[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZHv2XsF4PAvAcEh6vnBN8B0dbZcJeVFSqDk760EkN5c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3573,"Kertomuksia Etelä-Pohjanmaalta","Rinta, Matti",1871,1908,"3573-rinta-matti-kertomuksia-etela-pohjanmaalta","3573__Rinta_Matti__Kertomuksia_Etelä-Pohjanmaalta",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1893,21391,130448,false,14434,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Erkko, Eero",390,"Viiden kertomuksen kokoelma kuvaa eteläpohjalaista kansanelämää, tapoja ja paikallisia ihmiskohtaloita. Tarinoissa seurataan muun muassa huonoja kauppoja tekevää renkiä, häämatkalaisten vaiheita sekä karkurien kohtaloita.","Matti Rinnan 'Kertomuksia Etelä-Pohjanmaalta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3573. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA ETELÄ-POHJANMAALTA\n\nKirj.\n\nMatti Rinta\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSaapaskauppa ja harjakaiset\nMäkitupalaisten hääretki\nPyhänä\nKarkurien kohtalo\nEräänä aatto-iltana\n\n\n\n\nSAAPASKAUPPA JA HARJAKAISET\n\n\nSe taisi olla siihen aikaan, jolloin kirjoitettiin vuosiluku 1876, kun\nTokkalan Samppo osti Kaisan-Antilta saappaat; oikein semmoiset komeat\nsapattisaappaat, joiden varret ulettuivat korttelin verran polvien\nyläpuolelle. Suut oli reunustettu punaisella sahviaanilla ja takana\noli parin tuuman pituinen haara, johon oli sievä, tulipunainen nauha\nripustettu. Saappaat eivät olleet enää aivan uudet, mutta kuitenkin\neheät, sekä muutenkin hyvän näköiset. Toinen korko tosin oli vähän\nkallellansa, mutta ei Samppo siitä välittänyt, sillä helpostihan se\nkallistuu uudenkin kengän korko. Eikä ne olleet Sampon mielestä kovin\nkalliitkaan, kun maksoivat ainoastaan kymmenen markkaa rahaa (sekin\nvelaksi!), ison malmisen aisakellon ja markan maksavan kynsipesä\npiipun, sekä kannun viinaa harjakaisiksi.\n\nMitätöin hinta ja niin komeat saappaat!\n\nTämä kauppa tehtiin Tokkalassa eräänä syyskuun sunnuntaina, kun isäntä\noli kirkossa. Samppo ei oikein uskaltanut isännän läsnäollessa tehdä\nkauppoja, syystä, että tämä useinkin pani hänen purkamaan, vaikka\nhän luuli saaneensa voittokauppaakin. Samppo näet, oli tuommoinen\nkunnollinen renki, joka ei koskaan sanonut isännälle mitään vastaan,\nmutta sitä enemmän koetti hän salaisesti, isännän tietämättä täyttää\nmielitekojaan, joista kaupantekemishalu oli yksi. Hän oli nähtävästi\nsyntynyt kauppiaaksi, mutta koska ei hänellä ollut rahaa eikä\nkauppapuotia, niin täytyi tyytyä rengin asemaan. Tosin ei hänellä\nollut ajatusta eikä haluakaan tulla kauppiaaksi, mutta kauppakiihkosta\npäättäen olisi hänen pitänyt tulla siksi, jos nimittäin täällä elämässä\nvoisi kaikki ihmiset kulkea oikeaa rataansa.\n\nKuitenkin oli hänellä se paha vika, että hän melkein aina kaupoissaan\ntappasi, eli \"sai takkiinsa\" niinkuin sanotaan. Kaupiteltuaan jonkun\nkapineen itsellensä, oli se sitte mikä tahansa, piti hän sen ensin\nniin hyvänä kuin kultakappaleen, mutta muutaman ajan perästä alkoi\nse näyttää arvottomalta hänen silmissänsä ja silloin vaihtoi hän sen\ntoiselle, useinkin puolta huokeammalla kuin se itselle maksoi. Sillä\ntavalla kulutti hän suuren osan palkastansa.\n\n− Kaisan-Antti tiesi Sampolla olevan kannun viinaa ja senvuoksi pyrki\nkauppoihin hänen kanssansa, että saisi sen juoda harjakaisiksi. Hän\noli näet tärkeä viinaan kuten \"pukki tupakkaan\" ja antoi vaikka ainoan\nlakkinsa, sitä saadakseen.\n\nAntti oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen naimisissa oleva\nmökkiläinen. Parhaan osan elämästään oli hän viettänyt ulkona\nkotipaikaltaan, milloin rautatien työssä, milloin tukkipoikana ja\nmilloin missäkin. Luonteeltaan oli hän todellinen \"rautatien jätkä\";\njoi ja pelasi niin, että oli aina yhtä sinisen köyhä. Vaimonsa Kaisa\noli jäykkäluontoinen nainen, joka koetti pitää häntä kurissa, mutta\nei voinut estää häntä rahojaan tuhlaamasta eikä pysymään kotikylässä\npitempää aikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamppo veti ostamansa saappaat jalkoihinsa ja pastieraili sitte\nedestakaisin lattialla, nähdäksensä oikein, kuinka ne sopivat hänelle.\nMielihyvissään ajatteli hän, minkä vaikutuksen ne tekisivät Mattilan\nLiisaan, hänen morsiameensa, joka \"tykkäsi\" hänestä kyllä muutenkin ja\nmitä sitte tekeekään, kun näkee hänen tämmöisissä saappaissa!\n\nAntti istui penkillä ja kehuskeli Sampon uljuutta noissa saappaissa.\nAina väliin vilkasi hän kuitenkin kelloon, sillä kirkon aika oli\npian lopussa ja hän pelkäsi isännän tulevan ja sekaantuvan heidän\nkauppoihinsa. Ja kauvan ei hän malttanutkaan odottaa, kun jo muistutti,\nettä olisi jo aika ruveta harjakaisia juomaan.\n\nSamppo katseli vielä hetkisen saappaitansa ja avasi sitte seinässä\nolevan kaappinsa oven, josta otti viinalekkerin käteensä ja lähti sen\nkanssa ulos. Antti seurasi jälessä. Piika-Maijun luhtiin he menivät,\nluullen siellä saavansa rauhassa juoda harjakaisensa, mutta sinne oli\njo kokoontunut koko joukko nuorukaisia, joista muutamat olivat hiemassa\n\"kiprakassa\". Hattulan Köysti se kekkaili lattialla kuin hyväkin ja\nalkoi kohta viinaa tahtoa, kun näki lekkerin Sampon kädessä.\n\nSampolla oli vanhaa vihankaunaa Köystiä kohtaan, syystä, että tämä\noli jolloinkin pakkautunut hänen eteensä, oli aikonut viedä hänen\nmorsiamensa Mattilan Liisan. Mutta Samppo oli kuitenkin pitänyt\npaikkansa kuten mies ainakin ja Köysti oli saanut tyytyä tuskahansa.\nSamppo ei kuitenkaan tuota unhottanut, vaan katseli aina Köystiä\nvihamielin, vaikka ei hän selvänä ollessaan koskaan näyttänyt vihaansa,\nmutta viinapäissään tahtoi hän useinkin antaa Köystille isällisen\nkurituksen. Se ei kuitenkaan vielä ollut onnistunut, syystä, että\nKöysti oli vanhempi voimiltansa.\n\nSanaa sanomatta Köystille, meni Samppo hänen ohitsensa pöydänpäähän\ntuolille istumaan ja nosti viinalekkerinsä pöydälle.\n\n\"Tuoppas Maija minulle viinakuppi, niin pidetään tässä pienet\nharjakaiset\", sanoi hän Maijalle, samalla katsahtaen saappaisiinsa,\njosta jokainen huomasi, mitä kauppoja hän oli tehnyt.\n\n\"Katsos äijää, kun on saanut komeat saappaat! Keltä nuo olet ostanut?\nMitä annoit? Peeveli kun ovat mahtavat!\"\n\nTämmöisiä kysymyksiä ja kehumisia sateli Sampolle niin taajaan, ettei\nhän puoliinkaan ehtinyt vastaamaan. Ja sitte alettiin oikein miehissä,\nja Hattulan Köysti etupäässä, ylistää hänen saappaitansa, josta Samppo\ntuli niin hyvälle tuulelle, että saatuansa Maijalta viinakupin,\nkaatoi ryypyn joka miehelle eikä tyytynyt muuten, jos ei jokainen\npäästänyt pohjaksi. Tosin ei kukaan suuresti vastustanutkaan, mutta\nantoivat kuitenkin niinkuin tavan vuoksi itseänsä käskeä. Saatuansa\njokaiselle ryypyn ja Antille kaksi, ryyppäsi hän taas itse ensin, jonka\njälkeen antoi toisillakin. Sitä teki hän niin kauan, kuin lekkerissä\nviina riitti. Ja kauankos se yksi kannu viinaa riitti semmoisessa\nmiesjoukossa.\n\nAntti oli saanut aina kaksi ryyppyä siinä kun toiset yhden ja hän oli\njo hieman humalassa. Oli Samponkin jo vähän \"kierahtanut kulmiin\", niin\nettä yritti jo lauleskelemaan, mutta toiset pitivät semmoista metakkaa,\nettei hän saanut oikein ääntänsä kuulumaan.\n\nViinaa olisi jokainen vielä ottanut, mutta Sampon lekkeri oli tyhjä\nkuin pesty kastrulli.\n\n\"Hoi pojat, tässä on kirjat, jotka antavat viinaa!\" huudahti Antti,\nvetäen kortit esille taskustansa. \"Pelataan puolituoppia viinaa ja joka\nhäviää, menköön etsimään sitä kylältä.\"\n\nPojat alkoivat pakkautua Antin ympärille, mutta Hattulan Köysti veti\nmyöskin kortit esille ja kehoitti toisia yhtymään hänen joukkoonsa.\nNiin asetuttiin kahteen joukkoon ja alettiin oikein voimiinsa takaa\nläiskiä korttia, toiset pöytään ja toiset tuolille. Aika melua siinä\npidettiin, sillä jokainen tahtoi saada sanansa kuulluksi.\n\n\"Olkaa hiljaa, ettei isäntä tule ajamaan pois!\" varoitti toinen\ntoistansa, mutta varoittaja yhtyi aina itsekin meluamaan.\n\nSampon osaksi tuli ensimmäisen pullon hankinta, mutta hänelle annettiin\nanteeksi, koska hänen viinaansa oli jo kannu juotu. Toisella kerralla\nhävisi Jussilan Kalle ja hän lähti Hattulan Köystin kanssa, joka oli\nhävinnyt toisessa joukossa, hakemaan kylältä viinaa. Toiset sillä\najalla pelasivat toista puoltatuoppia.\n\nPuolentunnin kuluttua palasivat Köysti ja Kalle täysinäiset viinapullot\npovitaskussa. Ne ryypättiin sitte miehissä ja toiset, jotka olivat\npelissä hävinneet, kävivät taas kylältä uutta noutamassa. Sitä menoa\npitkitettiin siksi, että miehet olivat aika humalassa. Laulettiin ja\nkerskailtiin sitte ja syntyipä pieniä riitojakin, mutta ne saatiin aina\ntukahutetuksi, ettei kovin suurta mylläkkää tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä h−ttiä te täällä meluatte!\"\n\nTokkalan isäntä se oli, joka tällä tavalla tervehti luhdissa olijoita,\nvihaisen näköisenä seisten ovella kasakanpamppu kourassa.\n\nKortit katosi heti miesten käsistä ja viinapullot pöydältä. Haudan\nhiljaisuus syntyi ja useatkin olisivat pujahtaneet ulos, mutta isäntä\nseisoi ovella, etteivät uskaltaneet.