[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f203mSLUUprcBZZ1i6vyAtopujsAW5EhPBS6nMbsYozk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3569,"Karu Kamarani","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3569-valisalmi-heikki-karu-kamarani","3569__Välisalmi_Heikki__Karu_Kamarani","Runoja","runous",[],[],"fi",1924,null,6024,35056,false,76508,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Karu Kamarani : Runoja by Heikki Välisalmi\" is a collection of poems written in the early 20th century. The book blends nature lyricism, social critique, and intimate reflection, centering on the Finnish homeland, its seasons and landscapes, the dignity and hardship of ordinary people, the moral wounds of national division, and the consolations and trials of love. The poems move from hymns to lakes, forests, snow-bright fields, spring and midsummer, and ancestral “sacred groves,” to sharp portraits of society: an opportunistic businessman and a blustering official, a hypocritical judge and a prohibitionist caught drunk, and a Christmas vignette that contrasts warm abundance with bare poverty. There are occasional poems to schools and farmers, tributes to the mother-soil, and a lament for lost unity coupled with a clear plea: no hatred, no revenge, only justice and humaneness. The final section turns inward to love—yearning, fleeting bliss, doubt, heartbreak, and the search for peace—set against luminous nature images. Together the sequence honors the land and common folk, condemns vanity and cruelty, and asks for moral courage tempered by compassion. (This is an automatically generated summary.)",[],117,"Runokokoelma sisältää isänmaallisia säkeitä, luontokuvauksia ja yhteiskunnallisia pohdintoja. Teos on jaettu osioihin, joissa käsitellään muun muassa synnyinmaata, Savon maisemia sekä ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta.","Heikki Välisalmen 'Karu Kamarani' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3569.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KARU KAMARANI\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nTurussa,\nSosialistin Kirjapaino Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRunoilija.\n\nOma maani:\n\nSynnyinmaalle.\nKallaveden rannoilta.\nValkeat kentät.\nKevätlaulu.\nJuhannusyö\nUhrilehdossa.\nHeimolaulu.\nMaaemon kunniaksi.\nPääsiäisenä.\nVanhassa kodissa.\n\nRakkaat lähimäiset:\n\nOnnensopukka.\nKansanmies.\nJoulu-ukko.\nEnnen — nyt.\nEräälle ystävälle.\nKauppaneuvos..\nKamreeri Pulla.\nIsänmaallinen tuomari.\nEcce homo!\nEi vihaa — kostoa!\n\nOma sydän:\n\nTuletko.\nOuto vieras.\nAgnus Dei.\nRauha.\nMinkä mä taidan?\nMiksi?\nLyhyt satu.\nHuusin sieluni suuren hädän.\n\n\n\n\nRunoilija.\n\n\n Nyt tunnen, taas mä tiedän sen,\n ett' olen runoilija,\n en tuijottaja turhuuden\n ja tyhjän uneksija.\n\n Kas tänne kannel, kyllin jo\n sä ruostuit seinälläsi.\n On tullut laulun tuokio,\n viritä virsiäsi!\n\n Niin kauan yöhön katselin\n mä vaikenevin huulin\n ja sydämeni halloihin\n jo sortuneenkin luulin.\n\n Ei, ei, kas tänne kantelein,\n kaikk' oli erehdystä.\n Kuink' kävimmekään eri tein\n me kaksi ystävystä.\n\n Oi katso, kallis ystäväin,\n on terve sydämeni,\n käy polvelleni, tänne näin,\n suo soinnut lemmelleni.\n\n Ah lemmin, lemmin, kuule, noin\n taas räiskyy riemu rinnan.\n On totuus-neito morsioin,\n hän saakoon laululinnun!\n\n Mun ystäväin, kai muistanet\n kuin vihata me voitiin\n ja kuinka valtain vääryydet\n me aina julki soitiin.\n\n Ol' onnettomain suruihin\n lohduksi sävel meillä.\n Se tarpeesen on vieläkin,\n on sama murhe heillä.\n\n On ohi yöt jo ynseät,\n mä nousen, nuorrun, havaan.\n Oi tulkaa, veljet kärsivät,\n mä teille sylin avaan!\n\n\n\n\n\n\nOMA MAANI\n\n\n\n\nSynnyinmaalle.\n\n\n Oi synnyinmaa, sun kasvojesi eessä\n kuin ennen nöyränä nyt kumarrun,\n on miehess' onnettuudet eläneessä\n se sama tunne, joka sieluhan\n sai läsnä, kun mä katsoin akkunasta,\n ja rannan paadell' leikki iltarusko\n uhmaillen suven yötä kuulakasta.\n Oi, sama valkeuteen mull' on usko!\n\n Ne samat kuvat, jotka silloin piirtyi\n niin uskollisna peiliin sydämen,\n ne lapsen sielusta myös mieheen siirtyi\n ja hautaan saakka niitä kantanen:\n6 suvinen valkeus, timantit taivaitten,\n syysväririkkaus, kevään huumatuoksu,\n ne polun näytti lailla tähtilöitten,\n jos minne johdatteli elon juoksu.\n\n Sun kanssas' surut, riemut jaoin sitten,\n sun kanssas' itkin mä ja innostuin,\n vaikk' kerskannut en kera kerskaajitten\n ja ylistystäs harvoin soitin suin.\n Mä tiesin kyllä, et? ei kuoren kiilto\n sun miellyttänyt jäykkää jalouttasi\n ja sanahelkky niinkuin peitsen viilto\n sun miehuulliseen koskee rintahasi.\n\n Oi mitkä sainkaan kirot, sadatukset,\n kun hurjat miehet vihaan villiintyi!\n Mä tyynin mielin kestin herjaukset:\n tuo mies hän maansa, synnyinmaansa myi!\n Sä tiedät kyllä, myikö ken ja milloin\n ja mistä syystä kalpaa kannettihin.\n Ei vika kärsiväin vain ollut silloin,\n ett' ylti viha yksiin veljeksihin.\n\n Ei tarkoitukses sun lie ollut jakaa\n niin eri mitoin omaa kamaraa?\n ken tuntee tuhansien vuotten takaa\n kuin mitatut on järvesi ja maas'?\n Ja miss' on kirjoitettu sekin laki,\n ett' yks' on herrana ja haltijana\n ja toinen oikeutta turhaan haki\n ja löytämätt' on hälle lohdun sana?\n\n Mä joka miehen oikeutta kiistin\n ja oikeuttas sun, oi synnyinmaa;\n näin hylkiöltä naamarin jos riistin\n ja kovin käsin pidin pilkkaajaa,\n mi huulillansa lauloi kunniatas',\n mut sydämessään kantoi kateen kyytä,\n niin koskaan vierressänsä ajan ratas\n ei oheen viskata mua saane syytä.\n\n Oi synnyimaa, mun karu kamarani,\n soi sulle helkky heikon kantelen,\n sun kasvos kärsinehet rinnassani\n ne säilytän kuin parhaan aartehen.\n En tuhlaa sanojani turhaan helyyn,\n en sulle muistomitaleja lyötä,\n ei köyhäll' aikaa onttoon ylvästelyyn,\n sen osana on aina — tehdä työtä.\n\n\n\n\nKallaveden rannoilta.\n\n\nKuopion Klassillisen Lyseon 50-vuotisjuhlaan 1922.\n\n\n I.\n\n Oi terve syntymäseutu,\n koti kallis lapsuutein,\n niin monen kaunihin muiston\n mä sulta lahjana vein.