[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0kDqZ2kssSaPN423X5PGXj6W-_HchFzGUwMTI0rMltw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3570,"Vuodet ovat vierineet III","Siegberg, Artur",1862,1948,"3570-siegberg-artur-vuodet-ovat-vierineet-iii","3570__Siegberg_Artur__Vuodet_ovat_vierineet_III","Kulttuurikuvia 1880-luvulta","muistelmat",[],[],"fi",1949,null,27715,203124,true,[],[],[],"Siegbergin muistelmien kolmas osa sisältää kuvauksia 1880-luvun opiskelijaelämästä ja suomalaisesta kulttuurihistoriasta. Kirjoittaja kertoo ylioppilasvuosistaan Karjalassa, matkoistaan Imatralle ja Jääskeen sekä ajastaan reserviläisenä Rautjärvellä.","Artur Siegbergin 'Vuodet ovat vierineet III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3570. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VUODET OVAT VIERINEET III\n\nKulttuurikuvia 1880-luvulta\n\n\nKirj.\n\nARTUR SIEGBERG (Alku Siikaniemi)\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1949.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nYlioppilasaikani maaseudulla 1880-luvulla\n\n    Kirvun pappilan nuoret loma-aikoina.\n    Nuorten ylioppilasten jalkamatka Karjalassa kesällä 1881.\n    Imatran-retki ja Jääskessä-käynti 1881.\n    Lukuhommia Rytjässä 1882.\n    Syksy Kirvun pappilassa 1883.\n    Sipoon saaristossa kesällä 1884.\n    Reservimiehenä Rautjärvellä 1884—1886.\n    Keisarin käynti Lappeenrannassa kesällä 1885.\n    Hauhialassa, Helisevän rannalla kesällä 1886.\n    Joulunviettoa Kirvussa 1887.\n    Lukuviikot Finbyssä ja Hämeenlinnan lähistöllä kesällä 1888.\n    Käynnit enoni luona Tampereella ja Lempäälässä.\n    Rautalammin häät.\n\nKirvun-ystäviä 1880-luvulla\n\n    Nestor Emanuel Huoponen.\n    Antti Juhana Wartiainen.\n    Axel Brander.\n    Muita Kirvun-ystäviä.\n\n\n\n\nYLIOPPILASAIKANI MAASEUDULLA 1880-LUVULLA\n\n\n\nKirvun pappilan nuoret loma-aikoina\n\n\nYlioppilaaksi tultuani ja saatuani ylioppilaselämästä keväällä 1881\nmoninaisia henkisiä virikkeitä päätin sirottaa opintojen kylvämiä\njyviä Kirvun karuun maaperään. Sydän oli täynnä pulppuavia aatteita,\nja huomasin syrjäisen kotipitäjäni vielä olevan alkukantaisella\nsivistysasteella, kun harvaan taloon edes saapui Viipurin\nmaaseutulehtiä.\n\nJo ensimmäisenä lomakesänä, kun olin ollut Vilhon päivänä mukana\nylioppilaslaulajain kanssa J.V. Snellmanin kodissa ja myöhemmin hänen\n75-vuotispäivänään juhlamieltä nostattavassa kansalaisjuhlassa,\npälkähti päähäni Kirvussa tehdä tunnetuksi kolmen suurmiehen,\nLönnrothin, Runebergin ja Snellmanin merkillinen isänmaallinen työ.\n\nKirvussa oli silloin kansakoulun opettajana intomielinen Olaus\nKempas, joka oli saanut kasvatuksensa Jyväskylän kukoistavassa\nseminaarissa Uno Cygnaeuksen johdolla. Kerrottuani hänelle aikeistani\nhän heti innostui asiaan ja oli valmis minun kanssani puuhaamaan\nKirvuun ensimmäistä »kansanjuhlaa». Valitsimme juhlapaikaksi\nkauniin niityn Kyyhkysen talon takana Kirvunjärven rannalla. Omien\nsisarteni ja harvojen säätyläisrouvien kanssa saatiin hommatuksi\npuhujalava, joka koristettiin havuköynnöksillä ja parilla vartavasten\nneulotulla fantasialipulla. Juhlasta kuulutettiin oikein kirkossa.\nMinun oli pidettävä juhlapuhe kolmesta suurmiehestämme ja Kemppaan\npienen laulukuoron oli suoritettava lauluohjelma. Kahvi- ja\nvoileipätarjoilusta pitivät huolta seudun herrasnaiset. Oli kuviteltu,\nettä tähän juhlaan saapuisi paljonkin väkeä asian uutuuden takia.\nMutta kuinka kävikään! Kun juhla oli asetettu sunnuntai-iltapäiväksi,\nherätti tämä seikka nurjaa mieltä hengellisissä piireissä, joissa ei\nhyväksytty muuta juhlimista kuin jumalansanan julistamista ja virsien\nveisuuta. Tämähän oli maallismielinen juhlinta ja senvuoksi hylättävä.\nNuori kansa taaskin, joka oli tottunut vain yöllisiin nurkkatansseihin\nhämärine ajanviettoineen, ei ymmärtänyt tätä uudenlaatuista juhlamenoa,\neikä siitä syystä tullut näkyviinkään. Ainoastaan harvat valistuneimmat\nisännät ja emännät, jotka lehdistä olivat seuranneet ajan uusia\nvirtauksia, saapuivat juhlaan, jossa kaikkiaan oli tuskin sataakaan\nkuulijaa. Puhe kyllä pidettiin, laulut laulettiin ja tarjoilukin sai\nmenekkiä, mutta asianharrastajain piiri oli sangen vähäinen, ja meidän\nnuorten mieli lannistui ainakin siksi kertaa. Kesti vielä vuosia,\nennenkuin nuorison valistuspyrinnöt saivat puoltajia kansakoulua\nkäyneen nuorison keskuudessa, varsinkin senjälkeen, kun seudun uusi\nkanttori Nestor Emanuel Huoponen tulisella innollaan oli saanut suuren\nlauluseuran kootuksi ja sitä tietä muut valistuspyrinnöt kohotetuiksi.\n\nHuoposen tultua Kirvun lukkariksi v. 1884 ja Olaus Kemppaan muutettua\nKilpeenjoen kansakoulun opettajaksi oli uusi opettaja Antti Vartiainen\nosoittautunut yhtä innokkaaksi valistuksen levittäjäksi kuin\nHuoponenkin, ja niinpä näiden kahden miehen ja minun välilläni syntyi\n»triumviraatti» (kolmiyhtymä), jonka harrastukset kävivät samaan\nsuuntaan ja jonka ystävyysliitto kesti halki elämän.\n\nToisen kerran valistusharrastuksemme puhkesi näkyviin kesällä\n1882. Silloin oli päätetty Kirvussa pitää Viipurin läänin\nmaanviljelysnäyttely juhannuksen jälkeisenä viikkona. Tällöin Huoponen\nja Vartiainen eivät vielä olleet muuttaneet toimiinsa Kirvuun,\nmutta tutustuakseen uuteen vaikutusalaansa tulivat kuitenkin Kirvun\nmaanviljelysnäyttelyyn. Olin saanut entiseltä luokkatoveriltani August\nHjeltiltä toimeksi lähettää selostuksen maanviljelysnäyttelystä\n»Helsingfors Morgonbladiin». Koetinkin tämän tehtävän suorittaa\nkykyni mukaan, vaikka olinkin tottumaton referoimaan keskusteluja\nminua vähemmän kiinnostavalta alalta. Sensijaan olin innostunut\nkirjoittamaan jotakin niistä lauluhommista, jotka näyttelyn yhteydessä\npantiin alulle. Suurella tyydytyksellä olimme saaneet selville,\nettä voitaisiin juhlassa aikaansaada yksinkertainen mieskvartetti,\njonkalaista Kirvussa ei ollut ennen kuultu. Pitäjän nuori nimismies\nAxel Brander oli ollessaan lääninkanslistina Viipurissa esiintynyt\nensi tenorina sikäläisissä serenaadikvarteteissa; Huoponen, juuri\nTurun lukkarikoulusta päässyt ja Kirvun kanttoriksi valittu perin\nmusikaalinen mies, lauloi II tenoria; itse olin ylioppilaslaulajana\nI basso, ja veljeni Paavo, vuoden vanha ylioppilas, oli jo ehtinyt\nII bassoa laulaa, ja hänelle avuksi tuli kansakoulunopettajamme\nVartiainen. Muutama tavallinen kvartetti pantiin soimaan, ja näin\ntaukokohdat näyttelyn väliaikoina täydennettiin kvartettilaululla.\nMuiden vieraiden ohessa oli näyttelyyn saapunut rajapitäjästä\nRäisälästä muutamia nuoria ylioppilaita, jotka sijoittuivat pappilaan\nasumaan. Nämä olivat laulajapiireistä tuntemamme Axel Grönlund,\nRäisälän rovastin poika, ynnä hänen mukanaan tuomansa kesävieraat.\nGrönlund, toveri-nimeltään »Flinten», oli iloinen laulaja ja\nlisäksi viulunsoittaja. Toinen musikaalinen toveri oli Arthur von\nWeissenberg, lääninsihteerin poika Viipurista, jonka pehmeäsointuinen\nI basso harmaaseen vanhuuteen saakka on ihastuttanut kuulijoita\nsulosoinnullaan. Muut ylioppilaat olivat Robert Frosterus sekä William\nForsman, molemmat ylimmistön poikia, edellinen piispan poika Kuopiosta,\njälkimmäinen senaattorin poika Helsingistä. Kun meitä pappilan poikia\noli kaksi ylioppilasta, oli siis Kirvun pappilassa yhtaikaa koolla\nkuusi civis academicusta. Kaksi ensinmainittua seurasi kiinnostuneina\nvastasyntyneen kvartetin ensiesiintymistä, ja muistaakseni vilkas Axel\nGrönlund ei malttanut olla osallistumatta meidän ensi yrityksiimme.\nTäten meiltä nuorilta päivä sujui enemmän laulajailon merkeissä\nkuin näyttelyn eri osastojen katsastamisessa, johon minun kuitenkin\nreportterinvirkani johdosta oli kiinnitettävä jonkin verran huomiota.\n\nEnnenkuin Huoponen saapui pitäjään, oli kotiperheeni keskuudessa jo\nyritelty sekakuoron syntymistä. Aina ja Hilma sisareni lauloivat\nsopraanoa, Hanna alttoa, veljeni Paavo bassoa ja minä hätävaraisesti\ntenoria sekakuorossa. Täten olimme kotipiirissä harjoittaneet muutamia\nyksinkertaisia sekakuoroja, joista »Herra taivahan, kuule huutoan'» ja\n»Mä oksalla ylimmällä» olivat helpoimmat suorittaa. Kun muutamat laulut\noli opittu, pisti päähämme tehdä kesäinen retki Antrean pitäjään, jonne\näsken oli muuttanut uusi kirkkoherra Anders Gustaf Hahl. Hänen poikansa\nmaisteri Taavi Hahl oli koulussa jonkin aikaa ollut laulunopettajani,\nnuoremmat veljet Arvid ja Otto olivat yliopistossa joutuneet\ntuttavikseni ja sisarekset Sigrid ja Sylvia, jotka myöhempinä vuosina\ntapasin Helsingissä, olivat vielä koulutyttöjä. Kun lisäksi isäni\nvirkatoverina oli tutustunut kirkkoherra Hahliin, oli meistä nuorista\nriittäviä syitä olemassa tehdäksemme ristiretken Pyhään Antreaan. Isäni\nei halunnut tulla mukaan tällaiselle huviretkelle, mutta sensijaan\nsaimme äidin taipumaan seuratoveriksemme. Tämä oli harvinainen tapaus\nhänen elämässään, sillä yleensä oli vaikea saada häntä kotipappilan\npuuhista minnekään liikehtimään.\n\nNyt siis vedettiin vaunuvajasta esille vanhanaikaiset ja ränsistyneet\n»trillat», jotka oikeastaan oli aiottu vain yhden hevosen vedettäviksi,\nmutta joihin säännöllisesti aisan viereen järjestettiin hevonen\nirtonaisena valjaisiin, koska »trillat» olivat liian raskaat yhden\nvedettäviksi. Mikään komea näky ei tämä epäsymmetrinen valjaikko ollut,\nmutta syrjäpitäjän oloissa se herätti kylläkin huomiota. Kun lähtömme\ntapahtui keskellä heinäaikaa, ei pappilan miehistä kukaan joutanut\najuriksi, vaan jätettiin tämä vastuullinen toimi minun hoidettavakseni.\nKuormaa oli sittenkin yltäkyllin, vaunun takaosassa äiti kolmen\ntyttären kanssa ja kuskipukilla veljeni minun vierelläni. En vieläkään\nymmärrä, kuinka isäni salli minun, kokemattoman ajajan, ottaa vastuun\nniskoilleni parihevosilla ajettaessa ja kuinka äitini, muuten niin arka\nharvoin matkustaessaan, uskalsi tulla minun ajamiini vaunuihin kolmen\npeninkulman matkalle, joka oli täynnä suuria jyrkkiä mäkiä.\n\nOli miten oli. Into ja Putte valjastettiin vaunujen eteen, ja\nyllättävän hyvin sujuikin pitkä matka Antrean pappilaan saakka. Vaikka\nHahlin pojat Helsingissä kyllä olivat kehoittaneet minua pappilassaan\nkäymään, oli hämmästys suuri, kun vaunullinen täynnä nuorta väkeä\nilmestyi pappilan pihalle. Kohtelias emäntä kuitenkin otti meidät\nystävällisesti vastaan. Rovasti, raihnainen vanhus, ja nuori väki\nesiteltiin meille. Näiden joukossa ensi kerran tapasin oopperalaulaja\nJohannes eli »Drulle» Hahlin, kuten häntä ylioppilaspiireissä\nnimitettiin, luultavasti matalan, jyrisevän bassonsa takia. Myöskin\ntalon nuorimmat vesat, vielä koulupojan kirjoissa oleva Jalmari Hahl,\nsittemmin kuuluisa esteetikko, muusikko ja laulunjohtaja, sekä Bruno,\nmyöhemmin taidemaalari, astuivat nyt näköpiiriini.\n\nPappilan vieraina oli myöskin vanhin tytär Hanna Hahl miehensä\nagronoomi Granfeltin kanssa, joka siihen aikaan omisti maatilan\nSakkolan pitäjässä. Miehen kuoltua hän muutti Helsinkiin siellä\nkasvattaakseen kolmea viehkeää tytärtä ja yhtä poikaa. Tyttärestä Hanna\nGranfeltista tuli myöhemmin kuuluisa laulajatar.\n\nKun Antreaan asti oli kulkenut huhu, että kotipappilassamme\nharjoitettiin paljon musiikkia ja laulua, tuli asiasta pian puhetta\nmyöskin tässä musikaalisessa perheessä. En vieläkään ymmärrä, kuinka\nme nuoret vast'alkajat olimme kylliksi rohkeita esittääksemme tässä\nvalioseurassa vähäpätöisiä sekakuorojamme. Niin kuitenkin tapahtui,\nja ystävällinen rohkaisu meitä kannusti panemaan parastamme.\nOhjelma jatkui sitten niin, että pappilan Jalmari, joka oli jo\npitkälle kehittynyt pianisti, soitti meille useita Chopinin ja\nLisztin kappaleita teknillisellä taituruudella, joka herätti meidän\nhämmästystämme. Näin päivä kului rattoisasti, ja väliin tehtiin\nkävelyretkiä läpi kauniin kirkonkylän Vuoksen rantaan asti, jonka\ntoiselle puolelle, Kuukauppiin, Hanna Granfelt kerran oli asettuva\nomaan kesämajaansa. Nautittuamme suurta vieraanvaraisuutta ja\nvietettyämme yön pappilassa jouduin aamulla tekemään sopimuksen\nOtto-ylioppilaan kanssa, että seuraavana syksynä asettuisin hänen\nhuonetoverikseen Helsinkiin. Voidakseni paremmin rauhassa jatkaa\nopintojani, jotka edellisellä kevätkaudella olivat keskeytyneet\nHanna Dahlgrenin vierailun johdosta Helsingissä, olin päättänyt\nmuuttaa pois Hilda-tädin suuresta täysihoitolasta. Nyt avautui\narvaamaton tilaisuus Otto Hahlin kanssa antautua lukuhommiin, sillä\nhänen oli tarkoitus seuraavaksi jouluksi valmistua pappistutkintoon.\nArvidin taas tulin myöhemmin säännöllisesti tapaamaan R. Faltinin\nOratorio-kuorossa, josta en kiireimpänäkään lukuaikana hennonut erota.\nAntrean-matkallani tapasin myös kestikievarin pojan, ylioppilas Juho\nMansikan, jonka aikaisemmin tunsin latinan ja kreikan luennoilta.\nHänenkin kanssaan solmiutui ystävyysliitto, joka kesti siihen asti\nkun hän joutui latinankielen kolleegaksi Mikkelin klassilliseen\nlyseoon. Sen jälkeen vain harvoin enää tapasimme, sillä hän kuoli jo\nnuorena. Joka tapauksessa hänessä opin tuntemaan erään nuoruusvuosien!\nkelvollisimmista ja luotettavimmista ystävistä.\n\nSeuraavana päivänä iloinen retkikuntamme sanoi jäähyväiset\nvieraanvaraiselle pappilanväelle ja suuntasi jälleen matkansa\nsyrjäiseen Kirvuun. Ihmeen onnellisesti sujui paluumatkakin, vaikka\njokaisessa isossa alamäessä sydämeni pelosta pamppaili, että jokin\nonnettomuus saattaisi tapahtua nuoren ajurin hoitaessa ohjaksia.\nVirkistynein mielin palasimme jälleen kotipappilaan. Tämä oli\nainoita retkiä, joihin olimme saaneet äitikultamme suostumaan, ja\nsen tähden tämä kesäinen huviretki onkin erityisen miellyttävänä\npiirtynyt nuoruusmuistojeni sarjaan. Antrean pappilanväki puolestaan\nvastasi käyntiimme seuraavana uudenvuodenpäivänä, jolloin heitä ynnä\nmuita antrealaisia saapui pitkä rekijono Kirvun pappilaan iloiseksi\nhämmästykseksemme. Näin siihen aikaan rajapitäjäin nuoret kävivät\nvuoroin vieraissa.\n\nToinen nuorten kesäretki tehtiin seuraavana kesänä Rautjärven\npappilaan. Pitäjän kirkkoherra Otto Blomgren ja isäni olivat vanhoja\nystäviä niiltä ajoilta, jolloin molemmat vuorostaan olivat olleet\nrovasti Rehbinderin apulaisina Räisälän pappilassa. Siellä myöskin\näitini oli tutustunut rovastin suloiseen tyttäreen Hilmaan, joka\nsittemmin joutui Blomgrenin puolisoksi. Senkin jälkeen Kirvun ja\nRautjärven kirkkoherraperheet, jälleen naapureiksi jouduttuaan, kerran\nvuodessa seurustelivat toistensa luona. Minä ja veljeni olimme tosin\nmuutamia vuosia vanhemmat kuin Blomgrenin nuoret, joista vain Martti ja\nHeikki olivat sisarieni ikätovereita. Päätimme kuitenkin kesällä 1883\ntehdä Rautjärvellekin jalkapatikkaretken, koska kotipitäjässä suuresti\nkaipasimme sivistyneitä nuoria. Näin lähdettiin pappilan kuuluisissa\niänikuisissa »trilloissa» taivaltamaan kauniin Herajärven ja Aholan\nkylän ohitse metsäisiä taipaleita Rätykylään asti, jossa isäni oli\ntapana poiketa lautamies Juhana Puhan taloon. Hän oli hiljainen,\nvaatimaton, uskovainen isäntä, jonka seurassa isäni mielellään viihtyi.\nHän harrasti paljon ajan valistuspyrinnöitä, josta johtui, että hän\nmyöhemmin ohjasi Juho-poikansa Viipurin Klassilliseen lyseoon. Tämän\nläpikäytyänsä ja ylioppilaaksi tultuaan Juho sittemmin suoritti oikeus-\nja lakitieteen kandidaattitutkinnot ja asettui lopulta asianajajaksi\nViipuriin, josta viime sodan aikana siirtyi Helsinkiin.\n\nPuhan talossa viivyttyämme jonkin hetken kahvikupin ääressä jatkoimme\nmatkaamme jalkapatikassa kyläistä raittia Lankilan kylään saakka, josta\nvarsinainen salotie alkoi. Tämä varjoisa, ikihonkien reunustama tie\nsujui nuorison reippaasti astellessa nopeasti, kunnes saavuimme rajan\nyli Rautjärven puolelle. Siellä ensin päätimme levähtää agronoomi\nTavastin maatilalla Purnujärven kylässä.\n\nIltapäivällä saavuimme väsyneinä keskellä salomaata olevaan\nherraskartanoon, joka komeine rakennuksineen ja siroin säleaidan\nympäröimme puutarhoineen vastustamattomasti veti puoleensa. Olihan\nsitäpaitsi tiedossani, että Tavastin nuori puoliso oli kotoisin\nMikkelistä ja osakuntatoverini Yrjö Weberin sisar. Tämäkin syy olisi\nriittänyt meille puoltosanaksi. Mutta kun sitäpaitsi nuori herrasväki,\nmiltei ainoa säätyläisperhe pitäjässä, oli kirkkoherra Blomgrenin\nperheen hyviä ystäviä, oli vastaanottomme heti mitä sydämellisin.\nSiihen aikaan olivat herrasperheiden käynnit salomaanpitäjissä\nharvinainen »evenemangi», joten esim. ylioppilaat kaikkialla olivat\ntervetulleita vieraita. Kun nuori isäntä, jota punainen poskiparta\nkaunisti, oli meitä haastatellut ja kuljettanut ympäri Purnujärven\nrannalla sijaitsevassa puutarhassaan ja kaunis valoisaluonteinen\nemäntä oli tarjonnut verannalla maukkaan teeaterian, lähdimme jälleen\ntallustamaan maantietä pitkin noin 6 km:n taivalta Rautjärven kirkolle.\nIltamyöhällä pappilaan saapuessamme odotti meitä mitä lämpimin\nvastaanotto. Maantieltä mäenrinnettä alaspäin astuessamme avautui\neteemme herttainen maisema. Ensin oli astuttava punaisiksi maalattujen\naittojen ja ulkorakennusten ohitse vihreälle pihanurmikolle. Sen\ntoisella puolen ilmaisi siisti siropiirteinen, keltaiseksi maalattu\npappilarakennus jo ulkomuodoltaan eroavaisuuden Etelä-Karjalan\nsilloisista harmaanyksitoikkoisista tuparakennuksista. Pappilan\ntoisella puolen vietti jyrkkä mäki valtavine haapa- ja pajupuineen alas\npienen lammen rantaan, joka välkkyvänä sinipeilinä kuvastui silmiemme\neteen, taustana syvä sekametsä. Kaiken kaikkiaan tämä oli kauneimpia\nkesäisiä idyllikuvia, mikä lapsuuteni ajoista on säilynyt mielessäni.\n\nTuossa tulee jo portailta avosylin vastaamme meidän kaikkien ihailema\npappilan emäntä, herttainen täti Hilma Blomgren. Häntä seuraavat\nisännän sisaret, helläluonteinen Amalia-täti ja humoristinen\nEleonoora-täti sekä vanhimmat pojat, ujot Martti ja Heikki, jotka\nolivat Aina- ja Hilma-sisareni ikätoverit. Portaille jää seisomaan\npitkä piippu hampaissa aina tyyni ja vakava setä Blomgren, jonka\nhuulilla kuitenkin näemme hyväntahtoisen hymyn leikittelevän. Ja\nnyt meidät viedään huoneisiin, yksinkertaiseen, mutta aistikkaasti\nkalustettuun saliin — olihan emäntä vapaaherrallisesta perheestä\nsyntyisin — jossa meiltä tarkkaan tiedusteltiin kaikki Kirvun pappilan\nuutiset. Sitten vietiin illallispöytään, joka tosin oli vaatimaton ajan\ntapoihin nähden, mutta jossa hyvää tarkoittava vieraanvaraisuus korvasi\nsuurten herraskartanoiden ylellisyyden.\n\nKun olimme ottaneet syvät yöunet pitkän kävelyretkemme jälkeen,\noli keksittävä jotakin yhteisohjelmaa seuraavaa päivää varten.\nTalonväki esitti huviretken tekemistä lähiniitylle, koska oli paras\nheinänteon aika. Niinpä sullottiin nyytteihin ja tuohikontteihin\nkaikenlaista evästä, mitä pappilassa oli saatavissa, ja lähdettiin\npitkänä jonona matkalle. Niityn latoon sitten majauduimme pehmoisille\nheinille kuuntelemaan täti Eleonooran hauskoja kaskuja Blomgrenien\nsyntymäseuduilta Säkkijärveltä, jossa heidän isänsä oli ollut\nkanttorina. Aina väliin remahtivat iloiset naurunpuuskat, joissa\nHilma-täti ja hänen kaimansa Hilma-siskoni ylittivät toisensa, niin\nettä iloittelu tarttui muihinkin. Taukojen aikana mekin nuoret\nautoimme, enemmän näön vuoksi, heinien haravoimista. Nuoremmat pojat\netupäässä ongiskelivat ahvenia läheisen Rautjärven rannoilla, kun\ntaas tyttöväki tuohisineen käyskenteli lähimetsikössä mansikoita ja\nmustikoita poimimassa. Keskipäivällä jälleen kaikki kokoonnuimme ladon\nympäristölle, siihen levitettiin valkoinen liina pehmeille mättäille,\ntyhjennettiin koreista ja konteista mukaan otetut maalaisherkut ja\nseipäiden varaan ladon kulmaukseen ripustettiin iso kahvipannu tuota\nkultaista jumaljuomaa valmistamaan. Kun nyt itse rovastikin saapui\nkotoa kansliatöistä, istahdettiin isoon piiriin kahvin ympärille, ja\njälleen alkoi sama iloinen rupattelu ja kaskujen kertoileminen, joita\nkuunnellessa juron ja vakavan Otto-sedänkin oli vedettävä suupielet\nhymyyn. Hilma-täti oli ihastuttava emäntä, ja pikkulapsetkin tuntuivat\niloisina ottavan osaa ihanan kesäpäivän vaikuttamaan ilakointiin.\nNäin meni aamupäivä kuin siivillä lentäen huolettomassa hupailussa,\nkunnes kaikki tavarat ja vähäiset ruoanjätteet yhteisvoimin kannettiin\npappilan hoiviin. Illaksi oli pitäjän kanttori, ainoa herrasväkeen\nlukeutuva, paitsi jo mainittua Tavastin perhettä, kutsuttu pappilaan\nsaadaksemme aikaan musikaalisen illanvieton. Vaatimaton se oli. Täti\nBlomgren soitti harmoonia ja lauloi sen säestyksellä, kanttori koetti\nsaada pystyyn sekakuoroa, mutta hänen seminaariohjelmansa oli aivan\ntoinen kuin meidän kotiväen nuorten, joten yhteisohjelma supistui\npariin hengelliseen lauluun ja joka paikassa laulettuun »Mä oksalla\nylimmällä». Sen sijaan täti Blomgren ehdotti erilaisia vuorolauluja,\njoihin kukin vuorostaan yhtyi, niin että lopulta syntyi pitkä\nketjulaulu samaan tapaan kuin entisaikoina ylioppilaspiireissä enoni\nkertoma »Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell». Ero oli vain\nsiinä, että vastamainitun juomalaulun sijaan nyt laulettiin hengellisiä\nlauluja, joiden säveleitä tuskin enää muistan. Iltateetä joimme\nkuistikolla järvipenkereen ylälaidassa ihaillen laskevan auringon\nsäteilyä lähilammen tyynen haaveelliseen pintaan, johon rantakoivut\nloivat tuuhean varjonsa.\n\nSeuraavana päivänä teimme lähtöä tästä keskellä erämaata sijaitsevasta\nidyllisestä pappilasta. Pappilan hevoset valjastettiin trillojen\neteen ja meitä kyyditessään Martti- ja Heikki-pojat osoittivat reilua\najurintaitoaan sisarteni heitä ihaillessa. Salotien alkaessa erottiin\nja lähdettiin taaskin jalan taivaltamaan pitkää metsämatkaa Lankilan\nkylään, siitä kylän läpi Rätykylään, jossa kotipappilan hevoset\nolivat odottamassa, ettei meidän tarvitsisi jalan tallustaa runsaan\npeninkulman maantiematkaa Kirvun pappilaan. Kotimatka sujui kaikin\npuolin onnellisesti öisten huurujen jo kohotessa suoperäisiltä mailta.\n\nHauskin kesäretkemme tehtiin jo kesällä 1881 Jääsken rovastinpappilaan.\nOlimme jo edellisenä kesänä siellä käyneet lyhyellä »visiitillä», mutta\nnyt oli pappilan nuorilta sinne saapunut kutsu molemmille pojille —\nPaavo oli samana keväänä tullut ylioppilaaksi — ja kahdelle vanhemmalle\nsisarelleni saapua sinne moneksi päiväksi, sillä Jääsken nuoriso aikoi\ntehdä huvimatkan 15 km:n päässä olevalle Imatran koskelle. Lisäksi oli\nsuunniteltu kaksi huviretkeä, toinen keskellä Vuoksen virtaa olevalle\nEhatoksen saarelle, toinen Hyppälän joelle rapujen pyydystämiseksi.\nSivistynyttä nuorisoa oli Jääskessä paljon, aivan toisin kuin Kirvussa,\nja siksi tällaiset retket muodostuivat meille suureksi elämykseksi.\n\nEhatoksen-matka oli näistä retkistä vähimmän tapausrikas. Tosin oli\njännittävää monissa venekunnissa solua hyvää kyytiä alaspäin pitkin\nVuoksen vuolasta virtaa, jolloin soutajan koko ajan oli soudettava\nvastavirtaa ettei vauhti kävisi liian kovaksi. Onnellisesti kuitenkin\nkaikki veneet saapuivat määräpaikkaan. Saaren keskellä oli nurmikenttä,\njohon eväskorit ja tuohikontit tyhjennettiin, sillä joka talosta oli\ntuotu joitakin herkullisia eväitä, jotka levitettiin valkoisille\nliinoille nurmikon ylle kaikkien yhteisesti nautittaviksi. Siinä oli\nerilaatuista leipää, keltaista voita, kotitekoista juustoa ja Vuoksesta\nsaatua lohta. Siinä oli kananmunia, lintupaistia ja monenlaisia\nvihanneksia, kahvikompeiden äärellä vielä lämpimyyttään höyryävät\nvehnäleivät, piparkakut, hirvensarvet ja muut herkut. Ohjelmana ei\nollutkaan tällä kertaa muuta kuin kilpajuoksua, piirihyppyä ja nuorten\niloista pakinaa saaren rannoilla ja »metisillä mättähillä».\n\nHauskempi oli jo seuraavan päivän huviretki Hyppälänjoen rantamalle,\nparin kilometrin päähän rovastinpappilasta. Sinne matkasimme kaikki\njalan, paitsi muutamat vanhemmat ihmiset, jotka seurasivat eväitä\nkuljettavilla rattailla. Hyppälänjoen varrella lähempänä Vuoksen rantaa\nasui vanha virasta eronnut lehtori Sattler, joka koko elämänsä oli\nollut opettajana Viipurissa Behmin saksalaisessa tyttökoulussa. Hänet\ntunsivat vanhempani oikein hyvin siltä ajalta, jolloin isäni oli ollut\nJääsken rovastin apulaisena, ja joskus hän oli käynyt Kirvussakin heitä\ntervehtimässä. Sattler oli hyvin herttainen leskivanhus, mutta suuri\nnuorisoparvi ei tahtonut mennä häntä häiritsemään, vaan pysähdyimme\nHyppälänjoen rannalle rapuja pyydystämään. Niitä oli siellä aika\nrunsaasti, mikä meille kirvulaisille oli aivan uutta, sillä Kirvun\njoissa ei ollut lainkaan rapuja, ennenkuin niitä myöhemmin sinne\nistutettiin.\n\nOli todella huvittavaa nähdä, kun erikoisiin valkokankaasta punottuihin\nrapuhaaveihin pantiin jos jonkinlaisia lihapaloja tai kalanosia\nsyöteiksi ja sitten rannalta painettiin joen pohjaan. Muutamat nuoret\nolivat ravustamiseen niin innostuneita, etteivät hetkeäkään malttaneet\nhommasta erota, vaan vetivät tavan takaa pohjasta tummanruskeita\nsuuria tai pieniä rapuja, jotka kiireimmiten pistettiin koreihin tai\nkontteihin, etteivät pääsisi rannalta karkuun. Erikoisesti muistan\nsilloisen Jääsken kaunottaren Hanna Dahlgrenin suurella innolla\nottaneen osaa tähän pyydystykseen ja käsiä taputtaen sekä iloiseen\nnauruun remahtaen vetäneen joen kätköstä esille toisen saaliin\ntoistakin suuremman. Sillä aikaa me asiaan perehtymättömät istuimme\nmättäillä ihmetellen toisten intoa ja nauttien niistä herkuista, joita\nemännät olivat eteemme ladelleet, ettei aikamme kävisi pitkäksi.\n\nTähän asti oli aurinko paistanut täydeltä terältään, mutta ennenkuin\nkaikki ehtivät kerääntyä runsaiden evästemme ympärille, nousi\ntaivaalle uhkaavia ukkospilviä. Ennen pitkää alkoi tipahdella suuria\nvesipisaroita, ja salamat leimahtelivat metsän tumman rajan ylitse.\nKylläpä tuli kiire koota kimpsut ja kampsut sekä pari korillista\nrapuja ja hät'hätää sulloa ne maantiellä odottaviin trilloihin, joihin\nnaisväki kiirehti helmojaan nostellen, suojautuakseen alkaneelta\nrankkasateelta. Silloin kuulin taas Hannan helähtelevän naurun ja\nmuiden tyttöjen kikatuksen keskellä tiheätä salamointia ja kovaa\nukkosen jyrinää. Me pojat saimme marssia jalan ja kastua likomäriksi,\nennenkuin juosta läähättäen ennätimme pappilan lämpimiin suojiin.\n\n\n\nNuorten ylioppilaiden jalkamatka Karjalassa kesällä 1881\n\n\nEntisaikaan oli tavallista, että nuoret helsinkiläiset ylioppilaat\ntutustuakseen maaseutuun tekivät jalkamatkoja Suomen kauneimpiin\nseutuihin. Tapa lienee tullut Saksasta, koska Snellman kirjasessaan\n»Suomen ylioppilas» mainitsee tämän tavan olleen yleisen Saksassa hänen\nollessaan siellä pitkällä opintomatkallaan.\n\nOlin vuoden vanha ylioppilas ja veljeni Paavo keväällä leivottu\nkeltanokka, kun eräänä kauniina kesäpäivänä Kirvun pappilaan ilmestyi\nneljä nuorta ylioppilasta, joiden kultainen lyyra vielä hohti\nuutuuttaan valkoisen lakin reunassa. Siihen aikaan oli tavallista, että\ntällaiset retkeilijät kursailematta poikkesivat matkalla pappiloihin\ntai herraskartanoihin, joissa olivat tervetulleita vieraita, koska\ntällaisia »tutentteja» harvoin nähtiin sisämaassa. Meilläkin se nosti\nriemun ylimmilleen. Äitini puuhasi keittiössä parhaita herkkuja, isäni\npitkä piippu hampaissa imi »Geflen»-vaakunaa ja uteli vastatulleilta\nheidän perhesuhteitaan, huomaten ilokseen tuntevansa erään nuorukaisen\nisän. Neljä sisartani, kaikki keskenkasvuisia koulutyttöjä, hääräsivät\nvimmatusti, ken lakaisten puutarhan käytäviä, ken poimien kukkia\nmaljakkoihin, ken auttaen äitiä keittiössä. Me veljekset taas koetimme\nkeksiä ohjelmaa nuorille civiksille ja olisimme mielellämme itse\ntehneet samanlaisen kesämatkan, ellei isäni pienten varojen vuoksi\nolisi katsonut sitä turhaksi. Kuljetimme nyt tovereitamme veneillä\npitkin Kirvunjärveä Alajoen sekä Yläjoen kukkaisille rantamille,\njossa valkoiset lumpeet ja keltaiset iirikset (kurjenmiekat) vuoroin\nhivelivät silmää. Muassamme oli kiiltävät uistimet, joilla jokin\nhaukipahanen taikka ahven kyrmyniska saatiin iloksemme veneeseen.\nLisäksi veimme heitä katsomaan Kirvun vanhanaikaista kirkkoa vuodelta\n1817 ja nousimme huimaavan korkeita portaita kellotapulin torniin,\njosta laaja näköala levisi kauniiseen ympäristöön yli peltojen ja\nmetsäkumpujen, kapean, auringossa kimaltelevan Kirvunjärven ja\nYläjoen harjanteiden ylitse. Tovereillemme näytettiin myöskin Kirvun\nupea kansakoulu korkealla mäennyppylällä sekä käräjätalo, n.s. Hovi.\nSiinä M. Akianderin »Herdaminnenin» mukaan v. 1655 asui ratsumestari\nAmbrosius Hindriksson, jolla oli useita lahjoitustiloja Kirvun\npitäjässä. Hovin alueesta hän silloin erotti erään maapalstan tulevan\npapin asuintilaksi, jonka jälkeen varsinainen kappalaistila osoitettiin\nvuonna 1672 kappalaisen virkataloksi. Myöhempinä aikoina kuuluu\nHovin tilalla asuneen luutnantti Welling (K. Wellingk), jonka litteä\ngraniittinen hautakivi vielä myöhempinä aikoina kuluneine kirjaimineen\noli nähtävissä Kirvun kirkkomaalla.\n\nIllat vietettiin pappilassa soittaen ja laulaen, sillä äitini oli\nperehtynyt näihin taitoihin nuorena Helsingissä asuessaan. Me pojatkin\nolimme koettaneet hauskoja gluntteja lauleskella, mutta sisarteni\nnuoruuden tähden ei vielä ollut syntynyt sekakuoroa, joka myöhemmin\ntuotti pappilalaisille niin suurta viehätystä syrjäisen pitäjän\nköyhässä seuraelämässä.\n\nYlioppilasvieraamme olivat kaikki käyneet Porvoon ruotsalaista lyseota\nja olivat nyt ensimmäisellä retkellänsä suomalaisessa sisämaassa.\nHeistä oli hauskin ja avomielisin Ernst Nyberg, jonka musikaalisuus\ntuli ilmi Akateemisessa laulukunnassa. Siellä hän ensimmäisenä vuonna\nlauloi II bassoa. Samalla hän kykeni, ihmeellistä kyllä, falsetissa\nlaulamaan I tenoria, jonka taidon hän pian kehitti niin pitkälle,\nettä hänestä tuli sen ajan parhaita tenoreita ja M.M:n pylväsmiehiä\nsen ulkomaisilla matkoilla. Hänen kanssaan solmin jo silloin\nystävyysliiton, joka kesti halki elämämme ainakin kirjeenvaihdon\nmuodossa, vaikka hän viimeiset vuosikymmenensä viettikin kaukana\nHelsingistä, Porin lyseon latinan- ja kreikankielen lehtorina.\n\nPorvoon lyseosta olivat myös Adolf Mennander ja Andersson, jonka\netunimeä en enää muista. Edellinen oli kappalaisen poika Liljendalin\nkappelista, ja hänen isänsä oli kerran käynyt Kirvussa vaalisaarnaajana\nkappalaisen virkaan. Nuori Mennander oli tyyni kuivanhumoristinen\nmies, mutta Kirvussa käyntinsä jälkeen häntä en enää koskaan tavannut,\nsillä hän joutui lehtoriksi kauas Pohjanmaalle, Uudenkaarlepyyn\nseminaariin. Anderssonista tuli matematiikan maisteri, mutta hänen\nmyöhemmistä vaiheistaan en ole koskaan sattunut saamaan tietoja. Hän\noli vakava, sulkeutunut luonne, joten häneen en riittävästi tutustunut.