Vuodet ovat vierineet I

VUODET OVAT VIERINEET I

Kulttuurikuvia 1870-luvulta

Kirj.

ARTUR SIEGBERG (Alku Siikaniemi)

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1938.

       Isäni ja äitini
      rakkaalle muistolle
          omistettu

SISÄLLYS:

Alkusanat

I. Lapsuuteni ajalta.

Aikaisimmat vaiheet Kirvun kirkon seutu Vanha pappila Uusi pappila Kirkonkäynti Kirkon lähitalot Kylänkäynti. — Mustalaisia. — Jääsken häät Muutoksia pappilan elämässä Pappilan palvelijoita Hautajaiset. — Kahvi- ja kalaretket Uusi koti

II. Koulu- ja vaellusvuodet.

Matka Helsinkiin Ensimmäinen koulu »Norssiksi» tuleminen Uudessa koulussa Perheen muutto Yrjönkadun 7:ään Soitannolliset ja kirjalliset askartelut Koulutovereita ylemmillä luokilla

III. Opetustyö.

Eri oppiaineet ja huomatuimmat opettajat Uusi koulutalo Ratakadun 2:ssa

IV. Loma-ajat Kirvussa.

Kotimatka jouluksi Joulunvietto Käynti Rautjärven pappilassa »Aprakan»-otto Paluumatka Helsinkiin Kesähommia Uudet säätyläisperheet ja sivistyslaitokset Kirkollis- ja kunnallishallinto

V. Ylioppilaaksi

I

LAPSUUTENI AJALTA

Aikaisimmat vaiheet

Olen syntynyt Räisälässä, kesäkuun i päivänä 1862, ja suvultani olen sekarotua. Isäni Ulrik Siegberg, sittemmin Kirvun rovasti, oli tummaa suomalais-ugrilaista heimoa, talonpojan poika Hollolan Siikaniemestä. Äitini, Aline Ingeborg Lange, oli vaaleaverinen ruotsalainen, jonka isä, kuparisepän poika Piitimestä (Piteå) Pohjanlahden länsirannalta, oli siirtynyt Tornion kouluun ja myöhemmin Turun yliopistoon. Isäni puolelta minun siis pitäisi olla vakaa hämäläinen, mutta äitini oli vilkas germaanitar, ja pelkään, että tämän lisäksi lieto Lemminkäinen pitkään oleskellessani Karjalassa on pirahuttanut pisaran karjalaisuutta herkän luonteeni luomiseksi. Jos pikkuserkkuni Iso-Keisarin arvelu pitää paikkansa, niin olisi tippa mustalaisvertakin joskus sekoittunut isäni suvun vereen, mutta sutkauttelevaa savolaisuutta ei Lampéninkaan ole onnistunut sukuni ominaisuudeksi todistaa.

Ensimmäiset muistoni ulottuvat varhaisintaan neljän vuoden ikään. Sen edellisestä ajasta en tiedä muuta kuin minkä äitini on lastenkamarissa kertonut. Naimisiin isäni meni v. 1860 Orimattilan kirkkoherran tyttären kanssa. Kierreltyään aikaisemmin naimattomana papin apulaisena eri seurakunnissa hän Orimattilan kirkkoherran J.Z. Langen kuoltua asettui nuorikkoineen Myrskylän pappilaan. Sieltä hän vuonna 1862 joutui Karjalan puolelle Räisälän seurakuntaan, aatelissukuisen sotarovasti Rehbinderin apulaiseksi.

Nuori pari sijoitettiin asumaan lehtirantaisen Vuoksen varrelle, viihtyisään pienoisrakennukseen kreivi Sieversin hovin alueelle. Kun syntymäni sattui kesäkuun 1 päiväksi, lienevät Pohjolan kesän lempeät haltiat leijailleet kehtoni kuuluvilla luoden onnea ja aurinkoista mieltä nuoren äidin ja hänen esikoisensa sydämeen. Tältä ajalta periytyi vanhempieni lämmin suhde erääseen Rehbinderin tyttäreen, josta myöhemmin tuli kirkkoherra Blomgrenin puoliso Kirvun naapuripitäjään Rautjärvelle. Toinenkin suhde solmittiin Räisälässä, pastori Strengin perheeseen, jonka kanssa sittemmin minäkin jouduin läheiseen tuttavuuteen.

Räisälästä siirtyi isäni v. 1863 rovastin apulaiseksi Jääskeen, vuolaan Vuoksen partahille. Rovasti Teschen perheessä käytettiin saksaa, joka siihen aikaan oli sivistyneiden yleisenä puhekielenä Viipurin läänissä. Muitakin saksalaisia nimiä kaikuu vielä korvissani niiltä ajoilta; sitä piiriä olivat kruununvouti Bernitz, Hyppälän herra, ent. lehtori Sattler, Virolan herra Addens y.m. Sielläkin asuivat vanhempani eräässä pappilan siipirakennuksessa ja olivat suopeissa suhteissa isäntäväkeen.

Heistä neiti Minnchen vielä paljon myöhemmin teki vierailumatkoja kappelipitäjään Kirvuun, jonne isäni Jääskestä siirtyi. Senjälkeen hän omisti kauniin huvilan Kärstilän kylässä lähellä Viipuria. Tähän huvilaan isäni usein poikkesi viedessään meitä lapsia kouluun. Toinen Jääsken muisto, josta vanhempani usein kertoivat, oli heidän käyntinsä Viipurin hovioikeuden presidentin Forsmanin luonnonihanassa huvilassa Rouhialan kosken partaalla, aristokraattisessa kodissa, jossa hienostuneet seuratavat vallitsivat.

Jääsken pappilassa syntyivät veljeni Paulus Ulrik, lempinimenään Paavo, vuonna 1864 ja sisareni Aina Elin 1866.

Samoihin aikoihin oli kerran saapunut isäni luo talonpoikaislähetystö Kirvusta, jonka asukkaat olivat mieltyneet isäni olemukseen ja esitystapaan hänen käydessään tuontuostakin saarnamatkoilla kappeliseurakunnan kirkossa. Tarkoitus oli kutsua hänet ensimmäiseksi kirkkoherraksi vastamuodostettuun Kirvun pitäjään, johon oli liitetty eri kyliä Jääskestä, Antreasta ja Ruokolahdesta. Siihen aikaan oli tapana, että uudet pitäjät saivat vaalitta kutsua ensimmäisen kirkkoherransa n.s. »keisarinpitäjiin», jotavastoin »konsistoripitäjillä» ei tällaista oikeutta ollut. Vuonna 1866 siirtyi siis koko perheemme kimpsuineen kampsuineen uuteen olinpaikkaan, josta koituikin pysyväinen tyyssijamme enemmäksi kuin 50 vuodeksi.

Kirvun kirkon seutu

Siihen aikaan oli Kirvu vielä aivan salopitäjä. Maantie johti sinne Ruokolahdelta, toinen Jääskestä ja kolmas Antrean kirkolta, ja nämä tiet olivat kuuluisat mäkisyydestään. Kun Porvoon piispa F.W. Schauman kerran 1870-luvulla kävi piispantarkastuksella Kirvussa, ei hän voinut kylliksi ihmetellä »pilvenkorkuisia» mäkiä, joiden laelle tiet kiemursivat monina mutkina, niin että oudon matkustajan sydän pamppaili hänen tullessaan niitä alas. Vanhalla Antrean maantiellä oli n.s. Hiidenmäki, jota korkeampaa ja jyrkempää en muista Etelä-Suomessa muualla nähneeni. Vasta paljon myöhemmin tämä mäki jäi syrjään, kun rakennettiin oikotie Kirvusta pitkin kauniin Torajärven vartta Sairalan kylään.

Jääsken tiellä olivat viehättävimmät näköalat Mertjärven kohdalla, jonka toista rantaa reunustivat jylhät vuoret, välissään metsätaloja ja vehmaita vainioita. Toinen huomattava näköala avautui Jääskjärven kohdalla, josta vain lahdelma häämötti syvällä laaksossa, kun matkustaja rannalta ponnisti mäkeä ylös. Kolmas, Ruokolahden tie, kulki Aholan ja Veitsjoen ohitse Tietävälän kylään, joka sijaitsi korkealla mäellä. Siitä peltorinne loivasti laskeutui Tietävälänjokea kohti, joka jatkaa matkaansa Yläjoen nimellä salomaiden läpi Kirvunjärveen asti. Järvenä pari kilometriä levettyään se painuu Alajoen nimellä Vironkosken kautta suureen Torajärveen. Tästä vesireitti jatkuu Sairalankosken kautta itään Juoksemajärveen ja vihdoin pitkän Helisevänjärven ja -joen kautta purkaa vetensä Räisälän kirkolla Vuoksen pohjoishaaraan.

Vielä johti kylätie Kirvun kirkolta pohjoiseen, Yläkuunun kyläryhmään, josta salopolkuja päästiin Hiitolan pitäjään. Toinen kylätie vei Kirvun kirkolta länteen päin pitkin Yläjoen rantaa. Vastapäätä joen toisella puolen jylhä metsäharjanne muistuttaa norjalaisia tunturijonoja pienoiskoossa. Ovaskankosken ohitse tie jatkuu Lietlahden syrjäkylään, johon kerran lienee syntynyt hämäläisasutusta, koska sitä kansan suussa mainitaan Hämeenkylän nimellä.

Kirvun kirkonkylä sijaitsee noiden viiden tien risteyksessä, pienillä kummuilla keskellä laajaa peltoaluetta. Kirkko on rakennettu v. 1817 ikivanhoista, jykevistä honkahirsistä jonkun senaikuisen rakennusmestarin suunnitelman mukaan. Sen katto oli vanhanaikainen paanukatto, tervalla sivelty, ja tämän yläpuolella kohoaa pyöreä torni, sen yllä kupooli ja kultainen risti. Viereinen kellotapuli on samantyylinen ja yhtä tanakkatekoinen. Kirkkomäeltä on kaunis näköala yli peltojen, molempiin pappiloihin ja Kirvunjärven yli, jonka korkealta vastapäiseltä rannalta kohtaavat silmää lehtevät metsät ja harva kyläasutus. Kirkontapulin tornista leviävät eri suuntiin laajat ja komeat näköalat.

1860-luvulla oli Kirvu, kuten mainittiin, Jääsken kappeliseurakunta, joten siellä oli vain kappalainen. Tienristeyksestä tuleva maantie sivuutti silloin Hulkkosenharjun. Tämä on nyttemmin painunut hiekkatasanteeksi, jolla kunnantalo sijaitsee. Tie kulki kirkon ohitse pellon halki rantaan ja siitä sumien pajupuiden reunustamana pappilaan, joka sijaitsi aivan järven rannalla puutarhan ympäröimänä.

Vanha pappila

Sinä ikivanha pappila kuluneine punamaalisine seininesi ja taitekattoinesi kangastat mielessäni yhtenä lapsuuteni ihanimmista muistoista.

Kun rantatörmältä yli vihreän pihamaan saapui sinun kutsuvaan suojaasi, oli edessä vanhanaikainen suljettu »kuisti», jonka portaat olivat ulko-oven sisäpuolella. Sinne sopi istahtaa rappujen molemmille puolille, tarinoida perhekuulumiset ja väliin katsella kirkkaasti kimmeltävää järveä, jonka länsipäässä Rytjän vehmaat, korkeat rinteet ja Yläjoen harjanteen pyöreät kummut aaltomaisena viivana häipyivät näkymättömiin taivaanrannan taa.

Kun tältä kodikkaalta kuistilta astui oikealle, saapui isoon kaksi-ikkunaiseen saliin, jonka vastapäiseltä puolelta ovet aukenivat kahteen erilliseen huoneeseen. Salin ovenpuolisella seinämällä oli vanhanaikainen klaveeri eli »taffelipiano», toisella puolella ovien välissä antiikkisohva, useimmiten ajan tavan ja säästäväisyyden noudattamiseksi päällystetty valkea- ja punaraitaisilla verhoilla samoin kuin pitkin seiniä suoraan riviin asetetut sohvamaiset pehmeät tuolitkin. Ikkunain välissä oli antiikkipeili pöytineen ja jossakin komerossa nuottihylly. Sivuhuoneet olivat pastori Winterin tyttärien käyttämiä makuuhuoneita toalettipeileineen ja lipastoineen.

Salista vasemmalle mentiin pari porrasaskelmaa alaspäin pieneen ruokasaliin ja siitä vasemmalle kaksi askelmaa ylös isoon huoneeseen, jossa muistini mukaan kangaspuut helskyivät ja kahden ikkunan välissä oli iso pöytä. Täältä johti ovi viereiseen pimeään keittiöön, jonka seinät olivat mustuneet savusta, ja siitä kylmän eteisen kautta suoraan pihamaalle. Niin matala oli rakennuksen kivijalka, että keittiön eteinen oli samalla tasolla kuin ylöspäin viettävä pihamaa. Keittiön lähellä olivat rivitysten ulkoaitat, joissa säilytettiin ruokatavaroita, kalja- ja maitopöntöt y.m. taloustarpeet. Muistellessani näitä aittoja johtuvat aina mieleen Kalevalan säkeet

    »Emo aitan portahalla
    kuoretta kokoelevi»,

ja olen yhä näkevinäni talon ehtoisan emännän hääräilevän keittiön ja aitan välillä.

Keittiön eteisestä ulos mentäessä johti toinen ovi vasemmalle suureen, moni-ikkunaiseen, kylmähköön ja köyhästi sisustettuun saliin. Tätä käytettiin papin kansliahuoneena. Keskellä lattiaa oli tanakkarakenteinen pöytä ja pitkin seiniä lautahyllyjä kirkonkirjojen ja pitäjän arkiston säilyinä. Kansliasta johti toinen ovi rannan puolelle ennenmainitun salin eteiseen.

Luokaamme silmäys pappilan järvenpuoliseen ympäristöön. Pääportailta alaspäin katsoessa kimmelsivät Kirvunjärven laineet solakkarunkoisten haapojen ja koivujen sekä jonkun tuuhean ikikuusen välitse, joiden viereisen vihreän rinteen alapuolella oli aita ja sen takana rannassa harmaakiiltoisia halavia. Näiden rungon onteloihin keväiset kottaraiset rakensivat pesänsä. Tämän lehvikön yläpuolitse johti siistiksi haravoitu hiekkatie alas purolle, joka muodosti pieniä vesiputouksia ennen järveenlaskuansa.

Puron yli johti kaidesilta »alaryytimaahan», joka pajurantaisena jatkui pieneen, kaartuvaan niemeen saakka. Tänne oli pappilan vihannesvarasto ja marjapensaista istutettu molemmin puolin pappilan kaivoa, josta hersyi maan uumenista pulppuavaa, kirkkaanraikasta vettä. Puutarhan niemestä levisi molemmille puolille ihana kesäinen näky: oikealla kilometrin pituinen ja lehtorantainen Kirvunjärvi Yläjoelle päin, vasemmalle kapeampi lahdelma, jonka vastapäisellä puolella sijaitsivat mäntyisen rantatörmän yläpuolella pappilan torpat ja karjakartano, sekä niiden takana pellot ja niityt etäisen Lietojan suoniittyyn saakka.

Päätiestä ylös vasemmalle kiersi pappilarakennuksen ympärillä värikäs kukkien, pensasten ja lehtipuiden seppelryhmä, jonka alapuolelta kuului notkelmasta puron ainaista solinaa. Sen takana kohosi vasemmalla miltei läpinäkymätön kuusi- ja haapametsikkö, joka reunusti vastapäistä jyrkkää rinnettä. Tämän metsikön takana levisi laaja peltoalue, ulottuen seiväsaidan erottamana puutarhaniemeen saakka. Kun aamulla heräsi huoneissa ja avasi ikkunat, olivat ensimmäiset vaikutteet puron hopealta helähtävä solina, ruusujen, sireenien ja angervojen tuoksu sekä pikkulintujen livertävä aamuvirsi.

Tässä romanttisessa ympäristössä eleli viime vuosisadan keskivaiheilla patriarkallinen pappisperhe. Pastori Anders Winter oli 1860-luvulla vanhahko mies, Kiteen seurakunnasta laajalle levinnyttä sukua. Ukko oli hyväntahtoinen, joviaalinen mies, joka osasi kansanomaisesti lähestyä pitäjänsä väestöä, vaikkei liene ollutkaan saarnamiehenä huomattava. Hänen puolisonsa, o.s. Sofia Mansner, oli mielenlaadultaan iloinen, herttainen ja lapsirakas sekä taitava puutarhan- ja taloudenhoitaja. Hän lienee saanut koulusivistyksensä — mikäli siihen aikaan sellaista oli tarjona — saksankielellä, koska perhekielenä vanhempieni muuttaessa Kirvuun oli enemmän saksa kuin ruotsi. Suomeakin, n.s. »kyökkisuomea», osattiin riittämiin asti, vaikka suomea ei siihen aikaan käytetty sivistyskielenä.

Talossa oli 1860-luvun lopulla viisi tytärtä ja poika. Kun koko pitäjässä ei ollut muuta sivistynyttä väkeä kuin pappilan perhe, kasvoi siis nuorikansa sivistysvaikutteita vailla, jonkunlaisessa eristymyksessä, hakien huvituksensa kotoisesta askartelusta ja kauniista ympäristöstä. Kullakin tyttärellä oli lehtimajansa, jonka he oman makunsa mukaan järjestivät viihtyisäksi tyyssijaksi itseään ja nukkejaan varten, käyden vuoroin vieraisilla toistensa lehtimajoissa. Kukin hoiti myös omaa viehättävää kukkalavaansa ja autteli äitiään keittiöpuuhissa, säilöt en herkullisia marjahilloja ja vihanneksia, valmisteen erinomaisia kahvileivoksia ja niin edellän.

Opillista sivistystä kävi ulkoapäin hankkimassa ainoastaan Evelina-tytär, joka oleskeli jossakin Viipurin saksalaisessa pensionaatissa parin vuoden aikana. Muut »mamsselit», Alexandra, Ina, Hilda ja Olga, saivat siristyksensä alkeet pappilaan hankituilta kotiopettajattarilta. Ainoa poika, Teodor, sitävastoin lähetettiin opinsaantia varten ensin Viipurin ruotsalaiseen kouluun ja kymnaasiin, ja sieltä hän tuli ylioppilaaksi Helsinkiin. Papiksi vihittynä hän piankin joutui Inkerinmaalle, ensin apulaiseksi Tuuteriin (»Duderhof») ja sitten kirkkoherraksi Koprinan seurakuntaan. Jos tyttäret eivät olleet kaunottaria, oli Teodor sitävastoin oikea Adonis, lisäksi iloinen ja rattoisa seuramies, joka Helsingissä pääsi ylhäisiinkin piireihin. Muistan hänen kertoneen olleensa usein esim. senaattori af Schulténin perhetanssiaisissa.

Tähän sydämelliseen perhepiiriin olivat vanhempani erinomaisen tervetulleita, kun isäni muutti Kirvun kirkkoherraksi, ja meitä lapsia, sikäli kuin uusia vesoja ilmestyi, kannettiin pappilassa kultakämmenillä. Itse jouduin siellä käymään jo vuoden ikäisenä, vanupussiin ommeltuna, kun vanhempani talvipakkasessa siirtyivät Räisälästä Jääskeen, poiketen Kirvun vieraanvaraiseen pappilaan.

Uusi pappila

Ensi aluksi siirtyi isäni perhe v. 1866 toiseen, uuden uutukaiseen pappilaan, joka oli rakennettu uutta kirkkoherraa varten ylemmäksi peltovainion keskeltä lohkotulle maapalstalle. Tulokkaalle oli vaseti raivattu kirkkotieltä Hulkkosenharjulta suora tie peltojen halki äsken kuvattuun »Alapappilaan», ja sen keskeltä erosi vasemmalle yhtä suora syrjätie uuteen eli »Yläpappilaan».

Kun pitkä tie oli ainaisesti altis päivänpaisteelle ja sadekuuroille, oli isäni ensimmäisiä huolia joka kevät istuttaa rippikoululasten avulla tuuheita nuoria koivuja pitkin tien vartta. Siten jäi kullekin rippilapselle nimikkopuu pysyväksi muistoksi. Olen nähnyt useankin vanhuksen myöhemmin pappilassa käydessään sormella osoittavan rakasta nuoruudenmuistoansa. Vuosien kuluessa koko kujanne täyttyi lehtevillä reunakoivuilla, ja pappilat saivat kumpikin viihtyisän kävelytien, joka ulottui »Riihimäelle» saakka, mistä ennenmainittu valtatie jatkui läheiselle kirkolle. Tämä meille lapsille verrattoman rakas, kesävilpoisuutta antava kiekonheittotie, jossa »lyötiin rillaa» kylänpoikien kanssa, ja talvihiihdolle otollinen tienviereinen mäkirinne ovat painuneet iäksi mieleen. Seurakunnalle se yhä vielä tarjoaa yli kuusikymmenvuotisen muiston »vanhan rovastin» nuoruudentyöstä.

Tässä kuvattakoon hiukan ensimmäistä asuinsijaamme Kirvussa. Koivukujasta johti punainen portti Yläpappilan isolle pihamaalle, jonka keskellä oli kaksi ruohikkopyörylää. Kun ajoneuvoilla tultiin oikeanpuolisen päärakennuksen portaiden eteen, voitiin pyöryläin välitse kiertää vasemmalle toisesta portista karjakartanolle, jonka vasemmalla puolella sijaitsivat ulkorakennukset. Niistä muistan erikoisesti väljän tallin, jonka yläosassa lapsilla oli heinien keskellä hauska temmellyspaikka, niin että pääskyset katonrajaisista pesistään säikähtäneinä pyrähtelivät lentoon. Alakerrassa oli hupaista käydä antamassa talon hevosille leipää ja taputtelemassa kukin omaa nimikkohevostaan, joita oli kolme: Kimppu, Putte ja Tamma.

Ennenkuin päärakennus oli valmis, asui perhe pääportista vasemmalla tuparakennuksessa, rengit tuvassa, piiat keittiössä ja herrasväki eteisen kahdessa oikeanpuolisessa kamarissa. Sitä mukaa kuin hirsikerrokset nousivat, oli lasten ilona kiipeillä lautoja ja vuoliaisia pitkin puolivalmiissa huoneissa ja ponnistella nurkkauksia myöten katonrajaan saakka. Kun rakennus sitten kohosi valmiina, nousimme me pojat usein tikapuita myöten pärekatolle asti äitimme suureksi kauhuksi.

Tavallisin temmellyspaikka oli kuitenkin pihan toisella puolella kellarin katolla, josta kesäisin laskettiin mäkeä niin että housut repesivät ja talvisin sekä suksin että kelkoin. Vastapäätä päärakennusta oli iso vilja-aitta. Siitä ei liene muuta kerrottavaa kuin että sakea tomupilvi pölähti silmille ovea avattaessa ja että kookkaat harmaat rotat välistä näyttivät hampaitaan, kun pikkupojat lähtivät niitä ajamaan takaa halko tai keppi aseena.

Päärakennuksesta sukesi sille ajalle komea pappila. Eteisestä ulkoilivat pääportaat kaksiosaisina, niin että molemmin puolin saattoi usea henkilö paistattaa päivää tai kokoontua iltatarinalle, kun niitto- tai leikkuuväki, sirpit tai viikatteet olalla, palasi päivätyöstä tuparakennukseen. Portailta noustiin pienen lasieteisen kautta pimeään »tampuuriin». Siitä johti ovi oikealle kansliaan, josta taas eri ovi vierashuoneeseen (»förmaakkiin»). Eteisestä suoraan eteenpäin tultiin avaraan saliin, jonka kolme suurta ikkunaa antoivat etelään, puutarhaan päin.

Tähän saliin oli papinperhe sovittanut perityt tai myöhemmin ostetut huonekalunsa hauskaan järjestykseen. Heti vasemmalla seinällä oli »laveri» eli »taffelipiano», vanhan Wancken tehtaan tuote Porvoosta. Tämä perhekalleus joutui myöhemmin perinnöksi Hämeenlinnaan, missä se palveli vuosikausia kaupungin »rämisevimpänä» soittokoneena, kunnes eräs lankoni sen lunasti, käyttäen sitä aluksi ruokapöytänä ja viimein — vaatekaappina. Ikkunain välissä äitini viljeli vihantia kukkaryhmiä, joiden välitse pujahtelevat auringonsäteet lämmittivät pienokaisten mieltä. Vasemmanpuolisen seinän keskikohdalla oli vanha sohva, sen edessä pyöreä mahonkipöytä ja muutamia nojatuoleja, jotka kesäksi verhottiin punaraitaisilla päällyksillä.

Kun huonekaluihin lisätään oikealla seinustalla pieni pyöreä pöytä tuoleineen ja »etageeri» eli nuotti- ja kirjahylly, en muuta muista kuin meidän lasten kauneustajua tyydyttävät kirjavat lattiamatot, joista varsinkin leveäraitaiset, puna- ja ruskeajuovaiset, pehmeät matot ovat painuneet mieleeni. Valaistuksena käytettiin osaksi »steariini»kynttilöitä vaskijalustoissaan, osaksi muotiin tulleita öljylamppuja, joiden petroolikatku välistä kirveli nenää taikka savuava karsi nokesi kaikki huonekalut, äitini suureksi harmiksi. Talikynttilöitä käytettiin muistaakseni vain keittiössä ja ulkohuoneiden lyhdyissä.

Salista oikealle avautui vierashuone, johon oli sijoitettu pappilan parhaat puusängyt, pehmeimmät patjat ja valkoisenhohtavat sänkypeitteet ja pielukset. Tätä huonetta käytettiin vain piispaa ja parhaita vieraita varten, jolloin sänkyyn levitettiin äidin sinisilkkinen morsiuspeite. Huoneen mukavuuksiin kuului iso mahonkipuitteinen peili ikkunain välissä ja sen alla soikea mahonkipöytä, pehmeät tuolit ja kahden ikkunan kukkalaitteet.

Siitä oikealla olevassa kansliahuoneessa oli pihanpuolisen ikkunan ääressä iso kirjoituspöytä ja seinällä tilava kirjahylly kirkonkirjojen, asetuskokoelmien ja isäni enimmäkseen jumaluusopillisten kirjojen säilypaikkana. Vastapäisellä seinävierellä seisoi kookas, musta lipasto, joka »shifonjeeri» monine lokeroineen vieläkin on hallussani entisajan muistona. Iso, musta nahkasohva otti haltuunsa kolmannen seinän ikkunain välissäpä sen edessä oli pienehköllä pöydällä sanomalehtiä ja uusimpia kirjallisuuden tuotteita.

Kun salista astui vasempaan ikkunain ohi, tultiin vanhempieni makuuhuoneeseen. Ensi aikoina makasi nuorin lapsista äidin vuoteen viereisessä kätkyessä. Sitten rakennettiin makuuhuoneen jatkoksi pienehkö huone, josta myös oli ovi keittiön porstuaan, lapsenkamariksi. Salista johti pihanpuolinen ovi ruokasaliin, jossa me isommat lapset makasimme vanhan hoitajamme Katriina Kärpäsen kanssa.

Siinä huoneessa sijaitsivat vasemmalla lasten sängyt ja ikkunan puolinen iso ruokakaappi, joka vielä on säilynyt sukuperintönä nuorimman sisareni perheessä. Ikkunain välissä oli ruokapöytä, jota alaslaskettavien levypuoliskojensa takia voitiin käyttää myös lasten leikkikaluja varten. Oikeanpuolisella seinällä oli kaksi nojatuolia, ja seinillä riippui vanhanaikaisia tauluja, kuten Ruotsin prinssi Gustavin, kuuluisan säveltäjän, muotokuva. Hänen romanttiset laulunsa — I rosens doft, Mina levnadstimmar stupa y.m. — olivat äitini mielilauluja.

Viereisestä ovesta mentiin keittiöön, jossa tupaväki — piiat, rengit ja päivätyöläiset — kokoontuivat puunvärisen lautapöydän ääreen aterioimaan. Ruispuuro, hernerokka, perunakeitto, sianliha ja suolakala sekä suuret viipaleet hapanta leipää ynnä voi olivat arkiruokana, ja kotitekoinen kalja tai enimmäkseen »harmaa» (s.o. hyvin hapan piimän ja veden sekoitus) oli tavallisena juomana.

Avonaisen lieden ääressä, jossa loimuava valkea roihusi, hääräili talon keittäjä valmistellen eri ruokia herrasväelle kuin lukuisalle tuvanväelle eli »pereelle». Lapsille oli mieluista joskus päästä keittiöön »munkkeja» tai ohukaisia paistettaessa taikka nuorta voita kirnuttaessa, jolloin saivat ensimmäiset palat herkullisiksi maistiaisiksi. — Keittiöstä mentiin eteisen eli »porstuan» kautta, jonka »konttorissa» säilytettiin monia hyllyllisiä kiuluja, patoja ja talousastioita, korkeita »kyökinrappusia» alas pihamaalle.

Avara pihamaa oli lasten pääasiallinen leikkipaikka. Suurimpia huvejamme noin 6—8-vuotiaina oli teiden auraaminen käytävien hiekkaan rakennuksen kivijalasta otetuilla kolmionmuotoisilla luukuilla. Siinä rakennettiin teitä Viipuriin ja Pietariin, ehkä Helsinkiinkin asti. Rinteen alla, pihan toisella puolen, kulki »onnen» eli notkon uomassa sama pieni puro, jonka vesi pellon halki virrattuaan solisi pengerkoskina ennenmainitun Alapappilan puutarhan läpi Kirvunjärveen.

Puron takaisen rinteen ylälaidassa sijaitsi lukkarin talo, jonka kaksi pikkupoikaa, Matti ja Antti, lapsuusvuosina olivat minun ja veljeni parhaat leikkitoverit. Lukkari Räikkönen itse oli vanhan kansan originaali, vahvaääninen, iloluontoinen vekkuli, jonka kirkkoveisuu oli höystetty sen ajan koristeellisilla kuvioilla. Viinaan meneväisyys teki loppuaikoina haittaa hänen virantoimitukselleen. Kun pojat varttuivat, tuli Matista isänsä säännöllinen sijainen ja Antista kylän tansseissa paljon käytetty viuluniekka. Suottako kulkupuheena kierteli lukkarin ovela puheenparsi: »Mikäs miull' o' hätänä, ko Matt' laulaa leivän ja Antt' soittaa viinan!»

Lukkarin emäntä oli kotoisin Antrean Kavantsaaresta, hienohipiäinen, kalpea nainen. Hänen sivistynyt käytöksensä miellytti meitä lapsiakin. Tyttäriä oli kolme, joista Anna-Mari sittemmin tuli pehtorinvaimoksi, Helena — sisarteni lähin leikkitoveri — meni naimisiin venäläisen kauppiaan »puukhollarin» kanssa ja kolmas sisko Kati ensolaisen työnjohtajan kanssa. Kun talo lukkarin kuoleman jälkeen oli huonossa hoidossa, myytiin se pois, ja perhe rakensi metsikköön Alajoen varrelle uudistalon, kunnes tämäkin oli myytävä ja Matti lapsineen siirtyi Enson tehtaalle.

Matti ja Antti olivat jokapäiväiset toverimme. Ei leikki leikiltä tuntunut, elleivät he olleet mukana, vaikka olivatkin hitaita ja harvapuheisia, outoa kyllä Karjalassa. Kerran suoritettiin pappilan pellolla vakava toimitus. Kookas, säyseä mustanvalkoinen kissa »Lurukossi» (Lurugossen), Aina-siskoni kaikki kaikessa, oli saanut äkillisen surman. Koko lapsimaailma oli vajonnut syvään suruun, ja perheen suosikki oli juhlallisesti haudattava. Peltoon kaivettiin kuoppa, minä pappina luin virsikirjasta joitakin rukouksia, Matti veisasi lukkarina, ja muut papin ja lukkarin lapset saattoväkenä pyyhkivät kosteita silmiään esiliinoihin ja juhlistivat tilaisuutta läsnäolollaan. Lopuksi multakummulle istutettiin ruiskukkia ja päivänkakkaroita.

Kerran saapui lukkarinpoikien vieraaksi yhdenikäinen sukulaispoika Varkaudesta, älykäs ja miellyttävä poika; nimen olen unohtanut. Hän tiesi kertoa meille paljon uutta avarasta maailmasta. Ennen kaikkea meitä hämmästytti hänen kuvailunsa Varkauden tehtaan työväestä. Siellä lienee jo silloin kytenyt sosialismin aatteita, koska poika ponnekkaasti puhui meille ihmisten yhdenvertaisuudesta ja omaisuuden kohtuuttomasta jakautumisesta ylhäisten ja alhaisten kesken. Tällaisia mielipiteitä tuskin senjälkeen kuulin esitettävän ennen ylioppilasaikaani, jonkatähden tuo pikku episodi yhä on säilynyt mielessäni.

Paitsi lukkarin poikia olivat joskus mukanamme Kyyhkysen Junu ja Pärtty, kotoisin lukkarilan tuolla puolen sijaitsevasta naapuritalosta Kirvunjärven rannalta. Pärtty jäi kotitaloon ja nai järven toiselta puolen entisen palvelijattaremme Eevan. Junu tuli jo nuorena isäntänä Kirvun postinkuljettajaksi, jonka punaposkinen, hymyilevä olemus on sittemmin vuosikymmeniä nähty Sairalan asemalla postia tuomassa ja uutta noutamassa.

Puutarhaan meitä lapsia päästettiin harvemmin, osaksi äidin kukkaviljelysten suojelemiseksi, osaksi viini- ja karviaismarjapensaiden takia, ettemme ennenaikaisesti söisi raakaleita ja tärvelisi vatsaamme. Mutta vieraiden tullessa tarjottiin aina aamupäiväkahvit puutarhan lehtimajassa, jolloin lapsillekin liikeni kotitekoisia vehnäpullia ja herkullisia piparkakkuja. Vaikka Kirvun pappila olikin syrjässä valtateiltä, sinne toisinaan poikkesi vanhempieni tuttavia lähipitäjistä, esim. matkalla Räisälästä Jääskeen.

Kerran meillä lapsilla oli hauskaa, kun pappilassa käväisi Räisälän apulaispappi, sittemmin Tuuterin kirkkoherra Inkerinmaalla, pastori Piispanen lapsineen. Hän oli muinoin Orimattilan pappilassa laulanut duettoja äitini kanssa, ja se juhlaesitys uudistui nytkin. Vanhuuteen asti on nuottivarastossani säilynyt muistissa J.A. Josephsonin kaunis duetto I bokskogens gömma, där skuggorna rå, jonka myöhemmin vaimoni kanssa usein esitin kotioloissa, jopa kerran Hämeenlinnan Suomalaisessa Seurassa 1890-luvulla.

Pastorilla oli mukana tytär ja poika, joista saimme moniaiksi päiviksi erinomaisen rattoisaa seuraa. Lapsellista kunniatuntoani kirveli sentään kipeästi, kun kahdeksanvuotias Lilli voitti kuusivuotiaan miehisen kilpajuoksijan. Paavo-veljeni ja Bruno Piispanen, kahta vuotta nuorempina, olivat aivan tasaväkiset. Brunosta, herttaisen muhoilevasta pojasta, tuli sittemmin Y.L:n varajohtaja, kaartin pappi ja Muolaan kirkkoherra, jossa ominaisuudessa hän vielä kerran elokuussa 1908 otti osaa M.M:n kunnianhohtoiseen Tanskan-matkaan, ollen kuoron joviaalisimpia ja suosituimpia jäseniä.

Toisista pappilan vieraista muistan esim. Jääsken kirkkoherran K.G. Dahlgrenin perheen käynnin 1870-luvun alussa. Talvipakkasella astuivat sisään lumihuurteisissa turkeissaan aina hyväntuulinen setä ja leppoisa täti. Heidän mukanaan oli kaksi meidän ikäistä poikaa, Gottlieb ja Teodor, sekä kymmenvuotias, vaaleahipiäinen, »nätti» ja näppärä neitonen, jolla oli kalskahtavana nimenä Hanna Sulamit Viktoria. Ukko Dahlgren oli antanut kaikille kahdelletoista lapselleen kolme koristeellista nimeä. Mieleeni jäi vain iltahetki ruokasalin takkavalkean ääressä, jolloin pikku-Hannan lumivalkoinen jalka ihmeellisesti hohti tulen loisteessa, kun oli muutettava kuivat sukat kylmän rekimatkan jälkeen. En silloin aavistanut hänestä saavani uskollisen puolison yli 50 vuodeksi.

Parhaat vieraat olivat isäni ja äitini sukulaiset. Kerran tulivat Hollolan Siikaniemen talosta isäni veljet Kustaa ja Kalle Kirvun uutta kirkkoherraa tervehtimään. Mukanaan toivat »Kimppu»-hevosen, josta tuli minun nimikkohevoseni pitkäksi aikaa. Paavo-veljeni sai myöhemmin oman nimikkonsa »Putte»-hevosesta, joka oli jostakin hankittu taloon. Tämänkin lahjan takia tulivat setäni minulle rakkaiksi, vaikken muistakaan heitä myöhemmin tavanneeni muuta kuin kerran Siikaniemessä, jossa Kustaa isännöitsi vanhempana veljenä, ja toisen kerran Asikkalan Kreivilässä, jonne Kalle-setä joutui kotivävyksi ja talon haltijaksi. Veljekset saatoimme pappilan hevosilla Kirvunjärven toiselle puolelle, ja eroni heistä oli vilpittömän kaihoisa.

Äitini sukulaiset viettivät meillä useat kesät osaksi tai kokonaan. Äidinisäni, kirkkoherra Lange, oli kuollut jo v. 1859 ja äidinäitini, Vivika Eleonora Wilhelms, vielä aikaisemmin v. 1851. Hänen sisarensa Vendla Aurora oli sitten tullut äidinisäni uudeksi puolisoksi, ja hänestä me koulupoikina saimme ensimmäisen kasvattajamme. Hänen apunaan oli äitini pitkä ja komea sisar Hilda Emilia Lange. Nämät ynnä enoni, silloinen senaatinkanslisti, myöhemmin Pirkkalan tuomiokunnan tuomari Ernst Johan Lange, olivat arvokkaita ja tervetulleita vieraita, vaikka meillä lapsilla olikin kova respekti noita hienoja helsinkiläisiä kohtaan. Rohkeammin me lähestyimme nuorta enoa, joka vei meidät mukanaan onkiretkille ja höysti seurustelua mehevillä kaskuilla.

Kun nämä vieraat kesän lopulla läksivät talosta, liittyi koko pappilan väki eri hevosella saattamaan pappilan vanhanaikaisissa vaunuissa eli »kaleskoissa» kyydittyjä vieraita, milloin Alajoensillalle Jääsken tien varrelle, milloin Aholan metsäkummulle kauniin Hera järven rannalle, josta vieraat ajaen jyrkkää mäkeä alas häipyivät Tietävälän tien mutkaiseen väylään. Saman järven rannalla sijaitsee nykyään kuuluisa Kirvun vesiparantola.

Kirkonkäynti

Muuta vaihtelua pappilan elämässä ei yleensä ollut, paitsi kirkonkäynti vanhempain seurassa, keväisin rippikoulunpito pappilassa ja talvisin mäenlasku Hulkkosenharjulta.

Kirkkoon emme talvipakkasilla juuri menneet, mutta kesäisin sitä ahkerammin. Jo lauantai-ilta oli hauska odotushetki. Silloin saapui pitäjäläisiä asioille pastorinkansliaan ja heidän joukossaan monta lapsirakasta ukkoa ja eukkoa, joilla välistä oli hyvät tuliaiset mukana. Talon emännät toivat lapsille koviksi keitettyjä munia, joita popsittiin pitkin iltaa, taikka kovia »Pietarin rinkilöitä», joita syödessä hampaat narskahtelivat. Emännät tavallisesti ohjasivat askeleensa suoraan saliin ja siitä talon rouvaa etsien sisähuoneisiin, varaten hänellekin antimia kuten kirnuvoita, juustoa y.m. Rouvan oli korvaukseksi tarjottava kahvia ja ylläpidettävä pakinaa väliin tuntikaupalla, kunnes isännät olivat selvinneet kanslia-asioistaan. Joskus oli lapsinaskaleitakin mukana, mutta niin ujoja ja hämmästyksellä lyötyjä, etteivät leikit tahtoneet päästä vauhtiin. Monet vieraista jäivät yöksi »peretupaan», joten vielä aamulla tapasimme näitä ystävällisiä kaukokyläläisiä.

Sunnuntai-aamuna saimme seurata äitiämme kirkkoon, joskus jalan, mutta tavallisesti »rilloissa» ajaen. Silloin oli juhlallista kulkea lehtikujaa ylös ja sitten kirkkotietä, jonka molemmin puolin samosi kirkkokansaa, enimmäkseen kansallispuvuissa: miehet ruskeassa tai valkoisessa sarkaviitassa, päässä korkea silinterintapainen musta tai ruskea huopahattu, naiset punahelmaisessa, mustassa sarkahameessa, jonka yllä oli valkoinen palttinaröijy eli »tankki»; edessä olivat punareunuksiset liivit kaulasta avonaiset, komean hopeasoljen yhteenliittäminä. Naiduilla vaimoilla oli päässä lumivalkoinen, hiussykeröihin liitetty huntu pitkine liehuimineen, jotka riippuivat alas selän taa. Nuorilla tytöillä kulki mustia ja punaisia silkkinauhoja pään ympäri, pitäen koossa hajallaan olevia hiuksia ja riippuen vyötäisten alapuolelle. Kaikilla naisilla oli monikirjava, poikkiraitainen esiliina hameenhelmoihin asti ulottuvana.

Kun oli saavuttu kirkkomäkeä ympäröivälle pyöreäkiviselle aidalle, astuttiin rautaisesta ristikkoportista kirkkomaalle, jossa kansallispukuiset väkiryhmät häikäisivät silmää väriloistollaan. Missä nähtiin itkettyneitä kasvoja jonkun vastahaudatun omaisen kummulla, missä pikkupoikia ja -tyttöjä uteliaina ryhminä, missä isäntiä kellotapulin juurella tarinoimassa kotikylän kuulumisia, missä karjalaiseukkoja, jotka istuskelivat kirkon kivirappusilla tai salvosten kupeilla, kädessä iso virsikirja nenäliinaan käärittynä, keskustelemassa pitäjän juoruista aivan sellaisina kuin Albert Edelfelt on heitä kuvannut taulussa Ruokolahden eukot.

Valtavasta hirsikirkosta järvelle päin oli keskellä tietä kivilaatta. Tämän alle oli haudattu läheisen »Hovin» herra, luutnantti Velling, josta sittemmin koko kylän alue kirkosta Yläjoelle päin sai nimen Vellingin mäki. Hautakivestä järvelle päin oli entisten pappien hautoja, joista oli säilynyt vain v. 1872 kuolleen pastori Winterin sinipunervien sireenipensaiden ympäröimä perhehauta. Tähän kätkettiin 1870-luvun alkupuolella myöskin pastorinrouvan tomumaja ennenkuolleitten parin pikkulapsen viereen ja vähän myöhemmin tytär Olga.

Muita huomatumpia hautoja ei enää ollut viettävällä kirkkokummulla tallessa, ja sentähden isäni istutti tännekin ympäri kirkkoaitaa ja muuannekin koivuja, jotka nyt ovat vanhan kirkkomaan koristuksena. Uusi kirkkomaa perustettiin paljon myöhemmin, viime vuosisadan loppuvuosina, noin kilometrin päähän kuivalle hietakankaalle Tietävälän tien ja Herajärven väliin.

Kirkkoon johtavat vieläkin kolmet eri kiviportaat, suoraan pääkäytävän päästä, Hovin puolelta ja Vellingin puolelta. Portista oikealle joudutaan »sakastin» rapuille; meidän poikien oli miehistyttyämme tapana mennä sieltä sakastin kautta alttarintakaiseen papinpenkkiin, ellemme mieluummin pysähtyneet sakastin oven suuhun suntion, haudankaivajan ja »kirkkoväärtin» seuraan, jotka istuivat ikkunanalustan lähipenkillä.

Siitä oli kiintoisaa nähdä yli kirkon, jonka vastapäisellä lehterinä lukkari veisasi monikoristeisella kirkkonuotillaan, meidänviereisten kirkkomiesten säestäessä samaan tyyliin. Siten esimerkiksi meitä lapsia huvitti, kun vanha kunnioitettava »kirkonmies» (kuudennusmies) Rätykylän Rantalainen virttä laulettaessa jokaisen värssyn viimeiseen säkeeseen paitsi muita lurituksia liitti koristeellisen säveljuoksun, alenevan skaalan d:stä g:hen asti.