\n Niin moni on murtunut niistä\n elon ankaran telmeesen,\n mutt' yks' on kaikista kaunein,\n sitä koskaan mä unhoita en.\n\n Sen maidosta äidin rinnan\n sain sieluni sisimpään,\n kun uinuin mä unten purteen\n hänen laulunsa äyrinään.\n Se poikana poveen syöpyi\n mun ketoja kirmatessa,\n kun tarhasta suven rikkaan\n mä päivänkukkia hain.\n\n Sen säilytti altis mieli,\n kun nuoruuden hurmaa join,\n ja tulta hehkuvin rinnoin\n sen koulusta kotiin toin.\n Se seurasi miesnä mua\n kovan iskeissä kohtalon,\n sai siitä uupunut uskon\n ja toivoa toivoton.\n\n Oi kiitos syntymäseutu,\n sä kasvatit kauneimman,\n min koskaan kohtalo suonut\n lie lapsensa rintahan.\n Sä juurrutit nuoreen sieluun\n sen armaimman aattehen:\n ain ymmärrä veljes hätä,\n ole itse — ihminen!\n\n\n II.\n\n Nyt mieli kääntyy aikaan menneeseen,\n kun sovun henki liikkui kansan yllä\n ja kukin vankkana läks vaolleen\n ja veli veljen kohtas hymyilyllä.\n\n Ol' lapsi toivon sulo toukokuu\n jo nuoruudelta silloin tuntui nuoruus\n ja teot miehen oli mittapuu\n ja vanhuudesta huokui vakaa suoruus.\n\n Löys' silloin arvon kyynel kärsivän\n ja pahast' aina eroitettiin hyvä,\n sai katseen hellän orpo elämän\n ja ohjausta tiellään erhettyvä.\n\n Jos maata uhkas' isku vainoojain,\n niin yksin mielin kansa kesti senkin,\n kas, vieraan iestä vastustamaan ain'\n niin läksi ylhäinen kuin alhainenkin.\n\n Oi aika armas, ammoin kadonnut,\n kai sinuss' ehjintänsä kansa eli!\n Nyt muistotkin on lokaan tallatut\n ja veljeänsä vihoin katsoo veli.\n\n Nyt kansaa eroittavi katkeruus,\n ei ennen pyhä mantu meille riitä,\n ei onni yhdistä, ei onnettuus,\n ei mitkään siteet meitä enää liitä.\n\n Nyt kateus taivaallamme kangastaa\n ja peikot inhat pyrkii onkaloistaan.\n Kyy kalman kattoamme nakertaa,\n kun ihminen ei enää tunne toistaan.\n\n\n III.\n\n Laps rannoilta kaunihin Kallaveen,\n oi katso, sun kattosi hajoo,\n sä seisothan äärellä jyrkänteen,\n min kuiluhun mökkisi vajoa.\n Oi heitä vihasi, onneton mies,\n tuo turmaa muuten sun ties.\n\n Sun vierellä kehtosi keinuvan\n ihan itse onnetar lymyi,\n ja hän, joka luonut on maailman,\n kai hymynsä parhaimman hymyi,\n kun loi hän sulle sun syntymämaas',\n oi katso sen kauneutta taas!\n\n Nuo eikö velvoita välkkyvät veet\n ja liplatus leppeä laineen,\n ja ylväinä siintävät harjanteet,\n eikö nosta kahleista aineen?\n Ja lauluna helkkävät vehreet haat,\n oi niistähän voimaa saat.\n\n Ken meistä ei tuntenut rinnassaan\n ole hiudetta hengen janon,\n tai hylkivi omaa heimoaan,\n sen aina mä heittiöks sanon.\n Ei sukunsa juurista noussut hän\n ole lähteille elämän.\n\n Mut ken tuntee, kuinka se velvoittaa\n tuo laulu, mi laajana helää:\n niin kaunis meillä on syntymämaa,\n elo sentään maksavi elää —\n hän vasta on lapsia heimon sen,\n jonk' on kukkana — ihminen!\n\n\n\n\nValkeat kentät.\n\n\n Valkeat kentät,\n tanteret aavat,\n tervehdin teitä.\n Mistä ne saavat\n kirkkahat silmät,\n tähtäävät meitä?\n\n Timanttisilmät\n hohtavat, jalot.\n hankien päällä.\n Auringon valot,\n kuuhuen kullat\n leikkivät täällä.\n\n Huumaavat katseen\n kirpeät kiteet,\n sielusi soittaa.\n Laukeevat siteet\n tuntosi tuskan,\n valkeus voittaa.\n\n Valkeat kentät,\n rannaton rauha,\n hopea puissa.\n Kultainen nauha\n soiluvi päivän\n kimmalteluissa.\n\n Hohtavat hanget,\n valkea suuruus,\n kumarran pääni,\n Helkkyvi huoruus',\n lempeä metsä,\n elämän ääni.\n\n Valkeat kentät,\n sopua suokaa\n kansani kyliin,\n umpehen luokaa\n veljien haudat\n hankien syliin.\n\n\n\n\nKevätlaulu.\n\n\n Oi käykää, käykää ja katsokaa,\n kevät huokuu kenttien yli,\n hyyt talven rinnoista riistäkää,\n niin lämmin on luonnon syli,\n kevättuoksuin hellin se kuohuttaa.\n Niin kaunis, kaunis on maa!\n\n Niin ihana, ihana elämä on\n lumoparmailla luonnottaren.\n Pyhäpäivä siellä on ainainen,\n miks muistella huolia aren!\n Miks synkkänä kylpeä kyynelin,\n kun voimme me hymytäkin?\n\n Oi katsele rauhaa rantaman,\n min kiviä lainehet kaulaa,\n oi katso viitaa vihertävää\n ja kuuntele kuinka se laulaa.\n Eikö sunkin rintasi laulu soi?\n Se ilmoille päästä, oi!\n\n Saa silmäsi auki ja katsahda\n sinipinnan välkkyvän taaksi\n ja katsele lehdot, metsät ja maat\n ja laske laineille haaksi.\n Oi eikö se nosta ja nuorenna\n ja voimia kasvata?\n\n Oi kuinka hellä on tuulahdus,\n mi ylitse kumpujen kulkee,\n oi annan sen otsaasi hivellä,\n sadun aarteet se syliinsä sulkee.\n Veres' oudot ourut se viihdyttää.\n Eikö murru rintasi jää?\n\n Oi kuule kiurusen säveltä,\n mi kiitävi pilvien rataa,\n sen tasalle nosta aatteesi,\n älä anna sen maassa mataa.\n Sävel kiehtovan kirkas kaikuu se:\n oi etkö jo lämpene!\n\n Oi katso kattoa kaarevaa,\n kun se illan rusossa hohtaa,\n tai valonantaja-auringon\n kun se aamuin korkean kohtaa,\n värihohtehin tuhansin leimuvi,\n eikö leimua sielusi!\n\n Jos minne katsot, oi ystävä,\n näät kevättä, kevättä pelkkää.\n Jos kuulet minkä sä sävelen,\n se kevättä, kevättä helkkää.\n Oi kuinka se tenhoo ja tyynnyttää,\n oi kaunista elämää!\n\n\n\n\nJuhannusyö.\n\n\n Tissun-tassun, tanhuaan\n keijut karkeloivat,\n ilma pitää iloaan,\n luonnon urut soivat:\n tule tänne ihminen,\n kuivaa kyynelees,\n poista ryppy poskien,\n näytä otsa sees.\n\n Älä muista murhetta,\n huolistasi havaa,\n katso' lännen rannalla\n kultaa kuumottavaa.\n Usko, mieles' uupumus\n valhetta on vaan,\n katso, mikä kauneus\n täyttää taivaan, maan.\n\n Näätkö, paennut on yö,\n hehkuu valkeus vastaan,\n välkkyy sinivetten vyö\n sulle ainoastaan.\n Vieläkinkö empinet?\n Riennä toki luo,\n avaa syämes; aartehet\n sun on kaikki nuo.\n\n Kuule, luonto laulavi\n eessä luonnon herran,\n paina sieluus' ijäksi\n ihanuus sen kerran.\n Kuule, ääni äidin on,\n kasvot kantajas,\n toistuu vielä huoleton\n lapsuusunelmas.\n\n Hulmuvata huntuaan\n kesän keijut huiskii,\n ilma pitää iloaan,\n luonto suuri kuiskii:\n ihminen, oi ihminen,\n suur' on mahtis sun,\n salli, sieluus karkelen\n ihmeet iloihin.\n\n\n\n\nUhrilehdossa.\n\n\n Mi kumma lienee mennyt mieleheni,\n kun rauhaa saavuta en pihasalla,\n vaan laulut kiehtovat soi sielulleni\n lehdossa tuolla pihlajien alla.