\nSitä avomielisempi ja puheliaampi oli John Winter, joka oli kotoisin\nKarjalasta, Jaakkiman kappalaisen poika. Hän se lieneekin ollut\nmatkan »spiritus rector», koska oli kutsunut toverinsa matkan lopulla\ntapahtuviin sisarensa häihin kotipappilaansa.\n\nKun veljeni ja minä tiesimme, että toverimme aikoivat tehdä pitkän\nkiertoretken, ennenkuin saapuisivat määräpaikkaan, alkoi mielemme\nyhä enemmän palaa päästäksemme heidän mukaansa. Isäni kuultuansa\naikeistamme ei enää hennonut panna vastaan, vaan myönsi meille\nmatkarahat Jaakkiman pappilaan asti, mutta ei edemmäksi. Winter\nnäet kutsui meidätkin häihin, jos vain saisimme luvan seurata hänen\ntoveriensa mukana. Ja niin parin päivän kuluttua pantiin pillit\npussiin, vieläpä frakkipuvutkin pieneen matkalaukkuun, ja nyt\nlähdettiin neljällä hevosella iloisena kulkueena taivaltamaan kohti\nRäisälän seutuja, josta pienellä höyrylaivalla Unnonkoskelta oli\nmatkattava Käkisalmeen. Lipuen Vuoksen kaunista väylää saavuimme\nKäkisalmen edustalla olevalle laajalle selälle, jossa vehmaat saaret ja\nviehkeät salmet avasivat pikku Porvoon kansalaisille uusia aurinkoisia\nsisämaan näköaloja. Kun laivamme lopulta saapui Käkisalmen rantaan,\nlevisi sanoma kuuden ylioppilaan tulosta kuin kulovalkea läpi koko\nkaupungin. Käkisalmi oli silloin vielä vähäpätöinen pikkukaupunki, ja\ntällainen yllätys pani kaupungin herrasväet juhlatuulelle ja nuorten\nneitosten mielet ilonhuumauksesta sykähtelemään.\n\nEnnenpitkää olivat kaupungin johtavat rouvat päättäneet panna toimeen\njuhlatanssiaiset nuorten ylioppilasten kunniaksi. Viesti oli kulkenut\ntalosta taloon, ja syödessämme parastaikaa päivällistä kaupungin\nmajatalossa saapui lähetystö meitä kutsumaan iltatanssiaisiin itse\npormestari Hallonbladin vieraanvaraiseen taloon. Rouva oli syntyisin\nnorjatar, o.s. Wiiger, iloinen, reipas ja hauska perheenemäntä, jonka\nympärillä pyöriskeli kolme keskenkasvuista tytärtä ja nuori koulupoika,\nmyöhemmin Y.L:n piirissä hyvin tunnettu bassolaulaja lempinimeltään\nJukka. Tähän kaupungin laidassa olevaan isoon pormestarin taloon oli\nkokoontunut pienen Käkisalmen koko noblessi-nuoriso, siihen luettuna\nkirkon ja kunnan pienimpienkin virkamiesten tyttäret. Nuorille\ntarjottiin ajan tavan mukaan runsas teeillallinen. Vanhat herrat joivat\nomalla puolellaan totia sillä aikaa kuin nuoriso innokkaasti pyöriskeli\nsalongissa tanssien vanhanajan tansseja, franseesia ja kotiljongia\nmyöten. Kaikista seudun kaunottarista muistan nimeltä vain yhden,\nneiti Häyrénin, jonka isä oli kirkon suntio tai jotakin sinne päin.\nYlioppilaat olivat illan sankareita, jokin vajavainen kvartettikin\nsaatiin aikaan, ja aamu jo alkoi sarastaa, ennenkuin kaikki pääsimme\nyömajoihimme lepäämään laakereillemme, sillä ainakin meidän mielestämme\noli kaupunki täydellisesti valloitettu.\n\nSeuraavana päivä tehtiin kaupungin nuorison kanssa huviretki Laatokan\nlahden kauniille rannalle, johon myöhemmin on kasvanut kokonainen\nkaupunginosa Waldhofin tehtaitten ympärille. Toinen samanlainen\nretki suunnattiin Käkisalmen vanhan linnan vehmaan runolliseen\nympäristöön, joka linna halki monien vuosisatojen oli pysynyt miltei\nehjänä Vuoksen suistoon kuuluvan sivuhaaran niemekkeellä. Kaunis\nkylpylänkasino kaupungin viereisellä saarella ei vielä ollut syntynyt,\nmutta kaupunkilaiset tekivät tänne usein jalkamatkoja ihaillakseen\nauringonlaskua taikka kuunnellakseen vanhalla rantavallilla olevalta\nhourulaitokselta outoja eläimellisiä ääniä. Kerran myöhemmin kasinolle\nmennessäni kuulin kuitenkin hämmästyksekseni vallin törmältä\nesitettävän Tegnérin »Fritjofin sadun» romanttisia sävelmiä, joita\nsinne sijoitettu pappismies, ylioppilaspiireissä ihailtu tenorilaulaja,\nsulavasti ja tunnelmallisesti esitti.\n\nKun kaupungin pienet nähtävyydet oli tarkastettu ja seudun\ntyttömaailmalle sanottu haikeat jäähyväiset, lähti 6-miehinen\nylioppilassakki taivaltamaan eväsreppu selässä pitkin Laatokan ihanaa\nrantamaa ensin Hiitolaan ja siitä hevoskyydillä kohti Kurkijokea\nkallionnyppyläin välistä maantietä. Kurkijoen vieraanvaraiseen\npappilaan, jossa tunsin rovasti Olsonin pojan, entisen luokkatoverini\nCarl Gustafin, ei nyt ollut aikaa poiketa, sillä Johan Winter kovasti\nkiirehti joutumistamme Jaakkiman pappilaan, jossa seuraavana päivänä\noli pidettävä hänen sisarensa häät. Jatkoimme siis matkaamme ohi\nKurkijoen kauniin kirkonkylän, maanviljelysopiston ja Laatokan kapean\nvuonon sekä kuljimme maantietä Jaakkiman tuuheiden ja rehevien metsien\nhalki, kunnes saavuimme kappalaistalolle, jonkinverran syrjään\nvaltatiestä. Pappilassa otettiin pojan kutsuma ylioppilassakki ilolla\nvastaan, ja ilta vietettiin köynnösten ja koristusten valmistamisessa\nhuomispäivän häätilaisuutta varten. Sukulaisia oli saapunut läheltä\nja kaukaa, eikä pappilassa enää ollut tilaa nyt saapuville vieraille.\nLäheiseen latoon meille valmistettiin yösijat hyllyville pehmeille\nheinille, ja uni maistui matkarasitusten jälkeen suloisemmalta kuin\nkoskaan.\n\nSeuraavana päivänä yhteiset kahvit ja aamiaisen nautittuamme koko\nhääväki lähti jalan tai hevosilla vaeltamaan jonkin kilometrin päässä\nolevaan kirkkoon, jossa vanha kappalainen Winter vihki tyttärensä\nAinan ja jumaluusopin kandidaatti Julius Immanuel Gummeruksen\navioliittoon urkujen soidessa, pienen kuoron laulaessa ja useiden\nseurakuntalaisten läsnäollessa. Kun sitten palattiin häätaloon, oli\nsinne katettu hääpöytä runsaine antimineen. Jo edellisenä päivänä oli\nnuoret ylioppilaat kutsuttu sulhaspojiksi, ja kullekin meistä oli\nmäärätty joku läsnäolevista neitosista morsiustytöksi. Minä puolestani\nolin saanut sulhasen yhden sisaren osalleni. Kun paistiin oli päästy,\nkuului ajan tavan mukaan asiaan, että muiden puheiden ohessa joku\nsulhaspojista puhuisi morsiusneidoille. Puheita oli monta, mutta minä\npoloinen olin saanut osakseni tämän vaikean tehtävän. Kun se tapahtui\nensimmäisen kerran elämässäni suuren hääjoukon läsnäollessa, muistan\nvielä, kuinka sanat vavahtelivat huulillani, mutta loppuun pääsin\nkunnialla ensimmäisestä tulikokeesta, jonka kaltaisia puheita pitkän\nelämän kuluessa on sattunut tuhkatiheään osalleni milloin mistäkin\naiheesta.\n\nJonkin päivän vielä viivyimme vieraanvaraisessa pappilassa, mutta\nsitten koitti eronhetki. Muut ylioppilaat paitsi John Winter aikoivat\njatkaa jalkamatkaansa pohjoiseen päin, mutta meidän kahden, veljeni\nja minun, oli palattava lyhyintä tietä kotoiseen Kirvun pappilaan.\nKumpikin saimme matkatoveriksi sulhasen sisaren, ja näin ainoan kerran\nelämässäni tapasin ystävällisen neiti Gummeruksen, jonka kanssa ajoin\nkaksi majatalon väliä Kurkijoen kirkolle saakka, vaihtaen vakavia\najatuksia elämän menosta.\n\nKurkijoen tienristeyksessä lähdimme veljeni ja minä taivaltamaan\nlyhyttä matkaa rovasti Olsonin pappilaan, ja sisarukset saivat\nnyt yksin jatkaa kotimatkaansa. Vanha rovasti Olsoni, joka tunsi\nisäni ylioppilasajoiltansa, sekä hänen puolisonsa, o.s. Gräsbäck,\nottivat meidät ystävällisesti vastaan, ja Carl Gustaf esitti nuoret\nylioppilastoverinsa lukuisalle sisarparvelleen, josta pari vanhinta oli\njo naimisissa. Meidän huomiotamme kiinnittivät etupäässä nuorimmat,\n17-vuotias Anna ja 15-vuotias Eeva. Näiden kanssa tulimme pian hyviksi\ntutuiksi, kävelimme yhdessä katsomassa suurta navettaa karjoinensa,\nsillä pappilan karjatalous oli korkealla tasolla ja kaikki tyttäret oli\nopetettu ahkerasti olemaan mukana taloustoimissa. Jonkin matkan päässä\noleva maanviljelysopisto oli ehkä myös osaltaan vaikuttanut näihin\nkäytännöllisiin harrastuksiin, sillä olihan yksi tyttäristä naimisissa\nerään maanviljelysopiston opettajan, agronoomi Relanderin kanssa, jonka\npoika kerran oli tuleva tasavallan presidentiksi. Vanhin tytär taaskin\noli naimisissa komissionimaanmittari Lindhin kanssa. Seurustelumme\nnuorten kanssa johti pian siihen tulokseen, että seuraavana päivänä\npantiin toimeen yleinen huviretki Laatokan saareen Kurkijoen vuonon\nsuussa. Kun meidät oli varustettu hyvillä matkaeväillä, lähti\nseuraavana aamuna monta venekuntaa liikkeelle kauniista kirkkorannasta,\nja sitten soudettiin iloiten ja lauleskellen pitkin kiemurtelevaa\nvuonoa päämääräämme. Päivä kului onkiessa, marjoja poimiessa ja\nleikkiessä kuin siivillä lentäen. Meillä keltanokilla oli kylliksi\nseuraa ja iloa nuorten neitosten parissa, ja Carl Gustaf teki parhaansa\nmatkaoppaanamme. Oli jo hämärä, kun kaikki eväät oli hyvää vauhtia\nnautittu ja venekunta lähti paluumatkalle, perälläistujat vetäen\nuistinta perässään. Nuorisojoukon ainainen iloittelu esti kuitenkin\nhaukia tai ahvenia pyydyksiin tarttumasta.\n\nKun oli päästy erään niemekkeen kohdalle, jossa mäennyppylällä oli\ntalonpoikaistalo, pysähdyimme me kolme ylioppilasta niemen kärkeen\nja nousimme maihin tervehtiäksemme siellä asuvia kahta vanhempaa\nkoulutoveria, jotka olivat sinne asettuneet kesäksi lukemaan. Toinen\noli saman pitäjän nimismiehen poika Atle Genetz, josta myöhemmin\ntuli matematiikan maisteri ja Haminan kadettikoulun lehtori.\nToinen oli Karl Wasastjerna, myöhemmin suuren maakartanon omistaja\nAngelniemen kappelissa. Meidät, vaikka olimme kahta vuotta nuoremmat\ncivikset, otettiin riemuiten vastaan, ja ilta vietettiin runsaan\nmaalaisillallisen ja totilasien äärellä laulellen ja leikkiä laskien.\nErikoisesti muistan Atlen mainiosti elehtien esittäneen karjalaisia\nrekilauluja, jotka pitkiksi ajoiksi piirtyivät mieleeni. Nyt on\nmuistissani vain pari luonteenomaista säkeistöä:\n\n    »Punasia, sinisiä ruusunkukkia oli minun kätessäni,\n    ne minä annan omalle kullalle ketolla käyvessäni.\n\n    Voi sinä kullan lirpukainen, voi sinä silmänterä,\n    mikä se pan' minun palamaan niin kovasti sun perään!\n\n    Ja nyt minä laulun lopetan ja aivan yhtä äkkii,\n    kuin valkia on paperi ja sininen on läkki.»\n\nOli kuulas leyhkeä heinäkuun yö, kun ylioppilaskolmikkomme työnsi\nveneen vesille ja harsoisten yöhuurujen lävitse souti reippain\nottein kilometrin matkan kirkkorantaa kohti. Koko matkasta jäi\nkiintoisimmaksi muistoksi käynti tenttiin valmistuvien ylioppilaiden\nluona, joista sen koommin olen vain kerran elämässäni Atle Genetzin\ntavannut. Vieraanvaraisessa pappilassa vietettiin vielä jokin päivä\nherttaisten nuorten neitojen parissa, joista kummastakin jäi mieliimme\nmitä viehkein muisto. Heistä vaaleahko Anna-neiti meni naimisiin\nViipurissa asuvan kamreeri Aloys Qvistin kanssa, ja hän on tullut\nlaajalti tunnetuksi tarmokkaana talousolojemme parantajana ja mainion\nkeittokirjan sepittäjänä. Tumma kaunotar, Eeva-neiti, taas joutui\nmyöhemmin naimisiin Porissa olevan tullinhoitaja Walter Pesoniuksen\nkanssa. Tämä oli aikaisemmin hyvin tunnettu ylioppilaspiireissä varmana\nja etevänä ensi tenorina ja sympaattisena ihmisenä. Kummankin näistä\nherttaisista pappilan neitosista olen kesäisen käyntimme jälkeen\ntavannut vain kerran elämässäni. Carl Gustafin kanssa olen myöhemminkin\npaljon seurustellut. Ensiksikin Savo-karjalaisessa osakunnassa, jossa\nkokousten jälkeen väliin teimme pitkät iltakävelyt jutellen elämän\ntärkeimmistä kysymyksistä, sillä toverini oli, käytyään jonkin aikaa\nHaminan kadettikoulua, siirtynyt yliopiston teologiseen tiedekuntaan\naikoen papiksi. Muistan hänen lausunnoistaan erittäinkin sen jossa hän\nviitaten professori Råberghin lausuntoon minulle terotti, »ettei pidä\nantautua filosofisiin mietiskelyihin, koska ne vievät ihmisen niin\nmoniin epäilyksiin raamatun totuuksista». Siihen aikaan Carl Gustaf\noli kihloissa Pietarin suomalaisen seurakunnan kirkkoherran Öhqvistin\ntyttären kanssa, josta myöhemmin tuli hänelle hyvä ja uskollinen\npuoliso. C.G. Olsoni joutui sittemmin Kurkijoen kappalaiseksi ja\nsiellä suuren lapsilauman keskellä tyttäreni Siiri myöhemmin vietti\nylioppilaana erään talvikauden nuorimman tyttären opettajana. Olsenista\ntuli vihdoin Helsingin Diakonissalaitoksen johtaja, jossa toimessa\nhän teki suurta siunausta tuottaneen elämäntyön. Viimeiseen asti oli\nperheemme hänen ja hänen perheensä hyviä ystäviä, ja minulla oli\nystävän velvollisuus olla kantamassa vanhan luokkatoverini ruumista sen\nviimeiseen leposijaan.\n\nKurkijoen pappilasta suuntasimme kulkumme kotimatkalla ensin maantien\nvarrella olevaan nimismies Genetzin kotiin. Sielläkin otettiin isännän\nvanhan tuttavan pojat ystävällisesti vastaan. Olivathan sitäpaitsi\ntalon tyttäret Alma ja Hilma kahden vanhimman sisareni luokkatovereita,\njoten aamupäivä sujui sukkelaan kahvin ja mansikkavatien ääressä. Atle\noli poissa saarellansa, joten emme häntä tavanneet. Matkattuamme nyt\nkyytihevosella Ilmeen rajalle saakka huomasimme siellä tienvarrella\nkauniin herraskartanon. Senaikaisen tavan mukaan emme nytkään\nhäikäilleet poiketa taloon, josta iloisia tytön ääniä laikahti\nkorviimme. Astuimme rohkeasti puutarhan läpi pääporteille, ja\nsiellä pari viehkeää neitosta tuli vastaamme ja toivotti meidät\ntervetulleeksi. Kävi selville, että heidänkin isänsä, kruununvouti\nSalonius, jonka virkapaikka varsinaisesti oli Käkisalmi, oli hänkin\nisäni vanhoja tuttavia. Kruununvouti oli paraillaan virkamatkalla,\nmutta rouva ja tyttäret pitivät meille hauskaa seuraa parin tunnin\najan, virkistäen kärryillä kangistuneita jäseniämme uusilla kahveilla.\nNäitä hauskoja neitosia en muista koskaan myöhemmin tavanneeni.\n\nNyt olikin kiirehdittävä suorinta tietä salojen läpi Kirvun pappilaan.\nTästä jalkapatikkamatkasta en muuta muista, kuin että taloista\nkyseltyämme löysimme oikean metsätien, jota myöten ainakin viisi\nkilometriä tallustimme Kirvun puolelle humisevien honkien ja synkkien\nmetsätaipaleiden halki, kunnes saavuimme Yläkuunun kauniiseen\nmetsäkylään. Siellä saimme kyytihevosen, joka kuljetti meidät mäkistä\nkylätietä noin penikulman matkan Kirvun kotipappilaan. Vielä nytkin\nkajastaa mielessäni tämä ensimmäinen rikasvivahteinen kesäretkemme\nihanana muistona seudulta, joka nyt, Karjalan mentyä, jäi iäksi\nnäkemättä.\n\n\n\nImatran-retki ja Jääskessä-käynti 1881\n\n\nHauska retki oli tehtävä Imatralle 1881. Eräänä kesäpäivänä oli\nkaunis sää ja pappilan keittiössä touhuttiin ankarasti, saadaksemme\nparhaat eväät mukaamme koko retkeä varten. Meitä oli pappilan nuoria\nainakin 10 henkeä, jotka iloisesti pakinoiden ja eväskoreja kantaen\nlaskeuduimme alas vihantaa peltopientaretta myöten Vuoksen rantaan.\nSuurin osa tänne kokoontunutta nuorisoa siirtyi lauttaan, joka\nmukavalla tavalla kuljetti heidät toiselle rannalle. Sieltä he kulkivat\nmonia eväitä kantaen loivaa maantietä vasemmalle Roklinin majataloa\nkohti, josta käännyttiin suoraan oikealle pitkin pengertä kulkevaa\ntietä kappalaistalolle. Siellä siihen aikaan vanha pastori David\nSirelius piti valtikkaa keskellä suurta perhettä, johon kuului älykäs\nrouva, neljä tytärtä ja neljä poikaa. Toiset retkeläiset lähtivät\nveneillä, jolloin täytyi ensin kulkea vuolasta keskivirtaa myöten\nylöspäin soutaen ja sitten ketterästi kääntää suunta alasvirtaan,\npäästäkseen tyynemmästä paikasta vastarannan suvantoon. Siitä oli\nkoko sakin noustava jyrkkää nurmipengertä ylös kappalaisen pappilaan,\njoka sijaitsi mäen töyräällä. Sinne oli kokoontunut seudun nuorisoa\neri tahoilta pihanurmikolle, ja portin äärellä seisoi 4 tai 5\nkyytikärryä odottamassa nuorten lähtöä. Sijoituttiin umpimähkään\neri ajoneuvoihin, tytöt parhaimmille paikoille; pojat olivat heidän\najureinaan tai muuten palvovina ritareina. Minulle osui kohtalo joutua\nnelipyöräisiin vankkureihin eli n.s. »rospuskiin», jossa kolme tai\nneljä tyttöä istui laitojen väliin sijoitetuilla laudoilla ja kolme\npoikaa pohjalle levitetyillä ohuilla pahnoilla. On selvää, etteivät\nkummankaan ryhmän istuimet olleet erityisen mukavat kivistä maantietä\nkuikassamme tai mäkirinteitä alaslaskiessamme. Alkoi pian tuntua,\nluissa ja ytimissä tämmöisen hankalan matkan kulku, jota me pojat\nolimme joskus ennenkin kokeneet, mutta josta tytöille tuli niin\ntuntuva elämys että matkan kidutus puhkesi ainaisiin ai-huutoihin\ntai sydäntävihlovaan kikatukseen. Hanna Dahlgren oli muita uljaampi,\nja kun toiset tirskuivat, hänen ilonsa pulpahti naurunhelähdyksiin\nja kättentaputuksiin. Kyytipojat vain lisäsivät vauhtia, ja näin\nsitä puoleksi itkien, puoleksi nauraen saavuttiin vihdoin mahtavan\nVallinkosken partaalle.\n\nMeille Kirvun pikkujärviin ja pikkukoskiin tottuneille olivat\nVallinkosken valtavat vuolteet ja pärskyvät lumivalkoiset vaahdot niin\nkomea näky, että hämmästyneinä tuijotimme suurenmoiseen luonnonilmiöön.\nKoskialueen keskellä pilkoitti siellä täällä pieniä saaria, joiden\ntyyni vihreys keskellä temmeltävää vesiryöppyä teki näytelmän yhä\nvaikuttavammaksi. Nuorilta oli matkan kiduttava rasitus pian unohtunut,\nja luonnon lumoissa seisottiin eri ryhmissä rantakallioilla tai\nkierreltiin kosken ympärillä, väliin huudoilla ilmaisten eri näköalojen\ntuottamaa hurmausta.\n\nHaukattuamme muutaman voileivän ensimmäiseen nälkään jatkoimme taas\nmatkaa yhtä epämukavissa asennoissa kuin olimme olleet vastakuljetulla\npeninkulmalla. Oli vielä jäljellä noin 1/4 peninkulman taipale Imatran\nkoskelle asti. Jonkin verran virkistyneinä suuren luonnon ja voileipien\nvaikutuksesta saavuimme vihdoin Imatran koskelle. Täällä ei siihen\naikaan vielä ollut mukavaa rantahotellia eikä hiekoitettuja teitä,\nvaan mahtava koskialue esiintyi alkuperäisessä erämaan loistossaan.\nJätettyämme monet ajoneuvomme kosken yläpartaalla sijaitsevaan\nmajataloon lähdimme nyt eri ryhmissä kapuamaan alas pitkin metsäpolkuja\nvaltavan kosken laitaa myöten. Siinä oli kiivettävä jyrkkää polkua\nvankkojen puidenjuurten ja kivikkoisen tien lävitse tullaksemme\nalalaidassa olevaan tasaisempaan paikkaan, johon matkalaispaviljonki\noli rakennettu niin lähelle rantapaasia, että vedenryöppy roiskui yli\nkivien jopa paviljongin laidoille saakka. Siihen sitten pysähdyttiin.\nOsa seurueesta jäi istumaan pyöreän paviljongin reunapenkeille pöydän\nympärille, johon eväitä oli tuotu. Toinen osa nuorisoa istuutui\nlähikallioille kosken ääreen tai metsässä oleville penkeille. Ei siinä\nollut hyvä edes pakinoida päivän tapahtumista, sillä pauhu oli niin\nvaltava, että ihmisääni siihen häipyi miltei kuulumattomiin. Oli siis\nluonnollista, että nuorten huomio kokonaan keskittyi kosken juhlavaan\nnäytelmään. Pitkin rantoja kasvoi männikkömetsää molemmin puolin\nvirtaa, jonka yläpäässä näkyi kapea, hopeahohteinen juova. Sieltä\nkohdalta Saimaasta tulleet, pitkin matkaa kiihtyneet virran vuolteet\nlähtivät tasaisina vöinä hyrskyjen lomitse viiltämään alaspäin jyrkästi\nviettävää virranuomaa myöten. Virta kapeni kapenemistaan, vuolteet\nsärkyivät uoman pohjalla oleviin epätasaisuuksiin, roiskuen valtavina\nvesipyörteinä ylös ilmaan, josta ne hopeasateena jälleen syöksyivät\nsyvyyteen. Mitä enemmän vauhti yltyi virran ryöpytessä jyrkkää rinnettä\nkallioseinien välitse, sitä enemmän kosken vesi kihisi, kuohui ja\nkohisi, jättäen tilaa vain muutamille kuperille aallonharjoille, jotka\nvuoroin nousten ja laskien suggeroivat katsojan silmät, tahtoen väkisin\nviedä rannalla ihailijat hornankattilaansa. Tällaista näytelmää riitti\npitkän matkaa kosken alapäähän asti, jossa pärskyvät laineet laimenivat\nja kosken vimmainen viha vähitellen suli alhaalla olevaan tyyneen\nsuvantoon.\n\n»Ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran», sanotaan\nKalevalassa. Eikä siihen asti ollutkaan yritetty sillan rakentamista\nvoittamattoman Imatran yli. Kerran oli kuitenkin puoli vuosikymmentä\naikaisemmin järjestetty kosken kapeimman kohdan ylitse teräsköysiä\nmyöten kulkeva korilaitelma, joka jollakin tavalla köysistä riippuen\nsiirrettiin rannalta toiselle. Kaikkien ihailema Hanna Dahlgren oli\nkerran 17-vuotiaana uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle.\nHänen isänsä pappilassa kesää viettävän kenraali Enckellin puolison\nEmmyn kanssa, joka oli hänen serkkunsa, hän oli astunut vaaralliseen\nkorituoliin, mutta kun tämä oli liukunut kosken keskelle, se äkkiä\npysähtyi, ja hänen serkkunsa kiljaisi kuolinhetkeä odottaen. Mutta\npysähdys kuuluikin tekniikan kuljetusongelmiin, ja kohta kori taas\nliukui, päästen onnellisesti toiselle rannalle. Tällöin Hanna oli vain\niloisesti nauranut ja taputtanut käsiään, kuten hänen oli tapansa tehdä\nvaarallisissa tilanteissa. Tätä kuljetuskeinoa ei sittemmin käytetty —\nen tiedä mistä syystä —, niin ettei meidän käydessämme kosken kohdalla\nollut mitään ylipääsykeinoa.\n\nTarpeeksi ihailtuamme mahtavan kosken alati vaihtuvia ryöppynäytelmiä,\njolloin pärskyvät vesipisarat kimmelsivät kuin jalokivet auringon\nhohteessa, kapusimme jälleen ylöspäin pitkin kiertelevää polkua\nmajataloa kohti, sillä enempien eväiden tuonti paviljongille asti oli\nliian epämukavaa ja kosken ainainen kohina esti nuorisoa päästämästä\npuhetulvaansa valloilleen. Nyt syötiin majatalossa vankka päivällinen\neväsherkkuinensa, talosta saatiin voita, maitoa ja viilipiimää,\nmikä kaikki maistui erinomaiselta matkan rasitusten ja jännittävän\nkoskinäytelmän jälkeen. Ennen lähtöä vielä pistettiin iloiseksi\ntanssiksi tai karkeloitiin piirihypyissä pihan nurmikolla kosken pauhun\nkauvempaa säestäessä nuorten iloista ryminää. Samalla päätettiin, että\nretkestä oli kirjoitettava matkan vaiheita kuvaava pakina. Meitä oli\nmonta ylioppilasta saapuvilla, mutta kenelläkään ei ollut halua eikä\nuskallusta kuvata Imatran kosken vaikutusta, kunnes tehtävä määrättiin\nseuran nuorimmalle ylioppilaalle Tobias Paloselle, joka silloin oli\nSireliuksen perheen kotiopettajana. Hän oli luonteeltaan hiljainen ja\njonkinverran saamaton, joten neitosten ehdotus ei ollutkaan tahallinen\nluottamuslause, vaan pikemmin ivaava pilanteko. Matkakertomusta ei\nkoskaan syntynytkään, ja tämä 60 vuotta myöhemmin kirjoitettu kuvaus on\nvain heikkoa heijastusta retken tuottamista iloista ja suruista.\n\nKotimatka sujui sitten samanlaisten kärsimysten vallitessa, jotka\nkuitenkin vaimenivat retken tuottamiin ilonaiheisiin. Ja niin\nsaavuttiin ilta-auringon jo laskettua lähtöpaikalle, josta sitten\nVuoksen lautta siirsi osan nuorisoa onnellisesti kotirantaan ja sieltä\nkodin hyllyville patjoille. Mutta vielä unissakin kosken vyöryvät\nvuolteet ja pirskuvat vesisuihkut kuljettivat mielikuvitusta unien\nsuloiseen suvantoon.\n\nKesäretkien välisinä päivinä nuoriso tavallisesti huvittelihe\nkrokettipelin kimpussa pappilan isolla pihamaalla. Paitsi talonväkeä\nsinne tavallisesti kokoontuivat toisen pappilan nuoret, Sireliuksen\nneitoset ja heidän veljensä, nuori lyseolainen Lauri, myöhemmin\nHiitolan kappalainen. Vanhin veli, Polyteknillisen opiston käynyt\nSaladin, oli jo maanmittaustöissä ja tuli myöhemmin Kajaanin piirin\nmaanmittariksi. Nuorempi veli Elis oli vielä koulupoika, ja hänestä\ntuli myöhemmin konttoripäällikkö Viipurin kaupunkiin. Nuorin veli Uno,\nmyöhemmin yliopistomme kuuluisa kansantieteen professori, oli vielä\nalemmalla kouluasteella eikä ottanut osaa huveihimme. Vanhin sisar\nLydia, suloinen ja iloinen immyt, oli jo kerinnyt olla kihloissakin ja\njoutui myöhemmin Viipuriin konttoristin työhön. Toinen sisar Bertha\noli solakka ja vakava neiti, josta myöhemmin tuli kansakoulun opettaja\nja lopuksi virkatoverinsa Terhon puoliso Uudellakirkolla. Kolmas sisar\nHildur oli myös hiljainen ja vakava ja joutui sittemmin naimisiin\nKirvun nimismiehen Axel Branderin kanssa. Nuorin sisar Sirkka oli\nvielä koulutyttö eikä osallistunut vanhempien sisartensa huveihin;\nhänestä tuli myöhemmin postinhoitajatar Viipuriin. Paitsi Sireliuksen\nneitoja otti krokettipeliin osaa lähitalossa kotiopettajana oleva Lydia\nNokelin, pirteä ja terhakka neitonen, mutta kasvot isorokon rumentamat.\nKun näihin lisäämme Dahlgrenin pappilan nuoret, ylioppilas Gottliebin,\nlyseolaiset Teodorin ja Arturin sekä neitoset Hannan ja Ainan ynnä\nmeidät neljä Kirvun pappilalaista, oli siis aina koolla toistakymmentä\nhenkeä, joista kumminkin vain muutamat ottivat krokettipeliin osaa.\nMuut huvittelivat eri tavalla, ja iltahämärissä pyörittiin pappilan\npihalla piirileikeissä tai muissa hetken keksimissä huveissa. Iltaisin\nistuttiin pappilan vieraanvaraisessa pöydässä ja senjälkeen kuunneltiin\nHannan raikasta tai tunteellista laulua valtavassa salissa, jossa\nhän oli keskipisteenä, samoin kuin ulkona oli ollut krokettipelin\nkuningattarena. Olihan hän kasteessa saanut Englannin kuningattaren\nViktorian nimenkin ja kolmanneksi raamatullisen nimen Sulamit. Sillä\nukko Dahlgrenilla oli tapana antaa kaikille yhdeksälle lapselleen kolme\nkalskahtavaa ristimänimeä.\n\nOlimme joskus rovasti Dahlgrenin perheen vieraina joululomallakin.\nKerran, muistaakseni jouluna 1881, jouduimme molemmat veljekset\npappilan vieraiksi. Silloin olimme eräänä iltana kutsutut kauppias\nBrusilan luo illanviettoon. Ilta ei ollut muuten merkillinen, pelkkää\njoutohetken tarinaa kaikista maan asioista, jolloin Teodor tavallisella\nnäsäviisaudellaan koetti todistaa yksinkertaiselle kauppiaalle\nkuinka tärkeätä oli, että minä äsken olin suorittanut latinaksi pro\nexercitiokirjoituksen, jolle hän antoi vielä kalskahtavamman nimen\n»pro exerceicero». Ukko oli niin hyvillään meidän nuorten käynnistä,\nettä tarjosi totia, jota ensikerran silloin elämässäni nautin. Tämä\njuotiin vanhan tavan mukaan ennen illallista. Kun sitten seurasi\nvahva herkullinen ilta-ateria, jonka jälkeen aloimme marssia puolen\nkilometrin matkaa pappilaa kohti, olikin totin vaikutus minuun,\nkokemattomaan, niin valtava, että jalat alkoivat notkua ja lopulta\nseurasi ylenannatus, joka kuitenkin helpotti kotiinmenoa. Tämä oli\nensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni, jolloin jouduin alkoholin\nvaltoihin. Sen jälkeen päätin noudattaa piispa Franzénin viisasta\nneuvoa:\n\n    »Drick vid en högtid ett glas eller par\n    för att glädas, ej blott för att dricka,\n    drick som du drucke, om munskänken var\n    din i brudstolen rodnande flicka!»\n\nJonakin seuraavana päivänä oli joulukutsut henkikirjoittaja Tengénin\nluona. Sinne kaikki nuoriso meni iloisella mielellä, koska siellä oli\nlupa tanssia myöhään yöhön. Kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa\nmentiin lautalla Vuoksen yli ja sitten ajettiin kulkusten kilistessä\nmuutaman kilometrin matka vieraanvaraiseen taloon. Ukko Tengén, isäni\nvanha ystävä, oli lyhyt, pitkäpartainen, iloinen ja ystävällinen\nmies. Hänen rouvansa, o.s. Bonsdorff, professori Ernst Bonsdorffin\nsisar, oli tavattoman vilkas, touhuisa ja nuorisoa rakastava emäntä.\nSiinä talossa ei tullut koskaan ikävä. Ennen pitkää pantiin toimeen\nnuorisonleikkejä, piirihyppyjä ja lopuksi tanssia, joka sen ajan tavan\nmukaan oli vauhdikasta ja vilkasta ilonpitoa. Meitäkin kirvulaisia\noli Helsingissä käyty tanssikoulu opastanut silloisiin tansseihin,\njoista valssi oli huima ja päätä pyörryttävä, franseesi hauska monine\nvuoroineen ja kotiljongi ruusukkeineen mieltähivelevä loppusuoritus.\nSen minä muistan, että runsas nuoriso, ainakin 15 henkeä, »otti ilon\nirti itsestänsä» pikkutunneille saakka. Minulla oli erityinen kunnia\ntanssia muutaman kerran entisen saksankielenopettajani neiti Edla\nWinbergin kanssa, josta sittemmin tuli professori A.O. Freudenthalin\npuoliso. Samaan aikaan rouvat kiinnostunein mielin seurasivat nuorten\nkarkeloa tehden huomioitaan orastavista lemmentunteista. Sillaikaa\nherravieraat istuivat isännän puolella nauttien höyryävästä todista\nja mieltäjännittävistä kaskuista. Vain teetä juotaessa ja runsaan\nillallisen kutsuessa herkulliseen joulupöytään herrat saapuivat naisten\npuolelle, ja iloinen sorina kuului joka taholta. Näin kului ilta\nkuin siivillä lentäen aamuyöhön saakka. Tämän talon joulutanssiaiset\njättivät isäntäväen herttaisen vieraanvaraisuuden ja hauskan ohjelman\ntakia iäksi pysyvän muiston mukanaolleiden nuorten mieleen.\n\nKovasta pakkasesta huolimatta läksi sitten iso retkikunta tähtien\nkimmeltäessä ja lumen narskuessa reenjalasten alla kukin omaan\nmajapaikkaansa.\n\nKäydessämme vielä seuraavana päivänä aamupäivävisiitillä toisessa\npappilassa pastori David Sireliuksen luona, jonne jo kouluaikana olimme\ntottuneet poikkeamaan ollessamme matkalla Viipuriin, saimme siellä\njälleen osaksemme mitä lämpimintä myötätuntoa ja vieraanvaraisuutta.\nNyt olikin meidän jo aika palata Kirvun kotipappilaan, josta isäni\nkirjeessä oli kysynyt kotiintuloamme. Siihen ukko Dahlgren vain\nnasevasti oli vastannut: »Lapset ovat täällä hyvässä turvassa ja\ntulevat kun joutuvat.» Olikin ehditty viipyä 4—5 päivää, joten\noli täysi syy palata noutamaan tulleella kotipappilan hevosella\n3 peninkulman matka kotiin. Oli jonkin verran runollista istua\nleveässä perhereessä lämpimiin turkkeihin ja vällyihin kääriytyneenä\nsekä matkalla muistella menneiden päivien hauskuuksia. Metsäisiä\ntalviteitä kulkien ja lampien jäitä tähtien valossa ylittäen saavuttiin\nvihdoin kotijärven rinteen tiheikköön, josta toisella puolen\njärveä jo vilkuttivat kotipappilankimmeltävät kynttilät lämmintä\ntervetulotoivotustansa.\n\n\n\nLukuhommia Rytjässä 1882\n\n\nKevätkausi Helsingissä v. 1882 oli ylioppilasaikani laiskin ja\nhauskin lukukausi. Kun »mosterin bolagiin» saavuin Kirvusta helmikuun\nlopulla, olivat siellä asumassa lapsuuteni lemmitty Hanna Dahlgren\nja hänen veljensä, ylioppilas sekä laulutoverini Gottlieb. Parhaalla\ntahdollakaan ei luvuistani tullut muuta kuin luennoillakäynnit\naamupäivisin, sillä iltapäivät lensivät kuin siivillä Hannan\nlaulun säestämisessä, kävelyretkillä sekä erilaisissa huveissa ja\nlaulukokouksissa aikaa tuhlaamalla. Minut oli kutsuttu kesällä käymään\nRautalammin pappilassa, mutta isäni pani jyrkästi vastaan ehkä\naavistaen ennenaikaista kihlautumista. Tämä tuotti minulle haikeaa\nsydämen surua, jota Kirvun pappilassa en voinut millään haihduttaa\nikä- ja lukutoverien puutteessa. Päätin siis vetäytyä syrjään\ntyhjäntoimittajan asemasta ja siirtyä lukuja jatkamaan toiselle puolen\nKirvun järveä, Rytjän syrjäiseen taloon.