Siegbergin muistelmien kolmas osa sisältää kuvauksia 1880-luvun opiskelijaelämästä ja suomalaisesta kulttuurihistoriasta. Kirjoittaja kertoo ylioppilasvuosistaan Karjalassa, matkoistaan Imatralle ja Jääskeen sekä ajastaan reserviläisenä Rautjärvellä.
Artur Siegbergin 'Vuodet ovat vierineet III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3570. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VUODET OVAT VIERINEET III
Kulttuurikuvia 1880-luvulta
Kirj.
ARTUR SIEGBERG (Alku Siikaniemi)
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1949.
SISÄLLYS:
Ylioppilasaikani maaseudulla 1880-luvulla
Kirvun pappilan nuoret loma-aikoina.
Nuorten ylioppilasten jalkamatka Karjalassa kesällä 1881.
Imatran-retki ja Jääskessä-käynti 1881.
Lukuhommia Rytjässä 1882.
Syksy Kirvun pappilassa 1883.
Sipoon saaristossa kesällä 1884.
Reservimiehenä Rautjärvellä 1884—1886.
Keisarin käynti Lappeenrannassa kesällä 1885.
Hauhialassa, Helisevän rannalla kesällä 1886.
Joulunviettoa Kirvussa 1887.
Lukuviikot Finbyssä ja Hämeenlinnan lähistöllä kesällä 1888.
Käynnit enoni luona Tampereella ja Lempäälässä.
Rautalammin häät.Kirvun-ystäviä 1880-luvulla
Nestor Emanuel Huoponen.
Antti Juhana Wartiainen.
Axel Brander.
Muita Kirvun-ystäviä.YLIOPPILASAIKANI MAASEUDULLA 1880-LUVULLA
Kirvun pappilan nuoret loma-aikoina
Ylioppilaaksi tultuani ja saatuani ylioppilaselämästä keväällä 1881 moninaisia henkisiä virikkeitä päätin sirottaa opintojen kylvämiä jyviä Kirvun karuun maaperään. Sydän oli täynnä pulppuavia aatteita, ja huomasin syrjäisen kotipitäjäni vielä olevan alkukantaisella sivistysasteella, kun harvaan taloon edes saapui Viipurin maaseutulehtiä.
Jo ensimmäisenä lomakesänä, kun olin ollut Vilhon päivänä mukana ylioppilaslaulajain kanssa J.V. Snellmanin kodissa ja myöhemmin hänen 75-vuotispäivänään juhlamieltä nostattavassa kansalaisjuhlassa, pälkähti päähäni Kirvussa tehdä tunnetuksi kolmen suurmiehen, Lönnrothin, Runebergin ja Snellmanin merkillinen isänmaallinen työ.
Kirvussa oli silloin kansakoulun opettajana intomielinen Olaus Kempas, joka oli saanut kasvatuksensa Jyväskylän kukoistavassa seminaarissa Uno Cygnaeuksen johdolla. Kerrottuani hänelle aikeistani hän heti innostui asiaan ja oli valmis minun kanssani puuhaamaan Kirvuun ensimmäistä »kansanjuhlaa». Valitsimme juhlapaikaksi kauniin niityn Kyyhkysen talon takana Kirvunjärven rannalla. Omien sisarteni ja harvojen säätyläisrouvien kanssa saatiin hommatuksi puhujalava, joka koristettiin havuköynnöksillä ja parilla vartavasten neulotulla fantasialipulla. Juhlasta kuulutettiin oikein kirkossa. Minun oli pidettävä juhlapuhe kolmesta suurmiehestämme ja Kemppaan pienen laulukuoron oli suoritettava lauluohjelma. Kahvi- ja voileipätarjoilusta pitivät huolta seudun herrasnaiset. Oli kuviteltu, että tähän juhlaan saapuisi paljonkin väkeä asian uutuuden takia. Mutta kuinka kävikään! Kun juhla oli asetettu sunnuntai-iltapäiväksi, herätti tämä seikka nurjaa mieltä hengellisissä piireissä, joissa ei hyväksytty muuta juhlimista kuin jumalansanan julistamista ja virsien veisuuta. Tämähän oli maallismielinen juhlinta ja senvuoksi hylättävä. Nuori kansa taaskin, joka oli tottunut vain yöllisiin nurkkatansseihin hämärine ajanviettoineen, ei ymmärtänyt tätä uudenlaatuista juhlamenoa, eikä siitä syystä tullut näkyviinkään. Ainoastaan harvat valistuneimmat isännät ja emännät, jotka lehdistä olivat seuranneet ajan uusia virtauksia, saapuivat juhlaan, jossa kaikkiaan oli tuskin sataakaan kuulijaa. Puhe kyllä pidettiin, laulut laulettiin ja tarjoilukin sai menekkiä, mutta asianharrastajain piiri oli sangen vähäinen, ja meidän nuorten mieli lannistui ainakin siksi kertaa. Kesti vielä vuosia, ennenkuin nuorison valistuspyrinnöt saivat puoltajia kansakoulua käyneen nuorison keskuudessa, varsinkin senjälkeen, kun seudun uusi kanttori Nestor Emanuel Huoponen tulisella innollaan oli saanut suuren lauluseuran kootuksi ja sitä tietä muut valistuspyrinnöt kohotetuiksi.
Huoposen tultua Kirvun lukkariksi v. 1884 ja Olaus Kemppaan muutettua Kilpeenjoen kansakoulun opettajaksi oli uusi opettaja Antti Vartiainen osoittautunut yhtä innokkaaksi valistuksen levittäjäksi kuin Huoponenkin, ja niinpä näiden kahden miehen ja minun välilläni syntyi »triumviraatti» (kolmiyhtymä), jonka harrastukset kävivät samaan suuntaan ja jonka ystävyysliitto kesti halki elämän.
Toisen kerran valistusharrastuksemme puhkesi näkyviin kesällä 1882. Silloin oli päätetty Kirvussa pitää Viipurin läänin maanviljelysnäyttely juhannuksen jälkeisenä viikkona. Tällöin Huoponen ja Vartiainen eivät vielä olleet muuttaneet toimiinsa Kirvuun, mutta tutustuakseen uuteen vaikutusalaansa tulivat kuitenkin Kirvun maanviljelysnäyttelyyn. Olin saanut entiseltä luokkatoveriltani August Hjeltiltä toimeksi lähettää selostuksen maanviljelysnäyttelystä »Helsingfors Morgonbladiin». Koetinkin tämän tehtävän suorittaa kykyni mukaan, vaikka olinkin tottumaton referoimaan keskusteluja minua vähemmän kiinnostavalta alalta. Sensijaan olin innostunut kirjoittamaan jotakin niistä lauluhommista, jotka näyttelyn yhteydessä pantiin alulle. Suurella tyydytyksellä olimme saaneet selville, että voitaisiin juhlassa aikaansaada yksinkertainen mieskvartetti, jonkalaista Kirvussa ei ollut ennen kuultu. Pitäjän nuori nimismies Axel Brander oli ollessaan lääninkanslistina Viipurissa esiintynyt ensi tenorina sikäläisissä serenaadikvarteteissa; Huoponen, juuri Turun lukkarikoulusta päässyt ja Kirvun kanttoriksi valittu perin musikaalinen mies, lauloi II tenoria; itse olin ylioppilaslaulajana I basso, ja veljeni Paavo, vuoden vanha ylioppilas, oli jo ehtinyt II bassoa laulaa, ja hänelle avuksi tuli kansakoulunopettajamme Vartiainen. Muutama tavallinen kvartetti pantiin soimaan, ja näin taukokohdat näyttelyn väliaikoina täydennettiin kvartettilaululla. Muiden vieraiden ohessa oli näyttelyyn saapunut rajapitäjästä Räisälästä muutamia nuoria ylioppilaita, jotka sijoittuivat pappilaan asumaan. Nämä olivat laulajapiireistä tuntemamme Axel Grönlund, Räisälän rovastin poika, ynnä hänen mukanaan tuomansa kesävieraat. Grönlund, toveri-nimeltään »Flinten», oli iloinen laulaja ja lisäksi viulunsoittaja. Toinen musikaalinen toveri oli Arthur von Weissenberg, lääninsihteerin poika Viipurista, jonka pehmeäsointuinen I basso harmaaseen vanhuuteen saakka on ihastuttanut kuulijoita sulosoinnullaan. Muut ylioppilaat olivat Robert Frosterus sekä William Forsman, molemmat ylimmistön poikia, edellinen piispan poika Kuopiosta, jälkimmäinen senaattorin poika Helsingistä. Kun meitä pappilan poikia oli kaksi ylioppilasta, oli siis Kirvun pappilassa yhtaikaa koolla kuusi civis academicusta. Kaksi ensinmainittua seurasi kiinnostuneina vastasyntyneen kvartetin ensiesiintymistä, ja muistaakseni vilkas Axel Grönlund ei malttanut olla osallistumatta meidän ensi yrityksiimme. Täten meiltä nuorilta päivä sujui enemmän laulajailon merkeissä kuin näyttelyn eri osastojen katsastamisessa, johon minun kuitenkin reportterinvirkani johdosta oli kiinnitettävä jonkin verran huomiota.
Ennenkuin Huoponen saapui pitäjään, oli kotiperheeni keskuudessa jo yritelty sekakuoron syntymistä. Aina ja Hilma sisareni lauloivat sopraanoa, Hanna alttoa, veljeni Paavo bassoa ja minä hätävaraisesti tenoria sekakuorossa. Täten olimme kotipiirissä harjoittaneet muutamia yksinkertaisia sekakuoroja, joista »Herra taivahan, kuule huutoan'» ja »Mä oksalla ylimmällä» olivat helpoimmat suorittaa. Kun muutamat laulut oli opittu, pisti päähämme tehdä kesäinen retki Antrean pitäjään, jonne äsken oli muuttanut uusi kirkkoherra Anders Gustaf Hahl. Hänen poikansa maisteri Taavi Hahl oli koulussa jonkin aikaa ollut laulunopettajani, nuoremmat veljet Arvid ja Otto olivat yliopistossa joutuneet tuttavikseni ja sisarekset Sigrid ja Sylvia, jotka myöhempinä vuosina tapasin Helsingissä, olivat vielä koulutyttöjä. Kun lisäksi isäni virkatoverina oli tutustunut kirkkoherra Hahliin, oli meistä nuorista riittäviä syitä olemassa tehdäksemme ristiretken Pyhään Antreaan. Isäni ei halunnut tulla mukaan tällaiselle huviretkelle, mutta sensijaan saimme äidin taipumaan seuratoveriksemme. Tämä oli harvinainen tapaus hänen elämässään, sillä yleensä oli vaikea saada häntä kotipappilan puuhista minnekään liikehtimään.
Nyt siis vedettiin vaunuvajasta esille vanhanaikaiset ja ränsistyneet »trillat», jotka oikeastaan oli aiottu vain yhden hevosen vedettäviksi, mutta joihin säännöllisesti aisan viereen järjestettiin hevonen irtonaisena valjaisiin, koska »trillat» olivat liian raskaat yhden vedettäviksi. Mikään komea näky ei tämä epäsymmetrinen valjaikko ollut, mutta syrjäpitäjän oloissa se herätti kylläkin huomiota. Kun lähtömme tapahtui keskellä heinäaikaa, ei pappilan miehistä kukaan joutanut ajuriksi, vaan jätettiin tämä vastuullinen toimi minun hoidettavakseni. Kuormaa oli sittenkin yltäkyllin, vaunun takaosassa äiti kolmen tyttären kanssa ja kuskipukilla veljeni minun vierelläni. En vieläkään ymmärrä, kuinka isäni salli minun, kokemattoman ajajan, ottaa vastuun niskoilleni parihevosilla ajettaessa ja kuinka äitini, muuten niin arka harvoin matkustaessaan, uskalsi tulla minun ajamiini vaunuihin kolmen peninkulman matkalle, joka oli täynnä suuria jyrkkiä mäkiä.
Oli miten oli. Into ja Putte valjastettiin vaunujen eteen, ja yllättävän hyvin sujuikin pitkä matka Antrean pappilaan saakka. Vaikka Hahlin pojat Helsingissä kyllä olivat kehoittaneet minua pappilassaan käymään, oli hämmästys suuri, kun vaunullinen täynnä nuorta väkeä ilmestyi pappilan pihalle. Kohtelias emäntä kuitenkin otti meidät ystävällisesti vastaan. Rovasti, raihnainen vanhus, ja nuori väki esiteltiin meille. Näiden joukossa ensi kerran tapasin oopperalaulaja Johannes eli »Drulle» Hahlin, kuten häntä ylioppilaspiireissä nimitettiin, luultavasti matalan, jyrisevän bassonsa takia. Myöskin talon nuorimmat vesat, vielä koulupojan kirjoissa oleva Jalmari Hahl, sittemmin kuuluisa esteetikko, muusikko ja laulunjohtaja, sekä Bruno, myöhemmin taidemaalari, astuivat nyt näköpiiriini.
Pappilan vieraina oli myöskin vanhin tytär Hanna Hahl miehensä agronoomi Granfeltin kanssa, joka siihen aikaan omisti maatilan Sakkolan pitäjässä. Miehen kuoltua hän muutti Helsinkiin siellä kasvattaakseen kolmea viehkeää tytärtä ja yhtä poikaa. Tyttärestä Hanna Granfeltista tuli myöhemmin kuuluisa laulajatar.
Kun Antreaan asti oli kulkenut huhu, että kotipappilassamme harjoitettiin paljon musiikkia ja laulua, tuli asiasta pian puhetta myöskin tässä musikaalisessa perheessä. En vieläkään ymmärrä, kuinka me nuoret vast'alkajat olimme kylliksi rohkeita esittääksemme tässä valioseurassa vähäpätöisiä sekakuorojamme. Niin kuitenkin tapahtui, ja ystävällinen rohkaisu meitä kannusti panemaan parastamme. Ohjelma jatkui sitten niin, että pappilan Jalmari, joka oli jo pitkälle kehittynyt pianisti, soitti meille useita Chopinin ja Lisztin kappaleita teknillisellä taituruudella, joka herätti meidän hämmästystämme. Näin päivä kului rattoisasti, ja väliin tehtiin kävelyretkiä läpi kauniin kirkonkylän Vuoksen rantaan asti, jonka toiselle puolelle, Kuukauppiin, Hanna Granfelt kerran oli asettuva omaan kesämajaansa. Nautittuamme suurta vieraanvaraisuutta ja vietettyämme yön pappilassa jouduin aamulla tekemään sopimuksen Otto-ylioppilaan kanssa, että seuraavana syksynä asettuisin hänen huonetoverikseen Helsinkiin. Voidakseni paremmin rauhassa jatkaa opintojani, jotka edellisellä kevätkaudella olivat keskeytyneet Hanna Dahlgrenin vierailun johdosta Helsingissä, olin päättänyt muuttaa pois Hilda-tädin suuresta täysihoitolasta. Nyt avautui arvaamaton tilaisuus Otto Hahlin kanssa antautua lukuhommiin, sillä hänen oli tarkoitus seuraavaksi jouluksi valmistua pappistutkintoon. Arvidin taas tulin myöhemmin säännöllisesti tapaamaan R. Faltinin Oratorio-kuorossa, josta en kiireimpänäkään lukuaikana hennonut erota. Antrean-matkallani tapasin myös kestikievarin pojan, ylioppilas Juho Mansikan, jonka aikaisemmin tunsin latinan ja kreikan luennoilta. Hänenkin kanssaan solmiutui ystävyysliitto, joka kesti siihen asti kun hän joutui latinankielen kolleegaksi Mikkelin klassilliseen lyseoon. Sen jälkeen vain harvoin enää tapasimme, sillä hän kuoli jo nuorena. Joka tapauksessa hänessä opin tuntemaan erään nuoruusvuosien! kelvollisimmista ja luotettavimmista ystävistä.
Seuraavana päivänä iloinen retkikuntamme sanoi jäähyväiset vieraanvaraiselle pappilanväelle ja suuntasi jälleen matkansa syrjäiseen Kirvuun. Ihmeen onnellisesti sujui paluumatkakin, vaikka jokaisessa isossa alamäessä sydämeni pelosta pamppaili, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua nuoren ajurin hoitaessa ohjaksia. Virkistynein mielin palasimme jälleen kotipappilaan. Tämä oli ainoita retkiä, joihin olimme saaneet äitikultamme suostumaan, ja sen tähden tämä kesäinen huviretki onkin erityisen miellyttävänä piirtynyt nuoruusmuistojeni sarjaan. Antrean pappilanväki puolestaan vastasi käyntiimme seuraavana uudenvuodenpäivänä, jolloin heitä ynnä muita antrealaisia saapui pitkä rekijono Kirvun pappilaan iloiseksi hämmästykseksemme. Näin siihen aikaan rajapitäjäin nuoret kävivät vuoroin vieraissa.
Toinen nuorten kesäretki tehtiin seuraavana kesänä Rautjärven pappilaan. Pitäjän kirkkoherra Otto Blomgren ja isäni olivat vanhoja ystäviä niiltä ajoilta, jolloin molemmat vuorostaan olivat olleet rovasti Rehbinderin apulaisina Räisälän pappilassa. Siellä myöskin äitini oli tutustunut rovastin suloiseen tyttäreen Hilmaan, joka sittemmin joutui Blomgrenin puolisoksi. Senkin jälkeen Kirvun ja Rautjärven kirkkoherraperheet, jälleen naapureiksi jouduttuaan, kerran vuodessa seurustelivat toistensa luona. Minä ja veljeni olimme tosin muutamia vuosia vanhemmat kuin Blomgrenin nuoret, joista vain Martti ja Heikki olivat sisarieni ikätovereita. Päätimme kuitenkin kesällä 1883 tehdä Rautjärvellekin jalkapatikkaretken, koska kotipitäjässä suuresti kaipasimme sivistyneitä nuoria. Näin lähdettiin pappilan kuuluisissa iänikuisissa »trilloissa» taivaltamaan kauniin Herajärven ja Aholan kylän ohitse metsäisiä taipaleita Rätykylään asti, jossa isäni oli tapana poiketa lautamies Juhana Puhan taloon. Hän oli hiljainen, vaatimaton, uskovainen isäntä, jonka seurassa isäni mielellään viihtyi. Hän harrasti paljon ajan valistuspyrinnöitä, josta johtui, että hän myöhemmin ohjasi Juho-poikansa Viipurin Klassilliseen lyseoon. Tämän läpikäytyänsä ja ylioppilaaksi tultuaan Juho sittemmin suoritti oikeus- ja lakitieteen kandidaattitutkinnot ja asettui lopulta asianajajaksi Viipuriin, josta viime sodan aikana siirtyi Helsinkiin.
Puhan talossa viivyttyämme jonkin hetken kahvikupin ääressä jatkoimme matkaamme jalkapatikassa kyläistä raittia Lankilan kylään saakka, josta varsinainen salotie alkoi. Tämä varjoisa, ikihonkien reunustama tie sujui nuorison reippaasti astellessa nopeasti, kunnes saavuimme rajan yli Rautjärven puolelle. Siellä ensin päätimme levähtää agronoomi Tavastin maatilalla Purnujärven kylässä.
Iltapäivällä saavuimme väsyneinä keskellä salomaata olevaan herraskartanoon, joka komeine rakennuksineen ja siroin säleaidan ympäröimme puutarhoineen vastustamattomasti veti puoleensa. Olihan sitäpaitsi tiedossani, että Tavastin nuori puoliso oli kotoisin Mikkelistä ja osakuntatoverini Yrjö Weberin sisar. Tämäkin syy olisi riittänyt meille puoltosanaksi. Mutta kun sitäpaitsi nuori herrasväki, miltei ainoa säätyläisperhe pitäjässä, oli kirkkoherra Blomgrenin perheen hyviä ystäviä, oli vastaanottomme heti mitä sydämellisin. Siihen aikaan olivat herrasperheiden käynnit salomaanpitäjissä harvinainen »evenemangi», joten esim. ylioppilaat kaikkialla olivat tervetulleita vieraita. Kun nuori isäntä, jota punainen poskiparta kaunisti, oli meitä haastatellut ja kuljettanut ympäri Purnujärven rannalla sijaitsevassa puutarhassaan ja kaunis valoisaluonteinen emäntä oli tarjonnut verannalla maukkaan teeaterian, lähdimme jälleen tallustamaan maantietä pitkin noin 6 km:n taivalta Rautjärven kirkolle. Iltamyöhällä pappilaan saapuessamme odotti meitä mitä lämpimin vastaanotto. Maantieltä mäenrinnettä alaspäin astuessamme avautui eteemme herttainen maisema. Ensin oli astuttava punaisiksi maalattujen aittojen ja ulkorakennusten ohitse vihreälle pihanurmikolle. Sen toisella puolen ilmaisi siisti siropiirteinen, keltaiseksi maalattu pappilarakennus jo ulkomuodoltaan eroavaisuuden Etelä-Karjalan silloisista harmaanyksitoikkoisista tuparakennuksista. Pappilan toisella puolen vietti jyrkkä mäki valtavine haapa- ja pajupuineen alas pienen lammen rantaan, joka välkkyvänä sinipeilinä kuvastui silmiemme eteen, taustana syvä sekametsä. Kaiken kaikkiaan tämä oli kauneimpia kesäisiä idyllikuvia, mikä lapsuuteni ajoista on säilynyt mielessäni.
Tuossa tulee jo portailta avosylin vastaamme meidän kaikkien ihailema pappilan emäntä, herttainen täti Hilma Blomgren. Häntä seuraavat isännän sisaret, helläluonteinen Amalia-täti ja humoristinen Eleonoora-täti sekä vanhimmat pojat, ujot Martti ja Heikki, jotka olivat Aina- ja Hilma-sisareni ikätoverit. Portaille jää seisomaan pitkä piippu hampaissa aina tyyni ja vakava setä Blomgren, jonka huulilla kuitenkin näemme hyväntahtoisen hymyn leikittelevän. Ja nyt meidät viedään huoneisiin, yksinkertaiseen, mutta aistikkaasti kalustettuun saliin — olihan emäntä vapaaherrallisesta perheestä syntyisin — jossa meiltä tarkkaan tiedusteltiin kaikki Kirvun pappilan uutiset. Sitten vietiin illallispöytään, joka tosin oli vaatimaton ajan tapoihin nähden, mutta jossa hyvää tarkoittava vieraanvaraisuus korvasi suurten herraskartanoiden ylellisyyden.
Kun olimme ottaneet syvät yöunet pitkän kävelyretkemme jälkeen, oli keksittävä jotakin yhteisohjelmaa seuraavaa päivää varten. Talonväki esitti huviretken tekemistä lähiniitylle, koska oli paras heinänteon aika. Niinpä sullottiin nyytteihin ja tuohikontteihin kaikenlaista evästä, mitä pappilassa oli saatavissa, ja lähdettiin pitkänä jonona matkalle. Niityn latoon sitten majauduimme pehmoisille heinille kuuntelemaan täti Eleonooran hauskoja kaskuja Blomgrenien syntymäseuduilta Säkkijärveltä, jossa heidän isänsä oli ollut kanttorina. Aina väliin remahtivat iloiset naurunpuuskat, joissa Hilma-täti ja hänen kaimansa Hilma-siskoni ylittivät toisensa, niin että iloittelu tarttui muihinkin. Taukojen aikana mekin nuoret autoimme, enemmän näön vuoksi, heinien haravoimista. Nuoremmat pojat etupäässä ongiskelivat ahvenia läheisen Rautjärven rannoilla, kun taas tyttöväki tuohisineen käyskenteli lähimetsikössä mansikoita ja mustikoita poimimassa. Keskipäivällä jälleen kaikki kokoonnuimme ladon ympäristölle, siihen levitettiin valkoinen liina pehmeille mättäille, tyhjennettiin koreista ja konteista mukaan otetut maalaisherkut ja seipäiden varaan ladon kulmaukseen ripustettiin iso kahvipannu tuota kultaista jumaljuomaa valmistamaan. Kun nyt itse rovastikin saapui kotoa kansliatöistä, istahdettiin isoon piiriin kahvin ympärille, ja jälleen alkoi sama iloinen rupattelu ja kaskujen kertoileminen, joita kuunnellessa juron ja vakavan Otto-sedänkin oli vedettävä suupielet hymyyn. Hilma-täti oli ihastuttava emäntä, ja pikkulapsetkin tuntuivat iloisina ottavan osaa ihanan kesäpäivän vaikuttamaan ilakointiin. Näin meni aamupäivä kuin siivillä lentäen huolettomassa hupailussa, kunnes kaikki tavarat ja vähäiset ruoanjätteet yhteisvoimin kannettiin pappilan hoiviin. Illaksi oli pitäjän kanttori, ainoa herrasväkeen lukeutuva, paitsi jo mainittua Tavastin perhettä, kutsuttu pappilaan saadaksemme aikaan musikaalisen illanvieton. Vaatimaton se oli. Täti Blomgren soitti harmoonia ja lauloi sen säestyksellä, kanttori koetti saada pystyyn sekakuoroa, mutta hänen seminaariohjelmansa oli aivan toinen kuin meidän kotiväen nuorten, joten yhteisohjelma supistui pariin hengelliseen lauluun ja joka paikassa laulettuun »Mä oksalla ylimmällä». Sen sijaan täti Blomgren ehdotti erilaisia vuorolauluja, joihin kukin vuorostaan yhtyi, niin että lopulta syntyi pitkä ketjulaulu samaan tapaan kuin entisaikoina ylioppilaspiireissä enoni kertoma »Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell». Ero oli vain siinä, että vastamainitun juomalaulun sijaan nyt laulettiin hengellisiä lauluja, joiden säveleitä tuskin enää muistan. Iltateetä joimme kuistikolla järvipenkereen ylälaidassa ihaillen laskevan auringon säteilyä lähilammen tyynen haaveelliseen pintaan, johon rantakoivut loivat tuuhean varjonsa.
Seuraavana päivänä teimme lähtöä tästä keskellä erämaata sijaitsevasta idyllisestä pappilasta. Pappilan hevoset valjastettiin trillojen eteen ja meitä kyyditessään Martti- ja Heikki-pojat osoittivat reilua ajurintaitoaan sisarteni heitä ihaillessa. Salotien alkaessa erottiin ja lähdettiin taaskin jalan taivaltamaan pitkää metsämatkaa Lankilan kylään, siitä kylän läpi Rätykylään, jossa kotipappilan hevoset olivat odottamassa, ettei meidän tarvitsisi jalan tallustaa runsaan peninkulman maantiematkaa Kirvun pappilaan. Kotimatka sujui kaikin puolin onnellisesti öisten huurujen jo kohotessa suoperäisiltä mailta.
Hauskin kesäretkemme tehtiin jo kesällä 1881 Jääsken rovastinpappilaan. Olimme jo edellisenä kesänä siellä käyneet lyhyellä »visiitillä», mutta nyt oli pappilan nuorilta sinne saapunut kutsu molemmille pojille — Paavo oli samana keväänä tullut ylioppilaaksi — ja kahdelle vanhemmalle sisarelleni saapua sinne moneksi päiväksi, sillä Jääsken nuoriso aikoi tehdä huvimatkan 15 km:n päässä olevalle Imatran koskelle. Lisäksi oli suunniteltu kaksi huviretkeä, toinen keskellä Vuoksen virtaa olevalle Ehatoksen saarelle, toinen Hyppälän joelle rapujen pyydystämiseksi. Sivistynyttä nuorisoa oli Jääskessä paljon, aivan toisin kuin Kirvussa, ja siksi tällaiset retket muodostuivat meille suureksi elämykseksi.
Ehatoksen-matka oli näistä retkistä vähimmän tapausrikas. Tosin oli jännittävää monissa venekunnissa solua hyvää kyytiä alaspäin pitkin Vuoksen vuolasta virtaa, jolloin soutajan koko ajan oli soudettava vastavirtaa ettei vauhti kävisi liian kovaksi. Onnellisesti kuitenkin kaikki veneet saapuivat määräpaikkaan. Saaren keskellä oli nurmikenttä, johon eväskorit ja tuohikontit tyhjennettiin, sillä joka talosta oli tuotu joitakin herkullisia eväitä, jotka levitettiin valkoisille liinoille nurmikon ylle kaikkien yhteisesti nautittaviksi. Siinä oli erilaatuista leipää, keltaista voita, kotitekoista juustoa ja Vuoksesta saatua lohta. Siinä oli kananmunia, lintupaistia ja monenlaisia vihanneksia, kahvikompeiden äärellä vielä lämpimyyttään höyryävät vehnäleivät, piparkakut, hirvensarvet ja muut herkut. Ohjelmana ei ollutkaan tällä kertaa muuta kuin kilpajuoksua, piirihyppyä ja nuorten iloista pakinaa saaren rannoilla ja »metisillä mättähillä».
Hauskempi oli jo seuraavan päivän huviretki Hyppälänjoen rantamalle, parin kilometrin päähän rovastinpappilasta. Sinne matkasimme kaikki jalan, paitsi muutamat vanhemmat ihmiset, jotka seurasivat eväitä kuljettavilla rattailla. Hyppälänjoen varrella lähempänä Vuoksen rantaa asui vanha virasta eronnut lehtori Sattler, joka koko elämänsä oli ollut opettajana Viipurissa Behmin saksalaisessa tyttökoulussa. Hänet tunsivat vanhempani oikein hyvin siltä ajalta, jolloin isäni oli ollut Jääsken rovastin apulaisena, ja joskus hän oli käynyt Kirvussakin heitä tervehtimässä. Sattler oli hyvin herttainen leskivanhus, mutta suuri nuorisoparvi ei tahtonut mennä häntä häiritsemään, vaan pysähdyimme Hyppälänjoen rannalle rapuja pyydystämään. Niitä oli siellä aika runsaasti, mikä meille kirvulaisille oli aivan uutta, sillä Kirvun joissa ei ollut lainkaan rapuja, ennenkuin niitä myöhemmin sinne istutettiin.
Oli todella huvittavaa nähdä, kun erikoisiin valkokankaasta punottuihin rapuhaaveihin pantiin jos jonkinlaisia lihapaloja tai kalanosia syöteiksi ja sitten rannalta painettiin joen pohjaan. Muutamat nuoret olivat ravustamiseen niin innostuneita, etteivät hetkeäkään malttaneet hommasta erota, vaan vetivät tavan takaa pohjasta tummanruskeita suuria tai pieniä rapuja, jotka kiireimmiten pistettiin koreihin tai kontteihin, etteivät pääsisi rannalta karkuun. Erikoisesti muistan silloisen Jääsken kaunottaren Hanna Dahlgrenin suurella innolla ottaneen osaa tähän pyydystykseen ja käsiä taputtaen sekä iloiseen nauruun remahtaen vetäneen joen kätköstä esille toisen saaliin toistakin suuremman. Sillä aikaa me asiaan perehtymättömät istuimme mättäillä ihmetellen toisten intoa ja nauttien niistä herkuista, joita emännät olivat eteemme ladelleet, ettei aikamme kävisi pitkäksi.
Tähän asti oli aurinko paistanut täydeltä terältään, mutta ennenkuin kaikki ehtivät kerääntyä runsaiden evästemme ympärille, nousi taivaalle uhkaavia ukkospilviä. Ennen pitkää alkoi tipahdella suuria vesipisaroita, ja salamat leimahtelivat metsän tumman rajan ylitse. Kylläpä tuli kiire koota kimpsut ja kampsut sekä pari korillista rapuja ja hät'hätää sulloa ne maantiellä odottaviin trilloihin, joihin naisväki kiirehti helmojaan nostellen, suojautuakseen alkaneelta rankkasateelta. Silloin kuulin taas Hannan helähtelevän naurun ja muiden tyttöjen kikatuksen keskellä tiheätä salamointia ja kovaa ukkosen jyrinää. Me pojat saimme marssia jalan ja kastua likomäriksi, ennenkuin juosta läähättäen ennätimme pappilan lämpimiin suojiin.
Nuorten ylioppilaiden jalkamatka Karjalassa kesällä 1881
Entisaikaan oli tavallista, että nuoret helsinkiläiset ylioppilaat tutustuakseen maaseutuun tekivät jalkamatkoja Suomen kauneimpiin seutuihin. Tapa lienee tullut Saksasta, koska Snellman kirjasessaan »Suomen ylioppilas» mainitsee tämän tavan olleen yleisen Saksassa hänen ollessaan siellä pitkällä opintomatkallaan.
Olin vuoden vanha ylioppilas ja veljeni Paavo keväällä leivottu keltanokka, kun eräänä kauniina kesäpäivänä Kirvun pappilaan ilmestyi neljä nuorta ylioppilasta, joiden kultainen lyyra vielä hohti uutuuttaan valkoisen lakin reunassa. Siihen aikaan oli tavallista, että tällaiset retkeilijät kursailematta poikkesivat matkalla pappiloihin tai herraskartanoihin, joissa olivat tervetulleita vieraita, koska tällaisia »tutentteja» harvoin nähtiin sisämaassa. Meilläkin se nosti riemun ylimmilleen. Äitini puuhasi keittiössä parhaita herkkuja, isäni pitkä piippu hampaissa imi »Geflen»-vaakunaa ja uteli vastatulleilta heidän perhesuhteitaan, huomaten ilokseen tuntevansa erään nuorukaisen isän. Neljä sisartani, kaikki keskenkasvuisia koulutyttöjä, hääräsivät vimmatusti, ken lakaisten puutarhan käytäviä, ken poimien kukkia maljakkoihin, ken auttaen äitiä keittiössä. Me veljekset taas koetimme keksiä ohjelmaa nuorille civiksille ja olisimme mielellämme itse tehneet samanlaisen kesämatkan, ellei isäni pienten varojen vuoksi olisi katsonut sitä turhaksi. Kuljetimme nyt tovereitamme veneillä pitkin Kirvunjärveä Alajoen sekä Yläjoen kukkaisille rantamille, jossa valkoiset lumpeet ja keltaiset iirikset (kurjenmiekat) vuoroin hivelivät silmää. Muassamme oli kiiltävät uistimet, joilla jokin haukipahanen taikka ahven kyrmyniska saatiin iloksemme veneeseen. Lisäksi veimme heitä katsomaan Kirvun vanhanaikaista kirkkoa vuodelta 1817 ja nousimme huimaavan korkeita portaita kellotapulin torniin, josta laaja näköala levisi kauniiseen ympäristöön yli peltojen ja metsäkumpujen, kapean, auringossa kimaltelevan Kirvunjärven ja Yläjoen harjanteiden ylitse. Tovereillemme näytettiin myöskin Kirvun upea kansakoulu korkealla mäennyppylällä sekä käräjätalo, n.s. Hovi. Siinä M. Akianderin »Herdaminnenin» mukaan v. 1655 asui ratsumestari Ambrosius Hindriksson, jolla oli useita lahjoitustiloja Kirvun pitäjässä. Hovin alueesta hän silloin erotti erään maapalstan tulevan papin asuintilaksi, jonka jälkeen varsinainen kappalaistila osoitettiin vuonna 1672 kappalaisen virkataloksi. Myöhempinä aikoina kuuluu Hovin tilalla asuneen luutnantti Welling (K. Wellingk), jonka litteä graniittinen hautakivi vielä myöhempinä aikoina kuluneine kirjaimineen oli nähtävissä Kirvun kirkkomaalla.
Illat vietettiin pappilassa soittaen ja laulaen, sillä äitini oli perehtynyt näihin taitoihin nuorena Helsingissä asuessaan. Me pojatkin olimme koettaneet hauskoja gluntteja lauleskella, mutta sisarteni nuoruuden tähden ei vielä ollut syntynyt sekakuoroa, joka myöhemmin tuotti pappilalaisille niin suurta viehätystä syrjäisen pitäjän köyhässä seuraelämässä.
Ylioppilasvieraamme olivat kaikki käyneet Porvoon ruotsalaista lyseota ja olivat nyt ensimmäisellä retkellänsä suomalaisessa sisämaassa. Heistä oli hauskin ja avomielisin Ernst Nyberg, jonka musikaalisuus tuli ilmi Akateemisessa laulukunnassa. Siellä hän ensimmäisenä vuonna lauloi II bassoa. Samalla hän kykeni, ihmeellistä kyllä, falsetissa laulamaan I tenoria, jonka taidon hän pian kehitti niin pitkälle, että hänestä tuli sen ajan parhaita tenoreita ja M.M:n pylväsmiehiä sen ulkomaisilla matkoilla. Hänen kanssaan solmin jo silloin ystävyysliiton, joka kesti halki elämämme ainakin kirjeenvaihdon muodossa, vaikka hän viimeiset vuosikymmenensä viettikin kaukana Helsingistä, Porin lyseon latinan- ja kreikankielen lehtorina.
Porvoon lyseosta olivat myös Adolf Mennander ja Andersson, jonka etunimeä en enää muista. Edellinen oli kappalaisen poika Liljendalin kappelista, ja hänen isänsä oli kerran käynyt Kirvussa vaalisaarnaajana kappalaisen virkaan. Nuori Mennander oli tyyni kuivanhumoristinen mies, mutta Kirvussa käyntinsä jälkeen häntä en enää koskaan tavannut, sillä hän joutui lehtoriksi kauas Pohjanmaalle, Uudenkaarlepyyn seminaariin. Anderssonista tuli matematiikan maisteri, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan en ole koskaan sattunut saamaan tietoja. Hän oli vakava, sulkeutunut luonne, joten häneen en riittävästi tutustunut. Sitä avomielisempi ja puheliaampi oli John Winter, joka oli kotoisin Karjalasta, Jaakkiman kappalaisen poika. Hän se lieneekin ollut matkan »spiritus rector», koska oli kutsunut toverinsa matkan lopulla tapahtuviin sisarensa häihin kotipappilaansa.