\n Te polut vanhat, monta kertaa käydyt,\n kuink' aina uutta äärillänne huomaan,\n ja leivon laulu kuinka lennättäydyt\n sävelin tuorein tervehdykses tuomaan.\n\n Oi kuinka rakastinkaan pienest' asti\n karua, kallioista Pohjolata.\n Näin liekö palvonehet palavasti\n etelän lapset maataan ihanata?\n Mun riemuihini honkain rivi yhtyi\n ja surujani itki vaivaiskoivut\n ja haapa herkkä lohduttamaan ryhtyi:\n laulusta lehtieni totta toivut.\n\n Taas kaikki kohtaan vanhat ystäväni\n mä liikkuessain lehtoani kohti,\n nää ain on lähell' olleet sydäntäni,\n jos minne kuljin, kunne tieni johti.\n On tuttu täällä joka polun mutka,\n jokainen puu luo katseen lähestyvään,\n kaikk' kannot, kivet kysyy multa: kutka\n nyt ovat syyssä otsas ryppyyn syvään.\n\n Kenties on täällä isäin uhrilehto\n sijainnut ennen helmass' ajan harmaan\n ja moni miete, jonk' on täällä kehto,\n lie teoks saanut koittaiss' aamun armaan.\n Kentiesi täältä etsi jumalaansa\n mies kaatumaton kohtalonsa alle\n ja merkin piirsi pyhään pihlajaansa\n uhrinsa tuoden Tuntemattomalle.\n\n Taas tuntuu kuin tää seutu tarinoisi\n ajasta tuosta ammoin mennehestä\n ja edessänsä vielä nähdä voisi\n urohon uljaan polvest' entisestä.\n Hän metsän-käyjä ylväs, yksinäinen\n majansa laittoi tuonne vaaran laitaan\n ja sieltä käsin, korven jättiläinen,\n hän kuninkaana kaitsi riistamaitaan.\n\n Hän mahdillansa manas metsän hiidet\n ja kontion hän keihäällänsä suisti.\n Ol' naapurikin peninkulmat viidet,\n sen vainolaisen tullen vain hän muisti.\n Kun kaukovaarain päältä savu nousi,\n niin silloin heimoutta sydän sykki,\n ja kainalossaan keihäs sekä jousi\n hän silmät hehkuin lylyn lumeen lykki.\n\n Nyt tuntuu niinkuin vasta ymmärtäisi,\n minvuoksi kerran murhan teki Lalli:\n miks korven miehen kostamatta jäisi,\n kun erämaillaan haukkui vieras halli?\n Ei orjuutehen vapauttaan vaihda,\n ken itse ohjas omat kohtalonsa\n ja iskiessään keinoja ei kaihda,\n kun eestä oman konnun lyödään konsa.\n\n Näin kulkee editseni mielikuvat\n mun maani armaan aamuhämärästä,\n ne usein meiltä aivan unhottuvat,\n kun väsähdimme päivän hyörinästä.\n Ei miehen avu enää ole kunto,\n vaan eri mitoin meillä mitatahan,\n on herpoutunut oikeudentunto\n ja sammaltunut raja hyvän, pahan.\n\n Nyt hyve meillä sortuu hyödyn kautta\n ja oma etu pyrkii ohjaksikin.\n On vainovalkeat vain turhan tautta,\n ne sattuu silmään, vaan ei sydämihin.\n Maa kaunis hymyänsä turhaan tuhlaa,\n sit' ymmärtämään tuskin ehtii kukaan,\n nyt naamioidut viettää ilojuhlaa\n ja kaikki kilvan kiirehtivät mukaan.\n\n\n\n\nHeimolaulu.\n\nEnsimäisen opinahjoni, Karttulan kansakoulun 30-vuoiisjuhlassa.\n\n\n Kiire on, kiire on,\n vuodet vierii pakohon\n eestä inehmon.\n\n Vielä hehkuu rintas lies,\n kohta taittua voi ties,\n matkamies.\n\n Ankarana aika lyö,\n hellitä ei päivä, yö,\n vaatii työ.\n\n Vaatii pelto vaalijaa,\n korvet hallaa huohottaa\n tuhoavaa.\n\n Elämä on lyhyt, vie\n kautta kamppailujen tie,\n raskas lie.\n\n Raskas askel kyntäjäin,\n mutta käsky kuuluu näin:\n eteenpäin!\n\n Kiire on, kiire on,\n muurahaisen levoton\n tie oli inehmon.\n\n * * *\n\n Olet köyhä mun heimoni kullasta,\n sua varten ei valtojen pöydät,\n kivipeltosi karusta mullasta\n myös monta murhetta löydät.\n Sua hylkii onni ja vierahat\n sulle suuret on unelmat.\n\n Sä louhista, kivien koloista\n ain kasvatit kallihin jyvän.\n Monest' yrminyt lie sua poloista\n se, ken saanut on sadon hyvän,\n mutt' tiesikö hän, kun sinua löi,\n miten henkesi hedelmät.\n\n Toki hän, joka ylväs on voimastaan\n ja leipänsä leikillä korjaa,\n sanan saanut on maksuksi soimastaan\n ja hengen notkeutta norjaa\n hän nähnyt on kylissä heimon sen,\n joka tuttu on puuttehen.\n\n On täälläkin vaalittu valoa\n ja taisteltu voimien takaa,\n on kylvetty siementä jaloa;\n työ käynyt on harras ja vakaa.\n Tule tänne turpeen rehevän mies,\n on lämmin meilläkin lies.\n\n Mekin käymme miehissä vastahan,\n kun tiellä on Louhen linnat.\n Soi meillekin helkyt rastahan\n ja päilyvät järvien pinnat.\n On meillekin painunut sydämeen\n maa-äitimme kasvoineen.\n\n On meilläkin veressä velvoitus,\n se on meille sääntö ja laki:\n vain kunto on heimomme kelvoitus,\n eikä se, mi etuja haki.\n Kukin meistä tietävi tunnossaan:\n pyhä pyrkimys kruunataan.\n\n Pahan torju, heimoni, vallalta\n vain riehua rintasi palon,\n sun sarkasi suojele hallalta\n ja kaitse ahjoja valon!\n Meill' olkohon mittana ihmisyys\n ja aattehen ylevyys!\n\n\n\n\nMaaemon kunniaksi.\n\nEräillä maamiesjuhlilla.\n\n\n Maa-äiti, oi emo armahin,\n sulle nyt kiitosta soikoon\n laulajan lyyra, ja kansa,\n sun huuliltas huminoikoon\n ylistys hälle, mi parmahin\n suojeli siemenet, sadon\n suoden ja täyttäin sun aittas ja ladon.\n Soi, kuulu nyt kunniansa!\n\n Mies, nainen, mi usein astellut\n viert' olet peltosi saran,\n kun kevät karkeli maita\n ja kuuro sun sarkasi kastellut\n juur' oli, katsellen aran\n kuin sä loit: miten laita?\n Joko jälkiä oraan\n näyttää sun peltosi pinta,\n vaiko sortuva soraan\n työs' on jo hikesi hinta?\n\n Oi kuinka sun paisui onnesta\n rintas ja riemua läikkyi\n nähdessäs' orahan alun,\n mi saralla väikkyi.\n Käs'vartesi voimasta, ponnesta\n kuinka sä nautit ja halun\n iskeä tunsit turpeesen uuteen,\n alat laajemmat laskea valtasi alle,\n tähdätä määräsi vastaisuuteen\n ja näyttää sun tarmosi maailmalle.\n\n Ja entä kun korkeimman kaartehen\n aurinko kesällä kulki\n ja luonto soitti ja lauloi\n suurimman onnensa julki,\n kun tuuli sun peltosi aartehen\n syliinsä leutohan sulki,\n lempien ruistasi kauloi\n ja kasvatti ohran ja kauran,\n mitä aattelit silloin, astuja auran?\n\n Oi eikö sun sielusi kiittäen\n kääntynyt maaemon puoleen?\n Hän siemenet kasvuhun siittäen\n lahjoitti rintansa mehun,\n ettei vain valvotti huoleen\n joutuisi puuttuissa rehun,\n vaan aika kun saapuu pakkasen sarjoin,\n ois' elo huoleton huonees ja karjain.\n\n Ja vihdoin kun kuutamo kullasta\n huolitti hohtavan sillan,\n aleni auringon rata\n ja tuijotti tummuus illan,\n niin silloinpa maaemon mullasta\n kohosi kypsänä heelmä.\n Lyhdettä sadalta sata\n katkesi. Riemuiten korret,\n kantavat kaunista viljaa,\n ottivat riihesi orret.\n Mielessäs kuiskasit hiljaa:\n siunattu kätteni teelmä!