Kirkon pääkäytävän oikealla puolella, tähystyspaikastamme katsoen, istui siihen aikaan vain naisia ja lapsia saarnastuolin ympärillä, vasemmalla puolen yksinomaan miehiä. Ensimmäisessä penkissä olivat tavallisesti vellinkiläiset ja muut lähikyläläiset, vasemmalla arvokkaimmat »kirkonmiehet» ja muut talonisännät. Keskikirkossa ristikäytävästä oikealla oli herrasväen penkki. Siinä mekin lapset pieninä istuimme äitivainajamme ja »Winterin tanttien» väliin sullottuina, katsellen ohikulkevia poikaviikareita tai veisaavia mummoja ja varsinkin höristellen korviamme, kun äitimme kaunissointuinen, mahtava sopraano kaikui yli kirkon. Tarkkaavaisina myös kuuntelimme isämme vähemmän kaikuisaa messua alttarilta taikka hänen vakavia, sujuvia saarnojaan pyöreästä saarnastuolista, joka oli aivan edessämme. Niitä ei lapsellinen ymmärryksemme jaksanut riittävästi tajuta, niin että makea uinahdus pienin väliajoin virkisti mieltä.

Yhtä paljon kiinnitti huomiotamme musta, samettinen saarnastuolin liina, johon oli ehtoolliskalkki kirjailtu kultaompeleilla. Tämän oli, merkillistä kyllä, kirkolle lahjoittanut sivistynyt ja suvaitsevainen kreikkalais-katolinen kauppiaanrouva Kannin, joka ymmärtävästi seurasi isäni kansansivistysharrastuksia. Samoin piirtyi mieleemme alttarin neljän pilarin välinen keskiaikainen alttaritaulu, johon oli räikeään, realistiseen tapaan kuvattu ristillä oleva Kristus ja sen juurella seisovia henkilöitä. Molemmin puolin alttaria oli kaksi yhtä realistista taulua, toinen esittäen Judas Iskariotia Kristuksen kavaltamiskohtauksessa, toinen Kristusta Jerusalemin korkean raadin edessä. Alttarin ääressä oli jykevä, vaskinen kynttiläkruunu, erään asiantuntijan mukaan kirkon kallein omaisuus, ja keskellä kirkkoa komeampi, kirkolle myöhemmin lahjoitettu, Pietarista ostettu lasikruunu steariinikynttilöineen ja valoa heijastavine kristalleineen. Kolmas, pienempi kruunu oli urkulehterin alapuolella, mutta urkuja ei 1870-luvulla vielä ollut.

Kirkon ympäri kiersi kömpelötekoinen, korkeakaiteinen lehteri eli »parvi», jonne varsinkin nuorikansa kokoontui, tytöt toiselle ja pojat toiselle puolelle lukkarinparvea. Tytöt istuivat tavallisesti hiljaa paikoillaan loistaen kirjavissa puvuissaan, mutta pojat olivat levotonta väkeä; jumalanpalveluksen aikana he kulkivat edestakaisin, rappuja ylös ja alas, kirkonovesta ulos ja sisään, tupakoidakseen kirkkomäellä. Nuoreen kirkkokansaan soveltuivat mainiosti Kantelettaren sanat:

    »Tytöt kirkkohon tulevat,
    leimahtavat
    lehterille, rinnan
    auki riehkäsevät,
    kirjan sieltä kiskasevat,
    josta virren veisoavat,
    luvut kaunihit lukevat.

    Pojat kirkkohon tulevat,
    kirkkomäellä melskoavat,
    ei oo kirja mielessänsä,
    ei papin parahat saarnat,
    tytöt mielessä makaavi,
    syämissänsä sytevi.»

Kirkon lähitalot

Ylhäällä kaartui kirkonkatto pelottavan korkealla, ja kuitenkin oli yltiöpäitä, jotka pitkin paksuja hirsiä ja pimeitä, komeroisia käytäviä uskalsivat nousta kirkon kupuun saakka. Vihreäksi maalatun kuvun yläpuolella oli kullattu risti, joka kimmelsi kauas auringonpaisteessa. Kirkonkaton alaisiin pimeihin lokeroihin emme koskaan joutuneet, mutta sangen hauska huvitus oli joskus kellonsoittajan mukana kiivetä ylös kellotapulin luukuille saakka.

Nousu oli vaarallista mahtavien hirsitukien lomitse pitkin kaltaisia tikapuita, joiden välissä oli tasaisiakin levähdyspaikkoja. Mutta ylös tultua vaivannäkö sai palkkionsa. Kun isot luukut avattiin, esittäysi joka taholla ihania näköaloja. Ensiksikin ulottausi toisella puolen sinisenä juovana parin kilometrin pituinen Kirvunjärvi, sen takana havumetsäinen harjanne, jonka alapuolella vihersi viljavia peltoja ja niittyjä harmaiden talojen edustalla. Toisesta luukusta suuntautui katse Vellingin vainioiden ylitse kauas Yläjoen aaltoileville kummuille, kolmannesta luukusta yli koko laajan kirkonkylän aukeiden peltojen ja niiden välisten lehtevien kumpujen. Keskellä peltoja kohosi komea Yläpappila punaisiksi maalattuine ulkorakennuksineen; ja järven rannalta häämötti Alapappila harmaalta hohtavien pajujen ja tuuhean puutarhan laidasta.

Neljännestä luukusta näkyi lähinnä Hovin ränstynyt kartano; se oli entisajasta muuttunut tavalliseksi talonpoikaistaloksi, jossa pidettiin käräjiä ja tuomarit asuivat tullessaan pitäjän riitajuttuja selvittelemään. Siellä liikkui monta Kirvun originaalia, esimerkiksi mäkituvassa kaukana metsän laidassa asuva iloinen Pekka Strellman, joka kerskasi olevansa aatelissukua ja todella lienee polveutunut pöytäkirjoissa mainitusta edellisen vuosisadan Strellman von Falkenheimeista, — ehkä vanhaa alhaisempaa aatelia.

Silloin oli vielä Kirvussa kuten muuallakin alempia ruununvirkamiehiä: »siltavouti» ja »jahtivouti». Heillä ei ollut sivistyksen aiheitakaan, mutta pappilan juhlatilaisuuksissa he esiintyivät mustissa ja kultanappisissa hännystakeissa pitäjän hallinnollisen virkamiehistön huippuna, ennenkuin seudulle 1870-luvulla ilmestyi heitä korkeampi nimismies eli »vallesmanni».

Siltavoutina oli lyhyt ja pyylevä Mustonen, jonka pulska vaimo oli ollut emäpitäjän nimismiehen mielitietty ja siirtynyt siltavoudin puolisoksi. Näillä oli tummaverinen, vilkas poika Janne, joka myöhemmin kokeili jos jossakin toimessa: puotipalvelijana, hevosmiehenä, herrain ajurina, markkinamiehenä; hän oli aina iloinen vekkuli, missä vain oli väkeä koolla. Jahtivouti taasen, hymynaamainen ja länkisäärinen Hämäläinen, asui käräjätalon pikku »pytingissä» vaimonsa kanssa. Tämä oli kunnollinen huoneenhaltijatar, joka piti huikentelevasta ukostaan huolta, kun tämä eksyi ryyppyretkille. Talo oli alkuaan ollut jahtivoudin oma, mutta huonon taloudenhoidon takia siirtynyt toisen isännän, Kuisman käsiin, joten vanha isäntä joutui syrjähökkeliin loppuiäkseen.

Hovin takana kulki valtamaantie Jääsken puolelta Tietävälään päin Hulkkosenharjun ohitse. Harju supistui aikaa myöten yhä pienemmäksi, kun siitä vedettiin hiekkaa teiden korjaamiseksi, ja 1880-luvulla siihen kohosi uhkea, kanttori N.E. Huoposen aikaansaama kunnallistalo, joka yhä vielä on paikallaan. Sen sijaan mäen toisella rinteellä oleva koulumestari Päivelinin talo oli jo lapsena ollessani luhistunut ja vähitellen katosi olemattomiin, antaen tilaa perunapellolle ja nyttemmin kauppapuodille. Siihen aikaan Hulkkosenharju oli kolmen tien välinen hiekkaylänne, josta kylän lapset laskivat kelkoillaan alas tielle ja suksilla toiselle puolen mäkeä veräjän läpi kauas pappilan pellolle.

Valtatien takana oli monta taloa metsän rajalle asti, joka puolikaarena ulottui ympäri laajan kirkonkylän. Tietävälän tien varrella oli oikealla venäläisen kauppiaan Kannisen (Kannin) puoti ja siro asuinrakennus sievine kukkatarhoineen, vasemmalla puolen kaksi Käkösen taloa — toinen lautamiehen, jonka vaimo tiesi kaikki kirkonkylän asiat, toinen ja uudempi hänen serkkunsa omistama. Tien päässä metsän rajalla oli Hauta-Kustan pieni mökki. Iloluontoisen haudankaivajan hyväntahtoisen naaman ja kauniit tyttäret muistan varhaisimmilta vuosiltani.

Kannisen puodista oikealle johti Läylölän kylään vievä tie tiheän rakennusryhmän välitse. Siinä asui mäkitupalaisia ja lihakauppias Juho Vehviläinen, joka itse samoin kuin vaimokin Helena olivat aikaisemmin pappilan renkinä ja piikana ja sieltä löysivät toisensa. Kauppias oli minulle ikuisesti kiitollinen siitä, että olin koulupoikana opettanut hänelle kirjoituksen alkeet; vaimo taasen leipoi myöhemmin kylän parhaat vehnäset, joita kysyttiin kaikkiin kekkereihin. Huonerykelmästä eteenpäin mennessä osui vastaan mäennyppylä, muuten Kirvun kirkonkylälle ominainen ilmiö. Sen laella asui Potinkaran Pekka vanhassa tuparähjässä, jossa sunnuntaisin pidettiin väliin remuavatkin kyläntanssit.

Kylänkäynti — Mustalaisia — Jääsken häät

Aikaisemmassa lapsuudessamme ei meillä ollut monta kylänkäyntipaikkaa. Useimmin pistäysimme Alapappilassa, jossa meitä odottivat ukko Winterin muhoileva huumori ja Sofia-tädin suloiset, hymyilevät kasvot, pää silkkihuivilla verhottuna. Kehoitus »Komman nu barn o’ ätan magona mättan», »tulkaa nyt lapset syömään mahanne täyteen», ei kaikunut kuuroille korville. Lapsilauma ryykäisi suoraa päätä alapuutarhan pensaikkoon, jossa punaiset viinimarjat ja moniväriset karviaismarjat pian katosivat parempiin suihin. Kun sieltä palasimme »pytinkiin», oli ruokasaliin katettu höyryävä kahvipöytä, ja lapsille tarjottiin meheviä kaneelipullia, käyriä hirvensarvia ja verrattomia sokerileipiä, joiden kaltaisia tuskin myöhemmin saimme missään nauttia.

Salissa äitini ja Evelina-täti huvittelivat musiikin valloissa. Äitini soitti ja lauloi mielellään, ja Evelina-täti osasi muutamia Viipurin pensionaattiaikoina opittuja salonkikappaleita, jotka hän aina rämpytti samassa kiireellisessä tahdissa ilman musikaalista käsitystä. Studentens arkebusering, »Puolalaisen ylioppilaan ampuminen», oli siihen aikaan pysyväinen salonkinumero ja meistä lapsista jännittävä, koska siinä pamahti kuolinlaukaus.

Täti, kaitakasvoinen, ystävällinen, vaikka pedanttinen opettajatyyppi, perehdytti minut ruotsinkielen alkeisiin sekä Topeliuksen »Luonnonkirjaan» ja satusedän kauneihin tarinoihin. Pappilassa ei kyllä ollut paljon kirjallisuutta, — enimmäkseen saarnakirjoja, saksalaisia kuvalehtiä ja kirjoja sekä jotkut Runebergin ja Topeliuksen teokset. Lastenlehti Eos meidät ensin ohjasi Topeliuksen maailmaan.

Aloitin koulunkäyntini Alapappilassa kuusivuotiaana, mutta veljeni Paavo, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, jo neljän vanhana. Hän taasen luki nuorimman tyttären Olgan johdolla, joka oli sievä, laiha neitonen, poskilla punainen hehku ilmaisemassa alullaolevaa keuhkotautia. Hän kuolikin siihen muutamia vuosia myöhemmin. Muut sisarukset olivat meille vieraampia, tosin hyvin ystävällisiä: Ina punaposkinen ja iloinen, Hilda suljetumpi ja hiljainen luonne; sitä hauskempi oli vanhin ja kaunein, Alexandra eli Pappilan-Santra, niinkuin häntä koko pitäjässä nimitettiin, koska hän oli erittäin puhelias talonpoikaismuijien kanssa. Hän tunsi kaikki morsiusjutut ja naismaailman juorut ja oli pari kertaa kihloissakin, vaikka kaupoista ei tullut valmista. Meille lapsille, varsinkin sisarilleni, hän oli ylimmäinen ystävä, ja perin hauskaa oli keräytyä hänen piha-aittaansa, jossa hän kangasta helskyttäen kertoi ulkomaailman uutiset ja tiedusti tarkkaan kotiolojamme.

Kaikki viisi olivat yksinäisyydessään kasvaneina hyvin uteliaita, ja kun joku vieras saapui pappilaan, kokoontuivat he hymynaamaisina hänen ympärilleen kuuntelemaan uutisia. Jotakin hauskaa kuullessaan kaikki ojensivat kätensä, kaartuivat kumaraan ja päästivät kuin sopimuksesta ihmettelevän: »djaa-djaa-djaa»-huudon, joka myöhempinä aikoina koulusta palatessamme oli meille lämmin ja kotoinen tervehdys.

Toinen herraskainen käyntipaikka oli kauppias Kannisen talo. Näitä venäläisiä kauppamiehiä oli kaksi pitkää, Kannin-nimistä veljestä, iloluontoinen ja reilu Olja-herra (Aleksei), auttamaton vanhapoika, ja talonisäntä Veta-herra (Feodor), hyvänsävyinen, mutta ehkä ryyppäämisestä tylsistynyt parrakas herra, josta en muuta muista kuin ainaisen muhoilun. Tämän puoliso oli perin sivistynyt, kaunis, lihavahko »Kannisen täti», joka paitsi venäläisiä kirjailijoita seurasi versovaa nuorta suomalaista romaanikirjallisuutta ja 1880-luvulla tilasi Valvojankin kotiinsa.

Tässä talossa oli meillä lapsilla monta rattoisaa hetkeä. Talon ainoa, ujonlainen poika »Sasha» oli tosin meitä nuorempi, mutta rouva oli tavattoman lapsirakas ja järjesti kesäisin marjakestit ja venäläisten joulun aikana joulukuusijuhlan, jolloin kirjavat liput ja liehuimet, makeiset ja hedelmät koristivat puuta. Marjahillot ja leivokset täyttivät vatsat, ja sukkelat leikit höystivät yhdessäoloa. Kannisen rouva oli älykkyytensä vuoksi pappiloissa hyvin suosittu vieras, mutta herroja ei nähty juuri milloinkaan.

Muita vähänkään sivistyneitä perheitä ei Kirvuun ilmestynyt ennenkuin 1870-luvun keskivaiheilla.

Eipä äidilläni liioin olisi ollut aikaakaan tiheämpään seurusteluun, koska pappilaan säännöllisesti kahden vuoden väliajoin ilmestyi uusi asukas, tästälähin vain pikku sisaria. Aina oli kapalolapsena siirtynyt Jääskestä perheen kanssa, ja v. 1868 syntyi Hilma-sisar, joka sai ainoan nimensä siitä, että tämä uusmuotinen nimi oli Winterin sedästä erinomaisen kaunis.

Vuodet 1867—68 olivat surullisen kuuluisaa nälkäaikaa. Kirvussakin siitä oli tuntemusta. Molempien pappilain alueelle tuli harva se päivä kerjäläislaumoja Pohjanmaalta käsin milloin laihojen hevoskaakkien vetäminä, milloin astuen sauvojen varassa ja kerjuripussi selässä. Kasvot olivat kalpeat ja nääntyneet, vaatteet risaiset ja lapset kurjankalpeat. Näille perheille varattiin pappilain pihoille suuret padalliset höyryävää puuroa, hapanleipäkyrsiä, perunoita ja suolakalaa. Ahmimalla herkut tyhjennettiin, ja kiitollisuus loisti kovakohtaloisten silmissä, kun he jatkoivat kiertokulkuansa talosta taloon, pitäjästä pitäjään.

Toiset vuosikymmeniä nähdyt vieraat olivat mustalaisjoukot, jotka aina väliin syrjäkylistä saapuivat kirjavissa hetaleissaan kirkonkylään kerjuulle. Lapsia oikein pelotti, kun tällainen suurisuinen ja pöyhkeilevä joukkue ilmestyi, eikä äitikään ollut aivan rauhallinen, jos isä sattui olemaan pitäjänmatkalla. Miehet ajoivat kärryjä ja kaupittelivat hevosiaan, naiset ja lapset hyökkäsivät keittiön puolelle »armolliselta» rouvalta mankumaan kaikkea mitä edessänsä näkivät. »Mangu, mangu, maaru» tulikin siivekkääksi sanelmaksi heidän saapuessaan, ja kylän pikkupojat, jotka eivät ymmärtäneet heidän kieltään, panivat merkille muutamia puheenparsia, joista »vesku tiivesku taavesku rommo» lienee merkinnyt jotakin ilkkumapuhetta, koska mustalaiseukot siitä suuttuivat. Kun keittiössä oli saatu houkutelluksi pusseihin kaikkea mitä haluttiin, ruvettiin tarjoilemaan virkattuja pitsejä kaupaksi tai povaamaan palvelijoille tulevista sulhasista.

Maanvaivana nämä mustalaiset varsinkin syrjäkylissä olivat, ja harvat heistä saatiin rippikouluun oppimaan lukemista tai asettumaan määrätyille asuinsijoille. Ainoita poikkeuksia oli kalastaja Veiju perheineen; vuosikymmeniä myöhemmin tapasin hänet samaa ammattia harjoittamassa Torajärven rantamilla, lähellä ostamaani huvilaa.

Ainoa keino tavata säätyläisiä oli silloin tällöin matkustella rajapitäjiin. Eräs sellainen tilaisuus, johon vanhemmat lapset pääsivät mukaan, olivat rovasti Dahlgrenin vanhimman tyttären Huldan häät Jääsken pappilassa 1870-luvun alussa. Tältä matkalta en muuta muista kuin punaposkisen, pullean morsiamen ja hänen solakan sulhonsa, pastori Niilo Hulkkosen sekä nuoren sisaren Hannan, silloin kymmenvuotiaan, jolla häissä oli kunnia olla morsiusneitona, kavaljeerinaan nuori ylioppilas, sittemmin tunnettu naislääkäri, professori Heinricius. Ensimmäinen kipinä tämän Hannan Kirvussa-käynniltä ei ollut vielä sammunut, ja yhdeksänvuotiasta pikkupoikaa kismitti suuresti, kun Hanna puolittain luettiin aikuisten joukkoon.

Muistan meidän poikien hieman ylpeilleen edestäpäin pyöristetyissä, sirotekoisissa, tummissa takeissamme, jotka kohottivat salopitäjäläiset aistikkaasti puettujen Dahlgrenin poikien tasalle. Pappilan vanhimmat pojat Oskar ja Gideon olivat molemmat jo upseereja venäläisissä rykmenteissä; oppikoulun keskeytettyään he olivat käyneet Helsingin »junkkarikoulun» ja siten joutuneet venäläiseen väkeen. Iloluontoisella Oskarilla oli kaikenlaisia vehkeitä; hän huvitti meitä lapsia venäläisillä rakkauslauluilla ja renkutuksilla. Myöhemmin Tuusulassa palvellessaan hän kiintyi everstinsä tyttäreen von Weigertiin, komeaan puolattareen, jonka kanssa sittemmin meni naimisiin. Gideon oli tyyni, tasaluontoinen herra, joka sotaväestä erottuaan joutui kauas Kajaaniin kanavankaitsijaksi. Siinä virassa hän pysyi kuin karhu pesässään kuolemaansa asti. Hänen rouvansa oli vilkas ja puhelias helsinkiläinen neiti Stigell, joka pudottamalla nenäliinan nuoren upseerin eteen samalla vangitsi hänen sydämensä.

Kolmas poika Alvar oli pitkä, miellyttävä koulupoika, joka nuorena sortui keuhkotautiin. Ikänsä puolesta seuraavat pojat Gottlieb ja Teodor olivat ennestään tutut leikkitoverimme; Gottlieb komea, hyväntahtoinen, Teodor kaunis ja vekkulimainen, joten hän mainiosti sopi vallattoman Paavo-veljeni keppostoveriksi. Nuorimmat lapset Aina ja Artur olivat vielä pikkulasten kirjoissa eivätkä meitä koulupoikia mitenkään kiinnostaneet.

Häiden huvituksista en muista muuta kuin sen että me nuoret kävimme hevosella ajelemassa, jolloin minullakin oli kunnia pitää ohjaksia ja kaataa koko seurueeni lumihankeen. Olipa suloista silloin auttaa pikku Hannaa pälkähästä.

Muutoksia pappilan elämässä

N. 1870 syntyi uusi sisar Kirvun pappilaan, Hanna Lydia. Hän oli kuten Hilmakin hyvin vilkas lapsi, erittäin tummaihoinen ja tempperamenttia täynnä. Näistä pikkusiskoista me pojat vähän välitimme, kun he eivät kelvanneet leikkitovereiksi, varsinkaan nyt, kun elämässämme samana vuonna tapahtui merkittävä käänne, siirtyminen kaukaiseen Helsingin kouluun.

1870-luvun alussa tapahtui suuria muutoksia Kirvun ulkonaisissa oloissa. Vanha pastori Winter kuoli v. 1872, ja seuraavassa toukokuussa tuli perheemme vuoro siirtyä Alapappilaan, josta Winterin perheen oli siirryttävä pois. Entinen kappalaispuustelli joutui nyt kirkkoherran haltuun ja Yläpappila uudelle kappalaiselle. Asuimme vielä jonkun vuoden vanhassa, ränsyneessä pappilassa, jossa viihdyimme yhtä hyvin kuin entisetkin omistajat.

Winterin perhe sai isältäni lahjaksi pienen maakaistaleen pappilan alasta kylään päin, lyhyen matkan päässä itse pappilasta. Tänne vanharouva tyttärineen rakennutti viihtyisän asumuksen, jonka ulkohuoneet olivat purolle päin ja suuren salin ikkunat kylälle, maantielle ja pappilaan päin. Ennen pitkää ilmestyi siro säleaita alueen ympärille, sivutie pappilan riihen kohdalla tuli reunustetuksi rehevillä marjapensailla, ja portin pieleen istutettiin vehmaita koivuja. Siitä kylään päin vasemmalle syntyi aidan nurkkaukseen vuosia myöten läpinäkymätön sireenipensaiden lehtimaja, jossa Sandra-tädin oli tapana haastatella pitäjän eukkoja kotikyläin tapahtumista sekä sisariltani udella pappilan interiöörejä. Myöskin palvelijat pistäytyivät sinne kertomaan sulhasistaan ja valittamaan surujaan.

Tämä hilpeä, kaikkitietävä täti kajastaa mielessäni jonkinlaisena sibyllana pyhässä luolassaan, vaikka hänellä ei ollutkaan ennustamisen lahjaa. Työaikoina Sandra, kuten ennen Alapappilassa, istui uudessa aitassaan kangaspuiden ääressä; sinne olivat edelleen kaikki kävijät tervetulleita, ja siellä salavihkaa lainattiin rahoja pitäjäläisille kohtuullista korkoa vastaan, sillä Sandra oli työllänsä ansainnut hopeakolikoita, ja varsinkin kiiltävät kaksimarkkaset olivat hänen ihailunsa esineitä, kun ne otettiin esille sukanvarsista tai kudotuista kukkaroista. Surullista kyllä vuosikymmeniä tämän jälkeen jonakuna syysyönä naamioidut varkaat veivät kaikki nämä rikkaudet, joita ei koskaan talletettu pankkiin.

Muut sisarukset puuhasivat osaksi taloudessa, osaksi puutarhassa, eläen erinomaisen tarkasti. Kaikki kävivät uskollisesti joka pyhä äitinsä kanssa kirkossa, istuen aina samassa papinpenkissään keskellä kirkkoa. Vanha täti ei kauan elänyt uudessa asunnossaan, ja suru oli suuri tytärpiirissä, kun hän jätti maallisen elämän.

Tämän jälkeen he harvoin liikkuivat kylällä, pappilassakin vain kutsuvieraina pari kertaa vuodessa, — joulukemuissa, vapunpäivänä ja juhannuspäivänä, Evelina-täti kuitenkin useammin, soitellakseen vanhalla flyygelillämme, kun heidän oma pianonsa oli mennyt melko rämäksi Muualla heitä nähtiin vain silloin tällöin naapureissa, aina kaksi kerrallaan. Mutta meille lapsille ja vanhemmille he pysyivät yhtä lämpiminä koko elämänsä ajan, ja siellä tiesimme kaikki saavamme täyden ymmärtämyksen, vieläpä isäni tarpeen tullen rahaakin. Vanha uskollinen palvelija Katri hoiti heitä hellästi ikänsä loppuun, kunnes miltei sokeana joutui kokonaan heidän hoivattavakseen.

Pappilan palvelijoita

Ne pari vuotta, jotka vietimme vanhassa pappilassa Kirvunjärven rannalla, kangastavat mielessäni lapsuuteni runollisimpina.

Olen jo aikaisemmin kuvannut pappilan romanttista ympäristöä, sen puroa ja puutarhaa, sireenintuoksua, hopeisia halavia ja vihreätä pihanurmikkoa. Uusi perhe sovittautui huoneisiin samantapaisesti kuin edellinen, ja neljä sisartani saivat kukin periä Winterin tätien salaperäiset lehtimajat. Meidän poikien osalle joutui pieni välihuone, joka vei salista ruokasaliin, ja isosta kankurin huoneesta tuli ruokasali. Isäni ja äitini ottivat salintakaisen peräkamarin makuuhuoneekseen, ja isoon, kylmään kansliaan siirtyi koko pitäjän arkisto mahtavissa, avoimissa hyllykaapeissaan. Tarpeellisimmat kirkonkirjat täyttivät suuren osan kirjoituspöytää. Kylmimpänä pakkasaikana isäni täytyi vastaanottaa asiantoimittajat talon lämpimällä puolella.

Pimeässä, savuisessa keittiössä makasi kolme naispalvelijaa, »sisäpiika», »köksä» ja karjakko, paitsi kylmimpänä aikana isossa ruokasalissa. Kesäisin pari heistä siirtyi lähiaittaan, jonne kansantavan mukaan »sulhaset» — kylän pojat — salaa hiipivät heitä tervehtimään. Lapsuudenaikaisista palvelijoista on ensi sijalla muistissani vanha »Kati», oikealta nimeltään Katriina Kärpänen, jonka hoiviin siirtyi yksi lapsi kerrallaan vanhempien vaurastuttua. Hän huolehti hyvin lapsista, vaikka joskus oli äreä ja kiukkuinenkin. Väliin hän taas muisteli kotikylänsä Sairalan vanhoja tarinoita taikka lauleli kimeällä äänellään Kantelettaren lauluja, joista erikoisesti on painunut mieleeni tunnelmallinen

    »Läksin minä kesäyönä käymään
    siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää;
    kussa lintuset laulaa,
    metsäkanatkin ne pauhaa,
    ja mun sydämeni etsii lepoa ja rauhaa.»

Toinen usein esitetty laulu oli Lunastettava neito. Meitä lapsia huvittivat erikoisesti lastenlorut Onnimannista matikka ja Hyi, hyi hymylään. Tämä lapsuudenmuisto siis osoittaa, että Kantelettaren lauluja silloin vielä yleisesti tunnettiin kansan kesken Kirvussa niinkuin Laatokan rantamillakin. Muuten naiset enimmäkseen veisailivat vanhan virsikirjan virsiä, kukin omalla nuotillaan. Kirkossakin käytettiin vanhaa virsikirjaa vielä pitkät ajat, vuoteen 1886, ja sieltä kaikuu muistossani moni ihana sävelmä, eritoten isän saarnastuolivirsi n:o 300, josta myöhemmin kaksi viimeistä säkeistöä kaiverrettiin hänen hautakiveensä.

Muista palvelijoista muistan vielä lukkarin sukulaisen, punaposkisen, iloluontoisen ja älykkään Annin. Hän oli muuttanut sivistyneemmästä Antreasta tänne salopitäjään: Kirvulla oli todellakin näihin aikoihin maine vain korkeista mäistään, yksinkertaisesta kansastaan ja hullusta sudesta, joka 1860-luvulla riehui Yläkuunun kulmalla ja puri rehtiä talonisäntää Markko Rantalaista niin pahasti, että hän ajoittain riehaantui raivohulluksi. Hänen vanhoilla päivillään terveys tasaantui, ja näin hänet usein pappilassa, kun »kirkkoraati» oli kokoontunut isäni luo neuvottelemaan kirkon asioista.

Kirkkoraadin jäsenet kuvastuvat mielessäni pulleaposkisina, isomahaisina ja suopeina miehinä, joilla oli ystävällinen sana virkettävänä papin lapsillekin. Heitä olivat verevänaamainen, heleä-ääninen tenori ja kirkossalaulaja Rätykylän Matti Rantalainen vanhuuttaan vihertävässä pitkäliepeisessä verkatakissaan, lihavuuttaan puhkuva, aina hymyilevä Läylölän salokylän Matti Hallikainen harmaassa sarkatakissaan sekä Tietävälän pitkä ja viisas Heikki Huusmanni, joka oli sen kulmakunnan luottamusmies. »Kirkkoväärtinä» oli kauan ukko Räikkönen Mertjärveltä, hieman herraskainen, hyvinvoipa isäntä ja lukkarin serkku.

Anni-tytöllä oli monta kosijaa, ja viimein hänet korjasi kylän toisen kauppiaan Matti Inkisen eli »Lapan Matin» nuorempi veli Juho eli »Lapan Junu», sittemmin kirkonkylän muotiräätäli. Tästä pariskunnasta tuli 1880-luvulla Kirvun lauluseuran pylväitä, ja he edustivat kuoroa Jyväskylän laulujuhlilla 1887. Räätälinväki kallistui vanhemmiten yhä enemmän sosialismiin. Mutta kunnon väkeä he olivat, ja lapsista varttui kelpo kansalaisia. Yksi poika kävi Amerikassa, toinen on vieläkin Teuvan lukkarina, ja kolmas, helsinkiläinen insinööri, on nykyään Alko-yhtiön johtomiehiä.

Sisäköistä säilyy lopuksi muistissani rumapiirteinen, mutta hyväsydäminen Sere (Serafiina) Romppainen, sitten vuosikymmeniä perheen factotum, kaikkitekevä suursiivouksissa ja joulukemuissa. Erikoisen siroliikkeinen tai puhtauspedanttinen hän ei juuri ollut, mutta tylleröinen ja aina hyväntuulinen. Hän pysyi perheen uskollisena ystävänä, vaikka olikin saanut miehekseen torpparin, juron ja pitkän hongankolistajan Vironkylästä. Viinaanmenevänä ei mies liene tarjonnut puolisolleen yksin ilonpäiviä, mutta Sere oli uskollinen rakkaudessaan häntä niinkuin meitäkin kohtaan. Suuriin juhlatilaisuuksiin hän säännöllisesti ilmestyi pappilaan kutsumattomanakin vieraana.

Pappilan renkejä oli aina kaksi ja peretuvassa sen lisäksi tilapäisiä kirkkovieraita ja välistä ruotuvaivaisia, ukkoja tai akkoja, jotka elämässä haaksirikkouduttuaan nyt kiersivät talosta taloon niinkuin lois-Pekka Runebergin Hirvenhiihtäjissä. Nämä viettivät yönsä tuvan uuninpankolla. Alapappilan pereentupa sijaitsi vihreän pihanurmikon yläpuolella, ja sen ohi kulki venevalkamasta ajotie pappilan taitse kirkolle päin. Tänne laskivat pyhäisin kirkkoveneet järventakaiselta puolelta rantaan, ja naisten kirjavat puvut sekä miesten paksut talvivaatteet ja mustat huopahatut kiinnittivät suuresti huomiotamme. Ylempänä puron varrella olivat ensi aikoina hevostalli, navetta ja muut ulkohuoneet, mutta myöhemmin siirrettiin ränstyneet ulkorakennukset järven puolelle muodostamaan tuvan yhteydessä neliömäisen kuvion.

Pappilan rengeistä muistuvat mieleeni muutamat hauskat, uskolliset hahmot. Juho Vehviläisestä, sittemmin kylän ovelasta lihakauppiaasta, on ollut puhetta, samoin hänen vaimostaan Lienasta, kylän rinkiläleivonnan mestarista. Niilo Mansikka oli pienenläntä, mustanpuhuva, vetelähkö renkimies, joka kyyditsi myöhemmin meitä lapsia koulumatkoilla Viipuriin asti ja sai lopulta vaimon ja pappilan pienen torpan järven tuolta puolen. Häntä käytettiin myöhemmin päivätöissä, vieläpä 1900-luvun alkupuolella uimahuoneen rakentajana silloin omistamassani Siikaniemen huvilassa. Poika Niilo onnistui saamaan mielitietyn kirkonkylästä ja pääsi kotivävystä talonisännäksi.

Toinen loppuun asti uskollinen pappilan luottamusmies oli Tuomas Salakka, pitkä ja laiha, ruskeapartainen, hyvänsävyinen ja älykäs palvelija, joka sivutoimena harjoitti Kirvussa harvinaista kirjansitojan ammattia. Hän oli joskus lyhyen aikaa oleskellut Viipurissa ja siellä oppinut tämän hyödyllisen taidon. Hänkin nai pappilan piian ja sai toisen pappilantorpan hoidettavakseen. Tämä oli järven takana olevan puustellinpalstan karjakartanon äärellä, metsikön laidassa lähellä rantaa. Sittemmin hän rakensi oman torpan kauemmaksi metsään, ja siellä kasvoi kaksi tummaa tytärtä. Toinen heistä, Helena, tuli myöhemmin pappilan taitavaksi ja hyvin suosituksi piiaksi; toinen, Hanna nimeltään, oli kivuloinen, mutta kävi hänkin pappilan töissä. Helenalla oli erikoinen kutomataito, jonka sirona näytteenä monivärisistä tilkuista kokoonkudottu ryijy vielä nytkin peittää kodissani erään seinän.

Petun torppa kauniilla kummullaan vihannan peltorinteen ylälaidassa, niinikään järven toisella puolen, joutui lapsuudessani Tuomas Kuisman hoitoon, joka hänkin oli ollut pappilan renkinä. En tästä lyhyen tanakasta miehestä muista muuta kuin että hän nai pappilan kunnollisen Eeva-piian, josta sai hyvän emännän ja monta lasta. Vanhin, Yrjö, oli meidänkin leikkitoverinamme pappilassa ja pääsi myöhemmin pappilaa vastapäätä olevaan Karjalan taloon kotivävyksi ja lopulta isännäksi.

Hautajaiset. — Kasvi- ja kalaretket

Alapappilassa asuessamme oli luonamme äitini vanha eno, 70-vuotias agronomi Otto Wilhelms, josta nurja kohtalo oli tehnyt vähämielisen. Hän oli menettänyt maatilansa Länsi-Suomessa ja joutunut sukulaisten elätettäväksi. Meillä hän viihtyi hyvin ja oli hyväntahtoinen »onkkeli» lapsille. Hän kuoli jonkun vuoden kuluttua Alapappilaan ja sai hautansa kirkkomaan alalaidan aitaviereltä. Mikään hautakivi ei ole jäänyt osoittamaan hänen leposijaansa, eikä Winterin koko perheenkään, siihen istutettujen sireenipensaiden kuihduttua ja jäljettömiin hävittyä.

Ukko Wilhelmsin hautajaispäivistä muistan sen verran, että hänen ruumiinsa oli aluksi nostettu paareille kylmään kansliaan ja että meidän lasten mieli paloi katsomaan, miltä kuollut näytti. Kerran pääsin sinne pujahtamaan, luvalla tai luvatta, mutta onkkelin jäätynyt ruumis ja kalpeat kasvot eivät minua sanottavasti pelästyttäneet. Kun sitten »kirkonmiehet» olivat kotiperheen ja saattojoukon seuratessa kantaneet hänet hautaan, kokoonnuttiin pappilaan, jossa kanslia oli sovellettu isoksi ruokasaliksi.

Maalaisherkkuja oli monenlaisia, — vehnäleipää ja imelämäleipää, voita, juustoa, leikkeleitä, vahva liharuoka ja joku makea puuro sekä luumukiisseli. Talonpoikaisvieraista ei monikaan ollut tässä erämaanpitäjässä nähnyt siististi katettua ruokapöytää, valkoliinaa, veitsiä ja haarukoita, hopealusikoita sekä porsliinilautasia ja -kulhoja, ja niinpä ruuan ottaminen kävi kömpelösti. Ukko Hallikainen varasi varmuuden vuoksi kokonaisen pyöreän, punakuorisen edam-juuston lautaselleen. Silloin aina valpas ja puuhakas vanha Winterin tantti hymyillen huomautti ukolle, että tästä juustosta oli muidenkin saatava osansa, jolloin ukko säikähti niin, että oli pudottaa koko saaliinsa lattiaan. Vieraista muistan Winterin perheen lisäksi vain kultanappiset, hännystakkiset korkean kruunun edustajat — jahtivouti Hämäläisen ja siltavouti Mustosen — sekä ryypiskelevän koulumestari Päivelinin tummanvihreäksi kuluneessa lievetakissaan.

Viimeistä vuotta rakkaassa pappilassamme asuessamme osui isälleni apulaiseksi pastori Julius Karsten, perin ystävällinen, ruotsia puhuva nuorukainen Ahvenanmaalta. Hän oli tarkka kasvien tuntija. Me pojat olimme jo Helsingin koulussa, ja kesätehtävänämme oli kerätä kasveja. Niitä olikin Kirvussa rikas valikoima, niin että myöhemminkin nuoret tutkijat lähtiessään Imatran tienoilta Laatokan rantamille outoja kasveja keräämään poikkesivat yöksi Kirvun pappilaan ja tutkivat ympäristöä.

Kauneina kesäpäivinä Karsten kuljetti meidät pikkupojat mukanaan lähipelloille ja -niityille ja opetti tutkimaan kasveja Alceniuksen »flooran» mukaan, jotta normaalilyseon pelätty Nisse ei syksyllä löytäisi herbaariostamme muilta lainattuja kasveja, kuten koulupoikamaailmassa oli tavallista. Erikoisen runollisia olivat monet aamupäiväretket Puikkolan pellon rehevälle alanteelle (»onnelle»).

Siellä kasvoi monenlaisia pensaita ja värikkäitä kukkia. Aurinko heloitti vihannalle nurmelle, rannan laineet liplattivat, ja nuoret retkeilijät haukkasivat pitkiä voileipiänsä, samalla kun opettaja innokkaasti selitteli kukkien eri osia sekä heteiden ja emien salaisuuksia. Hän opetti myös »lupin» avulla eroittelemaan kasvin hienompia kudoksia. Yhtä hauskaa oli lähimetsistä mäntyjen humistessa kerätä hienotuoksuisia vanamoita tai soiden partaalta kitkeränhajuisia pursuja. Pastori Karsten oli kuuluisaa botanistisukua, vaikka hän koko iäksi jäi papin virkaan. Hän kuoli 1938 kirkkoherrana. Hänen vanhuudessaan kerran jossakin tapasin tämän hyväsydämisen miehen, joka vielä selkeästi muisti yhteiset keräilymatkamme.

Tavallisin kesähauskuus olivat päivittäiset uimaretket. 1870-luvun alussa muistelen olleen kuumia kesiä kuten edellisinä nälkävuosinakin. Paahtavassa kuumuudessa eivät kylän pikkupojatkaan jaksaneet mennä loitompana olevalle Herajärvelle uimaan, vaikka siellä olikin hiekkaranta, raikas ja kirkas vesi. Silloin heitä ryykäisi laumoittain pappilan rantaan. Koska isäni pelkäsi kansainvaellusta puutarhan niemeen, jossa oli ainoa hiekkaranta ja lähellä äkkijyrkkä »vonkka», rakennutti hän vastoin lasten tahtoa joka kesä uimahuoneen päinvastaiseen suuntaan isojen pajujen reunustaman entisen maantien loppukohtaan, Vellingin pellon päähän.

Siellä oli kyllä liejuinen ranta, niin että uimahuone oli rakennettava monisolmuisen laiturin nenään »ämmänhiuksien» laitaan, josta syvempi vesi alkoi. Ettei tuntuisi kovin epämieluisalta laskeutua portailta sameaan veteen, vedätettiin useina talvina hiekkakuormia Hulkkosenharjulta järven pohjaan, jotta edes uimapaikassa olisi lujempi kamara. Enimmäkseen kevätvedet kuitenkin huuhtoivat hiedan pois, niin että saimme kahlata liejussa, kunnes opimme kunnolleen uimaan.

Kylän pojat, joita isäni ei päästänyt lukittuun uimahuoneeseen, olivat tottumuksesta uimataitoisempia, silloin kun me papinpojat vielä opettelimme yhteenliitetyillä kaislalyhteillä sen taidon alkeita. Yhtäkkiä isämme tempaisi lautan altamme, ja pojat joutuivat veden varaan. Hätähuuto kuului, mutta vedessä räpyttelevä sammakko huomasi kykenevänsä pysyttelemään pinnalla. Kylänpoikien avulla opittiin sitten monet uimarin temput suuren rähinän ja polskumisen kaikuessa pappilaan asti.

Ennen uintia tai sen jälkeen oli »rillanlyönti», kiekonheitto, pappilan kujassa, joka ulottui kotiriihestä ylös Riihimäelle saakka, missä vanha riihi oli seisonut tienristeyksessä kirkkotien varrella. Pitkä kuja varjoisine koivuineen oli tähän tarkoitukseen erittäin sopiva, mutta niillä retkillä opimme kylänpojilta myös rumia asioita, renkutuksia ja rivoja lauluja, jotka myöhäisiin aikoihin jäivät muistiin, koska ihmismieli on taipuvaisempi pahaan kuin hyvään. Isäni istuttamat koivut eivät myöskään pojilta jääneet rauhaan, vaan milloin kolottiin tuohta, milloin piirrettiin ruokottomia kuvioita, josta syystä isäni pian kielsi nämä kilpaleikit. Rillaa lyömästä mentiin uudestaan uimaan, ja sattui kuumia kesäpäiviä, jolloin kävimme kymmenenkin kertaa päivässä Ahtolan valtakunnassa, aina uuden poikalauman kintereillä.

Kun ennen mainittu enoni, silloin senaatinkanslisti, saapui kesävieraaksi pappilaan, sijoitettiin hänet meidän naapuriksemme salin ja ruokasalin väliseen kamariin asumaan. Enoni oli intohimoinen kalastaja. Usein kajahti kello viisi aamulla hänen komennuksensa »Opp å reva, pojkar», »purjeet reilaan, pojat», ja oli tuskastuttavan harmillista hieroskella unta silmistään ja karata pystyyn. Sillaikaa kun enoni laittoi notkeat onkivapansa hienoine siimoineen ja monivärisine »kupposineen» (korkkikohoineen) kuntoon, me pojat saimme tallustaa tallivajan ja navetan takaa taikka ojasiltojen alta etsimään lieroja pikkukaloille syöteiksi. Kun varustukset olivat valmiit, mentiin tuparannan rinnettä alas vesikiville, jonne talon veneet tavallisesti sijoitettiin rannan mataluudesta huolimatta, etteivät kylän pojat öisillä retkillään kuljettaisi niitä puutarhan rannasta, jossa kyllä oli sopivampi valkama.

Ja sitten alkoi aamuinen kalastus. Ilma oli vielä kylmän raikas, taivas pilvetön, eivätkä auringon säteet polttaneet niin paahtavan helteisesti kuin keskipäivällä. Pappilan rakennus ja varjoisa puutarha kuvastuivat tyyneen järven pintaan, pikkukalat hyppelivät hopeanhohtoisissa kaarissa pinnan yli, ja jossakin kaislikon reunassa väijyi saaliinhimoinen hauki, äkkiarvaamatta hyökäten pikkukalojen kimppuun ja hajoittaen ne eri suuntiin. Näitä kaloja ensin pyydystettiin vesiheinien keskeltä taikka etenkin salakoita puron laskukohdasta, ja kun niitä oli kertynyt tarpeellinen määrä mukana oleviin vesivateihin, alkoi järvellelähtö. Meistä pojista tosin ainainen airoissaolo ei ollut niinkään mieleistä, mutta luonnollisesti enomme istui tervaisen veneen perässä ja ohjasi melallaan matkaamme toivomaansa suuntaan.

Meidän täytyi olla veneessä avojaloin, koska se useimmin vuoti ja terva muutenkin tarttui jalkoihin, joten säästimme jalkineita. Karjalan veneissä käytettiin rautahankoja, joissa airot kitisivät soutaessa. Peräsintä ei ollut, vaan purtta oli melalla ohjattava. Usein kalaretki suunnattiin vastapäiselle rannalle. Sen syvänteessä asui isoja haukia ja ahvenia, joita pyydystettiin polakouluilla, käyttäen pikkukaloja täkyinä. Toisin ajoin taas saimme soutaa Yläjoen kaislarantaiseen suuhun, josta useinkin nousi isoja haukia ja ahvenia polakouluilla. Jos isä oli silloin mukana, jatkettiin kulkua pitkin kiemurtelevaa Yläjokea lehtevien äyräspensaiden lomitse, joiden lähettyvillä isommat kalat iskivät ahnaasti isäni erilaisiin uistimiin. Tämä olikin ainoa kalastuslaji, joka isääni huvitti. Meistä pojista olivat vasemman rannan tuuheapunaiset harjanteet korkeat kuin Norjan tunturit, joista koulussa olimme ihmetellen lukeneet.