Kun veljeni ja minä tiesimme, että toverimme aikoivat tehdä pitkän kiertoretken, ennenkuin saapuisivat määräpaikkaan, alkoi mielemme yhä enemmän palaa päästäksemme heidän mukaansa. Isäni kuultuansa aikeistamme ei enää hennonut panna vastaan, vaan myönsi meille matkarahat Jaakkiman pappilaan asti, mutta ei edemmäksi. Winter näet kutsui meidätkin häihin, jos vain saisimme luvan seurata hänen toveriensa mukana. Ja niin parin päivän kuluttua pantiin pillit pussiin, vieläpä frakkipuvutkin pieneen matkalaukkuun, ja nyt lähdettiin neljällä hevosella iloisena kulkueena taivaltamaan kohti Räisälän seutuja, josta pienellä höyrylaivalla Unnonkoskelta oli matkattava Käkisalmeen. Lipuen Vuoksen kaunista väylää saavuimme Käkisalmen edustalla olevalle laajalle selälle, jossa vehmaat saaret ja viehkeät salmet avasivat pikku Porvoon kansalaisille uusia aurinkoisia sisämaan näköaloja. Kun laivamme lopulta saapui Käkisalmen rantaan, levisi sanoma kuuden ylioppilaan tulosta kuin kulovalkea läpi koko kaupungin. Käkisalmi oli silloin vielä vähäpätöinen pikkukaupunki, ja tällainen yllätys pani kaupungin herrasväet juhlatuulelle ja nuorten neitosten mielet ilonhuumauksesta sykähtelemään.
Ennenpitkää olivat kaupungin johtavat rouvat päättäneet panna toimeen juhlatanssiaiset nuorten ylioppilasten kunniaksi. Viesti oli kulkenut talosta taloon, ja syödessämme parastaikaa päivällistä kaupungin majatalossa saapui lähetystö meitä kutsumaan iltatanssiaisiin itse pormestari Hallonbladin vieraanvaraiseen taloon. Rouva oli syntyisin norjatar, o.s. Wiiger, iloinen, reipas ja hauska perheenemäntä, jonka ympärillä pyöriskeli kolme keskenkasvuista tytärtä ja nuori koulupoika, myöhemmin Y.L:n piirissä hyvin tunnettu bassolaulaja lempinimeltään Jukka. Tähän kaupungin laidassa olevaan isoon pormestarin taloon oli kokoontunut pienen Käkisalmen koko noblessi-nuoriso, siihen luettuna kirkon ja kunnan pienimpienkin virkamiesten tyttäret. Nuorille tarjottiin ajan tavan mukaan runsas teeillallinen. Vanhat herrat joivat omalla puolellaan totia sillä aikaa kuin nuoriso innokkaasti pyöriskeli salongissa tanssien vanhanajan tansseja, franseesia ja kotiljongia myöten. Kaikista seudun kaunottarista muistan nimeltä vain yhden, neiti Häyrénin, jonka isä oli kirkon suntio tai jotakin sinne päin. Ylioppilaat olivat illan sankareita, jokin vajavainen kvartettikin saatiin aikaan, ja aamu jo alkoi sarastaa, ennenkuin kaikki pääsimme yömajoihimme lepäämään laakereillemme, sillä ainakin meidän mielestämme oli kaupunki täydellisesti valloitettu.
Seuraavana päivä tehtiin kaupungin nuorison kanssa huviretki Laatokan lahden kauniille rannalle, johon myöhemmin on kasvanut kokonainen kaupunginosa Waldhofin tehtaitten ympärille. Toinen samanlainen retki suunnattiin Käkisalmen vanhan linnan vehmaan runolliseen ympäristöön, joka linna halki monien vuosisatojen oli pysynyt miltei ehjänä Vuoksen suistoon kuuluvan sivuhaaran niemekkeellä. Kaunis kylpylänkasino kaupungin viereisellä saarella ei vielä ollut syntynyt, mutta kaupunkilaiset tekivät tänne usein jalkamatkoja ihaillakseen auringonlaskua taikka kuunnellakseen vanhalla rantavallilla olevalta hourulaitokselta outoja eläimellisiä ääniä. Kerran myöhemmin kasinolle mennessäni kuulin kuitenkin hämmästyksekseni vallin törmältä esitettävän Tegnérin »Fritjofin sadun» romanttisia sävelmiä, joita sinne sijoitettu pappismies, ylioppilaspiireissä ihailtu tenorilaulaja, sulavasti ja tunnelmallisesti esitti.
Kun kaupungin pienet nähtävyydet oli tarkastettu ja seudun tyttömaailmalle sanottu haikeat jäähyväiset, lähti 6-miehinen ylioppilassakki taivaltamaan eväsreppu selässä pitkin Laatokan ihanaa rantamaa ensin Hiitolaan ja siitä hevoskyydillä kohti Kurkijokea kallionnyppyläin välistä maantietä. Kurkijoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa tunsin rovasti Olsonin pojan, entisen luokkatoverini Carl Gustafin, ei nyt ollut aikaa poiketa, sillä Johan Winter kovasti kiirehti joutumistamme Jaakkiman pappilaan, jossa seuraavana päivänä oli pidettävä hänen sisarensa häät. Jatkoimme siis matkaamme ohi Kurkijoen kauniin kirkonkylän, maanviljelysopiston ja Laatokan kapean vuonon sekä kuljimme maantietä Jaakkiman tuuheiden ja rehevien metsien halki, kunnes saavuimme kappalaistalolle, jonkinverran syrjään valtatiestä. Pappilassa otettiin pojan kutsuma ylioppilassakki ilolla vastaan, ja ilta vietettiin köynnösten ja koristusten valmistamisessa huomispäivän häätilaisuutta varten. Sukulaisia oli saapunut läheltä ja kaukaa, eikä pappilassa enää ollut tilaa nyt saapuville vieraille. Läheiseen latoon meille valmistettiin yösijat hyllyville pehmeille heinille, ja uni maistui matkarasitusten jälkeen suloisemmalta kuin koskaan.
Seuraavana päivänä yhteiset kahvit ja aamiaisen nautittuamme koko hääväki lähti jalan tai hevosilla vaeltamaan jonkin kilometrin päässä olevaan kirkkoon, jossa vanha kappalainen Winter vihki tyttärensä Ainan ja jumaluusopin kandidaatti Julius Immanuel Gummeruksen avioliittoon urkujen soidessa, pienen kuoron laulaessa ja useiden seurakuntalaisten läsnäollessa. Kun sitten palattiin häätaloon, oli sinne katettu hääpöytä runsaine antimineen. Jo edellisenä päivänä oli nuoret ylioppilaat kutsuttu sulhaspojiksi, ja kullekin meistä oli määrätty joku läsnäolevista neitosista morsiustytöksi. Minä puolestani olin saanut sulhasen yhden sisaren osalleni. Kun paistiin oli päästy, kuului ajan tavan mukaan asiaan, että muiden puheiden ohessa joku sulhaspojista puhuisi morsiusneidoille. Puheita oli monta, mutta minä poloinen olin saanut osakseni tämän vaikean tehtävän. Kun se tapahtui ensimmäisen kerran elämässäni suuren hääjoukon läsnäollessa, muistan vielä, kuinka sanat vavahtelivat huulillani, mutta loppuun pääsin kunnialla ensimmäisestä tulikokeesta, jonka kaltaisia puheita pitkän elämän kuluessa on sattunut tuhkatiheään osalleni milloin mistäkin aiheesta.
Jonkin päivän vielä viivyimme vieraanvaraisessa pappilassa, mutta sitten koitti eronhetki. Muut ylioppilaat paitsi John Winter aikoivat jatkaa jalkamatkaansa pohjoiseen päin, mutta meidän kahden, veljeni ja minun, oli palattava lyhyintä tietä kotoiseen Kirvun pappilaan. Kumpikin saimme matkatoveriksi sulhasen sisaren, ja näin ainoan kerran elämässäni tapasin ystävällisen neiti Gummeruksen, jonka kanssa ajoin kaksi majatalon väliä Kurkijoen kirkolle saakka, vaihtaen vakavia ajatuksia elämän menosta.
Kurkijoen tienristeyksessä lähdimme veljeni ja minä taivaltamaan lyhyttä matkaa rovasti Olsonin pappilaan, ja sisarukset saivat nyt yksin jatkaa kotimatkaansa. Vanha rovasti Olsoni, joka tunsi isäni ylioppilasajoiltansa, sekä hänen puolisonsa, o.s. Gräsbäck, ottivat meidät ystävällisesti vastaan, ja Carl Gustaf esitti nuoret ylioppilastoverinsa lukuisalle sisarparvelleen, josta pari vanhinta oli jo naimisissa. Meidän huomiotamme kiinnittivät etupäässä nuorimmat, 17-vuotias Anna ja 15-vuotias Eeva. Näiden kanssa tulimme pian hyviksi tutuiksi, kävelimme yhdessä katsomassa suurta navettaa karjoinensa, sillä pappilan karjatalous oli korkealla tasolla ja kaikki tyttäret oli opetettu ahkerasti olemaan mukana taloustoimissa. Jonkin matkan päässä oleva maanviljelysopisto oli ehkä myös osaltaan vaikuttanut näihin käytännöllisiin harrastuksiin, sillä olihan yksi tyttäristä naimisissa erään maanviljelysopiston opettajan, agronoomi Relanderin kanssa, jonka poika kerran oli tuleva tasavallan presidentiksi. Vanhin tytär taaskin oli naimisissa komissionimaanmittari Lindhin kanssa. Seurustelumme nuorten kanssa johti pian siihen tulokseen, että seuraavana päivänä pantiin toimeen yleinen huviretki Laatokan saareen Kurkijoen vuonon suussa. Kun meidät oli varustettu hyvillä matkaeväillä, lähti seuraavana aamuna monta venekuntaa liikkeelle kauniista kirkkorannasta, ja sitten soudettiin iloiten ja lauleskellen pitkin kiemurtelevaa vuonoa päämääräämme. Päivä kului onkiessa, marjoja poimiessa ja leikkiessä kuin siivillä lentäen. Meillä keltanokilla oli kylliksi seuraa ja iloa nuorten neitosten parissa, ja Carl Gustaf teki parhaansa matkaoppaanamme. Oli jo hämärä, kun kaikki eväät oli hyvää vauhtia nautittu ja venekunta lähti paluumatkalle, perälläistujat vetäen uistinta perässään. Nuorisojoukon ainainen iloittelu esti kuitenkin haukia tai ahvenia pyydyksiin tarttumasta.
Kun oli päästy erään niemekkeen kohdalle, jossa mäennyppylällä oli talonpoikaistalo, pysähdyimme me kolme ylioppilasta niemen kärkeen ja nousimme maihin tervehtiäksemme siellä asuvia kahta vanhempaa koulutoveria, jotka olivat sinne asettuneet kesäksi lukemaan. Toinen oli saman pitäjän nimismiehen poika Atle Genetz, josta myöhemmin tuli matematiikan maisteri ja Haminan kadettikoulun lehtori. Toinen oli Karl Wasastjerna, myöhemmin suuren maakartanon omistaja Angelniemen kappelissa. Meidät, vaikka olimme kahta vuotta nuoremmat civikset, otettiin riemuiten vastaan, ja ilta vietettiin runsaan maalaisillallisen ja totilasien äärellä laulellen ja leikkiä laskien. Erikoisesti muistan Atlen mainiosti elehtien esittäneen karjalaisia rekilauluja, jotka pitkiksi ajoiksi piirtyivät mieleeni. Nyt on muistissani vain pari luonteenomaista säkeistöä:
»Punasia, sinisiä ruusunkukkia oli minun kätessäni,
ne minä annan omalle kullalle ketolla käyvessäni.
Voi sinä kullan lirpukainen, voi sinä silmänterä,
mikä se pan' minun palamaan niin kovasti sun perään!
Ja nyt minä laulun lopetan ja aivan yhtä äkkii,
kuin valkia on paperi ja sininen on läkki.»Oli kuulas leyhkeä heinäkuun yö, kun ylioppilaskolmikkomme työnsi veneen vesille ja harsoisten yöhuurujen lävitse souti reippain ottein kilometrin matkan kirkkorantaa kohti. Koko matkasta jäi kiintoisimmaksi muistoksi käynti tenttiin valmistuvien ylioppilaiden luona, joista sen koommin olen vain kerran elämässäni Atle Genetzin tavannut. Vieraanvaraisessa pappilassa vietettiin vielä jokin päivä herttaisten nuorten neitojen parissa, joista kummastakin jäi mieliimme mitä viehkein muisto. Heistä vaaleahko Anna-neiti meni naimisiin Viipurissa asuvan kamreeri Aloys Qvistin kanssa, ja hän on tullut laajalti tunnetuksi tarmokkaana talousolojemme parantajana ja mainion keittokirjan sepittäjänä. Tumma kaunotar, Eeva-neiti, taas joutui myöhemmin naimisiin Porissa olevan tullinhoitaja Walter Pesoniuksen kanssa. Tämä oli aikaisemmin hyvin tunnettu ylioppilaspiireissä varmana ja etevänä ensi tenorina ja sympaattisena ihmisenä. Kummankin näistä herttaisista pappilan neitosista olen kesäisen käyntimme jälkeen tavannut vain kerran elämässäni. Carl Gustafin kanssa olen myöhemminkin paljon seurustellut. Ensiksikin Savo-karjalaisessa osakunnassa, jossa kokousten jälkeen väliin teimme pitkät iltakävelyt jutellen elämän tärkeimmistä kysymyksistä, sillä toverini oli, käytyään jonkin aikaa Haminan kadettikoulua, siirtynyt yliopiston teologiseen tiedekuntaan aikoen papiksi. Muistan hänen lausunnoistaan erittäinkin sen jossa hän viitaten professori Råberghin lausuntoon minulle terotti, »ettei pidä antautua filosofisiin mietiskelyihin, koska ne vievät ihmisen niin moniin epäilyksiin raamatun totuuksista». Siihen aikaan Carl Gustaf oli kihloissa Pietarin suomalaisen seurakunnan kirkkoherran Öhqvistin tyttären kanssa, josta myöhemmin tuli hänelle hyvä ja uskollinen puoliso. C.G. Olsoni joutui sittemmin Kurkijoen kappalaiseksi ja siellä suuren lapsilauman keskellä tyttäreni Siiri myöhemmin vietti ylioppilaana erään talvikauden nuorimman tyttären opettajana. Olsenista tuli vihdoin Helsingin Diakonissalaitoksen johtaja, jossa toimessa hän teki suurta siunausta tuottaneen elämäntyön. Viimeiseen asti oli perheemme hänen ja hänen perheensä hyviä ystäviä, ja minulla oli ystävän velvollisuus olla kantamassa vanhan luokkatoverini ruumista sen viimeiseen leposijaan.
Kurkijoen pappilasta suuntasimme kulkumme kotimatkalla ensin maantien varrella olevaan nimismies Genetzin kotiin. Sielläkin otettiin isännän vanhan tuttavan pojat ystävällisesti vastaan. Olivathan sitäpaitsi talon tyttäret Alma ja Hilma kahden vanhimman sisareni luokkatovereita, joten aamupäivä sujui sukkelaan kahvin ja mansikkavatien ääressä. Atle oli poissa saarellansa, joten emme häntä tavanneet. Matkattuamme nyt kyytihevosella Ilmeen rajalle saakka huomasimme siellä tienvarrella kauniin herraskartanon. Senaikaisen tavan mukaan emme nytkään häikäilleet poiketa taloon, josta iloisia tytön ääniä laikahti korviimme. Astuimme rohkeasti puutarhan läpi pääporteille, ja siellä pari viehkeää neitosta tuli vastaamme ja toivotti meidät tervetulleeksi. Kävi selville, että heidänkin isänsä, kruununvouti Salonius, jonka virkapaikka varsinaisesti oli Käkisalmi, oli hänkin isäni vanhoja tuttavia. Kruununvouti oli paraillaan virkamatkalla, mutta rouva ja tyttäret pitivät meille hauskaa seuraa parin tunnin ajan, virkistäen kärryillä kangistuneita jäseniämme uusilla kahveilla. Näitä hauskoja neitosia en muista koskaan myöhemmin tavanneeni.
Nyt olikin kiirehdittävä suorinta tietä salojen läpi Kirvun pappilaan. Tästä jalkapatikkamatkasta en muuta muista, kuin että taloista kyseltyämme löysimme oikean metsätien, jota myöten ainakin viisi kilometriä tallustimme Kirvun puolelle humisevien honkien ja synkkien metsätaipaleiden halki, kunnes saavuimme Yläkuunun kauniiseen metsäkylään. Siellä saimme kyytihevosen, joka kuljetti meidät mäkistä kylätietä noin penikulman matkan Kirvun kotipappilaan. Vielä nytkin kajastaa mielessäni tämä ensimmäinen rikasvivahteinen kesäretkemme ihanana muistona seudulta, joka nyt, Karjalan mentyä, jäi iäksi näkemättä.
Imatran-retki ja Jääskessä-käynti 1881
Hauska retki oli tehtävä Imatralle 1881. Eräänä kesäpäivänä oli kaunis sää ja pappilan keittiössä touhuttiin ankarasti, saadaksemme parhaat eväät mukaamme koko retkeä varten. Meitä oli pappilan nuoria ainakin 10 henkeä, jotka iloisesti pakinoiden ja eväskoreja kantaen laskeuduimme alas vihantaa peltopientaretta myöten Vuoksen rantaan. Suurin osa tänne kokoontunutta nuorisoa siirtyi lauttaan, joka mukavalla tavalla kuljetti heidät toiselle rannalle. Sieltä he kulkivat monia eväitä kantaen loivaa maantietä vasemmalle Roklinin majataloa kohti, josta käännyttiin suoraan oikealle pitkin pengertä kulkevaa tietä kappalaistalolle. Siellä siihen aikaan vanha pastori David Sirelius piti valtikkaa keskellä suurta perhettä, johon kuului älykäs rouva, neljä tytärtä ja neljä poikaa. Toiset retkeläiset lähtivät veneillä, jolloin täytyi ensin kulkea vuolasta keskivirtaa myöten ylöspäin soutaen ja sitten ketterästi kääntää suunta alasvirtaan, päästäkseen tyynemmästä paikasta vastarannan suvantoon. Siitä oli koko sakin noustava jyrkkää nurmipengertä ylös kappalaisen pappilaan, joka sijaitsi mäen töyräällä. Sinne oli kokoontunut seudun nuorisoa eri tahoilta pihanurmikolle, ja portin äärellä seisoi 4 tai 5 kyytikärryä odottamassa nuorten lähtöä. Sijoituttiin umpimähkään eri ajoneuvoihin, tytöt parhaimmille paikoille; pojat olivat heidän ajureinaan tai muuten palvovina ritareina. Minulle osui kohtalo joutua nelipyöräisiin vankkureihin eli n.s. »rospuskiin», jossa kolme tai neljä tyttöä istui laitojen väliin sijoitetuilla laudoilla ja kolme poikaa pohjalle levitetyillä ohuilla pahnoilla. On selvää, etteivät kummankaan ryhmän istuimet olleet erityisen mukavat kivistä maantietä kuikassamme tai mäkirinteitä alaslaskiessamme. Alkoi pian tuntua, luissa ja ytimissä tämmöisen hankalan matkan kulku, jota me pojat olimme joskus ennenkin kokeneet, mutta josta tytöille tuli niin tuntuva elämys että matkan kidutus puhkesi ainaisiin ai-huutoihin tai sydäntävihlovaan kikatukseen. Hanna Dahlgren oli muita uljaampi, ja kun toiset tirskuivat, hänen ilonsa pulpahti naurunhelähdyksiin ja kättentaputuksiin. Kyytipojat vain lisäsivät vauhtia, ja näin sitä puoleksi itkien, puoleksi nauraen saavuttiin vihdoin mahtavan Vallinkosken partaalle.
Meille Kirvun pikkujärviin ja pikkukoskiin tottuneille olivat Vallinkosken valtavat vuolteet ja pärskyvät lumivalkoiset vaahdot niin komea näky, että hämmästyneinä tuijotimme suurenmoiseen luonnonilmiöön. Koskialueen keskellä pilkoitti siellä täällä pieniä saaria, joiden tyyni vihreys keskellä temmeltävää vesiryöppyä teki näytelmän yhä vaikuttavammaksi. Nuorilta oli matkan kiduttava rasitus pian unohtunut, ja luonnon lumoissa seisottiin eri ryhmissä rantakallioilla tai kierreltiin kosken ympärillä, väliin huudoilla ilmaisten eri näköalojen tuottamaa hurmausta.
Haukattuamme muutaman voileivän ensimmäiseen nälkään jatkoimme taas matkaa yhtä epämukavissa asennoissa kuin olimme olleet vastakuljetulla peninkulmalla. Oli vielä jäljellä noin 1/4 peninkulman taipale Imatran koskelle asti. Jonkin verran virkistyneinä suuren luonnon ja voileipien vaikutuksesta saavuimme vihdoin Imatran koskelle. Täällä ei siihen aikaan vielä ollut mukavaa rantahotellia eikä hiekoitettuja teitä, vaan mahtava koskialue esiintyi alkuperäisessä erämaan loistossaan. Jätettyämme monet ajoneuvomme kosken yläpartaalla sijaitsevaan majataloon lähdimme nyt eri ryhmissä kapuamaan alas pitkin metsäpolkuja valtavan kosken laitaa myöten. Siinä oli kiivettävä jyrkkää polkua vankkojen puidenjuurten ja kivikkoisen tien lävitse tullaksemme alalaidassa olevaan tasaisempaan paikkaan, johon matkalaispaviljonki oli rakennettu niin lähelle rantapaasia, että vedenryöppy roiskui yli kivien jopa paviljongin laidoille saakka. Siihen sitten pysähdyttiin. Osa seurueesta jäi istumaan pyöreän paviljongin reunapenkeille pöydän ympärille, johon eväitä oli tuotu. Toinen osa nuorisoa istuutui lähikallioille kosken ääreen tai metsässä oleville penkeille. Ei siinä ollut hyvä edes pakinoida päivän tapahtumista, sillä pauhu oli niin valtava, että ihmisääni siihen häipyi miltei kuulumattomiin. Oli siis luonnollista, että nuorten huomio kokonaan keskittyi kosken juhlavaan näytelmään. Pitkin rantoja kasvoi männikkömetsää molemmin puolin virtaa, jonka yläpäässä näkyi kapea, hopeahohteinen juova. Sieltä kohdalta Saimaasta tulleet, pitkin matkaa kiihtyneet virran vuolteet lähtivät tasaisina vöinä hyrskyjen lomitse viiltämään alaspäin jyrkästi viettävää virranuomaa myöten. Virta kapeni kapenemistaan, vuolteet särkyivät uoman pohjalla oleviin epätasaisuuksiin, roiskuen valtavina vesipyörteinä ylös ilmaan, josta ne hopeasateena jälleen syöksyivät syvyyteen. Mitä enemmän vauhti yltyi virran ryöpytessä jyrkkää rinnettä kallioseinien välitse, sitä enemmän kosken vesi kihisi, kuohui ja kohisi, jättäen tilaa vain muutamille kuperille aallonharjoille, jotka vuoroin nousten ja laskien suggeroivat katsojan silmät, tahtoen väkisin viedä rannalla ihailijat hornankattilaansa. Tällaista näytelmää riitti pitkän matkaa kosken alapäähän asti, jossa pärskyvät laineet laimenivat ja kosken vimmainen viha vähitellen suli alhaalla olevaan tyyneen suvantoon.
»Ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran», sanotaan Kalevalassa. Eikä siihen asti ollutkaan yritetty sillan rakentamista voittamattoman Imatran yli. Kerran oli kuitenkin puoli vuosikymmentä aikaisemmin järjestetty kosken kapeimman kohdan ylitse teräsköysiä myöten kulkeva korilaitelma, joka jollakin tavalla köysistä riippuen siirrettiin rannalta toiselle. Kaikkien ihailema Hanna Dahlgren oli kerran 17-vuotiaana uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle. Hänen isänsä pappilassa kesää viettävän kenraali Enckellin puolison Emmyn kanssa, joka oli hänen serkkunsa, hän oli astunut vaaralliseen korituoliin, mutta kun tämä oli liukunut kosken keskelle, se äkkiä pysähtyi, ja hänen serkkunsa kiljaisi kuolinhetkeä odottaen. Mutta pysähdys kuuluikin tekniikan kuljetusongelmiin, ja kohta kori taas liukui, päästen onnellisesti toiselle rannalle. Tällöin Hanna oli vain iloisesti nauranut ja taputtanut käsiään, kuten hänen oli tapansa tehdä vaarallisissa tilanteissa. Tätä kuljetuskeinoa ei sittemmin käytetty — en tiedä mistä syystä —, niin ettei meidän käydessämme kosken kohdalla ollut mitään ylipääsykeinoa.
Tarpeeksi ihailtuamme mahtavan kosken alati vaihtuvia ryöppynäytelmiä, jolloin pärskyvät vesipisarat kimmelsivät kuin jalokivet auringon hohteessa, kapusimme jälleen ylöspäin pitkin kiertelevää polkua majataloa kohti, sillä enempien eväiden tuonti paviljongille asti oli liian epämukavaa ja kosken ainainen kohina esti nuorisoa päästämästä puhetulvaansa valloilleen. Nyt syötiin majatalossa vankka päivällinen eväsherkkuinensa, talosta saatiin voita, maitoa ja viilipiimää, mikä kaikki maistui erinomaiselta matkan rasitusten ja jännittävän koskinäytelmän jälkeen. Ennen lähtöä vielä pistettiin iloiseksi tanssiksi tai karkeloitiin piirihypyissä pihan nurmikolla kosken pauhun kauvempaa säestäessä nuorten iloista ryminää. Samalla päätettiin, että retkestä oli kirjoitettava matkan vaiheita kuvaava pakina. Meitä oli monta ylioppilasta saapuvilla, mutta kenelläkään ei ollut halua eikä uskallusta kuvata Imatran kosken vaikutusta, kunnes tehtävä määrättiin seuran nuorimmalle ylioppilaalle Tobias Paloselle, joka silloin oli Sireliuksen perheen kotiopettajana. Hän oli luonteeltaan hiljainen ja jonkinverran saamaton, joten neitosten ehdotus ei ollutkaan tahallinen luottamuslause, vaan pikemmin ivaava pilanteko. Matkakertomusta ei koskaan syntynytkään, ja tämä 60 vuotta myöhemmin kirjoitettu kuvaus on vain heikkoa heijastusta retken tuottamista iloista ja suruista.
Kotimatka sujui sitten samanlaisten kärsimysten vallitessa, jotka kuitenkin vaimenivat retken tuottamiin ilonaiheisiin. Ja niin saavuttiin ilta-auringon jo laskettua lähtöpaikalle, josta sitten Vuoksen lautta siirsi osan nuorisoa onnellisesti kotirantaan ja sieltä kodin hyllyville patjoille. Mutta vielä unissakin kosken vyöryvät vuolteet ja pirskuvat vesisuihkut kuljettivat mielikuvitusta unien suloiseen suvantoon.
Kesäretkien välisinä päivinä nuoriso tavallisesti huvittelihe krokettipelin kimpussa pappilan isolla pihamaalla. Paitsi talonväkeä sinne tavallisesti kokoontuivat toisen pappilan nuoret, Sireliuksen neitoset ja heidän veljensä, nuori lyseolainen Lauri, myöhemmin Hiitolan kappalainen. Vanhin veli, Polyteknillisen opiston käynyt Saladin, oli jo maanmittaustöissä ja tuli myöhemmin Kajaanin piirin maanmittariksi. Nuorempi veli Elis oli vielä koulupoika, ja hänestä tuli myöhemmin konttoripäällikkö Viipurin kaupunkiin. Nuorin veli Uno, myöhemmin yliopistomme kuuluisa kansantieteen professori, oli vielä alemmalla kouluasteella eikä ottanut osaa huveihimme. Vanhin sisar Lydia, suloinen ja iloinen immyt, oli jo kerinnyt olla kihloissakin ja joutui myöhemmin Viipuriin konttoristin työhön. Toinen sisar Bertha oli solakka ja vakava neiti, josta myöhemmin tuli kansakoulun opettaja ja lopuksi virkatoverinsa Terhon puoliso Uudellakirkolla. Kolmas sisar Hildur oli myös hiljainen ja vakava ja joutui sittemmin naimisiin Kirvun nimismiehen Axel Branderin kanssa. Nuorin sisar Sirkka oli vielä koulutyttö eikä osallistunut vanhempien sisartensa huveihin; hänestä tuli myöhemmin postinhoitajatar Viipuriin. Paitsi Sireliuksen neitoja otti krokettipeliin osaa lähitalossa kotiopettajana oleva Lydia Nokelin, pirteä ja terhakka neitonen, mutta kasvot isorokon rumentamat. Kun näihin lisäämme Dahlgrenin pappilan nuoret, ylioppilas Gottliebin, lyseolaiset Teodorin ja Arturin sekä neitoset Hannan ja Ainan ynnä meidät neljä Kirvun pappilalaista, oli siis aina koolla toistakymmentä henkeä, joista kumminkin vain muutamat ottivat krokettipeliin osaa. Muut huvittelivat eri tavalla, ja iltahämärissä pyörittiin pappilan pihalla piirileikeissä tai muissa hetken keksimissä huveissa. Iltaisin istuttiin pappilan vieraanvaraisessa pöydässä ja senjälkeen kuunneltiin Hannan raikasta tai tunteellista laulua valtavassa salissa, jossa hän oli keskipisteenä, samoin kuin ulkona oli ollut krokettipelin kuningattarena. Olihan hän kasteessa saanut Englannin kuningattaren Viktorian nimenkin ja kolmanneksi raamatullisen nimen Sulamit. Sillä ukko Dahlgrenilla oli tapana antaa kaikille yhdeksälle lapselleen kolme kalskahtavaa ristimänimeä.
Olimme joskus rovasti Dahlgrenin perheen vieraina joululomallakin. Kerran, muistaakseni jouluna 1881, jouduimme molemmat veljekset pappilan vieraiksi. Silloin olimme eräänä iltana kutsutut kauppias Brusilan luo illanviettoon. Ilta ei ollut muuten merkillinen, pelkkää joutohetken tarinaa kaikista maan asioista, jolloin Teodor tavallisella näsäviisaudellaan koetti todistaa yksinkertaiselle kauppiaalle kuinka tärkeätä oli, että minä äsken olin suorittanut latinaksi pro exercitiokirjoituksen, jolle hän antoi vielä kalskahtavamman nimen »pro exerceicero». Ukko oli niin hyvillään meidän nuorten käynnistä, että tarjosi totia, jota ensikerran silloin elämässäni nautin. Tämä juotiin vanhan tavan mukaan ennen illallista. Kun sitten seurasi vahva herkullinen ilta-ateria, jonka jälkeen aloimme marssia puolen kilometrin matkaa pappilaa kohti, olikin totin vaikutus minuun, kokemattomaan, niin valtava, että jalat alkoivat notkua ja lopulta seurasi ylenannatus, joka kuitenkin helpotti kotiinmenoa. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni, jolloin jouduin alkoholin valtoihin. Sen jälkeen päätin noudattaa piispa Franzénin viisasta neuvoa:
»Drick vid en högtid ett glas eller par
för att glädas, ej blott för att dricka,
drick som du drucke, om munskänken var
din i brudstolen rodnande flicka!»Jonakin seuraavana päivänä oli joulukutsut henkikirjoittaja Tengénin luona. Sinne kaikki nuoriso meni iloisella mielellä, koska siellä oli lupa tanssia myöhään yöhön. Kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa mentiin lautalla Vuoksen yli ja sitten ajettiin kulkusten kilistessä muutaman kilometrin matka vieraanvaraiseen taloon. Ukko Tengén, isäni vanha ystävä, oli lyhyt, pitkäpartainen, iloinen ja ystävällinen mies. Hänen rouvansa, o.s. Bonsdorff, professori Ernst Bonsdorffin sisar, oli tavattoman vilkas, touhuisa ja nuorisoa rakastava emäntä. Siinä talossa ei tullut koskaan ikävä. Ennen pitkää pantiin toimeen nuorisonleikkejä, piirihyppyjä ja lopuksi tanssia, joka sen ajan tavan mukaan oli vauhdikasta ja vilkasta ilonpitoa. Meitäkin kirvulaisia oli Helsingissä käyty tanssikoulu opastanut silloisiin tansseihin, joista valssi oli huima ja päätä pyörryttävä, franseesi hauska monine vuoroineen ja kotiljongi ruusukkeineen mieltähivelevä loppusuoritus. Sen minä muistan, että runsas nuoriso, ainakin 15 henkeä, »otti ilon irti itsestänsä» pikkutunneille saakka. Minulla oli erityinen kunnia tanssia muutaman kerran entisen saksankielenopettajani neiti Edla Winbergin kanssa, josta sittemmin tuli professori A.O. Freudenthalin puoliso. Samaan aikaan rouvat kiinnostunein mielin seurasivat nuorten karkeloa tehden huomioitaan orastavista lemmentunteista. Sillaikaa herravieraat istuivat isännän puolella nauttien höyryävästä todista ja mieltäjännittävistä kaskuista. Vain teetä juotaessa ja runsaan illallisen kutsuessa herkulliseen joulupöytään herrat saapuivat naisten puolelle, ja iloinen sorina kuului joka taholta. Näin kului ilta kuin siivillä lentäen aamuyöhön saakka. Tämän talon joulutanssiaiset jättivät isäntäväen herttaisen vieraanvaraisuuden ja hauskan ohjelman takia iäksi pysyvän muiston mukanaolleiden nuorten mieleen.
Kovasta pakkasesta huolimatta läksi sitten iso retkikunta tähtien kimmeltäessä ja lumen narskuessa reenjalasten alla kukin omaan majapaikkaansa.
Käydessämme vielä seuraavana päivänä aamupäivävisiitillä toisessa pappilassa pastori David Sireliuksen luona, jonne jo kouluaikana olimme tottuneet poikkeamaan ollessamme matkalla Viipuriin, saimme siellä jälleen osaksemme mitä lämpimintä myötätuntoa ja vieraanvaraisuutta. Nyt olikin meidän jo aika palata Kirvun kotipappilaan, josta isäni kirjeessä oli kysynyt kotiintuloamme. Siihen ukko Dahlgren vain nasevasti oli vastannut: »Lapset ovat täällä hyvässä turvassa ja tulevat kun joutuvat.» Olikin ehditty viipyä 4—5 päivää, joten oli täysi syy palata noutamaan tulleella kotipappilan hevosella 3 peninkulman matka kotiin. Oli jonkin verran runollista istua leveässä perhereessä lämpimiin turkkeihin ja vällyihin kääriytyneenä sekä matkalla muistella menneiden päivien hauskuuksia. Metsäisiä talviteitä kulkien ja lampien jäitä tähtien valossa ylittäen saavuttiin vihdoin kotijärven rinteen tiheikköön, josta toisella puolen järveä jo vilkuttivat kotipappilankimmeltävät kynttilät lämmintä tervetulotoivotustansa.
Lukuhommia Rytjässä 1882
Kevätkausi Helsingissä v. 1882 oli ylioppilasaikani laiskin ja hauskin lukukausi. Kun »mosterin bolagiin» saavuin Kirvusta helmikuun lopulla, olivat siellä asumassa lapsuuteni lemmitty Hanna Dahlgren ja hänen veljensä, ylioppilas sekä laulutoverini Gottlieb. Parhaalla tahdollakaan ei luvuistani tullut muuta kuin luennoillakäynnit aamupäivisin, sillä iltapäivät lensivät kuin siivillä Hannan laulun säestämisessä, kävelyretkillä sekä erilaisissa huveissa ja laulukokouksissa aikaa tuhlaamalla. Minut oli kutsuttu kesällä käymään Rautalammin pappilassa, mutta isäni pani jyrkästi vastaan ehkä aavistaen ennenaikaista kihlautumista. Tämä tuotti minulle haikeaa sydämen surua, jota Kirvun pappilassa en voinut millään haihduttaa ikä- ja lukutoverien puutteessa. Päätin siis vetäytyä syrjään tyhjäntoimittajan asemasta ja siirtyä lukuja jatkamaan toiselle puolen Kirvun järveä, Rytjän syrjäiseen taloon.
Kun olin sullonut matkalaukkuni täyteen tarpeellisia kirjoja ja pitovaatteita, lähdin isäni kanssa soutamaan tuohon kilometrin päässä olevaan kesäsiirtolaani. Isäni, joka aikoinaan 2 1/2 vuodessa ahkerasti lukemalla oli suorittanut papintutkintonsa, oli hyvin tyytyväinen tekemääni päätökseen. Äitini oli vaatteiden väliin ahtanut matkalaukun täyteen herkullisia eväitä, että ainakin aluksi viihtyisin ollessani kotoa poissa.