\n\n Myös tunnettu arpa on armoton,\n perkaaja peltojen, sulle,\n kun halla sun sarkaasi hiipi.\n Mutt' taittua voipi vain tarmoton,\n ei tuho vahvalle tulle.\n Jos koskeekin kohtalon siipi\n ja kylmä sun vainios hyytää,\n niin muista ett' aurasi alla\n sun lempeäs maaemo pyytää\n ja kanssasi kärsii ja suree.\n Mies kestävi vaikenemalla\n ja hampaansa yhtehen puree.\n\n Maaemo, kaikkemme antaja,\n sulle nyt laulumme helää.\n Maaemo, rinnoillas kantaja\n kaiken, mi syntyy ja elää,\n kiitos ja kunnia sulle\n armaalle, armoitetulle!\n\n\n\n\nPääsiäisenä.\n\n\n On pääsiäinen. Hiljaa mieleen palaa\n taas vanhat muistot pitkäin vuotten takan,\n nyt sydän haastaa halujansa halaa\n ja hymyänsä tahtois huuli jakaa.\n On kevät herrana ja talvi taipuu,\n kaikk' eloon herää, syntyy uudestaan.\n Sun sieluhusi syttyy suuri kaipuu\n kohota kerran yläpuolle maan.\n\n Ois halu sulla heittää hetkeks' aine,\n sirottaa ulos sisimpäsi pyhin.\n Lyö täyteläisnä valtimosi paine,\n tie onneen tuntuis' olevan nyt lyhin.\n Syleillä mielis syämes' ikuisuutta\n ja sielusi sun toivo siivittää,\n aatokses kammoaisi kataluutta\n ja ihmisessä etsis' ystävää.\n\n Sun rinnassasi puhuu tunne aito,\n kuin vakavahan vaivut rukoukseen:\n suo elo mulle elämisen taito\n ja älköön palausta paatumukseen\n täst' enää olko; kannan intomiellä\n mä uhrin eteen suuren ihmisen,\n en, elämä, mä onneasi kiellä\n ja lakejasi koskaan polje en.\n\n Sun ehkä halusi ois haastaa näistä,\n sun, joka yhä pääsinpäivää vuotat\n tutkien tuntees lankaa tuhatsäistä\n ja ihmisen viel' ilmestykseen luotat.\n Mutt' turhaa sun on sydäntäsi purkaa,\n sun osas suurempi vain murhe ois.\n On niinkuin ylhäält' ääni soisi: surkaa,\n ja templin vaski tuskaa vaikerois.\n\n On hullu hän, ken puhuu sydämille,\n ei hymyn mahti maailmassa auta,\n on iva palkka toden etsijille\n ja kohtaloita ratkaisevi rauta.\n Ei mistään kuulu kutsumusta: valtaan\n sydänten sopusointu, ylevyys,\n on väkivalta lyönyt jalat altaan,\n nyt kunniahan nouskoon ihmisyys!\n\n Ei, viha, sorto vallitsevi maita,\n ihmisenpoika riippuu ristinpuulla\n ja viettää vielä pitkääperjantaita,\n etikkasien' on vapahtajan suulla.\n Ken kärsiväisen nostaa Golgathalta\n ja koska koittaa ylösnousemus?\n Ken karvaan kalkin ottaa janoavalta\n ja miss' on ihmisten vapahdus?\n\n\n\n\nVanhassa kodissa.\n\n\n I.\n\n Terve, tuttu rinne,\n jonka viertä ennen läsnä kuljin\n vainioitten ihanuutta imein\n sielun täyteen.\n Sieltä katsoin kuinka laiho natisi,\n tai kuink' elokuinen tähkä sousi\n hiljaa lainehilla tuulten mukaan,\n taikka sirrillensä silmät suljin,\n yli honkain latvoin näin mä sinen\n purjehtivan aavaan avaruuteen.\n\n Terve! Mutta minne\n hävinneet on sankarisi uljaat,\n hongat hartevat, te jättiläiset,\n maani kuulun voiman esikuva?\n Tervehdystä teiltä varroin, eikö\n yhtään seiso ystävistä? Veikö\n saalistajain piilu kruunupäiset\n lapsuussadun suuret hallitsijat?\n\n Katkeran nyt tästä kannan muiston,\n rahan raakuus raiskas pyhän puiston.\n\n\n II.\n\n Siinä koivu kotiveräjällä —\n kas, kas kuin ylvähänä ryntäitäs\n nostat yli tien, jot' ajaa\n vieraissa viivähtänyt matkalainen.\n On ihan niinkuin ääneen virkkaa voisit:\n laps sortumassa ollut elon sotiin,\n terve tultuasi vihdoin kotiin!\n\n Vanha ystävä, meit' yhteen liittää\n monet muistot ajast'aikain takaa:\n muistanetko, kuinka ennen\n allas istui pieni kiukkupussi\n ja hyväks' itki jälleen sydämensä,\n tai haavemieli kymmenvuotias\n kun nojaten sua vastaan mietti,\n millainen maailma on kukkuloilla,\n mi autereissa väikkyi vetten yli,\n tai kuinka synnyinmaani sulous\n jo silloin ilon helmen silmiin nosti.\n Ja entä hehkurinta nuorukainen\n kun ensi säkeet lauloi lemmitylleen,\n mut synnyinmaalle parhain laulu helkkyi\n ja valat lehväis alla vahvistettiin —\n sen muistatko?\n\n Nyt palas matkalainen maailmalta,\n hän sulle tahrattoman otsan näyttää.\n On helppo nousta soimausten alta,\n kun tunnon mukaan tapparaansa käyttää.\n\n\n III.\n\n Hyvänen aika,\n tuossako ovat\n pihlajat, jotka\n istutin ennen\n isäni kanssa\n mökkimme nurkalle?\n\n Pieniä taimia\n olimme kaikki,\n minä ja te.\n Nuorena silloin\n kasvussa minä\n ennätin edelle.\n\n Nyt te nousette\n vuosien mukana\n ylöspäin yhä.\n Mahtinne paisuu,\n pihlajat pyhät,\n minä jo kutistun.\n\n Olitte ennen\n Suomeni heimon\n pyhiä puita.\n Mieleni viel' on\n uhrata tässä\n pakanan lailla.\n\n Pakana parhain\n kristitty ollut\n aikain on halki,\n mieleltä herkin,\n teolta suurin,\n ihminen aina,\n\n Tottahan ovat\n kasvulta vahvat\n pihlajat pyhät.\n Pien' olen minä\n rinnalla teidän,\n nöyrtyä tahdon.\n\n\n IV.\n\n Siinä mökki, —\n matkalainen,\n paina pääsi,\n muista hetki\n hartaudella\n siittäjääsi.\n\n Hän se laittoi\n töllin tähän\n vaivoin vaikein.\n Pesän teki\n perheellensä\n suurin aikein.\n\n Toisin kävi.\n Kaatui taatto\n kesken työtään.\n Paljon multa\n hautaan meni\n hänen myötään.\n\n Emo kulta,\n muistan sua\n murhemielin.\n Kerran puhui\n puutarhasi\n kukkaiskielin.\n\n Nyt sun penkkis\n kasvaa julmaa\n ohdaketta.\n Nouse eivät\n vienot taimet\n rakkaudetta.\n\n Sunkin on nyt\n asuntosi\n turpeen alla.\n Ainokainen\n poikas harhaa\n maailmalla.\n\n Siinä kynnys,\n ylitsesi\n käydä emmin.\n Vieras vienyt\n kaiken, jota\n ennen lemmin.\n\n Taltu sydän,\n tyynny toki,\n mennään yli,\n vaikk' ei vuota\n sisällä nyt\n maammon syli.\n\n Hyvä Luoja,\n kuink' on toisin\n kaikki ko'issa.\n Kuusitoista\n vuotta viipyi\n poika poissa.\n\n Tuossa ukki\n istui alla\n akkunansa.\n Tuolla taatto\n souti illoin\n keinuansa.\n\n Tuossa äiti\n uunin eessä\n hääri työssä.\n Pankon takaa\n kotisirkka\n lauloi yössä.\n\n Tarinaansa\n kaikki kertoo\n lemmen luomaa.\n Kyynel, älä\n nouse silmään, —\n vieras huomaa.\n\n Eespäin vielä,\n kamarihin\n sisään kurkkaan.\n Itkin ensi\n pettymykseni\n tuohon nurkkaan.\n\n Katsos, lasin\n alla ruusu\n kukkaan puhkee;\n kuink' on tullut\n sinustakin\n pensas uhkee!\n\n Tässä istuin\n ikkunassa,\n lahti päilyi,\n katsoin kuinka\n autere sen\n yllä häilyi.\n\n Kauas lensi\n yli vetten\n kumma kaipuu.\n — Väsynyt on\n matkalainen,\n tähän vaipuu.