mutta oletteko milloinkaan nähneet Juhana Wilhelmin\nhousuissa pienintäkään ryppyä tai hänen takissaan pölyhiukkasta — hehe —\n\n— No mutta, Johan Ludvig, aina sinä laskettelet leikkiä, torui Fredrika.\n\nSnellman rypisteli hieman kulmiaan, mutta yhtyi pian muiden nauruun.\nRuneberg kävi vaihtamassa takin ylleen ja syönti jatkui hilpeästi\ntarinoiden.\n\nSyönnin päätyttyä Runeberg näytteli vierailleen monet pyssynsä ja\nampumiensa kettujen nahat, kertoili hauskoja metsästysretkiensä\ntapahtumia reippaalla tavallaan ja lopetti: — Jumalan vapaassa ja\nkauniissa luonnossa minä parhaiten viihdyn. Kun kuljeksin siellä pyssy\nolallani, katselen ja mietiskelen, niin avautuu minulle siellä aina,\njoka kerran, uusia ihmeitä ja uusia maailmoita. Suhiseva tuuli puhaltaa\nsiellä pois ainaiset, jokapäiväiset huolet. Ja kun katse kantautuu\nvaltaviin etäisyyksiin, älyää ihmisparka oman surkean pienuutensa ja\nnöyryttää mielensä.\n\nAikanaan totikannu kaikkine tarpeineen ilmaantui pöydälle, savu\nsakeni ja puhe luisti yhä vaivattomammin. Snellmankin innostui\nriisumaan takkinsa sekä sen mukana jäykähkön arvokkuutensa ja tarinoi\npaitahihasillaan yhtä leppoisasti kuin muutkin.\n\n— Niinpä niin, puheli Runeberg, — yli kolme vuosikymmentä on jo kulunut\nniistä päivistä, jolloin intomieliset, kaikelle hyvälle alttiit nuoret\nmiehet perustivat Lauantaiseuran. Seura vaikutti aikansa ja kuoli,\nkuten kaikkien on kuoltava, niin ihmisten kuin heidän seurojensakin.\nJättikö se mitä hyvää jälkeensä? Jättikö?\n\n— Jätti se monen mieleen itämään monet hyvät ajatukset, virkkoi\nSnellman. — Paljon siellä turhiakin intoiltiin ja ihannoitiin, mutta\nkyllä asia on siten, että miehet, jotka eivät nuorina jotakin intoile\nja ihannoi, eivät vanhoinakaan kelpaa mihinkään.\n\n— Oikein puhuttu, veli Snellman, myönsi Cygnaeus. — Luulenpa, että se\nosaltaan kaikkiin meihin jätti lähtemättömän rakkauden tähän maahan\nja tähän kansaan. Ajatelkaamme ystäväämme Castrénia. Vain kaksi\nvuosikymmentä hänen suotiin vaikuttaa ennenkuin hänen elämänlankansa\nkatkesi, mutta tässä ajassa hän ehti suorittaa työn, joka hyvin\ntäyttäisi pitkänkin elämän. Hänen työnsä juuret ovat tietysti syvällä,\nmutta kaipa hänen palavaa tutkijaintoaan osaltaan kannusti sekin\nhenkinen tuki, jota hänen ystävänsä Lauantaiseuran ajoilta hänelle\nantoivat.\n\n— Epäilemättä. Ja seuramme piirissähän lausuttiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran syntysanat. Miten veli Lönnrot olisi voinut\nsuorittaa valtavan työnsä, ellei perustettu seura olisi ollut sitä\ntukemassa? Vai mitä sanoo seuran nykyinen esimies?\n\nLönnrot nyökytteli päätään ja vastasi:\n\n— Vaikeaapa tuo olisi ollut. Tahtoisinpa Lauantaiseuran suhteen\nhuomauttaa eräästä toisestakin seikasta, nimenomaan siitä keskinäisestä\nystävyydestä, joka nuorten miesten välille rakentui ja joka on\nvanhanakin pysynyt ja pitänyt. Nykyiseen aikaan, jolloin ollaan\ntukkanuottasilla ja läimäytellään lähimmäistä kuin konsanaan vierasta\nsikaa, olen suureksi ilokseni pannut merkille, että entisen seuramme\njäsenet, joista yksi kuuluu sinne, toinen tänne, tappeluttavat asioita,\nmutta ovat muuten ystäviä.\n\n— Oikein, oikein, niin pitäisi aina ollakin, innostui Runeberg. —\nOlen ajatellut paljon kielikysymyksen synnyttämää taistelunmelskettä.\nPitääkö sinun tosiaankin, veli Snellman, heiluttaa ruoskaasi niin\nhirvittävällä voimalla? Huomautan, että minä omalta kohdaltani\nymmärrän hyvin parannuksien tarpeellisuuden ja olen valmis myöntämään\nsuomenkielisille kaikki ne oikeudet, joita kohtuudella voidaan\najatella, mutta onko nyt aivan välttämätöntä singota sanoja kuin\nsuoraan sydämeen kohdistettuja heittokeihäitä?\n\n— On, veli Runeberg, tarpeellista se on. Suomenkielinen kansa pitää\njyryyttää hereille voimalla ja väellä. Ja kun ruotsinkielinen kansa on\njuuri yhtä kovakalloista ja itsepäistä kuin suomenkielinenkin, niin\ntäytyy sitä pehmittää lakkaamatta paukkuvilla iskuilla.\n\n— Niinpä niin, yhtä ja samaa kansaahan me olemme niin suomea kuin\nruotsiakin puhuvat. Yksi kansa, kaksi kieltä.\n\n— Oikein, niin on nyt. Mutta tulevaisuudessa on yksi kansa, yksi kieli,\nyksi mieli.\n\nSnellmanin naaman syvät uurteet tiukkenivat jo jäykiksi, mutta\nliestyivät taas Runebergin kohottaessa lasinsa ja sanoessa:\n\n— Näyttäköön tulevaisuus, oletko oikeassa vai et. Minä näen kansamme\nkaksikielisenä, mutta sittenkin yhtenä kansana. Rinnan molemmat ovat\ntätä maata aikojen kuluessa raivanneet ja sitä puolustaneet. Koittakoon\nkerran päivä, jolloin tässä maassa ei enää riidellä, vaan eletään\nsulassa sovussa. Siinä näen maamme tulevaisuuden elinehdon.\n\n— Tämän maljan juon mielelläni. Ja salli minun, veli Runeberg,\nonnitella sinua täydestä sydämestäni »Vänrikin» toisen osan\nilmestymisen johdosta. Istuin sen ääressä illan ja pitkälle yötäkin\nja runosi Suomen sotureista lämmittivät mieltäni. Ne ovat kaunista,\nmiehekästä ja suurta runoutta, ehkä ihannoivaa, mutta sittenkin suurta.\n\nRuneberg oli kiitoksesta hyvillään, mutta vastasi syvällä vakavuudella,\njoka silloin tällöin pilkisti esiin ilomielisen kuoren alta. —\nHerramme välikappaleita me kaikki olemme. Jos minun on suotu koskettaa\nsäkeilläni kansamme sydänkieliä, niin olen sittenkin vain välikappale,\nsoittokone, jonka kieliä kansojen kaitsija näppäilee.\n\nTuokion äänettömyyden jälkeen Topelius puheli lempeällä äänellään:\n\n— Siitähän, jolloin Maamme laulettiin ensimmäisen kerran ylioppilaiden\nkevätjuhlassa luonnonhelmassa, on jo kulunut aikaa toistakymmentä\nvuotta, mutta ilmielävänä välkkyy mielessäni säkeitesi kuulijoihin\ntekemä vaikutus. Sinä hetkenä niin suomen kuin ruotsinkin kieliset\nolivat yhtä ja samaa, kaikki valtasi vain yksi suuri ajatus: rakkaus\nkansaamme ja maahamme. Silloinkin sinun säkeesi, silloin ehkä\nvälittömämmin kuin konsanaan muulloin, löysivät suoran tiensä herkkiin\nsydämiin ja herättivät täyden vastakaiun. Ja kun sinä, Cygnaeus,\nauringon jo laskiessa pidit kauniin, rikkaan ja unohtumattoman puheesi\nSuomen nimelle, silloin sinäkin panit pyhimmät tunteet jokaisen\nsielussa väräjämään. Mielestäni juuri tuollaiset hetket ovat kalliita\nja korvaamattomia, sillä ne antavat uskoa tulevaisuuteen, samalla kun\nne edes tuokioksi yhdistävät yhdeksi sen, mikä yhteen kuuluu.\n\nVakaisat miehet syventyivät ajatuksiinsa. Vihdoinkin virkkoi Snellman:\n\n— Me kaikki täällä olevat, työskentelemmepä hengen tai käytännön\ntoimissa, olemme ihanteiden miehiä. Yksi meistä ajaa yhtä asiaa, toinen\ntoista, ken lievemmin, ken jyrkemmin, mutta pieniä asioita emme aja.\nMe olemme suurien ihanteiden miehiä ja suurien ihanteiden kunniaksi\njuokaamme maljamme pohjaan saakka.\n\n— Oikein sanottu, veli Snellman. Sanoihisi lisäisin vain, en itseämme\nkehuakseni, vaan siksi, että se on totta: me taistelemme ihanteidemme\npuolesta kypärä avoimena, rehellisesti. Pohjaan!\n\nKeskustelu jatkui, aika vieri yli puolen yön, jopa kauas sivu siitäkin.\n\n— Sinä vain istut ja hymyilet ja katselet meitä leperteleviä aikamiehiä\nikikirkkailla lapsensilmilläsi, virkkoi Runeberg Lönnrotille ja\nläimäytti häntä voimallisesti hartioihin. — Sinä et edes juttele,\nkuuntelet vain muiden puheita, nyökyttelet päätäsi ja myhäilet. Hei,\npojat, ilmaan tämä Paikkarin torpan poika ja vahva hurraus Suomen\nsuurelle miehelle! Lönnrot kohotettiin tuoleineen ilmaan ja hurraus\ntärisytti taloa.\n\n— Älkäähän toki, hyvät veljet, älkää hiidessä — ei paha punniten\nparane, inisi Lönnrot hämillään ja häpeissään.\n\n— Kas niin, tämä temppu tehtiin sinun kunniaksesi, mutta myöskin\nsiksi, että se piristi meitä kaikkia, nauroi Runeberg. — Niin, niin,\nperin vaatimaton tämä meidän hyvä Eliaksemme aina on. Jo häpeilee,\njos katsotaan, ja vetäytyy nurkkaan, jos hänestä puhutaan. Sinussa\nminä näen yhteen koottuina ne kansamme ominaisuudet, joista enimmän\npidän; sitkeän, lannistumattoman tahdon, loppumattoman ahkeruuden,\njärkkymättömän tyyneyden ja maailman kunniaa vaatimattoman sydämen\nhyvyyden. Oletko sinä koskaan esimerkiksi suuttunut?\n\n— Kyllä minä äskenkin meinasin suuttua, kun retuutitte minut ilmaan.\n\n— Meinasit, niin. Sinä meinaat suuttua, mutta ennenkuin ennätät sen\ntehdä, oletkin jo leppynyt. Mutta kaipa sinä vaelluksillasi joskus\nsuutuit? Tuleehan aina vastaan pahojakin ihmisiä.\n\n— Ka, mitäpä niistä.\n\n— Äskettäin kuulin hyvän kertomuksen veli Eliaksen keruuretkiltä,\nvirkkoi Cygnaeus. — Nurmeksen puolessa se oli tapahtunut ja eräs\nHeikura sen kertoi. Näin hän tarinoi: »Muutamana oikein kylmänä ja\npyryisenä talvi-iltana isäni sattui katselemaan ikkunasta ulos.\nKauan hän katsoi ja virkkoi sitten: 'Tuolla Pielisen selällä näkyy\nponnistelevan pyryssä joku mies, joka ei näytä pääsevän myrskyssä\neteenpäin. Valjastakaapa, pojat, hevonen ja noutakaa se tänne, olkoonpa\nkuka tahansa.' Niin teimmekin. Vilun jo kangistama mies tuotiin\ntupaan. Kovin se kiitteli avusta. Lieden ääressä se lämmitteli ja\nkoetteli sitten vetää lapikkaita jaloistaan, mutta ne olivat jäätyneet\nkiinni, niin se ei saanut niitä jaloistaan. Ruotimummo siinä kehräsi\nlieden lähellä ja sitä se pyysi auttamaan. 'Kiitoksia, kiitoksia\noikein paljon, kun hyvyyttänne autoitte', se jutteli ruotimummolle.\nAikansa jalkojaan lämmiteltyään se kaivoi kontistaan eväänsä, söi\nja paneutui sitten ovensuuhun penkille, jossa kiertolaiset tapaavat\nmaata, nukkumaan. Aamulla se vielä kovin kiitteli avusta ja yösijasta\nja lähti, mihin lie lähtenytkään. Kului sitten vuosia. Minusta varttui\nmies, otin vaimon ja pääsin aikanani isännäksi. Päivänä muutamana\ntyöntäytyy taas ovesta tupaan konttiselkäinen, lapikasjalkainen mies.\nSe lämmitteli käsiään lieden ääressä, lausahtipa muutaman sanan sen\nympärillä askareissaan häärääjille. Ääni tuntui minusta tutulta ja\nkatselin miestä tarkemmin. Silloin asia minulle selkenikin, mutta\nvarmuuden vuoksi käväisin vielä kamarissa katsomassa muutamaa\nhankkimaani kuvaa. Sitten kuiskasin vaimolleni: Panehan, muija, kamarin\npöydälle parasta, mitä talossa on'. 'Mitä varten?' 'No, tarjoamme\ntuolle', vastasin ja viittasin peukalollani käsien lämmittelijään.\n'Tuolleko kulkumiehelle?' 'Sille juuri, se on itse Lönnrot.' Jopa tuli\nmuijalle kiire. Lönnrot alkoi jo kaivella konttiaan, mutta sanoin\nhänelle, että antaisi sen olla, vieraan pitää syödä talosta. Muijan\nsaatua ruoat valmiiksi sanoin Lönnrotille: 'Professori on hyvä ja käy\ntuonne kamarin puolelle syömään'. 'Miten te minut tunnette?' Vastasin\ntunteneeni poikasena kuulemastani äänestään, jolloin Lönnrotia kovasti\nnauratti. Hänkin muisti tapauksen ja kovin kiitteli taaskin isä\nvainajaani. Illalla hän aikoi paneutua nukkumaan ovensuun penkille,\nmutta eihän toki, kamarissa oli vuode valmiina. Seuraavana päivänä\nhän aikoi lähteä jatkamaan matkaansa ja kyseli, missä sen kulmakunnan\nrunojen taitajat asuivat. Hyvinhän ne tiesin, mutta sanoin, että nyt ei\nprofessori lähde mihinkään, vaan hevoset pannaan valjaisiin ja haetaan\nlaulajat Heikuraan hänen luokseen. Professori kiitteli sanoen siitä\nkoituvan talolle liian paljon vaivaa ja haittaa, mutta mikäpä siinä\nauttoi. Muutaman päivän hän meillä sitten laulatteli ja juttelutti\nukkoja ja akkoja. Kyyditsin hänet toiseen pitäjään. Väkisin hän olisi\ntahtonut korvata vaivat, mutta eihän meillä omilta oteta. Moneen\nkertaan hän pyyteli anteeksi aikaansaamaansa vaivaa ja moneen kertaan\nkiitteli. Ilolla hänet vastaan otamme, talossa vieraana pidämme,\nkyyditsemme ja kestitsemme, jos vielä haluaa ja jaksaa matkata meidän\nkulmakunnallemme.» — Näin jutteli Heikuran isäntä.\n\nCygnaeuksen lopetettua kuulijat olivat äänettömiä. Olipa niin, että\nhuoneeseen tuntui yht'äkkiä lehahtaneen jotakin luonnollisessa\nyksinkertaisuudessaan suurta ja mieltä kiehtovaa. Puolittain selin\nkääntynyt Lönnrot vain mutisi:\n\n— Kaikkeapa ne kertovatkin —\n\n— Eikö se siis ollut totta? — Ka, tottapa tietenkin, mutta mitäpä\nnyt kaikesta. En minä silloin mikään professori ollut. Kyllä siellä\nHeikurassa osattiinkin olla hyviä. Siellä ja monessa muussakin paikassa.\n\n— Vieläkö aiot matkustaa laulumaille?\n\n— Kyllä minä sinne lähtisin, jos vain joutaisin ja töiltäni pääsisin.\nSiellä olisi vielä paljon muistiin pantavaa, niin Suomen puolella kuin\nInkerissä ja Vienassakin. Sinne minun mieleni palaa, yksinkertaisen,\ntavoissaan puhtaan, mielteissään hienon kansan pariin. Siellä,\nsavupirteissä, elää vielä kalevalainen henki samana kuin kaukaisessa\nmuinaisuudessa, kannel helähtää päreen sytyttyä ja partasuut uroot\nlaulavat etäisten isien töistä, hengen valtaisesta voimasta ja salatusta\nviisaudesta. Kuinka kauan laulanevatkaan — tulee uusi aika, uudet\nmiehet, uudet mielet —\n\nLönnrot lämpeni jo vallan puheliaaksi, mutta vaipui sitten omiin\naatoksiinsa. Runeberg taputteli häntä olalle. Hän ymmärsi hyvin herkän\ntunnelman ja tajusivatpa sen muutkin.\n\n— Veli Snellmanissa ei taida löytyä enää kovinkaan paljon runollista\ntuntua, puheli Runeberg. — Joko rajut taisteluhuutosi, kylmästi\nharkitseva filosofiasi ja senaatin virkahuoneen kalseus ovat sen\nsinusta tyystin karkoittaneet?\n\n— No, ei vielä ihan kaikkea —\n\n— Valtion rahojen hoiteleminen ei juuri kiihoittane runollisuutta,\nnaurahteli Cygnaeus. — Kun minä olen tässä juorunnut Lönnrotista, niin\npitänee juoruta Snellmanistakin, asianomaisen läsnäollessa.\n\n— Mitä sinä minusta osaat?\n\n— Kertoisinko vaikka eräistä päivällisistä?\n\n— Kerro pois, kehoitteli Runeberg.\n\n— No, olkoon menneeksi, jos Snellman lupaa olla suuttumatta.\n\n— Lupaan.\n\n— Olimme tämän herra senaattorin luona päivällisillä. Eräs nuorehko\nmaisterismies erehtyi ottamaan lautaselleen kaksi maustettua silakkaa\nyhdellä kertaa. Isäntä julmistui ja torui ankaralla äänellä: ‘Sinä otit\nkaksi silakkaa samalla kertaa. Pane toinen heti takaisin, syö ensin\nyksi ja ota vasta sitten toinen, jos haluttaa. Pitää olla järjestys\nasioissa.' Erehtynyt totteli. Tulipa sitten Lönnrot päivällisille\nhieman myöhästyneenä. Isäntä heitti häneen tuiman katseen, mutta ei\nsentään puhunut mitään. Lönnrot erehtyi ottamaan myöskin kaksi silakkaa\nlautaselleen samalla kertaa ja samalla jo isäntäkin jyrähti: 'Sinun\npitäisi tietää, ettei sovi ottaa kahta silakkaa lautaselle samalla\nkertaa. Mutta kun olet jo vanhahko mies ja professori, niin sinun ei\ntarvitse tällä kertaa panna toista silakkaa takaisin. Syö sinä siis ne\nmolemmat, mutta muistakin, että vast'edes otat vain yhden kerrallaan.\nPitää olla järjestys asioissa.'\n\nKuuntelijat räjähtivät nauramaan. Snellman rypisteli kulmiaan, mutta\nmuisti lupauksensa olla suuttumatta ja yhtyi nauruun.\n\n— Kyllähän nämä piirteet valaisevat esitettäviensä luonnetta, mutta\nminusta sinä et ainakaan osaa kertoa juttuja, virkkoi Runeberg.\n\n— Vai en, vastasi Cygnaeus. — Kuulinpa Helsingissä erään jutun\nsinustakin. Tai oikeastaan monta, mutta kerron erään. Veli Runeberg\nystävineen juhli jonkin tapauksen johdosta Porvoon seurahuoneella. Tuli\nilta, tuli yö ja tuli aamu. Maalaiset saapuivat torille kuormineen ja\nkaupunkilaiset ostoksilleen. Joku veli Runebergin ystävistä tuumiskeli,\nettä näin myöhäinen — tai aikainen — ravintolasta poistuminen herättää\nikävää huomiota ja kaupungilla juorutaan yhtä ja toista jo muutenkin.\nParasta olisi livistää takatietä ulos. 'Vai juorutaan! Vai takatietä',\nsanoi veli Runeberg, kutsui edeskäyvän, määräsi pöydän kannettavaksi\nkeskelle toria ja aamiaisen siihen katettavaksi. Ja sitten runoruhtinas\nystävineen söi aamiaisensa torilla kaiken kansan nähden eikä kukaan\nuskaltanut panna vastaan, sillä veljemme tiedetään voimiltaan ylen\nvahvaksi ja hengeltään kaikkea poroporvarillisuutta uhmaavaksi.\n\n— Tässä kertomuksessa ei kai ole perää, tiedusteli Snellman naurun\ntauottua.\n\n— Olkoon perä tai ei, mutta kyllä me voimme sen uusiakin, jos niin\nhalutaan, nauroi Runeberg.\n\nLeikkipuhe päättyi aikanaan ja ajatukset kaartuivat taas korkeiksi.\nRohkeat aatteet sinkoilivat. Aamu alkoi jo valjeta, kun Cygnaeus,\nSuomen loistavin puhuja, nousi ja kohdisti lennokkaat, suuria piirteitä\ntehostavat sanansa isännälle ja hänen kahdelle vieraalleen, Suomen\nkolmelle suurelle tietäjälle.\n\n— Veljet, virkkoi Runeberg Cygnaeuksen lopetettua, — nyt teemme\nkävelymatkan Linnamäelle ja katsomme auringonnousun. Ystävykset\nvaelsivat läheisen muinaislinnan mäelle ja katsoivat siellä\näänettöminä, kukin omissa ajatuksissaan, kuinka kesäinen aurinko\nnousi äärettömien metsien takaa, punasi ne ja läheiset vainiot\nkullanpunertaviksi ja valaisi ne pian täyden päivän kirkkaalla valolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Lönnrotilla oli vielä edessään yli kahden vuosikymmenen työpäivä.\nErottuaan v. 1862 täysinpalvelleena professorin virasta hän osti\nSammatista talon ja asui loppuikänsä lähellä samaista Paikkarin\ntorppaa, joka oli nähnyt hänen syntyvän, kiipeilevän pahaisena\npoikasena puissa ja istuvan koivun oksalla opettelemassa ruotsin\nkieltä, jotta hän saattaisi päästä kouluun ja vähitellen, itse sitä\narvaamattaan, kohota Suomen suureksi tietäjäksi. Sammatissa valmistui\nhänen iso sanakirjansa ja »Suomen kansan muinaiset loitsurunot». Hän\nkävi paljastamassa Henrik Gabriel Porthanin muistopatsaan Turussa. Sen\nääressä hän kansansa patriarkkana piti suuren puheensa ja selvitti\nnäkökantansa monissa tärkeissä kysymyksissä. Se kiitollisuuden velka\nRuotsille, josta aina mainittiin, oli maksettu verellä. Suomalainen\nkansallisuus oli ollut menemäisillään, suomalaisuutta jo hävettiin.\nPorthan herätti jälleen henkiin halun säilyttää suomen kieli ja\nsuomalainen kansallisuus, mutta nyt etuoikeutetussa asemassa olevat\nruotsinkieliset häpesivät jälleen suomalaisuutta. Näin Lönnrot\nPorthanin patsaalla puhui.\n\nHänen täyttäessään 80 ikävuotta Suomen ylioppilaat monien muiden\nohella kävivät häntä kunnioittamassa. Kiittäessään heitä Lönnrot\nsanoi haluavansa elää vielä muutamia vuosikymmeniä nähdäkseen Suomen\nylioppilaiden elävän sovussa ja ystävyydessä. — Samoina aikoina\nse osakunta, jonka kunniajäseneksi Lönnrot oli valittu, päätti,\nettei sen kokouksissa saanut käyttää suomea ja että sille osoitetut\nsuomenkieliset kirjelmät vastauksetta palautettaisiin.\n\nVähän Elias Lönnrot eläessään puhui, mutta sitä enemmän hän teki. Kun\nSuomi kantoi patriarkkansa hautaan syrjäisen Sammatin kirkkomaalle,\nvallitsi Suomessa kansallissuru.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Wilhelm Snellmanilla oli hänelläkin edessään kahden\nvuosikymmenen työ.\n\nElämänsä varrella hän oli julkaissut monen monia teoksia, etusijassa\ntietysti filosofisia. Hänen valtavan laajassa kirjallisessa\ntuotannossaan oli »Valtio-oppi» tavallaan merkkipylväs. Siinä hän\nselvimmin ja kansantajuisimmin esitti oppinsa, että valtion luo ja\nsen ytimenä ja ylläpitäjänä on kansallishenki eli yhteishenki. Se\njohtaa sisäisenä voimana yksilöidenkin henkistä elämää ja toimintaa.\nSe on yksilönkin oikeuskäsityksen pohjana, ja yksilön ylevin tehtävä\non vaikuttaminen sen palvelijana kansallishengen kehittämiseksi\nkorkeimpaan kukoistukseensa.\n\nSenaatissa Snellman vaikutti ratkaisevasti Suomen kielen vapauttamista\nkoskevan asetuksen syntyyn. Hän saattoi onnelliseen päätökseen\nrahakannan muutoksen, jonka hänen edeltäjänsä Langenskjöld oli pannut\nalulle. Suomen ollessa Ruotsin yhteydessä oli käytännössä ruotsalainen\nraha. Suomen sodan jälkeen tuli käytäntöön Venäjän raha. Porvoon\nvaltiopäivillä oli jo lausuttu toivomus kansallisen rahan saamisesta,\nmutta vasta v. 1860 tämä toivomus lopullisesti toteutui. Rahayksiköksi\ntuli silloin Suomen markka.\n\nSuomen ensimmäinen luottolaitos oli v. 1806 avattu Turun\ndiskonttolaitos, joka kuitenkin Suomen sodan alettua siirrettiin\nTukholmaan. Porvoon valtiopäivillä säädyt esittivät toivomuksen oman\npankkilaitoksen järjestämisestä. Näin syntyi »Suomen Vaihto-, Laina-\nja Talletuskonttori». Sen peruspääoma oli yksi miljoona hopearuplaa.\nSe antoi kiinteistölainoja kiinnitystä vastaan sekä teollisuuteen\nnähden pantteja vastaan, ja harjoitti myöskin setelinantoa\nvaihtorahan puutteen poistamiseksi. Setelit olivat aluksi 20, 50\nja 75 kopeekan, myöhemmin i, 2 ja 3 ruplan seteleitä. V. 1840 tämä\n»Suomen Hypoteekkiyhdistys», josta tuli Suomen pankki, oikeutettiin\nharjoittamaan liikepankin toimintaa ja sen haarakonttoreita\nperustettiin Turkuun, Viipuriin, Vaasaan, Kuopioon ja Ouluun,\nRahakannan uudistuksessa Suomen pankki valtuutettiin lyöttämään\nsuomalaisia seteleitä ja metallirahaa. Joitakin vuosia myöhemmin pankki\nasetettiin Suomen säätyjen valitsemien pankkivaltuusmiesten valvontaan.\nNäissä järjestelyissä Snellman vaikutti useimmiten ratkaisevalla\ntavalla.\n\nV. 1868 hän erosi senaatista jouduttuaan erimielisyyksiin\nkenraalikuvernöörin kanssa. Senjälkeen hän osallistui merkitsevällä\ntavalla valtiopäivien työhön ja puolusti muun muassa yleisen\nasevelvollisuuden toimeenpanoa uskollisena tunnuslauseelleen; »Aseeton\nkansa on kelvoton.» Hän oli myöskin Suomen pankin johtokunnan\npuheenjohtajana. Kirjalliseen työhönkin hän jälleen ryhtyi julkaisten\nmuiden kirjoitelmiensa ohella M.A. Castrénin elämäkerran. Hänen\ntäyttäessään 75 ikävuotta suomenmielinen kansa runsain määrin osoitti\nkunnioitustaan suurelle herättäjälleen ja oikeuksiensa järkkymättömälle\npuoltajalle, tietäjälle, jonka koko elämä oli kulunut alituisessa,\nkiivaassa taistelussa kansansa puolesta. Onnitteluihin yhtyivät\nne ruotsinkielisetkin, jotka jo käsittivät, että Snellman oli\najanut oikeata asiaa ja ettei suomen kielen pakkositeissä pitäminen\nenää käynyt päinsä. Samana vuonna Juhana Wilhelm Snellman siirtyi\najallisesta elämästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes kaksi vuosikymmentä kolmaskin suuri tietäjä Juhana Ludvig\nRuneberg vielä eli. Pitkän elämänsä varrella hän loi valtavan määrän\nrunoutta, jonka taso tietenkin vaihteli, mutta jolle aina oli\nominaista näkemyksen suuripiirteisyys, ajatuksen syvyys ja loistava\nsanonta. Hänen runoutensa herätti aikalaisissa verratonta ihastusta\nja myöhempikin aika on todistanut sen arvon pysyväisyyden. Hänestäkin\ntuli suuri herättäjä. Ruotsiksi hän kirjoitti, mutta hänen henkensä\noli suomalainen. Niinpä Ruotsinkin sanomalehdet hänen teoksiaan\narvioidessaan nimenomaan huomauttivat, että niiden kieli oli ruotsin\nkieltä, mutta kaikki muu oli ruotsalaiselle vierasta. Runebergin\nhuomattavimmat teokset käännettiin aikanaan suomeksi. Ne siirtyivät\nsiten suomenkielisenkin kansan henkiseksi aarteeksi ja vaikuttivat\nerittäin merkitsevästi suomalaisen kansallishengen kohoamiseen.