Vuodet ovat vierineet II

VUODET OVAT VIERINEET II

Opintoaikani Helsingissä 1880-luvulla

Kirj.

ARTUR SIEGBERG (Alku Siikaniemi)

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1947.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

A. Ylioppilasaika Helsingissä 1880—86

I. »Civis academicu».

II. »Mosterska bolagen ja muu seurapiiri.

III. Opinnot, luennot ja professorit.

IV. Lähimmät opintotoverit.

V. Savo-Karjalaisessa Osakunnassa.

1. Miten jouduin Savo-Karjalaiseen Osakuntaan.

2. Vastaanotto Osakuntaan.

3. Sisäinen järjestely.

4. Kokoukset ja juhlat taide-esityksineen.

5. 1880-luvun uusi suuntaus.

6. Kirjallisia harrastuksia.

VI. Lemmenromantiikkaa.

VII. Opintokamarissa ja sanakirjatyössä.

VIII. Suurmiesten palvontaa.

IX. Uskonriita ja Carl von Bergen.

X. Ylioppilaiden kielipolitiikkaa 1880-luvun alkupuolella.

XI. Akateeminen laulukunta — kieliriidan keskusahjo.

XII. Kalle Hällströmin kvartetti.

XIII. Y.L:n alkutaipaleelta.

XIV. Richard Faltin ja Oratooriokuoro.

XV. Tenttilukua, kandidaattitutkinto ja promotio.

B. Ensimmäinen maisterivuosi Helsingissä 1886—87

I. Auskultanttina Ruotsalaisessa Normaalilyseossa.

II. Suomalaisen Alkeisopiston opettajat ja abiturientit vv. 1886—87.

III. Kansakoulujen tarkastusmatka Raja-Karjalaan.

IV. Ensimmäiset kuoroni Helsingissä

1. Suomalaisen seuran sekakuoro.

2. Savo-Karjalaisen Osakunnan mieskuoro.

V. Thérèse Hahlin tahtipuikon lumoissa.

VI. Laulajana Fr. Paciuksen Loreley-oopperassa.

VII. Siirtymiseni Hämeenlinnaan syksyllä 1887.

ALKUSANAT.

Kun 1930-luvun alkupuolella ryhdyin muistelmiani kirjoittamaan, johtui tämä myöhäinen kirjaileminen muiden kehoituksesta. Ensimmäisen sysäyksen antoi eräs kummipoikani, sittemmin tunnettu kirjailija, joka arveli, että pitkän elämän vaiherikkaista oloista olisi yhtä ja toista merkillepantavaa. Toinen, nykyään kuollut musiikkimies, pyysi minua jatkamaan kirjassani »Vanhan laulajan muistelmia» (1923) alkamiani musiikkimuistelmia. Kolmas, nuori opettajatoverini ja entinen oppilaani, kehoitti minua julkaisemaan muistelmiani pitkän opettajaurani taipaleelta. Näin valmistui kirjan ensimmäinen osa v. 1938.

Tämän teoksen suopea vastaanotto hyvin monelta taholta kehoitti minua jatkamaan työtäni, mutta sotavuosien myllertävä aika on viivyttänyt muistelmien julkaisemista näinkin kauan. Sen lisäksi on sisällyksen laatu vaatinut enemmän kirjallisten lähteiden käyttämistä kuin ensimmäisen osan laadinta. Korkea ikäni ja suuresti heikentynyt näköni suonevat minulle anteeksi kirjani monet epätasaisuudet ja vaillinaisuudet. Muutamien kirjan lukujen tarkistuksesta olen sydämellisesti kiitollinen vanhoille ystävilleni, hovioikeudenneuvos Uno Gadd-vainajalle, rovasti Walter Lampénille, ylitirehtööri Einar Böökille ja professori Martti Ruuthille. Samoin olen suuressa kiitollisuudenvelassa monille konekirjoittajattarilleni, jotka vaivojaan säästämättä ovat minua pitkät ajat avustaneet, sekä lukuisille henkilöille, jotka ovat antaneet minulle tärkeitä tietoja taikka lähettäneet hyvinkin harvinaisia valokuvia kirjassani käytettäviksi.

Helsingissä, toukokuun 12 p:nä 1947.

Tekijä.

A.

YLIOPPILASAIKA HELSINGISSÄ 1880-86.

I. CIVIS ACADEMICUS.

Mikä sädekehä ympäröikään näitä siivekkäitä sanoja, jotka kerran kohottivat nuoren ylioppilaan lentoyrityksiä korkeampiin ilmapiireihin! Vanhemmalla iällä on taipuvainen näkemään nuoruutensa toiminnan romanttisen ihannoimisen hohteessa. Niinpä minusta 1880-luvun alkupuoli tuntuu olleen aurinkoinen ajanvaihe, jolloin Topeliuksen sanojen mukaan »ulappaa ei ukonpilvi uhkaa». Suurpolitiikan aallokko ei vielä ulottunut rannoillemme, keisarin armollinen käsi lepäsi suojaavana Suomen lakien turvana, ja hän itse, Aleksanteri III, sekä hänen suloinen puolisonsa, tanskalaissyntyinen Dagmar-prinsessa olivat siihen aikaan kansamme suuressa suosiossa. Mutta henkisesti katsoen tämä vuosikymmen oli jonkinlainen »myrskyn ja kiihkon» kausi, sillä uusia aatevirtauksia tulvahti Euroopasta ja ylioppilasmaailmassa tuli kielitaistelusta polttava soihtu, joka sytytti nuorten mielet isänmaalliseen innostukseen. Senpä tähden vain pienilukuinen ylioppilaskunnan parahisto noudatti suuren Snellmanin neuvoa ryhtyä tarmokkaisiin opintoihin, helposti syttyvät luonteet heittäytyivät koko sielullaan kielitaistelun kuohuvaan aallokkoon, ja suruttomimmat tuhlasivat aikansa kvartettilauluun ja yöllisiin serenaadeihin taikka korostivat ylioppilasarvoansa ravintolaelämän huvituksissa ja kortinpeluussa. Mutta suurin piirtein on minulla tältä ajalta ylevien ja rohkeiden aatteiden sekä isänmaallisen innostuksen vaikutelma; niitä kannustamassa oli ylioppilaiden vilpitön suurmiesten palvonta.

 Ylioppilaaksi tullessaan 1880-luvulla sai kukin ylioppilas
 opintokirjan ohella pienen kirjasen, »Suomen ylioppilas, tervehdys
 äskentulleille», jonka itse Snellman oli kirjoittanut. Tämä kirjanen
 ei ole mikään suomalaisuuden kiihkoileva puolustuskirja, se on
 filosofinen selvittely vapauden oikeasta olemuksesta, erilaisten
 opintojen arviointi, opastus opintojen järjestämiseen. Snellmanilla
 on ankarat vaatimukset. Ylioppilaan olisi noustava kello 5—6:n aikaan
 aamuisin, joten päivätyön pääosa olisi suoritettu kello 12:een
 aamupäivällä. Silloin jäisi riittävästi aikaa muuhun askarteluun
 ja terveyden hoitamiseen. Mitä opintojen laatuun tulee, Snellman
 suosittelee etupäässä humanistisia aineita: historiaa, filosofiaa,
 estetiikkaa ja kieliä. Vain syvällisillä historian ja filosofian
 opinnoilla saattoi saavuttaa oikean yleiskatsauksen ja perusteellisen
 eläytymisen inhimillisen olemassaolon monivivahteisiin ilmiöihin,
 ja vain tällä keinoin korkeampi yleissivistys kävisi mahdolliseksi.
 Sanomalehtien lukua oli ylioppilaan rajoitettava vähimpään
 mahdolliseen. Romaaneja oli luettava tarkasti valikoiden, etupäässä
 englantilaisia, kuten Dickensin ja Thackerayn. Muistan erikoisesti
 hänen ankaran tuomionsa sanomalehtiromaanista, n.s. jatkoromaanista:
 »Joka ei voi pidättäytyä lukemasta sanomalehden jatkoromaania, voi
 yhtä hyvin erota yliopistosta.» Etusijassa kehotetaan nuorisoa
 ahkeruuteen ja kieltäymyksiin, ja tämä on tapahtuva isänmaan hyväksi,
 sillä olivathan ylioppilaat »isänmaan toivo».

Oivalliset neuvot, jotka annetaan piispa F.M. Franzénin »Ylioppilaslaulussa», mikä on painettu mainitun kirjasen alkusivuille, sopeutuvat hyvin näihin Snellmanin ankariin vaatimuksiin.

    »Ylioppilas, on ahkeruus
    sun osaksesi suotu»,

on runon pääaiheena. Tähän liittyy kauniita mietelmiä totuuden-etsinnän arvosta, työn ja huvin oikeasta suhteesta, puhtaiden tapojen tärkeydestä ja kultaisen kodin merkityksestä. Nämä Snellmanin ja Franzénin järkevät ja osuvat neuvot ovat aina minusta tuntuneet niin oivallisilta, että soisin niiden edelleenkin ohjaavan nykyisen ylioppilasnuorison opintoja.

II. »MOSTERSKA BOLAGET» JA MUU SEURAPIIRI.

(Tätini huonekunta)

 Kun toukokuun 22 päivänä 1880 olin tullut ylioppilaaksi Helsingin
 Ruotsalaisesta normaalilyseosta, vietin seuraavan kesäkauden
 kotipappilassa Kirvun pitäjässä. Sieltä palattuani syyskuun
 puolivälissä alkoi ensimmäinen opintokauteni »alma materin» helmassa.
 Nuori »civis academicus» asettui normaalilyseon ylimmällä luokalla
 olevan veljensä Paulin (kotona Paavon) ja Suomalaista tyttökoulua
 käyvien sisariensa Ainan ja Hilman kanssa asumaan tätinsä Hilda Emilia
 Langen täysihoitolaan eli n.s. »Mosterin bolagiin», joka sijaitsi
 pienessä puutalossa Antinkadun (nyk. Lönnrotinkadun) 25:ssä. Mummoni
 Vendla Aurora Lange, jonka luona kaikki olimme asuneet aikaisempina
 kouluvuosina, oli kuollut Tampereella v. 1878. Sen jälkeen Hilda-täti
 tuli koko »bolagin» toimeenpanevaksi johtajaksi. Aikaisemmin
 olimme asuneet monta vuotta Yrjönkadun 7:ssä, sitten yhden vuoden
 Bernhardinkadun 7:ssä ja viimeisen kouluvuoteni Kasarminkadun 22:ssa.
 Mutta ylioppilaaksi tultuani Hilda-täti vuokrasi Antinkadun varrelta
 äskenmainitun erillisen rakennuksen. Siinä oli isonlainen sali, neljä
 asuinhuonetta, eteinen ja keittiö. Tämä rakennus seisoo vieläkin
 kivimuurien keskellä, aution ja ränsistyneen näköisenä muistomerkkinä
 entisiltä ajoilta, Lönnrotinkadun ja Albertinkadun kulmauksessa.

Täysihoitoon pieni puutalo oli ahdas ja vanhanaikainen, mutta huonejärjestykseltään meidän perheellemme mukava. Pieneltä pihakuistilta tultiin eteisen kautta suoraan saliin. Sen oikealla puolen oli isohko huone meitä poikia varten ja pieni pihanpuolinen kamari poisvuokrattuna. Salista vasemmalle oli isonlainen huone, jossa tätini asui alkuaikoina. Pihanpuolinen kamari oli sisarteni hallussa. Myöhemmin tätini muutti saliin, vanhemmat sisareni Aina ja Hilma isoon huoneeseen ja nuoremmat, pari vuotta myöhemmin tyttökoulun kirjoihin, merkityt Hanna ja Karin, keittiönviereiseen kamariin. Vieraiden tyttöjen »bolagiin» muuttaessa jaettiin nämä kaksi huonetta miten milloinkin heidän ja sisarteni kesken. Kuinka vähäksi silloin vielä arvioitiin terveydellisiä näkökohtia, ilmenee siitä, että pihan puolisessa kamarissa oli välistä kolmekin asujaa. Siten keittiössä asuvalla palvelijalla oli tosiasiallisesti enemmän puhdasta ilmaa hengitettävänä kuin kolmella koulutytöllä yhteensä. En ymmärrä, kuinka näin monta koulutyttöä siinä ahtaudessa ja huonossa ilmassa saattoi ollenkaan läksyjään lukea, kun vielä ottaa huomioon koulutyttöjen ainaiset kikatukset ja Hilda-tädin nuhdesaarnat. Meidän, poikien, huoneen viereisessä pienessä kamarissa asui säännöllisesti joku nuori ylioppilas tai polyteknikko. Mutta sovussa ja keskinäisessä ymmärtämyksessä kuitenkin toimeen tultiin, vaikka salissakin väliin asusti joku nuori vuokralaisneitonen. Meillä pojilla oli sensijaan suhteellisen hyvä huone kadun puolella tarpeellisine huonekaluineen ja myöskin parempi työrauha. Muistettakoon lisäksi, että ruokailut suoritettiin suurempien tyttöjen huoneessa, jossa myöhemmin 10:kin henkeä aterioitsi suuren neliskulmaisen pöydän ympärillä. Pihanpuolisessa kamarissa asuva miesvuokralainen oli nimittäin aina tätini luona täysihoidossa.

Elintapa »Mosterin» kodissa oli hyvin yksinkertaista. Aamiaiseksi oli tavallisesti perunoita ja suolasilakkaa, harvemmin paistettua, lisäksi puuroa tai velliä ja sen mukana lasi maitoa. Voitakin saattoi olla, mutta ei päivälliseksi. — Päivälliseksi oli jokin lämminruoka, lihaa, kalaa, tai vihanneksia sekä lihakeittoa, velliä tai marjakeittoa. Jälkiruokaa tarjottiin vain pyhäpäivinä, jotakin kiisseliä, herkkuruokana »blanc manger'ta» tai ohukaisia hillon kera. — Illalliseksi oli enimmäkseen voileipää juuston tai makkaran kera ja teetä, joskus maitoakin. Toisinaan tarjottiin puuron tapaista palttuleipää, joka oli ostettu sataman kalastaja-aluksista, taikka kaljakeittoa, »öölsuuppaa», jotka kumpikin olivat nuorisolle vastenmielisiä, samoinkuin päivällisruokana keitetty suolahauki.

Kahvi oli arkipäivinä harvinainen herkku. Pyhäaamu oli merkillinen siitä, että saatiin maata tavallista kauemmin ja silloin tuotiin kahvi oikein tarjottimella vuoteen ääreen, tuoreine vehnäpullineen ja herkullisen suurine kanelikorppuineen. — Toinen merkkipäivä oli markkinapäivä. Silloinkin tarjottiin nuorisolle kahvit ynnä torilta ostettu iso sahramirinkeli. Jäätelö oli kodeissa tuntematon herkku, mutta kaduilla koululaiset ahkerasti ostivat »harooshi-marooshia» punapaitaisilta venäläisiltä.

Sisarteni ollessa yläluokilla toimeenpantiin joskus lauantai-illoin isossa salissa pienet tanssiaiset ilman kavaljeereja. Muiden leikkien lomassa kaikui silloin raikkaiden tytönäänien virittämä laulu:

    Kaikki päivät ikävii,
    mut' lauantai on hauska vaan.

Sitten tanssissa pyörittiin laulettaessa näin:

    lal-laa, la-la-laa, lal-laa,
    la-la-laa, lal-laa, la-la-la-la
    la-la-la-la laa.

Tarjoiluna oli säännöllisesti teetä ja voileipiä sekä vesipuoloja, joskus vadelmahilloa seassa. Iltapäivin käytiin luistinradoilla ja kelkkamäissä tai tepasteltiin kaduilla, kuitenkin tarkoin välttämällä, etteivät johtajattaan, ankaran Tiila-tädin, silmät näkisi tyttöjen kävelevän poikain kanssa, sillä siinä tapauksessa seurasi varmasti kansliatutkinto ja tiukka varoitus tulevaisuuden varalle. Hauska huvitus oli myös istua salin ikkunoissa katselemassa Antinkadun verraten vilkasta liikettä, varsinkin ohikulkevia valkolakkisia ylioppilaita. Sattuipa joskus pääsiäislomalla 1880-luvun alkupuolella, että nähtiin komeita kadetteja ryhdikkäästi astelevan vastaisella katukäytävällä. Suurinta huomiota herätti uljas ja kaunis kadetti Gustaf Mannerheim, jonka vanhemmat asuivat Antinkadun alapäässä. Hänen liikkuessaan koulutytöt kilvan ryntäsivät ikkunoihin ihastustaan ilmituoden. Eipä silloin kukaan aavistanut, että tästä komeasta nuorukaisesta kerran oli tuleva isänmaan vapauttaja ja Suomen tulevaisuuden luoja.

Koulutyttöjen yksinkertaiset lauantaihuvit muuttivat aikaa myöten luonnetta. Hilda-täti rakasti nuorisoa ja noudatti mielellään meidän ylioppilaiden ja luonansa asuvien viehkeiden neitosten harrasta halua saada joskus oikeat »haalit» ahtaaseen huoneistoon. Me pojat saimme kutsua muutamia ylioppilastovereita, mieluimmin laulajia, illanviettoon ja sisaret samoin muutamia tyttötovereitaan. Siinä polkat surisivat ja valssit kierivät jonkun osanottajan, tavallisesti Ville Hagforsin, vanhaa taffelipianoa rimputtaessa. Piano oli muuten sama, joka oli tuotu kodistani, Kirvun pappilasta, koulunuorison päiviä ilostuttamaan. Nuori kansa oli näet saanut isä-ukon taipumaan ison pietarilaisen flyygelin ostamiseen pappilaan. Välillä lauloivat ylioppilaat neliäänisesti senaikaisia hempeitä serenaadeja ja kansanlauluja tyttöyleisön suureksi riemuksi. Täti istui hymyhuulin ja tarkasti tähystellen vanhassa keinutuolissa salin nurkassa, seuraten nuorten iloa. Hänelle johtuivat varmaan mieleen ne ajat, jolloin hän itse 13-vuotiaana solakkana neitosena pituutensa perusteella oli saanut ottaa osaa kaartin upseerien karkeloihin, jonne hänen isällään, kaartin papilla, oli oikeus viedä perhettä mukanaan.

Kaikkina aikoina on tanssi kuulunut nuorison mielihuveihin. Vaikka tätimme vakavana kristittynä ei tanssia oikein hyväksynyt, ei hän kuitenkaan raskinut ympäröivältä nuorisojoukolta kokonaan kieltää tätä viatonta huvia. Sisarteni käydessä koulun alempia luokkia se tapahtui vain merkkipäivinä koulutyttöjen kesken, mutta ylioppilasaikanani väliin kutsuttiin minun ja veljeni tovereita suuren tyttöparven kavaljeereiksi. Harvoin tanssi lienee ollut niin mieluista kuin näissä vaatimattomissa »haaleissa». Veljeni ja minä olimme kuitenkin niin vähän perehtyneet Terpsichoreen jaloon taiteeseen, että pian huomattiin välttämättömäksi saada asiantuntijan opastusta oikeiden askelten poljentaan. Veljeni tultua ylioppilaaksi vuotta myöhemmin kuin minä saimmekin sekä kotoani että ankaralta tädiltämme luvan mennä oikeaan tanssikouluun. Äitini oli kertonut hänen nuoruudessaan kuuluisasta tanssijattaresta Alina Frasasta, joka sittemmin meni naimisiin. Minun nuoruudessani hän jatkoi opetusta tanssikoulussa Alina Frasa-Ahreniuksen nimellä. Hänen yllänsä loisti vielä hänen nuoruuttaan heijastanut sädekehä. Keskipisteenä naisten riveissä oli hänen kaunis tyttärensä, joka tosin vielä kuului koulutyttömaailmaan, mutta tiukan tullen sai kömpelöille alokkaille opettaa askeltenoton alkeita. Minunaikaiseni oppilaat olivat enimmäkseen ylioppilaita, kaikki yhtä hidasliikkeisiä, eikä naisten joukossa ollut ketään kaunotarta, joka olisi kiihoittanut kunnianhimoamme. Siihen aikaan tanssittiin, paitsi kiihkeätä vanhanajan valssia ja polkkaa, myöskin polkkamasurkkaa ja sitäpaitsi jenkkaa ja »pas-de-quatrea». Hauskinta oli franseesi kuusine vuoroineen ja kotiljongi, jota varten neitoset kotona valmistivat ruusukkeita ritariensa rintaan. Vahinko vain, että »daamit» eivät oikein vastanneet ritarien toiveita, koska tavallisissa harjoituksissa oli läsnä vain muutamia vakaanaamaisia »ikäneitoja». Vain loppubaaleihin oli kavaljeereilla lupa tuoda vieraikseen mieleisiä impiä. Silloin ilmestyi myöskin aikuisempia miesritareita, joista erikoisesti muistan perin oppineen, viiden »laudaturin» maisterin, myöhemmin kieliprofessorin, epätaiteelliset tanssinäytteet. Tanssikoulun johtajattaren ystävällinen kohtelu ja alati aurinkoiset kasvonilmeet jäivät ainaiseksi mieleen taidettansa harrastavan ihannetyyppinä.

Toisinaan oli »Mosterin bolagissa» myöskin pelkästään lauluiltoja. Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani lauleskeli kaksinkertainen kvartetti, enimmäkseen savokarjalaisia ylioppilaita, vuoroin eri kodeissa, jolloin ajan tavan mukaan juotiin »tuutinkeja» ja nautittiin teeillallinen, laulujen tavantakaa kajahdellessa. Silloin »bolagin» koulutytöt vain syrjähuoneesta saivat seurata iloista laulajamenoa, aina väliin purkaen ihastuksensa kättentaputuksiin, vaikkei nuorten alokkaiden laulutaito suinkaan ollut ensiluokkaista. Ensimmäisenä maisterivuotenani olivat kehän alkeisopiston opettajat koolla tätini kodissa, ja silloinkin kvartettilaulu, »gluntit» ja pianonsoitto ilostuttivat läsnäolevia.

Niiden nuorten joukosta, jotka ensimmäisinä ylioppilasvuosinani asuivat »Mosterin bolagissa», tahdon mainita muutamat, jotka niiltä ajoilta erikoisesti muistuvat mieleeni.

Ensialuksi asuivat vuosina 1880—1882 tätini luona sisareni Aina ja Hilma, jotka kävivät Suomalaista tyttökoulua. He asuivat pienemmässä ja täti isommassa huoneessa. Syksyllä 1882 tuli uutena jäsenenä tätini ruokakuntaan kolmas sisareni Hanna, jonka tyttökoulussa oleva luokkatoveri Aina Alin, kauppiaan tytär Virroilta, tuli hänen huonetoverikseen. Tämä sievän »Mosterska bolaget» ja muu seurapiiri 23 näköinen, punaposkinen, iloluontoinen neitonen jäi sitten koko kouluajaksi »mosterin bolagiin». Monet hauskat kepposet ja koulutyttöilot pantiin silloin toimeen, välistä ankaran tädin valvovasta silmästä huolimatta. Aina Alinin ja sisarteni välille solmiutui läpi koko elämän kestävä ystävyysside; Aina Alin oli vuosikymmeniä Pohjoismaiden Osakepankin, myöhemmin Yhdyspankin, uskollisena kassanhoitajana, kunnes paulasta erottuaan kuoli v. 1937 ja haudattiin oman toivomuksensa mukaan hiljaisesti.

Kun nuorin sisaristani Karin syksyllä v. 1883 joutui Helsingin Suomalaiseen tyttökouluun, oli vanhin, Aina, jo lopettanut koulunsa ja siirtynyt äitinsä avuksi Kirvun pappilaan. Sieltä hän myöhemmin vain vuodeksi palasi Helsinkiin, jossa suoritti sekä talous- että käsityönopettajakurssin. Karin sai huonetoverikseen pitkäksi aikaa Kirvun kappalaisen Pekka Malisen tyttären Hannan, joka koulukurssin päätettyään sai keuhkotaudin ja kuoli aivan nuorella iällä. Hän oli hiljainen ja herttainen tyttö, joka Karinin kumppanina huolellisesti suoritti koulutehtävänsä. Nämä toverukset, »bolagin» nuorimmat ja perin ujot jäsenet, eivät tehneet itsestään mitään numeroa, kun taaskin vilkasluontoiset Hilma ja Hanna sekä erittäinkin Aina Alin lisäsivät yhdessäolon hauskuutta ja eloisuutta. Hilda-täti oli erikoisesti mieltynyt Hilmaan, joka sai häneltä monenlaisia etuoikeuksia ja suosionnäytteitä, mikä välistä kismitti muita »bolagin» tyttöjä: Hiljaisin, vakavin ja helläsydämisin oli vanhin sisareni Aina. Hän ahersi uskollisesti koulutöissään, mutta liian vakavuutensa takia hän ei ollut tädin läikähtelevän temperamentin hellivässä suosiossa. Hänestä tuli Kirvun pappilassa välttämätön talousapulainen, mutta maaseudun hiljainen elämä löi painostavan leimansa hänen muutenkin nöyrään ja arastelevaan luonteeseensa, kunnes hän sai tunne-elämälleen uutta sisällystä rakkaudestaan naapurin poikaan, pastori Malisen esikoiseen, vielä Viipurin lyseossa olevaan Hannekseen. Tästä suhteesta sukeutui avioliitto, joka kesti Hanneksen kuolemaan asti Nurmen asemalla v. 1911.

Kaikki sisareni olivat äidiltäni perineet musikaalisuuden lahjan. Aina otti alkuvuosina, Yrjönkadun 7:ssä asuessamme, soittotunteja eversti Lennart Forstenin tyttären Elinin johdolla, josta myöhemmin tuli Diakonissalaitoksen johtajan, rovasti G.A. Palmrothin puoliso. Sittemmin hän soitti tyttökoulun opettajan neiti Ida Wenellin johdolla, edistyen kokolailla. Ainan muutettua Kirvuun soitto-opinnot keskeytyivät, mutta palattuaan vuodeksi Helsinkiin talous- ja käsityökursseille hän otti vuoden verran laulutunteja herttaisen ja taitavan laulunopettajan rouva Maria Collanin luona, joka oli suuren Fredrik Paciuksen tytär ja tunnetun säveltäjän ja tiedemiehen Karl Collanin puoliso.

Hilma-sisareni taas otti kouluaikana myöskin pianotunteja vaativan, mutta taitavan neiti Wenellin johdolla. Myöhemmin, koulusta päästyään, hän harjoitti vuoden ajan saksan- ja ranskankielen opintoja Jatko-opistossa sekä suoritti käsityökoulun kurssin. Sitten hän siirtyi Helsingin Musiikkiopistoon, harjoittaen soittoa Wefingin johdolla ja soololaulua Abraham Ojanperän oppilaana. Tämä antoi niin tukevan perustuksen, että Hilma myöhemmin menestyksellisesti esiintyi solistina perhepiireissä ja kuorolaulajana eri laulukunnissa. Samalla hän Martin Wegeliukselta sai perinpohjaisen teoreettisen koulutuksen.

Hanna- ja Karin-siskoni saivat hekin soiton alkeisopetuksen neiti Wenelliltä. Vahinko kyllä, ei kumpikaan pitemmälle jatkanut soitto-opintojaan. Hanna oli erittäin musikaalinen ja kaunisääninen, laulaen paljon sooloakin ja ominpäin kehittäen soittokykyään. Hänen lahjansa tulivat parhaiten näkyviin alttona eri laulukunnissa ja soololaulajana maaseudun seuranäytelmissä. — Karin taaskin, ainaisesti ujo olento, ei koskaan rohjennut esiintyä julkisesti muuten kuin kuoroissa, vaikka hänelläkin oli pehmeän sointuisa ääni ja tarkka musiikkikorva.

Ainan lähimmistä luokkatovereista muistuu mieleeni Anna Wallén. Hän kävi usein Ainaa tervehtimässä, joutui sittemmin Loviisan kaupunkiin postivirkailijaksi, meni naimisiin postimestari Bygden'in kanssa ja kävi kerran Kirvunkin pappilassa kesällä 1887. Ainan toinen hyvä ystävä oli nimeltä Anna Lattu, myöhemmin naimisissa lähetyssaarnaaja Pettisen kanssa, jolloin oleskeli vuosimääriä Afrikan lähetysalueella.

Vilkkaalla Hilma-siskolla oli paljon ystäviä. Heistä muistan erikoisesti Elina Ignatiuksen, ruusuhohtoisen ja pirteän kaunottaren. Hänen isänsä, sittemmin senaattori Ignatius, asui lähellä meitä, Antin- ja Fredrikinkadun kulmassa. Hilda-täti oli asunut useana kesänä perheen läheisyydessä Kangasalan Vehoniemen seuduilla veljensä, tuomari Ernst Langen, kesävieraana. Siellä hän oli tutustunut Ignatiuksen perheeseen, ja siellä myös sisareni Hilma ja veljeni Paavo olivat kerran matkallaan mummoni hautajaisiin käyneet Joutsiniemen talossa Ignatiuksen perhettä tervehtimässä. Helsingissä tuttavuutta jatkettiin, niin että kerran minäkin ja veljeni olimme ylioppilaina sinne kutsutut. Tällöin saimme pianon säestyksellä esittää Wennerbergin »gluntteja», joista etenkin »Gluntti luennolla» suuresti huvitti hilpeämielistä senaattoria. Vanhin tytär Aina, sittemmin tohtori Otto Meurmannin rouva, oli silloin pirteä ja tarmokas neiti, joka järjesti nuorison leikkejä ja auttoi äitiänsä taloushommissa. Nuoremmat perheenjäsenet, sittemmin kuuluisat kenraali, presidentti ja maaherra Ignatius, samoinkuin nuorin sisar Katri, myöhemmin tohtori Bergholmin rouvana tunnettu sotilaskotiemme perustaja ja järjestäjä, olivat silloin vielä alaikäisiä. Hilman toverista, talon toisesta tyttärestä Elinasta tuli myöhemmin tohtori Eliel Warénin puoliso; hän asui suuren perheen äitinä Salon kauppalassa miehensä kuolemaan asti. — Toinen Hilma sisareni ystävistä oli Helmi Lyra, Helsingin kirkkoherran, rovasti A.W. Lyran vilkasluonteinen tytär, tumma kaunotar hänkin. Lyran perheeseen olimme me nuoret tervetulleita sen perusteella, että rovasti Lyra ylioppilaana oli ollut isäni huonetoveri ja hyvä ystävä. Tässä herttaisessa perheessä vietimme monta hauskaa hetkeä. Pojat Hannes ja Martti olivat kyllä meitä nuorempia, mutta ylioppilaiksi tultuaan he joutuivat läheiseen tuttavuuteen meidänkin kanssamme. Hanneksesta tuli piankin erittäin kauniin basso-barytoninsa ja joviaalisen luonteensa vuoksi suosituimpia tovereita ja serenaadisankareita. Martista tuli myöhemmin maanmittari ja Armaksesta, nuorimmasta veljestä, rautateiden liikennetarkastaja Viipuriin sekä sittemmin Sainion asemapäällikkö.

Hanna-sisareni tovereista mainittakoon, paitsi Aina Alima, etupäässä komea ja teräväpäinen Siiri Blomstedt. Myöhempänä ylioppilasaikanani hän kävi usein »mosterin bolagissa», ja silloin hänessä syttyi lemmenliekki, joka kohdistui tätini luona asuvaan koulupoikaan, Ossi Sivéniin. Tämä älykäs nuorukainen, sittemmin lääketieteen tohtori, sai kuuluisuutensa maailmansodan aikoihin, jolloin, ensin oltuaan kiivaimpia aktivisteja, liittyi jääkäriliikkeen innokkaimpiin edistäjiin. Kuten tunnetaan, hänen poikansa Bobi Sivén vapaussotamme jälkeen joutui ylioppilaana Itä-Karjalaan ja siellä valvomaan Suomeen liittyneiden pitäjien Repolan ja Porajärven etuja. Kun nämä pitäjät Tarton rauhanteossa eivät joutuneet Suomelle, katsoi nuori Sivén Suomen kunnian kärsineen ja otti oman henkensä. Hänen äitinsä, Siiri Blomstedt, otti tarmokkaasti osaa miehensä pyrintöihin ja on leskeksi jouduttuaan monet vuodet ollut Kallion lainakirjaston virkailijana. — Muut Hanna-siskon lukuisat ystävät jääkööt tässä mainitsematta.

Sinisilmäisellä, ujoluonteisella Karin-sisarella oli monta hyvää ystävää, jotka myöhemmin kävivät Kirvun pappilassakin häntä tervehtimässä. Parhaita näistä olivat Elli Forssell ja Anna Sjöström. Elli Forssell oli lääninagronomi Th. Forssellin tytär, erittäin herttainen ja viehkeä neitonen. Hänen kodissaan viihtyi Karin erinomaisesti ja kehui erikoisesti Ellin äidin sydämellisen hellää luonnetta ja huolenpitoa. Elli Forssell meni myöhemmin naimisiin latvialaisen taidemaalarin Rosenthalin kanssa. Hänen taiteilijakodissaan kohdeltiin siellä käyviä suomalaisia herttaisesti ja huomaavaisesti. Tämänkin kirjoittajalla oli kerran kauniina heinäkuun päivänä v. 1932 tilaisuus erään toverinsa kanssa vierailla hänen kodissaan, jolloin nuoruudenmuistot jälleen herätettiin eloon. Rouva Rosenthal kuoli Riiassa juhannuksena v. 1943. — Anna Sjöströmin isä oli läaninagronomi. Hänen kanssaan sisareni solmi hellän ystävyyssiteen, joka kirjeenvaihdon muodossa säilyi läpi koko elämän. Anna Sjöström oli naimisissa metsänhoitaja Nylanderin kanssa, mutta kuoli jo nuorena keuhkotaudin murtamana. Hänen veljiänsä olivat tunnetut professorit Bertil ja Vilho ynnä arkkitehti Einar sekä Turussa asuva lääketieteen tohtori Lennart Sjöström. — Kolmas Karinin lähimpiä ystäviä oli Maija Mäkinen, sittemmin etevän taidemaalari Pekka Halosen puoliso. Hän oli kotoisin Sortavalasta ja kävi kotimatkallaan joskus Kirvun pappilassa Karinia tervehtimässä. Hänenkin omalaatuisen kauniissa kodissansa Tuusulan Halosenniemessä olen pari kertaa ollut vieraana ja saanut rattoisasti keskustella menneistä nuoruudenajoista.

»Mosterin bolagissa» asui sisarteni tovereina useita nuoria neitosia, enimmäkseen lyhyen aikaa, mutta on minun tässä yhteydessä nämä sivuutettava. Kun »bolagin» tyttöjä oli paljon ja näiden tovereita sen lisäksi, ei ole ihme, jos yksinkertaisista illanvietoista Mosterin talossa muodostui hauskoja kodin huvituksia.

Äskenmainittujen lisäksi asui eri vuosina tätini luona sisarteni tovereiden lisäksi pari muutakin neitosta. Toinen oli Linda Falck, kanavapäällikön tytär Joensuun läheltä, joka Helsingin jatko-opistossa harjoitti muun muassa saksankielen opintoja. Hän oli hentorakenteinen, mustatukkainen ja sielukas impi, jonka ajatukset usein liitelivät mielikuvituksen haavemaailmassa. Silloin asui tätini luona myöskin hänen kaksi ylioppilasveljeään. Hänen aikanaan nuoriso leikki sana- ja arvailuleikkejä, joku kirjoitti runojakin.

Toinen »bolagin» tilapäisistä asukkaista oli Hanna Dahlgren, rovastin tytär Rautalammin pappilasta. Hänen veljensä, samanaikainen ylioppilastoverini Gottlieb (toveripiirissä »Kopa»), oli jo syksyllä 1881 asunut tätini luona, ja nyt saapui seuraavaksi lukukaudeksi hänen kaunis sisarensa Hanna Helsinkiin lauluopintoja harjoittamaan. Sisaruksilla oli isältänsä runsaat rahaeväät, joten he saattoivat mielinmäärin huvitella. Tämä lukukausi ennen muita kuluikin suureksi osaksi ilonpidon merkeissä, sekä kotipiirissä että julkisissa huveissa. Gottlieb toimitti sisarensa Rikhard Faltinin oratoriokuoroon, ylioppilashuveihin, teattereihin, konsertteihin y.m. Ahkerasti käytiin myös Löfströmin konditoriassa, joka sijaitsi Kluuvi- ja Aleksanterinkatujen kulmassa lähellä nykyistä Fazerin ravintolaa. Silloin solmituilla ystävyyssiteillä tuli myöhemmin olemaan ratkaiseva merkitys Hannan ja minun vastaisiin elämänkohtaloihini. Hilda-tätini jo silloin ennusti tulevaa lemmenliittoamme, vaikka se lopullisesti solmiutui viisi vuotta myöhemmin.

Mainitsin jo, että eri vuosina tätini luona asui Linda Falckin ja Hanna Dahlgrenin veljiä. Falck-veljekset Viktor ja Evert, lukivat molemmat lakia, olivat vähävaraisia ja ahkeria kavereita eivätkä suuresti ottaneet osaa huvielämään, ainoastaan ylioppilas- ja osakuntakokouksiin. Myöhemmin he toimivat Viipurin läänissä tuomarin tehtävissä, kunnes tämän vuosisadan sortovuosina siirtyivät Turun hovioikeuteen ja kohosivat kumpikin lopulta sen varapresidenteiksi, otettuaan suuressa nimenmuutoksessa 1906 sukunimekseen Havu.

Hanna Dahlgrenin veljekset asuivat peräkkäin »Mosterin bolagissa», ensin Gottlieb, myöhemmin Teodor. Gottlieb oli jo ennestään tuttu toverini, koska Jääsken ja Kirvun pappilat olivat naapuripitäjissä, joten me nuoret vuorotellen kävimme toistemme vieraina. Teodor oli Paavo-veljeni ikätoveri ja tuli ylioppilaaksi pari vuotta myöhemmin. Gottlieb ja minä olimme saman vuoden (1880) ylioppilaita, tosin eri kouluista, hän Viipurista, minä Helsingistä, tulleina. Veljeni Paavo tuli hänkin Helsingistä ylioppilaaksi v. 1881, Teodor Viipurista v. 1883. Gottlieb ja minä säyseäluonteisina olimme hyviä kavereita. Paavo ja Teodor taas, molemmat huumorintajuisia kiusantekijöitä, sopivat yhteen kuin vakka ja kansi. Tämä saatiin usein tuta kodinkin piirissä, sillä tätini kovasta komennostaan huolimatta ymmärsi leikkiä. Nämä veitikkaveljekset matkivat mainiosti eri ihmistyyppejä ja esittivät koomillisia kohtauksia milloin näkemästään näytelmästä saatuja, milloin omasta päästään keksimiään. Silloin remahti hillittömästi tyttöparven heleä nauru. Esim. »Hardangerin harjulla»-näytelmän ynseätä loordia, joka aito matkailijan tavoin »lorgnettia» nostellen tarkasteli seutua, esitti komea Teodor, toverinimeltään Tetsi, mainiolla näyttelijäkyvyllä. Mutta ei ollut hullumpi Paavokaan, näytelmän Box-palvelija, joka herransa taaksepäin katsoessa teki syvän syvän kumarruksen, mutta senjälkeen erinomaisen lystikkäästi toisti tämän ilmeet ja puheet. Taas remahti hillittömästi tyttöparven heleä nauru.

Ylioppilas Uno Gadd ja koululainen Ossi Sivén asuivat tätini luona myöhempinä opiskeluvuosinani syksystä 1882 kevääseen 1885. Hilma-sisareni oli silloin jo koulusta eronnut ja kävi musiikkiopistoa. Hanna taaskin kävi tyttökoulun ylintä luokkaa, ja häntä kävi usein tervehtimässä toverinsa Siiri Blomstedt. Edellistä kohteli ritarillisesti kustavilaisen hovimiehen tavoin Uno Gadd, kun taaskin Osk Sivéninn pienehkö, mutta uljas ja suorasukainen olemus teki syvän vaikutuksen kauniiseen intomieliseen Siiriin. Jälkimäisistä tulikin myöhemmin onnellinen sopusointuinen aviopari. Alvar Wialén asui näiden kanssa samanaikaisesti »Mosterin bolagissa», pienessä pihakamarissa. Hän oli hentorakenteinen Jyväskylästä tullut ylioppilas, joka »rillit» nenällä ja nokka pystyssä tehosti arvokkuuttaan kulkiessaan Helsingin Espiksellä. Hän harrasti teatteritaidetta ja esiintyi mielellään lausujana, kotipiirissäkin esittäen mahtipontisesti Topeliuksen runon Vintergatan (Linnunrata). Gaddista, joka jo ylioppilaana oli tunnollinen ja perusteellinen opiskelija sekä herttainen toveri, tuli sittemmin hovioikeudenneuvos Viipurin hovioikeuteen. Muitten lainkuuliaisten jäsenten kanssa hän joutui viettämään 8 kuukautta Krestyn vankilassa Pietarissa. Sieltä vapautuneena hän siirtyi loppuiällään Helsinkiin Pohjoismaiden Yhdyspankin notariaattiosaston päälliköksi. Sivén, tunnettu lääkäri, ansioitui suuresti aktivistina ja jääkäriliikkeen kannattajana, kuten aikaisemmin on kerrottu. Wialén suoritti nopeasti kandidaattitutkintonsa fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, aikoen filosofian tohtoriksi, mutta opinnot keskeytyivät, kun hänen monipuolista kykyänsä tarvittiin pikakirjurina valtiopäivillä. Muuten hän eleli ylellisesti »grand seigneurin» tavoin, hankki suuret velat ja kuoli nuorena v. 1891.

Muista tätini luona asuvista mainittakoon polyteknikko Leander Ikonen, sittemmin kaupunginarkkitehti Viipurissa, jättiläiskokoinen Paavo Bergius, myöhemmin kruununvouti Pirkkalan kihlakunnassa; hyvänsävyinen, yksivakainen Ernst af Hällström, myöhemmin suosittu kaupunginlääkäri Tampereella; sekä Philip Suuronen, sittemmin lakit. kand. ja valtiopäivien sihteeri. Jonkin aikaa asui tätini luona myös runoilija J.H. Erkko, hänelle tuttu Orimattilan ajoilta, jolloin äidinisäni, J.Z. Lange, oli ollut siellä kirkkoherrana.

»Mosterin bolagi» oli siis 1880-luvulla nuoren opiskelijapolven tunnettu tyyssija, kunnes tätini Hilda Lange hauskaan, vaikka raskaaseen nuorisohuoltoon kyllästyneenä siirtyi veljensä, tuomari Ernst Langen, viihtyisään maalaiskotiin Lempäälään, jonne kuoli jäytävän taudin uhrina v. 1889.

Hilda Emilia Lange oli syntynyt Helsingissä 1830. Hänen isänsä, minun äidinisäni Johan Zacharias Lange oli Ruotsin puolelta Piteån (Piitimen) kaupungista siirtynyt ensin Tornion kouluun ja päässyt ylioppilaaksi Turkuun. Tultuaan v. 1823 papiksi vihityksi hän palveli vankilansaarnaajana v:sta 1826 ja toimi sittemmin toisena kappalaisena Helsingissä, josta v. 1845 siirtyi Orimattilan kirkkoherraksi. Hänen puolisonsa, äidinäitini Vivika Eleonora Wilhelms, oli syntyisin Taivassalon (Töfsalan) pitäjästä Länsi-Suomessa, jossa hänen isänsä, luutnantti Wilhelms, omisti maatilan. Molemmat kuolivat keski-ikäisinä, isoisäni 1859 ja isoäitini jo 1851.

Orimattilassa oli isoisäni ensimmäisen vaimonsa kuoltua solminut uuden avioliiton kälynsä Vendla Auroran kanssa. Tämä muutti tytärpuolensa Hildan kanssa isoisäni kuoltua, Helsinkiin v. 1861. Siellä he asuivat kahdenkesken, kunnes v. 1870 Kirvussa asuvat vanhempani, kirkkoherra Ulrik Siegberg ja Aline Ingeborg Lange, lähettivät kaksi vanhinta lastansa, minut ja veljeni Helsingin kouluun, mummon ja tädin hoiviin. Mummopuoleni kuoltua Hilda-täti otti kodin hoidon vastuulleen, kunnes v. 1880 siirtyi hoidokkeineen Antinkadun 25:een, jossa sitten koko sisarparvi ja monet muut nuoret viettivät opintoaikansa.

Kuten yllä on kerrottu, oli Hilda-täti koko yhdyskuntansa hallitseva sielu. Hän oli luonteeltaan vilkas, joustava ja nuorisoa ymmärtävä, mutta väliin kiivas ja hieman puolueellinen. Hän saattoi ymmärtämyksellä suhtautua nuorison mielitekoihin ja huvituksiin, mutta toisinaan herättää tarpeetonta mielipahaa ja katkeruutta. Tällainen ärtymys väliin kohdistui kylläkin vallattomaan veljeeni Paavoon, väliin myös aiheettomasti hiljaiseen ja nöyrään Ainaan tai ujomieliseen Kariniin. Vilkkaat sisareni Hilma ja Hanna sekä minä ja eräät muut asukit olimme hänen suosikkejaan, mikä etuoikeus meitä toisinaan harmitti.

Sama Hilda-täti, joka mielellään suvaitsi nuorten neitosten turhamielisyyttä ja tanssihalua, oli pohjaltaan hurskasmielinen. Kodissa kyllä ei pidetty hengellisiä iltamia, mutta tätini, joka kuului evankeliseen seurakuntaan, kävi ahkerasti kirkossa ja hartauskokouksissa. Kouluaikana hän vaati sunnuntaisin hoidokkiensa osallistuvan säännölliseen kirkonkäyntiin. Muistan monesti käyneeni hänen kanssaan Vanhassa kirkossa tai Nikolain kirkossa. Erikoisesti ovat jääneet mieleeni silloisen kuuluisan saarnamiehen pastori Kleofas Immanuel Nordlundin voimakkaat ja liikuttavan kauniit saarnat, etenkin nuoriinkin tehoava vuorisaarnan selitys sekä vertaus Kristuksesta, hyvästä paimenesta. Muutenkin täti koetti kylvää kristillistä mieltä nuorten sydämiin lahjoittamalla hengellisiä kirjoja nuorisolle jouluksi. Joskus hän saattoi pitää ankaria siveellisiä nuhdesaarnoja, jotka eivät oikein tehonneet hänen läikähtelevän luonteenlaatunsa tähden.

Mielellään täti otti meidät mukaansa vierailuille sukulaisten tai tuttavien luo. Sellaisia käymäpaikkoja oli hänen vanhimman serkkunsa kenraali Alfred Rehbinderin hieno koti Vladimirinkadun (nyk. Kalevankadun) varrella. Rouva, syntyisin Tigerstedt, vilkas, älykäs ja kielitaitoinen maailmannainen, ja ukko itse, leikkisä ja hyväntuulinen sotilas, olivat meille nuorille ylioppilaille suopeita ja ystävällisiä. Kodissa oli kauniita taidemaalauksia, etenkin suvun muotokuvia, ja muutenkin se oli vanhanaikaisen sirosti sisustettu. Siellä saattoi joskus tavata Helsingin hienostonkin edustajia, vaikka lapsettomat vanhukset yleensä viettivät yksinkertaista kotielämää.

Kenraali Rehbinder oli äidinäitini vanhimman sisaren Agathan lapsia. Hänen veljensä oli Helsingin silloinen lennätinpäällikkö Robert Rehbinder. Hän oli naimisissa suloisen venakon kanssa ja lapsista opimme tuntemaan vain vanhimman tyttären, herttaisen Lillin. Paria vuosikymmentä myöhemmin tapasin uudelleen hänet Räisälän pappilassa. Hän oli ollut naimisissa Uudenkaupungin sähköttäjän Wivolinin kanssa ja oli leskenä kälynsä Naemin kanssa löytänyt tyyssijan miehensä sukulaisen, kirkkoherra Elis Bergrothin ystävällisessä kodissa. Pitkän ajan kuluttua hänet jälleen tapasin Eläintarhan »Vanhojen kodissa», jossa hän hymyilevän herttaisena levitti päivänpaistetta ympärilleen.

Äidinäidilläni oli kaikkiaan ollut 12 sisarusta. Näistä ja näiden perheistä en ylioppilaana tutustunut muihin kuin pikkuserkkuuni ylioppilas Ossian Schaumaniin, joka oli Pietarsaaren apteekkarin Viktor Schaumanin ja hänen puolisonsa Annette Wilhelmsin poika. Hänestä tuli sittemmin hyvä ystäväni ylioppilasajaksi. Myöhemmin, siirryttyäni koulunopettajaksi Hämeenlinnaan, hän tuli tunnetuksi Helsingin yliopiston etevänä sisätautien professorina. Ossianin tapasin toisinaan hänen enonsa Oskar Wilhelmsin luona, joka niihin aikoihin oli ostanut Helsingin keskustassa olevan, nykyäänkin tunnetun Wilhelmsin apteekin. Oskar oli mainitun sisarussarjan nuorimman jäsenen poika, kotoisin Uudestakaupungista, jossa isä Werner Wilhelms oli lennätinvirkailija. Oskar oli ennen Helsinkiin-tuloaan ollut apteekkioppilaana enonsa Viktor Schaumanin apteekissa Pietarsaaressa. Hän oli sukurakas ja hyvin kiintynyt mummooni, jonka luona hänet jo koulupoikana ollessani tapasin. Oskarin mentyä naimisiin pietarsaarelaisen neidin Aina Smedslundin kanssa kävimme välistä tätini seurassa häntä tervehtimässä. Hänen lämpimässä herttaisessa kodissaan tapasin myös yhden ainoan kerran Ossianin kauniin sisaren Theklan, joka myöhemmin meni naimisiin konsuli Höckertin kanssa Oulun kaupungissa.

Äitini sukulaisista mainittakoon lopuksi hänen serkkunsa Agnes Mollerus, majuri Reinhoid Wilhelmsin tytär, kotoisin Loviisasta. Opiskeltuaan Smolna-instituutissa Pietarissa hän jo nuorena tuli Robert Molleruksen puolisoksi. Tämän kuoltua v. 1885 hän asui jonkin aikaa ottotyttärensä kanssa, josta sitten tuli Kajanuksen orkesterin jäsenen, tanskalaisen Lyxdorphin puoliso. Hänen luonaan olin koulun keskiluokilla ollessani pari vuotta ottanut pianotunteja, suuresti mieltyneenä opettajani musikaaliseen viulunsoittoon ja ystävälliseen olemukseen. Vasta ylioppilaana jatkoin v. 1884 soitto-opintojani musiikkiopiston johtajan Martin Wegeliuksen johdolla. Tämä lyhytaikainen, taitavan ja vaativan opettajan opastus kuitenkin laski vankan perustan tuleville laulu- ja soittoharrastuksilleni.

Agnes-täti oli meille nuorille aina rakas ja tervetullut vieras. Hän oli aikoinaan ollut todellinen kaunotar, ja vielä 1880-luvulla hän oli säilyttänyt paljon nuoruutensa viehättävyydestä. Luonteeltaan lempeänä ja räiskyvän iloisena hän sai ystäviä missä vain liikkui. Pienen eläkkeen nauttijana hänen toimeentulonsa oli vaikeata, ja pulmatilanteissa hän tätini luona sai turvaa ja ymmärtämystä osakseen. Kerran hänet vanhempanikin pyysivät Kirvun pappilaan kesää viettämään, ja sinä kesänä meillä nuorilla oli hänestä paljon iloa. V. 1903 hänet aivan köyhänä haudattiin miehensä viereen Helsingin Vanhalle hautausmaalle. Perinnöksi sain hänen oivallisen hiilipiirroskuvansa.

Eloisaa »Mosterin bolagia» vanhoillapäivillä ajatellessani on silmieni editse kulkenut sarja sukulais- ja nuorisotyyppejä, jotka ovat mieluisana muistona entisajan huolettomasta ylioppilaselämästä ja poliittisesta onnenkaudesta.

III

OPINNOT, LUENNOT JA PROFESSORIT.

Yliopistomuistoni koskevat ensisijassa 1880-luvun alkuvuosia, jolloin kävin luennoilla ja lueskelin pääasiallisesti kieliä. Elämänuran valinta oli vaikea tehtävä, kun ei asia itsellenikään ollut selvinnyt. Isäni olisi minusta tahtonut oppinutta teologia, filosofiankandidaattitutkinto pohjana. Itseäni yleensä viehättivät kieliopinnot, jonka tähden aluksi valitsin latinan ja kreikan kielen pääaineiksi ja sivuaineiksi arabian ja suomen kielen. Klassillisissa kielissä minulla oli normaalilyseosta hyvät perusteet, arabiaa luin isäni tahdosta tulevaa teologiankandidaattitutkintoa varten, ja suomen lukemiseen kai oli silloinen kiihkeä kielipolitiikka alkusyynä.

Nuoren ylioppilaan askeleet suuntautuivat heti alusta yliopiston toiseen kerrokseen, suureen historiallis-filologiseen oppisaliin, jonka ikkunat antoivat Senaatintorille (nyk. Suurtorille) päin. Perimmässä kateederissa istui luennoitsija, ja alempaa kateederia käytettiin vain silloin, kun joku nuori maisteri siinä puolusti väitöskirjaansa lisensiaattitutkintoa varten. Vastapäätä olevan kuulijapenkin oikealla sivustalla istui tilaisuuteen määrätty yliopiston opettaja, »opponentti», luetellen väitöskirjan mahdolliset virheellisyydet, jopa painovirheetkin. Muistutuksista saattoi syntyä aika kiivas väittely, jota kuulijakunta jännittynein mielin seurasi tuntikaupalla.

Pulpetit olivat vanhanaikaisen jykevät, väriltään alkuaan mustat, mutta kaikenlaisten nimimerkkien ja kuvioiden kirjavoittamat, niin että melkein näyttivät museoesineiltä. Luennoilla muutamien civiksien oli tapana tehdä tarkkoja muistiinpanoja, toiset vähemmän kiinnostuneet antoivat mielikuvitukselleen täyden vallan piirrellen tulevien polvien iloksi tai harmiksi monenlaatuisia kuvioita taikka ikuistaen mitättömät nimensä pulpettilautaan veistetyin kirjaimin. Sisäseinän viereisillä puusohvilla istui tavallisesti vanhempaa väkeä, kateederin puolella yliopiston opettajia, muilla sohvilla vanhempia civiksiä, jotka vain tilapäisesti kunnioittivat luennoitsijaa läsnäolollaan saadakseen lukukauden lopussa opintokirjaansa merkinnän siitä, että olivat olleet »jotenkin säännöllisesti» luennoilla läsnä.

Torinpuoleista seinää kaunistivat silloin muutamat isot muotokuvat muistuttaen ylioppilaita tiedemiesten opillisista vaivoista. Siinä oli Georg August Wallin, itämaiden suuri tutkija, joka 1840-luvulla beduiini-puvussa oli tehnyt kielentutkimusmatkoja halki Arabian erämaiden. Kuvassa hän esiintyykin valkoisessa arabialaisessa viitassa ja päässä itämainen turbaani. Viereinen kuva oli toisen tutkimusmatkailijan, Mathias Alexander Castrénin. Vaikka hänkin oli kuollut jo 1852, samana vuonna kuin Wallin, eli hänen muistonsa kirkkaana ja kunnioitettuna 1880-luvun nuorison muistissa. Hänenkin matkansa halki pohjois-Venäjän ja Siperian lumipyryisten tundrojen alkuperäisten samojeedien parissa kannustivat opiskelevan nuorison mielikuvitusta, sitä enemmän, kun hän edusti nuorten kansallistunnolle läheistä tutkimusalaa, suomen ja sen sukukielten keskinäisiä suhteita. Opinnot suoritettuani ilmestyi saliin myöskin lempeämielisen runoilijan Zacharias Topeliuksen muotokuva Albert Edelfeltin maalaamana. Hän oli v. 1878 eronnut yliopiston rehtorin virasta ja vietti nyt vanhuutensa päiviä rauhallisella maatilallaan Koivuniemessä. Hänen satunsa, näytelmänsä ja novellinsa, etupäässä »Välskärin kertomukset», olivat silloisen kasvavan nuorison parasta henkistä ravintoa.

Paitsi eri luentojen seuraamista oli nuoren ylioppilaan ajoissa mietittävä kahta opinnäytettä, jotka oli suoritettava mahdollisimman pian muiden opintojen tieltä. Toinen oli n.s. »pikku-teologi», johon vaadittiin uskonto-opin koulukurssin kertaus sekä jokin laajempi teos »Kristinopin perustotuuksista». Tässä teoksessa, en enää muista kenen kirjoittamassa, selvitettiin mielenkiintoisesti eri uskontojen ja maailmankatsomusten historiaa ja keskinäisiä suhteita sekä tuotiin esiin todisteita kristinopin etevämmyydestä muiden uskontojen rinnalla. Tämän tutkinnon suoritin heti ensimmäisen syyslukukauden lopulla neljän toverin seurassa: silloisen dogmatiikanprofessorin, sittemmin arkkipiispa Gustaf Johanssonin, kodissa. Tutkinnosta en muista enempää kuin että tutkija asiallisella ja lempeällä tavallansa suoritti kuulustelun ja antoi loppuarvosteluna minulle täysin tyydyttävän, jota tuskin kehittymättömyyteeni nähden ansaitsin.

Toinen opintonäyte, joka myöskin vaadittiin kaikilta, suoritettiin latinan kielessä. Tätä varten oli vähintään lukukausi harjoitettava latinan kirjoitusta asianomaisen professorin johdolla. Koe, »pro exercitio», suoritettiin monesti ensimmäisen lukukauden lopulla, mutta useimmilta se jäi myöhempään. Tästä kokeesta tulee edempänä puhe »roomalaisen kirjallisuuden» esityksen yhteydessä.

Rooman kieli ja kirjallisuus. Klassilliset opinnot olivat nuoruudessani aivan yleiset, vieläpä joskus kuultiin latinan puhumistakin juhlatilaisuuksissa. Ciceron kielen sujuvana käyttäjänä esiintyi usein entinen opettajani, hyvin tunnettu professori Carl Johan Lindeqvist. Mutta ylioppilaidenkin keskuudessa puhumistaitoa viljeltiin klassillisen filologian yhdistyksessä. Siinä kunkin latinan »cum laude»-kurssin lukijan oli suoritettava määrätyn tekstin selittämisessä pieni puhekoe, jota opintotoverit arvostelivat.

Latinankielen professuuria hoiti vv. 1880—81 ylimääräinen prof. Fredrik Julius Petersen. Hän oli syvällisenä latinan kielen tuntijana kutsuttu v. 1871 Porvoon lyseosta yliopiston ylim. professoriksi. Hän asui siihen aikaan pihan perällä olevassa pienessä puurakennuksessa Westerholmin talossa Pohjois-Rannan 16:ssa. Sinne kokoontui joka lauantai-ilta klo 4—7 parvi keltanokkia, joiden sinä vuonna oli suoritettava kaikille pakollinen »pro exercitio»-kirjoitus. Edellisellä viikolla saatu teema saatiin silloin korjattuna takaisin. Sileänaamainen joviaalisen roomalaistyylinen ystävällinen vanhan kansan mies selitti kullekin erikseen hänen tekemänsä virheet kalskahtavalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut vanhan Rooman foorumilla. Yhdenkin lukukauden tunnollinen opastus riitti useimmiten pelastamaan pelätystä kokeesta, josta minullekin ensimmäisen lukukauden lopussa koitui arvosana »lubenter approbatur» (mielellään hyväksytty). Surukseni tämä herttainen kodissakäynti loppui näin lyhyeen, sillä jo seuraavana vuonna Petersen täysin palvelleena erosi virasta.

Kuinka täydellisesti tämä selibaattiin jäänyt vanhapoika oli vihkiytynyt tieteelle, näkyy siitäkin, että hän joka kesä pariksi viikoksi lähti Antrean pitäjään lankonsa pastori Toikan luo, mukanaan suuri laatikko kirjoja, mutta kun kirjat oli luettu, tuli hänelle sellainen koti-ikävä, että hän kesken lomaansa palasi Helsinkiin uusien kirjojen kimppuun.

Luennoitsijana Petersen oli selkeä ja oivallinen pedagoogi. Syyslukukaudella 1880 hän luennoksi Ciceron kirjasta »De finibus bonorum et malorum» (Hyvän ja pahan rajoista) sekä Terentiuksen komediasta »Adelphi» (Veljekset). Keväällä 1881 luennoitsija jatkoi »Adelphin» esitystä, jolloin hänen leveä huumorinsa ja kiintymyksensä antiikkiin tempasi opiskelijatkin mukaansa. Tämän jälkeen ohjelmassa seurasivat Horatiuksen kiintoisat »Epistolae» (Kirjeet).

Petersenin jälkeen tuli latinan kielen professoriksi nuori, terhakka tieteen tutkija Fridolf Wladimir Gustafsson, joka pysyi virassaan vuoteen 1920. Tähän lyhytkasvuiseen, täysipartaiseen terävä-älyiseen opettajaan olin tutustunut jo koulupenkillä, jolloin hän IV:llä luokalla taitavasti oli meille opettanut saksankielen alkeita. Yliopistoon tullessani hän paraikaa valmisteli latinankielistä väitöskirjaa ja hoiti sitten Petersenin jälkeen väliaikaisesti professuuriin kuuluvia luentoja ja tutkintotehtäviä. Kerran hänet tapasin työhuoneessaan Kruununhaassa häärimässä paitahihasillaan valtavien kirjakasojen ja käsikirjoitusten keskellä väitöskirjan aineksia järjestelemässä. Hymysuin hän otti entisen oppilaansa vastaan, ja siitä perin sukeutui lämmin suhde opettajan ja oppilaan välille. Professoriksi tultuaan hän luennossaan esitti Horatiuksen »Satiireja» (Ivarunoja). Syksyllä 1882 hän esitti Quintilianuksen teosta »De amicitia» (Ystävyydestä). Gustafssonilla oli pirteä, selkeä esitystapa ja kaikuisa sanonta. Tekstin muotokauniiseen kääntämiseen hän pani paljon huolta. Hänen omat runokäännöksensä olivat runomitallisesti tarkat, kauniskieliset ja runolliset. Gustafsson oli myöskin erittäin taitava latinankielen puhuja, mikä tuli näkyviin, kun hän kerran viikossa iltapäivällä Klassillisen filologian yhdistyksessä johti puheharjoituksia latinankieltä lukevien ylioppilaiden kanssa. Silloin kukin vuorostaan sai tehtäväkseen analysoida jonkin latinalaisen teoksen katkelmaa ja latinaksi väitellä arvostelevien toverien kanssa. Mielipiteiltään Gustafsson oli ruotsinmielinen, mutta osasi koko hyvin suomea, niin että saattoi asiantuntemuksella arvostella yhä lisääntyvien suomenkielisten oppilaiden käännöksiä ja selittää heidän kirjoitustehtäviään. Tutkinnoissa hän yleensä oli suopea ja oikeudenmukainen, vaikka suomenkieliset hänen ankaruuttaan pelkäsivät.

Myöhemmin tulin Gustafssonin kanssa tekemisiin fil.kand. tutkinnon yhteydessä ja sitten vasta vuoden 1897:n jälkeen, jolloin palasin 10-vuotisesta »pakolaisuudestani» Hämeenlinnasta. Tapasin hänet välistä Kasvatusopillisen Yhdistyksen kokouksissa, välistä ystävämme, tohtori August Blomqvistin luona, jonka virkatoverina olin ollut muutaman vuoden Hämeenlinnan Lyseossa. Tällöin Gustafsson osoitti minulle samanlaista suopeata ystävällisyyttä, jota olin saanut kokea ylioppilasaikanani.

Kreikan kieli ja kirjallisuus. Kreikan kielen professorina oli vuoteen 1886 ollut yhteensä 30 vuotta terävä-älyinen ja monipuolisesti oppinut kielimies Wilhelm Lagus. Hänestä kerrottiin ylioppilaspiireissä paljon hauskoja kaskuja. Mutta kun hän ylioppilaaksi tullessani oli ollut jo pari vuotta yliopiston rehtorina, en hänen eloisista luennoistaan saanut kuulla muuta kuin Aiskyloon »Agamemnonin», jota hän väliaikaisena esitti syksyllä 1881. Arabian luennoilla sen sijaan tutustuin hänen selkeään kaksiosaiseen arabian oppikirjaansa. Hänen kielitaitonsa kuuluu olleen ilmiömäinen, varsinkin itämaisissa ja klassillisissa kielissä. Viipurilaisen osakunnan inspehtorina hänen sanotaan olleen vilkaseleinen, henkevä ja tarinoitseva, mutta kielipolitiikassa kiivas ruotsinmielinen. Henkilökohtaisesti en häneen enempää tutustunut ennen kuin kandidaattitutkinnon kreikankielen, kuulustelussa, josta myöhemmin enemmän. Yliopiston rehtorina hän oli terhakka hallintomies ja loistelias puhuja. Ylistävällä puheellaan v. 1885, jolloin keisari Aleksanteri III suloisine puolisoineen kävi Suomessa ja oli läsnä yliopiston järjestämässä juhlassa, hän saavutti valtioneuvoksen arvonimen.

Kun Lagus oli joutunut yliopiston rehtoriksi, hoiti kreikan kielen professuuria nuori dosentti, perinpohjaisesti oppinut filologi Oskar Emil Tudeer. Hän oli solakka ja pitkä, mutta likinäköinen mies, joka aina käytti siihen aikaan tavallista »pincenez'iä» (nenäkakkuloita). Käytökseltään tämä hienosti pukeutunut tohtori oli täydellinen gentlemanni, puheessaan hillitty ja olemukseltaan aivokas. Viipurilaisen osakunnan kuraattorina hän tuli tunnetuksi Vakaumuksellisena fennomaanina ja kuului lähinnä, kuten Danielson, Palmén ja Vasenius, maltilliseen Valvoja-piiriin. Tutkinnoissa hän oli ystävällinen, mutta vaativainen.

