[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fD5NxeU8VQjMjwvhliScwGpbdjTMG8Tv5cNnVK7e-NaE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},357,"Luutnantti Jergunovin juttu","Turgenev, Ivan",1818,1883,"357-turgenev-ivan-luutnantti-jergunovin-juttu","357__Turgenev_Ivan__Luutnantti_Jergunovin_juttu",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1868,1879,9215,58294,false,23151,[24],"Short stories",[26,27],"Russian Literature","Short Stories","\"Luutnantti Jergunovin juttu\" by Ivan Sergeevich Turgenev is a short story likely written in the mid-19th century. The narrative revolves around Lieutenant Jergunov, who recounts a poignant moment from his younger days, interspersed with reflections on beauty, personal connections, and the social dynamics of his time. The story sets the stage for themes of memory, romance, and the interaction between duty and desire.  The opening portion introduces us to Lieutenant Jergunov as he shares a story that has become a staple of his conversations, despite the audience knowing it by heart. The narrative transports us to Nikolajev, a city by the Dnieper River, during Jergunov's youth when he was tasked with important civil duties. We learn of his character—his reserved nature, keen sense of duty, and unacknowledged longing for beauty, embodied in a chance encounter with a distressed young woman named Emilia. Through this encounter, the groundwork is laid for a deeper exploration of Jergunov's feelings and potential romantic experiences, setting an atmosphere rich in emotional complexity. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Löfgren, Elisabeth",346,"Iäkkään luutnantti Jergunovin säännöllisesti kertaama kertomus vie lukijan hänen nuoruuteensa ja Nikolajevin kaupunkiin. Nuori upseeri lumoutuu salaperäisestä naisesta ja päätyy tietämättään rikollisjoukon vaarallisten juonien kohteeksi. Novelli on osa venäläisen realismin mestarin myöhäistuotantoa.","Ivan Turgenjevin 'Luutnantti Jergunovin juttu' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 357. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUUTNANTTI JERGUNOVIN JUTTU\n\nKertonut\n\nIvan Turgenjev\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMuutamana iltana kertoi taas luutnantti Jergunov meille juttunsa\neräästä elämänsä kohtauksesta. Hänellä oli tapana sillä huvittaa meitä\nsäännöllisesti kerta kuukaudessa, ja me kuuntelimme häntä joka kerta\nuudella mieltymyksellä, vaikka me melkein tunsimme jutun kaikki\nerityis-seikat ulkoa. Nämä erityis-seikat olivat niin sanoaksemme\nikäänkuin sienet puukannon ympärille vähitellen kasvaneet kertomuksen\nalkuperäisen rungon ympäri. Koko hänen kertomis-tapansa oli meille\nsiksi hyvin tuttu, ett'ei meidän ollut ollenkaan vaikeata täyttää niitä\npaikkoja, mitkä hän unhotti tahi jätti pois. Vaan oli miten oli;\nluutnantti on nyt kuollut, eikä löydy ketään jäljellä, joka kertoisi\nhänen juttunsa; siitä syystä olemme päättäneet saattaa sen yleisön\ntietoon.\n\nSe, minkä luutnantti kertoi itselleen tapahtuneen, oli tapahtunut hänen\nnuoruudessaan, noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Hänen tapansa oli\nsanoa itsestään, että hän siihen aikaan oli sievä ja kaunis nuori mies,\nposket kuin maitoa ja verta, huulet ruusunpunaiset, tukka kihara ja\nsilmät terävät kuin haukan silmät. Me luotimme hänen sanaansa, vaikka\ntästä kaikesta nyt ei enää näkynyt mitään. Hänen ulkonäkönsä oli meistä\nennemmin hyvin tavallinen, hänen kasvonsa olivat jokapäiväiset ja\nuneliaat, hänen vartalonsa ruma ja kömpelöinen; kuitenkaan emme saa\nunohtaa, ett'ei mikään kauneus kestä kovin kauan! Muuten löytyi vielä\nsomuuden jäännöksiä luutnantissa jäljellä. Vielä vanhoilla päivillään\nkävi hän puettuna jalkahihnoilla varustettuihin hyvin ahtaisin\npinkkahousuihin, puristi kureliivillä paksua vartaloansa, kiharoitsi\nhiuksiansa ja mustasi viiksiänsä persialaisella voiteella, joka\nkuitenkin enemmän vivahti punaiseen ja viheriäiseen kuin mustaan.\nYlipäänsä oli luutnantti hyvin kunnian-arvoinen aatelismies, vaikka hän\nwhisti-pelissä mielellään vilkasi pienillä harmailla silmillään\nvieressään istujan korttiin, jota hän kuitenkin vähemmin teki\nvoitonhimosta, kuin tarkkuudesta taloudellisissa asioissa, sillä\nhänelle ei ollut mieleen tarpeettomasti kadottaa rahoja. -- Olkoon\nkuitenkin kylliksi puhuttu luutnantin persoonasta, käykäämme hänen\nkertomukseensa.\n\nOlipahan kevät-aikaan silloin vielä aivan uudessa Nikolajevin\nkaupungissa Dnjepr-joen suulla. Herra Jergunovin, joka arvoltaan oli\nlaivaston luutnantti, oli hallitus lähettänyt sinne, uskoen hänelle\ntärkeän toimen. Koska häntä pidettiin ymmärtäväisenä ja luotettavana\nupseerina, oli hän saanut toimekseen johtaa tärkeitä vesirakennustöitä,\nja usein sai hän vastaanottaa melkoisia rahasummia, joita hän suuremman\nvarmuuden vuoksi kantoi nahkavyöhön ommeltuina vyötäsillään. Luutnantti\nJergunov olikin, vaikka nuori, hyvin ymmärtäväinen ja vakava\nkäytöksessään: hän karttoi huolellisesti jokaista sopimatonta tekoa; ei\nsiihen aikaan koskaan kosketellut kortteja, ei koskaan juonut viiniä ja\nvieläpä vältti kaikkia seurojakin niin että hän sävyisemmiltä\nkumppaneiltaan oli saanut haukkuma-nimen \"nuori neiti\", kun hurjemmat\nniiden joukossa antoivat hänelle liika-nimen \"yömyssy\".\n\nLuutnantissa oli yksi ainoa heikkous: hänen sydämensä oli kovin\nherkkätuntoinen kauniin sukupuolen sulouden suhteen; mutta yksin\ntässäkin asiassa saattoi hän hillitä himon kuohua ja karttoi viisaasti\nmitä hän itse olisi nimittänyt \"heikkoudelle vallan antamiseksi\".\nVarhain nousi hän aamusilla, pani aikaisin iltasilla maata, täytti\ntarkalleen tehtävänsä, eikä suonut itselleen mitään muuta huvitusta\nkuin pitkän kävelyn, jonka hän joka ilta teki Nikolajevin kaukaisempiin\nkaupungin-osiin. Hän ei koskaan lukenut kirjoja, koska pelkäsi veren\nnousevan päähän ja hänen täytyikin joka kevät vastustaa tätä verevyyttä\nkaikenlaisilla keitteillä. Joka ilta, riisuttuaan univormunsa ja mitä\nhuolellisimmasti sitä korjattuaan omalla kädellään, läksi luutnanttimme\nkävelemään etukaupunkien hedelmäpuutarhoihin päin ja asteli\nmääräkkäillä askelilla pitkin niiden pitkiä puuaitoja. Hän seisattui\nusein, ihmetteli kaunista luontoa, poimi kukan muistoksi ja tunsi\nsilloin jonkunlaisen tyytyväisyyden; vaan todellisen nautinnon tunsi\nhän, jos häntä vastaan tuli joku \"pieni Cupido\" [rakkauden jumala],\ns.o. joku sievä porvarintyttö, joku niin sanottu \"sydämen lämmittäjä\"\nhartioilla, ruudukas huivi päässä ja pieni paketti kainalossa kepein\naskelin riensi kotiin päin. Koska hän, oman lauseensa mukaan, kyllä oli\nluonteeltaan helposti liikutettu, vaan kuitenkin kaino, niin ei\nluutnantti koskaan puhutellut \"pientä Cupidoa\", mutta joka kerran hän\nhymyili ystävällisesti hänelle ja seurasi häntä kauan lempein katsein;\nsen perästä päästi hän syvän huokauksen, palasi kamariinsa samalla\njuhlallisella käynnillä, istuutui ikkunan viereen, taipui noin puoleksi\ntunniksi mietteisinsä ja poltti sill'aikaa ajattelevaisena suuresta\nmerenvaahto-piipusta kauhean väkevää tupakkaa, jota hänen kumminsa,\neräs saksalainen polisi-virkamies, oli hänelle lahjoittanut.\n\nNiin kului päivät ilman surutta, ilman ilotta.\n\nMutta muutamana iltana, kun luutnantti palasi kotia kolkon-autiota\nkujakatua, kuuli hän äkkiä takanansa kiirehtiviä askeleita ja epäselvää\nnyyhkytysten keskeyttämää puhetta. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi\nnuoren tytön noin kahdenkymmenen vuoden iässä, jonka erinomaisen\nsuloiset kasvot olivat aivan kyynelten vallassa. Yhtä suuri kuin\nodottamaton onnettomuus näkyi kohdanneen häntä. Hän juoksi, hän\nhoiperteli, hän puheli itsekseen ja heitteli käsiään huokaillen. Hänen\nvalkoiset hiuksensa olivat hajallansa, ja hänen kaulaliinansa -- siihen\naikaan ei tiedetty mantiljista eikä burnus'ista -- oli soljunut alas\nhänen hartioiltaan ja sitä piti kiinni nuppineula. -- Nuori tyttö oli\npuettu kuin nainen korkeammista säädyistä, ei kuin tavallinen\nporvarintyttö,\n\nJergunov astui syrjään. Hänessä, joka aina pelkäsi tekevänsä itsensä\njonkun heikkouden alaiseksi, pääsi nyt joku sääliväisyyden tunne\nvoitolle. Kun tyttö oli aivan lähellä häntä, nosti hän kohteliaasti\nkolme sormea lakkinsa lipulle ja kysyi häneltä syytä hänen murheesensa.\n-- \"Voinko minä upseerina olla teille miksikään avuksi?\" kysyi hän\npitäen kättään lyhyen miekkansa päällä.\n\nNuori tyttö seisahtui ja ensi hetkessä näytti siltä luin hän ei olisi\nymmärtänyt luutnantin tarjoumusta; vaan kohta ja ikäänkuin ihastuneena\nsiitä, että sai purkaa sydämensä, alkoi hän puhua hyvin pikaan ja\njokseenkin huonolla venäjänkielellä. -- \"Jumalan armeliaisuuden tähden,\nherra upseeri\", alkoi hän ja samassa tulvasi hänen kyyneleensä taas ja\nvierivät pisaroittain hänen pyöreitä, terveitä poskiaan alas... \"Se on\nkauheata, hirmuista... Jumala ties mitä minun pitää tekemän. Me olemme\npaljaiksi ryöstetyt... Herran armeliaisuuden tähden ... kyökkipiika on\nvienyt kaikki tyyni -- teekannun, lippaan, vaatteet! ... vietäpä\nvaatteet, sukat ja pyykkivaatteet, niin, ja tätini työpussin...