\nVenäläisen sorron aikanaan kohdatessa kansaamme Runebergin miehekkäät\nsäkeet, etenkin »Vänrikki Stoolin tarinat», antoivat lukemattomille\nmiehille, naisille, nuorukaisille ja lapsillekin uskoa ja luottamusta.\nEmpimättä suomenkielinenkin kansa on tunnustanut Maamme-laulun tekijän\nkansallisrunoilijaksi. Hänen tuotantoonsa sisältyy myöskin 160 virttä\nja useita suorasanaisiakin sepitelmiä.\n\nJo V. 1862 Runebergia kohtasi metsästysretkellä halvaus, joka sitoi\nvapaata luontoa rakastavan, elämänhaluisen runoilijan työkyvyttömänä\nja melkeinpä puhekyvyttömänäkin vuoteeseen kahdeksitoista pitkäksi\nvuodeksi, josta vasta kuolema hänet vapautti. Runoruhtinaan valtavissa\nhautajaisissa J.W. Snellman, joka aikaisemmin oli arvostellut hänen\nteoksiaan perin ankarastikin, piti lämpimän puheen ja toi siinä esiin\nedesmenneen merkityksen suomalaisena runoilijana sekä Suomen kansan ja\nluonnon etevänä kuvaajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nALEKSIS KIVI.\n\nNurmijärvellä syntyi v. 1834 kylän räätäli Stenvallin — ruotsalainen\nnimi oli hänen isoisälleen annettu sotilasnimi — poika Aleksis.\nHänestäkin piti tulla räätäli, mutta kohtalo päätti toisin. Eräs\nvanha merimies opetti hänelle ruotsia, poika kävi Helsingin ala-\nja yläalkeiskoulun ja suoritti ylioppilastutkinnon. Ainainen puute\nhäntä ahdisti. Kotoa käsin häntä autettiin vähäisten varojen mukaan,\nFredrik Cygnaeus, Snellman ja Topelius antoivat osin apuaan nuoren\nylioppilaan koettaessa harjoittaa opintojaan. Niistä ei kuitenkaan\ntullut mitään. Hän eleli sen sijaan »tyhjäntoimittajan» elämää ja\nlueskeli maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, mikäli sai niitä\nkäsiinsä. Välillä hän oleskeli pitkät jaksot Nurmijärvellä, katseli\nalkukantaisten maalaisten touhua, kalasteli, metsästeli koskemattomien\nmetsien povessa ja mietiskeli. Hän oli ilomielinen, reipas,\nleikinlaskuun taipuva nuori mies, josta paljon pidettiin, mutta josta\noikeastaan kukaan ei uskonut konsanaan tulevan mitään. Ja hänen\nkukkaronsa oli säännöllisesti tyhjä.\n\nParin kirjallisen yrityksen jälkeen Kivi sai Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran palkinnon, 600 markkaa, näytelmästä »Kullervo». Kaikkine\nheikkouksineen se oli ensimmäinen näyttämökelpoinen suomenkielinen\nnäytelmä. Myöhemmin tekijä sen uusi. Samaan aikaan ilmestyi\n»Nummisuutarit». Fredrik Cygnaeus kirjoitti siitä loistavan arvioinnin\nja valtio palkitsi tekijän 2 500 markan palkinnolla. Rahahuolet\nvähentyivät nyt hieman ja tätä teosta seurasi useita pienempiä, niiden\njoukossa »Lea» ja »Kihlaus». Sitten, v. 1870, tuli julkisuuteen\n»Seitsemän veljestä». Erästä pientä tuotetta, ikäänkuin tekijänsä\nhyvästijättöä elämälle kuvaavaa sepitelmää lukuunottamatta muuta ei\nenää ilmestynytkään. Hänen saamansa hiipivä tauti teki tekojaan.\nRunoilijan järki himmeni. Ilomielinen mies muuttui ihmisaraksi,\nsekavia, muilta tietämättömiä ajatuksiaan hautovaksi haamuksi, jolla ei\nriittänyt varaa edes jokapäiväiseen leipäänsä.\n\nKymmenen vuoden kuluessa Aleksis Kivi oli kuitenkin jo ehtinyt luoda\nkuolemattomat teokset. Aniharvat, Fredrik Cygnaeus ja Julius Krohn\netupäässä, niitä ymmärsivät ja tajusivat selkeästi niiden arvon. Suuri\nosa suomenkielisestäkään sivistyneistöstä ei nähnyt niissä muuta kuin\njonkinlaista kansanelämän kuvausta ja suomen kielen raakaa käyttöä.\nSuomen kielen professori Helsingin yliopistossa, August Ahlqvist,\nitsekin runoilija, tuomitsi ne arvosteluissaan — ehkä kateudestakin —\naivan ala-arvoisiksi törkeyksiksi.\n\nMyöhäisempi aika muutti tuomion toiseksi. Se näki ja näkee Kivessä\nensimmäisen suuren suomalaisen kansalliskirjailijan, väkevän neron,\njoka on nähnyt ja kuvannut supisuomalaisen kansan ja Suomen luonnon\nsellaisena kuin se on. Näkemänsä hän mielikuvituksensa voimalla\nvaloi omaperäiseen muotoon, asetteli kuvattavansa milloin jylhään\nvalaistukseen, milloin, kun asia niin vaati, kaikki sovittavan jyhkeän\nhuumorin paisteeseen. Hänen henkilönsä ovat elävää luuta ja lihaa.\nHänen kuvaamanaan Suomen luonto näyttää suuret ääriviivansa, mutta\nsamalla salatuimmatkin vivahduksensa salojensa sinertävistä syvyyksistä\nalkaen kotipihan nurmikkoon saakka. Ja hänen henkilönsä puhuvat kieltä,\njoka milloin paisuu laveaksi, hyväileväksi virraksi, milloin taas\nkeskittyy kuin tuimaksi miekaniskuksi.\n\nKirjallisesti vielä muokkaamattomasta suomen kielestä Kivi teki sen\näärettömiä rikkauksia tarkoituksiinsa taivuttelemalla ja saamalla siitä\nirti sille ominaisen lausepoljennon ikäänkuin uuden kielen. Hänet\nlasketaan tässä suhteessa Agricolan ja Lönnrotin työn jatkajaksi.\nHäneen pohjautuvat myöhemmin suomalaisen romaanin, näytelmän ja yleensä\nkertomakirjallisuuden juuret.\n\nMyöhäisin aika on kohottanut hänet maailmankirjallisuuden suurmiesten\neturiviin. Suomalaisista kirjailijoista ainoastaan hän on ollut\noikeutettu pääsemään tähän arvoon. Kiven työ tapahtui aikana,\njolloin suomen kieli vielä vaivalla ja tuskalla taisteli itselleen\nalkeellisimpia oikeuksiaan. Näin ollen tämän aivan uutta luovan\nneron ilmaantuminen on sitäkin ihmeellisempää. Neljäntenä, aivan\nomaperäisenä, irrallisena suurmiehenä hänet on luettava Lönnrotin,\nSnellmanin ja Runebergin vertaiseksi.\n\nUudenvuoden yönä v. 1872 Aleksis Kivi lausui viimeiset sanansa: »Minä\nelän».\n\nMuutamia päiviä myöhemmin vähäinen ymmärtäjäjoukko kantoi Siuntion\nkunnan vaivaishoitolaisen jäätyneeseen multaan.\n\n\n\n\nOPETUSLAITOS\n\n\n Suomessa, yhtä vähän kuin muissakaan maissa, ei 1800-luvun puoliväliin\n saakka ollut minkäänlaisia varsinaista kansaa varten toimivia\n opetuslaitoksia, yksinomaan uskonnollisluontoisia rippikouluja\n lukuunottamatta. Vuosisadan puolivälissä Keski-Euroopassa vallalle\n pääsevät kansanvalistusharrastukset alkoivat pian levitä Suomeenkin.\n Suomalaisuusliike vaati kiivaasti kouluja kansan lapsille ja tämän\n vaatimuksen sekä keisari Aleksanteri II päättävän sanan seurauksena\n oli Suomen kansakoululaitoksen synty. Suomalainen oppikoulu sai\n taistella sitkeät taistelut ja kokea monet vaiheet ennenkuin valtio\n saatiin perustamaan suomenkielisiä oppikouluja.\n\n\n\nKANSAKOULU.\n\n\nKansallinen kehitys oli jo korkeassa nousukohdassaan. Suomenkielistä\nrahvasta ei enää voitu pitää tietämättömyydessään. Se vaati kouluja,\nsamantapaisia, joita suuressa maailmassa Henrik Pestalozzin\nherätyshuudon jälkeen oli perustettu kansaa varten.\n\nHallitus oli pakotettu v. 1851 asettamaan komitean kansakoululaitoksen\nehdottamista varten. Komitea suunnitteli kansakoulun vain rippikoulun\nvalmistuslaitokseksi, mutta asia kääntyikin toiseksi. Käydessään\nhallitsijaksi tulonsa jälkeen Helsingissä Aleksanteri II lausui\nsenaatissa Suomen kansakoulun syntysanat. Tuomiokapitulit asettuivat\nasiassa antamassaan lausunnossa aikaisemman komitean kannalle.\nAsiantuntijoita kehoitettiin lausumaan mielipiteensä.\n\nViipurilaisessa sanomalehdessä pastori Uno Cygnaeus sanoi myöskin\nsanansa. Hän oli nähnyt maailmaa, ollut pappina Amerikassa ja\nPietarissa, joutunut tekemisiin kansanvalistusta harrastavien piirien\nkanssa, oli laajalti tutustunut kasvatusopilliseen kirjallisuuteen ja\noli Pestalozzin aatteiden innokas kannattaja. Hänen kirjoituksensa ja\nsenaatille lähettämänsä ehdotus johtivat hänet ajamaan asiaa edelleen.\n\nCygnaeuksen ajatusten mukaan, jotka hallitus hyväksyi, kansakoulun\ntuli kehittää lasten henkisiä ja ruumiillisia taipumuksia, edistää\nlukutaitoa ja yleistä kansalaissivistystä sekä tulla kansan siveellisen\nja aineellisen vaurastumisen voimakkaimmaksi edistäjäksi. Sen oli\nnostettava valveille kansan omat, uinuvat voimat ja herätettävä se\nkykeneväksi auttamaan itseään. Opetus ei saanut olla ulkolukua, vaan\nlapsi oli opetettava ymmärtämään lukemansa sekä käyttämään saamiaan\ntietoja elämässä. Opettajat oli valmistettava perustettavassa\nseminaarissa, ja sikäli olisi kansakouluja perustettava kuntien vapaan\nharkinnan mukaan. Seminaarin ja koulujen ylijohto oli annettava\nerityiselle kouluylihallitukselle. Kouluissa oli annettava tärkeä sija\nruumiillisellekin kasvatukselle, terveysopille sekä käsitöille ja\npuutarhanhoidolle. Erikoisesti oli työskenneltävä naisen sivistämisen\nedistämiseksi.\n\nPääpiirteissään näiden suuntaviivojen mukaan kansakoululaitos ensin\npäätettiin perustaa. Cygnaeus teki laajan matkan ulkomaille ja\nsai sieltä uusia, etupäässä käytännöllistä järjestelyä koskevia\nvaikutteita, mutta hänen käsityksensäkin laajeni sikäli, että\nkansakoulun tuli olla pohjakoulu korkeampaa oppia varten. Näissä\nkysymyksissä Cygnaeuksen kanta herätti vastustustakin, jopa J.W.\nSnellmankin asettui joissakin seikoissa vastustavalle kannalle.\nCygnaeus nimitettiin kansakoulujen tarkastajaksi ja samalla\nensimmäisen, Jyväskylään perustetun, seminaarin johtajaksi.\n\nViidentoista vuoden kuluttua kysymyksen herättämisestä kansakouluasetus\njulkaistiin. Siinä poikettiin osittain Cygnaeuksen mielipiteistä.\nKansakouluja alettiin pian perustaa moniin kuntiin. Jyväskylän\nseminaari oli jo valmistanut niihin opettajat.\n\nAikanaan asetusta monissa suhteissa täydennettiin ja olipa säädettävä\nlaki, jolla kunnat velvoitettiin perustamaan kansakouluja. Rahallisia\nrasituksia peläten, jopa siinäkin epäluulossa, että kansakoulun\nkäyneistä lapsista kasvaisi tyhjäntoimittajia ja »herroja», useat\nkunnat kieltäytyivät kouluja perustamasta. Parissa vuosikymmenessä\nkouluja kuitenkin ilmaantui runsaasti. Opettajiksi alkoi yhä enemmän\nnousta kansan omasta keskuudesta lähteneitä miehiä ja naisia. Ja näin\ntapahtui suuri ja mullistava käänne kansamme elämässä sen lapsien\nsaadessa kouluopetusta omalla kielellään ja omalla paikkakunnallaan.\n\nKouluylihallituksen jäsenenä Uno Cygnaeus näki rakkaan laitoksen\nkehittyvän. Uusia seminaareja perustettiin, sillä yhä laajeneva\nkansakoululaitos tarvitsi jo sadottain opettajia. Joissakin asioissa\nCygnaeus koki pettymyksiä, sillä asiat eivät aina järjestyneet aivan\nhänen mielipiteidensä mukaan, mutta se ei vähentänyt sitä yleistä\nkunnioitusta, jota tunnettiin Suomen kansakoulun isää kohtaan hänen\nsuuren elämäntyönsä vuoksi.\n\n\n\nOPPIKOULU.\n\n\nSchildtin perustama yksityinen koulu oli ainoa suomenkielinen\noppikoulu. Se toimi vaikeissa oloissa. Suomenmieliset tukivat\nsitä parhaansa mukaan ja sen opettajakunta teki uhrautuvaa työtä.\nSuomenmieliset perustivat rehtori Kihlmanin johtaman pienen oppikoulun\nHelsinkiin. Se toimi tukalissa oloissa ja ahtaissa tiloissa ja\noli ruotsinkielisiin kouluihin verrattuna kuin pahainen mökki\nherraskartanoiden rinnalla. Sitä koetettiin nujertaa kuoliaaksi,\nmutta koulupa olikin sitkeähenkinen. Loppujen lopuksi valtion oli\npakko ryhtyä perustamaan suomenkielisiä oppikouluja maan isompiin\nkaupunkeihin. Suomalainen normaalilyseokin saatiin toimeen, mutta\nettei se pääsisi vaikuttamaan liian huomattavasti, työnnettiin se\nruotsinmielisten toimesta etäisempään Hämeenlinnaan.\n\nAnkaran erimielisyyden senaatissa herättivät supisuomalaisilla\nseuduilla olevat valtion ylläpitämät ja ruotsalaistumista edistävät\noppikoulut. Suomenmieliset vaativat niiden vähittäistä lakkauttamista,\nruotsinmieliset asettuivat lakkauttamista vastustamaan. Vasta\nvuosikymmenien kuluessa tämäkin asia alkoi järjestyä oikeudenmukaisella\ntavalla, mutta lopullisesti ratkaistuksi sitä ei ole saatu vieläkään.\n\n\n\n\nHERÄNNÄISYYS\n\n\n Herännäisyysliike, kuten lukemattomat muutkin tärkeät asiat,\n kulkeutui Suomeen Keski-Euroopasta jo 1600-luvun lopulla. Ison vihan\n jälkeen se alkoi merkillisesti levitä. Kansa ei virallisen papiston\n sielunhoidosta saanut uskonnollisen tarpeensa tyydytystä, vaan ryhtyi\n omassa keskuudessaan ja omien kansanmiesten avulla auttamaan itseään\n uskonasioissa. Lukuisat sivistyneistöön kuuluvat henkilöt sekä papit\n liittyivät tähän elinvoimaiseen uskonliikkeeseen, joka syvemmin kuin\n ehkä mikään muu liike on vaikuttanut kansaamme kokonaisuudessaan. —\n Suomesta herännäisyys jo 1700-luvun alussa kulkeutui myöskin Ruotsiin.\n\n\n— Myönnän sinun olevan sikäli oikeassa, että papistomme ei koko\n1700-luvulla kyennyt läheskään täysin tyydyttämään rahvaan\nsieluntarpeita. Virallisessa sielunhoidossa rahvas ei tosiaankaan\nsuurin piirtein katsoen tuntenut elävän sanan kosketusta. Se etsi\ntyydytystä muualta. Merkilliset ovat uskon tiet. Kun suuren Pohjan\nsodan aikana Siperiassa ja Venäjällä olevat sotavangit eivät\ntoivottomassa tilassaan nähneet pelastusta, hakivat he turvaa\nuskonnosta. Heidän keskuuteensa levisi Saksassa alkanut pietismi.\nKapteenit Aatami Brunov ja kreivi Kaarle Creutz, sotapappi Laurbechius\nja monet muut alkoivat kotimaahan palattuaan levittää tätä oppia.\nTurhaan virkamahti kielsi hartauskokousten pitämisen. Pietismi levisi\nkuin kulovalkea etenkin Pohjanmaalla ja tempasi mukaansa monia pappeja.\nSe oli väliin kirkollista, väliin virallisen kirkon vastaistakin. Ja\ntällä meidän vuosisadallamme se, muotojaan tosin muutellen, versoi\nPohjanmaan lisäksi Satakunnassa, Varsinais-Suomessa ja Savossa. Mutta\nvoimakkaimman sysäyksensä se sai Paavo Ruotsalaisen ryhtyessä sen\njohtoon. Merkillinen mies tämä nilsiäläinen talonpoika oli, uskossaan\nvahva, älykäs, mietteissään syvä, esiintymisessään sanavalmis ja\nuseimmiten naulankantaan iskevä. Hän ei katsonut paikkaa eikä seuraa,\nkussa sanansa sinkosi. Ja kyllä monen moni pappi tunsi itsensä perin\norvoksi ukko Paavon säälittä viuhauttaessa sanansa ruoskaa.\n\nLumi narskui reen jalasten alla ja jylhä, luminen metsä kohosi kapean\ntien sivuilla kahden papin, rovastin ja kappalaisen, jatkaessa tätä\nkinkerimatkallaan käymäänsä keskustelua. Ja tummalla taivaalla\ntuikkivat lukemattomat tähdet kuin miljoonat kirkkaat, tutkimattomat\nsilmät.\n\n— Jouduin minäkin joskus puheluun ukko Paavon kanssa. En ole, kuten\nhyvin tiedät, vakaumukseltani hänen oppinsa tinkimätön kannattaja,\nmutta tunnustan hyvän hyväksi, missä sellaista näen. Tuntikausia\nväliin kamppailimme Paavon kanssa. Joskus olimme samaa mieltä, usein\nvastatusten. Kävinpä joskus seuroissakin, joissa Paavo istuskeli\nmilloin nurkassa, milloin missäkin. Hän näytti usein ikäänkuin\ntorkahtavan, mutta heittikin yht'äkkiä ilmoille sanan, kaksi, ja\nyltyi siitään puhumaan silmät ummessa, kuin omassa maailmassaan\neläen. Silloin tuvassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Ajatuksistaan ja\nkokemuksistaan hän kertoili, sanoi sanottavansa sattuvin vertauksin,\njopa hiomattomin sutkauksinkin, mutta rahvas imi hänen sanansa\nkuin kuiva maa imee virvoittavan sateen. Tekovanhurskautta vastaan\nhän, kuten heränneiden muutkin puhujat, sattuvat sanansa kohdisti,\njokapäiväistä parannusta katumuksessa hän saarnasi ja alistuvaa Jumalan\narmon varaan tinkimättömänä antautumista vaati. Kaiken tämän voin\ntäysin hyväksyä. Ja mitäpä siitä, vaikka hän rahvaan kuullen saattoi\nletkauttaa minua, muka »surutonta» pappia ja »palkkapaimenta», suoralta\nkädeltä. Suuri sielujen johdattaja hän oli ja epäilemättä Herra oli\nvalinnut hänet välikappaleekseen.\n\n— Myötämielellä sinä näytät Paavoa ja Paavon oppia muistelevan ja\najattelevan, virkkoi kappalainen. — Monen monet virkaveljemme eivät\njaksa sitä tehdä.\n\n— Eivät, mutta he ajattelevat suppeasti. Minun mielestäni tietä\nautuuteen ei saa rajoittaa vain virallisen kirkon lävitse ja vihityn\npapin välityksellä kulkevaksi. Kulkekoon jokainen, ken tuntee henkensä\nhädän niin vaativan, omaakin polkuaan ja tulkoon kukin autuaaksi\nomalla tavallaan, kunhan hän vain on pyrkimyksessään rehellinen ja\nkoettaa arkisessakin elämässään täyttää sen, mitä sanoo Jumalan\nhäneltä vaativan. No niin, kymmenet ja sadatkin tuhannet ukko Paavo\nsaattoi liikehtimään. Tästä talonpojasta tuli profeetta ja kansan\nherättämisestä tuli hänen elämäntehtävänsä. En tosin ymmärrä sitä, että\nPaavo joskus tahallaan tekaisi synniksi tietämiään tekoja voidakseen\nsitten langeta epätoivoiseen synnintuntoon, katumukseen ja sitä\nriemullisempaan parannukseen, mutta se oli hänen oma asiansa.\n\n— Virallisen kirkkomme suhtautumista herännäisyyteen en ole\nmilloinkaan voinut ymmärtää. Sen olisi pitänyt nähdä herännäisyydessä\npiilevä suunnaton voima ja sen olisi pitänyt koettaa sovitella se\nja oma oppinsa yhteisymmärrykseen. Sitä se ei tehnyt, vaan koetti\njopa oikeudenkäynneilläkin tukahduttaa tätä laajaa uskonliikettä.\nSellaisilla toimilla se ei sitä lamaannuttanut, vaan päinvastoin\nlevitti. Uskonkysymys on aina ollut sellainen asia, että sen puolesta\ntaistelijat, olkoonpa heidän uskonsa laadultaan mitä tahansa, ovat\nalati olleet valmiita rupeamaan marttyyreiksi. Sellainenhan meillä\nei nyt enää saata tulla kysymykseen, mutta mielestäni sekin oli\nkäsittämätöntä, että kirkollisten viranomaisten toimesta esimerkiksi\nKalajoen käräjiin haastettiin uskonasioistaan vastaamaan ukko Paavo,\nviisi pappia ja suuri joukko maallikoita. Luvattomasta kokousten\npidosta ja varojen keräyksestä pakanalähetykselle ja ties mistä\nheitä syytettiinkään. Oikeuden oli tietenkin lain muodollisen\nkirjaimen mukaan tuomittava syytetyt. Sakkoja he saivat. Mahtoi olla\nvaikuttava ja mahtava näky, kun tuomitut, ukko Paavo etumaisena,\ntulivat oikeustuvasta pihamaalle, jossa he sekä koko monituhantinen\nkansanjoukko lankesivat polvilleen, lauloivat virren ja Paavo luki\nrukouksen. Tuomion aiheuttajien olisi pitänyt olla tämä näky näkemässä\nja omassatunnossaan kokemassa. Omituiselta mahtoi syyttäjistä tuntua,\nkun silloinen keisari, vierasuskoinen ja ankara Nikolai I maksoi omasta\nkassastaan heränneille tuomitut sakot. Se korkealta tullut näpsäys oli\ntosiaankin oikea ja paikallaan. Siihenpä viralliset vainoamiset sitten\nloppuivatkin.\n\nToisiakin keinoja itsekylläinen, kangistunut kirkollisuutemme oli\nkäyttänyt etenkin liikkeeseen yhtyneitä pappismiehiä vastaan.\n\nHeränneitä ylioppilaita ei suostuttu vihkimään papeiksi, heränneitä\npappeja siirrettiin huonotuloisimpiin paikkoihin ja rettelöitiin heidän\nkanssaan monin keinoin. Sellaista on tapahtunut aina ja kaikkialla ja\nkaikissa muissakin asioissa — sekin näyttää kuuluvan maailman menoon.\n\n— Herännäisyydellä oli ja on elinvoimaa. Yhä useammat papit ja\nsivistyneet maallikot liittyivät siihen. Lauri Stenbäck, K.K.\nvon Essen ja monet muutkin levittivät sitä etenkin sivistyneissä\npiireissä, Fredrik Gabriel Hedberg pani rahvaan liikkeelle Etelä-\nja Lounais-Suomessa, ja Kukkos-pappi eli Heikki Renqvist, kuten\nhänen omaksumansa ruotsalainen nimensä kuului, nosti saman liikkeen\nLaatokan takaiseen Karjalaan. Savossa se kukoisti laajana ukko Paavon\njohdolla, joka tunnustettiin koko maankin heränneiden henkiseksi\njohtajaksi. Papit N.K. Malmberg, A.V. Ingman ja useat muut liittyivät\nsiihen intomielin. Mutta niin asiat näyttävät aina kääntyvän meidän\nmaassamme, että yksi ottaa yhden köydenpätkän, toinen toisen, ja\nkukin alkaa kiskoa omaan suuntaansa. Niin kävi herännäisyydenkin.\nSe alkoi hajaantua erilaisiin suuntiin. Syynä oli milloin se, että\nyksi katsoi rukouksen aikana polvistumisen vievän tekopyhyyteen,\nmutta toinen oli päinvastaista mieltä, tai toinen vähäksyi\nkatumuskilvoituksen ja omien parannustöiden merkitystä, mutta toinen\nnäki ne välttämättömiksi. Syntyi hedbergiläisyys ja renqvistiläisyys\nja muitakin suuntia. Täydellä vakaumuksella kukin saarnasi suuntaansa\nja lujasti kuhunkin suuntaan liittyneet sen oikeutukseen uskoivat,\nmutta kyllä minun mielestäni tässä tuoksahtaa hieman samantapaista\nsivuasioiden kohottamista pääasioiksi, joka esimerkiksi jakoi Venäjän\nkreikanuskoisen kirkon kahteen ankarasti riitelevään leiriin: niihin,\njotka väittivät tulevansa autuaiksi tekemällä ristinmerkin kolmella\nsormella, ja niihin, jotka uskoivat päästävän taivaaseen vain siten,\nettä merkki tehdään kahdella sormella.\n\n— No, oli miten oli, syvät jäljet herännäisyys tai körttiläisyys on\nkansaamme jättänyt ja jättää. Jyrkästi se tarttui asiaansa ja ravisti\nhereille sekä uinuvaa kansaa että omahyväisiä kirkon miehiä. Se näytti\nylimielisessä tuomitsevaisuudessaan vastustavan sivistyksen leviämistä,\nmutta siitä on kuitenkin tullut kulttuuritekijä. Se on meillä\nomintakeinen, kansan keskuudesta noussut liike. Se on säilyttänyt\nja säilyttää ja juurruttaa lujan uskon voimalla sekä ulkonaistenkin\nmuotojensa avulla monia kansamme luonteen hyviä piirteitä. Vakaassa,\nrehellisessä luottamuksessaan isiemme Jumalaan se siirtää polvesta\npolveen yksinkertaisuudessaan suuripiirteisiä, siunauksellisia\nelämänohjeitaan. Meidän rahvaamme löysi, eläessään kaikesta\nsyrjäytettynä ja oman onnensa nojaan jätettynä, tästä uskonliikkeestä\nelävän sanan ja sai henkiselle janolleen tyydytystä. Rahvaan omaa\nkieltä tämä liike aina käytti ja siksikin se oli oppinsa tunnustajille\njo vaistomaisestikin rakas. Silläkin ovat omat heikkoutensa, mutta\nkenelläpä niitä ei olisi. Miten myöhäinen aika herännäisyyttä\narvioineekaan, niin sitä, että se on ollut merkillisimpiä ja kansamme\nkehitykseen syvimmin vaikuttaneita liikkeitä — sitä ei voida koskaan\nkieltää.\n\nRovasti vaikeni eikä kappalaisellakaan ollut siihen mitään lisättävää.\nPakkaslumi narskahteli edelleen reen jalasten alla, metsät kohosivat\nsalaperäisen juhlallisina ja kapean tien päässä, tietämättömässä\netäisyydessään, kaartui tumma taivas.\n\n— Miten lieneekään, rovasti lausahti, — mutta minusta tuntuu siltä kuin\nherännäisyys muodossa tai toisessa olisi jotakin kansamme luonteeseen\noleellisesti kuuluvaa. Se ei ole huitovaa uskonvimmaa, vaan se on\nperin tyyntä ja järkkymätöntä vakaumusta. Se on olemukseltaan perin\nsuomalaista.