Ripeästi soutamalla saavuimme pian Rytjän rantaan, josta rupesimme vastaantulleen isännän johdolla kapuamaan mäkeä ylös neljänneskilometrin matkan päähän. Rytjän vanhanaikainen hirsitalo mustanharmaine seinineen ja valkoisine puulattioineen sisälsi kaksi suurta tupaa, joista siistimpi oli varattu minulle lukutuvaksi ja porstuan takainen n.s. väentupa kotiväelle sekä niiden välinen kamari isännän ja emännän asuinsijaksi. Isäntä Juhana Rytjä oli tummaihoinen, sävyisä ja ystävällinen peltomies ja emäntä kotipappilani entinen palvelijatar, ripeä talousaskareiden hoitaja. Vanha emäntä, valkohapsinen, helläsydäminen muori, näytti kuitenkin pitävän karjan ja kodin komennon varsinaisesti hallussaan. Hänen ihastuksensa oli nuorempi poika Pärtty, liinatukkainen, pyöreänaamainen ja punaposkinen nuorukainen, jonka kauneutta hänen palatessaan pellolta tai niityltä äiti ei koskaan voinut olla minulle ylistämättä. Hänkin nai myöhemmin toisen kotipappilani palvelijoista, josta lienee saanut perin kunnollisen emännän. Tässä ympäristössä oli minun nyt vietettävä muutamia kesäisiä yksinäisiä lukuviikkoja, joina vain sunnuntaisin käväisisin lapsuudenkodissani.
Kun oli juotu tervetuliaiskahvit vanhanemännän iloitessa saatuaan papinpojan kesävieraakseen, lähdin isän ja isännän seurassa tarkastelemaan ympäristöä. Rytjä oli todellakin seudun kaunein paikka korkealla mäenrinteellänsä. Joku Salpausselän kumpuileva sivuhaaranne kulkee näet Jääsken puolelta pitkin Yläjoen ja Kirvunjärven rantamaa laskeutuen vähitellen tasaisempaan maastoon järven toisessa päässä olevalle Alajoen alangolle. Lähellä Rytjää on keskellä harjua n.s. Karjalan vuori, josta on laaja näköala yli järven ja kirkonkylän seudun. Sinne mekin suuntasimme matkamme, kulkien metsäpolkua läpi lehtevän koivikon ja kiiveten niityn aitojen ylitse noustaksemme vihdoin jyrkkää havumetsää kasvavaa rinnettä ylös mäen huipulle. Täältä olimme kotipappilaan joka kesä nähneet valtavan juhannuskokon loimuavan ja kuulleet nuorison iloittelun kaikuvan yli seudun. Mäen laelta levisi kirjana panoraamana eleemme koko kirkonkylä. Yläjoen puolella oli laaja Wellingin kulma peltoineen, niittyineen ja taloineen, joiden keskitse kulki oivallinen rapakivitie kolmen kilometrin päässä olevalle Ovaskan myllylle. Taivaanrannan kohdalla sakea sekametsä muodosti kauniin reunustan tälle viljavalle vainiolle. Suoraan edessämme pyöreällä kummulla järven toisella puolen kohosi mahtava Kirvun kirkko koko kylää vallitsevana keskuskohtana. Se oli rakennettu jo vuonna 1817 ja myöhemmin v. 1874 kokonaan uusittu rakennusmestari Simo Sinkkosen johdolla. Sen alasyrjässä seisoi melkein yhtä korkea kellotapuli, joka samalla myös uusittiin. Nämä molemmat rakennukset olivat vanhoista honkahirsistä rakennettuja, yllänsä tervattu pärekatto ja huipussa laudoista veistetty torni puuristeineen. Uusittaessa punamullalla sivellyt seinät vuorattiin keltaisiksi maalatuilla laudoilla, tervattu pärekatto vaihdettiin tummanruskeaksi maalattuun paanukattoon, tornin pystyseinät maalattiin keltaisiksi ja huippuristi kullankiiltäväksi. Tämmöisenä kirkko silloin esiintyi ja on yhä edelleen säilynyt tämän asuisena, vaikka nyt onkin kauniine ympäristöineen luovutettu suuren itäisen naapurivallan haltuun.
Kun kirkosta siirtää silmänsä oikealle Alajokeen päin, kohtaa siellä katseen ensin Hovin iso kartano jonka tähän aikaan omisti jahtivouti Hämäläinen. Se oli vuosisadan alussa kuulunut luutnantti Wellingille, josta mainittu hänelle kuulunut kyläkunta oli saanut nimensä. Hänen hautakivilaattansa nähtiin vielä parikymmentä vuotta sitten kirkkomaan pääkäytävän kohdalla. Kirkkotarhasta siirtyi silmä Hulkkosen harjulle, jossa kuului ennen asuneen talonisäntä, nimeltään Hulkkonen. Nyt sitä käytettiin hiekanottopaikkana kylän monia maanteitä varten sekä Ulvisin nuorison suosittuna kelkka- ja hiihtomäkenä. Harjun toisessa päässä oli siihen aikaan koulumestari Päivelinin mökki, jonka huikenteleva poika oli koko seudulla tunnettu juopporenttu. Hovin ja harjun välitse kulki kapea Tietävälästä tuleva maantie alaspäin pitkin isäni istuttamaa koivukujaa suoraan alapappilaan, joka suurena rakennusryhmänä levittäytyi Kirvunjärven rantamalle. Kirvun ja pappilan välillä oli taas laajoja viljavainioita, jotka ulottuivat metsänreunaan asti Alajoen alkusuontaan. Näiden yläpuolella jatkui kirkolta kapea maantie, joka kilometrin päässä haaraantui Jääskeen ja Antreaan johtaviin valtaväyliin. Pappilaan päin näkyi vuorelta pitkin rantamaa kulkeva vihanta töyräs, sen laidassa valkopunainen uimahuone, sitten punainen sauna ja tuuheiden pajupuiden takana keltaiseksi maalattu pappilan rakennus, punainen tupa ja navetta sekä muut ulkorakennukset. Pappilan alla oli vehmas puutarha haapa- ja koivulehtoineen, lorisevine puroineen sekä rehoittavine vihannesmaineen, jonka molemmin puolin rantaa reunustavien pajupuiden suojassa oli venevalkamoita. Jos Karjalan vuorelta käänsi silmänsä pitkin järven pituutta Alajoelle päin, niin Rytjänpuolisella rannalla, kumpujen välisellä tasangolla, oli meheväpeltoinen osa kirkonkylää, siitä eteenpäin pappilan molemmat torpat, ja vihdoin häämöitti kaukaisuudessa laaja metsäalue jatkona kirkonkylää reunustavalle havumetsälle.
Vastakkaisella rannalla, pappilasta Alajoelle päin, oli ensin peltovainioita, sitten korkealla mäellä Kirvun komea kansakoulu, ja siitä alaspäin, mäen rinteessä, kohosi myöhemmin kanttori Huoposen rakennuttama kaunis Kurkelan hovi, johon hän itse asettui pitkäksi aikaa, kunnes siitä lopulta tuli pitäjän vaivaistalo. Näiden takana oli taas pitkä metsätaival, joka ulottui Alajoen suuhun saakka.
Kun korkealta harjulta, yli nousevan sekametsärinteen, olimme katselleet tätä kotiseudun ihanaa kuvaa, jota isäni uistinretkillänsä usein oli noussut tänne harjulle ihailemaan, alkoi paluumatkamme rantaa kohti läpi viidakkoisen metsätien. Kaikesta huomasin, että isäni oli perin tyytyväinen keksittyään minulle näin mukavan kesäasunnon opintojani varten. Iloisena hän nosti lakkiaan palatessaan kotiretkelle pappilaan, jossa en tulisi käymään muuta kuin sunnuntaivieraana.
Ilta alkoi jo hämärtyä, kun rannasta palasin uuteen asuntooni kotiutuakseni sinne muutamaksi lukuviikoksi. Nautakarja palasi juuri metsälaitumiltaan pitkää kujaa eli, kuten Kirvussa sanottiin, »solasia» myöten kotitanhualle. Paimentyttö, jolla oli tuoreita vastaksia kädessään tulevaa saunapäivää varten, hyräili karjalaista lehmivirttä. Heinäniityltä palasi talonväki viikatteet olalla ja selässä tuohinen eväskontti. Naisilla oli lisäksi selässä pyöreät n.s. piimälaskut, joissa oli säilytetty »harmaata» s.o. hapantunutta vedensekaista kokkelipiimää. Miehet lähtivät juuri viemään talon kolmea hevosta lähimpään hakaan, jossa viidakkopensaiden välillä oli runsaasti nuorta heinää syötävänä. Läävän puolella oli jo vanha emäntä hääräämässä maitokiuluineen karjan keskellä. Jouduin täten parahiksi maalaistalon ilta-askareiden hämyiseen tunnelmaan auringon juuri laskiessa taivaanrannan taa. Astuttuani siistiin tupaani ja ladeltuani vaatteitani seinähylylle ja kirjojani suurelle ikkunapöydälle saapui vanha emäntä tupaan laittamaan vuodettani punaiseen kaksinmaattavaan leveään sänkyyn lähelle suurta valkoiseksi rapattua uunia. Hän toivotti minut uudestaan tervetulleeksi ja alkoi kattaa ruokaa pöytään, »sillä on syötävä vahvasti, että jaksaa yöllä maata». Ohje oli siis päinvastainen kuin mitä kotona oli teroitettu terveysopin sääntöjen mukaan, mutta on tunnustaminen, että tämä illallinen ynnä myös seuraavat maistuivat mainiolta päivän askartelun jälkeen, kun pöytään kannettiin tuoretta paistettua kalaa, vastaleivottua hapanta leipää ja vastalypsettyä lämmintä maitoa. Ettei tuore leipä ollut vatsalle yöksi otollista ruokaa, sain kyllä monesti kokea levottoman unen muodossa. Mutta emäntä ei hellittänyt huolenpitoansa, vaan tarjosi kaikki kolme päivän ateriaa yhtä ylellisinä, paistaen välistä perunapiirakoita, lihapullia taikka tattaripuuroa muun ruuan höysteeksi.
Aamulla sain maata niin kauan kuin halusin. Kello 9 aikaan kannettiin iso kahvipannu tuoreine vehnäsineen sänkyni eteen, ja vasta kello 10 olin valmis menemään mäen alle uimaretkelle, jonne joskus minua saattoi joku talon miehistä, jotka yleensä hyvin harvoin kävivät uimassa, paitsi heinäkuun paahtavimmassa helteessä.
Mutta kuinka sitten opintojen kävi? Olin ottanut mukaani Cannelinin kieliopin, Ellendt-Seyffertin latinankieliopin, Homeroksen Iliadin sanakirjoineen, ja kommentaareineen sekä Ciceron »Orationes selectae», jatkaakseni jo koulussa alulle pantuja opintojani. Mutta ihmeellistä, vaikka oli luettavana monta Akilleus-sankarin jännittävää urotyötä sekä runollinen idylli Hektor-sankarin ja hänen puolisonsa Penelopen liikuttavasta hyvästijätöstä, kun Hektorin piti mennä kotikaupunkiansa Troijaa puolustamaan, ei yhtenäisestä luvustani tahtonut tulla valmista. Vielä vähemmän minua kiinnostivat Ciceron filosofiset, kylläkin muotokauniit puheet, joissa koulussa olin jo lukenut tunnetun kaunopuhetuotteen »Pro Catilina». Kuitenkin minulla oli hyvät apuneuvot, isäni kirjastosta löytämäni Passowin kreikankielen sanakirja ja Schellerin latinankielen sanakirja, joista olin kuullut Elias Lönrotin apteekinoppilaana ollessaan lukeneen jälkimmäisen ulkoa opintojansa edistääkseen. En osannut ajatuksiani keskittää tähän, oikeastaan hauskaan ajanviettoon, vaan ne hyörivät »sen kesän ympärillä, joka ei koskaan tullut». Olinhan kuvitellut saavani viettää jonkin osan kaunista kesää runollisuuden harson verhoamassa Rautalammin pappilassa, jonne minut oli kutsuttu muutamaksi viikoksi. Olinhan toivonut siellä jälleen näkeväni, nuoruuteni lemmityn, Runeberginkin ylistämän »Hannan», joka edellisenä keväänä Helsingissä oli minut kokonaan lumonnut laulullansa ja hilpeällä olennollaan, niin että kaikki opintoni laimenivat ja syrjäytyivät. Olinhan uneksinut, että yhdessä pappilan nuorten kanssa tekisimme veneretkiä Rautalammin kauniiksi kehutuilla järvillä taikka kävelyretkiä metsäisillä marjarikkailla ranta-ahoilla. Nämä haaveet ja muut samanlaiset polttavan lemmen huumaukset askarruttivat mieltäni siinä määrin, etteivät luvut ottaneet sujuakseen. Silloin ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kävelymatkalle metsän tyynnyttävään helmaan Kavantsijärvelle päin, jossa jo koulupoikana välistä olin ollut kalastusretkillä nuorena pastori Vinterin kera. Näiltä retkiltä saavuin virkistyneenä, ja kotitalossa minut vanhaemäntä otti aina yhtä hellätunteisesti vastaan, melkein kuin olisin ollut hänen liinatukkainen Pärttynsä. Ja kotona alkoi taas sama ylitsevuotava syönti ja juonti sekä emännän pitkä tarina omasta elämästään, sen iloista ja suruista sekä kotitalon moninaisista puuhista.
Näin vieri viikko viikon jälkeen, jolloin luvut edistyivät hitaasti, mutta suuri osa ajasta mureni kävely- ja marjaretkiin, joskus myöskin kalaretkeen Kavantsille, jos jollakulla talon miespuolisista jäsenistä oli aikaa seurata minua onkivapoineni sekä soutaa idyllisen Kavantsin luodoille, kaislarannoille tai pikkusaaren nuottakotaan saakka. Järvi oli kuuluisa hyvistä ja isoista ahvenistaan, ja niitä väliin saatiinkin aimo saalis vanhan emännän valmistettavaksi herkulliseksi ateriaksi höyryävien perunain kera. Näillä kalaretkillä oli ihanaa lekotella päivänpaisteisilla kallioilla ja onkimisen välillä ottaa vilvoittava kylpy kirkkaasta vedestään tunnetussa Kavantsin puokamassa.
Mutta lukea en ehtinyt muuta kuin kymmenkunta lukua Iliadia sekä jonkin verran Cannelinin kreikan- ja Ellendt-Seyffertin latinan kielioppia. Kumma kyllä tällainen kuiva kielioppien luku minua miellytti yhtä paljon kuin runollisten alkutekstien selvittely, koska ne vaativat niin monipuolista asioihin tunkeutumista, ettei kesähelteessä kärsivällisyys tahtonut riittää. Ehkä tämä oli tajuton ennen siitä, että minun myöhemmin oli tartuttava pitkälliseen sanakirjatyöhön ja viimein pedagoogiksi päästyäni ryhdyttävä itsenäisen ruotsin kieliopin valmisteluun sekä vanhempana ruotsin- ja suomenkielen lehtoriksi ja valtion kielilautakunnan apujäseneksi. Oli miten oli, huomasin hyödyttömäksi liian pitkään kuluttaa isäni kukkaroa ja päätin elokuun puolivälissä siirtyä takaisin pappilaan, jossa runsas vaapukka-aika oli tulossa ja puutarhassakin marjapensaat ja monenlaiset kasvikset alkoivat tuottaa hedelmää. Äitini oli minua jo kauan kaivannut, sisarusparvi otti minut tervetulleena vieraana vastaan, ja isäni kanssa riitti tarinaa moneksi illaksi hänen vetäessään pitkästä piipustaan Rettigin sauhuja kodikkaassa lepohuoneessaan. Joskus ikävöin vielä takaisin Rytjän jylhän suurenmoiseen luontoon, ja varsinkin vanhan emännän iloinen ja sydämellinen huolenpito minusta jäi mieleeni ikuiseksi muistoksi.
Syksy Kirvun pappilassa 1883
Kun kevätlukukaudella 1883 opintotyöni Helsingissä suuresti oli häiriintynyt sanakirjatyöni ahkerassa ahertamisessa ja toiseltapuolen juuri perustetun Y.L:n harjoitukset ja muut lauluhommat olivat murentaneet aikaani, päätti isäni, jolla oli kuusi lasta Helsingissä koulutettavana, ehdottaa, että jäisin seuraavaksi syyskaudeksi kotipappilaan työskentelemään. Itsekin katsoin sen parhaaksi, voidakseni siten sanakirjatyöni ohella jatkaa lukujani latinan- ja kreikankielessä. Pitkät pimeät syysillat ja niiden tuottama yksitoikkoinen elämä ei kuitenkaan soveltunut vilkkaalle luonteelleni.
Luvut sujuivat hitaasti, mutta sanakirjatyö säännöllisine korjauslukuineen oli täsmällisesti suoritettava. Syyskauden ainoa huvitus syrjäisen kotiseutuni herrassäädyssä olivat ompeluseurat. Niihin kokoonnuttiin joka toinen viikko eri perheiden luo. Jotta nämä yhtymätilaisuudet saataisiin henkisesti rikkaammiksi, perustettiin pieni luku- ja lauluseura iltamien viihdykkeeksi. Luettiin ääneen uusimpia silloin harvinaisia suomalaisia romaaneja, jotka ilmestyivät Waldemar Churbegin kustannuksella, taikka vuoroin sanomalehtiä, joiden päivänkysymyksistä keskusteltiin tai kinailtiin. Musiikkiohjelma oli vielä hyvin köyhää. Pianonsoittoa ei muualla saatu toimeen kuin pappilassa, johon isäni oli saanut hankituksi Pietarista käytetyn Becker-flyygelin. Äitini ja minä siinä vuoroin soittelimme klassillisia sonaatteja tai kevyempää salonkimusiikkia. Muita soittokykyjä ei silloin seudulla ollut paitsi täti Evelina Vinter, kappalaisvainajan tytär ja ensimmäinen ruotsinkielen-opettajani. Hänkin osasi vain pari kolme kappaletta, joita hän ulkomuistista koneellisesti rimputti, sillä laajempaa musikaalista sivistystä hän ei ollut saanut. Usein äitini kauniilla äänellään lauleli illan ratoksi, ja itsekin joskus esitin välttävästi sen ajan bassoaarioita.
Kun opettaja Olaus Kempas oli laulutaitoinen ja harrasti kuorolaulua, saatoimme joskus yrittää neliäänistäkin laulua. Tämä oli kuitenkin vaikeata, kun sisareni olivat Helsingissä ja tenoreista oli puute. Silloin minun täytyi auttavasti kiristää ääntäni korkeammalle kuin I basson ääniala olisi sallinut. Mitään laajempia lauluhankkeita ei Kirvussa vielä ollut, paitsi opettaja Kemppaan toisinaan kansakoululla harjoittama entisten oppilaiden ja muiden kyläläisten sekakuoro. Silloin laulettiin etupäässä E.A. Hagforsin Lauluseppele kokoelmasta, joka sisälsi hengellisiä lauluja. Erikoisesti muistuu mieleeni komea sepite »Maailman ääriin soikoon».
Muuta ajanvietettä en muista Kirvussa olleen tänä pitkänä syksynä, joka minusta, Helsingin vilkkaaseen henkiseen elämään tottuneesta, tuntui pitkäpiimäiseltä. Ellei minulla olisi ollut säännöllistä sanakirjatyötä, joka päättyi lukukauden lopussa, en ymmärrä, kuinka ajanpitkään olisin voinut viihtyä, vaikka olinkin omassa rakkaassa kotipappilassani. Tuntui sentähden helpotukselta, kun joulun jälkeisen lukukauden alkaessa jälleen pääsin Helsinkiin opintojani ja lauluharrastuksiani jatkamaan.
Sipoon saaristossa kesällä 1884.
Vietettyäni ensimmäiset ylioppilaskesäni pääasiallisesti Kirvun syrjäisessä pappilassa, jossa suuresti kaipasin samanikäistä nuorisoa, päätin kesäksi 1884 asettua opintoja harjoittamaan Sipoon kauniiseen saaristoon. Läheisiin luku- ja laulutovereihini kuului Ernst Nyberg, joka kesällä 1881 muutamien luokkatoveriensa kanssa oli käynyt Kirvun pappilassa. Hänellä oli aikomus täksi kesäksi asettua saaristoon saadakseen rauhassa antautua kreikan- ja latinankielen opintoihin. Sain luvan seurata hänen mukanansa lukeakseni etupäässä Homeroksen Odysseiaa ja Iliadia, jotka hänelle jo olivat voitettu aste. Tiedusteltuamme saimme tilaisuuden huokeasta hinnasta asettua erään kalastajan lesken yksinäiseen mökkiin Norrkullan itärannalle noin 2 kilometrin päähän Sipoonjoen suusta.
Oltuani ylioppilaskvartetin mukana Jyväskylän laulujuhlilla juhannuksen seutuun ja tehtyäni viikon matkan itään päin Rautalammin pappilaan, jonka nuoriso oli minulle vanhastaan tuttua ja jossa entinen sydänkäpyni asusti, palasin kyytihevosella Laukaan pappilaan asti. Rovasti Stenroth oli isäni vanhoja ylioppilastovereita, ja koko perhe otti minut ystävällisesti vastaan. Otto Stenroth, minua vanhempi Savo-karjalainen toveri, oli jo maisterismies ja juuri palannut Pariisiin tekemällään opintoretkeltä. Tyttäret Minna ja Sigrid olivat viehkeitä nuoria neitosia, joista varsinkin Sigrid minua ystävällisesti ja kiinnostuneesti kohteli. Olin kuitenkin jo puolittain kiinni toisella taholla, niin että suhteemme supistui ainaiseen ystävyyteen. Oltuani jonkin päivän vieraanvaraisessa pappilassa ja sen rehottavassa puutarhassa lähdin jatkamaan matkaani Jyväskylään, jonne Otto Stenrothilla oli asiaa. Kuljimme yhdessä pappilan mukavissa »kieseissä», ja matkalla sain kuulla yhtä ja toista hauskaa Pariisin suurkaupungista ja sen mielenkiintoisesta yöelämästä. Sitten jatkoin matkaani laivalla Lahteen ja siitä rautateitse Helsinkiin. Koska Ernst Nyberg jo oli ehtinyt lähteä saaristoasuntoomme, sälytin kesäkamsuni kokoon ja lähdin Borgå-laivalla taivaltamaan uutta kesämajaani kohti.
Saavuttuani lähelle Skyttenskärin saariryhmää tuli vastaani purjeveneellä Svedenin kalastajaeukko, noutaakseen minut parin kilometrin päässä olevalle kalastajamajallensa. Tämä matka oli minulle suuri elämys. Sisämaan lapsena en ollut koskaan merellä liikkunut. Tuuli oli verrattain vinha, ja purjevene sivutuulessa oli pelottavasti kallellaan, enkä ymmärtänyt, että se merellä kuului asiaan. Purjeet olivat pullollaan, ja ahavoittunut kalastajavaimo ohjasi varmalla kädellä peräsintä ja opetti minulle merenkulun aakkosia. Näin saavuimme hyvää vauhtia Svedenin kalliorantamalle, jossa Nyberg iloisena otti meidät vastaan. Vene sysättiin kallioiden uurteeseen, purjeet reivattiin, ja matkatavarat sekä tuliaistuomiset kannettiin läheiseen mökkiin, jossa tupa oli meille ylioppilaille varattu. Emäntä itse asui peräkamarissa eteisen ollessa verkkoja ja kalavehkeitä täynnä. Rannalle oli sitäpaitsi ripustettu pitkä rivi kuivamassa olevia verkkoja, sillä majan muori oli reipas ja onnekas kalastaja.
Rupesimme taloksi ja asetimme pöydän kummankin ikkunan eteen, ja pöydän takaosan reunustimme mukana olleilla kirjoilla. Ikkunassa oli puhtaat kukalliset verhot ja ikkunalaudalla saaristossa tavalliset begonia- ja pelargoniaryhmät. Tupa oli muutenkin hyvin siisti, lattia valkaistuna ja sen yllä raidalliset räsymatot ja syöpäläisistä puhtaat puusängyt, siistit vuodevaatteet, muutama tuoli ja yksi ainoa vanhanaikainen keinutuoli, jota vuoroin käyteltiin. Olipa lisäksi siro »piironkikin» kummankin liinavaatteita varten, ja pitovaatteet ripustettiin seinänaulakkoon valkean lakanan alle. Tällainen oli ulkoasultaan tuleva kesäkotimme.
Siihen varsin pian kotiuduimmekin. Nyberg luki toisen pöydän ääressä etupäässä latinalaisia kirjailijoita, Ciceroa, Sallustiusta, Liviusta y.m., minä taas pääasiallisesti Homeroksen Odysseiaa, johon olin hankkinut Aminsonin erinomaiset kommentaarit, sekä siinä sivussa Lythin kuvallisia etnografisia selityksiä ja Lindeqvistin kreikan kielioppia. Nyberg oli erinomaisen ahkera aamusta iltaan, mutta minua viehätti erittäin kaunis ympäristö vehmaine saarineen, välkkyvine salmineen ja tohisevine metsineen vähän väliä kävelyretkille. Nyberg ei malttanut tulla muuta kuin säännöllisille uimaretkille jonkin matkan päässä olevan poukaman hiekkarannalle taikka rantakallioille, josta suoraan voi hypätä mereen. Oikein sydäntä vihloi, kun en useinkaan saanut häntä mukanani löytöretkille, mutta tulos olikin se, että hän sai puolta enemmän työtä tehdyksi kuin minä, joka ehdin lukea vain kahdeksan Odysseian laulua, tosin erittäin tarkasti. Täten tuli epopean jälkiosa sangen hatarasti luetuksi, kun vuotta myöhemmin oli kova kiire valmistua kandidaattitutkintoon.
Vasta illan tullen Nyberg irtautui työstään ja lähti kanssani soutoretkelle läheisille salmille ja pienille ulapoille. Silloin laulajaluonne puhkesi ilmi, ja hän helähdytti toisen toistaan kauniimman tunnelmalaulun, johon kaiku vienosti vastasi rantakallioilta. Väliin sattui niinkin, että joku kalastajatyttö lähisaarilta innostui laulamaan ja sievä uusmaalainen kansanlaulu kajahti vastaiselta rannalta. Nyberg vastasi kauniilla merimieslaululla:
»Sju år de var förflutna, sen vi lämnade vårt land,
Och den fagraste flickan, som jag uppnämna kan...»Näitä heleä-äänisiä merenneitoja emme joutuneet koskaan tapaamaan, mutta sensijaan vastapäätä asuva kalastajaukko meille kertoi luonansa oleskelevan nuoren opiskelijan, jonka hän luonnehti näillä sanoilla: »Int vet ja va han e förslag, men nu e han nägonslags studerande.» Myöhemmin saimme kuulla, että hän oli ylioppilaaksi aikova lyseolainen Reinhold Roine, josta sittemmin tuli runoilija-maisteri ja yksi Päivälehden toimittajia. Häntäkään en joutunut vielä silloin tapaamaan.
Näin kului pari viikkoa opintojen ja uinnin vaihdellessa. Niiden jälkeen maistui erinomaiselta emännän valmistama päivällinen. Siihen säännöllisesti kuului keitetty kala tai runsaassa voissa käristetty silakka tai kalakeitto ynnä usein toistuva tuore tai paistettu saaristojuusto. Kuorimaton maito ja voileipä höystivät näitä yksinkertaisia annoksia, mutta lihaa saimme harvoin nähdä. Marjoja sensijaan oli runsaasti, sekä mansikoita että mustikoita.
Eräänä aamupäivänä yllätti meidät kesken lukujamme outo näky. Ikkunaimme ulkopuolelta rantakallion takaa hulmahti äkkiä silmiemme eteen iso valkoinen purje. Meille tuli kiire lähtö rantaan. Purjeveneestä astui esiin kolme valkolakkista ylioppilasta, jotka heti tunsimme vanhoiksi tutuiksi. Parin kilometrin päässä Sipoojoen suussa asui silloin kesää senaattori S. af Björkesten kauniissa Hirån huvilassa. Nuoren ylioppilaan Birgerin vieraaksi oli Helsingistä saapunut kaksi tunnettua laulajaa, veljekset Konstantin ja Henrik Mechelin, hekin senaattorin poikia. Saatuaan jostakin tietää, että heidän vanha laulutoverinsa Ernst Nyberg asui lähettyvillä, päättivät kaikki kolme lähteä häntä Norrkullasta hakemaan. Kun minäkin lauloin ensi bassoa, olivat he laskeneet saavansa kokoon kvartetin meidän avullamme, ja niin järjestettiin Hitåssa illaksi suuret tee-, toti- ja krapukestit. Tällainen kutsu mitä ihanimpana heinäkuun päivänä saattoi itse Nybergin, lukutoukan, irtautumaan klassikkojen äärestä. Nyt ilomielin jo matkalla laulellen purjehdimme tuuheiden saarien lomitse määräpaikkaamme. Senaattori itse oli Helsingissä, mutta rouva ja nuori hempeä tytär Anna ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Ensin astelimme jonkin aikaa puutarhan rehevissä lehdiköissä ja sitten siirryimme huvilan kuistikolle, jossa höyryävä »samovaari» ja runsas voileipäpöytä meitä odotti. Punaisia krapuja oli iso vati kukkuroillaan, ja niiden syöntiin käytiin intomielin. Olin niin tottumaton krapujen syöntiin, että häpeäkseni täytyi kysyä, kuinka niitä oikein oli käsiteltävä. Pian olin uuteen ruokalajiin innostunut, vaikken lainkaan voinut kilpailla muiden kanssa krapujen näppärässä käsittelemisessä. Huoneen syrjällä oli pienellä pöydällä kuuma vesisäiliö, jonka merkitystä en heti käsittänyt, ennenkuin näin toisen toisensa perästä sinne puikahtavan käsiänsä pesemään.
Vasta tämän jälkeen alkoi varsinainen laulajasitsi, jossa laajaääninen I basso Konstantin otti lehdestä laulaakseen toista tenoria. Ja nyt helähdytettiin lämpimässä iltailmassa kvartetti toisensa jälkeen sen ajan parasta romanttista ohjelmaa. Siinä seurasivat toinen toistaan Friebergin »Sångarfanan åter höjes», Kyckenin »Bort i rymden skyar tåga» ja »Slumra i skuggen av natten», Lindbladin »Hör jag forsens vilda fall» ja »Sångfåglarna», Lagercrantzin »Tonerna», »Ljuva flicka tag vår hyllning» ja »Källan sprang ur jordens barm», Moringin kansanlaulusovitelmat »Tuoll' on mun kultani» ja »Voi äiti parka ja raukka», oikeastaan kuuluisan tenorin Rainer Vuorion bravuurilaulut, jotka nyt laulettiin Ernst Nybergin esittäminä. Koska hänellä oli korkea falsettitenori, täytyi ne ottaa korkeammassa sävellajissa, mutta kun hän silloin pääsi loistelemaan ihanalla tenorillaan, niin kylläpä kelpasi kuulla. Paitsi ihastunutta talonväkeä näkyi joen vastaiselle rannalle kokoontuneen väkeä tätä yksinkertaisen laulukvartetin iltaserenaadia kuuntelemaan. Näiden lisäksi seurasi laulu toisensa jälkeen, niin että vasta puolenyön aikaan pääsimme irtautumaan ihanasta iltatunnelmasta ja tovereidemme saattamina rantaan lähdimme hiljakseen välkehteleviä vesiä solumaan kotirantaamme takaisin.
Kun yli 60 vuotta myöhemmin ajattelen taaksepäin tätä kaunista ylioppilasmuistelmaa ja mitä kaikkea mullistavaa sen jälkeen on tapahtunut, tuntuu elämän katoavaisuus kahta haikeammalta. Silloin niin iloinen Birger af Björkesten, joka myöhemmin toimi monenlaisissa lainopillisissa tehtävissä, asui vanhoilla päivillään aivan sokeana kauniissa huvilassaan Kirkkonummen pitäjässä ja on nyt monien muiden mukana ollut pakotettu sen luovuttamaan ja siirtymään Helsinkiin. Siellä hän vielä äskenkin yhä nuorekkaan sisarensa hoivaamana muisteli ylioppilasaikansa ihanteellista oloa Sipoonlahden vehmailla saarilla ja rantamilla. Nykyään hän sokeana asustaa Kivelän sairaalassa.
Hänen kesävieraansa Konstantin ja Henrik Mechelin olivat Helsingin ylioppilaspiireissä hyvin tunnettuja »gentlemanneja». Äiti oli syntyisin ranskatar ja isä silloinen kirkollispäällikkö, joten he kuuluivat Helsingin ylimystöön. Tovereina he olivat hyvin suosittuja vaatimattoman esiintymisensä takia, vaikka toiselta puolen kuuluivatkin keikarimaailman hienoimpiin tyyppeihin. Perheessä oli oikeastaan kolme laulajaveljestä. Vanhin, Oscar Mechelin, oli jo varatuomari, senaatin virkamies ja kielitaitonsa sekä »elegantin» käytöksensä takia suosittu hienoimmissakin salongeissa. Perin musikaalisena hän joutui aikaisin huomattuun asemaan M.M:n laulajapiireissä ja oli jo v. 1881 ollut kuoron johtajana sen kuuluisalla Moskovan-matkalla. Myöhemmin keisari Aleksanteri III:n ja hänen puolisonsa, Tanskan prinsessa Dagmarin, vieraillessa Suomen saaristossa, jolloin M.M.-kuoro joka kesä oli kutsuttu heidän laivallensa esittämään laulua, Oscar Mechelin saavutti keisariparin suosion siinä määrin, että hän sai kamarijunkkarin arvonimen. Kun M.M. 1890 vuoden postimanifestin takia oli lakkauttanut toimintansa, heräsi se uudelleen eloon vasta v. 1898, ja silloin valittiin Oscar Mechelin uudestisyntyneen M.M.-seuran laulunjohtajaksi.
Nuoremmat veljekset joutuivat hekin pian M.M:n valiokuoroon, Konstantin varmana I bassona ja Heikki — siksi häntä aina nimitettiin — matalana ja suloäänisenä II bassona. Sekä pehmeäkaikuisen äänensä että mainion mimiikkinsä johdosta esim. Hellmanin lauluja esitettäessä oli tämä hyväsydäminen toveri varmasti parhaimpia kvartettilaulajia, mitä koskaan olen kuullut. Konstantinista tuli myöhemmin Huittisten piirilääkäri ja Heikistä varatuomari, viimeksi asianajaja Tampereella. Konstantin asusti virasta erottuaan pitkät ajat Pariisissa, mutta palasi usein Helsinkiin rakasta M.M:iä tervehtimään; Heikki taas, kuten toisetkin veljekset, otti osaa M.M:n kuuluisaan Pariisin-lauluretkeen 1889. Heikki oli myöhemminkin mukana esim. Finska Sångarien Gottlannin matkalla 1911. Sekä toverina että verrattomana laulajana hän oli aina tervetullut vieras M.M:n laulu-»illatsuihin».
Vastapäätä Hitån huvilaa, joen toisella rannalla, oli vanha Eriksnäsin herraskartano, joka sekin aina oli helsinkiläisille kesävieraille vuokrattuna. Siellä asui tällä kertaa Helsingin »pastor primarius», rovasti A.W. Lyra, joka oli ollut isäni ylioppilas- ja asuintoveri. Hänen perheessään Helsingissä olin usein käynyt, hänen tyttärensä Helmi oli sisareni Hilman luokkatoveri ja pojat Hannes ja Martti, silloin vielä koulupoikia, tulivat myöhemmin ylioppilastovereikseni ja Armas 10 vuotta myöhemmin tilapäiseksi oppilaakseni Suomalaisessa Normaalilyseossa. Enimmän jouduin tekemisiin Hanneksen kanssa, joka myöhemmin kuului tunnettuun Gabriel (»Pili») Laguksen oivaan kvartettiin.
Huhu Nybergin ja minun siirtymisestä Norrkullaan oli ehtinyt Lyrankin perheen korville. Sieltä tuli sana, että meidän oli tultava seuraavana pyhänä Eriksnäsin puutarhassa pidettävään jumalanpalvelukseen ja sen jälkeen kirkkokahville ja päivällisille. Nyberg ei alkuaan ollut halukas vaihtamaan hiljaista lukuelämää tällaisiin vierailuihin, mutta kutsua ei mitenkään sopinut laiminlyödä, varsinkaan sunnuntaipäivänä. Olimmehan molemmat kotoisin vakavista kristillisistä kodeista, joissa oli opittu sunnuntaipäiviä pyhinä pitämään. Lähdimme siis sunnuntaina soutuveneellä Eriksnäsin rantaan. Siellä olivat vastassamme ystävällinen emäntä ja hänen tyttärensä, tumma 16-vuotinen kaunotar Helmi, sekä hänen kesätoverinsa, yhtä viehkeä, mutta vaaleaverinen 15-vuotias Edith Ahnger, esittelijäsihteeri Ahngerin tytär Helsingistä. Nyberg heti ihastui Kelmiin, ja minun osalleni jäi hempeä Edith-neiti. Tästä lähin ei Nyberg kertaakaan laiminlyönyt kutsua tulla rovastin vieraaksi, sillä siellä saimme viettää ihania pyhäpäiviä herkkupöytien ja marjojen ääressä sekä tuuheissa tammilehdoissa kävellen ja iloitellen. Seuraavina vuosina jälleen tapasimme neitoset täysikasvaneina Helsingissä. Helmi joutui sittemmin naimisiin lehtori ja tohtori Knut Cannelinin kanssa ja Edith Ahnger varatuomari Edvard Polónin kanssa. Nämä molemmat olivat lähimpiä ylioppilastovereitani ja ystäviäni.