\n\nKun olin sullonut matkalaukkuni täyteen tarpeellisia kirjoja ja\npitovaatteita, lähdin isäni kanssa soutamaan tuohon kilometrin päässä\nolevaan kesäsiirtolaani. Isäni, joka aikoinaan 2 1/2 vuodessa ahkerasti\nlukemalla oli suorittanut papintutkintonsa, oli hyvin tyytyväinen\ntekemääni päätökseen. Äitini oli vaatteiden väliin ahtanut matkalaukun\ntäyteen herkullisia eväitä, että ainakin aluksi viihtyisin ollessani\nkotoa poissa.\n\nRipeästi soutamalla saavuimme pian Rytjän rantaan, josta\nrupesimme vastaantulleen isännän johdolla kapuamaan mäkeä ylös\nneljänneskilometrin matkan päähän. Rytjän vanhanaikainen hirsitalo\nmustanharmaine seinineen ja valkoisine puulattioineen sisälsi kaksi\nsuurta tupaa, joista siistimpi oli varattu minulle lukutuvaksi ja\nporstuan takainen n.s. väentupa kotiväelle sekä niiden välinen\nkamari isännän ja emännän asuinsijaksi. Isäntä Juhana Rytjä oli\ntummaihoinen, sävyisä ja ystävällinen peltomies ja emäntä kotipappilani\nentinen palvelijatar, ripeä talousaskareiden hoitaja. Vanha emäntä,\nvalkohapsinen, helläsydäminen muori, näytti kuitenkin pitävän karjan\nja kodin komennon varsinaisesti hallussaan. Hänen ihastuksensa oli\nnuorempi poika Pärtty, liinatukkainen, pyöreänaamainen ja punaposkinen\nnuorukainen, jonka kauneutta hänen palatessaan pellolta tai niityltä\näiti ei koskaan voinut olla minulle ylistämättä. Hänkin nai myöhemmin\ntoisen kotipappilani palvelijoista, josta lienee saanut perin\nkunnollisen emännän. Tässä ympäristössä oli minun nyt vietettävä\nmuutamia kesäisiä yksinäisiä lukuviikkoja, joina vain sunnuntaisin\nkäväisisin lapsuudenkodissani.\n\nKun oli juotu tervetuliaiskahvit vanhanemännän iloitessa saatuaan\npapinpojan kesävieraakseen, lähdin isän ja isännän seurassa\ntarkastelemaan ympäristöä. Rytjä oli todellakin seudun kaunein paikka\nkorkealla mäenrinteellänsä. Joku Salpausselän kumpuileva sivuhaaranne\nkulkee näet Jääsken puolelta pitkin Yläjoen ja Kirvunjärven rantamaa\nlaskeutuen vähitellen tasaisempaan maastoon järven toisessa päässä\nolevalle Alajoen alangolle. Lähellä Rytjää on keskellä harjua n.s.\nKarjalan vuori, josta on laaja näköala yli järven ja kirkonkylän\nseudun. Sinne mekin suuntasimme matkamme, kulkien metsäpolkua läpi\nlehtevän koivikon ja kiiveten niityn aitojen ylitse noustaksemme\nvihdoin jyrkkää havumetsää kasvavaa rinnettä ylös mäen huipulle. Täältä\nolimme kotipappilaan joka kesä nähneet valtavan juhannuskokon loimuavan\nja kuulleet nuorison iloittelun kaikuvan yli seudun. Mäen laelta levisi\nkirjana panoraamana eleemme koko kirkonkylä. Yläjoen puolella oli laaja\nWellingin kulma peltoineen, niittyineen ja taloineen, joiden keskitse\nkulki oivallinen rapakivitie kolmen kilometrin päässä olevalle Ovaskan\nmyllylle. Taivaanrannan kohdalla sakea sekametsä muodosti kauniin\nreunustan tälle viljavalle vainiolle. Suoraan edessämme pyöreällä\nkummulla järven toisella puolen kohosi mahtava Kirvun kirkko koko\nkylää vallitsevana keskuskohtana. Se oli rakennettu jo vuonna 1817\nja myöhemmin v. 1874 kokonaan uusittu rakennusmestari Simo Sinkkosen\njohdolla. Sen alasyrjässä seisoi melkein yhtä korkea kellotapuli, joka\nsamalla myös uusittiin. Nämä molemmat rakennukset olivat vanhoista\nhonkahirsistä rakennettuja, yllänsä tervattu pärekatto ja huipussa\nlaudoista veistetty torni puuristeineen. Uusittaessa punamullalla\nsivellyt seinät vuorattiin keltaisiksi maalatuilla laudoilla, tervattu\npärekatto vaihdettiin tummanruskeaksi maalattuun paanukattoon, tornin\npystyseinät maalattiin keltaisiksi ja huippuristi kullankiiltäväksi.\nTämmöisenä kirkko silloin esiintyi ja on yhä edelleen säilynyt tämän\nasuisena, vaikka nyt onkin kauniine ympäristöineen luovutettu suuren\nitäisen naapurivallan haltuun.\n\nKun kirkosta siirtää silmänsä oikealle Alajokeen päin, kohtaa siellä\nkatseen ensin Hovin iso kartano jonka tähän aikaan omisti jahtivouti\nHämäläinen. Se oli vuosisadan alussa kuulunut luutnantti Wellingille,\njosta mainittu hänelle kuulunut kyläkunta oli saanut nimensä. Hänen\nhautakivilaattansa nähtiin vielä parikymmentä vuotta sitten kirkkomaan\npääkäytävän kohdalla. Kirkkotarhasta siirtyi silmä Hulkkosen harjulle,\njossa kuului ennen asuneen talonisäntä, nimeltään Hulkkonen. Nyt\nsitä käytettiin hiekanottopaikkana kylän monia maanteitä varten\nsekä Ulvisin nuorison suosittuna kelkka- ja hiihtomäkenä. Harjun\ntoisessa päässä oli siihen aikaan koulumestari Päivelinin mökki, jonka\nhuikenteleva poika oli koko seudulla tunnettu juopporenttu. Hovin\nja harjun välitse kulki kapea Tietävälästä tuleva maantie alaspäin\npitkin isäni istuttamaa koivukujaa suoraan alapappilaan, joka suurena\nrakennusryhmänä levittäytyi Kirvunjärven rantamalle. Kirvun ja pappilan\nvälillä oli taas laajoja viljavainioita, jotka ulottuivat metsänreunaan\nasti Alajoen alkusuontaan. Näiden yläpuolella jatkui kirkolta kapea\nmaantie, joka kilometrin päässä haaraantui Jääskeen ja Antreaan\njohtaviin valtaväyliin. Pappilaan päin näkyi vuorelta pitkin rantamaa\nkulkeva vihanta töyräs, sen laidassa valkopunainen uimahuone, sitten\npunainen sauna ja tuuheiden pajupuiden takana keltaiseksi maalattu\npappilan rakennus, punainen tupa ja navetta sekä muut ulkorakennukset.\nPappilan alla oli vehmas puutarha haapa- ja koivulehtoineen, lorisevine\npuroineen sekä rehoittavine vihannesmaineen, jonka molemmin puolin\nrantaa reunustavien pajupuiden suojassa oli venevalkamoita. Jos\nKarjalan vuorelta käänsi silmänsä pitkin järven pituutta Alajoelle\npäin, niin Rytjänpuolisella rannalla, kumpujen välisellä tasangolla,\noli meheväpeltoinen osa kirkonkylää, siitä eteenpäin pappilan molemmat\ntorpat, ja vihdoin häämöitti kaukaisuudessa laaja metsäalue jatkona\nkirkonkylää reunustavalle havumetsälle.\n\nVastakkaisella rannalla, pappilasta Alajoelle päin, oli ensin\npeltovainioita, sitten korkealla mäellä Kirvun komea kansakoulu, ja\nsiitä alaspäin, mäen rinteessä, kohosi myöhemmin kanttori Huoposen\nrakennuttama kaunis Kurkelan hovi, johon hän itse asettui pitkäksi\naikaa, kunnes siitä lopulta tuli pitäjän vaivaistalo. Näiden takana oli\ntaas pitkä metsätaival, joka ulottui Alajoen suuhun saakka.\n\nKun korkealta harjulta, yli nousevan sekametsärinteen, olimme\nkatselleet tätä kotiseudun ihanaa kuvaa, jota isäni uistinretkillänsä\nusein oli noussut tänne harjulle ihailemaan, alkoi paluumatkamme rantaa\nkohti läpi viidakkoisen metsätien. Kaikesta huomasin, että isäni\noli perin tyytyväinen keksittyään minulle näin mukavan kesäasunnon\nopintojani varten. Iloisena hän nosti lakkiaan palatessaan kotiretkelle\npappilaan, jossa en tulisi käymään muuta kuin sunnuntaivieraana.\n\nIlta alkoi jo hämärtyä, kun rannasta palasin uuteen asuntooni\nkotiutuakseni sinne muutamaksi lukuviikoksi. Nautakarja palasi\njuuri metsälaitumiltaan pitkää kujaa eli, kuten Kirvussa sanottiin,\n»solasia» myöten kotitanhualle. Paimentyttö, jolla oli tuoreita\nvastaksia kädessään tulevaa saunapäivää varten, hyräili karjalaista\nlehmivirttä. Heinäniityltä palasi talonväki viikatteet olalla ja\nselässä tuohinen eväskontti. Naisilla oli lisäksi selässä pyöreät\nn.s. piimälaskut, joissa oli säilytetty »harmaata» s.o. hapantunutta\nvedensekaista kokkelipiimää. Miehet lähtivät juuri viemään talon\nkolmea hevosta lähimpään hakaan, jossa viidakkopensaiden välillä oli\nrunsaasti nuorta heinää syötävänä. Läävän puolella oli jo vanha emäntä\nhääräämässä maitokiuluineen karjan keskellä. Jouduin täten parahiksi\nmaalaistalon ilta-askareiden hämyiseen tunnelmaan auringon juuri\nlaskiessa taivaanrannan taa. Astuttuani siistiin tupaani ja ladeltuani\nvaatteitani seinähylylle ja kirjojani suurelle ikkunapöydälle saapui\nvanha emäntä tupaan laittamaan vuodettani punaiseen kaksinmaattavaan\nleveään sänkyyn lähelle suurta valkoiseksi rapattua uunia. Hän toivotti\nminut uudestaan tervetulleeksi ja alkoi kattaa ruokaa pöytään,\n»sillä on syötävä vahvasti, että jaksaa yöllä maata». Ohje oli siis\npäinvastainen kuin mitä kotona oli teroitettu terveysopin sääntöjen\nmukaan, mutta on tunnustaminen, että tämä illallinen ynnä myös\nseuraavat maistuivat mainiolta päivän askartelun jälkeen, kun pöytään\nkannettiin tuoretta paistettua kalaa, vastaleivottua hapanta leipää ja\nvastalypsettyä lämmintä maitoa. Ettei tuore leipä ollut vatsalle yöksi\notollista ruokaa, sain kyllä monesti kokea levottoman unen muodossa.\nMutta emäntä ei hellittänyt huolenpitoansa, vaan tarjosi kaikki kolme\npäivän ateriaa yhtä ylellisinä, paistaen välistä perunapiirakoita,\nlihapullia taikka tattaripuuroa muun ruuan höysteeksi.\n\nAamulla sain maata niin kauan kuin halusin. Kello 9 aikaan kannettiin\niso kahvipannu tuoreine vehnäsineen sänkyni eteen, ja vasta kello 10\nolin valmis menemään mäen alle uimaretkelle, jonne joskus minua saattoi\njoku talon miehistä, jotka yleensä hyvin harvoin kävivät uimassa,\npaitsi heinäkuun paahtavimmassa helteessä.\n\nMutta kuinka sitten opintojen kävi? Olin ottanut mukaani Cannelinin\nkieliopin, Ellendt-Seyffertin latinankieliopin, Homeroksen Iliadin\nsanakirjoineen, ja kommentaareineen sekä Ciceron »Orationes selectae»,\njatkaakseni jo koulussa alulle pantuja opintojani. Mutta ihmeellistä,\nvaikka oli luettavana monta Akilleus-sankarin jännittävää urotyötä\nsekä runollinen idylli Hektor-sankarin ja hänen puolisonsa Penelopen\nliikuttavasta hyvästijätöstä, kun Hektorin piti mennä kotikaupunkiansa\nTroijaa puolustamaan, ei yhtenäisestä luvustani tahtonut tulla\nvalmista. Vielä vähemmän minua kiinnostivat Ciceron filosofiset,\nkylläkin muotokauniit puheet, joissa koulussa olin jo lukenut\ntunnetun kaunopuhetuotteen »Pro Catilina». Kuitenkin minulla oli\nhyvät apuneuvot, isäni kirjastosta löytämäni Passowin kreikankielen\nsanakirja ja Schellerin latinankielen sanakirja, joista olin kuullut\nElias Lönrotin apteekinoppilaana ollessaan lukeneen jälkimmäisen\nulkoa opintojansa edistääkseen. En osannut ajatuksiani keskittää\ntähän, oikeastaan hauskaan ajanviettoon, vaan ne hyörivät »sen kesän\nympärillä, joka ei koskaan tullut». Olinhan kuvitellut saavani viettää\njonkin osan kaunista kesää runollisuuden harson verhoamassa Rautalammin\npappilassa, jonne minut oli kutsuttu muutamaksi viikoksi. Olinhan\ntoivonut siellä jälleen näkeväni, nuoruuteni lemmityn, Runeberginkin\nylistämän »Hannan», joka edellisenä keväänä Helsingissä oli minut\nkokonaan lumonnut laulullansa ja hilpeällä olennollaan, niin että\nkaikki opintoni laimenivat ja syrjäytyivät. Olinhan uneksinut, että\nyhdessä pappilan nuorten kanssa tekisimme veneretkiä Rautalammin\nkauniiksi kehutuilla järvillä taikka kävelyretkiä metsäisillä\nmarjarikkailla ranta-ahoilla. Nämä haaveet ja muut samanlaiset\npolttavan lemmen huumaukset askarruttivat mieltäni siinä määrin,\netteivät luvut ottaneet sujuakseen. Silloin ei ollut muuta neuvoa kuin\nlähteä kävelymatkalle metsän tyynnyttävään helmaan Kavantsijärvelle\npäin, jossa jo koulupoikana välistä olin ollut kalastusretkillä\nnuorena pastori Vinterin kera. Näiltä retkiltä saavuin virkistyneenä,\nja kotitalossa minut vanhaemäntä otti aina yhtä hellätunteisesti\nvastaan, melkein kuin olisin ollut hänen liinatukkainen Pärttynsä. Ja\nkotona alkoi taas sama ylitsevuotava syönti ja juonti sekä emännän\npitkä tarina omasta elämästään, sen iloista ja suruista sekä kotitalon\nmoninaisista puuhista.\n\nNäin vieri viikko viikon jälkeen, jolloin luvut edistyivät hitaasti,\nmutta suuri osa ajasta mureni kävely- ja marjaretkiin, joskus myöskin\nkalaretkeen Kavantsille, jos jollakulla talon miespuolisista jäsenistä\noli aikaa seurata minua onkivapoineni sekä soutaa idyllisen Kavantsin\nluodoille, kaislarannoille tai pikkusaaren nuottakotaan saakka. Järvi\noli kuuluisa hyvistä ja isoista ahvenistaan, ja niitä väliin saatiinkin\naimo saalis vanhan emännän valmistettavaksi herkulliseksi ateriaksi\nhöyryävien perunain kera. Näillä kalaretkillä oli ihanaa lekotella\npäivänpaisteisilla kallioilla ja onkimisen välillä ottaa vilvoittava\nkylpy kirkkaasta vedestään tunnetussa Kavantsin puokamassa.\n\nMutta lukea en ehtinyt muuta kuin kymmenkunta lukua Iliadia sekä jonkin\nverran Cannelinin kreikan- ja Ellendt-Seyffertin latinan kielioppia.\nKumma kyllä tällainen kuiva kielioppien luku minua miellytti yhtä\npaljon kuin runollisten alkutekstien selvittely, koska ne vaativat\nniin monipuolista asioihin tunkeutumista, ettei kesähelteessä\nkärsivällisyys tahtonut riittää. Ehkä tämä oli tajuton ennen siitä,\nettä minun myöhemmin oli tartuttava pitkälliseen sanakirjatyöhön ja\nviimein pedagoogiksi päästyäni ryhdyttävä itsenäisen ruotsin kieliopin\nvalmisteluun sekä vanhempana ruotsin- ja suomenkielen lehtoriksi\nja valtion kielilautakunnan apujäseneksi. Oli miten oli, huomasin\nhyödyttömäksi liian pitkään kuluttaa isäni kukkaroa ja päätin elokuun\npuolivälissä siirtyä takaisin pappilaan, jossa runsas vaapukka-aika\noli tulossa ja puutarhassakin marjapensaat ja monenlaiset kasvikset\nalkoivat tuottaa hedelmää. Äitini oli minua jo kauan kaivannut,\nsisarusparvi otti minut tervetulleena vieraana vastaan, ja isäni kanssa\nriitti tarinaa moneksi illaksi hänen vetäessään pitkästä piipustaan\nRettigin sauhuja kodikkaassa lepohuoneessaan. Joskus ikävöin vielä\ntakaisin Rytjän jylhän suurenmoiseen luontoon, ja varsinkin vanhan\nemännän iloinen ja sydämellinen huolenpito minusta jäi mieleeni\nikuiseksi muistoksi.\n\n\n\nSyksy Kirvun pappilassa 1883\n\n\nKun kevätlukukaudella 1883 opintotyöni Helsingissä suuresti oli\nhäiriintynyt sanakirjatyöni ahkerassa ahertamisessa ja toiseltapuolen\njuuri perustetun Y.L:n harjoitukset ja muut lauluhommat olivat\nmurentaneet aikaani, päätti isäni, jolla oli kuusi lasta Helsingissä\nkoulutettavana, ehdottaa, että jäisin seuraavaksi syyskaudeksi\nkotipappilaan työskentelemään. Itsekin katsoin sen parhaaksi,\nvoidakseni siten sanakirjatyöni ohella jatkaa lukujani latinan-\nja kreikankielessä. Pitkät pimeät syysillat ja niiden tuottama\nyksitoikkoinen elämä ei kuitenkaan soveltunut vilkkaalle luonteelleni.\n\nLuvut sujuivat hitaasti, mutta sanakirjatyö säännöllisine\nkorjauslukuineen oli täsmällisesti suoritettava. Syyskauden ainoa\nhuvitus syrjäisen kotiseutuni herrassäädyssä olivat ompeluseurat.\nNiihin kokoonnuttiin joka toinen viikko eri perheiden luo. Jotta nämä\nyhtymätilaisuudet saataisiin henkisesti rikkaammiksi, perustettiin\npieni luku- ja lauluseura iltamien viihdykkeeksi. Luettiin ääneen\nuusimpia silloin harvinaisia suomalaisia romaaneja, jotka ilmestyivät\nWaldemar Churbegin kustannuksella, taikka vuoroin sanomalehtiä, joiden\npäivänkysymyksistä keskusteltiin tai kinailtiin. Musiikkiohjelma\noli vielä hyvin köyhää. Pianonsoittoa ei muualla saatu toimeen kuin\npappilassa, johon isäni oli saanut hankituksi Pietarista käytetyn\nBecker-flyygelin. Äitini ja minä siinä vuoroin soittelimme klassillisia\nsonaatteja tai kevyempää salonkimusiikkia. Muita soittokykyjä ei\nsilloin seudulla ollut paitsi täti Evelina Vinter, kappalaisvainajan\ntytär ja ensimmäinen ruotsinkielen-opettajani. Hänkin osasi vain pari\nkolme kappaletta, joita hän ulkomuistista koneellisesti rimputti, sillä\nlaajempaa musikaalista sivistystä hän ei ollut saanut. Usein äitini\nkauniilla äänellään lauleli illan ratoksi, ja itsekin joskus esitin\nvälttävästi sen ajan bassoaarioita.\n\nKun opettaja Olaus Kempas oli laulutaitoinen ja harrasti kuorolaulua,\nsaatoimme joskus yrittää neliäänistäkin laulua. Tämä oli kuitenkin\nvaikeata, kun sisareni olivat Helsingissä ja tenoreista oli puute.\nSilloin minun täytyi auttavasti kiristää ääntäni korkeammalle kuin\nI basson ääniala olisi sallinut. Mitään laajempia lauluhankkeita ei\nKirvussa vielä ollut, paitsi opettaja Kemppaan toisinaan kansakoululla\nharjoittama entisten oppilaiden ja muiden kyläläisten sekakuoro.\nSilloin laulettiin etupäässä E.A. Hagforsin Lauluseppele kokoelmasta,\njoka sisälsi hengellisiä lauluja. Erikoisesti muistuu mieleeni komea\nsepite »Maailman ääriin soikoon».\n\nMuuta ajanvietettä en muista Kirvussa olleen tänä pitkänä syksynä,\njoka minusta, Helsingin vilkkaaseen henkiseen elämään tottuneesta,\ntuntui pitkäpiimäiseltä. Ellei minulla olisi ollut säännöllistä\nsanakirjatyötä, joka päättyi lukukauden lopussa, en ymmärrä, kuinka\najanpitkään olisin voinut viihtyä, vaikka olinkin omassa rakkaassa\nkotipappilassani. Tuntui sentähden helpotukselta, kun joulun\njälkeisen lukukauden alkaessa jälleen pääsin Helsinkiin opintojani ja\nlauluharrastuksiani jatkamaan.\n\n\n\nSipoon saaristossa kesällä 1884.\n\n\nVietettyäni ensimmäiset ylioppilaskesäni pääasiallisesti Kirvun\nsyrjäisessä pappilassa, jossa suuresti kaipasin samanikäistä nuorisoa,\npäätin kesäksi 1884 asettua opintoja harjoittamaan Sipoon kauniiseen\nsaaristoon. Läheisiin luku- ja laulutovereihini kuului Ernst Nyberg,\njoka kesällä 1881 muutamien luokkatoveriensa kanssa oli käynyt Kirvun\npappilassa. Hänellä oli aikomus täksi kesäksi asettua saaristoon\nsaadakseen rauhassa antautua kreikan- ja latinankielen opintoihin. Sain\nluvan seurata hänen mukanansa lukeakseni etupäässä Homeroksen Odysseiaa\nja Iliadia, jotka hänelle jo olivat voitettu aste. Tiedusteltuamme\nsaimme tilaisuuden huokeasta hinnasta asettua erään kalastajan lesken\nyksinäiseen mökkiin Norrkullan itärannalle noin 2 kilometrin päähän\nSipoonjoen suusta.\n\nOltuani ylioppilaskvartetin mukana Jyväskylän laulujuhlilla\njuhannuksen seutuun ja tehtyäni viikon matkan itään päin Rautalammin\npappilaan, jonka nuoriso oli minulle vanhastaan tuttua ja jossa\nentinen sydänkäpyni asusti, palasin kyytihevosella Laukaan pappilaan\nasti. Rovasti Stenroth oli isäni vanhoja ylioppilastovereita, ja\nkoko perhe otti minut ystävällisesti vastaan. Otto Stenroth, minua\nvanhempi Savo-karjalainen toveri, oli jo maisterismies ja juuri\npalannut Pariisiin tekemällään opintoretkeltä. Tyttäret Minna ja\nSigrid olivat viehkeitä nuoria neitosia, joista varsinkin Sigrid minua\nystävällisesti ja kiinnostuneesti kohteli. Olin kuitenkin jo puolittain\nkiinni toisella taholla, niin että suhteemme supistui ainaiseen\nystävyyteen. Oltuani jonkin päivän vieraanvaraisessa pappilassa ja\nsen rehottavassa puutarhassa lähdin jatkamaan matkaani Jyväskylään,\njonne Otto Stenrothilla oli asiaa. Kuljimme yhdessä pappilan mukavissa\n»kieseissä», ja matkalla sain kuulla yhtä ja toista hauskaa Pariisin\nsuurkaupungista ja sen mielenkiintoisesta yöelämästä. Sitten jatkoin\nmatkaani laivalla Lahteen ja siitä rautateitse Helsinkiin. Koska Ernst\nNyberg jo oli ehtinyt lähteä saaristoasuntoomme, sälytin kesäkamsuni\nkokoon ja lähdin Borgå-laivalla taivaltamaan uutta kesämajaani kohti.\n\nSaavuttuani lähelle Skyttenskärin saariryhmää tuli vastaani\npurjeveneellä Svedenin kalastajaeukko, noutaakseen minut parin\nkilometrin päässä olevalle kalastajamajallensa. Tämä matka oli minulle\nsuuri elämys. Sisämaan lapsena en ollut koskaan merellä liikkunut.\nTuuli oli verrattain vinha, ja purjevene sivutuulessa oli pelottavasti\nkallellaan, enkä ymmärtänyt, että se merellä kuului asiaan. Purjeet\nolivat pullollaan, ja ahavoittunut kalastajavaimo ohjasi varmalla\nkädellä peräsintä ja opetti minulle merenkulun aakkosia. Näin saavuimme\nhyvää vauhtia Svedenin kalliorantamalle, jossa Nyberg iloisena\notti meidät vastaan. Vene sysättiin kallioiden uurteeseen, purjeet\nreivattiin, ja matkatavarat sekä tuliaistuomiset kannettiin läheiseen\nmökkiin, jossa tupa oli meille ylioppilaille varattu. Emäntä itse asui\nperäkamarissa eteisen ollessa verkkoja ja kalavehkeitä täynnä. Rannalle\noli sitäpaitsi ripustettu pitkä rivi kuivamassa olevia verkkoja, sillä\nmajan muori oli reipas ja onnekas kalastaja.\n\nRupesimme taloksi ja asetimme pöydän kummankin ikkunan eteen, ja pöydän\ntakaosan reunustimme mukana olleilla kirjoilla. Ikkunassa oli puhtaat\nkukalliset verhot ja ikkunalaudalla saaristossa tavalliset begonia- ja\npelargoniaryhmät. Tupa oli muutenkin hyvin siisti, lattia valkaistuna\nja sen yllä raidalliset räsymatot ja syöpäläisistä puhtaat puusängyt,\nsiistit vuodevaatteet, muutama tuoli ja yksi ainoa vanhanaikainen\nkeinutuoli, jota vuoroin käyteltiin. Olipa lisäksi siro »piironkikin»\nkummankin liinavaatteita varten, ja pitovaatteet ripustettiin\nseinänaulakkoon valkean lakanan alle. Tällainen oli ulkoasultaan tuleva\nkesäkotimme.\n\nSiihen varsin pian kotiuduimmekin. Nyberg luki toisen pöydän ääressä\netupäässä latinalaisia kirjailijoita, Ciceroa, Sallustiusta, Liviusta\ny.m., minä taas pääasiallisesti Homeroksen Odysseiaa, johon olin\nhankkinut Aminsonin erinomaiset kommentaarit, sekä siinä sivussa\nLythin kuvallisia etnografisia selityksiä ja Lindeqvistin kreikan\nkielioppia. Nyberg oli erinomaisen ahkera aamusta iltaan, mutta minua\nviehätti erittäin kaunis ympäristö vehmaine saarineen, välkkyvine\nsalmineen ja tohisevine metsineen vähän väliä kävelyretkille. Nyberg ei\nmalttanut tulla muuta kuin säännöllisille uimaretkille jonkin matkan\npäässä olevan poukaman hiekkarannalle taikka rantakallioille, josta\nsuoraan voi hypätä mereen. Oikein sydäntä vihloi, kun en useinkaan\nsaanut häntä mukanani löytöretkille, mutta tulos olikin se, että hän\nsai puolta enemmän työtä tehdyksi kuin minä, joka ehdin lukea vain\nkahdeksan Odysseian laulua, tosin erittäin tarkasti. Täten tuli epopean\njälkiosa sangen hatarasti luetuksi, kun vuotta myöhemmin oli kova kiire\nvalmistua kandidaattitutkintoon.\n\nVasta illan tullen Nyberg irtautui työstään ja lähti kanssani\nsoutoretkelle läheisille salmille ja pienille ulapoille.\nSilloin laulajaluonne puhkesi ilmi, ja hän helähdytti toisen\ntoistaan kauniimman tunnelmalaulun, johon kaiku vienosti vastasi\nrantakallioilta. Väliin sattui niinkin, että joku kalastajatyttö\nlähisaarilta innostui laulamaan ja sievä uusmaalainen kansanlaulu\nkajahti vastaiselta rannalta. Nyberg vastasi kauniilla merimieslaululla:\n\n    »Sju år de var förflutna, sen vi lämnade vårt land,\n    Och den fagraste flickan, som jag uppnämna kan...»\n\nNäitä heleä-äänisiä merenneitoja emme joutuneet koskaan tapaamaan,\nmutta sensijaan vastapäätä asuva kalastajaukko meille kertoi luonansa\noleskelevan nuoren opiskelijan, jonka hän luonnehti näillä sanoilla:\n»Int vet ja va han e förslag, men nu e han nägonslags studerande.»\nMyöhemmin saimme kuulla, että hän oli ylioppilaaksi aikova lyseolainen\nReinhold Roine, josta sittemmin tuli runoilija-maisteri ja yksi\nPäivälehden toimittajia. Häntäkään en joutunut vielä silloin tapaamaan.\n\nNäin kului pari viikkoa opintojen ja uinnin vaihdellessa. Niiden\njälkeen maistui erinomaiselta emännän valmistama päivällinen. Siihen\nsäännöllisesti kuului keitetty kala tai runsaassa voissa käristetty\nsilakka tai kalakeitto ynnä usein toistuva tuore tai paistettu\nsaaristojuusto. Kuorimaton maito ja voileipä höystivät näitä\nyksinkertaisia annoksia, mutta lihaa saimme harvoin nähdä. Marjoja\nsensijaan oli runsaasti, sekä mansikoita että mustikoita.\n\nEräänä aamupäivänä yllätti meidät kesken lukujamme outo näky.\nIkkunaimme ulkopuolelta rantakallion takaa hulmahti äkkiä silmiemme\neteen iso valkoinen purje. Meille tuli kiire lähtö rantaan.\nPurjeveneestä astui esiin kolme valkolakkista ylioppilasta, jotka\nheti tunsimme vanhoiksi tutuiksi. Parin kilometrin päässä Sipoojoen\nsuussa asui silloin kesää senaattori S. af Björkesten kauniissa Hirån\nhuvilassa. Nuoren ylioppilaan Birgerin vieraaksi oli Helsingistä\nsaapunut kaksi tunnettua laulajaa, veljekset Konstantin ja Henrik\nMechelin, hekin senaattorin poikia. Saatuaan jostakin tietää, että\nheidän vanha laulutoverinsa Ernst Nyberg asui lähettyvillä, päättivät\nkaikki kolme lähteä häntä Norrkullasta hakemaan. Kun minäkin lauloin\nensi bassoa, olivat he laskeneet saavansa kokoon kvartetin meidän\navullamme, ja niin järjestettiin Hitåssa illaksi suuret tee-, toti-\nja krapukestit. Tällainen kutsu mitä ihanimpana heinäkuun päivänä\nsaattoi itse Nybergin, lukutoukan, irtautumaan klassikkojen äärestä.\nNyt ilomielin jo matkalla laulellen purjehdimme tuuheiden saarien\nlomitse määräpaikkaamme. Senaattori itse oli Helsingissä, mutta rouva\nja nuori hempeä tytär Anna ottivat meidät sydämellisesti vastaan.\nEnsin astelimme jonkin aikaa puutarhan rehevissä lehdiköissä ja\nsitten siirryimme huvilan kuistikolle, jossa höyryävä »samovaari»\nja runsas voileipäpöytä meitä odotti. Punaisia krapuja oli iso vati\nkukkuroillaan, ja niiden syöntiin käytiin intomielin. Olin niin\ntottumaton krapujen syöntiin, että häpeäkseni täytyi kysyä, kuinka\nniitä oikein oli käsiteltävä. Pian olin uuteen ruokalajiin innostunut,\nvaikken lainkaan voinut kilpailla muiden kanssa krapujen näppärässä\nkäsittelemisessä. Huoneen syrjällä oli pienellä pöydällä kuuma\nvesisäiliö, jonka merkitystä en heti käsittänyt, ennenkuin näin toisen\ntoisensa perästä sinne puikahtavan käsiänsä pesemään.\n\nVasta tämän jälkeen alkoi varsinainen laulajasitsi, jossa laajaääninen\nI basso Konstantin otti lehdestä laulaakseen toista tenoria. Ja nyt\nhelähdytettiin lämpimässä iltailmassa kvartetti toisensa jälkeen sen\najan parasta romanttista ohjelmaa. Siinä seurasivat toinen toistaan\nFriebergin »Sångarfanan åter höjes», Kyckenin »Bort i rymden skyar\ntåga» ja »Slumra i skuggen av natten», Lindbladin »Hör jag forsens\nvilda fall» ja »Sångfåglarna», Lagercrantzin »Tonerna», »Ljuva flicka\ntag vår hyllning» ja »Källan sprang ur jordens barm», Moringin\nkansanlaulusovitelmat »Tuoll' on mun kultani» ja »Voi äiti parka ja\nraukka», oikeastaan kuuluisan tenorin Rainer Vuorion bravuurilaulut,\njotka nyt laulettiin Ernst Nybergin esittäminä. Koska hänellä oli\nkorkea falsettitenori, täytyi ne ottaa korkeammassa sävellajissa, mutta\nkun hän silloin pääsi loistelemaan ihanalla tenorillaan, niin kylläpä\nkelpasi kuulla. Paitsi ihastunutta talonväkeä näkyi joen vastaiselle\nrannalle kokoontuneen väkeä tätä yksinkertaisen laulukvartetin\niltaserenaadia kuuntelemaan. Näiden lisäksi seurasi laulu toisensa\njälkeen, niin että vasta puolenyön aikaan pääsimme irtautumaan ihanasta\niltatunnelmasta ja tovereidemme saattamina rantaan lähdimme hiljakseen\nvälkehteleviä vesiä solumaan kotirantaamme takaisin.\n\nKun yli 60 vuotta myöhemmin ajattelen taaksepäin tätä kaunista\nylioppilasmuistelmaa ja mitä kaikkea mullistavaa sen jälkeen on\ntapahtunut, tuntuu elämän katoavaisuus kahta haikeammalta. Silloin\nniin iloinen Birger af Björkesten, joka myöhemmin toimi monenlaisissa\nlainopillisissa tehtävissä, asui vanhoilla päivillään aivan sokeana\nkauniissa huvilassaan Kirkkonummen pitäjässä ja on nyt monien muiden\nmukana ollut pakotettu sen luovuttamaan ja siirtymään Helsinkiin.\nSiellä hän vielä äskenkin yhä nuorekkaan sisarensa hoivaamana muisteli\nylioppilasaikansa ihanteellista oloa Sipoonlahden vehmailla saarilla ja\nrantamilla. Nykyään hän sokeana asustaa Kivelän sairaalassa.\n\nHänen kesävieraansa Konstantin ja Henrik Mechelin olivat Helsingin\nylioppilaspiireissä hyvin tunnettuja »gentlemanneja». Äiti oli\nsyntyisin ranskatar ja isä silloinen kirkollispäällikkö, joten he\nkuuluivat Helsingin ylimystöön. Tovereina he olivat hyvin suosittuja\nvaatimattoman esiintymisensä takia, vaikka toiselta puolen kuuluivatkin\nkeikarimaailman hienoimpiin tyyppeihin. Perheessä oli oikeastaan kolme\nlaulajaveljestä. Vanhin, Oscar Mechelin, oli jo varatuomari, senaatin\nvirkamies ja kielitaitonsa sekä »elegantin» käytöksensä takia suosittu\nhienoimmissakin salongeissa. Perin musikaalisena hän joutui aikaisin\nhuomattuun asemaan M.M:n laulajapiireissä ja oli jo v. 1881 ollut\nkuoron johtajana sen kuuluisalla Moskovan-matkalla. Myöhemmin keisari\nAleksanteri III:n ja hänen puolisonsa, Tanskan prinsessa Dagmarin,\nvieraillessa Suomen saaristossa, jolloin M.M.-kuoro joka kesä oli\nkutsuttu heidän laivallensa esittämään laulua, Oscar Mechelin saavutti\nkeisariparin suosion siinä määrin, että hän sai kamarijunkkarin\narvonimen. Kun M.M. 1890 vuoden postimanifestin takia oli lakkauttanut\ntoimintansa, heräsi se uudelleen eloon vasta v. 1898, ja silloin\nvalittiin Oscar Mechelin uudestisyntyneen M.M.-seuran laulunjohtajaksi.\n\nNuoremmat veljekset joutuivat hekin pian M.M:n valiokuoroon, Konstantin\nvarmana I bassona ja Heikki — siksi häntä aina nimitettiin — matalana\nja suloäänisenä II bassona. Sekä pehmeäkaikuisen äänensä että mainion\nmimiikkinsä johdosta esim. Hellmanin lauluja esitettäessä oli tämä\nhyväsydäminen toveri varmasti parhaimpia kvartettilaulajia, mitä\nkoskaan olen kuullut. Konstantinista tuli myöhemmin Huittisten\npiirilääkäri ja Heikistä varatuomari, viimeksi asianajaja Tampereella.\nKonstantin asusti virasta erottuaan pitkät ajat Pariisissa, mutta\npalasi usein Helsinkiin rakasta M.M:iä tervehtimään; Heikki taas, kuten\ntoisetkin veljekset, otti osaa M.M:n kuuluisaan Pariisin-lauluretkeen\n1889. Heikki oli myöhemminkin mukana esim. Finska Sångarien Gottlannin\nmatkalla 1911. Sekä toverina että verrattomana laulajana hän oli aina\ntervetullut vieras M.M:n laulu-»illatsuihin».\n\nVastapäätä Hitån huvilaa, joen toisella rannalla, oli vanha Eriksnäsin\nherraskartano, joka sekin aina oli helsinkiläisille kesävieraille\nvuokrattuna. Siellä asui tällä kertaa Helsingin »pastor primarius»,\nrovasti A.W. Lyra, joka oli ollut isäni ylioppilas- ja asuintoveri.\nHänen perheessään Helsingissä olin usein käynyt, hänen tyttärensä Helmi\noli sisareni Hilman luokkatoveri ja pojat Hannes ja Martti, silloin\nvielä koulupoikia, tulivat myöhemmin ylioppilastovereikseni ja\nArmas 10 vuotta myöhemmin tilapäiseksi oppilaakseni Suomalaisessa\nNormaalilyseossa. Enimmän jouduin tekemisiin Hanneksen kanssa,\njoka myöhemmin kuului tunnettuun Gabriel (»Pili») Laguksen oivaan\nkvartettiin.\n\nHuhu Nybergin ja minun siirtymisestä Norrkullaan oli ehtinyt Lyrankin\nperheen korville. Sieltä tuli sana, että meidän oli tultava seuraavana\npyhänä Eriksnäsin puutarhassa pidettävään jumalanpalvelukseen ja sen\njälkeen kirkkokahville ja päivällisille. Nyberg ei alkuaan ollut\nhalukas vaihtamaan hiljaista lukuelämää tällaisiin vierailuihin, mutta\nkutsua ei mitenkään sopinut laiminlyödä, varsinkaan sunnuntaipäivänä.\nOlimmehan molemmat kotoisin vakavista kristillisistä kodeista,\njoissa oli opittu sunnuntaipäiviä pyhinä pitämään. Lähdimme siis\nsunnuntaina soutuveneellä Eriksnäsin rantaan. Siellä olivat vastassamme\nystävällinen emäntä ja hänen tyttärensä, tumma 16-vuotinen kaunotar\nHelmi, sekä hänen kesätoverinsa, yhtä viehkeä, mutta vaaleaverinen\n15-vuotias Edith Ahnger, esittelijäsihteeri Ahngerin tytär Helsingistä.\nNyberg heti ihastui Kelmiin, ja minun osalleni jäi hempeä Edith-neiti.