\n\n\n V.\n\n Ei, nyt riittää, ylös matkamies,\n lyhyt aikas' on ja pitkä ties.\n\n Joka hirsi täällä tarinois,\n paremp' on kun riennät pian pois.\n\n Tät' ei kauan kestä sielus sun. —\n Tahdot nähdä laineen kisailun.\n\n Siinä niitty vielä ennallaan,\n sama polku kulkee kuvettaan.\n\n Mitä? Iltakaste ruohollas,\n miksi kyynel peittää kulmias?\n\n Älä itke, pyhä ystäväin,\n säilyit halki aikain myrskyisäin.\n\n Mull' on myöskin vanhat ihanteet,\n kuivaa, kallis, turhat kyyneleet.\n\n Siinä lahti. Muuttunut et lain,\n yhä laineittes soi laulu vain.\n\n Muistan kuinka äärell' laiturin\n ennen kuulauttasi katselin.\n\n Monet kohlut kestin jälkeen sen,\n sinut toki kohtaan riemuiten.\n\n Paljon ystävältäs vuodet vei,\n sinuun sentään aika pysty ei.\n\n Sieluun ikuisuutesi imen näin,\n raskas taas on taival edessäin.\n\n\n\n\n\n\nRAKKAAT LÄHIMÄISET\n\n\n\n\nOnnensopukka.\n\n\n Rikas kaupungeista on Suomenmaa,\n sen ventovieraskin huomaa,\n mutt' yhtä katsella kannattaa\n kuin jumalten kauneinta luomaa.\n Se ylväsnä katsovi kummultaan\n kuin viittoen: tänne vaan!\n\n Joku hyvä, armias enkeli,\n mi luopi onnemme taikaa,\n mun kulkuni sinne johdatti\n ja kymmenen ajast'aikaa\n mä kiersin kirjoissa kaupungin\n ja veroja suoritin.\n\n Taru kertoo keskelle korpimaan\n sotapäällikön suuren luoneen\n tämän kaupungin, kuulun linnastaan,\n jos' tekivät kuritushuoneen,\n kun kasvoi kulttuuri, sivistys\n ja henkinen viljelys.\n\n Kuus' ylen kaunista katua\n sen rastii poikin ja pitkin\n niin suoraa kuin suksen latua.\n Ves'johdot ja viemäritkin\n sill' on ja asfalttikäytävää\n myös kymmenen kyynärää.\n\n Tää viimemainittu tehty on\n juur' kohdalle parhaan puodin,\n sen isät keksivät valtuuston\n tän suuren maailman muodin,\n kun kerran kenraal'kuvernöörin\n pit' tulla kaupunkikin.\n\n Hän saapunut ei, mut myöhemmin\n tuli valtionhoitaja kyllä\n ja kannukset jalon sankarin\n soi paikalla pyhitetyllä,\n ja silloin sen puodin isäntä kai\n komesrootin arvon sai.\n\n Ja vaaran ollessa oteltiin,\n vaikk' kylläkin myöhään vasta.\n Kun saksa porhalsi kaupunkiin,\n nous sankarit sairaalasta,\n ja monet kerkeät kevätyöt\n ne maksoi petturin työt.\n\n On siellä asunto maaherran\n ja kirkko ja korkea raati,\n mi hiljan, kuulin kerrottavan,\n taas ajuritaksan 'sääti.\n Pormestari kerran ryyppypäin\n ol' nähnyt parhaaksi näin.\n\n Vuos' vuodelta kuuden tuhannen\n on korvilla asukasluku\n sen ollut, viidelle perheellen\n itäruotsalainen on suku\n suur' suotu ja oma koulukin\n myös kielellä germaanin.\n\n Kaks' kirjakauppaa ja kirjasto\n ja kolme lehteä oivaa,\n myös klassillinen on lyseo,\n mi tiedon aarteita hoivaa;\n ja joskus kunniaks kieltolain\n saa putkaankin asujain.\n\n Käy kauppa, kulttuuri kukoistaa,\n on panttilaitos ja pankit.\n Myös väliin leirillä nähdä saa\n tasavallan armeijan tankit;\n ja kauppaneuvoksen tytärkin\n sai jääkäri-majurin.\n\n Vuos'kymmentä pari istuneet\n samat valtuustoss' ovat nerot\n ja mukisematta maksaneet\n samat pölkkypäät ovat verot.\n On siellä synnytty, kuoltukin\n ja naitu ja huoltukin.\n\n Tasavallan, niin moni luullut lie,\n se onnen on soppi vasta,\n mut siellä ne tuumii: koira vie,\n paremp' palvella kuningasta!\n Ja parhain vielä, jos sinne sen\n sais' valtaistuimen.\n\n\n\n\nKansanmies.\n\nKansakoulusta päästäjälleni, opettaja E.S:lle\nhänen täyttäessään 50 v.\n\n\n Hän monta iltaa istui itsekseen\n ja pieni lamppu tuikki valon niukan,\n min ääreen riensi kirja-aarteilleen\n mies nuori tehnyt päivätyönsä tiukan.\n\n Hän kurjess' auran käyden sarallaan\n sai nähdä maansa armahimmat sulot,\n soi kevät, kesä hälle laulujaan,\n hän tajus syksyn sekä talven tulot.\n\n Ja sydämensä pohjaan syvimpään\n hän kätki luontoäidin kalliin kuvan,\n min elon viimoihin ja vilinään\n hän monta kertaa näki unhoittuvan.\n\n Jo kotipientarilta omaksui\n hän kaipuun, jota sykkii kansan povi,\n siks' askeleensa sinne suuntautui,\n miss' anojalle aukee tiedon ovi.\n\n Hän, poika maansa sankan salomaan,\n sen selkeesti tunsi, miss' on kansan voima,\n jot' ilman ijät piennä harhaillaan\n ja helpost' yltää suurempien soima.\n\n Hän riensi luokse tiedon lähteitten,\n hän kaivoi aartehia kaivatuita\n mielessä väikkyin sääntö kultainen:\n mies oppikohon opettaakseen muita.\n\n Sä opit, opetit ja vieriä\n näin ehti päiväsi jo puoleen saakka.\n Ei miehell' ollut aikaa levätä,\n vaikk' kuinka liekin ollut raskas taakka.\n\n On kaunis Sun nyt taapäin katsahtaa,\n työn onni korkein kaikist' on ja suurin.\n Hänt' aina siunaa kansansa ja maa,\n ken kansaltansa kasvanut on juurin.\n\n\n\n\nJoulu-ukko.\n\n(Jouluyön tarina.)\n\n\n Tää vaari vakaa, tuttu vanhastaan,\n hän joka vuosi saapuu samaan aikaan.\n Hän keveästi liukuu suksillaan\n kuin tonttu verhoutuva sadun taikaan.\n\n Hän joka paikkaan ehtii kiertäissään,\n mutt' itsensä hän muilta tyystin peittää.\n Kas, ihmisien eloon sisimpään\n jouluna helpointa on katse heittää.\n\n Jo päivä sammui hämyyn talviseen\n Ja lankes' ylle tyyni juhlailta,\n nyt joulu-ukko lähtee kierrolleen,\n hän tullut tänne mailt' on kaukaisilta.\n\n Niin siinä juuri hänen ladullaan\n esille elpyy piirteet uhkeen hovin,\n hän kiipee valaistuhun ikkunaan\n ja totisena sisään katsoo tovin.\n\n Oi valokylläisyyttä kynttiläin,\n ja kuinka kuusi hopeinensa hohtaa\n ja monet pöydät vieri-vierekkäin,\n ah mitkä herkut sieltä silmää kohtaa!\n\n On kuusen alla lahjaröykkiöt\n ja lasten laulu iloisesti helkkää,\n ja vanhemmat ja pikku tylleröt\n vain hymyä ja onnea on pelkkää.\n\n Hän alas akkunaltaan kapuaa:\n kas tuossa tuntuu joulua ja juhlaa,\n ei ihmiselämä lie hullumpaa,\n se noin kun viljoin riemuansa tuhlaa.\n\n Ja joulu-ukko hyppää suksilleen\n ja mietteissänsä painuu metsän poveen.\n Hän vasta huomaa mökin vajonneen,\n kun suksensa sen oli syöstä oveen.\n\n On nietos ylettyvä ikkunaan,\n min kokonansa peittää paksu huuru,\n saa sulan pilkun ukko huulillaan\n ja katsomahan kaartuu varsi kuuru.\n\n Pien' tuikku heittää valon himmeän\n ja pöydällä on puurovadit puiset\n ja tuolta takaa tumman hämärän\n vilahtaa esiin miehen kasvot luiset.