Toisin vuoroin mentiin pappilasta Alajoelle, jolloin saimme soutaa tarmomme takaa. Alajoen suussa oli kaunis valkolumpeiden rykelmä, jonka läpi oli ponnekkaasti soudettava, vaikka tekikin mieli poimia vedestä noita viehättäviä korukukkia. Väliin vene köytettiin kiinni johonkin rantapaaluun ja monet onget viskattiin veteen ruovikon välisiin aukkoihin. Oli sanomaton ilo, jos suurehko kala tarttui onkeen, ja veljeni oli siinä suhteessa minua onnellisempi. Eno istui hymyilevänä veneen perässä polttaen savukkeitaan ja lasketellen leikkipuheita komeiden viiksiensä välitse. Aurinkoisina aamuina tällainen raikas luonnonihailu oli hänen mieluisimpia nautintojaan.

Jos kalansaalis petti, piti soutaa edelleen valkolumpeiden ja keltapumpulain keskitse luikertelevaa väylää Alajoen sillalle asti, jonka alapuolella oleva virtaisa uoma oli hyvä kalapaikka. Jännittävä soutu koskipaikasta alemmaksi jatkui toisinaan kilometrin verran kukkarantojen ohi, missä varsinkin isot; keltaiset kurjenmiekat hivelivät silmäämme ja yhä korkenevat rannat lähenivät äyräiden yläpuolella olevia Virolan taloja. Alkoi jo kuulua pientä pauhinaa Vironkoskesta. Rannat kohosivat, ja väylä muuttui pimentoiseksi, mustaksi kalvoksi. Joki haarautui kahtia, ja vasemmalla oli vene pysähdytettävä, ettei jouduttaisi kiviseen koskeen.

Kalaretkillä emme malttaneet nousta maihin, vaan palattiin samaa virran väylää ylöspäin voimien takaa soutaa ponnistellen. Koulupojilla oli tässä päivätyötä kylliksi, mutta oli myös hauskaa, kun isokitainen hauki taikka kyrmyniskainen ahven tarttui enon hoitelemaan uistimeen. Tällaisen retken jälkeen oli pappilan höyryävä aamiainen ja lämmin kahvikupillinen vehnäpullan kera elämän suurimpia nautintoja, vaikkakin voimat olivat ehtyneet. Eikä sillä hyvä, vaan eno vaati meitä vielä auttamaan kalojen irroittamisessa koukuista sekä siimojen kerimisessä aidanseipäästä toiseen taikka uistinrihman käärimisessä kelan ympärille.

Jonkun kerran teimme enon ja isän kanssa suuren kalaretken viiden kilometrin päässä olevalle Torajärvelle. Ensin oli matkattava hevosella Vironkylän ohitse. Torajärvi oli kotijärveä laajempi, viisi kilometriä pitkä, pohjoisranta tasainen ja lehtevä, peltojen laidassa sieviä taloja, eteläranta korkeampi ja erämaan luontoinen, tiheän havumetsän peittämä. Vironkylästä tavallisesti saatiin vene, jolla kuljettiin Alajoen runollisen kaunista loppuväylää, kunnes joen suussa leveän kaislikon halki suunnattiin kulku avaraa selkää kohti.

Enoni soutumiehineen — siihen virkaan eivät pikkupojat ulapalla pystyneet — lähti heti selän yli kapeammalle salmelle laskemaan polakoukkunsa ja verkkonsa vuoren liepeellä oleviin syvänteihin. Kerran olimme mukana souturetkellä, jolloin myrsky puhalsi järveä pitkin ja pikkupoikain sydämet pamppailivat pelosta. Juuri silloin olivat isot kalat liikkeellä, ja enoni nosti haavilla kallion laidasta kaksi jättiläiskuhaa, noin 13 naulan painoisia. Moisia otuksia emme olleet nähneet, ja sentähden tämä jännittävä kohtaus keskellä aallokon pauhinaa piirtyi lähtemättömäksi poikien sydämeen.

Tällaisilla retkillä isäni usein pysähtyi Alajoen suun kaislikkoon tähyilemään vesilintuja, sillä hän oli sekä innokas että taitava pyssymies. Häntäkin saimme soutaa eri veneellä pitkin kaislikon laitaa, koska isällä ei ollut lintukoiraa talossaan. Silloin saattoi sattua, että tavin tai sinisorsan pölähtäessä pyssynluodista veteen saimme kahlata housunlahkeet ylöskäärittyinä kaislikon keskellä etsimässä sortunutta saalista. Samoin kerrotaan Runebergin jahtiretkillään käyttäneen poikiansa saalistajina koirien asemesta.

Kun lopulta eri venekunnat tapasivat toisensa rantanurmella taikka lähitalossa saaliinsa ääressä, sujui tarinoiminen vilkkaasti, ja kahvikupillinen voileipäin tai talon tuoreen hapanlimpun ääressä maistui juhlaruokaa paremmalta. Hauskaa oli palata kotiin pappilan »rilloissa» tai kieseissä nimikkohevostemme Innon ja Puten iloisesti hirnahdellessa metsätiellä.

Jonakin toisena kesänä osui niin, että nuori pastori Teodor Winter saapui Inkerinmaalta kotiväkeä tervehtimään. Loma-aikoinaan hän tuli syntymäpitäjäänsä kalastelemaan, sillä tämä oli hänenkin intohimonsa niinkuin enoni. Hänen tiedossaan oli, että Kavantsin pikku lammessa oleksi isompia ahvenia kuin muualla. Meidät koulupojat otettiin mukaan kalamatkalle sekä ratoksi että auttamaan vaivaloisessa soudussa ja kalavehkeiden hoidossa.

Kavantsi oli ihanteellinen metsälampi parin kilometrin päässä Rytjän talosta Kirvunjärven tuolla puolen Yläjokeen päin. Soudettuamme järven yli ja noustuamme havutuoksuista mäntymäkeä Rytjän taloon, josta avautui kaunis näköala, pysähdyimme hetkeksi puhelemaan hilpeän emännän kanssa ja katselemaan avaraa näköalaa puiden ja järven yli kirkonkylälle, joka melkein kokonaan oli edessämme. Sitten kalastuskojeet sälytettiin suurten ja pienten selkään tuohisten eväskonttien lisäksi. Ja nyt piti tallustaa metsäpolkuja tuuhean lehtimetsän läpi, nousta kukkuloille ja painua notkoihin, kunnes päädyimme Kavantsin rantaan.

Siellä ei ollut muuta kuin Rytjän tervainen, vuotava ruuhi, mutta hyvällä tahdolla pääsimme soutaen saareen, jossa oli nuottakota. Kalliolla leväten päivänpaahteessa katselimme kiemurtelevia niemiä ja vehmaita rantoja, joiden koivut heijastuivat auringon valaisemaan järvenkalvoon. Siinä ympäristössä maistuivat pitkät voileivät muna- tai suolalihaleikkeineen erinomaisesti, sitten kun ensin oli kierrelty kalapaikkoja ja niemien väliin laskettu polakoukkuja tai pitkääsiimaa. Teodor-setä hauskutti meitä tarinoillaan yliopiston oloista taikka Pietarin eläintarhasta ja muista ihmeistä.

Kun kesäpäivä oli näin vietetty ulkosalla vedenhengessä, alkoi paluuretki metsän halki Rytjään päin. Saaliina oli usein kontillinen isoja ahvenia ja särkiä, joita kantaessa ei metsätie tuntunut pitkältä, vaikka väsymys väijyi joka jäsenessä. Vielä leikkipuhe Rytjän emännälle, pikamarssi mäkeä alas ja tapin iskeminen veneen pohjaan, joka oli turvonnut miltei vettäpitäväksi, ja sitten tuokion reipas soutu, niin oltiin perillä kotirannan laiturissa uima huoneen kyljellä. Äiti oli vastassa portailla, ja ilo oli suuri, kun osa saaliista meidän mukanamme siirtyi pappilan keittiöön. Herttainen tarinasetä vei muun kantamuksen odottavien sisarten haltuun.

Uusi koti

Parin vuoden päästä, noin 1873, oli luovuttava ihanteellisesta, vaikka ränstyneestä vanhasta pappilasta, muuttaaksemme pereentuvan yläpuolella olevaan uuteen, komeaan rakennukseen.

Olimme jo rakennusaikana visusti tarkkailleet pappilan hirsikerrosten kohoamista, tutkineet sisä- ja ulkopuolelta kaikki kulmat ja kolkat sekä seuranneet työmiehiä edistyvässä työssä, kuunnellen heidän tarinoitaan ja oppien sitä ja tätä suuren maailman kulusta. Useat työmiehet olivat käteviä pohjalaisia, ja veljekset Koski jäivät sitten Kirvuun, Heikki kirkon kellonsoittajaksi. Kun katto oli pystyssä, vietettiin harjakaisia juhla-aterialla, johon ottivat osaa sekä työväki että pappilan alustalaiset. Nämä suorittivat päivätöitään pelloilla ja niityillä, vanhat äijät myöskin ojankaivajina sekä eukot puutarhankitkijöinä.

Suuri oli riemu, kun vihdoin päästiin siirtymään tilavampaan asuntoon, vaikka totta puhuen kaikilla oli ikävä tuota viihtyisää, tuoksuvien kukkien keskellä sijaitsevaa vanhanaikaista pappilaa, sen humisevia haapoja ja liplattavia rantalaineita. Vielä surkeampaa oli meistä, kun vanha rakennus sitten hajoitettiin maan tasalle ja kelpaavat hirret vedettiin saunahirsiksi tai aitan vuoliaisiksi. Ei jäänyt kiveä kiven päälle, vaan koko pappilan sija tasoitettiin mullalla ja siihen istutettiin marjapensaita, jotka vasta vuosien takaa kantoivat hedelmää.

Vanha koti jäi vähitellen vain idylliseksi muistoksi, ja uuteen, väljempään, aurinkoiseen kotiin perehdyttiin pian, sitten kun kaikki perheen jäsenet olivat sieltä löytäneet oman soppensa. Sillä oikeastaan vain sali oli mittasuhteiltaan avara; muut huoneet, kaikkiaan seitsemän, olivat pienehköjä, pari niistä kuin »ryytilaatikoita». Nämä kaksi joutuivat kasvavan nuorison haltuun, — toinen, kanslian puolinen välihuone vasemmalle salista, meidän kahden pojan asunnoksi ja toinen, keittiön puolinen, vanhempaini makuuhuoneen takainen kammio neljälle sisarelle.

Me pojat tulimme kyllä toimeen kapeassa huoneessamme, vaikkakin iso vaatekaappi ja kaksi sänkyä tekivät käytävän ahtaaksi kirjoituspöydän luo ikkunan ääreen. Aamupäivällä se oli valoisa, mutta kuuma kuin pätsi auringonhelteestä; muuten se välihuoneena oli muita pimeämpi, joten kattolamppu oli välttämätön. Vaikea on ymmärtää, kuinka neljä sisartani tulivat toimeen pienessä huoneessa, joka oli täynnä jykeviä huonekaluja. Heidän ikkunansa antoi järvelle päin ja toi paljon auringonvaloa ahtauden vastapainona. Myöhemmin isäni teetti pienen neliskulmaisen ikkunan myöskin pohjoisseinälle, voidakseen siitä silmäillä karjapihan toimia. Se oli siksi korkealla, että lapsilla oli erikoisena huvina nousta puusohvan kannelle katselemaan ikkunasta lehmien lypsyä ja hevosten juottamista kaivolla.

Siskoista puhuen — tällävälin oli syntynyt neljäskin, Karin Ingeborg — helmikuulla 1872 tiedotettiin meille koulupojille Helsinkiin, että olimme saaneet sinisilmäisen, käherätukkaisen pikkusisaren. Hän tietysti oli ensi vuodet äitinsä hoivassa vanhempain makuuhuoneessa, mutta myöhemmin hänkin siirtyi sisarten seuraksi luostarikammioon.

Isosta salista, joka antoi puutarhaan ja järvelle päin, mentiin ensin vasemmalle »vieraskamariin», joka oli sirommin sisustettu peilipöydällä, lipastolla, kukkapöydillä ja kahdella herraskaisella puusängyllä kahden puolen talon parasta pesukaappia eli »komottia», jossa oli lasten kunnioitusta herättävä, iso posliinivati ja -kannu sekä sievä saippuakuppi. Seinälle oli ripustettu talon ainoata kuvalehteä Förr och nu seurannut öljypainokuva »Erik XIV ja Kaarina Maununtytär».

Salista vasemmalle mentiin poikien huoneen läpi kansliaan ja siitä vasemmalle isäni huoneeseen. Molemmat viimemainitut antoivat itään päin, joten pihanurmikon ja säleaidan yli näkyi maantie, oikealla Winterin tätien pikku-asunto ja edempänä kappalaisen talo, ennenmainittu Yläpappila. Kaukana vasemmalla puolen isäni istuttamaa koivukujannetta kohosi korkealla kummulla Kirvun kirkko. Pihalta vasemmalle oli iso vilja-aitta, jonka ympärille tiensuuhun keräytyi talvisin kymmeniä hevosia »aprakkapäivänä», s.o. silloin kun kirkkoherran viljasaatavat siirrettiin talollisten kuormista vilja-aitan hinkaloihin.

Aitasta rantaan päin jatkui maantie säleaidan vieritse ja karjapihan halki alas rantaan, josta talvisin mentiin saunan ohi jään poikki Rytjään ja siitä eteenpäin metsän ja lampien halki Mertjärven kylään sekä yhä edelleen valtamaantietä Jääsken pitäjään. Toinen tie meni tuvan vieritse mäkirinnettä alas rantaan ja siitä järven poikki pappilan karjakartanon ja takaliston niittyjen halki Liikolan kylään ja edelleen Antrean pitäjään.

Kansliahuoneessa oli isäni laaja kirjoituspöytä, aina täynnä kirkonkirjoja sekä aprakka- ja päivätyöluetteloita hyvässä järjestyksessä, kuten papereita, kirjekuoria, postimerkkejä y.m. sisältävät pöytälaatikotkin. Kirjoituspöydässä oli kaksi sivuosastoa, joiden hyllyillä oli kaikennäköisiä asiakirjoja ja arvopapereita; me pojat äkkäsimme ne harvoin vilaukselta, koska isällä aina oli avaimet tarkoin piilossa.

Sen sijaan useinkin saimme selailla kirkonkirjoja sekä pöydällä että suurilla avoimilla kirjahyllyillä. Niiden sisällystä pohdimme ahkerasti, tutustuen eri kylä- ja perhekuntiin, niin että osasimme yhteen aikaan luetella kaikki kylännimet ulkoa. Niiden joukossa olikin monta oudolta kajahtavaa, kuten Hannukkariikoisten, Sunikkariikoisten, Paksujalkalan, Pirilänniemen, Nahkurilan ja Läylölän kylät. Henkilönimiäkin opimme kosolti lähikylien tunnetuista asukkaista ja varsinkin koko Winterin perheen, jonka jäsenten monet nimet, syntymäpäivät, ripillepääsypäivät sekä koko-, puoli- ja neljännesristeillä osoitetut kristinopin taitoasteet painuivat mieleen.

Koulupojilla oli siis rattoisia hetkiä vanhojen kirkonkirjojen parissa, joista myöhemmin paksuhkossa historiakirjassa tapasimme mielenkiintoisia tietoja 1700-luvun sota-ajoilta, m.m. Venäjän kasakkain villistä ajojahdista syrjäkyliin asti, jonne asukkaat olivat paenneet piilopaikkoihin, esim. Lietlahden monikomeroiseen kallioluolaan. Tänne myöhempinä aikoina pitäjän säätyläisnuoriso teki huviretkiä.

Kansliassa saimme myös nähdä vakavia ja hauskoja kohtauksia, kun pitäjäläiset saapuivat pappilaan asioille. Milloin sinne tuli vanha, riitelevä aviopari, joka kertoi kaikki epäsovun salaiset ja julkiset syyt papillensa, meidän kuunnellessamme ovenraosta hyvinkin naurettavia episodeja; toisella kertaa joku renkimies ja piikatyttö ilmoittausivat vihille, kun morsiamelle oli ennen aikojaan syntynyt lapsi, josta hän vaati sulhasta tilille. Taikka joku vanha ämmä kielevässä lausunnossa kertoi kotikylän juoruja siinä tarkoituksessa, että pääsemällä papin suosioon saisi siitä joitakin etuja, esim. lievän kohtelun pelätyissä kylänluvuissa taikka papin puoltosanan, kun pitäjän jyväaitasta oli annettava jyväosuuksia köyhille ja vaivaisille.

Kerran muistan läänin suositun kuvernöörin, kenraali Oker-Blomin matkoillaan poikenneen Kirvun pappilaan. Silloin oli kansalla lupa esittää anomuksia tai valituksia itse maaherralle. Eräskin kirkonkylän isäntä, Vironpaavon Antti, saapui pitkässä, vihertäväksi kuluneessa lievetakissaan maaherran puheille ja teki miltei lattiaan ulottuvan syvän kumarruksen. Tämä johti mieleen entiset lahjoitusmaa-ajat, jolloin oli nöyristeltävä hoviherrain edessä. Kirvussakin joskus oli »Hovissa» asunut sellainen ylimys kirkon lähellä, mutta hänen ja muiden suhteista rahvaaseen en koskaan kuullut mitään tarinoita.

Juhlallisin vastaanotto oli pappilan kansliassa, kun pari kertaa vuodessa seurakunnan kappalainen, lukkari, »kirkkoväärti» ja kuusi »kirkonmiestä» (sex-män) saapuivat kokoukseen kirkkoherran luo. Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kappalainen taempana ja pitäjän luottamusmiehet laajassa piirissä, jolloin kaikki tuolit ja lisäksi kirkon rahaston sisältävä rautainen jättiläiskirstu olivat istumasijoina käytössä. Kokous ei ollut sen salaisempi kuin että me pojatkin avoimesta ovesta saimme seurata yksikantaisten keskustelujen kulkua.

Kokous päättyi aina teekesteihin, jolloin suurella tarjottimella tuodut höyryävät lasit ja vastaleivotut vehnäset ja piparkakut olivat osanottajille pappilassakäynnin oivana loppukohtauksena. Jos oli harvempia läsnä, kutsuttiin heidät isän omaan kamariin painamaan puuta, ja silloin saattoi tapahtua, että isän uuninnurkassa olevalta sirotekoiselta, pyöreälaitaiselta piippuhyllyltä tarjottiin arvokkaimmille vieraille pitkä hopeahelainen piippu, jonka isäni itse täytti Turun Rettigin tupakalla.

Tämä isän huone oli muuten meidän koulupoikien tavallisin olinpaikka. Siellä oli pitkä mustanahka-sohva takaseinällä ja sen yläpuolella iso Suomen kartta. Uuni oli kuten muissakin huoneissa valkoinen kaakeliuuni, ja sen edessä isäukko pakkasesta palattuaan lämmitteli käsiään, taikka koko perhe istui takkatulen ääressä isän kertoessa pitäjänmatkoilta tullessaan kyselijälle kuulijakunnalle pitäjän uutisia.

Kanslian vastapäinen ovi johti eteiseen ja sen puoleisella seinällä oli isän iso »piironki» eli lipasto, jonka yläosa eli »shifonieeri» sisälsi lukuisia laatikoita ja salakomeronkin; niihin me saimme tirkistää vain silloin, kun isä otti esille kätketyt avaimensa. Siellä piilivät m.m. hänen pienet rahavaransa ja kirjekokoelmat, josta muistuvat mieleeni kolmen piispan, Schaumanin, Hornborgin ja Alopaeuksen kirjeet. Myöhemmin ukon vanhetessa ne katosivat vähitellen jäljettömiin. Samoin kävi Uno Cygnaeuksen monien kirjeiden siltä ajalta, noin vuonna 1872, jolloin isäni tarmokkaasta toimenpiteestä perustettiin kirkonkylän kansakoulu prof. Mathias Akianderin Jääskelle ja Kirvulle testamenttaamilla lahjavaroilla. Akiander oli näet syntyisin talollisenpoika Jääsken Järvenkylästä, Akkasen talosta, ja tahtoi tällä tavoin edistää kotiseutunsa kansansivistyspyrintöjä.

Lipastolla seisoi telineessä vinkuroiva pyöreä peili, joka meistä pojista oli arvokas korukalu. Tätä isä tarvitsi tavan takaa, ajaessaan huonosti kasvavaa leukapartaansa, koska hän aina harrasti sileätä naamaa. Sohvan edessä oli soikea mahonkipöytä, jolla vereksimmät sanomalehdet ja aikakauskirjat säilytettiin, ja ikkunan luona toinen, neliskulmainen pöytä, jota me pojat usein käytimme luku- ja kirjoituspöytänä, vaikka meillä oli omakin kömpelötekoinen vasituisessa huoneessamme.

Eteinen oli pieni ja pimeä naulakkoineen ja peileineen, kuitenkin niin iso, että sitä isäni vanhoilla päivillä voitiin käyttää sairaanhoitajan makuuhuoneena, kun siihen siirrettiin n.s. pukkisänky. Eteisestä vei vedon takia tyystin suljettu kaksoisovi pieneen ulkoeteiseen, jonka seinäpenkeille ja portaanreunuksille perhe välistä kokoontui iltatarinalle, katsellen järven tuonpuolisten asukkaiden arvokasta kulkua pappilan ohi kirkonkylään tai sieltä takaisin. Juhlapäivinä oli pihalla pieni lippu kohotettu tankoon isäni hauskuudeksi.

Eteisestä oikealle tultiin ruokasaliin, jossa jykevä pöytä ja vielä jykevämpi astiakaappi olivat pääkalustona. Siellä perhe kokoontui aterioille, jotka kannettiin suoraan keittiöstä. Kun tuli harvinaisia vieraita, kutsuttiin nämäkin päivälliselle tai illalliselle; muuten kahvit ja teet tarjoiltiin suurelta tarjottimelta salin puolella. Arkioloissa ruokasaliin myös sijoitettiin isot kangaspuut, joissa talon piiat helskyttivät pirtoja lasten iloksi ja valmistivat riepumattoja, ikkunauutimia, pöytäliinoja ja parhaassa tapauksessa pukukankaitakin. Äidilläni liikeni harvoin siihen aikaa suurilta taloushommilta, kun oli valvottava ruuankeittoa ja kaljanpanoa omalle perheelle, kuusihenkiselle palvelijakunnalle ja kesällä myös torppariväelle ja muille päiväläisille, joille siihen aikaan oli keitettävä ruoka talon puolesta.

Ruokasalista johti vasemmalle ovi vanhempieni makuuhuoneeseen, joka oli verrattain iso, ilmava ja aurinkoinen, paljon tilavampi kuin viereinen tyttöjen kammio. Kahden ikkunan välissä oli äidin lipasto ja sen yllä pyöreä peili ynnä posliiniesineitä. Salinpuolisella seinällä oli kaksi vierekkäistä puusänkyä aina valkoisine päällyspeitteineen ja vastapäätä kaakeliuunin ja oven väliin rakennettu vaatesäiliö monine hyllyineen. Seinällä oli äidin hellimä prinssi Gustafin, tunnetun säveltäjän, henkevä muotokuva ja toisella seinällä lasten lempikuva, erittäin siro mustanharmaa kissa. Tässä huoneessa kuten muissakin päivänpuolisissa oli valkeanhohtavat harsouutimet, mutta poikienkamarin, kanslian ja isäni huoneen ikkunoissa kotikutoiset ruskeat pumpuliuutimet leveine, mustine poikkijuovineen.

Ruokasalista mentiin oikealle keittiöön, jossa aina hääräili kaksi tai kolme palvelijaa avoimen hellan tai ikkunapöydän ääressä. Meitä lapsia kovin huvitti tarkkailla ruokien valmistusta, sikäli kuin »kyökkipiika» siihen antoi luvan. Hauskaa oli katsella vehnäpullien pyörittämistä jauhoissa ja niiden valmistumista hohtavan ruskeine päällyssokereineen kuumasta uunista. Yhtä hauskaa oli seurata lihapalleroiden kehittymisprosessia taikka makuahiveleväin ohukaisten paistumista pyöreässä pannussa.

Joulun harvinaisuuksiin kuului kotikaljan paneminen isossa tiinussa, jossa humalat uiskentelivat kuin sorsat veden pinnalla. Niin makeata kotiolutta olen tuskin milloinkaan muualla maistanut. Toinen merkkitapaus oli talikynttiläin valaminen. Silloinkin iso saavi oli asetettu nurkkaan ja sen kiehuvaan veteen oli sekoitettu talia. Tähän hyytelömäiseen seokseen pistettiin paikkojen ympärille käärityt lankasydämet, joihin tali tarttui kiinni. Jäähdyttyään riippuessaan vieretysten parissa tangossa ne pistettiin uudelleen tahtaassaan, kunnes kynttilät olivat valmiit. 1870-luvulla olivat talikynttilät yleisinä, ja steariinikynttilöitä käytettiin ainoastaan salin ja vierashuoneen pöydillä juhlatiloissa. Lamput olivat vielä myöhäisempi uutuus.

Keittiöstä vei ovi ruokakonttoriin, joka meille lapsille oli mielenkiintoinen sieltä ilmestyvien hiirien ja rottien vuoksi; paljon aiheutui ajojahtia naisten kirkunan ja tuoleillehyppimisen torjumiseksi. Konttorista nousivat jyrkät ja pimeät portaat »vinnille», jonka monet pitkittäiset ja poikittaiset hirsikerrokset jakoivat savi- ja sammaltäytteisiksi osastoiksi. Siellä säilytettiin kaikenlaista rojua, — vanhoja vaatteita, matkalaukkuja ja kirstuja sekä sanomalehtiä, joita isot rotat jäytivät silpuksi. Tämä pimeyden valtakunta herätti meissä pikkupojissa siinä määrin kunnnioitusta, ettemme hevin sinne uskaltautuneet jonkun palvelijan seuraamatta, vaikka tekikin mieli. Monista pyynnöistä huolimatta ei isäni koskaan rakentanut sinne ullakkokamaria, jota varsinkin ylioppilaina olisimme halunneet. Ehkä yhtenä syynä oli se, että sinne pääsi ainoastaan ahtaita keittiönpuolisia portaita myöten. Valitettavasti sinne hukkui paljon irtonaisia aikakauslehtiä, jopa kirjojakin, jotka tilanpuutteen takia sinne siirrettyinä menivät kaiken maailman tien.

Kun ullakolta laskeutui keittiön kautta ulkoporstuaan, johtivat siitä korkeat avoportaat pihamaalle. Tässä oli ainaista liikettä: palvelijoita, kyläneukkoja, marjalapsia, kerjäläisiä, mustalaisia näki siinä varsinkin kesäisin kirjavana vilinänä, ja se oli meille lapsille yhtä kiintoisa katseltava kuin nykyajan nuorisolle elokuvat.

Tehtyämme tästä kierroksen »pytingin» ulkopuolitse puutarhan puolisen julkisivun keskustaan noustiin siitä kaksiosastoisia portaita myöten ulkoverannalle, jonka kattoa kannatti neljä solakkaa, liereätä pylvästä; väitettiin, että ne oli kirkkoa korjattaessa tuotu kirkon alttarilta. Tämä avoin kuistikko oli koko perheen mieluisa istumapaikka, aamupäivin kahvikojeiden ympärillä ja iltavieraiden kanssa teetä juotaessa. Sieltä oli kaunis näköala kukkapengerten ja marjapensaikon ylitse puutarhaan ja sen lehvikön lomitse auringossa tai kuutamossa välkkyvälle Kirvunjärvelle.

Isäni tutkiskeli tältä verannalta tuulensuuntaa ja oliko pouta vai sade tulossa, ja äitini, lihavuutensa takia kömpelöliikkeinen, paistatti päivää tai kuunteli lintujen laulua lehdiköstä taikka laineiden liplatusta rannasta. Sisareni hääräilivät kukkapyörylän ympärillä portaiden edessä, kastellen ja järjestellen kukin omaa ryhmäänsä ison hamppu- ja maissipehkon ympärillä. Rengit lomahetkinään seisoivat hajasäärin ja piippunysä hampaissa tuvan rappusilla katsellen herrasväen edesottamisia.

Vanhan tuvan sijaan oli näet uudenaikainen, punaiseksi maalattu tuparakennus siirretty lähemmäksi maantietä, joten se muodostui miltei päärakennuksen kylkirakennukseksi. Sen eteen oli isäni istuttanut pienen koivukujan, joten ei tarvinnut verannalta tarkemmin nähdä jokaista karjanruuan kuljetusta tanhualle. Rakennuksessa oli isonläntä tupa, siinä suuri leivinuuni, pintapöytä ja seinäpenkit, ja usein kirkkoväkeäkin majaili siellä hyvässä sovussa renkien kanssa.

Suoraan tuvan eteisestä karjapihalle päin oli maitokamari ja vasemmalle järven puolella huone apulaispappia varten taikka myöhemmin kotiutuneille lapsille ja heidän perheilleen tai tilapäisille vieraille. Tästä kamarista oli kaunis näköala puutarhaan ja rantaäyrään yli Kirvunjärven kimalteleville laineille.

Kun avoverannalta astuttiin päärakennukseen, tultiin pappilan suureen saliin. Tämä oli erittäin kodikkaasti järjestetty ja tuskin muutti muotoaan lapsuuteni ajoilta vanhuuteen saakka, paitsi että seinät pari kertaa paperoitiin uudestaan ja sohvat sekä nojatuolit saivat uudet päällykset. Vastapäätä verannan ovea oli eteinen. Kun siitä astui sisään, olivat arvokkaammille vieraille tarjona oikeanpuolinen seinäsohva ja sen nojatuolit, vanhaa porvaristyyliä, johon kuuluivat pehmeä istuin, korkea selusta ja puuleikkaukset. Kauan oli sohvan yläpuolella Förr och nu-lehteä seurannut öljyvärikuva vermlantilaisesta metsämaisemasta. Vastapäisellä seinällä oli toinen yhtä kömpelötekoinen seinäsohva omine tuoleineen ja sen yläpuolella todella kaunis ruotsalaisessa kansallispuvussa esiintyvän talonpoikaistytön öljyvärikuva; viehkeät kasvot ja tummansuloiset silmät näyttivät seuraavan ovesta tulijaa, minne hän vain katseensa käänsi. Musta tukka oli sileäksi kammattu, ja pitkät palmikot riippuivat keimailevasti valkoisten paidanhihojen yli kirjavan puvun poimuissa.

Kolmen ikkunan ääressä oli yhtä monta puolipyöreätä pöytää, joilla oli aina reheviä kasveja äidin ja sisarteni huolekkaasti hoivaamina, niin että auringonvalo ei koskaan päässyt häikäisevästi kuumentamaan huonetta. Ikkunain välissä oli kaksi perittyä, antiikkityylistä seinäpeiliä, puitteet tummanruskeat. Kukkien eteen oli siroteltu »rottinkisia» wienintuoleja niinkuin muuallekin saliin. Vastapäätä, eteisenpuolisella seinällä, oli äidinäidiltä peritty öljymaalaus kultakehyksissä.

Tämä oli talon ainoa varsinainen taideteos, asiantuntijain mukaan arvokaskin, ehkä hollantilaista alkuperää. Kuva esitti Kristusta ehtoollispöydän ääressä opetuslapsiensa ympäröimänä. Eri henkilöiden ilmeet olivat sattuvasti luonnehditut ja itse Kristus sovinnaiseen tyyliin maalattu, mutta elävä ja vaikuttava. Taustalla häämötti pylväskäytävän välitse Jerusalemin rakennuksia poppelipuiden juurella. Tämän taulun henkevä sisällys painui varmaan ikiajoiksi lapsiparven mieleen, mutta valitettavasti se taulu on jossakin muutossa häipynyt jäljettömiin. Tämän alla oli vanhanaikainen kabinettiflyygeli. Sen jälkeen kun entinen taffelipiano oli siirretty koululasten kanssa Helsingin kortteeriin, ostettiin Pietarista uusi flyygeli, jonka tarina saakoon tässä sijansa.

Äitini harrasti suuresti musiikkia. Hän oli aikoinaan kuulunut Fredrik Paciuksen oopperakuoroon Kaarle-kuninkaan metsästystä esitettäessä Helsingissä v. 1852 ja ottanut pianotunteja silloin kuuluisan opettajan Elsnerin luona. Saatuaan olla nuorena papintyttärenä vain lyhyen aikaa Helsingissä hän siirtyi vanhempiensa kanssa Orimattilan kirkkoherran pappilaan, jossa sittemmin tutustui apulaiseen, tulevaan mieheensä. Musiikkia hän ei silti unohtanut. Olen hänen nuottikirjastossaan tavannut — paitsi hänen soittamiaan Saksan klassikoiden sonaatteja — suuren osan silloista muodissa olevaa laulu- ja soittokirjallisuutta. Tämä nuottivarasto seurasi häntä uskollisesti hänen siirtyessään miehensä kanssa pitäjästä toiseen.

Kirvussa hän joutui yksinäiseen erämaapitäjään eikä monilta lapsiltaan päässyt usein matkustelemaan. Silloin oli laulu ja soitto hänen suurin koti-ilonsa. Kun peritty rakas taffelipiano siirrettiin Helsinkiin, oli tietysti äidille hankittava uusi, mutta isän varat olivat pienehköjen tulojen ja suuren lapsilauman takia melko vähäiset, — rahaa ei mitenkään riittänyt kalliin pianon ostoon. Silloin eräs pitäjään muuttanut, Sairalan kylässä asuva urkujen rakentaja Theodor Buchert tarjosi apunsa. Hänellä oli muusikkosuhteita Pietarissa, m.m. Beckerin tehtaassa, josta hän nyt hommasi jonkun verran käytetyn kabinettiflyygelin huokealla hinnalla. Tämäkin oli siihen aikaan huikea summa: 1,000 mk, mutta vähin erin maksettaessa isäni suostui kauppaan.

Mikään loistokapine se ei ollut, — mustakiiltoinen, verrattain kömpelötekoinen vehje, mutta siitä riitti äidilleni ja lapsiparvelle koko iäksi iloa ja hauskutusta. Tosin se ei oikein pysynyt vireessä, ja tästä koitui kiusaannusta meille kaikille, koska Buchertin veli vain kerran vuodessa tuli sitä, virittämään. Diskanttipuoli myös paljosta soitosta vähitellen menetti mehevän sointinsa, mutta meidän oli tyydyttävä tähän pitäjän ainoaan instrumenttiin, sillä Winterin vanha taffelipiano oli vähitellen kulunut rämäksi. Sitä eivät soittaneet muut kuin Evelina-täti lasketellen vanhoja salonkikappaleitaan, mutta hänellekin oli suuri ilo päästä joskus pappilan kuulua konetta koettamaan. Se oli kuulu siinä merkityksessä, että pitäjän emännät ja isännät pappilaan tullessaan ihmetellen katselivat ja kuuntelivat tätä outoa ilmiötä, josta lähti niin liverteleviä linnunääniä ja niin jykeviä virrensointuja.

Enimmin se kuitenkin huvitti äitiä, kun hän syys- ja talvi-iltoina istahti sen ääreen, soittaen yleensä ulkoa hienon kappaleen toisensa jälkeen. Me lapset tavallisesti istuimme salin pehmeillä, ruskeilla, punajuovaisilla lattiamatoilla ja kuuntelimme henkeä pidättäen noita tenhoavia säveliä. Isä silloin usein keinutuolissa poltteli pitkää, hopeahelaista piippuaan ja nautti sekä äidin sävelistä että ison lapsilaumansa kukkeasta ulkonäöstä ja säteilevästä ilosta. Vielä kaikuu korvissani Beethovenin Sonate pathétique hienosti käsitettynä ja esitettynä, samoin Mozartin sonaatit, Mendelssohnin Lieder ohne Worte, Chopinin valssit, Weberin Aufforderung zum Tanz, Schumannin Träumerei taikka Herzin säveltämä sveitsiläinen kansanlaulu kauniine muunnoksineen; viimemainittua en myöhemmin ole koskaan kuullut tai edes tavannut sen nuotteja.

Yhtä hauskaa oli kuulla äidin laulavan korkealla, kaiukkaalla, meheväsointisella sopraanoäänellään, joka kirkossakin virsiä veisattaessa herätti seurakunnan huomion. Hänen laulukirjastansa, jonka isä oli Salakka-Tuomaalla huolellisesti sidottanut vankkoihin kansiin, edusti muotisepityksiä sekä myös Beethovenin, Schumannin ja Schubertin lauluja. Lisäksi siihen kuului esim. B. Crusellin 12 sävellystä Fritjofin satuun, josta myöhemmin ylioppilaina veljeni ja minä iloksemme laulelimme Björnin ja Fritjofin dueton. Edelleen äidillä oli kokoelma Nils Möllerin Vänrikki Stoolin tarinain sävellyksiä, samoin Karl Collanin herkkätunteisia sävellyksiä samaan runosarjaan. Mainittakoon vielä Filip von Schantzin laulusikermä Runebergin lyyrillisiin runoihin ja Ingeliuksen surunvoittoiset sävelmät.

Hartaimpia olivat mielestämme prinssi Gustafin romanttiset laulut, joista ylevä hymni Mina levnadstimmar stupa vielä joskus esiintyy laulajattarien kirkkokonserteissa tai hautajaistilaisuuksissa. Kirjastossa oli myös Karl Collanin sovittama kaksiosainen sarja suomalaisia kansanlauluja sekä Ehrströmin vanhat lyyrilliset helmet, joista esim. Runebergin Lähde ja Joutsen ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Meistä lapsista äidin soittoja lauluohjelmista oli ehtymätön ja jätti meihin syviä musikaalisia virikkeitä koko elämän ajaksi.

Lauantai-iltaisin äitini usein soitti Nordlundin virsikirjasta koraaleja, ja salin ovelle kokoontunut palvelijakunta ja satunnaiset kirkkovieraat yhtyivät veisuuseen. Isäni piti lyhyen rukouksen ja selityksen taikka luki postillasta (usein Lutherin) tilaisuuteen sopivia kappaleita. Pyhäiltoina tehtiin samoin, ellei isäni sattunut olemaan pitäjällä raamatunselityksissä tai muissa virkatoimissa. Täten opimme jo lapsina kauneimmat virret, joita sitten saimme kirkonpenkissä kerrata lukkarin veisuun mukaan.

Muistan hengellisistä kokoelmista vielä E.A. Hagforsin Lauluseppeleen neliäänistä laulua varten. Tämä muistuttaa mieleeni sitä aikaa 1850-luvulla, jolloin äitini sopraanona, täti Hilda Lange alttona, maisteri Erik August Hagfors tenorina ja enoni, silloin maisteri Ernst Lange bassona Orimattilan pappilassa ahkerasti laulelivat sekakuorossa sen ajan kauneimpia sävellyksiä. Hagforsista tuli sittemmin lääketieteen tohtori, vaikka hän pian omistautui musiikille, tullen Jyväskylän seminaarin musiikinlehtoriksi. Lauluseppele pääsi Kirvussa kunniaan vasta myöhempinä aikoina, kun pitäjään perustettiin lauluseura opettaja O. Kemppaan toimesta, jatkuen sitten kanttori N.E. Huoposen etevällä johdolla.

II

KOULU- JA VAELLUSVUODET

Matka Helsinkiin

V. 1870 oli vaihevuosi pappilan lasten elämässä. Meidät pojat oli

lähetettävä oppikouluun, saatuamme alkuperusteet Winterin tätien johdolla, mutta vaikea kysymys oli, mihin tällaiset maalaistenavat oli lähetettävä. Lähin kaupunki oli Viipuri, ja sinne olisi ollut luonnollisinta meidät sijoittaa. Mutta toiselta puolen äitini lähimmät sukulaiset »mormor Vendla» ja »moster Hilda» koettivat saada aikaan, että pojat lähetettäisiin heidän hoivaansa, kaukaiseen Helsinkiin. Äitini oli tietysti samaa mieltä, koska hän siten saisi poikansa taattuun hoitoon. Isäni, joka oli lähtenyt suomalaisesta kodista ja kannatti suuren Snellmanin aatteita, olisi mieluummin pannut meidät suomalaiseen opistoon, mutta sellaista ei ollut muualla kuin syrjäisessä Jyväskylässä. Kohtalon arpa siis ratkaisi tulomme Helsinkiin. Toinen pulma oli se, pitikö minun kahdeksanvuotiaan nalikan yksin joutua kolmen tai neljän päivämatkan päähän »maailman ääriin».

Nuorempi veljeni Paavo, itsepäinen jurrikka, pani tätä tuumaa vastaan ja kolkutti niin kauan vanhempieni sydäntä elein ja kyynelin, että heidän täytyi taipua lähettämään hänetkin minulle toveriksi, mikä tietysti oli minullekin mieleen. Ja niin sitä lähdettiin eräänä kauniina päivänä elokuun lopulla matkaamaan kohti kaukaista pääkaupunkia. Pappilan vanhat vaunut eli »kaleskat» vedettiin esiin liiteristä, ja isä lähti pitkälle maataipaleelle kyyditsemään lupaavia vesojansa. Sanomalehdistä oli luettu, että rautatie oli tekeillä Helsingistä Pietariin, ja isäni toivoi, että jossakin matkalla voisimme tavoittaa insinöörien tarkastusjunan ja sillä päästä eteenpäin ilman hevoskyytiä.

Kuljettiin senvuoksi Tietävälän tietä Ruokolahteen, jossa Imatran yläpuolella oli lauttapaikka Vuoksenvirran yli, Siitolan kylän kohdalla. Tällöin me pikkupojat ensi kerran näimme suuren maailman. Jossakin Vuoksen rannan herrastalossa, johon illalla saavuimme rankkasateessa, oli hyvin valaistua, ja näimme, ikkunoista nuorten ihmisten pyöriskelevän tanssissa. Tällöin meille ensi kertaa selvisi tenhoava sana »haalit», joista olimme lukeneet Topeliuksen sadussa Prinsessa Ruusunen. Hetki oli juhlallisen draamallinen. Toisella puolen suuren maailman esimaku, toisella puolen sateinen syysilta ja mustan virranvuolteen kammottava vetovoima, etäisyydessä Imatran kummasti kohiseva pauhu.

Yövyttyämme läheiseen majataloon unohdimme unen helmoissa uudet vaikutteet, ja seuraavana aamuna olimme jo niin selvinneet huumauksesta, että uskalsimme vaunuinemme ja hevosinemme astua lautan tasaiselle sillalle ja siitä seurata pelottavaa kulkua pitkin virran kuohuja, ensin soluen ylävirtaa jonkun matkaa ja sitten äkkikääntein alavirtaa toiselle rannalle. Kyllä meitä kummastutti, kuinka lauttamiehet jättiläisairoillaan voivat niin hallita suurta otusta, ettei se suljahtanut myötävirtaa alas Imatran kuoltuihin. Sydämemme varmaan keventyi, kun vastapäisellä rannalla hevoset vetivät vaunut ylös siltalaiturille. Nyt pääsimme jatkamaan Joutsenon havumetsäisten hiekkanummien halki. Siellä täällä vilahti näkyviin Saimaan välkkyviä vesiä, ja me päädyimme Lappeenrantaan. Tässä pikkukaupungissa yövyimme johonkin koleaan majataloon, ja sitten matka kävi Salpausselän harjanteita pitkin Kaipiaisten vastarakennetulle rautatieasemalle saakka. Tie oli jotenkin yksitoikkoista havunummea. Vain joskus vilahti puiden lomitse laaksossa oleva kylä peltovainioineen, jolloin huomasimme olevamme sangen korkealla harjanteella.

Kaipiaisten asema oli jo silloin, valmis, pitkä, matala rakennus, jonka isoista ikkunoista saattoi nähdä kaikki mitä sisällä tapahtui. Täällä isäni tapasi rautatierakennuksen päämiehen, yli-insinööri K. Stjernvallin ja hänen apulaisensa. Nöyrä papillinen kumarrus sai aikaan, että insinöörit lupasivat samana päivänä ottaa meidät kaikki — isäni, mummoni ja tätini sekä meidät pikkunaskalit — mukaansa hienoon salonkivaunuun, jolla he matkustivat tähän asti valmista Pietarin-rataa tarkastamassa. Konstikkaasti rakennettua veturia emme osanneet kylliksi ihmetellä, mutta pian meidät syydettiin kaikkine kimpsuinemme avaraan vaunuun, jossa oli erittäin mukavat olosijat.