\nTästä lähin ei Nyberg kertaakaan laiminlyönyt kutsua tulla\nrovastin vieraaksi, sillä siellä saimme viettää ihania pyhäpäiviä\nherkkupöytien ja marjojen ääressä sekä tuuheissa tammilehdoissa\nkävellen ja iloitellen. Seuraavina vuosina jälleen tapasimme neitoset\ntäysikasvaneina Helsingissä. Helmi joutui sittemmin naimisiin lehtori\nja tohtori Knut Cannelinin kanssa ja Edith Ahnger varatuomari Edvard\nPolónin kanssa. Nämä molemmat olivat lähimpiä ylioppilastovereitani ja\nystäviäni.\n\nRovasti Lyran tapana oli ainakin sunnuntaiksi tulla Helsingistä\nkesäkotiinsa ja sen juhlavassa tammilehdossa pitää jumalanpalveluksia\nlähiseudun väestölle. Meille ylioppilaille annettiin heti toimeksi olla\nlukkareina näissä kesäisissä hartaushetkissä. Ja niin kajahti Nybergin\nsulava ääni kauas kallioille ja ulapoille virsiä veisatessa. Rovasti\nLyra piti kaikuvalla äänellä muotokauniita ja lämminhenkisiä saarnoja\nhartaasti kuuntelevalle kuulijakunnalle. Näin meillä nuorukaisilla oli\ntilaisuus melkein joka pyhä viettää hartaita juhlahetkiä Sipoonlahden\nmantereella, samanlaisia kuin Edelfelt niin herkästi on kuvannut\nkauniissa taulussaan »Jumalanpalvelus Porvoon saaristossa».\n\nOltuamme pari viikkoa arkipäivisin ahkerassa lukutyössä rauhallisessa\nSveden-majassa meidät taas yllätti odottamaton kutsu. Porvoon\nsaaristoon saakka oli ennättänyt huhu mainion tenorin Ernst Nybergin\noleskelusta Sipoon saaristossa. Stor-Kroksnäsin maalaistaloon oli\nkesäksi asettunut pari lakitieteen ylioppilasta, opinnoissaan\nviivähtäneitä »överliggareita», jotka täällä saariston rauhallisessa\nympäristössä toivoivat saavansa tenttilukunsa loppuun. Toinen niistä,\nAlcides Olsoni, toverinimeltään Pushkin, oli jo kahdeksan vuotta ollut\nylioppilaana eikä vielä ollut saanut tutkintoansa suoritetuksi. Syynä\nsiihen oli etupäässä iloinen ja hauska laulajaelämä, sillä hän oli\nM.M:n parhaita II bassoja. Lukutoverina hänellä oli Leonard Hallonblad,\ntoverinimeltään Tutu, joka hänkin kuusi vuotta oli tutkinut »juris\nprudentiaa» pääsemättä päämäärään, sillä hänkin oli toverielämässä\niloisen luonteensa vuoksi hyvin suosittu, vaikkei laulaja.\nLähitulevaisuudessa he molemmat lopulta saivat oikeustutkintonsa\nsuoritetuksi, jonka jälkeen Olsonista myöhemmin tuli Iisalmen\npormestari ja Hallonbladista Parikkalan nimismies.\n\nNyt sattui niin, että noin kilometrin päässä Haikonselän toisella\npuolella asui kuuluisa taidemaalari Albert Edelfelt, jonka luona usein\nPorvoossa kävi toinen kuuluisuus, lupaava kuvanveistäjä Wille Wallgren.\nKun oli tullut tieto Ernst Nybergin kesänvietosta Sipoon saaristossa,\npäättivät nämä herrat Stor-Kroksnäsin tilalla heinäkuun lopulla panna\ntoimeen suuret laulajakekkerit, joihin Nyberg ja minut oli kutsuttava\nvieraiksi. Kvartetin täydentämiseksi kutsuttiin Porvoosta lääketieteen\nkandidaatti Ivar Wallgren ja Onni (»Snatte») Granholm, joista edellinen\noli etevä II tenori ja jälkimmäinen samoin I basso.\n\nKun eräänä kauniina iltapäivänä olimme Lovisa-laivalla saapuneet\nHaikonselälle, soudettiin meidät sieltä maihin, ja rannalla\noli vastassa koko tuo iloinen yhtymä, taiteilijat eturivissä.\nPitkin pellonpiennarta asteltiin sitten juhlatalon monihuoneiseen\nrakennukseen, jonka portille ja katolle taiteilijat olivat järjestäneet\nlippuja ja köynnöksiä. Astuttiin portaita ylös huoneisiin, joita\noli peräkkäin kaksi lukuhuonetta ja ruokahuone. Täällä otettuamme\ntervetuliais- ja veljeilemisryypyt lähdettiin pihamaalle, jossa\nkauniiseen lehtimajaan oli järjestetty oikein tenhoava valaistus\nmoniväristen lyhtyjen hivellessä silmää ja lippujen hulmutessa\nlehtimajan joka puolella. Kun kaksi etevää taiteilijaa oli lehtimajan\nsomistanut ja sen keskellä isolla pöydällä höyrysi tulinen booli, ei\nole ihme, jos me pienen kalastajamajan asukkaat ällistyimme ja tunsimme\nsiirtyneemme satumaailman keskelle. Sinne sitten asetuttiin lehtimajan\npöytää ympäröiville penkeille ja iloisen sorinan jälkeen alkoi pian\nkvartettilaulu. Nuo neljä M.M:n valiolaulajaa muodostivat oman ryhmän\nja me muut hartaina kuulijoina ihastelimme leyhkeän kesäillan hämyssä\nihanasti kaikuvia säveleitä. Siinä soluivat korviamme hivellen kymmenet\nromanttiset laulut ja »Bellmaniaanit», joiden välillä maistelimme\nhöyryävää boolia, joka luultavasti oli Wille Wallgrénin mainion\nreseptin mukaan valmistettu. Edelfelt oli parhaalla ritarituulellaan\nja Wille Wallgren aina äänessä lasketellen kuuluisia vitsejänsä\nPariisin elämästä. Hänen veljensä Ivar höysti keskustelua lystikkäillä\nlääkärijutuilla, ja vilkas Tutu Hallonblad hoiti tarjoilijan tehtäviä\nkertoellen hänkin iloisia kaskuja. »Snatte» Granholm säesti yhdessäoloa\nsilloin tällöin kuivan hauskoilla sutkauksilla. Itse nuorimpana olin\nsyrjähenkilönä, kun en tuntenut aikaisemmin juuri ketään enkä edes\nsilloin vielä kuulunut M.M:ien jumaloituun seuraan. Näin kului monta\ntuntia laulellen ja ilakoiden puoleen yöhön asti, jolloin talon\nemäntä tuli kutsumaan vieraat illallisille. Tätä ennen oli Edelfelt\nhuomaamatta hävinnyt seurasta.\n\nKun tulimme ensimmäiseen lukuhuoneeseen, jossa »Pushkin» asusti,\nkohtasi meitä ällistyttävä näky. »Pushkinin» valkoisella lakanalla\npäällystettyyn vuoteeseen oli ilmestynyt musta miehen pituinen olento,\njoka oli »Pushkinin» näköinen aina suippopartaa myöten. Tarkoitus oli\nsäikähdyttää vuoteen oikea omistaja, ja kyllä hän säpsähtikin. Mustalla\nliidulla Edelfelt oli taitavasti tuokiossa piirustanut aina tyynesti\nmuhoilevan »Pushkinin» muotokuvan. Tämä kepponen saattoi koko seurueen\njuhlatuulelle, ja yksinkertainen illallinen paisteltuine silakoineen,\nmaalaisjuustoineen ja viilipyttyineen nautittiin mitä iloisimman tuulen\nvallitessa, jota usein lisäsi ryyppyjen ja pikku puheiden viehättävä\nvaihtelu. Näin valvottiin kesäinen yö toverituulen puhaltaessa, kunnes\naamuaurinko nousi ja oli ajateltava poislähtöä.\n\nKello 6 aamulla, yösumujen vielä peittäessä ympäristöä, lähdettiin koko\njuhlasakki tallustamaan rantaan, josta Edelfelt soutuveneessä soudatti\nitsensä vastapäätä olevaan Haikon-huvilaansa. Hänen lähtiessään\nvirisivät eläköönhuudot ja laulettiin yksiäänisesti Porilaisten\nmarssi, jonka hän itse muiden Vänrikki Stoolin tarinoiden ohella on\ntaitavasti kuvittanut. Muut vieraat jäivät vielä taloon, mutta Nyberg\nja minä öisten usvien hälvetessä soudatimme itsemme vähää myöhemmin\nläpi kahisevan kaislikon merenselälle, josta meidän oli noustava\npaluumatkalle ohikulkevaan Borgå-laivaan. Rannalta kuului lähtiessämme\neläköönhuutoja ja yksiäänistä laulua:\n\n    Så ila vi bort från Finlands strand...\n\nmikä oli siihen aikaan suosittu sekakuorolaulu, Paciuksen »Kaarle\nKuninkaan metsästys»-oopperan kaunis loppulaulu.\n\nTämä kesäinen illanvietto Porvoon ihanassa saaristossa hauskassa\nja toverillisessa laulajapiirissä väikkyy vielä mielessäni eräänä\nsuloisimpana muistona ylioppilasoloni onnelliselta ajalta.\n\nMainittujen kesäretkien lisäksi oli mielessäni kauan väikkynyt\nsaaristoretki, soutaen tai pienellä höyrylaivalla, noin peninkulman\npäässä sijaitsevaan suureen saturunoilijan ja nuorison ystävän Z.\nTopeliuksen kesäasuntoon Björkuddeniin, jota myöhemmin ruvettiin\nnimittämään Koivuniemeksi. Olin jo lapsesta pitäen ollut ihastunut\nhänen runoihinsa, satuihinsa ja näytelmiinsä, mikä harrastus yhä yltyi\nylioppilasaikanani luettuani hänen ihanat »Ljungblommor»-kokoelmansa\n(Kanervankukkia). Olin joskus »mosterin bolagissa» yritellyt itsekin\nsepitellä ruotsalaisia runoja, mutta itseluottamusta ja tarpeellista\ntarmoa puuttui. Kun nyt jouduin näin lähelle suuren runoilijan\nsatulinnaa, josta olin nähnyt viehättäviä valokuvia, syttyi minussa\nsuuri halu päästä linnan isännän puheille, joka ehkä antaisi minullekin\nherätteitä ja rohkaisua panemaan kokoon runosepitelmiä ruotsiksi,\nsillä suomeksi en vielä uskonut kykeneväni astumaan Oksasen ja Suonion\njälkiä. Yritin monta kertaa lenseän etelätuulen puhaltaessa saada\ntoveriani Ernst Nybergiä liikkeelle, mennäksemme vanhaa satusetää\ntervehtimään, mutta hän vastasi aina yhtä jyrkästi: »Ei meidän\nnuorien civisten sovi mennä käynnillämme mainehikasta runoilijaa\nhäiritsemään»; minä taas en rohjennut hänelle edes vihjata runollisista\naikeistani. Paitsi tätä kunnioitettavaa häveliäisyyttä oli Nybergillä\ntoinenkin pätevä seikka puolustuksena: hän ei tahtonut enää uudella\nhuviretkellä pirstoa muutenkin häirittyä opintorauhaansa, koska\nhän lujaluonteisena miehenä oli päättänyt saada luku-»pensuminsa»\ntäydelleen suoritetuksi. Näin jäi kaunis unelmani päästä satu-sedän\nluokse toteutumatta, ja olen koko ikäni katunut, etten silloin saanut\nvaikka yksin tätä suunnitelmaani täyttymään. Keski-iälläni olen kyllä\nkerran saanut muutaman sanan vaihtaa Topeliuksen kanssa saattaessani\nhänet Suomalaisen tyttökoulun juhlasaliin, kun vietettiin hänen\n80-vuotisjuhlaansa, ja kun hän neljännestunnin kuunteli opetustani\n»Kung Fjalarista» tyttökoulun VI luokalla, mutta hänen Koivuniemeensä\nen koskaan millään verukkeella päässyt ennen hänen kuolemaansa.\nVasta sen jälkeen, tämän kauniin huvilan jouduttua rehtori Ferdinand\nLiliuksen haltuun, oli minulla kerran tilaisuus tämän toverini\nopastuksella perehtyä sekä satulinnan huoneistoon että sen ympärillä\nolevaan todella vaihtelevaan ja idylliseen luontoon. Tällöin vielä\nkerran, ruvettuani vanhoilla päivilläni runokokeita ja runokäännöksiä\nsepittelemään, valtasi mieleni kaihonsekainen tunnelma ensinuoruuteni\nhäipyneestä haaveesta.\n\nElokuun puolivälissä, kun Nyberg tyytyväisenä oli saanut kesätyönsä\nsuoritetuksi ja minä alakuloisena tuskin puoltakaan aikomastani\n»pensumista», sanottiin kiitollisin mielin ainaiseksi jäähyväiset\nreilulle ja ystävälliselle kalastajaemännällemme. Meitä oli\npurjeveneellänsä tullut noutamaan Nybergin luokkatoveri Petrus Nordman,\njoka asui jonkin peninkulman päässä saaristossa ja josta myöhemmin\noli tuleva turmeltu ruotsalainen kirjailija ja pedagoogi Helsingin\nruotsalaisessa tyttökoulussa vastaavanlaisessa virassa kuin minulle\noli tuleva Suomalaisessa tyttökoulussa, siis äidinkielen opettajan\nvirassa. Tämäkin matka, toinen varsinainen purjehdusmatkani osittain\naavoilla meren selillä, koitui minulle suureksi elämykseksi, kun\nnytkin kävi verraten vankka tuuli ja purjevene aivan kallellaan viilsi\nuraansa »lakkapäillä lainehilla». Samalla matkalla opin Nordmannissa\ntuntemaan hienosävyisen ja rehtiluontoisen toverin, joka varmalla\nkädellä ohjasi purttansa Helsingin satamalaituriin saakka. Nyt viivyin\nvielä päivän Ernst Nybergin vieraanvaraisten vanhempien luona, joista\nisä, komissiomaanmittari, oli vanhanajan kunnollinen virkamiestyyppi ja\näiti, o.s. Saelàn, sydämellinen ja uskonnollinen perheenemäntä, sekä\ntytär pitkäkasvuinen ja herttainen neitonen, joiden kaikkien ystävyyttä\nmyöhempinäkin aikoina sain kokea. Ernstin veli Otto oli Polyteknillisen\nopiston insinöörioppilas ja Karl August Tawaststjernan luokkatoveri.\nNybergien luona sain kerran seuraavana vuonna tutustua tähän nuoreen\nkuuluisaan runoilijaan, jonka ensimmäinen kokoelma »För morgonbris»\n(Aamutuulessa) viehätti minua sitä enemmän, kun olin kerran itsekin\npäässyt nauttimaan raikkaan merielämän suloutta.\n\nRikkaat kesämuistot mielessäni palasin jälleen syrjäiseen salopitäjääni\nKirvuun, jossa vanhempani ja koko kotiväki ottivat minut riemuiten\nvastaan.\n\n\n\nReservimiehenä Rautjärvellä 1884—1886\n\n\nSe oli siihen aikaan, kun Suomeen oli saatu uusi kotimainen sotaväki\nn.s. reservin nimellä. Vuoden 1877—78 valtiopäivillä oli tehty esitys\nja hyväksytty uusi asevelvollisuuslaki pitkien neuvottelujen jälkeen,\njolloin varsinkin Agathon Meurman ja muut suomenmieliset asiaa\ninnokkaasti ajoivat. Sen päätarkoituksena oli turvata Suomelle oma\nsotaväki, jos isänmaa ja suuri Venäjä tarvitsisivat puolustusvoimaa.\nNäin oli äsken tapahtunut, kun Suomen kaarti komennettiin Venäjän ja\nTurkin sotaan v. 1877, jolloin se suurella kunnialla täytti tehtävänsä.\n\nReservin tarkoituksena oli muutamien kuukausien aikana kolmen vuoden\nkuluessa totuttaa asevelvollisuusikään joutuneet nuorukaisemme,\nalhaiset ja ylhäiset, yksinkertaisimpaan sotakomentoon, jotta\nhe tarpeen tullen olisivat valmiit isänmaata ja suuriruhtinasta\npuolustamaan, mikä jälkimmäinen pykälä teki mahdolliseksi komentaa\nheidät ulkopuolellekin Suomen rajaa.\n\nEnsimmäisenä kesänä oli palveltava 6 viikkoa, toisena 4 ja kolmantena\nvain 2 viikkoa. Tämä järjestelmä mullisti kokonaan silloiset olot.\nMonet koettivat päästä asevelvollisuudesta irti erinäisillä syillä,\nmutta ylimalkaan suhtauduttiin lojaalisti esivallan käskyihin.\nLääkärintarkastuksissa noudatettiin oikeutta ja kohtuutta, joten ei\nketään turhanpäiväisistä syistä vapautettu. Siitä oli sekin hyöty,\nettä säätyläispojat entistä enemmän tutustuivat maalaistovereihinsa\nja ylioppilaat tottuivat veljeilemään heidän kanssaan samassa\nsotilasrivissä.\n\nReservikasarmeja perustettiin ympäri maata, suomalaisia\nupseereita, myöskin Venäjältä tänne saapuneita, määrättiin\nkomppanianpäälliköiksi, ja vartavasten koulutetut upseerit hoitivat\nkomentoa sotilasharjoituksissa. Tällöin kyllä joskus sattui ikäviä\nvälikohtauksia näiden usein raakojen ja sivistymättömien komentajien\nja sivistyneiden ylioppilaiden kesken, mutta yleensä pitkin maata\nharjoitukset sujuivat onnellisesti. Komppanianpäälliköt olivat joko\nmeillä tai Venäjällä korkeamman sotilaskasvatuksen saaneet, joten\nosasivat humaanisella tavalla suhtautua myöskin sivistyneisiin\nreservimiehiin. Mentiinpä joskus niin pitkälle, että ylioppilaat\niltahetkinä kutsuttiin päällikkönsä luo vierailemaan. Esim. Tuusulassa\noli siihen aikaan komppanian päällikkö, jonka luo usein tiistaisin\nkäskettiin siellä palvelevat ylioppilaslaulajat, jotka todin ääressä\nlaulelivat kvartettilaulujaan.\n\nKun minun kohtalokseni tuli astua reserviin, määrättiin minut\nkotipaikkani mukaan Rautjärven reservikomppaniaan, koska Kirvu oli\nRautjärven rajapitäjä. Tämä sattui minulle epämieluiseen aikaan,\nkesäkuun 1 p:nä 1884. Olin koko vuoden laulanut mukana Y.L:n\nvaliokuorossa Laulu-Veikoissa, jonka oli määrä kesäkuun alussa\ntehdä lauluretki Viipurista Kuopioon saakka, ensin pitkin Saimaan\nkanavaa, matkalla konsertoiden Lappeenrannassa, Savonlinnassa ja\nVarkaudessa. Tämä olisi ollut ensimmäinen odottamani laulajaretki\nSuomen kauneimmilla seuduilla. En vielä vanhanakaan ihmettele,\nettä asia silloin koski kipeästi herkkään nuorukaissieluuni, ja\nperästäpäin sainkin tovereilta kuulla mitä ylistävimpiä kiitossanoja\ntästä toivioretkestä, jota Walter Lampén on elävästi ja runollisesti\nkuvaillut ensimmäisessä Y.L:n albumissa.\n\nMutta arpa oli heitetty. Kun minut oli kelpoiseksi havaittu, oli vain\nmentävä kotiin toukokuun lopulla ja siellä valmistettava tarpeelliset\nliinavaatteet tulevaa sotamiestä varten. Sotilaspuvut saatiin yleensä\nkruunulta, mutta sivistyneiden perheiden nuorukaiset tavallisesti\ntilasivat ne erikseen kotiräätäliltään. Siten saatiin valkoiset housut\noikeasta palttinasta ja lakki ja virkatakki kiiltonappeineen tehtiin\nhyvästä verasta. »Sinellin» sitävastoin kustansi kruunu. Ja näin\nvarustettuna läksin pappilan hevosella ajamaan kiertotietä Ruokolahden\nkautta Miettilän reservikasarmille Rautjärven pitäjään. Olisin\nkyllä päässyt toistakin, suorempaa tietä Kirvun Lankilasta kävellen\nläpi jylhän salometsän, jota myöhemmin aina käytin erottuani kesän\npalveluksesta, mennäkseni Kirvun pappilaan.\n\nPerilletulo oli elämys. Miettilän kasarmirakennuksia ympäröi laaja\naitaus, jonka ulkopuolelle oli kerääntynyt paljon hevosia rattaineen\nja niiden kuljettamia sotapoikia usean pitäjän alueelta. Maalaispojat\nkatselivat töllistellen uutta ympäristöä. Aitauksen sisäpuolella\nliikkui pystypäin arvokkaita aliupseereja pronssinappisissa\nvormuissaan, edessä näkyi pitkä jyrkkäkattoinen kasarmirakennus ja\nedempänä sironpuoleinen huvilan tapainen, jossa komppanian päällikkö\nperheineen asui. Ja sitten astuimme me tulevat sotapojat, ken allapäin\npahoilla mielin, ken itsetietoisen varmana suureen katselmukseen, joka\ntapahtui kasarmin pihalla. Siellä aliupseerit ylväin katsein jaoittivat\nsotilaskokelaat eri ryhmiin eli »plutooneihin» etupäässä pituuden\nmukaan, joten syntyi 3 plutoonaa, kullakin oma aliupseeri komentajana.\nKun nimet oli merkitty komppanian kirjoihin ja siniset olkalaput\nkiinnitetty olkapäihin sekä valkoinen kokardi mustaan sotilaslakkiin,\nsaapui komppanian päällikkö majuri Järnefelt tulokkaita tarkastamaan.\nHän oli ennen palvellut Venäjällä ratsuväessä, josta johtuen hän asteli\nvääräsäärisenä. Muuten hän Venäjällä oli tottunut tuimaan komentoon ja\nherätti alusta alkaen pelonalaista kunnioitusta.\n\nTulokkaiden joukossa oli neljä sivistynyttä nuorukaista jonkalaisia\nmonessa komppaniassa kohdeltiin erikoisella arvonannolla. Täällä\nsitävastoin me olimme muiden kanssa samanarvoisia muissa suhteissa\npaitsi että meidät ulkotöiden sijaan määrättiin iltapäivisin\nkansliatöihin. Meitä oli kaksi ylioppilasta, Jarl Moberg Käkisalmesta\nja minä Kirvusta, lisäksi kansakoulunopettaja Ikonen Jääskestä ja\nkauppa-apulainen Puputti Käkisalmesta. Tätä komppanian »kermaa»\naliupseerit pitkin aikaa jonkin verran liehittelivät, mutta komppanian\npäällikkö pysyi meistä loitolla koko palvelusajan. Hän kyllä oli\ntavatessa ystävällinen, mutta ei kutsunut luokseen eikä suonut muita\nerikoisoikeuksia kuin tavalliset lomallepääsyt lauantai-iltana.\nPalvelusajan loputtua kävimme hänen luonaan kiitoskäynnillä, ja\nsilloin hän meitä kohteli perheessään vieraanvaraisesti, kuten muita\nsiviilimiehiä.\n\nMiettilän reserviparakki oli, kuten muutkin, ulkopuolelta hirsistä,\nmutta sisäpuolelta laudoista rakennettu. Suuriin makuusaleihin mahtui\nparikymmentä miestä, ja makuupaikkoja eli »polia» oli aina kaksi\npäällekkäin seinänvieressä. Vuoteina olivat kovat laudat ja niiden\nyllä olkipatjat, joten ensimmäisinä öinä kupeet olivat hellät oudosta\nmakuusijasta. Tyynyinä oli samoin karkealla kankaalla päällystetyt\nolkipielukset ja peitteenä harmaan sininen huopa. Ettei ilmakaan\ntällaisessa ahtaudessa ollut parasta lajia, on itsestään selvää. Mutta\nkaikki haitat haihdutti »hurtti humööri» poikien kesken ja ankara\nväsymys päivän harjoituksista.\n\nAamuisin oli noustava aikaisin, väliin jo kello 5, ja hyvällä ilmalla\nkoko komppania marssi aliupseerien komennolla läheisen lammin\nratinalle, josta heittäydyttiin aaltoihin ilohuutojen kaikuessa.\nRannalla oli pesualtaita, joissa sai »silmänsä pestä». Ja sitten\ntaas kovaa vauhtia kasarmille aamiaiselle. Aamiaiseksi syötiin\npitkien pöytien ääressä isoista puurovadeista tai hernekulhoista\ntai perunavadeista, joka tapauksessa riittävästi ja parempaa ruokaa\nkuin myöhemmissä sodissamme. Voitakin oli silloin tarjona ja\npiimää tai maitoa riittävin määrin. Aamupäivä käytettiin kokonaan\nulkoharjoituksiin laajalla kentällä. Siellä oli somaa nähdä, kuinka\nmonikin heikkolahjainen maalaispoika astui »päin oikeaan, päin\nvasempaan, päinvastoin aina vaan», kuten aikoinaan Sven Tuuva.\nAliupseeri kirkui ja komensi, mutta oppi ei pystynyt päähän,\njoten tovereilla oli monta makean naurun hetkeä. Kun kesäsydännä\nväliin sattui olemaan 25—30° lämmintä päivän paahteessa, ei ole\nkummaa, jos hiki valui otsalta ja päätäkin alkoi särkeä. Tällaisen\nmarssinnan jälkeen päivällinen, jotenkin sama kuin aamiainen,\nmaistui oivalliselta. Sen jälkeen saatiin mennä joksikin aikaa\nkukin »polalleen» lepäämään. Iltapäivällä pantiin muut miehet\nkaikenlaisiin ulkotöihin, mutta koulua käyneet pojat saivat työkseen\neri konttorihuoneissa päiväkäskyjen ja muiden kirjoitustöiden\npaperillepanon. Tästä johtuu mieleeni eräs hauska ruotsinmielisen\nkomppanian päällikön mielijohde. Kun hän ei nähtävästi voinut sietää\nensimmäistä kylläkin outoa ristimänimeä »Alku», hän säännöllisesti\nluetteloihin merkitsi niinekseni »Början» Siegberg, mikä herätti\ntovereissani paljon pilan aihetta. — Silloin oli muutenkin päivän\nhauskin hetki, kun usein tilasimme kahvia naapuritalosta. Ympärillemme\nkokoontuivat usein arvokkain ilmein aliupseerit pitämään seuraa\nherraspojille, ja nyt heidän tuima komentajakatseensa sileni, ja he\nantautuivat tuttavalliseen keskusteluun alaistensa kanssa.\n\nIllastettua komppania kokoontui kasarmin ulkopuolelle nelikulmioon,\njolloin päällikkö, korkea-arvoinen »herra majuri», tarkasti komppanian,\ntorvensoittajat puhalsivat »fanfaarin», lyhyt rukous luettiin, virsi\nveisattiin ja miehet yöpyivät makuusijoilleen. Siellä ei saanut valvoa\nmyöhempään kuin kello 10:een. Useat nukkuivat heti, mutta toiset\njuttelivat tai jyrysivät »polillaan», kunnes aliupseeri teki nujakasta\nlopun.\n\nRasvasaappaat riisuttiin lattialle, vaatteet oli pantava järjestyksessä\nmakuusijojen viereen, ja lakki ripustettiin naulaan »polan» viereiselle\nseinälle. Kohta oli koko kasarmi kuin hiljainen suvanto merenkäynnin\njälkeen.\n\nMyöhemmässä vaiheessa sotapoikia opetettiin myöskin ampumaan. Jo alusta\npitäen oli sateisina päivinä aliupseerien luentoja kasarmihuoneissa.\nSilloin saimme vähitellen läpikäydä tärkeimmät luvut asevelvollisen\nkäsikirjasta. Erittäin suuri paino pantiin keisarillisen perheen\njäsenten tuntemiseen, ja keisarin ja keisarinnan kaikki nimet ja\nkunnia-arvot oli osattava täsmälleen. Samalla opetettiin äkseerauksessa\ntarvittavat komentosanat venäjänkielellä. Oli hauskaa kuulla, kuinka\nsekä aliupseerit että monet sotapojista hikoilivat ääntäessään venäjän\nmoninaisia suhuäänteitä ja muita vaikeasti äännettäviä pitkiä sanoja.\nSellaisia olivat: »na-plietshoo» (kivääri olalle), »ruushja voljna»\n(kivääri jalalle), »raadi starjatsja» (ahkeruus ilomme). Helposti\nopittu ja mieluinen sana oli »voljna» (lepo paikalla).\n\nTärkeä opinala oli kiväärinosien tunteminen ja eritteleminen. En\nenää muista näiden osien nimiä, mutta se on vielä mielessäni, että\nmonelle kätevälle kansanmiehelle tämä asia oli helpompi oppia\nkuin meille kirjan ääressä istuneille lukutoukille. Kun sitten\npäästiin niin pitkälle, että ruvettiin kenttäharjoituksissa ampumaan\nmaaliin, niin tämäkin usein onnistui käytännön miehiltä paremmin\nkuin oppineilta. Minua puolestani haittasi jo silloin silmien\nlikinäköisyys, niin että ampuessa, kuten muutenkin, aina oli\npidettävä kakkulat nenällä. Senpätakia usein sattui, että ammuin\nsyrjään silloin, kun moni muu osasi tähdätä loitolla metsänlaidassa\nolevan sotamiehenkuvan sydämeen. Tämä kävi vielä vaikeammaksi, kun\nmeidät väliin asetettiin metsänlaitaan ketjuun, jolloin mahallamme\nmaaten saimme asettaa kiväärin jonkin mättään ylle ja siten yrittää\nampua sotamiehen kuoliaaksi. Kivääri vain pyrki huojumaan sinne\ntänne, ja silmälasit olivat väliin aamusumussa kostean hämärät\ntaikka silmäkakkulat (pincenez) liikehtiessä putoilivat paikaltaan.\nMuutamille sotapojille tällainen ammunta oli kuin leikkiä. Niin esim.\neräs vilkas naapuripitäjän poika, luonteeltaan huikenteleva, mutta\nhyväsydäminen »Lemminkäinen», oli oiva ampuja. Toiselta puolen eräs\nsotilas, lyhyt harvasanainen »Ilmarinen», uupumatta koetti parastaan,\nmutta enimmäkseen turhaan. Kun joskus onni osui suosimaan, kuului yli\nkentän »Ilmarisen» riemukas huuto: »Asikaisen satt', herr majur.»\nKomppanianpäällikönkin tuima katse hetkeksi lauhtui iloiseksi, ja koko\nkomppania nauroi. Tällainen maaliinammunta kesäisen aamun raikkaassa\nilmastossa, jolloin kastekarpalot vielä välkkyivät metsännurmikossa,\nkuuluvat miellyttävimpiin muistoihin muuten yksitoikkoisessa\nsotilasoloissamme.\n\nViikon hauskin ilta oli lauantai-ilta. Silloin suuri osa komppaniaa\npääsi lomalle, lähempänä asuvat koteihinsa, toiset lähikylien tuttaviin\ntai jossakin vietettäviin lauantaikarkeloihin. Meidät, omasta\nmielestämme »komppanian kerma», väliin kutsuttiin kilometrin päässä\nasuvan kauppamiehen luokse, joka silloin tarjosi maukkaan illallisen\nja totilasit sen päälle. Sunnuntaisin toverini Moberg ja minä välistä\nvaelsimme kuuden kilometrin päässä olevaan kirkonkylään, jossa saarnan\nkuultuamme siirryimme lähipappilaan rovasti Blomgrénin vieraanvaraiseen\nperheeseen. Minulle he olivat vanhoja tuttuja, koska isäntä ja emäntä\nolivat vanhempieni nuoruudenystäviä. Lapsista oli Martti-poika muutamia\nvuosia minua nuorempi ja Heikki häntä vielä nuorempi. Muut viisi poikaa\nolivat vielä kouluiässä, ja nuorin lapsi, Siiri, oli aivan pieni.\nSiellä me kuitenkin vietimme hauskoja hetkiä uiden lähilammessa,\nsyöden marjoja pappilan kuistilla tai kuunnellen kahden vanhan tädin\nhauskoja nuoruutensa juttuja. Setä Blomgrén oli enimmäkseen kiinni\nvirkatehtävissä, ja täti Blomgrénilla oli täysi työ 8:n lapsen hoidossa\nsekä taloudenpidon monissa askareissa. Virkistyneinä sieltä aina\niltapäivällä palasimme kasarmiimme.\n\nEnsimmäisenä kesänä tein Mobergin kanssa pitkän kävelyretken\nKirvun-kotiini juhannuslomaksi. Silloin oli sotilaskunniaamme\nmairittelevaa, kun ihmiset teiden varsilla pelloilta ja niityiltä\ntarkastelivat ohikulkevia kiiltonappiherroja. Moni pysähtyi\nihmettelemään, että papinpojankin piti marssia sotilasrivissä\nrahvaanpoikien kanssa. Ei tunnettu vielä nykyajan yhdenvertaisuutta,\njolloin sotarivissä seisoneet erisäätyiset nuorukaiset, yhteisten\nvaarojen ja vastusten karaisemat, luonnollisesti veljeilevät keskenään.\nRätykylässä tulivat meitä vastaan pappilan hevonen ja »rillat», joissa\njälleen herroiksi kohonneina läpi kauniiden metsien ja järviseutujen\nnopeasti kuljimme 15 kilometriä pappilan pihaan. Siellä äiti huulet\nhymyssä ja iloista säteillen vastaanotti sotapoikansa, jonka posket\nolivat auringonpaahteessa ruskettuneet lakinrajaan asti ja jonka ryhti\noli paljon parantunut ankarasta äksiisistä. Vanha isäkin ylpeänä\nkatseli poikansa uusinta saavutusta ja kyseli meiltä tarkkaan reservin\noloja, samalla muistutellen mieleensä vanhoja Räisälän aikoja, jolloin\nhän oli tutustunut toverini Mobergin isään, Käkisalmen alkeiskoulun\nrehtoriin. Että sisareni olivat haltioissaan nähdessään kaksi\nuljasta sotapoikaa, on sanomattakin selvää. Mutta päivän päästä oli\nlähdettävä paluumatkalle, eikä paluu kasarmioloihin ollutkaan yhtä\nhauskaa kuin suloinen juhannuspäivä, muuten nimipäiväni, oli ollut\nsireenintuoksuisessa pappilassa.\n\nKun vielä kolmantena kesänä oli vietetty kaksi kertausviikkoa elokuulla\n1887 tutunomaisissa oloissa kasarmin huoneissa tai harjoituskentältä,\noli elämäni lyhyt sotilasaika iäksi päättynyt. Oli jonkin verran\nsurumielistä jättää taakseen tutut paikat, asetoverit, aliupseerit\nja itse herra majuri. Viimemainitun tapasin jäähyväiskäynnin jälkeen\nvain kerran myöhemmin Käkisalmessa. Toisia en ole sittemmin koskaan\nnähnyt. Ylioppilastoverini Mobergin tapasin myöhemmin vain pari kertaa,\nkulkiessani Viipurin läpi Kirvuun. Hän oli näet oikeustutkinnon\nsuoritettuaan ja varatuomariksi tultuaan asettunut asianajajaksi\nViipuriin koko lyhyeksi eliniäkseen. Ikosta, hiljaista ja vakavaa\nmiestä, sekä Puputtia, iloista ja sukkelakielistä velikultaa, en muista\nmyöhemmin koskaan tavanneeni. Mielessäni väikkyy kuudenkymmenen vuoden\nvierittyä säteilevä ja kirkastunut kuva siitä nuoruudenajasta, jolloin\nhuolettomin mielin kuljettiin kivääri olalla, aavistamatta mitään\nSuomen tulevien sotien kauhuista, jolloin niin moni urhoollinen soturi\nuhrasi henkensä rakkaan synnyinmaan puolesta.\n\n\n\nKeisarin käynti Lappeenrannassa kesällä 1885\n\n\n1880-luvun alkuvuosina oli suomalaisten suhde Venäjän tsaariperheeseen\nmitä läheisin. Keisari Aleksanteri III:lla ja hänen puolisollaan,\ntanskalaissyntyisellä prinsessa Dagmarilla, jonka nimi keisarinnana oli\nMaria Feodorovna, oli silloin tapana joka kesä vierailla pari viikkoa\nSuomen saaristovesillä, joko Pitkäpaaden lähistöllä tai Helsingin itä-\ntai länsisaaristossa. Silloin tuli tavaksi, että joukko M.M.-laulajia\nkävi keisarillisen »Eläköön»-laivan kannella pitämässä konsertteja\nkorkean keisarihuoneen jäsenille. Keisari itse puhalsi torvea ja oli\nerityisesti kiintynyt suomalaiseen kvartettilauluun, samoinkuin hänen\npuolisonsakin. Siellä kohdeltiin laulajia ystävällisesti, ikäänkuin\nhovin vieraina, ja tarjottiin laulujen välissä samppanjaa ja muita\nvirvokkeita.\n\nKesällä 1885 oli Lappeenrannassa suuri sotaväen mänööveri, ja sinne\nsaapui myöskin keisarillinen perhe. Heitä varten oli arkkitehti\nJac. Ahrenbergin johdolla pantu kuntoon ja sisustettu suomalaisilla\nhuonekaluilla ja kotimaisilla tauluilla Lappeenrannan keskuksessa oleva\ntalo, jossa keisarilliset hyvin viihtyivät, kun näköalakin harjulta\nulottui yli kattojen Saimaan sinisille vesille. Vapaasti keisarilliset\nliikkuivat kaupunkia katselemassa, ja heitä nähdäkseen oli maaseudulta\nkerääntynyt paljon uteliasta kansaa. Näiden joukossa oli myöskin Kirvun\npappilan 8-henkinen sekakuoro lähtenyt liikkeelle voidakseen sopivassa\ntilaisuudessa laulaa ainakin rakastetulle keisarinnalle. Helsingistä\nkäsin oli järjestetty keisarinnalle soututilaisuus Saimaan lahdella,\nvartavasten hänelle lahjoitettavalla savolaisella soutuveneellä.\nSoutajiksi oli valittu 8 Helsingin nuorinta ja hehkeintä kaunotarta,\njoiden joukossa muistuu mieleeni erikoisesti silloin kovin ihailtu\nneiti Alma Ahnger. Me kirvulaiset seisoimme rannalla katselijain\njoukossa, kun keisarillinen huvipursi lähti liikkeelle. Silloin ei\nkuitenkaan ollut tilaisuutta laulamiseen.\n\nToisen kerran kuulimme keisarinnan lähteneen hovinaisineen\nkävelymatkalle linnan alueelle. Pidimme varamme, että tapasimme\nhänet paluumatkalla kapealla kadulla lähellä Linnanporttia. Hän\ntulikin pian astellen hovineitojen ympäröimänä ja hymyili jo kaukaa\nkaunista hymyänsä nähdessään kirvulaisten seisovan kansallispukuisena\nryhmänä katukäytävällä. Johtajamme, Nestori Huoponen, oli jo valmis\npanemaan laulut alulle virittääksemme muutamia lauluja korkean vieraan\nkunniaksi, mutta alttoääni säikähti niin majesteetin lähestyessä,\nettei saanut oikeaa ääntä eikä uskaltanut alottaa. Johtaja oli\nvähällä kimmastua, mutta ei mikään auttanut, ja lautakunnan täytyi\nnolostuneena olla vaiti ja tyytyä tervehtimään keisarinnaa, joka ei\naavistanut aiettamme, mutta hymyili suloisesti nuoren laulajaparven\nsivuuttaessaan. Tätä epäonnistunutta serenaadiamme saimme monesti\nkatua, ja syyksi jäi ainoastaan silloisen alttoäänen kokematon nuoruus.\nToiselta puolen olimme hyvillämmekin, sillä sitä olisi voitu selittää\njonkinlaiseksi suosionhakemiseksi kadehtijain puolelta, sillä oli\nolemassa niitä, jotka eivät hyväksyneet minkäänlaista laulajaryhmien\n»hännystelyä» keisarillisten kunniaksi.