Rovasti Lyran tapana oli ainakin sunnuntaiksi tulla Helsingistä kesäkotiinsa ja sen juhlavassa tammilehdossa pitää jumalanpalveluksia lähiseudun väestölle. Meille ylioppilaille annettiin heti toimeksi olla lukkareina näissä kesäisissä hartaushetkissä. Ja niin kajahti Nybergin sulava ääni kauas kallioille ja ulapoille virsiä veisatessa. Rovasti Lyra piti kaikuvalla äänellä muotokauniita ja lämminhenkisiä saarnoja hartaasti kuuntelevalle kuulijakunnalle. Näin meillä nuorukaisilla oli tilaisuus melkein joka pyhä viettää hartaita juhlahetkiä Sipoonlahden mantereella, samanlaisia kuin Edelfelt niin herkästi on kuvannut kauniissa taulussaan »Jumalanpalvelus Porvoon saaristossa».
Oltuamme pari viikkoa arkipäivisin ahkerassa lukutyössä rauhallisessa Sveden-majassa meidät taas yllätti odottamaton kutsu. Porvoon saaristoon saakka oli ennättänyt huhu mainion tenorin Ernst Nybergin oleskelusta Sipoon saaristossa. Stor-Kroksnäsin maalaistaloon oli kesäksi asettunut pari lakitieteen ylioppilasta, opinnoissaan viivähtäneitä »överliggareita», jotka täällä saariston rauhallisessa ympäristössä toivoivat saavansa tenttilukunsa loppuun. Toinen niistä, Alcides Olsoni, toverinimeltään Pushkin, oli jo kahdeksan vuotta ollut ylioppilaana eikä vielä ollut saanut tutkintoansa suoritetuksi. Syynä siihen oli etupäässä iloinen ja hauska laulajaelämä, sillä hän oli M.M:n parhaita II bassoja. Lukutoverina hänellä oli Leonard Hallonblad, toverinimeltään Tutu, joka hänkin kuusi vuotta oli tutkinut »juris prudentiaa» pääsemättä päämäärään, sillä hänkin oli toverielämässä iloisen luonteensa vuoksi hyvin suosittu, vaikkei laulaja. Lähitulevaisuudessa he molemmat lopulta saivat oikeustutkintonsa suoritetuksi, jonka jälkeen Olsonista myöhemmin tuli Iisalmen pormestari ja Hallonbladista Parikkalan nimismies.
Nyt sattui niin, että noin kilometrin päässä Haikonselän toisella puolella asui kuuluisa taidemaalari Albert Edelfelt, jonka luona usein Porvoossa kävi toinen kuuluisuus, lupaava kuvanveistäjä Wille Wallgren. Kun oli tullut tieto Ernst Nybergin kesänvietosta Sipoon saaristossa, päättivät nämä herrat Stor-Kroksnäsin tilalla heinäkuun lopulla panna toimeen suuret laulajakekkerit, joihin Nyberg ja minut oli kutsuttava vieraiksi. Kvartetin täydentämiseksi kutsuttiin Porvoosta lääketieteen kandidaatti Ivar Wallgren ja Onni (»Snatte») Granholm, joista edellinen oli etevä II tenori ja jälkimmäinen samoin I basso.
Kun eräänä kauniina iltapäivänä olimme Lovisa-laivalla saapuneet Haikonselälle, soudettiin meidät sieltä maihin, ja rannalla oli vastassa koko tuo iloinen yhtymä, taiteilijat eturivissä. Pitkin pellonpiennarta asteltiin sitten juhlatalon monihuoneiseen rakennukseen, jonka portille ja katolle taiteilijat olivat järjestäneet lippuja ja köynnöksiä. Astuttiin portaita ylös huoneisiin, joita oli peräkkäin kaksi lukuhuonetta ja ruokahuone. Täällä otettuamme tervetuliais- ja veljeilemisryypyt lähdettiin pihamaalle, jossa kauniiseen lehtimajaan oli järjestetty oikein tenhoava valaistus moniväristen lyhtyjen hivellessä silmää ja lippujen hulmutessa lehtimajan joka puolella. Kun kaksi etevää taiteilijaa oli lehtimajan somistanut ja sen keskellä isolla pöydällä höyrysi tulinen booli, ei ole ihme, jos me pienen kalastajamajan asukkaat ällistyimme ja tunsimme siirtyneemme satumaailman keskelle. Sinne sitten asetuttiin lehtimajan pöytää ympäröiville penkeille ja iloisen sorinan jälkeen alkoi pian kvartettilaulu. Nuo neljä M.M:n valiolaulajaa muodostivat oman ryhmän ja me muut hartaina kuulijoina ihastelimme leyhkeän kesäillan hämyssä ihanasti kaikuvia säveleitä. Siinä soluivat korviamme hivellen kymmenet romanttiset laulut ja »Bellmaniaanit», joiden välillä maistelimme höyryävää boolia, joka luultavasti oli Wille Wallgrénin mainion reseptin mukaan valmistettu. Edelfelt oli parhaalla ritarituulellaan ja Wille Wallgren aina äänessä lasketellen kuuluisia vitsejänsä Pariisin elämästä. Hänen veljensä Ivar höysti keskustelua lystikkäillä lääkärijutuilla, ja vilkas Tutu Hallonblad hoiti tarjoilijan tehtäviä kertoellen hänkin iloisia kaskuja. »Snatte» Granholm säesti yhdessäoloa silloin tällöin kuivan hauskoilla sutkauksilla. Itse nuorimpana olin syrjähenkilönä, kun en tuntenut aikaisemmin juuri ketään enkä edes silloin vielä kuulunut M.M:ien jumaloituun seuraan. Näin kului monta tuntia laulellen ja ilakoiden puoleen yöhön asti, jolloin talon emäntä tuli kutsumaan vieraat illallisille. Tätä ennen oli Edelfelt huomaamatta hävinnyt seurasta.
Kun tulimme ensimmäiseen lukuhuoneeseen, jossa »Pushkin» asusti, kohtasi meitä ällistyttävä näky. »Pushkinin» valkoisella lakanalla päällystettyyn vuoteeseen oli ilmestynyt musta miehen pituinen olento, joka oli »Pushkinin» näköinen aina suippopartaa myöten. Tarkoitus oli säikähdyttää vuoteen oikea omistaja, ja kyllä hän säpsähtikin. Mustalla liidulla Edelfelt oli taitavasti tuokiossa piirustanut aina tyynesti muhoilevan »Pushkinin» muotokuvan. Tämä kepponen saattoi koko seurueen juhlatuulelle, ja yksinkertainen illallinen paisteltuine silakoineen, maalaisjuustoineen ja viilipyttyineen nautittiin mitä iloisimman tuulen vallitessa, jota usein lisäsi ryyppyjen ja pikku puheiden viehättävä vaihtelu. Näin valvottiin kesäinen yö toverituulen puhaltaessa, kunnes aamuaurinko nousi ja oli ajateltava poislähtöä.
Kello 6 aamulla, yösumujen vielä peittäessä ympäristöä, lähdettiin koko juhlasakki tallustamaan rantaan, josta Edelfelt soutuveneessä soudatti itsensä vastapäätä olevaan Haikon-huvilaansa. Hänen lähtiessään virisivät eläköönhuudot ja laulettiin yksiäänisesti Porilaisten marssi, jonka hän itse muiden Vänrikki Stoolin tarinoiden ohella on taitavasti kuvittanut. Muut vieraat jäivät vielä taloon, mutta Nyberg ja minä öisten usvien hälvetessä soudatimme itsemme vähää myöhemmin läpi kahisevan kaislikon merenselälle, josta meidän oli noustava paluumatkalle ohikulkevaan Borgå-laivaan. Rannalta kuului lähtiessämme eläköönhuutoja ja yksiäänistä laulua:
Så ila vi bort från Finlands strand...
mikä oli siihen aikaan suosittu sekakuorolaulu, Paciuksen »Kaarle Kuninkaan metsästys»-oopperan kaunis loppulaulu.
Tämä kesäinen illanvietto Porvoon ihanassa saaristossa hauskassa ja toverillisessa laulajapiirissä väikkyy vielä mielessäni eräänä suloisimpana muistona ylioppilasoloni onnelliselta ajalta.
Mainittujen kesäretkien lisäksi oli mielessäni kauan väikkynyt saaristoretki, soutaen tai pienellä höyrylaivalla, noin peninkulman päässä sijaitsevaan suureen saturunoilijan ja nuorison ystävän Z. Topeliuksen kesäasuntoon Björkuddeniin, jota myöhemmin ruvettiin nimittämään Koivuniemeksi. Olin jo lapsesta pitäen ollut ihastunut hänen runoihinsa, satuihinsa ja näytelmiinsä, mikä harrastus yhä yltyi ylioppilasaikanani luettuani hänen ihanat »Ljungblommor»-kokoelmansa (Kanervankukkia). Olin joskus »mosterin bolagissa» yritellyt itsekin sepitellä ruotsalaisia runoja, mutta itseluottamusta ja tarpeellista tarmoa puuttui. Kun nyt jouduin näin lähelle suuren runoilijan satulinnaa, josta olin nähnyt viehättäviä valokuvia, syttyi minussa suuri halu päästä linnan isännän puheille, joka ehkä antaisi minullekin herätteitä ja rohkaisua panemaan kokoon runosepitelmiä ruotsiksi, sillä suomeksi en vielä uskonut kykeneväni astumaan Oksasen ja Suonion jälkiä. Yritin monta kertaa lenseän etelätuulen puhaltaessa saada toveriani Ernst Nybergiä liikkeelle, mennäksemme vanhaa satusetää tervehtimään, mutta hän vastasi aina yhtä jyrkästi: »Ei meidän nuorien civisten sovi mennä käynnillämme mainehikasta runoilijaa häiritsemään»; minä taas en rohjennut hänelle edes vihjata runollisista aikeistani. Paitsi tätä kunnioitettavaa häveliäisyyttä oli Nybergillä toinenkin pätevä seikka puolustuksena: hän ei tahtonut enää uudella huviretkellä pirstoa muutenkin häirittyä opintorauhaansa, koska hän lujaluonteisena miehenä oli päättänyt saada luku-»pensuminsa» täydelleen suoritetuksi. Näin jäi kaunis unelmani päästä satu-sedän luokse toteutumatta, ja olen koko ikäni katunut, etten silloin saanut vaikka yksin tätä suunnitelmaani täyttymään. Keski-iälläni olen kyllä kerran saanut muutaman sanan vaihtaa Topeliuksen kanssa saattaessani hänet Suomalaisen tyttökoulun juhlasaliin, kun vietettiin hänen 80-vuotisjuhlaansa, ja kun hän neljännestunnin kuunteli opetustani »Kung Fjalarista» tyttökoulun VI luokalla, mutta hänen Koivuniemeensä en koskaan millään verukkeella päässyt ennen hänen kuolemaansa. Vasta sen jälkeen, tämän kauniin huvilan jouduttua rehtori Ferdinand Liliuksen haltuun, oli minulla kerran tilaisuus tämän toverini opastuksella perehtyä sekä satulinnan huoneistoon että sen ympärillä olevaan todella vaihtelevaan ja idylliseen luontoon. Tällöin vielä kerran, ruvettuani vanhoilla päivilläni runokokeita ja runokäännöksiä sepittelemään, valtasi mieleni kaihonsekainen tunnelma ensinuoruuteni häipyneestä haaveesta.
Elokuun puolivälissä, kun Nyberg tyytyväisenä oli saanut kesätyönsä suoritetuksi ja minä alakuloisena tuskin puoltakaan aikomastani »pensumista», sanottiin kiitollisin mielin ainaiseksi jäähyväiset reilulle ja ystävälliselle kalastajaemännällemme. Meitä oli purjeveneellänsä tullut noutamaan Nybergin luokkatoveri Petrus Nordman, joka asui jonkin peninkulman päässä saaristossa ja josta myöhemmin oli tuleva turmeltu ruotsalainen kirjailija ja pedagoogi Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa vastaavanlaisessa virassa kuin minulle oli tuleva Suomalaisessa tyttökoulussa, siis äidinkielen opettajan virassa. Tämäkin matka, toinen varsinainen purjehdusmatkani osittain aavoilla meren selillä, koitui minulle suureksi elämykseksi, kun nytkin kävi verraten vankka tuuli ja purjevene aivan kallellaan viilsi uraansa »lakkapäillä lainehilla». Samalla matkalla opin Nordmannissa tuntemaan hienosävyisen ja rehtiluontoisen toverin, joka varmalla kädellä ohjasi purttansa Helsingin satamalaituriin saakka. Nyt viivyin vielä päivän Ernst Nybergin vieraanvaraisten vanhempien luona, joista isä, komissiomaanmittari, oli vanhanajan kunnollinen virkamiestyyppi ja äiti, o.s. Saelàn, sydämellinen ja uskonnollinen perheenemäntä, sekä tytär pitkäkasvuinen ja herttainen neitonen, joiden kaikkien ystävyyttä myöhempinäkin aikoina sain kokea. Ernstin veli Otto oli Polyteknillisen opiston insinöörioppilas ja Karl August Tawaststjernan luokkatoveri. Nybergien luona sain kerran seuraavana vuonna tutustua tähän nuoreen kuuluisaan runoilijaan, jonka ensimmäinen kokoelma »För morgonbris» (Aamutuulessa) viehätti minua sitä enemmän, kun olin kerran itsekin päässyt nauttimaan raikkaan merielämän suloutta.
Rikkaat kesämuistot mielessäni palasin jälleen syrjäiseen salopitäjääni Kirvuun, jossa vanhempani ja koko kotiväki ottivat minut riemuiten vastaan.
Reservimiehenä Rautjärvellä 1884—1886
Se oli siihen aikaan, kun Suomeen oli saatu uusi kotimainen sotaväki n.s. reservin nimellä. Vuoden 1877—78 valtiopäivillä oli tehty esitys ja hyväksytty uusi asevelvollisuuslaki pitkien neuvottelujen jälkeen, jolloin varsinkin Agathon Meurman ja muut suomenmieliset asiaa innokkaasti ajoivat. Sen päätarkoituksena oli turvata Suomelle oma sotaväki, jos isänmaa ja suuri Venäjä tarvitsisivat puolustusvoimaa. Näin oli äsken tapahtunut, kun Suomen kaarti komennettiin Venäjän ja Turkin sotaan v. 1877, jolloin se suurella kunnialla täytti tehtävänsä.
Reservin tarkoituksena oli muutamien kuukausien aikana kolmen vuoden kuluessa totuttaa asevelvollisuusikään joutuneet nuorukaisemme, alhaiset ja ylhäiset, yksinkertaisimpaan sotakomentoon, jotta he tarpeen tullen olisivat valmiit isänmaata ja suuriruhtinasta puolustamaan, mikä jälkimmäinen pykälä teki mahdolliseksi komentaa heidät ulkopuolellekin Suomen rajaa.
Ensimmäisenä kesänä oli palveltava 6 viikkoa, toisena 4 ja kolmantena vain 2 viikkoa. Tämä järjestelmä mullisti kokonaan silloiset olot. Monet koettivat päästä asevelvollisuudesta irti erinäisillä syillä, mutta ylimalkaan suhtauduttiin lojaalisti esivallan käskyihin. Lääkärintarkastuksissa noudatettiin oikeutta ja kohtuutta, joten ei ketään turhanpäiväisistä syistä vapautettu. Siitä oli sekin hyöty, että säätyläispojat entistä enemmän tutustuivat maalaistovereihinsa ja ylioppilaat tottuivat veljeilemään heidän kanssaan samassa sotilasrivissä.
Reservikasarmeja perustettiin ympäri maata, suomalaisia upseereita, myöskin Venäjältä tänne saapuneita, määrättiin komppanianpäälliköiksi, ja vartavasten koulutetut upseerit hoitivat komentoa sotilasharjoituksissa. Tällöin kyllä joskus sattui ikäviä välikohtauksia näiden usein raakojen ja sivistymättömien komentajien ja sivistyneiden ylioppilaiden kesken, mutta yleensä pitkin maata harjoitukset sujuivat onnellisesti. Komppanianpäälliköt olivat joko meillä tai Venäjällä korkeamman sotilaskasvatuksen saaneet, joten osasivat humaanisella tavalla suhtautua myöskin sivistyneisiin reservimiehiin. Mentiinpä joskus niin pitkälle, että ylioppilaat iltahetkinä kutsuttiin päällikkönsä luo vierailemaan. Esim. Tuusulassa oli siihen aikaan komppanian päällikkö, jonka luo usein tiistaisin käskettiin siellä palvelevat ylioppilaslaulajat, jotka todin ääressä laulelivat kvartettilaulujaan.
Kun minun kohtalokseni tuli astua reserviin, määrättiin minut kotipaikkani mukaan Rautjärven reservikomppaniaan, koska Kirvu oli Rautjärven rajapitäjä. Tämä sattui minulle epämieluiseen aikaan, kesäkuun 1 p:nä 1884. Olin koko vuoden laulanut mukana Y.L:n valiokuorossa Laulu-Veikoissa, jonka oli määrä kesäkuun alussa tehdä lauluretki Viipurista Kuopioon saakka, ensin pitkin Saimaan kanavaa, matkalla konsertoiden Lappeenrannassa, Savonlinnassa ja Varkaudessa. Tämä olisi ollut ensimmäinen odottamani laulajaretki Suomen kauneimmilla seuduilla. En vielä vanhanakaan ihmettele, että asia silloin koski kipeästi herkkään nuorukaissieluuni, ja perästäpäin sainkin tovereilta kuulla mitä ylistävimpiä kiitossanoja tästä toivioretkestä, jota Walter Lampén on elävästi ja runollisesti kuvaillut ensimmäisessä Y.L:n albumissa.
Mutta arpa oli heitetty. Kun minut oli kelpoiseksi havaittu, oli vain mentävä kotiin toukokuun lopulla ja siellä valmistettava tarpeelliset liinavaatteet tulevaa sotamiestä varten. Sotilaspuvut saatiin yleensä kruunulta, mutta sivistyneiden perheiden nuorukaiset tavallisesti tilasivat ne erikseen kotiräätäliltään. Siten saatiin valkoiset housut oikeasta palttinasta ja lakki ja virkatakki kiiltonappeineen tehtiin hyvästä verasta. »Sinellin» sitävastoin kustansi kruunu. Ja näin varustettuna läksin pappilan hevosella ajamaan kiertotietä Ruokolahden kautta Miettilän reservikasarmille Rautjärven pitäjään. Olisin kyllä päässyt toistakin, suorempaa tietä Kirvun Lankilasta kävellen läpi jylhän salometsän, jota myöhemmin aina käytin erottuani kesän palveluksesta, mennäkseni Kirvun pappilaan.
Perilletulo oli elämys. Miettilän kasarmirakennuksia ympäröi laaja aitaus, jonka ulkopuolelle oli kerääntynyt paljon hevosia rattaineen ja niiden kuljettamia sotapoikia usean pitäjän alueelta. Maalaispojat katselivat töllistellen uutta ympäristöä. Aitauksen sisäpuolella liikkui pystypäin arvokkaita aliupseereja pronssinappisissa vormuissaan, edessä näkyi pitkä jyrkkäkattoinen kasarmirakennus ja edempänä sironpuoleinen huvilan tapainen, jossa komppanian päällikkö perheineen asui. Ja sitten astuimme me tulevat sotapojat, ken allapäin pahoilla mielin, ken itsetietoisen varmana suureen katselmukseen, joka tapahtui kasarmin pihalla. Siellä aliupseerit ylväin katsein jaoittivat sotilaskokelaat eri ryhmiin eli »plutooneihin» etupäässä pituuden mukaan, joten syntyi 3 plutoonaa, kullakin oma aliupseeri komentajana. Kun nimet oli merkitty komppanian kirjoihin ja siniset olkalaput kiinnitetty olkapäihin sekä valkoinen kokardi mustaan sotilaslakkiin, saapui komppanian päällikkö majuri Järnefelt tulokkaita tarkastamaan. Hän oli ennen palvellut Venäjällä ratsuväessä, josta johtuen hän asteli vääräsäärisenä. Muuten hän Venäjällä oli tottunut tuimaan komentoon ja herätti alusta alkaen pelonalaista kunnioitusta.
Tulokkaiden joukossa oli neljä sivistynyttä nuorukaista jonkalaisia monessa komppaniassa kohdeltiin erikoisella arvonannolla. Täällä sitävastoin me olimme muiden kanssa samanarvoisia muissa suhteissa paitsi että meidät ulkotöiden sijaan määrättiin iltapäivisin kansliatöihin. Meitä oli kaksi ylioppilasta, Jarl Moberg Käkisalmesta ja minä Kirvusta, lisäksi kansakoulunopettaja Ikonen Jääskestä ja kauppa-apulainen Puputti Käkisalmesta. Tätä komppanian »kermaa» aliupseerit pitkin aikaa jonkin verran liehittelivät, mutta komppanian päällikkö pysyi meistä loitolla koko palvelusajan. Hän kyllä oli tavatessa ystävällinen, mutta ei kutsunut luokseen eikä suonut muita erikoisoikeuksia kuin tavalliset lomallepääsyt lauantai-iltana. Palvelusajan loputtua kävimme hänen luonaan kiitoskäynnillä, ja silloin hän meitä kohteli perheessään vieraanvaraisesti, kuten muita siviilimiehiä.
Miettilän reserviparakki oli, kuten muutkin, ulkopuolelta hirsistä, mutta sisäpuolelta laudoista rakennettu. Suuriin makuusaleihin mahtui parikymmentä miestä, ja makuupaikkoja eli »polia» oli aina kaksi päällekkäin seinänvieressä. Vuoteina olivat kovat laudat ja niiden yllä olkipatjat, joten ensimmäisinä öinä kupeet olivat hellät oudosta makuusijasta. Tyynyinä oli samoin karkealla kankaalla päällystetyt olkipielukset ja peitteenä harmaan sininen huopa. Ettei ilmakaan tällaisessa ahtaudessa ollut parasta lajia, on itsestään selvää. Mutta kaikki haitat haihdutti »hurtti humööri» poikien kesken ja ankara väsymys päivän harjoituksista.
Aamuisin oli noustava aikaisin, väliin jo kello 5, ja hyvällä ilmalla koko komppania marssi aliupseerien komennolla läheisen lammin ratinalle, josta heittäydyttiin aaltoihin ilohuutojen kaikuessa. Rannalla oli pesualtaita, joissa sai »silmänsä pestä». Ja sitten taas kovaa vauhtia kasarmille aamiaiselle. Aamiaiseksi syötiin pitkien pöytien ääressä isoista puurovadeista tai hernekulhoista tai perunavadeista, joka tapauksessa riittävästi ja parempaa ruokaa kuin myöhemmissä sodissamme. Voitakin oli silloin tarjona ja piimää tai maitoa riittävin määrin. Aamupäivä käytettiin kokonaan ulkoharjoituksiin laajalla kentällä. Siellä oli somaa nähdä, kuinka monikin heikkolahjainen maalaispoika astui »päin oikeaan, päin vasempaan, päinvastoin aina vaan», kuten aikoinaan Sven Tuuva. Aliupseeri kirkui ja komensi, mutta oppi ei pystynyt päähän, joten tovereilla oli monta makean naurun hetkeä. Kun kesäsydännä väliin sattui olemaan 25—30° lämmintä päivän paahteessa, ei ole kummaa, jos hiki valui otsalta ja päätäkin alkoi särkeä. Tällaisen marssinnan jälkeen päivällinen, jotenkin sama kuin aamiainen, maistui oivalliselta. Sen jälkeen saatiin mennä joksikin aikaa kukin »polalleen» lepäämään. Iltapäivällä pantiin muut miehet kaikenlaisiin ulkotöihin, mutta koulua käyneet pojat saivat työkseen eri konttorihuoneissa päiväkäskyjen ja muiden kirjoitustöiden paperillepanon. Tästä johtuu mieleeni eräs hauska ruotsinmielisen komppanian päällikön mielijohde. Kun hän ei nähtävästi voinut sietää ensimmäistä kylläkin outoa ristimänimeä »Alku», hän säännöllisesti luetteloihin merkitsi niinekseni »Början» Siegberg, mikä herätti tovereissani paljon pilan aihetta. — Silloin oli muutenkin päivän hauskin hetki, kun usein tilasimme kahvia naapuritalosta. Ympärillemme kokoontuivat usein arvokkain ilmein aliupseerit pitämään seuraa herraspojille, ja nyt heidän tuima komentajakatseensa sileni, ja he antautuivat tuttavalliseen keskusteluun alaistensa kanssa.
Illastettua komppania kokoontui kasarmin ulkopuolelle nelikulmioon, jolloin päällikkö, korkea-arvoinen »herra majuri», tarkasti komppanian, torvensoittajat puhalsivat »fanfaarin», lyhyt rukous luettiin, virsi veisattiin ja miehet yöpyivät makuusijoilleen. Siellä ei saanut valvoa myöhempään kuin kello 10:een. Useat nukkuivat heti, mutta toiset juttelivat tai jyrysivät »polillaan», kunnes aliupseeri teki nujakasta lopun.
Rasvasaappaat riisuttiin lattialle, vaatteet oli pantava järjestyksessä makuusijojen viereen, ja lakki ripustettiin naulaan »polan» viereiselle seinälle. Kohta oli koko kasarmi kuin hiljainen suvanto merenkäynnin jälkeen.
Myöhemmässä vaiheessa sotapoikia opetettiin myöskin ampumaan. Jo alusta pitäen oli sateisina päivinä aliupseerien luentoja kasarmihuoneissa. Silloin saimme vähitellen läpikäydä tärkeimmät luvut asevelvollisen käsikirjasta. Erittäin suuri paino pantiin keisarillisen perheen jäsenten tuntemiseen, ja keisarin ja keisarinnan kaikki nimet ja kunnia-arvot oli osattava täsmälleen. Samalla opetettiin äkseerauksessa tarvittavat komentosanat venäjänkielellä. Oli hauskaa kuulla, kuinka sekä aliupseerit että monet sotapojista hikoilivat ääntäessään venäjän moninaisia suhuäänteitä ja muita vaikeasti äännettäviä pitkiä sanoja. Sellaisia olivat: »na-plietshoo» (kivääri olalle), »ruushja voljna» (kivääri jalalle), »raadi starjatsja» (ahkeruus ilomme). Helposti opittu ja mieluinen sana oli »voljna» (lepo paikalla).
Tärkeä opinala oli kiväärinosien tunteminen ja eritteleminen. En enää muista näiden osien nimiä, mutta se on vielä mielessäni, että monelle kätevälle kansanmiehelle tämä asia oli helpompi oppia kuin meille kirjan ääressä istuneille lukutoukille. Kun sitten päästiin niin pitkälle, että ruvettiin kenttäharjoituksissa ampumaan maaliin, niin tämäkin usein onnistui käytännön miehiltä paremmin kuin oppineilta. Minua puolestani haittasi jo silloin silmien likinäköisyys, niin että ampuessa, kuten muutenkin, aina oli pidettävä kakkulat nenällä. Senpätakia usein sattui, että ammuin syrjään silloin, kun moni muu osasi tähdätä loitolla metsänlaidassa olevan sotamiehenkuvan sydämeen. Tämä kävi vielä vaikeammaksi, kun meidät väliin asetettiin metsänlaitaan ketjuun, jolloin mahallamme maaten saimme asettaa kiväärin jonkin mättään ylle ja siten yrittää ampua sotamiehen kuoliaaksi. Kivääri vain pyrki huojumaan sinne tänne, ja silmälasit olivat väliin aamusumussa kostean hämärät taikka silmäkakkulat (pincenez) liikehtiessä putoilivat paikaltaan. Muutamille sotapojille tällainen ammunta oli kuin leikkiä. Niin esim. eräs vilkas naapuripitäjän poika, luonteeltaan huikenteleva, mutta hyväsydäminen »Lemminkäinen», oli oiva ampuja. Toiselta puolen eräs sotilas, lyhyt harvasanainen »Ilmarinen», uupumatta koetti parastaan, mutta enimmäkseen turhaan. Kun joskus onni osui suosimaan, kuului yli kentän »Ilmarisen» riemukas huuto: »Asikaisen satt', herr majur.» Komppanianpäällikönkin tuima katse hetkeksi lauhtui iloiseksi, ja koko komppania nauroi. Tällainen maaliinammunta kesäisen aamun raikkaassa ilmastossa, jolloin kastekarpalot vielä välkkyivät metsännurmikossa, kuuluvat miellyttävimpiin muistoihin muuten yksitoikkoisessa sotilasoloissamme.
Viikon hauskin ilta oli lauantai-ilta. Silloin suuri osa komppaniaa pääsi lomalle, lähempänä asuvat koteihinsa, toiset lähikylien tuttaviin tai jossakin vietettäviin lauantaikarkeloihin. Meidät, omasta mielestämme »komppanian kerma», väliin kutsuttiin kilometrin päässä asuvan kauppamiehen luokse, joka silloin tarjosi maukkaan illallisen ja totilasit sen päälle. Sunnuntaisin toverini Moberg ja minä välistä vaelsimme kuuden kilometrin päässä olevaan kirkonkylään, jossa saarnan kuultuamme siirryimme lähipappilaan rovasti Blomgrénin vieraanvaraiseen perheeseen. Minulle he olivat vanhoja tuttuja, koska isäntä ja emäntä olivat vanhempieni nuoruudenystäviä. Lapsista oli Martti-poika muutamia vuosia minua nuorempi ja Heikki häntä vielä nuorempi. Muut viisi poikaa olivat vielä kouluiässä, ja nuorin lapsi, Siiri, oli aivan pieni. Siellä me kuitenkin vietimme hauskoja hetkiä uiden lähilammessa, syöden marjoja pappilan kuistilla tai kuunnellen kahden vanhan tädin hauskoja nuoruutensa juttuja. Setä Blomgrén oli enimmäkseen kiinni virkatehtävissä, ja täti Blomgrénilla oli täysi työ 8:n lapsen hoidossa sekä taloudenpidon monissa askareissa. Virkistyneinä sieltä aina iltapäivällä palasimme kasarmiimme.
Ensimmäisenä kesänä tein Mobergin kanssa pitkän kävelyretken Kirvun-kotiini juhannuslomaksi. Silloin oli sotilaskunniaamme mairittelevaa, kun ihmiset teiden varsilla pelloilta ja niityiltä tarkastelivat ohikulkevia kiiltonappiherroja. Moni pysähtyi ihmettelemään, että papinpojankin piti marssia sotilasrivissä rahvaanpoikien kanssa. Ei tunnettu vielä nykyajan yhdenvertaisuutta, jolloin sotarivissä seisoneet erisäätyiset nuorukaiset, yhteisten vaarojen ja vastusten karaisemat, luonnollisesti veljeilevät keskenään. Rätykylässä tulivat meitä vastaan pappilan hevonen ja »rillat», joissa jälleen herroiksi kohonneina läpi kauniiden metsien ja järviseutujen nopeasti kuljimme 15 kilometriä pappilan pihaan. Siellä äiti huulet hymyssä ja iloista säteillen vastaanotti sotapoikansa, jonka posket olivat auringonpaahteessa ruskettuneet lakinrajaan asti ja jonka ryhti oli paljon parantunut ankarasta äksiisistä. Vanha isäkin ylpeänä katseli poikansa uusinta saavutusta ja kyseli meiltä tarkkaan reservin oloja, samalla muistutellen mieleensä vanhoja Räisälän aikoja, jolloin hän oli tutustunut toverini Mobergin isään, Käkisalmen alkeiskoulun rehtoriin. Että sisareni olivat haltioissaan nähdessään kaksi uljasta sotapoikaa, on sanomattakin selvää. Mutta päivän päästä oli lähdettävä paluumatkalle, eikä paluu kasarmioloihin ollutkaan yhtä hauskaa kuin suloinen juhannuspäivä, muuten nimipäiväni, oli ollut sireenintuoksuisessa pappilassa.
Kun vielä kolmantena kesänä oli vietetty kaksi kertausviikkoa elokuulla 1887 tutunomaisissa oloissa kasarmin huoneissa tai harjoituskentältä, oli elämäni lyhyt sotilasaika iäksi päättynyt. Oli jonkin verran surumielistä jättää taakseen tutut paikat, asetoverit, aliupseerit ja itse herra majuri. Viimemainitun tapasin jäähyväiskäynnin jälkeen vain kerran myöhemmin Käkisalmessa. Toisia en ole sittemmin koskaan nähnyt. Ylioppilastoverini Mobergin tapasin myöhemmin vain pari kertaa, kulkiessani Viipurin läpi Kirvuun. Hän oli näet oikeustutkinnon suoritettuaan ja varatuomariksi tultuaan asettunut asianajajaksi Viipuriin koko lyhyeksi eliniäkseen. Ikosta, hiljaista ja vakavaa miestä, sekä Puputtia, iloista ja sukkelakielistä velikultaa, en muista myöhemmin koskaan tavanneeni. Mielessäni väikkyy kuudenkymmenen vuoden vierittyä säteilevä ja kirkastunut kuva siitä nuoruudenajasta, jolloin huolettomin mielin kuljettiin kivääri olalla, aavistamatta mitään Suomen tulevien sotien kauhuista, jolloin niin moni urhoollinen soturi uhrasi henkensä rakkaan synnyinmaan puolesta.
Keisarin käynti Lappeenrannassa kesällä 1885
1880-luvun alkuvuosina oli suomalaisten suhde Venäjän tsaariperheeseen mitä läheisin. Keisari Aleksanteri III:lla ja hänen puolisollaan, tanskalaissyntyisellä prinsessa Dagmarilla, jonka nimi keisarinnana oli Maria Feodorovna, oli silloin tapana joka kesä vierailla pari viikkoa Suomen saaristovesillä, joko Pitkäpaaden lähistöllä tai Helsingin itä- tai länsisaaristossa. Silloin tuli tavaksi, että joukko M.M.-laulajia kävi keisarillisen »Eläköön»-laivan kannella pitämässä konsertteja korkean keisarihuoneen jäsenille. Keisari itse puhalsi torvea ja oli erityisesti kiintynyt suomalaiseen kvartettilauluun, samoinkuin hänen puolisonsakin. Siellä kohdeltiin laulajia ystävällisesti, ikäänkuin hovin vieraina, ja tarjottiin laulujen välissä samppanjaa ja muita virvokkeita.
Kesällä 1885 oli Lappeenrannassa suuri sotaväen mänööveri, ja sinne saapui myöskin keisarillinen perhe. Heitä varten oli arkkitehti Jac. Ahrenbergin johdolla pantu kuntoon ja sisustettu suomalaisilla huonekaluilla ja kotimaisilla tauluilla Lappeenrannan keskuksessa oleva talo, jossa keisarilliset hyvin viihtyivät, kun näköalakin harjulta ulottui yli kattojen Saimaan sinisille vesille. Vapaasti keisarilliset liikkuivat kaupunkia katselemassa, ja heitä nähdäkseen oli maaseudulta kerääntynyt paljon uteliasta kansaa. Näiden joukossa oli myöskin Kirvun pappilan 8-henkinen sekakuoro lähtenyt liikkeelle voidakseen sopivassa tilaisuudessa laulaa ainakin rakastetulle keisarinnalle. Helsingistä käsin oli järjestetty keisarinnalle soututilaisuus Saimaan lahdella, vartavasten hänelle lahjoitettavalla savolaisella soutuveneellä. Soutajiksi oli valittu 8 Helsingin nuorinta ja hehkeintä kaunotarta, joiden joukossa muistuu mieleeni erikoisesti silloin kovin ihailtu neiti Alma Ahnger. Me kirvulaiset seisoimme rannalla katselijain joukossa, kun keisarillinen huvipursi lähti liikkeelle. Silloin ei kuitenkaan ollut tilaisuutta laulamiseen.
Toisen kerran kuulimme keisarinnan lähteneen hovinaisineen kävelymatkalle linnan alueelle. Pidimme varamme, että tapasimme hänet paluumatkalla kapealla kadulla lähellä Linnanporttia. Hän tulikin pian astellen hovineitojen ympäröimänä ja hymyili jo kaukaa kaunista hymyänsä nähdessään kirvulaisten seisovan kansallispukuisena ryhmänä katukäytävällä. Johtajamme, Nestori Huoponen, oli jo valmis panemaan laulut alulle virittääksemme muutamia lauluja korkean vieraan kunniaksi, mutta alttoääni säikähti niin majesteetin lähestyessä, ettei saanut oikeaa ääntä eikä uskaltanut alottaa. Johtaja oli vähällä kimmastua, mutta ei mikään auttanut, ja lautakunnan täytyi nolostuneena olla vaiti ja tyytyä tervehtimään keisarinnaa, joka ei aavistanut aiettamme, mutta hymyili suloisesti nuoren laulajaparven sivuuttaessaan. Tätä epäonnistunutta serenaadiamme saimme monesti katua, ja syyksi jäi ainoastaan silloisen alttoäänen kokematon nuoruus. Toiselta puolen olimme hyvillämmekin, sillä sitä olisi voitu selittää jonkinlaiseksi suosionhakemiseksi kadehtijain puolelta, sillä oli olemassa niitä, jotka eivät hyväksyneet minkäänlaista laulajaryhmien »hännystelyä» keisarillisten kunniaksi.
Saimme sen sijaan tyytyä katselemaan keisarillisten käyntiä sotaväen leirillä taikka heidän lähtöään kävelyretkille tai palaamistaan keisarillisen tilapääpalatsin pihamaalle. Perintöruhtinas oli silloin vielä kasvava poika, eikä kukaan aavistanut, että hänestä kerran oli tuleva sellainen Suomen suuriruhtinas, joka neuvonantajiensa kehoituksesta rikkoi Suomen lait ja sen perustuslaillisen vapauden.
