[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fymYTmefu8MepHz0uWRey-3j-Af4cqP4TdQTedVmfP7g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3566,"Vuodet ovat vierineet I","Siegberg, Artur",1862,1948,"3566-siegberg-artur-vuodet-ovat-vierineet-i","3566__Siegberg_Artur__Vuodet_ovat_vierineet_I","Kulttuurikuvia 1870-luvulta","muistelmat",[],[],"fi",1938,null,33413,244316,true,[],[],[],"Siegbergin muistelmateos kuvaa tekijän lapsuutta ja nuoruutta 1870-luvun Karjalassa sekä kouluaikoja Helsingissä. Teos tarjoaa ajankuvia pappilaelämästä, opiskelusta ja suomalaisen sivistyneistön arjesta autonomian ajalla.","Artur Siegbergin 'Vuodet ovat vierineet I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3566. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o\n maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VUODET OVAT VIERINEET I\n\nKulttuurikuvia 1870-luvulta\n\n\nKirj.\n\nARTUR SIEGBERG (Alku Siikaniemi)\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nArvi A. Karisto Oy,\n1938.\n\n\n\n\n\n\n       Isäni ja äitini\n      rakkaalle muistolle\n          omistettu\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat\n\nI. Lapsuuteni ajalta.\n\nAikaisimmat vaiheet\nKirvun kirkon seutu\nVanha pappila\nUusi pappila\nKirkonkäynti\nKirkon lähitalot\nKylänkäynti. — Mustalaisia. — Jääsken häät\nMuutoksia pappilan elämässä\nPappilan palvelijoita\nHautajaiset. — Kahvi- ja kalaretket\nUusi koti\n\nII. Koulu- ja vaellusvuodet.\n\nMatka Helsinkiin\nEnsimmäinen koulu\n»Norssiksi» tuleminen\nUudessa koulussa\nPerheen muutto Yrjönkadun 7:ään\nSoitannolliset ja kirjalliset askartelut\nKoulutovereita ylemmillä luokilla\n\nIII. Opetustyö.\n\nEri oppiaineet ja huomatuimmat opettajat\nUusi koulutalo Ratakadun 2:ssa\n\nIV. Loma-ajat Kirvussa.\n\nKotimatka jouluksi\nJoulunvietto\nKäynti Rautjärven pappilassa\n»Aprakan»-otto\nPaluumatka Helsinkiin\nKesähommia\nUudet säätyläisperheet ja sivistyslaitokset\nKirkollis- ja kunnallishallinto\n\nV. Ylioppilaaksi\n\n\n\n\nI\n\nLAPSUUTENI AJALTA\n\n\n\nAikaisimmat vaiheet\n\n\nOlen syntynyt Räisälässä, kesäkuun i päivänä 1862, ja suvultani olen\nsekarotua. Isäni Ulrik Siegberg, sittemmin Kirvun rovasti, oli tummaa\nsuomalais-ugrilaista heimoa, talonpojan poika Hollolan Siikaniemestä.\nÄitini, Aline Ingeborg Lange, oli vaaleaverinen ruotsalainen, jonka\nisä, kuparisepän poika Piitimestä (Piteå) Pohjanlahden länsirannalta,\noli siirtynyt Tornion kouluun ja myöhemmin Turun yliopistoon.\nIsäni puolelta minun siis pitäisi olla vakaa hämäläinen, mutta\näitini oli vilkas germaanitar, ja pelkään, että tämän lisäksi lieto\nLemminkäinen pitkään oleskellessani Karjalassa on pirahuttanut\npisaran karjalaisuutta herkän luonteeni luomiseksi. Jos pikkuserkkuni\nIso-Keisarin arvelu pitää paikkansa, niin olisi tippa mustalaisvertakin\njoskus sekoittunut isäni suvun vereen, mutta sutkauttelevaa\nsavolaisuutta ei Lampéninkaan ole onnistunut sukuni ominaisuudeksi\ntodistaa.\n\nEnsimmäiset muistoni ulottuvat varhaisintaan neljän vuoden ikään. Sen\nedellisestä ajasta en tiedä muuta kuin minkä äitini on lastenkamarissa\nkertonut. Naimisiin isäni meni v. 1860 Orimattilan kirkkoherran\ntyttären kanssa. Kierreltyään aikaisemmin naimattomana papin apulaisena\neri seurakunnissa hän Orimattilan kirkkoherran J.Z. Langen kuoltua\nasettui nuorikkoineen Myrskylän pappilaan. Sieltä hän vuonna 1862\njoutui Karjalan puolelle Räisälän seurakuntaan, aatelissukuisen\nsotarovasti Rehbinderin apulaiseksi.\n\nNuori pari sijoitettiin asumaan lehtirantaisen Vuoksen varrelle,\nviihtyisään pienoisrakennukseen kreivi Sieversin hovin alueelle. Kun\nsyntymäni sattui kesäkuun 1 päiväksi, lienevät Pohjolan kesän lempeät\nhaltiat leijailleet kehtoni kuuluvilla luoden onnea ja aurinkoista\nmieltä nuoren äidin ja hänen esikoisensa sydämeen. Tältä ajalta\nperiytyi vanhempieni lämmin suhde erääseen Rehbinderin tyttäreen, josta\nmyöhemmin tuli kirkkoherra Blomgrenin puoliso Kirvun naapuripitäjään\nRautjärvelle. Toinenkin suhde solmittiin Räisälässä, pastori Strengin\nperheeseen, jonka kanssa sittemmin minäkin jouduin läheiseen\ntuttavuuteen.\n\nRäisälästä siirtyi isäni v. 1863 rovastin apulaiseksi Jääskeen, vuolaan\nVuoksen partahille. Rovasti Teschen perheessä käytettiin saksaa, joka\nsiihen aikaan oli sivistyneiden yleisenä puhekielenä Viipurin läänissä.\nMuitakin saksalaisia nimiä kaikuu vielä korvissani niiltä ajoilta;\nsitä piiriä olivat kruununvouti Bernitz, Hyppälän herra, ent. lehtori\nSattler, Virolan herra Addens y.m. Sielläkin asuivat vanhempani eräässä\npappilan siipirakennuksessa ja olivat suopeissa suhteissa isäntäväkeen.\n\nHeistä neiti Minnchen vielä paljon myöhemmin teki vierailumatkoja\nkappelipitäjään Kirvuun, jonne isäni Jääskestä siirtyi. Senjälkeen\nhän omisti kauniin huvilan Kärstilän kylässä lähellä Viipuria. Tähän\nhuvilaan isäni usein poikkesi viedessään meitä lapsia kouluun.\nToinen Jääsken muisto, josta vanhempani usein kertoivat, oli heidän\nkäyntinsä Viipurin hovioikeuden presidentin Forsmanin luonnonihanassa\nhuvilassa Rouhialan kosken partaalla, aristokraattisessa kodissa, jossa\nhienostuneet seuratavat vallitsivat.\n\nJääsken pappilassa syntyivät veljeni Paulus Ulrik, lempinimenään Paavo,\nvuonna 1864 ja sisareni Aina Elin 1866.\n\nSamoihin aikoihin oli kerran saapunut isäni luo talonpoikaislähetystö\nKirvusta, jonka asukkaat olivat mieltyneet isäni olemukseen ja\nesitystapaan hänen käydessään tuontuostakin saarnamatkoilla\nkappeliseurakunnan kirkossa. Tarkoitus oli kutsua hänet ensimmäiseksi\nkirkkoherraksi vastamuodostettuun Kirvun pitäjään, johon oli\nliitetty eri kyliä Jääskestä, Antreasta ja Ruokolahdesta. Siihen\naikaan oli tapana, että uudet pitäjät saivat vaalitta kutsua\nensimmäisen kirkkoherransa n.s. »keisarinpitäjiin», jotavastoin\n»konsistoripitäjillä» ei tällaista oikeutta ollut. Vuonna 1866 siirtyi\nsiis koko perheemme kimpsuineen kampsuineen uuteen olinpaikkaan, josta\nkoituikin pysyväinen tyyssijamme enemmäksi kuin 50 vuodeksi.\n\n\n\nKirvun kirkon seutu\n\n\nSiihen aikaan oli Kirvu vielä aivan salopitäjä. Maantie johti sinne\nRuokolahdelta, toinen Jääskestä ja kolmas Antrean kirkolta, ja\nnämä tiet olivat kuuluisat mäkisyydestään. Kun Porvoon piispa F.W.\nSchauman kerran 1870-luvulla kävi piispantarkastuksella Kirvussa, ei\nhän voinut kylliksi ihmetellä »pilvenkorkuisia» mäkiä, joiden laelle\ntiet kiemursivat monina mutkina, niin että oudon matkustajan sydän\npamppaili hänen tullessaan niitä alas. Vanhalla Antrean maantiellä oli\nn.s. Hiidenmäki, jota korkeampaa ja jyrkempää en muista Etelä-Suomessa\nmuualla nähneeni. Vasta paljon myöhemmin tämä mäki jäi syrjään, kun\nrakennettiin oikotie Kirvusta pitkin kauniin Torajärven vartta Sairalan\nkylään.\n\nJääsken tiellä olivat viehättävimmät näköalat Mertjärven kohdalla,\njonka toista rantaa reunustivat jylhät vuoret, välissään metsätaloja\nja vehmaita vainioita. Toinen huomattava näköala avautui Jääskjärven\nkohdalla, josta vain lahdelma häämötti syvällä laaksossa, kun\nmatkustaja rannalta ponnisti mäkeä ylös. Kolmas, Ruokolahden tie, kulki\nAholan ja Veitsjoen ohitse Tietävälän kylään, joka sijaitsi korkealla\nmäellä. Siitä peltorinne loivasti laskeutui Tietävälänjokea kohti,\njoka jatkaa matkaansa Yläjoen nimellä salomaiden läpi Kirvunjärveen\nasti. Järvenä pari kilometriä levettyään se painuu Alajoen nimellä\nVironkosken kautta suureen Torajärveen. Tästä vesireitti jatkuu\nSairalankosken kautta itään Juoksemajärveen ja vihdoin pitkän\nHelisevänjärven ja -joen kautta purkaa vetensä Räisälän kirkolla\nVuoksen pohjoishaaraan.\n\nVielä johti kylätie Kirvun kirkolta pohjoiseen, Yläkuunun kyläryhmään,\njosta salopolkuja päästiin Hiitolan pitäjään. Toinen kylätie vei Kirvun\nkirkolta länteen päin pitkin Yläjoen rantaa. Vastapäätä joen toisella\npuolen jylhä metsäharjanne muistuttaa norjalaisia tunturijonoja\npienoiskoossa. Ovaskankosken ohitse tie jatkuu Lietlahden syrjäkylään,\njohon kerran lienee syntynyt hämäläisasutusta, koska sitä kansan suussa\nmainitaan Hämeenkylän nimellä.\n\nKirvun kirkonkylä sijaitsee noiden viiden tien risteyksessä, pienillä\nkummuilla keskellä laajaa peltoaluetta. Kirkko on rakennettu v.\n1817 ikivanhoista, jykevistä honkahirsistä jonkun senaikuisen\nrakennusmestarin suunnitelman mukaan. Sen katto oli vanhanaikainen\npaanukatto, tervalla sivelty, ja tämän yläpuolella kohoaa pyöreä\ntorni, sen yllä kupooli ja kultainen risti. Viereinen kellotapuli\non samantyylinen ja yhtä tanakkatekoinen. Kirkkomäeltä on kaunis\nnäköala yli peltojen, molempiin pappiloihin ja Kirvunjärven yli, jonka\nkorkealta vastapäiseltä rannalta kohtaavat silmää lehtevät metsät ja\nharva kyläasutus. Kirkontapulin tornista leviävät eri suuntiin laajat\nja komeat näköalat.\n\n1860-luvulla oli Kirvu, kuten mainittiin, Jääsken kappeliseurakunta,\njoten siellä oli vain kappalainen. Tienristeyksestä tuleva maantie\nsivuutti silloin Hulkkosenharjun. Tämä on nyttemmin painunut\nhiekkatasanteeksi, jolla kunnantalo sijaitsee. Tie kulki kirkon ohitse\npellon halki rantaan ja siitä sumien pajupuiden reunustamana pappilaan,\njoka sijaitsi aivan järven rannalla puutarhan ympäröimänä.\n\n\n\nVanha pappila\n\n\nSinä ikivanha pappila kuluneine punamaalisine seininesi ja\ntaitekattoinesi kangastat mielessäni yhtenä lapsuuteni ihanimmista\nmuistoista.\n\nKun rantatörmältä yli vihreän pihamaan saapui sinun kutsuvaan suojaasi,\noli edessä vanhanaikainen suljettu »kuisti», jonka portaat olivat\nulko-oven sisäpuolella. Sinne sopi istahtaa rappujen molemmille\npuolille, tarinoida perhekuulumiset ja väliin katsella kirkkaasti\nkimmeltävää järveä, jonka länsipäässä Rytjän vehmaat, korkeat rinteet\nja Yläjoen harjanteen pyöreät kummut aaltomaisena viivana häipyivät\nnäkymättömiin taivaanrannan taa.\n\nKun tältä kodikkaalta kuistilta astui oikealle, saapui isoon\nkaksi-ikkunaiseen saliin, jonka vastapäiseltä puolelta ovet aukenivat\nkahteen erilliseen huoneeseen. Salin ovenpuolisella seinämällä oli\nvanhanaikainen klaveeri eli »taffelipiano», toisella puolella ovien\nvälissä antiikkisohva, useimmiten ajan tavan ja säästäväisyyden\nnoudattamiseksi päällystetty valkea- ja punaraitaisilla verhoilla\nsamoin kuin pitkin seiniä suoraan riviin asetetut sohvamaiset pehmeät\ntuolitkin. Ikkunain välissä oli antiikkipeili pöytineen ja jossakin\nkomerossa nuottihylly. Sivuhuoneet olivat pastori Winterin tyttärien\nkäyttämiä makuuhuoneita toalettipeileineen ja lipastoineen.\n\nSalista vasemmalle mentiin pari porrasaskelmaa alaspäin pieneen\nruokasaliin ja siitä vasemmalle kaksi askelmaa ylös isoon huoneeseen,\njossa muistini mukaan kangaspuut helskyivät ja kahden ikkunan välissä\noli iso pöytä. Täältä johti ovi viereiseen pimeään keittiöön,\njonka seinät olivat mustuneet savusta, ja siitä kylmän eteisen\nkautta suoraan pihamaalle. Niin matala oli rakennuksen kivijalka,\nettä keittiön eteinen oli samalla tasolla kuin ylöspäin viettävä\npihamaa. Keittiön lähellä olivat rivitysten ulkoaitat, joissa\nsäilytettiin ruokatavaroita, kalja- ja maitopöntöt y.m. taloustarpeet.\nMuistellessani näitä aittoja johtuvat aina mieleen Kalevalan säkeet\n\n    »Emo aitan portahalla\n    kuoretta kokoelevi»,\n\nja olen yhä näkevinäni talon ehtoisan emännän hääräilevän keittiön ja\naitan välillä.\n\nKeittiön eteisestä ulos mentäessä johti toinen ovi vasemmalle\nsuureen, moni-ikkunaiseen, kylmähköön ja köyhästi sisustettuun\nsaliin. Tätä käytettiin papin kansliahuoneena. Keskellä lattiaa oli\ntanakkarakenteinen pöytä ja pitkin seiniä lautahyllyjä kirkonkirjojen\nja pitäjän arkiston säilyinä. Kansliasta johti toinen ovi rannan\npuolelle ennenmainitun salin eteiseen.\n\nLuokaamme silmäys pappilan järvenpuoliseen ympäristöön. Pääportailta\nalaspäin katsoessa kimmelsivät Kirvunjärven laineet solakkarunkoisten\nhaapojen ja koivujen sekä jonkun tuuhean ikikuusen välitse, joiden\nviereisen vihreän rinteen alapuolella oli aita ja sen takana rannassa\nharmaakiiltoisia halavia. Näiden rungon onteloihin keväiset kottaraiset\nrakensivat pesänsä. Tämän lehvikön yläpuolitse johti siistiksi\nharavoitu hiekkatie alas purolle, joka muodosti pieniä vesiputouksia\nennen järveenlaskuansa.\n\nPuron yli johti kaidesilta »alaryytimaahan», joka pajurantaisena jatkui\npieneen, kaartuvaan niemeen saakka. Tänne oli pappilan vihannesvarasto\nja marjapensaista istutettu molemmin puolin pappilan kaivoa, josta\nhersyi maan uumenista pulppuavaa, kirkkaanraikasta vettä. Puutarhan\nniemestä levisi molemmille puolille ihana kesäinen näky: oikealla\nkilometrin pituinen ja lehtorantainen Kirvunjärvi Yläjoelle päin,\nvasemmalle kapeampi lahdelma, jonka vastapäisellä puolella sijaitsivat\nmäntyisen rantatörmän yläpuolella pappilan torpat ja karjakartano, sekä\nniiden takana pellot ja niityt etäisen Lietojan suoniittyyn saakka.\n\nPäätiestä ylös vasemmalle kiersi pappilarakennuksen ympärillä värikäs\nkukkien, pensasten ja lehtipuiden seppelryhmä, jonka alapuolelta kuului\nnotkelmasta puron ainaista solinaa. Sen takana kohosi vasemmalla miltei\nläpinäkymätön kuusi- ja haapametsikkö, joka reunusti vastapäistä\njyrkkää rinnettä. Tämän metsikön takana levisi laaja peltoalue,\nulottuen seiväsaidan erottamana puutarhaniemeen saakka. Kun aamulla\nheräsi huoneissa ja avasi ikkunat, olivat ensimmäiset vaikutteet puron\nhopealta helähtävä solina, ruusujen, sireenien ja angervojen tuoksu\nsekä pikkulintujen livertävä aamuvirsi.\n\nTässä romanttisessa ympäristössä eleli viime vuosisadan keskivaiheilla\npatriarkallinen pappisperhe. Pastori Anders Winter oli 1860-luvulla\nvanhahko mies, Kiteen seurakunnasta laajalle levinnyttä sukua. Ukko oli\nhyväntahtoinen, joviaalinen mies, joka osasi kansanomaisesti lähestyä\npitäjänsä väestöä, vaikkei liene ollutkaan saarnamiehenä huomattava.\nHänen puolisonsa, o.s. Sofia Mansner, oli mielenlaadultaan iloinen,\nherttainen ja lapsirakas sekä taitava puutarhan- ja taloudenhoitaja.\nHän lienee saanut koulusivistyksensä — mikäli siihen aikaan sellaista\noli tarjona — saksankielellä, koska perhekielenä vanhempieni muuttaessa\nKirvuun oli enemmän saksa kuin ruotsi. Suomeakin, n.s. »kyökkisuomea»,\nosattiin riittämiin asti, vaikka suomea ei siihen aikaan käytetty\nsivistyskielenä.\n\nTalossa oli 1860-luvun lopulla viisi tytärtä ja poika. Kun koko\npitäjässä ei ollut muuta sivistynyttä väkeä kuin pappilan perhe,\nkasvoi siis nuorikansa sivistysvaikutteita vailla, jonkunlaisessa\neristymyksessä, hakien huvituksensa kotoisesta askartelusta ja\nkauniista ympäristöstä. Kullakin tyttärellä oli lehtimajansa, jonka he\noman makunsa mukaan järjestivät viihtyisäksi tyyssijaksi itseään ja\nnukkejaan varten, käyden vuoroin vieraisilla toistensa lehtimajoissa.\nKukin hoiti myös omaa viehättävää kukkalavaansa ja autteli äitiään\nkeittiöpuuhissa, säilöt en herkullisia marjahilloja ja vihanneksia,\nvalmisteen erinomaisia kahvileivoksia ja niin edellän.\n\nOpillista sivistystä kävi ulkoapäin hankkimassa ainoastaan\nEvelina-tytär, joka oleskeli jossakin Viipurin saksalaisessa\npensionaatissa parin vuoden aikana. Muut »mamsselit», Alexandra, Ina,\nHilda ja Olga, saivat siristyksensä alkeet pappilaan hankituilta\nkotiopettajattarilta. Ainoa poika, Teodor, sitävastoin lähetettiin\nopinsaantia varten ensin Viipurin ruotsalaiseen kouluun ja kymnaasiin,\nja sieltä hän tuli ylioppilaaksi Helsinkiin. Papiksi vihittynä hän\npiankin joutui Inkerinmaalle, ensin apulaiseksi Tuuteriin (»Duderhof»)\nja sitten kirkkoherraksi Koprinan seurakuntaan. Jos tyttäret eivät\nolleet kaunottaria, oli Teodor sitävastoin oikea Adonis, lisäksi\niloinen ja rattoisa seuramies, joka Helsingissä pääsi ylhäisiinkin\npiireihin. Muistan hänen kertoneen olleensa usein esim. senaattori af\nSchulténin perhetanssiaisissa.\n\nTähän sydämelliseen perhepiiriin olivat vanhempani erinomaisen\ntervetulleita, kun isäni muutti Kirvun kirkkoherraksi, ja meitä\nlapsia, sikäli kuin uusia vesoja ilmestyi, kannettiin pappilassa\nkultakämmenillä. Itse jouduin siellä käymään jo vuoden ikäisenä,\nvanupussiin ommeltuna, kun vanhempani talvipakkasessa siirtyivät\nRäisälästä Jääskeen, poiketen Kirvun vieraanvaraiseen pappilaan.\n\n\n\nUusi pappila\n\n\nEnsi aluksi siirtyi isäni perhe v. 1866 toiseen, uuden uutukaiseen\npappilaan, joka oli rakennettu uutta kirkkoherraa varten ylemmäksi\npeltovainion keskeltä lohkotulle maapalstalle. Tulokkaalle oli vaseti\nraivattu kirkkotieltä Hulkkosenharjulta suora tie peltojen halki äsken\nkuvattuun »Alapappilaan», ja sen keskeltä erosi vasemmalle yhtä suora\nsyrjätie uuteen eli »Yläpappilaan».\n\nKun pitkä tie oli ainaisesti altis päivänpaisteelle ja sadekuuroille,\noli isäni ensimmäisiä huolia joka kevät istuttaa rippikoululasten\navulla tuuheita nuoria koivuja pitkin tien vartta. Siten jäi kullekin\nrippilapselle nimikkopuu pysyväksi muistoksi. Olen nähnyt useankin\nvanhuksen myöhemmin pappilassa käydessään sormella osoittavan rakasta\nnuoruudenmuistoansa. Vuosien kuluessa koko kujanne täyttyi lehtevillä\nreunakoivuilla, ja pappilat saivat kumpikin viihtyisän kävelytien,\njoka ulottui »Riihimäelle» saakka, mistä ennenmainittu valtatie\njatkui läheiselle kirkolle. Tämä meille lapsille verrattoman rakas,\nkesävilpoisuutta antava kiekonheittotie, jossa »lyötiin rillaa»\nkylänpoikien kanssa, ja talvihiihdolle otollinen tienviereinen\nmäkirinne ovat painuneet iäksi mieleen. Seurakunnalle se yhä\nvielä tarjoaa yli kuusikymmenvuotisen muiston »vanhan rovastin»\nnuoruudentyöstä.\n\nTässä kuvattakoon hiukan ensimmäistä asuinsijaamme Kirvussa.\nKoivukujasta johti punainen portti Yläpappilan isolle pihamaalle,\njonka keskellä oli kaksi ruohikkopyörylää. Kun ajoneuvoilla tultiin\noikeanpuolisen päärakennuksen portaiden eteen, voitiin pyöryläin\nvälitse kiertää vasemmalle toisesta portista karjakartanolle, jonka\nvasemmalla puolella sijaitsivat ulkorakennukset. Niistä muistan\nerikoisesti väljän tallin, jonka yläosassa lapsilla oli heinien\nkeskellä hauska temmellyspaikka, niin että pääskyset katonrajaisista\npesistään säikähtäneinä pyrähtelivät lentoon. Alakerrassa oli hupaista\nkäydä antamassa talon hevosille leipää ja taputtelemassa kukin omaa\nnimikkohevostaan, joita oli kolme: Kimppu, Putte ja Tamma.\n\nEnnenkuin päärakennus oli valmis, asui perhe pääportista vasemmalla\ntuparakennuksessa, rengit tuvassa, piiat keittiössä ja herrasväki\neteisen kahdessa oikeanpuolisessa kamarissa. Sitä mukaa kuin\nhirsikerrokset nousivat, oli lasten ilona kiipeillä lautoja ja\nvuoliaisia pitkin puolivalmiissa huoneissa ja ponnistella nurkkauksia\nmyöten katonrajaan saakka. Kun rakennus sitten kohosi valmiina,\nnousimme me pojat usein tikapuita myöten pärekatolle asti äitimme\nsuureksi kauhuksi.\n\nTavallisin temmellyspaikka oli kuitenkin pihan toisella puolella\nkellarin katolla, josta kesäisin laskettiin mäkeä niin että\nhousut repesivät ja talvisin sekä suksin että kelkoin. Vastapäätä\npäärakennusta oli iso vilja-aitta. Siitä ei liene muuta kerrottavaa\nkuin että sakea tomupilvi pölähti silmille ovea avattaessa ja että\nkookkaat harmaat rotat välistä näyttivät hampaitaan, kun pikkupojat\nlähtivät niitä ajamaan takaa halko tai keppi aseena.\n\nPäärakennuksesta sukesi sille ajalle komea pappila. Eteisestä\nulkoilivat pääportaat kaksiosaisina, niin että molemmin puolin saattoi\nusea henkilö paistattaa päivää tai kokoontua iltatarinalle, kun niitto-\ntai leikkuuväki, sirpit tai viikatteet olalla, palasi päivätyöstä\ntuparakennukseen. Portailta noustiin pienen lasieteisen kautta pimeään\n»tampuuriin». Siitä johti ovi oikealle kansliaan, josta taas eri ovi\nvierashuoneeseen (»förmaakkiin»). Eteisestä suoraan eteenpäin tultiin\navaraan saliin, jonka kolme suurta ikkunaa antoivat etelään, puutarhaan\npäin.\n\nTähän saliin oli papinperhe sovittanut perityt tai myöhemmin ostetut\nhuonekalunsa hauskaan järjestykseen. Heti vasemmalla seinällä oli\n»laveri» eli »taffelipiano», vanhan Wancken tehtaan tuote Porvoosta.\nTämä perhekalleus joutui myöhemmin perinnöksi Hämeenlinnaan, missä se\npalveli vuosikausia kaupungin »rämisevimpänä» soittokoneena, kunnes\neräs lankoni sen lunasti, käyttäen sitä aluksi ruokapöytänä ja viimein\n— vaatekaappina. Ikkunain välissä äitini viljeli vihantia kukkaryhmiä,\njoiden välitse pujahtelevat auringonsäteet lämmittivät pienokaisten\nmieltä. Vasemmanpuolisen seinän keskikohdalla oli vanha sohva, sen\nedessä pyöreä mahonkipöytä ja muutamia nojatuoleja, jotka kesäksi\nverhottiin punaraitaisilla päällyksillä.\n\nKun huonekaluihin lisätään oikealla seinustalla pieni pyöreä pöytä\ntuoleineen ja »etageeri» eli nuotti- ja kirjahylly, en muuta muista\nkuin meidän lasten kauneustajua tyydyttävät kirjavat lattiamatot,\njoista varsinkin leveäraitaiset, puna- ja ruskeajuovaiset, pehmeät\nmatot ovat painuneet mieleeni. Valaistuksena käytettiin osaksi\n»steariini»kynttilöitä vaskijalustoissaan, osaksi muotiin tulleita\nöljylamppuja, joiden petroolikatku välistä kirveli nenää taikka\nsavuava karsi nokesi kaikki huonekalut, äitini suureksi harmiksi.\nTalikynttilöitä käytettiin muistaakseni vain keittiössä ja\nulkohuoneiden lyhdyissä.\n\nSalista oikealle avautui vierashuone, johon oli sijoitettu pappilan\nparhaat puusängyt, pehmeimmät patjat ja valkoisenhohtavat sänkypeitteet\nja pielukset. Tätä huonetta käytettiin vain piispaa ja parhaita\nvieraita varten, jolloin sänkyyn levitettiin äidin sinisilkkinen\nmorsiuspeite. Huoneen mukavuuksiin kuului iso mahonkipuitteinen peili\nikkunain välissä ja sen alla soikea mahonkipöytä, pehmeät tuolit ja\nkahden ikkunan kukkalaitteet.\n\nSiitä oikealla olevassa kansliahuoneessa oli pihanpuolisen\nikkunan ääressä iso kirjoituspöytä ja seinällä tilava kirjahylly\nkirkonkirjojen, asetuskokoelmien ja isäni enimmäkseen\njumaluusopillisten kirjojen säilypaikkana. Vastapäisellä seinävierellä\nseisoi kookas, musta lipasto, joka »shifonjeeri» monine lokeroineen\nvieläkin on hallussani entisajan muistona. Iso, musta nahkasohva\notti haltuunsa kolmannen seinän ikkunain välissäpä sen edessä oli\npienehköllä pöydällä sanomalehtiä ja uusimpia kirjallisuuden tuotteita.\n\nKun salista astui vasempaan ikkunain ohi, tultiin vanhempieni\nmakuuhuoneeseen. Ensi aikoina makasi nuorin lapsista äidin vuoteen\nviereisessä kätkyessä. Sitten rakennettiin makuuhuoneen jatkoksi\npienehkö huone, josta myös oli ovi keittiön porstuaan, lapsenkamariksi.\nSalista johti pihanpuolinen ovi ruokasaliin, jossa me isommat lapset\nmakasimme vanhan hoitajamme Katriina Kärpäsen kanssa.\n\nSiinä huoneessa sijaitsivat vasemmalla lasten sängyt ja ikkunan\npuolinen iso ruokakaappi, joka vielä on säilynyt sukuperintönä\nnuorimman sisareni perheessä. Ikkunain välissä oli ruokapöytä, jota\nalaslaskettavien levypuoliskojensa takia voitiin käyttää myös lasten\nleikkikaluja varten. Oikeanpuolisella seinällä oli kaksi nojatuolia,\nja seinillä riippui vanhanaikaisia tauluja, kuten Ruotsin prinssi\nGustavin, kuuluisan säveltäjän, muotokuva. Hänen romanttiset laulunsa\n— _I rosens doft, Mina levnadstimmar stupa_ y.m. — olivat äitini\nmielilauluja.\n\nViereisestä ovesta mentiin keittiöön, jossa tupaväki — piiat, rengit\nja päivätyöläiset — kokoontuivat puunvärisen lautapöydän ääreen\naterioimaan. Ruispuuro, hernerokka, perunakeitto, sianliha ja suolakala\nsekä suuret viipaleet hapanta leipää ynnä voi olivat arkiruokana, ja\nkotitekoinen kalja tai enimmäkseen »harmaa» (s.o. hyvin hapan piimän ja\nveden sekoitus) oli tavallisena juomana.\n\nAvonaisen lieden ääressä, jossa loimuava valkea roihusi, hääräili\ntalon keittäjä valmistellen eri ruokia herrasväelle kuin lukuisalle\ntuvanväelle eli »pereelle». Lapsille oli mieluista joskus päästä\nkeittiöön »munkkeja» tai ohukaisia paistettaessa taikka nuorta\nvoita kirnuttaessa, jolloin saivat ensimmäiset palat herkullisiksi\nmaistiaisiksi. — Keittiöstä mentiin eteisen eli »porstuan» kautta,\njonka »konttorissa» säilytettiin monia hyllyllisiä kiuluja, patoja ja\ntalousastioita, korkeita »kyökinrappusia» alas pihamaalle.\n\nAvara pihamaa oli lasten pääasiallinen leikkipaikka. Suurimpia\nhuvejamme noin 6—8-vuotiaina oli teiden auraaminen käytävien hiekkaan\nrakennuksen kivijalasta otetuilla kolmionmuotoisilla luukuilla.\nSiinä rakennettiin teitä Viipuriin ja Pietariin, ehkä Helsinkiinkin\nasti. Rinteen alla, pihan toisella puolen, kulki »onnen» eli notkon\nuomassa sama pieni puro, jonka vesi pellon halki virrattuaan solisi\npengerkoskina ennenmainitun Alapappilan puutarhan läpi Kirvunjärveen.\n\nPuron takaisen rinteen ylälaidassa sijaitsi lukkarin talo, jonka kaksi\npikkupoikaa, Matti ja Antti, lapsuusvuosina olivat minun ja veljeni\nparhaat leikkitoverit. Lukkari Räikkönen itse oli vanhan kansan\noriginaali, vahvaääninen, iloluontoinen vekkuli, jonka kirkkoveisuu oli\nhöystetty sen ajan koristeellisilla kuvioilla. Viinaan meneväisyys teki\nloppuaikoina haittaa hänen virantoimitukselleen. Kun pojat varttuivat,\ntuli Matista isänsä säännöllinen sijainen ja Antista kylän tansseissa\npaljon käytetty viuluniekka. Suottako kulkupuheena kierteli lukkarin\novela puheenparsi: »Mikäs miull' o' hätänä, ko Matt' laulaa leivän ja\nAntt' soittaa viinan!»\n\nLukkarin emäntä oli kotoisin Antrean Kavantsaaresta, hienohipiäinen,\nkalpea nainen. Hänen sivistynyt käytöksensä miellytti meitä lapsiakin.\nTyttäriä oli kolme, joista Anna-Mari sittemmin tuli pehtorinvaimoksi,\nHelena — sisarteni lähin leikkitoveri — meni naimisiin venäläisen\nkauppiaan »puukhollarin» kanssa ja kolmas sisko Kati ensolaisen\ntyönjohtajan kanssa. Kun talo lukkarin kuoleman jälkeen oli huonossa\nhoidossa, myytiin se pois, ja perhe rakensi metsikköön Alajoen varrelle\nuudistalon, kunnes tämäkin oli myytävä ja Matti lapsineen siirtyi Enson\ntehtaalle.\n\nMatti ja Antti olivat jokapäiväiset toverimme. Ei leikki leikiltä\ntuntunut, elleivät he olleet mukana, vaikka olivatkin hitaita ja\nharvapuheisia, outoa kyllä Karjalassa. Kerran suoritettiin pappilan\npellolla vakava toimitus. Kookas, säyseä mustanvalkoinen kissa\n»Lurukossi» (_Lurugossen_), Aina-siskoni kaikki kaikessa, oli saanut\näkillisen surman. Koko lapsimaailma oli vajonnut syvään suruun, ja\nperheen suosikki oli juhlallisesti haudattava. Peltoon kaivettiin\nkuoppa, minä pappina luin virsikirjasta joitakin rukouksia, Matti\nveisasi lukkarina, ja muut papin ja lukkarin lapset saattoväkenä\npyyhkivät kosteita silmiään esiliinoihin ja juhlistivat tilaisuutta\nläsnäolollaan. Lopuksi multakummulle istutettiin ruiskukkia ja\npäivänkakkaroita.\n\nKerran saapui lukkarinpoikien vieraaksi yhdenikäinen sukulaispoika\nVarkaudesta, älykäs ja miellyttävä poika; nimen olen unohtanut. Hän\ntiesi kertoa meille paljon uutta avarasta maailmasta. Ennen kaikkea\nmeitä hämmästytti hänen kuvailunsa Varkauden tehtaan työväestä.\nSiellä lienee jo silloin kytenyt sosialismin aatteita, koska poika\nponnekkaasti puhui meille ihmisten yhdenvertaisuudesta ja omaisuuden\nkohtuuttomasta jakautumisesta ylhäisten ja alhaisten kesken.\nTällaisia mielipiteitä tuskin senjälkeen kuulin esitettävän ennen\nylioppilasaikaani, jonkatähden tuo pikku episodi yhä on säilynyt\nmielessäni.\n\nPaitsi lukkarin poikia olivat joskus mukanamme Kyyhkysen Junu ja\nPärtty, kotoisin lukkarilan tuolla puolen sijaitsevasta naapuritalosta\nKirvunjärven rannalta. Pärtty jäi kotitaloon ja nai järven toiselta\npuolen entisen palvelijattaremme Eevan. Junu tuli jo nuorena isäntänä\nKirvun postinkuljettajaksi, jonka punaposkinen, hymyilevä olemus on\nsittemmin vuosikymmeniä nähty Sairalan asemalla postia tuomassa ja\nuutta noutamassa.\n\nPuutarhaan meitä lapsia päästettiin harvemmin, osaksi\näidin kukkaviljelysten suojelemiseksi, osaksi viini- ja\nkarviaismarjapensaiden takia, ettemme ennenaikaisesti söisi raakaleita\nja tärvelisi vatsaamme. Mutta vieraiden tullessa tarjottiin aina\naamupäiväkahvit puutarhan lehtimajassa, jolloin lapsillekin liikeni\nkotitekoisia vehnäpullia ja herkullisia piparkakkuja. Vaikka Kirvun\npappila olikin syrjässä valtateiltä, sinne toisinaan poikkesi\nvanhempieni tuttavia lähipitäjistä, esim. matkalla Räisälästä Jääskeen.\n\nKerran meillä lapsilla oli hauskaa, kun pappilassa käväisi Räisälän\napulaispappi, sittemmin Tuuterin kirkkoherra Inkerinmaalla, pastori\nPiispanen lapsineen. Hän oli muinoin Orimattilan pappilassa laulanut\nduettoja äitini kanssa, ja se juhlaesitys uudistui nytkin. Vanhuuteen\nasti on nuottivarastossani säilynyt muistissa J.A. Josephsonin kaunis\nduetto _I bokskogens gömma, där skuggorna rå_, jonka myöhemmin vaimoni\nkanssa usein esitin kotioloissa, jopa kerran Hämeenlinnan Suomalaisessa\nSeurassa 1890-luvulla.\n\nPastorilla oli mukana tytär ja poika, joista saimme moniaiksi päiviksi\nerinomaisen rattoisaa seuraa. Lapsellista kunniatuntoani kirveli\nsentään kipeästi, kun kahdeksanvuotias Lilli voitti kuusivuotiaan\nmiehisen kilpajuoksijan. Paavo-veljeni ja Bruno Piispanen, kahta\nvuotta nuorempina, olivat aivan tasaväkiset. Brunosta, herttaisen\nmuhoilevasta pojasta, tuli sittemmin Y.L:n varajohtaja, kaartin pappi\nja Muolaan kirkkoherra, jossa ominaisuudessa hän vielä kerran elokuussa\n1908 otti osaa M.M:n kunnianhohtoiseen Tanskan-matkaan, ollen kuoron\njoviaalisimpia ja suosituimpia jäseniä.\n\nToisista pappilan vieraista muistan esim. Jääsken kirkkoherran\nK.G. Dahlgrenin perheen käynnin 1870-luvun alussa. Talvipakkasella\nastuivat sisään lumihuurteisissa turkeissaan aina hyväntuulinen\nsetä ja leppoisa täti. Heidän mukanaan oli kaksi meidän ikäistä\npoikaa, Gottlieb ja Teodor, sekä kymmenvuotias, vaaleahipiäinen,\n»nätti» ja näppärä neitonen, jolla oli kalskahtavana nimenä Hanna\nSulamit Viktoria. Ukko Dahlgren oli antanut kaikille kahdelletoista\nlapselleen kolme koristeellista nimeä. Mieleeni jäi vain iltahetki\nruokasalin takkavalkean ääressä, jolloin pikku-Hannan lumivalkoinen\njalka ihmeellisesti hohti tulen loisteessa, kun oli muutettava kuivat\nsukat kylmän rekimatkan jälkeen. En silloin aavistanut hänestä saavani\nuskollisen puolison yli 50 vuodeksi.\n\nParhaat vieraat olivat isäni ja äitini sukulaiset. Kerran tulivat\nHollolan Siikaniemen talosta isäni veljet Kustaa ja Kalle Kirvun uutta\nkirkkoherraa tervehtimään. Mukanaan toivat »Kimppu»-hevosen, josta\ntuli minun nimikkohevoseni pitkäksi aikaa. Paavo-veljeni sai myöhemmin\noman nimikkonsa »Putte»-hevosesta, joka oli jostakin hankittu taloon.\nTämänkin lahjan takia tulivat setäni minulle rakkaiksi, vaikken\nmuistakaan heitä myöhemmin tavanneeni muuta kuin kerran Siikaniemessä,\njossa Kustaa isännöitsi vanhempana veljenä, ja toisen kerran Asikkalan\nKreivilässä, jonne Kalle-setä joutui kotivävyksi ja talon haltijaksi.\nVeljekset saatoimme pappilan hevosilla Kirvunjärven toiselle puolelle,\nja eroni heistä oli vilpittömän kaihoisa.\n\nÄitini sukulaiset viettivät meillä useat kesät osaksi tai kokonaan.\nÄidinisäni, kirkkoherra Lange, oli kuollut jo v. 1859 ja äidinäitini,\nVivika Eleonora Wilhelms, vielä aikaisemmin v. 1851. Hänen sisarensa\nVendla Aurora oli sitten tullut äidinisäni uudeksi puolisoksi, ja\nhänestä me koulupoikina saimme ensimmäisen kasvattajamme. Hänen apunaan\noli äitini pitkä ja komea sisar Hilda Emilia Lange. Nämät ynnä enoni,\nsilloinen senaatinkanslisti, myöhemmin Pirkkalan tuomiokunnan tuomari\nErnst Johan Lange, olivat arvokkaita ja tervetulleita vieraita, vaikka\nmeillä lapsilla olikin kova respekti noita hienoja helsinkiläisiä\nkohtaan. Rohkeammin me lähestyimme nuorta enoa, joka vei meidät\nmukanaan onkiretkille ja höysti seurustelua mehevillä kaskuilla.\n\nKun nämä vieraat kesän lopulla läksivät talosta, liittyi koko pappilan\nväki eri hevosella saattamaan pappilan vanhanaikaisissa vaunuissa eli\n»kaleskoissa» kyydittyjä vieraita, milloin Alajoensillalle Jääsken tien\nvarrelle, milloin Aholan metsäkummulle kauniin Hera järven rannalle,\njosta vieraat ajaen jyrkkää mäkeä alas häipyivät Tietävälän tien\nmutkaiseen väylään. Saman järven rannalla sijaitsee nykyään kuuluisa\nKirvun vesiparantola.\n\n\n\nKirkonkäynti\n\n\nMuuta vaihtelua pappilan elämässä ei yleensä ollut, paitsi kirkonkäynti\nvanhempain seurassa, keväisin rippikoulunpito pappilassa ja talvisin\nmäenlasku Hulkkosenharjulta.\n\nKirkkoon emme talvipakkasilla juuri menneet, mutta kesäisin sitä\nahkerammin. Jo lauantai-ilta oli hauska odotushetki. Silloin saapui\npitäjäläisiä asioille pastorinkansliaan ja heidän joukossaan monta\nlapsirakasta ukkoa ja eukkoa, joilla välistä oli hyvät tuliaiset\nmukana. Talon emännät toivat lapsille koviksi keitettyjä munia, joita\npopsittiin pitkin iltaa, taikka kovia »Pietarin rinkilöitä», joita\nsyödessä hampaat narskahtelivat. Emännät tavallisesti ohjasivat\naskeleensa suoraan saliin ja siitä talon rouvaa etsien sisähuoneisiin,\nvaraten hänellekin antimia kuten kirnuvoita, juustoa y.m. Rouvan\noli korvaukseksi tarjottava kahvia ja ylläpidettävä pakinaa väliin\ntuntikaupalla, kunnes isännät olivat selvinneet kanslia-asioistaan.\nJoskus oli lapsinaskaleitakin mukana, mutta niin ujoja ja\nhämmästyksellä lyötyjä, etteivät leikit tahtoneet päästä vauhtiin.\nMonet vieraista jäivät yöksi »peretupaan», joten vielä aamulla\ntapasimme näitä ystävällisiä kaukokyläläisiä.\n\nSunnuntai-aamuna saimme seurata äitiämme kirkkoon, joskus jalan,\nmutta tavallisesti »rilloissa» ajaen. Silloin oli juhlallista kulkea\nlehtikujaa ylös ja sitten kirkkotietä, jonka molemmin puolin samosi\nkirkkokansaa, enimmäkseen kansallispuvuissa: miehet ruskeassa tai\nvalkoisessa sarkaviitassa, päässä korkea silinterintapainen musta tai\nruskea huopahattu, naiset punahelmaisessa, mustassa sarkahameessa,\njonka yllä oli valkoinen palttinaröijy eli »tankki»; edessä olivat\npunareunuksiset liivit kaulasta avonaiset, komean hopeasoljen\nyhteenliittäminä. Naiduilla vaimoilla oli päässä lumivalkoinen,\nhiussykeröihin liitetty huntu pitkine liehuimineen, jotka riippuivat\nalas selän taa. Nuorilla tytöillä kulki mustia ja punaisia\nsilkkinauhoja pään ympäri, pitäen koossa hajallaan olevia hiuksia ja\nriippuen vyötäisten alapuolelle. Kaikilla naisilla oli monikirjava,\npoikkiraitainen esiliina hameenhelmoihin asti ulottuvana.\n\nKun oli saavuttu kirkkomäkeä ympäröivälle pyöreäkiviselle aidalle,\nastuttiin rautaisesta ristikkoportista kirkkomaalle, jossa\nkansallispukuiset väkiryhmät häikäisivät silmää väriloistollaan.\nMissä nähtiin itkettyneitä kasvoja jonkun vastahaudatun omaisen\nkummulla, missä pikkupoikia ja -tyttöjä uteliaina ryhminä, missä\nisäntiä kellotapulin juurella tarinoimassa kotikylän kuulumisia,\nmissä karjalaiseukkoja, jotka istuskelivat kirkon kivirappusilla tai\nsalvosten kupeilla, kädessä iso virsikirja nenäliinaan käärittynä,\nkeskustelemassa pitäjän juoruista aivan sellaisina kuin Albert Edelfelt\non heitä kuvannut taulussa _Ruokolahden eukot_.\n\nValtavasta hirsikirkosta järvelle päin oli keskellä tietä kivilaatta.\nTämän alle oli haudattu läheisen »Hovin» herra, luutnantti\nVelling, josta sittemmin koko kylän alue kirkosta Yläjoelle päin\nsai nimen Vellingin mäki. Hautakivestä järvelle päin oli entisten\npappien hautoja, joista oli säilynyt vain v. 1872 kuolleen pastori\nWinterin sinipunervien sireenipensaiden ympäröimä perhehauta. Tähän\nkätkettiin 1870-luvun alkupuolella myöskin pastorinrouvan tomumaja\nennenkuolleitten parin pikkulapsen viereen ja vähän myöhemmin tytär\nOlga.\n\nMuita huomatumpia hautoja ei enää ollut viettävällä kirkkokummulla\ntallessa, ja sentähden isäni istutti tännekin ympäri kirkkoaitaa ja\nmuuannekin koivuja, jotka nyt ovat vanhan kirkkomaan koristuksena. Uusi\nkirkkomaa perustettiin paljon myöhemmin, viime vuosisadan loppuvuosina,\nnoin kilometrin päähän kuivalle hietakankaalle Tietävälän tien ja\nHerajärven väliin.\n\nKirkkoon johtavat vieläkin kolmet eri kiviportaat, suoraan\npääkäytävän päästä, Hovin puolelta ja Vellingin puolelta. Portista\noikealle joudutaan »sakastin» rapuille; meidän poikien oli\nmiehistyttyämme tapana mennä sieltä sakastin kautta alttarintakaiseen\npapinpenkkiin, ellemme mieluummin pysähtyneet sakastin oven suuhun\nsuntion, haudankaivajan ja »kirkkoväärtin» seuraan, jotka istuivat\nikkunanalustan lähipenkillä.\n\nSiitä oli kiintoisaa nähdä yli kirkon, jonka vastapäisellä lehterinä\nlukkari veisasi monikoristeisella kirkkonuotillaan, meidänviereisten\nkirkkomiesten säestäessä samaan tyyliin. Siten esimerkiksi meitä\nlapsia huvitti, kun vanha kunnioitettava »kirkonmies» (kuudennusmies)\nRätykylän Rantalainen virttä laulettaessa jokaisen värssyn viimeiseen\nsäkeeseen paitsi muita lurituksia liitti koristeellisen säveljuoksun,\nalenevan skaalan d:stä g:hen asti.