\n\nSaimme sen sijaan tyytyä katselemaan keisarillisten käyntiä sotaväen\nleirillä taikka heidän lähtöään kävelyretkille tai palaamistaan\nkeisarillisen tilapääpalatsin pihamaalle. Perintöruhtinas oli silloin\nvielä kasvava poika, eikä kukaan aavistanut, että hänestä kerran\noli tuleva sellainen Suomen suuriruhtinas, joka neuvonantajiensa\nkehoituksesta rikkoi Suomen lait ja sen perustuslaillisen vapauden.\n\nMutta se auringonpaiste, joka valtaistuimelta siihen aikaan lämmitti\nsuomalaisten sydämiä ja herätti suuria tulevaisuudentoiveita, on\nkirkkaimpia muistoja nuoruuteni onnellisilta ajoilta, vaikkei itselläni\nsilloin vielä ollut tilaisuutta olla mukana laulajaretkillä keisarin\nkutsuvieraana. Vasta myöhemmin maisteriksi tultuani sain tilaisuuden\nkäydä M.M:n mukana keisarillisessa hovissa ja olla laulamassa\nAnitshkovin palatsissa pidettävässä konsertissa.\n\n\n\nHauhialassa, Helisevän rannalla kesällä 1886\n\n\nTultuani filosofian maisteriksi keväällä 1886 oli minun valittava\ntuleva elämänurani. Tähän asti oli isäni niukoilla varoillaan opintoni\nkustantanut, mutta nyt minun oli tultava omin neuvoin toimeen. En\nollut oikein selvillä tulevaisuudestani. Isäni oli tahtonut minusta\noppinutta teologia, jota varten olin alustavasti lukenut arabian\nkieltä, mitkä opinnot jäivät kesken. Enoni ja tätini taas olivat jo\naikaisin minut määränneet pedagogiksi, johon olivat huomaavinaan\nminussa erikoista taipumusta. Samaa lienee ajatellut myöhempi\nystäväni, silloinen Viipurin suomalaisen lyseon rehtori Adolf Streng,\njoka jo ylioppilasaikanani oli tarjonnut minulle latinankielen\nopettajansijaisuuden omassa koulussaan. Uuden samanlaisen tarjouksen\nhän teki minulle kesällä 1886. Hän oli tällä välin siirtynyt\nHelsinkiin suomalaisen Alkeisopiston rehtoriksi ja tarjosi minulle\ntämän oppilaitoksen viimeiseksi vuodeksi vaihtoehtoisesti kaksi\nviransijaisuutta. Toinen oli latinan- ja suomenkielen opettajan virka\nmainitun koulun ali- ja keskiasteella, toinen ruotsinkielen opettajan\nviransijaisuus koulun ylemmillä asteilla. Olin kyllä haaveillut\nvoivani jatkaa lukujani yliopistossa, mutta kandidaattiopintojeni\nvajavaisuus masensi mieltäni, koska olisi pitänyt olla ainakin kaksi\nlaudatuuria valmiina lisensiaattitutkintoa varten ja minulla oli vain\nyksi, suomenkielen laudatur. Keskittymisen puute kandidaattitutkinnon\nluvuissa epäilytti minua lukujen jatkamiseen nähden, vaikka kyllä\ntiesin, ettei kykyä olisi puuttunut. Vielä suurempi epäilys\noli toimeentulon epävarmuus, kun kotiavustus loppui. Katsoin\nsentähden järkevimmäksi suostua rehtori Strengin pyyntöön ja ruveta\ntuntiopettajaksi hänen kouluunsa. Valitsin vaihtoehdoissa jälkimmäisen,\nsiis ruotsinkielen opettajatoimen alkeisopiston yläluokilla, koska\nujoluontoisena pelkäsin kurinpitoa alaluokkien vallattomien poikien\nopastajana.\n\nSamalla oli tulevaisuuteni toistaiseksi ratkaistu. »Quen Jupiter odit,\nfacit pedagogum» (ketä Jupiter vihaa, sen hän tekee opettajaksi)\ntuli nyt elämäni ojennusnuoraksi, ja huolimatta tämän uran raskaasta\ntyöstä ja yhteiskunnallisesti syrjäytetystä asemasta oli tämä päätös\nsiunaukseksi tulevalle elämänuralleni.\n\nNyt minun siis oli mukauduttava elämäni uusiin vaatimuksiin.\nAuskultoida voisin toimeni ohella Helsingin ruotsalaisessa\nNormaalilyseossa, mutta parasta olisi mitä pikimmin suorittaa myöskin\npedagogian tutkinto yliopiston kasvatusopin professorin edessä.\nSitä varten olin varmuuden vuoksi varannut mukaani maalle muutamia\napprobatur-kurssin kirjoja, joita kumminkaan kesän tullessa kodin\nhauskassa piirissä en tullut avanneeksikaan. Sentähden isäni jälleen\nehdotti, että menisin jonnekin syrjäkylään opintoja harjoittamaan,\nkoska kotona moninaiset puuhat, retket ja vieraskäynnit estivät\nopintoihin antautumista. Tällä kertaa hän oli valinnut minulle\nsopivaksi lukupaikaksi hyvän tuttavansa Esko Hauhian talon Hauhialan\nkylässä, kauneudestaan kuuluisan Helisevän rannalla, mikä pitkä\nlehtevärantainen ja saaririkas järvi ulottui syntymäpitäjääni Räisälään\nsaakka.\n\nLähetinpä siis matkalle heinäkuun puolivälissä, ollakseni muutaman\nviikon lukupuuhissa Hauhialan kylässä. Isälläni oli erikoisharrastus\ntähän kylään, josta tuleva isäntäni, Kala-Esko, usein varusti\npappilalaiset tuoreilla muikuilla eli niinkuin kotipuolella sanottiin\nrääpyksillä. Tämä oli erikoinen ystävyydenpalvelus, sillä Hauhialaan\noli noin kahden peninkulman matka. Kun isäni meni tälle puolen pitäjää\nlukukinkereille tai muihin toimituksiin, hän aina poikkesi Eskon\ntaloon, jonka emäntä oli harvinaisen ystävällinen ja vieraanvarainen.\nLapsia heillä ei ollut, joten siinä talossa todellakin »pappi oli paras\nvierahista». Paitsi sitä talo oli muita siistimpi, sillä yleensähän\nKirvussa siihen aikaan lutikat ja torakat eivät olleet tuntemattomia\nloisia.\n\nNytkin isäni tahtoi itse minut saattaa perille. Nahkapäällyksiset\nvanhanajan kiesit vedettiin esille, nimikkoni Into-hepo pantiin\nvaljaisiin, isäni istui etuistuimelle ja minä hänen taakseen sekä\npieni matkalaukkuni vaatteineen ja kirjoineen istuimen alle. Niin\nsitä lähdettiin matkaan. Isäni oli hyvä hevosmies ja rakasti\nmatkustelua. Pieni sivallus hevosen selkään, ja nyt ruskea ruuna\nlähti tasaista lönkkää juoksemaan kirkonkylän läpi metsätaipaleelle,\njoka alkoi kilometrin päässä kirkolta. Siinä sitten juteltiin\ntulevaisuuteni ohjelmasta, josta nyt oli tuleva kouluopettajan raskas\nja yksitoikkoinen eikä, kuten isä olisi toivonut, oppineen teologin,\njoka ehkä joskus voisi kiivetä kirkon korkeimpiin virkoihin. Olin\nitsekin pahoillani, etten voinut hänen toivomustaan toteuttaa. Syynä\nei ollut niin paljon kristillisen vakaumuksen puute, sillä olinhan\npari kolme kertaa hänen toivomuksestaan ylioppilaana saarnannutkin\nKirvun kirkossa. Mutta silloinkin oli arvostelu ollut kohtalainen.\n»Pienen Tuomaan akka» Wellingin mäeltä oli itkenyt ilosta, kun näki\narvossapidetyn rovastin pojan saarnastuolissa. Toiset taas olivat\narvelleet, että minulla oli »hyvät kuuloituslahjat», koska siihen\naikaan kaikki maallisetkin kuulutukset luettiin kirkossa eikä\nkunnantuvassa. Mutta isäni virkatoveri, pastori Pekka Malinen otti\nminut saarnastuolista tullessani hymyillen vastaan, lisäten kuitenkin:\n»Kiitos huonosta saarnasta»! Tämä kirpeä arvostelu jäi iäksi mieleeni,\nvaikka lienee ollutkin hyvin ansaittu saarnataidossa kokemattomalle\nylioppilasnulikalle. Isälläni ei yleensä ollut tapana kiittää eikä\nmoittia, hän oli vain tyytyväinen, että sain kokeilla silläkin alalla.\nNämä heikot yritykseni eivät kuitenkaan minua houkutelleet papin\nvastuulliseen työhön.\n\nToinen syy, miksi en katsonut olevani tähän toimeen sopiva, oli\nharrastuksieni moninaisuus ja keskittymisen puute. Harrastin samalla\ntieteellisiä, varsinkin filologisia opinnoita ja musikaalisia\npyrintöjä, enkä tässä kilvoittelussa voinut päästä tasapainoon.\nKun lisäksi minulle uudet taloudelliset huolet alkoivat mieltäni\npainaa, katsoin parhaaksi valita keskitien ja ruveta opettajaksi.\nSilloin ainakin pääsisin heti vakavaan työhön ja saisin vakinaisen\ntoimeentulon. Sitä vartenhan nytkin läksin Hauhialaan aloittaakseni\nkuivakiskoista kasvatusopin lukua, joka oli välttämätön porras\neteenpäinpääsylleni. Isänikin hyväksyi opettajakutsumuksen valinnan,\nsillä olihan hänkin pappina paljon sellaista työtä harjoittanut,\nja monen mielestä hän oli sillä alalla ainakin, yhtä etevä kuin\nsaarnamiehenä. Hänhän oli mukana Kirvun ensimmäistä kansakoulua\nperustettaessa, ja myöhemmin hänestä tuli ympäristöpitäjien\nkansakoulujen tarkastaja, jota tointa hän lämpimästi ja taidokkaasti\nharrasti pitkät ajat. Luulen siis, että opettajataipumukseni oli\nhäneltä saatu synnynnäinen lahja.\n\nTulevaisuudennäköaloistani jutellen kuljimme tasaista lönkkää halki\nensimmäisen metsätaipaleen Heinlammin pikkujärvelle, jonka rannalla\nlukkari Räikkösellä oli pieni niittypalsta ja jonka kaislikossa isällä\noli tapana syyskesällä käydä sorsia ampumassa. Taas oli edessä pitkä\nmetsätaipale Inkilän kylään saakka. Tämän kylän läpi tulevaisuudessa\noli kulkeva Karjalan rautatie pitkin Inkilän korkeaa pengermää eli n.s.\nkulverttia, jonka tuleva lankoni, insinööri August Hildén, myöhemmin\noli rakennuttava. Tätä emme silloin voineet aavistaa. Nyt siis ajoimme\nkylän kautta hyvää vauhtia ohi Alakuununjoen korkealle mäelle saakka,\njonka nimi oli Hiienmäki. Tämä oli siihen aikaan matkalaisille aikaa\nviepä hankaluus. Mitä hiisiä kansa aikomaan lienee kuvitellut siinä\nasuneen, siitä en koskaan kuullut mitään tarua, mutta kyllä se vain\n»hilasi» matkaa. Lähes puoli kilometriä täytyi astua kärryjen vierellä,\nettei hevoselle kävisi liian raskaaksi, ja mäenlaelle päästyä oli lähes\nyhtä pitkä taival alaspäin mentävä, jolloin koko ajan oli tiukattava\nhevosta ohjaksista melko lailla. Vasta myöhemmin, kun alkoi kuulua\nhuhuja rautatien rakentamisesta Sairalasta Inkilään, sivuutettiin\ntämä mäki rakentamalla Kirvusta suoraan Sairalaan oikotie, joka\nlähellä Sairalaa yhtyi Antrean—Käsisalmen valtatiehen. Päästyämme\ntänne vanhaa kiertotietä lähenimme jälleen joen rantaa, jota pitkin\noli kaunis mäntymetsätaival. Täällä olin kerran ylioppilasaikanani\nollut metsästysretkellä sortoajalta kuuluisan Volmari Kannisen ja\nhänen veljensä kanssa, jolla matkalla kyllä oli mukana tarpeellisia\nvehkeitä ja eväitä runsain mitoin, mutta jäniksiä ei kuulunut eikä\nnäkynyt. Sitten saavuimme Matikkalan kylän liepeille lähelle pitkän\nHelisevänjärven loivaa rantaa. Alakuununjoen laskiessa Helisevään\noli korkea mäki, josta oli kaunis näköala, toisaalta joen kapeaan\nuomaan, toisaalta pitkin Helisevän kimmeltäviä lahtia ja selkiä\nLahdentaankylään saakka. Mäeltä teki maantie kiemuraisen mutkan alas\nsillalle, jonka yli tie jatkui ensin Siirlahden kestikievariin ja\nsieltä haaraantuen kahteen osaan, joista toinen kulki Helisevän puolta\nRäisälään, toinen Kaukolan kautta Käkisalmeen.\n\nMe sitävastoin poikkesimme juuri ennen mäelle nousua kylätielle,\njoka Helisevän oikeaa rantaa seuraten vei meidät kyläkujia pitkin\nHauhialan kylään. Tämän kylän talot olivat hajallaan mäennyppylöillä\ntaikka metsänlaidoilla, mutta Eskon talo sijaitsi keskellä kylää\npienen kosken partaalla, jonka vesi virtasi Helisevään. Koski taas oli\npienen joen loppupäässä, joka sai alkunsa muutamia kilometrejä ylempää\nsuuresta Juoksemajärvestä, mikä monen kilometrin pituisena alkoi\nSairalan kylästä. Koskessa oli pieni mylly, jossa lähikylän asukkaat\njauhattivat viljatarpeensa, ja tämän myllyn isäntä, Mylly-Mikko,\noli seudulla tunnettu vilkkaasta toimeliaisuudestaan, mutta myöskin\noveluudestaan kauppa-asioissa sekä tarinoimiskyvystään. Kun oli ajettu\nsillan yli, oltiinkin Eskolan portailla. Siinä iloluontoinen emäntä\nsanoi meidät tervetulleeksi. Astuttiin vihantaa pihanurmikkoa pitkin\ntavalliseen karjalaistaloon, jonka vasemmalla puolen oli perheentupa,\nkeskellä isännän ja emännän kamari sekä oikealla vierastupa. Tänne\nmeidät sijoitettiin peräpenkille istumaan pöydän taa. Lattia oli\nvalkoiseksi pesty, nurkassa oli punainen leveä puusänky, toisella\npuolen iso rapattu uuni helloineen ja kattilavehkeineen. Toisessa\nnurkassa oli pieni hylly vaatteita ja kirjoja varten, joita talossa\ntuskin oli muita kuin Uusi Testamentti, Virsikirja ja Katkismus.\nNäiden joukkoon minäkin sain sijoittaa pienen kasvatusopillisen\nkirjastoni, johon ei kuulunut muuta kuin Cleven koulupedagogiikka,\nRietzin lyhyt kasvatusopin historia, Rüeggin kasvatusoppi sekä\nRaumerin laaja saksankielinen Kasvatusopin historia, jonka yksi osa\nkäsitteli suuren pedagoogin Pestalozzin elämää ja toimintaa. Muita\nkirjoja en ottanut mukaani, ettei vilkas mielikuvitukseni hairahtuisi\noikealta ladulta kaunokirjallisuuden kosteikkoihin. — Vaatteeni sain\nsijoittaa seinällä olevaan naulakkoon ja näin olin »introdusoitu»\nuuteen ympäristööni. Isäni oli mielissään löytämästään turvapaikasta.\nJoimme vielä yhdessä höyryävät kahvit isäntäväen seurassa. Talossa\nei ollut muita asukkaita kuin nämä kaksi ja tuvassa asuva renkimies,\njoten siis rauhanhäiritsijöitä, lapsia, ei ollut ympärillämme. Isäntä\noli edellisenä yönä verkoilla kalastanut herkulliset rääpykset, jotka\nemäntä runsaassa voissa paistettuina kantoi eteemme syötäväksi.\nValkoisella liinalla katetulla punaisella pöydällä oli lisäksi\ntuoretta hapanleipää, suuri voiastia — voi niitä aikoja! — suolakalaa,\nvastalypsettyä maitoa, maalaisjuustoa ja valtavia, vehnäleipäviipaleita\nkahvin mausteeksi. Tällaiset herkut nautittuamme kiirehti isäni\npoislähtöä ja jätti minut oman onneni nojaan ystävällisen isäntäväkeni\nturviin.\n\nNyt minun siis oli uuteen kesämajoitukseeni kotiuduttava. Ensiksi\nsaatoin isäni myllylle saakka, jossa hyvästeltiin. Tutkin lähiseutuja\nleutona, puolihämäränä kesäiltana. Katselin joen sulkupaikkaa, jossa\nvirta koskena ryöppysi ja jonka läheisyydessä myllärin valkoiseksi\nrapattu talo oli poikkeuksena kylän muista harmaista rakennuksista.\nAstuin sitten asuintalooni, josta Esko minua seurasi pitkin joen\nkukkaista niittypengertä järvelle saakka. Siinä levisivät eteeni\nHelisevän kaislaiset rannat ja leveähkö selkä, jonka takaa laskeva\naurinko juuri loi viimeisiä säteitään. Enempää en tällä erää ehtinyt\nnähdä, mutta Esko lupasi jonakin aamuna ottaa minut mukaansa\nkalanpyydyksiä kokemaan. Kotiin tultuamme söin vielä vankan illallisen,\njolloin emäntä piti seuraa ja lupasi minut tutustuttaa lähitalon\ntyttäriin. Ja niin vaivuin matkastani väsyneenä sikeään uneen, jota\nkesti myöhäiseen aamuun saakka.\n\nTein aamukävelyn joen vastakkaiseen suuntaan pitkin kapeita kujasia,\njotka ulottuivat peltojen halki metsänreunaan saakka. Täällä jo tuli\nvastaan eri talojen karjoja lehmänkellojen kilkattaessa ja paimenten\nhyräillessä aamusäveliään tai kimeästi huutaessa: »Ptry, ptry lemmäin,\nptry, ptry, ptry-yy.» Ja nyt oli aamiaisen syötyäni luvut pantava\nalulle. Selailin kasvatusopin suppeita oppikirjoja, jotka kaikki\ntuntuivat yhtä kuivakiskoisilta runollisessa kesäympäristössäni.\nKiinnostuin lopuksi Raumerin laajaan kasvatusopin historiaan, mikä oli\nainoa verrattain kevyeen ja hauskaan tyyliin kirjoitettu teos, kun sen\nsijaan kaikki muut olivat vain lyhyitä »kompendioita». Vaikka saksan\nkieli teki jonkin verran vaikeuksia, jolloin apuna oli käytettävä\nisäni kirjastosta löytämääni Heleniuksen ikivanhaa sanakirjaa, ennätin\nkuitenkin viehättyä Pestalozzin, tämän merkillisen miehen kehitykseen\nja elämänvaiheisiin. Tästä kirjasta tulikin minulle Eskolassa\nollessani ainoa kirjallinen lukutoveri, jonka seurassa hyvin viihdyin.\nMuita kirjoja vain silloin tällöin selailin, mutta niiden suppea,\nkuiva esitystapa ei voinut minua tyydyttää. Ja niin jäi tämänkin\nkesän lukutouhu puolitiehen, niin etten voinut syksyllä ajatella\nkasvatusopintutkinnon suorittamista, kuten olin aikonut.\n\nVilkas mielikuvitukseni keksi aina jos joitakin tehtäviä, kun piti\nruveta pedagogiikan kuivia pykäliä päähän pänttäämään. Milloin läksin\nkävelyretkille rantamalla oleviin taloihin, joissa väliin tarjottiin\npapinpojalle kuppi kuumaa kahvia, milloin soutelin kaislarantoja\nauringon välkkeessä pitäen uistinta, jolla kuitenkin kalavesiä\ntuntematta harvoin sain pienen hauen tai ahvenen. Loput loma-aikojani\nistuin perheentuvassa jutellen emännän tai sinne saapuneiden\nkyläläisten kanssa seudun tärkeimmistä tapahtumista. Emäntä koetti\nkeksiä parhaansa huvittaakseen harvinaista vierastaan ja pani kylän\nlapset poimimaan minulle myöhäisiä mansikoita tai juuri kypsyviä\nvaapukoita, joita samoin kuin vehnäskahviakin, tarjoiltiin ateriain\nväliajoilla. Hän ei ymmärtänyt lukujeni vakavuutta tutkintoa varten,\nvaan piti niitä enemmän ajanvietteenä.\n\nEnsimmäisenä lauantai-iltana minua varten lämmitettiin sauna.\nAamupäivällä hän oli kutsunut kahville naapuritalon vanhemman tyttären\nminulle pitämään seuraa. Olin jo monta kertaa ikkunasta nähnyt\nkyläraitin toisella puolella puuhaavat naapuritalon tyttäret. Toinen\nheistä oli oikein maalaiskaunotar, sileätukkainen, punaposkinen,\nsinisilmäinen, pulleamuotoinen neito, luonteeltaan herttainen\nja ystävällinen. Nuorempi heistä oli vielä keskenkasvuinen,\nkasvonpiirteiltään kulmikas ja muutenkin vähemmän miellyttävä.\nOli siis emännän puolelta jonkinlaista hienotunteisuutta siinä,\nettä hän seurakseni kutsui vain vanhemman sisaren, kylän kuuluisan\nkaunottaren. Rupateltaessa kahvin ääressä, jolloin neitonen hoiti\ntarjoilua, emäntäni kertoi, että hän iltasaunaa varten oli valinnut\nsaunoittajakseni juuri tämän viehkeän neitosen. Jouduin kyllä\nhämilleni, mutta emäntä vakuutti, että näin oli tapana, kun tuli\nmieleisiä vieraita, ja minä ajattelin suomalaista sananlaskua: »Maassa\nmaan tavalla, taikka maasta pois.» Kun sitten iltakylpy valmistui ja\ntuoreet koivuvastat asetettiin käteeni, tapasin saunassa todellakin\nnaapurin paitaan ja kylpyhameeseen pukeutuneen neitosen. Oli\nmukaannuttava olosuhteisiin, ja niin hän hellällä ja pehmeällä kädellä\npesi ja kylvetti minut perin puhtaaksi. Kiusaus oli nuorelle miehelle\ntällaisissa oloissa kovin vaikea, mutta olin emännältä kuullut, että\nneitosella oli jo määrätty lemmittynsä, saman kylän kauppiaan poika,\nja toiselta puolen johtuivat taas mieleeni Franzénin ylioppilaslaulun\nihanat säkeet:\n\n    »Må hon, må denna drömda bild\n    av en oskyldig maka,\n    din känslas eld, som flammar vild,\n    med blygsamhet bevaka».\n\nJa näin pelastuin tästä vaarallisesta tilanteesta, jota neitonen ei\nnäyttänyt pitävän sen kummempana. Olihan silloin vielä tavallista, että\ntalonpoikaissaunoissa väliin miehet ja naiset kylpivät samalla kertaa.\nTämän jälkeen en tätä kukkeaa impeä tavannut kuin silloin tällöin.\nMyöhemmin sain kuulla, että naimakaupoista kauppiaanpojan kanssa\nei tullutkaan valmista, vaan hän joutui naimisiin erääseen taloon\nLeinijärven lannalle, mikä oli noin peninkulman matkan päässä myöhemmin\nSairalassa omistamastani huvilasta. Sinne ei minulta koskaan tullut\nmennyksi, vaikka monesti sitä ajattelinkin.\n\nEräänä kauniina elokuun aamuna emäntä herätti minut jo kello 4\nmennäkseni isännän kanssa kalaretkelle. Astuimme pitkin joen rantaa,\njossa kastehelmet kimmelsivät heinänkorsien päissä ja moniväriset\nkukkaset levittivät kupunsa aamuauringon säteille. Takanamme koski\nkohisi yksitoikkoista kohinaansa, ja alempana suvannossa vedenpinta\nporeili koskiveden mainingein. Linnut livertelivät lähipensaissa, ja\ntalojen pelloilla näkyi naapurien asukkaita ja naapuritalon väkeä\nahkerissa aamutoimissa.\n\nSaavuttuamme joen suuhun avartui eteemme ihana näköala. Korkeata\nkaislikkoa kasvoi pitkin järven rantamia ja sorsapoikueet änkyttivät\naamuvirttään. Kalat hyppelivät pitkin auringonpaisteista järven pintaa,\nja hieno auer peitti vielä taivaanrantaa öisten sumujen jälkeen.\nVälkkyvän selän takaa näkyi Lahdentaan harmaita rakennuksia, ja\nniityillä korjattiin loppuheiniä.\n\nNoustuamme Eskon kiikkerään veneeseen, joka oli täynnä kalanpyydyksiä,\nlähdimme soutamaan poukamaa kohti, johon katiskat oli asetettu. Sieltä\nnousikin pian muutama ahnaskitainen hauki ja kyrmyselkä ahven, vieläpä\njoku lahnanpatikkakin, mutta kun sitten siirryimme edemmäksi kaislikon\nreunaa pitkin, verkkoja nostamaan, niin kelpasi katsella niiden\nsaalista. Hopeisina hohtivat päivänsäteiden valossa isot rääpykset,\njoita Kirvussa ei muualta ollut saatavissa. Kun lisäksi tuli ahvenia,\nsärkiä ja muuta pikkukalaa, saatoin todeta, ettei Kala-Esko suotta\nkantanut kunnianimeään. Kun tämän jälkeen vielä ongella koetimme\nonneamme, sain minäkin, muuten huono kalamies, kokea kuinka onnekasta\noli kerran olla oikean kalamiehen seurassa. Aamu oli jo pitkälle\nkulunut ja kuumat päivänsäteet alkoivat kasvojani ja ihoani polttaa,\nniin että täytyi riisua pukimet yltään, kun vihdoin Kala-Esko käänsi\nkeulan kotia päin annettuaan minulle täydellisen oppitunnin kalastajan\ntärkeässä ammatissa. Hän oli harvapuheinen ollakseen karjalainen,\nmutta silmät ja eleet puhuivat sitä kirkkaampaa kieltä sisäisestä\ntyydytyksestä. Ja niin saavuimme täysin venelastein kotirantaan, jonne\nemäntä iloisena oli saapunut meitä vastaanottamaan. Että lähipäivinä\nihanat kalakeitot sekä höyryävät rääpysannokset tuottivat papinpojalle\nsuurta aineellista iloa, on ilman muuta selvää.\n\nKävelymatkoillani olin jonkin verran tutustunut kylän miehiseen\nnuorisoon. Kerran he houkuttelivat minut mukaansa erääseen\nnaapuritaloon kylän tanssiaisia katsomaan. Astuttiin sisään himmeään\nperhetupaan, jossa vain muutama tali- tai steariinikynttilä antoi\nvaloa. Tuvan yläosa oli harmaan usvan peitossa, ja sen yläpuolella\noli orsilla puolivalmiita talvirekiä ja muuta kamua kuivamassa, aivan\nniinkuin Runeberg Hirvenhiihtäjissä kuvaa Saarijärven pirttiä. Tupa\noli täynnä väkeä, nuorukaiset lattian toisella ja neitoset toisella\npuolen. Pöydän päässä istui vanhempaa väkeä kaljahaarikkain ääressä.\nUuninpankolle ja sen ääreen oli paennut joku vanha »läksiän» eli\nloinen, etsien suojaa remuavalta nuorisojoukolta. Ja kyllä siellä\ntöminää kuuluikin lattian keskeltä. Kylän soittajan vinguttaessa\nviulua nuoriso tungeskeli tanssin pyörteessä, milloin valssin tai\npolkan tahdissa, milloin viskellen jalkojaan ja väliin lyöden\nyhteen muotitanssissa, »vengerkassa». Hauskinta oli kuitenkin nähdä\nvaliotanssijain esittävän »prissakkaa», tuota karjalaista tanssia,\njossa yhtäkkiä heittäydytään kyykkysille ja taas hypähdetään pystyyn,\nmikä vaati tavatonta notkeutta. Tätä nähdessäni muistui jälleen\nmieleeni Hirvenhiihtäjäin sattuva kuvaus:\n\n    »Josp on tanssiminen joko varpaillaan tai kannoin,\n    ei Topin arvoist' oo, jos rinkelirentona tullee\n    painua lattiahan tahi nuolena kimmota jälleen.\n    Tanssi se verraton on, kun viskoo kättä ja säärtä,\n    laulaa, potkivi, näppiä lyö, hymäjääpi ja viljuu.»\n\nSydänyöllä, kun väki oli haihtunut tuvasta, lähtivät kylän pojat\n»yöjalkaan» tyttöjen luo. Tämä ruma tapa lienee maalaisväestön\nkeskuudessa ollut yleinen. Minutkin kylän pojat kerran veivät mukaansa\nnaapuritalon tyttärien himmeään aittaan, jossa jonkin aikaa tyttöjä\nhaastateltiin, mutta ehkä minua häveten pian poistuttiin. Näin sitten\npojat kiersivät aitasta toiseen, aivan niinkuin Helsingin ylioppilaat\nhienostuneemmalla tavalla kulkivat yöllisillä serenaadeilla.\n\nKun näin olin viettänyt muutamia vaihtelevia kesäviikkoja Hauhialan\nystävällisen väestön keskuudessa, jossa nuorelle maisterille\nosoitettiin erikoista kunnioitusta, katsoin parhaaksi panna pillit\npussiin ja palata kotipappilaani. Minun oli näet elokuun 15 päivänä\noltava Rautjärven reservikomppaniassa, jossa vielä oli suoritettava\nviimeisen palvelusvuoteni kaksiviikkoinen harjoituskurssi. Enhän\nnytkään, yhtä vähän kuin aikaisemmin Rytjässä, ollut saanut\npaljoakaan luetuksi, mutta jäihän sensijaan mieleen kauniita muistoja\nvieraanvaraisen karjalaisväestön arkitouhuista, jotka suuresti\npoikkesivat n.s. säätyläisväen kotitavoista. Kasvatusopin tutkinto jäi\nkyllä vielä kahdeksi vuodeksi suorittamatta, mutta olinhan oppinut\ntuntemaan syrjäisen maalaiskylän elämäntapoja aikana, jolloin ei vielä\naavistettu kauniin Karjalan kulman kerran joutuvan suuren itäisen\nnaapurimme asuttavaksi.\n\n\n\nJoulunviettoa Kirvussa 1887.\n\n\nMaisteriksi tultuani keväällä 1886 tahdoin muodostaa seuraavan\njoulunvieton Kirvussa tavallista hauskemmaksi. Silloin sain kotoani\nluvan kutsua jouluvieraaksi entisen asuintoverini »Mosterin\nbolagissa» Evert Falckin. Hänen vanhempi veljensä Viktor tuntui\nmeistä nuorista liian vakavalta kiintonaisine takkeineen ja ankarine\nraittiusperiaatteineen soveltuakseen Kirvun iloiseen seurapiiriin.\nMutta Evert oli notkea ja miellyttävä seuramies, joka osasi pitää\ntyttöväellekin hauskaa seuraa tarpeen vaatiessa. Sentähden hänet\nvalittiin jouluhuvien lietsojaksi.\n\nTämä joulu sujuikin erittäin rattoisasti. Oli silloin paljon\nlunta, ja läheiselle Kirvunjärven jäälle lapioitiin joltinenkin\nluistinrata, jossa me, sekä pojat että tytöt, pakkaspäivinä\nluistelimme, joskus iltapäivällä soihtujakin sytytellen kuusilla\nympäröidyn radan laidoille. Toisin vuoroin laskettiin isolla reellä\nliukasta maantietä pitkin rantatörmästä kauas jäälle. Hauskimmat\nolivat kuitenkin toimeenpannut rekiretket. Nuorisoa kuului jonkin\nverran säätyläispiiriin, ja keskukseksi muodostui kauppias Kanninin\nystävällinen venäläisperhe, jonka emäntä oli harvinaisen sivistynyt ja\nnuorison vannoutunut huvien järjestäjä. Hänen vieraanvarainen talonsa\nmuodostui sen vuoksi uusien yritysten keskustaksi.\n\nMuun muassa päätettiin kerran panna toimeen naamiaiset, jonka jälkeen\nkaikki naamioituina lähtisimme rekiretkelle peninkulman päässä\nasuvaan urkujenrakentaja Buchertin perheeseen Sairalan kylään. Siinä\njoukossa oli kansaa jos jonkinlaista. Tytöt olivat puetut erilaisiin\nkansallispukuihin ja kavaljeerit samoin. Sen vielä muistan, että\nminusta tehtiin professori, jolla oli hännystakki yllä ja silinteri\npäässä. Retkitoverikseni määrättiin silloinen kansakoulunopettajatar,\nneiti Betty Kaitera, ei suinkaan kauneutensa perusteella, vaan\nvakavan olemuksensa ja kolkon puhetapansa takia. Muuten seurassa\noli kauppiaita, ylioppilaita y.m., sikäli kuin naamiopukuja riitti.\nKulkusten kilistessä, rekien jalasten naristessa ja tähtien\nkimmeltäessä ajettiin sitten parittain Buchertin taloon, jossa\nkuitenkin oli saatu asiasta vihiä ja tarjottiin runsas illallinen. Sen\njälkeen vuorotteli sekaääninen laulu — Jyväskylän-kuoro — ja vilkas\nkarkelo myöhään yöhön, jolloin lähdettiin, pakkasen yhä kiristyessä,\najamaan peninkulman pitkää matkaa kotitanhuville.\n\nToisen kerran tehtiin myös Sairalan Buchertiin, huvimatka jääretkenä\npitkin Torajärven selkää. Tältä retkellä ei muistissani ole säilynyt\nmuuta erikoisempaa kuin että oikotieltä läpi metsän noustuamme\nvaltamaantielle yht'äkkiä rekeni kaatui tien syrjään ja minä sekä\nsilloinen daamini, postinhoitajatar neiti Högman — josta myöhemmin tuli\nkanttorinrouva Huoponen — heilahdimme syvälle lumihankeen vällyinemme\npäivinemme. Hevonen sitävastoin jatkoi matkaansa yksin ja tapasi\nkiinni muut retkeläiset, jolloin huomattiin reki tyhjäksi ja palattiin\nmeitä noutamaan. Tämä pikku seikkailu tuotti hauskuutta meille\nitsellemme ja paljon pilanaihetta seurueellemme hajamielisen »kuskin»\najuritaidon kustannuksella. Muuten sujui matka kaikinpuolin hauskasti\nja onnistuneesti.\n\nSitten vielä pantiin Kirvun kansakoululla toimeen laulu- ja\nlausuntailtama kuvaelmineen. Jyväskylän-laulukuoro kanttori Huoposen\njohdolla jälleen esitti oivallista sekakuorolaulua ja mieskuoro\nminun johdollani kvartettilaulua. Veljeni Paavo lausui pontevasti\n»Saarijärven Paavo» ja kuvaelmana näytettiin Runebergin »Matkamiehen\nnäky», jolloin Ramsayn veljeksiä esittivät kanttori Huoponen ja\nopettaja. Vartiainen. Sen lisäksi illan lopuksi esitettiin Matti\nKurikan pirteä näytelmä »Ihmekös tuo», jolloin muistan itse saaneeni\nepäkiitollisen tehtävän amerikkalaisen kauppiaan osaa näytellessäni.\n\nIltamasta oli kuitenkin mainostettu lähipitäjiin. Vastoin odotustamme\nsaapuikin rajapitäjästä Jääskestä pitkä jono rekiretkeläisiä, jotka\nolivat tulleet kirvulaisten hommia tarkastelemaan. Heidät vietiin\niltaman päätyttyä kotipappilaani, jossa äidilleni tuli kiire valmistaa\nnautittava teeillallinen kylmästä tulleille matkalaisille. Yön selkään\nhe sitten palasivat pitkänä rekijonona takaisin omille mailleen.\nToimeenpanijani tuuma oli onnistunut yli odotusten, mutta, ikävä\nkyllä, varsinaista Kirvun yleisöä oli iltamassa vähän, kun siihen asti\noli totuttu vain kylän lukuisiin ja puhtaasti hengellisiin juhliin.\nTällaisista hommista kuitenkin alkoi versoa ensimmäinen itu tuleville\nnuorisoseurapyrkimyksille seuraavalla vuosikymmenellä.\n\n\n\nLukuviikot Finbyssä ja Hämeenlinnan lähistöllä kesällä 1888.\n\n\nOltuani lukuvuonna 1887—88 ruotsinkielen v.t. apulaiskolleegana\nHämeenlinnan klassillisessa lyseossa, vaikken ollut suorittanut\nmitään yliopistollisia tutkintoja mainitussa kielessä, oli minun\nkesän kuluessa hankittava ainakin approbatur-arvosana mainitussa\nkielessä voidakseni seuraavana syksynä tulla kysymykseen mainittua\nvirkaa täytettäessä. Kun virka oli asetettu ylimääräiseksi sen entisen\nhaltijan Normaalilyseon mukana siirryttyä Helsinkiin, ei siihen\ntarvittu enempää kuin approbatur-arvosana, koska siihen aikaan oli\nvaikea saada vakinaiseen virkaan sellaista hakijaa, jolla samalla\nkertaa oli suomen- ja ruotsinkielen kolleeganviran pätevyys.\n\nRuotsinkielen cumlaude-kurssin vaatimukset filosofian\nkandidaattitutkintoa varten olivat siihen aikaan verraten\nankarat, ja ruotsinkielen professori Karl Olof Freudenthal oli\nvaatimuksissaan tinkimätön. Senvuoksi en ajatellut aluksi enempää kuin\napprobatur-kurssin suorittamista. Siihen kuului silloin, paitsi useita\nruotsalaisia kieliopillisia teoksia, myöskin I osa historiallista\nteosta Heimskringla sekä kymmenkunta runoa Edda-kokoelmasta, molemmat\nislannin kielellä. Näistäkään ei ollut helppo lyhyessä ajassa suoriutua\nkunnialla. Katsoin sentähden viisaimmaksi tarjoutua ainakin kuukauden\najaksi yliopiston dosentin H.A. Wendellin ohjattavaksi, kun olin\nkuullut hänen asettuvan kesäksi Finbyn kauniiseen saaristoon Bromarvin\npitäjän rajalla. Hän oli ennenkin moisiin tutkintoihin lyhyessä ajassa\ntenttijöitä valmistanut ja oli muuten nöyrä ja vaatimaton mies, joskin\njonkin verran omituinen. Siitä syystä hän kantoi toveripiirissä nimeä\nDrämunder erään islantilaisen urhon nimen mukaan. Hän suostuikin\npyyntööni kohtuullisesta maksusta, ja niin päätettiin heinäk. 1 päivänä\ntavata toisemme erään kalastajan asunnossa Finbyn saaristossa lähellä\nkaunista hiekkarantaista merenlahtea.\n\nLaivateitse suuntasin sinne matkani Helsingistä lähtien, ja minut\notettiin rannassa ystävällisesti vastaan sekä opastajani että talonväen\ntaholta. Ja sitten alkoi kova keskeytymätön työ, joka kesti aamusta\nkello 8:sta iltaan klo 8:aan asti. Wendell oli ankara työmies, joka\nei hellittänyt muuta kuin säännöllistä uintia varten ennen aamiaista\nsekä hetkisen aikaa päivän aterioiksi. Työaikaa tuli täten 10 tuntia\npäivässä keskellä heinäkuun hellettä, mutta onneksi oli huoneemme\nrakennuksen varjonpuolella, joten oli mahdollista tehdä säännöllistä\ntyötä. Lisättäköön myös, että ateriain aikana teimme pienen kävelyn\npitkin kauniita punakallioisia merenrantoja. Talonväen kanssa meillä\noli hyvin vähän tekemistä, ja vain kerran olimme kutsutut hautajaisiin\nFörbyn naapuritaloon, joka oli noin kilometrin päässä.