Paitsi insinöörejä oli vain harvoja matkustajia, jotka olivat älynneet käyttää ilmaista kulkua hyväkseen. Ihmetellen ikkunain ohi kiitäviä metsiä ja taivaan tuikkivia tähtiä nukuimme pian tärinän aiheuttamaan sikeään uneen, josta hyvin vastahakoisesti heräsimme saavuttuamme yöllä Lahden asemalle. Täällä juna yöpyi, ja meidän matkustajien oli kyytirattailla rankkasateessa syyspimeällä siirryttävä kylän toisessa päässä olevaan majataloon, jossa pian nukuimme unohtaen matkan seikkailut. Aikaisin seuraavana aamuna juna jatkoi matkaansa, ja me aloimme tottua uuteen kulkuneuvoon, joten vapaammin katselimme ympärillemme, aina väliin nauttien äidin valmistamia voileipiä, piiraita ja hillolla täytettyjä ohukaisia. Vielä viivyttyämme aamiaisasemalla Riihimäellä, jossa uusi asemarakennus ja veturitallit herättivät huomiotamme, jatkettiin matkaa yhtäkyytiä Helsinkiin; perille tultiin iltahämärissä.

Ja taaskin ihmeellinen näkemys! Avara kaksikerroksinen asemarakennus, pitkät junasillat, niiden vieressä monet kiskot, ja odotussalista päästyä valtava pääkaupunki silmien edessä. Portaiden edustalla levisi laaja Rautatientori ympäröivine rakennuksineen ja niiden takana Nikolainkirkon valkoinen kupooli, jonka laidassa ison kellon mustat osoittimet näyttivät aikaa. Yltympärillä kuin tulimeri valaistuista ikkunoista, ja portaiden ääressä kymmeniä hevosmiehiä, »issikoita», jotka odottivat kyytiä.

Ja mikä kamala melu ja räminä kaduilla, jotka olivat pyöreillä kivillä lasketut! Oikein huumasi korvia, kun etenimme pitkin Hakasalmen-, Aleksanterin- ja Heikinkatua ohi lehmuskujien Erottajan valtavalle aukealle, sitten Bulevardia pitkin rehevän kastanjakujanteen läpi Yrjön- ja Bulevardinkadun komeaan kulmataloon. Portin yläpuolelle oli sijoitettu valtava N:o 6, jonka alitse oli vain pyörähdys pihalle.

Nyt olimme siis uudessa koulukodissamme, mummon ja tädin hoivissa. Pihalla oli pieni puutarha, ja meidän porraskäytävämme oli heti portista oikealla. Ensin tultiin eteiseen, siitä vasemmalle kadunpuoliseen saliin sekä oikealle keittiön läpi koulupoikien pihanpuoliseen huoneeseen. Salin takana oli mummon ja tädin huone, josta myös ovi vei meidän kamariimme. Tänne me pojat nyt sijoituimme moniksi vuosiksi.

Ensimmäinen koulu

Kohta alkoikin koulunkäynti. Koska vuonna 1870 ei Helsingissä vielä ollut suomalaista pikkukoulua, vei isäni meidät Kaisaniemen laidassa sijaitsevaan »Böökin lyseoon», jonka virallinen nimi oli Helsingfors privatlyceum. Isäni sattui olemaan nuoruudentuttava johtajan, dosentti Emil Böökin kanssa ja oli tyytyväinen, että pääsimme hänen persoonalliseen suojelukseensa.

Koulun oli 1830-luvulla kuuluisan »Lauantai»-seuran aloitteesta etevä pedagogi Backman perustanut, ja hän pysyi pitkät ajat sen johtajana ja opettajana. Opettajakuntaan oli kuulunut itse runoilija Runeberg. 1860-luvulla se oli joutunut tri Böökin haltuun ja oli Helsingissä hyvässä maineessa. Kouluun liittyi kolme valmistavaa luokkaa. Me kaksi jouduimme ensin toiselle luokalle, mutta lapsellisten temppujensa takia veljeni pian alennettiin I luokalle.

Täällä meille pikkupojille aukeni aivan uusi maailma. Opetus kävi ruotsiksi, opettajat puhuivat ruotsia, toverit ruotsia. Ei merkkiäkään kotiseudun supisuomalaisesta ympäristöstä, vaikka johtaja luettiinkin Helsingin harvalukuiseen suomenmieliseen piiriin. Ensiksi meille teki tenää aina ja joka paikassa »viskata venskaa», kuten Paavo Korhonen olisi sanonut, ja ujoilua kesti muutamia viikkoja, vaikka olimmekin Kirvussa ruotsiksi lukeneet valmistavan kurssin. Mummolla ja tädillä oli paljon vaivaa, saadakseen meidät oikein ääntämään ja käyttämään meille melko tuntematonta kieltä. Sittenkin se oli helpompaa kuin tavallisille maalaisummikoille, sillä olivathan isäni ja äitini kotikielenään käyttäneet ruotsia, vaikkeivät saaneet meitä lapsia sen puhumiseen taipumaan — suomalaisen ympäristön takia.

Ennen pitkää kuitenkin toveriseura ja opetuskieli vaikuttivat, että aloimme yhä sujuvammin käyttää outoa kieltä. Maalaismoukkina meitä kuitenkin Helsingin hienoston lapset pitivät jo senkin takia, että olimme harmaissa kotitekoisissa sarkavaatteissa. Sentähden tutustuimme useimpiin tovereihin vain pintapuolisesti, etupäässä Kaisaniemessä, jolloin laskettiin kelkalla valmiita latuja alas Kaisaniemen lammikolle, tai luistimiakin käyttäen. Siinä vaadittiin notkeutta, jotta pysyi pystyssä liukkaalla rinteellä. Jos luistimet puuttuivat, laskettiin seisaalta kengänkoroilla, kyyhkysillään taikka suorastaan istuallaan, niin että housut monesti repesivät.

Tovereista jouduin vain harvojen kanssa lähempiin tekemisiin. Vierustoverini oli luokan »primus» Arvid Grotenfelt, sittemmin yliopistomme filosofianprofessori; itse olin »secundus». Ystävyyssuhteemme solmittiin jo silloin. Vaikka jouduimmekin pian eri kouluihin, jatkui hyviä välejä läpi elämän, ensin Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja kreikankielen luennoilla, myöhemmin pitkin väliajoin tavattaessa. Toinen mieleen jäänyt hienotuntoinen toveri, joka välitti maalaispojan seurasta, oli Axel af Forselles, sittemmin varatuomari ja ruotsalaisen kouluhallituksen lainoppinut kouluneuvos. Hän oli naimisissa kuuluisan kaartinpäällikön, kenraali G. Ramsayn tyttären kanssa.

Muista eivät minua ole myöhemmissä vaiheissa lähentyneet muut kuin Ivan Uschakoff, joka kerran ylioppilaana poikkesi Kirvun pappilaan ja myöhemmin tuli ruotsalaisen normaalilyseon saksan- ja ranskankielen yliopettajaksi. Neljäs hienoston edustaja oli Constantin Mechelin, senaattori Adolf Mechelinin poika, sittemmin lääketieteen tohtori, monipuolisesti sivistynyt mies ja etevä laulaja. Hänen kanssaan tuttavuus uudistui ylioppilaana laulajapiireissä ja kehittyi lopulta M.M:ssä ystävyydeksi.

Vasta riemumaisterina v:n 1936 promotiossa tapasin uudelleen erään hauskan ja reilun toverin Gösta von Numersin, joka alakoulusta siirtyi realilyseoon ja lopulta Viipuriin naislääkäriksi. Hänestä tuli alallaan etevä spesialisti, ja hän sai professorin arvonimen. Hufvudstadsbladetin tunnetun päätoimittajan Arthur Frenckellin, joka kuului koko ikänsä Helsingin hienostoon, tapasin myöhemmin vain silloin tällöin parturissa, konserteissa tai suurissa juhlissa. Oopperan johtajan, hienosävyisen Edward Fazerin kanssa tulin lähempiin tekemisiin niinä kesinä 1920-luvulla, jolloin asuimme lähinaapureina Vääksyn kanavalla, mutta Helsingissä olen tavannut hänet ylen harvoin.

Opettajistani muistan ainoastaan leukapartaisen maisteri Cronströmin, joka oli maantieteen opettaja, luokan valvoja ja ankaranlainen pedagogi; silmälasiensa ylitse hän loi isoon, vallattomaan luokkaan tuimia katseita. Muuten on tämä pikkukoulun aika jotenkin hämäränä muistona, paitsi hauskat kelkkaretket Kaisaniemen mäessä ja luistinretket Kaisaniemen lammikolla tai Töölön lahdella, jonne meitä pikkupoikia hyvin harvoin päästettiin. En edes »Luciax-juhlista voi mitään kertoa, koska me pitkämatkalaiset aina pääsimme koulutyön loputtua heti matkustamaan jouluksi kotipuolelle. Sinne olimmekin kyllä kauan ikävöineet.

En ymmärrä, kuinka Paavo-veljeni, joka silloin oli niin lapsellinen, tuli kouluelämässä toimeen, sai hyvät numerot ja menestyi. Tämä tuntuu minusta arvoitukselta, sillä hän oli vallaton ja huimapäinen, joutuen kaikenlaisiin kommelluksiin kotona ja koulussa. Mummolta ja tädiltä hän sai usein toruja, mutta siitä hän ei paljonkaan välittänyt, vaan oli valmis jälleen repimään housunsa kelkkamäessä, kastelemaan kenkänsä talvisin lumikinoksissa ja keväällä katuojissa tai tekemään tuhansia kepposia kotioloissa.

Samassa pihassa kuin me asui silloin eversti, sittemmin kenraali A. Järnefeltin perhe. Pojat, myöhemmin kuuluisat taiteilijat, olivat meidän ikäisiämme, mutta puhuivat suomea keskenään, jota kieltä eivät ehkä tienneet meidän osaavan. Varmaan siitä syystä he eivät huolineet meitä »ruotsalaisia» leikkitovereikseen, vaikka meidän olisi usein tehnyt mieli joukkoon, kun he rakensivat lumiukkoja ja lumilinnoja omalla puolellansa puutarhaa. Myöhemmin 1880-luvulla tutustuimme heihin kyllä lähemmin Savo-Karjalaisen osakunnan laulajina.

Sensijaan kävi väliin luonamme suomenkielinen poika Frans Lagerstam; sen tuttavuussuhteen syntyä en enää muista. Tiedän vain, että ylioppilaina jälleen tapasimme toisemme ja sen jälkeen M.M:n laulukunnassa, jossa hän 1910-luvulla oli hyvin suosittu »passiivinen» jäsen ja näppärä juhlarunojen sommittelija. Kun kerran hänen kanssaan istuimme koulupoikahuoneessamme pelaten »lottoa», erästä numeroleikkiä, sattui pöydällämme sellainen kommellus, että chandorin-lamppu äkkiä kaatui ja helposti syttyvä aine suurena lieskana leimahti palamaan ympärillämme. Jollei reipas ja neuvokas Hilda-täti silloin olisi rientänyt apuun ja pyyheliinoilla ja matonriekaleilla sammuttanut palon, olisi varmaan piankin vanha puurakennus ollut ilmiliekissä ja koulupoikain illanvietto päättynyt kaameaan jälkinäytökseen.

»Norssiksi» tuleminen

Syksyllä 1872 tuli kouluelämässäni uusi käänne. Samana vuonna oli julkaistu silloisen Kouluhallituksen aikaansaama hallinnollinen asetus, että Helsingissä olevan normaalikoulun suomalainen osasto oli siirrettävä Hämeenlinnaan Suomalaisen Normaalilyseon nimisenä. Tämä säännös oli syntynyt etupäässä Kouluhallituksen päällikön, kenraali von Kothenin vaikutuksesta, hän kun ei sietänyt suomalaisia harrastuksia keskellä pääkaupungin silloin enimmäkseen ruotsalaista asutusta. Tämä askel oli takaisku J.V. Snellmanin ja Yrjö Koskisen voimakkaille suomalaisuuspyrkimyksille. Toimenpiteestä johtui, että vain normaalikoulun ylemmät luokat saivat jatkaa toimintaansa ruotsalaisen normaalilyseon rinnakkaisosastona. Hämeenlinnan normaalilyseo sitävastoin alkoi aliluokilta, aste asteelta täydentyäkseen.

Silloin syttyi koko maassa pyhä suuttumus suomalaisuuden pyrintöjen loukkaavasta halveksimisesta, ja pantiin toimeen kautta maan rahankeräys, joka tuotti sellaisen summan, että Helsinkiin voitiin perustaa yksityinen Alkeisopisto koko suomenkielisen kansan pystyttämänä. Tämän koulun uuden rakennuksen vihkiäisiin v. 1878 Paavo Cajander sepitti komean runon, jossa kansan innostusta kuvataan m.m. seuraavin vaikuttavin säkein:

    Ja pelastukseks isänmaan
    varansa kansa kantoi,
    ja rikas uhras aarteitaan
    ja köyhä ropons' antoi,
    ja niinkuin vaimot Karthagin
    helynsä riisti naisetkin
    ja kullat kulmiltansa.

    Ja itse kylmään kivehen
    se lempi sijoittuupi,
    ja paasi liittyy paatehen
    ja holvit muodostuupi,
    ja ylös, ylös pilvihin
    kohoopi lailla temppelin
    nyt Suomen kansan huone.

Tällainen oli kielipoliittinen asema, kun isäni joutui valitsemaan, missä koulussa jatkaisin opintojani, suoritettuani valmistavan koulun kurssin Böökin lyseossa. Luonnollista olisi ollut jatkaa samassa koulussa, ja niin teki esim. Arvid Grotenfelt, josta sittemmin on tullut suomalaisuuden ja kansanvalistuksen kunnioitettu edistäjä. Mutta yksityiskoulu oli kallis, ja isäni varat olivat niukat. Kun nyt piti valita perustettavan Alkeisopiston ja ruotsalaisen normaalilyseon kesken, lienevät eri syyt vaikuttaneet, että lopulta jouduin normaalilyseoon.

Luultavasti isäni, joka kuitenkin oli lämmin suomalaisuuden kannattaja ja Uuden Suomettaren tilaaja, pelkäsi Alkeisopiston tulevaisuutta, kun sitä oli kannatettava yksityisten varoilla, joten siis vuosimaksut ja kannatusmaksut nousivat suuriin summiin. Ruotsalainen normaalilyseo taasen antoi valtionlaitoksena varmimmat takeet, ja lukukausimaksut olivat huokeat. Toiseksi lienee vaikuttanut se seikka, että äkkiä olisi pitänyt vaihtaa koulukieli toiseksi. Jossakin määrin lienee myös ollut syynä äitini ymmärrettävä toivo, että lapset oppisivat hyvin hallitsemaan hänen äidinkieltänsä, samalla kun mummo, täti ja eno vakuuttelivat, ettei korkeampaa sivistystä ollut saavutettavissa ilman ruotsinkielen siunauksellista välitystä.

Oli miten oli, syyskuun 1 p:nä 1872 olin niiden nuorten vesojen joukossa, jotka pyrkivät kuuluisaan normaalilyseoon. Kuuluisuus johtui osittain siitä, että laitos oli laatuaan ensimmäinen maassamme, perustettu jo v. 1864 tulevien opettajien mallilaitokseksi, osittain myöskin siitä, että opistossa vaikuttivat maan parhaat opettajavoimat, etupäässä suomenmielinen rehtori Alfred Kihlman.

Uudessa koulussa

Siihen aikaan normaalilyseo sijaitsi Etelä-Esplanadin ja Kasarminkadun kulmassa n:o 48:ssa, jossa molemmat rakennukset vielä talvella 1936 olivat jokseenkin entisessä kunnossa, kunnes keväällä 1937 niiden tilalle ilmestyi O.Y. Ahlströmin kahdeksankerroksinen, upea liikepalatsi. Esplanadin puolisessa kaksinkertaisessa puurakennuksessa oli neiti M. Grapen eli koulupoikakielellä »moster Grapen» kangaskauppa ja yläkerrassa koulun alimpien luokkien luokkahuoneet. Samassa puutalossa Kasarminkadun puolella oli alhaalla puoti ja yläkerrassa yhteinen juhla- ja voimistelusali. Rakennukseen tultiin pihan puolelta kapeita ja jyrkkiä portaita, joita pojat mielellään käyttivät toistensa tyrkkimiseen ja mukiloimiseen yleisessä tungoksessa. Tätä »kapiaa tietä» oli minunkin astuminen yläkertaan, jonka pihanpuolisessa luokkahuoneessa alokkaiden päähän taottiin tiedonalkeita.

En muista muuta luokan esimiehen, tiukan ja pikkutanakan maisteri V.R. Kockströmin eli »Kockenin» kuulustelusta kuin että minut hyväksyttiin lähinnä parhailla pisteillä ja kirjoitettiin koulun matrikkeliin. Ensimmäisenä hyväksyttiin minua vanhempi, tanakka kestikievarin poika Granin majatalosta, Helsingin pitäjästä. Viktor Reinhold Ek oli pojan nimi. Hänestä tuli sitten Helsingin ja koko Suomen etevä laivanvarustaja, jonka nimissä vielä viime vuosina monet kuorma-autot kuljettivat rahtitavaroita läpi kaupungin. Hän oli pyylevä, hyväntuulinen ja terävä-älyinen toveri, jonka ylpeytenä aluksi oli se huomiointi, että hänen ristimänimensä olivat juuri samat kuin luokan pelätyn esimiehen. Läksynsä hän osasi mainiosti ja käytti vanhemmuuttaan pikkupoikien kurissapitämiseen, jos he jossakin asiassa niskoittelivat. Neljännelle luokalle saakka hän jatkoi koulunkäyntiään säilyttäen primuspaikkansa, mutta sitten hän käytännöllisenä miehenä erosi koulusta ja läksi suoraa päätä Englantiin oppimaan kieltä ja harjoittamaan kaupallisia opintoja. Niiden tulokset nerokkaan liikemiesälyn ohella tuottivat hänelle myöhemmin hyvin huomatun aseman höyrylaivaliikkeemme järjestämisessä.

Kolmantena oppilaana hyväksyttiin toisella jalalla ontuva, kainalokeppeihin nojaava, minua vanhempi Gustaf Adolf Dahl. Hän taasen luki suureksi ansiokseen sen seikan, että hän oli sankarikuninkaan kaima. Hän oli senaatin vahtimestarin poika, vakavan juro, ankaran vaativainen sekä muita että itseään kohtaan, mutta pohjaltaan hyväsydäminen toveri. Hänen ystävyydessään sain pysyä hänen elämänsä loppuun asti, samoin kuin istuimme vieretysten koko kouluajan, sittenkin kun Ekin jälkeen viidenneltä luokalta alkaen minä saavutin primuspaikan. Perinpohjaisen kandidaattitutkinnon jälkeen, jossa historia ja filosofia olivat laudatur-aineina, Dahl kohosi aste asteelta koulumiehen ohdakkeisella uralla.

Ensin hän oli Viipurin ruotsalaisen tyttökoulun kolleegana, saaden osalleen suurta kunnioitusta ja ihailua koulutyttöjen puolelta; hän kirjoitti sittemmin koulun 50-vuotishistorian. Viipurista hän siirtyi vanhemmaksi lehtoriksi Vaasan realilyseoon ja lopulta samanlaiseen toimeen Porvoon ruotsalaiseen lyseoon. Kaikkialla tämä velvollisuudentuntoinen opettaja saavutti arvonantoa laajojen tietojensa ja taitavan opetuksensa takia, kunnes hän koulusta erottuaan vietti loppuvuotensa Helsingissä kirjastonhoitajana ja tilapäisissä kirjallisissa töissä.

Muista tovereista johtuvat mieleeni ainoastaan luokalle jääneet, minua vanhemmat pojat, joille ainakin »Kocken» väliin sutkautti vähemmin mairittelevia letkauksia, esim. »Sinun olisi parempi mennä kotipellolle kuokkimaan tai ojia kaivamaan kuin koulun penkkejä kuluttaa.» Useimmat heistä erosivat latinankielen ikeen takia jo aliluokilta ja siirtyivät käytännöllisille aloille. Ainakin kaksi heistä olen myöhemmällä iällä tavannut huomatuissa toimissa, Ivar Lindforsin insinöörinä Helsingissä ja Carl Aspelundin asemapäällikkönä Joensuussa.

Kouluun pyrkivien joukossa oli myös Arthur Pöllänen, myöhemmin nimeltään Saarnio, joka ei läpäissyt tutkinnossa, arvatenkin puuttuvan ruotsinkielen taidon takia, vaan siirtyi vastaperustettuun Alkeisopistoon. Tultuaan ylioppilaaksi hän oli ensin kansakoulunopettajana Helsingissä ja notaarina Kouluhallituksessa, mutta joutui pappisuralle, ensin kappalaiseksi Enonkoskelle, sitten Kirvuun; lopulta Muolaan kirkkoherraksi ja lääninrovastiksi, jona hän kuoli huhtikuussa 1937. Y.L:n riveissä hänen kanssaan solmitut ystävyyssiteet lujittuivat myöhemmin kesälomina Kirvussa, hän kun oli isäni suosima virkatoveri ja avulias auttaja vanhan miehen virkatehtävissä. Hän oli n.s. sortovuosina Suomen oikeuksien vankka puolustaja, ensin Kirvussa ja myöhemmin Viipurin kappalaisena. Tässäkin uusi todistus siitä, kuinka vähän voi perustaa koulussa tapahtuneihin vastoinkäymisiin, koska juuri tällaiset oppilaat joutuvat useinkin suorittamaan tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä, n.s. koulukynttiläin jäädessä varjoon.

Normaalilyseo oli tunnettu muutamista rotevista taistelupukareista. Viktor Ekiä kunnioitettiin väkevänä miehenä, jonka voimanpurkaukset tulivat näkyviin vain silloin, kun hän puolusti sorrettuja pikkutovereita isompien pahoinpitelyltä. Pelätty roteva jättiläinen oli minusta pari luokkaa ylempänä oleva Fridolf Lindström, sittemmin kruununvouti Hollolan piirissä. Tappeluissa hän piti yllä »norssien» kunniaa realikoulun »kissoja» vastaan. Hietalahdentori, joka silloin oli kivinen aukio tai nurmikkoinen rantakaistale Sinebrychoffin oluttehtaan ja Abrahaminkadun huonomaineisen laitakaupungin välillä, oli koulupoikien suosima alue sekä pallonheittoa että nujakoita varten. Tällaisia syntyi paitsi »kissojen» kanssa myöskin laitakaupungin silloisia »sakilaisia» vastaan. Vähäväkisemmät koulupojat eivät niihin ottaneet osaa, mutta taistelupukarit sitä innokkaammin kivisateenkin uhalla.

Sensijaan talvisin kaikki olivat mukana lumipallosilla koulun ahtaalla pihalla. Lumisina talvina myös rakennettiin valleja ja linnoja tuntien väliajoilla. Muistanpa kerran lumikinosten nousseen niin korkealle, että rohkeimmat pojat kaksikerroksisen talon katolta hyppelivät alas korkeaan nietokseen, vaipuen leukaa myöten pehmeään lumeen. En muista opettajien valvonnan olleen turhantarkkaa. Ei ollut myöskään kielletty ostamasta nekkuja tai erittäin herkullisia, runsaalla hilloannoksella täytettyjä munkkeja porttikäytävässä, jonne säännöllisesti saapui vanha, kumarainen eukko väliaikoina niitä kaupittelemaan kymmenen pennin hinnasta kappaleelta.

Esplanadin puistoon ei ollut lupa mennä ihmisiä häiritsemään, mutta yläluokilla väliin kävelimme sielläkin ostamassa kioskista limonadia ja katsomassa kaupungin originaaleja, jotka vaelsivat Esplanadin halki. Muistan erikoisesti tuuheatukkaisen professori Fredrik Cygnaeuksen rotevan olemuksen, kun hän venetsialaisessa viitassaan purjehti halki puiston. Kun »Suomalainen Nuija» perustettiin v. 1876, tähystelivät koulupojat hämmästellen ohikulkevia »fennomaanisia» ylioppilaita, jotka erottautuivat ruotsalaisista käyttämällä valkolakissaan tummanpunaista eikä mustaa samettireunusta. Erikoisesti muistan fennomaaneista Rainer Vuorion. Myöhemmin hän ainutlaatuisella tenorillaan tuli tunnetuksi ylioppilaspiireissä ja joutui sittemmin M.M:n tenorisolistiksi laulumatkoilla Moskovaan 1886, Pietariin 1888 ja Pariisiin 1889, kaikkialla hurmaten kuulijansa herkän sydämellisesti esittäessään kansanlauluja Voi äiti parka ja raukka ja Tuoll' on mun kultani.

»Setä» Topeliukseen, joka teki vuosittaisen tervehdyskäynnin tyttökouluihin, tutustuimme ainoastaan »Kevätyhtiön» (Majföreningen) toukokuunjuhlissa Kaisaniemen kentällä. Silloin astuivat koulun aliluokat pitkänä rivinä kentälle; kaikki koulut muodostivat kehän puhujalavan ympärille, mistä rakastettu satusetä piti kevätpuheensa, kehoittaen lapsia suojelemaan pikkulintuja. Kullakin koululaisella oli rinnassa »Kevätyhtiön» merkki, tumma pääskynen punaisella pohjalla; tämä oli aikoinaan suuren ylpeilyn aiheena pikkupojilla ja -tytöillä. Puheen jälkeen vietettiin päivää pallonlyönnissä ja muissa leikeissä, väliaikoina mutustellen kojuissa myytäviä pullia, »pumpernikkeleitä» ja muita herkkuja.

Toisellakin tavoin joutuivat koulupojat Topeliuksen tuttavuuteen. Joka lauantai-iltapäivä marssimme uskollisesti Waseniuksen kirjakauppaan, joka siihen aikaan sijaitsi Unioninkadun varrella Esplanadin- ja Aleksanterinkadun keskivaiheilla. Ne olivat juhlahetkiä, kun meillä pikkupojilla harvoin oli asiaa näin kunnioitettavaan ympäristöön. Suuret seinähyllyt olivat kirjoja täynnä, ihmisiä vilisi ympärillä, ja myymäpöytien takaa hymyilivät ystävälliset kasvot poikia vastaan, kun he tulivat säännöllisesti noutamaan Topeliuksen julkaisemaa Trollsländanlehteä. Kaksi myyjää varsinkin piirtyi mieleeni, molemmat tuuhealla poskiparrallaan herättäen kunnioitustamme. Toinen heistä kävi puujalalla, mikä vielä enemmän herätti mielenkiintoamme. Myöhemmin en koskaan ole tuntevin silmin heitä nähnyt, mutta heidän ymmärtävä suhtautumisensa tiedonjanoisiin koulupoikiin ei ole mielestäni häipynyt.

Lauantai-ilta kului sitten uusien lehtien ääressä tai satusedän Läsning för barn-kirjasta seuraten Waltterin seikkailuja tai Eli Rhemin uljasta sankarityötä taikka pikku Rafaelin liikuttavaa hautausta sadussa »siitä kesästä, joka ei koskaan tullut». Tuskin mikään satu kuitenkaan jätti syvempiä jälkiä kuin suurenmoinen Koivu ja tähti tai prinsessa Ruususen romanttinen tarina. Vahinko kyllä emme koskaan saaneet nähdä sitä näyttämöllä, mutta myöhemminkin se on tehonnut tenhovoimallaan, kun lastenlasteni kanssa olen sitä katsellut Kansallisteatterissa. Yleensä Topelius silloin oli hyvin muodissa. Joka joulu mekin saimme lahjaksi yhden osan Läsning för barn-sarjaa. Iloiten sen heti tunsimme keltaisista kansista, joissa aina oli erilainen vinjettikuva.

Keskiluokilla taasen ahmittiin Välskärin kertomuksia. Hauskimmat olivat ensimmäisen osan kuvaukset ja seikkailut Kolmikymmenvuotisesta sodasta. Kustaa II Aadolfin sankarihahmo ja Reginan viehkeän ylevä olemus saivat herkän koulupojan haltioitumaan. Niin suuri oli kertomakirjojen viehätys, että veljeni Paavo, jonka hyväpäisenä ei tarvinnut paljonkaan valmistaa läksyjänsä, säännöllisesti piti jonkun romaanin kätkettynä koulukirjojen alla. Kun ankara Hilda-täti iltaisin saapui tutkimaan, lukivatko pojat ajoissa läksyjänsä, Paavo kovalla äänellä pauhasi esim. »Aleksanteri Suuri kuoli Issoksen luona v. 333 j.Kr.». Täti hymyili tyytyväisenä ja jätti vekkulin rauhassa jatkamaan romaaniansa, sillä välin kun minä huolellisesti jatkoin koululukuani.

Hauskoja olivat myös luisteluretket, joita silloin tällöin, varsinkin lomapäivinä, saimme tehdä merenlahtien tai satamien jäälle. Töölönlahti ulottui silloin vielä lähelle nykyistä rautatieasemaa ja oli syksyllä ensimmäinen koekenttä, jolla koulupojat yrittivät luikumista. Välistä oli jää jotenkin notkuva ja peilikirkas, mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään onnettomuuksia. Myöhemmin siirryttiin Pohjoissataman ja Eteläsataman jääkentille. Niillä kuitenkin lumentulon takia saimme harvoin pitemmältä luistella. Useimmin oli tyydyttävä luistinratoihin, joita siihen aikaan rakennettiin sekä Etelä- että Pohjoissatamaan.

Siellä kohtasivat toisensa koulupoika- ja koulutyttömaailma kilpaillen pitkinä riveinä pikaluistelussa tai muodostellen jäähän moninaisia kuvioita, etevimmät luistimien kärjillä kävellen. Tytöt hurmasivat enemmän sulavilla liikkeillään, pehmeillä kaulapuuhkillaan ja ennen kaikkea hymyllään ja rusoposkillansa. Minulla ja veljelläni ei ollut juuri keitään tyttötuttavia, joten enimmäkseen saimme vain kaukaa ihmetellä toisten poikien veikeää kiertelemistä keimailevien tyttöjen ympärillä. Huippukohta luisteluinnostuksemme aikakirjoissa oli se, jolloin luistinkuningas saapui Skandinaviasta ja taitavilla tempuillaan Kaisaniemen tekolammen jäällä Unioninkadun puolella valloitti koko Helsingin nuorison.

Perheen muutto Yrjönkadun 7:ään

Noin v. 1875 muuttivat mummoni ja tätini jostakin syystä Bulevardinkadun puolelta saman talon toiseen huoneistoon Yrjönkadun puolelle. Nyt oli perhe lisääntynyt kahdella sisarellani. Ujo ja hiljainen Aina oli päässyt Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäiselle luokalle. Tämä koulu sijaitsi silloin kulmatalossa Fabianinkadun 22:ssa. Hilma joutui samaan kouluun pari vuotta myöhemmin ja pääsi pian Hilda-tädin erikoiseen suosioon vilkkaan luonteensa ja kauniiden kiharoittensa takia.

Asuintalomme sisälsi siihen aikaan ison kulmarakennuksen Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa sekä Kolmikulmalle päin toisen puutalon. Omistajana oli tullipäällysmies Nordblad, voimakkaan merikarhun näköinen mies. Hänen poikansa oli silloin kouluni ylimmällä luokalla ja tuli sittemmin tunnetuksi etevänä lääkärinä ja bassolaulajana M.M:ssä. Siellä hän sai »Nordhavetin» nimen, luultavasti rotevan ruhonsa ja matalan bassonsa takia. Sisar, tumma, solakka ja suloinen neitonen, meni myöhemmin naimisiin pariisilaisen liikemiehen Wesquen kanssa, joka kauan omisti suomalaisille suopean täyshoitolan Pariisissa. Minäkin lähes 30 vuotta myöhemmin, v. 1905, jouduin nauttimaan ystävällisyyttä ja avuliaisuutta Pariisissa käydessäni stipendimatkalla ja siellä lavantautiin sairastuessani. Nordbladin perheestä en muuta muista kuin että seinän läpi kuulimme ihmeellisen kaunista viulunsoittoa, jota tunnettu muusikko ja orkesterin jäsen Dahlström iltaisin esitti talon tyttären tai jonkun muun säestämänä.

Uusi asuntomme oli portin pielessä vanhassa puutalossa entistä matalammalla, niin että kadulta saattoi nähdä huoneisiin. Huoneita oli nytkin kolme ynnä eteinen ja keittiö. Puuportaita myöten noustiin eteiseen, josta ovi johti vasemmalle keittiöön; siitä kadunpuoliseen huoneeseen, jonne veljeni ja minä sijoituimme. Vastapäätä kamari-ikkunaamme Yrjönkadun puolella oli kouluaikanani kamarineuvos von Rehausenin talo, jossa oli iso, vihanta pihamaa. Asukkaista en muista muita kuin kaksi komeaa neitoa, jotka meistä koulupojista näyttivät ylimyksiltä. Sama talo, Yrjönkadun 18, lunastettiin myöhemmin valtiolle, ja siihen rakennettiin arkkitehti Seb. Gripenbergin piirustusten mukaan uusi uhkea Suomalainen Tyttökoulu, joka vihittiin tarkoitukseensa syksyllä 1884. En voinut koulupoikana arvata, että myöhemmin 26 vuotta elämästäni toimisin opettajana tämän koulun seinien sisällä.

Veljeni ja minun huoneestani oikealle oli pienehkö sali, johon vanha taffelipiano asetettiin sekä seinille ennenmainitut kuvat, arvokkaimpana öljymaalaus Kristuksen alasottaminen ristiltä. Ulkoeteisestä oikealle oli pihanpuolinen sisäeteinen ja siitä oikealle isohko huone, johon mummo ja täti sijoittuivat. Täällä oli arvokkain esine, rococo-mallinen seinäkello eli »pendyyli», yhä vielä säilynyt, joka oli kulkenut perintönä mummon suvussa.

Mummoni, Wendla Aurora Lange, o.s. Wilhelms, oli äidinisäni toinen puoliso ja kuoli v. 1878. Tämän sisar, oikea isoäitini, Vivika Eleonora, oli kuollut jo v. 1851. Muistelen mummon aina istuneen keinutuolissa ikkunan ääressä silmälasit nokalla sukkia kutoen tai parsien. Yllänsä oli hänellä kaulaan asti napitettu röijy, sileäksi kammatun tukan verhona valkoinen myssy, josta riippuivat lumivalkoiset, tärkätyt, leveät nauhat, mikä kaikki antoi koko olemukselle arvokkaan leiman. Kaulassa oli kapea valkoinen kaulus, jonka alla somisti pukua kultainen rintaneula.

Täällä myöskin asusti pitkä, komea ja solakka tätini Hilda Emilia Lange. Hän oli nuorena ollut kihloissa upseeriserkkunsa kanssa, mutta sittemmin jäänyt raatikkoon joutuvien vanhojen neitojen listalle. Hän oli hyvin vilkasluontoinen eikä kauan viipynyt paikallaan, vaan oli alati liikkeellä, milloin aamuin torimatkalla ruuanhankinnassa, milloin kahvikesteissä sukulaisten ja tuttavien luona, milloin iltapäivin Evankeliumiyhdistyksen hartauskokouksissa, johon suuntaan hän lukeutui. Vaikka hänen tuttavapiirinsä oli laaja, ei mummon luona käynyt usein vieraita, luultavasti niukkojen varojen ja mummon tarkkuuden vuoksi. Kaikki mummon sukulaispiiriin kuuluvat nuoremmat henkilöt, jotka maaseudulta saapuivat Helsinkiin, kävivät kuitenkin ajan tavan mukaan »pliktskyldigast» (velvollisuudenmukaisesti) vanhaa tätiä tervehtimässä.

Sellaisia olivat Turussa, Vaasassa ja Pietarsaaressa asuvien Schauman-perheiden jäsenet, jotka opiskelivat eri aloilla Helsingissä, sekä Wilhelms-suvusta nuori proviisori Oskar Wilhelms. Hän osti sittemmin Helsingin tunnetuimman apteekin Mikon- ja Aleksanterinkadun kulmassa. Schauman-sukua kävi monta pikkuserkkuani talossamme, useimmin insinööri, sittemmin vuorineuvos Victor Schauman Pietarsaaresta, Helsingin junkkarikoulua käynyt aliluutnantti Ossian Schauman Turusta sekä ylioppilas, myöhemmin professori Ossian Schauman Pietarsaaresta.

Useimmin nähtiin kotonamme meitä lapsia kovin suosiva täti, äidin serkku, postinhoitaja Robert Molleruksen rouva Agnes, o.s. Wilhelms, Viaporista, jonne meidätkin väliin pyydettiin. Hänen tullessaan oli meillä lapsilla juhla, sillä hän kohteli meitä aivan äidillisesti, ja hänen kaunis, välitön, viehkeän iloinen olemuksensa valloitti kaikki ihmiset. Mikään huvimatka ei ollut hauskempi kuin syksyiset käynnit Viaporin valtavassa kivikasarmissa, jonka väljiin huoneisiin postitalokin oli sijoitettu. Eikä milloinkaan aava meri tehnyt meihin koulupoikiin niin mahtavaa vaikutusta kuin hyppiessämme harmaanruskeilla paasikallioilla Viaporin rannassa.

Jo matkustus pienessä laivassa Helsingin satamasta linnaan päin teki koulupoikiin valtavan vaikutuksen, sillä sisämaan järvenrantalaisina me emme olleet tottuneet näkemään niin suuria aaltoja; ne keikuttivat laivaa siinä määrin, että luulimme joka hetki sen kaatuvan. Kun rannassa olimme sivuuttaneet venäläisen patrullin, jolle oli näytettävä komendantin lupakirja, tunsimme olevamme turvassa vasta Agnes-tädin hymyilevän olemuksen toivottaessa meidät tervetulleiksi. Sitten kuljimme kivistä katua synkän porttiholvin lävitse venäläisen kirkon vihreän sipulikuvun ohi ja suuren torin yli, kunnes saavuimme postitaloon.

Postitoimisto sijaitsi isossa kasarmissa. Edustalla oli korkea, ajotienä käytetty ylöskäytävä, josta mentiin komendantin asuntoon. Kirjavissa kojuissa molemmin puolin seisoi venäläisiä vahtisotilaita vartioimassa hänen ylhäisyytensä, kenraali Alopaeuksen henkeä. Postitaloon johtivat toiset portaat, ja siihen kuului avara sali, oikealla postikonttori ja taempana kaksi pienempää huonetta. Siellä meitä kestittiin parhaan mukaan, ja suippopartainen postimestarikin puheli leikillisesti meidän nuorukaisten kanssa. Väliin siellä oli muitakin talon sukulaisia, esim. koulutoverini Hjalmar Neiglick, minusta luokkaa ylempänä olevaa luokan primus, sittemmin etevä tiedemies ja filosofian dosentti yliopistossamme. Toinen toveri oli iloinen »Tutu» Hallonblad, myöhemmin varatuomari ja Parikkalan nimismies.

Postinhoitaja Mollerus kuoli jotensakin nuorena, ja silloin hänen leskensä jäi pieniin ja valkeihin oloihin. Tätini luona hänellä oli yksi turvapaikka, toinen sukulaistensa luona Sulkavalla, ja pari kesää hän myös vietti kotipappilassani Kirvussa äitini ja lasten hauskana seurana. Kuollessaan hän lahjoitti minulle taiteellisesti piirretyn suuren muotokuvansa sekä vanhanaikaisen kirjakaapin.

Tätini muista tuttavista tulee lähinnä mieleeni eversti Lennart Forsténin perhe, joka asui viereisessä rakennuksessa Yrjönkadun varrella, missä ennen eversti Järnefelt oli asunut. Eversti Forstén oli siihen aikaan tunnettu taidemaalarina, varsinkin maisemakuvistaan. Talon emäntä Alfonsine, o.s. Stjernvall, oli äitini nuoruudenystävä Orimattilan ajoilta ja sentähden meille lapsille suloisen suopea. Perheessä oli kolme poikaa ja useita tyttäriä. Vanhin Torsten, siirtyi koulun alaluokilta junkkarikouluun, tuli sieltä upseeriksi, kohosi vihdoin everstiluutnantiksi ja oli tunnettu Eläinsuojelusyhdistyksen lämminhenkisenä puheenjohtajana. Toinen poika, Lennart, Suomalaisen Alkeisopiston käynyt, tuli myöhemmin papiksi ja Helsingissä suosituksi saamamieheksi, mutta kuoli jo nuorella iällä. Kolmas poika Gustaf, tavallisesti »Pojuksi» nimitetty, oli meidän kanssamme samanaikainen ylioppilas Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja kuoli tämän vuosisadan alussa Kuopion kaupunginlääkärinä.

Tyttäristä vanhin, Elin, oli taitava pianonsoittaja ja sisareni Ainan opettaja tässä jalossa taiteessa. Jo nuoresta pitäen uskonnollisena hän myöhemmin joutui naimisiin Diakonissalaitoksen johtajan, pastori Palmrothin kanssa. Toinen, Sofia, oli mielestäni koulutytön ihanne, hinteläkasvuinen, rusohipiäinen ja vilkaspuheinen, mutta posken ruusut olivat pettävää laatua: hän sai keuhkotaudin ja murtui »som tuvans brutna ljung». Olin siihen aikaan niin ujo, että harvoin uskalsin häneen katsoa tai häntä puhutella, mutta suruni hänen kuollessaan oli sydäntävihlova. Kolmas sisar, Dagmar, sittemmin ruotsalaisen tyttökoulun opettajatar, oli jossakin määrin veljeni mielitietty, vaikka Paavo ei suuresti välittänyt tytöistä. Neljäs sisar, Fanny, oli tyttäristä kaunein ja suloisin ja joutui myöhemmin naimisiin professori G.G. Rosenqvistin kanssa. Nuorimmat lapset, Hilma ja Ina, olivat silloin pikkulasten kirjoissa, enkä heistä muuta tiedä kuin että molemmat myöhemmin joutuivat hyviin naimisiin.

Forsténien perheessä olimme harvoin, mutta sitä useammin yliopettaja, sittemmin professori C.J. Lindeqvistin perheessä. Isäni oli ollut hänen koulutovereitaan Porvoon lukiossa ja sittemmin ylioppilastoveri. Kun L. oli likeisissä väleissä rovasti A.W. Lyraan, joka ylioppilaana oli ollut isäni asuintoveri, joutui isäni Lindeqvistinkin läheiseen tuttavuuteen. Muita tovereita olivat Gustaf Söderström, toisia vanhempi ja sentähden jonkunlainen setä kumppanusten joukossa, sittemmin konsuli ja Porvoon kaupungin johtohenkilö. Toinen toveri, josta isäni usein puhui, oli nimeltään K.F. Neppenström, myöhemmin kauppaneuvos Joensuussa. Hän lienee ollut lukiossa aika vekkuli, koska isäni aina hymyillen tai ääneen nauraen kertoi hänen sukkelista kepposistaan. Kolmas isäni läheisiä koulutovereita oli J.E. Strömborg, sittemmin Porvoon lyseon rehtori ja luonnontieteen lehtori sekä Runebergin ystävä ja elämäkerran kirjoittaja. Lindeqvistin ja hänen ystävänsä maisteri V.R. Kockströmin tuttavuus lienee myös osaltaan vaikuttanut, että me pojat jouduimme ruotsalaiseen normaalilyseoon.

Rouva Fanny Lindeqvist, o.s. Lagerblad, oli hänkin äitini ystäviä Orimattilasta, sikäläisen tuomarin tytär. Luonteeltaan hän oli vaatimaton, helläsydäminen, hienosti sivistynyt ja meille lapsille erittäin ystävällinen. Talossa oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Edvin oli luokkaa alempana kuin veljeni ja Verner sitä alempana. Edvin oli asuintoverinani tenttiessämme kandidaattitutkintoa varten ja sittemmin yliopiston konsistorin amanuenssi. Hän kuoli pari vuotta myöhemmin ankaran taudin murtamana. Verner vihittiin maisteriksi v. 1886, samalla kertaa kuin veljensä ja minäkin, siirtyi uusien kielten opettajaksi ja toimi monta vuosikymmentä Turun kauppakoulun johtajana, kunnes vanhemmalla iällään muutti Helsinkiin ylireviisorin toimeen. Hildur oli sisareni Ainan ikäinen, mutta Sylvia siihen aikaan aivan pieni, samoinkuin Kalle-veljensä. Kalle-poika kuoli jo nuorena ylioppilaana. Hildurista tuli sittemmin vuosikymmeniksi ruotsalaisen tyttökoulun taitava suomenkielen opettaja. Sylvia valmistausi sairaanhoitoalalle ja oli pitkän aikaa Kammion mielisairaalan ylihoitajattarena, kunnes siirtyi Nikkilän samanlaiseen laitokseen.

Pikku ikäerosta huolimatta me lapset sovimme hyvin yhteen, kun välistä lauantai-iltaisin pääsimme tätimme kanssa tähän vieraanvaraiseen perheeseen. Monet lottopelit, rautatiepelit y.m. siellä pelattiin ja monet temmeltävät leikit leikittiin, aina väliin nauttien suurista voileivistä tai vesipuoloista sokerin taikka juhlatiloissa vattuhillon kera, mikä siihen aikaan oli tavallinen lasten virvoke.

