[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS0AC0Z6y16yFNwXVQW8oG4lff9FCh-IPKq7NEXlTaZw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3568,"Vuodet ovat vierineet II","Siegberg, Artur",1862,1948,"3568-siegberg-artur-vuodet-ovat-vierineet-ii","3568__Siegberg_Artur__Vuodet_ovat_vierineet_II","Opintoaikani Helsingissä 1880-luvulla","muistelmat",[],[],"fi",1947,null,49552,368924,true,[],[],[],"Muistelmateoksen toisessa osassa kuvataan opiskelijaelämää Helsingissä 1880-luvulla. Teos käsittelee akateemisia opintoja, osakuntaelämää, musiikkiharrastuksia sekä aikakauden seuraelämää ja merkkihenkilöitä.","Artur Siegbergin 'Vuodet ovat vierineet II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3568. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VUODET OVAT VIERINEET II\n\nOpintoaikani Helsingissä 1880-luvulla\n\n\nKirj.\n\nARTUR SIEGBERG (Alku Siikaniemi)\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\n\nA. Ylioppilasaika Helsingissä 1880—86\n\n   I. »Civis academicu».\n  II. »Mosterska bolagen ja muu seurapiiri.\n III. Opinnot, luennot ja professorit.\n  IV. Lähimmät opintotoverit.\n   V. Savo-Karjalaisessa Osakunnassa.\n      1. Miten jouduin Savo-Karjalaiseen Osakuntaan.\n      2. Vastaanotto Osakuntaan.\n      3. Sisäinen järjestely.\n      4. Kokoukset ja juhlat taide-esityksineen.\n      5. 1880-luvun uusi suuntaus.\n      6. Kirjallisia harrastuksia.\n  VI. Lemmenromantiikkaa.\n VII. Opintokamarissa ja sanakirjatyössä.\nVIII. Suurmiesten palvontaa.\n  IX. Uskonriita ja Carl von Bergen.\n   X. Ylioppilaiden kielipolitiikkaa 1880-luvun alkupuolella.\n  XI. Akateeminen laulukunta — kieliriidan keskusahjo.\n XII. Kalle Hällströmin kvartetti.\nXIII. Y.L:n alkutaipaleelta.\n XIV. Richard Faltin ja Oratooriokuoro.\n  XV. Tenttilukua, kandidaattitutkinto ja promotio.\n\nB. Ensimmäinen maisterivuosi Helsingissä 1886—87\n\n   I. Auskultanttina Ruotsalaisessa Normaalilyseossa.\n  II. Suomalaisen Alkeisopiston opettajat ja abiturientit vv. 1886—87.\n III. Kansakoulujen tarkastusmatka Raja-Karjalaan.\n  IV. Ensimmäiset kuoroni Helsingissä\n      1. Suomalaisen seuran sekakuoro.\n      2. Savo-Karjalaisen Osakunnan mieskuoro.\n   V. Thérèse Hahlin tahtipuikon lumoissa.\n  VI. Laulajana Fr. Paciuksen Loreley-oopperassa.\n VII. Siirtymiseni Hämeenlinnaan syksyllä 1887.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nKun 1930-luvun alkupuolella ryhdyin muistelmiani kirjoittamaan,\njohtui tämä myöhäinen kirjaileminen muiden kehoituksesta. Ensimmäisen\nsysäyksen antoi eräs kummipoikani, sittemmin tunnettu kirjailija,\njoka arveli, että pitkän elämän vaiherikkaista oloista olisi yhtä\nja toista merkillepantavaa. Toinen, nykyään kuollut musiikkimies,\npyysi minua jatkamaan kirjassani »Vanhan laulajan muistelmia» (1923)\nalkamiani musiikkimuistelmia. Kolmas, nuori opettajatoverini ja\nentinen oppilaani, kehoitti minua julkaisemaan muistelmiani pitkän\nopettajaurani taipaleelta. Näin valmistui kirjan ensimmäinen osa v.\n1938.\n\nTämän teoksen suopea vastaanotto hyvin monelta taholta kehoitti minua\njatkamaan työtäni, mutta sotavuosien myllertävä aika on viivyttänyt\nmuistelmien julkaisemista näinkin kauan. Sen lisäksi on sisällyksen\nlaatu vaatinut enemmän kirjallisten lähteiden käyttämistä kuin\nensimmäisen osan laadinta. Korkea ikäni ja suuresti heikentynyt\nnäköni suonevat minulle anteeksi kirjani monet epätasaisuudet ja\nvaillinaisuudet. Muutamien kirjan lukujen tarkistuksesta olen\nsydämellisesti kiitollinen vanhoille ystävilleni, hovioikeudenneuvos\nUno Gadd-vainajalle, rovasti Walter Lampénille, ylitirehtööri Einar\nBöökille ja professori Martti Ruuthille. Samoin olen suuressa\nkiitollisuudenvelassa monille konekirjoittajattarilleni, jotka\nvaivojaan säästämättä ovat minua pitkät ajat avustaneet, sekä\nlukuisille henkilöille, jotka ovat antaneet minulle tärkeitä tietoja\ntaikka lähettäneet hyvinkin harvinaisia valokuvia kirjassani\nkäytettäviksi.\n\nHelsingissä, toukokuun 12 p:nä 1947.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nA.\n\nYLIOPPILASAIKA HELSINGISSÄ 1880-86.\n\n\n\n\nI. CIVIS ACADEMICUS.\n\n\nMikä sädekehä ympäröikään näitä siivekkäitä sanoja, jotka kerran\nkohottivat nuoren ylioppilaan lentoyrityksiä korkeampiin ilmapiireihin!\nVanhemmalla iällä on taipuvainen näkemään nuoruutensa toiminnan\nromanttisen ihannoimisen hohteessa. Niinpä minusta 1880-luvun alkupuoli\ntuntuu olleen aurinkoinen ajanvaihe, jolloin Topeliuksen sanojen\nmukaan »ulappaa ei ukonpilvi uhkaa». Suurpolitiikan aallokko ei vielä\nulottunut rannoillemme, keisarin armollinen käsi lepäsi suojaavana\nSuomen lakien turvana, ja hän itse, Aleksanteri III, sekä hänen\nsuloinen puolisonsa, tanskalaissyntyinen Dagmar-prinsessa olivat\nsiihen aikaan kansamme suuressa suosiossa. Mutta henkisesti katsoen\ntämä vuosikymmen oli jonkinlainen »myrskyn ja kiihkon» kausi, sillä\nuusia aatevirtauksia tulvahti Euroopasta ja ylioppilasmaailmassa\ntuli kielitaistelusta polttava soihtu, joka sytytti nuorten mielet\nisänmaalliseen innostukseen. Senpä tähden vain pienilukuinen\nylioppilaskunnan parahisto noudatti suuren Snellmanin neuvoa ryhtyä\ntarmokkaisiin opintoihin, helposti syttyvät luonteet heittäytyivät\nkoko sielullaan kielitaistelun kuohuvaan aallokkoon, ja suruttomimmat\ntuhlasivat aikansa kvartettilauluun ja yöllisiin serenaadeihin\ntaikka korostivat ylioppilasarvoansa ravintolaelämän huvituksissa ja\nkortinpeluussa. Mutta suurin piirtein on minulla tältä ajalta ylevien\nja rohkeiden aatteiden sekä isänmaallisen innostuksen vaikutelma; niitä\nkannustamassa oli ylioppilaiden vilpitön suurmiesten palvonta.\n\n Ylioppilaaksi tullessaan 1880-luvulla sai kukin ylioppilas\n opintokirjan ohella pienen kirjasen, »Suomen ylioppilas, tervehdys\n äskentulleille», jonka itse Snellman oli kirjoittanut. Tämä kirjanen\n ei ole mikään suomalaisuuden kiihkoileva puolustuskirja, se on\n filosofinen selvittely vapauden oikeasta olemuksesta, erilaisten\n opintojen arviointi, opastus opintojen järjestämiseen. Snellmanilla\n on ankarat vaatimukset. Ylioppilaan olisi noustava kello 5—6:n aikaan\n aamuisin, joten päivätyön pääosa olisi suoritettu kello 12:een\n aamupäivällä. Silloin jäisi riittävästi aikaa muuhun askarteluun\n ja terveyden hoitamiseen. Mitä opintojen laatuun tulee, Snellman\n suosittelee etupäässä humanistisia aineita: historiaa, filosofiaa,\n estetiikkaa ja kieliä. Vain syvällisillä historian ja filosofian\n opinnoilla saattoi saavuttaa oikean yleiskatsauksen ja perusteellisen\n eläytymisen inhimillisen olemassaolon monivivahteisiin ilmiöihin,\n ja vain tällä keinoin korkeampi yleissivistys kävisi mahdolliseksi.\n Sanomalehtien lukua oli ylioppilaan rajoitettava vähimpään\n mahdolliseen. Romaaneja oli luettava tarkasti valikoiden, etupäässä\n englantilaisia, kuten Dickensin ja Thackerayn. Muistan erikoisesti\n hänen ankaran tuomionsa sanomalehtiromaanista, n.s. jatkoromaanista:\n »Joka ei voi pidättäytyä lukemasta sanomalehden jatkoromaania, voi\n yhtä hyvin erota yliopistosta.» Etusijassa kehotetaan nuorisoa\n ahkeruuteen ja kieltäymyksiin, ja tämä on tapahtuva isänmaan hyväksi,\n sillä olivathan ylioppilaat »isänmaan toivo».\n\nOivalliset neuvot, jotka annetaan piispa F.M. Franzénin\n»Ylioppilaslaulussa», mikä on painettu mainitun kirjasen alkusivuille,\nsopeutuvat hyvin näihin Snellmanin ankariin vaatimuksiin.\n\n    »Ylioppilas, on ahkeruus\n    sun osaksesi suotu»,\n\non runon pääaiheena. Tähän liittyy kauniita mietelmiä totuuden-etsinnän\narvosta, työn ja huvin oikeasta suhteesta, puhtaiden tapojen\ntärkeydestä ja kultaisen kodin merkityksestä. Nämä Snellmanin ja\nFranzénin järkevät ja osuvat neuvot ovat aina minusta tuntuneet\nniin oivallisilta, että soisin niiden edelleenkin ohjaavan nykyisen\nylioppilasnuorison opintoja.\n\n\n\n\nII. »MOSTERSKA BOLAGET» JA MUU SEURAPIIRI.\n\n(Tätini huonekunta)\n\n\n Kun toukokuun 22 päivänä 1880 olin tullut ylioppilaaksi Helsingin\n Ruotsalaisesta normaalilyseosta, vietin seuraavan kesäkauden\n kotipappilassa Kirvun pitäjässä. Sieltä palattuani syyskuun\n puolivälissä alkoi ensimmäinen opintokauteni »alma materin» helmassa.\n Nuori »civis academicus» asettui normaalilyseon ylimmällä luokalla\n olevan veljensä Paulin (kotona Paavon) ja Suomalaista tyttökoulua\n käyvien sisariensa Ainan ja Hilman kanssa asumaan tätinsä Hilda Emilia\n Langen täysihoitolaan eli n.s. »Mosterin bolagiin», joka sijaitsi\n pienessä puutalossa Antinkadun (nyk. Lönnrotinkadun) 25:ssä. Mummoni\n Vendla Aurora Lange, jonka luona kaikki olimme asuneet aikaisempina\n kouluvuosina, oli kuollut Tampereella v. 1878. Sen jälkeen Hilda-täti\n tuli koko »bolagin» toimeenpanevaksi johtajaksi. Aikaisemmin\n olimme asuneet monta vuotta Yrjönkadun 7:ssä, sitten yhden vuoden\n Bernhardinkadun 7:ssä ja viimeisen kouluvuoteni Kasarminkadun 22:ssa.\n Mutta ylioppilaaksi tultuani Hilda-täti vuokrasi Antinkadun varrelta\n äskenmainitun erillisen rakennuksen. Siinä oli isonlainen sali, neljä\n asuinhuonetta, eteinen ja keittiö. Tämä rakennus seisoo vieläkin\n kivimuurien keskellä, aution ja ränsistyneen näköisenä muistomerkkinä\n entisiltä ajoilta, Lönnrotinkadun ja Albertinkadun kulmauksessa.\n\nTäysihoitoon pieni puutalo oli ahdas ja vanhanaikainen, mutta\nhuonejärjestykseltään meidän perheellemme mukava. Pieneltä\npihakuistilta tultiin eteisen kautta suoraan saliin. Sen oikealla\npuolen oli isohko huone meitä poikia varten ja pieni pihanpuolinen\nkamari poisvuokrattuna. Salista vasemmalle oli isonlainen huone,\njossa tätini asui alkuaikoina. Pihanpuolinen kamari oli sisarteni\nhallussa. Myöhemmin tätini muutti saliin, vanhemmat sisareni Aina ja\nHilma isoon huoneeseen ja nuoremmat, pari vuotta myöhemmin tyttökoulun\nkirjoihin, merkityt Hanna ja Karin, keittiönviereiseen kamariin.\nVieraiden tyttöjen »bolagiin» muuttaessa jaettiin nämä kaksi huonetta\nmiten milloinkin heidän ja sisarteni kesken. Kuinka vähäksi silloin\nvielä arvioitiin terveydellisiä näkökohtia, ilmenee siitä, että pihan\npuolisessa kamarissa oli välistä kolmekin asujaa. Siten keittiössä\nasuvalla palvelijalla oli tosiasiallisesti enemmän puhdasta ilmaa\nhengitettävänä kuin kolmella koulutytöllä yhteensä. En ymmärrä, kuinka\nnäin monta koulutyttöä siinä ahtaudessa ja huonossa ilmassa saattoi\nollenkaan läksyjään lukea, kun vielä ottaa huomioon koulutyttöjen\nainaiset kikatukset ja Hilda-tädin nuhdesaarnat. Meidän, poikien,\nhuoneen viereisessä pienessä kamarissa asui säännöllisesti joku\nnuori ylioppilas tai polyteknikko. Mutta sovussa ja keskinäisessä\nymmärtämyksessä kuitenkin toimeen tultiin, vaikka salissakin väliin\nasusti joku nuori vuokralaisneitonen. Meillä pojilla oli sensijaan\nsuhteellisen hyvä huone kadun puolella tarpeellisine huonekaluineen\nja myöskin parempi työrauha. Muistettakoon lisäksi, että ruokailut\nsuoritettiin suurempien tyttöjen huoneessa, jossa myöhemmin\n10:kin henkeä aterioitsi suuren neliskulmaisen pöydän ympärillä.\nPihanpuolisessa kamarissa asuva miesvuokralainen oli nimittäin aina\ntätini luona täysihoidossa.\n\nElintapa »Mosterin» kodissa oli hyvin yksinkertaista. Aamiaiseksi\noli tavallisesti perunoita ja suolasilakkaa, harvemmin paistettua,\nlisäksi puuroa tai velliä ja sen mukana lasi maitoa. Voitakin\nsaattoi olla, mutta ei päivälliseksi. — Päivälliseksi oli jokin\nlämminruoka, lihaa, kalaa, tai vihanneksia sekä lihakeittoa, velliä\ntai marjakeittoa. Jälkiruokaa tarjottiin vain pyhäpäivinä, jotakin\nkiisseliä, herkkuruokana »blanc manger'ta» tai ohukaisia hillon kera.\n— Illalliseksi oli enimmäkseen voileipää juuston tai makkaran kera\nja teetä, joskus maitoakin. Toisinaan tarjottiin puuron tapaista\npalttuleipää, joka oli ostettu sataman kalastaja-aluksista, taikka\nkaljakeittoa, »öölsuuppaa», jotka kumpikin olivat nuorisolle\nvastenmielisiä, samoinkuin päivällisruokana keitetty suolahauki.\n\nKahvi oli arkipäivinä harvinainen herkku. Pyhäaamu oli merkillinen\nsiitä, että saatiin maata tavallista kauemmin ja silloin tuotiin\nkahvi oikein tarjottimella vuoteen ääreen, tuoreine vehnäpullineen\nja herkullisen suurine kanelikorppuineen. — Toinen merkkipäivä oli\nmarkkinapäivä. Silloinkin tarjottiin nuorisolle kahvit ynnä torilta\nostettu iso sahramirinkeli. Jäätelö oli kodeissa tuntematon herkku,\nmutta kaduilla koululaiset ahkerasti ostivat »harooshi-marooshia»\npunapaitaisilta venäläisiltä.\n\nSisarteni ollessa yläluokilla toimeenpantiin joskus lauantai-illoin\nisossa salissa pienet tanssiaiset ilman kavaljeereja. Muiden leikkien\nlomassa kaikui silloin raikkaiden tytönäänien virittämä laulu:\n\n    Kaikki päivät ikävii,\n    mut' lauantai on hauska vaan.\n\nSitten tanssissa pyörittiin laulettaessa näin:\n\n    lal-laa, la-la-laa, lal-laa,\n    la-la-laa, lal-laa, la-la-la-la\n    la-la-la-la laa.\n\nTarjoiluna oli säännöllisesti teetä ja voileipiä sekä vesipuoloja,\njoskus vadelmahilloa seassa. Iltapäivin käytiin luistinradoilla ja\nkelkkamäissä tai tepasteltiin kaduilla, kuitenkin tarkoin välttämällä,\netteivät johtajattaan, ankaran Tiila-tädin, silmät näkisi tyttöjen\nkävelevän poikain kanssa, sillä siinä tapauksessa seurasi varmasti\nkansliatutkinto ja tiukka varoitus tulevaisuuden varalle. Hauska\nhuvitus oli myös istua salin ikkunoissa katselemassa Antinkadun\nverraten vilkasta liikettä, varsinkin ohikulkevia valkolakkisia\nylioppilaita. Sattuipa joskus pääsiäislomalla 1880-luvun alkupuolella,\nettä nähtiin komeita kadetteja ryhdikkäästi astelevan vastaisella\nkatukäytävällä. Suurinta huomiota herätti uljas ja kaunis kadetti\nGustaf Mannerheim, jonka vanhemmat asuivat Antinkadun alapäässä. Hänen\nliikkuessaan koulutytöt kilvan ryntäsivät ikkunoihin ihastustaan\nilmituoden. Eipä silloin kukaan aavistanut, että tästä komeasta\nnuorukaisesta kerran oli tuleva isänmaan vapauttaja ja Suomen\ntulevaisuuden luoja.\n\nKoulutyttöjen yksinkertaiset lauantaihuvit muuttivat aikaa myöten\nluonnetta. Hilda-täti rakasti nuorisoa ja noudatti mielellään meidän\nylioppilaiden ja luonansa asuvien viehkeiden neitosten harrasta halua\nsaada joskus oikeat »haalit» ahtaaseen huoneistoon. Me pojat saimme\nkutsua muutamia ylioppilastovereita, mieluimmin laulajia, illanviettoon\nja sisaret samoin muutamia tyttötovereitaan. Siinä polkat surisivat\nja valssit kierivät jonkun osanottajan, tavallisesti Ville Hagforsin,\nvanhaa taffelipianoa rimputtaessa. Piano oli muuten sama, joka oli\ntuotu kodistani, Kirvun pappilasta, koulunuorison päiviä ilostuttamaan.\nNuori kansa oli näet saanut isä-ukon taipumaan ison pietarilaisen\nflyygelin ostamiseen pappilaan. Välillä lauloivat ylioppilaat\nneliäänisesti senaikaisia hempeitä serenaadeja ja kansanlauluja\ntyttöyleisön suureksi riemuksi. Täti istui hymyhuulin ja tarkasti\ntähystellen vanhassa keinutuolissa salin nurkassa, seuraten nuorten\niloa. Hänelle johtuivat varmaan mieleen ne ajat, jolloin hän itse\n13-vuotiaana solakkana neitosena pituutensa perusteella oli saanut\nottaa osaa kaartin upseerien karkeloihin, jonne hänen isällään, kaartin\npapilla, oli oikeus viedä perhettä mukanaan.\n\nKaikkina aikoina on tanssi kuulunut nuorison mielihuveihin. Vaikka\ntätimme vakavana kristittynä ei tanssia oikein hyväksynyt, ei hän\nkuitenkaan raskinut ympäröivältä nuorisojoukolta kokonaan kieltää tätä\nviatonta huvia. Sisarteni käydessä koulun alempia luokkia se tapahtui\nvain merkkipäivinä koulutyttöjen kesken, mutta ylioppilasaikanani\nväliin kutsuttiin minun ja veljeni tovereita suuren tyttöparven\nkavaljeereiksi. Harvoin tanssi lienee ollut niin mieluista kuin\nnäissä vaatimattomissa »haaleissa». Veljeni ja minä olimme kuitenkin\nniin vähän perehtyneet Terpsichoreen jaloon taiteeseen, että pian\nhuomattiin välttämättömäksi saada asiantuntijan opastusta oikeiden\naskelten poljentaan. Veljeni tultua ylioppilaaksi vuotta myöhemmin\nkuin minä saimmekin sekä kotoani että ankaralta tädiltämme luvan\nmennä oikeaan tanssikouluun. Äitini oli kertonut hänen nuoruudessaan\nkuuluisasta tanssijattaresta Alina Frasasta, joka sittemmin meni\nnaimisiin. Minun nuoruudessani hän jatkoi opetusta tanssikoulussa\nAlina Frasa-Ahreniuksen nimellä. Hänen yllänsä loisti vielä hänen\nnuoruuttaan heijastanut sädekehä. Keskipisteenä naisten riveissä oli\nhänen kaunis tyttärensä, joka tosin vielä kuului koulutyttömaailmaan,\nmutta tiukan tullen sai kömpelöille alokkaille opettaa askeltenoton\nalkeita. Minunaikaiseni oppilaat olivat enimmäkseen ylioppilaita,\nkaikki yhtä hidasliikkeisiä, eikä naisten joukossa ollut ketään\nkaunotarta, joka olisi kiihoittanut kunnianhimoamme. Siihen aikaan\ntanssittiin, paitsi kiihkeätä vanhanajan valssia ja polkkaa, myöskin\npolkkamasurkkaa ja sitäpaitsi jenkkaa ja »pas-de-quatrea». Hauskinta\noli franseesi kuusine vuoroineen ja kotiljongi, jota varten neitoset\nkotona valmistivat ruusukkeita ritariensa rintaan. Vahinko vain, että\n»daamit» eivät oikein vastanneet ritarien toiveita, koska tavallisissa\nharjoituksissa oli läsnä vain muutamia vakaanaamaisia »ikäneitoja».\nVain loppubaaleihin oli kavaljeereilla lupa tuoda vieraikseen\nmieleisiä impiä. Silloin ilmestyi myöskin aikuisempia miesritareita,\njoista erikoisesti muistan perin oppineen, viiden »laudaturin»\nmaisterin, myöhemmin kieliprofessorin, epätaiteelliset tanssinäytteet.\nTanssikoulun johtajattaren ystävällinen kohtelu ja alati aurinkoiset\nkasvonilmeet jäivät ainaiseksi mieleen taidettansa harrastavan\nihannetyyppinä.\n\nToisinaan oli »Mosterin bolagissa» myöskin pelkästään lauluiltoja.\nEnsimmäisenä ylioppilasvuotenani lauleskeli kaksinkertainen kvartetti,\nenimmäkseen savokarjalaisia ylioppilaita, vuoroin eri kodeissa, jolloin\najan tavan mukaan juotiin »tuutinkeja» ja nautittiin teeillallinen,\nlaulujen tavantakaa kajahdellessa. Silloin »bolagin» koulutytöt vain\nsyrjähuoneesta saivat seurata iloista laulajamenoa, aina väliin purkaen\nihastuksensa kättentaputuksiin, vaikkei nuorten alokkaiden laulutaito\nsuinkaan ollut ensiluokkaista. Ensimmäisenä maisterivuotenani olivat\nkehän alkeisopiston opettajat koolla tätini kodissa, ja silloinkin\nkvartettilaulu, »gluntit» ja pianonsoitto ilostuttivat läsnäolevia.\n\nNiiden nuorten joukosta, jotka ensimmäisinä ylioppilasvuosinani asuivat\n»Mosterin bolagissa», tahdon mainita muutamat, jotka niiltä ajoilta\nerikoisesti muistuvat mieleeni.\n\nEnsialuksi asuivat vuosina 1880—1882 tätini luona sisareni Aina ja\nHilma, jotka kävivät Suomalaista tyttökoulua. He asuivat pienemmässä\nja täti isommassa huoneessa. Syksyllä 1882 tuli uutena jäsenenä\ntätini ruokakuntaan kolmas sisareni Hanna, jonka tyttökoulussa\noleva luokkatoveri Aina Alin, kauppiaan tytär Virroilta, tuli\nhänen huonetoverikseen. Tämä sievän »Mosterska bolaget» ja muu\nseurapiiri 23 näköinen, punaposkinen, iloluontoinen neitonen jäi\nsitten koko kouluajaksi »mosterin bolagiin». Monet hauskat kepposet\nja koulutyttöilot pantiin silloin toimeen, välistä ankaran tädin\nvalvovasta silmästä huolimatta. Aina Alinin ja sisarteni välille\nsolmiutui läpi koko elämän kestävä ystävyysside; Aina Alin oli\nvuosikymmeniä Pohjoismaiden Osakepankin, myöhemmin Yhdyspankin,\nuskollisena kassanhoitajana, kunnes paulasta erottuaan kuoli v. 1937 ja\nhaudattiin oman toivomuksensa mukaan hiljaisesti.\n\nKun nuorin sisaristani Karin syksyllä v. 1883 joutui Helsingin\nSuomalaiseen tyttökouluun, oli vanhin, Aina, jo lopettanut koulunsa\nja siirtynyt äitinsä avuksi Kirvun pappilaan. Sieltä hän myöhemmin\nvain vuodeksi palasi Helsinkiin, jossa suoritti sekä talous- että\nkäsityönopettajakurssin. Karin sai huonetoverikseen pitkäksi aikaa\nKirvun kappalaisen Pekka Malisen tyttären Hannan, joka koulukurssin\npäätettyään sai keuhkotaudin ja kuoli aivan nuorella iällä. Hän oli\nhiljainen ja herttainen tyttö, joka Karinin kumppanina huolellisesti\nsuoritti koulutehtävänsä. Nämä toverukset, »bolagin» nuorimmat ja perin\nujot jäsenet, eivät tehneet itsestään mitään numeroa, kun taaskin\nvilkasluontoiset Hilma ja Hanna sekä erittäinkin Aina Alin lisäsivät\nyhdessäolon hauskuutta ja eloisuutta. Hilda-täti oli erikoisesti\nmieltynyt Hilmaan, joka sai häneltä monenlaisia etuoikeuksia ja\nsuosionnäytteitä, mikä välistä kismitti muita »bolagin» tyttöjä:\nHiljaisin, vakavin ja helläsydämisin oli vanhin sisareni Aina. Hän\nahersi uskollisesti koulutöissään, mutta liian vakavuutensa takia\nhän ei ollut tädin läikähtelevän temperamentin hellivässä suosiossa.\nHänestä tuli Kirvun pappilassa välttämätön talousapulainen, mutta\nmaaseudun hiljainen elämä löi painostavan leimansa hänen muutenkin\nnöyrään ja arastelevaan luonteeseensa, kunnes hän sai tunne-elämälleen\nuutta sisällystä rakkaudestaan naapurin poikaan, pastori Malisen\nesikoiseen, vielä Viipurin lyseossa olevaan Hannekseen. Tästä suhteesta\nsukeutui avioliitto, joka kesti Hanneksen kuolemaan asti Nurmen\nasemalla v. 1911.\n\nKaikki sisareni olivat äidiltäni perineet musikaalisuuden lahjan.\nAina otti alkuvuosina, Yrjönkadun 7:ssä asuessamme, soittotunteja\neversti Lennart Forstenin tyttären Elinin johdolla, josta myöhemmin\ntuli Diakonissalaitoksen johtajan, rovasti G.A. Palmrothin puoliso.\nSittemmin hän soitti tyttökoulun opettajan neiti Ida Wenellin\njohdolla, edistyen kokolailla. Ainan muutettua Kirvuun soitto-opinnot\nkeskeytyivät, mutta palattuaan vuodeksi Helsinkiin talous- ja\nkäsityökursseille hän otti vuoden verran laulutunteja herttaisen ja\ntaitavan laulunopettajan rouva Maria Collanin luona, joka oli suuren\nFredrik Paciuksen tytär ja tunnetun säveltäjän ja tiedemiehen Karl\nCollanin puoliso.\n\nHilma-sisareni taas otti kouluaikana myöskin pianotunteja vaativan,\nmutta taitavan neiti Wenellin johdolla. Myöhemmin, koulusta päästyään,\nhän harjoitti vuoden ajan saksan- ja ranskankielen opintoja\nJatko-opistossa sekä suoritti käsityökoulun kurssin. Sitten hän siirtyi\nHelsingin Musiikkiopistoon, harjoittaen soittoa Wefingin johdolla\nja soololaulua Abraham Ojanperän oppilaana. Tämä antoi niin tukevan\nperustuksen, että Hilma myöhemmin menestyksellisesti esiintyi solistina\nperhepiireissä ja kuorolaulajana eri laulukunnissa. Samalla hän Martin\nWegeliukselta sai perinpohjaisen teoreettisen koulutuksen.\n\nHanna- ja Karin-siskoni saivat hekin soiton alkeisopetuksen neiti\nWenelliltä. Vahinko kyllä, ei kumpikaan pitemmälle jatkanut\nsoitto-opintojaan. Hanna oli erittäin musikaalinen ja kaunisääninen,\nlaulaen paljon sooloakin ja ominpäin kehittäen soittokykyään. Hänen\nlahjansa tulivat parhaiten näkyviin alttona eri laulukunnissa ja\nsoololaulajana maaseudun seuranäytelmissä. — Karin taaskin, ainaisesti\nujo olento, ei koskaan rohjennut esiintyä julkisesti muuten kuin\nkuoroissa, vaikka hänelläkin oli pehmeän sointuisa ääni ja tarkka\nmusiikkikorva.\n\nAinan lähimmistä luokkatovereista muistuu mieleeni Anna Wallén. Hän\nkävi usein Ainaa tervehtimässä, joutui sittemmin Loviisan kaupunkiin\npostivirkailijaksi, meni naimisiin postimestari Bygden'in kanssa ja\nkävi kerran Kirvunkin pappilassa kesällä 1887. Ainan toinen hyvä ystävä\noli nimeltä Anna Lattu, myöhemmin naimisissa lähetyssaarnaaja Pettisen\nkanssa, jolloin oleskeli vuosimääriä Afrikan lähetysalueella.\n\nVilkkaalla Hilma-siskolla oli paljon ystäviä. Heistä muistan\nerikoisesti Elina Ignatiuksen, ruusuhohtoisen ja pirteän kaunottaren.\nHänen isänsä, sittemmin senaattori Ignatius, asui lähellä meitä, Antin-\nja Fredrikinkadun kulmassa. Hilda-täti oli asunut useana kesänä perheen\nläheisyydessä Kangasalan Vehoniemen seuduilla veljensä, tuomari Ernst\nLangen, kesävieraana. Siellä hän oli tutustunut Ignatiuksen perheeseen,\nja siellä myös sisareni Hilma ja veljeni Paavo olivat kerran matkallaan\nmummoni hautajaisiin käyneet Joutsiniemen talossa Ignatiuksen perhettä\ntervehtimässä. Helsingissä tuttavuutta jatkettiin, niin että kerran\nminäkin ja veljeni olimme ylioppilaina sinne kutsutut. Tällöin saimme\npianon säestyksellä esittää Wennerbergin »gluntteja», joista etenkin\n»Gluntti luennolla» suuresti huvitti hilpeämielistä senaattoria. Vanhin\ntytär Aina, sittemmin tohtori Otto Meurmannin rouva, oli silloin\npirteä ja tarmokas neiti, joka järjesti nuorison leikkejä ja auttoi\näitiänsä taloushommissa. Nuoremmat perheenjäsenet, sittemmin kuuluisat\nkenraali, presidentti ja maaherra Ignatius, samoinkuin nuorin sisar\nKatri, myöhemmin tohtori Bergholmin rouvana tunnettu sotilaskotiemme\nperustaja ja järjestäjä, olivat silloin vielä alaikäisiä. Hilman\ntoverista, talon toisesta tyttärestä Elinasta tuli myöhemmin tohtori\nEliel Warénin puoliso; hän asui suuren perheen äitinä Salon kauppalassa\nmiehensä kuolemaan asti. — Toinen Hilma sisareni ystävistä oli Helmi\nLyra, Helsingin kirkkoherran, rovasti A.W. Lyran vilkasluonteinen\ntytär, tumma kaunotar hänkin. Lyran perheeseen olimme me nuoret\ntervetulleita sen perusteella, että rovasti Lyra ylioppilaana oli\nollut isäni huonetoveri ja hyvä ystävä. Tässä herttaisessa perheessä\nvietimme monta hauskaa hetkeä. Pojat Hannes ja Martti olivat kyllä\nmeitä nuorempia, mutta ylioppilaiksi tultuaan he joutuivat läheiseen\ntuttavuuteen meidänkin kanssamme. Hanneksesta tuli piankin erittäin\nkauniin basso-barytoninsa ja joviaalisen luonteensa vuoksi suosituimpia\ntovereita ja serenaadisankareita. Martista tuli myöhemmin maanmittari\nja Armaksesta, nuorimmasta veljestä, rautateiden liikennetarkastaja\nViipuriin sekä sittemmin Sainion asemapäällikkö.\n\nHanna-sisareni tovereista mainittakoon, paitsi Aina Alima, etupäässä\nkomea ja teräväpäinen Siiri Blomstedt. Myöhempänä ylioppilasaikanani\nhän kävi usein »mosterin bolagissa», ja silloin hänessä syttyi\nlemmenliekki, joka kohdistui tätini luona asuvaan koulupoikaan, Ossi\nSivéniin. Tämä älykäs nuorukainen, sittemmin lääketieteen tohtori,\nsai kuuluisuutensa maailmansodan aikoihin, jolloin, ensin oltuaan\nkiivaimpia aktivisteja, liittyi jääkäriliikkeen innokkaimpiin\nedistäjiin. Kuten tunnetaan, hänen poikansa Bobi Sivén vapaussotamme\njälkeen joutui ylioppilaana Itä-Karjalaan ja siellä valvomaan Suomeen\nliittyneiden pitäjien Repolan ja Porajärven etuja. Kun nämä pitäjät\nTarton rauhanteossa eivät joutuneet Suomelle, katsoi nuori Sivén\nSuomen kunnian kärsineen ja otti oman henkensä. Hänen äitinsä, Siiri\nBlomstedt, otti tarmokkaasti osaa miehensä pyrintöihin ja on leskeksi\njouduttuaan monet vuodet ollut Kallion lainakirjaston virkailijana. —\nMuut Hanna-siskon lukuisat ystävät jääkööt tässä mainitsematta.\n\nSinisilmäisellä, ujoluonteisella Karin-sisarella oli monta hyvää\nystävää, jotka myöhemmin kävivät Kirvun pappilassakin häntä\ntervehtimässä. Parhaita näistä olivat Elli Forssell ja Anna\nSjöström. Elli Forssell oli lääninagronomi Th. Forssellin tytär,\nerittäin herttainen ja viehkeä neitonen. Hänen kodissaan viihtyi\nKarin erinomaisesti ja kehui erikoisesti Ellin äidin sydämellisen\nhellää luonnetta ja huolenpitoa. Elli Forssell meni myöhemmin\nnaimisiin latvialaisen taidemaalarin Rosenthalin kanssa. Hänen\ntaiteilijakodissaan kohdeltiin siellä käyviä suomalaisia herttaisesti\nja huomaavaisesti. Tämänkin kirjoittajalla oli kerran kauniina\nheinäkuun päivänä v. 1932 tilaisuus erään toverinsa kanssa vierailla\nhänen kodissaan, jolloin nuoruudenmuistot jälleen herätettiin\neloon. Rouva Rosenthal kuoli Riiassa juhannuksena v. 1943. — Anna\nSjöströmin isä oli läaninagronomi. Hänen kanssaan sisareni solmi\nhellän ystävyyssiteen, joka kirjeenvaihdon muodossa säilyi läpi koko\nelämän. Anna Sjöström oli naimisissa metsänhoitaja Nylanderin kanssa,\nmutta kuoli jo nuorena keuhkotaudin murtamana. Hänen veljiänsä olivat\ntunnetut professorit Bertil ja Vilho ynnä arkkitehti Einar sekä\nTurussa asuva lääketieteen tohtori Lennart Sjöström. — Kolmas Karinin\nlähimpiä ystäviä oli Maija Mäkinen, sittemmin etevän taidemaalari Pekka\nHalosen puoliso. Hän oli kotoisin Sortavalasta ja kävi kotimatkallaan\njoskus Kirvun pappilassa Karinia tervehtimässä. Hänenkin omalaatuisen\nkauniissa kodissansa Tuusulan Halosenniemessä olen pari kertaa ollut\nvieraana ja saanut rattoisasti keskustella menneistä nuoruudenajoista.\n\n»Mosterin bolagissa» asui sisarteni tovereina useita nuoria neitosia,\nenimmäkseen lyhyen aikaa, mutta on minun tässä yhteydessä nämä\nsivuutettava. Kun »bolagin» tyttöjä oli paljon ja näiden tovereita sen\nlisäksi, ei ole ihme, jos yksinkertaisista illanvietoista Mosterin\ntalossa muodostui hauskoja kodin huvituksia.\n\nÄskenmainittujen lisäksi asui eri vuosina tätini luona sisarteni\ntovereiden lisäksi pari muutakin neitosta. Toinen oli Linda Falck,\nkanavapäällikön tytär Joensuun läheltä, joka Helsingin jatko-opistossa\nharjoitti muun muassa saksankielen opintoja. Hän oli hentorakenteinen,\nmustatukkainen ja sielukas impi, jonka ajatukset usein liitelivät\nmielikuvituksen haavemaailmassa. Silloin asui tätini luona myöskin\nhänen kaksi ylioppilasveljeään. Hänen aikanaan nuoriso leikki sana- ja\narvailuleikkejä, joku kirjoitti runojakin.\n\nToinen »bolagin» tilapäisistä asukkaista oli Hanna Dahlgren,\nrovastin tytär Rautalammin pappilasta. Hänen veljensä, samanaikainen\nylioppilastoverini Gottlieb (toveripiirissä »Kopa»), oli jo syksyllä\n1881 asunut tätini luona, ja nyt saapui seuraavaksi lukukaudeksi\nhänen kaunis sisarensa Hanna Helsinkiin lauluopintoja harjoittamaan.\nSisaruksilla oli isältänsä runsaat rahaeväät, joten he saattoivat\nmielinmäärin huvitella. Tämä lukukausi ennen muita kuluikin suureksi\nosaksi ilonpidon merkeissä, sekä kotipiirissä että julkisissa huveissa.\nGottlieb toimitti sisarensa Rikhard Faltinin oratoriokuoroon,\nylioppilashuveihin, teattereihin, konsertteihin y.m. Ahkerasti\nkäytiin myös Löfströmin konditoriassa, joka sijaitsi Kluuvi- ja\nAleksanterinkatujen kulmassa lähellä nykyistä Fazerin ravintolaa.\nSilloin solmituilla ystävyyssiteillä tuli myöhemmin olemaan ratkaiseva\nmerkitys Hannan ja minun vastaisiin elämänkohtaloihini. Hilda-tätini\njo silloin ennusti tulevaa lemmenliittoamme, vaikka se lopullisesti\nsolmiutui viisi vuotta myöhemmin.\n\nMainitsin jo, että eri vuosina tätini luona asui Linda Falckin ja\nHanna Dahlgrenin veljiä. Falck-veljekset Viktor ja Evert, lukivat\nmolemmat lakia, olivat vähävaraisia ja ahkeria kavereita eivätkä\nsuuresti ottaneet osaa huvielämään, ainoastaan ylioppilas- ja\nosakuntakokouksiin. Myöhemmin he toimivat Viipurin läänissä tuomarin\ntehtävissä, kunnes tämän vuosisadan sortovuosina siirtyivät Turun\nhovioikeuteen ja kohosivat kumpikin lopulta sen varapresidenteiksi,\notettuaan suuressa nimenmuutoksessa 1906 sukunimekseen Havu.\n\nHanna Dahlgrenin veljekset asuivat peräkkäin »Mosterin bolagissa»,\nensin Gottlieb, myöhemmin Teodor. Gottlieb oli jo ennestään tuttu\ntoverini, koska Jääsken ja Kirvun pappilat olivat naapuripitäjissä,\njoten me nuoret vuorotellen kävimme toistemme vieraina. Teodor oli\nPaavo-veljeni ikätoveri ja tuli ylioppilaaksi pari vuotta myöhemmin.\nGottlieb ja minä olimme saman vuoden (1880) ylioppilaita, tosin eri\nkouluista, hän Viipurista, minä Helsingistä, tulleina. Veljeni Paavo\ntuli hänkin Helsingistä ylioppilaaksi v. 1881, Teodor Viipurista v.\n1883. Gottlieb ja minä säyseäluonteisina olimme hyviä kavereita. Paavo\nja Teodor taas, molemmat huumorintajuisia kiusantekijöitä, sopivat\nyhteen kuin vakka ja kansi. Tämä saatiin usein tuta kodinkin piirissä,\nsillä tätini kovasta komennostaan huolimatta ymmärsi leikkiä. Nämä\nveitikkaveljekset matkivat mainiosti eri ihmistyyppejä ja esittivät\nkoomillisia kohtauksia milloin näkemästään näytelmästä saatuja, milloin\nomasta päästään keksimiään. Silloin remahti hillittömästi tyttöparven\nheleä nauru. Esim. »Hardangerin harjulla»-näytelmän ynseätä loordia,\njoka aito matkailijan tavoin »lorgnettia» nostellen tarkasteli\nseutua, esitti komea Teodor, toverinimeltään Tetsi, mainiolla\nnäyttelijäkyvyllä. Mutta ei ollut hullumpi Paavokaan, näytelmän\nBox-palvelija, joka herransa taaksepäin katsoessa teki syvän syvän\nkumarruksen, mutta senjälkeen erinomaisen lystikkäästi toisti tämän\nilmeet ja puheet. Taas remahti hillittömästi tyttöparven heleä nauru.\n\nYlioppilas Uno Gadd ja koululainen Ossi Sivén asuivat tätini\nluona myöhempinä opiskeluvuosinani syksystä 1882 kevääseen 1885.\nHilma-sisareni oli silloin jo koulusta eronnut ja kävi musiikkiopistoa.\nHanna taaskin kävi tyttökoulun ylintä luokkaa, ja häntä kävi\nusein tervehtimässä toverinsa Siiri Blomstedt. Edellistä kohteli\nritarillisesti kustavilaisen hovimiehen tavoin Uno Gadd, kun taaskin\nOsk Sivéninn pienehkö, mutta uljas ja suorasukainen olemus teki syvän\nvaikutuksen kauniiseen intomieliseen Siiriin. Jälkimäisistä tulikin\nmyöhemmin onnellinen sopusointuinen aviopari. Alvar Wialén asui näiden\nkanssa samanaikaisesti »Mosterin bolagissa», pienessä pihakamarissa.\nHän oli hentorakenteinen Jyväskylästä tullut ylioppilas, joka »rillit»\nnenällä ja nokka pystyssä tehosti arvokkuuttaan kulkiessaan Helsingin\nEspiksellä. Hän harrasti teatteritaidetta ja esiintyi mielellään\nlausujana, kotipiirissäkin esittäen mahtipontisesti Topeliuksen\nrunon Vintergatan (Linnunrata). Gaddista, joka jo ylioppilaana oli\ntunnollinen ja perusteellinen opiskelija sekä herttainen toveri,\ntuli sittemmin hovioikeudenneuvos Viipurin hovioikeuteen. Muitten\nlainkuuliaisten jäsenten kanssa hän joutui viettämään 8 kuukautta\nKrestyn vankilassa Pietarissa. Sieltä vapautuneena hän siirtyi\nloppuiällään Helsinkiin Pohjoismaiden Yhdyspankin notariaattiosaston\npäälliköksi. Sivén, tunnettu lääkäri, ansioitui suuresti aktivistina\nja jääkäriliikkeen kannattajana, kuten aikaisemmin on kerrottu. Wialén\nsuoritti nopeasti kandidaattitutkintonsa fyysillis-matemaattisessa\ntiedekunnassa, aikoen filosofian tohtoriksi, mutta opinnot\nkeskeytyivät, kun hänen monipuolista kykyänsä tarvittiin pikakirjurina\nvaltiopäivillä. Muuten hän eleli ylellisesti »grand seigneurin» tavoin,\nhankki suuret velat ja kuoli nuorena v. 1891.\n\nMuista tätini luona asuvista mainittakoon polyteknikko Leander Ikonen,\nsittemmin kaupunginarkkitehti Viipurissa, jättiläiskokoinen Paavo\nBergius, myöhemmin kruununvouti Pirkkalan kihlakunnassa; hyvänsävyinen,\nyksivakainen Ernst af Hällström, myöhemmin suosittu kaupunginlääkäri\nTampereella; sekä Philip Suuronen, sittemmin lakit. kand. ja\nvaltiopäivien sihteeri. Jonkin aikaa asui tätini luona myös runoilija\nJ.H. Erkko, hänelle tuttu Orimattilan ajoilta, jolloin äidinisäni, J.Z.\nLange, oli ollut siellä kirkkoherrana.\n\n»Mosterin bolagi» oli siis 1880-luvulla nuoren opiskelijapolven\ntunnettu tyyssija, kunnes tätini Hilda Lange hauskaan, vaikka\nraskaaseen nuorisohuoltoon kyllästyneenä siirtyi veljensä, tuomari\nErnst Langen, viihtyisään maalaiskotiin Lempäälään, jonne kuoli\njäytävän taudin uhrina v. 1889.\n\nHilda Emilia Lange oli syntynyt Helsingissä 1830. Hänen isänsä,\nminun äidinisäni Johan Zacharias Lange oli Ruotsin puolelta Piteån\n(Piitimen) kaupungista siirtynyt ensin Tornion kouluun ja päässyt\nylioppilaaksi Turkuun. Tultuaan v. 1823 papiksi vihityksi hän palveli\nvankilansaarnaajana v:sta 1826 ja toimi sittemmin toisena kappalaisena\nHelsingissä, josta v. 1845 siirtyi Orimattilan kirkkoherraksi. Hänen\npuolisonsa, äidinäitini Vivika Eleonora Wilhelms, oli syntyisin\nTaivassalon (Töfsalan) pitäjästä Länsi-Suomessa, jossa hänen isänsä,\nluutnantti Wilhelms, omisti maatilan. Molemmat kuolivat keski-ikäisinä,\nisoisäni 1859 ja isoäitini jo 1851.\n\nOrimattilassa oli isoisäni ensimmäisen vaimonsa kuoltua solminut uuden\navioliiton kälynsä Vendla Auroran kanssa. Tämä muutti tytärpuolensa\nHildan kanssa isoisäni kuoltua, Helsinkiin v. 1861. Siellä he asuivat\nkahdenkesken, kunnes v. 1870 Kirvussa asuvat vanhempani, kirkkoherra\nUlrik Siegberg ja Aline Ingeborg Lange, lähettivät kaksi vanhinta\nlastansa, minut ja veljeni Helsingin kouluun, mummon ja tädin hoiviin.\nMummopuoleni kuoltua Hilda-täti otti kodin hoidon vastuulleen, kunnes\nv. 1880 siirtyi hoidokkeineen Antinkadun 25:een, jossa sitten koko\nsisarparvi ja monet muut nuoret viettivät opintoaikansa.\n\nKuten yllä on kerrottu, oli Hilda-täti koko yhdyskuntansa\nhallitseva sielu. Hän oli luonteeltaan vilkas, joustava ja nuorisoa\nymmärtävä, mutta väliin kiivas ja hieman puolueellinen. Hän saattoi\nymmärtämyksellä suhtautua nuorison mielitekoihin ja huvituksiin, mutta\ntoisinaan herättää tarpeetonta mielipahaa ja katkeruutta. Tällainen\närtymys väliin kohdistui kylläkin vallattomaan veljeeni Paavoon, väliin\nmyös aiheettomasti hiljaiseen ja nöyrään Ainaan tai ujomieliseen\nKariniin. Vilkkaat sisareni Hilma ja Hanna sekä minä ja eräät muut\nasukit olimme hänen suosikkejaan, mikä etuoikeus meitä toisinaan\nharmitti.\n\nSama Hilda-täti, joka mielellään suvaitsi nuorten neitosten\nturhamielisyyttä ja tanssihalua, oli pohjaltaan hurskasmielinen.\nKodissa kyllä ei pidetty hengellisiä iltamia, mutta tätini, joka\nkuului evankeliseen seurakuntaan, kävi ahkerasti kirkossa ja\nhartauskokouksissa. Kouluaikana hän vaati sunnuntaisin hoidokkiensa\nosallistuvan säännölliseen kirkonkäyntiin. Muistan monesti käyneeni\nhänen kanssaan Vanhassa kirkossa tai Nikolain kirkossa. Erikoisesti\novat jääneet mieleeni silloisen kuuluisan saarnamiehen pastori Kleofas\nImmanuel Nordlundin voimakkaat ja liikuttavan kauniit saarnat, etenkin\nnuoriinkin tehoava vuorisaarnan selitys sekä vertaus Kristuksesta,\nhyvästä paimenesta. Muutenkin täti koetti kylvää kristillistä mieltä\nnuorten sydämiin lahjoittamalla hengellisiä kirjoja nuorisolle\njouluksi. Joskus hän saattoi pitää ankaria siveellisiä nuhdesaarnoja,\njotka eivät oikein tehonneet hänen läikähtelevän luonteenlaatunsa\ntähden.\n\nMielellään täti otti meidät mukaansa vierailuille sukulaisten tai\ntuttavien luo. Sellaisia käymäpaikkoja oli hänen vanhimman serkkunsa\nkenraali Alfred Rehbinderin hieno koti Vladimirinkadun (nyk.\nKalevankadun) varrella. Rouva, syntyisin Tigerstedt, vilkas, älykäs ja\nkielitaitoinen maailmannainen, ja ukko itse, leikkisä ja hyväntuulinen\nsotilas, olivat meille nuorille ylioppilaille suopeita ja ystävällisiä.\nKodissa oli kauniita taidemaalauksia, etenkin suvun muotokuvia, ja\nmuutenkin se oli vanhanaikaisen sirosti sisustettu. Siellä saattoi\njoskus tavata Helsingin hienostonkin edustajia, vaikka lapsettomat\nvanhukset yleensä viettivät yksinkertaista kotielämää.\n\nKenraali Rehbinder oli äidinäitini vanhimman sisaren Agathan lapsia.\nHänen veljensä oli Helsingin silloinen lennätinpäällikkö Robert\nRehbinder. Hän oli naimisissa suloisen venakon kanssa ja lapsista\nopimme tuntemaan vain vanhimman tyttären, herttaisen Lillin. Paria\nvuosikymmentä myöhemmin tapasin uudelleen hänet Räisälän pappilassa.\nHän oli ollut naimisissa Uudenkaupungin sähköttäjän Wivolinin kanssa\nja oli leskenä kälynsä Naemin kanssa löytänyt tyyssijan miehensä\nsukulaisen, kirkkoherra Elis Bergrothin ystävällisessä kodissa. Pitkän\najan kuluttua hänet jälleen tapasin Eläintarhan »Vanhojen kodissa»,\njossa hän hymyilevän herttaisena levitti päivänpaistetta ympärilleen.\n\nÄidinäidilläni oli kaikkiaan ollut 12 sisarusta. Näistä ja näiden\nperheistä en ylioppilaana tutustunut muihin kuin pikkuserkkuuni\nylioppilas Ossian Schaumaniin, joka oli Pietarsaaren apteekkarin Viktor\nSchaumanin ja hänen puolisonsa Annette Wilhelmsin poika. Hänestä tuli\nsittemmin hyvä ystäväni ylioppilasajaksi. Myöhemmin, siirryttyäni\nkoulunopettajaksi Hämeenlinnaan, hän tuli tunnetuksi Helsingin\nyliopiston etevänä sisätautien professorina. Ossianin tapasin toisinaan\nhänen enonsa Oskar Wilhelmsin luona, joka niihin aikoihin oli ostanut\nHelsingin keskustassa olevan, nykyäänkin tunnetun Wilhelmsin apteekin.\nOskar oli mainitun sisarussarjan nuorimman jäsenen poika, kotoisin\nUudestakaupungista, jossa isä Werner Wilhelms oli lennätinvirkailija.\nOskar oli ennen Helsinkiin-tuloaan ollut apteekkioppilaana enonsa\nViktor Schaumanin apteekissa Pietarsaaressa. Hän oli sukurakas ja\nhyvin kiintynyt mummooni, jonka luona hänet jo koulupoikana ollessani\ntapasin. Oskarin mentyä naimisiin pietarsaarelaisen neidin Aina\nSmedslundin kanssa kävimme välistä tätini seurassa häntä tervehtimässä.\nHänen lämpimässä herttaisessa kodissaan tapasin myös yhden ainoan\nkerran Ossianin kauniin sisaren Theklan, joka myöhemmin meni naimisiin\nkonsuli Höckertin kanssa Oulun kaupungissa.\n\nÄitini sukulaisista mainittakoon lopuksi hänen serkkunsa Agnes\nMollerus, majuri Reinhoid Wilhelmsin tytär, kotoisin Loviisasta.\nOpiskeltuaan Smolna-instituutissa Pietarissa hän jo nuorena tuli\nRobert Molleruksen puolisoksi. Tämän kuoltua v. 1885 hän asui jonkin\naikaa ottotyttärensä kanssa, josta sitten tuli Kajanuksen orkesterin\njäsenen, tanskalaisen Lyxdorphin puoliso. Hänen luonaan olin koulun\nkeskiluokilla ollessani pari vuotta ottanut pianotunteja, suuresti\nmieltyneenä opettajani musikaaliseen viulunsoittoon ja ystävälliseen\nolemukseen. Vasta ylioppilaana jatkoin v. 1884 soitto-opintojani\nmusiikkiopiston johtajan Martin Wegeliuksen johdolla. Tämä\nlyhytaikainen, taitavan ja vaativan opettajan opastus kuitenkin laski\nvankan perustan tuleville laulu- ja soittoharrastuksilleni.\n\nAgnes-täti oli meille nuorille aina rakas ja tervetullut vieras. Hän\noli aikoinaan ollut todellinen kaunotar, ja vielä 1880-luvulla hän\noli säilyttänyt paljon nuoruutensa viehättävyydestä. Luonteeltaan\nlempeänä ja räiskyvän iloisena hän sai ystäviä missä vain liikkui.\nPienen eläkkeen nauttijana hänen toimeentulonsa oli vaikeata, ja\npulmatilanteissa hän tätini luona sai turvaa ja ymmärtämystä osakseen.\nKerran hänet vanhempanikin pyysivät Kirvun pappilaan kesää viettämään,\nja sinä kesänä meillä nuorilla oli hänestä paljon iloa. V. 1903\nhänet aivan köyhänä haudattiin miehensä viereen Helsingin Vanhalle\nhautausmaalle. Perinnöksi sain hänen oivallisen hiilipiirroskuvansa.\n\nEloisaa »Mosterin bolagia» vanhoillapäivillä ajatellessani on silmieni\neditse kulkenut sarja sukulais- ja nuorisotyyppejä, jotka ovat\nmieluisana muistona entisajan huolettomasta ylioppilaselämästä ja\npoliittisesta onnenkaudesta.\n\n\n\n\nIII\n\nOPINNOT, LUENNOT JA PROFESSORIT.\n\n\nYliopistomuistoni koskevat ensisijassa 1880-luvun alkuvuosia,\njolloin kävin luennoilla ja lueskelin pääasiallisesti kieliä.\nElämänuran valinta oli vaikea tehtävä, kun ei asia itsellenikään\nollut selvinnyt. Isäni olisi minusta tahtonut oppinutta teologia,\nfilosofiankandidaattitutkinto pohjana. Itseäni yleensä viehättivät\nkieliopinnot, jonka tähden aluksi valitsin latinan ja kreikan kielen\npääaineiksi ja sivuaineiksi arabian ja suomen kielen. Klassillisissa\nkielissä minulla oli normaalilyseosta hyvät perusteet, arabiaa luin\nisäni tahdosta tulevaa teologiankandidaattitutkintoa varten, ja suomen\nlukemiseen kai oli silloinen kiihkeä kielipolitiikka alkusyynä.\n\nNuoren ylioppilaan askeleet suuntautuivat heti alusta yliopiston\ntoiseen kerrokseen, suureen historiallis-filologiseen oppisaliin, jonka\nikkunat antoivat Senaatintorille (nyk. Suurtorille) päin. Perimmässä\nkateederissa istui luennoitsija, ja alempaa kateederia käytettiin\nvain silloin, kun joku nuori maisteri siinä puolusti väitöskirjaansa\nlisensiaattitutkintoa varten. Vastapäätä olevan kuulijapenkin\noikealla sivustalla istui tilaisuuteen määrätty yliopiston opettaja,\n»opponentti», luetellen väitöskirjan mahdolliset virheellisyydet, jopa\npainovirheetkin. Muistutuksista saattoi syntyä aika kiivas väittely,\njota kuulijakunta jännittynein mielin seurasi tuntikaupalla.\n\nPulpetit olivat vanhanaikaisen jykevät, väriltään alkuaan mustat, mutta\nkaikenlaisten nimimerkkien ja kuvioiden kirjavoittamat, niin että\nmelkein näyttivät museoesineiltä. Luennoilla muutamien civiksien oli\ntapana tehdä tarkkoja muistiinpanoja, toiset vähemmän kiinnostuneet\nantoivat mielikuvitukselleen täyden vallan piirrellen tulevien polvien\niloksi tai harmiksi monenlaatuisia kuvioita taikka ikuistaen mitättömät\nnimensä pulpettilautaan veistetyin kirjaimin. Sisäseinän viereisillä\npuusohvilla istui tavallisesti vanhempaa väkeä, kateederin puolella\nyliopiston opettajia, muilla sohvilla vanhempia civiksiä, jotka vain\ntilapäisesti kunnioittivat luennoitsijaa läsnäolollaan saadakseen\nlukukauden lopussa opintokirjaansa merkinnän siitä, että olivat olleet\n»jotenkin säännöllisesti» luennoilla läsnä.\n\nTorinpuoleista seinää kaunistivat silloin muutamat isot muotokuvat\nmuistuttaen ylioppilaita tiedemiesten opillisista vaivoista. Siinä\noli Georg August Wallin, itämaiden suuri tutkija, joka 1840-luvulla\nbeduiini-puvussa oli tehnyt kielentutkimusmatkoja halki Arabian\nerämaiden. Kuvassa hän esiintyykin valkoisessa arabialaisessa\nviitassa ja päässä itämainen turbaani. Viereinen kuva oli toisen\ntutkimusmatkailijan, Mathias Alexander Castrénin. Vaikka hänkin oli\nkuollut jo 1852, samana vuonna kuin Wallin, eli hänen muistonsa\nkirkkaana ja kunnioitettuna 1880-luvun nuorison muistissa. Hänenkin\nmatkansa halki pohjois-Venäjän ja Siperian lumipyryisten tundrojen\nalkuperäisten samojeedien parissa kannustivat opiskelevan nuorison\nmielikuvitusta, sitä enemmän, kun hän edusti nuorten kansallistunnolle\nläheistä tutkimusalaa, suomen ja sen sukukielten keskinäisiä suhteita.\nOpinnot suoritettuani ilmestyi saliin myöskin lempeämielisen runoilijan\nZacharias Topeliuksen muotokuva Albert Edelfeltin maalaamana. Hän oli\nv. 1878 eronnut yliopiston rehtorin virasta ja vietti nyt vanhuutensa\npäiviä rauhallisella maatilallaan Koivuniemessä. Hänen satunsa,\nnäytelmänsä ja novellinsa, etupäässä »Välskärin kertomukset», olivat\nsilloisen kasvavan nuorison parasta henkistä ravintoa.\n\nPaitsi eri luentojen seuraamista oli nuoren ylioppilaan ajoissa\nmietittävä kahta opinnäytettä, jotka oli suoritettava mahdollisimman\npian muiden opintojen tieltä. Toinen oli n.s. »pikku-teologi», johon\nvaadittiin uskonto-opin koulukurssin kertaus sekä jokin laajempi teos\n»Kristinopin perustotuuksista». Tässä teoksessa, en enää muista kenen\nkirjoittamassa, selvitettiin mielenkiintoisesti eri uskontojen ja\nmaailmankatsomusten historiaa ja keskinäisiä suhteita sekä tuotiin\nesiin todisteita kristinopin etevämmyydestä muiden uskontojen rinnalla.\nTämän tutkinnon suoritin heti ensimmäisen syyslukukauden lopulla\nneljän toverin seurassa: silloisen dogmatiikanprofessorin, sittemmin\narkkipiispa Gustaf Johanssonin, kodissa. Tutkinnosta en muista enempää\nkuin että tutkija asiallisella ja lempeällä tavallansa suoritti\nkuulustelun ja antoi loppuarvosteluna minulle täysin tyydyttävän, jota\ntuskin kehittymättömyyteeni nähden ansaitsin.\n\nToinen opintonäyte, joka myöskin vaadittiin kaikilta, suoritettiin\nlatinan kielessä. Tätä varten oli vähintään lukukausi harjoitettava\nlatinan kirjoitusta asianomaisen professorin johdolla. Koe, »pro\nexercitio», suoritettiin monesti ensimmäisen lukukauden lopulla, mutta\nuseimmilta se jäi myöhempään. Tästä kokeesta tulee edempänä puhe\n»roomalaisen kirjallisuuden» esityksen yhteydessä.\n\n_Rooman kieli ja kirjallisuus_. Klassilliset opinnot olivat\nnuoruudessani aivan yleiset, vieläpä joskus kuultiin latinan\npuhumistakin juhlatilaisuuksissa. Ciceron kielen sujuvana käyttäjänä\nesiintyi usein entinen opettajani, hyvin tunnettu professori Carl Johan\nLindeqvist. Mutta ylioppilaidenkin keskuudessa puhumistaitoa viljeltiin\nklassillisen filologian yhdistyksessä. Siinä kunkin latinan »cum\nlaude»-kurssin lukijan oli suoritettava määrätyn tekstin selittämisessä\npieni puhekoe, jota opintotoverit arvostelivat.\n\nLatinankielen professuuria hoiti vv. 1880—81 ylimääräinen prof.\nFredrik Julius Petersen. Hän oli syvällisenä latinan kielen tuntijana\nkutsuttu v. 1871 Porvoon lyseosta yliopiston ylim. professoriksi. Hän\nasui siihen aikaan pihan perällä olevassa pienessä puurakennuksessa\nWesterholmin talossa Pohjois-Rannan 16:ssa. Sinne kokoontui joka\nlauantai-ilta klo 4—7 parvi keltanokkia, joiden sinä vuonna oli\nsuoritettava kaikille pakollinen »_pro exercitio_»-kirjoitus.\nEdellisellä viikolla saatu teema saatiin silloin korjattuna takaisin.\nSileänaamainen joviaalisen roomalaistyylinen ystävällinen vanhan kansan\nmies selitti kullekin erikseen hänen tekemänsä virheet kalskahtavalla\näänellä, ikäänkuin olisi puhunut vanhan Rooman foorumilla. Yhdenkin\nlukukauden tunnollinen opastus riitti useimmiten pelastamaan pelätystä\nkokeesta, josta minullekin ensimmäisen lukukauden lopussa koitui\narvosana »lubenter approbatur» (mielellään hyväksytty). Surukseni tämä\nherttainen kodissakäynti loppui näin lyhyeen, sillä jo seuraavana\nvuonna Petersen täysin palvelleena erosi virasta.\n\nKuinka täydellisesti tämä selibaattiin jäänyt vanhapoika oli\nvihkiytynyt tieteelle, näkyy siitäkin, että hän joka kesä pariksi\nviikoksi lähti Antrean pitäjään lankonsa pastori Toikan luo, mukanaan\nsuuri laatikko kirjoja, mutta kun kirjat oli luettu, tuli hänelle\nsellainen koti-ikävä, että hän kesken lomaansa palasi Helsinkiin uusien\nkirjojen kimppuun.\n\nLuennoitsijana Petersen oli selkeä ja oivallinen pedagoogi.\nSyyslukukaudella 1880 hän luennoksi Ciceron kirjasta »De finibus\nbonorum et malorum» (Hyvän ja pahan rajoista) sekä Terentiuksen\nkomediasta »Adelphi» (Veljekset). Keväällä 1881 luennoitsija jatkoi\n»Adelphin» esitystä, jolloin hänen leveä huumorinsa ja kiintymyksensä\nantiikkiin tempasi opiskelijatkin mukaansa. Tämän jälkeen ohjelmassa\nseurasivat Horatiuksen kiintoisat »Epistolae» (Kirjeet).\n\nPetersenin jälkeen tuli latinan kielen professoriksi nuori, terhakka\ntieteen tutkija Fridolf Wladimir Gustafsson, joka pysyi virassaan\nvuoteen 1920. Tähän lyhytkasvuiseen, täysipartaiseen terävä-älyiseen\nopettajaan olin tutustunut jo koulupenkillä, jolloin hän IV:llä\nluokalla taitavasti oli meille opettanut saksankielen alkeita.\nYliopistoon tullessani hän paraikaa valmisteli latinankielistä\nväitöskirjaa ja hoiti sitten Petersenin jälkeen väliaikaisesti\nprofessuuriin kuuluvia luentoja ja tutkintotehtäviä. Kerran hänet\ntapasin työhuoneessaan Kruununhaassa häärimässä paitahihasillaan\nvaltavien kirjakasojen ja käsikirjoitusten keskellä väitöskirjan\naineksia järjestelemässä. Hymysuin hän otti entisen oppilaansa vastaan,\nja siitä perin sukeutui lämmin suhde opettajan ja oppilaan välille.\nProfessoriksi tultuaan hän luennossaan esitti Horatiuksen »Satiireja»\n(Ivarunoja). Syksyllä 1882 hän esitti Quintilianuksen teosta »De\namicitia» (Ystävyydestä). Gustafssonilla oli pirteä, selkeä esitystapa\nja kaikuisa sanonta. Tekstin muotokauniiseen kääntämiseen hän pani\npaljon huolta. Hänen omat runokäännöksensä olivat runomitallisesti\ntarkat, kauniskieliset ja runolliset. Gustafsson oli myöskin erittäin\ntaitava latinankielen puhuja, mikä tuli näkyviin, kun hän kerran\nviikossa iltapäivällä Klassillisen filologian yhdistyksessä johti\npuheharjoituksia latinankieltä lukevien ylioppilaiden kanssa. Silloin\nkukin vuorostaan sai tehtäväkseen analysoida jonkin latinalaisen\nteoksen katkelmaa ja latinaksi väitellä arvostelevien toverien\nkanssa. Mielipiteiltään Gustafsson oli ruotsinmielinen, mutta osasi\nkoko hyvin suomea, niin että saattoi asiantuntemuksella arvostella\nyhä lisääntyvien suomenkielisten oppilaiden käännöksiä ja selittää\nheidän kirjoitustehtäviään. Tutkinnoissa hän yleensä oli suopea ja\noikeudenmukainen, vaikka suomenkieliset hänen ankaruuttaan pelkäsivät.\n\nMyöhemmin tulin Gustafssonin kanssa tekemisiin fil.kand. tutkinnon\nyhteydessä ja sitten vasta vuoden 1897:n jälkeen, jolloin palasin\n10-vuotisesta »pakolaisuudestani» Hämeenlinnasta. Tapasin hänet\nvälistä Kasvatusopillisen Yhdistyksen kokouksissa, välistä ystävämme,\ntohtori August Blomqvistin luona, jonka virkatoverina olin ollut\nmuutaman vuoden Hämeenlinnan Lyseossa. Tällöin Gustafsson osoitti\nminulle samanlaista suopeata ystävällisyyttä, jota olin saanut kokea\nylioppilasaikanani.\n\n_Kreikan kieli ja kirjallisuus_. Kreikan kielen professorina\noli vuoteen 1886 ollut yhteensä 30 vuotta terävä-älyinen ja\nmonipuolisesti oppinut kielimies Wilhelm Lagus. Hänestä kerrottiin\nylioppilaspiireissä paljon hauskoja kaskuja. Mutta kun hän\nylioppilaaksi tullessani oli ollut jo pari vuotta yliopiston rehtorina,\nen hänen eloisista luennoistaan saanut kuulla muuta kuin Aiskyloon\n»Agamemnonin», jota hän väliaikaisena esitti syksyllä 1881. Arabian\nluennoilla sen sijaan tutustuin hänen selkeään kaksiosaiseen arabian\noppikirjaansa. Hänen kielitaitonsa kuuluu olleen ilmiömäinen,\nvarsinkin itämaisissa ja klassillisissa kielissä. Viipurilaisen\nosakunnan inspehtorina hänen sanotaan olleen vilkaseleinen, henkevä\nja tarinoitseva, mutta kielipolitiikassa kiivas ruotsinmielinen.\nHenkilökohtaisesti en häneen enempää tutustunut ennen kuin\nkandidaattitutkinnon kreikankielen, kuulustelussa, josta myöhemmin\nenemmän. Yliopiston rehtorina hän oli terhakka hallintomies ja\nloistelias puhuja. Ylistävällä puheellaan v. 1885, jolloin keisari\nAleksanteri III suloisine puolisoineen kävi Suomessa ja oli läsnä\nyliopiston järjestämässä juhlassa, hän saavutti valtioneuvoksen\narvonimen.\n\nKun Lagus oli joutunut yliopiston rehtoriksi, hoiti kreikan kielen\nprofessuuria nuori dosentti, perinpohjaisesti oppinut filologi\nOskar Emil Tudeer. Hän oli solakka ja pitkä, mutta likinäköinen\nmies, joka aina käytti siihen aikaan tavallista »pincenez'iä»\n(nenäkakkuloita). Käytökseltään tämä hienosti pukeutunut tohtori\noli täydellinen gentlemanni, puheessaan hillitty ja olemukseltaan\naivokas. Viipurilaisen osakunnan kuraattorina hän tuli tunnetuksi\nVakaumuksellisena fennomaanina ja kuului lähinnä, kuten Danielson,\nPalmén ja Vasenius, maltilliseen Valvoja-piiriin. Tutkinnoissa hän oli\nystävällinen, mutta vaativainen.\n\nLuennoillaan hän esitti syksyllä 1880 Euripideen murhenäytelmää\n»Iphigeneia Tauroissa» ja keväällä 1881 Aiskyloon teosta »Seitsemän\nThebaa vastaan». Nämä vaikeatajuiset teokset tuottivat nuorelle\nylioppilaalle hankaluutta jo konstikkaan runomittansa takia. Siitä\nsyystä Tudeer muutamilla viikkotunneilla esitti kreikkalaista\nmetriikkaa, jota kurssia saimme kotiluvuissa täydentää Alexandersonin\noppikirjasta »Grekisk metrik». Kieliopillisena oppaana meillä aluksi\noli Gustaf Cannelinin Kreikan kielioppi, mutta myöhemmin ilmestyi\nentisen opettajani, prof. C.J. Lindeqvistin laaja, uudemmille\nperusteille rakentuva kielioppi, jonka oli suomalaiseen asuun\npukenut tohtori Volmari Porkka, hänkin Valvoja-piirin nuoria kykyjä.\nTämän kieliopin luin mielihyvin kannesta kanteen, joten kreikan\nkieliopillinen puoli tuli minulle vahvemmaksi kuin laiminlyöty\nkirjallisuuden luku. Euripideen draamaa lukiessa tympeytti nuorta\nylioppilasta Tudeerin ainainen viittaaminen tekstin eri muunnoksiin\neli n.s. tekstikritiikki, joka vast'alkajalle oli vaikea pähkinä\npurtavaksi. Sen sijaan alkuvuosina ei luettu helpompaa tekstiä, kuten\nHomerosta tai Xenofonia, jotka jäivät kokonaan kotilukujen varaan. Kun\nnämä jäivät lauluharrastusten ja muiden ylioppilaselämään liittyvien\naskartelujen takia pintapuolisesti luetuiksi, olivat luennot verraten\nhedelmättömiä muille kuin n.s. lukutoukille.\n\nSyyslukukaudella 1882 Tudeer luennoitsi Thukydideen Kreikan\npeloponneesolaissodan historiasta ja kevätlukukaudella 1883 Pindaroksen\nlyriikasta. Nämäkin molemmat teokset, vaikka hyvinkin mielenkiintoiset,\ntuottivat tekstivaikeuksia, mutta aloin niistäkin vähitellen selviytyä.\nSuureksi vahingokseni Tudeer seuraavana syksynä lähti 2-vuotiselle\nopintoretkelle valmistuakseen professorinvirkaan, joten näinä vuosina\nluentojen puutteessa ehdin unohtaa koko paljon entisistä tiedoistani.\n\nSyksyllä 1882, kun asuin hiljaisessa lukukammiossa Hallituskadun ja\nKluuvikadun kulmauksessa, päätin suorittaa _stipendiaattitutkinnon_\nlatinassa, kreikassa ja Suomen historiassa. Kun edellisenä\nvuonna latinan ja kreikan opinnot olivat jääneet syrjään monien\nlauluharrastusten takia ja tällä lukukaudella sanakirjatyöni\nvuoksi, olivat klassilliset tietoni jonkin verran hataroituneet.