\n\nValmistelu tapahtui niin, että aluksi kävimme Heimskringlaan\nkäsiksi, lukien siitä kymmenkunnan sivua tottuakseni islanninkielen\nyleisluonteeseen. Samalla Wendell antoi tarvittavia ohjeita islannin\nkieliopissa, ja näiden mukaan tein muistiinpanoja eri vihkoon, mutta\nsanojen merkitys kirjoitettiin suoraan tekstiin sanojen yläpuolelle tai\nkirjan reunustoihin. Näin pääsin lukemasta kielioppia kokonaisuudessaan.\n\nSaatuani näin alkeistiedot ryhdyttiin vaikeampaan Eddaan eli\nrunotekstiin. Siinä oli tehtävä muistiinpanoja, sekä kieliopillisia\nettä sanastollisia. Niin perusteellisesti Wendell osasi lempikirjansa,\nettä nopeasti voin perehtyä sekä käännökseen että sanojen taivutukseen\nja lisäksi saada tarvittavat mytologiset ja etnografiset selitykset.\nVielä hauskemmaksi kävi oppiminen siten, että opettajani karskilla ja\njykevällä tavalla luki ääneen islantilaista tekstiä, siten helpottaen\nsen ymmärtämistä. Kun heinäkuu oli kulunut loppuun, saatiinkin\nkurssi läpikäydyksi, joten syyskuussa saatoin suorittaa tarvittavan\napprobatur-arvosanan ankaran tutkijan luona. Tämmöinen kiire minulle\noli tullut siitä syystä, että elokuun 16 päivänä oli vietettävä\nRautalammilla minun ja kihlatun morsiameni Hanna Dahlgrenin häät,\njota päivää ei enää voitu siirtää. Ennen häitä poikkesin kuitenkin\nHämeenlinnaan, siellä kerratakseni islanninkielen kurssin ynnä\nlukeakseni muut tarvittavat teokset.\n\nTätä varten asetuin elokuun alkuajaksi asumaan opettajatoverini O.A.F.\nLönnbomin kesäasuntoon Katumajärven rannalle vanhojen neiti Branderien\nhuvilaan. Siellä lämminsydäminen kolleegani, joka harrasti kansallisia\nja varsinkin kansatieteellisiä asioita, kiintoisasti seurasi lukuani.\nLopuksi hän ehdotti, että vastedes saadessani siihen aikaa ottaisin\nkääntääkseni koko Eddan suomeksi. Tämä hyväntahtoinen ehdotus jäi\nminulle kuitenkin vain utukuvaksi muiden töiden rinnalla, ja vasta 70\nvuotta täytettyäni johtui mieleeni tehdä asiasta totta. Istuin sitten\nusein aamupäivin yliopiston kirjastossa, luin siellä Eddaa ja vertasin\nsitä sen moniin ruotsalaisiin käännöksiin. Kun jonkin säkeistön\nsuomalainen käännös oli mielessäni vakiintunut panin sen paperille\nja sainkin siitä Valvojassa julkaistuiksi yhden jumalaistarun, yhden\nsankarirunon (molemmat v. 1934) sekä yhden opetusrunon» (v. 1938),\njoissa yhteensä on hoin kolmesataa säkeistöä. Olisin vieläkin jatkanut\ntätä mieleistä lomatyötäni, mutta silmäni olivat jo heikenneet siinä\nmäärin, etten suurennuslasillakaan voinut lukea hienopainoista\nsanakirjaa tai muita työssäni tarvittavia apulähteitä.\n\nNäin oli yhden kuukauden islanninkielen-luvusta minulle hyötyä vielä\n50 vuoden kuluttua, ja tästä oivallisesta opastuksesta muistan vielä\nlämpimästi silloista perin oppinutta, vaikka hieman lystikästä\nopettajaani, joka kuoli jo verraten nuorella iällä.\n\n\n\nKäynnit enoni luona Tampereella ja Lempäälässä\n\n\nTämän teoksen ensimmäisessä osassa olen jo kertonut muutamia piirteitä\nenoni Ernst Johan Langen, nuoren varatuomarin ja senaatin kanslistin,\naikaisemmista vaiheista. Myöhemmin, v. 1876, enoni siirtyi Pirkkalan\ntuomiokunnan tuomariksi ja asettui aluksi asumaan Tampereen kaupunkiin.\nSilloin hänellä oli tapana kutsua minut ja veljeni Paavo luokseen\npääsiäislomalle.\n\nNämä matkat olivat meistä koulupojista »suuri evenemangi». Saimme\ntutustua uuteen kaupunkiin, olla vieraina tuomarin herkullisessa\nruokapöydässä ja tutkiskella ympäristöä. Tampereen sillalta oli\nvaltavaa katsella kohisevaa koskea ja sen yläpuolelta kuulla tehtaiden\nkoneiden jyskettä. Jonkin kerran pääsimme myös katsastamaan tehtaiden\njättiläissaleja ja niiden korvia huumaavassa ratinassa kuumeisella\nkiireellä ahertavaa työväkeä. Muita huomattavia havainnoita en enää\ntältä matkalta muista. Sillan korvassa oli silloin pitkä ja komea\npuurakennus, jonka koskenpuolisella rannalla oli tuuhea puutarha.\nSiinä asui seudun piirilääkäri von Bonsdorff, jonka kanssa enoni oli\nhyvä tuttava. Hänellä oli paljon lapsia, joista vanhin, minun ikäiseni\nkoulupoika, Carl Gustaf, kävi Turun klassillista lyseota. Tähän kotiin\nolisimme mielellämme tutustuneet, mutta lyhyellä pääsiäislomalla\nei enoni tullut sinne menneeksi. Myöhemmin ylioppilaana tutustuin\nsamaiseen koulupoikaan, josta sittemmin tuli fil. tohtori, dosentti\nja lopulta pohjoismaiden historian professori. Vanhoilla päivilläni\njälleen häntä lähenin, jouduttuamme v. 1936 toisemme tapaamaan\njuhlallisissa maisterinvihkiäisissä. Hänen veljeensä, Axeliin,\ntutustuin v. 1930, jolloin hän oli Nummelan keuhkotautiparantolan\nylilääkärinä ja joutui hoitamaan nuorinta tytärtäni Kylliä kokonaisen\nvuoden ennen tämän siirtymistä manan majoille v. 1931. Nyt on myöskin\ntyttäreni lääkäri siirtynyt ikuisuuteen.\n\nKaksi muuta veljeä, Arthur ja Pehr, joutuivat 1880- ja 90-luvuilla\noppilaikseni Hämeenlinnan klassilliseen lyseoon, jossa silloin olin\nruotsinkielen opettajana. Arthurista tuli myöhemmin lääkäri, ja hän\non kauan ollut Turun lääninsairaalan ylilääkäri ja saanut professorin\narvonimen. Pehr tuli samoin lääkäriksi ja oli aikoinaan Helsingissä\nhyvin tunnettu lastenlääkäri. Edellistä en ole koskaan myöhemmin\ntavannut, jälkimmäisen sitävastoin usein Helsingissä eri seuroissa. Kun\nemme enoni luona käyneet missään vieraisilla, oli meillä aikaa tutustua\nhänen kirjastoonsa, jonka teoksista erikoisesti olimme viehättyneet\nAnders Fryxellin eloisiin kertomuksiin Ruotsin historiasta.\n\nSittemmin enoni muutti asumaan Lempäälän pitäjään, aluksi\nRantakartanoon, josta silloin käytettiin ruotsalaista nimeä Strandgård.\nSe oli lähellä Lempäälän halki virtaavaa jokea, ja sinne meidät taas\nkerran kutsuttiin. Kiertelimme ympäristössä, katselimme Lempäälän\nkirkkoa ja hautuumaata sekä tapasimme enoni luona vanhan pedagoogin,\nentisen kolleegan Grönhagenin, joka sisarensa kanssa omisti huvilan\nläheisyydessä. Tämän seurassa enoni eräänä iltana joi totia, ja me\nsaimme koulupoikina kuulla yhtä ja toista jännittävää entisajan\nkouluoloista. Vielä kerran palasimme ylioppilaina samaan taloon,\njolloin meillä oli onni tulla kutsutuiksi Sotavallan kartanoon, joka\nsijaitsi noin kilometrin päässä. Siellä vietti häitä talon tytär Hilma\nRichter, vanhimman sisareni Ainan luokkatoveri, joten Ainakin oli\nmukana häissä morsiustyttönä. Sulhanen oli filosofian maisteri Hugo\nBrander Rauman kaupungista, jonne nuoripari siirtyi asumaan. Meillä\npojilla oli kunnia ensimmäistä kertaa elämässämme olla sulhaspoikina.\nMinun »daamini» oli nimismies Breitholtzin vanhempi tytär, — nuorempi\noli jo silloin kihloissa maisteri Santeri Dahlströmin kanssa, josta\nmyöhemmin tuli opettajatoverini Hämeenlinnan lyseoon. Morsiusneitoni\nvanhempi veli oli toverini Y.L:n riveissä ja tuli myöhemmin\nkirkkoherraksi Leivonmäen pitäjään. Nuorempi veli Verner suoritti\ntuomarintutkinnon ja oli myöhemmin Hämeenlinnassa Kansallispankin\njohtajana, jolloin solmin hänen kanssaan ystävyyden siteet elämän\nloppuun saakka.\n\nTällä välin oli enoni ehtinyt ostaa itselleen jonkin matkaa Kuokkalan\nkosken toisella puolella sijaitsevan Raution huvilapalstan, jonka\näärellä on laaja ja kaunis järvi, Toutonen, mikä ulottuu Vesilahden\nkirkolle asti. Raution huvilassa kävimme usein kesäisin enon luona\nvierailemassa. Hän itse oli vanhapoika ja kykenemätön paljon\nliikkumaan, kun häneltä oli ennen Tampereelle menoa leikattu toinen\njalka varpaisiin syntyneen kuolion takia ja myöhemmin toinenkin\njalka polviin saakka, joten hänen oli mahdollista liikkua vain\npyörätuolissa. Mutta hän oli suuri luonnonihailija. Aikaisemmin\nsen huomasimme hänen käydessään terveenä miehenä Kirvun pappilassa\nkesäisillä kalastusretkillä, ja Rautiossa hän osoitti avointa silmää\nluonnonilmiöille puuhatessaan kaiken joutoaikansa puutarhaansa\nhoitelemassa ja varsinkin hedelmäpuiden viljelyä tarkoin seuratessaan.\n\nJonkin kerran hän sieltä sentään irtautui tullakseen meidän\nkanssamme parin kilometrin päässä olevaan pappilaan, jossa terve\nja roteva 85-vuotias rovasti Grönroos silloin tepasteli suuren\nperheen ympäröimänä. Grönroos kuului vanhanajan saarnamiehiin, joka\nkirkossa luki pitkän kirjoitetun saarnan yksitoikkoisella äänellä.\nVirrenveisuukin oli hyvin elotonta, kun seurakunta ei paljoakaan\nottanut osaa siihen, kuten Karjalassa olimme lapsina tottuneet\nkuulemaan. Muuten ukko oli hyväntahtoinen, jonkin verran humoristinen,\nja hänen tyttärensä pojat Bruno ja Rafael Malmlund (nyk. Malmio)\ntulivat myöhemmin oppilaikseni Hämeenlinnan klassilliseen lyseoon.\nBrunosta tuli matematiikan yliopettaja Helsingin Normaalilyseoon ja\nRafaelista tunnettu naistenlääkäri Tampereen kaupunkiin. Hänen oma\ntyttärensä Eine oli myöhemmin oppilaani Hämeenlinnassa ja asui sen\njälkeen Helsingissä luonamme, jolloin hän tutustui meillä asuvaan\nvaimoni sisarenpoikaan, Teodor Hulkkoseen, jonka kanssa meni naimisiin.\nTeodor Hulkkonen oli loppuiällään Sortavalan maaseurakunnan kirkkoherra.\n\nRautio oli kaunis ja tilava talvihuvila, jossa sittemmin pidettiin\nkihlakunnan käräjät. Enoni oli ahkera ja tarkka pöytäkirjojen\nlaatija, ja hänen apunaan oli useita nuoria miehiä, jotka asuivat\neri rakennuksissa. Heidän joukostaan muistuivat mieleeni erikoisesti\nvaratuomarit Forsberg, Paavo Bergius ja Santeri Saarinen, joka\nviimemainittu myöhemmin pitkän aikaa kuului Uuden Suomettaren\ntoimitukseen. Rautiolla myös ajoittain oleskeli veljeni Paavo, ensin\nylioppilaana kokeillen pöytäkirjurina enoni apuna ja myöhemmin\ntuomarintutkinnon suoritettuaan jonkin aikaa seuraten enoa käräjillä.\nHänen olonsa siellä supistui kuitenkin vähiin, kun siihen aikaan uusi\nmielisairauden kohtaus pakotti siirtämään hänet ensin Lapinlahden ja\nsitten Niuvanniemen sairaalaan koko elämän iäksi.\n\nEnoni luo myös vanhuudenpäivillään siirtyi asumaan hänen sisarensa\nHilda Lange, lopetettuaan täysihoitolansa Helsingissä. Silloin hänessä\njo oli vaikean sairauden oireita, ja jonkin vuoden päästä hän siellä\npäätti päivänsä ankaran vatsasyövän murtamana. Häntä hoitamassa hänen\nviime aikoinaan olivat sisareni Hilma ja Hanna, joista jälkimmäinen\nasui enoni apulaisena pitkän aikaa. Tällöin hän tutustui nuoreen\nylioppilaaseen Hemming Stadiukseen, jonka isä, sittemmin valtioneuvos\nStadius, oli lähettänyt ystävänsä tuomari Langen luo juridiikan\nensimmäisiä käytännöllisiä alkeita opettelemaan. Hannasta ja\nHemmingistä tuli myöhemmin aviopari.\n\nVastanaineena miehenä minäkin kerran kävin nuorikkoni kanssa\nenoa tervehtimässä, ja meitä kohdeltiin silloin enon puolelta\nystävällisellä ja ritarillisella kohteliaisuudella. Tarkastaessa\nenoni kirjastoa, joka ei ollut kovin laaja, tapasin siellä etupäässä\nhistoriallista kirjallisuutta, mikä aine oli ollut hänen pääaineensa\nfil.kand.-tutkinnossa. Muistan näistä teoksista enää vain Yrjö\nKoskisen Nuijasodan, Fryxellin hauskat kertomukset ja E.G. Geijerin\nkolminidoksisen Ruotsin kansan historian. Maantieteellisiä teoksia\noli m.m. Nordenskiöldin hauska kuvaus hänen Jäämeren koillisväylän\ntutkimusmatkaltaan. Seinillä olevista tauluista herättivät enimmän\nhuomiotamme neljä isokokoista Wilhelms-suvun sukutaulua, jotka enoni\noli saanut lahjaksi serkultaan, kenraali Alfred Rehbinderiltä.\n\nJonkin vuoden tätini kuoleman jälkeen enoni eräänä kesäpäivänä v.\n1892 äkkiä sai sydänhalvauksen, jolloin ei ehtinyt muuta sanoa apuun\ntulleelle emännöitsijälleen kuin nämä kaksi sanaa: »Jeesus auta».\nSilloin vietettiin tavanmukaiset hautajaiset enoni kotitalossa,\njonne Kirvusta käsin saapuivat isäni, minä ja kaksi sisartani.\nTammikirstussa kuljetettiin enon lausuman toivomuksen mukaan hänen\nmaalliset jäännöksensä Orimattilaan, jonne hänet haudattiin isänsä ja\näitinsä hautojen viereen. Hilda-tätini sitävastoin oli aikaisemmin\nhaudattu Lempäälän kirkkomaahan, ja hänen hautakiveensä on piirretty\nJobin kirjan sanat: »Jag vet att min Förlossare lever» (Tiedän, että\nLunastajani elää).\n\nKun sitten Raution talossa enon kuoleman jälkeen pidettiin huutokauppa,\nsain sieltä ostetuksi Geijerin historian, mutta Nordenskiöldin hauskan\nkuvateoksen hinta nousi niin korkealle, etten voinut sitä huutaa.\nSen sijaan joutuivat haltuuni polkuhinnasta kauniit sukutaulut,\njotka lankoni Stadius, uuttera antikviteettien kokooja, otti\ntalletettavakseen. Sieltä ne myöhemmin joutuivat toisen sukuhaaraan,\neverstiluutnantti Rosenbröijerin haltuun, ja meidän sukumme teetti\nnäistä kuvista valokuvajäljennökset.\n\nEnovainajani oli aikoinaan komearyhtinen, kiharatukkainen\n»gentlemanni», jonka hieno sivistys ja hauska juttelutaito saattoivat\nmonet naissydämet sykkimään. Siitä huolimatta hän rammaksi tultuaan\nkoko iäkseen jäi vanhaksipojaksi. Meille nuorille hän oli mitä\nystävällisin ja hyväntahtoisin eno, jota emme kyllin voi kiittää\nmonista nuoruutemme herttaisimmista muistoista.\n\n\n\nRautalammin häät\n\n\nTämän kirjan II:n osan luvussa »Lemmenromantiikkaa» olen jo tarkkaan\nkuvaillut ensi tuttavuuttani lapsuudenihanteeni Hanna Dahlgrenin\nkanssa sekä romanttista kevätlukukautta 1882, jolloin asuessamme\n»Mosterin bolagissa» en pystynyt paljonkaan vakavaan työhön, koska\nkaikki iltapäivät sujuivat neitoseni lauluharjoitusten säestämisessä\ntaikka yhteisissä huvitilaisuuksissa. Olen myöskin kertonut, kuinka\nensimmäisestä rakkaudestani ei vielä silloin nuoruuteni takia tullut\npäätöstä, vaan erosimme koko viideksi vuodeksi, neitoseni viettäessä\nhiljaista kotielämää Rautalammin pappilassa ja minun ahertaessani\nopintojeni kanssa sekä yhtä paljon niissä monissa laulukunnissa, joihin\nsamanaikaisesti kuuluin.\n\nTällä pitkällä väliajalla oli Hannaa kosiskellut, vaikka lopulta\nturhaan, eräs Rautalammilla asuva virkamies. Minä puolestani\nolin myöskin pari kertaa leimuellut ja »serenadoinut» erään\nylioppilaspiireissä hyvin suositun kaunottaren ihailijana, mutta\nturhaan, koska tämä jo silloin oli kihlautunut eräälle nuoremmalle\nlaulutoverilleni. Kun sitten vuoden 1886 promotio alkoi lähestyä\nja minulla oli kova kiire saada fil.kand.-tutkinto valmiiksi, en\nuskaltanut ajatella Hannaa enkä muitakaan seppeleensitojattarekseni,\nvaan tyydyin siksi kutsumaan vanhimman perin herttaisen sisareni Ainan,\njoka tällöin oli 20 vuoden vanha.\n\nMutta kesällä 1887 syntyi asiassa uusi käänne. Menin silloin\njuhannuksen tienoissa Jyväskylän laulujuhlille Kirvun valiokuoron\nkanssa, jolloin Nestor Huoponen johti sekakuoroa ja minä mieskuoroa,\nkonsertoiden matkalla monissa pitäjissä. Laulujuhlan kilpailuissa\nonnistui molempien kuorojen, kaikkiaan 12 henkeä, saavuttaa toinen\npalkinto. Tämä seikka antoi minulle rohkeutta jatkaa kuoronjohtajan\ntoimintaa, niin että noin 1930 olin johtanut kokonaista 15:tä kuoroa,\nsekä mies- että sekakuoroja.\n\nJyväskylän laivarantaan saavuttuamme osui vastaamme nuorisojoukko\nRautalammilta. Sen etunenässä huomasin sorean neidon, joka punastui\nkorvia myöten minut nähdessään. Ymmärsin heti, että aikaisempi\nlemmentunne ei ollutkaan vielä sammuksissa, vaan oli alkanut uudelleen\nkyteä. Tästä olin muutenkin jo kuullut huhuja käydessäni tarkastaja\nAksel Bernerin kanssa tammikuussa 1887 kansakoulujentarkastusmatkalla\nSalmin kihlakunnassa, jolloin poiketessamme rovasti Niilo Hulkkosen\npappilaan hänen rouvaltaan Huldalta, pappilan emännältä, sain kuulla,\nettä hänen sisarensa Hannan nuoruudenrakkaus ei ollut vielä sammunut.\nTapaamisemme Jyväskylässä oli siis minulle kohtalokas käänne. Me\nKirvun pappilan nuoret seurasimme Jyväskylästä Rautalammin nuorten\nhevoskaravaania, ja meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan\nRautalammin kauniissa pappilassa. Siellä vietettyämme muutamia ihania\npäiviä metsä- ja järviretkillä suuntasimme me Kirvun nuoret matkamme\nkotia kohden, ja meitä seurasivat Rautalammin pappilan nuoret ensin\nhevoskyydillä ja sitten laivateitse Punkaharjulle asti, jossa ero oli\ntapahtuva. Ensin ajoimme kyytihevosella Leppävirran laituriin saakka,\njolloin kyytirattaille oli sijoitettu molempain pappilain nuoria niin\nettä kullakin neitosella oli oma kavaljeerinsa. Minä jouduin tietenkin\najamaan Hannan kanssa, jolloin keskustelimme vakavistakin asioista,\nminun kuitenkaan vielä tekemättä lopullista päätöstä arkaluontoisessa\nasiassamme.\n\nVasta seuraavana syksynä, kun olin joutunut Hämeenlinnan lyseon v.t.\napulaiskolleegaksi ja saanut lyseon kaikkien luokkien vihkotaakan\nhartioilleni, rupesin vakavasti naimisiinmenoa ajattelemaan. Asuin\nsilloin yksinäisessä huoneessa Seurahuoneen hotellikerroksessa, ja\nillat venyivät usein pitkiksi ja ikäviksi syyspimeyden vallitessa.\nTällöin tein kerran rohkean päätöksen kirjoittaa kosimakirjeen\nsydänmaassa asuvalle lemmikilleni. Kuvaavaa sen ajan hengelle on sekin,\nettä vanhojen perinteiden mukaisesti kirjoitin toisen kirjeen Hannan\nisälle pyytääkseni hänen tyttärensä kättä. Molempiin kirjeisiin saapui\nsuopea vastaus, jälkimmäinen hyvin siroa kirjoitustapaa noudattaen,\nniinkuin itsekin olin yrittänyt tulevalle apelleni kirjoittaessani.\nMeidän nuorten kirjeet sitävastoin olivat yksinkertaisen koruttomia,\nkun niin kauan aikaa olimme toisemme tunteneet ja toisiamme ajatelleet.\nAppeni kirje sisälsi sen lisähauskuuden, että minut kutsuttiin\nRautalammin pappilaan viettämään joululomaani. Tämä ei siihen aikaan\nollut kovinkaan helppoa toteuttaa, kun talvipakkasessa oli kuljettava\n200 km Keuruun asemalta läpi Jyväskylän Rautalammille asti. Appeni\noli kuitenkin niin kohtelias, että lupasi lähettää kuomureen ja eri\najurin minua noutamaan Haapamäen asemalta perille saakka. Koska\njoulukuu oli tavallista kirpeämpi, katsoin viisaimmaksi Hämeenlinnan\nparhaalta räätäliltä Wilhelmssonilta tilata itselleni pitkän ja\nlämpimän lammasnahkaturkin, joka maksoi siihen aikaan suuren rahan 100\nmarkkaa. Tämä olikin järkevästi ajateltu, sillä huolimatta kuomureen\nmukavuudesta oli pitkä matka 25° pakkasessa melko hankala suoritus.\n\nKun lopulta iltahämärissä saavuin perille Rautalammin pappilaan, oli\nsiellä jo tuntimääriä kärsimättömästi odoteltu tuloani. Hannan nuorin\nveli Artur oli jo tuntia aikaisemmin eteisessä soittanut aisakelloa\nja petkutellut Hannan ja koko perheen minua muka vastaanottamaan.\nSaapuessani olivat kaikki hajallaan, mutta ensiksi tuli vastaani\nHanna poskien punottaessa, silmien ilosta loistaessa ja solakan\nvartalon kauniina kuvastuessa iltalamppujen valoon. Ensimmäisen\nsuutelon saatuani riensimme käsikynkässä tervehtimään talon muita\njäseniä vanhuksista alkaen, ja ilo oli ylimmillään sekä kaikki huoneet\nvalaistuina. Näin sitten sujui päivä päivän jälkeen kotionnen ja\nhiihtoretkien vaihdellessa. Oli todellakin yhtä riemuisaa aikaa kuin\nRuneberg »Hannassaan» kertoo pappilan oloista keskikesän aurinkoisessa\nympäristössä.\n\nUudenvuoden seutuvilla julkaistiin kihlauksemme lähettämällä\ntoistasataa kihlakorttia sukulaisille ja tuttaville ympäri maata.\nEräänä iltana kokoontuivat pappilaan lähiseudun säätyläiset\nkihlautunutta pariskuntaa onnittelemaan, ja ilta kului hupaisesti\nlaulun ja silloin tavallisten panttileikkien vaihdellessa. Hanna esitti\nparaita laulunumeroptaann minun säestykselläni, joten rakkaat muistot\nromanttiselta keväältä 1882 jälleen saivat lemmen liekit leimuamaan.\n\nPäivät sujuivat joululomallani kuin siivillä lentäen, appivanhempien\nja koko perheen kohtelu teki sydämelleni hyvää, ja kaunein\ntulevaisuuden toivein lähdin pitkälle paluumatkalle, kunnes\nonnellisesti saavuin uuteen asuntooni Hämeenlinnaan, pastorinrouva\nKarin Polvianderin täysihoitoon. Hänen asuntonsa oli kaupungin\nlaidassa, Linnantien varrella. Siellä asui samaan aikaan tyttökoulun\nuusi voimistelunopettajatar neiti Helma Nyström. Hänen herttainen ja\nraikas olemuksensa ei kuitenkaan millään lailla järkyttänyt ennen\nsolmittua suhdettani. Hänestä tuli myöhemmin, naimisiin mentyäni,\nHannan hyvä ystävä ja talon uskollinen »Hausfreundin». Hän oli meille\ntervetullut mihin aikaan päivästä tahansa. Sittemmin hän meni naimisiin\nfilosofiantohtori O.I. Brummerin kanssa, joka oli Viipurissa lyseon\nlehtori ja myöhemmin Karjala-lehden pitkäaikainen ja arvossapidetty\npäätoimittaja. Helma sitävastoin kuoli jo muutaman vuoden päästä,\njättäen syvään suruun lukuisat oppilaat ja ystävät.\n\nKevätlukukauden asuttuani pastorinrouva Karin Polvianderin\nystävällisessä hoidossa, jolloin tunsin olevani kuin omassa kodissani,\nsain toukokuun viime päivinä kasvatusopin approbatur-tutkinnon\nsuoritetuksi, ja nyt oli aika saada myöskin ruotsinkielen approbatur\nsyksyllä suoritetuksi, voidakseni saada virkani vakinaiseksi ja siten\noman kodin perustetuksi. Kesästä muodostui siis lukukesä Finbyn\nsaaristossa, josta olen edellisessä luvussa kertonut. Sattui vain\nelokuussa ikävä ristiriita siten, että M.M.-laulukunta, johon olin\nvalittu syksyllä 1887, oli suunnitellut laulumatkan Kööpenhaminaan\nelokuun puolivälissä. Olisin siis tahtonut häät pidettäviksi jo elokuun\n8 päivänä, voidakseni nuorikkoni kanssa lähteä hauskalle lauluretkelle\nM.M.-kuoron mukana. Multa pappilassa oli suunniteltu hääpäivää vasta\n16 päiväksi, eikä sitä enää voitu muuttaa, kun osa hääkutsuja oli\njo lähetetty. Tosin tuleva appeni olisi antanut minulle tilaisuuden\nvalita joko suuremmat hääpidot pappilassa tai lahjoittanut meille 500\nmarkkaa Kööpenhaminan matkaa varten, mutta morsiameni halusi mieluummin\nviettää häänsä kotoisessa ympäristössä ja vanhojen tuttujen keskellä\nkuin lähteä suuren kuoron mukana etäiselle häämatkalle. Ja niin jäivät\nmatkatuumat sikseen, ja minä varustauduin viettämään kotoisia häitä,\njoihin oli kutsuttu toistasataa henkeä. Näistä sentään vain puolet\nsaapuivat pitkän matkan tähden.\n\nPalattuani lukutouhustani Finbyssä ja sitten Hämeenlinnassa minun\noli siis varustauduttava näiden viettoon. Sinne olin saatu kutsua\nkoko kotiperheeni ja sen lisäksi eräitä läheisiä ystäviä ja\nlaulutovereitani. Kirvun pappilasta eivät kuitenkaan vanhempani\nkyenneet lähtemään pitkälle monimutkaiselle matkalle, veljeni\noli silloin sairaana, mutta sisareni tulivat sinne kaikki neljä.\nLaulutovereistani ei sinne etäämpää saapunut kuin kaksi Jyväskylässä\nasuvaa toveria, maist. Ernst Hagfors ja ylioppilas Edvin Hagfors,\njotka molemmat polkupyörällä suorittivat pitkän matkan, noin 100\nkm, Jyväskylästä Rautalammille. Itse matkustin laivateitse Lahdesta\nJyväskylään ja sieltä kyytihevosella matkanpäähän.\n\nSaavuin pappilaan noin 4 päivää ennen häiden viettoa, ollakseni ensin\nmukana tulevan lankoni Gottlieb Dahlgrenin häissä läheisellä Korholan\nmaatilalla. Pappilassa alettiin jo tehdä suuria häävalmistuksia.\nKauniin koivukujan alkupäähän oli laitettu köynnöksistä komea\nkunniaportti. Pitkin seiniä kiersi niinikään vihreitä seppeleitä\nvarsinkin rantapuolen kuistin ympärillä, josta oli kaunis näköala\nläpi puutarhan läheisen Äijeveden yli sen lehtevälle ja kallioiselle\nvastarannalle. Puutarhassa seisoi vielä vankkana satavuotinen lehmus,\njonka oksien väliin nuoret olivat rakentaneet laudoista kyhäämistään\npuupenkeistä nelikulmion, jossa siten viisi, kuusi henkeä saattoi istua\nyhtaikaa ja laulella sekakuorolauluja. Puunrungon ympäri oli kekseliäs\nlankoni Teodor rakentanut laudoista kierreportaat, joita myöten oli\nmukava nousta puun lehtimajaan. Puutarhan puolelle rakennusta, jossa\noli eri kuistikko, oli järjestetty muutamia lehtimajoja ja valkoisia\ntelttoja, joiden sisäpuolelle oli asetettu penkkejä häävieraita\nvarten. Salin puolella oli seppeleitä ja kukkaköynnöksiä ripustettu\novien pieliin ja ikkunakehyksiin, niin että tuoreiden lehtien tuoksu\njoka puolelta lehahti vastaan. Keittiössä oli tavatonta häärinää ja\nhyörinää. Sinne oli kutsuttu seudun parhaat keittäjät, sillä olihan\nhäissä ruokittava yhtaikaa noin 70 henkeä.\n\nMorsian puolestaan oli hääpäivänä melkein näkymättömissä omassa\nhuoneessaan, kun oli niin paljon touhua hääpukimien ja morsiushunnun\nviimeistelyssä. Sulhanenkaan ei saanut häntä nähdä, jonka johdosta\nhänen veljensä kovasti minua härnäilivät hänen piileilemisensä\njohdosta. Vieraita alkoi jo saapua eri suunnilta, mutta morsianta ei\nkuulunut. Nyt minulle selitettiin, että morsian saisi ajaa vaunuissa\nvanhempiensa kanssa kirkolle, mutta minua ei niihin huolittu, vaan sain\nmarssia puolen kilometriä jalkaisin häävieraiden kanssa, tosin hyvin\nkaunista tietä ensin koivukujanteen ja sitten tuuhean metsikön läpi\nkirkkomaalle, josta oli vain kivenheiton matka kirkkoon. Sen edustalle\noli kerääntynyt sekä hääpukuisista joukkoa että muita uteliaita\nkatsojia, jotka vähitellen vetäytyivät kirkkoon, mikä pian täyttyi\npuolilleen. Itse astuin frakkipukuisena kirkon keskiosaan, josta minun\noli mentävä morsianta vastaan, kun hän vanhempiensa kanssa oli saapunut\nkirkon ovelle. Sen vain muistan, että uteliaat katseet joka puolelta\nseurasivat minua, kaukaista maisteria, joka pian oli viepä pappilan\nsuositun Hannan muille maille vierahille.\n\nVihdoin he saapuivat. Lihava arvokas rovasti talutti nuorta hempeätä\nja valkopukuista morsianta, äidin sisarusten ja morsiustyttöjen ja\nsulhaspoikien heitä seuratessa pitkänä rivinä. Keskikäytävällä appeni\nluovutti tyttärensä minun huomaani, ja sitten astelimme kuoria kohti\nasettuen sen ulkopuolelle, jossa kaksi samettityynyä oli sijoitettu\neteemme langetaksemme niiden päälle polvillemme. Appeni, rovasti,\ntaaskin sijoittui kuorin sisäpuolelle, ja sitten alkoi juhlallinen\ntoimitus. Seudun kuoro lauloi virren kanttorin johdolla, rovasti luki\nvihkimäsanat ja me vastasimme kumpikin kuuluvalla äänellä »tahdon»,\njonka jälkeen polvistuimme appeni lukiessa loppurukouksen.\n\nEn unohda koskaan Hannan loistelista olemusta, kun hän rinnallani\nylväänä kuin kuningatar astui ihailevien katseiden seuraamana kirkosta\nulos, jolloin minullakin oli tilaisuus istuutua hänen viereensä\nvaunuihin vastapäätä appivanhempiani. Ja sitten ajettiin parivaljakon\nvetämissä vaunuissa läpi kirkonkylän kauniin petäjäharjun ja koivukujan\nkautta pappilan pihaan, jonne oli jo kokoontunut osa hääväkeä,\nkuljettuaan oikotietä kirkosta jalkaisin.\n\nJa nyt alkoivat oikeat pappilan pidot. Suuria tarjottimia\nkahvikuppeineen ja tuoreine leipineen kannettiin ympäri huoneita taikka\npuutarhan puolelle, jossa nuorempi väki asteli edestakaisin elokuun\nlämpimänä päivänä, jolloin ei kuitenkaan aurinko suvainnut näyttäytyä.\nJa sitten seurasivat päivälliset monine maalaisruokineen.\n\nTämän jälkeen siirryttiin avaraan kauniiseen saliin, jonne vähitellen\nhääjoukko asettui eri ryhmiin istumaan. Samppanjaa tarjottiin,\nappivaari piti lämpimän onnittelupuheen, ja Hagforsien ja lankojani\nkanssa aikaansaatu hyvä kvartetti lauloi nyt ja pitkin iltaa silloin\nmuodissa olevia serenaadilauluja. Tavantakaa pistäydyttiin ulkona\nnuorison leikkejä katselemassa taikka poikettiin johonkin lehtimajaan,\njossa istuskeli iloisia pareja jutellen ja leikkiä laskien. Valkoiseen\nteinään oli kokoontunut virkamiehiä ja pyyleviä talonisäntiä, jotka\nhymy suussa kalistelivat pappilan tarjoamia höyryäviä totilaseja\nja morsiusparin tullessa sutkauttelivat meheviä Savon sananparsia.\nAitauksen takana tuvan puolella seisoskeli parvi häihin kutsumattomia\nkeskenkasvuisia nuoria, kaukaa tähyillen riemukasta hääjoukkoa, jonka\niloon heillä ei vielä ollut tilaisuutta ottaa osaa.\n\nIllan hämärtyessä ja lukuisten paperilyhtyjen syttyessä palamaan\nsiirryttiin jälleen isoon saliin, jossa ilta kului laulun ja\nleikkien vaihdellessa, joita aina väliin jokin lyhyt ja hauska\npuhe keskeytti. Lomahetkinä tarjottiin jäätelöä ja hedelmiä sekä\nlopuksi teetä suurien rinkelien, kakkujen ja pikkuleipien kera. Näin\njatkui iloista menoa pitkän aikaa yli keskiyön, ennenkuin vieraat\nvähitellen alkoivat häipyä. Odottavat hevoset ulkona hirnahtelivat, ja\njalankulkijat keräsivät kimssunsa ja kamssunsa lähteäkseen yösydännä\nkukin kotipolulleen kesäillan hempeässä viileydessä. Eteisessä\nvielä viimeiset vankat isännät hyvästelivät rovastia ja eräskin\nLoska-Lassiksi nimitetty oli siksi paljon maistellut makeata totia,\nettei kyennyt erojaisiksi muuhun kuin puristamaan molemmin käsin\nisännän kättä ja sopertamaan paljon puhuvat sanat: »Hyvät oli.» Tätä\npuhetta käytettiin myöhemmin perhepiirissä, jossa leikkisä Teodor meitä\nusein huvitti tällä ja muilla sutkauksilla silloin kuin sitä vähimmin\nodotettiin.\n\nEn ole vielä muistanut esittää häiden lukuisaa nuorisoa. Rautalammilla\noli siihen aikaan paljon herrastaloja ja niissä paljon nuorta\nväkeä. Seudun neitoset olivat keskenään sisarellisessa sovussa\nja kantoivat kukin jonkin lempimänsä kukan nimeä. Morsiameni\nesimerkiksi oli »kielo», hänen sisarensa Aina »sinivuokko», kukkea\nFlora Lindbohm (myöhemmin kuvanveistäjä Wallgrénin puoliso) oli\n»ruusu», pyöreäposkinen, tumma ja vakava Elin Jäderholm, (myöhemmin\napteekkarinrouva Sirén) oli »mansikka», sukkelasanainen Emmi Hänninen\noli nimeltään »orvokki» ja hänen kaunis, hempeä sisarensa Helmi,\nsittemmin komean lankoni Gottliebin puoliso, »illakko», vaatimaton Ida\nHänninen »reseeda» j.n.e. Sisariani oli mukana neljä.\n\nSulhaspojista muistuvat mieleeni, paitsi lankoni Teodor ja Artur,\nLassi Ekberg, joka pari vuotta myöhemmin julkaisi runovihkon ja\nlopulta oli Kuopion läänin rahastonhoitajana; naisten ihailema\nKalle Jalkanen, myöhemmin filosofian tohtori ja Jyväskylän lyseon\nrehtori, jonka väitöskirja »Erämaan asutus» myöskin kosketteli\nRautalammin vanhinta historiaa; komea Werner Lindbohm (Vänni),\njosta myöhemmin tuli Helsingissä reviisori ja joka sai puolisokseen\nyhden Helsingin silloisista kaunottarista, Ina Sidorowin. Nuorimpia\nsulhaspoikia oli lyseolainen Teodor Hulkkonen, morsiamen vanhimman\nsisaren poika Impilahdelta, josta myöhemmin tuli harras pappi\nja Sortavalan maaseurakunnan kirkkoherra ja rovasti. Saapuvilla\noli myöskin hänen veljensä Artur, hyväpäinen ja vekkulimainen\nkoulupoika, myöhemmin Otavan maanviljelyskoulun ja sittemmin\nMustialan maanviljelysopiston ekonoomi. Nuorimpaan polveen kuului\nmyöskin Einar Hänninen, ennenmainittujen sisarten ainoa veli,\npunaposkinen lyseolainen, myöhemmin tunnettu mainioista jutuistaan ja\nhöystävästä savolaismurteestaan. Hänestä tuli myöhemmin varatuomari ja\nhovioikeudenneuvos Viipuriin.