[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2R5CcU5RDP26ihFnozaTamGXHWkBce73DMfGuCkrcAU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":34,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},3571,"Nuppu","Munro, Neil",1863,1930,"3571-munro-neil-nuppu","3571__Munro_Neil__Nuppu","Romaani","romaani",[14],"huumori",[16],"brittilainen","fi",1907,1923,70636,452097,false,76657,[25,26,27,28,29,30,31,32,33],"Americans -- Scotland -- Fiction","Argyllshire (Scotland) -- Fiction","Colonsay (Scotland) -- Fiction","Culture shock -- Fiction","Domestic fiction","Psychological fiction","Visitors, Foreign -- Fiction","Women household employees -- Fiction","Young women -- Fiction",[35,36,37],"British Literature","Humour","Novels","\"Nuppu :  Romaani\" by Neil Munro is a novel written in the early 20th century. It appears to be a warm, humorous tale of small‑town Scottish life centering on the Dyce family as they unexpectedly take in an American‑born orphan, Lennox (“Nuppu”), and navigate kinship, manners, and a gentle Scotland‑versus‑America culture clash.  The beginning of the novel unfolds on a snow‑bright New Year’s morning in a lively Scottish town: the bell ringer Wully Oliver’s tipsy chimes set a festive tone as pipers, a booming drummer, and street sellers fill the streets. In the Dyce household, Bell Dyce and the spirited maid Kate bustle amid the holiday scents, while Daniel (“Hauska Dan”) jokes his way through the morning and leaves a mischievous slingshot gift for the American nephew they expect from Chicago; Alison (“Ailie”) arrives, and the siblings banter about the boy’s room and his future. A postcard from actor Molyneux announces the child is traveling north alone (“Pip, pip!”), prompting anxious, comic breakfast talk about American habits, Scottish schooling, and what to do with the newcomer. A hard knock interrupts: the child arrives early—and is a girl, not a boy. Calm and quick‑witted, she wins over the household dog at once, repeats the bell ringer’s catchphrases, and explains she helped ring the town bell and was seen off with sweets by “Jim” Molyneux. The opening closes with the family’s delighted astonishment as the poised young Lennox (“Nuppu”) begins telling how she got there. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Jaakkola, Väinö",161,"Humoristinen romaani kertoo orvoksi jääneestä amerikkalaistytöstä, joka saapuu pieneen skotlantilaiseen kaupunkiin asumaan omalaatuisten sukulaistensa luokse. Tarina alkaa vauhdikkaalla uudenvuoden vietolla ja kuvaa nuoren tytön sopeutumista perinteiseen yhteisöön sekä amerikkalaisen ja skotlantilaisen elämäntavan välisiä eroja.","Neil Munron 'Nuppu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3571. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","NUPPU\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nNEIL MUNRO\n\n\nEnglanninkielestä suomensi\n\nVäinö Jaakkola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nKaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin\npikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver,\nkellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä\nuudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen\nkellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään\njuhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti\nkajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä\ntehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista,\nvaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim,\nhik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun\niloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois\nvuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta\nnyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta\nkellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista\nhupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon\nlumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan.\n»Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti\nylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen\nulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat\nikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat\ntoisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä\nsunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia;\nja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen\nnuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta.\nAsianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori\nja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona\nlauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin\nmyrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa\nlaulua:\n\n    »Yks' neitonen kaunis seisoi\n    kotiporttinsa pielessä;\n    tulo uljaiden husaareiden\n    oli neidolla mielessä.\n    Ne saapuivat korskuvin ratsuin\n    ja valjahin välkkyvin,\n    ja neitosen armas sulho\n    oli joukosta uljahin.»\n\n»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten\nsäikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi\nuudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä\nsikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon\nyläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä,\nKate MacNeill?»\n\nAlakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.\n\nHän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä\ntaloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui\nihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa\nuseimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä\nsuuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta\nlapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa\n— joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja\nappelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä\nihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi\n— kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän\nvalaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli\nmitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei\nvielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista.\nMontako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain\nsanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän\nolisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto,\njoka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta,\ntarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli\ntapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä\nhyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen,\nhänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän\noli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä\nedelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana\nkajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään\nja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien\n»kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn\najamina purevasta pohjoisesta.\n\nMutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli\npyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden\nsoiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat\nmuotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan\nmatalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain\nkanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka\noli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien\ntunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun\nsävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta\nhämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta\nhän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen\nmuka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä\nhän oli nuori ja voimakas.\n\n»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään\npäänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.\n\n»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen\nikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa\nviimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut\nsäikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa\nhiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että\noli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»\n\n»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä\nkädestä.\n\n»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin\nsuloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö,\nhiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän\npudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi\nollut munavispilä.\n\n»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet\nkelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se\nolisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja\nihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin\ntavallisesti.»\n\n»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko\nminua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»\n\n»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en\nolisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti\nDyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta,\narmahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin\nsomaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»\n\n»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin\ntohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen\nsellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö,\nikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin\ntaata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla\ntai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.\n\n»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce,\nkatsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.\n\n»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän\ntaivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan\ntulisi; aioin vain —»\n\n»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää\ntänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani\nvarten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»\n\n»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle\nhämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan\nChikaguusta.»\n\n»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.\n\n»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun\nkoulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin\nja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan!\nJuuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos\nminulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»\n\nTämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan,\nennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä\naamuaskareissaan.\n\nJa vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen\ntavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään\npäivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen\nrattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä\nuudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli\ntuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen,\nja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja\ntakakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena\nja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen\nkimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat\nylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan\nviinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio\nrumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin\nsuuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna,\nja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta\nliikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi\njymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet\nkaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen\näitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja\nnaiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä,\nuskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa\noli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa.\nPitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi\npientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä,\nkuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja\nVenetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja?\nEi mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita\nuudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja,\npuoli pennyä kappale!»\n\nPuodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi\ntarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat,\nsillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä\niltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita\nkorppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa\npojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä\nmaalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A.\nMacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos\ntarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain\nmarkkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.\n\nNeiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin\nyön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille\nkuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen\nruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan\nkarmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna,\nposket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki\nviisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä\nenglanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle\n— vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli\naina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen\nhousunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden\nalle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä\npalaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille,\nsuokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin\nhänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt\nhiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli\ntullutkin.\n\nLiian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen\nRellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen\nTaggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä\njuuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi\ntäydellinen.\n\nKaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön\njälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.\n\nJa nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee\nsitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.\n\n»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi\nylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen\nja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota\njuomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.\n\n»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen\nsormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista\nvähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko\najan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa;\ntänään se oli\n\n    »Vaeltajalle väsyneelle,\n    tähti rauhan, loistaos»,\n\nhyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella\nvakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu,\nyli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä,\npunoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä\nvaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme,\nettä niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa\nniihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin\neräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan\nkarutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään\naseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti\nhän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä\nolevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän\nkirjoitti:\n\n    »UUDENVUODEN-LAHJAKSI.\n       KILTILLE POJALLE\n          SEDÄLTÄ,\n    JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»\n\nHän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja\niloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan\nsekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä!\nihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen\ntästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku\nhiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja\nympärilleen.»\n\nEi todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa\ntuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine\npukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine\npeileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä\nharsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri-\nja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu,\nkehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin\nhän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen\nyläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:\n\n    »VALVOKAA JA RUKOILKAA.»\n\nHerra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui\nhiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen\nkoko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja\nrukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota\nläksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein\nvalvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen\nlaita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa\ntai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa\nsellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään\nhernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»\n\nHän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän\naloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja\nseisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle\nveljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon\nportaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce!\nHalloo!» Hän ei vastannut.\n\nHuutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta\nsittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon\ntaakse.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nAlison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi,\nhuolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät\nnaiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti\nhuoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä\nkaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin\nastunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi\nkävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä\n_Kulta-Aarre_ [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa,\njoka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle\nhuomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän\nkääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin\nne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin\nilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen\nniitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne\nvoineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce\njärjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa,\nkudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen\nBell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää\nnoista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa;\nmitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja\nBrysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä\nhän ainakaan ei ollut oppinut.\n\nHänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.\n\nSipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen\nuudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen\nvilkaisun _Kulta-Aarteen_ sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut\nja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja\nhänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan\npaperilappuun.\n\nHän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua\nkuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei\nenää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se\noli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska\npärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen\nnauraa luikertaen.\n\n»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.\n\n»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta\ntosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»\n\nDan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa\nja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt\nestää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän.\n»Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen\nhän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas\nojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona\npuvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen.\n»Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»\n\n»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin\noli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.\n\n»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet\noivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on\nyhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»\n\n»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin»,\nkeskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja\narvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon\nsuoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä\nmukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet\nkoskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina\nhienotunteisesti vaiti.\n\n»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku\ntuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät;\nmerkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä\nihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»\n\n»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen\nkumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle\nsedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa\nsaada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»\n\n»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu\nihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa\nolekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista\nleikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi\nvaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia\nseuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla\nrauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin\nkaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran\npoika, joten tiedän.»\n\n»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan\nolemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen\nedesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa\nheitellä kissoja kivillä.»\n\n»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää\nlystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään\noikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita\nRodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan\nvielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian\nlyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja\njos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta\nminun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä\nurheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus\ntulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse\nkoskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että\nchicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»\n\n»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta\nsinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen\nkaulaansa ja suudellen häntä.\n\n»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli\npunastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään\nmeidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin\nnurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja:\n»Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen,\nkunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti\nhänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.\n\nItsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö\nkuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin\nenemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden\nja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille\npöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.\n\nJa nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä,\nja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki,\nettä Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan\nkuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes\nemäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut\nsaarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi\nkäydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan\nkonjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta\nhameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei\nKate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle\nomaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.\n\nTallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten\ntungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan\npäivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä\non juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien\nympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten\nainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin\nvälillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä;\nlapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen\nappelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully\nOliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia,\njotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä\nsoitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää,\njonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo\nepäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi\nmielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo\nsoittanut sitä.\n\n»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä\nyllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja\nmolemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi\n— sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo\näsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun\nmielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät\nkei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä\nmyönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko\nryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin\nota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin\nminä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että\nlapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi\nkouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä\nuudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.\n\nDycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan\nikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta\n— sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja\ntakapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut\nyli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin\nomaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja\nsävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä\nsoittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan\nkaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä\nhyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin\nihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu,\nilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu,\npoikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»\n\nPaitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului\nRisteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate\ntuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen\nsäädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman\nhyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.\n\n»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan\nkirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet.\n»Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi\nsuuren säkkipillin sisällä.»\n\nKirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut\nhoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta\nihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään\n— mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen\numpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi\näänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun\npituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate,\nmutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä\nitse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen\nkirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle\nhaiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan\nunohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:\n\n »'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle\n Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin\n huostassa. Pip, pip!  Molyneux'.»\n\n»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»\n\n»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin\nlapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista\nikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli\nWilliamista?»\n\n»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole\nkoskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen\nminun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä\naamuna.»\n\n»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle\narmollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään\ngaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo\npojan kotiin tätiensä luo.»\n\n»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.\n\n»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?»\nsanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette\ntiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa\npunnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin\nmilloin mieli tekee ihan helposti?»\n\n»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies\nhämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.\n\n»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein\nkäytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä\nkyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita\njunia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen\nlasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan\npuolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa\nuudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä\npäivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen\narvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»\n\n»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse\npelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on\nvirallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista\nvirallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät\nhäätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi\nseuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»\n\nKate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen\nja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies\nriensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä\nsuuttuneena.\n\n»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut\naamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä\nkadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon\nHauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi\nloppu.»\n\n»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai\nettä minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin\novat eri paria.»\n\n»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä;\npostinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole\nkummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan\ntähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin\nhomssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»\n\nJa jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä\nkirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.\n\nHän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen;\nsen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.\n\n»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista\nypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»\n\n»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa\npöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen\nmukanaan, kuten lupasi?»\n\nNeiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin\nkourassaan.\n\n»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.\n\n»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'»\nvoihki itkevä sisar.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie,\nvalahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan\npäättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta.\nHerkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja\njonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo\nihastuttava Molyneux.»\n\nHerra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on\nyhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n\nlähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien\nkanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu\nMaryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne\nhevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia,\nBell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei\ntarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.»\nS\n»Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi\nmaaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja\nmielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa\nsaisin hänet käsiini!»\n\nRuokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä\nplebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan\nläskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan\nliukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva\nkarttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina\nja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi\nhän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen\nsivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin\nviheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi\nAilie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili.\nBell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään\nkiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut\nmitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi\nnähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen\nolennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti\nhuvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä\nmiesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten\nammattitoveriensa joukossa.\n\n»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan\nvateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei\nole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»\n\nHerra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden\njauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita\nmolemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan\nDyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin\nolemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta\nja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota\nMolyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää\nherra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia\nahnain käsin.\n\n»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut\nsinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta\nsellaista.»\n\n»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista,\nmitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina\nharhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä\nmiehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole\nainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en\nvoi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon,\njollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin\nolin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin\noivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin\ntuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat\nvelvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»\n\n»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän\non viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista\neikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan\npelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä,\nsillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi\npeloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty\nihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän\non vain amerikkalainen!»\n\nAilie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi,\nja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian\nlystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä\nja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä\nkurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.\n\n»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien\nhänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin\nasioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti\nMushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen\nsinua.»\n\n»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi\nBell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä\nkohtaamaa vastaanottoa.\n\n»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce\nilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota\nsuurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä\nhyvä kuin rahaa taskussa.»\n\nBell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä\nhänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili\nhuolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden.\n»Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen\npäätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä,\nYLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi\npyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo\namerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä\nharjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja\npalvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»\n\n»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?»\nsanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon\nnuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti\nherra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä\nhyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin\nhänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä\npois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane\nPorterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin\nitse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli\nhauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu,\nkukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja\nolettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me\ntarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja\nrevolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä\nhänet selvästi silmäini edessä.»\n\n»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta\nvavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.\n\n»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että\nhän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki\nkaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»\n\n»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen\nmunan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki\nyhdysvaltain presidentiltä.\n\nAilie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa\naivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve\npohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes\nsata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et\nkummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»\n\n»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.\n\n»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille\nkahvelia.\n\n    Vaeltajalle väsyneelle,\n    tähti rauhan, loistaos —\n\nLapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän\nveljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti\nja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel\nja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän\npoloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te\nmolemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle,\nkun saatte hänet käsiinne.»\n\n»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää»,\nsanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä\nviikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja\nkosteana lumesta.»\n\n»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja\nmaukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon\nsaman kaavan mukaan vuosikymmentä.»\n\n»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu\nollenkaan minun alaani.»\n\nAilie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti,\nikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä\nosittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä\nlatinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan,\nja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava\nhäntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta\nolisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni.\nToivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi\nsietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»\n\n»Pöhköiksi», ehdotti Bell.\n\n»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi\npuoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee\nvähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta\nainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja\nhyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»\n\n»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä\nkerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään,\njoka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana\nChicagossa.\n\n»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen\niloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee\nisäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka\n— vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan\namerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat\ntyperän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja\nviisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen\nhyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat\nantaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi\nheistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa\näiti.»\n\nDan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen\nsilloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.\n\n»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on\n'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin\nkuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta,\nsillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista,\njoiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun\npitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin\nvihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani,\njos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»\n\nBellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla\nenglantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä\nkuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että\nköyhille kuten Ailie.\n\n»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee\ntoisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori\nMacleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun,\njoka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan,\nmillä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin\nleveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin\nkuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on\narvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en\nole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain\neläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen\nikään.»\n\n»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi\nkatsottava, ettei hän vain ole aasi.»\n\n»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi,\nkatsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti\nSkotlannin viisaampana miehenä.\n\n»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä\n— etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät\nole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten\nuseimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi\nsuhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka\non hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»\n\n»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein,\nettä hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit,\nsilloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut\nsitä tarpeeksi pian.»\n\n»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi\npakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä,\nmitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas\nolikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin\nkaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja\npystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä\nalku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka\nnäyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää\nmahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä\nkokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»\n\n»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen\nveli!»\n\n»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En\nole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla,\nvaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä\non hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä\nminä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen\npoika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta,\nminkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en\npäässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani\niltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja\npanin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka\nei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois.\nHuomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla\nristiriidassa —»\n\n»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman\nWilliamista», sanoi Bell.\n\n»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että\nJumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce\nkoetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi\nrukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen\nhuomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo\nriivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä\nkuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie;\npelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä\nolemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme\nesineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että\nkannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee,\nniin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään\narvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni\nkeskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja\nonnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat\nnurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala\nheitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan\nja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän\nmielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»\n\n»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa»,\nsanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä\non. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi\nöisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu —\nsyntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti\nMintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin\ntyperää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»\n\n»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole»,\nsanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin\nsen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali\nsanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies\nvietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin\nsanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän\nitkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea\nopetus.'»\n\n»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli\ntervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle\nkaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien\nkallisarvoisessa _Punchissa_. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin,\nikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira\nmitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään\nkoira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä,\ntöpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt\nmuulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä\nkorvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun\nsijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo\nennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata\nrahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen,\nolisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja\nlapsettomat miehet tuntevat koiria.\n\n»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään\namerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen\nveljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta;\nmutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen\nteatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on\njotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet\nsäädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»\n\n»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan\npojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina\nniin hienon ja siistin näköisiä.»\n\n»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce.\n»Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä\ntaskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi\npennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti\ntuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden\nvaralta.\n\n»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli\nomalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä\ntahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»\n\n»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.\n\n»Kiltin!» huusi Ailie.\n\nKop-kop-kop-kop-kop-kop!\n\nPääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen,\nja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin.\nKun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun\npaukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto,\nmutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen\nvieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän\nasemastaan tai hienoudestaan.\n\n»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä\nhäntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen\nolkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän\nhurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra\narmahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän\ntempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.\n\n»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä\nhenkäyksellä.\n\n»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä.\n»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»\n\n»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen\nkäsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään\npienen tytön.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen\norpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen.\nKolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira\nhänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen\nesiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta,\nkohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin\nsilmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen\ntuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti\nhämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän\nsitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän\nhänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja\nvilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen,\nleuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty.\nTurkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen\nlahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten,\nantoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta\njohti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.\n\nKoira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti\npäästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen\njalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa\nilmaista olevansa lystituulella.\n\nIlosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti\nkoiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen\nkarvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu,\nsessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea\nmuuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei\npidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»\n\n»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen\nhätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet\njaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan\nkasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy\nolla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole\nRellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»\n\n»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja\nahmien pienokaista silmillään.\n\n»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran\nnuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja\ntällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän\nkohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa,\nvaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä,\nkoska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.\n\n»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä\non opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen\npäällysvaatteitaan.\n\n»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku\nvieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»\n\n»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.\n\n»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet\nsitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta.\nMinäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt.\nHän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei\nosannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn\nja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin\nhänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan,\nja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi\nvielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta,\nennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli\nniin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli\nhänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät,\nWully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla\ntuulella.\n\n»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen\nhullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja\npisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.\n\nKun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä\nnopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin\npuolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin\npuoleksi sisällä ovesta.\n\n»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni\nnimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta\nvanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se —\nse — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne\novat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että\nehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja\nseuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja\npani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on!\n— ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu\nsiellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein\nlujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut\nmillänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin,\nettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi,\nmiltä minusta itsestäni tuntui.»\n\nHän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin\nsattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen\neriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä\nolivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi\nkäsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota\nMolyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»\n\n»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän\nhänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi\nujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä\nehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni,\nmutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas\nja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta\nen minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut\nMaryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja\nkyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh,\nkuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»\n\n»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma»,\nsanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.\n\n»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut\npeitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän:\n'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa\nnäet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.'\nMinä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä\nnäin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen\nmenevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin\nhäntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän\noli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan,\nja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän\nminä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut\nkotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa\nrupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä\nolin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä\nenempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin\nettä. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin\nväsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta,\nminä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan\novatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja\ntoi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin\njoutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli\npehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei\nhän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»\n\n»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku\nlirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»\n\n»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen\nhuomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt\neivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan\nmene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän\nalle saatuaan luun.\n\n»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.\n\n»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa,\nnähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos\non _hyvin_ myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen\nkapteeniin.'»\n\n»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran\ntervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä\nskotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta.\nJa kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista,\njoka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän\nparissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan\nnuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu!\nLapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu\nkaiken ikänsä.\n\n»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava\nhuomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»\n\n»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce\nhiukan hämillään.\n\n»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva\nMolyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on?\nSkotlantilainen terrierikö?»\n\n»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse\nasiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on\nuudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki;\ntodellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi\nmosailkkikoiraksi.»\n\n»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä,\nymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän\nonnellisena olemisesta, pidättekö te?»\n\n»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien\nsilmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy\nminua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on\nminulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka\nhuumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä\npalkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»\n\n»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.\n\n»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen\nainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen\nkuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme\nkirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät.\nMe käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag.,\npresbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja\nsaarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»\n\n»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.\n\n»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä\npotki.»\n\nDan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne\npuhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi\nniiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin\nkasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi\njonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä\nhänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut\nkauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet\nkihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi.\nHänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla\nsuloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit\nolisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään\nja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta\nomituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja\nKate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä\ntekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka\noli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan\nvälinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin\nmakupaloille.\n\n»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen\nlapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»\n\n»Jim», huomautti Lennox.\n\n»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo\nMolyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä\nkitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme\nettä Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet\npoikaa.»