\n\nPohjoisimmalla Suomella oli oma uskonnollinen liikkeensä,\nlaestadiolaisuus.\n\n\n\n\nTAISTELU JATKUU\n\n\n Aleksanteri II manifesti Suomen kielen asettamisesta oikeuksiinsa\n kahden vuosikymmenen kuluessa näytti ensialussa johtavan\n aivan päinvastaisiin tuloksiin. Ruotsalaistunut yläluokka ei\n halunnut luovuttaa etuoikeuksistaan kielellisessäkään suhteessa\n suomenkielisille ja -mielisille pienintäkään palaa. Se taipui\n alati vastarintaa tehden ja kaikenlaisia verukkeita keksien vasta\n tinkimättömän pakon edessä. Hallitsevan asemansa korkeammassa\n virkamiehistössä sekä melkeinpä kaikilla kaupan ja teollisuuden\n aloilla se säilytti edelleen. Askel askelelta, tuimalla taistelulla\n suomalaisuuden oli näilläkin aloilla vähitellen raivattava itselleen\n maaperää. Vuosisadan puolivälissä Yrjö Sakari Koskinen julkaisemillaan\n tutkimuksilla alkoi kääntää kansamme aikaisemman historian tietämystä\n uusille, totuudenmukaisemmille urille.\n\n\nYRJÖ KOSKINEN.\n\nSuomen menneisyyttä oli 1850-luvulle saakka, Porthania lukuunottamatta,\nkatseltu vain ruotsalaisten silmälasien läpi ja sen historiaa oli\nopetettu yksinomaan Ruotsille edullisessa valaistuksessa. Vallitsevan\nkäsityksen mukaan Suomen historia alkoikin vasta vuodesta 1809.\nSitä ennen Suomi oli ollut vain ruotsalainen maakunta, jolle Ruotsi\njalomielisesti oli antanut kaiken, mitä se omisti: kristinuskon,\noikeuslaitoksen, yhteiskuntajärjestyksen, eri elinkeinomuodot ja\nkaikkinaisen kulttuurin. Suomi itse oli ollut kykenemätön tekemään\nmitään. Korkeintaan se oli antanut tyhmähköjä, vaikka urheita\nsotamiehiä, jotka ruotsalaisten johtamina olivat joissakin paikoin\n— Breitenfeldissä, Lech-virralla, Lützenissä — voiton saannissa\nhieman avustaneet. Ruotsi oli aina isällisesti suojellut Suomea\nja puolustanut sitä idän raakalaisuutta vastaan. Eräs sukunimensä\nForsmanin suomalaiseksi Koskiseksi muuttanut nuori tiedemies alkoi\n1850-luvulla julkaista Suomen historiallista menneisyyttä käsitteleviä\ntutkimuksia. Ne herättivät kiivaan paheksumisen myrskyn niin Suomen\nruotsinmielisissä kuin Ruotsissakin, sillä niissä katseltiin ja\narvioitiin menneitä asioita aivan uudelta, suomalaiselta näkökannalta.\nErikoisesti tarkoitusta varten laadituilla ja kustannetuilla\njulkaisuilla eräät Suomen ruotsikot koettivat painaa turhaksi Koskisen\nuuden historiakatsomuksen, mutta yritys ei onnistunut.\n\nKoskinen toimi joitakin vuosia yleisen historian professorina\nyliopistossa. Jo nuorempina vuosinaan hän oli laatinut uraauurtavan\nsuomen kieliopin. Hänen sanomalehtikirjoitelmansa veivät hänet\nsuomenmielisten johtajaksi ja sikäli edelleen senaattiin, jossa hänelle\nsuomalaisuuden edistäjänä avautui laaja ja koskematon työmaa etenkin\nsilloin, kun kouluasiat joutuivat hänen hoitoonsa.\n\n\n\nTASAVERTAISUUTEEN.\n\n\nSenaatti vitkasteli laatiessaan ehdotusta kielilaiksi. Snellmanin\nlaatimaa ehdotusta karsittiin tavalla tai toisella ja miltei joka\npykälässä siirrettiin tapahtuvien muutosten määrävuotta yhä kauemmaksi.\n\nUudessa Suomettaressa arvosteli Yrjö Koskinen varsin ankarasti tekeillä\nolevaa lakia, sanoipa hän aivan suoraankin, että rakennettiin esteitä\nhallitsijan tahdon toteuttamiselle ja että vitkasteleva valmistelu\ntekisi tyhjäksi 20 vuoden määräajan. Häntä vastaan nostettiin kanne jo\nunohtuneen, 150 vuotta vanhan lain perusteella kuninkaan ja valtakunnan\nneuvonantajain herjaamisesta. Lakipykälä määräsi tällaisesta\nkuolemanrangaistuksen. Koskinen antoi kieliasetuksen nojalla\nvastauksensa suomeksi. Turun hovioikeus velvoitti hänet antamaan\nvastauksensa ruotsiksi. Lopuksi syytetty tuomittiin 330 talarin sakkoon\nsenaatin herjaamisesta ja sopimattomasta kirjoitustavasta.\n\nTalonpoikaissääty pyysi v. 1867 valtiopäivillä yksityisessä anomuksessa\nvaltiokalenterin julkaisemista myöskin suomeksi. Senaatti ja ministeri\nvaltiosihteeri epäsivät anomuksen. Anomus esitettiin keisarille\nja päätöstä pidettiin jo selvänä, kun keisari ruotsalaistuneiden\nherrojen ihmeeksi kirjoittikin siihen omakätisen ratkaisunsa: »Minä\nharkitsen talonpoikaissäädyn anomuksen perustelluksi ja suostun\nsiihen.» — Näin häikäilemättömästi meneteltiin huomattujen miesten,\njopa kokonaisen säädynkin suhteen. Talonpojat olivat virastoissa aivan\norpoja. Suomalaisille paikkakunnille lähetettiin vain ruotsinkielisiä\nasiakirjoja. Prokuraattori velvoitti Uuden Suomettaren päätoimittajan\nPaavo Tikkasen käyttämään valituksissaan ruotsia. Keisarin määräämä\nsuomen kielen vapauttaminen näytti vain enentävän sen sortoa.\n\n1877 valtiopäivillä myrsky puhkesi. Pappis- ja talonpoikaissäädyn\nsuomenmieliset esittivät anomuksen, että tuomioistuimien kieleksi\nmaalla määrättäisiin paikkakunnan kieli. Aatelistoja porvaristo\nasettui vastaan. Maamarsalkka J.A. von Born ei sallinut asiasta\näänestettävän, väittäen asian olevan kokonaan hallinnollista\nlaatua. Kenraalikuvernööriksi tuli ruotsinkielisiä tukevan kreivi\nAdlerbergin jälkeen kreivi Heiden. Yrjö Koskisesta tehtiin senaattori.\nKenraalimajuri Aleksander Järnefelt pani Mikkelin, Kuopion ja Vaasan\nläänin kuvernöörinä toimeen näissä lääninhallituksissa perinpohjaisen\nuudistuksen: vihoista välittämättä hän teki suomen niiden kieleksi,\nottaen Vaasassa luonnollisesti huomioon ruotsinkielistenkin oikeudet.\nSuomalainen rahvas tunsi häntä kohtaan liikuttavaa kiitollisuutta. Mitä\nenemmän ruotsinkieliset viranomaiset vitkastelivat ja ylimielisesti\nmahtailivat, sitä suuremmaksi kasvoi suomenkielisten katkeruus.\nSuomenmielisyys laajeni sivistyneistön keskuudessa laajenemistaan.\nTaistelu riehui kiivaana, lujia sukusiteitäkin säälimättä ratkovana\nvihana. Veljeksistä toinen saattoi olla vannoutunut ruotsikko, toinen\nyhtä tuima fenno. Snellman oli jo lähtenyt ikuisuuteen. Venäläisen\nnihilistin pommi oli katkaissut Aleksanteri II:n elämänlangan, ja\nhallitsijana oli hänen poikansa Aleksanteri III. Asetettu 20 vuoden\nmääräaika oli loppumaisillaan. Valtiopäivät olivat koolla, senaatti\noli jakaantunut kahteen vastakkaiseen leiriin, suomenmielisiin\nja ruotsinmielisiin. Eräs ruotsinmielinen senaattori ja samoin\nprokuraattori koettivat aivan tosissaan selitellä, ettei vanhan Ruotsin\nlain mukaan tuomioistuimissa saanut käyttää vierasta kieltä, joten\nsiis suomen kieli oli Suomessa »vieras kieli». Mokomaa selitystä eivät\nläheskään kaikki ruotsinmielisetkään hyväksyneet.\n\nVihdoinkin, vain kaksi päivää ennen määräajan päättymistä, saatiin\nosittainen kieliasetus julkaistuksi. Kreivi Heidenin myötävaikutuksella\nsenaatin suomenkielisen vähemmistön, johon kuuluivat senaattorit\nYrjö Koskinen, K.E.F. Ignatius ja pari muuta, kanta pääsi siinä\nkenraalikuvernöörin puoltamana voitolle. Sen mukaan alioikeuksien\ntoimituskirjat oli annettava asianomaisen kunnan pöytäkirjakielellä,\njollei asianomistaja tai toimituskirjojen pyytäjä tahtonut toista\nkieltä käytettäväksi. Ylemmille oikeuksille jäi edelleenkin oikeus\npysyä ruotsalaisina ja käyttää tarvittaessa käännöksiä. Tämä oli\nsurkean monimutkaisen ja tolkuttoman kalliin käännösjärjestelmän alku.\nAlistettavissa asioissa ruotsinkielisyys jäi vielä voimaan kymmeneksi\nvuodeksi.\n\nSuomen kieli oli saavuttanut osittaisen, mutta toistaiseksi\ntärkeimmän voittonsa. Uudessa asetuksessa tunnustettiin ensimmäisen\nkerran virka-alueen kielen käänteentekevä periaate, jonka mukaan\nsiis suomalaisilla alueilla oikeuden virkakielenä oli oleva suomi,\nruotsinkielisillä alueilla ruotsi.\n\nMonet, etenkin nuoremmat, suomenmielisyyteen taipuvat virkamiehet\nrupesivat heti käyttämään suomea oikeuksien ja virastojen välisessä\nkirjeenvaihdossaan. Hillittömimmät ruotsalaisintoilijat alkoivat tämän\njohdosta uuden kiivaan sodan. V. 1885 valtiopäivillä taistelu kävi\nkuumana, mutta säädyt olivat voimattomia tekemään asiassa mitään.\nSuomalaiset jakaantuivat kahtia, Meurmanin johtamiin vanhoihin ja Lauri\nKivekkään johtamiin nuoriin. Nuoret omaksuivat kieliasiassa jyrkän\nkannan, vaativat »koko ohjelman» toteuttamista heti, ja syyttivät\nvanhoja liiasta laimeudesta. Ruotsinmielisetkin olivat jo aikaisemmin\nhajonneet kahtia, vapaamielisiin ja kiihkoruotsalaisiin, mutta juuri\nnäinä aikoina aikaisemmin vaikutusvaltainen vapaamielinen puolue hävisi\nolemattomiin ja ruotsinmielisistä tuli ahdas kielipuolue.\n\nKeisarillinen käskykirje ratkaisi riidan. V. 1886 keisari asetti\nsuomen ja ruotsin kielet lopullisesti yhdenvertaisiksi ja määräsi,\nettä »maan kaikkien hallitus- ja virkakuntain sekä viranomaisten\nsallitaan asiain käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää\nsekä ruotsin että suomen kieltä.» Seuraavana vuonna hän määräsi, että\nalempien viranomaisten sisäisenä virkakielenä oli oleva asianomaisten\nkuntien pöytäkirjakieli. Mikäli virka-alueeseen kuului erikielisiä\nkuntia, sai viranomainen itse määrätä kielensä. Sama oikeus oli oleva\nkaikilla ylemmillä viranomaisilla. — Käytännössä tämä merkitsi ylempiin\nviranomaisiin nähden sitä, että mikäli suomenmieliset miehet jaksoivat\npäästä ylemmille virkapaikoille, he sikäli saattoivat muuttaa niiden\nkielenkin.\n\nNämä asetukset saattoivat ruotsinmieliset raivoihinsa. Heidän eturivin\nmiehensä, kielikiihkossaan perin suppeakatseinen professori C. G.\nEstlander julisti julkaisemassaan kirjoituksessa suomalaisuuden\nliikkeen henkisesti ja siveellisesti ala-arvoiseksi sekä sivistykselle\nturmiolliseksi luopioliikkeeksi. Tätäkään törkeätä vihanpurkausta\nläheskään kaikki ruotsinmieliset eivät hyväksyneet, moittivatpa sitä\nankarastikin.\n\nSuomen kieli oli nyt taistellut itselleen tasavertaisen kielen\noikeudet, mutta virat ja sikäli käytännöllinen vaikutusvaltakin oli\nyleensä edelleen ruotsinmielisten käsissä. Kaupan ja teollisuuden\njohtopaikat olivat heillä. Sikäli he määräsivät heistä toimeentulonsa\npuolesta riippuvien olon ja elon. Heidän vahvana varustuksenaan oli\nmyöskin edelleen sisäisessä hallinnossaan itsenäinen yliopisto. Sitkeän\ntaistelun jälkeen yliopiston konsistorion onnistui vasta v. 1894 saada\naikaan asetus, jonka mukaan yliopiston opettajan virkaansa pääsyn\nehtona oli suomen kielellä opettamisen taito. Asetus ei velvoittanut\nketään käyttämään opetuksessaan suomen kieltä, ja se jäikin\nnimelliseksi ja tehottomaksi.\n\nViiden vuosikymmenen väsymätön taistelu tarvittiin ennenkuin\nsuomenkielelle myönnettiin sen alkeelliset oikeudet maassa, jossa\nsitä puhui yhdeksänkymmenesosaa koko väestöstä. J. V. Snellmanin\nohjelmasta saatiin toteutetuksi vain puolet. Taistelu jatkui ja se\njatkuu yhä vieläkin. Suomen kieli valtasi seuraavina vuosikymmeninä\nyhä enemmän jalansijaa. Se näyttäytyi täysin kelpoiseksi monen\nmonessa sellaisessakin asiassa, missä se oli tuomittu mahdottomaksi\nja kelvottomaksi, mutta kaikkiin luonnollisiin oikeuksiinsa se ei ole\npäässyt. Sovinnolla sille ei ole milloinkaan myönnetty mitään. Suuren\ntietäjän ja herättäjän viitoittamaa ohjelmaa ei ole vieläkään kyetty\ntoteuttamaan.\n\n\n\nVANHOJA FENNOJA.\n\n\nSuomenmielisten johtomiehet kokoontuivat kerran viikossa vuoroin\nitsekunkin luokse istumaan iltaansa ja vaihtamaan ajatuksiaan.\nKantajoukkona olivat senaattori Yrjö-Koskinen, hänen veljensä,\njuureva professori Jaakko Forsman, Liuksialan isäntä Meurman, Uuden\nSuomettaren pää Löfgren, senaattorit Ignatius ja Eneberg, senaattori,\nkenraalimajuri Oker-Blom, rehtori Melart ja kirjailija sekä koulumies\nB. F. Godenhjelm. Aikaisemmin säännöllisesti mukana ollut kenraali A.\nJärnefelt oli kuvernöörinä maaseudulla ja sattui nyttemmin seuraan\nvain silloin tällöin Helsingissä pistäytyessään. Iltojen päänä ja\nsieluna oli harvemmin suunsa aukaiseva Yrjö-Koskinen, räiskyvänä\nleikinleikkaajana muuten juro köriläs Meurman, aina hymyhuulisena\nkuulijana Ignatius ja sikäli muutkin, ken totisena, ken naurulle sijaa\nantavana. Yrjö-Koskisen pujoparran sohvannurkassa vipattaessa puhuttiin\naina suomea, mutta milloin hän oli poissa, kääntyi puhe monesti\nruotsinkin kieliseksi.\n\nTänä iltana oli pohdittu Suomen olojen kehitystä. Koskinen tekaisi\nniistä päätelmänsä, joita hartaasti kuunneltiin.\n\n— Kuten esittämilläni perusteilla sanoin, on maamme seitsemässä\nvuosikymmenessä muuttunut aivan toiseksi maaksi. Rauhaa nauttiessaan ja\nverojen ollessa muihin maihin verrattuina vähäisiä se on vaurastunut.\nMaanviljelys on alkanut kehittyä ja ottaa jo käytäntöön, kun\nmaanviljelyskouluja on perustettu, uusia ja parempia viljelystapoja.\nTuonnoiset, vuosien 67—68 kammottavat katovuodet, jolloin ihmisiä kuoli\nnälkään, olivat epäilemättä luonnonoikuista johtuneita. Teollisuus on\nedistynyt suuresti, monilla aloilla tullaan omilla toimeen, voidaanpa\ntehdastuotteita jo viedä ulkomaillekin. Sahateollisuus on päässyt\nvauhtiin, metsien arvot ovat yht'äkkiä nousseet ja maanviljelijät\nsaavat niistä huomattavat tulot. Monesti he kylläkään eivät ymmärrä\nmetsiensä arvoa ja metsänostajat pettävät heitä surkeasti, mutta ehkäpä\nsekin asia korjautuu sikäli kuin oppivat etujaan paremmin ymmärtämään.\nSahalaitoksia rakennetaan nyt kaikkialle ja niissä sekä metsien\nhakkauksissa ja tukkien uitoissa saa irtain väestö työtä sekä maamiehet\npuurahtien ajoissa rahaa. Valtion tulot peittävät hyvin menot. Kyllä\nmaamme ei milloinkaan ennen ole ollut näin edullisessa asemassa. Paljon\non tietysti parannettavaakin, mutta kukin asia tapahtuu aikanaan. Ja\nmitä valtiolliseen asemaamme tulee, niin voimme olla tyytyväisiä.\nAleksanteri III näyttää suosivan maatamme ja samoin kenraalikuvernööri\nHeiden on meille suopea. Venäjällä ei tosin ollenkaan ymmärretä Suomen\nerikoisasemaa, siellä jopa eräissä piireissä hyökätään kiivaasti sitä\nvastaankin, mutta kun keisari on puolellamme, niin hyökkäykset eivät\nmerkinne paljoa. Ja suomen kielen asema on nyt taattu, aika järjestää\nloput. Hiljakseen me, sikäli kuin voimamme riittävät, muuttelemme\nkorkeidenkin virastojen kieltä. Aivan kuten sinä, Järnefelt, olet jo\ntehnyt kolmessa läänissä. Sinun pitäisi jo muuttaa neljänteen.\n\n— Sellainen kyytihevonenhan minä olen, nauroi Järnefelt, mutta ei\nvirkkanut mitään siitä, että kreivi Heiden oli kahdenkeskisessä\npuheessa tarjonnut hänelle senaattorin paikkaa, jonka hän aikoihin\nottaa vastaan kyllästyneenä muuttamaan läänistä toiseen.\n\n— Kyllähän kaikki järjestyisi aikanaan, kun tuo pahuksen suupaltti\nKivekäs ja se kirottu oinas Castrén eivät sotkisi asioita. Ne pyrkivät\nnyt olemaan suuna ja päänä joka asiassa, murahteli Meurman.\n\n— Itsevaltiaana sinä oletkin hallinnut talonpoikaissäädyssä,\nhuomautti Löfgren. — Kivekäs on kieltämättä loistava puhuja ja on jo\nvetänyt monet valtiopäivämiehet omaan leiriinsä. Ja Jonas Castrén\non epäilemättä terävä poika. Hän osaa todistaa asiansa oikeaksi\nlainoppineen kaikilla metkuilla.\n\n— Kuuluu osaa van selittää mustankin valkoiseksi, virkkoi Ignatius. —\nMitenkä se olikaan — sehän oli lyönyt sinua, Meurman, omilla aseillasi.\nSinä olit todistellut jotakin asiaa raamatunlauseella. Raamatun kuului\nJonaskin heti siepanneen pulpetistaan ja heittäneen sieltä vastaasi\ntoisen lauseen, jolla kumosi väitteesi. Näin kerrotaan.\n\nMeurman oli hieman nolon näköinen. Tietäen hänen heikon kohtansa ryhtyi\nEneberg häntä kiusoittelemaan edelleen:\n\n— Ne nuoret kuuluvat nyt ihan todella rupeavan ajamaan naisasiaakin.\nValmistavat siinäkin sotaretkeä sinua vastaan.\n\n— Vai valmistavat. Kaikkea ne hyväkkäät keksivätkin.\n\n— Mutta naisasiahan on hyvä asia.\n\n— Hyvä? Vai hyvä! Minun talossani on tultu toimeen ilman tuollaista\nulkomailta tuotua emansipationia ja tullaan edelleenkin. Tiedättekö\nte mitä se emansipationi oikeastaan on, häh? Juu, sellaista hommaa se\non, että ne naiset siinä puuhaavat, jotka eivät ole saaneet itselleen\nmiestä. Juu. Kun ei ole miestä, niin pitää itse kuvitella olevansa\nmies. Kuuluvat jo käyttävän, ne hömpät, miesten takkia, hattua ja\nkaulusta ja kaulaliinaa ja leikkotukkaa. Kun vielä saisivat kasvamaan\nnaamaansa parran ja housut jalkaansa, niin ei puuttuisi kuin —\n\n— No, no, veli Meurman, älä kiivastu. Näyttäköön aika, jos naisasia on\nkaikissa vaatimuksissaan oikeassa tai ei. Siihen mennessä katselemme,\nkuinka tanssiva fennonuoriso jo kuluttaa kenraalikuvernöörin\nlattioita. Siinäkin on tunkeuduttu ruotsikkojemme etuoikeutetulle\nalalle. Katselin viimeisissä tanssiaisissa, miten etuoikeutetut siellä\nnyrpistelivät neniään ja nostivat nokkiaan meikäläisten »moukkien»\nja »piikaletukoiden» pyörähtäessä parketilla. Ja kyllä siellä oltiin\nkiukkuisia, kun kreivi Heiden pani adjutanttinsa esittelemään molempien\nleirien nuoria toisilleen ja pakotti ne siten tanssimaan keskenään.\nPieni asiahan tuo on, mutta huvittava.\n\n— Ruotsikot väittävät meikäläisten muka kosiskelevan Heidenin ja sikäli\nkeisarinkin suosiota. Varsinkin sen jälkeen, kun sinä Meurman, aina\nsopivan tilaisuuden sattuessa, vaadit säätyäsi hurraamaan keisarille,\non tämä puhe käynyt yleiseksi.\n\n— Puhukoot, ettei kieli kuiva, vastasi Meurman. — Kun hurrattiin, niin\nhurrattiin, ei siinä ole epäilemistä. Ruotsikot saisivat ennemmin\nhävetä, olisi niillä siihen aihetta. Vai mitä sanotaan siitä, kun tämän\nmeidän Koskisemme tultuaan aateloiduksi ja pitäessään ritaristossa ja\naatelistossa ensimmäisen puheensa suomen kielellä, ruotsikot ärähtivät\ntapahtuneen ison häpeän, kun ritarihuoneen seinien piti kuulla suomen\nkieltä.\n\nYrjö-Koskinen naurahti ja virkkoi:\n\n— Kyllä siellä on nousemassa suomen kielen puhujia. Nousipahan äsken\nmuuan nuorukainen puhumaan ja sanoi käyttävänsä ruotsin kieltä vain\nsiksi, että ritaristo ja aatelisto hänen puheensa ymmärtäisi. P.E.\nSvinhufvud on tämä rohkea nuorukainen nimeltään. Näyttää muuten\nsiltä, että siitä pojasta voi tulla jotakin. Lakimiehenä häntä\nvoidaan aikanaan käyttää ehkä jonkin viraston suomalaistuttamiseen.\nVanhat fennot rupesivat totilasejaan kallistaessaan yhä äänekkäämmin\nsuunnittelemaan omia suunnitelmiaan. Salassa ne oli tehtävä ja\nsitten keinolla tai toisella toimeenpantava. Puhelu muuttui väliin\näänekkääksikin väittelyksi, mutta hiljeni aina Yrjö-Koskisen ottaessa\npuheenvuoron. Hän oli eittämätön johtaja, joka määräsi suunnan,\nMeurman julisti ja päristi asiat julkisuudessa, ja muut toimivat kukin\nsarallaan.\n\n— Saapahan nähdä, tuumiskeli Jaakko Forsman. — Saksassa näyttävät\ntyömiehet rupeavan esiintymään kovin äänekkäästi, jopa levottomastikin.\nBismarckilla tuntuu olevan täysi työ niiden alallaan pitämisessä.\nMikä se nyt olikaan se juutalainen, joka siellä on julistellut uusia\nkumousoppejaan — niin. Marx se oli, ja apuprofeettana sillä on ollut\ntoinen israeliitta, Hasalle. Saapahan nähdä, jos nuo opit kantautuvat\ntänne meidänkin sopukkaamme, kun jo ovat levinneet muuallekin.\nSaksastahan meille on aikojen kuluessa tuotu yhtä ja toista. Viimeksi\nJ.W. Snellman toi sieltä Hegelin filosofian. Tuodaanko sieltä nyt\nMarxin villitys?\n\nVanhat fennot eivät syventyneet keskustelemaan tästä kysymyksestä. He\nolivat yksimielisiä siitä seikasta, että Marxin sosialismilla ei ollut\nminkäänlaisia jalansijan valtaamisen mahdollisuuksia Suomessa.\n\nViimeisiäpä kertoja vanhat fennot illanistujaisiinsa jo\nkokoontuivatkin. Vuodet lisäsivät ikää, ikä vaati omat mukavuutensa,\narvovirat vaativat aikansa, ja kunkin omat harrastukset vetivät\nomalle taholleen. Ja mikäli vielä kokoonnuttiin, niin sikäli oli jo\nesiintyminen arvokkaan hillittyä ja puhelu yleisluontoisempaa. Vain\nLiuksialan herra rymisti niin sanoissa kuin teoissa samalla ankaralla\nrytinällä jatkuvasti eteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoretkin fennot pitivät kokouksiaan. Kivekäs ja Castrén johtivat\netupäässä nuorempien valtiopäivämiesten, suomenmielisten virkamiesten\nja ylioppilaiden piiriä. Kivekäs piti hehkuvia puheitaan, Castrén\nesitteli teräviä todisteluitaan. He olivat jyrkkiä mielipiteissään,\nnämä nuoret miehet, ja ainapa puhe päättyi siihen, että »koko\nprogrammi» oli pantava viipymättä toimeen, kielikysymys ratkaistava\nlopullisesti yhdellä iskulla ja Suomesta tehtävä suomenkielinen maa. Ja\nnuoruuden into paiskasi usein lasit, joista hyvän asian malja oli juotu\npohjaan, säpäleiksi seinään.\n\nPaljon nuoret fennot silti saivat aikaan alituisilla hyökkäyksillään.\nToiminnallaan he pakottivat jo hitaasti kulkevat vanhat fennotkin\nkiirehtimään askeleitaan. He kantoivat tällöin vapaamielisten kilpeä\nja julistivat aatteitaan »Uuden Suomettaren» kanssa jo vahvasti\nkilpailevassa äänenkannattajassaan »Päivälehdessä».\n\nNäinä aikoina nuori suomalainen upseeri E.G.W. Becker antoi paljon\npuheen aihetta. Rakkausseikkailujen vuoksi hän karkasi venäläisestä\nsotapalveluksesta, kunnostautui vapaaehtoisena Espanjan sodassa\nMarokkoa vastaan, taisteli Meksikossa, oli balkanilaisen armeijan\nesikuntapäällikkönä Bulgarian ja Serbian noustessa Turkkia vastaan,\ntaisteli hyvin huomatussa asemassa Kreikan vapaussodassa ja mainittiin\naina urheista urheimpana. Sen jälkeen hän asui Ranskassa ja Napolissa.\nTämä harvinaisen uljasryhtinen, tulisieluinen suomalainen liikkui\nkaikkialla korkeimmissa piireissä herättäen yleistä huomiota. V.\n1880 hän kirjoitelmissaan esitti ajatuksen, että Suomi oli tehtävä\nitsenäiseksi. Tätä aatetta hän ajoi vilpittömästi ja sitkeästi vielä\nviisikolmatta vuotta, mutta Suomessa häntä ei ymmärretty. Hänen\najamansa asia harkittiin kauniiksi haaveeksi, mutta Becker bey, joksi\nhäntä nimitettiin, näki sittenkin kauemmaksi kuin puolueriidoissaan\naskartelevat maanmiehensä.\n\n\n\n\nSUOMEN SOTAVÄKI\n\n\n Suomen sotaväen historia 1800-luvun kuluessa osoittaa sekavaa, syystä\n tai toisesta selkeittä suuntaviivoitta tapahtuvaa haparoimista puoleen\n ja toiseen. Erilaisia joukko-osastoja muodostettiin ja pian taas\n hajoitettiin. Vasta yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon jälkeen\n sotalaitos joutui vakavammalle perustalle.