\n\nKirkon pääkäytävän oikealla puolella, tähystyspaikastamme katsoen,\nistui siihen aikaan vain naisia ja lapsia saarnastuolin ympärillä,\nvasemmalla puolen yksinomaan miehiä. Ensimmäisessä penkissä olivat\ntavallisesti vellinkiläiset ja muut lähikyläläiset, vasemmalla\narvokkaimmat »kirkonmiehet» ja muut talonisännät. Keskikirkossa\nristikäytävästä oikealla oli herrasväen penkki. Siinä mekin\nlapset pieninä istuimme äitivainajamme ja »Winterin tanttien»\nväliin sullottuina, katsellen ohikulkevia poikaviikareita tai\nveisaavia mummoja ja varsinkin höristellen korviamme, kun äitimme\nkaunissointuinen, mahtava sopraano kaikui yli kirkon. Tarkkaavaisina\nmyös kuuntelimme isämme vähemmän kaikuisaa messua alttarilta taikka\nhänen vakavia, sujuvia saarnojaan pyöreästä saarnastuolista, joka\noli aivan edessämme. Niitä ei lapsellinen ymmärryksemme jaksanut\nriittävästi tajuta, niin että makea uinahdus pienin väliajoin virkisti\nmieltä.\n\nYhtä paljon kiinnitti huomiotamme musta, samettinen saarnastuolin\nliina, johon oli ehtoolliskalkki kirjailtu kultaompeleilla. Tämän oli,\nmerkillistä kyllä, kirkolle lahjoittanut sivistynyt ja suvaitsevainen\nkreikkalais-katolinen kauppiaanrouva Kannin, joka ymmärtävästi\nseurasi isäni kansansivistysharrastuksia. Samoin piirtyi mieleemme\nalttarin neljän pilarin välinen keskiaikainen alttaritaulu, johon\noli räikeään, realistiseen tapaan kuvattu ristillä oleva Kristus ja\nsen juurella seisovia henkilöitä. Molemmin puolin alttaria oli kaksi\nyhtä realistista taulua, toinen esittäen Judas Iskariotia Kristuksen\nkavaltamiskohtauksessa, toinen Kristusta Jerusalemin korkean raadin\nedessä. Alttarin ääressä oli jykevä, vaskinen kynttiläkruunu, erään\nasiantuntijan mukaan kirkon kallein omaisuus, ja keskellä kirkkoa\nkomeampi, kirkolle myöhemmin lahjoitettu, Pietarista ostettu lasikruunu\nsteariinikynttilöineen ja valoa heijastavine kristalleineen. Kolmas,\npienempi kruunu oli urkulehterin alapuolella, mutta urkuja ei\n1870-luvulla vielä ollut.\n\nKirkon ympäri kiersi kömpelötekoinen, korkeakaiteinen lehteri eli\n»parvi», jonne varsinkin nuorikansa kokoontui, tytöt toiselle ja\npojat toiselle puolelle lukkarinparvea. Tytöt istuivat tavallisesti\nhiljaa paikoillaan loistaen kirjavissa puvuissaan, mutta pojat olivat\nlevotonta väkeä; jumalanpalveluksen aikana he kulkivat edestakaisin,\nrappuja ylös ja alas, kirkonovesta ulos ja sisään, tupakoidakseen\nkirkkomäellä. Nuoreen kirkkokansaan soveltuivat mainiosti Kantelettaren\nsanat:\n\n    »Tytöt kirkkohon tulevat,\n    leimahtavat\n    lehterille, rinnan\n    auki riehkäsevät,\n    kirjan sieltä kiskasevat,\n    josta virren veisoavat,\n    luvut kaunihit lukevat.\n\n    Pojat kirkkohon tulevat,\n    kirkkomäellä melskoavat,\n    ei oo kirja mielessänsä,\n    ei papin parahat saarnat,\n    tytöt mielessä makaavi,\n    syämissänsä sytevi.»\n\n\n\nKirkon lähitalot\n\n\nYlhäällä kaartui kirkonkatto pelottavan korkealla, ja kuitenkin oli\nyltiöpäitä, jotka pitkin paksuja hirsiä ja pimeitä, komeroisia käytäviä\nuskalsivat nousta kirkon kupuun saakka. Vihreäksi maalatun kuvun\nyläpuolella oli kullattu risti, joka kimmelsi kauas auringonpaisteessa.\nKirkonkaton alaisiin pimeihin lokeroihin emme koskaan joutuneet, mutta\nsangen hauska huvitus oli joskus kellonsoittajan mukana kiivetä ylös\nkellotapulin luukuille saakka.\n\nNousu oli vaarallista mahtavien hirsitukien lomitse pitkin kaltaisia\ntikapuita, joiden välissä oli tasaisiakin levähdyspaikkoja. Mutta ylös\ntultua vaivannäkö sai palkkionsa. Kun isot luukut avattiin, esittäysi\njoka taholla ihania näköaloja. Ensiksikin ulottausi toisella puolen\nsinisenä juovana parin kilometrin pituinen Kirvunjärvi, sen takana\nhavumetsäinen harjanne, jonka alapuolella vihersi viljavia peltoja ja\nniittyjä harmaiden talojen edustalla. Toisesta luukusta suuntautui\nkatse Vellingin vainioiden ylitse kauas Yläjoen aaltoileville\nkummuille, kolmannesta luukusta yli koko laajan kirkonkylän aukeiden\npeltojen ja niiden välisten lehtevien kumpujen. Keskellä peltoja kohosi\nkomea Yläpappila punaisiksi maalattuine ulkorakennuksineen; ja järven\nrannalta häämötti Alapappila harmaalta hohtavien pajujen ja tuuhean\npuutarhan laidasta.\n\nNeljännestä luukusta näkyi lähinnä Hovin ränstynyt kartano; se\noli entisajasta muuttunut tavalliseksi talonpoikaistaloksi, jossa\npidettiin käräjiä ja tuomarit asuivat tullessaan pitäjän riitajuttuja\nselvittelemään. Siellä liikkui monta Kirvun originaalia, esimerkiksi\nmäkituvassa kaukana metsän laidassa asuva iloinen Pekka Strellman,\njoka kerskasi olevansa aatelissukua ja todella lienee polveutunut\npöytäkirjoissa mainitusta edellisen vuosisadan Strellman von\nFalkenheimeista, — ehkä vanhaa alhaisempaa aatelia.\n\nSilloin oli vielä Kirvussa kuten muuallakin alempia ruununvirkamiehiä:\n»siltavouti» ja »jahtivouti». Heillä ei ollut sivistyksen aiheitakaan,\nmutta pappilan juhlatilaisuuksissa he esiintyivät mustissa ja\nkultanappisissa hännystakeissa pitäjän hallinnollisen virkamiehistön\nhuippuna, ennenkuin seudulle 1870-luvulla ilmestyi heitä korkeampi\nnimismies eli »vallesmanni».\n\nSiltavoutina oli lyhyt ja pyylevä Mustonen, jonka pulska vaimo oli\nollut emäpitäjän nimismiehen mielitietty ja siirtynyt siltavoudin\npuolisoksi. Näillä oli tummaverinen, vilkas poika Janne, joka myöhemmin\nkokeili jos jossakin toimessa: puotipalvelijana, hevosmiehenä, herrain\najurina, markkinamiehenä; hän oli aina iloinen vekkuli, missä vain\noli väkeä koolla. Jahtivouti taasen, hymynaamainen ja länkisäärinen\nHämäläinen, asui käräjätalon pikku »pytingissä» vaimonsa kanssa.\nTämä oli kunnollinen huoneenhaltijatar, joka piti huikentelevasta\nukostaan huolta, kun tämä eksyi ryyppyretkille. Talo oli alkuaan ollut\njahtivoudin oma, mutta huonon taloudenhoidon takia siirtynyt toisen\nisännän, Kuisman käsiin, joten vanha isäntä joutui syrjähökkeliin\nloppuiäkseen.\n\nHovin takana kulki valtamaantie Jääsken puolelta Tietävälään päin\nHulkkosenharjun ohitse. Harju supistui aikaa myöten yhä pienemmäksi,\nkun siitä vedettiin hiekkaa teiden korjaamiseksi, ja 1880-luvulla\nsiihen kohosi uhkea, kanttori N.E. Huoposen aikaansaama kunnallistalo,\njoka yhä vielä on paikallaan. Sen sijaan mäen toisella rinteellä oleva\nkoulumestari Päivelinin talo oli jo lapsena ollessani luhistunut\nja vähitellen katosi olemattomiin, antaen tilaa perunapellolle ja\nnyttemmin kauppapuodille. Siihen aikaan Hulkkosenharju oli kolmen tien\nvälinen hiekkaylänne, josta kylän lapset laskivat kelkoillaan alas\ntielle ja suksilla toiselle puolen mäkeä veräjän läpi kauas pappilan\npellolle.\n\nValtatien takana oli monta taloa metsän rajalle asti, joka puolikaarena\nulottui ympäri laajan kirkonkylän. Tietävälän tien varrella oli\noikealla venäläisen kauppiaan Kannisen (Kannin) puoti ja siro\nasuinrakennus sievine kukkatarhoineen, vasemmalla puolen kaksi Käkösen\ntaloa — toinen lautamiehen, jonka vaimo tiesi kaikki kirkonkylän\nasiat, toinen ja uudempi hänen serkkunsa omistama. Tien päässä metsän\nrajalla oli Hauta-Kustan pieni mökki. Iloluontoisen haudankaivajan\nhyväntahtoisen naaman ja kauniit tyttäret muistan varhaisimmilta\nvuosiltani.\n\nKannisen puodista oikealle johti Läylölän kylään vievä tie tiheän\nrakennusryhmän välitse. Siinä asui mäkitupalaisia ja lihakauppias Juho\nVehviläinen, joka itse samoin kuin vaimokin Helena olivat aikaisemmin\npappilan renkinä ja piikana ja sieltä löysivät toisensa. Kauppias\noli minulle ikuisesti kiitollinen siitä, että olin koulupoikana\nopettanut hänelle kirjoituksen alkeet; vaimo taasen leipoi myöhemmin\nkylän parhaat vehnäset, joita kysyttiin kaikkiin kekkereihin.\nHuonerykelmästä eteenpäin mennessä osui vastaan mäennyppylä, muuten\nKirvun kirkonkylälle ominainen ilmiö. Sen laella asui Potinkaran Pekka\nvanhassa tuparähjässä, jossa sunnuntaisin pidettiin väliin remuavatkin\nkyläntanssit.\n\n\n\nKylänkäynti — Mustalaisia — Jääsken häät\n\n\nAikaisemmassa lapsuudessamme ei meillä ollut monta kylänkäyntipaikkaa.\nUseimmin pistäysimme Alapappilassa, jossa meitä odottivat ukko Winterin\nmuhoileva huumori ja Sofia-tädin suloiset, hymyilevät kasvot, pää\nsilkkihuivilla verhottuna. Kehoitus »_Komman nu barn o’ ätan magona\nmättan_», »tulkaa nyt lapset syömään mahanne täyteen», ei kaikunut\nkuuroille korville. Lapsilauma ryykäisi suoraa päätä alapuutarhan\npensaikkoon, jossa punaiset viinimarjat ja moniväriset karviaismarjat\npian katosivat parempiin suihin. Kun sieltä palasimme\n»pytinkiin», oli ruokasaliin katettu höyryävä kahvipöytä, ja lapsille\ntarjottiin meheviä kaneelipullia, käyriä hirvensarvia ja verrattomia\nsokerileipiä, joiden kaltaisia tuskin myöhemmin saimme missään nauttia.\n\nSalissa äitini ja Evelina-täti huvittelivat musiikin valloissa.\nÄitini soitti ja lauloi mielellään, ja Evelina-täti osasi muutamia\nViipurin pensionaattiaikoina opittuja salonkikappaleita, jotka hän aina\nrämpytti samassa kiireellisessä tahdissa ilman musikaalista käsitystä.\n_Studentens arkebusering_, »Puolalaisen ylioppilaan ampuminen», oli\nsiihen aikaan pysyväinen salonkinumero ja meistä lapsista jännittävä,\nkoska siinä pamahti kuolinlaukaus.\n\nTäti, kaitakasvoinen, ystävällinen, vaikka pedanttinen opettajatyyppi,\nperehdytti minut ruotsinkielen alkeisiin sekä Topeliuksen\n»Luonnonkirjaan» ja satusedän kauneihin tarinoihin. Pappilassa ei kyllä\nollut paljon kirjallisuutta, — enimmäkseen saarnakirjoja, saksalaisia\nkuvalehtiä ja kirjoja sekä jotkut Runebergin ja Topeliuksen teokset.\nLastenlehti _Eos_ meidät ensin ohjasi Topeliuksen maailmaan.\n\nAloitin koulunkäyntini Alapappilassa kuusivuotiaana, mutta veljeni\nPaavo, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, jo neljän vanhana.\nHän taasen luki nuorimman tyttären Olgan johdolla, joka oli sievä,\nlaiha neitonen, poskilla punainen hehku ilmaisemassa alullaolevaa\nkeuhkotautia. Hän kuolikin siihen muutamia vuosia myöhemmin. Muut\nsisarukset olivat meille vieraampia, tosin hyvin ystävällisiä: Ina\npunaposkinen ja iloinen, Hilda suljetumpi ja hiljainen luonne; sitä\nhauskempi oli vanhin ja kaunein, Alexandra eli Pappilan-Santra,\nniinkuin häntä koko pitäjässä nimitettiin, koska hän oli erittäin\npuhelias talonpoikaismuijien kanssa. Hän tunsi kaikki morsiusjutut ja\nnaismaailman juorut ja oli pari kertaa kihloissakin, vaikka kaupoista\nei tullut valmista. Meille lapsille, varsinkin sisarilleni, hän oli\nylimmäinen ystävä, ja perin hauskaa oli keräytyä hänen piha-aittaansa,\njossa hän kangasta helskyttäen kertoi ulkomaailman uutiset ja tiedusti\ntarkkaan kotiolojamme.\n\nKaikki viisi olivat yksinäisyydessään kasvaneina hyvin uteliaita, ja\nkun joku vieras saapui pappilaan, kokoontuivat he hymynaamaisina hänen\nympärilleen kuuntelemaan uutisia. Jotakin hauskaa kuullessaan kaikki\nojensivat kätensä, kaartuivat kumaraan ja päästivät kuin sopimuksesta\nihmettelevän: »djaa-djaa-djaa»-huudon, joka myöhempinä aikoina koulusta\npalatessamme oli meille lämmin ja kotoinen tervehdys.\n\nToinen herraskainen käyntipaikka oli kauppias Kannisen talo. Näitä\nvenäläisiä kauppamiehiä oli kaksi pitkää, Kannin-nimistä veljestä,\niloluontoinen ja reilu Olja-herra (Aleksei), auttamaton vanhapoika,\nja talonisäntä Veta-herra (Feodor), hyvänsävyinen, mutta ehkä\nryyppäämisestä tylsistynyt parrakas herra, josta en muuta muista\nkuin ainaisen muhoilun. Tämän puoliso oli perin sivistynyt, kaunis,\nlihavahko »Kannisen täti», joka paitsi venäläisiä kirjailijoita seurasi\nversovaa nuorta suomalaista romaanikirjallisuutta ja 1880-luvulla\ntilasi _Valvojankin_ kotiinsa.\n\nTässä talossa oli meillä lapsilla monta rattoisaa hetkeä. Talon ainoa,\nujonlainen poika »Sasha» oli tosin meitä nuorempi, mutta rouva oli\ntavattoman lapsirakas ja järjesti kesäisin marjakestit ja venäläisten\njoulun aikana joulukuusijuhlan, jolloin kirjavat liput ja liehuimet,\nmakeiset ja hedelmät koristivat puuta. Marjahillot ja leivokset\ntäyttivät vatsat, ja sukkelat leikit höystivät yhdessäoloa. Kannisen\nrouva oli älykkyytensä vuoksi pappiloissa hyvin suosittu vieras, mutta\nherroja ei nähty juuri milloinkaan.\n\nMuita vähänkään sivistyneitä perheitä ei Kirvuun ilmestynyt ennenkuin\n1870-luvun keskivaiheilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEipä äidilläni liioin olisi ollut aikaakaan tiheämpään seurusteluun,\nkoska pappilaan säännöllisesti kahden vuoden väliajoin ilmestyi uusi\nasukas, tästälähin vain pikku sisaria. Aina oli kapalolapsena siirtynyt\nJääskestä perheen kanssa, ja v. 1868 syntyi Hilma-sisar, joka sai\nainoan nimensä siitä, että tämä uusmuotinen nimi oli Winterin sedästä\nerinomaisen kaunis.\n\nVuodet 1867—68 olivat surullisen kuuluisaa nälkäaikaa. Kirvussakin\nsiitä oli tuntemusta. Molempien pappilain alueelle tuli harva se päivä\nkerjäläislaumoja Pohjanmaalta käsin milloin laihojen hevoskaakkien\nvetäminä, milloin astuen sauvojen varassa ja kerjuripussi selässä.\nKasvot olivat kalpeat ja nääntyneet, vaatteet risaiset ja lapset\nkurjankalpeat. Näille perheille varattiin pappilain pihoille suuret\npadalliset höyryävää puuroa, hapanleipäkyrsiä, perunoita ja suolakalaa.\nAhmimalla herkut tyhjennettiin, ja kiitollisuus loisti kovakohtaloisten\nsilmissä, kun he jatkoivat kiertokulkuansa talosta taloon, pitäjästä\npitäjään.\n\nToiset vuosikymmeniä nähdyt vieraat olivat mustalaisjoukot, jotka aina\nväliin syrjäkylistä saapuivat kirjavissa hetaleissaan kirkonkylään\nkerjuulle. Lapsia oikein pelotti, kun tällainen suurisuinen ja\npöyhkeilevä joukkue ilmestyi, eikä äitikään ollut aivan rauhallinen,\njos isä sattui olemaan pitäjänmatkalla. Miehet ajoivat kärryjä ja\nkaupittelivat hevosiaan, naiset ja lapset hyökkäsivät keittiön\npuolelle »armolliselta» rouvalta mankumaan kaikkea mitä edessänsä\nnäkivät. »Mangu, mangu, maaru» tulikin siivekkääksi sanelmaksi heidän\nsaapuessaan, ja kylän pikkupojat, jotka eivät ymmärtäneet heidän\nkieltään, panivat merkille muutamia puheenparsia, joista »_vesku\ntiivesku taavesku rommo_» lienee merkinnyt jotakin ilkkumapuhetta,\nkoska mustalaiseukot siitä suuttuivat. Kun keittiössä oli saatu\nhoukutelluksi pusseihin kaikkea mitä haluttiin, ruvettiin tarjoilemaan\nvirkattuja pitsejä kaupaksi tai povaamaan palvelijoille tulevista\nsulhasista.\n\nMaanvaivana nämä mustalaiset varsinkin syrjäkylissä olivat, ja\nharvat heistä saatiin rippikouluun oppimaan lukemista tai asettumaan\nmäärätyille asuinsijoille. Ainoita poikkeuksia oli kalastaja Veiju\nperheineen; vuosikymmeniä myöhemmin tapasin hänet samaa ammattia\nharjoittamassa Torajärven rantamilla, lähellä ostamaani huvilaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoa keino tavata säätyläisiä oli silloin tällöin matkustella\nrajapitäjiin. Eräs sellainen tilaisuus, johon vanhemmat lapset pääsivät\nmukaan, olivat rovasti Dahlgrenin vanhimman tyttären Huldan häät\nJääsken pappilassa 1870-luvun alussa. Tältä matkalta en muuta muista\nkuin punaposkisen, pullean morsiamen ja hänen solakan sulhonsa, pastori\nNiilo Hulkkosen sekä nuoren sisaren Hannan, silloin kymmenvuotiaan,\njolla häissä oli kunnia olla morsiusneitona, kavaljeerinaan nuori\nylioppilas, sittemmin tunnettu naislääkäri, professori Heinricius.\nEnsimmäinen kipinä tämän Hannan Kirvussa-käynniltä ei ollut vielä\nsammunut, ja yhdeksänvuotiasta pikkupoikaa kismitti suuresti, kun Hanna\npuolittain luettiin aikuisten joukkoon.\n\nMuistan meidän poikien hieman ylpeilleen edestäpäin pyöristetyissä,\nsirotekoisissa, tummissa takeissamme, jotka kohottivat salopitäjäläiset\naistikkaasti puettujen Dahlgrenin poikien tasalle. Pappilan vanhimmat\npojat Oskar ja Gideon olivat molemmat jo upseereja venäläisissä\nrykmenteissä; oppikoulun keskeytettyään he olivat käyneet Helsingin\n»junkkarikoulun» ja siten joutuneet venäläiseen väkeen. Iloluontoisella\nOskarilla oli kaikenlaisia vehkeitä; hän huvitti meitä lapsia\nvenäläisillä rakkauslauluilla ja renkutuksilla. Myöhemmin Tuusulassa\npalvellessaan hän kiintyi everstinsä tyttäreen von Weigertiin, komeaan\npuolattareen, jonka kanssa sittemmin meni naimisiin. Gideon oli tyyni,\ntasaluontoinen herra, joka sotaväestä erottuaan joutui kauas Kajaaniin\nkanavankaitsijaksi. Siinä virassa hän pysyi kuin karhu pesässään\nkuolemaansa asti. Hänen rouvansa oli vilkas ja puhelias helsinkiläinen\nneiti Stigell, joka pudottamalla nenäliinan nuoren upseerin eteen\nsamalla vangitsi hänen sydämensä.\n\nKolmas poika Alvar oli pitkä, miellyttävä koulupoika, joka nuorena\nsortui keuhkotautiin. Ikänsä puolesta seuraavat pojat Gottlieb ja\nTeodor olivat ennestään tutut leikkitoverimme; Gottlieb komea,\nhyväntahtoinen, Teodor kaunis ja vekkulimainen, joten hän mainiosti\nsopi vallattoman Paavo-veljeni keppostoveriksi. Nuorimmat lapset Aina\nja Artur olivat vielä pikkulasten kirjoissa eivätkä meitä koulupoikia\nmitenkään kiinnostaneet.\n\nHäiden huvituksista en muista muuta kuin sen että me nuoret kävimme\nhevosella ajelemassa, jolloin minullakin oli kunnia pitää ohjaksia ja\nkaataa koko seurueeni lumihankeen. Olipa suloista silloin auttaa pikku\nHannaa pälkähästä.\n\n\n\nMuutoksia pappilan elämässä\n\n\nN. 1870 syntyi uusi sisar Kirvun pappilaan, Hanna Lydia. Hän oli kuten\nHilmakin hyvin vilkas lapsi, erittäin tummaihoinen ja tempperamenttia\ntäynnä. Näistä pikkusiskoista me pojat vähän välitimme, kun he eivät\nkelvanneet leikkitovereiksi, varsinkaan nyt, kun elämässämme samana\nvuonna tapahtui merkittävä käänne, siirtyminen kaukaiseen Helsingin\nkouluun.\n\n1870-luvun alussa tapahtui suuria muutoksia Kirvun ulkonaisissa\noloissa. Vanha pastori Winter kuoli v. 1872, ja seuraavassa toukokuussa\ntuli perheemme vuoro siirtyä Alapappilaan, josta Winterin perheen oli\nsiirryttävä pois. Entinen kappalaispuustelli joutui nyt kirkkoherran\nhaltuun ja Yläpappila uudelle kappalaiselle. Asuimme vielä jonkun\nvuoden vanhassa, ränsyneessä pappilassa, jossa viihdyimme yhtä hyvin\nkuin entisetkin omistajat.\n\nWinterin perhe sai isältäni lahjaksi pienen maakaistaleen pappilan\nalasta kylään päin, lyhyen matkan päässä itse pappilasta. Tänne\nvanharouva tyttärineen rakennutti viihtyisän asumuksen, jonka\nulkohuoneet olivat purolle päin ja suuren salin ikkunat kylälle,\nmaantielle ja pappilaan päin. Ennen pitkää ilmestyi siro säleaita\nalueen ympärille, sivutie pappilan riihen kohdalla tuli reunustetuksi\nrehevillä marjapensailla, ja portin pieleen istutettiin vehmaita\nkoivuja. Siitä kylään päin vasemmalle syntyi aidan nurkkaukseen vuosia\nmyöten läpinäkymätön sireenipensaiden lehtimaja, jossa Sandra-tädin\noli tapana haastatella pitäjän eukkoja kotikyläin tapahtumista\nsekä sisariltani udella pappilan interiöörejä. Myöskin palvelijat\npistäytyivät sinne kertomaan sulhasistaan ja valittamaan surujaan.\n\nTämä hilpeä, kaikkitietävä täti kajastaa mielessäni jonkinlaisena\nsibyllana pyhässä luolassaan, vaikka hänellä ei ollutkaan ennustamisen\nlahjaa. Työaikoina Sandra, kuten ennen Alapappilassa, istui uudessa\naitassaan kangaspuiden ääressä; sinne olivat edelleen kaikki kävijät\ntervetulleita, ja siellä salavihkaa lainattiin rahoja pitäjäläisille\nkohtuullista korkoa vastaan, sillä Sandra oli työllänsä ansainnut\nhopeakolikoita, ja varsinkin kiiltävät kaksimarkkaset olivat hänen\nihailunsa esineitä, kun ne otettiin esille sukanvarsista tai kudotuista\nkukkaroista. Surullista kyllä vuosikymmeniä tämän jälkeen jonakuna\nsyysyönä naamioidut varkaat veivät kaikki nämä rikkaudet, joita ei\nkoskaan talletettu pankkiin.\n\nMuut sisarukset puuhasivat osaksi taloudessa, osaksi puutarhassa, eläen\nerinomaisen tarkasti. Kaikki kävivät uskollisesti joka pyhä äitinsä\nkanssa kirkossa, istuen aina samassa papinpenkissään keskellä kirkkoa.\nVanha täti ei kauan elänyt uudessa asunnossaan, ja suru oli suuri\ntytärpiirissä, kun hän jätti maallisen elämän.\n\nTämän jälkeen he harvoin liikkuivat kylällä, pappilassakin vain\nkutsuvieraina pari kertaa vuodessa, — joulukemuissa, vapunpäivänä\nja juhannuspäivänä, Evelina-täti kuitenkin useammin, soitellakseen\nvanhalla flyygelillämme, kun heidän oma pianonsa oli mennyt melko\nrämäksi Muualla heitä nähtiin vain silloin tällöin naapureissa, aina\nkaksi kerrallaan. Mutta meille lapsille ja vanhemmille he pysyivät yhtä\nlämpiminä koko elämänsä ajan, ja siellä tiesimme kaikki saavamme täyden\nymmärtämyksen, vieläpä isäni tarpeen tullen rahaakin. Vanha uskollinen\npalvelija Katri hoiti heitä hellästi ikänsä loppuun, kunnes miltei\nsokeana joutui kokonaan heidän hoivattavakseen.\n\n\n\nPappilan palvelijoita\n\n\nNe pari vuotta, jotka vietimme vanhassa pappilassa Kirvunjärven\nrannalla, kangastavat mielessäni lapsuuteni runollisimpina.\n\nOlen jo aikaisemmin kuvannut pappilan romanttista ympäristöä, sen\npuroa ja puutarhaa, sireenintuoksua, hopeisia halavia ja vihreätä\npihanurmikkoa. Uusi perhe sovittautui huoneisiin samantapaisesti\nkuin edellinen, ja neljä sisartani saivat kukin periä Winterin\ntätien salaperäiset lehtimajat. Meidän poikien osalle joutui pieni\nvälihuone, joka vei salista ruokasaliin, ja isosta kankurin huoneesta\ntuli ruokasali. Isäni ja äitini ottivat salintakaisen peräkamarin\nmakuuhuoneekseen, ja isoon, kylmään kansliaan siirtyi koko pitäjän\narkisto mahtavissa, avoimissa hyllykaapeissaan. Tarpeellisimmat\nkirkonkirjat täyttivät suuren osan kirjoituspöytää. Kylmimpänä\npakkasaikana isäni täytyi vastaanottaa asiantoimittajat talon\nlämpimällä puolella.\n\nPimeässä, savuisessa keittiössä makasi kolme naispalvelijaa,\n»sisäpiika», »köksä» ja karjakko, paitsi kylmimpänä aikana isossa\nruokasalissa. Kesäisin pari heistä siirtyi lähiaittaan, jonne\nkansantavan mukaan »sulhaset» — kylän pojat — salaa hiipivät heitä\ntervehtimään. Lapsuudenaikaisista palvelijoista on ensi sijalla\nmuistissani vanha »Kati», oikealta nimeltään Katriina Kärpänen, jonka\nhoiviin siirtyi yksi lapsi kerrallaan vanhempien vaurastuttua. Hän\nhuolehti hyvin lapsista, vaikka joskus oli äreä ja kiukkuinenkin.\nVäliin hän taas muisteli kotikylänsä Sairalan vanhoja tarinoita taikka\nlauleli kimeällä äänellään Kantelettaren lauluja, joista erikoisesti on\npainunut mieleeni tunnelmallinen\n\n    »Läksin minä kesäyönä käymään\n    siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää;\n    kussa lintuset laulaa,\n    metsäkanatkin ne pauhaa,\n    ja mun sydämeni etsii lepoa ja rauhaa.»\n\nToinen usein esitetty laulu oli _Lunastettava neito_. Meitä lapsia\nhuvittivat erikoisesti lastenlorut _Onnimannista matikka_ ja _Hyi,\nhyi hymylään_. Tämä lapsuudenmuisto siis osoittaa, että Kantelettaren\nlauluja silloin vielä yleisesti tunnettiin kansan kesken Kirvussa\nniinkuin Laatokan rantamillakin. Muuten naiset enimmäkseen veisailivat\nvanhan virsikirjan virsiä, kukin omalla nuotillaan. Kirkossakin\nkäytettiin vanhaa virsikirjaa vielä pitkät ajat, vuoteen 1886,\nja sieltä kaikuu muistossani moni ihana sävelmä, eritoten isän\nsaarnastuolivirsi n:o 300, josta myöhemmin kaksi viimeistä säkeistöä\nkaiverrettiin hänen hautakiveensä.\n\nMuista palvelijoista muistan vielä lukkarin sukulaisen, punaposkisen,\niloluontoisen ja älykkään Annin. Hän oli muuttanut sivistyneemmästä\nAntreasta tänne salopitäjään: Kirvulla oli todellakin näihin aikoihin\nmaine vain korkeista mäistään, yksinkertaisesta kansastaan ja hullusta\nsudesta, joka 1860-luvulla riehui Yläkuunun kulmalla ja puri rehtiä\ntalonisäntää Markko Rantalaista niin pahasti, että hän ajoittain\nriehaantui raivohulluksi. Hänen vanhoilla päivillään terveys tasaantui,\nja näin hänet usein pappilassa, kun »kirkkoraati» oli kokoontunut isäni\nluo neuvottelemaan kirkon asioista.\n\nKirkkoraadin jäsenet kuvastuvat mielessäni pulleaposkisina,\nisomahaisina ja suopeina miehinä, joilla oli ystävällinen sana\nvirkettävänä papin lapsillekin. Heitä olivat verevänaamainen,\nheleä-ääninen tenori ja kirkossalaulaja Rätykylän Matti Rantalainen\nvanhuuttaan vihertävässä pitkäliepeisessä verkatakissaan, lihavuuttaan\npuhkuva, aina hymyilevä Läylölän salokylän Matti Hallikainen harmaassa\nsarkatakissaan sekä Tietävälän pitkä ja viisas Heikki Huusmanni, joka\noli sen kulmakunnan luottamusmies. »Kirkkoväärtinä» oli kauan ukko\nRäikkönen Mertjärveltä, hieman herraskainen, hyvinvoipa isäntä ja\nlukkarin serkku.\n\nAnni-tytöllä oli monta kosijaa, ja viimein hänet korjasi kylän toisen\nkauppiaan Matti Inkisen eli »Lapan Matin» nuorempi veli Juho eli\n»Lapan Junu», sittemmin kirkonkylän muotiräätäli. Tästä pariskunnasta\ntuli 1880-luvulla Kirvun lauluseuran pylväitä, ja he edustivat kuoroa\nJyväskylän laulujuhlilla 1887. Räätälinväki kallistui vanhemmiten yhä\nenemmän sosialismiin. Mutta kunnon väkeä he olivat, ja lapsista varttui\nkelpo kansalaisia. Yksi poika kävi Amerikassa, toinen on vieläkin\nTeuvan lukkarina, ja kolmas, helsinkiläinen insinööri, on nykyään\nAlko-yhtiön johtomiehiä.\n\nSisäköistä säilyy lopuksi muistissani rumapiirteinen, mutta\nhyväsydäminen Sere (Serafiina) Romppainen, sitten vuosikymmeniä\nperheen _factotum_, kaikkitekevä suursiivouksissa ja joulukemuissa.\nErikoisen siroliikkeinen tai puhtauspedanttinen hän ei juuri ollut,\nmutta tylleröinen ja aina hyväntuulinen. Hän pysyi perheen uskollisena\nystävänä, vaikka olikin saanut miehekseen torpparin, juron ja pitkän\nhongankolistajan Vironkylästä. Viinaanmenevänä ei mies liene tarjonnut\npuolisolleen yksin ilonpäiviä, mutta Sere oli uskollinen rakkaudessaan\nhäntä niinkuin meitäkin kohtaan. Suuriin juhlatilaisuuksiin hän\nsäännöllisesti ilmestyi pappilaan kutsumattomanakin vieraana.\n\nPappilan renkejä oli aina kaksi ja peretuvassa sen lisäksi tilapäisiä\nkirkkovieraita ja välistä ruotuvaivaisia, ukkoja tai akkoja, jotka\nelämässä haaksirikkouduttuaan nyt kiersivät talosta taloon niinkuin\nlois-Pekka Runebergin _Hirvenhiihtäjissä_. Nämä viettivät yönsä tuvan\nuuninpankolla. Alapappilan pereentupa sijaitsi vihreän pihanurmikon\nyläpuolella, ja sen ohi kulki venevalkamasta ajotie pappilan taitse\nkirkolle päin. Tänne laskivat pyhäisin kirkkoveneet järventakaiselta\npuolelta rantaan, ja naisten kirjavat puvut sekä miesten paksut\ntalvivaatteet ja mustat huopahatut kiinnittivät suuresti huomiotamme.\nYlempänä puron varrella olivat ensi aikoina hevostalli, navetta ja muut\nulkohuoneet, mutta myöhemmin siirrettiin ränstyneet ulkorakennukset\njärven puolelle muodostamaan tuvan yhteydessä neliömäisen kuvion.\n\nPappilan rengeistä muistuvat mieleeni muutamat hauskat, uskolliset\nhahmot. Juho Vehviläisestä, sittemmin kylän ovelasta lihakauppiaasta,\non ollut puhetta, samoin hänen vaimostaan Lienasta, kylän\nrinkiläleivonnan mestarista. Niilo Mansikka oli pienenläntä,\nmustanpuhuva, vetelähkö renkimies, joka kyyditsi myöhemmin meitä lapsia\nkoulumatkoilla Viipuriin asti ja sai lopulta vaimon ja pappilan pienen\ntorpan järven tuolta puolen. Häntä käytettiin myöhemmin päivätöissä,\nvieläpä 1900-luvun alkupuolella uimahuoneen rakentajana silloin\nomistamassani Siikaniemen huvilassa. Poika Niilo onnistui saamaan\nmielitietyn kirkonkylästä ja pääsi kotivävystä talonisännäksi.\n\nToinen loppuun asti uskollinen pappilan luottamusmies oli Tuomas\nSalakka, pitkä ja laiha, ruskeapartainen, hyvänsävyinen ja älykäs\npalvelija, joka sivutoimena harjoitti Kirvussa harvinaista\nkirjansitojan ammattia. Hän oli joskus lyhyen aikaa oleskellut\nViipurissa ja siellä oppinut tämän hyödyllisen taidon. Hänkin nai\npappilan piian ja sai toisen pappilantorpan hoidettavakseen. Tämä oli\njärven takana olevan puustellinpalstan karjakartanon äärellä, metsikön\nlaidassa lähellä rantaa. Sittemmin hän rakensi oman torpan kauemmaksi\nmetsään, ja siellä kasvoi kaksi tummaa tytärtä. Toinen heistä, Helena,\ntuli myöhemmin pappilan taitavaksi ja hyvin suosituksi piiaksi;\ntoinen, Hanna nimeltään, oli kivuloinen, mutta kävi hänkin pappilan\ntöissä. Helenalla oli erikoinen kutomataito, jonka sirona näytteenä\nmonivärisistä tilkuista kokoonkudottu ryijy vielä nytkin peittää\nkodissani erään seinän.\n\nPetun torppa kauniilla kummullaan vihannan peltorinteen ylälaidassa,\nniinikään järven toisella puolen, joutui lapsuudessani Tuomas Kuisman\nhoitoon, joka hänkin oli ollut pappilan renkinä. En tästä lyhyen\ntanakasta miehestä muista muuta kuin että hän nai pappilan kunnollisen\nEeva-piian, josta sai hyvän emännän ja monta lasta. Vanhin, Yrjö, oli\nmeidänkin leikkitoverinamme pappilassa ja pääsi myöhemmin pappilaa\nvastapäätä olevaan Karjalan taloon kotivävyksi ja lopulta isännäksi.\n\n\n\nHautajaiset. — Kasvi- ja kalaretket\n\n\nAlapappilassa asuessamme oli luonamme äitini vanha eno, 70-vuotias\nagronomi Otto Wilhelms, josta nurja kohtalo oli tehnyt vähämielisen.\nHän oli menettänyt maatilansa Länsi-Suomessa ja joutunut sukulaisten\nelätettäväksi. Meillä hän viihtyi hyvin ja oli hyväntahtoinen »onkkeli»\nlapsille. Hän kuoli jonkun vuoden kuluttua Alapappilaan ja sai hautansa\nkirkkomaan alalaidan aitaviereltä. Mikään hautakivi ei ole jäänyt\nosoittamaan hänen leposijaansa, eikä Winterin koko perheenkään, siihen\nistutettujen sireenipensaiden kuihduttua ja jäljettömiin hävittyä.\n\nUkko Wilhelmsin hautajaispäivistä muistan sen verran, että hänen\nruumiinsa oli aluksi nostettu paareille kylmään kansliaan ja että\nmeidän lasten mieli paloi katsomaan, miltä kuollut näytti. Kerran\npääsin sinne pujahtamaan, luvalla tai luvatta, mutta onkkelin jäätynyt\nruumis ja kalpeat kasvot eivät minua sanottavasti pelästyttäneet. Kun\nsitten »kirkonmiehet» olivat kotiperheen ja saattojoukon seuratessa\nkantaneet hänet hautaan, kokoonnuttiin pappilaan, jossa kanslia oli\nsovellettu isoksi ruokasaliksi.\n\nMaalaisherkkuja oli monenlaisia, — vehnäleipää ja imelämäleipää,\nvoita, juustoa, leikkeleitä, vahva liharuoka ja joku makea puuro\nsekä luumukiisseli. Talonpoikaisvieraista ei monikaan ollut tässä\nerämaanpitäjässä nähnyt siististi katettua ruokapöytää, valkoliinaa,\nveitsiä ja haarukoita, hopealusikoita sekä porsliinilautasia ja\n-kulhoja, ja niinpä ruuan ottaminen kävi kömpelösti. Ukko Hallikainen\nvarasi varmuuden vuoksi kokonaisen pyöreän, punakuorisen edam-juuston\nlautaselleen. Silloin aina valpas ja puuhakas vanha Winterin tantti\nhymyillen huomautti ukolle, että tästä juustosta oli muidenkin\nsaatava osansa, jolloin ukko säikähti niin, että oli pudottaa koko\nsaaliinsa lattiaan. Vieraista muistan Winterin perheen lisäksi vain\nkultanappiset, hännystakkiset korkean kruunun edustajat — jahtivouti\nHämäläisen ja siltavouti Mustosen — sekä ryypiskelevän koulumestari\nPäivelinin tummanvihreäksi kuluneessa lievetakissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeistä vuotta rakkaassa pappilassamme asuessamme osui isälleni\napulaiseksi pastori Julius Karsten, perin ystävällinen, ruotsia puhuva\nnuorukainen Ahvenanmaalta. Hän oli tarkka kasvien tuntija. Me pojat\nolimme jo Helsingin koulussa, ja kesätehtävänämme oli kerätä kasveja.\nNiitä olikin Kirvussa rikas valikoima, niin että myöhemminkin nuoret\ntutkijat lähtiessään Imatran tienoilta Laatokan rantamille outoja\nkasveja keräämään poikkesivat yöksi Kirvun pappilaan ja tutkivat\nympäristöä.\n\nKauneina kesäpäivinä Karsten kuljetti meidät pikkupojat mukanaan\nlähipelloille ja -niityille ja opetti tutkimaan kasveja Alceniuksen\n»flooran» mukaan, jotta normaalilyseon pelätty Nisse ei syksyllä\nlöytäisi herbaariostamme muilta lainattuja kasveja, kuten\nkoulupoikamaailmassa oli tavallista. Erikoisen runollisia olivat monet\naamupäiväretket Puikkolan pellon rehevälle alanteelle (»onnelle»).\n\nSiellä kasvoi monenlaisia pensaita ja värikkäitä kukkia. Aurinko\nheloitti vihannalle nurmelle, rannan laineet liplattivat, ja nuoret\nretkeilijät haukkasivat pitkiä voileipiänsä, samalla kun opettaja\ninnokkaasti selitteli kukkien eri osia sekä heteiden ja emien\nsalaisuuksia. Hän opetti myös »lupin» avulla eroittelemaan kasvin\nhienompia kudoksia. Yhtä hauskaa oli lähimetsistä mäntyjen humistessa\nkerätä hienotuoksuisia vanamoita tai soiden partaalta kitkeränhajuisia\npursuja. Pastori Karsten oli kuuluisaa botanistisukua, vaikka hän\nkoko iäksi jäi papin virkaan. Hän kuoli 1938 kirkkoherrana. Hänen\nvanhuudessaan kerran jossakin tapasin tämän hyväsydämisen miehen, joka\nvielä selkeästi muisti yhteiset keräilymatkamme.\n\nTavallisin kesähauskuus olivat päivittäiset uimaretket. 1870-luvun\nalussa muistelen olleen kuumia kesiä kuten edellisinä nälkävuosinakin.\nPaahtavassa kuumuudessa eivät kylän pikkupojatkaan jaksaneet\nmennä loitompana olevalle Herajärvelle uimaan, vaikka siellä\nolikin hiekkaranta, raikas ja kirkas vesi. Silloin heitä ryykäisi\nlaumoittain pappilan rantaan. Koska isäni pelkäsi kansainvaellusta\npuutarhan niemeen, jossa oli ainoa hiekkaranta ja lähellä äkkijyrkkä\n»vonkka», rakennutti hän vastoin lasten tahtoa joka kesä uimahuoneen\npäinvastaiseen suuntaan isojen pajujen reunustaman entisen maantien\nloppukohtaan, Vellingin pellon päähän.\n\nSiellä oli kyllä liejuinen ranta, niin että uimahuone oli rakennettava\nmonisolmuisen laiturin nenään »ämmänhiuksien» laitaan, josta\nsyvempi vesi alkoi. Ettei tuntuisi kovin epämieluisalta laskeutua\nportailta sameaan veteen, vedätettiin useina talvina hiekkakuormia\nHulkkosenharjulta järven pohjaan, jotta edes uimapaikassa olisi lujempi\nkamara. Enimmäkseen kevätvedet kuitenkin huuhtoivat hiedan pois, niin\nettä saimme kahlata liejussa, kunnes opimme kunnolleen uimaan.\n\nKylän pojat, joita isäni ei päästänyt lukittuun uimahuoneeseen, olivat\ntottumuksesta uimataitoisempia, silloin kun me papinpojat vielä\nopettelimme yhteenliitetyillä kaislalyhteillä sen taidon alkeita.\nYhtäkkiä isämme tempaisi lautan altamme, ja pojat joutuivat veden\nvaraan. Hätähuuto kuului, mutta vedessä räpyttelevä sammakko huomasi\nkykenevänsä pysyttelemään pinnalla. Kylänpoikien avulla opittiin sitten\nmonet uimarin temput suuren rähinän ja polskumisen kaikuessa pappilaan\nasti.\n\nEnnen uintia tai sen jälkeen oli »rillanlyönti», kiekonheitto, pappilan\nkujassa, joka ulottui kotiriihestä ylös Riihimäelle saakka, missä vanha\nriihi oli seisonut tienristeyksessä kirkkotien varrella. Pitkä kuja\nvarjoisine koivuineen oli tähän tarkoitukseen erittäin sopiva, mutta\nniillä retkillä opimme kylänpojilta myös rumia asioita, renkutuksia\nja rivoja lauluja, jotka myöhäisiin aikoihin jäivät muistiin, koska\nihmismieli on taipuvaisempi pahaan kuin hyvään. Isäni istuttamat koivut\neivät myöskään pojilta jääneet rauhaan, vaan milloin kolottiin tuohta,\nmilloin piirrettiin ruokottomia kuvioita, josta syystä isäni pian\nkielsi nämä kilpaleikit. Rillaa lyömästä mentiin uudestaan uimaan, ja\nsattui kuumia kesäpäiviä, jolloin kävimme kymmenenkin kertaa päivässä\nAhtolan valtakunnassa, aina uuden poikalauman kintereillä.\n\nKun ennen mainittu enoni, silloin senaatinkanslisti, saapui\nkesävieraaksi pappilaan, sijoitettiin hänet meidän naapuriksemme\nsalin ja ruokasalin väliseen kamariin asumaan. Enoni oli intohimoinen\nkalastaja. Usein kajahti kello viisi aamulla hänen komennuksensa »_Opp\nå reva, pojkar_», »purjeet reilaan, pojat», ja oli tuskastuttavan\nharmillista hieroskella unta silmistään ja karata pystyyn. Sillaikaa\nkun enoni laittoi notkeat onkivapansa hienoine siimoineen ja\nmonivärisine »kupposineen» (korkkikohoineen) kuntoon, me pojat saimme\ntallustaa tallivajan ja navetan takaa taikka ojasiltojen alta etsimään\nlieroja pikkukaloille syöteiksi. Kun varustukset olivat valmiit,\nmentiin tuparannan rinnettä alas vesikiville, jonne talon veneet\ntavallisesti sijoitettiin rannan mataluudesta huolimatta, etteivät\nkylän pojat öisillä retkillään kuljettaisi niitä puutarhan rannasta,\njossa kyllä oli sopivampi valkama.\n\nJa sitten alkoi aamuinen kalastus. Ilma oli vielä kylmän raikas, taivas\npilvetön, eivätkä auringon säteet polttaneet niin paahtavan helteisesti\nkuin keskipäivällä. Pappilan rakennus ja varjoisa puutarha kuvastuivat\ntyyneen järven pintaan, pikkukalat hyppelivät hopeanhohtoisissa\nkaarissa pinnan yli, ja jossakin kaislikon reunassa väijyi\nsaaliinhimoinen hauki, äkkiarvaamatta hyökäten pikkukalojen kimppuun\nja hajoittaen ne eri suuntiin. Näitä kaloja ensin pyydystettiin\nvesiheinien keskeltä taikka etenkin salakoita puron laskukohdasta, ja\nkun niitä oli kertynyt tarpeellinen määrä mukana oleviin vesivateihin,\nalkoi järvellelähtö. Meistä pojista tosin ainainen airoissaolo ei ollut\nniinkään mieleistä, mutta luonnollisesti enomme istui tervaisen veneen\nperässä ja ohjasi melallaan matkaamme toivomaansa suuntaan.\n\nMeidän täytyi olla veneessä avojaloin, koska se useimmin vuoti ja terva\nmuutenkin tarttui jalkoihin, joten säästimme jalkineita. Karjalan\nveneissä käytettiin rautahankoja, joissa airot kitisivät soutaessa.\nPeräsintä ei ollut, vaan purtta oli melalla ohjattava. Usein kalaretki\nsuunnattiin vastapäiselle rannalle. Sen syvänteessä asui isoja haukia\nja ahvenia, joita pyydystettiin polakouluilla, käyttäen pikkukaloja\ntäkyinä. Toisin ajoin taas saimme soutaa Yläjoen kaislarantaiseen\nsuuhun, josta useinkin nousi isoja haukia ja ahvenia polakouluilla.\nJos isä oli silloin mukana, jatkettiin kulkua pitkin kiemurtelevaa\nYläjokea lehtevien äyräspensaiden lomitse, joiden lähettyvillä isommat\nkalat iskivät ahnaasti isäni erilaisiin uistimiin. Tämä olikin ainoa\nkalastuslaji, joka isääni huvitti. Meistä pojista olivat vasemman\nrannan tuuheapunaiset harjanteet korkeat kuin Norjan tunturit, joista\nkoulussa olimme ihmetellen lukeneet.