\n\n»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla\ntavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas\ntaaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan\ntilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita\nsiihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten\ntytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»\n\n»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea\nmurheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri\npäättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin\nminä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra\nsiunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole\ntullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»\n\n»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!»\nsanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne\ntulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan\nkyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi,\nettä hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja\nminulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»\n\n»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen\nkimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen\nyläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta.\nHe hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset,\nriisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen\nhengenvetoon:\n\n»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja\n-tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»\n\nJa vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen\npäänsä oli pieluksella.\n\n»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu\nsylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole\naivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin\namerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»\n\nAilien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään.\n\n»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko\npois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja\nWilliamin puolesta.»\n\n»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään,\nettä olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että\nsiinä olisi mitään väärää.»\n\nAlhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan,\nhyräillen tyytyväisenä:\n\n    »Vaeltajalle väsyneelle,\n    tähti rauhan, loistaos.»\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nHänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui\nkotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei\nkäy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa\nvastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja\nkaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä\nrautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja\nonnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja\nvapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä\nliesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin\nensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä,\njolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja\nvillihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden\npuutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja\nkuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat\nmielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa,\nhaarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa\nkotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka\npanitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja\ntiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan,\nsynkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään\nkiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen,\nehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja\non hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa\npuhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin\nkirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla\nsisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa\nmaailmassa.\n\nHän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen\nvalkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset\npitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset\nluolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan\nyläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton,\nja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi\naina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.\n\n»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen\npoveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että.\nNäetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla,\nmikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun\nmolempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»\n\nHän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui\nvikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen\nBell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat\nniskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi\nlapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi\nja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan\ntuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.\n\n»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö\nkolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»\n\nHerra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa.\n»Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on\nseisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi\nnauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.\n\n»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän.\n\n»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce\nvastaan, pudistaen silmälasejaan.\n\n»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja\narkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»\n\n»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan\nkutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja\nolen meikein saamaisillani vitsaa.»\n\n»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena\nuudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat,\njotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi\nkauemmin.»\n\n»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena\nhauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.\n\n»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie.\n»Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka\novat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka\nsuljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden\nedistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen\nseurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»\n\n»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin\nvain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin\nseurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on\nhauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä\nvalaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on\neläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä\nkävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä.\nMinulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko,\nettä jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi\nvierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta\nhyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän\non sen saanut?»\n\nNukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen\nnaamaansa ujon ovelasti.\n\n»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka\npani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että\nte olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne\ntaskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen\nkiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin\nmies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi\nnukkia.»\n\n»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen\nsinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa\nse olisikin jäänyt vain nukkiin!»\n\n»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi.\n\n»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit\nkunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta\nkatsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin.\nEn ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi\nlahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin\nyrittää nukella. Toivon, että se sopii.»\n\n»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut\nneitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.\n\nKaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen\namerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi\npostinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen\nlevittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen\nläheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä,\nantamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle\ntapahtumasta.\n\n»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan\nmittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla\nChikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat\najat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»\n\nMikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset\nhämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä,\njoiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi\n(niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että\nmelkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä\nluultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten\ntietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli\narkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.\n\nDycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi\nsoittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli\nerinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä\ntaivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella\npään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat\nseuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä\nloppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini-\nja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa\nsaada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti\nihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas\nväittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat\npistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan\nja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.\n\nAmerikkalainen tarkkasi heitä.\n\nHän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen,\nniin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai\nomistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin\noli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti,\nniin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».\n\nNeiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret\nja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti\nkaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat\npuolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja\nhuulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan\nnäköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat\nkoomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että\nMary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.\n\nTohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät\nihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa,\nmutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä\naatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt\nheiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi\nolevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.\n\nPankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut\nAilie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän\nomisti huomionsa Bellille.\n\nHerra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia,\njoka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.\n\nP. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen\ntietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän\nsanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».\n\nPormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja\ntaputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.\n\nLempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia\näskennaineita rouvia.\n\nToisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla.\n\nNiin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan,\nkuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai\nviiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän\nliian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet\nnimittäin.\n\n»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!»\nsanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki\ntyyni.\n\nRouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö\nheillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä\njollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen\nveljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he;\n»tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja\nnai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa\nSkotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»\n\nNiin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä\nkuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti,\ntyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että\nihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu\nei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä\nhäntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään\nastunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty\nhyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa\nkun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla\nkädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan\nturkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä\nsisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen\ntakaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään\nkainosti katua pitkin.\n\n»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän.\n\nNuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä.\n\n»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa\nsatojen silmien tähystely.»\n\n»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me\nhuomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän\nilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut\ntaakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen\ntätiinsä ja häneen.\n\nHetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa\nhuomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka\nveljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.\n\n»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän.\n\n»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin\ntekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä\nChicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»\n\n»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin\nolkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen\nsuunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä\nauttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen,\nettä sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä,\njäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä\ntoisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta\ntulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja\nDan-sedästä.»\n\n»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota\nkoirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä\nsomin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka\nheittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista\nvillaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä\nkiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä»,\nsanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut\njo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana,\njota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä\niltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä\nsijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»\n\n»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö,\ntiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa,\nmutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä\nriittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»\n\n»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai\nmitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu.\n»Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa\npaikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta\ntoiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko\nleveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän\npysyy paikoillaan.»\n\nAilie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on?\nOlet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä,\nkun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon\nrouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen\npalvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»\n\n»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan\ntarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä\nniin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei\ntietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»\n\n»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä\nnäytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»\n\n»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja\npunastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä\npitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan\noikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas\nja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut,\nAilie-täti?»\n\n»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni\nollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein\npahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni\nenglanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän\nvielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano\nlausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen\nensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille\nentisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»\n\n»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta\nrouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan\ntarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu\nkaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja\nminuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen\nhirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka\nen todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva\nJim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy\nkourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja\nkaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»\n\n»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla\nsen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta\nmeillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä\ntäydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän\ntuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme,\nkäy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan\npalvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja\npäättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää\nsopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija\nDycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään\nKatestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että\njos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»\n\n»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään\nolen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»\n\nHe olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä,\nettä kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian\nkuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku\namerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja\ntyönsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä\ntuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan,\nja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle\nhenkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista\ntietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.\n\nNuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua,\nettä häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi\nleipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän\nhämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää\nhymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden\ntunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi\nKate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo\nkoruttomat ihmiset!\n\nIlta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa.\nRellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan\nlyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:\n\n    »Lamppuvaari, länkisääri!\n    Lamppuvaari, länkisääri!»\n\nmihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko\nroikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!»\nNeiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni\nsisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla\nnuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja\ntänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot,\njotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut\nkestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina\nja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja\nporttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu-\nja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle,\nteekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla,\nmutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan.\n»Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.\n\n»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta\nneidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että\nsaan kammata tukkani ylös.»\n\n»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan\nChikaguusta tänne!»\n\n»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti.\n\n»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa»,\nsanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On\nsiinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut?\nOtapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»\n\nHän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt\nsiinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:\n\n»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?»\n\n»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin.\nSitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En»,\nsanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä,\nmutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja\npääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane\nvoita sen päälle.»\n\n»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen,\nlännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja\npohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi.\nNew Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu\nliukkaasti, tuttua läksyä toistaen.\n\n»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei\nSkotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja\nColonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»\n\n»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat\nKalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat\nvuoristot.»\n\n»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren\nkannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate,\nnäyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.\n\nLapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön.\n\n»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on\nkahden pennyn edestä.»\n\n»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä.\n\n»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?»\nsanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä,\nniin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»\n\n»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti\ntakaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi.\nAmerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai\nmitä?»\n\n»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia»,\nsanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin\nkäytti hänen mielilausettaan.\n\n»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä,\nettä täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka\npaljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän\nkuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu?\nEi se tee sinulle mitään pahaa.»\n\n»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»\n\n»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate\nkatuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi\nkorppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän\naikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin\nuskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»\n\nTellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää:\n\n    »Sä Tellu oot niin lämmin,\n    mä rakastan sua,\n    ja jos en sua härnää,\n    et pure sä mua»,\n\nsanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin.\n\n»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain\nulkomuistissa?»\n\n»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että\nminä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen\noikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja,\nja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin:\n\n    »'Suurten miesten työt ja toimet\n    meille esikuvan antaa,\n    kuinka kautta aikain voimme\n    jäljet jättää ajan santaan.'\n\n»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta\nhuomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman.\nTavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta\nmuu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja\ntänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan\ntaulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi:\n'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.»\n»Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä\n— kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»\n\n»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu,\nikäänkuin olisi ollut satavuotias.\n\nAsia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle\nlapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa\ncolonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa\nsaakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään\ntavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla\nei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja,\njotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan\nheitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään\nihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista\nAmerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin\nasemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle\npostikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja\nhänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä,\nja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa!\nKymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi\nehdotonta ylemmyyden tunnetta.\n\n»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa\nkymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.\n\n»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän\nse ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista.\nAjatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi\nyksinäiseksi?»\n\n»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa\nei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla.\n»Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä\nsen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta\nen tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja\nkauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä\nhän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin\nliikuttavampia seikkoja.\n\n»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan\nsinulle jotakin.»\n\n»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli —\nolivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta\nvai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä —\nsen voit nähdä kirjoista.»\n\n»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti.\n»Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra\nDyce ja hänen sisarensa ovat.»\n\n»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien\nliikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks\nkaks; ensimmäinen värssy kuului näin:\n\n    'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät\n    löi kolkkoon kalliorantaan —'\n\nmutta minä olen unohtanut loput paitsi:\n\n    '— he saapuvat sinne kuolemaan\n    pois lauhoilta lapsuusmailtaan.'\n\nAallot olivat vuoren korkuiset ja vyöryivät yli laivan, ja —»\n\n»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate,\npannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään\nkuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli\ntuollaisia tuskallisia asioita.\n\n»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni\nköytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me\nrauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa\nmerelliseen murhenäytelmään.\n\nKaten kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä\nkuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä\neteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!»\nnyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!»\n\n»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu\noli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut\nsiltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan.\n\n»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi\nNuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.»\n\n»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa\nkauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen\nhyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!»\nja hän itki vuolaammin kuin konsanaan.\n\n»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri\nSaahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin\ntyyntä kuin maitovankkureissa.»\n\nKate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen\ntarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää,\netteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin\nkuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän\nfilosoofisesti, pyyhkien silmiään.\n\n»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle\nkaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta\ntulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi\nAlisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat\nhänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan\nnaurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin\nvarhain matkittavan itseään.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nJos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan\nlapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon\npahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta\nhänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön\nmatkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta,\nja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei\nsen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei\nhänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce\nolisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja\nyleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut\nlainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon\nlapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla\ntoimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että\nDycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi\nlapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan\npilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina\n— sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina,\nkerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai\nkauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale\nvaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja\nkuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen,\nmusiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki\nollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan.\n\nNuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä\ntulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten\nnäyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena\ntodellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja\nesiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa\n— aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään\nitsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän\nviimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän\nmyöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi\nesittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta\nvain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua\nhän oli jälleen oma itsensä.\n\nJa niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully\nOliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään\njäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen\naikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!»\n\nRiehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun\npäivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka\nkestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki\nasettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina,\nja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten\nalkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille\nKyyhkysistä.\n\nBell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen\ntietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä\nlaiminlyöty.\n\n»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän\nsanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan\njostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä\npuhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista.\n\n»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun\nisä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna\nhartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja\nvanhaksi.\n\n»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti\ntäti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja\nhämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden\nvanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan\nparempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta\nmaasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa\npaljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä\nnyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen!\nMe tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja\nsaksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä\nvanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin\njokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa\nsanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa\nliikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa!\nKymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!»\n\n»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset\nteatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa\nlukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka\naamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles!\neikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät\njohtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki\nhalpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä\nkasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että\nkellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim\nMolyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph\nDevereux ja O.G. Tarpoll.»\n\n»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki\ntyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?»\n\n»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei'\ntai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu.\n\n»Tavaa _cat_.»\n\nNuppu töllötti häneen epäuskoisena.\n\n»Tavaa cat», toisti täti.\n\n»K-a-t-t», sanoi Nuppu (oh, häijy Nuppu!).\n\n»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan.\n»Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi\nsanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään\nsellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?»\n\nNuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan\nLyhyestä katkismuksesta.\n\n»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä\nistut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit\nkuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus\non kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.»\n\n»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä\niankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä\njuhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin.\n\n»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli\nhämähäkkejä?»\n\nTästäkin tuo häijy Nuppu väitti olevansa tietämätön.\n\n»Hän oli tämän maan pelastaja», sanoi Bell. »Muista se!»\n\n»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu\nhämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä,\nniin se taidan olla minä.»\n\n»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti\nSkotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?»\n\n»En osaa», sanoi Nuppu pontevasti. »Minä vihaan sitä.»\n\nBell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan\nnoin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta\nAilie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien\nviitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin\njuhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian,\nettä Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli\nhämähäkkejä.\n\nAilie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin\nvuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin\nDan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» —\nvaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden\nistuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota\nhänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat\nripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena\nilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta\nsanaa.\n\n»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän\nmeidän Williamimme kaltaista.»\n\n»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan\nollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?»\n\n»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo,\nBell.»\n\n»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja\nsanoo vihaavansa laskentoa.»\n\n»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän\nkuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se\non ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen:\n'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen\nvelkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis\non minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta\non laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä\nkaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä\nmielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat\nkuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.»\n\n»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä\nhuolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.»\n\n»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva\ntehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku\npaikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on\nponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi\nsitä.»\n\nMutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi\nlapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena\ntehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen\nja pani kätensä hänen silmilleen.\n\n»Arvaa kuka», sanoi hän kimeällä falsettiäänellä.\n\n»Se on Robert Bruce», sanoi Nuppu liikahtamatta.\n\n»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin\nBumburrifex-jättiläinen.\n\n»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä\nsuurimmassa määrin Dan-setää.»\n\nDan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä\nminä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka\nei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi\ntietää?»\n\n»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä\niankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan\nhyvin, mutta mitä se merkitsee?»\n\n»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se\nhänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.»\n\n»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle\nitse.»\n\n»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan\nveljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen\nolento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan,\nettä koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin\nhän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala\nkallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen —\nihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on\nkieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras,\nmitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä\niloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut\nitse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne\nhyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua,\nja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä\nihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula,\ntyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin\ntynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen\ntäynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani\nkuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät\nasiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.»\n\n»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti\naina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.»\n\n»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin\nkasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen;\njokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt\nja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme\nvarkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin\nloukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä\niankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja\naamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus.\nSynti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia!\nMe emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.»\n\nHän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi\nkatsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo\nmielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä\nvälähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi\nhän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori\nFraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen\nsana lorulle — tyhmille puheille?»\n\n»Kuumaa ilmaa», sanoi Nuppu siekailematta.\n\n»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä\nsanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan\ntäyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää;\npelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta\nse sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen\npäätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat\nvähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä\nja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.»\n\nHän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän,\n»nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen\nomaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se\nmerkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.»\n\nBell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen\nmielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana\n»iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen.\n\n»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän\nedes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.»\n\n»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä,\nsormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina.\n\nBell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi\nsiitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa\nseitsemän-kertoja!»\n\n»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie.\nAnna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei\nkykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä\nhämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.»\n\nJutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin\nilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin\nja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä\ntihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä\nvälkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen.\nPankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki\nsäteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma,\ntuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin\ntai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja,\nhajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi\n— poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle.\nKolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski\nhänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee,\nettä kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta\nsiinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä\noli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle\nveljentyttärelleen.\n\n»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle —\n»parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin\nmikään muu; arvaapas, mitä se on.»\n\nNuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme\nolla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka\nolisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän\nasteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen\nhassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän\nolikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä\nhänen tätinsä piilotti.\n\n»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen,\nsalaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.»\n\n»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu.\n»Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan\nnäköisenä, että hänen tätinsä nauroi.\n\n»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä\nvoi sitä koskaan arvata! Se on avain.»\n\n»Avain?» toisti Nuppu, selvästi pettyneenä.\n\n»Kultainen avain», sanoi hänen tätinsä.\n\n»Mihin!» kysyi Nuppu.\n\nAilie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla,\njoka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa\nollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen\navain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan —\nihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden.\nNiitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään\nvähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki,\nsiellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —»\n\n»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu.\n»Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa\nmuuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää\npuutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka\nruutuja pitkin sade valui parhaallaan.\n\n»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää\nilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän\nsinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä\nsattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?»\n\n»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella\npersiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu.\n\n»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja\nMarkiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja\nCranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —»\n\n»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta\ntuntuu kuin olisin kuullut hänestä.»\n\n»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös!\nJa Rosalindalle.»\n\n»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten\nhaluatte'?»\n\nAilie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi\nhän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?»\n\n»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin\nJim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana\nperäkkäin Waldorfissa.»\n\n»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva\nMolyneux luki sinulle.»\n\n»Enkä, minä luin itse», sanoi Nuppu.\n\n    »'Maanpako-kumppanit ja ystävät,\n    Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'\n    On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö\n    Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'»\n\nHän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin\nnaurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n\neleitä.\n\n»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku\npetturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata\nyksinkertaisinta sanaa.»\n\n»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti\nNuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin\nusein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä\nosaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on\nihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta,\neikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»\n\nAilie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka\nhän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen\nharmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi\nopetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä,\njotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja\nnauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.\n\n»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla\nolevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei\nolisi pitänyt siitä.»\n\n»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa\nhälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin\nhyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli.\nSiis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä\nsinä kaikkein enimmän pidät?»\n\n»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä\nkuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian\nhelppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu\neikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee\nmieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»\n\n»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin.\n\n»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten\nhaluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos\nkuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu\nkiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja,\njotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne\nensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»\n\n»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi.\n\n»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun\n— se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään\naikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»\n\n»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja\naikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.\n\n»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään\nsittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa\nnimittäin, etten mene näyttämölle.»\n\n»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä.\n\n»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen\nnäyttelijätär.»\n\n»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nDaniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa\nkadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka\njärjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut\ntoinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta\nCleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet\nja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman\nmäärän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui\ntottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin\nkuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa\nmuussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla\nkoskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät\nColin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin\nhetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &.\nDycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat\nihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen\nkäteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä\nsyrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen\njokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin\nsaattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta\nkannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut\nomaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi\nliikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.\n\n»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja\nryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.\n\n»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten\nhän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa\nkainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin\nsuhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen\nskotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme\nkaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka\nilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja\nojennushalua.»\n\n»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan\nvalmiina.\n\nDan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken\nverran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne\ntietävät sen aina!»\n\n»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen\nsormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on\nesiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan,\ntulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»\n\nColin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista,\nsanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on\narvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla\ntöykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin\nsinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on\nmaininnut juonnista.»\n\n»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen\ntynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»\n\nSiitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt\ntotilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä\nkertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle,\nmutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka\nmenestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen\nvaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan\nasiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen,\nettä Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan.\nKaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia\ntorinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli\nhuumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan\nasianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli\nkauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti»,\nsanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa),\n»että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»\n\nBell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt\nlaittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»\n\n»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä,\nvaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat\nValenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan\nMalabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen,\nettä minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»\n\nHän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa\nkasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän\n— »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka\nkiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan\nSananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla\nnöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»\n\n»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?»\nsanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»\n\n»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi\nviisasta —»\n\n»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.\n\n»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat\ntarpeessa.»\n\n»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän\ntykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin\nsäätänyt.»\n\n»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin\ntahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»\n\n»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma.\nHuolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he\njuovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin\nsiveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi\nkuin kymmenesosa pennyn leipää.»\n\n»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.\n\n»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää\nhuolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva\non joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään\nalttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan\nlainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja\nmaksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»\n\n»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.\n\n»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule\nuudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia\nsanoja laittaessani hänet lähtemään.»\n\n»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat\nihan erinomaiset.»\n\nDan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois\nliiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä\nhyräillen: »On onnellinen maa.»\n\n»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi\nBell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut\ntuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin\nhammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»\n\nAilie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä,\nBell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi\nharhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa\nneiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän\npuhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan\nosakseni ensi kerran eläessäni.»\n\n»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell\nkiihkeästi ja hyvillään.\n\n»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille\nvastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne\nolisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja\nseuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän,\nettä naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin\nmiehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»\n\n»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat\nihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa.\nToivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti.\n»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»\n\nAilie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.\n\nKuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja\nRisteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä,\npäivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut\nkahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä\nhänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden\nleiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut\ntorvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen\ntai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää\nharppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina\npäivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän\ntai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään\nmuutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten\nkunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti.\nHänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen,\nantaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja\nkastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin\ntervehdyssanaa.\n\nHän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella,\njona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa,\nkun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori\nkäsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata\nnäpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.\n\n»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta\nja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista\nvaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti\nBaxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen\nansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»\n\n»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä\naina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä\nkerran.»\n\n»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette\nkauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»\n\n»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää\nsinnittelee.»\n\n»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna\nluottamuksensa Jumalaan.»\n\n»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän\nvoi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut\nihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä\nsiunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.\nMinulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten\nkanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»\n\n»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan\nmatkaansa.\n\n»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»\n\n»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään\nedelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni\nTärkeyden kanssa.\n\n»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien\nnahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin\njäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä,\njonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan\nperäisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.\n\n»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna\ntai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä\nkäsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.\n\n»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»\n\n»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen\ntilaisuus auttaa häntä.»\n\n»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut\nminulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»\n\n»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut\nihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.\n\nKatua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua,\nja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että\nkohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa,\nei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he\nolisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin\nsivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää,\naina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään\nja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli\njo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He\nkohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan\nmennä hätäisen kiireesti ohitse.