\n\n\n»Perunajääkärien» Viipurin rykmentistä muodostui Suomen\nopetuspataljoona. Toiset rykmentit hajoitettiin. V. 1819 asetettiin\nopetuspataljoonan lisäksi 6 jalkaväkipataljoonaa, jotka muutamien\nvuosien kuluttua muutettiin tarkk'ampujapataljooniksi ja yhdistettiin\nkolmeksi prikaatiksi. Näiden yhteinen vahvuus oli vain 2900 miestä.\nNikolai I korotti V. 1829 opetuspataljoonan Suomen kaartiksi.\nSeuraavana vuonna tarkk'ampujapataljoonat lakkautettiin, mutta samalla\nperustettiin 1026 miestä käsittävä meriekipaasi. Kaarti osallistui v.\n1831 Puolan kapinan kukistamiseen. Komennuskielenä oli v. 1839 saakka\nruotsi, sittemmin venäjä.\n\nJo V. 1816 Haapaniemen kadettikoulu sai jatkaa toimintaansa ensin\nSuomen topograafikuntana, pian Haminan kadettikouluna.\n\n1845 perustettiin värvätty 1000 miehen vahvuinen\nkrenatööri-tarkk'ampujapataljoona. Seuraavana vuonna. Krimin sodan\npäätyttyä, suomalaisia joukkoja alettiin kiireellä vahvistaa\nruotujakolaitoksen perustalla. Asetettiin 9 ruotupataljoonaa sekä\nkaartille ja krenatööreille reservipataljoonat ja lisättiin toinen\nmeriekipaasi. Sodan aikana koko vahvuus nousi yli 10000 miehen. Nämä\njoukot puolustivat Suomen rannikoita.\n\nRauhan palattua joukkoja ryhdyttiin taas hajoittamaan. Toinen\nmeriekipaasi ja pian krenatööripataljoonakin lakkautettiin. Kymmenen\nvuoden kuluttua ruotupataljoonat saivat tehdä niille seuraa. Jäljelle\njäi vain kaarti, kadettikoulu ja toinen meriekipaasi, joka sekin\njatkuvasti pieneni käsittäen lopuksi vain yhden heikon komppanian.\n\nSuomen sotavoimien asettelussa ei siis näinä vuosikymmeninä ollut\nsyystä tai toisesta mitään johdonmukaista suunnitelmaa.\n\nPuolan toisen kapinan aikana Suomen kaartikin lähetettiin sitä\nkukistamaan. Se ei joutunut taisteluihin osallistumaan, mutta menetti\nkoleraan kuolleina pari sataa miestään.\n\nKolmannenkin kerran kaarti, eli Henkivartioväen Suomen\nTarkk'ampujapataljoona, kuten sen virallinen nimitys kuului, joutui n.\n1000 miehen vahvuisena sotaretkelle Venäjän ja Turkin sodan sytyttyä\nv. 1778. Kaartin lähettäminen sotaan oli Suomen puolelta vapaaehtoista\nuskollisuuden osoittamista. Kaarti kuljetettiin rautateitse Venäjän\nhalki Tonavalle, suoritti vaivalloisen marssin Balkanin vuorten yli\nja osallistui muutamiin taisteluihin. Gorny Dubniakissa ja Plevnan\nvalloituksessa se kunnostautui ja keisari koroitti sen vanhan kaartin\narvoon.\n\nSuomen kaartin sotamiehet olivat värvättyä väkeä. Pesti otettiin\ntavallisesti kuudeksi vuodeksi, mutta se saatettiin uusiakin.\nPalkka oli pieni, 12 markkaa vuodessa. Kuri oli äärimmäisen kova,\nruumiinrangaistusta käytettiin. Upseeristo oli ruotsinmielistä ja\nmuutti yhä vieläkin kaartilaisten suomalaiset nimet luetteloissa\nruotsalaisiksi. Syvä kuilu oli olemassa ruotsinkielisen upseeriston ja\nsuomenkielisen miehistön välillä, mutta siitä huolimatta, ankaran kurin\nja molemmissa vallitsevan hyvän sotilashengen sekä pitkän palvelusajan\nansiosta tämä joukko oli sotilaallisesti korkealla tasolla.\n\nVuosisadan puolivälissä Euroopassa oli jo päässyt valtaan uusi\nsotaväenoton muoto; yleinen asevelvollisuus. Venäjällä se pantiin\ntoimeen 5-vuotisella pakollisella palvelusajalla. Suomea varten\nvahvistettiin v. 1878 säätyjen ja hallitsijan yhteistoiminnan tuloksena\nuusi asevelvollisuuslaki. Se astui voimaan kahden vuoden kuluttua ja\nsen mukaan jokainen terveeksi havaittu 21 vuotta täyttänyt Suomen mies\noli velvollinen suorittamaan 3:n vuoden, ylioppilassivistyksen omaavat\n1:n vuoden asepalveluksen. Kun kaikkia kutsunnoissa hyväksyttyjä\nei voitu ottaa vakinaiseen palvelukseen, määrättiin siihen astuvat\narvalla. Loput joutuivat suorittamaan lyhyen reserviharjoituksen\nkolmena peräkkäisenä kesänä.\n\nSuomen asevelvollinen sotaväki käsitti nyt kaartinpataljoonan sekä\nUudenmaan, Turun, Vaasan, Oulun, Kuopion, Mikkelin, Hämeenlinnan ja\nViipurin tarkk'ampujapataljoonat. Kuhunkin tarkk'ampujapataljoonaan\nkuului 4 reservikomppaniaa, yhteensä 32 komppaniaa. Sodan sattuessa\nSuomi saattoi asettaa liikekannalle n. 40000 miestä koulutettua väkeä.\nTätä armeijaa komensi Suomen sotaväen päällikkö, esikuntamuodostelmina\nolivat päällikköhallitus ja sotakomissariaatti. Kenraalikuvernööri oli\nlähinnä keisaria ylin päällikkö.\n\nJ.W. Snellman oli vaatinut myöskin oman tykistön ja ratsuväen\nasettamista, mutta siitä ei tullut mitään ennenkuin v. 1889,\njolloin perustettiin Suomen rakuunarykmentti. Tykistöä ja muita\nerikoisaselajeja sekä meriväkeä ei Suomella ollut. — Suomen sotaväen\nkoko rauhanaikainen vahvuus oli vain 5600 miestä. Se saatiin varsin\npian erinomaisen hyvään kuntoon sekä niitti tarkastuksissa etenkin\noivallisella ampumataidollaan mainetta. Lain mukaan sitä ei saanut\nviedä Suomen rajojen ulkopuolelle ja vain Suomen kansalaiset pääsivät\nsen upseerivirkoihin.\n\nKadettikoulu toimi edelleen Haminassa, opetuskielenään venäjä. Se\nvalmisti Suomen sotaväen upseerit, mutta melkoinen osa sen kasvateista\nsiirtyi venäläisiin joukkoihin. Venäjällä suomalaiset upseerit\nolivat erittäin hyvässä maineessa. He pääsivät aatelittominakin\nvaliorykmentteihin ja monen monet heistä ylenivät korkeimpiin arvoihin\nja virkapaikkoihin. Osa heistä venäläistyi, mutta suurin osa pysyi\nusein elinkautisestakin Venäjällä olostaan huolimatta suomalaisena.\n\n\n\n\nSUOMEN TAIDE\n\n\n Kunkin kansan taiteen sanotaan selvimmin kuvastavan sen eri\n kehityskausia ja ilmaisevan selvimmin niiden henkisen tason. Näin\n asia kai onkin. Kansa, joka ei ole kyennyt luomaan taidetta, on aina\n osoittautunut henkisesti köyhäksi ja samalla elinvoimattomaksikin.\n Suomen kansan asiaa tässä suhteessa ajatellessa näyttää ehkä siltä\n kuin taiteemme olisi vasta viimeisten vuosikymmenien tulos ja sen\n esikuvat lainattu ulkomailta. Näin asia ei kuitenkaan ole. Hämärästä\n muinaisuudesta saakka kansamme on luonut omaperäistä, usein hyvin\n pätevääkin taidetta, mutta se on tapahtunut hiljaisuudessa. Vasta\n viimeisinä aikoina tämän kulttuurityön oikea arvo on alettu oivaltaa.\n\n\n— Suomalainen rotu ei ole milloinkaan osoittanut pystyvänsä luomaan\ntaidetta sanan parhaassa merkityksessä. Se on raatajakansaa, sillä ei\nole taiteelliseen luomistyöhön tarvittavia ominaisuuksia.\n\n— Niinkö luulet? Menehän, veliseni, Kansallismuseon kokoelmiin ja\nkatsele siellä olevaa kivikauden aikaista, Huittisista löydettyä\nhirvenpäätä. Se on niin pätevä taideteos, että se kestää vertailun\nminkä muun kanssa tahansa. Ei tosin ole todistettu nykyisten\nsuomalaisten suoranaisten esi-isien olleen sen tekijänä, mutta jokin\nsuomensukuinen kansa sen, kuten monet muutkin kiviset eläinpääaseet\nja taiteelliset lusikat on epäilemättä tehnyt. Pronssikautisilla\nSuomen sepillä oli omat taitonsa ja tyylinsä. Rautakauden suomalaiset\nsepät, suoranaiset esi-isämme, olivat ammatissaan sekä päteviä että\nkauneutta tajuavia. Katsotaanpa pakanuuden aikaisia koristekudelmia.\nNiissä on oma, puhdas ja varma tyylinsä, joka sitten halki vuosisatojen\nsäilyy karjalaisten naisten koruompeluksissa. Se on aikoinaan kaukaa\nitäisiltä mailta lähtenyttä tyyliä, mutta tämä suomalainen suku on\nsommitellut siihen omaperäiset lisänsä ja sulattanut varmalla silmällä\nvieraat vaikutteet omiksi. Harpataanpa sitten historialliseen aikaan.\nKivikirkot, mitä ne ovat? Niiden perusaihe on tullut länsimaista, mutta\ntuntemattomat suomalaiset mestarit ovat valaneet ne oman silmänsä\nvaatimusten mukaisiksi ja suurilla, yksinkertaisilla, sopusuhtaisilla\nviivoillaan tehneet niistä taideteoksia, jotka oleellisesti poikkeavat\nesimerkiksi Ruotsin kirkoista. Ja katsotaanpa Keski- ja Itä-Suomen\npuukirkkoja 1600- ja 1700-luvuilta. Ne ovat kaikki talonpoikaisten\nmestarien suunnittelemia ja tekemiä. Niissä näkyy päivänselvänä\nsellainen muotojen ja sopusuhtaisten viivojen kauneus, että sille\nsaa hakea vertoja. Länsi-Suomen kivikirkkoja rakentaneet mestarit\nymmärsivät sen, mitä kivestä tehty rakennus vaatii, puukirkkojen\ntekijät tajusivat hämmästyttävän selkeästi, miten puusta on\nrakennettava, jotta rakennuksesta tulisi hyvä ja kaunis. Mikäli korkeat\nja viisaat viralliset arkkitehdit ovat lähteneet talonpoikaismestarien\ntöitä parantamaan, sikäli he ovat niitä huonontaneet. Silmäillessämme\nparisataa vuotta vanhaa tuparakennusta tai aittaa näemme siinäkin\njykevän omaperäisen rakennustavan ja kauniit mittasuhteet. Niidenkin\ntekijät ovat omanneet, kaipa tietämättään, taiteellisen lahjakkuuden,\nsuhteita näkevän silmän ja kehittyneen muotoaistin. Nämä ominaisuudet\neivät synny polvessa tai kahdessa, vaan niiden juuret ovat syvällä\ntuntemattomassa hämäryydessä. Johtava punainen lanka Huittisten\nhirvenpäästä näihin rakennuksiin saakka on selvä. Ne ovat yhtä ja\nsamaa, sillä niillä on sama, rotuominaisuuksiin nähtävästi pohjautuva\nleimansa. Ja samaan joukkoon mahtuu mainiosti kaukokarjalaistenkin\nrakennustyyli, kun siitä vain karsitaan pois myöhäisvenäläiset vähät\nlisät. Karjalaisten rakennustyylin novgorodilaiseksi nimittäminen\nnäyttää olevan aiheetonta. Pohjois-Venäjällä asuvat suomensukuiset\ntämän tyylin ovat luoneet, ryssät osittain omaksuneet. Ryssillä on omat\nrakennustapansa.\n\n— Tullaanpa sitten suomalaisiin ryijyihin. Niiden taidearvoa ei voida\nkieltää. On sanottu niiden tekotaidon tulleen tänne Ruotsista. Voihan\nniinkin olla, mutta voi suuremmalla syyllä olla toisinkin. Suomalaiset\nvanhat ryijyt eroavat aivan oleellisesti vanhoista ruotsalaisista\nryijyistä. Nähtävästi ei ole muistettu sitä seikkaa, että jo\n1500-luvulla Suomeen tuotiin melkoinen joukko itämaisia mattoja, jotka\naivan hyvin, todennäköisestikin, ovat vanhojen suomalaisten ryijyjen\nisiä ja äitejä. Kauas Itämaillehan ryijyjemme hallitsevat pohjakuviot\nkantautuvat, vaikka niihin onkin kudottu Suomen suvulle ominaisia,\nhyvin huomattavia muutoksia, aivan kuten itämaiset matot Ruotsissakin\novat läpikäyneet ruotsalaiselle luonteelle ominaisen muutoksen. Oli\nmiten oli — kaikki nämä esimerkit ja monet muutkin seikat todistavat,\nettei suomalaiselta rodulta suinkaan puutu taiteellista luomiskykyä.\n\n— No niin. Tämä oli kansan taidetta, mutta varsinaiset kaunotaiteet\novat erikseen ja niissä suomalainen rotu on osoittautunut heikoksi.\n\n— Taide on yksi ja jakamaton. Jaoittelu kansan taiteeseen ja\nvarsinaiseen kaunotaiteeseen on väärä. Kummassakin voi olla hyvää tai\nhuonoa, jyrkästi erottavaa viivaa niiden välille ei pystytä vetämään.\nPuhukaamme nyt siitä huolimatta varsinaisista kaunotaiteista. Ne\non tuotu meille Suomeen muista maista, milloin mistäkin. Keskiajan\nkirkkotaide oli, joitakin veistoksia ja maalauksia lukuunottamatta,\ntuontitavaraa. Ensimmäisen suuren suomalaisen taiteilijan Elias\nBrennerin vei Ruotsi. Hänen jälkeensä seurasi pitkä aikajakso, jolloin\nSuomessa kyllä yritettiin yhtä ja toista, mutta huomattavaa ja pysyvää\nei saatu toimeen. Kohosipa sitten Robert Wilhelm Ekman mainituksi\nmaalariksi. Hänessä tervehdittiin suurta kansallista mestaria, mutta\noma aikansa arvioi hänet väärin, kuten niin usein tapahtuu. Ekman\nmaalasi rohkeasti suuria kansallisia aiheita Kalevalan sankareista\nalkaen, mutta hänen kuvistaan puuttui tykkänään kansallinen henki.\nHän ei pensselinkään käytössä ollut erikoinen mestari. Ensimmäisen\nhuomattavan maalarinsa Suomi sai vasta Werner Holmbergin ilmaantuessa\nilmoille. Tämä nuorena kuollut mestari oli suuri maalari. Hänen\njälkeensä ilmestyi taas monta kunnioitettavaa työtäkin tekevää\nmaalaria, mutta suureksi heistä ei noussut kukaan. Ja Suomen tarjoamat\nmahdollisuudetkin olivat perin pienet. — Kuvanveistäjiäkin kohosi\nuseampia, mutta omaan näkemykseen heistäkään ei päässyt kukaan.\nJohannes Takanen vasta näytti, että tämä kansa kykenee veistämäänkin,\nmutta hänen työkautensa päättyi kesken. — Rakennustaitajia meillä ei\nollut omasta takaa. Saksasta saatiin mies, K.L. Engel, joka osasi ja\ntaisi klassillisen sopusuhtaisilla rakennuksillaan luoda perustuksen\nSuomen vierasperäiselle rakennustaiteelle — mitään kansallistahan\nEngelin luomuksissa ei ollut, niin suurenmoisia kuin ne muuten\nolivatkin. — Musiikki? Saksasta siihenkin piti hankkia mestari,\nFredrik Pacius. Kun ikivanha kansanomainen rakennustaide ei kelvannut\nuudemman suomalaisen rakennustaiteen pohjaksi, niin yhtä vähän\nsävellystaiteenkaan perustaksi kelpasivat suomalaisen kansanlaulun\nsävelet. Talonpoikainen väki sai tulla niillä toimeen, herrasväki\nkaipasi suoraan Euroopasta tuotuja lurituksia, joukossa tietysti\nhyvää ja suurtakin säveltaidetta. — Ja kirjallisuus? Aleksis Kiveä ei\nymmärretty, Minna Canth tajuttiin hieman paremmin, sillä hän olikin\nhelpompi ymmärtää. Ja niinpä siis kirjallisuudessa kuten kaikessa\nmuussakin taiteellisessa toiminnassa ajeltiin takaa eurooppalaisia\nesikuvia tai tuotettiin Keski-Euroopan taidetta sellaisenaan maahan.\n\n— Lainatavaralla tultiin siis toimeen?\n\n— Niin kieltämättä tultiin, tultiin miten tultiin. Pian olot alkoivat\nmuuttua. Suomessa tapahtunut kansallinen herätys alkoi vaikuttaa\ntaide-elämäänkin. Vähitellen kulttuurikelpoiseksi kohoava maa alkoi\ntaiteessakin kaivata omaa ja itsenäisempää. Suurenkin maailman taide\neli murroskautta kansallisten virtausten päästessä vallalle kaikkialla\nmuissakin asioissa. Taiteessa vallinnut romantiikka alkoi väistyä\nrealismin tieltä. Euroopan taiteen painopiste siirtyi Saksasta\nRanskaan. Uudet taidevirtaukset eivät voineet olla ulottumatta\nSuomeenkin, joka jo oli saanut tarpeeksi lujan sivistyspohjan\nvoidakseen näistä virtauksista omaksua sen, mikä sille parhaiten sopi.\nUusia vaikutteita lähdettiin hakemaan etupäässä Ranskasta. Vierailla\nmailla opittiin ilmaisukeinot. Ensimmäisessä suuressa innostuksessa\nyritettiin Suomen taiteeseen tuoda ulkomailta sikäläinen vierasperäinen\nhenkikin, mutta pian huomattiin, että Suomikin oli kansa kansojen\njoukossa ja tarvitsi omiin ominaisuuksiinsa sopeutuvan taiteen.\nTajuttiin, että oli rakennettava kotoiselle pohjalle, ja niin päästiin\nSuomen taiteen merkilliseen 90-lukuun. Tällöin suomalainen taide\nnousi huippuunsa. Se imi voimansa kansasta, sen menneisyydestä ja\nsilloisuudesta. Palava luomisinto valtasi taiteen kaikkien haarojen\nmiehet ja mielet, ja yht'äkkiä, kuin taikaiskulla. Suomen taide loi\nsellaisia teoksia, ettei niitä sen jälkeen ole ylitetty, eipä edes\npäästy niiden tasollekaan.\n\n— Tänä merkillisenä aikana oli Suomen taiteen keskeisenä tukipylväänä\nmainehikas maalari Albert Edelfelt. Aniharva tässä maassa on omannut\nhänen vertaistaan teknillistä taitavuutta ja varmaa tyylivaistoa.\nHän oli myöskin suuri ymmärtäjä ja nuorempiensa tukija. Hän kykeni\nensimmäisenä voittamaan taiteellaan suuria voittoja maailman\nkilpatanterilla, voittoja, joita vain aniharvoin osuu pienen Suomen\nosalle.\n\n— Hänen rinnalleen kohosi pian alkuvoimaisena, vaikka häntä pitkään\naikaan ei ymmärrettykään. Akseli Gallen-Kallela. Hänen katseensa\ntunkeutui syvemmälle suomalaisen kansan sieluun kuin kenenkään\nmuun. Kuvaamataiteen mikään haarautuma ei ollut hänelle vieras,\nrakennustaiteeseen hän vaikutti herättävästi, ja taideteollisuudessa\nhän aukoi uusia uria. Eero Järnefeltin perin taitava pensseli ja\nylhäisen henkevä näkemys loihti esiin Suomen luonnosta yhä uusia puolia\nja samat ominaisuudet ilmenivät myöskin hänen ihmiskuvauksissaan.\nPekka Halonen alkoi ahkerana ahertajana, hartaalla tavallaan esittää\nnähtäviksi niitä maamme luonnon ja kansamme puolia, jotka hän havaitsi\nkauniiksi. Ja monet muut maalarit tekivät työtään intomielin. —\nKuvanveistäjistä Ville Vallgren loi näinä aikoina Suomen ainoan\npätevän monumentin, Torkkeli Knuutinpojan patsaan Viipuriin. Emil\nVikström ja monet nuoremmat kuvanveistäjät valmistelivat erilaatuisia\ntöitä. — Eliel Saarinen loi yksin ja usein yhteistyössäkin muiden\nkanssa omalaatuisen rakennustyylin. Suomen arkkitehtien, maalarien\nja veistäjien työ huipentui suureksi voitoksi kansainvälisellä\nkilpakentällä Parisin maailmannäyttelyssä v. 1900. — Säveltaitaja\nJean Sibelius kuunteli Suomen luonnon salaisia ääniä ja imi\ntäysin siemauksin kansamme muinaisrunojen henkeä. Alkuvoimaiseksi\ntunnustettuna tämän suuren säveltäjän nimi alkoi kulkeutua laveaan\nmaailmaan. Robert Kajanus sävelsi hänkin, mutta laajakantoisimman\ntyönsä hän teki välittämällä sinfoniaorkesterillaan sekä Sibeliuksen,\nnuoren Armas Järnefeltin ja muidenkin suomalaisten säveltäjäin sekä\nsuurien ulkolaisten mestarien tuotteita laajoille piireille. Aino Ackté\nlauloi Parisissa Suomen outoa nimeä tunnetummaksi. — Juhani Aho nousi\njo suomalaisen kertomistaiteen mestariksi. Eino Leino helskytteli jo\nsuomalaisen taiderunouden parhaita lauluja. Arvid Järnefelt rupesi\nherättämään huomiota, ja suomalaisen huumorin suurin nimi Kiven\njälkeen, Hjalmari Nortamo, julkaisi ensimmäiset tarinansa.\n\n— Merkillisen nousun aikaa tämä vuosikymmen siis oli. Kaarlo ja Emilia\nBergbom olivat jo työllä ja tuskalla luoneet suomalaisen teatterin. Sen\nsynty ja kasvu oli yhtä vaivalloista mäkituvaneläjän ihmisten ilmoille\nnousua kuin kaikki muukin suomen kielelle rakentuva kulttuurityö, mutta\nesille se nousi, taisteli taistelunsa ja voitti. Ida Aalberg kohosi\nsuomalaisen näyttämön suureksi nimeksi.\n\n— Ihmeellisen nousukautensa jälkeisinä vuosina Suomen taide\ntuntui ikäänkuin pysähtyvän hengähtämään. Ja maailman sortuessa\nennennäkemättömään aseelliseen kamppaukseensa, maailman taidekin sortui\nmullistuksia ajaviin pyörteisiin, jotka saivat alkunsa kansainvälisen\njuutalaisuuden sysäyksistä, levisivät ja koettivat vallata maaperää.\nSuomeenkin nämä isänmaattomat ja juurettomat muodit kantautuivat.\nSuomen kansa katseli näitä aikaansaannoksia ihmeissään, mutta ei\nsentään sisimmässään jaksanut uskoa tätä tavaraa taiteeksi. — Suomenkin\ntaiteen jyrkkä laskukausi alkoi.\n\n\n\n\nSUOMEN URHEILU\n\n\n Urheilu oli muinaisilla kreikkalaisilla säännöllisen elämän osa.\n Roomalaisilla se jo sellaisenaan rappeutui, sillä he eivät tajunneet\n sen henkeä ja elinehtoja. Keskiaikana urheilu, joitakin leikkejä\n lukuunottamatta, ilmeni vain ritariston turnajaisina, sotilaiden\n keskinäisinä voimankoetuksina ja, miksipä ei, miekkailuna ja sikäli\n kaksintaisteluinakin. Myöhempinä aikoina etenkin Englannilla oli\n pallopelinsä ja nyrkkeilynsä. 1800-luvun alussa urheilu siirtyi\n kouluihin ja Saksassa siihen liittyi jo voimistelukin. Uudenaikainen\n urheilu on aivan viimeisten vuosikymmenien asia.\n\n\nSuomalainen urheilu juontaa syvimmät juurensa hämärimmästä\nmuinaisuudesta. Suomesta on löydetty maailman vanhimmat sukset. Ne\nolivat tietenkin etupäässä käytännöllisiä kulkuvälineitä, mutta kaipa\nniillä urheiltiinkin. Pakanalliset esi-isämme olivat epäilemättä\nlujia ja taitavia hiihtäjiä — suomalaisethan ovat eittämättä\nhiihtotaidon isiä. Sylipaini ja kiekonlyönti periytyvät myöskin monien\nvuosisatojen takaa. Turun akatemian ylioppilailla oli jo 1600-luvulla\npallokenttänsä, ritarit ja asemiehet harrastivat Suomessakin\nheille ominaisia urheilulajeja. Hiihtotaito säilyi Suomessa halki\nvuosisatojen, mutta suksien käytön yleisyys heilahteli eri aikoina\nsinne ja tänne. Hiihdon kehitys oli läheisessä yhteydessä sotalaitoksen\neri ajankohtina erilaisen kehityksen kanssa.\n\nKansakoululaitoksen mukana tuli maassamme käytäntöön voimistelu,\nmutta vasta 1870-luvulla syntyi ensimmäinen voimisteluseura. Urheilun\nja sikäli kilpailunkin syntymäajat sijoittuvat vasta vuosisadan\nvaihteeseen, mutta siitä lähtien Suomen urheilu onkin harpannut\njättiläisaskelin eteenpäin, varsinkin sen jälkeen kuin Suomen\nvoimisteluja urheiluliitto perustettiin. Kansainvälisten kilpailujen\npäästyä henkiin herätettyjen olympialaisten kisojen avulla vauhtiin,\nSuomi alkoi esiintyä kansojen kilpakentillä huomattuna tekijänä. Parin\nviimeisen vuosikymmenen kuluessa se on noussut aivan ensimmäisten\njoukkoon, pienistä kansoista jopa ensimmäiseksikin. Hiihdossa,\nluistelussa, yleisurheilussa, voimistelussa — kaikissa suomalainen\nsisu on ollut vaatimassa etumaisia paikkoja ja hyvin usein se on ne\nsaanutkin. Kotimaassa urheilu, voimistelu siihen luettuna, on tehnyt\narvaamattoman suuren työn ruumiillisen ja samalla henkisenkin kunnon\nterästäjänä, ulkomailla se ehkä enemmän kuin mikään muu on kantanut\nSuomen nimeä maailman tietoisuuteen sekä samalla hankkinut sille\narvonantoa.\n\nSuomen vapaussodan syttyessä suomalaiset urheilijat yleensä\nolivat ensimmäisinä miehinä mukana. Mutta urheilunkin asiassa\nkansamme jakaantui kahtia. Osa suomalaisista urheilijoista omaksui\nvierasperäiset luokkavihan opit ja näin tämä onnettomuus sai jalansijaa\nurheilussakin.\n\n\n\n\nSORTOVUODET\n\n\n Jo 1880-luvulla alkoi venäläisellä taholla näkyä oireita, jotka\n viittasivat Suomen erikoisaseman hävittämiseen. Suomen posti- ja\n lennätinlaitos alistettiin Venäjän sisäasiainministerin alaiseksi.\n Kiihkovenäläinen lehdistö alkoi jatkuvan hyökkäyssodan Suomea\n vastaan. Mielialan rauhoittamiseksi Suomessa keisari Aleksanteri\n III V. 1891 antamassaan kirjelmässä selitti pitävänsä muuttamatta\n voimassa edeltäjäinsä ja hänen itsensä vahvistamat Suomen lait. Näin\n tapahtuikin, mutta hänen heikkotahtoinen poikansa Nikolai II ryhtyi\n pian kiihkovenäläisten painostamana sortotoimiin ja Suomessa alkoivat\n surkeat, omaa kansaammekin toisilleen vihamielisiin leireihin repivät\n sortovuodet.\n\n\nHelmikuussa v. 1899 koko Suomea vavahdutti ankara isku: keisarillinen\nmanifesti, joka toteutettuna tekisi lopun Suomen valtiollisesta\nasemasta. Keisari Nikolai II oli antamastaan hallitsijavakuutuksesta\nhuolimatta kallistanut korvansa Suomen erikoisaseman hävittämistä\nvaativille äänille. Suomen kenraalikuvernöörinä oli jyrkkäotteinen\nvenäläinen kenraali Bobrikov.\n\nSenaatti jakaantui manifestin julkaisemiseen nähden kahtia. Sen\nvarapuheenjohtaja Leo Mechelin oli ensin julkaisemisen kannalla,\nYrjö-Koskisen johtamat suomenmieliset kahdenvaiheilla. Mechelin muutti\nyht'äkkiä mieltään. Häneen yhtyivät enimmäkseen ruotsinmieliset\nsenaattorit. Suomenmielisten asetuttua julkaisemisen kannalle —\njulkaiseminen sinänsä ei vielä tietänyt asian lopullista ratkaisua,\njossa säätyjen oli sanottava sanansa —, julkaiseminen tapahtui.