\n\nToisin vuoroin mentiin pappilasta Alajoelle, jolloin saimme soutaa\ntarmomme takaa. Alajoen suussa oli kaunis valkolumpeiden rykelmä, jonka\nläpi oli ponnekkaasti soudettava, vaikka tekikin mieli poimia vedestä\nnoita viehättäviä korukukkia. Väliin vene köytettiin kiinni johonkin\nrantapaaluun ja monet onget viskattiin veteen ruovikon välisiin\naukkoihin. Oli sanomaton ilo, jos suurehko kala tarttui onkeen, ja\nveljeni oli siinä suhteessa minua onnellisempi. Eno istui hymyilevänä\nveneen perässä polttaen savukkeitaan ja lasketellen leikkipuheita\nkomeiden viiksiensä välitse. Aurinkoisina aamuina tällainen raikas\nluonnonihailu oli hänen mieluisimpia nautintojaan.\n\nJos kalansaalis petti, piti soutaa edelleen valkolumpeiden ja\nkeltapumpulain keskitse luikertelevaa väylää Alajoen sillalle asti,\njonka alapuolella oleva virtaisa uoma oli hyvä kalapaikka. Jännittävä\nsoutu koskipaikasta alemmaksi jatkui toisinaan kilometrin verran\nkukkarantojen ohi, missä varsinkin isot; keltaiset kurjenmiekat\nhivelivät silmäämme ja yhä korkenevat rannat lähenivät äyräiden\nyläpuolella olevia Virolan taloja. Alkoi jo kuulua pientä pauhinaa\nVironkoskesta. Rannat kohosivat, ja väylä muuttui pimentoiseksi,\nmustaksi kalvoksi. Joki haarautui kahtia, ja vasemmalla oli vene\npysähdytettävä, ettei jouduttaisi kiviseen koskeen.\n\nKalaretkillä emme malttaneet nousta maihin, vaan palattiin samaa virran\nväylää ylöspäin voimien takaa soutaa ponnistellen. Koulupojilla oli\ntässä päivätyötä kylliksi, mutta oli myös hauskaa, kun isokitainen\nhauki taikka kyrmyniskainen ahven tarttui enon hoitelemaan uistimeen.\nTällaisen retken jälkeen oli pappilan höyryävä aamiainen ja lämmin\nkahvikupillinen vehnäpullan kera elämän suurimpia nautintoja, vaikkakin\nvoimat olivat ehtyneet. Eikä sillä hyvä, vaan eno vaati meitä vielä\nauttamaan kalojen irroittamisessa koukuista sekä siimojen kerimisessä\naidanseipäästä toiseen taikka uistinrihman käärimisessä kelan ympärille.\n\nJonkun kerran teimme enon ja isän kanssa suuren kalaretken viiden\nkilometrin päässä olevalle Torajärvelle. Ensin oli matkattava hevosella\nVironkylän ohitse. Torajärvi oli kotijärveä laajempi, viisi kilometriä\npitkä, pohjoisranta tasainen ja lehtevä, peltojen laidassa sieviä\ntaloja, eteläranta korkeampi ja erämaan luontoinen, tiheän havumetsän\npeittämä. Vironkylästä tavallisesti saatiin vene, jolla kuljettiin\nAlajoen runollisen kaunista loppuväylää, kunnes joen suussa leveän\nkaislikon halki suunnattiin kulku avaraa selkää kohti.\n\nEnoni soutumiehineen — siihen virkaan eivät pikkupojat ulapalla\npystyneet — lähti heti selän yli kapeammalle salmelle laskemaan\npolakoukkunsa ja verkkonsa vuoren liepeellä oleviin syvänteihin.\nKerran olimme mukana souturetkellä, jolloin myrsky puhalsi järveä\npitkin ja pikkupoikain sydämet pamppailivat pelosta. Juuri silloin\nolivat isot kalat liikkeellä, ja enoni nosti haavilla kallion laidasta\nkaksi jättiläiskuhaa, noin 13 naulan painoisia. Moisia otuksia emme\nolleet nähneet, ja sentähden tämä jännittävä kohtaus keskellä aallokon\npauhinaa piirtyi lähtemättömäksi poikien sydämeen.\n\nTällaisilla retkillä isäni usein pysähtyi Alajoen suun kaislikkoon\ntähyilemään vesilintuja, sillä hän oli sekä innokas että taitava\npyssymies. Häntäkin saimme soutaa eri veneellä pitkin kaislikon laitaa,\nkoska isällä ei ollut lintukoiraa talossaan. Silloin saattoi sattua,\nettä tavin tai sinisorsan pölähtäessä pyssynluodista veteen saimme\nkahlata housunlahkeet ylöskäärittyinä kaislikon keskellä etsimässä\nsortunutta saalista. Samoin kerrotaan Runebergin jahtiretkillään\nkäyttäneen poikiansa saalistajina koirien asemesta.\n\nKun lopulta eri venekunnat tapasivat toisensa rantanurmella taikka\nlähitalossa saaliinsa ääressä, sujui tarinoiminen vilkkaasti, ja\nkahvikupillinen voileipäin tai talon tuoreen hapanlimpun ääressä\nmaistui juhlaruokaa paremmalta. Hauskaa oli palata kotiin pappilan\n»rilloissa» tai kieseissä nimikkohevostemme Innon ja Puten iloisesti\nhirnahdellessa metsätiellä.\n\nJonakin toisena kesänä osui niin, että nuori pastori Teodor Winter\nsaapui Inkerinmaalta kotiväkeä tervehtimään. Loma-aikoinaan hän tuli\nsyntymäpitäjäänsä kalastelemaan, sillä tämä oli hänenkin intohimonsa\nniinkuin enoni. Hänen tiedossaan oli, että Kavantsin pikku lammessa\noleksi isompia ahvenia kuin muualla. Meidät koulupojat otettiin mukaan\nkalamatkalle sekä ratoksi että auttamaan vaivaloisessa soudussa ja\nkalavehkeiden hoidossa.\n\nKavantsi oli ihanteellinen metsälampi parin kilometrin päässä Rytjän\ntalosta Kirvunjärven tuolla puolen Yläjokeen päin. Soudettuamme\njärven yli ja noustuamme havutuoksuista mäntymäkeä Rytjän taloon,\njosta avautui kaunis näköala, pysähdyimme hetkeksi puhelemaan hilpeän\nemännän kanssa ja katselemaan avaraa näköalaa puiden ja järven\nyli kirkonkylälle, joka melkein kokonaan oli edessämme. Sitten\nkalastuskojeet sälytettiin suurten ja pienten selkään tuohisten\neväskonttien lisäksi. Ja nyt piti tallustaa metsäpolkuja tuuhean\nlehtimetsän läpi, nousta kukkuloille ja painua notkoihin, kunnes\npäädyimme Kavantsin rantaan.\n\nSiellä ei ollut muuta kuin Rytjän tervainen, vuotava ruuhi, mutta\nhyvällä tahdolla pääsimme soutaen saareen, jossa oli nuottakota.\nKalliolla leväten päivänpaahteessa katselimme kiemurtelevia niemiä\nja vehmaita rantoja, joiden koivut heijastuivat auringon valaisemaan\njärvenkalvoon. Siinä ympäristössä maistuivat pitkät voileivät muna-\ntai suolalihaleikkeineen erinomaisesti, sitten kun ensin oli kierrelty\nkalapaikkoja ja niemien väliin laskettu polakoukkuja tai pitkääsiimaa.\nTeodor-setä hauskutti meitä tarinoillaan yliopiston oloista taikka\nPietarin eläintarhasta ja muista ihmeistä.\n\nKun kesäpäivä oli näin vietetty ulkosalla vedenhengessä, alkoi\npaluuretki metsän halki Rytjään päin. Saaliina oli usein kontillinen\nisoja ahvenia ja särkiä, joita kantaessa ei metsätie tuntunut pitkältä,\nvaikka väsymys väijyi joka jäsenessä. Vielä leikkipuhe Rytjän\nemännälle, pikamarssi mäkeä alas ja tapin iskeminen veneen pohjaan,\njoka oli turvonnut miltei vettäpitäväksi, ja sitten tuokion reipas\nsoutu, niin oltiin perillä kotirannan laiturissa uima huoneen kyljellä.\nÄiti oli vastassa portailla, ja ilo oli suuri, kun osa saaliista meidän\nmukanamme siirtyi pappilan keittiöön. Herttainen tarinasetä vei muun\nkantamuksen odottavien sisarten haltuun.\n\n\n\nUusi koti\n\n\nParin vuoden päästä, noin 1873, oli luovuttava ihanteellisesta, vaikka\nränstyneestä vanhasta pappilasta, muuttaaksemme pereentuvan yläpuolella\nolevaan uuteen, komeaan rakennukseen.\n\nOlimme jo rakennusaikana visusti tarkkailleet pappilan hirsikerrosten\nkohoamista, tutkineet sisä- ja ulkopuolelta kaikki kulmat ja kolkat\nsekä seuranneet työmiehiä edistyvässä työssä, kuunnellen heidän\ntarinoitaan ja oppien sitä ja tätä suuren maailman kulusta. Useat\ntyömiehet olivat käteviä pohjalaisia, ja veljekset Koski jäivät sitten\nKirvuun, Heikki kirkon kellonsoittajaksi. Kun katto oli pystyssä,\nvietettiin harjakaisia juhla-aterialla, johon ottivat osaa sekä\ntyöväki että pappilan alustalaiset. Nämä suorittivat päivätöitään\npelloilla ja niityillä, vanhat äijät myöskin ojankaivajina sekä eukot\npuutarhankitkijöinä.\n\nSuuri oli riemu, kun vihdoin päästiin siirtymään tilavampaan asuntoon,\nvaikka totta puhuen kaikilla oli ikävä tuota viihtyisää, tuoksuvien\nkukkien keskellä sijaitsevaa vanhanaikaista pappilaa, sen humisevia\nhaapoja ja liplattavia rantalaineita. Vielä surkeampaa oli meistä,\nkun vanha rakennus sitten hajoitettiin maan tasalle ja kelpaavat\nhirret vedettiin saunahirsiksi tai aitan vuoliaisiksi. Ei jäänyt kiveä\nkiven päälle, vaan koko pappilan sija tasoitettiin mullalla ja siihen\nistutettiin marjapensaita, jotka vasta vuosien takaa kantoivat hedelmää.\n\nVanha koti jäi vähitellen vain idylliseksi muistoksi, ja uuteen,\nväljempään, aurinkoiseen kotiin perehdyttiin pian, sitten kun kaikki\nperheen jäsenet olivat sieltä löytäneet oman soppensa. Sillä oikeastaan\nvain sali oli mittasuhteiltaan avara; muut huoneet, kaikkiaan\nseitsemän, olivat pienehköjä, pari niistä kuin »ryytilaatikoita». Nämä\nkaksi joutuivat kasvavan nuorison haltuun, — toinen, kanslian puolinen\nvälihuone vasemmalle salista, meidän kahden pojan asunnoksi ja toinen,\nkeittiön puolinen, vanhempaini makuuhuoneen takainen kammio neljälle\nsisarelle.\n\nMe pojat tulimme kyllä toimeen kapeassa huoneessamme, vaikkakin iso\nvaatekaappi ja kaksi sänkyä tekivät käytävän ahtaaksi kirjoituspöydän\nluo ikkunan ääreen. Aamupäivällä se oli valoisa, mutta kuuma kuin\npätsi auringonhelteestä; muuten se välihuoneena oli muita pimeämpi,\njoten kattolamppu oli välttämätön. Vaikea on ymmärtää, kuinka neljä\nsisartani tulivat toimeen pienessä huoneessa, joka oli täynnä jykeviä\nhuonekaluja. Heidän ikkunansa antoi järvelle päin ja toi paljon\nauringonvaloa ahtauden vastapainona. Myöhemmin isäni teetti pienen\nneliskulmaisen ikkunan myöskin pohjoisseinälle, voidakseen siitä\nsilmäillä karjapihan toimia. Se oli siksi korkealla, että lapsilla\noli erikoisena huvina nousta puusohvan kannelle katselemaan ikkunasta\nlehmien lypsyä ja hevosten juottamista kaivolla.\n\nSiskoista puhuen — tällävälin oli syntynyt neljäskin, Karin Ingeborg\n— helmikuulla 1872 tiedotettiin meille koulupojille Helsinkiin, että\nolimme saaneet sinisilmäisen, käherätukkaisen pikkusisaren. Hän\ntietysti oli ensi vuodet äitinsä hoivassa vanhempain makuuhuoneessa,\nmutta myöhemmin hänkin siirtyi sisarten seuraksi luostarikammioon.\n\nIsosta salista, joka antoi puutarhaan ja järvelle päin, mentiin\nensin vasemmalle »vieraskamariin», joka oli sirommin sisustettu\npeilipöydällä, lipastolla, kukkapöydillä ja kahdella herraskaisella\npuusängyllä kahden puolen talon parasta pesukaappia eli »komottia»,\njossa oli lasten kunnioitusta herättävä, iso posliinivati ja -kannu\nsekä sievä saippuakuppi. Seinälle oli ripustettu talon ainoata\nkuvalehteä _Förr och nu_ seurannut öljypainokuva »Erik XIV ja Kaarina\nMaununtytär».\n\nSalista vasemmalle mentiin poikien huoneen läpi kansliaan ja siitä\nvasemmalle isäni huoneeseen. Molemmat viimemainitut antoivat\nitään päin, joten pihanurmikon ja säleaidan yli näkyi maantie,\noikealla Winterin tätien pikku-asunto ja edempänä kappalaisen\ntalo, ennenmainittu Yläpappila. Kaukana vasemmalla puolen isäni\nistuttamaa koivukujannetta kohosi korkealla kummulla Kirvun kirkko.\nPihalta vasemmalle oli iso vilja-aitta, jonka ympärille tiensuuhun\nkeräytyi talvisin kymmeniä hevosia »aprakkapäivänä», s.o. silloin\nkun kirkkoherran viljasaatavat siirrettiin talollisten kuormista\nvilja-aitan hinkaloihin.\n\nAitasta rantaan päin jatkui maantie säleaidan vieritse ja karjapihan\nhalki alas rantaan, josta talvisin mentiin saunan ohi jään poikki\nRytjään ja siitä eteenpäin metsän ja lampien halki Mertjärven kylään\nsekä yhä edelleen valtamaantietä Jääsken pitäjään. Toinen tie meni\ntuvan vieritse mäkirinnettä alas rantaan ja siitä järven poikki\npappilan karjakartanon ja takaliston niittyjen halki Liikolan kylään ja\nedelleen Antrean pitäjään.\n\nKansliahuoneessa oli isäni laaja kirjoituspöytä, aina täynnä\nkirkonkirjoja sekä aprakka- ja päivätyöluetteloita hyvässä\njärjestyksessä, kuten papereita, kirjekuoria, postimerkkejä y.m.\nsisältävät pöytälaatikotkin. Kirjoituspöydässä oli kaksi sivuosastoa,\njoiden hyllyillä oli kaikennäköisiä asiakirjoja ja arvopapereita; me\npojat äkkäsimme ne harvoin vilaukselta, koska isällä aina oli avaimet\ntarkoin piilossa.\n\nSen sijaan useinkin saimme selailla kirkonkirjoja sekä pöydällä\nettä suurilla avoimilla kirjahyllyillä. Niiden sisällystä pohdimme\nahkerasti, tutustuen eri kylä- ja perhekuntiin, niin että osasimme\nyhteen aikaan luetella kaikki kylännimet ulkoa. Niiden joukossa\nolikin monta oudolta kajahtavaa, kuten Hannukkariikoisten,\nSunikkariikoisten, Paksujalkalan, Pirilänniemen, Nahkurilan ja\nLäylölän kylät. Henkilönimiäkin opimme kosolti lähikylien tunnetuista\nasukkaista ja varsinkin koko Winterin perheen, jonka jäsenten monet\nnimet, syntymäpäivät, ripillepääsypäivät sekä koko-, puoli- ja\nneljännesristeillä osoitetut kristinopin taitoasteet painuivat mieleen.\n\nKoulupojilla oli siis rattoisia hetkiä vanhojen kirkonkirjojen\nparissa, joista myöhemmin paksuhkossa historiakirjassa tapasimme\nmielenkiintoisia tietoja 1700-luvun sota-ajoilta, m.m. Venäjän\nkasakkain villistä ajojahdista syrjäkyliin asti, jonne asukkaat\nolivat paenneet piilopaikkoihin, esim. Lietlahden monikomeroiseen\nkallioluolaan. Tänne myöhempinä aikoina pitäjän säätyläisnuoriso teki\nhuviretkiä.\n\nKansliassa saimme myös nähdä vakavia ja hauskoja kohtauksia, kun\npitäjäläiset saapuivat pappilaan asioille. Milloin sinne tuli vanha,\nriitelevä aviopari, joka kertoi kaikki epäsovun salaiset ja julkiset\nsyyt papillensa, meidän kuunnellessamme ovenraosta hyvinkin naurettavia\nepisodeja; toisella kertaa joku renkimies ja piikatyttö ilmoittausivat\nvihille, kun morsiamelle oli ennen aikojaan syntynyt lapsi, josta hän\nvaati sulhasta tilille. Taikka joku vanha ämmä kielevässä lausunnossa\nkertoi kotikylän juoruja siinä tarkoituksessa, että pääsemällä papin\nsuosioon saisi siitä joitakin etuja, esim. lievän kohtelun pelätyissä\nkylänluvuissa taikka papin puoltosanan, kun pitäjän jyväaitasta oli\nannettava jyväosuuksia köyhille ja vaivaisille.\n\nKerran muistan läänin suositun kuvernöörin, kenraali Oker-Blomin\nmatkoillaan poikenneen Kirvun pappilaan. Silloin oli kansalla lupa\nesittää anomuksia tai valituksia itse maaherralle. Eräskin kirkonkylän\nisäntä, Vironpaavon Antti, saapui pitkässä, vihertäväksi kuluneessa\nlievetakissaan maaherran puheille ja teki miltei lattiaan ulottuvan\nsyvän kumarruksen. Tämä johti mieleen entiset lahjoitusmaa-ajat,\njolloin oli nöyristeltävä hoviherrain edessä. Kirvussakin joskus oli\n»Hovissa» asunut sellainen ylimys kirkon lähellä, mutta hänen ja muiden\nsuhteista rahvaaseen en koskaan kuullut mitään tarinoita.\n\nJuhlallisin vastaanotto oli pappilan kansliassa, kun pari kertaa\nvuodessa seurakunnan kappalainen, lukkari, »kirkkoväärti» ja kuusi\n»kirkonmiestä» (_sex-män_) saapuivat kokoukseen kirkkoherran\nluo. Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kappalainen taempana ja\npitäjän luottamusmiehet laajassa piirissä, jolloin kaikki tuolit ja\nlisäksi kirkon rahaston sisältävä rautainen jättiläiskirstu olivat\nistumasijoina käytössä. Kokous ei ollut sen salaisempi kuin että me\npojatkin avoimesta ovesta saimme seurata yksikantaisten keskustelujen\nkulkua.\n\nKokous päättyi aina teekesteihin, jolloin suurella tarjottimella\ntuodut höyryävät lasit ja vastaleivotut vehnäset ja piparkakut\nolivat osanottajille pappilassakäynnin oivana loppukohtauksena.\nJos oli harvempia läsnä, kutsuttiin heidät isän omaan kamariin\npainamaan puuta, ja silloin saattoi tapahtua, että isän uuninnurkassa\nolevalta sirotekoiselta, pyöreälaitaiselta piippuhyllyltä tarjottiin\narvokkaimmille vieraille pitkä hopeahelainen piippu, jonka isäni itse\ntäytti Turun Rettigin tupakalla.\n\nTämä isän huone oli muuten meidän koulupoikien tavallisin olinpaikka.\nSiellä oli pitkä mustanahka-sohva takaseinällä ja sen yläpuolella\niso Suomen kartta. Uuni oli kuten muissakin huoneissa valkoinen\nkaakeliuuni, ja sen edessä isäukko pakkasesta palattuaan lämmitteli\nkäsiään, taikka koko perhe istui takkatulen ääressä isän kertoessa\npitäjänmatkoilta tullessaan kyselijälle kuulijakunnalle pitäjän uutisia.\n\nKanslian vastapäinen ovi johti eteiseen ja sen puoleisella seinällä oli\nisän iso »piironki» eli lipasto, jonka yläosa eli »shifonieeri» sisälsi\nlukuisia laatikoita ja salakomeronkin; niihin me saimme tirkistää\nvain silloin, kun isä otti esille kätketyt avaimensa. Siellä piilivät\nm.m. hänen pienet rahavaransa ja kirjekokoelmat, josta muistuvat\nmieleeni kolmen piispan, Schaumanin, Hornborgin ja Alopaeuksen kirjeet.\nMyöhemmin ukon vanhetessa ne katosivat vähitellen jäljettömiin.\nSamoin kävi Uno Cygnaeuksen monien kirjeiden siltä ajalta, noin\nvuonna 1872, jolloin isäni tarmokkaasta toimenpiteestä perustettiin\nkirkonkylän kansakoulu prof. Mathias Akianderin Jääskelle ja Kirvulle\ntestamenttaamilla lahjavaroilla. Akiander oli näet syntyisin\ntalollisenpoika Jääsken Järvenkylästä, Akkasen talosta, ja tahtoi tällä\ntavoin edistää kotiseutunsa kansansivistyspyrintöjä.\n\nLipastolla seisoi telineessä vinkuroiva pyöreä peili, joka meistä\npojista oli arvokas korukalu. Tätä isä tarvitsi tavan takaa, ajaessaan\nhuonosti kasvavaa leukapartaansa, koska hän aina harrasti sileätä\nnaamaa. Sohvan edessä oli soikea mahonkipöytä, jolla vereksimmät\nsanomalehdet ja aikakauskirjat säilytettiin, ja ikkunan luona\ntoinen, neliskulmainen pöytä, jota me pojat usein käytimme luku- ja\nkirjoituspöytänä, vaikka meillä oli omakin kömpelötekoinen vasituisessa\nhuoneessamme.\n\nEteinen oli pieni ja pimeä naulakkoineen ja peileineen, kuitenkin niin\niso, että sitä isäni vanhoilla päivillä voitiin käyttää sairaanhoitajan\nmakuuhuoneena, kun siihen siirrettiin n.s. pukkisänky. Eteisestä\nvei vedon takia tyystin suljettu kaksoisovi pieneen ulkoeteiseen,\njonka seinäpenkeille ja portaanreunuksille perhe välistä kokoontui\niltatarinalle, katsellen järven tuonpuolisten asukkaiden arvokasta\nkulkua pappilan ohi kirkonkylään tai sieltä takaisin. Juhlapäivinä oli\npihalla pieni lippu kohotettu tankoon isäni hauskuudeksi.\n\nEteisestä oikealle tultiin ruokasaliin, jossa jykevä pöytä ja vielä\njykevämpi astiakaappi olivat pääkalustona. Siellä perhe kokoontui\naterioille, jotka kannettiin suoraan keittiöstä. Kun tuli harvinaisia\nvieraita, kutsuttiin nämäkin päivälliselle tai illalliselle; muuten\nkahvit ja teet tarjoiltiin suurelta tarjottimelta salin puolella.\nArkioloissa ruokasaliin myös sijoitettiin isot kangaspuut, joissa talon\npiiat helskyttivät pirtoja lasten iloksi ja valmistivat riepumattoja,\nikkunauutimia, pöytäliinoja ja parhaassa tapauksessa pukukankaitakin.\nÄidilläni liikeni harvoin siihen aikaa suurilta taloushommilta,\nkun oli valvottava ruuankeittoa ja kaljanpanoa omalle perheelle,\nkuusihenkiselle palvelijakunnalle ja kesällä myös torppariväelle ja\nmuille päiväläisille, joille siihen aikaan oli keitettävä ruoka talon\npuolesta.\n\nRuokasalista johti vasemmalle ovi vanhempieni makuuhuoneeseen, joka oli\nverrattain iso, ilmava ja aurinkoinen, paljon tilavampi kuin viereinen\ntyttöjen kammio. Kahden ikkunan välissä oli äidin lipasto ja sen yllä\npyöreä peili ynnä posliiniesineitä. Salinpuolisella seinällä oli kaksi\nvierekkäistä puusänkyä aina valkoisine päällyspeitteineen ja vastapäätä\nkaakeliuunin ja oven väliin rakennettu vaatesäiliö monine hyllyineen.\nSeinällä oli äidin hellimä prinssi Gustafin, tunnetun säveltäjän,\nhenkevä muotokuva ja toisella seinällä lasten lempikuva, erittäin siro\nmustanharmaa kissa. Tässä huoneessa kuten muissakin päivänpuolisissa\noli valkeanhohtavat harsouutimet, mutta poikienkamarin, kanslian ja\nisäni huoneen ikkunoissa kotikutoiset ruskeat pumpuliuutimet leveine,\nmustine poikkijuovineen.\n\nRuokasalista mentiin oikealle keittiöön, jossa aina hääräili kaksi tai\nkolme palvelijaa avoimen hellan tai ikkunapöydän ääressä. Meitä lapsia\nkovin huvitti tarkkailla ruokien valmistusta, sikäli kuin »kyökkipiika»\nsiihen antoi luvan. Hauskaa oli katsella vehnäpullien pyörittämistä\njauhoissa ja niiden valmistumista hohtavan ruskeine päällyssokereineen\nkuumasta uunista. Yhtä hauskaa oli seurata lihapalleroiden\nkehittymisprosessia taikka makuahiveleväin ohukaisten paistumista\npyöreässä pannussa.\n\nJoulun harvinaisuuksiin kuului kotikaljan paneminen isossa tiinussa,\njossa humalat uiskentelivat kuin sorsat veden pinnalla. Niin makeata\nkotiolutta olen tuskin milloinkaan muualla maistanut. Toinen\nmerkkitapaus oli talikynttiläin valaminen. Silloinkin iso saavi oli\nasetettu nurkkaan ja sen kiehuvaan veteen oli sekoitettu talia. Tähän\nhyytelömäiseen seokseen pistettiin paikkojen ympärille käärityt\nlankasydämet, joihin tali tarttui kiinni. Jäähdyttyään riippuessaan\nvieretysten parissa tangossa ne pistettiin uudelleen tahtaassaan,\nkunnes kynttilät olivat valmiit. 1870-luvulla olivat talikynttilät\nyleisinä, ja steariinikynttilöitä käytettiin ainoastaan salin ja\nvierashuoneen pöydillä juhlatiloissa. Lamput olivat vielä myöhäisempi\nuutuus.\n\nKeittiöstä vei ovi ruokakonttoriin, joka meille lapsille oli\nmielenkiintoinen sieltä ilmestyvien hiirien ja rottien vuoksi;\npaljon aiheutui ajojahtia naisten kirkunan ja tuoleillehyppimisen\ntorjumiseksi. Konttorista nousivat jyrkät ja pimeät portaat\n»vinnille», jonka monet pitkittäiset ja poikittaiset hirsikerrokset\njakoivat savi- ja sammaltäytteisiksi osastoiksi. Siellä säilytettiin\nkaikenlaista rojua, — vanhoja vaatteita, matkalaukkuja ja kirstuja\nsekä sanomalehtiä, joita isot rotat jäytivät silpuksi. Tämä pimeyden\nvaltakunta herätti meissä pikkupojissa siinä määrin kunnnioitusta,\nettemme hevin sinne uskaltautuneet jonkun palvelijan seuraamatta,\nvaikka tekikin mieli. Monista pyynnöistä huolimatta ei isäni koskaan\nrakentanut sinne ullakkokamaria, jota varsinkin ylioppilaina olisimme\nhalunneet. Ehkä yhtenä syynä oli se, että sinne pääsi ainoastaan\nahtaita keittiönpuolisia portaita myöten. Valitettavasti sinne hukkui\npaljon irtonaisia aikakauslehtiä, jopa kirjojakin, jotka tilanpuutteen\ntakia sinne siirrettyinä menivät kaiken maailman tien.\n\nKun ullakolta laskeutui keittiön kautta ulkoporstuaan, johtivat\nsiitä korkeat avoportaat pihamaalle. Tässä oli ainaista liikettä:\npalvelijoita, kyläneukkoja, marjalapsia, kerjäläisiä, mustalaisia näki\nsiinä varsinkin kesäisin kirjavana vilinänä, ja se oli meille lapsille\nyhtä kiintoisa katseltava kuin nykyajan nuorisolle elokuvat.\n\nTehtyämme tästä kierroksen »pytingin» ulkopuolitse puutarhan puolisen\njulkisivun keskustaan noustiin siitä kaksiosastoisia portaita myöten\nulkoverannalle, jonka kattoa kannatti neljä solakkaa, liereätä\npylvästä; väitettiin, että ne oli kirkkoa korjattaessa tuotu\nkirkon alttarilta. Tämä avoin kuistikko oli koko perheen mieluisa\nistumapaikka, aamupäivin kahvikojeiden ympärillä ja iltavieraiden\nkanssa teetä juotaessa. Sieltä oli kaunis näköala kukkapengerten ja\nmarjapensaikon ylitse puutarhaan ja sen lehvikön lomitse auringossa tai\nkuutamossa välkkyvälle Kirvunjärvelle.\n\nIsäni tutkiskeli tältä verannalta tuulensuuntaa ja oliko pouta vai sade\ntulossa, ja äitini, lihavuutensa takia kömpelöliikkeinen, paistatti\npäivää tai kuunteli lintujen laulua lehdiköstä taikka laineiden\nliplatusta rannasta. Sisareni hääräilivät kukkapyörylän ympärillä\nportaiden edessä, kastellen ja järjestellen kukin omaa ryhmäänsä ison\nhamppu- ja maissipehkon ympärillä. Rengit lomahetkinään seisoivat\nhajasäärin ja piippunysä hampaissa tuvan rappusilla katsellen\nherrasväen edesottamisia.\n\nVanhan tuvan sijaan oli näet uudenaikainen, punaiseksi maalattu\ntuparakennus siirretty lähemmäksi maantietä, joten se muodostui miltei\npäärakennuksen kylkirakennukseksi. Sen eteen oli isäni istuttanut\npienen koivukujan, joten ei tarvinnut verannalta tarkemmin nähdä\njokaista karjanruuan kuljetusta tanhualle. Rakennuksessa oli isonläntä\ntupa, siinä suuri leivinuuni, pintapöytä ja seinäpenkit, ja usein\nkirkkoväkeäkin majaili siellä hyvässä sovussa renkien kanssa.\n\nSuoraan tuvan eteisestä karjapihalle päin oli maitokamari ja\nvasemmalle järven puolella huone apulaispappia varten taikka myöhemmin\nkotiutuneille lapsille ja heidän perheilleen tai tilapäisille\nvieraille. Tästä kamarista oli kaunis näköala puutarhaan ja rantaäyrään\nyli Kirvunjärven kimalteleville laineille.\n\nKun avoverannalta astuttiin päärakennukseen, tultiin pappilan\nsuureen saliin. Tämä oli erittäin kodikkaasti järjestetty ja tuskin\nmuutti muotoaan lapsuuteni ajoilta vanhuuteen saakka, paitsi että\nseinät pari kertaa paperoitiin uudestaan ja sohvat sekä nojatuolit\nsaivat uudet päällykset. Vastapäätä verannan ovea oli eteinen.\nKun siitä astui sisään, olivat arvokkaammille vieraille tarjona\noikeanpuolinen seinäsohva ja sen nojatuolit, vanhaa porvaristyyliä,\njohon kuuluivat pehmeä istuin, korkea selusta ja puuleikkaukset. Kauan\noli sohvan yläpuolella _Förr och nu_-lehteä seurannut öljyvärikuva\nvermlantilaisesta metsämaisemasta. Vastapäisellä seinällä oli\ntoinen yhtä kömpelötekoinen seinäsohva omine tuoleineen ja sen\nyläpuolella todella kaunis ruotsalaisessa kansallispuvussa esiintyvän\ntalonpoikaistytön öljyvärikuva; viehkeät kasvot ja tummansuloiset\nsilmät näyttivät seuraavan ovesta tulijaa, minne hän vain katseensa\nkäänsi. Musta tukka oli sileäksi kammattu, ja pitkät palmikot\nriippuivat keimailevasti valkoisten paidanhihojen yli kirjavan puvun\npoimuissa.\n\nKolmen ikkunan ääressä oli yhtä monta puolipyöreätä pöytää, joilla\noli aina reheviä kasveja äidin ja sisarteni huolekkaasti hoivaamina,\nniin että auringonvalo ei koskaan päässyt häikäisevästi kuumentamaan\nhuonetta. Ikkunain välissä oli kaksi perittyä, antiikkityylistä\nseinäpeiliä, puitteet tummanruskeat. Kukkien eteen oli siroteltu\n»rottinkisia» wienintuoleja niinkuin muuallekin saliin. Vastapäätä,\neteisenpuolisella seinällä, oli äidinäidiltä peritty öljymaalaus\nkultakehyksissä.\n\nTämä oli talon ainoa varsinainen taideteos, asiantuntijain mukaan\narvokaskin, ehkä hollantilaista alkuperää. Kuva esitti Kristusta\nehtoollispöydän ääressä opetuslapsiensa ympäröimänä. Eri henkilöiden\nilmeet olivat sattuvasti luonnehditut ja itse Kristus sovinnaiseen\ntyyliin maalattu, mutta elävä ja vaikuttava. Taustalla häämötti\npylväskäytävän välitse Jerusalemin rakennuksia poppelipuiden juurella.\nTämän taulun henkevä sisällys painui varmaan ikiajoiksi lapsiparven\nmieleen, mutta valitettavasti se taulu on jossakin muutossa häipynyt\njäljettömiin. Tämän alla oli vanhanaikainen kabinettiflyygeli. Sen\njälkeen kun entinen taffelipiano oli siirretty koululasten kanssa\nHelsingin kortteeriin, ostettiin Pietarista uusi flyygeli, jonka tarina\nsaakoon tässä sijansa.\n\nÄitini harrasti suuresti musiikkia. Hän oli aikoinaan kuulunut Fredrik\nPaciuksen oopperakuoroon _Kaarle-kuninkaan metsästystä_ esitettäessä\nHelsingissä v. 1852 ja ottanut pianotunteja silloin kuuluisan opettajan\nElsnerin luona. Saatuaan olla nuorena papintyttärenä vain lyhyen aikaa\nHelsingissä hän siirtyi vanhempiensa kanssa Orimattilan kirkkoherran\npappilaan, jossa sittemmin tutustui apulaiseen, tulevaan mieheensä.\nMusiikkia hän ei silti unohtanut. Olen hänen nuottikirjastossaan\ntavannut — paitsi hänen soittamiaan Saksan klassikoiden sonaatteja —\nsuuren osan silloista muodissa olevaa laulu- ja soittokirjallisuutta.\nTämä nuottivarasto seurasi häntä uskollisesti hänen siirtyessään\nmiehensä kanssa pitäjästä toiseen.\n\nKirvussa hän joutui yksinäiseen erämaapitäjään eikä monilta lapsiltaan\npäässyt usein matkustelemaan. Silloin oli laulu ja soitto hänen\nsuurin koti-ilonsa. Kun peritty rakas taffelipiano siirrettiin\nHelsinkiin, oli tietysti äidille hankittava uusi, mutta isän varat\nolivat pienehköjen tulojen ja suuren lapsilauman takia melko vähäiset,\n— rahaa ei mitenkään riittänyt kalliin pianon ostoon. Silloin eräs\npitäjään muuttanut, Sairalan kylässä asuva urkujen rakentaja Theodor\nBuchert tarjosi apunsa. Hänellä oli muusikkosuhteita Pietarissa, m.m.\nBeckerin tehtaassa, josta hän nyt hommasi jonkun verran käytetyn\nkabinettiflyygelin huokealla hinnalla. Tämäkin oli siihen aikaan huikea\nsumma: 1,000 mk, mutta vähin erin maksettaessa isäni suostui kauppaan.\n\nMikään loistokapine se ei ollut, — mustakiiltoinen, verrattain\nkömpelötekoinen vehje, mutta siitä riitti äidilleni ja lapsiparvelle\nkoko iäksi iloa ja hauskutusta. Tosin se ei oikein pysynyt vireessä, ja\ntästä koitui kiusaannusta meille kaikille, koska Buchertin veli vain\nkerran vuodessa tuli sitä, virittämään. Diskanttipuoli myös paljosta\nsoitosta vähitellen menetti mehevän sointinsa, mutta meidän oli\ntyydyttävä tähän pitäjän ainoaan instrumenttiin, sillä Winterin vanha\ntaffelipiano oli vähitellen kulunut rämäksi. Sitä eivät soittaneet\nmuut kuin Evelina-täti lasketellen vanhoja salonkikappaleitaan,\nmutta hänellekin oli suuri ilo päästä joskus pappilan kuulua konetta\nkoettamaan. Se oli kuulu siinä merkityksessä, että pitäjän emännät\nja isännät pappilaan tullessaan ihmetellen katselivat ja kuuntelivat\ntätä outoa ilmiötä, josta lähti niin liverteleviä linnunääniä ja niin\njykeviä virrensointuja.\n\nEnimmin se kuitenkin huvitti äitiä, kun hän syys- ja talvi-iltoina\nistahti sen ääreen, soittaen yleensä ulkoa hienon kappaleen toisensa\njälkeen. Me lapset tavallisesti istuimme salin pehmeillä, ruskeilla,\npunajuovaisilla lattiamatoilla ja kuuntelimme henkeä pidättäen noita\ntenhoavia säveliä. Isä silloin usein keinutuolissa poltteli pitkää,\nhopeahelaista piippuaan ja nautti sekä äidin sävelistä että ison\nlapsilaumansa kukkeasta ulkonäöstä ja säteilevästä ilosta. Vielä\nkaikuu korvissani Beethovenin _Sonate pathétique_ hienosti käsitettynä\nja esitettynä, samoin Mozartin sonaatit, Mendelssohnin _Lieder ohne\nWorte_, Chopinin valssit, Weberin _Aufforderung zum Tanz_, Schumannin\n_Träumerei_ taikka Herzin säveltämä sveitsiläinen kansanlaulu kauniine\nmuunnoksineen; viimemainittua en myöhemmin ole koskaan kuullut tai edes\ntavannut sen nuotteja.\n\nYhtä hauskaa oli kuulla äidin laulavan korkealla, kaiukkaalla,\nmeheväsointisella sopraanoäänellään, joka kirkossakin virsiä\nveisattaessa herätti seurakunnan huomion. Hänen laulukirjastansa,\njonka isä oli Salakka-Tuomaalla huolellisesti sidottanut vankkoihin\nkansiin, edusti muotisepityksiä sekä myös Beethovenin, Schumannin\nja Schubertin lauluja. Lisäksi siihen kuului esim. B. Crusellin 12\nsävellystä _Fritjofin satuun_, josta myöhemmin ylioppilaina veljeni ja\nminä iloksemme laulelimme Björnin ja Fritjofin dueton. Edelleen äidillä\noli kokoelma Nils Möllerin _Vänrikki Stoolin tarinain_ sävellyksiä,\nsamoin Karl Collanin herkkätunteisia sävellyksiä samaan runosarjaan.\nMainittakoon vielä Filip von Schantzin laulusikermä Runebergin\nlyyrillisiin runoihin ja Ingeliuksen surunvoittoiset sävelmät.\n\nHartaimpia olivat mielestämme prinssi Gustafin romanttiset laulut,\njoista ylevä hymni _Mina levnadstimmar stupa_ vielä joskus esiintyy\nlaulajattarien kirkkokonserteissa tai hautajaistilaisuuksissa.\nKirjastossa oli myös Karl Collanin sovittama kaksiosainen sarja\nsuomalaisia kansanlauluja sekä Ehrströmin vanhat lyyrilliset helmet,\njoista esim. Runebergin _Lähde_ ja _Joutsen_ ovat säilyneet meidän\npäiviimme saakka. Meistä lapsista äidin soittoja lauluohjelmista oli\nehtymätön ja jätti meihin syviä musikaalisia virikkeitä koko elämän\najaksi.\n\nLauantai-iltaisin äitini usein soitti Nordlundin virsikirjasta\nkoraaleja, ja salin ovelle kokoontunut palvelijakunta ja satunnaiset\nkirkkovieraat yhtyivät veisuuseen. Isäni piti lyhyen rukouksen ja\nselityksen taikka luki postillasta (usein Lutherin) tilaisuuteen\nsopivia kappaleita. Pyhäiltoina tehtiin samoin, ellei isäni sattunut\nolemaan pitäjällä raamatunselityksissä tai muissa virkatoimissa. Täten\nopimme jo lapsina kauneimmat virret, joita sitten saimme kirkonpenkissä\nkerrata lukkarin veisuun mukaan.\n\nMuistan hengellisistä kokoelmista vielä E.A. Hagforsin _Lauluseppeleen_\nneliäänistä laulua varten. Tämä muistuttaa mieleeni sitä aikaa\n1850-luvulla, jolloin äitini sopraanona, täti Hilda Lange alttona,\nmaisteri Erik August Hagfors tenorina ja enoni, silloin maisteri Ernst\nLange bassona Orimattilan pappilassa ahkerasti laulelivat sekakuorossa\nsen ajan kauneimpia sävellyksiä. Hagforsista tuli sittemmin\nlääketieteen tohtori, vaikka hän pian omistautui musiikille, tullen\nJyväskylän seminaarin musiikinlehtoriksi. _Lauluseppele_ pääsi Kirvussa\nkunniaan vasta myöhempinä aikoina, kun pitäjään perustettiin lauluseura\nopettaja O. Kemppaan toimesta, jatkuen sitten kanttori N.E. Huoposen\netevällä johdolla.\n\n\n\n\nII\n\nKOULU- JA VAELLUSVUODET\n\n\n\nMatka Helsinkiin\n\n\nV. 1870 oli vaihevuosi pappilan lasten elämässä. Meidät pojat oli\nlähetettävä oppikouluun, saatuamme alkuperusteet Winterin tätien\njohdolla, mutta vaikea kysymys oli, mihin tällaiset maalaistenavat\noli lähetettävä. Lähin kaupunki oli Viipuri, ja sinne olisi ollut\nluonnollisinta meidät sijoittaa. Mutta toiselta puolen äitini lähimmät\nsukulaiset »mormor Vendla» ja »moster Hilda» koettivat saada aikaan,\nettä pojat lähetettäisiin heidän hoivaansa, kaukaiseen Helsinkiin.\nÄitini oli tietysti samaa mieltä, koska hän siten saisi poikansa\ntaattuun hoitoon. Isäni, joka oli lähtenyt suomalaisesta kodista\nja kannatti suuren Snellmanin aatteita, olisi mieluummin pannut\nmeidät suomalaiseen opistoon, mutta sellaista ei ollut muualla\nkuin syrjäisessä Jyväskylässä. Kohtalon arpa siis ratkaisi tulomme\nHelsinkiin. Toinen pulma oli se, pitikö minun kahdeksanvuotiaan nalikan\nyksin joutua kolmen tai neljän päivämatkan päähän »maailman ääriin».\n\nNuorempi veljeni Paavo, itsepäinen jurrikka, pani tätä tuumaa vastaan\nja kolkutti niin kauan vanhempieni sydäntä elein ja kyynelin,\nettä heidän täytyi taipua lähettämään hänetkin minulle toveriksi,\nmikä tietysti oli minullekin mieleen. Ja niin sitä lähdettiin\neräänä kauniina päivänä elokuun lopulla matkaamaan kohti kaukaista\npääkaupunkia. Pappilan vanhat vaunut eli »kaleskat» vedettiin esiin\nliiteristä, ja isä lähti pitkälle maataipaleelle kyyditsemään lupaavia\nvesojansa. Sanomalehdistä oli luettu, että rautatie oli tekeillä\nHelsingistä Pietariin, ja isäni toivoi, että jossakin matkalla voisimme\ntavoittaa insinöörien tarkastusjunan ja sillä päästä eteenpäin ilman\nhevoskyytiä.\n\nKuljettiin senvuoksi Tietävälän tietä Ruokolahteen, jossa Imatran\nyläpuolella oli lauttapaikka Vuoksenvirran yli, Siitolan kylän\nkohdalla. Tällöin me pikkupojat ensi kerran näimme suuren maailman.\nJossakin Vuoksen rannan herrastalossa, johon illalla saavuimme\nrankkasateessa, oli hyvin valaistua, ja näimme, ikkunoista nuorten\nihmisten pyöriskelevän tanssissa. Tällöin meille ensi kertaa selvisi\ntenhoava sana »haalit», joista olimme lukeneet Topeliuksen sadussa\nPrinsessa Ruusunen. Hetki oli juhlallisen draamallinen. Toisella puolen\nsuuren maailman esimaku, toisella puolen sateinen syysilta ja mustan\nvirranvuolteen kammottava vetovoima, etäisyydessä Imatran kummasti\nkohiseva pauhu.\n\nYövyttyämme läheiseen majataloon unohdimme unen helmoissa uudet\nvaikutteet, ja seuraavana aamuna olimme jo niin selvinneet\nhuumauksesta, että uskalsimme vaunuinemme ja hevosinemme astua lautan\ntasaiselle sillalle ja siitä seurata pelottavaa kulkua pitkin virran\nkuohuja, ensin soluen ylävirtaa jonkun matkaa ja sitten äkkikääntein\nalavirtaa toiselle rannalle. Kyllä meitä kummastutti, kuinka\nlauttamiehet jättiläisairoillaan voivat niin hallita suurta otusta,\nettei se suljahtanut myötävirtaa alas Imatran kuoltuihin. Sydämemme\nvarmaan keventyi, kun vastapäisellä rannalla hevoset vetivät vaunut\nylös siltalaiturille. Nyt pääsimme jatkamaan Joutsenon havumetsäisten\nhiekkanummien halki. Siellä täällä vilahti näkyviin Saimaan välkkyviä\nvesiä, ja me päädyimme Lappeenrantaan. Tässä pikkukaupungissa yövyimme\njohonkin koleaan majataloon, ja sitten matka kävi Salpausselän\nharjanteita pitkin Kaipiaisten vastarakennetulle rautatieasemalle\nsaakka. Tie oli jotenkin yksitoikkoista havunummea. Vain joskus\nvilahti puiden lomitse laaksossa oleva kylä peltovainioineen, jolloin\nhuomasimme olevamme sangen korkealla harjanteella.\n\nKaipiaisten asema oli jo silloin, valmis, pitkä, matala rakennus,\njonka isoista ikkunoista saattoi nähdä kaikki mitä sisällä tapahtui.\nTäällä isäni tapasi rautatierakennuksen päämiehen, yli-insinööri K.\nStjernvallin ja hänen apulaisensa. Nöyrä papillinen kumarrus sai\naikaan, että insinöörit lupasivat samana päivänä ottaa meidät kaikki —\nisäni, mummoni ja tätini sekä meidät pikkunaskalit — mukaansa hienoon\nsalonkivaunuun, jolla he matkustivat tähän asti valmista Pietarin-rataa\ntarkastamassa. Konstikkaasti rakennettua veturia emme osanneet kylliksi\nihmetellä, mutta pian meidät syydettiin kaikkine kimpsuinemme avaraan\nvaunuun, jossa oli erittäin mukavat olosijat.\n\nPaitsi insinöörejä oli vain harvoja matkustajia, jotka olivat älynneet\nkäyttää ilmaista kulkua hyväkseen. Ihmetellen ikkunain ohi kiitäviä\nmetsiä ja taivaan tuikkivia tähtiä nukuimme pian tärinän aiheuttamaan\nsikeään uneen, josta hyvin vastahakoisesti heräsimme saavuttuamme\nyöllä Lahden asemalle. Täällä juna yöpyi, ja meidän matkustajien\noli kyytirattailla rankkasateessa syyspimeällä siirryttävä kylän\ntoisessa päässä olevaan majataloon, jossa pian nukuimme unohtaen\nmatkan seikkailut. Aikaisin seuraavana aamuna juna jatkoi matkaansa,\nja me aloimme tottua uuteen kulkuneuvoon, joten vapaammin katselimme\nympärillemme, aina väliin nauttien äidin valmistamia voileipiä,\npiiraita ja hillolla täytettyjä ohukaisia. Vielä viivyttyämme\naamiaisasemalla Riihimäellä, jossa uusi asemarakennus ja veturitallit\nherättivät huomiotamme, jatkettiin matkaa yhtäkyytiä Helsinkiin;\nperille tultiin iltahämärissä.