\n\nVanhin lankoni Gottlieb Dahlgren esiintyi arvokkaana papinkauhtanassaan\nnuoren ja siron rouvansa Helmi Hännisen kanssa, jonka kotitalossa kaksi\npäivää aikaisemmin oli vietetty heidän häänsä melkein yhtä loisteliain\nmenoin kuin pappilan häät, joten yhteistä häähumua kesti lähes viikon\najan.\n\nSilloisessa pappilassa oli paljon huoneita alakerrassa ja lisäksi kolme\nyliskamaria, joista Gottlieb isänsä apulaisena sai kaksi pienempää\nkäytettäväkseen ja minä Hannan kanssa toiselta puolelta ullakkoa ison\nhuoneen. Sieltä oli kaunista aamuisin katsella ikkunasta puutarhaan,\nniityn ja metsikön yli kimmeltävää Äijevettä. Oikealla puolen oli pieni\nlahti, jonka jyrkän rantapenkereen yläpuolella kohosi Jäderholmin siro\napteekkirakennus. Toiselta puolen järvenselkää näkyi tohtori Roschierin\nupea kartano ja vielä etempänä sillankorvalla Toholahden majatalo,\njossa viime vuosisadan puolivälissä Pentti Lyytinen viritti sujuvat\nrunonsa matkustajain kuultavaksi. Näitä on osa painettu K. Grotenfeltin\nkokoelmaan »18 runoniekkaa». Vielä edempänä sillan toisella puolen oli\nRopolan komea kaksikerroksinen rakennus, niihin aikoihin senaattori\nIsak Fellmanin omistama.\n\nHuoneen ikkunassa nuori pari usein seisoskeli katselemassa puutarhan\nrehevää vihreyttä ja kukkien prameilevaa loistoa sekä taukojen välillä\nlueskellen Karl August Tavastsjernan äsken ilmestynyttä runokokoelmaa\n»För morgonbris», jonka ensimmäinen runo »Hääaamu» oli kuin meitä\nvarten kirjoitettu. Ihantelimme esim. seuraavia säkeistöjä:\n\n    Det leker livsvarmt solsken\n    på blomrabatter,\n    och alla kalkar sluta\n    små pärleskatter.\n\n    Mer djärv än alla andra\n    arbetar nu sig\n    en oförvägen vindfläkt,\n    en nektarrusig,\n\n    emellan draperier\n    och brysselspetsar,\n    tills över tvenne pannor\n    han luftigt kretsar.\n\n    Och gripen utav andakt\n    står tveksam fläkten,\n    naturens unga härold\n    i morgonväkten,\n\n    och går så ut tillbaka\n    till blomsterskara\n    att tälja om det sedda,\n    det underbara.\n\n    Då går det som en viskning\n    i blad och knoppar,\n    och daggens pärla sakta\n    från kalken droppar,\n\n    och stum förbidan brytes,\n    och allting lever,\n    och morgonsolen gullnät\n    i lunden väver,\n\n    Men mellan tvenne tunga\n    damastgardiner\n    le sprittande i solljus\n    små amoriner.\n\nSeuraavat päivät vielä vietettiin nuorten kesken vaihtelevin\nhuvituksin, kunnes sisareni haikein mielin läksivät kotimatkalle\nKirvuun. Pitäjän nuoret yhä edelleen tekivät huviretkiä eri tahoille,\nmuun muassa kävimme kerran lankojeni omistamalla höyrypurrella\nLeikki-Heikillä, kulkien ihanaa matkaa Pitkälahden tuuheametsäisten\nrantapenkereiden välitse läpi »satasaarisen» Hankaveden Kosken\nkappalaispappilaan, jossa silloin asui appeni virkatoveri, pastori\nWirkkula. Hän oli naimisissa Hännisen vanhimman tyttären Idan kanssa.\nWirkkula ja lankoni Gottlieb olivat siis myöskin keskenään langoksia,\nTämä pappila on ihanalla paikalla Hankaveden rannalla, ja sen ohi\nvälistä myöskin helsinkiläiset matkailijat suuntasivat kulkunsa ylös\nkuuluisalle Kalajavuorelle, josta oli laaja näköala yli Konneveden,\nHankaveden ja niiden välisen virran, Konnekosken. Seudun kansakin puki\nihastuksensa näihin seutuihin sananparressa: »Sata saarta Hankaveessä,\ntuhat nientä Konneveessä.» Katajavuoresta otti sittemmin nimensä\nsikäläisen kruununvoudin poika, ylioppilas, myöhemmin Kotkan lääkäri\nArvi Kataja (ent. Lindeblom), jonka poika professori Lauri Kataja\nmeidän aikanamme on ollut marsalkka Mannerheimin henkilääkäri.\n\nMuista häävieraista johtuu mieleeni pitäjän rotevakasvuinen kanttori,\npyylevä ja sukkelasanainen Aapeli Hytönen, jonka kalpeahko tytär\nOlga myöhemmin tuli asumaan lyhyen aikaa perheessäni Helsingissä\nja sittemmin meni naimisiin. Kanttorin vastakohta oli laiha ja\nhoikkasäärinen suntio Stenbäck, jonka tytär Haimi myöhemmin oli\nKansallisteatteriin hauskimpia koomillisten osien naisnäyttelijöitä.\n\nHäiden miesvieraista mainittakoon vielä seudun lääkäri,\nkömpelöliikkeinen, mutta humoristinen tohtori Roschier, ja hienostunut\nsuippopartainen apteekkari Jäderholm sekä hänen iloluontoinen,\nhelähteleviä koloratuuriaarioita esittävä rouvansa.\n\nTalollisten joukosta muistuu mieleeni Hinkkalan rikas isäntä\nAlpertti Kukkonen, jonka runoja myös on otettu äskenmainittuun »18\nrunoniekkaan». Rautalampihan oli tunnettu suuresta kauneudestaan\nja monista runoilijoistaan, joista myöhemmin vielä tapasin eräässä\nkansanjuhlassa runoilija Pentti Haltsosen.\n\nPappilassa vietti nuoripari vielä yhden onnellisen viikon, jonka\njälkeen päätimme käydä Kirvussa vanhempieni luona, jotka eivät\nolleet kyenneet häihin saapumaan. Tänne kulki matkamme entistä\nreittiä, ensin hevosella Leppävirran laiturille, siitä laivalla\nVuoksenniskalle ja lopuksi hevosella Ruokolahden kautta Kirvun\nkirkolle. Kotipappilassa meidät vastaanotettiin juhlallisin menoin ja\nsuurella vieraanvaraisuudella. Äitini oli hyvin ihastunut iloiseen,\nherttaiseen ja kauniiseen miniäänsä, ja isäukkoni esiintyi kuten aina\nkustavilaisella kohteliaisuudella nuorta miniäänsä kohtaan, joka oli\nhänellekin alusta asti rakas. Kirvun kuistikolla istuimme monet kauniit\naamut ja illat kahvia juoden ja leikkiä laskien koko perhe yhdessä\nja katselimme sisarteni huolellisesti hoitamia kukkaistutuksia sekä\nniistä edempänä Kirvunjärven kimmeltäviä aaltoja ja sen toispuolista\ntummanvihreää metsäharjannetta ynnä sen läheisiä taloja ja viljeltyjä\npeltoja. Myöskin oli tehtävä ensimmäinen käynti kaikissa Kirvun\nsäätyläisperheissä, pastori Malisella, entisen kappalaisen Winterin\nneljän naimattoman tyttären sirossa ja ystävällisessä kodissa, kanttori\nHuoposella, kansakoulunopettaja Vartiaisella, mutta ennen kaikkea\nnimismies Branderilla, jonka puoliso Hildur Sirenius oli Hannan entisiä\nystäviä Jääsken ajalta. Myöskin käytiin kauppias Kanninilla, jonka\nvenäläisen perheen kaunis rouva oli harvinaisen sivistynyt. Toinenkin\nkauppias, suomalainen Matti Inkinen, sukkelasuinen, luonteeltaan aito\nkarjalainen itseoppinut, oli hyvin vieraanvarainen mies.\n\nTämmöiseen vierailuun kuluivat viikon päivät nopeasti. Kotona\nollessamme musisoitiin ahkerasti. Hanna lauloi kauniita Kjerulfin ja\nSchubertin lauluja äitini ihastukseksi, vuorotellen sisareni Hilman\nkanssa, joka musiikkiopistoa käytyään oli laulanut paljon arvokasta\nAbraham Ojanperän johdolla. Vaihteeksi, laulettiin Jyväskylän matkalta\nosaamiamme neliäänisiä sekakuoroja kanttori Huoposen johdolla, joten\npäivät sujuivat kuin siivillä lentäen. Vihdoin oli ajateltava elämän\ntosivakavuutta, olihan minulla virka valmiina Hämeenlinnan lyseon\nkaikkien luokkien ruotsinkielen opettajana. Tänne nyt suunnattiin\nnuoren parin matka tosielämää alkamaan. Peninkulman taival Sairalan\nasemalle pappilan »rilloilla», nimikkohevoseni Into eteenvaljastettuna,\nsitten junamatka Viipuriin ja sieltä eteenpäin Riihimäelle ja\nHämeenlinnaan. Ajettiin komeasti II luokan vaunussa ja tavattiin\nmatkalla vanha ystäväni maisteri Kalle Hällström, joka pari vuotta\nmyöhemmin meni naimisiin Ester Elfvingin kanssa. Tämä meni myöhemmin\nKalle Hällströmiä kuoltua uusiin naimisiin presidentti K.J. Ståhlbergin\nkanssa.\n\nTuntui oudolta Hämeenlinnan asemalta saattaa nuorikkoansa uuteen\nkaupunkiin, jossa hän ei ennestään tuntenut ketään ihmistä ja jossa\nnyt oli pantava pystyyn ja tehtävä viihtyisäksi uusi koti Vanajaveden\nrannalle. Mutta tämä koti, erillinen sievä rakennus, olikin\nviehättävällä niemekkeellä Hämeen linnan ja asema-alueelta johtavan\nsillan välissä. Se oli ennen kuulunut aatelisneiti von Kraemerille ja\nsijaitsi samalla tontilla kuin kirkkoherranleski Ketty af Enehjelmin\nrakennus. Tämäkin perhe kuului kaupungin hienostoon, sillä rouvan veli\nei ollut kukaan vähempi kuin Karlbergin komean maatilan omistaja,\nkuuluisan rikas eversti Hugo Standerstskiöld. Talon kolmas asukas oli\nlyseon uusi rehtori ja virkatoverini, fil. tohtori ja dosentti K.O.\nLindeqvist. Hän oli silloin vielä naimaton, asuen yhdessä sisarensa\nkanssa. Näiden kolmen rakennuksen muodostamassa kulmiossa oli vihreä\npiha ja puutarha, Enehjelmin puolella myöskin muutamia omenapuita.\nNäköalamme oli kadun puolelta kahteen suuntaan Vanajavesi, jonka\npohjoislaidassa kuvastui mahtava Birger Jarlin linna ja itäpuolella\nlahden takana Hämeenlinnan kaunis asematalo. Sillan puolella\nnäkyi vihreä niemi jossa sijaitsi uhkea kolmikerroksinen kivinen\nsairaalarakennus. Asuntomme oli siis eräällä Hämeenlinnan kauneimmalla\npaikalla.\n\nMutta sisäpuolelta! Huoneita oli kyllä kolme isoa ja yksi pieni\nsekä keittiö komeroineen, jonka takana samassa portaassa asui\ntalonmies vaimoineen. Mutta sisustus! Aluksi olin voinut hankkia vain\nvälttämättömimmät huonekalut, muut oli saatu toistaiseksi lainata\nneiti von Kraemeriltä, joka itse oli muuttanut Helsinkiin. Salissa oli\nvain kapea nurkkasohva, joka muodosti kulmion. Siinä meidän aluksi\noli nukuttava. Muita huonekaluja oli pari pöytää ja kukkatelinettä\nsekä sohvaan kuuluvia tuoleja. Omaan huoneeseeni olin ehtinyt hankkia\nvain kirjoituspöydän ja muutaman tuolin. Vasta parin viikon kuluttua\nsaapuisivat appeni tilaamat kaksi valtavaa rautasänkyä, jotka täytyi\nasettaa eri huoneisiin. Ruokasalina käytettiin pihanpuolista isoa\nhuonetta, jonne ostettiin astiakaappi, mikä vieläkin on käytettävänäni.\nHanna puolestaan oli saanut isältään kauniin piirongin, jonka yllä oli\niso peili, ja lisäksi pienen siron kirjoituspöydän, mitkä molemmat\nvieläkin ovat talossani. Ruokapöytä tuoleineen, salin kalusto ynnä muut\ntarvekalut olivat vielä pari vuotta neiti von Kraemerin omaisuutta,\nkunnes vähitellen hankimme tarpeelliset huonekalut ja keittiön\nastiaston vähin erin kerrallaan. Piano saatiin jonkun ajan kuluttua\nHelsingistä, jonne se aikaisemmin oli siirretty Kirvusta. Se oli\nvanha taffelipiano, tehty Wancken tehtaassa Porvoossa. Hanna harrasti\nerikoisesti kukkien hoitoa, niin että joka ikkunaan vähitellen ilmestyi\nkukkia ja kauniita ikkunaverhoja. Eteinen oli varsin pieni, ja sinne\ntultiin jyrkkiä portaita rannan puoliselta kadulta. Toiset portaat\nolivat keittiön takana ja veivät talonmiehen oven ohitse suoraan\npihalle. Pieni huone keittiön kupeessa oli aluksi vain kaikenlaisen\nliikatavaran keräyspaikkana, mutta vuotta myöhemmin se kalustettiin\noikeaksi huoneeksi ja siihen muuttivat Hannan kouluiässä olevat\nveljentyttäret Lilli ja Emmi Dahlgren, jotka appeni otti kustantaakseen\nHämeenlinnan tyttökouluun. Heidän äitinsä oli syntyisin puolatar ja\nmuutti leskeksi tultuaan Helsinkiin, jossa perusti myöhemmin hyvin\ntunnetun Henny Dahlgrenin korsettiliikkeen.\n\nJa nyt alkoi uusi kausi nuorenparin elämässä.\n\n\n\n\nKIRVUN-YSTÄVIÄ 1880-LUVULLA\n\n\n\nNestor Emanuel Huoponen\n\n\nEntisaikaan oli se käsitys vallalla, ettei ilman laajempaa opinkäyntiä\nvoinut kelvata merkittävään asemaan yhteiskunnassa tai valtiossa. Ja\nkuitenkin on historian meno todistanut, että alkeellisista oloista\nilman suurta opinkäyntiä on voinut kohota tärkeitä valtiomiehiä tai\nyhteiskunnan merkkipylväitä. Nämä ovat älynsä ja tarmonsa voimalla\nraivanneet uransa yhteiskunnan hyödyksi. Tällaisia autodidakteja oli\naikoinaan Kirvun lukkari, director cantus Huoponen.\n\nNestor Emanuel Huoponen oli syntynyt Mäntyharjulla tammikuun 11 päivänä\n1861 kunnantuvan vahtimestarin poikana. Käytyänsä seudun kansakoulun ja\nkerättyään sieluunsa herätteitä seudun kauniista maisemista hän pääsi\nopintojansa jatkamaan Turun lukkariurkuri-opistoon, jota siihen aikaan\njohti tunnettu musiikkimies C.G. Wasenius. Kun hän erosi loistavin\narvosanoin, oli tie avoinna menestykseen lukkaritoimen alalla.\n\nHuoposen iloinen, avomielinen luonne saattoi hänet ensisikoina jonkin\nverran boheemielämään naistenhurmaajana ja väkijuomien nautitsijana,\nmutta pian elämä muuttui. Huoponen oli ankarien vastakohtien mies.\nSeudulla oli tohtori A.A. Granfeltin ansiosta herännyt voimakas\nraittiusliike, joka pian veti ihanneluontoisen Huoposen riveihinsä.\nHuolettomasta nautiskelijasta hän muuttui ehdottomasti raittiiksi ja\npysyi sellaisena elämänsä loppuun asti.\n\nKun sitten Kirvussa vanhan lukkari Matti Räikkösen kuoltua\nkanttorivirka aukeni, joutui Huoponen kolmannelle vaalisijalle\nvirkaa täytettäessä. Välittömän reilulla olemuksellaan ja kauniilla\nbaritoniäänellään hän tempasi kuulijat mukaansa ja sai valtavan\nenemmistön lukkarinvaaleissa. Kansanomaisella luonteellaan hän pian\nsaavutti koko pitäjän suosion ja pysyi virassaan kuolemaansa asti,\nv:een 1916.\n\nHuoposessa yhtyivät harvinaisessa määrässä sekä idealistin että\nkäytännön miehen ominaisuudet. Hänet opin tuntemaan Kirvun\nmaanviljelysnäyttelyssä v. 1881, jolloin hän muiden vieraiden kanssa\noli tullut tutustumaan Kirvun näyttelyyn. Hän oli hilpeäluontoinen,\nehkä itsetietoinenkin, mutta reilulla esiintymisellään hän saavutti\nmeidän nuorten myötätunnon ensi hetkestä saakka. Olihan meilläkin\ntunnettua, että hän oli menestyksellä johtanut Mäntyharjun sekakuoroa.\nNytkin hänen lauluintonsa osoittautui siten, että tuokiossa saatiin\nkokoon yksinkertainen mieskvartetti, joka väliaikoina kaiutteli\nsäveliänsä näyttelyn kuulijakunnalle. Kun Huoponen sitten siirtyi\nvakinaisesti Kirvun lukkarinvirkaan v. 1884, hän asettui asumaan\nentisen lukkarin Räikkösen maatilalle, joka oli noin puolen kilometrin\npäässä pappilastamme. Ennen pitkää sukeutui vilkas kanssakäynti hänen\nja pappilan nuorten kesken. Alapappilan ja lukkaritalon välillä olivat\nmolempien peltosarat, jotka erotti toisistaan syvässä uomassa kulkeva\npuro, mikä pappilan puutarhan lävitse virtasi Kirvun järveen. Kun\nnyt oli saatu kaivattu tenoriääni pappilan kuoron täydennykseksi,\nkokoonnuttiin aina väliin pappilaan sekakuoroja harjoittamaan. Koska\nihmisääni ei oikein kuulunut talosta taloon, nostettiin pihamaallemme\nvalkea lakana seipään kärkeen merkiksi siitä, että kanttoria haluttiin\npappilaan.\n\nMutta ennenkaikkea oli kanttorin liikuttava pitäjällä. Kun hän pappien\nseurassa lähti kylänlukusille tai muihin papillisiin toimituksiin, ei\nhän tyytynyt vain virrenveisuuseen, vaan tahtoi omaltakin osaltaan\nkorottaa illan tunnelmaa. Hilpeällä olemuksellaan hän sai nuoren\nkansan kerääntymään ympärilleen. Hän opetti heille nuotteja ja hankki\nvirsikanteleita, joiden avulla ainakin suurimmissa kylissä ruvettiin\nharjoittamaan ensin virrenveisuuta ja sitten moniäänistä laulua.\nNäin hän ihmeellisellä tarmollaan vuosien varrella sai koko pitäjän\nlaulamaan. Parhaimmat laulajat hän sunnuntai-iltapäivin kutsui kirkkoon\ntai kylmänä vuodenaikana kunnantaloon, jossa varmennettiin kotona\nhankittu laulutaito ja laskettiin perustus suurelle lauluseuralle.\nTämän lukumäärä Sortavalan laulujuhlille mentäessä v. 1896 kohosi 120\nhenkeen. Ja menestys oli niin suuri, että se laulujuhlassa saavutti\nensimmäisen palkinnon.\n\nKirvun kirkon heikkoja puolia oli ajan tavan mukaan lämmityslaitteiden\nja urkujen puute. Tämä seikka tietysti kaipasi korjausta. Innokkaissa\npuheissa Huoponen pitäjällä liikkuessaan kehotti epäkohdan poistamiseen\nja sai tietysti vankkaa tukea pitäjän papeilta. Siten saatiin\nvähitellen aikaan lämmityslaitos perinpohjin korjattuun kirkkoon ja\nlopulta myöskin urut. Muistan vielä, kuinka innokkaasti Huoponen\nhääräsi urkujen aikaansaamiseksi. Kun oli kysytty urkujen hintoja ja\nrakennetta sekä Saksan että Suomen urkutehtaista, saatiin lopulta\naikaan päätös, että ne oli tilattava Thulenin urkutehtaasta Kangasalan\npitäjästä ja vielä parasta lajia. Muistan sen kirkonkokouksen, jolloin\nKirvun isäntien oli tehtävä lopullinen päätös asiassa. Vanhassa\npolvessa oli yhä jäljellä paljon miehiä, jotka katsoivat tällaisen\nylellisyystavaran sekä turhan kalliiksi että hyödyttömäksi. Mutta\nnuoremmassa polvessa oli Huoponen innokkailla puheillaan saanut aikaan\nmielenmuutoksen. Kun tässä kokouksessa lisäksi muutamat sivistyneet —\nminä olin jo silloin nuori maisteri — hartaasti kannattivat Huoposen\nehdotusta, oli sulku murrettu, ja suuri enemmistö äänesti urkujen\npuolesta. Niinpä saatiin aikaan tämä kulttuuriväline, joka etevän\nkanttorin käyttämänä verraten lyhyessä ajassa kohotti seurakunnan\nlaulutaitoa siinä määrin, että sitä syrjäisenkin kelpasi ilomielin\nkuunnella.\n\nMutta muillekin aloille ulottui Huoposen uudistusinto. Hänet valittiin\nkauppias Inkisen jälkeen Kirvun kuntakokouksen esimieheksi. Näitä\nkokouksia pidettiin aikaisemmin kirkonkylän eri taloissa, mutta\nHuoposen mieltä kuohutti se seikka, ettei pitäjällä ollut omaa\nkunnantaloa niinkuin muualla. Hän sai pitäjäläiset innostumaan asiaan,\nja ennenpitkää ruvettiin eri tahoilta vedättämään hirsiä ja muita\nrakennusaineita tulevaa kunnantupaa varten. Sen paikaksi valittiin\nkeskellä kylää oleva hiekkainen Hulkkosen harju, jota tähän asti oli\nkäytetty vain nuorison kelkkamäkenä. Sen keskikohta alennettiin ja\ntasoitettiin ja siihen rakennettiin kaunis ja väljä kunnantupa, jonka\nsivustassa oli keittiö ja kaksi vierashuonetta. Tätä rakennettaessa\noli Huoponen mukana joutoaikoinansa aamusta iltaan, ja luulenpa,\nettä hän oli piirustuksetkin laatinut. Joka tapauksessa tästä tuli\npaljon käytetty lämmin ja valoisa kokouspaikka, jonne pitäjäläiset\nkerääntyivät ennen kirkkoonmenoansa, jossa raittius- ja nuorisojuhlia\nvietettiin ja jota kirkon korjausaikana käytettiin jumalanpalveluksia\nvarten. Sen toisessa kamarissa asusti vahtimestarina entinen siltavouti\nMustonen ja hänen kaunis toimellinen emäntänsä sekä ainoa poikansa\nJanne, jota myöhemmin käytettiin paljon ajomiehenä sekä yksityisten\nettä pitäjäläisten erilaisissa hommissa.\n\nTämä Huoposen onnistunut rakennusinto yllytti häntä jatkamaan samalla\nalalla.\n\nTällä välin oli pitäjään ehditty perustaa ensimmäinen postitoimisto,\njoka sijoitettiin kappalaisen virkataloon, yläpappilaan. Sen\nensimmäinen hoitajatar Vivi Högman, joka oli Pohjanmaalta kotoisin,\noli vilkas, iloinen ja toimintatarmoinen henkilö, joka pian herätti\nnaapurissa asuvan nuoren kanttorin huomiota. Tästä tuttavuudesta\nsukeutui pian lähempi suhde, jolloin Huoposen oli ajateltava tulevalle\navioliitolle »oma tupa, oma lupa». Näin hänessä kypsyi ajatus rakentaa\nitselleen oma talo. Huoposen tuumat olivat aina suurisuuntaisia. Niin\nnytkin, kun oli rakennettava erillinen lukkarin virkatalo, taas saatiin\npitäjäläiset innostumaan hirsien ja rakennusaineiden vetoon, ja ennen\npitkää kohosi metsäiselle kukkulalle lähelle Kirvunjärveä komea, ison\nsalin, kaksi kamaria ja tilavan keittiön sisältävä puurakennus, jonka\nyläkertaan sitäpaitsi sisustettiin kaksi ullakkokamaria. Kooltansa\ntämä rakennus oli miltei yhtä suuri kuin kumpikin pappila. Tänne\nsitten avioliittoon mentyänsä nuoripari sijoittui asumaan ja sai\npian kokoon niin paljon huonekaluja, että talosta syntyi viihtyisä\nkokouspaikka ja vierailumaja. Avoimelta vilpolalta oli järven puolelle\nasuntoa kaunis näköala mäntyjen lomitse laaksossa olevan järven yli,\nja toinen kuistikko pihan puolella avasi näköalan ylempänä olevalle\nharjulle, jonne oli sijoitettu Kirvun ensimmäinen kansakoulu. Huoposen\ntalon nimeksi määrättiin Kurkela, mikä sekin puolestaan todistaa\nHuoposen korkealle lentävää mielikuvitusta. Vihreä pihanurmikko\nerotti tarpeelliset ulkosuojat päärakennuksesta, ja sekametsään\nraivattiin ajotie, joka johti lähellä olevalle valtamaantielle. Näin\nKurkelasta pian muodostui herrastalon kaltainen keskuspaikka, jossa\npidettiin monenlaisia, varsinkin lauluseuran kokouksia ja jonne\nnimi- ja syntymäpäivinä kokoontui seudun sivistyneistö, huomatuimmat\nisännät ja emännät sekä paljon muutakin väkeä. Aina talossa vallitsi\nrunsas vieraanvaraisuus, niin että ulkoakin tulevat matkoilla olevat\nvirkamiehet, taiteilijat y.m. siellä saivat turvatun tyyssijan. Parina\nkesänä yläkertaan otettiin kesävieraitakin, joten minäkin perheineni\nasuin siellä kesällä 1901. Myöhempinä vuosina, kun kirkon lähellä\nolevan Hovin käräjätalo alkoi käydä ränstyneeksi, pidettiin monet\nkäräjät Huoposen komeassa talossa.\n\nHuoponen oli nopsa syttymään aikansa uusista aatteista. Kun\nraittiusliike pääsi valtaan, hän Kirvussa innokkaasti ajoi sen asioita,\nperusti raittiusseuran ja edisti suuresti sen toimintaa viinanmyyjien\nvastapainoksi. Samoinkuin hän juoma-asiassa oli täydellinen\n»vesipoika», hän myöskin pian alkoi harrastaa vesiparannuskeinoja.\nSaksasta käsin oli Suomeen päässyt n.s. Kuhneliike, joka rupesi\nkäyttämään vettä, kylmää ja lämmintä, parannuskeinona melkein\nkaikkiin tauti-ilmiöihin. Tämä aate pani Huoposenkin liikkeelle.\nKun hän henkivakuutusyhtiö Suomen asiamiehenä tuli liikkumaan\nViipurissa ja rajaseudun pitäjissä, hän samalla koetti herättää\ninnostusta vesiparannuslaitoksen aikaansaamiseen. Kirvussa hän oli\nkirkasvetisen Herajärven rannalla keksinyt kauniin havumetsää kasvavan\nhiekkaharjun, jota hän nyt rupesi puuhaamaan uuden kylpylaitoksen\npaikaksi. Kirvusta hän ei tietenkään voinut saada rahaa riittävästi\nkokoon parantolan pystyttämiseksi, mutta Viipurissa hänen onnistui\ninnostamaa muutamat rahamiehet aatteen toteuttamispuuhiin. Heistä\nlienee ollut huomattavin kauppias Hallenberg, jonka nimen muistan\nhänen usein maininneen tässä yhteydessä. Ja niin syntyi ennenpitkää\nHerajärven harjulle kaunis kylpylärakennus ja sen läheisyyteen\ntarpeelliset ulkohuoneet, lähikukkuloille kylpylävieraiden kesäisiä\nmajoja ynnä suuri kaksikerroksinen potilasrakennus varakkaimpia\nkesävieraita varten. Itse laitoksen järjestelyssä hänellä tietysti oli\nmonta asiantuntevaa apulaista ja sairashoidossa etenkin kuuluisaksi\ntullut rouva Malin Bergström, josta sittemmin tuli Kuhne-järjestelmän\nkeskushenkilö. Kuinka laajalti tämä vesiparannuslaitos myöhemmin sai\nkannattajia, siitä olivat todistuksena vuosikausien kuluessa monet\nsadat kylpyvieraat, joista mainittakoon niin tunnetut nimet kuin\nrunoilija Paavo Cajander ja laulajatar Hanna Granfelt. Kasvis- ja\nhedelmäruuat tässä laitoksessa olivatkin mainiot, lihaa ei käytetty,\nmutta munia, maitoa ja marjoja sai ylen runsaasti. Eivät kaikki\npotilaat silti olleet laitokseen tyytyväisiä. Se sopi parhaiten vatsa-\nja hermotautisille, mutta mentiin liian pitkälle, kun luultiin voitavan\nparantaa mitä tauteja hyvänsä. Joka tapauksessa tulee kunnia tämän\nhyödyllisen laitoksen alkuunpanosta Nestor Huoposelle, joka tulisella\npuhelahjallaan sai rahamiehet ja muut kylpylähommaan innostumaan.\n\nMainitsin jo Huoposen henkivakuutusharrastuksen. Siinäkin asiassa\nhän oli niin innokas, että mihin vain matkoillaan joutui, Helsinkiin\ntai maaseudulle, aina hänellä oli taskussaan henkivakuutuspaperit,\nja taitavasti hän johti keskustelun siihen suuntaan, että sai lausua\npainavan puoltosanansa henkivakuutuksen hyväksi. Hän teki sen niin\nkauan ja niin vakuuttavasti, että harvoin lienee jonkun luota poistunut\nsaamatta ahdistamaansa henkilöä johonkin vakuutussarakkeeseen\nmerkitsemään nimensä. Hän oli pitkän aikaa Henkivakuutusyhtiö Suomen\ninnokkaimpia asiamiehiä. Kerran hän äkkiä ilmestyi Helsingin-asuntooni,\näänekkäästi komentaen meille hyvin tunnettuun tapaansa »pian\npötyä pöytään». Ja syötyänsä hän alkoi kaunopuheisesti esittää\nhenkivakuutuksen etuja. Suostuin kauppaan, ja tästä ihmisrakkaasta\navunteosta olin hänelle myöhemmin hyvin kiitollinen.\n\nKun viime vuosisadan lopulla Helsingin yliopistossa n.s. lomakurssit\npantiin toimeen, oli Huoponen sielläkin täydestä sydämestä mukana eikä\nlaiminlyönyt juuri mitään ainetta, saavuttaen siten luennoitsijain\nhuomion.\n\nMutta täälläkin hän tahtoi olla aktiivisesti toiminnassa, niinkuin\nmuuallakin. Hänen lauluansionsa olivat yleisesti tunnetut, hänellä oli\n»repäisevä meininki», missä vain hän liikkui, ja niin hän lomakurssien\nväliaikoina pani pystyyn ison sekakuoron, joka innostuttavin sävelin\nantoi eloisaa virkistystä tieteellisten luentojen lomassa.\n\nHuoposen lauluinto tuli kuitenkin selvimmin näkyviin Kirvun\nkotioloissa. Jo v. 1887 kesällä Huoponen sai pappilan nuoret\ninnostumaan Jyväskylän laulujuhlille tehtävään matkaan.\nMatkakustannusten tähden Kirvun lauluseura ei voinut suuremmassa\nmäärin matkalle suoriutua, vaan päätettiin muodostaa pieni valiokuoro,\njonka harjoitukset pidettiin pappilassa. Siihen kuului kolme vanhinta\nsisartani naisäänten ylläpitäjinä, Huoponen tenorina ja minä bassona.\nSuuresta lauluseurasta valittiin lisäksi entisen lukkarin tytär Helena\nRäikkönen ja lautamiehen tytär Hanna Virolainen ynnä lyseolainen\nHannes Malinen sekä tenorina nimismies Brander ja bassona Helsingistä\nvärväämäni ylioppilas Antti Nordenstreng. Lisäksi otettiin kuoroon\nräätäli Juho Inkinen bassona ja hänen emäntänsä Anna (o.s. Markus)\nsopraanona, viimemainitut Kirvun ison kuoron kustannuksella. Näin\nsaatiin kokoon 12-henkinen sekakuoro, joka kolme viikkoa harjoitteli\nkahdesti päivässä pappilassa sekä kilpalauluja että muuta ohjelmaa,\nniin että matkalla pystyimme antamaan onnistuneita konsertteja, ensin\nKirvussa, sitten Antreassa, Jääskessä ja Lappeenrannassa sekä lopulta\nJyväskylän seminaarin juhlasalissa. Huoponen oli harjoittanut sangen\nkauniin ohjelman silloisista sekakuorolauluista sekä Södermanin »Kevät\nkun on kukkinensa tullut». Sekakuoron lisäksi muodostettiin myöskin\nmieskvartetti, johon kaunisäänisenä I tenorina otettiin mukaan nuori\nlyseolainen Hannes Malinen. Tämä mieskvartetti lauloi minun johdollani\nkonserteissa vuoroin sekakuoron kanssa.\n\nMolemmat kuorot saivat sitten Jyväskylän kilpalavalla toisen palkinnon,\njoten matka ei suinkaan turhiin rauennut, varsinkin kun konserteillamme\nansaitsimme matkarahat. Vieläpä paluumatkallakin annettiin konsertit\nSavonlinnassa sekä Punkaharjun maanviljelysnäyttelyssä, nämäkin\nerinomaisella menestyksellä. Senjälkeen Huoponen v. 1889 käytti suurta\nlaulukuoroansa Viipurin laulujuhlilla ja sai sielläkin ansaittua\nhuomiota osakseen. Silloin en ollut mukana, kun samaan aikaan\nkuuluisan M.M.-laulukunnan jäsenenä kävin konserttiretkellä Pariisin\nmaailmannäyttelyssä.\n\nMutta vielä suurempia tavoitteli Huoposen innostus, johon liittyi\nmenestykseen tarpeellinen kunnianhimo. Kun 7 vuotta myöhemmin\nSortavalassa pidettiin suuret laulujuhlat v. 1896, tahtoi Huoponen\nnäyttää, että Kirvussa lauluinto oli laajalle levinnyt. Hän harjoitteli\nuupumattomalla innolla suuren sekakuoron valmiiksi, niin että 120\nlaulajaa lähti Sortavalaan ja ansaitsi siellä kilpalavalla ensimmäisen\npalkinnon. Sielläkin pidettiin hyvin onnistunut konsertti seminaarin\njuhlasalissa. Näin oli Kirvun maine laulavana pitäjänä laajalle\nlevinnyt, ja Huoposen nimi tuli tunnetuksi kautta maan.\n\nMutta kotiseudullakin Huoponen tahtoi lyödä ison valtin Kirvun\nlaulun hyväksi. V. 1900 hän sai aikaan, että suuri paikallinen\nlaulujuhla vietettiin Kirvun Inkilässä äsken valmistuneen korkean\nrautatiepengermän alaisessa laaksossa Alakuununjoen molemmin puolin.\nSinnekin oli saapunut tuhatkunta vierasta Viipurin läänin eri\nkolkista. Asemapäällikkö Hugo Wedenstierna komeana tuuheapartaisena ja\nvalkotakkisena ylimarsalkkana otti vieraat vastaan. Huoponen oli nuoren\nväen avulla raivannut ja lipuin sekä köynnöksin kauniisti koristanut\nviehättävän notkelman ja hommannut sinne vilpoisia kesämajoja, joissa\nvoileivät, piimä- ja maitoannokset sekä monenlaiset raittiusjuomat\nsaivat valtavan menekin. Itse hän täälläkin johti juhlan isoa\nsekakuoroa, ja minulle oli annettu toimeksi saapuneiden mieskuorojen\njohtaminen. Tämänkin paikallisjuhlan menestys oli yleisesti\ntunnustettu, ja Huoponen täydellä syyllä oli voittanut uuden laakerin\nentisten lisäksi.\n\nKuten edellisestä näkyy, Huoponen siis monella tavalla vaikutti Kirvun\npitäjän kirkolliseen, kunnalliseen ja yleensä sivistykselliseen nousuun.\n\nKun v. 1899 Suomea kohtasi idästä päin ankara isku, »Helmikuun\nmanifesti», jonka peruuttamista n.s. suuri lähetystö ei voinut saada\naikaan, ruvettiin kaikkialla maassamme valtiolliseen valistustyöhön.\nPorvoossa painettiin joukko kansanlehtisiä nimellä »Kyläläisten\nkirjasia», joissa lyhyesti ja selkeästi pohdittiin valtiollisia ja\nyhteiskunnallisia kysymyksiä. Eräs vihkonen oli nimeltä »Suomen\nperustuslait». Tätä ruvettiin innokkaasti levittämään, ja useimmissa\npaikoissa nuoret maisterit tai muut asianharrastajat pitivät\nesitelmäsarjoja helmikuun manifestin laittomuuden selvittämiseksi.\nNäiden joukossa olin minäkin, ja oikeana kätenäni oli Kirvun innostunut\nkanttori. Kesällä 1899 kiersimme siten halki suuren osan Kirvun\npitäjää, minä pitäen esitelmiä Suomen perustuslakien sisällyksen\ntärkeydestä ja Huoponen laulaen ja johtaen tilaisuuteen sopivia\nisänmaallisia tai hengellisiä lauluja kunkin kuulijapiirin yleistason\nmukaisesti. Retket voivat olla jo silloin jonkunverran vaarallisia,\nsillä esimerkiksi Tietävälän kylässä kerrottiin siviilipukuisia\nsantarmeja olleen kuulijoitten joukossa. Tästä hommasta, jota herkät\nkarjalaiset mielenkiintoisesti seurasivat, ei kuitenkaan ollut ikäviä\nseurauksia. Mutta myöhemmin, kun itäiset naapurimme alkoivat vainota\nn.s. perustuslaillista puoluetta, oli Huoponen jo monta kertaa\nepäiltyjen listalla, sillä hän puhui joka paikassa rohkeasti julki\npoliittisen vakaumuksensa, joutumatta kuitenkaan kiinni.\n\nSuurlakon sekasortoisissa oloissa lokakuussa v. 1905 oleskelin\nstipendimatkalla ulkomailla. Seurasin kuitenkin sanomalehdistä kotimaan\ntapahtumia, mutta kahteen viikkoon ei mitään Suomen postia tullut\nBerliinin. Hakiessani turhaan tietoja Saksan lehdistä äkkäsin eräässä\nsosialistilehdessä odottamattoman uutisen, että sortoajan hallituksen\nsijalle oli ehdotettu uusi, kaikkien puolueiden kokoomushallitus,\njossa päämiehenä olisi senaattori Leo Mechelin ja jäseninä muiden\nmuassa — Nestor Huoponen. Ällistyin ja oivalsin, että kotimaassa oli\njotakin nurinpäin. Päätin senvuoksi asessori Uno Kurténin seurassa\nlähteä kotimaata kohti, poiketen Kööpenhaminaan. Siellä kävimme vanhan\nSuomen-ystävän Ivar Berensenin puheilla, missä tapasimme juuri Suomesta\nsaapuneen valtiopäiviltä tunnetun lakit.kand. Jonas Castrénin. Häneltä\nsaimme selvät ja oikeat tiedot kotimaan tapahtumista sekä uutisen, että\noli valittu uusi perustuslaillinen hallitus, jossa ei ollut Huoposella\nsijaa. Nyt lähti Kurtén rauhallisesti kotimaahan, ja minä jatkoin\nstipendimatkaani Norjaan.