\n\nSuomen säätyjen puhemiehet lähtivät Pietariin keisarin puheille,\nmutta Nikolai ei ottanut heitä vastaan. Suomi nousi yhtenä miehenä,\nsanomattoman kansallisen innon valtaamana panemaan vastalausettaan\nsortotoimenpiteitä vastaan ja 522931 kansalaista allekirjoitti tässä\ntarkoituksessa kirjelmän, jonka 500-miehinen, maan eri kuntien\nvalitsema »Suuri lähetystö» vei Pietariin. Keisari ei ottanut tätäkään\nlähetystöä vastaan. Suomalainen ministeri valtiosihteeri von Daehn oli\ntällöin jo eronnut. Tälle tärkeimmälle paikalle nimitettiin venäläinen\nmies. Suomen säädyt kääntyivät uudelleen tuloksetta keisarin puoleen.\nEuroopan tieteen, taiteen ja kirjallisuuden huomattavimmat edustajat\nryhtyivät puoltamaan Suomea ja heidän laatimansa adressin allekirjoitti\nmonta sataa kuuluisinta miestä. Eurooppalaisten tiedemiesten\nviisimiehinen lähetystö, johtajanaan Nordenskjöld, vei adressin\nPietariin, mutta tämäkään lähetystö ei päässyt keisarin puheille.\nAdressihanke jossakin määrin kiinnitti kuitenkin sivistyneen maailman\nhuomion Suomen asiaan.\n\nSuomen säädyt eivät suostuneet hyväksymään uutta, Suomen sotaväen\nvenäläistyttämistä tarkoittavaa lakiehdotusta. Ne olivat kuitenkin\nhalukkaita tyydyttämään venäläisten vaatimuksia melko pitkälle.\nSopimukseen ei päästy. Keisari antoi käskyn Suomen sotaväen\nlakkauttamisesta. Vain kaarti jäi toistaiseksi hajoittamatta.\nKeisarillisella käskyllä määrättiin uusi asevelvollisuuslaki Suomessa\ntoimeenpantavaksi. Kutsuntoja yritettiin toimittaa, mutta kutsutuista\nnuorista miehistä jäi valtava enemmistö kutsuntatilaisuuksiin\nsaapumatta. Monet papit kieltäytyivät lukemasta kutsuntakuulutuksia\nkirkoissa.\n\nValtiolliset kysymykset siirsivät syrjään kielikysymyksen. Maa\njakaantui kahteen valtapuolueeseen, perustuslaillisiksi sanottuihin\nja vanhasuomalaisiin. Edellisiin kuuluivat jo 1880-luvulla\nKivekkään ryhmäksi eronneet, sittemmin nuorsuomalaisiksi nimitetyt\nsuomenmieliset, ja suurin osa ruotsinmielisiä, jälkimmäisiin\nYrjö-Koskisen johtamat suomenmieliset eli »suomettarelaiset».\nPerustuslailliset, passiivisen vastarinnan miehet, katsoivat jyrkän,\ntaipumattoman vastustuksen ainoaksi oikeaksi tieksi, vanhasuomalaiset\ntaas harkitsivat parhaaksi menettelyksi sellaisen toiminnan, että oli\nmaan tulevaisen edun vuoksi ja parempien aikojen toivossa taivuttava\npakon edessä sikäli, kuin omatunto salli, ja säilytettävä virat\nsuomalaisten miesten käsissä, sillä venäläisten ne kerran miehitettyä\nniitä olisi vaikea saada takaisin. Tämä puoluejako säilyikin edelleen.\nMolempien puolueiden välit muodostuivat perin katkeriksi. Suomen kansa\njakaantui taaskin kahteen toistaan suorastaan vihaavaan leiriin.\n\nPerustuslailliset erosivat senaatista heti jyrkkien\nvenäläistyttämistoimenpiteiden alettua. Vanhasuomalaiset astuivat\nheidän tilalleen, mutta heidän toimintansa kävi pian sangen vaikeaksi.\n\nBobrikov jatkoi alkamaansa venäläistyttämistyötä häikäilemättä.\nKokoontumisvapautta rajoitettiin, virkamiehiä ei saanut asettaa\nsyytteeseen ilman korkeampien esimiesten lupaa, kuvernöörejä ja\nmuitakin vastarintaan asettuneita viranomaisia erotettiin, ja\nsijaan nimitettiin venäläisiä tai venäläistyneitä suomalaisia.\nPoliisi muutettiin venäläiseksi. Suomen valtion varoilla alettiin\njulkaista venäläistä lehteä nimeltä »Finljandskaja Gazeta», eli\n»Suomenmaalainen Lehti». Nimellä »suomenmaalainen» tahdottiin osoittaa,\nettä Suomikin oli yhteistä ja jakamatonta Venäjätä. Ja pian alettiin\nvastarinnan jyrkimpiä miehiä karkoittaa kymmenittäin ulkomaille. Kun\nasevelvollisuuslakia ei saatu toteutetuksi, määrättiin Suomi vuosittain\nmaksamaan Venäjälle 10 miljoonaa markkaa. Suomen kaarti lakkautettiin.\nKasakoiden piiskoilla hajoitettiin kokouksia.\n\nSuomen kohtalo näytti kertakaikkiaan kääntyneen onnettomaksi.\nPelastusta ei näkynyt missään, mutta taistelua jatkettiin sittenkin.\nEuroopan lehdistössä oli Suomelle myötämielisiä mainintoja, mutta\nmuuten kukaan ei nostanut sormeaankaan. Syvä huoli painoi Suomen\nkaikkia asukkaita ja suru sumensi elämän.\n\nKesäkuussa v. 1904 muutamat yksinäiset laukaukset hätkähdyttivät koko\nkansaamme. Nuori senaatin virkamies Eugen Schauman ampui vihatun\nBobrikovin senaatin portaikossa.\n\nJotkut pudistelivat tästä ennenkuulumattomasta teosta tiedon saatuaan\npäätään, mutta yleensä Suomen kansa otti yllättävän tiedon vastaan\nriemulla. Itämaisen satraapin päivien päättämistä ei nähty murhana,\nvaan kansansa puolesta uhrautuvan miehen vapauttavana tekona, jossa hän\nsamalla vapaaehtoisesti antoi omankin henkensä.\n\nVenäjänkin hallituspiireissä nämä laukaukset vaikuttivat\nlamaannuttavasti, etenkin, kun saman suuntaisia tekoja tapahtui\nsielläkin, tehtiinpä yrityksiä itse keisariakin vastaan. Suomen\nsortaminen tuntui ikäänkuin pysähtyvän.\n\n\n\nSUURLAKKO.\n\n\nMarraskuussa v. 1905 Suomessa levisi kulovalkean tavoin kiertävä sana:\nkaikki työt, kaikki liikenne, kaikki toimet pysäytetään koko maassa.\nTehdään yleinen lakko. — Ja niinpä tapahtuikin. Yksimielisesti kaikki\nlakkasivat työstään, kaikkinainen toiminta pysähtyi kuin taikasauvan\nkosketuksesta.\n\nVenäjältä tämä aate Suomeen saapui. Onnettoman Japanin sodan jälkeen\nsiellä oli herännyt kuohuntaa, olipa syntynyt suoranaisia kapinoitakin\nja vihdoin yleinen lakko. Vallanpitäjät olivat neuvottomia.\n\nHelsingissä nostettiin senaatin ja joidenkin muiden julkisten\nrakennusten katolle Suomen leijonaliput. Suunnattomat väkijoukot\nkokoontuivat Helsingissä, kuuntelivat innostuneina puheita,\nlauloivat Maamme-laulua, ja pakottivat senaatin eroamaan. Poliisi\npysyttäytyi piilossa, niin myös venäläiset santarmit. Samoin tapahtui\nmaaseudullakin. Väkijoukot vahasivat poliisikamarit, erottelivatpa\nmuitta mutkitta vihattuja virkamiehiäkin. Uusi kenraalikuvernööri\nOholenski oli avuton. Hänellä oli käytettävänään Suomessa oleva runsas\nvenäläinen sotaväki, mutta eristettynä ollen hän ei ollenkaan tietänyt,\nmitä Venäjällä tapahtui. Hän sekä venäläiset viranomaiset luulivat\nSuomessa olevan 40 000 salaa aseistettua, toimintaan valmista miestä.\nTodellisuudessa Helsingissä oli piilotettuna 300 vanhaa kivääriä ja\nmuutamia satoja pistooleja.\n\nLakon alettua järjestyi maassa tuossa tuokiossa vapaaehtoinen\nkansallismiliisi. Valkoisilla käsivarsinauhoilla varustettuna se\npiti yllä järjestystä. Mutta ilmestyipä jo näkyviin toistakin\nväriä, verenpunaista, niin joissakin lipuissa kuin käsivarsissakin.\nSuomen työväestön melkoinen osa lähti kulkemaan omia teitään. Sen\njohtajat tahtoivat tehdä valtiollisesta vallankumouksesta samalla\nyhteiskunnallisenkin.\n\nTilanne alkoi käydä vaaralliseksi viikon kestäneen lakon jo päätyttyä\nVenäjällä. Keisari neuvonantajineen taipui. Suomen oikeudet\npalautettiin pääasiassa entiselleen. Porvarillisten suomalaisten\nmielestä lakko oli lopetettava, punaisten johtajien mielestä sitä oli\njatkettava. Keskinäisen yhteentörmäyksen uhka oli jo perin lähellä ja\nsilloin venäläinen sotaväki olisi tietysti sekaantunut asiaan. Onneksi\nyhteentörmäys vältettiin. Elämä palautui taas tavallisille urilleen,\nmutta suomalaisten katseissa oli nyt pitkästä aikaa kirkas, luottava\nloiste, sillä maa oli jälleen vapaa.\n\nHuvittaviakin kohtauksia tapahtui suurlakon aikana. Niinpä Karjalassa\nRäisälän pitäjäläiset julistautuivat itsenäiseksi tasavallaksi ja\nvarustautuivat kolmen sadan miehen voimalla, haulikoilla aseistettuina,\npanemaan toimeen samaa itsenäisyyttä Viipurissakin.\n\n\n\nVOIMALIITTO.\n\n\nSortovuosien alettua monen monissa, etenkin nuoremmissa miehissä,\njopa kasvavissa pojissakin heräsi palavan intomielen aiheuttama\najatus: ryssät on ajettava maasta aseilla. Jo V. 1901 Ruokolahden\npitäjässä yritettiin käytännössäkin toteuttaa vapaaehtoisten joukkojen\nperustamista. Hanke ei kuitenkaan päässyt alkua pitemmälle. Aseellisen\nvastarinnan ajatus voitti kuitenkin alaa. Niinpä asessori P.E.\nSvinhufvud eräässä kokouksessa v. 1903 lausui: »Kun sana ei auta, on\najateltava asetta.»\n\nKaikessa hiljaisuudessa syntyi maahan salainen aktivistinen puolue\njohtomiehenään maanpakoon ajettu kirjailija Konni Zilliacus. Hänen\nmielestään oli toimittava yhdessä Venäjän vallankumouksellisten\naineksien sekä Venäjään kuuluvien sorrettujen kansojen edustajien\nkanssa. Väsymättä Zilliacus puuhasikin asian hyväksi. Japanin sodan\nsyttyessä hän yhteistyössä Japanin Berlinissä olevan sotilasasiamiehen\nAkashin kanssa toimitti puolalaisille joukoille painettuja, salaa\nlevitettäviä kirjoituksia, joissa kehoitettiin puolalaisia Mandshuriaan\njouduttuaan heittämään aseensa. Näin puolalaiset sitten tekivätkin.\nJuuri ratkaisevissa alkutaisteluissa he laskivat monin tuhansin aseensa\nja antautuivat vangiksi.\n\nSuomeen ja Venäjällekin Zilliacus Suomessa toimivan, aktivistien\nasettaman komitean tukemana puuhasi aseita eri tavoilla. Huomattavin\nyritys oli höyrylaiva »John Graftonin» lähettäminen Pohjanlahdelle\nlastinaan sveitsiläisiä Vetterli-kivääreitä, panoksia sekä\nräjähdysaineita. Laiva haaksirikkoutui kuitenkin ja sen päällikkö\nmerikapteeni William Nylander räjäytti tällöin aluksen. Muutamia\ntuhansia kivääreitä saatiin sukeltajan avulla maihin. Vuokratut\nalukset »Cysne» ja »Cesile» toivat myöskin jonkinverran aseita\nSuomeen. Suurlakon jälkeen olojen tultua vapaammiksi aktivistien\ntoiminta vilkastui. Perustettiin Voimaliitto vapaaehtoisten joukkojen\nyhdyssiteeksi. Aseita kuljetettiin eri puolille maata. Muutamat entiset\nupseerit ja useat muutkin kiertelivät järjestämässä ja harjoittamassa\nvapaaehtoisia. Merkillisen laajaksi tämä aseellista toimintaa ajava\nliike paisui. Sen jäsenluettelot ovat suurimmaksi osaksi hävinneet,\nmutta suurimmillaan ollessaan Voimaliittoon kuului ainakin 30000\nmiestä. Se ei aseiden puutteessa ja olosuhteiden pakosta päässyt\ntoimimaan, mutta se herätti kuitenkin miehet valveille ja valmisti\nmaaperää sille yhteentörmäykselle, joka aikanaan oli venäläisten kanssa\nsyntyvä.\n\n\n\nSOSIALISMI.\n\n\nSuomen työväestö oli jo Ruotsin vallan aikana ollut lapsipuolen\nasemassa. Sama onneton olo jatkui 1800-luvullakin. Työmiehen\npalkka oli pieni, asunto-olot kurjat ja työpäivä pitkä. Suurtiloja\nja teollisuuslaitoksia hallussaan pitävä ruotsalaistunut\nyläluokka ei välittänyt, aniharvoja poikkeuksia lukuun ottamatta,\nsuomalaisen työmiehen aseman parantamisesta mitään. Ja Länsi-Suomen\nsuomalaisillakin suurtalonpojilla oli tässä asiassa omat syntinsä.\nHekään eivät ymmärtäneet parannuksen välttämättömyyttä aikanaan.\n\nEräät suomalaiset, porvaristoon lukeutuvat henkilöt perustivat\nvuosisadan vaihteessa Suomeen järjestyneen työväenliikkeen työväestön\naseman parantamiseksi. Pian se kuitenkin luisui toisille urille\nja omaksui Saksassa syntyneen marxilaisen sosialismin kaikkine\nluokkataisteluoppeineen. Sosialistiseksi muuttunut Suomen työväenliike\nasettui yhteiskuntaan nähden vihamieliselle kannalle ja sai pian omasta\nkeskuudestaan johtomiehiä, jotka näkivät kaiken vain luokkavihan\nvalossa.\n\nSuurlakon jälkeen alkanut sananvapaus soi tilaisuuden uuden opin\nlevittämiseen. Surkeat torpparihäädöt antoivat sille vauhtia,\nsosialistisia yhdistyksiä perustettiin sadoittain. Liikkeen kiihkeimmät\nainekset yrittivät mellakoita Viaporin kapinan yhteydessä V. 1906.\nMellakoiden seurauksena oli ihmishenkienkin menetys, mutta etenkin se\nonneton käänne, että Suomen työväestö erkani nyt auttamattomasti omille\nteilleen. Kun Suomen lainsäädäntölaitos suurlakon jälkeen muuttui\nsäätyedustuksesta yksikamariseksi eduskunnaksi ja äänioikeus annettiin\njokaiselle, sai porvaristo ihmeekseen nähdä sosialismin valtaavan\nvaaleissa hämmästyttävästi alaa. Se nousi heti suurimmaksi puolueeksi.\n\nKun suomalainen työmies ei muuten saanut oloihinsa parannusta, niin\nhän empimättä takertui sosialismiin sellaisessa uskossa, että vain\nsosialismi yksin saattoi ja tahtoi häntä auttaa. Asian juuret olivat\nsyvällä.\n\n\n\nSORTO JATKUU.\n\n\nSuurlakon jälkeen lailliselle tolalleen kääntyneet olot eivät\npysyneet kauan sellaisina. Venäläinen sorto alkoi pian uudelleen.\nHyvä kenraalikuvernööri Gerard sai eron ja hänen sijaansa tuli ensin\nkenraali Böckmann, sitten Bobrikovin entinen apulainen, mateleva\nja kiero Seyn. Bobrikov oli luonteensa mukaisesti iskenyt armotta,\nSeyn käytti viekkaampia menettelytapoja. Hänen johdollaan Suomea\nalettiin venäläistyttää vähitellen, pala palalta. Uudelleen senaatin\njohtoon tullut Leo Mechelin katsoi parhaaksi erota ja samoin muutkin.\nVanhasuomalaisetkaan eivät enää, jo kolmisen vuoden kuluttua, katsoneet\nvoivansa olla asioissa mukana. Pian lyötiin ankarin isku: Suomen\nmonet asiat alistettiin Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi\nyleisvaltakunnallisina asioina. Suomen vastarintaan asettuvat\nvirkamiehet oli tuomittava Venäjän lain mukaan. Tämän seurauksena\nViipurin hovioikeus kokonaisuudessaan sai istua vankeudessa Pietarissa.\nVirkapaikoille alettiin senaatista alkaen asettaa syntyperäisiä\nvenäläisiä. Venäjällä aivan venäläistyneitä upseereja tai suomalaisia\nkiipijöitä. Suomeen järjestettiin laaja urkintajärjestelmä, johon\nostettiin urkkijoita eri piireistä ja puolueista. Venäjänkielen\nopetusta kouluissa lisättiin ja venäjä määrättiin korkeampien\nvirastojen kieleksi. Venäläistä asevelvollisuutta ei kuitenkaan\nuskallettu panna toimeen, mutta sen sijaan Suomen tuli taas maksaa\nVenäjälle ensin 10 miljoonaa markkaa, ja edelleen vuosittain\nmiljoonalla lisääntyvä summa, kunnes maksu nousisi 20 miljoonaan\nvuodessa. Vastaisen varalle tehtiin kymmenkunnasta venäläisestä\nrykmentistä nimeltään »suomenmaalaisia» rykmenttejä. — Näinä aikoina\njotkut Suomen ruotsinkieliset alkoivat väittää olevansa eri rotua kuin\nsuomalainen kansa, ja rupesivat hekin käyttämään nimitystä »finländare»\neli »suomenmaalainen». Suomenkieliset eivät koskaan hyväksyneet\ntätä outoa nimitystä. Suomalainen korva ei kuullut eroa sanoissa\n»finljandski» ja »finländsk.»\n\nUudelleen alkanut passiivinen vastarinta oli murtumaisillaan, monet\ntosin pitivät siitä kiinni, mutta kaikissa puolueissa oli paljon\nsellaisia, jotka taipuivat. Venäläistyttäminen näytti jo perivän\nainakin näennäisen voiton, kun koko maailma ja samalla Suomikin joutui\nennenkokemattomaan pyörteeseen.\n\n\n\nVENÄJÄN TARKOITUKSET.\n\n\nSuomi oli elänyt Venäjän yhteydessä lähes vuosisadan omaa elämäänsä\nomine lakeineen ja laitoksineen. Venäjän muuttaessa melkein yht'äkkiä\nsuhtautumistaan Suomeen ei sen syitä jaksettu ymmärtää. Panslavismi,\nvenäläinen kansalliskiihkoisuus tosin yllytti hävittämään Suomen\nerikoisaseman, mutta oliko se riittävä syy, sillä eihän Venäjällä\ntodellisuudessa ollut yleistä kansallishenkeä? Suomessa pääteltiin\nVenäjän tahtovan sortaa Suomen omalle tasolleen siitä syystä, etteivät\nsikäläiset tyytymättömät ainekset voisi osoitella Suomea maana,\njoka oli onnellinen vapaiden laitosten turvassa. Ja Suomen sotaväki\noletettiin hävitetyn siitä syystä, että se oli venäläistä parempi ja\nherätti kateutta.\n\nSyyt olivat kuitenkin syvemmällä. Venäjän pyrkimykset Dardanellien\nsalmien valtaamiseksi olivat aina epäonnistuneet. Sen ainoa jäätymätön\nsatama perin etäistä Tyynen meren rannikkoa lukuunottamatta oli\nJäämeren rannikolla ja suunnattomien erämaiden takana. Itämeri oli\nsisämeri ja vihollinen saattoi milloin tahansa sulkea Tanskan salmet.\nVenäjän oli päästävä Atlantille ja vallattava sitä varten Pohjois-Norja\nja ehkä Pohjois-Ruotsikin.\n\nHaminan rauhassa venäläisten nimenomaan vaatima, lähes Atlantille\nsaakka ulottuva Suomen »käsivarsi» oli tietoisella tarkoituksella tehty\nvaatimus. Aikoinaan, jo kolmisen sataa vuotta sitten, venäläisten ja\nnorjalaisten välillä tehty rajasopimus määräsi rajan kulkemaan erään\nLyngstuen-nimisen tunturin kautta. Tällainen tunturi oli Jäämereen\npäättyvän rajan kohdalla, mutta saman niminen oli myöskin »käsivarren»\nkohdalla Atlantin rannikolla. Salaisissa neuvotteluissa Venäjä väitti\nsuunnattoman erehdyksen tapahtuneen rajankäynnissä ja vaati erehdyksen\noikaistavaksi, jolloin koko Pohjois-Norja olisi joutunut Venäjälle.\nNorja tietysti torjui vaatimuksen. Neuvottelut jatkuivat läpi koko\n1800-luvun, mutta keskeytyivät useasti keisarien vaihtumisien ja\nVenäjän monien sotien takia. Sota Norjaa vastaan oli jo pari kertaa\nlähellä, mutta Saksa tuli väliin. Se ei halunnut päästää Venäjää\nAtlantille.\n\nVihdoin Venäjä huomasi, että asevoimalla tehtävä ratkaisu oli ainoa\nmahdollinen. Se alkoi varustautua sitä varten. Sodassa Norjaa ja\nehkä Ruotsiakin vastaan Suomi saattoi olla epäluotettava. Venäjän\noli saatava Suomesta puhtaaksi lakaistu astinlauta, jossa ei\ntarvitsisi odottaa mitään yllätyksiä. Kun suomalaiset eivät hyvällä\nsiirtyneet palvelemaan siroiteltuina syvälle Venäjällä oleviin\nvenäläisiin joukkoihin, jolloin he olisivat olleet vaarattomia, jopa\nvenäläistyneetkin, niin Suomen sotalaitos hävitettiin. Sikäli alettiin\nmurskata Suomen muitakin laitoksia. Venäläistytetty virkakunta olisi\nsodan sattuessa tukialueella suurena apuna — se yritettiin siis\nvenäläistyttää. Rautateihin nähden alettiin pitää silmällä, että\nniiden suunta olisi sotatarkoituksiin sopiva. Niiden oli kuljetettava\nvenäläiset armeijat Nevajoelta suorinta tietä Pohjanlahden rannikolle.\nRaasulin—Hiitolan ja Elisenvaaran—Pieksämäen radat olivat omiaan näitä\ntarkoituksia edistämään ja siksipä Venäjän hallitus niiden rakentamista\nerikoisesti suosikin. Venäläistä Suomessa olevaa sotaväkeä alettiin\nhuomaamatta sijoittaa siten, että se olisi helposti siirrettävissä\nPohjanlahden rannikolle. Suuria varikkoja suunniteltiin Vaasan ja\nTornion seuduille. Ahvenanmaa linnoitettiin vastoin kansainvälisiä\nsopimuksia. Venäläiset valepukuiset upseerit kävivät mittailemassa\nja kartoittamassa Pohjois-Norjan vuonot ja kulkuväylät. Osa heidän\npapereitaan jäi epähuomiossa Norjaan ja asia tuli ilmi.\n\nPääpiirteissään tässä valossa Suomen sorto lienee nähtävä ja\nkäsitettävä. Panslavistiset pyrkimykset sopivat näiden suunnitelmien\nkanssa hyvin yhteen. Maailmansota keskeytti suunnitelmien\ntoteuttamisaikeet.\n\n\n\nMAAILMANSOTA.\n\n\n1914 syttynyt maailmanpalo ei ensin näyttänyt vaikuttavan paljonkaan\nSuomen asioihin. Venäläisten toimenpiteet jatkuivat ja sotatila teki\nvastarinnan vieläkin vaikeammaksi. Mutta salassa tapahtui jyrkkä käänne\netenkin ylioppilasmaailmassa. Puoluerajat menivät ylioppilasnuorison\nkeskuudessa sekaisin, lyötiin veljenkättä ja alettiin ajatella mitä\nisänmaan hyväksi nyt voitaisiin tehdä.\n\nPeriaatteellinen päätös suomalaisten ottamisesta venäläisen\nasevelvollisuuslain perusteella lienee jo tehty, mutta tästä\ntoimenpiteestä kuitenkin luovuttiin. Sen sijaan Venäjä, saksalaisten\nmaihinnousua peläten, sijoitti Suomeen lähes satatuhantisen armeijan ja\nkäytti suunnattomasti varoja linnoitusten rakentamiseen Etelä-Suomeen.\nSuomen eduskuntaa ei kutsuttu koolle.\n\nSuomessa alkoi kaikkinaisilla olevilla ja olemattomillakin tavaroilla\nja eri aloilla käydyn hurjan keinottelun aika.\n\n\n\nSUOMEN JÄÄKÄRIT.\n\n\nKohta maailmansodan sytyttyä heräsi ylioppilaspiireissä vaistomainen\naavistus, että hetki oli tullut, jolloin Suomen miesten oli ryhdyttävä\ntavalla tai toisella valmistautumaan maamme vapauttamiseen asevoimalla.\n\nSuomen aseellinen nousu, jos sellainen tapahtuisi, kaipasi ennen\nkaikkea johtajia. Entiset suomalaiset upseerit olisivat tietenkin\nasiassa mukana, mutta heitä oli vähän, monet heistä olivat jo\nikämiehiä, ja sodankäynti oli heidän rauhantoimissa ollessaan muuttunut\naivan toiseksi. Suomessa ei uusia johtajia voitaisi kouluttaa. Katseet\nkääntyivät siis puolueettomiin maihin. Ajateltiin Tanskaa ja lähinnä\nRuotsia. Ruotsista tiedusteltiin, kävisikö siellä päinsä muutaman sadan\nsuomalaisen ylioppilaan kouluttaminen sotataitoiseksi. Vastaus oli\nkieltävä.\n\nSuomalaisten myötämieli oli jo heti suuren sodan alettua kääntynyt\nSaksan puolelle. Suomea sitoivat Saksaan ikivanhat kulttuurisiteet\nja tämä sama Saksa taisteli nyt Suomen sortajaa Venäjää vastaan.\nLänsivallat olivat Venäjän liittolaisia, Saksa oli siis ainoa maa, joka\nsaattoi ja ehkä tahtoikin auttaa. Ryhdyttiin neuvotteluihin Saksan\nTukholmassa olevien edustajien kanssa ja tulos oli myönteinen. Saksa\nlupasi kouluttaa parisataa suomalaista ylioppilasta uudenaikaista\nsotataitoa sikäli ymmärtäviksi ja samalla saksan kielen taitoisiksi,\nettä he saksalaisten joukkojen mahdollisesti noustua maihin Suomessa\nhyvin pystyisivät toimimaan saksalaisten oppaina, olemaan yhdysmiehinä\nniiden ja Suomen väestön välillä, sekä ainakin osittain johtamaankin\nsaksalaisiin toivottavasti liittyviä vapaaehtoisia suomalaisia.\n\nTammikuussa v. 1915 ensimmäiset suomalaiset ylioppilaat lähtivät\nSaksaan. Lockstedt-nimiseen harjoituspaikkaan lähelle Hampuria heidät\nsijoitettiin. He saivat kummalliset partiolaispuvut ja opettajakseen\nsaksalaisen majuri Bayerin. Hänen johdollaan he perehtyivät\nsotilaallisiin taitoihin sekä käsittelemään venäläisiä jalkaväen\naseita, jollaisilla suomalaiset vapaaehtoiset mahdollisen nousun\ntapahtuessa oli aseistettava.\n\nTätä ratkaisevaa askelta ottaessaan ylioppilaat kääntyivät\nvanhempienkin suomalaisten johtomiesten puoleen. Heidän saamansa\nvastaus oli erilainen. Useimmat vanhat arvomiehet tuomitsivat\nyrityksen kertakaikkiaan jyrkästi ja näkivät siitä koituvan Suomelle\narvaamattoman turmiollisia seurauksia. Vain vähäisempi osa vanhoista\nhyväksyi heti nuorten uhkarohkean hankkeen. Entiset puoluerajat\nmenivät taaskin tässä kysymyksessä aivan sekaisin. Moni aikaisempi\nmyöntyväisyysmies ryhtyi empimättä tukemaan nuoria, kun taas moni\njyrkän passiivisen vastarinnan tukipylväs katsoi hankkeen suoranaiseksi\nmaanpetokseksi.