\n\nJa taaskin ihmeellinen näkemys! Avara kaksikerroksinen asemarakennus,\npitkät junasillat, niiden vieressä monet kiskot, ja odotussalista\npäästyä valtava pääkaupunki silmien edessä. Portaiden edustalla levisi\nlaaja Rautatientori ympäröivine rakennuksineen ja niiden takana\nNikolainkirkon valkoinen kupooli, jonka laidassa ison kellon mustat\nosoittimet näyttivät aikaa. Yltympärillä kuin tulimeri valaistuista\nikkunoista, ja portaiden ääressä kymmeniä hevosmiehiä, »issikoita»,\njotka odottivat kyytiä.\n\nJa mikä kamala melu ja räminä kaduilla, jotka olivat pyöreillä kivillä\nlasketut! Oikein huumasi korvia, kun etenimme pitkin Hakasalmen-,\nAleksanterin- ja Heikinkatua ohi lehmuskujien Erottajan valtavalle\naukealle, sitten Bulevardia pitkin rehevän kastanjakujanteen läpi\nYrjön- ja Bulevardinkadun komeaan kulmataloon. Portin yläpuolelle oli\nsijoitettu valtava N:o 6, jonka alitse oli vain pyörähdys pihalle.\n\nNyt olimme siis uudessa koulukodissamme, mummon ja tädin hoivissa.\nPihalla oli pieni puutarha, ja meidän porraskäytävämme oli heti\nportista oikealla. Ensin tultiin eteiseen, siitä vasemmalle\nkadunpuoliseen saliin sekä oikealle keittiön läpi koulupoikien\npihanpuoliseen huoneeseen. Salin takana oli mummon ja tädin huone,\njosta myös ovi vei meidän kamariimme. Tänne me pojat nyt sijoituimme\nmoniksi vuosiksi.\n\n\n\nEnsimmäinen koulu\n\n\nKohta alkoikin koulunkäynti. Koska vuonna 1870 ei Helsingissä vielä\nollut suomalaista pikkukoulua, vei isäni meidät Kaisaniemen laidassa\nsijaitsevaan »Böökin lyseoon», jonka virallinen nimi oli Helsingfors\nprivatlyceum. Isäni sattui olemaan nuoruudentuttava johtajan,\ndosentti Emil Böökin kanssa ja oli tyytyväinen, että pääsimme hänen\npersoonalliseen suojelukseensa.\n\nKoulun oli 1830-luvulla kuuluisan »Lauantai»-seuran aloitteesta etevä\npedagogi Backman perustanut, ja hän pysyi pitkät ajat sen johtajana\nja opettajana. Opettajakuntaan oli kuulunut itse runoilija Runeberg.\n1860-luvulla se oli joutunut tri Böökin haltuun ja oli Helsingissä\nhyvässä maineessa. Kouluun liittyi kolme valmistavaa luokkaa. Me kaksi\njouduimme ensin toiselle luokalle, mutta lapsellisten temppujensa takia\nveljeni pian alennettiin I luokalle.\n\nTäällä meille pikkupojille aukeni aivan uusi maailma. Opetus kävi\nruotsiksi, opettajat puhuivat ruotsia, toverit ruotsia. Ei merkkiäkään\nkotiseudun supisuomalaisesta ympäristöstä, vaikka johtaja luettiinkin\nHelsingin harvalukuiseen suomenmieliseen piiriin. Ensiksi meille teki\ntenää aina ja joka paikassa »viskata venskaa», kuten Paavo Korhonen\nolisi sanonut, ja ujoilua kesti muutamia viikkoja, vaikka olimmekin\nKirvussa ruotsiksi lukeneet valmistavan kurssin. Mummolla ja tädillä\noli paljon vaivaa, saadakseen meidät oikein ääntämään ja käyttämään\nmeille melko tuntematonta kieltä. Sittenkin se oli helpompaa kuin\ntavallisille maalaisummikoille, sillä olivathan isäni ja äitini\nkotikielenään käyttäneet ruotsia, vaikkeivät saaneet meitä lapsia sen\npuhumiseen taipumaan — suomalaisen ympäristön takia.\n\nEnnen pitkää kuitenkin toveriseura ja opetuskieli vaikuttivat, että\naloimme yhä sujuvammin käyttää outoa kieltä. Maalaismoukkina meitä\nkuitenkin Helsingin hienoston lapset pitivät jo senkin takia, että\nolimme harmaissa kotitekoisissa sarkavaatteissa. Sentähden tutustuimme\nuseimpiin tovereihin vain pintapuolisesti, etupäässä Kaisaniemessä,\njolloin laskettiin kelkalla valmiita latuja alas Kaisaniemen\nlammikolle, tai luistimiakin käyttäen. Siinä vaadittiin notkeutta,\njotta pysyi pystyssä liukkaalla rinteellä. Jos luistimet puuttuivat,\nlaskettiin seisaalta kengänkoroilla, kyyhkysillään taikka suorastaan\nistuallaan, niin että housut monesti repesivät.\n\nTovereista jouduin vain harvojen kanssa lähempiin tekemisiin.\nVierustoverini oli luokan »primus» Arvid Grotenfelt, sittemmin\nyliopistomme filosofianprofessori; itse olin »secundus».\nYstävyyssuhteemme solmittiin jo silloin. Vaikka jouduimmekin pian eri\nkouluihin, jatkui hyviä välejä läpi elämän, ensin Savo-Karjalaisessa\nosakunnassa ja kreikankielen luennoilla, myöhemmin pitkin väliajoin\ntavattaessa. Toinen mieleen jäänyt hienotuntoinen toveri, joka välitti\nmaalaispojan seurasta, oli Axel af Forselles, sittemmin varatuomari\nja ruotsalaisen kouluhallituksen lainoppinut kouluneuvos. Hän oli\nnaimisissa kuuluisan kaartinpäällikön, kenraali G. Ramsayn tyttären\nkanssa.\n\nMuista eivät minua ole myöhemmissä vaiheissa lähentyneet muut kuin\nIvan Uschakoff, joka kerran ylioppilaana poikkesi Kirvun pappilaan ja\nmyöhemmin tuli ruotsalaisen normaalilyseon saksan- ja ranskankielen\nyliopettajaksi. Neljäs hienoston edustaja oli Constantin Mechelin,\nsenaattori Adolf Mechelinin poika, sittemmin lääketieteen tohtori,\nmonipuolisesti sivistynyt mies ja etevä laulaja. Hänen kanssaan\ntuttavuus uudistui ylioppilaana laulajapiireissä ja kehittyi lopulta\nM.M:ssä ystävyydeksi.\n\nVasta riemumaisterina v:n 1936 promotiossa tapasin uudelleen erään\nhauskan ja reilun toverin Gösta von Numersin, joka alakoulusta\nsiirtyi realilyseoon ja lopulta Viipuriin naislääkäriksi. Hänestä\ntuli alallaan etevä spesialisti, ja hän sai professorin arvonimen.\n_Hufvudstadsbladetin_ tunnetun päätoimittajan Arthur Frenckellin,\njoka kuului koko ikänsä Helsingin hienostoon, tapasin myöhemmin vain\nsilloin tällöin parturissa, konserteissa tai suurissa juhlissa.\nOopperan johtajan, hienosävyisen Edward Fazerin kanssa tulin lähempiin\ntekemisiin niinä kesinä 1920-luvulla, jolloin asuimme lähinaapureina\nVääksyn kanavalla, mutta Helsingissä olen tavannut hänet ylen harvoin.\n\nOpettajistani muistan ainoastaan leukapartaisen maisteri Cronströmin,\njoka oli maantieteen opettaja, luokan valvoja ja ankaranlainen\npedagogi; silmälasiensa ylitse hän loi isoon, vallattomaan luokkaan\ntuimia katseita. Muuten on tämä pikkukoulun aika jotenkin hämäränä\nmuistona, paitsi hauskat kelkkaretket Kaisaniemen mäessä ja\nluistinretket Kaisaniemen lammikolla tai Töölön lahdella, jonne meitä\npikkupoikia hyvin harvoin päästettiin. En edes »Luciax-juhlista voi\nmitään kertoa, koska me pitkämatkalaiset aina pääsimme koulutyön\nloputtua heti matkustamaan jouluksi kotipuolelle. Sinne olimmekin kyllä\nkauan ikävöineet.\n\nEn ymmärrä, kuinka Paavo-veljeni, joka silloin oli niin lapsellinen,\ntuli kouluelämässä toimeen, sai hyvät numerot ja menestyi. Tämä tuntuu\nminusta arvoitukselta, sillä hän oli vallaton ja huimapäinen, joutuen\nkaikenlaisiin kommelluksiin kotona ja koulussa. Mummolta ja tädiltä hän\nsai usein toruja, mutta siitä hän ei paljonkaan välittänyt, vaan oli\nvalmis jälleen repimään housunsa kelkkamäessä, kastelemaan kenkänsä\ntalvisin lumikinoksissa ja keväällä katuojissa tai tekemään tuhansia\nkepposia kotioloissa.\n\nSamassa pihassa kuin me asui silloin eversti, sittemmin kenraali A.\nJärnefeltin perhe. Pojat, myöhemmin kuuluisat taiteilijat, olivat\nmeidän ikäisiämme, mutta puhuivat suomea keskenään, jota kieltä eivät\nehkä tienneet meidän osaavan. Varmaan siitä syystä he eivät huolineet\nmeitä »ruotsalaisia» leikkitovereikseen, vaikka meidän olisi usein\ntehnyt mieli joukkoon, kun he rakensivat lumiukkoja ja lumilinnoja\nomalla puolellansa puutarhaa. Myöhemmin 1880-luvulla tutustuimme heihin\nkyllä lähemmin Savo-Karjalaisen osakunnan laulajina.\n\nSensijaan kävi väliin luonamme suomenkielinen poika Frans Lagerstam;\nsen tuttavuussuhteen syntyä en enää muista. Tiedän vain, että\nylioppilaina jälleen tapasimme toisemme ja sen jälkeen M.M:n\nlaulukunnassa, jossa hän 1910-luvulla oli hyvin suosittu »passiivinen»\njäsen ja näppärä juhlarunojen sommittelija. Kun kerran hänen kanssaan\nistuimme koulupoikahuoneessamme pelaten »lottoa», erästä numeroleikkiä,\nsattui pöydällämme sellainen kommellus, että chandorin-lamppu äkkiä\nkaatui ja helposti syttyvä aine suurena lieskana leimahti palamaan\nympärillämme. Jollei reipas ja neuvokas Hilda-täti silloin olisi\nrientänyt apuun ja pyyheliinoilla ja matonriekaleilla sammuttanut\npalon, olisi varmaan piankin vanha puurakennus ollut ilmiliekissä ja\nkoulupoikain illanvietto päättynyt kaameaan jälkinäytökseen.\n\n\n\n»Norssiksi» tuleminen\n\n\nSyksyllä 1872 tuli kouluelämässäni uusi käänne. Samana vuonna oli\njulkaistu silloisen Kouluhallituksen aikaansaama hallinnollinen\nasetus, että Helsingissä olevan normaalikoulun suomalainen osasto oli\nsiirrettävä Hämeenlinnaan Suomalaisen Normaalilyseon nimisenä. Tämä\nsäännös oli syntynyt etupäässä Kouluhallituksen päällikön, kenraali von\nKothenin vaikutuksesta, hän kun ei sietänyt suomalaisia harrastuksia\nkeskellä pääkaupungin silloin enimmäkseen ruotsalaista asutusta. Tämä\naskel oli takaisku J.V. Snellmanin ja Yrjö Koskisen voimakkaille\nsuomalaisuuspyrkimyksille. Toimenpiteestä johtui, että vain\nnormaalikoulun ylemmät luokat saivat jatkaa toimintaansa ruotsalaisen\nnormaalilyseon rinnakkaisosastona. Hämeenlinnan normaalilyseo\nsitävastoin alkoi aliluokilta, aste asteelta täydentyäkseen.\n\nSilloin syttyi koko maassa pyhä suuttumus suomalaisuuden pyrintöjen\nloukkaavasta halveksimisesta, ja pantiin toimeen kautta maan\nrahankeräys, joka tuotti sellaisen summan, että Helsinkiin voitiin\nperustaa yksityinen Alkeisopisto koko suomenkielisen kansan\npystyttämänä. Tämän koulun uuden rakennuksen vihkiäisiin v. 1878 Paavo\nCajander sepitti komean runon, jossa kansan innostusta kuvataan m.m.\nseuraavin vaikuttavin säkein:\n\n    Ja pelastukseks isänmaan\n    varansa kansa kantoi,\n    ja rikas uhras aarteitaan\n    ja köyhä ropons' antoi,\n    ja niinkuin vaimot Karthagin\n    helynsä riisti naisetkin\n    ja kullat kulmiltansa.\n\n    Ja itse kylmään kivehen\n    se lempi sijoittuupi,\n    ja paasi liittyy paatehen\n    ja holvit muodostuupi,\n    ja ylös, ylös pilvihin\n    kohoopi lailla temppelin\n    nyt Suomen kansan huone.\n\nTällainen oli kielipoliittinen asema, kun isäni joutui valitsemaan,\nmissä koulussa jatkaisin opintojani, suoritettuani valmistavan koulun\nkurssin Böökin lyseossa. Luonnollista olisi ollut jatkaa samassa\nkoulussa, ja niin teki esim. Arvid Grotenfelt, josta sittemmin on\ntullut suomalaisuuden ja kansanvalistuksen kunnioitettu edistäjä.\nMutta yksityiskoulu oli kallis, ja isäni varat olivat niukat. Kun nyt\npiti valita perustettavan Alkeisopiston ja ruotsalaisen normaalilyseon\nkesken, lienevät eri syyt vaikuttaneet, että lopulta jouduin\nnormaalilyseoon.\n\nLuultavasti isäni, joka kuitenkin oli lämmin suomalaisuuden kannattaja\nja _Uuden Suomettaren_ tilaaja, pelkäsi Alkeisopiston tulevaisuutta,\nkun sitä oli kannatettava yksityisten varoilla, joten siis vuosimaksut\nja kannatusmaksut nousivat suuriin summiin. Ruotsalainen normaalilyseo\ntaasen antoi valtionlaitoksena varmimmat takeet, ja lukukausimaksut\nolivat huokeat. Toiseksi lienee vaikuttanut se seikka, että äkkiä\nolisi pitänyt vaihtaa koulukieli toiseksi. Jossakin määrin lienee myös\nollut syynä äitini ymmärrettävä toivo, että lapset oppisivat hyvin\nhallitsemaan hänen äidinkieltänsä, samalla kun mummo, täti ja eno\nvakuuttelivat, ettei korkeampaa sivistystä ollut saavutettavissa ilman\nruotsinkielen siunauksellista välitystä.\n\nOli miten oli, syyskuun 1 p:nä 1872 olin niiden nuorten vesojen\njoukossa, jotka pyrkivät kuuluisaan normaalilyseoon. Kuuluisuus johtui\nosittain siitä, että laitos oli laatuaan ensimmäinen maassamme,\nperustettu jo v. 1864 tulevien opettajien mallilaitokseksi, osittain\nmyöskin siitä, että opistossa vaikuttivat maan parhaat opettajavoimat,\netupäässä suomenmielinen rehtori Alfred Kihlman.\n\n\n\nUudessa koulussa\n\n\nSiihen aikaan normaalilyseo sijaitsi Etelä-Esplanadin ja Kasarminkadun\nkulmassa n:o 48:ssa, jossa molemmat rakennukset vielä talvella\n1936 olivat jokseenkin entisessä kunnossa, kunnes keväällä 1937\nniiden tilalle ilmestyi O.Y. Ahlströmin kahdeksankerroksinen, upea\nliikepalatsi. Esplanadin puolisessa kaksinkertaisessa puurakennuksessa\noli neiti M. Grapen eli koulupoikakielellä »moster Grapen» kangaskauppa\nja yläkerrassa koulun alimpien luokkien luokkahuoneet. Samassa\npuutalossa Kasarminkadun puolella oli alhaalla puoti ja yläkerrassa\nyhteinen juhla- ja voimistelusali. Rakennukseen tultiin pihan puolelta\nkapeita ja jyrkkiä portaita, joita pojat mielellään käyttivät toistensa\ntyrkkimiseen ja mukiloimiseen yleisessä tungoksessa. Tätä »kapiaa\ntietä» oli minunkin astuminen yläkertaan, jonka pihanpuolisessa\nluokkahuoneessa alokkaiden päähän taottiin tiedonalkeita.\n\nEn muista muuta luokan esimiehen, tiukan ja pikkutanakan maisteri\nV.R. Kockströmin eli »Kockenin» kuulustelusta kuin että minut\nhyväksyttiin lähinnä parhailla pisteillä ja kirjoitettiin koulun\nmatrikkeliin. Ensimmäisenä hyväksyttiin minua vanhempi, tanakka\nkestikievarin poika Granin majatalosta, Helsingin pitäjästä. Viktor\nReinhold Ek oli pojan nimi. Hänestä tuli sitten Helsingin ja koko\nSuomen etevä laivanvarustaja, jonka nimissä vielä viime vuosina\nmonet kuorma-autot kuljettivat rahtitavaroita läpi kaupungin. Hän\noli pyylevä, hyväntuulinen ja terävä-älyinen toveri, jonka ylpeytenä\naluksi oli se huomiointi, että hänen ristimänimensä olivat juuri samat\nkuin luokan pelätyn esimiehen. Läksynsä hän osasi mainiosti ja käytti\nvanhemmuuttaan pikkupoikien kurissapitämiseen, jos he jossakin asiassa\nniskoittelivat. Neljännelle luokalle saakka hän jatkoi koulunkäyntiään\nsäilyttäen primuspaikkansa, mutta sitten hän käytännöllisenä miehenä\nerosi koulusta ja läksi suoraa päätä Englantiin oppimaan kieltä\nja harjoittamaan kaupallisia opintoja. Niiden tulokset nerokkaan\nliikemiesälyn ohella tuottivat hänelle myöhemmin hyvin huomatun aseman\nhöyrylaivaliikkeemme järjestämisessä.\n\nKolmantena oppilaana hyväksyttiin toisella jalalla ontuva,\nkainalokeppeihin nojaava, minua vanhempi Gustaf Adolf Dahl. Hän taasen\nluki suureksi ansiokseen sen seikan, että hän oli sankarikuninkaan\nkaima. Hän oli senaatin vahtimestarin poika, vakavan juro, ankaran\nvaativainen sekä muita että itseään kohtaan, mutta pohjaltaan\nhyväsydäminen toveri. Hänen ystävyydessään sain pysyä hänen elämänsä\nloppuun asti, samoin kuin istuimme vieretysten koko kouluajan,\nsittenkin kun Ekin jälkeen viidenneltä luokalta alkaen minä saavutin\nprimuspaikan. Perinpohjaisen kandidaattitutkinnon jälkeen, jossa\nhistoria ja filosofia olivat laudatur-aineina, Dahl kohosi aste\nasteelta koulumiehen ohdakkeisella uralla.\n\nEnsin hän oli Viipurin ruotsalaisen tyttökoulun kolleegana, saaden\nosalleen suurta kunnioitusta ja ihailua koulutyttöjen puolelta;\nhän kirjoitti sittemmin koulun 50-vuotishistorian. Viipurista hän\nsiirtyi vanhemmaksi lehtoriksi Vaasan realilyseoon ja lopulta\nsamanlaiseen toimeen Porvoon ruotsalaiseen lyseoon. Kaikkialla\ntämä velvollisuudentuntoinen opettaja saavutti arvonantoa laajojen\ntietojensa ja taitavan opetuksensa takia, kunnes hän koulusta erottuaan\nvietti loppuvuotensa Helsingissä kirjastonhoitajana ja tilapäisissä\nkirjallisissa töissä.\n\nMuista tovereista johtuvat mieleeni ainoastaan luokalle jääneet, minua\nvanhemmat pojat, joille ainakin »Kocken» väliin sutkautti vähemmin\nmairittelevia letkauksia, esim. »Sinun olisi parempi mennä kotipellolle\nkuokkimaan tai ojia kaivamaan kuin koulun penkkejä kuluttaa.» Useimmat\nheistä erosivat latinankielen ikeen takia jo aliluokilta ja siirtyivät\nkäytännöllisille aloille. Ainakin kaksi heistä olen myöhemmällä iällä\ntavannut huomatuissa toimissa, Ivar Lindforsin insinöörinä Helsingissä\nja Carl Aspelundin asemapäällikkönä Joensuussa.\n\nKouluun pyrkivien joukossa oli myös Arthur Pöllänen, myöhemmin\nnimeltään Saarnio, joka ei läpäissyt tutkinnossa, arvatenkin\npuuttuvan ruotsinkielen taidon takia, vaan siirtyi vastaperustettuun\nAlkeisopistoon. Tultuaan ylioppilaaksi hän oli ensin\nkansakoulunopettajana Helsingissä ja notaarina Kouluhallituksessa,\nmutta joutui pappisuralle, ensin kappalaiseksi Enonkoskelle, sitten\nKirvuun; lopulta Muolaan kirkkoherraksi ja lääninrovastiksi, jona\nhän kuoli huhtikuussa 1937. Y.L:n riveissä hänen kanssaan solmitut\nystävyyssiteet lujittuivat myöhemmin kesälomina Kirvussa, hän kun\noli isäni suosima virkatoveri ja avulias auttaja vanhan miehen\nvirkatehtävissä. Hän oli n.s. sortovuosina Suomen oikeuksien vankka\npuolustaja, ensin Kirvussa ja myöhemmin Viipurin kappalaisena. Tässäkin\nuusi todistus siitä, kuinka vähän voi perustaa koulussa tapahtuneihin\nvastoinkäymisiin, koska juuri tällaiset oppilaat joutuvat useinkin\nsuorittamaan tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä, n.s. koulukynttiläin\njäädessä varjoon.\n\nNormaalilyseo oli tunnettu muutamista rotevista taistelupukareista.\nViktor Ekiä kunnioitettiin väkevänä miehenä, jonka voimanpurkaukset\ntulivat näkyviin vain silloin, kun hän puolusti sorrettuja\npikkutovereita isompien pahoinpitelyltä. Pelätty roteva jättiläinen\noli minusta pari luokkaa ylempänä oleva Fridolf Lindström, sittemmin\nkruununvouti Hollolan piirissä. Tappeluissa hän piti yllä »norssien»\nkunniaa realikoulun »kissoja» vastaan. Hietalahdentori, joka silloin\noli kivinen aukio tai nurmikkoinen rantakaistale Sinebrychoffin\noluttehtaan ja Abrahaminkadun huonomaineisen laitakaupungin välillä,\noli koulupoikien suosima alue sekä pallonheittoa että nujakoita varten.\nTällaisia syntyi paitsi »kissojen» kanssa myöskin laitakaupungin\nsilloisia »sakilaisia» vastaan. Vähäväkisemmät koulupojat eivät niihin\nottaneet osaa, mutta taistelupukarit sitä innokkaammin kivisateenkin\nuhalla.\n\nSensijaan talvisin kaikki olivat mukana lumipallosilla koulun ahtaalla\npihalla. Lumisina talvina myös rakennettiin valleja ja linnoja tuntien\nväliajoilla. Muistanpa kerran lumikinosten nousseen niin korkealle,\nettä rohkeimmat pojat kaksikerroksisen talon katolta hyppelivät alas\nkorkeaan nietokseen, vaipuen leukaa myöten pehmeään lumeen. En muista\nopettajien valvonnan olleen turhantarkkaa. Ei ollut myöskään kielletty\nostamasta nekkuja tai erittäin herkullisia, runsaalla hilloannoksella\ntäytettyjä munkkeja porttikäytävässä, jonne säännöllisesti saapui\nvanha, kumarainen eukko väliaikoina niitä kaupittelemaan kymmenen\npennin hinnasta kappaleelta.\n\nEsplanadin puistoon ei ollut lupa mennä ihmisiä häiritsemään, mutta\nyläluokilla väliin kävelimme sielläkin ostamassa kioskista limonadia ja\nkatsomassa kaupungin originaaleja, jotka vaelsivat Esplanadin halki.\nMuistan erikoisesti tuuheatukkaisen professori Fredrik Cygnaeuksen\nrotevan olemuksen, kun hän venetsialaisessa viitassaan purjehti halki\npuiston. Kun »Suomalainen Nuija» perustettiin v. 1876, tähystelivät\nkoulupojat hämmästellen ohikulkevia »fennomaanisia» ylioppilaita, jotka\nerottautuivat ruotsalaisista käyttämällä valkolakissaan tummanpunaista\neikä mustaa samettireunusta. Erikoisesti muistan fennomaaneista Rainer\nVuorion. Myöhemmin hän ainutlaatuisella tenorillaan tuli tunnetuksi\nylioppilaspiireissä ja joutui sittemmin M.M:n tenorisolistiksi\nlaulumatkoilla Moskovaan 1886, Pietariin 1888 ja Pariisiin 1889,\nkaikkialla hurmaten kuulijansa herkän sydämellisesti esittäessään\nkansanlauluja _Voi äiti parka ja raukka_ ja _Tuoll' on mun kultani_.\n\n»Setä» Topeliukseen, joka teki vuosittaisen tervehdyskäynnin\ntyttökouluihin, tutustuimme ainoastaan »Kevätyhtiön» (_Majföreningen_)\ntoukokuunjuhlissa Kaisaniemen kentällä. Silloin astuivat koulun\naliluokat pitkänä rivinä kentälle; kaikki koulut muodostivat kehän\npuhujalavan ympärille, mistä rakastettu satusetä piti kevätpuheensa,\nkehoittaen lapsia suojelemaan pikkulintuja. Kullakin koululaisella oli\nrinnassa »Kevätyhtiön» merkki, tumma pääskynen punaisella pohjalla;\ntämä oli aikoinaan suuren ylpeilyn aiheena pikkupojilla ja -tytöillä.\nPuheen jälkeen vietettiin päivää pallonlyönnissä ja muissa leikeissä,\nväliaikoina mutustellen kojuissa myytäviä pullia, »pumpernikkeleitä» ja\nmuita herkkuja.\n\nToisellakin tavoin joutuivat koulupojat Topeliuksen tuttavuuteen. Joka\nlauantai-iltapäivä marssimme uskollisesti Waseniuksen kirjakauppaan,\njoka siihen aikaan sijaitsi Unioninkadun varrella Esplanadin- ja\nAleksanterinkadun keskivaiheilla. Ne olivat juhlahetkiä, kun meillä\npikkupojilla harvoin oli asiaa näin kunnioitettavaan ympäristöön.\nSuuret seinähyllyt olivat kirjoja täynnä, ihmisiä vilisi ympärillä,\nja myymäpöytien takaa hymyilivät ystävälliset kasvot poikia vastaan,\nkun he tulivat säännöllisesti noutamaan Topeliuksen julkaisemaa\nTrollsländanlehteä. Kaksi myyjää varsinkin piirtyi mieleeni, molemmat\ntuuhealla poskiparrallaan herättäen kunnioitustamme. Toinen heistä kävi\npuujalalla, mikä vielä enemmän herätti mielenkiintoamme. Myöhemmin\nen koskaan ole tuntevin silmin heitä nähnyt, mutta heidän ymmärtävä\nsuhtautumisensa tiedonjanoisiin koulupoikiin ei ole mielestäni häipynyt.\n\nLauantai-ilta kului sitten uusien lehtien ääressä tai satusedän\n_Läsning för barn_-kirjasta seuraten Waltterin seikkailuja tai\nEli Rhemin uljasta sankarityötä taikka pikku Rafaelin liikuttavaa\nhautausta sadussa »siitä kesästä, joka ei koskaan tullut». Tuskin\nmikään satu kuitenkaan jätti syvempiä jälkiä kuin suurenmoinen _Koivu\nja tähti_ tai prinsessa Ruususen romanttinen tarina. Vahinko kyllä\nemme koskaan saaneet nähdä sitä näyttämöllä, mutta myöhemminkin se on\ntehonnut tenhovoimallaan, kun lastenlasteni kanssa olen sitä katsellut\nKansallisteatterissa. Yleensä Topelius silloin oli hyvin muodissa.\nJoka joulu mekin saimme lahjaksi yhden osan _Läsning för barn_-sarjaa.\nIloiten sen heti tunsimme keltaisista kansista, joissa aina oli\nerilainen vinjettikuva.\n\nKeskiluokilla taasen ahmittiin _Välskärin kertomuksia_. Hauskimmat\nolivat ensimmäisen osan kuvaukset ja seikkailut Kolmikymmenvuotisesta\nsodasta. Kustaa II Aadolfin sankarihahmo ja Reginan viehkeän ylevä\nolemus saivat herkän koulupojan haltioitumaan. Niin suuri oli\nkertomakirjojen viehätys, että veljeni Paavo, jonka hyväpäisenä ei\ntarvinnut paljonkaan valmistaa läksyjänsä, säännöllisesti piti jonkun\nromaanin kätkettynä koulukirjojen alla. Kun ankara Hilda-täti iltaisin\nsaapui tutkimaan, lukivatko pojat ajoissa läksyjänsä, Paavo kovalla\näänellä pauhasi esim. »Aleksanteri Suuri kuoli Issoksen luona v. 333\nj.Kr.». Täti hymyili tyytyväisenä ja jätti vekkulin rauhassa jatkamaan\nromaaniansa, sillä välin kun minä huolellisesti jatkoin koululukuani.\n\nHauskoja olivat myös luisteluretket, joita silloin tällöin, varsinkin\nlomapäivinä, saimme tehdä merenlahtien tai satamien jäälle. Töölönlahti\nulottui silloin vielä lähelle nykyistä rautatieasemaa ja oli syksyllä\nensimmäinen koekenttä, jolla koulupojat yrittivät luikumista. Välistä\noli jää jotenkin notkuva ja peilikirkas, mutta ihme kyllä ei tapahtunut\nmitään onnettomuuksia. Myöhemmin siirryttiin Pohjoissataman ja\nEteläsataman jääkentille. Niillä kuitenkin lumentulon takia saimme\nharvoin pitemmältä luistella. Useimmin oli tyydyttävä luistinratoihin,\njoita siihen aikaan rakennettiin sekä Etelä- että Pohjoissatamaan.\n\nSiellä kohtasivat toisensa koulupoika- ja koulutyttömaailma kilpaillen\npitkinä riveinä pikaluistelussa tai muodostellen jäähän moninaisia\nkuvioita, etevimmät luistimien kärjillä kävellen. Tytöt hurmasivat\nenemmän sulavilla liikkeillään, pehmeillä kaulapuuhkillaan ja ennen\nkaikkea hymyllään ja rusoposkillansa. Minulla ja veljelläni ei ollut\njuuri keitään tyttötuttavia, joten enimmäkseen saimme vain kaukaa\nihmetellä toisten poikien veikeää kiertelemistä keimailevien tyttöjen\nympärillä. Huippukohta luisteluinnostuksemme aikakirjoissa oli se,\njolloin luistinkuningas saapui Skandinaviasta ja taitavilla tempuillaan\nKaisaniemen tekolammen jäällä Unioninkadun puolella valloitti koko\nHelsingin nuorison.\n\n\n\nPerheen muutto Yrjönkadun 7:ään\n\n\nNoin v. 1875 muuttivat mummoni ja tätini jostakin syystä\nBulevardinkadun puolelta saman talon toiseen huoneistoon Yrjönkadun\npuolelle. Nyt oli perhe lisääntynyt kahdella sisarellani. Ujo ja\nhiljainen Aina oli päässyt Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäiselle\nluokalle. Tämä koulu sijaitsi silloin kulmatalossa Fabianinkadun\n22:ssa. Hilma joutui samaan kouluun pari vuotta myöhemmin ja pääsi\npian Hilda-tädin erikoiseen suosioon vilkkaan luonteensa ja kauniiden\nkiharoittensa takia.\n\nAsuintalomme sisälsi siihen aikaan ison kulmarakennuksen Bulevardin ja\nYrjönkadun kulmassa sekä Kolmikulmalle päin toisen puutalon. Omistajana\noli tullipäällysmies Nordblad, voimakkaan merikarhun näköinen mies.\nHänen poikansa oli silloin kouluni ylimmällä luokalla ja tuli sittemmin\ntunnetuksi etevänä lääkärinä ja bassolaulajana M.M:ssä. Siellä hän sai\n»Nordhavetin» nimen, luultavasti rotevan ruhonsa ja matalan bassonsa\ntakia. Sisar, tumma, solakka ja suloinen neitonen, meni myöhemmin\nnaimisiin pariisilaisen liikemiehen Wesquen kanssa, joka kauan omisti\nsuomalaisille suopean täyshoitolan Pariisissa. Minäkin lähes 30 vuotta\nmyöhemmin, v. 1905, jouduin nauttimaan ystävällisyyttä ja avuliaisuutta\nPariisissa käydessäni stipendimatkalla ja siellä lavantautiin\nsairastuessani. Nordbladin perheestä en muuta muista kuin että seinän\nläpi kuulimme ihmeellisen kaunista viulunsoittoa, jota tunnettu\nmuusikko ja orkesterin jäsen Dahlström iltaisin esitti talon tyttären\ntai jonkun muun säestämänä.\n\nUusi asuntomme oli portin pielessä vanhassa puutalossa entistä\nmatalammalla, niin että kadulta saattoi nähdä huoneisiin. Huoneita\noli nytkin kolme ynnä eteinen ja keittiö. Puuportaita myöten noustiin\neteiseen, josta ovi johti vasemmalle keittiöön; siitä kadunpuoliseen\nhuoneeseen, jonne veljeni ja minä sijoituimme. Vastapäätä\nkamari-ikkunaamme Yrjönkadun puolella oli kouluaikanani kamarineuvos\nvon Rehausenin talo, jossa oli iso, vihanta pihamaa. Asukkaista en\nmuista muita kuin kaksi komeaa neitoa, jotka meistä koulupojista\nnäyttivät ylimyksiltä. Sama talo, Yrjönkadun 18, lunastettiin myöhemmin\nvaltiolle, ja siihen rakennettiin arkkitehti Seb. Gripenbergin\npiirustusten mukaan uusi uhkea Suomalainen Tyttökoulu, joka vihittiin\ntarkoitukseensa syksyllä 1884. En voinut koulupoikana arvata, että\nmyöhemmin 26 vuotta elämästäni toimisin opettajana tämän koulun seinien\nsisällä.\n\nVeljeni ja minun huoneestani oikealle oli pienehkö sali, johon\nvanha taffelipiano asetettiin sekä seinille ennenmainitut kuvat,\narvokkaimpana öljymaalaus _Kristuksen alasottaminen ristiltä_.\nUlkoeteisestä oikealle oli pihanpuolinen sisäeteinen ja siitä oikealle\nisohko huone, johon mummo ja täti sijoittuivat. Täällä oli arvokkain\nesine, rococo-mallinen seinäkello eli »pendyyli», yhä vielä säilynyt,\njoka oli kulkenut perintönä mummon suvussa.\n\nMummoni, Wendla Aurora Lange, o.s. Wilhelms, oli äidinisäni toinen\npuoliso ja kuoli v. 1878. Tämän sisar, oikea isoäitini, Vivika\nEleonora, oli kuollut jo v. 1851. Muistelen mummon aina istuneen\nkeinutuolissa ikkunan ääressä silmälasit nokalla sukkia kutoen tai\nparsien. Yllänsä oli hänellä kaulaan asti napitettu röijy, sileäksi\nkammatun tukan verhona valkoinen myssy, josta riippuivat lumivalkoiset,\ntärkätyt, leveät nauhat, mikä kaikki antoi koko olemukselle arvokkaan\nleiman. Kaulassa oli kapea valkoinen kaulus, jonka alla somisti pukua\nkultainen rintaneula.\n\nTäällä myöskin asusti pitkä, komea ja solakka tätini Hilda Emilia\nLange. Hän oli nuorena ollut kihloissa upseeriserkkunsa kanssa, mutta\nsittemmin jäänyt raatikkoon joutuvien vanhojen neitojen listalle. Hän\noli hyvin vilkasluontoinen eikä kauan viipynyt paikallaan, vaan oli\nalati liikkeellä, milloin aamuin torimatkalla ruuanhankinnassa, milloin\nkahvikesteissä sukulaisten ja tuttavien luona, milloin iltapäivin\nEvankeliumiyhdistyksen hartauskokouksissa, johon suuntaan hän lukeutui.\nVaikka hänen tuttavapiirinsä oli laaja, ei mummon luona käynyt\nusein vieraita, luultavasti niukkojen varojen ja mummon tarkkuuden\nvuoksi. Kaikki mummon sukulaispiiriin kuuluvat nuoremmat henkilöt,\njotka maaseudulta saapuivat Helsinkiin, kävivät kuitenkin ajan tavan\nmukaan »_pliktskyldigast_» (velvollisuudenmukaisesti) vanhaa tätiä\ntervehtimässä.\n\nSellaisia olivat Turussa, Vaasassa ja Pietarsaaressa asuvien\nSchauman-perheiden jäsenet, jotka opiskelivat eri aloilla Helsingissä,\nsekä Wilhelms-suvusta nuori proviisori Oskar Wilhelms. Hän osti\nsittemmin Helsingin tunnetuimman apteekin Mikon- ja Aleksanterinkadun\nkulmassa. Schauman-sukua kävi monta pikkuserkkuani talossamme, useimmin\ninsinööri, sittemmin vuorineuvos Victor Schauman Pietarsaaresta,\nHelsingin junkkarikoulua käynyt aliluutnantti Ossian Schauman Turusta\nsekä ylioppilas, myöhemmin professori Ossian Schauman Pietarsaaresta.\n\nUseimmin nähtiin kotonamme meitä lapsia kovin suosiva täti, äidin\nserkku, postinhoitaja Robert Molleruksen rouva Agnes, o.s. Wilhelms,\nViaporista, jonne meidätkin väliin pyydettiin. Hänen tullessaan oli\nmeillä lapsilla juhla, sillä hän kohteli meitä aivan äidillisesti,\nja hänen kaunis, välitön, viehkeän iloinen olemuksensa valloitti\nkaikki ihmiset. Mikään huvimatka ei ollut hauskempi kuin syksyiset\nkäynnit Viaporin valtavassa kivikasarmissa, jonka väljiin huoneisiin\npostitalokin oli sijoitettu. Eikä milloinkaan aava meri tehnyt\nmeihin koulupoikiin niin mahtavaa vaikutusta kuin hyppiessämme\nharmaanruskeilla paasikallioilla Viaporin rannassa.\n\nJo matkustus pienessä laivassa Helsingin satamasta linnaan päin teki\nkoulupoikiin valtavan vaikutuksen, sillä sisämaan järvenrantalaisina\nme emme olleet tottuneet näkemään niin suuria aaltoja; ne keikuttivat\nlaivaa siinä määrin, että luulimme joka hetki sen kaatuvan. Kun\nrannassa olimme sivuuttaneet venäläisen patrullin, jolle oli\nnäytettävä komendantin lupakirja, tunsimme olevamme turvassa vasta\nAgnes-tädin hymyilevän olemuksen toivottaessa meidät tervetulleiksi.\nSitten kuljimme kivistä katua synkän porttiholvin lävitse venäläisen\nkirkon vihreän sipulikuvun ohi ja suuren torin yli, kunnes saavuimme\npostitaloon.\n\nPostitoimisto sijaitsi isossa kasarmissa. Edustalla oli korkea,\najotienä käytetty ylöskäytävä, josta mentiin komendantin asuntoon.\nKirjavissa kojuissa molemmin puolin seisoi venäläisiä vahtisotilaita\nvartioimassa hänen ylhäisyytensä, kenraali Alopaeuksen henkeä.\nPostitaloon johtivat toiset portaat, ja siihen kuului avara sali,\noikealla postikonttori ja taempana kaksi pienempää huonetta. Siellä\nmeitä kestittiin parhaan mukaan, ja suippopartainen postimestarikin\npuheli leikillisesti meidän nuorukaisten kanssa. Väliin siellä oli\nmuitakin talon sukulaisia, esim. koulutoverini Hjalmar Neiglick,\nminusta luokkaa ylempänä olevaa luokan primus, sittemmin etevä\ntiedemies ja filosofian dosentti yliopistossamme. Toinen toveri\noli iloinen »Tutu» Hallonblad, myöhemmin varatuomari ja Parikkalan\nnimismies.\n\nPostinhoitaja Mollerus kuoli jotensakin nuorena, ja silloin hänen\nleskensä jäi pieniin ja valkeihin oloihin. Tätini luona hänellä oli\nyksi turvapaikka, toinen sukulaistensa luona Sulkavalla, ja pari kesää\nhän myös vietti kotipappilassani Kirvussa äitini ja lasten hauskana\nseurana. Kuollessaan hän lahjoitti minulle taiteellisesti piirretyn\nsuuren muotokuvansa sekä vanhanaikaisen kirjakaapin.\n\nTätini muista tuttavista tulee lähinnä mieleeni eversti Lennart\nForsténin perhe, joka asui viereisessä rakennuksessa Yrjönkadun\nvarrella, missä ennen eversti Järnefelt oli asunut. Eversti Forstén\noli siihen aikaan tunnettu taidemaalarina, varsinkin maisemakuvistaan.\nTalon emäntä Alfonsine, o.s. Stjernvall, oli äitini nuoruudenystävä\nOrimattilan ajoilta ja sentähden meille lapsille suloisen suopea.\nPerheessä oli kolme poikaa ja useita tyttäriä. Vanhin Torsten, siirtyi\nkoulun alaluokilta junkkarikouluun, tuli sieltä upseeriksi, kohosi\nvihdoin everstiluutnantiksi ja oli tunnettu Eläinsuojelusyhdistyksen\nlämminhenkisenä puheenjohtajana. Toinen poika, Lennart, Suomalaisen\nAlkeisopiston käynyt, tuli myöhemmin papiksi ja Helsingissä suosituksi\nsaamamieheksi, mutta kuoli jo nuorella iällä. Kolmas poika Gustaf,\ntavallisesti »Pojuksi» nimitetty, oli meidän kanssamme samanaikainen\nylioppilas Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja kuoli tämän vuosisadan\nalussa Kuopion kaupunginlääkärinä.\n\nTyttäristä vanhin, Elin, oli taitava pianonsoittaja ja sisareni Ainan\nopettaja tässä jalossa taiteessa. Jo nuoresta pitäen uskonnollisena\nhän myöhemmin joutui naimisiin Diakonissalaitoksen johtajan, pastori\nPalmrothin kanssa. Toinen, Sofia, oli mielestäni koulutytön ihanne,\nhinteläkasvuinen, rusohipiäinen ja vilkaspuheinen, mutta posken ruusut\nolivat pettävää laatua: hän sai keuhkotaudin ja murtui »_som tuvans\nbrutna ljung_». Olin siihen aikaan niin ujo, että harvoin uskalsin\nhäneen katsoa tai häntä puhutella, mutta suruni hänen kuollessaan\noli sydäntävihlova. Kolmas sisar, Dagmar, sittemmin ruotsalaisen\ntyttökoulun opettajatar, oli jossakin määrin veljeni mielitietty,\nvaikka Paavo ei suuresti välittänyt tytöistä. Neljäs sisar, Fanny,\noli tyttäristä kaunein ja suloisin ja joutui myöhemmin naimisiin\nprofessori G.G. Rosenqvistin kanssa. Nuorimmat lapset, Hilma ja Ina,\nolivat silloin pikkulasten kirjoissa, enkä heistä muuta tiedä kuin että\nmolemmat myöhemmin joutuivat hyviin naimisiin.\n\nForsténien perheessä olimme harvoin, mutta sitä useammin yliopettaja,\nsittemmin professori C.J. Lindeqvistin perheessä. Isäni oli ollut\nhänen koulutovereitaan Porvoon lukiossa ja sittemmin ylioppilastoveri.\nKun L. oli likeisissä väleissä rovasti A.W. Lyraan, joka ylioppilaana\noli ollut isäni asuintoveri, joutui isäni Lindeqvistinkin läheiseen\ntuttavuuteen. Muita tovereita olivat Gustaf Söderström, toisia vanhempi\nja sentähden jonkunlainen setä kumppanusten joukossa, sittemmin\nkonsuli ja Porvoon kaupungin johtohenkilö. Toinen toveri, josta isäni\nusein puhui, oli nimeltään K.F. Neppenström, myöhemmin kauppaneuvos\nJoensuussa. Hän lienee ollut lukiossa aika vekkuli, koska isäni aina\nhymyillen tai ääneen nauraen kertoi hänen sukkelista kepposistaan.\nKolmas isäni läheisiä koulutovereita oli J.E. Strömborg, sittemmin\nPorvoon lyseon rehtori ja luonnontieteen lehtori sekä Runebergin ystävä\nja elämäkerran kirjoittaja. Lindeqvistin ja hänen ystävänsä maisteri\nV.R. Kockströmin tuttavuus lienee myös osaltaan vaikuttanut, että me\npojat jouduimme ruotsalaiseen normaalilyseoon.\n\nRouva Fanny Lindeqvist, o.s. Lagerblad, oli hänkin äitini ystäviä\nOrimattilasta, sikäläisen tuomarin tytär. Luonteeltaan hän oli\nvaatimaton, helläsydäminen, hienosti sivistynyt ja meille lapsille\nerittäin ystävällinen. Talossa oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Edvin\noli luokkaa alempana kuin veljeni ja Verner sitä alempana. Edvin oli\nasuintoverinani tenttiessämme kandidaattitutkintoa varten ja sittemmin\nyliopiston konsistorin amanuenssi. Hän kuoli pari vuotta myöhemmin\nankaran taudin murtamana. Verner vihittiin maisteriksi v. 1886, samalla\nkertaa kuin veljensä ja minäkin, siirtyi uusien kielten opettajaksi\nja toimi monta vuosikymmentä Turun kauppakoulun johtajana, kunnes\nvanhemmalla iällään muutti Helsinkiin ylireviisorin toimeen. Hildur\noli sisareni Ainan ikäinen, mutta Sylvia siihen aikaan aivan pieni,\nsamoinkuin Kalle-veljensä. Kalle-poika kuoli jo nuorena ylioppilaana.\nHildurista tuli sittemmin vuosikymmeniksi ruotsalaisen tyttökoulun\ntaitava suomenkielen opettaja. Sylvia valmistausi sairaanhoitoalalle\nja oli pitkän aikaa Kammion mielisairaalan ylihoitajattarena, kunnes\nsiirtyi Nikkilän samanlaiseen laitokseen.\n\nPikku ikäerosta huolimatta me lapset sovimme hyvin yhteen, kun välistä\nlauantai-iltaisin pääsimme tätimme kanssa tähän vieraanvaraiseen\nperheeseen. Monet lottopelit, rautatiepelit y.m. siellä pelattiin ja\nmonet temmeltävät leikit leikittiin, aina väliin nauttien suurista\nvoileivistä tai vesipuoloista sokerin taikka juhlatiloissa vattuhillon\nkera, mikä siihen aikaan oli tavallinen lasten virvoke.\n\n\n\nSoitannolliset ja kirjalliset askartelut\n\n\nKuten aikaisemmin kerroin, oli Hilda-tätini ankarasti\nuskonnollismielinen. Hän siis harrasti seurustelua muutamien\nhengenheimolaistensa kanssa. Niihin kuului m.m. esittelijäsihteeri\nCarl Sjömanin rouva Clara, lempeä ja hiljainen nainen. Hänellä oli\nkaksi kaunista täysikasvuista tytärtä, Mia ja Fanny, jotka hekin olivat\nvakavahenkisiä. Talossa oli kolme poikaa, Axel, Carl ja Hjalmar,\nkoulussa tunnetut vallattomiksi. Kalle oli minun luokkatoverini, monien\nkepposten keksijä, mutta sydämellinen ja hyvä luonteeltaan. Kun me\npojat saavuimme heille vieraisille Konstantininkadun 13:een, olimme\naina pihalla pallonlyönnissä tai temmeltävissä kilpaleikeissä. Sieltä\noli kaunis näköala Pohjoissatamaan ja Korkeasaareen. Pihalta vietti\nmäki jyrkästi alaspäin Pohjoissatamaa kohti.