\nPäätin kuitenkin yrittää, saadakseni isälleni pienen toteamuksen\nlukujen jatkumisesta. Kiireen takia ehdin lukea vain osan latinan ja\nkreikan kurssista, joten sain latinasta vain 3 ääntä ja kreikasta 2.\nPohjoismaiden historia oli luettava parissa päivässä, joten ei ole\nihme, jos tutkijalta, professori M.G. Schybergsonilta, sain vain 1\näänen. Kokonaismäärä siis 6 ääntä 12:sta. Tämmöinen hatara tutkinto\ntuotti minulle vain pienimmän, n.s. Bihnarkin stipendin, 50 markkaa\nlukukaudelta. Latinan kielen tutkinnossa Gustafsson oli minulle lempeä,\nvaikka osa kurssia oli lukematta. Olin sen sijaan jo aikaisemmin\ntarkasti lukenut Ellendt-Seyffertin latinan kieliopin ja kirjoittanut\n»pro exercition» tyydyttävästi, mikä lienee luettu minulle ansioksi.\n— Tudeer oli ankarampi, ja minä jouduin kiinni Xenofonin Anabasiksen\nloppuosassa, jota en ollut ehtinyt lukea. Homeroksen Iliadissa kävi\nsamoin, joten huolimatta tarkasta kieliopin luvustani äänimäärä jäi\npieneksi.\n\nKeväällä 1884 päätin parantaa huonon vaikutuksen, minkä kiireisellä\nstipendiaattitutkinnollani olin opettajiini tehnyt. Päätin siis\nottaa osaa keväiseen »_pro gradu_»-kirjoitukseen. Luin ahkerasti\nMüllerin saksankielistä kirjallisuuden historiaa otaksumalla, että\nkirjoitelman aiheeksi määrättäisiin jokin aikaisemmin luettu auktori.\nKoska olin enemmän kiinnostunut kreikkalaiseen kuin roomalaiseen\nkirjallisuuteen, kiinnitin päähuomioni kreikkalaisiin kirjailijoihin,\netupäässä Pindaroksen runoihin, joita Tudeerin luennoilla oli esitetty.\nOlinkin osunut oikeaan, sillä »pro gradun» aiheiden joukossa oli\nilokseni myöskin »Pindaroksen elämä ja runous». Periaatteellisista\nsyistä kirjoitin nyt ensimmäisen yliopistollisen taidonnäytteeni\nsuomen kielellä, vaikka olin käynyt ruotsalaista koulua. Sain tässäkin\nkokeessa »lubenter approbaturin». Kun Tudeerilta myöhemmin kyselin\nkokeeni virheitä, hän ei muistanut muuta kuin että siinä saattoi olla\nobjektivirheitä, joita »meiltä ruotsinkielisiltä niin helposti pujahtaa\nkirjoituksiimme». Itse kuitenkin pikemmin arvelin virheeksi jonkin\nasiaseikan tai kokoonpanopuutteellisuuden.\n\nMyöhemmin tapasin Tudeerin sangen harvoin ja vain pikimmältään.\nKuitenkin hän Hämeenlinnaan siirryttyäni muisti minua, Valvojan\npäätoimittajana ollessaan, tarjoamalla lehden asiamiestoimen, jota\nsitten hoidinkin koko Hämeenlinnassaolo-aikani. Kohtalon oikku\nvaikutti, että 1900-luvulla hänen tyttärensä Siiri ja nuorin tyttäreni\nKylli joutuivat luokkatovereiksi, jolloin isien ystävälliset suhteet\njatkuivat.\n\n_Itämainen kirjallisuus_. Syksyllä 1882 olin isäni toivomuksesta\nottanut luento-ohjelmaani myöskin arabian kielen perustaksi tulevan\nteologin heprean-lukuja varten. Meitä oli korkeintaan 10 ylioppilasta,\njotka vanhan, harmaapartaisen, likinäköisen, ystävällisesti myhäilevän\nprofessori Ernst August Strandmanin johdolla tavasimme arabian\nkielen alkeita W. Laguksen ennen mainitusta kieliopista. Siinä oli\nmeille paljon uutta. Kirjaimistossa oli neljä eri gutturaali- eli\nkurkkuäännettä, joita oli tukala ääntää, koska sorahdus yhä yltyi\npuuromaiseen »rrrain»iin saakka. Toinen omituisuus oli se, että\nkirjoitus luettiin oikealta vasemmalle eikä päinvastoin, kuten\neurooppalaisissa kielissä. Vokaaleja ei ollenkaan merkitty, vaan\nniiden sijaan pantiin pyöreiden konsonanttikoukeroiden väliin yksi tai\nuseampia pisteitä. Tekstinä luettiin aluksi Locmanin Fabuloita eli\nsatuja ja myöhemmin pätkiä Koraanista, arabialaisten pyhästä kirjasta.\nKurssi oli siksi vaikea, etten muista siitä ulkoa kuin yhden otsakkeen\n»Asadun va dzauraani» (Aasi ja 2 härkää). Arabiassa on näet, paitsi\nsingulaaria ja pluraalia, kolmaskin luku, duali, joka merkitsee kahta\nesinettä (mikä ilmaistaan päätteellä -ni). Kielen vaikeuden tähden vain\npieni prosentti kuulijoita professorin kehoituksesta huolimatta jatkoi\narabian opintoja seuraavana vuonna. Niiden joukossa oli m.m. Knut\nLeonard Tallqvist, josta myöhemmin tuli Strandmanin seuraaja itämaisten\nkielten professorina. Vaikka olin kuunnellut luentoja 2 lukukautta,\nliityin itsekin poisjäävien joukkoon etupäässä siitä syystä, että\nepäilin sopivaisuuttani papiksi.\n\n_Suomen kieli ja kirjallisuus_. Jo koulusta asti oli suomenkieli\nvahvimpia puoliani. Koko kouluajan olin tässä aineessa saanut kympin.\nViimeinen taitava opettajani, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nsihteeri, maisteri F.W. Rothsten, katsoi kielitaitoni siksi päteväksi,\nettä pari vuotta myöhemmin, syksyllä 1882, tarjosi minulle osallisuuden\nsuomalaiseen sanakirjatyöhön. Olin kasvanut umpisuomalaisessa Kirvussa\nja lapsuudesta oppinut Karjalan murteen. Kielitaitoani kartutin\nsupisuomalaisessa Savo-Karjalaisessa Osakunnassa sekä suomenmielisten\nylioppilaiden kokouksissa ja toveripiireissä. Kiihkeän kielipolitiikan\nvallitessa oli siis luonnollista, että suomenkielikin joutui\nopinto-ohjelmaani, varsinkin kun tätä ainetta esitti niin kuuluisa\ntiedemies ja runoilija kuin August Engelbrekt Ahlqvist. Kuuntelin häntä\nkokonaista 5 lukukautta.\n\nLuennoitsijana Ahlqvist oli karusanainen, selväpuheinen ja savon\nmurretta suosiva. Hän oli julkaissut monta arvokasta tieteellistä\nteosta, joista sukukieliin vertaileva »Suomen kielen rakennus» oli\npari vuotta sitten ilmestynyt ja kuului tutkintovaatimuksiin. Kun tämä\nteos koski ainoastaan nominien johtoa, jatkoi Ahlqvist luennoillaan\nverbien johto-opillista selvittelyä. Johdannaispäätteiden rikkaat\nvivahdukset sekä ainaiset vertailut sukukieliin avasivat ylioppilaalle\navarampia näköaloja ja viehättivät filologista vaistoa. Lisäksi saimme\nkuulla selityksiä Kalevalaan. Hauskinta oli tutustua sukukielten\ntekstinäytteihin, joita Ahlqvist oli koonnut erikoiseen »Suomalaiseen\nmurteiskirjaan». Siinä viehättivät monet virolaiset sadut, esim.\nliikuttava »Koit ja Ämarik» (Koi ja hämärä), taikka runot, kuten\nFr. Kreutzwaldin »Arg kosilane» (Aika kosija), mikä sisältyi Taavi\nHahlin ylioppilaslauluihinkin. Etenkin Lydia Koidulan runot olivat\nherkästi kiehtovia. Vatjan-, vepsän- ja karjalankieliset otteet olivat\nnekin hauskoja, mutta erikoisesti liivinkielestä jäi minulle mieleen\nsattuvia sananlaskuja, esim. tämä: »Jo madaal ku siga, jo kuordö ku\niibbi?» Vastaus: »Sadkaan ote Matlös». [Suomeksi: »Matalampi kuin sika,\nkorkeampi kuin hevonen?» Vastaus: »Satula.»] Eikä hullummalta kuulunut\nTverin-karjalainenkaan ote Matteuksen evankeliumista: »Kuin šündü Jisus\nJudejan linnašša Wifleemašša kuningahan Irodan päivinä, ka tuldiih\npäivän-novžuolda tiedäjät Jerusalimah i paistiih: »Missä on sündünüt\nJudejoin kuningaš? Näimmä müö hänen tähen päiväzen novžu-rannašša,\ni tulimma hänelle kumarrduatšemah. Tämän kuuluštahuo Iroda hädävdü\ni hänen kera kaiki Jerusalima...» [Suomeksi: »Kun syntyi Jeesus\nJuudean kaupungissa Betlehemissä kuningas Herodeksen päivinä, kas\ntulivat idästä tietäjät Jerusalemiin ja pakisivat: Missä on syntynyt\njuutalaisten kuningas? Me näimme hänen tähtensä itäisellä maalla ja\ntulimme häntä kumartamaan. Tämän kuultuaan Herodes hätääntyi ja hänen\nkanssaan koko Jerusalem.»]\n\nAhlqvistille kirjoitin syksyllä v. 1883 myös suomalaisia aineita\nvalmistuksena seuraavan lukukauden »pro-gradu»-kirjoitukseen.\nEnsimmäinen aine oli »Kreikkalaiset siirtokunnat Vähässä Aasiassa»,\njohon Kreikan historiasta sain riittävästi aineksia. — Toinen aine\noli mielestäni erikoisen hauska: »Kesäpäivä maaseudulla.» Tätä\nkirjoittaessani jouduin aivan hurmion valtaan, sillä sehän koski noita\nrakkaita kotiseudun oloja kaukaisessa Karjalassa. Innostuin siinä\nmäärin, että yhteen menoon aamuyöhön saakka kynä piirsi paperille\nvaikutelmiani, kunnes puolitoista kirjoitusvihkoa oli täyteen\nsullottuna. Pikkupiirteitä myöten kuvasin erästä päivän kestänyttä\nveneretkeä kotipappilasta kilometrin päässä olevalle Alajoen sillalle.\nSiinä tulivat näkyviin kotiseudun kauniit maisemat sekä erikoiset\nihmistyypit, joista varsinkin Lapan-Matti, kirkonkylän hyväntuulinen,\nhauskoja tarinoitseva kauppias eloisasti esiteltiin. — Kolmantena\nsain Ahlqvistilta »Ylioppilaan velvollisuudet», josta mielestäni\ntuli kuivahko, vaikka minulla olikin Snellmanin »Suomen ylioppilas»\nmallina. Neljäs aine, »Suomen tulevaisuudentoiveet», oli mielestäni\nvaikea ja silloiselle kehitykselleni korkealentoinen, niin että se\nainaiseksi jäi kirjoittamatta. Sain kuitenkin professorilta puoltosanan\näskenmainittuun suomenkieliseen »pro gradu»-näytteeseen.\n\nOlen kirjoittanut niin laveasti toisesta aineestani, koska se oli\nmielestäni kirjailijahaluni ensimmäinen ja ehkä elävin tuote. Ainetta\nselittäessään kotinsa työhuoneessa silloisessa Antinkadun 5:ssä —\nkaksikerroksisen rakennuksen sijalla on nyt Suomi-yhtiön upea toimitalo\n— professori ei sanonut muuta kuin että aine oli eloisasti kirjoitettu\nja selitti muutamia virheellisyyksiäni. Olin kirjoittanut esim,\n»sovelijas» (pro: sovelias), taikka karjalaisesti »hän oli varoillaan»\n(pro: varuillaan). Ruotsinkielisille tavallisia objektivirheitä\nAhlqvist ei tavannut aineestani. Itse pidin ainetta niin hyvänä,\nettä säilytin sitä Hämeenlinnaan-muuttoon asti v. 1887, jolloin se\niäksi häipyi jonnekin ullakolle. Samana kesänä oli eräs sisareni\nlaivamatkalla Saimaan vesillä Ahlqvistin matkatoverina, ja silloin\nAhlqvist oli kertonut tästä aineesta ja ihmetellyt, miksen ollut\njatkanut kaunokirjallista askartelua. Tämä opettajani liian myöhään\nantama tunnustus jäi vanhoille päiville asti pistävänä okaana mieleeni,\nkunnes yli-ikäisenä tartuin — liika myöhään — uudestaan kynään.\n\nTämän enempää en ikäväkseni tullut Ahlqvistin kanssa tekemisiin, sillä\nv. 1884 hänet valittiin Yliopiston rehtoriksi ja luennot lakkasivat.\nTapasin hänet sen jälkeen vasta syksyllä 1886, jolloin Kotikielen Seura\njuhlallisesti vietti hänen 60-vuotispäiväänsä. Hänen »Säkeniinsä» jo\naikaisemmin tutustuin ja ihastuin; koetinpa kerran E.N. Setälän kanssa\nkilpaa lausua runoa »Koskenlaskijan morsiamet» eräässä ylioppilaiden\nlyhytikäisessä lausuntakerhossa. Lyhyestä tuttavuudestamme huolimatta\njäi Ahlqvistista mieleen suorasukaisen itsenäisen, ja mutta tunneherkän\nmiehen kuva, kuten Ahlqvist on runoillut Porthanista:\n\n    »Kokonansa mies, mies kerrallansa:\n    Jok' ei joutavia jaaritellut,\n    Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,\n    Eikä kultatähtiä tapaillut.»\n\n_Valfrid Vasenius ja Kirkkotorin »oppinut ympäristö»_. Yliopiston\nnuorista opettajista kuuntelin keväällä 1883 dosentti Valfrid\nVaseniuksen luentoja »Suomen kirjallisuuden historiasta». Eloisammin\nkuin kukaan muu opettajistani hän esitti mielenkiintoista\nainettaan viipyen erikoisesti Runebergin elämäkerrallisessa\nkuvailussa. Nämä luennot minua suuresti kiinnostivat, kuten jo\nkoulussakin kirjallisuuden historia. Mutta kuuntelu pysähtyi tähän\nlukukauteen, kosken silloin vielä ajatellut arvosanaa ruotsalaisessa\nkirjallisuudessa. En voinut aavistaa, että minusta 14 vuotta\nmyöhemmin, v. 1897, oli tuleva Vaseniuksen seuraaja Ruotsin ja Suomen\nkirjallisuuden opettajana Helsingin Suomalaisessa jatko-opistossa\nsen lakkauttamiseen saakka, v:een 1929. Henkilökohtaisesti en tullut\nVaseniuksen kanssa tekemisiin muuten kuin siten, että hän merkitsi\nnimensä ja arvosanan »säännöllisesti» opintokirjaani. Silti hänessä\nsuuresti ihailin jalopiirteisiä kasvoja, mustan tuuheaa partaa,\nkultasankaisia silmälaseja ja kulttuuri-ihmisen hienostunutta olemusta.\nKuulin hänestä muutenkin paljon kehuvia mainesanoja luokkatoverillani\nClas von Collanilta, joka siihen aikaan asui hänen kodissaan\nKirkkotorin varrella, mikä nykyään on nimeltään Lönnrotin puistikko.\n\nVasenius oli naimisissa varakansleri Johan Philip Palménin tyttären\nkanssa. Palmén asui pitkässä yksikerroksisessa puutalossa samalla\npaikalla, missä nykyään on Suomalaisen lyseon komea kivitalo.\nViereisen tontin Vanhaan kirkkoon päin omisti yliopiston kamreeri,\nasessori Nils Christian Westermarck, jonka pojasta myöhemmin\noli tuleva eurooppalaisesti kuuluisa filosofian ja sosiologian\nprofessori Edvard Westermarck. Tämän talon torinpuolisessa sirossa\nsivurakennuksessa asui dosentti Vasenius. Omituista kyllä jouduin n.\n20 vuotta myöhemmin asumaan samalla tontilla, mutta viittä kerrosta\nylempänä, korkeassa Klion kivitalossa. Torin toisessa kulmassa\noli siihen aikaan taidemaalari, professori Adolf von Beckerin\nkaksikerroksinen talo, jonka alakerrassa ylioppilasaikanani asui\nprofessori Ahlqvist ja yläkerrassa vuosisadan lopulla poliisimestari,\nsittemmin Uudenmaanläänin kuvernööri, eversti Ivar Gordie. Sama mies\noli aikaisemmin Hämeenlinnassa pataljoonan kapteenina ollut läheinen\nystäväni. Myöhemmin on samalle paikalle kohonnut Suomi-yhtiön upea\nmonikerroksinen toimitalo, jossa pitkät ajat asui yliopiston kansleri,\nprofessori Anders Donner. Neljännen sivustan muodosti silloin, kuten\nnytkin, Vanha kirkko. Sen edustalla oleva tori siis eri ajanvaiheissa\non ollut huomattujen rakennusten ympäröimä. V. 1902 torille\npystytettiin Elias Lönnrotin kuvapatsas pienen puistikon keskelle. Jos\nKirkkotorin ympärillä aikaisemmin asui monta huomattua yliopistomiestä,\non meidän aikanamme Lönnrotin puistikko tullut nuoren yliopistoväen\ntoivioretkipaikaksi, jossa isänmaalliset säveleet Kalevalan päivänä\nvuosittain kajahtelevat suuren runojen kerääjän, Elias Lönnrotin,\nmuistopatsaan ympärillä.\n\n\nMuita yliopiston opettajia.\n\nMuita yliopiston opettajia en kuunnellut enempää kuin jonkin hajatunnin\nsilloin tällöin. Ahlqvistin tultua yliopiston rehtoriksi joutui lehtori\nJulius Krohn hoitamaan suomen kielen ja kirjallisuuden professuuria\nv:sta 1884. Hän luennoi viron kieliopista, Suomen suvun eri kansoista,\nmutta ennen kaikkea Kalevala-tutkimuksistaan. Niissä hän runoeepostamme\nkäsitteli sekä esteettiseltä että historialliselta kannalta. Kaikkia\nnäitä kuulemani mukaan pirteitä ja eloisia luentoja en vanhana\nciviksenä valitettavasti joutunut kuulemaan.\n\nSyksystä 1882 sai unkarin kieli erityisen ylimääräisen lehtorin,\nAnton Almbergin. Hän oli yleisesti tunnettu Antti Jalavan nimellä ja\nkirjoitteli pitkät ajat Suomettaren Matin nimellä purevia ja sattuvia\nalakertapakinoitansa. Olen ikäni katunut, etten sinä syksynä liittynyt\ntämän merkkimiehen kuulijain piiriin.\n\nTulevalle kielten opettajalle olisi sanskrit, indoeurooppalaisten\nkielten kantakieli, ollut tärkeä filologian lähtökohta. Professori Otto\nDonnerin hienostunut persoonallisuus veti kuitenkin puoleensa vain\nharvoja tiedemiesalkuja, joista mainittakoon hänen seuraajansa Julio\nReuter sekä nerokas kielentutkija E.N. Setälä.\n\nYleisen historian professorin virka oli Zachris Topeliuksen siitä\nerottua v. 1878 avoinna, kunnes nuori dosentti, etevä tutkija ja\nkaunopuhuja Johan Richard Danielson nimitettiin tähän virkaan v. 1881.\nHän keräsi heti suomenkielisille luennoilleen hartaan kuulijakunnan,\njoka kasvoi vuosia myöten.\n\nSuomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historiassa oli ylioppilaaksi\ntullessani professorina Yrjö Sakari Forsman, suomalaisuuden\npääpylväs Snellmanin jälkeen, jo silloin yleisesti tunnettu\nYrjö-Koskisen nimellä. Hän oli ehtinyt julkaista, paitsi muita\nteoksia, Nuijasodan historian ja Suomen kansan historian. Tämä teos,\nkirjoitettuna suomalais-kansalliseen henkeen, oli herättänyt paljon\nvastaväitteitä ruotsinmielisten taholla. Yrjö-Koskinen oli samalla\nhistoriallis-filologisen tiedekunnan dekaani, jonka luona kaikkien\nfilologien oli lukukauden lopussa esitettävä opintokirjansa. Siinä\ntilaisuudessa hän pani merkille, että olin käynyt ruotsalaista\nkoulua, ja tunsi nimeltään isäni, joka kuului Uuden Suomettaren\nkannattajajoukkoon. Myöhemmällä iälläni jouduin monesti hänen\nystävällisen huomionsa kohteeksi.\n\nYrjö-Koskisen siirryttyä senaattoriksi tuli hänen seuraajakseen\nSuomen historian professorina Ernst Gustaf Palmén, joka vilkkaalla ja\nsytyttävällä suomenkielisellä esityksellään heti alusta sai suuren\nkuulijakunnan.\n\nFilosofian professorina oli J.V. Snellmanin jälkeen vuodesta 1869\nThiodolf Rein. Hän kuului yliopiston, suosituimpiin opettajiin tyynen,\ntasapuolisen ja oikeamielisen luonteensa takia. Luennoitsijana hän oli\nhuomattava syvällisten tietojensa perusteella, vaikka esitystapansa\nolikin kuivahkoa. Hän oli ylioppilasaikanani Savo-Karjalaisen osakunnan\ninspehtorina, ja siellä jouduin hänen kanssaan persoonallisiin\nkosketuksiin.\n\n»Estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa» oli 1880-luvulla\nprofessorina Carl Gustaf Estlander. Hän oli syvästi oppinut, sangen\npätevä ja kauniskielinen luennoitsija, jota ruotsalainen kuulijakunta\nsuuresti ihaili. Yhtenä silloisen ruotsalaisen puolueen johtajana hän\noli Yrjö-Koskisen jyrkkä vastakohta, vaikka nuorina olivat olleet\nystävyksiä. Yhdessä suhteessa he olivat toisiinsa verrattavia: hienolta\nkäytökseltään ranskalaisia »gentilhommeja».\n\nHistoriallis-kielitieteellisen osaston muista opettajista on vielä\nmainittava etevät suomenmieliset veljekset Aspelin. Vanhempi, Johan\nReinhold Aspelin, tuli Pohjoismaiden muinaistieteen ylim. professoriksi\n1878, ja häntä pidetään suomalais-ugrilaisen muinaistutkimuksen\nvarsinaisena perustajana. V. 1885 hän tuli Suomen valtionarkeologiksi.\nHänen veljensä Eliel Aspelin oli ylioppilasaikanani estetiikan ja\ntaidehistorian dosenttina. Hän esitti luennoillaan roomalaisen ja\nkreikkalaisen taiteen historiaa, jota minun näiden kielten lukijana\nvälttämättä olisi ollut seurattava. Samanaikaisesti jouduin kuitenkin\naikaa vievään sanakirjatyöhön, joten tämä, kuten moni muukin\nhyödyllinen luentosarja, jäi minulta kuulematta. Myöhemmin Aspelinista\ntuli ylimääräinen ja v. 1901 varsinainen estetiikan professori\nEstlanderin jälkeen. Molemmat veljet käyttivät luentokielenään suomea,\nnuorempi ensimmäisenä estetikan vaikealla alalla.\n\nKun nyt lähes 60 vuotta myöhemmin vertaan 1880-luvun yliopisto-opintoja\nnykyisiin, pistää heti silmään liian suuri vapaus, joka silloisella\nylioppilaalla oli opintojansa järjestellessään. Ei ollut olemassa\nmäärättyä aineyhdistelmää eikä neuvonantaja, joiden mukaan opintoja\nolisi määrätietoisesti ja metoodisesti harjoitettava. Luennoilla\nmonesti esitettiin vaikeatajuisia teoksia, joiden selvittelyyn nuoren\nylioppilaan kypsymättömyys tyrehtyi. Lyhyesti sanoen opettajat yleensä\neivät puuttuneet oppilaidensa kehityksen ohjaukseen muulla tavoin kuin\nmerkitsemällä opintokirjaan arvosanan »säännöllisesti» tai »jotenkin\nsäännöllisesti» luentokurssin loputtua. Ei ollut olemassa, kuten\nnykyaikana, valmistavia »seminaareja», joissa helpohkoja teoksia\nluetaan sekä suullisia ja kirjallisia harjoituksia suoritetaan\noppilaan opiskelun huojentamiseksi. Tietysti aikaisemminkin ne\nharvat ylioppilaat, jotka alusta pitäen kaivautuivat tieteelliseen\ntyöskentelyyn, joutuivat opettajiansa lähemmäksi ja henkilökohtaisten\nkeskustelujen pohjalla saivat virikkeitä lukujensa oikeaan\nsuunnitteluun. Suuri enemmistö sitä vastoin hapuili sinne tänne,\nennenkuin pääsi selville siitä, miten opinnot vähintä ajanhukkaa\nkärsien oli parhaiten järjestettävä.\n\nToisena syynä tähän haihatteluun olivat epäilemättä silloiset ajanolot.\nSuomenkielisten ylioppilaiden yhä suurempi tulviminen »alma materin»\npyhättöön herätti kiihkeitä yhteenottoja ylioppilaskunnan kokouksissa.\nRuotsin kieli oli tähän asti ollut virallisesti ylivaltiaana. Nyt\nvaati suomen kieli itsellensä samanlaista sananvaltaa, jopa pian\nisäntävaltaa, koska se oli isänmaan suuren enemmistön käyttämä\nkieli. Tästä johtui ylioppilaselämässä erikielisten kesken ainaisia\nhankauksia, joista kieliriidoista vain harvat ylioppilaat malttoivat\nolla erillään, ja siten he vieraantuivat luvuistaan.\n\nKolmanneksi lauluharrastukset vetivät heikommat luonteet lumoihinsa.\nAkateemisessa laulukunnassa ei kuitenkaan laulua paljoakaan\nharjoitettu, vaan sen kokouksista muodostui puolueriitojen kiihkeä\ntemmellystanner. Tämä vaikutti sen, että intomieliset laulajat\nvetäytyivät politiikasta syrjään ja muodostivat n.s. pikku kvartetteja.\nNämä laulajat viettivät iltakausia »tuutinkien» ja »boolien» ääressä,\nsamalla laulellen kymmeniä suosittuja kvartetteja ja lopettaen iltansa\nyöllisiin serenaadeihin. On ymmärrettävää, että tällainen hauska elämä\nhaittasi suuresti opintoja ja monelta ehkäisi ne kokonaan.\n\nOpiskelevan nuorison harrastus oli siis monella tavalla kiintynyt\nulkonaisiin ajan oloihin, ja vain pieni määrä noudatti Snellmanin\nneuvoa suorittaa kotilukunsa aikaisin aamulla, jolloin olisi jäänyt\nkylliksi aikaa muuhunkin toimintaan. Toiselta puolen on sanottava,\nettä tämä vilkas osanotto kielipolitiikkaan ja toverielämään\navasi monelle avarampia näköaloja ja esti piintymästä yksinomaan\nkamarilukuihin ja kamariviisauteen. Kiihkeät kieliriidat olivat\nvarmasti kasvattavaa laatua, ja laulajaelämä opetti näkemään elämän\nrealiteetteja laajemmalta ja terveemmältä näkökannalta kuin monen kodin\nahtaasta näkökulmasta. Viisaimmin tekivät ne, jotka samalla ahkerasti\nopiskelivat ja kuitenkin ottivat osaa toverielämän kasvattavaan\nyhdessäoloon.\n\nKorkeiden arvosanojen tavoittaminen tutkinnoissa ei vielä ollut\ntarpeellinen ankaran elämäntaistelun takia, joten esim, viisi\nlaudaturia filos.-kandidaattitutkinnossa oli harvinainen ilmiö. Nykyään\nsitävastoin, kun ylioppilaiden lukumäärä on kasvanut ylen suureksi, on\nkilpailu tuleville toimialoille niin valtava, että monien laudaturien\ntavoittelu on muodostunut miltei pisteurheiluksi. Onko näin saavutettu\nkamariviisaus elämälle hyödyllisempi kuin silloisen akateemisen\nnuorison osanotto elämän eri puoliin, on mielestäni epäilyksenalaista.\nPikemmin voi sanoa, että isänmaamme myöhemmät kovat kohtalot ovat\nkasvattaneet uuden polven, joka henkilökohtaisella urheudella ja\nluonteenlujuudella on oleva tulevaisuutemme vankkana tukena.\n\n\n\n\nIV\n\nLÄHIMMÄT OPINTOTOVERIT.\n\n\nLukiessani ensimmäisinä ylioppilasvuosinani latinan ja kreikan\nkieltä jouduin lähinnä tekemisiin samoja aineita opiskelevain\ntoverien kanssa. Heistä muistuu ensinnä mieleen vierustoverini\nBöökin valmistavassa koulussa Arvi Grotenfelt. Hän oli jatkanut\nlukujaan Böökin yksityislyseossa silloin, kun minä v. 1872 siirryin\nRuotsalaiseen normaalilyseoon. Tullessamme ylioppilaiksi jouduimme\nmolemmat Savo-Karjalaiseen osakuntaan, jossa uudistimme tuttavuutemme.\nYhdessä sitten kävimme latinan ja kreikan luennoilla, vaikkapa\nGrotenfelt pian valitsikin filosofian opintojensa pääaineeksi. Kun\nhänen enonsa Thiodolf Rein oli saman aineen professori, on luultavaa,\nettä hän tältäkin taholta sai herätteitä näin vaikean aineen\nvalitsemiseen. Arvi Grotenfeltin kodissa kävin joskus opinnoista\nkeskustelemassa, mutta mentyään ulkomaille, Wieniin professori Wundtin\noppilaaksi, hän pitkäksi aikaa häipyi näköpiiristäni. Palattuaan\nhänet nimitettiin enonsa jälkeen filosofian professoriksi, jota\nvirkaa hän tunnollisesti hoiti virkaikärajaan asti. Toisena tärkeänä\nharrastuksena hänellä myöhemmin oli kansanvalistustyö, tultuaan\nvalituksi Kansanvalistusseuran johtokunnan jäseneksi. Tämän hiljaisen,\nvaatimattoman lukutoverin, lopulta filosofian professorin ystävyys on\nsittemmin säilynyt halki elämän minulle arvokkaana muistona. Yhdessä\nseisoimme yliopiston juhlasalin Parnassolla maisterinvihkiäisissä\nv. 1886 ja 50 v. myöhemmin samalla korokkeella riemumaistereiksi\nseppelöityinä. Promootion jälkeisillä päivällisillä hän toveriensa\nvalitsemana esiintoi vanhojen maisterien tervehdyksen vastavihityille\nnuorille maistereille.\n\nToinen, Helsingin alkeisopistosta päässyt lukutoveri oli Kaarle\nKrohn. Syntyisin professori Julius Krohnin henkevästä perheestä\nhän oli jo isänsä kodissa perehtynyt tieteisiin ja hankkinut\nmonipuolisen kielitaidon. Klassillisten kielten opintojen ohella\nhänen päähuomionsa kiintyi suomenkieleen, isänsä tieteellisten\nharrastusten pääkohteeseen. Siten hän jo nuorena ylioppilaana läksi\nKarjalaan pitkälle runonkeruumatkalle, samalla ottaen talteen\nkaikenlaista kansantietoutta, n.s. »folklorea», varsinkin kansansatuja.\nViimeksimainittujen tutkimusten hedelmänä ilmestyi väitöskirja\n»Viekkaamman suhde väkevämpäänsä ketun seikoissa kuvattuna» (1888).\nTieteellisesti ansiokkaiden teostensa perusteella hän v. 1898\ntuli »Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoustutkimuksen» ylim.\nprofessoriksi ja v. 1908 vakinaiseksi. Hänen runsaasta tieteellisestä\ntuotannostaan mainittakoon etupäässä uusia uria aukova Kalevalan\nja Kantelettaren tutkimussarja. Jos Grotenfelt oli vähäpuheinen ja\nharkitseva filosoofi, oli Krohn sitä vilkkaampi, helposti syttyvä ja\nkaikkien jalojen aatteiden, ennen kaikkea raittiustyön, empimätön\nkannattaja sekä toverina sydämellinen. Sittemmin jouduin v:sta 1913\nKrohnin kuolemaan saakka v. 1933 — ja sen jälkeenkin — kuulumaan saman\nsäätiön hallitukseen, jonka oli hoidettava Godenhjelm-puolisojen\nNaissivistyssäätiön stipendirahastoa.\n\nKolmas saman vuoden (1880) ylioppilastoveri oli Joensuun lyseosta\ntullut Matti Varonen. Hän oli hyvänsuopa, kreikan ja suomen kielen\nopintoja harjoittava ylioppilas, joka keräili metsästys- ja\nkalastustaikoja sekä tuli filosofian tohtoriksi väitöskirjallansa\n»Vainajainpalvelus muinaisilla, suomalaisilla». Hän joutui lopulta\nSortavalan seminaarin suomenkielen lehtoriksi.\n\nVanhempia osakuntatovereitani oli Pekka Sahlsten. Hänet tunsin jo\nkoulunpenkiltä, jolloin hän ainaisen toverinsa Pekka Svinhufvudin\nkanssa oli ruotsalaisen normaalilyseon ylimmällä luokalla ja kuului\nsamaan konventtiin, minun ollessani alimmalla luokalla. Nämä vanhat\nystävykset olivat minut värvänneet Savo-Karjalaiseen osakuntaan, vaikka\nlähinnä olisin kuulunut Viipurilaisen osakunnan piiriin. Sahlstenin\ntapasin usein luennoilla sekä osakunnassa. Hän oli harvapuheinen,\nsuoraviivainen toveri, mutta hänen kädenlyöntiinsä sisältyi luotettava\nuskollisuus. Hänestä tuli myöhemmin Mikkelin lyseon klassillisten\nkielten lehtori ja lopulta lyseon rehtori.\n\nPari vuotta nuoremmista tovereista muistuvat mieleeni mikkeliläinen\nHeikki Paasonen ja kuopiolainen Pekka Brax (myöhemmin Jyrkänkoski).\nPaasonen oli sulkeutunut tiedemiestyyppi jo ylioppilaana ja\nharjoitti perusteellisia kieliopintoja, niin että lopulta tuli\nsuomalaisugrilaisten kielten professoriksi, oltuaan sitä ennen jonkin\naikaa kouluhallituksessa klassillisten kielten ylitarkastajana.\nPekka Braxiin tutustuin etupäässä suomenkielen luennoilla, koska\nhänkin oli valinnut suomenkielen laudaturaineekseen. Hän oli oikea\nhyväntahtoisuuden ja palvelevan alttiuden perikuva. Monet iltahämärät\ntepastelimme yhdessä Helsingin katuja uskoen toisillemme salaisimpia\nsydänasioitamme. YL:ssä jatkettiin tuttavuutta, ja myöhemmin tapasin\nhänet useana kesänä Savonlinnassa lyseon lehtorina onnellisena\nperheenisänä ja uskonnollisten sekä raittiuspyrintöjen keskipisteenä.\n\nSavo-Karjalaisten opintotoverien lisäksi oli minulla muutamia\nläheisiä lukutovereita muistakin osakunnista. _Viipurilaisista_\noli minua vanhempi hyvänsuopa Juho Mansikka uskollisimpia. Hän oli\nkestikievarin poika Antreasta, kotipitäjäni Kirvun naapuripitäjästä.\nTämä naapuruusside sekä yhteiset opinnot liittivät meidät läheisesti\ntoisiimme. Luonteeltaan hiljaisena ja ahkerana hän ei ulkonaisesti\nvetänyt huomiota puoleensa. Talonpoikaisesta- syntyperästään\nhioutuneena hän oli herkkäsieluinen ja hienotunteinen toveri. Myöhemmin\nhänestä tuli latinan ja suomen kolleega Viipurin suomalaiseen lyseoon.\nHän kuoli aikaisin riuduttavaan rintatautiin.\n\nMansikalle suurena vastakohtana oli minua vuotta nuorempi ylioppilas\nJohn Grönlund, kotoisin syntymäpitäjästäni Räisälästä. Hänen isänsä,\nRäisälän rovasti, oli aikaisemmin ollut Helsingissä Kaartin pappina,\nja tästä lienee johtunut se aristokraattinen leima, joka oli Räisälän\npappilalle tunnusomainen. Neljästä veljeksestä oli John olemukseltaan,\ntavoiltaan ja seurapiiriltään Helsingin ylimystön kaltainen. Mutta\nsamalla hän hoiti opintonsa huolellisesti, ja erittäinkin latinassa\nhän jo aikaisin Klassillis-filologisessa yhdistyksessä osotti\nroomalaiskielen sujuvaa puhetaitoa. Vaikean latinankielen hallinta tuli\nmyöhemminkin näkyviin, kun hän vielä vanhana miehenä väliin käytti tätä\njaloa kieltä kirjevaihdossaan hyvän ystävänsä Ernst Nybergin kanssa.\nVaikkakin Grönlund mieluimmin seurusteli ylimysnuorukaisten piirissä,\noli hän opintotovereillekin ystävällinen, ja minun kanssani säilyivät\nystävyyssuhteet elämän loppuun asti. Paitsi latinan ja kreikan luentoja\nseurasimme yhdessä pari lukuvuotta arabian kieltä, jonka opinnot siihen\nkatkesivat. Oltuaan kauan kriitillisenä ja estetisoivana kaunosieluna\nhän vanhemmiten joutui eduskunnassa ruotsalaisen kanslian päälliköksi.\nTässä toimessa hänen organisoiva kykynsä tuli niin edullisesti\nnäkyviin, että hän erotessaan sai kanslianeuvoksen arvonimen. Toverien\nkeskuudessa tämä johtaja-asenne ilmeni n.s. »sitruuna-bolagissa»,\njonka oli tapana lauantai-iltaisin kokoontua Kämpin hotellissa\nhyvän illallisen ja hienojen viinien ääreen. Tähän kuuluivat useat\nHelsingin älykkäimmät juristit, taiteilijat ja älymystön huippumiehet.\nTällaisessa valiopiirissä Grönlundin henkevä, sukkelasanainen ja hieman\nsatiirinen seurustelutaito pääsi paraiten oikeuksiinsa.\n\nKreikan kieltä lukevista viipurilaisista muistuu lähinnä mieleeni\nOskar Sylvin. Hän hankki itselleen kreikan kielessä laudatur-tiedot,\nmitkä myöhemmin olivat hänelle eduksi hänen uskonnonopettajaksi\nvalmistuessaan. Tämän lisäksi hän harrasti voimistelua ja filosofiaa,\njoten silloinen tuttavuutemme oli verrattain tilapäistä laatua.\nPalveltuaan sen jälkeen Joensuun ja Savonlinnan lyseoissa eri aineiden\nopettajana hän lopulta joutui Helsingin ruotsalaisen tyttölyseon\nuskonnon ja suomenkielen kolleegaksi. Tällä myöhemmällä kaudella ovat\nnuoruuden toverisiteet välillämme yhä lujittuneet, niin että vanhoilla\npäivilläni olen saanut viettää monta herttaista kesäpäivää hänen\nkauniilla maatilallansa Lohjan pitäjän Hietasen kartanossa.\n\n_Hämäläisen osakunnan_ piiristä olivat lähimpiä opintotovereitani Erik\nJohan Tammelin, ylioppilas vuodelta 1880, ja Heikki Ferdinand Silander,\nvuoden 1881 ylioppilas. Nämä molemmat olivat Hämeenlinnan suomalaisen\nnormaalilyseon alkuvuosien ylioppilaita. He olivat todellisia\nklassillisten opintojen mallipoikia, ahkeria, tunnollisia, opintoihinsa\nkiinnostuneita.\n\nTammelin (myöhemmin Tammio) oli ajurin poika Hämeenlinnasta, mutta\nahkeruutensa ja filologisten taipumustensa vuoksi jo aikaisin\nrehtorinsa, etevän klassikon J.G. Geitlinin, ja muiden kielten\nopettajain suosima. Heidän avustuksellaan hänet kustannettiin\nylioppilaaksi asti, ja sen jälkeen hän omin neuvoin raivasi tiensä.\nOpintotoverina hän oli lauhkealuontoinen humoristi, hyväsydäminen ja\nluotettava. Suoritettuaan perusteellisen kandidaattitutkinnon, latina\nja kreikka pääaineina, hän 1880-luvun loppupuolella joutui Hämeenlinnan\nlyseoon väliaikaiseksi latinankielen lehtoriksi. Samassa koulussa\ntoimiessamme lujittui ystävyyssuhteemme ja kesti sitten läpi elämän.\nHämeenlinnasta hän siirtyi Helsinkiin, jossa jo seuraavana vuonna\nväitteli latinankielisellä väitöskirjalla filosofian tohtoriksi. Sen\njälkeen Tammelin joutui vuosikymmeniksi Porin lyseoon latinankielen\nlehtoriksi. Sortovuosina hänet nimitettiin kouluhallitukseen kielten\nylitarkastajaksi ja myöhemmin laitoksen osastopäälliköksi. Senkin\njälkeen, jolloin hän pitkät ajat tuli olemaan esimiehenäni, hän minulle\nosoitti entistä suopeutta ja ystävällisyyttä.\n\nToinen mallitoveri oli Silander (myöhemmin Soveri). Hän oli Tammelinin\nhyvä ystävä ja joutui myöhemmin hänen langokseen, kun hänen sisarensa\nAlli meni naimisiin Tammion kanssa. Silander oli lukkarin poika\nLammilta ja liittyi myöhemmin joksikin aikaa YL:n riveihin. Paitsi\nlatinan ja kreikan luennoilla tapasin hänet myöskin arabiaa lukevien\njoukossa. Perinpohjaisena miehenä hän ei muiden tavoin jättänyt\ntätäkään vaikeata ainetta kesken, vaan hankki itselleen siinä, kuten\nlatinassa ja kreikassa, laudatur-arvosanan. Myöhemmin hän väitteli\nfilosofian tohtoriksi, oli sittemmin Normaalilyseon klassillisten\nkielten lehtorina, yliopettajana ja lopulta monivuotisena rehtorina.\nOpettajapiireissä hän nautti suurta luottamusta ja kunnioitusta ja\npysyi loppuun asti vanhoille ystävilleen uskollisena.\n\n_Länsisuomalaisesta osakunnasta_ oli miltei ainoana opintotoverinani\nEmil Nestor Setälä, myöhemmin eurooppalaisesti kuuluisa tiedemies.\nHänet tapasin etupäässä suomenkielen luennoilla August Ahlqvistin\noppilaiden joukossa. Jo ylioppilaana hän oli päätään pitempi muita,\nrakenteeltaan roteva ja hengenlahjoiltaan terävä. Toverien kunnioitusta\nherätti se seikka, että hän jo Hämeenlinnan Normaalilyseon VII:n\nluokan oppilaana oli kirjoittanut »Suomenkielen lauseopin», jota\npian ruvettiin kouluissa käyttämään. Kaikissa kielissä etevänä hän\nerikoisesti suomenkielen opettajaltaan Arvid Genétziltä oli saanut\nherätteen tällaisen teoksen kirjoittamiseen. Yliopistossakin hän\nhelposti perehtyi eri kielten rakenteeseen, indoeurooppalaisten kielten\nalkulähteestä, sanskriitin kielestä alkaen. Ahlqvistin suosioon\nhän pääsi alusta pitäen. Tämän tiedemiehen v. 1876 perustamassa\nKotikielen seurassa hän oli innokkaimpia osanottajia valaisten\nkeskusteluja terävillä huomautuksillaan. Itsekin hän ylioppilaana lähti\nLänsi-Suomeen tutkimusretkelle, jonka tuloksena oli lauseopillinen\ntutkimus »Koillis-Satakunnan kansankielestä». Hänen myöhempi\nmerkityksellinen toimintansa nerokkaana suomenkielen tutkijana ja\npoliittisen elämän tärkeänä edustajana maallemme kriitillisinä aikoina\non riittävästi tunnettu tarvitakseni tässä yhteydessä siihen kajota.\n— Toverina Setälä oli vilkas, hilpeä, intomielinen ja ystävällinen,\njoskin etevämmyyden aiheuttama satiirinen hymy pian valahti hänen\nhuulilleen. Myöhemmin jouduimme samanaikaisesti Ruotsalaisen\nnormaalilyseon auskultanteiksi. Sitä aikaa kuvatessani kerron hänestä\nenemmän.\n\n_Pohjalaisessa osakunnassa_ oli Gustaf Emil af Hällström ainoa entinen\nluokkatoverini. Hänet tapasin ainoastaan kreikan kielen luennoilla,\nsillä muuten hän oli koko sielullaan antautunut niihin kieliriitoihin,\njoita silloin esiintyi osakunnassa. Ainakin ensialuksi hän kuului\njyrkästi suomikiihkoisen KPT:n toveripiiriin. Hänestä tuli sittemmin\nfilosofian maisteri, historia pääaineena, Savonlinnan lyseon v.t.\nlehtori ja Olkkalan suurtilan omistaja Vihdin pitäjässä. Vanhemmiten\nkouluaikaiset toverisiteet meidän kesken solmittiin uudelleen. Kävinpä\nmyöhemmin hänen kodissaankin sekä maalla että Helsingissä tutustuen\nhänen herttaiseen perheeseensäkin.\n\nToinen pohjalainen toveri oli Knut Leopold Cannelin. Hänellä oli\nsamat aineet kuin minulla: latina, kreikka ja suomi. Näissä kaikissa\nhän tunnontarkkana lukijana suoritti laudatur-kurssin. Suomi\ntuli hänelle lopulta pääaineeksi, niin että hän Lappiin tehdyltä\nkielentutkimusmatkalta palattuaan kirjoitti tohtorinväitöskirjansa\nKemin murteesta. Myöhemmin jouduttuaan koulumieheksi hän palveli Porin\nja Joensuun lyseoissa klassillisten kielten lehtorina ja lopulta\nHelsingin suomalaisessa realilyseossa suomen- ja ruotsinkielten\nvanhempana lehtorina sekä sittemmin koulun rehtorina. Hänen\nhuomattavimmat teoksensa ovat monipainoksiset, paljon käytetyt\nsuomalais-ruotsalainen ja ruotsalaissuomalainen sanakirja. Toverina\nCannelin oli hyvin suosittu. Hän oli tasapuolinen ja humaaninen,\nystävällinen ja kuivan humoristinen. Ylioppilaslauluunkin hän otti\nosaa, kuuluen v. 1884 YL:n valiokuoroon LV:hen (Laulu-Veikkoihin).\nHänen koko elämänsä oli yhtämittaista ahkeraa aherrusta työkammion\nhiljaisuudessa, ainoana vaihteluna urheiluharrastukset, nimenomaan\nhiihto ja voimistelu sekä purjehdusretket Porvoon saaristossa, jossa\nhän mainiosti viihtyi kauniissa kesähuvilassaan Pellingen selän\nrannalla. —\n\nHän oli naimisissa nuoruudenystäväni Helmi Lyran kanssa, jonka isä\noli ollut minun isäni ylioppilas- ja asuintoveri. Täten jouduin\neräänä kesänä isäni seurassa käymään Cannelinin huvilassa, oltuamme\nensin rovasti Lyran vieraina Porvoossa, jossa Lyra silloin oli\ntuomiokapitulin asessorina. Toisen kerran olin huvilassa vieraana\nCannelinin siellä viettäessä 70-vuotispäiväänsä sukulaisten ja ystäväin\nparissa. Vanhalla iällä olimme usein yhdessä, asuessamme samassa\ntalossa, Cannelin Runeberginkadun ja minä Temppelinkadun puolella.\nSuurista kieli- ja koulumiehen ansioistaan hän oli saanut professorin\narvonimen, mikä harvoin osuu koulumiesten osalle. Hän kuoli v. 1937.\n\n_Uusmaalaisen osakunnan_ jäsenissä minulla oli harvoja opintotovereita,\nnäiden joukossa kuitenkin kaksi hyvin läheistä.\n\nErnst Gustaf Nyberg asui Helsingissä, mutta oli tullut ylioppilaaksi\nPorvoon lyseosta v. 1879. Häneen tutustuin ensi kerran kesäkuussa\nv. 1881, jolloin hän kolmen toverin kanssa jalkamatkalla Imatralta\nKäkisalmeen poikkesi Kirvun pappilaan. Tätä tuttavuutta jatkettiin\nsitten Helsingissä, jossa tavattiin latinan- ja kreikankielen\nluennoilla. Nyberg kuului noihin tunnollisiin lukijoihin, joille\nluvut olivat pääasiana ja huvitukset toisella sijalla. On aivan\nihmeellistä, kuinka säännöllisesti hän hoiti opintojansa, kyeten\nlatinaksi väittelemään Klassillis-filologisessa yhdistyksessä, samoin\nkuin hänen ystävänsä John Grönlund. Kuinka syvät tiedot latinankielessä\nhän oli hankkinut itselleen, näkyy siitäkin, että nämä ystävykset\nvielä vanhoilla päivillään olivat latinankielisessä kirjevaihdossa,\nkuten jo on mainittu. Nybergin perin loogillinen roomalaisjärki ja\nperusteellinen kielitaito johtivat hänet myöhemmin klassillisten\nkielten mainioksi opettajaksi. Saatuaan käytännöllisissä kokeissa\nkaikki äänet (24/24) hän jo nuorena joutui latinan ja kreikan kielten\nlehtoriksi Porin suomalaiseen lyseoon. Vaikka olikin kotoisin\nruotsalaisesta kodista ja ympäristöstä, hän suomenkielessä hankki\nitselleen niin perusteelliset tiedot, että pitkät ajat joutui hoitamaan\nmyös suomenkielen opetusta Porin ruotsalaisessa yhteiskoulussa. Tämän\nopetuksen tuloksena hän viimeisenä elinvuotenaan aikoi julkaista\nsuomenkielen muoto-opin kertauskirjan, mikä ei kuitenkaan tullut\npainetuksi. Opettajana Nyberg hankki itselleen hyvän maineen etevänä ja\ntunnollisena opettajana, jonka muisto kauan elää oppilaiden sydämissä.\n\nVaikka Nyberg koko ylioppilasaikansa harjoitti tunnollisia opintoja,\nei hän kuitenkaan kuulunut lukutoukkien ryhmään. Päinvastoin hän\nsulavaäänisenä, aikansa ehkä suosituimpana I tenorina oli M.M:n\ntukipylväitä, mutta kielikysymyksissä tasapuolisena otti myöskin osaa\nLV:n matkoihin ja viihtyi hyvin suomalaisten valiolaulajain piirissä.\nHän osasi ihmeesti aikansa järjestää, niin että lukujen lomassa ehti\nvarsin paljon olla mukana laulajain iloisissa ajanvietoissa.\n\nKesällä v. 1884 jouduin Nybergin asuintoveriksi Sipoon saaristoon.\nMolempien oli siellä luettava kreikan kurssia, Nybergin\nlaudatur-arvosanaa varten ja minun aluksi Homeron eepoksia.\nSilloin opin perinpohjin tuntemaan tämän mallikelpoisen toverin ja\nkunnioittamaan häntä. Lukujen välillä hän ei suonut itselleen muita\nhuvituksia kuin uintiretket kallion kärjessä tai iltasoudut välkkyvissä\nsalmissa, jolloin hänen heleä tenorilaulunsa nostatti ihastuksen\nlähisaarien tyttömaailmassa. Tämä ystävyydensiteemme jatkui sitten\nhalki elämämme, niin että Nyberg joka kerran Helsingissä käydessään\npoikkesi luonani, ja sillä välin olimme kirjeenvaihdossa hänen\nkuolemaansa saakka. Hän kuoli sydänhalvaukseen Helsingissä v. 1934.\nVanhat laulajatoverit saattoivat hänen tomumajansa rautatieasemalle,\njosta hänet vietiin haudattavaksi Poriin.\n\nNybergissä kadotin nöyrän ja hurskasmielisen, itseltänsä paljon\nvaativan, tovereilleen lempeän ja ymmärtävän ystävän.\n\nToinen uusmaalainen opintotoveri oli Clas v. Collan. Entisenä\nluokkatoverina olen häntä tarkemmin kuvannut kirjani »Vuodet\novat vierineet —» I osassa. Ylioppilaana en usein joutunut hänen\nkanssaan läheisiin tekemisiin. Kreikan luennoilla ja joskus hänen\nylimyskodissaankin tapasimme kyllä toisemme. Mutta hänen lähin\nystäväpiirinsä kuului Uusmaalaiseen osakuntaan ja jäi minulle\nvieraaksi, koska seurustelin vain suomenmielisissä piireissä. Silloin\ntällöin Collan kertoi minulle XYZ:n kokouksista, joissa ruotsinmieliset\nyhtyivät. Kerran katukävelyllä osui ajatusten vaihto uskonnollisiin\nkysymyksiin, ja silloin Collan kertoi ihastuneensa Viktor Rydbergin\nkirjaan »Bibelns lära om Kristus» (Raamatun oppi Kristuksesta), jonka\njärkeisuskoinen katsantokanta lienee jäänyt hänelle pysyväiseksi. Vasta\nHämeenlinnaan tultuani noin v. 1890 Collan kerran vietti iltahetken\nluonani seuratessaan silloin nuorena juristina tuomari Blåfieldin\nmukana Janakkalan tuomiokunnan käräjillä. Helsinkiin palattuaan Collan\naluksi palveli Suomen senaatissa ja pääsi nuorella iällä Suomen pankin\njohtokuntaan sekä saman johtokunnan puheenjohtajaksi v. 1907. Näinä\npitkinä vuosina jouduin harvoin häntä tapaamaan, silloinkin enimmäkseen\nvekseliasioissa. Vasta myöhemmällä iällä, etenkin viime vuosina, kun\nmelkein kaikki luokkatoverit olivat poistuneet piiristämme, tuli\nsuhteemme läheisemmäksi. Olin pari kertaa hänen vieraanansa ihanassa\nFrugårdin kartanossa Joroisissa, ja Helsingissäkin kävimme toisinaan\ntoistemme luona. Hän kuoli Helsingissä, siirrettynä Kivelän sairaalaan,\nvähäistä ennen kohtalokkaan talvisotamme alkamista 1939. Hänen\nritarillinen ja samalla toverillinen suhtautumisensa on jäänyt minulle\nkauniiksi elämän muistoksi.\n\nPaitsi Collania ja Hällströmiä en ylioppilaana paljonkaan tavannut\nmuita luokkatovereita kuin Gustav Dahlin ja August Hjeltin.\n\nGustav Dahl oli koulussa ollut vierustoverini ja läheinen ystäväni.\nTämä suhde jatkui ylioppilaanakin, vaikka harvoin tavattiin.\nHänen pääaineensa olivat historia, filosofia ja estetiikka, minun\nsitävastoin, kuten edellisestä jo on käynyt selville, kielet. Muistan\nhänen kunnioittavasti puhuneen opettajistaan Danielsonista, Reinistä ja\nEstlanderista. Hänen kodissaan kävin harvoin, kunnes syyslukukaudeksi\n1884 jouduin asumaan hänen äitinsä vuokraamaan kamarini Maneesikadun\n4:ään. Silloin minun oli kerrattava latinan- ja kreikan kielen\nkurssejani, mutta opinnot jäivät syrjään, kun vasta perustetun LV:n\n(Laulu-Veikkojen) harjoitukset ja huvitilaisuudet vetivät liiaksi\npuoleensa. Erääseen hauskaan rekiretkeen, joka päättyi tanssiaisiin\nAlppilassa, olin kutsunut rekitoverikseni Gustav Dahlin kauniin,\nruusuposkisen sisaren, josta myöhemmin tuli rouva Lindelöf. Hänelle,\njoka aina oli seurustellut ruotsalaisissa piireissä, jätti tämä raikas,\nhilpeämielinen ja etiketistä vapaa seurustelu suomalaisten laulajain\nparissa pysyväisen muiston.\n\nDahlin kanssa juttelimme illat pitkät kielipoliittisista\nja filosofisista kysymyksistä. Hänen kantansa oli jyrkästi\nruotsinmielinen, mutta hyvin ymmärsimme toisiamme. Uupumattoman ahkera\nhän oli nyt kuten koulupoikanakin ja saavutti aineissaan perinpohjaiset\ntiedot, mitkä tekivät- hänet oivalliseksi historianopettajaksi\nlehtorintoimissaan Viipurin tyttökoulussa sekä Vaasan ja Porvoon\nlyseoissa. Viimeiset vuotensa, virasta erottuaan, hän vietti\nHelsingissä kirjallisissa töissä ja kuoli v. 1929. Tapasimme täälläkin\ntoisemme kotipiireissä vanhan ystävyyden merkeissä.\n\nToisenkin luokkatoverin, August Hjeltin, tapasin toisinaan\nylioppilaana. Hänkin oli historian innokas lukija ja Danielsonin\noppilas. Jo koulussa tämä taipumus oli tullut näkyviin, ja\nyliopistossa nämä opinnot veivät hänet lopulta filosofian lisensiaatin\narvoon väitöskirjan perusteella, jonka otsake oli »Kustaa III:n\nvaltiokaappaus». Ylioppilasaikana tapasin hänet enimmäkseen\nylioppilaskunnan kokouksissa, koska hänkin kuului suomenmielisten\npiiriin ja niiden eturivin miehiin Länsi-Suomalaisessa osakunnassa.\nKerran hän, syksyllä 1882, tarjosi minulle suomennettavaksi Gustaf\nBjörlingin teoksen »Suomen sota 1808—09», mutta kieltäydyin,\nkoska, olin juuri lupautunut apumieheksi Ahlman-Forsmanin\nruotsalais-suomalaisen sanakirjan kolmannen painoksen julkaisutyöhön;'\ntämän työn olin saanut vanhalta opettajaltani F.W. Rothstenilta.\nMyöhemmin kaduin kauppojani, sillä tämä toimi haittasi opintojani\npuolentoista vuoden kuluessa. Jos olisin saanut valita edellisen\ntehtävän, olisi tämä jo aikaiseen perehdyttänyt minut käännöstyöhön\nja ehkä herättänyt uinuvat historialliset taipumukseni, mitkä täten\npitkäksi aikaa jäivät viljelemättä. Toiselta puolen on minulla\nopettajana ollut paljonkin hyötyä perusteellisesta sanakirjatyöstäni.\nVasta myöhemmin, vv. 1900—10, jolloin Hjeltin neljä tytärtä oli\noppilainani Suomalaisessa tyttökoulussa, jouduin hänen kanssaan\nläheisempiin tekemisiin.\n\nSittemmin August Hjelt, tultuaan senaatin varapuheenjohtajaksi v.\n1909, koetti taivuttaa minut rupeamaan suomen- ja ruotsinkielten\nylikielenkääntäjäksi, mikä uusi virka oli juuri perustettava. Pitkän\nkirjeenvaihdon jälkeen en kuitenkaan epävakaisten poliittisten olojen\nvuoksi toimeen lupautunut, vaan jäin iäkseni koulunopettajan ankaraan,\nmutta vaihtelevampaan toimeen. Tämän jälkeen tapasin vanhan ystäväni\nhyvin harvoin. Hän kuoli hivuttavan taudin murtamana jo v. 1919.\n\n\n\n\nV.\n\nSAVO-KARJALAISESSA OSAKUNNASSA.\n\n[Katso _Martti Ruutu_: Savo-Karjalaisen Osakunnan historia 1857—1887.\n(Porvoo 1939.)]\n\n\n\n1. Miten jouduin Savo-Karjalaiseen Osakuntaan.\n\n\nKun tulin ylioppilaaksi Ruotsalaisesta normaalilyseosta keväällä\n1880, olin jo varmasti päättänyt mennä Savo-Karjalaiseen osakuntaan.\nValintani oli kyllä ollut hieman vaikea. Usein oli tapana liittyä\nosakuntaan, johon isä ennen oli kuulunut. Sillä perusteella minun\nolisi ollut mentävä Hämäläiseen Osakuntaan, sillä isäni oli Hollolasta\nkotoisin. En kuitenkaan sitä ajatellut, koskei minulla siellä ollut\nketään tuttua toveria eikä muutakaan hämäläisyyteen kiintymystä. Suurin\nosa luokkatovereistani luonnollisesti kirjoittautui Uusmaalaiseen\nOsakuntaan sekä vanhojen perinteiden että kotipaikkakunnan perusteella.\nMutta minun luokallani oli harvinaisen paljon suomenmielisiä tovereita,\njotka tämän johdosta merkityttivät nimensä muihin osakuntiin.\nPohjalaiseen meni perinteellisistä syistä Emil af Hällström,\nLänsisuomalaiseen samoilla perusteilla August Hjelt ja Anton Malin\nsekä Hämäläiseen Emil Blåfield. Kolmen muun suomenmielisen toverini\nolisi kotiseutuharrastuksen kannalta ollut liityttävä Viipurilaiseen\nosakuntaan, mutta eräs aikaisempi välikohtaus oli tämän valinnan\nehkäissyt. Ensinnäkään emme Viipurin lyseolaisista tunteneet juuri\nketään, ja lisäksi kerrottiin sikäläisten ylioppilaiden viettävän\nkallista ja huvituksiin taipuisaa elämää. Vakavia kotiseutuharrastuksia\nei silloin siellä ollut vireillä.\n\nSen sijaan tähän aikaan Savo-Karjalainen osakunta oli hyvässä\nmaineessa. Suurin osa parisataisesta jäsenmäärästä oli aito savolaisia,\nKuopion ja Mikkelin lyseoista tulleita. Mutta näihin aikoihin\nkertyi myöskin Helsingin oppikouluista jonkin verran lisäväkeä,\nosaksi osakunnassa vallitsevan eheän toverihengen takia, osaksi\nvanhempien toverien houkutuksesta. Niinpä tehtiin esim. Ruotsalaisen\nnormaalilyseon toverikunnassa suoranaista propagandaa asian hyväksi.\nMuistuu mieleeni, kuinka eräänä harmaana talvipäivänä yläluokkien\nvälikäytävään ilmestyi kaksi jämerää vanhempaa toveria värväämään\nväkeä Savo-Karjalaiseen osakuntaan. Toinen oli muhoilevan leppoisa,\naina järkkymätön Pekka Svinhufvud, sittemmin tasavallan presidentti,\ntoinen hänen lempeä, harvapuheinen, mutta suorasukainen ystävänsä,\nPekka Sahlsten, myöhemmin Mikkelin lyseon monivuotinen rehtori. Nämä\nolivat meille abiturienteille kuvanneet tämän ylioppilaspiirin niin\nihanteelliseksi ja vakavahenkiseksi, että tällainen suositus ilman\nmuuta meihin tepsi. Pekka Svinhufvudilla oli näet jo silloin toverien\nkesken suuri arvovalta. Näin siis Ernst Westling, Konstantin Lojander\nja minä päätimme kirjoittautua Savo-Karjalaiseen osakuntaan, johon\nmeillä Karjalan kansalaisina myöskin oli täysi oikeus liittyä.\n\nTämän takia siis normaalilyseon 18:sta oppilaasta 7 siirtyi\nsuomalaisiin osakuntiin. Niin suuri oli suomenmielisyyden vaikutus\nsiihen aikaan aitoruotsalaisessa koulussa. Tämän silloinen etevä\nrehtori oli pappissäädyn huomatuimpia »fennomaaneja», Alfred Kihlman,\nja muista opettajista suuri osa lukeutui suomenmielisiin, esim.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran silloinen sihteeri maisteri F.W.\nRothsten, luonnontieteiden lehtori K.J.W. Unonius, latinan ja suomen\nkielen kolleega J.H. Tranberg, matematiikan ja fysiikan lehtori,\nsittemmin ylitarkastaja Alexander Streng. Tämäkin seikka oli osaltaan\nvaikuttamassa päätökseemme.\n\n\n\n2. Vastaanotto Osakuntaan.\n\n\nEräänä syyskuun iltana v. 1880 oli nuoret »keltanokat» vastaanotettava\nSavo-Karjalaisen osakunnan piiriin. Ylioppilastalon väljä eteinen oli\ntäynnä vastaleivottuja civiksiä eri ryhmissä. Eräässä oli muutamia\nHelsingin eri kouluista tulleita: Ruotsalaisesta normaalilyseosta,\nBöökin lyseosta ja Suomalaisesta alkeisopistosta. Tässä »hienoston»\nryhmässä puhuttiin huolellista kirjakieltä. Toisesta ja kolmannesta\nryhmästä taas kaikui leveätä Savon murretta. Siinä oli iso liuta\nkuopiolaisia, joilla oli maalaiskuosinen puku ja kasvoissa jonkinlainen\nmaalaisleima ja hiomaton ilme. Kolmas ryhmä, mikkeliläiset,\nosoitti olemukseltaan seuraelämään tottumusta ja siitä johtuvaa\nhienostuneisuutta.\n\nPian astuttiin vasemmalle, ja ovet avautuivat isohkoon huoneeseen,\ntiedekuntasaliin, jota silloin käytettiin Savo-Karjalaisen osakunnan\nkokoushuoneena. Keskellä lattiaa oli iso pöytä, jonka takana istui\nkunnianarvoisa inspehtori, professori Thiodolf Rein. Hermostunein\nilmein hän asetteli silmälaseja nenälleen ja tähysti uusia tulokkaita.\nOikealla puolen pöytää istui vilkaseleinen, mustapartainen ja\ntuuheatukkainen kuraattori, yliopistonlehtori Julius Krohn, ja\nvasemmalla puolen pöytäkirjuri, vanha civis ja tunnettu suomentaja,\nyksivakainen Aatto Suppanen. Kahdella salin sivustalla istui sankoilla\npenkkiriveillä vanhempia civiksiä, jotka uteliain ilmein odottivat\nuusien tulokkaiden asettumista juhlasalinpuoliselle seinämälle\nkuulemaan inspehtorin hiukan änkyttävää, mutta syvämietteistä\nvastaanottopuhetta. Kun vielä kuraattori oli lausunut lämpimiä,\nintomielisiä tervetuliaissanoja, saivat keltanokat istuutua, ja kokous\nalkoi edellisen kokouksen pöytäkirjan lukemisella. Mitä kysymyksiä\nkokouksessa käsiteltiin ja minkäverran niistä keskusteltiin, olen jo\nunohtanut, mutta sen muistan, että hetki oli vakavan juhlallinen,\netenkin meistä helsinkiläisistä, joista ruotsinkielisistä kouluista\ntulleet ensimmäistä kertaa olivat mukana supisuomalaisessa kokouksessa.\n\nTällainen siirto tuntui aluksi oudolta. Me viipurinpuolelaiset\nvieroksuimme Savon venytettyä murretta, jota kuopiolaiset käyttivät\nväärentämättömässä loistossa; Jos kokouksessa vielä vallitsi kankean\njuhlallinen leima, jolloin keltanokilla ei ollut sananvuoroa, niin\npääsi toverillinen vilkkaus ja savolainen sanavuolaus sitä enemmän\nkuuluviin kokouksen jälkeisessä sitsissä »paremmalla puolella», s.o.\nravintolassa. Siellä höyryävien »boolien» äärellä laukesivat kielten\nsiteet, maljoja juotiin ja veljeyssiteitä solmittiin maalaisten ja\npääkaupunkilaisten kesken. Ensin tapasimme entisiä koulutovereita,\njoista vanhat ystävämme ja »värvääjämme» Pekka Svinhufvud ja Pekka\nSahlsten kättä puristaen toivottivat meidät tervetulleiksi. Tutustuimme\nmyös kolmeen Melander-veljekseen, entisen historian opettajamme\npoikiin, joista Henrik jo oli saavuttanut maisterin arvon ja Kurt\nsekä Gustaf paraikaa tutkivat »humaniota». Entisiä Böökin lyseolaisia\nolivat veljekset Kustavi ja Arvi Grotenfelt, jälkimäinen vierustoverini\nBöökin valmistavasta koulusta. Aivan uusia tuttavuuksia olivat muutamat\nalkeisopistolaiset, kuten vilkaseleinen ja -puheinen Kaarle Krohn,\nkomearyhtinen, hienopiirteinen Arvid Järnefelt ja tuuheatukkainen ja\nhillityn hienostunut Kalle Hällström. Nämä kaikki puhuivat säännöllistä\nkirjasuomea.\n\nSavon murretta sitä vastoin käyttivät uudet maaseutututtavamme. Niin\nesim. Juhani Aho, joka ei koskaan lakannut kotimurrettaan puheessa\nkäyttämästä. Monista muista mainittakoon vielä lempeäsävyinen,\nhymyilevä Walter Lampén, jonka sukulaissuhteen, pikkuserkkuuden, saimme\nillan kuluessa selvitetyksi. Kun vanhojen osakuntalaisten puolesta\nensin kuraattori Julius Krohn lämminsydämisin sanoin ja Aukusti Mela\nhuumorilla höystetyssä puheessa olivat toivottaneet uudet tulokkaat\ntervetulleiksi, puhuivat nuorten puolesta Kaarle Krohn intomielisiä\nja Arvid Järnefelt tulisen leimahtavia kiitossanoja vanhemmille\ntovereille. Ja nyt maaseutulaisetkin vuoro vuoroltaan rohkenivat\navata kielensä kahleet. Lopulta seurasi illan rattoisin ohjelma,\nn.s. »Nachspiel». Kun oli laulettu mielten lämmitteeksi Savolaisten\nlaulu ja Nouse, riennä, suomenkieli, astui esiin kuopiolaisten\nmestarilaulaja Juho Pekka Hartikainen. Suurella »bravuurilla» hän\nesitti, lyöden sormillaan tahtia, Tukkijunkkarien laulun. Kun esim,\nlaulettiin »On niitä Suomessa syntynnä niitä tukkijunkkareita», niin\nriemulla yhdyttiin loppusanoihin ja venytettiin vakaumuksen vimmalla\ntu-uu-uk-tavua loppumattomiin. Hartikaisesta tuli myöhemmin osakunnan\nsihteeri ja jälkisitsien keskushenkilö. Parin vuoden kuluttua hän\nviljeli rakasta savonmurrettaan myöskin kirjallisesti, julkaisten\nLönnrotin albumissa mehevän murrejuttunsa »Keisarin tuttu», joka nosti\nhänen arvoansa toveripiirissä.\n\nTällaisia laulun ja puheiden innoittamia iltasitsejä vietettiin\nsitten usein osakunnan kokousten jälkeen. Näin muodostui toverillinen\nyhteishenki, joka liitti monet ystäviksi koko elinajaksi.\n\n\n\n3. Sisäinen järjestely.\n\n\nKun osakuntien elämä v. 1868 oli päässyt entisestä elpymään, muodostui\nsamalla niitten yhteisedustus, n.s. ylioppilaskunta. Tämä kuitenkin\nerään ylioppilasmellakan johdosta v. 1871 lakkautettiin. Nyt seurasi\nmuutamien vuosien lamakausi, kunnes Suomalainen Nuija v. 1876 kokosi\nkaikkien suomenmielisten rivit. Vasta v. 1880 ylioppilaskunta\nviranomaiselta taholta uudelleen hyväksyttiin, jolloin alkoi uusi ja\nvilkas toimintakausi.\n\nSavo-Karjalaisessa osakunnassa, kuten muissakin, oli kuraattori\nkeskeinen henkilö. Hänen oli johdettava asiain kulkua ja ylioppilaiden\nkurinpitoa, aluksi myöskin laadittava pöytäkirjat, vaikkakin ne\nsittemmin joutuivat eri pöytäkirjurin tehtäviksi. Tämän oli myös\nhoidettava kuraattorin entiset tehtävät: kirjoitettava vuosikertomus\nsekä erikoisesitys vuosijuhlan kulusta ja puheista ynnä hoidettava\narkistoa. Kolmas tärkeä järjestyselin oli lainarahasto, joka\nperustettiin v. 1864. Sen toiminta alkoi aivan vähäisistä summista,\nmutta Uno Telénin tarmokkaasta toiminnasta, jota monet muut innolla\njatkoivat, se nopeasti kasvoi, niin että se v. 1885 oli kohonnut 38,000\nmk:ksi.\n\n1880-luvulla oli lainausliike, niin sanottu »vippaus», hyvin vilkasta,\nniin että määrätunteina lainaushuoneen (tiedekuntahuoneesta vasemmalle)\nkoko eteinen oli täynnä odottavia civiksiä. Lainattavat summat eivät\ntosin olleet suuret, 100—150 markkaa, mutta kun lainausaika oli melko\nlyhyt, oli takausmiesten kysyntä varsin vilkasta. Ikävä tapa oli, että\neräät vanhemmat osakuntalaiset, n.s. »överliggarit» (nykyisin tahkot)\nrahaa tarvitessaan kääntyivät nuorempien kokemattomien tulokkaiden\npuoleen, jotka hyväntahtoisuudessaan katsoivat kunnia-asiakseen merkitä\nnimensä vanhempien takuumieheksi. Sangen usein he saivat viulut maksaa.