\n\nHän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta\nLennoxiin nähden.\n\n»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä,\nikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.\n\n»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana\nottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan\ntyylikkäitä koristuksia.\n\n»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja\nihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina\nympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän\nsydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä.\nNeiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli\nkohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä\nsäikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te\nolette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.\n\n»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.\n\n»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun\nuurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»\n\nHän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa\nja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan\nlaajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään\nlentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä\nhiukan vielä.\n\n»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä\narvelette hänestä?»\n\nKauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä\nhuomaamatta.\n\n»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti\npunoen käsilaukkunsa nauhoja.\n\n»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti\nAmelia.\n\n»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.\n\n»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä —\nvai miten, Amelia?»\n\n»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen\nnenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen\nuhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että\nhän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan\ntietää?»\n\n»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt\nkasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista\ntulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla\niäti samoja runon-rallatuksia.»\n\n»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta;\nkiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle,\nhän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin\nja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.\n\n»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä\nkauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.\n\n»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui\nkovasti.\n\n»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on\nomituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.\n\n»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.\n\n»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin»,\nsanoi neiti Amelia.\n\n»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.\n\n»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.\n\n»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.\n\n»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.\n\n»Mutta —» epäröi neiti Jean.\n\n»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten\nsyntyi pitkä vaitiolo.\n\n»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan\nuudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.\n\nAilie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen\npuhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän,\nenemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.\n\n»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole\nvarma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka\nNuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»\n\n»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu\nturmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun\nvaltaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen\nkoulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»\n\nDan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään\niloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat\neivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla\nasiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene\ntakaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nEttä lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota.\nAilie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun\nnähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla\nsanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti\nolla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin\nkuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa\nkaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten\nkanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin\nainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen,\njotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään,\nomien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän,\npelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti,\nkoska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit\nsuljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että\noppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten\nskottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.\n\nNiinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja\nsanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa\nheidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta,\npanivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana\nja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka\nkaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa\noli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti\navaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön\nja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen\ntuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta\nmitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi\nravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä,\nsirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän\nei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan\nhän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin\nilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat\norjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen\nkuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen\njoutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin,\nettä hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään\npeloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut\nmusertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja\nsääli heitä.\n\n»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti\nhän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku\nlautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin\narkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja\nja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan\nepätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa,\nja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»\n\n»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin\nomituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia;\nmutta ehkäpä hän paranee.»\n\n»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti,\nnostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan,\nja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei\nhän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata,\nettä hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä,\nniin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään\nperiytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista\nväkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään\nniin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät\ntoiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli\nkaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox\nhänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka\novat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille,\nvaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»\n\n»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.\n\n»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.\n\n»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme»,\njatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa\nhelmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.\n\n»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän\nkeskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä\nhän on aluksi ujo —»\n\n»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista\niloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu\nhämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää\nsiltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen\ntapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta\nitsenäisyyttä.»\n\nKaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään\nmolemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi\nollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.\n\n»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja\nharjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa\nyllä.\n\nSilloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen\nniin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä\nlaajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta\nkaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten\npikkukapineiden paljoudella.\n\n»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla\npoiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä\noikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten\nhammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa\nhermo.»\n\nSanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan\nja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät\nKyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.\n\n»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun\nhän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin,\nottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin\nja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen\nnypläystyöhönsä.\n\nIloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun.\nHänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut\nvarmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen\njälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti\nja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat\nDuffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa\nsiunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän\nkoko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta\ntiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin.\nKerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään;\nAilie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti!\n— hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona\nikkunasta, katselemassa hänkin.\n\nKaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista\ntyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen\nlatinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui\nsisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle.\nKaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat\ntottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja\nojensi kätensä.\n\n»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin\nhe ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta\nhämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena\ntakimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.\n\n»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin,\ntarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.\n\n»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut.\nTarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen\nFauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se\nsaattaisi olla Percy.»\n\nHän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli\nkaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.\n\n»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat\nistua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa\npaikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»\n\nNuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana\nyhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon\naihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin\nhän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon\nrukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi\npäivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän\nvarrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen\näänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän\nlampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa;\nkaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen\najaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta\nniinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä\nlasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä,\nkaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat\nsamoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä\nheidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen\nei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä\nsaattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla\nvalkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat\nvallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi\nmuut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki\nsielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.\n\nOli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella,\nsillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän\nkuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat\nvarsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen\nkäskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä\nkoetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi\nhän rohkeasti:\n\n»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä\niankaikkisesti.»\n\n»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli\nsiirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat\nerikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta\nesityksestä.\n\n»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli\nsen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa,\nlaulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia\nja iloisia aamuisin kaikesta.»\n\nJos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut\nkoulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa\nhämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin\nhän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.\n\n»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle\non tuo opetettu?»\n\n»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»\n\n»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän\nmeni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina\nneuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.\n\nIhan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä\nmaantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista,\nolisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta\nkovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja\nsiinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.\n\n»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.\n\n»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen\nvivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa\npaikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle\nFauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus\npani kovasti hämilleen.\n\n»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti\nAmelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»\n\n»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja\nminä halusin puhua Percylle.»\n\n»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua»,\nhuudahti huolestunut Amelia-neiti.\n\n»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole\noikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen\ntuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»\n\nKaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa\nvastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta\npahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat\näkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset\noppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä\nhuolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan\nmoitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen\nalaisina.\n\nKerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.\n\nTällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken\nikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki\nvähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään\nolivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux\nja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin\nmäärin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja\nnypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa\nharjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan\nkahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.\n\n»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he\njälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä\nmenoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»\n\nAmelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä\nlapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen,\njoka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn\nmenettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.\n\n»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan\nennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun\ntäytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin\nkiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa\nkuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He\nosoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä,\nja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»\n\n»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan»,\nselitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan,\nsiinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan\nu:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan\nerehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»\n\n»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi\nAmelia-neiti henkeään haukkoen.\n\n»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella\näänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista\noppilaista alkoivat tirskua.\n\n»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»\n\n»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein:\n'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»\n\n»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan\nhienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on\n'Herralle kauhistus'.»\n\n»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen\nmuistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin\n— ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton\nenglantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»\n\nKoulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat\nkaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan\nvasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja\nhilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat\nkuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa.\nAmelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja\nsisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen\nmuukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt\nsiirrymme runouteen ja lukemiseen.»\n\nNuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja\nlukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä\nlukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain\nhiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen\nvuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on\nmusta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja\ntuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä,\nettä se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään\nselittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti\nkuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka\nhän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä\nteatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:\n\n    »Yks paha oikku useasti\n    parahimmankin turmeli;\n    oi' Liisu kiltti laps, mut häntä\n    yks' paha oikku rumensi»,\n\nhän purskahti nauramaan.\n\n»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat\ntuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset\nreunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot\ntekevät. Siitä puuttuu heijausta.»\n\n»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.\n\n»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin\nväsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo\nkotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli\nhän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.\n\n»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää\ntänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen\nitseni jo ihan voimattomaksi.»\n\nJa niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen\nkuin määrä oli.\n\nKate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?»\nhuudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä\noppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.»\n»Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana\neteisessä; »lastentarha se vain on.»\n\nAilie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin.\n»Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä,\nvai mitä?»\n\n»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä\nkauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit\neivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja\npanevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan\nkuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua.\nHe sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä\ntavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä\nja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos\nminä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat\npitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan\nlastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös\nja lähdin kävelemään.»\n\nMolemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa\nymmällään.\n\n»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.\n\n»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja\nvähän voitaleipää.»\n\nJa niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nDaniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen\nliiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa\ntulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja\nlasketaan:\n\n    »Suutari,\n    nikkari,\n    sotamies,\n    kippari,\n    iso-rikas,\n    kerjäläinen,\n    juomari,\n    varas.»\n\nMikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen\nhenkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto\non kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin\nnähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme\nylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen,\nautuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»\n\n»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää,\nsillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä\nasiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti\nteissä.»\n\nSamoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään\narvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia\nja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos\nminulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on\njoka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä,\nettä siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä,\njoka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä\nparin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani\nohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien\neukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin\ntuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita,\nsytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys.\nI luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan\nainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa\n»Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus\nhuonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan\nheittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään\ntuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin\nvuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa\nkonnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.\n\nMutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen\nperheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle.\nToivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi\nkuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan\ntuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin\npronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan\nhengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme\nvoimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan\n— villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne\nhoukuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja\nkesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain\nsuinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti\nsisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme\nhyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.\n\nVillihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli\nainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli\nluonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän\ntunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten,\nvillien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä\nja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui,\nkuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle\njoutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja\nGrimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin\nhylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä\njossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.\n\nYlämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi\npimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti\njoskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan\nkummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei\npitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain\nKatelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako!\nEi, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon\npitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän\nei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin.\nEi silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein\naaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen\nolisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos\nAmerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian\nkalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook,\nkook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen\nhaluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen,\njoka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli\nsateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa\nvanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan\njälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta,\nettä hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti\noli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu\nDuncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena.\nHarvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran\naaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus\ntäyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä\nvuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet\nvapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu\nJumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta\naamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden\naikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan\nrakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti\nhäntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen,\nsellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut\nja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet,\nvaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja\nmiltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset!\nHänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton\noutous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon\nasukkaiden herättäjän.\n\nHän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja\npujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille\nunelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia;\nhän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä,\ntuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan\nsuloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa\ntummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja\nhuulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen\npovisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.\n\nToisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo,\njoka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten\nitse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä\nvain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla,\ntiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi\ntytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin\nsaat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla\non tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»\n\nHän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi\nasiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja\nvelvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus\nkyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään\nsamoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja\nsiivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka\nodottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää,\nennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut\nvain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan?\nNuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan\nlady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää;\nesimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi\npystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli\nkehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa\nlaittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen\nkehittävää vartalolle.\n\nNuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat\nmustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman\nkynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen\ntöistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi\nne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.\n\nSurkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli\nBellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut\narvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että\nAmerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut\nsamaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi\nsellaistakin mikä oli skotlantilaista.\n\nJimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat\njonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.\n\nBell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla\nperin etevä!\n\nToisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä\npelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään.\nMinulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»\n\nNuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi\nhänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja\neteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja\nuuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon\nasioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli\nHerran rukous latinaksi. _Pater noster qui es in coelis_ — tämä ynnä\njoku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei\nkaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan\npäässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous\nenglanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan,\ntuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen\nalkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä\nkodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä,\nlauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai\nTorwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli\nsellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary\nMorison'in» tapaisen laulun.\n\n»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden\njuurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»\n\n»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä\nvieressä, ja setä nauroi.\n\n»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista\naloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on\nvarmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit,\nkuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla,\nmeidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan\nsaakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan\nuskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»\n\n»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu.\n»Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka\nhampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen\nmuulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään\nCaledonialaiselle klubille.»\n\n»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi\njos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»\n\n»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»\n\n»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen,\nettä pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»\n\nJa sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun\ntieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin\nlukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen\njälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin\nmaailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat\npaikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella,\nkartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia\nitselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He\ntekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä\npaikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla\naavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa.\nEi näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä\netevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he\nmatkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat\nmatkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien\narvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka\nturmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät\nsuuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia,\nilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun\nhe elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa\nBengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen\nvedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan\navoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan\nliian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause.\nHän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin\nkartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.\n\nLuulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta\neipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle\nomaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa\nhaltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään,\nja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien\nmetsässä tai Prosperon saarella.\n\nHeidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he\nolivat onnelliset.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nMutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava\ntehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa,\nennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista\npennyn-kynttilän valossa.\n\nLennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi\nriitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden\nparaffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat\nvaloneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien\nseinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön\nloppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien\ntuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua\nvitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa\näänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti\nTellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä\nShakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta,\nverratonta Macbethia.\n\n»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut\nlentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt.\nLuulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit,\nkaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään\nkiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»\n\nHän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja\npunoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka\noli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun\nhohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun\naikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.\n\nNuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien\nkääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön\nympäriltä.\n\n»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä\nikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme,\nneljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen,\nyksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»\n\n»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme\nniitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon,\nminä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti\ntaakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.\n\n»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin,\nhuolestunein silmin.\n\n»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja\npuistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua,\nvarsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan\nemännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»\n\n»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun\nsijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä\nnyt heti, niin minä en kuuntele.»\n\n»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan\nkuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän'\ngaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei!\nParasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä,\nsamoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa.\nEhkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani,\nniin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki\nhiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä\nomituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa\nylimielisyytensä poikien kanssa.\n\n»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva\nMolyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua\npoloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja\nminä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia;\nne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai\nlukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas,\ntosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa\nnäillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit\nlääkkeitä sisääsi.»\n\n»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate,\n»puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»\n\n»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua\nnälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä.\nOdotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa\nkymmenen minuuttia.\n\nKaten kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen\nodottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta\nonpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita\nja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä\npaljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä\njoskus tekee jotakin villittyä.»\n\nKun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään,\nsillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään,\nohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar,\nrouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.\n\n»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen\nkasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen\nsilmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso\nsiinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät\nramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat\njohonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle\njotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin\niloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne\novat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja\nnyt saat nähdä hauskaa.»\n\n»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate.\n\n»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan\nSuurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella\nKeski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New\nYorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain\nyhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen\nja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä;\nsinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja\ntuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»\n\nKeittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen\nkynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa,\nvaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi\nhelmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti\nkynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti\nsitten kynttilät ja asettui niiden taakse.\n\n»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella\nmurhenäytelmä-äänellä.\n\n»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos\nBell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun\nannan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi\nsinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy\nolla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»\n\n»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi\nsormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi\nsen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina\nvaroittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen\nsai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua\nnoissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä,\njoita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.\n\n»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa»,\nsanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista\nsen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn\nkauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas\n_kulta-Lennox_, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua\npeloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo\nparempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se\noli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti\nsuudella minua.»\n\nNuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa\nliepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä\noli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen\nsiihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen\nkaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli\nylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan\nlattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka\nnäytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään\nja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä,\ntai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen\nnilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä\nyläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien\nvaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka\nmonta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina\nlapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys\npuhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave,\nonnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli\nsäilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin\nolen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut\nlauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.\n\nKoira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen\nliesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et\nsaa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei\nole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole\nkoskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»\n\n»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä\nedelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä.\nHänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen\nsuurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan\nmatalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen\notsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka\nterälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät\nenää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja\nKate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin\narkihuoneeseen.\n\n»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään.\n\n»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki\ngaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.\n\n»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan\nvaltin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.\n\n»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin\nhuudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie\ntykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi\nmelkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien\nhiljaisuutta.\n\n»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset,\nvälikköön.»\n\nHe nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä.\nSen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa\nkynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää\nkuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen\nomituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina,\nsillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan,\njoka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja\njäljiteltävän.\n\nNuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen\notsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan\nja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli\ntietoinen.\n\n»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt\nolevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt\ntanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä\ntanssija, että lankut alla katkeavat.»\n\nNuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen\nlävitseen, palavin silmin.\n\n»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä\nkuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.\n\n»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli\nsilmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla,\nkatuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen\nyläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.\n\n»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan,\nkyyristäen itseään.\n\n»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi\npalvelustyttö jälleen.\n\n»Ei, ei», sanoi Nuppu.\n\n        »Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:\n        'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen,\n        Tuon viattoman, joka huolten vyhdet\n        Sekavat suorii...\n        Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,\n        Tuon luonnon toisen atrian\n        ja parhaan Elämän juhlaruoan —»\n\n»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate.\n\n»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja\nsenvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»\n\nLapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli\nnähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään\nsuurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta\nhän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen\nhallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.\n\n»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta\noi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut\nkoskaan saarilla.»\n\nPimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin\nsynnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä\npiti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä\nlevottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja\nhäpeään.\n\n»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle\npolvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»\n\n»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate.\n»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»\n\n»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi\nkiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne\non tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»\n\n»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä;\nmutta hän on varmasti ollut paha mies.»\n\n»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu.\n»Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja\nmeni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten\nnäytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat\nniitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan\nkaikkien aikojen silmissä.»\n\nHän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin\nluennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan\nitseään noin liukkaasti toistettavan.\n\n»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi.\n»Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso\nihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan\npois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he\nrakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja\ntoisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan\nkierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan\nminut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät\nkäy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä\njuuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä\nmenen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille,\nmillainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin,\njoutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi\nkuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen\nAilie-täti.»\n\n»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin\nasioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin\nsisarensa? — sanopas se!»\n\n»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä _vihaan_ ompelemista.\nLuulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee\npahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on,\nja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»\n\n»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän\nkertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli\nvakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne\nkultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman\nettä hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia\nmahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen,\nettä ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.\n\nNuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät\nsammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi\naikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin\nsilmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.\n\n»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä\nheidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nHän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut\nsitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi\nlapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän\ntuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin\nkaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys.\nMutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään\nolivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia\nkristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen\nteltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan\nvoidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun\nei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady\nAnnelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä\nmilloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu\njuuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen\nja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.\n\n»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän\nKateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen\npuolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin\nvanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa.\nSen täytyy olla tuskallista.»\n\nLady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui.\n\n»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain\nkavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet,\nmutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä\nDan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»\n\n»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään.\n\n»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu,\ntahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän\nrakastaa nukkeja.»\n\nBell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä\nolet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa\ntilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja\nrakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se\non suorastaan naurettavaa.»\n\n»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä\non!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa\nkirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on\nmurhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei\nepäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»\n\n»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta\nkoko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä\nsyliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen\nkauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt\nhänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi.\nJumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»\n\n»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit\nsiitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani»,\nsanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»\n\nNuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun\nmielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin\ntyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka\nsinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi\nkiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan\nkuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen\ntarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.\n\nMonta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen\nja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon,\njota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena.\nMonta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät\nkoskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun\nhänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin\nkimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita\ntahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista\nDan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä\nhuvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin\nuuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen\nasia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän\nhartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa\nerämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli\npormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei\nvoinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on\nmonenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa\n— samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää\nasioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja\nlukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten\nOthellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä\nitselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta\nsetä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut\nhänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän\nkaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä,\njonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa\nskotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää\nsilmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä\ntuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan\nsilloin kuin oikea prinssikin olisi.\n\nPidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia\nhaaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut.\nHän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän\nkertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä\nhänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla\nratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden,\nvaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa\nhaaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva,\nhaavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein;\ntai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet\nhuokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia\nja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen\nkanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien,\nkuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä\nnäköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä\nääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.\n\nMutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen\npientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä\nja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat\nostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän\nsai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen\nasioita.\n\nKatella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä\nlohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea,\nhymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla\nkorostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on\nmitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa\nympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei\nKate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta\nKatenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa\nnuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu\nja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin\nhuvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet\npiirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä\nmerimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.\n\nEräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen\npyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.\n\n»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate!\ntuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»\n\n»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi\nminä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa\nkielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»\n\n»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta\ntaitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan\nmestari tavaamaan.»\n\n»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä\nja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan\nCharlesille.»\n\n»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!»\nhuudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla\npyhävaatteillasi?»\n\n»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan\nCharlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin\nlailla hupsua?»\n\n»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin\nteen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan\nitseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita;\nminä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole\nsievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»\n\n»_Sinäkö_ kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä.\n\n»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole\nmitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä\npysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja\nhuoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä —\nolen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus\nei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.\n\n»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi\nhän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja\ntämä kynä on niin kehno.»\n\n»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu\npitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua\ntuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on\nkauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»\n\n»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena.\n\n»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi\nNuppu.\n\n»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti.\n»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»\n\nNuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa\ntaaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan\nvirkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.\n\n»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin\npitkälle.\n\n»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan\nsuostumuksella.\n\n»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään.\n»Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun\nmaamiehet tekevät heinää.»\n\nNuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä.\n»Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä\nhyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika,\ntäytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»\n\n»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se\nkuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna\nja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä\nhaluat, niin minä kastan sinulle kynää.»\n\nNuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui\nkeittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen\nhellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän\nkirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate.\nTästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta\njotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:\n\n »Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle\n tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä\n olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan\n sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron\n sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa\n perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä\n tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen.\n Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun\n hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi\n poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli\n niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän\n katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin\n iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt\n kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä\n Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä\n olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla\n että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua\n todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti\n uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden\n tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan\n kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava\n sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin\n maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja\n konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä\n miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä.\n Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua,\n Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi\n\n Kate MacNeill.»\n\n»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti.\n\n»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä\nylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista\nliikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä\nse menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit\nmenevät kaikki niin suoraan.»\n\n»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla\ntahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»\n\n»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä\non suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä\nkokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä\nlaita on tällä haavaa.»\n\nNuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän.\n\n»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi\nvarmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun\nkäsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta\nhuomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään\nvasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan,\nettä siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa\nrakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina\nkuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin\nKate-paran Charles.\n\nKului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu\ninnokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta.\nJoka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut\ntullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän\nvihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee\nlähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen\nminä saan.»\n\n»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan\nylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin\ntiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen.\nOlisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka\nhuolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun\nviruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän\nkapteeni?»\n\n»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella\nhän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan\ntädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat\n— he ovat niin tuiki tarkkoja!»\n\n»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja»,\nsanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja\npihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan\nja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»\n\n»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti\nKate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni\nmukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»\n\n»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi.\n\n_»Hyvä Toivo»_, sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren\nColonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput\nmastonnokissa.»\n\n»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista\ntullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi\nminut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli\nkultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley\nPuukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi,\nmutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut\nmielestään.»\n\n»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate.\n\n»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla;\nminä en potki.»\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin\nhuolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä,\njonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa\ntakana, kuinkas muuten. Se kuului näin:\n\n/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua\nmelkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron\nsinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä\noli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä\nAustraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi\nlaivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme\npäivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka\njoisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje!\nPurje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle\nNapolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa\nkaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen\nPomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin\nlahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin\nKatariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa\nja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että\nkaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä\noli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen\nlapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja\nkaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin,\naikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen.\nKuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä\nhallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni.\nKirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/\n\nKate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään.\n»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.\n\n»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla\nepäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet\nhänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata\nkirjeeseen, vai mitä?»\n\n»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli\nvielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on,\npelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi\nolla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean\nOronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»\n\n»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?»\n»Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme\nhyvät tutut.»\n\n»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu.\n\n»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme\ntoisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä\nse merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen\nja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja\ntäynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei\nhänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja\nhänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi\nkaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä\npaikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä\nnuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.\n\n»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana»,\nsanoi hän.\n\n»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki,\njolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen\nkoteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua\nelämälle eikä rakkaudelle.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nRellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet\ntiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta,\nikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää.\nKerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi\nteki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa\nhetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin\nväliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä\nharjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua\nmalmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa\ntorneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi\nheilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.\n\n»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista.\n»Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö!\nEi sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti\nkellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni\nsitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja\npäivän hyörinä olivat pysähdyksissä.\n\nTodellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan\nja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin\nullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja\nkatsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.\n\nNuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten\njotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä\nkaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma\nkaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt\nolevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin\nvieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka\nmuinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi\npyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus,\nmutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin\nluottamuksen veroinen.\n\nTohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään —\nlihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta\nkiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis\nkuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua\nsanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan»,\nsanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta\ntoisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin\ntakana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin\njoksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen\nhenkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen\nharmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset\nkadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!)\nja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash,\n»tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen,\nmitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas,\nhyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa,\näänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla\nvirallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei\nolisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä\nherra!»\n\nHän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut\nsanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme\nvoimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka\ntoisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!\n\nOli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja\nylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin\nhän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin\ntyöhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti\nkiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti\ntuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja\ntavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.\n\n»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan\nalta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai\njollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin\nmantelikaramelleistä.»\n\n»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on\ntullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä\nvuotta tavallistaan vanhemmalta.\n\n»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla.\n\n»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan\nainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen\njälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»\n\n»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti.\n\n»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista»,\nsanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani;\nminä olen aina niin komentavainen.»\n\n»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti.\n\n»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää»,\nsanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»\n\n»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana,\nminkä hän lausui moniin päiviin.\n\nRellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla\nsinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan\npuistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen\ntalon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei\nvain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha\nnahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän\ntänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.\n\n»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen\nkynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu\nammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen\nhaudankaivajaksi.»\n\n»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on\npuhunut?»\n\nKellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon\nelotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi\nhän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra\nRelluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»\n\n»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista.\n\n»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä\n»Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta\njota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei\nsitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä\njonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla\nei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»\n\nHän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa\nja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä\nkaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka —\nhän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja\nsatamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat\npudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan\npuoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä\nilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän\nlakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet,\nmennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin,\nkentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja\nkysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa\nkaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat\nmietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu\nnousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen\ntakasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö\naina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla\non se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on\nhyvä merkki hänen eilisillastaan.»\n\nKirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua\npitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana\nkiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen\nDycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut\nvetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut\nikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon\nulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun\nporttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.\n\n»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti\nkuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja\ninnossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.\n\n»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate\nhaltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että\nhänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla\nja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta\nnyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas\nhaukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»\n\n»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies\nniin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi\nmuistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut\nhäntä takaisin.\n\nRellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta\nDycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva\nsilmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän\nherkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia\nkirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella,\nolisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että\nainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää\nWully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena\nkuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää\nsanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen,\nmutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia.\n»Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan\nepäröivän.\n\n»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa\ntoiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.\n\nMutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän\nhyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta\nensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi\nparranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli\nentinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa\nrintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi\nvoinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä\nmahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena\nnaishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä\nkohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi\nkerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat\nkyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä\nmurehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo\nhaltioittaa meitä kaikkia.\n\n»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A.\nMacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan\nlämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen\ntietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.\n\n»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että\nhän oli jo aika pitkällä?»\n\n»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut\nmitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan\nja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi\nsuuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään\nniitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel\nDycen luona.\n\nNeiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä\nhänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi\npäässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä\nhän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen\nohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan\nennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja\nhuolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo\nmiestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen\nja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon\naikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle\nsiellä vallitsevaa asiaintilaa.\n\n»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä\ntalossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen,\nminne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään\nvarten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä\nja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut\ntavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat\netuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he\nsanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja\nsärkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin\nhänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin\nviimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan\nkilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili\npäivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin\nkuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin\njäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä,\nettä naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua.\nMutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä\npäivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään\nsitä Lennox Dycelle.\n\nHänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty\nvanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin\nkatua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen\ntaskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää\nhehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista\nonnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen\nrohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän\ntälle ensimmäiseksi hansikkaan.\n\n»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää\ntarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa\nse hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on\nparempi.»\n\n»Sitä ei _uskoisi_!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on\ntaas entisellään!»\n\nDaniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi\ntavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä\nsammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt,\nkatsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia\nkirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen\nseinustat täynnään.\n\n»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän\nkirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen\nmaalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut.\nEi, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki\ntämä oli unta.»\n\n»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi\npaksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel\nDycen mielenlaadun.\n\n»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu\njatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta!\nKiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä\nKilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin\nhe ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät,\nja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!»\nHän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi\nhän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään.\nNe eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime\nviikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen\nsairaudessa on tapahtunut käänne!»\n\n»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut\nmieluisempi uutinen!»\n\n»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?»\n\n»Erinomaisesti», sanoi kirjuri.\n\n»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.»\n\n»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander.\n\n»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa\nihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa.\nAjattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran\njotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai\nlukenut Dickensiä?» kysyi hän.\n\n»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander,\nikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne\neivät olleet pahoja.»\n\n»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään\najatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä\nviikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen\nkertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»\n\nHän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän\nsairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta\ntodellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää\nsilmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen\nilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla,\nneiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli\ntäynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen\npuutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien\nsilmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka\nolivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut\nhänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli\nvoittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!\n\nLapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle,\nuskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten\nsaavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman\nhenkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.\n\n»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään\non? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen\nolet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»\n\n»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella,\nohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä\nvähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa\nnukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin\nmakasi tyynyllä hänen vieressään.\n\n»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel\nDycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nMyrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli\nsiunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta,\nmikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen\nelostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän\nja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä,\ntuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja\nkaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On\nparempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel\nDycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän\nkuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä.\nHän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet\nposkensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli\nomenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle,\njoka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista\nkylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen\nuljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla;\npuutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä\nharjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat\npäitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma\noli suuri ja kaunis kuten ainakin.\n\n»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu\nihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna\npölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta,\njoiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot\nIntian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän\nskotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä\nkarumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan\nsellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät\nravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat\nnähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on\nvertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle\npahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä\nesimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän\non ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä\npalvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse\nkääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen\nnenällään.»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole\nkuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan\nmehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään\nTellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.\n\n»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi\nBell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi\nse olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä\nole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala\nolisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin\nportista.»\n\n»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun\nlaiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.\n\nDan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan,\nvaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän\ntunnustuksen.\n\n»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen\nkevytmieliseksi.»\n\n»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on\njohdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi\npidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä\njohdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole\nvielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit\nminun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan,\nkun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime\nviikon.»\n\n»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell,\nkoettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa\nkutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen\nsaavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla\nniinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin,\nettä syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet\nkorjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti\nkääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»\n\n»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen\nhäntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan\nepäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta\ntunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että\nmaailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»\n\n»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa\nheidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan\nkultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa:\n'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»\n\n»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä\nvakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän\nhänelle kuin minulle.»\n\n»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.\n\n»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman\nhäntä.»\n\n»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan\nvarmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»\n\n»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.\n\n»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden\nhäneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä,\nja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En\nollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti,\njollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että\nminun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja\nlausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta\najattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni\nkiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa\nteille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun\noli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän\nsinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän,\nminkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin\nnarrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin\nolin saanut sen sanotuksi teille.»\n\n»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on\nkovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta\nmeidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»\n\nBell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi\npois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän,\n»enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena\nollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»\n\n»Kenelle?» kysyi Bell-täti.\n\n»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu\ntuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille\nitse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen\nhänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta,\nvaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti\ninnoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään\nsitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut,\nenkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi\nkirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin\nläpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi\npuuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki\ntäysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä\nmitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren'\njohtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin\nKalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»\n\n»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti.\n»Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei\ntulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme\nlaittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit\nmärkänä sisään?»\n\n»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut\nkaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona,\nja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa\nnarrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin\npikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani\nHelen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin\nvaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»\n\n»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä,\nmuistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.\n\n»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi\nmurheellisena.\n\n»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun\npuhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta\non niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän\nitsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.\n\n»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan\nvimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.\n\n»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»\n\nMutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä\nlentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen\nkintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan\nlankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä\ntuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei\nnäkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla.\nHeidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan\naavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:\n\n        »Kasta, kasta kukkiasi,\n        pitkävartisia,\n        kaikki oomme neitoja\n        ja kaikki kuolevia.»\n\nSyksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet\nherättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se\nmiltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen\nsanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää\nmyötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin\nlyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu,\nkantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan\nkeittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja\nkauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka\nsurullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina,\nkun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!\n\n»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään\nhämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi\nollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.\n\n»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.\n\n»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni\nkuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin\nsateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat.\nSinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen\npalatessaan takaisin.»\n\n»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö\nhämmästyksissään.\n\n»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se\nkoski?»\n\nTyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce,\nneiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua\nhävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»\n\n»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce\npäättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla\nselville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»\n\n»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä\nkeneltä se on.»\n\n»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin\nLennoxilta», sanoi Bell-neiti.\n\n»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö\nolekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän\nCharles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun\ntulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja\nveti esiin toisen valekirjeen.\n\nBell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen\nyhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle.\n»Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun\nkieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä\npikku veitikkaa!»\n\n»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena.\n»Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä;\nainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta\nsyntiä.»\n\n»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on\nsaanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko\nkuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä\npikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on\nkertomataidetta, se on romaania.»\n\n»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko\nromaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen\niloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi\npoistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen\nsielullaan. Hän suree sitä nyt.»\n\n»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten\nylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti\nnähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen\ntukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.\n\n»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä\nminullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin\nmielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä\nolen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani\npäättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä\nsurkuteltavan arkipäiväistä —\n\n    »'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin,\n    oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'\n\nTästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille.\nNuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin,\nettä hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä,\nettä aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen\nmaantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»\n\n»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä\nilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se\nhyvin, hyvin suuri synti?»\n\n»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin\nrakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma\nsydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin\nkauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän\nvielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on\nLennox Dyce.»\n\n»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen\nkirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon!\nOletko ihan, _ihan_ varma, ettei se ollut narraamista?»\n\n»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti,\nheiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan\ntehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu\nmeripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina\nhänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi\nhiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli\najettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu\n— kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä\nerikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista\npunaa.»\n\nMutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän\ntoivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän\nsaakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa\n'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»\n\n»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa;\nsanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän\nkieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»\n\n»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta\naikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että\nminä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»\n\n»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen\nläpi keittiöön.\n\n»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti.\n»Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä,\njonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»\n\n»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään\nvuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna\nja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat\nnykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää,\nettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut\nturpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut\nCharlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa\nlaivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka\niloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»\n\n»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri\nkirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»\n\n»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä\n— minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin\nvain eksyttää.»\n\n»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.\n\n»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja\nlähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se\nkelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla\nopinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta\nettä hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska —\nkoska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla,\nkunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka\npaljon ristejä!»\n\nNuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän _on_ kultainen!»\nsanoi hän.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nKoko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi\npitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja\nlopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn\nalussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle\nröykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset\neivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin\npuodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita\nturkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka\nsäästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman\nveroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön\nkanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat\nsalonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat\nverrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen\npiti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa\nvalmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat\nmakeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden\nlopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia,\nvaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta\nmuutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat\nvain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa\nkotoa poissa liikeasioillaan.\n\n    »Oletteko kihloissa?»\n    »Tähyilen parast'aikaa.»\n    Ero tekee tunteet hellemmiksi.»\n    »Olette iloinen petturi.»\n    »Sydämeni on teidän.»\n    Miten on jalkaraukkojenne laita?»\n\nTuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua,\ntai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin\npussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa\nvastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.\n\nMutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin\nhänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten\nmiesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis\ntallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan\nse onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule\nmontakaan karamellia saamaan.»\n\nEikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä\nsyvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista,\nmikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli\nsiellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin,\ntavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen\nkokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun\nei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies\nmuuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia\npyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos\nporrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi.\nPeterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä\nkoko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän\nkoki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin\narvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä\ntuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka!\nKelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui\nnoin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen\ntakinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja\nsitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi\nrohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset\nolivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia\nkantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti\nkiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen\njohtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin\nkäsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni\nja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.\n\nEikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja\nkömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla\nkysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko\njoukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan\nväen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä.\nTietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi,\nettä jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä\nvoinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri\ntällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet\nkiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä\noli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän\nja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei\ntahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat\npumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota\nkäytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut\ntulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto\noli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista\n— ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa\nikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän\nviheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo\noli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan\nsilmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään\npuhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi\nleimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän\nilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen\nnimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut\nkäsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli\naiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä\nylempänä minä itseni pidän.»\n\nEräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili\nhänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään,\nmutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan\niltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan\nkatsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä\ntietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua\nheille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee,\ntäytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse\nsanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»\n\nKate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi\nnauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli\nsiellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta.\n»Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.\n\n»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla\noven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika!\nMinä olen syvästi loukattu.»\n\n»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi»,\nsanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta\nkavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi\neilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän\ntalon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»\n\n»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi\nKate.\n\nNiin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa\npalvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli\nmenettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret\nsiellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen\nsynnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä\npuhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan\nulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay\ntuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia,\nkäyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien,\nnaiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta\nserkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset\nkoskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että\nColonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.\n\nMutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti\nvastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti\noli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta,\nja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan,\noikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli\nlaskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava.\nSaattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä\nviisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä?\nC. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa\nhuvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!\n\nKaten uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista\nkaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena\ninnokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan\nyhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli\npestannut tämän lapsen opettajakseen.\n\nNupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se\njoudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen\ntäytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja\nterve.\n\n»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt,\nsuvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen\nistuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi\njotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet\nyrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee\nheistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä\nihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää\nkaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos\ntahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä,\nmillä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine\nMacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä\njotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen\npykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon\nkirjoittaisit sen muistiin?»\n\n»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.\n\n»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä,\nsekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän\nsanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti\npuhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi\nsuurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on\nviisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in\nkoulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen\nkaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»\n\n»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen\nhirveän iloinen Charlesista!»\n\n»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka\nsekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä\nolet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että\nsinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on\nterveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki\neri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki\nmitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka\nluultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin\nhuolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin\nne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi\nsellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka\nhän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»\n\n»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.\n\n»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää\nvähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se\non toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua,\nmutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä\nseitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein\nkammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin\nen vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne,\njolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista\nkertaa kahteentoista asti.»\n\n»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta\nminä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille\nsiinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»\n\n»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä\nsitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä\nmuuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä\nolen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa,\nja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten\nkeuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano-\ntai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja\npuhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta\nsanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa\nteoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan\nnaura täydellä suulla.»\n\n»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.\n\n»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa\nollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»\n\n»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se\non kovin vaivalloista.»\n\n»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa\nniin.»\n\n»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi\ntulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi\njalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno\nsunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua,\nNuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän\nhaukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun\nalkuluennon mielenkiintoisuudesta.\n\nJonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa\nlukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka\non tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen,\nistuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin\nomituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei\ntullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja\nlapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.\n\n»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän\nsurkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\n»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan\nkuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä\nikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin\nkalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli\npaljon enemmän hauskaa.»\n\nNiinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti\nesiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön\njalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan;\nlaulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään\ntuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten,\nettä ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö,\nmutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä\nherrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta\ntyöihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat\nlauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia\njalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli\nkaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin\nmonta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä\nkartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta\nsatamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen\nLennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.\n\nLukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli\nehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa\npainostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa.\nVieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva\nei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin\nsuurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin\ntavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää\nraikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena.\nRauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat\nraskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti,\nsavupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja,\nmissä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan\npeitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan\nnähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! —\nah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten\nhän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän\noli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä\nasioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota\nhän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti,\nmiltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä,\noli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla\nulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin\nHampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli\nkuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen\ntervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä\nmonikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista\nsatamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista\ntavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus\npelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.\n\n»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista\nvaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän\nsilmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.\n\nMutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman\nmerkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden\nnaisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun\nhänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi\nmielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden\nkanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki\nmieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien\njyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä\najatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt\nmitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa\nahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan\nkiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan,\nuneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti\nja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet\nsen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen\nvillihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman\npeilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin\naihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella,\ntuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään\ntuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka\nhän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän\nnykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa\nkaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen\nmielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta\nmaailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti\nlapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä\npieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja\nhaltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja\nuljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka\nhänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili\nmillaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut\nsellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan\n— häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja\ntyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!\n\nNiin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku\npuuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi\nlapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä\nsamalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään.\nToisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen\nsiirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka\nikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta\nAilie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä\nmielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko\nmeidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta\nmaailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin\npäivänä lähdettävä tuolle maantielle.»\n\n»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu,\nAilie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin\ntekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa\nmuuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä;\nmeillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»\n\n»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi\nAilie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.\n\n»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole\nmikään pöhkö.»\n\n»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en\nvalita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, —\nvaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät',\nAmerikan asuttajat —»\n\n»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole\nyhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus\npääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania\nnauratti.\n\n»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei\nNuppuakaan olisi olemassa?»\n\n»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä,\nettä ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä\nkunnon ihmistä.»\n\n»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki\nmahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa\nmielellään vastaan ylijäämän.»