\n\nKaikessa hiljaisuudessa perustettiin Suomeen kaksi toimikuntaa ajamaan\nmaan vapauttamisen asiaa. Toinen niistä, Sotilaskomitea nimeltään,\nryhtyi etusijassa suunnittelemaan aseellista nousua Suomessa hyväksyen\nsamalla ylioppilaiden hankkeet ja tukien Saksaan perustettua joukkoa.\nToinen, pääasiassa nuoremmista miehistä koottu Aktiivinen komitea,\ntoimi suorasanaisesti Saksaan lähteneiden hyväksi sekä myöhemmässä\nvärväyksessä.\n\nSaksalaisten maihinnousu Suomeen viipyi, eikäpä siitä pian ollut\nenää tietoakaan. Huomattiin, että Saksassa oleva suomalaisjoukko\noli tehtävä paljon vahvemmaksi. Ohjelmaa laajennettiin sikäli, että\nSaksaan alettiin lähettää jo muitakin kuin ylioppilaita. Saksan\nkeisarin määräyksellä, jonka syntyyn sotamarski Hindenburg ja kenraali\nLudendorff ratkaisevasti vaikuttivat, Lockstedtin suomalaisesta\npartiolaisjoukosta muodostettiin 27:s preussiläinen jääkäripataljoona.\nSen upseeristo ja aliupseeristo oli saksalaista, mutta näiden rinnalle\nasetettiin suomalainen päällystö ja alipäällystö. Aseistus muutettiin\nsaksalaiseksi.\n\nKymmenittäin suomalaisia jääkäreitä lähetettiin Saksasta salaa Suomeen\nvärväämään pataljoonaan uusia vapaaehtoisia. Ainaisten vaarojen\nalaisina ja venäläisten santarmien takaa ajamina sekä suomalaistenkin\npetturien ilmiantamina nämä värvääjät toimivat Suomessa. Monen monet\nheidän asiaansa innostuneet kansalaiset toimivat samoin vaaroja\npelkäämättä. Useat heistäkin vangittiin ja vietiin Venäjälle. Monet\nkarkoitettiin Siperiaan. Iljettäviä näkyjä nähtiin tällöin Suomessa\nsuomalaisten miesten ja naistenkin puolueisiin ja kieleen katsomatta\nantautuessa venäläisen santarmiston kätyreiksi.\n\nSuomalainen jääkäripataljoona Saksassa vahvistui vahvistumistaan.\nVahvimmillaan ollessaan sen luettelot sisälsivät 2035 nimeä. Se\njakaantui eri aselajeihin. Neljän jalkaväkikomppanian lisäksi siinä\noli 2 konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania, tykistöpatteri,\nratsuosasto, saniteettiosasto ja soittokunta. Yhtämittaisissa\nharjoituksissa ja täydellisen saksalaisen sotilaskurin alaisena\njääkärit saivat perehtyä tuleviin tehtäviinsä. Heidän elämänsä näinä\npitkinä vuosina ei ollut suinkaan leikkiä. Pataljoonan lähdöstä\nSuomeen ei kuulunut mitään, kotimaasta tulevat tiedot olivat yhä\nmasentavampia. Pataljoonan kohtalokin heilahteli epävarmana sinne ja\ntänne ja kaikenlisäksi ahdisti usein hiukova nälkäkin. Johtavissa\nsaksalaisissa piireissä oli jo syystä tai toisesta kysymys pataljoonan\nlakkauttamisestakin, mutta suomalaisten johtomiesten ponnistuksilla\nhajoitus saatiin vältetyksi.\n\nPataljoona tarvitsi myöskin sotakokemusta. Tässä tarkoituksessa se\nlähetettiin Riian rintamalle ja puolusti siellä muutamia kuukausia\nerästä rintamaosaa Misse-joella. Sieltä pataljoona siirrettiin\nRiianlahden rannalla olevalle rintamaosalle, ja osallistui myöhemmin\nAa-joen talvitaisteluihin. Tykistö ja pioneerit olivat sitäpaitsi\nosallisina muissakin taisteluissa yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.\n\nVenäjän vallankumouksen tapahtuessa pataljoona majaili Libaussa.\nKotimaan asiat saivat uuden käänteen ja se vaikutti pataljoonankin\nelämään. Upseeri- ja aliupseerikursseja alettiin pitää yhä\nlaajemmissa mitoissa ja erikoistehtäviin koulutettuja komennuskuntia\nlähetettiin Suomeen. Pataljoona odotti kiihkeästi hetkeä, jolloin se\nkokonaisuudessaan saisi lähteä suorittamaan sitä suurta tehtävää, jota\nvarten se oli perustettu ja valmistautunut.\n\nMerkillinen, maailmankin historiassa tuntematon tapaus oli suomalaisen\njääkäripataljoonan synty ja toiminta vieraassa maassa, jonka kanssa\nSuomi virallisesti oli sodassa. Suomen ratkaisevan kohtalon hetken\nselkeästi vaistoava, isänmaan rakkauteen pohjautuva nuori usko ja\nuhrimieli sen loi ja vei voittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummalliseksi suomalaisten asema maailmansodassa muodostui. Kun\nsuomella ei ollut omaa sotaväkeä eikä venäläistä asevelvollisuutta\nuskallettu panna Suomessa toimeen, pelastuivat sadattuhannet\nSuomen miehet Venäjän puolesta käytävästä taistelusta. Venäläiseen\npalvelukseen aikoinaan menneet, melko lukuisat suomalaiset upseerit\nolivat pakotetut taistelemaan Venäjän puolesta Saksaa vastaan, samoin\nvenäläisessä sotaväessä olevat Vienan, Aunuksen ja Inkerin suomalaiset\nsekä muut suomensukuiset heimot. Saksan armeijassa taisteli Venäjää\nvastaan 2000 suomalaista jääkäriä. Suur-Britannian armeijoissa, etenkin\nkanadalaisissa ja austraalialaisissa joukoissa, taisteli Saksaa vastaan\nehkä 500 suomalaista, ja Yhdysvaltojen armeijassa oli sen yhdyttyä\nsotaan noin 5000 suomalaista.\n\n\n\nVALLANKUMOUS.\n\n\nMaaliskuussa v. 1917 tapahtui Venäjällä jo kauan odotettu vallankumous.\nHallitsijan valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, jonka pääksi\nkohosi pian suuteleva suupaltti Kerenski.\n\nSuomessa vallankumouksen seuraukset alkoivat tuntua viipymättä muodossa\nja toisessa. Näytti siltä kuin Suomen entiset oikeudet taas yhdellä\niskulla palautuisivat. Lukuisat johtomiehet arvelivat asioiden jo\nkääntyneen oikealle tolalle, vain harvat kaukonäköisimmät aavistivat ja\nnäkivätkin ankarimman taistelun olevan nyt vasta edessä. Tämä melkoisen\npieni joukko, jota laajat väestön osat kuitenkin hiljaisuudessa\nkannattivat, otti nyt tunnuslauseekseen: Ryssät pois maasta ja\nSuomi itsenäiseksi. Toista tällaista tilaisuutta ei ehkä tulisi\nvuosikymmeniin ja satoihinkin, sitä oli siis käytettävä.\n\nSuomessa oleva venäläinen sotaväki vetelehti jo kurittomana kaikkialla\nja teki pian mitä tahtoi. Edellisten vuosien laajasuuntaisissa\nlinnoitustöissä oli melkoinen osa suomalaisesta työväestöstä menettänyt\nentisen kuntonsa ja joutunut samalla kosketukseen työmailla olevan\nvenäläisen sotaväen kanssa. Nyt, venäläisen »svabodan», rajattoman\nvapauden tultua vallankumouksellinen venäläinen sotaväki alkoi\nveljeillä suomalaisen työväestön kanssa. Suomen sosialistisen\ntyöväestön johtomiesten silmissä alkoi jo melkoisen varmana näkyä\nyhteiskunnallisen vallankumouksen toimeenpano Suomessa.\n\nJo V. 1916 toimitetut vaalit olivat tuottaneet punaisille eduskunnassa\nkolmen äänen enemmistön. Sodan aikana eduskuntaa ei kutsuttu koolle,\nmutta heti vallankumouksen jälkeen se kokoontui. Tiehensä ajettujen\nryssien tilalle tuli senaattiin 6 porvarillista ja 6 sosialistia\nsekä prokuraattoriksi Siperiasta jo palannut P.E. Svinhufvud. Oltiin\nyksimielisiä siitä, että itsenäisyyteen oli pyrittävä. Sosialistit\nesiintyivät tässä asiassa jyrkimpinä ja eduskunta hyväksyi heidän\nesittämänsä valtalain, jonka mukaan korkein valta Suomessa siirtyisi\neduskunnalle ja maa tuli Venäjästä riippumattomaksi sotilaallisia\nja ulkopoliittisia asioita lukuunottamatta. Tällaisten rajoitusten\nalainen itsenäisyys ei ollut mitään itsenäisyyttä. Venäjän väliaikainen\nhallitus näki valtalaissa kuitenkin selvän uhman ja hajoitti\nvaltiopäivät. Uudet vaalit tuottivat porvarillisen enemmistön.\nSosialistit lähtivät senaatista. Nyt he jo todenteolla alkoivat\nveljeillä venäläisen sotaväen kanssa ja hautoa salaisia suunnitelmia.\nYhdessä ryssien kanssa sosialistit painostivat väkivaltaisesti\nsekä eduskuntaa että kunnallisia valtuustoja, panivat toimeen\nelintarveryöstöjä ja kaikenlaisia lakkoja, jopa huonoimmat punaiset\nainekset ryhtyivät törkeisiin murhatekoihinkin. Punainen johto ja\nlehdistö katseli kaikkea tätä läpi sormiensa. Suomessa vallitsevaa\nelintarvepulaa käyttivät punaiset johtomiehet päämääriensä hyväksi\nselittämällä sen porvarien pahansuopien toimenpiteiden aiheuttamaksi.\nLakot ulotettiin maatalouteenkin kiireimpänä työaikana, estettiinpä\nväkivalloin talonpojat hoitamasta omia peltojaan ja ruokkimasta\nelukoitaan. Kaikkinainen järjestys ja turvallisuuden tunne alkoi\nkadota. Järjestysvaltaa korvasi omalla tavallaan punainen miliisi.\n\nSuomen hallituksella ei ollut käytettävänään minkäänlaisia voimia\njärjestyksen palauttamiseen ja ylläpitoon. Tällöin ruvettiin maan\neri puolilla melkein yhtäaikaa heränneen ajatuksen innostamina\nperustamaan vapaaehtoisia suojeluskuntia, joiden oli asetuttava\nhallituksen käytettäviksi järjestyksen palauttamisessa. Niiden oli\nmyöskin varustauduttava sen mahdollisuuden varalle, että venäläinen\nsotaväki maasta poistuessaan ryhtyisi toimittamaan ryöstöjä. Ja niiden\noli myöskin oltava aseellisena voimana silloin, kun Suomi todenteolla\nryhtyisi itsenäisyysajatusta toteuttamaan. Kaikissa näissä asioissa\nsuojeluskunnat halusivat olla yhteistyössä sosialistien kanssa.\nViimeiseen saakka tahdottiin uskoa, että maan itsenäistymisen ollessa\nkysymyksessä, suomalainen työmies seisoisi rinnan suojeluskuntalaisen\nkanssa.\n\nSosialistien johtomiehet puolestaan perustelivat järjestökaarteiksi\nsanottuja punakaarteja ajaakseen niiden avulla omia aikeitaan. Heidän\nja venäläisen sotaväen välit tulivat yhä läheisemmiksi varsinkin\nsen jälkeen kun kaikki valta Venäjällä alkoi luisua juutalaisten\nkomisaarien johtamien työ- ja sotamiesneuvostojen käsiin.\n\nPunakaartiensa ja venäläisen sotaväen avulla sosialistit\npakottivat kaupunkien valtuustoja myöntämään punakaarteille muka\njärjestyksen ylläpidosta miljoonia markkoja. Samaan aikaan tehtiin\njärkyttäviä murhia, jollaisista suurinta huomiota ja katkeruutta\nherätti tilanomistaja Kordelinin murha Mommilassa. Sosialistien\njohtomiehet lausuivat jo julkisia uhkauksia oman vallankumouksensa\ntoimeenpanosta. Sosialidemokraattisen puolueen nimenomaisesta\npäätöksestä koetettiin maassa panna toimeen yleislakko. Tämän\nlakon alettua punaiset väkivalloin koettivat keskeyttää kaiken\nliikenteen ja elinkeinotoiminnan. Venäläiseltä sotaväeltä saaduilla\naseilla aseistetut punakaartilaisjoukkueet valtasivat kaupungit\nja muut suuremmat keskukset, panivat toimeen kotitarkastuksia ja\nvangitsemisia sekä tekivät murhia. Valtaamillaan junilla Kotkasta\nKarjalaan lähtenyt 300-miehinen »rankaisuretkikunta» joutui Käkisalmen\npuolessa Pyhäjärvellä taisteluun haulikoilla ja joillakin pistooleilla\naseistettujen suojeluskuntalaisten kanssa ja rääkkäsi saamiaan vankeja\nraa'alla tavalla. Saksanniemeen Porvoon lähelle hallituksen toimesta\nperustetun vähälukuisen, tulevan järjestysvallan ydinjoukon, jolla\noli käytettävänään vain 7 kelvotonta kivääriä, punaiset venäläisten\navustamina hajoittivat.\n\nHallituksen johdossa oli nyt P.E. Svinhufvud.\n\nAnarkia maassa jatkui. Bolsevikit olivat jo ottaneet käsiinsä kaiken\nvallan Venäjällä. Suomen hallitus suunnitteli Suomen julistamista\nitsenäiseksi. Saksa kehoitti tekemään sen viipymättä. Joulukuun 4.\np:nä pääministeri Svinhufvud luki eduskunnassa hallituksen ehdotuksen\nSuomen julistamisesta itsenäiseksi ja kahta päivää myöhemmin eduskunnan\nporvarillinen enemmistö ehdotuksen hyväksyi. Aikaisemmin muka jyrkkinä\nitsenäisyysmiehinä esiintyneet sosialistit tahtoivat lykätä asian\nratkaisun siksi, kunnes siitä olisi sovittu Venäjän bolsevikkien kanssa.\n\nSvinhufvud toimi nyt valtionhoitajana. Venäjän bolsevikkihallitus\ntunnusti vuoden lopulla Suomen itsenäisyyden, mutta pidätti itselleen\noikeuden neuvotella paitsi Suomen hallituksen, myöskin Suomen\ntyöväenluokan edustajien kanssa käytännöllisistä toimenpiteistä.\nTammikuun 4. p:nä Ranskan, Ruotsin ja Saksan hallitukset tunnustivat\nSuomen itsenäisyyden.\n\nPunaisten ja heitä auttavien venäläisten tilille oli tähän mennessä jo\nkertynyt yli 40 raakaa murhaa ja lukemattomia muita väkivallantekoja.\nVenäläinen sotaväki ei halunnut lähteä maasta. Suomen sosialistien\njohtomiehet koettivat tavalla ja toisellakin yllyttää sitä jäämään\ntänne edelleenkin. Valta sosialidemokraattisessa puolueessa siirtyi\nyhä enemmän punakaartien johtajien ja erikarvaisten roistojen käsiin.\nNiillä johtomiehillä, jotka ilkitöitä ehkä paheksuivat, ei ollut\nselkärankaa sanoakseen jyrkkiä sanoja.\n\nHallitus tarvitsi aseellista, vahvaa poliisivoimaa järjestyksen\npalauttamiseksi ja pyysi tähän tarkoitukseen tarpeellisia valtuuksia\neduskunnalta. Porvaristo suostui esitykseen, mutta sosialistit\nvastustivat sitä kiihkeästi, lausuivatpa eduskunnassa peittelemättömiä\nuhkauksiakin. He olivat saaneet punakaarteilleen venäläisiltä jo\nrunsaasti aseita ja olivat varmat vastaisen avun saannista niin aseiden\nkuin miehienkin muodossa.\n\nAseellinen ratkaisu alkoi näyttää välttämättömältä. Hallitus valtuutti\nVenäjältä äsken palanneen kenraaliluutnantti Kustaa Mannerheimin\nmuodostettavien Suomen sotavoimien ylipäälliköksi ja tammikuun 18.\np:nä hän lähti Pohjanmaalle, joka oli katsottu mahdollisen sodan\nsopivimmaksi tukialueeksi. Pian sinne siirtyi kaiken varalta kolme\nhallituksenkin jäsentä.\n\nPitkämielinen Suomen kansa oli jo kyllästynyt punaiseen terroriin ja\nryssien mellakoimiseen. Mitta oli täyttynyt. Kun järki ja sana eivät\nenää auttaneet, oli aseen tehtävä tehtävänsä. Hartaasti kansalaiset yhä\ntoivoivat, ettei aseeseen huolisi tarttua, mutta toisin kävi. Suomenkin\nkansan oli ostettava lopullinen itsenäisyytensä verellä.\n\nEnsimmäisen kerran seitsemään sataan vuoteen Suomen mies lähti\ntaisteluun suoranaisesti oman asiansa puolesta.\n\n\n\n\nSUOMEN VAPAUSSOTA.\n\n\n\n\nSUOMEN VAPAUSSOTA.\n\n\nTammikuun 19. p:nä Viipurin punakaarti venäläisen sotaväen avustamana\nsaartoi Viipurin suojeluskuntalaisten salaisen asevarikon. Syntyneessä\nkahakassa, jossa varikkoa puolusti vain kuusi suojeluskuntalaista,\nnäistä kaatui yksi, ja jokunen haavoittui. Saattajat valtasivat varikon.\n\nSeuraavana päivänä tapahtui Luumäen Taavetissa yhteenotto\nsuojeluskuntalaisten ja yhdistyneiden punakaartilaisten sekä\nvenäläisten välillä. Kahakassa kaatui suojeluskuntalaisten johtaja,\njääkäri Lauri Pelkonen.\n\nTammikuun 22. p:nä Viipuriin marssi 565 aseistettua, sotilaallisesti\njärjestettyä karjalaista talonpoikaa. Viipurin vahvan linnoituksen\nkymmentuhantinen venäläinen varusväki yhtyi punaisiin. Vallattuaan\nrautatieaseman ja otettuaan sieltä venäläisille kuuluvia aseita,\ntalonpojat vetäytyivät ylivoiman edestä läheiseen Venäjänsaareen.\nViipurissa alkoi punaisten ja venäläisten terrori raakoine murhineen.\n\nSuomen hallituksen sekä Viipurin kaupungin edustajat koettivat vielä\nvälittää, mutta sovintoa ei syntynyt. Punaiset ja ryssät vaativat\nsuojeluskuntalaisia luovuttamaan kaikki aseensa, johon luonnollisesti\neivät suostuneet.\n\nSuomen vapaussota oli alkanut. Ylimmän johdon suunnitelmien\nmukaan sodan ryssiä vastaan, elleivät he sitä ennen poistuisi\nmaasta, tuli alkaa vasta parisen viikkoa myöhemmin, johon mennessä\nsuojeluskuntalaisille olisi saatu runsaammin aseita sekä keskeneräiset\njärjestelytyöt suoritetuiksi. Karjalaisten yllättävä nousu muutti nämä\nsuunnitelmat. Muutos oli epäilemättä onneksi, sillä kahdessa viikossa\npunakaartitkin olisivat jo ehtineet valmistautua paremmin ja venäläistä\nsotaväkeä olisi ehditty siirtää yhä runsaammin pohjoisemmille\nseuduille, jolloin sinne olisi muodostunut vaikeasti vallattavia\npunaisia pesäkkeitä. Punainen Venäjä ei itsenäisyyden tunnustuksesta\nhuolimatta aikonut luopua Suomesta. Näinä päivinähän Pietarista\nvirallisestikin saapunut käsky määräsi Suomessa olevan venäläisen\nsotaväen liittymään Suomen punaisiin.\n\nKarjalaisten marssi Viipuriin selvitti kertakaikkiaan tilanteen.\n\nTammikuun 23. ja 24. p:nä ryssät riisuttiin aseista Sortavalassa\nja Joensuussa, seuraavana päivänä Antreassa, ja 26. päivänä\nVuoksenniskalla, jossa saatu saalis käsitti satoja kiväärejä ja\nrunsaasti patruunia sekä kuusi tykkiä. Nämä olivat Suomen armeijan\nensimmäiset tykit.\n\nTammikuun 25. p:nä Venäjänsaarella olevat suojeluskuntalaiset marssivat\nSäiniölle ja suorittivat samana päivänä vapaussodan ensimmäisen\ntaistelun. Seuraa vana päivänä he taistelivat Kämärällä toisen\ntaistelunsa venäläistä panssarijunaa ja venäläisiä apujoukkoja tuovaa\njunaa vastaan. Pietarin lehtien mukaan kaatui ja haavoittui tässä\ntaistelussa toista sataa venäläistä sotilasta. Suojeluskuntalaisetkin\nmenettivät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina. Kämärältä\nsuojeluskuntalaiset marssivat Antreaan, johon jo oli muodostunut\nVuoksen rintaman alku. Sen muodostuminen sulki kertakaikkiaan\nvenäläisiltä ja punaisilta pääsyn Karjalan kautta pohjoiseen ja sikäli\nSavoon sekä Pohjanmaalle. Viipurin retken tehneistä karjalaisista\nmuodostui Suomen valkoisen armeijan ensimmäinen säännöllisesti\njärjestetty pataljoona. Vuoksen rintamalle saapui yhtämittaa\nvapaaehtoisia, jotka odottelivat saadakseen vuorollaan lainata\ntulilinjoilla olevien kiväärit. Aseiden puutteessa käyttivät samoja\nkiväärejä monet miehet, kukin vuorollaan.\n\nTammikuun 23. p:nä Lapualle kokoontui lähes 600 Pohjanmaan miestä,\nmutta ylempää saapuneen käskyn vuoksi heidän oli hajaannuttava. Vasta\ntammikuun 27. p:nä tapahtui Pohjanmaalla yleinen nousuja tällöin\nkenraali Mannerheim antoi ensimmäisen taistelukäskynsä. Seuraavana\npäivänä ryssät riisuttiin aseista Seinäjoella ja Ilmajoella. Vaasa\nvallattiin muutaman tunnin taistelun jälkeen, samoin kahden päivän\nkuluessa Pohjanmaan rannikkokaupungit. Näistäkin paikoista saatiin\nhuomattavia asemääriä. Oulun valtaus epäonnistui, Tornio jäi vielä\nryssille.\n\nTammikuun 28. p:nä Suomen sosialistit julkisesti julistivat alkaneensa\nsodan päämääränään Suomen yhteiskuntaa puoltavien voimien täydellinen\nkukistaminen ja kaiken vallan ottaminen sosialistien käsiin. Tästä\npäivästä on Suomen vapaussota luettu virallisesti alkaneeksi. Sodan\nalkamista eivät kuitenkaan määrää päivämäärien asettelut, vaan\ntapahtuneet tosiasiat.\n\nHelmikuun 3. p:nä vallattiin Oulu kiivaan taistelun jälkeen. Kuopio,\njossa oli Suomen pankin kultavarasto, vallattiin vähän myöhemmin\napuvoimien saavuttua Karjalasta ja Pohjanmaalta, ja samoin punaisten\nluja tukikohta Varkaus, vaikkakin vasta parin viikon kuluttua.\nSilloin olikin jo maan suurin osa kokonaan valkoisten käsissä. Porin\npohjoispuolelta suunnilleen Ikaalisten kautta Vilppulaan, Ristiinaan,\nVuoksenniskan länsipuolelle ja edelleen pitkin Vuoksen eteläpuolta\nLaatokkaan, lähelle Venäjän rajaa päättyvä rintamalinja alkoi\nkiteytyä paikoilleen. Hallitus oli jo tammikuun lopulla julistanut\nsuojeluskunnat Suomen laillisen hallituksen sotajoukoiksi.\n\nNämä ripeät toimet yllättivät täydellisesti punaiset.\n\n\n\nSOTATOIMIA JA JÄRJESTELYÄ.\n\n\nValkoisen armeijan koko vahvuus oli tammi- ja helmikuun vaihteessa\nkorkeintaan 5 000 miestä jakaantuneina suunnilleen tasan eri\nrintamille. Vapaaehtoisia oli, aseita ei riittänyt useammille.\nTaisteluissa niitä hankittiin viholliselta ja Saksastakin saapui\npiakkoin aselähetys, joka kuitenkin tarvittiin enimmäkseen\nLänsi-Suomessa taisteleville joukoille.\n\nRintaman ollessa 600 kilometrin pituinen, ei vähäisestä armeijasta\njoukkoja voinut liietä kuin aivan tärkeimpiin kohtiin. Mitään\nyhtenäistä rintamaa ei siis ollut. Joukkoja siirrettiin etupäässää\nöisinä hevospelillä ja hiihtäen seudulta toiselle. Taisteltuaan siellä\ntaistelunsa ne siirrettiin taas toisaalle. Näin säilytettiin rintama\nsuurin piirtein katsoen paikoillaan, jopa väliin hyökättiinkin. Asiassa\nauttoi tuntuvasti sekin seikka, että vihollinen luuli vastassaan olevan\nmonin verroin suurempia joukkoja. Niinpä esimerkiksi Karjalan koko\n120 kilometrin pituista rintamaa puolustamassa oli helmikuun alussa\nvain 800 kiväärimiestä, mutta vihollisen tietojen mukaan siellä oli\nkokonaista 12000!\n\nSavonlinnan—Pieksämäen rata valmistui parhaiksi vapaussodan alkuun. Se\noli ainoa valkoisella puolella Länsi- ja Itä-Suomea yhdistävä rata.\n\nPunaiset ja ryssät alistettiin venäläisen eversti Svetsnikovin\nylikomentoon. Heitä johtivat venäläiset aliupseerit, sotamiehet ja\nusein upseeritkin. Kun kullakin punaisella joukko-osastolla oli\nvenäläiseen tapaan »työ- ja sotamiesneuvostonsa», joissa lopullisesti\npäätettiin pannaanko ylempää saapunut käsky toimeen tai ei, koitui\nsiitä punaiselle sodankäynnille omat haittansa. Länsi-Suomessa\npunaisten mukana oli venäläistä sotaväkeä enimmäkseen johtajina ja\nkouluttajina sekä erikoisaselajien miehistöinä, lähellä Pietaria\nolevalla Karjalan rintamalla sitä vastoin vihollisen päävoimat olivat\nVenäjältä tuotua säännöllistä sotaväkeä, olipa siperialaisiakin\nrykmenttejä. Kuri tosin oli jo näistäkin hävinnyt.\n\nSvetsnikovin laatiman suunnitelman mukaan punaiset ryhtyivät\nhyökkäysliikkeeseen, jonka piti murtaa valkoinen rintama. Se\ntorjuttiin. Yhtämittaa he hyökkäsivät myöskin Karjalassa ja Savossa,\nmutta heidän menestyksensä ei ollut sen suurempi.\n\nKovaa aikaa tämä oli valkoiselle Suomelle. Armeija oli luotava\ntyhjästä, tehtävä laajat järjestelytyöt, hankittava aseistus ja\njärjestettävä kaikki muutkin asiat. Mutta kun jokainen teki parhaansa\nja jännitti voimansa äärimmilleen, niin asema alkoi parantua.\nJohtomiehet valvoivat monta unetonta yötä, mutta päivä päivältä\nedistyttiin niin asiassa kuin toisessakin.\n\nYlipäällikön päämaja jäi luonnollisesti Pohjanmaalle.\nEsikuntapäälliköksi tuli eversti Theslöf, päämajoitusmestariksi, jonka\ntehtäviin kuuluivat varsinaisia sotatoimia koskevat asiat, eversti\nIgnatius. Tykistöä koskevia asioita hoiti eversti Nenonen ja käsiaseita\nkoskevia eversti V. Rehausen. Everstiluutnantti Walden järjesti\netappiasiat tehtaanjohtaja Serlachiuksen ollessa intendentuurin\npäällikkönä. Ylitarkastajaksi tuli kenraalimajuri Mexmontan ja\nyliohjaajaksi kenraalimajuri v. Gerich, suojeluskuntain järjestäjänä\ntunnettu »kauppamatkustaja Karlson.»\n\nSatakunnan vaikeasti muodostuvan rintamaosan päälliköksi saapui\nRuotsista suomalaisperäinen eversti Linder. Pohjanmaan eli Vilppulan\nrintamaosaa johti eversti Wetzer, Savon rintamaa kenraalimajuri\nLöfström ja Karjalan rintamaa karjalaisten luottama jääkärikapteeni\nSihvo.\n\nValtionhoitaja Svinhufvud oli jäänyt Helsinkiin. Sikäläiset valkoiset\nvaltasivat venäläisen jäänmurtajan, ja sillä valkoisen Suomen päämies\nlähti mukanaan senaattori Castrén, saksalaisten miehittämään Tallinnaan\nsekä edelleen Berliniin, josta hän vasta myöhemmin saapui Vaasaan.