Soitannolliset ja kirjalliset askartelut

Kuten aikaisemmin kerroin, oli Hilda-tätini ankarasti uskonnollismielinen. Hän siis harrasti seurustelua muutamien hengenheimolaistensa kanssa. Niihin kuului m.m. esittelijäsihteeri Carl Sjömanin rouva Clara, lempeä ja hiljainen nainen. Hänellä oli kaksi kaunista täysikasvuista tytärtä, Mia ja Fanny, jotka hekin olivat vakavahenkisiä. Talossa oli kolme poikaa, Axel, Carl ja Hjalmar, koulussa tunnetut vallattomiksi. Kalle oli minun luokkatoverini, monien kepposten keksijä, mutta sydämellinen ja hyvä luonteeltaan. Kun me pojat saavuimme heille vieraisille Konstantininkadun 13:een, olimme aina pihalla pallonlyönnissä tai temmeltävissä kilpaleikeissä. Sieltä oli kaunis näköala Pohjoissatamaan ja Korkeasaareen. Pihalta vietti mäki jyrkästi alaspäin Pohjoissatamaa kohti.

Toisella puolen säleaitaa alhaalla rannassa oli professori Otto Hjeltin puutarha ja kaunis päärakennus, jossa hänen suuri perheensä asusti. Näistä me näimme joskus tyttärien Minnan ja Hedvigin liehuvat hameet ja pitkät palmikot pensaiden välistä, mutta luokkatoverini August Hjelt, hiljainen ja sävyisä kirjatoukka, ei seurustellut Sjömanin vallattomien poikien kanssa. Myöhemmin yläluokilla hänestä tuli lähempiä ystäviäni. Sjömanin pojista Axel erosi koulun keskiluokilta ja tuli sittemmin asemapäälliköksi Limingan asemalle. Kalle (Carl) suoritti yliopistossa oikeustutkinnon ja joutui, koko ikänsä eläen vanhanapoikana, asianajajaksi ensin Joensuuhun, sitten Kajaaniin, missä hän loppuikänsä oli myös kutsuntatoimiston sihteerinä. Hän muutti syksyllä 1937 Helsinkiin ja kuoli toukokuussa 1938. Nuorin, Hjalmar, asui myöhemmin vanhempiensa kuoltua täyshoidossa tätini luona, siirtyi sitten Ruotsiin Alnarpin maanviljelysopistoon ja tuli agronomiksi, sitten sahanhoitajaksi Hämeenkoskelle. Hän kuoli vapaussodassa Viipurin lähellä.

Niiltä ajoilta alkavat ensimmäiset musiikkimuistoni.

Neiti Fanny Sjöman oli taitava pianonsoittoja, ja hänen luonaan sain aloittaa soitto-opintoni. Olin kyllä kotona kuullut paljon pianonsoittoa, mutta vasta 13-vuotiaana sain aloittaa omat tuntini suloisen Fanny-tädin opastamana. Hän oli jo silloin morsian ja meni vuoden päästä naimisiin maisteri F.W. Sundvallin kanssa, josta myöhemmin tuli Tammisaaren seminaarin uskonnonlehtori ja pitkäaikainen johtaja. Sentähden sain ainoastaan yhden lukukauden käyttää hänen ohjaustaan, mutta tämä opetus oli innostavaa. Minulla on vielä tallessa se vihkonen, josta opin musiikkitaidon alkeet, mutta myöskin joukon kauniita sävelmiä, jotka vieläkin muistuvat mieleeni vanhoilla päivilläni, kun istahdan pianon ääreen. Minusta tämä oli oikea tapa saada oppilaan innostus heräämään musiikin viljelemiseen.

Kun kevätlukukaudella 1875 sain uudeksi soitonopettajakseni 17-vuotiaan kaunottaren, neiti Björkmanin, oli kyllä kiinnostavaa hänen johdollaan opetella soittoa, mutta hän ei paljonkaan välittänyt skaaloista ja etydeistä, vaan antoi minun soitella viehkeitä pikkukappaleita, varsinkin tanssisävelmiä. Tämänaikaisista kappaleista muistan vielä »Ludvig XIV:n gavotin» ja erään näppärän polskan. Taitoni olisi vannaan pysähtynyt vähiin, ellen seuraavana syksynä olisi saanut opettajaksi taitavaa muusikkoa; hän oli Teatteriorkesterin viulunsoittaja, tanskalainen Per Lyxdorph. Tämä onnellinen sattuma johtui siitä, että hänen rouvansa oli herttaisen Agnes-tädin ottotytär.

Lyxdorph oli lyhyenläntä, pirteä taiteilija, mutta kasvoja rumensivat runsaat rokonarvet, niin että naama aina näytti hehkeän punaiselta. Aito taiteilijana hän minussa sytytti sellaisen innon, että parissa vuodessa pääsin melko pitkälle pianonkäytössä. Hän vaati paljon skaaloja ja etydejä ja pani minut soittamaan klassillisia kappaleita, alkaen Friedrich Kuhlaun sonatiineista, jotka tuottivat minulle soitannollista tyydytystä. Oli riemastuttava hetki, jolloin sain tällaisen läksyn suoritetuksi hänen mielikseen. Silloin hän äkkiä otti viulunsa ja säesti soittoani, esittäen sonatiinin pääsäveltä niin liikuttavan kauniisti, että olin puhjeta kyyneliin. Tämän taitavan muusikon muisto on iäti pysynyt kiitollisessa mielessäni himmentymättömänä.

Suureksi vahingoksi soitolleni minun täytyi yläluokilla jättää tämä jalo askartelu paljojen läksyjen takia, joista matematiikka ja fysiikka alkoivat tehdä kiusaa, kun joka vuosi vaihtui opettaja. Matematiikka semmoisenaan ei minua lainkaan kiinnostanut. Primuspaikkani, jonka olin saanut Viktor Ekin erottua neljänneltä luokalta, velvoitti minua koettamaan parhaani tässä niinkuin muissakin aineissa. Niin kauan kuin Alexander Streng oli geometrian opettajana, VI luokalla, selvisin vaikeuksista kutakuinkin, mutta VII luokalla oli fysiikka minusta ikävä ja työläs aine, vaikka meillä oli nuori, taitava opettaja, maisteri Zetterman, josta en kuitenkaan muuta muista kuin koulupoikien vitsin oppitunneilla laskuja tehtäessä: »Så sätter man, och så sätter man...» VIII luokalla ainoastaan trigonometria prof. Mellbergin johdolla jossakin määrin herätti harrastustani. Toinen vaikea aine oli VI luokalla eläinoppi. Ainoastaan kielissä pysyttelin koko ajan laudatur-tasolla, ja suomessa olin suorastaan auktoriteetti, mikä ei ole ihme, kun olin kotoisin supisuomalaiselta seudulta.

Soitto sitävastoin jäi takapajulle. Soitin minkä soitin, — vanhoja kappaleita, marsseja ja salonkikappaleita, mutta sorminäppäryys väheni. Kouluharmoonilla kyllä sain soittaa monta vuotta virsiä aamurukouksissa, mutta siihen ei vaadittu suurtakaan taitoa. Yläluokilla sitäpaitsi konventtiharrastukset alkoivat vetää puoleensa, joten lauantai-illat useimmin käytettiin niihin, harvoin koulussa, enimmäkseen kodeissa. Itse olin ujo enkä liioin ottanut osaa keskusteluihin tai sanomalehden toimittamiseen, mutta olin kyllä mukana konventiokvartetissa, johon kuului 6—8 laulajaa.

Ensimmäinen laulu, joka reippaudellaan valloitti toveripiirin, oli Tanskan kuningaslaulu Kong Christian stod ved højen Mast i Røg og Damp. Tätä lähinnä opittiin Dåne liksom åskan, bröder (»Kaikukohon laulu maamme») ja Jag hälsar dig (»Sua tervehdin»), jotka molemmat vielä nykyään elävät mieslaulajani huulilla. Tämä harrastus saattoi minut kotona harjoittamaan ylioppilaslauluja Taavi Hahlin kokoelmista, ja siten innostuin vähitellen tutkimaan kaikki kokoelmat läpi. Tästä oli minulle myöhemmin paljon hyötyä ylioppilaslaulajana ja kuoronjohtajana.

Veljeni ei tähän aikaan liioin välittänyt pianosta tai lauluharrastuksista, vaan penkoi sensijaan läpi koulun lainakirjaston seikkailuromaanit, joihin minulta ei jäänyt paljon aikaa. Ainoastaan eräitä James Fenimore Cooperin ja August Blanchen romaaneja lueskelin loma-aikoina; Välskärin kertomuksia ehdin lukea vain kaksi jaksoa. Joulukirjat osti tavallisesti tätini, jonka uskonnollinen harrastus valitsi enimmäkseen hengellisiä kalentereita tai jonkun historiallisen sankarin elämäkerran. Hengellisistä kirjoista muistan vain yhden, jonka kansilehdessä oli Hyvä Paimen lammasten keskellä; sen viehättävä kuvaus Vapahtajasta jätti nuorukaisen mieleen syvät jäljet.

Kotioloistani on vielä lisättävää, että meistä pojista oli hauskaa katsella matalasta ikkunasta ohikulkevaa yleisöä. Siten opimme tietämään, milloin lähitalossa Yrjönkadun 5:ssä oli musiikki-ilta kamreeri Laguksen luona, jonka poika Gabriel oli ensin minun, sitten veljeni luokkatoveri; myöhemmin ylioppilaana hän oli tunnettu mainiona ensitenorina Pili-Laguksen nimellä. Veli Johannes oli minua pari luokkaa ylempänä, hänkin erinomainen laulaja, ylioppilaana paljon käytetty barytonisolisti. Sisaretkin olivat musikaalisia, erikoisesti Ilta, tunnettu alttolaulajatar, myöhemmin naimisissa viulunsoittajan, varatuomari Viktor Hjalmar Ekroosin kanssa. Näiden onnellisesta kodista tuli ulkomaisten konsertinantajien ja kotimaisten muusikkojen vieraanvarainen tyyssija.

Kun Ekroosin verrattain pyylevä pariskunta taikka konsuli Degener, viululaatikko kainalossa, astelivat ikkunaimme ohi, silloin tiesimme musiikki-illan järjestyvän naapuritalossa. Muista ohikulkijoista muistan erikoisesti silloisen professori Yrjö Forsmanin (Yrjö-Koskisen), joka säännöllisesti puhui suomea Franciska-rouvan ja lastensa kanssa. Tämä oli 1870-luvulla suuri ihme, sillä tietääkseni suomea ei käytetty sivistyneiden kotikielenä muualla kuin hänen, Julius Krohnin, B.F. Godenhjelmin ja eversti Järnefeltin perheissä.

Suomalaisen Alkeisopiston poikien kanssa me tulimme tekemisiin vasta ylimmillä luokilla, jolloin normaalilyseo ja alkeisopisto sijaitsivat saman katon alla nykyisen Kouluhallituksen rakennuksessa. En muista silloin olleen mitään kahakoita suomalaisten ja ruotsalaisten poikien välillä; päinvastoin kävi molemmin puolin lähetystöjä toistemme konventeissa. Siten tulin tuntemaan muutamia suomalaisia poikia, kuten August Beckerin, myöhemmin Porvoon lyseon kolleegan, Kaarle Krohnin, sittemmin suomen kansanrunouden professorin, kirjailija Arvid Järnefeltin ja K.A. Branderin (Paloheimo), sittemmin palovakuutusyhtiö Pohjolan johtajan.

Koulutovereita ylemmillä luokilla

Kodissamme kävi hyvin harvoin luokkatovereita, joskus Gabriel Lagus, latinan ja suomen kirjoituksia »vertailemassa», samoin yksinkertaisuudestaan mainittu August Stefan Roslund, joka pulaan joutuessaan tuli niinikään parantelemaan kotikirjoituksia. Hänen isänsä oli nahkurimestari Kolmikulman varrella. Pojasta kerrottiin aikanaan lukemattomia kaskuja. Kun hän sekä sammalsi s:t pehmeiksi että sorahutti r:t tanskalaiseksi puuroksi, oli matkijoille helppo asia koristella Roslundin kaskut naurettaviksi makupaloiksi. Näiden juttujen määrä on legio ja vaatisi oman lukunsa.

Lähin ystäväni oli edelleen kuten aliluokillakin vierustoverini Gustaf Dahl. Hän kävi harvoin meillä, mutta minä sitä useammin hänen kodissaan kyselemässä matematiikan ongelmia. Tämmöinen käynti oli aina juhlahetki. Senaatin vahtimestari Dahl asui Fabianinkadun talossa 22, jossa tähän aikaan sisarteni koulu, suomalainen tyttökoulu, sijaitsi. Vahtimestarilla oli vain yksi huone ja keittiö punaisen, vielä säilyneen piharakennuksen yläkerrassa. Isomman keittiöhuoneen läpi, jossa perhe iltapäivin oleskeli, mentiin perähuoneeseen.

Siellä Gustaf säännöllisesti istui pöydän ääressä taukoamattoman ahkerana lueskellen läksyjään. Hän oli nelivuotiaana kerran pudonnut äidin »piirongilta» lattiaan ja silloin vikuuttanut toisen jalkansa rammaksi, niin että hänen oli koko elämänsä aika turvauduttava ensin kainalosauvoihin, sitten kahteen keppiin. Koulussa hänellä oli sauvoista hyvä apu, jos joku tahtoi häntä ahdistella hänen tyynessä, filosofisessa istuma-asennossaan. Kotona hänellä lienee ollut ainoana sivuharrastuksena kaikenlainen veistelevä näpertely, sillä hän oli taitava käytännön mies.

Kun saavuin perähuoneeseen, istuivat tavallisesti molemmat veljekset Gustaf ja Sascha (Alexander) läksyjensä kimpussa, ja isä istui viereisellä sohvalla arvatenkin ihailemassa poikiensa oppineisuutta tai selaillen päivän lehtiä ja mielellään pakinoiden politiikkaa. Joskus hän saattoi helähyttää laulunkin pehmeällä tenorillaan, mutta enimmäkseen sukeutui minun tullessani rattoisa keskustelu koulun asioista tai senaatin viimeisistä tapahtumista. Vähän ajan kuluttua astui sisään talon vakava, herttainen emäntä, silmälasit nokalla; hän oli varmaankin äsken lopettanut Raamatun lukemisen, ollen hyvin harrasmielinen. Heti minun tullessani oli emäntä pannut kahvipannun tulelle, ja nyt hän kantoi pöydällemme höyryävän pannun sekä kukikkaat, kultaraitaiset kupit ynnä leipäkorin kukkuroillaan tuoreita sämpylöitä ja isoja voikorppuja.

Nämä tarina-illat kestityksineen painuivat mieleeni kirkkaina muistotähtinä. Talon ainoa tytär oli ujo ja punaposkinen koulutyttö, ja pikkupoika iloinen ja vallaton veitikka. Gustaf valmistui myöhemmin koulunopettajaksi, ensin historian kolleegaksi Viipuriin, sitten lehtoriksi Vaasaan ja lopulta Porvoon lyseoon. Hän kuoli Helsingissä v. 1929. — Veli tuli matematiikan ja fysiikan lehtoriksi Oulun ruotsalaiseen lyseoon ja siirtyi täysinpalvelleena Helsinkiin, täällä harjoittaen tilastollisia opintoja ja kirjoitellen Kasvatusopilliseen Aikakauskirjaan. Tyttärestä sukesi kaunis neitonen, joka sittemmin meni naimisiin liikemies Lindelöfin kanssa. Nuorin poika kuoli jo aikaisin.

Muista koulupojista muistuu mieleeni lapsuudenystäväni Teodor Beyrath. Isä oli pappina ensin Helsingissä ja sittemmin jossakin Itä-Suomen pitäjässä. Minun isäni oli hänen nuoruudentuttavansa, ja sen johdosta minäkin liityin »Tedduun», joka oli lahjakas ja etevä oppilas, luokkaa ylempänä minua. Kävimme vuoroin useinkin toistemme luona. Hän asui Kruununhaassa Liisankadun 23:ssä, jonka portista mentiin puutarhan lävitse ja portaita ylös Oikokadulle. Samassa pihassa asui omalaatuinen maisteri »Ramunder» Wendell, itämaisten kielten tuntija, josta myöhemmin tuli dosentti ja minulle islanninkielen opastaja ruotsin »cum laude»-kurssia lukiessani. Teddu ennätti VII luokalle asti, mutta silloin joku ankara kuume mursi hänet, ja nuorukainen kuoli enonsa, sittemmin prokuraattori Ehrströmin luona asuessaan. Viime aikoina tapasimme toisiamme harvoin, ja töin tuskin rohkenin kerran mennä korkean herran eteiseen sairasta Teddua kysymään, mutta silloin hän oli jo kuollut. Suruni oli vilpitön.

Jo kolmantena kouluvuonna oli luokkani siirtynyt Esplanadin puolisesta puurakennuksesta Kasarminkadun kivirakennukseen, jossa myöhemmin oli m.m. maisteri Bäcksbackan taidesalonki, kunnes koko talo revittiin 1936. Tässä rakennuksessa siirryimme huoneesta huoneeseen, niin että viidennellä luokalla olimme kadunpuolisessa alakerrassa. Nyt olivat Viktor Ekin lisäksi eronneet eräät muutkin toverit, kuten Alarik Böök, pitkä ja komea, mutta velttoryhtinen, luvuista välittämätön oppilas. Hän yritti myöhemmin monelle alalle. Ensin hän kokeili Suomalaisessa teatterissa ja esiintyi jonkun aikaa myös oopperalaulajana, vaikkei ollut verrattavissa vanhempaan veljeensä, kuuluisaan Bruno Böökiin. Myöhemmin hän antautui taidemaalariksi, opiskeltuaan jonkun aikaa Düsseldorfissa. Tälläkään alalla hän ei koskaan kohonnut korkeammalle asteelle, vaan hänen taulujaan myyskenneltiin tuttavien kesken. Mentyään naimisiin erään näyttelijättären kanssa hän vietti vanhuutensa päivät rampana vaikeissa taloudellisina oloissa, pyörätuolissa liikkuen.

Viidennelle luokalle ilmaantui syksyllä 1876 useita uusia, eteviä oppilaita. Turusta tuli teräväpäinen, hiljaissävyinen ja ystävällinen Karl Anton Malin. Hän sai pian mainetta etevänä matemaatikkona, jonka puoleen heikommat oppilaat kääntyivät pulmallisissa tehtävissä. Koska Dahl asui kauempana, oli minunkin väliin kysyttävä häneltä neuvoa geometriassa, sillä matematiikka alkoi tehdä kiusaa yläluokilla. Malinista tuli myöhemmin taitava lakimies, Turun hovioikeuden asessori ja vihdoin Viipurin hovioikeuden presidentti. Poliittisista syistä eronneena hän muutti Hämeenlinnaan ja toimi loput vuotensa ylimääräisenä esittelijänä sikäläisessä lääninhallituksessa.

Toinen uusi toveri, Emil af Hällström, saapui suoraan Vihdin Olkkalasta, jonka maatilan hänen isänsä — etevä, juro maisteri — omisti. Emilin esiintymistapa tuntui meistä aluksi maalaiskömpelöltä, mutta pian hän saavutti toverien yleisen kunnioituksen rehellisellä, hyväsydämisellä luonteellaan. Hänestä tuli minullekin luotettava ystävä, ja tämä suhde jatkui läpi sortovuosien hänen elämänsä loppuun asti; kävin kerran hänen vanhatyylisessä, kauniissa kartanossaankin. Hällström kuului myös luokan etevimpiin, varsinkin historiassa ja kielissä. Hänestä tuli myöhemmin huomattava valtiopäivämies ja sortovuosina passiivisen vastarinnan tukipylväitä. Hän kuoli v. 1924.

Kolmas uusi tulokas saapui Pietarista, Clas von Collan. Hän oli hienokäytöksinen, sulava ja avosydäminen toveri, joka saavutti kaikkien myötätunnon. Jo ulkonäkö muistutti ylimystä. Soikeat kasvot, kreikkalainen nenä ja kultasankaiset silmälasit herättivät kunnioitusta. Hänen isänsä oli Aleksanteri II:n henkilääkäri, ja poika oli Pietarin hienoissa seurapiireissä oppinut puhumaan sujuvasti venäjää, saksaa ja ranskaa. Jo nämä avut määräsivät hänelle etusijan toverien joukossa. Kun hän lisäksi oleskeltuaan kesäisin sukukartanossa Joroisissa, Frugårdissa, oli oppinut suomea koko hyvin ja koulussa edistyi erinomaisesti latinan- ja kreikankielissä samoin kuin muissa aineissa, ei ollut ihme, että hän ylioppilastutkinnossa sai muita korkeamman äänimäärän, 36 ääntä, kun itse Malin, luokan mielestä terävin oppilas, sai vain 34, koskei ollut lukenut ranskaa.

Olimme koulussa mitä parhaat ystävykset, erityisesti sen johdosta, että kreikankielen lukijoina koulutalon kellarikerrassa jouduimme lähempiin väleihin kuin ylhäällä suuren luokan keskellä. Ylioppilaina meidänkin välimme tulivat läheisemmiksi, niin että joskus kävin hänen hienossa kodissaankin, kun isä täysinpalvelleena oli siirtynyt Helsinkiin. Muistan vielä tuon pitkän ja komean ylimyksen, arvokkaan loordin tapaisena astelemassa pitkin Bulevardia kotiinsa Hietalahteen, sittenkin yhtä reippaana, kun oli saavuttanut 90. ikävuotensa. Clas Collan on aina pysynyt suopeana ystävänäni, vaikkemme eri elämänalojen tähden ole joutuneet kovin usein seurustelemaan. Pari kertaa olen käynyt hänen hienossa kartanossaan, jossa suvun pieteetti on säilyttänyt huoneiden sisustuksen ja kaluston eheässä kustavilaisessa asussa.

Collan edistyi nopeasti virkauralla. Suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon ja saatuaan varatuomarin arvon hän joutui Ritariston ja Aatelin pitkäaikaiseksi sihteeriksi ja varsin nuorena 1893 Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi, v. 1907 sen puheenjohtajaksi, josta toimesta erosi 1918. Senjälkeen hän yhä on vaikuttanut lukuisissa luottamustoimissa.

Entisistä tovereista alkoivat August Hjelt ja Adolf von Bonsdorff yhä enemmän vetää huomiota puoleensa. Hjelt oli etevää kulttuurisukua ja hänen isänsä, yliopiston professori Otto Hjelt, paljon käytetty sisätautien lääkäri. Minunkin tätini kotiin hänet aina kutsuttiin, jos joku oli sairas, varsinkin jos meitä lapsia kurkku- tai vatsatauti vaivasi. Hän oli muhoilevan ystävällinen, ja senvuoksi pidimme hänestä. Äiti, o.s. Thuneberg, oli herttainen, herännäisryhmään kuuluva nainen, joka hallitsi suurta lapsilaumaansa lempeällä ankaruudella. Kuten tunnettua, monista pojista tuli eri aloilla ansioituneita miehiä, ja tyttäret menivät naimisiin vakavahenkisten pappien kanssa. August oli ahkera kirjatoukka, varsinkin historiassa hyvin etevä. Toveripiirissä hän saavutti kunnioitusta oppineisuutensa takia, niin että hänet VII luokalla valimin konventin puheenjohtajaksi terävän Hjalmar Neiglickin jälkeen.

Hjeltin kanssa jouduin ylioppilaana enemmän suhteisiin suomalaisuusharrastuksemme vuoksi, ja myöhemmin vieläkin enemmän, 1900-luvulla, kun opettajana jouduin tekemisiin hänen neljän tyttärensä kanssa. Hjeltistä tuli filosofian tohtori, väitöskirjana Kustaa III:n valtiokaappaus, sitten tilastollisen päätoimisten ylijohtaja sekä v. 1909 lyhyeksi aikaa senaatin varapuheenjohtaja. Tässä toimessa ollessaan hän innokkaasti koetti taivuttaa minua suostumaan senaattiin perustettavaan suomen- ja ruotsinkielen ylikielenkääntäjän virkaan, pelastaakseen minut todellakin näännyttävästä kouluvihkojen taakasta, mutta kumminkin kieltäydyin, silloin epävakavien poliittisten olojen takia. Pitkä kirjeenvaihtomme osoittaa, kuinka tiukasti hän koetti vakaumukseeni vaikuttaa. Pian sen jälkeen oli hänen itsensä väistyttävä senaatista, kun uusi venäläinen sortokausi alkoi. Hän palasi tilastolliseen päätoimistoon, mutta hivuttava tauti vei hänet ennenaikaiseen hautaan jo 1919.

Toinen toveri, joka samoin kuin Hjelt oli ollut mukana jo I luokasta alkaen, oli Adolf von Bonsdorff. Hän oli kotoisin Helsingin lähistöstä, Gumtäktin (Kumpulan) kartanosta, jonka hänen isänsä omisti, enkä alaluokilla joutunut hänen kanssaan paljonkaan tekemisiin. V luokalla alkoivat hänen luonnonhistorialliset harrastuksensa tulla näkyviin. Hän oli uuttera kasvien kokooja ja etevä eläinten tuntija, muuten reipas urheilija ja ystävällinen, joskin itsetietoinen toveri. Konventin elämään hän ei erikoisesti ottanut osaa, vaikka hänestä myöhemmin tuli yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain innokas harrastaja. Ylioppilaaksi päästyään hän kokonaan antautui eläin- ja kasvitieteellisiin opintoihin, tutki eräänä kesänä Laatokan pohjoisrannan rikasta kasvistoa ja suoritti etevän kandidaattitutkinnon.

Päätettyään auskultoinnin ruotsalaisessa normaalilyseossa hän joutui Haminan ruotsalaisen yhteiskoulun opettajaksi ja pian sen johtajaksi. Tässä toimessa hän saavutti mainetta sekä opetustoimensa että johtajakykynsä takia. Hän siirtyi sitten kolleegaksi Helsingin ruotsalaiseen realilyseoon ja pian senkin koulun rehtoriksi. Suuren tarmonsa ja etevän puhelahjansa avulla hän sai aikaan, että Yrjö-Koskisen ollessa senaattorina tälle koululle rakennettiin silloisiin oloihin nähden upea koulupalatsi Mariankadun pohjoispäähän, jossa se vieläkin sijaitsee. Kun sitten Bobrikovin sortokausi alkoi, liittyi Bonsdorff innokkaasti »kagaaliin» ja passiivisen vastarinnan riveihin, ja lopulta hänen oli pakko luopua rehtorintoimestaan. Tarmostaan tunnettu mies siirrettiin sortoajan loputtua Kouluhallitukseen, ensin kansanopistojen ja sosiaalisten opetuslaitosten tarkastajaksi, myöhemmin samanlaisten laitosten kouluneuvokseksi. Tässäkin toimessa hänen kykynsä ja tarmonsa piirsi syvät jäljet; Kun jääkäriliike virisi liekkiin, oli Bonsdorffin tulisielu heti valmis tätä liikettä tukemaan, vastapainoksi uudelle, Seynin aikaiselle venäläissorrolle. Siitä syystä hän siirtyi Saksaan jääkäriliikettä järjestämään, vaikuttaen siellä senaattori Edvard Hjeltin y.m. itsenäisyysmiesten kanssa pontevasti jääkäriliikkeen ja Suomen itsenäistyttämisen hyväksi. Palattuaan Suomeen maailmansodan loputtua hän jälleen ryhtyi sosiaalisia harrastuksia edistämään m.m. lastensuojelun asiaa, mikä ala samoin kuin muut sosiaaliset tällävälin oli siirretty Kouluhallituksesta sosiaaliministeriön alaiseksi. Rauhan palattua Bonsdorff toimi kesäkauden Uudenmaan läänin v.a. maaherrana, K.J. Ståhlbergin presidenttikautena. Kesken innokasta toimintaansa Bonsdorff äkkiä sairastui ja kuoli v. 1928.

III

OPETUSTYÖ

Eri oppiaineet ja huomatuimmat opettajat

Normaalilyseon rehtorina oli koko kouluaikani terävä-älyinen teologi ja etevä uskonnon yliopettaja Alfred Kihlman, joka lisäksi oli suomalaisuuden pylväitä pappissäädyssä ja Yrjö-Koskisen aatetoveri. Muutkin opettajat olivat etevyydestä kuuluisia. Mainittakoon tässä yliopettajat Henrik Leopold Melander, historian edustaja ja etevien oppikirjojen laatija, ja Carl Johan Lindeqvist, Ciceron jalon kielen etevä edustaja, kaikkien kielten yliopettaja sekä latinan ja kreikan oppikirjojen laatija. Matematiikan ja fysiikan yliopettajaksi nimitettiin kouluun tultuani etevän matemaatikon Julius Efraim Bergrothin jälkeen taitava opettaja A.J. Laurell sekä hänen erottuaan tri E.J. Mellberg, hänkin fysiikan oppikirjan laatija. Näiden kaikkien oli ohjattava nuorten auskultanttien harjoitustunteja eri aineissa sekä käytännöllisissä kokeissa arvosteltava heidän opetustaitonsa.

Muilla luokilla kukin opettaja opetti omaa pääainettansa, mutta ensimmäisellä luokalla vallitsi vielä silloin n.s. luokkaopettaja-järjestelmä. Kouluun tullessani oli I luokan esimiehenä lyhytkasvuinen, tanakka ja pukinpartainen maisteri Viktor Reinhold Kockström, toiselta puolen hauska ja ketterä opettaja, toiselta puolen tiukka läksyjen vaatija. Niin suuri oli pikkupoikien kunnioitus, että häntä sopi melkein sanoa luokan diktaattoriksi. Näistä ynnä muista huomatuista opettajista tulee lähemmin puhe kunkin oppiaineen kohdalla.

Ensimmäisellä luokalla opetti uskontoa kuten muitakin aineita jo mainittu Kockström. Hänen johdollaan luimme Leinbergin raamatunhistoriaa, jonka eloisat kertomukset viehättivät poikia ja piirtyivät syvästi mieleen. — II luokalta IV:lle jatkoi opetusta maisteri Albert Olivier Wialén, joka oli kiltti ja hyväntahtoinen opettaja, mutta ei riittävästi osannut ylläpitää kuria ja herättää oppilasten mielenkiintoa. IV luokalla saimme lukea Uuden Testamentin kertomuksia.

V luokan koulutapauksista mainittakoon muuan lystikäs juttu, joka on kuvaava sen ajan koulupojille.

Uskontoa opetti yläluokilla rehtori Kihlman, mutta jostakin syystä saimme V luokalla opettajaksi nuoren maisterin Carl Schamyl Hallbergin, joka kyllä taisi olla lahjakas ja tietorikas, mutta olemukseltaan hän oli omalaatuinen ja koomillinen ilmiö. Kun hän ryntäsi sisälle pää etukumarassa ja oikea olkapää edellä ja katsoi luokkaan silmälasiensa alta, syntyi heti naurun hohotus ja äänekäs puhelu. Hän suuttui pian ja ärähti, mutta leppyi yhtä pian, jolloin meteli alkoi uudestaan, niin että rehtorinkin tuima ja vakava olento välistä ilmaantui oviaukkoon tutkimaan asemaa.

Kirkkohistorian opetus kävi kuten kävi, mutta nähtävästi ei Schamylin mielen mukaan. Eräänä kertana kevätlukukauden lopulla hän sai päähänsä, että poikien taito oli koeteltava kirjallisesti. Meille määrättiin pitkähkö kotiläksy, joka oli kirjallisesti selostettava nykyajan realikoetta vastaten. Mutta tämä poikkeus perintätavoista kiihdytti nuoret veret kuohuksiin. Yhteisneuvottelussa päätettiin heti tunnin alussa jyrkästi kieltäytyä moisesta kokeesta. Kun Schamyl tärkeän näköisenä saapui luokkaan, jäi minun kiusalliseksi tehtäväkseni primuksena ilmoittaa opettajalle kapinoitsevain päätös. Sieti nähdä ne hullunkuriset suuttumuksen ilmeet, jotka koulupoikien riemuksi värähtelivät ärsytetyn opettajan suupielissä; kasvot vääristyivät kummasti, nyrkki pamahti pulpettiin. Schamyl saarnasi ja pauhasi ja uhkasi lopulta mennä rehtorille valittamaan. Jännittyneinä pojat odottivat lopputulosta, mutta sellaista ei kuulunut. Schamyl oli siksi jalomielinen, että läksi suoraa päätä kotiin, ilmoittamatta asiaa rehtorille.

Kun asia vastoin luuloamme sai näin onnellisen käänteen, pidettiin uusi neuvottelu, ja nyt suuttumuksemme oli lauhtunut: rettelö oli sovitettava. Valittiin muutaman miehen lähetystö viemään luokan puolesta lahjana hopeiset kirjoitusneuvot, joihin oli kaiverrettu Schamylin nimi ynnä »Kiitolliset V luokan oppilaat». Primuksena sain taas tehtäväkseni esittää luokan anteeksipyynnön ja samalla kiittää opettajaa hyvien suhteiden palauttamiseksi. Kun sitten saavuimme Schamylin kotiin, kauas Siltavuorille johonkin Kristianinkadun taloon, oli Schamylin mieli tyyntynyt. Meidät kutsuttiin mukavasti sisustettuun saliin, jossa pöydällä höyrysi kiiltävä kahvipannu ison vehnärinkilän vieressä.

Kun olin jollakin tavoin sopertanut esiin luokan anteeksipyynnön, hymyili Schamyl vastaukseksi, piti pienen puheen ja kummankin riitapuolen mielenkarvaus suli sulamistaan kahvikeskustelun ja rusinarinkilän tuottamaan yhteissointuun. Tämän jälkeen ei enää suurempia yhteenottoja sattunut luokan ja kierosilmäisen Schamylin välillä, kunnes hän samana keväänä jätti koulumme, antautuakseen teologisiin opintoihin. Hänestä tuli sittemmin teologian kandidaatti, mutta hän kuoli nuorena.

Koulun kolmella yläluokalla opetti uskontoa koulun pelätty ja kunnioitettu rehtori Alfred Kihlman. Rehtorina hän pelkällä katseellaan säilytti erinomaisen kurin. Kun ollessani vallattomalla IV luokalla sattui suurempi kommellus, nähtiin yhtäkkiä rehtorin seisovan ovella tarkastelemassa luokan menoa. Pitkän takin liepeet hulmusivat molemmille puolille, selkä oli kumarassa, pää painui alaspäin, ja kuin taikaiskusta taukosi melu rehtorin iskiessä terävät katseensa luokkaan. Rangaistusta hän harvoin käytti, korkeintaan muutamilla nasevilla sanoilla oikaisi syyllistä.

Samanlainen arvokas ilmiö hän oli opettajanakin. Istuen pää kumarassa ja käsi otsalla kateederin takana hän VI luokalla terävästi selitteli esim. Apostolien tekoja, eikä kenenkään tällöin tehnyt mieli irvistellä, sillä sanat sattuivat syvästi sydämeen. VII ja VIII luokalla luimme U.L. Ullmanin dogmatiikkaa. Tämän vaikeatajuisen, useista kuivakiskoisen aineen osasi Kihlman tehdä mielenkiintoiseksi etevillä opettajalahjoillaan. Kun hän esim. puhui syvämietteisiä sanoja Jeesuksen vuorisaarnasta ja sen soveltamisesta ihmiselämään, olivat poikien hermot jännittyneet aivan kireälle. Samalla kun hän oli terävä dialektikko, hän myöskin oli mainio kertoja; kun hän esim. tenhoavasta kuvaili Kristuksen kärsimyshistoriaa tai järkyttävästi esitti viimeisen tuomion tapahtumia, vallitsi luokalla syvä äänettömyys, ja ylevät raamatun totuudet painuivat iäksi mieleen.

Kihlmanin poliittinen fennomania ei millään lailla tullut näkyviin ruotsalaisessa koulussa. Normaalilyseoon kuului myöskin yläluokkien suomalainen osasto, mutta luultavasti Kihlmanin arvokas esiintyminen vaikutti, ettei muistaakseni mitään riitoja tai häiriöitä esiintynyt erikielisten oppilaiden kesken. Yhtä vähän ilmaantui riitaisuuksia senjälkeen kun normaalilyseo joutui saman katon alle Alkeisopiston kanssa. Päinvastoin näkyi lähentymistä sillä tavoin, että molempien koulujen konventtiluokat säännöllisesti olivat kutsutut vieraiksi toistensa konventteihin. Muuta lähentymistä ei tietääkseni ollut, mutta rehtorin silmä valvoi, ettei hankauksiakaan syntynyt.

Filosofian alkeista luettiin yksinomaan logiikkaa VIII luokalla. Aine oli paikoin vaikeatajuista, mutta samalla kertaa huvittavaakin hauskojen esimerkkiensä takia, varsinkin kun oli puhetta n.s. virhepäätelmistä. Esim. »Sinä olet aasi, aasilla on neljä jalkaa, siis sinullakin on neljä jalkaa». Opettajana oli kuivahko, isopartainen nuori fil. tohtori ja dosentti Fritiof Perander. Hänen tuntinsa, joka oli iltapäivisin — siihen aikaan luettiin myöskin 4—6 — olivat sitäkin kuivemmat, kun hänellä poikien tietämän mukaan oli vatsakatarri, joten hänellä pöydän takana istuessaan usein oli tuskia ja opetus muodostui ärtyisäksi. Kun myöhemmin luin hänen ihanan puheensa Kalevalan Ainosta, Jyväskylän laulujuhlilta 1884, en ikinä olisi uskonut näin paljon runoutta pulpunneen niin kuivista filosofisista aivoista. Peranderista tuli etevä pedagogiikan professori, mutta hän kuoli jo parhaassa iässään, v. 1885.

Historian ja maantieteen opettajana oli aliluokilla pitkä ja komeavartaloinen, vereväkasvoinen maisteri Elis Lagerblad, poikien kielellä »Bladen». Hän oli ankara herra, jonka tunnilla ei saanut hisahtaakaan, mutta etevyydellään hän sai aikaan erinomaisia tuloksia. Joukossamme oli nytkin vallattomia vesoja, joista muistan luokalle jääneen Munck-nimisen pojan. Eräällä tunnilla hän oli niin uppiniskainen, että muuten hillitty opettaja suuttui, kävi kiinni takin kaulukseen ja tukasta raahasi kirkuvan ja vastahakoisen pojan tutisevien poikarivien ohitse toiseen huoneeseen. Mikä rangaistus hänelle tuli, luultavasti karsseri, en jaksa muistaa, mutta pian sen jälkeen hän hävisi näköpiiristämme. Historiassa Lagerblad virkeästi ja eloisasti esitti vanhan ajan sankarityyppejä ja innostavia tarutapahtumia. Maantieteessä hän jatkoi sitä työtä, jota luokkaopettaja Kockström jo ensi luokalla oli pannut alulle, ja teki sen niin selvästi ja havainnollisesti, että luulen harrastukseni maantieteeseen periytyvän niiltä ajoilta lähtien.

Lagerbladin sijaisena hänen ollessaan ulkomailla oli yhden vuoden ajan maisteri Oskar Hertzberg, reilu ja miellyttävä mies, joka samalla opetti ruotsia. Neljällä yläluokalla oli historianopettajamme etevistä oppikirjoistaan tunnettu yliopettaja H.L. Melander, yleisnimenä »Gubben» (Ukko). Hän oli silloin jo vanha mies, 60 vuoden vaiheilla, eikä siksi voinut ylläpitää kuria, niinkuin maine kertoi hänen tehneen nuorempina vuosinaan koulunopettajana Kuopiossa. Kun »Ukko» tuli luokkaan, pääsi vallattomuus irti. Hän kertoili mielellään ja hauskasti historiallisia kaskuja, mutta kun hän mielenkiintoisella kohdalla itse hymyili, ymmärsi luokka, että oli naurettava. Ja kyllä silloin päästettiin Barrabas irti! Kaikki hohottivat ja pitäen kättä suun edessä päästivät sellaisen intiaani-ulvonnan, että »Ukko» hätkähti ja suuttui, silmät pyörien päässä. Samassa tuli hetkeksi haudan hiljaisuus luokkaan.

Pahinta oli, kun »Ukko» ei kylliksi hallinnut luokkaa, että »lunttausta» harjoitettiin runsaasti. Tuli käytännöksi, että muutamat vuorotellen lukivat läksynsä hyvin ja kertoivat pitkät pakinat »Ukon» mieliksi. Kun huonot joutuivat vuorolleen, oli luokalla ovelia kuiskaajia, jotka syntipukin takana istuen rauhallisesti supattivat pitkän jakson opettajan mitään huomaamatta. Kuitenkin näyttää »Ukon» pedagoginen vaisto osuneen oikeaan arvosanoja annettaessa. Ylioppilastutkinnossa, varsinkin maantieteessä, hän piti tiukalla. Reppuja tuli että vilisi vuosilukuja kysyttäessä, ja maantieteessäkin piti kunnollisesti lukea kurssi, joka oli lopetettu jo IV luokalla.

Itse asiassa oli »Ukko» luokan suosiossa oikeamielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia. Parilla kysymyksellä hän sai selville, kuinka tarkkaan oli luettu. Minulle esim. tehtiin ylioppilastutkinnossa vain kaksi detaljikysymystä. Toinen kuului: »Mitkä ovat Thüringenin pikkuvaltiot?» Toinen: »Mikä kansa asuu Libyan erämaassa?» Kun olin nuo valtiot hyvin päntännyt muistiini ja jälkimmäiseen vastasin rohkeasti »Tibbos», oli ukko tyytyväinen, ja alaluokkien »kymppi» säilyi.

1870-luvulla ei yleensä äidinkielen opetukselle kouluissamme annettu suurtakaan arvoa. Tietysti hyvä sisäluku oli saavutettava, ja yläluokilla harjoitettiin ainekirjoitusta sen verran, että läpäistäisiin ylioppilaskirjoituksissa. Ruotsalaisessa normaalilyseossa oli tämänkin aineen opetus järjestetty huolellisemmin.

Z. Topeliuksen sittemmin niin suosittu »Maamme kirja» ei silloin vielä ollut ilmestynyt, vaan sen sijaan luettiin sisäluvussa aliluokilla A.W. Gruben sekä A. Fryxellin historiallisia kertomuksia. Molemmat olivat sisällykseltään hauskoja, mutta en enää jaksa muistaa, mitä menettelytapaa I luokan opettaja Kockström käytti tässä aineessa. Tietysti oikeinkirjoitukseen pantiin paljon painoa kielessä, jossa esim. j-, v- ja s-äänteiden monet merkinnät tuottivat pojille päänvaivaa. Tätä taitoa vaati vielä ankarammin II luokalta lähtien uusi opettaja, ylempänä esitelty maisteri Elis Lagerblad.

III luokalla opetti sekä ruotsia että maantiedettä taas uusi opettaja, maisteri Oskar Hertzberg, hänkin etevä ja hauska alallaan. Erikoisesti muistan Vänrikki Stoolin runoja luetun tällä luokalla. Ne vaikuttivat nostattavasti kaikelle jalolle alttiisiin pojansydämiin. IV luokalta alkoi muun ohella äidinkielinen ainekirjoitus. Lagerblad oli palannut ulkomaanmatkaltaan ja antoi meille selvät ohjeet aineiden rakentamiseen. Aiheet otettiin milloin historiasta, milloin kirjoitettiin »virtus»-aineita, s.o. vapaa-aineita. Tärkeäksi tunsin koko olentoni, kun kotona sain valmistaa ensimmäisen aineeni »Foinikialaisten värinkeksinnöstä» tai »Syysmarkkinat», mikä ainevihko vielä nytkin on tallessani.

Siihen aikaan kirjoitin nimekseni ainoastaan A.J. Siegberg, jättäen pois Alku-nimen, joka ruotsalaisessa koulussa tuntui joutavalta painolastilta. Aikaisemmin, kahdeksanteen ikävuoteen asti, olin Kirvussa kulkenut Alku-nimellä, mutta ruotsikkomummoni ja -tätini alkoivat Helsinkiin tultuani nimittää minua Arthuriksi, ja tämä on sittemmin pysynyt arkinimenä läpi elämäni. Kun kuitenkin Lagerblad jyrkkänä oikeinkirjoitusmiehenä vaatii että lainatut ristimänimet kuten Artur, Teodor, Berta, Tekla y.m. oli kirjoitettava ilman h:ta, taivuin minäkin yläluokilla näin kirjoittamaan, ja se kirjoitustapa on säilynyt läpi elämän. Järkeväksi tultuani en kuitenkaan maisterina hennonut Alku-nimeäni hylätä, vaan aloin fennomanian vaikutuksesta käyttää kirjailijanimenä pikku teelmissäni ja sanomalehtikirjoituksissa salanimeä Alku Siikaniemi, jonka jälkiosan sain isäni syntymäkodista.

V luokalla, koska äidinkielessä ei silloin vielä ollut vakinaista opettajaa, saimme taas uuden opettajan, maisteri Axel Antellin, pienen, punaposkisen ja pirteän miehen, joka erikoisesti harrasti runojen luentaa. Siten Vänrikki Stoolin tarinat tulivat yhä mieluisemmiksi, ja väliin oli luokalla juhlahetkiä, kun opettaja tai joku taitava poika innosta hehkuvin poskin lausui Wilhelm von Schwerinin, Sotilaspojan tai jonkun muun sytyttävän runon. Ne isänmaallisuuden siemenet, jotka Runeberg täten kylvi herkkiin sydämiin, määräsivät useimpien oikeus- ja isänmaallisuuskannan koko elämän ajaksi, mikä tuli näkyviin varsinkin sortovuosien oikeustaistelussa passiiviseen vastarintaan liittymisenä.