\n\nToisella puolen säleaitaa alhaalla rannassa oli professori Otto Hjeltin\npuutarha ja kaunis päärakennus, jossa hänen suuri perheensä asusti.\nNäistä me näimme joskus tyttärien Minnan ja Hedvigin liehuvat hameet\nja pitkät palmikot pensaiden välistä, mutta luokkatoverini August\nHjelt, hiljainen ja sävyisä kirjatoukka, ei seurustellut Sjömanin\nvallattomien poikien kanssa. Myöhemmin yläluokilla hänestä tuli\nlähempiä ystäviäni. Sjömanin pojista Axel erosi koulun keskiluokilta\nja tuli sittemmin asemapäälliköksi Limingan asemalle. Kalle (Carl)\nsuoritti yliopistossa oikeustutkinnon ja joutui, koko ikänsä eläen\nvanhanapoikana, asianajajaksi ensin Joensuuhun, sitten Kajaaniin, missä\nhän loppuikänsä oli myös kutsuntatoimiston sihteerinä. Hän muutti\nsyksyllä 1937 Helsinkiin ja kuoli toukokuussa 1938. Nuorin, Hjalmar,\nasui myöhemmin vanhempiensa kuoltua täyshoidossa tätini luona, siirtyi\nsitten Ruotsiin Alnarpin maanviljelysopistoon ja tuli agronomiksi,\nsitten sahanhoitajaksi Hämeenkoskelle. Hän kuoli vapaussodassa Viipurin\nlähellä.\n\nNiiltä ajoilta alkavat ensimmäiset musiikkimuistoni.\n\nNeiti Fanny Sjöman oli taitava pianonsoittoja, ja hänen luonaan\nsain aloittaa soitto-opintoni. Olin kyllä kotona kuullut paljon\npianonsoittoa, mutta vasta 13-vuotiaana sain aloittaa omat tuntini\nsuloisen Fanny-tädin opastamana. Hän oli jo silloin morsian ja meni\nvuoden päästä naimisiin maisteri F.W. Sundvallin kanssa, josta\nmyöhemmin tuli Tammisaaren seminaarin uskonnonlehtori ja pitkäaikainen\njohtaja. Sentähden sain ainoastaan yhden lukukauden käyttää hänen\nohjaustaan, mutta tämä opetus oli innostavaa. Minulla on vielä\ntallessa se vihkonen, josta opin musiikkitaidon alkeet, mutta myöskin\njoukon kauniita sävelmiä, jotka vieläkin muistuvat mieleeni vanhoilla\npäivilläni, kun istahdan pianon ääreen. Minusta tämä oli oikea tapa\nsaada oppilaan innostus heräämään musiikin viljelemiseen.\n\nKun kevätlukukaudella 1875 sain uudeksi soitonopettajakseni 17-vuotiaan\nkaunottaren, neiti Björkmanin, oli kyllä kiinnostavaa hänen johdollaan\nopetella soittoa, mutta hän ei paljonkaan välittänyt skaaloista ja\netydeistä, vaan antoi minun soitella viehkeitä pikkukappaleita,\nvarsinkin tanssisävelmiä. Tämänaikaisista kappaleista muistan vielä\n»Ludvig XIV:n gavotin» ja erään näppärän polskan. Taitoni olisi vannaan\npysähtynyt vähiin, ellen seuraavana syksynä olisi saanut opettajaksi\ntaitavaa muusikkoa; hän oli Teatteriorkesterin viulunsoittaja,\ntanskalainen Per Lyxdorph. Tämä onnellinen sattuma johtui siitä, että\nhänen rouvansa oli herttaisen Agnes-tädin ottotytär.\n\nLyxdorph oli lyhyenläntä, pirteä taiteilija, mutta kasvoja rumensivat\nrunsaat rokonarvet, niin että naama aina näytti hehkeän punaiselta.\nAito taiteilijana hän minussa sytytti sellaisen innon, että parissa\nvuodessa pääsin melko pitkälle pianonkäytössä. Hän vaati paljon\nskaaloja ja etydejä ja pani minut soittamaan klassillisia kappaleita,\nalkaen Friedrich Kuhlaun sonatiineista, jotka tuottivat minulle\nsoitannollista tyydytystä. Oli riemastuttava hetki, jolloin sain\ntällaisen läksyn suoritetuksi hänen mielikseen. Silloin hän äkkiä\notti viulunsa ja säesti soittoani, esittäen sonatiinin pääsäveltä\nniin liikuttavan kauniisti, että olin puhjeta kyyneliin. Tämän\ntaitavan muusikon muisto on iäti pysynyt kiitollisessa mielessäni\nhimmentymättömänä.\n\nSuureksi vahingoksi soitolleni minun täytyi yläluokilla jättää tämä\njalo askartelu paljojen läksyjen takia, joista matematiikka ja fysiikka\nalkoivat tehdä kiusaa, kun joka vuosi vaihtui opettaja. Matematiikka\nsemmoisenaan ei minua lainkaan kiinnostanut. Primuspaikkani, jonka\nolin saanut Viktor Ekin erottua neljänneltä luokalta, velvoitti minua\nkoettamaan parhaani tässä niinkuin muissakin aineissa. Niin kauan kuin\nAlexander Streng oli geometrian opettajana, VI luokalla, selvisin\nvaikeuksista kutakuinkin, mutta VII luokalla oli fysiikka minusta\nikävä ja työläs aine, vaikka meillä oli nuori, taitava opettaja,\nmaisteri Zetterman, josta en kuitenkaan muuta muista kuin koulupoikien\nvitsin oppitunneilla laskuja tehtäessä: »_Så sätter man, och så sätter\nman..._» VIII luokalla ainoastaan trigonometria prof. Mellbergin\njohdolla jossakin määrin herätti harrastustani. Toinen vaikea aine\noli VI luokalla eläinoppi. Ainoastaan kielissä pysyttelin koko ajan\nlaudatur-tasolla, ja suomessa olin suorastaan auktoriteetti, mikä ei\nole ihme, kun olin kotoisin supisuomalaiselta seudulta.\n\nSoitto sitävastoin jäi takapajulle. Soitin minkä soitin, — vanhoja\nkappaleita, marsseja ja salonkikappaleita, mutta sorminäppäryys\nväheni. Kouluharmoonilla kyllä sain soittaa monta vuotta virsiä\naamurukouksissa, mutta siihen ei vaadittu suurtakaan taitoa.\nYläluokilla sitäpaitsi konventtiharrastukset alkoivat vetää puoleensa,\njoten lauantai-illat useimmin käytettiin niihin, harvoin koulussa,\nenimmäkseen kodeissa. Itse olin ujo enkä liioin ottanut osaa\nkeskusteluihin tai sanomalehden toimittamiseen, mutta olin kyllä mukana\nkonventiokvartetissa, johon kuului 6—8 laulajaa.\n\nEnsimmäinen laulu, joka reippaudellaan valloitti toveripiirin, oli\nTanskan kuningaslaulu _Kong Christian stod ved højen Mast i Røg og\nDamp_. Tätä lähinnä opittiin _Dåne liksom åskan, bröder_ (»Kaikukohon\nlaulu maamme») ja _Jag hälsar dig_ (»Sua tervehdin»), jotka molemmat\nvielä nykyään elävät mieslaulajani huulilla. Tämä harrastus saattoi\nminut kotona harjoittamaan ylioppilaslauluja Taavi Hahlin kokoelmista,\nja siten innostuin vähitellen tutkimaan kaikki kokoelmat läpi.\nTästä oli minulle myöhemmin paljon hyötyä ylioppilaslaulajana ja\nkuoronjohtajana.\n\nVeljeni ei tähän aikaan liioin välittänyt pianosta tai\nlauluharrastuksista, vaan penkoi sensijaan läpi koulun lainakirjaston\nseikkailuromaanit, joihin minulta ei jäänyt paljon aikaa. Ainoastaan\neräitä James Fenimore Cooperin ja August Blanchen romaaneja lueskelin\nloma-aikoina; Välskärin kertomuksia ehdin lukea vain kaksi jaksoa.\nJoulukirjat osti tavallisesti tätini, jonka uskonnollinen harrastus\nvalitsi enimmäkseen hengellisiä kalentereita tai jonkun historiallisen\nsankarin elämäkerran. Hengellisistä kirjoista muistan vain yhden, jonka\nkansilehdessä oli Hyvä Paimen lammasten keskellä; sen viehättävä kuvaus\nVapahtajasta jätti nuorukaisen mieleen syvät jäljet.\n\nKotioloistani on vielä lisättävää, että meistä pojista oli hauskaa\nkatsella matalasta ikkunasta ohikulkevaa yleisöä. Siten opimme\ntietämään, milloin lähitalossa Yrjönkadun 5:ssä oli musiikki-ilta\nkamreeri Laguksen luona, jonka poika Gabriel oli ensin minun, sitten\nveljeni luokkatoveri; myöhemmin ylioppilaana hän oli tunnettu mainiona\nensitenorina Pili-Laguksen nimellä. Veli Johannes oli minua pari\nluokkaa ylempänä, hänkin erinomainen laulaja, ylioppilaana paljon\nkäytetty barytonisolisti. Sisaretkin olivat musikaalisia, erikoisesti\nIlta, tunnettu alttolaulajatar, myöhemmin naimisissa viulunsoittajan,\nvaratuomari Viktor Hjalmar Ekroosin kanssa. Näiden onnellisesta\nkodista tuli ulkomaisten konsertinantajien ja kotimaisten muusikkojen\nvieraanvarainen tyyssija.\n\nKun Ekroosin verrattain pyylevä pariskunta taikka konsuli Degener,\nviululaatikko kainalossa, astelivat ikkunaimme ohi, silloin tiesimme\nmusiikki-illan järjestyvän naapuritalossa. Muista ohikulkijoista\nmuistan erikoisesti silloisen professori Yrjö Forsmanin\n(Yrjö-Koskisen), joka säännöllisesti puhui suomea Franciska-rouvan ja\nlastensa kanssa. Tämä oli 1870-luvulla suuri ihme, sillä tietääkseni\nsuomea ei käytetty sivistyneiden kotikielenä muualla kuin hänen, Julius\nKrohnin, B.F. Godenhjelmin ja eversti Järnefeltin perheissä.\n\nSuomalaisen Alkeisopiston poikien kanssa me tulimme tekemisiin vasta\nylimmillä luokilla, jolloin normaalilyseo ja alkeisopisto sijaitsivat\nsaman katon alla nykyisen Kouluhallituksen rakennuksessa. En muista\nsilloin olleen mitään kahakoita suomalaisten ja ruotsalaisten poikien\nvälillä; päinvastoin kävi molemmin puolin lähetystöjä toistemme\nkonventeissa. Siten tulin tuntemaan muutamia suomalaisia poikia,\nkuten August Beckerin, myöhemmin Porvoon lyseon kolleegan, Kaarle\nKrohnin, sittemmin suomen kansanrunouden professorin, kirjailija Arvid\nJärnefeltin ja K.A. Branderin (Paloheimo), sittemmin palovakuutusyhtiö\nPohjolan johtajan.\n\n\n\nKoulutovereita ylemmillä luokilla\n\n\nKodissamme kävi hyvin harvoin luokkatovereita, joskus Gabriel\nLagus, latinan ja suomen kirjoituksia »vertailemassa», samoin\nyksinkertaisuudestaan mainittu August Stefan Roslund, joka pulaan\njoutuessaan tuli niinikään parantelemaan kotikirjoituksia. Hänen\nisänsä oli nahkurimestari Kolmikulman varrella. Pojasta kerrottiin\naikanaan lukemattomia kaskuja. Kun hän sekä sammalsi s:t pehmeiksi että\nsorahutti r:t tanskalaiseksi puuroksi, oli matkijoille helppo asia\nkoristella Roslundin kaskut naurettaviksi makupaloiksi. Näiden juttujen\nmäärä on legio ja vaatisi oman lukunsa.\n\nLähin ystäväni oli edelleen kuten aliluokillakin vierustoverini\nGustaf Dahl. Hän kävi harvoin meillä, mutta minä sitä useammin hänen\nkodissaan kyselemässä matematiikan ongelmia. Tämmöinen käynti oli aina\njuhlahetki. Senaatin vahtimestari Dahl asui Fabianinkadun talossa 22,\njossa tähän aikaan sisarteni koulu, suomalainen tyttökoulu, sijaitsi.\nVahtimestarilla oli vain yksi huone ja keittiö punaisen, vielä\nsäilyneen piharakennuksen yläkerrassa. Isomman keittiöhuoneen läpi,\njossa perhe iltapäivin oleskeli, mentiin perähuoneeseen.\n\nSiellä Gustaf säännöllisesti istui pöydän ääressä taukoamattoman\nahkerana lueskellen läksyjään. Hän oli nelivuotiaana kerran pudonnut\näidin »piirongilta» lattiaan ja silloin vikuuttanut toisen jalkansa\nrammaksi, niin että hänen oli koko elämänsä aika turvauduttava ensin\nkainalosauvoihin, sitten kahteen keppiin. Koulussa hänellä oli\nsauvoista hyvä apu, jos joku tahtoi häntä ahdistella hänen tyynessä,\nfilosofisessa istuma-asennossaan. Kotona hänellä lienee ollut ainoana\nsivuharrastuksena kaikenlainen veistelevä näpertely, sillä hän oli\ntaitava käytännön mies.\n\nKun saavuin perähuoneeseen, istuivat tavallisesti molemmat veljekset\nGustaf ja Sascha (Alexander) läksyjensä kimpussa, ja isä istui\nviereisellä sohvalla arvatenkin ihailemassa poikiensa oppineisuutta\ntai selaillen päivän lehtiä ja mielellään pakinoiden politiikkaa.\nJoskus hän saattoi helähyttää laulunkin pehmeällä tenorillaan, mutta\nenimmäkseen sukeutui minun tullessani rattoisa keskustelu koulun\nasioista tai senaatin viimeisistä tapahtumista. Vähän ajan kuluttua\nastui sisään talon vakava, herttainen emäntä, silmälasit nokalla;\nhän oli varmaankin äsken lopettanut Raamatun lukemisen, ollen hyvin\nharrasmielinen. Heti minun tullessani oli emäntä pannut kahvipannun\ntulelle, ja nyt hän kantoi pöydällemme höyryävän pannun sekä kukikkaat,\nkultaraitaiset kupit ynnä leipäkorin kukkuroillaan tuoreita sämpylöitä\nja isoja voikorppuja.\n\nNämä tarina-illat kestityksineen painuivat mieleeni kirkkaina\nmuistotähtinä. Talon ainoa tytär oli ujo ja punaposkinen koulutyttö,\nja pikkupoika iloinen ja vallaton veitikka. Gustaf valmistui myöhemmin\nkoulunopettajaksi, ensin historian kolleegaksi Viipuriin, sitten\nlehtoriksi Vaasaan ja lopulta Porvoon lyseoon. Hän kuoli Helsingissä\nv. 1929. — Veli tuli matematiikan ja fysiikan lehtoriksi Oulun\nruotsalaiseen lyseoon ja siirtyi täysinpalvelleena Helsinkiin, täällä\nharjoittaen tilastollisia opintoja ja kirjoitellen Kasvatusopilliseen\nAikakauskirjaan. Tyttärestä sukesi kaunis neitonen, joka sittemmin meni\nnaimisiin liikemies Lindelöfin kanssa. Nuorin poika kuoli jo aikaisin.\n\nMuista koulupojista muistuu mieleeni lapsuudenystäväni Teodor Beyrath.\nIsä oli pappina ensin Helsingissä ja sittemmin jossakin Itä-Suomen\npitäjässä. Minun isäni oli hänen nuoruudentuttavansa, ja sen johdosta\nminäkin liityin »Tedduun», joka oli lahjakas ja etevä oppilas, luokkaa\nylempänä minua. Kävimme vuoroin useinkin toistemme luona. Hän asui\nKruununhaassa Liisankadun 23:ssä, jonka portista mentiin puutarhan\nlävitse ja portaita ylös Oikokadulle. Samassa pihassa asui omalaatuinen\nmaisteri »Ramunder» Wendell, itämaisten kielten tuntija, josta\nmyöhemmin tuli dosentti ja minulle islanninkielen opastaja ruotsin\n»cum laude»-kurssia lukiessani. Teddu ennätti VII luokalle asti, mutta\nsilloin joku ankara kuume mursi hänet, ja nuorukainen kuoli enonsa,\nsittemmin prokuraattori Ehrströmin luona asuessaan. Viime aikoina\ntapasimme toisiamme harvoin, ja töin tuskin rohkenin kerran mennä\nkorkean herran eteiseen sairasta Teddua kysymään, mutta silloin hän oli\njo kuollut. Suruni oli vilpitön.\n\nJo kolmantena kouluvuonna oli luokkani siirtynyt Esplanadin puolisesta\npuurakennuksesta Kasarminkadun kivirakennukseen, jossa myöhemmin oli\nm.m. maisteri Bäcksbackan taidesalonki, kunnes koko talo revittiin\n1936. Tässä rakennuksessa siirryimme huoneesta huoneeseen, niin että\nviidennellä luokalla olimme kadunpuolisessa alakerrassa. Nyt olivat\nViktor Ekin lisäksi eronneet eräät muutkin toverit, kuten Alarik Böök,\npitkä ja komea, mutta velttoryhtinen, luvuista välittämätön oppilas.\nHän yritti myöhemmin monelle alalle. Ensin hän kokeili Suomalaisessa\nteatterissa ja esiintyi jonkun aikaa myös oopperalaulajana, vaikkei\nollut verrattavissa vanhempaan veljeensä, kuuluisaan Bruno Böökiin.\nMyöhemmin hän antautui taidemaalariksi, opiskeltuaan jonkun aikaa\nDüsseldorfissa. Tälläkään alalla hän ei koskaan kohonnut korkeammalle\nasteelle, vaan hänen taulujaan myyskenneltiin tuttavien kesken.\nMentyään naimisiin erään näyttelijättären kanssa hän vietti vanhuutensa\npäivät rampana vaikeissa taloudellisina oloissa, pyörätuolissa liikkuen.\n\nViidennelle luokalle ilmaantui syksyllä 1876 useita uusia, eteviä\noppilaita. Turusta tuli teräväpäinen, hiljaissävyinen ja ystävällinen\nKarl Anton Malin. Hän sai pian mainetta etevänä matemaatikkona, jonka\npuoleen heikommat oppilaat kääntyivät pulmallisissa tehtävissä. Koska\nDahl asui kauempana, oli minunkin väliin kysyttävä häneltä neuvoa\ngeometriassa, sillä matematiikka alkoi tehdä kiusaa yläluokilla.\nMalinista tuli myöhemmin taitava lakimies, Turun hovioikeuden\nasessori ja vihdoin Viipurin hovioikeuden presidentti. Poliittisista\nsyistä eronneena hän muutti Hämeenlinnaan ja toimi loput vuotensa\nylimääräisenä esittelijänä sikäläisessä lääninhallituksessa.\n\nToinen uusi toveri, Emil af Hällström, saapui suoraan Vihdin\nOlkkalasta, jonka maatilan hänen isänsä — etevä, juro maisteri —\nomisti. Emilin esiintymistapa tuntui meistä aluksi maalaiskömpelöltä,\nmutta pian hän saavutti toverien yleisen kunnioituksen rehellisellä,\nhyväsydämisellä luonteellaan. Hänestä tuli minullekin luotettava\nystävä, ja tämä suhde jatkui läpi sortovuosien hänen elämänsä loppuun\nasti; kävin kerran hänen vanhatyylisessä, kauniissa kartanossaankin.\nHällström kuului myös luokan etevimpiin, varsinkin historiassa ja\nkielissä. Hänestä tuli myöhemmin huomattava valtiopäivämies ja\nsortovuosina passiivisen vastarinnan tukipylväitä. Hän kuoli v. 1924.\n\nKolmas uusi tulokas saapui Pietarista, Clas von Collan. Hän oli\nhienokäytöksinen, sulava ja avosydäminen toveri, joka saavutti\nkaikkien myötätunnon. Jo ulkonäkö muistutti ylimystä. Soikeat\nkasvot, kreikkalainen nenä ja kultasankaiset silmälasit herättivät\nkunnioitusta. Hänen isänsä oli Aleksanteri II:n henkilääkäri, ja poika\noli Pietarin hienoissa seurapiireissä oppinut puhumaan sujuvasti\nvenäjää, saksaa ja ranskaa. Jo nämä avut määräsivät hänelle etusijan\ntoverien joukossa. Kun hän lisäksi oleskeltuaan kesäisin sukukartanossa\nJoroisissa, Frugårdissa, oli oppinut suomea koko hyvin ja koulussa\nedistyi erinomaisesti latinan- ja kreikankielissä samoin kuin muissa\naineissa, ei ollut ihme, että hän ylioppilastutkinnossa sai muita\nkorkeamman äänimäärän, 36 ääntä, kun itse Malin, luokan mielestä\nterävin oppilas, sai vain 34, koskei ollut lukenut ranskaa.\n\nOlimme koulussa mitä parhaat ystävykset, erityisesti sen johdosta,\nettä kreikankielen lukijoina koulutalon kellarikerrassa jouduimme\nlähempiin väleihin kuin ylhäällä suuren luokan keskellä. Ylioppilaina\nmeidänkin välimme tulivat läheisemmiksi, niin että joskus kävin\nhänen hienossa kodissaankin, kun isä täysinpalvelleena oli siirtynyt\nHelsinkiin. Muistan vielä tuon pitkän ja komean ylimyksen, arvokkaan\nloordin tapaisena astelemassa pitkin Bulevardia kotiinsa Hietalahteen,\nsittenkin yhtä reippaana, kun oli saavuttanut 90. ikävuotensa. Clas\nCollan on aina pysynyt suopeana ystävänäni, vaikkemme eri elämänalojen\ntähden ole joutuneet kovin usein seurustelemaan. Pari kertaa olen\nkäynyt hänen hienossa kartanossaan, jossa suvun pieteetti on\nsäilyttänyt huoneiden sisustuksen ja kaluston eheässä kustavilaisessa\nasussa.\n\nCollan edistyi nopeasti virkauralla. Suoritettuaan lakitieteen\nkandidaattitutkinnon ja saatuaan varatuomarin arvon hän joutui\nRitariston ja Aatelin pitkäaikaiseksi sihteeriksi ja varsin nuorena\n1893 Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi, v. 1907 sen puheenjohtajaksi,\njosta toimesta erosi 1918. Senjälkeen hän yhä on vaikuttanut lukuisissa\nluottamustoimissa.\n\nEntisistä tovereista alkoivat August Hjelt ja Adolf von Bonsdorff yhä\nenemmän vetää huomiota puoleensa. Hjelt oli etevää kulttuurisukua\nja hänen isänsä, yliopiston professori Otto Hjelt, paljon käytetty\nsisätautien lääkäri. Minunkin tätini kotiin hänet aina kutsuttiin, jos\njoku oli sairas, varsinkin jos meitä lapsia kurkku- tai vatsatauti\nvaivasi. Hän oli muhoilevan ystävällinen, ja senvuoksi pidimme hänestä.\nÄiti, o.s. Thuneberg, oli herttainen, herännäisryhmään kuuluva nainen,\njoka hallitsi suurta lapsilaumaansa lempeällä ankaruudella. Kuten\ntunnettua, monista pojista tuli eri aloilla ansioituneita miehiä, ja\ntyttäret menivät naimisiin vakavahenkisten pappien kanssa. August oli\nahkera kirjatoukka, varsinkin historiassa hyvin etevä. Toveripiirissä\nhän saavutti kunnioitusta oppineisuutensa takia, niin että hänet VII\nluokalla valimin konventin puheenjohtajaksi terävän Hjalmar Neiglickin\njälkeen.\n\nHjeltin kanssa jouduin ylioppilaana enemmän suhteisiin\nsuomalaisuusharrastuksemme vuoksi, ja myöhemmin vieläkin enemmän,\n1900-luvulla, kun opettajana jouduin tekemisiin hänen neljän tyttärensä\nkanssa. Hjeltistä tuli filosofian tohtori, väitöskirjana _Kustaa III:n\nvaltiokaappaus_, sitten tilastollisen päätoimisten ylijohtaja sekä\nv. 1909 lyhyeksi aikaa senaatin varapuheenjohtaja. Tässä toimessa\nollessaan hän innokkaasti koetti taivuttaa minua suostumaan senaattiin\nperustettavaan suomen- ja ruotsinkielen ylikielenkääntäjän virkaan,\npelastaakseen minut todellakin näännyttävästä kouluvihkojen taakasta,\nmutta kumminkin kieltäydyin, silloin epävakavien poliittisten\nolojen takia. Pitkä kirjeenvaihtomme osoittaa, kuinka tiukasti hän\nkoetti vakaumukseeni vaikuttaa. Pian sen jälkeen oli hänen itsensä\nväistyttävä senaatista, kun uusi venäläinen sortokausi alkoi. Hän\npalasi tilastolliseen päätoimistoon, mutta hivuttava tauti vei hänet\nennenaikaiseen hautaan jo 1919.\n\nToinen toveri, joka samoin kuin Hjelt oli ollut mukana jo I luokasta\nalkaen, oli Adolf von Bonsdorff. Hän oli kotoisin Helsingin lähistöstä,\nGumtäktin (Kumpulan) kartanosta, jonka hänen isänsä omisti, enkä\nalaluokilla joutunut hänen kanssaan paljonkaan tekemisiin. V luokalla\nalkoivat hänen luonnonhistorialliset harrastuksensa tulla näkyviin.\nHän oli uuttera kasvien kokooja ja etevä eläinten tuntija, muuten\nreipas urheilija ja ystävällinen, joskin itsetietoinen toveri.\nKonventin elämään hän ei erikoisesti ottanut osaa, vaikka hänestä\nmyöhemmin tuli yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain innokas\nharrastaja. Ylioppilaaksi päästyään hän kokonaan antautui eläin-\nja kasvitieteellisiin opintoihin, tutki eräänä kesänä Laatokan\npohjoisrannan rikasta kasvistoa ja suoritti etevän kandidaattitutkinnon.\n\nPäätettyään auskultoinnin ruotsalaisessa normaalilyseossa hän\njoutui Haminan ruotsalaisen yhteiskoulun opettajaksi ja pian\nsen johtajaksi. Tässä toimessa hän saavutti mainetta sekä\nopetustoimensa että johtajakykynsä takia. Hän siirtyi sitten\nkolleegaksi Helsingin ruotsalaiseen realilyseoon ja pian senkin\nkoulun rehtoriksi. Suuren tarmonsa ja etevän puhelahjansa avulla hän\nsai aikaan, että Yrjö-Koskisen ollessa senaattorina tälle koululle\nrakennettiin silloisiin oloihin nähden upea koulupalatsi Mariankadun\npohjoispäähän, jossa se vieläkin sijaitsee. Kun sitten Bobrikovin\nsortokausi alkoi, liittyi Bonsdorff innokkaasti »kagaaliin» ja\npassiivisen vastarinnan riveihin, ja lopulta hänen oli pakko luopua\nrehtorintoimestaan. Tarmostaan tunnettu mies siirrettiin sortoajan\nloputtua Kouluhallitukseen, ensin kansanopistojen ja sosiaalisten\nopetuslaitosten tarkastajaksi, myöhemmin samanlaisten laitosten\nkouluneuvokseksi. Tässäkin toimessa hänen kykynsä ja tarmonsa piirsi\nsyvät jäljet; Kun jääkäriliike virisi liekkiin, oli Bonsdorffin\ntulisielu heti valmis tätä liikettä tukemaan, vastapainoksi uudelle,\nSeynin aikaiselle venäläissorrolle. Siitä syystä hän siirtyi Saksaan\njääkäriliikettä järjestämään, vaikuttaen siellä senaattori Edvard\nHjeltin y.m. itsenäisyysmiesten kanssa pontevasti jääkäriliikkeen ja\nSuomen itsenäistyttämisen hyväksi. Palattuaan Suomeen maailmansodan\nloputtua hän jälleen ryhtyi sosiaalisia harrastuksia edistämään m.m.\nlastensuojelun asiaa, mikä ala samoin kuin muut sosiaaliset tällävälin\noli siirretty Kouluhallituksesta sosiaaliministeriön alaiseksi. Rauhan\npalattua Bonsdorff toimi kesäkauden Uudenmaan läänin v.a. maaherrana,\nK.J. Ståhlbergin presidenttikautena. Kesken innokasta toimintaansa\nBonsdorff äkkiä sairastui ja kuoli v. 1928.\n\n\n\n\nIII\n\nOPETUSTYÖ\n\n\n\nEri oppiaineet ja huomatuimmat opettajat\n\n\nNormaalilyseon rehtorina oli koko kouluaikani terävä-älyinen teologi\nja etevä uskonnon yliopettaja Alfred Kihlman, joka lisäksi oli\nsuomalaisuuden pylväitä pappissäädyssä ja Yrjö-Koskisen aatetoveri.\nMuutkin opettajat olivat etevyydestä kuuluisia. Mainittakoon tässä\nyliopettajat Henrik Leopold Melander, historian edustaja ja etevien\noppikirjojen laatija, ja Carl Johan Lindeqvist, Ciceron jalon kielen\netevä edustaja, kaikkien kielten yliopettaja sekä latinan ja kreikan\noppikirjojen laatija. Matematiikan ja fysiikan yliopettajaksi\nnimitettiin kouluun tultuani etevän matemaatikon Julius Efraim\nBergrothin jälkeen taitava opettaja A.J. Laurell sekä hänen erottuaan\ntri E.J. Mellberg, hänkin fysiikan oppikirjan laatija. Näiden kaikkien\noli ohjattava nuorten auskultanttien harjoitustunteja eri aineissa sekä\nkäytännöllisissä kokeissa arvosteltava heidän opetustaitonsa.\n\nMuilla luokilla kukin opettaja opetti omaa pääainettansa,\nmutta ensimmäisellä luokalla vallitsi vielä silloin n.s.\nluokkaopettaja-järjestelmä. Kouluun tullessani oli I luokan esimiehenä\nlyhytkasvuinen, tanakka ja pukinpartainen maisteri Viktor Reinhold\nKockström, toiselta puolen hauska ja ketterä opettaja, toiselta puolen\ntiukka läksyjen vaatija. Niin suuri oli pikkupoikien kunnioitus, että\nhäntä sopi melkein sanoa luokan diktaattoriksi. Näistä ynnä muista\nhuomatuista opettajista tulee lähemmin puhe kunkin oppiaineen kohdalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisellä luokalla opetti uskontoa kuten muitakin aineita\njo mainittu Kockström. Hänen johdollaan luimme Leinbergin\nraamatunhistoriaa, jonka eloisat kertomukset viehättivät poikia ja\npiirtyivät syvästi mieleen. — II luokalta IV:lle jatkoi opetusta\nmaisteri Albert Olivier Wialén, joka oli kiltti ja hyväntahtoinen\nopettaja, mutta ei riittävästi osannut ylläpitää kuria ja herättää\noppilasten mielenkiintoa. IV luokalla saimme lukea Uuden Testamentin\nkertomuksia.\n\nV luokan koulutapauksista mainittakoon muuan lystikäs juttu, joka on\nkuvaava sen ajan koulupojille.\n\nUskontoa opetti yläluokilla rehtori Kihlman, mutta jostakin syystä\nsaimme V luokalla opettajaksi nuoren maisterin Carl Schamyl Hallbergin,\njoka kyllä taisi olla lahjakas ja tietorikas, mutta olemukseltaan hän\noli omalaatuinen ja koomillinen ilmiö. Kun hän ryntäsi sisälle pää\netukumarassa ja oikea olkapää edellä ja katsoi luokkaan silmälasiensa\nalta, syntyi heti naurun hohotus ja äänekäs puhelu. Hän suuttui pian ja\närähti, mutta leppyi yhtä pian, jolloin meteli alkoi uudestaan, niin\nettä rehtorinkin tuima ja vakava olento välistä ilmaantui oviaukkoon\ntutkimaan asemaa.\n\nKirkkohistorian opetus kävi kuten kävi, mutta nähtävästi ei Schamylin\nmielen mukaan. Eräänä kertana kevätlukukauden lopulla hän sai päähänsä,\nettä poikien taito oli koeteltava kirjallisesti. Meille määrättiin\npitkähkö kotiläksy, joka oli kirjallisesti selostettava nykyajan\nrealikoetta vastaten. Mutta tämä poikkeus perintätavoista kiihdytti\nnuoret veret kuohuksiin. Yhteisneuvottelussa päätettiin heti tunnin\nalussa jyrkästi kieltäytyä moisesta kokeesta. Kun Schamyl tärkeän\nnäköisenä saapui luokkaan, jäi minun kiusalliseksi tehtäväkseni\nprimuksena ilmoittaa opettajalle kapinoitsevain päätös. Sieti nähdä\nne hullunkuriset suuttumuksen ilmeet, jotka koulupoikien riemuksi\nvärähtelivät ärsytetyn opettajan suupielissä; kasvot vääristyivät\nkummasti, nyrkki pamahti pulpettiin. Schamyl saarnasi ja pauhasi ja\nuhkasi lopulta mennä rehtorille valittamaan. Jännittyneinä pojat\nodottivat lopputulosta, mutta sellaista ei kuulunut. Schamyl oli siksi\njalomielinen, että läksi suoraa päätä kotiin, ilmoittamatta asiaa\nrehtorille.\n\nKun asia vastoin luuloamme sai näin onnellisen käänteen, pidettiin\nuusi neuvottelu, ja nyt suuttumuksemme oli lauhtunut: rettelö oli\nsovitettava. Valittiin muutaman miehen lähetystö viemään luokan\npuolesta lahjana hopeiset kirjoitusneuvot, joihin oli kaiverrettu\nSchamylin nimi ynnä »Kiitolliset V luokan oppilaat». Primuksena sain\ntaas tehtäväkseni esittää luokan anteeksipyynnön ja samalla kiittää\nopettajaa hyvien suhteiden palauttamiseksi. Kun sitten saavuimme\nSchamylin kotiin, kauas Siltavuorille johonkin Kristianinkadun taloon,\noli Schamylin mieli tyyntynyt. Meidät kutsuttiin mukavasti sisustettuun\nsaliin, jossa pöydällä höyrysi kiiltävä kahvipannu ison vehnärinkilän\nvieressä.\n\nKun olin jollakin tavoin sopertanut esiin luokan anteeksipyynnön,\nhymyili Schamyl vastaukseksi, piti pienen puheen ja kummankin\nriitapuolen mielenkarvaus suli sulamistaan kahvikeskustelun ja\nrusinarinkilän tuottamaan yhteissointuun. Tämän jälkeen ei enää\nsuurempia yhteenottoja sattunut luokan ja kierosilmäisen Schamylin\nvälillä, kunnes hän samana keväänä jätti koulumme, antautuakseen\nteologisiin opintoihin. Hänestä tuli sittemmin teologian kandidaatti,\nmutta hän kuoli nuorena.\n\nKoulun kolmella yläluokalla opetti uskontoa koulun pelätty ja\nkunnioitettu rehtori Alfred Kihlman. Rehtorina hän pelkällä katseellaan\nsäilytti erinomaisen kurin. Kun ollessani vallattomalla IV luokalla\nsattui suurempi kommellus, nähtiin yhtäkkiä rehtorin seisovan ovella\ntarkastelemassa luokan menoa. Pitkän takin liepeet hulmusivat\nmolemmille puolille, selkä oli kumarassa, pää painui alaspäin, ja kuin\ntaikaiskusta taukosi melu rehtorin iskiessä terävät katseensa luokkaan.\nRangaistusta hän harvoin käytti, korkeintaan muutamilla nasevilla\nsanoilla oikaisi syyllistä.\n\nSamanlainen arvokas ilmiö hän oli opettajanakin. Istuen pää kumarassa\nja käsi otsalla kateederin takana hän VI luokalla terävästi selitteli\nesim. Apostolien tekoja, eikä kenenkään tällöin tehnyt mieli\nirvistellä, sillä sanat sattuivat syvästi sydämeen. VII ja VIII\nluokalla luimme U.L. Ullmanin dogmatiikkaa. Tämän vaikeatajuisen,\nuseista kuivakiskoisen aineen osasi Kihlman tehdä mielenkiintoiseksi\netevillä opettajalahjoillaan. Kun hän esim. puhui syvämietteisiä sanoja\nJeesuksen vuorisaarnasta ja sen soveltamisesta ihmiselämään, olivat\npoikien hermot jännittyneet aivan kireälle. Samalla kun hän oli terävä\ndialektikko, hän myöskin oli mainio kertoja; kun hän esim. tenhoavasta\nkuvaili Kristuksen kärsimyshistoriaa tai järkyttävästi esitti viimeisen\ntuomion tapahtumia, vallitsi luokalla syvä äänettömyys, ja ylevät\nraamatun totuudet painuivat iäksi mieleen.\n\nKihlmanin poliittinen fennomania ei millään lailla tullut näkyviin\nruotsalaisessa koulussa. Normaalilyseoon kuului myöskin yläluokkien\nsuomalainen osasto, mutta luultavasti Kihlmanin arvokas esiintyminen\nvaikutti, ettei muistaakseni mitään riitoja tai häiriöitä esiintynyt\nerikielisten oppilaiden kesken. Yhtä vähän ilmaantui riitaisuuksia\nsenjälkeen kun normaalilyseo joutui saman katon alle Alkeisopiston\nkanssa. Päinvastoin näkyi lähentymistä sillä tavoin, että molempien\nkoulujen konventtiluokat säännöllisesti olivat kutsutut vieraiksi\ntoistensa konventteihin. Muuta lähentymistä ei tietääkseni ollut, mutta\nrehtorin silmä valvoi, ettei hankauksiakaan syntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFilosofian alkeista luettiin yksinomaan logiikkaa VIII luokalla.\nAine oli paikoin vaikeatajuista, mutta samalla kertaa huvittavaakin\nhauskojen esimerkkiensä takia, varsinkin kun oli puhetta n.s.\nvirhepäätelmistä. Esim. »Sinä olet aasi, aasilla on neljä jalkaa, siis\nsinullakin on neljä jalkaa». Opettajana oli kuivahko, isopartainen\nnuori fil. tohtori ja dosentti Fritiof Perander. Hänen tuntinsa, joka\noli iltapäivisin — siihen aikaan luettiin myöskin 4—6 — olivat sitäkin\nkuivemmat, kun hänellä poikien tietämän mukaan oli vatsakatarri, joten\nhänellä pöydän takana istuessaan usein oli tuskia ja opetus muodostui\närtyisäksi. Kun myöhemmin luin hänen ihanan puheensa Kalevalan Ainosta,\nJyväskylän laulujuhlilta 1884, en ikinä olisi uskonut näin paljon\nrunoutta pulpunneen niin kuivista filosofisista aivoista. Peranderista\ntuli etevä pedagogiikan professori, mutta hän kuoli jo parhaassa\niässään, v. 1885.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian ja maantieteen opettajana oli aliluokilla pitkä ja\nkomeavartaloinen, vereväkasvoinen maisteri Elis Lagerblad, poikien\nkielellä »Bladen». Hän oli ankara herra, jonka tunnilla ei saanut\nhisahtaakaan, mutta etevyydellään hän sai aikaan erinomaisia\ntuloksia. Joukossamme oli nytkin vallattomia vesoja, joista muistan\nluokalle jääneen Munck-nimisen pojan. Eräällä tunnilla hän oli niin\nuppiniskainen, että muuten hillitty opettaja suuttui, kävi kiinni\ntakin kaulukseen ja tukasta raahasi kirkuvan ja vastahakoisen pojan\ntutisevien poikarivien ohitse toiseen huoneeseen. Mikä rangaistus\nhänelle tuli, luultavasti karsseri, en jaksa muistaa, mutta pian\nsen jälkeen hän hävisi näköpiiristämme. Historiassa Lagerblad\nvirkeästi ja eloisasti esitti vanhan ajan sankarityyppejä ja\ninnostavia tarutapahtumia. Maantieteessä hän jatkoi sitä työtä, jota\nluokkaopettaja Kockström jo ensi luokalla oli pannut alulle, ja teki\nsen niin selvästi ja havainnollisesti, että luulen harrastukseni\nmaantieteeseen periytyvän niiltä ajoilta lähtien.\n\nLagerbladin sijaisena hänen ollessaan ulkomailla oli yhden vuoden ajan\nmaisteri Oskar Hertzberg, reilu ja miellyttävä mies, joka samalla\nopetti ruotsia. Neljällä yläluokalla oli historianopettajamme etevistä\noppikirjoistaan tunnettu yliopettaja H.L. Melander, yleisnimenä\n»Gubben» (Ukko). Hän oli silloin jo vanha mies, 60 vuoden vaiheilla,\neikä siksi voinut ylläpitää kuria, niinkuin maine kertoi hänen tehneen\nnuorempina vuosinaan koulunopettajana Kuopiossa. Kun »Ukko» tuli\nluokkaan, pääsi vallattomuus irti. Hän kertoili mielellään ja hauskasti\nhistoriallisia kaskuja, mutta kun hän mielenkiintoisella kohdalla\nitse hymyili, ymmärsi luokka, että oli naurettava. Ja kyllä silloin\npäästettiin Barrabas irti! Kaikki hohottivat ja pitäen kättä suun\nedessä päästivät sellaisen intiaani-ulvonnan, että »Ukko» hätkähti ja\nsuuttui, silmät pyörien päässä. Samassa tuli hetkeksi haudan hiljaisuus\nluokkaan.\n\nPahinta oli, kun »Ukko» ei kylliksi hallinnut luokkaa, että\n»lunttausta» harjoitettiin runsaasti. Tuli käytännöksi, että muutamat\nvuorotellen lukivat läksynsä hyvin ja kertoivat pitkät pakinat »Ukon»\nmieliksi. Kun huonot joutuivat vuorolleen, oli luokalla ovelia\nkuiskaajia, jotka syntipukin takana istuen rauhallisesti supattivat\npitkän jakson opettajan mitään huomaamatta. Kuitenkin näyttää\n»Ukon» pedagoginen vaisto osuneen oikeaan arvosanoja annettaessa.\nYlioppilastutkinnossa, varsinkin maantieteessä, hän piti tiukalla.\nReppuja tuli että vilisi vuosilukuja kysyttäessä, ja maantieteessäkin\npiti kunnollisesti lukea kurssi, joka oli lopetettu jo IV luokalla.\n\nItse asiassa oli »Ukko» luokan suosiossa oikeamielisyytensä ja\nhyväsydämisyytensä takia. Parilla kysymyksellä hän sai selville, kuinka\ntarkkaan oli luettu. Minulle esim. tehtiin ylioppilastutkinnossa\nvain kaksi detaljikysymystä. Toinen kuului: »Mitkä ovat Thüringenin\npikkuvaltiot?» Toinen: »Mikä kansa asuu Libyan erämaassa?» Kun olin nuo\nvaltiot hyvin päntännyt muistiini ja jälkimmäiseen vastasin rohkeasti\n»Tibbos», oli ukko tyytyväinen, ja alaluokkien »kymppi» säilyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n1870-luvulla ei yleensä äidinkielen opetukselle kouluissamme\nannettu suurtakaan arvoa. Tietysti hyvä sisäluku oli saavutettava,\nja yläluokilla harjoitettiin ainekirjoitusta sen verran, että\nläpäistäisiin ylioppilaskirjoituksissa. Ruotsalaisessa normaalilyseossa\noli tämänkin aineen opetus järjestetty huolellisemmin.\n\nZ. Topeliuksen sittemmin niin suosittu »Maamme kirja» ei silloin vielä\nollut ilmestynyt, vaan sen sijaan luettiin sisäluvussa aliluokilla\nA.W. Gruben sekä A. Fryxellin historiallisia kertomuksia. Molemmat\nolivat sisällykseltään hauskoja, mutta en enää jaksa muistaa, mitä\nmenettelytapaa I luokan opettaja Kockström käytti tässä aineessa.\nTietysti oikeinkirjoitukseen pantiin paljon painoa kielessä, jossa\nesim. j-, v- ja s-äänteiden monet merkinnät tuottivat pojille\npäänvaivaa. Tätä taitoa vaati vielä ankarammin II luokalta lähtien uusi\nopettaja, ylempänä esitelty maisteri Elis Lagerblad.\n\nIII luokalla opetti sekä ruotsia että maantiedettä taas uusi\nopettaja, maisteri Oskar Hertzberg, hänkin etevä ja hauska alallaan.\nErikoisesti muistan Vänrikki Stoolin runoja luetun tällä luokalla. Ne\nvaikuttivat nostattavasti kaikelle jalolle alttiisiin pojansydämiin.\nIV luokalta alkoi muun ohella äidinkielinen ainekirjoitus. Lagerblad\noli palannut ulkomaanmatkaltaan ja antoi meille selvät ohjeet\naineiden rakentamiseen. Aiheet otettiin milloin historiasta, milloin\nkirjoitettiin »virtus»-aineita, s.o. vapaa-aineita. Tärkeäksi\ntunsin koko olentoni, kun kotona sain valmistaa ensimmäisen aineeni\n»Foinikialaisten värinkeksinnöstä» tai »Syysmarkkinat», mikä ainevihko\nvielä nytkin on tallessani.\n\nSiihen aikaan kirjoitin nimekseni ainoastaan A.J. Siegberg, jättäen\npois Alku-nimen, joka ruotsalaisessa koulussa tuntui joutavalta\npainolastilta. Aikaisemmin, kahdeksanteen ikävuoteen asti, olin\nKirvussa kulkenut Alku-nimellä, mutta ruotsikkomummoni ja -tätini\nalkoivat Helsinkiin tultuani nimittää minua Arthuriksi, ja tämä on\nsittemmin pysynyt arkinimenä läpi elämäni. Kun kuitenkin Lagerblad\njyrkkänä oikeinkirjoitusmiehenä vaatii että lainatut ristimänimet\nkuten Artur, Teodor, Berta, Tekla y.m. oli kirjoitettava ilman _h_:ta,\ntaivuin minäkin yläluokilla näin kirjoittamaan, ja se kirjoitustapa\non säilynyt läpi elämän. Järkeväksi tultuani en kuitenkaan maisterina\nhennonut Alku-nimeäni hylätä, vaan aloin fennomanian vaikutuksesta\nkäyttää kirjailijanimenä pikku teelmissäni ja sanomalehtikirjoituksissa\nsalanimeä Alku Siikaniemi, jonka jälkiosan sain isäni syntymäkodista.\n\nV luokalla, koska äidinkielessä ei silloin vielä ollut vakinaista\nopettajaa, saimme taas uuden opettajan, maisteri Axel Antellin, pienen,\npunaposkisen ja pirteän miehen, joka erikoisesti harrasti runojen\nluentaa. Siten Vänrikki Stoolin tarinat tulivat yhä mieluisemmiksi, ja\nväliin oli luokalla juhlahetkiä, kun opettaja tai joku taitava poika\ninnosta hehkuvin poskin lausui Wilhelm von Schwerinin, Sotilaspojan\ntai jonkun muun sytyttävän runon. Ne isänmaallisuuden siemenet, jotka\nRuneberg täten kylvi herkkiin sydämiin, määräsivät useimpien oikeus- ja\nisänmaallisuuskannan koko elämän ajaksi, mikä tuli näkyviin varsinkin\nsortovuosien oikeustaistelussa passiiviseen vastarintaan liittymisenä.