\n\n Ja takan luona päätään painaen\n kätensä varaan istuu kalvas nainen,\n katseensa vaipuu tuskan-ilmeinen\n kehtohon, jossa nukkuu pienokainen.\n\n Ja vuotehella tuvan nurkassa\n tyttönen pieni käheästi rykii\n ja toinen piltti vilun kourissa\n peitettä päälleen jalkopäässä nykii.\n\n Silmähän ukon kyynel kierähtää,\n pää hartioitten väliin painuu syvään:\n ah, näinkö vuosi vuodelt' yhä jää\n toteutumatta uskoni mun hyvään.\n\n Näin eri lailla lahjat jaetaan,\n toisilla murhe, toisill' onni lauha.\n Miks kylvetähän katkeruutta vaan?\n Ei ihme, ettei säily maassa rauha.\n\n\n\n\nEnnen — nyt.\n\n\n Ain ennen kysyttiin:\n sä ootko mies\n ja asioita tutkit tuntos mukaan.\n Nyt kysytään:\n sä valkoinenko oot\n vai punainen\n ja tuntos' ääntä nyt ei kuule kukaan.\n\n\n\nEräälle ystävälle.\n\n10-vuotisen taiteilijanaolon muistoksi.\n\n\n Kymmenen vuotta\n taivalta jäänyt on taaksi,\n tehty ei suotta\n unhoitu ei ainiaaksi.\n\n Katselet työtäs,\n pitkä on piirretty latu,\n murhetta myötäs'\n mont' oli, mon' ilon satu.\n\n Enempi kenties\n matkalla vastusta, vaivaa.\n Itsepä sen ties\n mies, mistä aarteensa kaivaa.\n\n Majakka tiehen\n matkaajan soihtua suova:\n pyrkimys miehen,\n työ sekä tutkimus luova.\n\n Kysy ei kukaan\n oikeinko iskuja annoit,\n tuntosi mukaan\n kunhan sä peistäsi kannoit.\n\n Kerranko harhain\n sävelt' on täytymys soittaa,\n mutta on parhain\n aina ken eksyy ja voittaa.\n\n Siinäpä juur on\n palkka, min taistelu maksoi.\n Elämä suur' on\n sille, ken elää sen jaksoi.\n\n Kymmenen vuotta\n taittunut taistelun matkaa,\n tehty ei suotta,\n kaunis on eespäin jatkaa.\n\n\n\n\nKauppaneuvos.\n\n\n Majass' sepän matalassa\n kasvoi poika, paineskeli\n palkeit' isäukon kanssa,\n pajassa jo pienest' eli.\n\n Tupasessa teutaroitsi\n kaksi muuta kakarata.\n Talven selkä jyrsittihin\n melkein kuivaa kannikkata.\n\n Antanut ei ainut lehmä\n silloin pientä maidontilkkaa,\n tarvis liioin pajassakaan\n vasaroin ei ollut kilkkaa.\n\n Kesällä, kun talonpoika\n heinänsä ja touot niitti,\n silloin työtä sepällekin\n aamust' asti iltaan riitti.\n\n Tehtiin viikatteet ja sirpit,\n vannehdittiin vankkur'pyörät,\n särvintä sai sepän perhe,\n kertyivät myös leivänkyörät.\n\n Palkehia vanhin poika\n painoi aina hamaan iltaan,\n aamullakin herätettiin\n armaimmilta unosiltaan.\n\n Vieri vuodet, poika tuosta\n kasvoi, vahvistui ja varttui,\n nuorempi sai palkeisihin,\n vanhin vasaraan jo tarttui.\n\n Mietti ukko: uupunenkin,\n kohta putoo palja käistä,\n sentään syyt' ei liene huoleen,\n vara vanhuuden on näistä.\n\n Mutta poika lukutaidon\n oppineena kinkeriltä\n hautoi mielessänsä tuumaa\n päästä näiltä rintehiltä.\n\n Kertoivathan: kaupungissa\n hyvin naapurinkin Antti\n pärjää, herrana hän käypi,\n helpommin siell' lohkee lantti.\n\n Lukutaito on ja siellä\n oppii hiukan kirjoitusta,\n silloin paksuksi jo pääsee,\n jääpi sepän naama musta.\n\n Esitteli isällensä\n poika vanhin potran tuuman,\n mutta seppäjäyrän suusta\n saikin sanaryöpyn kuuman:\n\n »Kappas tätä, mikä tuli\n pojastani tuulten lelu,\n mistä miehenalun päähän\n noin on mennyt herrastelu?\n\n Polvesta on tässä polveen\n vasarata heilutettu,\n milloin syötiin selvä leipä,\n milloin purtiin puinen pettu.\n\n Mutt' ei tätä kamarata\n jättää mieheen mieli tullut.\n Mist' on saaneet sarkahousuun\n herrasväen hommat hullut.\n\n Pysy täällä, paina paljaa,\n syökse ahjon roihuun rautaa.\n Täytä toki miehen mitta,\n moiset houreet ijäks hautaa!»\n\n Poika tuost' ei ollut moinaan,\n hiljaa hiipi aittahansa,\n mutta aamun suussa isä\n löynnyt hänt' ei vuoteeltansa.\n\n Niinpä sepän nuori poika\n jätti isäukon töllin.\n Kaupunki se puhtahaksi\n pesi mustan mörököllin.\n\n Juoksupojan paikan sai hän\n kohta rautakauppiaalta.\n Putsattihin uuteen pukuun\n poika juuri tullut maalta.\n\n Juoksi päivät kaupungilla,\n herui juomarahaa hiukan,\n kirjan sekä kynän kanssa\n vietti loma-ajan niukan.\n\n Vuoden päästä ylennyksen\n sai ja pantiin tiskin taaksi,\n siitä saakka uutta vettä\n halkoi sepänpojan haaksi:\n\n Kauppi vanha oli, nautti\n poika luottamusta luonaan.\n Tuntenut ei oisi enää\n nokinaamaks vielä tuonaan.\n\n Varttui, pyöristyi ja lihoi,\n ulkoasun hoitaa tiesi.\n Mietti kansa: oiva tuosta\n kasvaa vielä kauppamiesi.\n\n Pankkiinkin jo kertyi rahaa\n — uskoiskohan tuhon kaskuun:\n päivittäisin aina vero\n vieri vilkkaan paksun taskuun.\n\n Vanha seppä perheinensä\n unohtui jo mielestänsä,\n mitä niistä maalaisista,\n hält' on poissa käistä känsä.\n\n Niin ne vieri vuodet, vihdoin\n surma iski kaupin rintaan,\n silloin sepän poika liikkeen\n leskelt' osti polkuhintaan.\n\n Hiukan tölhö tavoiltansa,\n mutta hyvin veti puoti.\n Puksuna jo taskut paikkas,\n runsaammin nyt mannaa vuoti.\n\n Kulttuurinsa kukkaseksi\n nai hän naisen ruotsalaisen,\n tällä tavoin vielä oppi\n toisen kielen kotimaisen.\n\n Politiikass' oli halla\n laillisuuden pohja vankka.\n Kirjastossa leikkaamaton\n virui kirjapino sankka.\n\n Valistuksen hyväks' antoi\n uusi kauppi pari sataa,\n siitä saakka kunnallisen\n elämän läks' käymään rataa.\n\n Valtuustohon hänet autti\n lista lujan laillisuuden,\n laillisien lehti lausui\n tervetulleeks' isän uuden.\n\n Pari puhettakin tilas\n kädest' oivan kynäniekan,\n ulkoa ne oppi, käytti\n kirkast' terää sananmiekan.\n\n Vieri taaskin vuodet, karttui\n kunniaa ja penningeitä.\n Edistyksen, laillisuuden\n tunnussanaa mies ei heitä.\n\n Kirkon kolehtihin kantoi\n markan väliin sunnuntaina,\n sepän perhe joululahjaks\n satalappusen sai aina.\n\n Sepäll' ylen harvoin sattui\n asiata kaupunkihin,\n kerran kävi vuotta kohti,\n keittiössä kestittihin.\n\n Joutui sitten sotaan ryssä,\n tuli maalle tuima vuosi,\n mutta kunnon kauppamiestä\n taaskin hyvä onni suosi.\n\n Parhaimpien kansalaisten\n alkoi siitä ajojahti.\n Siperian korpiin joutui\n moni laillisuuden vahti.\n\n Kauppi tuost' ei minään, kaikki\n vanhat varastonsa möi hän\n huippuhintaan, hankinnoilla\n hallituksen rahaa löi hän.\n\n Isänmaallista kun mieltään\n näin ol' osoittanut tovin,\n hankki, paitsi miljoonia,\n suosion myös tsaarin hovin.\n\n Kauppaneuvokseksi tehtiin\n kolmantena vuonna vainon,\n keisar' armoitti näin kyvyt\n Suomen kauppamiehen kainon.