Luennoillaan hän esitti syksyllä 1880 Euripideen murhenäytelmää »Iphigeneia Tauroissa» ja keväällä 1881 Aiskyloon teosta »Seitsemän Thebaa vastaan». Nämä vaikeatajuiset teokset tuottivat nuorelle ylioppilaalle hankaluutta jo konstikkaan runomittansa takia. Siitä syystä Tudeer muutamilla viikkotunneilla esitti kreikkalaista metriikkaa, jota kurssia saimme kotiluvuissa täydentää Alexandersonin oppikirjasta »Grekisk metrik». Kieliopillisena oppaana meillä aluksi oli Gustaf Cannelinin Kreikan kielioppi, mutta myöhemmin ilmestyi entisen opettajani, prof. C.J. Lindeqvistin laaja, uudemmille perusteille rakentuva kielioppi, jonka oli suomalaiseen asuun pukenut tohtori Volmari Porkka, hänkin Valvoja-piirin nuoria kykyjä. Tämän kieliopin luin mielihyvin kannesta kanteen, joten kreikan kieliopillinen puoli tuli minulle vahvemmaksi kuin laiminlyöty kirjallisuuden luku. Euripideen draamaa lukiessa tympeytti nuorta ylioppilasta Tudeerin ainainen viittaaminen tekstin eri muunnoksiin eli n.s. tekstikritiikki, joka vast'alkajalle oli vaikea pähkinä purtavaksi. Sen sijaan alkuvuosina ei luettu helpompaa tekstiä, kuten Homerosta tai Xenofonia, jotka jäivät kokonaan kotilukujen varaan. Kun nämä jäivät lauluharrastusten ja muiden ylioppilaselämään liittyvien askartelujen takia pintapuolisesti luetuiksi, olivat luennot verraten hedelmättömiä muille kuin n.s. lukutoukille.

Syyslukukaudella 1882 Tudeer luennoitsi Thukydideen Kreikan peloponneesolaissodan historiasta ja kevätlukukaudella 1883 Pindaroksen lyriikasta. Nämäkin molemmat teokset, vaikka hyvinkin mielenkiintoiset, tuottivat tekstivaikeuksia, mutta aloin niistäkin vähitellen selviytyä. Suureksi vahingokseni Tudeer seuraavana syksynä lähti 2-vuotiselle opintoretkelle valmistuakseen professorinvirkaan, joten näinä vuosina luentojen puutteessa ehdin unohtaa koko paljon entisistä tiedoistani.

Syksyllä 1882, kun asuin hiljaisessa lukukammiossa Hallituskadun ja Kluuvikadun kulmauksessa, päätin suorittaa stipendiaattitutkinnon latinassa, kreikassa ja Suomen historiassa. Kun edellisenä vuonna latinan ja kreikan opinnot olivat jääneet syrjään monien lauluharrastusten takia ja tällä lukukaudella sanakirjatyöni vuoksi, olivat klassilliset tietoni jonkin verran hataroituneet. Päätin kuitenkin yrittää, saadakseni isälleni pienen toteamuksen lukujen jatkumisesta. Kiireen takia ehdin lukea vain osan latinan ja kreikan kurssista, joten sain latinasta vain 3 ääntä ja kreikasta 2. Pohjoismaiden historia oli luettava parissa päivässä, joten ei ole ihme, jos tutkijalta, professori M.G. Schybergsonilta, sain vain 1 äänen. Kokonaismäärä siis 6 ääntä 12:sta. Tämmöinen hatara tutkinto tuotti minulle vain pienimmän, n.s. Bihnarkin stipendin, 50 markkaa lukukaudelta. Latinan kielen tutkinnossa Gustafsson oli minulle lempeä, vaikka osa kurssia oli lukematta. Olin sen sijaan jo aikaisemmin tarkasti lukenut Ellendt-Seyffertin latinan kieliopin ja kirjoittanut »pro exercition» tyydyttävästi, mikä lienee luettu minulle ansioksi. — Tudeer oli ankarampi, ja minä jouduin kiinni Xenofonin Anabasiksen loppuosassa, jota en ollut ehtinyt lukea. Homeroksen Iliadissa kävi samoin, joten huolimatta tarkasta kieliopin luvustani äänimäärä jäi pieneksi.

Keväällä 1884 päätin parantaa huonon vaikutuksen, minkä kiireisellä stipendiaattitutkinnollani olin opettajiini tehnyt. Päätin siis ottaa osaa keväiseen »pro gradu»-kirjoitukseen. Luin ahkerasti Müllerin saksankielistä kirjallisuuden historiaa otaksumalla, että kirjoitelman aiheeksi määrättäisiin jokin aikaisemmin luettu auktori. Koska olin enemmän kiinnostunut kreikkalaiseen kuin roomalaiseen kirjallisuuteen, kiinnitin päähuomioni kreikkalaisiin kirjailijoihin, etupäässä Pindaroksen runoihin, joita Tudeerin luennoilla oli esitetty. Olinkin osunut oikeaan, sillä »pro gradun» aiheiden joukossa oli ilokseni myöskin »Pindaroksen elämä ja runous». Periaatteellisista syistä kirjoitin nyt ensimmäisen yliopistollisen taidonnäytteeni suomen kielellä, vaikka olin käynyt ruotsalaista koulua. Sain tässäkin kokeessa »lubenter approbaturin». Kun Tudeerilta myöhemmin kyselin kokeeni virheitä, hän ei muistanut muuta kuin että siinä saattoi olla objektivirheitä, joita »meiltä ruotsinkielisiltä niin helposti pujahtaa kirjoituksiimme». Itse kuitenkin pikemmin arvelin virheeksi jonkin asiaseikan tai kokoonpanopuutteellisuuden.

Myöhemmin tapasin Tudeerin sangen harvoin ja vain pikimmältään. Kuitenkin hän Hämeenlinnaan siirryttyäni muisti minua, Valvojan päätoimittajana ollessaan, tarjoamalla lehden asiamiestoimen, jota sitten hoidinkin koko Hämeenlinnassaolo-aikani. Kohtalon oikku vaikutti, että 1900-luvulla hänen tyttärensä Siiri ja nuorin tyttäreni Kylli joutuivat luokkatovereiksi, jolloin isien ystävälliset suhteet jatkuivat.

Itämainen kirjallisuus. Syksyllä 1882 olin isäni toivomuksesta ottanut luento-ohjelmaani myöskin arabian kielen perustaksi tulevan teologin heprean-lukuja varten. Meitä oli korkeintaan 10 ylioppilasta, jotka vanhan, harmaapartaisen, likinäköisen, ystävällisesti myhäilevän professori Ernst August Strandmanin johdolla tavasimme arabian kielen alkeita W. Laguksen ennen mainitusta kieliopista. Siinä oli meille paljon uutta. Kirjaimistossa oli neljä eri gutturaali- eli kurkkuäännettä, joita oli tukala ääntää, koska sorahdus yhä yltyi puuromaiseen »rrrain»iin saakka. Toinen omituisuus oli se, että kirjoitus luettiin oikealta vasemmalle eikä päinvastoin, kuten eurooppalaisissa kielissä. Vokaaleja ei ollenkaan merkitty, vaan niiden sijaan pantiin pyöreiden konsonanttikoukeroiden väliin yksi tai useampia pisteitä. Tekstinä luettiin aluksi Locmanin Fabuloita eli satuja ja myöhemmin pätkiä Koraanista, arabialaisten pyhästä kirjasta. Kurssi oli siksi vaikea, etten muista siitä ulkoa kuin yhden otsakkeen »Asadun va dzauraani» (Aasi ja 2 härkää). Arabiassa on näet, paitsi singulaaria ja pluraalia, kolmaskin luku, duali, joka merkitsee kahta esinettä (mikä ilmaistaan päätteellä -ni). Kielen vaikeuden tähden vain pieni prosentti kuulijoita professorin kehoituksesta huolimatta jatkoi arabian opintoja seuraavana vuonna. Niiden joukossa oli m.m. Knut Leonard Tallqvist, josta myöhemmin tuli Strandmanin seuraaja itämaisten kielten professorina. Vaikka olin kuunnellut luentoja 2 lukukautta, liityin itsekin poisjäävien joukkoon etupäässä siitä syystä, että epäilin sopivaisuuttani papiksi.

Suomen kieli ja kirjallisuus. Jo koulusta asti oli suomenkieli vahvimpia puoliani. Koko kouluajan olin tässä aineessa saanut kympin. Viimeinen taitava opettajani, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri, maisteri F.W. Rothsten, katsoi kielitaitoni siksi päteväksi, että pari vuotta myöhemmin, syksyllä 1882, tarjosi minulle osallisuuden suomalaiseen sanakirjatyöhön. Olin kasvanut umpisuomalaisessa Kirvussa ja lapsuudesta oppinut Karjalan murteen. Kielitaitoani kartutin supisuomalaisessa Savo-Karjalaisessa Osakunnassa sekä suomenmielisten ylioppilaiden kokouksissa ja toveripiireissä. Kiihkeän kielipolitiikan vallitessa oli siis luonnollista, että suomenkielikin joutui opinto-ohjelmaani, varsinkin kun tätä ainetta esitti niin kuuluisa tiedemies ja runoilija kuin August Engelbrekt Ahlqvist. Kuuntelin häntä kokonaista 5 lukukautta.

Luennoitsijana Ahlqvist oli karusanainen, selväpuheinen ja savon murretta suosiva. Hän oli julkaissut monta arvokasta tieteellistä teosta, joista sukukieliin vertaileva »Suomen kielen rakennus» oli pari vuotta sitten ilmestynyt ja kuului tutkintovaatimuksiin. Kun tämä teos koski ainoastaan nominien johtoa, jatkoi Ahlqvist luennoillaan verbien johto-opillista selvittelyä. Johdannaispäätteiden rikkaat vivahdukset sekä ainaiset vertailut sukukieliin avasivat ylioppilaalle avarampia näköaloja ja viehättivät filologista vaistoa. Lisäksi saimme kuulla selityksiä Kalevalaan. Hauskinta oli tutustua sukukielten tekstinäytteihin, joita Ahlqvist oli koonnut erikoiseen »Suomalaiseen murteiskirjaan». Siinä viehättivät monet virolaiset sadut, esim. liikuttava »Koit ja Ämarik» (Koi ja hämärä), taikka runot, kuten Fr. Kreutzwaldin »Arg kosilane» (Aika kosija), mikä sisältyi Taavi Hahlin ylioppilaslauluihinkin. Etenkin Lydia Koidulan runot olivat herkästi kiehtovia. Vatjan-, vepsän- ja karjalankieliset otteet olivat nekin hauskoja, mutta erikoisesti liivinkielestä jäi minulle mieleen sattuvia sananlaskuja, esim. tämä: »Jo madaal ku siga, jo kuordö ku iibbi?» Vastaus: »Sadkaan ote Matlös». [Suomeksi: »Matalampi kuin sika, korkeampi kuin hevonen?» Vastaus: »Satula.»] Eikä hullummalta kuulunut Tverin-karjalainenkaan ote Matteuksen evankeliumista: »Kuin šündü Jisus Judejan linnašša Wifleemašša kuningahan Irodan päivinä, ka tuldiih päivän-novžuolda tiedäjät Jerusalimah i paistiih: »Missä on sündünüt Judejoin kuningaš? Näimmä müö hänen tähen päiväzen novžu-rannašša, i tulimma hänelle kumarrduatšemah. Tämän kuuluštahuo Iroda hädävdü i hänen kera kaiki Jerusalima...» [Suomeksi: »Kun syntyi Jeesus Juudean kaupungissa Betlehemissä kuningas Herodeksen päivinä, kas tulivat idästä tietäjät Jerusalemiin ja pakisivat: Missä on syntynyt juutalaisten kuningas? Me näimme hänen tähtensä itäisellä maalla ja tulimme häntä kumartamaan. Tämän kuultuaan Herodes hätääntyi ja hänen kanssaan koko Jerusalem.»]

Ahlqvistille kirjoitin syksyllä v. 1883 myös suomalaisia aineita valmistuksena seuraavan lukukauden »pro-gradu»-kirjoitukseen. Ensimmäinen aine oli »Kreikkalaiset siirtokunnat Vähässä Aasiassa», johon Kreikan historiasta sain riittävästi aineksia. — Toinen aine oli mielestäni erikoisen hauska: »Kesäpäivä maaseudulla.» Tätä kirjoittaessani jouduin aivan hurmion valtaan, sillä sehän koski noita rakkaita kotiseudun oloja kaukaisessa Karjalassa. Innostuin siinä määrin, että yhteen menoon aamuyöhön saakka kynä piirsi paperille vaikutelmiani, kunnes puolitoista kirjoitusvihkoa oli täyteen sullottuna. Pikkupiirteitä myöten kuvasin erästä päivän kestänyttä veneretkeä kotipappilasta kilometrin päässä olevalle Alajoen sillalle. Siinä tulivat näkyviin kotiseudun kauniit maisemat sekä erikoiset ihmistyypit, joista varsinkin Lapan-Matti, kirkonkylän hyväntuulinen, hauskoja tarinoitseva kauppias eloisasti esiteltiin. — Kolmantena sain Ahlqvistilta »Ylioppilaan velvollisuudet», josta mielestäni tuli kuivahko, vaikka minulla olikin Snellmanin »Suomen ylioppilas» mallina. Neljäs aine, »Suomen tulevaisuudentoiveet», oli mielestäni vaikea ja silloiselle kehitykselleni korkealentoinen, niin että se ainaiseksi jäi kirjoittamatta. Sain kuitenkin professorilta puoltosanan äskenmainittuun suomenkieliseen »pro gradu»-näytteeseen.

Olen kirjoittanut niin laveasti toisesta aineestani, koska se oli mielestäni kirjailijahaluni ensimmäinen ja ehkä elävin tuote. Ainetta selittäessään kotinsa työhuoneessa silloisessa Antinkadun 5:ssä — kaksikerroksisen rakennuksen sijalla on nyt Suomi-yhtiön upea toimitalo — professori ei sanonut muuta kuin että aine oli eloisasti kirjoitettu ja selitti muutamia virheellisyyksiäni. Olin kirjoittanut esim, »sovelijas» (pro: sovelias), taikka karjalaisesti »hän oli varoillaan» (pro: varuillaan). Ruotsinkielisille tavallisia objektivirheitä Ahlqvist ei tavannut aineestani. Itse pidin ainetta niin hyvänä, että säilytin sitä Hämeenlinnaan-muuttoon asti v. 1887, jolloin se iäksi häipyi jonnekin ullakolle. Samana kesänä oli eräs sisareni laivamatkalla Saimaan vesillä Ahlqvistin matkatoverina, ja silloin Ahlqvist oli kertonut tästä aineesta ja ihmetellyt, miksen ollut jatkanut kaunokirjallista askartelua. Tämä opettajani liian myöhään antama tunnustus jäi vanhoille päiville asti pistävänä okaana mieleeni, kunnes yli-ikäisenä tartuin — liika myöhään — uudestaan kynään.

Tämän enempää en ikäväkseni tullut Ahlqvistin kanssa tekemisiin, sillä v. 1884 hänet valittiin Yliopiston rehtoriksi ja luennot lakkasivat. Tapasin hänet sen jälkeen vasta syksyllä 1886, jolloin Kotikielen Seura juhlallisesti vietti hänen 60-vuotispäiväänsä. Hänen »Säkeniinsä» jo aikaisemmin tutustuin ja ihastuin; koetinpa kerran E.N. Setälän kanssa kilpaa lausua runoa »Koskenlaskijan morsiamet» eräässä ylioppilaiden lyhytikäisessä lausuntakerhossa. Lyhyestä tuttavuudestamme huolimatta jäi Ahlqvistista mieleen suorasukaisen itsenäisen, ja mutta tunneherkän miehen kuva, kuten Ahlqvist on runoillut Porthanista:

    »Kokonansa mies, mies kerrallansa:
    Jok' ei joutavia jaaritellut,
    Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,
    Eikä kultatähtiä tapaillut.»

Valfrid Vasenius ja Kirkkotorin »oppinut ympäristö». Yliopiston nuorista opettajista kuuntelin keväällä 1883 dosentti Valfrid Vaseniuksen luentoja »Suomen kirjallisuuden historiasta». Eloisammin kuin kukaan muu opettajistani hän esitti mielenkiintoista ainettaan viipyen erikoisesti Runebergin elämäkerrallisessa kuvailussa. Nämä luennot minua suuresti kiinnostivat, kuten jo koulussakin kirjallisuuden historia. Mutta kuuntelu pysähtyi tähän lukukauteen, kosken silloin vielä ajatellut arvosanaa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. En voinut aavistaa, että minusta 14 vuotta myöhemmin, v. 1897, oli tuleva Vaseniuksen seuraaja Ruotsin ja Suomen kirjallisuuden opettajana Helsingin Suomalaisessa jatko-opistossa sen lakkauttamiseen saakka, v:een 1929. Henkilökohtaisesti en tullut Vaseniuksen kanssa tekemisiin muuten kuin siten, että hän merkitsi nimensä ja arvosanan »säännöllisesti» opintokirjaani. Silti hänessä suuresti ihailin jalopiirteisiä kasvoja, mustan tuuheaa partaa, kultasankaisia silmälaseja ja kulttuuri-ihmisen hienostunutta olemusta. Kuulin hänestä muutenkin paljon kehuvia mainesanoja luokkatoverillani Clas von Collanilta, joka siihen aikaan asui hänen kodissaan Kirkkotorin varrella, mikä nykyään on nimeltään Lönnrotin puistikko.

Vasenius oli naimisissa varakansleri Johan Philip Palménin tyttären kanssa. Palmén asui pitkässä yksikerroksisessa puutalossa samalla paikalla, missä nykyään on Suomalaisen lyseon komea kivitalo. Viereisen tontin Vanhaan kirkkoon päin omisti yliopiston kamreeri, asessori Nils Christian Westermarck, jonka pojasta myöhemmin oli tuleva eurooppalaisesti kuuluisa filosofian ja sosiologian professori Edvard Westermarck. Tämän talon torinpuolisessa sirossa sivurakennuksessa asui dosentti Vasenius. Omituista kyllä jouduin n. 20 vuotta myöhemmin asumaan samalla tontilla, mutta viittä kerrosta ylempänä, korkeassa Klion kivitalossa. Torin toisessa kulmassa oli siihen aikaan taidemaalari, professori Adolf von Beckerin kaksikerroksinen talo, jonka alakerrassa ylioppilasaikanani asui professori Ahlqvist ja yläkerrassa vuosisadan lopulla poliisimestari, sittemmin Uudenmaanläänin kuvernööri, eversti Ivar Gordie. Sama mies oli aikaisemmin Hämeenlinnassa pataljoonan kapteenina ollut läheinen ystäväni. Myöhemmin on samalle paikalle kohonnut Suomi-yhtiön upea monikerroksinen toimitalo, jossa pitkät ajat asui yliopiston kansleri, professori Anders Donner. Neljännen sivustan muodosti silloin, kuten nytkin, Vanha kirkko. Sen edustalla oleva tori siis eri ajanvaiheissa on ollut huomattujen rakennusten ympäröimä. V. 1902 torille pystytettiin Elias Lönnrotin kuvapatsas pienen puistikon keskelle. Jos Kirkkotorin ympärillä aikaisemmin asui monta huomattua yliopistomiestä, on meidän aikanamme Lönnrotin puistikko tullut nuoren yliopistoväen toivioretkipaikaksi, jossa isänmaalliset säveleet Kalevalan päivänä vuosittain kajahtelevat suuren runojen kerääjän, Elias Lönnrotin, muistopatsaan ympärillä.

Muita yliopiston opettajia.

Muita yliopiston opettajia en kuunnellut enempää kuin jonkin hajatunnin silloin tällöin. Ahlqvistin tultua yliopiston rehtoriksi joutui lehtori Julius Krohn hoitamaan suomen kielen ja kirjallisuuden professuuria v:sta 1884. Hän luennoi viron kieliopista, Suomen suvun eri kansoista, mutta ennen kaikkea Kalevala-tutkimuksistaan. Niissä hän runoeepostamme käsitteli sekä esteettiseltä että historialliselta kannalta. Kaikkia näitä kuulemani mukaan pirteitä ja eloisia luentoja en vanhana civiksenä valitettavasti joutunut kuulemaan.

Syksystä 1882 sai unkarin kieli erityisen ylimääräisen lehtorin, Anton Almbergin. Hän oli yleisesti tunnettu Antti Jalavan nimellä ja kirjoitteli pitkät ajat Suomettaren Matin nimellä purevia ja sattuvia alakertapakinoitansa. Olen ikäni katunut, etten sinä syksynä liittynyt tämän merkkimiehen kuulijain piiriin.

Tulevalle kielten opettajalle olisi sanskrit, indoeurooppalaisten kielten kantakieli, ollut tärkeä filologian lähtökohta. Professori Otto Donnerin hienostunut persoonallisuus veti kuitenkin puoleensa vain harvoja tiedemiesalkuja, joista mainittakoon hänen seuraajansa Julio Reuter sekä nerokas kielentutkija E.N. Setälä.

Yleisen historian professorin virka oli Zachris Topeliuksen siitä erottua v. 1878 avoinna, kunnes nuori dosentti, etevä tutkija ja kaunopuhuja Johan Richard Danielson nimitettiin tähän virkaan v. 1881. Hän keräsi heti suomenkielisille luennoilleen hartaan kuulijakunnan, joka kasvoi vuosia myöten.

Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historiassa oli ylioppilaaksi tullessani professorina Yrjö Sakari Forsman, suomalaisuuden pääpylväs Snellmanin jälkeen, jo silloin yleisesti tunnettu Yrjö-Koskisen nimellä. Hän oli ehtinyt julkaista, paitsi muita teoksia, Nuijasodan historian ja Suomen kansan historian. Tämä teos, kirjoitettuna suomalais-kansalliseen henkeen, oli herättänyt paljon vastaväitteitä ruotsinmielisten taholla. Yrjö-Koskinen oli samalla historiallis-filologisen tiedekunnan dekaani, jonka luona kaikkien filologien oli lukukauden lopussa esitettävä opintokirjansa. Siinä tilaisuudessa hän pani merkille, että olin käynyt ruotsalaista koulua, ja tunsi nimeltään isäni, joka kuului Uuden Suomettaren kannattajajoukkoon. Myöhemmällä iälläni jouduin monesti hänen ystävällisen huomionsa kohteeksi.

Yrjö-Koskisen siirryttyä senaattoriksi tuli hänen seuraajakseen Suomen historian professorina Ernst Gustaf Palmén, joka vilkkaalla ja sytyttävällä suomenkielisellä esityksellään heti alusta sai suuren kuulijakunnan.

Filosofian professorina oli J.V. Snellmanin jälkeen vuodesta 1869 Thiodolf Rein. Hän kuului yliopiston, suosituimpiin opettajiin tyynen, tasapuolisen ja oikeamielisen luonteensa takia. Luennoitsijana hän oli huomattava syvällisten tietojensa perusteella, vaikka esitystapansa olikin kuivahkoa. Hän oli ylioppilasaikanani Savo-Karjalaisen osakunnan inspehtorina, ja siellä jouduin hänen kanssaan persoonallisiin kosketuksiin.

»Estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa» oli 1880-luvulla professorina Carl Gustaf Estlander. Hän oli syvästi oppinut, sangen pätevä ja kauniskielinen luennoitsija, jota ruotsalainen kuulijakunta suuresti ihaili. Yhtenä silloisen ruotsalaisen puolueen johtajana hän oli Yrjö-Koskisen jyrkkä vastakohta, vaikka nuorina olivat olleet ystävyksiä. Yhdessä suhteessa he olivat toisiinsa verrattavia: hienolta käytökseltään ranskalaisia »gentilhommeja».

Historiallis-kielitieteellisen osaston muista opettajista on vielä mainittava etevät suomenmieliset veljekset Aspelin. Vanhempi, Johan Reinhold Aspelin, tuli Pohjoismaiden muinaistieteen ylim. professoriksi 1878, ja häntä pidetään suomalais-ugrilaisen muinaistutkimuksen varsinaisena perustajana. V. 1885 hän tuli Suomen valtionarkeologiksi. Hänen veljensä Eliel Aspelin oli ylioppilasaikanani estetiikan ja taidehistorian dosenttina. Hän esitti luennoillaan roomalaisen ja kreikkalaisen taiteen historiaa, jota minun näiden kielten lukijana välttämättä olisi ollut seurattava. Samanaikaisesti jouduin kuitenkin aikaa vievään sanakirjatyöhön, joten tämä, kuten moni muukin hyödyllinen luentosarja, jäi minulta kuulematta. Myöhemmin Aspelinista tuli ylimääräinen ja v. 1901 varsinainen estetiikan professori Estlanderin jälkeen. Molemmat veljet käyttivät luentokielenään suomea, nuorempi ensimmäisenä estetikan vaikealla alalla.

Kun nyt lähes 60 vuotta myöhemmin vertaan 1880-luvun yliopisto-opintoja nykyisiin, pistää heti silmään liian suuri vapaus, joka silloisella ylioppilaalla oli opintojansa järjestellessään. Ei ollut olemassa määrättyä aineyhdistelmää eikä neuvonantaja, joiden mukaan opintoja olisi määrätietoisesti ja metoodisesti harjoitettava. Luennoilla monesti esitettiin vaikeatajuisia teoksia, joiden selvittelyyn nuoren ylioppilaan kypsymättömyys tyrehtyi. Lyhyesti sanoen opettajat yleensä eivät puuttuneet oppilaidensa kehityksen ohjaukseen muulla tavoin kuin merkitsemällä opintokirjaan arvosanan »säännöllisesti» tai »jotenkin säännöllisesti» luentokurssin loputtua. Ei ollut olemassa, kuten nykyaikana, valmistavia »seminaareja», joissa helpohkoja teoksia luetaan sekä suullisia ja kirjallisia harjoituksia suoritetaan oppilaan opiskelun huojentamiseksi. Tietysti aikaisemminkin ne harvat ylioppilaat, jotka alusta pitäen kaivautuivat tieteelliseen työskentelyyn, joutuivat opettajiansa lähemmäksi ja henkilökohtaisten keskustelujen pohjalla saivat virikkeitä lukujensa oikeaan suunnitteluun. Suuri enemmistö sitä vastoin hapuili sinne tänne, ennenkuin pääsi selville siitä, miten opinnot vähintä ajanhukkaa kärsien oli parhaiten järjestettävä.

Toisena syynä tähän haihatteluun olivat epäilemättä silloiset ajanolot. Suomenkielisten ylioppilaiden yhä suurempi tulviminen »alma materin» pyhättöön herätti kiihkeitä yhteenottoja ylioppilaskunnan kokouksissa. Ruotsin kieli oli tähän asti ollut virallisesti ylivaltiaana. Nyt vaati suomen kieli itsellensä samanlaista sananvaltaa, jopa pian isäntävaltaa, koska se oli isänmaan suuren enemmistön käyttämä kieli. Tästä johtui ylioppilaselämässä erikielisten kesken ainaisia hankauksia, joista kieliriidoista vain harvat ylioppilaat malttoivat olla erillään, ja siten he vieraantuivat luvuistaan.

Kolmanneksi lauluharrastukset vetivät heikommat luonteet lumoihinsa. Akateemisessa laulukunnassa ei kuitenkaan laulua paljoakaan harjoitettu, vaan sen kokouksista muodostui puolueriitojen kiihkeä temmellystanner. Tämä vaikutti sen, että intomieliset laulajat vetäytyivät politiikasta syrjään ja muodostivat n.s. pikku kvartetteja. Nämä laulajat viettivät iltakausia »tuutinkien» ja »boolien» ääressä, samalla laulellen kymmeniä suosittuja kvartetteja ja lopettaen iltansa yöllisiin serenaadeihin. On ymmärrettävää, että tällainen hauska elämä haittasi suuresti opintoja ja monelta ehkäisi ne kokonaan.

Opiskelevan nuorison harrastus oli siis monella tavalla kiintynyt ulkonaisiin ajan oloihin, ja vain pieni määrä noudatti Snellmanin neuvoa suorittaa kotilukunsa aikaisin aamulla, jolloin olisi jäänyt kylliksi aikaa muuhunkin toimintaan. Toiselta puolen on sanottava, että tämä vilkas osanotto kielipolitiikkaan ja toverielämään avasi monelle avarampia näköaloja ja esti piintymästä yksinomaan kamarilukuihin ja kamariviisauteen. Kiihkeät kieliriidat olivat varmasti kasvattavaa laatua, ja laulajaelämä opetti näkemään elämän realiteetteja laajemmalta ja terveemmältä näkökannalta kuin monen kodin ahtaasta näkökulmasta. Viisaimmin tekivät ne, jotka samalla ahkerasti opiskelivat ja kuitenkin ottivat osaa toverielämän kasvattavaan yhdessäoloon.

Korkeiden arvosanojen tavoittaminen tutkinnoissa ei vielä ollut tarpeellinen ankaran elämäntaistelun takia, joten esim, viisi laudaturia filos.-kandidaattitutkinnossa oli harvinainen ilmiö. Nykyään sitävastoin, kun ylioppilaiden lukumäärä on kasvanut ylen suureksi, on kilpailu tuleville toimialoille niin valtava, että monien laudaturien tavoittelu on muodostunut miltei pisteurheiluksi. Onko näin saavutettu kamariviisaus elämälle hyödyllisempi kuin silloisen akateemisen nuorison osanotto elämän eri puoliin, on mielestäni epäilyksenalaista. Pikemmin voi sanoa, että isänmaamme myöhemmät kovat kohtalot ovat kasvattaneet uuden polven, joka henkilökohtaisella urheudella ja luonteenlujuudella on oleva tulevaisuutemme vankkana tukena.

IV

LÄHIMMÄT OPINTOTOVERIT.

Lukiessani ensimmäisinä ylioppilasvuosinani latinan ja kreikan kieltä jouduin lähinnä tekemisiin samoja aineita opiskelevain toverien kanssa. Heistä muistuu ensinnä mieleen vierustoverini Böökin valmistavassa koulussa Arvi Grotenfelt. Hän oli jatkanut lukujaan Böökin yksityislyseossa silloin, kun minä v. 1872 siirryin Ruotsalaiseen normaalilyseoon. Tullessamme ylioppilaiksi jouduimme molemmat Savo-Karjalaiseen osakuntaan, jossa uudistimme tuttavuutemme. Yhdessä sitten kävimme latinan ja kreikan luennoilla, vaikkapa Grotenfelt pian valitsikin filosofian opintojensa pääaineeksi. Kun hänen enonsa Thiodolf Rein oli saman aineen professori, on luultavaa, että hän tältäkin taholta sai herätteitä näin vaikean aineen valitsemiseen. Arvi Grotenfeltin kodissa kävin joskus opinnoista keskustelemassa, mutta mentyään ulkomaille, Wieniin professori Wundtin oppilaaksi, hän pitkäksi aikaa häipyi näköpiiristäni. Palattuaan hänet nimitettiin enonsa jälkeen filosofian professoriksi, jota virkaa hän tunnollisesti hoiti virkaikärajaan asti. Toisena tärkeänä harrastuksena hänellä myöhemmin oli kansanvalistustyö, tultuaan valituksi Kansanvalistusseuran johtokunnan jäseneksi. Tämän hiljaisen, vaatimattoman lukutoverin, lopulta filosofian professorin ystävyys on sittemmin säilynyt halki elämän minulle arvokkaana muistona. Yhdessä seisoimme yliopiston juhlasalin Parnassolla maisterinvihkiäisissä v. 1886 ja 50 v. myöhemmin samalla korokkeella riemumaistereiksi seppelöityinä. Promootion jälkeisillä päivällisillä hän toveriensa valitsemana esiintoi vanhojen maisterien tervehdyksen vastavihityille nuorille maistereille.

Toinen, Helsingin alkeisopistosta päässyt lukutoveri oli Kaarle Krohn. Syntyisin professori Julius Krohnin henkevästä perheestä hän oli jo isänsä kodissa perehtynyt tieteisiin ja hankkinut monipuolisen kielitaidon. Klassillisten kielten opintojen ohella hänen päähuomionsa kiintyi suomenkieleen, isänsä tieteellisten harrastusten pääkohteeseen. Siten hän jo nuorena ylioppilaana läksi Karjalaan pitkälle runonkeruumatkalle, samalla ottaen talteen kaikenlaista kansantietoutta, n.s. »folklorea», varsinkin kansansatuja. Viimeksimainittujen tutkimusten hedelmänä ilmestyi väitöskirja »Viekkaamman suhde väkevämpäänsä ketun seikoissa kuvattuna» (1888). Tieteellisesti ansiokkaiden teostensa perusteella hän v. 1898 tuli »Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoustutkimuksen» ylim. professoriksi ja v. 1908 vakinaiseksi. Hänen runsaasta tieteellisestä tuotannostaan mainittakoon etupäässä uusia uria aukova Kalevalan ja Kantelettaren tutkimussarja. Jos Grotenfelt oli vähäpuheinen ja harkitseva filosoofi, oli Krohn sitä vilkkaampi, helposti syttyvä ja kaikkien jalojen aatteiden, ennen kaikkea raittiustyön, empimätön kannattaja sekä toverina sydämellinen. Sittemmin jouduin v:sta 1913 Krohnin kuolemaan saakka v. 1933 — ja sen jälkeenkin — kuulumaan saman säätiön hallitukseen, jonka oli hoidettava Godenhjelm-puolisojen Naissivistyssäätiön stipendirahastoa.

Kolmas saman vuoden (1880) ylioppilastoveri oli Joensuun lyseosta tullut Matti Varonen. Hän oli hyvänsuopa, kreikan ja suomen kielen opintoja harjoittava ylioppilas, joka keräili metsästys- ja kalastustaikoja sekä tuli filosofian tohtoriksi väitöskirjallansa »Vainajainpalvelus muinaisilla, suomalaisilla». Hän joutui lopulta Sortavalan seminaarin suomenkielen lehtoriksi.

Vanhempia osakuntatovereitani oli Pekka Sahlsten. Hänet tunsin jo koulunpenkiltä, jolloin hän ainaisen toverinsa Pekka Svinhufvudin kanssa oli ruotsalaisen normaalilyseon ylimmällä luokalla ja kuului samaan konventtiin, minun ollessani alimmalla luokalla. Nämä vanhat ystävykset olivat minut värvänneet Savo-Karjalaiseen osakuntaan, vaikka lähinnä olisin kuulunut Viipurilaisen osakunnan piiriin. Sahlstenin tapasin usein luennoilla sekä osakunnassa. Hän oli harvapuheinen, suoraviivainen toveri, mutta hänen kädenlyöntiinsä sisältyi luotettava uskollisuus. Hänestä tuli myöhemmin Mikkelin lyseon klassillisten kielten lehtori ja lopulta lyseon rehtori.

Pari vuotta nuoremmista tovereista muistuvat mieleeni mikkeliläinen Heikki Paasonen ja kuopiolainen Pekka Brax (myöhemmin Jyrkänkoski). Paasonen oli sulkeutunut tiedemiestyyppi jo ylioppilaana ja harjoitti perusteellisia kieliopintoja, niin että lopulta tuli suomalaisugrilaisten kielten professoriksi, oltuaan sitä ennen jonkin aikaa kouluhallituksessa klassillisten kielten ylitarkastajana. Pekka Braxiin tutustuin etupäässä suomenkielen luennoilla, koska hänkin oli valinnut suomenkielen laudaturaineekseen. Hän oli oikea hyväntahtoisuuden ja palvelevan alttiuden perikuva. Monet iltahämärät tepastelimme yhdessä Helsingin katuja uskoen toisillemme salaisimpia sydänasioitamme. YL:ssä jatkettiin tuttavuutta, ja myöhemmin tapasin hänet useana kesänä Savonlinnassa lyseon lehtorina onnellisena perheenisänä ja uskonnollisten sekä raittiuspyrintöjen keskipisteenä.

Savo-Karjalaisten opintotoverien lisäksi oli minulla muutamia läheisiä lukutovereita muistakin osakunnista. Viipurilaisista oli minua vanhempi hyvänsuopa Juho Mansikka uskollisimpia. Hän oli kestikievarin poika Antreasta, kotipitäjäni Kirvun naapuripitäjästä. Tämä naapuruusside sekä yhteiset opinnot liittivät meidät läheisesti toisiimme. Luonteeltaan hiljaisena ja ahkerana hän ei ulkonaisesti vetänyt huomiota puoleensa. Talonpoikaisesta- syntyperästään hioutuneena hän oli herkkäsieluinen ja hienotunteinen toveri. Myöhemmin hänestä tuli latinan ja suomen kolleega Viipurin suomalaiseen lyseoon. Hän kuoli aikaisin riuduttavaan rintatautiin.

Mansikalle suurena vastakohtana oli minua vuotta nuorempi ylioppilas John Grönlund, kotoisin syntymäpitäjästäni Räisälästä. Hänen isänsä, Räisälän rovasti, oli aikaisemmin ollut Helsingissä Kaartin pappina, ja tästä lienee johtunut se aristokraattinen leima, joka oli Räisälän pappilalle tunnusomainen. Neljästä veljeksestä oli John olemukseltaan, tavoiltaan ja seurapiiriltään Helsingin ylimystön kaltainen. Mutta samalla hän hoiti opintonsa huolellisesti, ja erittäinkin latinassa hän jo aikaisin Klassillis-filologisessa yhdistyksessä osotti roomalaiskielen sujuvaa puhetaitoa. Vaikean latinankielen hallinta tuli myöhemminkin näkyviin, kun hän vielä vanhana miehenä väliin käytti tätä jaloa kieltä kirjevaihdossaan hyvän ystävänsä Ernst Nybergin kanssa. Vaikkakin Grönlund mieluimmin seurusteli ylimysnuorukaisten piirissä, oli hän opintotovereillekin ystävällinen, ja minun kanssani säilyivät ystävyyssuhteet elämän loppuun asti. Paitsi latinan ja kreikan luentoja seurasimme yhdessä pari lukuvuotta arabian kieltä, jonka opinnot siihen katkesivat. Oltuaan kauan kriitillisenä ja estetisoivana kaunosieluna hän vanhemmiten joutui eduskunnassa ruotsalaisen kanslian päälliköksi. Tässä toimessa hänen organisoiva kykynsä tuli niin edullisesti näkyviin, että hän erotessaan sai kanslianeuvoksen arvonimen. Toverien keskuudessa tämä johtaja-asenne ilmeni n.s. »sitruuna-bolagissa», jonka oli tapana lauantai-iltaisin kokoontua Kämpin hotellissa hyvän illallisen ja hienojen viinien ääreen. Tähän kuuluivat useat Helsingin älykkäimmät juristit, taiteilijat ja älymystön huippumiehet. Tällaisessa valiopiirissä Grönlundin henkevä, sukkelasanainen ja hieman satiirinen seurustelutaito pääsi paraiten oikeuksiinsa.

Kreikan kieltä lukevista viipurilaisista muistuu lähinnä mieleeni Oskar Sylvin. Hän hankki itselleen kreikan kielessä laudatur-tiedot, mitkä myöhemmin olivat hänelle eduksi hänen uskonnonopettajaksi valmistuessaan. Tämän lisäksi hän harrasti voimistelua ja filosofiaa, joten silloinen tuttavuutemme oli verrattain tilapäistä laatua. Palveltuaan sen jälkeen Joensuun ja Savonlinnan lyseoissa eri aineiden opettajana hän lopulta joutui Helsingin ruotsalaisen tyttölyseon uskonnon ja suomenkielen kolleegaksi. Tällä myöhemmällä kaudella ovat nuoruuden toverisiteet välillämme yhä lujittuneet, niin että vanhoilla päivilläni olen saanut viettää monta herttaista kesäpäivää hänen kauniilla maatilallansa Lohjan pitäjän Hietasen kartanossa.

Hämäläisen osakunnan piiristä olivat lähimpiä opintotovereitani Erik Johan Tammelin, ylioppilas vuodelta 1880, ja Heikki Ferdinand Silander, vuoden 1881 ylioppilas. Nämä molemmat olivat Hämeenlinnan suomalaisen normaalilyseon alkuvuosien ylioppilaita. He olivat todellisia klassillisten opintojen mallipoikia, ahkeria, tunnollisia, opintoihinsa kiinnostuneita.

Tammelin (myöhemmin Tammio) oli ajurin poika Hämeenlinnasta, mutta ahkeruutensa ja filologisten taipumustensa vuoksi jo aikaisin rehtorinsa, etevän klassikon J.G. Geitlinin, ja muiden kielten opettajain suosima. Heidän avustuksellaan hänet kustannettiin ylioppilaaksi asti, ja sen jälkeen hän omin neuvoin raivasi tiensä. Opintotoverina hän oli lauhkealuontoinen humoristi, hyväsydäminen ja luotettava. Suoritettuaan perusteellisen kandidaattitutkinnon, latina ja kreikka pääaineina, hän 1880-luvun loppupuolella joutui Hämeenlinnan lyseoon väliaikaiseksi latinankielen lehtoriksi. Samassa koulussa toimiessamme lujittui ystävyyssuhteemme ja kesti sitten läpi elämän. Hämeenlinnasta hän siirtyi Helsinkiin, jossa jo seuraavana vuonna väitteli latinankielisellä väitöskirjalla filosofian tohtoriksi. Sen jälkeen Tammelin joutui vuosikymmeniksi Porin lyseoon latinankielen lehtoriksi. Sortovuosina hänet nimitettiin kouluhallitukseen kielten ylitarkastajaksi ja myöhemmin laitoksen osastopäälliköksi. Senkin jälkeen, jolloin hän pitkät ajat tuli olemaan esimiehenäni, hän minulle osoitti entistä suopeutta ja ystävällisyyttä.

Toinen mallitoveri oli Silander (myöhemmin Soveri). Hän oli Tammelinin hyvä ystävä ja joutui myöhemmin hänen langokseen, kun hänen sisarensa Alli meni naimisiin Tammion kanssa. Silander oli lukkarin poika Lammilta ja liittyi myöhemmin joksikin aikaa YL:n riveihin. Paitsi latinan ja kreikan luennoilla tapasin hänet myöskin arabiaa lukevien joukossa. Perinpohjaisena miehenä hän ei muiden tavoin jättänyt tätäkään vaikeata ainetta kesken, vaan hankki itselleen siinä, kuten latinassa ja kreikassa, laudatur-arvosanan. Myöhemmin hän väitteli filosofian tohtoriksi, oli sittemmin Normaalilyseon klassillisten kielten lehtorina, yliopettajana ja lopulta monivuotisena rehtorina. Opettajapiireissä hän nautti suurta luottamusta ja kunnioitusta ja pysyi loppuun asti vanhoille ystävilleen uskollisena.

Länsisuomalaisesta osakunnasta oli miltei ainoana opintotoverinani Emil Nestor Setälä, myöhemmin eurooppalaisesti kuuluisa tiedemies. Hänet tapasin etupäässä suomenkielen luennoilla August Ahlqvistin oppilaiden joukossa. Jo ylioppilaana hän oli päätään pitempi muita, rakenteeltaan roteva ja hengenlahjoiltaan terävä. Toverien kunnioitusta herätti se seikka, että hän jo Hämeenlinnan Normaalilyseon VII:n luokan oppilaana oli kirjoittanut »Suomenkielen lauseopin», jota pian ruvettiin kouluissa käyttämään. Kaikissa kielissä etevänä hän erikoisesti suomenkielen opettajaltaan Arvid Genétziltä oli saanut herätteen tällaisen teoksen kirjoittamiseen. Yliopistossakin hän helposti perehtyi eri kielten rakenteeseen, indoeurooppalaisten kielten alkulähteestä, sanskriitin kielestä alkaen. Ahlqvistin suosioon hän pääsi alusta pitäen. Tämän tiedemiehen v. 1876 perustamassa Kotikielen seurassa hän oli innokkaimpia osanottajia valaisten keskusteluja terävillä huomautuksillaan. Itsekin hän ylioppilaana lähti Länsi-Suomeen tutkimusretkelle, jonka tuloksena oli lauseopillinen tutkimus »Koillis-Satakunnan kansankielestä». Hänen myöhempi merkityksellinen toimintansa nerokkaana suomenkielen tutkijana ja poliittisen elämän tärkeänä edustajana maallemme kriitillisinä aikoina on riittävästi tunnettu tarvitakseni tässä yhteydessä siihen kajota. — Toverina Setälä oli vilkas, hilpeä, intomielinen ja ystävällinen, joskin etevämmyyden aiheuttama satiirinen hymy pian valahti hänen huulilleen. Myöhemmin jouduimme samanaikaisesti Ruotsalaisen normaalilyseon auskultanteiksi. Sitä aikaa kuvatessani kerron hänestä enemmän.

Pohjalaisessa osakunnassa oli Gustaf Emil af Hällström ainoa entinen luokkatoverini. Hänet tapasin ainoastaan kreikan kielen luennoilla, sillä muuten hän oli koko sielullaan antautunut niihin kieliriitoihin, joita silloin esiintyi osakunnassa. Ainakin ensialuksi hän kuului jyrkästi suomikiihkoisen KPT:n toveripiiriin. Hänestä tuli sittemmin filosofian maisteri, historia pääaineena, Savonlinnan lyseon v.t. lehtori ja Olkkalan suurtilan omistaja Vihdin pitäjässä. Vanhemmiten kouluaikaiset toverisiteet meidän kesken solmittiin uudelleen. Kävinpä myöhemmin hänen kodissaankin sekä maalla että Helsingissä tutustuen hänen herttaiseen perheeseensäkin.

Toinen pohjalainen toveri oli Knut Leopold Cannelin. Hänellä oli samat aineet kuin minulla: latina, kreikka ja suomi. Näissä kaikissa hän tunnontarkkana lukijana suoritti laudatur-kurssin. Suomi tuli hänelle lopulta pääaineeksi, niin että hän Lappiin tehdyltä kielentutkimusmatkalta palattuaan kirjoitti tohtorinväitöskirjansa Kemin murteesta. Myöhemmin jouduttuaan koulumieheksi hän palveli Porin ja Joensuun lyseoissa klassillisten kielten lehtorina ja lopulta Helsingin suomalaisessa realilyseossa suomen- ja ruotsinkielten vanhempana lehtorina sekä sittemmin koulun rehtorina. Hänen huomattavimmat teoksensa ovat monipainoksiset, paljon käytetyt suomalais-ruotsalainen ja ruotsalaissuomalainen sanakirja. Toverina Cannelin oli hyvin suosittu. Hän oli tasapuolinen ja humaaninen, ystävällinen ja kuivan humoristinen. Ylioppilaslauluunkin hän otti osaa, kuuluen v. 1884 YL:n valiokuoroon LV:hen (Laulu-Veikkoihin). Hänen koko elämänsä oli yhtämittaista ahkeraa aherrusta työkammion hiljaisuudessa, ainoana vaihteluna urheiluharrastukset, nimenomaan hiihto ja voimistelu sekä purjehdusretket Porvoon saaristossa, jossa hän mainiosti viihtyi kauniissa kesähuvilassaan Pellingen selän rannalla. —

Hän oli naimisissa nuoruudenystäväni Helmi Lyran kanssa, jonka isä oli ollut minun isäni ylioppilas- ja asuintoveri. Täten jouduin eräänä kesänä isäni seurassa käymään Cannelinin huvilassa, oltuamme ensin rovasti Lyran vieraina Porvoossa, jossa Lyra silloin oli tuomiokapitulin asessorina. Toisen kerran olin huvilassa vieraana Cannelinin siellä viettäessä 70-vuotispäiväänsä sukulaisten ja ystäväin parissa. Vanhalla iällä olimme usein yhdessä, asuessamme samassa talossa, Cannelin Runeberginkadun ja minä Temppelinkadun puolella. Suurista kieli- ja koulumiehen ansioistaan hän oli saanut professorin arvonimen, mikä harvoin osuu koulumiesten osalle. Hän kuoli v. 1937.

Uusmaalaisen osakunnan jäsenissä minulla oli harvoja opintotovereita, näiden joukossa kuitenkin kaksi hyvin läheistä.

Ernst Gustaf Nyberg asui Helsingissä, mutta oli tullut ylioppilaaksi Porvoon lyseosta v. 1879. Häneen tutustuin ensi kerran kesäkuussa v. 1881, jolloin hän kolmen toverin kanssa jalkamatkalla Imatralta Käkisalmeen poikkesi Kirvun pappilaan. Tätä tuttavuutta jatkettiin sitten Helsingissä, jossa tavattiin latinan- ja kreikankielen luennoilla. Nyberg kuului noihin tunnollisiin lukijoihin, joille luvut olivat pääasiana ja huvitukset toisella sijalla. On aivan ihmeellistä, kuinka säännöllisesti hän hoiti opintojansa, kyeten latinaksi väittelemään Klassillis-filologisessa yhdistyksessä, samoin kuin hänen ystävänsä John Grönlund. Kuinka syvät tiedot latinankielessä hän oli hankkinut itselleen, näkyy siitäkin, että nämä ystävykset vielä vanhoilla päivillään olivat latinankielisessä kirjevaihdossa, kuten jo on mainittu. Nybergin perin loogillinen roomalaisjärki ja perusteellinen kielitaito johtivat hänet myöhemmin klassillisten kielten mainioksi opettajaksi. Saatuaan käytännöllisissä kokeissa kaikki äänet (24/24) hän jo nuorena joutui latinan ja kreikan kielten lehtoriksi Porin suomalaiseen lyseoon. Vaikka olikin kotoisin ruotsalaisesta kodista ja ympäristöstä, hän suomenkielessä hankki itselleen niin perusteelliset tiedot, että pitkät ajat joutui hoitamaan myös suomenkielen opetusta Porin ruotsalaisessa yhteiskoulussa. Tämän opetuksen tuloksena hän viimeisenä elinvuotenaan aikoi julkaista suomenkielen muoto-opin kertauskirjan, mikä ei kuitenkaan tullut painetuksi. Opettajana Nyberg hankki itselleen hyvän maineen etevänä ja tunnollisena opettajana, jonka muisto kauan elää oppilaiden sydämissä.

Vaikka Nyberg koko ylioppilasaikansa harjoitti tunnollisia opintoja, ei hän kuitenkaan kuulunut lukutoukkien ryhmään. Päinvastoin hän sulavaäänisenä, aikansa ehkä suosituimpana I tenorina oli M.M:n tukipylväitä, mutta kielikysymyksissä tasapuolisena otti myöskin osaa LV:n matkoihin ja viihtyi hyvin suomalaisten valiolaulajain piirissä. Hän osasi ihmeesti aikansa järjestää, niin että lukujen lomassa ehti varsin paljon olla mukana laulajain iloisissa ajanvietoissa.

Kesällä v. 1884 jouduin Nybergin asuintoveriksi Sipoon saaristoon. Molempien oli siellä luettava kreikan kurssia, Nybergin laudatur-arvosanaa varten ja minun aluksi Homeron eepoksia. Silloin opin perinpohjin tuntemaan tämän mallikelpoisen toverin ja kunnioittamaan häntä. Lukujen välillä hän ei suonut itselleen muita huvituksia kuin uintiretket kallion kärjessä tai iltasoudut välkkyvissä salmissa, jolloin hänen heleä tenorilaulunsa nostatti ihastuksen lähisaarien tyttömaailmassa. Tämä ystävyydensiteemme jatkui sitten halki elämämme, niin että Nyberg joka kerran Helsingissä käydessään poikkesi luonani, ja sillä välin olimme kirjeenvaihdossa hänen kuolemaansa saakka. Hän kuoli sydänhalvaukseen Helsingissä v. 1934. Vanhat laulajatoverit saattoivat hänen tomumajansa rautatieasemalle, josta hänet vietiin haudattavaksi Poriin.

Nybergissä kadotin nöyrän ja hurskasmielisen, itseltänsä paljon vaativan, tovereilleen lempeän ja ymmärtävän ystävän.

Toinen uusmaalainen opintotoveri oli Clas v. Collan. Entisenä luokkatoverina olen häntä tarkemmin kuvannut kirjani »Vuodet ovat vierineet —» I osassa. Ylioppilaana en usein joutunut hänen kanssaan läheisiin tekemisiin. Kreikan luennoilla ja joskus hänen ylimyskodissaankin tapasimme kyllä toisemme. Mutta hänen lähin ystäväpiirinsä kuului Uusmaalaiseen osakuntaan ja jäi minulle vieraaksi, koska seurustelin vain suomenmielisissä piireissä. Silloin tällöin Collan kertoi minulle XYZ:n kokouksista, joissa ruotsinmieliset yhtyivät. Kerran katukävelyllä osui ajatusten vaihto uskonnollisiin kysymyksiin, ja silloin Collan kertoi ihastuneensa Viktor Rydbergin kirjaan »Bibelns lära om Kristus» (Raamatun oppi Kristuksesta), jonka järkeisuskoinen katsantokanta lienee jäänyt hänelle pysyväiseksi. Vasta Hämeenlinnaan tultuani noin v. 1890 Collan kerran vietti iltahetken luonani seuratessaan silloin nuorena juristina tuomari Blåfieldin mukana Janakkalan tuomiokunnan käräjillä. Helsinkiin palattuaan Collan aluksi palveli Suomen senaatissa ja pääsi nuorella iällä Suomen pankin johtokuntaan sekä saman johtokunnan puheenjohtajaksi v. 1907. Näinä pitkinä vuosina jouduin harvoin häntä tapaamaan, silloinkin enimmäkseen vekseliasioissa. Vasta myöhemmällä iällä, etenkin viime vuosina, kun melkein kaikki luokkatoverit olivat poistuneet piiristämme, tuli suhteemme läheisemmäksi. Olin pari kertaa hänen vieraanansa ihanassa Frugårdin kartanossa Joroisissa, ja Helsingissäkin kävimme toisinaan toistemme luona. Hän kuoli Helsingissä, siirrettynä Kivelän sairaalaan, vähäistä ennen kohtalokkaan talvisotamme alkamista 1939. Hänen ritarillinen ja samalla toverillinen suhtautumisensa on jäänyt minulle kauniiksi elämän muistoksi.

Paitsi Collania ja Hällströmiä en ylioppilaana paljonkaan tavannut muita luokkatovereita kuin Gustav Dahlin ja August Hjeltin.

Gustav Dahl oli koulussa ollut vierustoverini ja läheinen ystäväni. Tämä suhde jatkui ylioppilaanakin, vaikka harvoin tavattiin. Hänen pääaineensa olivat historia, filosofia ja estetiikka, minun sitävastoin, kuten edellisestä jo on käynyt selville, kielet. Muistan hänen kunnioittavasti puhuneen opettajistaan Danielsonista, Reinistä ja Estlanderista. Hänen kodissaan kävin harvoin, kunnes syyslukukaudeksi 1884 jouduin asumaan hänen äitinsä vuokraamaan kamarini Maneesikadun 4:ään. Silloin minun oli kerrattava latinan- ja kreikan kielen kurssejani, mutta opinnot jäivät syrjään, kun vasta perustetun LV:n (Laulu-Veikkojen) harjoitukset ja huvitilaisuudet vetivät liiaksi puoleensa. Erääseen hauskaan rekiretkeen, joka päättyi tanssiaisiin Alppilassa, olin kutsunut rekitoverikseni Gustav Dahlin kauniin, ruusuposkisen sisaren, josta myöhemmin tuli rouva Lindelöf. Hänelle, joka aina oli seurustellut ruotsalaisissa piireissä, jätti tämä raikas, hilpeämielinen ja etiketistä vapaa seurustelu suomalaisten laulajain parissa pysyväisen muiston.

Dahlin kanssa juttelimme illat pitkät kielipoliittisista ja filosofisista kysymyksistä. Hänen kantansa oli jyrkästi ruotsinmielinen, mutta hyvin ymmärsimme toisiamme. Uupumattoman ahkera hän oli nyt kuten koulupoikanakin ja saavutti aineissaan perinpohjaiset tiedot, mitkä tekivät- hänet oivalliseksi historianopettajaksi lehtorintoimissaan Viipurin tyttökoulussa sekä Vaasan ja Porvoon lyseoissa. Viimeiset vuotensa, virasta erottuaan, hän vietti Helsingissä kirjallisissa töissä ja kuoli v. 1929. Tapasimme täälläkin toisemme kotipiireissä vanhan ystävyyden merkeissä.

Toisenkin luokkatoverin, August Hjeltin, tapasin toisinaan ylioppilaana. Hänkin oli historian innokas lukija ja Danielsonin oppilas. Jo koulussa tämä taipumus oli tullut näkyviin, ja yliopistossa nämä opinnot veivät hänet lopulta filosofian lisensiaatin arvoon väitöskirjan perusteella, jonka otsake oli »Kustaa III:n valtiokaappaus». Ylioppilasaikana tapasin hänet enimmäkseen ylioppilaskunnan kokouksissa, koska hänkin kuului suomenmielisten piiriin ja niiden eturivin miehiin Länsi-Suomalaisessa osakunnassa. Kerran hän, syksyllä 1882, tarjosi minulle suomennettavaksi Gustaf Björlingin teoksen »Suomen sota 1808—09», mutta kieltäydyin, koska, olin juuri lupautunut apumieheksi Ahlman-Forsmanin ruotsalais-suomalaisen sanakirjan kolmannen painoksen julkaisutyöhön;' tämän työn olin saanut vanhalta opettajaltani F.W. Rothstenilta. Myöhemmin kaduin kauppojani, sillä tämä toimi haittasi opintojani puolentoista vuoden kuluessa. Jos olisin saanut valita edellisen tehtävän, olisi tämä jo aikaiseen perehdyttänyt minut käännöstyöhön ja ehkä herättänyt uinuvat historialliset taipumukseni, mitkä täten pitkäksi aikaa jäivät viljelemättä. Toiselta puolen on minulla opettajana ollut paljonkin hyötyä perusteellisesta sanakirjatyöstäni. Vasta myöhemmin, vv. 1900—10, jolloin Hjeltin neljä tytärtä oli oppilainani Suomalaisessa tyttökoulussa, jouduin hänen kanssaan läheisempiin tekemisiin.

Sittemmin August Hjelt, tultuaan senaatin varapuheenjohtajaksi v. 1909, koetti taivuttaa minut rupeamaan suomen- ja ruotsinkielten ylikielenkääntäjäksi, mikä uusi virka oli juuri perustettava. Pitkän kirjeenvaihdon jälkeen en kuitenkaan epävakaisten poliittisten olojen vuoksi toimeen lupautunut, vaan jäin iäkseni koulunopettajan ankaraan, mutta vaihtelevampaan toimeen. Tämän jälkeen tapasin vanhan ystäväni hyvin harvoin. Hän kuoli hivuttavan taudin murtamana jo v. 1919.

V.

SAVO-KARJALAISESSA OSAKUNNASSA.

[Katso Martti Ruutu: Savo-Karjalaisen Osakunnan historia 1857—1887. (Porvoo 1939.)]

1. Miten jouduin Savo-Karjalaiseen Osakuntaan.

Kun tulin ylioppilaaksi Ruotsalaisesta normaalilyseosta keväällä 1880, olin jo varmasti päättänyt mennä Savo-Karjalaiseen osakuntaan. Valintani oli kyllä ollut hieman vaikea. Usein oli tapana liittyä osakuntaan, johon isä ennen oli kuulunut. Sillä perusteella minun olisi ollut mentävä Hämäläiseen Osakuntaan, sillä isäni oli Hollolasta kotoisin. En kuitenkaan sitä ajatellut, koskei minulla siellä ollut ketään tuttua toveria eikä muutakaan hämäläisyyteen kiintymystä. Suurin osa luokkatovereistani luonnollisesti kirjoittautui Uusmaalaiseen Osakuntaan sekä vanhojen perinteiden että kotipaikkakunnan perusteella. Mutta minun luokallani oli harvinaisen paljon suomenmielisiä tovereita, jotka tämän johdosta merkityttivät nimensä muihin osakuntiin. Pohjalaiseen meni perinteellisistä syistä Emil af Hällström, Länsisuomalaiseen samoilla perusteilla August Hjelt ja Anton Malin sekä Hämäläiseen Emil Blåfield. Kolmen muun suomenmielisen toverini olisi kotiseutuharrastuksen kannalta ollut liityttävä Viipurilaiseen osakuntaan, mutta eräs aikaisempi välikohtaus oli tämän valinnan ehkäissyt. Ensinnäkään emme Viipurin lyseolaisista tunteneet juuri ketään, ja lisäksi kerrottiin sikäläisten ylioppilaiden viettävän kallista ja huvituksiin taipuisaa elämää. Vakavia kotiseutuharrastuksia ei silloin siellä ollut vireillä.

Sen sijaan tähän aikaan Savo-Karjalainen osakunta oli hyvässä maineessa. Suurin osa parisataisesta jäsenmäärästä oli aito savolaisia, Kuopion ja Mikkelin lyseoista tulleita. Mutta näihin aikoihin kertyi myöskin Helsingin oppikouluista jonkin verran lisäväkeä, osaksi osakunnassa vallitsevan eheän toverihengen takia, osaksi vanhempien toverien houkutuksesta. Niinpä tehtiin esim. Ruotsalaisen normaalilyseon toverikunnassa suoranaista propagandaa asian hyväksi. Muistuu mieleeni, kuinka eräänä harmaana talvipäivänä yläluokkien välikäytävään ilmestyi kaksi jämerää vanhempaa toveria värväämään väkeä Savo-Karjalaiseen osakuntaan. Toinen oli muhoilevan leppoisa, aina järkkymätön Pekka Svinhufvud, sittemmin tasavallan presidentti, toinen hänen lempeä, harvapuheinen, mutta suorasukainen ystävänsä, Pekka Sahlsten, myöhemmin Mikkelin lyseon monivuotinen rehtori. Nämä olivat meille abiturienteille kuvanneet tämän ylioppilaspiirin niin ihanteelliseksi ja vakavahenkiseksi, että tällainen suositus ilman muuta meihin tepsi. Pekka Svinhufvudilla oli näet jo silloin toverien kesken suuri arvovalta. Näin siis Ernst Westling, Konstantin Lojander ja minä päätimme kirjoittautua Savo-Karjalaiseen osakuntaan, johon meillä Karjalan kansalaisina myöskin oli täysi oikeus liittyä.

Tämän takia siis normaalilyseon 18:sta oppilaasta 7 siirtyi suomalaisiin osakuntiin. Niin suuri oli suomenmielisyyden vaikutus siihen aikaan aitoruotsalaisessa koulussa. Tämän silloinen etevä rehtori oli pappissäädyn huomatuimpia »fennomaaneja», Alfred Kihlman, ja muista opettajista suuri osa lukeutui suomenmielisiin, esim. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran silloinen sihteeri maisteri F.W. Rothsten, luonnontieteiden lehtori K.J.W. Unonius, latinan ja suomen kielen kolleega J.H. Tranberg, matematiikan ja fysiikan lehtori, sittemmin ylitarkastaja Alexander Streng. Tämäkin seikka oli osaltaan vaikuttamassa päätökseemme.

2. Vastaanotto Osakuntaan.

Eräänä syyskuun iltana v. 1880 oli nuoret »keltanokat» vastaanotettava Savo-Karjalaisen osakunnan piiriin. Ylioppilastalon väljä eteinen oli täynnä vastaleivottuja civiksiä eri ryhmissä. Eräässä oli muutamia Helsingin eri kouluista tulleita: Ruotsalaisesta normaalilyseosta, Böökin lyseosta ja Suomalaisesta alkeisopistosta. Tässä »hienoston» ryhmässä puhuttiin huolellista kirjakieltä. Toisesta ja kolmannesta ryhmästä taas kaikui leveätä Savon murretta. Siinä oli iso liuta kuopiolaisia, joilla oli maalaiskuosinen puku ja kasvoissa jonkinlainen maalaisleima ja hiomaton ilme. Kolmas ryhmä, mikkeliläiset, osoitti olemukseltaan seuraelämään tottumusta ja siitä johtuvaa hienostuneisuutta.

Pian astuttiin vasemmalle, ja ovet avautuivat isohkoon huoneeseen, tiedekuntasaliin, jota silloin käytettiin Savo-Karjalaisen osakunnan kokoushuoneena. Keskellä lattiaa oli iso pöytä, jonka takana istui kunnianarvoisa inspehtori, professori Thiodolf Rein. Hermostunein ilmein hän asetteli silmälaseja nenälleen ja tähysti uusia tulokkaita. Oikealla puolen pöytää istui vilkaseleinen, mustapartainen ja tuuheatukkainen kuraattori, yliopistonlehtori Julius Krohn, ja vasemmalla puolen pöytäkirjuri, vanha civis ja tunnettu suomentaja, yksivakainen Aatto Suppanen. Kahdella salin sivustalla istui sankoilla penkkiriveillä vanhempia civiksiä, jotka uteliain ilmein odottivat uusien tulokkaiden asettumista juhlasalinpuoliselle seinämälle kuulemaan inspehtorin hiukan änkyttävää, mutta syvämietteistä vastaanottopuhetta. Kun vielä kuraattori oli lausunut lämpimiä, intomielisiä tervetuliaissanoja, saivat keltanokat istuutua, ja kokous alkoi edellisen kokouksen pöytäkirjan lukemisella. Mitä kysymyksiä kokouksessa käsiteltiin ja minkäverran niistä keskusteltiin, olen jo unohtanut, mutta sen muistan, että hetki oli vakavan juhlallinen, etenkin meistä helsinkiläisistä, joista ruotsinkielisistä kouluista tulleet ensimmäistä kertaa olivat mukana supisuomalaisessa kokouksessa.