\n\nVI luokalla palasi meille Lagerblad äidinkielen opettajana. Hän piti\nerittäin tarkkaa huolta luetun tekstin suullisesta esittämisestä sekä\naineiden jäsentelystä ja huolellisesta kirjoittamisesta. VII luokalla\nalkoi kirjallisuuden historia, jälleen Lagerbladin johdolla. Sepä vasta\noli hauska ja sytyttävä aine! Luimme K.V. Bremerin pientä oppikirjaa,\njohon ei ollut sullottu liikaa tieteellistä painolastia, mutta joka\noli täynnä eloisia pikkupiirteitä ja hupaisia kaskuja. Muistan,\nkuinka kotona kävelin edestakaisin lattialla lukien kirjailijain\nnuoruudenvaiheista, aivan kuin Tegnér lopulta kuluttaen kamarini\nlattian molempiin päihin syvennyksen ympärikääntyessäni. Olisi tehnyt\nmieli yrittää runokokeita itsekin, mutta rohkeus petti, varsinkin kun\nkonventin lehdestä kuuli luettavan monta sujuvaa runoa, esim. Edvard\nWestermarckin — sittemmin maailmankuulun tiedemiehen — luistavan\nkyvyn tuotteita. Julkaistunpa muutamia vuosia myöhemmin pienenä\nrunovalikoimana _Album utgivet av normallyceister_.\n\nKoulupoikarunoilijain mallina olivat siihen aikaan Runeberg,\nTopelius ja Wecksell. Muutamat kuitenkin pitivät Topeliusta\nliian hentomielisenä. Niin esim. Westermarckista _Den resande\nstudenten_ (Matkustava ylioppilas) oli liian romanttinen juttu,\nmutta esim. Runebergin _Barden_ (Runolaulaja) oli hänestä runouden\nhuippusaavutuksia. En myöskään uskaltanut yrittää suorasanaisia\nkirjoitelmia konventtilehteen, koska sellaisiakin mallikyhäyksiä\nsai kuulla, — Hj. Neiglickin loistavia esseitä, Westermarckin\ntieteellisempiä kyhäyksiä ja Aku Lindbergin (A.W. Lindberg) naurattavia\nhumoreskeja, joissa hän Vanhan Testamentin kielityyliä käyttäen\nhauskasti kuvaili opettajia tai toverielämää.\n\nLagerbladin opetus äidinkielessä jätti kehitykseeni pysyvät jäljet,\nja voin yhtyä professori Hugo Pippingin Lagerbladin 80-vuotisjuhlassa\nantamaan lausuntoon: »Lagerblad opetti meille järjestystä, selkeyttä\nja rakkautta äidinkieleen». Hän näkikin aineistamme tavatonta vaivaa,\nusein liikojakin. Siihen aikaan ei vielä riittänyt punamusteella tehty\nalleviivaus virheellisten sanojen tai lauseiden kohdalle, vaan opettaja\nkorjasi itse kaikki virheet, usein rivimääriä lisäillen, ja tuotti\nsiten itselleen turhaa työtä, jota oppilaat eivät osanneet arvostaa.\n\nKun yläluokilla pantiin paljon painoa kirjallisuudenhistorian\nopettamiselle, päinvastoin kuin nykyään, ei jäänyt paljonkaan aikaa\nkirjallisuuden lukemiseen koulussa. Varsinainen kirjallisuuden\nanalyysi, jolla nyt on keskeinen aseina äidinkielen opetuksessa,\noli silloin vasta orastamassa. En muista, että olisimme lukeneet\nmitään laajempaa teosta, kotimaisesta sen paremmin kuin Ruotsinkaan\nkirjallisuudesta. Mitä luimme, sen luimme kotona, jos sellaista oli\nsaatavissa. Konventin kirjastosta myös ahkerasti lainattiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsalainen normaalilyseo oli aikomaan siitä merkillinen laitos, että\nsiihen myöskin oli liitetty suomalainen osasto. Tämä lakkasi silloin,\nkun kenraali von Kothenin uuden koulujärjestelmän mukaan suomalainen\nnormaalilyseo siirrettiin Hämeenlinnaan v. 1872, josta lähtien vain\nentiset suomalaiset luokat jatkoivat toimintaansa rinnakkaisluokkina\nylioppilastutkintoon asti. Koska suhde molempien osastojen välillä,\nmikäli muistan, siihen aikaan oli veljellisen sovinnollinen, ei\nmyöskään suomenkieltä ruotsalaisella osastolla halveksittu, vaikka\nse olikin useimmille oppilaille visainen opetusaine. Ainoastaan ne\nharvat, jotka olivat suomalaisilta seuduilta kotoisin, loistivat\nkuin kiintotähdet toveripiirin taivaalla, lainaten valoansa alati\nkiertäville pikkuplaneetoille.\n\nSuomenkielen arvonantoon vaikutti luultavasti sekin seikka, että\nkoulun rehtori sekä useat opettajat olivat tunnettuja fennomaaneja ja\nettä suomenkielen opetus koko kouluajan oli hyvin pätevissä käsissä.\nI luokalla tätä ainetta opetti ennenmainittu luokanjohtaja Kockström,\nHiitolasta kotoisin oleva papinpoika, jonka etevä opettajataito oli\ntunnettu ja joka itse oli kirjoittanut lukemamme oppikirjan. Siitä\non ilmestynyt toistakymmentä painosta, joista viimeinen tohtori V.\nSolstrandin muovailemana yhä vielä pysyttelee ruotsinkielisen yleisön\nsuosiossa, uudenaikaista järjestelmää noudattavista suomenkielen\noppikirjoista huolimatta.\n\nII luokalla ilmestyi pikkupoikien ääreen roteva, vereväposkinen,\nlänkisäärinen maisteri J.H. Tranberg, joka luokkaan ilmestyessään\nkeinui kuin merimies painonsa alla ja silmälasiensa takaa tuimasti\ntarkasteli oppilaitansa. Hän oli taitava ja kuriapitävä opettaja,\njoka kohteli poikia oikeudenmukaisesti ja siksi saavutti pelokasta\nkunnioitusta. Oikeastaan hän oli leppoisa henkilö, mutta luokan edessä\nei sietänyt mitään koirankuria. Tranberg, lempinimeltä »Bisi», seurasi\nmeitä yläasteille saakka, antaen tukevan perustuksen suomenkielen\nmuotojen sokkeloiselle rakenteelle.\n\nVII luokalta opetti meitä ylioppilastutkintoon asti lyhytkasvuinen,\npyylevä ja pulleaposkinen maisteri F.W. Rothsten. Hän oli Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran tunnettu sihteeri ja siten suomalaisuuden\npylväitä. Poikien kesken hän oli hyvin kunnioitettu sekä\nopettajataitonsa että herttaisen olemuksensa takia, joka vaativana,\nmutta aina ystävällisesti hymyilevänä tummien silmälasiensa takaa\nhallitsi luokkaa ja sai sen tekemään työtä.\n\nRothsten kyseli perinpohjaisesti, mutta ei tahtonut loukata ketään.\nSiivekkäänä puheenpartena säilyivät poikien mielessä sanat: »_Sa'\nnu Lojander verkligen rätt!» — »Ja» — »Hur sa' Lojander?» — »Rätt._»\n[»Sanoiko nyt Lojander todellakin oikein?» — »Kyllä.» — »Miten Lojander\nsanoi?» — »Oikein.»] Arvonannon merkiksi hänellä oli liikanimenä »Pekka\nBång»; en tiedä mistä syystä hänet oli keskiajan piispaksi ristitty.\n»Bångens gyllene regler» (Bångin kultaiset säännöt) kulkivat kädestä\nkäteen ja olivat tosiaan kaikkia niitä kielellisiä ja lauseopillisia\nseikkoja valaisevia, joita ei ollut J.W. Jahnssonin silloin luetussa\nlauseopissa. Nämä olivat välttämätön apuneuvo ylioppilastutkintoa\nsuorittaville ja pelastivat monien heikon taidon kirjoituskokeen\nvaarallisista salakareista.\n\nUkko Rothsten oli koko ikänsä naimaton ja asui Kirjallisuuden Seuran\ntalossa, seisoen päivät pitkät työpulpettinsa ääressä. Hänen ahkerasta\nkynästään ilmestyi aikomaan etevä latinalais-suomalainen sanakirja sekä\nKalevalan kolmas painos, jonka selitykset ovat peräisin hänen rikkaasta\nsuomentaidostaan. Vanhoilla päivillä saattoi iltapäivin hämärässä nähdä\nhänen yksinäisenä kävelevän tai seisoskelevan Ritarihuoneenpuiston\nkäytävillä ystävällisesti kätellen entisiä oppilaita, jotka sattuivat\nhänen tiellensä. Käsittääkseni tämä oli ainoa virkistys, johon häneltä\nriitti aikaa herkeämättömältä kotityöltä taikka Kirjallisuuden Seuran\nasioilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun nuoruudessani oli latinankieli vielä lyseoissamme kaikista\naineista tähdellisin, kieliopetuksen a ja o, normaalilyseossa sitäkin\ntärkeämpi, kun siellä nuoret auskultantit saivat ohjauksensa elämää\nvarten. Tämän aineen opettajat olivatkin kaikki malliopettajia.\n\nI luokalla laski Kockström vankan pohjan latinankielessä. Oudon\nhauskalta tuntui, kun opin taivuttamaan _amo, amas, amat, amamus,\namatis, amant_ taikka _alauda cantat_ j.n.e. Kielen säännöllisyys ja\nkalskahtava kaiku hiveli korvaa, ja latinasta tuli minulle mieliaine\nläpi koulun; vielä yliopistossa luin siinä cum laude-kurssin.\nLatinankielen lukemisesta on ollut se vääjäämätön etu, että se\non laskenut vankan pohjan muille kielille ja samalla täsmentänyt\nsivistyskäsitteiden tärkeimmät termit.\n\nI luokalla luettiin Lindeqvistin oppikirjan I osa ja seuraavilla\nluokilla jatkettiin II:sta. Silloin saimme opettajaksi maisteri\nTranbergin. Hän oli yhtä taitava latinan kuin suomenkielen opettaja.\nHänen johdollaan luimme edelleen latinaa III ja IV luokalla, ja\nkurssiksemme tuli Comelius Nepoksen tunnettuja elämäkertoja antiikin\nsotapäälliköistä ja valtiomiehistä, — Aristideen rehellisyydestä ja\noikeamielisyydestä valtionhoidossa, Miltiadeen sotaisista urotöistä\nsekä Temistokleen kevytmielisestä, mutta samalla kunnianhimoisesta\nnuoruudesta, jolloin »Miltiadeen voitot eivät antaneet hänelle\nyörauhaa», kunnes hän itse kunnostautui Kreikan suurissa taisteluissa\npersialaisia vastaan.\n\nV luokalla saimme opettajaksi nuoren, hauskan ja etevän maisterin\nMathias (Matti) Hackzellin. Hackzell toi koulupojille uusia\ntuulahduksia yliopistomaailmasta, ja hänen olojaan seurattiin sitä\ntarkemmin, kun eräs tovereistamme, Axel Wahlfelt, asui hänen kodissaan.\nHackzellin ja luokkamme välille kehittyi mitä ystävällisin suhde. Tämä\nilmeni opinnoissa siten, että ahkerasti ja kiinnostuneesti seurasimme\nCaesarin historiaa _De bello gallico_, varsinkin Hannibalin kuuluisasta\nalppiretkestä. Myöskin Ellendt-Seyffertin kielioppi luettiin\nperusteellisesti, ja tulokset näkyivät onnistuneissa koekirjoituksissa.\n\nVain onneton Roslund joutui kerran kiinni omituisesta virheestä,\nkäyttäessään muotoa »_utrimque_» (molemmin puolin). Kun Hackzell ei\nymmärtänyt näin hienoa sanontatapaa Roslundin omaksi, kysyi hän,\nmistä R. oli tämän saanut. Mies hätääntyi ja sopersi sammaltaen:\n»_Aj jeschus, majischtern, ja’ trodde att de' kom från utrischkve_»\n(Herra jesta, maisteri, minä luulin sen tulevan nominatiivista\n_utrisque_). Kun tällaista nominatiivia ei latinankielessä ole, oivalsi\nHackzell, että sana oli saatu naapurin kirjoituksesta, ja Roslund\nsai rangaistuksen vilpistä. — Roslund kävi kerran minunkin luonani\nkysymässä latinan kirjoitusta myöhään illalla klo 9. Kun tätini kuuli\novelta koputusta ja meni kysymään, kuka siellä oli, tuli ovenraosta\narka vastaus: »_De' ä' hara en elev_» (se on vain oppilas), eikä sen\nenempää kuulunut. Kaikki arvasimme, ettei kukaan muu kuin Roslund voisi\nniin vastata. Ovi avattiin, ja pelokas nuorukainen päästettiin sisään\nsaamaan pyytämäänsä ohjausta.\n\nVälimme Hackzelliin olivat niin hyvät, että hänen keväällä erotessaan\nluokka lahjoitti hänelle muistoksi kultaisen kantasormuksen, josta taas\nkoituivat hauskat kahvi- ja rinkiläkekkerit hänen kodissaan. Myöhemmin\nHackzellista tuli Mikkelin lyseon latinankielen lehtori ja sittemmin\nsuosittu rehtori. Hän kuoli ennenaikaisesti jo v. 1894.\n\nLatinankielen opettajana luokilla VI—VII oli lehtori Axel Backman.\nBackman eli »Bacchus» oli ankara ja etevä opettaja, jonka opetus\njätti varmat jäljet, mutta samalla hän oli joviaalinen herra, jonka\nhumoristiset tekstinselitykset usein herättivät naurua. Hänen aikanaan\nluettiin Vergiliuksen vaiherikasta _Aeneistä_. Siinä koulupoikia\nerikoisesti huvitti Kartagon kuningattaren Didon rakkausseikkailu\nluolassa. Lisäksi luettiin muutamia Ovidiuksen vaikeatajuisia\n_Metamorfooseja_, joissa käsiteltiin klassillisia jumalaistaruja. Ne\nolivat sekä muodoltaan että sisällykseltään mielenkiintoisia, vaikka\nme koulupojat emme tähän puoleen liioin kiinnittäneet huomiotamme.\nSuorasanaista luimme VI ja VII luokilla useita Ciceron puheita,\nkuten _Pro Archia poeta_ ja »juonenpunoja Catilinaa vastaan», josta\nvielä muistan alkulauseen: _Quousque tandem abutere patientia\nnostra, Catilina_, sillä siitä tuli siivekäs lause koulupoikien\nkesken. Vergiliuksesta osasimme myös säkeitä, mutta nyt muistan vain\nensimmäisen sointuvan säkeen: _Ille ego, qui quondam gracili modulatus\navenat_.\n\nErikoisesti huomattavia olivat »Bacchuksen» runomuotoiset käännökset\nruotsinkielelle mehevien käänteillensä ja pateettisen lausuntansa\ntakia. Backmanin ja luokan suhde oli koko ajan hyvä, sillä »Bacchus»\nymmärsi nuorisoa. Joku riuduttava tauti oli aikaisemmin aiheuttanut\nhänelle halvauskohtauksen ja kalvoi yhä edelleen hänen elinvoimaansa,\nniin että hän jo v. 1888 siirtyi Styks-joen yli Elysionin aurinkoisille\ntanterille.\n\nVaikka sen ajan oppikirjat olivat metodiltaan yksitoikkoisia, ainaista\nkäännöstä latinasta äidinkieleen ja äidinkielestä latinaan, oli\njärjestelmä johdonmukaista etenemistä helposta vaikeampaan ja kielen\nloogillinen rakennelma niin perin selvää, että siitä oli apua muidenkin\nkielten opetuksessa. Myöhemmin jouduttuani itse kielenopettajaksi\nvuoroin ruotsin-, vuoroin suomenkielen, olen huomannut latinan\ntiedoistani selviä tukikohtia muihin kieliin verrattaessa, —\npuhumattakaan lukuisista sivistyssanoista, jotka jo nuoruudesta\njäivät pysyväksi omaisuudeksi, helpottaen elämässä tarvittavien\nsivistyskäsitteiden selventämistä.\n\nVIII luokalla saimme ensi kerran opettajaksi etevänä pedagogina\ntunnetun yliopettaja C.J. Lindeqvistin. Hänen alkeiskirjansa _Latinsk\nelementarbok_ olimme jo aliluokilla päntänneet päähämme. Tämä selkeä\noppikirja oli minusta ollut yllättävän hauska tuttavuus.\n\nLindeqvistillä oli harvinainen taito keskittää opetuksensa tärkeimpään\nja lisäksi miellyttävän muhoileva tapa kohdella yläluokkien arvostaan\nherkkiä oppilaita, vaikkakin ääni väliin särähteli myöhään valvotun\nyön seurauksena. Hän istui nimittäin mielellään Kockströmin ja muiden\nystävien kanssa Kappelissa tai muissa ravintoloissa, ja silloin hänen\nseurataitonsa puhkesi oratooriseen lentoon, usein päätyen loistavasti\nimprovisoiduiksi puheiksi, joissa latinankieli kajahteli kuin Ciceron\nhuulilta.\n\nMyöhemmin L. julkaisi myös kreikan kieliopin, josta tuli ensimmäinen\nja paljon käytetty apuneuvoni kreikankielen opintoihin yliopistossa.\nKandidaatiksi tultuani hän osoitti minulle suurta suopeutta, ja hänen\npuoltosanaansa saan kiittää siitä, että jo toisena maisterivuotenani,\nv. 1887, sain haltuuni koko ruotsinkielen opetuksen Hämeenlinnan\nlyseossa, jonne sitten jäin kymmeneksi vuodeksi. Sillä aikaa hän vielä\nv. 1895 oli läsnä suomenkielen-kokeissani entisessä koulussani, jolloin\nhänen ehdotuksestaan sain »laudaturin». Vilpittömäksi suruksi minulle\nja monille oppilaspolville L. kuoli jo v. 1901.\n\n       *       *       *       *       *\n\nV luokalta alkaen oli siihen aikaan oppilasten valittava venäjän-\nja kreikankielen välillä. Venäjänopintoni, joita oli kestänyt kolme\nvuotta, päättyivät siis tähän. Ainoastaan pieni vähemmistö valitsi\nkreikankielen, niiden joukossa luokan etevimmät, ennenmainitut\nCollan ja Hällström. Meidät sijoitettiin kreikan tunneiksi pieneen\nkellarikerroksen kammioon, jonne asti opettajien valvonta, n.s.\n»kustodieeraus», ei ulottunut. Nämä tunnit muodostuivat erikoisen\nkodikkaiksi. Naapureita ei ollut muita kuin vahtimestari Sundströmin\n»höyli» pariskunta.\n\nKreikassa oli meillä koko ajan opettajana ennenmainittu latinanlehtori\nAxel Backman. Hän oli yhtä etevä tässäkin aineessa. Ksenofonin\n_Anabasiksen_ jälkeen, joka eloisasti kuvaa 10,000 kreikkalaisen\npaluuta Aasian sodista, luettiin perusteellisesti kuusi laulua\nHomeroksen _Iliadista_, värikäs kuvaus Troijan piirityksestä\nsekä Hektor-sankarin ja hänen puolisonsa Andromakhen liikuttava\nhyvästelykohtaus tehosivat herkkään mieleen. Muutamat toverit osasivat\nulkoa »skandeerata» pitkät säkeet Homeroksen kaiukasta kieltä. Eräs säe\njäi iäksi korviin: »_Uk agathon polykoiraniee, heis koiranos estoo_»\n(ei ole hyvä monivaltaisuus, yks valtias olkoon), josta pojat saivat\nväännöskäännöksen: »Ei hyvä oo monikoiraisuus, yks koirana olkoon».\n\nBackman oli nopsa ennätyksen mies. Siten ehdimme vielä VIII luokalla\nkurssin ulkopuolelta lukea Sofokleen »_Aias_»-draaman, jonka jatkoksi\naikoinaan Runeberg kirjoitti jalon teoksensa _Salamiin kuninkaat_.\n\nKreikankielen alkuopetus oli Backmanin johdolla siksi pätevää, että\nyliopistossa kävi helpoksi jatkaa opintoja Hellaan komeasointuisessa\nkielessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksankielen opetuksessa oli kirjavat vaiheet. Jo IV luokalla sain\netevän opettajan, sittemmin professori F.W. Gustafssonin. Silloin\nluimme yliopiston saksankielen lehtorin Hermann Paulin lukukirjaa ja\nkielioppia, saman miehen, joka sittemmin julkaisi Kantelettaresta\nsaksankielisen käännöksen.\n\nGustafsson sekä piti pojille kuria että opetti jo alkeita\nsystemaattiseen ajatteluun. Hän antoi meidän kotona valmistaa nominien\nja verbien pitkät taivutusluettelot. Tällöin ensi kertaa muistan\nkokeneeni filologisen ajattelun viehätystä, johon jo latinan opetus\noli laskenut pohjan. V luokalla saimme uuden opettajan, kuivahkon\ntohtori G.O.J. Ranckenin. Hän oli jo harmaapartainen vanhus ja jonkun\nverran omituinen. Esimerkiksi hänen harmaa takkinsa oli samannäköinen\nulkoa kuin sisältäpäin: sisäpuolellakin oli taskut ja napit, niin että\ntakki voitiin kääntää toisin päin milloin hyvänsä. Muuten hän oli\nhyväntahtoinen, niin että lukeminen ei poikia pahoin rasittanut. Hänen\naikanaan jatkettiin Paulin jo mainittua lukukirjaa.\n\nVI luokalla antoi opetusta vanha, harmaasta parrasta muhoileva ja\nystävällinen ukko C.J. Lindberg. Hän oli taitava opettaja, mutta ei\nsaanut aikaan suurempia tuloksia, ehkä hyväntahtoisuutensa takia. — VII\nluokalla saimme opettajaksi aivan nuoren maisterin, sittemmin kuuluisan\nprofessorin ja valtiomiehen J.R. Danielsonin (Danielson-Kalmari).\nHän tarttui taitavin käsin opetukseen ja sai pojat innostumaan\n_Wilhelm Telliin_, jonka ylevän runoelman ensi säkeet »aurinkoisesta\nkylpyrannasta» yhä vieläkin korvissani helkähtelevät. Meille\nvahingoksi hän erosi jo kevätlukukauden alussa, mennäkseen ulkomaille.\nKevätlukukaudella tuli taas uusi opettaja, tohtori Zetterman, ennestään\nmatematiikan- ja fysiikanopettajamme; hän ei kyennyt puhaltamaan\noikeata innostusta saksan opiskeluun. Väliaikoina saattoi joskus itse\nrehtori Kihlman, joskus Lindeqvist antaa hajatunteja, mikä sekin\ntodistaa normaalipedagogien monipuolisia lahjoja.\n\nVIII luokka toi mukanaan uuden ajan tuulahduksen. Silloin astui luokan\neteen, luullakseni ensi kertaa normaalilyseon annaaleissa, pitkä,\nsolakka, hempeä ja rakastettava neitonen Edla Winberg, myöhemmin\nprofessorinrouva Freudenthal. Pojissa tämä uusi ilmiö herätti osittain\nhämminkiä, osittain ihastusta. Kavaljeerit joukossamme heti osasivat\nottaa oikean asenteen, lukemalla aluksi tarmonsa takaa, niin että\nsaavuttivat hänen suosionsa. Näihin kuului muutamia luokan heikompia\nja laiskempia oppilaita, jotka siten alusta pitäen hankkivat itselleen\nhyvät numerot. Luokan jurommat ainekset eivät reagoineet samalla\ntavalla, vaan pikemmin paheksuivat tällaista silmänpalvelusta, joka\nsaattoi nuoren, kokemattoman opettajan turvautumaan »fiideksiin»,\nhuomaamatta ansiokkaampien aina tasaista työntekoa.\n\nPojat mielellään saattoivat hänet hämilleen. Kun esim, _Hermann und\nDorotheaa_ luettaessa sattui joku arkaluontoinen rakkauskohtaus,\npunastui nuori opettajamme neitseellisesti poikien mielihyväksi. Joka\ntapauksessa neiti Winberg viimeisen kouluvuotemme aikana säilytti\nluokan suosion miellyttävällä olemuksellaan, höllästä kuristaan\nhuolimatta. Hänet tapasin myöhemmin elämässä eri tahoilla, ja vanha\nsuopeus entisiä oppilaita kohtaan oli hänellä säilynyt himmentymättä.\nEttä joka vuosi tapahtuva opettajien vaihto vaikutti jossakin määrin\nhäiritsevästi saksankielen opintoihin, sen sain myöhemmin huomata,\nmutta muutamien etevien opettajien ansiosta oli tässäkin aineessa hyvä\npohja laskettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1872 annetun koululain mukaan oli venäjänkieli lyseoissamme\nmäärätty pakolliseksi aineeksi luokilla II—V, yläluokilla muuttuen\nvaihtoehtoiseksi kreikan kanssa. Venäjänkielen alkeita opetti\netevä, mutta vaativa maisteri E.W. Palander, myöhemmin Hämeenlinnan\nsuomalaisen normaalilyseon venäjänkielen lehtori. Hänen johdollaan\nluimme Palanderin lukukirjaa ja opimme sekä ääntämisen että kieliopin\nkannalta koko hyvin tätä vaikeaa kieltä. Vielä nytkin, vaikken ole\nollut venäjänkielen kanssa tekemisissä 60 vuoteen, muistan monet\nhauskat sanat ja otsakkeet ulkoa.\n\nJo seuraavana vuonna siirtyi Palander Hämeenlinnaan, ja nyt saimme\nomalaatuisen, toisille hauskan, toisille ikävän opettajan Mikael\nSmirnoffin, poikien kesken »Smiri» tai »Mischa». Hän oli aivan\nnuori, parraton mies, Esplanadilla usein nähty ja Kappelissa istuja.\nMinun muistissani hän säilyy epätasaisena opettajana. Väliin hän oli\nloistotuulella; silloin opetus kävi luistavasti ja hauskoja kaskuja\nsinkoili. Toisin vuoroin, luultavasti »viftin» jälkeen, hän oli äreä,\nei viitsinyt opettaa, vaan moitiskeli luokan heikompia aineksia.\nYläluokilta hänestä kerrottiin paljon sukkelia, meheviä juttuja, jotka\nkuitenkin olen unohtanut, kun en silloin ollut hänen oppilaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n1870-luvulla oli ranska lyseoissamme vapaaehtoinen aine. Koska\nharrastin kieliä, en hennonut jättää sitä lukematta, vaikka työtä\nyläluokilla muutenkin oli riittävästi, varsinkin matematiikassa. Meillä\noli onni V luokalla saada opettajaksemme Lausannesta kotoisin oleva\nranskalainen L.G. Biaudet. Hän oli erittäin taitava kielenopettaja\nja piti huolta yhtä paljon ääntämisestä ja kieliopista kuin\ntekstinluvusta. Ploetzin kieliopin rinnalla luimme laajaa tekstikirjaa\n_Chrestomathie française_, jonka oli kirjoittanut sveitsiläinen\npedagogi ja kirjailija Vinet. Hänen muistopatsaansa tapasin 30 vuotta\nmyöhemmin Lausannessa, käydessäni kasvatusopillisella stipendimatkalla.\n\nRanskan tunneilla ei ollut kuin kourallinen poikia, mutta sitä\nparemmin opimme. Todisteeksi siitä tahtoisin mainita, että kun 1905\nkävin mainitulla opintomatkallani Sveitsissä ja Pariisissa, enkä\nollut ranskaa opiskellut muuta kuin koulussa ja sitten lyhyen aikaa\nottanut Helsingissä ranskankielen puhetunteja, kuitenkin matkallani\nselvisin välttävästi, sekä keskustelussa että kouluopetustunneilla\nkäydessäni. Biaudet oli varmaan parhaita kielenopettajiani, mutta niin\nrasittunut ylenmääräisestä työstä, että pojatkin sen huomasivat hänen\nväsähtäneistä ilmeistään aamupäivän viimeisillä tunneilla. Hän ylläpiti\nvaivattomasti hyvää kuria, mutta joskus hänkin suuttui. Silloin hän\nsaattoi sorahtavalla äänellä lausua: »_Jag straffar inte ofta, men när\njag straffar, straffar jag duktigt_» (en usein rankaise, mutta kun\nrankaisen, niin rankaisen ankarasti). Biaudet oli samalla yliopiston\nranskankielen lehtori ja kuoli aikaisin luultavasti liiallisen työn\nponnistuksista, v. 1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAritmetiikkaa opetti I luokalla terävästi, vilkkaasti ja nasevasti\nKockström. Hän antoi varmat perusteet tässä tärkeässä aineessa niinkuin\nmuissakin. II luokalla astui pikkupoikien eteen lyhytkasvuinen,\npyylevä, hyvänahkainen herrasmies, yliopettaja A.F. Laurell. Luokka\nhengähti helpotuksesta, kun tuo muhoilevan ystävällinen opettaja otti\nmatematiikan ohjakset käteensä Kockströmin jälkeen. Hän sai nimekseen\n»Megan», koska aina l:n sijasta äänsi g:n (esim, ruotsin sanassa\n»mellan»).\n\nTaitavasti, mutta flegmaattisesti hän sitten jatkoi matematiikan\nopetusta V luokkaan asti, saavuttaen poikien suosion ja kunnioituksen.\nEsimerkkinä siitä voin mainita, että III luokalla pojat saivat päähänsä\neräänä markkinapäivänä ostaa ison rusinarinkilän, joka sitten joukolla\nvietiin Laurellin asuntoon lähelle koulua ja lahjoitettiin hänelle joko\nsovintouhriksi jostakin luokalla tehdystä kepposesta taikka ehkä vain\nerikoisen myötämielisyyden merkkinä. Ukko muhoili tyyneen tapaansa\nja kutsui pojat sisälle hienoon salonkiinsa, sillä hän oli varakas\nvanhapoika. Vähän ajan perästä höyrysi suuri kahvipannu ruokasalissa,\nja tuossa tuokiossa oli koko rinkilä syöty parempiin suihin, niin että\nukolle jäi tuskin palaakaan. Mutta suurtyö oli suoritettu, ja luokan ja\nopettajan hyvät välit lujittuivat vuosi vuodelta.\n\nVI luokalla saimme opettajaksemme komean ja lahjakkaan lehtori\nAlexander Strengin. Hän oli uljasryhtinen, suippopartainen,\ntuuheatukkainen mies, joka väliin innostuessaan pyyhkäisi komeaa\ntukkaansa taaksepäin. Hän opetti sekä geometriaa että algebraa. Muistan\nerikoisesti sen loogillisen selvyyden, jolla hän valaisi geometrian\nteoreemoja. Tuntui kyllä siltä kuin hän olisi enemmän tavoitellut\nmuodollista loisteliaisuutta kuin älyn terävyyden kehittämistä,\nmutta joka tapauksessa hänestä jäi mieleen pirteän, eloisan ja\nystävällisen opettajan kuva. Sama mies opetti myöskin suomalaisella\nosastolla ja myöhemmin Alkeisopistossa matematiikkaa ja tuli lopulta\nKouluhallitukseen paljon puuhaavaksi matematiikan ylitarkastajaksi.\n— VII luokalla tuli taas uusi opettaja — nuori, miellyttävä ja\nselkeäajatuksinen tohtori F.L. Zetterman, josta on jo aikaisemmin ollut\npuhetta. Hän oli meillä vain yhden vuoden matematiikan ja fysiikan\nopettajana ja kuoli jo aikaisin.\n\nVIII luokalla vihdoin tuli Laurellin kuoleman jälkeen yliopettaja, tri\nE.J. Mellberg, matematiikan, fysiikan ja trigonomerian opettajaksi.\nPojat käyttivät hänestä nimeä »Tutlingen», en ymmärrä mistä syystä.\nHän oli lyhyt, hintelä, vilkas ja kimeä-ääninen herra, jolla oli\npitkät viikset ja kultasankaiset silmälasit. Luonteeltaan hän\noli herttainen ja ystävällinen. Trigonometriassa hän oli taitava\nopettaja, koska muistan ylioppilastutkinnossa suorittaneeni pari\nsellaista tehtävää, kun taas matematiikka ja fysiikka tuottivat\nvaikeuksia monien opettajavaihdosten takia. Fysiikassa hän kai myös\noli etevä, sillä myöhemmin häneltä ilmestyi paljon käytetty fysiikan\noppikirja. Sittemmin tapasin hänet vielä Kasvatusopillisen yhdistyksen\npuheenjohtajana, jossa toimessa hän osoitti pirteää harrastusta, vaikka\nsortovuosien takia opettajain osanotto oli laimeaa. Hän kuoli jo 1905.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasvi- ja eläintiedettä ei vielä pidetty samassa arvossa kuin\nnykyään. Poikien tiedot ja harrastukset olisivat tällä alalla varmaan\nsupistuneet paljon vähempään, ellei normaalilyseon keskiluokilla olisi\nollut niin etevä ja ankara opettaja kuin lehtori K.J.W. Unonius,\npoikien kesken »Nisseksi» nimitetty. Hän herätti jonkunlaista\ninnostusta kesäiseen kasvienkeräämiseen, sillä ei ollut helppo syksyllä\npalata kouluun ilman säädettyä alinta kasvimäärää, muistaakseni ensin\n50 ja lopulta 200 kasvia II:lta VI luokalle asti. Eikä juuri kukaan\nuskaltanut käyttää monta vieraista herbarioista lainattua kasvia.\n\nYhtä ankarat olivat eläinopin tunnit. Kun muutamat V luokan oppilaat\nyrittivät pienestä luonnontieteellisestä kokoelmasta erotella vaikeita\nlintulajeja toisistaan allaolevan palikan eli »klossin» muodosta tai\nnilviäisiä ympäröivän lasitölkin eli »purkin» ulkoasusta, sai hän\npian luokalla kuulla ivallisen sutkauksen: »Sinäpä näytät enemmän\nharjoittavan klossologiaa ja burkologiaa kuin zoologiaa.»\n\nVaikka Unonius kouluaikana tuntui pelottavalta, osoittautui hän\nmyöhemmin tavatessani erittäin lempeäksi ja hienostuneeksi mieheksi.\nHän asui vuosina 1897—99 naapuritalossa Katajanokalla, ja tapasin hänet\nsekä kodissaan että rouva Thérèse Hahlin, kälynsä, laulupiirissä,\njoka silloin tällöin kokoontui eri perheissä, usein Z. Topeliuskin\nvieraanansa.\n\nUnonius julkaisi hyvällä menestyksellä sekä kasvi- että eläinopin\noppikirjan, joista jälkimmäistä luettiin jo minun aikanani. Kasviopissa\nkäytettiin J.V. Alceniuksen »flooraa», jonka mukaan myös kasveja\ntutkittiin. Kun on puhe eläintieteen oppikirjasta, johtuu mieleeni pari\nkaskua ennenmainitusta A.S. Roslundista, joka ensimmäisenä oli jäänyt\nVI luokalle, tullen siten luokkatoverikseni.\n\nHän ei ollut loistokyky eläintieteessä sen paremmin kuin muissakaan\naineissa. Kerran hän välitunnilla asteli luokan sivukäytävällä\nkiihkeästi edestakaisin päntäten kirjasta konemaisesti lauseen alkua\n»_Stören är en fisk, stören är en fisk, aj jessus ändå, va' de'\nä' svårt_» (sampi on kala, sampi on kala, ai jesta sentään kuinka\nvaikeata). Nämä sanat tulivat sitten koulupoikien huulilla siivekkäiksi\nsanoiksi, kun Roslundin _r_-äänne pahasti sorahti ja _s_ sammallettiin\nesille häälyen _l_:n ja _sh_-äänteen välillä. Toisena kertana meillä\noli eläintieteessä pelätyt kirjalliset kokeet. Roslund ähkyi ja\ntuskaili pulpettinsa ääressä. Kun Nisse tapansa mukaan kulki ympäri\nluokkaa tähystäen silmälasiensa takaa, harjoitettiinko jossakin\n»lunttausta», joutui hän myöskin Roslundin kulmalle ikkunan ääreen.\nRoslund säikähti ja kätki avatun kirjansa nopeasti pulpettiin. Nisse\nkysyi purevan ivallisesti, mitä Roslund puuhasi. Tämä hämmentyneenä\nvastasi: »Aj jessus, magistern, aj jessus, magistern, int’ lunta' ja',\nja' så' bara efter var Caprimulgus häckar_» (ai jesta, maisteri, aj\njesta, maisteri, en minä luntannut, katsoin vain, missä kehrääjälintu\npesii).\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiirustuksessa oli minun aikanani opettajana Elis Lagerblad, sama\nmies, joka opetti maantiedettä ja ruotsia. Erikoista halua en tähän\naineeseen koskaan tuntenut enkä myös mitään kykyä osoittanut. Kuuluin\nnoihin epämääräisiin keskitason oppilaihin, jotka tekivät työnsä\nvelvollisuudentunnosta. Lagerblad oli tässäkin aineessa taitava\nopettaja, mutta tunsin aina heikkouteni sekä piirtämisessä että\nperspektiiviopissa. Sitä oudommalta on minusta tuntunut, että yksi\ntyttäristäni on tullut taidemaalariksi ja toinen osoittanut taipumusta\nkuvanveistoon. Tämä ei olekaan minun perintöäni, vaan vaimoni suvussa\non moni osoittanut silminnähtävää luontumusta sille alalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos piirustus oli minusta ikävä aine, oli laulu sitä hauskempi.\nOlin keskiluokilla saanut jonkun verran pianonsoiton harjaannusta\nja jatkanut sitä rehtorin määräyksestä virsien soitolla koulun\nrukoushetkinä. Tämä musikaalinen pohja oli suureksi avuksi\nlaulutunneilla.\n\nAliluokilla oli opettajana tunnettu laulumies, maisteri Taavi Hahl,\njoka sai pojatkin innostumaan lauluun. Erikoisesti muistan ne hupaiset\nhetket, jolloin keräännyimme prof. Aspin voimistelusaliin Mariankadun\n4:ään, missä siihen aikaan yhteisharjoituksia pidettiin. Adventtia\nvarten harjoitettiin säännöllisesti Hosiannaa Nikolainkirkossa\nlaulettavaksi. Minulla oli korkea, heleä sopraano, ehkä perintönä\näidiltäni, mutta kun yläluokilla alkoi konventinlaulu, olin heti\nmukana, vaikka en ollut kunnollisesti selvinnyt äänenmurroksesta.\nLauloin ensi bassoa kvartetissa, mutta äänen entinen mehevyys oli\nkadonnut.\n\nKuitenkin antoi minulle musikaalinen pohja etusijan nuottien\nvarmassa tuntemisessa ja siitä johtuvassa laulunvarmuudessa. Otin I\nbassona osaa kvartettilauluun, jossa I tenorina oli Kalle Sjöman,\nennenmainitun soitonopettajani veli, II tenorina Gabriel Lagus,\nerinomaisen musikaalinen toveri naapuritalostani, ja II bassona Georg\nWilenius, komeaääninen, mutta ei tarkkakorvainen laulaja. Me kaikki,\npaitsi Sjöman, joka jätti laulun sikseen, jouduimme ylioppilaina,\nkukin vuorostamme unelmiemme luvattuun maahan, silloin kuuluisaan ja\nsuosittuun M.M.-laulukuntaan.\n\nTämän ohella kuuluimme yläluokilla koulun sekakuoroon sellaisten\nopettajien kuin Nils Kiljanderin ja Martin Wegeliuksen johdolla.\nJälkimmäisen aikana lauloimme monta sievää sekakuorolaulua hänen\ntoimittamastaan kokoelmasta _Från när och fjärran_, joka siitä lähtein\non säilynyt tallessani kalliina nuoruudenmuistona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoimistelu pääsi nuoruudessani yhä huomatumpaan asemaan. Luonnollisesti\npoikia aina ovat huvittaneet reippaat liikkeet, pallonlyönti ja muut\nleikit sekä ulkourheilu. Minun luokallani sattuikin miltei koko\nkouluajan olemaan opettajana innokas, etevä ja hauska opettaja,\nmaisteri Mauritz Waenerberg, liikanimeltään aina »Mowitz». Hänen\nreippailla otteillaan oli tavaton kyky saavuttaa poikien suosio, ja\ntuntui siltä kuin hän olisi ollut vanhempi toveri.\n\nKoska haluni ei oikeastaan vetänyt sinne päin, olin muutamissa vapaissa\nja sauvaliikkeissä jotensakin kömpelö, mutta hyppyleikeissä, varsinkin\n»plintin» yli hypättäessä, olin mielestäni aika pukari. Waenerberg\nopasti meitä myöskin ulkoilmaurheiluun. Olin innokas osanottaja\nesim, pallonlyöntiin »_tre slag och ränna_», jota harjoitettiin sekä\nkotipihoissa että Kaisaniemessä tai Hietalahden torilla; tämä oli\nsiihen aikaan laaja, rakentamaton ja koillinen alue Albertinkadulta\nrantaan saakka. Siellä oli illan hämärtyessä kuitenkin vähemmän\nhauskaa, koska usein eri koulujen oppilaat joutuivat käsikähmään taikka\ntoisin vuoroin yhteisenä rintamana ilmisotaan katupoikien tai kisällien\nkanssa. Vaarallista tämä leikki oli siitä syystä, että nämä sen ajan\nhuligaanit toisinaan turvautuivat kivien linkoamiseen, jota uhmasivat\nainoastaan väkevimmät meidän joukossamme.\n\nToinen suosittu urheilu oli silloin luistelu. Kun marraskuun\nensimmäiset kylmät alkoivat ja Töölön lahti aluksi jäätyi, oli\nkoulupojilla kuumeinen halu päästä luistimiaan koettamaan. Töölön\nlahtea ulottui silloin vielä pitkä taival nykyisen asematalon ja\npostitalon liepeille, joten kaasutehtaan kapeata katua pitkin pian\njouduttiin jäätikön reunaan. Siellä oli reipasta tehdä temppuja ja\nluistella kilpaa, vaikka nenää nipisti ja sormet kohmettuivat. Aluksi\nluisteltiin myös Kaisaniemen pienellä lammella, johon kuitenkin\nkyllästyttiin, koska siinä oli liian ahdas liikkuma-ala.\n\nHiihtämistä en muista kouluaikanani juuri ollenkaan harjoitetun\nHelsingissä. Siten minunkin sukseni tulivat käytäntöön vain joululomina\nkotipuolessani Kirvussa. Nykyajan yleisiä urheilulajeja — jalkapalloa,\ngolfia, bandypeliä, kiekonheittoa, nyrkkeilyä, painia — ei siihen\naikaan Suomen koulupoikamaailmassa vielä tunnettu eikä siis sitä\nkilpailukiihkoa, joka on nykyajalle ominainen piirre, mielestäni\nliikoihinkin menevä.\n\n\n\nUusi koulutalo Ratakadun 2:ssa\n\n\nKun vuoden 1872 uuden koululain perusteella suomalainen normaalilyseo\nperustettiin Hämeenlinnaan, syntyi koko maan suomenkielisessä\nväestössä tyytymättömyyttä valtiomahdin toimenpiteen johdosta.\nOlihan ruotsalaisen normaalilyseon suomalaisella osastolla ollut\nriittävä määrä oppilaita, eikä ollut mitään järjellistä syytä siirtää\nsuomalaista opinahjoa pois pääkaupungista. Se oli kielikiihkon\naikaansaama järjestely ja käsitettiin taisteluhansikkaaksi kasvavaa\nsuomalaisuutta vastaan.\n\nSyntyi yleinen innostus koko maan suomalaisessa väestössä, jotta\nsaataisiin Helsinkiin yliopistoon vievä suomenkielinen oppilaitos\npoissiirretyn sijaan. Täten syntyi n.s. Suomalainen alkeisopisto, joka\nalusta alkain, v:sta 1872, sai riittävän määrän oppilaita ja siten\naloitti toimintansa. Nyt ruvettiin yli maan keräämään varoja oman\nrakennuksen aikaansaamiseksi uudelle oppilaitokselle vapaaehtoisin\nlahjoin. Jo syksyllä v. 1878 vihittiin Ratakadun 2:ssä uusi\nAlkeisopiston talo toimeensa innostuneen mielialan vallitessa.\n\nUusi rakennus oli kolmikerroksinen ja siksi laaja, että Alkeisopiston\nkuusi luokkaa täyttivät vain puolet rakennuksesta. Silloin siirrettiin\nsyksyllä v. 1878 saman katon alle, talon oikeanpuoliseen sivustaan,\nkoko ruotsalainen normaalilyseo, jonka yhteydessä olleiden suomalaisten\nluokkien viimeiset oppilaat olivat edellisenä keväänä tulleet\nylioppilaiksi. Täten me VII-luokkalaiset jouduimme samanaikuisiksi kuin\nAlkeisopiston korkein luokka ja pääsimme sen mukana ylioppilaiksi 1880.\n\nAlkoi uusi kausi normaalilyseon elämässä. Työskentelimme saman\nkaton alla suomalaisen opiston kanssa, mikä seikka olisi voinut\ntuottaa hankaluuksia erikielisten koulupoikaryhmien kesken. Mutta\nkoska suomalainen osasto oli jo pitkät ajat työskennellyt rinnan\nruotsalaisen kanssa, niin ehkä yhteiset perinteet vaikuttivat, ettei\nmyöskään alkeisopistolaisten kanssa tietääkseni syntynyt mainittavia\nriitaisuuksia tai yhteenottoja. Ehkä osaltaan yhteisymmärrykseen\nmyöskin vaikutti molempien rehtorien järkevä johto. Meidän rehtorimme,\nAlfred Kihlman, oli tunnettu fennomaani, ja opettajistossa oli\nmuita samanmielisiä, joten silläkään taholla ei päässyt ilmenemään\nnyrpeämielisyyttä toista koulua kohtaan.\n\nKun helmikuussa 1936 ennen vanhan talon repimistä Kasarminkadun\nvarrella uusi omistajisto Ahlström & C:o oli järjestänyt muistojuhlan\nentisen normaalilyseon oppilaille, tulkittiin tod. valtioneuvos Aug.\nRamsayn aloitteesta entisten koulupoikien mielialaa pienissä puheissa,\njolloin sekä valtioneuvos Ramsay ruotsalaisen osaston puolesta että\nsenaattori Otto Stenroth suomalaisen osaston edustajana vakuuttivat,\nettei mitään keskinäisiä riitoja ilmennyt eri osastojen kesken, vaan\npäinvastoin tarpeen tullen muodostettiin yhteisrintama kahakoissa\nkatupoikien kanssa.\n\nNäin vietettiin siis kaksi viimeistä kouluvuottani yhteissovussa\nerikielisten ryhmien kesken, vaikka tosin ei syntynyt lähempää\nseurustelua kuin että molempien koulujen konventit solmivat\nveljeyssiteitä keskenään, käyden vuorotellen toisen koulun\nkonventeissa, jotka siihen aikaan pidettiin kodeissa. Tämä veljeily\nkuitenkin supistui siihen, että muutamat harvat edustajat, jotka\nhallitsivat toisen koulun kieltä, tällöin suorittivat kummankin\nkoulun edustustehtäviä. Näin muistan minunkin kodissani kerran olleen\nkonventin, jossa oli läsnä pari kolme alkeisopistolaista.