\nVaasaan aikaisemmin saapuneet senaattorit Renvall, Arajärvi, Frey ja\nPehkonen muodostivat siellä Suomen hallituksen, jolla oli tärkeänä\ntehtävänään rahavarojen hankkiminen sekä kaupan ja teollisuuden\nkeskittäminen, uhkaavan elintarvepulan torjuminen ja ulkomaisten\nsuhteiden järjestäminen. Entiseen asevelvollisuuslakiin nojaten Vaasan\nsenaatti määräsi yleisen asevelvollisuuden sekä hevosasevelvollisuuden\npantavaksi toimeen ja asetti myöskin Suomen tasavallalle väliaikaisen\nlipun.\n\nToinen puoli Suomen kansasta siis joutui suorittamaan\nvapautumistaistelua toisen puolen taistellessa ase kädessä sitä\nvastaan. Kansamme ikuinen eriseuraisuus oli jakanut sen nytkin,\nselvemmin kuin konsanaan ennen, kahteen vihollisleiriin, joista toinen\nlisäksi liittoutui perivihollisen kanssa.\n\n\n\nAMPUMAKETJUSSA.\n\n\nVieläkö osaa tapella tosisodassa Suomen mies? Pitääkö vielä puolensa\nyksi kymmentä vastaan, sillä vähempi ei nytkään riitä? Eiköhän jo\ntoistasataa vuotta kestänyt rauhan aika ole veltostanut miehen mieltä,\nvienyt tahtoa ja terästä?\n\nNämä kysymykset teki itselleen ja lähimmäiselleenkin useampi kuin yksi\nsuomalainen näinä kireinä päivinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmpumaketjua muodostettiin mäenrinteeseen. Komentava jääkäri puuhasi,\nhiihti hiki hatussa hoputtamassa miehiään, seurasi toisella silmällään\nketjua ja toisella vihollisen liikehtimistä.\n\n— Hätäkö tuon on komentaa ja sanoa, jotta tehkää niin ja\ntehkää näin, kun on sitä varten käynyt opit ja koulut, mutisi\nkomppania hivuttautuessaan puun juurelta toiselle, kiveltä edessä\nolevalle.—Toista on meidän. Kivääri ja muutama patruuna työnnetään\nkouraan ja julistetaan: He, tuoss' on, ota ryssältä lisää, jos ei\nriitä. Mars ketjuun — mars — mars! Osaa sitten muka kaikki metkut ja\ntemput. Kun pääsisi edes kiinni rintapieliin tai housunkauluksiin,\nniin kyllä tässä näytettäisiin. Mitä peliä tämä on, tällainen\npiileskeleminen ja kyttäileminen, ryömiminen ja vatsallaan sotiminen?\nEihän tästä näe edes ampuakaan seisomaan nousematta. Mutta jos\nvähänkään nouset, niin jääkäri tai ryhmäpäällikkö jo ärähtää: Mitä\nsiinä itseäsi näyttelet? Maahan ja matalaksi kuin lutikka! — No,\npitänee koettaa oppia sitäkin. — Ampukaa!\n\nNaavainen kuusi kuunteli kummissaan, kun metsässä alkoi räiskyä,\nviheltää ja napsahdella.\n\n— Tähdätkää paremmin! Enkeleitäkö sinä olet ampuvinasi, kun\nräiskyttelet päin taivasta? Tuolla on vihollinen, tuolla avonaisen\nreunassa. — Maahan siellä. Matti, variksenpelättimeksikö aiot ruveta! —\nTuomas, ei se petäjäntaimi sinua suojele, matele tuonne mättään taakse\n— no, niin juuri. Suu poikki ketjussa, haastakaa kotona ja kinkereillä,\nmutta ei täällä! Sattuiko sinuun, Jussi? No, ei mitään, kääri nenäliina\nympäri, kyllä vasemmalla kädellä vielä silti tukee kivääriä. — Tuonne\nkiskovat juuri konekivääriään, tuohon aidannurkkaukseen — näettekö?\nAmmutaan nyt sinne koko joukkue — kas niin, kas, kas — saivat\ntarpeekseen, ähä! Kontulan ryhmä pitää silmällä, ettei sinne ryömi\nuusia miehiä masinaa hakemaan — me se kohta käväistään noutamassa,\nmeillä kun on sitä tarvis. Entinen maali taas, tähdätkää tarkkaan,\npitää säästää panoksia.\n\nJoukkueenjohtajat hoitivat joukkueitaan, ryhmänjohtajat omiaan.\nJohtajat eivät olleet sotataidossa johdettaviaan suurestikaan\netevämmät, yksiä samoja miehiä olivat, mutta selvä järki,\ntalonpoikaisjärki, kuten sanotaan, sai korvata kokemuksen. Kokemus tuli\najan mukana. Kerran tekemäänsä virhettä ei hevillä uusinut, varsinkin,\njos virhe oli maksanut johdettavan hengen. Silloin sen muisti.\n\n— Ketju eteenpäin!\n\nMiehet lämpenivät. Ei tuntunut kylmäkään, vaikka vaatteet olivatkin\nmärät. Eikä nälkäkään, vaikka syöminen oli jäänyt vähänpuoleiseksi.\n\nTaivaalle ilmestyi kaksi pumpulitukkoa muistuttavaa savupilveä. Niiden\nsisältä välähti kaksi kirkasta liekkiä, joita seurasi räjähdys. Miehet\njäivät tuijottamaan taivaalle.\n\n— Ampuvat tykeillä!\n\n— Ampukoot. Jotakinhan niidenkin pitää tehdä leipänsä vuoksi. Ryssiä\nniillä on tykkimiehinä, eivätkä ne osaa. Hei siellä, pitäkää silmällä\ntuota orpoa konekivääriä! Yrittävät ryömiä sinne. Hyvä on, kas sillä\nlailla. Älkää hiivatissa vain ampuko rikki hyvää konekivääriä! Milläs\nme se sitten paikataan, häh?\n\nVihollisen konekivääri jäi eristetyksi. Jo alkoi yhden ja toisen mieli\npalaa sitä hakemaan.\n\n— Vihollinen saartaa vasemmalta, kulki tieto läpi ketjun.\n\nVasemmalla rätisivät kiväärit kahta kiivaammin. Joku mies katseli jo\ntaakseen.\n\n— Ei livistetä! Kyllä ne siellä vasemmalla pitävät puolensa. Hoidellaan\nme vain omiamme.\n\nEdessä tuli myöskin kiihtyi. Näkyi liikettä. Ei ollut matkaakaan\nviholliseen enää kuin parisataa askelta.\n\n— Uraa, uraa! kuului kiljunta ja miehiä nousi aukeaman reunassa\npystyyn. Ne juoksivat tai olivat oikeastaan juoksevinaan hangessa,\nsillä kahlatahan siinä vain saattoi. Heittäytyivät sitten maahan,\nampuivat ja juoksivat taas.\n\n— Kiivasta tulta! Tähdätkää tarkkaan.\n\nRyssät siellä tarpoivat etumaisina. Punaiset rynnistivät välissä kuin\nolisivat olleet opissa.\n\n— Uraa — —\n\nKetju latasi ja laukaisi. Silmä ei enää vilkaissutkaan lukkoon\nladatessa, vaan panokset juoksivat sisään kuin itsestään, lukko\nnapsahti kiinni ja taas kivääri nousi poskelle. Silmä oli seurannut\nkoko ajan vihollista. Nyt se tiesi tarkkaan, mihin oli ammuttava,\nja piippu ojentui maaliin kuin langalla sinne vedettynä. Vihollinen\nkellistyi hangelle, tuolla toinen ja kolmaskin —.\n\nHyökkäys pysähtyi aukeaman puoliväliin. Siitä vihollinen kääntyi\njo takaisin, ken juosten, ken kontaten, ken vaivalloisesti ontuen.\nHangelle jäi mustia, liikkumattomia täpliä, kaatuneita ja pahemmin\nhaavoittuneita.\n\n— Joukkue Jutila hyökkää! Pistimet kiinni — vietävä — senkös pistimiä\nmeillä on! Iskekää kiväärinperällä tai puukolla — sattuupahan kerran\nsekin oikeaan asiaan. Ylös — syöksyyn — mars — mars!\n\n— Hurraa!\n\n— Eläköön! huusi Janne, sillä täten hän oli nuorisoseuran juhlissa\ntottunut huutamaan aina tärkeimmissä tilaisuuksissa. Kävihän sekin\nlaatuun. Ketju syöksyi yli aukeaman. Muutamat olivat hypänneet\nsuksilleen ja porhalsivat hangessa syöksyjien ohi kuin kiireimmässä\nkilpahiihdossa.\n\n— Kääntäkää viholliseen päin se konekivääri, huusi jääkäri ja riensi\nvallatun konekiväärin luokse, sillä hän oli ainoa, joka osasi sitä\nkäyttää.\n\n— Seis, ei enää kauemmaksi! kuului komento, sillä ketju oli katkennut\nmonesta kohdasta. Keskusta oli tunkeutunut vihollisen asemiin, mutta\näärimmäiset siivet ottelivat vielä paikoillaan saartoyrityksen tehneen\nvihollisen kanssa.\n\n— Kyllä se pian helpottuu, kun ammutaan niitä täältä kylkeen, tuumi\njääkäri ja järjesti joukkonsa tilanteen mukaan.\n\nLaukaukset harvenivat. Ei pystytty vielä takaa-ajoon, mutta hyvä oli\nnäinkin. Vihdoin tuli lakkasi kokonaan. Vartiomiehet sijoitettiin\npaikoilleen. Muut kokoontuivat ryhmittäin ja joukkueittain. Suksimiehiä\nlähti vihollisen perään pitämään silmällä tilannetta ja sopivan\ntilaisuuden sattuessa hieman härnäämäänkin.\n\nJääkäri istahti lumisen kannon nenään kirjoittamaan ilmoitusta.\nMiehillä oli omat puheenaiheensa.\n\n— Eihän tämä nyt niin ihmettä olekaan kuin luulisi, virkkoi Eetu\npyyhkien lunta kivääristään. — Taitaa sitä tottua ajan mukana tähänkin\ntyöhön.\n\n— Näitkö, Manu, kun minä kellistin ne kaksi ryssää? Rötkölleen\nrupesivat, kun tärskäytin. Kun muutamaakin hurautin kuulalla\npakaroihin, niin istumaan se kävi kesken kiireitään.\n\n— Näitkös sinä, kun minä tuikkasin tuon konekiväärin päällysmiehen?\nLakkasi molittamasta.\n\n— Minähän sitä pimahutin.\n\n— Ja minä. Siitä se taisi tupsahtaakin minun paukustani.\n\n— No olkoon, että kaikki yhdessä. Kunhan tupsahti. Kyllä tämä konsti jo\nosataan.\n\n— Älkäähän kehuko vielä, jääkäri hymähti joukkoon. — Ei se niin helppoa\nole kuin äkkinäinen luulee, vaikka tänään luonnistikin. Asiassa on\nvielä monta mutkaa.\n\nPom — Pom —.\n\nVihollinen koetti kostaa tykistöllään, mutta miehet vain naureskelivat\nja koettivat arvata, missä seuraava savupilvi pöllähtäisi.\n\nNeljä miestä kannettiin kentältä kaatuneina ja kahdeksan vaikeammin\nhaavoittuneina. Miesten leikkipuhe vaikeni ja alta kulmainsa he\nkatselivat vietäviä. Jokunen ryhtyi auttamaan nostettaessa suksipaareja\npahimman ryteikön yli.\n\n— Minkäpähän sille. Kohtalonsa kullakin. Niin oli heille sallittu.\n\nKaksi konekivääriä oli vallattu. Niitä kokoonnuttiin hyvillä mielin\nkatselemaan. Mäkitalon Iekko oli vaihtanut kiväärinsä uuteen ja\nparempaan ja sitä arvioitiin myös. Äikän Junnu oli perinyt ryssiltä\nhuovikkaat ja ripusti entiset kenkärajansa katajaan roikkumaan.\n\n— Voiton kunniaksi, sanoi hän ja nousi sitten suksilleen koetellakseen,\nvoiko huopatossuilla hiihtää.\n\nJääkäri lopetti ilmoitustaan:\n\n»Aines on erinomaista. Tottumatonta vielä, mutta pian kehittyy miehistä\nhyviä sotilaita. Kyllä näillä miehillä tapellaan ja voitetaan myöskin.»\n\nHän pyöritti sitten kynää suussaan miettien, vieläkö lisäisi jotakin.\nEi tuntunut olevan lisäämistä. Tekaisi perään pisteen.\n\n\n\nTYKKIVÄKEÄ.\n\n\nRintamaosan toistaiseksi ainoa tykki sijoitettiin tuliasemaan. Vieressä\noli pieni mökki. Nähdessään outoa laitosta aseteltavan paikoilleen tuli\nmökin ukko kummaa katsomaan.\n\n— Ammutaanko tuolla kapineella?\n\n— Heti paikalla. Pankaa jotakin ikkunoiden peitteeksi, etteivät lasit\nrikkoudu.\n\nUkolle tuli kiire. Hän haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen\nja tunki heiniä väliin. Sitten hän ajoi eukon ja mukulat kauempana\nolevaan saunaan varmempaan turvaan. Tykin miehistö puuhaili toimessaan.\nEnsimmäiset laukaukset oli ammuttava ja asia oli mutkallinen. Tykin\npäällikkö oli saanut eräältä siviilimekaanikolta kaksi tuntia opetusta\ntykistön moninaisissa salaisuuksissa. Lisäksi hän oli ampunut\nlumipyryssä neljä onnistumatonta koelaukausta. Koulupoikana hän oli\nnähnyt ryssien harjoituksissaan täräyttelevän löysillä ammuksilla.\nHänen teknillinen tietomääränsä oli perin heikko. Haulikon ja\npistoolinkin hän tunsi hyvin, mutta niistä ei ollut tässä asiassa apua.\nMuu miehistö, lyhyt ja pitkä, pitkä ja lyhyt veljespari, yhteensä\nneljä, tiesi asiasta sen verran, että tykki ladataan perästä ja että\nammuttaessa pitää putki kääntää viholliseen päin. Lisäksi he tiesivät,\nettä kranaatissa on sileä, mutta shrapnellissa messingillä koristettu\nkärki ja että molemmat räjähtävät siellä, missä nähdään savupilvi.\nTykin lisäksi sen koko miehistöllä, ajomiehet mukaanluettuina, oli\naseistuksena yksi ainoa isiltä peritty ja lainaksi saatu rumpurevolveri\nja siihen kuusi patruunaa.\n\nSuunta oli siis määrättävä. Suuntausvälineinä oli, paitsi tykissä\nkiinni olevia, vain vaivainen kellonperäkompassi ja suksipari.\nTykki piti suunnata tämän kompassin avulla ja sukset saivat korvata\nkenttäpuhelimen. Niitä oli käänneltävä tähystyspaikalla puoleen ja\ntoiseen kuin tuulimyllyn siipiä, ja sikäli tiedettiin tykin ääressä,\noliko putkea käännettävä 50 tai 100 metriä oikeaan tai vasempaan.\nLisäksi oli käytettävänä maataloudellinen kartta, mutta se oli\nepätarkka ja talot olivat sijoitetut siihen jokseenkin yhtä tarkasti\nkuin kärpäsen kuumana kesäpäivänä paperille tekaisemat pisteet.\n\nPommitettavaan kylään oli matkaa 4 600 metriä. Kylä oli suurten\nmetsien ja kukkuloiden takana. Heti tuliaseman etupuolella oli joki ja\nsen takainen alue oli toistaiseksi vihollisen maata. Sinne ei ollut\nmenemistä. Oli siis ammuttava epäsuoralla suuntauksella. Kun kylän\npaikkaa tiedusteltiin mökin ukolta, piirsi hän peukalolla ilmaan laajan\nkaaren ja vastasi:\n\n— Jossakin tuolla sen pitäisi olla.\n\nOmilla oli siis tultava toimeen. Ketterin tykkimies sai kiivetä\nisoimman petäjän latvaan katsomaan, näkyisikö kylästä edes savua. Ei\nnäkynyt.\n\nKompassin ja kartan avulla määrättiin suunta, suksia ei vielä tarvittu.\nAmmus työnnettiin putkeen, lukko vetäistiin kiinni ja:\n\n— Tulta!\n\nAnkara pamaus täräytti mäkeä, mökkiä, tykkimiehiä ja uteliaana\nkatsomaan tullutta jalkaväkeä. Kiiltävä ja ilkeästi ujeltava\nterässylinteri kiisi ilmojen halki ja putosi kai muutamien sekuntien\nkuluttua jonnekin, koskapa metsien takaa kantautui kumea jymähdys.\nJa sitten meni toinen ja kolmas laukaus, ja sikäli edelleen aina\nkahteentoista saakka. Enempää ei ollut varaa ampua, sillä vähiä\nammuksia oli säästettävä ja niistäkin jokaista melkeinpä rakkaasti\nsuudeltava ennen putkeen panoa, että ne uskollisesti tavoittaisivat\npäämääränsä.\n\nSeuraavana aamuna jalkaväki hiihti kylään ja sikäli saapui sinne\ntykistökin. Kylässä nähtiin ihmeitä. Muuan kranaatti oli osunut juuri\nsen talon portaiden eteen, jossa ryssillä oli esikuntansa. Toinen oli\npiirtänyt talon kupeeseen selvät puumerkkinsä, ja muut olivat tehneet\ntalon ympärille isoja kuoppiaan. Talon isäntä kertoi ryssien heti tämän\ntervehdyksen jälkeen lähteneen lipettiin.\n\nSaattaako tällainen kertomus olla todenperäinen? Kaipa saattaa, sillä\npäämajan virallisessa päiväkäskyssä luettiin kohta tämän jälkeen;\n»T. k. 13. p:nä aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan\nkylät Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme\nvaikutuksesta.»\n\nNäin vaatimattomasti valkoisen armeijan tykkiväki osaltaan lähti\ntaisteluun. Tämän ammunnan tulos ei suinkaan johtunut minkäänmoisesta\ntaidosta ja tottumuksesta. Sen sai aikaan vain ihmeellinen onni. Ja\nehkäpä luja uskokin oman asian oikeuteen vei ammukset maaliin.\n\nUskoa asiaansa valkoinen armeija tarvitsi. Vain sen avulla se saattoi\nparantaa aseistustaan, taistella hellittämättä ja — voittaa.\n\n\n\nSOTATOIMET JATKUVAT.\n\n\nVihollinen yritti toista laajasuuntaista hyökkäystä, mutta\nvalkoinen rintama kesti sen murtumatta, vastasipa vuorostaan omilla\npaikallisemmilla hyökkäyksillään. Kuumimmat taistelunkohteet vaihtoivat\nväliin omistajaa. Vilppula ja Karjalassa Ahvola olivat polttopisteitä,\njoihin liittyi monia muita kiivaista ja yhä uusiutuvista taisteluista\nkuuluja nimiä.\n\nEtelä-Suomessa yrittivät Kirkkonummen, Sigurdsin ja Pellingin valkoiset\nretkikunnat sotatoimia. Yritykset tietenkin epäonnistuivat, mutta\nvetivät kuitenkin vihollisen huomiota puoleensa ja kiinnittivät\nosaltaan, vaikka lyhyeksikin ajaksi, vastaansa vihollisjoukkoja.\nPellingin retkikunta pelastautui jäitse Viroon.\n\nVenäjän rajan lähelle. Rautuun, vain neljän penikulman päähän\nPietarista, muodostui uusi vaarallinen polttopiste ryssien yrittäessä\ntunkeutua Raasulin—Hiitolan rataa pitkin Vuoksen rintaman taakse ja\nsikäli edelleen pohjoisemmaksi. Näitä sotatoimia johti Pietarista\nkäsin, väliin paikallakin Pietarin sotilaspiirin päällikkö, kenraali\nJeremejev. Tykistöä komensi Suomessa olevan venäläisen tykistön\npäällikkö Naidjorski. Näin Suomi oli siis sodassa virallisen Venäjänkin\nkanssa.\n\nHelmikuun 25 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui 1000 miehen\nvahvuisena Vaasaan, jossa sitä tervehdittiin jakamattomalla riemulla.\nSen mukana tuli Saksasta huomattava määrä Suomen valtion ostamia\nkiväärejä, konekiväärejä, panoksia sekä tykkejä ammuksineen. Vähän\naikaisemmin oli jo saapunut melkoisen lukuisa jääkärikomennuskunta\ntoisen aselähetyksen kanssa.\n\nJääkäripataljoona toi valkoiselle armeijalle suuren, perusteellisen\nkoulutuksen ja sotakokemustakin saaneen voimanlisän. Sen tehokkaimmasta\nkäytöstä oli eriäviä, jopa vastakohtaisiakin mielipiteitä, mutta\nylipäällikön kanta pääsi voitolle. Sen mukaisesti osa jääkäreistä\nlähti heti rintamille eriarvoisiksi johtajiksi, mutta suurin osa kulki\nvalkoisen Suomen eri paikkakunnille tulisella kiireellä kouluttamaan\nkutsunnoilla koottuja joukkoja mahdollisimman sotakelpoisiksi.\nAsevelvollisista muodostettiin jääkärien johdolla kuusi sotavahvuista\nrykmenttiä, jotka yhdistettiin kolmeksi prikaatiksi. Sitäpaitsi\nmuodostettiin huomattavan vahva ja varsin hyvillä välineillä varustettu\njääkäritykistö. Myöskin asetettiin Pohjanmaalla kaksi värvättyä, siis\npalkkaa nauttivaa krenatöörirykmenttiä, jotka muodostivat prikaatin.\n\nPitkällä rintamallaan taistelevan vapaaehtoisen valkoisen armeijan oli\nsäilytettävä kaikki voimansa ponnistaen rintamalinjansa hallussaan\nsiksi, kunnes rintaman takana koulutettavat asevelvolliset muodostelmat\nolisivat — suunnilleen kuukauden kuluttua — sotatoimiin valmiit,\njolloin ylipäällikkö, ottaen huomioon kevätkylvöjen ajan lähestymisen\nja miesten, mikäli mahdollista, pääsemisen niitä toimittamaan, aikoi\nryhtyä ratkaisevaan iskuun.\n\nSaksa oli solminut Venäjän kanssa rauhansopimuksen. Sen mukaan\nvenäläisten joukkojen oli lähdettävä Suomesta, mutta tämä pykälä jäi\nkuolleeksi kirjaimeksi. Venäjä selitti yksinkertaisesti Suomessa\ntaistelevien venäläisten olevan yksityisiä henkilöitä, joita\nei voinut kieltää sotimasta »köyhälistön asian puolesta» missä\nhalusivat. Suurempia joukkoja Venäjä ei kuitenkaan enää voinut\nlähettää Suomeen, mutta Raudun suunnalla Jeremejeff esikuntineen\njohti edelleen taistelutoimia ja Pietarista käsin sinne jatkuvasti\nvaihdettiin vereksiä venäläisiä joukkoja. Venäjän Itämeren laivasto\n20000 miestä käsittävine matruusijoukkoineen majaili Helsingissä.\nMatruusit osallistuivat sotatoimiin. Punaisten voimien koko vahvuus\nnousi lähes 100000 mieheen. Valkoinen armeija saattoi tätä voimaa\nvastaan asettaa jo noin 20000 miestä. Valkoinen Suomi luotti empimättä\nvaltionhoitajaansa. P.E. Svinhufvud oli koko sortovuosien ajan\ntaistellut sortajia vastaan ja ollut tämän vuoksi karkoitettuna\nSiperiaan. Kunnian- ja vallanhimo, poliittisten tikapuiden kiipeäminen,\naineellisen edun houkutukset eivät milloinkaan olleet hänen tekojaan\nmääränneet. Minkä hän oli harkinnut oikeaksi, maalle ja kansalle\nparhaaksi, siitä hän järkkymättä, suoraviivaisesti piti kiinni.\nVapaussodan alkaessa ja rohkeimpienkin epäröidessä hän yhtä tyynenä\nja luottavaisena kuin aina lausui sanansa: »Jumalan ja Hindenburgin\navulla tästä kyllä selvitään.» Kun valkoiset sotilaat näkivät hänen\nliikkuvan eri rintamilla vakaana ja vaatimattomana, näkivät he\nhänessä henkilöityneenä kansamme parhaat ominaisuudet, ja lämmin,\nturvallinen tunne ailahti heidän salatuissa, kuoreltaan kovettuneissa\nsydänsopukoissaan.\n\nYlipäällikköä, kenraali Mannerheimiä ei sodan syttyessä tunnettu, mutta\npian hänen nimensä kantautui kaikkialle. Sotatoimien alkaessa hän ei\nollut edes nähnyt armeijaansa. Siitä huolimatta hän ryhtyi toimeen,\nvalitsi oikean hetken ja onnistui. Hän oppi pian luottamaan armeijaansa\nja se alkoi luottaa häneen. Hän vastusti ulkomaisen avun hankkimista\nyksinkertaisilla ja selvillä perusteilla. Vieraan lahjoittamaa tai\nvieraalla avulla saatua vapautta ei osattaisi arvioida yhtä kalliiksi\nkuin omin voimin hankittua. Helposti saatu myös helposti menetetään.\nKun hän vihdoin taipui ottamaan vastaan ulkomaisen avun, teki hän sen\nvain siksi, että sota siten lyheni, tuhansien viattomien kärsimykset\nja veriuhrit estyivät ja vältettiin suurten aineellisten arvojen\nmenetys. Lisäksi hän vaati, että muukalaiset joukot oli alistettava\nsuomalaisen ylijohdon alaiseksi ja ettei Suomea millään tavoin saanut\nsaattaa osalliseksi maailmansotaan. — Hänessä osui oikea mies oikealle\npaikalleen oikeaan aikaan. Sota olisi alettu ilman häntäkin, mutta\nehkäpä se olisi myöskin hävitty. Valkoisen kenraalin johdolla sanoista\ntehtiin todellisuus teoilla. Ja samalla asetettiin luja sulku Euroopaan\npyrkivälle bolshevismille.\n\nNäin siis kansallamme kohtalonsa ratkaisevimmalla hetkellä oli\njohtajinaan kaksi miestä, jotka kumpikin toimissaan täysin täyttivät ne\nvaikeat vaatimukset, jotka lopullinen itsenäisyystaistelu heille asetti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEivätkö punaisen Suomen johtomiehet olisi saaneet Suomea itsenäiseksi?\nEivät, sillä he olivat venäläisten armoilla ja Venäjä ei olisi koskaan,\nnäennäisestä tunnustuksestaan huolimatta, päästänyt Suomea itsenäiseksi.\n\n\n\nVOITATTEKO?\n\n\nSavihaudan Esko sai kolmen päivän loman käydäkseen kotonaan. Toista\nkuukautta hän oli jo ollut rintamalla.\n\n— Voi poikaparkaa, kun oletkin likainen! siunaili Eskon vanha äiti.\n— Pukusikin on jo riekaleina. Oletko sinä kertaakaan muuttanut edes\nalusvaatteita?\n\n— En, kun ei ole ollut. Jos annat puhtaat vaatteet, niin saatanhan nuo\nmuuttaa. Mutta ensin pitää käväistä saunassa.\n\nKettyään Esko muutti vaatteet. Äitimuori katseli hänen entisiä\nalusvaatteitaan, katseli ja siunasi.\n\n— No, mutta kaikkea sitä näkee! Meidän talossa ei ole milloinkaan nähty\ntäitä, mutta tämä sinun paitasihan vilisee niitä ihan täynnään.\n\n— Kyllä niitä saa siellä rintamalla niin mies kuin toinenkin. Mistä\nilmautunevatkaan, en tiedä, mutta jokainen niitä saa. Ne kuuluvatkin\naina liittyvän sodankäyntiin, tarttuvat sotamieheen kuin sonta reen\njalakseen. Kyllähän rintamalla kylvetään, mikäli sauna tavataan, mutta\nyhä ne vain lisääntyvät. Mutta mitäpä niistä.\n\n— Uskotteko te siellä rintamalla voittavanne? tiedusteli vanha isä.\n\n— Tietysti. Sitä vartenhan sinne on lähdetty. Kun on pidetty hyvin\npuolemme tähän saakka, niin pidetään edelleenkin. Ja yhä meidän\nvoimammekin lisääntyvät. Sikäli kuin saadaan otetuksi ryssiltä ja\npunaisilta lisää aseita, sikäli on jo miehiäkin niihin tarttumassa.\n\n— Huonoksi tuo sarkapukusikin on kulunut. Eivätkö ne jo vähitellen ala\nantaa teille valtion puolesta oikeita sotamiehen tamineita?\n\n— Johan ne ovat niitä antaneetkin — tuon valkoisen käsivarsinauhan.\nMistäpä köyhä valtio yht'äkkiä hankkisi puvut ja muut vehkeet\ntuhansille miehille. Omilla tässä on tultava toimeen ja tullaankin.\nOnpa mainio asia, että naiset täällä rintaman takana ovat neuloneet\nmeille valkoisia lumiviittoja. Kun vetää sellaisen ylleen ja makailee\nsitten ampumaketjussa, niin vihollinen ei miestä älyäkään. Kovin\nne kuuluvat olevankin näistä viitoista kiukuissaan, ryssät ja\npunakaartilaiset. Kuuluvat sanovan lahtarien tässäkin asiassa taas\nkenkkuilevan.\n\n— No, tietäähän ne. Miten ne muuten siellä vastapuolella pystyvät\ntappelemaan?