\n\n\"Vai te sen tuhannen vietävät täällä meluatte kun komppania ryssiä!\nUlos heti, taikka − −!\"\n\nIsäntä kohotti pamppunsa uhkaavaan asentoon ja astui ovelta keskelle\nhuonetta. Pelkoisimmat pistäytyivät heti ovesta ulos ja toisetkin\nseurasivat jälessä, vaikka hitaammin. Antti tuli viimmeisenä ja\nuhkaavasti katseli hän isäntää, mutta sanaakaan lausumatta meni hänkin\nrappusia alas, kun ei isäntä enää huutanut eikä häristellyt pamppuansa.\n\nIsäntä pysähtyi luhdin solaan katsomaan, mihin nuo mellastajat menivät,\nmutta oli jo pilkosen pimeä, ettei hän nähnyt enää ketään. Maantieltä\nkuuli hän laulua sekä kirouksia.\n\nSamppo oli hiipinyt ensimmäisenä luhdista ja mennyt liiterin taakse\nodottamaan Anttia. Käsikaulassa he sitte lähtivät maantielle, toisten\njälkeen ja lauloivat:\n\n    Mäntykissa sanoi että;\n    \"Kymmenen saa tulla\n    Viis' saa lyödä puukolla\n    Ja toiset viisi puulla.\"\n\n\"Kuule Antti\", alkoi Samppo puhua, laulettuansa värssyn loppuun.\n\"Antti, minä lyön Hattulan Köystiä vasten kuonoa, tuletko auttamaan\nminua, jos hän suuttuu ja rupeaa päälleni käymään?\"\n\n\"Tulen, tulen minä\", vakuutti Antti. \"Lyö vaan että paukkuu, kyllä minä\nKöystin lepytän.\"\n\nSamppo käveli hetken ääneti. Viimein alkoi hän itkeä tihuuttaa ja\nkiristellä hampaitansa. \"Mitä hänen tarvitsi... muutama! Luuliko hän\nitseänsä paremmaksi... muutama!...\"\n\nJa Samppo itki niin, että Antin tuli häntä oikein sääli..\n\n\"Älä nyt huoli tuosta\", lohdutti hän osanottavaisesti, \"lyö, ja lyö\noikein miehen kädellä, että muistaa sen vielä huomennakin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän raitille oli kokoontunut lähes parikymmentä miestä, osaksi\nnaineita ja vanhempiakin miehiä. Mäkisen Matilla oli ollut elotalkoo\nja siellä oli jo juomingit juotu ja miehet tulleet raitille, kaikki\nhyvässä hutikassa. Siinä sitte hyörittiin ja pyörittiin, vaikka kellään\nei ollut mitään tekemistä. Puheltiin, laulettiin ja kirottiin vaan,\nsekä käsikaulassa käveltiin sinne tänne, tuuppien toisiansa.\n\nKauvan saivat Antti ja Samppo siinä pimeässä ja väenpaljoudessa etsiä\nHattulan Köystiä, kunnes vihdoinkin kohtasivat hänen Jussilan Kallen\nkanssa kävelemässä. Samppo hiipi Köystin seljän taakse, sekä aikoi\ntämän havaitsematta antaa aimo läiskäyksen hänen poskellensa, mutta\nhorjahti lyödessään sen verran, että kätensä ainoastaan vähän hilpasi\nKöystin hiuksia ja takaraivoa.\n\nKöysti kuitenkin huomasi heti, mitä Sampolla oli mielessä ja niinkuin\närsytetty karhu, syöksyi kohta hänen kimppuunsa. Mutta sieltä hänen\nlennätti kohta takaisin Antin voimakas käsi semmoisella vauhdilla,\nettä oli mennä nurin niskoin maantien ojaan. Köystillä oli myöskin\npuollustajia ja nämät, Jussilan Kalle etupäässä, alkoivat kurittaa\nAnttia. Miehiä yhtyi kumpaankin puolueeseen, että pian oli kaikki\nyhdessä mylläkässä. Malmarit ja pannunvarret alkoivat heilua ilmassa ja\njoilla ei niitä ollut, hyppäsivät maantien vieressä olevasta aidasta\nkatkaisemaan seipään tai aidaksen käteensä.\n\nKirouksia, siunauksia, voivotuksia ja aidasten pauketta sekä katkomista\nkuului joukosta. Ystävät ja vihamiehet sekaantuivat toisiinsa, puolueet\nhajosivat ja jokainen löi sitä, mikä eteensä sattui. Aita ritisi ja\nratisi yhtämittaa, sillä kuivat, lahonneet aidakset eivät kauvankaan\nkestäneet miesten käsissä, vaan katkeilivat pala palalta maantielle ja\nsitte täytyi noutaa uusia aidaksia.\n\nKylältä riensi ihmisiä tappelupaikalle, muutamat uteliaisuudesta\nkatsomaan tuota leikkiä, muutamat johdattamaan omaisiansa pois\ntappelusta. Tulipa joku isäntäkin rauhoittamaan tappelioita, mutta\nmentyänsä joukkoon, saivat he aidasta päähänsä, niin että täytyi ruveta\npuollustamaan itseänsä ja sekaantuivat sillä tavoin tappeluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes tunnin oli tappelu jo riehunut ylimmillään, eikä vielä tullut\nmitään sanottavaa vahinkoa, ainoastaan Jussilan Kalle oli saanut\naidaksella semmoisen iskun käsivarteensa, ettei voinut kättänsä\nliikuttaa ja täytyi niin muodoin pysyä pois tappelusta. Monella oli\nkyllä kuhmuja sekä pieniä puukonhaavojakin ihossaan, mutta ne eivät\nestäneet antamasta samallaisia toisillekin. Täydessä työssä olivat\nvielä aidakset ja malmarit, sekä kiroukset, kun kuului hätäinen huuto:\n\"murha...!\" Lähellä olevaiset sen ensin kuulivat, mutta kerrottuna\nlevisi se miehestä mieheen.\n\nAidakset putosi tielle, malmarit taskuihin ja puukot tuppeen miesten\nkäsistä. \"Mitä? − Kuka murhattu on?\" kyseli toinen toiseltansa, sillä\nsiinä pimeässä ei erottanut mitään semmoista tapausta. Mutta toiseen\npäähän sitä paikkaa, missä tappelu oli riehunut, riensi jokainen.\nSiellä makasi mies selällään tienvieressä, heikosti valittaen.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyttiin, kun ei pimeässä voitu erottaa miehen kasvoja.\n\n\"Tokkalan Samppo\", vastattiin.\n\n\"Kuka häntä on lyönyt?\"\n\nVastausta ei kuulunut muuta kuin hiljainen kuiske: \"Kaisan-Antti.\"\n\nTokkalan isäntä, joka oli saanut asiasta tiedon ja kiireesti rientänyt\ntappelupaikalle, raapasi tulitikulla valkean, tutkiaksensa, missä\nkohdassa ruumista haava oli. Mutta kauhistuksella vetäsi hän päänsä\ntakaisin, kun näki rinnassa, juuri sydämmen kohdalla ison haavan, josta\npulppusi verta kuten vettä lähteen silmästä. Ympärillä olevat naiset\nitkivät sekä siunailivat ja outo oli miestenkin mieli, siinä äänetönnä\ntuijottaessaan kuolevaan.\n\nTokkalan isäntä raapasi toisen kerran tulta ja katseli valkean valossa\nympärillään seisovia miehiä. Silmänsä kohtasivat heti Antin, joka\nkalpeana ja liikkumatonna katseli maassa makaavaa.\n\n\"Sinäkö tämän olet tehnyt?\" kysyi isäntä kiivaasti häneltä, osoittaen\nkädellään Samppoa.\n\n\"Minä\" vastasi Antti kolkosti, kääntämättä katsettansa pois kuolevasta.\n\nIsäntä aikoi vielä jatkaa tutkimistaan, mutta keskeytyi, kun Antti\nkumartui maahan ja otti Sampon kuin pikku lapsen syliinsä, sekä lähti\nkantamaan häntä Tokkalaan, jonne kaikki väki maantieltä seurasi häntä.\n\nTupaan tultuansa laski hän taakkansa lattialle ja käski noutaa\nlukkarin, joka oli taitava haavainsitoja. Turhaksi kyllä nähtiin hänen\napunsa tässä asiassa, mutta lähti kuitenkin yksi miehistä Tokkolan\nhevosella häntä hakemaan.\n\nSamassa astui nimismieskin tupaan. Hän oli saanut tiedon tappelusta ja\nrientänyt sitä ehkäisemään, mutta joutui liian myöhään. Tappelu oli\ntapeltu ja verinen todistus siitä makasi lattialla.\n\n\"Kuka tämän on tehnyt?\" kysäsi hän kiivaasti, huomattuaan haavan Sampon\nrinnassa. Tutkivasti tarkasti hän jokaista miestä tuvassa ja silmänsä\npysähtyivät Anttiin, joka oli pahoin veristänyt vaatteensa, kantaessaan\nSamppoa maantieltä.\n\nAntti tunnusti peittelemättä rikoksensa, mutta sanoi erehdyksestä\nlyöneensä Samppoa. Hän oli aikonut lyödä Hattulan Köystiä, syystä,\nettä tämä oli lyönyt häntä tukevalla aidaksella päähän, niin että hän\noli horjahtanut maantien ojaan. Sieltä oli hän heti hypännyt tielle ja\niskenyt puukon Sampon rintaan, luullen häntä Köystiksi, joka olikin\nheti lyötyänsä hiipinyt toisten taakse piiloon.\n\nVeri virtasi yhä Sampon rinnasta, vaikka Tokkalan isäntä koetti\nsitä estää, sitomalla riepuja haavan päälle. Kuolonkalpeat huulet\nliikkuivat, kuin olisi hän aikonut jotain puhua, mutta mitään ääntä ei\nkuulunut. Hengitys heikkoni ja jokainen arvasi hänen loppunsa olevan\nkäsissä.\n\nIsäntä kallisti korvansa alas hänen puoleensa, kuullaksensa hänen\nsanojansa. Mutta ei hän kuullut muuta kuin hiljaista kuisketta, josta\nei erottanut sanaakaan. Ja pian senjälkeen veti Samppo viimeisen\nhenkäyksensä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitte kolisi kahleet kylässä, käräjiä käytiin ja kaksitoista vuotta\nelämästään tuomittiin Antti viettämään Kakolan kolkoissa komeroissa.\n\nNuorukaisten elämä oli vähän aikaa senjälkeen hiljaista ja siivoa, ei\njuotu eikä tapeltu; laulettiin vaan lauluja, joita Antti oli Vaasan\nlinnassa, tuomiota odottaessaan sepittänyt tuosta murhatapauksesta.\nMutta pian unhottui Antti ja hänen laulunsa. Juominen ja tappeleminen\nalkoi taas vähän ajan kuluttua ja pitkitettiin siksi, että tuli taas\nyksi murhatapaus muistuttamaan elämän raakuutta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tyytyväisenä istui Pikkutuvan Suska mökissänsä, kehräten Tokkalan\nemännälle villoja, tuona tappelun jälkeisenä päivänä. Isohko hiilusta\noli takanperässä, johon pulleakylkinen kahvipannu oli saanut polttavan\nsijansa. Loukko oli täpösen täynnä seipään ja aidaksen kapuloita, joita\nSuska tavan takaa mielihyvissään katseli.\n\nHän oli aamulla aikaisin käynyt Tokkalassa piimää noutamassa ja\nhuomannut samalla matkalla nuo aidaksenpalaset, jotka tappeliat\njo illalla olivat valmiiksi katkoneet, käyttäen toistensa päitä\nhakkuupölkkynä. Hän oli kantanut ne kaikki mökkiinsä ja päässyt sillä\ntavoin ainakin viikoksi huolettomaan elämään polttopuun suhteen. Hän\noli vanhapiika ja asui yksin mökissänsä, jonka vuoksi hänen täytyi itse\nhankkia kaikki tarpeensa, niin polttopuut kuin muutkin. Se oli siis\nsuuri helpotus hänelle, kun sai niin läheltä tuommoisia hyviä puita,\nettei tarvinnut metsästä saakka niitä kiskoa...