\nNiinpä tämänkin kirjoittaja jo ensimmäisenä ylioppilasvuotenaan joutui\nmieliharmikseen maksamaan tällaisen kunniavelan, jota ei koskaan\nsuoritettu takaisin. Lainarahaston puolesta oli yleisessä takuussa koko\nosakunta, ja sen kyvykkäimpiä edistäjiä olivat lääketieteen kandidaatit\nJ.A. Backman ja Matti Äyräpää.\n\nVarsin tärkeäksi »osakuntaelämän astemittaajaksi» tuli vähitellen\nsanomalehti, nimeltä »Savo-Karjalainen». Henkiinherätettynä 1864\nse vähitellen muodostui niiden aatevirtausten tulkitsijaksi, jotka\nmilloinkin toveripiirissä liikkuivat. Ensimmäinen kukoistuskausi oli\n1860-luvun loppupuolella, jolloin ohjaksissa olivat intomieliset\ncivikset Charles E. Ahnger, Birger Salonen (Savander), sittemmin\nrunoilija ja luonnontutkija, ja O.I. Colliander, myöhemmin professori\nja Savonlinnan piispa. 1870-luvulla, epävirallisten osakuntien aikana,\noli kynäilijäin toiminta laihempaa, mutta 1880-luvulla, Juhani\nAhon, Arvid Järnefeltin, J.P. Hartikaisen y.m. kykyjen ilmestyttyä\nosakuntaan se jälleen elpyi ja oli v. 1885 kukoistavimmillaan.\nSilloista toimituskuntaa, johon kuuluivat m.m. Hjalmar Mikander,\nmyöhemmin kansanopistomies ja kouluneuvos, Tahvo Mikonpoika Könönen,\nmyöhemmin tuomari, Matti Kurikka, sosialistijohtaja ja Työmies-lehden\ntoimittaja, Ilmari Krohn, musiikinprofessori, ja Viljam Juutilainen,\nSavonlinnan lyseon lehtori, mainitaan aikakirjoissa »tunnokkaimmaksi ja\nrehellisimmäksi, mitä sillä lehdellä vielä milloinkaan on ollut».\n\n\n\n4. Kokoukset ja juhlat.\n\n\nEpävirallisen osakunnan aikana, jolloin v:sta 1870 kokoonnuttiin\nylioppilastalossa, koetettiin toverielämää vilkastuttaa panemalla\ntoimeen väittelyitä tavallisesti historiallisista aiheista. Mutta kun\nnämä eivät aiheuttaneet enempiä keskusteluja, tuli lisävirikkeeksi\nsanomalehden lukeminen, josta muodostuikin illan ohjelman\nmielenkiintoisin numero.\n\nJo aikaisemmin oli Savo-Karjalainen osakunta tunnettu musiikin-\nja laulunharrastuksistaan. Rafael Laethen on mainittava\nsävellyslahjoistaan, mutta erikoisesti mieskvartetin alalla oli jo\n1870-luvulla tullut tunnetuksi monta kykyä, jotka sittemmin kaikki\njoutuivat kuuluisan M.M.-laulukunnan jäseniksi. Näistä mainittakoon\nI tenori Edvard Krook (»Koukku»), sittemmin Porin lyseon lehtori\nja laulunopettaja, II tenorit Bertel Nohrström, hieno seuramies,\nmyöhemmin Joensuun lääkäri, ja Rainer Vuorio, varatuomari, aikansa\nkuuluisimpia kvartettisolisteja, joka suomalaisia kansanlauluja esitti\nM.M:n matkalla keisarin hoviin v. 1888 ja Pariisin v. 1889; veljekset\nReinhold Lagus (»Ressu»), I basso, ja Vilhelm Lagus (»Vili»), II\nbasso, molemmat Iisalmen pappilan tunnettua laulajasukua, edellinen\nsittemmin Normaalilyseon lehtori, jälkimäinen pastori Varkaudessa,\naikaisin kuollut. Myöhemmin 1880-luvulla myöskin kvartettilaulu sai\nohjelmassa sijaa. Tunnettu musiikkimies ja runoilija P.J. Hannikainen\nsilloin tilapäisesti juhlanviettoihin keräsi kokoon pystyvät laulajat\nja sai lauluninnon syttymään. Hänen jälkeensä taitava musiikkimies ja\nmiellyttävä toveri K.Th. Hällström jatkoi Hannikaisen työtä.\n\nLauluohjelmien lisäksi ehdotti 1884 civis Wille Molander, että\njärjestettäisiin n.s. klubi-iltoja, joissa muun ohjelman lisäksi\nesitettäisiin lyhyitä näytelmäkappaleita. Vuodesta 1885, jolloin\nosakuntaan oli kertynyt tavallista enemmän laulukykyistä väkeä,\nperustettiin vakinainen laulukuoro, ja johtajaksi tuli itseoikeutettuna\nY.L:n perustaja ja ensimmäinen johtaja P.J. Hannikainen.\n\nTämän kuoron johtajaksi tuli syksyllä 1886 allekirjoittanut A.\nSiegberg, joka kuitenkin monien tehtävien vuoksi luopui syyskauden\nlopulla, saaden seuraajakseen Ernst Lampénin. Tämä intomielinen\nhumoristi tempasi laulajat mukaansa muhoilevalla ja räiskyvällä\nluonteellaan, vaikkakaan tämä innostuksen puuska ei tullut\npitkäaikaiseksi. V. 1887 ohjelmat tulivat yhä rikkaammiksi, kun\ntilapäisten kvartettien sijaan perustettiin vakinainen kuoro, johtajana\nEmil Forsström, joka myöhemmin myöskin osakunnassa sai aikaan\ntorviseptetin esityksiä. V. 1887 perustettiin orkesteri Kuopiosta\nsaapuneen lahjakkaan musiikkimiehen Armas Järnefeltin johdolla. Näin\nrikasohjelmaiset klubi-illat tulivat niin suosituiksi, että moni civis\nmyöhemmin kaihomielin muisteli niiden hupaista tunnelmaa.\n\nKun tähänastiset keskustelut ainoastaan 1880-luvun alkuvuosina olivat\nherättäneet mielenkiintoa henkevän Juhani Anon ja hehkuvamielisen\nArvid Järnefeltin y.m. virittäessä innostusta, pääsi tämä puoli\nosakuntaelämää uuteen vauhtiin vasta v. 1886, jolloin kuraattori A.J.\nMela puhalsi uutta intoa ehdottamalla, että virallisten kokousten\njälkeen toimeenpantaisiin vapaita keskusteluja uuden ajan tuomista\naatesuunnista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tämä ajatus herätti\nosakuntalaisissa vilkasta myötätuntoa.\n\nLokakuun 10 p:nä 1886 alettiin juhlallisemmin viettää n.s.\nköyri-iltoja, jotka vastasivat maalaispalkollisten muuttojuhlia. Nyt\ntuli kvartettilaulusta ja orkesteriesityksistä ohjelmien päänumero.\nForsström ja Järnefelt kehittivät näitä esityksiä yhä hauskemmiksi.\nEnsimmäiseen tällaiseen juhlaan oli Pekka Hannikainen säveltänyt\nilvesävellyksen monenlaatuisine soittokoneineen, ja punaiseen frakkiin\npukeutuneena hän itse johti sitä osakuntalaisten suureksi riemuksi.\nMuutamia vuosia myöhemmin esitettiin Forsströmin ja Järnefeltin\nyhteistyön tulos, parodia Tshaikovskin sävellyksestä »Ouverture 1812»,\njossa varsinkin Kremlin kellojen soiton matkiminen aisakelloilla\nherätti sellaisen innostuksen myrskyn, että se oli uusittava monta\nkertaa. 1890-luvun alussa rohjettiin ottaa Beethovenin IX sinfonia\nsamanlaisen iloittelun kohteeksi. Tällaiset illanvietot pitivät pitkän\naikaa osakuntaelämässä yllä henkisiä harrastuksia ja toverillista\nmielialaa.\n\nAika-ajoin heräsi osakunnassa myöskin kysymys suurmiesten muiston\nviettämisestä. Jo 1870-luvulla oli vietetty Porthanin syntymäpäivää,\nmutta tämä siirtyi pian Pohjalaisen osakunnan yksinoikeudeksi. Monen\nmuun suurmiehen juhlimisesta ei päästy yksimielisyyteen, ei edes oman\nmaakunnan merkkimiesten, kuten Gottlundin, Kellgrenin, Tikkasen,\nCollan-veljesten tai Ahlqvistin suhteen, koska heidän toimintansa\nvielä oli liian läheiseltä ajalta peräisin. Sensijaan aikaansaatiin\nmuistojuhlia sotaisten urotöiden, kuten Porrassalmen taistelun,\nkunniaksi. Samoin pantiin rahankeräys toimeen muistokiven hankkimiseksi\nsotasankari Malmin sekä tiedemiesten Paavo Tikkasen ja D.E.D.\nEuropaeuksen haudoille.\n\nViipurilaisten erottua 1864 eri osakunnaksi katsottiin turhaksi enää\nviettää vuosijuhlaa Porthanin syntymäpäivänä, koska hän etusijassa\nkuului pohjalaisille. Sensijaan päätettiin Pekka Mohellin esityksestä\nvuosipäiväksi valita Kalevalan ilmestymispäivä, helmikuun 28:s. Tämän\nmuiston ympärille arveltiin kaikkien mielellään yhtyvän, koska Savo ja\nKarjala olivat vanhojen runojen synnyinseutu taikka ainakin se alue,\njosta enimmät runot oli kerätty talteen. Tämän muiston merkeissä päivää\npysyvästi vietettiin. Huomattavan lämpimästi puhui Kalevalan muistolle\nv. 1869 civis Otto Immanuel Colliander lausuen mm. seuraavaa:\n\n»Kalevala on meille Savon ja Karjalan 'Luonnonkirja'. Jos missään,\nniin siinä kuvailekse kansamme sisäinen olento, s.o. _suomalaisuus_\nja suomalaisuuden kannattaminen ja nostaminen, niin kuuluu myös\ntämän osakunnan perustus ja pohja. — Savo-karjalaiset tahtovat siis\nluvata:... kuin tahansa meidän suhteet muuttuu, oma kieli, oma mieli\nkuitenkin aina meille tulevat olemaan rakkaampia ja kauniimpia kuin\nse vieras lainattu loiste, joka lännestä voisi ehkä tännekin vielä\nheijastaa, ja kalliimpi, arvoisampi se tulevaisuus, jonka meidän oma\nkansa voimansa, kuntonsa ja rehellisyytensä kautta voipi itselleen\nvalmistaa, kuin itäisen maailman kaikki rikkaudet ja suurempi\nvaltiollinen mahti.»\n\nVuosijuhliin tuli tavaksi kutsua, paitsi kotimaakunnista polveutuvia\nprofessoreita, eräitä suurmiehiä, kuten Fredrik Cygnaeus, Mattias\nAkiander ja Zachris Topelius. Usein myöskin Elias Lönnrot, J.V.\nSnellman ja Yrjö Koskinen. Entisistä osakuntalaisista olivat\ntoisinaan mukana miehet sellaiset kuin Paavo Tikkanen, Rietrikki\nPolén, Volmar Schildt, B.F. Godenhjelm ja August Ahlqvist. Muista\nosakunnista kutsuttiin kaksi jäsentä kustakin, äänestyksen ratkaistessa\nsuosituimpien ehdokkaiden valinnan. Kutsu tapahtui juhlallisesti kahden\nfrakkipukuisen ylioppilaan käydessä asianomaisten kodissa.\n\nMyöskin otettiin tavaksi kutsua juhlavieraiksi koolla olevien\nvaltiopäivien edustajia, nimenomaan talonpoikaissäädystä. Heistä\nuseat pitivät lämmittäviä ja isänmaallisia puheita juhlan kunniaksi.\nMyöskin muita suomalaisuuden ystäviä nähtiin toisinaan juhlissa,\nesim, eversti, sittemmin senaattori Aleksander Järnefelt ja eversti\nAdolf Boxström, joka oli kiinnittänyt huomion puoleensa ensimmäisellä\nsuomenkielisellä puheella jossakin upseeriston juhlassa. Muiden\nosakuntien kutsuvieraista muistuu tämän kirjoittajan mieleen kuuluisa\ntaiteilija Albert Edelfelt ja vapaaherra R.F. von Willebrandt, molemmat\nUusmaalaisesta osakunnasta. Tällöin, muistaakseni v. 1883, veljekset\nWalter ja Ernst Lampén esitettiin Edelfeltille sen johdosta, että\nheidän isänsä, teol. tohtori J.K. Lampén, oli kasvatettu Porvoossa ja\nsitä lähellä olevassa Kiialan kartanossa kauppias Brandtin perheessä,\njonka älykäs tytär Aleksandra sittemmin oli mennyt naimisiin Albert\nEdelfeltin isän arkkitehti Edelfeltin kanssa.\n\nVon Willebrandt joutui tämän kirjoittajan tuttavuuteen sen nojalla,\nettä hän, kuten Edelfelt, oli suorittanut kouluopintonsa Ruotsalaisessa\nnormaalilyseossa, josta minäkin olin lähtöisin. Hänestä tuli myöhemmin\nritariston ja aatelin huomattu jäsen sekä Finsk Tidsskriftin\npitkäaikainen julkaisija. Molempien vieraiden kanssa vahvistettiin\nveljeys höyryävän »boolin» ääressä.\n\nUusi vierasten sarja muodostui Suomalaisen Oopperan ja Suomalaisen\nTeatterin suosituimmista näyttelijöistä. Siten olivat toisinaan\nsaapuvilla kansallisen näyttämön luoja Kaarlo Bergbom sisarineen,\ntaiteilijapari Achté, suosittu laulajatar Ida Basilier, kuuluisa\nnäyttelijätär Ida Aalberg sekä moni muu.\n\nÄskenmainitut nimet todistavat, että osakunta oli päättänyt kutsua\nnaisiakin osanottajiksi juhliin. Jo v. 1874 Matti Äyräpää, alotteiden\nmies, oli tehnyt tällaisen ehdotuksen, mikä vasta 1876 yksimielisesti\nhyväksyttiin. Tämä oli ensimmäinen poikkeus vuosisataisesta\nperintätavasta ylioppilaiden juhlissa. Kun tästä lähtien neitosten\nläsnäolo teki juhlat loistavammiksi ja rajoitti väkijuomien\nkäytön, oltiin uudistukseen tyytyväisiä, mutta muut osakunnat,\naikaisemmin ivattuaan moista menoa nimellä »Savo-karelska bröllopet»\n(Savokarjalaisten häät) panivat vasta vuosikymmentä myöhemmin sen\ntoimeen. Nuoret neitoset saivat näistä juhlista syviä vaikutteita. He\ntutustuivat tällöin akateemiseen aatteiden maailmaan, joka nostatti\nmielen korkeampaan ilmapiiriin kuin tavalliset tanssihuvit.\n\nV:sta 1870 alkaen, jolloin ylioppilastalo valmistui, vietettiin\nosakunnan vuosijuhlia Kalevalan päivänä, tavallisesti komeassa\njuhlasalissa. Nuoriin ylioppilaihin ja heidän kutsumiinsa neitosiin\ntämä sali juhla-asussaan teki valtavan vaikutuksen. Salin molemmilla\nseinustoilla oli pitkä sarja yliopiston merkkimiesten kipsikuvia, jotka\nheti nostattivat juhlamielen nuorten rinnoissa. Mutta vielä enemmän\nvaikutti vastaisella päätyseinällä oleva suuri, viehättävä maisemakuva\nSaimaan tai Kallaveden liepeiltä. Sen molemmin puolin oli pystytetty\npieni metsikkö tuoreita kuusia, joiden kupeelle oli kahden maalatun\nkalliopaaden ylälaitaan piirretty jokin suomalainen sananlasku ja sen\nalle savo-karjalaisten merkkimiesten ynnä vuoden kuluessa manalle\nmenneiden osakuntalaisten nimet. Tämä näky siirsi nuorten mielet\nkotiseudun kultaisille maille, joten kotoinen ja isänmaallinen tunnelma\nlöivät kättä toisillensa. Innostus yhä yltyi, kun juhlan alussa joku\nvanhempi osakuntalainen piti helppotajuisen tieteellisen esitelmän\nja sen jälkeen parhaimmat nuoret kyvyt eri puheissa tekivät kunniaa\nyliopiston rehtorille, osakunnan inspehtorille ja kuraattorille sekä\nlopuksi kaunopuheisesti ylistivät isänmaata taikka sulokielisesti\nnaisten sydämenlämpöä ja muita hyviä avuja. Näistä ylistyspuheista\non erikoisesti mieleeni jäänyt Walter Lampénin v. 1883 pitämä\nherkkäsydäminen puhe naisille, mikä jo silloin rikaskielisenä ja\nkukkaiskoristeisena herätti ansaittua huomiota. Hänestä onkin myöhemmin\nkehittynyt eräs maamme tunnetuimpia kaunopuhujia.\n\nPuheiden välillä, kun joku läsnäoleva merkkimies oli saapuvilla,\noli tapana hänen vastauspuheensa jälkeen »kultatuolissa» kantaa\nhäntä ympäri salia torvisoittokunnan soittaessa juhlamarssia ja koko\nosakunnan seuratessa järjestynein rivein. Samoin ainakin 1880-luvulla\nsäännöllisesti kunnioitettiin osakunnan inspehtoria ja kuraattoria\nheidän vastauspuheensa jälkeen.\n\nPuheiden päätyttyä kannettiin pitkille pöydille höyryävät maljat,\njoiden ääressä riemu kohosi ylimmilleen. Silloin kielenkahleet\nkirposivat ja vapaan sanan käyttö nostatti nuorten intomielen. Puheita\npidettiin ja eläköötä huudettiin moninaisista aiheista. Tämän jälkeen\nseurasi senaikainen vankka illallinen savolaisine kalakukkoineen ja\nKarjalan-piiraineen. Kun naiset sitten ritarillisesti oli saatettu\nkotiin, syntyi salissa aika temmellys. Innostuneet civikset riisuivat\nfrakit ja pukivat ne nurinpäin ylleen. Sitten istuuduttiin hajareisin\npitkille tuoliriveille ja rynnättiin vastakkain ikäänkuin taistelua\nhaastaen. Sen jälkeen hajaannuttiin ja ratsastettiin pitkänä rivinä\nympäri salia ja lopuksi ryhdyttiin kyykkysillään piiritanssiin, ääneen\nhuutaen jotakin renkutuslaulua, kunnes väsyttiin koko näytelmään ja\naamun koittaessa siirryttiin kotimatkalle.\n\n\n\n5. 1880-luvun uusi suuntaus.\n\n\nKun syksyllä 1880 jouduin Savo-Karjalaisen osakunnan kirjoihin, olivat\nedellisen vuosikymmenen ylioppilaselämään tuomat häiriöt enimmäkseen\nhäipyneet. Sijaiskansleri Kasimir von Kothenin ylioppilaita epäilevä\nvalvonta oli saattanut hänet nuorison vihamielisen asennoitumisen\nkohteeksi. Venäjänkielen professorin A.F. Nordqvistin halventava\nkirjoitus v. 1871 Finlands Allmänna Tidningissä sen johdosta, että\nsavo-karjalaiset ylioppilaat ehdottivat pystytettäväksi muistokiven\nSuomen sodan sankarin Kaarle Vilhelm Malmin haudalle, suuressa\nmäärin ärsytti ylioppilasnuorisoa, johtaen lopuksi meluisiin\nkissannaukujaisiin hänen ikkunainsa alla. Näiden tapausten muisto,\nsamoin kuin osakunnassa esiintyneiden rikkomusten rankaiseminen\nmuutamien osakuntalaisten pahentavan elämän vuoksi, olivat jo\nehtineet vaipua unholaan. Sensijaan 1880-luvulla monet uudet aatteet\npuhalsivat uutta henkeä osakunnan sisäiseen elämään. Ajankohtaisin\noli kielikysymyksen yhä yltyvä kärjistyminen sen johdosta, että\nsuomenmieliset ylioppilaat saatuaan lisävahvistusta uusista\nsuomenkielisistä lyseoista tekivät ruotsinkielisten ylivallan yhä\nkiperämmäksi.\n\nKeväällä 1880 oli näet ylioppilaiden suomenmielinen aines saanut\nensimmäisen suuren voittonsa ylioppilaskokouksissa. Kun oli lähetettävä\nylioppilaskunnan lähetystö Upsalaan, pääsivät suomenmieliset voitolle\nmuutamien äänten enemmistöllä. Lähetystöön joutuivat suomenmielisten\nkolme ehdokasta J.R. Danielson, Lauri Kivekäs ja Y.K. Yrjö-Koskinen.\nTämän jälkeen kiihtyi joka kokouksessa erimielisyyden tuottama\nristiriita eri kieliainesten kesken. Sitä menoa jatkui vielä kiihkeänä\n1880-luvun kestäessä kaksikielisissä osakunnissa, mutta yksikielisissä,\nkuten Hämäläisessä ja Savo-Karjalaisessa osakunnassa, tämä mieliala oli\njo voitettu kanta. Sensijaan siellä esiintyi oman puolueen keskuudessa\nvallitseva ristiriita maltillisten ja jyrkkien suomenmielisten kesken.\nEdellinen suunta oli saanut jalansijaa Suomalaisessa Nuijassa, mikä\nyhdistys v. 1876 oli syntynyt vastapainoksi ruotsinmielisten pyrintöjä\nvastaan. Vuoden 1880 lopulla Nuijan suunta oli Pohjalaisen osakunnan\neräistä aineksista tuntunut kielikysymyksessä liian miedolta, jonka\ntähden perustettiin uusi yhdistys K.P.T. jyrkempää kielikysymyksen\nsuuntaa edustamaan. Näiden kirjainten merkitystä tulkittiin eri\ntavalla. Alkuperäinen tarkoitus lienee ollut Kansan Pyhä Tahto. Kun\nK.P.T. v. 1881 julkaisi Snellman-albumin, sai nimi uuden värityksen\nkansilehden nimikkeestä »kahdestoista päivä toukokuuta». Sittemmin\nmuodostui uusi nimitys Koko Programmi Toimeen. Maltillinen puolue\ntaas antoi sille nimeksi Kaikki Punaisien Toverit ja pilkkakirveet\n»Kivekkäitä Pussit Täynnä». Jyrkkien kanta kuvastuu esimerkiksi\nPohjalaisen ylioppilaan Kaarlo Grönqvistin tulisessa ylioppilaslaulussa\n»Jos sydän sula puhdas on», josta tuli hyvin suosittu kvartettilaulu\nVaasan marssin sävelten kannattamana.\n\nSavo-Karjalaisessa osakunnassa näiden ryhmien vastakkainen kanta\nei tullut niin jyrkästi näkyviin kuin Pohjalaisessa. Kummallakin\nsuunnalla oli kokouksissa, omat puolustajansa. Maltilliseen suuntaan\nkuului osakunnan enemmistö, ja jyrkempää edustivat aluksi vain\nmuutamat nuoret kiihkoilijat. Tulisin »Punaisten» kannattaja oli nuori\nylioppilas Arvid Järnefelt, joka K.P.T.:ssä oli päässyt veljeilemään\nLauri Kivekkään, Jonas Castrénin, J.A. Lylyn, O. Ansaan y.m. jyrkän\npuolueen merkkimiesten kanssa. Savo-karjalaisten rauhallisessa\ntoveripiirissä hän ei kuitenkaan saanut suurtakaan kannatusta, joskin\ntoverit ihailivat hänen uljasta, ritarillista ja kaunopuheista\nesiintymistään. Juhani Aho taas paljon seurusteli kenraali Järnefeltin\nperheessä ja oli aluksi kiihkeä jyrkän suunnan kannattaja, mutta\nlauhtui myöhemmin innostaan. Vuoden 1890 jälkeen, jolloin Päivälehti\nperustettiin vapaamielisten aatteiden kannattajaksi, hän, samoinkuin\nArvid Järnefelt, liittyi sen etuvartioon, monesti solmien liittoa\nruotsinmielistenkin kanssa.\n\nOli osakunnassa muitakin jyrkän kielipolitiikan miehiä, kuten lääket.\nkand. Jussi Rahm, sittemmin Rautalammin piirilääkäri, Heikki Hornborg,\nrunoilijana Sarvela, myöhemmin Oulun lyseon lehtori, G.A. Backman,\nmyöhemmin tunnettu kirurgi Tampereella, ja Benjamin Ståhlberg, innokas\nvoimistelija, sittemmin Kuopion tyttökoulun lehtori, Juhani Ahon\nveli Pekka Brofelt, myöhemmin Savon toimittaja ja vapaakirkollinen\nsaarnaaja, sekä Ahon luokkatoveri Juho Pekka Hartikainen, joka\nhänkin seurusteli Järnefeltien perheessä ja sen kirjallisesta\n»miljööstä» lienee saanut herätyksensä leikillisiin ja vuolassanaisiin\nSavon-kuvauksiinsa.\n\nJyrkän suunnan enteitä nähdään jo 1870-luvun alkupuolella, jolloin\nAukusti Juhana Mela ja Matti Äyräpää muuttamalla alkuperäiset nimensä\nMalmberg ja Europaeus olivat osoittaneet halunsa kokonaan omistautua\nkansallisuusaatteen palvelukseen. Silti he eivät myöhemmin liittyneet\nK.P.T:n ryhmään, vaan joutuivat Nuijassa vastustamaan pohjalaisten\nalkamaa jyrkkää kantaa kieliasiassa.\n\nMela ja Äyräpää joutuivat siis kieliriidassa edustamaan yleishumaanista\nja maltillisempaa ryhmää. Saman ryhmän huomatuimpia edustajia olivat\nlisäksi vanhemmista osakuntalaisista G.W. Walle, myöhemmin Viipurin\nlyseon rehtori, ja E.J. Warén, myöhemmin Salon piirilääkäri. Edellisen\nvaikutus osakunnassa oli jo miltei päättynyt 1880-luvun alussa, mutta\nEliel Warén kuului jatkuvasti pääpuhujain joukkoon. Maltillista suuntaa\nkielikysymyksessä edustivat näiden rinnalla Helsingin akateemisista\nkodeista ja enimmäkseen ruotsalaisista kouluista lähteneet\nylioppilaat. Tähän leiriin lukeutuivat siis Melander-veljekset, joista\netupäässä Henrik, vanhin veljeksistä, harkituilla ja tasapuolisilla\nlausunnoillaan sai kannatusta osakseen. Samoin Kustavi Grotenfelt,\nvaikkakin hidaspuheinen, edusti tervettä järkeä kiihkoisissa\nkeskusteluissa. Nuorempi veli Arvi, tuleva filosoofi, ei juuri ottanut\nkeskusteluihin osaa. Sitä enemmän intomielinen ja kaunopuheinen oli\nSuomalaisen alkeisopiston käynyt Kaarle Krohn, jonka värähtelevä\nääni miltei vivahti hempeämielisyyteen. Veljekset Viktor ja Mikael\nJohnsson usein taittoivat peistään kielikysymystä käsiteltäessä,\nedellinen kyllä lähentyen jyrkkien kantaa, jälkimmäinen tyynesti\nja asiallisesti lausuen painavan sanansa tässä kysymyksessä, kuten\nmyöhemmin elämässään tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Samaa\nkiihkottomasti harkitsevaa kantaa edustivat lisäksi helsinkiläiset\ncivikset Pekka Svinhufvud ja Otto Stenroth, edellinen jäyhästi, mutta\nasian ytimeen osuvin lausunnoin, ja jälkimmäinen sirommin ja notkeammin\nmuovatuin sanoin. Edellisestä olikin kerran tuleva Suomen Tasavallan\njärkkymätön ja varmakatseinen peräsimen pitäjä ja jälkimmäisestä notkea\nmaailmanmies sekä itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkoasiainhoitaja.\n\nNäistä kielikysymyksistä oteltaessa tavallisesti inspehtori Th. Rein ja\nkuraattori Julius Krohn tyynesti seurasivat keskustelun menoa. Mutta\njos he joskus sen loputtua lausuivat mielipiteensä, niin oikeamielinen\nja tasapuolinen filosofian professori selvitteli kysymyksen toista\nja toista puolta, ymmärtämyksellä suhtautuen myöskin jyrkän puolueen\naatesuuntaan. Julius Krohn, yhtä lempeä kuin tulisieluinen runoilija,\nsen sijaan joskus saattoi paheksua »punaisten» kiihkomielistä kantaa,\nmutta yleensä harrasti sovinnollisuutta taistelevien kesken, itse\nkallistuen maltillisten ainesten kantaan.\n\nKun v. 1883 kielikysymys enemmän syrjäytyi sen johdosta, että uudet\nvapaamieliset aatteet alkoivat askarruttaa ylioppilasnuorison mieltä,\nsaivat nämä Savo-Karjalaisessakin osakunnassa yhä innokkaampaa\nkannatusta. Uusien kristinuskon-vastaisten mielipiteiden tulkkina\nesiintyi jyrkkäsanaisesti varsinkin Juhani Ahon nuorempi veli Pekka\nAho, jonka vastenmielisyys kristinuskon aatteita ja vanhollisuutta\nkohtaan purkautui sekä sanoin että kirjoituksin osakunnan kunnioittamaa\nkuraattoria Julius Krohnia vastaan.\n\nOltuaan 14 vuotta kansallisuusaatteen elähdyttävänä voimana\nosakunnassa — puhujana, esitelmän pitäjänä ja ennen kaikkea\nrakastettavana persoonallisuutena — Julius Krohn oli saavuttanut\nkunniakkaan sijan osakunnan tajunnassa, josta johtui hänen kuvansa\nmaalauttaminen osakunnan kustannuksella. Myöskin hänen kotinsa oli\nollut lämmittävänä lietenä vanhempien ja nuorempien osakuntalaisten\npyrkimyksille. Muun muassa Koitar albumin syntyyn ja kehitykseen\noli hänellä ollut arvovaltainen vaikutus. Pekka Ahon ja muutamien\nmuiden uusihenkisten intoilijain jyrkän esiintymisen johdosta\nhänen ihanteellinen aatesuuntansa ja uudempia aatteita vierova\nkatsantotapansa kuitenkin heikensi hänen vaikutustaan nuoremman\npolven silmissä. Tästä johtui, että Krohn keväällä 1883 pyysi\neroa pitkäaikaisesta kuraattorin-virastaan ja vetäytyi takaisin\nhiljaiseen työkammioonsa työskennelläkseen monipuolisten tieteellisten\ntutkimusten valmistamisessa. Tämän jälkeen ulkomailta saapuneet\nuskontoa, yhteiskuntaa, naisasiaa, raittiusasiaa kannustavat\naatteet osakunnassa myllersivät nuorison mieltä ja aiheuttivat\nkiihkeitä keskusteluja vanhan ja uuden suunnan välillä. Nämä\nkiistat on minun kuitenkin sivuutettava, koska senjälkeen hyvin\nharvoin kävin osakunnan kokouksissa. Julius Krohnin kodissa olin\nkuitenkin Juliuksen päivinä kokenut lämmintä myötämielisyyttä, joka\nmyöhemminkin jatkui joutuessani hänen tutkittavakseen suomenkielen\nylintä arvosanaa varten filosofiankandidaattitutkinnossa. Ollen isäni\nvanhoja ylioppilastuttavia hän alusta pitäen oli suhtautunut minuun\nerittäin ystävällisesti, varsinkin ollessani osakunnan pöytäkirjurina\nkevätlukukaudella 1883.\n\nInspehtori Thiodolf Reinin tuttavuuden olin tehnyt jo\nylioppilastutkinnossani keväällä 1880, jolloin hän oli historiallisten\ntietojemme tutkijana. Jo silloin sain vaikutelman syvästi oppineesta,\ntasapuolisesta ja humaanisesta persoonallisuudesta. Tämä vaikutelma\nyhä vahvistui nähdessäni hänet osakunnan inspehtorina, jona hän\nsaavutti kaikkien jakamattoman kunnioituksen. Kun myöhemmin ankarat\nkiistelyt alkoivat uuden ajan polttavista kysymyksistä, hänkin tultuaan\nyliopiston rehtoriksi erosi osakuntaelämästä, mutta pysyi yhä nuorison\nkunnioituksen kohteena tyynen ja objektiivisen suhtautumisensa vuoksi\nrepivien aateilmiöiden keskellä. Vaikka tiedettiinkin hänen filosofina\nkallistuvan uusien aatesuuntien puolelle, jonka hän todisti esim,\nkirjoituksillaan vapaamielisessä Valvojassa v:sta 1881 alkaen, ei\nhän kuitenkaan joutunut jäytäviin hankauksiin vastustajain kanssa\nhillityn puolueettomuutensa takia. Kun hän inspehtorina ja sitten\nyliopiston rehtorina kerran vuodessa vieraanvaraisessa kodissaan\nvastaanotti osakunnan edustajia, tunsivat savo-karjalaiset hänessä\nentisen isällisen ystävänsä, jolla oli hyvä sana kullekin vieraalle\ntarjottavana. Täten minäkin kerran myöhemmin jouduin kokemaan hänen\nkodissaan lämmintä myötätuntoa.\n\n\n\n6. Kirjallisia harrastuksia.\n\n\nJo 1860-luvulla oli osakunnassa noussut kirjallinen kyky, Tohmajärveltä\nkotoisin oleva August Andelin. Hän oli liittynyt Ernst Linderin ja Leo\nMechelinin uuden ajan liberalismia kannattavaan ryhmään sekä julkaissut\nensimmäisiä runojansa heidän lehdessään »Barometern» samoin kuin myös\nAug. Schaumanin »Papperslyktan» lehdessä. Myöhemmin hän julkaisi\nv. 1869 runokokoelman nimeltä »Lyriska Dikter af Anttila». Nämä\nruotsinkieliset runot kohottivat hänen maineensa osakunnan keskuudessa,\nvaikka ne olivat yleisluonteisia ja persoonattomia. Samoihin aikoihin\nilmestyi osakunnan ensimmäinen kirjallinen albumi _Koitar_. Neljä\nvuotta myöhemmin, v. 1873, tuli painosta _Koittaren_ toinen osa,\njonka suomalaisten runotuotteiden tekijöistä kaksi uutta nimeä astuu\nnäkyviin: Rafael Laethen (nimim. ae-ae) ja Birger Salonen (nimim. bs).\nEdellisen runoissa ilmenee hempeää tunteellisuutta, jälkimmäisessä\nraikkaampaa miehevyyttä.\n\nMutta vasta 1880-luvulla uudet tuulahdukset elähdyttävät kirjailijain\ntuotantoa. Huomio alkaa kääntyä kotoisen kansanelämän kuvaukseen,\nja runon sijaan astuu kertovainen novellityyli. Vuoden 1880\nlopulla ilmestyy _Koitar_-albumin kolmas osa, jossa tavataan uusia\nkirjailijanimiä. Jonkinlaisena väliasteena aikaisemman ihanteellisuuden\nja pinnalle kohoavan realismin välillä kirjoittaa Juho Heikki\nReijonen (nimim. Heikki) meheviä luonnon- ja kansankuvauksia\nPielisjärven pohjoisrantamilta, etenkin Nurmeksen seuduilta. Kuvaus\npyrkii todenmukaisuuteen, ja kieltä höystää kansanomainen huumori.\nKuvauksissaan »Ensimmäiset ystäväni» ja »Kirkkoherrako vai maisteri»\nhän kyllä kansanomaisella puhetavalla kuvailee kotiseutunsa näkyjä,\nmutta tarkastellen ympäristöään ikäänkuin sivustakatsojana, »pappilan\nkuistilta», kuten Eino Leino hänestä sattuvasti sanoo.\n\nTästä perin nuorten kirjailijain runoilijanäkemys yhä enemmän syventyy\ntunkeutumaan kansan sieluun ja kuvaamaan sen arkielämää pienimpiä\npiirteitä myöten.\n\nHelsingissä oli siihen aikaan eräs ylimystökoti, kenraali A.\nJärnefeltin perhe, jonka hyvin älykäs emäntä, syntyisin Baltian\nsaksatar Clodt von Jürgensburg, oli miehensä vaikutuksesta siinä määrin\nomistanut J.W. Snellmanin kansallisuusaatteen, että hän täydellisesti\nperehtyi suomenkieleen ja otti sen perheensä kotikieleksi. Kun\nkaksi hänen pojistaan, Kasper ja Arvid Järnefelt, olivat päässeet\nylioppilaiksi, syntyi perheen keskuudessa pieni kirjallinen kerho,\njoka kokoontui lauantai-iltaisin illalliselle, piippujen ja\ntotilasien ääreen. Tulisieluinen Arvid toi silloin kotiinsa nuoria\nlahjakkaita savo-karjalaisia ylioppilaita, joiden kesken syntyi\nlennokkaita väittelyjä ajan uusista aatteista ja virtauksista.\nNäihin keskusteluihin kenraalitar Järnefelt otti innokkaasti osaa\nja ohjasi laajalla lukeneisuudellaan ja terävällä älyllään nuoria\nsyventymään ongelmien pohtimiseen. Siinä piirissä saivat tulikasteensa\nkirjailijoiksi kaksi lupaavaa kykyä: Juho Pekka Hartikainen ja Juhani\nAho, — puhumattakaan suurilahjaisesta Arvid Järnefeltistä.\n\nJ.P. Hartikainen oli lähtöisin Kuopion lyseosta, vaaleaverinen,\nmiellyttävä ja huumorintäyteinen nuorukainen, joka jo\nvastaanottajaisjuhlassa oli vetänyt toverien huomion puoleensa\nhöystöisillä jutuillaan ja raikkaalla tukkilaislaulullaan, kuten\njo on kerrottu. Tämä miellytti tovereita siinä määrin, että he\nusein remuaviin toveri-iltoihinsa veivät hänet mukaansa pysyväksi\n»cabaretti»-laulajaksi, verratakseni nykyajan oloihin. Hänet Arvid\nJärnefelt pian johdatti kirjalliseen kotipiiriinsä, josta hän sai\nherätteitä ruvetakseen kirjailijaksi. Siten hän muun muassa v. 1882\njulkaisi Lönnrotin albumissa humoristisen ja kansanomaisen kuvauksensa\n»Keisarin tuttu», joka aiheutti hänelle toveripiirissä ansaitun\narvonannon. Mutta kaikenlaiset sivuharrastukset, monivuotinen olo\nosakunnan pöytäkirjurina, kansantajuisten luentojen järjestäminen\nja kansatieteellisten esineiden kerääminen sekä alinomaa toistuvat\ntoverijuomingit häiritsivät hänen tasapainoaan, niin että varsinaiset\nopinnot syrjäytyivät. Siten hän ei koskaan joutunut suorittamaan\nsuomenkielen laudaturkurssia fil. kandidaattitutkintoa varten. Heikko\nluonne veti hänet eri suuntiin, ja lopulta epäsäännöllinen elämä\nsaattoi hänet riuduttavan keuhkotaudin valtoihin, johon hän sortui jo\nvuonna 1887.\n\nToinen Järnefeltin piirissä kirjallisia herätteitä saanut\nsavo-karjalainen oli Juho Brofeldt, sittemmin kirjailijana kuuluisa\nJuhani Aho. Lähteneenä Savon sydänmaan pappilasta ja Kuopion\nsuomalaisesta lyseosta hän perinpohjin tunsi mehevän kansankielen\nsattuvine käänteineen ja sanasutkauksineen. Tämän lisäksi tuli sisämaan\nluonnolle avoin katse ja Järnefeltin piirissä avartunut kirjallisuuden\ntuntemus. Etualalla olivat siihen aikaan Ibsenin draamat, Björnsonin\nkansannovellit ja Strindbergin naturalistiset tuotteet. Näistä Aho\nnimenomaan oli viehättynyt Björnsonin kansannovelleihin, erikoisesti\n»Aarneen» ja »Päivärinteen Synnöveen». Lisäksi hän oli ihastunut\nmuutamiin Juho Reijosen äsken ilmestyneisiin kansankuvauksiin.\n\nAluksi hän »Savo-Karjalaisessa» julkaisi muutamia verrattain\nheikkoarvoisia runoja. Suuremman ja ansaitun huomion herätti samassa\nlehdessä julkaistu suorasanainen novelli »Sipolan Aapon kosioretki»,\nmutta varsinaisen maineensa Aho saavutti v. 1883 toimeenpannussa\nkirjoituskilpailussa, jonka ensimmäisen palkinnon hän saavutti\nklassillisella kuvauksellaan »Siihen aikaan kun isä lampun osti».\nMinkä arvon osakunnan suurmiehet antoivat tälle erinomaisen pirteästi\nja todenmukaisesti sepitetylle novellille, todistaa sekin, että\nitse kuraattori Julius Krohn luki palkitun kyhäelmän osakunnan\nvuosijuhlassa ja Aug. Ahlqvist taputti kirjailijaa olalle sanoen: »Se\non Herran lahja!» Helsinkiläisten ihastukseen yhtyi piankin kaikuja\nkotimaakunnasta. Ahon veli, Kaarin, oli kansankuvaukseen mieltyneenä\nnäyttänyt käsikirjoituksen Kuopiossa asuvalle Minna Canthille, joka\nlausui siitä kiittävän arvostelunsa. Kun vähän myöhemmin ilmestyivät\nrealistinen kuvaus murtuneen kansanneron elämästä »Muuan markkinamies»\nja hyväntahtoisella huumorilla höystetty, klassilliseksi tuotteeksi\ntunnustettu »Rautatie», koitui Aholle arvokas sija suomalaisten\nkirjailijain vähissä riveissä. Kaarlo Bergbom kirjoitti Helsingistä\nMinna Canthille kirjeen täynnä innostusta »Markkinamiehen» ilmestymisen\njohdosta. Kenraalitar Järnefelt, joka miehensä tultua kuvernööriksi\nv. 1884 oli siirtynyt Kuopioon, ilmaisi hänkin Minna Canthille\nsuuren ilonsa kirjan ilmestymisestä tyytyväisenä siitä, että Ahon\nhänen kodissaan saamat herätykset olivat jo tuottaneet runsasta\nhedelmää. Varsinaista käännettä realistiseen suuntaan ilmaisi Ahon\nnovelli »Papin tytär» (v. 1885), joka kuvailee haavemielisen tytön\nkehittymistä ummehtuneissa maalaisoloissa, kunnes olojen pakosta\nsuostuu avioliittoon pappilan ahdasmielisen apulaisen kanssa. Tähän\nilmestyi myöhemmin v. 1893 loistavalla kynällä piirretty psykologinen\nkuvaus »Papin rouva». Siinä esitetään oivallisia havaintoja\npappilanväen kesäelämästä pelloilla ja niityillä sekä papin rouvan\nainaista kaihoa avarampiin oloihin, kunnes ulkomailta palanneen\nmaisterin lemmenvakuuttelut järkyttävät hänen sielunsa tasapainon.\nAhon mielessä oli jo aikoja sitten häämöittänyt laajahko suunnitelma\nHelsingin ylioppilaselämästä valo- sekä varjopuolineen. Semmoisenaan\naie ei toteutunut, mutta v. 1889 ilmestyi novelli »Helsinkiin», joka\nkuvasi nuoren ylioppilaskokelaan matkaa Kuopiosta pääkaupunkiin ja\nsiellä saavutettuihin riemuisiin ja remuisiin kokemuksiin vanhempien\nylioppilaiden piirissä. Tässä kirjassa Aho oli jo täydelleen siirtynyt\nnaturalististen kertojien joukkoon, lähinnä esikuvana norjalaisen Arne\nGarborgin kuvaus »Bondestudenter». Ennen Helsingistä muuttoaan, jossa\nAholta jäi kandidaattitutkinto suorittamatta, hänestä siis oli tullut\nmainehikas kirjailija.\n\nKolmas intomielinen ja muita sytyttävä kirjailijanalku Järnefeltin\nkirjallisessa piirissä oli hehkuvasieluinen Arvid Järnefelt. Hän\nlueskeli ahkerasti norjalaista ja venäläistä kirjallisuutta, jakaen\nkirjallisia herätteitään edellämainituille tovereilleen.\n\nNäistä vaikutteista ei vielä näy merkkiäkään parissa runossa, jotka\nhän nimimerkillä Rauta kirjoitti Snellmanalbumiin keväällä 1881.\nMolemmissa runoissa »Isäinmaani» sekä »Syyskuun 11 p:nä v. 1878»\nvielä soinnahtelee samanlainen isänmaallisuuden ja luonnontunnelmien\nkajahtelu, mikä oli ominainen aikaisemmalle suomalaiselle runoudelle.\nSensijaan hän otti innokkaasti osaa kielipoliittisiin väittelyihin,\nkannattaen K.P.T:n jyrkkää kieliohjelmaa. Sen lisäksi hän alkuaikoina\nhelähdytti ensimmäistä tenoriaan laulajapiireissä. Pian hän\nkuitenkin siirtyi lakitieteellisiin opintoihin ja lähti lakitieteen\nkandidaattitutkinnon suoritettuaan stipendimatkalle Moskovaan, jolloin\nlähemmin syventyi Leo Tolstoin yhteiskuntaa mullistaviin oppeihin.\nPalattuaan hän jätti syrjään lainopillisen uransa ja antautui\nkäytännössä toteuttamaan tasavertaisuusaatteitaan maanviljelijänä\nLohjan Virkkalassa.\n\nOtettuaan innokkaasti osaa ylioppilaselämän kansallisiin\naatemittelyihin hän vasta v. 1893 julkaisi oivallisen romaaninsa\n»Isänmaa». Tässä hän antaa talonpoikaisylioppilaan räikeästi\ntuntea kotoisen arkimielisyyden ja helsinkiläisten juhlapuhujien\nhaavemielen ristiriitaisuuden. Nuori Heikki koettaa kotiseudullaan\ntoteuttaa kansallisia aatteita, mutta ei saavuta odottamaansa\nvastakaikua. Lopulta hän taipuu tyytymään arkiseen työhön isänmaan\nhyväksi uhrautuvan lähimmäisrakkauden merkeissä. Tämä tuote on\nkaunokirjallisessa suhteessa arvokas lisä ylioppilasihanteiden\nkuvaamisessa. Myöhemmin Järnefeltin kirjallinen toimi suurimmaksi\nosaksi suuntautui yhteiskunnallisten probleemojen selvittämiseen\nkaunokirjallisessa muodossa.\n\nPaitsi yllämainituissa ensitekeleissä tulevat osakunnan kirjalliset\nharrastukset näkyviin osakunnan julkaisemissa Koitar-albumeissa.\nLaethenin, Salosen ja Reijosen aikaisemmista tuotteista on jo puhetta\nollut, mutta myöskin Koitar albumin III:ssa (v. 1880) ja IV:ssä (v.\n1885) osassa nähdään samat nimimerkit.\n\nRafael Laethen on Koittaren III:een osaan kirjoittanut muutamia\npikkurunoja, osaksi mukaelmia muista kielistä, jotka osoittavat\nlyyrillistä lentoa ja musikaalista soinnukkuutta. »Niinipuun kukkiessa»\nonkin saanut Emil Genetziltä naiskuorolle omistetun sävelellisen\nasun. Myöhemmin on Laethen antanut naisäänelle sovelletun sävelpuvun\nOksasen viimeiselle runolle »Punkaharjun laulutytön laulu». Muutenkin\nLaethen on tunnettu monien soolo- ja miesäänisten laulujen herkkänä\nsäveltäjänä. Myöhemmin hänestä tuli numeromies, Kansallis-Osake-Pankin\nensimmäisiä johtajia.\n\nBirger Salosen III:een ja IV:een osaan painetut runot ovat osaksi\nsävyltään iroonisia, osaksi herkkiä luonnonkuvia; raikkaampi ote\non purjehtimisia kuvailevassa »Lähtö»-runossa. Sulosen lyhyestä\nelämänjuoksusta on selonteko myöhemmin seuraavassa A.J. Melan\nmuistopuheessa.\n\nUusina runoilijoina mainittakoon III:sta nimimerkit Juhani H. (P.J.\nHannikainen), A.G. (Arvid Genetz), Leimu (Kustavi Grotenfelt),\nSuonio (Julius Krohn) ja Oksanen (Aug. Ahlqvist) sekä näiden lisäksi\nIV:ssä Väinö (Kaarle Krohn), L.O.E. (Lassi Ekberg) ja J. Aho; muiden\nnimimerkkien takana piileviä tekijöitä en ole onnistunut kaikkia\nselville saamaan.\n\nP.J. Hannikaisen runoille on ominaista vuolas sanavirta, herkkä\nluonnonvaisto, vieno lemmen haaveilu ja harras Savon ja Karjalan\nihantelu. Korkeampaa lentoa niissä kaipaa, mutta musikaalinen\nsointuvuus on ilmeinen. Tämä onkin luonteenomaista sanasepolle, josta\nmyöhemmin oli tuleva monen kauniin laulun säveltäjä, Y.L:n johtaja ja\nJyväskylän seminaarin musiikinlehtori. Herkän runon »Suruisena» on\nmyöhemmin Emil Genetz pukenut sävelasuun, jossa se nykyaikaan asti\nkauniine tenorisooloineen mieskvartettina on sykähdyttänyt kuulijain\nsydämiä.\n\nToinen runoilijanimi, jonka myöhemmin ilmestyneestä runokokoelmasta\ntapaa alkukaikuja Koittaressa, on Arvid Genetz (Arvi Jännes). Runossa\n»Kun en tiedä, kusta naida» tulvahtaa Kantelettaren-omainen leikillinen\nsävy ja »Suomen kruunussa» hän kuvaa kanteleen syntyä simpukan helmistä\nsekä Lönnrotin niistä yhteenvalamaa kirkasta kruunua, Kalevalaa.\nMolemmissa runomitta sujuu Karjalan rikkaalla sanavuolaudella ja\nmuinaissuomalaisella runomitalla. Runoilija, sittemmin Suomen\nsukukielten professori, on Koittaren III:een osaan kalevalaisella\nrunomitalla unkarin kielestä suomentanut Aranyin vaikuttavan runon\n»Toldi». Tässä kuvataan kahden pustan pojan, Niilon ja Yrjön, kesken\nsyntynyttä veljesriitaa. Yrjö oli päässyt hovin palvelukseen, siellä\nrikastunut ja tullut kotikyläänsä remuisia kemuja pitämään. Kun hänen\nveljensä Niilo, joka hevospaimenena oli henkensä elättänyt, saapuu\nkestoihin vaatimaan perintöosuuttansa, ilkkuu veli hänelle, ja hän\npainuu pihamaalle suruisena. Siellä eräs Yrjön orjista aikoo hänet\nsurmata, mutta Niilo heittää myllynkiven takaa-ajajiansa vastaan,\njolloin eräs näistä sortuu. Kiireimmän kautta hän nyt pakenee rannan\nkaislistoon, jossa on piilossa, kunnes talon vanha palvelija, hänen\nlapsuutensa hoivaaja, kauan etsittyään hänet tapaa. Lempeästi häntä\npuhuteltuaan ja eväslaukun antimilla ravittuaan hän saa Niilon\npalaamaan yön pimeydessä sanomaan äidille jäähyväisiä. Mutta ennen\nsitä hän kotimatkalla vajoaa sudenkuoppaan, jossa ankaran käsirysyn\njälkeen surmaa naaras- ja urossuden ja kaappaa sudenpenikat syliinsä.\nKotitalossa kaikki nukkuvat. Hän asettaa sudenpenikat vuoteensa\nviereen, menee perheentupaan, jossa tapaa äitinsä pöydän ääressä\nnyyhkyttämässä pojan tihutyön johdosta. Äitiään hän lohduttelee\ntiedolla, että hän joksikin aikaa katoaisi mennäkseen kuninkaan\nsotaväkeen ja ajan tullen palaisi kotiinsa. Pakoa suunnitellessaan hän\näkkiä kuulee vahtikoirien ulvovan, veljensä ja koko kotiväen heräävän\nsekä miesten hapuilevan miekkojansa häntä takaa-ajaakseen. Sillävälin\nhän puikahtaa pakoon, ja äiti sieluntuskissaan lysähtää kokoon\nvuoteellensa. — Runossa tapaa draamallista voimaa riitakuvauksissa,\nherkkää luonnonvaistoa, kuten Kalevalassa, ja lempeitä lyyrillisiä\npurkauksia, kuten Kantelettaressa. Niilon sielun liikunnoissa ilmenee\nKullervon rajuihin tunnepurkauksiin verrattavia yhtäläisyyksiä. Runoa\nlukiessa välähtää mieleen ikäänkuin kangastuksia suomalais-ugrilaisen\nheimon muinaisuudesta.\n\nOsakunnan nuorimpia kirjallisia kykyjä ovat Koittaressa ystävykset\nLeimu ja Väinö. Edellinen, vastaisuudessa historian tutkija ja\nprofessori Kustavi Grotenfelt, laulelee sovinnaiseen, romanttiseen\ntapaan ujoja lemmen haaveita, kevättunnelmia ja voimakkaammin\nitalialaisesta urhosta Silvio Pellicosta. — Jälkimmäinen, myöhemmin\nkansanrunoutemme syvällinen tutkija ja eurooppalaisesti tunnettu\nprofessori Kaarle Krohn, osoittaa ensimmäisissä runotekeleissään\nsyvempää tunnetta ja notkeampaa kielenkäyttöä kuin runotoverinsa, joten\nmuutama hänen pikkurunoistaan kohoo korkeampaan lentoon kuvatessaan\nluontoa, joulua ja piispa Johnssonin ennenaikaista poismenoa.\n\nEdellisen, etevän tutkijan lämminsydäminen isä Julius Krohn eli Suonio,\nSavo-karjalaisten silloinen kuraattori, on hänkin Koittaren III:een\nosaan piirtänyt pari harrastunnelmaista hengellistä runoa: »Taavetin\n127:8 psalmi» ja »Virsi ijankaikkisesta autuudesta». Näissä ilmenee\naito runollinen ote ja herkkä, uskonnollinen mieliala.\n\nSamaten on osakunnan entinen inspehtori, suomalaisen kielitieteen\nkuuluisa professori Aug. Ahlqvist, Oksanen, antanut osuutensa Koittaren\nIII:een vihkoon. Toinen runo, Upsalan riemujuhlaan, kesäk. 4 p.\n1875, kirjoitettu runotervehdys »Ruotsalaisille», kuvaa Ruotsin ja\nSuomen veljessiteitä 600 vuoden kuluessa sekä sodan tuottamaa eroa,\njolloin molemmat maat alkoivat kulkea uusia uria, uusia kohtaloita\nkohti. Jälkimmäinen runo »Runebergin muistoksi», joka on kirjoitettu\nHelsingin yliopiston surujuhlaan toukokuun 6 p:nä 1878, uhkuu\nlämmintä ihailua poismennyttä runoruhtinasta kohtaan. Kuvattuaan\nsuomalaisten kaihoa etelän hehkuvan aurinkoiseen runomaahan Italiaan\nhän iloitsee siitä, että Suomi on synnyttänyt suuren runoilijan oman\nmaansa luonnonihanuuksia ja kansankuntoa vaikuttavasti kuvailemaan.\nSelostettuaan aitosuomalaisia tyyppejä Runebergin kansallisissa\nrunoelmissa Oksanen päätyy haikeaan huokailuun siitä, ettei tämä\n»Suomen suurin taideniekka» saanut virittää kanneltansa Suomen\nsuloisella kielellä. Kuitenkin hän ennustaa, että Runebergin laulun\nhenki kerran »Kalevankin kansan kielellä jo kaiun korkean ja kauniin\nsaapi».\n\nVielä korkeampaan lentoon kohoaa Oksasen runotar Koittaren neljänteen\nvihkoon otetussa muistorunossa »Lönnrotin haudalla». Runossa, joka\non kirjoitettu ylevään roomalaistyyliseen runomittaan, kuvataan\nsuuren tietäjän, ennen Ahlqvistia suomenkielen professorin, ylevää\nisänmaallista työtä Suomen kansanrunojen pelastajana, kansallishengen\nkohottajana, jonka merkitys ulottuu läpi vuosisatojen »aikain aikojen\ntaa» ja jonka nimi on loistava\n\n    »Niinkuin Alppien huippu\n    Loistaa laajojen maiden taa».\n\nSavolaista runotarta edustavat Koittaressa, paitsi Oksanen ja Juhani\nH., muun muassa nimimerkit L.O.E. ja Juhani Aho. Edellinen, oikealta\nnimeltään Lassi Ekberg, kotoisin Rautalammilta, oli myöhemmin Kuopion\nlääninkamreerina ja kuoli jo nuorella iällä. Hän on Koittareen\nkirjoittanut muutamia sujuvasäkeisiä runonpätkiä, niistä pari\nonnistuneesti antiikin runomitalla. Jälkimmäisen runoilijan tunnemme\nennestään. Koittaressa oleva runo »Tytön kirkossa käynti» on harvoja\nJuhani Ahon runomitalla sepittämiä. Aihe on itsessään mitätön,\ntytön marjaretki metsään kirkonkäynnin aikana, mikä retki uuteen\nrealistiseen kuvaustapaan päättyy viettelyskohtaukseen, mutta muutamat\npiirteet, rikas kalevalainen sanavuolaus, äidin hellä varoitus tytön\nmarjaan lähtiessä ja herkkä ympäröivän luonnon tajunta viittaavat jo\nsuureen runoilijaan, joka myöhemmissä teoksissaan oli kehittävä nämä\nominaisuudet täyteläiseen kukoistukseen.\n\nKoittaren proosakirjoitelmista mainittakoon tieteelliset tutkielmat:\nA. Hällströmin perusteellinen ja mielenkiintoinen esitys »Laulu-\nja soittotaidosta Liperin ja Polvijärven pitäjissä», E. Wainion\n»Kasvitieteellisestä luontais-systemistä», K. Grotenfeltin »Muutamia\ntietoja Juhani-herttuan hovista Turussa», Kaarlo Polénin »Varallisuuden\nsuhteista muutamissa Suomen kaupungeissa v. 1571».\n\nErikoisen maininnan ansaitsee osakunnan kuraattorin A.J. Melan\n(v:sta 1883) lämmintunteinen muistopuhe Koittaren IV:ssä osassa\nluonnontutkijasta ja runoilijasta Birger Salosesta.\n\nTämä lahjakas nuorukainen oli, käydessään ruotsalaista koulua\nSavonlinnassa ja Kuopiossa, jo koulunpenkillä osoittanut taipumusta\nrunoiluun. Jouduttuaan ylioppilaana viettämään kaksi ruotsin- ja\nranskankielen taidolle hyödyllistä vuotta opettajantoimessa kenraali\nRobert Ehrnroothin hienostuneessa perheessä, hän sai myöhemmin\nkärsiä paljon rahallisia vaikeuksia. Osakunnassa hän kuului pieneen\nvalioseuraan, joka jo v. 1868 innostuneena suuren Snellmanin aatteihin\nensimmäiseksi otti käyttääkseen suomenkieltä puhekielenä ja alkoi\nsamalla julkaista suomenkielisiä runojansa Koitar-albumin I:ssä osassa.\nFil. kandidaattitutkinnossa hän, vaikka alansa olikin luonnontieteet,\nsuoritti laudatur-arvosanan myöskin suomenkielessä. Sen jälkeen hän\npalveli useita vuosia luonnontieteiden opettajana ensin Helsingin\nkouluissa ja sittemmin Jyväskylässä. Siellä hän julkaisi ensimmäisen\nkerran suomeksi huomatun teoksensa »Zoologian alkeet kouluja varten»\nsekä eräitä suomennoksia. Hän kuoli jo nuorella iällä v. 1881, ja hänen\nrunojensa jälkisatoa on painettu Koittaren IV:een vihkoon.\n\nMuista Koittaren runoilijanimimerkeistä mainittakoon vielä Nurro (oikea\nnimi tuntematon), jo (Reijo Tirronen), P.P. (P. Poutiainen), ja Eero L.\n(Walter Lampén).\n\nNurron pikku runot ovat hempeämielisiä, luistavasti rakennettuja\nrakkausrunoja, »Syysmyrskyssä» ilmentää raikkaampaa sävyä.\n\nReijo Tirrosen runotekeleet ovat pieniä mieterunoja ja kompia, esim.\n»Henki ja aine», »Laiskojen tarkoitus» ja »Vihollinen», joka koskee\nviinan aikaansaamaa rähmää ja mellastusta Joensuun markkinoilla.\n\nP. Poutiainen on Koittareen painattanut sujuvia käännöksiä\nruotsalaisista ja unkarilaisista runoilijoista, mutta korkeampaan\nlentoon on hänen runottarensa kohonnut ylistäessään Sortavalan\nihania maisemia taikka intomielisesti hahmoitellessaan kotiseutunsa\ntulevaisuutta runossa »Karjalan seminaarin avauksessa Sortavalassa 20\np:nä lokakuuta v. 1880». Lämmintä ja välitöntä tunnetta uhkuvat runot\n»Äitini» ja »Kun ois siivet mulle suotu».\n\nKolmas nuori kokeilija, sittemmin laajalti kaunopuhujana tunnettu\nWalter Lampén, on Topeliuksen lempeään runolliseen tapaan kirjoittanut\nkolme proosarunoelmaa, jonkalaisille myöhemmin Juhani Aho antoi\n»lastujen» nimen. »Kansanlaulun linnussa» on kyhäilijä saanut\nlähtökohdan Andersenin kuvauksesta »Folkesangens fugl». Hän kertoo,\nkuinka Kansanlaulun lintu lehahtaa lentoon Väinämöisen kanteleen\nkieliltä, liitelee halki ilmojen maamiehen peltoja kyntäessä ja\npaimentytön salolla samoillessa, istahtaa orrelle lämpimään savutupaan\nja asettaa partasuu-uroiden sormet sormien lomahan. Sieltä se jälleen\nlennähtää erämaan sinisille saloille opastaen yksinäistä salotiellä\nvaeltajaa, joka oli lähtenyt etsimään kansan syntyjä syviä ja sieltä\nlöytänyt muinaisia muisteloita sadun sankariajoilta, loitsuja,\nsananlaskuja ja lemmenlauluja. Pian se kohosi kaupungin kirkkaaseen\nkonserttisaliin ihastuttaen sävelillään sivistyneiden silkkipukuiset\njoukot. Lopulta se ulotti matkansa Amerikan uudenaikaisiin tehtaisiin\nja Siperian synkkiin kaivoksiin, jonne sen ääni pian häipyi rattaiden\nsurinaan ja vuoren ilottomiin pimentoihin. Mutta se palasi jälleen\nkotikumpujensa havumetsikköön, missä se on visertävä iän kaiken, niin\nkauan kuin se metsässä löytää tyyssijan viheriän kuusen oksalla.\n\nToisessa lastussa »Joulu-aamu» Eero L. kertoo viehättävän tarinan\nmaalaissuntiosta, joka lapsena oli seurannut äitiänsä lukuisilla\nkynttilöillä valaistuun kirkkoon; siellä ihmiset hartaina lauloivat\njouluvirttä ja pappi puhui kauniita sanoja Kristuksen syntymästä.\nPitäjän suntioksi tultuaan hän myöhemmin oli opettanut pitäjän miltei\nkoko väestöä sunnuntai- ja rippikoulussa. Vanhuksena hän tapansa\nmukaan kerran meni kirkkoon joulukynttilöitä sytyttämään ja vaipui\nväsyneenä alttarin ääreen, jolloin koko elämä kirjavina kuvina liukui\nhänen silmiensä editse. Sinne hän nukahti iäksi, ja henki liiteli\nJumalan ikikirkkauteen. Tähän tarinaan liittyy herkkä kuvaus jouluaamun\nherättämistä tunnelmista maalaispappilan ja kirkonkylän runollisessa\nympäristössä.\n\nKolmannessa satukuvassa »Tuntematon pesä» runoilijan mielikuvitus\nliitää Altai-vuorten liepeiltä kaukaiselle Suomen niemelle. Hän kertoo,\nkuinka yhteisestä pesästä linnunpoikia lenteli toiset Jäämeren hyisille\nrantamaille, toiset länteen päin, jolloin yksi linnunpoikanen asettui\nkoivuiselle niemekkeelle Suomen salomaille. Sinne sitten levisi uutta\nvaloa lännestä, tuoden mukanaan kristinuskon lempeät tuulahdukset.\nTäällä virisi henkinen elämä, joka antoi uutta loistoa karuille\nkaskimaille. Taru siis kertoo Suomen heimon siirtymisestä Aasian\njylhiltä vuorilta länsimaiden sivistyksen yhteyteen.\n\nSamaan ihanteelliseen tyyliin kuin Eero L:n runolliset kuvaukset\nkulkee myöskin O.J.C-ll:n (Otto Cantell- Kanteleen) lämmin juhlapuhe\nElias Lönnrotin hautauspäivänä, huhtik. 3:ntena 1884. Mainittuaan\nensin Lönnrotin alhaisesta sukuperästä, Sammatin kappelista, ja siihen\nsovittaen Runebergin kauniit sanat:\n\n    »Kodista köyhäst' oli hän,\n    Laps' sydänmaan vaan synkeän,\n    Ei suvultansa suuri;\n    Vaan tuli kunniaksi maan,\n    Nous' arvoon arvaamattomaan,\n    Ol' lujin Suomen muuri\n    Ja muistons' elää ainiaan»,\n\nkirjoittaja siirtyy puhumaan Lönnrotin merkityksestä kansanrunoutemme\npelastajana ja etenkin sen kulmakivestä Kalevalasta yhtenä maailman\nkauneimpana kansalliseepoksena sekä sen esikuvallisesta asemasta\nmyöhempien runoilijapolvien tien osoittajana:\n\n    »Siitäpä nyt tie menevi,\n    Ura uusi urkenevi\n    Laajemmille laulajille,\n    Runsahammille runoille\n    Nuorisossa nousevassa,\n    Kansassa kasuavassa.»\n\nVastakohtana edellisille Koitar-albumissa esiintyneille kirjailijoille,\njotka enimmäkseen edustavat puhdasta romantiikkaa, mainittakoon\nvielä pari uuden ajan airutta, jotka jyrkästi kuuluvat orastavaan\nrealistiseen suuntaan.\n\nMatti Kurikka, inkeriläisen talonpojan poika, mustatukkainen,\nvilkasliikkeinen ja intomielinen nuorukainen, oli tullut ylioppilaaksi\nHelsingin alkeisopistosta v. 1881 ja harrasti uusia aatteita, kuten\nraittiusasiaa, nimenmuuttokysymystä, ylioppilaitten torviorkesterin\nperustamista ja yleensä ylioppilaiden lähentymisen aikaansaamista.\nErikoista huomiota hän herätti osakunnan vuosijuhlassa v. 1884, jolloin\nsai palkinnon kirjoittamastaan näytelmästä »Viimeinen ponnistus». Tämä\nherätti läsnäolleen Kaarlo Bergbomin huomiota, niin että hän vielä\nsamana keväänä otti näytelmän Suomalaisen teatterin ohjelmistoon.\nUutta siinä oli Suomessa vähän tunnetun Inkerin kansanelämän kuvaukset\npukuineen, lauluineen, leikkeineen, jotka herättivät yleistä ihastusta\nkatsomossa. Julkinen arvostelu kehui näytelmän kansatieteellistä\npuolta, mutta toiminnan kehittelyssä huomattiin epätasaisuuksia,\njoita varsinkin Valfrid Vasenius Valvojassa toi esiin. Näytelmän\nsuuri menestys kuitenkin aiheutti, että nuori kirjailija innostui\nliikatuotantoon, jonka heikot puolet varsinkin novellikokoelmassa\n»Pilvenhattaroita» v. 1886 tulivat näkyviin. Sensijaan parissa\n»Savo-Karjalaisessa» julkaistussa kirjoitelmassa »Kuinka Inkerissä\nkosissa käydään» ja »Papirossi» tosirealistisesti kuvataan eräitä\nInkerin kansanelämän tunnusomaisia piirteitä. Paljon suosiota herätti\nmyöskin varsinkin maaseudulla esitetty huvinäytelmä »Ihmekös tuo».\n\nMatti Kurikasta tuli myöhemmin kotimaisen sosialismin innokkaimpia\nasianajajia, ja suurlakon jälkeen, v. 1905, hän siirtyi Amerikkaan,\njossa jonkin aikaa piti valtikkaa siellä perustetussa suomalaisessa\n»ihannevaltiossa», kunnes sinne sortui.\n\nMatti Kurikkaa räikeämpi kansanelämän kuvaaja oli A.B. Mäkelä. Hän oli\noikeastaan länsi-Suomesta kotoisin, mutta suorittanut kouluopintonsa\nKuopion lyseossa ja tullut sieltä ylioppilaaksi. Osakunnassa hän pian\ntuli tunnetuksi karkeasanaisena leikinlaskijana, jonka vuoksi A.J.\nMela piankin otti hänet avustajaksi pilalehteensä »Pilkkakirves».\nKun tämä v. 1883 sai laajemman ulkoasun »Matti Meikäläisen» nimellä,\nkiinnitettiin hän lehteen vakinaisesti, ja A.J. Melan luovuttua Mäkelä\ntuli lehden päätoimittajaksi v. 1885. Nämä pilalehdet olivat etenkin\nsavo-karjalaisten keskuudessa suosittua lukemista. Niissä ruoskittiin\nkarkean ivan aseilla monenlaisia yhteiskunnallisia epäkohtia, ja\nvarsinkin »Matti Meikäläisessä» nuoren realistisen suunnan pappisviha\ntuli räikeästi näkyviin. Eräs arvostelija kyllä purevasti leimasi\nmoisten sepustusten sukkeluudet ja kielenkäytön raa'aksi ja kömpelöksi,\nehkä liiankin ankarasti, koska hän ei riittävästi tajunnut savolaisten\npuheenparsien useinkin kärkeviä sutkauksia. Osakunnassa Mäkelä,\njoka kirjailijana käytti »Kaapro Jääskeläisen» salanimeä, herätti\nerikoista huomiota 1885 vuosijuhlassa palkitulla kuvauksellaan\n»Kesämatkoilta». Toinen huomiota ansainnut kertoelma oli Koittaren\nIV:ssä osassa julkaistu »Perämiehet ja perämiesten vaimot», minkä\naihe on otettu Kuopion-takaisilta sydänmailta. Tämä on alkuosaltaan\nkuvausta savolaisen kirkkoveneen kulusta pitkin väljiä vesiä. Tarkasti\nesitellään veneessä istujat ja teräviä havaintoja tehdään heidän eri\nluonteistaan. Varsinkin perämiehet ja heidän vaimonsa hahmoittuvat\nselvästi harvapuheisina ja silloin tällöin sanasutkauksia heitellen.\nTarkkoja havaintoja tehdään myös ympäröivästä luonnosta, varsinkin\nmetsäisistä taipaleista, jotka keskeyttivät venematkaa. Loppupuolella\nkuvataan leveäsanaisesti kahden perämiehen kotielämää salojen\nliepeillä, perheiden erilaisuutta ja köyhän sepänperheen onnellista\navioelämää. Erikoisseikkojen tarkka esittely tekee kuitenkin toiminnan\nkulun ikävystyttäväksi, vaikkakin vuolas sanavirta ja höysteiset\nkansanomaiset puheenparret elostuttavat pitkäveteistä esitystä.\n\nA.B. Mäkelästä tuli myöhemmin, oltuaan ensin Aho-veljesten julkaiseman\n»Savon» aputoimittaja, täysiverinen sosialisti, joka esiintyi tämän\nliikkeen terävänä kynänkäyttäjänä kuolemaansa saakka.\n\nKolmas realistinen kynäniekka, nimimerkki Pekka Pietarinpoika\n(oikea nimi tuntematon), on Koittaren IV:een vihkoon kirjoittanut\ntilapääkuvauksen »Päivä provastin kansselissa». Tarkasti tuntien vanhan\nrovastin ja maalaiskansan luonteenominaisuudet hän sattuvin piirtein\nkuvailee maalaiseukon valitusvirttä sielunhoitajansa luona ja hänen\nloppumattomia valituksiaan huivin ja rahakukkaron häviämisestä matkan\nvarrella olevassa majatalossa. Toinen valittaja oli morsiuspari,\njoka tuli pyytämään avioliittokuulutuksen purkamista. Nämä erilaiset\ntyypit on kirjoittaja sattuvasti luonnehtinut, samoinkuin rovastin\nkärsivällisen luonteen, joka vihdoin sekin menettää tasapainonsa, joten\nasiakasten sanatulvasta tulee pikainen loppu.\n\n\n\n\nVI.\n\nLEMMENROMANTIIKKAA.\n\n\nNuoruus ja lempi ovat ikuisia tovereita, niitä ylistää jo vanhanajan\nrunous. Hektor ja Andromakhee ovat Homeeron eepoksessa ihanteellisen\nrakkauden vertauskuvia, Didon lemmentarinaa luolassa kuvaa kiehtovasti\nAeneidissa roomalainen runoilija Vergilius. Satuprinsessoja ja heidän\nlemmensuhteitaan kuvaa lennokkaasti persialainen »Tuhat ja yksi yötä».\nKeskiajan renessanssirunous uhkuu intohimoisia ylistelyjä maallisen\nrakkauden kunniaksi. Mutta myöskin pohjolan viileä ilmasto on luonut\nikikauniita lemmenrunoja, vaikka sävy ei olekaan niin huumaavan\naistillista kuin etelämainen runous. Ajatellessamme vain Runebergin\nviileämpää lyriikkaa kokoelmassa Idyll och epigram taikka Kantelettaren\nkaihomielisiä, hartaita lemmenpurkauksia.\n\n1880-luvun nuoriso ei ollut sen kummempi kuin kaikkien aikojen\nkevätkansa. Lemmenhaltijatarta palvoivat sen ajan ylioppilaat\nvanhan romanttisen ihailun tapaan. Uusi aika ei ollut vielä tullut\ntodellisuusvaatimuksineen ja realistisine maailmankatsomuksineen, mutta\nuuden ajan siivet jo suhahtelivat korvissamme, vaikka vanha romantiikka\nyhä purkautui esiin naisten palvonnassa esim, serenaadi-vimmoineen.