\nPienessä rasiassa siinä oli kahdenkymmenenviiden ruplan seteli ja kaksi\nuusihopeista lusikkaa ... ja turkin sitten vielä ... ja kaikki, kaikki\ntyyni!... Minä sanoin sen polisikomisariukselle, ja mitä hän minulle\nvastasi? -- Pötkikää tiehenne! minä en teitä usko, minä en tahdo enää\nmitään kuulla! te kuulutte samaan matkueesen! -- Uudestaan huusin minä\nhänelle: armoa ... turkki! ... ja hän vastasi uudestaan: ulos! minä en\ntahdo enempää kuulla! -- ja polki jalkaa. Mikä häväistys, herra\nupseerini!... Ulos heti! ... ja minne hän sitte tahtoi että minä\nmenisin!\"\n\nNuori tyttö purskahti taas itkuun ja aivan mieletönnä pani hän kasvonsa\nluutnantin käsivartta vasten. Tämä, myöskin puolestaan vähän\nhämmästyksissä, ei virkkanut muuta kuin sanoi vaan liikkumatta:\n\"Malttakaa nyt mielenne!\" eikä voinut kääntää silmiänsä nuoren tytön\nkaulasta, jota kova itku oikein järisytti.\n\n\"Sallikaa, neitini, minä saatan teidät kotiin\", sanoi hän viimein,\nkädellään kepeästi kosketellen hänen olkapäätään; -- \"tässä ... kadulla\n... sen ymmärrätte kyllä ... on se mahdotonta... Sitten teidän pitää\nkertoa minulle huolenne, ja todellisena sotamiehenä en ole katsova\nvaivojani, voidakseni...\"\n\nNuori tyttö nosti päätään ja näytti nyt vasta oikein käsittävän\nolevansa, niin sanoaksemme, nuoren miehen parmoilla. Hän punastui,\nkäänsi kasvonsa pois ja poistui muutamia askeleita, yhä vielä itkeä\nnyyhkyttäen. Luutnantti uudisti tarjoomuksensa. Nuori tyttö loi häneen\nkatseen pitkien valkoisten, kyynelten kastamain kiharainsa lävitse,\njotka olivat vierineet hänen silmilleen (tässä paikassa kertomuksessaan\nei Jergunov koskaan jättänyt sanomatta, että tämä katse oli lävistänyt\nhänen kuin tikari, koettipa muutaman kerran kuvatakin meille tämän),\notti sitten kiinni käsivarresta, jonka ritarillinen luutnantti tarjosi\nhänelle, ja kulki eteenpäin tämän kanssa sille taholle, jossa hän sanoi\nasuntonsa olevan.\n\nJergunovilla oli hyvin harvoin ollut tilaisuutta seurustella naisten\nkanssa, eikä alussa tiennyt ollenkaan miten hänen piti aloittaa\npuhetta. Hänen seurakumppalinsa päästi hänet kuitenkin kohta tästä\npulasta. Hän alkoi puhua erinomaisen lipeällä kielellä, käden-seljällä\npyyhkien pois niitä kyyneleitä, jotka yhä vielä kostutti hänen\nsilmiään. Jo muutaman hetken kuluttua tiesi luutnantti, että tytön\nnimi oli Emilia Karlovna, että hän oli syntyisin Riigasta, että hän\noli Nikolajevissa käymässä samoin Riigasta kotoisin olevan tätinsä\nluona, että hänen isänsä oli ollut sotaväessä, kuollut selkäydintautiin\nja että hänen tätinsä oli ottanut palvelukseensa venäläisen\nkyökkipiian -- se oli ollut hyvin kelpo kyökkipiika ja kohtuullinen\npalkkavaatimuksissaan, vaan ilman passitta --, että tämä kyökkipiika\njuuri samana päivänä oli heiltä varastanut ja karannut tiehensä, ei\ntietty mihin, että hänen oli täytynyt lähteä polisiin... Tässä muistui\nhänen mieleensä taas häväistys, jonka oli saanut kärsiä, ja taas alkoi\nhän nyyhkytellä. Luutnantti oli uudestaan pulassa miten hän lohduttaisi\nhäntä, mutta nuori tyttö, jossa mielenliikutukset näyttivät yhtä pian\nkatoavan kuin tulevan, keskeytti häntä äkkiä ja sanoi tyynellä äänellä,\nosoittaen kädellään: \"tuoss' on talomme\".\n\nSe oli pieni, matala rakennus, jonka neljä pientä ikkunaa oli kadulle\npäin. Lasiruutujen takaa huomattiin geraniumpensaitten tummaa\nvihannuutta ja muutamassa ikkunassa näkyi himmeä kynttilänvalo. Yö\nsaapui. Kartano oli melkein kattoa myöten ympäröitty lauta-aidalla,\njossa oli käymäportti. Sitä lähestyi nuori tyttö, ja järisytti,\nhuomatessaan sen olevan suljetun, vanhan lukon raskasta rautarengasta.\nLaahustavia askeleita, ikäänkuin henkilön, jolla on vanhat tohvelit\njalassa, kuului laipion takaa, ja kähisevä naisääni kysäsi\nsaksankielellä jotakin, jota luutnantti ei ymmärtänyt. Oikeana\nmerimiehenä hän ei tainnut muuta kuin venäjätä. Nuori tyttö vastasi,\nhänkin saksankielellä. Sen perästä avattiin portti puoleksi, ja kun\nnuori tyttö oli päästetty sisään, lyötiin se taas kovasti kiinni aivan\nJergunovin nenän edessä, jolla kuitenkin oli ollut tarpeeksi aikaa\nhämärässä huomata vanhan, paksun punaisen hameesen puetun rouvan\navaavan porttia, pitäen lyhtyä kädessä. Luutnantti jäi hetkiseksi\nhämmästyksestä liikkumattomana seisomaan; vaan ajatellessaan, että\nhäntä, upseeria, vastaan uskallettiin osoittaa semmoista\nepäkohteliaisuutta, teki hän äkisti \"käännöksen ympäri\" ja alkoi astua\nkotiaan kohti. Vaan tuskin oli hän astunut kymmenen askelta, ennenkuin\nportti avattiin uudestaan ja nuori tyttö, joka sill'aikaa oli\nennättänyt kuiskata vanhukselle pari sanaa korvaan, näyttäytyi\nkynnyksellä ja sanoi korkealla äänellä: \"minnekäs menette, upseerini?\nettekö tahdo astua sisään meille?\"\n\nJergunov arveli hetkisen; sitten kääntyi hän astumaan kartanoon päin.\n\nHänen vastasaatu tuttavansa, jota tästä lähtien tahdomme nimittää\nEmilia'ksi, saattoi hänet pienen, kostean ja pimeän etehisen kautta\njokseenkin suureen, vaan hyvin matalaan huoneesen. Hyvin iso kaappi ja\nkiiltopalttinalla peitetty sohva täyttivät toisen seinän. Ovien päällä\nja ikkunoiden välissä nähtiin kahden mitra päässä olevan arkkipiispan\nja muutaman turbani päässä olevan turkkilaisen pahoin pidetyt\nmuotokuvat. Huoneen kaikki sopet ja nurkat olivat täynnä arkkuja ja\nhattulippaita ja vaperain tuolien ympäröimänä seisoi siinä vielä avattu\npeluupöytä, jonka päällä oli miehen myssy ja sen vieressä puoleksi\ntyhjennetty lasi vaassavettä. Ämmä, jonka luutnantti oli huomannut\nportilla, seurasi häntä kintuilla. Se oli likaisen näköinen\njuutalais-akka. Hänen pienten vinojen silmäinsä katseet olivat ilkeät;\nmuutamat harmaat karvat peittivät hänen paksua ylähuultaan. Emilia\nesitteli häntä luutnantille sanoen: \"tämä on minun tätini, rouva\nFritsche\".\n\nJergunov ei voinut salata hämmästystään; kuitenkin katsoi hän\nvelvollisuudekseen mainita nimensä ja säätynsä, johon rouva Fritsche\nainoastaan vastasi karkealla katseella ja kysyi sisarensa tyttäreltä\nvenäjäksi, tahtoiko hän juoda teetä.\n\n\"Oi, kyllä, teetä!\" sanoi Emilia. \"Eikös totta, herra upseeri,\njuottehan te teetä? Voi, hyvä täti, olkaa niin hyvä ja tuokaa sisälle\nsamovari. Mutta mistä syystähän te nyt jäätte seisomaan, herrani,\nettekä istu? Herra Jumala, kun olette kursasteleva! Sallitteko että\notan päältäni shaalin?\"\n\nEmilian puhuessa, kääntyi hänen päänsä yhdeltä puolelta toiselle ja\nvaikutti liikahduksia hänen hartioissaan, aivan niin kuin linnuilla on\ntapana käyttäitä kun ovat istuutuneet oikein mukavasti puun latvaan ja\naurinko paistaa heidän päällensä joka taholta.\n\nLuutnantti otti tuolin ja rupesi, annettuaan käytökselleen tarpeellisen\ntotisen arvoisuuden, puhumaan varkaudesta, mutta Emilia keskeytti hänet\nkohta. -- \"Elkää tehkö itsellenne niin suurta vaivaa sen takia\", sanoi\nhän; \"koko asia ei ole enää mitään; tätini kertoi minulle juuri nyt,\nettä parhaimmat tavarat ovat löydetyt\". Tässä murisi rouva Fritsche\nmuutamia sanoja itsekseen ja läksi ulos huoneesta. -- \"Ei olis ollut\ntarvis edes käydä polisin luona; vaan minä en voi koskaan itseäni\npidättää. Minä olen niin ... te ette ymmärrä saksaa ... olen niin\npikainen luonteeltani. Katsokaa minuun; nyt en enää sitä ajattele, en\nvähintäkään!\"\n\nLuutnantti katsoi Emiliaan: hänen kasvonsa osoittivat todellakin\nentistä huolettomuuttaan. Kaikki hymyili näissä mitä suloisimmissa\nkasvoissa, kaikki: pitkien tuhkaharmaitten ripsien varjoamat silmät,\nsuu, posket, leuka, vieläpä pikku kuoppakin leu'assa, vieläpä pienen\nnykeränenän nippukin. Hän lähestyi särkynyttä peiliä ja järjesti\nhiuksiansa, laulellen ja räpähyttäen silmillään. Jergunov seurasi\ntarkasti jokaista hänen liikuntoaan. Hän oli erinomaisen mieltynyt\ntyttöön.\n\n\"Oletteko antava minulle anteeksi\", sanoi tämä yhä kiekaillen peilin\nedessä, \"että olen teidät kuljettanut tänne? Olisiko se teistä\nvastenmielistä?\"\n\n\"Mitä te sanotte?\"\n\n\"Minä olen jo sanonut teille, että olen niin pikapäinen luonteeltani.\nMinä teen ensin ja sitten ajattelen, usein en ajattele ollenkaan. Mutta\nmikä teidän nimenne on, herra upseerini? voiko saada tietää sen?\" Niin\nsanoen kävi hän totisena seisomaan luutnantin eteen ja asetti pyöreät\nkäsivartensa ristiin rinnoilleen.\n\n\"Nimeni on Jergunov, Kuisma Vassilievits Jergunov\", vastasi\nluutnantti.\n\n\"Jergu..., voi, sitä nimeä en voi lausua, se on kovin vaikea minulle;\nminä tahdon kutsua teitä Florestaniksi. Minä tunsin Riigassa erään\nherra Florestanin, jolla oli oivallisinta silkkivaatetta myydä, ja\nkaunis oli hän! ... ei vähemmin kuin te. Vaan voi kuin olette\nsoreavartaloinen, juuri kuin oikea venäläinen sankari! Minä pidän\nvenäläisistä, minä olen itse venakko; niin, minä olen venakko, sillä\nminun isäni oli upseeri, hänen piti saaman rintatähtikin... Mutta\nminulla on valkoisemmat kädet kuin teillä\". Hän nosti käsivartensa\npäänsä yli, liikutteli käsiänsä edes takaisin, että veri laskeutuisi\nalas, ja sanoi, äkkiä antaen niiden taas pudota alas: \"näette sen, minä\npesen niitä aina hyvänhajuisella kreikkalaisella saippualla. Haistelkaa\nvaan niitä ... no ei ... ei suudelmaa ... sitä varten minä en näyttänyt\nniitä teille. Missä sotajoukossa te palvelette?\"\n\n\"Minä palvelen laivastossa, yhdeksännessätoista\nMustanmeren-komppaniassa\".\n\n\"Ah, te olette meri-upseeri!... Onko teillä iso palkka?\"\n\n\"Ei, ei erittäin\".\n\n\"Te olette varmaan hyvin urhoollinen; minä näen sen teidän silmistänne.\nMitkä paksut kulmakarvat teillä on! Kuuluu olevan hyvä voidella niitä\nkynttiläntalilla yöksi, saadakseen niitä paremmin kasvamaan. Mutta\nmiksi teillä ei ole ollenkaan viiksiä?