\n\nMutta hän oli ainoa henkilö kylässä, joka oli hyötynyt tuosta\ntappelusta. Kukaan muu ei siitä osaansa kiittänyt...\n\n\n\n\nMÄKITUPALAISTEN HÄÄRETKI.\n\n\nPuolen virstan päässä kylästä, karjatien vieressä, oli pieni\nkaksi-ikkunainen mökki, jota omistajainsa sukunimen mukaan nimitettiin\nMäkituvaksi ja yhtä usein myöskin \"Suutarin tuvaksi\", syystä, että\nHemppa, sen omistaja oli arvoltaan suutari, tai paremmin sanoen, oli se\nollut aikoinaan. Nyt ei hän sitä ammattia kuitenkaan enää harjottanut,\nsiitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut työtä, hän kun teki kengät\nniin vanhanaikaista mallia. Nuorempia suutareita oli ilmestynyt\npaikkakunnalle, jotka tekivät kengät uusimman muodin mukaan, ja sen\njälkeen ei Hemppaa ollut ottanut kukaan työhönsä, paitsi ainoastaan\nhätätilassa, milloin ei muita sattunut olemaan saatavissa.\n\nOli myöskin toinenkin syy, miksi hän oli joutunut virkaheitoksi\nammatissansa. Hänellä ei näet ollut milloinkaan mitään kiirettä\ntyössänsä, teeskeli vaan hiljaksensa, että viipyi aina tavallista\nkauemmin talossa; ja moittivatpa vielä hänen palkkaansakin liian\nkalliiksi.\n\nJäätyänsä työttömäksi suutarinammatissa, täytyi hänen päiväläisenä\nruveta hankkimaan itsellensä ja perheellensä elatusta. Ei se ollut\nhänelle kovinkaan ruikuista, kulkea kuokkuulla, heinänteossa, ynnä\nmuissa talouden töissä, mutta mennä vaan täytyi, tuuli eli satoi, sillä\nnälkä oli hyvä pakottaja.\n\nPerhettä oli hänellä vaimo ja seitsemän lasta, joista kuitenkin jo\nkaksi oli palveluksessa. Maija, − se oli hänen vaimonsa nimi, −\noli kunnollinen kuppari ja ansaitsi paljon sillä työllänsä. Tosin\nei kupparin palkka ole suuri, mutta Maija oli semmoinen, ettei hän\nmielestänsä saanut koskaan kyllin palkkaa, vaikka olisi hyvinkin\nmaksettu. Panetteli aina selän takana, että niin ja niin vähän se ja se\nantoi, ja se on semmoinen... niin että ihmiset koettivat tukkia hänen\nsuutansa, maksamalla palkkansa kaksinkertaisesti.\n\nMäkitupalaiset eivät huolineet enempää kuin moni muukaan säästää,\nsilloin kun olisi ollut säästämistä. Vähän niinkuin herroiksi elettiin\nsilloin kun oli varoja, mutta niiden loputtua täytyi panna \"suu säkkiä\nmyöten\". Luonteeltansa olivat he tuommoisia maailman kunnian pyytäjiä,\njotka tahtovat sen saavuttaa ainoastaan puheillansa eikä − niinkuin se\ntavallisesti saavutetaan, − kiitettävillä töillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt sataa... Mennäänkö tänäpäivänä ollenkaan Rantalaan heinäntekoon?\"\nkysyi Maija eräänä heinäkuun aamuna, tullessaan ulkoa.\n\nHemppa makasi vielä kaikessa rauhassa vuoteellansa. Kuultuansa Maijan\npuheen, kohotti hän äkkiä päänsä vällyistä ja virkkoi:\n\n\"Sataa?\"...\n\n\"Niin... tuollaista tihua... ei se oikeaa sadetta ole, ja minä luulen,\nettä se pian lakkaa.\"\n\nHemppa painoi taas päänsä tyynyihin ja veti vällyt korvillensa. Tupa\ntuntui niin kolkolta ja kylmältä, mutta vällyjen alla oli lämmin ja\nhyvä olla, niin ettei Hempalla ollut yhtään halua sieltä lähteä.\n\n\"Jääköön siksensä se meno tältä päivältä... kun sataakin ja... nuo\nkenkänikin on niin rikki, että tarvitsevat paikkaamista, ja...\" puheli\nHemppa puolinukuksissa sängystä. \"Keitä nyt sitä kahvia... kyllähän\nniitä on muitakin päiviä... työhön mennä.\"\n\n\"Kahvit on kaikki... mistä sitä keitetään?\" muistutti Maija.\n\n\"Kaikki... Mikä ne on lopettanut ja minä hiljan olen naulan tuonut?\"\n\n\"Juotu ne on... ei niitä muualle ole pantu. Eilen illalla keitin\nviimeiset.\"\n\n\"Jussin pitää lähteä sitte kohta hakemaan... Jussi, nouse ylös!\"\n\n\"Mutta onko sitä rahaakaan enää?...\n\n\"Onhan sitä vielä viisikolmatta penniä, en minä ainakaan ole sitä\nmihinkään pannut.\"\n\n\"No en minä ainakaan... saattaa se olla...\"\n\nJa Maija meni etsimään pöydän laatikosta rahakukkaron, josta löysi kun\nlöysikin viisikolmatta penniä.\n\n\"Kuuletko Jussi?... nouse ylös, sun pitää lähteä porvariin!\" karjui\nHemppa.\n\nJussi heräsi sekä alkoi hieroa silmiänsä.\n\n\"En minä mene... menköön Niiles urisi Jussi.\n\n\"Niiles!... vai Niiles siinä taas pitäisi olla... Laita joutuun sieltä\nylös, tahi tulen ja annan tuota kohennusta kalloosi!...\"\n\nMaija seisoi takan luona ja heristi kohennusta kädessään sekä katseli\ntuikein silmin Jussia.\n\nJussi nousi ähkyen vuoteeltansa sekä alkoi pukea vaatteita päällensä.\nMaija antoi hänelle viisikolmatta penniä sekä käski tuoda sillä kahvea\nja sokeria ja; \"käy pian\", huusi vielä hänen peräänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt on sade pian kaikki... tuolta on jo taivaan ranta aivan selkeä\",\nilmoitti Maija katsellessaan ulos ikkunasta.\n\n\"Olkoon... en minä kehtaa ainakaan Rantalaan lähteä.\"\n\n\"Mutta jos isäntä suuttuu, kun ei mennä vaikka niin varmaan lupasit?\"\n\n\"Suuttukoon. En minä ole hänen kanssansa mitään varmaa kauppaa tehnyt,\nettä pitäisi joka päivä työssä olla kuin rengin\", vastasi Hemppa\näreästi ja nousi ylös.\n\nSamassa tuli Jussi porvarista. Hänellä oli toisessa kädessä kahvit ja\nsokerit, toisessa kirje.\n\n\"Katsokaa, mikä porvarista annettiin\", sanoi hän, näyttäen isällensä\nkirjettä.\n\n\"Mikä se on, mistä se tulee?\"\n\n\"Suu−suu−tari Herman−manni Mä−mäki−tupa\", tavasi Hemppa kirjekuoresta.\n\n\"Sinulle kirje... mistä se tulee?\" ja Maijakin tuli katsomaan tuota\nihmettä.\n\nTuskinpa oli Mäkitupalaisille tullut koskaan ennen kirjettä ja\nsentähden oli se nyt niin uutta ja merkillistä. Sykkivällä sydämmellä\nalkoi Hemppa repiä kirjettä auki ja yksissä mielin alettiin sitte\ntavata sen sisältöä.\n\nPitkän tavaamisen jälkeen tulikin se selville. Se tuli Hempan\nveljentyttäreltä, joka oli jossakin kaukana ulkoseurakunnassa ollut jo\nmonta vuotta palveluksessa. Nyt oli hänelle tulossa häät ja kaikkein\nnöyrimmästi pyysi setäänsä ja hänen vaimoansa niitä läsnäolollaan\nkunnioittamaan.\n\nAatelkaas, mikä kunnia köyhälle mökkiläiselle.\n\n\"Vai jo Saima nyt ottaa miehen... ja niin pieni tyttönen oli kun\nsinne lähti... Noo, kyllähän se taitaa olla jo kolmannella tai\nneljännelläkolmatta... ei se niin varhaista...\" paneskeli Maija\nmielihyvissään ja rupesi polttamaan kahvia.\n\nHemppa tarkasteli yhä vielä kirjettä.\n\n\"Yhdeskolmatta päivä... nyt on seitsemästoista. Kolme päivää on meillä\nvalmistusaikaa... Kyllä sinne ehditään\", päätti hän, laskien kirjeen\npöydälle. \"Kyllä nyt vielä aikaa on, mutta mistä saadaan rahaa?\"\nhuomautti Maija.\n\n\"Niin... rahaa pitää olla. Minä tarvitsen uudet vaatteetkin, sillä\npyhävaatteeni ovat niin kuluneet.\"\n\n\"Ja minä tarvitsisin myöskin uuden hameen ja kengät.\"\n\n\"Ja sitte pitäisi vielä olla häihinkin rahaa, ei sinne muuten kehtaa\nmennä.\"\n\n\"Jussin-Kreetalla on hyvä 'tiipettitanttu', joka on niinkuin tehty\nminulle; kun saisin sen häneltä lainaksi.\"\n\n\"Miks'ei saa, kun menee pyytämään. Mutta mistä helkkarista saadaan\nrahaa vaatteiden ja kenkäin ostoon?\"\n\nHemppa kynsi tuskaisena päätänsä.\n\nHeillä oli lehmä, jonka olivat ennen parempina päivinänsä ostaneet.\nTämä nyt muistui Maijan mieleen ja hän virkkoi:\n\n\"Eikö myödä tuota lehmää, ei me sitä niin kipeästi tarvita, on vaan\nniin paljon vaivaa sen elättämisessä?\"\n\n\"Jaa, se lehmä!... sen sopisi myödä... mutta kuka sen nyt sitte ostaisi\ntässä hädässä?\"\n\n\"Jussin-Kreeta on ollut lehmää vailla, eikä tuo ostaisi, varsinkin jos\nantaa vähän huokeammalla.\"\n\n\"Sepä olisi hyvä, jos hän sen ostaisi!\" iloitsi Hemppa. \"Minä menen\nsitte koettamaan, jos saisin kirkonkylän kauppiaalta vaatteiden ja\nkenkäin ainekset lainaksi, niin että lehmän hinnan saisi ottaa kaikki\nhäihin, ei sinne kehtaa kovin vähillä rahoilla mennä\", toimitti\nHermanni ja alkoi nakella vaatteita päällensä.\n\n\"Mutta mistä saamme hevosen?... Sinne on matkaa viisi peninkulmaa\",\nhuomautti Maija.\n\n\"Rantalasta se saadaan. Ei se kehtaa isäntä kieltää, kun olemme olleet\nsiellä niin paljon työssä. Ja voin myöskin luvata hyvän palkan,\nkyllähän leikkuuaikana sopii maksaa. − Eikö se kahvi ole jo valmista?\"\n\n\"On kyllä... vähän selkeää vaan\", sanoi Maija ja nosti pannun\ntakanpartaalle, sekä kaatoi kahvikupillisen kylmää vettä sen päälle.\n\n\"Sun pitää sitte mennä kysymään siltä Kreetalta, ostaako hän sen lehmän\nja samalla voit myöskin pyytää sitä tiipettitanttua lainaksi. Minä\nmenen sinne porvariin ja takaisin tullessani käyn katsomassa Haapalan\nräätäliä, jos hän joutaisi tekemään minulle vaatteet. Ja Rantalassa\nsopii myöskin käydä samalla matkalla, pyytämässä sitä hevosta\", esitti\nHemppa, Maijan asetellessa kahvikuppia pöydälle.\n\n\"Ja pyydä Rantalasta myöskin niitä uudempia linjaalirattaita, ne\nvanhemmat ovat jo niin rumat ja huonot\", sanoi Maija.\n\n\"Sopii noita puhua, mutta taitaa olla niin ja näin, jos hän niitä\nantaa. Ajattelee vaan, että kyllä meille kelpaa huonommatkin. Mutta jos\nlupaan niistäkin muutamaksi päiväksi leikkuulle, niin eiköhän sitte\nsaa\".\n\nMaija kaatoi kahvea kuppeihin ja alkoi Hempan kanssa juomaan. Kolme\nkuppia särpivät he kumpikin. Jussi ja Niiles saivat myöskin kupin.