\n\n\n\n\nIV\n\nLOMA-AJAT KIRVUSSA\n\n\n\nKotimatka jouluksi\n\n\nKun ensimmäisen lukukauden jälkeen vuonna 1870 lähdimme kotimatkalle\nKirvuun, oli rautatie valmistunut Viipuriin asti. Muistaakseni\nmatkustimme me pojat kaksin ja opimme matkalla ulkoa kaikki asemat\nHelsingistä Viipuriin; se luettelo pysyi sitten pitkät ajat muistissa,\nkunnes alkoi ilmestyä uusia väliasemia. Täti oli varustanut meidät\nsuurilla voileivillä, joita haukkailimme pitkin matkaa, tarkastellen\nvuoroin ohikiitäviä maisemia, vuoroin monenlaisia matkakumppaneita.\n\nSiinä oli talonpoikaisukkoja Karjalan puolelta, piiput hampaissa,\nsiinä oli lihavia venäläisiä »maatushkoja» vaatemyttyineen ja\nkirjavine huiveineen, oli koulupoikia ja -tyttöjä talvisissa\ntamineissaan, ja keskellä vaunua asteli arvokas konduktööri, mustassa\ntakissaan hopeanväriset kiiltonapit. Viipurin asemalle tultiin klo 7\niltapimeässä, ja vastassa oli hauska näky. Laajassa, öljylampuilla\nvalaistussa eteishallissa seisoi ovensuussa Kirvun pappilan\nSalakka-renki kahden suuren mytyn ääressä, jotka sisälsivät kotoa\nlähetetyt turkit ja vällyt.\n\nKun hän puhutteli aito karjalaisella murteella meitä\nhelsinkiläispoikia, jotka olimme tottuneet kuulemaan miltei yksinomaan\nruotsia, tuntui kuin olisi kotoinen tunne lehahtanut vastaan häivyttäen\nkaikki suurkaupungin muistot. »Mite työ nyt jaksatta ja kui teill\nkuuluu?» tuntui perin lämmittävältä puheelta, jatkonaan: »Kui vällee\nmyö täst männää reissuu?»\n\nJa nyt ei muuta kuin kiireesti pukeutua, sillä yöksi oli ennätettävä\nPullisen majataloon, 30 kilometrin päähän. Isäni sudennahkaturkki\nkäärittiin ympärilleni ja kiinnitettiin lujasti paksulla punaisella\nvyöllä, karvalakki painettiin päähän, harmaat huopasaappaat vedettiin\njalkaan ja kirjavat Kirvun kintaat käsiin. Kun veljeni oli puettu\ntoiseen lammasnahkaturkkiin ja muuten samanlaisiin varusteihin,\npääsimme tuskin kävelemään. Meitä saattoi lähinnä verrata jäykkiin\nnukkeihin, joita olimme nähneet Helsingin markkinoilla näkymättömän\nkäden ohjaavan marionettiteattereissa.\n\nSitten seurasi uusi »pakkaus», kun renki nosti meidät pappilan leveään\nrekeen ja sulloi heinäiselle alustalle reen takanojaa vasten, vällyjen\npiiloon, niin että jalat tuskin sopivat kapsäkkien väliin ja vain\nnenännipukka pisti esiin korkeasta kauluksesta. Tämmöinen toimenpide\nolikin hyvin tärkeä, sillä minulla on se muisto, että 1870-luvun talvet\nainakin joulun aikaan olivat ankaria pakkassäitä, jolloin vilustumisen\nvaara oli suuri, kun matkattiin avokenttien yli tai oikoteitä\nmetsäjärvien poikki. Rattoisalta tuntui, kun kulkuset alkoivat\nhelistä ja lumi narskui reen jalasten alla. Tähdet tuikkivat kylmästi\nöiseltä taivaalta, ja pakkanen alkoi nipistää nenää, jota täytyi\nsiirrellä oikealta vasemmalle kauluksen turviin. Aluksi oli poikettava\nRevonhännän kulmalle leipuri Vaittisen taloon, josta ehdottomasti oli\nostettava pari tuoreuttaan höyryävää Viipurin rinkilää kotiväelle\ntuliaisiksi.\n\nTällainen lähtönäytelmä uudistui sitten joka talvi. Muutamia vuosia\nmyöhemmin, kun vanhemmat sisareni jo kävivät Helsingissä koulua,\noli meillä tapana Viipurin asemalta poiketa tunniksi entisen Kirvun\nnimismiehen Henrik Reinhold Olsonin luo, josta oli tullut Viipurin\nkaupunginvouti. Hänen puolisonsa, Amanda-täti, oli äitini hyvä ystävä\neikä sallinut meidän koskaan sivuuttaa hänen kotiansa, jossa höyryävä\ntee ja voileipäpöytä olivat tervetulleita ennen matkallelähtöä. Se\nherttainen kohtelu, jota me ystävällisen sedän ja tädin puolelta saimme\nkokea, on jäänyt meille unohtumattomaksi muistoksi.\n\nViipurista sitten lähdettiin useimmin pakkasessa tai pyryssä\ntaivaltamaan Antrean tietä Kirvuun päin. Antreassa oli näet herttainen\nmajatalo, Pullisen »kestkiivari», jossa aina otettiin matkustavia\nperin ystävällisesti vastaan. Isäntä, etevä maanviljelijä, oli isäni\ntuttavia ja kohteli meitä nuoriakin hyvin suopeasti. Mutta erikoisesti\nemäntä koetti herttaisella tavallaan tehdä yöolon meille mukavaksi ja\nhauskaksi. Maitoa kuumennettiin, perunat ja kinkut pantiin pöytään,\nja itsellämme oli kotoa laitetut herkulliset eväät. Pehmeillä\nolkivuoteilla nukuimme yömme sikeästi ja aamuhämärissä jatkoimme\nmatkaamme.\n\nKun tulimme Vuoksen partaalle, tuntui välistä kaamealta lähteä lautalla\navonaisen virran yli, jonka rannat olivat jäässä, mutta keskiväylä\nuseimmin avoin. Kuukaupin kylän harjulta laskeutuessamme alas mustalle\nvirralle päin olimme kuin syöksymässä suoraan Tuonelan jokeen. Mutta\ntottuneet miehet ohjasivat lautan ensin vastavirtaan ja sitten\nmyötävirtaan, niin että ehjinä pääsimme toiselle rannalle.\n\nSieltä taivalsimme halki Antrean kirkonkylän oikotietä Liikolan\nkylän kautta Kirvuun päin. Tämä matka tuntui kovin runolliselta.\nVäliin reki liukui kaltevaa tietä tiheän viidakon tai männikön läpi,\njolloin huurteiset oksat sipaisivat silmiä; milloin ajettiin kirkasta\nkieräjäätä metsälampien poikki, nousten kuoppaista tietä yli kivien\nja kantojen seuraavalle mäelle, johon oli lunta enemmän kasautunut.\nKylän kohdalla häämötti harmaita, salaperäisiä seiniä puiden lomitse,\nja pihan kautta kulkiessa ei usein näkynyt ihmishahmoakaan, sen sijaan\nlumiset puut näyttivät muodostavan kummallisia kuvioita, milloin\nkarhun, milloin satuolennon tapaisia, ja ne kiihottivat mielikuvitusta.\n\nKun vanhempina olimme koulussa lukeneet Topeliuksen runoja, teki mieli\nhyräillä hänen rekipolskaansa, johon soveltuu Hollolan polskan sävelmä.\nOtto Mannisen käännöksestä tässä säkeitä:\n\n    Räiskis! metsän puissa paukkaa pakkanen.\n    Ryskis! horjuu honka painissa jo sen.\n    Pitkin lunta kuusi kuvajaisen loi;\n    tuuheana turkki iät vihannoi\n    metsän sulho nuori, suora, sorja.\n    Tuhannen on tähden tuike kutreissaan,\n    kruunua ei moista ruhtinaillakaan.\n\n    Hei hop, laukkaa hopeaista siltaa jään.\n    Ei jok' aukko, avanto meit’ estäkään:\n    Alla aavat seljät, syvät pauhuisat,\n    päällä tähdet heljät, vienot, rauhaisat,\n    kimmeljuovat kirkkaat jäähän luovat.\n    Sees on taivas, kuulas syvyys pohjaton,\n    kaunis kuolla ois, mutt' elo kauniimp' on.\n\nNimikkohevoseni alkaa jo höyrytä ponnistellessaan mäkiä ylös ja alas,\nja nuorten mielikuvitus kiihtyy innosta, kuta lähemmäksi tulemme\nkotitanhuvia. Pian ollaan pappilan vastapäisellä rannalla, tulet\nväikkyvät kirkonkylän asunnoista, ja pappilassa rannan puoliset ikkunat\nkimmeltävät sytytetyistä lampuista lapsia kotiin odotettaessa. Mielessä\nsoivat vastustamattomasti rekipolskan viimeisen säkeistön sanat:\n\n    Soios yöhön tyyneen, sorja kulkunen!\n    Vieös, varsa norja, virstat vilisten!\n    Kotona jo kohtaa ensi koite koin;\n    hohtaa metsät, hohtaa posket purppuroin;\n    pikku seikka vain on kuperkeikka.\n    Kas, mit' yöstä tulta tuolla tuikuttaa?\n    Tähti, kodin kultalieskö leimuaa?\n\nJo olemme laskeutuneet jäälle, hevonen laukkaa hyvää kyytiä ja\nhirnuu kotihevosille. Noustaan uimahuoneen kohdalla kotimäkeä ylös,\nsivuutetaan punainen sauna ja rannanpuoliset huurteiset jättiläispajut.\nVielä pyöräys tallin ja karjakartanon ohitse ja käännös kotiportista\nsuoraan pappilan portaiden eteen. Ikkunoissa loistavat valot, portaissa\nkuuluu töminää, kaksinkertainen ovi aukeaa, ja eteisessä seisoo pyylevä\näitikulta käsivarret ojossa valmiina vastaanottamaan kauan poissa\nolleet lapsensa avoimeen syliinsä. Vasemmalta avautuu ovi, ja isämme\nlaiha ja kumarainen hahmo tähystää tutkivasti kotiintulijoita.\n\nKun ensi tervehdykset on vaihdettu ja turkit ja tamineet riisuttu sekä\nkapsäkit kannettu eteiseen, siirrytään isoon saliin, jossa kattokruunun\nkynttilät lekkuvat tervetuliaisiksi ja pehmeät raitaiset matot luovat\nlämpimän kotitunnun sydämeen. Astutaan huoneet läpi ja huomataan\nkaikkien esineiden olevan entisillä paikoillaan. Tervehditään siskoja\nja palvelijoita, jotka pitkänä rivinä saapuvat vastaan. Istuudutaan\nsaliin, isä keinutuoliin, äiti nojatuoliin, ja me lapset saamme tehdä\nselkoa matkastamme ja oloistamme kaukaisessa pääkaupungissa.\n\nKohta kuuluu äidin kutsuva ääni, ja koko perhe siirtyy ruokasaliin\nnauttimaan äidin verrattomista herkkuruuista, — lihapalleroista,\nperunapullista, hernerokasta ja hillolla täytetyistä ohukaisista. Kun\nvielä on juotu kuumat kahvit tuoreiden vehnäpullien ja piparkakkujen\nkera, olemme jo niin kylläiset, että tuskin jaksamme siirtyä uudelleen\nsaliin kuuntelemaan äidin herttaisia tervetuliaissäveliä, isärovastin\nistuessa muhoilevana piippu hampaissa keinutuolissa katsellen lasten\nhymyileviä kasvoja.\n\nIllemmällä koko perhe siirtyy isän kamariin, täyttäen hänen\nnahkasohvansa ja tarinoiden matkan tapahtumista. Pikkusiskot\ntirkistävät ovelta ihmetellen kaukaa tulleita matkalaisia, karkaavat\näidin syliin ja nukkuvat pian suloisissa unelmissa omassa kamarissaan.\nMuutkin vetäytyvät vähitellen yöpuulle, ja kotiintulon ihana tunnelma\ntekee nuoret mielet onnellisiksi.\n\n\n\nJoulunvietto\n\n\nJo aikaisin jouluaaton aamuna olivat talon rengit saaneet määräyksen\nnoutaa metsästä hevosella rehevän ja täyteläisen kuusen, joka\nasetettiin ulkoeteiseen jonkun verran sulamaan, jotta se voitaisiin\nsiirtää keskelle salin lattiaa. Kun vieraskamarin nurkkiin ja\nlipastonlaatikkoihin alkoi keräytyä kaikennäköisiä paketteja, oli\nlasten uteliaisuus suuri päästä kurkistamaan niiden sisältöön.\nÄidillä oli täysi puuha pidättää heitä. Samalla he itsekin olivat\nhyvin salaperäisiä siitä, mitä voisivat lahjoittaa vanhemmilleen ja\nsisaruksilleen.\n\nPäivällisen aikaan täytyi ovetkin lukita, etteivät pikkulapset pääsisi\nkuusen ihmeitä urkkimaan. Ja sitten otettiin vanhoista tallepaikoista\nesille jos jonkinlaisia helyjä, kultaisia joulutähtiä, kimaltavia\nhopeanauhoja, lippuja ja muita koristeita sekä punaposkisia omenia,\npiparkakku-ukkoja ja -eukkoja ja koreanauhaisia konvehteja. Kaikki\njoululahjat sijoitettiin suuriin vasuihin vierashuoneeseen. Kun oli\naterioitu, silloin herkkuina joulukinkku, lipeäkala, riisipuuro ja\nluumutäytteiset joulutortut, läheni vihdoin jännittävä joulupuun\nsytyttäminen. Me pojat saimme isompina olla siinä toimituksessa mukana,\nkunnes ovet avattiin ja koko tyttölauma ryntäsi sisään silmät suurina\nihastellen joulukuusen koreutta.\n\nLapset pyörivät piirissä joulukuusen ympärillä laulaen: »Joulupuu\non sytytetty, joulu on jo ovella.» Äiti istahti pianon ääreen,\nsamalla kun ruokasalin ovelta alkoi näkyä palvelijoiden juhlapukuista\njoukkoa, piikoja ja renkejä sekä vähän kirkkoväkeäkin, jotka olivat\nyöpyneet tuparakennukseen, mennäkseen jouluaamuna kirkkoon. Nyt\nveisattiin yhteisesti jouluvirsi, isäni piti lyhyen rukouksen ja\nluki jouluevankeliumin. Ja sitten alkoi joulunamusten jako, jolloin\npalvelijatkaan eivät jääneet ilman osuuttansa. Kirkkoväkeä kahvitettiin\nruokasalissa, ja sillä välin salista kuului lasten iloista huutoa ja\ntemmellystä.\n\nJonkun ajan kuluttua soi aisakello, ja eteisen ovesta astui saliin\nnurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin laittautunut valkopartainen\nja karvalakkinen joulupukki lasten suureksi hämmästykseksi. Pukki\nsanoi tulevansa kaukaa Lapin maalta ja tuovansa joululahjoja kaikille\nkilteille lapsille. Joka lapsen täytyi astua esiin joulupukkia\nkättelemään ja vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Pienokaisia kovin\npelotti, mutta samalla mielihyvän puna hehkutti poskia, kun heidän\ntäytyi luvata olla koko vuoden aikana kilttejä.\n\nJa sitten sateli joka taholle monilla lakkasineteillä varustettuja\nlahjapaketteja, joiden avaamiseen lasten kärsivällisyys ei\nmitenkään tahtonut riittää. Sieltä tuli pahvilehmiä ja -lampaita,\nmarsipaanipossuja ja nukkevauvoja, kuvakirjoja ja piirustuskojeita.\nMeille pojille saattoi tulla ratsastettava keinuhevonen, tinasotilaita\nja metalliset pikkurattaat hevosineen, puhumattakaan äidin itsensä\nkutomista villapaidoista ja punaraitaisista villasukista taikka\naito kirvulaisista valkoisista tai kirjavista kintaista. Äiti sai\nlapsilta Helsingistä ostetun pöytäliinan ja isältä leninkikankaan.\nIsälle antoivat lapset suuren virsikirjan tai postillan ja pienemmät\nalmanakan. Palvelijoille äiti jakeli karttuuniesiliinoja ja\njoululehtiä, ja isä antoi kullekin joulurahaa.\n\nKun lapset olivat keränneet lahjansa kukin eri talteen ja »sisäpiika»\noli puhdistanut lattian valtavista paperikasoista, kutsuttiin perhe\nruokasaliin, jossa odotti suuressa »samovaarissa» höyryävä tee\ntuoreiden vehnästen, sokerileipien, hirvensarvien ja piparkakkujen\nkera. Tämän jälkeen lapset heti komennettiin nukkumaan, mikä olikin\ntärkeätä, kun seuraavana aamuna oli jo kello 6 mentävä joulukirkkoon.\nPikkulapset eivät hennoneet luopua nukkeuutuuksistaan, jotka asetettiin\nvuoteisiin pieluksille heidän viereensä. Ja sitten äiti ja isä kulkivat\nvuoteelta vuoteelle kuuntelemassa lasten iltarukousta:\n\n    »_Gud som haver barnen kär,\n    se till mig som liten är;\n    vart jag mig i världen vänder,\n    står min lycka i Guds händer.\n    Lyckan kommer, lyckan går.\n    Den Gud älskar lyckan får._»\n\nja toivottivat kaikille hyvää yötä.\n\nJouluaamuna kantoi sisäpiika jo kello 5 halkoja uuneihin, ja pian\nräiskyivät iloiset takkavalkeat useimmissa huoneissa. Äiti hääräili\nkeittiössä ja meni sitten sytyttämään valot kattolamppuihin ja\nkynttilät kaikkiin ikkunoihin. Nyt herätettiin lapset, ja se oli\nvaikea tehtävä, kun nukkumatti väkisinkin piteli pauloissaan. Salista\nkuultiin jo isän harjoittavan kirkkomessuja äidin säestämänä, ja\npikkusiskot hyppelivät paitasillaan ympäri, uudet nuket kainalossaan.\nSuuri kahvipannu ja tuoreet sämpylät odottivat perhepiiriä, ja\nkeittiön puolelta kuului iloista puheensorinaa ruualle kokoontuneen\npalvelijakunnan pöydästä.\n\nJo helkkyivät pihalta aisakellon ja kulkusten äänet. Nimikkohevosemme\nInto ja Putte seisoivat leveiden kirkkorekien edessä korskuen\nja höyryten tuimana talviaamuna. Pian koko perhe oli pukeutunut\ntalvitamineihin; palvelijat vyöttivät lujasti turkit lasten ympärille,\njoista vain pienimmät jäivät kotiin. Lapset sullottiin isoon rekeen, ja\nsisäkkö peitteli huolellisesti vällyihin. Salakka-Tuomas ja Petun-Yrjö\nläimäyttivät ohjasperillä hevosia, ja pappilan joukko ajoi aamutähtien\nvielä tuikkiessa hyvää kyytiä läpi pitkän koivukujanteen kirkolle päin,\njoka mäen töyräällä hohteli satojen kynttiläin häikäisevässä loisteessa.\n\nKylän eri kulmilta näkyi valaistuja tupia valkoisten lumikenttien\ntakaa, ja »Riihimäeltä» tallusti tummia hahmoja juhla-asussa kirkkoa\nkohti, aina väliin astuen kinokseen ohiajavien kirkkomiesten tieltä.\nKirkkomäellä oli tungokseen asti väkeä, pakkasessa tömistellen\njalkojaan ja kirjavakintaisilla käsillään lämmitellen palelevia\nkorviaan. Eukot eivät kylmästä värisevinäkään malttaneet olla\nkertomatta kotikylän uutisia ja niiasivat syvään molemmin puolin tietä,\nkun rovasti ja pappilan joukko saapuivat.\n\nPappilan naisväki kulki suoraan eteenpäin jylhän korkean kellotapulin\nohitse pääportaille, josta urkulehterin alitse mentiin suoraan\nsäätyläisille varattuun keskipenkkiin. Isä meni meidän poikien\nkanssa oikealle, sakastin puolelle, missä kirkonpalvelijat ja monet\nmaalaisisännät juhlailme kasvoillaan odottivat pappien tuloa. Suntio\nsolmi turkinkauluksen alitse mustan kaavun papin selkään, valkoisen\npapinkauluksen hohtaessa turkin rintapielistä. Vielä silmäys isoon\nvirsikirjaan, määräys laulettavista virsistä lukkarille, ja nyt isäni\noli valmis astumaan kappalaisen kanssa alttarille.\n\nMe pojat menimme alttarin ohitse papinpenkkiin, josta oli vapaa näköala\nyli koko kirkon. Alttarilta oikealle olivat penkit ahdaten täynnä\nnaisväkeä, ja vasemmalla puolella istui vanhempi miesväki. Nuoriso\ntäytti lehterit molemmin puolin kirkkoa, ja urkulehteriltä lukkari\napulaisineen hoiti veisaajan virkaa. Kun kirkko vielä siihen aikaan oli\nlämmittämätön, kuului joka puolelta jalkojen töminää ja yskimistä, ja\nhengityksestä muodostui harmaata huurua jääkylmään kirkkoon. Kynttilät\nlekottelivat alttarilla korkeista jalustoistaan, ja vaskikruunujen\nmonilukuisista kynttilöistä hohti häikäisevää valoa. Tähän ympäristöön\nsoveltuivat mainiosti alttarilta luetut jouluevankeliumin sanat:\n»Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valon.»\n\nKun alttaritoimitus oli päättynyt, lauloi lukkari jonkun jouluvirren.\nVanhasta virsikirjasta vielä kaikuu korvissani kaunissävelinen, mutta\nepärytmillinen säkeistö:\n\n    »Ah Jeesuinen, minun Herraisen,\n    Tule minun sydämeeni karsinaiseen...»\n\nKun liiat tavut eivät sopineet sävelmään, oli vanhan ajan lukkareilla\ntapana kaikenlaisilla sävelkuvioilla venyttää säveljaksoa, niin että\nsanat sopivat. Ja siinä taidossa meni vanha lukkari Räikkönen liiankin\npitkälle.\n\nVirren loputtua nousi isäni saarnastuoliin ja luki kaikuvalla äänellä\njouluevankeliumin ylevät sanat, jolloin seurakunnan vanhimmat\nnaisjäsenet isoista virsikirjoistaan ääneen tavailivat tekstiä papin\nmukaan, niin että kuului harrasta sorinaa läpi kirkon. Isäni selitti\nkoruttomasti ja kansantajuisesti Raamatun kertomusta Vapahtajan\nsyntymästä. Kun loppurukous oli luettu ja samoin rukous keisarin ja\nesivallan puolesta, kaikui kaunis loppuvirsi:\n\n    »Kuin kirkkaasti kointähti koittaa...»\n\nKirkontäyteinen seurakunta poistui vähitellen. Kirkkomäki kuhisi\nmustanaan kansaa, hevoset hirnuivat, kulkuset soivat, ja kirkkoväki\nhajaantui päivän valjettua kukin kotikyläänsä.\n\nKotona pappilassa odotti lämmin aamiainen ja kirkkokahvittelu.\nAamupäivä meni lapsilta lelujen ja kuvakirjojen ihailemiseen.\nPäivällisen jälkeen sytytettiin joulukuusi uudelleen, taas isä luki\nluvun jostakin hartauskirjasta, tavallisesti Lutherin postillasta, ja\näiti soitteli lapsilleen illan ratoksi. Uni maistui makealta päivän\nponnistusten jälkeen, ja talviyön joulurauha laskeutui yli pappilan.\n\nTapaninpäivänä kuului asiaan iltapäivällä mennä »Tahvanan ajoon».\nMolempien kirkkorekien eteen valjastettiin talon ruskeat ruunat.\nToiseen rekeen sijoittui neljä vanhempaa sisarusta Salakka-Tuomaan\nkyydittäviksi, toiseen palvelustytöt, hekin jouluiloa nauttiakseen.\nIsä tavallisesti meni pitäjälle hartaushetkeä pitämään, ja äiti\nsäännöllisesti jäi kotiin hoivaamaan pikkusiskoja. Illalla joskus\nmentiin kyläilemään taikka vieraiksi saapuivat Winterin tantit tai muut\nhyvät naapurit.\n\nVasta seuraavina päivinä jatkuivat nuorten arkityöt, käytiin\nhiihtelemässä puutarhan mäkirinteissä taikka lakaistiin jäälle\ntekemäämme luistinrataa, jonne joulupyryt olivat kasanneet paljon\nlunta. Joskus hyvällä kelillä sullottiin iso kirkkoreki täyteen nuorta\nväkeä ja sitten jonkun palvelijan ohjatessa kiidettiin hyvää vauhtia\npappilan tuvan nurkalta jyrkkää ajotietä alas jäälle.\n\nPyry- ja pakkaspäivinä istuimme isossa salissa rakennellen palatseja\nja torneja joululahjaksi saamamme pelin rakennuspalikoista, siirrellen\nlottopelissä arpanappuloita numerosta toiseen tai lueskellen kukin\nnurkassaan joulupukin tuomia seikkailukirjoja.\n\nKoulun alkuvuosina Kirvussa oli tuskin nimeksikään säätyläisiä. Silloin\noli paitsi pappilain väkeä ainoastaan venäläinen kauppias Kannin, jonka\nperheestä on jo aikaisemmin puhuttu. Hänen sivistyneellä rouvallaan oli\nViipurissa sisar, neiti Sentshenko, jolla oli koululaisten täyshoitola.\n\nNäistä koulutytöistä tuli usein joku jouluksi vierailemaan Kannisen\nperheeseen. Tämä oli meistä koulupojista perin hauskaa, kun\nsäätyläisten seurapiirissä ei ollut ainoatakaan isompaa tyttöä. Ainakin\nkerran joululomalla kävivät Kanniset meillä ja me heillä viettämässä\nvenäläistä joulua, ja silloin nuorten ilo oli ylimmillään. Saimme\nnimittäin joskus pyörähdellä piirileikeissä, joita pappilassakin\nkäytettiin. Ajan tavan mukaan nämä olivat ruotsinkielisiä. Joskus vielä\nkaikuu korvissani iloinen sävel:\n\n    Det brinner en eld, den brinner så klar,\n    den brinner som tusende kransar;\n    o, kunde jag den äran få,\n    att med min sköna dansa.\n    Sväng dig om, tag någ i hand,\n    och dansa med mig mera!\n\ntaikka:\n\n    Kom, kom, fager unge sven,\n    kom, tag oss båda i dansen!\n    Den ena giver jag en karg,\n    den andra för jag i min borg.\n    Här är glädje och ingen sorg,\n    här skall bröllopet hållas.\n\nKoulupojan posket hehkuivat ja sydän sykki, kun käsikädessä sai\npiirissä pyörittää sievää ja ujoa Rautalammin neitoa Olivia Englundia\ntaikka pulleaa, hilpeätä, tummasilmäistä venakkoa Natasha Lukkashok'ia.\nSisariani pyörittivät ujot koulupojat Sasha Kannin ja Hannes Malinen,\nKirvun uuden kappalaisen poika.\n\nTällä tavoin riitti joululoman iloja päivästä päivään.\n\n\n\nKäynti Rautjärven pappilassa\n\n\nIsällä oli vanha ylioppilastoveri Otto Gustaf Blomgren, Säkkijärveltä\nkotoisin, joka oli osunut kirkkoherraksi Kirvun rajapitäjään\nRautjärvelle. Hänen puolisonsa oli Hilma Rehbinder Räisälän pappilasta,\njossa vanhempani olivat hänet nuorena tyttönä tavanneet isäni ollessa\nrovasti Rehbinderin apulaisena. Näin ollen oli luonnollista, että\nseurustelua pappisperheiden välillä jatkui sittenkin, kun he tapasivat\ntoisensa naapureina uusissa olosuhteissa.\n\nMe lapset olimme kovin mieltyneet setä Blomgreniin, näköjään juroon,\nvähäpuheiseen, rehtiin mieheen, jolta riitti meillekin paljon\nystävällisyyttä. Vielä suurempi oli ihastuksemme täti Blomgreniin,\nhienosti sivistyneeseen, rakastettavaan naiseen, jonka vertaista\nherttaisuudessa en ole monta elämässäni tavannut. Hän oli äitini\nhyvä ystävä, ja senkin vuoksi oli lasten ilo suuri, kun Rautjärven\npappilaiset, joista vanhimmat lapset Martti ja Heikki olivat sisarteni\nikäiset, saapuivat meille taikka me vuorostamme kävimme heillä.\n\nOli hauskaa nähdä sedän istuvan isäni kamarin vanhassa nahkasohvassa\njuttelemassa Porvoon koulumuistoista Runebergin ajoilta tai\nylioppilasmuistoistaan, jolloin molempain kasvot kirkastuivat ja väliin\nremahti naurunpuuska. Meitä koulupoikia huvitti suuresti kuunnella\nvanhoja kaskuja ja nähdä ukkojen polttavan Rettigin vaakunaa pitkissä\nhopeahelaisissa piipuissa. Sen jälkeen siirryttiin saliin, jossa äiti\nja täti esittivät duettoja, sillä täti Blomgren oli musikaalinen\nalttolaulaja.\n\nJännittävä oli hetki, jolloin me suuremmat lapset vanhempiemme kanssa\npääsimme pappilan valtavassa kirkkoreessä lähtemään vastavierailulle\nRautjärvelle. Hevonen korskui lähtöinnosta, lumi narskui reen jalasten\nalla, ja havumetsät huokuivat ikuista rauhaansa saloteitä kulkiessamme.\nKesäisin sinne matkattiin maantietä Ruokolahden kautta, jolloin oli\npitkä kierros tehtävä, mutta talvisin oikoista kylätietä Lankilan salon\nhalki. Taipaleella väliin poikettiin kahvinjuontiin Rätykylän Puhan\ntaloon, jonka valistunut isäntä oli isäni henkiystävä ja kannattaja\nkirkkoraadissa. Hän koulutti sittemmin poikansa Viipurin lyseossa, ja\nnuorena ylioppilaana Juho usein oli huvilassani vieraana. Hänestä tuli\nsittemmin varatuomari ja asianajaja Viipuriin.\n\nHupaisinta oli perilletulo Rautjärven pieneen, mutta vieraanvaraiseen\npappilaan. Se sijaitsi korkealla töyräällä Rautjärven rannalla ja oli\nvarsinkin kesällä idyllinen paikka, — tuuhea puutarha järven puolella,\npihanurmikko laaja, sen ympärillä siistit ulkorakennukset. Tavat olivat\nruokahoidon puolesta yksinkertaisemmat kuin meillä, mutta lapsia oli\nrunsaasti ja ystävällisyyttä yltäkyllin. Ilostunein mielin yhdyttiin\nhengelliseen kiertolauluun (kaanoniin), jonka herttainen tätimme pani\nkäyntiin meidän nuorten ja pitäjän lukkarin kanssa.\n\nHartaina kuulijoina olivat aina setä Blomgrenin molemmat sisaret,\nkanttorintyttäret Säkkijärveltä, Eleonora- ja Amalia-tädit, jotka\nmolemmat elivät hyvin vanhoiksi. Edellinen pulppusi huumoria ja\noli meille lapsille erittäin mieluinen leikinlaskunsa takia;\njälkimmäinen oli haavemielinen ja kovin kiintynyt hiljaiseen ja ujoon\nAina-sisareeni. Iloinen Hilma-sisareni oli kaimatätinsä suuri suosikki.\nMyöhemmin pääsivät pikkusiskotkin mukaan.\n\nHilma-täti oli hartaasti uskonnollinen, ja tämä ominaisuus periytyi\nlapsiin, joita oli seitsemän poikaa, »Jukolan veljekset», ja yksi\ntytär, paljon myöhemmin syntynyt suloinen Siiri. Veljeksistä tuli\nkaksi papiksi, Heikki Kuopion ja Lauri Miehikkälän kirkkoherraksi, ja\ntytär joutui Mikkeliin pastori Roschierin rouvaksi. Muista veljeksistä\nMartti tuli Otavan maanviljelyskoulun johtajaksi, Jussi ja Arvi\nmetsänhoitajiksi, Otto Mikkelin lääninrahastonhoitajaksi, Kusti\nvaratuomariksi, eteväksi bassolaulajaksi ja yhdeksi Laulu-Miesten\nperustajaksi.\n\nKaikki lapset olivat musikaalisia. Isän kuoltua Kerimäen kirkkoherrana\nlapset perustivat Punkaharjun liepeelle yhteisen kesäkodin, Jukolan,\njossa sittemmin säännöllisesti perheineen joka kesä tapasivat toisensa,\nkunnes nyttemmin useimmat ovat kuolleet. Tämä sopu on todistus siitä\nlämpimästä perhehengestä, joka vallitsi Rautjärven pappilassa ja jätti\nmeihin lapsiin kauniin muiston.\n\n\n\n»Aprakan»-otto\n\n\nErikoista vaihtelua tuotti joululoman lopulla n.s. aprakan-otto\npappilassa. Kaikkien tilallisten oli suoritettava luonnossa veronsa\npapille. Kesäisin pappi keräsi voisaatavansa kiertoretkellä ympäri\npitäjää, ja tammikuussa toivat isännät itse papin jyväsaatavat\n(aprakat) pappilaan.\n\nTämä tapahtui tavallisesti tammikuun keskipaikkeilla juuri ennen\nlähtöämme Helsinkiin. Usein oli oikein paukkuva pakkanen, kun isännät\nsaapuivat jyväkuormineen vilja-aitan eteen, jossa muodostui iso\nhevosjono ulottuen riihestä pappilan säleaitaan ja portinpieleen\nasti. Reistä vääntäytyi sarja kömpelönnäköisiä ukkeleita lujasti\nvyötetyissä lammasnahkaturkeissa, paksut karvareuhkat päässä ja\nharmaat huopasaappaat jalassa. Hevosten eteen pantiin heinätukko\ntaikka kaurapussi, joten koko tilanne näytti markkinamaiselta.\nTätä lapsuudenkuvaa ajatellessani on usein johtunut mieleeni Väinö\nHämäläisen hauska maalaus Uukuniemen pappilan edustalta taikka Marcus\nCollinin koomilliset tilannekuvat verrattomine tyyppeineen.\n\nTämä pappilanmatka oli maalaisisännille hauska vaihtelu keskellä\nsydäntalvea. Kun isot jyväsäkit oli sälytetty omistajiensa hartioille\nja he köyryselkäisinä vaivaloisesti nousivat aitan rappuja ylös,\nmittasivat talon rengit tarkoin jyvät, jotka sitten säkeistä\nvalutettiin syviin laareihin. Ovensuussa isäni tai joku meistä\npojista merkitsi saatavamäärät »kladdiin» eli luettelovihkoon. Ja nyt\nveronmaksaja lähti tyytyväisenä tallustamaan ylös keittiönportaita,\nsillä ruokasaliin oli kutsuttu aprakkakahville. Turkit yllä siellä\nistuttiin pöydän ympärillä ja härpittiin lämpimikseen kahvikultaa monta\nkupillista peräkkäin, ottaen isoja vehnäkimpaleita vain ensimmäiselle\nkupille, niinkuin hyvä tapa vaati, ja toiset juotiin »palan päälle».\n\nSiinä seurassa tarina luisti hyvin, kun iloinen ja puhelias äitini\nhoiti emännyyttä ja me lapset uteliaina katselimme pakkasesta\npunaposkisia, jykeviä matkamiehiä. Monella näistä oli vielä rovastille\nasiaa, ja he siirtyivät kanslianpuolelle isäni haastateltaviksi,\njolloin parhaassa tapauksessa sytytettiin Rettigin sikaari. Sitten oli\njälleen hauska nähdä mustan rekijonon lähtevän liikkeelle kulkusten\nsoidessa ja häipyvän huurteiseen koivukujaan.\n\n\n\nPaluumatka Helsinkiin\n\n\nKun kaikki jouluilot olivat ohitse, pyykit pesty ja matkatavarat\nsullottu kokoon, oli eronhetki käsissä. Lapsista tämä oli katkera\ntuokio. Äiti oli kuitenkin valmistanut herkulliset matkaeväät ja\nisä antanut minun hoidettavikseni tarpeelliset matkarahat. Häneltä\nkysyttiinkin paljon tarkkuutta ja säästäväisyyttä, voidakseen\nHelsingissä kouluttaa lopulta kuutta lasta yhtaikaa.\n\nÄidistä ero oli vaikeinta. Hän saattoi meitä eteiseen, jossa palvelijat\nkietoivat meidät turkkeihin ja »saaleihin», lujasti solmiten ne kiinni\nvyötäisille. Töppöset jalassa ja »paslikka» huippuna karvalakin yllä\nolimme kuin puunukkeja, joita ohjaava käsi talutti odottaviin rekiin.\nVielä viime suutelo äidille, jonka aina aurinkoisilla kasvoilla kiilsi\nkyynel, viimeinen kädenpuristus isälle, joka ovelta nyökytti päätään\njäähyväisiksi, ja sitten neljä sisarusta kahdella hevosella suuntasi\nkulkunsa saunan ohi jäälle, tällä kertaa kulkien toista matkareittiä,\nJääskeen päin. Kun matka Viipuriin oli yhtä pitkä Jääsken kuin\nAntreankin kautta, vuoroteltiin tavallisesti sikäli, minkälainen keli\noli metsäisillä oikoteillä, joita oli taivallettava.\n\nSuuntautuen viistoon jään yli vihreiden tienviittojen välitse noustiin\nkapeata tietä läpi sakean lehtimetsän korkealle Rytjän mäelle,\njosta talvitie luikerteli pitkin notkoja ja kumpuja idylliselle\nKavantsijärvelle. Täältä jatkui metsätietä väliin kantojen ja\npuunjuurien lomitse, jolloin kuopikkaalla tiellä matkailijani oli\nvaikea ylläpitää tasapainoa heinillä ja tavaroilla täytetyssä reessä.\n\nLopulta saavuttiin Mertjärven salokylän kohdalle, josta alppiseutu\npienoiskoossa avautui silmien, eteen. Kylältä levisi vasemmalle jylhä\nvuorijono, josta tie laskeutui jyrkkää mäkeä alas Mertjärvelle;\ntoisella puolen oli sankka metsikkö, jonka lävitse valtamaantie\npujottelihe. Oikealle päin järvi leveni niemien, salmien ja\nrantakallioiden vaihdellessa. Pian olimme Mertjärven kestikievarissa,\njossa »hetas»-luontoinen emäntä kantoi meille kuumaa maitoa\nkostukkeeksi, kotieväitä ensi kerran maistellessamme.\n\nNyt jatkui matka pitkin valtatietä 15 »venäjän»virstaa Jääsken\nkirkolle saakka. Silmiemme edessä väikkyi omituisen pyöreärakenteinen,\nvioletinharmaalta näyttävä vanha kirkko ja sen vihreä kupukatto.\nTaempana häämötti 14-huoneinen iso pappila, jossa rovasti Dahlgren\nasusti suuren perheensä kanssa. Vaikka pappila olikin meille tuttu\ntalo, sivuutimme sen useimmiten matkakiireen takia.\n\nKorviimme kohisi jo mahtavan Vuoksen pauhina, ja jyrkkää rantatöyrästä\nlaskeutuessamme näkyivät mustan kaameat virran vuolteet huimaa\nvauhtia syöksymässä alaspäin Ehatoksen saarta kohden. Tuonpuoliselta\nrantatöyräältä loistivat Roklinin kaksikerroksisen majatalon valaistut\nikkunat, ja suoraan vastapäätä törrötti mäkiäyrään yläpuolella\npikku pappilan keltainen rakennus. Sen takana yleni harju, jonka\nrinteillä näkyi harmahtavia maalaistaloja. Laskettuamme mäkeä alas\nkuljimme rantatietä pitkin ohi valaistun apteekkitalon ja Hannikaisen\nkauppapuodin suoraan lauttasillalle.\n\nLautta kuvastui nyt puolipimeässä kummituksen näköisenä mustana\nmöhkäleenä virralla ja oli pian laiturissa. Hevoset ja reet nousivat\nrantatöyräälle, ja pappilan kirkkoreen lapsilastit ja hirnuvat ruunat\nsiirrettiin lauttasillalle. Kun kummallakaan puolella lauttaa ei ollut\nkaiteita ja virrassa väliin kävi ristiaallokkoa, tuntui toisinaan\nihmeelliseltä, etteivät reet ja hevoset suistuneet syvyyteen lautan\nliikkuessa. Meistä lapsista ainakin tuntui tällainen talvipakkasessa\nsuoritettu virtamatka hyhmäisten rantajäiden välissä tarumaiselta\nseikkailulta, jolloin kuoleman läheisyys enemmän kuin koskaan järkytti\nmieliä.\n\nToiselle rannalle päästyämme joko poikkesimme herraskaisen Roklinin\ntaloon illastamaan taikka vieraanvaraiseen David Sireliuksen pikku\npappilaan. Se oli lähellä valtatietä, ja siellä odotti aina herttainen\nvastaanotto. Sirelius oli isäni nuoruudentuttavia, leikkisä ja\ntarinoiva ukko, joka kertoi meille vanhoja kaskuja. Täti Anna, o.s.\nCajander, oli ystävällinen nainen, joka kestitsi meitä teellä. Talossa\noli kolme näppärää neitoa, jotenkin meidän ikäisiämme — Lydia, Bertha\nja Hildur, —, minua vanhempi Saladin, myöhemmin maanmittari, Paavon\nikäinen Lauri, sittemmin Hiitolan kappalainen, Elis, myöhemmin\nliikemies Viipurissa, ja vielä nuorempi vesa Uno, josta tuli\nyliopistomme kansatieteen professori. Perheen nuorin, pikku Sirkka,\noli silloin vielä kehtolapsi, joka ei meitä koululaisia suuresti\nkiinnostanut. Nyt hän on ainoa elossa oleva, postivirkailija Viipurissa.\n\nIltahetki kului kuin siivillä lentäen, kunnes taas lähdimme\ntaivaltamaan tähtikirkkaassa yössä Rautasen kestikievaria kohti.\nTänne oli parin penikulman pituinen metsätaival, joka vain silloin\ntällöin aukeni osoittamaan meille hämärässä harmahtavien talojen\nhahmopiirteitä. Salolla oli kyytimiehemme tapana kertoa meille\npöyristäviä tarinoita metsätiellä tapahtuneista ryöstömurhista, milloin\nHallin Jannen ja Santran liikuttava tarina, milloin sen ajan suurrosvon\nHaapojan kamalista urotöistä. Sentähden usein helpotuksen huokaus pääsi\nrinnastamme, kun yösydännä saavuimme päämääräämme, tosin kolkolta\nnäyttävään Rautasen majataloon, jossa ei näkynyt ainoatakaan elollista\nolentoa eikä yksikään kynttilä tuikkinut tervetuliaisiksi.\n\nVaivoin sai kyytimies tuvan väen sen verran hereille, että sieltä\nuninen piikatyttö puolipukimissa saapui tekemään matkamiehille\npalvelusta. Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin vihdoin kannullinen\nkuumaa maitoa tai höyryävää teetä kouluväen kangistuneita jäseniä\nnorjentamaan. Senjälkeen oli asetuttava olkivuoteille, joille\nlevitettiin jääkylmät lakanat ja pielukset. Usein oli maattava turkit\nyllä, kun huoneet eivät ottaneet heti lämmitäkseen loimuavasta\ntakkavalkeasta huolimatta.\n\nSikeästä unesta herätettiin aamuhämärissä, kuun vielä kelmeästi\nkumottaessa, ehtiäksemme ajoissa Viipuriin päiväjunalle. Tuimassa\naamupakkasessa, lumipeitteisten kuusien ja kuuraisten koivujen\nreunustaessa kulkuväylää, sujui matka yhä hauskemmasti, mitä hehkeämmin\npäivän kultainen kehrä punasi puitten latvoja. Jäppisen majatalon\nseutuvilla yhtyivät Antrean ja Imatran tiet Jääsken valtauomaan,\njolloin liikenne vilkastui ja monta rekikuntaa seurasi toisiansa.\nLikempänä Viipuria, Kärstilän järven itälaidassa, maantie teki\näkkikäänteen kaakosta etelään, jolloin polvekkeesta siinsi upean\npuutarhan keskeltä kreivi Steven-Steinheilin komea, linnamainen kartano\nSaarela; me lapset ihastelimme eritoten portaiden pylväiköstä näkyviä\nuhkeita leijonankuvia. Edetessämme kohosi oikealla tien syrjässä suippo\ntiilirakennus, jonka tornissa iso kello osoitti ajan kulkua. Mihin\ntarkoitukseen rakennusta käytettiin, en tullut koskaan tietämään.\n\nVasemmalla oli jonkun kilometrin päässä järven rannalla Kärstilän hovi,\njonne Jääsken entisen rovastin Teschen perilliset olivat asettuneet;\nsinne mekin joskus Viipurin matkoilla saimme poiketa isän kanssa, hänen\nmennessään entisen »prinsipaalinsa» perhettä tervehtimään. Loppumatka\nViipuriin, noin 9 km, kulki tuuheata metsikköä, ja äkkiä avautui\neteemme soikea Papulan lahti ja sen takana Viipurin kaupunki uljaine\nlinnoineen. Sivuutimme monta lahden rannalla olevaa kaunista huvilaa,\njoista etenkin »engelsmannin» pylvästöhuvila herätti mielenkiintoamme.\nTämä samoin kuin Saarela lienee kuuluisan Engelin klassillisen kaunista\ntyyliä. Vielä käännös oikealle Papulan sillan ylitse lehtevälle\nniemekkeelle, ja siinä levisi koko loistossaan Viipurin kaupunki\nsilmiemme eteen.\n\nAjettuamme kivikatua Behmin tyttökoulun ohitse, joka meitä kiinnosti\nsaksankielisen opetuksensa takia, saavuimme korkealle rautatiesillalle,\njonka alitse monet junat porhalsivat täyttäen sillankin höyryllään. Nyt\noli jäljellä vain pieni alamäki, joka kivitalojen ohi johti suoraan\nrautatieasemalle. Siellä vällyt pudistettiin rekeen, turkit riisuttiin\nyltä ja sitten kiireesti matkalippuja hankkimaan. Joku meistä vielä\nhyppäsi Vaittisen rinkilöitä ostamaan, sillä ne olivat mummolle ja\ntädille välttämättömät tuliaiset Kirvun pappilanväeltä.\n\nJunassa tapasimme jo muutamia pitkämatkaisia koulutovereita,\njoulu-uutiset kerrottiin ja loppumatka kului puolinukuksissa, lamppujen\nhimmeästi valaistessa täyteen sullottuja vaunuja. Helsinkiin tulo\nvihdoin vapautti matkan vaivoista, ja oudolta tuntui »issikoilla» ajo\nkoulukortteeriimme. Siellä mummo ja täti ottivat avosylin vastaan, ja\npian herpaantuneet jäsenemme saivat levon höyhenvaltakunnassa.\n\n\n\nKesähommia\n\n\nKun kesäkuun alussa kevättutkinnoista kunnialla selvittyämme palasimme\nKarjalan maille, oli luonto tavallisesti parhaassa kukoistuksessaan.\nPappilan vanhanaikaisissa »kaleskoissa» taivallettuamme tuttuja teitä\nkotipappilaa kohti odotti siellä kuten aina lämmin vastaanotto.\n\nEnsimmäiseksi työksi juoksimme puutarhan läpi lorisevan puron poikki\njärven rantaan, jossa meitä vilpoisat laineet ja tervattu vene\ntervehtivät. Pappilan karja oli näet laitumella toisella puolen\njärveä, ja sentähden oli lypsymaito joka aamu ja ilta soudettava\nkarjakartanosta kotipappilaan. Silloin lapset mielellään seurasivat\nmukana nimikkolehmiä ja uusia vasikoita katselemaan. Sekä menneitä\ntulomatkalla laskettiin säännöllisesti uistin veteen, vaikken muista\nkoskaan selän poikki mennessämme kalan tarttuneen.\n\nPalattuamme tutkittiin puutarhan puron padot ja pantiin ne uuteen\nkuntoon, niin että pikku putouksia syntyi sopivin välimatkoin. Sitten\nmentiin toiselle puolen pihanurmikkoa saunarantaan tutkimaan, oliko\nuimahuoneelle vievä pitkä laituri valmis, jotta siitä saattoi kaloja\nonkia. Lopulta päädyttiin isoon »pytinkiin», jossa äiti tällä välin oli\nvalmistanut tuliaisaterian. Seuraavina päivinä samoiltiin kodin koko\nympäristö, pellot ja niityt, notkot ja hevoshaat.