\"\n\n\"Se on vasten virka-ohjetta\".\n\n\"Hyi, miten tuhma se on, teidän virka-ohjeenne! Onko se tikari, tuo\njoka teillä on tuossa?\"\n\n\"Se on kuvetappara, jommoista merisotamiehet kantavat\".\n\n\"Ah, kuvetappara! onko se terävä? Antakaa minun katsoa!\"\n\nJa ummistaen silmiänsä ja purren huuliaan veti hän ponnistuksella terän\ntupesta ja asetti kärjen vasten nenäänsä. \"Poikkilyötyhän se on\nkärjestä, teidän kuvetapparanne\", sanoi hän; -- \"ja kuitenkin\nsaattaisin minä tappaa teidät yhdellä ainoalla iskulla\". Samalla uhkasi\nhän luutnanttia, joka oli pelkäävinään ja ääneensä nauraen väistyi\ntaaksepäin. Myöskin tyttö rupesi nauramaan.\n\n\"Minä armahdan teitä\", sanoi hän ja asettui majesteetilliseen asentoon,\n-- \"tuoss' on, ottakaa aseenne takaisin. Mutta kuulkaapa! -- kuinka\nvanha te olette?\"\n\n\"Viidenkolmatta\".\n\n\"Ja minä yhdeksäntoista. Herra Jumala kuinka somasti!\"\n\nEmilia nauroi niin hillimättömästi, että hän melkein oli kaatua\nselällensä. Luutnantti tuskin liikahti tuolillaan eikä voinut kääntää\nsilmiään noista terveistä, ruusuisista, naurusta aivan vapisevista\nkasvoista. Hän yhä enemmän ja enemmän mieltyi tyttöön.\n\nÄkkiä lakkasi Emilia nauramasta ja tarkasti katseltuaan luutnanttia,\nikäänkuin hän näkisi hänen nyt vasta ensimmäisen kerran, lähestyi hän\npeiliä, hyräillen hampaitten välitse -- niin oli hänen tapansa.\n\n\"Laulatteko myöskin, herra Florestan?\" kysyi hän.\n\n\"En, neitini, minua ei ole opetettu laulamaan lapsena ollessani\".\n\n\"Ettekä soita kitarria myöskään? Mutta minä sitä taidan. Minulla on\nmuuan, joka on kokonaan perlemolla kirjaeltu; vaan kielet ovat rikki.\nAnnattehan te minulle jotakin, niin että voin saada siihen uudet, eikö\nniin, herra upseeri? Silloin minä myös laulan teille kauniin\nsaksalaisen romansin, niin liikuttavan... Ja taidatteko tanssia? --\nEtte? -- Mahdotonta? Minä opetan teitä tanssimaan ecossaise'a ja\nkasakkaa. Tra la la, tra la la\"... Ja Emilia alkoi hyppiä ympäri\nhuonetta. -- \"Katsokaat mitkä sievät saapikkaat minulla on. Ne ovat\nVarsovasta. Vaan miksi ai'otte nimittää minua?\"\n\nLuutnantti punastui korviin saakka. \"Tahdon nimittää teitä armaaksi\nEmiliakseni\".\n\n\"Teidän täytyy sanoa minua 'mein Zuckerpüppchen'iksi' [sokerinuppuseni\n= sydänkäpyseni]. Koetellaan, sanokaapas se minun perästäni\".\n\n\"Aivan kernaasti, vaan pelkään sen tulevan kovin vaikeaksi minun\nkielelleni\".\n\n\"Se ei tee mitään, ei mitään. Sanokaa nyt: mein...\"\n\n\"Mahin...\"\n\n\"Zucker...\"\n\n\"Tsouker...\"\n\n\"Püppchen, püppchen, püppchen\".\n\n\"Pü ... ei, en saa sitä suustani\".\n\n\"Kyllä saatte, teidän täytyy. Tiedättekö, mitä se merkitsee. Saksaksi\non se mieluisin sana, minkä nuori nainen voi saada kuulla. Minä selitän\nsen teille sittemmin, sillä tässä tulee täti tuoden samovaria\". Emilia\ntaputti käsiään. -- \"Täti kulta, minä tahdon juoda teeni kermalla,\nlöytyykö sitä siellä?\"\n\n\"Vaiti\", sanoi täti saksaksi äreällä äänellä.\n\nLuutnantti viipyi rouva Fritsche'ssä myöhään saakka. Nikolajeviin\ntultuaan hän ei ollut vielä viettänyt niin hauskaa iltaa. Monasti\njuohtui kyllä hänen mieleensä, että tuskin upseerille, aatelismiehelle,\nsopi seurustella semmoisien kanssa kuin Riigan fröökynän ja hänen\ntätinsä; mutta Emilia oli niin viehättävä, hän puhui niin lystikkäästi,\nkatsoi häneen niin kujeellisilla katseilla, niin että hän jätti kaikki\nepäilykset, saadakseen kerran vapaasti nauttia elämää; jota tekemään\nmuuan pappi, eräs hänen sukulaisensa, oli häntä kehoittanut. Ainoastaan\nyksi seikka saattoi hänet hiukan levottomaksi ja vaikutti ilkeästi\nhänen mieleensä. Kesken hänen vilkkainta juttuaan Emilian ja tätin\nkanssa, avautui huoneen ovi raolleen, tarpeeksi että siitä sopi miehen\nkäsivarsi, joka asetti jokseenkin suuren, ruokaliinaan käärityn paketin\neräälle tuolille. Tällä käsivarrella oli musta hiha, jossa huomattiin\nkolme pientä hopeanappia. Molemmat naiset tarttuivat uteliaasti\nkääryyn, tutkiakseen sen sisällystä. -- \"Ei ne ole samoja lusikoita\",\nhuusi Emilia; mutta täti sysäsi hänet syrjään kyynäspäällään ja kantoi\nniin kiiruusti ulos paketin, ettei solminnut edes kiinni ruokaliinan\nneniä. Luutnantti tuli nähneeksi yhden näistä ja luuli siinä\nhuomaavansa veritahran näköisen punaisen pilkun. -- \"Mitä siinä oli?\"\nkysyi hän; \"oletteko saaneet takaisin vielä enemmän varastettuja\ntavaroitanne?\"\n\n\"Olemme\", sanoi Emilia vitkaan, -- \"ne on hankittu meille takaisin\".\n\n\"Kuka on ne löytänyt? miespalvelijanne?\"\n\nEmilia veti kulmiansa ryppyyn.\n\n\"Mikä miespalvelija?\" kysyi hän; \"meillä ei ole semmoista\".\n\n\"Mutta kaikissa tapauksissa joku mies?\"\n\n\"Ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme\".\n\n\"Pyydän tuhat kertaa ... mutta minä tunsin aivan varmaan jonkun\n'vengerka'n' hihan, -- ja tämä lakki sitten?\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme\", kertoi\nEmilia uudestaan painolla. -- Mitä te olisitte voineet nähdä? tämä\nlakki on minun\".\n\n\"Kuinka? -- teidän?\"\n\n\"Niin, minun. Joskus pistää päähäni käydä naamiohuveissa. Sanalla\nsanottu: se on minun -- olkoon se tarpeeksi sanottu!\"\n\n\"Mutta kukas antoi teille tuon paketin?\"\n\nEmilia ei vastannut mitään, vaan seurasi tätin esimerkkiä ja meni ulos.\nMuutamien minuuttien perästä tuli hän kuitenkin takaisin, ja kun\nluutnantti uudestaan tahtoi tehdä muutamia kysymyksiä häneltä, katsoi\nhän tuimasti luutnanttiin, ja sanoessaan tälle että kavalierin pitäisi\nsemmoista uteliaisuutta hävetä, vaihetteli eri tunnon-ilmaukset hänen\nkasvoissaan ja hän kävi synkäksi. Mutta kohta otti hän kortit esille\npöytälaatikosta ja kehoitti luutnanttia povaamaan hertassa.\n\nJergunov otti hymyillen kortit, ja kaikki epäluuloisuus katosi kohta.\nMutta nämä ilkeät ajatukset tulivat takaisin vielä samana iltana.\nHän oli jo jättänyt taakseen talon laipiossa olevan, kadulle vievän\npienen portin ja viimeisen kerran huutanut Emilialle: \"hyvästi,\nZuckerpüppchen\", kun pieni tanakka mies sujahti hänen sivuitsensa ja\nkirkas kuuvalo näytti hänelle mustalaisen laihat kasvot mustilla\nviiksillä, kotkannenällä ja säihkyvillä silmillä tuuheiden\nkulmakarvojen alla. Tämä mies piilottihe kiiruusti erään huoneenkulman\ntaakse. Varmaan luuli luutnantti tuntevansa, -- ei hänen kasvojansa,\nsillä niitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, -- vaan kyllä hänen\nnyörinuttunsa hihan noilla kolmella hopeanapilla. Joku levottomuus\nheräsi ymmärtäväisen ja järkevän nuoren miehen sielussa. Kun hän oli\ntullut kotiinsa, ei hän, aivan vasten tapaansa, sytyttänyt suurta\nmerenvaahtopiippuansa. Kyllähän muuten odottamaton yhtymys lumoavan\nEmilian kanssa ja hänen seurassaan vietetyt ihanat hetket saattoi olla\nsyynä hänen liikutettuun mielensä tilaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMitkä luutnantin epäilykset lienevät olleetkaan, niin katosivat ne\nkohta ja jälkeä jättämättä. Hänen käyntinsä Riigan naisten luona\ntulivat yhä tiheämmiksi. Alussa kävi Jergunov heidän luonansa\nainoastaan salaa, koska hän tavallansa häpesi olla heidän tuttavansa;\nmutta kohta näytti hän julkisesti pitävänsä vastasaatujen tuttaviensa\nasuntoa kaikkia muita taloja parempana; luonnollisesti jäivät hänen\noman nuorenmiehen asuntonsa neljä kolkkoa seinää saman ylenkatseen\nalaisiksi. Rouva Fritsche ei enää herättänyt vastenmielisiä tunteita\nhänessä, vaikka tämä edelleen kohteli häntä jokseenkin epäkohteliaasti,\nmelkeinpä halveksivaisesti. Tämänkaltaiset naiset pitävät luonansa\nkäviöitään arvossa heidän auliutensa mukaan, eikä luutnantti ollut\naivan saituudesta vapaa. Mitä lahjoihin tulee, niin hän kernaimmin\ntarjosi pähkinöitä, rusinoita ja piparkakkuja. Ainoastaan yhden kerran\noli hän -- käyttääksemme hänen omia sanojansa -- saattanut itsensä\nhäviöön: hänellä oli ollut mukanaan Emilialle pieni kaulahuivi, oikeata\nfranskalaista, punaista silkkikangasta. Samana päivänä tämä poltti\nnipukat siitä kynttilällä; luutnantti nuhteli häntä siitä ja heti solmi\nEmilia sen kissansa häntään; luutnantti suuttui siitä, vaan Emilia\nnauroi hänelle vasten naamaa. Täytyipä luutnantin viimein vielä\ntunnustaakin, ei ainoastaan että hän oli kykenemätön hankkimaan\nitselleen minkäänlaista kunnioitusta Riigan naisten luona, vaan myös\netteivät edes luottaneet häneen. Sillä ei koskaan häntä päästetty\nsisään heti eikä ennenkuin oli ensin pidetty tarkkaa tutkintoa. Usein\ntäytyi hänen odottaa; toisen kerran sai hän kääntyä takaisin ilman\nmuitta mutkitta ja ettei hän pääsisi heidän asioitaan tuntemaan,\npuhuivat he aina hänen läsnä ollessaan keskenään saksaa. Emilia ei\ntehnyt hänelle vähintäkään selkoa teoistaan ja toimistaan; ja kaikkia\nhänen kysymyksiänsä Emilia aina tarkoin kierrätteli. Mikä kuitenkin\nenemmin huoletti häntä oli se seikka, että rouva Fritschen talossa,\njoka, jos kohta näöltään vähäinen, kuitenkin oli jokseenkin avara,\nlöytyi useampia huoneita, jotka aina olivat hänelle suljetut. -- Tästä\nkaikesta huolimatta kävi Jergunov yhtä uutteraan Emilian luona. Hän\nlöysi siellä, niinkuin sanotaan, rakastavan sydämen, ja hänen\nturhamielisyyttään kutkutti, kun hänen nuori ystävänsä, joka edelleen\nkutsui häntä Florestaniksi, yhä enemmän ja enemmän ihaili hänen\nmiehistä kauneuttaan, ja huomasi että hänen silmänsä olivat\nparatiisilinnun silmien näköisiä.