\nToiset \"kakarat\", vielä makasivat eikä heille olisi pannusta enää\ntullutkaan.\n\n\"Kuinka paljon minä sitte siitä lehmästä vaadin\", kysyi Maija\nvalmistellen itseänsä lähtemään Jussin-Kreetan luo.\n\n\"No, vaadi nyt ensin vaikka seitsemänkymmentä narkkaa ja siitä sopii\nsitte alentaa vaikka neljäänkymmeneen markkaan\", vastasi Hermanni.\n\n\"Mutta pitäisköhän ensin laittaa ruokaa ja syödä eine, ennenkuin\nmennään?\" tiedusteli Maija.\n\n\"Kyllähän sitä ennättää sittenkin syödä, kun saadaan asiat reilaan ja\ntullaan takaisin. Jussi saa laittaa perunat takalle ja pitää hyvää\nvalkeaa alla, että ovat pehmeitä siksi, kun tulemme\", saneli Hemppa ja\nalkoi hänkin valmistautua matkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhana päivä oli tullut ulkona. Kirkkaasti säteili aurinko sinervällä\ntaivaalla, suloisella lämmöllään virkistäen äsken kastunutta ruohostoa.\n\nMutta Hemppa oli enemmän pahoillaan kuin hyvillään ihanasta päivästä.\nHän arveli vähän vaikeammaksi käyvän hevosen saannin Rantalasta, kun\noli tullut niin hyvä luokoilma eikä hän ollut mennyt sinne, vaikka oli\nluvannut. Hän mietiskeli jos jonkinlaisia asioita, joita voisi sanoa\nsyyksi siihen, kun ei sopinut työhön tulla, mutta ei hän tahtonut\nlöytää sopivaa. Sen hän viimein päätti sanoa syyksi, että aamulla oli\nollut rintansa niin kipeä, ettei uskaltanut lähteä työhön, ja sopii\nsanoa vaikka niinkin, että se on vieläkin kipeä, mutta on kumminkin jo\nvähän helpottanut, että pääsee liikkumaan... paremmin vaan uskoo, kun\nniin sanoo...\n\nHemppa ohjasi ensin askeleensa kirkonkylään ja päätti vasta takaisin\ntullessaan käydä räätäliä ja hevosta pyytämässä. Olisi omassa\nkylässäkin ollut kauppapuoti, mutta hänen oli sinne jo ennestäänkin\nvelkaa ja köyhyytensä oli siellä paremmin tunnettu, niin että arvasi,\nettei sieltä enää mitään saisi velaksi, varsinkaan niin paljoa kuin\nhän tarvitsi. Sentähden meni hän kirkonkylään, jos onnistuisi siellä\nparemmin.\n\n\"Onko teillä verkaa?\" kysyi hän mahtavasti, kun tuli puotiin.\n\nPuukhollari silmäili pitkään kysyjää ja ajatteli kenties että; mikä\n\"poku\" tuo onkaan, joka noin kopeasti puhuu?\n\n\"On kyllä\", vastasi hän sitte ja nosti ison verkapakan tiskille.\n\n\"Mitä tämä maksaa kyynärä?\"\n\n\"Neljä markkaa.\"\n\n\"Se on liian kallista.\"\n\n\"Niin, mutta se on myöskin hyvää.\"\n\n\"Kyllä tämä hyvää on, mutta se on kallista sittenki. − Alentakaa vähän.\"\n\n\"Ei sovi.\"\n\n\"No, mitatkaa minulle viisi kyynärää.\"\n\nPuukhollari mittasi viisi kyynärää ja antoi sen Hempalle, sanoen:\n\n\"Kaksikymmentä markkaa.\"\n\nHemppa heitti veran käsistään tiskille ja sanoi:\n\n\"Nahkaa minä vielä ostaisin.\"\n\nPuukhollari nosti taas ison kasan nahkoja tiskille, josta he sitte\nyhdessä Hempan kanssa valitsivat semmoisia kappaleita, kuin hän\ntarvitsi.\n\nPuukhollari punnitsi ne ja heitti Hempalle, sanoen:\n\n\"Viisi markkaa.\"\n\n\"Siis yhteensä viisikolmatta markkaa?\" yhdisti Hemppa.\n\n\"Niin\", vastasi puukhollari.\n\nHemppa alkoi molemmin käsin kopeloimaan taskujansa. Ensin koetteli hän\nhousun taskut, sitte takin taskut ja viimeiseksi liivin, mutta mistään\nei tullut mitään hänen käteensä.\n\n\"Missä... missä... katsos kummaa!... mihinkä... on... joutu...\nnut... mun kukkaroni?\" paneskeli hän, tarkastellessaan toiskertaan\nlakkariansa. \"Ihmeellistä, ja minä kun varmasti luulen muistavani, että\notin sen lakkariini, kun lähdin kotoa.\"\n\nPuukhollarin suu meni ivalliseen hymyyn, kun näki Hempan teeskentelyn.\n\n\"Eiköhän lie joku varastanut?\" sanoi hän osanottavaisesti.\n\n\"Ei, ei kyllä se kotiin varmaankin on jäänyt, ei se olisi voinut\npudotakaan matkalla\", vastasi Hemppa päätään puristaen ja lisäsi vielä,\npuukhollariin arasti katsahtaen: \"Kirjoittakaa nyt se kirjaan, kyllä\nminä huomenna tulen maksamaan, kun pitää täälläpäin muutenkin kulkea.\"\n\n\"No, sittehän voitte viedä nuo tavaratkin samalla, kun tulette\nmaksamaan?\" kiusasi puukhollari.\n\n\"Ei sovi, kun pitää jo tänäpäivänä alkaa tekemään vaatteita, että\ntulisivat valmiiksi siksi, kun häihin pitää lähteä\", selitti Hemppa.\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\" kysyi puukhollari. \"Hermanni Mäkitupa.\"\n\nPuukhollari merkitsi nimen ynnä maksettavan summan kirjaan.\n\n\"Huomenna minä sen maksan... ei tarvitse epäillä... olisin maksanut\nkohtakin... mutta tuota... kun tuota... jäi se kukkaro...\" toimitti\nHemppa kootessaan ostoksiansa kainaloonsa. Puukhollari painoi kirjansa\nkiinni ja heitti sen hyllylle. Hemppa ei uskaltanut enää katsahtaakaan\nhäneen vaan sanoi \"hyvästi\" ja lähti kiireesti ulos puodista. Pelkäsi\nhän vielä tullessaan maantiellekin, että tullaan peräänsä ja huudetaan\nkääntymään takaisin.\n\nMutta kaikeksi onneksi ei kuulunut ketään. Hempan sydän alkoi\nrauhoittua yhä enemmän, mitä kauemmaksi hän kulki puodista. Varmuuden\nvuoksi hän kuitenkin tavantakaa vilkasi taaksensa... mutta ei siellä\nmitään näkynyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkalla poikkesi Hemppa Haapalaan pyytämään räätäliä tekemään hänelle\nvaatteita.\n\n\"Huomennako?\" kysyi räätäli ihmetellen, kun Hemppa vaati häntä jo\nhuomiseksi. \"Mihin sinulla niin on kiire? Aijotko akan ottaa jo\nvaralta, jos toinen kuolee, vai mitä verkavaatteilla teet? Vai oletko\nvalittu virkamieheksi?\"\n\n\"Eivätpä ole ymmärtäneet valita minua vielä miksikään eikä akkaa\nmyöskään taida pappi antaa, ennenkuin toinen kuolee\", vastasi Hemppa\nnauraen. \"Mutta minua on haastettu häihin ja tarvitsen verkavaatteet,\nettä pitäisivät paremmasta.\"\n\n\"Missä nyt häitä vietetään, eikä minua ole haastettu?\" kysyi räätäli.\n\nHemppa mainitsi sen.\n\n\"Kovimpa ovat kaukana. Koska pitää lähteä?\n\n\"Ensi pyhä-aamuna.\"\n\n\"Nyt on torstai... No, ehkäpä minä saan ne vaatteet siksi valmiiksi.\nMutta tänne sinun täytyy jättää ne ainekset... en minä kehtaa teille\ntulla yksien vaatteiden tekoa varten... näin kiireenä työaikana.\"\n\n\"No, ei silläkään ole väliä... panen Jussin tuomaan tänne napit ja\nvuorit... Saako sitte lauantai-illalla tulla hakemaan?\n\n\"Kyllä... eivät tiedä muuten häiksi joutua, jos eivät silloin ole\nvalmiit.\"\n\nHemppa jätti veran penkille ja lähti, nahkapalaset kainalossa\nRantalaa kohden. Hevosta vaan puuttui, kaikki muut asiat olivat\nreilassa hääretkeä varten ja sitä meni hän nyt kuulustamaan. Ja hän\noli melkein varma sen saamisesta, sillä hän tiesi Rantalan isännän\nsemmoiseksi \"kitupiikiksi\", joka ottaa penniä kukkaroonsa, mistä vaan\nsaa, noin niinkuin rehellisellä tavalla. Hän oli tarkka hevosiltansa,\nmutta Hemppa ajatteli, että kun hän lupaa tulla muutamiksi päiviksi\nleikkuulle, niin huomaa isäntä sen kyllä, että siinä jää muutamia\npäiväpalkkoja omaan kukkaroon eikä hevonen tule sen huonommaksi.\n\nPuolipäiväisellä oltiin juuri Rantalassa, kun Hemppa astui tupaan.\n\n\"Onko Hemppa ollut menneenä yönä 'likkaan' yrittämässä, koska on\nnahkoja saanut?\" kysyi Rahka-Jussi, eräs päiväläinen.\n\n\"Olin minä ja sain oikein hyvää nahkaa, ettei sitä kohtaakaan kun\naikatavasta\", vastasi Hemppa.\n\nIsäntä nousi pöydästä ja meni kamariin, jonne Hemppa heti seurasi\nhäntä, vetäen oven kiinni jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä Mäkituvan 'Tuusanalla' nyt oli niin salaista asiaa, jota ei\nsopinut muiden kuullen ilmoittaa?\" kysyi Rahka-Jussi isännältä, tämän\ntullessa kamarista. Hemppa oli jo vähän aikaa sitten mennyt tiehensä.\n\n\"Hevosta hän oli vailla... sanoi lähtevänsä pyhäaamuna häihin\", selitti\nisäntä naurahtaen.\n\n\"Mihin?... Missä nyt on häät?\" kysyttiin useasta suusta.\n\n\"Järvilahden Saimalla... sillä Hempan veljentyttärellä, joka oli\nLatvalassa piikana ja sieltä lähti muille maille\", selitti isäntä.\n\n\"N−n seurakunnassa hän on ollut koko ajan, sitte kun lähti viisi vuotta\ntakaperin täältä\", ilmoitti Kerituvan Liisa.\n\n\"Ja sinnekö Hemppa nyt lähtee häihin! Täältä on sinne ainakin viisi\npeninkulmaa matkaa.\"\n\n\"No, lupasitteko hevosen?\" kysyi Rahka-Jussi.\n\n\"Lupasinhan minä, kun hän lupasi tulla siitä kymmeneksi päiväksi\nleikkuulle.\"\n\n\"Kymmeneksi päiväksi!... voi miesrukkaa!... Mitä hän aikoo talvella\nsyödä, kun kesän tekee työtä yhden hääretken tähden? Varmaankin hän\nnämät kolme päivää nyt valmistelee itseänsä hääretkelle, ettei työhön\njouda. Sitte viipyy häissä vielä ainakin kolme päivää, ja ehkä siellä\nväsyykin tanssiessa sen verran, että tarvitsee päivän tai pari levätä,\nkun kotiin pääsee. Lähes kaksikymmentä päivää menee sillä tavalla\nhukkaan parhaana työaikana!\"\n\n\"Erehdytpä Jussi laskuissasi\", huomautti Antti, Rantalan renki.\n\n\"Ka, ei se paljon vaille kahdestakym...\"\n\n\"Ei yhtään vaille, vaan hyvän joukon ylitse\", keskeytti Antti. \"Laskit\nvaan Hempan työpäivät etkä huomannutkaan, mitä Maija sillä ajalla\nansaitsee.\"\n\n\"Kas perhana!... sitä en huomannutkaan.\"\n\n\"Mitä tuossa nyt räknäilette... käy varmaankin kateeksenne, kun ei\nteitä ole kutsuttu?\" sanoi Kerituvan Liisa, \"antaa heidän mennä\nsilloin, kun pääsevät... ei heitä usein häihin vaadita.