Tällainen siirto tuntui aluksi oudolta. Me viipurinpuolelaiset vieroksuimme Savon venytettyä murretta, jota kuopiolaiset käyttivät väärentämättömässä loistossa; Jos kokouksessa vielä vallitsi kankean juhlallinen leima, jolloin keltanokilla ei ollut sananvuoroa, niin pääsi toverillinen vilkkaus ja savolainen sanavuolaus sitä enemmän kuuluviin kokouksen jälkeisessä sitsissä »paremmalla puolella», s.o. ravintolassa. Siellä höyryävien »boolien» äärellä laukesivat kielten siteet, maljoja juotiin ja veljeyssiteitä solmittiin maalaisten ja pääkaupunkilaisten kesken. Ensin tapasimme entisiä koulutovereita, joista vanhat ystävämme ja »värvääjämme» Pekka Svinhufvud ja Pekka Sahlsten kättä puristaen toivottivat meidät tervetulleiksi. Tutustuimme myös kolmeen Melander-veljekseen, entisen historian opettajamme poikiin, joista Henrik jo oli saavuttanut maisterin arvon ja Kurt sekä Gustaf paraikaa tutkivat »humaniota». Entisiä Böökin lyseolaisia olivat veljekset Kustavi ja Arvi Grotenfelt, jälkimäinen vierustoverini Böökin valmistavasta koulusta. Aivan uusia tuttavuuksia olivat muutamat alkeisopistolaiset, kuten vilkaseleinen ja -puheinen Kaarle Krohn, komearyhtinen, hienopiirteinen Arvid Järnefelt ja tuuheatukkainen ja hillityn hienostunut Kalle Hällström. Nämä kaikki puhuivat säännöllistä kirjasuomea.

Savon murretta sitä vastoin käyttivät uudet maaseutututtavamme. Niin esim. Juhani Aho, joka ei koskaan lakannut kotimurrettaan puheessa käyttämästä. Monista muista mainittakoon vielä lempeäsävyinen, hymyilevä Walter Lampén, jonka sukulaissuhteen, pikkuserkkuuden, saimme illan kuluessa selvitetyksi. Kun vanhojen osakuntalaisten puolesta ensin kuraattori Julius Krohn lämminsydämisin sanoin ja Aukusti Mela huumorilla höystetyssä puheessa olivat toivottaneet uudet tulokkaat tervetulleiksi, puhuivat nuorten puolesta Kaarle Krohn intomielisiä ja Arvid Järnefelt tulisen leimahtavia kiitossanoja vanhemmille tovereille. Ja nyt maaseutulaisetkin vuoro vuoroltaan rohkenivat avata kielensä kahleet. Lopulta seurasi illan rattoisin ohjelma, n.s. »Nachspiel». Kun oli laulettu mielten lämmitteeksi Savolaisten laulu ja Nouse, riennä, suomenkieli, astui esiin kuopiolaisten mestarilaulaja Juho Pekka Hartikainen. Suurella »bravuurilla» hän esitti, lyöden sormillaan tahtia, Tukkijunkkarien laulun. Kun esim, laulettiin »On niitä Suomessa syntynnä niitä tukkijunkkareita», niin riemulla yhdyttiin loppusanoihin ja venytettiin vakaumuksen vimmalla tu-uu-uk-tavua loppumattomiin. Hartikaisesta tuli myöhemmin osakunnan sihteeri ja jälkisitsien keskushenkilö. Parin vuoden kuluttua hän viljeli rakasta savonmurrettaan myöskin kirjallisesti, julkaisten Lönnrotin albumissa mehevän murrejuttunsa »Keisarin tuttu», joka nosti hänen arvoansa toveripiirissä.

Tällaisia laulun ja puheiden innoittamia iltasitsejä vietettiin sitten usein osakunnan kokousten jälkeen. Näin muodostui toverillinen yhteishenki, joka liitti monet ystäviksi koko elinajaksi.

3. Sisäinen järjestely.

Kun osakuntien elämä v. 1868 oli päässyt entisestä elpymään, muodostui samalla niitten yhteisedustus, n.s. ylioppilaskunta. Tämä kuitenkin erään ylioppilasmellakan johdosta v. 1871 lakkautettiin. Nyt seurasi muutamien vuosien lamakausi, kunnes Suomalainen Nuija v. 1876 kokosi kaikkien suomenmielisten rivit. Vasta v. 1880 ylioppilaskunta viranomaiselta taholta uudelleen hyväksyttiin, jolloin alkoi uusi ja vilkas toimintakausi.

Savo-Karjalaisessa osakunnassa, kuten muissakin, oli kuraattori keskeinen henkilö. Hänen oli johdettava asiain kulkua ja ylioppilaiden kurinpitoa, aluksi myöskin laadittava pöytäkirjat, vaikkakin ne sittemmin joutuivat eri pöytäkirjurin tehtäviksi. Tämän oli myös hoidettava kuraattorin entiset tehtävät: kirjoitettava vuosikertomus sekä erikoisesitys vuosijuhlan kulusta ja puheista ynnä hoidettava arkistoa. Kolmas tärkeä järjestyselin oli lainarahasto, joka perustettiin v. 1864. Sen toiminta alkoi aivan vähäisistä summista, mutta Uno Telénin tarmokkaasta toiminnasta, jota monet muut innolla jatkoivat, se nopeasti kasvoi, niin että se v. 1885 oli kohonnut 38,000 mk:ksi.

1880-luvulla oli lainausliike, niin sanottu »vippaus», hyvin vilkasta, niin että määrätunteina lainaushuoneen (tiedekuntahuoneesta vasemmalle) koko eteinen oli täynnä odottavia civiksiä. Lainattavat summat eivät tosin olleet suuret, 100—150 markkaa, mutta kun lainausaika oli melko lyhyt, oli takausmiesten kysyntä varsin vilkasta. Ikävä tapa oli, että eräät vanhemmat osakuntalaiset, n.s. »överliggarit» (nykyisin tahkot) rahaa tarvitessaan kääntyivät nuorempien kokemattomien tulokkaiden puoleen, jotka hyväntahtoisuudessaan katsoivat kunnia-asiakseen merkitä nimensä vanhempien takuumieheksi. Sangen usein he saivat viulut maksaa. Niinpä tämänkin kirjoittaja jo ensimmäisenä ylioppilasvuotenaan joutui mieliharmikseen maksamaan tällaisen kunniavelan, jota ei koskaan suoritettu takaisin. Lainarahaston puolesta oli yleisessä takuussa koko osakunta, ja sen kyvykkäimpiä edistäjiä olivat lääketieteen kandidaatit J.A. Backman ja Matti Äyräpää.

Varsin tärkeäksi »osakuntaelämän astemittaajaksi» tuli vähitellen sanomalehti, nimeltä »Savo-Karjalainen». Henkiinherätettynä 1864 se vähitellen muodostui niiden aatevirtausten tulkitsijaksi, jotka milloinkin toveripiirissä liikkuivat. Ensimmäinen kukoistuskausi oli 1860-luvun loppupuolella, jolloin ohjaksissa olivat intomieliset civikset Charles E. Ahnger, Birger Salonen (Savander), sittemmin runoilija ja luonnontutkija, ja O.I. Colliander, myöhemmin professori ja Savonlinnan piispa. 1870-luvulla, epävirallisten osakuntien aikana, oli kynäilijäin toiminta laihempaa, mutta 1880-luvulla, Juhani Ahon, Arvid Järnefeltin, J.P. Hartikaisen y.m. kykyjen ilmestyttyä osakuntaan se jälleen elpyi ja oli v. 1885 kukoistavimmillaan. Silloista toimituskuntaa, johon kuuluivat m.m. Hjalmar Mikander, myöhemmin kansanopistomies ja kouluneuvos, Tahvo Mikonpoika Könönen, myöhemmin tuomari, Matti Kurikka, sosialistijohtaja ja Työmies-lehden toimittaja, Ilmari Krohn, musiikinprofessori, ja Viljam Juutilainen, Savonlinnan lyseon lehtori, mainitaan aikakirjoissa »tunnokkaimmaksi ja rehellisimmäksi, mitä sillä lehdellä vielä milloinkaan on ollut».

4. Kokoukset ja juhlat.

Epävirallisen osakunnan aikana, jolloin v:sta 1870 kokoonnuttiin ylioppilastalossa, koetettiin toverielämää vilkastuttaa panemalla toimeen väittelyitä tavallisesti historiallisista aiheista. Mutta kun nämä eivät aiheuttaneet enempiä keskusteluja, tuli lisävirikkeeksi sanomalehden lukeminen, josta muodostuikin illan ohjelman mielenkiintoisin numero.

Jo aikaisemmin oli Savo-Karjalainen osakunta tunnettu musiikin- ja laulunharrastuksistaan. Rafael Laethen on mainittava sävellyslahjoistaan, mutta erikoisesti mieskvartetin alalla oli jo 1870-luvulla tullut tunnetuksi monta kykyä, jotka sittemmin kaikki joutuivat kuuluisan M.M.-laulukunnan jäseniksi. Näistä mainittakoon I tenori Edvard Krook (»Koukku»), sittemmin Porin lyseon lehtori ja laulunopettaja, II tenorit Bertel Nohrström, hieno seuramies, myöhemmin Joensuun lääkäri, ja Rainer Vuorio, varatuomari, aikansa kuuluisimpia kvartettisolisteja, joka suomalaisia kansanlauluja esitti M.M:n matkalla keisarin hoviin v. 1888 ja Pariisin v. 1889; veljekset Reinhold Lagus (»Ressu»), I basso, ja Vilhelm Lagus (»Vili»), II basso, molemmat Iisalmen pappilan tunnettua laulajasukua, edellinen sittemmin Normaalilyseon lehtori, jälkimäinen pastori Varkaudessa, aikaisin kuollut. Myöhemmin 1880-luvulla myöskin kvartettilaulu sai ohjelmassa sijaa. Tunnettu musiikkimies ja runoilija P.J. Hannikainen silloin tilapäisesti juhlanviettoihin keräsi kokoon pystyvät laulajat ja sai lauluninnon syttymään. Hänen jälkeensä taitava musiikkimies ja miellyttävä toveri K.Th. Hällström jatkoi Hannikaisen työtä.

Lauluohjelmien lisäksi ehdotti 1884 civis Wille Molander, että järjestettäisiin n.s. klubi-iltoja, joissa muun ohjelman lisäksi esitettäisiin lyhyitä näytelmäkappaleita. Vuodesta 1885, jolloin osakuntaan oli kertynyt tavallista enemmän laulukykyistä väkeä, perustettiin vakinainen laulukuoro, ja johtajaksi tuli itseoikeutettuna Y.L:n perustaja ja ensimmäinen johtaja P.J. Hannikainen.

Tämän kuoron johtajaksi tuli syksyllä 1886 allekirjoittanut A. Siegberg, joka kuitenkin monien tehtävien vuoksi luopui syyskauden lopulla, saaden seuraajakseen Ernst Lampénin. Tämä intomielinen humoristi tempasi laulajat mukaansa muhoilevalla ja räiskyvällä luonteellaan, vaikkakaan tämä innostuksen puuska ei tullut pitkäaikaiseksi. V. 1887 ohjelmat tulivat yhä rikkaammiksi, kun tilapäisten kvartettien sijaan perustettiin vakinainen kuoro, johtajana Emil Forsström, joka myöhemmin myöskin osakunnassa sai aikaan torviseptetin esityksiä. V. 1887 perustettiin orkesteri Kuopiosta saapuneen lahjakkaan musiikkimiehen Armas Järnefeltin johdolla. Näin rikasohjelmaiset klubi-illat tulivat niin suosituiksi, että moni civis myöhemmin kaihomielin muisteli niiden hupaista tunnelmaa.

Kun tähänastiset keskustelut ainoastaan 1880-luvun alkuvuosina olivat herättäneet mielenkiintoa henkevän Juhani Anon ja hehkuvamielisen Arvid Järnefeltin y.m. virittäessä innostusta, pääsi tämä puoli osakuntaelämää uuteen vauhtiin vasta v. 1886, jolloin kuraattori A.J. Mela puhalsi uutta intoa ehdottamalla, että virallisten kokousten jälkeen toimeenpantaisiin vapaita keskusteluja uuden ajan tuomista aatesuunnista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tämä ajatus herätti osakuntalaisissa vilkasta myötätuntoa.

Lokakuun 10 p:nä 1886 alettiin juhlallisemmin viettää n.s. köyri-iltoja, jotka vastasivat maalaispalkollisten muuttojuhlia. Nyt tuli kvartettilaulusta ja orkesteriesityksistä ohjelmien päänumero. Forsström ja Järnefelt kehittivät näitä esityksiä yhä hauskemmiksi. Ensimmäiseen tällaiseen juhlaan oli Pekka Hannikainen säveltänyt ilvesävellyksen monenlaatuisine soittokoneineen, ja punaiseen frakkiin pukeutuneena hän itse johti sitä osakuntalaisten suureksi riemuksi. Muutamia vuosia myöhemmin esitettiin Forsströmin ja Järnefeltin yhteistyön tulos, parodia Tshaikovskin sävellyksestä »Ouverture 1812», jossa varsinkin Kremlin kellojen soiton matkiminen aisakelloilla herätti sellaisen innostuksen myrskyn, että se oli uusittava monta kertaa. 1890-luvun alussa rohjettiin ottaa Beethovenin IX sinfonia samanlaisen iloittelun kohteeksi. Tällaiset illanvietot pitivät pitkän aikaa osakuntaelämässä yllä henkisiä harrastuksia ja toverillista mielialaa.

Aika-ajoin heräsi osakunnassa myöskin kysymys suurmiesten muiston viettämisestä. Jo 1870-luvulla oli vietetty Porthanin syntymäpäivää, mutta tämä siirtyi pian Pohjalaisen osakunnan yksinoikeudeksi. Monen muun suurmiehen juhlimisesta ei päästy yksimielisyyteen, ei edes oman maakunnan merkkimiesten, kuten Gottlundin, Kellgrenin, Tikkasen, Collan-veljesten tai Ahlqvistin suhteen, koska heidän toimintansa vielä oli liian läheiseltä ajalta peräisin. Sensijaan aikaansaatiin muistojuhlia sotaisten urotöiden, kuten Porrassalmen taistelun, kunniaksi. Samoin pantiin rahankeräys toimeen muistokiven hankkimiseksi sotasankari Malmin sekä tiedemiesten Paavo Tikkasen ja D.E.D. Europaeuksen haudoille.

Viipurilaisten erottua 1864 eri osakunnaksi katsottiin turhaksi enää viettää vuosijuhlaa Porthanin syntymäpäivänä, koska hän etusijassa kuului pohjalaisille. Sensijaan päätettiin Pekka Mohellin esityksestä vuosipäiväksi valita Kalevalan ilmestymispäivä, helmikuun 28:s. Tämän muiston ympärille arveltiin kaikkien mielellään yhtyvän, koska Savo ja Karjala olivat vanhojen runojen synnyinseutu taikka ainakin se alue, josta enimmät runot oli kerätty talteen. Tämän muiston merkeissä päivää pysyvästi vietettiin. Huomattavan lämpimästi puhui Kalevalan muistolle v. 1869 civis Otto Immanuel Colliander lausuen mm. seuraavaa:

»Kalevala on meille Savon ja Karjalan 'Luonnonkirja'. Jos missään, niin siinä kuvailekse kansamme sisäinen olento, s.o. suomalaisuus ja suomalaisuuden kannattaminen ja nostaminen, niin kuuluu myös tämän osakunnan perustus ja pohja. — Savo-karjalaiset tahtovat siis luvata:... kuin tahansa meidän suhteet muuttuu, oma kieli, oma mieli kuitenkin aina meille tulevat olemaan rakkaampia ja kauniimpia kuin se vieras lainattu loiste, joka lännestä voisi ehkä tännekin vielä heijastaa, ja kalliimpi, arvoisampi se tulevaisuus, jonka meidän oma kansa voimansa, kuntonsa ja rehellisyytensä kautta voipi itselleen valmistaa, kuin itäisen maailman kaikki rikkaudet ja suurempi valtiollinen mahti.»

Vuosijuhliin tuli tavaksi kutsua, paitsi kotimaakunnista polveutuvia professoreita, eräitä suurmiehiä, kuten Fredrik Cygnaeus, Mattias Akiander ja Zachris Topelius. Usein myöskin Elias Lönnrot, J.V. Snellman ja Yrjö Koskinen. Entisistä osakuntalaisista olivat toisinaan mukana miehet sellaiset kuin Paavo Tikkanen, Rietrikki Polén, Volmar Schildt, B.F. Godenhjelm ja August Ahlqvist. Muista osakunnista kutsuttiin kaksi jäsentä kustakin, äänestyksen ratkaistessa suosituimpien ehdokkaiden valinnan. Kutsu tapahtui juhlallisesti kahden frakkipukuisen ylioppilaan käydessä asianomaisten kodissa.

Myöskin otettiin tavaksi kutsua juhlavieraiksi koolla olevien valtiopäivien edustajia, nimenomaan talonpoikaissäädystä. Heistä useat pitivät lämmittäviä ja isänmaallisia puheita juhlan kunniaksi. Myöskin muita suomalaisuuden ystäviä nähtiin toisinaan juhlissa, esim, eversti, sittemmin senaattori Aleksander Järnefelt ja eversti Adolf Boxström, joka oli kiinnittänyt huomion puoleensa ensimmäisellä suomenkielisellä puheella jossakin upseeriston juhlassa. Muiden osakuntien kutsuvieraista muistuu tämän kirjoittajan mieleen kuuluisa taiteilija Albert Edelfelt ja vapaaherra R.F. von Willebrandt, molemmat Uusmaalaisesta osakunnasta. Tällöin, muistaakseni v. 1883, veljekset Walter ja Ernst Lampén esitettiin Edelfeltille sen johdosta, että heidän isänsä, teol. tohtori J.K. Lampén, oli kasvatettu Porvoossa ja sitä lähellä olevassa Kiialan kartanossa kauppias Brandtin perheessä, jonka älykäs tytär Aleksandra sittemmin oli mennyt naimisiin Albert Edelfeltin isän arkkitehti Edelfeltin kanssa.

Von Willebrandt joutui tämän kirjoittajan tuttavuuteen sen nojalla, että hän, kuten Edelfelt, oli suorittanut kouluopintonsa Ruotsalaisessa normaalilyseossa, josta minäkin olin lähtöisin. Hänestä tuli myöhemmin ritariston ja aatelin huomattu jäsen sekä Finsk Tidsskriftin pitkäaikainen julkaisija. Molempien vieraiden kanssa vahvistettiin veljeys höyryävän »boolin» ääressä.

Uusi vierasten sarja muodostui Suomalaisen Oopperan ja Suomalaisen Teatterin suosituimmista näyttelijöistä. Siten olivat toisinaan saapuvilla kansallisen näyttämön luoja Kaarlo Bergbom sisarineen, taiteilijapari Achté, suosittu laulajatar Ida Basilier, kuuluisa näyttelijätär Ida Aalberg sekä moni muu.

Äskenmainitut nimet todistavat, että osakunta oli päättänyt kutsua naisiakin osanottajiksi juhliin. Jo v. 1874 Matti Äyräpää, alotteiden mies, oli tehnyt tällaisen ehdotuksen, mikä vasta 1876 yksimielisesti hyväksyttiin. Tämä oli ensimmäinen poikkeus vuosisataisesta perintätavasta ylioppilaiden juhlissa. Kun tästä lähtien neitosten läsnäolo teki juhlat loistavammiksi ja rajoitti väkijuomien käytön, oltiin uudistukseen tyytyväisiä, mutta muut osakunnat, aikaisemmin ivattuaan moista menoa nimellä »Savo-karelska bröllopet» (Savokarjalaisten häät) panivat vasta vuosikymmentä myöhemmin sen toimeen. Nuoret neitoset saivat näistä juhlista syviä vaikutteita. He tutustuivat tällöin akateemiseen aatteiden maailmaan, joka nostatti mielen korkeampaan ilmapiiriin kuin tavalliset tanssihuvit.

V:sta 1870 alkaen, jolloin ylioppilastalo valmistui, vietettiin osakunnan vuosijuhlia Kalevalan päivänä, tavallisesti komeassa juhlasalissa. Nuoriin ylioppilaihin ja heidän kutsumiinsa neitosiin tämä sali juhla-asussaan teki valtavan vaikutuksen. Salin molemmilla seinustoilla oli pitkä sarja yliopiston merkkimiesten kipsikuvia, jotka heti nostattivat juhlamielen nuorten rinnoissa. Mutta vielä enemmän vaikutti vastaisella päätyseinällä oleva suuri, viehättävä maisemakuva Saimaan tai Kallaveden liepeiltä. Sen molemmin puolin oli pystytetty pieni metsikkö tuoreita kuusia, joiden kupeelle oli kahden maalatun kalliopaaden ylälaitaan piirretty jokin suomalainen sananlasku ja sen alle savo-karjalaisten merkkimiesten ynnä vuoden kuluessa manalle menneiden osakuntalaisten nimet. Tämä näky siirsi nuorten mielet kotiseudun kultaisille maille, joten kotoinen ja isänmaallinen tunnelma löivät kättä toisillensa. Innostus yhä yltyi, kun juhlan alussa joku vanhempi osakuntalainen piti helppotajuisen tieteellisen esitelmän ja sen jälkeen parhaimmat nuoret kyvyt eri puheissa tekivät kunniaa yliopiston rehtorille, osakunnan inspehtorille ja kuraattorille sekä lopuksi kaunopuheisesti ylistivät isänmaata taikka sulokielisesti naisten sydämenlämpöä ja muita hyviä avuja. Näistä ylistyspuheista on erikoisesti mieleeni jäänyt Walter Lampénin v. 1883 pitämä herkkäsydäminen puhe naisille, mikä jo silloin rikaskielisenä ja kukkaiskoristeisena herätti ansaittua huomiota. Hänestä onkin myöhemmin kehittynyt eräs maamme tunnetuimpia kaunopuhujia.

Puheiden välillä, kun joku läsnäoleva merkkimies oli saapuvilla, oli tapana hänen vastauspuheensa jälkeen »kultatuolissa» kantaa häntä ympäri salia torvisoittokunnan soittaessa juhlamarssia ja koko osakunnan seuratessa järjestynein rivein. Samoin ainakin 1880-luvulla säännöllisesti kunnioitettiin osakunnan inspehtoria ja kuraattoria heidän vastauspuheensa jälkeen.

Puheiden päätyttyä kannettiin pitkille pöydille höyryävät maljat, joiden ääressä riemu kohosi ylimmilleen. Silloin kielenkahleet kirposivat ja vapaan sanan käyttö nostatti nuorten intomielen. Puheita pidettiin ja eläköötä huudettiin moninaisista aiheista. Tämän jälkeen seurasi senaikainen vankka illallinen savolaisine kalakukkoineen ja Karjalan-piiraineen. Kun naiset sitten ritarillisesti oli saatettu kotiin, syntyi salissa aika temmellys. Innostuneet civikset riisuivat frakit ja pukivat ne nurinpäin ylleen. Sitten istuuduttiin hajareisin pitkille tuoliriveille ja rynnättiin vastakkain ikäänkuin taistelua haastaen. Sen jälkeen hajaannuttiin ja ratsastettiin pitkänä rivinä ympäri salia ja lopuksi ryhdyttiin kyykkysillään piiritanssiin, ääneen huutaen jotakin renkutuslaulua, kunnes väsyttiin koko näytelmään ja aamun koittaessa siirryttiin kotimatkalle.

5. 1880-luvun uusi suuntaus.

Kun syksyllä 1880 jouduin Savo-Karjalaisen osakunnan kirjoihin, olivat edellisen vuosikymmenen ylioppilaselämään tuomat häiriöt enimmäkseen häipyneet. Sijaiskansleri Kasimir von Kothenin ylioppilaita epäilevä valvonta oli saattanut hänet nuorison vihamielisen asennoitumisen kohteeksi. Venäjänkielen professorin A.F. Nordqvistin halventava kirjoitus v. 1871 Finlands Allmänna Tidningissä sen johdosta, että savo-karjalaiset ylioppilaat ehdottivat pystytettäväksi muistokiven Suomen sodan sankarin Kaarle Vilhelm Malmin haudalle, suuressa määrin ärsytti ylioppilasnuorisoa, johtaen lopuksi meluisiin kissannaukujaisiin hänen ikkunainsa alla. Näiden tapausten muisto, samoin kuin osakunnassa esiintyneiden rikkomusten rankaiseminen muutamien osakuntalaisten pahentavan elämän vuoksi, olivat jo ehtineet vaipua unholaan. Sensijaan 1880-luvulla monet uudet aatteet puhalsivat uutta henkeä osakunnan sisäiseen elämään. Ajankohtaisin oli kielikysymyksen yhä yltyvä kärjistyminen sen johdosta, että suomenmieliset ylioppilaat saatuaan lisävahvistusta uusista suomenkielisistä lyseoista tekivät ruotsinkielisten ylivallan yhä kiperämmäksi.

Keväällä 1880 oli näet ylioppilaiden suomenmielinen aines saanut ensimmäisen suuren voittonsa ylioppilaskokouksissa. Kun oli lähetettävä ylioppilaskunnan lähetystö Upsalaan, pääsivät suomenmieliset voitolle muutamien äänten enemmistöllä. Lähetystöön joutuivat suomenmielisten kolme ehdokasta J.R. Danielson, Lauri Kivekäs ja Y.K. Yrjö-Koskinen. Tämän jälkeen kiihtyi joka kokouksessa erimielisyyden tuottama ristiriita eri kieliainesten kesken. Sitä menoa jatkui vielä kiihkeänä 1880-luvun kestäessä kaksikielisissä osakunnissa, mutta yksikielisissä, kuten Hämäläisessä ja Savo-Karjalaisessa osakunnassa, tämä mieliala oli jo voitettu kanta. Sensijaan siellä esiintyi oman puolueen keskuudessa vallitseva ristiriita maltillisten ja jyrkkien suomenmielisten kesken. Edellinen suunta oli saanut jalansijaa Suomalaisessa Nuijassa, mikä yhdistys v. 1876 oli syntynyt vastapainoksi ruotsinmielisten pyrintöjä vastaan. Vuoden 1880 lopulla Nuijan suunta oli Pohjalaisen osakunnan eräistä aineksista tuntunut kielikysymyksessä liian miedolta, jonka tähden perustettiin uusi yhdistys K.P.T. jyrkempää kielikysymyksen suuntaa edustamaan. Näiden kirjainten merkitystä tulkittiin eri tavalla. Alkuperäinen tarkoitus lienee ollut Kansan Pyhä Tahto. Kun K.P.T. v. 1881 julkaisi Snellman-albumin, sai nimi uuden värityksen kansilehden nimikkeestä »kahdestoista päivä toukokuuta». Sittemmin muodostui uusi nimitys Koko Programmi Toimeen. Maltillinen puolue taas antoi sille nimeksi Kaikki Punaisien Toverit ja pilkkakirveet »Kivekkäitä Pussit Täynnä». Jyrkkien kanta kuvastuu esimerkiksi Pohjalaisen ylioppilaan Kaarlo Grönqvistin tulisessa ylioppilaslaulussa »Jos sydän sula puhdas on», josta tuli hyvin suosittu kvartettilaulu Vaasan marssin sävelten kannattamana.

Savo-Karjalaisessa osakunnassa näiden ryhmien vastakkainen kanta ei tullut niin jyrkästi näkyviin kuin Pohjalaisessa. Kummallakin suunnalla oli kokouksissa, omat puolustajansa. Maltilliseen suuntaan kuului osakunnan enemmistö, ja jyrkempää edustivat aluksi vain muutamat nuoret kiihkoilijat. Tulisin »Punaisten» kannattaja oli nuori ylioppilas Arvid Järnefelt, joka K.P.T.:ssä oli päässyt veljeilemään Lauri Kivekkään, Jonas Castrénin, J.A. Lylyn, O. Ansaan y.m. jyrkän puolueen merkkimiesten kanssa. Savo-karjalaisten rauhallisessa toveripiirissä hän ei kuitenkaan saanut suurtakaan kannatusta, joskin toverit ihailivat hänen uljasta, ritarillista ja kaunopuheista esiintymistään. Juhani Aho taas paljon seurusteli kenraali Järnefeltin perheessä ja oli aluksi kiihkeä jyrkän suunnan kannattaja, mutta lauhtui myöhemmin innostaan. Vuoden 1890 jälkeen, jolloin Päivälehti perustettiin vapaamielisten aatteiden kannattajaksi, hän, samoinkuin Arvid Järnefelt, liittyi sen etuvartioon, monesti solmien liittoa ruotsinmielistenkin kanssa.

Oli osakunnassa muitakin jyrkän kielipolitiikan miehiä, kuten lääket. kand. Jussi Rahm, sittemmin Rautalammin piirilääkäri, Heikki Hornborg, runoilijana Sarvela, myöhemmin Oulun lyseon lehtori, G.A. Backman, myöhemmin tunnettu kirurgi Tampereella, ja Benjamin Ståhlberg, innokas voimistelija, sittemmin Kuopion tyttökoulun lehtori, Juhani Ahon veli Pekka Brofelt, myöhemmin Savon toimittaja ja vapaakirkollinen saarnaaja, sekä Ahon luokkatoveri Juho Pekka Hartikainen, joka hänkin seurusteli Järnefeltien perheessä ja sen kirjallisesta »miljööstä» lienee saanut herätyksensä leikillisiin ja vuolassanaisiin Savon-kuvauksiinsa.

Jyrkän suunnan enteitä nähdään jo 1870-luvun alkupuolella, jolloin Aukusti Juhana Mela ja Matti Äyräpää muuttamalla alkuperäiset nimensä Malmberg ja Europaeus olivat osoittaneet halunsa kokonaan omistautua kansallisuusaatteen palvelukseen. Silti he eivät myöhemmin liittyneet K.P.T:n ryhmään, vaan joutuivat Nuijassa vastustamaan pohjalaisten alkamaa jyrkkää kantaa kieliasiassa.

Mela ja Äyräpää joutuivat siis kieliriidassa edustamaan yleishumaanista ja maltillisempaa ryhmää. Saman ryhmän huomatuimpia edustajia olivat lisäksi vanhemmista osakuntalaisista G.W. Walle, myöhemmin Viipurin lyseon rehtori, ja E.J. Warén, myöhemmin Salon piirilääkäri. Edellisen vaikutus osakunnassa oli jo miltei päättynyt 1880-luvun alussa, mutta Eliel Warén kuului jatkuvasti pääpuhujain joukkoon. Maltillista suuntaa kielikysymyksessä edustivat näiden rinnalla Helsingin akateemisista kodeista ja enimmäkseen ruotsalaisista kouluista lähteneet ylioppilaat. Tähän leiriin lukeutuivat siis Melander-veljekset, joista etupäässä Henrik, vanhin veljeksistä, harkituilla ja tasapuolisilla lausunnoillaan sai kannatusta osakseen. Samoin Kustavi Grotenfelt, vaikkakin hidaspuheinen, edusti tervettä järkeä kiihkoisissa keskusteluissa. Nuorempi veli Arvi, tuleva filosoofi, ei juuri ottanut keskusteluihin osaa. Sitä enemmän intomielinen ja kaunopuheinen oli Suomalaisen alkeisopiston käynyt Kaarle Krohn, jonka värähtelevä ääni miltei vivahti hempeämielisyyteen. Veljekset Viktor ja Mikael Johnsson usein taittoivat peistään kielikysymystä käsiteltäessä, edellinen kyllä lähentyen jyrkkien kantaa, jälkimmäinen tyynesti ja asiallisesti lausuen painavan sanansa tässä kysymyksessä, kuten myöhemmin elämässään tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Samaa kiihkottomasti harkitsevaa kantaa edustivat lisäksi helsinkiläiset civikset Pekka Svinhufvud ja Otto Stenroth, edellinen jäyhästi, mutta asian ytimeen osuvin lausunnoin, ja jälkimmäinen sirommin ja notkeammin muovatuin sanoin. Edellisestä olikin kerran tuleva Suomen Tasavallan järkkymätön ja varmakatseinen peräsimen pitäjä ja jälkimmäisestä notkea maailmanmies sekä itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkoasiainhoitaja.

Näistä kielikysymyksistä oteltaessa tavallisesti inspehtori Th. Rein ja kuraattori Julius Krohn tyynesti seurasivat keskustelun menoa. Mutta jos he joskus sen loputtua lausuivat mielipiteensä, niin oikeamielinen ja tasapuolinen filosofian professori selvitteli kysymyksen toista ja toista puolta, ymmärtämyksellä suhtautuen myöskin jyrkän puolueen aatesuuntaan. Julius Krohn, yhtä lempeä kuin tulisieluinen runoilija, sen sijaan joskus saattoi paheksua »punaisten» kiihkomielistä kantaa, mutta yleensä harrasti sovinnollisuutta taistelevien kesken, itse kallistuen maltillisten ainesten kantaan.

Kun v. 1883 kielikysymys enemmän syrjäytyi sen johdosta, että uudet vapaamieliset aatteet alkoivat askarruttaa ylioppilasnuorison mieltä, saivat nämä Savo-Karjalaisessakin osakunnassa yhä innokkaampaa kannatusta. Uusien kristinuskon-vastaisten mielipiteiden tulkkina esiintyi jyrkkäsanaisesti varsinkin Juhani Ahon nuorempi veli Pekka Aho, jonka vastenmielisyys kristinuskon aatteita ja vanhollisuutta kohtaan purkautui sekä sanoin että kirjoituksin osakunnan kunnioittamaa kuraattoria Julius Krohnia vastaan.

Oltuaan 14 vuotta kansallisuusaatteen elähdyttävänä voimana osakunnassa — puhujana, esitelmän pitäjänä ja ennen kaikkea rakastettavana persoonallisuutena — Julius Krohn oli saavuttanut kunniakkaan sijan osakunnan tajunnassa, josta johtui hänen kuvansa maalauttaminen osakunnan kustannuksella. Myöskin hänen kotinsa oli ollut lämmittävänä lietenä vanhempien ja nuorempien osakuntalaisten pyrkimyksille. Muun muassa Koitar albumin syntyyn ja kehitykseen oli hänellä ollut arvovaltainen vaikutus. Pekka Ahon ja muutamien muiden uusihenkisten intoilijain jyrkän esiintymisen johdosta hänen ihanteellinen aatesuuntansa ja uudempia aatteita vierova katsantotapansa kuitenkin heikensi hänen vaikutustaan nuoremman polven silmissä. Tästä johtui, että Krohn keväällä 1883 pyysi eroa pitkäaikaisesta kuraattorin-virastaan ja vetäytyi takaisin hiljaiseen työkammioonsa työskennelläkseen monipuolisten tieteellisten tutkimusten valmistamisessa. Tämän jälkeen ulkomailta saapuneet uskontoa, yhteiskuntaa, naisasiaa, raittiusasiaa kannustavat aatteet osakunnassa myllersivät nuorison mieltä ja aiheuttivat kiihkeitä keskusteluja vanhan ja uuden suunnan välillä. Nämä kiistat on minun kuitenkin sivuutettava, koska senjälkeen hyvin harvoin kävin osakunnan kokouksissa. Julius Krohnin kodissa olin kuitenkin Juliuksen päivinä kokenut lämmintä myötämielisyyttä, joka myöhemminkin jatkui joutuessani hänen tutkittavakseen suomenkielen ylintä arvosanaa varten filosofiankandidaattitutkinnossa. Ollen isäni vanhoja ylioppilastuttavia hän alusta pitäen oli suhtautunut minuun erittäin ystävällisesti, varsinkin ollessani osakunnan pöytäkirjurina kevätlukukaudella 1883.

Inspehtori Thiodolf Reinin tuttavuuden olin tehnyt jo ylioppilastutkinnossani keväällä 1880, jolloin hän oli historiallisten tietojemme tutkijana. Jo silloin sain vaikutelman syvästi oppineesta, tasapuolisesta ja humaanisesta persoonallisuudesta. Tämä vaikutelma yhä vahvistui nähdessäni hänet osakunnan inspehtorina, jona hän saavutti kaikkien jakamattoman kunnioituksen. Kun myöhemmin ankarat kiistelyt alkoivat uuden ajan polttavista kysymyksistä, hänkin tultuaan yliopiston rehtoriksi erosi osakuntaelämästä, mutta pysyi yhä nuorison kunnioituksen kohteena tyynen ja objektiivisen suhtautumisensa vuoksi repivien aateilmiöiden keskellä. Vaikka tiedettiinkin hänen filosofina kallistuvan uusien aatesuuntien puolelle, jonka hän todisti esim, kirjoituksillaan vapaamielisessä Valvojassa v:sta 1881 alkaen, ei hän kuitenkaan joutunut jäytäviin hankauksiin vastustajain kanssa hillityn puolueettomuutensa takia. Kun hän inspehtorina ja sitten yliopiston rehtorina kerran vuodessa vieraanvaraisessa kodissaan vastaanotti osakunnan edustajia, tunsivat savo-karjalaiset hänessä entisen isällisen ystävänsä, jolla oli hyvä sana kullekin vieraalle tarjottavana. Täten minäkin kerran myöhemmin jouduin kokemaan hänen kodissaan lämmintä myötätuntoa.

6. Kirjallisia harrastuksia.

Jo 1860-luvulla oli osakunnassa noussut kirjallinen kyky, Tohmajärveltä kotoisin oleva August Andelin. Hän oli liittynyt Ernst Linderin ja Leo Mechelinin uuden ajan liberalismia kannattavaan ryhmään sekä julkaissut ensimmäisiä runojansa heidän lehdessään »Barometern» samoin kuin myös Aug. Schaumanin »Papperslyktan» lehdessä. Myöhemmin hän julkaisi v. 1869 runokokoelman nimeltä »Lyriska Dikter af Anttila». Nämä ruotsinkieliset runot kohottivat hänen maineensa osakunnan keskuudessa, vaikka ne olivat yleisluonteisia ja persoonattomia. Samoihin aikoihin ilmestyi osakunnan ensimmäinen kirjallinen albumi Koitar. Neljä vuotta myöhemmin, v. 1873, tuli painosta Koittaren toinen osa, jonka suomalaisten runotuotteiden tekijöistä kaksi uutta nimeä astuu näkyviin: Rafael Laethen (nimim. ae-ae) ja Birger Salonen (nimim. bs). Edellisen runoissa ilmenee hempeää tunteellisuutta, jälkimmäisessä raikkaampaa miehevyyttä.

Mutta vasta 1880-luvulla uudet tuulahdukset elähdyttävät kirjailijain tuotantoa. Huomio alkaa kääntyä kotoisen kansanelämän kuvaukseen, ja runon sijaan astuu kertovainen novellityyli. Vuoden 1880 lopulla ilmestyy Koitar-albumin kolmas osa, jossa tavataan uusia kirjailijanimiä. Jonkinlaisena väliasteena aikaisemman ihanteellisuuden ja pinnalle kohoavan realismin välillä kirjoittaa Juho Heikki Reijonen (nimim. Heikki) meheviä luonnon- ja kansankuvauksia Pielisjärven pohjoisrantamilta, etenkin Nurmeksen seuduilta. Kuvaus pyrkii todenmukaisuuteen, ja kieltä höystää kansanomainen huumori. Kuvauksissaan »Ensimmäiset ystäväni» ja »Kirkkoherrako vai maisteri» hän kyllä kansanomaisella puhetavalla kuvailee kotiseutunsa näkyjä, mutta tarkastellen ympäristöään ikäänkuin sivustakatsojana, »pappilan kuistilta», kuten Eino Leino hänestä sattuvasti sanoo.

Tästä perin nuorten kirjailijain runoilijanäkemys yhä enemmän syventyy tunkeutumaan kansan sieluun ja kuvaamaan sen arkielämää pienimpiä piirteitä myöten.

Helsingissä oli siihen aikaan eräs ylimystökoti, kenraali A. Järnefeltin perhe, jonka hyvin älykäs emäntä, syntyisin Baltian saksatar Clodt von Jürgensburg, oli miehensä vaikutuksesta siinä määrin omistanut J.W. Snellmanin kansallisuusaatteen, että hän täydellisesti perehtyi suomenkieleen ja otti sen perheensä kotikieleksi. Kun kaksi hänen pojistaan, Kasper ja Arvid Järnefelt, olivat päässeet ylioppilaiksi, syntyi perheen keskuudessa pieni kirjallinen kerho, joka kokoontui lauantai-iltaisin illalliselle, piippujen ja totilasien ääreen. Tulisieluinen Arvid toi silloin kotiinsa nuoria lahjakkaita savo-karjalaisia ylioppilaita, joiden kesken syntyi lennokkaita väittelyjä ajan uusista aatteista ja virtauksista. Näihin keskusteluihin kenraalitar Järnefelt otti innokkaasti osaa ja ohjasi laajalla lukeneisuudellaan ja terävällä älyllään nuoria syventymään ongelmien pohtimiseen. Siinä piirissä saivat tulikasteensa kirjailijoiksi kaksi lupaavaa kykyä: Juho Pekka Hartikainen ja Juhani Aho, — puhumattakaan suurilahjaisesta Arvid Järnefeltistä.

J.P. Hartikainen oli lähtöisin Kuopion lyseosta, vaaleaverinen, miellyttävä ja huumorintäyteinen nuorukainen, joka jo vastaanottajaisjuhlassa oli vetänyt toverien huomion puoleensa höystöisillä jutuillaan ja raikkaalla tukkilaislaulullaan, kuten jo on kerrottu. Tämä miellytti tovereita siinä määrin, että he usein remuaviin toveri-iltoihinsa veivät hänet mukaansa pysyväksi »cabaretti»-laulajaksi, verratakseni nykyajan oloihin. Hänet Arvid Järnefelt pian johdatti kirjalliseen kotipiiriinsä, josta hän sai herätteitä ruvetakseen kirjailijaksi. Siten hän muun muassa v. 1882 julkaisi Lönnrotin albumissa humoristisen ja kansanomaisen kuvauksensa »Keisarin tuttu», joka aiheutti hänelle toveripiirissä ansaitun arvonannon. Mutta kaikenlaiset sivuharrastukset, monivuotinen olo osakunnan pöytäkirjurina, kansantajuisten luentojen järjestäminen ja kansatieteellisten esineiden kerääminen sekä alinomaa toistuvat toverijuomingit häiritsivät hänen tasapainoaan, niin että varsinaiset opinnot syrjäytyivät. Siten hän ei koskaan joutunut suorittamaan suomenkielen laudaturkurssia fil. kandidaattitutkintoa varten. Heikko luonne veti hänet eri suuntiin, ja lopulta epäsäännöllinen elämä saattoi hänet riuduttavan keuhkotaudin valtoihin, johon hän sortui jo vuonna 1887.

Toinen Järnefeltin piirissä kirjallisia herätteitä saanut savo-karjalainen oli Juho Brofeldt, sittemmin kirjailijana kuuluisa Juhani Aho. Lähteneenä Savon sydänmaan pappilasta ja Kuopion suomalaisesta lyseosta hän perinpohjin tunsi mehevän kansankielen sattuvine käänteineen ja sanasutkauksineen. Tämän lisäksi tuli sisämaan luonnolle avoin katse ja Järnefeltin piirissä avartunut kirjallisuuden tuntemus. Etualalla olivat siihen aikaan Ibsenin draamat, Björnsonin kansannovellit ja Strindbergin naturalistiset tuotteet. Näistä Aho nimenomaan oli viehättynyt Björnsonin kansannovelleihin, erikoisesti »Aarneen» ja »Päivärinteen Synnöveen». Lisäksi hän oli ihastunut muutamiin Juho Reijosen äsken ilmestyneisiin kansankuvauksiin.

Aluksi hän »Savo-Karjalaisessa» julkaisi muutamia verrattain heikkoarvoisia runoja. Suuremman ja ansaitun huomion herätti samassa lehdessä julkaistu suorasanainen novelli »Sipolan Aapon kosioretki», mutta varsinaisen maineensa Aho saavutti v. 1883 toimeenpannussa kirjoituskilpailussa, jonka ensimmäisen palkinnon hän saavutti klassillisella kuvauksellaan »Siihen aikaan kun isä lampun osti». Minkä arvon osakunnan suurmiehet antoivat tälle erinomaisen pirteästi ja todenmukaisesti sepitetylle novellille, todistaa sekin, että itse kuraattori Julius Krohn luki palkitun kyhäelmän osakunnan vuosijuhlassa ja Aug. Ahlqvist taputti kirjailijaa olalle sanoen: »Se on Herran lahja!» Helsinkiläisten ihastukseen yhtyi piankin kaikuja kotimaakunnasta. Ahon veli, Kaarin, oli kansankuvaukseen mieltyneenä näyttänyt käsikirjoituksen Kuopiossa asuvalle Minna Canthille, joka lausui siitä kiittävän arvostelunsa. Kun vähän myöhemmin ilmestyivät realistinen kuvaus murtuneen kansanneron elämästä »Muuan markkinamies» ja hyväntahtoisella huumorilla höystetty, klassilliseksi tuotteeksi tunnustettu »Rautatie», koitui Aholle arvokas sija suomalaisten kirjailijain vähissä riveissä. Kaarlo Bergbom kirjoitti Helsingistä Minna Canthille kirjeen täynnä innostusta »Markkinamiehen» ilmestymisen johdosta. Kenraalitar Järnefelt, joka miehensä tultua kuvernööriksi v. 1884 oli siirtynyt Kuopioon, ilmaisi hänkin Minna Canthille suuren ilonsa kirjan ilmestymisestä tyytyväisenä siitä, että Ahon hänen kodissaan saamat herätykset olivat jo tuottaneet runsasta hedelmää. Varsinaista käännettä realistiseen suuntaan ilmaisi Ahon novelli »Papin tytär» (v. 1885), joka kuvailee haavemielisen tytön kehittymistä ummehtuneissa maalaisoloissa, kunnes olojen pakosta suostuu avioliittoon pappilan ahdasmielisen apulaisen kanssa. Tähän ilmestyi myöhemmin v. 1893 loistavalla kynällä piirretty psykologinen kuvaus »Papin rouva». Siinä esitetään oivallisia havaintoja pappilanväen kesäelämästä pelloilla ja niityillä sekä papin rouvan ainaista kaihoa avarampiin oloihin, kunnes ulkomailta palanneen maisterin lemmenvakuuttelut järkyttävät hänen sielunsa tasapainon. Ahon mielessä oli jo aikoja sitten häämöittänyt laajahko suunnitelma Helsingin ylioppilaselämästä valo- sekä varjopuolineen. Semmoisenaan aie ei toteutunut, mutta v. 1889 ilmestyi novelli »Helsinkiin», joka kuvasi nuoren ylioppilaskokelaan matkaa Kuopiosta pääkaupunkiin ja siellä saavutettuihin riemuisiin ja remuisiin kokemuksiin vanhempien ylioppilaiden piirissä. Tässä kirjassa Aho oli jo täydelleen siirtynyt naturalististen kertojien joukkoon, lähinnä esikuvana norjalaisen Arne Garborgin kuvaus »Bondestudenter». Ennen Helsingistä muuttoaan, jossa Aholta jäi kandidaattitutkinto suorittamatta, hänestä siis oli tullut mainehikas kirjailija.

Kolmas intomielinen ja muita sytyttävä kirjailijanalku Järnefeltin kirjallisessa piirissä oli hehkuvasieluinen Arvid Järnefelt. Hän lueskeli ahkerasti norjalaista ja venäläistä kirjallisuutta, jakaen kirjallisia herätteitään edellämainituille tovereilleen.

Näistä vaikutteista ei vielä näy merkkiäkään parissa runossa, jotka hän nimimerkillä Rauta kirjoitti Snellmanalbumiin keväällä 1881. Molemmissa runoissa »Isäinmaani» sekä »Syyskuun 11 p:nä v. 1878» vielä soinnahtelee samanlainen isänmaallisuuden ja luonnontunnelmien kajahtelu, mikä oli ominainen aikaisemmalle suomalaiselle runoudelle. Sensijaan hän otti innokkaasti osaa kielipoliittisiin väittelyihin, kannattaen K.P.T:n jyrkkää kieliohjelmaa. Sen lisäksi hän alkuaikoina helähdytti ensimmäistä tenoriaan laulajapiireissä. Pian hän kuitenkin siirtyi lakitieteellisiin opintoihin ja lähti lakitieteen kandidaattitutkinnon suoritettuaan stipendimatkalle Moskovaan, jolloin lähemmin syventyi Leo Tolstoin yhteiskuntaa mullistaviin oppeihin. Palattuaan hän jätti syrjään lainopillisen uransa ja antautui käytännössä toteuttamaan tasavertaisuusaatteitaan maanviljelijänä Lohjan Virkkalassa.

Otettuaan innokkaasti osaa ylioppilaselämän kansallisiin aatemittelyihin hän vasta v. 1893 julkaisi oivallisen romaaninsa »Isänmaa». Tässä hän antaa talonpoikaisylioppilaan räikeästi tuntea kotoisen arkimielisyyden ja helsinkiläisten juhlapuhujien haavemielen ristiriitaisuuden. Nuori Heikki koettaa kotiseudullaan toteuttaa kansallisia aatteita, mutta ei saavuta odottamaansa vastakaikua. Lopulta hän taipuu tyytymään arkiseen työhön isänmaan hyväksi uhrautuvan lähimmäisrakkauden merkeissä. Tämä tuote on kaunokirjallisessa suhteessa arvokas lisä ylioppilasihanteiden kuvaamisessa. Myöhemmin Järnefeltin kirjallinen toimi suurimmaksi osaksi suuntautui yhteiskunnallisten probleemojen selvittämiseen kaunokirjallisessa muodossa.

Paitsi yllämainituissa ensitekeleissä tulevat osakunnan kirjalliset harrastukset näkyviin osakunnan julkaisemissa Koitar-albumeissa. Laethenin, Salosen ja Reijosen aikaisemmista tuotteista on jo puhetta ollut, mutta myöskin Koitar albumin III:ssa (v. 1880) ja IV:ssä (v. 1885) osassa nähdään samat nimimerkit.

Rafael Laethen on Koittaren III:een osaan kirjoittanut muutamia pikkurunoja, osaksi mukaelmia muista kielistä, jotka osoittavat lyyrillistä lentoa ja musikaalista soinnukkuutta. »Niinipuun kukkiessa» onkin saanut Emil Genetziltä naiskuorolle omistetun sävelellisen asun. Myöhemmin on Laethen antanut naisäänelle sovelletun sävelpuvun Oksasen viimeiselle runolle »Punkaharjun laulutytön laulu». Muutenkin Laethen on tunnettu monien soolo- ja miesäänisten laulujen herkkänä säveltäjänä. Myöhemmin hänestä tuli numeromies, Kansallis-Osake-Pankin ensimmäisiä johtajia.

Birger Salosen III:een ja IV:een osaan painetut runot ovat osaksi sävyltään iroonisia, osaksi herkkiä luonnonkuvia; raikkaampi ote on purjehtimisia kuvailevassa »Lähtö»-runossa. Sulosen lyhyestä elämänjuoksusta on selonteko myöhemmin seuraavassa A.J. Melan muistopuheessa.

Uusina runoilijoina mainittakoon III:sta nimimerkit Juhani H. (P.J. Hannikainen), A.G. (Arvid Genetz), Leimu (Kustavi Grotenfelt), Suonio (Julius Krohn) ja Oksanen (Aug. Ahlqvist) sekä näiden lisäksi IV:ssä Väinö (Kaarle Krohn), L.O.E. (Lassi Ekberg) ja J. Aho; muiden nimimerkkien takana piileviä tekijöitä en ole onnistunut kaikkia selville saamaan.

P.J. Hannikaisen runoille on ominaista vuolas sanavirta, herkkä luonnonvaisto, vieno lemmen haaveilu ja harras Savon ja Karjalan ihantelu. Korkeampaa lentoa niissä kaipaa, mutta musikaalinen sointuvuus on ilmeinen. Tämä onkin luonteenomaista sanasepolle, josta myöhemmin oli tuleva monen kauniin laulun säveltäjä, Y.L:n johtaja ja Jyväskylän seminaarin musiikinlehtori. Herkän runon »Suruisena» on myöhemmin Emil Genetz pukenut sävelasuun, jossa se nykyaikaan asti kauniine tenorisooloineen mieskvartettina on sykähdyttänyt kuulijain sydämiä.

Toinen runoilijanimi, jonka myöhemmin ilmestyneestä runokokoelmasta tapaa alkukaikuja Koittaressa, on Arvid Genetz (Arvi Jännes). Runossa »Kun en tiedä, kusta naida» tulvahtaa Kantelettaren-omainen leikillinen sävy ja »Suomen kruunussa» hän kuvaa kanteleen syntyä simpukan helmistä sekä Lönnrotin niistä yhteenvalamaa kirkasta kruunua, Kalevalaa. Molemmissa runomitta sujuu Karjalan rikkaalla sanavuolaudella ja muinaissuomalaisella runomitalla. Runoilija, sittemmin Suomen sukukielten professori, on Koittaren III:een osaan kalevalaisella runomitalla unkarin kielestä suomentanut Aranyin vaikuttavan runon »Toldi». Tässä kuvataan kahden pustan pojan, Niilon ja Yrjön, kesken syntynyttä veljesriitaa. Yrjö oli päässyt hovin palvelukseen, siellä rikastunut ja tullut kotikyläänsä remuisia kemuja pitämään. Kun hänen veljensä Niilo, joka hevospaimenena oli henkensä elättänyt, saapuu kestoihin vaatimaan perintöosuuttansa, ilkkuu veli hänelle, ja hän painuu pihamaalle suruisena. Siellä eräs Yrjön orjista aikoo hänet surmata, mutta Niilo heittää myllynkiven takaa-ajajiansa vastaan, jolloin eräs näistä sortuu. Kiireimmän kautta hän nyt pakenee rannan kaislistoon, jossa on piilossa, kunnes talon vanha palvelija, hänen lapsuutensa hoivaaja, kauan etsittyään hänet tapaa. Lempeästi häntä puhuteltuaan ja eväslaukun antimilla ravittuaan hän saa Niilon palaamaan yön pimeydessä sanomaan äidille jäähyväisiä. Mutta ennen sitä hän kotimatkalla vajoaa sudenkuoppaan, jossa ankaran käsirysyn jälkeen surmaa naaras- ja urossuden ja kaappaa sudenpenikat syliinsä. Kotitalossa kaikki nukkuvat. Hän asettaa sudenpenikat vuoteensa viereen, menee perheentupaan, jossa tapaa äitinsä pöydän ääressä nyyhkyttämässä pojan tihutyön johdosta. Äitiään hän lohduttelee tiedolla, että hän joksikin aikaa katoaisi mennäkseen kuninkaan sotaväkeen ja ajan tullen palaisi kotiinsa. Pakoa suunnitellessaan hän äkkiä kuulee vahtikoirien ulvovan, veljensä ja koko kotiväen heräävän sekä miesten hapuilevan miekkojansa häntä takaa-ajaakseen. Sillävälin hän puikahtaa pakoon, ja äiti sieluntuskissaan lysähtää kokoon vuoteellensa. — Runossa tapaa draamallista voimaa riitakuvauksissa, herkkää luonnonvaistoa, kuten Kalevalassa, ja lempeitä lyyrillisiä purkauksia, kuten Kantelettaressa. Niilon sielun liikunnoissa ilmenee Kullervon rajuihin tunnepurkauksiin verrattavia yhtäläisyyksiä. Runoa lukiessa välähtää mieleen ikäänkuin kangastuksia suomalais-ugrilaisen heimon muinaisuudesta.

Osakunnan nuorimpia kirjallisia kykyjä ovat Koittaressa ystävykset Leimu ja Väinö. Edellinen, vastaisuudessa historian tutkija ja professori Kustavi Grotenfelt, laulelee sovinnaiseen, romanttiseen tapaan ujoja lemmen haaveita, kevättunnelmia ja voimakkaammin italialaisesta urhosta Silvio Pellicosta. — Jälkimmäinen, myöhemmin kansanrunoutemme syvällinen tutkija ja eurooppalaisesti tunnettu professori Kaarle Krohn, osoittaa ensimmäisissä runotekeleissään syvempää tunnetta ja notkeampaa kielenkäyttöä kuin runotoverinsa, joten muutama hänen pikkurunoistaan kohoo korkeampaan lentoon kuvatessaan luontoa, joulua ja piispa Johnssonin ennenaikaista poismenoa.

Edellisen, etevän tutkijan lämminsydäminen isä Julius Krohn eli Suonio, Savo-karjalaisten silloinen kuraattori, on hänkin Koittaren III:een osaan piirtänyt pari harrastunnelmaista hengellistä runoa: »Taavetin 127:8 psalmi» ja »Virsi ijankaikkisesta autuudesta». Näissä ilmenee aito runollinen ote ja herkkä, uskonnollinen mieliala.

Samaten on osakunnan entinen inspehtori, suomalaisen kielitieteen kuuluisa professori Aug. Ahlqvist, Oksanen, antanut osuutensa Koittaren III:een vihkoon. Toinen runo, Upsalan riemujuhlaan, kesäk. 4 p. 1875, kirjoitettu runotervehdys »Ruotsalaisille», kuvaa Ruotsin ja Suomen veljessiteitä 600 vuoden kuluessa sekä sodan tuottamaa eroa, jolloin molemmat maat alkoivat kulkea uusia uria, uusia kohtaloita kohti. Jälkimmäinen runo »Runebergin muistoksi», joka on kirjoitettu Helsingin yliopiston surujuhlaan toukokuun 6 p:nä 1878, uhkuu lämmintä ihailua poismennyttä runoruhtinasta kohtaan. Kuvattuaan suomalaisten kaihoa etelän hehkuvan aurinkoiseen runomaahan Italiaan hän iloitsee siitä, että Suomi on synnyttänyt suuren runoilijan oman maansa luonnonihanuuksia ja kansankuntoa vaikuttavasti kuvailemaan. Selostettuaan aitosuomalaisia tyyppejä Runebergin kansallisissa runoelmissa Oksanen päätyy haikeaan huokailuun siitä, ettei tämä »Suomen suurin taideniekka» saanut virittää kanneltansa Suomen suloisella kielellä. Kuitenkin hän ennustaa, että Runebergin laulun henki kerran »Kalevankin kansan kielellä jo kaiun korkean ja kauniin saapi».

Vielä korkeampaan lentoon kohoaa Oksasen runotar Koittaren neljänteen vihkoon otetussa muistorunossa »Lönnrotin haudalla». Runossa, joka on kirjoitettu ylevään roomalaistyyliseen runomittaan, kuvataan suuren tietäjän, ennen Ahlqvistia suomenkielen professorin, ylevää isänmaallista työtä Suomen kansanrunojen pelastajana, kansallishengen kohottajana, jonka merkitys ulottuu läpi vuosisatojen »aikain aikojen taa» ja jonka nimi on loistava

    »Niinkuin Alppien huippu
    Loistaa laajojen maiden taa».

Savolaista runotarta edustavat Koittaressa, paitsi Oksanen ja Juhani H., muun muassa nimimerkit L.O.E. ja Juhani Aho. Edellinen, oikealta nimeltään Lassi Ekberg, kotoisin Rautalammilta, oli myöhemmin Kuopion lääninkamreerina ja kuoli jo nuorella iällä. Hän on Koittareen kirjoittanut muutamia sujuvasäkeisiä runonpätkiä, niistä pari onnistuneesti antiikin runomitalla. Jälkimmäisen runoilijan tunnemme ennestään. Koittaressa oleva runo »Tytön kirkossa käynti» on harvoja Juhani Ahon runomitalla sepittämiä. Aihe on itsessään mitätön, tytön marjaretki metsään kirkonkäynnin aikana, mikä retki uuteen realistiseen kuvaustapaan päättyy viettelyskohtaukseen, mutta muutamat piirteet, rikas kalevalainen sanavuolaus, äidin hellä varoitus tytön marjaan lähtiessä ja herkkä ympäröivän luonnon tajunta viittaavat jo suureen runoilijaan, joka myöhemmissä teoksissaan oli kehittävä nämä ominaisuudet täyteläiseen kukoistukseen.

Koittaren proosakirjoitelmista mainittakoon tieteelliset tutkielmat: A. Hällströmin perusteellinen ja mielenkiintoinen esitys »Laulu- ja soittotaidosta Liperin ja Polvijärven pitäjissä», E. Wainion »Kasvitieteellisestä luontais-systemistä», K. Grotenfeltin »Muutamia tietoja Juhani-herttuan hovista Turussa», Kaarlo Polénin »Varallisuuden suhteista muutamissa Suomen kaupungeissa v. 1571».

Erikoisen maininnan ansaitsee osakunnan kuraattorin A.J. Melan (v:sta 1883) lämmintunteinen muistopuhe Koittaren IV:ssä osassa luonnontutkijasta ja runoilijasta Birger Salosesta.

Tämä lahjakas nuorukainen oli, käydessään ruotsalaista koulua Savonlinnassa ja Kuopiossa, jo koulunpenkillä osoittanut taipumusta runoiluun. Jouduttuaan ylioppilaana viettämään kaksi ruotsin- ja ranskankielen taidolle hyödyllistä vuotta opettajantoimessa kenraali Robert Ehrnroothin hienostuneessa perheessä, hän sai myöhemmin kärsiä paljon rahallisia vaikeuksia. Osakunnassa hän kuului pieneen valioseuraan, joka jo v. 1868 innostuneena suuren Snellmanin aatteihin ensimmäiseksi otti käyttääkseen suomenkieltä puhekielenä ja alkoi samalla julkaista suomenkielisiä runojansa Koitar-albumin I:ssä osassa. Fil. kandidaattitutkinnossa hän, vaikka alansa olikin luonnontieteet, suoritti laudatur-arvosanan myöskin suomenkielessä. Sen jälkeen hän palveli useita vuosia luonnontieteiden opettajana ensin Helsingin kouluissa ja sittemmin Jyväskylässä. Siellä hän julkaisi ensimmäisen kerran suomeksi huomatun teoksensa »Zoologian alkeet kouluja varten» sekä eräitä suomennoksia. Hän kuoli jo nuorella iällä v. 1881, ja hänen runojensa jälkisatoa on painettu Koittaren IV:een vihkoon.

Muista Koittaren runoilijanimimerkeistä mainittakoon vielä Nurro (oikea nimi tuntematon), jo (Reijo Tirronen), P.P. (P. Poutiainen), ja Eero L. (Walter Lampén).

Nurron pikku runot ovat hempeämielisiä, luistavasti rakennettuja rakkausrunoja, »Syysmyrskyssä» ilmentää raikkaampaa sävyä.

Reijo Tirrosen runotekeleet ovat pieniä mieterunoja ja kompia, esim. »Henki ja aine», »Laiskojen tarkoitus» ja »Vihollinen», joka koskee viinan aikaansaamaa rähmää ja mellastusta Joensuun markkinoilla.

P. Poutiainen on Koittareen painattanut sujuvia käännöksiä ruotsalaisista ja unkarilaisista runoilijoista, mutta korkeampaan lentoon on hänen runottarensa kohonnut ylistäessään Sortavalan ihania maisemia taikka intomielisesti hahmoitellessaan kotiseutunsa tulevaisuutta runossa »Karjalan seminaarin avauksessa Sortavalassa 20 p:nä lokakuuta v. 1880». Lämmintä ja välitöntä tunnetta uhkuvat runot »Äitini» ja »Kun ois siivet mulle suotu».

Kolmas nuori kokeilija, sittemmin laajalti kaunopuhujana tunnettu Walter Lampén, on Topeliuksen lempeään runolliseen tapaan kirjoittanut kolme proosarunoelmaa, jonkalaisille myöhemmin Juhani Aho antoi »lastujen» nimen. »Kansanlaulun linnussa» on kyhäilijä saanut lähtökohdan Andersenin kuvauksesta »Folkesangens fugl». Hän kertoo, kuinka Kansanlaulun lintu lehahtaa lentoon Väinämöisen kanteleen kieliltä, liitelee halki ilmojen maamiehen peltoja kyntäessä ja paimentytön salolla samoillessa, istahtaa orrelle lämpimään savutupaan ja asettaa partasuu-uroiden sormet sormien lomahan. Sieltä se jälleen lennähtää erämaan sinisille saloille opastaen yksinäistä salotiellä vaeltajaa, joka oli lähtenyt etsimään kansan syntyjä syviä ja sieltä löytänyt muinaisia muisteloita sadun sankariajoilta, loitsuja, sananlaskuja ja lemmenlauluja. Pian se kohosi kaupungin kirkkaaseen konserttisaliin ihastuttaen sävelillään sivistyneiden silkkipukuiset joukot. Lopulta se ulotti matkansa Amerikan uudenaikaisiin tehtaisiin ja Siperian synkkiin kaivoksiin, jonne sen ääni pian häipyi rattaiden surinaan ja vuoren ilottomiin pimentoihin. Mutta se palasi jälleen kotikumpujensa havumetsikköön, missä se on visertävä iän kaiken, niin kauan kuin se metsässä löytää tyyssijan viheriän kuusen oksalla.