\n\nLämpimänä kesäpäivänä, puolenpäivän aikaan, tuli luutnantti,\nvietettyään koko aamupäivän polttavassa auringonhelteessä työmiesten\nluona laivanveistämöllä, läähättäen ja uupuneena pienelle, hänelle\nkovinkin hyvin tunnetulle portille. Hän kolkutti; ei annettu hänen\nodottaa. Tuskin päästyään niin sanottuun salongiin heittäytyi hän\nsohvalle. Emilia lähestyi häntä ja pyyhki hänen kovassa hiessä olevaa\notsaansa nenäliinallansa.\n\n\"Kuinka väsynyt hän on! ja niin kuuma!\" sanoi hän sääliväisenä; \"ystävä\nraukka! Jos hän edes olisi avannut kauluksensa hakaset! Herra Jumala,\nnäkeehän hänen pienen sydämensä jytkyttävän hänen rinnassaan!\"\n\n\"En jaksa enää\", vastasi Jergunov huoahtaen. \"Jaloillani aamusta\nvarhain ja tämä polttava aurinko sitten! Ensin arvelin paeta kotiin,\nvaan siellä odottaa minua ruunun tavaranhankkijat, nuo verimadot.\nTäällä, sinun luonasi -- mikä raittius ja vilppaus! Luulenpa melkein\nettä mieleni tekisi nukahtaa hiukan, jos uskaltaisin\".\n\n\"Tee se huoletta, ei kukaan ole sinua häiritsevä\".\n\n\"Vaan minä en tiedä, tokko minä --\"\n\n\"Mitä hullutuksia! Nuku! Minä tuuditan sinua nukkumaan\".\n\nHän alkoi rallatella tuutulaulua. Luutnantti sanoi: \"voisinkohan saada\nlasin vettä ensin!\"\n\n\"Tuoss' on vähän, raitista ja kirkasta kuin kristalli. Odotapas, minä\npanen pienen tyynysen pään-alaiseksi ... noin ... ja sitten tämä ...\nkärpäsien tautta\".\n\nHän peitti hänen kasvonsa kaulaliinallaan.\n\n\"Tuhannen kiitoksia, pieni Cupidoni\", sanoi luutnantti, ja heti oli hän\nnukkunut. Emilia lauloi, hiljaa huojuttaen ruumistaan edestakaisin,\nikäänkuin olisi hän tuuditellut ja nauroi itse liikunnolleen ja\nlaululleen.\n\nTunnin kuluttua heräsi Jergunov. Hänestä oli tuntunut unessa ikäänkuin\njoku olisi kumartunut hänen ylitsensä ja kosketellut häntä. Hän otti\npois liinan, joka peitti hänen silmiään. Emilia oli aivan hänen\nvieressään polvillaan, semmoinen mielen-ilmaus kasvoissaan, jommoista\nluutnantti ei ennen ollut niissä huomannut. Emilia nousi pikaan\npaikaltaan ja kiiruhti ikkunan luo, kätkien jotakin taskuunsa.\nLuutnantti ojensi jäseniään. -- \"Olen maannut aika lailla\", sanoi hän.\n\"Tule tänne luokseni hiukan, armas neitini\". Kun Emilia lähestyi häntä,\nnousi hän äkkiä sohvalta, pisti kätensä hänen taskuunsa ja veti esille\nsiitä pienet saksit. -- \"Jesus!\" huusi Emilia ehdottomasti.\n\n\"Ne on saksit?\" änkytti luutnantti.\n\n\"Luultavasti. Mitäs luulit löytäväsi? Ehkä pistoolin? Oi kuin\nnaurettavan hullun näköinen hän on! posket rutussa kuin päänalus, tukka\naivan pystyssä niskasta, eikä hän edes naura! Oh!\"\n\nEmilia oli naurusta pakahtumaisillaan.\n\n\"No tarpeeksi jo\", sanoi luutnantti suuttuneena; \"ell'et voi keksiä\nmitään sukkelampaa, niin minä menen tieheni... Minä menen\", sanoi hän\nkun tyttö edelleen nauroi, ja otti lakkinsa. Emilia vaikeni. -- \"Hyi,\nkuinka häijy hän on\", sanoi hän, -- \"oikea venäläinen; kaikki\nvenäläiset ovat häijyjä. Nyt hän menee tiehensä. Hyi! Eilen lupasi hän\nminulle viisi ruplaa, tänään hänellä ei ole mitään minulle antaa, ja\nnyt hän menee tiehensä\".\n\n\"Minulla ei ole rahoja muassani\", mumisi luutnantti, jo oven\nkynnyksellä. -- \"Hyvästi\".\n\nEmilia seurasi häntä silmillään ja heristi häntä sormellaan. --\n\"Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: hänellä ei ole rahoja! Oh, minkälaisia\npettureita kaikki nämä ryssät ovat. Vaan varro, varro, herra rajupää!\nTäti kulta, tulkaas tänne -- minulla on teille jotakin kerrottavaa\".\n\nSaman päivän illalla huomasi luutnantti päältään riisuessaan, vyönsä\nyläreunan, tuon vyön, jota hän aina piti vyötäisillään, olevan\naukiratkotun sormen pituudelta. Järjestystä rakastavana ihmisenä otti\nhän heti neulaa ja rihmaa, vahasi rihman ja ompeli huolellisesti\nkiinni reiän, ottamatta ollenkaan sen enempää huomioonsa tätä\nvähäpätöistä seikkaa.\n\nSeuraavana päivänä oli luutnantilla virkatoimia rasitukseksi asti. Hän\nei edes iltapäivällä jättänyt kotoaan, ja yömyöhään saakka kirjoitti ja\nkopioitsi hän otsansa hiessä ilmoituskirjeitä esimiehillensä, mutta\nsekoitti säälimättä korkomerkit ja pani aina huutomerkin \"mutta\" sanan\nperään ja puolipisteen \"kuitenkin\" sanan perään. Seuraavana aamuna tuli\npieni juutalaistyttö paljain jaloin ja repaleisessa hameessa ja toi\nhänelle kirjeen Emilialta, ensimmäisen, jonka hän oli häneltä\nsaanut. \"Armahin Florestan!\" kirjoitti hän, \"oletko vihoissasi\nZuckerpüppchen'illesi, koska sinä et tullut hänen luokseen eilen? Rakas\nystäväni, älä ole suutuksissa, ja ellet tahdo että armas Emiliasi itkee\nmonta kuumaa kyyneltä, niin tule estelemättä iltapäivällä kello 5.\n(Viitosen ympärille oli pieni, kynällä piirretty kaksinkertainen\nkukkaseppele.) Armas Emiliasi\".\n\nLuutnantti kummastui. Hän ei ollut pitänyt Emiliata siksi sivistyneenä.\nHän antoi lapselle kopeekan ja käski sanoa tulevansa.\n\nJergunov piti sanansa. Kello ei vielä ollut viittä lyönyt, kun hän jo\nkolkutti rouva Fritschen porttia. Mutta hänen hämmästyksekseen Emilia\nei ollut kotona. Täti otti häntä vastaan ja hänen suureksi ihmeekseen\ntämä ensin puheen aluksi niiasi ja kertoi sitten hänelle, miten\nodottamattomat seikat olivat pakoittaneet Emilian lähtemään ulos, vaan\nettä hän kohta palautuisi ja oli pyytänyt luutnanttia odottamaan häntä.\nRouva Fritschellä oli päässä aivan valkoinen myssy, hymyili, puhui\nmielittelevällä äänellä ja koetti selvään antaa äkeille kasvoilleen\nniin herttaisen näön kuin mahdollista; ne eivät kuitenkaan tulleet\nparemmiksi näiden ahkeroimisien kautta, vaan herättivät päinvastoin sen\nkautta arveluita ja epäluuloa. -- \"Istukaa, herrani, istukaa\", sanoi\nhän, työntäen esille nojatuolin. -- \"Ja toivon varmaan teidän suovanne\nminulle kunnian tarjota teille vähän virvoitusta\". Rouva Fritsche\nniiasi taas, meni ulos ja palasi kohta tuoden kupin suklaatia\nrautaläkki-tarjoimella. Suklaati ei ollut parahinta laatua; kuitenkin\njoi luutnantti sitä hyvällä halulla, vaan koetti turhaan miettiä\nselville, mitä tämä äkillinen, nöyrä kohteliaisuus rouva Fritschen\npuolelta voisi tietää tahi mitä kaikki tämä merkitsisi. Emilia ei\ntullut. Jo oli luutnantin kärsivällisyys loppua, kun äkkiä hänen\nkorvaansa kohtasi kitaran ääni, joka tunkeutui hänen luokseen huoneen\nseinän läpi. Sävel -- vielä yksi -- kolmas, yhä voimakkaampi ja\ntäysi-äänisempi. Luutnantti säpsähti hämmästyksestä. Emilialla oli\nkyllä kitara vaan siinä oli ainoastaan kolme kieltä; ostaa uusia hän ei\nvielä ollut ennättänyt, ja paitsi sitä eihän Emilia ollut kotona.\nUudestaan helisi sävel, ja tällä kertaa niin täysi-äänisesti kuin jos\nse olisi tullut siitä huoneesta, jossa hän oli. Luutnantti kääntyi\nkorollaan ympäri ja päästi hämmästyksen ja kauhistuksen huudon ...\nhänen edessään, pienen, matalan oven kynnyksellä, jota ovea hän ei\ntähän saakka ollut huomannut, koska tuo iso kaappi oli sen peittänyt,\nseisoi tuntematon, outo olento, ei lapsi, vielä vähemmin impi. Tämä\nolento oli puettu pitkään valkoiseen hameesen loistovärisillä\nkudotuilla kirjoilla, ja jalassa hänellä oli punaiset korkeakorkoiset\nkengät. Hänen paksu, raskas, musta tukkansa, jota kultainen otsasolki\npiti koossa, kävi hänen pienestä päästään manttelin tapaan yli hennon,\nlaihan vartalon. Tämän omituisen hunnun alta kiilti kaksi suurta\nsilmää, ja pari hienoa päivettynyttä, kultaisilla rannerenkailla\nkoristettua käsivartta piteli käsillään kitaraa. Tuskin voi hänen\nkasvojensa piirteitä huomata, niin pieniltä ja himeiltä ne näyttivät;\nainoastaan hieno terävä nenä kuvautui suorana viivana punaisten huulien\nyläpuolella. Luutnantti seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti päätään\nkääntämättä tähän eriskummaiseen olentoon, joka myös katseli häneen\nsanaa sanomatta. Vähitellen tuli hän kuitenkin tolkkuunsa ja lähestyi\nhäntä epäilevillä askelilla. Synkät kasvot alkoivat hymyillä,\nlumivalkoiset hampaat kiillähtivät äkkiä, pää kumartui ja näyttäytyi,\npudistaen vahvaa tukkaa, kaikessa hienossa kauneudessaan.\n\n\"Ken on tämä lemmon lapsi?\" mutisi luutnantti, ja astuen vielä\nlähemmäksi, sanoi hän hiljaisella äänellä: lapsi, \"lapsi, ken sinä\nolet?\"\n\n\"Tännepäin\", vastasi hän matalalla äänellä ja vieraalla äännöksellä,\njoka pani koron väärään paikkaan, \"tänne-päin\" ... ja otti samalla\naskeleen taaksepäin. Luutnantti astui yli kynnyksen hänen perästään ja\ntuli hyvin pieneen huoneesen ilman ikkunoitta ja jonka katto ja seinät\nolivat peitetyt raskailla kamelilankatapeteilla. Väkevä myskihaju oli\nmelkein tukehuttaa hänet; kaksi hienoa keltaista vahakynttilää paloi\npyöreällä pöydällä, joka seisoi hyvin matalan turkkilaisen sohvan\nedessä; eräässä nurkassa nähtiin hyvin pieni sänky, jonka edessä oli\nuutimet itämaalaisesta, atlaska-juovaisesta muslinista, ja pään-aluksen\npuolella riippui seinällä rukousnauha meripihkahelmistä ja punaisella\nsilkkitupsulla toisessa päässä.\n\n\"Mutta sanokaa minulle: kukas te olette?\" sanoi luutnantti uudelleen.\n\n\"Sisar ... Emilian sisar\".\n\n\"Te olette hänen sisarensa? Te asutte täällä?\"\n\n\"Niin\".\n\nLuutnantti ojensi taas kätensä häntä kohtaan, vaan hän väistyi taas\ntaaksepäin.\n\n\"Mistäs se tulee, ettei hän koskaan ole maininnut mitään teistä\nminulle? Oleskeletteko piilossa?\"\n\nPienokainen nyykytti myöntäen päätään.\n\n\"Todellakin! Ja mikä teillä on syynä piileskellä? Sentähden en siis ole\nkoskaan saanut nähdä teitä! Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla ole\nollut vähintäkään aavistusta teidän olemassa olemisestanne... Kuinka!