\"\n\n\"Niin on... menköön vaan... Silloin köyhä juo, kun hän saa, oli sitte\npitkäperjantai taikka pääsiäinen. Mutta pelkään vaan, että tulevat\nsitte minun syötettäväkseni, kun hääateria lakkaa maistumasta\", sanoi\nRahka-Jussi nauraen.\n\n\"Mitä Hemppa sanoi syyksi, kun ei tänä aamuna työhön tullut?\" kysyi\nAntti isännältä.\n\n\"Rintansa sanoi olleen kipeän ja mitä muuta hän valitteli... en muista\nkaikkia.\"\n\n\"Eiköhän laiskamato vaan kömpinyt maksalle, kuten usein ennenkin... tai\ntunsi jo aamulla, että pitää levätä... jaksaa sitte paremmin häissä\ntanssia\", saneli Antti.\n\nTähän tapaan jatkoi väki puhettansa Mäkitupalaisista siksi, että\nruokatunti oli lopussa, jonka jälkeen he menivät korjaamaan heiniä\nlatoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta keveällä mielellä riensi Hemppa kotiinsa. Asiansa oli onnistunut\nmelkein paremmin, kuin hän oli osannut toivoakaan. Jos Maija vielä on\nsaanut lehmän kaupaksi ja tiipettitantun lainaksi, niin olisi kaikki\nhyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin Maijalle vaan laittaa kengät ja sitte\noltaisiin valmiit matkaan.\n\nKahvi oli Maijalla keitettynä, kun Hemppa tuli kotiin. Hemppa silmäili\nheti ympäri huonetta etsien tiipettitanttua, josko Maija oli sitä\nsaanut, ja − tuossa se lepäsikin tuolilla mustana ja kiiltävänä kuin\nsilkkivaate.\n\n\"Ostiko Kreeta lehmän?\" kysyi Hemppa.\n\n\"Osti... mutta ei hän seitsemääkymmentä antanut.\"\n\n\"Kuinka paljo vaan?\"\n\n\"Viisikymmentä markkaa.\"\n\n\"No, oli sitä siinäkin... vaikka kyllähän lahtarilta olisi enemmän\nsaanut, mutta mistäpä niitä nyt tähän hätään tuli...\"\n\n\"Juo nyt... ei taida olla kuumaakaan... luulin sinun tulevan\", puheli\nMaija kaataessaan kahvia kuppiin.\n\n\"Kuinkas kävi porvarissa... saitko velaksi?\"\n\n\"Sain minä, mutta valhetella täytyi.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"ED uskaltanut pyytää suorastaan velaksi... ei kumminkaan olisi\nannettu. Minä kysyin vaan verkaa ja nahkaa niin mahtavasti, kuin olisi\nollut satamarkkaa lakkarissa ja puukhollari antoi molempia. Mutta sitte\nkun olisi pitänyt maksaa, niin olin etsivinäni kukkaroa ja tietysti\nen löytänyt, koska sitä ei ollut olemassakaan. Sanoin sitte, että\nkukkaroni olin unhottanut kotiin ja pyysin hänen merkitsemään hinnan\nkirjaan, sekä lupasin huomenna tulla maksamaan.\"\n\nJa Hemppa nauroi, että kahvi läiskyi lattialle kädessään olevasta\nkahvivadista, niin oli mielestänsä sukkela tuo temppunsa porvarissa.\n\n\"Sinä olet aika...\" ja Maijaakin nauratti, niin mahdottomasti ukkonsa\nsukkeluus.\n\nKahvia juotua ja syötyänsä eineen ja puolipäiväisen yhdessä, alkoi\nHemppa etsiä lestiänsä ja suutarinkapineitansa, jotka olivat yksi\nyhdessä nurkassa toinen toisessa.\n\n\"Joko rupeat tekemään niitä kenkiä?\" kysyi Maija.\n\n\"Jo, ota kenkä pois jalastasi, että saan mitan.”\n\n\"Mutta tee vaan pienet ja sievät\", varoitti Maija.\n\nHemppa otti mitan hänen jalastansa, sekä alkoi valmistaa kenkiä\nporvarista tuomastaan nahasta. Maija oli etsinyt heidän parhaat\nliinavaatteensa esille ja rupesi niitä pesemään... hääretkellä, näet,\ntarvittiin niitäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhä-aamu oli tullut. Rantalan isäntä veti uudemmat linjaalirattaat\nliiteristä, kiskoi pyörät irti ja voiteli hyvästi akselin ihralla, että\npyörät pyörisivät helpommin. Sitte otti hän viikatteen ja meni kartanon\ntakaa pellonpyörtänöstä niittämään heiniä, joita sulloi rattaille niin\npaljon, kuin vaan sopii istuimien alle. Vielä haki hän tuvasta muutamia\nleipiä, jotka pani rattaille heinien alle, hevoselle evääksi.\n\nRahka-Jussi ja Antti istuivat tallin seinustalla päivänpaisteessa,\npienet piippunysät suussa ja toimettomina katselivat rattaita sekä\nisännän häärinää niitten ympärillä.\n\n\"Liian komeat nuo rattaat Mäkitupalaisille\", virkkoi Jussi Antille\nhiljaa.\n\n\"Ovat... olisi heille kelvannut huonommatkin. Kaksi päivätyötä saavat\ntehdä näistä... vanhemmat rattaat olisivat saaneet ilman\", saneli Antti.\n\nIsäntä haki \"Pöntin\" jokirannasta, jossa se oli ollut syömässä ja\nvaljasti siiat sen selkään, oikein parhaat kirkkosilat.\n\n\"Kelpaahan nuo nyt huonommatkin\", sanoi Antti.\n\n\"Kelpaisihan ne... mutta koska he tahtovat sinne komeasti mennä, niin\nmenkööt... Hyvästi he maksavatkin\", tuumasi isäntä.\n\n\"Lupa hyvä, mutta anti kinkamainen\", virkkoi Jussi.\n\n\"Mihin pakosta pääsevät?... täytyy maksaa\", vastasi isäntä.\n\nSamassa ilmestyivät Mäkitupalaiset pihalle. Hemppa oli puettuna uusiin\nverkavaatteisiin ja Maijalla oli tiipettitanttu yllä, sekä silkkihuivi\npäässä.\n\n\"Katsos nyt!\" suhahti Jussi hiljaa Antille. \"Pitäisköhän ottaa lakki\npäästänsä, kun noin herroiksi vetelee?\"\n\n\"Olkoon vaan päässä... eivätpä he taida meitä huomatakaan\", vastasi\nAntti.\n\nIsäntä talutti hevosen aisoihin.\n\n\"Älkää kovin lujaa ajako\", varoitti isäntä.\n\n\"Ee−ei... mitäs me... kyllä me sinne huomenaamuun joudumme vähän\nvähemmälläkin...\" vastasi Hemppa.\n\n\"Niin... ei suinkaan meillä niin kiirettä ole, ettei mennä ennätä. Ei\ntarvitse pelätä... emme me kovaa aja\", toimitti Maijakin.\n\nHe nousivat rattaille, Hemppa takaistuimelle ja Maija etuistuimelle.\nPöntti lähti juosta hölkkäämään pihalta, mutta Hemppa koki pidätellä\nsitä kävelemään, ainakin niin kauvaksi, kuin oltiin isännän näkyvissä.\n\n\"Mutta jos särkevät teidän uudet rattaat?\" sanoi Rahka-Jussi isännälle.\n\n\"Mikäpä ne sileällä tiellä... ja maksakoot, jos särkevät\", vastasi\nisäntä.\n\nMutta Hemppa ja Maija olivat jo mielestänsä niinkuin häissä, kun\nsaivat ajaa hyvällä hevosella ja kiikkuvilla linjaalirattailla. Kyläin\nkohdalla ja milloin sattui tulemaan ihmisiä vastaan, ajoi Hemppa täyttä\nravia, mutta silloin kun ei ollut ketään näkemässä, sai Pöntti vaan\nhiljaksensa juosta hölkätellä.\n\nYhden kerran syöttivät he toista tuntia hevosta matkalla. Senjälkeen\najoivat he yhtä mittaa matkansa perille, jossa heitä kohtasi\nystävällinen vastaanotto. Hevonen riisuttiin sekä vietiin hakaan ja\nMaija sekä Hemppa vietiin kamariin, jossa heille osoitettiin kaikkea\nsitä kohteliaisuutta ja kunnioitusta, mikä niin likeiselle sukulaiselle\nkuin morsiamen sedälle ja hänen vaimollensa kuuluu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäistä ei ole monta sanaa puhuttavaa, sillä ne menivät tavallista\nmenoansa. Mäkitupalaisille annettiin se kunnia, kuin tuleekin varakkaan\ntorpan asukkaille, sillä siksi he ilmoittivat itsensä. Ja he koettivat\nkäyttäytyä myöskin sen mukaan; helisevä hopeamarkka kilahti, joka\nkerralla pöydällä olevalle talrikille, kun heistä jompi kumpi oli\ntanssittamassa sulhasta ja morsianta.\n\nHäitä kesti kaksi päivää.\n\nViinaa annettiin Hempalle hyvällä mitalla, mutta ensipäivänä hän koetti\nkarttaa liiaksi juopumista. Vaan toisena päivänä hän jo erehtyi ja joi\nniin paljon kuin annettiin. Illalla oli hän niin juovuksissa, että\ntanssitti tyttöjä niin suuren piirin kuin huoneen lattialle mahtui ja\nsulhasen ja morsiamen myöskin joukkoon; pelimannit kihnuttivat parhaan\nkykynsä mukaan viulujansa ja piiri pyöri hurjassa vauhdissa ympäri.\nHemppa löi saappaitansa lattiaan, että paukkui ja teki jos jonkimmoisia\ntemppuja tanssiessaan, että katsojat olivat naurusta pakahtua.\n\nHetki tanssittua hajosi piiri ja kaikki tanssijat vietiin kamariin\n\"ryypyille\". Hemppa maksoi kaikkein puolesta eikä hän niin tarkkaan\nlaskenut kuinka paljon antoi, sillä rahaa oli kyllä... lehmän hintaa,\nnäet, oli enin osa jälellä. Senjälkeen vietiin hänkin kamariin ja\nkestittiin oivallisesti.\n\nMaija katseli nurjalla mielellä tuota Hempan elämää ja koetti\nsalaisesti häntä siitä nuhdella, mutta ei välittänyt hänen puheistansa\nHemppa, jatkoi vaan iloansa. Kaappasi hän väliin Maijankin mukaansa\ntanssiin ja pyöritti häntä, että hiki otsasta tippui.\n\nMutta illalla myöhään tapahtui Hempalle vähän häpeällinen kohtaus;\nhän kokosi taas suuren piirin tyttöjä sekä akkoja − Maijakin oli\nmuassa − ja tanssitti heitä oikein miehen tavalla. Mutta sitte kun\ntuli makson aika, veti hän kukkaronsa esille kuten ennenkin ja otti\nsieltä rahaa, vaan tulikin ainoastaan kymmenen penniä käteen. Sitä\nhän käänteli ja katseli kädessään kuin jotain kummitusta, sekä aina\nväliin katsahti kukkaroonkin, mutta ei siellä mitään ollut. Tanssimassa\nolleet vetääntyivät häpeissään ulos taikka nurkkiin toisten taakse.\nMaija oli haleta harmista ja häpeästä kiirehtiessään ulos. Hemppa\nkatseli yhä vielä kädessään olevaa lanttia, kun sulhanen tarttui hänen\nkäsivarteensa sekä talutti kamariin, josta ei häntä enää sinä iltana\nlaskettu tanssihuoneeseen.\n\nSeuraavana aamuna tuli Mäkitupalaisten lähteä kotimatkalle. Maija\nolikin jo halukas lähtemään, sillä kohtaus illalla oli tehnyt hänen\nmielensä araksi ja alakuloiseksi.\n\nMutta Hemppa ei muistanut mitään kohtausta, hänen päätänsä vaan kolotti\nkauheasti. Mielellä hyvällä otti hän vastaan viinaryypyn, jonka\nsulhanen tarjosi \"päänparanteeksi\". Sitte tuotiin vielä kahvia, johon\nmiehet panivat viinaa sekaan, mutta vaimot joivat nisun kanssa.\n\nAamiaisen syötyä tarjottiin taas viinaa, jota Hemppa halukkaasti käytti\nhyväkseen, sillä häät olivat lopussa ja pian lähdettiin kotiin. Hän\nryyppäsi niin kauvan kun sai, ei sitä aina ollut hänelle tarjona.