\n\n»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni»,\nsanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään\nlapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen\näitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä\nelatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia;\nnauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»\n\n»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi\nAilie vakavasti.\n\n»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan\nammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä\nsydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin\njoksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme\n— se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se\npelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla\nyksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään\nmaksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän\nitki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja\najatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi\nMaryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen —\nsinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa\nmuovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä\najattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan,\njotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein\npoissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin\nlaita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»\n\nEi tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun\nelämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina\nRellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja\nriennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään,\nsoitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea\naika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei\noikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa\npuoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen\nalas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle,\ntahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt\nja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa,\nseisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia\nvarpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä\nlokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät\nmaalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä\nmuistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen,\njoka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin\nrunsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt\nyhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten\nmaanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George\nJordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan\nkuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta\nvalveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui,\nkahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän\nvain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat\nnukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate\npursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä\nkadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen\nmukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja\nhänen äänensä oli kuin univirsi.\n\nEräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina\nlaumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa\npuutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien\nkuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle\nteepöytään miltei kyynelissä.\n\n»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä\nvaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»\n\n»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri\najattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen.\nJotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi\nhienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on\npäällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs\nsitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä\nniin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän\non lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei\nhän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi\nkuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»\n\n»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä\nnauraa kukersi.\n\n»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon,\ntypykkäni?»\n\n»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi!\nkunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»\n\n»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa»,\nmyönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin\nherttaisen skotlantilaista.»\n\n»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä\nodotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä\nhaarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana\npuhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi\ntehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia\nenkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt\nyhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä\nlinnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»\n\n»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.\n\n»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi\nsuurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja\nkruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan\ntaisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».\n\n»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi\nhänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti,\nemmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää,\nBell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven\n'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi\ntaisteluita joka päivä —»\n\n»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.\n\n»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu\nselittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa\n— ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut\nkai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten\nluulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia\nja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein\nreima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi\nmetsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin\nsiihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan\nkuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja\nvastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet\nkiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä\nlemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset\ntärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi\nolla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui\nnukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista;\nSkotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo\nkovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat\nulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet\nammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole\nketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja\nkarmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti\non kuollut kuin tukki.»\n\n»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina\npuolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat\nSkotlannista.»\n\n»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä\nterävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en\nvähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat\nolonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja\nnäkevät tuon tien.»\n\n»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»\n\n»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka\nse nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu\ntulemaan mukaansa ja koettamaan.»\n\n»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.\n\n»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja\narvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta\nminun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu,\nettä minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin\naina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin\ntekemisen arvoista.»\n\nDan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista\nja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.\n\n»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän,\n»johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin\nitse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin\narmoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on\nselvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin\nvilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi\ntehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»\n\n»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku\nhautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli\npysyä pelimannin mukana.»\n\n»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se\njohtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni.\nMutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää,\npitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla\nrannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa\nmyymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»\n\nNuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen\nperiaate?» kysyi hän.\n\n»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja\nmuualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin\nsiivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa\nmerkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»\n\n»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.\n\n»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi\njoskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna\non minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä\noikeuteen.»\n\n»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei\nvastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.\n\n\n\n\nXVII LUKU\n\n\nOlipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun\npostinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella\nojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut\nvierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että\nkysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on\nvarmasti mennyt sievät rahat.»\n\n»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska\ntietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia,\njosta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.\n\n»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän\nvain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»\n\n»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn\ntyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki\npakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä\nRiika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen\nFiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles\nvakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä\ntoivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien\nCharlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen\nymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen\ntämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon\nvaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita\nKate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet\nFlorida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä\ntuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt\nastiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän\nvasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin\nruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle,\njota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että\noli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin\nehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut\noppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja,\nhaistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen\nmedaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut\nvälitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä\ninnokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan\ntuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua\n— meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin\nkirjettä.\n\n»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä\njostakin runosta ja syntymäpäivästä.»\n\nNuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen\nrakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut\nhänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle\ntodella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista;\nkuinka se kirvelee!»\n\n»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun\nsyntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt\nsamaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi\nviikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään\nsitä muistaa.»\n\n»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja\nkun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin\narvelin sen olevan samantekevää.»\n\n»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja\nnyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä\nsuosittaisit?»\n\nHe tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja,\nraamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä,\nkravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei\nmikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta,\nmutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu,\njossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin\nItalialaisessa myymälässä.\n\n»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi.\n\n»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut\nitalialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole\nmitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein\nmistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi\ntinkiä kaupanteossa.»\n\n»_Minä_ tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi—\nfi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä\nmiten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen\npiipun, Kate.»\n\nHän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja\naamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä;\neikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut\nkärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki\nikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan\nasiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon\ntuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti\nantanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana,\nravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja\nhuutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut\nvarattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin\nsalaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti\nkädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi\nerottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin\nlaiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan\nolevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä,\nmutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin\nkonserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku\nkatsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että\n»mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa\nmyymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon\neukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja\ntakaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän\neräältä ohikulkijalta.\n\n»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle.\n»Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen\nkaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää\nskotlantilaiseen malliin.»\n\nKate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen\npatansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas\nhuutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut\nLennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin\ntarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä,\nsillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.\n\n»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota\nhänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»\n\n»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri\nikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan\nerään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva\nWrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi\ntilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää\nolevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin\nkauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin\nhyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä\nminulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta\nsaattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi\nitsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että\njollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä\nhämmästyttäisi häntä valtavasti.»\n\n»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan\nmenemässä suunniltaan epätoivosta.»\n\n»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään\nsaliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka\nsaa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin\nmahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä\nkapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä,\nettä se merkitsee häväistysjuttua.»\n\nKate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon\ntoiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat\njotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei,\nolette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin\nosataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!»\nharmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä\nestää kasvojaan käymästä punaisiksi.\n\nHurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian\nsuuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon\nsavupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut\nP. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä\nhaukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi\nsillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut\ntuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi\nturhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin\nsopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen,\njoissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat\nynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka\nperjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät\ntoisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta\nah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys\noli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli\nristi, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään:\nikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli\ntäytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka\nviekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti\nkumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu\nilmoitus; toisessa luettiin:\n\n»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»\n\nja toisessa:\n\n»TEE SE NYT!»\n\nmitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko\naamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä\nmukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen\nHurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan\nihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun\naition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan\nkoko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen\nkiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin\nvelaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli\nkohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa\nalennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta\nvain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti.\nTerveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä,\nvahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa,\njohon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu\npuolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus\nmyymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti\nmyydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä,\nkunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän\nilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä\nterveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria\nmääriä.\n\nWardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus\nverhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä\noli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka\ntoinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta\n(taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista\nvasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet\nko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen\ntiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka\nvoivat niellä mitä hyvänsä.\n\n»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen\nälynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen\n— Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen\nsiitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin\nikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»\n\nMutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli\npuotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin\nhänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien\ntakaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä\nhyväksesi tänään?»\n\n»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan\npäivälliselle.»\n\n»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti.\n\n»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski\naikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.\n\n»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri\nsuudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos\nitalialaisesta myymälästä.\n\n»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko\nsinulla jotakin toimitettavaa?»\n\n»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen\nostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen,\nmutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun\npyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen\nminulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että\nDan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin\nkuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut\nikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä\nkoristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä\nkirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet\non varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin\npiipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin\nminun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin\nherttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani\nhalusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon\nmallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»\n\nHän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty\nennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin\nlusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä\nihmeessä sinä olet ollut?»\n\n»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu.\n\n»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi\npitämässä puotia!»\n\n»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?»\nsanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»\n\n»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan\nasti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on\nollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä,\nDan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten\nperiaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja\nminä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi\nitsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt\nsiitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä\noli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli\nsaanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan\npuolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan\nlupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi\nluulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin\nluulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin\nvähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin\njärkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan,\nMinä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa\nmuissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät\npyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän\notti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä\nja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat\nluullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta\nlukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän\nvähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole\nsellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin\nohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli\nkuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen.\nSitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon\npuotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta\nkuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi',\nmutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten\nmuistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu:\n'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo\nsanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä\nne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan,\nmutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen\nsen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen\nheille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät\ntiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi\nmiltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.\n\n»Kerro, kerro!» huudahti Ailie.\n\n»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli\nkassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja\nja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin\npitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava\nHerralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä\ntoisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista\nvuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä\noli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen\npitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain\ntietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä\nja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille\nselväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin\ntietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne\nhänelle —»\n\n»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat\nlasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»\n\n»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he\nkysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi,\nettä ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee\ntarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan\nenkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän\npöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät\nhintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin\nyksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe,\nja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin\nettä minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen\nkuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset\nperiaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä,\nja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin\nkuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät\nvielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen\nlähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan\nennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui\nihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen\nkaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä\ntarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja\nkun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin\nilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon,\nmissä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin\nkertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä\nkuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut\nleikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun\nleikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa\nomalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on\njäähtynyt ihan kylmäksi!»\n\n»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen.\n\n»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen.\n\n»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun,\njohon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen\nvastalauseen.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nNiin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista\nkaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä\nseurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni\nkykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen\nkanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan\ntapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista\nikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat\njossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset\nSkotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen\nkokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä,\nkaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä\nja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän\nkuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien\nraakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman\nkaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi\n— toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku\nmeren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta.\nViimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä\nhän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan,\nmihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti\nselvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön\nveret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi\ntahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun\nilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä\ntai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia\nja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja.\nTarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen\nnakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä\nympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan,\njoitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai\nyhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan,\nkuutamokelmeään puutarhaan.\n\nSinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi\nRellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan\nitselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen\nvalaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda.\nSuurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden\nsulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset\nkattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan\ntaivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu\nkatseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa\nDan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat\nikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan\nmatkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka\npimeässä ovenkamanan perusteella.\n\nKirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John\nTaggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää\njymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena\nkorviin.\n\n»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.\n\n»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa\nhuulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut\nkekritontuista, Nuppu?»\n\nNuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen\nisänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän\ntarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin\nomenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan\nolevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia\nja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään,\nsillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen\nja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.\n\n»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.\n\n»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin\ntoivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi\nkovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän\nosoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän\ntiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin,\nhän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten\nolisi tavannut tuota leskeä.»\n\n»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti.\n\n»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan\nkukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani\nja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa\npitävät kutinsa.»\n\n»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla\nhiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo\nleski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan\nsanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla\nämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta\nviisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä\nmistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan\nhullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä\ntontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on\nnähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»\n\nKatu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin\npilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin\ntakana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen\ntulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja\nsavupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät\nyhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse\nisäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat\nikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten\npilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta\npimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja\nkadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli,\nilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti\nviiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen\nlinnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina\nvalopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän\nkirkaisi ilosta.\n\n»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?»\n\n»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja\nnaurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua\nsaamme kuulla heidän lauluaan.»\n\n»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin\nheiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai\nkuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn\nkuin laivanlastin nukkeja.»\n\n»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?»\n\n»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen\nmitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi\ntavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen\niloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan.\n»Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa\nDan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme\nnaamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.\n\n»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku\ntyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten.\nTiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja\njos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana\nympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun\nmenettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha\nliikeasiain vuoksi.»\n\n»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies\nkoko maailmassa!»\n\n»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla\npäivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen\nkäteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen\nBell-tädiltäsi.»\n\n»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi\nNuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena,\nja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.\n\n»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin\nsellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja\nannos raparperimikstuuraa aamulla.»\n\n»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?»\n\n»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce.\n»Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä\njättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua.\nOstin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin\nkalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän\niloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla\nraparperimikstuuran aika käsissä.»\n\nNuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui\nkeittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate,\nKate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»\n\nKaten kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös\nkuului, muttei mitään vastausta.\n\n»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa\nBell-täti virkkoi keittiössä:\n\n»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.»\n\nKeittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka\noli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken\npäivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli\nsalavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä,\nmissä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan\naloittaakseen hauskan leikkinsä.\n\nOi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä\nsisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät.\nSe ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien,\nsormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen\nkeittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan\neikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti\nhaavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti\nnäistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat\nhuoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen\nrummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut\nkoskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä,\ntuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi\nvakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja\nettä hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti\nvoitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä,\nsutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa,\nettä Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet\nloihdittu!»\n\n»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä\ntuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen\njälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»\n\nTämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle\nmuistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen.\nHän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia\nlapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue\nkulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella,\nkunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät\npaluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli\nhautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä\nkaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan\npalamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin,\nmutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta.\nIlmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja\nja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia.\nVarsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä\nhänet, se ei veisi minuuttiakaan.\n\nLyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti\noli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä\nhökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja\npeläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna.\nNuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko\npudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka\nmuodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja\nsanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se\nmerkitsi merimiestä aviopuolisoksi.\n\n»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen\neivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän\ntuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes\nkuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison\nnimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle\nsyrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen\ntunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin\nvain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän\nvalaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta\nja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta\nkyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui\nkuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja\neloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana\npysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään\ninhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta\npäin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin\nkäsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen\noli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa\nkohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi\netäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa\nyksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä\ntekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana\naamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän\ntunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden\nsanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli\nCharlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.\n\n»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti\nniin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin\nsitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»\n\n»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nKevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat\nuuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo\nlapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin\nmuurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki\nrakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä\nvarmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet\nskotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää\ntuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka\nantavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.\n\n»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin\nmieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun\ntoiset tekevät työtä.»\n\n»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat\ntarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.\n\nHe katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka\nennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.\n\nJa Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai\nkatuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua\nlaivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä\nmaailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat\nrikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli —\nkuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut\nmikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa,\njää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että\nhuonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten\nosaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan\nviihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla\npaheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen\npaikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka\ntoden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten\nistumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja\nkatsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden\npennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut\ntyöhönsä.\n\nNuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli\nvakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin\nmonissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli\ntavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina\nvuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia\nnykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä\nja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta\nmultaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.\n\n»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin\nminä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»\n\n»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa\niloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka\nkäsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta\norastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta\nkiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä\nkissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta\nkuin tirskuttavat ja tirskuttavat... Hush! tiehenne siitä paikalla,\ntahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin\ntaistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli\nkuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla\noli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä\nvatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin\nmustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»\n\n»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu.\n»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»\n\n»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun\nnopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua\nkaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»\n\n»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi\nlapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen\nvaltti. Jatkakaa, jatkakaa!»\n\n»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä\noli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla\ntunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti —\nniinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa\ndivisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin,\njokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei\nollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin\npyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö\njoko hänen tai minun.»\n\nHän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan\nkatosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään\noli omituinen kiilto.\n\n»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa.\n»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»\n\n»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin\nhänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»\n\n»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.»\n\n»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — _painetista_!» huusi\npuutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan,\nja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin\npusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä\nkaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan,\nuljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen\nisättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.\n\nKun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta\nnäki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista\npuolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä\nääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä\ntyöhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin\njuuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.\n\n»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan!\nHänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja\nhäneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä\noli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin\nte tai minä, kun vain niikseen ottaa.»\n\n»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi\nBell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt,\nja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä\nilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna,\nnikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte\nhänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi\nja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon\nsellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä,\nettä minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia\nSkotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»\n\n»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti\nWully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä\nolisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon\nhelvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra\nSiivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully\nOliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi\non. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin\ntoivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»\n\n»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti.\n»Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain\nsellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut\nharavoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä\nkäymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin\npäivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»\n\n»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni,\nme olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä\nleivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin,\nettä ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»\n\nBell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on\naina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään\nanteliaisuuttamme vireessä.»\n\nJa tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri\nniinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia\ntuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa\nsisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan\npalkastaan.\n\n»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan\ntarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi\ntehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»\n\nSilloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana.\n\nMissäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte\nolla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle\nveristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli\npaljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn\nhuulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla\npainetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin\nne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen\nleveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi\nmielikuvitusta ja draamallisuutta.\n\n»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;... joko hänen tai\nminun;... annoin hänelle,... annoin hänelle;... suljin silmäni ja\nsanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»\n\nKaten esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän\nnäki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen»,\nsanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua\nsilmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi\nsotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän\nkuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt\naikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella —\nharjoittaa rautamalmin tuontia?»\n\nJa Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen\nCharles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta\ntäytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle\nVenäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa\nveritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen\nsammuessa, olivat — —\n\n»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka\nrakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.\n\n»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka\ntähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä,\njoissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.\n\n»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian\ntyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat\npaperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin\noli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään\nkirjoitettiin.\n\nTämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady\nAnnen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.\n\nJa yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä\nsiitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan\nniin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän\nsaattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa\nkutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä\neri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka\ntunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan\nniistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen\nvanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena\npäivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti\n»Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa\nkokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen\nymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän\njokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan\nihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut\nheidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia\ntunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen\npalvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.\n\nSillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti\nryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi\nkasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän\nnäytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta\nhänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat\nselko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen\noma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella\nhänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli\naina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun\nleikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin\nkorulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista\npaikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen\nkäsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain\ntyöntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa\neikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti,\nsuureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä,\nettä Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi\nväsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli\nväsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista,\nsanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat\nkuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä\npuhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin\nmoittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero,\nBell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ\nhelposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa,\nsiinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien\nkasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.\n\nTuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina\nAilien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä\nvakavaksi.\n\n»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän.\n\n»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla\nuudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän\npysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän.\n»Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran,\nniin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani\nolisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys,\nettä Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään\nkaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja\nkyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole\nmillään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut\nniitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi\nolla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti\nkoettanut parhaani.»\n\n»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman\nsyytetyn näköisenä.\n\n»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin\najatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä\nrakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi,\nBell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut\nonnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie\nsekava ja täynnä vaaroja.»\n\n»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?»\n\n»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä»,\nsanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan\npiti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli\nväittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.\n\n»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin\nClelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa,\njotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole\nniin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen\ntilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun\nmielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla\nolisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella\ntasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä\nesiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja\nmaksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»\n\n»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti.\n\n»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja\nhummaukseen tulee... Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen\nkuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter\nScott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille\nlahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän\ntahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»\n\nDaniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän,\n»myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell;\nminä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja\nkumpikin väärässä.»\n\nBell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen\nkeittokurssin veljentyttärellensä.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\n»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä\nkädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.\n\n»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!»\nhuudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen\npuhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut\nposliiniastioiden joukossa.\n\n»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä\npaha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä\nLennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta\nkeittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään\nperhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»\n\n»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat\nsisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei\nole kirosana gaelinkielellä.»\n\n»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti.\n»Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä\nkielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle\nkeittokirjan.»\n\n»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat\nkeittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin\nkaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun\nsiinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele\nhienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä\nsiellä Colonsayn saarella.»\n\nBell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava\nkasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja\nmakeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita\nsaattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos\nsellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän\noli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta\noli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne\npikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa\nolivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän\nkeräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan\nlöytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin\nyhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen\nyksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan\nAilie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki\nherkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne\nsiellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan\nne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi:\n»Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä\nolla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen\nterveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka\npäivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen\nruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat\njossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä,\njotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista,\nvanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin,\ntakkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti\nBellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa\nhänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa,\nmutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen\nmuuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan,\nsäilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen.\n»En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen»,\nhuomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun\nsanoa, Bell-neiti.»\n\n»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen\nhämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että\nsinulla on nälkä.»\n\n»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos\nKaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»\n\nBell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa\nvielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun\nymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen\nopetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään.\nHänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle\nkolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja\nkatso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!\n\nBell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie\non ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen\nkuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja\npidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen\nneiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua\nja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' —\nei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että\ntiedät sen.»