\n\nTämän kynäilijän lemmenhaaveet ovat peräisin jo lapsuusajoilta.\nOllessani pikkupoikana Kirvun syrjäisessä pappilassa ei ollut\nmuita haaveilun kohteita kuin jokavuotiset rippikoulutytöt, jotka\nkarjalaisella vilkkaudellaan lumosivat lähes kymmenvuotiaat\npapinpoikaveljekset. Mutta kolmen penikulman päässä asui Jääsken\npappilassa miltei samanikäinen vaaleaverinen impi, jonka kauneudesta\nlaajalti puhuttiin. Tämä satuprinsessa tuli kerran vanhempainsa kanssa\nKirvun pappilaan ja lumosi yhdellä iskulla. »Siitäpä nyt tie menevi,\nura uusi urkenevi.»\n\nNäiltä ajoilta lienevät peräisin lumoojattaren lausumat sanat: »Kyllä\nminusta molemmat pojat pitävät, mutta minä pidän enemmän Alkusta»,\ntällä nimellä, joka on ensimmäinen kolmesta ristimänimestäni,\nminua varhaislapsuudessa nimitettiin, ennenkuin jouduin Helsingin\nruotsalaiseen ympäristöön.\n\nTapasin hänet jälleen pari vuotta myöhemmin vanhemman sisarensa häissä\nJääsken pappilassa. Silloin tuo valkoenkeliksi puettu 13-vuotias\nsylfiidi oli määrätty morsiusneidoksi ja hänen parikseen nuori\nylioppilas, myöhemmin kuuluisa naislääkäri. Tämäkös kismitti yhä\npikkupojaksi leimatun kilparitarin sydäntä, mutta hän oli kerran tämän\nsyrjäytyksen kostava.\n\nEnnenkuin seuraavaan kerran tapasimme toisemme, oli kulunut viisi\npitkää vuotta. Olin jo Helsingissä ehtinyt rakastua samassa talossa\nasuvaan vienon viehkeään koulutyttöön ja maalaisihanteeni hänkin\nleimunnut eri tahoilla. Helsingissä eräs sukulainen, kaartinluutnantti,\noli lumonnut 15-vuotiaan immen, jolloin asematalon ovesta kaukaa\nkadehdin heidän jäähyväiskohtaustaan. Maaseudulta kuului huhuja, että\nnuori polyteekkari oli iskenyt silmänsä hurmaavaan neitoseen. Itsekseni\nvain huokailin: »Annapas ajan tulla, toisen mennä, vielä minua\ntarvitahan.» Ja se aika läheni. Tulin ylioppilaaksi 1880, ja sen ajan\nylioppilaat olivat kruunattuja päitä ympäristössään.\n\nKun siis kesällä 1880 lähdin vanhempaini kanssa vieraskäynnille\nJääsken pappilaan, tapasin edessäni viehkeän immen, valkohipiäisen,\npunaposkisen, solakkavartaloisen, huulilla kiehtova hymy, silmissä\nlumoava katse ja sanoissa kärkevä oka. Kun sitten pihanurmikolla\npelattiin krokettia pappilan nuorten ja naapurineitosten kera, ei\nollut parvessa ketään, joka olisi samassa määrin vanginnut vielä ujon\nnuorukaisen sydäntä kuin seudun tunnustettu kaunotar. Mutta vielä\niskevämmin osuivat Amorin nuolet, kun päivänsäteiden häikäisemässä\npappilan avarassa salissa kuulin satuprinsessan tenhoavaa laulua pianon\nääressä. Ne sanat ja ne sävelet olivat kuin minua varten luodut, von\nSchantzin kaunis sävelmä Runebergin sanoihin tenhosi minut kokonaan:\n\n    Långt bortom fjärdens våg,\n    Långt bortom fjällets topp\n    du ensam dagen såg\n    och växte ensam opp.\n\n    O, andra nejders son,\n    hvi flög du dädan, säg?\n    O, fågel långt ifrån,\n    hvem styrde hit din väg?\n\n    Till hjertat, som var kallt,\n    säg, hur du lågor bar!\n    Hur kunde du bli allt\n    för den, du intet var?\n\nO. Mannisen suomennos:\n\n    Välillä väljät veet\n    ja tuimat' tunturit —\n    siell' aamus auenneet,\n    siell' yksin ylenit.\n\n    Laps' seutuin outojen,\n    miks sieltä siirryit, oi?\n    Sa kauko-lintunen,\n    ken tänne tiesi toi?\n\n    Sydämen liekkiväks\n    sä kylmän kuinka loit? —\n    Ylimmäks ystäväks\n    kuink', outo, tulla voit?\n\nEikä vähemmän sykähdyttänyt keltanokan sydäntä toinenkaan laulu,\nTopeliuksen Jauhinlaulu satunäytelmästä Kypron prinsessa, mikä Fr.\nPaciuksen säveltämänä kauniisti mukaelee ikivanhaa suomalaista\nrunosävelmää. Sen alkusäkeet olivat seuraavat:\n\n    »Fordom var jag röd om kinden,\n    vaggade som ros för vinden.\n    Lätt jag flög som fågelungen,\n    och mitt hår var brunt som ljungen.»\n\nSuomeksi seuraavaan tapaan:\n\n    »Olin ruusu, punahuuli,\n    kiidin niinkuin raisu tuuli\n    kultatukka, linnun lailla\n    lensin metsissä ja mailla.»\n\nKun Hanna-neitosella — nimikin otettu Runebergin idyllisestä\npappilakuvauksesta — oli heleän kirkas ja tunnekylläinen sopraano\nsekä luontainen draamallinen esitystapa, ei ole ihme, jos tällainen\nensimmäisen kerran elämässäni kuulemani sireenilaulu pisti kuin\nkaksiteräinen miekka sydämeni lävitse.\n\nYhä uusia toivioretkiä Jääsken valtaisaan pappilaan — siinä oli 14\nhuonetta — tehtiin seuraavina kesinä. Kerran kävi iso nuorisoparvi\nHyppälän joella kravustamassa, ja krapuja saatiinkin runsain mitoin.\nKäytännöllisluonteinen Hanna-neito oli pyydystämiseen kovin innostunut,\nsamalla kun hänen haaveellinen ritarinsa kauempaa seurasi muiden\ninnostusta itse vaipuneena kademielisiin mietteihin.\n\nToisen kerran, vuotta myöhemmin, tehtiin suuri nuorisoretki pappilasta\npitkin Vuoksen länsirantaa n. 15 km:n päässä olevalle Imatran koskelle.\nTältä matkalta jäi mieleeni nuorten neitosten kimeä kikatus, kun he\nistuessaan karjalaisissa »rospuskissa» eli vankkureissa laidasta\nlaitaan notkuvilla laudanpätkillä saivat kokea kivikkoisen maantien\ntuottamia kolhauksia ruumiinjäsenissään. Ei silloin kenenkään nauru\nollut niin helähtelevän riemukas ja musikaalisen soinnukas kuin\nihailemani kaunottaren. Näin opin tuntemaan hänen luonteensa ilakoivan\nhumoristisen sävyn, joka myöhemmin elämässäni tuotti minulle monta\nriemun hetkeä.\n\nHannan uljaasta luonteesta vielä pari esimerkkiä. Kerran aikaisemmin\nhän oli serkkunsa — sittemmin kenraalitar Enckell — kanssa, joka\nvanhempineen asui sen kesän Jääsken pappilan siipirakennuksessa,\ntehnyt matkan Imatran koskelle. Sinne oli silloin järjestetty rannasta\nrantaan rautaköysi, jonka kannattamana korilaite liukui yli pauhaavan\nkosken, kullakin kertaa kaksi matkalaista korissa. Hanna sai serkkunsa\nsuostumaan, ja niin sitä mentiin, kunnes kori pysähtyi keskelle koskea.\nSerkun parkaistessa hätähuudon Hanna tyynesti rauhoitti häntä, ja\nehjinä päästiin toiselle rannalle.\n\nToisen kerran olimme me Kirvun pappilan nuoret syksyisellä menomatkalla\nHelsinkiin ja pysähdyimme joksikin tunniksi Vuoksen toisella rannalla\nolevaan kappalaisen, David Sireliuksen, pappilaan. Paitsi talon nuoria\nneitosia oli sinne kerääntynyt myöskin isonpappilan nuoria. Ilma oli\nhelteinen, ja pian puhkesi ankara ukkonen. Muut vetäytyivät salin\nikkunoista syvempään, mutta Hanna-neito avasi ikkunan ja istahti\nikkunalaudalle ihailemaan rajuilmaa, jonka jokainen salama pani\nhänet käsiä taputtamaan. Me kirvulaiset, jotka olimme tottuneet oman\näidin arkailevaan ukkosen pelkoon — hän oli kerran ollut kuoleman\nkielissä salaman iskiessä vanhempainsa pappilaan, — säikähdimme\nmoista uhkarohkeutta, mutta mieleeni jätti tämä neitosen uroteko\nhälventämättömän vaikutuksen. Itse hän selitti sen johtuvan salaman\nkauneuden herättämästä ihailusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltuani kaksi vuotta ylioppilaana oli rovasti Dahlgrenin perhe\nennättänyt siirtyä Jääsken mahtavasta pappilasta Savon sydämeen,\nkauneudestaan kuulun Rautalammin pappilaan. Viettäessäni joululomaani\nkotipappilassa sain kuulla, että Hanna-neito ja hänen veljensä\nGottlieb, joka oli tullut ylioppilaaksi Viipurista samana keväänä kuin\nminä Helsingistä, hakivat itselleen kevätkaudeksi 1882 täysihoitoa\njostakin Helsingin perheestä. Niinpä he kirjoittivat tädilleni\nHilda Langelle päästäkseen asumaan hänen »bolagiinsa». Vastaus oli\nmyönteinen, ja niin heille valmistettiin sijaa muutenkin ahtaassa\nhuoneistossa. Hanna sijoitettiin saliin ja Gottlieb veljeni kanssa\npoikain kamariin. Minä saavuin Helsinkiin vasta maaliskuun alkuun ja\nsain asuntoni pienessä peräkamarissa. Tästä lukukaudesta tuli kaikkea\nmuuta kuin varsinainen »luku»-kausi. Alusta pitäen nuori neitonen\nhurmasi koko olentoni niin, että vain nimeksi hoidin lukujani.\nAamupäivällä kävin välttämättömillä luennoilla, mutta iltapäivät\nsujahtivat kokonaan lemmen ja leikin pauloissa, niin että kotiluku\nsyrjäytyi. Hanna oli tullut Helsinkiin laulutunteja ottamaan ja\nhuvittelemaan, mutta tähän oli kotoa luvattu rahaa ja oloaikaa vain\nkevätkaudeksi. Hanna oli päässyt sen ajan etevimmän laulunopettajan\nrouva Emmy Achtén oppilaaksi. Kun hän »vokaliiseja» ja laulelmia varten\nehdottomasti tarvitsi säestäjää, joutui tämä tehtävä ihan itsestään\nminulle, joka kouluaikanani olin nauttinut pianonsoiton opetusta. Ei\nmikään tehtävä voinut minulle olla otollisempi; iltapäivät sujuivat\nkuin siivillä lentäen pianon ääressä, osaksi kuunnellen hänen korkealle\nliverteleviä juoksutuksiaan, osaksi ihannellen hänen hehkuvia poskiaan,\nsolakkaa vartaloaan ja valkeanpehmoisia käsiään.\n\nHannakin oli kovin innostunut lauluun ja opettajaansa. Kun hän väliin\nsai oikaisuja laulutapaansa tai suun oikeaan asetteluun, ilmestyi\nnelivuotias pikku Aino — sittemmin suuri laulajatar — hänen ääreensä,\nhuitoi käsiään ja toisti äitinsä ohjetta: »Neidin on pidettävä suu\nnäin, eikä näin.»\n\nKuinka kauniin ohjelmiston Hanna saikaan laulaa! Siihen aikaan olivat\nmuodissa norjalaisten Kjerulfin ja Griegin lyyrilliset laulut sekä\nSchubertin ikikauniit lauluhelmet. Myöskin muita tilapäisiä laulelmia\ntai »Det sjungande Finlandista» otettuja esitettiin näiden lomissa.\nKaikki tehosivat kauneudellaan.\n\nHalfdan Kjerulfin lauluista en ikinä unohda sellaisia helmiä kuin:\n\n    »Min Elskte, jeg er bunden blot ved din Stemmes Magt»\n\n                                 (Sanat Welhavenin);\n\n    »Da Barnet sov ind\n    med Haand under Kind»\n\n            (Björnson);\n\n    »Under mig paa, hvad jeg faar at se\n    over de höie Fjelde»\n\n                         (Björnson);\n\n    »Prindsessen sad höjt i sit Jomfrubur,\n    smaagutten gik nede og blaaste paa Lur»\n\n                         (Björnson);\n\n    »Nu Tak for Alt ifra vi var smaa»\n\n                    (Björnson: Synnöves Sang);\n\n    »Og Raeven laa under Birkerod bortved Lynget»\n\n                         (Björnson).\n\nGriegin lauluista muistan nimenomaan: Solvejgs Sang; Med en\nPrimulaveris; To brune Ojne.\n\nVieläkin vihloo sydäntäni, kun muistelen sitä tulista intoa, millä\nHanna kajahdutti Griegin laulun ihanat loppusäkeet:\n\n    »Jag elsker Dig, jeg elsker Dig,\n    jag elsker Dig i Tid og Evighet.»\n\nSchubertin kauniista lauluista muistuvat mieleeni seuraavat: Der\nLindenbaum; Wasserflut; Der Neugierige; Heidenröslein; Der Wanderer;\nLob der Tränen; Die Forelle; Der Tod und das Mädchen. Erikoisesti minua\nviehätti »Ave Maria».\n\nMuista lauluista tehosi suuresti Helandin raikas tunturilaulu »Högt\ndär uppe bland fjällen grå, se där vill min hydda jag bygga» taikka\nGounodin kaihomielinen syyslaulu tai »Oi, Margareta!»\n\nViehkeän leikillisenä kaikuu vielä korvissa kansan⁻ lauluntapainen:\n\n    »Yhden mä tiedän\n    sorjan ja sievän,\n    josta ma hiukan tykkään.\n    Saisko tuota rakastaa,\n    en ole kysynykkään.»\n\n»Det sjungande Finlandin» romanttisista lauluista rakastavaa ritaria\ntietysti tenhosi Lauri Hämäläisen sointuva sävelmä:\n\n    »Kuhun taidan verrata\n    kaunokaista, herttaista,\n    jonka kaunis katsanto\n    on kuin armas aurinko.»\n\nsekä E. Fabritiuksen »Ainoa hetki»;\n\n    »Mä hetken vain\n    sun nähdä sain,\n    mut kuvas ei katoa muistostain»;\n\nynnä R. Faltinin viehkeä »Viinitarhan edustalla»:\n\n    »'Oi terve, tarhurineiti!\n    Kuink', ihana, käy Sun työs?'\n    Hän hymys, ja mulle hän heitti\n    tuolt' alas rypäleen myös.»\n\nSoiton ja laulun väliajat käytettiin kävelyihin, jolloin poikettiin\nmilloin Löfströmin tunnettuun kahvilaan Kluuvi- ja Aleksanterinkadun\nkulmassa, milloin keväthangella kaupungin lähipuistoihin, milloin\nkonsertteihin tai teatteriin. Hauskimpia illanviettoja olivat kuitenkin\nR. Faltinin oratooriokuoron harjoitukset, jolloin keväällä 1882\nesitettiin Haydnin kaunis »Die Schöpfung» (Luominen). Kuoroon kuuluimme\nentisestään Gottlieb ja minä. Sinne ilmoitti nyt »Kopa» kauniin\nsisarensa, jonka Faltin pienen kokeen jälkeen hyväksyi lausuen: »Me\ntarvitsemme juuri korkeita sopraanoja.» Nämä harjoitukset ja niitä\nseuraavat konsertit kuuluvat yhdessäolomme herkimpiin muistoihin. Mutta\nsuhteemme jäi lopullisesti ratkaisematta tuleviin aikoihin.\n\nYleensä me kolme: Hanna, Gottlieb ja minä, olimme joka juhlassa, missä\nhauskaa pidettiin. Sisarukset olivat saaneet isältään Rautalammin\nrovastilta runsaat kuukausirahat, joten heidän kannatti mennä minne\nhyvänsä. Minulta taas tällainen huvielämä vaati liikojakin menoja,\nmutta mukana piti olla. Paavo-veljeni meitä nuorempana oli harvemmin\nparissamme ja viihtyi paremmin miestoveriensa seurassa. Muistuvat\nvielä mieleeni jotkut Suomalaisen Seuran tanssiaiset, jolloin Hannan\nkeveän keijumainen askeltenotto ja vartalon notkea liikehtiminen\nhankki hänelle runsaasti tanssittajia, vaikka minäkin kömpelömpänä\npanin parastani. Muista juhlista on mielessäni erikoisesti Elias\nLönnrotin 80-vuotispäivänä pidetty loistojuhla, jolloin Vanhan\nYlioppilastalon kaikki ylä- ja alakerran huoneet vilisivät juhlivaa\nyleisöä. Hannan kanssa seisoin monesti yläluukkujen pielessä ihannellen\nyhtä paljon hänen siroa olentoaan ruumiinmukaisessa valkeutta\nhohtavassa puvussa, kuin alhaalla salongin etupaikalla yleisön ääressä\nistuvaa juhlavanhusta. Hänen silkinvalkeat hopeahapsensa seppelöivät\naitosuomalaisia maalaiskasvoja, joita henkevöittivät jalon lempeät\nilmeet.\n\nKun tämä elämäni ehkä hauskin kevätaika loppui ja Hanna veljensä kanssa\ntoukokuussa 1882 lähti takaisin »rakkaan Rautalammin» pappilaan, oli\neronhetki minulle hyvin haikea, vaikk'en suruani tahtonut näyttää.\nToivoin kesän aikana pääseväni nuorten kutsusta Rautalammin kauniissa\npappilassa käymään, mutta isäni, jolta minun takiani oli mennyt\ntavallista enemmän rahaa ja joka nähtävästi pelkäsi rakkaussuhteen\nsiellä kehittyvän, panikin matkalleni jyrkän »veton», joka minulta\npilasi koko kesän ilon.\n\nSeuraavana syksynä muutin pois tätini luota ja asetuin antrealaisen\nylioppilastoverin Otto Hahlin kanssa pieneen lukukammioon Kluuvikadun\nvarrelle opintojani hoitamaan. Kun kerran suruissani kirjoitin Hannalle\nkömpelön kosintakirjeen, tulivat vastaukseksi jyrkät rukkaset. Olin\noikean hetken menettänyt, ja minun täytyi nyt koettaa lukutouhussa\nunohtaa entinen kiintymykseni, vaikka se kirpeältä tuntuikin.\nSeuraavana vuonna olin kyllä silloin tällöin mukana ylioppilaitten\niloissa, mutta naismaailma ei vetänyt puoleensa. Vasta keväällä 1883\nY.L:n perustaminen minut veti enemmän laulajaelämän huvipyörteisiin.\nNäihin aikoihin silmäni iskivät nuoreen hempeään kaunottareen, johon\nmonet naisritarit olivat hurmaantuneet. En kuitenkaan rohjennut häntä\nlähestyä, kun yleensä tiedettiin hänellä olevan määrätyn uljaan\nritarinsa, jonka kanssa en uskaltanut kilpailla. Lemmentunteet\npääsivät vain kaukaisittain näkyviin, milloin Arkadia-teatterin\npermannolla ihastellessani hänen sulavan kauniita piirteitään Faustin\nMargaretha-kuvaelmassa, milloin ylioppilaskvartetissa laulaessani\nhänen ikkunansa alla täyttä rintaa ensi basson soolon silloin muotiin\ntulleessa Hermeksen serenaadissa:\n\n    »Ah, pois sa mielit, kulta,\n    niin kauas lähteä.\n    Oi, ilon viet sä multa,\n    mull' kaiho yksin jää.»\n\nLaulun loputtua toverini näyttivät hymyilevän toivottomille\nlemmenpurkauksilleni, ja romanttinen huumaukseni hälveni. Kaksi muuta\nsamanlaista hetkellistä »pikiintymistä» loppui lyhyeen — ja niin jäi\nminulle mahdollisuus ihastua ensi lempeni kohteeseen uudelleen.\n\nKului viisi pitkää vuotta minun tuskin ollenkaan tapaamatta Hannaa.\nKuulin vain hänestä kerrottavan, että Rautalamminkin syrjäseudulla\nhänellä oli omat ihailijansa, joihin hän ei kuitenkaan pysyvästi\nkiintynyt. Olin jo jättänyt laulajaelämän taakseni ja vakaasti\nponnistellut kandidaattitutkintoa varten, sillä keväällä 1886 oli\nseuraavat maisterinvihkiäiset, joihin minäkin tahdoin valmistua. Olisin\ntahtonut seppeleensitojaksi kutsua Faustin enkeliolennon, mutta tiesin\nhänen olevan erään laulajatoverini lumoissa. Kun valmiiksitulemiseni\noli hyvin täpärällä, en myöskään rohjennut ensilempeni esinettä pyytää,\nja niin valitsin seppeleensitojaksi herttaisen vanhimman sisareni,\nAinan.\n\nVasta seuraava vuosi 1887 oli elämälleni käänteentekevä. Kirvun\nlauluseura, jonka mieskuoroa silloin johdin, päätti kesällä 1887\nlähteä Jyväskylän laulujuhlille kilpailemaan, pitäen useissa paikoin\nkonsertteja matkakulujen korvaamiseksi. Silloin kohtasin Jyväskylän\nkadulla äkkiarvaamatta Rautalammin nuorisoparven, jonka etunenässä\nasteli komeana ja solakkana ensilempeni kuningatar. Minut nähdessään\nhän lehahti hehkeän punaiseksi, ja minulle kävi päivänselväksi,\nettä entinen tuli vielä kyti hänen sydämessään. Olin siitä kyllä\nkuullut salapuheitakin esim, hänen vanhimmalla sisareltaan Huldalta\nkäydessäni eräällä kansakouluntarkastusmatkalla pikimmältään Impilahden\npappilassa. Mutta nyt minä puolestani olin varovainen ja pidättyväinen.\nVaikka sitten sisarineni palasin kotimatkalla Rautalammin kautta, en\ntunteitani ilmaissut, vaan pysyin koko ajan pidättyvällä kannalla,\nsillä eihän minulla ollut vielä mitään varmaa tyyssijaa, kun tilapäinen\ntoimeni Helsingin alkeisopistossa sen lakattua 1887 oli päättynyt.\n\nKirvun molemmat lauluseurat, sekakuoro kanttori N.E. Huoposen\netevällä johdolla ja mieskuoro minun johdollani onnistuivat molemmat\nlaulukilpailuissa saamaan toisen palkinnon. Tästä ylpeillen kannatti\nmeidän vielä paluumatkalla pitää pari konserttia, joten suurimmaksi\nosaksi ansaitsimme matkakulut. Muut kirvulaiset ynnä johtaja Huoponen\npalasivat Jyväskylästä laivassa Lahden kautta kotipuolelle, Huoponen\nkuitenkin jääden parin viikon lomalle synnyinseudulleen Mäntyharjulle.\nKolme sisartani, mukanamme ollut ylioppilas Antti Nordenstreng ja minä\npäätimme Rautalammin nuorten pyynnöstä tehdä kotimatkan kyytihevosella\nRautalammin kautta. Viivyimme pari kaunista päivää vieraanvaraisessa\npappilassa, teimme huvimatkoja ja nautimme nuoruuden huolettomista\nhetkistä. Sitten me kirvulaiset jatkoimme matkaa kyytihevosella\nLeppävirroille saakka. Nytpä Hannakin veljineen seurasi mukana,\nkun eivät hennoneet erota meidän iloisesta parvestamme. Ajoimme\nparittain. Kaksi sisartani ajoi Hannan veljien ja nuorin sisareni\nreilun bassolaulajamme kanssa, minä tietysti Hannan kanssa. Vaikka\nmatkalla puhelimme monenlaista, minä visusti vältin keskustelua sydämen\npolttavista asioista. Laivassa jatkettiin sitten matkaa Savonlinnaan,\njosta etenimme Kerimäelle vanhan tuttavamme kirkkoherra Blomgrenin\npappilaan. Siellä vietimme hauskoja hetkiä vieraanvaraisen emännän\nhoivaamina. Saimme silloin kuulla, että lähipäivinä Punkaharjulla\nolisi Maanviljelysseuran näyttely, jonne sekakuoro olisi tervetullut.\nTuota pikaa kirjoitettiin postikortti johtaja Huoposelle, että\nhän kiireenvilkkaa Mäntyharjulta joutuisi Punkaharjulle pieneksi\nkutistunutta sekakuoroa johtamaan ja tenorin osaa hoitamaan. Ja sitten\ntuli erojaiset. Hanna lähti veljineen kotimatkalle, ja taisipa Hannalta\nkyynelkarpaloita tipahdella, vaikka minä koetin olla tyyni enkä mitään\ntunnustuksia tehnyt. Me kirvulaiset jatkoimme matkaa Punkaharjulle,\njossa konsertti pidettiin Huoposen viime hetkellä sinne saavuttua.\nToiset erojaiset tapahtuivat sitten laivamme tultua Lappeenrantaan,\nja silloin uudet kyyneleet vierähtivät, kun nuorin sisareni erkani\nmatkaritaristaan.\n\nJyväskylässä virinnyt lemmenkipinä ei enää jättänyt minua rauhaan.\nKun syksyllä 1887 jouduin opettajaksi Hämeenlinnan lyseoon, asuin\nensimmäisen lukukauden yksinäisessä vuokrahuoneessa Seurahuoneen\nkylkirakennuksessa. Olin saanut kaikki lyseon 8 luokkaa\nhoidettavikseni, ja illat menivät jotenkin tarkkaan runsaslukuisten\nruotsinvihkojen korjaamiseen. Vaikka minulla olikin hyviä ystäviä\nopettajakunnan keskuudessa ja vaikka pieni mieslaulukunta silloin\ntällöin kodeissa viritti säveliänsä, tuntui elämä kuitenkin kolkon\nyksinäiseltä. Silloin eräänä epätoivon hetkenä päätin tehdä totta\naikeesta, joka kauan oli kytenyt rinnassani. Olinhan nyt jättänyt\npääkaupungin moninaiset ilot taakseni, tunsin pikkukaupungin ikävät ja\nrajoittuneet olosuhteet, mutta tiesin samalla, että minulla joksikin\naikaa oli leipä tarjottavana, jos kodin perustaisin. Kirjoitin\ntunnekylläisen kirjeen nuoruuteni lemmen haltijattarelle, jonka\ntunteista kesäinen tapaamiseni oli tehnyt minut varmaksi. Vanhojen\nperinnäistapojen mukaan kirjoitin samalla hienosti hiotuin sanoin hänen\nisällensä toisen kirjeen, jossa pyysin tyttären kättä. Jonkin viikon\nperästä — postinkulku oli silloin hyvin hidasta — saapuikin- sydämeni\nlemmityltä lämmintä rakkautta uhkuva kirje, josta selvisi hänen\nsydämensä kauan sitten palanneen lauluhetkiensä hehkuvaan säestäjään.\nEikä isällä tietysti ollut mitään sitä vastaan; hän oli aina suosinut\nminua ja toivoi tyttärensä tehneen hyvän valinnan.\n\nTähän päättyi nuoruudenlempeni monisäikeinen tarina. Ahkeran\nkirjeenvaihdon jälkeen, jossa kypsyneellä mielellä punnittiin\ntulevaisuuden pulmakysymyksiä, päätettiin viettää häät jo seuraavana\nkesänä. Sitä ennen minun kuitenkin virkapätevyyden saavuttamiseksi\noli Helsingissä suoritettava käytännölliset opettajanäytteet sekä\nruotsinkielentutkinto ankaran professori Freudenthalin luona, vieläpä\nkasvatusopin tutkinto dosentti Böökin luona. Nämä »ansiotyöt»\nsuoritettuani oli minulla toiveita saada ihana »Pohjan neiti» omakseni.\nSuurenmoiset häät vietettiin Rautalammin pappilassa elokuun 16 päivänä\n1888, ja syyskuun 1 päiväksi saapui nuori pariskunta uuteen kauniiseen\nkotiinsa Vanajaveden rannalle.\n\n\n\n\nVII.\n\nOPINTOKAMARISSA JA SANAKIRJATYÖSSÄ.\n\n\nHauska lemmen ja laulun lukukausi keväällä 1882 oli opintoihini\ntehnyt suuren loven. Parhaalla tahdolla ei minulta tullut kotona\nmitään luetuksi, ja niin ollen luennoilla käynti ei sanottavasti\nopintojani edistänyt. Tästä oli tuleva loppu. Kun täti Hildan\ntäyshoitolassa aina asui paljon nuorta väkeä, oli pelättävissä, että\ntyöhön voisi tulla yllättäviä keskeytyksiä. Senvuoksi veljeni ja\nminä päätimme asettua kumpikin erikseen uuteen kortteeriin, jossa\nyksinäisyys antaisi lukemiselle enemmän vauhtia. Minä puolestani\nseuraavana kesänä, käytyämme Antrean pappilassa, olin päättänyt\nsijoittua asumaan ylioppilas Otto Hahlin kanssa. Tämä oli vuokrannut\nitselleen pienen huoneen Kluuvikadun 7:stä, jossa silloin oli\nyksikerroksinen puurakennus. Huone oli vuokrattu Suomalaisen teatterin\ntaloudenhoitajalta kamreeri Wahlströmiltä. Asuntomme antoi pihalle\npäin, oli pitkä ja kapea, niin että siihen sopi vain kaksi sänkyä,\nyhteinen kirjoituspöytä, vaatekaappi, lipasto ja muutama tuoli. Otto\nHahlin oli tehtävä lujasti työtä, sillä hän aikoi jouluksi valmistua\npapintutkintoon. Luennoilla hän kävi vain säästäen, etupäässä silloisen\nnuoren professorin Gustaf Johanssonin dogmatiikan luennoilla. Nämä\npidettiin suomeksi ja olivat Hahlin mielestä hyvin antoisia. Ne\nperustuivat Beckin n.s. raamatulliseen suuntaan ollen sisällykseltään\ntäsmällisiä ja ytimekkäitä. Lukutyötä jonkinverran haittasi hänen\nkihlautumisensa, mutta liiaksi lomahetkiä hän ei itselleen suonut\nmorsiamensa parissa ja sai todellakin tutkintonsa valmiiksi.\n\nMinä puolestani olin vielä apealla mielellä äsken rukkaset saatuani,\nmutta koetin parhaani mukaan keskittyä opintoihin, lukien etupäässä\nkreikkaa ja Kreikan kirjallisuuden historiaa. Mutta lukuihini tuli taas\nodottamaton X, joka hajoitti keskittymisyritykseni.\n\nEräänä syyspäivänä tuli minulle sana entiseltä\nsuomenkielenopettajaltani F.W. Rothstenilta, että hän halusi minua\npuhutella erään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suunnitteleman\nsanakirjatyön johdosta. Ymmärsin kyllä vanhan suosijani hyvän\ntarkoituksen enkä kyennyt kieltäytymään. Ferdinand Ahlmanin\nruotsalais-suomalainen sanakirja ei enää riittävästi vastannut\ntarkoitustaan, ja siksi oli hankittava siitä lisätty ja parannettu\n3:s painos, jonka aikaansaanti annettiin maisteri A.W. Forsmanin\n(myöhemmin Koskimies) toimitettavaksi. Hän tarvitsi apulaiseksi\nnuoren ylioppilaan, jonka oli suoritettava vanhan sanakirjan\noikeinkirjoituksen korjuu, poistettava vanhentuneet sanat ja lisättävä\nuusia kykynsä mukaan. Rothstenilla oli siis edelleen hyvä käsitys\nsuomenkielentaidostani ja karjalaisen sanavaraston tuntemisestani.\n\nTarjous oli nuorelle ylioppilaalle kylläkin houkutteleva, kun\nlisäksi luvattiin työn valmistuttua 800 markan palkkio, mikä minun\noloissani tuntui huikealta summalta. Mutta kun sitten kirjapainosta\nalkoi säännöllisesti saapua sanakirjasta leikattuja palstoja, jotka\noli liisteröity keskelle valkoista aukeamaa, ja niihin joka kerta\nmoninaisin merkein oli tehtävä korjauksia ja lisäyksiä pitkin ja\npoikin, aloin vasta huomata, minkälaiseen Sisyfus-työhön olin\nlupautunut, ja piankin olin koko kauppaan työlästynyt. Ei siltä\nkannalta, että tämmöinenkään toisarvoinen filologinen työ olisi minua\ntympeyttänyt, vaan siitä syystä, että pian ymmärsin, kuinka suuresti\ntällainen työ oli lukujani haittaava. Vielä suurempaan katumukseen\njouduin, kun vähän myöhemmin entinen luokkatoverini August Hjelt, joka\nharrasti historian opinnoita, ilmestyi luokseni tarjoamaan toista\nkirjallista työtä, F. Björlingin »Suomen sodan historiaa vuosilta\n1808—09» suomennettavakseni. Itse asiassa tämä työ olisi minua paljon\nenemmän viehättänyt ja ollut hyvänä alkuna tuleville suomennostöille,\nmutta olinhan jo toiseen hankkeeseen lupautunut enkä tahtonut\nlupaustani peruuttaa, ajatellen: »sanasta miestä, sarvesta härkää».\nJa niin täytyi minun ajanpuutteen takia tästä työstä kieltäytyä, mikä\npäätös minua kauan harmitti.\n\nNiin olin siis myynyt nahkani, ja minun täytyi tätä saivartelevaa\ntyötä tunnollisesti jatkaa puolitoista vuotta, ennenkuin teos\nvalmistui. Moni tiedemies kyllä tällaista koneellista työtä halveksui.\nNiin kuuluu esim. Aug. Ahlqvistkin väittäneen, ettei siihen tarvita\nmuuta kuin istumakykyä. »Valdus» Forsmanin oli tietysti vielä\nläpikäytävä ja tarkastettava minunkin työni, jonka ainoana hyötynä\nminulle lienee ollut perusteellisempi suomen- ja ruotsinkielen\nvertailusta saavutettu kielen varmuus, mikä tietysti tulevalle\nopettajalle osoittautui tarpeelliseksi. Tutkintoani varten siitä oli\nsekin hyöty, että professori Julius Krohn tosin epäillen sittemmin\nfilos.-kandidaattitutkinnossa hyväksyi tämän tekeleen laudaturarvosanaa\nvarten vaadittavan itsenäisen tutkielman sijasta. Mutta opintoihini\nsanakirjatyölle omistettu aika teki niin suuren haitan, etten sitä\nmillään voinut korjata.\n\nLuennoilla kävin edelleenkin, mutta kotityöhön ei jäänyt paljon aikaa.\nKuitenkin kiinnostuin siinä määrin Kreikan kirjallisuuden historiaan,\nettä kykenin siltä alalta kirjoittamaan seuraavana keväänä »pro\ngradu»-kirjoituksen. Kun Otto Hahl jouluksi suoritti teoloogisen\nerotutkintonsa, jäin yksin asumaan samaan huoneeseen ja silloin sain\nmyöskin enemmän aikaa kreikan ja latinan kielen sekä Müllerin Kreikan\nkirjallisuudenhistorian lukemiseen. Aineiden joukossa, jotka keväällä\n1883 annettiin »pro-gradu»-kirjoitukseen, oli myöskin »Pindaroon\nelämä ja runous». Kun kreikan kielen luennoilla oli juuri Pindarosta\nluettu, arvasin tällaisen aineen tulevan ja olinkin valmistanut sen\nniin hyvin, että kirjoituksessa sain arvosanan »lubenter approbatur»\n(mielellään hyväksytty). Mutta kreikkalainen teksti oli tullut\nhatarasti luetuksi niukan ajan tähden jo senkin vuoksi, että helpoimmat\nteokset, kuten Komeroon Odysseia ja Iliadi pitkien väliaikojen johdosta\nolivat jääneet keskeneräisiksi, joten Pindaroon runous ja Thukydideen\npeloponnesolaissodan historia olivat liian vaikeat sulattaa.\n\nMuuten: asuintoveruus Otto Hahlin kanssa oli mitä miellyttävintä. Hän\noli iloinen, ahkera ja hienostunut lukutoveri eikä käynyt juuri missään\nmuualla kuin morsiamensa luona. Myöhemmin hänestä tuli lahjakas pappi,\nja hän kuoli Haukivuoren kirkkoherrana.\n\nYhdessäolomme ajalta muistuu mieleeni pieni episoodi. Eräänä pimeänä\nsyysaamuna klo 5 heräsimme odottamattomaan serenaadiin. Matkoistaan\ntunnettu pappismies ja meille ystävällinen setä oli ottanut selon\nasunnostamme. Aamukävelyllään hän pistäytyi talomme pihaan ja viritti\nikkunamme edessä aamuvirren. Hämmästyksemme oli sangen suuri, kun\nuutimen takaa huomasimme vanhan ystävämme veisaavan pihalla. Hänet\nkutsuttiin sisään, ja silloin hän selitti tahtovansa tarkastaa,\nolimmeko me nuoret miehet tarpeeksi aikaisin lukukirjojemme ääressä.\nSyntyi hauska aamuinen keskustelu, joka päättyi keittiöstä tilaamaamme\nkahvitarjoiluun.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSUURMIESTEN PALVONTAA.\n\n\nKun vertaa nykyistä demokratian aikakautta, jolloin vapauden ja\ntasavertaisuuden periaatetta on kehitetty niin sanoakseni kansan\npalvonnaksi, 1880-luvun romanttisuuden aikaan, huomaa silloisen\nnuorison ihailun huipistuneen valtiaiden ja suurmiesten palvontaan.\nVenäjän keisarihuoneen ja Suomen sivistyneen nuorison keskinäinen\nymmärtämys oli silloin kohonnut korkeimmilleen, ja sen ohella\npalvottiin kaikkea suurta ja jaloa vielä elävien suurmiestemme\nhahmoihin keskittyneenä. Melkein kaikki he vielä elivät elämäntyönsä\nsuorittaneina, mutta heidän päänsä ympärillä loisti kunniakehä, jonka\nsäteet heijastuivat erikoisesti ylioppilasnuorisoon.\n\nAinoastaan J.L. Runeberg oli ehtinyt mennä manan majoille v. 1877,\nmutta hänen elämäntyönsä eli edelleen tuoreena ja lämmittävänä\nsilloisen Suomen sydämessä. Kun Runebergin surujuhla vietettiin\nyliopistossa v. 1878 ylväsmuotoisena, en vielä ehtinyt olla mukana,\nmutta sain kuitenkin kerran tilaisuuden olla häntä palvomassa\nRunebergin patsaan paljastajaisissa keväällä 1885. Silloin oli valmiin\npatsaan molemmin puolin pystytetty valtavat korokkeet, ja liput\nliehuivat joka puolella runoilijakuninkaan ympärillä. Kauppatorin\npuoliselle lavalle oli pystytetty iso määrä penkkejä hallitusta,\nkaupunginvaltuustoa ja muita johtoasemassa olevia virastoja tai\nhenkilöitä varten. Kasarminkadun puolella oli muutama penkkirivi\nvarattuna Runebergin entisille oppilaille, joita oli saapunut iso\nmäärä Suomen eri kulmilta. Patsaasta Erottajalle päin oli sijoitettu\ntorvisoittokunta, joka aloitti tilaisuuden Porilaisten marssilla, ja\nsen taakse lähes 100-henkinen sekakuoro, jonka pääosan muodosti n.s.\nOratoorio-kuoro ynnä siihen liittyviä M.M.:n ja Ylioppilaskuorojen\nvaliolaulajia. Johtajana oli kapellimestari Robert Kajanus, jonka\njohdolla esitettiin m.m. A. Tottmannin juhlava ja komea kantaatti.\nJuhlapuhujina esiintyivät valtioneuvos Wilhelm Lagus ruotsiksi ja\nfil.tohtori, sittemmin professori Julius Krohn suomenkielellä.\nKun kieliriita tällöin vielä riehui kiihkeänä, oli Krohn valittu\njuhlapuhujaksi sovinnollisen mielenlaatunsa takia. Tämä sovitteleva\nkanta kielipuolueisiin nähden ilmenikin selvästi siinä kauniissa\nrunossa, jonka hän tätä tilaisuutta varten oli sepittänyt Runebergin\nkunniaksi. Tohtori Krohnin puheen jälkeen laulettiin Maamme-laulu\nprofessori Fr. Paciuksen johdolla. Puhujina esiintyivät sitten vielä\nmaamarsalkka, vapaaherra V.S. von Troil valtiosäätyjen puolesta sekä\nvapaaherra, lääket. tohtori M.W. af Schultén kaupunginvaltuuston\npuolesta, molemmat puhuen sekä suomeksi että ruotsiksi. Puheiden\npäätyttyä laulettiin Suomen laulu. Seurasi sitten seppeltenlasku.\nPatsaalle toivat Runebergin entisten oppilaiden seppeleen valtioneuvos\nvon Weissenberg ja lääninkirjanpitäjä Gartz, ylioppilaskunnan seppeleen\nmaisteri E. Stenij, Taiteilijaseuran seppeleen taidemaalari S.\nFalkman, Waasan ja Pietarsaaren kaupunkien seppeleet näiden kaupunkien\nedustajat, jne. Ylioppilasnuorisokin oli tällä kertaa saapunut patsaan\njuurelle yksimielisenä, valkotakkisena ryhmänä, joka täytti aukon\nKluuvikadun ja patsaan välisellä alueelle. Tämä tilaisuus, jonka\ntarkempi kuva on jo mielestäni häipynyt, jätti joka tapauksessa\nylentävän ja sovinnollisen muiston sen ajan ristiriitojen keskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen muistikuva tältä ajalta liittyy J.V. Snellmanin muistoon;\nHänen kuolemansa sattui ensimmäisen ylioppilasvuoteni loppuaikana,\nheinäkuussa 1881. Sitä ennen kerkesin kuitenkin olla kaksi kertaa häntä\njuhlimassa keväällä 1881. Silloin oli jo Akateemisessa laulukunnassa\nehtinyt tapahtua suuri »skisma» ruotsalaisten ja suomalaisten\nylioppilaslaulajien välillä. Kun nyt Snellman vietti viimeistä\nVilhon-päiväänsä huhtikuun 6:ntena 1881, lähti Ylioppilaskunnan\nenemmistö, joka äsken oli saavuttanut valta-asemansa, kunnioittamaan\nsuurta tietäjää entisen tapansa mukaan. Mutta kun Suomalaisen Nuijan\nlaulukunta oli aikaisemmin ehtinyt sammua ja Akateemisen laulukunnan\nruotsalainen enemmistö ei mitenkään suostunut kunniakäyntiini sai\nintomielinen Pekka Hannikainen toimekseen kerätä saatavissa olevat\nsuomenmieliset ylioppilaslaulajat kunniatervehdystä varten. Hän saikin\nkokoon noin 50-miehisen kuoron, joka asettui ylioppilasjonon etupäähän\nja huhtikuun auringon helakasti paistaessa ohjasi kulkunsa Snellmanin\nasunnolle Yrjönkadun ja Wladimirinkadun (Kalevankadun) kulmaukseen.\nSiinä paikassa oli silloin vielä J.V. Snellmanin kaunis puutalo, jonka\nportti oli Yrjönkadulle päin. Samalla tontilla, myöhemmin rakennetussa\nkivitalossa, on kauan sijainnut Vanha Suomalainen yhteiskoulu, ja\nnykyään samalla paikalla on Henkivakuutusyhtiö Suomen uusi lisärakennus.\n\nKun pitkä ylioppilasjono suuren väkijoukon saattamana oli astunut\nSnellmanin pihamaalle, oli sielläkin iso ihmisjoukko vastassa, vaikka\npiha oli täynnä lumisohjoa ja vesilätäköitä, minkä kevätaurinko oli\naikaansaanut. Asetuttiin laulajajärjestykseen Snellmanin portaiden\nääreen ja helähdytettiin pari isänmaallista laulua. Silloin astui\nvalkotukkainen, ryppyotsainen päivän sankari kuistikostaan portaille\nja piti ylioppilaille viimeisen kiitospuheensa, tällä kertaa\nsuomenkielellä. Puheen sisällys oli siitä merkittävä, että hän lausui\njyrkän tuomionsa uuden ajan materialistisesta aatesuunnasta ja kehoitti\nylioppilaita korkealle kohottamaan ihanteellisuuden lippua, jonka\nedustajista hän viittasi äsken kuolleen ystävänsä Fredrik Cygnaeuksen\nelämäntyöhön. Puheen jälkeen seurasi odottamaton yllätys. Paitsi\nylioppilaskunnan muutamaa edustajaa kutsuttiin koko laulukunta sisälle\nkahvia juomaan, jonkalaista kunniaa ei ennen ollut tapahtunut. Mutta\nSnellman oli tottunut järjestykseen. »Tulkaa siivosti sisään ja\nkuivatkaa jalat eteisessä», kuului komentavan jyrisevä ääni. Kun sitten\noli päällystakit riisuttu ja hajaannuttu ympäri suurta salia, istuutui\noven vasempaan syrjään eräs ujo ylioppilas, niin että uuninviereinen\npaikka jäi tyhjäksi. Mutta sitä ei olisi pitänyt tehdä. Tervehdittyään\nmuita kädestä Snellman kääntyi ovensuussa istuvan puoleen, ja äkäinen\nkomento kuului ruotsiksi: »Kyllä se nyt on kummallista, että aina tässä\nmaailmassa on niitä, jotka tahtovat istua kahdella tuolilla. Eikö herra\nnäe, että tähän pitää toisenkin mahtua!»\n\nKeskelle salia, joka oli kalustettu entisajan jykevillä huonekaluilla,\nikkunain ääressä tuuheita kasviryhmiä, oli asetettu pitkä pöytä, jonka\nkeskellä höyrysi »punssibooli». Läheisessä vierashuoneessa istuivat\nSnellmanin omaiset, heidän joukossaan vanhimman pojan morsian, o.s.\nLagi.\n\nKun laulajat olivat asettuneet paikoilleen suureen saliin ja Snellman\noli puhutellut muutamia heidän vanhimpia jäseniänsä, tarjottiin\nkahvia koko laulajajoukolle, ja sen jälkeen virisi laulu. Snellman\njärjesti pöytää, komennellen nuorinta poikaansa, kuinka boolilasit\noli asetettava. Laulu toisensa perään kajahti. Erikoisesti ukkoa\nviehätti jo silloin tunnettu »Ah, pois sä mielit, kulta», jonka\nsoolo-osan Johannes Lagus — myöhemmin Kemin kirkkoherra — suloäänisellä\nbarytonillaan esitti Snellmanin suureksi ihastukseksi. Laulujen välillä\nisäntä kehoitti laulajia maistelemaan boolia, leikkisästi lisäten:\n»Vi ska tömma den där rackarn.» Erään tauon aikana hän vei muutamat\nlaulajat lähihuoneeseen esittääkseen heille tulevan punaposkisen\nminiänsä, johon hän näytti olevan hyvin ihastunut. Sitten taas\njatkettiin laulua ja maljailua, mutta ei kukaan rohjennut pitää puhetta\nsuurelle tietäjälle, vaan ehdotti laulun johtaja Pekka Hannikainen\nmuistaakseni eläköönhuudon, johon innolla yhdyttiin. Snellman\npuolestaan oli jo sanonut sanottavansa vastaanottopuheessaan. Näin\nkului pari tuntia mitä hauskimmassa yhdessäolossa, ja jokainen civis\ntunsi sydämessään, että tämä oli historiallinen hetki.\n\nPoismennessämme kohtelias isäntä kätteli jokaista jäähyväisiksi, ja\nnyt alkoi saapua yliopiston opettajia, Snellmanin entisiä oppilaita,\nkunniatervehdykselle. Paljon kaskuja kerrottiin Snellmanista tämän\nkäynnin jälkeen. Kun esimerkiksi professori Th. Rein, sittemmin\nSnellmanin elämäkerran nerokas kuvailija, aikoi istahtaa työhuoneen\nsohvan nurkkaan, tarttui Snellman ystävällisesti hänen hartioihinsa\nja siirsi hänet istumaan keskelle sohvaa: »Etkö muista, että sohvan\nnurkassa vieterit ovat löysät, niin ettei siihen saa istua.» Näin hän\nsiis komenteli arvoisia professoreita samalla käskevällä äänensävyllä\nkuin vastikään ylioppilaita.\n\nVielä toisen kerran samana keväänä sain nähdä Snellmanin siinä\niltajuhlassa, jonka suomenmielinen ylioppilasnuoriso toimeenpani hänen\nkunniakseen toukokuun 12 päivänä, hänen 75-vuotissyntymäpäivänään.\nJuhlan päänumeroa kuvataan silloisessa Uudessa Suomettaressa mm.\nseuraavasti:\n\n»Ylioppilaskunnan juhla alkoi kello 8 illalla. Ylioppilashuone oli\njuhlaa varten, voipi sanoa, sekä ulkoa että sisältä koristettu, sillä\njo aamusta varhain liehui sen balkongilta viisi uhkeaa lippua julki\njulistaen sekä ylhäiselle että alhaiselle, rikkaalle sekä köyhälle\npäivän merkityksen. — — — Salin ympärillä nähtiin tunnettu taiteilija\nWeurlander'in maalaama suuri suomalainen maisema, johon juhlaa varten\nkuvanveistäjä Strandberg’in tekemä senatori Snellman’in uhkea rintakuva\nkauniisti kuvaantui. Perällä nähtiin vielä ylinnä Suomen vaakuna monien\nlippujen ja vihreiden köynnöksien keskellä. Estradilla molemmin puolin\njuhla-vieraan kuvaa oli tiheä metsä kukkaispuita ja muita vihreitä\nkasvia, joiden keskellä nähtiin Kant'in ja Hegel’in rintakuvat.\n\nKoko juhlasali oli viehättävä lehti- eli oikeammin sanoen havumaja,\nsillä ympäri sen seiniä nähtiin somia puita, vihreitä köynnöksiä ja\nseppeleitä. Näiden keskellä liehuvien lippujen välissä oli molemmin\npuolin huonetta valkoisen-sinisiä vaakunakilpiä, joissa luettiin nimet:\n‘Saima', 'Litteraturbladet', 'Kallavesi', 'Kieliasetus', 'Rahanmuutos',\n'Valtiopäivät', 'Läran om staten', 'Die Idée der Persönlichkeit'\nja parven keskikohdalla olevalla, muita suuremmalla ja uhkeammalla\nkilvellä luettiin kultakirjaimilla maalatut sanat 'Kansallisuus-aate'.\nMolemmin puolin huonetta oli asetettu mainioimpien miehiemme rintakuvat.\n\nNoin 1/2 9 astui senatori Snellman, musikin soittaessa 'Porilaisten\nmarssia', juhlasaliin. Väkeä oli kokoontunut melkein ahdinkoon\nsaakka. Musiki taukosi, ja kohta kaikuivat lukuisan köörin laulaman\nMendelssohn-Bartholdyn sepittämän juhlakantaatin säveleet. Sitä ennen\noli sanat tähän kantaatiin jaettu; ne olivat suomennetut Schillerin\nrunoelmasta; 'Die Künstler'. — — — Tämän jälkeen prof. Koskinen piti\nsyvämietteisen puheen Snellmanin elämäntyön merkityksestä. Puheeseen\nSnellman vastasi, ensin ruotsiksi kiittäen ruotsinkielisiä vanhempia\nsiitä, että he kumminkin harrastivat suomalaisuuden asiaa ja siten\nosoittivat, että heidän isänmaanrakkautensa oli puhdas, ja sitten\nsuomeksi kertoen hauskasti elämänsä vaiheista. Juhlavieras lähti pois\njo klo 11 aikana ja sen jälkeen vielä fil.kand. Lauri Kivekäs piti\nlennokkaan puheen isänmaalle. Maisteri Volmari Porkka piti puheen\nSuomen naisille ja lehtori J. Krohn ehdotti maljan Suomen talonpojille,\njohon maanviljelijä Kilpinen Riihimäeltä vastasi. — — — Tämän jälkeen\nvaihteli vielä isänmaallisia puheita ja maljanesityksiä monenlaisia\nmyöhään aamuun saakka.»\n\nJuhlaa varten oli myöskin ilmestynyt kaksi eri julkaisua, toinen\nyliopiston opettajain ja vanhempien fennomaanien nimissä, toinen\nylioppilas-albumi, jonka julkaisijaksi kansilehteen oli merkitty\nK.P.T. Tämän merkinnän oli Lauri Kivekäs omavaltaisesti suorittanut,\nsillä ottihan albumin kirjoittamiseen osaa paljon muitakin kuin\nK.P.T.:n ryhmä. Siihen oli painettu ylioppilas K.A. Grönqvistin uljas\nK.P.T.:n marssi sekä Heikki Sarvelan (Hornborgin) taisteluintoinen\n»Oi, jos oisin». Jälkimmäinen runo herätti myöhemmin paljon mielipahaa\nsuomenmielisten kesken ärsyttävän hyökkäyssävynsä takia. Muista\nkirjoituksista mainittakoon: J.A. B(ergh)in (Lyly) »Kansallisuuden\naatteesta». P. C(ajander)in kauniit runot »Salomaa», »Matkamies»,\n»Kehrääjä-äiti» ja »Sukeltaja»; -ijo-n (Reijosen) »Sokea Pietari»; K.\nF(orsman)in (Koskimies) suomennos Ensi näytös Goethen murhenäytelmästä\nFaust; P.J. H(annikaisen), -alli-n (J. Mustakallion), Wäinön (K.\nKrohnin) ja Leimun (K. Grotenfeltin) y.m. runoja, A.J. H—t:n (Hjeltin)\nkyhäelmä »Porthan ja painovapaus», Ivar I:n (Idströmin) runot\n»Vapaaherra Kaarlo Cronstedt'in kuolinpäivänä 1880». ja »Don Quixote\nritarit», sekä L.K.:n (Lauri Kivekkään) ponteva puhe Waasan suomalaisen\nalkeisopiston hyväksi.\n\nVanhempien fennomaanien albumissa, joka oli nimeltään »Toukokuun 12\np:nä 1881», on monta arvokasta kirjoitusta. A. Meurman kirjoitti\neloisan ja innostavan kuvauksen J.V. Snellmanin elämäntyöstä, Yrjö\nKoskinen hauskan kuvauksen »Cote d'Oren tienoilta». Lisäksi on\nhuomattavia kirjoituksia mm. seuraavilta kirjoittajilta: Julius\nKrohn, E. Lönnrot, T.T. Renvall, T.G. Aminoff, J.R. Aspelin, Pietari\nHannikainen, Antti Jalava ynnä runoja J.H. Erkolta, Jussi Kanervaiselta\n(Aho) ja P. Cajanderilta, jonka komea runo »Vapautettu kuningatar»\nmyöhemmin on tullut kuuluisaksi sekä lausuttuna että Jean Sibeliuksen\nsäveltämänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSnellmanin juhla oli ensimmäinen suomalainen juhla, joka oli koonnut\nYlioppilastalon salin ynnä sivuhuoneet täyteen. Itse puolestani\nseurasin juhlamenoa syrjästä käsin, joten en tullut lähemmin\ntarkastaneeksi Snellmanin liikehtimistä yliopiston professorien\nkeskellä enkä riittävästi kuullut hänen nasevia ja sytyttäviä\nsanojansa. Juhlassa oli läsnä paitsi ylioppilaita myöskin suuri joukko\nnaisia, joten voi sanoa koko silloisen suomalaisen sivistyneistön\nolleen siellä kunnioittamassa suomalaisen suurmiehen riemujuhlaa. Tämä\nolikin viimeinen hänelle osoitettu Suomen kansan kiitollisuus. Jo\nseuraavan heinäkuun 4 päivänä saapui viesti, että hän oli monivaiheisen\nelämänsä päättänyt Danskarbyn maatilalla Kirkkonummen pitäjässä. Hänen\nhautajaisissaan Helsingissä piti runoilija Z. Topelius syvämielisen,\nlämpimän ja lennokkaan puheen hänen muistolleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisenkin suurmiehen — Elias Lönnrotin — elämäntyötä sain\nhenkilökohtaisesti olla kunnioittamassa, ensin hänelle pidetyssä\nkansalaisjuhlassa 80-vuotispäivän johdosta huhtikuun 9 päivänä 1882 ja\ntoisen kerran hänen hautajaisissaan Sammatissa huhtikuun 3 päivänä 1884.\n\nLönnrotin syntymäpäivää tahtoi koko Suomi viettää, sillä hän oli\npysymällä syrjässä kielitaistelun aallokosta säilyttänyt arvonantonsa\nmyöskin ruotsinkielisten keskuudessa. Mutta yhteistä kansalaisjuhlaa\nei silti saatu toimeen. Suomenmieliset päättivät viettää oman\njuhlansa Ylioppilastalolla, ruotsinmieliset taas seuraavana päivänä,\nmuistaakseni ruotsalaisen teatterin lämpiössä. Edelliseen oli\nkokoontunut koko Helsingin suomalainen yleisö ja lisäksi hallituksen\nja yliopiston suomalaisten virkamiesten parahisto ynnä lukuisat\nedustajaryhmät valtiopäiviltä ja koko Suomen maasta. Ruotsinmieliset\nolivat samoin keränneet kaikki rivinsä kunnioittamaan iäkästä\npatriarkkaa.\n\nSuomenmielisten iltajuhlasta kertoo Uusi Suometar seuraavaan tapaan:\n\n»Juhla Elias Lönnrothin kunniaksi eilen oli niitä isänmaallisen\ninnostuksen juhlahetkiä, joidenka vaikutus ja muisto ei koskaan katoa\nläsnäolleitten mielestä.\n\nYlioppilashuoneen juhlasali oli erittäin taitavasti, somasti\nkoristettu. Pitkin salin seiniä poimuili kukkaiskiehkura, jonka\nkunkin poimun kohdalla riippui pienoinen kannel. Perälle oli asetettu\nkomeiden vaakunain väliin Lönnrotin rintakuva suuressa muodossa. Sen\nyläpuolella kimalteli ruskealla pohjalla hopeaan välkkyvä kannel, jonka\npäällä vuosiluku '1835' ja alla 'Kalevala' oli luettavana. Kaikkein\nylinnä nähtiin suuren tähden keskessä 'E.L.' Kahden puolen Lönnrotin\nrintakuvaa seisoivat oikealla Runebergin ja Castrénin, vasemmalla\nSnellmanin ja Ahlqvistin rintakuvat. Kahden puolen puhujalavaa,\nAhlqvistin ja Castrénin rintakuvien kohdalla, oli nähtävänä kaksi\nsuurta taulua, joissa sinisellä pohjalla oli kultakirjaimilla\nluettavana, oikeanpuolisessa: 'Arvoitukset, Sananlaskut, Kanteletar,\nVirsikirja' ja vasemmanpuolisessa: 'Loitsurunot' Suomen Kasvio,\nMehiläinen, Sanakirja.'\n\nKlo 8 saapui kunniavieras tyttärensä kanssa ja astui saliin\njuhlamarssia soitettaissa.\n\nSitten esitettiin mahtava juhlasoitanto Mendelssohn'ilta ylioppilas\nKaarle Krohnin sepittämillä sanoilla.\n\nPuheen kunniavieraalle piti prof. A. Ahlqvist. Tästä lainattakoon\nmuutamia otteita:\n\n»Korkeasti kunnioitettavat kansalaiset.\n\nMinusta on kuin olisimme me tällä hetkellä ihanan kesäpäivän\nikäpuolella. Aurinko on koko pitkän päivää tehnyt jouduttavaa,\nkypsyttävää työtänsä, hedelmä puussa, marja maassa, lainehtiva elo\nvainioilla, kaikki todistaa tätä hänen työtänsä; kaikkialla on\ntyydytys sekä tyytymys, kaikkialla riemu ja rauha. Käen yksinäinen\nkukkuminen kaikuu lahden poikki, ja leivonen visertelee vielä taivaan\nsinisen kannen alla iltavirsiänsä. Aurinko näyttää ikäänkuin tauonneen\nluoteisen taivaan rannalle eikä näyttäisi hennovan luopua armaalta\ntyöalaltansa, vaan elähyttää sitä vieläkin lämpimillä katseilla.\n\nTämänlaiseen kesäpäivään voipi näet verrata sen elämän, jonka\nyhdeksännen vuosikymmenen alkua me nyt juhlallisesti vietämme. Samoin\nkuin tuo ihana, pitkä kesäpäivä luonnossa on Elias Lönnrotin elämäkausi\nollut ihana, tuottelias, hedelmikäs, runsaslahjainen hänen kansallensa\nja sen kautta tavallansa ihmiskunnallekin.\n\nIhmeelliset ovat Herran tiet! Hän on yhdelle Suomen heimolle runsaassa\nmäärin antanut laulun lahjan, ja tämä on salojen ja korpien kaikuja\nlaulattanut mitä suloisimmilla sävelillä. Tätä on kestänyt vuosisatoja.\nVaan laulut alkavat jo lakastua, ja ajan juokseva virta alkaa jo\nhuuhtoa niitä unhotuksen meren syvyyteen. Silloin ilmestyy toisessa\nSuomen heimokunnassa köyhä nuorukainen, jota kumma halu, enemmän kuin\nselvä tieto, rupee vetämään tuolle laulualalle. Hän kulkee satoja\npenikulmia ja löytää kuin löytääkin lauluja, ensin vähemmän, sitten\nenemmän, pian verrattomat aarteet. Aivan selvästihän tässä Korkeimman\nkäsi on johdattamassa tämän nuorukaisen askelia Kalevalan jäljille!\nTäten pelastui Suomen kansalle hengentuote, jota kalliimpaa sillä ei\nole muuta kuin raamattu. — — —\n\nMutta mitäpäs töistä ja teoksista olisi, ellei niiden takana olisi\nkelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan,\nmaksavan mitään, ellei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen.\nSuomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin\nrunsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää ankarimpain vaatimusten\nmäärän ja on niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on\nmahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut\nsuuri mies. Hän on aatelismies, sitä oikeata aatelissäätyä, jolla\ntosi-ihmisyyden ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa\nharvoin vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole\nyhtä kuin jalomielisyys. Lempeä luonnotar ei valitse lemmikkiänsä\nsäätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden\nlahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi-uniansa makailee\nmatalan mökin karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin\ntunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin\nviehättävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanilla sanoilla:\n‘Jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi\nrakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen.'\nRakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne\nharvat, joilla nämät ominaisuudet ovat siinä määrin kuin Lönnrotilla,\novat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros-\ntahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja\naineellisten ihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut\nihmiset mellastavat elämän turhuudenmarkkmoilla ja himot, rahanhimo,\nkunnianhimo, nautinnonhimo poloisia vimmaten riehuvat. Näitä valittuja\non Elias Lönnrotkin. Suomen nuoriso: katso tässä esikuvaas, ja opi\nhänestä, kuinka ikä on elettävä, pitkä ikä, 80 vuoden vanhaksi, ilman\nketään vihoittamatta, kaikkein rakkaana, ja kuitenkin äärettömän paljon\ntehneenä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Kanslianeuvos Lönnrot kiitti niistä lämpimistä sanoista, joita\nedellinen puhuja oli lausunut, ja ylioppilaskuntaa siitä, että se oli\ntoimeenpannut hänen kunniakseen juhlan, jota hän ei suinkaan ansainnut.\nHän sanoi kernaasti kiittävänsä ylioppilaita muutamilla sanoilla, vaan\nyskä, jota hän täällä kaupungissa ollessaan on sairastanut, esti häntä\nsiitä. Edellisenä päivänä oli hänen yskänsä ollut niin arveluttavaa\nlaatua, että lääkärit olivat kieltäneet häntä juhlaan menemästä, vaan\noli hän sittemmin saanut heiltä luvan olla juhlassa tunnin ajan.\nEdellisen puhujan lausuman toivomuksen johdosta, että hänen elämänsä\npäivät vielä jatkuisivat, hän lausui, että hän, vaikka iällinen,\ntodellakin halusi elää vielä muutaman vuoden, ei suinkaan saadaksensa\nkeskentekoisia töitään päätetyksi (niitä jatkamaan on monta, jotka\novat kykenevämpiä kuin hän), vaan voidaksensa nähdä ylioppilaat\nkeskenänsä sellaisessa sovussa kuin he 60 vuotta sitten olivat puhujan\nylioppilaana ollessa. Sellainen sopu oli puhujan mielestä varsin\ntarpeellinen, ja osoitti hän muutamilla sananlaskuilla, että myöskin\nSuomen kansa oli käsittänyt sovun, ystävyyden ja yksimielisyyden suuren\narvon. Kiitti vielä kerran ylioppilaskuntaa siitä ystävyydestä, jonka\nse oli hänelle osoittanut.\n\nSuomensukuisille kansoille esitti maljan ylioppilas Bergh (Lyly). — — —\n\nRunebergin ja Snellmanin muistoksi puhui ylioppilas Kallio. — — —\n\nViimeisen puheen piti filos, kand. J. Castrén isänmaalle. — — —\n\nPuheitten välillä soitti kaartin soittokunta ja raikkaita\nylioppilaslauluja laulettiin.\n\nToista sataa sähkösanomaa, joista muutamat ääneen luettiin, saapui\nmaamme kaikista ääristä, sekä Virosta ja Unkaristakin.\n\nKunniavieras, jota hänen puheensa jälkeen, »Porilaisten marssia»\nsoitettaissa, kannettiin, läksi juhlasta pois jo klo 10.\n\nYhdeksättä sataa henkeä, niiden joukossa hyvin paljon valtiopäivämiehiä\nkaikista säädyistä, oli juhlassa läsnä.\n\nKaunista oli nähdä, kuinka valkohapsinen patriarkka ystävällisesti\nhymyten otti vastaan kaikki häneen kohdistuneet kunnianosoitukset. Kun\nylioppilaat nostivat hänet kultatuoliin kuljettaakseen häntä laulun\nkaikuessa ympäri salia, sutkautti vanha kansanrunojen ja sananlaskujen\nkerääjä sukkelan, karkeasanaisen suomalaisen sananlaskun, joka\nsattuvasti kuvasi hänen vaatimatonta luonnettaan.»\n\nTämän juhlan jälkeen Lönnrotia vielä kunnioitettiin muilla julkisilla\nja yksityisillä illanvietoilla, joten hän viikon kuluttua kotiin\npalatessaan oli lausunut, että tämä viikko oli hänelle oikea\n»piinaviikko».\n\nLönnrotin 80-vuotissyntymäpäivän johdosta ilmestyi useita\nmuistoalbumeja.\n\nSuomalaisten muistojulkaisuun on ottanut osaa sekä vanhempien että\nnuorempien fennomaanien pystyvimpiä kyniä. Kirjoitusten joukosta\nmainittakoon seuraavat: a) _Suorasanaisia kirjoituksia_. Vanhempien\nmiesten: O. D(onner): Elias Lönnrot ja Kalevala; A. M(eurman):\nLönnrot ja Runeberg; A. G(enetz): Vähä lisää Kalevalan mitta-oppiin;\nA. A(hlqvist); Muutamista pikkusanoista Suomenkielessä; V. Kilpinen\n(V.S. Schildt): Lämmin kädenlyönti Elias Lönnrotille; O. G(rotenfelt):\nMietelmiä Runebergin kertomarunojen suomentamisesta; J.R. A(spelin):\nKarsikot; E. A—n (Aspelin): Vipusen taru. — Nuorempien miesten: O.\nAnsas (Husberg): Eräs Pohjanmaan runoilijaneitonen (Isa Asp); —o—a—n\n(J.P. Hartikainen): Sunnuntai kesällä Savossa ja Keisarin tuttu. —\nb) _Runoja ja runosuomennoksia_. Vanhempien miesten: A. G(enetz):\nHerää Suomi, J.L. Runebergin Hirvenhiihtäjien Kuudes laulu; K.\nF(orsman): Kohtauksia Sofokleen Antigonesta, Palanen Göthen Faustista;\nP. C(ajander): Runolauluja. — Nuorempien miesten: Juhani H. (P. J.\nHannikainen): Runo kolmesta neiestä; ae—ae (R. Laethen): Suomi,\nIltalaulu (Geibel); sekä joukko —alli—(J. Mustakallio)n, Väinön (K.\nKrohnin), Leimun (K. Grotenfeltin) lyyrillisiä runoja ynnä Jussin (J.\nBrofeldt-Ahon) eepillinen runo »Hovin herra».\n\nTämän lisäksi on vielä mainittava E. Genetzin sävellys A. Genetzin\nrunoon Herää Suomi.\n\nMyöskin ruotsinkieliset olivat julkaisseet kaksi merkittävää\njuhlakirjaa. Toinen sisältää runo- ja proosamuodossa kirjoituksia\nyliopistomiehiltä tai ylioppilasmaailmasta. Sellaisista mainittakoon:\na) _Suorasanaiset kirjoitukset. Z. T(opelius): Ett folks kärlek;\nW. L(agus): Kajana illustrata; Rafael Hertzberg: De finska\ntrollsångerna; H. W(endell): Karakteristik af arabernes poesi,\nmed särskildt hänseende till Moallaka; J. Eriksson Smeds'in kolme\nkirjoitelmaa Etelä-Pohjanmaalta; O. Hjelt: Elias Lönnrot som medicinsk\nförfattare och provincialläkare i Kajana. — b) _Runot_. G. L(agus):\nSabbatsklockan; Th. L(indh): En skymt af Gud, Testamente; Emlekyl (E.\nNervander): Ur finska epigrammet, Vallflickan; Gånge Rolf (V.K.E.\nWichmann): Jerichorosen, Vikingflickan, Oasen; -c-a-e (Micael Lybeck?):\nDu och jag, Till hafvet; O. Ansas (Husberg): 12 eri runoa; W.\nS(öderhjelm): Ungdom.\n\nToinen muistojulkaisu, nimeltään »Elias Lönnrot, ett minnesblad den\n9 april 1882», sisältää etupäässä kirjoituksia Lönnrotin kotioloista\nja kirjallisesta työstä. Nämä asiantuntijain piirtämät pienoiskuvat\nmainittakoon tässä:\n\nTh. Lind: Till Elias Lönnrot (runo), M.G. Schybergson: Elias Lönnrot,\nE. v. Qvanten: Hell (runo), Rafael Hertzberg: Kalevala, Ordspråk och\ngåtor, Lönnrots lexikon, Lemminkäinens hemkomst (käännös Kalevalasta),\nH. Paul: Kanteletar, Arvid Hultin: Lönnrots publicistiska arbeten,\nTh. Saelan: Lönnrots finska botanik, Robert Tigerstedt: Om finnarnes\nmagiska medicin och trollrurorna, Gånge Rolf: På Elias Lönnrots\nåttionde födelsedag (runo), Z. T(opelius): Paikkari torp, O.\nGrotenfelt: Om Kalevalas uppkomst, J. Ahrenberg: Kalevalasångernas\ninflytande på den finska konsten, O.M. Reuter: Ur Kalevalas djurverld,\nE. Nervander: Elias Lönnrots nuvarande hem.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin olin vielä, kuten jo mainitsin, mukana Kalevalan ja\nKantelettaren isää kunnioittamassa hänen viimeisellä matkallaan\nSammatin kappelissa. Tällöin oli Helsingistä järjestetty ylimääräinen\njuna viemään juhlavieraita hänen hautajaisiinsa. Sinne oli kerääntynyt\nvaltiovallan, monenlaisten järjestöjen ja ylioppilaskunnan edustajia\nsekä lukuisia maan eri kulmilta saapuneita lähetystöjä yhteensä\ntoistasataa henkeä. Tälläkin kertaa Pekka Hannikainen oli saanut\ntoimekseen kerätä valiokvartetin suomenmielisten ylioppilaiden\njoukosta, koskei virallista akateemista laulukuntaa ollut olemassa.