Mutta se auringonpaiste, joka valtaistuimelta siihen aikaan lämmitti suomalaisten sydämiä ja herätti suuria tulevaisuudentoiveita, on kirkkaimpia muistoja nuoruuteni onnellisilta ajoilta, vaikkei itselläni silloin vielä ollut tilaisuutta olla mukana laulajaretkillä keisarin kutsuvieraana. Vasta myöhemmin maisteriksi tultuani sain tilaisuuden käydä M.M:n mukana keisarillisessa hovissa ja olla laulamassa Anitshkovin palatsissa pidettävässä konsertissa.
Hauhialassa, Helisevän rannalla kesällä 1886
Tultuani filosofian maisteriksi keväällä 1886 oli minun valittava tuleva elämänurani. Tähän asti oli isäni niukoilla varoillaan opintoni kustantanut, mutta nyt minun oli tultava omin neuvoin toimeen. En ollut oikein selvillä tulevaisuudestani. Isäni oli tahtonut minusta oppinutta teologia, jota varten olin alustavasti lukenut arabian kieltä, mitkä opinnot jäivät kesken. Enoni ja tätini taas olivat jo aikaisin minut määränneet pedagogiksi, johon olivat huomaavinaan minussa erikoista taipumusta. Samaa lienee ajatellut myöhempi ystäväni, silloinen Viipurin suomalaisen lyseon rehtori Adolf Streng, joka jo ylioppilasaikanani oli tarjonnut minulle latinankielen opettajansijaisuuden omassa koulussaan. Uuden samanlaisen tarjouksen hän teki minulle kesällä 1886. Hän oli tällä välin siirtynyt Helsinkiin suomalaisen Alkeisopiston rehtoriksi ja tarjosi minulle tämän oppilaitoksen viimeiseksi vuodeksi vaihtoehtoisesti kaksi viransijaisuutta. Toinen oli latinan- ja suomenkielen opettajan virka mainitun koulun ali- ja keskiasteella, toinen ruotsinkielen opettajan viransijaisuus koulun ylemmillä asteilla. Olin kyllä haaveillut voivani jatkaa lukujani yliopistossa, mutta kandidaattiopintojeni vajavaisuus masensi mieltäni, koska olisi pitänyt olla ainakin kaksi laudatuuria valmiina lisensiaattitutkintoa varten ja minulla oli vain yksi, suomenkielen laudatur. Keskittymisen puute kandidaattitutkinnon luvuissa epäilytti minua lukujen jatkamiseen nähden, vaikka kyllä tiesin, ettei kykyä olisi puuttunut. Vielä suurempi epäilys oli toimeentulon epävarmuus, kun kotiavustus loppui. Katsoin sentähden järkevimmäksi suostua rehtori Strengin pyyntöön ja ruveta tuntiopettajaksi hänen kouluunsa. Valitsin vaihtoehdoissa jälkimmäisen, siis ruotsinkielen opettajatoimen alkeisopiston yläluokilla, koska ujoluontoisena pelkäsin kurinpitoa alaluokkien vallattomien poikien opastajana.
Samalla oli tulevaisuuteni toistaiseksi ratkaistu. »Quen Jupiter odit, facit pedagogum» (ketä Jupiter vihaa, sen hän tekee opettajaksi) tuli nyt elämäni ojennusnuoraksi, ja huolimatta tämän uran raskaasta työstä ja yhteiskunnallisesti syrjäytetystä asemasta oli tämä päätös siunaukseksi tulevalle elämänuralleni.
Nyt minun siis oli mukauduttava elämäni uusiin vaatimuksiin. Auskultoida voisin toimeni ohella Helsingin ruotsalaisessa Normaalilyseossa, mutta parasta olisi mitä pikimmin suorittaa myöskin pedagogian tutkinto yliopiston kasvatusopin professorin edessä. Sitä varten olin varmuuden vuoksi varannut mukaani maalle muutamia approbatur-kurssin kirjoja, joita kumminkaan kesän tullessa kodin hauskassa piirissä en tullut avanneeksikaan. Sentähden isäni jälleen ehdotti, että menisin jonnekin syrjäkylään opintoja harjoittamaan, koska kotona moninaiset puuhat, retket ja vieraskäynnit estivät opintoihin antautumista. Tällä kertaa hän oli valinnut minulle sopivaksi lukupaikaksi hyvän tuttavansa Esko Hauhian talon Hauhialan kylässä, kauneudestaan kuuluisan Helisevän rannalla, mikä pitkä lehtevärantainen ja saaririkas järvi ulottui syntymäpitäjääni Räisälään saakka.
Lähetinpä siis matkalle heinäkuun puolivälissä, ollakseni muutaman viikon lukupuuhissa Hauhialan kylässä. Isälläni oli erikoisharrastus tähän kylään, josta tuleva isäntäni, Kala-Esko, usein varusti pappilalaiset tuoreilla muikuilla eli niinkuin kotipuolella sanottiin rääpyksillä. Tämä oli erikoinen ystävyydenpalvelus, sillä Hauhialaan oli noin kahden peninkulman matka. Kun isäni meni tälle puolen pitäjää lukukinkereille tai muihin toimituksiin, hän aina poikkesi Eskon taloon, jonka emäntä oli harvinaisen ystävällinen ja vieraanvarainen. Lapsia heillä ei ollut, joten siinä talossa todellakin »pappi oli paras vierahista». Paitsi sitä talo oli muita siistimpi, sillä yleensähän Kirvussa siihen aikaan lutikat ja torakat eivät olleet tuntemattomia loisia.
Nytkin isäni tahtoi itse minut saattaa perille. Nahkapäällyksiset vanhanajan kiesit vedettiin esille, nimikkoni Into-hepo pantiin valjaisiin, isäni istui etuistuimelle ja minä hänen taakseen sekä pieni matkalaukkuni vaatteineen ja kirjoineen istuimen alle. Niin sitä lähdettiin matkaan. Isäni oli hyvä hevosmies ja rakasti matkustelua. Pieni sivallus hevosen selkään, ja nyt ruskea ruuna lähti tasaista lönkkää juoksemaan kirkonkylän läpi metsätaipaleelle, joka alkoi kilometrin päässä kirkolta. Siinä sitten juteltiin tulevaisuuteni ohjelmasta, josta nyt oli tuleva kouluopettajan raskas ja yksitoikkoinen eikä, kuten isä olisi toivonut, oppineen teologin, joka ehkä joskus voisi kiivetä kirkon korkeimpiin virkoihin. Olin itsekin pahoillani, etten voinut hänen toivomustaan toteuttaa. Syynä ei ollut niin paljon kristillisen vakaumuksen puute, sillä olinhan pari kolme kertaa hänen toivomuksestaan ylioppilaana saarnannutkin Kirvun kirkossa. Mutta silloinkin oli arvostelu ollut kohtalainen. »Pienen Tuomaan akka» Wellingin mäeltä oli itkenyt ilosta, kun näki arvossapidetyn rovastin pojan saarnastuolissa. Toiset taas olivat arvelleet, että minulla oli »hyvät kuuloituslahjat», koska siihen aikaan kaikki maallisetkin kuulutukset luettiin kirkossa eikä kunnantuvassa. Mutta isäni virkatoveri, pastori Pekka Malinen otti minut saarnastuolista tullessani hymyillen vastaan, lisäten kuitenkin: »Kiitos huonosta saarnasta»! Tämä kirpeä arvostelu jäi iäksi mieleeni, vaikka lienee ollutkin hyvin ansaittu saarnataidossa kokemattomalle ylioppilasnulikalle. Isälläni ei yleensä ollut tapana kiittää eikä moittia, hän oli vain tyytyväinen, että sain kokeilla silläkin alalla. Nämä heikot yritykseni eivät kuitenkaan minua houkutelleet papin vastuulliseen työhön.
Toinen syy, miksi en katsonut olevani tähän toimeen sopiva, oli harrastuksieni moninaisuus ja keskittymisen puute. Harrastin samalla tieteellisiä, varsinkin filologisia opinnoita ja musikaalisia pyrintöjä, enkä tässä kilvoittelussa voinut päästä tasapainoon. Kun lisäksi minulle uudet taloudelliset huolet alkoivat mieltäni painaa, katsoin parhaaksi valita keskitien ja ruveta opettajaksi. Silloin ainakin pääsisin heti vakavaan työhön ja saisin vakinaisen toimeentulon. Sitä vartenhan nytkin läksin Hauhialaan aloittaakseni kuivakiskoista kasvatusopin lukua, joka oli välttämätön porras eteenpäinpääsylleni. Isänikin hyväksyi opettajakutsumuksen valinnan, sillä olihan hänkin pappina paljon sellaista työtä harjoittanut, ja monen mielestä hän oli sillä alalla ainakin, yhtä etevä kuin saarnamiehenä. Hänhän oli mukana Kirvun ensimmäistä kansakoulua perustettaessa, ja myöhemmin hänestä tuli ympäristöpitäjien kansakoulujen tarkastaja, jota tointa hän lämpimästi ja taidokkaasti harrasti pitkät ajat. Luulen siis, että opettajataipumukseni oli häneltä saatu synnynnäinen lahja.
Tulevaisuudennäköaloistani jutellen kuljimme tasaista lönkkää halki ensimmäisen metsätaipaleen Heinlammin pikkujärvelle, jonka rannalla lukkari Räikkösellä oli pieni niittypalsta ja jonka kaislikossa isällä oli tapana syyskesällä käydä sorsia ampumassa. Taas oli edessä pitkä metsätaipale Inkilän kylään saakka. Tämän kylän läpi tulevaisuudessa oli kulkeva Karjalan rautatie pitkin Inkilän korkeaa pengermää eli n.s. kulverttia, jonka tuleva lankoni, insinööri August Hildén, myöhemmin oli rakennuttava. Tätä emme silloin voineet aavistaa. Nyt siis ajoimme kylän kautta hyvää vauhtia ohi Alakuununjoen korkealle mäelle saakka, jonka nimi oli Hiienmäki. Tämä oli siihen aikaan matkalaisille aikaa viepä hankaluus. Mitä hiisiä kansa aikomaan lienee kuvitellut siinä asuneen, siitä en koskaan kuullut mitään tarua, mutta kyllä se vain »hilasi» matkaa. Lähes puoli kilometriä täytyi astua kärryjen vierellä, ettei hevoselle kävisi liian raskaaksi, ja mäenlaelle päästyä oli lähes yhtä pitkä taival alaspäin mentävä, jolloin koko ajan oli tiukattava hevosta ohjaksista melko lailla. Vasta myöhemmin, kun alkoi kuulua huhuja rautatien rakentamisesta Sairalasta Inkilään, sivuutettiin tämä mäki rakentamalla Kirvusta suoraan Sairalaan oikotie, joka lähellä Sairalaa yhtyi Antrean—Käsisalmen valtatiehen. Päästyämme tänne vanhaa kiertotietä lähenimme jälleen joen rantaa, jota pitkin oli kaunis mäntymetsätaival. Täällä olin kerran ylioppilasaikanani ollut metsästysretkellä sortoajalta kuuluisan Volmari Kannisen ja hänen veljensä kanssa, jolla matkalla kyllä oli mukana tarpeellisia vehkeitä ja eväitä runsain mitoin, mutta jäniksiä ei kuulunut eikä näkynyt. Sitten saavuimme Matikkalan kylän liepeille lähelle pitkän Helisevänjärven loivaa rantaa. Alakuununjoen laskiessa Helisevään oli korkea mäki, josta oli kaunis näköala, toisaalta joen kapeaan uomaan, toisaalta pitkin Helisevän kimmeltäviä lahtia ja selkiä Lahdentaankylään saakka. Mäeltä teki maantie kiemuraisen mutkan alas sillalle, jonka yli tie jatkui ensin Siirlahden kestikievariin ja sieltä haaraantuen kahteen osaan, joista toinen kulki Helisevän puolta Räisälään, toinen Kaukolan kautta Käkisalmeen.
Me sitävastoin poikkesimme juuri ennen mäelle nousua kylätielle, joka Helisevän oikeaa rantaa seuraten vei meidät kyläkujia pitkin Hauhialan kylään. Tämän kylän talot olivat hajallaan mäennyppylöillä taikka metsänlaidoilla, mutta Eskon talo sijaitsi keskellä kylää pienen kosken partaalla, jonka vesi virtasi Helisevään. Koski taas oli pienen joen loppupäässä, joka sai alkunsa muutamia kilometrejä ylempää suuresta Juoksemajärvestä, mikä monen kilometrin pituisena alkoi Sairalan kylästä. Koskessa oli pieni mylly, jossa lähikylän asukkaat jauhattivat viljatarpeensa, ja tämän myllyn isäntä, Mylly-Mikko, oli seudulla tunnettu vilkkaasta toimeliaisuudestaan, mutta myöskin oveluudestaan kauppa-asioissa sekä tarinoimiskyvystään. Kun oli ajettu sillan yli, oltiinkin Eskolan portailla. Siinä iloluontoinen emäntä sanoi meidät tervetulleeksi. Astuttiin vihantaa pihanurmikkoa pitkin tavalliseen karjalaistaloon, jonka vasemmalla puolen oli perheentupa, keskellä isännän ja emännän kamari sekä oikealla vierastupa. Tänne meidät sijoitettiin peräpenkille istumaan pöydän taa. Lattia oli valkoiseksi pesty, nurkassa oli punainen leveä puusänky, toisella puolen iso rapattu uuni helloineen ja kattilavehkeineen. Toisessa nurkassa oli pieni hylly vaatteita ja kirjoja varten, joita talossa tuskin oli muita kuin Uusi Testamentti, Virsikirja ja Katkismus. Näiden joukkoon minäkin sain sijoittaa pienen kasvatusopillisen kirjastoni, johon ei kuulunut muuta kuin Cleven koulupedagogiikka, Rietzin lyhyt kasvatusopin historia, Rüeggin kasvatusoppi sekä Raumerin laaja saksankielinen Kasvatusopin historia, jonka yksi osa käsitteli suuren pedagoogin Pestalozzin elämää ja toimintaa. Muita kirjoja en ottanut mukaani, ettei vilkas mielikuvitukseni hairahtuisi oikealta ladulta kaunokirjallisuuden kosteikkoihin. — Vaatteeni sain sijoittaa seinällä olevaan naulakkoon ja näin olin »introdusoitu» uuteen ympäristööni. Isäni oli mielissään löytämästään turvapaikasta. Joimme vielä yhdessä höyryävät kahvit isäntäväen seurassa. Talossa ei ollut muita asukkaita kuin nämä kaksi ja tuvassa asuva renkimies, joten siis rauhanhäiritsijöitä, lapsia, ei ollut ympärillämme. Isäntä oli edellisenä yönä verkoilla kalastanut herkulliset rääpykset, jotka emäntä runsaassa voissa paistettuina kantoi eteemme syötäväksi. Valkoisella liinalla katetulla punaisella pöydällä oli lisäksi tuoretta hapanleipää, suuri voiastia — voi niitä aikoja! — suolakalaa, vastalypsettyä maitoa, maalaisjuustoa ja valtavia, vehnäleipäviipaleita kahvin mausteeksi. Tällaiset herkut nautittuamme kiirehti isäni poislähtöä ja jätti minut oman onneni nojaan ystävällisen isäntäväkeni turviin.
Nyt minun siis oli uuteen kesämajoitukseeni kotiuduttava. Ensiksi saatoin isäni myllylle saakka, jossa hyvästeltiin. Tutkin lähiseutuja leutona, puolihämäränä kesäiltana. Katselin joen sulkupaikkaa, jossa virta koskena ryöppysi ja jonka läheisyydessä myllärin valkoiseksi rapattu talo oli poikkeuksena kylän muista harmaista rakennuksista. Astuin sitten asuintalooni, josta Esko minua seurasi pitkin joen kukkaista niittypengertä järvelle saakka. Siinä levisivät eteeni Helisevän kaislaiset rannat ja leveähkö selkä, jonka takaa laskeva aurinko juuri loi viimeisiä säteitään. Enempää en tällä erää ehtinyt nähdä, mutta Esko lupasi jonakin aamuna ottaa minut mukaansa kalanpyydyksiä kokemaan. Kotiin tultuamme söin vielä vankan illallisen, jolloin emäntä piti seuraa ja lupasi minut tutustuttaa lähitalon tyttäriin. Ja niin vaivuin matkastani väsyneenä sikeään uneen, jota kesti myöhäiseen aamuun saakka.
Tein aamukävelyn joen vastakkaiseen suuntaan pitkin kapeita kujasia, jotka ulottuivat peltojen halki metsänreunaan saakka. Täällä jo tuli vastaan eri talojen karjoja lehmänkellojen kilkattaessa ja paimenten hyräillessä aamusäveliään tai kimeästi huutaessa: »Ptry, ptry lemmäin, ptry, ptry, ptry-yy.» Ja nyt oli aamiaisen syötyäni luvut pantava alulle. Selailin kasvatusopin suppeita oppikirjoja, jotka kaikki tuntuivat yhtä kuivakiskoisilta runollisessa kesäympäristössäni. Kiinnostuin lopuksi Raumerin laajaan kasvatusopin historiaan, mikä oli ainoa verrattain kevyeen ja hauskaan tyyliin kirjoitettu teos, kun sen sijaan kaikki muut olivat vain lyhyitä »kompendioita». Vaikka saksan kieli teki jonkin verran vaikeuksia, jolloin apuna oli käytettävä isäni kirjastosta löytämääni Heleniuksen ikivanhaa sanakirjaa, ennätin kuitenkin viehättyä Pestalozzin, tämän merkillisen miehen kehitykseen ja elämänvaiheisiin. Tästä kirjasta tulikin minulle Eskolassa ollessani ainoa kirjallinen lukutoveri, jonka seurassa hyvin viihdyin. Muita kirjoja vain silloin tällöin selailin, mutta niiden suppea, kuiva esitystapa ei voinut minua tyydyttää. Ja niin jäi tämänkin kesän lukutouhu puolitiehen, niin etten voinut syksyllä ajatella kasvatusopintutkinnon suorittamista, kuten olin aikonut.
Vilkas mielikuvitukseni keksi aina jos joitakin tehtäviä, kun piti ruveta pedagogiikan kuivia pykäliä päähän pänttäämään. Milloin läksin kävelyretkille rantamalla oleviin taloihin, joissa väliin tarjottiin papinpojalle kuppi kuumaa kahvia, milloin soutelin kaislarantoja auringon välkkeessä pitäen uistinta, jolla kuitenkin kalavesiä tuntematta harvoin sain pienen hauen tai ahvenen. Loput loma-aikojani istuin perheentuvassa jutellen emännän tai sinne saapuneiden kyläläisten kanssa seudun tärkeimmistä tapahtumista. Emäntä koetti keksiä parhaansa huvittaakseen harvinaista vierastaan ja pani kylän lapset poimimaan minulle myöhäisiä mansikoita tai juuri kypsyviä vaapukoita, joita samoin kuin vehnäskahviakin, tarjoiltiin ateriain väliajoilla. Hän ei ymmärtänyt lukujeni vakavuutta tutkintoa varten, vaan piti niitä enemmän ajanvietteenä.
Ensimmäisenä lauantai-iltana minua varten lämmitettiin sauna. Aamupäivällä hän oli kutsunut kahville naapuritalon vanhemman tyttären minulle pitämään seuraa. Olin jo monta kertaa ikkunasta nähnyt kyläraitin toisella puolella puuhaavat naapuritalon tyttäret. Toinen heistä oli oikein maalaiskaunotar, sileätukkainen, punaposkinen, sinisilmäinen, pulleamuotoinen neito, luonteeltaan herttainen ja ystävällinen. Nuorempi heistä oli vielä keskenkasvuinen, kasvonpiirteiltään kulmikas ja muutenkin vähemmän miellyttävä. Oli siis emännän puolelta jonkinlaista hienotunteisuutta siinä, että hän seurakseni kutsui vain vanhemman sisaren, kylän kuuluisan kaunottaren. Rupateltaessa kahvin ääressä, jolloin neitonen hoiti tarjoilua, emäntäni kertoi, että hän iltasaunaa varten oli valinnut saunoittajakseni juuri tämän viehkeän neitosen. Jouduin kyllä hämilleni, mutta emäntä vakuutti, että näin oli tapana, kun tuli mieleisiä vieraita, ja minä ajattelin suomalaista sananlaskua: »Maassa maan tavalla, taikka maasta pois.» Kun sitten iltakylpy valmistui ja tuoreet koivuvastat asetettiin käteeni, tapasin saunassa todellakin naapurin paitaan ja kylpyhameeseen pukeutuneen neitosen. Oli mukaannuttava olosuhteisiin, ja niin hän hellällä ja pehmeällä kädellä pesi ja kylvetti minut perin puhtaaksi. Kiusaus oli nuorelle miehelle tällaisissa oloissa kovin vaikea, mutta olin emännältä kuullut, että neitosella oli jo määrätty lemmittynsä, saman kylän kauppiaan poika, ja toiselta puolen johtuivat taas mieleeni Franzénin ylioppilaslaulun ihanat säkeet:
»Må hon, må denna drömda bild
av en oskyldig maka,
din känslas eld, som flammar vild,
med blygsamhet bevaka».Ja näin pelastuin tästä vaarallisesta tilanteesta, jota neitonen ei näyttänyt pitävän sen kummempana. Olihan silloin vielä tavallista, että talonpoikaissaunoissa väliin miehet ja naiset kylpivät samalla kertaa. Tämän jälkeen en tätä kukkeaa impeä tavannut kuin silloin tällöin. Myöhemmin sain kuulla, että naimakaupoista kauppiaanpojan kanssa ei tullutkaan valmista, vaan hän joutui naimisiin erääseen taloon Leinijärven lannalle, mikä oli noin peninkulman matkan päässä myöhemmin Sairalassa omistamastani huvilasta. Sinne ei minulta koskaan tullut mennyksi, vaikka monesti sitä ajattelinkin.
Eräänä kauniina elokuun aamuna emäntä herätti minut jo kello 4 mennäkseni isännän kanssa kalaretkelle. Astuimme pitkin joen rantaa, jossa kastehelmet kimmelsivät heinänkorsien päissä ja moniväriset kukkaset levittivät kupunsa aamuauringon säteille. Takanamme koski kohisi yksitoikkoista kohinaansa, ja alempana suvannossa vedenpinta poreili koskiveden mainingein. Linnut livertelivät lähipensaissa, ja talojen pelloilla näkyi naapurien asukkaita ja naapuritalon väkeä ahkerissa aamutoimissa.
Saavuttuamme joen suuhun avartui eteemme ihana näköala. Korkeata kaislikkoa kasvoi pitkin järven rantamia ja sorsapoikueet änkyttivät aamuvirttään. Kalat hyppelivät pitkin auringonpaisteista järven pintaa, ja hieno auer peitti vielä taivaanrantaa öisten sumujen jälkeen. Välkkyvän selän takaa näkyi Lahdentaan harmaita rakennuksia, ja niityillä korjattiin loppuheiniä.
Noustuamme Eskon kiikkerään veneeseen, joka oli täynnä kalanpyydyksiä, lähdimme soutamaan poukamaa kohti, johon katiskat oli asetettu. Sieltä nousikin pian muutama ahnaskitainen hauki ja kyrmyselkä ahven, vieläpä joku lahnanpatikkakin, mutta kun sitten siirryimme edemmäksi kaislikon reunaa pitkin, verkkoja nostamaan, niin kelpasi katsella niiden saalista. Hopeisina hohtivat päivänsäteiden valossa isot rääpykset, joita Kirvussa ei muualta ollut saatavissa. Kun lisäksi tuli ahvenia, särkiä ja muuta pikkukalaa, saatoin todeta, ettei Kala-Esko suotta kantanut kunnianimeään. Kun tämän jälkeen vielä ongella koetimme onneamme, sain minäkin, muuten huono kalamies, kokea kuinka onnekasta oli kerran olla oikean kalamiehen seurassa. Aamu oli jo pitkälle kulunut ja kuumat päivänsäteet alkoivat kasvojani ja ihoani polttaa, niin että täytyi riisua pukimet yltään, kun vihdoin Kala-Esko käänsi keulan kotia päin annettuaan minulle täydellisen oppitunnin kalastajan tärkeässä ammatissa. Hän oli harvapuheinen ollakseen karjalainen, mutta silmät ja eleet puhuivat sitä kirkkaampaa kieltä sisäisestä tyydytyksestä. Ja niin saavuimme täysin venelastein kotirantaan, jonne emäntä iloisena oli saapunut meitä vastaanottamaan. Että lähipäivinä ihanat kalakeitot sekä höyryävät rääpysannokset tuottivat papinpojalle suurta aineellista iloa, on ilman muuta selvää.
Kävelymatkoillani olin jonkin verran tutustunut kylän miehiseen nuorisoon. Kerran he houkuttelivat minut mukaansa erääseen naapuritaloon kylän tanssiaisia katsomaan. Astuttiin sisään himmeään perhetupaan, jossa vain muutama tali- tai steariinikynttilä antoi valoa. Tuvan yläosa oli harmaan usvan peitossa, ja sen yläpuolella oli orsilla puolivalmiita talvirekiä ja muuta kamua kuivamassa, aivan niinkuin Runeberg Hirvenhiihtäjissä kuvaa Saarijärven pirttiä. Tupa oli täynnä väkeä, nuorukaiset lattian toisella ja neitoset toisella puolen. Pöydän päässä istui vanhempaa väkeä kaljahaarikkain ääressä. Uuninpankolle ja sen ääreen oli paennut joku vanha »läksiän» eli loinen, etsien suojaa remuavalta nuorisojoukolta. Ja kyllä siellä töminää kuuluikin lattian keskeltä. Kylän soittajan vinguttaessa viulua nuoriso tungeskeli tanssin pyörteessä, milloin valssin tai polkan tahdissa, milloin viskellen jalkojaan ja väliin lyöden yhteen muotitanssissa, »vengerkassa». Hauskinta oli kuitenkin nähdä valiotanssijain esittävän »prissakkaa», tuota karjalaista tanssia, jossa yhtäkkiä heittäydytään kyykkysille ja taas hypähdetään pystyyn, mikä vaati tavatonta notkeutta. Tätä nähdessäni muistui jälleen mieleeni Hirvenhiihtäjäin sattuva kuvaus:
»Josp on tanssiminen joko varpaillaan tai kannoin,
ei Topin arvoist' oo, jos rinkelirentona tullee
painua lattiahan tahi nuolena kimmota jälleen.
Tanssi se verraton on, kun viskoo kättä ja säärtä,
laulaa, potkivi, näppiä lyö, hymäjääpi ja viljuu.»Sydänyöllä, kun väki oli haihtunut tuvasta, lähtivät kylän pojat »yöjalkaan» tyttöjen luo. Tämä ruma tapa lienee maalaisväestön keskuudessa ollut yleinen. Minutkin kylän pojat kerran veivät mukaansa naapuritalon tyttärien himmeään aittaan, jossa jonkin aikaa tyttöjä haastateltiin, mutta ehkä minua häveten pian poistuttiin. Näin sitten pojat kiersivät aitasta toiseen, aivan niinkuin Helsingin ylioppilaat hienostuneemmalla tavalla kulkivat yöllisillä serenaadeilla.
Kun näin olin viettänyt muutamia vaihtelevia kesäviikkoja Hauhialan ystävällisen väestön keskuudessa, jossa nuorelle maisterille osoitettiin erikoista kunnioitusta, katsoin parhaaksi panna pillit pussiin ja palata kotipappilaani. Minun oli näet elokuun 15 päivänä oltava Rautjärven reservikomppaniassa, jossa vielä oli suoritettava viimeisen palvelusvuoteni kaksiviikkoinen harjoituskurssi. Enhän nytkään, yhtä vähän kuin aikaisemmin Rytjässä, ollut saanut paljoakaan luetuksi, mutta jäihän sensijaan mieleen kauniita muistoja vieraanvaraisen karjalaisväestön arkitouhuista, jotka suuresti poikkesivat n.s. säätyläisväen kotitavoista. Kasvatusopin tutkinto jäi kyllä vielä kahdeksi vuodeksi suorittamatta, mutta olinhan oppinut tuntemaan syrjäisen maalaiskylän elämäntapoja aikana, jolloin ei vielä aavistettu kauniin Karjalan kulman kerran joutuvan suuren itäisen naapurimme asuttavaksi.
Joulunviettoa Kirvussa 1887.
Maisteriksi tultuani keväällä 1886 tahdoin muodostaa seuraavan joulunvieton Kirvussa tavallista hauskemmaksi. Silloin sain kotoani luvan kutsua jouluvieraaksi entisen asuintoverini »Mosterin bolagissa» Evert Falckin. Hänen vanhempi veljensä Viktor tuntui meistä nuorista liian vakavalta kiintonaisine takkeineen ja ankarine raittiusperiaatteineen soveltuakseen Kirvun iloiseen seurapiiriin. Mutta Evert oli notkea ja miellyttävä seuramies, joka osasi pitää tyttöväellekin hauskaa seuraa tarpeen vaatiessa. Sentähden hänet valittiin jouluhuvien lietsojaksi.
Tämä joulu sujuikin erittäin rattoisasti. Oli silloin paljon lunta, ja läheiselle Kirvunjärven jäälle lapioitiin joltinenkin luistinrata, jossa me, sekä pojat että tytöt, pakkaspäivinä luistelimme, joskus iltapäivällä soihtujakin sytytellen kuusilla ympäröidyn radan laidoille. Toisin vuoroin laskettiin isolla reellä liukasta maantietä pitkin rantatörmästä kauas jäälle. Hauskimmat olivat kuitenkin toimeenpannut rekiretket. Nuorisoa kuului jonkin verran säätyläispiiriin, ja keskukseksi muodostui kauppias Kanninin ystävällinen venäläisperhe, jonka emäntä oli harvinaisen sivistynyt ja nuorison vannoutunut huvien järjestäjä. Hänen vieraanvarainen talonsa muodostui sen vuoksi uusien yritysten keskustaksi.
Muun muassa päätettiin kerran panna toimeen naamiaiset, jonka jälkeen kaikki naamioituina lähtisimme rekiretkelle peninkulman päässä asuvaan urkujenrakentaja Buchertin perheeseen Sairalan kylään. Siinä joukossa oli kansaa jos jonkinlaista. Tytöt olivat puetut erilaisiin kansallispukuihin ja kavaljeerit samoin. Sen vielä muistan, että minusta tehtiin professori, jolla oli hännystakki yllä ja silinteri päässä. Retkitoverikseni määrättiin silloinen kansakoulunopettajatar, neiti Betty Kaitera, ei suinkaan kauneutensa perusteella, vaan vakavan olemuksensa ja kolkon puhetapansa takia. Muuten seurassa oli kauppiaita, ylioppilaita y.m., sikäli kuin naamiopukuja riitti. Kulkusten kilistessä, rekien jalasten naristessa ja tähtien kimmeltäessä ajettiin sitten parittain Buchertin taloon, jossa kuitenkin oli saatu asiasta vihiä ja tarjottiin runsas illallinen. Sen jälkeen vuorotteli sekaääninen laulu — Jyväskylän-kuoro — ja vilkas karkelo myöhään yöhön, jolloin lähdettiin, pakkasen yhä kiristyessä, ajamaan peninkulman pitkää matkaa kotitanhuville.
Toisen kerran tehtiin myös Sairalan Buchertiin, huvimatka jääretkenä pitkin Torajärven selkää. Tältä retkellä ei muistissani ole säilynyt muuta erikoisempaa kuin että oikotieltä läpi metsän noustuamme valtamaantielle yht'äkkiä rekeni kaatui tien syrjään ja minä sekä silloinen daamini, postinhoitajatar neiti Högman — josta myöhemmin tuli kanttorinrouva Huoponen — heilahdimme syvälle lumihankeen vällyinemme päivinemme. Hevonen sitävastoin jatkoi matkaansa yksin ja tapasi kiinni muut retkeläiset, jolloin huomattiin reki tyhjäksi ja palattiin meitä noutamaan. Tämä pikku seikkailu tuotti hauskuutta meille itsellemme ja paljon pilanaihetta seurueellemme hajamielisen »kuskin» ajuritaidon kustannuksella. Muuten sujui matka kaikinpuolin hauskasti ja onnistuneesti.
Sitten vielä pantiin Kirvun kansakoululla toimeen laulu- ja lausuntailtama kuvaelmineen. Jyväskylän-laulukuoro kanttori Huoposen johdolla jälleen esitti oivallista sekakuorolaulua ja mieskuoro minun johdollani kvartettilaulua. Veljeni Paavo lausui pontevasti »Saarijärven Paavo» ja kuvaelmana näytettiin Runebergin »Matkamiehen näky», jolloin Ramsayn veljeksiä esittivät kanttori Huoponen ja opettaja. Vartiainen. Sen lisäksi illan lopuksi esitettiin Matti Kurikan pirteä näytelmä »Ihmekös tuo», jolloin muistan itse saaneeni epäkiitollisen tehtävän amerikkalaisen kauppiaan osaa näytellessäni.
Iltamasta oli kuitenkin mainostettu lähipitäjiin. Vastoin odotustamme saapuikin rajapitäjästä Jääskestä pitkä jono rekiretkeläisiä, jotka olivat tulleet kirvulaisten hommia tarkastelemaan. Heidät vietiin iltaman päätyttyä kotipappilaani, jossa äidilleni tuli kiire valmistaa nautittava teeillallinen kylmästä tulleille matkalaisille. Yön selkään he sitten palasivat pitkänä rekijonona takaisin omille mailleen. Toimeenpanijani tuuma oli onnistunut yli odotusten, mutta, ikävä kyllä, varsinaista Kirvun yleisöä oli iltamassa vähän, kun siihen asti oli totuttu vain kylän lukuisiin ja puhtaasti hengellisiin juhliin. Tällaisista hommista kuitenkin alkoi versoa ensimmäinen itu tuleville nuorisoseurapyrkimyksille seuraavalla vuosikymmenellä.
Lukuviikot Finbyssä ja Hämeenlinnan lähistöllä kesällä 1888.
Oltuani lukuvuonna 1887—88 ruotsinkielen v.t. apulaiskolleegana Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa, vaikken ollut suorittanut mitään yliopistollisia tutkintoja mainitussa kielessä, oli minun kesän kuluessa hankittava ainakin approbatur-arvosana mainitussa kielessä voidakseni seuraavana syksynä tulla kysymykseen mainittua virkaa täytettäessä. Kun virka oli asetettu ylimääräiseksi sen entisen haltijan Normaalilyseon mukana siirryttyä Helsinkiin, ei siihen tarvittu enempää kuin approbatur-arvosana, koska siihen aikaan oli vaikea saada vakinaiseen virkaan sellaista hakijaa, jolla samalla kertaa oli suomen- ja ruotsinkielen kolleeganviran pätevyys.
Ruotsinkielen cumlaude-kurssin vaatimukset filosofian kandidaattitutkintoa varten olivat siihen aikaan verraten ankarat, ja ruotsinkielen professori Karl Olof Freudenthal oli vaatimuksissaan tinkimätön. Senvuoksi en ajatellut aluksi enempää kuin approbatur-kurssin suorittamista. Siihen kuului silloin, paitsi useita ruotsalaisia kieliopillisia teoksia, myöskin I osa historiallista teosta Heimskringla sekä kymmenkunta runoa Edda-kokoelmasta, molemmat islannin kielellä. Näistäkään ei ollut helppo lyhyessä ajassa suoriutua kunnialla. Katsoin sentähden viisaimmaksi tarjoutua ainakin kuukauden ajaksi yliopiston dosentin H.A. Wendellin ohjattavaksi, kun olin kuullut hänen asettuvan kesäksi Finbyn kauniiseen saaristoon Bromarvin pitäjän rajalla. Hän oli ennenkin moisiin tutkintoihin lyhyessä ajassa tenttijöitä valmistanut ja oli muuten nöyrä ja vaatimaton mies, joskin jonkin verran omituinen. Siitä syystä hän kantoi toveripiirissä nimeä Drämunder erään islantilaisen urhon nimen mukaan. Hän suostuikin pyyntööni kohtuullisesta maksusta, ja niin päätettiin heinäk. 1 päivänä tavata toisemme erään kalastajan asunnossa Finbyn saaristossa lähellä kaunista hiekkarantaista merenlahtea.
Laivateitse suuntasin sinne matkani Helsingistä lähtien, ja minut otettiin rannassa ystävällisesti vastaan sekä opastajani että talonväen taholta. Ja sitten alkoi kova keskeytymätön työ, joka kesti aamusta kello 8:sta iltaan klo 8:aan asti. Wendell oli ankara työmies, joka ei hellittänyt muuta kuin säännöllistä uintia varten ennen aamiaista sekä hetkisen aikaa päivän aterioiksi. Työaikaa tuli täten 10 tuntia päivässä keskellä heinäkuun hellettä, mutta onneksi oli huoneemme rakennuksen varjonpuolella, joten oli mahdollista tehdä säännöllistä työtä. Lisättäköön myös, että ateriain aikana teimme pienen kävelyn pitkin kauniita punakallioisia merenrantoja. Talonväen kanssa meillä oli hyvin vähän tekemistä, ja vain kerran olimme kutsutut hautajaisiin Förbyn naapuritaloon, joka oli noin kilometrin päässä.