\n\nNuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti\narkihuoneeseen.\n\n»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus.\nMutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi\nhetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti\nsanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. _Minun_\nneitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät\nkerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte\nminulle, kumpi on oikein, lady Anne?»\n\n»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi\nlady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen\nympärille.\n\n»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee.\n»Ja kaikki ovat niin iloissaan.»\n\n»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on\nerinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki\non maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»\n\n»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla\njuuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se\nvarmaan johtuu siitä, että te olette... Oh, aioin sanoa jotakin teistä,\nmutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on!\nToivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»\n\n»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —»\nhän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.\n\n»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan\nherttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko\nkasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa\nminulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun\nnousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta\nkuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»\n\n»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta\nkertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen\nsisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin\n— ennenkuin hiljan.»\n\n»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille\nsatua Walesin jättiläisistä?»\n\n»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.\n\n»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää,\nettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin\nsuurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on.\nTe ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä\nsiellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja\nladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne\ntultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia.\nMutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa\nkenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita.\nArvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä,\njos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa:\n'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee\naina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen\nsomista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan\nkuninkaallisia.»\n\n»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia\nkodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia\nkuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan\nmaasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»\n\n»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on\nvain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta\nkuin ennakkoreklaamin hoitaja.»\n\n»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.\n\n»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi\nJim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»\n\n»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen\nlähemmäksi itseään.\n\n»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen,\nsamoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin.\nMinun haluttaisi ihan _hurjasti_ olla itsekin ylhäinen lady, se olisi\nniin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa\nsatumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään\nole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai\nmahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on\n— se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se\non romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen\narmonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden.\nToivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina\nosata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa\nlakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»\n\n»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.\n\n»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa\nolla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa\nsellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady;\nAilie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun\nvakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen\nistuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti\nTellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä\nsiitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en\ninhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja\nvaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas,\ntapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai\nBell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi,\ntaasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä\ntiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne\non toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän\ntietää kaiken.»\n\n»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa,\n»sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä\nmerimiehestä.»\n\n»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.\n\n»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi\nneiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»\n\n»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä,\nja minä — minä olen tuo suosittaja.»\n\n»Sinäkö?»\n\n»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan,\nettä te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että\njos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän\non, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja\nminä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa\nolettekin tullut tapaamaan minua!»\n\nLady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet\nihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle\nviran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää\npalkkaa.»\n\n»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti.\n»Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä\nrahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä,\nkuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen,\nmoneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana\njostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne\nkuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja\npurjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki\nmiellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret,\nruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä\nsanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi\nlasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin\npystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan\nmaan.»\n\n»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla\ninnostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»\n\n»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän\nvälillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty.\nKatellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa.\nMinä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin\nonnellinen.»\n\nBell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja\njuoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä,\nsillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi\nhän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista\nkunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että\nAilie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan\nhumoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En\nole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein,\n»mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»\n\nHänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.\n\n»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini\ntällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella\nhänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»\n\n»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen\nkatseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.\n\n»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu\nkaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin\npurjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi\npuheilleni.»\n\nTällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja\nsyöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.\n\n»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen\njärjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»\n\nPalvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu\ntanssi mukana.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nLiian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät.\nKate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi\npari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi\nalkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän\noli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta.\nVanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki,\nkuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan\nsamassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että\nkesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä\nleivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta\nsen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan\nmielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja\nColonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja\nhe vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet\nmitään.\n\n    »Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas,\n    yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»\n\nNuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön\nikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä\nKatelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian\nmukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot\ntuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä\nkirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen\nkeskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli\nluonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa\nreipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja\nniitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen\n»Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat\nliikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.\n\nJa sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen\nkokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä\ntietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus,\njuuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa\nitse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet\nilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta\nvartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi\nhänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.\n\nLady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla\ntalvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon\nalapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina\njonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John\nTaggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen\nolutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista\njoukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.\n\nNuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä\ntietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja\nviisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.\n\nVesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä\npehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka\npiirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset\nsanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana\nparta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka\nkajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu\nseisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä\nsittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle,\nihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet\nsiinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan\nlaskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.\n\n»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja\ntoinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa\nmerillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»\n\n»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan\nmukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen\nCharles?»\n\n»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka\ntakaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee\njoka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin\nkaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut\nsaman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni\non kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi\nhän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on\nCharles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta\npuhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan\njonkunverran punehtuessa.\n\n»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä,\nteitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon\nhartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä\nole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä\nolen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin\nja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa.\nHän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän\ntulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»\n\n»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun\ntämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.\n\n»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette\nkäynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan\nkoko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki\nnuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää\nja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein\ntuoksuvat köydeltä.»\n\n»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole\nhätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja,\njoissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»\n\n»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin\nsydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi,\nnähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»\n\n»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan,\nkaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria\ndagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen\nItaliaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»\n\n»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut\nAmerikassa?»\n\n»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles\npainokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria\npäivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan\nmatosia Amerikassa.»\n\n»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista\nodotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että\nsen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.\n\n»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko\nsitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»\n\n»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä\n— minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko\nminun — taputtaa sitä?»\n\n»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun\npäästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli\nkohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun\ntaputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen\nhänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady\nAnnen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan\npintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.\n\n»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.\n\n»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka»,\nja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja —\nisästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja\nrouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden\nmuisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja\nlausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas\nvieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan\nmerimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu\nkatsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet\nrakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi\nhän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan\nnykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni\nCharles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»\n\nKapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!»\nsanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»\n\n»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte\nuskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei\nvaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole\nmitään pitkällistä.»\n\n»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi\njonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän\nitse kertoi siitä minulle kirjeissään.»\n\nNuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen\nkirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä.\nHänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus\nsilloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen\nharhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle\njoitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina\nja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle\nkahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin\nluonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.\n\n»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt,\njouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa.\n»Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman\nheikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään\nvahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»\n\n»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi\nCharles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä\nja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»\n\n»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti\nNuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä\npyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa\nsummia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen\nhienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»\n\nKapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän\nsyrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein\nhuomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä\nei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena\nominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei\nsaavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus\nkaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina\ntuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että\nCharleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko\nsitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.\n\n»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate\non tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä\nsiihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»\n\n»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen\nhänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria\nmiehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät\nkasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties\nväsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän\nsijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen\ntarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin\nteidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä\nlevottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat\nherättäneet.\n\n»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta\nja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan!\nJa suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä\nsellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»\n\n»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate\nsanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen,\nja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen,\nkapteeni Charles.»\n\n»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi\nmerenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.\n\n»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu\nantoi hänelle — antoi hänelle _painetista_. Siinä ei kuitenkaan ollut\ntodellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän\nvähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»\n\n»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole\ntyöläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän\npolvella istumisesta.»\n\nNuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa\nhän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.\n\n»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa.\n»Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen\ntapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»\n\nNuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.\n\n»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon\nsanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace\n-niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä\ntoimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu,\nja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan\ntäytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen\ntakia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita\njonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja\njärkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista\nOronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa\nmuuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin,\nettä te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä;\nmutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja\nvenäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred\nWallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan\nnäyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti\nteitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra\nCharles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla\nolettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»\n\n»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.\n\n»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu\nkatuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni.\nWinifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä\nollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi,\nniin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»\n\n»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En\nole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani,\nettä prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»\n\n»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta\nniin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.\n\n»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut\nmitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne\nolleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin\nkunniallisesti kasvatettu.»\n\n»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette\nvarmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»\n\n»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän\nei huoli minusta.»\n\n»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä\nvelhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi\nnaimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan,\njos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo\nsaada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme\npuntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa\nlattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois.\nOlisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen\nkanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä\npahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän\non vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa.\nOlisitte hurjan pahoillanne.»\n\n»Olisinkohan?»\n\n»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää\nhopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin\nse on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja\nettä jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on\nihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta\ntoisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene\nnaimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»\n\nMerimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan\nliian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet\nvaarallinen tyttö.»\n\n»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä\nyhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä\nmiestä itseeni takertumaan.»\n\n»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi»,\nsanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista\ngaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»\n\n»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.\n\n»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat\nKaten kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»\n\nSitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja\npikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun\nesittämä tapa oli kekseliäin.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nKun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut\nja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä,\nvaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi\nkamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa,\njoka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja\nodottamattomasta autuudesta.\n\n»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni,\nmillainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo\ntiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista\nedes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en\nmuista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt\nme saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»\n\nNuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa.\n\n»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin\ntyperä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän\nolisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi\nluullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä\nkyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin\nrakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se\ntoki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»\n\n»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi\nColonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän\nyhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»\n\n»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä\ntiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä\nsanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä.\nJos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin\nlähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti,\nhuojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä\nkehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden\npukunsa ompelijalta.\n\n»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän,\n»vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea\nkapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi.\nOo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän\nnenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»\n\n»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin\nravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan\nmenehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut\nsellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä.\nJa nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et\nymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan\nkäännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill,\nettä merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä\npaikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen\nsijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi\nvoivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku,\njolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei\nolisi kunniatonta sinua kohtaan.»\n\n»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi\nKate valittavasti.\n\nNupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän\nnauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.\n\n»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä\nrakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään.\nKuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän\nkuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät\nrillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja\nminun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa\nkirjeissä oli minun kirjoittamani.»\n\n»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin\nkoskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan\nkirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän\netkä häiritse minua.»\n\n»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle,\nettä olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni\nCharles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli\nmiten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka\nolisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi\njärkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät\nhänestä jonkunverran.»\n\n»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut\nniin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen\nolisi nähnyt hänen silmiään.»\n\n»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät\nkaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän\non kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä\nilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on\nkouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja,\njoka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa.\nJos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin\nmitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä\nluonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan\nitseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll\nhänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin\nkatsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka\nkaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy\nsinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»\n\n»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen\nhänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on\ntaivaassa — suo anteeksi.»\n\n»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle»,\nsanoi Nuppu kovasti punastuen.\n\n»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate.\n\n»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein —\nniinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä\nsuutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole\ntarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta.\nLuulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja\nBell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»\n\n»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate.\n\n»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät,\nniin hän katsoo muurin yli.»\n\n»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä\naamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja\npilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka\nolisi vain hämärä.»\n\nNuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän.\n»Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te\nolleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu.\nDan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea\ntuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja\nottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa\n— ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha —\nja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin\nettä hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse\ntunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin\nhyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla,\nKate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain\nviitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja\nminä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet\npuutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian\nromanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot\nkukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja\npersiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin\ntaulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla\nShakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»\n\n»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!»\n\n»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?»\n\n»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!»\n\n»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti\nmilloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin\ntuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri\nsellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän\najatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi\nmennyt pois ja jättänyt kaikki.»\n\nSinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki\nkutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka\npillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti\nmyöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli\nlauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä\ngaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti\nhän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla,\nkunnes nukkui.\n\nNiin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita\nkorjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen\nsunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie\njokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi\nNuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole\naamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari\ntänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen\nauki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.\n\n»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?»\nSillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.\n\n»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava\npumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä\nkapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»\n\n»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu\nvakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei\nole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta\nvyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä\nylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi\nei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä\nei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta\nsinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina\nedessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein\nviimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi,\njos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla\nolisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin\nkotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»\n\nKate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta\nhän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli\nparempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes\nne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman\nhilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo\nryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.\n\n»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä\nja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo,\nettä puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta\nmitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin\nkiinanpulveri.»\n\n»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse\nlähettänyt sen minulle.»\n\n»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi\nmedaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»\n\nKate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori\nkäsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi\ntehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän\nseisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle.\nPortaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona\noli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin\navoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan,\nastellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä.\nPian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun\ntäytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen\njumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa\nsunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi.\nJokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän\nKate sanoi?\n\n»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta.\n»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»\n\n»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate»,\nsanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman\nturhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et\nvoi viheltää sunnuntaina.»\n\n»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä\näänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi\nolla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean\njumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin\ntarkka.»\n\n»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se\nolisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei\nmitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen\nsunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja,\nja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea\nlintujen surma.»\n\n»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate.\n\n»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi\nniille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on\nvarmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu\nolemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.\n\nHetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia\nNuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle\nylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen\nikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän\nja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki\nkeittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta\njoutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.\n\n»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet\nkahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»\n\n»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen.\n\n»Ni-iin», sanoi Kate.\n\n»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.»\n\n»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nTa-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!\n\nMaailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison\nensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta\nparhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi\nlainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan\nkäden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja\nälykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.\n\nOlen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin\nja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin\nvuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli\ntunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet\nsamoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli\nheidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi\ntukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.\n\nTa-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!\n\nNiin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi\nmaalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan\nhalki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot\ntömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse,\nsolisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai\nmetsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja\non ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on\nvasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna\npahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.\n\nTa-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!\n\nPalaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen\nunelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa\ntakaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka\njokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.\n\n\u003Ctb>\n\nKyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka\nistui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen\nnyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille\nkyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella\nja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan\nvahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri\nhe ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja\npahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä\ntoisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He\nolivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa —\nensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli\nonnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin,\nmaisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja\npuhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä)\nja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä\neräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina\noli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh\n»tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen\nkirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in\nsaarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden\nkorventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen\nvoitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja\nrahojeni kulutuksesta.\n\nMutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta\n— sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella\noleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian\nkäsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron\nvieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi,\nniin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni\nmiltei väristyksellä.\n\n»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen\nentisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.\n\n»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin\npienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean\niso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei\nvoimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman\ntuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä\nse näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain\nsyntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»\n\n»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa.\n»Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina\nolemaan mitä täydellisin opettaja —»\n\n»Kaikkien hyveiden esikuva.»\n\n»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»\n\n»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»\n\n»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti\nhuoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua,\nhuomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän\nkummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä\najattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa\narvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin\npelkurimaiselta.»\n\n»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen\nison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se\nkammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon\npienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että\nhäntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän\nsanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni\nhyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»\n\nVielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun\nyli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä\nse on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti.\n»Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian\nusein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä\nhalua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa\nhän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.\n\n»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen\ntäytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti\nsaavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä\nseudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa,\nmaleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin\npäin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä,\nettä hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni\ntekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne\nliikkuisivat vilkkaammin.»\n\nJean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin\nliian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä\nritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen\npuhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja\nvartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi\nnäkemällä.\n\n»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi\nAmelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on\nyhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin\nnopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista.\nMeidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin\nluontehikkaita.»\n\n»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen\npuolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut,\nettä tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot\njo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi\njoutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin\nhitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»\n\n»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti,\njoka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista\nEdinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»\n\n»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän\noli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette\narvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle\nuutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton\nja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että\nolen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion\nmennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»\n\n»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.\n\n»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua,\nkoska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä\nsähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin\nlähdin Edinburghista aamulla.»\n\n»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti\njoukkoon.\n\n»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa\nselustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen.\nVarsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista\nmuusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta,\nkun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta\nolen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti!\nse on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään,\nennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli\nkuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin\nolin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa;\ntoisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että\nminun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen\nEnglannin kuningattaren kanssa.»\n\n»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi\nAmelia-neiti.\n\n»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone,\njossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli\ntuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen\npotkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä\nkoko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli\ntäydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa,\nlapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn\nloppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät\njohtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet\nnuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän\nhetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun\ntappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja\nElisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli\nhyvän levätin Walter Raleigh'lta.»\n\nHän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia,\njoita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan\nlukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen\nhenkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli\nnähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun,\nheidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että\nse katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki\nhajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri\nsilloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön\nerikoiseksi ratoksi.\n\n»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat\naivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku\nopettajattaren omaisuutta.\n\nKäärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko\ninhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!\n\nNäin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään.\nHe eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin\nraa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten\nihmissilmälle valtamaantiellä.\n\n»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä\nteidän puoleltanne.»\n\n»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille\nenemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin\niltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.\n\n»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun\nvaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.\n\nNeiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan.\n»Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja\ntuntematon hymyili.\n\n»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen\nmieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa,\nettä kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren\nkanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni\nkukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän\nolisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi\nsattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut\nkysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole\nnähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon\nvartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä,\nkun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu\nkäytännöstä Berliinin rauhassa.»\n\nAmelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään\nkäyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että\nmeidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan\nohkainen, vallan pienoinen.»\n\n»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa\nsanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä\neivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte\nvoineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua\nkevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»\n\n»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.\n\n»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia\nvälikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain\nvaraläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja\nedessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»\n\n»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille,\neikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.\n\n»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka\nolette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»\n\n»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.\n\n»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme\nolisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi\nniin erilaisia kuin entiset.»\n\n»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi\namerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin\nentiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden\npuhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä\njuuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat\nvarsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain\nantaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata,\njos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on\noikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan\nrikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»\n\n»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi\nAmelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin\nennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»\n\n»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte\najattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja\ntekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa\ntoisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa,\neikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin\nymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa\nniitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena\nkuin salaa hautumassa.»\n\n»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa.\nPostivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen\nholvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.\n\nAmerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille\nhyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui\nhänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.\n\n»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nAinoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna)\nparissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka\nvieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt\ntalon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta\nei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa\npaikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin\ntuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo\nomituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin,\nja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut\npalata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti\nvähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.\n\nVieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon\noikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että\nhän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen\nhänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon\nsitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä\nliittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta.\nJos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut\nhänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä,\njotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa\ntai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota\nLontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! —\nansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten\nihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja\nmenestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä\non epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata\nkasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla\nosalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin\nniin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra\nMolyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat\nsatavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille.\nSitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut\nhänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo\nosoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt\nälykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in\nveli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä\nHurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin\nettä kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista,\nmitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin\nvaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa,\njonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut,\nettä korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä\npuraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö\nhän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut\nhänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia?\nJa lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut\nsunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään\ntyperältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan\nherättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei\nollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan\nKyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään\nkapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?\n\nHerra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona\nnoina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä,\nkuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen\narvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa\nedustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä\npakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi.\nEräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen\nkuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua\npitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen,\nettä mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet\npahoinkaan jäljessä New-Yorkista.\n\nMutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira\noppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä\nmielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».\n\nBell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni\nseikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon\nhuoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään\npitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse\nja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat\ntodistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen\nhuonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut\nnäyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli\ntaipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että\nWilliamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä\niskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän\npuuttuvan!\n\n»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä\nei ole teidän matkalaukussanne!»\n\nJälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin\ntekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.\n\n»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti\nhymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin\nvaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei\ntarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»\n\nHe istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi\nisänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen\nveljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin\nolevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan\nullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko\ntulla.\n\n»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei\njaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset\nkeskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut,\nkoska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan.\nLivistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme\njoutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää\nminulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä\nlivistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan\nkieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»\n\n»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole\ntapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.\n\n»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni\nmillaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle.\nChicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on,\nkuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan\noma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa\nnaista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että\nolisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi\nvakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin\nsanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja\nkultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan.\nSiitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka\nhänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin\nmolemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään,\nniin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä\nvaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa,\nsamoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»\n\n»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee\nhyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»\n\n»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin\nvaltiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen\nehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa\nhyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys,\nettä vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry\nIrvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla\nolisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin\nvoivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön\nhalki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne\ntähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin\nvaljastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä\nennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista\nhuolisi?»\n\n»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce,\nvilkuttaen silmälasiensa läpi.\n\n»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka\nkerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut\nniissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta\nne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa\nseikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä\nkuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen\nkoulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä,\nja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä\nanna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno,\nväririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana,\nja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä\nköyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing\nCrossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät\nja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa\nkuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden\nmaineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi\nkuollut.»