\n\n Tuli kumous, tsaari suistui,\n mutta arvo uusi pysyi.\n Mistä saatu, mitä varten? —\n Kuka tuollaista nyt kysyi!\n\n Levoton ol' aika, kansa\n vallass' oli hengen pahan.\n Kului vajaa vuosi, nousi\n punakaarti kapinahan.\n\n Kamalata, monta miestä\n ruhjoi villi roskajoukko,\n kauppaneuvostamme sentään\n suojas syrjäkylän loukko.\n\n Henki säilyi herran, hiukan\n tavarata tasasivat\n punaryssät, kunnes heidät\n saksalaiset karkoittivat.\n\n Karustansa kauppaneuvos\n saapui pitämähän kestit\n maansa puoltajille, heiltä\n hankinnan myös otti pestit.\n\n Uudet vieraat viipyi maassa\n runsahasti puoli vuotta,\n eikä kauppaneuvokselle\n tämä aika mennyt suotta.\n\n Kerkesi hän ansioistaan\n saada saksalaisen ristin.\n Isänmaan myös onni tehnyt\n hänestä on monarkistin.\n\n Hyvin kaikki, yhtä vartoo\n sentään vielä mielin herkin:\n milloin presidentti suopi\n hälle komentajamerkin.\n\n\n\n\nKamreeri Pulla.\n\n\n Jaa, vuotta viitisenkolmatta\n siit' taitaa hyvinkin tulla,\n kun saapui syksyllä kaupunkiin\n tää nykyinen kamreeri Pulla.\n\n Oli maalta, mut mistä, tarkoin ei\n sit' tainnut tuntea kukaan.\n Vain tämän tiesivät: nimensä\n hän saanut ol' äitinsä mukaan.\n\n Oli ollut opissa leipurin\n ja hyvin taikinan sotki,\n mut pummi sittemmin annettiin,\n kun liikaa makeita hotki.\n\n Ja sitten, sen verran tiedettiin,\n ol' luisunut alasmäkeen\n siks, kunnes myöhemmin kutsun sai\n hän saapua sotaväkeen.\n\n Siit' alkain paakari Pullalle\n se lauloi kunniankukko\n ja aavisti kansa, miehestä\n mit' aikoi taivahan ukko.\n\n Kun oli hän opinjanoinen,\n pääs' aliupseerikouluun\n ja nauhan ensimäisen sai\n jo tullessa toiseen jouluun.\n\n Kas sellaista onnentähteä\n on nähty vain aniharvoin,\n kun viime palvelusvuotensa\n hän lopetti vääpelin arvoin.\n\n Ja päällystö ihan rukoili,\n ettei hän heittäisi heitä,\n vaan jäisi joukkonsa keskuuteen\n ja kävis sankariteitä.\n\n Hän suostui ja kohta komentoon\n sai soppakomppaniian.\n Hän kylpi auringoss' suosion\n ja naikin everstin piian.\n\n Kuus kuukautta jälkeen häiden hän\n sai esikoisensa Antin,\n mi riemuks suureksi vanhempain\n ol' näköä komendantin.\n\n Näin vietti vuosia parisen\n hän huumassa onnen hurman,\n kun kerran keskelle ilojen\n se vierähti viesti turman.\n\n Joku paperi outo ilmestyi\n — sen poikanen seinään hakkas, —\n min mukaan palvelus kotoinen\n sotaväeltä Suomen lakkas.\n\n Ja samaa tietoa sanomat\n he kiidätti yli maamme:\n on viety vannotut oikeudet,\n väkivaltaa vastustakaamme!\n\n Niin, silloin se yhdessä päätettiin:\n passiivisin vastaanpanoin\n maa mahdollinen on pelastaa,\n ei sortajan armoa anoin.\n\n Ja kyynele silmässä Pullakin\n kiin' armahan painoi uksen,\n mut lähteissä nimellä everstin\n sai seuraavan todistuksen:\n\n »Min oikke hyvä voi suositta,\n jos palvelus tartte tulla\n ja jos tartte oikke reelu mees,\n niin otta veebeli Pulla.\n\n Hen olle isämaa rakasta\n ja veelä voi tähä lisä,\n ett' on hän ahkera, naitu on\n ja kahde o lapse isä.»\n\n Tää paperi arvokas auttoikin\n taas Pullan toimehen jaloon:\n pian pääsi pienehen kaupunkiin\n hän johtajaks vaivastaloon.\n\n Nimi vain ei Pullaa tyydyttänyt,\n hän johtokunnassa soti\n siks, kunnes päätyhyn naulattiin\n uus kilpi: kunnalliskoti.\n\n Niin sitten kunnalliskotia\n hän tunnontarkasti hoiti\n ja vammat kaikki vaivaisten\n hän huolin jodilla voiti.\n\n Vuos' vuodelta pöyhtyi ja pullistui\n — ol' aina suosikki onnen —\n ja herra auttaa, kun toimeen käy\n vain tarmolla tahdon ponnen.\n\n Juu, totta, julki sanoa\n on tässä täytymys juuri:\n sai Pullan omaksi miehekseen\n koko kansan puolue suuri.\n\n Se johtui olojen pakosta\n tää tärkeä kannan muutos,\n kun koko kansan puolueell'\n oli kykymiehistä puutos.\n\n Ja kohta kun päälle muuttunut\n näin poliittinen oli puku,\n niin Pullan aikakirjoihin\n uus leikattihin luku.\n\n Palokunta-aatteen puolelle\n kuin itsestänsä hän kääntyi\n ja varapäällikön paikalle\n jo vuoden päästä hän vääntyi.\n\n Kas hoidossa kaupungin asiain\n V.P.K. oli suurin mahti,\n jopa yksin salissa valtuuston\n sen kuulosti marssin tahti.\n\n Ja kun Pullalla, kuten tunnettu,\n ol' luonnetta, tarmoa lujaa,\n niin kulki hän arvosta arvohon\n kuin pitkin kunniakujaa.\n\n Pian hällä virkoja kaupungin\n oli hallussansa puolet\n ja muodosta miehen nähdä voi\n miten raskaat painoi huolet.\n\n Sai kultasankaiset nenälleen\n ja vatsa vankasti lihoi,\n nenä päästään vienosti punertui\n ja näppylät naamassa vihoi.\n\n Kun maass oli aika ankara\n ja kammissa peräsimen\n kun hääräsi ryssä, miehemme\n taas saavutti hyvän nimen.\n\n Aluss' sodan kun kerran kirjoitti\n oman puolueensa lehtiin,\n ett' asia tsaarin on meidänkin,\n sotakamreeriks hänet tehtiin.\n\n Tuli kumous. Nytkään joutunut\n ei Pulla valtahan häpeen,\n vaan nauha punainen ilmestyi\n yhtäkkiä napinläpeen.\n\n Ja vilkkaissa viirin punaisen\n ties väistyä vaaran alta\n taas Pulla puheella: unelmoin\n ain' ollut on kansanvalta.\n\n Mutt' tullessa joukon valkoisen\n sai Pullakin sankariksi\n ja ansioistaan ylennettiin\n hän reservikapteeniksi.\n\n Myös kamreerin titteli edelleen\n yht' ylväänä miehellä loistaa\n ja mainetta maatansa palvelleen\n näin nuorelle polvelle toistaa.\n\n\n\n\nIsänmaallinen tuomari.\n\n\n Kun maass' oli vaino\n ja kunnon mies\n ei löytänyt turvaa laista,\n oli silloin hän tuomari luihu\n ja kansa inhoten kutsui\n ryssäksi häntä.\n\n On vieläkin yhä\n hän vartija lain\n ja isänmaallista mieltään\n hän parhaiten näyttävi sillä,\n kun ryssää ryssäksi sanoo.\n\n\n\n\nEcce homo!\n\n\n Ecce homo!\n Viina vienyt hält' on jalat, järjen.\n Hän itse laatinut on kieltolain\n ja siitä nauttein hän nyt kuorsaa tuossa.\n\n\n\nEi vihaa — kostoa!\n\n\n Ei vihaa, veljet, ei!\n Ei viha ase sen, jok' oikeudesta taistaa,\n ei murheen kylvö sen, jok' aikoo riemun maistaa.\n\n Ei, veljet, kostoa!\n Se vietti vimmainen on eläinmielen halvan.\n Vain yksin anteeksanto kirvoittaa voi kalvan.\n\n Ei vihaa, kostoa!\n Ei henkeänsä heittää henno niiden tautta.\n Voi suurta syntyä vain rakkauden kautta.\n\n\n\n\n\n\nOMA SYDÄN\n\n\n\n\nTuletko?