\n\n— En minä osaa muuta sanoa kuin että urheasti nekin usein tappelevat,\njopa ryssätkin. Niistä onkin meitä vastassa pahasisuisimmat.\nKepuliryssät kuuluvatkin jo aikaisemmin matkustaneen omin lupinsa\nVenäjälle. Ja suomalaiset punikithan tietää hyvin. Samaa väkeähän\nne ovat kuin mekin, vaikka ne onkin huiputettu tappelemaan väärän\nasian puolesta ja ihan yksissä tuumin haisevan ryssän kanssa. Kyllä\nasia on niin, että suomalaisten punaisten suuri enemmistö uskoo ihan\ntosissaan tappelevansa oikean asian puolesta. Ne eivät aavistakaan,\nettä johtomiehet ovat vetäneet heitä huulesta. Mutta mistäpä valkoinen\nsotamies tietää, kuka kulloinkin on vastassa. Ja olkoon kuka tahansa,\nniin napsautettava on. Jos ovat tyhmyyttään kivääriin tarttuneet, niin\nkärsikööt seuraukset.\n\n— Saatteko siellä vankejakin?\n\n— Aina niitäkin saadaan. Meidän puolellamme on laki sellainen,\nettä vangit lähetetään esikuntiin tutkittaviksi ja sotaoikeuksien\ntuomittaviksi. Jos syytetyn teot nähdään pahoiksi, niin hänet\nammutaan. Sodan aikana on sodan laki. Kyllähän asia on niinkin,\nettä meikäläiset miehet jo joskus, vastoin ylipäällikön jyrkkää\nkieltoa, ovat langettaneet tuomionsa omin päinsä, mutta kyllä minä\nsen hyvin ymmärrän. Punaisella puolella on valkoisia vankeja, jopa\naivan syyttömiäkin, kokonaan syrjässä pysyneitä ihmisiä kamalasti\nrääkätty ja kidutettu kuoliaaksi. Ryssältä syntyy tällainen, mutta\nnäkyypä suomalainenkin sen osaavan. Suomalaisenkaan julmuudella ei\nole rajoja hänen menettäessään tyynen harkintansa. Omin silmin olen\nnähnyt rääkättyjen ruumiita. Jo elävinä ollessaan miehet oli silvottu\nvähin erin ja monin uskomattomin tavoin. Eikä meikäläinen mies jaksa\nmitenkään sulattaa sitäkään, että punaiset häpäisevät kirkkoja. Sota\nsaattaa pakottaa tekemään kirkosta väliaikaisen majapaikan, ehkäpä\ntilapäisen hevostallinkin, mutta sellaisen ei vielä tarvitse häpäistä\nkirkon pyhyyttä. Mutta kun punaiset tahallaan repivät ja rikkovat\nkaiken, mitä kirkoissa on, pitävät alttaria käymälänään ja ilkimielisin\nmenoin jakavat alttarilta Herran ehtoollista nelijalkaisille elukoille,\nniin ei pidä ihmetellä, jos valkoisen miehen kärsivällisyys loppuu ja\nhän rupeaa jakamaan oikeutta muitta mutkitta. Mutta yhden asian teille\nsanon ja vakuutan: valkoinen sotilas ei milloinkaan rääkkää vankeja.\nJos ammutaan, niin ammutaan enemmittä puheitta, ja asia on kuitattu.\nVähäisiä meidän ampumisemme silti ovat punaisten hirmutekoihin\nverrattuina. Ja kyllä meidän puolellamme päällystö aina koettaa pitää\nyllä kuria ja estää kaikki omavaltaisuudet. Punaisella puolella\nkorkeimmatkin herrat katselevat kauhutekoja sormiensa läpi. Niistä ei\nsiellä ole vielä ketään rangaistu. Näin kertovat taisteluissa otetut\nvangit ja nähdäänhän se punaisten omista papereistakin, joita aina\nväliin joutuu meikäläisen päällystön käsiin.\n\n— Kamalaa se on, mutta minkäpä sille mahtaa. Ken on liemen keittänyt,\nhän sen myöskin syököön. Ota sinä, Esko, muuten mukaasi tuo minun\nturkkini, kun sinulla ei ole päällystakkia.\n\n— Ei siellä turkkia tarvitse eikä voikaan käyttää. Se olisi vain\nesteenä liikkuessa.\n\n— Mitenkä siellä mahtaa olla se ruokapuoli? tiedusteli äiti.\n\n— Kehuttavaksi sitä ei sovi sanoa, mutta toimeen sentään tullaan.\nAlussa oli oikein hyvätkin syötävät, mutta nyt ne ovat jo huonontuneet.\nLeipää on, vaikkakin jo ruumenilla sekoitettua, ja joskus on\nvoinokarekin. Soppa on lämpimänä ruokana. Sitä keittävät milloin\nmistäkin aineksista ja kyllä sitä nälkäänsä syö. Ryssien säilykkeitä\nsaadaan vähin aina taistelun jälkeen. Tupakan kohta on pahempi. Sitä\njaetaan laatikko mieheen viikossa, mutta mihinkä se riittää. Kun riipii\nkuivista kylpyvihdoista lehtiä, niin tulee toimeen. Kuivat lepänlehdet\novat sentään minun mielestäni parempia. Niitähän saa näin talvellakin\nlampaita varten varatuista kerpposista.\n\n— Syöntipuolesta johtuu mieleeni, että minun pitääkin lähteä tästä\nviemään paikallisesikuntaan säkillinen jauhoja, virkkoi isä. — Tuletko\nmukaan, Esko?\n\n— Tulen. Minun täytyy käydä siellä ilmoittautumassa, sellainen on\nreklementti.\n\nPitäjän paikallisesikunnassa istui puolisenkymmentä vanhempaa miestä\nheille kuuluvia asioita hoitamassa.\n\n— Mitä rintamalle kuuluu? tiedusteli esikuntaan kuuluva kirkkoherra\nEskolta. — Voitatteko?\n\n— Tietysti. Siksihän sinne on lähdettykin.\n\n— Olenpa iloinen nähdessäni yhä uudestaan ja uudestaan valkoisten\nmiesten uskon asiaansa olevan lujan. Mikä suunnaton voima tässä meidän\nkansassamme olisikaan ollut, ellei se taaskin, kuten niin monesti\nennenkin, olisi jakaantunut kahtia. Niin kävi nytkin. Ja toinen puoli\nei edes häikäillyt lyöttäytyessään yhteen perivihollisen kanssa.\nHäpeä se on, ikuinen häpeä. Yhteiseksi vapaussodaksi suunnitellusta\nsodasta tuli samalla myöskin veljessota. Mutta siitä huolimatta tämä\nsota on vapaussota. Suokoon kaikkivaltias meille kaikille voimaa sen\nonnelliseen loppuun saattamiseen. Sitä rukoillaan näinä kansamme\nkovimman koettelemuksien päivinä kaikissa maataan rakastavissa kodeissa\nniin täällä valkoisessa Suomessa kuin punaisen hirmuvallankin alla\nhuokaavissa. Mutta suuren ilon minäkin juuri tänä ankarana aikana,\njolloin maamme koko tulevaisuus ratkaistaan, olen saanut kokea, ja se\non se, että koko valkoinen Suomi säätyyn, varallisuuteen, ikään ja\nkieleen katsomatta kerrankin seisoo yhtenä miehenä, valmiina antamaan\nkaikkensa. Yhtenä miehenä se seisoo tai — kaatuu.\n\n— Se ei kaadu, vaan voittaa. Miehet kaatuvat, asia voittaa, virkkoi\nEsko ja ilmoitti ilmoituksensa.\n\n— Täällä on lähtövalmiina taas kuusi vapaaehtoista, sanoi\nvapaaehtoisten rintamalle lähetystä hoitava kunnankirjuri. — Sinä,\nEsko, voit viedäkin heidät sinne. Kyllähän täällä olisi lähtökelpoisia\npaljon muitakin. Kun eivät ole älynneet lähteä omasta tahdostaan, niin\nne pannaan lähtemään lain ja asetuksen nojalla.\n\nVähitellen valkoinen armeija sai pukujakin, mutta vapaaehtoisten suuren\nenemmistön oli tultava omillaan toimeen loppuun saakka. Ja ruoka väheni\nsekä huononi huononemistaan. Vähäiset varastot tyhjenivät nopeasti.\nVain usko säilyi järkkymättömänä ja se oli ennenkin siirtänyt vuoria.\nKysymyksessä oli elämän ja kuoleman arpa.\n\n\n\nTAMPERE JA RAUTU.\n\n\nMaaliskuun puolivälissä valkoinen armeija ryhtyi hyökkäykseen. Tampere\noli Länsi-Suomessa vihollisen vahvin tukikohta. Sen valtauksella\npunainen rintama oli murrettava. Ylipäällikkö keskitti Tamperetta\nvastaan rintamalla ennestään olevat voimat sekä rintaman takana\nvalmistuneet uudet muodostelmat. Hyökkäysryhmiä johtivat everstit\nLinder, Wetzer ja Vilkama ja ylipäällikkö esikuntineen saapui johtamaan\nkoko hyökkäysliikettä. Satakuntaan jäi vain vähäisempiä joukkoja\npidättämään vihollista; Karjalan ja Savon rintamilla oli tehtävä\npaikallisia hyökkäyksiä vihollisvoimien sitomiseksi.\n\nTampereen valtaus muodostui melkoisen pitkäaikaiseksi ja laajaksi\nsotatoimeksi. Asevelvolliset joukot taistelivat jääkärien johdolla\nhyvin. Pelkäämättöminä, etäisten isiensä veroisina nekin syöksyivät\nmurhaavaan tuleen. Punaiset tekivät sitkeää vastarintaa. Lähes kolme\nviikkoa kestäneiden taisteluiden jälkeen Tampere valloitettiin.\nVangeiksi jäi 11000 punaista, 2000 heistä oli kaatunut ja muutama tuhat\npäässyt pakoon. Valkoiset menettivät kaatuneina lähes 600 miestä,\nhaavoittuneina n. 2000.\n\nTampereen valtauksen jälkeen valkoiset joukot alkoivat puhdistaa\nHämettä punaisten tehdessä monissa paikoin epätoivoista vastarintaa.\n\nRaudun laajalle asema-alueelle oli linnoittautunut yli 3000 venäläistä\nja satakunnan suomalaista punaista. Karjalan ensimmäisen rykmentin\nkaksi pataljoonaa saartoi Raudun. Asema-alue yritettiin vallata\nhurjilla hyökkäyksillä, mutta Pietarista apuvoimia saava vihollinen\npiti puolensa. Valkoisten avuksi tuotiin Sortavalasta asevelvollinen\njääkäripataljoona. Tehtiin viimeinen vimmattu hyökkäys, joka ei vienyt\nvälittömään tulokseen, mutta joka kuitenkin osoitti ryssille lopun\nolevan lähellä. Aamuvarhaisella taistelun jälkeen he murtautuivat\nharvan vartioketjun lävitse paetakseen Raasulin kautta Venäjälle.\nLäheiseen laaksoon, »Kuoleman laaksoksi» ristittyyn, heidät kuitenkin\npysäytettiin eräiden konekiväärimiesten päättävällä toiminnalla.\nValkoiset joukot kiiruhtivat hätään, tuima tuli kohdistettiin tiheässä\nrivistössä marssiviin ryssiin edestä, takaa ja sivuilta, ja sen\nseurauksena oli ryssien joukon tuho. Siitä kaatui toista tuhatta, loput\nantautuivat, ja vain alun toista sataa pääsi pakoon Venäjän puolelle\nkertomaan, ettei Suomeen ollut enää hyvä mennä. Raudun taistelut, koko\nvapaussodan suhteellisesti verisimmät, maksoivat valkoisille kaatuneina\nyli 400 miestä.\n\nTampereen valtaus mursi punaisen vastarinnan lännessä. Raudun\nsamanaikainen valtaus teki saman asian idässä, aivan punaisen Pietarin\nnurkkajuurilla. Lahjoitusmaiden talonpoikien pojat maksoivat isiensä\nkohlut.\n\n\n\nVIERAS APU.\n\n\nHeti vapaussodan puhjettua saapui Suomeen vapaaehtoisina muutamia\nkymmeniä ruotsalaisia upseereja. Huutavan upseeripuutteen aikana\nhe etenkin korkeammissa esikunnissa toimimalla antoivat vasta\njärjestyvälle valkoiselle armeijalle huomattavan avun. Monet heistä\ntoimivat myöskin rintamaupseereina muilla rintamaosilla paitsi\nKarjalassa, jossa ei ollut ainoatakaan vierasta upseeria. Nämä\nruotsalaiset upseerit ansaitsivat kaiken kiitoksen ja samoin myöskin\nRuotsista oma-alotteisesti saapunut, ruotsalaisen prikaatin nimeä\nkantanut vapaaehtoinen joukko, joka todellisuudessa kuitenkin käsitti\nvain vajaan pataljoonan eli noin 330 miestä. Ruotsista ja Norjasta\nlähetettiin valkoiseen Suomeen myöskin kummastakin vapaaehtoinen, hyvin\nvarustettu, erittäin tervetullut ambulanssi.\n\nVastoin odotuksia Ruotsin hallitus suhtautui valkoiseen Suomeen sangen\nkalseasti. Se kielsi sota-, jopa elintarpeidenkin tuonnin. Tämä oli\nperin pitkälle menevää puolueettomuutta muistettaessa, että Venäjä oli\nsaanut sodan aikana tuottaa Ruotsin kautta yhtä ja toista.\n\nRuotsin hallitus meni vielä pitemmällekin. Uudestakaupungista\njo helmikuun alussa liikkeelle lähtenyt, noin 400-miehinen\nsuojeluskuntajoukko marssi Ahvenanmaalle ja alkoi siellä\nmenestykselliset sotatoimet Ahvenanmaan linnoituksissa majailevia\nryssiä vastaan. Jyrkästi puolueettomaksi julistautunut Ruotsi\nlähetti heti tästä kuultuaan sotalaivoillaan Ahvenanmaalle\naseellisen retkikunnan muka »estämään väkivallantekoja saariston\nrauhallisia asukkaita kohtaan». Kun suojeluskuntalaiset tiedustelivat\nruotsalaisen retkikunnan tarkoitusperiä, saivat he vastauksen, että\ntarkoituksena oli »pidättää tämä saariryhmä täydellisesti vapaana\nniin hyvin venäläisistä kuin suojeluskunta- ja punakaartijoukoista».\nSuojeluskuntalaiset ilmoittivat noudattavansa vain kenraali\nMannerheimin määräyksiä ja pyysivät, Ruotsin hallituksen välittäessä\nsähkösanomat, häneltä käskyjä. Ruotsin hallitus koetti saada\nkenraali Mannerheimilta käskyn suojeluskuntalaisten kuljettamisesta\nRuotsin kautta valkoiseen Suomeen. Kenraali Mannerheim sähkötti\npitävänsä Ruotsin menettelyä epäystävällisenä tekona ja kielsi\nsuojeluskuntalaisia neuvottelemasta muista asioista kuin ryssien\naseista riisumisesta. Ruotsin ulkoministeri pidätti tämän sähkösanoman\ntoimittamatta sitä perille. Suojeluskuntalaiset jatkoivat omin päinsä\nryssien aseista riisumista. Tällöin saapui ruotsalaisen panssarilaivan\npäälliköltä kirje, jossa hän ilmoitti, että »Ruotsin hallitus\non kenraali Mannerheimin toivomuksesta tarjoutunut kuljettamaan\nsuojeluskunnan aseineen ja varusteineen Suomeen», tietenkin valkoiselle\npuolelle. Ryssiltä otetut aseet piti antaa takaisin ryssille.\nRyssät ja punakaartilaiset saisivat poistua aseineen. Ihmeissään\nsuojeluskuntalaiset tottelivat kenraali Mannerheimin käskyä. Asia\nselvisi heidän saavuttuaan valkoiseen Suomeen ja jouduttuaan\nsotaoikeuteen. Heidän hämmästyksensä oli suuri kuullessaan, että\nkenraali Mannerheim oli sähkösanomassaan käskenyt heidän jäädä\njärkkymättä paikoilleen ja jatkamaan sotatoimia Ahvenanmaalla. Tämä\nkäsky oli Ruotsissa väärennetty aivan päinvastaiseksi.\n\nVirallinen Ruotsi iski näin ollen tikarin valkoisen Suomen selkään\ntämän taistellessa elämästä ja kuolemasta. Se aikoi vallata ja pitää\nAhvenanmaan. Puuhasta ei kuitenkaan tullut mitään. Ahvenanmaalle\nsaapui pian saksalainen laivasto-osasto, joka nappasi kiinni ryssät ja\npunakaartilaiset ja pani ruotsalaiset lähtemään omaan valtakuntaansa.\n\nVenäjä ei pitänyt Brest-Litovskin rauhassa antamiaan lupauksia.\nSaksa aikoi pakottaa sen lopulliseen rauhaan. Monet Suomenkin\njohtomiehet toivoivat Saksalta suoranaista apua ja vihdoin kenraali\nMannerheim suostui siihen määrätyillä ehdoilla. Saksasta lähti Suomeen\nlaivasto-osaston turvissa noin 9000-miehinen Itämeren divisioonaksi\nsanottu apuretkikunta kenraalimajuri von der Goltzin johdolla.\nTampereen ja Raudun valtauksien juuri päättyessä se nousi maihin\nHangossa ja eteni Helsinkiin, jonka se valtasi Helsingissä olevien\nsuojeluskuntalaisten avustaessa. Toinen, noin 3 000 miestä käsittävä,\neversti von Brandensteinin johtama apuretkikunta nousi maihin\nLoviisassa.\n\nVenäläisen laivaston oli lähdettävä Helsingistä saksalaisen eskaaderin\nkatsellessa sen lähtöä. Saksalaiset ryhtyivät etenemään pohjoiseen\nja kohtasivat Hämeenlinnan tienoilla etelään tunkeutuvat valkoisen\narmeijan joukot. Brandensteinin osasto eteni Lahden luo, jonne samalla\nsaapui pienempiä valkoisen armeijan joukkoja. Lahti saarrettiin ja\nvallattiin kovien taistelujen jälkeen.\n\nSaksalaisen apujoukon sotatoimet päättyivät tähän. Sen saapuessa\nSuomeen oli valkoinen armeija jo lyönyt vihollisen ratkaisevasti\nTampereella ja Raudussa ja oli valmis puhdistamaan Etelä-Suomea.\nSaksalaisen apujoukon tulo ja ripeä toiminta lyhensi sotaa muutamalla\nkuukaudella ja se epäilemättä pelasti Etelä-Suomen kärsimyksiltä,\nryöstöiltä, ehkäpä epätoivoon joutuvien punaisten ja ryssien laajoilta\nhävitystoimiltakin.\n\nMaailmansodan syttyessä Suomen valtionvaroja jäi Saksaan noin 30\nmiljoonaa markkaa. Niillä suoritettiin jääkäripataljoonan menot,\nloput maksettiin myöhemmin. Suomen valtio maksoi myöskin saksalaisen\napuretkikunnan lähettämisestä Saksalle suoranaisesti aiheutuneet menot.\nLisäksi Suomen oli ennen apuretkikunnan lähettämistä sitouduttava\nantamaan Saksalle erinäisiä, hyvinkin pitkälle meneviä elinkeino-,\nkauppa-, maanomistus- ja merenkulkuetuoikeuksia. Toteutuneena tämä\nkauppasopimus olisi saattanut Suomen täydelliseen riippuvaisuuteen\nSaksasta ja vain Saksan myöhäisempi luhistuminen pelasti Suomen tästä\nonnettomuudesta. — Saksasta tuodut aseet ja elintarpeet Suomen valtio\nmyöskin maksoi. Kaikesta tästä huolimatta Saksan antama apu ansaitsee\nkiitollisuudella muistamisen, sillä Saksa oli ainoa valtakunta, joka\nkatsoi asiakseen Suomen auttamisen.\n\n\n\nPUNAISET.\n\n\nPunaiset johtomiehet ja joukot olivat nyt joutuneet perin tukalaan\ntilaan. Punaisissa lehdissä ja tiedonannoissa ilmoitettiin punaisten\njoukkojen toimivan kaikkialla erinomaisella menestyksellä, mutta\nsurkeaa totuutta ei voitu enää kauemmin joukoilta täysin salata.\nTilanteen pelastamiseksi Kullervo Manner julistettiin diktaattoriksi.\nSaksalaisten ilmestyessä Helsingin lähistölle tämä diktaattori\nkorkeine esikuntineen pakeni Viipuriin. Nähdessään Etelä-Suomen\nlähiaikoina joutuvan valkoisten valtaan punaisten johtomiehet laativat\nlaajan evakuoimissuunnitelman. Sen mukaan punakaartilaisten tuli\nperheineen lähteä Venäjälle ja viedä mukanaan kaikki irtisaamansa\narvokas omaisuus. Etelä-Suomi oli siis ryöstettävä puhtaaksi. Mitä ei\nvoitu ottaa mukaan, se oli hävitettävä. Riihimäen ja Lahden valtaus\nkatkaisi kuitenkin punaisilta tien itään, mutta kymmenien miljoonien\nkultamarkkojen arvosta he jo ehtivät ryöstää ja hävittää omaisuutta.\nVilliintyneet kapinoitsijat tuhosivat nälänhädän ollessa ovella suuria\nelintarvevarastojakin. Elintarpeita heiteltiin jokiin, järviin ja\nlokaviemäreihin tai valeltiin niitä lamppuöljyllä ja poltettiin. Tänä\naikana monin paikoin Etelä-Suomessa vallitsi suorastaan helvetillinen\nmeno. Kaameita murhiakin tehtiin joukoittain. Hirveimmät niistä\nolivat Kouvolan eläimelliset murhateot. Siellä murhattiin yli 200\nihmistä elävänä silpomalla, hiljaisella tulella kärventämällä, elävänä\nhautaamalla ja monilla muilla ennennäkemättömillä tavoilla.\n\nSuomen eduskunnan 92:sta sosialidemokraattisesta edustajasta vain kaksi\npysyttäytyi kapinasta erillään.\n\n\n\nVIIPURIN VALLOITUS.\n\n\nValkoinen armeija jakaantui kahtia, kenraalimajuri Linderin johtamaan\nLänsiarmeijaan ja kenraalimajuri Löfströmin johdossa olevaan\nItäarmeijaan. Länsiarmeija jäi puhdistamaan Etelä-Suomea, Itäarmeija\nsiirrettiin Pieksämäen—Elisenvaaran rataa pitkin — Lahti oli vielä\npunaisten hallussa — Vuokselle ja ryhtyi siellä valkoisen armeijan\nsuurimpaan sotatoimeen, valloittamaan Viipuria. Tämän sotatoimen\nsuoritus kesti yli kaksi viikkoa ja siihen osallistui suunnilleen\nkolmanneksen enemmän joukkoja kuin Tampereen valtaukseen. Päämaja\nsiirtyi Mikkeliin.\n\nItäarmeija jakaantui kolmeen ryhmään. Everstiluutnantti Sihvon\njohtama ryhmä eteni Viipuria kohden pohjoisesta ja saarsi Viipurin\nlännestä päin. Eversti Vilkaman ryhmä marssi Viipuria kohden Vuoksen\nkeskijuoksulta ja saarsi sen idästä ja etelästä. Jo ennen näiden\nsotatoimien alkua lähti kolmas, eversti Ausfeltin johtama ryhmä\netenemään Kiviniemestä ja Raudusta ja katkaisi Terijoen tienoilla\nPietarin radan. Viipurissa olevat punaiset ja ryssät joutuivat\nsatimeen. Tällöin punaisten johtomiehet, diktaattori etunenässä,\njättivät joukkonsa oman onnensa nojaan, ryöstivät Viipurista laivoja\nja pakenivat Venäjälle. Johtajitta jääneet punaiset puolustautuivat\nkuitenkin Viipurin ensiluokkaisessa linnoituksessa sitkeästi.\nTarvittiin monen päivän tuimat taistelut ennenkuin linnoitus saatiin\nvalloitetuksi.\n\nVoittoisat valkoiset joukot puhdistivat pian Suomen rajojaan myöten.\nVapaussota päättyi. Valkoiselle Suomelle se oli maksanut paljon.\nKaatuneina ja kadonneina se oli menettänyt noin 6000 miestä. Toista\ntuhatta jäi invalideiksi. Itsenäisyys oli lunastettu verellä.\n\nToukokuun 16. p:nä valkoinen kenraali marssi armeijaa edustavien\njoukko-osastojen etunenässä Helsinkiin ilmoittamaan työnsä päättyneen\nja luovuttamaan takaisin sodan ajaksi saamansa valtuudet.\n\nTyhjin kourin taisteluun lähtenyt, aseensa vihollisilta ottanut,\nkärsinyt, taistellut ja voittanut talonpoikaisarmeija hajaantui\nkoteihinsa maan eri kulmille kyntämään ja kylvämään ja rakentamaan\nuudelleen itsenäistä isänmaata.\n\n\n\n\nVALTAKUNNAN RAJALLA\n\n\nSuomen valtakunnan kaksi sotilasta seisoi vartiossa itäisellä rajalla.\nMietteissään toinen heistä puhui:\n\n— Korpivaellusta meidän kansamme kulku on ollut. Se on raatanut\ntyössään, harvoin sillä on ollut ilon päivää. Vieraan alaisena se oli\nseitsemän vuosisataa, ja niin länsi kuin itäkin koetti sulattaa sen\nitseensä. Oman elinvoimansa turvissa kansamme säilyi, kykenipä luomaan\nomaksikin hyväkseen enemmän kuin luullaankaan. Aikanaan se nousi\nkansaksi kansojen joukossa, nyt se on kohonnut valtakunnaksi. Sillä on\ntulevaisuutensa edessään. Saavutettu asema velvoittaa. Osaako kansamme\nhallita itseään ja säilyttää tähänastiset saavutuksensa vai sortuuko\nse keskinäisiin, pieniin kinasteluihinsa? Osaako se ajatella ja toimia\nvaltakunnallisesti?\n\n— Idän kanssa on Tartossa solmittu rauha. Se on kymmenes Suomen ja\nVenäjän välillä historiallisena aikana tehty rauha. Kaikki edelliset,\nikuisiksi ajoiksi vannotut rauhat ovat rikkoutuneet. Kuka pystyy\ntakaamaan kymmenennenkään rauhan pysyväisyyden?\n\n— Valkoinen Suomi tahtoi vapaussodan päättyessä toteuttaa suuren\nunelman: Vienan, Aunuksen ja Inkerin yhdistämisen Suomen valtakuntaan.\nSillä olisi ollut siihen voimaa, mutta sen aikeet estettiin. Kukapa\nosasi silloin aavistaa Suomen auttajan, Saksan, tehneen salaisen\nsopimuksen Venäjän kanssa ja sitoutuneen siinä säilyttämään Venäjälle\nsuomalaiset maat, Vienan, Aunuksen ja Inkerin. Niin asia kuitenkin\noli. Vapaussodan miehet, lopullisen itsenäisyyden toteuttajat, olivat\njo väistyneet syrjään, toiset miehet hallitsivat maatamme. Inkerin,\nAunuksen ja Vienan väestöjen noustessa idän sortoa vastaan Suomi\nolisi voinut niitä auttaa ja vapauttaa ne. Vielä sillä oli siihen\nmahdollisuuksia ja voimaa, mutta se ei tahtonut syystä tai toisesta\nsuorittaa loppuun historiallista tehtäväänsä. Se aliarvioi omat ja\nyliarvioi vihollisen voimat ja tyytyi sivultakatsojan osaan. Se\nteki eräissä suhteissa epäedullisen rauhan juuri silloin, kun Puola\nalkoi murskata venäläisiä laumoja. Pienempi veljesmaamme Viro pystyi\nlaajentamaan kansallista aluettaan, Suomi siihen ei kyennyt. Löikö\nSuomi laimin etsikkonsa ajan?\n\n— Maailma kulkee kulkuaan, tuntemattomat voimat myllertävät ja\nmuuttavat kansojen kohtaloita. Mikä tänään näyttää mahdottomalta,\nvoi huomenna olla mahdollista. Itsekylläisenä saavutuksistaan\nnauttiva, tulevaiset päämäärät unohtava kansa asettuu näennäisessä\nkukoistuksessaankin sairasvuoteelle, kuihtuu ja kuolee. Kansan,\nkuten yksilönkin, on asetettava päämääränsä korkeiksi. Oman aseman\nlujittaminen ja kansamme kaikinpuolinen kohottaminen vaatii vakavan\ntyönsä, mutta onnetonta olisi, jos oman olon järjestelyt ja keskinäiset\nkahnaukset sumentaisivat suuret päämäärät.\n\n— Maantieteellisen asemansa vuoksi, tahtoen tai tahtomattaan. Suomen\non edelleenkin oltava lännen suojamuurina. Tässä tehtävässään se ei\nkai vastaisuudessakaan saa länneltä kiitosta, tuskinpa hädän sattuessa\nmitään apuakaan. Sen on seisottava yksin, ellei se osaa varata muualta\napua.\n\n— Lahjaksi kansamme ei ole milloinkaan saanut mitään, sille ei\nvastaisuudessakaan kukaan lahjoita mitään. Omalla työllään ja teoillaan\nsen on tulevaisuutensa turvattava. Ja siksipä, jo olemassaolonsakin\nvuoksi. Suomen on ennemmin tai myöhemmin täytettävä kansallinen\ntehtävänsä kaikessa laajuudessaan, sen on luotava Suur-Suomi.\n\n\n\n"]