\n\nLähellä puoltapäivää johdatettiin hän rattaille, jotka odottivat\nporrasten edessä. Maija otti ohjakset käteensä ja aikoi ajaa, mutta\nHemppa riisti ne häneltä, läiskäytti Pönttiä lautasille, joka siitä\npelästyi ja lähti täyttä laukkaa pihasta, niin että Maija töin tuskin\nkerkesi rattaille.\n\n    \"Minä olen Saarijärveltä\n    Parantalon Ella;\n    Toinen musta tulla pitää,\n    Vanki taikka sotaherra...\"\n\n... lauloi Hemppa täyttä kurkkua. Pöntti juoksi, minkä jaksoi ja Maija\nitki ja siunasi, mutta mikään ei auttanut. Tavan takaa löi Hemppa\nhevosta ja väliajat kiskoi sekä \"kuranssasi\" sitä ohjaksista, että se\nmeni toiselta puolen tietä toiselle, aina ollen vaarassa kaatua ojaan.\n\nHädässään toivoi Maija, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään tälle\nretkelle, vaan istuisi kaikessa rauhassa mökissänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan kestikievariin, jossa Mäkitupalaiset olivat häihin mennessään\nsyöttäneet hevosta, ajoi Hemppa taaskin. Pöntti oli valkoisessa\nvaahdossa, sillä samaa kyytiä oli se saanut tulla koko matkan, kuin\nlähteissäkin.\n\nPihalle tultua hyppäsi Hemppa heti rattailta ja meni meluten ja\nhoiperrellen tupaan, jättäen Maijan siihen hevosen kanssa.\n\nMaija kiinnitti Pöntin marhaminnalla tallinseinässä olevaan renkaaseen\nja vei heinät, mitä vielä oli rattailla sen eteen. Tallista etsi hän\nämpärin, jolla nouti vettä kaivosta ja antoi hevosen juoda vähän, vaan\nei paljon sillä hän oli kuullut, ettei hevoselle saa antaa kylliksi\njuoda, sen ollessa niin lämpimänä, kuin Pöntti nyt oli. Sitte hän\nkokoili heiniä maasta, joilla pyyhki vaahdon pois Pöntin karvoista.\n\n\"Kun olisi jo kotona!\" huokasi Maija suruisesti itsekseen,\nkatsellessaan kuinka ahneesti Pöntti pureskeli heiniä. Mutta toinen\npuoli matkaa oli vielä kulettava ja sillä ajalla voi tapahtua jos\njotain, kun Hemppa oli tuommoinen riivattu...\n\nRaskaasti huoaten istui hän tallinseinustalla olevalle puunpölkylle.\nElämä, joka hänestä oli häihin mennessä ollut täynnä iloa ja riemua,\noli nyt muuttunut katkeraa katkerammaksi. Vähältä oli hän itkuun\npillahtaa, ajatellessaan sitä häpeää ja vahinkoa, joka heille oli\ntullut osaksi tästä retkestä, josta hän oli luullut tulevan iloa ja\nkunniaa. Lehmä oli mennyt, porvariin oli viisikolmatta markkaa velkaa,\nhevosesta saa tehdä kymmenen päivätyötä... Ja mitä näistä kaikista\nmenoista oli ollut hyötyä?... Tullut naurunalaiseksi häissä... saa\ntästälähin kärsiä köyhyyttä ja kurjuutta!... Kenties porvari vie\nsaatavistaan heiltä mökin, eivät he kuitenkaan voi sitä muuten maksaa...\n\nTuvasta kuului Hempan laulu ja Maija hypähti peljästyneenä ylös sekä\nmeni kiireesti tupaan. Hemppa istui pöydän luona penkillä erään\nvanhanpuoleisen miehen vieressä, joka näytti olevan yhtä pöhnässä kuin\nHemppakin. Useita olutpulloja oli heiden edessään pöydällä.\n\n\"Ei sinun saa enää juoda... olet kyllä muutoinkin juovuksissa\", kielsi\nMaija sekä tarttui hänen käsivarteensa, kehottaen: \"tule pois\".\n\nMutta Hemppa ei lähtenytkään, kehotti vaan Maijaa menemään ulos, jos\nei sisällä huvittaisi olla. Maija koetti vetää häntä väkisin, mutta ei\nsaanut paikalta liikahtamaan.\n\n\"Älä nyt akka... hulluhan sinä olet!... Anna miehesi juoda silloin\nkun saa, ei hän aina saa... Kyllä tässä on poika, joka maksaa.\nKorpelaisella on rahaa niinkuin muutakin ruhaa\", kerskasi vieras, ja\nalkoi laulaa hoilottaa:\n\n    \"Kyllä meillä pojilla raha piisaa...\"\n\n\"Tule nyt Hemppa, lähdetään kotiin\", rukoili Maija.\n\n\"Mene tiehesi, kuppari!\" huusi Hemppa äreästi ja samalla survaisten\nMaijaa, että tämä oli kaatua lattialle.\n\n    \"Söiskö kuppari silakkaa\n    Vaikka se vähän janottaa?\n    Kellariss' on olutta,\n    Joka sen janon sammuttaa...\"\n\n... lauloi Korpelainen, polkien jalallaan tahtia sekä sormillaan\npöytään naputtaen.\n\nMaija meni patapenkille istumaan ja rupesi pakinoimaan emännän kanssa,\npitäen kuitenkin yhä silmällä Hemppaa ja hänen uutta toveriansa.\n\n\"Olutta!\" huusi Korpelainen emännälle, \"tuokaa olutta. Ei täällä ole\nkuin tyhjät kuoret, eikä tyhjästä mitään nuolla... Kuusi pulloa!\"\n\n\"Ette niin paljoa tarvitse. Kolme pulloa piisaa\", vastasi emäntä ja\nmeni noutamaan niitä kellarista.\n\nMaijan teki mieli kieltää häntä enää antamasta, mutta ei ehtinyt kun\nemäntä jo kumartui kellariin.\n\nKolme pulloa toi emäntä pöydälle ja avasi korkit. Hemppa tarttui\nahneesti pulloon sekä kaatoi lasit täyteen ja sitte ryypättiin.\n\nPian oli pullot taas tyhjänä ja Hemppa alkoi tahtoa uutta. Mutta Maija\nkuiskasi emännälle, ettei hänelle saa enää antaa.\n\nKorpelainen nousi pöydästä ja sanoi käyvänsä ulkona sekä tulevansa\nkohta takaisin. Mutta tunti kului ja kaksikin eikä häntä kuulunut.\n\nHemppa hoiperteli ja lauleli lattialla sekä tahtoi emännältä olutta,\nmutta tämä ei antanut, muistutti vaan, että vanhatkin oli vielä\nmaksamatta. Maija vapisi, kuullessaan maksosta puhuttavan, sillä hän\npelkäsi, että sitä ruvetaan Hempalta vaatimaan, koska Korpelaista ei\nkuulunut takaisin; ja millä Hemppa maksaisi?... Hänellä ei ollut rahaa\nkuin kymmenen penniä, jos sekään lie enää tallessa.\n\n\"Tule nyt... lähdetään jo kotiin\", kehotti Maija, tarttuen Hempan\nkäsivarteen ja vetäen häntä ovea kohden.\n\n\"Maksakaa ensin nuo oluet... kuusi pulloa\", muistutti emäntä.\n\n\"Ei me... maksakoon se, joka ne on ostanutkin\", vastasi Maija\nhätäisesti.\n\n\"Hän on mennyt tiehensä ja tämä mies on juonut yhtä paljon kuin hänkin.\nMaksakaa vaan pois!\" käski emäntä.\n\n\"Ei meillä ole rahaa... ei penniäkään...\"\n\nSamassa tuli isäntä tupaan ja emäntä ilmoitti heti hänelle, että Hempan\noli kuusi olutpulloa maksamatta.\n\nIsäntä alkoi kiivaasti vaatia maksoa. Maijan täytyi itkusilmin\nselittää, ettei heillä ollut yhtään rahaa sekä pyysi, että isäntä\nottaisi makson Korpelaiselta, joka ne oli ostanutkin. Mutta isäntä\nei tyytynyt siihen. Korpelainen oli pötkinyt tiehensä, ettei häneltä\nvoinut maksoa vaatia; siis täytyi sen tulla Hempalta.\n\n\"Antakaa joku pantti, ellei rahaa ole\", kehotti isäntä.\n\n\"Ei meillä ole mitään... muuta kuin vaatteet päällä\", selitti Maija.\n\nIsäntä meni kamariin ja palasi kohta takaisin, kantaen kädessään\nuudennäköistä, kotikankaasta tehtyä takkia. Hän näytti sitä Maijalle ja\nsanoi:\n\n\"Kas tässä... Riisutaan mieheltä tuo verkatakki ja pannaan tämä\nsijalle, niin olemme kuitit. Verkatakki on senverran parempi tätä, että\nsaatte nuo kuusi pulloa ollutta välirahoiksi.\"\n\nMaija ensin vastusteli, mutta kun ei muuta keinoa ollut päästä tuosta\npälkähästä, niin suostui hän viimein ja takki riisuttiin Hempalta sekä\nvaihdettiin toiseen. Se oli lihavan kievarin isännän takki ja niin iso,\nettä melkein Maijakin, yhdessä Hempan kanssa, olisi sopinut sen sisään.\n\nSenjälkeen vietiin Hemppa melkein väkivallalla rattaille sekä\nasetettiin takaistuimelle istumaan, että Maija voisi istua\netuistuimella ja ajaa hevosta. Pian kuitenkin Hemppa taas valloitti\nohjakset ja Pöntti sai näytellä juoksulahjojansa.\n\nKievarin isännän takki lainehti Hempan yllä kuin aava meri tuulen\nraivotessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotohaassa, lähellä Mäkituvan mökkiä olevalla niityllä, olivat\nRantalaiset heinänteossa. Toinenpuoli sarkaa oli jo eilen niitetty sekä\nhajoteltu heinät kuivamaan, mutta rankka ukonsade oli ne kastellut niin\npahoin, että isäntä pelkäsi niistä tulevan häränheiniä.\n\nKello kymmenen ajoissa aamupäivällä tuli loppukin sarkaa niitetyksi.\nSen jälkeen käytiin käsiksi haraviin sekä ruvettiin kääntelemään noita\nsateen pilaamia heiniä, jotka päältäpäin jo olivat vähän kuivahtaneet.\n\n\"Hyvin Mäkitupalaisia huvittaakin häissä, kun eivät vielä ole\nkotiin tulleet\", sanoi Rahka-Jussi isännälle, joka haravoitsi hänen\nvierellänsä toisella pellolla.\n\n\"Hyvin... Olisi sieltä jo luullut ehtivän takaisin. Lähtiessään\nsanoivat, että niinkuin eilen-illalla jo ainakin ovat kotona, vaikka\nkauvankin viipyisivät... Epäilen, ehtivätkö vielä tänä iltanakaan\nkotiin... muutamat laiskurit!... Vaivainen hullu annoin sinne hevoseni\nrääkättäväksi\", paneskeli isäntä harmissaan.\n\nKello yhteentoista tulivat heinät pidellyiksi, jonka jälkeen lähdettiin\nkotiin puolipäiväiselle. Tie kulki Mäkituvan pihan poikki. Siinä\nseisahtuivat kaikki, kun huomasivat hevosen vähän matkan päässä\nkarjatiellä, joka oli tulossa Mäkitupaa kohden. Jokainen tunsi sen\nheti Rantalan Pöntiksi ja arvasivat Mäkitupalaisten siinä palaavan\nhääretkeltänsä.\n\nMutta rattailla ei näkynyt Hemppaa ensinkään, Maija vaan yksin istua\nkönötti takaistuimella. Vakavana asteli Pöntti, laiskasti hännällään\npiiskaten kärpäsiä, jotka surisivat hänen ympärillänsä.\n\nKummastuneena katseli Rantalan väki pihaan ajavaa matkuetta. Hemppakin\noli rattailla, mutta millaisessa asennossa? Rattaiden pohjalla hän\nmakasi pitkällänsä kuin lasarettiin vietävä, puhumatta sanaakaan tai\nantamatta mitään elon merkkiä itsestänsä. Ainoastaan hiljainen hengitys\nilmoitti hänen elävän.