Valmistelu tapahtui niin, että aluksi kävimme Heimskringlaan käsiksi, lukien siitä kymmenkunnan sivua tottuakseni islanninkielen yleisluonteeseen. Samalla Wendell antoi tarvittavia ohjeita islannin kieliopissa, ja näiden mukaan tein muistiinpanoja eri vihkoon, mutta sanojen merkitys kirjoitettiin suoraan tekstiin sanojen yläpuolelle tai kirjan reunustoihin. Näin pääsin lukemasta kielioppia kokonaisuudessaan.
Saatuani näin alkeistiedot ryhdyttiin vaikeampaan Eddaan eli runotekstiin. Siinä oli tehtävä muistiinpanoja, sekä kieliopillisia että sanastollisia. Niin perusteellisesti Wendell osasi lempikirjansa, että nopeasti voin perehtyä sekä käännökseen että sanojen taivutukseen ja lisäksi saada tarvittavat mytologiset ja etnografiset selitykset. Vielä hauskemmaksi kävi oppiminen siten, että opettajani karskilla ja jykevällä tavalla luki ääneen islantilaista tekstiä, siten helpottaen sen ymmärtämistä. Kun heinäkuu oli kulunut loppuun, saatiinkin kurssi läpikäydyksi, joten syyskuussa saatoin suorittaa tarvittavan approbatur-arvosanan ankaran tutkijan luona. Tämmöinen kiire minulle oli tullut siitä syystä, että elokuun 16 päivänä oli vietettävä Rautalammilla minun ja kihlatun morsiameni Hanna Dahlgrenin häät, jota päivää ei enää voitu siirtää. Ennen häitä poikkesin kuitenkin Hämeenlinnaan, siellä kerratakseni islanninkielen kurssin ynnä lukeakseni muut tarvittavat teokset.
Tätä varten asetuin elokuun alkuajaksi asumaan opettajatoverini O.A.F. Lönnbomin kesäasuntoon Katumajärven rannalle vanhojen neiti Branderien huvilaan. Siellä lämminsydäminen kolleegani, joka harrasti kansallisia ja varsinkin kansatieteellisiä asioita, kiintoisasti seurasi lukuani. Lopuksi hän ehdotti, että vastedes saadessani siihen aikaa ottaisin kääntääkseni koko Eddan suomeksi. Tämä hyväntahtoinen ehdotus jäi minulle kuitenkin vain utukuvaksi muiden töiden rinnalla, ja vasta 70 vuotta täytettyäni johtui mieleeni tehdä asiasta totta. Istuin sitten usein aamupäivin yliopiston kirjastossa, luin siellä Eddaa ja vertasin sitä sen moniin ruotsalaisiin käännöksiin. Kun jonkin säkeistön suomalainen käännös oli mielessäni vakiintunut panin sen paperille ja sainkin siitä Valvojassa julkaistuiksi yhden jumalaistarun, yhden sankarirunon (molemmat v. 1934) sekä yhden opetusrunon» (v. 1938), joissa yhteensä on hoin kolmesataa säkeistöä. Olisin vieläkin jatkanut tätä mieleistä lomatyötäni, mutta silmäni olivat jo heikenneet siinä määrin, etten suurennuslasillakaan voinut lukea hienopainoista sanakirjaa tai muita työssäni tarvittavia apulähteitä.
Näin oli yhden kuukauden islanninkielen-luvusta minulle hyötyä vielä 50 vuoden kuluttua, ja tästä oivallisesta opastuksesta muistan vielä lämpimästi silloista perin oppinutta, vaikka hieman lystikästä opettajaani, joka kuoli jo verraten nuorella iällä.
Käynnit enoni luona Tampereella ja Lempäälässä
Tämän teoksen ensimmäisessä osassa olen jo kertonut muutamia piirteitä enoni Ernst Johan Langen, nuoren varatuomarin ja senaatin kanslistin, aikaisemmista vaiheista. Myöhemmin, v. 1876, enoni siirtyi Pirkkalan tuomiokunnan tuomariksi ja asettui aluksi asumaan Tampereen kaupunkiin. Silloin hänellä oli tapana kutsua minut ja veljeni Paavo luokseen pääsiäislomalle.
Nämä matkat olivat meistä koulupojista »suuri evenemangi». Saimme tutustua uuteen kaupunkiin, olla vieraina tuomarin herkullisessa ruokapöydässä ja tutkiskella ympäristöä. Tampereen sillalta oli valtavaa katsella kohisevaa koskea ja sen yläpuolelta kuulla tehtaiden koneiden jyskettä. Jonkin kerran pääsimme myös katsastamaan tehtaiden jättiläissaleja ja niiden korvia huumaavassa ratinassa kuumeisella kiireellä ahertavaa työväkeä. Muita huomattavia havainnoita en enää tältä matkalta muista. Sillan korvassa oli silloin pitkä ja komea puurakennus, jonka koskenpuolisella rannalla oli tuuhea puutarha. Siinä asui seudun piirilääkäri von Bonsdorff, jonka kanssa enoni oli hyvä tuttava. Hänellä oli paljon lapsia, joista vanhin, minun ikäiseni koulupoika, Carl Gustaf, kävi Turun klassillista lyseota. Tähän kotiin olisimme mielellämme tutustuneet, mutta lyhyellä pääsiäislomalla ei enoni tullut sinne menneeksi. Myöhemmin ylioppilaana tutustuin samaiseen koulupoikaan, josta sittemmin tuli fil. tohtori, dosentti ja lopulta pohjoismaiden historian professori. Vanhoilla päivilläni jälleen häntä lähenin, jouduttuamme v. 1936 toisemme tapaamaan juhlallisissa maisterinvihkiäisissä. Hänen veljeensä, Axeliin, tutustuin v. 1930, jolloin hän oli Nummelan keuhkotautiparantolan ylilääkärinä ja joutui hoitamaan nuorinta tytärtäni Kylliä kokonaisen vuoden ennen tämän siirtymistä manan majoille v. 1931. Nyt on myöskin tyttäreni lääkäri siirtynyt ikuisuuteen.
Kaksi muuta veljeä, Arthur ja Pehr, joutuivat 1880- ja 90-luvuilla oppilaikseni Hämeenlinnan klassilliseen lyseoon, jossa silloin olin ruotsinkielen opettajana. Arthurista tuli myöhemmin lääkäri, ja hän on kauan ollut Turun lääninsairaalan ylilääkäri ja saanut professorin arvonimen. Pehr tuli samoin lääkäriksi ja oli aikoinaan Helsingissä hyvin tunnettu lastenlääkäri. Edellistä en ole koskaan myöhemmin tavannut, jälkimmäisen sitävastoin usein Helsingissä eri seuroissa. Kun emme enoni luona käyneet missään vieraisilla, oli meillä aikaa tutustua hänen kirjastoonsa, jonka teoksista erikoisesti olimme viehättyneet Anders Fryxellin eloisiin kertomuksiin Ruotsin historiasta.
Sittemmin enoni muutti asumaan Lempäälän pitäjään, aluksi Rantakartanoon, josta silloin käytettiin ruotsalaista nimeä Strandgård. Se oli lähellä Lempäälän halki virtaavaa jokea, ja sinne meidät taas kerran kutsuttiin. Kiertelimme ympäristössä, katselimme Lempäälän kirkkoa ja hautuumaata sekä tapasimme enoni luona vanhan pedagoogin, entisen kolleegan Grönhagenin, joka sisarensa kanssa omisti huvilan läheisyydessä. Tämän seurassa enoni eräänä iltana joi totia, ja me saimme koulupoikina kuulla yhtä ja toista jännittävää entisajan kouluoloista. Vielä kerran palasimme ylioppilaina samaan taloon, jolloin meillä oli onni tulla kutsutuiksi Sotavallan kartanoon, joka sijaitsi noin kilometrin päässä. Siellä vietti häitä talon tytär Hilma Richter, vanhimman sisareni Ainan luokkatoveri, joten Ainakin oli mukana häissä morsiustyttönä. Sulhanen oli filosofian maisteri Hugo Brander Rauman kaupungista, jonne nuoripari siirtyi asumaan. Meillä pojilla oli kunnia ensimmäistä kertaa elämässämme olla sulhaspoikina. Minun »daamini» oli nimismies Breitholtzin vanhempi tytär, — nuorempi oli jo silloin kihloissa maisteri Santeri Dahlströmin kanssa, josta myöhemmin tuli opettajatoverini Hämeenlinnan lyseoon. Morsiusneitoni vanhempi veli oli toverini Y.L:n riveissä ja tuli myöhemmin kirkkoherraksi Leivonmäen pitäjään. Nuorempi veli Verner suoritti tuomarintutkinnon ja oli myöhemmin Hämeenlinnassa Kansallispankin johtajana, jolloin solmin hänen kanssaan ystävyyden siteet elämän loppuun saakka.
Tällä välin oli enoni ehtinyt ostaa itselleen jonkin matkaa Kuokkalan kosken toisella puolella sijaitsevan Raution huvilapalstan, jonka äärellä on laaja ja kaunis järvi, Toutonen, mikä ulottuu Vesilahden kirkolle asti. Raution huvilassa kävimme usein kesäisin enon luona vierailemassa. Hän itse oli vanhapoika ja kykenemätön paljon liikkumaan, kun häneltä oli ennen Tampereelle menoa leikattu toinen jalka varpaisiin syntyneen kuolion takia ja myöhemmin toinenkin jalka polviin saakka, joten hänen oli mahdollista liikkua vain pyörätuolissa. Mutta hän oli suuri luonnonihailija. Aikaisemmin sen huomasimme hänen käydessään terveenä miehenä Kirvun pappilassa kesäisillä kalastusretkillä, ja Rautiossa hän osoitti avointa silmää luonnonilmiöille puuhatessaan kaiken joutoaikansa puutarhaansa hoitelemassa ja varsinkin hedelmäpuiden viljelyä tarkoin seuratessaan.
Jonkin kerran hän sieltä sentään irtautui tullakseen meidän kanssamme parin kilometrin päässä olevaan pappilaan, jossa terve ja roteva 85-vuotias rovasti Grönroos silloin tepasteli suuren perheen ympäröimänä. Grönroos kuului vanhanajan saarnamiehiin, joka kirkossa luki pitkän kirjoitetun saarnan yksitoikkoisella äänellä. Virrenveisuukin oli hyvin elotonta, kun seurakunta ei paljoakaan ottanut osaa siihen, kuten Karjalassa olimme lapsina tottuneet kuulemaan. Muuten ukko oli hyväntahtoinen, jonkin verran humoristinen, ja hänen tyttärensä pojat Bruno ja Rafael Malmlund (nyk. Malmio) tulivat myöhemmin oppilaikseni Hämeenlinnan klassilliseen lyseoon. Brunosta tuli matematiikan yliopettaja Helsingin Normaalilyseoon ja Rafaelista tunnettu naistenlääkäri Tampereen kaupunkiin. Hänen oma tyttärensä Eine oli myöhemmin oppilaani Hämeenlinnassa ja asui sen jälkeen Helsingissä luonamme, jolloin hän tutustui meillä asuvaan vaimoni sisarenpoikaan, Teodor Hulkkoseen, jonka kanssa meni naimisiin. Teodor Hulkkonen oli loppuiällään Sortavalan maaseurakunnan kirkkoherra.
Rautio oli kaunis ja tilava talvihuvila, jossa sittemmin pidettiin kihlakunnan käräjät. Enoni oli ahkera ja tarkka pöytäkirjojen laatija, ja hänen apunaan oli useita nuoria miehiä, jotka asuivat eri rakennuksissa. Heidän joukostaan muistuivat mieleeni erikoisesti varatuomarit Forsberg, Paavo Bergius ja Santeri Saarinen, joka viimemainittu myöhemmin pitkän aikaa kuului Uuden Suomettaren toimitukseen. Rautiolla myös ajoittain oleskeli veljeni Paavo, ensin ylioppilaana kokeillen pöytäkirjurina enoni apuna ja myöhemmin tuomarintutkinnon suoritettuaan jonkin aikaa seuraten enoa käräjillä. Hänen olonsa siellä supistui kuitenkin vähiin, kun siihen aikaan uusi mielisairauden kohtaus pakotti siirtämään hänet ensin Lapinlahden ja sitten Niuvanniemen sairaalaan koko elämän iäksi.
Enoni luo myös vanhuudenpäivillään siirtyi asumaan hänen sisarensa Hilda Lange, lopetettuaan täysihoitolansa Helsingissä. Silloin hänessä jo oli vaikean sairauden oireita, ja jonkin vuoden päästä hän siellä päätti päivänsä ankaran vatsasyövän murtamana. Häntä hoitamassa hänen viime aikoinaan olivat sisareni Hilma ja Hanna, joista jälkimmäinen asui enoni apulaisena pitkän aikaa. Tällöin hän tutustui nuoreen ylioppilaaseen Hemming Stadiukseen, jonka isä, sittemmin valtioneuvos Stadius, oli lähettänyt ystävänsä tuomari Langen luo juridiikan ensimmäisiä käytännöllisiä alkeita opettelemaan. Hannasta ja Hemmingistä tuli myöhemmin aviopari.
Vastanaineena miehenä minäkin kerran kävin nuorikkoni kanssa enoa tervehtimässä, ja meitä kohdeltiin silloin enon puolelta ystävällisellä ja ritarillisella kohteliaisuudella. Tarkastaessa enoni kirjastoa, joka ei ollut kovin laaja, tapasin siellä etupäässä historiallista kirjallisuutta, mikä aine oli ollut hänen pääaineensa fil.kand.-tutkinnossa. Muistan näistä teoksista enää vain Yrjö Koskisen Nuijasodan, Fryxellin hauskat kertomukset ja E.G. Geijerin kolminidoksisen Ruotsin kansan historian. Maantieteellisiä teoksia oli m.m. Nordenskiöldin hauska kuvaus hänen Jäämeren koillisväylän tutkimusmatkaltaan. Seinillä olevista tauluista herättivät enimmän huomiotamme neljä isokokoista Wilhelms-suvun sukutaulua, jotka enoni oli saanut lahjaksi serkultaan, kenraali Alfred Rehbinderiltä.
Jonkin vuoden tätini kuoleman jälkeen enoni eräänä kesäpäivänä v. 1892 äkkiä sai sydänhalvauksen, jolloin ei ehtinyt muuta sanoa apuun tulleelle emännöitsijälleen kuin nämä kaksi sanaa: »Jeesus auta». Silloin vietettiin tavanmukaiset hautajaiset enoni kotitalossa, jonne Kirvusta käsin saapuivat isäni, minä ja kaksi sisartani. Tammikirstussa kuljetettiin enon lausuman toivomuksen mukaan hänen maalliset jäännöksensä Orimattilaan, jonne hänet haudattiin isänsä ja äitinsä hautojen viereen. Hilda-tätini sitävastoin oli aikaisemmin haudattu Lempäälän kirkkomaahan, ja hänen hautakiveensä on piirretty Jobin kirjan sanat: »Jag vet att min Förlossare lever» (Tiedän, että Lunastajani elää).
Kun sitten Raution talossa enon kuoleman jälkeen pidettiin huutokauppa, sain sieltä ostetuksi Geijerin historian, mutta Nordenskiöldin hauskan kuvateoksen hinta nousi niin korkealle, etten voinut sitä huutaa. Sen sijaan joutuivat haltuuni polkuhinnasta kauniit sukutaulut, jotka lankoni Stadius, uuttera antikviteettien kokooja, otti talletettavakseen. Sieltä ne myöhemmin joutuivat toisen sukuhaaraan, everstiluutnantti Rosenbröijerin haltuun, ja meidän sukumme teetti näistä kuvista valokuvajäljennökset.
Enovainajani oli aikoinaan komearyhtinen, kiharatukkainen »gentlemanni», jonka hieno sivistys ja hauska juttelutaito saattoivat monet naissydämet sykkimään. Siitä huolimatta hän rammaksi tultuaan koko iäkseen jäi vanhaksipojaksi. Meille nuorille hän oli mitä ystävällisin ja hyväntahtoisin eno, jota emme kyllin voi kiittää monista nuoruutemme herttaisimmista muistoista.
Rautalammin häät
Tämän kirjan II:n osan luvussa »Lemmenromantiikkaa» olen jo tarkkaan kuvaillut ensi tuttavuuttani lapsuudenihanteeni Hanna Dahlgrenin kanssa sekä romanttista kevätlukukautta 1882, jolloin asuessamme »Mosterin bolagissa» en pystynyt paljonkaan vakavaan työhön, koska kaikki iltapäivät sujuivat neitoseni lauluharjoitusten säestämisessä taikka yhteisissä huvitilaisuuksissa. Olen myöskin kertonut, kuinka ensimmäisestä rakkaudestani ei vielä silloin nuoruuteni takia tullut päätöstä, vaan erosimme koko viideksi vuodeksi, neitoseni viettäessä hiljaista kotielämää Rautalammin pappilassa ja minun ahertaessani opintojeni kanssa sekä yhtä paljon niissä monissa laulukunnissa, joihin samanaikaisesti kuuluin.
Tällä pitkällä väliajalla oli Hannaa kosiskellut, vaikka lopulta turhaan, eräs Rautalammilla asuva virkamies. Minä puolestani olin myöskin pari kertaa leimuellut ja »serenadoinut» erään ylioppilaspiireissä hyvin suositun kaunottaren ihailijana, mutta turhaan, koska tämä jo silloin oli kihlautunut eräälle nuoremmalle laulutoverilleni. Kun sitten vuoden 1886 promotio alkoi lähestyä ja minulla oli kova kiire saada fil.kand.-tutkinto valmiiksi, en uskaltanut ajatella Hannaa enkä muitakaan seppeleensitojattarekseni, vaan tyydyin siksi kutsumaan vanhimman perin herttaisen sisareni Ainan, joka tällöin oli 20 vuoden vanha.
Mutta kesällä 1887 syntyi asiassa uusi käänne. Menin silloin juhannuksen tienoissa Jyväskylän laulujuhlille Kirvun valiokuoron kanssa, jolloin Nestor Huoponen johti sekakuoroa ja minä mieskuoroa, konsertoiden matkalla monissa pitäjissä. Laulujuhlan kilpailuissa onnistui molempien kuorojen, kaikkiaan 12 henkeä, saavuttaa toinen palkinto. Tämä seikka antoi minulle rohkeutta jatkaa kuoronjohtajan toimintaa, niin että noin 1930 olin johtanut kokonaista 15:tä kuoroa, sekä mies- että sekakuoroja.
Jyväskylän laivarantaan saavuttuamme osui vastaamme nuorisojoukko Rautalammilta. Sen etunenässä huomasin sorean neidon, joka punastui korvia myöten minut nähdessään. Ymmärsin heti, että aikaisempi lemmentunne ei ollutkaan vielä sammuksissa, vaan oli alkanut uudelleen kyteä. Tästä olin muutenkin jo kuullut huhuja käydessäni tarkastaja Aksel Bernerin kanssa tammikuussa 1887 kansakoulujentarkastusmatkalla Salmin kihlakunnassa, jolloin poiketessamme rovasti Niilo Hulkkosen pappilaan hänen rouvaltaan Huldalta, pappilan emännältä, sain kuulla, että hänen sisarensa Hannan nuoruudenrakkaus ei ollut vielä sammunut. Tapaamisemme Jyväskylässä oli siis minulle kohtalokas käänne. Me Kirvun pappilan nuoret seurasimme Jyväskylästä Rautalammin nuorten hevoskaravaania, ja meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan Rautalammin kauniissa pappilassa. Siellä vietettyämme muutamia ihania päiviä metsä- ja järviretkillä suuntasimme me Kirvun nuoret matkamme kotia kohden, ja meitä seurasivat Rautalammin pappilan nuoret ensin hevoskyydillä ja sitten laivateitse Punkaharjulle asti, jossa ero oli tapahtuva. Ensin ajoimme kyytihevosella Leppävirran laituriin saakka, jolloin kyytirattaille oli sijoitettu molempain pappilain nuoria niin että kullakin neitosella oli oma kavaljeerinsa. Minä jouduin tietenkin ajamaan Hannan kanssa, jolloin keskustelimme vakavistakin asioista, minun kuitenkaan vielä tekemättä lopullista päätöstä arkaluontoisessa asiassamme.
Vasta seuraavana syksynä, kun olin joutunut Hämeenlinnan lyseon v.t. apulaiskolleegaksi ja saanut lyseon kaikkien luokkien vihkotaakan hartioilleni, rupesin vakavasti naimisiinmenoa ajattelemaan. Asuin silloin yksinäisessä huoneessa Seurahuoneen hotellikerroksessa, ja illat venyivät usein pitkiksi ja ikäviksi syyspimeyden vallitessa. Tällöin tein kerran rohkean päätöksen kirjoittaa kosimakirjeen sydänmaassa asuvalle lemmikilleni. Kuvaavaa sen ajan hengelle on sekin, että vanhojen perinteiden mukaisesti kirjoitin toisen kirjeen Hannan isälle pyytääkseni hänen tyttärensä kättä. Molempiin kirjeisiin saapui suopea vastaus, jälkimmäinen hyvin siroa kirjoitustapaa noudattaen, niinkuin itsekin olin yrittänyt tulevalle apelleni kirjoittaessani. Meidän nuorten kirjeet sitävastoin olivat yksinkertaisen koruttomia, kun niin kauan aikaa olimme toisemme tunteneet ja toisiamme ajatelleet. Appeni kirje sisälsi sen lisähauskuuden, että minut kutsuttiin Rautalammin pappilaan viettämään joululomaani. Tämä ei siihen aikaan ollut kovinkaan helppoa toteuttaa, kun talvipakkasessa oli kuljettava 200 km Keuruun asemalta läpi Jyväskylän Rautalammille asti. Appeni oli kuitenkin niin kohtelias, että lupasi lähettää kuomureen ja eri ajurin minua noutamaan Haapamäen asemalta perille saakka. Koska joulukuu oli tavallista kirpeämpi, katsoin viisaimmaksi Hämeenlinnan parhaalta räätäliltä Wilhelmssonilta tilata itselleni pitkän ja lämpimän lammasnahkaturkin, joka maksoi siihen aikaan suuren rahan 100 markkaa. Tämä olikin järkevästi ajateltu, sillä huolimatta kuomureen mukavuudesta oli pitkä matka 25° pakkasessa melko hankala suoritus.
Kun lopulta iltahämärissä saavuin perille Rautalammin pappilaan, oli siellä jo tuntimääriä kärsimättömästi odoteltu tuloani. Hannan nuorin veli Artur oli jo tuntia aikaisemmin eteisessä soittanut aisakelloa ja petkutellut Hannan ja koko perheen minua muka vastaanottamaan. Saapuessani olivat kaikki hajallaan, mutta ensiksi tuli vastaani Hanna poskien punottaessa, silmien ilosta loistaessa ja solakan vartalon kauniina kuvastuessa iltalamppujen valoon. Ensimmäisen suutelon saatuani riensimme käsikynkässä tervehtimään talon muita jäseniä vanhuksista alkaen, ja ilo oli ylimmillään sekä kaikki huoneet valaistuina. Näin sitten sujui päivä päivän jälkeen kotionnen ja hiihtoretkien vaihdellessa. Oli todellakin yhtä riemuisaa aikaa kuin Runeberg »Hannassaan» kertoo pappilan oloista keskikesän aurinkoisessa ympäristössä.
Uudenvuoden seutuvilla julkaistiin kihlauksemme lähettämällä toistasataa kihlakorttia sukulaisille ja tuttaville ympäri maata. Eräänä iltana kokoontuivat pappilaan lähiseudun säätyläiset kihlautunutta pariskuntaa onnittelemaan, ja ilta kului hupaisesti laulun ja silloin tavallisten panttileikkien vaihdellessa. Hanna esitti paraita laulunumeroptaann minun säestykselläni, joten rakkaat muistot romanttiselta keväältä 1882 jälleen saivat lemmen liekit leimuamaan.
Päivät sujuivat joululomallani kuin siivillä lentäen, appivanhempien ja koko perheen kohtelu teki sydämelleni hyvää, ja kaunein tulevaisuuden toivein lähdin pitkälle paluumatkalle, kunnes onnellisesti saavuin uuteen asuntooni Hämeenlinnaan, pastorinrouva Karin Polvianderin täysihoitoon. Hänen asuntonsa oli kaupungin laidassa, Linnantien varrella. Siellä asui samaan aikaan tyttökoulun uusi voimistelunopettajatar neiti Helma Nyström. Hänen herttainen ja raikas olemuksensa ei kuitenkaan millään lailla järkyttänyt ennen solmittua suhdettani. Hänestä tuli myöhemmin, naimisiin mentyäni, Hannan hyvä ystävä ja talon uskollinen »Hausfreundin». Hän oli meille tervetullut mihin aikaan päivästä tahansa. Sittemmin hän meni naimisiin filosofiantohtori O.I. Brummerin kanssa, joka oli Viipurissa lyseon lehtori ja myöhemmin Karjala-lehden pitkäaikainen ja arvossapidetty päätoimittaja. Helma sitävastoin kuoli jo muutaman vuoden päästä, jättäen syvään suruun lukuisat oppilaat ja ystävät.
Kevätlukukauden asuttuani pastorinrouva Karin Polvianderin ystävällisessä hoidossa, jolloin tunsin olevani kuin omassa kodissani, sain toukokuun viime päivinä kasvatusopin approbatur-tutkinnon suoritetuksi, ja nyt oli aika saada myöskin ruotsinkielen approbatur syksyllä suoritetuksi, voidakseni saada virkani vakinaiseksi ja siten oman kodin perustetuksi. Kesästä muodostui siis lukukesä Finbyn saaristossa, josta olen edellisessä luvussa kertonut. Sattui vain elokuussa ikävä ristiriita siten, että M.M.-laulukunta, johon olin valittu syksyllä 1887, oli suunnitellut laulumatkan Kööpenhaminaan elokuun puolivälissä. Olisin siis tahtonut häät pidettäviksi jo elokuun 8 päivänä, voidakseni nuorikkoni kanssa lähteä hauskalle lauluretkelle M.M.-kuoron mukana. Multa pappilassa oli suunniteltu hääpäivää vasta 16 päiväksi, eikä sitä enää voitu muuttaa, kun osa hääkutsuja oli jo lähetetty. Tosin tuleva appeni olisi antanut minulle tilaisuuden valita joko suuremmat hääpidot pappilassa tai lahjoittanut meille 500 markkaa Kööpenhaminan matkaa varten, mutta morsiameni halusi mieluummin viettää häänsä kotoisessa ympäristössä ja vanhojen tuttujen keskellä kuin lähteä suuren kuoron mukana etäiselle häämatkalle. Ja niin jäivät matkatuumat sikseen, ja minä varustauduin viettämään kotoisia häitä, joihin oli kutsuttu toistasataa henkeä. Näistä sentään vain puolet saapuivat pitkän matkan tähden.
Palattuani lukutouhustani Finbyssä ja sitten Hämeenlinnassa minun oli siis varustauduttava näiden viettoon. Sinne olin saatu kutsua koko kotiperheeni ja sen lisäksi eräitä läheisiä ystäviä ja laulutovereitani. Kirvun pappilasta eivät kuitenkaan vanhempani kyenneet lähtemään pitkälle monimutkaiselle matkalle, veljeni oli silloin sairaana, mutta sisareni tulivat sinne kaikki neljä. Laulutovereistani ei sinne etäämpää saapunut kuin kaksi Jyväskylässä asuvaa toveria, maist. Ernst Hagfors ja ylioppilas Edvin Hagfors, jotka molemmat polkupyörällä suorittivat pitkän matkan, noin 100 km, Jyväskylästä Rautalammille. Itse matkustin laivateitse Lahdesta Jyväskylään ja sieltä kyytihevosella matkanpäähän.
Saavuin pappilaan noin 4 päivää ennen häiden viettoa, ollakseni ensin mukana tulevan lankoni Gottlieb Dahlgrenin häissä läheisellä Korholan maatilalla. Pappilassa alettiin jo tehdä suuria häävalmistuksia. Kauniin koivukujan alkupäähän oli laitettu köynnöksistä komea kunniaportti. Pitkin seiniä kiersi niinikään vihreitä seppeleitä varsinkin rantapuolen kuistin ympärillä, josta oli kaunis näköala läpi puutarhan läheisen Äijeveden yli sen lehtevälle ja kallioiselle vastarannalle. Puutarhassa seisoi vielä vankkana satavuotinen lehmus, jonka oksien väliin nuoret olivat rakentaneet laudoista kyhäämistään puupenkeistä nelikulmion, jossa siten viisi, kuusi henkeä saattoi istua yhtaikaa ja laulella sekakuorolauluja. Puunrungon ympäri oli kekseliäs lankoni Teodor rakentanut laudoista kierreportaat, joita myöten oli mukava nousta puun lehtimajaan. Puutarhan puolelle rakennusta, jossa oli eri kuistikko, oli järjestetty muutamia lehtimajoja ja valkoisia telttoja, joiden sisäpuolelle oli asetettu penkkejä häävieraita varten. Salin puolella oli seppeleitä ja kukkaköynnöksiä ripustettu ovien pieliin ja ikkunakehyksiin, niin että tuoreiden lehtien tuoksu joka puolelta lehahti vastaan. Keittiössä oli tavatonta häärinää ja hyörinää. Sinne oli kutsuttu seudun parhaat keittäjät, sillä olihan häissä ruokittava yhtaikaa noin 70 henkeä.
Morsian puolestaan oli hääpäivänä melkein näkymättömissä omassa huoneessaan, kun oli niin paljon touhua hääpukimien ja morsiushunnun viimeistelyssä. Sulhanenkaan ei saanut häntä nähdä, jonka johdosta hänen veljensä kovasti minua härnäilivät hänen piileilemisensä johdosta. Vieraita alkoi jo saapua eri suunnilta, mutta morsianta ei kuulunut. Nyt minulle selitettiin, että morsian saisi ajaa vaunuissa vanhempiensa kanssa kirkolle, mutta minua ei niihin huolittu, vaan sain marssia puolen kilometriä jalkaisin häävieraiden kanssa, tosin hyvin kaunista tietä ensin koivukujanteen ja sitten tuuhean metsikön läpi kirkkomaalle, josta oli vain kivenheiton matka kirkkoon. Sen edustalle oli kerääntynyt sekä hääpukuisista joukkoa että muita uteliaita katsojia, jotka vähitellen vetäytyivät kirkkoon, mikä pian täyttyi puolilleen. Itse astuin frakkipukuisena kirkon keskiosaan, josta minun oli mentävä morsianta vastaan, kun hän vanhempiensa kanssa oli saapunut kirkon ovelle. Sen vain muistan, että uteliaat katseet joka puolelta seurasivat minua, kaukaista maisteria, joka pian oli viepä pappilan suositun Hannan muille maille vierahille.
Vihdoin he saapuivat. Lihava arvokas rovasti talutti nuorta hempeätä ja valkopukuista morsianta, äidin sisarusten ja morsiustyttöjen ja sulhaspoikien heitä seuratessa pitkänä rivinä. Keskikäytävällä appeni luovutti tyttärensä minun huomaani, ja sitten astelimme kuoria kohti asettuen sen ulkopuolelle, jossa kaksi samettityynyä oli sijoitettu eteemme langetaksemme niiden päälle polvillemme. Appeni, rovasti, taaskin sijoittui kuorin sisäpuolelle, ja sitten alkoi juhlallinen toimitus. Seudun kuoro lauloi virren kanttorin johdolla, rovasti luki vihkimäsanat ja me vastasimme kumpikin kuuluvalla äänellä »tahdon», jonka jälkeen polvistuimme appeni lukiessa loppurukouksen.
En unohda koskaan Hannan loistelista olemusta, kun hän rinnallani ylväänä kuin kuningatar astui ihailevien katseiden seuraamana kirkosta ulos, jolloin minullakin oli tilaisuus istuutua hänen viereensä vaunuihin vastapäätä appivanhempiani. Ja sitten ajettiin parivaljakon vetämissä vaunuissa läpi kirkonkylän kauniin petäjäharjun ja koivukujan kautta pappilan pihaan, jonne oli jo kokoontunut osa hääväkeä, kuljettuaan oikotietä kirkosta jalkaisin.
Ja nyt alkoivat oikeat pappilan pidot. Suuria tarjottimia kahvikuppeineen ja tuoreine leipineen kannettiin ympäri huoneita taikka puutarhan puolelle, jossa nuorempi väki asteli edestakaisin elokuun lämpimänä päivänä, jolloin ei kuitenkaan aurinko suvainnut näyttäytyä. Ja sitten seurasivat päivälliset monine maalaisruokineen.
Tämän jälkeen siirryttiin avaraan kauniiseen saliin, jonne vähitellen hääjoukko asettui eri ryhmiin istumaan. Samppanjaa tarjottiin, appivaari piti lämpimän onnittelupuheen, ja Hagforsien ja lankojani kanssa aikaansaatu hyvä kvartetti lauloi nyt ja pitkin iltaa silloin muodissa olevia serenaadilauluja. Tavantakaa pistäydyttiin ulkona nuorison leikkejä katselemassa taikka poikettiin johonkin lehtimajaan, jossa istuskeli iloisia pareja jutellen ja leikkiä laskien. Valkoiseen teinään oli kokoontunut virkamiehiä ja pyyleviä talonisäntiä, jotka hymy suussa kalistelivat pappilan tarjoamia höyryäviä totilaseja ja morsiusparin tullessa sutkauttelivat meheviä Savon sananparsia. Aitauksen takana tuvan puolella seisoskeli parvi häihin kutsumattomia keskenkasvuisia nuoria, kaukaa tähyillen riemukasta hääjoukkoa, jonka iloon heillä ei vielä ollut tilaisuutta ottaa osaa.
Illan hämärtyessä ja lukuisten paperilyhtyjen syttyessä palamaan siirryttiin jälleen isoon saliin, jossa ilta kului laulun ja leikkien vaihdellessa, joita aina väliin jokin lyhyt ja hauska puhe keskeytti. Lomahetkinä tarjottiin jäätelöä ja hedelmiä sekä lopuksi teetä suurien rinkelien, kakkujen ja pikkuleipien kera. Näin jatkui iloista menoa pitkän aikaa yli keskiyön, ennenkuin vieraat vähitellen alkoivat häipyä. Odottavat hevoset ulkona hirnahtelivat, ja jalankulkijat keräsivät kimssunsa ja kamssunsa lähteäkseen yösydännä kukin kotipolulleen kesäillan hempeässä viileydessä. Eteisessä vielä viimeiset vankat isännät hyvästelivät rovastia ja eräskin Loska-Lassiksi nimitetty oli siksi paljon maistellut makeata totia, ettei kyennyt erojaisiksi muuhun kuin puristamaan molemmin käsin isännän kättä ja sopertamaan paljon puhuvat sanat: »Hyvät oli.» Tätä puhetta käytettiin myöhemmin perhepiirissä, jossa leikkisä Teodor meitä usein huvitti tällä ja muilla sutkauksilla silloin kuin sitä vähimmin odotettiin.
En ole vielä muistanut esittää häiden lukuisaa nuorisoa. Rautalammilla oli siihen aikaan paljon herrastaloja ja niissä paljon nuorta väkeä. Seudun neitoset olivat keskenään sisarellisessa sovussa ja kantoivat kukin jonkin lempimänsä kukan nimeä. Morsiameni esimerkiksi oli »kielo», hänen sisarensa Aina »sinivuokko», kukkea Flora Lindbohm (myöhemmin kuvanveistäjä Wallgrénin puoliso) oli »ruusu», pyöreäposkinen, tumma ja vakava Elin Jäderholm, (myöhemmin apteekkarinrouva Sirén) oli »mansikka», sukkelasanainen Emmi Hänninen oli nimeltään »orvokki» ja hänen kaunis, hempeä sisarensa Helmi, sittemmin komean lankoni Gottliebin puoliso, »illakko», vaatimaton Ida Hänninen »reseeda» j.n.e. Sisariani oli mukana neljä.
Sulhaspojista muistuvat mieleeni, paitsi lankoni Teodor ja Artur, Lassi Ekberg, joka pari vuotta myöhemmin julkaisi runovihkon ja lopulta oli Kuopion läänin rahastonhoitajana; naisten ihailema Kalle Jalkanen, myöhemmin filosofian tohtori ja Jyväskylän lyseon rehtori, jonka väitöskirja »Erämaan asutus» myöskin kosketteli Rautalammin vanhinta historiaa; komea Werner Lindbohm (Vänni), josta myöhemmin tuli Helsingissä reviisori ja joka sai puolisokseen yhden Helsingin silloisista kaunottarista, Ina Sidorowin. Nuorimpia sulhaspoikia oli lyseolainen Teodor Hulkkonen, morsiamen vanhimman sisaren poika Impilahdelta, josta myöhemmin tuli harras pappi ja Sortavalan maaseurakunnan kirkkoherra ja rovasti. Saapuvilla oli myöskin hänen veljensä Artur, hyväpäinen ja vekkulimainen koulupoika, myöhemmin Otavan maanviljelyskoulun ja sittemmin Mustialan maanviljelysopiston ekonoomi. Nuorimpaan polveen kuului myöskin Einar Hänninen, ennenmainittujen sisarten ainoa veli, punaposkinen lyseolainen, myöhemmin tunnettu mainioista jutuistaan ja höystävästä savolaismurteestaan. Hänestä tuli myöhemmin varatuomari ja hovioikeudenneuvos Viipuriin.
Vanhin lankoni Gottlieb Dahlgren esiintyi arvokkaana papinkauhtanassaan nuoren ja siron rouvansa Helmi Hännisen kanssa, jonka kotitalossa kaksi päivää aikaisemmin oli vietetty heidän häänsä melkein yhtä loisteliain menoin kuin pappilan häät, joten yhteistä häähumua kesti lähes viikon ajan.