Toisessa lastussa »Joulu-aamu» Eero L. kertoo viehättävän tarinan maalaissuntiosta, joka lapsena oli seurannut äitiänsä lukuisilla kynttilöillä valaistuun kirkkoon; siellä ihmiset hartaina lauloivat jouluvirttä ja pappi puhui kauniita sanoja Kristuksen syntymästä. Pitäjän suntioksi tultuaan hän myöhemmin oli opettanut pitäjän miltei koko väestöä sunnuntai- ja rippikoulussa. Vanhuksena hän tapansa mukaan kerran meni kirkkoon joulukynttilöitä sytyttämään ja vaipui väsyneenä alttarin ääreen, jolloin koko elämä kirjavina kuvina liukui hänen silmiensä editse. Sinne hän nukahti iäksi, ja henki liiteli Jumalan ikikirkkauteen. Tähän tarinaan liittyy herkkä kuvaus jouluaamun herättämistä tunnelmista maalaispappilan ja kirkonkylän runollisessa ympäristössä.

Kolmannessa satukuvassa »Tuntematon pesä» runoilijan mielikuvitus liitää Altai-vuorten liepeiltä kaukaiselle Suomen niemelle. Hän kertoo, kuinka yhteisestä pesästä linnunpoikia lenteli toiset Jäämeren hyisille rantamaille, toiset länteen päin, jolloin yksi linnunpoikanen asettui koivuiselle niemekkeelle Suomen salomaille. Sinne sitten levisi uutta valoa lännestä, tuoden mukanaan kristinuskon lempeät tuulahdukset. Täällä virisi henkinen elämä, joka antoi uutta loistoa karuille kaskimaille. Taru siis kertoo Suomen heimon siirtymisestä Aasian jylhiltä vuorilta länsimaiden sivistyksen yhteyteen.

Samaan ihanteelliseen tyyliin kuin Eero L:n runolliset kuvaukset kulkee myöskin O.J.C-ll:n (Otto Cantell- Kanteleen) lämmin juhlapuhe Elias Lönnrotin hautauspäivänä, huhtik. 3:ntena 1884. Mainittuaan ensin Lönnrotin alhaisesta sukuperästä, Sammatin kappelista, ja siihen sovittaen Runebergin kauniit sanat:

    »Kodista köyhäst' oli hän,
    Laps' sydänmaan vaan synkeän,
    Ei suvultansa suuri;
    Vaan tuli kunniaksi maan,
    Nous' arvoon arvaamattomaan,
    Ol' lujin Suomen muuri
    Ja muistons' elää ainiaan»,

kirjoittaja siirtyy puhumaan Lönnrotin merkityksestä kansanrunoutemme pelastajana ja etenkin sen kulmakivestä Kalevalasta yhtenä maailman kauneimpana kansalliseepoksena sekä sen esikuvallisesta asemasta myöhempien runoilijapolvien tien osoittajana:

    »Siitäpä nyt tie menevi,
    Ura uusi urkenevi
    Laajemmille laulajille,
    Runsahammille runoille
    Nuorisossa nousevassa,
    Kansassa kasuavassa.»

Vastakohtana edellisille Koitar-albumissa esiintyneille kirjailijoille, jotka enimmäkseen edustavat puhdasta romantiikkaa, mainittakoon vielä pari uuden ajan airutta, jotka jyrkästi kuuluvat orastavaan realistiseen suuntaan.

Matti Kurikka, inkeriläisen talonpojan poika, mustatukkainen, vilkasliikkeinen ja intomielinen nuorukainen, oli tullut ylioppilaaksi Helsingin alkeisopistosta v. 1881 ja harrasti uusia aatteita, kuten raittiusasiaa, nimenmuuttokysymystä, ylioppilaitten torviorkesterin perustamista ja yleensä ylioppilaiden lähentymisen aikaansaamista. Erikoista huomiota hän herätti osakunnan vuosijuhlassa v. 1884, jolloin sai palkinnon kirjoittamastaan näytelmästä »Viimeinen ponnistus». Tämä herätti läsnäolleen Kaarlo Bergbomin huomiota, niin että hän vielä samana keväänä otti näytelmän Suomalaisen teatterin ohjelmistoon. Uutta siinä oli Suomessa vähän tunnetun Inkerin kansanelämän kuvaukset pukuineen, lauluineen, leikkeineen, jotka herättivät yleistä ihastusta katsomossa. Julkinen arvostelu kehui näytelmän kansatieteellistä puolta, mutta toiminnan kehittelyssä huomattiin epätasaisuuksia, joita varsinkin Valfrid Vasenius Valvojassa toi esiin. Näytelmän suuri menestys kuitenkin aiheutti, että nuori kirjailija innostui liikatuotantoon, jonka heikot puolet varsinkin novellikokoelmassa »Pilvenhattaroita» v. 1886 tulivat näkyviin. Sensijaan parissa »Savo-Karjalaisessa» julkaistussa kirjoitelmassa »Kuinka Inkerissä kosissa käydään» ja »Papirossi» tosirealistisesti kuvataan eräitä Inkerin kansanelämän tunnusomaisia piirteitä. Paljon suosiota herätti myöskin varsinkin maaseudulla esitetty huvinäytelmä »Ihmekös tuo».

Matti Kurikasta tuli myöhemmin kotimaisen sosialismin innokkaimpia asianajajia, ja suurlakon jälkeen, v. 1905, hän siirtyi Amerikkaan, jossa jonkin aikaa piti valtikkaa siellä perustetussa suomalaisessa »ihannevaltiossa», kunnes sinne sortui.

Matti Kurikkaa räikeämpi kansanelämän kuvaaja oli A.B. Mäkelä. Hän oli oikeastaan länsi-Suomesta kotoisin, mutta suorittanut kouluopintonsa Kuopion lyseossa ja tullut sieltä ylioppilaaksi. Osakunnassa hän pian tuli tunnetuksi karkeasanaisena leikinlaskijana, jonka vuoksi A.J. Mela piankin otti hänet avustajaksi pilalehteensä »Pilkkakirves». Kun tämä v. 1883 sai laajemman ulkoasun »Matti Meikäläisen» nimellä, kiinnitettiin hän lehteen vakinaisesti, ja A.J. Melan luovuttua Mäkelä tuli lehden päätoimittajaksi v. 1885. Nämä pilalehdet olivat etenkin savo-karjalaisten keskuudessa suosittua lukemista. Niissä ruoskittiin karkean ivan aseilla monenlaisia yhteiskunnallisia epäkohtia, ja varsinkin »Matti Meikäläisessä» nuoren realistisen suunnan pappisviha tuli räikeästi näkyviin. Eräs arvostelija kyllä purevasti leimasi moisten sepustusten sukkeluudet ja kielenkäytön raa'aksi ja kömpelöksi, ehkä liiankin ankarasti, koska hän ei riittävästi tajunnut savolaisten puheenparsien useinkin kärkeviä sutkauksia. Osakunnassa Mäkelä, joka kirjailijana käytti »Kaapro Jääskeläisen» salanimeä, herätti erikoista huomiota 1885 vuosijuhlassa palkitulla kuvauksellaan »Kesämatkoilta». Toinen huomiota ansainnut kertoelma oli Koittaren IV:ssä osassa julkaistu »Perämiehet ja perämiesten vaimot», minkä aihe on otettu Kuopion-takaisilta sydänmailta. Tämä on alkuosaltaan kuvausta savolaisen kirkkoveneen kulusta pitkin väljiä vesiä. Tarkasti esitellään veneessä istujat ja teräviä havaintoja tehdään heidän eri luonteistaan. Varsinkin perämiehet ja heidän vaimonsa hahmoittuvat selvästi harvapuheisina ja silloin tällöin sanasutkauksia heitellen. Tarkkoja havaintoja tehdään myös ympäröivästä luonnosta, varsinkin metsäisistä taipaleista, jotka keskeyttivät venematkaa. Loppupuolella kuvataan leveäsanaisesti kahden perämiehen kotielämää salojen liepeillä, perheiden erilaisuutta ja köyhän sepänperheen onnellista avioelämää. Erikoisseikkojen tarkka esittely tekee kuitenkin toiminnan kulun ikävystyttäväksi, vaikkakin vuolas sanavirta ja höysteiset kansanomaiset puheenparret elostuttavat pitkäveteistä esitystä.

A.B. Mäkelästä tuli myöhemmin, oltuaan ensin Aho-veljesten julkaiseman »Savon» aputoimittaja, täysiverinen sosialisti, joka esiintyi tämän liikkeen terävänä kynänkäyttäjänä kuolemaansa saakka.

Kolmas realistinen kynäniekka, nimimerkki Pekka Pietarinpoika (oikea nimi tuntematon), on Koittaren IV:een vihkoon kirjoittanut tilapääkuvauksen »Päivä provastin kansselissa». Tarkasti tuntien vanhan rovastin ja maalaiskansan luonteenominaisuudet hän sattuvin piirtein kuvailee maalaiseukon valitusvirttä sielunhoitajansa luona ja hänen loppumattomia valituksiaan huivin ja rahakukkaron häviämisestä matkan varrella olevassa majatalossa. Toinen valittaja oli morsiuspari, joka tuli pyytämään avioliittokuulutuksen purkamista. Nämä erilaiset tyypit on kirjoittaja sattuvasti luonnehtinut, samoinkuin rovastin kärsivällisen luonteen, joka vihdoin sekin menettää tasapainonsa, joten asiakasten sanatulvasta tulee pikainen loppu.

VI.

LEMMENROMANTIIKKAA.

Nuoruus ja lempi ovat ikuisia tovereita, niitä ylistää jo vanhanajan runous. Hektor ja Andromakhee ovat Homeeron eepoksessa ihanteellisen rakkauden vertauskuvia, Didon lemmentarinaa luolassa kuvaa kiehtovasti Aeneidissa roomalainen runoilija Vergilius. Satuprinsessoja ja heidän lemmensuhteitaan kuvaa lennokkaasti persialainen »Tuhat ja yksi yötä». Keskiajan renessanssirunous uhkuu intohimoisia ylistelyjä maallisen rakkauden kunniaksi. Mutta myöskin pohjolan viileä ilmasto on luonut ikikauniita lemmenrunoja, vaikka sävy ei olekaan niin huumaavan aistillista kuin etelämainen runous. Ajatellessamme vain Runebergin viileämpää lyriikkaa kokoelmassa Idyll och epigram taikka Kantelettaren kaihomielisiä, hartaita lemmenpurkauksia.

1880-luvun nuoriso ei ollut sen kummempi kuin kaikkien aikojen kevätkansa. Lemmenhaltijatarta palvoivat sen ajan ylioppilaat vanhan romanttisen ihailun tapaan. Uusi aika ei ollut vielä tullut todellisuusvaatimuksineen ja realistisine maailmankatsomuksineen, mutta uuden ajan siivet jo suhahtelivat korvissamme, vaikka vanha romantiikka yhä purkautui esiin naisten palvonnassa esim, serenaadi-vimmoineen.

Tämän kynäilijän lemmenhaaveet ovat peräisin jo lapsuusajoilta. Ollessani pikkupoikana Kirvun syrjäisessä pappilassa ei ollut muita haaveilun kohteita kuin jokavuotiset rippikoulutytöt, jotka karjalaisella vilkkaudellaan lumosivat lähes kymmenvuotiaat papinpoikaveljekset. Mutta kolmen penikulman päässä asui Jääsken pappilassa miltei samanikäinen vaaleaverinen impi, jonka kauneudesta laajalti puhuttiin. Tämä satuprinsessa tuli kerran vanhempainsa kanssa Kirvun pappilaan ja lumosi yhdellä iskulla. »Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi.»

Näiltä ajoilta lienevät peräisin lumoojattaren lausumat sanat: »Kyllä minusta molemmat pojat pitävät, mutta minä pidän enemmän Alkusta», tällä nimellä, joka on ensimmäinen kolmesta ristimänimestäni, minua varhaislapsuudessa nimitettiin, ennenkuin jouduin Helsingin ruotsalaiseen ympäristöön.

Tapasin hänet jälleen pari vuotta myöhemmin vanhemman sisarensa häissä Jääsken pappilassa. Silloin tuo valkoenkeliksi puettu 13-vuotias sylfiidi oli määrätty morsiusneidoksi ja hänen parikseen nuori ylioppilas, myöhemmin kuuluisa naislääkäri. Tämäkös kismitti yhä pikkupojaksi leimatun kilparitarin sydäntä, mutta hän oli kerran tämän syrjäytyksen kostava.

Ennenkuin seuraavaan kerran tapasimme toisemme, oli kulunut viisi pitkää vuotta. Olin jo Helsingissä ehtinyt rakastua samassa talossa asuvaan vienon viehkeään koulutyttöön ja maalaisihanteeni hänkin leimunnut eri tahoilla. Helsingissä eräs sukulainen, kaartinluutnantti, oli lumonnut 15-vuotiaan immen, jolloin asematalon ovesta kaukaa kadehdin heidän jäähyväiskohtaustaan. Maaseudulta kuului huhuja, että nuori polyteekkari oli iskenyt silmänsä hurmaavaan neitoseen. Itsekseni vain huokailin: »Annapas ajan tulla, toisen mennä, vielä minua tarvitahan.» Ja se aika läheni. Tulin ylioppilaaksi 1880, ja sen ajan ylioppilaat olivat kruunattuja päitä ympäristössään.

Kun siis kesällä 1880 lähdin vanhempaini kanssa vieraskäynnille Jääsken pappilaan, tapasin edessäni viehkeän immen, valkohipiäisen, punaposkisen, solakkavartaloisen, huulilla kiehtova hymy, silmissä lumoava katse ja sanoissa kärkevä oka. Kun sitten pihanurmikolla pelattiin krokettia pappilan nuorten ja naapurineitosten kera, ei ollut parvessa ketään, joka olisi samassa määrin vanginnut vielä ujon nuorukaisen sydäntä kuin seudun tunnustettu kaunotar. Mutta vielä iskevämmin osuivat Amorin nuolet, kun päivänsäteiden häikäisemässä pappilan avarassa salissa kuulin satuprinsessan tenhoavaa laulua pianon ääressä. Ne sanat ja ne sävelet olivat kuin minua varten luodut, von Schantzin kaunis sävelmä Runebergin sanoihin tenhosi minut kokonaan:

    Långt bortom fjärdens våg,
    Långt bortom fjällets topp
    du ensam dagen såg
    och växte ensam opp.

    O, andra nejders son,
    hvi flög du dädan, säg?
    O, fågel långt ifrån,
    hvem styrde hit din väg?

    Till hjertat, som var kallt,
    säg, hur du lågor bar!
    Hur kunde du bli allt
    för den, du intet var?

O. Mannisen suomennos:

    Välillä väljät veet
    ja tuimat' tunturit —
    siell' aamus auenneet,
    siell' yksin ylenit.

    Laps' seutuin outojen,
    miks sieltä siirryit, oi?
    Sa kauko-lintunen,
    ken tänne tiesi toi?

    Sydämen liekkiväks
    sä kylmän kuinka loit? —
    Ylimmäks ystäväks
    kuink', outo, tulla voit?

Eikä vähemmän sykähdyttänyt keltanokan sydäntä toinenkaan laulu, Topeliuksen Jauhinlaulu satunäytelmästä Kypron prinsessa, mikä Fr. Paciuksen säveltämänä kauniisti mukaelee ikivanhaa suomalaista runosävelmää. Sen alkusäkeet olivat seuraavat:

    »Fordom var jag röd om kinden,
    vaggade som ros för vinden.
    Lätt jag flög som fågelungen,
    och mitt hår var brunt som ljungen.»

Suomeksi seuraavaan tapaan:

    »Olin ruusu, punahuuli,
    kiidin niinkuin raisu tuuli
    kultatukka, linnun lailla
    lensin metsissä ja mailla.»

Kun Hanna-neitosella — nimikin otettu Runebergin idyllisestä pappilakuvauksesta — oli heleän kirkas ja tunnekylläinen sopraano sekä luontainen draamallinen esitystapa, ei ole ihme, jos tällainen ensimmäisen kerran elämässäni kuulemani sireenilaulu pisti kuin kaksiteräinen miekka sydämeni lävitse.

Yhä uusia toivioretkiä Jääsken valtaisaan pappilaan — siinä oli 14 huonetta — tehtiin seuraavina kesinä. Kerran kävi iso nuorisoparvi Hyppälän joella kravustamassa, ja krapuja saatiinkin runsain mitoin. Käytännöllisluonteinen Hanna-neito oli pyydystämiseen kovin innostunut, samalla kun hänen haaveellinen ritarinsa kauempaa seurasi muiden innostusta itse vaipuneena kademielisiin mietteihin.

Toisen kerran, vuotta myöhemmin, tehtiin suuri nuorisoretki pappilasta pitkin Vuoksen länsirantaa n. 15 km:n päässä olevalle Imatran koskelle. Tältä matkalta jäi mieleeni nuorten neitosten kimeä kikatus, kun he istuessaan karjalaisissa »rospuskissa» eli vankkureissa laidasta laitaan notkuvilla laudanpätkillä saivat kokea kivikkoisen maantien tuottamia kolhauksia ruumiinjäsenissään. Ei silloin kenenkään nauru ollut niin helähtelevän riemukas ja musikaalisen soinnukas kuin ihailemani kaunottaren. Näin opin tuntemaan hänen luonteensa ilakoivan humoristisen sävyn, joka myöhemmin elämässäni tuotti minulle monta riemun hetkeä.

Hannan uljaasta luonteesta vielä pari esimerkkiä. Kerran aikaisemmin hän oli serkkunsa — sittemmin kenraalitar Enckell — kanssa, joka vanhempineen asui sen kesän Jääsken pappilan siipirakennuksessa, tehnyt matkan Imatran koskelle. Sinne oli silloin järjestetty rannasta rantaan rautaköysi, jonka kannattamana korilaite liukui yli pauhaavan kosken, kullakin kertaa kaksi matkalaista korissa. Hanna sai serkkunsa suostumaan, ja niin sitä mentiin, kunnes kori pysähtyi keskelle koskea. Serkun parkaistessa hätähuudon Hanna tyynesti rauhoitti häntä, ja ehjinä päästiin toiselle rannalle.

Toisen kerran olimme me Kirvun pappilan nuoret syksyisellä menomatkalla Helsinkiin ja pysähdyimme joksikin tunniksi Vuoksen toisella rannalla olevaan kappalaisen, David Sireliuksen, pappilaan. Paitsi talon nuoria neitosia oli sinne kerääntynyt myöskin isonpappilan nuoria. Ilma oli helteinen, ja pian puhkesi ankara ukkonen. Muut vetäytyivät salin ikkunoista syvempään, mutta Hanna-neito avasi ikkunan ja istahti ikkunalaudalle ihailemaan rajuilmaa, jonka jokainen salama pani hänet käsiä taputtamaan. Me kirvulaiset, jotka olimme tottuneet oman äidin arkailevaan ukkosen pelkoon — hän oli kerran ollut kuoleman kielissä salaman iskiessä vanhempainsa pappilaan, — säikähdimme moista uhkarohkeutta, mutta mieleeni jätti tämä neitosen uroteko hälventämättömän vaikutuksen. Itse hän selitti sen johtuvan salaman kauneuden herättämästä ihailusta.

Oltuani kaksi vuotta ylioppilaana oli rovasti Dahlgrenin perhe ennättänyt siirtyä Jääsken mahtavasta pappilasta Savon sydämeen, kauneudestaan kuulun Rautalammin pappilaan. Viettäessäni joululomaani kotipappilassa sain kuulla, että Hanna-neito ja hänen veljensä Gottlieb, joka oli tullut ylioppilaaksi Viipurista samana keväänä kuin minä Helsingistä, hakivat itselleen kevätkaudeksi 1882 täysihoitoa jostakin Helsingin perheestä. Niinpä he kirjoittivat tädilleni Hilda Langelle päästäkseen asumaan hänen »bolagiinsa». Vastaus oli myönteinen, ja niin heille valmistettiin sijaa muutenkin ahtaassa huoneistossa. Hanna sijoitettiin saliin ja Gottlieb veljeni kanssa poikain kamariin. Minä saavuin Helsinkiin vasta maaliskuun alkuun ja sain asuntoni pienessä peräkamarissa. Tästä lukukaudesta tuli kaikkea muuta kuin varsinainen »luku»-kausi. Alusta pitäen nuori neitonen hurmasi koko olentoni niin, että vain nimeksi hoidin lukujani. Aamupäivällä kävin välttämättömillä luennoilla, mutta iltapäivät sujahtivat kokonaan lemmen ja leikin pauloissa, niin että kotiluku syrjäytyi. Hanna oli tullut Helsinkiin laulutunteja ottamaan ja huvittelemaan, mutta tähän oli kotoa luvattu rahaa ja oloaikaa vain kevätkaudeksi. Hanna oli päässyt sen ajan etevimmän laulunopettajan rouva Emmy Achtén oppilaaksi. Kun hän »vokaliiseja» ja laulelmia varten ehdottomasti tarvitsi säestäjää, joutui tämä tehtävä ihan itsestään minulle, joka kouluaikanani olin nauttinut pianonsoiton opetusta. Ei mikään tehtävä voinut minulle olla otollisempi; iltapäivät sujuivat kuin siivillä lentäen pianon ääressä, osaksi kuunnellen hänen korkealle liverteleviä juoksutuksiaan, osaksi ihannellen hänen hehkuvia poskiaan, solakkaa vartaloaan ja valkeanpehmoisia käsiään.

Hannakin oli kovin innostunut lauluun ja opettajaansa. Kun hän väliin sai oikaisuja laulutapaansa tai suun oikeaan asetteluun, ilmestyi nelivuotias pikku Aino — sittemmin suuri laulajatar — hänen ääreensä, huitoi käsiään ja toisti äitinsä ohjetta: »Neidin on pidettävä suu näin, eikä näin.»

Kuinka kauniin ohjelmiston Hanna saikaan laulaa! Siihen aikaan olivat muodissa norjalaisten Kjerulfin ja Griegin lyyrilliset laulut sekä Schubertin ikikauniit lauluhelmet. Myöskin muita tilapäisiä laulelmia tai »Det sjungande Finlandista» otettuja esitettiin näiden lomissa. Kaikki tehosivat kauneudellaan.

Halfdan Kjerulfin lauluista en ikinä unohda sellaisia helmiä kuin:

    »Min Elskte, jeg er bunden blot ved din Stemmes Magt»

                                 (Sanat Welhavenin);

    »Da Barnet sov ind
    med Haand under Kind»

            (Björnson);

    »Under mig paa, hvad jeg faar at se
    over de höie Fjelde»

                         (Björnson);

    »Prindsessen sad höjt i sit Jomfrubur,
    smaagutten gik nede og blaaste paa Lur»

                         (Björnson);

    »Nu Tak for Alt ifra vi var smaa»

                    (Björnson: Synnöves Sang);

    »Og Raeven laa under Birkerod bortved Lynget»

                         (Björnson).

Griegin lauluista muistan nimenomaan: Solvejgs Sang; Med en Primulaveris; To brune Ojne.

Vieläkin vihloo sydäntäni, kun muistelen sitä tulista intoa, millä Hanna kajahdutti Griegin laulun ihanat loppusäkeet:

    »Jag elsker Dig, jeg elsker Dig,
    jag elsker Dig i Tid og Evighet.»

Schubertin kauniista lauluista muistuvat mieleeni seuraavat: Der Lindenbaum; Wasserflut; Der Neugierige; Heidenröslein; Der Wanderer; Lob der Tränen; Die Forelle; Der Tod und das Mädchen. Erikoisesti minua viehätti »Ave Maria».

Muista lauluista tehosi suuresti Helandin raikas tunturilaulu »Högt där uppe bland fjällen grå, se där vill min hydda jag bygga» taikka Gounodin kaihomielinen syyslaulu tai »Oi, Margareta!»

Viehkeän leikillisenä kaikuu vielä korvissa kansan⁻ lauluntapainen:

    »Yhden mä tiedän
    sorjan ja sievän,
    josta ma hiukan tykkään.
    Saisko tuota rakastaa,
    en ole kysynykkään.»

»Det sjungande Finlandin» romanttisista lauluista rakastavaa ritaria tietysti tenhosi Lauri Hämäläisen sointuva sävelmä:

    »Kuhun taidan verrata
    kaunokaista, herttaista,
    jonka kaunis katsanto
    on kuin armas aurinko.»

sekä E. Fabritiuksen »Ainoa hetki»;

    »Mä hetken vain
    sun nähdä sain,
    mut kuvas ei katoa muistostain»;

ynnä R. Faltinin viehkeä »Viinitarhan edustalla»:

    »'Oi terve, tarhurineiti!
    Kuink', ihana, käy Sun työs?'
    Hän hymys, ja mulle hän heitti
    tuolt' alas rypäleen myös.»

Soiton ja laulun väliajat käytettiin kävelyihin, jolloin poikettiin milloin Löfströmin tunnettuun kahvilaan Kluuvi- ja Aleksanterinkadun kulmassa, milloin keväthangella kaupungin lähipuistoihin, milloin konsertteihin tai teatteriin. Hauskimpia illanviettoja olivat kuitenkin R. Faltinin oratooriokuoron harjoitukset, jolloin keväällä 1882 esitettiin Haydnin kaunis »Die Schöpfung» (Luominen). Kuoroon kuuluimme entisestään Gottlieb ja minä. Sinne ilmoitti nyt »Kopa» kauniin sisarensa, jonka Faltin pienen kokeen jälkeen hyväksyi lausuen: »Me tarvitsemme juuri korkeita sopraanoja.» Nämä harjoitukset ja niitä seuraavat konsertit kuuluvat yhdessäolomme herkimpiin muistoihin. Mutta suhteemme jäi lopullisesti ratkaisematta tuleviin aikoihin.

Yleensä me kolme: Hanna, Gottlieb ja minä, olimme joka juhlassa, missä hauskaa pidettiin. Sisarukset olivat saaneet isältään Rautalammin rovastilta runsaat kuukausirahat, joten heidän kannatti mennä minne hyvänsä. Minulta taas tällainen huvielämä vaati liikojakin menoja, mutta mukana piti olla. Paavo-veljeni meitä nuorempana oli harvemmin parissamme ja viihtyi paremmin miestoveriensa seurassa. Muistuvat vielä mieleeni jotkut Suomalaisen Seuran tanssiaiset, jolloin Hannan keveän keijumainen askeltenotto ja vartalon notkea liikehtiminen hankki hänelle runsaasti tanssittajia, vaikka minäkin kömpelömpänä panin parastani. Muista juhlista on mielessäni erikoisesti Elias Lönnrotin 80-vuotispäivänä pidetty loistojuhla, jolloin Vanhan Ylioppilastalon kaikki ylä- ja alakerran huoneet vilisivät juhlivaa yleisöä. Hannan kanssa seisoin monesti yläluukkujen pielessä ihannellen yhtä paljon hänen siroa olentoaan ruumiinmukaisessa valkeutta hohtavassa puvussa, kuin alhaalla salongin etupaikalla yleisön ääressä istuvaa juhlavanhusta. Hänen silkinvalkeat hopeahapsensa seppelöivät aitosuomalaisia maalaiskasvoja, joita henkevöittivät jalon lempeät ilmeet.

Kun tämä elämäni ehkä hauskin kevätaika loppui ja Hanna veljensä kanssa toukokuussa 1882 lähti takaisin »rakkaan Rautalammin» pappilaan, oli eronhetki minulle hyvin haikea, vaikk'en suruani tahtonut näyttää. Toivoin kesän aikana pääseväni nuorten kutsusta Rautalammin kauniissa pappilassa käymään, mutta isäni, jolta minun takiani oli mennyt tavallista enemmän rahaa ja joka nähtävästi pelkäsi rakkaussuhteen siellä kehittyvän, panikin matkalleni jyrkän »veton», joka minulta pilasi koko kesän ilon.

Seuraavana syksynä muutin pois tätini luota ja asetuin antrealaisen ylioppilastoverin Otto Hahlin kanssa pieneen lukukammioon Kluuvikadun varrelle opintojani hoitamaan. Kun kerran suruissani kirjoitin Hannalle kömpelön kosintakirjeen, tulivat vastaukseksi jyrkät rukkaset. Olin oikean hetken menettänyt, ja minun täytyi nyt koettaa lukutouhussa unohtaa entinen kiintymykseni, vaikka se kirpeältä tuntuikin. Seuraavana vuonna olin kyllä silloin tällöin mukana ylioppilaitten iloissa, mutta naismaailma ei vetänyt puoleensa. Vasta keväällä 1883 Y.L:n perustaminen minut veti enemmän laulajaelämän huvipyörteisiin. Näihin aikoihin silmäni iskivät nuoreen hempeään kaunottareen, johon monet naisritarit olivat hurmaantuneet. En kuitenkaan rohjennut häntä lähestyä, kun yleensä tiedettiin hänellä olevan määrätyn uljaan ritarinsa, jonka kanssa en uskaltanut kilpailla. Lemmentunteet pääsivät vain kaukaisittain näkyviin, milloin Arkadia-teatterin permannolla ihastellessani hänen sulavan kauniita piirteitään Faustin Margaretha-kuvaelmassa, milloin ylioppilaskvartetissa laulaessani hänen ikkunansa alla täyttä rintaa ensi basson soolon silloin muotiin tulleessa Hermeksen serenaadissa:

    »Ah, pois sa mielit, kulta,
    niin kauas lähteä.
    Oi, ilon viet sä multa,
    mull' kaiho yksin jää.»

Laulun loputtua toverini näyttivät hymyilevän toivottomille lemmenpurkauksilleni, ja romanttinen huumaukseni hälveni. Kaksi muuta samanlaista hetkellistä »pikiintymistä» loppui lyhyeen — ja niin jäi minulle mahdollisuus ihastua ensi lempeni kohteeseen uudelleen.

Kului viisi pitkää vuotta minun tuskin ollenkaan tapaamatta Hannaa. Kuulin vain hänestä kerrottavan, että Rautalamminkin syrjäseudulla hänellä oli omat ihailijansa, joihin hän ei kuitenkaan pysyvästi kiintynyt. Olin jo jättänyt laulajaelämän taakseni ja vakaasti ponnistellut kandidaattitutkintoa varten, sillä keväällä 1886 oli seuraavat maisterinvihkiäiset, joihin minäkin tahdoin valmistua. Olisin tahtonut seppeleensitojaksi kutsua Faustin enkeliolennon, mutta tiesin hänen olevan erään laulajatoverini lumoissa. Kun valmiiksitulemiseni oli hyvin täpärällä, en myöskään rohjennut ensilempeni esinettä pyytää, ja niin valitsin seppeleensitojaksi herttaisen vanhimman sisareni, Ainan.

Vasta seuraava vuosi 1887 oli elämälleni käänteentekevä. Kirvun lauluseura, jonka mieskuoroa silloin johdin, päätti kesällä 1887 lähteä Jyväskylän laulujuhlille kilpailemaan, pitäen useissa paikoin konsertteja matkakulujen korvaamiseksi. Silloin kohtasin Jyväskylän kadulla äkkiarvaamatta Rautalammin nuorisoparven, jonka etunenässä asteli komeana ja solakkana ensilempeni kuningatar. Minut nähdessään hän lehahti hehkeän punaiseksi, ja minulle kävi päivänselväksi, että entinen tuli vielä kyti hänen sydämessään. Olin siitä kyllä kuullut salapuheitakin esim, hänen vanhimmalla sisareltaan Huldalta käydessäni eräällä kansakouluntarkastusmatkalla pikimmältään Impilahden pappilassa. Mutta nyt minä puolestani olin varovainen ja pidättyväinen. Vaikka sitten sisarineni palasin kotimatkalla Rautalammin kautta, en tunteitani ilmaissut, vaan pysyin koko ajan pidättyvällä kannalla, sillä eihän minulla ollut vielä mitään varmaa tyyssijaa, kun tilapäinen toimeni Helsingin alkeisopistossa sen lakattua 1887 oli päättynyt.

Kirvun molemmat lauluseurat, sekakuoro kanttori N.E. Huoposen etevällä johdolla ja mieskuoro minun johdollani onnistuivat molemmat laulukilpailuissa saamaan toisen palkinnon. Tästä ylpeillen kannatti meidän vielä paluumatkalla pitää pari konserttia, joten suurimmaksi osaksi ansaitsimme matkakulut. Muut kirvulaiset ynnä johtaja Huoponen palasivat Jyväskylästä laivassa Lahden kautta kotipuolelle, Huoponen kuitenkin jääden parin viikon lomalle synnyinseudulleen Mäntyharjulle. Kolme sisartani, mukanamme ollut ylioppilas Antti Nordenstreng ja minä päätimme Rautalammin nuorten pyynnöstä tehdä kotimatkan kyytihevosella Rautalammin kautta. Viivyimme pari kaunista päivää vieraanvaraisessa pappilassa, teimme huvimatkoja ja nautimme nuoruuden huolettomista hetkistä. Sitten me kirvulaiset jatkoimme matkaa kyytihevosella Leppävirroille saakka. Nytpä Hannakin veljineen seurasi mukana, kun eivät hennoneet erota meidän iloisesta parvestamme. Ajoimme parittain. Kaksi sisartani ajoi Hannan veljien ja nuorin sisareni reilun bassolaulajamme kanssa, minä tietysti Hannan kanssa. Vaikka matkalla puhelimme monenlaista, minä visusti vältin keskustelua sydämen polttavista asioista. Laivassa jatkettiin sitten matkaa Savonlinnaan, josta etenimme Kerimäelle vanhan tuttavamme kirkkoherra Blomgrenin pappilaan. Siellä vietimme hauskoja hetkiä vieraanvaraisen emännän hoivaamina. Saimme silloin kuulla, että lähipäivinä Punkaharjulla olisi Maanviljelysseuran näyttely, jonne sekakuoro olisi tervetullut. Tuota pikaa kirjoitettiin postikortti johtaja Huoposelle, että hän kiireenvilkkaa Mäntyharjulta joutuisi Punkaharjulle pieneksi kutistunutta sekakuoroa johtamaan ja tenorin osaa hoitamaan. Ja sitten tuli erojaiset. Hanna lähti veljineen kotimatkalle, ja taisipa Hannalta kyynelkarpaloita tipahdella, vaikka minä koetin olla tyyni enkä mitään tunnustuksia tehnyt. Me kirvulaiset jatkoimme matkaa Punkaharjulle, jossa konsertti pidettiin Huoposen viime hetkellä sinne saavuttua. Toiset erojaiset tapahtuivat sitten laivamme tultua Lappeenrantaan, ja silloin uudet kyyneleet vierähtivät, kun nuorin sisareni erkani matkaritaristaan.

Jyväskylässä virinnyt lemmenkipinä ei enää jättänyt minua rauhaan. Kun syksyllä 1887 jouduin opettajaksi Hämeenlinnan lyseoon, asuin ensimmäisen lukukauden yksinäisessä vuokrahuoneessa Seurahuoneen kylkirakennuksessa. Olin saanut kaikki lyseon 8 luokkaa hoidettavikseni, ja illat menivät jotenkin tarkkaan runsaslukuisten ruotsinvihkojen korjaamiseen. Vaikka minulla olikin hyviä ystäviä opettajakunnan keskuudessa ja vaikka pieni mieslaulukunta silloin tällöin kodeissa viritti säveliänsä, tuntui elämä kuitenkin kolkon yksinäiseltä. Silloin eräänä epätoivon hetkenä päätin tehdä totta aikeesta, joka kauan oli kytenyt rinnassani. Olinhan nyt jättänyt pääkaupungin moninaiset ilot taakseni, tunsin pikkukaupungin ikävät ja rajoittuneet olosuhteet, mutta tiesin samalla, että minulla joksikin aikaa oli leipä tarjottavana, jos kodin perustaisin. Kirjoitin tunnekylläisen kirjeen nuoruuteni lemmen haltijattarelle, jonka tunteista kesäinen tapaamiseni oli tehnyt minut varmaksi. Vanhojen perinnäistapojen mukaan kirjoitin samalla hienosti hiotuin sanoin hänen isällensä toisen kirjeen, jossa pyysin tyttären kättä. Jonkin viikon perästä — postinkulku oli silloin hyvin hidasta — saapuikin- sydämeni lemmityltä lämmintä rakkautta uhkuva kirje, josta selvisi hänen sydämensä kauan sitten palanneen lauluhetkiensä hehkuvaan säestäjään. Eikä isällä tietysti ollut mitään sitä vastaan; hän oli aina suosinut minua ja toivoi tyttärensä tehneen hyvän valinnan.

Tähän päättyi nuoruudenlempeni monisäikeinen tarina. Ahkeran kirjeenvaihdon jälkeen, jossa kypsyneellä mielellä punnittiin tulevaisuuden pulmakysymyksiä, päätettiin viettää häät jo seuraavana kesänä. Sitä ennen minun kuitenkin virkapätevyyden saavuttamiseksi oli Helsingissä suoritettava käytännölliset opettajanäytteet sekä ruotsinkielentutkinto ankaran professori Freudenthalin luona, vieläpä kasvatusopin tutkinto dosentti Böökin luona. Nämä »ansiotyöt» suoritettuani oli minulla toiveita saada ihana »Pohjan neiti» omakseni. Suurenmoiset häät vietettiin Rautalammin pappilassa elokuun 16 päivänä 1888, ja syyskuun 1 päiväksi saapui nuori pariskunta uuteen kauniiseen kotiinsa Vanajaveden rannalle.

VII.

OPINTOKAMARISSA JA SANAKIRJATYÖSSÄ.

Hauska lemmen ja laulun lukukausi keväällä 1882 oli opintoihini tehnyt suuren loven. Parhaalla tahdolla ei minulta tullut kotona mitään luetuksi, ja niin ollen luennoilla käynti ei sanottavasti opintojani edistänyt. Tästä oli tuleva loppu. Kun täti Hildan täyshoitolassa aina asui paljon nuorta väkeä, oli pelättävissä, että työhön voisi tulla yllättäviä keskeytyksiä. Senvuoksi veljeni ja minä päätimme asettua kumpikin erikseen uuteen kortteeriin, jossa yksinäisyys antaisi lukemiselle enemmän vauhtia. Minä puolestani seuraavana kesänä, käytyämme Antrean pappilassa, olin päättänyt sijoittua asumaan ylioppilas Otto Hahlin kanssa. Tämä oli vuokrannut itselleen pienen huoneen Kluuvikadun 7:stä, jossa silloin oli yksikerroksinen puurakennus. Huone oli vuokrattu Suomalaisen teatterin taloudenhoitajalta kamreeri Wahlströmiltä. Asuntomme antoi pihalle päin, oli pitkä ja kapea, niin että siihen sopi vain kaksi sänkyä, yhteinen kirjoituspöytä, vaatekaappi, lipasto ja muutama tuoli. Otto Hahlin oli tehtävä lujasti työtä, sillä hän aikoi jouluksi valmistua papintutkintoon. Luennoilla hän kävi vain säästäen, etupäässä silloisen nuoren professorin Gustaf Johanssonin dogmatiikan luennoilla. Nämä pidettiin suomeksi ja olivat Hahlin mielestä hyvin antoisia. Ne perustuivat Beckin n.s. raamatulliseen suuntaan ollen sisällykseltään täsmällisiä ja ytimekkäitä. Lukutyötä jonkinverran haittasi hänen kihlautumisensa, mutta liiaksi lomahetkiä hän ei itselleen suonut morsiamensa parissa ja sai todellakin tutkintonsa valmiiksi.

Minä puolestani olin vielä apealla mielellä äsken rukkaset saatuani, mutta koetin parhaani mukaan keskittyä opintoihin, lukien etupäässä kreikkaa ja Kreikan kirjallisuuden historiaa. Mutta lukuihini tuli taas odottamaton X, joka hajoitti keskittymisyritykseni.

Eräänä syyspäivänä tuli minulle sana entiseltä suomenkielenopettajaltani F.W. Rothstenilta, että hän halusi minua puhutella erään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suunnitteleman sanakirjatyön johdosta. Ymmärsin kyllä vanhan suosijani hyvän tarkoituksen enkä kyennyt kieltäytymään. Ferdinand Ahlmanin ruotsalais-suomalainen sanakirja ei enää riittävästi vastannut tarkoitustaan, ja siksi oli hankittava siitä lisätty ja parannettu 3:s painos, jonka aikaansaanti annettiin maisteri A.W. Forsmanin (myöhemmin Koskimies) toimitettavaksi. Hän tarvitsi apulaiseksi nuoren ylioppilaan, jonka oli suoritettava vanhan sanakirjan oikeinkirjoituksen korjuu, poistettava vanhentuneet sanat ja lisättävä uusia kykynsä mukaan. Rothstenilla oli siis edelleen hyvä käsitys suomenkielentaidostani ja karjalaisen sanavaraston tuntemisestani.

Tarjous oli nuorelle ylioppilaalle kylläkin houkutteleva, kun lisäksi luvattiin työn valmistuttua 800 markan palkkio, mikä minun oloissani tuntui huikealta summalta. Mutta kun sitten kirjapainosta alkoi säännöllisesti saapua sanakirjasta leikattuja palstoja, jotka oli liisteröity keskelle valkoista aukeamaa, ja niihin joka kerta moninaisin merkein oli tehtävä korjauksia ja lisäyksiä pitkin ja poikin, aloin vasta huomata, minkälaiseen Sisyfus-työhön olin lupautunut, ja piankin olin koko kauppaan työlästynyt. Ei siltä kannalta, että tämmöinenkään toisarvoinen filologinen työ olisi minua tympeyttänyt, vaan siitä syystä, että pian ymmärsin, kuinka suuresti tällainen työ oli lukujani haittaava. Vielä suurempaan katumukseen jouduin, kun vähän myöhemmin entinen luokkatoverini August Hjelt, joka harrasti historian opinnoita, ilmestyi luokseni tarjoamaan toista kirjallista työtä, F. Björlingin »Suomen sodan historiaa vuosilta 1808—09» suomennettavakseni. Itse asiassa tämä työ olisi minua paljon enemmän viehättänyt ja ollut hyvänä alkuna tuleville suomennostöille, mutta olinhan jo toiseen hankkeeseen lupautunut enkä tahtonut lupaustani peruuttaa, ajatellen: »sanasta miestä, sarvesta härkää». Ja niin täytyi minun ajanpuutteen takia tästä työstä kieltäytyä, mikä päätös minua kauan harmitti.

Niin olin siis myynyt nahkani, ja minun täytyi tätä saivartelevaa työtä tunnollisesti jatkaa puolitoista vuotta, ennenkuin teos valmistui. Moni tiedemies kyllä tällaista koneellista työtä halveksui. Niin kuuluu esim. Aug. Ahlqvistkin väittäneen, ettei siihen tarvita muuta kuin istumakykyä. »Valdus» Forsmanin oli tietysti vielä läpikäytävä ja tarkastettava minunkin työni, jonka ainoana hyötynä minulle lienee ollut perusteellisempi suomen- ja ruotsinkielen vertailusta saavutettu kielen varmuus, mikä tietysti tulevalle opettajalle osoittautui tarpeelliseksi. Tutkintoani varten siitä oli sekin hyöty, että professori Julius Krohn tosin epäillen sittemmin filos.-kandidaattitutkinnossa hyväksyi tämän tekeleen laudaturarvosanaa varten vaadittavan itsenäisen tutkielman sijasta. Mutta opintoihini sanakirjatyölle omistettu aika teki niin suuren haitan, etten sitä millään voinut korjata.

Luennoilla kävin edelleenkin, mutta kotityöhön ei jäänyt paljon aikaa. Kuitenkin kiinnostuin siinä määrin Kreikan kirjallisuuden historiaan, että kykenin siltä alalta kirjoittamaan seuraavana keväänä »pro gradu»-kirjoituksen. Kun Otto Hahl jouluksi suoritti teoloogisen erotutkintonsa, jäin yksin asumaan samaan huoneeseen ja silloin sain myöskin enemmän aikaa kreikan ja latinan kielen sekä Müllerin Kreikan kirjallisuudenhistorian lukemiseen. Aineiden joukossa, jotka keväällä 1883 annettiin »pro-gradu»-kirjoitukseen, oli myöskin »Pindaroon elämä ja runous». Kun kreikan kielen luennoilla oli juuri Pindarosta luettu, arvasin tällaisen aineen tulevan ja olinkin valmistanut sen niin hyvin, että kirjoituksessa sain arvosanan »lubenter approbatur» (mielellään hyväksytty). Mutta kreikkalainen teksti oli tullut hatarasti luetuksi niukan ajan tähden jo senkin vuoksi, että helpoimmat teokset, kuten Komeroon Odysseia ja Iliadi pitkien väliaikojen johdosta olivat jääneet keskeneräisiksi, joten Pindaroon runous ja Thukydideen peloponnesolaissodan historia olivat liian vaikeat sulattaa.

Muuten: asuintoveruus Otto Hahlin kanssa oli mitä miellyttävintä. Hän oli iloinen, ahkera ja hienostunut lukutoveri eikä käynyt juuri missään muualla kuin morsiamensa luona. Myöhemmin hänestä tuli lahjakas pappi, ja hän kuoli Haukivuoren kirkkoherrana.

Yhdessäolomme ajalta muistuu mieleeni pieni episoodi. Eräänä pimeänä syysaamuna klo 5 heräsimme odottamattomaan serenaadiin. Matkoistaan tunnettu pappismies ja meille ystävällinen setä oli ottanut selon asunnostamme. Aamukävelyllään hän pistäytyi talomme pihaan ja viritti ikkunamme edessä aamuvirren. Hämmästyksemme oli sangen suuri, kun uutimen takaa huomasimme vanhan ystävämme veisaavan pihalla. Hänet kutsuttiin sisään, ja silloin hän selitti tahtovansa tarkastaa, olimmeko me nuoret miehet tarpeeksi aikaisin lukukirjojemme ääressä. Syntyi hauska aamuinen keskustelu, joka päättyi keittiöstä tilaamaamme kahvitarjoiluun.

VIII.

SUURMIESTEN PALVONTAA.

Kun vertaa nykyistä demokratian aikakautta, jolloin vapauden ja tasavertaisuuden periaatetta on kehitetty niin sanoakseni kansan palvonnaksi, 1880-luvun romanttisuuden aikaan, huomaa silloisen nuorison ihailun huipistuneen valtiaiden ja suurmiesten palvontaan. Venäjän keisarihuoneen ja Suomen sivistyneen nuorison keskinäinen ymmärtämys oli silloin kohonnut korkeimmilleen, ja sen ohella palvottiin kaikkea suurta ja jaloa vielä elävien suurmiestemme hahmoihin keskittyneenä. Melkein kaikki he vielä elivät elämäntyönsä suorittaneina, mutta heidän päänsä ympärillä loisti kunniakehä, jonka säteet heijastuivat erikoisesti ylioppilasnuorisoon.

Ainoastaan J.L. Runeberg oli ehtinyt mennä manan majoille v. 1877, mutta hänen elämäntyönsä eli edelleen tuoreena ja lämmittävänä silloisen Suomen sydämessä. Kun Runebergin surujuhla vietettiin yliopistossa v. 1878 ylväsmuotoisena, en vielä ehtinyt olla mukana, mutta sain kuitenkin kerran tilaisuuden olla häntä palvomassa Runebergin patsaan paljastajaisissa keväällä 1885. Silloin oli valmiin patsaan molemmin puolin pystytetty valtavat korokkeet, ja liput liehuivat joka puolella runoilijakuninkaan ympärillä. Kauppatorin puoliselle lavalle oli pystytetty iso määrä penkkejä hallitusta, kaupunginvaltuustoa ja muita johtoasemassa olevia virastoja tai henkilöitä varten. Kasarminkadun puolella oli muutama penkkirivi varattuna Runebergin entisille oppilaille, joita oli saapunut iso määrä Suomen eri kulmilta. Patsaasta Erottajalle päin oli sijoitettu torvisoittokunta, joka aloitti tilaisuuden Porilaisten marssilla, ja sen taakse lähes 100-henkinen sekakuoro, jonka pääosan muodosti n.s. Oratoorio-kuoro ynnä siihen liittyviä M.M.:n ja Ylioppilaskuorojen valiolaulajia. Johtajana oli kapellimestari Robert Kajanus, jonka johdolla esitettiin m.m. A. Tottmannin juhlava ja komea kantaatti. Juhlapuhujina esiintyivät valtioneuvos Wilhelm Lagus ruotsiksi ja fil.tohtori, sittemmin professori Julius Krohn suomenkielellä. Kun kieliriita tällöin vielä riehui kiihkeänä, oli Krohn valittu juhlapuhujaksi sovinnollisen mielenlaatunsa takia. Tämä sovitteleva kanta kielipuolueisiin nähden ilmenikin selvästi siinä kauniissa runossa, jonka hän tätä tilaisuutta varten oli sepittänyt Runebergin kunniaksi. Tohtori Krohnin puheen jälkeen laulettiin Maamme-laulu professori Fr. Paciuksen johdolla. Puhujina esiintyivät sitten vielä maamarsalkka, vapaaherra V.S. von Troil valtiosäätyjen puolesta sekä vapaaherra, lääket. tohtori M.W. af Schultén kaupunginvaltuuston puolesta, molemmat puhuen sekä suomeksi että ruotsiksi. Puheiden päätyttyä laulettiin Suomen laulu. Seurasi sitten seppeltenlasku. Patsaalle toivat Runebergin entisten oppilaiden seppeleen valtioneuvos von Weissenberg ja lääninkirjanpitäjä Gartz, ylioppilaskunnan seppeleen maisteri E. Stenij, Taiteilijaseuran seppeleen taidemaalari S. Falkman, Waasan ja Pietarsaaren kaupunkien seppeleet näiden kaupunkien edustajat, jne. Ylioppilasnuorisokin oli tällä kertaa saapunut patsaan juurelle yksimielisenä, valkotakkisena ryhmänä, joka täytti aukon Kluuvikadun ja patsaan välisellä alueelle. Tämä tilaisuus, jonka tarkempi kuva on jo mielestäni häipynyt, jätti joka tapauksessa ylentävän ja sovinnollisen muiston sen ajan ristiriitojen keskellä.

Toinen muistikuva tältä ajalta liittyy J.V. Snellmanin muistoon; Hänen kuolemansa sattui ensimmäisen ylioppilasvuoteni loppuaikana, heinäkuussa 1881. Sitä ennen kerkesin kuitenkin olla kaksi kertaa häntä juhlimassa keväällä 1881. Silloin oli jo Akateemisessa laulukunnassa ehtinyt tapahtua suuri »skisma» ruotsalaisten ja suomalaisten ylioppilaslaulajien välillä. Kun nyt Snellman vietti viimeistä Vilhon-päiväänsä huhtikuun 6:ntena 1881, lähti Ylioppilaskunnan enemmistö, joka äsken oli saavuttanut valta-asemansa, kunnioittamaan suurta tietäjää entisen tapansa mukaan. Mutta kun Suomalaisen Nuijan laulukunta oli aikaisemmin ehtinyt sammua ja Akateemisen laulukunnan ruotsalainen enemmistö ei mitenkään suostunut kunniakäyntiini sai intomielinen Pekka Hannikainen toimekseen kerätä saatavissa olevat suomenmieliset ylioppilaslaulajat kunniatervehdystä varten. Hän saikin kokoon noin 50-miehisen kuoron, joka asettui ylioppilasjonon etupäähän ja huhtikuun auringon helakasti paistaessa ohjasi kulkunsa Snellmanin asunnolle Yrjönkadun ja Wladimirinkadun (Kalevankadun) kulmaukseen. Siinä paikassa oli silloin vielä J.V. Snellmanin kaunis puutalo, jonka portti oli Yrjönkadulle päin. Samalla tontilla, myöhemmin rakennetussa kivitalossa, on kauan sijainnut Vanha Suomalainen yhteiskoulu, ja nykyään samalla paikalla on Henkivakuutusyhtiö Suomen uusi lisärakennus.

Kun pitkä ylioppilasjono suuren väkijoukon saattamana oli astunut Snellmanin pihamaalle, oli sielläkin iso ihmisjoukko vastassa, vaikka piha oli täynnä lumisohjoa ja vesilätäköitä, minkä kevätaurinko oli aikaansaanut. Asetuttiin laulajajärjestykseen Snellmanin portaiden ääreen ja helähdytettiin pari isänmaallista laulua. Silloin astui valkotukkainen, ryppyotsainen päivän sankari kuistikostaan portaille ja piti ylioppilaille viimeisen kiitospuheensa, tällä kertaa suomenkielellä. Puheen sisällys oli siitä merkittävä, että hän lausui jyrkän tuomionsa uuden ajan materialistisesta aatesuunnasta ja kehoitti ylioppilaita korkealle kohottamaan ihanteellisuuden lippua, jonka edustajista hän viittasi äsken kuolleen ystävänsä Fredrik Cygnaeuksen elämäntyöhön. Puheen jälkeen seurasi odottamaton yllätys. Paitsi ylioppilaskunnan muutamaa edustajaa kutsuttiin koko laulukunta sisälle kahvia juomaan, jonkalaista kunniaa ei ennen ollut tapahtunut. Mutta Snellman oli tottunut järjestykseen. »Tulkaa siivosti sisään ja kuivatkaa jalat eteisessä», kuului komentavan jyrisevä ääni. Kun sitten oli päällystakit riisuttu ja hajaannuttu ympäri suurta salia, istuutui oven vasempaan syrjään eräs ujo ylioppilas, niin että uuninviereinen paikka jäi tyhjäksi. Mutta sitä ei olisi pitänyt tehdä. Tervehdittyään muita kädestä Snellman kääntyi ovensuussa istuvan puoleen, ja äkäinen komento kuului ruotsiksi: »Kyllä se nyt on kummallista, että aina tässä maailmassa on niitä, jotka tahtovat istua kahdella tuolilla. Eikö herra näe, että tähän pitää toisenkin mahtua!»

Keskelle salia, joka oli kalustettu entisajan jykevillä huonekaluilla, ikkunain ääressä tuuheita kasviryhmiä, oli asetettu pitkä pöytä, jonka keskellä höyrysi »punssibooli». Läheisessä vierashuoneessa istuivat Snellmanin omaiset, heidän joukossaan vanhimman pojan morsian, o.s. Lagi.

Kun laulajat olivat asettuneet paikoilleen suureen saliin ja Snellman oli puhutellut muutamia heidän vanhimpia jäseniänsä, tarjottiin kahvia koko laulajajoukolle, ja sen jälkeen virisi laulu. Snellman järjesti pöytää, komennellen nuorinta poikaansa, kuinka boolilasit oli asetettava. Laulu toisensa perään kajahti. Erikoisesti ukkoa viehätti jo silloin tunnettu »Ah, pois sä mielit, kulta», jonka soolo-osan Johannes Lagus — myöhemmin Kemin kirkkoherra — suloäänisellä barytonillaan esitti Snellmanin suureksi ihastukseksi. Laulujen välillä isäntä kehoitti laulajia maistelemaan boolia, leikkisästi lisäten: »Vi ska tömma den där rackarn.» Erään tauon aikana hän vei muutamat laulajat lähihuoneeseen esittääkseen heille tulevan punaposkisen miniänsä, johon hän näytti olevan hyvin ihastunut. Sitten taas jatkettiin laulua ja maljailua, mutta ei kukaan rohjennut pitää puhetta suurelle tietäjälle, vaan ehdotti laulun johtaja Pekka Hannikainen muistaakseni eläköönhuudon, johon innolla yhdyttiin. Snellman puolestaan oli jo sanonut sanottavansa vastaanottopuheessaan. Näin kului pari tuntia mitä hauskimmassa yhdessäolossa, ja jokainen civis tunsi sydämessään, että tämä oli historiallinen hetki.

Poismennessämme kohtelias isäntä kätteli jokaista jäähyväisiksi, ja nyt alkoi saapua yliopiston opettajia, Snellmanin entisiä oppilaita, kunniatervehdykselle. Paljon kaskuja kerrottiin Snellmanista tämän käynnin jälkeen. Kun esimerkiksi professori Th. Rein, sittemmin Snellmanin elämäkerran nerokas kuvailija, aikoi istahtaa työhuoneen sohvan nurkkaan, tarttui Snellman ystävällisesti hänen hartioihinsa ja siirsi hänet istumaan keskelle sohvaa: »Etkö muista, että sohvan nurkassa vieterit ovat löysät, niin ettei siihen saa istua.» Näin hän siis komenteli arvoisia professoreita samalla käskevällä äänensävyllä kuin vastikään ylioppilaita.

Vielä toisen kerran samana keväänä sain nähdä Snellmanin siinä iltajuhlassa, jonka suomenmielinen ylioppilasnuoriso toimeenpani hänen kunniakseen toukokuun 12 päivänä, hänen 75-vuotissyntymäpäivänään. Juhlan päänumeroa kuvataan silloisessa Uudessa Suomettaressa mm. seuraavasti:

»Ylioppilaskunnan juhla alkoi kello 8 illalla. Ylioppilashuone oli juhlaa varten, voipi sanoa, sekä ulkoa että sisältä koristettu, sillä jo aamusta varhain liehui sen balkongilta viisi uhkeaa lippua julki julistaen sekä ylhäiselle että alhaiselle, rikkaalle sekä köyhälle päivän merkityksen. — — — Salin ympärillä nähtiin tunnettu taiteilija Weurlander'in maalaama suuri suomalainen maisema, johon juhlaa varten kuvanveistäjä Strandberg’in tekemä senatori Snellman’in uhkea rintakuva kauniisti kuvaantui. Perällä nähtiin vielä ylinnä Suomen vaakuna monien lippujen ja vihreiden köynnöksien keskellä. Estradilla molemmin puolin juhla-vieraan kuvaa oli tiheä metsä kukkaispuita ja muita vihreitä kasvia, joiden keskellä nähtiin Kant'in ja Hegel’in rintakuvat.

Koko juhlasali oli viehättävä lehti- eli oikeammin sanoen havumaja, sillä ympäri sen seiniä nähtiin somia puita, vihreitä köynnöksiä ja seppeleitä. Näiden keskellä liehuvien lippujen välissä oli molemmin puolin huonetta valkoisen-sinisiä vaakunakilpiä, joissa luettiin nimet: ‘Saima', 'Litteraturbladet', 'Kallavesi', 'Kieliasetus', 'Rahanmuutos', 'Valtiopäivät', 'Läran om staten', 'Die Idée der Persönlichkeit' ja parven keskikohdalla olevalla, muita suuremmalla ja uhkeammalla kilvellä luettiin kultakirjaimilla maalatut sanat 'Kansallisuus-aate'. Molemmin puolin huonetta oli asetettu mainioimpien miehiemme rintakuvat.

Noin 1/2 9 astui senatori Snellman, musikin soittaessa 'Porilaisten marssia', juhlasaliin. Väkeä oli kokoontunut melkein ahdinkoon saakka. Musiki taukosi, ja kohta kaikuivat lukuisan köörin laulaman Mendelssohn-Bartholdyn sepittämän juhlakantaatin säveleet. Sitä ennen oli sanat tähän kantaatiin jaettu; ne olivat suomennetut Schillerin runoelmasta; 'Die Künstler'. — — — Tämän jälkeen prof. Koskinen piti syvämietteisen puheen Snellmanin elämäntyön merkityksestä. Puheeseen Snellman vastasi, ensin ruotsiksi kiittäen ruotsinkielisiä vanhempia siitä, että he kumminkin harrastivat suomalaisuuden asiaa ja siten osoittivat, että heidän isänmaanrakkautensa oli puhdas, ja sitten suomeksi kertoen hauskasti elämänsä vaiheista. Juhlavieras lähti pois jo klo 11 aikana ja sen jälkeen vielä fil.kand. Lauri Kivekäs piti lennokkaan puheen isänmaalle. Maisteri Volmari Porkka piti puheen Suomen naisille ja lehtori J. Krohn ehdotti maljan Suomen talonpojille, johon maanviljelijä Kilpinen Riihimäeltä vastasi. — — — Tämän jälkeen vaihteli vielä isänmaallisia puheita ja maljanesityksiä monenlaisia myöhään aamuun saakka.»

Juhlaa varten oli myöskin ilmestynyt kaksi eri julkaisua, toinen yliopiston opettajain ja vanhempien fennomaanien nimissä, toinen ylioppilas-albumi, jonka julkaisijaksi kansilehteen oli merkitty K.P.T. Tämän merkinnän oli Lauri Kivekäs omavaltaisesti suorittanut, sillä ottihan albumin kirjoittamiseen osaa paljon muitakin kuin K.P.T.:n ryhmä. Siihen oli painettu ylioppilas K.A. Grönqvistin uljas K.P.T.:n marssi sekä Heikki Sarvelan (Hornborgin) taisteluintoinen »Oi, jos oisin». Jälkimmäinen runo herätti myöhemmin paljon mielipahaa suomenmielisten kesken ärsyttävän hyökkäyssävynsä takia. Muista kirjoituksista mainittakoon: J.A. B(ergh)in (Lyly) »Kansallisuuden aatteesta». P. C(ajander)in kauniit runot »Salomaa», »Matkamies», »Kehrääjä-äiti» ja »Sukeltaja»; -ijo-n (Reijosen) »Sokea Pietari»; K. F(orsman)in (Koskimies) suomennos Ensi näytös Goethen murhenäytelmästä Faust; P.J. H(annikaisen), -alli-n (J. Mustakallion), Wäinön (K. Krohnin) ja Leimun (K. Grotenfeltin) y.m. runoja, A.J. H—t:n (Hjeltin) kyhäelmä »Porthan ja painovapaus», Ivar I:n (Idströmin) runot »Vapaaherra Kaarlo Cronstedt'in kuolinpäivänä 1880». ja »Don Quixote ritarit», sekä L.K.:n (Lauri Kivekkään) ponteva puhe Waasan suomalaisen alkeisopiston hyväksi.

Vanhempien fennomaanien albumissa, joka oli nimeltään »Toukokuun 12 p:nä 1881», on monta arvokasta kirjoitusta. A. Meurman kirjoitti eloisan ja innostavan kuvauksen J.V. Snellmanin elämäntyöstä, Yrjö Koskinen hauskan kuvauksen »Cote d'Oren tienoilta». Lisäksi on huomattavia kirjoituksia mm. seuraavilta kirjoittajilta: Julius Krohn, E. Lönnrot, T.T. Renvall, T.G. Aminoff, J.R. Aspelin, Pietari Hannikainen, Antti Jalava ynnä runoja J.H. Erkolta, Jussi Kanervaiselta (Aho) ja P. Cajanderilta, jonka komea runo »Vapautettu kuningatar» myöhemmin on tullut kuuluisaksi sekä lausuttuna että Jean Sibeliuksen säveltämänä.

Snellmanin juhla oli ensimmäinen suomalainen juhla, joka oli koonnut Ylioppilastalon salin ynnä sivuhuoneet täyteen. Itse puolestani seurasin juhlamenoa syrjästä käsin, joten en tullut lähemmin tarkastaneeksi Snellmanin liikehtimistä yliopiston professorien keskellä enkä riittävästi kuullut hänen nasevia ja sytyttäviä sanojansa. Juhlassa oli läsnä paitsi ylioppilaita myöskin suuri joukko naisia, joten voi sanoa koko silloisen suomalaisen sivistyneistön olleen siellä kunnioittamassa suomalaisen suurmiehen riemujuhlaa. Tämä olikin viimeinen hänelle osoitettu Suomen kansan kiitollisuus. Jo seuraavan heinäkuun 4 päivänä saapui viesti, että hän oli monivaiheisen elämänsä päättänyt Danskarbyn maatilalla Kirkkonummen pitäjässä. Hänen hautajaisissaan Helsingissä piti runoilija Z. Topelius syvämielisen, lämpimän ja lennokkaan puheen hänen muistolleen.

Toisenkin suurmiehen — Elias Lönnrotin — elämäntyötä sain henkilökohtaisesti olla kunnioittamassa, ensin hänelle pidetyssä kansalaisjuhlassa 80-vuotispäivän johdosta huhtikuun 9 päivänä 1882 ja toisen kerran hänen hautajaisissaan Sammatissa huhtikuun 3 päivänä 1884.

Lönnrotin syntymäpäivää tahtoi koko Suomi viettää, sillä hän oli pysymällä syrjässä kielitaistelun aallokosta säilyttänyt arvonantonsa myöskin ruotsinkielisten keskuudessa. Mutta yhteistä kansalaisjuhlaa ei silti saatu toimeen. Suomenmieliset päättivät viettää oman juhlansa Ylioppilastalolla, ruotsinmieliset taas seuraavana päivänä, muistaakseni ruotsalaisen teatterin lämpiössä. Edelliseen oli kokoontunut koko Helsingin suomalainen yleisö ja lisäksi hallituksen ja yliopiston suomalaisten virkamiesten parahisto ynnä lukuisat edustajaryhmät valtiopäiviltä ja koko Suomen maasta. Ruotsinmieliset olivat samoin keränneet kaikki rivinsä kunnioittamaan iäkästä patriarkkaa.

Suomenmielisten iltajuhlasta kertoo Uusi Suometar seuraavaan tapaan:

»Juhla Elias Lönnrothin kunniaksi eilen oli niitä isänmaallisen innostuksen juhlahetkiä, joidenka vaikutus ja muisto ei koskaan katoa läsnäolleitten mielestä.

Ylioppilashuoneen juhlasali oli erittäin taitavasti, somasti koristettu. Pitkin salin seiniä poimuili kukkaiskiehkura, jonka kunkin poimun kohdalla riippui pienoinen kannel. Perälle oli asetettu komeiden vaakunain väliin Lönnrotin rintakuva suuressa muodossa. Sen yläpuolella kimalteli ruskealla pohjalla hopeaan välkkyvä kannel, jonka päällä vuosiluku '1835' ja alla 'Kalevala' oli luettavana. Kaikkein ylinnä nähtiin suuren tähden keskessä 'E.L.' Kahden puolen Lönnrotin rintakuvaa seisoivat oikealla Runebergin ja Castrénin, vasemmalla Snellmanin ja Ahlqvistin rintakuvat. Kahden puolen puhujalavaa, Ahlqvistin ja Castrénin rintakuvien kohdalla, oli nähtävänä kaksi suurta taulua, joissa sinisellä pohjalla oli kultakirjaimilla luettavana, oikeanpuolisessa: 'Arvoitukset, Sananlaskut, Kanteletar, Virsikirja' ja vasemmanpuolisessa: 'Loitsurunot' Suomen Kasvio, Mehiläinen, Sanakirja.'