\nMeitä oli kuusitoista miestä, jotka siten saimme kunnian laulaa\nvanhan tietäjän haudan äärellä. Muiden joukossa muistan matkalla\ntavanneeni Suom. Kirjallisuuden Seuran sihteerin, vanhan opettajani\nF.W. Rothstenin, joka pari vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt\nminut Ahlman-Forsmanin sanakirjatyöhön. Hän minut esitti tämän työn\nvarsinaiselle toimittajalle fil.kand. A.W. Forsmanille (Valdus\nKoskimiehelle), jota en ollut sattunut kertaakaan tapaamaan, vaikka\nolin työskennellyt hänen apulaisenaan.\n\nJunan saavuttua Lohjan asemalle kevään aurinko paistoi kirkkaana,\nja lumi oli jo osaksi sulanut. Asemalla odotti ainakin 50\ntalonpoikaisrekeä, jotka oli lähikylistä virallisesti kutsuttu vieraita\nkyyditsemään. Matkattiin ensin soraista maantietä ja sitten poikettiin\nmetsäteille, joilla lumi oli paremmin säilynyt. Juhlallinen oli tämä\nsaattue, joka kulki salomaiden halki, auringon helakasti paistaessa,\nSuomen suurta runolaulajaa hänen viimeiselle matkalleen saattamaan.\n\nPerille tultuamme Sammatin kansakoulun kohdalle oli ruumisarkku\npihalla. Täältä lähti suuri saattojoukko liikkeelle pitkin kylän kapeaa\nkujaa läheiselle hautuumaalle. Valkoinen lumivaippa peitti vielä\nläheiset pellot, ja seudun väkeä tulvi ylt'ympäri avonaisilla paikoilla\nja kirkkomaalla.\n\nYlioppilaslaulajat olivat jo aikaisemmin siirtyneet haudan\nläheisyyteen, jossa laululla ottivat vastaan suuren hautajaissaaton.\nSen etunenässä kulkivat ylioppilaskunnan edustajat puheenjohtajansa\nkomean ja punaposkisen maisteri A.H. Kallion johtamina, joka oli ollut\nLönnrotin viimeisiä avustajia sanakirjatyössä ja toimittanut lisävihkon\nLönnrotin suureen sanakirjaan. Näiden jälkeen seurasi Senaatin\nedustajisto senaattori Leo Mechelinin johdolla, Suomal. Kirjallisuuden\nSeuran prof. Yrjö Koskisen johdolla, lukemattomien muiden yhdistysten\nja maaseudun edustajien kanssa, joilla kaikilla oli valtavat\nkukkaseppeleet mukana laskettaviksi Lönnrotin haudalle, suurmiehen,\njoka aina oli paennut ihmisten huomiota ja kunnianosoituksia. Haudalla\npidettiin useita kauniita ja lämminhenkisiä puheita, ja laulu kajahteli\nniiden lomassa. Hautajaismenoja kuvataan laajasti esim. Uudessa\nSuomettaressa 4/4 —84, josta lainaan tähän pari otetta:\n\n»Klo 11 a.p. kantoi kirstun suruhuoneesta 8 Sammatin talonpoikaa,\njotka seurasivat ruumista kansakouluhuoneelle, jossa he klo 1 päivällä\nnostivat kirstun kuusien ympäröimälle katafalkille. Tirehtööri\nAchtén lukkarikoulun oppilaat lauloivat suomalaisen virren n:ro 390.\nKirstu oli yksinkertainen, hopeaheloissa ja pääpuolella syntymä- ja\nkuolemavuosi päivämäärineen, sekä jalkapuolella Luuk. 2:29, 30. Kirstun\nkannella oli: kolme seppelettä. — — — Sittenkun hautajaisiin lukuisasti\nkokoontunut yleisö oli juhlallisesti kulkenut katafalkin ympäri,\nkantoivat nuoret kädet, ylioppilaskunnan lähettiläät, kirstun kirkkoon.\nSiellä asettuivat lähettiläät, yhdistykset ja yksityiset ohjelman\nmukaan. Juhlallinen surusaatto, ylioppilaiden suruharsoon puettu lippu\netupäässä, jossa melkein jokainen osanottaja kantoi seppelettään, teki\nsellaisen vaikutuksen, joka ei pian mielestä haihdu. Seudun naiset\nolivat koristaneet kirkon mustilla ja valkeilla harsoilla, kukilla ja\nköynnöksillä sekä pitäjän väen lähettämillä seppeleillä. Sittenkun\nylioppilaskunnan lähettiläät olivat kantaneet kirstun kirkkoon ja\nasettaneet sen alttarin eteen sekä suuri lähettiläiden joukko oli\npäässyt paikoilleen, veisasivat Helsingin lukkarikoulun oppilaat\nhra Achtén johdolla suomeksi kaksi ensimmäistä värsyä virrestä: 'O\nJesu koska täältä lähden. Sen jälkeen piti Karja-Lohjan kirkkoherra\nB.J. Anthoni yksinkertaisen ja arvokkaan suomalaisen ruumissaarnan;\nhän myöskin siunasi ruumiin. Lukkarikoulun oppilaat lauloivat vielä\nkirkossa lopun yllämainitusta virrestä, sekä lopuksi alkupuolen\nMendelsohn'in kantatista: 'Beata mortin', jonka jälkeen Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran edusmiehet nostivat kirstun ja lähetystöt\njärjestyivät uudestaan, jolloin saattoretki lähti lähelle kirkkoa,\nkaivetulle haudalle.\n\nSen haudan, joka nyt kätkee Elias Lönnrotin maalliset jäännökset,\nolivat rakkaat kädet pukeneet tuoksuvaan viheriään, jossa soma, valkea\nristi kuvasti.\n\nSitten kuin ylioppilaskööri oli laulanut Beneken'in ‘Hymnin kuolleille'\nsuomalaisilla sanoilla avonaisen haudan vieressä, alkoi lähetystöjen\npitkä jono kulkea haudan ohitse, jättäen jokainen kunnioituslahjansa\nmarsalkoille asetettavaksi niihin seppelpylväisiin, jotka hautaa\nympäröivät. Marsalkkoina olivat A. Sunell, länsisuom., J. Grönlund,\nviip., G. Wasenius, uusm., J.W. Messman, pohj., E. Polon, häm., ja\nmaist. A.E. Wahlberg, savokarj.»\n\nNyt seurasi edustajien laskemat monet seppeleet ja näistä mainittakoon\nkenraalikuvernöörin, Suomen Senaatin, jonka puolesta puhui senaattori\nL. Mechelin, Suomen ministeri-valtiosihteerin, Suomen sotaväen,\nyliopiston, ylioppilaskunnan, ylioppilasosakuntien, Suom. kirj. Seuran\nseppeleet, puhujina senaattori Y.S. Forsman (Yrjö Koskinen) y. lukuisat\nmuut sekä pääkaupungista että koko Suomenniemen alueelta.\n\nLopuksi lauloi ylioppilaskuoro 'Suomen laulun' ja 'Maamme', molemmat'\nsuomenkielisin sanoin.»\n\nPuheiden vaiettua ja seppeltulvan verhottua suurmiehen hautakummun\nkeskellä maaseudun hiljaista kolkkaa lähti pitkä saattojoukko jälleen\nsamoamaan metsien halki kohti odottavaa ylimääräistä junaa, joka\nkuljetti Suomessa tuskin ennen nähdyn edustavan saattojoukon sen\njuhlavalta matkalta pääkaupungin elämän levottomaan humuun.»\n\n\n\n\nIX.\n\nUSKONRIITA JA CARL VON BERGEN.\n\n\n[Ks. Eric Henricson: »Striden kring Carl von Bergens föredrag i\nHelsingfors», Suomen Kirkkohist. Seuran vuosikirja XXVIII, 1938.]\n\n[Paavo Virkkunen: »Taistelua kristinuskosta ja kirkosta 1880-luvulla»,\nUusi Suomi, 1941.]\n\nYlioppilasaikani 1880-luvulla oli uusien henkisten virtausten aikaa.\nSamalla kun Suomessa yhä taisteltiin kansallisuusaatteen merkeissä,\nalkoi ulkoapäin virrata maahamme monenlaisia aatesuuntia. Uskonnon\nalalla ilmeni ensimmäistä kertaa hyökkäyksiä kansallista kirkkoamme\nja luterilaisuutta vastaan, kirjallisuuden alalla puhalsi lännestä\nrealistisia ja naturalistisia makusuuntia meillä vallitsevaa\nidealistista maailmankäsitystä vastaan, uusia aatteita virisi\nnäköpiiriimme, kuten raittiusaate, naisvapautusriennot, kansanopisto-\nja nuorisoseura-aate y.m.\n\nSuurinta melua ja mielipiteiden hämmennystä tuotti aluksi täällä\nherännyt kritiikki vallitsevaa »ortodoksista» kirkollisuutta vastaan.\nRiita sai alkunsa Turun kaupungista, jossa Ernst Rönnbäckin johtama\nÅbo Tidning 1860-luvulla teki hyökkäyksen kristinuskon pääongelmia,\nkolminaisuusoppia ja Kristuksen jumaluutta, vastaan. Näihin v.\n1863 ilmestyneihin artikkeleihin vastasi asiantuntevasti silloinen\ndogmatiikan professori A.F. Granfelt, ensin sanomalehtikyhäelmissä,\nmyöhemmin julkaisten yhtenäisen 382-sivuisen kirjateoksen »De första\noffentligt af finske män mot kristendom och kyrkolära rigtade\nangreppen».\n\nSamoihin aikoihin oli Ruotsissa kiihkeästi riidelty kristinopin\nperustotuuksista siitä saakka, kun Viktor Rydberg v. 1862 oli\njulkaissut merkittävän teoksensa »Bibelns lära om Kristus». Hänen\noppilaidensa joukossa oli myöskin Carl von Bergen, joka vuonna 1863 oli\ntullut fil. kandidaatiksi Upsalan yliopistossa. Tämä mies oli lähtöisin\nGöteborgista uskonnollisesta kodista, jonka ahdasmielinen henki\nsaattoi pojan epäilemään raamatun oppia epäuskoisten iankaikkisesta\nkadotuksesta. Tutkittuaan vertailevaa uskontotiedettä ja uudenaikaista\nraamatun kritiikkiä Saksassa, unitaarista uskonsuuntaa Amerikassa\nja Englannissa hän Tukholmassa perusti v. 1882 uuden yhdistyksen\n»Svenska Protestantföreningen». Tämän jälkeen hän seuraavana\nvuonna alkoi pitää Tukholmassa uskonnollisia esitelmiä aiheesta\n»Tulevaisuuden kristinusko». Miellyttävällä äänellään ja helskyvällä\nkaunopuheisuudellaan hän saavutti suurta suosiota ja mielenkiintoa\nTukholman älymystön keskuudessa.\n\nTämä menestys antoi aihetta muutamille Suomen miehille, joista\nmainittakoon yliopiston silloinen voimistelun yliopettaja Viktor\nHeikel, kutsua von Bergen pitämään luentoja Helsingissä jostakin itse\nvalitsemastaan aiheesta. C. von Bergen noudatti kutsua ja saapui\nSuomeen huhtikuun loppupuolella 1884. Luentopaikaksi oli pyydetty\nHelsingin yliopiston juhlasalia, mutta teologisen tiedekunnan\nvaikutuksesta silloinen rehtori ei anomukseen suostunut. Nyt valittiin\nluentosaliksi Seurahuoneen kaunis juhlasali, johon mahtui noin 700\nkuulijaa. Tässä salissa von Bergen tuli pitäneeksi ensimmäisenä\nsarjana 8 luentoa ja myöhemmin vielä 5 luentoa. Ensimmäiseen sarjaan\noli säännöllisesti kertynyt kuulijoita noin 600—700. Helsingin\nruotsinkieliset sanomalehdet olivat tehneet asiasta suurta propagandaa,\nmutta suomenkielinen lehdistö sivuutti tapauksen lyhyin maininnoin.\n\nKoska tri C. von Bergen piti luentonsa vapaasti, tosin loisteliaalla\nja vaikuttavalla tavalla, on niistä olemassa vain sanomalehtien\nselostukset. Sen vuoksi pyydän tähän lainata muutamia otteita pastori\nE. Henricsonin tätä asiaa koskevasta tutkielmasta.\n\nJohdantona esitelmiinsä Carl von Bergen mainitsi, että kansojen\nkansallinen ja uskonnollinen uudistus oli tapahtuva kristinuskon\nvälityksellä. Hän korosti siten vahvasti, ettei hän ollut\nepäuskonnollisuuden eikä kristinuskonvihollisuuden tulkki. Hän ei\nollut naturalistisen materialismin kannattaja. Tästä hän mainitsi,\nettä se monen suuren tutkijan mukaan oli valmis »älyllisesti\nhirtettäväksi». Kantin oppi kirjassaan »Das Ding an sich», että oli\nolemassa toinenkin todellisuus kuin ihmisille näkyvä ja ilmeinen,\noli jälleen saanut jalansijaa, ei ainoastaan filosofiassa, vaan myös\nluonnontieteessä. Luonnontieteen saavuttamat tulokset voitiin supistaa\nsanoihin: lainalaisuus ja yhtenäisyys. Ne kaksi lakia, jotka olivat\nluonnontieteen yhtenäisen maailmankatsomuksen peruspylväät, olivat\nlait voimien olemassaolosta ja korkeamman elämän kehittymisestä\nlähinnä edellä käyvästä alemmasta. Ensimmäisestä johdettiin laki\nvoimien vuorovaikutuksesta, toisesta laki olemassaolon taistelusta\nja luonnollisesta valinnasta. Herbert Spencer oli tullut suuren\nkehittymisprosessin lopulliseen tulokseen ja häntä voitiin siis syyllä\nkutsua uuden ajan Newtoniksi. Tähän luonnontieteen maailmankuvaan\nsaattoi kristinusko helposti liittyä, nimittäin todellinen kristinusko,\ntulevaisuuden kristinusko. Ortodoksinen kristinusko ei sitä vastoin\nvoinut pitää puoliaan tieteen tuomioistuimen edessä. Ortodoksian\narvostelulle puhuja omisti luentojensa suurimman osan.\n\nEnsin hän arvosteli sitä käytännöllisyyden näkökulmasta. Tällöin hän\nlähti sen uskonkäsitteistä. Ortodoksian mukaan usko käsitti vain\nsen totena pitämisen, että Kristus on Jumala, kolminaisuuden toinen\npersoona. Sellainen uskonkäsitys johti vain paikallaan oloon ja\nhengelliseen kuolemaan. Se oli myöskin yhteiskuntaa hajoittavaa. Sillä\nsen, joka ei tunnustanut Jeesuksen Kristuksen olevan Jumalan poika,\nprotestanttinen ortodoksia julisti ikuiseen kadotukseen tuomituksi.\nKulttuurihistoria osoitti, kuinka vihollismielisesti ja väkivaltaisesti\nortodoksian esitaistelijat eri aikoina olivat esiintyneet toisen\nmielipiteen tunnustajia vastaan. Puhdas ortodoksia oli ollut kaikkina\naikoina eroittava. Kristinuskolle tunnusomaista oli sitävastoin\nihmisyyden ja rauhan rakkaus. Siten, olivat ortodoksia ja dogmit\ntuomitut kelvottomiksi. Tulevaisuuden kristinuskon mukaan taasen usko\noli tahdon suhde Kristukseen.\n\nSitten puhuja tarkasti ortodoksiaa teoreettiselta näkökannalta tieteen\ntuomioistuimen edessä. Oppi, mikä vähimmin piti paikkansa tämän edessä,\noli kolminaisuusoppi. Ensiksikin se oli järjenvastainen. Mutta se ei\nollut vain järkeä, vaan myös raamattua vastaan. Sillä ainoa tuki,\nmikä sillä oli raamatussa, oli 1 Joh. 5:7—8: »Sillä kolme on, jotka\ntodistavat: Henki ja vesi ja veri, ja kolme pitävät yhtä.» Mutta\ntämä säe oli muka väärä. Sen oli jo Luther tietänyt ja sen takia\npoistanut raamatunkäännöksestään. Mutta myöhemmin se oli lisätty\nuudestaan. Kolminaisuusopilla ei ollut itse asiassa raamatullista,\nvaan pakanallinen alkuperä. Paavalin rabbinin tapaisen Messiaan\nhypostaserauksen ja Johanneksen Logos-opin välityksellä johduttiin\nlopulta kirkolliseen kolminaisuusoppiin, mikä vahvistettiin Nicaean\nkirkolliskokouksessa v. 325. Tätä vastaan hän piti kiinni raamatun ja\nJeesuksen omasta käsityksestä, kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että\nhe olivat hänen veljiään. »Tulevaisuuden kristinuskolle» Kristus ei\nollut Jumala, mutta »ihanteellisin persoonallisuus, joka milloinkaan on\nastunut historian näyttämöllä».\n\nMyöskin ortodoksista oppia luomisesta puhuja piti kestämättömänä. Se\nnäet kumosi Jumalan iankaikkisuuden. Käsite iankaikkinen edellytti,\nettei mitään erikoista ajanmomenttia saisi olla olemassa Jumalalle.\nHän ei olisi voinut luoda maailmaa määrättynä ajankohtana. Edelleen\nluomisen historia oli ristiriidassa niiden kahden olemassaolon\nperuslain kanssa, mitkä luonnontiede oli todennut, voiman olemassaolon\nlain ja kehitysopin, kanssa. Jälkimmäisen selitystä maailman ja ihmisen\nsynnystä puhuja kannatti.\n\nvon Bergen valaisi myös ainettaan esittämällä vertailevan\nuskontotieteen historiaa. Lutherin merkityksen tällä alalla hän katsoi\nsangen suureksi. Hän oli näet palauttanut järjelle sen oikeuden\ntarkastaa raamattua, minkä kirkko oli siltä riistänyt. Mutta hän\noli kuitenkin asettanut raamatun arvovallan järjen edelle ja siten\nantanut perään keskiaikaiselle katsomustavalle. Ja hänen seuraajansa\nolivat tässä kohden menneet häntä pitemmälle ja antaneet aihetta\nverbaali-inspiraatio-oppiin.\n\nVastakohdaksi Lutherin ja ortodoksian jumalakäsitteelle, minkä hän\npiti lapsellisena, alhaisen lihallisen», von Bergen asetti filosofian\njumalakäsitteen. Filosofia oli muotoillut jumalakuvansa tekemällä\nhavaintoja maailmankaikkeuden lainalaisuudesta, yhtenäisyydestä ja\njärjellisyydestä. Tämän maailmankaikkeuden järjen oli oltava tietoinen\nja persoonallinen, sillä uskonnollinen tarve ei ikinä sallinut, että\nJumala olisi persoonaton tai jotakin alempaa kuin persoonallinen.\nJumala ei kuitenkaan voinut olla persoonallinen samalla tavalla kuin me\nihmiset, persoonallinen muitten ohella ja rinnalla. Että hän olisi yksi\npersoona, olisi siis ainoastaan symboli.\n\nMyöskin ortodoksista oppia paratiisissa tapahtuneesta\nsyntiinlankeemuksesta ja perisynnistä von Bergen piti kestämättömänä.\nPerisyntiopissa oli tosin syvän totuuden siemen. Ihmisen luonto\noli pahaan taipuvainen. Mutta nykyaikainen luonnontiede selitti\nperisynnin perinnöllisyysteorian nojalla. Atavismin perusteella voivat\nhyvin kaukaisten esi-isien ominaisuudet ja tunteet siirtyä heidän\njälkeläisiinsä. Juuri nämä atavistiset tunteet muodostivat perisynnin.\nSillä, niin kuin puhujan sanat sattuivat, »kaikki vanhentunut on\npahaa». Perisynti ei kuitenkaan, kuten ortodoksia väitti, ollut\nmahdoton hävittää. Se oli autettavissa siten, että syntisen tahdon\neteen asetettiin Jeesuksen Kristuksen pyhän, oikeamielisyyden\nkorkeimman ihanteen puolesta taistelevan ja kärsivän tahdon kuva.\n\nTekosynti taas oli jokainen perisynnistä johtuva poikkeus Jumalan\nlaista haluin, ajatuksin, sanoin ja teoin. Mutta Jumalan lailla ei\nollut ymmärrettävä sitä lakia, jonka Jumala antoi paratiisissa tai\nSiinain vuorella, vaan 1) itsehillinnän lakia ja 2) ennaltatietämyksen\nlakia. Nämä lait edistivät ihmiskunnan korkeimpia tarkoitusperiä,\nelämän täydellisyyttä ja sopusointua. Hyvä oli jokainen teko, joka oli\nnäiden lakien mukainen. Paha tai syntinen oli taas jokainen teko, joka\nrikkoi jotakin niistä laeista, joita, noudattamalla ihminen saavutti\nelämänonnen.\n\nSyntioppiin oli lähimmässä yhteydessä sovitusoppi. Ortodoksista\nsovitusoppia vastaan von Bergen väitti, että Jumala henkisyydessään ei\nvoinut käyttää kärsimystä rangaistuksena. Sovitus ei ollut samaa kuin\nkärsimys. Se oli pikemmin »hyvän jatkuvaa soveltamista koko elämän\naikana». Kristus ei suinkaan ollut ainoa sovittaja. Hänen rinnallaan\nja ympärillään esiintyi sellaisia henkilöitä kuin olivat Lincoln ja\nLivingstone.\n\nTämä sovitusprosessi ulottui myöskin kuoleman tuolle puolen. Ihmissielu\noli kuolematon, sillä olemukseltaan se oli voimaa, ja kun voimaa ei\nvoitu voiman olemassaolon lain mukaan hävittää, vaan se saattoi vaihtaa\nmuotoa, täytyi myöskin ihmissielun olla kuolematon.\n\nJa kaikkien ihmissielujen täytyi olla kuolemattomia, von Bergen\nhylkäsi opin epäuskoisten ikuisesta kadotuksesta. Jumalan majesteetti\nja vanhurskasten autuus vaati, että kaikki ihmiset tulivat lopulta\nautuaiksi. Puhuja siis kannatti oppia kaiken palautuksesta.\n\nNämä luennot nostivat suurta hälinää ja paheksumista kirkollismielisten\nleirissä, josta johtui useita vastalauseita ruotsalaisissa lehdissä.\nNäiden joukosta mainittakoon runoilija Z. Topeliuksen sekä teologian\nprofessorien H. Råberghin ja G. Johanssonin kirjoitukset, jotka kukin\narvostelivat eri kohtia v. Bergenin maailmankatsomuksessa. Topelius\nkirjoitti Helsingfors Dagbladiin, kaksi jälkimmäistä Morgonbladetiin.\nRåbergh tarkasteli v. Bergenin oppeja historialliselta näkökannalta\nja katsoi niiden olevan kirkollisten oppien kieltämistä. Uutta\njärjestelmää rakentaessaan v. Bergen vääristeli historian todistuksia.\nNiin esim, hän katsoi v. Bergenin väärin esittäneen kirkon opin\nuskosta ja sen suhteesta vertailevaan uskontotieteeseen. Ortodoksia\nei ollut koskaan käsittänyt uskolla vain sitä seikkaa, että Kristus\noli kolminaisuuden toinen persoona, vaan myöskin aina todellista\nelämänyhteyttä Kristuksen kanssa. Ei ollut myöskään kristinusko\ntuominnut vertailevaa uskontotiedettä, vaan osoittanut riittävää\nhuomiota uskonnon esikristilliselle kehitykselle, v. Bergen väitti\nesittävänsä puhdasta kristinuskoa. Mutta Kristuksen omat todistukset\nitsestään — esim, synoptikoilla — eivät soveltuneet v. Bergenin\nedeltäpäin sommittelemaan »ihanneihmiseen». Kristuksen ylösnousemus oli\nkristinuskossa niin keskeinen käsite, että apostoli Paavali sanoi koko\nkristinuskon perustuvan siihen. Kaiken tämän v. Bergen oli vaitiollen\nsivuuttanut.\n\nv. Bergen oli edelleen väittänyt, että kolminaisuusopin todistus on 1.\nJoh. 5:7, jonka jokainen exegeettinen selitys todistaakin vääräksi,\nmutta antavathan myös Matt. 28:19 ja Joh. 6:13 tukea kolminaisuusopille.\n\nProfessori, sittemmin arkkipiispa, G. Johansson puolestaan väitteli\nv. Bergenin oppeja, varsinkin kehitysoppia koskevia seikkoja\nvastaan pykälä pykälältä. Tällaisen todistamattoman hypoteesin\nuskomiseen vaadittiin paljon auktoriteettiuskoa. Kehitysopin mukaan\noli epäjohdonmukaista sanoa, että »1800 vuotta sitten elänyt\nideaali-ihminen oli historian ihanteellisin persoonallisuus».\nJohansson huomautti myöskin, mihin vaarallisiin tuloksiin darwinismin\njulistaminen saattoi johtaa. Kristinuskon mukaan ihminen kehittyy\nKristuksen kaltaiseksi, joka oli yhtä Isän kanssa, mutta »tulevaisuuden\nkristinuskon» mukaan ihminen polveutui eläimestä. Jos tällainen usko\npääsisi kansassa versomaan, olisi vallankumous lähellä.\n\nEdelleen Johansson tarkasteli v. Bergenin esitystä synnistä,\nsovituksesta ja kuolemattomuudesta ja antoi hänen opeistaan sen yleisen\narvostelun, etteivät ne olleet kristinuskoa, vaan epäuskoa, johon tosin\noli sekoittunut positiivisiakin aineksia.\n\nKaikki olivat odottaneet, että eron saanut vanha terävä-älyinen\nprofessori Axel Fredrik Granfelt nousisi vastustamaan v. Bergenin\noppeja. Niin tapahtuikin, mutta vasta heinäkuussa 1884, jolloin\nilmestyi Granfeltin uusi arvosteleva teos »Herr d:r Carl von Bergens i\nHelsingfors hållna föreläsningar öfver framtidens kristendom».\n\nGranfelt tarkasteli uusia oppeja aito dogmaatikon perusteellisuudella.\nHän lähti jumalakäsitteestä, joka on kaiken uskon ydin, ja osoitti,\nettä v. Bergenin jumalakäsite oli panteistinen, johon oli sekoittunut\ndeismiä. Näiden kahden opin jumalakäsite oli yhtä järjetön kuin se,\nminkä v. Bergen oli väittänyt kristinuskon käsitteen olevan. Panteismin\nkannalta oli epäjohdonmukaista uskoa persoonalliseen jumalaan,\nkuolemattomuuteen y.m. Granfelt tahtoi todistaa kolminaisuusdogmin\njärjellisyyden harkitsemalla jumaluudenpersoonain keskinäistä suhdetta.\nJos Jumalan olemusta katseltiin eetilliseltä näkökannalta, tulisi\nkolminaisuus sekä tajuttavaksi että järjelliseksi. Sen tähden ei ollut\nmitään merkillistä siinä, että kolminaisuusopista oli jonkinlaisia\nviitteitä monessa pakanallisessa uskonnossa. Yleinen ilmestys oli\nantanut ihmisten aavistaa jotakin Jumalan olemuksesta.\n\nvon Bergen oli hylännyt opin ikuisesta kadotuksesta ja julistanut\nkaiken palautuksen. Granfelt huomautti, että autuus oli vain\nsopusointuisessa yhteydessä Jumalaan. Mikäli sopusointu muuttui\nepäsoinnuksi, ristiriitaisuudeksi elämän sisäisten ja ulkonaisten\nolojen kanssa, sikäli vaihtui autuus autuudettomuudeksi. Ihminen paatui\npahuudessa kehityslain mukaan.\n\nGranfeltin loppuarvostelu oli, että von Bergenin opista puuttui\nlujaa eheyttä, tieteellistä ryhtiä. Kristinuskon ei tarvinnut\npelätä tällaisia hyökkäyksiä, sillä saattoi olla hyödyksi, että\nsiitä poistettaisiin vanhentuneita käsityksiä, joille ei voitu\nrakentaa kestävää oppijärjestelmää. Erityisesti eli puhujan mielestä\nraamatulliskristillinen maailmankatsomus uusittava entistä ankarampaan\njohdonmukaisuuteen. Granfeltin loogillisesti selvää todistelua ei kukaan\nyrittänytkään kumota.\n\nMyöskin maallikkojen piirissä von Bergenin luennot herättivät\npaheksumista ja vastaväitteitä lehtien palstoilla. Jopa silloin\nilmestyvä vapaakirkollinen »maallikkolehti», jonka toimittajana oli\nF.W. Lönnbeck, kannatti kirkollisten piirien käsitystä ja arveli von\nBergenin oppien vievän ateismiin, jumalankieltämiseen.\n\nPaitsi teologian kannalta tehtiin von Bergenin oppeja vastaan ankaria\nvastaväitteitä myös luonnontieteiden eli eksaktisten tieteiden\nedustajien puolelta, von Bergen oli vedonnut luonnontieteen tutkimuksen\nviimeisiin tuloksiin. Tämän johdosta ilmestyi painosta huomiota\nherättävä lentokirjanen »Vetenskapen och herr Carl von Bergen»,\njonka tekijät olivat kemian professori Edvard Hjelt, matematiikan\nprofessori Edvard Rudolf Neovius ja eläintieteen ylim. professori\nOdo Morannal Reuter. Samaan vihkoseen oli liitetty estetiikan ja\nkirjallisuudenhistorian dosentin Valfrid Vaseniuksen kyhäelmä\n»Vetenskap och fördragsamhet».\n\nEnsinmainitun kirjoituksen laatijat tahtoivat todistaa, että\nvon Bergenin tieteellisten todistelujen laita luonnontieteisiin\nnähden oli varsin alhainen, koska hän sekoitti yhteen tosiasioita\nja todistamattomia hypoteeseja. Muutamin leikillisin esimerkein\nlie koettivat todistaa von Bergenin väitteiden pätemättömyyden.\nLuonnontieteiden ei tarvinnut loukata kenenkään uskonnollista kantaa.\nHe siteerasivat tuekseen kuuluisan fysiologin Wirchowin lausuman:\n»Tieteen tehtävä ei ole hyökätä uskonkohteita vastaan, vaan ainoastaan\nmääritellä ne rajat, mitkä tieto voi saavuttaa, ja näiden piirissä\nperustaa yhtenäinen tietämys.»\n\nToisessa kirjoitelmassa dosentti Vasenius kosketteli von Bergenin\nsuhdetta Spenceriin ja kehitysoppiin. Tämän opin mukaan oli\nuskonnollisella konservatismillakin tehtävänsä terveellisenä\nsäännöstelijänä, jota seikkaa von Bergen ei näyttänyt oivaltaneen.\nMuuten hän ei olisi ollut niin suvaitsematon. Edelleen hän ei ollut\nnoudattanut tarpeellista tieteellistä vakavuutta; hän oli m.m.\nsiteerannut väärin Geijeriä ja Tegneriä.\n\nTämä lentokirjanen herätti paheksumisen myrskyn ruotsalaisissa\nsanomalehdissä, von Bergen esitti vastalauseensa luentojensa toisessa\nsarjassa. Ne eivät kuitenkaan olleet tieteellisesti päteviä, vaan\nhän käytti puolustusasemaan ystävällismielisissä lehdissä olleita\narvosteluja hänen luennoistaan.\n\nSurmaavan kritiikin sai edellä mainittu lentokirjanen eräässä Nya\nPressenin loistotyylisessä kirjoituksessa, jonka tekijä, salanimi\nArius, oli Helsingin ruotsalaisen ylioppilasnuorison huomatuimpia\nmiehiä, Hjalmar Neiglick. Itse perehtyneenä filosofiaan ja myöhemmin\nsamaan aineen dosenttina Helsingin yliopistossa hän kohta kohdalta\nkumosi, purevaa satiiria käyttäen, mainitun lentokirjan tekijäin\nväitteet kyhäelmässään »Vetenskapen och professorerna Hjelt, Neovius\noch Reuter samt docenten Vasenius». Luonnontieteelliseltä kannalta he\nolivat esittäneet vain detaljivirheitä, mutta kehitysoppiin nähden he\npääasiassa olivat samalla kannalla kuin von Bergen. Dosentti Vaseniusta\nvastaan Neiglick väitti, että tämän puhe suvaitsevaisuudesta ei\nsoveltunut uuteen kehitysoppiin, joka opetti itsehillintää, mutta ei\nsuinkaan indifferentismiä. Tämä puhe siis läheni Hegelin oppia, jonka\nmukaan »jokainen teoreettinen tai käytännöllinen väitelmä oli tosi, jos\nse oli jotakuinkin tavallinen jollakin ajalla tai jossakin kansassa».\n»Nyt oli dosentti Vasenius tehnyt Spenceristä Hegelin kannattajan.»\n\nTäten oli kirjoittajan mielestä neljä yliopistomme tiedemiestä\nhäpäissyt tiedettä ehkä enemmän kuin kukaan sitä ennen maassamme.\n\nMutta myös aikakauskirjoissamme von Bergenin luennot joutuivat\npohdittaviksi. Finsk Tidskriftissä kasviopin dosentti Fredrik Elfving\narvosteli von Bergenin oppia tieteelliseltä kannalta köykäiseksi, mutta\noli sitä mieltä, että hänen rohkea esiintymisensä oli tuonut raikkaita\ntuulahduksia uskonnolliseen elämäämme.\n\nValvojassa uutta oppia kosketteli Th. Rein pitkässä kirjoitelmassa\n»Uusprotestanttisuus». Tässä hän arvosteli von Bergenin luentosarjan\npuuteollisuuksia. Ei ollut ihme, ettei kirkko tahtonut vaihtaa vanhaa,\nkoeteltua järjestelmäänsä mihinkään vaillinaiseen, uuteen. Kuitenkin\noli pyrkimys parantaa kirkon tunnustusta nykyaikaisen sivistyksen\nmukaan täysin oikeutettu. Se oli todellisen hätätilan synnyttämä.\n\nSuuri kysymys oli siitä, kuinka voitaisiin sovittaa usko järjen\nvaatimuksiin. Muutamat uhrasivat uskon, toiset järjen, toiset\ntahtoivat välittää näiden kesken. Viimeksimainittuja syytettiin\nepärehellisyydestä, mutta itse asiassa he olivat ehjiä ihmisiä. Siksi\nkirjoittaja ei voinut hyväksyä valituksia »protestanttiyhdistystä»\nvastaan, Sen kannattajia ei voinut syyttää epärehellisyydestä ja\nkylmyydestä kristinuskoa kohtaan.\n\nKun koetettiin uudistaa kirkollista tunnustusta, oli muistettava,\nettä jonkin uskonnollisen tunnustuksen oli aina ilmaistava uskovaisen\nseurakunnan uskoa. Tiede ei saanut suoranaisesti määritellä\nuskontunnustusta, vaan ainoastaan epäsuorasti, määräämällä uskovaisten\nuskon. Kirkon tai sen tunnustuksen parantamista voitiin odottaa vain\nterveemmältä uskonelämältä. »Tieteen tehtävä oli valmistaa maaperää\nm.m. kehittämällä filosofiaa, joka huolellisesti tarkasti uskonnollisia\nja eetillisiä kysymyksiä ja koetti muodostella teorioita, mitkä olivat\ntieteellisesti päteviä näitä kysymyksiä selvittämään. Jos tahdottiin\nonnistua uskonnon ja tieteen keskinäisessä sovittelussa, täytyi lähteä\nfilosofiasta, joka hyväksyi persoonallisuuskäsitteen ja jumalallisen\nmaailmanhallinnan. Ainoastaan sellaista filosofiaa käyttäen saattoi\nerityinen ilmestys käydä mahdolliseksi.\n\nJo tämän esityksen alussa on mainittu, että niiden joukossa, jotka\nsanomalehtien palstoilla toivat ilmi von Bergenin opin vastaiset\nkäsityksensä, oli runoilija Z. Topelius. Hän ilmaisi suoraan kuuluvansa\nkorkeakirkolliseen suuntaan ja mielipahalla tutustuneensa von Bergenin\nuusiin oppeihin, jotka halvensivat kirkon uskonkäsitteitä. Hän sanoi\nolevan paljon sellaisia, jotka täydestä sydämestä yhtyivät vallitsevaan\nkirkolliseen uskoon ja loukkaantuivat von Bergenin ylimielisestä\nesiintymistavasta. Tämän ja eräiden muiden sanomalehtikirjoitusten\nperusteella kutsuttiin Helsingissä koolle yleinen vastalausekokous\nSeurahuoneelle toukokuun 6 p:ksi 1884.\n\nMääräaikana kokoontui Seurahuoneelle jotenkin lukuisa yleisö, joukossa\nuseita professoreja, koulumiehiä ja muita asianharrastajia. Kokouksen\navasi professori Th. Rein, joka myös valittiin puheenjohtajaksi.\nProfessori Rein sanoi ryhtyvänsä tähän toimeen vain sillä\nedellytyksellä, ettei kokous rupeaisi arvostelemaan von Bergenin\nluentojen sisällystä, vaan ainoastaan ilmaisemaan kantansa siihen\nesiintymistapaan nähden, jolla von Bergen oli kohdellut toisin\najattelevain kirkonystäväin kantaa.\n\nEnsimmäisenä puhuja esiintyi kunnallisneuvos Agathon Meruman\npaheksuen, että tällainen kokous oli kokoonkutsuttu, koska hengellisiä\nasioita ei voitu äänestyksellä ratkaista. Paras paheksumiskeino\neräiden sanomalehtien kirjoittelua vastaan oli niiden tilaamatta\njättäminen. Niin oli puhuja menetellyt. Oli surkeata, ettei maassa\nollut sanomalehteä puhtaasti kristillisellä pohjalla. Jos tahdottiin\nprotestoida kirkonvastaisia oppeja vastaan, oli sellainen pantava\ntoimeen. Tämä oli oikealla hetkellä sanottu sana. Kokous päätti ensin\npanna vastalauseen von Bergenin esiintymistapaa vastaan, johon listaan\nkertyi 74 nimeä. Toiseen protestiin, joka oli tähdätty sanomalehtien\npuolueellista esiintymistä vastaan, kertyi 40 nimeä, mutta kokouksen\npysyväiseksi tulokseksi jäi se seikka, että päätettiin perustaa uusi\nruotsinkielinen sanomalehti, joka sai nimekseen »Finland».\n\nYllämainittujen syntysanojen johdosta tulivat Z. Topeliuksen luo\nKoivuniemeen kesäkuun 25 p:nä 1884 rehtori Alfred Kihlman ja\nkunnallisneuvos Agathon Meurman, jotka viipyivät siellä seuraavaan\npäivään. Ruvettiin heti suunnittelemaan uutta sanomalehteä, jonka\njärjestämiseen Z. Topelius vanhana sanomalehtimiehenä antoi\ntarpeellisia viitteitä. Meurmanin ja Topeliuksen kirjeenvaihdosta\non tohtori P. Virkkunen löytänyt mielenkiintoisia piirteitä, jotka\nkuvaavat heidän yhteistoimintaansa. Meurman tahtoi toimittaa\nlehden, joka oli pohjautuva kristillis-kansallisille periaatteille.\n»Sanomalehdissä edustetut aatteet, vaikka ne olivatkin tavattoman\nmoninaisia, voitiin kuitenkin rajoittaa kahteen pääpyrkimykseen. Toista\nvoitiin sanoa kristillisesti yhdistäväksi, toista kosmopoliittisesti\nhajoittavaksi.» Kristisnusko on samalla yleismaailmallinen ja\nkansallinen, yhdistäen molemmat. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluivat\nulkomailta puhaltaneet löyhän liberalismin aatteet, jonka tulkitsijoina\nesiintyivät von Bergenin vapaamielisyyttä kannattavat ruotsinkieliset\nlehdet. Näitä vastaan oli hankittava ruotsinkielinen lehti, joka\nkannattaisi kristillis-kansallisia näkökohtia. Ruotsinkielinen sen\ntuli olla siitä syystä, että se puhuisi samankieliselle yleisölle,\njoka liberalismin aatteita kannatti. Oikeaan kristillisyyteen\nliittyy myös kansallisuuden aate. »Mutta kosmopolitisminkin ynseä ja\nhyökkäävä asenne kristinuskon edessä oli kyllä aikanaan muuttuva.\nKristinuskon läpimurto kansallisessa elämässä oli tämän voiton\ntuottava.» Kansallinen liike oli Suomessakin ollut monen harrastuksen\nsisäinen liikevoima, niinpä pietismikin läheisesti liittyi kansalliseen\naatteeseen. Sekin oli ytimeltään kirkollinen liike, vaikka sitä\nalkuaikoina korkeakirkolliset vastustivat. Näillä perusteilla oli\nuuden, kirkollisen sanomalehden perustaminen tarpeen vaatima.\n\nTämän pyrkimyksen vastaisesti olivat ruotsinkieliset lehdet toimineet,\nviimeksi kutsumalla von Bergenin Suomeen luennoimaan, von Bergenin\npiti lyödä maahan luterilainen kirkko perustamalla »tulevaisuuden\nkristinusko». Tälle oli asetettava jyrkkä kirkollinen vastarinta, sillä\n»kansallisesti ajatteleva ja tunteva suomalainen ei koskaan voinut\nalentua kevytmielisesti repimään kansankirkkoa». Uuden lehden tarkoitus\noli koota ne kansalaispiirit, jotka tahtoivat edistää kristillisten ja\nkansallisten aatteiden viemistä voittoon.\n\nUuden hankkeen sisäisenä sieluna oli Z. Topelius. Eristyneisyydessään\nKoivuniemen huvilassa hän laati taloudellisia suunnitelmia entisten\nkokemustensa perusteella. Kirjeenvaihdossaan Meurmanin kanssa hän\nkuvaa edesottamuksiaan seuraavasti: »Myötäkäyminen tai vastoinkäyminen\nriippuvat niistä toimenpiteistä, joihin oli aikaa hukkaamatta\nryhdyttävä.»\n\nYhteistyöstä Meurmanin ja Topeliuksen kesken P. Virkkunen kirjoittaa\nseuraavasti: »Mitä läheisin oli, kirjalliselle taipaleelle\nlähdettäessä, hänen ja Meurmanin yhteistyö, syventyen miehuulliseksi\nystävyydeksi, jonka ilmauksia on rakentavaa lukea.»\n\nFinland-lehti ilmestyi 1885—1891 välittömänä seurauksena von\nBergenin herättämästä uskonnollisesta kiihtymyksestä. Z. Topelius\nsiitä kirjoittaa ruotsalaiselle ystävälleen runoilija Karl Anton\nWetterbergille seuraavasti: »Täällä on ollut pieni maisteri tai\ntohtori, kuten Ruotsissa sanotaan, poimimassa meille kokoon\nkaikenkaltaista irtonaista rihkamaa uskonnon alalta tarkoituksenansa\nrepiä maahan meidän kirkkomme vanha usko. Ja täällä on todella ollut\nväkeä, joka hänelle on taputellut käsiään kuin millekin uudelle\nreformaattorille. Mutta maaperä ei ole ollut täällä yhtä pehmitetty\nkuin Ruotsissa, ja herra von Bergen sai päällensä ryöpyn vastalauseita,\njoiden edessä hän huonosti puolustautui. Meidän kirkollemme on kyllä\nollut tarpeellista painiskella epäuskoa vastaan, sillä se nukkuu\nviattomuuden unta.»\n\nFinland-lehden valmistelujen loppupuolella Topelius vielä kirjoittaa\nWetterbergille: »Täällä on puolueriitaisuutta, kuten tavallista.\nMinä olen ollut mukana perustamassa uutta jokapäiväistä sanomalehteä\nniitä varten, jotka vielä katsovat, että kristinusko on uudenaikaisen\nyhteiskunnan perustus ja yksimielisyys sen menestymisen perusehto.»\n\nNäin oli von Bergenin suurisuuntainen yritys luoda Suomessa uusi\n»tulevaisuuden kristinusko» rauennut tyhjiin. Pidettyään koko\nloppukevään ihmismielet jännityksessä vastakkaisten mielipiteiden\nrynnätessä yhteen, ei muistaakseni tämä ristiriita varsinaisesti\npuhjennut ilmi ylioppilasmaailmassa, jolla oli omat riitansa. Muistan\nkyllä, että monessa piirissä ihmeteltiin ja ihailtiin nerokkaan\nNeiglickin rohkeutta asettua neljää yliopistomiestä vastustamaan,\nmutta von Bergenin esittämät aatteet kuitenkin koskettelivat niin\nvaikeita ja syvällisiä ongelmia, että harvat ylioppilaat niitä\npystyivät itsenäisesti arvostelemaan. Ei tullut minultakaan mennyksi\nnäitä loisteliaita esitelmiä kuuntelemaan, mutta seurasin kuitenkin\nsyrjästä asian menoa sen verran, että hankin itselleni miltei kaikki\nyllämainitut lentokirjaset, jotka vielä olen löytänyt kirjastoni\nkätköistä. Epäilemättä von Bergenin esiintyminen vaikutti monella\ntaholla sekä myötä- että vastaleirissä henkistä jännitystä ja\nvalveutumista.\n\n\n\n\nX.\n\nYLIOPPILAIDEN KIELIPOLITIIKKAA 1880-LUVUN ALKUPUOLELLA.\n\n\n[Ks. F.H.B. Lagus: Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta;\nPorvoo 1924.]\n\n[Gånge Rolf: Svenskt Studentliv i Finland för 50 år sedan; Lovisa 1932.]\n\n1880-luvun alkupuolella oli Helsingin ylioppilaspiireissä kielitaistelu\nyltynyt ylimmilleen. Vanhana miehenä on hauska palata noihin nuoruuden\nkiihkoihin aikoihin, jolloin kielitaistelun aallot ylioppilaskunnassa\nkävivät korkeina. Kun muistini jonkin verran pettää, olen käyttänyt\nlähteinä alaviitteessä mainittuja teoksia, joiden molemmat tekijät\nsiihen aikaan esittivät tärkeätä osaa ainakin Akateemisen Laulukunnan\nkeskinäisissä riidoissa. Kumpikin valaisee asioita oman puolueensa\nnäkökulmasta.\n\nKeväällä v. 1880 oli Ylioppilaskunta jälleen saanut kokoontua\nedellisten vuosien rettelöiden jälkeen. Sen pyrinnöt olivat olleet\nlamassa korkean Kanslerin, itse Perintöruhtinaan määräyksen\njohdosta. Kun nyt ensi työksi oli valittava Ylioppilaskunnalle\nuusi puheenjohtaja, asetti kumpikin kielipuolue oman ehdokkaansa.\nRuotsinmieliset olivat niihin aikoihin muodostaneet oman ryhmäkuntansa\nX.Y.Z:n, jonka enemmistö kuului n.s. liberaaliseen puolueeseen.\nTämä puolue sai siihen aikaan julkisessa elämässä J.V. Snellmanilta\nsurmaniskun, huolimatta ulkonaisesti tasapuolisesta ja humaanisesta\nkieliohjelmastaan. Myöskin X.Y.Z:ssa liberaalista enemmistöä\nvastusti nuorten »vikingien» ryhmäkunta. Kun nyt ylioppilaskunnassa\noli valittava puheenjohtaja, saivat liberaaliset kaunopuheisilla\nvakuutuksillaan aikaan, että siksi valittiin puolittain suomenmielinen,\nfil. maisteri Gustav Lönnbeck, joka oli käynyt Jyväskylän seminaarin\nja oli Uno Cygnaeuksen vävypoika. Suomenmielisten ehdokas nuori fil.\ntohtori E.G. Palmén joutui vähemmistöön, sillä ruotsinmielisillä\noli silloin vielä noin 50 äänen enemmistö. Mutta Lönnbeck petti\nruotsinmielisten toiveet. Hän aloitti ensimmäisen kokouksen\nsuomenkielisellä puheella, koska suomi oli maamme suurimman väestöosan\nkieli, ja käänsi sen sitten vasta ruotsinkielelle. Tämä manööveri\nsaattoi liberaalit häpeämään ehdokkaansa menettelyä, ja nuoret\n»vikingit» yltyivät sellaiseen kiihkoon, että liberaalien hegemonia\nX.Y.Z:ssa oli suorittanut osansa loppuun. Vuoden vaihteessa olikin\nLönnbeckin väistyttävä kielipolitiikan alalta, mutta myöhemmin hänestä\ntuli appensa jälkeen Kouluhallituksen ylitarkastaja, jossa virassa\nhän suuresti ansioitui myöskin ruotsinkielisten kansakoulujen etujen\nvaalijana. X.Y.Z., jota nimeä »vikingit» vihasivat »verettömyyden»\nsymbolina, oli tämän jälkeen menettänyt merkityksensä, ja jyrkemmät\nainekset ottivat tästedes kielikysymyksen johdon omiin käsiinsä.\n\nSuomenkielisellä taholla oli jo vuosikymmenen alusta vallinnut\nhuomattava oppositio ruotsinmielisten hegemoniaa vastaan. Se sai\nalkunsa v. 1870, jolloin oli vietettävä suurta isänmaallista juhlaa\nYlioppilastalon vihkiäisten johdosta. Varat sen hankkimiseksi olivat\nedellisen vuosikymmenen kuluessa kokoonlaulaneet Akateemisesta\nLaulukunnasta valitut kolme n.s. kaksitoistikkoa (tolvorna), jotka\nkiersivät eri kaupungeissa, pitäen konsertteja täpötäysille huoneille.\nTäten oli kertynyt niin paljon varoja, että voitiin pystyttää »isänmaan\ntoivolle» siihen aikaan komea ylioppilastalo, jossa oli latinalainen\notsikko »spei suae patria dedit» (toivolleen isänmaa antoi). Kun juhla\noli vietettävä, ei ylioppilaiden ruotsalainen enemmistö sallinut siinä\nesitettävän yhtäkään suomalaista puhetta tai laulua. Tämä tyrmistytti\nsuomalaisia siinä määrin, että jäivät koko juhlasta pois.\n\nTäst'edes versoi suomenmielisissä ylioppilaissa se ajatus, että\nsaataisiin pystyyn sellainen yhdistys, joka aina ja joka paikassa\nvalvoisi suomalaisten ylioppilaiden etuja. Kuitenkin vasta v. 1876\najatus oli niin pitkälle kypsynyt, että perustettiin Suomalainen Nuija.\nNimitys »nuija» johtui oikeastaan siitä, että englantilainen »club»\nsana, jota nykyään sanotaan »kerhoksi», oli sekoitettu ruotsalaiseen\nsanaan »klubba», joka merkitsee nuija. Kun nimen vastustajat kuitenkin\nantoivat sille sotaisen merkityksen, niin alkoi vähitellen vakiintua\nkäsitys, että se oli sukua »nuijasodan» verisille muistoille. Itse\nasiassa S.N. kuitenkin edusti varsin maltillista kantaa siihen\n»punaisten» ryhmäkuntaan verraten, joka 1880-luvun vaihteessa S.N:sta\nirtautui K.P.Trn nimellä.\n\nEnsi aikoina olivat S.N:n jyrkimmät jäsenet erottautuneet muista\nkäyttämällä valkoisissa ylioppilaslakeissaan mustan samettinauhan\nsijasta tulipunaista. V. 1879 oli nuori pohjalainen ylioppilas K.A.\nGrönqvist Vaasan marssin sävelmään sepittänyt sanat, jotka tulisessa\ninnossaan lietsoivat »punaista» katsantokantaa. Sen toinen säkeistö\nkuuluu:\n\n    »Sä punaiseksi sanotaan,\n    et veretön sä olekaan;\n    kun elonvoima uhkuaa,\n    se poskiasi punottaa.\n    Ken veltto ois,\n    se jääköön pois;\n    ken luja on,\n    se taistohon,\n    se lippuamme seuratkoon!»\n\nNuijalaisten innon ensimmäisiä lietsojia oli fil.kand. Lauri Kivekäs.\nHänen isänsä oli Alavuden kirkkoherra, rovasti Karl Fredrik Stenbäck,\ntunnetun runoilijan Lars Stenbäckin veli. Tästä perheestä syntyi monta\nsivistyselämässämme huomattua henkilöä. Vanhin poika Karl Stenbäck luki\npapiksi ja tuli Ulvilan seurakunnan kirkkoherraksi ja lääninrovastiksi.\nToinen veli, Konrad Fredrik Kivekäs, vaikutti kauan Oulussa ilmestyvän\nKaikulehden päätoimittajana. Kolmas veli Gösta Laurentius Kivekäs kävi\nensin ruotsalaista koulua Vaasassa, mutta siirtyi sitten Jyväskylän\nsuomenkieliseen lyseoon. Neljäs veli Josef Daniel Stenbäck siirtyi\nmyöskin veljensä kanssa Vaasasta Jyväskylään ja tuli myöhemmin pitkin\nSuomea tunnetuksi arkkitehdiksi ja kirkkojen rakentajaksi.\n\nNäistä veljeksistä Gösta ensi alussa ei ollutkaan viihtynyt Jyväskylän\nsuomalaisessa ympäristössä, vaan puhui mieluummin ruotsia. Mutta\nkun hän jossakin kirjastossa oli saanut käsiinsä J.V. Snellmanin\nteoksia sekä hänen sanomalehtensä Saiman ja Litteraturbladetin,\nmuuttui hänen käsityskantansa kieliasiassa, ja hänestä tuli yhtä\nkiihkeä »fennomaani» kuin hän aikaisemmin oli ollut »svekomaani».\nTämän johdosta hän muutti nimensä Kivekkääksi, joka muistutti entisen\nnuijasodan partiomiehiä, uljaita kivekkäitä. Nimi Laurentius muuttui\nLauriksi, ja Lauri Kivekkäänä hän sitten ylioppilaana saavutti\nlaakereita sekä etevänä puhujana että kiihkeänä agitaattorina. Hänen\nveljensä, Kaiun toimittaja, omaksui myös nimen Kivekäs, muut veljet\npysyivät Stenbäckinä. — Laurilla oli neljä sisarta. Vanhin, Emilia, oli\nsittemmin naimisissa lehtori Eero Mäkisen kanssa, toinen sisar, Hanna,\nlehtori Wilhelm Wegeliuksen kanssa, Kolmas sisar, Ottilia Stenbäck,\noli vuosikymmeniä Helsingin ensimmäisen Suomalaisen Tyttökoulun etevä\njohtajatar ja N.N.K.Y:n tarmokas puheenjohtaja. Hän eli tavattoman\nvanhaksi, 90:n vuoden ikään asti, jättäen syvälti kaivatun muiston\nlukuisiin oppilasparviin. Nuorin sisar, Lydia, hänkin lahjakas ja\nhenkevä nainen, alkoi loistavan opettajauran, mutta kuoli aivan nuorena.\n\nKun Lauri Kivekäs oli suorittanut lakitieteen kandidaattitutkinnon,\nhän alkoi puhujauransa Suomalaisessa Nuijassa. Ensiaikoina Nuijan\nharrastukset olivat enemmän sivistyksellistä laatua. Lähetettiin nuoria\nylioppilaita Nuijan kustannuksella maaseudulle, etupäässä Pietarin ja\nHämeenlinnan radan varrella oleviin suomalaisiin pitäjiin »valistamaan»\nkansaa, s.o. pitämään kansantajuisia luentoja humanististen\naineiden alalta sekä perustamaan eri seuduille kansankirjastoja.\nMatkakustannukset suoritti Nuija, mutta työpalkkiota ei annettu.\n\nKuitenkin, ruotsinmielisten kielikiihkon yhä yltyessä, S.N:n jyrkemmät\nainekset, eturivissä Lauri Kivekäs ja hänen pohjalainen ystävänsä\nJonas Castrén, alkoivat moittia Nuijalaisia liiallisesta penseydestä\nja yllyttää heitä kiihkeämpään kielitaisteluun ruotsinmielisiä\nvastaan. Näin syntyi Nuijassa vähitellen kaksi ryhmäkuntaa, toinen\nmaltillisempi, jota johtivat esim, maisterit A.J. Mela, K.F. Valle ja\nHenrik Melander, toinen jyrkempi »punaisten» ryhmä, Lauri Kivekkään ja\npohjalaisten johdolla. Jälkimmäisen iskulauseena oli »koko programmi\ntoimeen», lyhennettynä K.P.T. Siihen kuului etupäässä pohjalaisia\nylioppilaita, kun taas maltillisiin nuijalaisiin laskettiin kuuluvan\netupäässä hämäläisiä ja savokarjalaisia ylioppilaita, harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta. Näihin poikkeuksiin kuuluivat esim,\nsavo-karjalaisten joukossa Arvid Järnefelt ja Juhani Aho, jotka\nmyöhemmin talttuivat innossaan ja astuivat Päivälehden riveihin.\n\nKun Gustav Lönnbeckin puheenjohtaja-aika lokakuun lopulla 1880\npäättyi, leimahti kiista suomen- ja ruotsinmielisten ylioppilaiden\nkesken jälleen kiihkeäksi. Tällä kertaa vaali ratkesi niin, että\nsuomenmielisten pääehdokas, dosentti ja fil. tohtori J.R. Danielson\nsaavutti voiton muutaman kymmenen äänen enemmistöllä. Tällöin oli\nruotsalaisten ylivalta ylioppilaskunnassa iäksi murtunut, vaikka\nmyöhemmin joskus tapahtui, että heidän ehdokkaansa valittiin\nvarapuheenjohtajaksi. Danielsonin puolueeton ja hillitty käytös\nlaimensi joksikin aikaa taistelun aallokon, mutta edelleenkin oli\nvälistä kovia otteluja milloin mistäkin syystä. Silloin oli aina Lauri\nKivekäs suomalaisten loistopuhuja, joka muutamilla sarkastisilla\nletkauksilla nujersi vastustajat. Toinen etevä jyrkkäkantainen\npuhuja oli Jonas Castrén, sama mies, joka myöhemmässä vaiheessa,\npassiivisen vastarinnan aikana, muutti kielikantansa sovinnolliseksi.\nAikaisemmin olivat kiihkeät suomenmieliset omaksuneet runoilija Oksasen\nkatsantokannan: »Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa.»\nPerustuslaillisuuden taistelussa tämän vuosisadan alussa Jonas Castrén\njulisti uuden tunnuslauseen: »Kaksi kieltä, mutta yksi mieli», mikä\nsiis todistaa hänen peräytyneen alkuperäisestä ohjelmastaan.\n\nRuotsinmielisten puolella esiintyivät ylioppilaskunnan kokouksissa\nesim, runoilija Rafael Hertzberg, lääket.kand. von Heideken,\nkimeä-ääninen insinööri Hjalmar Londén ym. Valitettavasti en enää\ntarkoin muista näiden mielenkiintoisten keskustelujen menoa, sen vain\nvoin sanoa, että Kivekkään puheet aina nostivat ylioppilaiden mielet\njännityksen kuohuntatilaan, erikoisesti eräs painettu puhe, joka\nvalitettavasti on kadonnut muistopapereistani. Eräästä episoodista\nkertoo Gånge Rolf hauskoja piirteitä:\n\n»Eräs ruotsalaisten kiihkeimmistä väittelijöistä, runoilija Rafael\nHertzberg tunsi suurta mielipahaa, varsinkin Maamme-laulua koskevan\npäätöksen ja siten runoilijan muistolle osoitetun halveksumisen\njohdosta, niin että hän kiihkossaan tuli nimittäneeksi päätöstä\n'tuhat-tulimmaiseksi' ('tusendjävla'). Tähän vastasi välittömästi\neräs suomalaisten ensimmäisiä johtajia, lakit, kand. Jonas Castrén,\nsittemmin niin lämmin vapaustaistelija ja mm. lausumatavan\n'kaksi kieltä Suomessa, mutta yksi mieli' alkuunpanija tunnetun\nultra-suomalaisen iskusanan »yksi kieli, yksi mieli» vastakohdaksi. —\n'Koska maisteri Hertzberg', lausui Jonas hehkuvin poskin ja palavin\nsilmin, 'ei näytä ymmärtävän, mitä tahdikkuus ja säädyllisyys\nvaativat, niin tahdon kääntyä hänen puoleensa hänen omalla arvoisalla\näidinkielellään tällä varoituksella: 'Ei käytetä kirosanoja, kun\npuhutaan runoilijakuninkaasta, Runebergista.' Hertzberg oli heti\nvalmis vastaamaan sanasutkauksella: 'Herra Castrénille tahdon vastata\nrunoilijakuninkaan omin sanoin, että herra Castrén sekä puhuu että\non sen näköinen kuin — 'en krutsprängd fan'. Naurua ja bravo-huutoja\nvaihdellen 'ulos'-huutojen kanssa, vihellyksiä ja jalankoputuksia.\n— Puheenjohtaja E.G. Palmén vaati herra Hertzbergiä noudattamaan\njärjestystä. — 'Myöskin sodalla on huumorinsa', sanoo tunnettu\nsotahistorioitsija, niin myöskin sen ajan ylioppilassissisodalla.»\n\nYleensä me laulajat taistelimme omat ottelumme pienemmässä ryhmässä,\nAkateemisen laulukunnan riitaisessa perhepiirissä, jossa pienoiskoossa\nuudistuivat ylioppilaskunnan laajaperäisemmät kieliottelut.\n\n\n\n\nXI.\n\nAKATEEMINEN LAULUKUNTA — KIELIRIIDAN KESKUSAHJO.\n\n\n[Ks. F.H.B. Lagus: Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta;\nPorvoo 1924.]\n\n[Gånge Rolf: Svenskt Studentliv 1 Finland for 50 år sedan; Lovisa 1932.]\n\nNimitys Akateeminen Laulukunta on syntynyt jo vuonna 1838 ja on siis\ntoistasataa vuotta vanha. Se syntyi Fredrik Paciuksen aloitteesta ja\non sittemmin kunnialla kantanut tätä nimeä 1880-luvun alkuun, jolloin\nse muuttui kielitaistelun temmellystantereeksi. Kun Suomalaisen\nNuijan laulajat Taavi Hahlin johdolla olivat v. 1876 muodostuneet\nerilliseksi suomalaiseksi laulukunnaksi, joka sai nimensäkin\nylioppilaskunnan vuosiluetteloihin, oli vain osa suomenmielisiä\nlaulajia pysynyt Akateemisen Laulukunnan riveissä. Sitä siihen aikaan\njohti ruotsinkiihkoinen maisteri Martin Wegelius, sittemmin kuuluisa\nHelsingin Musiikkiopiston perustaja. Hänen jälkeensä tuli laulukunnan\njohtajaksi pirteä ruotsinmielinen maisteri Gösta Sohlström, joka pian\nmuodosti valiokuoron P.C. (Petersburger-Conserten). Gösta Sohlströmin\njälkeen tuli vuodeksi johtajan paikalle Oscar Mechelin. Tästä kerrotaan\ntoisessa luvussa. Maisteri Taavi Hahlin erottua S.N:n laulajain\njohtajapaikalta heikontuneen terveyden vuoksi valittiin uudeksi\njohtajaksi pystyvä musiikkimies Nils Kiljander. Tämä S.N:n viimeinen\nlaulunjohtaja valittiin sitten myöskin Akateemisen Laulukunnan\njohtajaksi v. 1879. Siten hän vuodeksi yhdisti molemmat laulukunnat\nsaman lipun alle.\n\nMutta Kiljanderin erottua syksyllä 1880 ja siirryttyä Sortavalan\nseminaarin musiikin ja laulun lehtoriksi oli edessä tärkeä uuden\njohtajan vaali. Ruotsinmieliset olivat yhä enemmistönä Akateemisessa\nLaulukunnassa, vaikka ylioppilaskunnassa suomenmieliset ainekset\njo olivat voitolla. Vaalia varten agiteerattiin molemmin puolin\nvimmatusti, niin että laulajain joukkoon värvättiin monta vähän\nlaulanutta miestä (n.s. »blindpipare»), esim, ruotsalaisten puolelta\nHjalmar Neiglick, myöhemmin etevä filosofian dosentti, ja suomalaisten\npuolelta Kaarle Krohn, sittemmin eurooppalaisesti kuuluisa Kalevalan,\nKantelettaren ja kansantietouden tutkija.\n\nVaalia edeltävissä keskusteluissa käytiin kiivasta sanasotaa.\nRuotsalaisten etevimpinä puhujina esiintyivät veljekset Evert ja Ernst\nSjöblom — edellinen myöhemmin fil. tohtori ja Turun lyseon lehtori ja\njälkimmäinen pappi ja Helsingin kappalainen — lisäksi insinööri Hjalmar\nLondén ja runoilija Gånge Rolf — oikealta nimeltään V.K.E. Wichmann —,\nsittemmin historian lehtori Uudenkaarlepyyn seminaarissa. Suomalaisten\npuolella puhuivat hehkuvimmin ja kaunopuheisimmin maisteri F.H.B. Lagus\nsekä intomieliset nuoret ylioppilaat Arvid Järnefelt ja Ernst Hagfors.\nLaguksesta tuli myöhemmin Rauman seminaarin käsitöiden ja piirustuksen\nlehtori, Järnefeltistä tunnettu kirjailija ja Hagforsista Sortavalan\nseminaarin suomenkielen lehtori. Asiasta keskusteltaessa kuultiin\npaljon purevia ivasanoja. Niinpä eräästä kaljupäisestä puhujasta\nkuultiin seuraava sanasutkaus: »Si på den där, som har supit upp sitt\nhår!»\n\nLaulunjohtajan vaalissa voitti ruotsalaisten ehdokas Werner Holmberg\npienellä enemmistöllä, mikä vaikutti, että lisäksi värvätty\nväki hävisi laulukunnan harjoituksista. Holmberg oli kuitenkin\nmusikaalisesti pystyvä mies ja sai laulutkin sujumaan, mutta hän\noli kiihkeästi ruotsinmielinen, joten oli ainaisia riitoja siitä,\nkuinka monta ruotsalaista ja suomalaista laulua oli harjoitettava,\nkun ruotsinmieliset eivät sietäneet mitään käännöksiä esitettävän ja\nsuomenkielisiä oli olemassa etupäässä vain kansanlaulujen sovituksia.\n\nEnsimmäinen suurehko riidanaihe virisi, kun laulukunta oli päättänyt\nmennä laululla kunnioittamaan Uno Cygnaeuksen 70-vuotissyntymäpäivää\nlokakuun alussa. Tästä kertoo Gånge Rolf seuraavasti:\n\n»Tällöin Cygnaeus piti laulukunnalle suomenkielisen puheen, mutta\nsiihen vastasi Akateeminen Laulukunta kahdella ruotsalaisella\nlaululla, jonka jälkeen johtajan kehoituksesta joku piti Cygnaeukselle\nruotsinkielisen vastauspuheen. Laulajat kutsuttiin sisään kahvia\njuomaan, jolloin Cygnaeus puhui ystävällisesti molemmilla kielillä\nvieraiden kanssa. Mutta suomenmieliset laulajat olivat kovin myrtyneet\nHolmbergin omavaltaisesta menettelystä, ja seuraavassa laulukokouksessa\nvakavamielinen A. Suppanen — Gånge Rolfin kertoman mukaan — piti\njohtajalle moitepuheen, jossa hän väitti tämän suuresti loukanneen\nsuomalaisia laulutovereitaan. Kiihtymys yltyi siinä määrin, että 25\nsuomalaista laulajaa kirjoitti nimensä asiakirjaan, jossa moitittiin\njohtajan menettelytapaa. Tämä seikka puolestaan vaikutti ärsyttävästi\nruotsinmielisiin, jotka vaativat, että nämä laulajat oli pyyhittävä\npois laulukunnan luettelosta.»\n\nSeuraavalla tavalla kuvaa Gånge Rolf Akateemisen Laulukunnan\nkeskinäisiä riitoja 1880 syyslukukauden alussa:\n\n»Sen jälkeen kun ruotsalaiset (de svenske) olivat menettäneet\nylivaltansa ylioppilaskunnassa, tuli Akateemisesta Laulukunnasta heidän\nviimeinen linnoituksensa, missä heillä vielä oli enemmistöjä missä he\nasettivat johtajan. Tätä tietysti suomalaiset (de finske) eivät voineet\nsietää, jonka tähden etenkin johtajan vaaleissa ilmeni eripuraisuutta\nja yhteentörmäyksiä, jotka arveluttavasti häiritsivät 'laulajarauhaa'.\n— Kun ruotsalaiset 1881 (p.o. 1880) valitsivat johtajakseen\nylioppilas Holmbergin (kuollut oikeusneuvosmiehenä Helsingissä),\nhuipistui suomalainen vastarinta. Savokarjalainen ylioppilas Suppanen\nesiintoi pahoja syytöksiä Holmbergia vastaan puolueellisuudesta\nja vihamielisyydestä yhdistyksen suomalaisia kohtaan. Myrskyisten\nsanakiistojen jälkeen yhdistyksen enemmistö päätti, että civis\nSuppasen syytöksissä ei ollut mitään perää, ja tahtoi pakottaa hänet\nanomaan julkisesti anteeksi laulunjohtajalta ja yhdistykseltä.\nNyt jättivät fennomaaniset laulajat yhteisesti allekirjoittamansa\nsyytekirjelmän Holmbergia vastaan. Luonnolliseksi juriidiseksi\nseuraukseksi jäi, että Akateemisen Laulukunnan ruotsalainen\nenemmistö ollessaan yksin vastaajana yhteisinä kantajina olevia\nfennomaaneja vastaan teki päätöksen, että Holmbergia vastaan tähdätyn\n'pamfletin' (herjauskirjelmän) allekirjoittajat myöskin vuorostaan\nanoisivat anteeksi, taikka heidät pyyhittäisiin pois yhdistyksen\nnimiluettelosta. Raivostuneina suomalaiset nyt miehissä erosivat.\nTätä eivät heidän hengenheimolaisensa hyväksyneet, ja seuraavan (p.o.\nsaman) syyslukukauden alussa kutsuttiin koolle joukko fennomaanisia\nylioppilaita, joilla oli tai joilta puuttui lauluääni tai hyvä korva,\npyrkimään yhdistykseen. Agiteerausta johtivat kuten tavallisesti\nKivekäs ja Jonas Castrén Ylioppilastalon täpötäydessä eteisessä.\n\nMutta ruotsalaiset olivat tilanteen tasalla. Akateeminen Laulukunta\nasetti silmänräpäyksessä laulukuntaan pyrkiville laulajille\n'tutkintokomitean', johon kuuluivat fil.kand. Evert Sjöblom, insinööri\nHjalmar Londén ja allekirjoittanut (Vichmann) sekä Holmberg pianon\nääressä erikoisena asiantuntijana. Kun suomalaiset näkivät tämän\n'hirvittävän viikinkikomitean', jättivät he piankin hylättyinä aikeensa\nsikseen (togo de snart såsom impioberade sin Matts ur skolan), ja\nruotsalaiset olivat toistaiseksi taistelukentän voittajat. Mutta\nfennomaaninen ylioppilastalon taloudenhoitaja, maisteri Th. Schwindt,\ntahtoi sulkea heidät pois yhdistyksen huoneesta, pianosta ym.\n\nNyt sattui — — yhdistyksen lippujuttu kauaskantoisine seurauksineen,\nlopuksi aiheuttaen vuoden pituisen taistelun, jolloin ei enää laulettu,\nvaan lakkaamatta riideltiin ja lopuksi päädyttiin siihen, että\nmuodostui kaksi erillistä Akateemista Laulukuntaa, jotka vielä tänään\novat olemassa ja jotka edelleen kukin omalla tahollaan kaikessa sovussa\novat edustaneet akateemista ylioppilaslaulua.\n\nHuippuunsa kärjistyi tämä riita, kun oli esiinnyttävä ylioppilastalon\nvihkiäisten 10-vuotisjuhlassa marraskuun 26 päivänä 1880.\nYlioppilaskunnassa oli jo käyty kiihkeitä riitoja päivän vietosta.\nTämän jälkeen suomalaiset laulajat päättivät, että suomenkielisen\nisänmaalle pidettävän puheen jälkeen oli laulettava 'Maamme' ainoastaan\nsuomenkielisin sanoin. Päätös herätti ruotsinmielisten puolella kiivaan\nvastarinnan, kun katsottiin täten häväistävän itse runoilijakuninkaan\nmuistoa.»\n\nKatsokaamme nyt, kuinka suomalaiselta taholta sikäläistä tilannetta on\nvalaistu. Näin kirjoittaa eräs suomalaisten laulajain eturivin miehiä,\nF.H.B. Lagus, ennenmainitussa muistelmateoksessaan:\n\n»Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan\ntoimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin,\nja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen\njuristi Jakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi\nhyvin soittaa pianoa, mutta vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista\ntaitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden\nvaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä\nvastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea\ntyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita\nylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit\nsuomenmielisten puolella, kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén,\nsekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva pauhasivat joka päivä, että\nsuomalaisen puolueen kunnia vaatii, että jokaisessa juhlatilaisuudessa\nsaadaan ‘koko programmi toimeen', se on: umpisuomalainen ohjelma.\nYhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kumuansa\npuolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen\noli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa\npitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä\nauktoriteetti riittänyt.\n\nJotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin\nvalmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan\n10:nneksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan\nFaltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin\nrunoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe.\nViikkokausia oli tehty työtä, ja kantaatti oli laulettava\ntorvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoiteltu ruotsiksi,\nniin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä\nkorvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.\n\nPäivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta,\npyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi\nkuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät,\netteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset\nlaulajat panivat tietysti heti vastaan. 'Kuinka se kävisi päinsä',\nsanoivat he, 'että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun\nedelläoleva puhe isänmaalla tulee pidettäväksi suomeksi?' 'Runebergin\nomalla kielellä se on laulettava', inttivät toiset.\n\nAsian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi\nsen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan millä kielellä halusi.\n\nTämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he\njoukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan\ntule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon\nuhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin\nmenemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät\npois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen\nsiihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin\nherra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.\n\nPonnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa\nja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin\nviimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni\nmoitteettoman hyvin.\n\nRuotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle, ja jonkun päivän\nkuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin\ntoimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin\nja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas\nlaulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan\nylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa\nsuoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että\nMaamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi\neri kertaa.\n\nYlioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella\ntavalla kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä\njälkeenkin päin.»\n\nKun täten ruotsinmieliset ylioppilaat olivat vetäytyneet pois\nylioppilaskunnan yhteisestä juhlasta, Ylioppilastalon 10-vuotisen\njuhlapäivän vietosta, järjestivät he äkkiä oman juhlansa\nvanhan Seurahuoneen saliin. Tästä juhlasta ja edelläkäyneestä\nylioppilaskokouksesta kertoo runoilija Gånge Rolf ennen mainitussa\nteoksessaan seuraavin hurmaantunein sanoin:\n\n»Sanomalehdet ja yleinen mielipide, ei ainoastaan Helsingissä,\nvaan koko Suomen ruotsalaissivistyneessä yleisössä vastaanottivat\nmitä suurimmalla hämmästyksellä ja paheksumisella selostuksen\nylioppilaskunnan suomalais-kansallisen enemmistön päätöksestä.\n\nPäätettiin toimeenpanna täydellinen ’boikottaus' ylioppilasenemmistön\nkansalliskiihkoista juhlaa vastaan ja sen sijaan järjestää yleinen\nkansalaisjuhla Seurahuoneella. Sinne kokoontui kaikki, mitä\npääkaupungilla ja maalla oli loistavinta ja edustavinta kulttuurin,\nsukuperän ja kauneuden kannalta. Juhlapuheen piti Leo Mechelin,\nnuo vanhat kaksitoistikkojen jäsenet, jotka eri paikkakunnilta\nolivat kerääntyneet muistojen juhlaan ja jotka kerran aikoinaan\nolivat laulaneet kokoon ylioppilastalon, lauloivat nuorekkaalla\nvoimalla ja tenholla veljellisessä sovussa nuorempien sukupolvien\nylioppilaslaulajien kanssa. Juhlasta tuli todellinen 'noch nie\ndagewesenes' isänmaallisen tunnelman ja hurmion vallitessa, ja Maamme\nlaulettiin Runebergin sanoilla niinkuin se ehkä vain kerran ennen oli\nlaulettu, sellaisella mielen ylennyksellä, hehkulla ja ponnekkuudella\nnimittäin, kuin historiallisessa vihkimäjuhlassa Gumtäcktin (Kumpulan)\nniityllä.\n\nSiitä tuli hetki, unohtumaton hetki! Myöskään humoristisia kohokohtia\n(poänger) ei puuttunut tästä nuoruuden ja nuoruusmuistojen juhlasta.\n— — Mutta ylioppilastalon salit olivat surkuteltavan tyhjinä, vain\nvähäksi osaksi niiden täyttäminä, jotka eivät olleet tahtoneet sallia\nRunebergin sanojen ja kielen kaikuvan siinä rakennuksessa, jonka\npystyttämiseksi etupäässä ja suurimmaksi osaksi ruotsalais-sivistyneet\nolivat keränneet rahastoja. Kleobis ja Biton (tarkoitetaan\nylioppilastalon etuseinämään veistettyä kreikkalais-tarullista\nkorkokuvaa) eivät sillä kertaa vetäneet äitiänsä yksimielisyyden\ntemppeliin, vaan Eris'in, eripuraisuuden jumalattaren temppeliin.\n\nRuotsalaiset (de svenske) vetäytyivät vähitellen pois ylioppilastalosta\nja kerääntyivät (fylkade sig) täst'edes kokouksiin uuteen Uusmaalaiseen\nOsakuntataloon (Nyländska Nationshuset), mikä tarpeen tullen\nvieraanvaraisesti luovutettiin hengenheimolaisille. Vain yleiset juhlat\nja kekkerit tapahtuivat vielä jonkin aikaa eteenpäin ylioppilastalon\nhuoneistoissa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAkateemisen Laulukunnan jatkuvista vaiheista kertoo F.H.B. Lagus\nedelleen näin:\n\n»Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin,\nettä siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen\nkannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se\npäätettiin korottaa 1,000 markaksi, mutta samalla lausuttiin,\nettä laulunjohtajaa on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä,\njonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin\njuhlatilaisuuksiin.\n\nTämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät,\nettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka\nrahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan\n'enemmistön' s.o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja\nlaulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkinlaisena moraalisena\npakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin\nvastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.\n\nKansakoulun isä Uno Cygnaeus täytti 12. lokak. v. 1880\nseitsemänkymmentä vuotta, ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen\nlaulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra\nHolmberg. Kun Cygnaeus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä\npuhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen\nlaulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin\njoukosta pitäen Cygnaeukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se\nharmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena\nepäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille\nseikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin.\nTyytymättömyytensä herran Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti\n25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista\nmielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä\nilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.\n\nKieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen, ja ylioppilaslaulajat olivat\narkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset\nlaulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin\nmokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa, ja niin\ntuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta, pyrkien laulukunnan\njäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa\njoukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli\nlauluääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista\nkirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen\ntutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon\notettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen\nsuomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja\nväittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan\ntarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä\nlaulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.\n\nPari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881 ilman että laulajat\nollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään\nlaulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli\nlaulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään\nyksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet\nlaulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan\nkummallakaan puolella.\n\nPääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka\nkoski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat\nhyväksyivät kokonaan ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset\nsitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen\njo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen\nmies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista\nei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja\njärjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.\n\nEräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin\npuheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: 'Hyvät herrat, olemme\nniin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen,\nettä nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että,\nennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja\nriitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa\nainakin kaksi laulua, nimittäin 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder, o\nslutom forbund'. Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani\nlaulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa\ntämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin\nkerralla puolueet laulajain kesken, että kun suomenmieliset ehdottivat\nminua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar\nNeiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta\narpa lankesi Neiglickin puolelle.\n\nKumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta\npuolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen\npuolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen,\njosta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään\nsuomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan\nkokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä.\nNämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että\njulistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25\nlaulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin\nmenettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25\nlaulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä\nkauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella\nkirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään\npäättämään omassa asiassaan.\n\nKysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan\nilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan\nlaulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun\nheidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat\nvastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut\nvaltaa eikä oikeutta erottaa ketään lautakunnasta, johon liittyminenkin\non vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta\nseurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse\npyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.\n\nRuotsikot olivat tällä tavoin saaneet lautakunnassa varman enemmistön\nja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen\npuoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi\nvastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, 'mikäli siihen oli\nliitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen'. Tämän päätöksen\nkautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan\nkannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle\nylioppilaskuntaan nähden.\n\nSitten kuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua\nolivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä\njoukostaan eroamaan koko lautakunnasta, valitsivat he viimein\nlaulunjohtajaksensa fil.kand. Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä\ninnokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja.\nPian sen jälkeen, kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi,\ntuli maisteri Hjalmar Londén käymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin\navulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja\nvei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä\nkokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin,\nsanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehoituksesta. Lippu\noli näet laulukunnan oma, eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen\nomistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi\nhän sen pelastaa laulukunnalle.\n\nMoniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin\nomavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra\nLondénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla\nantavansa, ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin\ntieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä\nvaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustamaan\nrynnäkköä torjuaksensa.\n\nYlioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E.G. Palmen huomautti hra\nLondénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa\nkohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille\nviralliset nuhteet. Eräs lautakunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli\nmenettelyllään häväissyt lautakunnan lippua ja että hänen mielestään\nhäväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan\nsäilytti lautakunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut\nkulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin\npesukaapin astioiden joukossa j.n.e.\n\nKuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan\nikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa.\nUusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita\njäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö\ntaas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa\nenemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja\nei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän,\nennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen\npäättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.\n\nKun muutamana iltana Akadeemisen lautakunnan kokous taas oli päättynyt\ntällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:\n\n'Ei, hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi!\nJääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt\nsaataisiin päättymään.'\n\nTämän kehoituksen johdosta seisahtui lautasaliin 20—25 suomenmielistä\nlaulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi,\nepäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle\nja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat\nhuomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia\nvielä puolen tuntia, ja sentähden vahtimestari läksi salista pois\njättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén\ntällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille\nkaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa\nlujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin\nsylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle.\nMutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin\njoutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa\nhalveksumistaan heitä kohtaan hän pani korkean hattunsa päähänsä ja\nastuskeli huoneessa edestakaisin.\n\n’Pois hattu päästä sisällä huoneessa!' tiuskasi hänelle muuan\nfennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin\nettä herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén\nsieppasi hattunsa ylös painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille\nseisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän\nkaikin puolin piiritetty ja fennomaanit 'tirkistelivät' häntä joka\npuolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin\nhänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki\nparhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille\ntovereillensa sanoi: 'Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa\nselkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.'\n\nSe häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt\nsuomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan\nasiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja\nlaulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastus ei liioin riittänyt\nruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan\nharjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881.\nTuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset\nkevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaatti Oskar V.\nMobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa\nsekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään\ntietoa, sillä hänen ollessaan laulunjohtajana laulajat eivät ollenkaan\ntulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella\nsanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.\n\nSuomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka\nheitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen\nlaulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut,\nvaan he vetäytyivät pois osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä\nalkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin.\nEtupäässä savo-karjalaisen osakunnan laulajat herrojen K.Th.\nHällströmin ja P.J. Hannikaisen sekä hämäläisen osakunnan laulukunta\nherra O.S. Ticcanderin johdolla harrastivat suomenkielistä laulua\nhyvällä menestyksellä.\n\nAkadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet\nvoivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana,\noli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman\nylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman\njäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut\nperikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa\ntilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen\nalaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885\nelpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat\ntauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.\n\nAkadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja\nvalittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut,\nsilloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään\nvirallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi\neikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana.\nKevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston\nluettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan,\nainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu Akadeeminen\nlaulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan\nrahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi\nsyksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra Carl v. Knorring.\n\nPerikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli\nsyksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja\nFaltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa\nhoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun\nsitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla\nAkadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin\nilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra\nLondén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius\noli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra\nLondén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v.t. varapuheenjohtaja, ei\nollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius\nsanoi yliopiston v.t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena,\nkutsuneensa laulajat harjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä\nolikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet\nitseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.\n\nMaisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä\nmielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä\nnimitettiin Martin Svecus-nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään\nepäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa\nsuomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v.t. musiikinopettajana hän\noli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa\nollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta\nherra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että\nhän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että\nAkadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi\neikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka\nyliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston\nkautta julistettaisiin rauenneiksi.\n\nTätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen\nmusiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei\nAkadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin\nrettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen\nmukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikinopettajan\nläsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö,\nettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin\nsäännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo\nsääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta\nvarsinkin Akadeemisen lautakunnan jäsenten usein osoittama loukkaava\nkäytös yliopiston sekä varsinaista että v.t. musiikinopettajaa\nvastaan saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen\nkoko lautakunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää\ntai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava,\noli Akadeemisen lautakunnan 'v.t. varapuheenjohtaja', jonkanimistä\nvirkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle\nhaasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen\nlaulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.\n\nJos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut lautakunnan sääntöjen\nlaillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi\nruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla\nhuutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi\nsaatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella\nhajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen\nvahvistamansa Akadeemisen lautakunnan säännöt sillensä, ja niin säästyi\nlaulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.\nSuomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen\nylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. — — —\n\nSuomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia\nvastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja\nkielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet\ntoisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin\npuolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi\nmielellänsä puhdistaa itsensä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät\nsukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä\nasioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja\nmenneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset\nkertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän\nedeltäjäinsä kokemus heitä hyödytttäisi.»\n\n\n\n\nXII.\n\nKALLE HÄLLSTRÖMIN KVARTETTI.\n\n\nSavo-karjalaisessa osakunnassa oli lauluharrastuksella 1880-luvulla\ntaattu sijansa. Samoihin aikoihin kun virallisessa Akateemisessa\nlaulukunnassa etupäässä riideltiin kielipoliittisista asioista,\nsyntyi osakunnassa muutamien innokkaiden laulajain parissa todellinen\nkvartettiharrastus. Alkuunpanijana oli nuori älykäs civi, Helsingin\nAlkeisopistosta lähtenyt Kalle Hällström — virallisesti Karl Theofron\nHällström —, jonka suvussa musiikki oli kulkenut perintönä. Hän oli\ntummaihoinen, mustapartainen, kiharatukkainen gentlemanni, jonka tukka\nkuitenkin jo nuorena ilmaisi harmaita täpliä, muuttuen 30 vuoden iässä\ntäysin harmahtavaksi. Hän keräsi ympärilleen osakunnan nuorimmat\nlaulukyvyt ja liitti joukkoonsa äänten täydentämiseksi eräitä muihinkin\nosakuntiin kuuluvia. Siten muodostui ensin kaksinkertainen, sitten\nkolminkertainen kelpo kvartetti, jonka olemassaolo lienee nykypolvelle\ntuntematon. Senvuoksi mainittakoon tässä sen jäsenet:\n\nI tenoreita: Arvid Järnefelt, savo-karj., tunnettu kaunopuhuja,\nsittemmin kuuluisa kirjailija; Ernst Hagfors, hämäl., myöhemmin\nSortavalan seminaarin suomenkielen lehtori; Emil Ekman, länsisuom.,\nmyöhemmin Turun suomalaisen lyseon latinankielen lehtori;\n\nII tenoreita: Eero Järnefelt, savo-karj., myöhemmin kuuluisa\ntaidemaalari; Ernst Westling, savo-karj., lopulta Käkisalmen\nkihlakunnan kruununvouti; Gottlieb Dahlgren, viip., myöhemmin Laukaan\npitäjän kappalainen; viimeksimainittu, laajaääninen laulaja siirtyi\nY.L:n tultua perustetuksi II bassoon;\n\nI bassoja: K.Th. Hällström, savo-karj., myöhemmin fil. maisteri\nja Viipurin kaupungin apteekkari, alusta alkaen kuoron johtaja;\nKasper Järnefelt, savo-karj., Uuden Suomettaren taidearvostelija,\nsittemmin Kuopion lyseon venäjänkielen lehtori; Walter Lampén,\nsavo-karj., pianisti ja kaunopuhuja, myöhemmin Helsingin Sörnäisten\nruots. seurakunnan kappalainen, arvonimeltään rovasti, sekä Artur\nSiegberg, savo-karj., fil. maisteri, myöhemmin Helsingin tyttölyseon\nruotsinkielen lehtori, kuorojen johtaja;\n\nII bassoja: Jussi Walle, savo-karj., suosittu, joviaalinen toveri,\nsittemmin Jääsken kihlakunnan henkikirjuri; Pekka Ingman, savo-karj.,\nlaulajatar Naemi Ingmanin veli, sittemmin Mikkelissä lääninkanslisti;\nsekä vakaamielinen Selim Dahlström, häm., Järnefeltien serkku,\nsittemmin Koivulan kasvatuslaitoksen johtaja.\n\nTämä hilpeämielinen nuoruudenintoa uhkuva kvartetti kokoontui\nlauantai-illoin helsinkiläisten laulajain kodeissa, enimmäkseen\nkenraali Järnefeltin kodissa totilasien ääreen, joskus myös ennen\nmainitussa »mosterin bolagissa». Laulut otettiin Taavi Hahlin\nkokoelmasta ylioppilaslauluja, joista enin osa oli ruotsalaisia\nserenaadeja, suomalaisia vain jokin saksasta tai ruotsista suomennettu\nlaulu taikka R. Faltinin sovittamia kansanlauluja; saksankielisiä myös\nmuutamia.\n\nRuotsinkielisistä lauluista muistan nimenomaan Hellmanin »Druvorna\ndigna neder», joka oli Eero Järnefeltin mielilaulu, »Slumra ljuft du\nlilla», »Bort i rymden skyar tåga» I basson sooloin.\n\nSuomeksi käännetyistä mainittakoon »Sua tervehdin», Loreleyn laulu\n»En tiedä mistähän lienee niin mielein suruinen», »Kaikukohon laulu\nmaamme», »Nuku armas» (I tenorin soolo), »Tähti kirkas» (I basson\nsoolo) ja »Mä tiedän ruusun kaunihin», jossa II bassolla oli jyhkeä\nyhteissoolo. Suom. kansanlauluista mainittakoon »Kaukana kukkuu»,\n»Vienan rannall'», »Auran kukka», »Ah mikä taitaa olla muu».\n\nSaksankielisillä sanoilla laulettiin esim. »Warum bist du so ferne»,\nMendelsohnin »Im Walde», jonka soolopaikka »Lebe wohl» oli I bassojen\nyksivakainen panos, sekä »Unsre Wiesen grünen wieder», jossa II bassot\nloistivat jymysoololla.\n\nSolisteina esiintyivät vuoroin Järnefelt ja Hagfors, joilla kummallakin\noli kaikuva tenori, ja I bassoista V. Lampén, joka viehätti pehmeällä\nbarytonilla; II basson sooloja lauloivat kaikki kolme jymybassoa\nyhdessä.\n\nTämän kvartetin lauluillat kuuluvat keltanokka-aikani kauneimpiin\nmuistoihin. Lauluinnostus oli valtava, ja hienosävyisellä johtajalla\noli täysi työ hillitäkseen eri äänien pursuavia solistitaipumuksia.\nKun oli syöty teeillallinen ja juotu tavanmukaiset kaksi totilasia,\noltiin valmiita sydänyön aikana lähtemään serenaadeille suosittujen\nkaunotarten ikkunain ääreen. Muistan kerran Liisankadulla laulaessamme\n— siihen aikaan ei poliisi häirinnyt —, että jostakin laulusta\nsyntyi I tenorien kesken riita, jossa pikaluontoinen Hagfors alkoi\nsoimata Järnefeltiä siitä, että hän kenraalin poikana muka ymmärsi\nasiat paremmin kuin syyttäjä, joka oli vain maalaislukkarin poika.\nHällströmin ja muiden välityksellä riitapukarit kuitenkin pian sopivat,\nja serenaadia jatkettiin tyyntynein mielin laulaen »On tyyni nyt».\nToisen kerran seisottiin Wreden »pasaasin» kivimuurien juurella ja\nviritettiin ponnekkain äänin »Sua tervehdin», tietämättä oikein missä\nkerroksessa juhlittava neitonen asui.\n\nSilloin leimahti kolmessa päällekkäisessä keitoksessa kynttilänvalo,\nsillä kussakin asui immyt, joka itselleen omisti laulajatervehdyksen,\ntietämättä keneltä se tuli ja ketä se tarkoitti. Laulajia tämä suuri\nhuomio ilahdutti, ja mukaan otettu punssipullo kiersi miehestä mieheen,\nsamalla kuin viritettiin laulu toisensa jälkeen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nY.L:n ALKUTAIPALEELTA.\n\n\n»‘Ylioppilaslaulu on kauan ollut ylioppilasseurojen kaunein koristus\nsekä yhdysside yliopiston nuorison ja suuren yleisön välillä',\nsanoo J.V. Snellman 'Tervehdyksessään Suomen ylioppilaalle', mikä\nvihkonen aitakin 1880-luvun alussa säännöllisesti jaettiin jokaiselle\nkultalyyryn saavuttaneelle Apollon-pojalle. Ja ylioppilaslaulu on\nmyöskin tavallisesti ollut ehein toverihengen lietsoja nuorten civisten\nkesken. Mutta 1880-luvun alkuvuosina ei niin ollut laita. Päinvastoin\noli Ylioppilastalon ylväs musiikkisali Ekmanin ihanteellisine\nVäinämö-tauluineen kiihkeiden väittelyiden temmellyspaikka, jolloin\nlaulu jäi usein sivuasiaksi.»\n\nNäin kirjoitin Y.L:n 50-vuotisalbumiin v. 1933. Kun muistini sen\njälkeen on yhäkin enemmän hataroitunut, olen tämän kyhäelmän lähteinä\nkäyttänyt kahta sepitelmää, joiden nimet on tekstin alle merkitty. [Ks.\nY.L. 1883—1893: F.H.B. Lagus: Muutamia muistelmia ylioppilaslaulun\nvaiheista ennen vuotta 1883, Y. B(lomstedt): Ylioppilaskunnan Laulajain\n10-vuotisen syntymäpäivän muistoksi.]\n\nAkateemisen Laulukunnan syntymävuosi oli 1838; silloin Fredrik Pacius\nkeräsi ympärilleen taitavimpia ylioppilaslaulajia, jotka pian alkoivat\nesiintyä julkisesti ja saavuttivat yleisön suosiota. Kun myöhemmin tuli\nkysymys oman ylioppilastalon hankkimisesta, lähti kolme eri kertaa\n12-miehinen Valiojoukko nimeltä »Tolva» (Kaksitoistikko) kiertämään\nSuomen kaupungeissa kerätäkseen varoja uutta ylioppilastaloa varten.\nVastaanotto oli joka paikassa lämmin ja matka niin tuottoisa, että\nnäillä rahoilla uusi komea talo saatiin toimeen. Tällä välin oli\nAkateeminen Laulukunta viettänyt vaiherikasta elämää keskinäisessä\nsovussa.\n\nMutta vuodesta 1870 asiat muuttuivat. Kun ylioppilastalon vihkiäisiä\naiottiin viettää, jäi suomalainen vähemmistö, noin 70 miestä, juhlasta\npois, koska suuri ruotsalainen enemmistö ei ollut myöntänyt juhlassa\nmitään sijaa suomalaiselle laululle tai puheille. Jonkin aikaa.\nsuomalaiset laulajat koettivat lauluintoansa tyydyttää osakuntien\nlaulukuoroissa. Mutta kun 1876 perustettiin suomalaisten ylioppilaiden\nkesken uusi yhdistys Suomalainen Nuija, pantiin myöskin pystyyn\nSuomalaisen Nuijan kuoro (S.N.K.). Johtajaksi oli saatu taitava\nmusiikkimies, maisteri Taavi Hahl, joka osasi innostaa laulajiaan ja\nhankki uutta ohjelmistoa käännättämällä suomeksi joukon vieraskielisiä\nlauluja. Ruotsinmieliset samaan aikaan kuuluivat edelleen Akateemiseen\nLaulukuntaan, jolla oli kylläkin pätevä johtaja, maisteri Martin\nWegelius — myöhemmin musiikkiopiston perustaja ja pitkäaikainen johtaja\n—, mutta kun hän kieliasiassa oli jyrkästi ruotsinmielinen, vain\npieni osa suomenmielisiä laulajia kuului Akateemiseen Laulukuntaan\nsamanaikaisesti kuin Nuijan laulukuntaan. Hänen jälkeensä tulivat\njohtajiksi maisteri Gösta Sohlström ja varatuomari Oscar Mechelin,\njoiden aikana suomalaisten suhde Akateemiseen Laulukuntaan pysyi\nentisellään.\n\nTällä välin oli Suomalainen Nuija menettänyt taitavan johtajansa,\njonka oli alkavan keuhkotaudin vuoksi siirryttävä ulkomaille\nterveyttään hoitamaan. Jonkin aikaa oli S.N:n laulukunta aivan lamassa,\nmutta syksyllä 1879 saatiin uusi pystyvä johtaja Nils Kiljander,\nRuotsalaisen Teatterin oopperalaulaja, jonka onnistui liittää molempien\nkielipuolueiden laulajat yhteiseen Akateemiseen Laulukuntaan. Viisaasti\nkyllä hän ei sanomalehti-ilmoituksissaan käyttänyt tätä nimeä, vaan\nStudentkårens Sångare — Ylioppilaskunnan Laulajat, jolla nimellä sai\nkaikki laulajat yhtymään vuodeksi ja kyvykkäällä johdollaan aikaansai\nkauniita tuloksia.\n\nMutta syksyllä 1880 alkoi uusi vaihe ylioppilaslaulun historiassa.\nKiljander luopui toimestaan, koska hänet oli valittu Sortavalan\nseminaarin laulun ja soiton lehtoriksi. Nyt pantiin suuri\nvaalipropaganda toimeen. Molemmat puolueet keräsivät väkeä riveihinsä,\nja suomalaisten vanhat puoluepukarit Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén\ntekivät voitavansa laulajien värväämiseksi.\n\nVaikka kielipuolueiden jäsenmäärä oli miltei tasalukuinen, voittivat\nkuitenkin johtajan vaalissa ruotsinmieliset, ja täten tuli heidän\nehdokkaansa, 20-vuotias ylioppilas J.W. Holmberg laulukunnan\njohtajaksi. Hän oli kyllä musikaalisesti pystyvä johtaja, mutta\nvaikeassa taistelussa puolueiden välillä, jolloin riideltiin esim,\nsuomalaisten laulujen valinnasta ja lukumäärästä, hän ei jaksanut pysyä\npuolueettomana, vaan ilmaisi jyrkästi ruotsinmielisyytensä muutamien\nkiihkeiden aatetoveriensa kannustamana.\n\nEnsimmäinen riidan aihe syntyi 12 päivänä lokakuuta 1880, Uno\nCygnaeuksen 70-vuotissyntymäpäivää juhlittaessa, kuten jo aikaisemmin\non kerrottu. Herra Holmbergin silloin osoittama puolueellisuus\nsuututti mukana olleita fennoja siinä määrin, että heistä 25\nkirjallisessa lausunnossa esitti tyytymättömyytensä herra Holmbergille.\nTämän johdosta ruotsinmieliset vaativat heidät erotettaviksi koko\nlaulukunnasta, muka kieliriidan aiheuttajina. Holmberg uhkasi erota\njohtajan toimesta, mutta jäi kuitenkin paikalleen, ja nyt kuluivat\nseuraavat viikot suhteellisen tyynesti, kunnes tuli uusi riidan aihe:\nylioppilastalon 10-vuotisjuhlan viettämiskysymys.\n\nYliopiston musiikinopettaja tirehtööri Richard Faltin, joka samalla\noli laulukunnan ylin johtaja, oli juhlaa varten suomennuttanut\nSchillerin saksalaisen runon »An die Künstler», jonka oli kantaatiksi\nsäveltänyt F. Mendelssohn-Bartholdy. Tämän kantaatin harjoittamiseen\nottivat osaa kummankin puolueen laulajat. Mutta ihan viime tingassa\nmuutamat ruotsinmieliset laulajat ehdottivat, että johtaja pari kertaa\nharjoittaisi Maamme-laulun, jotta kävisi ilmi, osasivatko kaikki\nsen laulaa alkukielellä. Tällöin suomalaiset laulajat ehdottomasti\nvaativat, että se oli esitettävä suomeksi, koska se juhlaohjelmassa\nseurasi heti suomalaisen juhlapuheen jälkeen. Mutta silloin saapui\njuhlakomitean puolesta maisteri Otto Stenroth, joka ilmoitti, että\nkoskeivät laulajat voineet sopia esittämiskielestä, Maamme oli\nyksistään soitettava, jolloin kukin saisi ottaa osaa omalla kielellään.\nTämä suututti ruotsinmielisiä niin, että jättivät kokouksen ja\nkieltäytyivät saapumasta koko juhlaan. Samoin tekivät solistit. Nyt\ntuli tirehtööri Faltinille hätä käteen. Päätettiin kuitenkin esittää\nkantaatti ja saatiin hädin tuskin hankituksi neljä pystyvää laulajaa\nsoolokvartettia esittämään. Mutta Maamme-laulu jäi kuin jäikin sillä\nkertaa esittämättä, koska oli tyydyttävä juhlatoimikunnan määräykseen.\nItse juhlan menosta kerrotaan tarkemmin aikaisemmassa luvussa\n»Suurmiesten palvontaa».\n\nRuotsinmieliset sitävastoin viettivät samana iltana oman erinäisen\njuhlansa vanhalla Seurahuoneella, jonne oli kokoontunut koko\nruotsalainen sivistyneistö ja kaupunkiin saapuneet entisten »Tolvain»\njäsenet ja jonka viettämisestä on jo kerrottu.\n\nTämänaikaisista rettelöistä kertoo F.H.B. Lagus hauskoja muistelmia,\njoita jo on laajaperäisesti siteerattu. Kun kevätlukukausi 1881 täten\nkului alituisissa riidoissa yliopiston kannatusavun vastaanottamisesta\neikä uusi johtaja, maisteri Edvard Rindell, pystynyt pitämään\nlaulajia koossa, erosivat vähitellen suomenmieliset laulajat ja\nliittyivät osakuntien laulukuntiin tai pikku kvartetteihin. Parhaat\nheidän joukossaan myöskin valittiin M.M. laulukuntaan, joka silloin\noli korkealla tasolla ja jossa kieliriita ei ollut sallittua, koska\nruotsinmieliset sielläkin olivat voitolla. Ainoat tilaisuudet, joissa\nsuomalaiset ylioppilaslaulajat jälleen yhtyivät, olivat J.W. Snellmanin\nnimipäivä eli Vilhon päivä 6 p:nä huhtikuuta 1881, jolloin käytiin\nkunniakäynnillä hänen kodissaan, sekä Snellmanin 75-vuotispäivä,\ntoukokuun 12:s 1881, jolloin Snellmanin kunniaksi vietettiin suurta\nkansalaisjuhlaa.\n\nKoko seuraavana vuonna suomalaisesta ylioppilaslaulusta ei ole\npaljonkaan tietoa; sitä tuskin esitettiin muualla kuin osakuntien\njuhlissa ja tilapäisissä juhlanvietoissa.\n\nVasta syksyllä 1882 alkaa uusi vaihe suomalaisen ylioppilaslaulun\nhistoriassa. Siitä kertoo keskitetyin piirtein Y.L:n\n10-vuotisalbumissa, joka käsittää ajan 1883 — 1893, nimimerkki Y.B.\n(Yrjö Blomstedt) hauskan yhteenvedon, josta tähän lainaan otteita.\n\n»Syksyllä 1882 näyttää suomenmielisten ylioppilaiden lauluinto olleen\nerittäin suuri, päättäen niistä monista laulukokousten ilmoituksista,\njoita pääkaupungin sanomalehdissä siltä ajalta on luettavana. —\n— Lokakuun 7 p:nä on m.m. sanomalehdissä ilmoitus, jossa entisiä\nja nykyisiä suomenmielisiä Ylioppilaskunnan laulajia kutsutaan\nylioppilastalon musiikkisaliin päättämään tärkeistä asioista. —\nKokoukseen oli saapunut paljon laulajia, ja keskustelun aineena oli\nperustaa suomenmielinen ylioppilaslaulukunta, joka sitten päätettiin\ntehdäkin. Samassa kokouksessa valittiin laulukunnan johtajaksi maisteri\nP.J. Hannikainen, joka oikeastaan oli tuuman alkuunpanija. Hän oli\ntunnettu eteväksi ja innokkaaksi laulunjohtajaksi ja oli sitä paitsi\nsydämensä pohjasta supisuomalaisen ylioppilaslaulun harrastaja.\n\nJo saman kuun 14 päivänä kutsui johtaja laulajajoukkonsa kokoon\n'sääntöehdotusta tarkastamaan', kuten ilmoituksessa seisoo. Tämä kokous\non muuten erittäin merkittävä Y.L:n 'annaaleissa', sillä silloin\npäätti laulukunta ottaa nimekseen: Ylioppilaskunnan Laulajat, jota\nnimeä se yhä vieläkin kantaa. Tämä päivä on toisin sanoen laulukunnan\nristiäispäivä. Säännöille, jotka pohdittiin ja laadittiin lopullisesti\ntässä samassa kokouksessa, ei saatu, kumma kyllä, asianomaista\nvahvistusta. Mutta siitä huolimatta työskenteli laulukunta innolla ja\nuutteruudella jalon asiansa edistämiseksi, ja lauluja opittiin toinen\ntoistaan kauniimpia. Erittäin innostutti laulajia nyt eräs ohjelmaan\notettu uusi suomalainen laulusävellys, tuo meille nuoremmillekin niin\nrakas 'Herää Suomi', sama laulu, joka yhä vieläkin on sinä 'kuusena',\njota me tarkkaavina kuuntelemme ja jonka tenhoavista sävelistä imemme\ninnostuksellemme yllykevoimaa.\n\nKoska 'Herää Suomi' on Y.L:n historiassa ikäänkuin se 'punainen\nlanka', joka johtaa sen merkillisimpiä tapauksia ja yhdistää ne\nkokonaisuudeksi, täytynee puhua siitä tässä laveammin. — 'Herää\nSuomen' sanat ja sävellys olivat painettuina ilmestyneet jo Lönnrotin\n80-vuotista syntymäpäivä-juhlaa varten toimitetussa albumissa\n9.4.1882. Mutta esitetty sitä ei vielä oltu muualla kuin yhden kerran\nHämeenlinnan kaupungissa, siellä vietetyssä Lönnrotin juhlassa,\nja se herätti silloin yleistä huomiota. Tällä kertaa sivumennen\nmainiten tekijät itse ottivat osaa laulun esittämiseen, säveltäjä\nEmil Genetz johtajana ja sanain sepittäjä tohtori Arvid Genetz\nbassolaulajana. Tämä mahtava ja ylevästi vaikuttava laulu tuli heti\nilmestymisensä jälkeen 'riitakapulaksi' kielipuolueitten välillä, ei\nainoastaan ylioppilaspiireissä, vaan myöskin suuremman yleisön kesken.\nSanomalehtimiehet ovat paljon mustetta tuhranneet 'Herää Suomen'\nmilloin ylistämiseksi, milloin taas sen parjaamiseksi. Näiden riitojen\nkautta on tämä isänmaallista henkeä uhkuva laulu tahdottu alentaa\npelkäksi puoluelauluksi. — — —\n\nY.L:ssä oli syksyllä 1882 koolla noin 60—70 miestä, joista ensi\ntenoreita kuului olleen kokonaista 12 kappaletta. Ensi kerta\nesiinnyttiin julkisesti siinä jäähyväisjuhlassa, jonka suomenmieliset\nviettivät senaattori Yrjö Koskisen kunniaksi hänen erotessaan\nYliopiston professorin virasta. Muiden isänmaallisten laulujen ohella\nesitettiin tässä juhlassa myös Helsingin yleisölle ensi kerta 'Herää\nSuomi', jonka viimeisissä harjoituksissa säveltäjä itse oli käynyt\nantamassa neuvoja ja ohjeita. Tämä 'häväistyslaulu', joksi sitä N.\nPr. suvaitsi nimittää, herätti pontevasti esitettynä juhlassa yleistä\nisänmaallista innostusta ja sai sekä kuulijain että laulajain poven\ntunteista lämpenemään.\n\nMutta innostusta ja myötäkäymistä seuraa usein laimeus ja\nvastoinkäymiset. Niinpä nytkin. Vuosi 1883 alkoi huonoilla enteillä.\nLaulajilta näytti kokonaan kadonneen viimevuotinen lauluinto ja\nyhteisen asian harrastus. Vain harvat tulivat harjoituksiin ja\nhekin ainoastaan johtajan 'talutusnuorassa'. Eipä sentähden ole\nkummasteltavaa, että silloinen johtaja maisteri Hannikainen vihdoin\neräässä tällaisessa laimeassa kokouksessa pyysi eron virastaan sanoen\nolevan mahdotonta enää jatkaa lauluharjoituksia. Mutta kun tuumasta\ntuli tosi ja maisteri H. todellakin erosi, näyttivät miekkoset\nruvenneen katumaan huolimattomuuttaan sekä valitsivat johtajakseen\nylioppilas K.Th. Hällströmin, joka sitä ennen oli ollut kokouksien\npuheenjohtajana. Tämä piti sitten pienen nuhdesaarnan laulajille heidän\nvelttoudestaan sekä huomautti, että nykyinen välinpitämättömyys oli\nsitä ikävämpi, koska laulukunnan uusi lippu koht'ikään oli valmistuva\neikä asian tällä kaimalla ollen voitu ottaa sitä kyllin arvokkaasti\nvastaan. Saadakseen enemmän virkeyttä jäseniinsä herätetyksi päätti\nlaulukunta luettaa julki jäseniensä kuullen säännöt, jotka olivat\nlaaditut jo edellisenä syksynä, vaan eivät olleet rehtorin vahvistamia.\nNäiden alle piti nyt kunkin, joka sitoutui käymään säännöllisesti\nharjoituksissa, piirtää nimensä, jotta olisi parempi takuu laulukunnan\nkoossa pysymisestä. Vasta sitten, kun laulukunta oli ikäänkuin\nuudestaan perustettu, pyydettiin maisteri Hannikaista takaisin\nvirkaansa, ja hän suostuikin siihen.\n\nMainitsin äsken laulukunnan uuden lipun valmistumisesta. Sen historia\nansaitsee tulla tunnetuksi, etenkin tuleville Y.L:n sukupolville,\nniin että kerron siitä vähän laveammin. Ylioppilaskunta oli v. 1882\npäättänyt laulukunta etunenässä mennä Vilhon päivänä (6/4) Snellmanin\nhaudalle laululla hänen muistoansa kunnioittamaan. Mutta eräs 'titulus'\nAkadeemisesta laulukunnasta oli laulukunnan johtajan käskystä\npiilottanut laulukunnan lipun eikä suostunut tuomaan sitä takaisin\nsen nojalla muka että, kuten hän sitten ylioppilaskunnan kokouksessa,\njosta asiasta kauan kinattiin, väitti: 'Ylioppilaskunnalla ei ole\noikeutta päättää Akad. laulukunnan lipusta, koska se muka oli lahja\nHelsingin, naisilta Akad. laulukunnalle.' Aina ennen Snellmanin eläissä\noli kyllä Vilhon päivänä annettu laulukunnalle lippu käytettäväksi,\nkun lähdettiin vanhusta laululla tervehtimään. Mutta nyt, kun hän oli\nkuollut, uskalsivat ruotsikot vasta näyttää oikean karvansa. Tämä oli\nsuurin häväistys, minkä ruotsinmieliset ylioppilaat olisivat voineet\ntehdä hänen muistolleen.\n\nYlioppilaskunnan täytyi siis mennä ilman lippua suurimman miehensä\nhaudalle kunnioitustaan osoittamaan. Täällä 'isänmaan isät',\ntalonpoikassääty, jo odotteli poikainsa tuloa. Mahtoi heidän sydäntään\nviilleskellä, omin silmin nähdessään, millaista halpamaista kohtelua\nja sortoa heidän omat poikansa täällä yliopistokaupungissa saivat\nkärsiä maan 'hienosti sivistyneen säädyn' poikien puolelta. — Kun\nsitten myöhemmin, saman kuun 9 p:nä, piti lähdettämän Lönnrotille\nlaulamaan hänen 80 vuotta täyttäessään, toi jo mainittu herrasmies\nissikalla ajaen Akad. lauluk. lipun ylioppilastalon edustalle, josta\nkunta juuri oli liikkeelle lähdössä. Mutta kiitokseksi 'hienosta\nkohteliaisuudestaan' sai hän yleisön ja ylioppilaiden puolelta remakan,\nivallisen naurunhohotuksen. Tarjoojalle vastattiin, 'ettei sillä\nlipulla, jota ei annettu Snellmanin kunnioittamiseen, myöskään voida\nLönnrotia kunnioittaa'.\n\nTämä akadeemisen laulajalipun häväistysjuttu herätti joka taholla\nsuomalaisessa puolueessa katkeraa paheksumista. Senpätähden\nSuomen äidit ja tyttäret päättivät yhteisvoimin pestä pois sen\nloan, minkä Suomen ruotsinmieliset ylioppilaat olivat syytäneet\njalon Snellman-vainajan muistolle. Nostettiin kysymys hankkia\nYlioppilaskunnalle uusi tahraton laululippu, jonka suojassa\nvalkolakit voisivat käydä kunniatervehdyksillä suurten miestensä\nluona tai laulaa heidän haudallaan. Laulajatar neiti Naemi Ingman\n(nykyinen tohtorinrouva Starck) ryhtyi tuuman toimeenpanoon ja kutsui\nasianharrastajia siitä keskustelemaan. Ensi kokouksella asia jäi\nsillensä vähäksi aikaa. Mutta eipä lippuaate näinkään vaan saanut jäädä\ntoteutumatta. Neiti Emilie Bergbom ryhtyi innolla aatteen ohjaksiin,\nkutsui kokoon toisen kokouksen ja valittiin sen puheenjohtajaksi,\nja keskustelun lopputulokseksi tuli kuin tulikin päätös ryhtyä heti\nlipun laatimiseen. Tätä varten valittiin toimikunta, johon tulivat\nkuulumaan: kenraalin rouva E. Järnefelt, lehtorin rouva Ida Godenhjelm,\nkunnallisneuvoksen rouva Hilda Meurman, professorin rouva S. Rein,\nneiti Hanna Hernberg, rouvat Thérèse Hahl ja Augusta af Heurlin\nrahastonhoitajana sekä neidit Lydia Stenbäck ja Naemi Ingman.\n\nVaroja rupesi nyt kerääntymään joka taholta, pääkaupungista,\nmaaseudulta, ja vieläpä rahvaskin roponsa antoi.\n\nLipun piirustuksen teki arkkitehti Josef Stenbäck ja Arkadian teatterin\nlattialla se leikattiin sekä pantiin siellä alulle. Sittemmin sitä\nneulottiin Kaivopuistossa eräässä varta vasten vuokratussa huoneessa.\nLipun neulominen kesti kauvan ja se tarvitsi erityisiä palkattuja\nkultaneulosten ompelijoita, koska työ oli vaikeata ja hienointa\nlaatua. Viimeiseen asti oli tietysti koetettu pitää asiata salassa\nylioppilailta, jolta lippu sittemmin voitaisiin heille 'syrpriisinä'\nlahjoittaa. Mutta eräs seikka m.m. sai heidät asiaan sekaantumaan.\nOltiin nimittäin erimielisiä siitä, minkä valiolauseen paraiten sopisi\npanna lippuun liehumaan. Toiset kannattivat sananpartta 'Sitä kuusta\nkuuleminen jonka juurena asunto' ja toiset lauselmaa 'Yksi mieli,\nyksi kieli, niiss' on suoja Suomenmaan'. Taidettiinpa sitte tässä\nerittäin tärkeässä asiassa kysyä miestenkin älyltä neuvoa, koskapa\nhekin asiaan sekaantuivat. Niinpä lähettelivät 'civikset' kirjeitä\nlipputoimikunnalle ja yksityisille lipunneulomiseen osanottajille,\nlausuen niissä mielipiteensä noiden kahden ehdolla olevan valiolauseen\nmerkityksestä. — — —\n\nLippuun päättivät naiset sitte kumminkin panna valiolauseeksi: 'Sitä\nkuusta kuuleminen j.n.e.', joka kultaan kauniisti kirjaeltuna vielä\ntänäkin päivänä sen sinipohjalla kiiltelee.\n\nRupesi sitten lähestymään aika, jolloin lippu piti ylioppilaille\nannettaman. Tuoksi määräpäiväksi katsottiin paraiten sopivan Vilhon\npäivän, 6 p:n Huhtikuuta v. 1883, johon päivään oli kulunut ummelleen\nvuosi siitä, kuin tuo surullisen kuuluisa Snellmanin haudalla käynti\ntapahtui, joka seikka puolestaan juuri oli antanut aihetta lipun\nlaadintaan. Määräpäiväksi valmistuikin lippu, mutta aivan nipin\nnapin, pari tuntia ennen kuin se Ylioppilaskunnalle annettiin. Tämä\n'vapauden merkki', joka vihdoinkin pelasti Y.L:n sen entisestä\nholhonalaisuudesta, otettiin vastaan suurella juhlallisuudella. Kun\nnäet kunta miehissä oli kokoontunut ylioppilashuoneen juhlasaliin, toi\nkunnan varapuheenjohtaja, maisteri Soini, tämän kauniin lipun, jonka\nsiniselle silkille on keskeen ommeltuna kantele ja sen yläpuolelle\nvehreä säteilevä kultainen tähti sekä näiden ympärille vehreä seppele,\nyläkulmassa ovat sanat: 'Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella\nasunto.' — Luettuaan lahjoituskirjan, jonka alle lippua varten valitun\nkomitean jäsenet olivat nimensä kirjoittaneet ja jota seurasi lipun\nvalmistamisessa osallisten naisten — neljättä sataa — nimet, selitti\nvarapuheenjohtaja muutamilla sanoilla lipun merkitystä ja arvoa sekä\nkiitti kunnioitettuja ylevämielisiä lahjoittajia tästä kauniista\nlahjasta. Kun sitten oli kaikunut raikas kolminkertainen 'eläköön!'\nSuomen naisille, joita tilaisuudessa oli läsnä niin paljon kuin\njuhlasalin parvelle kunnialla mahtui, lauloi laulukunta 'Lippusemme\nkohouupi', jonka laulun vaijettua lähdettiin J.V. Snellmanin haudalle.\nTäällä laulettiin 'Suomen laulu', 'Oi terve Pohjola' ja 'Maamme', johon\njuhlallisuus päättyi.\n\nHuhtikuun 6:s päivä on otettu Ylioppilaskunnan laulajien vuosipäiväksi\njuuri tämän merkillisen tapahtuman johdosta ja sentähden, että se on\nJ.V. Snellmanin nimipäivä, jolloin ylioppilaat voivat hänen jaloa\nmuistoaan kunnioittaa.\n\nSaman kuun 17 p:nä viettivät Ylioppilaskunnan laulajat laululipun\nsaamisen johdosta huvit, jonka ohjelmassa oli alkusoitto, 2 maljan\nesitystä (toinen naisille ja toinen isänmaalle), kvartettilaulua ja\nlopuksi yleistä tanssia. Mutta tähän iltamaan näyttää yleisö ottaneen\nniukanlaisesti osaa, koskahan koko tuo lysti teki Y.L:n kassaan\nlähemmäs 500 markan vaillingin. Eikä sitä saatu vielä korvatuksi\nedes silläkään summalla, joka saatiin samana keväänä pidetyistä\nlaulajaisista. Tarvituinhan rahoja kaikenlaisiin juokseviin menoihin\nja ennen kaikkea suomalaisten nuottien ostoon, joita laulukunnalla\nennestään oli ollut hyvin vähän. Syksy 1883 olikin Y.L:lle sentähden\nkaikin puolin 'kriisitila', sillä laulukunnan menestyshän oli suuressa\nmäärässä riippuva sen varoista.\n\nKevättalvella v. 1884 oli Y.L:n johtajana ylioppilas K.Th. Hällström.\nMutta kun ruvettiin tuumailemaan lauluretkeä seuraavaksi kesäksi\nJyväskylän laulujuhlaan, tarttui Pekka Hannikainen uudelleen\ntahtipuikkoon. Hänen päässään syntyi silloin ajatus perustaa\netevimmistä Y.L:n laulajista valiokööri, joka veltostuneita laulajia\ninnostaisi, ja voitaisiinhan siten saada näkyvämpiäkin tuloksia aikaan.\nUutterasti ja huolellisesti harjoitettuaan sievän repertoaarin matkusti\ntämä 20-miehinen kvartetti Jyväskylän laulujuhlaan, antaen siellä\nkonsertteja 8 ja 11 p:nä Kesäkuuta. Arvostelut näistä laulajaisista\novat sikäläisissä lehdissä hyvänpuoleiset.\n\nMaisteri Hannikainen oli ristinyt valioköörinsä sen suostumuksella\nnimellä Laulaja-Veikot (L.V.), ja kirjoitupa hän sittemmin tälle\nhelmalapselleen oman marssinkin, johon Ylioppilaskunnan laulajain\nsuosija Emil Genetz sävelsi musiikin. [Tämä laulu on suomalaisille\nlaulajille niin rakkaaksi tullut »Terve, Suomeni maa!»]\n\nSeuraavina vuosina olivat molemmat Y.L:n perustajat Hannikainen ja\nHällström vuorotellen Y.L:n tai sen valioköörin L.V:n johtajina.»\n\n\nL.V:n lyhyt loistoaika.\n\nL.V:stä lainaan tähän Y.L:n 50-vuotisjulkaisuun kirjoittamastani\nselostuksesta seuraavan otteen:\n\n»Koska L.V:hen kuuluivat sen ajan parhaat laulajat, enimmät M.M:istejä,\ntahdon mainita sen jäsenet:\n\nI tenoreita: uusmaalainen Ernst Nyberg — myöh. Porin lyseon lehtori —\nsulava falsetti, joka hurmasi aikansa impyet soolollansa 'Ljuva flicka,\ntag vår hyllning' pohjalainen Gabriel Lagus ('Pili') — varatuomari,\nmyöh. Oulussa maistraatinsihteeri, — Nybergin mainio falsetti-pari\nM.M:ssä, laulajasukua, perin musikaalinen; hämäläinen Ernst Hagfors\n— myöh. Sortavalan seminaarin lehtori — rintatenori, intomielinen,\nherkkäsydäminen toveri; uusmaalainen Otto Ruuth — varatuomari, myöh.\nYleisten rakennusten Ylihallituksen kamreeri — herttaisen hyvänsuopea\nrintatenori, tarvittaessa II tenori.\n\nII tenoreita: viipurilainen Axel Grönlund ('Flinten') — myöh.\nKäkisalmen pormestari — hieno ja hauska seuramies, viulunsoittaja;\nsavo-karjalainen Jalo Järnefelt — varatuomari, myöh. pankinjohtaja\nSuomen Pankissa — hiljainen, suosittu toveri; savo-karjalainen\nHeliodorus Guseff ('Leodor') — varatuomari, sitten Mäntyharjun\ntuomiokunnan tuomari — sulavaääninen, herttainen toveri, matkoilla\ntaloudenhoitaja.\n\nI bassoja: savo-karjalainen Karl Theofron Hällström — fil. maisteri,\nsitten apteekkari Viipurissa — pianisti, hienostunut musiikkimies,\nperin suosittu toveri; savo-karjalainen Walter Lampén — myöh. Helsingin\nSörnäisten seurakunnan rovasti — pianisti ja kaunopuhuja, hiljaisen\nherttainen ja humoristinen; savo-karjalainen Heikki Boisman — myöh.\nlääkäri Salossa — metalliääninen, reilu laulaja, suosittu seuramies;\npohjalainen Kalle Hällberg ('Ryneberg') [Tämä nimi johtui siitä, että\nHallberg Runebergin patsaan paljastusjuhlassa laulettaessa kantaatin\nsäettä: »Sun muistos elää ain', oi Runeberg», Vaasan murteen tapaan\näänsi: »Oi Ryneberg.»], uljasryhtinen, Vaasan murretta puhuva massööri,\nsitten lääkäri Helsingissä; sekä allekirjoittanut savo-karjalainen\n(Artur Siegberg.)\n\nII bassoja: Hannes Lyra ('Prosten') — myöh. metsänhoitaja Viipurin\npuolella — komea-ääninen, laaja-alainen basso-barytoni, intensiivinen\nlaulaja, huumoria ja kaskuja täynnä; viipurilainen Teodor Dahlgren\n('Tetsi'), — sitten rehtori Käkisalmessa — kuten Heikki ja Prosten\ntyttöjen silmäterä, kaunisääninen leikinlaskija ja runoilija hämäläinen\nKaarlo Sahlberg (Varmavuori) — myöh. Pälkäneen rovasti — iloinen\nleikinlaskija ja jymybasso; Ernst Lampén ('Lampus') — myöh. Helsingin\nrealilyseon lehtori — koko maailman tuntema humoristi ja kuoron\nmehevä-ääninen solisti; hämäläinen Evert Forsström — sitten kamreeri\nSalossa — sulavaääninen, hymysuinen, hyvä toveri.\n\nNäistä muutamat eivät olleet Jyväskylän matkalla; toisia oli joko\nsiellä mukana tai syksystä 1884 kuoron riveissä. Tässä johtuvat\nmieleen: I tenorit: savo-karj. Arvid Järnefelt — sitten suuri\nkirjailija — ja länsisuomalainen Henrik Helander, myöh. voimistelun\nopettaja Uudessakaupungissa; II tenorit: savo-karj. juristi Osvald\nRoschier ('Ossi'), nuorena kuollut; pohjalainen H.G. Brander\n(Paloheimo) — myöh. pappi, maanviljelysneuvos ja ministeri; sekä\nhämäläinen Edvin Hagfors — sitten fil. tohtori ja Normaalilyseon\nyliopettaja; I bassot: pohj. Knut Cannelin — myöh. lyseonrehtori\nja professori; sekä II bassot: viipurilainen Gottlieb Dahlgren\n('Kopa'), kauan Y.L:n lipunkantaja — sittemmin Laukaan kappalainen;\nMatti Nieminen, myöh. maanviljelijä Jyväskylän puolella, sekä Rafael\nForsström ('Calixtus'), vaaleatukkainen, joviaalinen toveri, aikaisin\nkuollut.\n\nTämä kuoro oli Y.L:n helmalapsi ja saavutti kaikkialla suurta\nmenestystä. Sillä oli ilo muistaakseni esittää kaksi hyvin suosittua\nEmil Genetzin säveltämää kvartettia. Toinen oli 'Terve, Suomeni maa',\nHannikaisen kauniisti runoilema ja kuorolle omistama tunnuslaulu.\nToinen oli mahtava 'Herää Suomi', joka oli esitetty 17 p:nä huhtikuuta\n1883 Y.L:n lipun lahjoittajille ja ensi kerran syksyllä 1882 Yrjö\nKoskisen erotessa Yliopistosta. Molempia kuullakseen säveltäjä kerran\nsaapui Helsinkiin kutsuvieraaksi siihen illanviettoon, joka keväällä\n1885 vietettiin Hesperia-ravintolassa, puiston pohjoispäässä, jolloin\nhän ilmaisi tyytyväisyytensä esityksiin. Heti nämä kaksi laulua\njoutuivat Y.L:n ohjelmistoon, ja ovat näihin saakka aina kiehtoneet\nkuulijakunnat. Kesällä v. 1885 tehtiin sitten viehättävä lauluretki\nalkaen Viipurista Saimaan kanavan kautta pitkin välkehtiviä vesiä\nKuopioon saakka. Tämän onnistuneen retken on Walter Lampén runollisesti\nkuvannut Y.L:n 10-vuotisalbumissa. Koska allekirjoittaneella oli\npaha onni samaan aikaan joutua tallustamaan sotamiehenä Rautjärven\nreservikentälle, neuvon halukkaiden luettavaksi mainitun kuvauksen.