\n\nSyntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien\nvaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin\nyllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen,\npienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta\nsuojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen\nBuntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui\nalati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä,\njota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä\nkuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä,\nlevottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan\nvarjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen\ntapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin\nratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen.\nBellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi,\ntuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta.\nVieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä\ninnostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa,\ntunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi\nhän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi\npuhujalavanaan.\n\n»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni\nMaggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja\ntalvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa\nistuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean\nloisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että\nse nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn\ntotiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä,\ntakin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona!\nPimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa\nistua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman\nsenhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja\nlykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa\nollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne\ntätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä\nkohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta —\nkuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin,\nmikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan\nyhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti\npuhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en\nluule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen\nhetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin\ntällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten\nohikulkua.»\n\n»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti,\n»ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain\nkolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava\nalussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka\nminulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on\nkasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»\n\n»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen\njotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä\nkanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»\n\n»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi\ntarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää\nhänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn\nkasvatukseensa?»\n\n»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?»\nkysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.\n\n»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli\nymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa\nerota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta\njos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata\najatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen\nseurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen\npahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä\nsydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle\nperinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen\nei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla\npanisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän\nvaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi\nollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi\nmennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä\nkuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain,\nlämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee\nkaraistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa\nkuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin\nkotona.»\n\nBell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien,\nsillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.\n\n»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista\ntarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei\nvastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.\n\n»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan»,\njatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian,\njohon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika,\nmuistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja\nseraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään;\nja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi\nvain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei\nsentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne\nonnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»\n\n»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell.\n\n»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon\ntulee», myönsi Molyneux.\n\n»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta»,\nhuudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen\nsisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään\nkoskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.\n\n»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä\nkouluun?» kysyi Dan Dyce.\n\n»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti.\n\n»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en\nusko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.\n\n»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.»\n\n»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka\nolisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa\neivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra\nMolyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole\nmoneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä\ntosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia\nottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen.\nEi silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan,\nsillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta\nniin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä\npidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä\npaljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee\n— menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen\nitsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se\ntuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian\nsuuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu,\nherra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen\nsamanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja\nhappamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään\nraamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri\npaikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita,\nkuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»\n\n»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell,\n»ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä\nei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»\n\nMolyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta\nehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät\ntoiset kolme.\n\n»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja\nvastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja\nsalaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta\nkun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille\ntulee hoppu.»\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nBell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti,\nkoska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun\nhumoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka\ntavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin.\nSe oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden\nhän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää\nja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista\nsuuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta.\nMolyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä\nryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin\nkuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä\noli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon\n— vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen\nja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin\nlöytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin\nkaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista\nja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen\ntunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä\najatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin\npaljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.\n\nHerra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö\ntuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa\nsellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia\nyhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa\nmaansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että\nsen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux\nsanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut\nmitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita,\njotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa.\nTuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli\nharhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään\npiittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.\n\nEnnen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen\nhyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi\nesiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä\nluottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen\nlausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän\nvaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi\neräälle George Jordonille.\n\n»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin\nitsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin\ninnokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään\nintiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista\nkapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet\nkuoliaaksi.»\n\nNiin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta\nholvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa\nvalmistamassa Nupun elämänmuutosta.\n\nMihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa\nei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.\n\nMilloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä.\n\nMitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä\noli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo\ntarvittavista varustuksista.\n\n»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan\nhyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka\nkauan se on ollut mielessäsi?»\n\n»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on\nollut sinun mielessäsi?»\n\n»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina\najatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin\ntoivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran\non niin paljon tehtävää.»\n\nVarmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä\ntuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli\nseuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen\nkotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen\nsalpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi\npiittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles\nmuille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä)\nsanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys,\ntoivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto\npuuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen\nulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja\nsuu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän\neteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon\nompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden\nvarustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä\nseinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan\nharsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti\nihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla\ntyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä\nviihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin\nkutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he\nsanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut\nlivertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten\nkorvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät\nkädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja\nverka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus\nhuumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen\naikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä,\nmutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä\nmillänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla\nkirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren\nseikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.\n\nHän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä\ntoimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten\nvaltakunta!»\n\n»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren\nlankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa\nnähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä\nolet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman,\nettä vesi kihahtaa silmääsi.»\n\nJos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät\nkaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa.\nTuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen\nvahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady\nAnnekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän\nviekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten\nsyittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien\nnorsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi,\nmutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että\nhänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.\n\n»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin\nkaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»\n\n»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman\nvähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka\nluuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että\nheillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös,\nveitikka!» sanoi lady Anne.\n\n»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan.\nEnimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä\nmelkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin\npääasia.»\n\n»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui\nomituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan\nhartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita,\npurskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös\nullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti\nnyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois\npahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:\n\n»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!»\n\nMutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin\ntilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi\nsellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen\ntahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen\naikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka\nväsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin\nnoita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän\nnojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi\nhalusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella\nhäntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi\nsitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai\nalkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita\n»Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai\nihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset\nkupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin\njokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että\nhe olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja\nkeskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.\n\nMutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin\nulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan\nkysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja\nmaailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred\nWallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään\nhuokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella\nonnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän\nnaisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä\nkaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nUurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa\ntoimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman\nilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun\npäivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt\nneulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä\ntyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten\nseuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet.\nTietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa\nreippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä\npitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa\nepätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot\npuhuvat, olisi paikoillaan.\n\nMutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti\nkaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään\nturhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli\njäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan,\nettä ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli\nhyvästien heittäminen.\n\n»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen\nnimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen\narvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin\ntuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty\nnoutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin\ntuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.\n\n»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell.\n»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.\n\n»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin\nkerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä\nkuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»\n\nEnempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan\nhyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin\nhän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan\nja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja\nhe lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä.\nSaadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa\ntätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi;\nmutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.\n\n»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»\n\n»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen\nvaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria.\n»Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa\ntai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät\nmainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin\numpisuoli.»\n\n»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean\nymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, _minä_ sanon. Murehtiminen\non tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni\ntilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka\nuseimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa\nkuin hänen pillerlnsä.\n\n»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei\nminulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko\nelinaikani.»\n\n»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! —\narmo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa\nviikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»\n\n»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se\non jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin\niloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja\njuuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»\n\n»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se\nkerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs\nvarten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä\njälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä.\nKaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»\n\n»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka\naina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä\nsiinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien\nskotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.\n\nTohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet\nhuolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja\nhän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä\nrukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen\nollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen\ntullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan\nlyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti\nhän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä\nyritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on\nvaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen,\njoka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen\n— ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia\non, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin\nvaikeaa.»\n\nNuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa\noli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista\nliiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän\noli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa\nkoko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista\nhauskuuksista.\n\nMutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa\nBell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa\nskotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään\najatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras\nasuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa\nsen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä\npikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin\nrisahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman\nkauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä\nhuolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka\nhänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa\niloisuutta.\n\n»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin,\nniin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»\n\n»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.\n\n»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»\n\n»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä\nkoetan tehdä parhaani —»\n\n»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä\nnaama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»\n\nMutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui\nhuoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia\n— Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa\nsaavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet\ntaskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän\nhuolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa\nvakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona\nhänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen\nevankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan,\njoka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja\nkytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.\n\n»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle\ntuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden\nhuumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan\ntukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen\nviittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin\ntuoda paarit.\n\n»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet\nitseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on\nsinun kristillinen alistuvaisuutesi?»\n\n»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja\nkristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»\n\n»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta\nmelua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»\n\n»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän\nminun kuolevan?»\n\n»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin.\nEnhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista.\nOlet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole\nedes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu\ntoivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja,\nkuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»\n\nBell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina\niloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»\n\n»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa;\nainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen\ntänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut\non estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta\nsitävarten.»\n\n»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on\nmatka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän\nja sanoi:\n\n»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»\n\n»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi,\njoka parhaallaan puhuu kuolemisesta.\n\n»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta.\nHän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs\nmatkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen\nma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen',\nvastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen\npaljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti\nBrisbanessa ja tiedän.'»\n\nBell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!»\nsanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä\nmaailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»\n\n»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.\n\n»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä\nsinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan\ntai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»\n\n»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti.\n»En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan\noudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä\nmitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi,\njos hän rupeisi kuihtumaan.»\n\n»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti\nDan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan\nole alkanut.»\n\n»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi\nBell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on\nsaagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen\nhäviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän\nvoisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»\n\nDan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen\näänettömyyteen.\n\n»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi\nBell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»\n\n»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät\nniin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti\nviekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan\npelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin\npitkälle.\n\n»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell.\n»Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu\nsellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama\npikku tyttö!»\n\n»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan.\n»Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle\nsanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin\npuolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen\nalta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että\nAilie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa\nluota ilkun välke silmissään.\n\nMakuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään\ntunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta.\nParikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen\nhoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko\nRel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla,\nAilien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.\n\n»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään\nshetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää\npäivässä?»\n\nUkko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.\n\n»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en\nole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nKun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien\nja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli\nhänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja\nlaskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden\nsellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi\nolleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata\nhäntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi\npakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa\najatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin\nkauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta,\nmihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi —\nesimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri\nnykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti\npanemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen\nsiteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten\nruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille\n— niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta.\nSiitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt\nsiellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa\nja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan\nmyymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein\nsurkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.\n\n»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä\nmuu kuin ihka viimeisin?»\n\nNupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä\npaitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina,\njoutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten\nkapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja\njos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi\nhänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa\nja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa\njoka aamu ja lukea rukoukset.\n\n»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi\npuristaa silmät kiinni koko ajan.»\n\n»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun\nmielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen\nkuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa\nkuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun\nymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki\npalkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin\nhäpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi.\nSe on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä\nkasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat\nja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä\notat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi\nSellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt\nvaransa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa\nmaailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee\nkunnioittaa?»\n\n»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi\nAilie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»\n\nDan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat,\njotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet\nniin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet\nnäköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä\non kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin\nkäsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina\nliian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille\npettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin\nkuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla\nei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään.\nNiin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu.\nOnhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin\n— sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi\npalkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni,\nihailen sinua.»\n\n»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien\nvarsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.\n\n»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä,\nja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että\njos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen\nsinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli\nAilie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä',\nja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan\nkauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse\nannoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli\noppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan,\nNuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi\nskotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu\nolevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»\n\n»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää\nkuulla sinun jaarittelevan.»\n\n»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli.\n»Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne,\nNiissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen\nominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa\nskotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla\nvaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»\n\n»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja\nlauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä\nvain! Sinähän vain jaarittelet.»\n\n»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän\ntekee sinusta vain pilaa.»\n\n»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»\n\nKate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan,\nkun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä\nolisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen\nsäilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen\nkeittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä\nsuunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden\nviiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle\nsisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia\naina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan,\nLennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa\nEdinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta\ntai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille,\nettä mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa\nvielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana\ntaloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen\nkapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan\nuskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän\nkäteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille,\njonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät\novat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla\ntule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista\nja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?\n\n»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.\n\n»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin\nkoti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät\nsijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin.\nMutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan\nurhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin\nmene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi\nvanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»\n\nNeljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo\nviimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully\nolisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja\nennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana\nja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin\npakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti\nMinton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta\npohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun\nkylpylakanaan asti.\n\n»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi,\nmeiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin —\nmuutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»\n\n»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.\n\n»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi\nshillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»\n\n»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun\ntäytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin\nvarten.» Ja hän teki niin.\n\nKun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei,\nen voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta\nvastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät\nkyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka\nsaattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden\nkattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin\nheitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa.\nSe tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä\nja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja\nsitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti\näänensä valitukseen.\n\n\u003Ctb>\n\nYö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se\noli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan\nvastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden,\nkun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei\nole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus\nhäipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista.\nTuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi\nlaajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta\nsitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman\nroskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana\nkohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin\nkohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset\nja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti,\ntyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan\ntäysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää\naina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä\niltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö\nhän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan\ntaivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt\nlepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?\n\nNäin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle\nkadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän\nkulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus\ntäytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden\nsuojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti\nsielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.\n\nHänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija\n— olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt\nmennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin\nusein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti\ntai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten\nvaltoihin?\n\nBellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna\nulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota\nvelvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka\noli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen\ntäytyi kutsua veljeään.\n\n»Mikä on asia?» kysyi Dan.\n\n»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»\n\nDan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja\nymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään\nmerkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nKaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen\nmuun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt\npäivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä\njohtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi\nehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on\nvain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi\nviikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta\nkuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan,\nnäyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi\nhäntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen\nkolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.\n\nOli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket\npunaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen\nhelisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan\nerilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen\nedinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä\nsaadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen\ntuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.\n\nMinusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin\nmaailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa\nkatsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä\nmuutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia\nylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin\nalhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa,\njota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka\nkasvatus maksoi suunnattomia summia.\n\nHänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta\ntällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi\ntuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn\nkellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle —\nkäskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan,\nkaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän\nkäsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja\nmuurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna\nsuurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat,\nniin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello,\nJohn Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit\nikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa,\nharmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat\nja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla\ntajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki\nyhdessä summassa »näpsäksi».\n\n»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen\naika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona\net sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in\nneitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen\nkirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»\n\n»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä\nkuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia\n(ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan\nmonista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.\n\n»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti.\n»Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen\nerikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen\nilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi,\nmillä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani\n'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa\nsanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut\nmääritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen\nviritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten\n— kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on\nasuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa\npaikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden,\nsilloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa\ntarttua.»\n\n»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen;\n»ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella\nsitä käyttävän.»\n\n»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.\n\n»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti\nNuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta.\nHän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti\nviikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko\nSkotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja\nkaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»\n\n»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin\nerittäin — erittäin näpsä.»\n\n»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa,\nkanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin\npikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan\nseitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä\npäivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen\nmyssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin\nuntuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva\nMolyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat,\nkädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin\nhän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi\n—»\n\nNuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa,\nnäytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu\noli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.\n\n»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan\nerittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta\nselässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun\naikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä\npääasiana oli koruompelu ja katkismus.»\n\n»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu.\n»Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen\nylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein\nolemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko\nansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole\naavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä\nlapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä\nhuoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää\nolkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle,\nja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman\nkouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo,\nettä ne ovat sitte _qua non_ ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle\nnuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin\nrappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja\nesittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti\nMacintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan\nvoi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän\nsanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien\nyhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän\nei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. _Hän_ vasta on\nskotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit\ntavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin\nkissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta\nhän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi\nja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne\novat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»\n\n»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän\non varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina\nsamoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki\nniin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä\nvoi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»\n\n»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin —\nsilloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän\ntulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun'\nhenkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja\nkun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen\nniin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi,\nherra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra\nLaurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä\nskotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus\nhän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti\nMacintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi\nspinetti.»\n\n»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha\nneiti Skotlannin murretta?»\n\n»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on\nvihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»\n\n»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen.\n»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa.\nKäytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee\nsamaten.»\n\n»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki\nnuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita\ntai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen\nsanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen\non halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita\nhänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa\nmilloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien\nniiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän\nhäviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa\nkuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset\nja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä\non kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu\nniin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle\nmieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita\nvanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana\nKirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla\nheille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen\nasioita, _niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!_'\n'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin\nminä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa\nSkotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä\nhaluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja\nsilloin minun täytyisi pitää heistä.'»\n\n»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin\nsinun kaksoisoliosil»\n\n»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi\njärkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»\n\n»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu\npainokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»\n\n»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»\n\n»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän\npaikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka\nperin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa,\njosta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa.\nLuulen, että Macintosh —»\n\n»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö\npunastui.\n\n»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän\nolisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän\nhänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että\nunohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi\njäädä tänne ainaiseksi.»\n\n»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.\n\nNuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän.\n»Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä,\nja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja\nkellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin\ntalossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei _olla_ täällä, niin kovasti\nminä sitä ajattelen; mutta — mutta —»\n\nHän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin\nkasvoilla.\n\n»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.\n\n»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi\nrakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua\ntäältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos\njäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»\n\n»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin\nminä.»\n\n»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi\ninhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista;\nja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä\npuoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä,\nmissä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden\nmukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä\nomaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»\n\nBell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään\npudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.\n\n»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä\nitse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä\najattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa\non kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt\nChicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois\nkorvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan\nole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei\nmatalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään,\njolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu.\nYmmärrätkö sen, Nuppu?»\n\nNuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se\nkuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan\nsinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä\nyksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa\nnaurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että\nDan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.\n\n»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna\nvanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nSekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme\nsellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell\nteki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä\nne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo\nlakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka\nolisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti\nlukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen\nmaanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja,\njolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen\nhurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät\nkorvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja\nPeter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan\nkeittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään,\nuhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän\ntiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön\nonnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin\nme kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä\nkauheimpia sanomia.\n\nNupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri\nsenvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti\najaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret\nolivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin\npostivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden\nvuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen\nvaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli\nLennox Dycen käsialaa?\n\n»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana\nsanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah,\nnoita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi\nitse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut\nyksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi\nDycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan\npuutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan\nkysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan\nolevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä\nparasta tuoksinaa.\n\n»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce,\n»täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos\nvapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»\n\n»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin\nvarmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun\ntaksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten\nvapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi\nsitä erottaa.»\n\n»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi\nasianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:\n\n»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi\nsylkäistä koko jutulle.»\n\nKuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin\ntullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon\nvanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta\nkohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin\njokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan,\npainivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi\ntuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen\nliikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän\npäätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa\nopettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen\nvuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan,\nja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.\n\nSilloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.\n\nBell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä\nkävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi\noikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin\nvirkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka,\nkuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen\nenemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan\nhän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan,\njoka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei\nvastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään,\nkun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut.\nOllen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin\nhämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten\nohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset\nsilmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä\ntahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se\noli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen\nnähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi\nettä naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine,\njollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.\n\n»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli\nkunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen,\njoka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista\nmyssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli\nvarmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa.\n»Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja\nitseltään ja odotti selitystä.\n\n»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka\nselvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa,\nja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni\nluoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa\ntoimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa\njotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»\n\n»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään\nhämmästystään.\n\n»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen\nsilkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni\nole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään\nkirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»\n\n»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on\nminulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi\npuhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua\nhänen eriskummallisuutensa johdosta.\n\nNainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle\nanteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä\nolen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni\nkuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä\nhe miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa\nMaryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta\nja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen\nverhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.\n\n»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten\nsoittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja\nkaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja\nhartiahuivien aikakauden kanssa.\n\n»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni.\nOlen — olen Toivon Liitossa.»\n\nAsianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen\nhyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän.\n»Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»\n\n»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin\nkoituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli\ntädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että\nminun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi\nihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini\njuureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'.\nMe olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin\nkiivaita!»\n\nHän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen\nveikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan\nkohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas\npuheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra\nDyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä\nuljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten\ntahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani\npelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet\nnaimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta,\nsillä sukuni on aina ollut parooneja.»\n\n»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää\nomaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.\n\n»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni\ntai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei\nhänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on\nsulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen,\nja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin\npahenee.»\n\n»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin\nviisastuu, neiti...» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin,\njonka toinen jätti huomioonottamatta.