\nja tämä vanha, lihava rouva Fritsche on teidän tätinne?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Hm ... näyttää siltä kuin te ette olisi oikein perehtynyt venäjän\nkielen puhumiseen. Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Kolibri\".\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Kolibri\".\n\n\"Kolibri! onpa se erinomaisen outo nimi. Luulen Afrikassa löytyvän\neräänlaisia hyönteisiä, joita nimitetään sillä nimellä, vai miten?\"\n\nKolibri nauroi. Hänen naurunsa helähti niin katkonaisesti ja\nkummallisesti, ikäänkuin jos olisi laseja kilistetty vastakkain hänen\nkurkussaan. Hän pudisti vakaasti päätään, loi pikaisen katseen\nympärilleen, asetti kitaran luotaan ja oli hyppäyksellä ovella, jonka\nhän äkisti sulki. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja notkeat ja\nniitä seurasi tuommoinen kuiva kahiseminen, joka on sisiliskoille\nomituinen. Hänen hiuksensa ylettyivät takanapäin polventaipeisin\nsaakka.\n\n\"Miksi suljette oven?\" kysyi luutnantti.\n\nKolibri pani sormen huulillensa. -- \"Emilian tähden\", sanoi hän.\n\nLuutnantti hymyili vähän ilkkuvasti.\n\n\"Te olette ehkä mustasukkainen?\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Kolibri, nostaen päätään ja antoi, samoin kuin jokaisessa\nkysymyksessä minkä hän teki, kasvoilleen hyvin lapsellisen katsannon.\n\n\"Mustasukkainen ... suuttunut...\"\n\n\"Oi, niin juuri!\"\n\n\"Te osoitatte minulle suurta kunniaa. Sanokaa minulle, kuinka vanha te\nolette?\"\n\n\"Kymmenen ja seitsemän\".\n\n\"Seitsemäntoista, te tarkoitatte varmaan?\"\n\n\"Niin\".\n\nLuutnantti silmäili outoa seurakumppaniaan vielä enemmän tutkivalla\nkatseella kuin ennen.\n\n\"Vaan oikeinhan te olette pieni kauneuden ihme! Mitkä hiukset! mitkä\nsilmät! ja nuo kulmakarvat sitten!...\"\n\nKolibri alkoi taas nauraa ja pyöritteli verkkaan kauniita silmiään.\n\n\"Niin, minä olen kaunotar\", sanoi hän kummallisella arvoisuudella.\n\"Istukaa ... minä -- -- aivan teidän viereenne... Näettekö, kukka,\nkaunis kukka, joka tuoksuu hyvälle!\"\n\nHän veti esille vyöttimestään valkoisen seljan oksan ja tirkisteli\nluutnanttiin kukkain välitse, joista hän puri poikki lehden.\n\n\"Vartokaa, tahdotteko konstantinopelilaista konfektea? sorbetia?\" kysyi\nhän.\n\nKolibri nousi äkkiä istuiltaan, meni pienen kaapin luo, aukasi sen ja\notti siitä pienen kullatun maljan, joka oli peitetty kappaleella\npunaista, terästähdillä koristettua vaatetta, hopealusikan, vedellä\ntäytetyn tahotun kristallikaraffin ja samankaltaisen lasin. -- \"Ottakaa\nsorbetia, hyvä herra, kovin hyvää; ja minä laulan. Tahdotteko?\"\n\nHän tarttui kitaraan.\n\n\"Laulaisitteko?\" kysyi luutnantti ja vei lusikallisen todellakin\noivallista sorbetia suuhunsa.\n\nKolibri tarttui paksuun tukkaansa molemmilla käsillään ja heitti sen\ntaaksepäin, kallisti päätään sivullepäin ja näpähytti muutamia ääniä\nkitarasta, tarkasti katsellen hyppysiään ja kitaran vastinlautaa. Sen\njälkeen alkoi hän laulaa suloisella äänellä, ja paljoa voimakkaammin\nkuin olisi odottanut niin heikolta olennolta; mutta luutnantista oli\nhänen laulunsa kummallinen. -- \"Miten naukuu tuo kissanpoika!\" sanoi\nhän itsekseen.\n\nHän lauloi surullista laulua; se ei ollut venäjän eikä saksan kielellä,\nvaan Jergunoville aivan tuntemattomalla kielellä. Niinkuin hän\nmyöhemmin kertoi, sekoittui alinomaa kummallisia kurkku-ääniä hänen\nlauluunsa, ja lopussa lauloi hän hiljaa sanat \"sintsimar, sintamar\"\ntahi jotakin semmoista. Sen perästä nojasi hän päätään vasten kättä,\npäästi huokauksen ja asetti kitaran polvilleen.\n\n\"No, tahdotteko vielä kuulla enemmän?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon, minä pyydän sitä\", vastasi luutnantti; -- \"mutta miksi aina\nniin surullinen katsanto? Ettekö tahdo vähän sorbetia?\"\n\n\"En, ottakaa itse. Nyt tulee jotakin iloisempaa\".\n\nHän lauloi sen jälestä muutaman laulun tanssinuotilla, mutta samalla\nkäsittämättömällä kielellä ja niinkuin ennen kurkku-ääniä siihen\nsekoittaen. Hänen ruuniset sormensa riensivät oikein kuin pienet\nhämähäkit kielien ylitse; ja hän lopetti laulun korkealla äänellä\nhuutaen sanan \"hussa\", ja kiivaasti ja useampia kertoja pieksäen pöytää\npienellä nyrkillään. Hänen silmissänsä loisti raivoisa tuli.\n\nLuutnantti oli, niinkuin sanotaan, aivan sokaistu; hänen päätänsä\nhuimasi. Kaikki oli hänelle niin uutta: tämä myskinhaju, nämä\nkummalliset laulut, nämä selvällä päivällä sytytetyt kynttilät,\nvaniljasorbeti ja ennen kaikkia tuo Kolibri, joka tuli häntä lähemmäksi\nja aina lähemmäksi, tämä silkinhienoinen, kiiltävä tukka ja nämä yhä\nniin surulliset kasvot. -- \"Hän on russalka\" [juutalainen ilkeäsisuinen\naallotar tahi metsän impi slavilaisessa jumalais-tarustossa], sanoi hän\nitsekseen, tuntien omituista mielipahaa. -- \"Sydänkäpyseni ... sano\nminulle ... kuinka mielesi teki kutsua minut luoksesi tänään?\"\n\n\"Sinä olet nuori, kaunis poika, semmoisesta minä pidän!\"\n\n\"Ah, ah! mitä Emilia on siitä sanova? Hän tulee, hän on tänään aamulla\nkirjoittanut minulle siitä\".\n\n\"Ei sanaakaan Emilialle ... hän tappaisi minut\".\n\nLuutnantti purskahti nauruun. \"Pidättekö häntä niin ilkeänä?\"\n\nKolibri pudisti päätään. -- \"Ei pahat ihmiset yksistään tapa... Ei\nsanaa rouva Fritschelle myöskään\".\n\nHän kosketti samalla luutnantin otsaa sormensa päällä. --\n\"Ymmärrättekö, upseeri?\"\n\nLuutnantti rypisti kulmiansa. -- \"Hyvä, hyvä, olen säilyttävä\nsalaisuutesi, mutta palkinnoksi siitä sinun täytyy antaa minulle\nsuudelma\".\n\n\"Ei ... sitten, kun menet...\"\n\n\"Heti!\"\n\nHän kumartui Kolibria vasten, vaan tämä vetäytyi verkalleen taaksepäin\nja nousi paikaltaan kuin kyykäärme, jonka päälle on astuttu tiheässä\nruohossa metsässä. Luutnantti katsoi häntä tarkasti silmiin. -- \"Hän on\näkäinen!\" sanoi hän... \"No, jos tahdot, ja Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nKolibri näytti hetkiseksi vajonneen unelmiin, sitten päätti hän taas\nlähestyä luutnanttia, kun kolme kumisevaa lyöntiä kaikui läpi\nrakennuksen. Kolibri nousi äkkiä istuiltaan. -- \"Tänään ei, huomenna,\nniin tule huomenna\", sanoi hän väkinäisellä hymyllä.\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Kello seitsemän iltapäivällä\".\n\n\"Hyvä, vaan huomenna sinun täytyy kertoa minulle, miksi olet kätkenyt\nitsesi minulta niin kauan\".\n\n\"Niin, niin -- loppu huomenna, upseerini!\"\n\n\"Pysy sanassasi siis! Minä tuon mukanani pienen kauniin lahjan sinulle\nmyös\".\n\n\"Ei koskaan!\" sanoi hän ja polki jalkaansa laattiaan. \"Tämä -- ja se --\nja se\" (hän osoitti sormellaan vaatteitaan, koristuksiaan, kaikkea mikä\nympäröitsi häntä) -- \"se minun. Lahjoja -- ei koskaan!\"\n\n\"Älä suutu, neitiseni. Minä en pakoita ketään. Täytyy siis erota!\nHyvästi, pikku hempukkani ... ja suudelma?\"\n\nKolibri juoksi kepeänä ja notkeana häntä vastaan ja heitti käsivartensa\nnuoren luutnantin kaulan ympäri sekä antoi hänelle suudelman, joka\nhäneen teki saman vaikutuksen kuin jos lintu olisi noukallaan iskenyt\nhäntä vasten suuta. Hän tahtoi nyt vuorostaan taas suudella häntä, vaan\nKolibri luikahti sukkelasti pois ja pakeni pienen sohvan taakse.\n\n\"Huomenna siis, kello seitsemän?\" sanoi luutnantti, hiukan\nhurmautuneena. Kolibri vastasi pään nyykähdyksellä, ja tarttuen\nhyppysillään muutamaan hiuspalmikkoonsa, rupesi hän hiljaa sitä\npureksimaan pienillä hampaillaan. Luutnantti viittasi hänelle\njäähyvästiä kädellään ja veti oven kiinni perästään. Hän kuuli vielä\nmiten Kolibri lähestyi sisäpuolelta ja salpasi sen kahdella säpillä.\n\nRouva Fritschen salissa ei löytynyt ketään ihmistä ja luutnantti, joka\nei ollenkaan tahtonut tavata Emiliaa, kiiruhti tullakseen ulos; mutta\netehisessä kohtasi hän emännän. -- \"Te menette jo pois, herra\nluutnantti?\" sanoi hän tuolla samalla teeskentelevästi ja ilkeästi\nystävällisellä irvistyksellä, -- \"te ette tahdo odottaa Emiliaa?\"\n\nLuutnantti otti lakkinsa. -- \"Rouva Fritsche\", vastasi hän, \"minun\ntäytyy ilmoittaa teille, ett'en ole tottunut odottamaan; -- on hyvin\nluultava, etten myöskään tule takaisin huomenna. Olkaa hyvä ja\nilmoittakaa se sisarenne tyttärelle\".\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi ämmä. \"Mutta ei suinkaan teillä kuitenkaan ole\nollut ikävä, herra luutnantti?\"\n\n\"Ei, rouvaseni, ikävä minulla ei suinkaan ole ollut\".\n\n\"Sehän onkin kaikki, minkä minä tahdoin tietää. Saan kunnian\".\n\n\"Hyvästi, rouvani\".\n\nLuutnantti palasi kotia, heittäytyi sängylleen ja vaipui kaikenlaisiin\nmietteisin. \"Mitä hittoa tämä on!\" huusi hän monta kertaa suurella\näänellä; \"miksi on Emilia kirjoittanut minulle? Hän määrää yhtymisen\nminun kanssani eikä näyttäydy siinä!\" Hän otti Emilian kirjeen,\nkäänteli sitä käsissään ja aukasi sen. Se haisi tupakansavulle, ja\nmuutamassa kohden oli tekosanan pääte muutettu. \"Mitä johtopäätöksiä\nsiitä voi tehdä? -- Olisikohan se mahdollista, ettei tämä vanha\njuutalais-akka, jota Jumala tuomitkoon, todellakaan tiennyt mitään\nsiitä? Ja, ennen kaikkea, _Kolibri_, kuka hän on?\"\n\nLumoava Kolibri ei tahtonut mennä hänen mielestään, ja malttamattomasti\nodotti hän seuraavaa iltaa, vaikka hän toiselta puolen melkein pelkäsi\ntätä pikku hempukkaa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEnnen päivällistä meni luutnantti puodistoon ja osti sieltä viimein\nkovan tinkimisen perästä pienen kultaristin mustassa samettinauhassa.