\n\n\"Mitä nyt on tullut? Mitä on tapahtunut?\" kyselivät Rantalaiset\nhämmästyksissään Maijalta, joka äänetönnä astui alas rattailta sekä\nalkoi päästämään Pönttia aisoista.\n\n\"Reisiluu murskana, toinen käsivarsi sijoiltansa\", ilmoitti Maija\npuoleksi itkien, katseellaan osoittaen Hemppaa.\n\nSiunauksia ja voivotuksia kuului naisten joukosta.\n\nMiehet katselivat äänettöminä rattailla makaavaa ja isäntä kysyi\nihmetellen:\n\n\"Missä semmoinen onnettomuus on tapahtunut?\"\n\n\"Matkalla, takaisin tullessa...\"\n\nJa Maija alkoi kertoa, miten onnettomuus oli tapahtunut. Humalapäissään\noli Hemppa, eräästä kestikievarista lähdettyä ajanut, niinkuin\njuopuneella on tapana ajaa. Maija oli pyytänyt ja rukoillut sekä\nväkivallallakin koettanut riistää häneltä ohjaksia, mutta Hemppa oli\nylläpitänyt isäntäoikeutensa sekä ajanut itse, ruoskinut hevosta sekä\nlaulaa loilottanut, kuten \"ulkomaan susi\". Niin oli kulettu hyvä\nmatka, kunnes oli tullut vastaan synkkä metsä, jossa tie kulki korkean\nharjanteen ylitse. Ahteen päällä oli Hemppa lyönyt hevosta, josta\npelästyneenä tämä oli lähtenyt hirmuista laukkaa alaspäin. Puolitiessä\nahdetta oli ollut äkkinäinen mutka ja Hemppa oli vielä ajanut pienen,\ntien vieressä olevan kiven päälle, josta oli seurauksena, että rattaat\nolivat hirmuisella vauhdilla lentäneet kumoon tienviereen. Rattailla\nolijat olivat paiskautuneet kivien ja pensaiden sekaan metsään. Maija\nei ollut saanut mitään suurempaa vammaa, sillä hän oli osunut tiheään\nkatajapensaikkoon. Mutta toisin oli Hempan laita. Hän oli lentänyt\nkivikkoon, jossa oli satuttanut itsensä niin pahoin, ettei voinut\njäsentänsäkään värähyttää.\n\nMaija oli ollut tukalassa tilassa. Avuttomana, kenties kuoleman\nkielissä oli Hemppa maannut kivikossa eikä Maija voinut mitään hänen\nhyväksensä. Pöntti oli ollut kuristumaisillaan kaatuneiden rattaiden\nedessä. Sen oli Maija saanut kuitenkin pelastetuksi, päästämällä\nvapaaksi aisoista.\n\nSamassa oli sattunut kulkemaan muutamia matkustavaisia, jotka heti\nolivat rientäneet onnettomille avuksi. Rattaat oli nostettu tielle ja\nmatkustavaisten kuormista pantu niiden pohjalle heiniä, joiden päälle\nHemppa oli asetettu makaamaan.\n\nTutkittaessa oli huomattu Hempan reisi pahoin loukkaantuneeksi, mutta\nkäsivarressa ei suurta vikaa ollut havaittu.\n\nMatkustajat olivat neuvoneet Maijaa viemään Hempan erääseen taloon,\njonka isännässä ilmoittivat olevan jäsentohtorin \"vikaa\". Mutta sinne\noli useita virstoja matkaa. Hiljaa ja vakavasti oli täytynyt kulkea,\nsillä joka nytkähdyksellä valitti Hemppa kipeästi.\n\nAnkara ukonilma oli vielä kohdannut heitä matkalla, yhä lisäten matkan\nvaivoja.\n\nLäpikastuneina ja viluisina olivat he vihdoin tulleet matkustavaisten\nosoittamaan taloon. Siellä oli hevonen viety hakaan ja Hemppa kannettu\ntupaan, jossa isäntä oli sitte sitonut ja laastaroinut hänen vammansa.\nVasta seuraavana aamuna olivat he sieltä taas lähteneet kotia kohden.\n\nSemmoinen oli lyhykäisyydessään Maijan kertomus, jota Rantalan väki\näänetöinnä kuunteli.\n\nSenjälkeen kannettiin Hemppa rattailta tupaan, jossa asetettiin\nvuoteelle makaamaan. Pöntti asetettiin jälleen aisoihin ja Rantalaiset\nveivät sen mukanaan.\n\nPäivällispöydässä oli puheen aineena ainoastaan Mäkitupalaiset\nja heidän hääretkensä. Jokainen tiesi hyvän keinon, millä Hempan\nonnettomuus olisi tullut vältetyksi; nimittäin sen, että olisivat\npysyneet kauniisti mökissänsä.\n\n\"Ja millä tavalla he tästälähin elävät?\" kysyi renki Antti huudahtaen.\n\"Säästössä ei heillä ole muuta kuin velkaa eivätkä he myöskään voi\nmitään ansaita, ainakaan muutamaan kuukauteen, sillä Maijankin aika\nmenee Hemppaa hoitaessa. Lehmänsäkin jo kerkesivät myömään ja rahat\novat varmaankin huvenneet häissä.\"\n\n\"Milläkö elävät? Hassujahan sinä kyselet! Tiedätkö mitä\nvaivaisten-makasiinilla on virkaa tuolla kirkon luona ja niillä\njyvillä, joita sinne joka vuosi kiskotaan semmoisilta, jotka ovat\nliian ylpeitä, voidaksensa kerjätä? Sieltä annetaan suurusta sureville\nja tuommoisille kovanonnen kokeneille, kuin Mäkitupalaiset nyt ovat.\nEhkä he elävät tästä lähin paremmin vaan kuin ennen. Tähän saakka on\nheidän täytynyt työllä ja hiellä ansaita jokaisen leipäpalansa, nyt\nsaavat he vaan maata, kyllä vaivaiskassa elättää!\" puheli Rahka-Jussi\npilkallisesti.\n\n\"Liekö tuokaan kovin hauskaa, olla armopaloilla?\" arveli Antti.\n\n\"On se Hempalle ainakin paljon hauskempaa kuin esimerkiksi\nkolmenkyynärän syvyisestä kydönojasta saven nostaminen\", vastasi Jussi.\n\n\"Tuskimpa vaivaiskassa lie kovin runsas antimissaan, että sillä voisi\nherroiksi elää?\" arveli taas Antti.\n\nIsäntä oli nurpealla mielellä, ettei häntä jutteleminen huvittanut.\nViidettä päivää olivat Pöntti ja uudemmat linjaalirattaansa olleet\nMäkitupalaisten käytettävänä ja maksusta ei taida tulla enää\npuhettakaan. Taitaisi olla parempi, jos hän antaisi heille vähän\nelatuksen apua... mokomille lurjuksille!...\n\nÄkäisenä viskasi hän lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Mäkituvan Hempasta ei tullut enää entistä Hemppaa, ainakaan\nterveyden puolesta. Useita viikkoja viruttuaan vuoteellansa parani\nhän vähitellen niin, että voi jo kainalosauvain avulla kulkea, missä\nhalutti, ja pian ilman niitäkin. Mutta semmoista työmiestä ei hänestä\ntullut koskaan, että olisi itse voinut ansaita perheellensä elatuksen.\nMäärätty summa jyviä maksettiin hänelle joka syksy ja kevät vaivaisten\nmakasiinista omien ansioinsa lisäksi. Kolme vanhimpaa lasta ottivat\njotkut kyläläiset palvelukseensa, niin että heille jäi vaan kaksi\nnuorinta itselleen.\n\nKirkonkylän kauppias alkoi kohta ensi syksynä vaatimaan heiltä\nsaatavaansa. Ja koska ei heillä ollut sitä maksaa, niin myytiin heidän\nmökkinsä huutokaupalla.\n\nMutta kyläläiset antoivat hirren tai kaksikin joka talosta, joista\nHemppa sitte keväällä rakensi pienen mökin lähelle entistä asuntoansa,\njohon muutti asumaan. Siinä he sitte elivät, aina valittaen\nköyhyyttänsä. Vaivaishoidolta saadut jyvät kulettivat he useinkin\nporvariin, josta sitte tuotiin kahvin ja sokerin muodossa takaisin.\n\nHääretkestänsä eivät he puhuneet koskaan mitään, mutta sitä he useinkin\naprikoivat, että miksi Jumala jakaa niin epätasaisesti lahjojansa\ntäällä maanpäällä, antaen toisille yltäkyllin rikkautta ja hyvyyttä,\ntoisille taas köyhyyttä ja kurjuutta...\n\n\n\n\nPYHÄNÄ.\n\n\nKirkas kesäkuun aamuaurinko paistoi kamarin ikkunasta suoraan Jussin\nkasvoille, kun hän heräsi unestansa. Lintujen iloinen liverrys ja\nkalkahteleva karjankello kuului ulkoa.\n\nKello kävi jo varmaankin seitsemättä, koska karjaakin jo vietiin\nlaitumelle, ajatteli Jussi itseksensä. Luultavasti oli häntä jo käyty\nherättämässä, vaikka ei hän ollut kuullut. Mutta kuitenkin päätti hän\nmaata niin kauvan, että tullaan toisen kerran; jäsenet tuntuivat vielä\nniin raukeilta ja hervottomilta, ettei häntä suinkaan haluttanut lähteä\nlämpösistä vällyistä. Kuitenkin silmäili hän aralla mielellä ovea,\nodottaen aina, koska isä sen avaa sekä nyrkillään ovea päristäen eikä\nsuinkaan hellimmillä sanoilla vaatii häntä nousemaan ylös ja lähtemään\ntyöhön.\n\nKuinka harmillista sentään on olla toisen orja, vaikkapa kohta oman\nisänsäkin. Täytyy nousta ylös, kun käsketään, olipa sitte kuinka uni ja\nväsynyt tahansa, tehdä aina sitä mitä vaaditaan eikä koskaan saa olla,\nniinkuin itseä haluttaisi. Olla vapaa, oman itsensä herra, − sehän\nolisi toista!...\n\nIkkunan alta kuului askeleita, ja joku ääni kysyi:\n\n\"Menetkö kirkkoon tänäpäivänä?\"\n\n\"Kyllähän sinne mennä pitää, koska on näin kaunis ilma\", kuului toinen\nvastaavan.\n\nKirkkoon?... mitä se merkitsee... onko nyt pyhä?... Niin, aivan oikein!\n− nyt olikin pyhä eikä Jussi ollut tuota heti muistanut. Olihan eilen\nollut lauvantai ja hän oli illalla ollut puoliyöhön saakka kylällä\ntoisten poikain kanssa. Sentähden olikin hän niin raukea ja uninen\nherätessään.\n\nJussi tunsi veltostuneet hermonsa virkoavan, silmänsä selkeävän ja\nraukeat jäsenensä voimistuvan. Peitteen alla alkoi tuntua liian\nkuumalta, jonka tähden hän heitti sen puoleksi pois päältänsä.\nMakaaminen ei tuntunut enää läheskään niin suloiselta kuin äsken, kun\noli luullut, että heti ylös noustua ja syötyä olisi lähdettävä kydölle\nkyntämään. Mutta nyt olikin edessä vapaus!... ainakin yhdeksi päiväksi.\n\nEi hän kuitenkaan vielä noussut vuoteeltansa, vaikka ei makaaminen\nsuuresti huvittanutkaan. Siinä maatessaan oli niin hyvä mietiskellä\nelämäänsä, sekä kulunutta että tulevaista. Hän mietiskeli miksi hän\noli syntynyt tänne maailmaan, oliko hänellä mitään erityistä tehtävää,\ntai oliko hän tullut, vaan niinkuin joukon jatkoksi elää kitaroimaan\npäivästä toiseen, siihen asti että kuolema vihdoin vapauttaisi hänet\ntäältä?...\n\nMikä kurja kohtalo se olisi semmoinen!...