\n\nMutta Huoponen oli todella ollut huomionalaisena innokkaan\nperustuslaillisen puuhansa takia.\n\nOllessaan Kirvun kuntakokouksen esimiehenä Huoponen oli hankkinut\nitselleen tietoja kunnalliselta ja yhteiskunnalliselta alalta.\nHänen nimensä oli jo laajalti tunnettu ympäristön ja koko Karjalan\nväestössä. Ei ole senvuoksi ihme, että hänet vähitellen katsottiin\nsopivaksi ehdokkaaksi valtiopäiville Jääsken kihlakunnan edustajana.\nPidettyään loistavat vaalipuheet — hän oli näet innostunut kaunopuhuja\n— hänet v. 1899 valittiin talonpoikaissäädyn edusmieheksi kotiseutunsa\npuolesta. Täälläkin hänen puhelahjansa ja perehtyneisyytensä useihin\nvaltiopäivillä esiintyviin, etenkin sivistysaloja koskeviin kysymyksiin\nhankkivat hänelle säädyssä arvossapidetyn aseman. Hänet valittiin\nuseille valtiopäiville, joilta erosi vasta v. 1907, jolloin sairaus\nesti hänen ehdokkuutensa. Tältä ajalta muistuu mieleeni eräs matka.\nUseita sivistyksemme etualan miehiä, niiden joukossa valtiopäivämiehiä,\nlähti näet v. 1906 Englantiin siellä kokoontuvan kansainvälisen\nparlamenttiliiton kongressin vieraiksi. Silläkin matkalla tuli\nHuoposen valpas ja herkästi huomioitseva mieliala monasti näkyviin.\nProfessori Werner Söderhjelm kertoo kirjassaan »Urklipp ur böcker»\nhupaisia juttuja Huoposen esiintymisestä Lontoon oopperassa ja\nmuuallakin. Huoponen itse on hauskasti tarinoinut tästä matkastansa\nkirjoitelmasarjassa, joka julkaistiin Karjalalehden alakerroissa\nv. 1906. Muutenkin hän silloin tällöin kirjoitteli paikkakunnan\nsivistyspyrinnöistä Karjala-lehteen, jonka innokkaita asiamiehiä hän\noli omalla paikkakunnallaan. Alkuaan hän kuului Uuden Suomettaren\nkannattajiin, mutta seurasi valppaasti myöskin Päivälehden esitystä\nNuoren Suomen edistyspyrinnöissä ja liittyi suurlakon jälkeen\nperustetun Helsingin Sanomain kannattajapiiriin. Kirjoittajana hänellä\noli herkkä huomiokyky ja luistava kynä, kuten puheessakin »sanat\nsuussansa sulivat».\n\nLoppuiällänsä Huoponen äkkiä vaipui surumielisyyteen, joka pian\nkehkeytyi mielenvikaisuudeksi. Eräänä päivänä hän jostakin syystä\nkiihtyi kodissansa ja riisti voimakkain ottein alas katosta salin\nkauniin lampun, jonka kerran oli saanut lahjaksi lauluseuraltansa.\nHän ei katsonut ansainneensa tätä kunnioituksen osoitusta yhtä\nvähän kuin muitakaan, koska oli suuri syntinen. Ystävät toimittivat\nhänet Viipurin läänin sairaalaan, josta hänet myöhemmin siirrettiin\nHelsingin Lapinlahteen. Täällä hän hiljalleen riutui ja kuoli parhaassa\nmiehuudeniässään v. 1916.\n\nKuten jo alussa mainitsin, Huoponen oli pääasiallisesti autodidakti\neli itseoppinut. Paitsi musiikkialan tietoja ja taitoja, jotka hän oli\nhankkinut Turun lukkarikoulussa, hän terävällä järjellään pian perehtyi\nuusiin asioihin, joihin milloinkin innostui. Kaikissa toimissaan hän\non jättänyt tuntuvia jälkiä, joskin hänen toimiansa välistä leimasi\npintapuolisuus. Hänen henkilölliset ominaisuutensa olivat herkkä\nsydämellisyys, aina iloinen mieliala, kuten hän itse sanoi »hurtti\nhumööri», joka toisinaan purkautui mielenkiivaudeksi, ja erinomainen\nkyky pian tutustua ihmisiin ja saavuttaa heidän suosionsa. Hänen\npirteän leikinlaskunsa vuoksi eivät toismielisetkään voineet häneen\nsuuttua. Hänen heikkouksiaan oli pikainen mieltymys naissukupuoleen,\nmutta hänen raikas ja kunnollinen puolisonsa rakasti häntä kuolemaansa\nsaakka, ja tytär Tyyne on perinyt hänen suuret soitannolliset\nlahjansa, ollen vieläkin Helsingin Sibelius-Akatemiassa laulun- ja\nsoitonopettajana.\n\nItse puolestani olen Huoposessa kaivannut erästä nuoruuteni parhaimpia\nystäviä, jonka kanssa olen monet surut ja ilot jakanut ja jonka kuva\nsäilyy kirkkaana ja himmentymättömänä nuoruuteni muistojen sarjassa.\n\n\n\nAntti Juhana Wartiainen\n\n\nNuoruuteni parhaita Kirvun-ystäviäni oli kansakoulunopettaja Antti\nJuhana Wartiainen. Hän oli syntynyt v. 1862 Lappeenrannassa, jossa isä\noli torpparina. Kansakoulun käytyään hän jo nuorella iällä siirtyi\nSortavalan seminaariin, josta löysi elämänsä kumppanin, Nurmeksesta\nkotoisin olevan Wilhelmiina (Mimmi) Marteliuksen, synt. 1853.\n\nAntin tapasin ensi kerran Kirvun maanviljelysnäyttelyssä v. 1881, jonne\nhän valittuna Kirvun kansakoulunopettajaksi oli saapunut tutustumaan\nuuteen olopaikkaansa. Silloin hän muistaakseni oli mukana II bassona\nveljeni Paavon apuna siinä kvartetissa, joka esiintyi näyttelyn\nloma-aikoina. Sen jälkeen en häntä pariin vuoteen tavannut, ennenkuin\nhän vakinaisena saapui toimipaikkaansa, kauniilla mäellä sijaitsevaan\nKirvun kansakouluun. Täältä hän, samoinkuin ikätoverinsa Huoponen,\nteki ahkeria käyntejä kodissani alapappilassa ja joutui II bassona\nmieskvartettiin, jonka oli määrä mennä Jyväskylän laulujuhlille n. 1887\nkilpailemaan. Kun hänen äänensä kuitenkin oli hauras ja pienenlainen,\nkatsoin varmemmaksi hankkia Helsingistä Savo-karjalaisen osakunnan\npiiristä tuntemani ylioppilas Antti Nordenstrengin. Toisestakaan syystä\nei Wartiainen halunnut mukaan, sillä hän oli mennyt naimisiin v. 1886\njuuri mainitun seminaaritoverinsa kanssa, eikä hennonnut irtautua\nnuoresta kodistaan ja sen moninaisista tehtävistä. Edellisenä syksynä\nolimme käyneet nuorta paria tervehtimässä serenaadilla, joka herätti\nheidän ihastuksensa ja liitti vastatulleet pysyväisin sitein pappilan\nnuorison piiriin. Molemmat olivat kauniita ja sydämellisiä ihmisiä,\njotka pian saavuttivat kirvulaisten suosion.\n\nAntti Wartiainen oli taitava ja tarmokas opettaja, jonka päähuomio\nkiintyi kouluun ja sen oppilaihin. Ollen luonteeltaan käytännöllinen\nhän käytti väliaikansa etupäässä käsitöihin ja kotiaskareihin,\nvähemmän ottaen osaa yleisiin harrastuksiin. Tarvittaessa häntä\nkuitenkin käytettiin monenlaisiin kunnantehtäviin, joista hän ei\nvoinut kieltäytyä. Kirvun lauluseuran toimintaan hän otti osaa ja\nvapaahetkinään mielellään ja menestyksellä kalasteli.\n\nHänen ympärilleen kasvoi vähitellen suuri lapsilauma, 5 poikaa ja 2\ntytärtä. Yksinkertainen elämäntapa ja ankara, vaikka samalla hellä\nkasvatus teki heistä kaikista kunnon kansalaisia, joista pojat ovat\nkohonneet monenlaisiin virkoihin ja tyttäret joutuneet virkamiesten\npuolisoiksi. Vilhosta tuli asemapäällikkö, joka kuoli 1945, Ilmarista\napteekkari Mäntyharjuun, Väinöstä varatuomari ja pankinjohtaja\nKouvolaan, Lassista metsänhoitaja Helsingin metsähallitukseen ja\nTaunosta Amerikassa kauan oleskellut insinööri, joka nyt palvelee\nJyväskylän lähellä Tikkakosken tehtaalla. Vanhempi tytär Elina oli\nnaimisissa viime vuonna kuolleen everstiluutnantti Karjalaisen kanssa\nHelsingissä ja nuorempi tytär Rauha eläinlääkäri Holmin kanssa\nLappeenrannassa. Kaikki sisarukset ovat naimisissa ja hyvin menestyneet\ntoimissansa. Antti Wartiaisella on siis ohut harvinainen ilo kaikista\nlapsistaan.\n\nOltuansa Kirvun kansakoulun opettajana vuoteen 1900 Antti Wartiainen\nsiirtyi samanlaiseen virkaan syntymäkaupunkiinsa Lappeenrantaan,\njossa myöhemmin kohosi johtajaopettajaksi. Sen jälkeen hän muutti\nuraa ja valittiin Lappeenrannan Kansallis-Osake-Pankin haarakonttorin\njohtajaksi, jossa toimessa viipyi vuoteen 1924. Siten kaikilla lapsilla\noli tilaisuus käydä Lappeenrannan yhteiskoulua, ja sieltä siirtyä\nyliopistoon, jossa pojat suorittivat kukin virkatutkintonsa. Eläkeikään\ntultuansa vanhemmat, jotka olivat palvelleet saman koulun opettajina\npitkän aikaa, siirtyivät Helsinkiin yksityiselämään. Sitä ennen oli\nAntti vielä poikiensa kanssa innokkaasti ottanut osaa vapaussotaamme,\njossa kaikki kunnostautuivat. Käydessään kerran senjälkeen muiden\nsotureiden kanssa pitkässä autojonossa Inon pattereilla entisiä\nmuistoja juhlimassa Antti sai sen vaikean taudin, joka hänet vei\nHelsingissä hautaan v. 1932. Häntä seurasivat hautaan myöhemmin hänen\npuolisonsa Mimmi ja vanhin poikansa Vilho v. 1945.\n\nWartiaisen ja minun välilläni sukeutui lämmin toverisuhde. Hän\noli ystävällinen, oikeudentuntoinen ja isänmaallinen mies. Hänen\niloinen luonteensa ja aina rehti olemuksensa veti vastustamattomasti\npuoleensa. Vaikka olimme kymmeniä vuosia toisistamme erossa asuen\neri paikkakunnilla, kävin usean kerran Kirvuun matkustaessani häntä\ntervehtimässä Lappeenrannassa, ja hän otti minut aina avosylin vastaan.\nErikoisen hauska oli matkani hänen hopeahäihinsä v. 1911, jolloin\nsuoraa päätä Visbyn laulumatkalta riensin hänen kesäkotiinsa kauniille\nTaipalsaaren saarelle, jossa Saimaan rannalla niemen kalliolla vietimme\niloista ja tunnelmallista kesäiltaa hääjoukon parissa.\n\nOsoitteeksi pysyvästä ystävyydestämme saatan mainita, että Kirvusta\nerottuamme joka vuosi säännöllisesti kirjoitimme toisillemme, hän\nArtturin-päiväksi lokakuun viimeisenä ja minä Antin-päiväksi marraskuun\nviimeisenä päivänä, väliin runomitankin muodossa. Kirjeenvaihto loppui\nvasta Antin muutettua Helsinkiin, jolloin usein kävimme toisiamme\ntervehtimässä. Antin kuva on piirtynyt kirkkaana muistiini oikean\nystävän perikuvana.\n\n\n\nAxel Brander\n\n\nNiiden Kirvun ystävien joukossa, joiden parissa vietin nuoruuteni\nkesät, on Axel Branderilla oma sijansa. Hän oli saapunut Kirvuun v.\n1884 Viipuriin muuttaneen ja suuresti kaipaamamme Henrik Reinhold\nOlsenin sijaan. Axel oli palvellut Viipurin lääninkansliassa, tullen\ntäällä tunnetuksi säntillisenä miehenä ja hyvänä ensi tenorina, jota\npaljon käytettiin serenaadeilla. Hän oli luonteeltaan enemmän idealisti\nkuin käytännöllisen tarmon mies. Senvuoksi hän kyllä virkamiehenä\nsäntillisesti hoiti virkamatkansa ja kansliatehtävänsä, mutta jos oli\nkysymys viinanmyyjien tai tappelupukarien ahdistamisesta, Brander\nmielellään vetäytyi kuoreensa. Sensijaan hän innokkaasti otti osaa\nlauluseuraan ja muiden sivistysseurain pyrintöihin, aina valmiina\n»kenraali» Huoposen käskystä antamaan apuansa lauluseuran riveissä. Hän\noli myöskin mukana Jyväskylään tehdyllä laulumatkalla v. 1887, Viipurin\nja Sortavalan laulujuhlissa 1889 ja 1896 sekä Inkilän laulujuhlassa v.\n1900.\n\nOltuaan muutaman vuoden naimattomana Brander v. 1883 meni naimisiin\nJääsken kappalaisen Sireliuksen tyttären Hildurin kanssa, joka oli\nvaimoni lähimpiä nuoruudenystäviä. Kirvuun tultuaan he asettuivat\nasumaan, ensin muutettuaan talosta toiseen, Huoposen rakennuttamaan\npieneen, mutta siroon rakennukseen, joka oli mäennyppylällä keskellä\nkirkonkylää. Siitä oli laaja näköala kolmelle suunnalle peltojen ja\nrakennusten yli Kirvunjärvelle asti ja sitä ylempänä kunnaalla olevalle\nkirkolle. Branderin virkatalosta pohjoiseen päin aivan läheisyyteen\nrakennettiin meijeri, josta sittemmin tuli Kirvun seurojen talo, sekin\nHuoposen innon aikaansaama. Sen viereisellä mäntymäellä taaskin oli\nkaunis puutalo, jossa sittemmin asui Kirvun maanmittari Raije. Järven\npuolella kulki läheltä Kirvun maantie, jonka varrella oli Eevalan\nlautamiehen talo ja vinoon sitä vastapäätä kauppias Matti Inkisen\nvaaleanpunaiseksi maalattu siisti rakennus. Näin nimismies asui\nkeskellä Kirvun liike-elämää.\n\nOn jo kerrottu, että Branderin harrastukset kävivät enemmän ideaaliseen\nkuin käytännölliseen suuntaan. Paitsi Kirvun sivistyspyrintöjä hän\nahkerasti harrasti kaunokirjallisuuden ja sanomalehtien lukemista.\nPäivälehtien lisäksi hän esimerkiksi pitkän aikaa seurasi Viipurissa\nilmestyvää ruotsinkielistä »Östra Finland»-nimistä lehteä, jonka\npäätoimittajana oli runoilijana ja kirjallisuudenhistorian tutkijana\nhyvin tunnettu fil.tri Gabriel Lagus. Samoin hänellä myöskin usein oli\njokin ruotsinmaalainen kuvalehti. Tämä kirjallinen harrastus näkyy\nperiytyneen hänen vanhimmalle pojalleen, maisteri Eino Palolalle, joka\nnykyaikana on esiintynyt sekä kirjailijana että sanomalehtimiehenä.\n\nBranderin puoliso Hildur taaskin oli kokonaan käytännöllinen luonne,\njoka piti hyvää huolta taloudesta ja useista lapsistansa. Toinen\npoika Veikko tuli varatuomariksi, joka Viipurista vangiksi vietynä\nmurhattiin Kavantsaaressa vapaussotamme lopulla. Sieltä hänet myöhemmin\nnoudettiin kotipitäjän sankarihautaan. Kaunis ja kiltti Signe-tytär\njoutui naimisiin Savonlinnan aseman I kirjurin Väinö Lackströmin kanssa\nja kuoli jo nuorena. Kolmas poika, Toivi, on myös rautatievirkamies,\nnykyään Haapakosken asemapäällikkö. Toinen tytär, Laina, meni naimisiin\nrautatienkirjuri Kelovaaran kanssa, ja he asuivat Viipurissa kaupungin\nluovuttamiseen saakka. Nuorin veljeksistä, Lauri, kaatui Virossa Valjan\nkaupungin luona.\n\nBranderin perhe oli kotipappilani lähimpiä ystäviä, joiden kanssa\nseurustelua ahkerasti viljeltiin. Isäni vanhaksi tultua Axel\nBrander monet vuodet oli isäni holhooja, tarkka ja ystävällinen\ntaloudenhoitaja. Luonteeltaan hän oli hyvin hiljainen ja vaatimaton,\nsivistynyt ja hillitty. Vain kirjallisuudesta ja sivistyspyrinnöistä\nkeskusteltaessa hänkin saattoi innostua ja ilmaista mielipiteensä.\nToverina hän oli herttainen ja perin luotettava mies.\n\nHän otti eron virastaan v. 1920, jolloin muutti vävynsä luo\nSavonlinnaan. Siellä hän kuoli v. 1922.\n\n\n\nMuita Kirvun-ystäviä\n\n\nKirvu oli koko nuoruuteni ajan hyvin köyhä, n.s. sivistyneestä\nsäädystä. Paitsi nimismiehen, lukkarin ja kansakoulunopettajan perheitä\nei ollut muita kuin naimaton kansakoulunopettajatar Briitta Liisa\n(Betty) Kaitera, kappalaisen, pastori Pekka Malisen perhe, kauppias\nMatti Inkisen perhe ja venäläisen kauppiaan Kanninin perhe, jotka\nasuivat kirkonkylässä, sekä ent. urkujenrakentaja Theodor Buchertin\nperhe Sairalassa ja maanmittari Hämäläisen perhe Paavalinmäellä.\nNäistä neiti Kaitera oli hyvin läheinen ystävä opettaja Vartiaisen\nperheen kanssa ja muutti vanhoilla päivillään heidän luokseen asumaan\nLappeenrantaan. Hän oli syntyisin pohjalainen Limingan pitäjästä,\nyksitotinen ja vakava, mutta perin rehti ihminen ja hyvä opettaja.\nHuumoriakin hänessä oli jonkin verran, ja pappilassa hän kävi melko\nusein.\n\nPastori Pekka Malisen perhe oli hyvin sivistynyt. Itse pastori oli\nkuuluisien saarnalahjojensa takia valittu neljänneksi vaalisaarnaajaksi\nvanhan pastori Anders Winterin kuoltua ja sai vaalissa valtavan\nenemmistön äänet. Hän muutti Kirvuun asumaan keväällä 1874 ja siirtyi\nsitten v. 1897 Rantasalmen kirkkoherraksi, jossa sai rovastin arvonimen\nja kuoli v. 1915. Hänen ensimmäinen vaimonsa Maria oli syntyisin Bergh,\nja tästä avioliitosta oli yksi poika, Henrik Johannes, jota sanottiin\nHannekseksi ja joka päästyään ylioppilaaksi Viipurin suomalaisesta\nlyseosta kihlautui sisareni Ainan kanssa. Saatuaan asemakirjurin viran\nViipurin asemalla hän meni naimisiin ja asui myöhemmän ikänsä ensin\nKouvolan ja sitten Nurmen asemakirjurina, kunnes kuoli v. 1905. Hannes\noli hyväsydäminen, komeavartaloinen ja kaunis nuorukainen, jolla oli\nsulava I tenori ja joka lyhyen aikaa otti osaa Y.L:n laulupyrintöihin\nHelsingissä. Liian höllän ja auttavaisen luonteensa takia hän joutui\ntaloudellisiin vaikeuksiin ja kuoli nuorella iällä, jättäen jälkeensä\npieniin oloihin sisareni ja neljä lasta.\n\nToisen kerran Pekka Malinen oli naimisissa v:sta 1870 Rautalammin\nrovastin tyttären Fredrika Adolfina Boxströmin kanssa, joka oli hyvin\nsivistynyt, ystävällinen ja käytännöllinen luonne, mikä oli suureksi\navuksi rikaslapsisessa perheessä, varsinkin kun miehensä Pekan\nharrastukset olivat henkistä laatua, teologian ja muun kirjallisuuden\nsekä kunnallisten asiain harrastusta.\n\nPerheen isää, pastori, sittemmin rovasti Pekka Malista olen laajemmin\nkuvannut tämän teoksen ensimmäisessä osassa. Muissa luvuissa on hänestä\ntullut myöskin lisäpiirteitä esitetyksi.\n\nSynnynnäinen kirvulainen oli kauppias Matti Inkinen synt. 1841. Mitään\nvarsinaista koulua — Kirvussa ei hänen nuoruudessaan ollut kansakoulua\n— hän ei ollut käynyt, vaan opiskellut itsekseen ja puotipoikana\nkerännyt tietoja sieltä ja täältä. Hyväpäisenä hän seurasi sanomalehtiä\nja liittäytyi seudun sivistyneistöön oltuaan jonkin aikaa virkaa\ntekevänä lukkarina kotipitäjässään. Jo nuorena hän perusti kirkonkylän\nkeskustaan oman kauppaliikkeen ja osasi huumorintajuisella luonteellaan\nja tarinoimiskyvyllään kerätä paljon ostajia puotiinsa, myöntäen\nkaupantekijöille pitkäaikaista luottoa, kuten Karjalassa yleensä\noli tapana. Varallisuus kohosi ehtimiseen, ja hän alkoi jo ajatella\nentisen kappalaisen pulskaa ja iloista tytärtä Sandraa vaimokseen.\nMyöhemmin kihlaus kuitenkin purkautui, ja nyt hän otti morsiamekseen\nVirolahdelta emännöitsijä Helena Kotosen, joka oli erittäin herttainen,\njonkin verran sivistynyt ja hienotunteinen nainen. Sitä ennen Matti\nInkinen oli rakennuttanut itselleen 4-huoneisen kauniin rakennuksen\nyliskamareineen aivan maantien varteen lähelle kauppapuotia. Talo\noli hyvin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui sivistyneistö aina\nheinäkuun viimeisenä päivänä Helenan-päiville, jolloin tarjotuin\nkaikenlaisia herkkuja. Matti rakasti nuorisoa ja oli aina mukana\nhuviretkiä tehtäessä suuntaan tai toiseen. Hän oli pyylevä herrasmies,\njonka huulilla hymy leikki ja kansanomaiset vitsit höystivät puhetta.\nKun lähdettiin souturetkelle, astui Matti aina ensin veneeseen\nperänpitäjäksi, lohduttaen muita sananparrella: »En minä soutajaksi\npyrikään.» Taaskin kertoessaan tapahtumia tai sanomalehtiuutisia\nhän alotti puheensa sanoilla: »Yheks eksmerkiks», ottaen samalla\ntärkeän ja juhlallisen asenteen. Matin kaskuja oli hauska kuunnella,\nkun hän kertoi Pietarin-matkojensa seikkailuista käytyään siellä\nkauppa-asioilla. Vanhoilla päivillään, ensimmäisen vaimonsa kuoltua,\nhän meni uusiin naimisiin ja jätti jälkeensä kaksoset, joiden\nkohtalosta minulla ei ole tietoa.\n\nKunnanasioihin hän otti vilkkaasti osaa. Isäni jälkeen hän oli kauan\nkuntakokouksen esimiehenä ja hoiteli muitakin kunnan luottamustehtäviä.\nPitäjäläisten kesken hän oli tunnettu nimellä Lapan-Matti ja nautti\nheidän suosiotaan sekä kohosi jonkinlaiseen varallisuuteen. Vanhoilla\npäivillään hän myi talonsa ja muutti perheineen Inkilään, jossa kuoli\nv. 1921 ja jätti jälkeensä kaksi lasta.\n\nEnnen Inkisen puotia oli Kirvun kirkonkylään pesiytynyt venäläinen\nkauppias Feodor Kannin. Hän oli veljensä Aleksein kanssa perustanut\nsekatavarakaupan kylän tiheimmälle asutuspaikalle, maantien varrelle,\nmissä Yläkuunun ja Tietävälän tiet erkanivat toisistaan. Kauppa tuli\nhyvin suosituksi »Olja»-herran ystävällisyyden ja puotipalvelijan\n»Kannisen Sassan» (Aleksander Klementjeffin) ovelan näppäryyden\ntakia. Pääisäntä, aina hymyilevä »Veta»-herra, otti vain nimeksi osaa\nkaupanpitoon, sillä hän oli useimmiten pienessä hiprakassa. Hänellä\noli kuitenkin hyvin miellyttävä puoliso, Aleksandra Sentshenko,\nälykäs, sivistynyt ja hienotunteinen nainen, joka paitsi venäläistä\nkirjallisuutta luki suomalaisia romaaneja, vieläpä vaikeampitajuista\nValvoja-lehteäkin. Hän hoiti taloutta erittäin tarkasti ja\nhuolellisesti, otti osaa seudun sivistyspyrintöihin ja oli suuri\nnuorison ystävä.\n\nRouva Kanninilla oli maantien varressa pieni puutarha, jota hän\nerikoisen hellästi hoiteli. Sieltä saatiin, paitsi perunoita,\nkaikenlaisia kasviksia. Kun »Kannisella» oli nimipäivät tai muut pidot,\ntarjottiin hyvät ruuat, mainiot marjahillot ja kaikenlaiset makeiset.\nTämä tapahtui varsinkin pääsiäis- ja joulujuhlien aikana. Salonki oli\nhienosti sisustettu, ja sen nurkissa oli venäläiseen tapaan jumalan- ja\nmadonnankuvia, n.s. ikoneja, vahakynttilöineen. Silloin tuli useimmiten\nViipurista sukulaisvieraita, etenkin rouvan sisar ja veli. Heidän\nkanssaan he tavallisesti tulivat kotipappilaani vierailemaan, ja sen\njälkeen vanhoja ja nuoria odotti vastakutsut, jossa tarjottiin monia\nherkkuja. Me nuoret silloin leikimme tai tanssimme piirileikkejä.\nKesäisin taas istuttiin hauskassa huvimajassa puutarhan laidassa,\njonne myöskin tarjoilu ulotettiin. Tämän vieraanvaraisuudenkin\ntakia me nuoret mielellämme kokoonnuimme Kannisen taloon. Muuten\nohimennessämme aina poikkesimme Kannisen puotiin ostamaan huokeita\npiparikakkuleivoksia, pieniä pitkulaisia »orehkia» tai ison leivoksen\nmuotoisia »kauraskoja», jota paitsi usein ostettiin »landriineja» tai\nmuita Pietarin makeisia.\n\nMutta myöskin henkisesti rouva Kannin osasi pitää seurustelua yllä.\nMeidän nuorien kanssa hän jutteli viimeisistä venäläisten romaanien\nsuomennoksista, esimerkiksi Gogolin »Taras Bulbasta» ja »Kuolleista\nsieluista». Myöskin keskusteltiin kasvatusta tai kaunokirjallisuutta\nkoskevista Valvojan kirjoituksista, mutta yhtä valveutunut hän oli\nkeskustellessaan vanhojen kanssa taloutta koskevista käytännöllisistä\nasioista. Hänen suvaitsevaisuuttaan uskonnollisessa suhteessa todistaa\nse seikka, että hän isäni ensi vuosia ollessa Kirvun kirkkoherrana\nlahjoitti kirkkoon m.m. ehtoolliskalkkia kuvaavan mustalle sametille\nkirjaillun saarnastuoliliinan.\n\nEräänä pakkasiltana joululoman aikana 1880-luvulla toimeenpantiin\nKirvun sivistyneen nuorison ensimmäiset ja tietääkseni ainoat\nnaamiaiset. Kokouspaikka oli nytkin »Kannisen» talo, jossa pukeuduttiin\nmonenlaisiin naamiopukuihin, oikein Viipurista tuotettuine\nkasvonaamioineen. Yksityisiä naamioita en enää tarkoin muista; se vain\non mielessäni, että itse olin professorin pukuun ja naamioon pukeutunut\nja rinnallani oli opettajatar neiti Kaitera professorin rouvaa\nnäytellen. Lisäksi oli joukossa kansallispukuisia maalaistyttöjä,\nkauppiaita y.m. iso liuta. Sitten lähdimme kaikki rekiretkelle muutaman\nkilometrin päähän ja palasimme jälleen vieraanvaraiseen Kanninin\ntaloon. Silloinkin oli rouva Kannin pirteänä johtohenkilönä, joka\ntahtoi ja ymmärsi järjestää vieraillensa hauskaa.\n\nTalossa oli yksi ainoa lapsi, koulupoika Aleksander, jota aina\nsanottiin Sashaksi. Hän oli kaino ja kaunis nuori mies ja kävi silloin\nViipurin ruotsalaista lyseota. Myöhemmin hän äiteineen, isän kuoltua ja\ntalon tultua myydyksi, siirtyi Antrean pitäjään, josta äiti oli ostanut\ntohtori Starckin kauniin huvilan erään Vuoksen sivuhaaran varrelta.\nSiellä kävin myöhemmin yhden ainoan kerran, jolloin vieraanvaraisuus\noli yhtä suuri kuin ennenkin. Äidin kuoltua en ole Sashasta kuullut\nmuuta kuin että hän jäi maanviljelijänä Antreaan asumaan ja myöhemmin\nmeni naimisiin.\n\nKanninin perheen nuoria rakastava, ennakkoluuloton perheystävyys on\npainunut syvälle muistojeni joukkoon.\n\nTavallaan ulkolainen oli myöskin Theodor Buchertin perhe Sairalassa.\nIsäntä oli ammatiltaan ollut urkujenrakentaja ja sittemmin Karjalan\nkannakselta siirtynyt Kirvuun. Hän oli syntyisin Pietarista, jonne\nperhe joskus lie muuttanut Baltian maista. Äidinkieli oli oikeastaan\nsaksa, mutta hän oli aika hyvin oppinut suomeakin puhumaan. Oltuaan\njonkin aikaa Sairalan joen varrella maanviljelijänä ja myllärinä\nhän toi itselleen kotikanasen Virolahdelta. Tämä oli entinen\ntaloudenhoitajatar Katriina Molin, jolla oli hieman sivistystä ja\njoka auttavasti käytti myös ruotsinkieltä. Isäntä oli pitkä ja\npyylevä, huumorintäyteinen ja aina iloinen mies, jolla oli paljon\nkaskuja Pietarin-matkoiltaan kerrottavina. Emäntä oli myöskin iloinen,\nhyväntahtoinen ja erittäin vieraanvarainen.\n\nHeidän soma talonsa sijaitsi pienen kosken äärellä, aivan lähellä\njoen yli kulkevaa maantiesiltaa. Siellä oli pieni puutarha, jossa\nerikoisesti marjapensaat olivat miellyttäviä pysähdyspaikkoja nuorten\nleikkien lomassa. Alhaalla eräässä myllynuomassa oli tapana käydä\nuimassa, ja toisesta paikasta kosken alapuolelta ongittiin ahvenia ja\nmuita pikkukaloja. Myllyssäkin käytiin joskus tarkastamassa suuria\nmyllynrattaita, joiden survomat viljat siellä kerättiin seutulaisten\nsäkkeihin. Sillalta taaskin tähystettiin ympäröiviä seutuja taikka\nmyöhemmin katseltiin vähän ylempänä sijaitsevan rautatiesillan yli\nvyöryviä pitkiä Karjalan junia.\n\nBuchertin talo oli hyvin vieraanvarainen. Katriinanpäivillä, elokuun\n2 päivänä, siellä oli suuri vastaanotto. Kirkonkylän säätyläisiä\ntuli pitkä jono ja väliin muualtakin vieraita. Aamupäivin oli\nrunsaat kahvipöydät ja lisäksi useimmin herkullisia marjahilloja\nsokerileipineen tai leivoksineen tarjottavana, jos oli iltakutsut,\nsyötiin vankka illallinen, jossa oli kaikkia sen ajan herkkuja\ntarjolla, munakkaasta vasikanpaistiin ja marja- tai omenahyytelöihin\nsaakka. Kun lisäksi juotiin kahvit ja herroille oli totipöytä\nHöyryämässä, tunsi istuvansa tanakasti, kun yöllä halki soiden ja\nniittyjen huurujen, joita väliin kuutamo muodosti romanttisiksi\nnäyiksi, vankkaa kyytiä matkattiin monin hevosin kotitanhuville.\n\nPaitsi nuorison tavallisia piirileikkejä, joskus tanssiakin,\nmuodostettiin kerran iso orkesteri kaikenlaisine pilli- ja\nrummutuskoneineen. Siinä käytettiin apuna viulua ja tekaistua\nbassoviulua, kattilan kansia ja muita pärrytyskoneita. Pääsävelen\njuoksua ylläpiti joku seurasta laulamalla tai viheltämällä huilun\ntapaan. Näillä retkillä oli nuorilla aina hauskaa, sillä isäntäväki\nosasi hyvällä tuulellansa haihduttaa kaikki surunpilvet.\n\nTalossa oli nuori viehkeä tytär, joka oli nuorimman sisareni Kaarinan\nikäinen. Käytyään Viipurin tyttökoulun hän antautui postialalle\nja joutui Kivennavalle, kunnes äkkiä innostui Kuhnen saksalaisen\nkylpyliikkeen suosijaksi. Tätä varten hän kävi Saksassakin ja\nrupesi Suomessa sen kiihkeäksi asianajajaksi. Kun Kirvun kanttori\nNestor Huoponen samoihin aikoihin oli innostunut vesiparantolan\nhankkimispuuhiin Kirvun kirkonkylään, hän sai Amalia Buchertista\nuskollisen kannattajan. Malin oli sillä välin ehtinyt rakastua ja\nmennä naimisiin maallikkosaarnaaja Bergströmin kanssa. Kun parantola\noli valmis, asettui nuori pari asumaan sen läheisyyteen, ja siellä hän\nvastaanotti ne sadat potilaat, jotka vuosittain hakivat kylpylästä\nparannusta ja joista varsin moni vedenkäytöllä eri muodoissa sai\nterveytensä takaisin. Siten Malin Buchert vähitellen sai kannatusta\neri piireissä ja tuli koko Suomessa tunnetuksi Kuhne-liikkeen\nesitaistelijana. Hänen elämäkertansa on myöhemmin neiti Hilma Räsänen\nmyötätunnolla ja asiantuntemuksella kirjoittanut.\n\nBuchertin poika Reinhold ei jatkanut pitkälle koulunkäyntiänsä, vaan\nrupesi maanviljelijäksi Virolan kylään, tullen lopulta lautamieheksi.\nMillaisiksi hänen vaiheensa Karjalan luovuttamisen jälkeen ovat\nmuodostuneet, ei ole tiedossani.\n\nHerra ja rouva Buchert ovat, kuten enimmät kirvulaiset ystäväni,\nhaudatut Kirvun uuden kirkkomaan multiin.\n\nEräs Buchertin veli, vanhapoika ja ammatiltaan pianonvirittäjä,\nkävi kerran vuodessa veljeänsä tervehtimässä ja ulotti silloin\nmatkansa Kirvun pappilaan, jossa oli pitäjän ainoa kunnossa oleva\nflyygeli. Sen oli Theodor-veli kerran hankkinut Pietarista Beckerin\ntehtaasta suhteellisen huokealla hinnalla, ja vaikkei viritys perin\nkauan kestänytkään, sitä ahkerasti käytettiin pappilan laulu- ja\nsoittoesityksien apukeinona. Virittäjän tulo pappilaan oli aina\nmerkkitapaus syrjäisessä maankolkassa. Hän oli ystävällinen ja\nmuhoileva mies, joka ennen lähtöään soitteli kauniita tanssikappaleita\nnuorten iloksi.\n\n1880-luvun loppupuolella muutti Kirvun rajojen sisäpuolelle maanmittari\nAugust Hämäläinen. Oltuaan jonkin aikaa Antreassa hän sieltä toi\nmukanaan »prinssipaalinsa» Strandmanin tyttären puolisonaan. He\nasettuivat asumaan kauniin Hauhialan tien varrelle, toiselle puolen\nAlakuununjokea, jonne hän rakennutti ison ja kauniin rakennuksen ja\nperusti puutarhan. Sinne siirtyi pian myöskin rouvan äiti, joka oli\nkäynyt Pietarissa koulua, osasi venäjää ja saksaa ja oli siis verraten\nsivistynyt. Heidänkin luonaan vietettiin joulun aikaan Augustin-päiviä\nsuurilla pidoilla, jonne pitäjän sivistyneistö oli kutsuttu.\nVieraanvaraisuus oli täälläkin suuri, mutta talvipakkanen ei sallinut\nmuuta kuin sisäleikkien toimeenpanemista. Isäntä itse oli hiljainen,\nmutta ystävällinen mies, ja naisväki perin juttelias ja nuorisoa\nsuosiva. Perhe muutti myöhemmin Helsinkiin, jossa Hämäläinen joutui\ninsinööriksi maanmittaushallitukseen. 1930-luvulla molemmat puolisot\nkuolivat ja haudattiin Helsingin Vanhaan hautausmaahan. Äiti oli jo\naikaisemmin kuollut.\n\nNuorten sivistykseen kohoavien maalaispoikien joukosta mainittakoon\nvielä kaksi nuorukaista, jotka olivat minun ja veljeni ikätovereita.\nToinen, Juho Karjalainen, oli käynyt Viipurin silloin vielä\nruotsalaista lyseota ylimpään luokkaan saakka, mutta ei päässyt koskaan\nylioppilaaksi. Hänen isänsä oli maanviljelijä Vallittulassa, valistunut\nlautamies, joka tahtoi kouluttaa poikansa herraksi. Juhon kanssa kävin\nennen ylioppilaaksi tuloani samaa rippikoulua isäni ohjattavana.\nJuholla oli hyvä muisti, niin että hän hyvin osasi katkismukset ja\nulkoa luettavat kappaleet, mutta suurempaa älyä vaativat kouluopinnot\neivät ottaneet menestyäkseen. Muuten hän oli hiljainen, hyväntahtoinen\npoika, jonka luona joskus kävin Vallittulassa vierailemassa. Jo aivan\nnuorena hän palasi isänsä ammattiin, maanviljelykseen.\n\nPaavo-veljeni ikä- ja nimitoveri oli Virolasta kotoisin oleva Paavo\nVirolainen. Hänen isänsä oli lautamies, jonka talo oli seudun\nrikkaimpia, sijaiten Vironkosken liepeellä lähellä sitä taloa, josta\nmyöhemmin kuuluisaksi tullut eduskuntalainen ja ministeri Juho\nNiukkanen oli kotoisin. Paavo Virolainen sekä Juho Karjalainen kävivät\nvälistä pappilassa meidän seuranamme, ja Paavonkin kotiin tehtiin\njoskus vastavierailuja. Sinne päin oli hauska matkustaa soutaen ensin\nKirvunjärveä ja sitten kiemurtelevaa Alajokea pitkin Vironkosken\nyläpuolella olevan korkean mäkiäyrään valkamaan, josta oli vain\nlyhyt matka lautamiehen taloon sillan toiselle puolelle. Myöhemmin\nPaavo Virolainen käytyään 6 luokkaa Viipurin suomalaista lyseota\nosti Buchertin talon ja asettui sinne asumaan Viipurista tuomansa\nnuorikkonsa kanssa. Siellä hän työskenteli osaksi maanviljelijänä,\nkauppamiehenä ja myllärinä. Kun tämän vuosisadan alussa olin ostanut\nhuvilan Torajärven varrelta, 2 km:n päästä Sairalan asemalta, jouduin\nuudestaan tekemisiin Paavo Virolaisen kanssa, jolloin perheemme silloin\ntällöin kesän aikana seurustelivat keskenään. Kerran tehtiin Paavo\nVirolaisen pienellä höyrylaivalla huviretki pitkin kaunista Juokseman\njärveä, jonka toisessa päässä oli Heikkolan kylä. Siellä uitiin,\nongittiin, oltiin yötä ja nautittiin kalamiesten saalista, kunnes\nseuraavana päivänä samaa kaunista järvireittiä palattiin Sairalaan.\n\n\n\n"]