\n--- \"Vakuuttakoon vaan, ett'ei hän tahdo vastaanottaa lahjoja; kyllä\ntiedetään, mimmoista se on. Jos hänessä todellakin on niin omaa etua\nkatsomaton sielu, niin varmaan ei Emilia ole kieltävä\".\n\nKellon kuutta käydessä iltapäivällä ajoi luutnantti partansa\nerinomaisella huolella, tuotti luokseen peruukkimaakarin lähistöstä,\nsaadakseen tukkansa oikein hyvin käheröityksi ja voidelluksi, jonka\ntehtävän tämä hyvin tunnollisesti suoritti, säälimättä asianomaisten\nvirkakuulutuksia, joista hän teki hius-paperruksia. Sen jälkeen\npukeutui luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä\nkäyttämättömät hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin\nripsutettuaan tarpeeksi hajuvettä päällensä. Jos hän tänään oli\nsuuremmalla huolella pukeutunut kuin ennen, \"Zuckerpüppcheniänsä\"\ntervehtimään mennessään, niin se ei tapahtunut siitä syystä, että\nKolibri enemmän häntä miellytti; mutta hänessä löytyi jotakin, joka\nyksin kiihoitti luutnanttimmekin jäykkää kuvas-aistia.\n\nHänen astuessaan huoneesen tuli rouva Fritsche häntä vastaan niinkuin\nainakin, ja ikäänkuin olisivat keskenään päättäneet valhetella\ntoisilleen, ilmoitti rouva hänelle että Emilia oli mennyt ulos\nmuutamiksi hetkiksi, vaan pyysi häntä odottamaan. Luutnantti nyykytti\nsuostuvansa ja istuutui muutamalle tuolille. Rouva Fritsche hymyili\ntaas, se on, näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan ja lähti ulos, tällä\nkertaa tarjoamatta suklaatia.\n\nTuskin oli hän poistunut, ennenkuin luutnantti käänsi silmänsä tuohon\nsalaperäiseen oveen. Se pysyi suljettuna. Kaksi kertaa koputti hän\nsiihen, ilmoittaakseen tuloaan; ovi ei au'ennut. Hän pidätti\nhengitystään ja kuunteli: ei mitään, ei vähintäkään ääntä; olisi voinut\nluulla kuolon korjanneen kaiken hänen ympärillään. Luutnantti nousi\ntuolilta, hiipi taas varpaillaan ovelle, haki hapuillen ovensäppiä ja,\nkun ei sitä löytänyt, tyrkkäsi hän ovea polvellaan. Ovi kesti\ntyrkkäyksen. Hän kumartui uudelleen ja huusi melkein tukahutetulla\näänellä kahdesti: \"Kolibri! Kolibri!\" -- Ei vastausta. Hän ojensihe,\nveti molemmilla puolin univormunsa liepeistä, polki saappaansa korolla\nlattiaan, lähestyi taas ikkunaa ja rumputteli suutuksissaan lasia.\nHänen loukattu sotilaskunniansa alkoi kuohua hänessä. -- \"Mitä hittoa!\nminä minua pidetään? Minä mäikäytän nyrkilläni oveen, niin totta hänen\ntäytyy avata minulle, ja jos tuo vanha noita kuulee sen, sitä pahempi,\nvaan ei se minun syyni ole!\" -- Hän teki \"oikealle ympäri\"... Ovi oli\nraollaan.\n\nHeti kiiruhti luutnantti taas varpaillaan tuohon salaiseen huoneesen.\nSohvalla lepäsi Kolibri kiiltävän keltaisessa hameessa, leveä punainen\nvyötin vyötäisillä. Hän peitti kasvonsa nenäliinaansa ja nauroi niin\nettä kyyneleet tuli silmiin, vaan äänettömästi. Tällä kertaa oli hän\njärjestänyt tukkansa kahteen suureen, pitkään, punaisilla nauhoilla\nkoristettuun palmikkoon. Nuo punaiset kengät eilispäivästä näkyivät\nolevan hänellä jalassa, vaan muuten olivat jalat paljaat; olisi voinut\nluulla hänellä olevan ruuniset silkkisukat. Sohva oli vähän toisin\nasetettu kuin eilen, lähempänä seinää, ja pöydällä seisoi japanilainen\nteetarjoin pullakkaisella kahvikannulla, kristallisella sokerirasialla\nja kahdella pienellä sinisellä posliini-kupilla. Samalla pöydällä oli\nkitara, ja hieno harmaja höyry kohosi köynnösmäisesti itämaalaisesta\nköynnös-kekosesta.\n\nLuutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi\nsohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin\nKolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja,\nkaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan,\nhävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. -- \"Mitä\nhyvää tuosta nyt on?\" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta\nsopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; -- \"mikä rohkeus!\"\nKolibri paljasti kasvonsa. \"Ennen ruma\", sanoi hän, \"noin parempi\". --\nHän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa.\n\"Istuudu tuohon, tuonne alas\".\n\nLuutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. --\n\"Miksi vetäydyt minua pakoon?\" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä,\n\"pelkäätkö minua?\"\n\nKolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. --\n\"Minäkö? en!\"\n\n\"Sinä et saa olla niin huimapäinen\", jatkoi luutnantti isällisellä\näänellä. -- \"Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?\"\n\nKolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä\nvastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.\n\n\"Minä muistan\".\n\n\"Noh\", sanoi Jergunov ja tahtoi lähestyä häntä.\n\n\"Ei niin kiirutta, herraseni!\"\n\nKolibri irroitti palmikkonsa, joilla hän oli ympäröinyt polviaan, ja\ntoisen palmikon päällä alkoi hän piestä luutnantin käsiä.\n\nLuutnantti oli aivan hämmästynyt, -- \"Mitkä silmät sillä on, tuolla\nlempolaisella!\" mutisi hän vasten tahtoansa. -- \"Mutta -- miksi olet\nkutsunut minut tänne?\"\n\nKolibri kurotti kaulansa eteenpäin, liikunnolla, joka muistutti lintua,\nja kuunteli.\n\n\"Emilia?\" kysyi luutnantti hämmästyneellä katseella, -- \"tahi joku\nmuu\"...\n\nKolibri nyykäytti olkapäitään.\n\n\"Vaan sä kuulit kuitenkin jotakin?\" kysyi Jergunov taas.\n\n\"En, en mitään.\"\n\nUudella linnuntapaisella liikunnolla veti hän taaksepäin pientä\nsoikeata päätään, jonka paksuja hiuspalmikoita eroitti huolellisesti\ntehty jakaus, joka katosi pieniin kiheröihin hiustupsuihin niskassa. --\n\"Ei mitään\", kertoi hän ja kyykistyi taas alas.\n\n\"Ei kukaan!\" sanoi luutnantti. \"Minä voin siis\"... Hän ojensi kätensä,\nvaan veti sen taas äkkiä takaisin. Veripisara näkyi hänen sormellaan.\n\"Mitä tuhmuuksia!\" huusi hän pudistaen kättään, -- \"alinomaa teidän\nijankaikkiset neulanne! Vaan mikä kirottu neula se on?\" lisäsi hän,\nhuomatessaan jonkunlaisen kultanuolen, jonka Kolibri taas pisti\nvyöttimensä alle, -- \"tikarihan se on! se on pistin, ja sinä, sinä olet\nampiainen, kuuletko, ampiainen!\"\n\nKolibri näkyi sangen hyvin käsittävän luutnantin vertauksen: hän nauroi\nraikasta, kristallin-kirkasta nauruaan. -- \"Niin, minä pistän ... minä\npistän\".\n\nJergunov katseli häntä sivultapäin.\n\n\"Hän nauraa\", ajatteli hän, \"ja kuitenkin jää hänen kasvonsa\nsurullisiksi. -- Katsopas tätä hiukan\", lisäsi hän ääneen.\n\n\"Mitä?\" kysyi Kolibri lapsellisella katseella.\n\n\"Tätä!\" -- ja luutnantti veti esille pienen kultaristin taskustaan ja\nantoi sen kiiltää kääntäen sitä sinne tänne sormiensa välissä. -- \"Se\non kaunista, eikö niin?\"\n\nKolibri nosti silmänsä välinpitämättömästi.\n\n\"Ah, risti\", sanoi hän, -- \"me emme pidä semmoisia\".\n\n\"Kuin? sinä et kanna mitään ristiä? Oletko sinä sitten juutalainen tai\nturkkillainen?\"\n\n\"Me emme pidä semmoista\", kertoi Kolibri. Sen jälkeen nousi hän äkkiä\nseisoalle, ja katsahtaen taakseen olkansa ylitse, sanoi hän: \"laulanko\nminä teille jotakin? sen minä teen\".\n\nLuutnantti pisti äkkiä ristin takaisin taskuunsa ja kääntyi taaksepäin,\nsillä hän luuli kuulleensa jonkun ryskeen seinässä. -- \"Mitä meteliä\nsiellä pidetään?\"\n\n\"Rottia, rottia!\" kiiruhti Kolibri vastaamaan; samassa löi hän,\nluutnantista hyvin kummallisella tavalla, suljat notkeat käsivartensa\ntämän pään ympäri, painoi äkisti hänen poskelleen polttavan suudelman,\nniinkuin tulisella raudalla. Hän taas puolestaan heitti käsivartensa\nKolibrin vartalon ympäri, vaan Kolibri suljahti tästä halauksesta\nkäärmeen tapaan, joka oli hänellä sangen helppoa hoikalla notkealla\nvartalollansa. -- \"Kaunista, kaunista\", kuiskasi hän hiljaa. -- \"Ensin\nkahvia\"...\n\n\"Mikä oikku! sitten\"...\n\n\"Ei, heti! Nyt lämmintä, kylmää sitten\".\n\nHän tarttui kahvikannun pitimeen ja alkoi puistaa molempiin kuppeihin.\nKahvi juoksi kiertoisena höyryävänä suihkuna, ja Kolibri katseli sitä\npää kallistuneena olkapäätä vasten. Jergunov heitti sokeripalasen\nkuppiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kahvi maistui hänestä\nhyvin väkevältä ja hyvin karvaalta. Kolibri katseli häntä nauraen,\nlevitti sieraimiaan kuppiinsa, nosti sen huulilleen ja asetti sen taas\nvitkalleen pöydälle.\n\n\"Miksi et juo?\" kysyi luutnantti.\n\n\"Minä -- noin vähitellen\".\n\n\"Mutta istuudu nyt kerran tähän minun viereeni\", sanoi hän ja löi\nkädellään sohvaan.\n\n\"Paikalla\".\n\nHän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista,\nkitaransa. -- \"Ensin -- minä laulan\".\n\n\"Niin, niin, vaan istu\".\n\n\"Ja tanssia tahdon -- tahdotko niin?\"\n\n\"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta\nsitten tanssisit?\"\n\n\"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä\".\n\n\"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!\"\n\nKolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia\nsäveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka\nodotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista\npitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten\nääniään, jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan,\nmääräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei\nnauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat\nkulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka\noli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan\nruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden\nterät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten\nsilmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä\nkiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin\nkauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin\nnousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin\nliikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui\ntahdissa molemmin puolin hienoa päätä.