Klo 8 saapui kunniavieras tyttärensä kanssa ja astui saliin juhlamarssia soitettaissa.

Sitten esitettiin mahtava juhlasoitanto Mendelssohn'ilta ylioppilas Kaarle Krohnin sepittämillä sanoilla.

Puheen kunniavieraalle piti prof. A. Ahlqvist. Tästä lainattakoon muutamia otteita:

»Korkeasti kunnioitettavat kansalaiset.

Minusta on kuin olisimme me tällä hetkellä ihanan kesäpäivän ikäpuolella. Aurinko on koko pitkän päivää tehnyt jouduttavaa, kypsyttävää työtänsä, hedelmä puussa, marja maassa, lainehtiva elo vainioilla, kaikki todistaa tätä hänen työtänsä; kaikkialla on tyydytys sekä tyytymys, kaikkialla riemu ja rauha. Käen yksinäinen kukkuminen kaikuu lahden poikki, ja leivonen visertelee vielä taivaan sinisen kannen alla iltavirsiänsä. Aurinko näyttää ikäänkuin tauonneen luoteisen taivaan rannalle eikä näyttäisi hennovan luopua armaalta työalaltansa, vaan elähyttää sitä vieläkin lämpimillä katseilla.

Tämänlaiseen kesäpäivään voipi näet verrata sen elämän, jonka yhdeksännen vuosikymmenen alkua me nyt juhlallisesti vietämme. Samoin kuin tuo ihana, pitkä kesäpäivä luonnossa on Elias Lönnrotin elämäkausi ollut ihana, tuottelias, hedelmikäs, runsaslahjainen hänen kansallensa ja sen kautta tavallansa ihmiskunnallekin.

Ihmeelliset ovat Herran tiet! Hän on yhdelle Suomen heimolle runsaassa määrin antanut laulun lahjan, ja tämä on salojen ja korpien kaikuja laulattanut mitä suloisimmilla sävelillä. Tätä on kestänyt vuosisatoja. Vaan laulut alkavat jo lakastua, ja ajan juokseva virta alkaa jo huuhtoa niitä unhotuksen meren syvyyteen. Silloin ilmestyy toisessa Suomen heimokunnassa köyhä nuorukainen, jota kumma halu, enemmän kuin selvä tieto, rupee vetämään tuolle laulualalle. Hän kulkee satoja penikulmia ja löytää kuin löytääkin lauluja, ensin vähemmän, sitten enemmän, pian verrattomat aarteet. Aivan selvästihän tässä Korkeimman käsi on johdattamassa tämän nuorukaisen askelia Kalevalan jäljille! Täten pelastui Suomen kansalle hengentuote, jota kalliimpaa sillä ei ole muuta kuin raamattu. — — —

Mutta mitäpäs töistä ja teoksista olisi, ellei niiden takana olisi kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään, ellei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää ankarimpain vaatimusten määrän ja on niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän on aatelismies, sitä oikeata aatelissäätyä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Lempeä luonnotar ei valitse lemmikkiänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi-uniansa makailee matalan mökin karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin viehättävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanilla sanoilla: ‘Jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen.' Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat, joilla nämät ominaisuudet ovat siinä määrin kuin Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja aineellisten ihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuudenmarkkmoilla ja himot, rahanhimo, kunnianhimo, nautinnonhimo poloisia vimmaten riehuvat. Näitä valittuja on Elias Lönnrotkin. Suomen nuoriso: katso tässä esikuvaas, ja opi hänestä, kuinka ikä on elettävä, pitkä ikä, 80 vuoden vanhaksi, ilman ketään vihoittamatta, kaikkein rakkaana, ja kuitenkin äärettömän paljon tehneenä.»

»Kanslianeuvos Lönnrot kiitti niistä lämpimistä sanoista, joita edellinen puhuja oli lausunut, ja ylioppilaskuntaa siitä, että se oli toimeenpannut hänen kunniakseen juhlan, jota hän ei suinkaan ansainnut. Hän sanoi kernaasti kiittävänsä ylioppilaita muutamilla sanoilla, vaan yskä, jota hän täällä kaupungissa ollessaan on sairastanut, esti häntä siitä. Edellisenä päivänä oli hänen yskänsä ollut niin arveluttavaa laatua, että lääkärit olivat kieltäneet häntä juhlaan menemästä, vaan oli hän sittemmin saanut heiltä luvan olla juhlassa tunnin ajan. Edellisen puhujan lausuman toivomuksen johdosta, että hänen elämänsä päivät vielä jatkuisivat, hän lausui, että hän, vaikka iällinen, todellakin halusi elää vielä muutaman vuoden, ei suinkaan saadaksensa keskentekoisia töitään päätetyksi (niitä jatkamaan on monta, jotka ovat kykenevämpiä kuin hän), vaan voidaksensa nähdä ylioppilaat keskenänsä sellaisessa sovussa kuin he 60 vuotta sitten olivat puhujan ylioppilaana ollessa. Sellainen sopu oli puhujan mielestä varsin tarpeellinen, ja osoitti hän muutamilla sananlaskuilla, että myöskin Suomen kansa oli käsittänyt sovun, ystävyyden ja yksimielisyyden suuren arvon. Kiitti vielä kerran ylioppilaskuntaa siitä ystävyydestä, jonka se oli hänelle osoittanut.

Suomensukuisille kansoille esitti maljan ylioppilas Bergh (Lyly). — — —

Runebergin ja Snellmanin muistoksi puhui ylioppilas Kallio. — — —

Viimeisen puheen piti filos, kand. J. Castrén isänmaalle. — — —

Puheitten välillä soitti kaartin soittokunta ja raikkaita ylioppilaslauluja laulettiin.

Toista sataa sähkösanomaa, joista muutamat ääneen luettiin, saapui maamme kaikista ääristä, sekä Virosta ja Unkaristakin.

Kunniavieras, jota hänen puheensa jälkeen, »Porilaisten marssia» soitettaissa, kannettiin, läksi juhlasta pois jo klo 10.

Yhdeksättä sataa henkeä, niiden joukossa hyvin paljon valtiopäivämiehiä kaikista säädyistä, oli juhlassa läsnä.

Kaunista oli nähdä, kuinka valkohapsinen patriarkka ystävällisesti hymyten otti vastaan kaikki häneen kohdistuneet kunnianosoitukset. Kun ylioppilaat nostivat hänet kultatuoliin kuljettaakseen häntä laulun kaikuessa ympäri salia, sutkautti vanha kansanrunojen ja sananlaskujen kerääjä sukkelan, karkeasanaisen suomalaisen sananlaskun, joka sattuvasti kuvasi hänen vaatimatonta luonnettaan.»

Tämän juhlan jälkeen Lönnrotia vielä kunnioitettiin muilla julkisilla ja yksityisillä illanvietoilla, joten hän viikon kuluttua kotiin palatessaan oli lausunut, että tämä viikko oli hänelle oikea »piinaviikko».

Lönnrotin 80-vuotissyntymäpäivän johdosta ilmestyi useita muistoalbumeja.

Suomalaisten muistojulkaisuun on ottanut osaa sekä vanhempien että nuorempien fennomaanien pystyvimpiä kyniä. Kirjoitusten joukosta mainittakoon seuraavat: a) Suorasanaisia kirjoituksia. Vanhempien miesten: O. D(onner): Elias Lönnrot ja Kalevala; A. M(eurman): Lönnrot ja Runeberg; A. G(enetz): Vähä lisää Kalevalan mitta-oppiin; A. A(hlqvist); Muutamista pikkusanoista Suomenkielessä; V. Kilpinen (V.S. Schildt): Lämmin kädenlyönti Elias Lönnrotille; O. G(rotenfelt): Mietelmiä Runebergin kertomarunojen suomentamisesta; J.R. A(spelin): Karsikot; E. A—n (Aspelin): Vipusen taru. — Nuorempien miesten: O. Ansas (Husberg): Eräs Pohjanmaan runoilijaneitonen (Isa Asp); —o—a—n (J.P. Hartikainen): Sunnuntai kesällä Savossa ja Keisarin tuttu. — b) Runoja ja runosuomennoksia. Vanhempien miesten: A. G(enetz): Herää Suomi, J.L. Runebergin Hirvenhiihtäjien Kuudes laulu; K. F(orsman): Kohtauksia Sofokleen Antigonesta, Palanen Göthen Faustista; P. C(ajander): Runolauluja. — Nuorempien miesten: Juhani H. (P. J. Hannikainen): Runo kolmesta neiestä; ae—ae (R. Laethen): Suomi, Iltalaulu (Geibel); sekä joukko —alli—(J. Mustakallio)n, Väinön (K. Krohnin), Leimun (K. Grotenfeltin) lyyrillisiä runoja ynnä Jussin (J. Brofeldt-Ahon) eepillinen runo »Hovin herra».

Tämän lisäksi on vielä mainittava E. Genetzin sävellys A. Genetzin runoon Herää Suomi.

Myöskin ruotsinkieliset olivat julkaisseet kaksi merkittävää juhlakirjaa. Toinen sisältää runo- ja proosamuodossa kirjoituksia yliopistomiehiltä tai ylioppilasmaailmasta. Sellaisista mainittakoon: a) _Suorasanaiset kirjoitukset. Z. T(opelius): Ett folks kärlek; W. L(agus): Kajana illustrata; Rafael Hertzberg: De finska trollsångerna; H. W(endell): Karakteristik af arabernes poesi, med särskildt hänseende till Moallaka; J. Eriksson Smeds'in kolme kirjoitelmaa Etelä-Pohjanmaalta; O. Hjelt: Elias Lönnrot som medicinsk författare och provincialläkare i Kajana. — b) Runot. G. L(agus): Sabbatsklockan; Th. L(indh): En skymt af Gud, Testamente; Emlekyl (E. Nervander): Ur finska epigrammet, Vallflickan; Gånge Rolf (V.K.E. Wichmann): Jerichorosen, Vikingflickan, Oasen; -c-a-e (Micael Lybeck?): Du och jag, Till hafvet; O. Ansas (Husberg): 12 eri runoa; W. S(öderhjelm): Ungdom.

Toinen muistojulkaisu, nimeltään »Elias Lönnrot, ett minnesblad den 9 april 1882», sisältää etupäässä kirjoituksia Lönnrotin kotioloista ja kirjallisesta työstä. Nämä asiantuntijain piirtämät pienoiskuvat mainittakoon tässä:

Th. Lind: Till Elias Lönnrot (runo), M.G. Schybergson: Elias Lönnrot, E. v. Qvanten: Hell (runo), Rafael Hertzberg: Kalevala, Ordspråk och gåtor, Lönnrots lexikon, Lemminkäinens hemkomst (käännös Kalevalasta), H. Paul: Kanteletar, Arvid Hultin: Lönnrots publicistiska arbeten, Th. Saelan: Lönnrots finska botanik, Robert Tigerstedt: Om finnarnes magiska medicin och trollrurorna, Gånge Rolf: På Elias Lönnrots åttionde födelsedag (runo), Z. T(opelius): Paikkari torp, O. Grotenfelt: Om Kalevalas uppkomst, J. Ahrenberg: Kalevalasångernas inflytande på den finska konsten, O.M. Reuter: Ur Kalevalas djurverld, E. Nervander: Elias Lönnrots nuvarande hem.

Myöhemmin olin vielä, kuten jo mainitsin, mukana Kalevalan ja Kantelettaren isää kunnioittamassa hänen viimeisellä matkallaan Sammatin kappelissa. Tällöin oli Helsingistä järjestetty ylimääräinen juna viemään juhlavieraita hänen hautajaisiinsa. Sinne oli kerääntynyt valtiovallan, monenlaisten järjestöjen ja ylioppilaskunnan edustajia sekä lukuisia maan eri kulmilta saapuneita lähetystöjä yhteensä toistasataa henkeä. Tälläkin kertaa Pekka Hannikainen oli saanut toimekseen kerätä valiokvartetin suomenmielisten ylioppilaiden joukosta, koskei virallista akateemista laulukuntaa ollut olemassa. Meitä oli kuusitoista miestä, jotka siten saimme kunnian laulaa vanhan tietäjän haudan äärellä. Muiden joukossa muistan matkalla tavanneeni Suom. Kirjallisuuden Seuran sihteerin, vanhan opettajani F.W. Rothstenin, joka pari vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt minut Ahlman-Forsmanin sanakirjatyöhön. Hän minut esitti tämän työn varsinaiselle toimittajalle fil.kand. A.W. Forsmanille (Valdus Koskimiehelle), jota en ollut sattunut kertaakaan tapaamaan, vaikka olin työskennellyt hänen apulaisenaan.

Junan saavuttua Lohjan asemalle kevään aurinko paistoi kirkkaana, ja lumi oli jo osaksi sulanut. Asemalla odotti ainakin 50 talonpoikaisrekeä, jotka oli lähikylistä virallisesti kutsuttu vieraita kyyditsemään. Matkattiin ensin soraista maantietä ja sitten poikettiin metsäteille, joilla lumi oli paremmin säilynyt. Juhlallinen oli tämä saattue, joka kulki salomaiden halki, auringon helakasti paistaessa, Suomen suurta runolaulajaa hänen viimeiselle matkalleen saattamaan.

Perille tultuamme Sammatin kansakoulun kohdalle oli ruumisarkku pihalla. Täältä lähti suuri saattojoukko liikkeelle pitkin kylän kapeaa kujaa läheiselle hautuumaalle. Valkoinen lumivaippa peitti vielä läheiset pellot, ja seudun väkeä tulvi ylt'ympäri avonaisilla paikoilla ja kirkkomaalla.

Ylioppilaslaulajat olivat jo aikaisemmin siirtyneet haudan läheisyyteen, jossa laululla ottivat vastaan suuren hautajaissaaton. Sen etunenässä kulkivat ylioppilaskunnan edustajat puheenjohtajansa komean ja punaposkisen maisteri A.H. Kallion johtamina, joka oli ollut Lönnrotin viimeisiä avustajia sanakirjatyössä ja toimittanut lisävihkon Lönnrotin suureen sanakirjaan. Näiden jälkeen seurasi Senaatin edustajisto senaattori Leo Mechelinin johdolla, Suomal. Kirjallisuuden Seuran prof. Yrjö Koskisen johdolla, lukemattomien muiden yhdistysten ja maaseudun edustajien kanssa, joilla kaikilla oli valtavat kukkaseppeleet mukana laskettaviksi Lönnrotin haudalle, suurmiehen, joka aina oli paennut ihmisten huomiota ja kunnianosoituksia. Haudalla pidettiin useita kauniita ja lämminhenkisiä puheita, ja laulu kajahteli niiden lomassa. Hautajaismenoja kuvataan laajasti esim. Uudessa Suomettaressa 4/4 —84, josta lainaan tähän pari otetta:

»Klo 11 a.p. kantoi kirstun suruhuoneesta 8 Sammatin talonpoikaa, jotka seurasivat ruumista kansakouluhuoneelle, jossa he klo 1 päivällä nostivat kirstun kuusien ympäröimälle katafalkille. Tirehtööri Achtén lukkarikoulun oppilaat lauloivat suomalaisen virren n:ro 390. Kirstu oli yksinkertainen, hopeaheloissa ja pääpuolella syntymä- ja kuolemavuosi päivämäärineen, sekä jalkapuolella Luuk. 2:29, 30. Kirstun kannella oli: kolme seppelettä. — — — Sittenkun hautajaisiin lukuisasti kokoontunut yleisö oli juhlallisesti kulkenut katafalkin ympäri, kantoivat nuoret kädet, ylioppilaskunnan lähettiläät, kirstun kirkkoon. Siellä asettuivat lähettiläät, yhdistykset ja yksityiset ohjelman mukaan. Juhlallinen surusaatto, ylioppilaiden suruharsoon puettu lippu etupäässä, jossa melkein jokainen osanottaja kantoi seppelettään, teki sellaisen vaikutuksen, joka ei pian mielestä haihdu. Seudun naiset olivat koristaneet kirkon mustilla ja valkeilla harsoilla, kukilla ja köynnöksillä sekä pitäjän väen lähettämillä seppeleillä. Sittenkun ylioppilaskunnan lähettiläät olivat kantaneet kirstun kirkkoon ja asettaneet sen alttarin eteen sekä suuri lähettiläiden joukko oli päässyt paikoilleen, veisasivat Helsingin lukkarikoulun oppilaat hra Achtén johdolla suomeksi kaksi ensimmäistä värsyä virrestä: 'O Jesu koska täältä lähden. Sen jälkeen piti Karja-Lohjan kirkkoherra B.J. Anthoni yksinkertaisen ja arvokkaan suomalaisen ruumissaarnan; hän myöskin siunasi ruumiin. Lukkarikoulun oppilaat lauloivat vielä kirkossa lopun yllämainitusta virrestä, sekä lopuksi alkupuolen Mendelsohn'in kantatista: 'Beata mortin', jonka jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edusmiehet nostivat kirstun ja lähetystöt järjestyivät uudestaan, jolloin saattoretki lähti lähelle kirkkoa, kaivetulle haudalle.

Sen haudan, joka nyt kätkee Elias Lönnrotin maalliset jäännökset, olivat rakkaat kädet pukeneet tuoksuvaan viheriään, jossa soma, valkea risti kuvasti.

Sitten kuin ylioppilaskööri oli laulanut Beneken'in ‘Hymnin kuolleille' suomalaisilla sanoilla avonaisen haudan vieressä, alkoi lähetystöjen pitkä jono kulkea haudan ohitse, jättäen jokainen kunnioituslahjansa marsalkoille asetettavaksi niihin seppelpylväisiin, jotka hautaa ympäröivät. Marsalkkoina olivat A. Sunell, länsisuom., J. Grönlund, viip., G. Wasenius, uusm., J.W. Messman, pohj., E. Polon, häm., ja maist. A.E. Wahlberg, savokarj.»

Nyt seurasi edustajien laskemat monet seppeleet ja näistä mainittakoon kenraalikuvernöörin, Suomen Senaatin, jonka puolesta puhui senaattori L. Mechelin, Suomen ministeri-valtiosihteerin, Suomen sotaväen, yliopiston, ylioppilaskunnan, ylioppilasosakuntien, Suom. kirj. Seuran seppeleet, puhujina senaattori Y.S. Forsman (Yrjö Koskinen) y. lukuisat muut sekä pääkaupungista että koko Suomenniemen alueelta.

Lopuksi lauloi ylioppilaskuoro 'Suomen laulun' ja 'Maamme', molemmat' suomenkielisin sanoin.»

Puheiden vaiettua ja seppeltulvan verhottua suurmiehen hautakummun keskellä maaseudun hiljaista kolkkaa lähti pitkä saattojoukko jälleen samoamaan metsien halki kohti odottavaa ylimääräistä junaa, joka kuljetti Suomessa tuskin ennen nähdyn edustavan saattojoukon sen juhlavalta matkalta pääkaupungin elämän levottomaan humuun.»

IX.

USKONRIITA JA CARL VON BERGEN.

[Ks. Eric Henricson: »Striden kring Carl von Bergens föredrag i Helsingfors», Suomen Kirkkohist. Seuran vuosikirja XXVIII, 1938.]

[Paavo Virkkunen: »Taistelua kristinuskosta ja kirkosta 1880-luvulla», Uusi Suomi, 1941.]

Ylioppilasaikani 1880-luvulla oli uusien henkisten virtausten aikaa. Samalla kun Suomessa yhä taisteltiin kansallisuusaatteen merkeissä, alkoi ulkoapäin virrata maahamme monenlaisia aatesuuntia. Uskonnon alalla ilmeni ensimmäistä kertaa hyökkäyksiä kansallista kirkkoamme ja luterilaisuutta vastaan, kirjallisuuden alalla puhalsi lännestä realistisia ja naturalistisia makusuuntia meillä vallitsevaa idealistista maailmankäsitystä vastaan, uusia aatteita virisi näköpiiriimme, kuten raittiusaate, naisvapautusriennot, kansanopisto- ja nuorisoseura-aate y.m.

Suurinta melua ja mielipiteiden hämmennystä tuotti aluksi täällä herännyt kritiikki vallitsevaa »ortodoksista» kirkollisuutta vastaan. Riita sai alkunsa Turun kaupungista, jossa Ernst Rönnbäckin johtama Åbo Tidning 1860-luvulla teki hyökkäyksen kristinuskon pääongelmia, kolminaisuusoppia ja Kristuksen jumaluutta, vastaan. Näihin v. 1863 ilmestyneihin artikkeleihin vastasi asiantuntevasti silloinen dogmatiikan professori A.F. Granfelt, ensin sanomalehtikyhäelmissä, myöhemmin julkaisten yhtenäisen 382-sivuisen kirjateoksen »De första offentligt af finske män mot kristendom och kyrkolära rigtade angreppen».

Samoihin aikoihin oli Ruotsissa kiihkeästi riidelty kristinopin perustotuuksista siitä saakka, kun Viktor Rydberg v. 1862 oli julkaissut merkittävän teoksensa »Bibelns lära om Kristus». Hänen oppilaidensa joukossa oli myöskin Carl von Bergen, joka vuonna 1863 oli tullut fil. kandidaatiksi Upsalan yliopistossa. Tämä mies oli lähtöisin Göteborgista uskonnollisesta kodista, jonka ahdasmielinen henki saattoi pojan epäilemään raamatun oppia epäuskoisten iankaikkisesta kadotuksesta. Tutkittuaan vertailevaa uskontotiedettä ja uudenaikaista raamatun kritiikkiä Saksassa, unitaarista uskonsuuntaa Amerikassa ja Englannissa hän Tukholmassa perusti v. 1882 uuden yhdistyksen »Svenska Protestantföreningen». Tämän jälkeen hän seuraavana vuonna alkoi pitää Tukholmassa uskonnollisia esitelmiä aiheesta »Tulevaisuuden kristinusko». Miellyttävällä äänellään ja helskyvällä kaunopuheisuudellaan hän saavutti suurta suosiota ja mielenkiintoa Tukholman älymystön keskuudessa.

Tämä menestys antoi aihetta muutamille Suomen miehille, joista mainittakoon yliopiston silloinen voimistelun yliopettaja Viktor Heikel, kutsua von Bergen pitämään luentoja Helsingissä jostakin itse valitsemastaan aiheesta. C. von Bergen noudatti kutsua ja saapui Suomeen huhtikuun loppupuolella 1884. Luentopaikaksi oli pyydetty Helsingin yliopiston juhlasalia, mutta teologisen tiedekunnan vaikutuksesta silloinen rehtori ei anomukseen suostunut. Nyt valittiin luentosaliksi Seurahuoneen kaunis juhlasali, johon mahtui noin 700 kuulijaa. Tässä salissa von Bergen tuli pitäneeksi ensimmäisenä sarjana 8 luentoa ja myöhemmin vielä 5 luentoa. Ensimmäiseen sarjaan oli säännöllisesti kertynyt kuulijoita noin 600—700. Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet olivat tehneet asiasta suurta propagandaa, mutta suomenkielinen lehdistö sivuutti tapauksen lyhyin maininnoin.

Koska tri C. von Bergen piti luentonsa vapaasti, tosin loisteliaalla ja vaikuttavalla tavalla, on niistä olemassa vain sanomalehtien selostukset. Sen vuoksi pyydän tähän lainata muutamia otteita pastori E. Henricsonin tätä asiaa koskevasta tutkielmasta.

Johdantona esitelmiinsä Carl von Bergen mainitsi, että kansojen kansallinen ja uskonnollinen uudistus oli tapahtuva kristinuskon välityksellä. Hän korosti siten vahvasti, ettei hän ollut epäuskonnollisuuden eikä kristinuskonvihollisuuden tulkki. Hän ei ollut naturalistisen materialismin kannattaja. Tästä hän mainitsi, että se monen suuren tutkijan mukaan oli valmis »älyllisesti hirtettäväksi». Kantin oppi kirjassaan »Das Ding an sich», että oli olemassa toinenkin todellisuus kuin ihmisille näkyvä ja ilmeinen, oli jälleen saanut jalansijaa, ei ainoastaan filosofiassa, vaan myös luonnontieteessä. Luonnontieteen saavuttamat tulokset voitiin supistaa sanoihin: lainalaisuus ja yhtenäisyys. Ne kaksi lakia, jotka olivat luonnontieteen yhtenäisen maailmankatsomuksen peruspylväät, olivat lait voimien olemassaolosta ja korkeamman elämän kehittymisestä lähinnä edellä käyvästä alemmasta. Ensimmäisestä johdettiin laki voimien vuorovaikutuksesta, toisesta laki olemassaolon taistelusta ja luonnollisesta valinnasta. Herbert Spencer oli tullut suuren kehittymisprosessin lopulliseen tulokseen ja häntä voitiin siis syyllä kutsua uuden ajan Newtoniksi. Tähän luonnontieteen maailmankuvaan saattoi kristinusko helposti liittyä, nimittäin todellinen kristinusko, tulevaisuuden kristinusko. Ortodoksinen kristinusko ei sitä vastoin voinut pitää puoliaan tieteen tuomioistuimen edessä. Ortodoksian arvostelulle puhuja omisti luentojensa suurimman osan.

Ensin hän arvosteli sitä käytännöllisyyden näkökulmasta. Tällöin hän lähti sen uskonkäsitteistä. Ortodoksian mukaan usko käsitti vain sen totena pitämisen, että Kristus on Jumala, kolminaisuuden toinen persoona. Sellainen uskonkäsitys johti vain paikallaan oloon ja hengelliseen kuolemaan. Se oli myöskin yhteiskuntaa hajoittavaa. Sillä sen, joka ei tunnustanut Jeesuksen Kristuksen olevan Jumalan poika, protestanttinen ortodoksia julisti ikuiseen kadotukseen tuomituksi. Kulttuurihistoria osoitti, kuinka vihollismielisesti ja väkivaltaisesti ortodoksian esitaistelijat eri aikoina olivat esiintyneet toisen mielipiteen tunnustajia vastaan. Puhdas ortodoksia oli ollut kaikkina aikoina eroittava. Kristinuskolle tunnusomaista oli sitävastoin ihmisyyden ja rauhan rakkaus. Siten, olivat ortodoksia ja dogmit tuomitut kelvottomiksi. Tulevaisuuden kristinuskon mukaan taasen usko oli tahdon suhde Kristukseen.

Sitten puhuja tarkasti ortodoksiaa teoreettiselta näkökannalta tieteen tuomioistuimen edessä. Oppi, mikä vähimmin piti paikkansa tämän edessä, oli kolminaisuusoppi. Ensiksikin se oli järjenvastainen. Mutta se ei ollut vain järkeä, vaan myös raamattua vastaan. Sillä ainoa tuki, mikä sillä oli raamatussa, oli 1 Joh. 5:7—8: »Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja kolme pitävät yhtä.» Mutta tämä säe oli muka väärä. Sen oli jo Luther tietänyt ja sen takia poistanut raamatunkäännöksestään. Mutta myöhemmin se oli lisätty uudestaan. Kolminaisuusopilla ei ollut itse asiassa raamatullista, vaan pakanallinen alkuperä. Paavalin rabbinin tapaisen Messiaan hypostaserauksen ja Johanneksen Logos-opin välityksellä johduttiin lopulta kirkolliseen kolminaisuusoppiin, mikä vahvistettiin Nicaean kirkolliskokouksessa v. 325. Tätä vastaan hän piti kiinni raamatun ja Jeesuksen omasta käsityksestä, kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että he olivat hänen veljiään. »Tulevaisuuden kristinuskolle» Kristus ei ollut Jumala, mutta »ihanteellisin persoonallisuus, joka milloinkaan on astunut historian näyttämöllä».

Myöskin ortodoksista oppia luomisesta puhuja piti kestämättömänä. Se näet kumosi Jumalan iankaikkisuuden. Käsite iankaikkinen edellytti, ettei mitään erikoista ajanmomenttia saisi olla olemassa Jumalalle. Hän ei olisi voinut luoda maailmaa määrättynä ajankohtana. Edelleen luomisen historia oli ristiriidassa niiden kahden olemassaolon peruslain kanssa, mitkä luonnontiede oli todennut, voiman olemassaolon lain ja kehitysopin, kanssa. Jälkimmäisen selitystä maailman ja ihmisen synnystä puhuja kannatti.

von Bergen valaisi myös ainettaan esittämällä vertailevan uskontotieteen historiaa. Lutherin merkityksen tällä alalla hän katsoi sangen suureksi. Hän oli näet palauttanut järjelle sen oikeuden tarkastaa raamattua, minkä kirkko oli siltä riistänyt. Mutta hän oli kuitenkin asettanut raamatun arvovallan järjen edelle ja siten antanut perään keskiaikaiselle katsomustavalle. Ja hänen seuraajansa olivat tässä kohden menneet häntä pitemmälle ja antaneet aihetta verbaali-inspiraatio-oppiin.

Vastakohdaksi Lutherin ja ortodoksian jumalakäsitteelle, minkä hän piti lapsellisena, alhaisen lihallisen», von Bergen asetti filosofian jumalakäsitteen. Filosofia oli muotoillut jumalakuvansa tekemällä havaintoja maailmankaikkeuden lainalaisuudesta, yhtenäisyydestä ja järjellisyydestä. Tämän maailmankaikkeuden järjen oli oltava tietoinen ja persoonallinen, sillä uskonnollinen tarve ei ikinä sallinut, että Jumala olisi persoonaton tai jotakin alempaa kuin persoonallinen. Jumala ei kuitenkaan voinut olla persoonallinen samalla tavalla kuin me ihmiset, persoonallinen muitten ohella ja rinnalla. Että hän olisi yksi persoona, olisi siis ainoastaan symboli.

Myöskin ortodoksista oppia paratiisissa tapahtuneesta syntiinlankeemuksesta ja perisynnistä von Bergen piti kestämättömänä. Perisyntiopissa oli tosin syvän totuuden siemen. Ihmisen luonto oli pahaan taipuvainen. Mutta nykyaikainen luonnontiede selitti perisynnin perinnöllisyysteorian nojalla. Atavismin perusteella voivat hyvin kaukaisten esi-isien ominaisuudet ja tunteet siirtyä heidän jälkeläisiinsä. Juuri nämä atavistiset tunteet muodostivat perisynnin. Sillä, niin kuin puhujan sanat sattuivat, »kaikki vanhentunut on pahaa». Perisynti ei kuitenkaan, kuten ortodoksia väitti, ollut mahdoton hävittää. Se oli autettavissa siten, että syntisen tahdon eteen asetettiin Jeesuksen Kristuksen pyhän, oikeamielisyyden korkeimman ihanteen puolesta taistelevan ja kärsivän tahdon kuva.

Tekosynti taas oli jokainen perisynnistä johtuva poikkeus Jumalan laista haluin, ajatuksin, sanoin ja teoin. Mutta Jumalan lailla ei ollut ymmärrettävä sitä lakia, jonka Jumala antoi paratiisissa tai Siinain vuorella, vaan 1) itsehillinnän lakia ja 2) ennaltatietämyksen lakia. Nämä lait edistivät ihmiskunnan korkeimpia tarkoitusperiä, elämän täydellisyyttä ja sopusointua. Hyvä oli jokainen teko, joka oli näiden lakien mukainen. Paha tai syntinen oli taas jokainen teko, joka rikkoi jotakin niistä laeista, joita, noudattamalla ihminen saavutti elämänonnen.

Syntioppiin oli lähimmässä yhteydessä sovitusoppi. Ortodoksista sovitusoppia vastaan von Bergen väitti, että Jumala henkisyydessään ei voinut käyttää kärsimystä rangaistuksena. Sovitus ei ollut samaa kuin kärsimys. Se oli pikemmin »hyvän jatkuvaa soveltamista koko elämän aikana». Kristus ei suinkaan ollut ainoa sovittaja. Hänen rinnallaan ja ympärillään esiintyi sellaisia henkilöitä kuin olivat Lincoln ja Livingstone.

Tämä sovitusprosessi ulottui myöskin kuoleman tuolle puolen. Ihmissielu oli kuolematon, sillä olemukseltaan se oli voimaa, ja kun voimaa ei voitu voiman olemassaolon lain mukaan hävittää, vaan se saattoi vaihtaa muotoa, täytyi myöskin ihmissielun olla kuolematon.

Ja kaikkien ihmissielujen täytyi olla kuolemattomia, von Bergen hylkäsi opin epäuskoisten ikuisesta kadotuksesta. Jumalan majesteetti ja vanhurskasten autuus vaati, että kaikki ihmiset tulivat lopulta autuaiksi. Puhuja siis kannatti oppia kaiken palautuksesta.

Nämä luennot nostivat suurta hälinää ja paheksumista kirkollismielisten leirissä, josta johtui useita vastalauseita ruotsalaisissa lehdissä. Näiden joukosta mainittakoon runoilija Z. Topeliuksen sekä teologian professorien H. Råberghin ja G. Johanssonin kirjoitukset, jotka kukin arvostelivat eri kohtia v. Bergenin maailmankatsomuksessa. Topelius kirjoitti Helsingfors Dagbladiin, kaksi jälkimmäistä Morgonbladetiin. Råbergh tarkasteli v. Bergenin oppeja historialliselta näkökannalta ja katsoi niiden olevan kirkollisten oppien kieltämistä. Uutta järjestelmää rakentaessaan v. Bergen vääristeli historian todistuksia. Niin esim, hän katsoi v. Bergenin väärin esittäneen kirkon opin uskosta ja sen suhteesta vertailevaan uskontotieteeseen. Ortodoksia ei ollut koskaan käsittänyt uskolla vain sitä seikkaa, että Kristus oli kolminaisuuden toinen persoona, vaan myöskin aina todellista elämänyhteyttä Kristuksen kanssa. Ei ollut myöskään kristinusko tuominnut vertailevaa uskontotiedettä, vaan osoittanut riittävää huomiota uskonnon esikristilliselle kehitykselle, v. Bergen väitti esittävänsä puhdasta kristinuskoa. Mutta Kristuksen omat todistukset itsestään — esim, synoptikoilla — eivät soveltuneet v. Bergenin edeltäpäin sommittelemaan »ihanneihmiseen». Kristuksen ylösnousemus oli kristinuskossa niin keskeinen käsite, että apostoli Paavali sanoi koko kristinuskon perustuvan siihen. Kaiken tämän v. Bergen oli vaitiollen sivuuttanut.

v. Bergen oli edelleen väittänyt, että kolminaisuusopin todistus on 1. Joh. 5:7, jonka jokainen exegeettinen selitys todistaakin vääräksi, mutta antavathan myös Matt. 28:19 ja Joh. 6:13 tukea kolminaisuusopille.

Professori, sittemmin arkkipiispa, G. Johansson puolestaan väitteli v. Bergenin oppeja, varsinkin kehitysoppia koskevia seikkoja vastaan pykälä pykälältä. Tällaisen todistamattoman hypoteesin uskomiseen vaadittiin paljon auktoriteettiuskoa. Kehitysopin mukaan oli epäjohdonmukaista sanoa, että »1800 vuotta sitten elänyt ideaali-ihminen oli historian ihanteellisin persoonallisuus». Johansson huomautti myöskin, mihin vaarallisiin tuloksiin darwinismin julistaminen saattoi johtaa. Kristinuskon mukaan ihminen kehittyy Kristuksen kaltaiseksi, joka oli yhtä Isän kanssa, mutta »tulevaisuuden kristinuskon» mukaan ihminen polveutui eläimestä. Jos tällainen usko pääsisi kansassa versomaan, olisi vallankumous lähellä.

Edelleen Johansson tarkasteli v. Bergenin esitystä synnistä, sovituksesta ja kuolemattomuudesta ja antoi hänen opeistaan sen yleisen arvostelun, etteivät ne olleet kristinuskoa, vaan epäuskoa, johon tosin oli sekoittunut positiivisiakin aineksia.

Kaikki olivat odottaneet, että eron saanut vanha terävä-älyinen professori Axel Fredrik Granfelt nousisi vastustamaan v. Bergenin oppeja. Niin tapahtuikin, mutta vasta heinäkuussa 1884, jolloin ilmestyi Granfeltin uusi arvosteleva teos »Herr d:r Carl von Bergens i Helsingfors hållna föreläsningar öfver framtidens kristendom».

Granfelt tarkasteli uusia oppeja aito dogmaatikon perusteellisuudella. Hän lähti jumalakäsitteestä, joka on kaiken uskon ydin, ja osoitti, että v. Bergenin jumalakäsite oli panteistinen, johon oli sekoittunut deismiä. Näiden kahden opin jumalakäsite oli yhtä järjetön kuin se, minkä v. Bergen oli väittänyt kristinuskon käsitteen olevan. Panteismin kannalta oli epäjohdonmukaista uskoa persoonalliseen jumalaan, kuolemattomuuteen y.m. Granfelt tahtoi todistaa kolminaisuusdogmin järjellisyyden harkitsemalla jumaluudenpersoonain keskinäistä suhdetta. Jos Jumalan olemusta katseltiin eetilliseltä näkökannalta, tulisi kolminaisuus sekä tajuttavaksi että järjelliseksi. Sen tähden ei ollut mitään merkillistä siinä, että kolminaisuusopista oli jonkinlaisia viitteitä monessa pakanallisessa uskonnossa. Yleinen ilmestys oli antanut ihmisten aavistaa jotakin Jumalan olemuksesta.

von Bergen oli hylännyt opin ikuisesta kadotuksesta ja julistanut kaiken palautuksen. Granfelt huomautti, että autuus oli vain sopusointuisessa yhteydessä Jumalaan. Mikäli sopusointu muuttui epäsoinnuksi, ristiriitaisuudeksi elämän sisäisten ja ulkonaisten olojen kanssa, sikäli vaihtui autuus autuudettomuudeksi. Ihminen paatui pahuudessa kehityslain mukaan.

Granfeltin loppuarvostelu oli, että von Bergenin opista puuttui lujaa eheyttä, tieteellistä ryhtiä. Kristinuskon ei tarvinnut pelätä tällaisia hyökkäyksiä, sillä saattoi olla hyödyksi, että siitä poistettaisiin vanhentuneita käsityksiä, joille ei voitu rakentaa kestävää oppijärjestelmää. Erityisesti eli puhujan mielestä raamatulliskristillinen maailmankatsomus uusittava entistä ankarampaan johdonmukaisuuteen. Granfeltin loogillisesti selvää todistelua ei kukaan yrittänytkään kumota.

Myöskin maallikkojen piirissä von Bergenin luennot herättivät paheksumista ja vastaväitteitä lehtien palstoilla. Jopa silloin ilmestyvä vapaakirkollinen »maallikkolehti», jonka toimittajana oli F.W. Lönnbeck, kannatti kirkollisten piirien käsitystä ja arveli von Bergenin oppien vievän ateismiin, jumalankieltämiseen.

Paitsi teologian kannalta tehtiin von Bergenin oppeja vastaan ankaria vastaväitteitä myös luonnontieteiden eli eksaktisten tieteiden edustajien puolelta, von Bergen oli vedonnut luonnontieteen tutkimuksen viimeisiin tuloksiin. Tämän johdosta ilmestyi painosta huomiota herättävä lentokirjanen »Vetenskapen och herr Carl von Bergen», jonka tekijät olivat kemian professori Edvard Hjelt, matematiikan professori Edvard Rudolf Neovius ja eläintieteen ylim. professori Odo Morannal Reuter. Samaan vihkoseen oli liitetty estetiikan ja kirjallisuudenhistorian dosentin Valfrid Vaseniuksen kyhäelmä »Vetenskap och fördragsamhet».

Ensinmainitun kirjoituksen laatijat tahtoivat todistaa, että von Bergenin tieteellisten todistelujen laita luonnontieteisiin nähden oli varsin alhainen, koska hän sekoitti yhteen tosiasioita ja todistamattomia hypoteeseja. Muutamin leikillisin esimerkein lie koettivat todistaa von Bergenin väitteiden pätemättömyyden. Luonnontieteiden ei tarvinnut loukata kenenkään uskonnollista kantaa. He siteerasivat tuekseen kuuluisan fysiologin Wirchowin lausuman: »Tieteen tehtävä ei ole hyökätä uskonkohteita vastaan, vaan ainoastaan määritellä ne rajat, mitkä tieto voi saavuttaa, ja näiden piirissä perustaa yhtenäinen tietämys.»

Toisessa kirjoitelmassa dosentti Vasenius kosketteli von Bergenin suhdetta Spenceriin ja kehitysoppiin. Tämän opin mukaan oli uskonnollisella konservatismillakin tehtävänsä terveellisenä säännöstelijänä, jota seikkaa von Bergen ei näyttänyt oivaltaneen. Muuten hän ei olisi ollut niin suvaitsematon. Edelleen hän ei ollut noudattanut tarpeellista tieteellistä vakavuutta; hän oli m.m. siteerannut väärin Geijeriä ja Tegneriä.

Tämä lentokirjanen herätti paheksumisen myrskyn ruotsalaisissa sanomalehdissä, von Bergen esitti vastalauseensa luentojensa toisessa sarjassa. Ne eivät kuitenkaan olleet tieteellisesti päteviä, vaan hän käytti puolustusasemaan ystävällismielisissä lehdissä olleita arvosteluja hänen luennoistaan.

Surmaavan kritiikin sai edellä mainittu lentokirjanen eräässä Nya Pressenin loistotyylisessä kirjoituksessa, jonka tekijä, salanimi Arius, oli Helsingin ruotsalaisen ylioppilasnuorison huomatuimpia miehiä, Hjalmar Neiglick. Itse perehtyneenä filosofiaan ja myöhemmin samaan aineen dosenttina Helsingin yliopistossa hän kohta kohdalta kumosi, purevaa satiiria käyttäen, mainitun lentokirjan tekijäin väitteet kyhäelmässään »Vetenskapen och professorerna Hjelt, Neovius och Reuter samt docenten Vasenius». Luonnontieteelliseltä kannalta he olivat esittäneet vain detaljivirheitä, mutta kehitysoppiin nähden he pääasiassa olivat samalla kannalla kuin von Bergen. Dosentti Vaseniusta vastaan Neiglick väitti, että tämän puhe suvaitsevaisuudesta ei soveltunut uuteen kehitysoppiin, joka opetti itsehillintää, mutta ei suinkaan indifferentismiä. Tämä puhe siis läheni Hegelin oppia, jonka mukaan »jokainen teoreettinen tai käytännöllinen väitelmä oli tosi, jos se oli jotakuinkin tavallinen jollakin ajalla tai jossakin kansassa». »Nyt oli dosentti Vasenius tehnyt Spenceristä Hegelin kannattajan.»

Täten oli kirjoittajan mielestä neljä yliopistomme tiedemiestä häpäissyt tiedettä ehkä enemmän kuin kukaan sitä ennen maassamme.

Mutta myös aikakauskirjoissamme von Bergenin luennot joutuivat pohdittaviksi. Finsk Tidskriftissä kasviopin dosentti Fredrik Elfving arvosteli von Bergenin oppia tieteelliseltä kannalta köykäiseksi, mutta oli sitä mieltä, että hänen rohkea esiintymisensä oli tuonut raikkaita tuulahduksia uskonnolliseen elämäämme.

Valvojassa uutta oppia kosketteli Th. Rein pitkässä kirjoitelmassa »Uusprotestanttisuus». Tässä hän arvosteli von Bergenin luentosarjan puuteollisuuksia. Ei ollut ihme, ettei kirkko tahtonut vaihtaa vanhaa, koeteltua järjestelmäänsä mihinkään vaillinaiseen, uuteen. Kuitenkin oli pyrkimys parantaa kirkon tunnustusta nykyaikaisen sivistyksen mukaan täysin oikeutettu. Se oli todellisen hätätilan synnyttämä.

Suuri kysymys oli siitä, kuinka voitaisiin sovittaa usko järjen vaatimuksiin. Muutamat uhrasivat uskon, toiset järjen, toiset tahtoivat välittää näiden kesken. Viimeksimainittuja syytettiin epärehellisyydestä, mutta itse asiassa he olivat ehjiä ihmisiä. Siksi kirjoittaja ei voinut hyväksyä valituksia »protestanttiyhdistystä» vastaan, Sen kannattajia ei voinut syyttää epärehellisyydestä ja kylmyydestä kristinuskoa kohtaan.

Kun koetettiin uudistaa kirkollista tunnustusta, oli muistettava, että jonkin uskonnollisen tunnustuksen oli aina ilmaistava uskovaisen seurakunnan uskoa. Tiede ei saanut suoranaisesti määritellä uskontunnustusta, vaan ainoastaan epäsuorasti, määräämällä uskovaisten uskon. Kirkon tai sen tunnustuksen parantamista voitiin odottaa vain terveemmältä uskonelämältä. »Tieteen tehtävä oli valmistaa maaperää m.m. kehittämällä filosofiaa, joka huolellisesti tarkasti uskonnollisia ja eetillisiä kysymyksiä ja koetti muodostella teorioita, mitkä olivat tieteellisesti päteviä näitä kysymyksiä selvittämään. Jos tahdottiin onnistua uskonnon ja tieteen keskinäisessä sovittelussa, täytyi lähteä filosofiasta, joka hyväksyi persoonallisuuskäsitteen ja jumalallisen maailmanhallinnan. Ainoastaan sellaista filosofiaa käyttäen saattoi erityinen ilmestys käydä mahdolliseksi.

Jo tämän esityksen alussa on mainittu, että niiden joukossa, jotka sanomalehtien palstoilla toivat ilmi von Bergenin opin vastaiset käsityksensä, oli runoilija Z. Topelius. Hän ilmaisi suoraan kuuluvansa korkeakirkolliseen suuntaan ja mielipahalla tutustuneensa von Bergenin uusiin oppeihin, jotka halvensivat kirkon uskonkäsitteitä. Hän sanoi olevan paljon sellaisia, jotka täydestä sydämestä yhtyivät vallitsevaan kirkolliseen uskoon ja loukkaantuivat von Bergenin ylimielisestä esiintymistavasta. Tämän ja eräiden muiden sanomalehtikirjoitusten perusteella kutsuttiin Helsingissä koolle yleinen vastalausekokous Seurahuoneelle toukokuun 6 p:ksi 1884.

Määräaikana kokoontui Seurahuoneelle jotenkin lukuisa yleisö, joukossa useita professoreja, koulumiehiä ja muita asianharrastajia. Kokouksen avasi professori Th. Rein, joka myös valittiin puheenjohtajaksi. Professori Rein sanoi ryhtyvänsä tähän toimeen vain sillä edellytyksellä, ettei kokous rupeaisi arvostelemaan von Bergenin luentojen sisällystä, vaan ainoastaan ilmaisemaan kantansa siihen esiintymistapaan nähden, jolla von Bergen oli kohdellut toisin ajattelevain kirkonystäväin kantaa.

Ensimmäisenä puhuja esiintyi kunnallisneuvos Agathon Meruman paheksuen, että tällainen kokous oli kokoonkutsuttu, koska hengellisiä asioita ei voitu äänestyksellä ratkaista. Paras paheksumiskeino eräiden sanomalehtien kirjoittelua vastaan oli niiden tilaamatta jättäminen. Niin oli puhuja menetellyt. Oli surkeata, ettei maassa ollut sanomalehteä puhtaasti kristillisellä pohjalla. Jos tahdottiin protestoida kirkonvastaisia oppeja vastaan, oli sellainen pantava toimeen. Tämä oli oikealla hetkellä sanottu sana. Kokous päätti ensin panna vastalauseen von Bergenin esiintymistapaa vastaan, johon listaan kertyi 74 nimeä. Toiseen protestiin, joka oli tähdätty sanomalehtien puolueellista esiintymistä vastaan, kertyi 40 nimeä, mutta kokouksen pysyväiseksi tulokseksi jäi se seikka, että päätettiin perustaa uusi ruotsinkielinen sanomalehti, joka sai nimekseen »Finland».

Yllämainittujen syntysanojen johdosta tulivat Z. Topeliuksen luo Koivuniemeen kesäkuun 25 p:nä 1884 rehtori Alfred Kihlman ja kunnallisneuvos Agathon Meurman, jotka viipyivät siellä seuraavaan päivään. Ruvettiin heti suunnittelemaan uutta sanomalehteä, jonka järjestämiseen Z. Topelius vanhana sanomalehtimiehenä antoi tarpeellisia viitteitä. Meurmanin ja Topeliuksen kirjeenvaihdosta on tohtori P. Virkkunen löytänyt mielenkiintoisia piirteitä, jotka kuvaavat heidän yhteistoimintaansa. Meurman tahtoi toimittaa lehden, joka oli pohjautuva kristillis-kansallisille periaatteille. »Sanomalehdissä edustetut aatteet, vaikka ne olivatkin tavattoman moninaisia, voitiin kuitenkin rajoittaa kahteen pääpyrkimykseen. Toista voitiin sanoa kristillisesti yhdistäväksi, toista kosmopoliittisesti hajoittavaksi.» Kristisnusko on samalla yleismaailmallinen ja kansallinen, yhdistäen molemmat. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluivat ulkomailta puhaltaneet löyhän liberalismin aatteet, jonka tulkitsijoina esiintyivät von Bergenin vapaamielisyyttä kannattavat ruotsinkieliset lehdet. Näitä vastaan oli hankittava ruotsinkielinen lehti, joka kannattaisi kristillis-kansallisia näkökohtia. Ruotsinkielinen sen tuli olla siitä syystä, että se puhuisi samankieliselle yleisölle, joka liberalismin aatteita kannatti. Oikeaan kristillisyyteen liittyy myös kansallisuuden aate. »Mutta kosmopolitisminkin ynseä ja hyökkäävä asenne kristinuskon edessä oli kyllä aikanaan muuttuva. Kristinuskon läpimurto kansallisessa elämässä oli tämän voiton tuottava.» Kansallinen liike oli Suomessakin ollut monen harrastuksen sisäinen liikevoima, niinpä pietismikin läheisesti liittyi kansalliseen aatteeseen. Sekin oli ytimeltään kirkollinen liike, vaikka sitä alkuaikoina korkeakirkolliset vastustivat. Näillä perusteilla oli uuden, kirkollisen sanomalehden perustaminen tarpeen vaatima.

Tämän pyrkimyksen vastaisesti olivat ruotsinkieliset lehdet toimineet, viimeksi kutsumalla von Bergenin Suomeen luennoimaan, von Bergenin piti lyödä maahan luterilainen kirkko perustamalla »tulevaisuuden kristinusko». Tälle oli asetettava jyrkkä kirkollinen vastarinta, sillä »kansallisesti ajatteleva ja tunteva suomalainen ei koskaan voinut alentua kevytmielisesti repimään kansankirkkoa». Uuden lehden tarkoitus oli koota ne kansalaispiirit, jotka tahtoivat edistää kristillisten ja kansallisten aatteiden viemistä voittoon.

Uuden hankkeen sisäisenä sieluna oli Z. Topelius. Eristyneisyydessään Koivuniemen huvilassa hän laati taloudellisia suunnitelmia entisten kokemustensa perusteella. Kirjeenvaihdossaan Meurmanin kanssa hän kuvaa edesottamuksiaan seuraavasti: »Myötäkäyminen tai vastoinkäyminen riippuvat niistä toimenpiteistä, joihin oli aikaa hukkaamatta ryhdyttävä.»

Yhteistyöstä Meurmanin ja Topeliuksen kesken P. Virkkunen kirjoittaa seuraavasti: »Mitä läheisin oli, kirjalliselle taipaleelle lähdettäessä, hänen ja Meurmanin yhteistyö, syventyen miehuulliseksi ystävyydeksi, jonka ilmauksia on rakentavaa lukea.»

Finland-lehti ilmestyi 1885—1891 välittömänä seurauksena von Bergenin herättämästä uskonnollisesta kiihtymyksestä. Z. Topelius siitä kirjoittaa ruotsalaiselle ystävälleen runoilija Karl Anton Wetterbergille seuraavasti: »Täällä on ollut pieni maisteri tai tohtori, kuten Ruotsissa sanotaan, poimimassa meille kokoon kaikenkaltaista irtonaista rihkamaa uskonnon alalta tarkoituksenansa repiä maahan meidän kirkkomme vanha usko. Ja täällä on todella ollut väkeä, joka hänelle on taputellut käsiään kuin millekin uudelle reformaattorille. Mutta maaperä ei ole ollut täällä yhtä pehmitetty kuin Ruotsissa, ja herra von Bergen sai päällensä ryöpyn vastalauseita, joiden edessä hän huonosti puolustautui. Meidän kirkollemme on kyllä ollut tarpeellista painiskella epäuskoa vastaan, sillä se nukkuu viattomuuden unta.»

Finland-lehden valmistelujen loppupuolella Topelius vielä kirjoittaa Wetterbergille: »Täällä on puolueriitaisuutta, kuten tavallista. Minä olen ollut mukana perustamassa uutta jokapäiväistä sanomalehteä niitä varten, jotka vielä katsovat, että kristinusko on uudenaikaisen yhteiskunnan perustus ja yksimielisyys sen menestymisen perusehto.»

Näin oli von Bergenin suurisuuntainen yritys luoda Suomessa uusi »tulevaisuuden kristinusko» rauennut tyhjiin. Pidettyään koko loppukevään ihmismielet jännityksessä vastakkaisten mielipiteiden rynnätessä yhteen, ei muistaakseni tämä ristiriita varsinaisesti puhjennut ilmi ylioppilasmaailmassa, jolla oli omat riitansa. Muistan kyllä, että monessa piirissä ihmeteltiin ja ihailtiin nerokkaan Neiglickin rohkeutta asettua neljää yliopistomiestä vastustamaan, mutta von Bergenin esittämät aatteet kuitenkin koskettelivat niin vaikeita ja syvällisiä ongelmia, että harvat ylioppilaat niitä pystyivät itsenäisesti arvostelemaan. Ei tullut minultakaan mennyksi näitä loisteliaita esitelmiä kuuntelemaan, mutta seurasin kuitenkin syrjästä asian menoa sen verran, että hankin itselleni miltei kaikki yllämainitut lentokirjaset, jotka vielä olen löytänyt kirjastoni kätköistä. Epäilemättä von Bergenin esiintyminen vaikutti monella taholla sekä myötä- että vastaleirissä henkistä jännitystä ja valveutumista.

X.

YLIOPPILAIDEN KIELIPOLITIIKKAA 1880-LUVUN ALKUPUOLELLA.

[Ks. F.H.B. Lagus: Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta; Porvoo 1924.]

[Gånge Rolf: Svenskt Studentliv i Finland för 50 år sedan; Lovisa 1932.]

1880-luvun alkupuolella oli Helsingin ylioppilaspiireissä kielitaistelu yltynyt ylimmilleen. Vanhana miehenä on hauska palata noihin nuoruuden kiihkoihin aikoihin, jolloin kielitaistelun aallot ylioppilaskunnassa kävivät korkeina. Kun muistini jonkin verran pettää, olen käyttänyt lähteinä alaviitteessä mainittuja teoksia, joiden molemmat tekijät siihen aikaan esittivät tärkeätä osaa ainakin Akateemisen Laulukunnan keskinäisissä riidoissa. Kumpikin valaisee asioita oman puolueensa näkökulmasta.

Keväällä v. 1880 oli Ylioppilaskunta jälleen saanut kokoontua edellisten vuosien rettelöiden jälkeen. Sen pyrinnöt olivat olleet lamassa korkean Kanslerin, itse Perintöruhtinaan määräyksen johdosta. Kun nyt ensi työksi oli valittava Ylioppilaskunnalle uusi puheenjohtaja, asetti kumpikin kielipuolue oman ehdokkaansa. Ruotsinmieliset olivat niihin aikoihin muodostaneet oman ryhmäkuntansa X.Y.Z:n, jonka enemmistö kuului n.s. liberaaliseen puolueeseen. Tämä puolue sai siihen aikaan julkisessa elämässä J.V. Snellmanilta surmaniskun, huolimatta ulkonaisesti tasapuolisesta ja humaanisesta kieliohjelmastaan. Myöskin X.Y.Z:ssa liberaalista enemmistöä vastusti nuorten »vikingien» ryhmäkunta. Kun nyt ylioppilaskunnassa oli valittava puheenjohtaja, saivat liberaaliset kaunopuheisilla vakuutuksillaan aikaan, että siksi valittiin puolittain suomenmielinen, fil. maisteri Gustav Lönnbeck, joka oli käynyt Jyväskylän seminaarin ja oli Uno Cygnaeuksen vävypoika. Suomenmielisten ehdokas nuori fil. tohtori E.G. Palmén joutui vähemmistöön, sillä ruotsinmielisillä oli silloin vielä noin 50 äänen enemmistö. Mutta Lönnbeck petti ruotsinmielisten toiveet. Hän aloitti ensimmäisen kokouksen suomenkielisellä puheella, koska suomi oli maamme suurimman väestöosan kieli, ja käänsi sen sitten vasta ruotsinkielelle. Tämä manööveri saattoi liberaalit häpeämään ehdokkaansa menettelyä, ja nuoret »vikingit» yltyivät sellaiseen kiihkoon, että liberaalien hegemonia X.Y.Z:ssa oli suorittanut osansa loppuun. Vuoden vaihteessa olikin Lönnbeckin väistyttävä kielipolitiikan alalta, mutta myöhemmin hänestä tuli appensa jälkeen Kouluhallituksen ylitarkastaja, jossa virassa hän suuresti ansioitui myöskin ruotsinkielisten kansakoulujen etujen vaalijana. X.Y.Z., jota nimeä »vikingit» vihasivat »verettömyyden» symbolina, oli tämän jälkeen menettänyt merkityksensä, ja jyrkemmät ainekset ottivat tästedes kielikysymyksen johdon omiin käsiinsä.

Suomenkielisellä taholla oli jo vuosikymmenen alusta vallinnut huomattava oppositio ruotsinmielisten hegemoniaa vastaan. Se sai alkunsa v. 1870, jolloin oli vietettävä suurta isänmaallista juhlaa Ylioppilastalon vihkiäisten johdosta. Varat sen hankkimiseksi olivat edellisen vuosikymmenen kuluessa kokoonlaulaneet Akateemisesta Laulukunnasta valitut kolme n.s. kaksitoistikkoa (tolvorna), jotka kiersivät eri kaupungeissa, pitäen konsertteja täpötäysille huoneille. Täten oli kertynyt niin paljon varoja, että voitiin pystyttää »isänmaan toivolle» siihen aikaan komea ylioppilastalo, jossa oli latinalainen otsikko »spei suae patria dedit» (toivolleen isänmaa antoi). Kun juhla oli vietettävä, ei ylioppilaiden ruotsalainen enemmistö sallinut siinä esitettävän yhtäkään suomalaista puhetta tai laulua. Tämä tyrmistytti suomalaisia siinä määrin, että jäivät koko juhlasta pois.

Täst'edes versoi suomenmielisissä ylioppilaissa se ajatus, että saataisiin pystyyn sellainen yhdistys, joka aina ja joka paikassa valvoisi suomalaisten ylioppilaiden etuja. Kuitenkin vasta v. 1876 ajatus oli niin pitkälle kypsynyt, että perustettiin Suomalainen Nuija. Nimitys »nuija» johtui oikeastaan siitä, että englantilainen »club» sana, jota nykyään sanotaan »kerhoksi», oli sekoitettu ruotsalaiseen sanaan »klubba», joka merkitsee nuija. Kun nimen vastustajat kuitenkin antoivat sille sotaisen merkityksen, niin alkoi vähitellen vakiintua käsitys, että se oli sukua »nuijasodan» verisille muistoille. Itse asiassa S.N. kuitenkin edusti varsin maltillista kantaa siihen »punaisten» ryhmäkuntaan verraten, joka 1880-luvun vaihteessa S.N:sta irtautui K.P.Trn nimellä.

Ensi aikoina olivat S.N:n jyrkimmät jäsenet erottautuneet muista käyttämällä valkoisissa ylioppilaslakeissaan mustan samettinauhan sijasta tulipunaista. V. 1879 oli nuori pohjalainen ylioppilas K.A. Grönqvist Vaasan marssin sävelmään sepittänyt sanat, jotka tulisessa innossaan lietsoivat »punaista» katsantokantaa. Sen toinen säkeistö kuuluu:

    »Sä punaiseksi sanotaan,
    et veretön sä olekaan;
    kun elonvoima uhkuaa,
    se poskiasi punottaa.
    Ken veltto ois,
    se jääköön pois;
    ken luja on,
    se taistohon,
    se lippuamme seuratkoon!»

Nuijalaisten innon ensimmäisiä lietsojia oli fil.kand. Lauri Kivekäs. Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherra, rovasti Karl Fredrik Stenbäck, tunnetun runoilijan Lars Stenbäckin veli. Tästä perheestä syntyi monta sivistyselämässämme huomattua henkilöä. Vanhin poika Karl Stenbäck luki papiksi ja tuli Ulvilan seurakunnan kirkkoherraksi ja lääninrovastiksi. Toinen veli, Konrad Fredrik Kivekäs, vaikutti kauan Oulussa ilmestyvän Kaikulehden päätoimittajana. Kolmas veli Gösta Laurentius Kivekäs kävi ensin ruotsalaista koulua Vaasassa, mutta siirtyi sitten Jyväskylän suomenkieliseen lyseoon. Neljäs veli Josef Daniel Stenbäck siirtyi myöskin veljensä kanssa Vaasasta Jyväskylään ja tuli myöhemmin pitkin Suomea tunnetuksi arkkitehdiksi ja kirkkojen rakentajaksi.

Näistä veljeksistä Gösta ensi alussa ei ollutkaan viihtynyt Jyväskylän suomalaisessa ympäristössä, vaan puhui mieluummin ruotsia. Mutta kun hän jossakin kirjastossa oli saanut käsiinsä J.V. Snellmanin teoksia sekä hänen sanomalehtensä Saiman ja Litteraturbladetin, muuttui hänen käsityskantansa kieliasiassa, ja hänestä tuli yhtä kiihkeä »fennomaani» kuin hän aikaisemmin oli ollut »svekomaani». Tämän johdosta hän muutti nimensä Kivekkääksi, joka muistutti entisen nuijasodan partiomiehiä, uljaita kivekkäitä. Nimi Laurentius muuttui Lauriksi, ja Lauri Kivekkäänä hän sitten ylioppilaana saavutti laakereita sekä etevänä puhujana että kiihkeänä agitaattorina. Hänen veljensä, Kaiun toimittaja, omaksui myös nimen Kivekäs, muut veljet pysyivät Stenbäckinä. — Laurilla oli neljä sisarta. Vanhin, Emilia, oli sittemmin naimisissa lehtori Eero Mäkisen kanssa, toinen sisar, Hanna, lehtori Wilhelm Wegeliuksen kanssa, Kolmas sisar, Ottilia Stenbäck, oli vuosikymmeniä Helsingin ensimmäisen Suomalaisen Tyttökoulun etevä johtajatar ja N.N.K.Y:n tarmokas puheenjohtaja. Hän eli tavattoman vanhaksi, 90:n vuoden ikään asti, jättäen syvälti kaivatun muiston lukuisiin oppilasparviin. Nuorin sisar, Lydia, hänkin lahjakas ja henkevä nainen, alkoi loistavan opettajauran, mutta kuoli aivan nuorena.

Kun Lauri Kivekäs oli suorittanut lakitieteen kandidaattitutkinnon, hän alkoi puhujauransa Suomalaisessa Nuijassa. Ensiaikoina Nuijan harrastukset olivat enemmän sivistyksellistä laatua. Lähetettiin nuoria ylioppilaita Nuijan kustannuksella maaseudulle, etupäässä Pietarin ja Hämeenlinnan radan varrella oleviin suomalaisiin pitäjiin »valistamaan» kansaa, s.o. pitämään kansantajuisia luentoja humanististen aineiden alalta sekä perustamaan eri seuduille kansankirjastoja. Matkakustannukset suoritti Nuija, mutta työpalkkiota ei annettu.

Kuitenkin, ruotsinmielisten kielikiihkon yhä yltyessä, S.N:n jyrkemmät ainekset, eturivissä Lauri Kivekäs ja hänen pohjalainen ystävänsä Jonas Castrén, alkoivat moittia Nuijalaisia liiallisesta penseydestä ja yllyttää heitä kiihkeämpään kielitaisteluun ruotsinmielisiä vastaan. Näin syntyi Nuijassa vähitellen kaksi ryhmäkuntaa, toinen maltillisempi, jota johtivat esim, maisterit A.J. Mela, K.F. Valle ja Henrik Melander, toinen jyrkempi »punaisten» ryhmä, Lauri Kivekkään ja pohjalaisten johdolla. Jälkimmäisen iskulauseena oli »koko programmi toimeen», lyhennettynä K.P.T. Siihen kuului etupäässä pohjalaisia ylioppilaita, kun taas maltillisiin nuijalaisiin laskettiin kuuluvan etupäässä hämäläisiä ja savokarjalaisia ylioppilaita, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Näihin poikkeuksiin kuuluivat esim, savo-karjalaisten joukossa Arvid Järnefelt ja Juhani Aho, jotka myöhemmin talttuivat innossaan ja astuivat Päivälehden riveihin.