VI luokalla palasi meille Lagerblad äidinkielen opettajana. Hän piti erittäin tarkkaa huolta luetun tekstin suullisesta esittämisestä sekä aineiden jäsentelystä ja huolellisesta kirjoittamisesta. VII luokalla alkoi kirjallisuuden historia, jälleen Lagerbladin johdolla. Sepä vasta oli hauska ja sytyttävä aine! Luimme K.V. Bremerin pientä oppikirjaa, johon ei ollut sullottu liikaa tieteellistä painolastia, mutta joka oli täynnä eloisia pikkupiirteitä ja hupaisia kaskuja. Muistan, kuinka kotona kävelin edestakaisin lattialla lukien kirjailijain nuoruudenvaiheista, aivan kuin Tegnér lopulta kuluttaen kamarini lattian molempiin päihin syvennyksen ympärikääntyessäni. Olisi tehnyt mieli yrittää runokokeita itsekin, mutta rohkeus petti, varsinkin kun konventin lehdestä kuuli luettavan monta sujuvaa runoa, esim. Edvard Westermarckin — sittemmin maailmankuulun tiedemiehen — luistavan kyvyn tuotteita. Julkaistunpa muutamia vuosia myöhemmin pienenä runovalikoimana Album utgivet av normallyceister.

Koulupoikarunoilijain mallina olivat siihen aikaan Runeberg, Topelius ja Wecksell. Muutamat kuitenkin pitivät Topeliusta liian hentomielisenä. Niin esim. Westermarckista Den resande studenten (Matkustava ylioppilas) oli liian romanttinen juttu, mutta esim. Runebergin Barden (Runolaulaja) oli hänestä runouden huippusaavutuksia. En myöskään uskaltanut yrittää suorasanaisia kirjoitelmia konventtilehteen, koska sellaisiakin mallikyhäyksiä sai kuulla, — Hj. Neiglickin loistavia esseitä, Westermarckin tieteellisempiä kyhäyksiä ja Aku Lindbergin (A.W. Lindberg) naurattavia humoreskeja, joissa hän Vanhan Testamentin kielityyliä käyttäen hauskasti kuvaili opettajia tai toverielämää.

Lagerbladin opetus äidinkielessä jätti kehitykseeni pysyvät jäljet, ja voin yhtyä professori Hugo Pippingin Lagerbladin 80-vuotisjuhlassa antamaan lausuntoon: »Lagerblad opetti meille järjestystä, selkeyttä ja rakkautta äidinkieleen». Hän näkikin aineistamme tavatonta vaivaa, usein liikojakin. Siihen aikaan ei vielä riittänyt punamusteella tehty alleviivaus virheellisten sanojen tai lauseiden kohdalle, vaan opettaja korjasi itse kaikki virheet, usein rivimääriä lisäillen, ja tuotti siten itselleen turhaa työtä, jota oppilaat eivät osanneet arvostaa.

Kun yläluokilla pantiin paljon painoa kirjallisuudenhistorian opettamiselle, päinvastoin kuin nykyään, ei jäänyt paljonkaan aikaa kirjallisuuden lukemiseen koulussa. Varsinainen kirjallisuuden analyysi, jolla nyt on keskeinen aseina äidinkielen opetuksessa, oli silloin vasta orastamassa. En muista, että olisimme lukeneet mitään laajempaa teosta, kotimaisesta sen paremmin kuin Ruotsinkaan kirjallisuudesta. Mitä luimme, sen luimme kotona, jos sellaista oli saatavissa. Konventin kirjastosta myös ahkerasti lainattiin.

Ruotsalainen normaalilyseo oli aikomaan siitä merkillinen laitos, että siihen myöskin oli liitetty suomalainen osasto. Tämä lakkasi silloin, kun kenraali von Kothenin uuden koulujärjestelmän mukaan suomalainen normaalilyseo siirrettiin Hämeenlinnaan v. 1872, josta lähtien vain entiset suomalaiset luokat jatkoivat toimintaansa rinnakkaisluokkina ylioppilastutkintoon asti. Koska suhde molempien osastojen välillä, mikäli muistan, siihen aikaan oli veljellisen sovinnollinen, ei myöskään suomenkieltä ruotsalaisella osastolla halveksittu, vaikka se olikin useimmille oppilaille visainen opetusaine. Ainoastaan ne harvat, jotka olivat suomalaisilta seuduilta kotoisin, loistivat kuin kiintotähdet toveripiirin taivaalla, lainaten valoansa alati kiertäville pikkuplaneetoille.

Suomenkielen arvonantoon vaikutti luultavasti sekin seikka, että koulun rehtori sekä useat opettajat olivat tunnettuja fennomaaneja ja että suomenkielen opetus koko kouluajan oli hyvin pätevissä käsissä. I luokalla tätä ainetta opetti ennenmainittu luokanjohtaja Kockström, Hiitolasta kotoisin oleva papinpoika, jonka etevä opettajataito oli tunnettu ja joka itse oli kirjoittanut lukemamme oppikirjan. Siitä on ilmestynyt toistakymmentä painosta, joista viimeinen tohtori V. Solstrandin muovailemana yhä vielä pysyttelee ruotsinkielisen yleisön suosiossa, uudenaikaista järjestelmää noudattavista suomenkielen oppikirjoista huolimatta.

II luokalla ilmestyi pikkupoikien ääreen roteva, vereväposkinen, länkisäärinen maisteri J.H. Tranberg, joka luokkaan ilmestyessään keinui kuin merimies painonsa alla ja silmälasiensa takaa tuimasti tarkasteli oppilaitansa. Hän oli taitava ja kuriapitävä opettaja, joka kohteli poikia oikeudenmukaisesti ja siksi saavutti pelokasta kunnioitusta. Oikeastaan hän oli leppoisa henkilö, mutta luokan edessä ei sietänyt mitään koirankuria. Tranberg, lempinimeltä »Bisi», seurasi meitä yläasteille saakka, antaen tukevan perustuksen suomenkielen muotojen sokkeloiselle rakenteelle.

VII luokalta opetti meitä ylioppilastutkintoon asti lyhytkasvuinen, pyylevä ja pulleaposkinen maisteri F.W. Rothsten. Hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tunnettu sihteeri ja siten suomalaisuuden pylväitä. Poikien kesken hän oli hyvin kunnioitettu sekä opettajataitonsa että herttaisen olemuksensa takia, joka vaativana, mutta aina ystävällisesti hymyilevänä tummien silmälasiensa takaa hallitsi luokkaa ja sai sen tekemään työtä.

Rothsten kyseli perinpohjaisesti, mutta ei tahtonut loukata ketään. Siivekkäänä puheenpartena säilyivät poikien mielessä sanat: »Sa' nu Lojander verkligen rätt!» — »Ja» — »Hur sa' Lojander?» — »Rätt.» [»Sanoiko nyt Lojander todellakin oikein?» — »Kyllä.» — »Miten Lojander sanoi?» — »Oikein.»] Arvonannon merkiksi hänellä oli liikanimenä »Pekka Bång»; en tiedä mistä syystä hänet oli keskiajan piispaksi ristitty. »Bångens gyllene regler» (Bångin kultaiset säännöt) kulkivat kädestä käteen ja olivat tosiaan kaikkia niitä kielellisiä ja lauseopillisia seikkoja valaisevia, joita ei ollut J.W. Jahnssonin silloin luetussa lauseopissa. Nämä olivat välttämätön apuneuvo ylioppilastutkintoa suorittaville ja pelastivat monien heikon taidon kirjoituskokeen vaarallisista salakareista.

Ukko Rothsten oli koko ikänsä naimaton ja asui Kirjallisuuden Seuran talossa, seisoen päivät pitkät työpulpettinsa ääressä. Hänen ahkerasta kynästään ilmestyi aikomaan etevä latinalais-suomalainen sanakirja sekä Kalevalan kolmas painos, jonka selitykset ovat peräisin hänen rikkaasta suomentaidostaan. Vanhoilla päivillä saattoi iltapäivin hämärässä nähdä hänen yksinäisenä kävelevän tai seisoskelevan Ritarihuoneenpuiston käytävillä ystävällisesti kätellen entisiä oppilaita, jotka sattuivat hänen tiellensä. Käsittääkseni tämä oli ainoa virkistys, johon häneltä riitti aikaa herkeämättömältä kotityöltä taikka Kirjallisuuden Seuran asioilta.

Minun nuoruudessani oli latinankieli vielä lyseoissamme kaikista aineista tähdellisin, kieliopetuksen a ja o, normaalilyseossa sitäkin tärkeämpi, kun siellä nuoret auskultantit saivat ohjauksensa elämää varten. Tämän aineen opettajat olivatkin kaikki malliopettajia.

I luokalla laski Kockström vankan pohjan latinankielessä. Oudon hauskalta tuntui, kun opin taivuttamaan amo, amas, amat, amamus, amatis, amant taikka alauda cantat j.n.e. Kielen säännöllisyys ja kalskahtava kaiku hiveli korvaa, ja latinasta tuli minulle mieliaine läpi koulun; vielä yliopistossa luin siinä cum laude-kurssin. Latinankielen lukemisesta on ollut se vääjäämätön etu, että se on laskenut vankan pohjan muille kielille ja samalla täsmentänyt sivistyskäsitteiden tärkeimmät termit.

I luokalla luettiin Lindeqvistin oppikirjan I osa ja seuraavilla luokilla jatkettiin II:sta. Silloin saimme opettajaksi maisteri Tranbergin. Hän oli yhtä taitava latinan kuin suomenkielen opettaja. Hänen johdollaan luimme edelleen latinaa III ja IV luokalla, ja kurssiksemme tuli Comelius Nepoksen tunnettuja elämäkertoja antiikin sotapäälliköistä ja valtiomiehistä, — Aristideen rehellisyydestä ja oikeamielisyydestä valtionhoidossa, Miltiadeen sotaisista urotöistä sekä Temistokleen kevytmielisestä, mutta samalla kunnianhimoisesta nuoruudesta, jolloin »Miltiadeen voitot eivät antaneet hänelle yörauhaa», kunnes hän itse kunnostautui Kreikan suurissa taisteluissa persialaisia vastaan.

V luokalla saimme opettajaksi nuoren, hauskan ja etevän maisterin Mathias (Matti) Hackzellin. Hackzell toi koulupojille uusia tuulahduksia yliopistomaailmasta, ja hänen olojaan seurattiin sitä tarkemmin, kun eräs tovereistamme, Axel Wahlfelt, asui hänen kodissaan. Hackzellin ja luokkamme välille kehittyi mitä ystävällisin suhde. Tämä ilmeni opinnoissa siten, että ahkerasti ja kiinnostuneesti seurasimme Caesarin historiaa De bello gallico, varsinkin Hannibalin kuuluisasta alppiretkestä. Myöskin Ellendt-Seyffertin kielioppi luettiin perusteellisesti, ja tulokset näkyivät onnistuneissa koekirjoituksissa.

Vain onneton Roslund joutui kerran kiinni omituisesta virheestä, käyttäessään muotoa »utrimque» (molemmin puolin). Kun Hackzell ei ymmärtänyt näin hienoa sanontatapaa Roslundin omaksi, kysyi hän, mistä R. oli tämän saanut. Mies hätääntyi ja sopersi sammaltaen: »Aj jeschus, majischtern, ja’ trodde att de' kom från utrischkve» (Herra jesta, maisteri, minä luulin sen tulevan nominatiivista utrisque). Kun tällaista nominatiivia ei latinankielessä ole, oivalsi Hackzell, että sana oli saatu naapurin kirjoituksesta, ja Roslund sai rangaistuksen vilpistä. — Roslund kävi kerran minunkin luonani kysymässä latinan kirjoitusta myöhään illalla klo 9. Kun tätini kuuli ovelta koputusta ja meni kysymään, kuka siellä oli, tuli ovenraosta arka vastaus: »De' ä' hara en elev» (se on vain oppilas), eikä sen enempää kuulunut. Kaikki arvasimme, ettei kukaan muu kuin Roslund voisi niin vastata. Ovi avattiin, ja pelokas nuorukainen päästettiin sisään saamaan pyytämäänsä ohjausta.

Välimme Hackzelliin olivat niin hyvät, että hänen keväällä erotessaan luokka lahjoitti hänelle muistoksi kultaisen kantasormuksen, josta taas koituivat hauskat kahvi- ja rinkiläkekkerit hänen kodissaan. Myöhemmin Hackzellista tuli Mikkelin lyseon latinankielen lehtori ja sittemmin suosittu rehtori. Hän kuoli ennenaikaisesti jo v. 1894.

Latinankielen opettajana luokilla VI—VII oli lehtori Axel Backman. Backman eli »Bacchus» oli ankara ja etevä opettaja, jonka opetus jätti varmat jäljet, mutta samalla hän oli joviaalinen herra, jonka humoristiset tekstinselitykset usein herättivät naurua. Hänen aikanaan luettiin Vergiliuksen vaiherikasta Aeneistä. Siinä koulupoikia erikoisesti huvitti Kartagon kuningattaren Didon rakkausseikkailu luolassa. Lisäksi luettiin muutamia Ovidiuksen vaikeatajuisia Metamorfooseja, joissa käsiteltiin klassillisia jumalaistaruja. Ne olivat sekä muodoltaan että sisällykseltään mielenkiintoisia, vaikka me koulupojat emme tähän puoleen liioin kiinnittäneet huomiotamme. Suorasanaista luimme VI ja VII luokilla useita Ciceron puheita, kuten Pro Archia poeta ja »juonenpunoja Catilinaa vastaan», josta vielä muistan alkulauseen: Quousque tandem abutere patientia nostra, Catilina, sillä siitä tuli siivekäs lause koulupoikien kesken. Vergiliuksesta osasimme myös säkeitä, mutta nyt muistan vain ensimmäisen sointuvan säkeen: Ille ego, qui quondam gracili modulatus avenat.

Erikoisesti huomattavia olivat »Bacchuksen» runomuotoiset käännökset ruotsinkielelle mehevien käänteillensä ja pateettisen lausuntansa takia. Backmanin ja luokan suhde oli koko ajan hyvä, sillä »Bacchus» ymmärsi nuorisoa. Joku riuduttava tauti oli aikaisemmin aiheuttanut hänelle halvauskohtauksen ja kalvoi yhä edelleen hänen elinvoimaansa, niin että hän jo v. 1888 siirtyi Styks-joen yli Elysionin aurinkoisille tanterille.

Vaikka sen ajan oppikirjat olivat metodiltaan yksitoikkoisia, ainaista käännöstä latinasta äidinkieleen ja äidinkielestä latinaan, oli järjestelmä johdonmukaista etenemistä helposta vaikeampaan ja kielen loogillinen rakennelma niin perin selvää, että siitä oli apua muidenkin kielten opetuksessa. Myöhemmin jouduttuani itse kielenopettajaksi vuoroin ruotsin-, vuoroin suomenkielen, olen huomannut latinan tiedoistani selviä tukikohtia muihin kieliin verrattaessa, — puhumattakaan lukuisista sivistyssanoista, jotka jo nuoruudesta jäivät pysyväksi omaisuudeksi, helpottaen elämässä tarvittavien sivistyskäsitteiden selventämistä.

VIII luokalla saimme ensi kerran opettajaksi etevänä pedagogina tunnetun yliopettaja C.J. Lindeqvistin. Hänen alkeiskirjansa Latinsk elementarbok olimme jo aliluokilla päntänneet päähämme. Tämä selkeä oppikirja oli minusta ollut yllättävän hauska tuttavuus.

Lindeqvistillä oli harvinainen taito keskittää opetuksensa tärkeimpään ja lisäksi miellyttävän muhoileva tapa kohdella yläluokkien arvostaan herkkiä oppilaita, vaikkakin ääni väliin särähteli myöhään valvotun yön seurauksena. Hän istui nimittäin mielellään Kockströmin ja muiden ystävien kanssa Kappelissa tai muissa ravintoloissa, ja silloin hänen seurataitonsa puhkesi oratooriseen lentoon, usein päätyen loistavasti improvisoiduiksi puheiksi, joissa latinankieli kajahteli kuin Ciceron huulilta.

Myöhemmin L. julkaisi myös kreikan kieliopin, josta tuli ensimmäinen ja paljon käytetty apuneuvoni kreikankielen opintoihin yliopistossa. Kandidaatiksi tultuani hän osoitti minulle suurta suopeutta, ja hänen puoltosanaansa saan kiittää siitä, että jo toisena maisterivuotenani, v. 1887, sain haltuuni koko ruotsinkielen opetuksen Hämeenlinnan lyseossa, jonne sitten jäin kymmeneksi vuodeksi. Sillä aikaa hän vielä v. 1895 oli läsnä suomenkielen-kokeissani entisessä koulussani, jolloin hänen ehdotuksestaan sain »laudaturin». Vilpittömäksi suruksi minulle ja monille oppilaspolville L. kuoli jo v. 1901.

V luokalta alkaen oli siihen aikaan oppilasten valittava venäjän- ja kreikankielen välillä. Venäjänopintoni, joita oli kestänyt kolme vuotta, päättyivät siis tähän. Ainoastaan pieni vähemmistö valitsi kreikankielen, niiden joukossa luokan etevimmät, ennenmainitut Collan ja Hällström. Meidät sijoitettiin kreikan tunneiksi pieneen kellarikerroksen kammioon, jonne asti opettajien valvonta, n.s. »kustodieeraus», ei ulottunut. Nämä tunnit muodostuivat erikoisen kodikkaiksi. Naapureita ei ollut muita kuin vahtimestari Sundströmin »höyli» pariskunta.

Kreikassa oli meillä koko ajan opettajana ennenmainittu latinanlehtori Axel Backman. Hän oli yhtä etevä tässäkin aineessa. Ksenofonin Anabasiksen jälkeen, joka eloisasti kuvaa 10,000 kreikkalaisen paluuta Aasian sodista, luettiin perusteellisesti kuusi laulua Homeroksen Iliadista, värikäs kuvaus Troijan piirityksestä sekä Hektor-sankarin ja hänen puolisonsa Andromakhen liikuttava hyvästelykohtaus tehosivat herkkään mieleen. Muutamat toverit osasivat ulkoa »skandeerata» pitkät säkeet Homeroksen kaiukasta kieltä. Eräs säe jäi iäksi korviin: »Uk agathon polykoiraniee, heis koiranos estoo» (ei ole hyvä monivaltaisuus, yks valtias olkoon), josta pojat saivat väännöskäännöksen: »Ei hyvä oo monikoiraisuus, yks koirana olkoon».

Backman oli nopsa ennätyksen mies. Siten ehdimme vielä VIII luokalla kurssin ulkopuolelta lukea Sofokleen »Aias»-draaman, jonka jatkoksi aikoinaan Runeberg kirjoitti jalon teoksensa Salamiin kuninkaat.

Kreikankielen alkuopetus oli Backmanin johdolla siksi pätevää, että yliopistossa kävi helpoksi jatkaa opintoja Hellaan komeasointuisessa kielessä.

Saksankielen opetuksessa oli kirjavat vaiheet. Jo IV luokalla sain etevän opettajan, sittemmin professori F.W. Gustafssonin. Silloin luimme yliopiston saksankielen lehtorin Hermann Paulin lukukirjaa ja kielioppia, saman miehen, joka sittemmin julkaisi Kantelettaresta saksankielisen käännöksen.

Gustafsson sekä piti pojille kuria että opetti jo alkeita systemaattiseen ajatteluun. Hän antoi meidän kotona valmistaa nominien ja verbien pitkät taivutusluettelot. Tällöin ensi kertaa muistan kokeneeni filologisen ajattelun viehätystä, johon jo latinan opetus oli laskenut pohjan. V luokalla saimme uuden opettajan, kuivahkon tohtori G.O.J. Ranckenin. Hän oli jo harmaapartainen vanhus ja jonkun verran omituinen. Esimerkiksi hänen harmaa takkinsa oli samannäköinen ulkoa kuin sisältäpäin: sisäpuolellakin oli taskut ja napit, niin että takki voitiin kääntää toisin päin milloin hyvänsä. Muuten hän oli hyväntahtoinen, niin että lukeminen ei poikia pahoin rasittanut. Hänen aikanaan jatkettiin Paulin jo mainittua lukukirjaa.

VI luokalla antoi opetusta vanha, harmaasta parrasta muhoileva ja ystävällinen ukko C.J. Lindberg. Hän oli taitava opettaja, mutta ei saanut aikaan suurempia tuloksia, ehkä hyväntahtoisuutensa takia. — VII luokalla saimme opettajaksi aivan nuoren maisterin, sittemmin kuuluisan professorin ja valtiomiehen J.R. Danielsonin (Danielson-Kalmari). Hän tarttui taitavin käsin opetukseen ja sai pojat innostumaan Wilhelm Telliin, jonka ylevän runoelman ensi säkeet »aurinkoisesta kylpyrannasta» yhä vieläkin korvissani helkähtelevät. Meille vahingoksi hän erosi jo kevätlukukauden alussa, mennäkseen ulkomaille. Kevätlukukaudella tuli taas uusi opettaja, tohtori Zetterman, ennestään matematiikan- ja fysiikanopettajamme; hän ei kyennyt puhaltamaan oikeata innostusta saksan opiskeluun. Väliaikoina saattoi joskus itse rehtori Kihlman, joskus Lindeqvist antaa hajatunteja, mikä sekin todistaa normaalipedagogien monipuolisia lahjoja.

VIII luokka toi mukanaan uuden ajan tuulahduksen. Silloin astui luokan eteen, luullakseni ensi kertaa normaalilyseon annaaleissa, pitkä, solakka, hempeä ja rakastettava neitonen Edla Winberg, myöhemmin professorinrouva Freudenthal. Pojissa tämä uusi ilmiö herätti osittain hämminkiä, osittain ihastusta. Kavaljeerit joukossamme heti osasivat ottaa oikean asenteen, lukemalla aluksi tarmonsa takaa, niin että saavuttivat hänen suosionsa. Näihin kuului muutamia luokan heikompia ja laiskempia oppilaita, jotka siten alusta pitäen hankkivat itselleen hyvät numerot. Luokan jurommat ainekset eivät reagoineet samalla tavalla, vaan pikemmin paheksuivat tällaista silmänpalvelusta, joka saattoi nuoren, kokemattoman opettajan turvautumaan »fiideksiin», huomaamatta ansiokkaampien aina tasaista työntekoa.

Pojat mielellään saattoivat hänet hämilleen. Kun esim, Hermann und Dorotheaa luettaessa sattui joku arkaluontoinen rakkauskohtaus, punastui nuori opettajamme neitseellisesti poikien mielihyväksi. Joka tapauksessa neiti Winberg viimeisen kouluvuotemme aikana säilytti luokan suosion miellyttävällä olemuksellaan, höllästä kuristaan huolimatta. Hänet tapasin myöhemmin elämässä eri tahoilla, ja vanha suopeus entisiä oppilaita kohtaan oli hänellä säilynyt himmentymättä. Että joka vuosi tapahtuva opettajien vaihto vaikutti jossakin määrin häiritsevästi saksankielen opintoihin, sen sain myöhemmin huomata, mutta muutamien etevien opettajien ansiosta oli tässäkin aineessa hyvä pohja laskettu.

Vuonna 1872 annetun koululain mukaan oli venäjänkieli lyseoissamme määrätty pakolliseksi aineeksi luokilla II—V, yläluokilla muuttuen vaihtoehtoiseksi kreikan kanssa. Venäjänkielen alkeita opetti etevä, mutta vaativa maisteri E.W. Palander, myöhemmin Hämeenlinnan suomalaisen normaalilyseon venäjänkielen lehtori. Hänen johdollaan luimme Palanderin lukukirjaa ja opimme sekä ääntämisen että kieliopin kannalta koko hyvin tätä vaikeaa kieltä. Vielä nytkin, vaikken ole ollut venäjänkielen kanssa tekemisissä 60 vuoteen, muistan monet hauskat sanat ja otsakkeet ulkoa.

Jo seuraavana vuonna siirtyi Palander Hämeenlinnaan, ja nyt saimme omalaatuisen, toisille hauskan, toisille ikävän opettajan Mikael Smirnoffin, poikien kesken »Smiri» tai »Mischa». Hän oli aivan nuori, parraton mies, Esplanadilla usein nähty ja Kappelissa istuja. Minun muistissani hän säilyy epätasaisena opettajana. Väliin hän oli loistotuulella; silloin opetus kävi luistavasti ja hauskoja kaskuja sinkoili. Toisin vuoroin, luultavasti »viftin» jälkeen, hän oli äreä, ei viitsinyt opettaa, vaan moitiskeli luokan heikompia aineksia. Yläluokilta hänestä kerrottiin paljon sukkelia, meheviä juttuja, jotka kuitenkin olen unohtanut, kun en silloin ollut hänen oppilaansa.

1870-luvulla oli ranska lyseoissamme vapaaehtoinen aine. Koska harrastin kieliä, en hennonut jättää sitä lukematta, vaikka työtä yläluokilla muutenkin oli riittävästi, varsinkin matematiikassa. Meillä oli onni V luokalla saada opettajaksemme Lausannesta kotoisin oleva ranskalainen L.G. Biaudet. Hän oli erittäin taitava kielenopettaja ja piti huolta yhtä paljon ääntämisestä ja kieliopista kuin tekstinluvusta. Ploetzin kieliopin rinnalla luimme laajaa tekstikirjaa Chrestomathie française, jonka oli kirjoittanut sveitsiläinen pedagogi ja kirjailija Vinet. Hänen muistopatsaansa tapasin 30 vuotta myöhemmin Lausannessa, käydessäni kasvatusopillisella stipendimatkalla.

Ranskan tunneilla ei ollut kuin kourallinen poikia, mutta sitä paremmin opimme. Todisteeksi siitä tahtoisin mainita, että kun 1905 kävin mainitulla opintomatkallani Sveitsissä ja Pariisissa, enkä ollut ranskaa opiskellut muuta kuin koulussa ja sitten lyhyen aikaa ottanut Helsingissä ranskankielen puhetunteja, kuitenkin matkallani selvisin välttävästi, sekä keskustelussa että kouluopetustunneilla käydessäni. Biaudet oli varmaan parhaita kielenopettajiani, mutta niin rasittunut ylenmääräisestä työstä, että pojatkin sen huomasivat hänen väsähtäneistä ilmeistään aamupäivän viimeisillä tunneilla. Hän ylläpiti vaivattomasti hyvää kuria, mutta joskus hänkin suuttui. Silloin hän saattoi sorahtavalla äänellä lausua: »Jag straffar inte ofta, men när jag straffar, straffar jag duktigt» (en usein rankaise, mutta kun rankaisen, niin rankaisen ankarasti). Biaudet oli samalla yliopiston ranskankielen lehtori ja kuoli aikaisin luultavasti liiallisen työn ponnistuksista, v. 1898.

Aritmetiikkaa opetti I luokalla terävästi, vilkkaasti ja nasevasti Kockström. Hän antoi varmat perusteet tässä tärkeässä aineessa niinkuin muissakin. II luokalla astui pikkupoikien eteen lyhytkasvuinen, pyylevä, hyvänahkainen herrasmies, yliopettaja A.F. Laurell. Luokka hengähti helpotuksesta, kun tuo muhoilevan ystävällinen opettaja otti matematiikan ohjakset käteensä Kockströmin jälkeen. Hän sai nimekseen »Megan», koska aina l:n sijasta äänsi g:n (esim, ruotsin sanassa »mellan»).

Taitavasti, mutta flegmaattisesti hän sitten jatkoi matematiikan opetusta V luokkaan asti, saavuttaen poikien suosion ja kunnioituksen. Esimerkkinä siitä voin mainita, että III luokalla pojat saivat päähänsä eräänä markkinapäivänä ostaa ison rusinarinkilän, joka sitten joukolla vietiin Laurellin asuntoon lähelle koulua ja lahjoitettiin hänelle joko sovintouhriksi jostakin luokalla tehdystä kepposesta taikka ehkä vain erikoisen myötämielisyyden merkkinä. Ukko muhoili tyyneen tapaansa ja kutsui pojat sisälle hienoon salonkiinsa, sillä hän oli varakas vanhapoika. Vähän ajan perästä höyrysi suuri kahvipannu ruokasalissa, ja tuossa tuokiossa oli koko rinkilä syöty parempiin suihin, niin että ukolle jäi tuskin palaakaan. Mutta suurtyö oli suoritettu, ja luokan ja opettajan hyvät välit lujittuivat vuosi vuodelta.

VI luokalla saimme opettajaksemme komean ja lahjakkaan lehtori Alexander Strengin. Hän oli uljasryhtinen, suippopartainen, tuuheatukkainen mies, joka väliin innostuessaan pyyhkäisi komeaa tukkaansa taaksepäin. Hän opetti sekä geometriaa että algebraa. Muistan erikoisesti sen loogillisen selvyyden, jolla hän valaisi geometrian teoreemoja. Tuntui kyllä siltä kuin hän olisi enemmän tavoitellut muodollista loisteliaisuutta kuin älyn terävyyden kehittämistä, mutta joka tapauksessa hänestä jäi mieleen pirteän, eloisan ja ystävällisen opettajan kuva. Sama mies opetti myöskin suomalaisella osastolla ja myöhemmin Alkeisopistossa matematiikkaa ja tuli lopulta Kouluhallitukseen paljon puuhaavaksi matematiikan ylitarkastajaksi. — VII luokalla tuli taas uusi opettaja — nuori, miellyttävä ja selkeäajatuksinen tohtori F.L. Zetterman, josta on jo aikaisemmin ollut puhetta. Hän oli meillä vain yhden vuoden matematiikan ja fysiikan opettajana ja kuoli jo aikaisin.

VIII luokalla vihdoin tuli Laurellin kuoleman jälkeen yliopettaja, tri E.J. Mellberg, matematiikan, fysiikan ja trigonomerian opettajaksi. Pojat käyttivät hänestä nimeä »Tutlingen», en ymmärrä mistä syystä. Hän oli lyhyt, hintelä, vilkas ja kimeä-ääninen herra, jolla oli pitkät viikset ja kultasankaiset silmälasit. Luonteeltaan hän oli herttainen ja ystävällinen. Trigonometriassa hän oli taitava opettaja, koska muistan ylioppilastutkinnossa suorittaneeni pari sellaista tehtävää, kun taas matematiikka ja fysiikka tuottivat vaikeuksia monien opettajavaihdosten takia. Fysiikassa hän kai myös oli etevä, sillä myöhemmin häneltä ilmestyi paljon käytetty fysiikan oppikirja. Sittemmin tapasin hänet vielä Kasvatusopillisen yhdistyksen puheenjohtajana, jossa toimessa hän osoitti pirteää harrastusta, vaikka sortovuosien takia opettajain osanotto oli laimeaa. Hän kuoli jo 1905.

Kasvi- ja eläintiedettä ei vielä pidetty samassa arvossa kuin nykyään. Poikien tiedot ja harrastukset olisivat tällä alalla varmaan supistuneet paljon vähempään, ellei normaalilyseon keskiluokilla olisi ollut niin etevä ja ankara opettaja kuin lehtori K.J.W. Unonius, poikien kesken »Nisseksi» nimitetty. Hän herätti jonkunlaista innostusta kesäiseen kasvienkeräämiseen, sillä ei ollut helppo syksyllä palata kouluun ilman säädettyä alinta kasvimäärää, muistaakseni ensin 50 ja lopulta 200 kasvia II:lta VI luokalle asti. Eikä juuri kukaan uskaltanut käyttää monta vieraista herbarioista lainattua kasvia.

Yhtä ankarat olivat eläinopin tunnit. Kun muutamat V luokan oppilaat yrittivät pienestä luonnontieteellisestä kokoelmasta erotella vaikeita lintulajeja toisistaan allaolevan palikan eli »klossin» muodosta tai nilviäisiä ympäröivän lasitölkin eli »purkin» ulkoasusta, sai hän pian luokalla kuulla ivallisen sutkauksen: »Sinäpä näytät enemmän harjoittavan klossologiaa ja burkologiaa kuin zoologiaa.»

Vaikka Unonius kouluaikana tuntui pelottavalta, osoittautui hän myöhemmin tavatessani erittäin lempeäksi ja hienostuneeksi mieheksi. Hän asui vuosina 1897—99 naapuritalossa Katajanokalla, ja tapasin hänet sekä kodissaan että rouva Thérèse Hahlin, kälynsä, laulupiirissä, joka silloin tällöin kokoontui eri perheissä, usein Z. Topeliuskin vieraanansa.

Unonius julkaisi hyvällä menestyksellä sekä kasvi- että eläinopin oppikirjan, joista jälkimmäistä luettiin jo minun aikanani. Kasviopissa käytettiin J.V. Alceniuksen »flooraa», jonka mukaan myös kasveja tutkittiin. Kun on puhe eläintieteen oppikirjasta, johtuu mieleeni pari kaskua ennenmainitusta A.S. Roslundista, joka ensimmäisenä oli jäänyt VI luokalle, tullen siten luokkatoverikseni.

Hän ei ollut loistokyky eläintieteessä sen paremmin kuin muissakaan aineissa. Kerran hän välitunnilla asteli luokan sivukäytävällä kiihkeästi edestakaisin päntäten kirjasta konemaisesti lauseen alkua »Stören är en fisk, stören är en fisk, aj jessus ändå, va' de' ä' svårt» (sampi on kala, sampi on kala, ai jesta sentään kuinka vaikeata). Nämä sanat tulivat sitten koulupoikien huulilla siivekkäiksi sanoiksi, kun Roslundin r-äänne pahasti sorahti ja s sammallettiin esille häälyen l:n ja sh-äänteen välillä. Toisena kertana meillä oli eläintieteessä pelätyt kirjalliset kokeet. Roslund ähkyi ja tuskaili pulpettinsa ääressä. Kun Nisse tapansa mukaan kulki ympäri luokkaa tähystäen silmälasiensa takaa, harjoitettiinko jossakin »lunttausta», joutui hän myöskin Roslundin kulmalle ikkunan ääreen. Roslund säikähti ja kätki avatun kirjansa nopeasti pulpettiin. Nisse kysyi purevan ivallisesti, mitä Roslund puuhasi. Tämä hämmentyneenä vastasi: »Aj jessus, magistern, aj jessus, magistern, int’ lunta' ja', ja' så' bara efter var Caprimulgus häckar_» (ai jesta, maisteri, aj jesta, maisteri, en minä luntannut, katsoin vain, missä kehrääjälintu pesii).

Piirustuksessa oli minun aikanani opettajana Elis Lagerblad, sama mies, joka opetti maantiedettä ja ruotsia. Erikoista halua en tähän aineeseen koskaan tuntenut enkä myös mitään kykyä osoittanut. Kuuluin noihin epämääräisiin keskitason oppilaihin, jotka tekivät työnsä velvollisuudentunnosta. Lagerblad oli tässäkin aineessa taitava opettaja, mutta tunsin aina heikkouteni sekä piirtämisessä että perspektiiviopissa. Sitä oudommalta on minusta tuntunut, että yksi tyttäristäni on tullut taidemaalariksi ja toinen osoittanut taipumusta kuvanveistoon. Tämä ei olekaan minun perintöäni, vaan vaimoni suvussa on moni osoittanut silminnähtävää luontumusta sille alalle.

Jos piirustus oli minusta ikävä aine, oli laulu sitä hauskempi. Olin keskiluokilla saanut jonkun verran pianonsoiton harjaannusta ja jatkanut sitä rehtorin määräyksestä virsien soitolla koulun rukoushetkinä. Tämä musikaalinen pohja oli suureksi avuksi laulutunneilla.

Aliluokilla oli opettajana tunnettu laulumies, maisteri Taavi Hahl, joka sai pojatkin innostumaan lauluun. Erikoisesti muistan ne hupaiset hetket, jolloin keräännyimme prof. Aspin voimistelusaliin Mariankadun 4:ään, missä siihen aikaan yhteisharjoituksia pidettiin. Adventtia varten harjoitettiin säännöllisesti Hosiannaa Nikolainkirkossa laulettavaksi. Minulla oli korkea, heleä sopraano, ehkä perintönä äidiltäni, mutta kun yläluokilla alkoi konventinlaulu, olin heti mukana, vaikka en ollut kunnollisesti selvinnyt äänenmurroksesta. Lauloin ensi bassoa kvartetissa, mutta äänen entinen mehevyys oli kadonnut.

Kuitenkin antoi minulle musikaalinen pohja etusijan nuottien varmassa tuntemisessa ja siitä johtuvassa laulunvarmuudessa. Otin I bassona osaa kvartettilauluun, jossa I tenorina oli Kalle Sjöman, ennenmainitun soitonopettajani veli, II tenorina Gabriel Lagus, erinomaisen musikaalinen toveri naapuritalostani, ja II bassona Georg Wilenius, komeaääninen, mutta ei tarkkakorvainen laulaja. Me kaikki, paitsi Sjöman, joka jätti laulun sikseen, jouduimme ylioppilaina, kukin vuorostamme unelmiemme luvattuun maahan, silloin kuuluisaan ja suosittuun M.M.-laulukuntaan.

Tämän ohella kuuluimme yläluokilla koulun sekakuoroon sellaisten opettajien kuin Nils Kiljanderin ja Martin Wegeliuksen johdolla. Jälkimmäisen aikana lauloimme monta sievää sekakuorolaulua hänen toimittamastaan kokoelmasta Från när och fjärran, joka siitä lähtein on säilynyt tallessani kalliina nuoruudenmuistona.

Voimistelu pääsi nuoruudessani yhä huomatumpaan asemaan. Luonnollisesti poikia aina ovat huvittaneet reippaat liikkeet, pallonlyönti ja muut leikit sekä ulkourheilu. Minun luokallani sattuikin miltei koko kouluajan olemaan opettajana innokas, etevä ja hauska opettaja, maisteri Mauritz Waenerberg, liikanimeltään aina »Mowitz». Hänen reippailla otteillaan oli tavaton kyky saavuttaa poikien suosio, ja tuntui siltä kuin hän olisi ollut vanhempi toveri.

Koska haluni ei oikeastaan vetänyt sinne päin, olin muutamissa vapaissa ja sauvaliikkeissä jotensakin kömpelö, mutta hyppyleikeissä, varsinkin »plintin» yli hypättäessä, olin mielestäni aika pukari. Waenerberg opasti meitä myöskin ulkoilmaurheiluun. Olin innokas osanottaja esim, pallonlyöntiin »tre slag och ränna», jota harjoitettiin sekä kotipihoissa että Kaisaniemessä tai Hietalahden torilla; tämä oli siihen aikaan laaja, rakentamaton ja koillinen alue Albertinkadulta rantaan saakka. Siellä oli illan hämärtyessä kuitenkin vähemmän hauskaa, koska usein eri koulujen oppilaat joutuivat käsikähmään taikka toisin vuoroin yhteisenä rintamana ilmisotaan katupoikien tai kisällien kanssa. Vaarallista tämä leikki oli siitä syystä, että nämä sen ajan huligaanit toisinaan turvautuivat kivien linkoamiseen, jota uhmasivat ainoastaan väkevimmät meidän joukossamme.

Toinen suosittu urheilu oli silloin luistelu. Kun marraskuun ensimmäiset kylmät alkoivat ja Töölön lahti aluksi jäätyi, oli koulupojilla kuumeinen halu päästä luistimiaan koettamaan. Töölön lahtea ulottui silloin vielä pitkä taival nykyisen asematalon ja postitalon liepeille, joten kaasutehtaan kapeata katua pitkin pian jouduttiin jäätikön reunaan. Siellä oli reipasta tehdä temppuja ja luistella kilpaa, vaikka nenää nipisti ja sormet kohmettuivat. Aluksi luisteltiin myös Kaisaniemen pienellä lammella, johon kuitenkin kyllästyttiin, koska siinä oli liian ahdas liikkuma-ala.

Hiihtämistä en muista kouluaikanani juuri ollenkaan harjoitetun Helsingissä. Siten minunkin sukseni tulivat käytäntöön vain joululomina kotipuolessani Kirvussa. Nykyajan yleisiä urheilulajeja — jalkapalloa, golfia, bandypeliä, kiekonheittoa, nyrkkeilyä, painia — ei siihen aikaan Suomen koulupoikamaailmassa vielä tunnettu eikä siis sitä kilpailukiihkoa, joka on nykyajalle ominainen piirre, mielestäni liikoihinkin menevä.

Uusi koulutalo Ratakadun 2:ssa

Kun vuoden 1872 uuden koululain perusteella suomalainen normaalilyseo perustettiin Hämeenlinnaan, syntyi koko maan suomenkielisessä väestössä tyytymättömyyttä valtiomahdin toimenpiteen johdosta. Olihan ruotsalaisen normaalilyseon suomalaisella osastolla ollut riittävä määrä oppilaita, eikä ollut mitään järjellistä syytä siirtää suomalaista opinahjoa pois pääkaupungista. Se oli kielikiihkon aikaansaama järjestely ja käsitettiin taisteluhansikkaaksi kasvavaa suomalaisuutta vastaan.

Syntyi yleinen innostus koko maan suomalaisessa väestössä, jotta saataisiin Helsinkiin yliopistoon vievä suomenkielinen oppilaitos poissiirretyn sijaan. Täten syntyi n.s. Suomalainen alkeisopisto, joka alusta alkain, v:sta 1872, sai riittävän määrän oppilaita ja siten aloitti toimintansa. Nyt ruvettiin yli maan keräämään varoja oman rakennuksen aikaansaamiseksi uudelle oppilaitokselle vapaaehtoisin lahjoin. Jo syksyllä v. 1878 vihittiin Ratakadun 2:ssä uusi Alkeisopiston talo toimeensa innostuneen mielialan vallitessa.

Uusi rakennus oli kolmikerroksinen ja siksi laaja, että Alkeisopiston kuusi luokkaa täyttivät vain puolet rakennuksesta. Silloin siirrettiin syksyllä v. 1878 saman katon alle, talon oikeanpuoliseen sivustaan, koko ruotsalainen normaalilyseo, jonka yhteydessä olleiden suomalaisten luokkien viimeiset oppilaat olivat edellisenä keväänä tulleet ylioppilaiksi. Täten me VII-luokkalaiset jouduimme samanaikuisiksi kuin Alkeisopiston korkein luokka ja pääsimme sen mukana ylioppilaiksi 1880.

Alkoi uusi kausi normaalilyseon elämässä. Työskentelimme saman katon alla suomalaisen opiston kanssa, mikä seikka olisi voinut tuottaa hankaluuksia erikielisten koulupoikaryhmien kesken. Mutta koska suomalainen osasto oli jo pitkät ajat työskennellyt rinnan ruotsalaisen kanssa, niin ehkä yhteiset perinteet vaikuttivat, ettei myöskään alkeisopistolaisten kanssa tietääkseni syntynyt mainittavia riitaisuuksia tai yhteenottoja. Ehkä osaltaan yhteisymmärrykseen myöskin vaikutti molempien rehtorien järkevä johto. Meidän rehtorimme, Alfred Kihlman, oli tunnettu fennomaani, ja opettajistossa oli muita samanmielisiä, joten silläkään taholla ei päässyt ilmenemään nyrpeämielisyyttä toista koulua kohtaan.

Kun helmikuussa 1936 ennen vanhan talon repimistä Kasarminkadun varrella uusi omistajisto Ahlström & C:o oli järjestänyt muistojuhlan entisen normaalilyseon oppilaille, tulkittiin tod. valtioneuvos Aug. Ramsayn aloitteesta entisten koulupoikien mielialaa pienissä puheissa, jolloin sekä valtioneuvos Ramsay ruotsalaisen osaston puolesta että senaattori Otto Stenroth suomalaisen osaston edustajana vakuuttivat, ettei mitään keskinäisiä riitoja ilmennyt eri osastojen kesken, vaan päinvastoin tarpeen tullen muodostettiin yhteisrintama kahakoissa katupoikien kanssa.

Näin vietettiin siis kaksi viimeistä kouluvuottani yhteissovussa erikielisten ryhmien kesken, vaikka tosin ei syntynyt lähempää seurustelua kuin että molempien koulujen konventit solmivat veljeyssiteitä keskenään, käyden vuorotellen toisen koulun konventeissa, jotka siihen aikaan pidettiin kodeissa. Tämä veljeily kuitenkin supistui siihen, että muutamat harvat edustajat, jotka hallitsivat toisen koulun kieltä, tällöin suorittivat kummankin koulun edustustehtäviä. Näin muistan minunkin kodissani kerran olleen konventin, jossa oli läsnä pari kolme alkeisopistolaista.

IV

LOMA-AJAT KIRVUSSA

Kotimatka jouluksi

Kun ensimmäisen lukukauden jälkeen vuonna 1870 lähdimme kotimatkalle Kirvuun, oli rautatie valmistunut Viipuriin asti. Muistaakseni matkustimme me pojat kaksin ja opimme matkalla ulkoa kaikki asemat Helsingistä Viipuriin; se luettelo pysyi sitten pitkät ajat muistissa, kunnes alkoi ilmestyä uusia väliasemia. Täti oli varustanut meidät suurilla voileivillä, joita haukkailimme pitkin matkaa, tarkastellen vuoroin ohikiitäviä maisemia, vuoroin monenlaisia matkakumppaneita.