\n\nKoska syksystä 1885 jouduin tenttipuuhiin maaseudulle, loppuivat\nvajanaiset muisteloni L.V:n herttaiseen toveripiiriin. Useat heistä\nhäipyivät maalaiselämän hiljaisiin oloihin, toiset olivat vielä mukana\nmonella M.M:n valloitusmatkalla, ja jotkut ovat olleet 'remmissä'\nmyöhäisiin aikoihin asti, mikä milläkin kolkalla. Useimmat ovat jo\nsiirtyneet kirkkaampaan sopusointujen maailmaan, mutta uskon varmasti,\nettä heillä kaikilla on viime hetkeen säilynyt se palava innostus\nlauluun ja musiikkiin, joka nuorukaisissa ilmeni vastustamattomana\ntaiteellisena pyrkimyksenä. Myöhempi aika on ylittänyt sen ajan\ntaiteellisen tason, mutta iltaruskon kalpenevat säteet heijastavat\nvielä nuoruusajan sävelkylläistä romantiikkaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nY.B. jatkaa selostustaan seuraavasti:\n\n»Hällström erosi tästä toimesta syyslukukaudella 1885. Sitä ennen oli\nhänellä ollut kunnia niittää Y.L:lle ja sen valioköörille laakereita\nuseampiakin. L.V. päätti nim. keväällä v. 1885 tehdä lauluretken Savon\nja Karjalan suloisiin maaseutukaupunkeihin, mutta Hannikainen, joka\nsilloin johti kööriä, sairastui keskellä toivorikkaita toimiaan, niin\nettei hän itse päässyt toteuttamaan lempituumaansa. Hällström silloin\nryhtyi johtoon, pani aikomuksen täytäntöön ja suorittikin tehtävänsä\nkaikin puolin kunnialla.\n\nL.V:n esityksiä, Viipurissa pidetyttä laulajaisia, arvostelee m.m.\nViborgsbladet seuraavaan tapaan: — — — I den 16 man starka kören\nfingo vi nämligen formera bekantskap med en väl sammanhållen och af\nflere goda röster bestående sångarskara, som fördes an af en ung\noch talangfull dirigent stud. Hällström. Särskildt voro de båda\nhufvudstämmorna 1:sta tenoren och 2:dra basen väl representerade. — — —\nDet enligt vårt tycke bäst exeqverade numret, som också mest tycktes\nanslå publiken, var Witts fina och poetiska 'Ljufva flicka' med\ntenorsolo, som sjöngs mycket anslående och vackert af en af 'Muntra\nMusikanternas' bästa tenor-sångare. [Ernst Gustaf Nyberg.]\n\nPaitsi Viipurissa kävi iloinen Laulu-Veikkojen parvi laulelemassa\nLappeenrannassa ja Kuopiossa, jossa pidettiin 2 konserttia. Näitä\nmaaseutukonsertteja varten oli painettu erityinen soma vihkonen, joka\nsisälsi sanat laulettaviin lauluihin sekä luettelon niistä. Siinä\nnäemme niinkin komeita ja vaikeita lauluja kuin A. Södermanin Ett\nbondbröllop, Reissigerin Olav Tryggvason ja E. Genetzin Lemmenkukka\ny.m., jotka vaativat hyviä äänivaroja, voimaa ja hienoa nyanseerausta.\n\nMutta näin kunniakkaasti saatujen voittojen jäljestä seurasi taas\nlamaus suomenmielisten ylioppilaslaulajain keskuudessa. Syksyllä v.\n1885 taidettiin tuskin nimeksikään Väinön kannelta pääkaupungissa\nkaijuttaa. Kun näin ollen maisteri Hannikainen ei saanut Y.L:a unesta\nhavautetuksi, ryhtyi hän uuteen tuumaan. Helmikuun 9 p:ksi 1886 kutsui\nhän nim. kokoukseen 'kaikki ylioppilaslaulajat, jotka tahtoivat\nliittyä yksin voimin muodostamaan suuren ylioppilas-laulukunnan'.\nKokoukseen oli saapunut 60 laulajaa, joista 30 heti rupesi jäseniksi.\nOhjelmaan päätettiin ottaa sama määrä suomalaisia ja ruotsalaisia\nlauluja; johtajaksi valittiin maisteri P.J. Hannikainen. Mutta eipä\ntämä 'sekasikiö' ollut aivan pitkäaikainen. Jo marraskuun 29 p:nä\n1886 sai se kerrassaan murhaavan kuoliniskun, kun silloin pidetyssä\nylioppilaskokouksessa päätettiin, että Akadeeminen laulukunta on\nainoa hyväksyttävä kuoro, jolle kunta voi antaa apurahoja. Akad.\nlaulukunnalle annettiin silloin 400 mk. ja sen johtajalle 700 mk.,\nmutta uusi 'ylioppilaslaulukunta' tuomittiin säälimättä korpeen\nkuolemaan.\n\nKun Akad. laulukunta näin oli julistettu yliopistollisen laulun\noikeaksi ja ainoaksi 'isäksi' ja Väinämöisen laulun tulkitsijat\npannaan tuomitut, valtasi yleinen alakuloisuus miehien mielet.\nMaisteri Hannikainen kirjoittikin sentähden sanomalehteen kirjeen\nmuodossa sanoja, jotka osoittivat, että hän syvästi suri kantelonsa\nkielten katkeamista: '— — — Entiset ajat ovat olleet ja menneet',\nhuoahti hän ja täydellä syyllä. — 'Mikä nyt on kaikkien monivuotisten\nuutterain ponnistusten hedelmä? — — —' Palanen sinistä vaatetta,\nkantele kuvineen, seppeleineen, sekä sen ohella tuo nuhtelevana\nkaikuva kirjoitus: 'sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto!' —\n'Mutta, — lausui hän viimeksi lohdutellen itseään ja muita, — älkäämme\nheittäytykö alakuloisuuteen, vaan toivokaamme, että nuori sukukunta\non heräävä horrostilastaan ja asettava laululippumme siihen kunniaan,\njohon se on tuleva'.\n\nEikähän tämä oraakkelin ennustus jäänytkään perää vaille. Se oli\ntoteutuva näiden synkkien, toivottomain aikain jäljestä sitä selvemmin\nja sanan täydellisessä merkityksessä. Mutta aikaa, kärsivällisyyttä ja\npaljon hikeä ja ponnistuksia oli ennustuksen toteuttaminen vaativa sekä\nlaulajilta että etenkin johtajilta.\n\nKevättalvella 1887 Y.L. taas rupesi osoittamaan elonmerkkejä. Johtajan\nestraadille nostettiin näet silloin uusi innokas ja kyvykäs johtaja,\nmaisteri Ernst Lampén, joka jo ennen oli etevänä laulajana seisonut\nY.L:n riveissä. Puhuripalkeillaan lietsoi hän nyt laulajien poveen\nsäkenöivää lauluintoa, joka tehtävä ei ollut kaikkein helpointa siihen\nnähden, että milt'ei koko kuoro oli aivan »keltaista» väkeä.\n\nJulkiset laulajaiset pani Y.L. toimeen vasta vuoden päästä eli\nhuhtikuun 29 p:nä 1888. Helsingin sanomalehdet arvostelivat laulukunnan\nesityksiä ylistävästi ja varsinkin »matalat, täyteläiset toiset bassot»\nsaivat kehumisia osakseen yltäkyllin. Kesäkuun 18 ja 20 p:nä samana\nvuonna annettiin laulajaiset Tampereella laulujuhlan aikana, mutta\nmaisteri Lampénin ollessa estettynä johti täällä laulukuntaa ylioppilas\nBruno Piispanen.\n\nY.L:n koossapitäminen oli sen alkuaikoina vaatinut johtajien puolelta\nsuurta sekä ajan että varojen uhraamista. Niinpä oli esim, yliopp.\nHällström saanut kuluttaa melkein koko johtajapalkkansa issikkarahoihin\ny.m. agitatsioonikeinoihin saadakseen edes muutamia laulajia kokoon.\nSamoin kävi maisteri Lampéninkin aikana, eikä ylioppilaskunta\nkuitenkaan pitänyt velvollisuutenaan korjata tätä suurta epäkohtaa.\nSyksyllä v. 1887 sai akad. laulukunta koko 'apanaasin', vaikka se ei\nolisi ansainnut puoltakaan siitä, sillä se esitti ja edisti kaikkea\nmuuta, vaan ei suomalaista ylioppilaslaulua. Vuonna 1888 vasta myönsi\nylioppilaskunta äsken tunnustamalleen 'ottopojalle', Y.L:lle 500—700\nmarkkaa sen kasvaneiden velkojen korvaamista ja nuottivaraston\nlisäämistä varten.»\n\nNäin pitkälti on minun täytynyt lainata kertomusta Y.L:n ensi vaiheista\narkkitehti Yrjö Blomstedtin ennen mainitusta selostuksesta. Tämä\ntuntuu mielestäni osuvan oikeaan, eikä mitään lisäpiirteitä ole enää\nsaatavissa sen ajan laulajista, jotka miltei kaikki ovat siirtyneet\nManan majoille. Suuria vaikeuksia oli siis Y.L:llä voitettavina\nalkuaikoinaan sekä omassa piirissään että ulkoakin päin tulleiden\nvastusten johdosta. Uusi aika Y.L:n historiassa alkaa syksyllä 1888,\nmutta sen kertominen ei kuulu tämän kirjoituksen puitteisiin. Itsekin\nolin jo silloin siirtynyt Hämeenlinnaan, jossa sain olla mukana Y.L:n\nvoitollisessa konsertissa Allan Schulmanin etevällä johdolla. Kuinka\nY.L. senjälkeen vähitellen vaurastui ja kohosi yhä korkeammalle\ntaiteelliselle tasolle Heikki Klemetin ja Martti Turusen mainehikkaalla\njohdolla, on koko Suomelle tunnettu asia.\n\n»Niinkuin L.V. pienessä piirissä, ovat varmaan Y.L:n laajemmat piirit\nniiltä ajoilta säilyttäneet suomalaisen kansallishengen voimakkaat\nherätteet suurmiesten elämän iltahohteen valossa sekä sen ihanteellisen\nmaailmankatsomuksen ja optimistisen ihmisrakkauden, joka on laulajille\nominainen piirre. Sillä en luule missään yhtymässä nuorukaisten\nymmärtävän niin sydämellisesti toistensa virheitä ja ansioita kuin\nlaulun tenhoavassa ilmapiirissä. Sentähden tunnen itseni onnelliseksi\nsen johdosta, että olen saanut olla mukana silloin, kun suomalainen\nylioppilaslaulukunta tässä maassa pystyyn kohotettiin.»\n\n\n\n\nXIV.\n\nRICHARD FALTIN JA ORATOORIOKUORO.\n\n\n[Karl Flodin ja Otto Ekrström: Richard Faltin och hans samtid, Helsinki\n1934.]\n\nKalle Hällström oli miellyttävimpiä osakuntatovereitani. Hän oli\nsamalla hyvin musikaalinen taipumuksiltaan, jonka ominaisuuden hän\noli perinyt isänsä, lääkärin, erään entisen »kaksitoistikon» (Tolvan)\njäsenen kodista. Kun olimme eronneet jouluksi 1880 kieliriidan\nvuoksi Akateemisesta Laulukunnasta, jatkoimme edelleen laulamista\nHällströmin pikkukvartetissa. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että\ntulisin hänen mukanansa Faltinin Oratooriokuoroon, jossa viljeltiin\naitoa klassillista musiikkia ja jossa siten oli hyvä tilaisuus oppia\nvarmasti laulamaan, ensin pianon, sitten orkesterin säestyksellä.\nTäten oli minulla kunnia päästä mukaan tähän kuuluisaan kuoroon,\nHelsingfors Sängföreningiin, jossa tapasin sen ajan parhaat laulajat\nja laulajattaret. Enin osa ylioppilaslaulajia halveksi yleensä\nsekakuorolaulua, etenkin ylevää klassillista musiikkia, mutta minulle\nsiitä ajasta tuli erittäin antoisa lisä musiikinharrastuksiini.\n\nKeväällä 1881 esitettiin Brahmsin »Ein deutsches Requiem». Olin vielä\nniin nuori ja kehittymätön, etten riittävästi tajunnut tämän mainion\nteoksen syvää sisällystä. Sen vain muistan, että hartaasti joka\nperjantai-ilta harjoitettiin Ylioppilastalon kauniissa musiikkisalissa,\njossa jo silloin R.W. Ekmanin komea taulu »Väinämöisen soitto»\ninnostutti mieliä ylevän laulun harjoittamiseen. Flyygeli oli asetettu\nikkunain väliin, ja sen ääressä Richard Faltin innokkaasti soitteli\npartituuria taikka harjoitti ääniä esitettävään teokseen. Sekakuoro\nistui puoliympyrässä soittokoneen ääressä, sopraanot ja altot kahdella\netummaisella, tenorit ja bassot kahdella takimmaisella rivillä,\nyhteensä noin 40—60 henkilöä. Sopraanojen joukossa huomattavin oli\nrouva Thérèse Hahl, o.s. Decker, joka kuoron perustamisesta 1872 saakka\noli ollut sopraanojen kannattavin ja samalla myös kaunisäänisin voima.\nHänen miehensä, maisteri Taavi Hahl, oli ennen ollut Suomalaisen\nNuijan taitava laulunjohtaja, mutta oli minun liittyessäni kuoroon\nsortunut hivuttavaan keuhkotautiin. Toinen etevä kyky oli neiti\nInna Häggström, kotoisin Uudestakaarlepyystä ja setä Topeliuksen\ntyttärien läheinen ystävä. Muita naislaulajia olivat neiti Ellen\nNervander, kansakoulunopettaja, Runebergin vanhan ystävän, kuuluisan\nfyysikon J.J. Nervanderin tytär; kaunis neiti Aline Hevlin, myöh.\nnaimisissa lääketiet, toht. Karl Kyrklundin kanssa Turussa. Myöhemmin\nkuoroon liittyneistä sopraanoista mainittakoon sorea neiti Ganszauge\nsekä vaaleakutrinen neiti Sjöstrand, etevän kuvanveistäjän tytär,\njoka myöhemmin meni naimisiin Musiikkiopiston opettajan, sittemmin\neurooppalaisesti kuuluisan pianisti Busonin kanssa; neiti Lisbeth\nFaltin, johtajan kaunis tytär, joka myöhemmin joutui naimisiin\nluokkatoverini, sittemmin senaattori Aug. Hjeltin, kanssa. Keväällä\n1882 liittyi kuoroon myöskin silloinen asuintoverini neiti Hanna\nDahlgren, jonka hänen veljensä Gottlieb oli Faltinille esittänyt. Ääntä\nkoettaessaan oli Faltin vain lausunut: »Me tarvitsemme juuri korkeita\nsopraanoja», ja sillä oli Hannan pääsy kuoroon sinetöity.\n\nAltoista ovat mielessä ennenkaikkea: neidit M. Cadenius, Hanna\nHernberg, Paulina Hjelt, josta myöhemmin tuli rehtorinrouva Favén\nHämeenlinnassa, B. Stråhlman, varmasta laulamisestaan tunnettu rouva\nFanny Unonius, ennenmainitun Thérèse Hahlin sisar, sekä sisarukset A.\nja I. Waenerberg.\n\nTenoreista muistuvat mieleeni punatukkainen vapaaherra Seb. Gripenberg,\nmyöh. Rakennushallituksen ylijohtaja, sittemmin senaattori, jonka\nvaltava rintatenori yksin vastasi monta heikompaa ääntä, ja siten\nhän kuului kuoron tukipylväisiin; Gottlieb Dahlgren, komea ja vankka\nvoimistelija, joka aluksi lauloi II tenoria, mutta myöhemmin muuttui\nII bassoksi ja joutui pappina pariksi vuosikymmeneksi Laukaan\nkappalaiseksi. Edvard Rindell, myöh. fil. tohtori ja Porvoon lyseon\nlehtori; Berndt Grönlund, uskollinen laulaja, Hufvudstadsbladetin\navustaja, Ernst Hagfors, vahva ääninen I tenori, pitkä insinööri\nHindström, Matti Ruuth, heikkoääninen tenori; Otto Ruuth, perin\nmusikaalinen ystävällinen toveri, tenorien pylväsmiehiä; K. Sjöblom,\nusein Faltinin sijainen urkurina ja myöhemmin Vanhan kirkon urkuri.\n\nBassoista johtuvat mieleeni seuraavat henkilöt: mustapartainen Onni\nRuuth, vastamainitun »kiv-uljaan» Matti Ruuthin — veli: Onni oli näet\nurheilulehti »Uljaan» toimittaja, myöh. piirilääkäri Joensuussa; Arvid\nHahl, Taavi Hahlin nuorempi veli, puuhakas ylioppilas, myöhemmin\nkonttoristi Viipurissa; maisteri Arthur Dahl, myöhemmin apteekkari,\nuskollinen harjoituksissa kävijä; Kalle Hällström, hyvin musikaalinen\nja hienosti sivistynyt, myöhemmin maisteri ja apteekkari Viipurissa;\nOsvald Kihlman, kasvitieteen dosentti, sittemmin professori ja\nsenaattori Kairamo; Walter Lampén, hiljainen, kaunisääninen,\nsulokielinen lauluveikko, jälkeenpäin Sörnäisten kappalainen ja\nrovasti; Georg Leinberg, roteva, voimakasääninen bassolaulaja ja hauska\ntoveri; Axel Rindell, myöhemmin maisteri ja voimistelunopettaja; Mikko\nSlöör, hyväsävyinen, muhoileva toveri, sittemmin maisteri ja kielten\nopettaja; Alex. Wahlberg, iloinen toveri, sittemmin maisteri ja kaartin\nlääkäri, sekä Artur Siegberg.\n\nPaitsi yllämainittuja kuului kuoroon parisenkymmentä jäsentä,\njoista muutamat olivat laulukyvyltään n.s. »blindpiipareita», s.o.\nvalepiipittäjiä, ja olivat vain pelkkänä koristuksena.\n\nYllämainitut mieslaulajat olivat eri aikoina kuoron jäseniä ja kävivät\nsäännöttömästi harjoituksissa, joten ukko Faltinilla oli täysi työ\nsaada heidät mukaan ainakin viimeisiin harjoituksiin. Naislaulajat\nsitävastoin olivat hyvinkin tarkkoja ja säännöllisiä kuoron jäseniä.\nUseat heistä olivat mukana kuoron koko toiminta-ajan, mutta herroista\nvain ylen harvat. Faltinilla oli kuitenkin ihmeellinen kyky saada\nlopuksi kuoro soimaan kauniina ja kutakuinkin eheänä, kuten näkyy sen\naikuisista sanomalehtiarvosteluista.\n\nKeväällä 1881 esitettiin Yliopiston juhlasalissa Johannes Brahmsin\nmahtava »Ein deutsches Requiem», jossa soolo-osia esittivät\nsopraanolaulaja neiti E. Mechelin ja barytoonilaulaja I. Kajanus.\nOnnistuneen konsertin jälkeen kuoro kokoontui Kaisaniemen ravintolaan,\njonne myös 77-vuotias säveltäjä-vanhus, professori Fredrik Pacius oli\nsaapunut. Silloin ojennettiin kuoron johtajalle Rikhard Faltinille\nkuoron puolesta kunnialahjana kuva-albumi, jonka kansiin oli veistetty\nsiroja puuornamenttejä sekä kiinnitetty hopealevy, johon oli piirretty\nkuoron perustajain nimet. Albumiin oli lahjoitettu kuoron kaikkien\njäsenten muotokuvat, samoin niiden säveltäjämestarien, joiden teoksia\nkymmenen vuoden aikana oli esitetty. Juhlasta jäi kaunis ja ylentävä\nvaikutus.\n\nKeväällä 1882 oli esitettävä Joseph Haydnin kuulu oratorio »Die\nSchöpfung», Luominen. Konserttia varten oli tilattu kaksi tunnettua\nsaksalaista solistia, tenorilaulaja Anton Barzal ja barytoni Erich\nMeyer-Hellmund, jotka molemmat viimeksi olivat niittäneet kunniaa\nVenäjällä. Varsinkin jälkimmäinen on jäänyt mieleeni nuorena\npoikamaisen leikillisenä laulajana, jonka vaalea ulkomuoto ja sulava\nlaulanta herätti naismaailmassa ihastusta. Konsertilla oli valtava\nmenestys, ja jälkeenpäin juhlittiin Faltinia muistaakseni Ruotsalaisen\nOopperan lämpiössä pidetyssä hauskassa illanvietossa. Tätä konserttia\npidettäessä ja sen jälkijuhlassa oli mukana myöskin tuleva vaimoni\nHanna Dahlgren, jonka soololaulua hänen ollessaan Emmy Achtén oppilaana\nolin säestänyt koko lukukauden. Hänen veljensä Gottlieb oli myöskin\nmukana, ja meillä kolmella oli tällöin hauska hetki oratooriokuoron\nloppujuhlassa.\n\nKeväällä 1883 esitettiin Seb. Bachin ikikaunis Matteus-Passio.\nSolisteina olivat tällä kertaa sopraanossa rouva Emma Engdahl, altossa\netevä laulunharrastajatar, rouva Ilta Ekroos, tenorissa sulavaääninen\nsaksalainen Theodor Hauptstein ja bassossa uudestaan ennenmainittu\nlämminääninen laulaja Meyer-Hellmund, joka samoinkuin Hauptstein\ntäydellisesti valloitti kuulijakuntansa. Konsertinjälkeisessä\njuhlassa ojennettiin johtajalle tirehtööri R. Faltinille hopeaiset\nkirjoitusneuvot, jotka esittivät hongan runkoa, minkä juurelle\nkantele oli piirretty. Tämän samoinkuin edellisen lahjan piirustuksen\noli laatinut arkkitehti Seb. Gripenberg, ja sen ojensi Falunille\noratooriokuoron lämmin suosija, tohtori Fr. Saltzman, myöhemmin\nkirurgian professorina tunnettu lääkäri.\n\nVihdoin keväällä 1884 maaliskuun 27 ja 29 päivinä esitettiin Yliopiston\njuhlasalissa Faltinin kauan hartaasti toivoma sävelteos, Franz\nLisztin »Die heilige Elisabeth». Tällä kertaa avusti Rob. Kajanuksen\näsken perustama Orkesteriyhdistyksen soittokunta. Soolo-osat olivat\njälleen varmoissa käsissä. Dresdenistä oli tänne tilattu kuuluisa\nja miellyttävä laulajapari Eugen ja Anna Hildach, jälkimmäinen\nsopraanolaulajatar. Alttona esiintyi nytkin menestyksellisesti rouva\nIlta Ekroos, barytonina laulunharrastaja, MM-laulaja, kapteeni von\nKnorring ja bassona ennenmainittu kaunis ääninen herra Hildach.\n\nMusiikkiyleisöltä Faltin sai tällä kertaa vastaanottaa taiteilija\nHj. Munsterhjelmilta suoraan tilatun kuutamomaiseman. Konsertin\njälkijuhlassa Faltin puolestaan ojensi kuoron puolesta sen\nperustamisesta asti uskollisena rahastonhoitajana toimineelle tohtori\nFredrik Saltzmanille sirosti valmistetun juomasarven kiitollisuuden\nosoitteeksi pitkällisestä työstä. Omasta puolestaan Faltin ilmoitti,\nettä hänen täytyi ainakin seuraavaksi vuodeksi luopua johtajan\ntoimesta. Yhtenä syynä siihen lienee ollut se rahallinen tappio, joka\nvuosittain seurasi konserttien antoa. Sopimuksen mukaan Faltinin\nolisi pitänyt saada puolet nettotuloista. Sensijaan oli tälläkin\nkertaa noin 700 markan tappio, joten hänen nyt, kuten ennenkin,\noli tyytyminen kuoronsa ja kuuntelevan yleisön ihailuun. Sensijaan\nsanomalehtiarvostelijat usein kylmäkiskoisesti arvostelivat näitä\nylentäviä konsertteja, joihin Faltin oli uhrannut niin paljon intoa ja\nvaivaa maksuttomasti.\n\nFaltinin erottua kuoro vahvasti päätti jatkaa toimintaansa\nseuraavanakin vuonna, mutta se tuuma raukesi sikseen, ja Faltinin\nkaunis ura oratoorionjohtajana oli täten päättynyt.\n\nKaikki ne uskolliset naiset ja herrat, jotka alusta pitäen olivat\ntukeneet Faltinin yleviä pyrintöjä, sekä myöskin ne nuoret laulajat,\njotka kuoron viimeisinä vuosina liittyivät sen jäseniksi, ovat\naina lämpimällä myötätuntoisuudella muistaneet niitä ylentäviä\nhetkiä, jolloin Faltin innosta palavana ja tehtäväänsä perin pohjin\nvalmistuneena ohjasi laulajain harrastusta korkeampaan laulutaiteeseen.\nLisäksi Faltinin sydämellisen herttainen olemus, joka ei milloinkaan\ntahtonut ketään loukata, on piirtänyt kauniin kuvan hänestä jalona ja\nepäitsekkäänä persoonallisuutena.\n\n\n\n\nXV.\n\nTENTTILUKUA, KANDIDAATTITUTKINTO JA PROMOTIO.\n\n\nKun monivaiheinen ylioppilasaikani hajanaisine opintoineen,\nlemmenjuttuineen ja lauluharrastuksineen oli pitkälle venyttänyt\nmaisteriaikeitani ja isäni sen johdosta alkoi käydä levottomaksi,\npäätin vihdoin syksyllä 1885 kokonaan irroittautua Helsingistä\nja tenttilukuja varten eristäytyä jonnekin maaseudulle. Vanhalta\nperheystävältäni Edvin Lindeqvistiltä, joka hänkin aikoi valmistua\nvuoden 1886 promotioon, sain silloin tarjouksen siirtyä hänen kanssaan\nRassbölen maatilalle Botbyn lahden rannalle noin 10 km:n matkan päähän\nHelsingistä. Tämä oli yksinäinen maatila, jossa ennenkin muutamat\ntenttiparvet olivat lukunsa suorittaneet tilan omistajan asuessa\nmuualla.\n\nTänne me kaksi »kandidaattia» syys- ja lokakuun vaihteessa siirryimme\nHelsingistä laivassa ja asetuimme maalle koko talveksi. Talossa,\njoka oli kaksikerroksinen rakennus, asui muistaakseni vain vanha\ntaloudenhoitajatar ja hänen palvelustyttönsä. Seuraa meillä ei siis\nollut nimeksikään, vaan päivät pitkät ahersimme kumpikin työpöytämme\nääressä isossa salissa. Huone oli talvella väliin aika kylmä, mutta\nravinto hyvänpuoleista. Ainoana vaihteluna olivat ne kävelyretket,\njotka teimme eri suuntiin pitkin peltoja ja metsiä, kumminkaan\nmaalaistaloihin poikkeamatta. Ei edes 1 km:n päässä olevaan Botbyn\nkartanoon, jonka omisti senaattori Leo Mechelinin lanko, tunnettu\nM.M.-laulaja Janne Lindroos, tullut kertaakaan mennyksi, koska\nhän oli meille tuntematon. Näin ehdimme todella kumpikin antautua\nlaudatur-lukuihin. Lindeqvistin piti suorittaa Suomen historian\nlaudatur-kurssi, ja minun taaskin suomenkielen vastaava oppimäärä.\nOikeastaan olinkin aikonut suorittaa kreikassa laudaturin ja latinassa\ncum lauden, mutta oli aika niiden valmistumiseen liian täpärällä, kun\nsitävastoin suomen laudaturia Ahlqvistin aikana pidettiin suhteellisen\nhelppona. Päätin siis ottaa suomenkielen laudaturin suorittaakseni ja\njättää myöhempään kreikan ja latinan cum laudet. Kurssin vaikeampi osa\noli suomen sukukielten tarkka oppiminen, sillä siihen pani Ahlqvist\nsuurta painoa. Hän oli julkaissut suomenkielen murteiskirjan, johon\nsisältyi kaikista lähimurteista lukukappaleita sanaluetteloineen.\nLisäksi minulla oli kielellisiä muistiinpanoja luentojen mukaan. Näitä\nolin onneksi tarkoin seurannut, ja omien merkintöjeni lisäksi sain\ntovereilta kielellisiä lisävihkoja.\n\nEnnen tätä oli kuitenkin suoritettava approbaturkurssin päävaatimukset:\nKalevala, Kanteletar, loitsurunot, sananlaskut ja arvoitukset.\nJälkimmäiset luistivat aika nopeasti, mutta Kalevala ja Kanteletar\nantoivat paljon työtä. Kesken lukujani sain tiedon, että Ahlqvist oli\nlähtevä pitkälle heimotutkimusmatkalle ja hänen tilalleen oli määrätty\ntutkijaksi Julius Krohn, jolla oli ankaran tentaattorin maine. Hän pani\nKalevalan lukemiseen erikoisen suurta painoa, ja siksi oli käytävä\nläpi koko Kalevala sana- ja asiaselityksineen, joita Krohn tarkkaan\nkyseli n.s. peukalotutkinnossa. Sillä tarkoitettiin, että siinä\nKalevalan paikassa, jota kulloinkin kysyttiin, tutkija peukalollaan\npeitti ne sanaselitykset, jotka olivat kunkin sivun alalaidassa, ettei\ntutkittava pääsisi niitä vilkaisemaan. Kantelettaren kyselyssä ei\nnäin tarvinnut tehdä, koska selitykset olivat kirjan lopussa. Lisäksi\nkyseltiin molempien kirjain valaisevia alkulauseita ja muita kurssiin\nliittyviä etnografisia ja mytologisia teoksia sekä Krohnin esteettistä\ntutkielmaa Kalevalasta. Tämän tutkinnon suoritin muistaakseni hänen\nkodissaan jo marraskuun alussa menestyksellisesti. Silloin tuli myöskin\npuheeksi laudaturia varten tarvittava tieteellinen kirjoitelma, johon\nminulta ei mitenkään olisi riittänyt aikaa. Sain sen vuoksi Krohnin\nvähän väkinäisesti suostumaan siihen, että ennen mainitsemani pitkä\nsanakirjatyö saisi vastata laudatur-työtä.\n\nEnsimmäisen tutkinnon jälkeen tuntui helpommalta jakaa sukumurteiden\ntutkimista. Oikeinpa innostuin perehtymään murteiskirjan eri\nheimokieliin, sillä paitsi minua viehättäviä kielellisiä vertailuja,\njoihin Ahlqvistin Suomenkielen rakennus antoi ensimmäisen sysäyksen,\noli kirjassa hauskoja satuja, runoja ja sivistyshistoriallisia lukuja,\netenkin vironkielen 100-sivuisessa tekstiosastossa. Tämän lisäksi tuli\nJulius Krohnin Viron kielioppi, Wiedemannin Kirjallisuuden historia ja\nMüllerin laaja yleinen etnografia, josta oli luettava suomensukuisia\nkansoja koskeva osa. Tähän kaikkeen uhrasin muistaakseni kolme\nkuukautta, joululoma Kirvun pappilassa kuitenkin poisluettuna. Näihin\nopintoihin antautuminen oli tenttilukujeni hauskin aika, jolloin ei\nmikään ulkonainen seikka työtämme häirinnyt.\n\nTämä toinen tentti suoritettiin muistaakseni helmikuun lopussa.\nTenttitoverina oli hyvin tuntemani bassolaulaja, vaaleatukkainen\nRafael Forsström, toverinimeltään »Tohtori», laulajapiireissä\nvälttämätön toisen basson pylväs, joka siitä syystä ei tahtonut\nsaada rauhaa toverisitseiltä ja serenaadeilta. Sen vuoksi hänen\ntenttinsä olikin siksi hatara, että Krohn antoi selvät reput. Minä\ntaaskin olin kiintymyksenä antautunut filologisiin opintoihin ja\nsuoritin sukukielet kiitettävästi. Mutta tällä välin oli Krohn\nlisännyt tutkintovaatimuksia, niin että piti lisäksi suorittaa\n50-sivuinen lapinkielen kurssi ja hänen juuri julkaisemansa laaja\ntutkimus Kalevalan alkuperästä ja kokoonpanosta. Lisäksi kuului\nkurssiin Godenhjelmin lyhyt Suomalaisen kirjallisuuden historia. Nämä\nlisävaatimukset olivat minulle suuri yllätys, kun vielä oli ehdittävä\nkeväiseen promotioon lukea kreikan ja latinan cum laudekurssit. En\nehtinyt panna tähän suomenkielen lisäkurssiin kuukauden aikaa, ja siksi\nkolmas tutkintoni olikin melko hatara. Lapinkieli hyväksyttiin, mutta\nvaikea Kalevala-tutkimus tuotti reput. Myöhemmin näitä kyllä muiden\nlukujen välillä parantelin, niin että sekin kirja niukuin naukuin\nhyväksyttiin. Näin oli siis Suomenkielen »laudatur» saavuttamani tulos.\n\nTulipa nyt aika kiire kreikan ja latinan luvuissa. Vain kuukausi jäi\nkumpaakin ainetta varten. Vaikka olin kreikkaa lukenutkin eräissä\nkohdin enemmän kuin cum laude kurssin, oli latina jäänytkin vähemmälle,\nja molemmissa aineissa oli ehtinyt paljon unohtaa. Homeroksen Iliadin\nalkuosaan olin koulussa tarkasti perehtynyt, ja Odysseiaa olin\naikaisemmin itsekseni perinpohjaisesti lukenut 8 laulua Aminsonin\nerinomaisten kommentaarien johdolla, mutta myöhempiä osia olin vain\nhatarasti läpikäynyt, enkä koskaan ehtinyt loppuun asti. Niitä ei\nnyt kuitenkaan enää ollut aikaa parsia, vaan minun oli käytävä ennen\nkaikkea Thukydideen vaikeaan Peloponnesolaissodan historiaan ja\nPindaroksen yhtä vaikeaan runoteokseen käsiksi. Olinhan kirjoittanut\nPindaroksen elämästä ja runoudesta lubenter approbaturilla hyväksytyn\nprogradu-kirjoituksen, mutta tekstiluku oli jäänyt syrjempään. Koetin\nnyt parastani syventyäkseni näihin teoksiin ynnä muihin tarvittaviin\nlisäteoksiin, mutta Homeros jäi aivan sivuasiaksi. C.J. Lindeqvistin\nkieliopin tunsin kaikkein parhaiten ja toivoin Homeroksestakin\nperinpohjaisten kantaopintojen perusteella jotenkin selviäväni. Mutta\naika oli ehdottomasti liian lyhyt valmistuakseni hyvään tenttiin.\n\nKun vihdoin rohkenin lähteä kreikan vaillinaisten opintojen\ntuloksia tutkinnossa osoittamaan, sain kuulla »Jobinpostin», että\nkreikankielen-opintojeni tuntija ja suosijani dosentti O.E. Tudeer\noli jälleen lähtenyt ulkomaanmatkalle valmistautuakseen professoriksi\nja että viran entinen hoitaja, monioppisuudestaan kuuluisa\nyliopiston rehtori Wilhelm Lagus oli määrätty tutkijaksi. Häntä en\nennestään tuntenut eikä hän minua. Lisäksi sain pahaksi onnekseni\ntenttitovereiksi osakuntaystäväni Matti Warosen, jonka piti suorittaa\nlaudatur-kurssi. Luonnollisesti hän tarkasti kurssinsa lukeneena\nheti alusta sai minusta yliotteen. Viimeksi lukemani Thukydides ja\nPindaros sujuivat kutakuinkin, mutta sitten pisti Laguksen päähän\nkysellä Homeroksen Iliadin jälkimmäisiä runoja, joita en ollut ehtinyt\nlukea. Vaikka tarkkaan tunsin Homeroksen kielenkäytön, sattui eteeni\nniin monta tuntematonta sanaa, että Lagus syystä epäili lukujeni\nhataruutta. Kun lisäksi Warosen osoittamat syvälliset tiedot pitkin\nmatkaa himmensivät minun tenttini kulkua, oli tutkinnon surkea\nlopputulos, että Lagus ei hyväksynyt tietomäärääni cum laudea varten,\nvaan lupasi ainoastaan approbaturin. Tämä oli minulle kova pähkinä\npurra, kun alkujaan olin ajatellut laudaturia ja myöskin kirjoittanut\nprogradu-kirjoituksen kreikankielen alalta.\n\nNyt oli loppututkintoni täpärällä. En mistään enää saanut aikaa\nlaajan Homeroksen täydentämiseen, sillä vielä oli luettava latinan\ncum laude-kurssi ja kaksi approbaturia. Lähdin maalle latinan cum\nlaudea lukemaan ja kerkesin lukea osan kurssista uutena ja toisen osan\nluennoilla syntyneiden muistiinpanojen perusteella. Mutta paljon olin\nunohtanut, ja vain muutama viikko oli lukuaikaa. Luin minkä voin ja\nlähdin vanhan suosijani professori F.W. Gustafssonin tutkintoon, jossa\npääsin aika helpolla. Tuntien entiset saavutukset hän heti alussa\nkyseltyään hyvin tuntemaani kielioppia ja Bromannin Kirjallisuuden\nhistoriaa erotti minut muista tutkintotovereista ja vei sivuhuoneeseen,\njossa puolen tuntia sain itseksi »ex tempore» kääntää Ciceron teosta\n»De finibus bonorum et malorum» sellaisilta kohdilta, joita ei ollut\nluennoilla käsitelty. Kun tutkija sitten ilmestyi tätä lukua minulta\nkuulustamaan, oli tulos tyydyttävä. Gustafsson huomautti vielä »pro\nexercition» aikoinaan hyvin onnistuneen, ja sain ennen muita poistua\nvarma cumlaude-lupaus eväänäni.\n\nMutta nyt oli pahin pula edessä. Mistä äkkiä saisin kokoon cum\nlaude-arvosanan, kreikankielessä kärsimäni pettymyksen korvaukseksi?\nToisissa oloissa olisi tutkinto voinut siirtyä syksyyn. Mutta\nensiksikin aikalailla hävetti isäni vuoksi, jos en kuuden opintovuoden\njälkeen ehtisi valmistua promotioon. Toiseksi vanha äitini, joka lähes\npariinkymmeneen vuoteen ei ollut maalaispappilasta kotitehtävien\nja matkan kalleuden takia päässyt käymään syntymäkaupungissaan\nHelsingissä, odotti kuin päivän nousua minun maisteriksi tulemistani,\njolloin vanhempieni oli aikomus tulla promotioon. Epätoivon partaalla\ntein siis minkä ymmärsin pulasta päästäkseni.\n\nSiihen aikaan oli yliopistossa mies, jonka hyväsydämisyyttä\nmonikin filologi käytti hyväkseen, jos jokin kandidaattitutkinnon\naine tentissä »klikkasi». Kaikilta filologeilta vaadittiin siihen\naikaan, paitsi neljää humanistista ainetta, myöskin yksi approbatur\nfyysillis-matemaattisen osaston alalta. Sellainen aine oli useimpain\nfilologien valitsema kasvioppi. Tällöin oli botaniikan varsinaisena\nedustajana Ruotsissa syntynyt ja ruotsalaista ääntämistapaa käyttävä\nprofessori Sixtus Amandus Lindberg. Ylioppilaiden kesken hän oli\nyleisesti tunnettu nimellä »Mossberg» sen johdosta, että hän oli\ntullut eurooppalaisesti kuuluisaksi sammalten (mossorna) etevänä\nerikoistuntijana ja tutkijana. Hän oli hyvänsuopa ja humoristinen\nvanhus, joka usein kuittasi filologien tutkinnon kasviopissa muutamilla\n»knoppi»-kysymyksillä ja lisäyksellä: »Mitä niiltä filolograukoilta\nvoi vaatia?» Seurauksena oli, että syntyi niin sanottu »Mossbergin\nknoppologia», johon muutamat hänen oppilaansa olivat visusti\nperehtyneet. Tällaisen knoppologiankurssin suoritti yhdessä viikossa\nmoni filologiparvi savokarjalais-ystäväni Emil Malmbergin (Malan)\njohdolla, joka itse oli suorittanut Mossbergille täysipainoisen\nkasviopin laudatur-kurssin. Enimmät sen suorittivat approbatur-kurssia\nvarten, muutamat myöskin cum laudea varten. Minä jouduin kuusimiehiseen\nparveen, jonka Mala oli »preparoinut» approbatur-tutkintoon niin,\nettä loistavasti suoriuduimme hymyilevän Mossbergin edessä. Silloin\ntällöin vain joku voimasana »om de förbannade fennomanerna» tai\nmuista ajan kiperistä kysymyksistä höysti pohjaltaan hyvänsävyisen\ntutkijan hauskaa puhetta. Tämän tutkinnon rohkaisemana päätin\njatkaa tuntejani Malan luona ja koetella onneani cum laudea varten.\nTutkinto kävikin hatarasti, mutta ukko Mossberg ymmärtäen ja säälien\npulmallista tilannettani promotioon nähden lupasi minulle kuitenkin\ncum lauden sillä ehdolla, että syksyllä uudistaisin tutkintoni.\nTämäpä vasta oli mieleeni, ja totta tosiaan seuraavana syksynä,\nluettuani 30 oppituntia botaniikkaa mainitun Malan johdolla, suoritin\nuuden tutkinnon »Mossbergin» luona. Tästä sananipitäväisyydestä hän\ntuli niin iloiseksi, että vain päällisin puolin kyseli muutamia\nkasvibiologian asioita ja lopun aikaa käytti Bismarckin politiikan\ntoiselta puolen ja vasta syntyneen sosialismin purevaan arvosteluun\ntoiselta puolen. Kuitenkin ystävinä erotessamme hän varoitti minua\nrupeamasta kasvitieteen opettajaksi koulualalla, jota tietysti en\nkoskaan ollut ajatellutkaan. Olkoonpa ukko Mossbergin tieteellinen\narvostelu filologien botaniikantaidosta, jota hän yleensä halveksi,\nollut millainen tahansa, hän kuitenkin pelasti monet tenttiuhrit\npulmallisesta pinteestä. Helläsydäminen ihminen piili karkean ja\nkirosanoja käyttävän originaalin rosoisen ulkokuoren alla.\n\nKun näin olin pelastanut nahkani kasviopin cum lauden korvatessa\nkreikan puuttuvan vastike-arvosanan, oli jäljellä vain yksi approbatur\nsaadakseni alimman kandidaattitutkinnon yleisarvosanan »clarissimus».\nNyt oli vain 3 päivää jäljellä ja yksi approbatur suoritettava!\n\nOlin kyllä ennenkin lyhyen historiankurssin suorittanut\nstipendiaattitutkintoa varten, silloinkin hatarasti, mutta nyt oli\njotakin enempää osattava vaativan »Äkäpään», s.o. nuoren professori\nE.G. Palménin luona. Tutkinnosta muodostui tragi-koomillinen näytelmä.\nOlin ehtinyt vain kiireesti lukea koulukurssin ja sieltä täältä\nsilmäillä Yrjö Koskisen Suomen historiaa sekä Odhnerin Ruotsin\nhistoriaa ja ymmärsin kyllä joutuvani liukkaalle jäälle. Kompastuksia\ntulikin tavan takaa, ja tutkija hermostui. Vilkasliikkeinen, kipunoita\nräiskyvä professori alkoi kävellä edestakaisin lattialla, heittäytyi\nlopuksi sohvalle pitkäkseen potkien jaloillaan ilmaan, aina väliin\nsinkahuttaen teräviä kysymyksiä tenttiuhrilleen. Pitkin matkaa hän\nsai huomata lukujeni hataruuden, jos vain uskalsi tehdä sivuhyppyjä\npääasioista. Kun hän oli kuullut, että tämä tutkinto oli viimeinen\nja ratkaisi kandidaatiksi pääsemiseni ja promotioon oli vain\nmuutama päivä jäljellä, hänkin säälistä heltyi ja antoi pyytämäni\napprobatur-arvosanan, kumminkin ehdolla, etten näillä tiedoilla saisi\nruveta historianopettajaksi. Tätäkään en ollut ajatellut. Mutta kohtalo\noli määrännyt, että minun kymmenen vuotta myöhemmin oli ruvettava\nvaativaan tehtävään Ruotsin kirjallisuuden historian opettajaksi\ntoisen opettajani, professori Walfrid Waseniuksen jälkeen Helsingin\nJatko-opistoon, jolloin minulle koituikin ankara työ Suomen ja Ruotsin\nhistorian tietoja parsiakseni ja parantaakseni.\n\nNäin oli siis vihdoin kandidaattitutkinto suoritettu, tosin\n»läpikuultavan» (_clarissimus_) arvosanalla, mutta samantapainen kuin\neräiden muiden, jotka halusivat valmistua promotioon. Itse asiassa\nhäpesin aikalailla Matti Myöhäisen otteitani, kun olin aikonut\nsuorittaa laudatur-kurssin kreikassa, latinassa ja suomenkielessä.\nNyt oli opettajieni hyvä ajatus osittain kylläkin perusteellisista\nopinnoistani hälvennyt, eikä ollut helppoa opintasoani kohottaa,\njos aikoisin joskus lisensiaattitutkintoon valmistua. Syynä olivat\nepäilemättä liian monet harrastukset yhdellä kertaa. Tästä keskityksen\npuutteesta minua olikin varoittanut vanha suosijani, yliopettaja C.J.\nLindeqvist, mutta vasta tenttivuoteni minulle opetti asian tärkeyden.\nTämän taidon opinkin täydellisesti vasta opettajaksi jouduttuani,\njolloin elämä minut ohjasi ankaraksi ja päämäärästäni tietoiseksi\ntyöntekijäksi. Isäni ja äitini takia olin masentuneenakin sisäisesti\ntyytyväinen sen johdosta, että olin voinut heille tämän odotetun\nilonhetken valmistaa.\n\nTutkinnon päätepisteenä oli silloin kuten nytkin n.s. »publiikki»\n(julkinen tutkinto). Tämähän aina on ollut vain muotoasia, ja moni\n»clarissimus» on siinä saanut hävetä hataria tietojaan. Minun\nkohdallani se muodostui helpoksi. Kysyttiin vain tietoja pääaineessa,\nja professori Julius Krohn oli valinnut kirjallisuushistorian\nkoetuskentäksi, joka ei minulle tuottanut pelättäviä kompastuksia.\nTästä päästyäni ja kanditaattikirjan lunastettuani rehtorin kansliasta\nlähdin keventynein sydämin astumaan uutta elämäntaivalta. Jollakin\ntavoin iloitaksemme saavutetusta voitosta olimme päättäneet,\nasuintoverini Edvin Lindeqvist ja minä sekä hänen veljensä Werner,\njotka kaikki viime tingassa olimme selvinneet kandidaattitutkinnosta,\nynnä lisäksi heidän isänsä, vanha opettajani Carl Johan Lindeqvist\nja »benfria» Carl von Knorring — häneltä oli metsästysmatkalla\neräs toveri vahingossa ampunut toisen jalan, niin että se oli\n»amputeerattava» että pitäisimme kandidaatti-sviftimme» (kekkerit)\njollakin Helsingin ympäristössä olevalla saarella. Saaren nimeä en enää\nmuista, tiedän vain, että laivalla sinne tullessamme oli mukanamme\niso korillinen täti Lindeqvistin valmistamia herkullisia voileipiä\nsekä muutamia punssipulloja kahvin höysteeksi. Iltapäivä oli ihana\nja näköala merellepäin auringon paisteessa hurmaava. Siellä sitten\nsyötiin, juotiin ja pidettiin puheita iltamyöhään asti. Lisäksi Kalle\nKnorring, tuleva kuuluisa laulunjohtaja, meitä huvitti Hellmanin ym.\nlauluilla, kitaran säestyksellä. Ukko Lindeqvist väliin puhui sujuvaa\nCiceron-kieltä, ja latinaa lasketteli myöskin hänen poikansa Werner,\njolla olivat latina ja kreikka pääaineina. Itse olin vielä kuin puulla\npäähän lyöty, niin etten rohjennut latinaksi suutani avata, puhuinpa\nvain tunteellisia sanoja äidistäni ja kodistani ruotsinkielellä, josta\nsain vanhalta opettajaltani »mention honorablen» (kiitos maininnan).\nVirkistyneinä tunnelmallisesta yhdessäolosta palasimme iltalaivalla,\nauringon luodessa viime säteitään, kaupunkiin, emmekä koskaan\nsenjälkeen toisiamme yhdessä tavanneet, kun kaikki hajaannuimme elämän\neri poluille.\n\nEdvin Lindeqvist, tuo herttainen ja hyväsopuinen asuintoverini\nRassbölessä, joutui myöhemmin Yliopiston konsistorin amanuenssiksi.\nKun hänet oli virkaan nimitettävä, katsottiin ansioksi, että hänellä\nkandidaattitutkinnossa oli suomenkielessä cum laude. Kaskuna kerrottiin\nyliopiston silloisen rehtorin Aug. Ahlqvistin lausuneen: »Sopii hänet\nvalita, onhan hän vanhaa sihteerisukua.» Tällä Ahlqvist tarkoitti, että\nyliopettaja Lindeqvist, Edvinin isä, kauan aikaa oli ollut pappissäädyn\nvakinaisena sihteerinä. Amanuenssina ollessaan Edvin Lindeqvist myöskin\njoutui Uusmaalaisen osakunnan »käsööriksi» loppuiäkseen. Tämä aika ei\ntullut pitkäksi, sillä Edvin kuoli jo v. 1898 vaikean taudin murtamana.\nMinä en tullut häntä tavanneeksi myöhemmin muuta kuin jonkin kerran\nkadulla ja juhlissa, sillä vuoden päästä Hämeenlinnaan muutettuani\nhän katosi näköpiiristäni. Werner Lindeqvist taas, joka aluksi opetti\nisänsä mieliaineita kouluopettajana, joutui jo nuorena uudelle alalle,\nkauppaopiston johtajaksi Turun kaupunkiin, jossa hän vietti kymmeniä\nvuosia. Hänet tapasin myöhemmin vain joskus vilaukselta, kunnes\nriemupromotio v. 1936 taas yhdisti vanhat maisteritoverit ja johti\nmeidät moneen hauskaan yhdessäoloon. Kalle Knorringin kanssa jouduin\nmyöhemmin usein tekemisiin laulajapiireissä, ja vanha toveruutemme\nsäilyi eheänä hänen kuolemaansa asti.\n\nPromotio eli maisterinvihkiäiset on entisajoilta säilynyt juhlallinen\nseremonia, joka tavallisesti on palannut 4:n vuoden kuluttua. Meilläkin\nSuomessa tämä tapa on säilynyt v:sta 1640 asti, jolloin Turun\nyliopisto vihittiin tarkoitukseensa. Tämä juhlallisuus on sittemmin\nollut opintojen loppupisteenä, jonka jälkeen maisterit ovat joutuneet\nyhteiskunnan eri aloille. Suhteellisen harvoille, tiedemiehiksi\naikoville on suotu tohtorin arvoon kohoaminen. Promotiota odottivat\nennen isät ja äidit, sisaret ja morsiamet, pamppailevin sydämin, sillä\nainakin silloin oli tilaisuus maaseudun hiljaisuudesta hetkeksi siirtyä\npääkaupungin huminaan ja yliopistojuhlien tenhopiiriin. Tästä nuoruuden\njuhlasta puhuu Runebergkin innostuneesti Hanna-runoelmassaan, jossa hän\nantaa vanhan maaseutupastorin kaihomielin muistella yliopistoaikaa,\njolloin hänet vanhan ystävän rinnalla seppelöitiin maisteriksi. Näin\nhän tästä kertoo pappilan kesävieraaksi tulleelle ylioppilaalle, jonka\noli todennut ystävänsä pojaksi:\n\nNähkääs, poikana kun tulin kouluun, niin tuli hänkin, kumpikin lapsia\nvain; tuli vieruskumppanit meistä. Sitten rinnakkain siell' istuttiin,\ntasan pantiin nuhde ja kiitos, läksyjen työ sekä leikkien riemu. Vaan\nvapautta kun toi kesä lehtivä, joulu ja hanget, kun kodin kaivatun\nhelmaan sai kukin lähteä jälleen, haikea riemuss’ ain' ero, kumppanin\nluot’ oli lähtö, koulu kun kutsui taas, kun vanhempain syli jättää\nkyynelsilmin taas piti hellä ja siskojen piiri, haikeudess' ilo\nkumppani tuo pian kohdata jälleen. Onnen vuosina, mieli kun mieleen\nherkkänä yhtyy, taipuu, kehkeytyy, kuin kiertää virpeä virpi, yhtenä\nnoin ylenimme, ja meill' yhä yks oli tahto; yks yhä, tieteitten\nesikartano kerta kun vaihtui temppelihin, valon kun pyhist' aarteist'\netsiä saimme arpaa auvoksemme ja muillekin antamiseksi.\n\nYhtenä vain yhä kilvattiin, mikä riemuna toisen, toisen riemuna myös\noli: oppia, tuntea, tietää. Vihdoin kons', yhä vain tasakypsinä,\nseppele päässä seistiin, nuoruuden polun päässä kun katse jo luotiin\nvuosiin vastaisiin sekä työhön, miestä mi vartoi, ei sitä muistoa\nmulla, jot' ei ois hälläkin ollut, ei sitä toivoa hällä, mi mieless'\nei sama mull' ois. —»\n\nOlin minäkin siis, vaikka kompastelevin ottein, opintojeni ensimmäisen\ntavoitteen saavuttanut. Vaikka tuleva promotio olikin tuleva\nkalliiksi, ei isäni tällä kertaa säästänyt niukkoja varojaan, vaan\noli valmis äitini kanssa saapumaan Helsinkiin maisterijuhliin. Hyvin\nminua hävetti, kun vasta viikkoa ennen juhlaa saatoin lähettää\nKirvun pappilaan postitiedon, että vaikeudet oli voitettu ja että\nheidän oli toivotulle matkalle heti lähdettävä. Kovinpa siinä\ntaisi kiire tulla. Äiti oli tosin koko kevään Aina-sisaren kanssa\nvalmistautunut tätä suurtapausta varten, ja isä oli korjauttanut\nvanhat »kaleskat» eli »rillat», voidakseen arvokkaalla tavalla kahden\nhevosen vetämissä vaunuissa kulkea 7 penikulmaa Viipurin asemalle\nja sieltä junalla Helsinkiin. — Anialle oli tapaus yhtä tärkeä kuin\nvanhemmillekin, sillä hänet olin kutsunut seppeleensitojattareksi.\nOlin kyllä haaveillut voivani pyytää ensilempeni esinettä,\nRautalammin Hannaa, seppeleeni sitojaksi, mutta sellaisen kutsun\nolisi pitänyt tapahtua ainakin kuukautta aikaisemmin, jolloin ei\nollut vähintäkään tietoa siitä valmistuisinko sinä keväänä. Oli siis\ntyydyttävä siihen, että vanhin sisareni astuisi hänen sijalleen,\nmikä tietysti 20-vuotiselle neitoselle oli mieleinen kunnia Myöskin\n»Mosterin bolagissa» odotettiin tapausta jännittynein mielin.\nOlihan Hilda-tätikin saapa kutsun juhlaan ja samoin kolme nuorempaa\nsisartani, joista vain Hilma oli koulunsa lopettanut. Sielläkin\npuuhattiin ja häärättiin, jotta kaikki sopivassa juhla-asussa\nilmestyisivät yliopiston juhlasaliin vieraiksi, loistavan yleisön\nläsnäollessa. He kyllä saisivat istua takariveillä, mutta äitini\nja isäni keskellä salia vihittävien maisterien vanhempien rivissä.\nTämän lisäksi oli Hilda-tädillä paljon talouspuuhia, kun ensimmäistä\nkertaa saisi vieraikseen sekä äitini että isäni kaukaisesta Kirvun\npappilasta. Kuinka kaikki tämä järjestyi, olen jo unohtanut, koska\nsiihen aikaan meillä kandidaateilla oli monenlaista puuhaa juhlan\nvalmistelussa. Olihan jo maaliskuussa tenttien välissä Edvinin ja\nminun tultava kaupunkiin vihittävien maisterien kokoukseen valitsemaan\nyleistä seppeleensitojatarta, joksi yksimielisesti valittiin älykäs\nja suloinen neiti Hedvig Estlander, estetiikan professorin C.G.\nEstlanderin tytär. Hänestä oli myöhemmin tuleva Helsingin Ruotsalaisen\ntyttölyseon johtajatar. Kun vihittävistä suuri enemmistö oli\nruotsinmielisiä, ei muistaakseni suomenmielisillä ollut eri ehdokasta.\nVaalin jälkeen meni suuri joukko vihittäviä maistereita — joita\nyhteensä oli 159, sen ajan oloihin nähden huomattava määrä — ynnä sen\nedessä kulkeva sankka laulajaparvi neiti Estlanderin asunnon edustalle\nUnioninkadun 45:n kohdalle, jossa valittua seppeleensitojatarta\ntervehdittiin laulaen:\n\n    »Ljufva flicka, tag vår hyllning»\n\nynnä pari isänmaallista laulua. Silloin kuulin ensimmäisen kerran\nM.M:n nuoren tenorin Fritiof Gyllingin heleästi ja sulavasti esittävän\nsoolokohdan:\n\n    »Blomman, den på ängen prålar,\n    skimrande i solens guld.\n    Men bland alla blommor strålar\n    du dock skönast, rosa huld».\n\njosta laulusta myöhemmin tuli Gyllingin tenhoava tunnuslaulu. Tämän\njälkeen ilmestyivät tytär ja isä laulajien keskelle kiittämään\nkunniatervehdyksestä.\n\nJossakin myöhemmässä kokouksessa valittiin gratistiksi eli\ntaloudenhoitajaksi, joka oli vapautettu suurista promotiomenoista,\nkandidaatti Walter Collan. Hänen määräämällään ajalla oli kaikkien\npromotioon osallistuvien suoritettava silloisissa oloissa huikea summa\n300 mk promotion kolmen päivän juhlallisuuksista. Syynä tähän oli se,\nettä tämä promotio muka jäisi viimeiseksi, joten sitä oli vietettävä\nentistä komeammin.\n\nAjankuvauksena merkittäkköön tähän henkilökohtaiset menoni silloisen\ntiliotteen mukaan, joka suomennettuna on seuraava:\n\n  Promotiovihkiäiset........................... 89:15\n  Päivällinen.................................. 26:60\n  Tanssiaiset.................................. 97:19\n  Huvimatka ja kemut seppeleensitojattarille... 52:57\n  Lunastetut tanssiaisliput.................... 56: —\n                                               321:51\n\nTällainen oli menopuoli suurella enemmistöllä, joka, kuten minä, otti\nosaa kaikkiin juhlallisuuksiin. Harvat olivat ne, jotka olivat mukana\nvain vihkiäistilaisuudessa, vähän useammat olivat poissa tanssiaisista\nja huviretkeltä. Selityksenä siihen, että menot olivat niin suuret,\nmainittakoon vielä muutamat erät tiliotteesta:\n\n    Ajurit ja kaupunginlähetit............................ 90:—\n    Ylimääräinen juna Alppilan seppeleensitojaisista...... 50:—\n    Juomarahoja tykkimiehistölle sekä vahingoittuneelle\n      sotilaalle......................................... 300:—\n    Marsalkannauhat....................................... 99:—\n    Virvokkeita kuorolle väliajalla...................... 128:—\n    Kukkavihkot soololaulajattarille..................... 138:—\n    Virvokkeita kansliahenkilökunnalle.................... 82:—\n    Virvokkeita kuorolle harjoituksissa.................. 152:—\n    Kutsukorttien jakelu ja kannanta...................... 17:50\n    Kantaatintekijälle (juomasarvi)...................... 100:—\n    Saarnaajalle (pari pronssimaljakkoa)................. 170:—\n    Samoin kuoron johtajalle............................. 190:—\n    Ilmoituksia eri lehtiin noin......................... 300:—\n    Kultarannerenkaat soololaulajattarille............... 350:—\n    Kukkavihko yleiselle seppeleensitojattarelle.......... 58:—\n    Lähetystö Viipuriin promotiorunoilijan luo............ 60:—\n\nLisäksi oli merkittävä kunkin nimi ja ansioluettelo esilläoleviin\nkaavoihin.— Juhlarunoilijaksi oli valittu ruotsalainen mies, Viipurin\nlyseon kreikankielen lehtori, fil. tohtori Gabriel Lagus, joka oli\ntullut tunnetuksi kauniista runoistaan. Suomenmielisen vähemmistön\nosuudeksi jäi ainoastaan juhlakantaatin kirjoittaminen sekä\npromoottorin professori August Ahlqvistin suomenkielinen kutsukirja,\njohon hän liitti tutkielman »Kalevalan kielen tarkastusta».\n\nPian oli suuri juhlapäivä käsissä. Juhlavieraita oli saapunut\nläheltä ja kaukaa, kaduilla vilisi tavallista enemmän väkeä, ja\nmaisterikokelaita nähtiin joka paikassa, pääkaduilla, Esplanaadissa,\nravintoloissa ja varsinkin Kappelissa, mikä jo siihen aikaan oli\nnuorten ja vanhain herrain suosittu yhtymäpaikka. Minunkin vanhempani\nja Aina-sisko olivat saapuneet kaukaisesta Kirvusta ja äidilleni oli\nsuorastaan elämys nähdä valtavaksi kasvanut pääkaupunki, jossa hän 55\nvuotta sitten, 1831, oli syntynyt ja jossa ei ollut käynyt ainakaan\n20:een vuoteen. Isäni oli toki pari kertaa kouluaikanani Helsingissä\nkäväissyt. Äidilläni oli paljon näkemistä ja muistelemista. Vanhoissa\nsukulaisissa ja tuttavissakin oli käytävä, esimerkiksi kenraali\nRehbinderillä, yliopettaja Lindeqvistillä, jonka rouva oli hänen\nlapsuudenystävänsä Orimattilasta, sekä postimestari Molleruksella\nViaporissa, jonka rouva Agnes oli äitini serkku, o.s. Wilhelms,\nmeidän kaikkien lasten ennenmainittu suosikki. Kotona »Mosterin\nbolagissa» oli täysi humu juhlapukujen varustamisessa ja vanhempieni\nopastamisessa kaupungin nähtävyyksiin.\n\nPromotion edellisenä päivänä olivat professori ja rouva Estlander\nkutsuneet seppeleensitojattaret yhteiseen juhlaan Alppilan\nravintolaan. Sinne saapuivat myöskin vihittävät maisterit\nkoettelemaan, kuinka hyvin kunkin seppeleen sidonta oli onnistunut.\nIstuttiin pienissä ryhmissä pikkupöytien ääressä iloisesti rupatellen\nja nauttien isäntäväen tarjoamista herkuista. Päivä oli verraten\nkolea, niin etten muista korkealentoista tunnelmaa syntyneen, paitsi\nsilloin, kun ylioppilaslaulajat raikkaalla laulullaan kohottivat\ntunnelmaa.\n\nMutta seuraava aamu valkeni kirkkaampana, ja aurinko väliin\npilkisti pilvistä. Yliopiston juhlasali oli tavallista upeammaksi\nkoristeltu lippuineen ja köynnöksineen. Juhlavieraita vilisi\nkaduilla ja pitkät rivit ajureita toivat hienosti puettuja äitejä,\nsisaria, morsiamia ja seppeleen sitojattaria yliopiston portaiden\neteen. Sillä aikaa maisterikokelaat olivat entisen tavan mukaan\nkerääntyneet yläkerran käytävään, jossa ylimarsalkka järjesti\nkandidaatit kaksittain riviin aakkosjärjestyksessä ja sitten opasti\nheidät juhlasalin keskiovesta portaita alas parnasson ympärille\nkenraaliharjoituksessa määrätyille paikoille. Kun vihittäviä oli\n159, olikin aikalailla pujoteltava, jotta koko, tämä määrä sopisi\nkorokkeen molemmille puolille. Alasastunta salin portaita myöten\ntapahtui marssitahdissa, ja parvekkeella soitti orkesteri Yliopiston\nmusiikin opettajan, tirehtööri R. Faltinin johdolla promotiossa viime\naikoihin asti uusitun n.s. Promotiomarssin, jona perinteellisesti\non ollut F. Mendelssohn-Bartholdyn säveltämä »Priestermarsch aus\nAthalie». Vierustoverina astui rinnallani portaita alas kandidaatti\nJ.W. Chydenius, josta myöhemmin tuli eräs Yliopistomme etevimpiä\nlakitieteen professoreita. Marssijärjestys johtui siitä, että toisessa\nrivissä alettiin aakkosten alkupäästä ja toisessa sen loppupäästä,\njolloin C.- ja S.-kirjaimet sattuivat rinnakkain.\n\nKun promoottori, kookas, jykeväharteinen, tummapartainen tiedemies,\neurooppalaisesti tunnettu Aug. Ahlqvist oli alkanut toimituksen\nsuomenkielisellä tervehdyspuheella, esitettiin musiikkiparvekkeelta\nsuomenkielellä juhlakantaatti sopraano- ja alttosooloineen.\n\n»Köörin» eri osat esitti R. Faltinin tunnettu oratooriokuoro, johon\nitsekin olin aikoinani kuulunut. Voi kuvitella, millä tuntein äitini,\njoka kerrankin oli päässyt maaseudun yksinäisyydestä pääkaupunkiin,\njossa hän ennenmuinoin Fredrik Paciuksen johdolla oli ottanut osaa\n»Kaarle Kuninkaan metsästys»-nimisen oopperan ensiesitykseen,\nkuunteli valiokuoron ja orkesterin hiveleviä säveleitä. Näen vielä\nhänet istumassa suoraan edessäni yliopiston juhlasalin keskiosassa,\nhymyssä suin ja kirkastunein kasvonilmein, joista kaikki papinemännän\nmaalliset huolet olivat häipyneet. Vieressä istui isäni vakavana kuin\naina. Heidän edessään istui pitkä seppeleensitojattarien valkopukuinen\nrivi, joukossa herttainen Aina-sisareni. Takariveillä istui Hilda-täti\nja siskoparvi uteliaina ja jännittyneinä seuraten juhlan menoa.\nParnassolla seistessäni sydäntäni riemastutti, että lopultakin\nkuitenkin olin voinut valmistaa vanhemmilleni tällaisen unohtumattoman\nhetken.\n\nKun pitkä rivi vihittäviä maistereita hiljakseen soluen ahtaalla\nParnassolla oli saapunut promoottorin eteen, laski hän juhlallisesti\nseppeleen asianomaisen päähän, jolloin Katajanokalla kutakin varten\nammuttiin tykinlaukaus perinteellisen tavan mukaan. Tämän jälkeen\npujotettiin maisterisormus vasemman käden etusormeen, ja täten\nnuori kandidaatti oli vihitty Apollon palvelukseen. Koko ajan\norkesteri-parvekkeelta kaikui kantaatin juhlallisia säveliä, kunnes\nseppelten laskenta oli päättynyt. Tämän jälkeen professori Julius\nKrohn teki primukselle maisteri E.N. Setälälle maisterikysymyksen,\njohon neljän laudaturin saavuttanut primus antoi valaisevan, filologin\noppineisuutta todistavan vastauksen. Lopuksi ultimus, maisteri Kaarle\nKrohn, lämpöä ja runollisuutta värähtelevin sanoin lopetti toimituksen\nsuomeksi pidetyllä puheella ja rukouksella. Omituista oli, että tässä\npromotiossa, jossa maisterien suuri enemmistö oli ruotsinkielinen,\njuhlakantaatti, kaikki viralliset puheet, promoottorin, primuksen\nja ultimuksen lausunnot pidettiin suomenkielellä. Sensijaan\ntilaisuudessa jaettu tohtori G. Laguksen sepittämä kaunis juhlaruno\noli ruotsinkielinen.\n\nSiinä juhlaohjelmassa, joka maisterien kokoontuessa yläkäytävään\nheille kullekin jaettiin, luetellaan kaikkien promovendien,\nriemumaisterien ja virallisten esiintyjäin nimet. Viimeksimainitut\non jo edellisessä esitetty, paitsi professori Herman Råberghia, joka\nNikolainkirkossa piti promotiosaarnan. Riemumaistereista, joita\nkaikkiaan oli 14, mainittakoon erikoisesti »Suomen kansakoulun\nisä», kuuluisa Uno Cygnaeus, fysiikan professori ja yliopiston\nrehtori, valtioneuvos Adolf Moberg, tunnettu »fennomaani» ja\n»venyke»-järjestelmän keksijä, Jyväskylän piirilääkäri Wolmar\nStyrbjörn Schildt (kirjailijana Kilpinen), sekä tunnetut lääkärit,\nporvoolainen Georg Wallgren, Runebergin hyvä ystävä, ja Knut Felix von\nWillebrand, lääkintöhallituksen pääjohtaja.\n\nNuorista maistereista ovat useimmat myöhemmin tulleet huomatuiksi\nkukin oman alansa uskollisena ja muutama etevänä edustajana. Kun olen\nsilmäillyt tuota pitkää maisteriluetteloa, olen ihmetellyt, kuinka\nharva heistä myöhemmin on joutunut harhateille.\n\nEurooppalaisesti kuuluisiksi ovat tulleet Emil Nestor Setälä, nerokas\nsuomenkielen ja sen sukukielten tutkija ja etevä valtiomies sekä\neduskunnan jäsenenä että senaattorina itsenäisyyssenaatissa; Kaarle\nLeopold Krohn, etevä Kalevalan ja vertailevan kansanrunouden tutkija,\nraittiusmies ja sielukas puhuja; Edvard Alexander Westermarck, nerokas\nsosiologian ja käytännöllisen filosofian professori, ensin Lontoossa,\nsitten Åbo Akademissa ja myöhemmin Helsingin yliopistossa, Marokon\nolojen tarkka tuntija; Matti Äyräpää, hammaslääketieteen perustaja\nSuomessa ja sen tunnustettu tienraivaaja koko Pohjoismaissa sekä\nDuodecim-seuran perustajia.\n\nEtenkin kotimaassa hyvin tunnetuiksi tulivat:\n\na) tiedemiehet: K.A. Appelberg, käytännöllisen teologian professori;\nO.Hj. Appelgren(-Kivalo), muinaistutkija, valtionarkeologi;\nC.G. v. Bonsdorff, Suomen- ja Pohjoismaiden historian professori,\nEhrensvärd-seuran esimies; J.W. Chydenius, Suomen siviilioikeuden\netevä professori; Arvi Grotenfelt, teoreettisen filosofian professori\nja filosofisten teosten julkaisija, Kansainvalistusseuran esimies;\nKustavi Grotenfelt, Suomen- ja Pohjoismaiden historian ylim.\nprofessori, historiallisten teosten julkaisija, valtiopäivämies; Aug.\nHjelt, historian ja tilastotieteen tutkija, Tilastollisen Päätoimisten\njohtaja ja senaattorina 1908—09; J.J. Karvonen, iho- ja kuppatautien\nylim. professori, lääkintähallituksen pääjohtaja ja Suomi-yhtiön\nylilääkäri; K.H. Pipping, Pohjoismaisen filologian professori ja\nIslannin kielen tutkija; W. Ramsay, geologian ja mineralogian\nprofessori, etevien geologisten teosten julkaisija, valtiopäivämies;\nJ.N. Reuter, sanskritin ylim. professori, Suomen innokkaimpia\nitsenäisyysmiehiä; A.O. Heikel, Suomen kansatieteellisen tutkimuksen\nperustaja ja Seurasaaren ulkomuseon luoja; J.E. Rosberg, maantieteen\nprofessori, tutkimusmatkailija; J.W. Tallqvist, tilastotieteen\nprofessori; A.G. Wallenskiöld, romaanilaisen kielitieteen professori,\nvaltiopäivämies;\n\nb) koulumiehet: Adolf v. Bonsdorff, rehtori, kouluneuvos,\nlastensuojelutoimiston päällikkö, innokas itsenäisyysmies; K.L.