\n\n»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää»,\nsanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin\nasianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten\nerehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla\nMaryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen\nluotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten\nneuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut\nhulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti\nole koskaan enää ollut entisensä sitten... Mutta kas, olen poikennut\npois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin\nJohnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen\nomistajaksi?»\n\n»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta\nansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki\nnaitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi _jus mariti_,\nkuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen\nomaisuuteen. Ei ole olemassa mitään _communio bonorumia_ — omaisuuden\nyhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»\n\n»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»\n\n»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne _ad perpetuam\nremanentiam_, ollen sukuperintö.»\n\n»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten\nminäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken\nlatinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että\nasianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»\n\n»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus\nvanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. _Ad\nperpetuam remanentiam_ merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»\n\n»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia\nmyötäjäisinäni.»\n\n»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin\nkunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta\nmaksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole\noikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne\nkoskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»\n\n»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala\nhoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin\nensiksi?»\n\n»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne\nperijäksi.»\n\n»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin\nkuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen,\nsamalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja\npeittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi\npälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat\njäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman\nvieraan.\n\n»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut\nkuulleeksi nimeä.»\n\n»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti\npaikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja\nolen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä\nseuduin.»\n\nAilie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin\nkääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta,\nrintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta,\npitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta\nmyssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin\nsilmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.\n\n»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni\njohdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen\nmuinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen\nnäköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen\nvaatimukset.\n\n»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi\npoistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen\npysähdyttäen hänet.\n\n»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy\nolevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista\nomakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin\nselkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa,\nneiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle\ntämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»\n\n»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista\ntyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne\noman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»\n\n»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh\nalistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa,\neikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin\npyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta\nmies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»\n\nKuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista\nmenettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat\nnauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi\nheistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha\nDanielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä\nanteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja\nheittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta\neipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen\ntäytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat\ntutun soinnun vieraan naurussa.\n\nDan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän.\n»Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään\nvanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn\nveljentyttärensä nauravalta naamalta.\n\n»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.\n\n»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun\nmetkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»\n\nNuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin\nkaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.\n\n»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin\n— sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on\nmaalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin\npelkää!»\n\n»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.\n\n»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon\nsyliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan\nvasta huomenna.»\n\n»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on\npuhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain\ntupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut,\nDan-setä?»\n\n»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi,\nmutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä\nväläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\n»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista\nasti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus\nmuutenkin palautettu.\n\n»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin\nniin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä\nminusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin\nKate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa\nteitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että\nleikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin\nlähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella\nhauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen\nhuvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä\nylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka\nkovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän,\nettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin\nte ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui\nniin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin\nheidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen\nväristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa,\nettä tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä\nihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen\nMacintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten\ntiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En\nodottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut\nniin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen\n— se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut\nsamalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota\njuhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa\nneuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin\nsydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö\nmitä on, Dan-setä?»\n\n»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi\ntehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne\nmolemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»\n\n»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin,\npaitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui\nettä hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta\nsopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta\nnaimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa\neräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi\nhäntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä\ntai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen\nWaverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän\nkoiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi\nerikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on\nvihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni\ntunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin\nettä luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs,\njakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja\nkeimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja\npovari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja\nkäytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»\n\nNuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.\n\n»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena»,\nsanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»\n\n»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se\nmuistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon\nkodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»\n\nJos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet\ntodistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan,\nolisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen\ntaitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se\ntuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa;\nhänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen\nomituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin\nmielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla\nhän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin.\nJoka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia\nniinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin\nmiehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden\nluonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat\nainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki\nihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen\nmuistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät\nnaurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista,\nmutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti\nhän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten\nkokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan\nlainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.\n\nMutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä\nlukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa\nkeksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta\nhänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät\nkoskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen\nväelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua\nvain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli\nDanin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän\ntästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja\nniin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja\npersoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain\nnuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.\n\nNuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti\nMacintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin\nhame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia\nkahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.\n\nTanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia;\npetronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä\nkunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu\nkokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin\nihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa»\nja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme\nlippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja\nlauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo\npormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan\ntakana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa\nalamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat,\nhiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän\npuoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.\n\nAlkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle —\nohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi\nsaattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki\nikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana,\nniinkuin ilmassa keijuen.\n\n»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen\nliivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»\n\n»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen\nolento!»\n\nAilie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa\nneiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili\nmitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille\nveikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia\nkohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan.\nHe joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen\nmaljaan vesilasilla.\n\n»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa\ntuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella\neleellä.\n\n»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash\nColin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan\nlyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.\n\nMalja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka\nnäinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.\n\n»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.\n\n»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.\n\n»Skotlannin oikeudet.»\n\n»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh\nvikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi\nkylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän\npystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me\nolemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti\nympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia\nengelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on\nollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän\npariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin\nyli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa\nhymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa\nnäe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän\nkatsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka\non syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla,\nynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki\nyhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai\nskotlantilaisia.\n\n»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä\nkeskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys,\nsillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan\noli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa,\nikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.\n\n»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä\nolikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä\nruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen\nkykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja\nhävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash.\nKelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.\n\n»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän\nvain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä\nolento.»\n\n»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen.\n»Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka\nkun astui huoneeseen.»\n\nMacintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä\nkevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon\nväärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän\ntanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä\nja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja\nepäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan\nhänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt,\nketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.\n\n»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta\nkunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun\ntäytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan\ntanssikumppanin.»\n\n»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että\nolen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti\nluonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori\nBrash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana\nseuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka\ntahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä\nkohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö\ntodellakaan tunne minua?»\n\n»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä.\n»Lennox-neiti!»\n\n»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko\nkenellekään muulle.»\n\n»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni\nnaurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa,\nmutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa\nuskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun\nalkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa\n— sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»\n\n»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu,\nyhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.\n\n»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta\nyhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»\n\n»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin\nyksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani,\ntohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»\n\n»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta\nentäs Bell-täti?»\n\n»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa\najatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä\npahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen\nasuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi\nuskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi\nhäntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika\nsuurta mielipahaa.»\n\n»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette\nturmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»\n\nPalattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman\njoukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että\nherrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen\nkanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä\ntapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä\npois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka\nmahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin.\nHänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta\nhauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja\npeläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle\ntyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä\nhänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa\nharjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä,\njotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi\npysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein\nhuvitetuimpia kuulijoita.\n\nNeiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa\nhimmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi\nhän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita\npuita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma\nhyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»\n\nNeiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta\nasianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.\n\n»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?»\nvihjaisi pormestari, se tuhma mies!\n\n»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa.\n»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»\n\n»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.\n\n»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta\nmikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»\n\n»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla\nhänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»\n\n»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja\nlaivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies\nkannella.»\n\n»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet\nmeidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen\njuuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän\nei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä\npuheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.\n\nPyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja\ntarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä\nkuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus\nolisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin\nkokonaan yleisen harhaluulon vallassa.\n\n»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!»\n»Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin\nasianajajana, syntieni rangaistukseksi.»\n\n»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan\nvanhoja vaikeuksia.»\n\n»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko\nmuistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos,\nminä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään\nniin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»\n\n»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma\nmies!\n\n»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se\noikea», sanoi Macintosh.\n\n»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen\nkätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh\ntunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi\nhänen epäsäännölliselle elämälleen.\n\n»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash,\nhuomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain\narvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän\nelämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»\n\nKaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen\ntaidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois\nhansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.\n\n»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin\nseikkailurikasta, neiti Macintosh.»\n\n»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen.\n»Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää\nhuoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette\ntulevaisuudestani.»\n\nTohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan.\nhuvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi\nsalaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.\n\n»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika\nterve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi\nsanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni\nhiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja\nepäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm —\nharvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan\n— hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön,\nneiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»\n\nSeurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle\nolennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta\nhän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien\ntoistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He\nsaivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä,\nmutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän\npalatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n\nOnneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin\naikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva\ntalo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian\nkallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä\nasuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen\nolevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli\ntusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen\nikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla\nmiellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen\nmenon mukaan voi enää olla pitkä.\n\nKapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus\nColonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä\nkaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren»\nkauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että\nlady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat\nviipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa,\nkääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön,\nmutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää\nhyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen\nripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu\njumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa\nkristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»\n\n»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli\nsaanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä,\nmikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta\npyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»\n\nNupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä\nkirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että\nvaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti\nAmelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko\nkävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan\nkuvastaessa luonteita.\n\n»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!»\nväitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen\nniin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene\nnaimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin\nmainio tilaisuus näyttää tyyliä.»\n\n»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki\njoskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin\npaavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»\n\nJollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa\nhäissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet\nja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei\nhän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin\ntekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle\nja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli\nedeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan,\nkun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja\noranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin\nolla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta\nmorsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä\nitselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota\ntakana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta\nedellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla\nhänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen\nosaa.\n\n»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin\nsoodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään!\nreipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin\nmuista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä,\nettä yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»\n\n»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi\nhituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä\nkäsilläni?»\n\n»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat;\nei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet\n— missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä\nole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata\ntällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt\npappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi\nja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun\nsyntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan\nrouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen\nkanssaan —»\n\nMorsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa.\nNuppu joutui epätoivoon.\n\n»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta\nkuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran\nettä täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu\ntai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja\nkastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi\nsuudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään\nhautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole;\nlukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»\n\n»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan\nosannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla\ntavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa\nmennä naimisiin kenenkään kanssa.»\n\n»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella\nniin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret\nhuultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää\nse siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten\ntulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet\nsiitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne,\nMinnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä\nsormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean\nja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate!\nälä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso,\nnäin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä,\nluottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.\n\n»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate\ntoivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita\nPopakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en\nosaa tehdä noita kaikkia oikein?»\n\n»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin\nkuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle\nnaamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja\nhumisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki\nvihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun\ntarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi,\nnäetkös, katsojain vuoksi.»\n\n»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin\nen ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä,\njota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa.\nSano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun\ntehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»\n\n»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On\nvarmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä\nolisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin\nJumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan\npappia.»\n\nMutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun\nhän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin\nloistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa\nsellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?»\nkysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman\nviehättävältä.\n\n»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule\nnäyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»\n\n»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se\non mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen\nmielestään sinä olet täydellinen.»\n\n»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei\nole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja\nminä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»\n\nNuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta\nhänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa\nKaten täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä\nharhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.\n\n»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa\ntäytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne\njuoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei\npidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä.\nJos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle,\nettä hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi.\nKun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja\nnaisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava\nsopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle\npaikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa\nkuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin\nne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen\nkodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun\nmuistaa, niin kaikki käy hyvin.»\n\n»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate.\n»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»\n\nKyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä\nlähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän\ntuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki\nvanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien\nostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois\nmurheensa Dycen keittiön lattiakivillä.\n\nHienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin\nniiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää\nmainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot\nkiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen.\nSulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne\nkatua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne\nvaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman\nympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi.\n»Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan —\nvaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta,\njoka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!\n\nHienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka;\navoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja\nnaurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella\naivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli\nkuparilantteja heidän joukkoonsa.\n\nJo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän\nmakasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön\nremua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli\nseuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi\ntulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma\non epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen\nennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä;\nensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen\nonnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja\nkyyneleet tulivat hänelle silmiin.\n\nKiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta\nodottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.\n\nAinoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.\n\n»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä\ntulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla,\nkun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi!\nsydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin\nmonet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se\nannoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.»\nHän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen\nkelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\n\nTarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa\n— toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle\nhurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon\ntuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin\nkeittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja\nhänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa\nlauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä\ntyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli\nLontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä\nluokseen pääsiäisen pyhiksi.\n\n»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista\nviikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous\nkahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä\ntyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa\nvapaudessamme.»\n\nSäteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin\ntunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka\nhilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle\ntielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen\nkadotukseen.\n\n»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun\nvallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla\nvarustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen\nsuurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin\nhaalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa\nniihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä\nAlpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones\non teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt\ntuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»\n\n»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan,\npuolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi\nhuvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli\naika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.\n\n\u003Ctb>\n\nOi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme!\nSen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa\nsyttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine\njalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja\njuhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä,\nhedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus,\nlukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten\njyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu\nmakasi öisin valveilla niitä ajatellen.\n\nJim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä\nja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut\nhänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta\nverrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa\nmuukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi\nhäikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin\navulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä\noli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla\nsyötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai\nmuuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla\nolevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa\nsuunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina\nmarmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle\nreklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan\nodotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä\ntalossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä\nsipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo\nkaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen\nhatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus —\nraittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja\ntekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia\npoikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä\nkohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä\ntuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä\non lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä\ntäynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani.\nYmmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin\nnäyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin\nne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka\nmurkinana eivät ole napsut ja neilikat.»\n\n»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi\nparasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi»\n— mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä\nluottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.\n\nKun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat\nhe sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa\nkirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia\nhenkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros,\nvaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren\nhenkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista\nilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja\nkaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he\npalasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja\nolivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri\ntulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat\nheidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!»\nkirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä\nCity-kirkon saarnamiestä?»\n\nMolyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään\nsarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä,\nettä saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle\nja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista\njuurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei\nluultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen\nkassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina;\nja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta,\nkunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja\nherneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui\nAngers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat\nranskalaisten airuet.\n\nHe istuivat arkihuoneessa, hämmästyksellä kuunnellen hänen\nvuorosanojaan:\n\n    »Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen\n    Arthurille, Bretagnen herttualle!\n    Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan\n    Englannin äidit saatti, joiden pojat\n    nyt hajan lepää hurmetanterella.»\n\ntahi:\n\n    »mieheni; nuor' Arthur poikani,\n    ja hän on poissa!»\n\n»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin\nteatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit\nmainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa\nminua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen\nTerryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse\nopetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia\nyhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.»\n\n»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla\naina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään\naina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — _sinähän_ tiedät,\nAilie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin —\nniin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin\njos aikoisin kaatua heidän päälleen.»\n\n»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana\ntähystellen häntä.\n\n»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden\nhenki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia\nsanoja ja silmiä.»\n\n»Lapsi, sinä olet kovin nuori!» sanoi rouva Molyneux.\n\n»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä\nmuuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.»\n\nJim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän.\n»Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän\njokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri\noikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään\nmuuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa\nnäyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä\nsaa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse\nkuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi,\npuhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä\n'Kuningas Juhanassa'?»\n\nLeimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman\nkalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!»\n\n»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä\nArthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi\nluopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja\njos minä... Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole\npaljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla\npanee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin\nsiksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen,\nAilie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai\nparissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä\nkoko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä\npikku huvi!»\n\nAilien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen —\nmitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista\nhetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon\nhetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta\ntaisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin\noikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain\naavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat\ntyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä\neräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet\npuoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse\noli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen\nvanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin\nkutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin.\n\n»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä.\nNupun kasvoilla oli sanaton pyyntö.\n\nNiin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta\nAilie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää\naloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen\nensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista\nkynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut\neteenpäin kuin lastu virrassa.\n\n»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin,\n»mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.»\n\n»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox\nvilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään\n— ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme\nhänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.»\n\nWill Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin\nkasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen\nnäyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin\nhartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty!\n\nHän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen\nveljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti\ndauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä\nluonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan\ntulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux,\nsaatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi\nvihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt\nheidät mennäkseen nukkumaan.\n\n»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi\nMolyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää\nhäntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille,\nAilie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä!\nHän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt\nolevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta\nloppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen\nlopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta,\nettä se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette\nmenettämään tuon tytön!»\n\n\n\n\nXXXIII LUKU.\n\n\nOli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin\nkatuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta\nhienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen\nImperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja\näänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen\nhuonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin,\nomahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen\nväsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan\narmosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja\nvilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen\nkulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä,\nja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti\nse uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja\ntarttui sisarensa käsivarteen.\n\n»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi\npuetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus\nvoivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden\nja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin\nkauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää\nhuutoa.\n\n»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan\nhämmästyneenä.\n\n»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua —\nminkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred\nWallace'.»\n\nBell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään,\nkoettaen etsiä tuttuja piirteitä.\n\n»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati\nmaltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena\nsisarensa mielen.\n\n»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin\nmutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään\nkuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella\nrantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia,\nvaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui\nohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä\nilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen\nsilmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten\ntappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään\nlörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen\nharmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa,\nhänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti\npalava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut\nnaiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä.\n\n»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen,\ntarttuen lempeästi häntä käsivarteen.\n\n»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole\nkirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.»\n\n»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista\noudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että\nolisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin\nkäyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et\npelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'»\n\nHe menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he\ntapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua,\nkauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän\nheille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa.\nPuolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko\nbentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla\novat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan\nnäyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!»\n\nHe istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa\nnäytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut\nväkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia\nmielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen\nrauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä\njalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla\noli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja\nhoukutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja\nolkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen\nymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja,\nvalkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten\nsorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste.\n\nBell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli\nmoite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi,\nAilie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!»\n\n»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux.\n»Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka\nylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!»\n\nBell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen\ntyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.»\n\nDan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen\njännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se\ntuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa\nja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen\nihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös\nmuistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui\nkertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin,\npäättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot\nsammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa.\n\nAlkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt;\nnäytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti\nneuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden\ntaistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään.\n\n»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme;\ntämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan\nole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.»\n\nAilie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole\nkukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden\nvuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta\nhänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma\nhänestä! Hyss!»\n\n    ».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.\n    Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,\n    ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo\n    elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni\n    olette herra, sillä tyttärenne\n    min' olen. Mutta täss' on puolisoni.»\n\nDesdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen\nhiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa\nnopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion\nverran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin\nhopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi\nhän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä,\njoissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan\nrakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi\nkuitenkin itsepintaisesti päätöksessään.\n\nAilie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa\nvanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell\nistui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta.\nKun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli\nDesdemona poistumassa maurin kanssa.\n\n»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen!\nJa Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin\nmitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu\ntulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä\non nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen\nitseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa\npäätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.»\n\n»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain\nmaalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes\nhänen nimeänsä.»\n\nTuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta\nkuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli\nitseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta\nmerkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa\nyksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen\nnäytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun\nkonnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi\njännitys sietämättömäksi.\n\n»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin\nääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin\nsanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen\nkorvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää,\nennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka\npaisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta\nkoskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan\naivan yksinään verhon edessä kumartamassa.\n\n»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat\nhänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä.\n\n»Hyväinen aika, ettekö näe, että he ovat hulluina!» sanoi rouva\nMolyneux.\n\n»Oi voi! ja minä kun luulin hänen onnistuneen mainiosti.»\n\n»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen,\nja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun\ntakana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä\nkukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent\nGardenissa.»\n\nMolyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne,\ntulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti\nheidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen.\n\nNuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan,\nvanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin —\nja Bell-tädin syliin hän heittäytyi!\n\n\n\n\nXXXIV LUKU.\n\n\n»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle\nvertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole\nihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee,\nsillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.»\n\n»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen?\nSanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.»\n\nSaippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi:\n»Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä,\nettä hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace\n— ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen\ntiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia\nnaisia!»\n\nPormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan\nsunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi\nnuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta\nkoskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa\nkuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä\nviimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita\nkäydäksemme Lontoon teattereissa.»\n\n»Onko se siis todella hän?» kysyi kauppias.\n\n»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin\njuuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa\nlehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut\nkuuluisaksi neron kotikaupunkina.»\n\nRellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden\npuodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun»\n-leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön\nvuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää\nparemmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos\nkuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat\nomituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen\nkulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä,\nkädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka\nolivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon.\n\n»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista,\nsen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää,\nherra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten\nsiivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.»\n\n»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän\nsiitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä\nkäsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon\nteille, että hän on kunniaksi meille kaikille.»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos\nminä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani\npaikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta\npikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni,\nikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen\nsoittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra\nRelluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin\nhieno ja sivistynyt.»\n\nNeiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena\nkysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata\nhänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa\nharsovaatetta.\n\n»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti\nneiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään\nviikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.»\n\n»Hän olikin aina perin omituinen», sanoi Jean-neiti.\n\n»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin\nlaatusanansa.\n\n»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi\npäivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät,\nneiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani\nsiitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä\nei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia,\ntehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman\nmerkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan\nsen älykkään herra Molyneux'n?»\n\n»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean\nneiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.»\n\n»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti\nAmelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.»\n\n»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole\nkoskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina\nsuuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista\ntyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä,\njoka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni\ntaiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta\nminä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja\ntietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan,\nseitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin\nmielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun\nhän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.»\n\n»Ja mitä hän sanoi siihen?» tiedusti Jean-neiti uteliaana.\n\n»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä;\nsehän on Dycein tunnuslause.'»\n\nTohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan\nkertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan,\njotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista\nelämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa\nkuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa\nlähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon.\n\n»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan\nsisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä\nDesdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?»\n\n»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon,\nmiten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! —\npaksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin\nmiellyttävää.»\n\n»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka\novat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on\nluonut itselleen nimen.»\n\n»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se\nmuuttaisi hänen luonnettaan.»\n\n»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan\npelaajille.\n\n»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli\nrakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello.\n\n\n\n"]