\n\n\n Tyttö, sun vuoksesi\n vaikkapa harhaan\n suurimpahan olen valmis ja vuotan.\n Ah, sinun luoksesi\n suuntaan ma parhaan\n aatoksen, tunteen ja tuloosi luotan.\n Mieletön mies olen, vaaraa en näe,\n jokainen sanas' on rytmi ja säe.\n Tuntuu kuin löytänyt oisin sen, jota\n tarkoitti elämän taisto ja sota.\n Oudossa hurmassa silmäni sulen,\n tunnen selvään sun katseesi tulen,\n syttyvi pyhä odotus poveen:\n etkö jo kohta kolkuta oveen?\n\n\n\n\nOuto vieras.\n\n\n Kuin poikanen ketoja kuljen\n mä alla siintävän laen,\n sulokaipuun rintaani suljen\n ja päivänkukkia haen.\n\n Mä lehtyet valkeat nypin\n ja vastausta niiltä vaadin,\n kuin riemusta houkkana hypin\n ja pilvilinnoja laadin.\n\n Joka kukkanen nyökkää ja hymyy:\n mik' ihme nyt vaivaa miestä,\n mikä outo sen silmissä lymyy,\n miks' erkani vanhasta tiestä?\n\n Ei eksynyt kukkien kerhoon\n hän ennen, kuiskinut meille,\n vaan vaipuen huolien verhoon\n vaels' suurille valtateille.\n\n Miks mies, min huulilta poistaa\n ei salpaa saattanut mikään,\n yht' ainutta nimeä toistaa\n kuin muita ei löytyisikään.\n\n Niin, niin, siit' on monta vuotta,\n kun kukkien mieltä kysyin.\n Elo pitkä on mennyt suotta,\n mä syrjässä outona pysyin.\n\n Älä imehdi, kultainen keto,\n en turhien tähden tullut,\n tämä ehk' on viimeinen veto,\n siis kuuntele haavehet hullut.\n\n Suo olla mun nuorena kerran,\n oon kantanut kuormaa surun.\n Suo siit' edes hivenen verran,\n min tuhlasin kaupoissa turun.\n\n\n\n\nAgnus Dei.\n\n\n Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua.\n — Mitä on se, kysyi ruususuu.\n »Kaunihimpi maista kaivattua,\n jumal-lemmen lahja, toukokuu».\n\n Otsallasi asui taivaan hyvyys,\n karitsainen hymykuopissas,\n silmistäsi katsoi sielun syvyys,\n lapsen nauru leikki huulillas.\n\n Koko olentosi unelmoitsi\n niinkuin kevättänsä vehmas maa.\n Askel nuoruuttansa ilakoitsi\n keinuttaissaan vartta notkeaa.\n\n Astuin rinnallasi. Lapsi riemun,\n mistä eksyit murheen maailmaan?\n Yhä vielä aatokseni vie mun\n kesäyön sen helmaan kuulakkaan.\n\n Missä kuljit, siellä liikkui lempi,\n onnen hurma yllä huminoi.\n Katse puhui, huuli haastaa empi,\n suurin riemu sanatonna soi.\n\n Kirkas nuoruus, mikä mahti toi sen\n tielle hukkunehen harmauteen?\n Sydän orpo vielä unelmoi sen,\n min jo uskoi ijäks' uupuneen.\n\n Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua,\n onni ylhä yhden suviyön.\n Muistos säilyy, muistanetko mua,\n kohtaloni kanssa arpaa lyön.\n\n\n\n\nRauha\n\n\n Oi ällös puhu! Saapuu hiljalleen\n jo ammoin, ammoin kadotettu tyyni\n ja vilpas rauha mykkään sydämeen.\n Oi vaivu hiljaa, armas, syleilyyni.\n\n Oi vaiti, vaiti! Nojaa, nojaa näin\n ja kuule, kuinka rinnassani soittaa.\n Sä vielä epäiletkö, ystäväin,\n ett' emme jaksa taistelua voittaa?\n\n Ei sanaakaan! Nyt vihdoin tullut on\n se hetki, jota varroin monta vuotta.\n Nyt uskon, että määrä kohtalon\n ei ollut meitä yhteen liittää suotta.\n\n Oi laske hiljaa kätes otsallein\n ja kauan, kauan katso silmihini,\n sä näätkö kirkastetun rakkautein\n ja sielun nuortunehen, enkelini.\n\n On vuotten tuskat tuhaks huvenneet\n — suo liukua sun kätes ohimoita, —\n on poissa pilvet niitä polttaneet,\n sun kanssas valloitamme auringoita.\n\n Oi vaiti, vaiti! Viel‘ ei sanaakaan!\n Tää hetki harvoin elon tiellä toistuu,\n mutt' tiedät, armas, taistoon alkavaan\n on voimaa nyt, kun tämä tenho poistuu.\n\n\n\n\nMinkä mä taidan?\n\n\n Minkä mä taidan, että mun nuoruutes sytti,\n että sen tuoreus taas\n veren vanhan ja ehtynehen elähytti,\n että sun suudelmaas\n yhä muistan, se huulilla palaa?\n Sinä sieluni sait, sit' en salaa.\n\n Minkä mä taidan, että sä lempeä vannoit?\n Ei, et vannonut, et,\n sanan vain vahingossa sen liukua annoit,\n tuikkihan tähtöset\n ja leikitsi lempeä kuudan,\n mitä merkitsi siis sana muudan!\n\n Minkä mä taidan, että on rinnassa tuli,\n jonka sä liekkiin sait,\n sydän monten jos talvien huuruista suli?\n Armas, nyt olet vait,\n jollet sa toistaa voi sitä sanaa,\n jok' esille autuuden manaa.\n\n\n\n\nMiksi?\n\n\n Utukuva,\n hetken harha haaveen hämy-mailla\n unhoittuva\n unen hauraan, katkelmaisen lailla.\n\n Niinkö riutui\n ihme sydämesi korkein, ylin?\n Mihin hiutui\n ovet kahden auennehen sylin?\n\n Sinäkö, kulta?\n Kipinäkö vain, min liekiks haastoit?\n Miksi multa\n rinnastani kevään nuoren raastoit?\n\n Ah mun houkon\n avautua eessäsi miks' annoit?\n Miksi joukon\n eteen turulle iän kaiken kannoit?\n\n Oi, en soimaa\n sua. Armas, ällös mua vältä!\n Ehk' on voimaa\n kestää vielä isku elämältä.\n\n Jäihän toki\n muisto murehdittu, aarre surun.\n Minkä koki\n kauneinta, ei huku hiekkaan turun.\n\n\n\nLyhyt satu.\n\n\n Se kesti hetken\n niinkuin kaikki kestää\n se, mik' on täällä ilman syvää juurta.\n Kun sielus hurma alkaa huiman retken,\n et lentoa sen, heikko, henno estää,\n vaikk' aavistatkin pettymystä suurta.\n\n Sä pelkkää päivää\n varten onnes loisit\n ja pelkäät huolta, jonka huomen tuottaa.\n Et siedä pienintä sä pilven häivää\n ja onnettomist' onnettomin oisit,\n jos et vois polkus' erhettyyteen luottaa.\n\n Mä kautta harhain\n totuin hakemahan\n sen, mitä elämäll' on mulle antaa.\n En tiedä, kuka täällä lienee parhain:\n hän, joka ottaa hyvän sekä pahan,\n vai hän, ken hyveellensä koron kantaa.\n\n Oi typeryyttä!\n Miksi sydämeni\n et turhasta jo lakkaa liekinnästä?\n Hän tunne ei sen onnen kylläisyyttä,\n mi toisi hänet minun rinnalleni,\n sen, joka juuret ottaa elämästä.\n\n\n\nHuusin sieluni suuren hädän...\n\n\n Huusin sieluni suuren hädän,\n kohtasin syämet sykettä vailla,\n rintahan lyöden ja ynsein katsein\n käännyitte pois fariseusten lailla.\n\n Kaukaa katsoitte silmin karsain,\n näytitte itsehurskauden uhmaa,\n tylsä supina huulilla kulki,\n koetitte nauraa naurua tuhmaa.\n\n Teitä halveksin, sielut harmaat,\n tyhmyrit alla viisauden viitan,\n surmaks suuren, ylpeän tunnon\n käytitte keinoja jesuiitan.\n\n Huusin sieluni suuren tuskan,\n yksi, ah, yksi huutoni kuuli,\n keskell' luihun, ilkkuvan hymyn\n värähti kaunis kalpea huuli.\n\n Katsoi siintävä silmäpari,\n yksi, ah, yksi ei mua jätä,\n ei jätä siksi, ett' on hällä\n itsellä sielussa suuri hätä.\n\n\n\n"]