\nCannelin, lyseon rehtori ja ruotsalaissuomalaisten sanakirjani\ntekijä; B.E. Estlander, lyseon rehtori, historian oppikirjan ja viime\nvuosisadan Suomen historian kirjoittaja; K.G. Hannikainen, lyseon\nrehtori ja historiallisten teosten kirjoittaja; H.M.J. Relander,\nlyseon rehtori, oppikirjain tekijä, valtiopäivämies, Suomi-yhtiön\nmatemaatikko, monesti valtiovarainministeri; U.A. Saxén, lyseon\nlehtori, kouluneuvos, Otavan johtokunnan jäsen, valtiopäivämies; E.J.\nTammelin (Tammio), lyseon lehtori, kouluneuvos, oppikouluosaston\npäällikkö;\n\nc) lääkärit: G.A. Backman, etevä kirurgi, lääkintähallituksen jäsen;\nP.W. Granberg, etevä kirurgi ja sairaalan ylilääkäri Viipurissa;\nG.S.G. v. Numers, etevä naislääkäri Viipurissa; A.E. af Forselles,\ndosentti, korva-, kurkku- ja nenätautien lääkäri.\n\nd) lakimiehet: A.F. Charpentier, yliopiston dosentti, oikeuskansleri\nja senaattori; C.H. v. Collan, Suomen pankin johtokunnan\npuheenjohtaja, Suomen Kiinteistöpankki Oy:n toimitusjohtaja,\nritariston ja aatelin sihteeri; E.W.S. v. Troil, Vaasan\nhovioikeudenneuvos ja sortoaikana maasta kartoitettuna.\n\n\n\n\n\n\nB.\n\nENSIMMÄINEN MAISTERIVUOSI HELSINGISSÄ 1886-87.\n\n\n\n\nI.\n\nAUSKULTANTTINA RUOTSALAISESSA NORMAALILYSEOSSA.\n\n\nKun keväällä 1886 olin seppelöity maisteriksi ja siirtynyt Kirvun\npappilaan kesääni viettämään, sain odottamatta heinäkuun alussa kirjeen\nsyntymäpitäjästäni Räisälästä. Siellä asui kauniissa Ivaskan hovissa\nHelsingin Alkeisopiston silloinen rehtori fil. tohtori Adolf Woldemar\nStreng. Hänen isänsä oli ollut Räisälässä pappina samanaikaisesti\nkuin isäni oli siellä rovasti Rehbinderin apulaisena. Streng oli\nsittemmin siirtynyt Inkerinmaalle Kronstadtin evankelisen seurakunnan\nkirkkoherraksi. Hän oli ollut yhtenä kummina ristiäisissäni ja kerran\nylioppilaana ollessani lähettänyt minulle kummilahjaksi kirjoittamansa\npienen katkismuksen selityskirjan. Hänen leskensä muutti sitten jälleen\nRäisälään ja osti siellä mainitun Ivaskan hovin. Tähän taloon oli\nisäni, joka 1880-luvulla oli Kirvun ja Räisälän kansakouluntarkastaja,\naina tervetullut vieras entisten ystävyyssiteiden perusteella.\nSitäpaitsi talon tytär Aina siihen aikaan oli Räisälässä\nkansakoulunopettajana ja siten isäni alainen ja opetustoimessaan\nerinomainen.\n\nKun joskus seurasin isääni tarkastusmatkalla, tutustuin silloin\nIvaskan ystävälliseen perheeseen, johon paitsi herttaista Rose-tätiä\nkuuluivat tyttäret, vakavaluontoinen Aina ja herttaisen iloinen Ilma\nsekä ainoa poika Adolf, joka oli naimisissa kuuluisan lääkärin ja\nfennomaanin Volmar Styrbjörn Schildtin (Volmari Kilpisen) tyttären\nSaiman kanssa. Täten oli Adolf Streng senverran tutustunut minuun,\nettä kolmantena ylioppilasvuotenani uskalsi ehdottaa minut yhdeksi\nvuodeksi sijaisekseen alaluokkien latinankielen opettajaksi Viipurin\nklassilliseen lyseoon, jossa hän silloin oli rehtorina. Tällaiseen\ntoimeen en kuitenkaan rohjennut ryhtyä. Myöhemmin hän ehdotti, että\nvuodeksi 1886— 87 ottaisin haltuuni opettajanviran Alkeisopistossa,\njoko latinan- ja suomenkielen opettajana opiston alaluokilla taikka\nruotsinkielenopettajana yläluokilla. Kun minulla seuraavaksi syksyksi\nei ollut mitään tointa tiettävissä eikä isäni enää voinut minua\nrahallisesti avustaa, päätin suostua Strengin ehdotukseen. Vaikean\nkurinpidon takia en halunnut alaluokille, vaan valitsin mieluummin\nyläluokkien ruotsinkielenopetuksen, koska tämän kielen täydelleen\nhallitsin, vaikken ollutkaan suorittanut siinä yliopistollista\narvosanaa.\n\nSyksyllä 1886, suoritettuani ensin kahden viikon loppukurssin\nRautjärven reservikomppaniassa, astuin siis päättävästi opettajauralle.\nKun tunteja yläluokilla oli yhteensä vain 8, katsoin voivani\nsamalla kertaa auskultoida entisessä koulussani, Ruotsalaisessa\nnormaalilyseossa, joka äsken oli siirtynyt uuteen taloonsa Unioninkadun\nvarrelle. Aamupäiväni tuli täten jaetuksi kahden oppilaitoksen kesken,\nmikä seikka jonkin verran haittasi sekä kuuntelua että omaa opetusta.\nIltapäivät taaskin kuluivat osaksi neljän luokan vihkojen korjaukseen,\nosaksi harjoitustuntien valmisteluun taikka toisessa paikassa\nmainittuihin lauluharjoituksiin. Auskultoimisaineikseni olin valinnut\nsuomen- ja ruotsinkielen sekä uskonnon ja laulun. Suomenkielessä\nkuuntelin entisiä opettajiani, maistereita Rothstén, Tranberg ja\nKockström, jotka kaikki olivat ensiluokkaisia opettajia, sekä\nruotsinkielessä etupäässä etevää maisteri Lagerbladia. Hänen ruotsin\nkielioppiaan jouduin myöhemmin mukailemaan suomalaisia kouluja varten\nja sen perusteella sittemmin muovailin itsenäisen Ruotsin kielioppini,\njota tähän asti on ilmestynyt 15 painosta. Uskonnon valitsin sillä\nsivutarkoituksella, että vielä joskus kääntyisin papilliselle uralle,\nkoska siinä aineessa oli mallina niin erinomainen opettaja kuin vanha\nrehtorini Alfred Kihlman. Laulu taaskin oli sydäntäni lähellä, ja\nsaatoinhan siinäkin joskus saada opettajanviran. Ohjaajana oli uuden\nMusiikkiopiston kuuluisa rehtori, maisteri Martin Wegelius.\n\nSyyslukukausi 1886 kului täten ahkerassa opetuksen kuuntelussa, mikäli\nAlkeisopiston tuntini sen sallivat. Kerran minunkin oli pidettävä\nesitelmä jostakin alaani kuuluvasta aineesta, ja valitsin tällaiseksi\nKalevalan ihanan Aino-jakson. Tunsin itseni hyvin mitättömäksi\nkateederissa, kun kuulijoina oli koko yliopettajakunta ja lisäksi suuri\nmäärä auskultantteja, niiden joukossa jo silloin eteväksi tunnettu E.N.\nSetälä.\n\nEntiset opettajani, etenkin yliopettaja Carl Johan Lindeqvist, olivat\nminulle hyvin myötämielisiä, ja näin sainkin kuuntelusta yleisarvosanan\n»hyvä».\n\nKevätlukukaudella 1887 olin jonkinverran varomaton. Olin hakenut\nkolleeganvirkaa Sortavalan seminaarissa, johon vaadittiin, paitsi\nsuomenkielen arvosanaa, myöskin historian- ja maantieteenharjoittelua\nNormaalilyseossa. Kun siten kuuntelin myöskin kahta viimemainittua\nainetta, meni kuunteluni todellakin niin hajalle, että näiden minulle\noutojen aineiden vähempi onnistuminen lukukauden lopussa painoi alas\nyleisen arvosanani »jotenkin hyväksi». Tämä seikka minua kylläkin\nharmitti, varsinkin kun lopulta en saanut Sortavalan virkaa, joka\njoutui maisteri Taavi Lehtiselle. Tein tässä saman virheen, josta\nisällinen opettajani C.J. Lindeqvist oli minua jo ylioppilaana\nvaroittanut sanoessaan: »Du skall koncentrera dig» (sinun pitää\nkeskittyä). Joka tapauksessa oli auskultaatio keväällä suoritettu\nloppuun, joten olin valmis hakemaan ainakin kolleegan paikkoja parissa\nyllämainitussa aineessa.\n\nKuuntelutoverini Normaalilyseossa olivat kaikki perin ystävällistä\nväkeä. Setälän tunsin jo ennestään ja hänet jouduin myöhemmin monesti\ntapaamaan elämäni uralla Lisäksi siellä oli m.m. uskonnon kuuntelija,\nsittemmin Porvoon lyseon lehtori Albert Segerstråle, latinan- ja\nkreikan auskultantti Alfons Sevonius, myöhemmin Normaalilyseon latinan\nkolleega, historian ja ruotsin auskultantti Wilhelm Frigren, josta\nsitten tuli Oulun ruotsalaisen lyseon rehtori. Frigrenin olin jo viisi\nvuotta aikaisemmin oppinut tuntemaan käydessämme yhtä aikaa Alina\nFrasan tanssikoulua.\n\nMeillä oli välistä yhteisiä konferensseja jostakin pedagoogisesta\naineesta, toisin vuoroin taas yhteisiä kahvi-istujaisia tai illallisia\nKappelissa, jossa joskus yliopettaja Lindeqvist, tuo hauska seuramies\nja etevä latinanpuhuja, oli mukanamme. Kaiken kaikkiaan jäi\nauskultaatioajasta minulle pysyväinen muisto.\n\n\n\n\nII.\n\nSUOMALAISEN ALKEISOPISTON OPETTAJAT JA ABITURIENTIT VV. 1886—87.\n\n\nSamana lukuvuonna olin sitoutunut ruotsinkielenopettajaksi\nAlkeisopiston luokille V—VIII. Kun saavuin alkajaispäivänä kouluun,\njoka sijaitsi nykyisen Kouluhallituksen huoneistossa Ratakadun 2:ssa,\notti minut ystävällisesti vastaan koulun rehtori fil. tohtori Adolf\nWoldemar Streng. Hän esitteli minut ensin koulun monilukuiselle\nopettajakunnalle ja perehdytti sitten yläluokkien tuntijakoon ja\nruotsinkielen vuosikursseihin. Omasta puolestaan hän ehdotti ylimmällä\nluokalla luettavaksi Runebergin »Kungarne på Salamis», koska arveli\nminun kreikankieltä yliopistossa lukeneena pystyvän antamaan siihen\nasiaselityksiä opintojeni nojalla.\n\nOpettajista olivat useat entisiä ylioppilastovereita. Olipa heidän\njoukossaan pari entistä opettajaanikin: ruotsalaisen normaalilyseon\nmatematiikan lehtori Alexander Streng sekä latinan ja suomen opettaja\nJ.H. Tranberg. Muista tovereista on useimmista tullut huomattuja\ntyöntekijöitä opetustoimen alalla.\n\nUskontoa opetti lukuvuonna 1886—87 kolleega S.J.E. Lagus, joka joitakin\nvuosia aikaisemmin jo oli alkeisopistossa opettanut. Hän oli vankka ja\nvahva mies, jolla oli tukeva asema oppilasten joukossa, samalla kun hän\nopettajatoverina oli ystävällinen ja luotettava. Alkeisopiston lakattua\nhän siirtyi uskonnon lehtoriksi Savonlinnan lyseoon.\n\nSuomenkieltä opettivat Alkeisopiston viimeisenä vuonna monet miehet.\nH. Rönneberg oli jo koulua kauan palvellut alaluokkien opettajana;\nkevätlukukaudella 1887 hän kuitenkin siirtyi kolleegaksi Jyväskylän\nseminaariin. Rönneberg oli hyväntuulinen, leikkiä rakastava mies ja\nsaavutti oppilaiden ja virkatoverien suosion; Lisäksi alaluokilla\nopetti tänä vuonna suomea maisteri P.J. Hannikainen, hyvin tunnettu\nmusiikkimies ja Y.L:n ensimmäinen johtaja. Hän oli hyväsydäminen,\nvaikka hieman hermostunut, joskus äkkipikainen mies, joka kuitenkin\npirteällä olemuksellaan vaikutti elähdyttävästi sekä oppilaihin että\nvirkatovereihin, sillä levottoman pinnan alla piili lämpimästi hehkuva\nrunoilijasielu. — Kevätlukukauden alussa 1887 astuivat suomenkielen\nopettajiksi ala- ja keskiasteille osaksi maisten E. Lampén, osaksi\nmaisteri K.L. Cannelin, Rönnebergin ja Hannikaisen siirryttyä muihin\ntoimiin. E. Lampénista saatiin opettajapiiriin harvinaisen nuorekas\nja humoristinen toveri, joka jo silloin mahtavalla barytonillaan ja\nerinomaisella kaskutaidollaan lumosi sekä opettajat että oppilaat.\nPäinvastainen, vakava, perin huolellinen, muuten huumorintajuinen\nmies oli K.L. Cannelin, jonka harrastukset jo silloin vetivät hänet\nkielitieteen ja murretutkimuksen alalle, josta hän myöhemmin julkaisi\nväitöskirjan Kemin murteesta. Toverina hän oli opettajakunnan\nparaimpia miehiä. — Yläluokilla opetti samana vuonna suomea maisteri\nK. Hämäläinen, pieni ja hintelä, mutta opettajana terhakka mies, joka,\nollen Pietarista kotoisin, osasi hyvin venäjän, saksan ja ranskan\nkieliä, joita hän edellisinä vuosina oli vuorotellen opettanut. Hänkin\ntuli myöhemmin lehtoriksi. Opettajakuntaan hän jätti pysyväisen muiston\nhienotunteisena, vaatimattomana syrjässä pysyvänä toverina.\n\nRuotsinkielen opetusta hoitivat lukuvuonna 1886—87 alaluokilla eri\nopettajat: maisteri F.H.B. Lagus, maisteri H. Rönneberg ja fil.kand.\nA.W. Forsman; kevätlukukaudella luokilla V—VIII allekirjoittanut, jonka\nollessa Salmin kihlakunnassa virkamatkalla kansakouluntarkastajan\nmukana maisteri Arvi Grotenfelt hoiti viransijaisuutta.\n\nLatinankielen opetuksessa vallitsi sama hajanaisuus kuin ruotsinkielen.\nAlaluokilla oli kaksi vankkaa pylvästä klassillista kieltä\nkannattamassa. Toinen oli maisteri J.H. Tranberg, Ruotsalaisen\nnormaalilyseon eteväksi ja säntilliseksi tunnettu opettaja, joka eri\nvuosina hoiteli parin luokan latinankielen opetusta Alkeisopistossakin.\nToinen oli täsmälliseksi ja taitavaksi tunnettu nuori maisteri P.A.\nSahlsten, josta myöhemmin tuli Mikkelin lyseon latinan lehtori ja\nsenjälkeen opiston vankka ja kunnioitettu rehtori. Alkeisopiston\nyläluokilla taaskin opetti lukuvuonna 1886—87 latinaa vuoroluokilla\nnuori kielitiedettä harrastava ja etevä maisteri A.W. Forsman (Valdus\nKoskimies), jonka taitavuus oli eittämätön, mutta joka hajamielisenä\nja liiaksi herkkäsydämisenä ei osannut pitää riittävästi kuria.\nHänen rinnallaan hoiti yläluokkien latinanopetusta itse rehtori A.V.\nStreng. Jo ulkomuodoltaan harvinaisen jalopiirteinen, tasamielinen\njohtaja herätti kunnioitusta sekä oppilaissa että opettajissa. Tämän\nlisäksi tuli tarkka ja vaativa opettajakyky, mikä perustui syvällisiin\nopintoihin muinaisrooman ylväässä kielessä sekä laajaan kasvatusopin\ntuntemiseen. Kun hän väliin opetti myöskin kreikankieltä samanlaisella\naineenhallinnalla, sopii sanoa, että Alkeisopiston klassilliset kielet\nolivat hänessä saaneet yhtä klassillisen opettajan. Alkeisopiston\nlakattua hän siirtyikin välittömästi Suomalaisen normaalilyseon\nklassillisten kielten yliopettajan virkaan.\n\nKreikan kielessä oli Alkeisopistolla 1886—87 etevinä opettajina V\nluokalla maisteri Henrik Melander, myöhemmin Turun Klassillisen lyseon\nrehtori, sekä luokilla VI—VIII rehtori Adolf W. Streng, ennen mainittu\nlatinan kielen oivallinen opettaja.\n\nVenäjän kielen opetus oli Alkeisopistossa alkanut v. 1875, ja\nsitä hoiti viimeisinä vuosina maisteri Volmari Kanninen, josta\nmyöhemmin tuli Normaalilyseon kolleega mainitussa aineessa. Hän\noli pienenläntä, punatukkainen, hyväntahtoinen mies, syntynyt\nKäkisalmessa venäläisen kauppiaan poikana. Hänen kotinsa oli myöhemmin\ntunnettu vieraanvaraisuudestaan, kunnes hän sortovuosina siirtyi\npainohallituksen esimieheksi, siten eristyen entisistä tovereistaan.\n\nSaksan kielen opettajana oli vuosina 1886—87 opettajakandidaatti K.\nHöckert, ystävällinen, hienosti sivistynyt toveri, josta myöhemmin tuli\nViipurin Ruotsalaisen lyseon saksan kielen opettaja.\n\nRanskan kieltä opetti koulun yläluokilla ennen mainittu maisteri K.\nHämäläinen, monitaitoinen, yleväaatteinen mies, myöskin runoilija. Hän\noli aikaisemmin julkaissut runoteoksen »Lusiadit», mikä ei kuitenkaan\ntäysin vastannut hänen aikansa makua ja jäi unhoon, kuten rehtori\nStreng kirjaa arvostelee.\n\nMaantiedon ja historian opetusta hoitivat v:na 1886 —87 alaluokilla\nfil.kand. K.E. Sonck ja yläluokilla fil.kand. Y.K. Yrjö-Koskinen, jotka\nkuitenkin pian siirtyivät virkoihin, ensinmainittu Heinolan alkeis- ja\nyhteiskoulun rehtoriksi ja jälkimmäinen Jyväskylän seminaarin historian\nja kasvatusopin lehtoriksi. Yrjö-Koskisesta tuli myöhemmin Jyväskylän\nseminaarin johtaja ja vihdoin Kouluhallituksen ylijohtaja. Näiden kelpo\ntoverien opetuksen otti kokonaisuudessaan huostaansa fil. tohtori ja\nyliopiston dosentti K.O. Lindeqvist, myöhemmin Hämeenlinnan lyseon\nrehtori. Hän sai virasta erottuaan tieteellisten ansioittensa tähden\nprofessorin arvonimen.\n\nMatematiikkaa opettivat 1886—87 I A- ja I B-luokilla maisteri Ivar\nWilskman, luokilla II—VI fil.maist. L.R. Lagus (Hirvensalo) ja\nluokilla VII—VIII Ruotsalaisen normaalilyseon lehtori Alex. Streng.\nNäistä Ivar Wilskman samalla kertaa oli voimistelun opettaja ja\nM.M.-laulukunnan pylväs-tenoreita. »Ressu» Lagus oli M.M:n paraita\nbassolaulajia ja, kuten Wilskman, erittäin suosittu toveri reilun\nja ystävällisen luonteensa vuoksi. Alex. Streng oli entinen etevä\nopettajani, luonteeltaan ilomielinen ja hauska. Hän tuli myöhemmin\nkouluhallituksen ylitarkastajaksi, jolloin hän kerran oli minuakin\ntarkastamassa Hämeenlinnan lyseon opettajaksi jouduttuani.\n\nFysiikan opetus vv. 1886—87 oli Ivar Wilskmanin hoidettavana.\n\nLuonnonhistoriaa, kasvi- ja eläintiedettä opetti vv. 1886—87 fil.maist.\nA.J. Mela, alallansa erittäin etevä opettaja ja luonnonhistoriallisten\nkoulukirjojen laatija. Luonteeltaan hän oli iloinen, leikillinen ja\nsukkelasanainen toveri, joka yhteen aikaan toimitti silloin paljon\nluettua Matti Meikäläistä. Kauan aikaa hän oli Savo-Karjalaisen\nosakunnan kuraattori ja Suomalaisen normaalilyseon suuressa arvossa\npidetty luonnonhistorian lehtori.\n\nPiirustuksen opettajana oli taiteilija V.A Keinänen, tunnettu\ntaidemaalari, joka tunnollisesti ja uskollisesti suoritti\nopettajatehtävänsä tärkeän kuvaamataito vaikeissa alkeissa. Toverina\nhän oli hiljainen, ystävällinen ja itseensäsulkeutuva.\n\nLaulua opetti 1886—87 maist. P.J. Hannikainen, hilpeä ja eloisa\nopettaja, joka sai oppilaatkin innostumaan tähän elähdyttävään\naineeseen. Oltuaan monta vuotta laulunopettajana hän kevätlukukauden\nalussa 1887 siirtyi Jyväskylän seminaariin, jossa sitten vaikutti 30\nvuotta laulun ja soitannon innokkaana, hyviä tuloksia aikaansaavana\nlehtorina. Sivuharrastuksena hänellä oli viulunsoitto ja monien\nkuorojen johto. Ensimmäisenä tällaisena on mainittava Y.L., jonka\nperustaja ja innostava johtaja hän oli kuoron alkuaikoina. Toverina\nsydämellinen ja suosittu sekä koulussa että laulajain parissa.\nHannikaisen erottua astui hänen tilalleen kevätlukukauden loppuun\nnuori fil.kand. Ernst Lampén, jonka hauskoista opettajaominaisuuksista\non jo aikaisemmin mainittu. Hän jatkoi sitten laulun opettamista\nNormaalilyseossa, jonne myöskin maisterit Lagus ja Wilskman\nvälittömästi siirtyivät.\n\nVoimistelu oli näihin aikoihin päässyt kohoamaan kouluohjelmassa\nmerkittäväksi aineeksi. Alkeisopistolla oli onni pari vuosikymmentä\npitää tämän aineen ohjaajana Ivar Wilskman. Hän oli nuorena heikko\nterveydeltään, mutta löysi voimistelusta sen taikakeinon, joka hänen\nterveytensä paransi. Hän alkoi nyt opiskella anatomiaa ja fysiologiaa\nja suoritti myöhemmin fil.kand.-tutkinnon. Henkilönä hän oli\nsympaattinen ja puoleensavetävä, joten hän toverillisella luonteellaan\nsaavutti koulunuorison suosion. Hänen aikanaan voimistelunharrastus\nkasvoi ja johti tämän syrjäisen aineen oikeaan arvostamiseen.\nWilskmanin vaikutuksesta urheiluhenki ja kilpailujen toimeenpano sai\nsijaa koko maassa, ja hänestä tuli myöhemmin korkealle kehittyneen\nruumiillisen terveyden edistämisen isällinen ja kunnioitettu johtaja.\n\nYlläolevat tiedot olen saanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston\nhistoriikista vv. 1871—1887, johon rehtori Adolf W. Sterng on\nkirjoittanut luvun »Helsingin Alkeisopiston opettajia vv. 1883—1887».\nMonta muutakin mielenkiintoista kirjoitusta siinä on luettavissa\nHelsingin ensimmäisen täysiluokkaisen suomalaisen lyseon vaiheista\nsuomalaisuuden nousuaikana oppikoulujen alalla.\n\nOpettajain keskinäinen suhde oli toverillinen ja kordiaalinen. Rehtori\nStrengillä oli tapana kutsua opettajat teeillallisille ahtaaseen\nkortteeriinsa, joka sijaitsi Alkeisopiston ensimmäisessä kerroksessa,\noikealle päin. Siellä viehättävä Saima-rouva teki kaikella kunnialla\n»les honneurs», ja iltaa sulostuttivat Kalle Höckert pianonsoitollaan\nsekä Ressu Lagus ja Attle Wilskman glunttilauluillansa taikka Ernst\nLampén mahtavina sooloesityksillään. Joskus saatiin kvartettikin\ntoimeen. Kerran olivat muutamat näistä minunkin luonani iltaa\nviettämässä »Mosterin bolagissa», jossa jälleen asuin, ja silloin sekä\nlaulettiin että soitettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVIII luokalla sattui silloin olemaan valikoima sangen eteviä poikia.\nPrimuksena oli Werner Andelin (myöh. Anttila), kellosepän poika\nHausjärveltä, sittemmin fil. maisteri, ja kolleega, G.W. Edlundin\nkustannusliikkeen apulaisjohtaja, ja myöhemmin Arvi A. Karisto Oy:n\ntoimihenkilöitä, lukuisien kirjoitelmien ja suomennosten julkaisija.\nLuokan toisena kykynä oli Gabriel Rein, professori Th. Reinin poika\nja itse myöhemmin historian professori Helsingin yliopistossa. Kolmas\nhyväpäinen poika oli Kaarlo Ignatius, silloisen senaattorin poika\nja itse myöhemmin Vaasan hovioikeuden presidentti. Lisäksi johtuvat\nmieleeni Tauno Hannikainen, tunnetun kirjailijan Pietari Hannikaisen\npoika Parikkalasta ja myöhemmin itse Jääsken piirilääkäri; Albin\nJärvinen, myöhemmin kansakouluntarkastaja Helsingin piirissä, D.A.\nJohansson (myöhemmin Rainio), josta tuli Sortavalan seminaarin uskonnon\nlehtori, K.H. Majander (myöhemmin Majantie), ensin pankinjohtaja\nVaasassa, sittemmin Suomi-yhtiön apulaisjohtaja Helsingissä; Dahlberg,\nmyöhemmin sanomalehtimies Tampereella.\n\nMuilta luokilta tuli myös monta etevää kansalaista. Mainitsemisen\nansaitsevat sellaiset kuin professori K.E. Kivirikko, Halilan\nparantolan ylilääkäri Rob. Elmgren, professori Martti Ruuth, Mikkelin\nläänin maaherra E.E. Rosenqvist ynnä monet muut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItse opetuksesta ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa. Useimmat\noppilaat siihen aikaan osasivat ruotsia ennestään, ainakin osittain,\nniin ettei vihkojen korjaus tuottanut yhtä suurta rasitusta\nkuin myöhemmin Hämeenlinnassa. Olipa joskus joku ruotsinkielen\nyksityisoppilaskin. Sellaisena muistan esim. Jaakko Gummeruksen, josta\nmyöhemmin tuli yliopiston professori ja Tampereen hiippakunnan piispa.\nHän oli jo silloin tunnettu etevyydestään ja kirjoitti minullekin vain\npari koekirjoitusta tullakseen korkeimmalla arvosanalla hyväksytyksi\nylioppilastutkinnossa. Toinen, suomenkielen yksityisoppilas, oli Ossian\nDonner, professori Otto Donnerin poika, josta myöhemmin tuli insinööri\nja sittemmin Suomen ministeri Lontooseen.\n\nYleensä lyhyt opetusaikani Alkeisopistossa sen viimeisenä elinvuotena\njätti minulle miellyttäviä muistoja sekä hyvästä opettajatoveruudesta\nettä hauskasta suhtautumisesta yläluokkien oppilaihin, joista moni jäi\nminulle elinkautiseksi ystäväksi.\n\n\n\n\nIII.\n\nKANSAKOULUJEN TARKASTUSMATKALLA RAJA-KARJALAAN.\n\n\nKun Hämeenlinnan Normaalilyseo oli päätetty siirtää pääkaupunkiin\nsyksyllä 1887, oli tähän asti toiminut Helsingin Alkeisopisto\nlakkautettava edellisenä keväänä ja koulun rakennus luovutettava\nNormaalilyseolle. Tämän tietäen oli minunkin ajateltava itselleni\nsopivaa virkatointa syksystä lähtien. Ensimmäinen minulle mahdollinen\nvirka, joka aukeni keväällä 1887, oli suomenkielen, maantieteen ja\nhistorian kolleegan virka Sortavalan seminaarissa. Tätä seikkaa\najatellen oli minun Ruotsalaisessa normaalilyseossa kuunneltava\nopetusta myöskin maantieteessä ja historiassa, kuten edellä\nolen kertonut. Sitäpaitsi kuului asiaan, seminaarin opettajaksi\npäästäkseen, seurata kuukauden aika jotakin kansakoulujen tarkastajaa\nhänen virkamatkoillaan. Valitsin eteväksi tunnetun fil. maisteri\nAksel Bernerin, jonka piti helmikuun ajalla tehdä tarkastusmatka\nRaja-Karjalaan. Kun ystävällinen ja avulias rehtorini Adolf Streng oli\nasiaan myöntyväinen, sain siis kuukauden virkavapauden, ja tilalleni\nastui entinen luokkatoverini, fil.maisteri Arvi Grotenfelt.\n\nSiihen aikaan vallitsivat kovat pakkaset. Kun oli kuljettava pitkät\ntaipaleet halki Salmin kihlakunnan metsien, oli matkalle huolellisesti\nvalmistauduttava. Kotoani sain isältäni lämpimän sudennahkaturkin, ja\nniin lähdin Bernerin seurassa taivaltamaan ensin hevosella Sortavalaan\nja siitä eteenpäin. Berneristä sain hauskan ja monitieteisen\nmatkatoverin, jolta minulla oli paljon opittavaa. Sortavalasta matka\nsuunnattiin ensin Impilahden pitäjään. Istuimme mukavasti leveässä\nkarjalaisessa kuomureessä ja ajoimme pakkasen paukkuessa pitkin\ntavallista Laatokan laivareittiä Impilahden kirkolle saakka. Siellä\ntarkastaja Berner yöpyi sukulaisensa, tri Backmanin luona, minä taaskin\nkirkon lähellä olevassa kappalaisen pappilassa, jossa asui tuleva\nlankomieheni, pastori Niilo Hulkkonen. Hän oli naimisissa Rautalammin\nrovastin K.G. Dahlgrenin vanhimman tyttären Huldan kanssa, jonka häissä\nolin noin 10-vuotisena poikana ollut Jääsken pappilassa.\n\nVanhan tuttavuuden nojalla minut otettiin sydämellisesti vastaan ja\nkestittiin mitä parhaiten. Illan kuluessa tulivat puheiksi entiset\nasiat, m.m. kiintymyksen! emännän sisareen Hannaan, jonka kanssa\nolin vähällä mennä kihloihin keväällä 1882. Hulda nyt tiesi kertoa,\nettä Hanna, vaikka neljän vuoden eron aikana toinenkin oli tarjonnut\nhänelle kättään ja sydäntään, yhä edelleen ajatteli minua. Tästä\nen ollut tietoinen, kun keväällä 1886 kutsuin seppeleensitojakseni\nmaisterinvihkiäisiin sisareni Ainan enkä Hanna Dahlgrenia. Tämä\nkeskustelu antoi minulle aihetta tarkistamaan kantaani häneen nähden.\nSattuikin niin, että seuraavana kesänä Jyväskylän laulujuhlilla\ntapasimme toisemme, ja siitä vähitellen kehittyi pysyväisten siteiden\nsolmiaminen Hannan ja minun välille.\n\nSeuraavana päivänä aloitin Bernerin seurana tarkastuksemme Impilahden\nkouluissa. Siellä oli silloin kansakoulun opettajana etevä opettaja\nMatti Sikiö. Minussa on pysynyt se mielikuva, että kaikista matkalla\ntapaamistamme miesopettajista hän oli lahjakkain ja suorastaan\nmallikelpoinen, opetti mitä aineita tahansa. Sävyltään hän oli vakava\nja herttainen, ja myöhemmin tapasin hänet usein käydessäni vieraisilla\nImpilahden rovastilassa, jossa rovasti Pelkosen jälkeen ensin asusti\näskenmainittu lankoni Niilo Hulkkonen muutamia vuosia ja sittemmin\ntoinen lankoni Aleksander Auvinen. Edellinen siirtyi myöhemmin Sakkolan\nkirkkoherraksi ja jälkimäinen Säämingin kirkkoherraksi ja samalla\nSavonlinnan hiippakunnan tuomiorovastiksi. Matti Sikiöllä oli silloin\nvain yksi poika, nykyinen kouluneuvos Kaarlo Saarialho. Myöhemmin\nhänellä oli iso perhe. Yksi hänen pojistaan on nykyään Suomalaisen\nnormaalilyseon lehtorina, toinen hallintoneuvoksena.\n\nImpilahden kansakoulua tarkastimme muutaman päivän, ja muistan vielä,\nkuinka Bernerin tuuhean parran läpi usein pilkahti tyytyväisyyden hymy,\nkuunnellessamme Matti Sikiön oivallista opetusta eri opetusaineissa.\nEn enää jaksa muistaa muuta kuin että opettajan taito riitti yhtä\nhyvin uskonnonopetuksen vakavaan käsittelyyn kuin laulun opetuksen\nelähdyttävään voimaan tai voimisteluliikkeiden täsmälliseen\nsuoritukseen. Naispuolisen opetuksen meno, jossa oli taitava opettaja\nneiti Laura Åkerman, oli sekin korkealla tasolla.\n\nImpilahdelta kuljimme kauniin vuonon ja kirkonkylän ohitse synkän\nmetsän halki Pitkänrannan tehtaita kohti. Tämä kulku oli yömatkaa\nkireässä pakkasessa tähtien kirkkaasti kimaltaessa halki aution\nsalomaan. Juttelimme jonkin verran liukaskielisen salmilaisen\nkyytimiehen kanssa, jolta opimme muutamia salminmurteen sanoja,\nesim. kointähden sikäläisen nimityksen »aamuzorjatjäht», joka on\nyhtä runollinen nimitys kuin kirjakielenkin. Myöhään yöllä saavuimme\nPltkäänrantaan tehtaanjohtaja, insinööri Trüstedtin upeaan kotiin,\njossa tiedettiin meitä odottaa. Siellä vietimme iltaa höyryävän teen ja\ntotilasien ääressä, puhuen saksaa isännän ja emännän kanssa. Minulle\ntämä oli vasta toinen kerta elämässäni, jolloin minun oli yritettävä\nvain koulutietojeni perusteella ylläpitää saksalaista seurustelua\netupäässä ystävällisen emännän kanssa, sillä Berner puhui sujuvasti\nsaksaa isännän kanssa. Sen verran illasta hyödyin, että vast'edes\nuskalsin rohkeammin yrittää sopivan tilaisuuden sattuessa.\n\nSeuraavana päivänä johtaja Trüstedt vei meidät katsomaan Pitkänrannan\nkuparikaivosta. Muistan kuinka sydämeni pamppaili astuessamme jyrkkiä\nportaita alas syvälle maan uumeniin. Siellä himmeät lyhtyvalot\nohjasivat kulkua meidän katsellessamme työmiesten ahertelua eri\npaikoissa kuparimalmin louhinnassa. Malmi kuljetettiin rautakiskoja\nmyöten kaivoksen yhdestä päästä toiseen ja laskettiin loimuavaan\nsulatusuuniin, jonka jälkeen se taottiin monenlaisiin muotoihin. Tämä\noli elämäni ainoa käynti maan uumenissa jossakin kaivoslaitoksessa.\n\nSöimme herkullisen aamiaispäivällisen Trüstedtin talossa, mutta\njätimme seudun koulut tarkastamatta, koska ne olivat väliaikaisella\nkannalla ja väliaikaisessa huoneistossa. Vasta seuraavana syksynä uusi\nkoulurakennus valmistui, ja silloin Berner oli kutsuttu sitä vihkimään\nja koulua tarkastamaan.\n\nIltapäivällä suuntasimme taas kulkumme itään päin, samoten tasaista\nmetsätietä Salmin kirkonkylää kohden. Siellä oli Bernerillä vanhastaan\nhyvä kortteeri rikkaan kauppiaan Hosiainoffin luona, joka oli\ntunnettu vilkkaaksi ja vieraanvaraiseksi isännäksi. Salmin pitäjä oli\nuskonnoltaan kreikkalais-katolinen, ja senvuoksi seudun kirkkokin\noli venäläistyylinen vihreine holvikattoineen ja kullankiiltävine\nristeineen. Tälläkin rajakulmalla oli kuitenkin jo kuuden vuoden\nkuluessa suomalainen kansallishenki alkanut puhaltaa, ja Sortavalan\nseminaari oli ennättänyt sinne lähettää kreikkalaiskatolisen opettajan\nNatalia Schatalovin äsken perustetun kansakoulun opettajaksi.\nKun seudun oppilaat eivät pystyneet kirjakieltä ymmärtämään, oli\nkoulukirjoihin painettu rinnakkain suomalainen teksti ja sen\nsalminmurteinen käännös. Oli hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka\ntaitava opettaja ohjasi nuoria Salmin vesoja lukemaan ensin Salmin\nmurteella ja sitten kirjakielellä kulloinkin opittavaa tekstiä. Lapset\nolivat sangen vilkkaita ja yrittivät parastaan lausuakseen suomen sanat\noikein ilman liikanaisia j- ja sh-äänteitä, esim. koti eikä kotj taikka\npakista eikä pagishta. Tämä neitonen, muutenkin kaunis, haastelias ja\nälykäs, jäi mieleemme parhaimpana naisopettajana koko Salmin piirissä.\nMiesopettaja Mihailoff, hänkin seminaarin käynyt, ei ollut mielestäni\ntäysin toverinsa vertainen tiedoiltaan eikä opetuskyvyltään.\n\nSalmista kävi matkamme samaa tietä takaisin Kitelän\nkreikkalais-katolisen kappelipitäjän ohitse, jossa ei silloin\nvielä ollut mitään kouluja, vaan ainoastaan kreikkalaiskatolinen\npappi pienen seurakunnan sielunpaimenena. Nyt suunnattiin matka\nImpilahden pohjoisrajoille, jossa Suistamon ja Soanlahden rajat\nyhtyivät. Näillä seuduin oli majatalo, missä meidän oli nautittava\npäivällinen. Siihen aikaan ei puhtaus tällä kulmakunnalla ollut\nkehuttava. Astuimme sisään tuimasta pakkasesta, turkit kaulusta myöten\nkuuran vallassa, ja toivoimme saavamme oikein hyvän päivällisruuan.\nEteisestä vasemmalla oli vierashuone isoine pöytineen ja seinään\nkiinnitettyine vuoteineen. Menimme eteisen halki toisella puolella\nolevaan isoon tupaan, jonka seinälavitsoilla istui suuri perhe. Oven\nedessä roihusi liedellä valtava takkavalkea valaisten koko usvaista\ntupaa loimuavalla valollaan. Siinä näkyi nurkassa iso pintapöytä, ja\nseiniä reunustivat pitkät lavitsat. Katon rajassa oli pitkillä orsilla\nsuksia, rekiä y.m. kapineita, joten heti muistui mieleeni Runebergin\nkuvaus »Hirvenhiihtäjissä» vanhasta savupirtistä. Katseeni palasi\ntakkavalkeaan ja sen yläpuolella riippuvaan jättiläispataan, jossa\nvalmistettiin paraikaa hernerokkaa suurelle perheelle. Mutta mikä ihme!\nPadan yläpuolelta tippui katosta vähän väliä pataan ruskeanahkaisia\nolioita, tarkemmin sanoen torakoita. Tämä näky inhotti meitä siinä\nmäärin, että kun tuokion perästä meidänkin huoneeseemme kannettiin\nkaksi suurta lautasellista hernekeittoa ja sen seassa ruskeanahkaisten\nraatoja, meidän ei tehnyt lainkaan mieli maistaa moista sekasotkua,\nvaikka keitto itsessään lieneekin ollut herkullinen. Sen sijaan joimme\nmaitoa, mukana ollut eväämme särpimenä. Ei meidän myöskään tehnyt\nmieli jäädä taloon yöksi, vaan jatkoimme matkaa Soanlahden rajan yli\nsikäläiseen pappilaan. Siellä meidät otti ystävällisesti vastaan\nmolempien vanha tuttava, kirkkoherra Tawast. Pappilassa vietimme\nlevollisen yön sen vieraanvaraisessa huostassa.\n\nSoanlahdessa olivat koulut jo vaikuttaneet muutaman vuoden, mutta\nen enää jaksa muistaa opettajien nimiä, vaikka koulut täällä olivat\nedistyneemmällä kannalla. Tällä matkalla olisi Berner tahtonut poiketa\nSuistamoon ja keskustella rajaseudun kouluasioista Jalovaarassa asuvan\nvaltiopäivämies Kaksosen kanssa, mutta hän sattui olemaan matkoilla.\n\nJatkoimme nyt matkaamme Jänisjärven ohitse Pälkjärven kirkonkylän halki\nVärtsilän tehtaalle, jonka isännöitsijä, insinööri Arppe, oli Bernerin\nlanko. Hän asui komeassa kaksikerroksisessa kivitalossa, jossa ensi\nkertaa elämässäni näin sähkövalot käytännössä. Rouva oli o.s. von\nFieandt ja etevä pianisti. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, ja\nrunsaan aterian jälkeen talon emäntä ehdotti minulle, että soittaisimme\nnelikätisesti, koska hän jostakin oli kuullut, että minäkin vähän\nsoittelin pianoa. Täten kului iltapäivä hauskasti soittaessamme »prima\nvista» (suoraan lehdestä) helpohkoja oopperakappaleita. Berner kävi\nlankonsa kanssa tehdasta tarkastelemassa, ja minäkin olin jonkin verran\nmukana katselemassa tehdasta ja seudun talvisia näköaloja. Myöskin\nkoulut tarkastettiin, vaikka mieleeni, ikävä kyllä, ei ole jäänyt\nhämäriäkään muistoja näistä käynneistä.\n\nPaluumatka suunnattiin jälleen Pälkjärven kirkonkylän halki, jossa\nArppe-suvun muinainen kantatalo, kaksikerroksinen puurakennus,\nkuutamossa kuvastui silmiimme vanhanaikaisen tarulinnan kaltaisena.\nPitkän matkan jälkeen yövyimme Sortavalassa, ja sitten jatkoimme\nmatkaa hevoskyydillä Viipuriin ja junalla Helsinkiin. Asemalla erosin\nhyväntuulisesta, ystävällisestä matkatoveristani Berneristä, jota sen\nkoommin en koskaan enää tullut tavanneeksi. Matkalta jäi minulle iäti\nmielessä pysyvä muisto monivaiheisesta, metsäisestä matkasta satujen\nja runojen Karjalassa ja sen herttaisesta, avomielisestä kansasta,\njonka henkisiä aarteita en kuitenkaan saanut henkilökohtaisesti\nkuulla muulloin kuin myöhemmissä Sortavalan laulujuhlissa. — Lähin\ntarkoitusperäni, seminaariviran saanti, jäi saavuttamatta. Helsingissä\njatkoin jälleen opetustointani Alkeisopiston opettajana lukukauden\nloppuun, jolloin koulu iäksi lakkautettiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nENSIMMÄISET KUORONI HELSINGISSÄ.\n\n\n\nI. Suomalaisen Seuran sekakuoro.\n\n\nSaavutettuani Jyväskylän laulujuhlassa 1887 ensimmäiset laakerini\nKirvun mieskuoron johtajana teki mieleni jatkaa tätä harrastelua\nHelsingissäkin kuorolaulun alalla. Onni olikin minulle suotuisa. Nimeni\noli saanut sen verran kaikua, että syksyllä 1887 muutamat nuoret\nnaiset ja herrat päättivät perustaa sekakuoron, johon minut valittiin\njohtajaksi. Naislaulajat olivat useat ensimmäistä luokkaa, herrat\nkaikki musikaalisia, mutta jotkut heistä verraten vähän tottuneita.\nKokoonnuimme Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun avaraan juhlasaliin,\njossa kerran viikossa harjoittelimme.\n\nMainitsen nyt kaikki muistamani osanottajat tässä noin 15-henkisessä\nsekakuorossa. Sopraanoja olivat: laulajatar Blida Thuring, joka oli\npitänyt oman konsertinkin; Ida Pesonius, tunnettua laulajasukua\nJyväskylästä, myöhemmin naimisissa etevän laulunharrastajan,\nvaratuomari Ernst Boreniuksen kanssa; neiti Bertha Wiiger, myöhemmin\nSortavalan seminaarin laulun- ja musiikinopettaja, naimisissa\nseminaarin johtajan, tohtori Oskar Relanderin kanssa; sisarukset Elin\nja Bertha Hernberg; neiti Elna Forsberg, kuuluisan tenorin Rainer\nVuorion sisar. Alttoja olivat neiti Anna Sarlin, myöhemmin kautta\nmaan tunnettu tyttökoulun laulunopettaja ja naiskuoro »Vuokkosten»\nansioitunut johtaja; neiti »Dutta» Friberg, varma laulaja, sittemmin\nkansakoulunopettaja; neiti Hanna Paqvalen, hyvä laulaja, myöhemmin\nkansakoulunopettaja ja -johtaja Helsingissä.\n\nTenoreita olivat ylioppilas Otto Ruuth, sen ajan parhaimpia I\ntenoreita, myöhemmin varatuomari ja vankeinhoitohallituksen kamreeri;\nylioppilas Kalle Jalkanen, Rautalammilta kotoisin, myöhemmin fil.tri ja\nJyväskylän lyseon historian lehtori; Rainer Vuorio, varatuomari, M.M:n\nkuuluisa solisti.\n\nBassoja olivat: tuleva lankoni, ylioppilas Theodor Dahlgren, kaunis ja\nsoreaääninen poika; ylioppilas Filip Warén, myöhemmin sanomalehtimies\nPorissa ja sittemmin Päivälehden toimittajia; ylioppilas Mikko Ahlman,\nmyöhemmin lääket.lis. ja Tampereen alueen piirilääkäri; fil.kand. Ernst\nLampén, mahtavaääninen solisti ja tunnettu humoristi.\n\nSekakuoro lauleli eräitä kauniita sävellyksiä Taavi Hahlin sävelistöstä\nja lisäksi markkinakuoron Paciuksen »Kaarle kuninkaan metsästyksestä»\nSuomalaisen Seuran tulevia naamiohuveja varten seuraavan vuoden\nhelmikuulla. Kun laulu oli suomeksi esitettävä eikä suomennosta\nennestään ollut olemassa, päätin itse suomentaa Topeliuksen runon, mikä\nsitten esitettiin alkaen näillä sanoilla:\n\n»Hei, kuin hauska olla näillä markkinoilla!»\n\nMuualla tämä kuoro ei esiintynytkään, mutta naamiohuveissa se tuli\nhuomatuksi sekä hyvän laulantansa että ilmehikkään näyttelemisensä\nvuoksi. Kaikki olivat puetut markkinaväen eri pukimiin ja suorittivat\nosansa »con amore».\n\nTämän jälkeen kuoro harvemmin kokoontui, kun kaikki kuuluivat muihinkin\nkuoroihin arkitehtäviensä ohella. Toukokuussa sentään pidettiin\njuhlalliset lopettajaiset Kaisaniemen ravintolan »merisalongissa»,\njolloin innokas laulu ja yhtä innokas tanssi vuorottelivat nuorten\nkesken, joista monet erosivat ikipäiviksi.\n\n\n\n2. Savo-Karjalaisen osakunnan mieskuoro.\n\n\nJyväskylän lauluretkestä minulle koitui toinenkin johtajantehtävä.\nSyksyllä 1887 Savo-Karjalainen osakunta tarjosi minulle osakuntansa\nlaulunjohtajan paikan. Aloitimme työmme syyskuun lopulla\nylioppilastalon ravintolan viereisessä lauluhuoneessa, mikä osa\nrakennusta nykyään on toisin järjestetty. Siihen aikaan oli osakunnalla\nkoko joukko hyviä laulajia, paitsi I tenoreita, joista nyt en jaksa\nenää muistaa muita kuin erään iloisen pojan, jonka nimi oli Väisänen.\nMuistakaan osanottajista eivät johdu mieleeni muut kuin jo mainitut\nII tenori Kalle Jalkanen ja I basso Filip Warén; II bassoista muistan\nainoastaan Antti Nordenstrengin, oivallisen laulajan, joka oli ollut\nKirvun kuoron tukena Jyväskylän-matkalla. Tällä laulukunnalla ei\nollut muuta tarkoitusta kuin esittää tunnettuja kvartetteja osakunnan\nkokouksissa ja vuosijuhlassa. Laulut valittiin tietysti Taavi\nHahlin Ylioppilasjuhlista, mutta en enää muista, mitä laulettiin.\nKun työtaakkani Alkeisopiston opettajana yhä suureni, täytyi minun\nvuosijuhlan jälkeen lopettaa toimintani, jolloin sijalle valittiin\ninnokas Ernst Lampén.\n\n\n\n\nV.\n\nTHÉRÈSE HAHLIN TAHTIPUIKON LUMOISSA.\n\n\n[Ks. Hbl. 24/3 1934 N:o 81 ja Tidning för Musik 1914.]\n\nMaaliskuun 20 päivänä 1864 oli kuusi Helsingin nuorta neitosta\nkevätauringon loistaessa kävelymatkalla Kaisaniemen puistossa. He\npäättivät mennä läheisen Töölönlahden rantatörmälle katselemaan\nn.s. Vapaamuurarin hautaa, jonka kiveen kaiverrettu kaunis, mutta\nnimetön muistokirjoitus on omistettu paikalle haudatulle aikoinaan\narvossapidetylle ihmisystävälle, Suomenlinnan tykistömajurille Fredrik\nGranatenhjelmille (kuollut 1784). Täällä he virittivät kaksiäänisesti\nvanhanaikaisen laulun.\n\nKaunis kevätaamu oli sinne houkutellut muitakin helsinkiläisiä.\nNäiden joukosta prof. Zachris Topelius perheineen pian saapui\nnuorten laulajain pariin, jotka ihastuksella ottivat hänet vastaan.\nZ.T. kehoitti heitä jatkamaan kaunista lauluansa säännöllisesti\nharjoittelemalla kunkin kodissa. Ne sanat olivat sytyttävä kipinä, joka\nlietsoi nuorten impien tunteet ilmiliekkiin.\n\nNämä kuusi neitosta olivat Thérèse ja Fanny Decker, Ellen Nervander,\nAugusta Cadenius, Aina Topelius, runoilijan tytär, ja hänen serkkunsa\nInna Haeggström Raahesta. Johtajakseen he valitsivat perin musikaalisen\nThérèse Deckerin, ja pian alkoivat kolmiäänisten laulujen harjoitukset\neri kodeissa. Seitsemänneksi liittyi laulajaparveen Ada Linsén,\njoka oli edellämainittujen neitosten luokkatoveri. Tunnuslaulun\n»Vårföreningens visa» (Kevätyhdistyksen laulu) heille kirjoitti Z.\nTopelius, ja Gabriel Linsén antoi sille kauniin sävelmän. Vähitellen\nkuoron toimintaan innostui moni muukin sen ajan säveltäjä, niinkuin\nK.J. Moring, Karl Collan y.m., ja Topelius lahjoitti kuorolle\nsävellettäväksi kauniin Sylvia-laulun toisensa jälkeen. Myöskin sen\najan parhaat laulajat olivat usein perheiden illanvietoissa saapuvilla\nja virittivät kauniita kvartettejaan naislaulujen välissä. Heidän\njoukostaan mainittakoon silloin kuuluisa I tenori Kola Paldani ja\nhänen veljensä Emil, veljekset Duncker, Uno Kurtén, Oskar Alopaeus\nja Torsten Ilmoni, joista enimmät kuuluivat kolmanteen »Tolvaan»\n(Kaksitoistikkoon), mikä kierteli ympäri Suomea kooten rahavaroja\ntulevan ylioppilastalon rakentamiseksi.\n\nUuden naiskuoron toimintaa jatkui häiriintymättä neljä vuotta\neteenpäin. Kokoonnuttiin vuorottain eri perheissä: Z. Topeliuksen,\nLinsénin, Deckerin, Cadeniuksen ja Moringin kodeissa. Lauluja tuli yhä\nuusia Z.T:n sanoihin sen ajan nuorilta säveltäjiltä. Hauskimmat olivat\nillanistujaiset Z.T:n kodissa, joko salin pitkän pöydän ympärillä\ntai takkavalkean ääressä, jolloin runoilija innokkaasti otti osaa\nnuorten raikkaaseen iloitteluun. Elähdyttäviä tilaisuuksia olivat myös\nrekiretket Tikkurilan asemalta tohtori Crohnsin kauniiseen pappilaan\nHelsingin pitäjässä. Siellä kerran esitettiin muun muassa laulukuvaelma\nF. Paciuksen »Kaarle-kuninkaan metsästyksestä».\n\nMyöhemmin tämä naiskuoro kerran teki matkan Porvooseen Runebergin\nkotiin saaden silloin ystävällisen kiitoksen tautivuoteeseen sidotulta\nrunoilijalta. Toisen kerran pantiin Helsingin Kaivohuoneella toimeen\nmusikaalinen illanvietto erään köyhän taiteilijan auttamiseksi.\nTällöin vaihteli ohjelmassa naiskuoron laulua, seka- ja miesäänisiä\nlauluja sekä piano- ja viulusooloja. Kuuntelijain joukossa oli\nsilloisen kenraalikuvernöörin Adlerbergin puoliso, joka oli lauluun\nniin ihastunut, ettei sanonut ennen koskaan sellaista Helsingissä\nkuulleensa. Nämä kaikki ynnä monet käynnit Z. Topeliuksen luona, kun\nhän oli muuttanut Helsingistä ihanaan Koivuniemen huvilaan, jäivät\nosanottajain mieliin ikimuistettavina ilon hetkinä.\n\nKun v. 1868 seuran innokas jäsen rouva Ada Linsén oli kuollut,\nvalittiin uudeksi jäseneksi hänen tilalleen neiti Alfhild Waenerberg.\n\nMuistettavia tilaisuuksia naiskuoron elämässä olivat myös Z.\nTopeliuksen tyttären Ainan häät lehtori Berndt Nybergin kanssa 1867\nja hopeahäät 1892, joihin molempiin runoilija Topelius itse oli\nkirjoittanut sievät runot. Edellisen oli Henrik Borenius säveltänyt,\njälkimmäisen Richard Faltin.\n\nSuuren muutoksen naiskuoron toimintaan aiheutti se seikka, että v.\n1873 kuoron johtaja, jolla oli vahva, korkea ja kirkas sopraano\nja jota aina käytettiin kuoron solistina, meni naimisiin maisteri\nTaavi Hahlin kanssa. Tämä oli musikaalisuudestaan tunnettu kolmannen\n»Kaksitoistikon» jäsen ja vuodesta 1876 pari vuotta eteenpäin\nSuomalaisen Nuijan laulajain suosittu johtaja. Laulajaparin häihin oli\nZ.T. kirjoittanut kauniit sanat, joihin Henrik Borenius sepitti yhtä\nkauniin sävelmän.\n\nStå upp, var glad, i hopp och tro, ty vårens fåglar sjunga! Ett\nsångarpar skall bygga bo, när löven grönska unga.\n\nKymmeniä vuosia sen jälkeen tämä laulu sekä ruotsinkielisenä että\nsuomalaisin sanoin on pysynyt sekakuorojemme ohjelmistossa. — Rouva\nThérèseä oli tapana laulajain kesken nimittää »Davidin harpuksi».\n\nTämä sopusointuinen avioliitto katkesi kuitenkin jo v. 1880 aviomiehen\nkuollessa keuhkotaudin uhrina.\n\nNaiskuoron toiminta ei tänäkään väliaikana ollut sammunut, vaan\nsitä jatkui pienin keskeytyksin vuoteen 1889, jolloin kuoro vietti\n25-vuotisjuhlaansa Kaisaniemen ravintolassa, missä ennenkin oli ollut\ntapana viettää kuoron vuosipäiviä. Tällöin oli jälleen saapuvilla Z.\nTopelius. Hän oli vartavasten kirjoittanut juhlarunoa: »Vi ha sjungit\nförr I de lyckliga, glada år», jonka Richard Faltin oli pukenut\nsävelasuun.\n\n»Vårföreningin» toiminnan ohella Thérèse Hahl 1860- ja 1870-luvulla\njatkoi innokasta laulutoimintaansa sekä Bergbomin oopperakuorossa että\nR. Faltinin avustajana oratooriokuorossa. Sitäpaitsi hänen ja muiden\nkodeissa silloin tällöin myöhemminkin kokoontui pieni valiokuoro, johon\nkuului hänen sekä vanhempia että nuorempia ystäviään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olin päässyt fil. maisteriksi keväällä 1886 ja syksyllä joutunut.\nAlkeisopiston ruotsinkielenopettajaksi, avautui mahdollisuuksia moneen\nsuuntaan. Jouduttuani jo ylioppilaana hieman kosketuksiin Thérèse\nHahlin kanssa sain syksyllä kutsun jo mainittuun valiokuoroon. Tuskin\nmistään kunnianosoituksesta olin niin iloinen kuin yllämainitusta,\nkoska kuoroon kuului osa Helsingin parhaita laulunharrastajia. Siten\npääsin tutustumaan arvokkaisiin musiikkipiireihin. Kuoro ei ollut\nsuuri, noin 20-henkinen. Siihen kuului kuoron herttainen innostuttava\njohtaja Thérèse Hahl, joka lujalla otteella piti ohjakset käsissään ja\nosasi kerätä ympärilleen valiolaulajia. Paitsi häntä kuoroon kuuluivat\nm.m. sopraanot rouva Minä Ahnger, esittelijäsihteerin rouva, jonka\nmies oli ollut toisen »Kaksitoistikon» jäsen; neiti Ida Pesonius, joka\nsittemmin meni naimisiin varatuomari Ernst Boreniuksen kanssa; neiti\nAline (Inna) Haeggström, Z. Topeliuksen perheen läheinen sukulainen;\nneiti Elna Forsberg, tunnetun I tenorin, Rainer Vuorion sisar; neiti\nEllen Nervander, fysiikanprofessorin ja runoilijan J.J. N:n tytär; ynnä\nneiti Ada Unonius, rouva Hahlin sisarentytär, myöhemmin Jyväskylän\nseminaarin johtajan Nestori Ojalan puoliso.\n\nAlttoja olivat rouva Hahlin sisar Fanny, vanhan opettajani lehtori\nK.J.V. Unoniuksen puoliso; rouva Alfhild Lindén (o.s. Waenerberg),\nlääketieteentohtori K.E. Lindénin puoliso; sisarukset Betty ja Amalia\nStråhlman; tunnettu koulumiehen tohtori Emil Böökin tytär Jenny\n(»Lilli»), myöhemmin naimisissa rovasti J. Varosen kanssa.\n\nTenoreina olivat arkkitehti, vapaaherra Seb. Gripenberg,\nvoimakasääninen I tenori, joka ennen oli ollut oratooriokuoron tukena;\nRainer Vuorio, varatuomari ja M.M.-kuoron kuuluisa tenorisolisti; Otto\nIsmael Ruuth, varma ja paljon käytetty I tenori, myöhemmin varatuomari\nja kamreeri.\n\nBassoja olivat taidemaalari Torsten Waenerberg, samalla M.M:n jyhkeä\nII basso; lääket.tri K.E. Lindén; maisteri K.Th. Hällström, vanha\nlaulajaystäväni monesta kuorosta; Ernst Lampén, pikkuserkkuni, M.M:n ja\nmuiden kuorojen vankka pylväs; sekä allekirjoittanut.\n\nKuoron jäsenet olivat siksi tottuneita laulajia, että suoraan nuotista\nlaulettiin sävellyksiä osittain Taavi Hahlin ja hänen kuoltuaan\nThérèse Hahlin julkaisemasta »Sävelistön-sarjasta (I—III), osittain\n'vartavasten hankituista Brahmsin tai muiden moteteista y.m. Sävelistön\nlauluista muistan erityisesti äskenmainitun morsiuspari Hahlille\nomistetun laulun »Till ett sängarpar», Fr. Paciuksen Runebergin\nsanoihin säveltämät »Flyttfåglarna» ja »Sköna vår», M. Wegeliuksen\nsäveltämän tunnelmallisen »Die Wallfahrt nach Kewlaar».\n\nOli ihanaa olla mukana kuorossa, jossa vaivattomasti laulettiin\nsuoraan nuoteista vaikeitakin sävellyksiä, joskus kaksi kertaa\nlaulun varmistamiseksi. Samalla oli henkevää seurustelua hienosti\nsivistyneissä perheissä, jotka vuoroittain ottivat kuoron kotiinsa\nteeillallisille. Mukana olivat myös laulajien aviopuolisot, välistä\nmyös tirehtööri Richard Faltin, prof. Fr. Saltzman ja pari kertaa\nsuuri runoilija Z. Topelius. Häntä meni kuoro toisinaan hänen\nsyntymäpäivänään, tammik. 14:ntenä, Koivuniemelle laululla tervehtimään.\nNäitä matkoja kehuttiin hyvin hauskoiksi, vaikka satuin olemaan\nmaaseudulla tuon päivän sinä ainoana vuonna, jolloin kuuluin rouva\nHahlin sekakuoroon. Seuraavana vuonna olin jo muuttanut Hämeenlinnaan\nlyseonopettajaksi.\n\nMuistan käyneeni seuraavien perheiden luona: rouva Thérèse Hahlin\ntaiteellisessa kodissa, lehtori K.J.W. Unoniuksen luona, arkkitehti\nGripenbergin upeassa kodissa, tohtori Lindénin ja esittelijäsihteeri\nAhngerin luona. Me nuoret emme joutuneet paljonkaan puhelemaan vanhojen\narvokkaiden herrojen kanssa, mutta kuuntelimme sitä hartaammin heidän\nhauskoja keskustelujaan päivän tapahtumista tai musiikkimaailman\nuutisista. Z. Topelius istui suuren osan iltaa naislaulajien parissa,\njoista useimmat olivat kuuluneet 7-henkiseen »Vårforening»-nimiseen\nnaiskuoroon.\n\nMuistiini on tältä ajalta jäänyt, että tämä oli henkevin\nseurustelupiiri, mihin milloinkaan olen joutunut. Sen vuoksi olin kovin\npahoillani, kun jo seuraavana vuonna jouduin muuttamaan Helsingistä\n»maanpakoon» Hämeenlinnan pikkukaupungin ahtaisiin oloihin. Tosin 10\nvuotta myöhemmin palasin Helsinkiin ja sain joskus kutsun tähänkin\npiiriin, esim. Thérèse Hahlin kotiin, kun hän täytti 60 vuotta. Tähän\ntilaisuuteen Jean Sibelius oli säveltänyt hänelle arvokkaan laulun,\njota olin mukana laulamassa säveltäjän itsensä johdolla. Rouva Hahl\nkuoli lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, ja hänessä meni hautaan eräs\nkansallisten musiikkipyrintöjemme innokkaimpia kannattajia, jonka apua\naina kysyttiin Suomalaisen teatterin kuoroa harjoitettaessa tai suuria\nisänmaallisia juhlia järjestettäessä. Hänen muistonsa säilyy alati\nmielessäni nuorison suosijana ja ihanteellisten aatteiden toteuttajana.\n\n\n\n\nV.\n\nLAULAJANA FREDRIK PACIUKSEN LORELEY-OOPPERASSA.\n\n\nSyyslukukaudella 1887 kuului Helsingin musiikkipiireistä oudoksuttava\nhuhu, että vanha noin 70-vuotias maestro Pacius oli säveltänyt koko\nillan oopperan, aiheena tunnettu saksalainen Loreley-tarina. Kun en\nitse tähän aikaan laulanut muissa kuoroissa, päätin ilmoittautua\nosanottajaksi oopperaan, jonka harjoitukset alkoivat kevään\nalkupuolella silloisessa Aleksanterin teatterissa eli nykyisessä\noopperatalossa. Sinne olikin kokoontunut taaja laulajajoukko,\nHelsingin ylhäisön naisia, M.M-kuoron ja ylioppilaskuorojen paraita\nlaulajia. Kun ukko Pacius ei enää itse jaksanut harjoituksia johtaa,\nhän istui salongissa kuuntelijana. Sen sijaan oli hänen nuorempi\nsäveltäjäveljensä ja hyvä ystävänsä, professori Richard Faltin, ottanut\nkuoron johdon käsiinsä. Siellä sitten kulissien välissä seurasimme\nnäytelmän kulkua, aina väliin katsellen ihastuttavia naisia, joista\nvarsinkin siihen aikaan neiti Geitlin, ukko Paciuksen tyttärentytär,\nkauneudellaan herätti laulajain huomiota. En muista tarkemmin suuren\noopperakuoron jäseniä. Sen vain tiedän, että siellä oli monia entisiä\nlaulajatuttaviani ja myöskin paljon uusia kasvoja. Sisällyksestä en\nenää muista sen enempää kuin että toiminta tapahtui Reinin varrella\nritarilinnoissa ja niiden lähistöllä. Menestys oli suurenmoinen,\nja ukko Pacius sekä R. Faltin saivat ensi-iltana vastaanottaa\nhaltioituneen yleisön lämpimät suosionosoitukset.\n\n\n\n\nVII.\n\nSIIRTYMISENI HÄMEENLINNAAN SYKSYLLÄ 1887.\n\n\nKun Helsingin Alkeisopisto oli lakannut olemasta keväällä 1887,\nsiirtyi seuraavana syksynä Hämeenlinnan Normaalilyseo Alkeisopiston\nentisiin huoneisiin Ratakadun n:o 2:een. Tällöin muuttivat\nNormaalilyseon entiset opettajat suurimmaksi osaksi Helsinkiin, ja\nAlkeisopiston runsaslukuinen opettajakunta hajosi mikä minnekin.\nHeistä ainoastaan entinen rehtori, tohtori Adolf Streng, latinan ja\nkreikan kielten etevä edustaja, ynnä matematiikanopettaja maisteri\nL.R. Lagus (»Ressu») sekä voimistelunopettaja maisteri Ivar Wilskman\nsiirtyivät uuteen opistoon. Minä puolestani olin toistaiseksi ilman\nvirkaa Kirvun pappilassa, josta syyskuun lopulla muutin Helsinkiin\nsuorittaakseni jonkin ajan kuluttua kasvatusopintutkinnon. Silloin\ntuli yhtäkkiä Normaalilyseosta kutsu saapua sinne rehtori fil.tri\nJ.G. Geitlinin puheille. Vanha opettajani professori C.J. Lindeqvist\nsekä entinen rehtorini tri A.V. Streng olivat näet suositelleet\nminua Hämeenlinnan lyseon ruotsinkielenopettajaksi, koska tämä virka\nmaisteri Victor Hellmanin siirryttyä Helsinkiin oli jäänyt avoimeksi.\nNormaalilyseosta oli nyttemmin tullut tavallinen Hämeenlinnan lyseo,\nja entisestä Normaalilyseosta olivat melkein kaikki kolleegat jääneet\npaikoilleen, ainoastaan lehtoreiksi nimitettiin myöhemmin uusia\nmiehiä, ja ruotsinkielen opetus, ennen jaettuna kahdelle opettajalle,\nyhdistettiin nyt yhden virantoimittajan käsiin. Kun ei tämä uusi\nvirka mahtunut valtion säännölliseen menosääntöön, tehtiin siitä n.s.\napulaiskolleeganvirka opiston kaikilla luokilla, jolle kuitenkin\nmyönnettiin lehtorin muut palkkaedut, paitsi palkankorotusoikeus. Kun\nvirka täten tuntui ansioihini nähden sangen houkuttelevalta, en voinut\nvastustaa tarjousta, vaan jätin tutkintoaikeeni lepäämään ja lupasin\nsiirtyä yhdeksi vuodeksi isäni entiseen koulukaupunkiin Hämeenlinnaan.\nTämä yhtäkkinen päätökseni saattoi minut siis eroamaan rakkaasta\nHelsingistä, sen laulu- ja musiikkiharrastuksista sekä mieluisasta\ntoveripiiristäni. Eikä tämä ero ollut vain hetkellinen, sillä jäin\nHämeenlinnaan 10:ksi vuodeksi. Menin pian naimisiin, ja elämässäni\nalkoi aivan uusi vaihe.\n\nKun saavuin uuteen toimipaikkaani, olivat sekä kaupunki että sen\nasukkaat minulle tuiki tuntemattomat. Kulkiessani Vanajaveden sillan\nyli ja nähdessäni Birger Jarlin upean linnan ynnä kaupungin vanhat\npuutalot lehtevien pihamaiden varrella sekä ajettuani »vossikalla»\nkapeaa katua valtavalle torille saakka, näin oikealla Kustaa III:n\nperustaman kaunisrakenteisen kirkon sekä vastapäätä toria olevan\nkaupungin miltei ainoan kaksikerroksisen kivitalon, joka oli\nkuvernöörin upea »residenssi». Kirkon ohitse ajoin eteenpäin ja tulin\nkulkemaan rakenteilla olevan uuden ja komean lyseotalon ohi, josta\nmäkeä alas kulkien jouduin Seurahuoneen valtavaan taloon, missä oli\nSuomen silloin tilavin juhlasali. Täällä minulle luvattiin huone\nylempänä olevassa hotellirakennuksessa, ja sinne jäinkin asumaan koko\nsyyslukukaudeksi siistiin ja verraten tilavaan yksityishuoneeseen.\n\nSiellä levättyäni yön lähdin seuraavana aamuna, lokak. 6 p:nä 1887,\nilmoittautumaan lyseon uudelle rehtorille K.V. Blomstedtille sekä\nnäyttämään virkamääräystodistustani. Kun uusi rakennus ei vielä ollut\nvalmis, oli opisto täksi vuodeksi sijoitettu Normaalilyseon entiseen\ntaloon, vinottain vastapäätä Tähtipuistoa (Stjärnan), josta talosta\nmyöhemmin tuli kaupungin postikonttoritalo. Tämä oli yksikerroksinen\nkivitalo verraten isoine, mutta kylmine luokkahuoneineen. Kun\nrehtori ystävällisesti oli ottanut minut vastaan ja esitetyt muille\nopettajille, sain edeltäjältäni, maisteri K.J. Ståhlbergilta — josta\nmyöhemmin tuli Suomen valtion ensimmäinen presidentti — vastaanottaa\nilmoitukset kaikkien luokkien seuraavan päivän tehtävistä sekä\ntarpeelliset opastukset oppilaiden nimistöön ja kotitehtäviin nähden\nynnä avaimet koulun kaappiin, jonne luokkien kirjoitusvihot oli pantu\nsäilöön. Ja niin alkoi seuraavana päivänä ankara työni kahdeksan luokan\nkanssa, joissa kaikissa oli runsas oppilasmäärä. Yleensä jouduin alusta\nasti sangen hyviin väleihin eri luokkien kanssa. Mutta II luokan, jonka\nesimieheksi minut oli määrätty, 52-henkinen oppilasmäärä antoi minulle\nalusta pitäen kurinpitoon nähden niin tuskaisen tehtävän, että vuoden\nlopulla olin kahden vaiheilla, uskaltaisinko jatkaa opettajan tointa\nnäin kireissä olosuhteissa. Luokalla oli näet kymmenkunta luokalle\njäänyttä pitkää ryhditöntä miehenalkua, jotka siinä määrin häiritsivät\nopetusta että siitä kärsi sekä opettaja että kiltimpi osa luokkaa.\nKun kuitenkin seuraavana keväänä suurin osa kiusantekijöistä jäi\nluokalle tai erosi koulusta, tuli samasta luokasta seuraavana vuonna\naivan toisenlainen, kiltti luokka, jonka esimiehenä sain olla yhteensä\nseitsemän vuotta. Vuosi vuodelta luokka yhä väheni, kunnes keväällä\n1894 sain ilon opastaa lähes 20 oppilasta ylioppilaiksi. Saman luokan\noppilaat ovat senjälkeenkin olleet minulle suopeita ja ystävällisiä,\njopa vanhoilla päivilläni monta vuotta peräkkäin kutsuneet minut\nluokkakokouksiinsa, milloin Helsinkiin, milloin Hämeenlinnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän siirtymiseen pääkaupungin suurista oloista pikkukaupungin\nhiljaisuuteen päättyy elämäni varsinainen opintokausi. Nyt\nsain tutustua ankaraan opetustyöhön, mikä minulle antoi varman\nelämänsuunnan. Kun jo seuraavana kesänä solmin aviositeet entisen\nlemmittyni kanssa, alkoi elämän todellisuus valoineen ja varjoineen\nkasvattaa minua pitkäaikaiseen elämäntyöhön. Mutta nuoruuden ihanat\nmuistot ovat koko elämäni ajan minussa säilyttäneet valoisan ja\nihanteellisen elämänkatsomuksen.\n\n\n\n"]