Kun Gustav Lönnbeckin puheenjohtaja-aika lokakuun lopulla 1880 päättyi, leimahti kiista suomen- ja ruotsinmielisten ylioppilaiden kesken jälleen kiihkeäksi. Tällä kertaa vaali ratkesi niin, että suomenmielisten pääehdokas, dosentti ja fil. tohtori J.R. Danielson saavutti voiton muutaman kymmenen äänen enemmistöllä. Tällöin oli ruotsalaisten ylivalta ylioppilaskunnassa iäksi murtunut, vaikka myöhemmin joskus tapahtui, että heidän ehdokkaansa valittiin varapuheenjohtajaksi. Danielsonin puolueeton ja hillitty käytös laimensi joksikin aikaa taistelun aallokon, mutta edelleenkin oli välistä kovia otteluja milloin mistäkin syystä. Silloin oli aina Lauri Kivekäs suomalaisten loistopuhuja, joka muutamilla sarkastisilla letkauksilla nujersi vastustajat. Toinen etevä jyrkkäkantainen puhuja oli Jonas Castrén, sama mies, joka myöhemmässä vaiheessa, passiivisen vastarinnan aikana, muutti kielikantansa sovinnolliseksi. Aikaisemmin olivat kiihkeät suomenmieliset omaksuneet runoilija Oksasen katsantokannan: »Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa.» Perustuslaillisuuden taistelussa tämän vuosisadan alussa Jonas Castrén julisti uuden tunnuslauseen: »Kaksi kieltä, mutta yksi mieli», mikä siis todistaa hänen peräytyneen alkuperäisestä ohjelmastaan.

Ruotsinmielisten puolella esiintyivät ylioppilaskunnan kokouksissa esim, runoilija Rafael Hertzberg, lääket.kand. von Heideken, kimeä-ääninen insinööri Hjalmar Londén ym. Valitettavasti en enää tarkoin muista näiden mielenkiintoisten keskustelujen menoa, sen vain voin sanoa, että Kivekkään puheet aina nostivat ylioppilaiden mielet jännityksen kuohuntatilaan, erikoisesti eräs painettu puhe, joka valitettavasti on kadonnut muistopapereistani. Eräästä episoodista kertoo Gånge Rolf hauskoja piirteitä:

»Eräs ruotsalaisten kiihkeimmistä väittelijöistä, runoilija Rafael Hertzberg tunsi suurta mielipahaa, varsinkin Maamme-laulua koskevan päätöksen ja siten runoilijan muistolle osoitetun halveksumisen johdosta, niin että hän kiihkossaan tuli nimittäneeksi päätöstä 'tuhat-tulimmaiseksi' ('tusendjävla'). Tähän vastasi välittömästi eräs suomalaisten ensimmäisiä johtajia, lakit, kand. Jonas Castrén, sittemmin niin lämmin vapaustaistelija ja mm. lausumatavan 'kaksi kieltä Suomessa, mutta yksi mieli' alkuunpanija tunnetun ultra-suomalaisen iskusanan »yksi kieli, yksi mieli» vastakohdaksi. — 'Koska maisteri Hertzberg', lausui Jonas hehkuvin poskin ja palavin silmin, 'ei näytä ymmärtävän, mitä tahdikkuus ja säädyllisyys vaativat, niin tahdon kääntyä hänen puoleensa hänen omalla arvoisalla äidinkielellään tällä varoituksella: 'Ei käytetä kirosanoja, kun puhutaan runoilijakuninkaasta, Runebergista.' Hertzberg oli heti valmis vastaamaan sanasutkauksella: 'Herra Castrénille tahdon vastata runoilijakuninkaan omin sanoin, että herra Castrén sekä puhuu että on sen näköinen kuin — 'en krutsprängd fan'. Naurua ja bravo-huutoja vaihdellen 'ulos'-huutojen kanssa, vihellyksiä ja jalankoputuksia. — Puheenjohtaja E.G. Palmén vaati herra Hertzbergiä noudattamaan järjestystä. — 'Myöskin sodalla on huumorinsa', sanoo tunnettu sotahistorioitsija, niin myöskin sen ajan ylioppilassissisodalla.»

Yleensä me laulajat taistelimme omat ottelumme pienemmässä ryhmässä, Akateemisen laulukunnan riitaisessa perhepiirissä, jossa pienoiskoossa uudistuivat ylioppilaskunnan laajaperäisemmät kieliottelut.

XI.

AKATEEMINEN LAULUKUNTA — KIELIRIIDAN KESKUSAHJO.

[Ks. F.H.B. Lagus: Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta; Porvoo 1924.]

[Gånge Rolf: Svenskt Studentliv 1 Finland for 50 år sedan; Lovisa 1932.]

Nimitys Akateeminen Laulukunta on syntynyt jo vuonna 1838 ja on siis toistasataa vuotta vanha. Se syntyi Fredrik Paciuksen aloitteesta ja on sittemmin kunnialla kantanut tätä nimeä 1880-luvun alkuun, jolloin se muuttui kielitaistelun temmellystantereeksi. Kun Suomalaisen Nuijan laulajat Taavi Hahlin johdolla olivat v. 1876 muodostuneet erilliseksi suomalaiseksi laulukunnaksi, joka sai nimensäkin ylioppilaskunnan vuosiluetteloihin, oli vain osa suomenmielisiä laulajia pysynyt Akateemisen Laulukunnan riveissä. Sitä siihen aikaan johti ruotsinkiihkoinen maisteri Martin Wegelius, sittemmin kuuluisa Helsingin Musiikkiopiston perustaja. Hänen jälkeensä tuli laulukunnan johtajaksi pirteä ruotsinmielinen maisteri Gösta Sohlström, joka pian muodosti valiokuoron P.C. (Petersburger-Conserten). Gösta Sohlströmin jälkeen tuli vuodeksi johtajan paikalle Oscar Mechelin. Tästä kerrotaan toisessa luvussa. Maisteri Taavi Hahlin erottua S.N:n laulajain johtajapaikalta heikontuneen terveyden vuoksi valittiin uudeksi johtajaksi pystyvä musiikkimies Nils Kiljander. Tämä S.N:n viimeinen laulunjohtaja valittiin sitten myöskin Akateemisen Laulukunnan johtajaksi v. 1879. Siten hän vuodeksi yhdisti molemmat laulukunnat saman lipun alle.

Mutta Kiljanderin erottua syksyllä 1880 ja siirryttyä Sortavalan seminaarin musiikin ja laulun lehtoriksi oli edessä tärkeä uuden johtajan vaali. Ruotsinmieliset olivat yhä enemmistönä Akateemisessa Laulukunnassa, vaikka ylioppilaskunnassa suomenmieliset ainekset jo olivat voitolla. Vaalia varten agiteerattiin molemmin puolin vimmatusti, niin että laulajain joukkoon värvättiin monta vähän laulanutta miestä (n.s. »blindpipare»), esim, ruotsalaisten puolelta Hjalmar Neiglick, myöhemmin etevä filosofian dosentti, ja suomalaisten puolelta Kaarle Krohn, sittemmin eurooppalaisesti kuuluisa Kalevalan, Kantelettaren ja kansantietouden tutkija.

Vaalia edeltävissä keskusteluissa käytiin kiivasta sanasotaa. Ruotsalaisten etevimpinä puhujina esiintyivät veljekset Evert ja Ernst Sjöblom — edellinen myöhemmin fil. tohtori ja Turun lyseon lehtori ja jälkimmäinen pappi ja Helsingin kappalainen — lisäksi insinööri Hjalmar Londén ja runoilija Gånge Rolf — oikealta nimeltään V.K.E. Wichmann —, sittemmin historian lehtori Uudenkaarlepyyn seminaarissa. Suomalaisten puolella puhuivat hehkuvimmin ja kaunopuheisimmin maisteri F.H.B. Lagus sekä intomieliset nuoret ylioppilaat Arvid Järnefelt ja Ernst Hagfors. Laguksesta tuli myöhemmin Rauman seminaarin käsitöiden ja piirustuksen lehtori, Järnefeltistä tunnettu kirjailija ja Hagforsista Sortavalan seminaarin suomenkielen lehtori. Asiasta keskusteltaessa kuultiin paljon purevia ivasanoja. Niinpä eräästä kaljupäisestä puhujasta kuultiin seuraava sanasutkaus: »Si på den där, som har supit upp sitt hår!»

Laulunjohtajan vaalissa voitti ruotsalaisten ehdokas Werner Holmberg pienellä enemmistöllä, mikä vaikutti, että lisäksi värvätty väki hävisi laulukunnan harjoituksista. Holmberg oli kuitenkin musikaalisesti pystyvä mies ja sai laulutkin sujumaan, mutta hän oli kiihkeästi ruotsinmielinen, joten oli ainaisia riitoja siitä, kuinka monta ruotsalaista ja suomalaista laulua oli harjoitettava, kun ruotsinmieliset eivät sietäneet mitään käännöksiä esitettävän ja suomenkielisiä oli olemassa etupäässä vain kansanlaulujen sovituksia.

Ensimmäinen suurehko riidanaihe virisi, kun laulukunta oli päättänyt mennä laululla kunnioittamaan Uno Cygnaeuksen 70-vuotissyntymäpäivää lokakuun alussa. Tästä kertoo Gånge Rolf seuraavasti:

»Tällöin Cygnaeus piti laulukunnalle suomenkielisen puheen, mutta siihen vastasi Akateeminen Laulukunta kahdella ruotsalaisella laululla, jonka jälkeen johtajan kehoituksesta joku piti Cygnaeukselle ruotsinkielisen vastauspuheen. Laulajat kutsuttiin sisään kahvia juomaan, jolloin Cygnaeus puhui ystävällisesti molemmilla kielillä vieraiden kanssa. Mutta suomenmieliset laulajat olivat kovin myrtyneet Holmbergin omavaltaisesta menettelystä, ja seuraavassa laulukokouksessa vakavamielinen A. Suppanen — Gånge Rolfin kertoman mukaan — piti johtajalle moitepuheen, jossa hän väitti tämän suuresti loukanneen suomalaisia laulutovereitaan. Kiihtymys yltyi siinä määrin, että 25 suomalaista laulajaa kirjoitti nimensä asiakirjaan, jossa moitittiin johtajan menettelytapaa. Tämä seikka puolestaan vaikutti ärsyttävästi ruotsinmielisiin, jotka vaativat, että nämä laulajat oli pyyhittävä pois laulukunnan luettelosta.»

Seuraavalla tavalla kuvaa Gånge Rolf Akateemisen Laulukunnan keskinäisiä riitoja 1880 syyslukukauden alussa:

»Sen jälkeen kun ruotsalaiset (de svenske) olivat menettäneet ylivaltansa ylioppilaskunnassa, tuli Akateemisesta Laulukunnasta heidän viimeinen linnoituksensa, missä heillä vielä oli enemmistöjä missä he asettivat johtajan. Tätä tietysti suomalaiset (de finske) eivät voineet sietää, jonka tähden etenkin johtajan vaaleissa ilmeni eripuraisuutta ja yhteentörmäyksiä, jotka arveluttavasti häiritsivät 'laulajarauhaa'. — Kun ruotsalaiset 1881 (p.o. 1880) valitsivat johtajakseen ylioppilas Holmbergin (kuollut oikeusneuvosmiehenä Helsingissä), huipistui suomalainen vastarinta. Savokarjalainen ylioppilas Suppanen esiintoi pahoja syytöksiä Holmbergia vastaan puolueellisuudesta ja vihamielisyydestä yhdistyksen suomalaisia kohtaan. Myrskyisten sanakiistojen jälkeen yhdistyksen enemmistö päätti, että civis Suppasen syytöksissä ei ollut mitään perää, ja tahtoi pakottaa hänet anomaan julkisesti anteeksi laulunjohtajalta ja yhdistykseltä. Nyt jättivät fennomaaniset laulajat yhteisesti allekirjoittamansa syytekirjelmän Holmbergia vastaan. Luonnolliseksi juriidiseksi seuraukseksi jäi, että Akateemisen Laulukunnan ruotsalainen enemmistö ollessaan yksin vastaajana yhteisinä kantajina olevia fennomaaneja vastaan teki päätöksen, että Holmbergia vastaan tähdätyn 'pamfletin' (herjauskirjelmän) allekirjoittajat myöskin vuorostaan anoisivat anteeksi, taikka heidät pyyhittäisiin pois yhdistyksen nimiluettelosta. Raivostuneina suomalaiset nyt miehissä erosivat. Tätä eivät heidän hengenheimolaisensa hyväksyneet, ja seuraavan (p.o. saman) syyslukukauden alussa kutsuttiin koolle joukko fennomaanisia ylioppilaita, joilla oli tai joilta puuttui lauluääni tai hyvä korva, pyrkimään yhdistykseen. Agiteerausta johtivat kuten tavallisesti Kivekäs ja Jonas Castrén Ylioppilastalon täpötäydessä eteisessä.

Mutta ruotsalaiset olivat tilanteen tasalla. Akateeminen Laulukunta asetti silmänräpäyksessä laulukuntaan pyrkiville laulajille 'tutkintokomitean', johon kuuluivat fil.kand. Evert Sjöblom, insinööri Hjalmar Londén ja allekirjoittanut (Vichmann) sekä Holmberg pianon ääressä erikoisena asiantuntijana. Kun suomalaiset näkivät tämän 'hirvittävän viikinkikomitean', jättivät he piankin hylättyinä aikeensa sikseen (togo de snart såsom impioberade sin Matts ur skolan), ja ruotsalaiset olivat toistaiseksi taistelukentän voittajat. Mutta fennomaaninen ylioppilastalon taloudenhoitaja, maisteri Th. Schwindt, tahtoi sulkea heidät pois yhdistyksen huoneesta, pianosta ym.

Nyt sattui — — yhdistyksen lippujuttu kauaskantoisine seurauksineen, lopuksi aiheuttaen vuoden pituisen taistelun, jolloin ei enää laulettu, vaan lakkaamatta riideltiin ja lopuksi päädyttiin siihen, että muodostui kaksi erillistä Akateemista Laulukuntaa, jotka vielä tänään ovat olemassa ja jotka edelleen kukin omalla tahollaan kaikessa sovussa ovat edustaneet akateemista ylioppilaslaulua.

Huippuunsa kärjistyi tämä riita, kun oli esiinnyttävä ylioppilastalon vihkiäisten 10-vuotisjuhlassa marraskuun 26 päivänä 1880. Ylioppilaskunnassa oli jo käyty kiihkeitä riitoja päivän vietosta. Tämän jälkeen suomalaiset laulajat päättivät, että suomenkielisen isänmaalle pidettävän puheen jälkeen oli laulettava 'Maamme' ainoastaan suomenkielisin sanoin. Päätös herätti ruotsinmielisten puolella kiivaan vastarinnan, kun katsottiin täten häväistävän itse runoilijakuninkaan muistoa.»

Katsokaamme nyt, kuinka suomalaiselta taholta sikäläistä tilannetta on valaistu. Näin kirjoittaa eräs suomalaisten laulajain eturivin miehiä, F.H.B. Lagus, ennenmainitussa muistelmateoksessaan:

»Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi Jakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella, kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén, sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaatii, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan ‘koko programmi toimeen', se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kumuansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.

Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan 10:nneksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä, ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoiteltu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.

Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. 'Kuinka se kävisi päinsä', sanoivat he, 'että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalla tulee pidettäväksi suomeksi?' 'Runebergin omalla kielellä se on laulettava', inttivät toiset.

Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan millä kielellä halusi.

Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.

Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hyvin.

Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle, ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.

Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin.»

Kun täten ruotsinmieliset ylioppilaat olivat vetäytyneet pois ylioppilaskunnan yhteisestä juhlasta, Ylioppilastalon 10-vuotisen juhlapäivän vietosta, järjestivät he äkkiä oman juhlansa vanhan Seurahuoneen saliin. Tästä juhlasta ja edelläkäyneestä ylioppilaskokouksesta kertoo runoilija Gånge Rolf ennen mainitussa teoksessaan seuraavin hurmaantunein sanoin:

»Sanomalehdet ja yleinen mielipide, ei ainoastaan Helsingissä, vaan koko Suomen ruotsalaissivistyneessä yleisössä vastaanottivat mitä suurimmalla hämmästyksellä ja paheksumisella selostuksen ylioppilaskunnan suomalais-kansallisen enemmistön päätöksestä.

Päätettiin toimeenpanna täydellinen ’boikottaus' ylioppilasenemmistön kansalliskiihkoista juhlaa vastaan ja sen sijaan järjestää yleinen kansalaisjuhla Seurahuoneella. Sinne kokoontui kaikki, mitä pääkaupungilla ja maalla oli loistavinta ja edustavinta kulttuurin, sukuperän ja kauneuden kannalta. Juhlapuheen piti Leo Mechelin, nuo vanhat kaksitoistikkojen jäsenet, jotka eri paikkakunnilta olivat kerääntyneet muistojen juhlaan ja jotka kerran aikoinaan olivat laulaneet kokoon ylioppilastalon, lauloivat nuorekkaalla voimalla ja tenholla veljellisessä sovussa nuorempien sukupolvien ylioppilaslaulajien kanssa. Juhlasta tuli todellinen 'noch nie dagewesenes' isänmaallisen tunnelman ja hurmion vallitessa, ja Maamme laulettiin Runebergin sanoilla niinkuin se ehkä vain kerran ennen oli laulettu, sellaisella mielen ylennyksellä, hehkulla ja ponnekkuudella nimittäin, kuin historiallisessa vihkimäjuhlassa Gumtäcktin (Kumpulan) niityllä.

Siitä tuli hetki, unohtumaton hetki! Myöskään humoristisia kohokohtia (poänger) ei puuttunut tästä nuoruuden ja nuoruusmuistojen juhlasta. — — Mutta ylioppilastalon salit olivat surkuteltavan tyhjinä, vain vähäksi osaksi niiden täyttäminä, jotka eivät olleet tahtoneet sallia Runebergin sanojen ja kielen kaikuvan siinä rakennuksessa, jonka pystyttämiseksi etupäässä ja suurimmaksi osaksi ruotsalais-sivistyneet olivat keränneet rahastoja. Kleobis ja Biton (tarkoitetaan ylioppilastalon etuseinämään veistettyä kreikkalais-tarullista korkokuvaa) eivät sillä kertaa vetäneet äitiänsä yksimielisyyden temppeliin, vaan Eris'in, eripuraisuuden jumalattaren temppeliin.

Ruotsalaiset (de svenske) vetäytyivät vähitellen pois ylioppilastalosta ja kerääntyivät (fylkade sig) täst'edes kokouksiin uuteen Uusmaalaiseen Osakuntataloon (Nyländska Nationshuset), mikä tarpeen tullen vieraanvaraisesti luovutettiin hengenheimolaisille. Vain yleiset juhlat ja kekkerit tapahtuivat vielä jonkin aikaa eteenpäin ylioppilastalon huoneistoissa.»

Akateemisen Laulukunnan jatkuvista vaiheista kertoo F.H.B. Lagus edelleen näin:

»Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1,000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtajaa on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.

Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan 'enemmistön' s.o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkinlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.

Kansakoulun isä Uno Cygnaeus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta, ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnaeus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnaeukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herran Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.

Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen, ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa, ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta, pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli lauluääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.

Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881 ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.

Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonaan ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.

Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: 'Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder, o slutom forbund'. Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.

Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.

Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään lautakunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.

Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet lautakunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, 'mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen'. Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.

Sitten kuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko lautakunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil.kand. Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian sen jälkeen, kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteri Hjalmar Londén käymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehoituksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma, eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.

Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa, ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustamaan rynnäkköä torjuaksensa.

Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E.G. Palmen huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs lautakunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt lautakunnan lippua ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti lautakunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j.n.e.

Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.

Kun muutamana iltana Akadeemisen lautakunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:

'Ei, hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.'

Tämän kehoituksen johdosta seisahtui lautasaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia, ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.

’Pois hattu päästä sisällä huoneessa!' tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit 'tirkistelivät' häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: 'Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.'

Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastus ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaatti Oskar V. Mobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulunjohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.

Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät pois osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savo-karjalaisen osakunnan laulajat herrojen K.Th. Hällströmin ja P.J. Hannikaisen sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra O.S. Ticcanderin johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.

Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.

Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra Carl v. Knorring.

Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v.t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v.t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat harjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.

Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus-nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v.t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.

Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikinopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen lautakunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v.t. musiikinopettajaa vastaan saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko lautakunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen lautakunnan 'v.t. varapuheenjohtaja', jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.

Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut lautakunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen lautakunnan säännöt sillensä, ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut. Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. — — —

Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi mielellänsä puhdistaa itsensä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödytttäisi.»

XII.

KALLE HÄLLSTRÖMIN KVARTETTI.

Savo-karjalaisessa osakunnassa oli lauluharrastuksella 1880-luvulla taattu sijansa. Samoihin aikoihin kun virallisessa Akateemisessa laulukunnassa etupäässä riideltiin kielipoliittisista asioista, syntyi osakunnassa muutamien innokkaiden laulajain parissa todellinen kvartettiharrastus. Alkuunpanijana oli nuori älykäs civi, Helsingin Alkeisopistosta lähtenyt Kalle Hällström — virallisesti Karl Theofron Hällström —, jonka suvussa musiikki oli kulkenut perintönä. Hän oli tummaihoinen, mustapartainen, kiharatukkainen gentlemanni, jonka tukka kuitenkin jo nuorena ilmaisi harmaita täpliä, muuttuen 30 vuoden iässä täysin harmahtavaksi. Hän keräsi ympärilleen osakunnan nuorimmat laulukyvyt ja liitti joukkoonsa äänten täydentämiseksi eräitä muihinkin osakuntiin kuuluvia. Siten muodostui ensin kaksinkertainen, sitten kolminkertainen kelpo kvartetti, jonka olemassaolo lienee nykypolvelle tuntematon. Senvuoksi mainittakoon tässä sen jäsenet:

I tenoreita: Arvid Järnefelt, savo-karj., tunnettu kaunopuhuja, sittemmin kuuluisa kirjailija; Ernst Hagfors, hämäl., myöhemmin Sortavalan seminaarin suomenkielen lehtori; Emil Ekman, länsisuom., myöhemmin Turun suomalaisen lyseon latinankielen lehtori;

II tenoreita: Eero Järnefelt, savo-karj., myöhemmin kuuluisa taidemaalari; Ernst Westling, savo-karj., lopulta Käkisalmen kihlakunnan kruununvouti; Gottlieb Dahlgren, viip., myöhemmin Laukaan pitäjän kappalainen; viimeksimainittu, laajaääninen laulaja siirtyi Y.L:n tultua perustetuksi II bassoon;

I bassoja: K.Th. Hällström, savo-karj., myöhemmin fil. maisteri ja Viipurin kaupungin apteekkari, alusta alkaen kuoron johtaja; Kasper Järnefelt, savo-karj., Uuden Suomettaren taidearvostelija, sittemmin Kuopion lyseon venäjänkielen lehtori; Walter Lampén, savo-karj., pianisti ja kaunopuhuja, myöhemmin Helsingin Sörnäisten ruots. seurakunnan kappalainen, arvonimeltään rovasti, sekä Artur Siegberg, savo-karj., fil. maisteri, myöhemmin Helsingin tyttölyseon ruotsinkielen lehtori, kuorojen johtaja;

II bassoja: Jussi Walle, savo-karj., suosittu, joviaalinen toveri, sittemmin Jääsken kihlakunnan henkikirjuri; Pekka Ingman, savo-karj., laulajatar Naemi Ingmanin veli, sittemmin Mikkelissä lääninkanslisti; sekä vakaamielinen Selim Dahlström, häm., Järnefeltien serkku, sittemmin Koivulan kasvatuslaitoksen johtaja.

Tämä hilpeämielinen nuoruudenintoa uhkuva kvartetti kokoontui lauantai-illoin helsinkiläisten laulajain kodeissa, enimmäkseen kenraali Järnefeltin kodissa totilasien ääreen, joskus myös ennen mainitussa »mosterin bolagissa». Laulut otettiin Taavi Hahlin kokoelmasta ylioppilaslauluja, joista enin osa oli ruotsalaisia serenaadeja, suomalaisia vain jokin saksasta tai ruotsista suomennettu laulu taikka R. Faltinin sovittamia kansanlauluja; saksankielisiä myös muutamia.

Ruotsinkielisistä lauluista muistan nimenomaan Hellmanin »Druvorna digna neder», joka oli Eero Järnefeltin mielilaulu, »Slumra ljuft du lilla», »Bort i rymden skyar tåga» I basson sooloin.

Suomeksi käännetyistä mainittakoon »Sua tervehdin», Loreleyn laulu »En tiedä mistähän lienee niin mielein suruinen», »Kaikukohon laulu maamme», »Nuku armas» (I tenorin soolo), »Tähti kirkas» (I basson soolo) ja »Mä tiedän ruusun kaunihin», jossa II bassolla oli jyhkeä yhteissoolo. Suom. kansanlauluista mainittakoon »Kaukana kukkuu», »Vienan rannall'», »Auran kukka», »Ah mikä taitaa olla muu».

Saksankielisillä sanoilla laulettiin esim. »Warum bist du so ferne», Mendelsohnin »Im Walde», jonka soolopaikka »Lebe wohl» oli I bassojen yksivakainen panos, sekä »Unsre Wiesen grünen wieder», jossa II bassot loistivat jymysoololla.

Solisteina esiintyivät vuoroin Järnefelt ja Hagfors, joilla kummallakin oli kaikuva tenori, ja I bassoista V. Lampén, joka viehätti pehmeällä barytonilla; II basson sooloja lauloivat kaikki kolme jymybassoa yhdessä.

Tämän kvartetin lauluillat kuuluvat keltanokka-aikani kauneimpiin muistoihin. Lauluinnostus oli valtava, ja hienosävyisellä johtajalla oli täysi työ hillitäkseen eri äänien pursuavia solistitaipumuksia. Kun oli syöty teeillallinen ja juotu tavanmukaiset kaksi totilasia, oltiin valmiita sydänyön aikana lähtemään serenaadeille suosittujen kaunotarten ikkunain ääreen. Muistan kerran Liisankadulla laulaessamme — siihen aikaan ei poliisi häirinnyt —, että jostakin laulusta syntyi I tenorien kesken riita, jossa pikaluontoinen Hagfors alkoi soimata Järnefeltiä siitä, että hän kenraalin poikana muka ymmärsi asiat paremmin kuin syyttäjä, joka oli vain maalaislukkarin poika. Hällströmin ja muiden välityksellä riitapukarit kuitenkin pian sopivat, ja serenaadia jatkettiin tyyntynein mielin laulaen »On tyyni nyt». Toisen kerran seisottiin Wreden »pasaasin» kivimuurien juurella ja viritettiin ponnekkain äänin »Sua tervehdin», tietämättä oikein missä kerroksessa juhlittava neitonen asui.

Silloin leimahti kolmessa päällekkäisessä keitoksessa kynttilänvalo, sillä kussakin asui immyt, joka itselleen omisti laulajatervehdyksen, tietämättä keneltä se tuli ja ketä se tarkoitti. Laulajia tämä suuri huomio ilahdutti, ja mukaan otettu punssipullo kiersi miehestä mieheen, samalla kuin viritettiin laulu toisensa jälkeen.

XIII.

Y.L:n ALKUTAIPALEELTA.

»‘Ylioppilaslaulu on kauan ollut ylioppilasseurojen kaunein koristus sekä yhdysside yliopiston nuorison ja suuren yleisön välillä', sanoo J.V. Snellman 'Tervehdyksessään Suomen ylioppilaalle', mikä vihkonen aitakin 1880-luvun alussa säännöllisesti jaettiin jokaiselle kultalyyryn saavuttaneelle Apollon-pojalle. Ja ylioppilaslaulu on myöskin tavallisesti ollut ehein toverihengen lietsoja nuorten civisten kesken. Mutta 1880-luvun alkuvuosina ei niin ollut laita. Päinvastoin oli Ylioppilastalon ylväs musiikkisali Ekmanin ihanteellisine Väinämö-tauluineen kiihkeiden väittelyiden temmellyspaikka, jolloin laulu jäi usein sivuasiaksi.»

Näin kirjoitin Y.L:n 50-vuotisalbumiin v. 1933. Kun muistini sen jälkeen on yhäkin enemmän hataroitunut, olen tämän kyhäelmän lähteinä käyttänyt kahta sepitelmää, joiden nimet on tekstin alle merkitty. [Ks. Y.L. 1883—1893: F.H.B. Lagus: Muutamia muistelmia ylioppilaslaulun vaiheista ennen vuotta 1883, Y. B(lomstedt): Ylioppilaskunnan Laulajain 10-vuotisen syntymäpäivän muistoksi.]

Akateemisen Laulukunnan syntymävuosi oli 1838; silloin Fredrik Pacius keräsi ympärilleen taitavimpia ylioppilaslaulajia, jotka pian alkoivat esiintyä julkisesti ja saavuttivat yleisön suosiota. Kun myöhemmin tuli kysymys oman ylioppilastalon hankkimisesta, lähti kolme eri kertaa 12-miehinen Valiojoukko nimeltä »Tolva» (Kaksitoistikko) kiertämään Suomen kaupungeissa kerätäkseen varoja uutta ylioppilastaloa varten. Vastaanotto oli joka paikassa lämmin ja matka niin tuottoisa, että näillä rahoilla uusi komea talo saatiin toimeen. Tällä välin oli Akateeminen Laulukunta viettänyt vaiherikasta elämää keskinäisessä sovussa.

Mutta vuodesta 1870 asiat muuttuivat. Kun ylioppilastalon vihkiäisiä aiottiin viettää, jäi suomalainen vähemmistö, noin 70 miestä, juhlasta pois, koska suuri ruotsalainen enemmistö ei ollut myöntänyt juhlassa mitään sijaa suomalaiselle laululle tai puheille. Jonkin aikaa. suomalaiset laulajat koettivat lauluintoansa tyydyttää osakuntien laulukuoroissa. Mutta kun 1876 perustettiin suomalaisten ylioppilaiden kesken uusi yhdistys Suomalainen Nuija, pantiin myöskin pystyyn Suomalaisen Nuijan kuoro (S.N.K.). Johtajaksi oli saatu taitava musiikkimies, maisteri Taavi Hahl, joka osasi innostaa laulajiaan ja hankki uutta ohjelmistoa käännättämällä suomeksi joukon vieraskielisiä lauluja. Ruotsinmieliset samaan aikaan kuuluivat edelleen Akateemiseen Laulukuntaan, jolla oli kylläkin pätevä johtaja, maisteri Martin Wegelius — myöhemmin musiikkiopiston perustaja ja pitkäaikainen johtaja —, mutta kun hän kieliasiassa oli jyrkästi ruotsinmielinen, vain pieni osa suomenmielisiä laulajia kuului Akateemiseen Laulukuntaan samanaikaisesti kuin Nuijan laulukuntaan. Hänen jälkeensä tulivat johtajiksi maisteri Gösta Sohlström ja varatuomari Oscar Mechelin, joiden aikana suomalaisten suhde Akateemiseen Laulukuntaan pysyi entisellään.

Tällä välin oli Suomalainen Nuija menettänyt taitavan johtajansa, jonka oli alkavan keuhkotaudin vuoksi siirryttävä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jonkin aikaa oli S.N:n laulukunta aivan lamassa, mutta syksyllä 1879 saatiin uusi pystyvä johtaja Nils Kiljander, Ruotsalaisen Teatterin oopperalaulaja, jonka onnistui liittää molempien kielipuolueiden laulajat yhteiseen Akateemiseen Laulukuntaan. Viisaasti kyllä hän ei sanomalehti-ilmoituksissaan käyttänyt tätä nimeä, vaan Studentkårens Sångare — Ylioppilaskunnan Laulajat, jolla nimellä sai kaikki laulajat yhtymään vuodeksi ja kyvykkäällä johdollaan aikaansai kauniita tuloksia.

Mutta syksyllä 1880 alkoi uusi vaihe ylioppilaslaulun historiassa. Kiljander luopui toimestaan, koska hänet oli valittu Sortavalan seminaarin laulun ja soiton lehtoriksi. Nyt pantiin suuri vaalipropaganda toimeen. Molemmat puolueet keräsivät väkeä riveihinsä, ja suomalaisten vanhat puoluepukarit Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén tekivät voitavansa laulajien värväämiseksi.

Vaikka kielipuolueiden jäsenmäärä oli miltei tasalukuinen, voittivat kuitenkin johtajan vaalissa ruotsinmieliset, ja täten tuli heidän ehdokkaansa, 20-vuotias ylioppilas J.W. Holmberg laulukunnan johtajaksi. Hän oli kyllä musikaalisesti pystyvä johtaja, mutta vaikeassa taistelussa puolueiden välillä, jolloin riideltiin esim, suomalaisten laulujen valinnasta ja lukumäärästä, hän ei jaksanut pysyä puolueettomana, vaan ilmaisi jyrkästi ruotsinmielisyytensä muutamien kiihkeiden aatetoveriensa kannustamana.

Ensimmäinen riidan aihe syntyi 12 päivänä lokakuuta 1880, Uno Cygnaeuksen 70-vuotissyntymäpäivää juhlittaessa, kuten jo aikaisemmin on kerrottu. Herra Holmbergin silloin osoittama puolueellisuus suututti mukana olleita fennoja siinä määrin, että heistä 25 kirjallisessa lausunnossa esitti tyytymättömyytensä herra Holmbergille. Tämän johdosta ruotsinmieliset vaativat heidät erotettaviksi koko laulukunnasta, muka kieliriidan aiheuttajina. Holmberg uhkasi erota johtajan toimesta, mutta jäi kuitenkin paikalleen, ja nyt kuluivat seuraavat viikot suhteellisen tyynesti, kunnes tuli uusi riidan aihe: ylioppilastalon 10-vuotisjuhlan viettämiskysymys.

Yliopiston musiikinopettaja tirehtööri Richard Faltin, joka samalla oli laulukunnan ylin johtaja, oli juhlaa varten suomennuttanut Schillerin saksalaisen runon »An die Künstler», jonka oli kantaatiksi säveltänyt F. Mendelssohn-Bartholdy. Tämän kantaatin harjoittamiseen ottivat osaa kummankin puolueen laulajat. Mutta ihan viime tingassa muutamat ruotsinmieliset laulajat ehdottivat, että johtaja pari kertaa harjoittaisi Maamme-laulun, jotta kävisi ilmi, osasivatko kaikki sen laulaa alkukielellä. Tällöin suomalaiset laulajat ehdottomasti vaativat, että se oli esitettävä suomeksi, koska se juhlaohjelmassa seurasi heti suomalaisen juhlapuheen jälkeen. Mutta silloin saapui juhlakomitean puolesta maisteri Otto Stenroth, joka ilmoitti, että koskeivät laulajat voineet sopia esittämiskielestä, Maamme oli yksistään soitettava, jolloin kukin saisi ottaa osaa omalla kielellään. Tämä suututti ruotsinmielisiä niin, että jättivät kokouksen ja kieltäytyivät saapumasta koko juhlaan. Samoin tekivät solistit. Nyt tuli tirehtööri Faltinille hätä käteen. Päätettiin kuitenkin esittää kantaatti ja saatiin hädin tuskin hankituksi neljä pystyvää laulajaa soolokvartettia esittämään. Mutta Maamme-laulu jäi kuin jäikin sillä kertaa esittämättä, koska oli tyydyttävä juhlatoimikunnan määräykseen. Itse juhlan menosta kerrotaan tarkemmin aikaisemmassa luvussa »Suurmiesten palvontaa».

Ruotsinmieliset sitävastoin viettivät samana iltana oman erinäisen juhlansa vanhalla Seurahuoneella, jonne oli kokoontunut koko ruotsalainen sivistyneistö ja kaupunkiin saapuneet entisten »Tolvain» jäsenet ja jonka viettämisestä on jo kerrottu.

Tämänaikaisista rettelöistä kertoo F.H.B. Lagus hauskoja muistelmia, joita jo on laajaperäisesti siteerattu. Kun kevätlukukausi 1881 täten kului alituisissa riidoissa yliopiston kannatusavun vastaanottamisesta eikä uusi johtaja, maisteri Edvard Rindell, pystynyt pitämään laulajia koossa, erosivat vähitellen suomenmieliset laulajat ja liittyivät osakuntien laulukuntiin tai pikku kvartetteihin. Parhaat heidän joukossaan myöskin valittiin M.M. laulukuntaan, joka silloin oli korkealla tasolla ja jossa kieliriita ei ollut sallittua, koska ruotsinmieliset sielläkin olivat voitolla. Ainoat tilaisuudet, joissa suomalaiset ylioppilaslaulajat jälleen yhtyivät, olivat J.W. Snellmanin nimipäivä eli Vilhon päivä 6 p:nä huhtikuuta 1881, jolloin käytiin kunniakäynnillä hänen kodissaan, sekä Snellmanin 75-vuotispäivä, toukokuun 12:s 1881, jolloin Snellmanin kunniaksi vietettiin suurta kansalaisjuhlaa.

Koko seuraavana vuonna suomalaisesta ylioppilaslaulusta ei ole paljonkaan tietoa; sitä tuskin esitettiin muualla kuin osakuntien juhlissa ja tilapäisissä juhlanvietoissa.

Vasta syksyllä 1882 alkaa uusi vaihe suomalaisen ylioppilaslaulun historiassa. Siitä kertoo keskitetyin piirtein Y.L:n 10-vuotisalbumissa, joka käsittää ajan 1883 — 1893, nimimerkki Y.B. (Yrjö Blomstedt) hauskan yhteenvedon, josta tähän lainaan otteita.

»Syksyllä 1882 näyttää suomenmielisten ylioppilaiden lauluinto olleen erittäin suuri, päättäen niistä monista laulukokousten ilmoituksista, joita pääkaupungin sanomalehdissä siltä ajalta on luettavana. — — Lokakuun 7 p:nä on m.m. sanomalehdissä ilmoitus, jossa entisiä ja nykyisiä suomenmielisiä Ylioppilaskunnan laulajia kutsutaan ylioppilastalon musiikkisaliin päättämään tärkeistä asioista. — Kokoukseen oli saapunut paljon laulajia, ja keskustelun aineena oli perustaa suomenmielinen ylioppilaslaulukunta, joka sitten päätettiin tehdäkin. Samassa kokouksessa valittiin laulukunnan johtajaksi maisteri P.J. Hannikainen, joka oikeastaan oli tuuman alkuunpanija. Hän oli tunnettu eteväksi ja innokkaaksi laulunjohtajaksi ja oli sitä paitsi sydämensä pohjasta supisuomalaisen ylioppilaslaulun harrastaja.

Jo saman kuun 14 päivänä kutsui johtaja laulajajoukkonsa kokoon 'sääntöehdotusta tarkastamaan', kuten ilmoituksessa seisoo. Tämä kokous on muuten erittäin merkittävä Y.L:n 'annaaleissa', sillä silloin päätti laulukunta ottaa nimekseen: Ylioppilaskunnan Laulajat, jota nimeä se yhä vieläkin kantaa. Tämä päivä on toisin sanoen laulukunnan ristiäispäivä. Säännöille, jotka pohdittiin ja laadittiin lopullisesti tässä samassa kokouksessa, ei saatu, kumma kyllä, asianomaista vahvistusta. Mutta siitä huolimatta työskenteli laulukunta innolla ja uutteruudella jalon asiansa edistämiseksi, ja lauluja opittiin toinen toistaan kauniimpia. Erittäin innostutti laulajia nyt eräs ohjelmaan otettu uusi suomalainen laulusävellys, tuo meille nuoremmillekin niin rakas 'Herää Suomi', sama laulu, joka yhä vieläkin on sinä 'kuusena', jota me tarkkaavina kuuntelemme ja jonka tenhoavista sävelistä imemme innostuksellemme yllykevoimaa.

Koska 'Herää Suomi' on Y.L:n historiassa ikäänkuin se 'punainen lanka', joka johtaa sen merkillisimpiä tapauksia ja yhdistää ne kokonaisuudeksi, täytynee puhua siitä tässä laveammin. — 'Herää Suomen' sanat ja sävellys olivat painettuina ilmestyneet jo Lönnrotin 80-vuotista syntymäpäivä-juhlaa varten toimitetussa albumissa 9.4.1882. Mutta esitetty sitä ei vielä oltu muualla kuin yhden kerran Hämeenlinnan kaupungissa, siellä vietetyssä Lönnrotin juhlassa, ja se herätti silloin yleistä huomiota. Tällä kertaa sivumennen mainiten tekijät itse ottivat osaa laulun esittämiseen, säveltäjä Emil Genetz johtajana ja sanain sepittäjä tohtori Arvid Genetz bassolaulajana. Tämä mahtava ja ylevästi vaikuttava laulu tuli heti ilmestymisensä jälkeen 'riitakapulaksi' kielipuolueitten välillä, ei ainoastaan ylioppilaspiireissä, vaan myöskin suuremman yleisön kesken. Sanomalehtimiehet ovat paljon mustetta tuhranneet 'Herää Suomen' milloin ylistämiseksi, milloin taas sen parjaamiseksi. Näiden riitojen kautta on tämä isänmaallista henkeä uhkuva laulu tahdottu alentaa pelkäksi puoluelauluksi. — — —

Y.L:ssä oli syksyllä 1882 koolla noin 60—70 miestä, joista ensi tenoreita kuului olleen kokonaista 12 kappaletta. Ensi kerta esiinnyttiin julkisesti siinä jäähyväisjuhlassa, jonka suomenmieliset viettivät senaattori Yrjö Koskisen kunniaksi hänen erotessaan Yliopiston professorin virasta. Muiden isänmaallisten laulujen ohella esitettiin tässä juhlassa myös Helsingin yleisölle ensi kerta 'Herää Suomi', jonka viimeisissä harjoituksissa säveltäjä itse oli käynyt antamassa neuvoja ja ohjeita. Tämä 'häväistyslaulu', joksi sitä N. Pr. suvaitsi nimittää, herätti pontevasti esitettynä juhlassa yleistä isänmaallista innostusta ja sai sekä kuulijain että laulajain poven tunteista lämpenemään.

Mutta innostusta ja myötäkäymistä seuraa usein laimeus ja vastoinkäymiset. Niinpä nytkin. Vuosi 1883 alkoi huonoilla enteillä. Laulajilta näytti kokonaan kadonneen viimevuotinen lauluinto ja yhteisen asian harrastus. Vain harvat tulivat harjoituksiin ja hekin ainoastaan johtajan 'talutusnuorassa'. Eipä sentähden ole kummasteltavaa, että silloinen johtaja maisteri Hannikainen vihdoin eräässä tällaisessa laimeassa kokouksessa pyysi eron virastaan sanoen olevan mahdotonta enää jatkaa lauluharjoituksia. Mutta kun tuumasta tuli tosi ja maisteri H. todellakin erosi, näyttivät miekkoset ruvenneen katumaan huolimattomuuttaan sekä valitsivat johtajakseen ylioppilas K.Th. Hällströmin, joka sitä ennen oli ollut kokouksien puheenjohtajana. Tämä piti sitten pienen nuhdesaarnan laulajille heidän velttoudestaan sekä huomautti, että nykyinen välinpitämättömyys oli sitä ikävämpi, koska laulukunnan uusi lippu koht'ikään oli valmistuva eikä asian tällä kaimalla ollen voitu ottaa sitä kyllin arvokkaasti vastaan. Saadakseen enemmän virkeyttä jäseniinsä herätetyksi päätti laulukunta luettaa julki jäseniensä kuullen säännöt, jotka olivat laaditut jo edellisenä syksynä, vaan eivät olleet rehtorin vahvistamia. Näiden alle piti nyt kunkin, joka sitoutui käymään säännöllisesti harjoituksissa, piirtää nimensä, jotta olisi parempi takuu laulukunnan koossa pysymisestä. Vasta sitten, kun laulukunta oli ikäänkuin uudestaan perustettu, pyydettiin maisteri Hannikaista takaisin virkaansa, ja hän suostuikin siihen.

Mainitsin äsken laulukunnan uuden lipun valmistumisesta. Sen historia ansaitsee tulla tunnetuksi, etenkin tuleville Y.L:n sukupolville, niin että kerron siitä vähän laveammin. Ylioppilaskunta oli v. 1882 päättänyt laulukunta etunenässä mennä Vilhon päivänä (6/4) Snellmanin haudalle laululla hänen muistoansa kunnioittamaan. Mutta eräs 'titulus' Akadeemisesta laulukunnasta oli laulukunnan johtajan käskystä piilottanut laulukunnan lipun eikä suostunut tuomaan sitä takaisin sen nojalla muka että, kuten hän sitten ylioppilaskunnan kokouksessa, josta asiasta kauan kinattiin, väitti: 'Ylioppilaskunnalla ei ole oikeutta päättää Akad. laulukunnan lipusta, koska se muka oli lahja Helsingin, naisilta Akad. laulukunnalle.' Aina ennen Snellmanin eläissä oli kyllä Vilhon päivänä annettu laulukunnalle lippu käytettäväksi, kun lähdettiin vanhusta laululla tervehtimään. Mutta nyt, kun hän oli kuollut, uskalsivat ruotsikot vasta näyttää oikean karvansa. Tämä oli suurin häväistys, minkä ruotsinmieliset ylioppilaat olisivat voineet tehdä hänen muistolleen.

Ylioppilaskunnan täytyi siis mennä ilman lippua suurimman miehensä haudalle kunnioitustaan osoittamaan. Täällä 'isänmaan isät', talonpoikassääty, jo odotteli poikainsa tuloa. Mahtoi heidän sydäntään viilleskellä, omin silmin nähdessään, millaista halpamaista kohtelua ja sortoa heidän omat poikansa täällä yliopistokaupungissa saivat kärsiä maan 'hienosti sivistyneen säädyn' poikien puolelta. — Kun sitten myöhemmin, saman kuun 9 p:nä, piti lähdettämän Lönnrotille laulamaan hänen 80 vuotta täyttäessään, toi jo mainittu herrasmies issikalla ajaen Akad. lauluk. lipun ylioppilastalon edustalle, josta kunta juuri oli liikkeelle lähdössä. Mutta kiitokseksi 'hienosta kohteliaisuudestaan' sai hän yleisön ja ylioppilaiden puolelta remakan, ivallisen naurunhohotuksen. Tarjoojalle vastattiin, 'ettei sillä lipulla, jota ei annettu Snellmanin kunnioittamiseen, myöskään voida Lönnrotia kunnioittaa'.

Tämä akadeemisen laulajalipun häväistysjuttu herätti joka taholla suomalaisessa puolueessa katkeraa paheksumista. Senpätähden Suomen äidit ja tyttäret päättivät yhteisvoimin pestä pois sen loan, minkä Suomen ruotsinmieliset ylioppilaat olivat syytäneet jalon Snellman-vainajan muistolle. Nostettiin kysymys hankkia Ylioppilaskunnalle uusi tahraton laululippu, jonka suojassa valkolakit voisivat käydä kunniatervehdyksillä suurten miestensä luona tai laulaa heidän haudallaan. Laulajatar neiti Naemi Ingman (nykyinen tohtorinrouva Starck) ryhtyi tuuman toimeenpanoon ja kutsui asianharrastajia siitä keskustelemaan. Ensi kokouksella asia jäi sillensä vähäksi aikaa. Mutta eipä lippuaate näinkään vaan saanut jäädä toteutumatta. Neiti Emilie Bergbom ryhtyi innolla aatteen ohjaksiin, kutsui kokoon toisen kokouksen ja valittiin sen puheenjohtajaksi, ja keskustelun lopputulokseksi tuli kuin tulikin päätös ryhtyä heti lipun laatimiseen. Tätä varten valittiin toimikunta, johon tulivat kuulumaan: kenraalin rouva E. Järnefelt, lehtorin rouva Ida Godenhjelm, kunnallisneuvoksen rouva Hilda Meurman, professorin rouva S. Rein, neiti Hanna Hernberg, rouvat Thérèse Hahl ja Augusta af Heurlin rahastonhoitajana sekä neidit Lydia Stenbäck ja Naemi Ingman.

Varoja rupesi nyt kerääntymään joka taholta, pääkaupungista, maaseudulta, ja vieläpä rahvaskin roponsa antoi.

Lipun piirustuksen teki arkkitehti Josef Stenbäck ja Arkadian teatterin lattialla se leikattiin sekä pantiin siellä alulle. Sittemmin sitä neulottiin Kaivopuistossa eräässä varta vasten vuokratussa huoneessa. Lipun neulominen kesti kauvan ja se tarvitsi erityisiä palkattuja kultaneulosten ompelijoita, koska työ oli vaikeata ja hienointa laatua. Viimeiseen asti oli tietysti koetettu pitää asiata salassa ylioppilailta, jolta lippu sittemmin voitaisiin heille 'syrpriisinä' lahjoittaa. Mutta eräs seikka m.m. sai heidät asiaan sekaantumaan. Oltiin nimittäin erimielisiä siitä, minkä valiolauseen paraiten sopisi panna lippuun liehumaan. Toiset kannattivat sananpartta 'Sitä kuusta kuuleminen jonka juurena asunto' ja toiset lauselmaa 'Yksi mieli, yksi kieli, niiss' on suoja Suomenmaan'. Taidettiinpa sitte tässä erittäin tärkeässä asiassa kysyä miestenkin älyltä neuvoa, koskapa hekin asiaan sekaantuivat. Niinpä lähettelivät 'civikset' kirjeitä lipputoimikunnalle ja yksityisille lipunneulomiseen osanottajille, lausuen niissä mielipiteensä noiden kahden ehdolla olevan valiolauseen merkityksestä. — — —

Lippuun päättivät naiset sitte kumminkin panna valiolauseeksi: 'Sitä kuusta kuuleminen j.n.e.', joka kultaan kauniisti kirjaeltuna vielä tänäkin päivänä sen sinipohjalla kiiltelee.

Rupesi sitten lähestymään aika, jolloin lippu piti ylioppilaille annettaman. Tuoksi määräpäiväksi katsottiin paraiten sopivan Vilhon päivän, 6 p:n Huhtikuuta v. 1883, johon päivään oli kulunut ummelleen vuosi siitä, kuin tuo surullisen kuuluisa Snellmanin haudalla käynti tapahtui, joka seikka puolestaan juuri oli antanut aihetta lipun laadintaan. Määräpäiväksi valmistuikin lippu, mutta aivan nipin napin, pari tuntia ennen kuin se Ylioppilaskunnalle annettiin. Tämä 'vapauden merkki', joka vihdoinkin pelasti Y.L:n sen entisestä holhonalaisuudesta, otettiin vastaan suurella juhlallisuudella. Kun näet kunta miehissä oli kokoontunut ylioppilashuoneen juhlasaliin, toi kunnan varapuheenjohtaja, maisteri Soini, tämän kauniin lipun, jonka siniselle silkille on keskeen ommeltuna kantele ja sen yläpuolelle vehreä säteilevä kultainen tähti sekä näiden ympärille vehreä seppele, yläkulmassa ovat sanat: 'Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.' — Luettuaan lahjoituskirjan, jonka alle lippua varten valitun komitean jäsenet olivat nimensä kirjoittaneet ja jota seurasi lipun valmistamisessa osallisten naisten — neljättä sataa — nimet, selitti varapuheenjohtaja muutamilla sanoilla lipun merkitystä ja arvoa sekä kiitti kunnioitettuja ylevämielisiä lahjoittajia tästä kauniista lahjasta. Kun sitten oli kaikunut raikas kolminkertainen 'eläköön!' Suomen naisille, joita tilaisuudessa oli läsnä niin paljon kuin juhlasalin parvelle kunnialla mahtui, lauloi laulukunta 'Lippusemme kohouupi', jonka laulun vaijettua lähdettiin J.V. Snellmanin haudalle. Täällä laulettiin 'Suomen laulu', 'Oi terve Pohjola' ja 'Maamme', johon juhlallisuus päättyi.

Huhtikuun 6:s päivä on otettu Ylioppilaskunnan laulajien vuosipäiväksi juuri tämän merkillisen tapahtuman johdosta ja sentähden, että se on J.V. Snellmanin nimipäivä, jolloin ylioppilaat voivat hänen jaloa muistoaan kunnioittaa.

Saman kuun 17 p:nä viettivät Ylioppilaskunnan laulajat laululipun saamisen johdosta huvit, jonka ohjelmassa oli alkusoitto, 2 maljan esitystä (toinen naisille ja toinen isänmaalle), kvartettilaulua ja lopuksi yleistä tanssia. Mutta tähän iltamaan näyttää yleisö ottaneen niukanlaisesti osaa, koskahan koko tuo lysti teki Y.L:n kassaan lähemmäs 500 markan vaillingin. Eikä sitä saatu vielä korvatuksi edes silläkään summalla, joka saatiin samana keväänä pidetyistä laulajaisista. Tarvituinhan rahoja kaikenlaisiin juokseviin menoihin ja ennen kaikkea suomalaisten nuottien ostoon, joita laulukunnalla ennestään oli ollut hyvin vähän. Syksy 1883 olikin Y.L:lle sentähden kaikin puolin 'kriisitila', sillä laulukunnan menestyshän oli suuressa määrässä riippuva sen varoista.

Kevättalvella v. 1884 oli Y.L:n johtajana ylioppilas K.Th. Hällström. Mutta kun ruvettiin tuumailemaan lauluretkeä seuraavaksi kesäksi Jyväskylän laulujuhlaan, tarttui Pekka Hannikainen uudelleen tahtipuikkoon. Hänen päässään syntyi silloin ajatus perustaa etevimmistä Y.L:n laulajista valiokööri, joka veltostuneita laulajia innostaisi, ja voitaisiinhan siten saada näkyvämpiäkin tuloksia aikaan. Uutterasti ja huolellisesti harjoitettuaan sievän repertoaarin matkusti tämä 20-miehinen kvartetti Jyväskylän laulujuhlaan, antaen siellä konsertteja 8 ja 11 p:nä Kesäkuuta. Arvostelut näistä laulajaisista ovat sikäläisissä lehdissä hyvänpuoleiset.

Maisteri Hannikainen oli ristinyt valioköörinsä sen suostumuksella nimellä Laulaja-Veikot (L.V.), ja kirjoitupa hän sittemmin tälle helmalapselleen oman marssinkin, johon Ylioppilaskunnan laulajain suosija Emil Genetz sävelsi musiikin. [Tämä laulu on suomalaisille laulajille niin rakkaaksi tullut »Terve, Suomeni maa!»]

Seuraavina vuosina olivat molemmat Y.L:n perustajat Hannikainen ja Hällström vuorotellen Y.L:n tai sen valioköörin L.V:n johtajina.»

L.V:n lyhyt loistoaika.

L.V:stä lainaan tähän Y.L:n 50-vuotisjulkaisuun kirjoittamastani selostuksesta seuraavan otteen:

»Koska L.V:hen kuuluivat sen ajan parhaat laulajat, enimmät M.M:istejä, tahdon mainita sen jäsenet:

I tenoreita: uusmaalainen Ernst Nyberg — myöh. Porin lyseon lehtori — sulava falsetti, joka hurmasi aikansa impyet soolollansa 'Ljuva flicka, tag vår hyllning' pohjalainen Gabriel Lagus ('Pili') — varatuomari, myöh. Oulussa maistraatinsihteeri, — Nybergin mainio falsetti-pari M.M:ssä, laulajasukua, perin musikaalinen; hämäläinen Ernst Hagfors — myöh. Sortavalan seminaarin lehtori — rintatenori, intomielinen, herkkäsydäminen toveri; uusmaalainen Otto Ruuth — varatuomari, myöh. Yleisten rakennusten Ylihallituksen kamreeri — herttaisen hyvänsuopea rintatenori, tarvittaessa II tenori.

II tenoreita: viipurilainen Axel Grönlund ('Flinten') — myöh. Käkisalmen pormestari — hieno ja hauska seuramies, viulunsoittaja; savo-karjalainen Jalo Järnefelt — varatuomari, myöh. pankinjohtaja Suomen Pankissa — hiljainen, suosittu toveri; savo-karjalainen Heliodorus Guseff ('Leodor') — varatuomari, sitten Mäntyharjun tuomiokunnan tuomari — sulavaääninen, herttainen toveri, matkoilla taloudenhoitaja.

I bassoja: savo-karjalainen Karl Theofron Hällström — fil. maisteri, sitten apteekkari Viipurissa — pianisti, hienostunut musiikkimies, perin suosittu toveri; savo-karjalainen Walter Lampén — myöh. Helsingin Sörnäisten seurakunnan rovasti — pianisti ja kaunopuhuja, hiljaisen herttainen ja humoristinen; savo-karjalainen Heikki Boisman — myöh. lääkäri Salossa — metalliääninen, reilu laulaja, suosittu seuramies; pohjalainen Kalle Hällberg ('Ryneberg') [Tämä nimi johtui siitä, että Hallberg Runebergin patsaan paljastusjuhlassa laulettaessa kantaatin säettä: »Sun muistos elää ain', oi Runeberg», Vaasan murteen tapaan äänsi: »Oi Ryneberg.»], uljasryhtinen, Vaasan murretta puhuva massööri, sitten lääkäri Helsingissä; sekä allekirjoittanut savo-karjalainen (Artur Siegberg.)

II bassoja: Hannes Lyra ('Prosten') — myöh. metsänhoitaja Viipurin puolella — komea-ääninen, laaja-alainen basso-barytoni, intensiivinen laulaja, huumoria ja kaskuja täynnä; viipurilainen Teodor Dahlgren ('Tetsi'), — sitten rehtori Käkisalmessa — kuten Heikki ja Prosten tyttöjen silmäterä, kaunisääninen leikinlaskija ja runoilija hämäläinen Kaarlo Sahlberg (Varmavuori) — myöh. Pälkäneen rovasti — iloinen leikinlaskija ja jymybasso; Ernst Lampén ('Lampus') — myöh. Helsingin realilyseon lehtori — koko maailman tuntema humoristi ja kuoron mehevä-ääninen solisti; hämäläinen Evert Forsström — sitten kamreeri Salossa — sulavaääninen, hymysuinen, hyvä toveri.

Näistä muutamat eivät olleet Jyväskylän matkalla; toisia oli joko siellä mukana tai syksystä 1884 kuoron riveissä. Tässä johtuvat mieleen: I tenorit: savo-karj. Arvid Järnefelt — sitten suuri kirjailija — ja länsisuomalainen Henrik Helander, myöh. voimistelun opettaja Uudessakaupungissa; II tenorit: savo-karj. juristi Osvald Roschier ('Ossi'), nuorena kuollut; pohjalainen H.G. Brander (Paloheimo) — myöh. pappi, maanviljelysneuvos ja ministeri; sekä hämäläinen Edvin Hagfors — sitten fil. tohtori ja Normaalilyseon yliopettaja; I bassot: pohj. Knut Cannelin — myöh. lyseonrehtori ja professori; sekä II bassot: viipurilainen Gottlieb Dahlgren ('Kopa'), kauan Y.L:n lipunkantaja — sittemmin Laukaan kappalainen; Matti Nieminen, myöh. maanviljelijä Jyväskylän puolella, sekä Rafael Forsström ('Calixtus'), vaaleatukkainen, joviaalinen toveri, aikaisin kuollut.

Tämä kuoro oli Y.L:n helmalapsi ja saavutti kaikkialla suurta menestystä. Sillä oli ilo muistaakseni esittää kaksi hyvin suosittua Emil Genetzin säveltämää kvartettia. Toinen oli 'Terve, Suomeni maa', Hannikaisen kauniisti runoilema ja kuorolle omistama tunnuslaulu. Toinen oli mahtava 'Herää Suomi', joka oli esitetty 17 p:nä huhtikuuta 1883 Y.L:n lipun lahjoittajille ja ensi kerran syksyllä 1882 Yrjö Koskisen erotessa Yliopistosta. Molempia kuullakseen säveltäjä kerran saapui Helsinkiin kutsuvieraaksi siihen illanviettoon, joka keväällä 1885 vietettiin Hesperia-ravintolassa, puiston pohjoispäässä, jolloin hän ilmaisi tyytyväisyytensä esityksiin. Heti nämä kaksi laulua joutuivat Y.L:n ohjelmistoon, ja ovat näihin saakka aina kiehtoneet kuulijakunnat. Kesällä v. 1885 tehtiin sitten viehättävä lauluretki alkaen Viipurista Saimaan kanavan kautta pitkin välkehtiviä vesiä Kuopioon saakka. Tämän onnistuneen retken on Walter Lampén runollisesti kuvannut Y.L:n 10-vuotisalbumissa. Koska allekirjoittaneella oli paha onni samaan aikaan joutua tallustamaan sotamiehenä Rautjärven reservikentälle, neuvon halukkaiden luettavaksi mainitun kuvauksen.

Koska syksystä 1885 jouduin tenttipuuhiin maaseudulle, loppuivat vajanaiset muisteloni L.V:n herttaiseen toveripiiriin. Useat heistä häipyivät maalaiselämän hiljaisiin oloihin, toiset olivat vielä mukana monella M.M:n valloitusmatkalla, ja jotkut ovat olleet 'remmissä' myöhäisiin aikoihin asti, mikä milläkin kolkalla. Useimmat ovat jo siirtyneet kirkkaampaan sopusointujen maailmaan, mutta uskon varmasti, että heillä kaikilla on viime hetkeen säilynyt se palava innostus lauluun ja musiikkiin, joka nuorukaisissa ilmeni vastustamattomana taiteellisena pyrkimyksenä. Myöhempi aika on ylittänyt sen ajan taiteellisen tason, mutta iltaruskon kalpenevat säteet heijastavat vielä nuoruusajan sävelkylläistä romantiikkaa.»

Y.B. jatkaa selostustaan seuraavasti:

»Hällström erosi tästä toimesta syyslukukaudella 1885. Sitä ennen oli hänellä ollut kunnia niittää Y.L:lle ja sen valioköörille laakereita useampiakin. L.V. päätti nim. keväällä v. 1885 tehdä lauluretken Savon ja Karjalan suloisiin maaseutukaupunkeihin, mutta Hannikainen, joka silloin johti kööriä, sairastui keskellä toivorikkaita toimiaan, niin ettei hän itse päässyt toteuttamaan lempituumaansa. Hällström silloin ryhtyi johtoon, pani aikomuksen täytäntöön ja suorittikin tehtävänsä kaikin puolin kunnialla.

L.V:n esityksiä, Viipurissa pidetyttä laulajaisia, arvostelee m.m. Viborgsbladet seuraavaan tapaan: — — — I den 16 man starka kören fingo vi nämligen formera bekantskap med en väl sammanhållen och af flere goda röster bestående sångarskara, som fördes an af en ung och talangfull dirigent stud. Hällström. Särskildt voro de båda hufvudstämmorna 1:sta tenoren och 2:dra basen väl representerade. — — — Det enligt vårt tycke bäst exeqverade numret, som också mest tycktes anslå publiken, var Witts fina och poetiska 'Ljufva flicka' med tenorsolo, som sjöngs mycket anslående och vackert af en af 'Muntra Musikanternas' bästa tenor-sångare. [Ernst Gustaf Nyberg.]

Paitsi Viipurissa kävi iloinen Laulu-Veikkojen parvi laulelemassa Lappeenrannassa ja Kuopiossa, jossa pidettiin 2 konserttia. Näitä maaseutukonsertteja varten oli painettu erityinen soma vihkonen, joka sisälsi sanat laulettaviin lauluihin sekä luettelon niistä. Siinä näemme niinkin komeita ja vaikeita lauluja kuin A. Södermanin Ett bondbröllop, Reissigerin Olav Tryggvason ja E. Genetzin Lemmenkukka y.m., jotka vaativat hyviä äänivaroja, voimaa ja hienoa nyanseerausta.

Mutta näin kunniakkaasti saatujen voittojen jäljestä seurasi taas lamaus suomenmielisten ylioppilaslaulajain keskuudessa. Syksyllä v. 1885 taidettiin tuskin nimeksikään Väinön kannelta pääkaupungissa kaijuttaa. Kun näin ollen maisteri Hannikainen ei saanut Y.L:a unesta havautetuksi, ryhtyi hän uuteen tuumaan. Helmikuun 9 p:ksi 1886 kutsui hän nim. kokoukseen 'kaikki ylioppilaslaulajat, jotka tahtoivat liittyä yksin voimin muodostamaan suuren ylioppilas-laulukunnan'. Kokoukseen oli saapunut 60 laulajaa, joista 30 heti rupesi jäseniksi. Ohjelmaan päätettiin ottaa sama määrä suomalaisia ja ruotsalaisia lauluja; johtajaksi valittiin maisteri P.J. Hannikainen. Mutta eipä tämä 'sekasikiö' ollut aivan pitkäaikainen. Jo marraskuun 29 p:nä 1886 sai se kerrassaan murhaavan kuoliniskun, kun silloin pidetyssä ylioppilaskokouksessa päätettiin, että Akadeeminen laulukunta on ainoa hyväksyttävä kuoro, jolle kunta voi antaa apurahoja. Akad. laulukunnalle annettiin silloin 400 mk. ja sen johtajalle 700 mk., mutta uusi 'ylioppilaslaulukunta' tuomittiin säälimättä korpeen kuolemaan.

Kun Akad. laulukunta näin oli julistettu yliopistollisen laulun oikeaksi ja ainoaksi 'isäksi' ja Väinämöisen laulun tulkitsijat pannaan tuomitut, valtasi yleinen alakuloisuus miehien mielet. Maisteri Hannikainen kirjoittikin sentähden sanomalehteen kirjeen muodossa sanoja, jotka osoittivat, että hän syvästi suri kantelonsa kielten katkeamista: '— — — Entiset ajat ovat olleet ja menneet', huoahti hän ja täydellä syyllä. — 'Mikä nyt on kaikkien monivuotisten uutterain ponnistusten hedelmä? — — —' Palanen sinistä vaatetta, kantele kuvineen, seppeleineen, sekä sen ohella tuo nuhtelevana kaikuva kirjoitus: 'sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto!' — 'Mutta, — lausui hän viimeksi lohdutellen itseään ja muita, — älkäämme heittäytykö alakuloisuuteen, vaan toivokaamme, että nuori sukukunta on heräävä horrostilastaan ja asettava laululippumme siihen kunniaan, johon se on tuleva'.