\n\nKolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen\njalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden\nainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan\nhuudon, heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa\nvaappuvaa tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä\naikaa istui Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria\nsanaakaan sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi\nitsensä vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut\nruumista, hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin\npieniä kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa,\nsanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja unenhalu\nkutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään enää, hän\nei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi hiljaa\ntuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin huulin:\n\"oi, hempukkaiseni!\" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa kasvot\npeittyvän. \"Miksi niin?\" kysyi luutnantti itseltään. \"Ah, se on\nsavu ... onhan täällä ... sinisiä höyryjä\". -- Ja joku lähestyi häntä,\njoku joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa,\nsanoja, jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.\n\nVaan äkkiä näki hän \"hempukkansa\" silmien isonevan äärettömän isoiksi,\nsiltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti lattiaan\nja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan\nsisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se\nlienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja\njärjesti hänen kaulahuivinsa solmua... Sitten huomasi hän äkkiä aivan\nkasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät\nsilmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja vaikka\nsilmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset\nsilmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti\nollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti\nollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: \"hyvä päivä, veli\nGregorius!\" mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi\nparemmaksi ... katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin kanssa\nKonstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan Kolibri\nturkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut hänet itsensä\nMahomettilaisen arvoon... Se oli sitä helpompaa, koska juuri tarjoutui\ntilaisuutta siihen pienellä aluksella... Hän nousi laivaan; ja vaikka\nhän siinä menetteli niin kömpelösti, ja loukkautui niin, että mitä\nkovin tuska vei tunnon hänen jäsenistään, niin saavutti hän kuitenkin\njälleen tasapainon, istuutui pienelle rahille laivan perään ja alkoi\nkulkea sitä suurta jokea pitkin, joka ajan virran nimisenä löytyy\nseinäkuvana Nikolajevin lukioissa ja vie suoraan Konstantinopoliin.\nTämä matka veden päällä huvitti häntä erinomaisesti. Joka hetki tuli\nhäntä vastaan isoja punaisia sorsia, jotka kuitenkaan eivät antaneet\nkenenkään lähestyä, vaan heti sukeltivat eivätkä jättäneet jälkeensä\nmuuta kuin leveitä verisiä pilkkuja. Kolibri matkusti hänen kanssaan;\nvaan kuumuutta karttaakseen oli hän sijoittunut laivan sisä-osiin ja\nkoputti ajoittain hiljaa laivan pohjaan. Tuoss' on viimein\nKonstantinopoli. Kartanot ovat, niinkuin kartanojen luonnollisesti\ntulee ollakin, rakennetut tyrolihattujen muotoisiksi, ja kaikilla\nturkkilaisilla on niin leveät ja totiset kasvot, ... se vaan on paha,\nettei heitä saa kovin kauan katsella, sillä pian he kadottavat\nmuotonsa, irvistelevät ja sulavat kuin lumi-ukot keväällä auringon\npaisteessa... Tuossa on myöskin linna, jossa hän tulee asumaan Kolibrin\nkanssa... Miten kaikki on hyvästi laiteltu siinä! kaikkialla\nepoletteja, sotamiehiä, jotka puhaltelevat torvea ja luonnollisesti\nkaikilla seinillä Mahometin kuva venäläisessä kenraalin-univormussa.\nMutta miksi juoksee Kolibri aina vaan hänen edessään, vetäen hameensa\nhännyslievettä perässään huoneesta huoneesen? Ja miksi hän ei ollenkaan\ntahdo kääntyä häntä vastaan? Nyt Kolibri tulee pienemmäksi, yhä\npienemmäksi, ... eihän se ole ollenkaan Kolibri enään, se on\nhovipalvelija pyöreässä takissa ja luutnantti itse on hovipojan\nkasvattaja; ja nyt hän on pakoitettu ryömimään tämän perästä kiikarin\nsisään, joka tulee yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi; ei voi enää liikkua\nsen sisässä, ei eteenpäin eikä taaksepäin; ei voi enää hengittää, ja\nsanomattoman raskas paino kaatuu hänen seljälleen; hänellä on suu\ntäynnä multaa...\n\n\n\n\nIV.\n\n\nViimeinkin aukasi luutnantti silmänsä... Oli päivä ja kaikki hänen\nympärillään hiljaa ja äänetöntä. Haisee ätikalta ja pippurimintulta.\nYlhäällä, oikealla ja vasemmalla ympäröitsee häntä jotakin valkoista;\nhän katselee sitä, hän tutkistelee sitä; ne on sängyn uutimet. Hän\ntahtoo nostaa päätään -- mahdotonta; kättään -- taas mahdotonta. Mitä\ntämä merkitsee? Hän kääntää silmänsä alaspäin: pitkä ruumis makaa\nsuorana hänen edessään, karkean villapeitteen alla, jolla on ruuniset\njuovat molemmissa lyhemmissä päissä. Tämä ruumis täytyy olla, sen\nmukaan mitä tarkka miettiminen saa selväksi, hänen oma ruumiinsa. Hän\nkoettaa päästää huudon: ei ääntä. Hän koettaa vielä kerran, hän kokoo\nkaikki voimansa: jonkunlainen puoleksi raukeava ääni säräjää hänen\nnenänsä alla. Raskaita askeleita kuuluu, muuan käsi väistää uutimia.\nVanha invaliti, puettuna paikattuun univormunuttuun, seisoo luutnantin\nedessä. Molemmat näyttävät kummastuneelta, kumpikin omalla tavallaan.\nIso tinaruukku lähenee luutnantin huulia ja hän juo halukkaasti\nraitista vettä. Hänen kielensä irtautuu -- \"Missä olen?\"\n\nInvaliti katselee häntä vielä kerran, menee pois ja palajaa kohta\ntoisen univormuun puetun miehen kanssa.\n\n\"Missä minä olen?\" kysyy uudelleen luutnantti.\n\n\"Hyvä, hän ei kuole siitä\", sanoi univormussa oleva mies. -- \"Te olette\nsairashuoneessa\", lisäsi hän ääneen; -- \"vaan te ette saa puhua; teidän\npitää olla ääneti ja koettaa nukkua\".\n\nLuutnantti ei päässyt kummastuksestaan; vaan hän vaipui takaisin\ntunnottomuuteensa.\n\nSeuraavana aamuna tuli sairashuoneen lääkäri. Jergunov oli taas\ntäydessä tunnossansa. Tohtori onnitteli häntä hänen parantumiseensa ja\nkäski vaihtaa kääreet hänen päänsä ympärillä.\n\n\"Mitä? pää? olenko ehkä\"...\n\n\"Te ette saa puhua, ettekä liikkua\", keskeytti häntä lääkäri. -- \"Olkaa\nvaan levollisena ja kiittäkää taivaallista isäänne. Popov! missä on\nsidekääreet?\"\n\n\"Vaan rahat ... ruunun rahat\"...\n\n\"Siinä se on, nyt alkaa hourailu taas. Jäätä, Popov, enemmän jäätä!\"\n\nViikko kului. Luutnantti oli niin paljon paranemaan päin, että luultiin\nhänelle voitavan kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän sai tietää\nseuraavan.\n\nKesäkuun kuudentenatoista päivänä kello seitsemän illalla tapahtui\nhänen viimeinen käyntinsä rouva Fritschen luona, ja seitsemäntenätoista\npäivänä noin puolenpäivän aikana, siis lähes kaksikymmentäneljä tuntia\nmyöhemmin, oli muuan paimen löytänyt hänet tunnotonna, pää veressä ja\nsinerviä pilkkuja kaulassa, eräästä kuopasta lähellä Kersoniin vievää\nmaantietä ja noin kaksi virstaa Nikolajevista. Hänen univormunsa ja\nliivinsä olivat au'aistut, kaikki taskut olivat käännetyt nurin; hänen\nlakkinsa ja miekkansa olivat poissa; samoin hänen nahkavyönsä.\nTallatusta nurmesta ja muutamasta kauas ulottuvasta hiekassa ja savessa\nnäkyvästä jäljestä päättäen, oli luutnanttia raahattu maantieltä aina\nkuoppaan asti, ja todennäköistä oli, että häntä vasta siellä oli lyöty\npäähän jollakin terävällä aseella, ehkä hänen omalla miekallaan. Ei\njäljistä huomattu koko matkalla verenpisaraakaan, vaikka huomattiin\nyhtenäinen hirmuinen haava, joka kävi melkein ympäri koko pään.\nMurhaajat olivat varmaan ensin tehneet hänet tunnottomaksi ja sitten\nkoettaneet kuristaa hänen kaulansa; sitten olivat he kuljettaneet hänet\nulos kaupungista aina kuopan reunalle saakka, jossa olivat antaneet\nhänelle viimeisen iskun. Ainoastaan raudanvahvaa ruumiinsa rakennusta\ntuli luutnantin kiittää siitä että oli hengissä päässyt tästä; sillä\nvasta Heinäkuun kolmantenakolmatta päivänä, siis viisi viikkoa\ntapauksen perästä, oli hän jälleen tullut täyteen tuntoonsa.\n\nJergunov antoi viipymättä kertomuksensa asianomaisille, kertoi\nsuullisesti ja kirjallisesti kaikki seikat siinä onnettomuudessa, mikä\nhäntä oli kohdannut, ja antoi selvän osoitteen rouva Fritschen talosta.\nPoliisi kiiruhti sinne, vaan ei löytänyt mitään sieltä. Pesä oli tyhjä.\nTalon omistaja, hyvin vanha ja hyvin kuuro kaupungin porvari, pantiin\nkyllä kiinni ja saatettiin oikeuden eteen; vaan paljoja tietoja häneltä\nei voitu saada. Itse asui hän toisessa kaupungin-osassa, ja kaikki mitä\nhän tiesi oli, että hän noin neljä kuukautta sitten oli vuokrannut\ntalon muutamalle juutalais-akalle, jonka nimi hänen passissaan\nsanottiin olevan Schmul eli Schmulke, sekä että hän velvollisuutensa\nmukaan heti oli ilmoittanut tämän polisille. Nuori tyttö, sanoin\npassilla varustettu, oli, niin lopetti hän kertomuksensa, kohta sen\njälkeen muuttanut vanhan juutalais-akan luokse.