Silloisessa pappilassa oli paljon huoneita alakerrassa ja lisäksi kolme yliskamaria, joista Gottlieb isänsä apulaisena sai kaksi pienempää käytettäväkseen ja minä Hannan kanssa toiselta puolelta ullakkoa ison huoneen. Sieltä oli kaunista aamuisin katsella ikkunasta puutarhaan, niityn ja metsikön yli kimmeltävää Äijevettä. Oikealla puolen oli pieni lahti, jonka jyrkän rantapenkereen yläpuolella kohosi Jäderholmin siro apteekkirakennus. Toiselta puolen järvenselkää näkyi tohtori Roschierin upea kartano ja vielä etempänä sillankorvalla Toholahden majatalo, jossa viime vuosisadan puolivälissä Pentti Lyytinen viritti sujuvat runonsa matkustajain kuultavaksi. Näitä on osa painettu K. Grotenfeltin kokoelmaan »18 runoniekkaa». Vielä edempänä sillan toisella puolen oli Ropolan komea kaksikerroksinen rakennus, niihin aikoihin senaattori Isak Fellmanin omistama.
Huoneen ikkunassa nuori pari usein seisoskeli katselemassa puutarhan rehevää vihreyttä ja kukkien prameilevaa loistoa sekä taukojen välillä lueskellen Karl August Tavastsjernan äsken ilmestynyttä runokokoelmaa »För morgonbris», jonka ensimmäinen runo »Hääaamu» oli kuin meitä varten kirjoitettu. Ihantelimme esim. seuraavia säkeistöjä:
Det leker livsvarmt solsken
på blomrabatter,
och alla kalkar sluta
små pärleskatter.
Mer djärv än alla andra
arbetar nu sig
en oförvägen vindfläkt,
en nektarrusig,
emellan draperier
och brysselspetsar,
tills över tvenne pannor
han luftigt kretsar.
Och gripen utav andakt
står tveksam fläkten,
naturens unga härold
i morgonväkten,
och går så ut tillbaka
till blomsterskara
att tälja om det sedda,
det underbara.
Då går det som en viskning
i blad och knoppar,
och daggens pärla sakta
från kalken droppar,
och stum förbidan brytes,
och allting lever,
och morgonsolen gullnät
i lunden väver,
Men mellan tvenne tunga
damastgardiner
le sprittande i solljus
små amoriner.Seuraavat päivät vielä vietettiin nuorten kesken vaihtelevin huvituksin, kunnes sisareni haikein mielin läksivät kotimatkalle Kirvuun. Pitäjän nuoret yhä edelleen tekivät huviretkiä eri tahoille, muun muassa kävimme kerran lankojeni omistamalla höyrypurrella Leikki-Heikillä, kulkien ihanaa matkaa Pitkälahden tuuheametsäisten rantapenkereiden välitse läpi »satasaarisen» Hankaveden Kosken kappalaispappilaan, jossa silloin asui appeni virkatoveri, pastori Wirkkula. Hän oli naimisissa Hännisen vanhimman tyttären Idan kanssa. Wirkkula ja lankoni Gottlieb olivat siis myöskin keskenään langoksia, Tämä pappila on ihanalla paikalla Hankaveden rannalla, ja sen ohi välistä myöskin helsinkiläiset matkailijat suuntasivat kulkunsa ylös kuuluisalle Kalajavuorelle, josta oli laaja näköala yli Konneveden, Hankaveden ja niiden välisen virran, Konnekosken. Seudun kansakin puki ihastuksensa näihin seutuihin sananparressa: »Sata saarta Hankaveessä, tuhat nientä Konneveessä.» Katajavuoresta otti sittemmin nimensä sikäläisen kruununvoudin poika, ylioppilas, myöhemmin Kotkan lääkäri Arvi Kataja (ent. Lindeblom), jonka poika professori Lauri Kataja meidän aikanamme on ollut marsalkka Mannerheimin henkilääkäri.
Muista häävieraista johtuu mieleeni pitäjän rotevakasvuinen kanttori, pyylevä ja sukkelasanainen Aapeli Hytönen, jonka kalpeahko tytär Olga myöhemmin tuli asumaan lyhyen aikaa perheessäni Helsingissä ja sittemmin meni naimisiin. Kanttorin vastakohta oli laiha ja hoikkasäärinen suntio Stenbäck, jonka tytär Haimi myöhemmin oli Kansallisteatteriin hauskimpia koomillisten osien naisnäyttelijöitä.
Häiden miesvieraista mainittakoon vielä seudun lääkäri, kömpelöliikkeinen, mutta humoristinen tohtori Roschier, ja hienostunut suippopartainen apteekkari Jäderholm sekä hänen iloluontoinen, helähteleviä koloratuuriaarioita esittävä rouvansa.
Talollisten joukosta muistuu mieleeni Hinkkalan rikas isäntä Alpertti Kukkonen, jonka runoja myös on otettu äskenmainittuun »18 runoniekkaan». Rautalampihan oli tunnettu suuresta kauneudestaan ja monista runoilijoistaan, joista myöhemmin vielä tapasin eräässä kansanjuhlassa runoilija Pentti Haltsosen.
Pappilassa vietti nuoripari vielä yhden onnellisen viikon, jonka jälkeen päätimme käydä Kirvussa vanhempieni luona, jotka eivät olleet kyenneet häihin saapumaan. Tänne kulki matkamme entistä reittiä, ensin hevosella Leppävirran laiturille, siitä laivalla Vuoksenniskalle ja lopuksi hevosella Ruokolahden kautta Kirvun kirkolle. Kotipappilassa meidät vastaanotettiin juhlallisin menoin ja suurella vieraanvaraisuudella. Äitini oli hyvin ihastunut iloiseen, herttaiseen ja kauniiseen miniäänsä, ja isäukkoni esiintyi kuten aina kustavilaisella kohteliaisuudella nuorta miniäänsä kohtaan, joka oli hänellekin alusta asti rakas. Kirvun kuistikolla istuimme monet kauniit aamut ja illat kahvia juoden ja leikkiä laskien koko perhe yhdessä ja katselimme sisarteni huolellisesti hoitamia kukkaistutuksia sekä niistä edempänä Kirvunjärven kimmeltäviä aaltoja ja sen toispuolista tummanvihreää metsäharjannetta ynnä sen läheisiä taloja ja viljeltyjä peltoja. Myöskin oli tehtävä ensimmäinen käynti kaikissa Kirvun säätyläisperheissä, pastori Malisella, entisen kappalaisen Winterin neljän naimattoman tyttären sirossa ja ystävällisessä kodissa, kanttori Huoposella, kansakoulunopettaja Vartiaisella, mutta ennen kaikkea nimismies Branderilla, jonka puoliso Hildur Sirenius oli Hannan entisiä ystäviä Jääsken ajalta. Myöskin käytiin kauppias Kanninilla, jonka venäläisen perheen kaunis rouva oli harvinaisen sivistynyt. Toinenkin kauppias, suomalainen Matti Inkinen, sukkelasuinen, luonteeltaan aito karjalainen itseoppinut, oli hyvin vieraanvarainen mies.
Tämmöiseen vierailuun kuluivat viikon päivät nopeasti. Kotona ollessamme musisoitiin ahkerasti. Hanna lauloi kauniita Kjerulfin ja Schubertin lauluja äitini ihastukseksi, vuorotellen sisareni Hilman kanssa, joka musiikkiopistoa käytyään oli laulanut paljon arvokasta Abraham Ojanperän johdolla. Vaihteeksi, laulettiin Jyväskylän matkalta osaamiamme neliäänisiä sekakuoroja kanttori Huoposen johdolla, joten päivät sujuivat kuin siivillä lentäen. Vihdoin oli ajateltava elämän tosivakavuutta, olihan minulla virka valmiina Hämeenlinnan lyseon kaikkien luokkien ruotsinkielen opettajana. Tänne nyt suunnattiin nuoren parin matka tosielämää alkamaan. Peninkulman taival Sairalan asemalle pappilan »rilloilla», nimikkohevoseni Into eteenvaljastettuna, sitten junamatka Viipuriin ja sieltä eteenpäin Riihimäelle ja Hämeenlinnaan. Ajettiin komeasti II luokan vaunussa ja tavattiin matkalla vanha ystäväni maisteri Kalle Hällström, joka pari vuotta myöhemmin meni naimisiin Ester Elfvingin kanssa. Tämä meni myöhemmin Kalle Hällströmiä kuoltua uusiin naimisiin presidentti K.J. Ståhlbergin kanssa.
Tuntui oudolta Hämeenlinnan asemalta saattaa nuorikkoansa uuteen kaupunkiin, jossa hän ei ennestään tuntenut ketään ihmistä ja jossa nyt oli pantava pystyyn ja tehtävä viihtyisäksi uusi koti Vanajaveden rannalle. Mutta tämä koti, erillinen sievä rakennus, olikin viehättävällä niemekkeellä Hämeen linnan ja asema-alueelta johtavan sillan välissä. Se oli ennen kuulunut aatelisneiti von Kraemerille ja sijaitsi samalla tontilla kuin kirkkoherranleski Ketty af Enehjelmin rakennus. Tämäkin perhe kuului kaupungin hienostoon, sillä rouvan veli ei ollut kukaan vähempi kuin Karlbergin komean maatilan omistaja, kuuluisan rikas eversti Hugo Standerstskiöld. Talon kolmas asukas oli lyseon uusi rehtori ja virkatoverini, fil. tohtori ja dosentti K.O. Lindeqvist. Hän oli silloin vielä naimaton, asuen yhdessä sisarensa kanssa. Näiden kolmen rakennuksen muodostamassa kulmiossa oli vihreä piha ja puutarha, Enehjelmin puolella myöskin muutamia omenapuita. Näköalamme oli kadun puolelta kahteen suuntaan Vanajavesi, jonka pohjoislaidassa kuvastui mahtava Birger Jarlin linna ja itäpuolella lahden takana Hämeenlinnan kaunis asematalo. Sillan puolella näkyi vihreä niemi jossa sijaitsi uhkea kolmikerroksinen kivinen sairaalarakennus. Asuntomme oli siis eräällä Hämeenlinnan kauneimmalla paikalla.
Mutta sisäpuolelta! Huoneita oli kyllä kolme isoa ja yksi pieni sekä keittiö komeroineen, jonka takana samassa portaassa asui talonmies vaimoineen. Mutta sisustus! Aluksi olin voinut hankkia vain välttämättömimmät huonekalut, muut oli saatu toistaiseksi lainata neiti von Kraemeriltä, joka itse oli muuttanut Helsinkiin. Salissa oli vain kapea nurkkasohva, joka muodosti kulmion. Siinä meidän aluksi oli nukuttava. Muita huonekaluja oli pari pöytää ja kukkatelinettä sekä sohvaan kuuluvia tuoleja. Omaan huoneeseeni olin ehtinyt hankkia vain kirjoituspöydän ja muutaman tuolin. Vasta parin viikon kuluttua saapuisivat appeni tilaamat kaksi valtavaa rautasänkyä, jotka täytyi asettaa eri huoneisiin. Ruokasalina käytettiin pihanpuolista isoa huonetta, jonne ostettiin astiakaappi, mikä vieläkin on käytettävänäni. Hanna puolestaan oli saanut isältään kauniin piirongin, jonka yllä oli iso peili, ja lisäksi pienen siron kirjoituspöydän, mitkä molemmat vieläkin ovat talossani. Ruokapöytä tuoleineen, salin kalusto ynnä muut tarvekalut olivat vielä pari vuotta neiti von Kraemerin omaisuutta, kunnes vähitellen hankimme tarpeelliset huonekalut ja keittiön astiaston vähin erin kerrallaan. Piano saatiin jonkun ajan kuluttua Helsingistä, jonne se aikaisemmin oli siirretty Kirvusta. Se oli vanha taffelipiano, tehty Wancken tehtaassa Porvoossa. Hanna harrasti erikoisesti kukkien hoitoa, niin että joka ikkunaan vähitellen ilmestyi kukkia ja kauniita ikkunaverhoja. Eteinen oli varsin pieni, ja sinne tultiin jyrkkiä portaita rannan puoliselta kadulta. Toiset portaat olivat keittiön takana ja veivät talonmiehen oven ohitse suoraan pihalle. Pieni huone keittiön kupeessa oli aluksi vain kaikenlaisen liikatavaran keräyspaikkana, mutta vuotta myöhemmin se kalustettiin oikeaksi huoneeksi ja siihen muuttivat Hannan kouluiässä olevat veljentyttäret Lilli ja Emmi Dahlgren, jotka appeni otti kustantaakseen Hämeenlinnan tyttökouluun. Heidän äitinsä oli syntyisin puolatar ja muutti leskeksi tultuaan Helsinkiin, jossa perusti myöhemmin hyvin tunnetun Henny Dahlgrenin korsettiliikkeen.
Ja nyt alkoi uusi kausi nuorenparin elämässä.
KIRVUN-YSTÄVIÄ 1880-LUVULLA
Nestor Emanuel Huoponen
Entisaikaan oli se käsitys vallalla, ettei ilman laajempaa opinkäyntiä voinut kelvata merkittävään asemaan yhteiskunnassa tai valtiossa. Ja kuitenkin on historian meno todistanut, että alkeellisista oloista ilman suurta opinkäyntiä on voinut kohota tärkeitä valtiomiehiä tai yhteiskunnan merkkipylväitä. Nämä ovat älynsä ja tarmonsa voimalla raivanneet uransa yhteiskunnan hyödyksi. Tällaisia autodidakteja oli aikoinaan Kirvun lukkari, director cantus Huoponen.
Nestor Emanuel Huoponen oli syntynyt Mäntyharjulla tammikuun 11 päivänä 1861 kunnantuvan vahtimestarin poikana. Käytyänsä seudun kansakoulun ja kerättyään sieluunsa herätteitä seudun kauniista maisemista hän pääsi opintojansa jatkamaan Turun lukkariurkuri-opistoon, jota siihen aikaan johti tunnettu musiikkimies C.G. Wasenius. Kun hän erosi loistavin arvosanoin, oli tie avoinna menestykseen lukkaritoimen alalla.
Huoposen iloinen, avomielinen luonne saattoi hänet ensisikoina jonkin verran boheemielämään naistenhurmaajana ja väkijuomien nautitsijana, mutta pian elämä muuttui. Huoponen oli ankarien vastakohtien mies. Seudulla oli tohtori A.A. Granfeltin ansiosta herännyt voimakas raittiusliike, joka pian veti ihanneluontoisen Huoposen riveihinsä. Huolettomasta nautiskelijasta hän muuttui ehdottomasti raittiiksi ja pysyi sellaisena elämänsä loppuun asti.
Kun sitten Kirvussa vanhan lukkari Matti Räikkösen kuoltua kanttorivirka aukeni, joutui Huoponen kolmannelle vaalisijalle virkaa täytettäessä. Välittömän reilulla olemuksellaan ja kauniilla baritoniäänellään hän tempasi kuulijat mukaansa ja sai valtavan enemmistön lukkarinvaaleissa. Kansanomaisella luonteellaan hän pian saavutti koko pitäjän suosion ja pysyi virassaan kuolemaansa asti, v:een 1916.
Huoposessa yhtyivät harvinaisessa määrässä sekä idealistin että käytännön miehen ominaisuudet. Hänet opin tuntemaan Kirvun maanviljelysnäyttelyssä v. 1881, jolloin hän muiden vieraiden kanssa oli tullut tutustumaan Kirvun näyttelyyn. Hän oli hilpeäluontoinen, ehkä itsetietoinenkin, mutta reilulla esiintymisellään hän saavutti meidän nuorten myötätunnon ensi hetkestä saakka. Olihan meilläkin tunnettua, että hän oli menestyksellä johtanut Mäntyharjun sekakuoroa. Nytkin hänen lauluintonsa osoittautui siten, että tuokiossa saatiin kokoon yksinkertainen mieskvartetti, joka väliaikoina kaiutteli säveliänsä näyttelyn kuulijakunnalle. Kun Huoponen sitten siirtyi vakinaisesti Kirvun lukkarinvirkaan v. 1884, hän asettui asumaan entisen lukkarin Räikkösen maatilalle, joka oli noin puolen kilometrin päässä pappilastamme. Ennen pitkää sukeutui vilkas kanssakäynti hänen ja pappilan nuorten kesken. Alapappilan ja lukkaritalon välillä olivat molempien peltosarat, jotka erotti toisistaan syvässä uomassa kulkeva puro, mikä pappilan puutarhan lävitse virtasi Kirvun järveen. Kun nyt oli saatu kaivattu tenoriääni pappilan kuoron täydennykseksi, kokoonnuttiin aina väliin pappilaan sekakuoroja harjoittamaan. Koska ihmisääni ei oikein kuulunut talosta taloon, nostettiin pihamaallemme valkea lakana seipään kärkeen merkiksi siitä, että kanttoria haluttiin pappilaan.
Mutta ennenkaikkea oli kanttorin liikuttava pitäjällä. Kun hän pappien seurassa lähti kylänlukusille tai muihin papillisiin toimituksiin, ei hän tyytynyt vain virrenveisuuseen, vaan tahtoi omaltakin osaltaan korottaa illan tunnelmaa. Hilpeällä olemuksellaan hän sai nuoren kansan kerääntymään ympärilleen. Hän opetti heille nuotteja ja hankki virsikanteleita, joiden avulla ainakin suurimmissa kylissä ruvettiin harjoittamaan ensin virrenveisuuta ja sitten moniäänistä laulua. Näin hän ihmeellisellä tarmollaan vuosien varrella sai koko pitäjän laulamaan. Parhaimmat laulajat hän sunnuntai-iltapäivin kutsui kirkkoon tai kylmänä vuodenaikana kunnantaloon, jossa varmennettiin kotona hankittu laulutaito ja laskettiin perustus suurelle lauluseuralle. Tämän lukumäärä Sortavalan laulujuhlille mentäessä v. 1896 kohosi 120 henkeen. Ja menestys oli niin suuri, että se laulujuhlassa saavutti ensimmäisen palkinnon.
Kirvun kirkon heikkoja puolia oli ajan tavan mukaan lämmityslaitteiden ja urkujen puute. Tämä seikka tietysti kaipasi korjausta. Innokkaissa puheissa Huoponen pitäjällä liikkuessaan kehotti epäkohdan poistamiseen ja sai tietysti vankkaa tukea pitäjän papeilta. Siten saatiin vähitellen aikaan lämmityslaitos perinpohjin korjattuun kirkkoon ja lopulta myöskin urut. Muistan vielä, kuinka innokkaasti Huoponen hääräsi urkujen aikaansaamiseksi. Kun oli kysytty urkujen hintoja ja rakennetta sekä Saksan että Suomen urkutehtaista, saatiin lopulta aikaan päätös, että ne oli tilattava Thulenin urkutehtaasta Kangasalan pitäjästä ja vielä parasta lajia. Muistan sen kirkonkokouksen, jolloin Kirvun isäntien oli tehtävä lopullinen päätös asiassa. Vanhassa polvessa oli yhä jäljellä paljon miehiä, jotka katsoivat tällaisen ylellisyystavaran sekä turhan kalliiksi että hyödyttömäksi. Mutta nuoremmassa polvessa oli Huoponen innokkailla puheillaan saanut aikaan mielenmuutoksen. Kun tässä kokouksessa lisäksi muutamat sivistyneet — minä olin jo silloin nuori maisteri — hartaasti kannattivat Huoposen ehdotusta, oli sulku murrettu, ja suuri enemmistö äänesti urkujen puolesta. Niinpä saatiin aikaan tämä kulttuuriväline, joka etevän kanttorin käyttämänä verraten lyhyessä ajassa kohotti seurakunnan laulutaitoa siinä määrin, että sitä syrjäisenkin kelpasi ilomielin kuunnella.
Mutta muillekin aloille ulottui Huoposen uudistusinto. Hänet valittiin kauppias Inkisen jälkeen Kirvun kuntakokouksen esimieheksi. Näitä kokouksia pidettiin aikaisemmin kirkonkylän eri taloissa, mutta Huoposen mieltä kuohutti se seikka, ettei pitäjällä ollut omaa kunnantaloa niinkuin muualla. Hän sai pitäjäläiset innostumaan asiaan, ja ennenpitkää ruvettiin eri tahoilta vedättämään hirsiä ja muita rakennusaineita tulevaa kunnantupaa varten. Sen paikaksi valittiin keskellä kylää oleva hiekkainen Hulkkosen harju, jota tähän asti oli käytetty vain nuorison kelkkamäkenä. Sen keskikohta alennettiin ja tasoitettiin ja siihen rakennettiin kaunis ja väljä kunnantupa, jonka sivustassa oli keittiö ja kaksi vierashuonetta. Tätä rakennettaessa oli Huoponen mukana joutoaikoinansa aamusta iltaan, ja luulenpa, että hän oli piirustuksetkin laatinut. Joka tapauksessa tästä tuli paljon käytetty lämmin ja valoisa kokouspaikka, jonne pitäjäläiset kerääntyivät ennen kirkkoonmenoansa, jossa raittius- ja nuorisojuhlia vietettiin ja jota kirkon korjausaikana käytettiin jumalanpalveluksia varten. Sen toisessa kamarissa asusti vahtimestarina entinen siltavouti Mustonen ja hänen kaunis toimellinen emäntänsä sekä ainoa poikansa Janne, jota myöhemmin käytettiin paljon ajomiehenä sekä yksityisten että pitäjäläisten erilaisissa hommissa.
Tämä Huoposen onnistunut rakennusinto yllytti häntä jatkamaan samalla alalla.
Tällä välin oli pitäjään ehditty perustaa ensimmäinen postitoimisto, joka sijoitettiin kappalaisen virkataloon, yläpappilaan. Sen ensimmäinen hoitajatar Vivi Högman, joka oli Pohjanmaalta kotoisin, oli vilkas, iloinen ja toimintatarmoinen henkilö, joka pian herätti naapurissa asuvan nuoren kanttorin huomiota. Tästä tuttavuudesta sukeutui pian lähempi suhde, jolloin Huoposen oli ajateltava tulevalle avioliitolle »oma tupa, oma lupa». Näin hänessä kypsyi ajatus rakentaa itselleen oma talo. Huoposen tuumat olivat aina suurisuuntaisia. Niin nytkin, kun oli rakennettava erillinen lukkarin virkatalo, taas saatiin pitäjäläiset innostumaan hirsien ja rakennusaineiden vetoon, ja ennen pitkää kohosi metsäiselle kukkulalle lähelle Kirvunjärveä komea, ison salin, kaksi kamaria ja tilavan keittiön sisältävä puurakennus, jonka yläkertaan sitäpaitsi sisustettiin kaksi ullakkokamaria. Kooltansa tämä rakennus oli miltei yhtä suuri kuin kumpikin pappila. Tänne sitten avioliittoon mentyänsä nuoripari sijoittui asumaan ja sai pian kokoon niin paljon huonekaluja, että talosta syntyi viihtyisä kokouspaikka ja vierailumaja. Avoimelta vilpolalta oli järven puolelle asuntoa kaunis näköala mäntyjen lomitse laaksossa olevan järven yli, ja toinen kuistikko pihan puolella avasi näköalan ylempänä olevalle harjulle, jonne oli sijoitettu Kirvun ensimmäinen kansakoulu. Huoposen talon nimeksi määrättiin Kurkela, mikä sekin puolestaan todistaa Huoposen korkealle lentävää mielikuvitusta. Vihreä pihanurmikko erotti tarpeelliset ulkosuojat päärakennuksesta, ja sekametsään raivattiin ajotie, joka johti lähellä olevalle valtamaantielle. Näin Kurkelasta pian muodostui herrastalon kaltainen keskuspaikka, jossa pidettiin monenlaisia, varsinkin lauluseuran kokouksia ja jonne nimi- ja syntymäpäivinä kokoontui seudun sivistyneistö, huomatuimmat isännät ja emännät sekä paljon muutakin väkeä. Aina talossa vallitsi runsas vieraanvaraisuus, niin että ulkoakin tulevat matkoilla olevat virkamiehet, taiteilijat y.m. siellä saivat turvatun tyyssijan. Parina kesänä yläkertaan otettiin kesävieraitakin, joten minäkin perheineni asuin siellä kesällä 1901. Myöhempinä vuosina, kun kirkon lähellä olevan Hovin käräjätalo alkoi käydä ränstyneeksi, pidettiin monet käräjät Huoposen komeassa talossa.
Huoponen oli nopsa syttymään aikansa uusista aatteista. Kun raittiusliike pääsi valtaan, hän Kirvussa innokkaasti ajoi sen asioita, perusti raittiusseuran ja edisti suuresti sen toimintaa viinanmyyjien vastapainoksi. Samoinkuin hän juoma-asiassa oli täydellinen »vesipoika», hän myöskin pian alkoi harrastaa vesiparannuskeinoja. Saksasta käsin oli Suomeen päässyt n.s. Kuhneliike, joka rupesi käyttämään vettä, kylmää ja lämmintä, parannuskeinona melkein kaikkiin tauti-ilmiöihin. Tämä aate pani Huoposenkin liikkeelle. Kun hän henkivakuutusyhtiö Suomen asiamiehenä tuli liikkumaan Viipurissa ja rajaseudun pitäjissä, hän samalla koetti herättää innostusta vesiparannuslaitoksen aikaansaamiseen. Kirvussa hän oli kirkasvetisen Herajärven rannalla keksinyt kauniin havumetsää kasvavan hiekkaharjun, jota hän nyt rupesi puuhaamaan uuden kylpylaitoksen paikaksi. Kirvusta hän ei tietenkään voinut saada rahaa riittävästi kokoon parantolan pystyttämiseksi, mutta Viipurissa hänen onnistui innostamaa muutamat rahamiehet aatteen toteuttamispuuhiin. Heistä lienee ollut huomattavin kauppias Hallenberg, jonka nimen muistan hänen usein maininneen tässä yhteydessä. Ja niin syntyi ennenpitkää Herajärven harjulle kaunis kylpylärakennus ja sen läheisyyteen tarpeelliset ulkohuoneet, lähikukkuloille kylpylävieraiden kesäisiä majoja ynnä suuri kaksikerroksinen potilasrakennus varakkaimpia kesävieraita varten. Itse laitoksen järjestelyssä hänellä tietysti oli monta asiantuntevaa apulaista ja sairashoidossa etenkin kuuluisaksi tullut rouva Malin Bergström, josta sittemmin tuli Kuhne-järjestelmän keskushenkilö. Kuinka laajalti tämä vesiparannuslaitos myöhemmin sai kannattajia, siitä olivat todistuksena vuosikausien kuluessa monet sadat kylpyvieraat, joista mainittakoon niin tunnetut nimet kuin runoilija Paavo Cajander ja laulajatar Hanna Granfelt. Kasvis- ja hedelmäruuat tässä laitoksessa olivatkin mainiot, lihaa ei käytetty, mutta munia, maitoa ja marjoja sai ylen runsaasti. Eivät kaikki potilaat silti olleet laitokseen tyytyväisiä. Se sopi parhaiten vatsa- ja hermotautisille, mutta mentiin liian pitkälle, kun luultiin voitavan parantaa mitä tauteja hyvänsä. Joka tapauksessa tulee kunnia tämän hyödyllisen laitoksen alkuunpanosta Nestor Huoposelle, joka tulisella puhelahjallaan sai rahamiehet ja muut kylpylähommaan innostumaan.
Mainitsin jo Huoposen henkivakuutusharrastuksen. Siinäkin asiassa hän oli niin innokas, että mihin vain matkoillaan joutui, Helsinkiin tai maaseudulle, aina hänellä oli taskussaan henkivakuutuspaperit, ja taitavasti hän johti keskustelun siihen suuntaan, että sai lausua painavan puoltosanansa henkivakuutuksen hyväksi. Hän teki sen niin kauan ja niin vakuuttavasti, että harvoin lienee jonkun luota poistunut saamatta ahdistamaansa henkilöä johonkin vakuutussarakkeeseen merkitsemään nimensä. Hän oli pitkän aikaa Henkivakuutusyhtiö Suomen innokkaimpia asiamiehiä. Kerran hän äkkiä ilmestyi Helsingin-asuntooni, äänekkäästi komentaen meille hyvin tunnettuun tapaansa »pian pötyä pöytään». Ja syötyänsä hän alkoi kaunopuheisesti esittää henkivakuutuksen etuja. Suostuin kauppaan, ja tästä ihmisrakkaasta avunteosta olin hänelle myöhemmin hyvin kiitollinen.
Kun viime vuosisadan lopulla Helsingin yliopistossa n.s. lomakurssit pantiin toimeen, oli Huoponen sielläkin täydestä sydämestä mukana eikä laiminlyönyt juuri mitään ainetta, saavuttaen siten luennoitsijain huomion.
Mutta täälläkin hän tahtoi olla aktiivisesti toiminnassa, niinkuin muuallakin. Hänen lauluansionsa olivat yleisesti tunnetut, hänellä oli »repäisevä meininki», missä vain hän liikkui, ja niin hän lomakurssien väliaikoina pani pystyyn ison sekakuoron, joka innostuttavin sävelin antoi eloisaa virkistystä tieteellisten luentojen lomassa.
Huoposen lauluinto tuli kuitenkin selvimmin näkyviin Kirvun kotioloissa. Jo v. 1887 kesällä Huoponen sai pappilan nuoret innostumaan Jyväskylän laulujuhlille tehtävään matkaan. Matkakustannusten tähden Kirvun lauluseura ei voinut suuremmassa määrin matkalle suoriutua, vaan päätettiin muodostaa pieni valiokuoro, jonka harjoitukset pidettiin pappilassa. Siihen kuului kolme vanhinta sisartani naisäänten ylläpitäjinä, Huoponen tenorina ja minä bassona. Suuresta lauluseurasta valittiin lisäksi entisen lukkarin tytär Helena Räikkönen ja lautamiehen tytär Hanna Virolainen ynnä lyseolainen Hannes Malinen sekä tenorina nimismies Brander ja bassona Helsingistä värväämäni ylioppilas Antti Nordenstreng. Lisäksi otettiin kuoroon räätäli Juho Inkinen bassona ja hänen emäntänsä Anna (o.s. Markus) sopraanona, viimemainitut Kirvun ison kuoron kustannuksella. Näin saatiin kokoon 12-henkinen sekakuoro, joka kolme viikkoa harjoitteli kahdesti päivässä pappilassa sekä kilpalauluja että muuta ohjelmaa, niin että matkalla pystyimme antamaan onnistuneita konsertteja, ensin Kirvussa, sitten Antreassa, Jääskessä ja Lappeenrannassa sekä lopulta Jyväskylän seminaarin juhlasalissa. Huoponen oli harjoittanut sangen kauniin ohjelman silloisista sekakuorolauluista sekä Södermanin »Kevät kun on kukkinensa tullut». Sekakuoron lisäksi muodostettiin myöskin mieskvartetti, johon kaunisäänisenä I tenorina otettiin mukaan nuori lyseolainen Hannes Malinen. Tämä mieskvartetti lauloi minun johdollani konserteissa vuoroin sekakuoron kanssa.
Molemmat kuorot saivat sitten Jyväskylän kilpalavalla toisen palkinnon, joten matka ei suinkaan turhiin rauennut, varsinkin kun konserteillamme ansaitsimme matkarahat. Vieläpä paluumatkallakin annettiin konsertit Savonlinnassa sekä Punkaharjun maanviljelysnäyttelyssä, nämäkin erinomaisella menestyksellä. Senjälkeen Huoponen v. 1889 käytti suurta laulukuoroansa Viipurin laulujuhlilla ja sai sielläkin ansaittua huomiota osakseen. Silloin en ollut mukana, kun samaan aikaan kuuluisan M.M.-laulukunnan jäsenenä kävin konserttiretkellä Pariisin maailmannäyttelyssä.
Mutta vielä suurempia tavoitteli Huoposen innostus, johon liittyi menestykseen tarpeellinen kunnianhimo. Kun 7 vuotta myöhemmin Sortavalassa pidettiin suuret laulujuhlat v. 1896, tahtoi Huoponen näyttää, että Kirvussa lauluinto oli laajalle levinnyt. Hän harjoitteli uupumattomalla innolla suuren sekakuoron valmiiksi, niin että 120 laulajaa lähti Sortavalaan ja ansaitsi siellä kilpalavalla ensimmäisen palkinnon. Sielläkin pidettiin hyvin onnistunut konsertti seminaarin juhlasalissa. Näin oli Kirvun maine laulavana pitäjänä laajalle levinnyt, ja Huoposen nimi tuli tunnetuksi kautta maan.
Mutta kotiseudullakin Huoponen tahtoi lyödä ison valtin Kirvun laulun hyväksi. V. 1900 hän sai aikaan, että suuri paikallinen laulujuhla vietettiin Kirvun Inkilässä äsken valmistuneen korkean rautatiepengermän alaisessa laaksossa Alakuununjoen molemmin puolin. Sinnekin oli saapunut tuhatkunta vierasta Viipurin läänin eri kolkista. Asemapäällikkö Hugo Wedenstierna komeana tuuheapartaisena ja valkotakkisena ylimarsalkkana otti vieraat vastaan. Huoponen oli nuoren väen avulla raivannut ja lipuin sekä köynnöksin kauniisti koristanut viehättävän notkelman ja hommannut sinne vilpoisia kesämajoja, joissa voileivät, piimä- ja maitoannokset sekä monenlaiset raittiusjuomat saivat valtavan menekin. Itse hän täälläkin johti juhlan isoa sekakuoroa, ja minulle oli annettu toimeksi saapuneiden mieskuorojen johtaminen. Tämänkin paikallisjuhlan menestys oli yleisesti tunnustettu, ja Huoponen täydellä syyllä oli voittanut uuden laakerin entisten lisäksi.
Kuten edellisestä näkyy, Huoponen siis monella tavalla vaikutti Kirvun pitäjän kirkolliseen, kunnalliseen ja yleensä sivistykselliseen nousuun.
Kun v. 1899 Suomea kohtasi idästä päin ankara isku, »Helmikuun manifesti», jonka peruuttamista n.s. suuri lähetystö ei voinut saada aikaan, ruvettiin kaikkialla maassamme valtiolliseen valistustyöhön. Porvoossa painettiin joukko kansanlehtisiä nimellä »Kyläläisten kirjasia», joissa lyhyesti ja selkeästi pohdittiin valtiollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Eräs vihkonen oli nimeltä »Suomen perustuslait». Tätä ruvettiin innokkaasti levittämään, ja useimmissa paikoissa nuoret maisterit tai muut asianharrastajat pitivät esitelmäsarjoja helmikuun manifestin laittomuuden selvittämiseksi. Näiden joukossa olin minäkin, ja oikeana kätenäni oli Kirvun innostunut kanttori. Kesällä 1899 kiersimme siten halki suuren osan Kirvun pitäjää, minä pitäen esitelmiä Suomen perustuslakien sisällyksen tärkeydestä ja Huoponen laulaen ja johtaen tilaisuuteen sopivia isänmaallisia tai hengellisiä lauluja kunkin kuulijapiirin yleistason mukaisesti. Retket voivat olla jo silloin jonkunverran vaarallisia, sillä esimerkiksi Tietävälän kylässä kerrottiin siviilipukuisia santarmeja olleen kuulijoitten joukossa. Tästä hommasta, jota herkät karjalaiset mielenkiintoisesti seurasivat, ei kuitenkaan ollut ikäviä seurauksia. Mutta myöhemmin, kun itäiset naapurimme alkoivat vainota n.s. perustuslaillista puoluetta, oli Huoponen jo monta kertaa epäiltyjen listalla, sillä hän puhui joka paikassa rohkeasti julki poliittisen vakaumuksensa, joutumatta kuitenkaan kiinni.
Suurlakon sekasortoisissa oloissa lokakuussa v. 1905 oleskelin stipendimatkalla ulkomailla. Seurasin kuitenkin sanomalehdistä kotimaan tapahtumia, mutta kahteen viikkoon ei mitään Suomen postia tullut Berliinin. Hakiessani turhaan tietoja Saksan lehdistä äkkäsin eräässä sosialistilehdessä odottamattoman uutisen, että sortoajan hallituksen sijalle oli ehdotettu uusi, kaikkien puolueiden kokoomushallitus, jossa päämiehenä olisi senaattori Leo Mechelin ja jäseninä muiden muassa — Nestor Huoponen. Ällistyin ja oivalsin, että kotimaassa oli jotakin nurinpäin. Päätin senvuoksi asessori Uno Kurténin seurassa lähteä kotimaata kohti, poiketen Kööpenhaminaan. Siellä kävimme vanhan Suomen-ystävän Ivar Berensenin puheilla, missä tapasimme juuri Suomesta saapuneen valtiopäiviltä tunnetun lakit.kand. Jonas Castrénin. Häneltä saimme selvät ja oikeat tiedot kotimaan tapahtumista sekä uutisen, että oli valittu uusi perustuslaillinen hallitus, jossa ei ollut Huoposella sijaa. Nyt lähti Kurtén rauhallisesti kotimaahan, ja minä jatkoin stipendimatkaani Norjaan.
Mutta Huoponen oli todella ollut huomionalaisena innokkaan perustuslaillisen puuhansa takia.