Eikähän tämä oraakkelin ennustus jäänytkään perää vaille. Se oli toteutuva näiden synkkien, toivottomain aikain jäljestä sitä selvemmin ja sanan täydellisessä merkityksessä. Mutta aikaa, kärsivällisyyttä ja paljon hikeä ja ponnistuksia oli ennustuksen toteuttaminen vaativa sekä laulajilta että etenkin johtajilta.

Kevättalvella 1887 Y.L. taas rupesi osoittamaan elonmerkkejä. Johtajan estraadille nostettiin näet silloin uusi innokas ja kyvykäs johtaja, maisteri Ernst Lampén, joka jo ennen oli etevänä laulajana seisonut Y.L:n riveissä. Puhuripalkeillaan lietsoi hän nyt laulajien poveen säkenöivää lauluintoa, joka tehtävä ei ollut kaikkein helpointa siihen nähden, että milt'ei koko kuoro oli aivan »keltaista» väkeä.

Julkiset laulajaiset pani Y.L. toimeen vasta vuoden päästä eli huhtikuun 29 p:nä 1888. Helsingin sanomalehdet arvostelivat laulukunnan esityksiä ylistävästi ja varsinkin »matalat, täyteläiset toiset bassot» saivat kehumisia osakseen yltäkyllin. Kesäkuun 18 ja 20 p:nä samana vuonna annettiin laulajaiset Tampereella laulujuhlan aikana, mutta maisteri Lampénin ollessa estettynä johti täällä laulukuntaa ylioppilas Bruno Piispanen.

Y.L:n koossapitäminen oli sen alkuaikoina vaatinut johtajien puolelta suurta sekä ajan että varojen uhraamista. Niinpä oli esim, yliopp. Hällström saanut kuluttaa melkein koko johtajapalkkansa issikkarahoihin y.m. agitatsioonikeinoihin saadakseen edes muutamia laulajia kokoon. Samoin kävi maisteri Lampéninkin aikana, eikä ylioppilaskunta kuitenkaan pitänyt velvollisuutenaan korjata tätä suurta epäkohtaa. Syksyllä v. 1887 sai akad. laulukunta koko 'apanaasin', vaikka se ei olisi ansainnut puoltakaan siitä, sillä se esitti ja edisti kaikkea muuta, vaan ei suomalaista ylioppilaslaulua. Vuonna 1888 vasta myönsi ylioppilaskunta äsken tunnustamalleen 'ottopojalle', Y.L:lle 500—700 markkaa sen kasvaneiden velkojen korvaamista ja nuottivaraston lisäämistä varten.»

Näin pitkälti on minun täytynyt lainata kertomusta Y.L:n ensi vaiheista arkkitehti Yrjö Blomstedtin ennen mainitusta selostuksesta. Tämä tuntuu mielestäni osuvan oikeaan, eikä mitään lisäpiirteitä ole enää saatavissa sen ajan laulajista, jotka miltei kaikki ovat siirtyneet Manan majoille. Suuria vaikeuksia oli siis Y.L:llä voitettavina alkuaikoinaan sekä omassa piirissään että ulkoakin päin tulleiden vastusten johdosta. Uusi aika Y.L:n historiassa alkaa syksyllä 1888, mutta sen kertominen ei kuulu tämän kirjoituksen puitteisiin. Itsekin olin jo silloin siirtynyt Hämeenlinnaan, jossa sain olla mukana Y.L:n voitollisessa konsertissa Allan Schulmanin etevällä johdolla. Kuinka Y.L. senjälkeen vähitellen vaurastui ja kohosi yhä korkeammalle taiteelliselle tasolle Heikki Klemetin ja Martti Turusen mainehikkaalla johdolla, on koko Suomelle tunnettu asia.

»Niinkuin L.V. pienessä piirissä, ovat varmaan Y.L:n laajemmat piirit niiltä ajoilta säilyttäneet suomalaisen kansallishengen voimakkaat herätteet suurmiesten elämän iltahohteen valossa sekä sen ihanteellisen maailmankatsomuksen ja optimistisen ihmisrakkauden, joka on laulajille ominainen piirre. Sillä en luule missään yhtymässä nuorukaisten ymmärtävän niin sydämellisesti toistensa virheitä ja ansioita kuin laulun tenhoavassa ilmapiirissä. Sentähden tunnen itseni onnelliseksi sen johdosta, että olen saanut olla mukana silloin, kun suomalainen ylioppilaslaulukunta tässä maassa pystyyn kohotettiin.»

XIV.

RICHARD FALTIN JA ORATOORIOKUORO.

[Karl Flodin ja Otto Ekrström: Richard Faltin och hans samtid, Helsinki 1934.]

Kalle Hällström oli miellyttävimpiä osakuntatovereitani. Hän oli samalla hyvin musikaalinen taipumuksiltaan, jonka ominaisuuden hän oli perinyt isänsä, lääkärin, erään entisen »kaksitoistikon» (Tolvan) jäsenen kodista. Kun olimme eronneet jouluksi 1880 kieliriidan vuoksi Akateemisesta Laulukunnasta, jatkoimme edelleen laulamista Hällströmin pikkukvartetissa. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että tulisin hänen mukanansa Faltinin Oratooriokuoroon, jossa viljeltiin aitoa klassillista musiikkia ja jossa siten oli hyvä tilaisuus oppia varmasti laulamaan, ensin pianon, sitten orkesterin säestyksellä. Täten oli minulla kunnia päästä mukaan tähän kuuluisaan kuoroon, Helsingfors Sängföreningiin, jossa tapasin sen ajan parhaat laulajat ja laulajattaret. Enin osa ylioppilaslaulajia halveksi yleensä sekakuorolaulua, etenkin ylevää klassillista musiikkia, mutta minulle siitä ajasta tuli erittäin antoisa lisä musiikinharrastuksiini.

Keväällä 1881 esitettiin Brahmsin »Ein deutsches Requiem». Olin vielä niin nuori ja kehittymätön, etten riittävästi tajunnut tämän mainion teoksen syvää sisällystä. Sen vain muistan, että hartaasti joka perjantai-ilta harjoitettiin Ylioppilastalon kauniissa musiikkisalissa, jossa jo silloin R.W. Ekmanin komea taulu »Väinämöisen soitto» innostutti mieliä ylevän laulun harjoittamiseen. Flyygeli oli asetettu ikkunain väliin, ja sen ääressä Richard Faltin innokkaasti soitteli partituuria taikka harjoitti ääniä esitettävään teokseen. Sekakuoro istui puoliympyrässä soittokoneen ääressä, sopraanot ja altot kahdella etummaisella, tenorit ja bassot kahdella takimmaisella rivillä, yhteensä noin 40—60 henkilöä. Sopraanojen joukossa huomattavin oli rouva Thérèse Hahl, o.s. Decker, joka kuoron perustamisesta 1872 saakka oli ollut sopraanojen kannattavin ja samalla myös kaunisäänisin voima. Hänen miehensä, maisteri Taavi Hahl, oli ennen ollut Suomalaisen Nuijan taitava laulunjohtaja, mutta oli minun liittyessäni kuoroon sortunut hivuttavaan keuhkotautiin. Toinen etevä kyky oli neiti Inna Häggström, kotoisin Uudestakaarlepyystä ja setä Topeliuksen tyttärien läheinen ystävä. Muita naislaulajia olivat neiti Ellen Nervander, kansakoulunopettaja, Runebergin vanhan ystävän, kuuluisan fyysikon J.J. Nervanderin tytär; kaunis neiti Aline Hevlin, myöh. naimisissa lääketiet, toht. Karl Kyrklundin kanssa Turussa. Myöhemmin kuoroon liittyneistä sopraanoista mainittakoon sorea neiti Ganszauge sekä vaaleakutrinen neiti Sjöstrand, etevän kuvanveistäjän tytär, joka myöhemmin meni naimisiin Musiikkiopiston opettajan, sittemmin eurooppalaisesti kuuluisan pianisti Busonin kanssa; neiti Lisbeth Faltin, johtajan kaunis tytär, joka myöhemmin joutui naimisiin luokkatoverini, sittemmin senaattori Aug. Hjeltin, kanssa. Keväällä 1882 liittyi kuoroon myöskin silloinen asuintoverini neiti Hanna Dahlgren, jonka hänen veljensä Gottlieb oli Faltinille esittänyt. Ääntä koettaessaan oli Faltin vain lausunut: »Me tarvitsemme juuri korkeita sopraanoja», ja sillä oli Hannan pääsy kuoroon sinetöity.

Altoista ovat mielessä ennenkaikkea: neidit M. Cadenius, Hanna Hernberg, Paulina Hjelt, josta myöhemmin tuli rehtorinrouva Favén Hämeenlinnassa, B. Stråhlman, varmasta laulamisestaan tunnettu rouva Fanny Unonius, ennenmainitun Thérèse Hahlin sisar, sekä sisarukset A. ja I. Waenerberg.

Tenoreista muistuvat mieleeni punatukkainen vapaaherra Seb. Gripenberg, myöh. Rakennushallituksen ylijohtaja, sittemmin senaattori, jonka valtava rintatenori yksin vastasi monta heikompaa ääntä, ja siten hän kuului kuoron tukipylväisiin; Gottlieb Dahlgren, komea ja vankka voimistelija, joka aluksi lauloi II tenoria, mutta myöhemmin muuttui II bassoksi ja joutui pappina pariksi vuosikymmeneksi Laukaan kappalaiseksi. Edvard Rindell, myöh. fil. tohtori ja Porvoon lyseon lehtori; Berndt Grönlund, uskollinen laulaja, Hufvudstadsbladetin avustaja, Ernst Hagfors, vahva ääninen I tenori, pitkä insinööri Hindström, Matti Ruuth, heikkoääninen tenori; Otto Ruuth, perin musikaalinen ystävällinen toveri, tenorien pylväsmiehiä; K. Sjöblom, usein Faltinin sijainen urkurina ja myöhemmin Vanhan kirkon urkuri.

Bassoista johtuvat mieleeni seuraavat henkilöt: mustapartainen Onni Ruuth, vastamainitun »kiv-uljaan» Matti Ruuthin — veli: Onni oli näet urheilulehti »Uljaan» toimittaja, myöh. piirilääkäri Joensuussa; Arvid Hahl, Taavi Hahlin nuorempi veli, puuhakas ylioppilas, myöhemmin konttoristi Viipurissa; maisteri Arthur Dahl, myöhemmin apteekkari, uskollinen harjoituksissa kävijä; Kalle Hällström, hyvin musikaalinen ja hienosti sivistynyt, myöhemmin maisteri ja apteekkari Viipurissa; Osvald Kihlman, kasvitieteen dosentti, sittemmin professori ja senaattori Kairamo; Walter Lampén, hiljainen, kaunisääninen, sulokielinen lauluveikko, jälkeenpäin Sörnäisten kappalainen ja rovasti; Georg Leinberg, roteva, voimakasääninen bassolaulaja ja hauska toveri; Axel Rindell, myöhemmin maisteri ja voimistelunopettaja; Mikko Slöör, hyväsävyinen, muhoileva toveri, sittemmin maisteri ja kielten opettaja; Alex. Wahlberg, iloinen toveri, sittemmin maisteri ja kaartin lääkäri, sekä Artur Siegberg.

Paitsi yllämainittuja kuului kuoroon parisenkymmentä jäsentä, joista muutamat olivat laulukyvyltään n.s. »blindpiipareita», s.o. valepiipittäjiä, ja olivat vain pelkkänä koristuksena.

Yllämainitut mieslaulajat olivat eri aikoina kuoron jäseniä ja kävivät säännöttömästi harjoituksissa, joten ukko Faltinilla oli täysi työ saada heidät mukaan ainakin viimeisiin harjoituksiin. Naislaulajat sitävastoin olivat hyvinkin tarkkoja ja säännöllisiä kuoron jäseniä. Useat heistä olivat mukana kuoron koko toiminta-ajan, mutta herroista vain ylen harvat. Faltinilla oli kuitenkin ihmeellinen kyky saada lopuksi kuoro soimaan kauniina ja kutakuinkin eheänä, kuten näkyy sen aikuisista sanomalehtiarvosteluista.

Keväällä 1881 esitettiin Yliopiston juhlasalissa Johannes Brahmsin mahtava »Ein deutsches Requiem», jossa soolo-osia esittivät sopraanolaulaja neiti E. Mechelin ja barytoonilaulaja I. Kajanus. Onnistuneen konsertin jälkeen kuoro kokoontui Kaisaniemen ravintolaan, jonne myös 77-vuotias säveltäjä-vanhus, professori Fredrik Pacius oli saapunut. Silloin ojennettiin kuoron johtajalle Rikhard Faltinille kuoron puolesta kunnialahjana kuva-albumi, jonka kansiin oli veistetty siroja puuornamenttejä sekä kiinnitetty hopealevy, johon oli piirretty kuoron perustajain nimet. Albumiin oli lahjoitettu kuoron kaikkien jäsenten muotokuvat, samoin niiden säveltäjämestarien, joiden teoksia kymmenen vuoden aikana oli esitetty. Juhlasta jäi kaunis ja ylentävä vaikutus.

Keväällä 1882 oli esitettävä Joseph Haydnin kuulu oratorio »Die Schöpfung», Luominen. Konserttia varten oli tilattu kaksi tunnettua saksalaista solistia, tenorilaulaja Anton Barzal ja barytoni Erich Meyer-Hellmund, jotka molemmat viimeksi olivat niittäneet kunniaa Venäjällä. Varsinkin jälkimmäinen on jäänyt mieleeni nuorena poikamaisen leikillisenä laulajana, jonka vaalea ulkomuoto ja sulava laulanta herätti naismaailmassa ihastusta. Konsertilla oli valtava menestys, ja jälkeenpäin juhlittiin Faltinia muistaakseni Ruotsalaisen Oopperan lämpiössä pidetyssä hauskassa illanvietossa. Tätä konserttia pidettäessä ja sen jälkijuhlassa oli mukana myöskin tuleva vaimoni Hanna Dahlgren, jonka soololaulua hänen ollessaan Emmy Achtén oppilaana olin säestänyt koko lukukauden. Hänen veljensä Gottlieb oli myöskin mukana, ja meillä kolmella oli tällöin hauska hetki oratooriokuoron loppujuhlassa.

Keväällä 1883 esitettiin Seb. Bachin ikikaunis Matteus-Passio. Solisteina olivat tällä kertaa sopraanossa rouva Emma Engdahl, altossa etevä laulunharrastajatar, rouva Ilta Ekroos, tenorissa sulavaääninen saksalainen Theodor Hauptstein ja bassossa uudestaan ennenmainittu lämminääninen laulaja Meyer-Hellmund, joka samoinkuin Hauptstein täydellisesti valloitti kuulijakuntansa. Konsertinjälkeisessä juhlassa ojennettiin johtajalle tirehtööri R. Faltinille hopeaiset kirjoitusneuvot, jotka esittivät hongan runkoa, minkä juurelle kantele oli piirretty. Tämän samoinkuin edellisen lahjan piirustuksen oli laatinut arkkitehti Seb. Gripenberg, ja sen ojensi Falunille oratooriokuoron lämmin suosija, tohtori Fr. Saltzman, myöhemmin kirurgian professorina tunnettu lääkäri.

Vihdoin keväällä 1884 maaliskuun 27 ja 29 päivinä esitettiin Yliopiston juhlasalissa Faltinin kauan hartaasti toivoma sävelteos, Franz Lisztin »Die heilige Elisabeth». Tällä kertaa avusti Rob. Kajanuksen äsken perustama Orkesteriyhdistyksen soittokunta. Soolo-osat olivat jälleen varmoissa käsissä. Dresdenistä oli tänne tilattu kuuluisa ja miellyttävä laulajapari Eugen ja Anna Hildach, jälkimmäinen sopraanolaulajatar. Alttona esiintyi nytkin menestyksellisesti rouva Ilta Ekroos, barytonina laulunharrastaja, MM-laulaja, kapteeni von Knorring ja bassona ennenmainittu kaunis ääninen herra Hildach.

Musiikkiyleisöltä Faltin sai tällä kertaa vastaanottaa taiteilija Hj. Munsterhjelmilta suoraan tilatun kuutamomaiseman. Konsertin jälkijuhlassa Faltin puolestaan ojensi kuoron puolesta sen perustamisesta asti uskollisena rahastonhoitajana toimineelle tohtori Fredrik Saltzmanille sirosti valmistetun juomasarven kiitollisuuden osoitteeksi pitkällisestä työstä. Omasta puolestaan Faltin ilmoitti, että hänen täytyi ainakin seuraavaksi vuodeksi luopua johtajan toimesta. Yhtenä syynä siihen lienee ollut se rahallinen tappio, joka vuosittain seurasi konserttien antoa. Sopimuksen mukaan Faltinin olisi pitänyt saada puolet nettotuloista. Sensijaan oli tälläkin kertaa noin 700 markan tappio, joten hänen nyt, kuten ennenkin, oli tyytyminen kuoronsa ja kuuntelevan yleisön ihailuun. Sensijaan sanomalehtiarvostelijat usein kylmäkiskoisesti arvostelivat näitä ylentäviä konsertteja, joihin Faltin oli uhrannut niin paljon intoa ja vaivaa maksuttomasti.

Faltinin erottua kuoro vahvasti päätti jatkaa toimintaansa seuraavanakin vuonna, mutta se tuuma raukesi sikseen, ja Faltinin kaunis ura oratoorionjohtajana oli täten päättynyt.

Kaikki ne uskolliset naiset ja herrat, jotka alusta pitäen olivat tukeneet Faltinin yleviä pyrintöjä, sekä myöskin ne nuoret laulajat, jotka kuoron viimeisinä vuosina liittyivät sen jäseniksi, ovat aina lämpimällä myötätuntoisuudella muistaneet niitä ylentäviä hetkiä, jolloin Faltin innosta palavana ja tehtäväänsä perin pohjin valmistuneena ohjasi laulajain harrastusta korkeampaan laulutaiteeseen. Lisäksi Faltinin sydämellisen herttainen olemus, joka ei milloinkaan tahtonut ketään loukata, on piirtänyt kauniin kuvan hänestä jalona ja epäitsekkäänä persoonallisuutena.

XV.

TENTTILUKUA, KANDIDAATTITUTKINTO JA PROMOTIO.

Kun monivaiheinen ylioppilasaikani hajanaisine opintoineen, lemmenjuttuineen ja lauluharrastuksineen oli pitkälle venyttänyt maisteriaikeitani ja isäni sen johdosta alkoi käydä levottomaksi, päätin vihdoin syksyllä 1885 kokonaan irroittautua Helsingistä ja tenttilukuja varten eristäytyä jonnekin maaseudulle. Vanhalta perheystävältäni Edvin Lindeqvistiltä, joka hänkin aikoi valmistua vuoden 1886 promotioon, sain silloin tarjouksen siirtyä hänen kanssaan Rassbölen maatilalle Botbyn lahden rannalle noin 10 km:n matkan päähän Helsingistä. Tämä oli yksinäinen maatila, jossa ennenkin muutamat tenttiparvet olivat lukunsa suorittaneet tilan omistajan asuessa muualla.

Tänne me kaksi »kandidaattia» syys- ja lokakuun vaihteessa siirryimme Helsingistä laivassa ja asetuimme maalle koko talveksi. Talossa, joka oli kaksikerroksinen rakennus, asui muistaakseni vain vanha taloudenhoitajatar ja hänen palvelustyttönsä. Seuraa meillä ei siis ollut nimeksikään, vaan päivät pitkät ahersimme kumpikin työpöytämme ääressä isossa salissa. Huone oli talvella väliin aika kylmä, mutta ravinto hyvänpuoleista. Ainoana vaihteluna olivat ne kävelyretket, jotka teimme eri suuntiin pitkin peltoja ja metsiä, kumminkaan maalaistaloihin poikkeamatta. Ei edes 1 km:n päässä olevaan Botbyn kartanoon, jonka omisti senaattori Leo Mechelinin lanko, tunnettu M.M.-laulaja Janne Lindroos, tullut kertaakaan mennyksi, koska hän oli meille tuntematon. Näin ehdimme todella kumpikin antautua laudatur-lukuihin. Lindeqvistin piti suorittaa Suomen historian laudatur-kurssi, ja minun taaskin suomenkielen vastaava oppimäärä. Oikeastaan olinkin aikonut suorittaa kreikassa laudaturin ja latinassa cum lauden, mutta oli aika niiden valmistumiseen liian täpärällä, kun sitävastoin suomen laudaturia Ahlqvistin aikana pidettiin suhteellisen helppona. Päätin siis ottaa suomenkielen laudaturin suorittaakseni ja jättää myöhempään kreikan ja latinan cum laudet. Kurssin vaikeampi osa oli suomen sukukielten tarkka oppiminen, sillä siihen pani Ahlqvist suurta painoa. Hän oli julkaissut suomenkielen murteiskirjan, johon sisältyi kaikista lähimurteista lukukappaleita sanaluetteloineen. Lisäksi minulla oli kielellisiä muistiinpanoja luentojen mukaan. Näitä olin onneksi tarkoin seurannut, ja omien merkintöjeni lisäksi sain tovereilta kielellisiä lisävihkoja.

Ennen tätä oli kuitenkin suoritettava approbaturkurssin päävaatimukset: Kalevala, Kanteletar, loitsurunot, sananlaskut ja arvoitukset. Jälkimmäiset luistivat aika nopeasti, mutta Kalevala ja Kanteletar antoivat paljon työtä. Kesken lukujani sain tiedon, että Ahlqvist oli lähtevä pitkälle heimotutkimusmatkalle ja hänen tilalleen oli määrätty tutkijaksi Julius Krohn, jolla oli ankaran tentaattorin maine. Hän pani Kalevalan lukemiseen erikoisen suurta painoa, ja siksi oli käytävä läpi koko Kalevala sana- ja asiaselityksineen, joita Krohn tarkkaan kyseli n.s. peukalotutkinnossa. Sillä tarkoitettiin, että siinä Kalevalan paikassa, jota kulloinkin kysyttiin, tutkija peukalollaan peitti ne sanaselitykset, jotka olivat kunkin sivun alalaidassa, ettei tutkittava pääsisi niitä vilkaisemaan. Kantelettaren kyselyssä ei näin tarvinnut tehdä, koska selitykset olivat kirjan lopussa. Lisäksi kyseltiin molempien kirjain valaisevia alkulauseita ja muita kurssiin liittyviä etnografisia ja mytologisia teoksia sekä Krohnin esteettistä tutkielmaa Kalevalasta. Tämän tutkinnon suoritin muistaakseni hänen kodissaan jo marraskuun alussa menestyksellisesti. Silloin tuli myöskin puheeksi laudaturia varten tarvittava tieteellinen kirjoitelma, johon minulta ei mitenkään olisi riittänyt aikaa. Sain sen vuoksi Krohnin vähän väkinäisesti suostumaan siihen, että ennen mainitsemani pitkä sanakirjatyö saisi vastata laudatur-työtä.

Ensimmäisen tutkinnon jälkeen tuntui helpommalta jakaa sukumurteiden tutkimista. Oikeinpa innostuin perehtymään murteiskirjan eri heimokieliin, sillä paitsi minua viehättäviä kielellisiä vertailuja, joihin Ahlqvistin Suomenkielen rakennus antoi ensimmäisen sysäyksen, oli kirjassa hauskoja satuja, runoja ja sivistyshistoriallisia lukuja, etenkin vironkielen 100-sivuisessa tekstiosastossa. Tämän lisäksi tuli Julius Krohnin Viron kielioppi, Wiedemannin Kirjallisuuden historia ja Müllerin laaja yleinen etnografia, josta oli luettava suomensukuisia kansoja koskeva osa. Tähän kaikkeen uhrasin muistaakseni kolme kuukautta, joululoma Kirvun pappilassa kuitenkin poisluettuna. Näihin opintoihin antautuminen oli tenttilukujeni hauskin aika, jolloin ei mikään ulkonainen seikka työtämme häirinnyt.

Tämä toinen tentti suoritettiin muistaakseni helmikuun lopussa. Tenttitoverina oli hyvin tuntemani bassolaulaja, vaaleatukkainen Rafael Forsström, toverinimeltään »Tohtori», laulajapiireissä välttämätön toisen basson pylväs, joka siitä syystä ei tahtonut saada rauhaa toverisitseiltä ja serenaadeilta. Sen vuoksi hänen tenttinsä olikin siksi hatara, että Krohn antoi selvät reput. Minä taaskin olin kiintymyksenä antautunut filologisiin opintoihin ja suoritin sukukielet kiitettävästi. Mutta tällä välin oli Krohn lisännyt tutkintovaatimuksia, niin että piti lisäksi suorittaa 50-sivuinen lapinkielen kurssi ja hänen juuri julkaisemansa laaja tutkimus Kalevalan alkuperästä ja kokoonpanosta. Lisäksi kuului kurssiin Godenhjelmin lyhyt Suomalaisen kirjallisuuden historia. Nämä lisävaatimukset olivat minulle suuri yllätys, kun vielä oli ehdittävä keväiseen promotioon lukea kreikan ja latinan cum laudekurssit. En ehtinyt panna tähän suomenkielen lisäkurssiin kuukauden aikaa, ja siksi kolmas tutkintoni olikin melko hatara. Lapinkieli hyväksyttiin, mutta vaikea Kalevala-tutkimus tuotti reput. Myöhemmin näitä kyllä muiden lukujen välillä parantelin, niin että sekin kirja niukuin naukuin hyväksyttiin. Näin oli siis Suomenkielen »laudatur» saavuttamani tulos.

Tulipa nyt aika kiire kreikan ja latinan luvuissa. Vain kuukausi jäi kumpaakin ainetta varten. Vaikka olin kreikkaa lukenutkin eräissä kohdin enemmän kuin cum laude kurssin, oli latina jäänytkin vähemmälle, ja molemmissa aineissa oli ehtinyt paljon unohtaa. Homeroksen Iliadin alkuosaan olin koulussa tarkasti perehtynyt, ja Odysseiaa olin aikaisemmin itsekseni perinpohjaisesti lukenut 8 laulua Aminsonin erinomaisten kommentaarien johdolla, mutta myöhempiä osia olin vain hatarasti läpikäynyt, enkä koskaan ehtinyt loppuun asti. Niitä ei nyt kuitenkaan enää ollut aikaa parsia, vaan minun oli käytävä ennen kaikkea Thukydideen vaikeaan Peloponnesolaissodan historiaan ja Pindaroksen yhtä vaikeaan runoteokseen käsiksi. Olinhan kirjoittanut Pindaroksen elämästä ja runoudesta lubenter approbaturilla hyväksytyn progradu-kirjoituksen, mutta tekstiluku oli jäänyt syrjempään. Koetin nyt parastani syventyäkseni näihin teoksiin ynnä muihin tarvittaviin lisäteoksiin, mutta Homeros jäi aivan sivuasiaksi. C.J. Lindeqvistin kieliopin tunsin kaikkein parhaiten ja toivoin Homeroksestakin perinpohjaisten kantaopintojen perusteella jotenkin selviäväni. Mutta aika oli ehdottomasti liian lyhyt valmistuakseni hyvään tenttiin.

Kun vihdoin rohkenin lähteä kreikan vaillinaisten opintojen tuloksia tutkinnossa osoittamaan, sain kuulla »Jobinpostin», että kreikankielen-opintojeni tuntija ja suosijani dosentti O.E. Tudeer oli jälleen lähtenyt ulkomaanmatkalle valmistautuakseen professoriksi ja että viran entinen hoitaja, monioppisuudestaan kuuluisa yliopiston rehtori Wilhelm Lagus oli määrätty tutkijaksi. Häntä en ennestään tuntenut eikä hän minua. Lisäksi sain pahaksi onnekseni tenttitovereiksi osakuntaystäväni Matti Warosen, jonka piti suorittaa laudatur-kurssi. Luonnollisesti hän tarkasti kurssinsa lukeneena heti alusta sai minusta yliotteen. Viimeksi lukemani Thukydides ja Pindaros sujuivat kutakuinkin, mutta sitten pisti Laguksen päähän kysellä Homeroksen Iliadin jälkimmäisiä runoja, joita en ollut ehtinyt lukea. Vaikka tarkkaan tunsin Homeroksen kielenkäytön, sattui eteeni niin monta tuntematonta sanaa, että Lagus syystä epäili lukujeni hataruutta. Kun lisäksi Warosen osoittamat syvälliset tiedot pitkin matkaa himmensivät minun tenttini kulkua, oli tutkinnon surkea lopputulos, että Lagus ei hyväksynyt tietomäärääni cum laudea varten, vaan lupasi ainoastaan approbaturin. Tämä oli minulle kova pähkinä purra, kun alkujaan olin ajatellut laudaturia ja myöskin kirjoittanut progradu-kirjoituksen kreikankielen alalta.

Nyt oli loppututkintoni täpärällä. En mistään enää saanut aikaa laajan Homeroksen täydentämiseen, sillä vielä oli luettava latinan cum laude-kurssi ja kaksi approbaturia. Lähdin maalle latinan cum laudea lukemaan ja kerkesin lukea osan kurssista uutena ja toisen osan luennoilla syntyneiden muistiinpanojen perusteella. Mutta paljon olin unohtanut, ja vain muutama viikko oli lukuaikaa. Luin minkä voin ja lähdin vanhan suosijani professori F.W. Gustafssonin tutkintoon, jossa pääsin aika helpolla. Tuntien entiset saavutukset hän heti alussa kyseltyään hyvin tuntemaani kielioppia ja Bromannin Kirjallisuuden historiaa erotti minut muista tutkintotovereista ja vei sivuhuoneeseen, jossa puolen tuntia sain itseksi »ex tempore» kääntää Ciceron teosta »De finibus bonorum et malorum» sellaisilta kohdilta, joita ei ollut luennoilla käsitelty. Kun tutkija sitten ilmestyi tätä lukua minulta kuulustamaan, oli tulos tyydyttävä. Gustafsson huomautti vielä »pro exercition» aikoinaan hyvin onnistuneen, ja sain ennen muita poistua varma cumlaude-lupaus eväänäni.

Mutta nyt oli pahin pula edessä. Mistä äkkiä saisin kokoon cum laude-arvosanan, kreikankielessä kärsimäni pettymyksen korvaukseksi? Toisissa oloissa olisi tutkinto voinut siirtyä syksyyn. Mutta ensiksikin aikalailla hävetti isäni vuoksi, jos en kuuden opintovuoden jälkeen ehtisi valmistua promotioon. Toiseksi vanha äitini, joka lähes pariinkymmeneen vuoteen ei ollut maalaispappilasta kotitehtävien ja matkan kalleuden takia päässyt käymään syntymäkaupungissaan Helsingissä, odotti kuin päivän nousua minun maisteriksi tulemistani, jolloin vanhempieni oli aikomus tulla promotioon. Epätoivon partaalla tein siis minkä ymmärsin pulasta päästäkseni.

Siihen aikaan oli yliopistossa mies, jonka hyväsydämisyyttä monikin filologi käytti hyväkseen, jos jokin kandidaattitutkinnon aine tentissä »klikkasi». Kaikilta filologeilta vaadittiin siihen aikaan, paitsi neljää humanistista ainetta, myöskin yksi approbatur fyysillis-matemaattisen osaston alalta. Sellainen aine oli useimpain filologien valitsema kasvioppi. Tällöin oli botaniikan varsinaisena edustajana Ruotsissa syntynyt ja ruotsalaista ääntämistapaa käyttävä professori Sixtus Amandus Lindberg. Ylioppilaiden kesken hän oli yleisesti tunnettu nimellä »Mossberg» sen johdosta, että hän oli tullut eurooppalaisesti kuuluisaksi sammalten (mossorna) etevänä erikoistuntijana ja tutkijana. Hän oli hyvänsuopa ja humoristinen vanhus, joka usein kuittasi filologien tutkinnon kasviopissa muutamilla »knoppi»-kysymyksillä ja lisäyksellä: »Mitä niiltä filolograukoilta voi vaatia?» Seurauksena oli, että syntyi niin sanottu »Mossbergin knoppologia», johon muutamat hänen oppilaansa olivat visusti perehtyneet. Tällaisen knoppologiankurssin suoritti yhdessä viikossa moni filologiparvi savokarjalais-ystäväni Emil Malmbergin (Malan) johdolla, joka itse oli suorittanut Mossbergille täysipainoisen kasviopin laudatur-kurssin. Enimmät sen suorittivat approbatur-kurssia varten, muutamat myöskin cum laudea varten. Minä jouduin kuusimiehiseen parveen, jonka Mala oli »preparoinut» approbatur-tutkintoon niin, että loistavasti suoriuduimme hymyilevän Mossbergin edessä. Silloin tällöin vain joku voimasana »om de förbannade fennomanerna» tai muista ajan kiperistä kysymyksistä höysti pohjaltaan hyvänsävyisen tutkijan hauskaa puhetta. Tämän tutkinnon rohkaisemana päätin jatkaa tuntejani Malan luona ja koetella onneani cum laudea varten. Tutkinto kävikin hatarasti, mutta ukko Mossberg ymmärtäen ja säälien pulmallista tilannettani promotioon nähden lupasi minulle kuitenkin cum lauden sillä ehdolla, että syksyllä uudistaisin tutkintoni. Tämäpä vasta oli mieleeni, ja totta tosiaan seuraavana syksynä, luettuani 30 oppituntia botaniikkaa mainitun Malan johdolla, suoritin uuden tutkinnon »Mossbergin» luona. Tästä sananipitäväisyydestä hän tuli niin iloiseksi, että vain päällisin puolin kyseli muutamia kasvibiologian asioita ja lopun aikaa käytti Bismarckin politiikan toiselta puolen ja vasta syntyneen sosialismin purevaan arvosteluun toiselta puolen. Kuitenkin ystävinä erotessamme hän varoitti minua rupeamasta kasvitieteen opettajaksi koulualalla, jota tietysti en koskaan ollut ajatellutkaan. Olkoonpa ukko Mossbergin tieteellinen arvostelu filologien botaniikantaidosta, jota hän yleensä halveksi, ollut millainen tahansa, hän kuitenkin pelasti monet tenttiuhrit pulmallisesta pinteestä. Helläsydäminen ihminen piili karkean ja kirosanoja käyttävän originaalin rosoisen ulkokuoren alla.

Kun näin olin pelastanut nahkani kasviopin cum lauden korvatessa kreikan puuttuvan vastike-arvosanan, oli jäljellä vain yksi approbatur saadakseni alimman kandidaattitutkinnon yleisarvosanan »clarissimus». Nyt oli vain 3 päivää jäljellä ja yksi approbatur suoritettava!

Olin kyllä ennenkin lyhyen historiankurssin suorittanut stipendiaattitutkintoa varten, silloinkin hatarasti, mutta nyt oli jotakin enempää osattava vaativan »Äkäpään», s.o. nuoren professori E.G. Palménin luona. Tutkinnosta muodostui tragi-koomillinen näytelmä. Olin ehtinyt vain kiireesti lukea koulukurssin ja sieltä täältä silmäillä Yrjö Koskisen Suomen historiaa sekä Odhnerin Ruotsin historiaa ja ymmärsin kyllä joutuvani liukkaalle jäälle. Kompastuksia tulikin tavan takaa, ja tutkija hermostui. Vilkasliikkeinen, kipunoita räiskyvä professori alkoi kävellä edestakaisin lattialla, heittäytyi lopuksi sohvalle pitkäkseen potkien jaloillaan ilmaan, aina väliin sinkahuttaen teräviä kysymyksiä tenttiuhrilleen. Pitkin matkaa hän sai huomata lukujeni hataruuden, jos vain uskalsi tehdä sivuhyppyjä pääasioista. Kun hän oli kuullut, että tämä tutkinto oli viimeinen ja ratkaisi kandidaatiksi pääsemiseni ja promotioon oli vain muutama päivä jäljellä, hänkin säälistä heltyi ja antoi pyytämäni approbatur-arvosanan, kumminkin ehdolla, etten näillä tiedoilla saisi ruveta historianopettajaksi. Tätäkään en ollut ajatellut. Mutta kohtalo oli määrännyt, että minun kymmenen vuotta myöhemmin oli ruvettava vaativaan tehtävään Ruotsin kirjallisuuden historian opettajaksi toisen opettajani, professori Walfrid Waseniuksen jälkeen Helsingin Jatko-opistoon, jolloin minulle koituikin ankara työ Suomen ja Ruotsin historian tietoja parsiakseni ja parantaakseni.

Näin oli siis vihdoin kandidaattitutkinto suoritettu, tosin »läpikuultavan» (clarissimus) arvosanalla, mutta samantapainen kuin eräiden muiden, jotka halusivat valmistua promotioon. Itse asiassa häpesin aikalailla Matti Myöhäisen otteitani, kun olin aikonut suorittaa laudatur-kurssin kreikassa, latinassa ja suomenkielessä. Nyt oli opettajieni hyvä ajatus osittain kylläkin perusteellisista opinnoistani hälvennyt, eikä ollut helppoa opintasoani kohottaa, jos aikoisin joskus lisensiaattitutkintoon valmistua. Syynä olivat epäilemättä liian monet harrastukset yhdellä kertaa. Tästä keskityksen puutteesta minua olikin varoittanut vanha suosijani, yliopettaja C.J. Lindeqvist, mutta vasta tenttivuoteni minulle opetti asian tärkeyden. Tämän taidon opinkin täydellisesti vasta opettajaksi jouduttuani, jolloin elämä minut ohjasi ankaraksi ja päämäärästäni tietoiseksi työntekijäksi. Isäni ja äitini takia olin masentuneenakin sisäisesti tyytyväinen sen johdosta, että olin voinut heille tämän odotetun ilonhetken valmistaa.

Tutkinnon päätepisteenä oli silloin kuten nytkin n.s. »publiikki» (julkinen tutkinto). Tämähän aina on ollut vain muotoasia, ja moni »clarissimus» on siinä saanut hävetä hataria tietojaan. Minun kohdallani se muodostui helpoksi. Kysyttiin vain tietoja pääaineessa, ja professori Julius Krohn oli valinnut kirjallisuushistorian koetuskentäksi, joka ei minulle tuottanut pelättäviä kompastuksia. Tästä päästyäni ja kanditaattikirjan lunastettuani rehtorin kansliasta lähdin keventynein sydämin astumaan uutta elämäntaivalta. Jollakin tavoin iloitaksemme saavutetusta voitosta olimme päättäneet, asuintoverini Edvin Lindeqvist ja minä sekä hänen veljensä Werner, jotka kaikki viime tingassa olimme selvinneet kandidaattitutkinnosta, ynnä lisäksi heidän isänsä, vanha opettajani Carl Johan Lindeqvist ja »benfria» Carl von Knorring — häneltä oli metsästysmatkalla eräs toveri vahingossa ampunut toisen jalan, niin että se oli »amputeerattava» että pitäisimme kandidaatti-sviftimme» (kekkerit) jollakin Helsingin ympäristössä olevalla saarella. Saaren nimeä en enää muista, tiedän vain, että laivalla sinne tullessamme oli mukanamme iso korillinen täti Lindeqvistin valmistamia herkullisia voileipiä sekä muutamia punssipulloja kahvin höysteeksi. Iltapäivä oli ihana ja näköala merellepäin auringon paisteessa hurmaava. Siellä sitten syötiin, juotiin ja pidettiin puheita iltamyöhään asti. Lisäksi Kalle Knorring, tuleva kuuluisa laulunjohtaja, meitä huvitti Hellmanin ym. lauluilla, kitaran säestyksellä. Ukko Lindeqvist väliin puhui sujuvaa Ciceron-kieltä, ja latinaa lasketteli myöskin hänen poikansa Werner, jolla olivat latina ja kreikka pääaineina. Itse olin vielä kuin puulla päähän lyöty, niin etten rohjennut latinaksi suutani avata, puhuinpa vain tunteellisia sanoja äidistäni ja kodistani ruotsinkielellä, josta sain vanhalta opettajaltani »mention honorablen» (kiitos maininnan). Virkistyneinä tunnelmallisesta yhdessäolosta palasimme iltalaivalla, auringon luodessa viime säteitään, kaupunkiin, emmekä koskaan senjälkeen toisiamme yhdessä tavanneet, kun kaikki hajaannuimme elämän eri poluille.

Edvin Lindeqvist, tuo herttainen ja hyväsopuinen asuintoverini Rassbölessä, joutui myöhemmin Yliopiston konsistorin amanuenssiksi. Kun hänet oli virkaan nimitettävä, katsottiin ansioksi, että hänellä kandidaattitutkinnossa oli suomenkielessä cum laude. Kaskuna kerrottiin yliopiston silloisen rehtorin Aug. Ahlqvistin lausuneen: »Sopii hänet valita, onhan hän vanhaa sihteerisukua.» Tällä Ahlqvist tarkoitti, että yliopettaja Lindeqvist, Edvinin isä, kauan aikaa oli ollut pappissäädyn vakinaisena sihteerinä. Amanuenssina ollessaan Edvin Lindeqvist myöskin joutui Uusmaalaisen osakunnan »käsööriksi» loppuiäkseen. Tämä aika ei tullut pitkäksi, sillä Edvin kuoli jo v. 1898 vaikean taudin murtamana. Minä en tullut häntä tavanneeksi myöhemmin muuta kuin jonkin kerran kadulla ja juhlissa, sillä vuoden päästä Hämeenlinnaan muutettuani hän katosi näköpiiristäni. Werner Lindeqvist taas, joka aluksi opetti isänsä mieliaineita kouluopettajana, joutui jo nuorena uudelle alalle, kauppaopiston johtajaksi Turun kaupunkiin, jossa hän vietti kymmeniä vuosia. Hänet tapasin myöhemmin vain joskus vilaukselta, kunnes riemupromotio v. 1936 taas yhdisti vanhat maisteritoverit ja johti meidät moneen hauskaan yhdessäoloon. Kalle Knorringin kanssa jouduin myöhemmin usein tekemisiin laulajapiireissä, ja vanha toveruutemme säilyi eheänä hänen kuolemaansa asti.

Promotio eli maisterinvihkiäiset on entisajoilta säilynyt juhlallinen seremonia, joka tavallisesti on palannut 4:n vuoden kuluttua. Meilläkin Suomessa tämä tapa on säilynyt v:sta 1640 asti, jolloin Turun yliopisto vihittiin tarkoitukseensa. Tämä juhlallisuus on sittemmin ollut opintojen loppupisteenä, jonka jälkeen maisterit ovat joutuneet yhteiskunnan eri aloille. Suhteellisen harvoille, tiedemiehiksi aikoville on suotu tohtorin arvoon kohoaminen. Promotiota odottivat ennen isät ja äidit, sisaret ja morsiamet, pamppailevin sydämin, sillä ainakin silloin oli tilaisuus maaseudun hiljaisuudesta hetkeksi siirtyä pääkaupungin huminaan ja yliopistojuhlien tenhopiiriin. Tästä nuoruuden juhlasta puhuu Runebergkin innostuneesti Hanna-runoelmassaan, jossa hän antaa vanhan maaseutupastorin kaihomielin muistella yliopistoaikaa, jolloin hänet vanhan ystävän rinnalla seppelöitiin maisteriksi. Näin hän tästä kertoo pappilan kesävieraaksi tulleelle ylioppilaalle, jonka oli todennut ystävänsä pojaksi:

Nähkääs, poikana kun tulin kouluun, niin tuli hänkin, kumpikin lapsia vain; tuli vieruskumppanit meistä. Sitten rinnakkain siell' istuttiin, tasan pantiin nuhde ja kiitos, läksyjen työ sekä leikkien riemu. Vaan vapautta kun toi kesä lehtivä, joulu ja hanget, kun kodin kaivatun helmaan sai kukin lähteä jälleen, haikea riemuss’ ain' ero, kumppanin luot’ oli lähtö, koulu kun kutsui taas, kun vanhempain syli jättää kyynelsilmin taas piti hellä ja siskojen piiri, haikeudess' ilo kumppani tuo pian kohdata jälleen. Onnen vuosina, mieli kun mieleen herkkänä yhtyy, taipuu, kehkeytyy, kuin kiertää virpeä virpi, yhtenä noin ylenimme, ja meill' yhä yks oli tahto; yks yhä, tieteitten esikartano kerta kun vaihtui temppelihin, valon kun pyhist' aarteist' etsiä saimme arpaa auvoksemme ja muillekin antamiseksi.

Yhtenä vain yhä kilvattiin, mikä riemuna toisen, toisen riemuna myös oli: oppia, tuntea, tietää. Vihdoin kons', yhä vain tasakypsinä, seppele päässä seistiin, nuoruuden polun päässä kun katse jo luotiin vuosiin vastaisiin sekä työhön, miestä mi vartoi, ei sitä muistoa mulla, jot' ei ois hälläkin ollut, ei sitä toivoa hällä, mi mieless' ei sama mull' ois. —»

Olin minäkin siis, vaikka kompastelevin ottein, opintojeni ensimmäisen tavoitteen saavuttanut. Vaikka tuleva promotio olikin tuleva kalliiksi, ei isäni tällä kertaa säästänyt niukkoja varojaan, vaan oli valmis äitini kanssa saapumaan Helsinkiin maisterijuhliin. Hyvin minua hävetti, kun vasta viikkoa ennen juhlaa saatoin lähettää Kirvun pappilaan postitiedon, että vaikeudet oli voitettu ja että heidän oli toivotulle matkalle heti lähdettävä. Kovinpa siinä taisi kiire tulla. Äiti oli tosin koko kevään Aina-sisaren kanssa valmistautunut tätä suurtapausta varten, ja isä oli korjauttanut vanhat »kaleskat» eli »rillat», voidakseen arvokkaalla tavalla kahden hevosen vetämissä vaunuissa kulkea 7 penikulmaa Viipurin asemalle ja sieltä junalla Helsinkiin. — Anialle oli tapaus yhtä tärkeä kuin vanhemmillekin, sillä hänet olin kutsunut seppeleensitojattareksi. Olin kyllä haaveillut voivani pyytää ensilempeni esinettä, Rautalammin Hannaa, seppeleeni sitojaksi, mutta sellaisen kutsun olisi pitänyt tapahtua ainakin kuukautta aikaisemmin, jolloin ei ollut vähintäkään tietoa siitä valmistuisinko sinä keväänä. Oli siis tyydyttävä siihen, että vanhin sisareni astuisi hänen sijalleen, mikä tietysti 20-vuotiselle neitoselle oli mieleinen kunnia Myöskin »Mosterin bolagissa» odotettiin tapausta jännittynein mielin. Olihan Hilda-tätikin saapa kutsun juhlaan ja samoin kolme nuorempaa sisartani, joista vain Hilma oli koulunsa lopettanut. Sielläkin puuhattiin ja häärättiin, jotta kaikki sopivassa juhla-asussa ilmestyisivät yliopiston juhlasaliin vieraiksi, loistavan yleisön läsnäollessa. He kyllä saisivat istua takariveillä, mutta äitini ja isäni keskellä salia vihittävien maisterien vanhempien rivissä. Tämän lisäksi oli Hilda-tädillä paljon talouspuuhia, kun ensimmäistä kertaa saisi vieraikseen sekä äitini että isäni kaukaisesta Kirvun pappilasta. Kuinka kaikki tämä järjestyi, olen jo unohtanut, koska siihen aikaan meillä kandidaateilla oli monenlaista puuhaa juhlan valmistelussa. Olihan jo maaliskuussa tenttien välissä Edvinin ja minun tultava kaupunkiin vihittävien maisterien kokoukseen valitsemaan yleistä seppeleensitojatarta, joksi yksimielisesti valittiin älykäs ja suloinen neiti Hedvig Estlander, estetiikan professorin C.G. Estlanderin tytär. Hänestä oli myöhemmin tuleva Helsingin Ruotsalaisen tyttölyseon johtajatar. Kun vihittävistä suuri enemmistö oli ruotsinmielisiä, ei muistaakseni suomenmielisillä ollut eri ehdokasta. Vaalin jälkeen meni suuri joukko vihittäviä maistereita — joita yhteensä oli 159, sen ajan oloihin nähden huomattava määrä — ynnä sen edessä kulkeva sankka laulajaparvi neiti Estlanderin asunnon edustalle Unioninkadun 45:n kohdalle, jossa valittua seppeleensitojatarta tervehdittiin laulaen:

    »Ljufva flicka, tag vår hyllning»

ynnä pari isänmaallista laulua. Silloin kuulin ensimmäisen kerran M.M:n nuoren tenorin Fritiof Gyllingin heleästi ja sulavasti esittävän soolokohdan:

    »Blomman, den på ängen prålar,
    skimrande i solens guld.
    Men bland alla blommor strålar
    du dock skönast, rosa huld».

josta laulusta myöhemmin tuli Gyllingin tenhoava tunnuslaulu. Tämän jälkeen ilmestyivät tytär ja isä laulajien keskelle kiittämään kunniatervehdyksestä.

Jossakin myöhemmässä kokouksessa valittiin gratistiksi eli taloudenhoitajaksi, joka oli vapautettu suurista promotiomenoista, kandidaatti Walter Collan. Hänen määräämällään ajalla oli kaikkien promotioon osallistuvien suoritettava silloisissa oloissa huikea summa 300 mk promotion kolmen päivän juhlallisuuksista. Syynä tähän oli se, että tämä promotio muka jäisi viimeiseksi, joten sitä oli vietettävä entistä komeammin.

Ajankuvauksena merkittäkköön tähän henkilökohtaiset menoni silloisen tiliotteen mukaan, joka suomennettuna on seuraava:

  Promotiovihkiäiset........................... 89:15
  Päivällinen.................................. 26:60
  Tanssiaiset.................................. 97:19
  Huvimatka ja kemut seppeleensitojattarille... 52:57
  Lunastetut tanssiaisliput.................... 56: —
                                               321:51

Tällainen oli menopuoli suurella enemmistöllä, joka, kuten minä, otti osaa kaikkiin juhlallisuuksiin. Harvat olivat ne, jotka olivat mukana vain vihkiäistilaisuudessa, vähän useammat olivat poissa tanssiaisista ja huviretkeltä. Selityksenä siihen, että menot olivat niin suuret, mainittakoon vielä muutamat erät tiliotteesta:

    Ajurit ja kaupunginlähetit............................ 90:—
    Ylimääräinen juna Alppilan seppeleensitojaisista...... 50:—
    Juomarahoja tykkimiehistölle sekä vahingoittuneelle
      sotilaalle......................................... 300:—
    Marsalkannauhat....................................... 99:—
    Virvokkeita kuorolle väliajalla...................... 128:—
    Kukkavihkot soololaulajattarille..................... 138:—
    Virvokkeita kansliahenkilökunnalle.................... 82:—
    Virvokkeita kuorolle harjoituksissa.................. 152:—
    Kutsukorttien jakelu ja kannanta...................... 17:50
    Kantaatintekijälle (juomasarvi)...................... 100:—
    Saarnaajalle (pari pronssimaljakkoa)................. 170:—
    Samoin kuoron johtajalle............................. 190:—
    Ilmoituksia eri lehtiin noin......................... 300:—
    Kultarannerenkaat soololaulajattarille............... 350:—
    Kukkavihko yleiselle seppeleensitojattarelle.......... 58:—
    Lähetystö Viipuriin promotiorunoilijan luo............ 60:—

Lisäksi oli merkittävä kunkin nimi ja ansioluettelo esilläoleviin kaavoihin.— Juhlarunoilijaksi oli valittu ruotsalainen mies, Viipurin lyseon kreikankielen lehtori, fil. tohtori Gabriel Lagus, joka oli tullut tunnetuksi kauniista runoistaan. Suomenmielisen vähemmistön osuudeksi jäi ainoastaan juhlakantaatin kirjoittaminen sekä promoottorin professori August Ahlqvistin suomenkielinen kutsukirja, johon hän liitti tutkielman »Kalevalan kielen tarkastusta».

Pian oli suuri juhlapäivä käsissä. Juhlavieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa, kaduilla vilisi tavallista enemmän väkeä, ja maisterikokelaita nähtiin joka paikassa, pääkaduilla, Esplanaadissa, ravintoloissa ja varsinkin Kappelissa, mikä jo siihen aikaan oli nuorten ja vanhain herrain suosittu yhtymäpaikka. Minunkin vanhempani ja Aina-sisko olivat saapuneet kaukaisesta Kirvusta ja äidilleni oli suorastaan elämys nähdä valtavaksi kasvanut pääkaupunki, jossa hän 55 vuotta sitten, 1831, oli syntynyt ja jossa ei ollut käynyt ainakaan 20:een vuoteen. Isäni oli toki pari kertaa kouluaikanani Helsingissä käväissyt. Äidilläni oli paljon näkemistä ja muistelemista. Vanhoissa sukulaisissa ja tuttavissakin oli käytävä, esimerkiksi kenraali Rehbinderillä, yliopettaja Lindeqvistillä, jonka rouva oli hänen lapsuudenystävänsä Orimattilasta, sekä postimestari Molleruksella Viaporissa, jonka rouva Agnes oli äitini serkku, o.s. Wilhelms, meidän kaikkien lasten ennenmainittu suosikki. Kotona »Mosterin bolagissa» oli täysi humu juhlapukujen varustamisessa ja vanhempieni opastamisessa kaupungin nähtävyyksiin.

Promotion edellisenä päivänä olivat professori ja rouva Estlander kutsuneet seppeleensitojattaret yhteiseen juhlaan Alppilan ravintolaan. Sinne saapuivat myöskin vihittävät maisterit koettelemaan, kuinka hyvin kunkin seppeleen sidonta oli onnistunut. Istuttiin pienissä ryhmissä pikkupöytien ääressä iloisesti rupatellen ja nauttien isäntäväen tarjoamista herkuista. Päivä oli verraten kolea, niin etten muista korkealentoista tunnelmaa syntyneen, paitsi silloin, kun ylioppilaslaulajat raikkaalla laulullaan kohottivat tunnelmaa.

Mutta seuraava aamu valkeni kirkkaampana, ja aurinko väliin pilkisti pilvistä. Yliopiston juhlasali oli tavallista upeammaksi koristeltu lippuineen ja köynnöksineen. Juhlavieraita vilisi kaduilla ja pitkät rivit ajureita toivat hienosti puettuja äitejä, sisaria, morsiamia ja seppeleen sitojattaria yliopiston portaiden eteen. Sillä aikaa maisterikokelaat olivat entisen tavan mukaan kerääntyneet yläkerran käytävään, jossa ylimarsalkka järjesti kandidaatit kaksittain riviin aakkosjärjestyksessä ja sitten opasti heidät juhlasalin keskiovesta portaita alas parnasson ympärille kenraaliharjoituksessa määrätyille paikoille. Kun vihittäviä oli 159, olikin aikalailla pujoteltava, jotta koko, tämä määrä sopisi korokkeen molemmille puolille. Alasastunta salin portaita myöten tapahtui marssitahdissa, ja parvekkeella soitti orkesteri Yliopiston musiikin opettajan, tirehtööri R. Faltinin johdolla promotiossa viime aikoihin asti uusitun n.s. Promotiomarssin, jona perinteellisesti on ollut F. Mendelssohn-Bartholdyn säveltämä »Priestermarsch aus Athalie». Vierustoverina astui rinnallani portaita alas kandidaatti J.W. Chydenius, josta myöhemmin tuli eräs Yliopistomme etevimpiä lakitieteen professoreita. Marssijärjestys johtui siitä, että toisessa rivissä alettiin aakkosten alkupäästä ja toisessa sen loppupäästä, jolloin C.- ja S.-kirjaimet sattuivat rinnakkain.

Kun promoottori, kookas, jykeväharteinen, tummapartainen tiedemies, eurooppalaisesti tunnettu Aug. Ahlqvist oli alkanut toimituksen suomenkielisellä tervehdyspuheella, esitettiin musiikkiparvekkeelta suomenkielellä juhlakantaatti sopraano- ja alttosooloineen.

»Köörin» eri osat esitti R. Faltinin tunnettu oratooriokuoro, johon itsekin olin aikoinani kuulunut. Voi kuvitella, millä tuntein äitini, joka kerrankin oli päässyt maaseudun yksinäisyydestä pääkaupunkiin, jossa hän ennenmuinoin Fredrik Paciuksen johdolla oli ottanut osaa »Kaarle Kuninkaan metsästys»-nimisen oopperan ensiesitykseen, kuunteli valiokuoron ja orkesterin hiveleviä säveleitä. Näen vielä hänet istumassa suoraan edessäni yliopiston juhlasalin keskiosassa, hymyssä suin ja kirkastunein kasvonilmein, joista kaikki papinemännän maalliset huolet olivat häipyneet. Vieressä istui isäni vakavana kuin aina. Heidän edessään istui pitkä seppeleensitojattarien valkopukuinen rivi, joukossa herttainen Aina-sisareni. Takariveillä istui Hilda-täti ja siskoparvi uteliaina ja jännittyneinä seuraten juhlan menoa. Parnassolla seistessäni sydäntäni riemastutti, että lopultakin kuitenkin olin voinut valmistaa vanhemmilleni tällaisen unohtumattoman hetken.

Kun pitkä rivi vihittäviä maistereita hiljakseen soluen ahtaalla Parnassolla oli saapunut promoottorin eteen, laski hän juhlallisesti seppeleen asianomaisen päähän, jolloin Katajanokalla kutakin varten ammuttiin tykinlaukaus perinteellisen tavan mukaan. Tämän jälkeen pujotettiin maisterisormus vasemman käden etusormeen, ja täten nuori kandidaatti oli vihitty Apollon palvelukseen. Koko ajan orkesteri-parvekkeelta kaikui kantaatin juhlallisia säveliä, kunnes seppelten laskenta oli päättynyt. Tämän jälkeen professori Julius Krohn teki primukselle maisteri E.N. Setälälle maisterikysymyksen, johon neljän laudaturin saavuttanut primus antoi valaisevan, filologin oppineisuutta todistavan vastauksen. Lopuksi ultimus, maisteri Kaarle Krohn, lämpöä ja runollisuutta värähtelevin sanoin lopetti toimituksen suomeksi pidetyllä puheella ja rukouksella. Omituista oli, että tässä promotiossa, jossa maisterien suuri enemmistö oli ruotsinkielinen, juhlakantaatti, kaikki viralliset puheet, promoottorin, primuksen ja ultimuksen lausunnot pidettiin suomenkielellä. Sensijaan tilaisuudessa jaettu tohtori G. Laguksen sepittämä kaunis juhlaruno oli ruotsinkielinen.

Siinä juhlaohjelmassa, joka maisterien kokoontuessa yläkäytävään heille kullekin jaettiin, luetellaan kaikkien promovendien, riemumaisterien ja virallisten esiintyjäin nimet. Viimeksimainitut on jo edellisessä esitetty, paitsi professori Herman Råberghia, joka Nikolainkirkossa piti promotiosaarnan. Riemumaistereista, joita kaikkiaan oli 14, mainittakoon erikoisesti »Suomen kansakoulun isä», kuuluisa Uno Cygnaeus, fysiikan professori ja yliopiston rehtori, valtioneuvos Adolf Moberg, tunnettu »fennomaani» ja »venyke»-järjestelmän keksijä, Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Styrbjörn Schildt (kirjailijana Kilpinen), sekä tunnetut lääkärit, porvoolainen Georg Wallgren, Runebergin hyvä ystävä, ja Knut Felix von Willebrand, lääkintöhallituksen pääjohtaja.

Nuorista maistereista ovat useimmat myöhemmin tulleet huomatuiksi kukin oman alansa uskollisena ja muutama etevänä edustajana. Kun olen silmäillyt tuota pitkää maisteriluetteloa, olen ihmetellyt, kuinka harva heistä myöhemmin on joutunut harhateille.

Eurooppalaisesti kuuluisiksi ovat tulleet Emil Nestor Setälä, nerokas suomenkielen ja sen sukukielten tutkija ja etevä valtiomies sekä eduskunnan jäsenenä että senaattorina itsenäisyyssenaatissa; Kaarle Leopold Krohn, etevä Kalevalan ja vertailevan kansanrunouden tutkija, raittiusmies ja sielukas puhuja; Edvard Alexander Westermarck, nerokas sosiologian ja käytännöllisen filosofian professori, ensin Lontoossa, sitten Åbo Akademissa ja myöhemmin Helsingin yliopistossa, Marokon olojen tarkka tuntija; Matti Äyräpää, hammaslääketieteen perustaja Suomessa ja sen tunnustettu tienraivaaja koko Pohjoismaissa sekä Duodecim-seuran perustajia.

Etenkin kotimaassa hyvin tunnetuiksi tulivat:

a) tiedemiehet: K.A. Appelberg, käytännöllisen teologian professori; O.Hj. Appelgren(-Kivalo), muinaistutkija, valtionarkeologi; C.G. v. Bonsdorff, Suomen- ja Pohjoismaiden historian professori, Ehrensvärd-seuran esimies; J.W. Chydenius, Suomen siviilioikeuden etevä professori; Arvi Grotenfelt, teoreettisen filosofian professori ja filosofisten teosten julkaisija, Kansainvalistusseuran esimies; Kustavi Grotenfelt, Suomen- ja Pohjoismaiden historian ylim. professori, historiallisten teosten julkaisija, valtiopäivämies; Aug. Hjelt, historian ja tilastotieteen tutkija, Tilastollisen Päätoimisten johtaja ja senaattorina 1908—09; J.J. Karvonen, iho- ja kuppatautien ylim. professori, lääkintähallituksen pääjohtaja ja Suomi-yhtiön ylilääkäri; K.H. Pipping, Pohjoismaisen filologian professori ja Islannin kielen tutkija; W. Ramsay, geologian ja mineralogian professori, etevien geologisten teosten julkaisija, valtiopäivämies; J.N. Reuter, sanskritin ylim. professori, Suomen innokkaimpia itsenäisyysmiehiä; A.O. Heikel, Suomen kansatieteellisen tutkimuksen perustaja ja Seurasaaren ulkomuseon luoja; J.E. Rosberg, maantieteen professori, tutkimusmatkailija; J.W. Tallqvist, tilastotieteen professori; A.G. Wallenskiöld, romaanilaisen kielitieteen professori, valtiopäivämies;

b) koulumiehet: Adolf v. Bonsdorff, rehtori, kouluneuvos, lastensuojelutoimiston päällikkö, innokas itsenäisyysmies; K.L. Cannelin, lyseon rehtori ja ruotsalaissuomalaisten sanakirjani tekijä; B.E. Estlander, lyseon rehtori, historian oppikirjan ja viime vuosisadan Suomen historian kirjoittaja; K.G. Hannikainen, lyseon rehtori ja historiallisten teosten kirjoittaja; H.M.J. Relander, lyseon rehtori, oppikirjain tekijä, valtiopäivämies, Suomi-yhtiön matemaatikko, monesti valtiovarainministeri; U.A. Saxén, lyseon lehtori, kouluneuvos, Otavan johtokunnan jäsen, valtiopäivämies; E.J. Tammelin (Tammio), lyseon lehtori, kouluneuvos, oppikouluosaston päällikkö;

c) lääkärit: G.A. Backman, etevä kirurgi, lääkintähallituksen jäsen; P.W. Granberg, etevä kirurgi ja sairaalan ylilääkäri Viipurissa; G.S.G. v. Numers, etevä naislääkäri Viipurissa; A.E. af Forselles, dosentti, korva-, kurkku- ja nenätautien lääkäri.

d) lakimiehet: A.F. Charpentier, yliopiston dosentti, oikeuskansleri ja senaattori; C.H. v. Collan, Suomen pankin johtokunnan puheenjohtaja, Suomen Kiinteistöpankki Oy:n toimitusjohtaja, ritariston ja aatelin sihteeri; E.W.S. v. Troil, Vaasan hovioikeudenneuvos ja sortoaikana maasta kartoitettuna.

B.

ENSIMMÄINEN MAISTERIVUOSI HELSINGISSÄ 1886-87.

I.

AUSKULTANTTINA RUOTSALAISESSA NORMAALILYSEOSSA.

Kun keväällä 1886 olin seppelöity maisteriksi ja siirtynyt Kirvun pappilaan kesääni viettämään, sain odottamatta heinäkuun alussa kirjeen syntymäpitäjästäni Räisälästä. Siellä asui kauniissa Ivaskan hovissa Helsingin Alkeisopiston silloinen rehtori fil. tohtori Adolf Woldemar Streng. Hänen isänsä oli ollut Räisälässä pappina samanaikaisesti kuin isäni oli siellä rovasti Rehbinderin apulaisena. Streng oli sittemmin siirtynyt Inkerinmaalle Kronstadtin evankelisen seurakunnan kirkkoherraksi. Hän oli ollut yhtenä kummina ristiäisissäni ja kerran ylioppilaana ollessani lähettänyt minulle kummilahjaksi kirjoittamansa pienen katkismuksen selityskirjan. Hänen leskensä muutti sitten jälleen Räisälään ja osti siellä mainitun Ivaskan hovin. Tähän taloon oli isäni, joka 1880-luvulla oli Kirvun ja Räisälän kansakouluntarkastaja, aina tervetullut vieras entisten ystävyyssiteiden perusteella. Sitäpaitsi talon tytär Aina siihen aikaan oli Räisälässä kansakoulunopettajana ja siten isäni alainen ja opetustoimessaan erinomainen.