\n\nJa mitä ammattia nämä naiset harjoittivat? Hän ei tiennyt mitään siitä.\nOliko heillä vielä muitakin hyyryläisiä? Ei hän siitäkään tiennyt\nmitään. Ja mitä palveluspoikaan tuli, jolle talon hoito oli uskottu,\nniin oli hän matkustanut Pietariin, Odessaan tahi johonkuhun muuhun\npaikkaan. Uusi kartanonmies oli vasta astunut toimeensa Heinäkuun\nalussa.\n\nPoliisin kirjoista ja ympäristössä tehtyjen tiedustelemisien kautta\nsaatiin tietää, että mainittu Schmulke ynnä hänen kumppalinsa, jonka\noikea nimi näytti olevan Fredrika Bengel, olivat lähteneet Nikolajevista\nHeinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä, matkansa määräpaikkaa\nilmoittamatta. Tuota salakähmäistä miestä mnstalaiskasvoilla ja kolmella\nhopeanapilla samoin kuin tuota vierasta ruskea-ihoista tyttöä paksuilla\nhiuspalmikoilla, niitä ei kukaan tuntenut tahi ei tahtonut tuntea.\n\nNiin pian kuin luutnantti saattoi jättää sairashuoneen, läksi hän itse\ntuohon hänen elämälleen niin merkilliseen taloon.\n\nSiinä pienessä huoneessa, jossa hän oli kohdannut Kolibrin, ja jossa\nvielä tuntui myskinhaju, oli löydetty toinen pieni ovi, jota vasten\nhänen viimeisen kerran käydessään sohva oli seissut ja josta, kaiken\ntodennäköisyyden mukaan, murhaaja oli tullut huoneesen.\n\nLuutnantti lähetti asianomaisille lainmukaisen armonrukouskirjan.\nTutkinto alkoi. Koko joukko kirjoituksia, joilla kaikilla oli numeronsa\ntarkassa järjestyksessä, tehtiin ja lähetettiin kaikkiin suuntiin.\nJoukko samoin numeroituja vastineita tuli aikoinaan; vaan siinä oli\nkaikki! Epäluulon alaiset henkilöt olivat kadonneet ja jäivät kadoksiin\nja niiden kanssa ruunun rahat, joita oli yksi tuhatta yhdeksän sataa\nseitsemäntoista ruplaa ja muutamia kopekoita, siihen aikaan melkoisen\niso summa.\n\nKymmenen vuotta täytyi luutnantti-raukan tyytyä rahojen korvaamiseksi\nvähennettyyn palkkaan, kunnes hänelle viimein sattui onni päästä\nmuutaman amnestian eli yleisen anteeksi-annon osalliseksi, jonka kautta\nhän sai jäljellä olevan maksettavan armahdetuksi.\n\nAlussa oli hän melkein ollut vakuutettu siitä että koko onnettomuuden\nalkuperä, päähenkilö häntä vastaan tehdyssä salaliitossa, oli ollut\nEmilia, hänen uskoton \"Zuckerpüppcheninsä\". Hän muisti, että hän sinä\npäivänä, kun hän viimeisen kerran tapasi hänet, älyttömästi kyllä, oli\nnukahtanut sohvalle, herätessään huomannut hänen sekaannuksensa ja\nsamana iltana löytänyt tuon rei'än vyössään, joka reikä selvästi oli\ntehty noilla sakseilla, jotka hän kätki taskuunsa. \"Hän on nähnyt\nkaikki\", sanoi hän, -- \"on kertonut sen tuolle vanhalle saatanalle ja\nnoille toiselle kahdelle perkeleelle. Hän on asettanut ansan eteeni,\nkuu hän kirjoitti tuon kirjeen minulle, ja mitään pahaa aavistamatta\nkävin minä siihen; mutta kuka olisi voinut odottaa mitään semmoista\nhäneltä?\" Ja samalla muisti hän Emilian ystävälliset, kauniit kasvot,\nhänen kirkkaat, iloiset silmänsä. -- \"Oi, naiset, naiset!\" sanoi hän,\nkiristellen hampaitansa, -- \"krokodilin sikiöt!\" Mutta tultuansa\nterveenä uloskirjoitetuksi sairashuoneesta ja palattuansa asuntoonsa,\nsai hän tietää muutaman seikan, joka saattoi hänen epäluulonsa aivan\ntoiselle suunnalle. Samana päivänä kun hän, enemmän kuolleena kuin\nelävänä, oli tuotu kaupunkiin, oli nimittäin nuori tyttö, joka\nkertomusten mukaan ei voinut olla kukaan muu kuin Emilia, kyynelten\nvallassa ja hajalla hapsin tullut hänen asuntoonsa ja kysyttyään\nluutnanttia hänen palvelijaltansa, oli hän raivossa juossut\nsairashuoneesen; siellä hänelle sanottiin, ettei luutnantti tulisi\nelämään yli sen päivän, ja heti sen perästä läksi hän taas pois,\nväännellen käsiään ja osoittaen mitä suurinta tuskaa. Tuli siis\nselväksi, ett'ei hän ollut aavistanutkaan tuota murhan yritystä. Tahi\nolisiko häntä itseäänkin petetty? Olisiko hän ehkä jäänyt saaliista\nosattomaksi? Olisiko hänen omatuntonsa herännyt? Ja kuitenkin oli hän\nlähtenyt Nikolajevista tuon inhoittavan akan seurassa, jolla ainakin\noli tieto kaikesta ... Luutnantti ei todellakaan tiennyt, mitä hänen\npiti ajatella, ja usein väsytti hän palvelijaansa antamalla hänen\nuudestaan kertoa minkälainen tuo nuori tyttö oli ollut ja mitkä sanat\nhän oli hänelle sanonut.\n\nPuolitoista vuotta sen perästä sai luutnantti Emilialta, toisin sanoen\nFredrika Bengeliltä, kirjeen saksan kielellä, jonka hän heti käännätti\nitselleen ja jota hän sittemmin useamman kerran näytti meille. Siinä\nvilisi tavausvirheitä ja huutomerkkiä oli kosolta.\n\nKirjeenkuoressa oli Breslaun postileima, ja sen sisällys oli melkein\nsanasta sanaan seuraava:\n\n\"Kallis ja verraton Florestanini! Herra luutnantti Jörgenhof! Kuinka\nusein enkö ole vannonut itsekseni kirjoittaa teille, ja aina olen\nsuureksi harmikseni taas lykännyt sen työn toistaiseksi; vaikka ajatus,\nettä te voisitte pitää minua osallisena tuohon julmaan rikokseen, on\nminulle mitä kauhein ajatus. O, minun kallis herra luutnanttini!\nuskokaa minua, se päivä, jona sain tietää, että Te taas olitte terve,\noli kauniin elämässäni! Täydellistä puhdistusta en valitettavasti voi\nmitenkään vaatia, sillä minä en voi sitä kieltää: minä olin todellakin\nse, joka huomasin teidän tapanne kantaa rahoja päällänne (muutoin on\nteurastajoilla ja karjankauppiailla meidän seuduilla sama tapa) ja olin\nniin varomaton että puhuin siitä! Vieläpä sanoin piloillani, ettei\nolisi niin hullua ottaa joku osa näitä rahoja teiltä! Tuo vanha noita\n(voi! herra Florestan, hän ei ollut ollenkaan minun tätini!) kävi heti\nliittoon tuon jumalattoman pedon Luigin ja hänen apulaistensa kanssa.\nMinä vannon äitini haudan kautta (ja hän oli kunniallinen nainen, eikä\nsemmoinen kuin minä!), etten tänä päivänäkään vielä tiedä keitä nämä\nihmiset olivat! Kaikki minkä minä sain tietää, oli että toisen nimi oli\nLuigi, että molemmat tulivat Bukarestista ja luultavasti olivat suuria\npahantekijöitä, sillä he piileivät polisilta ja kuljettivat mukanaan\nkultaa ja kalleuksia. Tämä Luigi oli kauhea ihminen: lähimmäisen\ntappaminen ei ollut hänestä mitään! Hän puhui kaikkia kieliä, ja se oli\nhän, joka kirjoitti minun kirjeeni teille; se oli myös hän, joka hankki\ntakaisin kyökkipiian varastamat tavarat. Hän taisi kaikkea! kaikkea!\nkaikkea! Se oli julma ihminen. Hän uskotteli eukkoa, että hän\nainoastaan muutaman juoman kautta tainnuttaisi teitä hiukan, sitten\nveisi ulos kaupungista, ja sanoisi sitten, ettei hän tiedä mitään: te\nolitte muka katsoneet liiaksi kannun pohjaan; vaan se peto oli jo\nedeltäpäin päässänsä päättänyt paremman olevan toimittaa teidät pois\nmaailmasta, niin ettei mikään kukko enään voisi mitään siitä laulaa.\nHän kirjoitti tuon ilkeän kirjeen, ja vanha akka saattoi minut pois\nviekkaudella, voinpa sanoa, väkisin. Minussa ei ollut mitään epäluuloa,\nja pelkäsin kauheasti tuota Luigia, joka sanoi minulle: 'Minä leikkaan\nsinulta kaulan poikki, niinkuin olisit kana!' Ja kun hän sen sanoi,\nniin hän väänteli niin julmasti viiksiään.\n\n\"Viekkaudella minut houkuteltiin erääsen seuraan... Voi, herra\nFlorestan, minä häpeän itseäni ja itken kuumia katumuksen kyyneleitä,\nsillä semmoiseen en ole varmaan syntynyt! Se ajatus, että minä\ntavallaan olen syypää teidän onnettomuuteenne, on melkein tehnyt minut\nhulluksi, ja kuitenkin matkustin minä pois näiden ihmisten kanssa;\nsillä mitä minusta olisi tullut, jos polisi olisi saanut meidät ilmi?\nMutta kohta hylkäsin minä ne kaikki, ja vaikka nyt elän kurjuudessa,\nusein ilman leipäpalastakin, niin on sieluni kumminkin rauhallinen!\nElkää kysykö minulta, miksi ylipäänsä tulin Nikolajeviin: minä en\nkuitenkaan voisi mitenkään vastata siihen; olen tehnyt kauhean valan!\nMinä lopetan kirjeeni rukouksella teille, herra Florestan:\narmeliaisuudesta, jos te joskus muistelette pikku Emilia raukkaa,\nelkää ajatelko häntä, niinkuin ajattelisitte mustaa petoa!\nIjankaikkinen Jumala näkee mun sydämeni tällä hetkellä: minulla on\nhuono siveydellisyys ja olen kevytmielinen, vaan ilkeä en ole. Ja minä\ntulen aina rakastamaan teitä, verraton Florestanini! ja parhainta mitä\nlöytyy maailmassa toivon minä teille. -- Jos minun kirjeeni tulee\nteidän käsiinne, niin, minä pyydän sen, kirjoittakaa muutamia rivejä\nminulle, että saisin tietää teidän saaneenne sen. Te sen kautta\ntekisitte onnelliseksi teidän uskollisen Emilianne.\n\n\"P. S. Minä olen kirjoittanut teille saksan kielellä, koska en kykene\nsaattamaan tunteeni sanoiksi millään muulla kielellä; vaan te voitte\nkirjoittaa minulle venäjäksi.\"\n\n\"No oletteko vastannut hänelle?\" kysyimme luutnantilta.\n\n\"Olen usein aikonut tehdä sen; vaan miten minä kirjoittaisin hänelle?\nMinä en taida saksaa, -- ja venäjätä... Sanokoon hän mitä hyvänsä\nsiitä, niin hänen aina olisi pitänyt käännättää se itselleen. Ja\nsilloin ... te ymmärrätte .. tämä kirjeenvaihto ... epolettien\narvoisuus ... lyhyesti sanottu ... en ole vastannut.\"\n\nJa joka kerran kun luutnantti oli lopettanut kertomuksensa, pudisti hän\npäätään ja huokasi. \"Semmoinen on nuoruus\", sanoi hän. Ja jos hänen\nkuulijainsa joukossa oli joku vastatullut, joka ensi kertaa kuuli hänen\nkertomuksensa, niin tarttui hän tämän käteen, pani sen päälaelleen ja\nantoi hänen tunnustella haavan arpea. Se olikin sanomattoman iso ja\nulottui toisesta korvasta toiseen.\n\n\n\n"]