Siinä oli talonpoikaisukkoja Karjalan puolelta, piiput hampaissa, siinä oli lihavia venäläisiä »maatushkoja» vaatemyttyineen ja kirjavine huiveineen, oli koulupoikia ja -tyttöjä talvisissa tamineissaan, ja keskellä vaunua asteli arvokas konduktööri, mustassa takissaan hopeanväriset kiiltonapit. Viipurin asemalle tultiin klo 7 iltapimeässä, ja vastassa oli hauska näky. Laajassa, öljylampuilla valaistussa eteishallissa seisoi ovensuussa Kirvun pappilan Salakka-renki kahden suuren mytyn ääressä, jotka sisälsivät kotoa lähetetyt turkit ja vällyt.

Kun hän puhutteli aito karjalaisella murteella meitä helsinkiläispoikia, jotka olimme tottuneet kuulemaan miltei yksinomaan ruotsia, tuntui kuin olisi kotoinen tunne lehahtanut vastaan häivyttäen kaikki suurkaupungin muistot. »Mite työ nyt jaksatta ja kui teill kuuluu?» tuntui perin lämmittävältä puheelta, jatkonaan: »Kui vällee myö täst männää reissuu?»

Ja nyt ei muuta kuin kiireesti pukeutua, sillä yöksi oli ennätettävä Pullisen majataloon, 30 kilometrin päähän. Isäni sudennahkaturkki käärittiin ympärilleni ja kiinnitettiin lujasti paksulla punaisella vyöllä, karvalakki painettiin päähän, harmaat huopasaappaat vedettiin jalkaan ja kirjavat Kirvun kintaat käsiin. Kun veljeni oli puettu toiseen lammasnahkaturkkiin ja muuten samanlaisiin varusteihin, pääsimme tuskin kävelemään. Meitä saattoi lähinnä verrata jäykkiin nukkeihin, joita olimme nähneet Helsingin markkinoilla näkymättömän käden ohjaavan marionettiteattereissa.

Sitten seurasi uusi »pakkaus», kun renki nosti meidät pappilan leveään rekeen ja sulloi heinäiselle alustalle reen takanojaa vasten, vällyjen piiloon, niin että jalat tuskin sopivat kapsäkkien väliin ja vain nenännipukka pisti esiin korkeasta kauluksesta. Tämmöinen toimenpide olikin hyvin tärkeä, sillä minulla on se muisto, että 1870-luvun talvet ainakin joulun aikaan olivat ankaria pakkassäitä, jolloin vilustumisen vaara oli suuri, kun matkattiin avokenttien yli tai oikoteitä metsäjärvien poikki. Rattoisalta tuntui, kun kulkuset alkoivat helistä ja lumi narskui reen jalasten alla. Tähdet tuikkivat kylmästi öiseltä taivaalta, ja pakkanen alkoi nipistää nenää, jota täytyi siirrellä oikealta vasemmalle kauluksen turviin. Aluksi oli poikettava Revonhännän kulmalle leipuri Vaittisen taloon, josta ehdottomasti oli ostettava pari tuoreuttaan höyryävää Viipurin rinkilää kotiväelle tuliaisiksi.

Tällainen lähtönäytelmä uudistui sitten joka talvi. Muutamia vuosia myöhemmin, kun vanhemmat sisareni jo kävivät Helsingissä koulua, oli meillä tapana Viipurin asemalta poiketa tunniksi entisen Kirvun nimismiehen Henrik Reinhold Olsonin luo, josta oli tullut Viipurin kaupunginvouti. Hänen puolisonsa, Amanda-täti, oli äitini hyvä ystävä eikä sallinut meidän koskaan sivuuttaa hänen kotiansa, jossa höyryävä tee ja voileipäpöytä olivat tervetulleita ennen matkallelähtöä. Se herttainen kohtelu, jota me ystävällisen sedän ja tädin puolelta saimme kokea, on jäänyt meille unohtumattomaksi muistoksi.

Viipurista sitten lähdettiin useimmin pakkasessa tai pyryssä taivaltamaan Antrean tietä Kirvuun päin. Antreassa oli näet herttainen majatalo, Pullisen »kestkiivari», jossa aina otettiin matkustavia perin ystävällisesti vastaan. Isäntä, etevä maanviljelijä, oli isäni tuttavia ja kohteli meitä nuoriakin hyvin suopeasti. Mutta erikoisesti emäntä koetti herttaisella tavallaan tehdä yöolon meille mukavaksi ja hauskaksi. Maitoa kuumennettiin, perunat ja kinkut pantiin pöytään, ja itsellämme oli kotoa laitetut herkulliset eväät. Pehmeillä olkivuoteilla nukuimme yömme sikeästi ja aamuhämärissä jatkoimme matkaamme.

Kun tulimme Vuoksen partaalle, tuntui välistä kaamealta lähteä lautalla avonaisen virran yli, jonka rannat olivat jäässä, mutta keskiväylä useimmin avoin. Kuukaupin kylän harjulta laskeutuessamme alas mustalle virralle päin olimme kuin syöksymässä suoraan Tuonelan jokeen. Mutta tottuneet miehet ohjasivat lautan ensin vastavirtaan ja sitten myötävirtaan, niin että ehjinä pääsimme toiselle rannalle.

Sieltä taivalsimme halki Antrean kirkonkylän oikotietä Liikolan kylän kautta Kirvuun päin. Tämä matka tuntui kovin runolliselta. Väliin reki liukui kaltevaa tietä tiheän viidakon tai männikön läpi, jolloin huurteiset oksat sipaisivat silmiä; milloin ajettiin kirkasta kieräjäätä metsälampien poikki, nousten kuoppaista tietä yli kivien ja kantojen seuraavalle mäelle, johon oli lunta enemmän kasautunut. Kylän kohdalla häämötti harmaita, salaperäisiä seiniä puiden lomitse, ja pihan kautta kulkiessa ei usein näkynyt ihmishahmoakaan, sen sijaan lumiset puut näyttivät muodostavan kummallisia kuvioita, milloin karhun, milloin satuolennon tapaisia, ja ne kiihottivat mielikuvitusta.

Kun vanhempina olimme koulussa lukeneet Topeliuksen runoja, teki mieli hyräillä hänen rekipolskaansa, johon soveltuu Hollolan polskan sävelmä. Otto Mannisen käännöksestä tässä säkeitä:

    Räiskis! metsän puissa paukkaa pakkanen.
    Ryskis! horjuu honka painissa jo sen.
    Pitkin lunta kuusi kuvajaisen loi;
    tuuheana turkki iät vihannoi
    metsän sulho nuori, suora, sorja.
    Tuhannen on tähden tuike kutreissaan,
    kruunua ei moista ruhtinaillakaan.

    Hei hop, laukkaa hopeaista siltaa jään.
    Ei jok' aukko, avanto meit’ estäkään:
    Alla aavat seljät, syvät pauhuisat,
    päällä tähdet heljät, vienot, rauhaisat,
    kimmeljuovat kirkkaat jäähän luovat.
    Sees on taivas, kuulas syvyys pohjaton,
    kaunis kuolla ois, mutt' elo kauniimp' on.

Nimikkohevoseni alkaa jo höyrytä ponnistellessaan mäkiä ylös ja alas, ja nuorten mielikuvitus kiihtyy innosta, kuta lähemmäksi tulemme kotitanhuvia. Pian ollaan pappilan vastapäisellä rannalla, tulet väikkyvät kirkonkylän asunnoista, ja pappilassa rannan puoliset ikkunat kimmeltävät sytytetyistä lampuista lapsia kotiin odotettaessa. Mielessä soivat vastustamattomasti rekipolskan viimeisen säkeistön sanat:

    Soios yöhön tyyneen, sorja kulkunen!
    Vieös, varsa norja, virstat vilisten!
    Kotona jo kohtaa ensi koite koin;
    hohtaa metsät, hohtaa posket purppuroin;
    pikku seikka vain on kuperkeikka.
    Kas, mit' yöstä tulta tuolla tuikuttaa?
    Tähti, kodin kultalieskö leimuaa?

Jo olemme laskeutuneet jäälle, hevonen laukkaa hyvää kyytiä ja hirnuu kotihevosille. Noustaan uimahuoneen kohdalla kotimäkeä ylös, sivuutetaan punainen sauna ja rannanpuoliset huurteiset jättiläispajut. Vielä pyöräys tallin ja karjakartanon ohitse ja käännös kotiportista suoraan pappilan portaiden eteen. Ikkunoissa loistavat valot, portaissa kuuluu töminää, kaksinkertainen ovi aukeaa, ja eteisessä seisoo pyylevä äitikulta käsivarret ojossa valmiina vastaanottamaan kauan poissa olleet lapsensa avoimeen syliinsä. Vasemmalta avautuu ovi, ja isämme laiha ja kumarainen hahmo tähystää tutkivasti kotiintulijoita.

Kun ensi tervehdykset on vaihdettu ja turkit ja tamineet riisuttu sekä kapsäkit kannettu eteiseen, siirrytään isoon saliin, jossa kattokruunun kynttilät lekkuvat tervetuliaisiksi ja pehmeät raitaiset matot luovat lämpimän kotitunnun sydämeen. Astutaan huoneet läpi ja huomataan kaikkien esineiden olevan entisillä paikoillaan. Tervehditään siskoja ja palvelijoita, jotka pitkänä rivinä saapuvat vastaan. Istuudutaan saliin, isä keinutuoliin, äiti nojatuoliin, ja me lapset saamme tehdä selkoa matkastamme ja oloistamme kaukaisessa pääkaupungissa.

Kohta kuuluu äidin kutsuva ääni, ja koko perhe siirtyy ruokasaliin nauttimaan äidin verrattomista herkkuruuista, — lihapalleroista, perunapullista, hernerokasta ja hillolla täytetyistä ohukaisista. Kun vielä on juotu kuumat kahvit tuoreiden vehnäpullien ja piparkakkujen kera, olemme jo niin kylläiset, että tuskin jaksamme siirtyä uudelleen saliin kuuntelemaan äidin herttaisia tervetuliaissäveliä, isärovastin istuessa muhoilevana piippu hampaissa keinutuolissa katsellen lasten hymyileviä kasvoja.

Illemmällä koko perhe siirtyy isän kamariin, täyttäen hänen nahkasohvansa ja tarinoiden matkan tapahtumista. Pikkusiskot tirkistävät ovelta ihmetellen kaukaa tulleita matkalaisia, karkaavat äidin syliin ja nukkuvat pian suloisissa unelmissa omassa kamarissaan. Muutkin vetäytyvät vähitellen yöpuulle, ja kotiintulon ihana tunnelma tekee nuoret mielet onnellisiksi.

Joulunvietto

Jo aikaisin jouluaaton aamuna olivat talon rengit saaneet määräyksen noutaa metsästä hevosella rehevän ja täyteläisen kuusen, joka asetettiin ulkoeteiseen jonkun verran sulamaan, jotta se voitaisiin siirtää keskelle salin lattiaa. Kun vieraskamarin nurkkiin ja lipastonlaatikkoihin alkoi keräytyä kaikennäköisiä paketteja, oli lasten uteliaisuus suuri päästä kurkistamaan niiden sisältöön. Äidillä oli täysi puuha pidättää heitä. Samalla he itsekin olivat hyvin salaperäisiä siitä, mitä voisivat lahjoittaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.

Päivällisen aikaan täytyi ovetkin lukita, etteivät pikkulapset pääsisi kuusen ihmeitä urkkimaan. Ja sitten otettiin vanhoista tallepaikoista esille jos jonkinlaisia helyjä, kultaisia joulutähtiä, kimaltavia hopeanauhoja, lippuja ja muita koristeita sekä punaposkisia omenia, piparkakku-ukkoja ja -eukkoja ja koreanauhaisia konvehteja. Kaikki joululahjat sijoitettiin suuriin vasuihin vierashuoneeseen. Kun oli aterioitu, silloin herkkuina joulukinkku, lipeäkala, riisipuuro ja luumutäytteiset joulutortut, läheni vihdoin jännittävä joulupuun sytyttäminen. Me pojat saimme isompina olla siinä toimituksessa mukana, kunnes ovet avattiin ja koko tyttölauma ryntäsi sisään silmät suurina ihastellen joulukuusen koreutta.

Lapset pyörivät piirissä joulukuusen ympärillä laulaen: »Joulupuu on sytytetty, joulu on jo ovella.» Äiti istahti pianon ääreen, samalla kun ruokasalin ovelta alkoi näkyä palvelijoiden juhlapukuista joukkoa, piikoja ja renkejä sekä vähän kirkkoväkeäkin, jotka olivat yöpyneet tuparakennukseen, mennäkseen jouluaamuna kirkkoon. Nyt veisattiin yhteisesti jouluvirsi, isäni piti lyhyen rukouksen ja luki jouluevankeliumin. Ja sitten alkoi joulunamusten jako, jolloin palvelijatkaan eivät jääneet ilman osuuttansa. Kirkkoväkeä kahvitettiin ruokasalissa, ja sillä välin salista kuului lasten iloista huutoa ja temmellystä.

Jonkun ajan kuluttua soi aisakello, ja eteisen ovesta astui saliin nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin laittautunut valkopartainen ja karvalakkinen joulupukki lasten suureksi hämmästykseksi. Pukki sanoi tulevansa kaukaa Lapin maalta ja tuovansa joululahjoja kaikille kilteille lapsille. Joka lapsen täytyi astua esiin joulupukkia kättelemään ja vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Pienokaisia kovin pelotti, mutta samalla mielihyvän puna hehkutti poskia, kun heidän täytyi luvata olla koko vuoden aikana kilttejä.

Ja sitten sateli joka taholle monilla lakkasineteillä varustettuja lahjapaketteja, joiden avaamiseen lasten kärsivällisyys ei mitenkään tahtonut riittää. Sieltä tuli pahvilehmiä ja -lampaita, marsipaanipossuja ja nukkevauvoja, kuvakirjoja ja piirustuskojeita. Meille pojille saattoi tulla ratsastettava keinuhevonen, tinasotilaita ja metalliset pikkurattaat hevosineen, puhumattakaan äidin itsensä kutomista villapaidoista ja punaraitaisista villasukista taikka aito kirvulaisista valkoisista tai kirjavista kintaista. Äiti sai lapsilta Helsingistä ostetun pöytäliinan ja isältä leninkikankaan. Isälle antoivat lapset suuren virsikirjan tai postillan ja pienemmät almanakan. Palvelijoille äiti jakeli karttuuniesiliinoja ja joululehtiä, ja isä antoi kullekin joulurahaa.

Kun lapset olivat keränneet lahjansa kukin eri talteen ja »sisäpiika» oli puhdistanut lattian valtavista paperikasoista, kutsuttiin perhe ruokasaliin, jossa odotti suuressa »samovaarissa» höyryävä tee tuoreiden vehnästen, sokerileipien, hirvensarvien ja piparkakkujen kera. Tämän jälkeen lapset heti komennettiin nukkumaan, mikä olikin tärkeätä, kun seuraavana aamuna oli jo kello 6 mentävä joulukirkkoon. Pikkulapset eivät hennoneet luopua nukkeuutuuksistaan, jotka asetettiin vuoteisiin pieluksille heidän viereensä. Ja sitten äiti ja isä kulkivat vuoteelta vuoteelle kuuntelemassa lasten iltarukousta:

    »Gud som haver barnen kär,
    se till mig som liten är;
    vart jag mig i världen vänder,
    står min lycka i Guds händer.
    Lyckan kommer, lyckan går.
    Den Gud älskar lyckan får.»

ja toivottivat kaikille hyvää yötä.

Jouluaamuna kantoi sisäpiika jo kello 5 halkoja uuneihin, ja pian räiskyivät iloiset takkavalkeat useimmissa huoneissa. Äiti hääräili keittiössä ja meni sitten sytyttämään valot kattolamppuihin ja kynttilät kaikkiin ikkunoihin. Nyt herätettiin lapset, ja se oli vaikea tehtävä, kun nukkumatti väkisinkin piteli pauloissaan. Salista kuultiin jo isän harjoittavan kirkkomessuja äidin säestämänä, ja pikkusiskot hyppelivät paitasillaan ympäri, uudet nuket kainalossaan. Suuri kahvipannu ja tuoreet sämpylät odottivat perhepiiriä, ja keittiön puolelta kuului iloista puheensorinaa ruualle kokoontuneen palvelijakunnan pöydästä.

Jo helkkyivät pihalta aisakellon ja kulkusten äänet. Nimikkohevosemme Into ja Putte seisoivat leveiden kirkkorekien edessä korskuen ja höyryten tuimana talviaamuna. Pian koko perhe oli pukeutunut talvitamineihin; palvelijat vyöttivät lujasti turkit lasten ympärille, joista vain pienimmät jäivät kotiin. Lapset sullottiin isoon rekeen, ja sisäkkö peitteli huolellisesti vällyihin. Salakka-Tuomas ja Petun-Yrjö läimäyttivät ohjasperillä hevosia, ja pappilan joukko ajoi aamutähtien vielä tuikkiessa hyvää kyytiä läpi pitkän koivukujanteen kirkolle päin, joka mäen töyräällä hohteli satojen kynttiläin häikäisevässä loisteessa.

Kylän eri kulmilta näkyi valaistuja tupia valkoisten lumikenttien takaa, ja »Riihimäeltä» tallusti tummia hahmoja juhla-asussa kirkkoa kohti, aina väliin astuen kinokseen ohiajavien kirkkomiesten tieltä. Kirkkomäellä oli tungokseen asti väkeä, pakkasessa tömistellen jalkojaan ja kirjavakintaisilla käsillään lämmitellen palelevia korviaan. Eukot eivät kylmästä värisevinäkään malttaneet olla kertomatta kotikylän uutisia ja niiasivat syvään molemmin puolin tietä, kun rovasti ja pappilan joukko saapuivat.

Pappilan naisväki kulki suoraan eteenpäin jylhän korkean kellotapulin ohitse pääportaille, josta urkulehterin alitse mentiin suoraan säätyläisille varattuun keskipenkkiin. Isä meni meidän poikien kanssa oikealle, sakastin puolelle, missä kirkonpalvelijat ja monet maalaisisännät juhlailme kasvoillaan odottivat pappien tuloa. Suntio solmi turkinkauluksen alitse mustan kaavun papin selkään, valkoisen papinkauluksen hohtaessa turkin rintapielistä. Vielä silmäys isoon virsikirjaan, määräys laulettavista virsistä lukkarille, ja nyt isäni oli valmis astumaan kappalaisen kanssa alttarille.

Me pojat menimme alttarin ohitse papinpenkkiin, josta oli vapaa näköala yli koko kirkon. Alttarilta oikealle olivat penkit ahdaten täynnä naisväkeä, ja vasemmalla puolella istui vanhempi miesväki. Nuoriso täytti lehterit molemmin puolin kirkkoa, ja urkulehteriltä lukkari apulaisineen hoiti veisaajan virkaa. Kun kirkko vielä siihen aikaan oli lämmittämätön, kuului joka puolelta jalkojen töminää ja yskimistä, ja hengityksestä muodostui harmaata huurua jääkylmään kirkkoon. Kynttilät lekottelivat alttarilla korkeista jalustoistaan, ja vaskikruunujen monilukuisista kynttilöistä hohti häikäisevää valoa. Tähän ympäristöön soveltuivat mainiosti alttarilta luetut jouluevankeliumin sanat: »Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valon.»

Kun alttaritoimitus oli päättynyt, lauloi lukkari jonkun jouluvirren. Vanhasta virsikirjasta vielä kaikuu korvissani kaunissävelinen, mutta epärytmillinen säkeistö:

    »Ah Jeesuinen, minun Herraisen,
    Tule minun sydämeeni karsinaiseen...»

Kun liiat tavut eivät sopineet sävelmään, oli vanhan ajan lukkareilla tapana kaikenlaisilla sävelkuvioilla venyttää säveljaksoa, niin että sanat sopivat. Ja siinä taidossa meni vanha lukkari Räikkönen liiankin pitkälle.

Virren loputtua nousi isäni saarnastuoliin ja luki kaikuvalla äänellä jouluevankeliumin ylevät sanat, jolloin seurakunnan vanhimmat naisjäsenet isoista virsikirjoistaan ääneen tavailivat tekstiä papin mukaan, niin että kuului harrasta sorinaa läpi kirkon. Isäni selitti koruttomasti ja kansantajuisesti Raamatun kertomusta Vapahtajan syntymästä. Kun loppurukous oli luettu ja samoin rukous keisarin ja esivallan puolesta, kaikui kaunis loppuvirsi:

    »Kuin kirkkaasti kointähti koittaa...»

Kirkontäyteinen seurakunta poistui vähitellen. Kirkkomäki kuhisi mustanaan kansaa, hevoset hirnuivat, kulkuset soivat, ja kirkkoväki hajaantui päivän valjettua kukin kotikyläänsä.

Kotona pappilassa odotti lämmin aamiainen ja kirkkokahvittelu. Aamupäivä meni lapsilta lelujen ja kuvakirjojen ihailemiseen. Päivällisen jälkeen sytytettiin joulukuusi uudelleen, taas isä luki luvun jostakin hartauskirjasta, tavallisesti Lutherin postillasta, ja äiti soitteli lapsilleen illan ratoksi. Uni maistui makealta päivän ponnistusten jälkeen, ja talviyön joulurauha laskeutui yli pappilan.

Tapaninpäivänä kuului asiaan iltapäivällä mennä »Tahvanan ajoon». Molempien kirkkorekien eteen valjastettiin talon ruskeat ruunat. Toiseen rekeen sijoittui neljä vanhempaa sisarusta Salakka-Tuomaan kyydittäviksi, toiseen palvelustytöt, hekin jouluiloa nauttiakseen. Isä tavallisesti meni pitäjälle hartaushetkeä pitämään, ja äiti säännöllisesti jäi kotiin hoivaamaan pikkusiskoja. Illalla joskus mentiin kyläilemään taikka vieraiksi saapuivat Winterin tantit tai muut hyvät naapurit.

Vasta seuraavina päivinä jatkuivat nuorten arkityöt, käytiin hiihtelemässä puutarhan mäkirinteissä taikka lakaistiin jäälle tekemäämme luistinrataa, jonne joulupyryt olivat kasanneet paljon lunta. Joskus hyvällä kelillä sullottiin iso kirkkoreki täyteen nuorta väkeä ja sitten jonkun palvelijan ohjatessa kiidettiin hyvää vauhtia pappilan tuvan nurkalta jyrkkää ajotietä alas jäälle.

Pyry- ja pakkaspäivinä istuimme isossa salissa rakennellen palatseja ja torneja joululahjaksi saamamme pelin rakennuspalikoista, siirrellen lottopelissä arpanappuloita numerosta toiseen tai lueskellen kukin nurkassaan joulupukin tuomia seikkailukirjoja.

Koulun alkuvuosina Kirvussa oli tuskin nimeksikään säätyläisiä. Silloin oli paitsi pappilain väkeä ainoastaan venäläinen kauppias Kannin, jonka perheestä on jo aikaisemmin puhuttu. Hänen sivistyneellä rouvallaan oli Viipurissa sisar, neiti Sentshenko, jolla oli koululaisten täyshoitola.

Näistä koulutytöistä tuli usein joku jouluksi vierailemaan Kannisen perheeseen. Tämä oli meistä koulupojista perin hauskaa, kun säätyläisten seurapiirissä ei ollut ainoatakaan isompaa tyttöä. Ainakin kerran joululomalla kävivät Kanniset meillä ja me heillä viettämässä venäläistä joulua, ja silloin nuorten ilo oli ylimmillään. Saimme nimittäin joskus pyörähdellä piirileikeissä, joita pappilassakin käytettiin. Ajan tavan mukaan nämä olivat ruotsinkielisiä. Joskus vielä kaikuu korvissani iloinen sävel:

    Det brinner en eld, den brinner så klar,
    den brinner som tusende kransar;
    o, kunde jag den äran få,
    att med min sköna dansa.
    Sväng dig om, tag någ i hand,
    och dansa med mig mera!

taikka:

    Kom, kom, fager unge sven,
    kom, tag oss båda i dansen!
    Den ena giver jag en karg,
    den andra för jag i min borg.
    Här är glädje och ingen sorg,
    här skall bröllopet hållas.

Koulupojan posket hehkuivat ja sydän sykki, kun käsikädessä sai piirissä pyörittää sievää ja ujoa Rautalammin neitoa Olivia Englundia taikka pulleaa, hilpeätä, tummasilmäistä venakkoa Natasha Lukkashok'ia. Sisariani pyörittivät ujot koulupojat Sasha Kannin ja Hannes Malinen, Kirvun uuden kappalaisen poika.

Tällä tavoin riitti joululoman iloja päivästä päivään.

Käynti Rautjärven pappilassa

Isällä oli vanha ylioppilastoveri Otto Gustaf Blomgren, Säkkijärveltä kotoisin, joka oli osunut kirkkoherraksi Kirvun rajapitäjään Rautjärvelle. Hänen puolisonsa oli Hilma Rehbinder Räisälän pappilasta, jossa vanhempani olivat hänet nuorena tyttönä tavanneet isäni ollessa rovasti Rehbinderin apulaisena. Näin ollen oli luonnollista, että seurustelua pappisperheiden välillä jatkui sittenkin, kun he tapasivat toisensa naapureina uusissa olosuhteissa.

Me lapset olimme kovin mieltyneet setä Blomgreniin, näköjään juroon, vähäpuheiseen, rehtiin mieheen, jolta riitti meillekin paljon ystävällisyyttä. Vielä suurempi oli ihastuksemme täti Blomgreniin, hienosti sivistyneeseen, rakastettavaan naiseen, jonka vertaista herttaisuudessa en ole monta elämässäni tavannut. Hän oli äitini hyvä ystävä, ja senkin vuoksi oli lasten ilo suuri, kun Rautjärven pappilaiset, joista vanhimmat lapset Martti ja Heikki olivat sisarteni ikäiset, saapuivat meille taikka me vuorostamme kävimme heillä.

Oli hauskaa nähdä sedän istuvan isäni kamarin vanhassa nahkasohvassa juttelemassa Porvoon koulumuistoista Runebergin ajoilta tai ylioppilasmuistoistaan, jolloin molempain kasvot kirkastuivat ja väliin remahti naurunpuuska. Meitä koulupoikia huvitti suuresti kuunnella vanhoja kaskuja ja nähdä ukkojen polttavan Rettigin vaakunaa pitkissä hopeahelaisissa piipuissa. Sen jälkeen siirryttiin saliin, jossa äiti ja täti esittivät duettoja, sillä täti Blomgren oli musikaalinen alttolaulaja.

Jännittävä oli hetki, jolloin me suuremmat lapset vanhempiemme kanssa pääsimme pappilan valtavassa kirkkoreessä lähtemään vastavierailulle Rautjärvelle. Hevonen korskui lähtöinnosta, lumi narskui reen jalasten alla, ja havumetsät huokuivat ikuista rauhaansa saloteitä kulkiessamme. Kesäisin sinne matkattiin maantietä Ruokolahden kautta, jolloin oli pitkä kierros tehtävä, mutta talvisin oikoista kylätietä Lankilan salon halki. Taipaleella väliin poikettiin kahvinjuontiin Rätykylän Puhan taloon, jonka valistunut isäntä oli isäni henkiystävä ja kannattaja kirkkoraadissa. Hän koulutti sittemmin poikansa Viipurin lyseossa, ja nuorena ylioppilaana Juho usein oli huvilassani vieraana. Hänestä tuli sittemmin varatuomari ja asianajaja Viipuriin.

Hupaisinta oli perilletulo Rautjärven pieneen, mutta vieraanvaraiseen pappilaan. Se sijaitsi korkealla töyräällä Rautjärven rannalla ja oli varsinkin kesällä idyllinen paikka, — tuuhea puutarha järven puolella, pihanurmikko laaja, sen ympärillä siistit ulkorakennukset. Tavat olivat ruokahoidon puolesta yksinkertaisemmat kuin meillä, mutta lapsia oli runsaasti ja ystävällisyyttä yltäkyllin. Ilostunein mielin yhdyttiin hengelliseen kiertolauluun (kaanoniin), jonka herttainen tätimme pani käyntiin meidän nuorten ja pitäjän lukkarin kanssa.

Hartaina kuulijoina olivat aina setä Blomgrenin molemmat sisaret, kanttorintyttäret Säkkijärveltä, Eleonora- ja Amalia-tädit, jotka molemmat elivät hyvin vanhoiksi. Edellinen pulppusi huumoria ja oli meille lapsille erittäin mieluinen leikinlaskunsa takia; jälkimmäinen oli haavemielinen ja kovin kiintynyt hiljaiseen ja ujoon Aina-sisareeni. Iloinen Hilma-sisareni oli kaimatätinsä suuri suosikki. Myöhemmin pääsivät pikkusiskotkin mukaan.

Hilma-täti oli hartaasti uskonnollinen, ja tämä ominaisuus periytyi lapsiin, joita oli seitsemän poikaa, »Jukolan veljekset», ja yksi tytär, paljon myöhemmin syntynyt suloinen Siiri. Veljeksistä tuli kaksi papiksi, Heikki Kuopion ja Lauri Miehikkälän kirkkoherraksi, ja tytär joutui Mikkeliin pastori Roschierin rouvaksi. Muista veljeksistä Martti tuli Otavan maanviljelyskoulun johtajaksi, Jussi ja Arvi metsänhoitajiksi, Otto Mikkelin lääninrahastonhoitajaksi, Kusti varatuomariksi, eteväksi bassolaulajaksi ja yhdeksi Laulu-Miesten perustajaksi.

Kaikki lapset olivat musikaalisia. Isän kuoltua Kerimäen kirkkoherrana lapset perustivat Punkaharjun liepeelle yhteisen kesäkodin, Jukolan, jossa sittemmin säännöllisesti perheineen joka kesä tapasivat toisensa, kunnes nyttemmin useimmat ovat kuolleet. Tämä sopu on todistus siitä lämpimästä perhehengestä, joka vallitsi Rautjärven pappilassa ja jätti meihin lapsiin kauniin muiston.

»Aprakan»-otto

Erikoista vaihtelua tuotti joululoman lopulla n.s. aprakan-otto pappilassa. Kaikkien tilallisten oli suoritettava luonnossa veronsa papille. Kesäisin pappi keräsi voisaatavansa kiertoretkellä ympäri pitäjää, ja tammikuussa toivat isännät itse papin jyväsaatavat (aprakat) pappilaan.

Tämä tapahtui tavallisesti tammikuun keskipaikkeilla juuri ennen lähtöämme Helsinkiin. Usein oli oikein paukkuva pakkanen, kun isännät saapuivat jyväkuormineen vilja-aitan eteen, jossa muodostui iso hevosjono ulottuen riihestä pappilan säleaitaan ja portinpieleen asti. Reistä vääntäytyi sarja kömpelönnäköisiä ukkeleita lujasti vyötetyissä lammasnahkaturkeissa, paksut karvareuhkat päässä ja harmaat huopasaappaat jalassa. Hevosten eteen pantiin heinätukko taikka kaurapussi, joten koko tilanne näytti markkinamaiselta. Tätä lapsuudenkuvaa ajatellessani on usein johtunut mieleeni Väinö Hämäläisen hauska maalaus Uukuniemen pappilan edustalta taikka Marcus Collinin koomilliset tilannekuvat verrattomine tyyppeineen.

Tämä pappilanmatka oli maalaisisännille hauska vaihtelu keskellä sydäntalvea. Kun isot jyväsäkit oli sälytetty omistajiensa hartioille ja he köyryselkäisinä vaivaloisesti nousivat aitan rappuja ylös, mittasivat talon rengit tarkoin jyvät, jotka sitten säkeistä valutettiin syviin laareihin. Ovensuussa isäni tai joku meistä pojista merkitsi saatavamäärät »kladdiin» eli luettelovihkoon. Ja nyt veronmaksaja lähti tyytyväisenä tallustamaan ylös keittiönportaita, sillä ruokasaliin oli kutsuttu aprakkakahville. Turkit yllä siellä istuttiin pöydän ympärillä ja härpittiin lämpimikseen kahvikultaa monta kupillista peräkkäin, ottaen isoja vehnäkimpaleita vain ensimmäiselle kupille, niinkuin hyvä tapa vaati, ja toiset juotiin »palan päälle».

Siinä seurassa tarina luisti hyvin, kun iloinen ja puhelias äitini hoiti emännyyttä ja me lapset uteliaina katselimme pakkasesta punaposkisia, jykeviä matkamiehiä. Monella näistä oli vielä rovastille asiaa, ja he siirtyivät kanslianpuolelle isäni haastateltaviksi, jolloin parhaassa tapauksessa sytytettiin Rettigin sikaari. Sitten oli jälleen hauska nähdä mustan rekijonon lähtevän liikkeelle kulkusten soidessa ja häipyvän huurteiseen koivukujaan.

Paluumatka Helsinkiin

Kun kaikki jouluilot olivat ohitse, pyykit pesty ja matkatavarat sullottu kokoon, oli eronhetki käsissä. Lapsista tämä oli katkera tuokio. Äiti oli kuitenkin valmistanut herkulliset matkaeväät ja isä antanut minun hoidettavikseni tarpeelliset matkarahat. Häneltä kysyttiinkin paljon tarkkuutta ja säästäväisyyttä, voidakseen Helsingissä kouluttaa lopulta kuutta lasta yhtaikaa.

Äidistä ero oli vaikeinta. Hän saattoi meitä eteiseen, jossa palvelijat kietoivat meidät turkkeihin ja »saaleihin», lujasti solmiten ne kiinni vyötäisille. Töppöset jalassa ja »paslikka» huippuna karvalakin yllä olimme kuin puunukkeja, joita ohjaava käsi talutti odottaviin rekiin. Vielä viime suutelo äidille, jonka aina aurinkoisilla kasvoilla kiilsi kyynel, viimeinen kädenpuristus isälle, joka ovelta nyökytti päätään jäähyväisiksi, ja sitten neljä sisarusta kahdella hevosella suuntasi kulkunsa saunan ohi jäälle, tällä kertaa kulkien toista matkareittiä, Jääskeen päin. Kun matka Viipuriin oli yhtä pitkä Jääsken kuin Antreankin kautta, vuoroteltiin tavallisesti sikäli, minkälainen keli oli metsäisillä oikoteillä, joita oli taivallettava.

Suuntautuen viistoon jään yli vihreiden tienviittojen välitse noustiin kapeata tietä läpi sakean lehtimetsän korkealle Rytjän mäelle, josta talvitie luikerteli pitkin notkoja ja kumpuja idylliselle Kavantsijärvelle. Täältä jatkui metsätietä väliin kantojen ja puunjuurien lomitse, jolloin kuopikkaalla tiellä matkailijani oli vaikea ylläpitää tasapainoa heinillä ja tavaroilla täytetyssä reessä.

Lopulta saavuttiin Mertjärven salokylän kohdalle, josta alppiseutu pienoiskoossa avautui silmien, eteen. Kylältä levisi vasemmalle jylhä vuorijono, josta tie laskeutui jyrkkää mäkeä alas Mertjärvelle; toisella puolen oli sankka metsikkö, jonka lävitse valtamaantie pujottelihe. Oikealle päin järvi leveni niemien, salmien ja rantakallioiden vaihdellessa. Pian olimme Mertjärven kestikievarissa, jossa »hetas»-luontoinen emäntä kantoi meille kuumaa maitoa kostukkeeksi, kotieväitä ensi kerran maistellessamme.

Nyt jatkui matka pitkin valtatietä 15 »venäjän»virstaa Jääsken kirkolle saakka. Silmiemme edessä väikkyi omituisen pyöreärakenteinen, violetinharmaalta näyttävä vanha kirkko ja sen vihreä kupukatto. Taempana häämötti 14-huoneinen iso pappila, jossa rovasti Dahlgren asusti suuren perheensä kanssa. Vaikka pappila olikin meille tuttu talo, sivuutimme sen useimmiten matkakiireen takia.

Korviimme kohisi jo mahtavan Vuoksen pauhina, ja jyrkkää rantatöyrästä laskeutuessamme näkyivät mustan kaameat virran vuolteet huimaa vauhtia syöksymässä alaspäin Ehatoksen saarta kohden. Tuonpuoliselta rantatöyräältä loistivat Roklinin kaksikerroksisen majatalon valaistut ikkunat, ja suoraan vastapäätä törrötti mäkiäyrään yläpuolella pikku pappilan keltainen rakennus. Sen takana yleni harju, jonka rinteillä näkyi harmahtavia maalaistaloja. Laskettuamme mäkeä alas kuljimme rantatietä pitkin ohi valaistun apteekkitalon ja Hannikaisen kauppapuodin suoraan lauttasillalle.

Lautta kuvastui nyt puolipimeässä kummituksen näköisenä mustana möhkäleenä virralla ja oli pian laiturissa. Hevoset ja reet nousivat rantatöyräälle, ja pappilan kirkkoreen lapsilastit ja hirnuvat ruunat siirrettiin lauttasillalle. Kun kummallakaan puolella lauttaa ei ollut kaiteita ja virrassa väliin kävi ristiaallokkoa, tuntui toisinaan ihmeelliseltä, etteivät reet ja hevoset suistuneet syvyyteen lautan liikkuessa. Meistä lapsista ainakin tuntui tällainen talvipakkasessa suoritettu virtamatka hyhmäisten rantajäiden välissä tarumaiselta seikkailulta, jolloin kuoleman läheisyys enemmän kuin koskaan järkytti mieliä.

Toiselle rannalle päästyämme joko poikkesimme herraskaisen Roklinin taloon illastamaan taikka vieraanvaraiseen David Sireliuksen pikku pappilaan. Se oli lähellä valtatietä, ja siellä odotti aina herttainen vastaanotto. Sirelius oli isäni nuoruudentuttavia, leikkisä ja tarinoiva ukko, joka kertoi meille vanhoja kaskuja. Täti Anna, o.s. Cajander, oli ystävällinen nainen, joka kestitsi meitä teellä. Talossa oli kolme näppärää neitoa, jotenkin meidän ikäisiämme — Lydia, Bertha ja Hildur, —, minua vanhempi Saladin, myöhemmin maanmittari, Paavon ikäinen Lauri, sittemmin Hiitolan kappalainen, Elis, myöhemmin liikemies Viipurissa, ja vielä nuorempi vesa Uno, josta tuli yliopistomme kansatieteen professori. Perheen nuorin, pikku Sirkka, oli silloin vielä kehtolapsi, joka ei meitä koululaisia suuresti kiinnostanut. Nyt hän on ainoa elossa oleva, postivirkailija Viipurissa.

Iltahetki kului kuin siivillä lentäen, kunnes taas lähdimme taivaltamaan tähtikirkkaassa yössä Rautasen kestikievaria kohti. Tänne oli parin penikulman pituinen metsätaival, joka vain silloin tällöin aukeni osoittamaan meille hämärässä harmahtavien talojen hahmopiirteitä. Salolla oli kyytimiehemme tapana kertoa meille pöyristäviä tarinoita metsätiellä tapahtuneista ryöstömurhista, milloin Hallin Jannen ja Santran liikuttava tarina, milloin sen ajan suurrosvon Haapojan kamalista urotöistä. Sentähden usein helpotuksen huokaus pääsi rinnastamme, kun yösydännä saavuimme päämääräämme, tosin kolkolta näyttävään Rautasen majataloon, jossa ei näkynyt ainoatakaan elollista olentoa eikä yksikään kynttilä tuikkinut tervetuliaisiksi.

Vaivoin sai kyytimies tuvan väen sen verran hereille, että sieltä uninen piikatyttö puolipukimissa saapui tekemään matkamiehille palvelusta. Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin vihdoin kannullinen kuumaa maitoa tai höyryävää teetä kouluväen kangistuneita jäseniä norjentamaan. Senjälkeen oli asetuttava olkivuoteille, joille levitettiin jääkylmät lakanat ja pielukset. Usein oli maattava turkit yllä, kun huoneet eivät ottaneet heti lämmitäkseen loimuavasta takkavalkeasta huolimatta.

Sikeästä unesta herätettiin aamuhämärissä, kuun vielä kelmeästi kumottaessa, ehtiäksemme ajoissa Viipuriin päiväjunalle. Tuimassa aamupakkasessa, lumipeitteisten kuusien ja kuuraisten koivujen reunustaessa kulkuväylää, sujui matka yhä hauskemmasti, mitä hehkeämmin päivän kultainen kehrä punasi puitten latvoja. Jäppisen majatalon seutuvilla yhtyivät Antrean ja Imatran tiet Jääsken valtauomaan, jolloin liikenne vilkastui ja monta rekikuntaa seurasi toisiansa. Likempänä Viipuria, Kärstilän järven itälaidassa, maantie teki äkkikäänteen kaakosta etelään, jolloin polvekkeesta siinsi upean puutarhan keskeltä kreivi Steven-Steinheilin komea, linnamainen kartano Saarela; me lapset ihastelimme eritoten portaiden pylväiköstä näkyviä uhkeita leijonankuvia. Edetessämme kohosi oikealla tien syrjässä suippo tiilirakennus, jonka tornissa iso kello osoitti ajan kulkua. Mihin tarkoitukseen rakennusta käytettiin, en tullut koskaan tietämään.

Vasemmalla oli jonkun kilometrin päässä järven rannalla Kärstilän hovi, jonne Jääsken entisen rovastin Teschen perilliset olivat asettuneet; sinne mekin joskus Viipurin matkoilla saimme poiketa isän kanssa, hänen mennessään entisen »prinsipaalinsa» perhettä tervehtimään. Loppumatka Viipuriin, noin 9 km, kulki tuuheata metsikköä, ja äkkiä avautui eteemme soikea Papulan lahti ja sen takana Viipurin kaupunki uljaine linnoineen. Sivuutimme monta lahden rannalla olevaa kaunista huvilaa, joista etenkin »engelsmannin» pylvästöhuvila herätti mielenkiintoamme. Tämä samoin kuin Saarela lienee kuuluisan Engelin klassillisen kaunista tyyliä. Vielä käännös oikealle Papulan sillan ylitse lehtevälle niemekkeelle, ja siinä levisi koko loistossaan Viipurin kaupunki silmiemme eteen.

Ajettuamme kivikatua Behmin tyttökoulun ohitse, joka meitä kiinnosti saksankielisen opetuksensa takia, saavuimme korkealle rautatiesillalle, jonka alitse monet junat porhalsivat täyttäen sillankin höyryllään. Nyt oli jäljellä vain pieni alamäki, joka kivitalojen ohi johti suoraan rautatieasemalle. Siellä vällyt pudistettiin rekeen, turkit riisuttiin yltä ja sitten kiireesti matkalippuja hankkimaan. Joku meistä vielä hyppäsi Vaittisen rinkilöitä ostamaan, sillä ne olivat mummolle ja tädille välttämättömät tuliaiset Kirvun pappilanväeltä.

Junassa tapasimme jo muutamia pitkämatkaisia koulutovereita, joulu-uutiset kerrottiin ja loppumatka kului puolinukuksissa, lamppujen himmeästi valaistessa täyteen sullottuja vaunuja. Helsinkiin tulo vihdoin vapautti matkan vaivoista, ja oudolta tuntui »issikoilla» ajo koulukortteeriimme. Siellä mummo ja täti ottivat avosylin vastaan, ja pian herpaantuneet jäsenemme saivat levon höyhenvaltakunnassa.

Kesähommia

Kun kesäkuun alussa kevättutkinnoista kunnialla selvittyämme palasimme Karjalan maille, oli luonto tavallisesti parhaassa kukoistuksessaan. Pappilan vanhanaikaisissa »kaleskoissa» taivallettuamme tuttuja teitä kotipappilaa kohti odotti siellä kuten aina lämmin vastaanotto.

Ensimmäiseksi työksi juoksimme puutarhan läpi lorisevan puron poikki järven rantaan, jossa meitä vilpoisat laineet ja tervattu vene tervehtivät. Pappilan karja oli näet laitumella toisella puolen järveä, ja sentähden oli lypsymaito joka aamu ja ilta soudettava karjakartanosta kotipappilaan. Silloin lapset mielellään seurasivat mukana nimikkolehmiä ja uusia vasikoita katselemaan. Sekä menneitä tulomatkalla laskettiin säännöllisesti uistin veteen, vaikken muista koskaan selän poikki mennessämme kalan tarttuneen.

Palattuamme tutkittiin puutarhan puron padot ja pantiin ne uuteen kuntoon, niin että pikku putouksia syntyi sopivin välimatkoin. Sitten mentiin toiselle puolen pihanurmikkoa saunarantaan tutkimaan, oliko uimahuoneelle vievä pitkä laituri valmis, jotta siitä saattoi kaloja onkia. Lopulta päädyttiin isoon »pytinkiin», jossa äiti tällä välin oli valmistanut tuliaisaterian. Seuraavina päivinä samoiltiin kodin koko ympäristö, pellot ja niityt, notkot ja hevoshaat.

Hauskin huvitus oli varhaisempina vuosina keväinen »sonnanveto» pelloille. Kotihevoset ja päiväläisten työjuhdat olivat silloin kerääntyneinä pitkään jonoon navetantakaisten lantakasojen ääreen. Tuoreesta läjästä höyrysi keuhkoille terveellinen ammoniakinhaju, joka aluksi kipristytti helsinkiläispoikien herkkää nenää. Mutta pian olimme muiden kanssa täydessä touhussa.