Kun joskus seurasin isääni tarkastusmatkalla, tutustuin silloin Ivaskan ystävälliseen perheeseen, johon paitsi herttaista Rose-tätiä kuuluivat tyttäret, vakavaluontoinen Aina ja herttaisen iloinen Ilma sekä ainoa poika Adolf, joka oli naimisissa kuuluisan lääkärin ja fennomaanin Volmar Styrbjörn Schildtin (Volmari Kilpisen) tyttären Saiman kanssa. Täten oli Adolf Streng senverran tutustunut minuun, että kolmantena ylioppilasvuotenani uskalsi ehdottaa minut yhdeksi vuodeksi sijaisekseen alaluokkien latinankielen opettajaksi Viipurin klassilliseen lyseoon, jossa hän silloin oli rehtorina. Tällaiseen toimeen en kuitenkaan rohjennut ryhtyä. Myöhemmin hän ehdotti, että vuodeksi 1886— 87 ottaisin haltuuni opettajanviran Alkeisopistossa, joko latinan- ja suomenkielen opettajana opiston alaluokilla taikka ruotsinkielenopettajana yläluokilla. Kun minulla seuraavaksi syksyksi ei ollut mitään tointa tiettävissä eikä isäni enää voinut minua rahallisesti avustaa, päätin suostua Strengin ehdotukseen. Vaikean kurinpidon takia en halunnut alaluokille, vaan valitsin mieluummin yläluokkien ruotsinkielenopetuksen, koska tämän kielen täydelleen hallitsin, vaikken ollutkaan suorittanut siinä yliopistollista arvosanaa.

Syksyllä 1886, suoritettuani ensin kahden viikon loppukurssin Rautjärven reservikomppaniassa, astuin siis päättävästi opettajauralle. Kun tunteja yläluokilla oli yhteensä vain 8, katsoin voivani samalla kertaa auskultoida entisessä koulussani, Ruotsalaisessa normaalilyseossa, joka äsken oli siirtynyt uuteen taloonsa Unioninkadun varrelle. Aamupäiväni tuli täten jaetuksi kahden oppilaitoksen kesken, mikä seikka jonkin verran haittasi sekä kuuntelua että omaa opetusta. Iltapäivät taaskin kuluivat osaksi neljän luokan vihkojen korjaukseen, osaksi harjoitustuntien valmisteluun taikka toisessa paikassa mainittuihin lauluharjoituksiin. Auskultoimisaineikseni olin valinnut suomen- ja ruotsinkielen sekä uskonnon ja laulun. Suomenkielessä kuuntelin entisiä opettajiani, maistereita Rothstén, Tranberg ja Kockström, jotka kaikki olivat ensiluokkaisia opettajia, sekä ruotsinkielessä etupäässä etevää maisteri Lagerbladia. Hänen ruotsin kielioppiaan jouduin myöhemmin mukailemaan suomalaisia kouluja varten ja sen perusteella sittemmin muovailin itsenäisen Ruotsin kielioppini, jota tähän asti on ilmestynyt 15 painosta. Uskonnon valitsin sillä sivutarkoituksella, että vielä joskus kääntyisin papilliselle uralle, koska siinä aineessa oli mallina niin erinomainen opettaja kuin vanha rehtorini Alfred Kihlman. Laulu taaskin oli sydäntäni lähellä, ja saatoinhan siinäkin joskus saada opettajanviran. Ohjaajana oli uuden Musiikkiopiston kuuluisa rehtori, maisteri Martin Wegelius.

Syyslukukausi 1886 kului täten ahkerassa opetuksen kuuntelussa, mikäli Alkeisopiston tuntini sen sallivat. Kerran minunkin oli pidettävä esitelmä jostakin alaani kuuluvasta aineesta, ja valitsin tällaiseksi Kalevalan ihanan Aino-jakson. Tunsin itseni hyvin mitättömäksi kateederissa, kun kuulijoina oli koko yliopettajakunta ja lisäksi suuri määrä auskultantteja, niiden joukossa jo silloin eteväksi tunnettu E.N. Setälä.

Entiset opettajani, etenkin yliopettaja Carl Johan Lindeqvist, olivat minulle hyvin myötämielisiä, ja näin sainkin kuuntelusta yleisarvosanan »hyvä».

Kevätlukukaudella 1887 olin jonkinverran varomaton. Olin hakenut kolleeganvirkaa Sortavalan seminaarissa, johon vaadittiin, paitsi suomenkielen arvosanaa, myöskin historian- ja maantieteenharjoittelua Normaalilyseossa. Kun siten kuuntelin myöskin kahta viimemainittua ainetta, meni kuunteluni todellakin niin hajalle, että näiden minulle outojen aineiden vähempi onnistuminen lukukauden lopussa painoi alas yleisen arvosanani »jotenkin hyväksi». Tämä seikka minua kylläkin harmitti, varsinkin kun lopulta en saanut Sortavalan virkaa, joka joutui maisteri Taavi Lehtiselle. Tein tässä saman virheen, josta isällinen opettajani C.J. Lindeqvist oli minua jo ylioppilaana varoittanut sanoessaan: »Du skall koncentrera dig» (sinun pitää keskittyä). Joka tapauksessa oli auskultaatio keväällä suoritettu loppuun, joten olin valmis hakemaan ainakin kolleegan paikkoja parissa yllämainitussa aineessa.

Kuuntelutoverini Normaalilyseossa olivat kaikki perin ystävällistä väkeä. Setälän tunsin jo ennestään ja hänet jouduin myöhemmin monesti tapaamaan elämäni uralla Lisäksi siellä oli m.m. uskonnon kuuntelija, sittemmin Porvoon lyseon lehtori Albert Segerstråle, latinan- ja kreikan auskultantti Alfons Sevonius, myöhemmin Normaalilyseon latinan kolleega, historian ja ruotsin auskultantti Wilhelm Frigren, josta sitten tuli Oulun ruotsalaisen lyseon rehtori. Frigrenin olin jo viisi vuotta aikaisemmin oppinut tuntemaan käydessämme yhtä aikaa Alina Frasan tanssikoulua.

Meillä oli välistä yhteisiä konferensseja jostakin pedagoogisesta aineesta, toisin vuoroin taas yhteisiä kahvi-istujaisia tai illallisia Kappelissa, jossa joskus yliopettaja Lindeqvist, tuo hauska seuramies ja etevä latinanpuhuja, oli mukanamme. Kaiken kaikkiaan jäi auskultaatioajasta minulle pysyväinen muisto.

II.

SUOMALAISEN ALKEISOPISTON OPETTAJAT JA ABITURIENTIT VV. 1886—87.

Samana lukuvuonna olin sitoutunut ruotsinkielenopettajaksi Alkeisopiston luokille V—VIII. Kun saavuin alkajaispäivänä kouluun, joka sijaitsi nykyisen Kouluhallituksen huoneistossa Ratakadun 2:ssa, otti minut ystävällisesti vastaan koulun rehtori fil. tohtori Adolf Woldemar Streng. Hän esitteli minut ensin koulun monilukuiselle opettajakunnalle ja perehdytti sitten yläluokkien tuntijakoon ja ruotsinkielen vuosikursseihin. Omasta puolestaan hän ehdotti ylimmällä luokalla luettavaksi Runebergin »Kungarne på Salamis», koska arveli minun kreikankieltä yliopistossa lukeneena pystyvän antamaan siihen asiaselityksiä opintojeni nojalla.

Opettajista olivat useat entisiä ylioppilastovereita. Olipa heidän joukossaan pari entistä opettajaanikin: ruotsalaisen normaalilyseon matematiikan lehtori Alexander Streng sekä latinan ja suomen opettaja J.H. Tranberg. Muista tovereista on useimmista tullut huomattuja työntekijöitä opetustoimen alalla.

Uskontoa opetti lukuvuonna 1886—87 kolleega S.J.E. Lagus, joka joitakin vuosia aikaisemmin jo oli alkeisopistossa opettanut. Hän oli vankka ja vahva mies, jolla oli tukeva asema oppilasten joukossa, samalla kun hän opettajatoverina oli ystävällinen ja luotettava. Alkeisopiston lakattua hän siirtyi uskonnon lehtoriksi Savonlinnan lyseoon.

Suomenkieltä opettivat Alkeisopiston viimeisenä vuonna monet miehet. H. Rönneberg oli jo koulua kauan palvellut alaluokkien opettajana; kevätlukukaudella 1887 hän kuitenkin siirtyi kolleegaksi Jyväskylän seminaariin. Rönneberg oli hyväntuulinen, leikkiä rakastava mies ja saavutti oppilaiden ja virkatoverien suosion; Lisäksi alaluokilla opetti tänä vuonna suomea maisteri P.J. Hannikainen, hyvin tunnettu musiikkimies ja Y.L:n ensimmäinen johtaja. Hän oli hyväsydäminen, vaikka hieman hermostunut, joskus äkkipikainen mies, joka kuitenkin pirteällä olemuksellaan vaikutti elähdyttävästi sekä oppilaihin että virkatovereihin, sillä levottoman pinnan alla piili lämpimästi hehkuva runoilijasielu. — Kevätlukukauden alussa 1887 astuivat suomenkielen opettajiksi ala- ja keskiasteille osaksi maisten E. Lampén, osaksi maisteri K.L. Cannelin, Rönnebergin ja Hannikaisen siirryttyä muihin toimiin. E. Lampénista saatiin opettajapiiriin harvinaisen nuorekas ja humoristinen toveri, joka jo silloin mahtavalla barytonillaan ja erinomaisella kaskutaidollaan lumosi sekä opettajat että oppilaat. Päinvastainen, vakava, perin huolellinen, muuten huumorintajuinen mies oli K.L. Cannelin, jonka harrastukset jo silloin vetivät hänet kielitieteen ja murretutkimuksen alalle, josta hän myöhemmin julkaisi väitöskirjan Kemin murteesta. Toverina hän oli opettajakunnan paraimpia miehiä. — Yläluokilla opetti samana vuonna suomea maisteri K. Hämäläinen, pieni ja hintelä, mutta opettajana terhakka mies, joka, ollen Pietarista kotoisin, osasi hyvin venäjän, saksan ja ranskan kieliä, joita hän edellisinä vuosina oli vuorotellen opettanut. Hänkin tuli myöhemmin lehtoriksi. Opettajakuntaan hän jätti pysyväisen muiston hienotunteisena, vaatimattomana syrjässä pysyvänä toverina.

Ruotsinkielen opetusta hoitivat lukuvuonna 1886—87 alaluokilla eri opettajat: maisteri F.H.B. Lagus, maisteri H. Rönneberg ja fil.kand. A.W. Forsman; kevätlukukaudella luokilla V—VIII allekirjoittanut, jonka ollessa Salmin kihlakunnassa virkamatkalla kansakouluntarkastajan mukana maisteri Arvi Grotenfelt hoiti viransijaisuutta.

Latinankielen opetuksessa vallitsi sama hajanaisuus kuin ruotsinkielen. Alaluokilla oli kaksi vankkaa pylvästä klassillista kieltä kannattamassa. Toinen oli maisteri J.H. Tranberg, Ruotsalaisen normaalilyseon eteväksi ja säntilliseksi tunnettu opettaja, joka eri vuosina hoiteli parin luokan latinankielen opetusta Alkeisopistossakin. Toinen oli täsmälliseksi ja taitavaksi tunnettu nuori maisteri P.A. Sahlsten, josta myöhemmin tuli Mikkelin lyseon latinan lehtori ja senjälkeen opiston vankka ja kunnioitettu rehtori. Alkeisopiston yläluokilla taaskin opetti lukuvuonna 1886—87 latinaa vuoroluokilla nuori kielitiedettä harrastava ja etevä maisteri A.W. Forsman (Valdus Koskimies), jonka taitavuus oli eittämätön, mutta joka hajamielisenä ja liiaksi herkkäsydämisenä ei osannut pitää riittävästi kuria. Hänen rinnallaan hoiti yläluokkien latinanopetusta itse rehtori A.V. Streng. Jo ulkomuodoltaan harvinaisen jalopiirteinen, tasamielinen johtaja herätti kunnioitusta sekä oppilaissa että opettajissa. Tämän lisäksi tuli tarkka ja vaativa opettajakyky, mikä perustui syvällisiin opintoihin muinaisrooman ylväässä kielessä sekä laajaan kasvatusopin tuntemiseen. Kun hän väliin opetti myöskin kreikankieltä samanlaisella aineenhallinnalla, sopii sanoa, että Alkeisopiston klassilliset kielet olivat hänessä saaneet yhtä klassillisen opettajan. Alkeisopiston lakattua hän siirtyikin välittömästi Suomalaisen normaalilyseon klassillisten kielten yliopettajan virkaan.

Kreikan kielessä oli Alkeisopistolla 1886—87 etevinä opettajina V luokalla maisteri Henrik Melander, myöhemmin Turun Klassillisen lyseon rehtori, sekä luokilla VI—VIII rehtori Adolf W. Streng, ennen mainittu latinan kielen oivallinen opettaja.

Venäjän kielen opetus oli Alkeisopistossa alkanut v. 1875, ja sitä hoiti viimeisinä vuosina maisteri Volmari Kanninen, josta myöhemmin tuli Normaalilyseon kolleega mainitussa aineessa. Hän oli pienenläntä, punatukkainen, hyväntahtoinen mies, syntynyt Käkisalmessa venäläisen kauppiaan poikana. Hänen kotinsa oli myöhemmin tunnettu vieraanvaraisuudestaan, kunnes hän sortovuosina siirtyi painohallituksen esimieheksi, siten eristyen entisistä tovereistaan.

Saksan kielen opettajana oli vuosina 1886—87 opettajakandidaatti K. Höckert, ystävällinen, hienosti sivistynyt toveri, josta myöhemmin tuli Viipurin Ruotsalaisen lyseon saksan kielen opettaja.

Ranskan kieltä opetti koulun yläluokilla ennen mainittu maisteri K. Hämäläinen, monitaitoinen, yleväaatteinen mies, myöskin runoilija. Hän oli aikaisemmin julkaissut runoteoksen »Lusiadit», mikä ei kuitenkaan täysin vastannut hänen aikansa makua ja jäi unhoon, kuten rehtori Streng kirjaa arvostelee.

Maantiedon ja historian opetusta hoitivat v:na 1886 —87 alaluokilla fil.kand. K.E. Sonck ja yläluokilla fil.kand. Y.K. Yrjö-Koskinen, jotka kuitenkin pian siirtyivät virkoihin, ensinmainittu Heinolan alkeis- ja yhteiskoulun rehtoriksi ja jälkimmäinen Jyväskylän seminaarin historian ja kasvatusopin lehtoriksi. Yrjö-Koskisesta tuli myöhemmin Jyväskylän seminaarin johtaja ja vihdoin Kouluhallituksen ylijohtaja. Näiden kelpo toverien opetuksen otti kokonaisuudessaan huostaansa fil. tohtori ja yliopiston dosentti K.O. Lindeqvist, myöhemmin Hämeenlinnan lyseon rehtori. Hän sai virasta erottuaan tieteellisten ansioittensa tähden professorin arvonimen.

Matematiikkaa opettivat 1886—87 I A- ja I B-luokilla maisteri Ivar Wilskman, luokilla II—VI fil.maist. L.R. Lagus (Hirvensalo) ja luokilla VII—VIII Ruotsalaisen normaalilyseon lehtori Alex. Streng. Näistä Ivar Wilskman samalla kertaa oli voimistelun opettaja ja M.M.-laulukunnan pylväs-tenoreita. »Ressu» Lagus oli M.M:n paraita bassolaulajia ja, kuten Wilskman, erittäin suosittu toveri reilun ja ystävällisen luonteensa vuoksi. Alex. Streng oli entinen etevä opettajani, luonteeltaan ilomielinen ja hauska. Hän tuli myöhemmin kouluhallituksen ylitarkastajaksi, jolloin hän kerran oli minuakin tarkastamassa Hämeenlinnan lyseon opettajaksi jouduttuani.

Fysiikan opetus vv. 1886—87 oli Ivar Wilskmanin hoidettavana.

Luonnonhistoriaa, kasvi- ja eläintiedettä opetti vv. 1886—87 fil.maist. A.J. Mela, alallansa erittäin etevä opettaja ja luonnonhistoriallisten koulukirjojen laatija. Luonteeltaan hän oli iloinen, leikillinen ja sukkelasanainen toveri, joka yhteen aikaan toimitti silloin paljon luettua Matti Meikäläistä. Kauan aikaa hän oli Savo-Karjalaisen osakunnan kuraattori ja Suomalaisen normaalilyseon suuressa arvossa pidetty luonnonhistorian lehtori.

Piirustuksen opettajana oli taiteilija V.A Keinänen, tunnettu taidemaalari, joka tunnollisesti ja uskollisesti suoritti opettajatehtävänsä tärkeän kuvaamataito vaikeissa alkeissa. Toverina hän oli hiljainen, ystävällinen ja itseensäsulkeutuva.

Laulua opetti 1886—87 maist. P.J. Hannikainen, hilpeä ja eloisa opettaja, joka sai oppilaatkin innostumaan tähän elähdyttävään aineeseen. Oltuaan monta vuotta laulunopettajana hän kevätlukukauden alussa 1887 siirtyi Jyväskylän seminaariin, jossa sitten vaikutti 30 vuotta laulun ja soitannon innokkaana, hyviä tuloksia aikaansaavana lehtorina. Sivuharrastuksena hänellä oli viulunsoitto ja monien kuorojen johto. Ensimmäisenä tällaisena on mainittava Y.L., jonka perustaja ja innostava johtaja hän oli kuoron alkuaikoina. Toverina sydämellinen ja suosittu sekä koulussa että laulajain parissa. Hannikaisen erottua astui hänen tilalleen kevätlukukauden loppuun nuori fil.kand. Ernst Lampén, jonka hauskoista opettajaominaisuuksista on jo aikaisemmin mainittu. Hän jatkoi sitten laulun opettamista Normaalilyseossa, jonne myöskin maisterit Lagus ja Wilskman välittömästi siirtyivät.

Voimistelu oli näihin aikoihin päässyt kohoamaan kouluohjelmassa merkittäväksi aineeksi. Alkeisopistolla oli onni pari vuosikymmentä pitää tämän aineen ohjaajana Ivar Wilskman. Hän oli nuorena heikko terveydeltään, mutta löysi voimistelusta sen taikakeinon, joka hänen terveytensä paransi. Hän alkoi nyt opiskella anatomiaa ja fysiologiaa ja suoritti myöhemmin fil.kand.-tutkinnon. Henkilönä hän oli sympaattinen ja puoleensavetävä, joten hän toverillisella luonteellaan saavutti koulunuorison suosion. Hänen aikanaan voimistelunharrastus kasvoi ja johti tämän syrjäisen aineen oikeaan arvostamiseen. Wilskmanin vaikutuksesta urheiluhenki ja kilpailujen toimeenpano sai sijaa koko maassa, ja hänestä tuli myöhemmin korkealle kehittyneen ruumiillisen terveyden edistämisen isällinen ja kunnioitettu johtaja.

Ylläolevat tiedot olen saanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston historiikista vv. 1871—1887, johon rehtori Adolf W. Sterng on kirjoittanut luvun »Helsingin Alkeisopiston opettajia vv. 1883—1887». Monta muutakin mielenkiintoista kirjoitusta siinä on luettavissa Helsingin ensimmäisen täysiluokkaisen suomalaisen lyseon vaiheista suomalaisuuden nousuaikana oppikoulujen alalla.

Opettajain keskinäinen suhde oli toverillinen ja kordiaalinen. Rehtori Strengillä oli tapana kutsua opettajat teeillallisille ahtaaseen kortteeriinsa, joka sijaitsi Alkeisopiston ensimmäisessä kerroksessa, oikealle päin. Siellä viehättävä Saima-rouva teki kaikella kunnialla »les honneurs», ja iltaa sulostuttivat Kalle Höckert pianonsoitollaan sekä Ressu Lagus ja Attle Wilskman glunttilauluillansa taikka Ernst Lampén mahtavina sooloesityksillään. Joskus saatiin kvartettikin toimeen. Kerran olivat muutamat näistä minunkin luonani iltaa viettämässä »Mosterin bolagissa», jossa jälleen asuin, ja silloin sekä laulettiin että soitettiin.

VIII luokalla sattui silloin olemaan valikoima sangen eteviä poikia. Primuksena oli Werner Andelin (myöh. Anttila), kellosepän poika Hausjärveltä, sittemmin fil. maisteri, ja kolleega, G.W. Edlundin kustannusliikkeen apulaisjohtaja, ja myöhemmin Arvi A. Karisto Oy:n toimihenkilöitä, lukuisien kirjoitelmien ja suomennosten julkaisija. Luokan toisena kykynä oli Gabriel Rein, professori Th. Reinin poika ja itse myöhemmin historian professori Helsingin yliopistossa. Kolmas hyväpäinen poika oli Kaarlo Ignatius, silloisen senaattorin poika ja itse myöhemmin Vaasan hovioikeuden presidentti. Lisäksi johtuvat mieleeni Tauno Hannikainen, tunnetun kirjailijan Pietari Hannikaisen poika Parikkalasta ja myöhemmin itse Jääsken piirilääkäri; Albin Järvinen, myöhemmin kansakouluntarkastaja Helsingin piirissä, D.A. Johansson (myöhemmin Rainio), josta tuli Sortavalan seminaarin uskonnon lehtori, K.H. Majander (myöhemmin Majantie), ensin pankinjohtaja Vaasassa, sittemmin Suomi-yhtiön apulaisjohtaja Helsingissä; Dahlberg, myöhemmin sanomalehtimies Tampereella.

Muilta luokilta tuli myös monta etevää kansalaista. Mainitsemisen ansaitsevat sellaiset kuin professori K.E. Kivirikko, Halilan parantolan ylilääkäri Rob. Elmgren, professori Martti Ruuth, Mikkelin läänin maaherra E.E. Rosenqvist ynnä monet muut.

Itse opetuksesta ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa. Useimmat oppilaat siihen aikaan osasivat ruotsia ennestään, ainakin osittain, niin ettei vihkojen korjaus tuottanut yhtä suurta rasitusta kuin myöhemmin Hämeenlinnassa. Olipa joskus joku ruotsinkielen yksityisoppilaskin. Sellaisena muistan esim. Jaakko Gummeruksen, josta myöhemmin tuli yliopiston professori ja Tampereen hiippakunnan piispa. Hän oli jo silloin tunnettu etevyydestään ja kirjoitti minullekin vain pari koekirjoitusta tullakseen korkeimmalla arvosanalla hyväksytyksi ylioppilastutkinnossa. Toinen, suomenkielen yksityisoppilas, oli Ossian Donner, professori Otto Donnerin poika, josta myöhemmin tuli insinööri ja sittemmin Suomen ministeri Lontooseen.

Yleensä lyhyt opetusaikani Alkeisopistossa sen viimeisenä elinvuotena jätti minulle miellyttäviä muistoja sekä hyvästä opettajatoveruudesta että hauskasta suhtautumisesta yläluokkien oppilaihin, joista moni jäi minulle elinkautiseksi ystäväksi.

III.

KANSAKOULUJEN TARKASTUSMATKALLA RAJA-KARJALAAN.

Kun Hämeenlinnan Normaalilyseo oli päätetty siirtää pääkaupunkiin syksyllä 1887, oli tähän asti toiminut Helsingin Alkeisopisto lakkautettava edellisenä keväänä ja koulun rakennus luovutettava Normaalilyseolle. Tämän tietäen oli minunkin ajateltava itselleni sopivaa virkatointa syksystä lähtien. Ensimmäinen minulle mahdollinen virka, joka aukeni keväällä 1887, oli suomenkielen, maantieteen ja historian kolleegan virka Sortavalan seminaarissa. Tätä seikkaa ajatellen oli minun Ruotsalaisessa normaalilyseossa kuunneltava opetusta myöskin maantieteessä ja historiassa, kuten edellä olen kertonut. Sitäpaitsi kuului asiaan, seminaarin opettajaksi päästäkseen, seurata kuukauden aika jotakin kansakoulujen tarkastajaa hänen virkamatkoillaan. Valitsin eteväksi tunnetun fil. maisteri Aksel Bernerin, jonka piti helmikuun ajalla tehdä tarkastusmatka Raja-Karjalaan. Kun ystävällinen ja avulias rehtorini Adolf Streng oli asiaan myöntyväinen, sain siis kuukauden virkavapauden, ja tilalleni astui entinen luokkatoverini, fil.maisteri Arvi Grotenfelt.

Siihen aikaan vallitsivat kovat pakkaset. Kun oli kuljettava pitkät taipaleet halki Salmin kihlakunnan metsien, oli matkalle huolellisesti valmistauduttava. Kotoani sain isältäni lämpimän sudennahkaturkin, ja niin lähdin Bernerin seurassa taivaltamaan ensin hevosella Sortavalaan ja siitä eteenpäin. Berneristä sain hauskan ja monitieteisen matkatoverin, jolta minulla oli paljon opittavaa. Sortavalasta matka suunnattiin ensin Impilahden pitäjään. Istuimme mukavasti leveässä karjalaisessa kuomureessä ja ajoimme pakkasen paukkuessa pitkin tavallista Laatokan laivareittiä Impilahden kirkolle saakka. Siellä tarkastaja Berner yöpyi sukulaisensa, tri Backmanin luona, minä taaskin kirkon lähellä olevassa kappalaisen pappilassa, jossa asui tuleva lankomieheni, pastori Niilo Hulkkonen. Hän oli naimisissa Rautalammin rovastin K.G. Dahlgrenin vanhimman tyttären Huldan kanssa, jonka häissä olin noin 10-vuotisena poikana ollut Jääsken pappilassa.

Vanhan tuttavuuden nojalla minut otettiin sydämellisesti vastaan ja kestittiin mitä parhaiten. Illan kuluessa tulivat puheiksi entiset asiat, m.m. kiintymyksen! emännän sisareen Hannaan, jonka kanssa olin vähällä mennä kihloihin keväällä 1882. Hulda nyt tiesi kertoa, että Hanna, vaikka neljän vuoden eron aikana toinenkin oli tarjonnut hänelle kättään ja sydäntään, yhä edelleen ajatteli minua. Tästä en ollut tietoinen, kun keväällä 1886 kutsuin seppeleensitojakseni maisterinvihkiäisiin sisareni Ainan enkä Hanna Dahlgrenia. Tämä keskustelu antoi minulle aihetta tarkistamaan kantaani häneen nähden. Sattuikin niin, että seuraavana kesänä Jyväskylän laulujuhlilla tapasimme toisemme, ja siitä vähitellen kehittyi pysyväisten siteiden solmiaminen Hannan ja minun välille.

Seuraavana päivänä aloitin Bernerin seurana tarkastuksemme Impilahden kouluissa. Siellä oli silloin kansakoulun opettajana etevä opettaja Matti Sikiö. Minussa on pysynyt se mielikuva, että kaikista matkalla tapaamistamme miesopettajista hän oli lahjakkain ja suorastaan mallikelpoinen, opetti mitä aineita tahansa. Sävyltään hän oli vakava ja herttainen, ja myöhemmin tapasin hänet usein käydessäni vieraisilla Impilahden rovastilassa, jossa rovasti Pelkosen jälkeen ensin asusti äskenmainittu lankoni Niilo Hulkkonen muutamia vuosia ja sittemmin toinen lankoni Aleksander Auvinen. Edellinen siirtyi myöhemmin Sakkolan kirkkoherraksi ja jälkimäinen Säämingin kirkkoherraksi ja samalla Savonlinnan hiippakunnan tuomiorovastiksi. Matti Sikiöllä oli silloin vain yksi poika, nykyinen kouluneuvos Kaarlo Saarialho. Myöhemmin hänellä oli iso perhe. Yksi hänen pojistaan on nykyään Suomalaisen normaalilyseon lehtorina, toinen hallintoneuvoksena.

Impilahden kansakoulua tarkastimme muutaman päivän, ja muistan vielä, kuinka Bernerin tuuhean parran läpi usein pilkahti tyytyväisyyden hymy, kuunnellessamme Matti Sikiön oivallista opetusta eri opetusaineissa. En enää jaksa muistaa muuta kuin että opettajan taito riitti yhtä hyvin uskonnonopetuksen vakavaan käsittelyyn kuin laulun opetuksen elähdyttävään voimaan tai voimisteluliikkeiden täsmälliseen suoritukseen. Naispuolisen opetuksen meno, jossa oli taitava opettaja neiti Laura Åkerman, oli sekin korkealla tasolla.

Impilahdelta kuljimme kauniin vuonon ja kirkonkylän ohitse synkän metsän halki Pitkänrannan tehtaita kohti. Tämä kulku oli yömatkaa kireässä pakkasessa tähtien kirkkaasti kimaltaessa halki aution salomaan. Juttelimme jonkin verran liukaskielisen salmilaisen kyytimiehen kanssa, jolta opimme muutamia salminmurteen sanoja, esim. kointähden sikäläisen nimityksen »aamuzorjatjäht», joka on yhtä runollinen nimitys kuin kirjakielenkin. Myöhään yöllä saavuimme Pltkäänrantaan tehtaanjohtaja, insinööri Trüstedtin upeaan kotiin, jossa tiedettiin meitä odottaa. Siellä vietimme iltaa höyryävän teen ja totilasien ääressä, puhuen saksaa isännän ja emännän kanssa. Minulle tämä oli vasta toinen kerta elämässäni, jolloin minun oli yritettävä vain koulutietojeni perusteella ylläpitää saksalaista seurustelua etupäässä ystävällisen emännän kanssa, sillä Berner puhui sujuvasti saksaa isännän kanssa. Sen verran illasta hyödyin, että vast'edes uskalsin rohkeammin yrittää sopivan tilaisuuden sattuessa.

Seuraavana päivänä johtaja Trüstedt vei meidät katsomaan Pitkänrannan kuparikaivosta. Muistan kuinka sydämeni pamppaili astuessamme jyrkkiä portaita alas syvälle maan uumeniin. Siellä himmeät lyhtyvalot ohjasivat kulkua meidän katsellessamme työmiesten ahertelua eri paikoissa kuparimalmin louhinnassa. Malmi kuljetettiin rautakiskoja myöten kaivoksen yhdestä päästä toiseen ja laskettiin loimuavaan sulatusuuniin, jonka jälkeen se taottiin monenlaisiin muotoihin. Tämä oli elämäni ainoa käynti maan uumenissa jossakin kaivoslaitoksessa.

Söimme herkullisen aamiaispäivällisen Trüstedtin talossa, mutta jätimme seudun koulut tarkastamatta, koska ne olivat väliaikaisella kannalla ja väliaikaisessa huoneistossa. Vasta seuraavana syksynä uusi koulurakennus valmistui, ja silloin Berner oli kutsuttu sitä vihkimään ja koulua tarkastamaan.

Iltapäivällä suuntasimme taas kulkumme itään päin, samoten tasaista metsätietä Salmin kirkonkylää kohden. Siellä oli Bernerillä vanhastaan hyvä kortteeri rikkaan kauppiaan Hosiainoffin luona, joka oli tunnettu vilkkaaksi ja vieraanvaraiseksi isännäksi. Salmin pitäjä oli uskonnoltaan kreikkalais-katolinen, ja senvuoksi seudun kirkkokin oli venäläistyylinen vihreine holvikattoineen ja kullankiiltävine risteineen. Tälläkin rajakulmalla oli kuitenkin jo kuuden vuoden kuluessa suomalainen kansallishenki alkanut puhaltaa, ja Sortavalan seminaari oli ennättänyt sinne lähettää kreikkalaiskatolisen opettajan Natalia Schatalovin äsken perustetun kansakoulun opettajaksi. Kun seudun oppilaat eivät pystyneet kirjakieltä ymmärtämään, oli koulukirjoihin painettu rinnakkain suomalainen teksti ja sen salminmurteinen käännös. Oli hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka taitava opettaja ohjasi nuoria Salmin vesoja lukemaan ensin Salmin murteella ja sitten kirjakielellä kulloinkin opittavaa tekstiä. Lapset olivat sangen vilkkaita ja yrittivät parastaan lausuakseen suomen sanat oikein ilman liikanaisia j- ja sh-äänteitä, esim. koti eikä kotj taikka pakista eikä pagishta. Tämä neitonen, muutenkin kaunis, haastelias ja älykäs, jäi mieleemme parhaimpana naisopettajana koko Salmin piirissä. Miesopettaja Mihailoff, hänkin seminaarin käynyt, ei ollut mielestäni täysin toverinsa vertainen tiedoiltaan eikä opetuskyvyltään.

Salmista kävi matkamme samaa tietä takaisin Kitelän kreikkalais-katolisen kappelipitäjän ohitse, jossa ei silloin vielä ollut mitään kouluja, vaan ainoastaan kreikkalaiskatolinen pappi pienen seurakunnan sielunpaimenena. Nyt suunnattiin matka Impilahden pohjoisrajoille, jossa Suistamon ja Soanlahden rajat yhtyivät. Näillä seuduin oli majatalo, missä meidän oli nautittava päivällinen. Siihen aikaan ei puhtaus tällä kulmakunnalla ollut kehuttava. Astuimme sisään tuimasta pakkasesta, turkit kaulusta myöten kuuran vallassa, ja toivoimme saavamme oikein hyvän päivällisruuan. Eteisestä vasemmalla oli vierashuone isoine pöytineen ja seinään kiinnitettyine vuoteineen. Menimme eteisen halki toisella puolella olevaan isoon tupaan, jonka seinälavitsoilla istui suuri perhe. Oven edessä roihusi liedellä valtava takkavalkea valaisten koko usvaista tupaa loimuavalla valollaan. Siinä näkyi nurkassa iso pintapöytä, ja seiniä reunustivat pitkät lavitsat. Katon rajassa oli pitkillä orsilla suksia, rekiä y.m. kapineita, joten heti muistui mieleeni Runebergin kuvaus »Hirvenhiihtäjissä» vanhasta savupirtistä. Katseeni palasi takkavalkeaan ja sen yläpuolella riippuvaan jättiläispataan, jossa valmistettiin paraikaa hernerokkaa suurelle perheelle. Mutta mikä ihme! Padan yläpuolelta tippui katosta vähän väliä pataan ruskeanahkaisia olioita, tarkemmin sanoen torakoita. Tämä näky inhotti meitä siinä määrin, että kun tuokion perästä meidänkin huoneeseemme kannettiin kaksi suurta lautasellista hernekeittoa ja sen seassa ruskeanahkaisten raatoja, meidän ei tehnyt lainkaan mieli maistaa moista sekasotkua, vaikka keitto itsessään lieneekin ollut herkullinen. Sen sijaan joimme maitoa, mukana ollut eväämme särpimenä. Ei meidän myöskään tehnyt mieli jäädä taloon yöksi, vaan jatkoimme matkaa Soanlahden rajan yli sikäläiseen pappilaan. Siellä meidät otti ystävällisesti vastaan molempien vanha tuttava, kirkkoherra Tawast. Pappilassa vietimme levollisen yön sen vieraanvaraisessa huostassa.

Soanlahdessa olivat koulut jo vaikuttaneet muutaman vuoden, mutta en enää jaksa muistaa opettajien nimiä, vaikka koulut täällä olivat edistyneemmällä kannalla. Tällä matkalla olisi Berner tahtonut poiketa Suistamoon ja keskustella rajaseudun kouluasioista Jalovaarassa asuvan valtiopäivämies Kaksosen kanssa, mutta hän sattui olemaan matkoilla.

Jatkoimme nyt matkaamme Jänisjärven ohitse Pälkjärven kirkonkylän halki Värtsilän tehtaalle, jonka isännöitsijä, insinööri Arppe, oli Bernerin lanko. Hän asui komeassa kaksikerroksisessa kivitalossa, jossa ensi kertaa elämässäni näin sähkövalot käytännössä. Rouva oli o.s. von Fieandt ja etevä pianisti. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, ja runsaan aterian jälkeen talon emäntä ehdotti minulle, että soittaisimme nelikätisesti, koska hän jostakin oli kuullut, että minäkin vähän soittelin pianoa. Täten kului iltapäivä hauskasti soittaessamme »prima vista» (suoraan lehdestä) helpohkoja oopperakappaleita. Berner kävi lankonsa kanssa tehdasta tarkastelemassa, ja minäkin olin jonkin verran mukana katselemassa tehdasta ja seudun talvisia näköaloja. Myöskin koulut tarkastettiin, vaikka mieleeni, ikävä kyllä, ei ole jäänyt hämäriäkään muistoja näistä käynneistä.

Paluumatka suunnattiin jälleen Pälkjärven kirkonkylän halki, jossa Arppe-suvun muinainen kantatalo, kaksikerroksinen puurakennus, kuutamossa kuvastui silmiimme vanhanaikaisen tarulinnan kaltaisena. Pitkän matkan jälkeen yövyimme Sortavalassa, ja sitten jatkoimme matkaa hevoskyydillä Viipuriin ja junalla Helsinkiin. Asemalla erosin hyväntuulisesta, ystävällisestä matkatoveristani Berneristä, jota sen koommin en koskaan enää tullut tavanneeksi. Matkalta jäi minulle iäti mielessä pysyvä muisto monivaiheisesta, metsäisestä matkasta satujen ja runojen Karjalassa ja sen herttaisesta, avomielisestä kansasta, jonka henkisiä aarteita en kuitenkaan saanut henkilökohtaisesti kuulla muulloin kuin myöhemmissä Sortavalan laulujuhlissa. — Lähin tarkoitusperäni, seminaariviran saanti, jäi saavuttamatta. Helsingissä jatkoin jälleen opetustointani Alkeisopiston opettajana lukukauden loppuun, jolloin koulu iäksi lakkautettiin.

IV.

ENSIMMÄISET KUORONI HELSINGISSÄ.

I. Suomalaisen Seuran sekakuoro.

Saavutettuani Jyväskylän laulujuhlassa 1887 ensimmäiset laakerini Kirvun mieskuoron johtajana teki mieleni jatkaa tätä harrastelua Helsingissäkin kuorolaulun alalla. Onni olikin minulle suotuisa. Nimeni oli saanut sen verran kaikua, että syksyllä 1887 muutamat nuoret naiset ja herrat päättivät perustaa sekakuoron, johon minut valittiin johtajaksi. Naislaulajat olivat useat ensimmäistä luokkaa, herrat kaikki musikaalisia, mutta jotkut heistä verraten vähän tottuneita. Kokoonnuimme Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun avaraan juhlasaliin, jossa kerran viikossa harjoittelimme.

Mainitsen nyt kaikki muistamani osanottajat tässä noin 15-henkisessä sekakuorossa. Sopraanoja olivat: laulajatar Blida Thuring, joka oli pitänyt oman konsertinkin; Ida Pesonius, tunnettua laulajasukua Jyväskylästä, myöhemmin naimisissa etevän laulunharrastajan, varatuomari Ernst Boreniuksen kanssa; neiti Bertha Wiiger, myöhemmin Sortavalan seminaarin laulun- ja musiikinopettaja, naimisissa seminaarin johtajan, tohtori Oskar Relanderin kanssa; sisarukset Elin ja Bertha Hernberg; neiti Elna Forsberg, kuuluisan tenorin Rainer Vuorion sisar. Alttoja olivat neiti Anna Sarlin, myöhemmin kautta maan tunnettu tyttökoulun laulunopettaja ja naiskuoro »Vuokkosten» ansioitunut johtaja; neiti »Dutta» Friberg, varma laulaja, sittemmin kansakoulunopettaja; neiti Hanna Paqvalen, hyvä laulaja, myöhemmin kansakoulunopettaja ja -johtaja Helsingissä.

Tenoreita olivat ylioppilas Otto Ruuth, sen ajan parhaimpia I tenoreita, myöhemmin varatuomari ja vankeinhoitohallituksen kamreeri; ylioppilas Kalle Jalkanen, Rautalammilta kotoisin, myöhemmin fil.tri ja Jyväskylän lyseon historian lehtori; Rainer Vuorio, varatuomari, M.M:n kuuluisa solisti.

Bassoja olivat: tuleva lankoni, ylioppilas Theodor Dahlgren, kaunis ja soreaääninen poika; ylioppilas Filip Warén, myöhemmin sanomalehtimies Porissa ja sittemmin Päivälehden toimittajia; ylioppilas Mikko Ahlman, myöhemmin lääket.lis. ja Tampereen alueen piirilääkäri; fil.kand. Ernst Lampén, mahtavaääninen solisti ja tunnettu humoristi.

Sekakuoro lauleli eräitä kauniita sävellyksiä Taavi Hahlin sävelistöstä ja lisäksi markkinakuoron Paciuksen »Kaarle kuninkaan metsästyksestä» Suomalaisen Seuran tulevia naamiohuveja varten seuraavan vuoden helmikuulla. Kun laulu oli suomeksi esitettävä eikä suomennosta ennestään ollut olemassa, päätin itse suomentaa Topeliuksen runon, mikä sitten esitettiin alkaen näillä sanoilla:

»Hei, kuin hauska olla näillä markkinoilla!»

Muualla tämä kuoro ei esiintynytkään, mutta naamiohuveissa se tuli huomatuksi sekä hyvän laulantansa että ilmehikkään näyttelemisensä vuoksi. Kaikki olivat puetut markkinaväen eri pukimiin ja suorittivat osansa »con amore».

Tämän jälkeen kuoro harvemmin kokoontui, kun kaikki kuuluivat muihinkin kuoroihin arkitehtäviensä ohella. Toukokuussa sentään pidettiin juhlalliset lopettajaiset Kaisaniemen ravintolan »merisalongissa», jolloin innokas laulu ja yhtä innokas tanssi vuorottelivat nuorten kesken, joista monet erosivat ikipäiviksi.

2. Savo-Karjalaisen osakunnan mieskuoro.

Jyväskylän lauluretkestä minulle koitui toinenkin johtajantehtävä. Syksyllä 1887 Savo-Karjalainen osakunta tarjosi minulle osakuntansa laulunjohtajan paikan. Aloitimme työmme syyskuun lopulla ylioppilastalon ravintolan viereisessä lauluhuoneessa, mikä osa rakennusta nykyään on toisin järjestetty. Siihen aikaan oli osakunnalla koko joukko hyviä laulajia, paitsi I tenoreita, joista nyt en jaksa enää muistaa muita kuin erään iloisen pojan, jonka nimi oli Väisänen. Muistakaan osanottajista eivät johdu mieleeni muut kuin jo mainitut II tenori Kalle Jalkanen ja I basso Filip Warén; II bassoista muistan ainoastaan Antti Nordenstrengin, oivallisen laulajan, joka oli ollut Kirvun kuoron tukena Jyväskylän-matkalla. Tällä laulukunnalla ei ollut muuta tarkoitusta kuin esittää tunnettuja kvartetteja osakunnan kokouksissa ja vuosijuhlassa. Laulut valittiin tietysti Taavi Hahlin Ylioppilasjuhlista, mutta en enää muista, mitä laulettiin. Kun työtaakkani Alkeisopiston opettajana yhä suureni, täytyi minun vuosijuhlan jälkeen lopettaa toimintani, jolloin sijalle valittiin innokas Ernst Lampén.

V.

THÉRÈSE HAHLIN TAHTIPUIKON LUMOISSA.

[Ks. Hbl. 24/3 1934 N:o 81 ja Tidning för Musik 1914.]

Maaliskuun 20 päivänä 1864 oli kuusi Helsingin nuorta neitosta kevätauringon loistaessa kävelymatkalla Kaisaniemen puistossa. He päättivät mennä läheisen Töölönlahden rantatörmälle katselemaan n.s. Vapaamuurarin hautaa, jonka kiveen kaiverrettu kaunis, mutta nimetön muistokirjoitus on omistettu paikalle haudatulle aikoinaan arvossapidetylle ihmisystävälle, Suomenlinnan tykistömajurille Fredrik Granatenhjelmille (kuollut 1784). Täällä he virittivät kaksiäänisesti vanhanaikaisen laulun.

Kaunis kevätaamu oli sinne houkutellut muitakin helsinkiläisiä. Näiden joukosta prof. Zachris Topelius perheineen pian saapui nuorten laulajain pariin, jotka ihastuksella ottivat hänet vastaan. Z.T. kehoitti heitä jatkamaan kaunista lauluansa säännöllisesti harjoittelemalla kunkin kodissa. Ne sanat olivat sytyttävä kipinä, joka lietsoi nuorten impien tunteet ilmiliekkiin.

Nämä kuusi neitosta olivat Thérèse ja Fanny Decker, Ellen Nervander, Augusta Cadenius, Aina Topelius, runoilijan tytär, ja hänen serkkunsa Inna Haeggström Raahesta. Johtajakseen he valitsivat perin musikaalisen Thérèse Deckerin, ja pian alkoivat kolmiäänisten laulujen harjoitukset eri kodeissa. Seitsemänneksi liittyi laulajaparveen Ada Linsén, joka oli edellämainittujen neitosten luokkatoveri. Tunnuslaulun »Vårföreningens visa» (Kevätyhdistyksen laulu) heille kirjoitti Z. Topelius, ja Gabriel Linsén antoi sille kauniin sävelmän. Vähitellen kuoron toimintaan innostui moni muukin sen ajan säveltäjä, niinkuin K.J. Moring, Karl Collan y.m., ja Topelius lahjoitti kuorolle sävellettäväksi kauniin Sylvia-laulun toisensa jälkeen. Myöskin sen ajan parhaat laulajat olivat usein perheiden illanvietoissa saapuvilla ja virittivät kauniita kvartettejaan naislaulujen välissä. Heidän joukostaan mainittakoon silloin kuuluisa I tenori Kola Paldani ja hänen veljensä Emil, veljekset Duncker, Uno Kurtén, Oskar Alopaeus ja Torsten Ilmoni, joista enimmät kuuluivat kolmanteen »Tolvaan» (Kaksitoistikkoon), mikä kierteli ympäri Suomea kooten rahavaroja tulevan ylioppilastalon rakentamiseksi.

Uuden naiskuoron toimintaa jatkui häiriintymättä neljä vuotta eteenpäin. Kokoonnuttiin vuorottain eri perheissä: Z. Topeliuksen, Linsénin, Deckerin, Cadeniuksen ja Moringin kodeissa. Lauluja tuli yhä uusia Z.T:n sanoihin sen ajan nuorilta säveltäjiltä. Hauskimmat olivat illanistujaiset Z.T:n kodissa, joko salin pitkän pöydän ympärillä tai takkavalkean ääressä, jolloin runoilija innokkaasti otti osaa nuorten raikkaaseen iloitteluun. Elähdyttäviä tilaisuuksia olivat myös rekiretket Tikkurilan asemalta tohtori Crohnsin kauniiseen pappilaan Helsingin pitäjässä. Siellä kerran esitettiin muun muassa laulukuvaelma F. Paciuksen »Kaarle-kuninkaan metsästyksestä».

Myöhemmin tämä naiskuoro kerran teki matkan Porvooseen Runebergin kotiin saaden silloin ystävällisen kiitoksen tautivuoteeseen sidotulta runoilijalta. Toisen kerran pantiin Helsingin Kaivohuoneella toimeen musikaalinen illanvietto erään köyhän taiteilijan auttamiseksi. Tällöin vaihteli ohjelmassa naiskuoron laulua, seka- ja miesäänisiä lauluja sekä piano- ja viulusooloja. Kuuntelijain joukossa oli silloisen kenraalikuvernöörin Adlerbergin puoliso, joka oli lauluun niin ihastunut, ettei sanonut ennen koskaan sellaista Helsingissä kuulleensa. Nämä kaikki ynnä monet käynnit Z. Topeliuksen luona, kun hän oli muuttanut Helsingistä ihanaan Koivuniemen huvilaan, jäivät osanottajain mieliin ikimuistettavina ilon hetkinä.

Kun v. 1868 seuran innokas jäsen rouva Ada Linsén oli kuollut, valittiin uudeksi jäseneksi hänen tilalleen neiti Alfhild Waenerberg.

Muistettavia tilaisuuksia naiskuoron elämässä olivat myös Z. Topeliuksen tyttären Ainan häät lehtori Berndt Nybergin kanssa 1867 ja hopeahäät 1892, joihin molempiin runoilija Topelius itse oli kirjoittanut sievät runot. Edellisen oli Henrik Borenius säveltänyt, jälkimmäisen Richard Faltin.

Suuren muutoksen naiskuoron toimintaan aiheutti se seikka, että v. 1873 kuoron johtaja, jolla oli vahva, korkea ja kirkas sopraano ja jota aina käytettiin kuoron solistina, meni naimisiin maisteri Taavi Hahlin kanssa. Tämä oli musikaalisuudestaan tunnettu kolmannen »Kaksitoistikon» jäsen ja vuodesta 1876 pari vuotta eteenpäin Suomalaisen Nuijan laulajain suosittu johtaja. Laulajaparin häihin oli Z.T. kirjoittanut kauniit sanat, joihin Henrik Borenius sepitti yhtä kauniin sävelmän.

Stå upp, var glad, i hopp och tro, ty vårens fåglar sjunga! Ett sångarpar skall bygga bo, när löven grönska unga.

Kymmeniä vuosia sen jälkeen tämä laulu sekä ruotsinkielisenä että suomalaisin sanoin on pysynyt sekakuorojemme ohjelmistossa. — Rouva Thérèseä oli tapana laulajain kesken nimittää »Davidin harpuksi».

Tämä sopusointuinen avioliitto katkesi kuitenkin jo v. 1880 aviomiehen kuollessa keuhkotaudin uhrina.

Naiskuoron toiminta ei tänäkään väliaikana ollut sammunut, vaan sitä jatkui pienin keskeytyksin vuoteen 1889, jolloin kuoro vietti 25-vuotisjuhlaansa Kaisaniemen ravintolassa, missä ennenkin oli ollut tapana viettää kuoron vuosipäiviä. Tällöin oli jälleen saapuvilla Z. Topelius. Hän oli vartavasten kirjoittanut juhlarunoa: »Vi ha sjungit förr I de lyckliga, glada år», jonka Richard Faltin oli pukenut sävelasuun.

»Vårföreningin» toiminnan ohella Thérèse Hahl 1860- ja 1870-luvulla jatkoi innokasta laulutoimintaansa sekä Bergbomin oopperakuorossa että R. Faltinin avustajana oratooriokuorossa. Sitäpaitsi hänen ja muiden kodeissa silloin tällöin myöhemminkin kokoontui pieni valiokuoro, johon kuului hänen sekä vanhempia että nuorempia ystäviään.

Kun olin päässyt fil. maisteriksi keväällä 1886 ja syksyllä joutunut. Alkeisopiston ruotsinkielenopettajaksi, avautui mahdollisuuksia moneen suuntaan. Jouduttuani jo ylioppilaana hieman kosketuksiin Thérèse Hahlin kanssa sain syksyllä kutsun jo mainittuun valiokuoroon. Tuskin mistään kunnianosoituksesta olin niin iloinen kuin yllämainitusta, koska kuoroon kuului osa Helsingin parhaita laulunharrastajia. Siten pääsin tutustumaan arvokkaisiin musiikkipiireihin. Kuoro ei ollut suuri, noin 20-henkinen. Siihen kuului kuoron herttainen innostuttava johtaja Thérèse Hahl, joka lujalla otteella piti ohjakset käsissään ja osasi kerätä ympärilleen valiolaulajia. Paitsi häntä kuoroon kuuluivat m.m. sopraanot rouva Minä Ahnger, esittelijäsihteerin rouva, jonka mies oli ollut toisen »Kaksitoistikon» jäsen; neiti Ida Pesonius, joka sittemmin meni naimisiin varatuomari Ernst Boreniuksen kanssa; neiti Aline (Inna) Haeggström, Z. Topeliuksen perheen läheinen sukulainen; neiti Elna Forsberg, tunnetun I tenorin, Rainer Vuorion sisar; neiti Ellen Nervander, fysiikanprofessorin ja runoilijan J.J. N:n tytär; ynnä neiti Ada Unonius, rouva Hahlin sisarentytär, myöhemmin Jyväskylän seminaarin johtajan Nestori Ojalan puoliso.

Alttoja olivat rouva Hahlin sisar Fanny, vanhan opettajani lehtori K.J.V. Unoniuksen puoliso; rouva Alfhild Lindén (o.s. Waenerberg), lääketieteentohtori K.E. Lindénin puoliso; sisarukset Betty ja Amalia Stråhlman; tunnettu koulumiehen tohtori Emil Böökin tytär Jenny (»Lilli»), myöhemmin naimisissa rovasti J. Varosen kanssa.

Tenoreina olivat arkkitehti, vapaaherra Seb. Gripenberg, voimakasääninen I tenori, joka ennen oli ollut oratooriokuoron tukena; Rainer Vuorio, varatuomari ja M.M.-kuoron kuuluisa tenorisolisti; Otto Ismael Ruuth, varma ja paljon käytetty I tenori, myöhemmin varatuomari ja kamreeri.

Bassoja olivat taidemaalari Torsten Waenerberg, samalla M.M:n jyhkeä II basso; lääket.tri K.E. Lindén; maisteri K.Th. Hällström, vanha laulajaystäväni monesta kuorosta; Ernst Lampén, pikkuserkkuni, M.M:n ja muiden kuorojen vankka pylväs; sekä allekirjoittanut.

Kuoron jäsenet olivat siksi tottuneita laulajia, että suoraan nuotista laulettiin sävellyksiä osittain Taavi Hahlin ja hänen kuoltuaan Thérèse Hahlin julkaisemasta »Sävelistön-sarjasta (I—III), osittain 'vartavasten hankituista Brahmsin tai muiden moteteista y.m. Sävelistön lauluista muistan erityisesti äskenmainitun morsiuspari Hahlille omistetun laulun »Till ett sängarpar», Fr. Paciuksen Runebergin sanoihin säveltämät »Flyttfåglarna» ja »Sköna vår», M. Wegeliuksen säveltämän tunnelmallisen »Die Wallfahrt nach Kewlaar».

Oli ihanaa olla mukana kuorossa, jossa vaivattomasti laulettiin suoraan nuoteista vaikeitakin sävellyksiä, joskus kaksi kertaa laulun varmistamiseksi. Samalla oli henkevää seurustelua hienosti sivistyneissä perheissä, jotka vuoroittain ottivat kuoron kotiinsa teeillallisille. Mukana olivat myös laulajien aviopuolisot, välistä myös tirehtööri Richard Faltin, prof. Fr. Saltzman ja pari kertaa suuri runoilija Z. Topelius. Häntä meni kuoro toisinaan hänen syntymäpäivänään, tammik. 14:ntenä, Koivuniemelle laululla tervehtimään. Näitä matkoja kehuttiin hyvin hauskoiksi, vaikka satuin olemaan maaseudulla tuon päivän sinä ainoana vuonna, jolloin kuuluin rouva Hahlin sekakuoroon. Seuraavana vuonna olin jo muuttanut Hämeenlinnaan lyseonopettajaksi.

Muistan käyneeni seuraavien perheiden luona: rouva Thérèse Hahlin taiteellisessa kodissa, lehtori K.J.W. Unoniuksen luona, arkkitehti Gripenbergin upeassa kodissa, tohtori Lindénin ja esittelijäsihteeri Ahngerin luona. Me nuoret emme joutuneet paljonkaan puhelemaan vanhojen arvokkaiden herrojen kanssa, mutta kuuntelimme sitä hartaammin heidän hauskoja keskustelujaan päivän tapahtumista tai musiikkimaailman uutisista. Z. Topelius istui suuren osan iltaa naislaulajien parissa, joista useimmat olivat kuuluneet 7-henkiseen »Vårforening»-nimiseen naiskuoroon.

Muistiini on tältä ajalta jäänyt, että tämä oli henkevin seurustelupiiri, mihin milloinkaan olen joutunut. Sen vuoksi olin kovin pahoillani, kun jo seuraavana vuonna jouduin muuttamaan Helsingistä »maanpakoon» Hämeenlinnan pikkukaupungin ahtaisiin oloihin. Tosin 10 vuotta myöhemmin palasin Helsinkiin ja sain joskus kutsun tähänkin piiriin, esim. Thérèse Hahlin kotiin, kun hän täytti 60 vuotta. Tähän tilaisuuteen Jean Sibelius oli säveltänyt hänelle arvokkaan laulun, jota olin mukana laulamassa säveltäjän itsensä johdolla. Rouva Hahl kuoli lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, ja hänessä meni hautaan eräs kansallisten musiikkipyrintöjemme innokkaimpia kannattajia, jonka apua aina kysyttiin Suomalaisen teatterin kuoroa harjoitettaessa tai suuria isänmaallisia juhlia järjestettäessä. Hänen muistonsa säilyy alati mielessäni nuorison suosijana ja ihanteellisten aatteiden toteuttajana.

V.

LAULAJANA FREDRIK PACIUKSEN LORELEY-OOPPERASSA.

Syyslukukaudella 1887 kuului Helsingin musiikkipiireistä oudoksuttava huhu, että vanha noin 70-vuotias maestro Pacius oli säveltänyt koko illan oopperan, aiheena tunnettu saksalainen Loreley-tarina. Kun en itse tähän aikaan laulanut muissa kuoroissa, päätin ilmoittautua osanottajaksi oopperaan, jonka harjoitukset alkoivat kevään alkupuolella silloisessa Aleksanterin teatterissa eli nykyisessä oopperatalossa. Sinne olikin kokoontunut taaja laulajajoukko, Helsingin ylhäisön naisia, M.M-kuoron ja ylioppilaskuorojen paraita laulajia. Kun ukko Pacius ei enää itse jaksanut harjoituksia johtaa, hän istui salongissa kuuntelijana. Sen sijaan oli hänen nuorempi säveltäjäveljensä ja hyvä ystävänsä, professori Richard Faltin, ottanut kuoron johdon käsiinsä. Siellä sitten kulissien välissä seurasimme näytelmän kulkua, aina väliin katsellen ihastuttavia naisia, joista varsinkin siihen aikaan neiti Geitlin, ukko Paciuksen tyttärentytär, kauneudellaan herätti laulajain huomiota. En muista tarkemmin suuren oopperakuoron jäseniä. Sen vain tiedän, että siellä oli monia entisiä laulajatuttaviani ja myöskin paljon uusia kasvoja. Sisällyksestä en enää muista sen enempää kuin että toiminta tapahtui Reinin varrella ritarilinnoissa ja niiden lähistöllä. Menestys oli suurenmoinen, ja ukko Pacius sekä R. Faltin saivat ensi-iltana vastaanottaa haltioituneen yleisön lämpimät suosionosoitukset.

VII.

SIIRTYMISENI HÄMEENLINNAAN SYKSYLLÄ 1887.

Kun Helsingin Alkeisopisto oli lakannut olemasta keväällä 1887, siirtyi seuraavana syksynä Hämeenlinnan Normaalilyseo Alkeisopiston entisiin huoneisiin Ratakadun n:o 2:een. Tällöin muuttivat Normaalilyseon entiset opettajat suurimmaksi osaksi Helsinkiin, ja Alkeisopiston runsaslukuinen opettajakunta hajosi mikä minnekin. Heistä ainoastaan entinen rehtori, tohtori Adolf Streng, latinan ja kreikan kielten etevä edustaja, ynnä matematiikanopettaja maisteri L.R. Lagus (»Ressu») sekä voimistelunopettaja maisteri Ivar Wilskman siirtyivät uuteen opistoon. Minä puolestani olin toistaiseksi ilman virkaa Kirvun pappilassa, josta syyskuun lopulla muutin Helsinkiin suorittaakseni jonkin ajan kuluttua kasvatusopintutkinnon. Silloin tuli yhtäkkiä Normaalilyseosta kutsu saapua sinne rehtori fil.tri J.G. Geitlinin puheille. Vanha opettajani professori C.J. Lindeqvist sekä entinen rehtorini tri A.V. Streng olivat näet suositelleet minua Hämeenlinnan lyseon ruotsinkielenopettajaksi, koska tämä virka maisteri Victor Hellmanin siirryttyä Helsinkiin oli jäänyt avoimeksi. Normaalilyseosta oli nyttemmin tullut tavallinen Hämeenlinnan lyseo, ja entisestä Normaalilyseosta olivat melkein kaikki kolleegat jääneet paikoilleen, ainoastaan lehtoreiksi nimitettiin myöhemmin uusia miehiä, ja ruotsinkielen opetus, ennen jaettuna kahdelle opettajalle, yhdistettiin nyt yhden virantoimittajan käsiin. Kun ei tämä uusi virka mahtunut valtion säännölliseen menosääntöön, tehtiin siitä n.s. apulaiskolleeganvirka opiston kaikilla luokilla, jolle kuitenkin myönnettiin lehtorin muut palkkaedut, paitsi palkankorotusoikeus. Kun virka täten tuntui ansioihini nähden sangen houkuttelevalta, en voinut vastustaa tarjousta, vaan jätin tutkintoaikeeni lepäämään ja lupasin siirtyä yhdeksi vuodeksi isäni entiseen koulukaupunkiin Hämeenlinnaan. Tämä yhtäkkinen päätökseni saattoi minut siis eroamaan rakkaasta Helsingistä, sen laulu- ja musiikkiharrastuksista sekä mieluisasta toveripiiristäni. Eikä tämä ero ollut vain hetkellinen, sillä jäin Hämeenlinnaan 10:ksi vuodeksi. Menin pian naimisiin, ja elämässäni alkoi aivan uusi vaihe.

Kun saavuin uuteen toimipaikkaani, olivat sekä kaupunki että sen asukkaat minulle tuiki tuntemattomat. Kulkiessani Vanajaveden sillan yli ja nähdessäni Birger Jarlin upean linnan ynnä kaupungin vanhat puutalot lehtevien pihamaiden varrella sekä ajettuani »vossikalla» kapeaa katua valtavalle torille saakka, näin oikealla Kustaa III:n perustaman kaunisrakenteisen kirkon sekä vastapäätä toria olevan kaupungin miltei ainoan kaksikerroksisen kivitalon, joka oli kuvernöörin upea »residenssi». Kirkon ohitse ajoin eteenpäin ja tulin kulkemaan rakenteilla olevan uuden ja komean lyseotalon ohi, josta mäkeä alas kulkien jouduin Seurahuoneen valtavaan taloon, missä oli Suomen silloin tilavin juhlasali. Täällä minulle luvattiin huone ylempänä olevassa hotellirakennuksessa, ja sinne jäinkin asumaan koko syyslukukaudeksi siistiin ja verraten tilavaan yksityishuoneeseen.

Siellä levättyäni yön lähdin seuraavana aamuna, lokak. 6 p:nä 1887, ilmoittautumaan lyseon uudelle rehtorille K.V. Blomstedtille sekä näyttämään virkamääräystodistustani. Kun uusi rakennus ei vielä ollut valmis, oli opisto täksi vuodeksi sijoitettu Normaalilyseon entiseen taloon, vinottain vastapäätä Tähtipuistoa (Stjärnan), josta talosta myöhemmin tuli kaupungin postikonttoritalo. Tämä oli yksikerroksinen kivitalo verraten isoine, mutta kylmine luokkahuoneineen. Kun rehtori ystävällisesti oli ottanut minut vastaan ja esitetyt muille opettajille, sain edeltäjältäni, maisteri K.J. Ståhlbergilta — josta myöhemmin tuli Suomen valtion ensimmäinen presidentti — vastaanottaa ilmoitukset kaikkien luokkien seuraavan päivän tehtävistä sekä tarpeelliset opastukset oppilaiden nimistöön ja kotitehtäviin nähden ynnä avaimet koulun kaappiin, jonne luokkien kirjoitusvihot oli pantu säilöön. Ja niin alkoi seuraavana päivänä ankara työni kahdeksan luokan kanssa, joissa kaikissa oli runsas oppilasmäärä. Yleensä jouduin alusta asti sangen hyviin väleihin eri luokkien kanssa. Mutta II luokan, jonka esimieheksi minut oli määrätty, 52-henkinen oppilasmäärä antoi minulle alusta pitäen kurinpitoon nähden niin tuskaisen tehtävän, että vuoden lopulla olin kahden vaiheilla, uskaltaisinko jatkaa opettajan tointa näin kireissä olosuhteissa. Luokalla oli näet kymmenkunta luokalle jäänyttä pitkää ryhditöntä miehenalkua, jotka siinä määrin häiritsivät opetusta että siitä kärsi sekä opettaja että kiltimpi osa luokkaa. Kun kuitenkin seuraavana keväänä suurin osa kiusantekijöistä jäi luokalle tai erosi koulusta, tuli samasta luokasta seuraavana vuonna aivan toisenlainen, kiltti luokka, jonka esimiehenä sain olla yhteensä seitsemän vuotta. Vuosi vuodelta luokka yhä väheni, kunnes keväällä 1894 sain ilon opastaa lähes 20 oppilasta ylioppilaiksi. Saman luokan oppilaat ovat senjälkeenkin olleet minulle suopeita ja ystävällisiä, jopa vanhoilla päivilläni monta vuotta peräkkäin kutsuneet minut luokkakokouksiinsa, milloin Helsinkiin, milloin Hämeenlinnaan.

Tähän siirtymiseen pääkaupungin suurista oloista pikkukaupungin hiljaisuuteen päättyy elämäni varsinainen opintokausi. Nyt sain tutustua ankaraan opetustyöhön, mikä minulle antoi varman elämänsuunnan. Kun jo seuraavana kesänä solmin aviositeet entisen lemmittyni kanssa, alkoi elämän todellisuus valoineen ja varjoineen kasvattaa minua pitkäaikaiseen elämäntyöhön. Mutta nuoruuden ihanat muistot ovat koko elämäni ajan minussa säilyttäneet valoisan ja ihanteellisen elämänkatsomuksen.