\n\nHauskin huvitus oli varhaisempina vuosina keväinen »sonnanveto»\npelloille. Kotihevoset ja päiväläisten työjuhdat olivat silloin\nkerääntyneinä pitkään jonoon navetantakaisten lantakasojen ääreen.\nTuoreesta läjästä höyrysi keuhkoille terveellinen ammoniakinhaju, joka\naluksi kipristytti helsinkiläispoikien herkkää nenää. Mutta pian olimme\nmuiden kanssa täydessä touhussa.\n\nTadehangoilla nostettiin lantakappaleita kaksipyöräisille kärryille,\nja kuorman täyttyessä antoivat renkimiehet hymysuin ohjakset\nherraspojille, jotka tärkeän näköisinä astelivat hevosten kupeella,\nsilmänlumeiksi väliin läimäyttäen hevosten lonkkaluita ohjasperillä.\nKun kuormallinen oli kaadettu perimmäiselle saralle, nousi ajuri\nrattaille seisomaan, ja iloisesti huutaen ajettiin paluumatka »onnen»\neli notkon sillan ylitse karjakartanoon, jossa entiset temput\nuudistettiin. Koulupoika tunsi ylpeyttä, kun kelpasi aikuisten\nmaamiesten töihin.\n\nToinen maalaishuvi oli heinässä käynti. Ensin niitettiin pappilan\nlähiniityt ja ojanpenkereet, ja sitten tuli takaliston niittyjen\nvuoro. Niittoväki oli jo kello neljältä aamulla lähtenyt suurilla\nsoutuveneillä järven toiselle puolen, josta oli marssittava\nmetsäpolkuja monta virstaa ohi Karjalan Mikon talon Lietsuolle\nsaakka. Tämä oli Antrean rajalla iso niitty, jossa saarekkeina kasvoi\npajupensaita. Vanhan ladon ulkoseinälle oli ripustettu niittoväen\ntuohikontteja, joihin oli sullottu isoja hapanleipiä, suolakalaa ja\nleikkauksilla somistettu soikea voirasia. Joka kontin vieressä riippui\npyöreänmuotoinen maito»lasku» (-leili), joka sisälsi »jamakasta» ja\nvedestä sekoitettua »harmaata» (kokkelipiimää ja vettä). Salvoksien\nkohdalle pystytettiin työn lomassa pitkät viikatteet, terät ylöspäin\nauringon säteiden kuivattaviksi.\n\nHauska oli katsella, kun niittoväki vanhaan hyvään tapaan pitkässä\njonossa tahdikkaasti kaatoi korkean heinikon laineellisiin lakoihin.\nItsekin saimme joskus yhtyä niittohommaan, vaikka kirjatoukkien\nvoimat eivät pitkälle riittäneet. Toisin vuoroin saimme haravoida\nheiniä koolle pyöreihin »rukoihin» eli »saattoihin» taikka myöhempinä\naikoina »härtsiköille» kuivamaan. Kahville tai aterialle keräydyttiin\nmäärähetkin, miehet valkoisissa hurstihousuissaan ja naiset\nhopeasoljilla kiinnitetyssä aivinapaidassaan ja punareunuksisessa\nmustassa hameessaan, kaikki avopäin ja ahavoittuneina.\n\nHeiniä latoihin ajettaessa oli lapsilla hupaista. Ensin kiivettiin\nkorkealle reslarekiin ahdetuille heinäkuormille, sitten ajettiin\nkeinuen yli ojien ja mättäiden latoon, jossa alkoi temmeltävä mylläkkä\nheinäkasojen keskellä, ja väliin luisuttiin jyrkkää mäkeä alas ladon\nriukuiselle lattialle.\n\nEikä ollut ikävämpi elonkorjuunkaan aika. Kun päivät alkoivat pimetä\nja kynttilät ilmestyivät pöydälle, kertyi jonakuna elokuun päivänä\npappilaan paljon eloväkeä. Irtolaisiin kuuluva väestö suoritti\nnimittäin papinveronsa erilaisina päivätöinä. Elonkorjuu oli heille\nmieluisin aika. Silloin saatiin pappilassa ilmainen hyvä ruoka, ja\nkahvit kuljetettiin pellolle. Kirjavaa joukkoa, etupäässä naisväkeä,\nvilisi joka taholla, useilla pikkulapsia mukanaan.\n\nPellolla asetuttiin pitkiin jonoihin eri puolille, ja pian lyhyet\nsirpit välkkyivät päivänpaisteessa ja leikkuun suhina kuului ilmassa.\nNuorempi väki niitti kilpaa iloisen puheenporinan kaikuessa, niin\nettä huonoimmat jäivät »saareen». Kaunista oli katsella, kuinka\nlainehtivalla ruispellolla pitkät tähkäjonot kaatuivat kumoon niinkuin\nsoturit taistelukentällä. Sitten seurasi lyhteiksi sitominen ja\nnäiden pystyttäminen kuhilaiksi, joihin töihin mekin lapset halusta\nosallistuimme.\n\nKun palvelijat kantoivat kahvikojeet pellolle, seurasivat vanhempani\nusein mukana, ja sitten pidettiin päiväläisten kanssa hauska\ntarinahetki pellon pientareilla istuttaessa. Tällainen lähentyminen\npappilanväen ja pitäjäläisten kesken varmaankin suuresti edisti\ntyöintoa, sillä muuten miesväki mielellään otti itselleen pitkän\ntupakkaloman ja naisväki juoruili päivän uutisista.\n\nPäivällisen aikaan katettiin pihanurmikolle pitkä pintapöytä, jolle\ntuotiin suuret vadilliset höyryävää hernerokkaa, tuoretta hapanleipää,\nvoilautaset, ruskeat saviruukut perunoita kukkuroillaan. Juomana\nkäytettiin siniheraista »harmaata» puisissa pyöreävanteisissa\nhaarikoissa. Pitkät rahit sijoitettiin molemmin puolin pöytää, ja\nkymmenittäin iloista eloväkeä asettui pöydän ympärille nauttimaan\npappilan herkkuja. Tämä oli kaunis ja värikäs kuva keskellä vihreätä\nnurmikkoa, taustana sininen järvi ja punainen tuparakennus.\n\nKun vilja oli pelloilla tarpeeksi kuivunut ja jyvät alkoivat karista,\nladottiin lyhteet riveihin reslarekiin, jotka hevosilla vedettiin\npappilan isoon riiheen. Ensin ahdettiin lyhteet orsille kuivumaan\nkuumassa etuhuoneessa, jossa oli mustaksi muuttunut savilattia.\nSitten ne siirrettiin luhaan, missä pitkillä varstoilla jyvät\npuitiin erilleen, niin että tahdikas töminä kuului kauas. Ohuissa\npukimissaan raatajat, kun me lapset ovelta tirkistimme, näyttivät\npölysumussa harmailta kummituksilta, joilla silmät kiiluivat päässä.\nItse emme yrittäneetkään moiseen raskaaseen toimeen ryhtyä. Lopulta\noljet siirrettiin olkilatoon, jyvät erotettiin suuriin säkkeihin\nvilja-aittaan vietäviksi, ja ruumenet kerättiin kasoihin.\n\nMieluisimpia kesämuistoja oli yläluokilla ollessamme n.s. voinotto.\nTalvisin pappien verosaatavat tuotiin kotiin, mutta kesäisin,\ntavallisesti heinäkuun alussa, papin täytyi tehdä pitkä kiertomatka\nympäri pitäjää keräämässä niin paljon voita kuin suinkin talteen, sillä\nmuuten olisi suuri osa jäänyt rästiksi.\n\nEnsin isä kulki näillä matkoilla istuen yksinkertaisissa\n»kiesseissään», joiden takaistuimella joku lapsista vuoroin sai seurata\nmukana pitäjälle. Myöhemmin minä tai veljeni saimme luottamustehtäväksi\ntoisinaan isän sijasta lähteä voinkeruumatkalle. Tuntui juhlalliselta\nnousta korkeihin nahkapäällysteisiin kiesseihin, velimies\ntakaistuimella, ja lähteä niinkuin paras pappi pitäjälle. Sitäpaitsi\noli perin hauskaa yksin ohjata hevosta suurissakin mäissä, varsinkin\nYläkuunun kulmalle ajettaessa.\n\nTakana seurasivat isot »rospuskat» eli vankkurit, täyteen sullottuina\ntyhjiä tynnyreitä, joiden edessä poikkilaudalla istuen Salakka-Tuomas\ntaikka joku muu pappilan renki tärkeän näköisenä ohjasi hevosta. Kun\nlaskettiin jyrkkää mäkeä alas, oikein pelotti, kuinka kävisi, kun\ntakaapäin kuului kauhea tynnyrinkolina. Perille määrätaloon tultaessa\noli pihanurmikko täynnä odottavaa kansaa, ukkoja, naisia ja lapsia,\nsillä työssäolevat miehet harvoin joutivat kallista kesäpäivää\nkuluttamaan tyhjäntoimittajina. Uteliaina otettiin meidät nuoret\nvastaan, kun itse rovasti ei voinut saapua.\n\nAhtaaseen porstuaan ladottiin tynnyrit vierekkäin, ja niiden välissä\najuri punnitsi voit rautapuntarilla, samalla kun papinpoika pöydän\nääressä avonaisen oven takana merkitsi saatavat voiluetteloon. Porstua\noli sulloutunut täyteen ihmisiä, jotka uteliaina tarkkailivat tärkeää\ntoimitusta, aina väliin remahtaen iloiseen nauruun kompasanojen\nsingotessa, kun joku kitsas emäntä oli tuonut liian vaaleata voita.\n\nYleensä oli voi kauttaaltaan tuoreen keltaista, kun se kurikoilla\nahdettiin tiiviisti tynnyreihin, suolaveden tirskuessa ympäri. Välistä\nme pojatkin yhdyimme leikinlaskuun, ja silloin muuttui mieliala vielä\nräiskyvämmäksi. Niiden oli ikävämpi, jotka eivät mahtuneet sisään,\nvaan saivat odottaa kuistilla, kunnes heidän kylänsä vuoro tuli. Kun\nlähikylien tilalliset oli huudettu esiin, iskettiin tynnyrinkannet\ntiiviisti kiinni, että ne kestäisivät mäkisen maaston epätasaisuutta.\nNyt katettiin tuvassa tai vierashuoneessa nuorille herroille ja\nvoinpunnitsijoille sikurikahvipöytä vehnäsineen. Sitten tynnyrit\nnostettiin miesvoimalla rospuskaan ja taivallettiin seuraavaan\nkyläryhmään. Samanlainen näytelmä uudistui täällä, ja väliin ehdittiin\nsamana päivänä 3—4 eri kyläkuntaan.\n\nHevosella ajelu kauneissa metsissä toimitusten välillä oli virkistävää,\nkoska heinäkuun alussa miltei aina oli kaunis ilma. Pahinta oli, että\njoka paikassa tarjottiin uudet väkevät sikurikahvit, joita oli miltei\npakko juoda, pysyäkseen emäntien suosiossa. Missään ei ollut tapana\ntarjota ruokaa. Mutta kun välistä meille kannettiin isot ropeelliset\nherkullisia mansikoita, täytyi pyytää talosta voileipää ja maitoa,\nettei vatsa menisi aivan pilalle.\n\nKun myöhään illalla päästiin »voiloita» kuljettamaan kotipappilaan,\nolivat harmaat iltausvat jo laskeutuneet niityille, uhoten kylmää\nkosteutta. Nyt oli päällystakit vedettävä ylle. Hevosetkin hirnuivat\nkoti-ikävästä, ja hyvää kyytiä laskettiin mäkiä alas sikäli kuin\ntäyteensullotut, nuorilla köytetyt tynnyrit sallivat. Kotona isä ja\näiti levottomina odottivat tuloamme, mutta en muista näillä — paikoin\nvaarallisillakin mäkimatkoilla — koskaan kommellusta tapahtuneen.\n\nTällaisen kesäretken jälkeen uni maistui verrattomalta. Mutta seuraava\npäivä oli useinkin katumus- ja paastopäivä liikojen sikurikahvien\nvaikutuksesta.\n\n\n\nUudet säätyläisperheet ja sivistyslaitokset\n\n\n1870-luvun keskivaihe oli uusi käännekohta Kirvun historiassa. Pastori\nWinterin kuoltua tuli kappalaisen vaali, jolloin seurakunnalle ei\nkelvannut yksikään tuomiokapitulin ehdollepanemista vaalisaarnaajista.\nSensijaan pitäjälle oli levinnyt huhu, että Mikkelissä vaikutti\nlahjakas pappismies Pekka Malinen — virallisesti Petter Malinen —,\njoka oli väkevillä saarnoillaan saattanut kotipitäjän ja lähiseudut\nhengelliseen herätykseen. Hän pääsikin Kirvuun toukokuussa 1874\nkappalaiseksi asettuen Yläpappilaan, jossa meidän perheemme oli\naikaisemmin asunut.\n\nPastori Malinen oli ensin ollut naimisissa kuuluisan herätyssaarnaajan\nNils Henrik Berghin tyttären Marian kanssa, josta avioliitosta jäi\npoika Henrik Johannes. Hän oli sisarteni Ainan ja Hilman ikäinen ja\njoutui pian heidän leikkitoverikseen. Myöhemmin Ainasta ja Hanneksesta\ntulikin aviopari, kun Hannes ylioppilaana oli mennyt rautatien\npalvelukseen, yleten asemakirjuriksi Kouvolaan ja sitten Nurmen\nasemalle. Ensimmäisen rouvan kuoltua pastori meni uusiin naimisiin\nUukuniemen kirkkoherran tyttären Emma Boxströmin kanssa. Tämä\nkäytti leveätä savonmurretta ja oli muuten älykäs ja käytännöllinen\ntalonrouva, mikä oli hyvin tarpeellista, koska pastori mieluimmin luki\njumaluusopillista kirjallisuutta, paljonkaan puuttumatta taloudellisiin\nasioihin.\n\nHeillä oli monta lasta, joista Kirvuun tullessa olivat Ernst ja\nHanna syntyneet. Edellinen kuoli kymmenvuotiaana aivotulehdukseen.\nHannasta tuli myöhemmin nuorempien sisarteni leikkikumppani ja lopulta\nHelsingissä asuintoveri, kun hänkin joutui heidän kanssaan suomalaiseen\ntyttökouluun. Myöhemmin syntyi vielä neljä tytärtä, Anna, Elli, Helmi\nja Ester, joista muut kävivät Viipurin suomalaista tyttökoulua,\nEster Kuopion yhteiskoulua. Anna, lempinimenä Nanne, joutui namusiin\nSairalan asemalla palvelevan sähköttäjän Finn Feiringin kanssa, josta\nmyöhemmin tuli kauppaneuvos ja Grankullan kauppalan johtaja. Elli\njoutui pastorin, sittemmin kirkkoherra Laineen puolisoksi Kuusjärvelle.\nHelmi meni naimisiin lakitieteen tohtori Hugo Gröndahlin kanssa,\njosta sittemmin v. 1906 muutetulla nimellä Rautapää tuli Korkeimman\nhallinto-oikeuden presidentti. Ja nuorin, Ester, lahjakas ylioppilas,\njäi naimattomaksi. Näistä lapsista ovat nyttemmin Hannes, Hanna, Anna\nja Elli menneet manan majoille.\n\nPekka Malinen oli hengen mies kiireestä kantapäähän. Kirvussa hän\npian saavutti suosiota tulisilla saarnoillaan ja ystävällisellä\nkäytöksellään. Mutta hän oli myöskin vaativa mies, joka harrasti\ntapojen puhtautta, lähetystyötä ja kansanvalistusta, etenkin\nraittiuspyrintöjä. Sentähden hän jyrkillä sanoillaan pian sai\nvastustajiakin, koska nuoriso ei halunnut luopua kylätansseistaan\neivätkä juomarit viinapullostaan. Kuitenkin hän vuosien kuluessa\nsäilytti arvovaltansa ankaran oikeamielisyytensä perusteella.\nVanhemmiten hän siirtyi Rantasalmen rovastiksi; siellä hän kuoli 1915.\n\nHänen toiminnassaan oli eri kausia. Pitkät ajat hän oli hiljainen,\nharvapuheinen ja vaipunut opintoihinsa, sillä hän seurasi, paitsi\nteologista kirjallisuutta, valppaasti sanomalehtiä ja ajan tapahtumia.\nRaamattuun hän oli syvällisesti perehtynyt ja kuului lähinnä Beckin\nsuuntaan. Hän pani isäni kanssa toimeen lähetysjuhlia ja levitti\nuutterasti _Lähetyssanomia_. Kansanvalistusseuran asiamiehenä\nhän toimi innokkaasti, myyden seuran kirjasia lukukinkereillä ja\npitäjänmatkoillaan.\n\nPerheenisänä hän oli ankara ja vaativainen, mutta hänen älykäs rouvansa\nosasi kääntää asiat parempaan päin maltillisella ja järkevällä\nkohtelullaan. Sentähden ukko joskus vanhoilla päivillään saattoi\nleikillisesti huomauttaa, että hän ennen oli Pekka Malinen, mutta\nnyttemmin Pekka Boxström.\n\nMutta väliin Pekka irtautui kamariopinnoistaan, ja silloin hänessä\nheräsi matkailuhalu. Ensiksi hän alkoi käydä naapuritaloissa ja\nkertoili elämyksistään ja kokemuksistaan räiskyvän sukkelasti, niin\nettä meillä lapsillakin oli hänestä paljon iloa. Sitten hän matkusti\nnaapuripitäjien pappien luo milloin mistäkin syystä ja saattoi\nhauskalla seurustelutaidollaan ylläpitää iltakaudet suurenkin seuran\nmielenkiintoa. Lopulta matkat ulotettiin Helsinkiin ja Porvooseen asti.\nMonet ovat ne kaskut, jotka hän näiltä matkoilta kertoi, terävistä\nhuomioistaan ja nokkelista väittelyistään piispan ja monen professorin\nkanssa. Väliin hän luki meille sujuvalla kalevalanmitalla kyhäämiänsä\nsattuvia satiireja. Valitettavasti ne ovat hukkuneet vapaussodan\nhumussa.\n\nKolmas puoli hänen rikkaassa luonteessaan ilmeni silloin, kun\nhän pitäjäläisissä huomasi jotakin kieroutta tai väärinkäyttöä\nkirkollisissa tai kunnallisissa toimissa. Silloin hän iski asiaan\nkiinni kaikella jäntevällä tarmollaan, ja se mies oli helisemässä, joka\nei voinut tyydyttävästi selittää väärintekonsa syitä.\n\nKaiken kaikkiaan Pekka Malinen oli henkevä mies, joka toisissa\noloissa eläen olisi voinut herättää huomiota tieteellisenä tutkijana,\nhumoristisena kirjailijana taikka terävänä lakimiehenä. Omana aikanaan\nhän silti eri piireissä oli kylläkin tunnettu pirteänä ja älykkäänä\nmiehenä.\n\nSamoihin aikoihin, vuonna 1874, Kirvu sai ensimmäisen nimismiehensä.\nTämä oli Henrik Reinhold Olsoni, josta ohimennen on puhuttu hänen\nmuutettuaan Viipuriin. Hän oli reilu ja rehti mies, kaikille\nystävällinen ja oikeudenmukainen. Isänikin sai hänestä hyvän ystävän.\nHänen rouvansa, o.s. Amanda Holländer, oli erittäin sydämellinen\nihminen, johon sekä äitimme että me lapset heti lämpimästi kiinnyimme.\n\nNiukoista tuloista huolimatta perhe oli hyvin vieraanvarainen ja\njärjesti kesäisin vuokratalossaan Aholan kylässä noin 2 km kirkolta\nhauskat nimipäiväkutsut, joissa raketit räiskyivät ja piirileikit\nsujuivat vihannalla pihamaalla. Suuret rusinarinkilät hyvän kahvin kera\nolivat herkullisia, ja Amanda-täti kerkesi herttaisella käytöksellään\nvalloittaa vanhat ja nuoret.\n\nHänen ympärilleen kasvoi suuri lapsiparvi, josta oikeastaan tunsin vain\nkolme vanhinta lasta. Hildur, lähes yhtä vanha kuin Karin-siskoni,\nkävi Viipurin tyttökoulun ja tuli sitten kansakoulunopettajaksi,\nlaulukunnan johtajaksi ja yhdistysten toimihenkilöksi. Hän meni\nnaimisiin konttoristi Parikan kanssa, joka kuitenkin kuoli nuorena.\nToinen sisar Elli joutui samoin naimisiin konttoristi Lindströmin\nkanssa, mutta tämäkin kuoli varhain. Poika, Sune Olsoni, oli lapsista\nvanhin ja Hannes Malisen kanssa vanhempien sisarteni ikätoveri ja\nleikkien ritari. Myöhemmin hänestä tuli ylioppilas ja lopulta Laukaan\nasemapäällikkö.\n\nNämä sisarukset paitsi Elli ovat jo kuolleet, ja nuoremmista tiedän\nvain kertoa, että Aksel edelleen on Pulsan asemapäällikkönä, Edvard ja\nRainer (Ormala) maanmittausinsinööreinä Viipurissa. Aholassa joskus\nmyös tapasimme lasten serkkuja, joista Maissi Holländer myöhemmin tuli\n_Helsingin Sanomain_ päätoimittajan Eero Erkon puolisoksi ja toinen\nsisar meni naimisiin varatuomari Vegeliuksen kanssa.\n\nKolmaskin säätyläisperhe oli 1870-luvun alussa siirtynyt Kirvun\nSairalan kylään, 9 km päähän kirkolta. Sinne asettui urkuintekijä\nTheodor Buchert, kotoisin Pietarin puolelta, ja hänen vaimonsa Katrina,\no.s. Molin. Buchert, syntyään saksalainen, oli muuttanut Sairalan\nkosken liepeelle myllyliikettä harjoittamaan. Hän rakennutti sievän,\nlaajan talon kosken partaalle, ja nuori, toimekas rouva piti huolta\ntaloudesta ja kauniista puutarhasta. Kun Buchert oli rattoisa ja\nleikkisä mies ja rouva iloluontoinen, olivat he Kirvun seuraelämään\ntervetullut lisä. Heidän taloonsa me nuoret mielellämme poikkesimme\nkoulumatkoillamme samoin kuin isäkin pitäjällä käydessään.\n\nHauskimmat rekiretket ja kesämatkat suuntautuivat tänne joko\nhevoskyydillä tai joskus veneillä Alajoen ja Torajärven kautta. Siinä\ntalossa oli vieraanvaraisuus yltäkylläinen, ja setä Buchert pani\ntoimeen iloiset leikit jopa tanssitkin. Täti Buchert oli sydämellinen\nnainen, johon sisareni suuresti kiintyivät, etenkin Karin, hänen\nkummityttönsä.\n\nBuchertilla oli kaksi lasta, suloinen Amalia, Karinin\nlapsuudenystävätär, ja Reinhold, meitä kaikkia nuorempi. Amaliasta\ntuli myöhemmin kuuluisa Maalin Bergström; — hän joutui naimisiin\nruotsalaisen kirjakauppiaan kanssa. Kun Kirvun parantola, kanttori\nNestor Huoposen aikaansaamana, oli joutunut tohtori A.W. Lybeckin\nhoitoon, tuli rouva Bergström hänen oikeaksi kädekseen sairashoidossa\nja ryhtyi sitten omin päin, tehtyään matkan Saksan Kuhne-laitokseen,\nhoitamaan sairaita luonnonparannusmenetelmän mukaan, usein hyvällä\nmenestyksellä. Hän kuoli 1934 Vihdin Luontolan johtajana ja sai\njuhlallisen hautauksen Helsingissä satojen kiitollisten potilaiden\nsuremana. — Reinhold jäi Kirvuun maanviljelijäksi ja tuli myöhemmin\nlautamieheksi.\n\nOlsenilla ja Buchertilla käynnit olivat mieluisia keitaita Kirvun\nsäätyläisten köyhässä seuraelämässä.\n\nSiihen aikaan oli tärkeänä sivistyshankkeena kansakoulun saaminen\nKirvuun. Jääskestä kotoisin oleva talonpojan poika Matti Akkanen,\nsitten professori Mathias Akiander, joka kuoli koleraan 1870, oli\ntestamentissaan määrännyt Jääsken ja Kirvun seurakunnille kummallekin\n8,000 markkaa kansakoulujen perustamiseksi. Jo ennen tätä oli isäni\nhänen kanssaan ahkerassa kirjeenvaihdossa, vaikka nämäkin kirjeet\nvalitettavasti ovat kadonneet. Kun testamentin määräys oli pantava\ntoimeen, sai isäni Kirvun kirkonkokouksissa taistella monet ottelut,\nennenkuin löydettiin sopiva paikka ja saatiin koulurakennus aikaan.\nEnsiksi kansakoulu sijoitettiin vuokralle Munukan taloon; siellä toimi\npari vuotta opettaja Väyrynen ja senjälkeen opettaja Haimila, mutta\nheidän olostaan en mitään muista.\n\nLopulta oma koulutalo kohosi kylän viereiselle metsäharjulle, jolta oli\nkaunis näköala yli kirkonkylän ja Kirvunjärven. Rakennuskin tuli komea\nja väljä, niin että siihen mahtui molemmin puolin eteistä sekä poika-\nettä tyttökoulu, kumpikin neliosastoisena. Rakennuksen rantapuoleen\nkuului kaksi pientä huonetta ja keittiö mies- ja naisopettajalle\nkummallekin.\n\nTänne tuli ensimmäiseksi miesopettajaksi Olaus Kempas, Uno Cygnaeuksen\nensimmäisiin oppilasparviin kuuluva ihanteellinen ja pontevapuheinen\nmies. Isäni oli jo ennestään koulun johtokunnan puheenjohtaja, joka\ntarkasti opetusta ja hoiti lämpimällä huolenpidolla koulun sisäiset\nasiat. Siten myöskin opettajat alunpitäen saivat pappilassamme\nturvaisan tyyssijan, jonne usein saapuivat neuvottelemaan isäni kanssa\nkoulun asioista, koska yksinkertainen kansa ei aina ymmärtänyt koulun\nparasta tarkoittavaa järjestelyä ja oppilasten kurinpitoa.\n\nKempas oli innokas laulumies ja pani koulussa toimeen Kirvun\nensimmäisen lauluseuran, laulaen itse kuuluvasti mukana ja kovasti\nhääräten ääniraudasta ääntä antaessaan ja tahtipuikkoa heiluttaessaan.\nHagforsin _Lauluseppeleestä_ harjoitettiin monta kaunista hymniä,\nesim. _Herra, Sun armas ulottuu_ ja _Maailman ääriin soikoon_. Kempas\noli lyhyehkö, vilkasluontoinen mies, jolla oli hienot kasvonpiirteet\nja kultasankaiset silmälasit, mutta nuorenakin hän oli kaljupäinen.\nTämän vajavuuden hän kuitenkin taitavasti osasi peittää kampaamalla\nhiukset sivultapäin sileästi yli päälaen. Kun hän aina pappilassa\nesiintyi hienosti harjatussa pitkässä lievetakissa ja ystävällinen hymy\nhuulilla, niin hän meistä lapsista näytti suuren maailman mieheltä.\n\nHän oli mieleltään hyvin uskonnollinen mies ja kuului evankeliseen\nsuuntaan. Sentähden hän joka kesä matkusti Helsinkiin\nevankeliumiyhdistyksen vuosijuhlaan; siellä hän kerran pitkän ajan\nkuluttua tapasi samanmielisen naisen, häntä vanhemman ruotsikon,\njosta sai uskollisen elämänkumppanin. Tämä pakotti hänetkin\nkotitarpeiksi solkkaamaan ruotsia, koska rouva tuskin nimeksikään\nosasi suomea, ennenkuin Kirvussa vähitellen oppi. Muuten hän oli\ntaitava ja käytännöllinen talonemäntä, joka lujatahtoisena osasi\nohjata hyväsydämistä miestänsä. Perheelle syntyi kaksi lasta, joista\npoika sai nimen Onni ja eli kouluikään asti ja tytär, saatuaan isän\ntahdon mukaan ideaalisen nimen Ihannelma, kuoli aivan pienenä. Kempas\nmuutti myöhemmin Viipurin pitäjään ensin Kilpeenjoen ja sitten Säiniön\nkansakoulun opettajaksi; hän kuoli jokseenkin nuorena, mutta rouva eli\npitkät ajat, kunnes yli 90-vuotiaana kuoli v. 1937.\n\nNaisopettajaksi tuli vähän myöhemmin myöskin Jyväskylän seminaarista\nneiti Brigitta Kaitera, johtajatar Lydeckenin oppilaita. Hän oli\nsyntyisin Pohjanmaalta, Limingan pitäjästä, luonteeltaan yksivakainen,\nystävällinen ihminen ja opetustoimessaan taitava, joten isäni antoi\nhänelle suuren arvon. Hän eli yksin omalla alueellaan ja piti hyvää\njärjestystä, opettaen lapsille taloudellisia askareita, siisteyttä ja\nsäästäväisyyttä, joten hänen vaikutuksensa tuntui koteihin saakka.\nHän seurasi myös valppaasti aikansa pyrintöjä, lukien niinkin\nvaikeatajuista aikakauskirjaa kuin _Valvojaa_.\n\nVakavamielisenäkin hän ymmärsi hyvin nuorisoa, niin että hän\nsäätyläisten huviretkillä otti osaa nuorison leikkeihin. Äitini kanssa\nhän usein laski leikkiä ja isäni kanssa puhui vakavista asioista. Kun\nmyöhemmin 1880-luvulla kansakoulunopettaja Antti Vartiainen astui\nKemppaan paikalle, tuli neiti Kaitera tämän perheen uskotuksi ystäväksi\nja seurasi virasta erottuaan perheen mukana Lappeenrantaan, jossa hän\noli kaikkien lasten kunnioittamana huoltotätinä. Siellä hän myöskin\nkuoli v. 1922.\n\nEnnen kansakoulua oli kiertokoulu ollut ainoa ja kirkollinen\nkansanopetuslaitos. Sen oli isäni, pitäjään tultuaan, järjestänyt\nkuntoon, ja eri opettajat kiersivät kylästä kylään opettaen kansan\nlapsille lukemisen ja luvunlaskun alkeita. Opettajan sivistys oli sekin\nalkeellinen, sillä Hämeenlinnan kiertokouluseminaari perustettiin\nvuosikymmentä myöhemmin. Oli tyydyttävä istumaan lasten kanssa jossakin\nkuuman tuvan sopessa, ja opetus oli aivan koneellista. Kansa ei alussa\nosannut antaa arvoa tällekään uudelle laitokselle, ja opettajia\nkohdeltiin usein yliolkaisesti. Palkka oli mitätön ja toimeentulo\nvaikea. Vaadittiin paljon sitkeyttä ja uhrimieltä tällaisessa työssä.\nMutta kirkkoherrassa näillä nuorilla sivistyksen levittäjillä oli\ninnostava turva ja apu.\n\nVuosikymmenen keskivaiheilla aloitti toimintansa uusi kirkollinen\nlaitos, pyhäkoulu. Tämän tarkoituksena oli sunnuntai-iltapäivinä\nkerätä kylän lapset Jumalan sanan ympärille joko kirkossa tai eri\nkyläkunnissa. Tähän työskentelyyn isäni, jolla oli synnynnäinen\nopettajataipumus, innostui heti alusta. Merkillistä kyllä löydettiin\npian eri kyläkunnista sopivia, nuhteettomia ja vakavamielisiä\nhenkilöitä, miehiä ja naisia, jotka sydämestään uhrautuivat tähän\npalkattomaan rakkaudentyöhön, usein elinajaksi. Näiden jalojen\nkansanyksilöjen parissa isäni viihtyi, kun hän pitäjällä liikkuessaan\noli mukana heidän hengellisissä lastenopetuskokouksissaan.\n\n\n\nKirkollis- ja kunnallishallinto\n\n\nNäinä aikoina perustettiin Kirvuun, niinkuin muuallekin, uusi\nkunnallishallinto. Aikaisemmin oli olemassa kirkollishallinto eli\nkirkkoraati, jonka jäseninä oli kuusi n.s. kirkonmiestä. Siellä oli\ntietysti kirkkoherra puheenjohtajana ja joku jäsen rahastonhoitajana.\nKunnallishallintoa perustettaessa oli ensin hyvin vaikea löytää sopivaa\nmiestä kuntakokouksen esimieheksi. Isäni siihenkin valittiin, ja\nsiten kertyivät hänen osalleen pitkäksi aikaa sekä kirkolliset että\nkunnalliset tehtävät.\n\nHän oli silloin vielä nuori, reipas ja luonteeltaan tasapuolinen, joten\nhän kykeni saamaan järjestystä usein meluisiin kokouksiin, joissa\nmaalaisukot järjestettyyn keskusteluun tottumattomina tahtoivat soittaa\nsuutansa yhtaikaa ja helposti joutuivat sanakiistaan. Isäni täytyi\nitse laatia pöytäkirjat, kun siihen ei ollut sopivaa miestä, ja täten\nhänelle kertyi kirkonkirjojen hoidon lisäksi paljon palkatonta työtä.\nVähitellen kansan järkevistä aineksista kasvoi puhujia ja kirjureita,\nja isäni jälkeen hoiti kuntakokouksen esimiehen virkaa pitkät ajat\nkauppias Matti Inkinen. Kunnallislautakunta tarvitsi sekin järkeviä\nmiehiä. Sen ensimmäinen esimies oli muistaakseni pitkä ja älykäs isäntä\nHeikki Huusman Tietävälästä, myöhemmin myöskin kirkonmies. Kunnan\nasioissa oli jälkeenpäin paljon mukana Kirvun käräjäkunnan lautamies,\nsittemmin herastuomari Pekka Ovaska, joka vielä on 90-vuotiaana elossa.\n\n\n\n\nV\n\nYLIOPPILAAKSI\n\n\nKun olin lopettanut kymmenvuotisen vaellukseni Kirvun kodin ja\nHelsingin koulun välillä, oli vihdoin keväällä 1880 se hetki käsissä,\njolloin oli saavutettava kultainen lyyry ja akateeminen kansalaisoikeus.\n\nSiihen valmistuminen oli jännittävää aikaa. Silloinkin oli tapana jo\nhelmikuun lopulla päättää koululuvut ja alistua »tentteihin». Meitä oli\nVIII luokalla 18 abiturienttia, jotka jaettiin neli- tai viisimiehisiin\nryhmiin eli »flokkeihin». Minä osuin luokan ensimmäiseen ryhmään, ja se\noli siltä kannalta epäedullista, että kaikki muut olivat matematiikassa\nminua etevämmät, vaikka olinkin luokan primus. Muissa tenteissä\nkuljimmekin tasaväkisinä toistemme rinnalla, mutta kun matematiikka\noli viime vuosina tehnyt minulle kiusaa, ilmenivät vajavaisuudet sillä\nalalla nyt paremmin.\n\nTenttien välillä toisinaan astelimme pää pystyssä Esplanadilla,\nja usein kävimme toistemme luona »prepareerattavina» varsinkin\nmatematiikan kokeita varten. Meidän ryhmämme oli kilttejä\nläksynlukijoita, mutta joku ryhmä otti abiturienttielämän\nhauskemmalta kannalta. He saattoivat pitää kamareissaan punssikemuja,\nsavukkeita poltellen ja herroiksi elellen. Joku huimapää uskaltautui\neräiden Böökin lyseon ylioppilaskokelaiden kanssa Unioninkadun\nkellariravintolaan, jossa tähyiltiin tarjoilijaneitoja ja kuorossa\nesiteltiin merimieslauluja.\n\nTästä seurasikin, että jotkut näistä saivat reput\nylioppilaskirjoituksissa, siirtyen seuraavaan vuoteen, koska silloin ei\nvielä voinut syksyllä tutkintoa uusia. Eräs meistä ei koskaan tullut\nylioppilaaksi, vaan siirtyi Amerikkaan, häipyen teille tuntemattomille.\n\nTentit sujuivat viikosta viikkoon ja aineesta aineeseen milloin\nparemmalla, milloin huonommalla onnella. Rehtori oli antanut meille\nystävällisen neuvon, jota pitkin elämääni olen kiitollisena muistanut.\nHän sanoi vakavan sorahtavalla äänellä: »Kuulkaa nyt, pojat, — kun\nte väsytte tenttejä lukiessanne, niin älkää pakottako rasittuneita\naivojanne toimimaan, vaan heittäykää neljännestunniksi levolle mitään\nerikoista ajattelematta. Jos silloin nukahdatte, on se vain sitä\nparempi.»\n\nYlioppilaskirjoitukset olivat jo siihen aikaan tutkintojen pelätty\nhuippukohta. Nykyaikaan verraten oli erona, että valvonta oli paljon\nlaimeampaa ja tehottomampaa.\n\nKun meidän luokkamme vuoro tuli kirjoittaa, oli ruotsalaisen\nnormaalilyseon uusi upea rakennus juuri valmistunut Tähtitorninmäen\nalalaitaan. Päärakennuksesta ulkoni Maneesiin päin puolipyöreä\nkylkirakennus, jonka alakerrassa oli voimistelusali ja yläkerrassa\nrukoussali, myöhemmin käytetty myöskin Musiikkiopiston juhlasalina.\nAhtaasta Ratakadun rakennuksesta meidän luokkamme ensimmäisenä\nsiirrettiin uuteen avaraan rukoussaliin kirjoittamaan. Täällä oli\nmitattu pitkät lomat pulpettien väliin muka vilpin estämiseksi, ja\nopettaja istui korokkeella luokan edessä järjestystä pitämässä. Kun\noli vain yksi valvoja ja hänkin välistä vaipui hetkeksi sanomalehtensä\nlukemiseen, oli helpompi harjoittaa vilppiä kuin nykyajan ankarassa\nkomennossa.\n\nRohkeammat pojat sopivan hetken sattuessa viskelivät toisen pulpetille\npaperipallosia, joihin oli kätketty käännöksen vaikeimmat sanat\ntai matematiikan pulmallisten esimerkkien tulokset. Mutta vielä\novelampia temppuja oli keksitty. Kun joku oppilas oli saanut luvan\nhetkeksi poistua pitkän käytävän viereiseen huoneeseen, olivat toverit\nedeltäpäin keskenään sopineet poistumisjärjestyksestä. Joku luokan\nnerokas keksijä oli laatinut erikoisen kojeen, kaksi vastakkain pantua\nneliskulmaista peltilevyä, joiden molemmat päät solmittiin kiinni\nhienolla teräslangalla. Levyjen väliin käännettiin vastaukset sisältävä\npaperilappu levynkokoiseksi, ja pitkään ylälankaan kiinnitettiin\nkoukku. Koko laite oli niin ohut, että se mahtui lattialautojen\nväliseen rakoon. Auttaja kiinnitti koukun raon laitaan, josta autettava\nomalla koukullaan veti levylaitteen ylös ja pelasti nahkansa. Koje oli\nniin sirosti sommiteltu, ettei mustaa koukkua voinut nähdä kukaan muu\nkuin se, jolle säilytyskohta oli edeltäpäin tarkoin selitetty.\n\nKun oli latinan- tai suomenkielen käännös kysymyksessä, sisälsi vastaus\njoskus koko käännöksen, mutta niin muovatun, että määräpaikkoihin\ntehtiin tahallisia »kardinaali»virheitä juuri niin monta kuin\nsopi kokeen varmaksi läpäisemiseksi. Matematiikassa kyllä saattoi\nsattua, että onneton kokelas puhtaaksikirjoittaessaan vahingossa\nse koitti plus- ja miinusmerkkejä keskenään, vaikka tulos olikin\noikea. Tällainen hölmöliini joutui auttamattomasti kiinni. Minun\njälkeisessä ylioppilasparvessa kävikin niin onnettomasti, että\nprimus ja hänen autettavansa joutuivat Viikkiin ja molemmat saivat\nistua luokalla vuoden lisää. Tällaiset kepposet on kyllä vanhemmalla\niällä ankarasti tuomittu, mutta silloin kuului hyvään toverihenkeen\nvaatimus, että heikkoja kumppaneita oli hädässä autettava. Siten moni\nhuonolahjainenkin oppilas lienee purjehtinut ylioppilastutkinnon karien\nlomitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kirjoituskokeet ja suulliset tentit oli onnellisesti suoritettu,\noli Ratakadun talon rukoussalissa jännittävä erojaishetki. Rehtori\nKihlman piti pojille vakavahenkisen puheen, joka tavanmukaisesti\nsisälsi monta taiteta elämäntotuutta. Koko koulu lauloi tavallista\näänekkäämmin vanhan virren _Koko mailma iloit' mahtaa_, ja alemmat\nluokat kadesilmin katselivat onnellisia tovereita jotka nyt\nerosivat elämän eri aloille. Opettajat kättelivät ohimennessämme,\nja vahtimestarikin emäntineen odotti meitä alaportaissa, nyökäten\nhyvästiksi. Kadulle päästyä koko koulu »hurrasi» poislähteville.\n\nEntisaikaan ei tutkintojännitys päättynyt nyt tähän. Koulutenttien\njälkeen oli oltava uudessa puristuksessa yliopiston professorien\nedessä. Uskontoa tentti leppeä professori G. Johansson, sittemmin\narkkipiispa. Historiaa kyseli taitavasti humaani, vähän hajamielinen\nprof. Th. Rein, sittemmin yliopiston kansleri; matematiikkaa ja\nfysiikkaa kuivahkon asiallinen, mutta ystävällinen prof. A.F. Sundell.\nKielissä meitä tutkivat: latinassa ja kreikassa dosentti, entinen\nvaativa mutta ystävällinen opettajamme Fr. Perander sekä saksassa ja\nranskassa prof. Rein.\n\nKuulustelut olivat lyhyitä ja tutkijat suopeita miehiä, joten\nvarsinaisesta puristuksesta ei ollut puhettakaan. Ainoastaan dosentti\nF. Leväsen, joka matematiikassa kuulusti eräitä ryhmiä, sanotaan olleen\nvaatimuksissaan tiukemman. Kun viimeinen »prässi» oli ohitse, riensimme\nyliopiston portaita alas, levätäksemme laakereillamme, kunnes toisena\npäivänä lopullinen tulos julistettaisiin. Seuraavana aamupäivänä oli\nmentävä »moster» M. Grapen liikkeeseen aikaisimman koulurakennuksemme\nalakertaan. Sinne oli kaksi tärkeätä asiaa: tilatun ensimmäisen frakin\nnoutaminen kotiin ja vielä tärkeämpi valkolakin lunastaminen.\n\nKun sitten määrätunnilla saavuimme yliopiston vastaanottohuoneeseen\nkuulemaan tutkintojen lopputulosta, siirryttiin läheiseen rehtorin\nkansliaan, jossa tiukkaääninen, partasuinen, etevä tiedemies, rehtori\nWilhelm Lagus ojensi meille ylioppilastodistuksen, opintokirjan ja\nJ.W. Snellmanin kirjoittaman kirjasen Suomen ylioppilaalle, joka\nsisälsi oivallisia opintoneuvoja sekä johdantona F.M. Franzeninn kauniin\nylioppilaslaulun. Lopuksi yliopiston sihteeri Max Schauman kirjoitutti\nnimemme ynnä tiede- ja osakuntamerkinnän matrikkeliin.\n\nMinut merkittiin historiallis-filologiseen tiedekunnanosastoon ja\nSavo-Karjalaiseen osakuntaan. Oikeastaan olisin isäni syntyperän\nnojalla kuulunut Hämäläiseen ja kotiseutuni perusteella Viipurilaiseen\ntaikka koulukaupungin takia Uusmaalaiseen osakuntaan, mutta jo\nnormaalilyseon VIII luokalla oli kaksi entistä koulutoveria P.E.\nSvinhufvud (myöhemmin tasavallan presidentti) ja P.A. Sahlsten\n(myöhemmin Mikkelin lyseon rehtori) käynyt värväämässä minut ja kaksi\nitäsuomalaista toveria Savo-Karjalaiseen osakuntaan, jota he kehuivat\ntäysin suomalaiseksi, yliopiston hauskimmaksi ja hienoimmaksi.\n\nNyt oli kaikki virallinen meno lopussa. Riemurinnoin ja juuri ostamamme\nvalkolakki päässä riensimme yliopiston pääportaita alas yleisöjoukon\nhurratessa torilla.\n\nEntisaikana oli tapana viettää suurenmoiset ylioppilaskekkerit.\nMeidänkin luokallamme oli monta varakasta poikaa, jotka ehdottomasti\nvaativat, että ne oli pidettävä Seurahuoneella. Vaikka tällaiset pidot\nmaksoivat lähes 20 markkaa — nykyisen raha-arvon mukaan siis 200\nmk —, sain isäni myöntämään siihen varat, kun oli esikoisen kunnia\nkysymyksessä. Tämä oli suuri poikkeus, sillä tavallinen kuukausirahamme\noli kouluaikana 2 mk. Emme siis olleet tottuneet rahoja tuhlaamaan\njoutavuuksiin tai liikoihin makeisiin.\n\nKun valkolakki päässä astelin toverieni kanssa Esplanadikatua pitkin\nja jouduin kotiini kultalyyryäni näyttämään, oli ihmetys suuri tädin\nja sisarusten puolelta. Etenkin Paavo-veljeni uteliaana tähysteli\nuutta asuani. Seuraavana vuonna 1881 tuli hänenkin vuoronsa esiintyä\nihmettelevälle kotiväelle yhtä komeana.\n\nEn kuitenkaan ehtinyt kauan olla ihailtavana, ennenkuin minun oli\nfrakkipukuisena mentävä kemuihin Seurahuoneen 35:een, jota en ollut\nkoskaan nähnyt. Keskellä lattiaa oli runsas voileipäpöytä lämpimine\nruokineen ja kulmapöydällä suurehko malja täynnä höyryävää »boolia».\nSellaisenkin näin ensi kerran elämässäni.\n\nFrakkipukuiset keltanokat kävelivät edestakaisin puhellen päivän\ntärkeästä tapahtumasta, ja opettajistakin olivat suosituimmat\nkutsutut tilaisuutta kunnioittamaan läsnäolollaan. Siellä olivat\nmuistaakseni saapuvilla ainakin yliopettaja C.J. Lindeqvist, joka\npiti meille lennokkaan, osaksi latinalla höystetyn puheen, sekä reilu\nvoimistelunopettaja »Mowitz» Waenerberg. Myöskin muutamat ylioppilaat,\nentiset koulutoverit, olivat saaneet vihjauksen saapua.\n\nMaukkaat ruuat kelpasivat hyvin, ja outoa juomaa maisteltiin\nmielellään, mutta varovasti, koska tiedettiin sen menevän päähän. En\nmuista kenenkään olleen juovuksissa, kun kello 1:n aikaan lenseänä\nkevätyönä astelimme Kaisaniemen ravintolaan Böökin lyseosta tulleiden\nylioppilaiden kutsumina. Siellä tapasin monta luokkatoveria siltä\najalta, jolloin kävin Böökin lyseon valmistavaa koulua 8 vuotta\naikaisemmin. Uusia tuttavuuksia tehtiin, maljoja maistettiin ja puheita\npidettiin.\n\nVanhemmista miehistä tapasin ensi kerran maisteri G.W. Wallen, joka\nsilloin oli tuntiopettajana, myöhemmin Viipurin lyseon rehtori.\nHän toivotti minut tervetulleeksi Savo-Karjalaiseen osakuntaan,\njonne myöskin Böökin lyseosta oli liittynyt entinen vierustoverini\nArvi Grotenfelt. Toinen uusi tuttavuus oli herttainen maisteri\nVolmaki Porkka, hänkin tuntiopettaja ja myöhemmin yliopiston\nsuomenkielen lehtori. Tähän aikaan oli ruotsalaisissa kouluissa\npaljon suomenmielisiä opettajia, jotka iloitsivat suuresti jokaisesta\nvoitosta, minkä suomalaiset osakunnat saivat ruotsalaisten koulujen\noppilaista.\n\nNäin kului keväinen aamu rattoisasti muistorikkaassa Kaisaniemessä,\nja aurinko oli jo kohonnut taivaanrannalle, kun pääsimme kotiutumaan\nensimmäisestä unohtumattomasta juhlatilaisuudesta akateemisten\nkansalaisten piirissä.\n\n\n\n"]