Tadehangoilla nostettiin lantakappaleita kaksipyöräisille kärryille, ja kuorman täyttyessä antoivat renkimiehet hymysuin ohjakset herraspojille, jotka tärkeän näköisinä astelivat hevosten kupeella, silmänlumeiksi väliin läimäyttäen hevosten lonkkaluita ohjasperillä. Kun kuormallinen oli kaadettu perimmäiselle saralle, nousi ajuri rattaille seisomaan, ja iloisesti huutaen ajettiin paluumatka »onnen» eli notkon sillan ylitse karjakartanoon, jossa entiset temput uudistettiin. Koulupoika tunsi ylpeyttä, kun kelpasi aikuisten maamiesten töihin.

Toinen maalaishuvi oli heinässä käynti. Ensin niitettiin pappilan lähiniityt ja ojanpenkereet, ja sitten tuli takaliston niittyjen vuoro. Niittoväki oli jo kello neljältä aamulla lähtenyt suurilla soutuveneillä järven toiselle puolen, josta oli marssittava metsäpolkuja monta virstaa ohi Karjalan Mikon talon Lietsuolle saakka. Tämä oli Antrean rajalla iso niitty, jossa saarekkeina kasvoi pajupensaita. Vanhan ladon ulkoseinälle oli ripustettu niittoväen tuohikontteja, joihin oli sullottu isoja hapanleipiä, suolakalaa ja leikkauksilla somistettu soikea voirasia. Joka kontin vieressä riippui pyöreänmuotoinen maito»lasku» (-leili), joka sisälsi »jamakasta» ja vedestä sekoitettua »harmaata» (kokkelipiimää ja vettä). Salvoksien kohdalle pystytettiin työn lomassa pitkät viikatteet, terät ylöspäin auringon säteiden kuivattaviksi.

Hauska oli katsella, kun niittoväki vanhaan hyvään tapaan pitkässä jonossa tahdikkaasti kaatoi korkean heinikon laineellisiin lakoihin. Itsekin saimme joskus yhtyä niittohommaan, vaikka kirjatoukkien voimat eivät pitkälle riittäneet. Toisin vuoroin saimme haravoida heiniä koolle pyöreihin »rukoihin» eli »saattoihin» taikka myöhempinä aikoina »härtsiköille» kuivamaan. Kahville tai aterialle keräydyttiin määrähetkin, miehet valkoisissa hurstihousuissaan ja naiset hopeasoljilla kiinnitetyssä aivinapaidassaan ja punareunuksisessa mustassa hameessaan, kaikki avopäin ja ahavoittuneina.

Heiniä latoihin ajettaessa oli lapsilla hupaista. Ensin kiivettiin korkealle reslarekiin ahdetuille heinäkuormille, sitten ajettiin keinuen yli ojien ja mättäiden latoon, jossa alkoi temmeltävä mylläkkä heinäkasojen keskellä, ja väliin luisuttiin jyrkkää mäkeä alas ladon riukuiselle lattialle.

Eikä ollut ikävämpi elonkorjuunkaan aika. Kun päivät alkoivat pimetä ja kynttilät ilmestyivät pöydälle, kertyi jonakuna elokuun päivänä pappilaan paljon eloväkeä. Irtolaisiin kuuluva väestö suoritti nimittäin papinveronsa erilaisina päivätöinä. Elonkorjuu oli heille mieluisin aika. Silloin saatiin pappilassa ilmainen hyvä ruoka, ja kahvit kuljetettiin pellolle. Kirjavaa joukkoa, etupäässä naisväkeä, vilisi joka taholla, useilla pikkulapsia mukanaan.

Pellolla asetuttiin pitkiin jonoihin eri puolille, ja pian lyhyet sirpit välkkyivät päivänpaisteessa ja leikkuun suhina kuului ilmassa. Nuorempi väki niitti kilpaa iloisen puheenporinan kaikuessa, niin että huonoimmat jäivät »saareen». Kaunista oli katsella, kuinka lainehtivalla ruispellolla pitkät tähkäjonot kaatuivat kumoon niinkuin soturit taistelukentällä. Sitten seurasi lyhteiksi sitominen ja näiden pystyttäminen kuhilaiksi, joihin töihin mekin lapset halusta osallistuimme.

Kun palvelijat kantoivat kahvikojeet pellolle, seurasivat vanhempani usein mukana, ja sitten pidettiin päiväläisten kanssa hauska tarinahetki pellon pientareilla istuttaessa. Tällainen lähentyminen pappilanväen ja pitäjäläisten kesken varmaankin suuresti edisti työintoa, sillä muuten miesväki mielellään otti itselleen pitkän tupakkaloman ja naisväki juoruili päivän uutisista.

Päivällisen aikaan katettiin pihanurmikolle pitkä pintapöytä, jolle tuotiin suuret vadilliset höyryävää hernerokkaa, tuoretta hapanleipää, voilautaset, ruskeat saviruukut perunoita kukkuroillaan. Juomana käytettiin siniheraista »harmaata» puisissa pyöreävanteisissa haarikoissa. Pitkät rahit sijoitettiin molemmin puolin pöytää, ja kymmenittäin iloista eloväkeä asettui pöydän ympärille nauttimaan pappilan herkkuja. Tämä oli kaunis ja värikäs kuva keskellä vihreätä nurmikkoa, taustana sininen järvi ja punainen tuparakennus.

Kun vilja oli pelloilla tarpeeksi kuivunut ja jyvät alkoivat karista, ladottiin lyhteet riveihin reslarekiin, jotka hevosilla vedettiin pappilan isoon riiheen. Ensin ahdettiin lyhteet orsille kuivumaan kuumassa etuhuoneessa, jossa oli mustaksi muuttunut savilattia. Sitten ne siirrettiin luhaan, missä pitkillä varstoilla jyvät puitiin erilleen, niin että tahdikas töminä kuului kauas. Ohuissa pukimissaan raatajat, kun me lapset ovelta tirkistimme, näyttivät pölysumussa harmailta kummituksilta, joilla silmät kiiluivat päässä. Itse emme yrittäneetkään moiseen raskaaseen toimeen ryhtyä. Lopulta oljet siirrettiin olkilatoon, jyvät erotettiin suuriin säkkeihin vilja-aittaan vietäviksi, ja ruumenet kerättiin kasoihin.

Mieluisimpia kesämuistoja oli yläluokilla ollessamme n.s. voinotto. Talvisin pappien verosaatavat tuotiin kotiin, mutta kesäisin, tavallisesti heinäkuun alussa, papin täytyi tehdä pitkä kiertomatka ympäri pitäjää keräämässä niin paljon voita kuin suinkin talteen, sillä muuten olisi suuri osa jäänyt rästiksi.

Ensin isä kulki näillä matkoilla istuen yksinkertaisissa »kiesseissään», joiden takaistuimella joku lapsista vuoroin sai seurata mukana pitäjälle. Myöhemmin minä tai veljeni saimme luottamustehtäväksi toisinaan isän sijasta lähteä voinkeruumatkalle. Tuntui juhlalliselta nousta korkeihin nahkapäällysteisiin kiesseihin, velimies takaistuimella, ja lähteä niinkuin paras pappi pitäjälle. Sitäpaitsi oli perin hauskaa yksin ohjata hevosta suurissakin mäissä, varsinkin Yläkuunun kulmalle ajettaessa.

Takana seurasivat isot »rospuskat» eli vankkurit, täyteen sullottuina tyhjiä tynnyreitä, joiden edessä poikkilaudalla istuen Salakka-Tuomas taikka joku muu pappilan renki tärkeän näköisenä ohjasi hevosta. Kun laskettiin jyrkkää mäkeä alas, oikein pelotti, kuinka kävisi, kun takaapäin kuului kauhea tynnyrinkolina. Perille määrätaloon tultaessa oli pihanurmikko täynnä odottavaa kansaa, ukkoja, naisia ja lapsia, sillä työssäolevat miehet harvoin joutivat kallista kesäpäivää kuluttamaan tyhjäntoimittajina. Uteliaina otettiin meidät nuoret vastaan, kun itse rovasti ei voinut saapua.

Ahtaaseen porstuaan ladottiin tynnyrit vierekkäin, ja niiden välissä ajuri punnitsi voit rautapuntarilla, samalla kun papinpoika pöydän ääressä avonaisen oven takana merkitsi saatavat voiluetteloon. Porstua oli sulloutunut täyteen ihmisiä, jotka uteliaina tarkkailivat tärkeää toimitusta, aina väliin remahtaen iloiseen nauruun kompasanojen singotessa, kun joku kitsas emäntä oli tuonut liian vaaleata voita.

Yleensä oli voi kauttaaltaan tuoreen keltaista, kun se kurikoilla ahdettiin tiiviisti tynnyreihin, suolaveden tirskuessa ympäri. Välistä me pojatkin yhdyimme leikinlaskuun, ja silloin muuttui mieliala vielä räiskyvämmäksi. Niiden oli ikävämpi, jotka eivät mahtuneet sisään, vaan saivat odottaa kuistilla, kunnes heidän kylänsä vuoro tuli. Kun lähikylien tilalliset oli huudettu esiin, iskettiin tynnyrinkannet tiiviisti kiinni, että ne kestäisivät mäkisen maaston epätasaisuutta. Nyt katettiin tuvassa tai vierashuoneessa nuorille herroille ja voinpunnitsijoille sikurikahvipöytä vehnäsineen. Sitten tynnyrit nostettiin miesvoimalla rospuskaan ja taivallettiin seuraavaan kyläryhmään. Samanlainen näytelmä uudistui täällä, ja väliin ehdittiin samana päivänä 3—4 eri kyläkuntaan.

Hevosella ajelu kauneissa metsissä toimitusten välillä oli virkistävää, koska heinäkuun alussa miltei aina oli kaunis ilma. Pahinta oli, että joka paikassa tarjottiin uudet väkevät sikurikahvit, joita oli miltei pakko juoda, pysyäkseen emäntien suosiossa. Missään ei ollut tapana tarjota ruokaa. Mutta kun välistä meille kannettiin isot ropeelliset herkullisia mansikoita, täytyi pyytää talosta voileipää ja maitoa, ettei vatsa menisi aivan pilalle.

Kun myöhään illalla päästiin »voiloita» kuljettamaan kotipappilaan, olivat harmaat iltausvat jo laskeutuneet niityille, uhoten kylmää kosteutta. Nyt oli päällystakit vedettävä ylle. Hevosetkin hirnuivat koti-ikävästä, ja hyvää kyytiä laskettiin mäkiä alas sikäli kuin täyteensullotut, nuorilla köytetyt tynnyrit sallivat. Kotona isä ja äiti levottomina odottivat tuloamme, mutta en muista näillä — paikoin vaarallisillakin mäkimatkoilla — koskaan kommellusta tapahtuneen.

Tällaisen kesäretken jälkeen uni maistui verrattomalta. Mutta seuraava päivä oli useinkin katumus- ja paastopäivä liikojen sikurikahvien vaikutuksesta.

Uudet säätyläisperheet ja sivistyslaitokset

1870-luvun keskivaihe oli uusi käännekohta Kirvun historiassa. Pastori Winterin kuoltua tuli kappalaisen vaali, jolloin seurakunnalle ei kelvannut yksikään tuomiokapitulin ehdollepanemista vaalisaarnaajista. Sensijaan pitäjälle oli levinnyt huhu, että Mikkelissä vaikutti lahjakas pappismies Pekka Malinen — virallisesti Petter Malinen —, joka oli väkevillä saarnoillaan saattanut kotipitäjän ja lähiseudut hengelliseen herätykseen. Hän pääsikin Kirvuun toukokuussa 1874 kappalaiseksi asettuen Yläpappilaan, jossa meidän perheemme oli aikaisemmin asunut.

Pastori Malinen oli ensin ollut naimisissa kuuluisan herätyssaarnaajan Nils Henrik Berghin tyttären Marian kanssa, josta avioliitosta jäi poika Henrik Johannes. Hän oli sisarteni Ainan ja Hilman ikäinen ja joutui pian heidän leikkitoverikseen. Myöhemmin Ainasta ja Hanneksesta tulikin aviopari, kun Hannes ylioppilaana oli mennyt rautatien palvelukseen, yleten asemakirjuriksi Kouvolaan ja sitten Nurmen asemalle. Ensimmäisen rouvan kuoltua pastori meni uusiin naimisiin Uukuniemen kirkkoherran tyttären Emma Boxströmin kanssa. Tämä käytti leveätä savonmurretta ja oli muuten älykäs ja käytännöllinen talonrouva, mikä oli hyvin tarpeellista, koska pastori mieluimmin luki jumaluusopillista kirjallisuutta, paljonkaan puuttumatta taloudellisiin asioihin.

Heillä oli monta lasta, joista Kirvuun tullessa olivat Ernst ja Hanna syntyneet. Edellinen kuoli kymmenvuotiaana aivotulehdukseen. Hannasta tuli myöhemmin nuorempien sisarteni leikkikumppani ja lopulta Helsingissä asuintoveri, kun hänkin joutui heidän kanssaan suomalaiseen tyttökouluun. Myöhemmin syntyi vielä neljä tytärtä, Anna, Elli, Helmi ja Ester, joista muut kävivät Viipurin suomalaista tyttökoulua, Ester Kuopion yhteiskoulua. Anna, lempinimenä Nanne, joutui namusiin Sairalan asemalla palvelevan sähköttäjän Finn Feiringin kanssa, josta myöhemmin tuli kauppaneuvos ja Grankullan kauppalan johtaja. Elli joutui pastorin, sittemmin kirkkoherra Laineen puolisoksi Kuusjärvelle. Helmi meni naimisiin lakitieteen tohtori Hugo Gröndahlin kanssa, josta sittemmin v. 1906 muutetulla nimellä Rautapää tuli Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti. Ja nuorin, Ester, lahjakas ylioppilas, jäi naimattomaksi. Näistä lapsista ovat nyttemmin Hannes, Hanna, Anna ja Elli menneet manan majoille.

Pekka Malinen oli hengen mies kiireestä kantapäähän. Kirvussa hän pian saavutti suosiota tulisilla saarnoillaan ja ystävällisellä käytöksellään. Mutta hän oli myöskin vaativa mies, joka harrasti tapojen puhtautta, lähetystyötä ja kansanvalistusta, etenkin raittiuspyrintöjä. Sentähden hän jyrkillä sanoillaan pian sai vastustajiakin, koska nuoriso ei halunnut luopua kylätansseistaan eivätkä juomarit viinapullostaan. Kuitenkin hän vuosien kuluessa säilytti arvovaltansa ankaran oikeamielisyytensä perusteella. Vanhemmiten hän siirtyi Rantasalmen rovastiksi; siellä hän kuoli 1915.

Hänen toiminnassaan oli eri kausia. Pitkät ajat hän oli hiljainen, harvapuheinen ja vaipunut opintoihinsa, sillä hän seurasi, paitsi teologista kirjallisuutta, valppaasti sanomalehtiä ja ajan tapahtumia. Raamattuun hän oli syvällisesti perehtynyt ja kuului lähinnä Beckin suuntaan. Hän pani isäni kanssa toimeen lähetysjuhlia ja levitti uutterasti Lähetyssanomia. Kansanvalistusseuran asiamiehenä hän toimi innokkaasti, myyden seuran kirjasia lukukinkereillä ja pitäjänmatkoillaan.

Perheenisänä hän oli ankara ja vaativainen, mutta hänen älykäs rouvansa osasi kääntää asiat parempaan päin maltillisella ja järkevällä kohtelullaan. Sentähden ukko joskus vanhoilla päivillään saattoi leikillisesti huomauttaa, että hän ennen oli Pekka Malinen, mutta nyttemmin Pekka Boxström.

Mutta väliin Pekka irtautui kamariopinnoistaan, ja silloin hänessä heräsi matkailuhalu. Ensiksi hän alkoi käydä naapuritaloissa ja kertoili elämyksistään ja kokemuksistaan räiskyvän sukkelasti, niin että meillä lapsillakin oli hänestä paljon iloa. Sitten hän matkusti naapuripitäjien pappien luo milloin mistäkin syystä ja saattoi hauskalla seurustelutaidollaan ylläpitää iltakaudet suurenkin seuran mielenkiintoa. Lopulta matkat ulotettiin Helsinkiin ja Porvooseen asti. Monet ovat ne kaskut, jotka hän näiltä matkoilta kertoi, terävistä huomioistaan ja nokkelista väittelyistään piispan ja monen professorin kanssa. Väliin hän luki meille sujuvalla kalevalanmitalla kyhäämiänsä sattuvia satiireja. Valitettavasti ne ovat hukkuneet vapaussodan humussa.

Kolmas puoli hänen rikkaassa luonteessaan ilmeni silloin, kun hän pitäjäläisissä huomasi jotakin kieroutta tai väärinkäyttöä kirkollisissa tai kunnallisissa toimissa. Silloin hän iski asiaan kiinni kaikella jäntevällä tarmollaan, ja se mies oli helisemässä, joka ei voinut tyydyttävästi selittää väärintekonsa syitä.

Kaiken kaikkiaan Pekka Malinen oli henkevä mies, joka toisissa oloissa eläen olisi voinut herättää huomiota tieteellisenä tutkijana, humoristisena kirjailijana taikka terävänä lakimiehenä. Omana aikanaan hän silti eri piireissä oli kylläkin tunnettu pirteänä ja älykkäänä miehenä.

Samoihin aikoihin, vuonna 1874, Kirvu sai ensimmäisen nimismiehensä. Tämä oli Henrik Reinhold Olsoni, josta ohimennen on puhuttu hänen muutettuaan Viipuriin. Hän oli reilu ja rehti mies, kaikille ystävällinen ja oikeudenmukainen. Isänikin sai hänestä hyvän ystävän. Hänen rouvansa, o.s. Amanda Holländer, oli erittäin sydämellinen ihminen, johon sekä äitimme että me lapset heti lämpimästi kiinnyimme.

Niukoista tuloista huolimatta perhe oli hyvin vieraanvarainen ja järjesti kesäisin vuokratalossaan Aholan kylässä noin 2 km kirkolta hauskat nimipäiväkutsut, joissa raketit räiskyivät ja piirileikit sujuivat vihannalla pihamaalla. Suuret rusinarinkilät hyvän kahvin kera olivat herkullisia, ja Amanda-täti kerkesi herttaisella käytöksellään valloittaa vanhat ja nuoret.

Hänen ympärilleen kasvoi suuri lapsiparvi, josta oikeastaan tunsin vain kolme vanhinta lasta. Hildur, lähes yhtä vanha kuin Karin-siskoni, kävi Viipurin tyttökoulun ja tuli sitten kansakoulunopettajaksi, laulukunnan johtajaksi ja yhdistysten toimihenkilöksi. Hän meni naimisiin konttoristi Parikan kanssa, joka kuitenkin kuoli nuorena. Toinen sisar Elli joutui samoin naimisiin konttoristi Lindströmin kanssa, mutta tämäkin kuoli varhain. Poika, Sune Olsoni, oli lapsista vanhin ja Hannes Malisen kanssa vanhempien sisarteni ikätoveri ja leikkien ritari. Myöhemmin hänestä tuli ylioppilas ja lopulta Laukaan asemapäällikkö.

Nämä sisarukset paitsi Elli ovat jo kuolleet, ja nuoremmista tiedän vain kertoa, että Aksel edelleen on Pulsan asemapäällikkönä, Edvard ja Rainer (Ormala) maanmittausinsinööreinä Viipurissa. Aholassa joskus myös tapasimme lasten serkkuja, joista Maissi Holländer myöhemmin tuli Helsingin Sanomain päätoimittajan Eero Erkon puolisoksi ja toinen sisar meni naimisiin varatuomari Vegeliuksen kanssa.

Kolmaskin säätyläisperhe oli 1870-luvun alussa siirtynyt Kirvun Sairalan kylään, 9 km päähän kirkolta. Sinne asettui urkuintekijä Theodor Buchert, kotoisin Pietarin puolelta, ja hänen vaimonsa Katrina, o.s. Molin. Buchert, syntyään saksalainen, oli muuttanut Sairalan kosken liepeelle myllyliikettä harjoittamaan. Hän rakennutti sievän, laajan talon kosken partaalle, ja nuori, toimekas rouva piti huolta taloudesta ja kauniista puutarhasta. Kun Buchert oli rattoisa ja leikkisä mies ja rouva iloluontoinen, olivat he Kirvun seuraelämään tervetullut lisä. Heidän taloonsa me nuoret mielellämme poikkesimme koulumatkoillamme samoin kuin isäkin pitäjällä käydessään.

Hauskimmat rekiretket ja kesämatkat suuntautuivat tänne joko hevoskyydillä tai joskus veneillä Alajoen ja Torajärven kautta. Siinä talossa oli vieraanvaraisuus yltäkylläinen, ja setä Buchert pani toimeen iloiset leikit jopa tanssitkin. Täti Buchert oli sydämellinen nainen, johon sisareni suuresti kiintyivät, etenkin Karin, hänen kummityttönsä.

Buchertilla oli kaksi lasta, suloinen Amalia, Karinin lapsuudenystävätär, ja Reinhold, meitä kaikkia nuorempi. Amaliasta tuli myöhemmin kuuluisa Maalin Bergström; — hän joutui naimisiin ruotsalaisen kirjakauppiaan kanssa. Kun Kirvun parantola, kanttori Nestor Huoposen aikaansaamana, oli joutunut tohtori A.W. Lybeckin hoitoon, tuli rouva Bergström hänen oikeaksi kädekseen sairashoidossa ja ryhtyi sitten omin päin, tehtyään matkan Saksan Kuhne-laitokseen, hoitamaan sairaita luonnonparannusmenetelmän mukaan, usein hyvällä menestyksellä. Hän kuoli 1934 Vihdin Luontolan johtajana ja sai juhlallisen hautauksen Helsingissä satojen kiitollisten potilaiden suremana. — Reinhold jäi Kirvuun maanviljelijäksi ja tuli myöhemmin lautamieheksi.

Olsenilla ja Buchertilla käynnit olivat mieluisia keitaita Kirvun säätyläisten köyhässä seuraelämässä.

Siihen aikaan oli tärkeänä sivistyshankkeena kansakoulun saaminen Kirvuun. Jääskestä kotoisin oleva talonpojan poika Matti Akkanen, sitten professori Mathias Akiander, joka kuoli koleraan 1870, oli testamentissaan määrännyt Jääsken ja Kirvun seurakunnille kummallekin 8,000 markkaa kansakoulujen perustamiseksi. Jo ennen tätä oli isäni hänen kanssaan ahkerassa kirjeenvaihdossa, vaikka nämäkin kirjeet valitettavasti ovat kadonneet. Kun testamentin määräys oli pantava toimeen, sai isäni Kirvun kirkonkokouksissa taistella monet ottelut, ennenkuin löydettiin sopiva paikka ja saatiin koulurakennus aikaan. Ensiksi kansakoulu sijoitettiin vuokralle Munukan taloon; siellä toimi pari vuotta opettaja Väyrynen ja senjälkeen opettaja Haimila, mutta heidän olostaan en mitään muista.

Lopulta oma koulutalo kohosi kylän viereiselle metsäharjulle, jolta oli kaunis näköala yli kirkonkylän ja Kirvunjärven. Rakennuskin tuli komea ja väljä, niin että siihen mahtui molemmin puolin eteistä sekä poika- että tyttökoulu, kumpikin neliosastoisena. Rakennuksen rantapuoleen kuului kaksi pientä huonetta ja keittiö mies- ja naisopettajalle kummallekin.

Tänne tuli ensimmäiseksi miesopettajaksi Olaus Kempas, Uno Cygnaeuksen ensimmäisiin oppilasparviin kuuluva ihanteellinen ja pontevapuheinen mies. Isäni oli jo ennestään koulun johtokunnan puheenjohtaja, joka tarkasti opetusta ja hoiti lämpimällä huolenpidolla koulun sisäiset asiat. Siten myöskin opettajat alunpitäen saivat pappilassamme turvaisan tyyssijan, jonne usein saapuivat neuvottelemaan isäni kanssa koulun asioista, koska yksinkertainen kansa ei aina ymmärtänyt koulun parasta tarkoittavaa järjestelyä ja oppilasten kurinpitoa.

Kempas oli innokas laulumies ja pani koulussa toimeen Kirvun ensimmäisen lauluseuran, laulaen itse kuuluvasti mukana ja kovasti hääräten ääniraudasta ääntä antaessaan ja tahtipuikkoa heiluttaessaan. Hagforsin Lauluseppeleestä harjoitettiin monta kaunista hymniä, esim. Herra, Sun armas ulottuu ja Maailman ääriin soikoon. Kempas oli lyhyehkö, vilkasluontoinen mies, jolla oli hienot kasvonpiirteet ja kultasankaiset silmälasit, mutta nuorenakin hän oli kaljupäinen. Tämän vajavuuden hän kuitenkin taitavasti osasi peittää kampaamalla hiukset sivultapäin sileästi yli päälaen. Kun hän aina pappilassa esiintyi hienosti harjatussa pitkässä lievetakissa ja ystävällinen hymy huulilla, niin hän meistä lapsista näytti suuren maailman mieheltä.

Hän oli mieleltään hyvin uskonnollinen mies ja kuului evankeliseen suuntaan. Sentähden hän joka kesä matkusti Helsinkiin evankeliumiyhdistyksen vuosijuhlaan; siellä hän kerran pitkän ajan kuluttua tapasi samanmielisen naisen, häntä vanhemman ruotsikon, josta sai uskollisen elämänkumppanin. Tämä pakotti hänetkin kotitarpeiksi solkkaamaan ruotsia, koska rouva tuskin nimeksikään osasi suomea, ennenkuin Kirvussa vähitellen oppi. Muuten hän oli taitava ja käytännöllinen talonemäntä, joka lujatahtoisena osasi ohjata hyväsydämistä miestänsä. Perheelle syntyi kaksi lasta, joista poika sai nimen Onni ja eli kouluikään asti ja tytär, saatuaan isän tahdon mukaan ideaalisen nimen Ihannelma, kuoli aivan pienenä. Kempas muutti myöhemmin Viipurin pitäjään ensin Kilpeenjoen ja sitten Säiniön kansakoulun opettajaksi; hän kuoli jokseenkin nuorena, mutta rouva eli pitkät ajat, kunnes yli 90-vuotiaana kuoli v. 1937.

Naisopettajaksi tuli vähän myöhemmin myöskin Jyväskylän seminaarista neiti Brigitta Kaitera, johtajatar Lydeckenin oppilaita. Hän oli syntyisin Pohjanmaalta, Limingan pitäjästä, luonteeltaan yksivakainen, ystävällinen ihminen ja opetustoimessaan taitava, joten isäni antoi hänelle suuren arvon. Hän eli yksin omalla alueellaan ja piti hyvää järjestystä, opettaen lapsille taloudellisia askareita, siisteyttä ja säästäväisyyttä, joten hänen vaikutuksensa tuntui koteihin saakka. Hän seurasi myös valppaasti aikansa pyrintöjä, lukien niinkin vaikeatajuista aikakauskirjaa kuin Valvojaa.

Vakavamielisenäkin hän ymmärsi hyvin nuorisoa, niin että hän säätyläisten huviretkillä otti osaa nuorison leikkeihin. Äitini kanssa hän usein laski leikkiä ja isäni kanssa puhui vakavista asioista. Kun myöhemmin 1880-luvulla kansakoulunopettaja Antti Vartiainen astui Kemppaan paikalle, tuli neiti Kaitera tämän perheen uskotuksi ystäväksi ja seurasi virasta erottuaan perheen mukana Lappeenrantaan, jossa hän oli kaikkien lasten kunnioittamana huoltotätinä. Siellä hän myöskin kuoli v. 1922.

Ennen kansakoulua oli kiertokoulu ollut ainoa ja kirkollinen kansanopetuslaitos. Sen oli isäni, pitäjään tultuaan, järjestänyt kuntoon, ja eri opettajat kiersivät kylästä kylään opettaen kansan lapsille lukemisen ja luvunlaskun alkeita. Opettajan sivistys oli sekin alkeellinen, sillä Hämeenlinnan kiertokouluseminaari perustettiin vuosikymmentä myöhemmin. Oli tyydyttävä istumaan lasten kanssa jossakin kuuman tuvan sopessa, ja opetus oli aivan koneellista. Kansa ei alussa osannut antaa arvoa tällekään uudelle laitokselle, ja opettajia kohdeltiin usein yliolkaisesti. Palkka oli mitätön ja toimeentulo vaikea. Vaadittiin paljon sitkeyttä ja uhrimieltä tällaisessa työssä. Mutta kirkkoherrassa näillä nuorilla sivistyksen levittäjillä oli innostava turva ja apu.

Vuosikymmenen keskivaiheilla aloitti toimintansa uusi kirkollinen laitos, pyhäkoulu. Tämän tarkoituksena oli sunnuntai-iltapäivinä kerätä kylän lapset Jumalan sanan ympärille joko kirkossa tai eri kyläkunnissa. Tähän työskentelyyn isäni, jolla oli synnynnäinen opettajataipumus, innostui heti alusta. Merkillistä kyllä löydettiin pian eri kyläkunnista sopivia, nuhteettomia ja vakavamielisiä henkilöitä, miehiä ja naisia, jotka sydämestään uhrautuivat tähän palkattomaan rakkaudentyöhön, usein elinajaksi. Näiden jalojen kansanyksilöjen parissa isäni viihtyi, kun hän pitäjällä liikkuessaan oli mukana heidän hengellisissä lastenopetuskokouksissaan.

Kirkollis- ja kunnallishallinto

Näinä aikoina perustettiin Kirvuun, niinkuin muuallekin, uusi kunnallishallinto. Aikaisemmin oli olemassa kirkollishallinto eli kirkkoraati, jonka jäseninä oli kuusi n.s. kirkonmiestä. Siellä oli tietysti kirkkoherra puheenjohtajana ja joku jäsen rahastonhoitajana. Kunnallishallintoa perustettaessa oli ensin hyvin vaikea löytää sopivaa miestä kuntakokouksen esimieheksi. Isäni siihenkin valittiin, ja siten kertyivät hänen osalleen pitkäksi aikaa sekä kirkolliset että kunnalliset tehtävät.

Hän oli silloin vielä nuori, reipas ja luonteeltaan tasapuolinen, joten hän kykeni saamaan järjestystä usein meluisiin kokouksiin, joissa maalaisukot järjestettyyn keskusteluun tottumattomina tahtoivat soittaa suutansa yhtaikaa ja helposti joutuivat sanakiistaan. Isäni täytyi itse laatia pöytäkirjat, kun siihen ei ollut sopivaa miestä, ja täten hänelle kertyi kirkonkirjojen hoidon lisäksi paljon palkatonta työtä. Vähitellen kansan järkevistä aineksista kasvoi puhujia ja kirjureita, ja isäni jälkeen hoiti kuntakokouksen esimiehen virkaa pitkät ajat kauppias Matti Inkinen. Kunnallislautakunta tarvitsi sekin järkeviä miehiä. Sen ensimmäinen esimies oli muistaakseni pitkä ja älykäs isäntä Heikki Huusman Tietävälästä, myöhemmin myöskin kirkonmies. Kunnan asioissa oli jälkeenpäin paljon mukana Kirvun käräjäkunnan lautamies, sittemmin herastuomari Pekka Ovaska, joka vielä on 90-vuotiaana elossa.

V

YLIOPPILAAKSI

Kun olin lopettanut kymmenvuotisen vaellukseni Kirvun kodin ja Helsingin koulun välillä, oli vihdoin keväällä 1880 se hetki käsissä, jolloin oli saavutettava kultainen lyyry ja akateeminen kansalaisoikeus.

Siihen valmistuminen oli jännittävää aikaa. Silloinkin oli tapana jo helmikuun lopulla päättää koululuvut ja alistua »tentteihin». Meitä oli VIII luokalla 18 abiturienttia, jotka jaettiin neli- tai viisimiehisiin ryhmiin eli »flokkeihin». Minä osuin luokan ensimmäiseen ryhmään, ja se oli siltä kannalta epäedullista, että kaikki muut olivat matematiikassa minua etevämmät, vaikka olinkin luokan primus. Muissa tenteissä kuljimmekin tasaväkisinä toistemme rinnalla, mutta kun matematiikka oli viime vuosina tehnyt minulle kiusaa, ilmenivät vajavaisuudet sillä alalla nyt paremmin.

Tenttien välillä toisinaan astelimme pää pystyssä Esplanadilla, ja usein kävimme toistemme luona »prepareerattavina» varsinkin matematiikan kokeita varten. Meidän ryhmämme oli kilttejä läksynlukijoita, mutta joku ryhmä otti abiturienttielämän hauskemmalta kannalta. He saattoivat pitää kamareissaan punssikemuja, savukkeita poltellen ja herroiksi elellen. Joku huimapää uskaltautui eräiden Böökin lyseon ylioppilaskokelaiden kanssa Unioninkadun kellariravintolaan, jossa tähyiltiin tarjoilijaneitoja ja kuorossa esiteltiin merimieslauluja.

Tästä seurasikin, että jotkut näistä saivat reput ylioppilaskirjoituksissa, siirtyen seuraavaan vuoteen, koska silloin ei vielä voinut syksyllä tutkintoa uusia. Eräs meistä ei koskaan tullut ylioppilaaksi, vaan siirtyi Amerikkaan, häipyen teille tuntemattomille.

Tentit sujuivat viikosta viikkoon ja aineesta aineeseen milloin paremmalla, milloin huonommalla onnella. Rehtori oli antanut meille ystävällisen neuvon, jota pitkin elämääni olen kiitollisena muistanut. Hän sanoi vakavan sorahtavalla äänellä: »Kuulkaa nyt, pojat, — kun te väsytte tenttejä lukiessanne, niin älkää pakottako rasittuneita aivojanne toimimaan, vaan heittäykää neljännestunniksi levolle mitään erikoista ajattelematta. Jos silloin nukahdatte, on se vain sitä parempi.»

Ylioppilaskirjoitukset olivat jo siihen aikaan tutkintojen pelätty huippukohta. Nykyaikaan verraten oli erona, että valvonta oli paljon laimeampaa ja tehottomampaa.

Kun meidän luokkamme vuoro tuli kirjoittaa, oli ruotsalaisen normaalilyseon uusi upea rakennus juuri valmistunut Tähtitorninmäen alalaitaan. Päärakennuksesta ulkoni Maneesiin päin puolipyöreä kylkirakennus, jonka alakerrassa oli voimistelusali ja yläkerrassa rukoussali, myöhemmin käytetty myöskin Musiikkiopiston juhlasalina. Ahtaasta Ratakadun rakennuksesta meidän luokkamme ensimmäisenä siirrettiin uuteen avaraan rukoussaliin kirjoittamaan. Täällä oli mitattu pitkät lomat pulpettien väliin muka vilpin estämiseksi, ja opettaja istui korokkeella luokan edessä järjestystä pitämässä. Kun oli vain yksi valvoja ja hänkin välistä vaipui hetkeksi sanomalehtensä lukemiseen, oli helpompi harjoittaa vilppiä kuin nykyajan ankarassa komennossa.

Rohkeammat pojat sopivan hetken sattuessa viskelivät toisen pulpetille paperipallosia, joihin oli kätketty käännöksen vaikeimmat sanat tai matematiikan pulmallisten esimerkkien tulokset. Mutta vielä ovelampia temppuja oli keksitty. Kun joku oppilas oli saanut luvan hetkeksi poistua pitkän käytävän viereiseen huoneeseen, olivat toverit edeltäpäin keskenään sopineet poistumisjärjestyksestä. Joku luokan nerokas keksijä oli laatinut erikoisen kojeen, kaksi vastakkain pantua neliskulmaista peltilevyä, joiden molemmat päät solmittiin kiinni hienolla teräslangalla. Levyjen väliin käännettiin vastaukset sisältävä paperilappu levynkokoiseksi, ja pitkään ylälankaan kiinnitettiin koukku. Koko laite oli niin ohut, että se mahtui lattialautojen väliseen rakoon. Auttaja kiinnitti koukun raon laitaan, josta autettava omalla koukullaan veti levylaitteen ylös ja pelasti nahkansa. Koje oli niin sirosti sommiteltu, ettei mustaa koukkua voinut nähdä kukaan muu kuin se, jolle säilytyskohta oli edeltäpäin tarkoin selitetty.

Kun oli latinan- tai suomenkielen käännös kysymyksessä, sisälsi vastaus joskus koko käännöksen, mutta niin muovatun, että määräpaikkoihin tehtiin tahallisia »kardinaali»virheitä juuri niin monta kuin sopi kokeen varmaksi läpäisemiseksi. Matematiikassa kyllä saattoi sattua, että onneton kokelas puhtaaksikirjoittaessaan vahingossa se koitti plus- ja miinusmerkkejä keskenään, vaikka tulos olikin oikea. Tällainen hölmöliini joutui auttamattomasti kiinni. Minun jälkeisessä ylioppilasparvessa kävikin niin onnettomasti, että primus ja hänen autettavansa joutuivat Viikkiin ja molemmat saivat istua luokalla vuoden lisää. Tällaiset kepposet on kyllä vanhemmalla iällä ankarasti tuomittu, mutta silloin kuului hyvään toverihenkeen vaatimus, että heikkoja kumppaneita oli hädässä autettava. Siten moni huonolahjainenkin oppilas lienee purjehtinut ylioppilastutkinnon karien lomitse.

Kun kirjoituskokeet ja suulliset tentit oli onnellisesti suoritettu, oli Ratakadun talon rukoussalissa jännittävä erojaishetki. Rehtori Kihlman piti pojille vakavahenkisen puheen, joka tavanmukaisesti sisälsi monta taiteta elämäntotuutta. Koko koulu lauloi tavallista äänekkäämmin vanhan virren Koko mailma iloit' mahtaa, ja alemmat luokat kadesilmin katselivat onnellisia tovereita jotka nyt erosivat elämän eri aloille. Opettajat kättelivät ohimennessämme, ja vahtimestarikin emäntineen odotti meitä alaportaissa, nyökäten hyvästiksi. Kadulle päästyä koko koulu »hurrasi» poislähteville.

Entisaikaan ei tutkintojännitys päättynyt nyt tähän. Koulutenttien jälkeen oli oltava uudessa puristuksessa yliopiston professorien edessä. Uskontoa tentti leppeä professori G. Johansson, sittemmin arkkipiispa. Historiaa kyseli taitavasti humaani, vähän hajamielinen prof. Th. Rein, sittemmin yliopiston kansleri; matematiikkaa ja fysiikkaa kuivahkon asiallinen, mutta ystävällinen prof. A.F. Sundell. Kielissä meitä tutkivat: latinassa ja kreikassa dosentti, entinen vaativa mutta ystävällinen opettajamme Fr. Perander sekä saksassa ja ranskassa prof. Rein.

Kuulustelut olivat lyhyitä ja tutkijat suopeita miehiä, joten varsinaisesta puristuksesta ei ollut puhettakaan. Ainoastaan dosentti F. Leväsen, joka matematiikassa kuulusti eräitä ryhmiä, sanotaan olleen vaatimuksissaan tiukemman. Kun viimeinen »prässi» oli ohitse, riensimme yliopiston portaita alas, levätäksemme laakereillamme, kunnes toisena päivänä lopullinen tulos julistettaisiin. Seuraavana aamupäivänä oli mentävä »moster» M. Grapen liikkeeseen aikaisimman koulurakennuksemme alakertaan. Sinne oli kaksi tärkeätä asiaa: tilatun ensimmäisen frakin noutaminen kotiin ja vielä tärkeämpi valkolakin lunastaminen.

Kun sitten määrätunnilla saavuimme yliopiston vastaanottohuoneeseen kuulemaan tutkintojen lopputulosta, siirryttiin läheiseen rehtorin kansliaan, jossa tiukkaääninen, partasuinen, etevä tiedemies, rehtori Wilhelm Lagus ojensi meille ylioppilastodistuksen, opintokirjan ja J.W. Snellmanin kirjoittaman kirjasen Suomen ylioppilaalle, joka sisälsi oivallisia opintoneuvoja sekä johdantona F.M. Franzeninn kauniin ylioppilaslaulun. Lopuksi yliopiston sihteeri Max Schauman kirjoitutti nimemme ynnä tiede- ja osakuntamerkinnän matrikkeliin.

Minut merkittiin historiallis-filologiseen tiedekunnanosastoon ja Savo-Karjalaiseen osakuntaan. Oikeastaan olisin isäni syntyperän nojalla kuulunut Hämäläiseen ja kotiseutuni perusteella Viipurilaiseen taikka koulukaupungin takia Uusmaalaiseen osakuntaan, mutta jo normaalilyseon VIII luokalla oli kaksi entistä koulutoveria P.E. Svinhufvud (myöhemmin tasavallan presidentti) ja P.A. Sahlsten (myöhemmin Mikkelin lyseon rehtori) käynyt värväämässä minut ja kaksi itäsuomalaista toveria Savo-Karjalaiseen osakuntaan, jota he kehuivat täysin suomalaiseksi, yliopiston hauskimmaksi ja hienoimmaksi.

Nyt oli kaikki virallinen meno lopussa. Riemurinnoin ja juuri ostamamme valkolakki päässä riensimme yliopiston pääportaita alas yleisöjoukon hurratessa torilla.

Entisaikana oli tapana viettää suurenmoiset ylioppilaskekkerit. Meidänkin luokallamme oli monta varakasta poikaa, jotka ehdottomasti vaativat, että ne oli pidettävä Seurahuoneella. Vaikka tällaiset pidot maksoivat lähes 20 markkaa — nykyisen raha-arvon mukaan siis 200 mk —, sain isäni myöntämään siihen varat, kun oli esikoisen kunnia kysymyksessä. Tämä oli suuri poikkeus, sillä tavallinen kuukausirahamme oli kouluaikana 2 mk. Emme siis olleet tottuneet rahoja tuhlaamaan joutavuuksiin tai liikoihin makeisiin.

Kun valkolakki päässä astelin toverieni kanssa Esplanadikatua pitkin ja jouduin kotiini kultalyyryäni näyttämään, oli ihmetys suuri tädin ja sisarusten puolelta. Etenkin Paavo-veljeni uteliaana tähysteli uutta asuani. Seuraavana vuonna 1881 tuli hänenkin vuoronsa esiintyä ihmettelevälle kotiväelle yhtä komeana.

En kuitenkaan ehtinyt kauan olla ihailtavana, ennenkuin minun oli frakkipukuisena mentävä kemuihin Seurahuoneen 35:een, jota en ollut koskaan nähnyt. Keskellä lattiaa oli runsas voileipäpöytä lämpimine ruokineen ja kulmapöydällä suurehko malja täynnä höyryävää »boolia». Sellaisenkin näin ensi kerran elämässäni.

Frakkipukuiset keltanokat kävelivät edestakaisin puhellen päivän tärkeästä tapahtumasta, ja opettajistakin olivat suosituimmat kutsutut tilaisuutta kunnioittamaan läsnäolollaan. Siellä olivat muistaakseni saapuvilla ainakin yliopettaja C.J. Lindeqvist, joka piti meille lennokkaan, osaksi latinalla höystetyn puheen, sekä reilu voimistelunopettaja »Mowitz» Waenerberg. Myöskin muutamat ylioppilaat, entiset koulutoverit, olivat saaneet vihjauksen saapua.

Maukkaat ruuat kelpasivat hyvin, ja outoa juomaa maisteltiin mielellään, mutta varovasti, koska tiedettiin sen menevän päähän. En muista kenenkään olleen juovuksissa, kun kello 1:n aikaan lenseänä kevätyönä astelimme Kaisaniemen ravintolaan Böökin lyseosta tulleiden ylioppilaiden kutsumina. Siellä tapasin monta luokkatoveria siltä ajalta, jolloin kävin Böökin lyseon valmistavaa koulua 8 vuotta aikaisemmin. Uusia tuttavuuksia tehtiin, maljoja maistettiin ja puheita pidettiin.

Vanhemmista miehistä tapasin ensi kerran maisteri G.W. Wallen, joka silloin oli tuntiopettajana, myöhemmin Viipurin lyseon rehtori. Hän toivotti minut tervetulleeksi Savo-Karjalaiseen osakuntaan, jonne myöskin Böökin lyseosta oli liittynyt entinen vierustoverini Arvi Grotenfelt. Toinen uusi tuttavuus oli herttainen maisteri Volmaki Porkka, hänkin tuntiopettaja ja myöhemmin yliopiston suomenkielen lehtori. Tähän aikaan oli ruotsalaisissa kouluissa paljon suomenmielisiä opettajia, jotka iloitsivat suuresti jokaisesta voitosta, minkä suomalaiset osakunnat saivat ruotsalaisten koulujen oppilaista.

Näin kului keväinen aamu rattoisasti muistorikkaassa Kaisaniemessä, ja aurinko oli jo kohonnut taivaanrannalle, kun pääsimme kotiutumaan ensimmäisestä unohtumattomasta juhlatilaisuudesta akateemisten kansalaisten piirissä.