Ollessaan Kirvun kuntakokouksen esimiehenä Huoponen oli hankkinut itselleen tietoja kunnalliselta ja yhteiskunnalliselta alalta. Hänen nimensä oli jo laajalti tunnettu ympäristön ja koko Karjalan väestössä. Ei ole senvuoksi ihme, että hänet vähitellen katsottiin sopivaksi ehdokkaaksi valtiopäiville Jääsken kihlakunnan edustajana. Pidettyään loistavat vaalipuheet — hän oli näet innostunut kaunopuhuja — hänet v. 1899 valittiin talonpoikaissäädyn edusmieheksi kotiseutunsa puolesta. Täälläkin hänen puhelahjansa ja perehtyneisyytensä useihin valtiopäivillä esiintyviin, etenkin sivistysaloja koskeviin kysymyksiin hankkivat hänelle säädyssä arvossapidetyn aseman. Hänet valittiin useille valtiopäiville, joilta erosi vasta v. 1907, jolloin sairaus esti hänen ehdokkuutensa. Tältä ajalta muistuu mieleeni eräs matka. Useita sivistyksemme etualan miehiä, niiden joukossa valtiopäivämiehiä, lähti näet v. 1906 Englantiin siellä kokoontuvan kansainvälisen parlamenttiliiton kongressin vieraiksi. Silläkin matkalla tuli Huoposen valpas ja herkästi huomioitseva mieliala monasti näkyviin. Professori Werner Söderhjelm kertoo kirjassaan »Urklipp ur böcker» hupaisia juttuja Huoposen esiintymisestä Lontoon oopperassa ja muuallakin. Huoponen itse on hauskasti tarinoinut tästä matkastansa kirjoitelmasarjassa, joka julkaistiin Karjalalehden alakerroissa v. 1906. Muutenkin hän silloin tällöin kirjoitteli paikkakunnan sivistyspyrinnöistä Karjala-lehteen, jonka innokkaita asiamiehiä hän oli omalla paikkakunnallaan. Alkuaan hän kuului Uuden Suomettaren kannattajiin, mutta seurasi valppaasti myöskin Päivälehden esitystä Nuoren Suomen edistyspyrinnöissä ja liittyi suurlakon jälkeen perustetun Helsingin Sanomain kannattajapiiriin. Kirjoittajana hänellä oli herkkä huomiokyky ja luistava kynä, kuten puheessakin »sanat suussansa sulivat».
Loppuiällänsä Huoponen äkkiä vaipui surumielisyyteen, joka pian kehkeytyi mielenvikaisuudeksi. Eräänä päivänä hän jostakin syystä kiihtyi kodissansa ja riisti voimakkain ottein alas katosta salin kauniin lampun, jonka kerran oli saanut lahjaksi lauluseuraltansa. Hän ei katsonut ansainneensa tätä kunnioituksen osoitusta yhtä vähän kuin muitakaan, koska oli suuri syntinen. Ystävät toimittivat hänet Viipurin läänin sairaalaan, josta hänet myöhemmin siirrettiin Helsingin Lapinlahteen. Täällä hän hiljalleen riutui ja kuoli parhaassa miehuudeniässään v. 1916.
Kuten jo alussa mainitsin, Huoponen oli pääasiallisesti autodidakti eli itseoppinut. Paitsi musiikkialan tietoja ja taitoja, jotka hän oli hankkinut Turun lukkarikoulussa, hän terävällä järjellään pian perehtyi uusiin asioihin, joihin milloinkin innostui. Kaikissa toimissaan hän on jättänyt tuntuvia jälkiä, joskin hänen toimiansa välistä leimasi pintapuolisuus. Hänen henkilölliset ominaisuutensa olivat herkkä sydämellisyys, aina iloinen mieliala, kuten hän itse sanoi »hurtti humööri», joka toisinaan purkautui mielenkiivaudeksi, ja erinomainen kyky pian tutustua ihmisiin ja saavuttaa heidän suosionsa. Hänen pirteän leikinlaskunsa vuoksi eivät toismielisetkään voineet häneen suuttua. Hänen heikkouksiaan oli pikainen mieltymys naissukupuoleen, mutta hänen raikas ja kunnollinen puolisonsa rakasti häntä kuolemaansa saakka, ja tytär Tyyne on perinyt hänen suuret soitannolliset lahjansa, ollen vieläkin Helsingin Sibelius-Akatemiassa laulun- ja soitonopettajana.
Itse puolestani olen Huoposessa kaivannut erästä nuoruuteni parhaimpia ystäviä, jonka kanssa olen monet surut ja ilot jakanut ja jonka kuva säilyy kirkkaana ja himmentymättömänä nuoruuteni muistojen sarjassa.
Antti Juhana Wartiainen
Nuoruuteni parhaita Kirvun-ystäviäni oli kansakoulunopettaja Antti Juhana Wartiainen. Hän oli syntynyt v. 1862 Lappeenrannassa, jossa isä oli torpparina. Kansakoulun käytyään hän jo nuorella iällä siirtyi Sortavalan seminaariin, josta löysi elämänsä kumppanin, Nurmeksesta kotoisin olevan Wilhelmiina (Mimmi) Marteliuksen, synt. 1853.
Antin tapasin ensi kerran Kirvun maanviljelysnäyttelyssä v. 1881, jonne hän valittuna Kirvun kansakoulunopettajaksi oli saapunut tutustumaan uuteen olopaikkaansa. Silloin hän muistaakseni oli mukana II bassona veljeni Paavon apuna siinä kvartetissa, joka esiintyi näyttelyn loma-aikoina. Sen jälkeen en häntä pariin vuoteen tavannut, ennenkuin hän vakinaisena saapui toimipaikkaansa, kauniilla mäellä sijaitsevaan Kirvun kansakouluun. Täältä hän, samoinkuin ikätoverinsa Huoponen, teki ahkeria käyntejä kodissani alapappilassa ja joutui II bassona mieskvartettiin, jonka oli määrä mennä Jyväskylän laulujuhlille n. 1887 kilpailemaan. Kun hänen äänensä kuitenkin oli hauras ja pienenlainen, katsoin varmemmaksi hankkia Helsingistä Savo-karjalaisen osakunnan piiristä tuntemani ylioppilas Antti Nordenstrengin. Toisestakaan syystä ei Wartiainen halunnut mukaan, sillä hän oli mennyt naimisiin v. 1886 juuri mainitun seminaaritoverinsa kanssa, eikä hennonnut irtautua nuoresta kodistaan ja sen moninaisista tehtävistä. Edellisenä syksynä olimme käyneet nuorta paria tervehtimässä serenaadilla, joka herätti heidän ihastuksensa ja liitti vastatulleet pysyväisin sitein pappilan nuorison piiriin. Molemmat olivat kauniita ja sydämellisiä ihmisiä, jotka pian saavuttivat kirvulaisten suosion.
Antti Wartiainen oli taitava ja tarmokas opettaja, jonka päähuomio kiintyi kouluun ja sen oppilaihin. Ollen luonteeltaan käytännöllinen hän käytti väliaikansa etupäässä käsitöihin ja kotiaskareihin, vähemmän ottaen osaa yleisiin harrastuksiin. Tarvittaessa häntä kuitenkin käytettiin monenlaisiin kunnantehtäviin, joista hän ei voinut kieltäytyä. Kirvun lauluseuran toimintaan hän otti osaa ja vapaahetkinään mielellään ja menestyksellä kalasteli.
Hänen ympärilleen kasvoi vähitellen suuri lapsilauma, 5 poikaa ja 2 tytärtä. Yksinkertainen elämäntapa ja ankara, vaikka samalla hellä kasvatus teki heistä kaikista kunnon kansalaisia, joista pojat ovat kohonneet monenlaisiin virkoihin ja tyttäret joutuneet virkamiesten puolisoiksi. Vilhosta tuli asemapäällikkö, joka kuoli 1945, Ilmarista apteekkari Mäntyharjuun, Väinöstä varatuomari ja pankinjohtaja Kouvolaan, Lassista metsänhoitaja Helsingin metsähallitukseen ja Taunosta Amerikassa kauan oleskellut insinööri, joka nyt palvelee Jyväskylän lähellä Tikkakosken tehtaalla. Vanhempi tytär Elina oli naimisissa viime vuonna kuolleen everstiluutnantti Karjalaisen kanssa Helsingissä ja nuorempi tytär Rauha eläinlääkäri Holmin kanssa Lappeenrannassa. Kaikki sisarukset ovat naimisissa ja hyvin menestyneet toimissansa. Antti Wartiaisella on siis ohut harvinainen ilo kaikista lapsistaan.
Oltuansa Kirvun kansakoulun opettajana vuoteen 1900 Antti Wartiainen siirtyi samanlaiseen virkaan syntymäkaupunkiinsa Lappeenrantaan, jossa myöhemmin kohosi johtajaopettajaksi. Sen jälkeen hän muutti uraa ja valittiin Lappeenrannan Kansallis-Osake-Pankin haarakonttorin johtajaksi, jossa toimessa viipyi vuoteen 1924. Siten kaikilla lapsilla oli tilaisuus käydä Lappeenrannan yhteiskoulua, ja sieltä siirtyä yliopistoon, jossa pojat suorittivat kukin virkatutkintonsa. Eläkeikään tultuansa vanhemmat, jotka olivat palvelleet saman koulun opettajina pitkän aikaa, siirtyivät Helsinkiin yksityiselämään. Sitä ennen oli Antti vielä poikiensa kanssa innokkaasti ottanut osaa vapaussotaamme, jossa kaikki kunnostautuivat. Käydessään kerran senjälkeen muiden sotureiden kanssa pitkässä autojonossa Inon pattereilla entisiä muistoja juhlimassa Antti sai sen vaikean taudin, joka hänet vei Helsingissä hautaan v. 1932. Häntä seurasivat hautaan myöhemmin hänen puolisonsa Mimmi ja vanhin poikansa Vilho v. 1945.
Wartiaisen ja minun välilläni sukeutui lämmin toverisuhde. Hän oli ystävällinen, oikeudentuntoinen ja isänmaallinen mies. Hänen iloinen luonteensa ja aina rehti olemuksensa veti vastustamattomasti puoleensa. Vaikka olimme kymmeniä vuosia toisistamme erossa asuen eri paikkakunnilla, kävin usean kerran Kirvuun matkustaessani häntä tervehtimässä Lappeenrannassa, ja hän otti minut aina avosylin vastaan. Erikoisen hauska oli matkani hänen hopeahäihinsä v. 1911, jolloin suoraa päätä Visbyn laulumatkalta riensin hänen kesäkotiinsa kauniille Taipalsaaren saarelle, jossa Saimaan rannalla niemen kalliolla vietimme iloista ja tunnelmallista kesäiltaa hääjoukon parissa.
Osoitteeksi pysyvästä ystävyydestämme saatan mainita, että Kirvusta erottuamme joka vuosi säännöllisesti kirjoitimme toisillemme, hän Artturin-päiväksi lokakuun viimeisenä ja minä Antin-päiväksi marraskuun viimeisenä päivänä, väliin runomitankin muodossa. Kirjeenvaihto loppui vasta Antin muutettua Helsinkiin, jolloin usein kävimme toisiamme tervehtimässä. Antin kuva on piirtynyt kirkkaana muistiini oikean ystävän perikuvana.
Axel Brander
Niiden Kirvun ystävien joukossa, joiden parissa vietin nuoruuteni kesät, on Axel Branderilla oma sijansa. Hän oli saapunut Kirvuun v. 1884 Viipuriin muuttaneen ja suuresti kaipaamamme Henrik Reinhold Olsenin sijaan. Axel oli palvellut Viipurin lääninkansliassa, tullen täällä tunnetuksi säntillisenä miehenä ja hyvänä ensi tenorina, jota paljon käytettiin serenaadeilla. Hän oli luonteeltaan enemmän idealisti kuin käytännöllisen tarmon mies. Senvuoksi hän kyllä virkamiehenä säntillisesti hoiti virkamatkansa ja kansliatehtävänsä, mutta jos oli kysymys viinanmyyjien tai tappelupukarien ahdistamisesta, Brander mielellään vetäytyi kuoreensa. Sensijaan hän innokkaasti otti osaa lauluseuraan ja muiden sivistysseurain pyrintöihin, aina valmiina »kenraali» Huoposen käskystä antamaan apuansa lauluseuran riveissä. Hän oli myöskin mukana Jyväskylään tehdyllä laulumatkalla v. 1887, Viipurin ja Sortavalan laulujuhlissa 1889 ja 1896 sekä Inkilän laulujuhlassa v. 1900.
Oltuaan muutaman vuoden naimattomana Brander v. 1883 meni naimisiin Jääsken kappalaisen Sireliuksen tyttären Hildurin kanssa, joka oli vaimoni lähimpiä nuoruudenystäviä. Kirvuun tultuaan he asettuivat asumaan, ensin muutettuaan talosta toiseen, Huoposen rakennuttamaan pieneen, mutta siroon rakennukseen, joka oli mäennyppylällä keskellä kirkonkylää. Siitä oli laaja näköala kolmelle suunnalle peltojen ja rakennusten yli Kirvunjärvelle asti ja sitä ylempänä kunnaalla olevalle kirkolle. Branderin virkatalosta pohjoiseen päin aivan läheisyyteen rakennettiin meijeri, josta sittemmin tuli Kirvun seurojen talo, sekin Huoposen innon aikaansaama. Sen viereisellä mäntymäellä taaskin oli kaunis puutalo, jossa sittemmin asui Kirvun maanmittari Raije. Järven puolella kulki läheltä Kirvun maantie, jonka varrella oli Eevalan lautamiehen talo ja vinoon sitä vastapäätä kauppias Matti Inkisen vaaleanpunaiseksi maalattu siisti rakennus. Näin nimismies asui keskellä Kirvun liike-elämää.
On jo kerrottu, että Branderin harrastukset kävivät enemmän ideaaliseen kuin käytännölliseen suuntaan. Paitsi Kirvun sivistyspyrintöjä hän ahkerasti harrasti kaunokirjallisuuden ja sanomalehtien lukemista. Päivälehtien lisäksi hän esimerkiksi pitkän aikaa seurasi Viipurissa ilmestyvää ruotsinkielistä »Östra Finland»-nimistä lehteä, jonka päätoimittajana oli runoilijana ja kirjallisuudenhistorian tutkijana hyvin tunnettu fil.tri Gabriel Lagus. Samoin hänellä myöskin usein oli jokin ruotsinmaalainen kuvalehti. Tämä kirjallinen harrastus näkyy periytyneen hänen vanhimmalle pojalleen, maisteri Eino Palolalle, joka nykyaikana on esiintynyt sekä kirjailijana että sanomalehtimiehenä.
Branderin puoliso Hildur taaskin oli kokonaan käytännöllinen luonne, joka piti hyvää huolta taloudesta ja useista lapsistansa. Toinen poika Veikko tuli varatuomariksi, joka Viipurista vangiksi vietynä murhattiin Kavantsaaressa vapaussotamme lopulla. Sieltä hänet myöhemmin noudettiin kotipitäjän sankarihautaan. Kaunis ja kiltti Signe-tytär joutui naimisiin Savonlinnan aseman I kirjurin Väinö Lackströmin kanssa ja kuoli jo nuorena. Kolmas poika, Toivi, on myös rautatievirkamies, nykyään Haapakosken asemapäällikkö. Toinen tytär, Laina, meni naimisiin rautatienkirjuri Kelovaaran kanssa, ja he asuivat Viipurissa kaupungin luovuttamiseen saakka. Nuorin veljeksistä, Lauri, kaatui Virossa Valjan kaupungin luona.
Branderin perhe oli kotipappilani lähimpiä ystäviä, joiden kanssa seurustelua ahkerasti viljeltiin. Isäni vanhaksi tultua Axel Brander monet vuodet oli isäni holhooja, tarkka ja ystävällinen taloudenhoitaja. Luonteeltaan hän oli hyvin hiljainen ja vaatimaton, sivistynyt ja hillitty. Vain kirjallisuudesta ja sivistyspyrinnöistä keskusteltaessa hänkin saattoi innostua ja ilmaista mielipiteensä. Toverina hän oli herttainen ja perin luotettava mies.
Hän otti eron virastaan v. 1920, jolloin muutti vävynsä luo Savonlinnaan. Siellä hän kuoli v. 1922.
Muita Kirvun-ystäviä
Kirvu oli koko nuoruuteni ajan hyvin köyhä, n.s. sivistyneestä säädystä. Paitsi nimismiehen, lukkarin ja kansakoulunopettajan perheitä ei ollut muita kuin naimaton kansakoulunopettajatar Briitta Liisa (Betty) Kaitera, kappalaisen, pastori Pekka Malisen perhe, kauppias Matti Inkisen perhe ja venäläisen kauppiaan Kanninin perhe, jotka asuivat kirkonkylässä, sekä ent. urkujenrakentaja Theodor Buchertin perhe Sairalassa ja maanmittari Hämäläisen perhe Paavalinmäellä. Näistä neiti Kaitera oli hyvin läheinen ystävä opettaja Vartiaisen perheen kanssa ja muutti vanhoilla päivillään heidän luokseen asumaan Lappeenrantaan. Hän oli syntyisin pohjalainen Limingan pitäjästä, yksitotinen ja vakava, mutta perin rehti ihminen ja hyvä opettaja. Huumoriakin hänessä oli jonkin verran, ja pappilassa hän kävi melko usein.
Pastori Pekka Malisen perhe oli hyvin sivistynyt. Itse pastori oli kuuluisien saarnalahjojensa takia valittu neljänneksi vaalisaarnaajaksi vanhan pastori Anders Winterin kuoltua ja sai vaalissa valtavan enemmistön äänet. Hän muutti Kirvuun asumaan keväällä 1874 ja siirtyi sitten v. 1897 Rantasalmen kirkkoherraksi, jossa sai rovastin arvonimen ja kuoli v. 1915. Hänen ensimmäinen vaimonsa Maria oli syntyisin Bergh, ja tästä avioliitosta oli yksi poika, Henrik Johannes, jota sanottiin Hannekseksi ja joka päästyään ylioppilaaksi Viipurin suomalaisesta lyseosta kihlautui sisareni Ainan kanssa. Saatuaan asemakirjurin viran Viipurin asemalla hän meni naimisiin ja asui myöhemmän ikänsä ensin Kouvolan ja sitten Nurmen asemakirjurina, kunnes kuoli v. 1905. Hannes oli hyväsydäminen, komeavartaloinen ja kaunis nuorukainen, jolla oli sulava I tenori ja joka lyhyen aikaa otti osaa Y.L:n laulupyrintöihin Helsingissä. Liian höllän ja auttavaisen luonteensa takia hän joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja kuoli nuorella iällä, jättäen jälkeensä pieniin oloihin sisareni ja neljä lasta.
Toisen kerran Pekka Malinen oli naimisissa v:sta 1870 Rautalammin rovastin tyttären Fredrika Adolfina Boxströmin kanssa, joka oli hyvin sivistynyt, ystävällinen ja käytännöllinen luonne, mikä oli suureksi avuksi rikaslapsisessa perheessä, varsinkin kun miehensä Pekan harrastukset olivat henkistä laatua, teologian ja muun kirjallisuuden sekä kunnallisten asiain harrastusta.
Perheen isää, pastori, sittemmin rovasti Pekka Malista olen laajemmin kuvannut tämän teoksen ensimmäisessä osassa. Muissa luvuissa on hänestä tullut myöskin lisäpiirteitä esitetyksi.
Synnynnäinen kirvulainen oli kauppias Matti Inkinen synt. 1841. Mitään varsinaista koulua — Kirvussa ei hänen nuoruudessaan ollut kansakoulua — hän ei ollut käynyt, vaan opiskellut itsekseen ja puotipoikana kerännyt tietoja sieltä ja täältä. Hyväpäisenä hän seurasi sanomalehtiä ja liittäytyi seudun sivistyneistöön oltuaan jonkin aikaa virkaa tekevänä lukkarina kotipitäjässään. Jo nuorena hän perusti kirkonkylän keskustaan oman kauppaliikkeen ja osasi huumorintajuisella luonteellaan ja tarinoimiskyvyllään kerätä paljon ostajia puotiinsa, myöntäen kaupantekijöille pitkäaikaista luottoa, kuten Karjalassa yleensä oli tapana. Varallisuus kohosi ehtimiseen, ja hän alkoi jo ajatella entisen kappalaisen pulskaa ja iloista tytärtä Sandraa vaimokseen. Myöhemmin kihlaus kuitenkin purkautui, ja nyt hän otti morsiamekseen Virolahdelta emännöitsijä Helena Kotosen, joka oli erittäin herttainen, jonkin verran sivistynyt ja hienotunteinen nainen. Sitä ennen Matti Inkinen oli rakennuttanut itselleen 4-huoneisen kauniin rakennuksen yliskamareineen aivan maantien varteen lähelle kauppapuotia. Talo oli hyvin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui sivistyneistö aina heinäkuun viimeisenä päivänä Helenan-päiville, jolloin tarjotuin kaikenlaisia herkkuja. Matti rakasti nuorisoa ja oli aina mukana huviretkiä tehtäessä suuntaan tai toiseen. Hän oli pyylevä herrasmies, jonka huulilla hymy leikki ja kansanomaiset vitsit höystivät puhetta. Kun lähdettiin souturetkelle, astui Matti aina ensin veneeseen peränpitäjäksi, lohduttaen muita sananparrella: »En minä soutajaksi pyrikään.» Taaskin kertoessaan tapahtumia tai sanomalehtiuutisia hän alotti puheensa sanoilla: »Yheks eksmerkiks», ottaen samalla tärkeän ja juhlallisen asenteen. Matin kaskuja oli hauska kuunnella, kun hän kertoi Pietarin-matkojensa seikkailuista käytyään siellä kauppa-asioilla. Vanhoilla päivillään, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, hän meni uusiin naimisiin ja jätti jälkeensä kaksoset, joiden kohtalosta minulla ei ole tietoa.
Kunnanasioihin hän otti vilkkaasti osaa. Isäni jälkeen hän oli kauan kuntakokouksen esimiehenä ja hoiteli muitakin kunnan luottamustehtäviä. Pitäjäläisten kesken hän oli tunnettu nimellä Lapan-Matti ja nautti heidän suosiotaan sekä kohosi jonkinlaiseen varallisuuteen. Vanhoilla päivillään hän myi talonsa ja muutti perheineen Inkilään, jossa kuoli v. 1921 ja jätti jälkeensä kaksi lasta.
Ennen Inkisen puotia oli Kirvun kirkonkylään pesiytynyt venäläinen kauppias Feodor Kannin. Hän oli veljensä Aleksein kanssa perustanut sekatavarakaupan kylän tiheimmälle asutuspaikalle, maantien varrelle, missä Yläkuunun ja Tietävälän tiet erkanivat toisistaan. Kauppa tuli hyvin suosituksi »Olja»-herran ystävällisyyden ja puotipalvelijan »Kannisen Sassan» (Aleksander Klementjeffin) ovelan näppäryyden takia. Pääisäntä, aina hymyilevä »Veta»-herra, otti vain nimeksi osaa kaupanpitoon, sillä hän oli useimmiten pienessä hiprakassa. Hänellä oli kuitenkin hyvin miellyttävä puoliso, Aleksandra Sentshenko, älykäs, sivistynyt ja hienotunteinen nainen, joka paitsi venäläistä kirjallisuutta luki suomalaisia romaaneja, vieläpä vaikeampitajuista Valvoja-lehteäkin. Hän hoiti taloutta erittäin tarkasti ja huolellisesti, otti osaa seudun sivistyspyrintöihin ja oli suuri nuorison ystävä.
Rouva Kanninilla oli maantien varressa pieni puutarha, jota hän erikoisen hellästi hoiteli. Sieltä saatiin, paitsi perunoita, kaikenlaisia kasviksia. Kun »Kannisella» oli nimipäivät tai muut pidot, tarjottiin hyvät ruuat, mainiot marjahillot ja kaikenlaiset makeiset. Tämä tapahtui varsinkin pääsiäis- ja joulujuhlien aikana. Salonki oli hienosti sisustettu, ja sen nurkissa oli venäläiseen tapaan jumalan- ja madonnankuvia, n.s. ikoneja, vahakynttilöineen. Silloin tuli useimmiten Viipurista sukulaisvieraita, etenkin rouvan sisar ja veli. Heidän kanssaan he tavallisesti tulivat kotipappilaani vierailemaan, ja sen jälkeen vanhoja ja nuoria odotti vastakutsut, jossa tarjottiin monia herkkuja. Me nuoret silloin leikimme tai tanssimme piirileikkejä. Kesäisin taas istuttiin hauskassa huvimajassa puutarhan laidassa, jonne myöskin tarjoilu ulotettiin. Tämän vieraanvaraisuudenkin takia me nuoret mielellämme kokoonnuimme Kannisen taloon. Muuten ohimennessämme aina poikkesimme Kannisen puotiin ostamaan huokeita piparikakkuleivoksia, pieniä pitkulaisia »orehkia» tai ison leivoksen muotoisia »kauraskoja», jota paitsi usein ostettiin »landriineja» tai muita Pietarin makeisia.
Mutta myöskin henkisesti rouva Kannin osasi pitää seurustelua yllä. Meidän nuorien kanssa hän jutteli viimeisistä venäläisten romaanien suomennoksista, esimerkiksi Gogolin »Taras Bulbasta» ja »Kuolleista sieluista». Myöskin keskusteltiin kasvatusta tai kaunokirjallisuutta koskevista Valvojan kirjoituksista, mutta yhtä valveutunut hän oli keskustellessaan vanhojen kanssa taloutta koskevista käytännöllisistä asioista. Hänen suvaitsevaisuuttaan uskonnollisessa suhteessa todistaa se seikka, että hän isäni ensi vuosia ollessa Kirvun kirkkoherrana lahjoitti kirkkoon m.m. ehtoolliskalkkia kuvaavan mustalle sametille kirjaillun saarnastuoliliinan.
Eräänä pakkasiltana joululoman aikana 1880-luvulla toimeenpantiin Kirvun sivistyneen nuorison ensimmäiset ja tietääkseni ainoat naamiaiset. Kokouspaikka oli nytkin »Kannisen» talo, jossa pukeuduttiin monenlaisiin naamiopukuihin, oikein Viipurista tuotettuine kasvonaamioineen. Yksityisiä naamioita en enää tarkoin muista; se vain on mielessäni, että itse olin professorin pukuun ja naamioon pukeutunut ja rinnallani oli opettajatar neiti Kaitera professorin rouvaa näytellen. Lisäksi oli joukossa kansallispukuisia maalaistyttöjä, kauppiaita y.m. iso liuta. Sitten lähdimme kaikki rekiretkelle muutaman kilometrin päähän ja palasimme jälleen vieraanvaraiseen Kanninin taloon. Silloinkin oli rouva Kannin pirteänä johtohenkilönä, joka tahtoi ja ymmärsi järjestää vieraillensa hauskaa.
Talossa oli yksi ainoa lapsi, koulupoika Aleksander, jota aina sanottiin Sashaksi. Hän oli kaino ja kaunis nuori mies ja kävi silloin Viipurin ruotsalaista lyseota. Myöhemmin hän äiteineen, isän kuoltua ja talon tultua myydyksi, siirtyi Antrean pitäjään, josta äiti oli ostanut tohtori Starckin kauniin huvilan erään Vuoksen sivuhaaran varrelta. Siellä kävin myöhemmin yhden ainoan kerran, jolloin vieraanvaraisuus oli yhtä suuri kuin ennenkin. Äidin kuoltua en ole Sashasta kuullut muuta kuin että hän jäi maanviljelijänä Antreaan asumaan ja myöhemmin meni naimisiin.
Kanninin perheen nuoria rakastava, ennakkoluuloton perheystävyys on painunut syvälle muistojeni joukkoon.
Tavallaan ulkolainen oli myöskin Theodor Buchertin perhe Sairalassa. Isäntä oli ammatiltaan ollut urkujenrakentaja ja sittemmin Karjalan kannakselta siirtynyt Kirvuun. Hän oli syntyisin Pietarista, jonne perhe joskus lie muuttanut Baltian maista. Äidinkieli oli oikeastaan saksa, mutta hän oli aika hyvin oppinut suomeakin puhumaan. Oltuaan jonkin aikaa Sairalan joen varrella maanviljelijänä ja myllärinä hän toi itselleen kotikanasen Virolahdelta. Tämä oli entinen taloudenhoitajatar Katriina Molin, jolla oli hieman sivistystä ja joka auttavasti käytti myös ruotsinkieltä. Isäntä oli pitkä ja pyylevä, huumorintäyteinen ja aina iloinen mies, jolla oli paljon kaskuja Pietarin-matkoiltaan kerrottavina. Emäntä oli myöskin iloinen, hyväntahtoinen ja erittäin vieraanvarainen.
Heidän soma talonsa sijaitsi pienen kosken äärellä, aivan lähellä joen yli kulkevaa maantiesiltaa. Siellä oli pieni puutarha, jossa erikoisesti marjapensaat olivat miellyttäviä pysähdyspaikkoja nuorten leikkien lomassa. Alhaalla eräässä myllynuomassa oli tapana käydä uimassa, ja toisesta paikasta kosken alapuolelta ongittiin ahvenia ja muita pikkukaloja. Myllyssäkin käytiin joskus tarkastamassa suuria myllynrattaita, joiden survomat viljat siellä kerättiin seutulaisten säkkeihin. Sillalta taaskin tähystettiin ympäröiviä seutuja taikka myöhemmin katseltiin vähän ylempänä sijaitsevan rautatiesillan yli vyöryviä pitkiä Karjalan junia.
Buchertin talo oli hyvin vieraanvarainen. Katriinanpäivillä, elokuun 2 päivänä, siellä oli suuri vastaanotto. Kirkonkylän säätyläisiä tuli pitkä jono ja väliin muualtakin vieraita. Aamupäivin oli runsaat kahvipöydät ja lisäksi useimmin herkullisia marjahilloja sokerileipineen tai leivoksineen tarjottavana, jos oli iltakutsut, syötiin vankka illallinen, jossa oli kaikkia sen ajan herkkuja tarjolla, munakkaasta vasikanpaistiin ja marja- tai omenahyytelöihin saakka. Kun lisäksi juotiin kahvit ja herroille oli totipöytä Höyryämässä, tunsi istuvansa tanakasti, kun yöllä halki soiden ja niittyjen huurujen, joita väliin kuutamo muodosti romanttisiksi näyiksi, vankkaa kyytiä matkattiin monin hevosin kotitanhuville.
Paitsi nuorison tavallisia piirileikkejä, joskus tanssiakin, muodostettiin kerran iso orkesteri kaikenlaisine pilli- ja rummutuskoneineen. Siinä käytettiin apuna viulua ja tekaistua bassoviulua, kattilan kansia ja muita pärrytyskoneita. Pääsävelen juoksua ylläpiti joku seurasta laulamalla tai viheltämällä huilun tapaan. Näillä retkillä oli nuorilla aina hauskaa, sillä isäntäväki osasi hyvällä tuulellansa haihduttaa kaikki surunpilvet.
Talossa oli nuori viehkeä tytär, joka oli nuorimman sisareni Kaarinan ikäinen. Käytyään Viipurin tyttökoulun hän antautui postialalle ja joutui Kivennavalle, kunnes äkkiä innostui Kuhnen saksalaisen kylpyliikkeen suosijaksi. Tätä varten hän kävi Saksassakin ja rupesi Suomessa sen kiihkeäksi asianajajaksi. Kun Kirvun kanttori Nestor Huoponen samoihin aikoihin oli innostunut vesiparantolan hankkimispuuhiin Kirvun kirkonkylään, hän sai Amalia Buchertista uskollisen kannattajan. Malin oli sillä välin ehtinyt rakastua ja mennä naimisiin maallikkosaarnaaja Bergströmin kanssa. Kun parantola oli valmis, asettui nuori pari asumaan sen läheisyyteen, ja siellä hän vastaanotti ne sadat potilaat, jotka vuosittain hakivat kylpylästä parannusta ja joista varsin moni vedenkäytöllä eri muodoissa sai terveytensä takaisin. Siten Malin Buchert vähitellen sai kannatusta eri piireissä ja tuli koko Suomessa tunnetuksi Kuhne-liikkeen esitaistelijana. Hänen elämäkertansa on myöhemmin neiti Hilma Räsänen myötätunnolla ja asiantuntemuksella kirjoittanut.
Buchertin poika Reinhold ei jatkanut pitkälle koulunkäyntiänsä, vaan rupesi maanviljelijäksi Virolan kylään, tullen lopulta lautamieheksi. Millaisiksi hänen vaiheensa Karjalan luovuttamisen jälkeen ovat muodostuneet, ei ole tiedossani.
Herra ja rouva Buchert ovat, kuten enimmät kirvulaiset ystäväni, haudatut Kirvun uuden kirkkomaan multiin.
Eräs Buchertin veli, vanhapoika ja ammatiltaan pianonvirittäjä, kävi kerran vuodessa veljeänsä tervehtimässä ja ulotti silloin matkansa Kirvun pappilaan, jossa oli pitäjän ainoa kunnossa oleva flyygeli. Sen oli Theodor-veli kerran hankkinut Pietarista Beckerin tehtaasta suhteellisen huokealla hinnalla, ja vaikkei viritys perin kauan kestänytkään, sitä ahkerasti käytettiin pappilan laulu- ja soittoesityksien apukeinona. Virittäjän tulo pappilaan oli aina merkkitapaus syrjäisessä maankolkassa. Hän oli ystävällinen ja muhoileva mies, joka ennen lähtöään soitteli kauniita tanssikappaleita nuorten iloksi.
1880-luvun loppupuolella muutti Kirvun rajojen sisäpuolelle maanmittari August Hämäläinen. Oltuaan jonkin aikaa Antreassa hän sieltä toi mukanaan »prinssipaalinsa» Strandmanin tyttären puolisonaan. He asettuivat asumaan kauniin Hauhialan tien varrelle, toiselle puolen Alakuununjokea, jonne hän rakennutti ison ja kauniin rakennuksen ja perusti puutarhan. Sinne siirtyi pian myöskin rouvan äiti, joka oli käynyt Pietarissa koulua, osasi venäjää ja saksaa ja oli siis verraten sivistynyt. Heidänkin luonaan vietettiin joulun aikaan Augustin-päiviä suurilla pidoilla, jonne pitäjän sivistyneistö oli kutsuttu. Vieraanvaraisuus oli täälläkin suuri, mutta talvipakkanen ei sallinut muuta kuin sisäleikkien toimeenpanemista. Isäntä itse oli hiljainen, mutta ystävällinen mies, ja naisväki perin juttelias ja nuorisoa suosiva. Perhe muutti myöhemmin Helsinkiin, jossa Hämäläinen joutui insinööriksi maanmittaushallitukseen. 1930-luvulla molemmat puolisot kuolivat ja haudattiin Helsingin Vanhaan hautausmaahan. Äiti oli jo aikaisemmin kuollut.
Nuorten sivistykseen kohoavien maalaispoikien joukosta mainittakoon vielä kaksi nuorukaista, jotka olivat minun ja veljeni ikätovereita. Toinen, Juho Karjalainen, oli käynyt Viipurin silloin vielä ruotsalaista lyseota ylimpään luokkaan saakka, mutta ei päässyt koskaan ylioppilaaksi. Hänen isänsä oli maanviljelijä Vallittulassa, valistunut lautamies, joka tahtoi kouluttaa poikansa herraksi. Juhon kanssa kävin ennen ylioppilaaksi tuloani samaa rippikoulua isäni ohjattavana. Juholla oli hyvä muisti, niin että hän hyvin osasi katkismukset ja ulkoa luettavat kappaleet, mutta suurempaa älyä vaativat kouluopinnot eivät ottaneet menestyäkseen. Muuten hän oli hiljainen, hyväntahtoinen poika, jonka luona joskus kävin Vallittulassa vierailemassa. Jo aivan nuorena hän palasi isänsä ammattiin, maanviljelykseen.
Paavo-veljeni ikä- ja nimitoveri oli Virolasta kotoisin oleva Paavo Virolainen. Hänen isänsä oli lautamies, jonka talo oli seudun rikkaimpia, sijaiten Vironkosken liepeellä lähellä sitä taloa, josta myöhemmin kuuluisaksi tullut eduskuntalainen ja ministeri Juho Niukkanen oli kotoisin. Paavo Virolainen sekä Juho Karjalainen kävivät välistä pappilassa meidän seuranamme, ja Paavonkin kotiin tehtiin joskus vastavierailuja. Sinne päin oli hauska matkustaa soutaen ensin Kirvunjärveä ja sitten kiemurtelevaa Alajokea pitkin Vironkosken yläpuolella olevan korkean mäkiäyrään valkamaan, josta oli vain lyhyt matka lautamiehen taloon sillan toiselle puolelle. Myöhemmin Paavo Virolainen käytyään 6 luokkaa Viipurin suomalaista lyseota osti Buchertin talon ja asettui sinne asumaan Viipurista tuomansa nuorikkonsa kanssa. Siellä hän työskenteli osaksi maanviljelijänä, kauppamiehenä ja myllärinä. Kun tämän vuosisadan alussa olin ostanut huvilan Torajärven varrelta, 2 km:n päästä Sairalan asemalta, jouduin uudestaan tekemisiin Paavo Virolaisen kanssa, jolloin perheemme silloin tällöin kesän aikana seurustelivat keskenään. Kerran tehtiin Paavo Virolaisen pienellä höyrylaivalla huviretki pitkin kaunista Juokseman järveä, jonka toisessa päässä oli Heikkolan kylä. Siellä uitiin, ongittiin, oltiin yötä ja nautittiin kalamiesten saalista, kunnes seuraavana päivänä samaa kaunista järvireittiä palattiin Sairalaan.