\n\nAjatuksensa kääntyivät siitä lapsuutensa unelmiin. Selvästi esiintyivät\nne hänen mieleensä, niinkuin hän lapsuudessaan oli uneksinut. Hän oli\nkuvaillut itseänsä milloin papiksi, milloin sotapäälliköksi ja jos\njonkinlaiseksi virkamieheksi; mutta useimmiten oli hän päättänyt tulla\nrehelliseksi ja varakkaaksi talonisännäksi. Silloin oli hän miettinyt\nkodikseen pientä, valkoiseksi maalattua taloa pienen lammin rannalla,\ntuuhean kuusimetsän syrjässä, jossa rauhassa ja hiljaisuudessa\nviettäisi aikansa, työskennellen pellolla tai huviksensa kalastellen\nlammella, ja toisinaan käyskellen metsässä puiden huminaa ja lintuisten\nlaulua kuulemassa.\n\nEnnen kaikkea muuta oli hän kuitenkin päättänyt tulla rehelliseksi,\nraittiiksi ynnä kaikkea hyvää ja jaloa harrastavaksi kansalaiseksi...\nMutta hän oli jo kahdenkymmenen vuotias ja mitä hän oli toimittanut?...\nEi mitään... elänyt vaan kuten pakana sekä odottanut aikaa kulumaan,\nettä sitte vanhempana, vanhempana...\n\nKirottu, miksi olikin hän viettänyt nuoruutensa päivät niin\nkurjasti!... Mitä oli hän siitä hyötynyt? Ei mitään muuta, kuin\nsaattanut itsellensä huonon maineen!...\n\nJa Jussia harmitti niin, että alkoi itseksensä kiroilla omaa\ntyhmyyttänsä ja huolimattomuuttansa, kun ei ollut paremmalla tavalla\nviettänyt viime vuosia, vaikka olisi kyllä ymmärtänyt.\n\n... Seitsemäntoista vanhana oli hän alkanut seurata muita nuorukaisia\npyhäaikoina tansseihin ynnä muihin huvituksiin, mitkä yleensä eivät\nolleet kovinkaan mieltä jalostuttavaa laatua. Alussa ei hän ollut\nnauttinut viinaa, mutta tultuansa huomaamaan, ettei sitä katsottu\nmiksikään häpeäksi, jos toverinsa välistä olivatkin juovuksissa, vaan\npikemmin oli se kunniakasta eli niin \"miehevää\", kun he viinapäissään\nlauloivat ja kerskailivat sekä elivät niinkuin viimeistä päivää.\nJussi ei tahtonut olla huonompi kuin muutkaan ja alkoi seurata\nheidän esimerkkiänsä. Vähän aikaa oli hän varovammin nauttinut tuota\nilolientä, karttaen liiaksi juopumista, mutta pian oli varovaisuus\nkadonnut ja hän alkanut olla yhtä usein humalassa kuin toisetkin.\nSilloin oli hän aina tehnyt jotain tuhmuuksia, joita sitte selvittyänsä\noli katkerasti katunut ja karvastellut, mutta asia ei sillä sen\nparemmaksi tullut... tehty oli tehty eikä se siitä muuttunut.\n\nJoka maanantai, sen jälkeen kun hän pyhänä oli ollut juovuksissa, oli\nhän aina päättänyt, ettei koskaan enää maistaisi viinaa. Mutta viikon\nkuluessa haihtui vähän mielestä viime pyhänä tehdyt tyhmyydet, ja jos\nsattui seuraavana pyhänä saamaan viinaa − sattui harvoin, ettei sitä\njollakin tovereista ollut, − niin joi hän taas melkein havaitsemattaan\nitsensä humalaan ja teki uusia tyhmyyksiä...\n\nJussi veti peitteen päällensä sekä päätti olla muistelematta entistä\nelämäänsä, koska se vaan katkeroitti hänen mieltänsä. Parempihan oli\najatella eteenpäin, että voisi tästälähin ruveta paremmin elämään.\nSen hän päätti varmasti, ettei tänäpäivänä ainakaan juo itseänsä\njuovuksiin, − vaikka olihan se Jaurilan Kustaa eilen illalla sanonut,\nettä hänellä on viinaa, ja sinne oli iltapäivällä myöskin mentävä\nhyppyyn, mutta...\n\nSamassa äitinsä raotti kamarin ovea sekä vähän kiukkuisella äänellä\nsanoi:\n\n\"Jos et nouse syömään sieltä, niin minä korjaan ruoat pois... Kirkkoon\njo mennään ja sinä siellä vielä maata lojotat! Saisit sinäkin sinne\nkerran mennä, kun et ole ollut sitte kuin... herra ajan tietää!\"\n\nOvi räiskähti jälleen kiinni.\n\n... Kirkkoonko? Niin, sinne olisi kyllä ollut mentävä, mutta ei oikein\nhaluttanut. Turhaa ajanhukkaa se vaan olisi, koska ei siellä kumminkaan\nsen paremmaksi tulisi...\n\nOi mikä paatunut pakana hän jo olikin! Usein oli hän sitä ajatellut\nsekä väliin rukoillut Jumalaakin, saattamaan häntä paremmalle tielle,\nkääntämään hänen ajatuksensa pois maailmasta sekä kiinnittämään\nne enemmän hengellisiin asioihin, mutta turhaan; hän ei voinut\nrukoilla sydämmestänsä eikä hänellä ollut suurta haluakaan luopua\npois maailmasta. Todellinen parannuksen tekiä oli hänen mielestänsä\nsemmoinen, joka hylkäisi kaikki maailman viattomimmatkin huvitukset,\nkulkisi murheellisella muodolla kirkossa ja seuroissa ja joka ei\nkoskaan saisi ajatella muuta kuin Jumalaa ja sielunsa autuutta.\nSemmoiseksi ei hän luullut voivansa tulla ennen kuin hyvin, hyvin\nvanhana, jolloin on jo kyllästynyt maailmaan ja sen huvituksiin...\n\nMikä kevytmielinen ajatus! − mutta ei hän sille mitään voinut. Oli hän\nkyllä lukenut, että ihminen voi olla iloinen, vieläpä iloisempi kuin\nyksikään maailman lapsista, vaikka hän onkin jumalinen sekä totinen\nkristitty. Mutta sitä ei hän uskonut, että itse niin voisi olla. Ei;\nmurheellisena, katuvaisena, nöyränä ja − ihmisten pilkan esineenä\nnäyttäytyi hänelle oma kuvansa todellisena parannuksen tekiänä...\n\nHänen mieleensä muistui, kuinka hän lapsuudessaan oli ollut muutaman\nkerran äitinsä kanssa kirkossa, tuossa vanhassa, satojen ajastaikojen\nvanhassa kivikirkossa, joka ulkonäöltäänkin oli niin juhlallinen ja\nkunnioitusta herättävä, että se tahtomattakin muutti mielen pois\nmaallisista, pakottaen ajattelemaan tulevaista elämää... Ja entä\nsiellä sisällä!... vanha, hopeahapsinen rovasti saarnasi... Jussi ei\noikein muistanut, mitä hän saarnasi, mutta Jumalasta ja taivaasta hän\npuhui niin liikuttavalla ja juhlallisella äänellä... ja lukkari sekä\nseurakunta veisasivat niin kauniisti, kuin joukko taivaan enkeleitä.\nHänestä oli tuntunut kuin Jumala itse näkymättömänä majailisi kirkossa.\nRistiinnaulittu Vapahtajan kuva saarnastuolin päällä ynnä muut\npyhäinkuvat kirkon seinissä ja alttarilla olivat häneen vielä lisänneet\njumalanpalveluksen juhlallista vaikutusta.\n\nMutta nyt?...\n\nUusi kirkko seisoi uljaana ja komeana kuivalla ja alastomalla\nmäentörmällä. Ihmetellen oli Jussi usein katsellut sen korkeata\ntornia, taidokkaasti rakennettuja seiniä ja mietiskellyt, että sen\nrakentamiseen on mahtanut mennä monta tiilikiveä, mutta mitään\njumalallisia ajatuksia ei se ollut hänessä herättänyt. Sisällä oli\nkaikki kaunista ja taidokasta, mutta astuessaan sinne oli hänestä\naina tuntunut, kuin olisi tullut teaatteriin, jossa näytellään samaa\nkappaletta, jonka hän oli jo satoja kertoja nähnyt ennenkin. Pappi teki\nvirkansa alttarilla ja saarnastuolissa, lukkari soitti mestarillisesti\nurkuja ja muutama hyvältä veisuuääneltään kopeileva henkilö veisasi\nurkujen mukana. Kaikki oli hänen mielestänsä niin ulkokullaista,\nkoneellista...\n\nHänessä itsessään tietysti vika oli, että se siltä näytti. Hänen\nsydämmensä oli niin kiintynyt maailmaan ja sen huvituksiin, ettei se\njumalanpalveluksesta välittänyt. Papin saarnatessa oli häntä aina\nunettanut, ties' mistä syystä, mutta se vaikutti häneen kuin kehtolaulu\nlapseen. Jos hän oli tarkasti koettanut kuunnella saarnaa, niin ei hän\nkauvan voinut, vaan erehtyi pian muihin ajatuksiin...\n\nOi kuinka hän oli elänyt!... Mitähän siitä vielä seuraa?...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaalla mielellä nousi Jussi ylös ja puki vaatteet päällensä.\nKatsellessaan ulos ikkunasta, ilostui hän hiukan, nähdessään auringon\nkirkkaasti loistavan vaaleansinervällä taivaalla... Päivä oli kaunis...\nElääkö hän itse kauniisti tänäpäivänä?...\n\nHän meni tupaan. Se oli tyhjä asukkaista, ainoastaan kissa makasi\nkoivet ojennettuna takalla. Kirkkoon kai olivat ihmiset menneet...\n\nRuoat oli korjattu pois pöydältä, mutta Jussi tiesi kyllä, missä niitä\nsäilytettiin. Perunavadin ja viilipurkin nosti hän kaapista pöydälle ja\nrupesi syömään. Myöhäiseksi oli jäänyt aamiainen, mutta sitä paremmalta\nse maistui.\n\nKello löi kymmenen.\n\nJussi luki lyönnit, mutta luuli erehtyneensä sillä ei hän uskonut aamun\nniin pitkälle vielä ehtineen. Vilkaistuaan viisareihin osoittivat ne\nkuitenkin samaa.\n\nSyötyänsä korjasi hän ruoat jälleen kaappiin ja pesi kasvonsa kylmällä\nvedellä sekä peilin edessä kampasi ja tasoitteli lyhyeksi leikatun\ntukkansa.\n\nMihin mennä... mitä tehdä?... Nyt oli hän valmis viettämään\nlepopäivää... vapaudenpäiväänsä, mutta millä tavalla sitä viettäisi?\nHän oli tänäpäivänä vapaa, mutta mitä nyt vapaudessaan tekisi?\nOttaisiko virsikirjan tuolta hyllyltä ja lukisiko siitä tämän päivän\nevankeliumin?... Ei... ei sillä kuitenkaan sen paremmaksi tulisi...\nJumalan sanan pilkkaamista se vaan olisi, lukea sitä ulkokullatulla\nmielellä... Olisi tuolla kamarissa ollut pari kirjaakin lainastosta,\n\"Papin tytär\" ja \"Iislannin kalastajat\", mutta ei niitäkään nyt\nhaluttanut lukea... Arkina, lepoajoilla nuo kyllä ehtii lukea...\n\nAholassa olisi häntä huvittanut käydä katsomassa, onko Kalle kotona,\nmutta hän ajatteli, että pitäisi edes kirkonajan pysyä kotona. Ehtisi\nhänet sittekin vielä tavata...\n\nMielensä alkoi käydä taas alakuloiseksi, kun ei mitään huvitusta\nlöytynyt. Silmillään haeskeli hän ympäri tupaa, keksiäksensä jotain\najankuluketta. Nurkkakaapin päällä, tuolla katonrajassa oli iso,\nvanhanaikuinen kuvaraamattu, jota hän ennen nuorempana oli usein\nlukenut. Tiesi hän sen kyllä ennestäänkin, mitä se sisälsi... mutta\njospa tuota nyt huviksensa... ei tässä ollut nyt muutakaan tekemistä...\n\nHän kiipesi penkille ja astui siitä toisella jalallaan pöydän syrjälle\nsekä otti raamatun alas ja laski sen pöydälle. Paksu pöly peitti\nsen kannet, mutta ei Jussi kehdannut hakea takanorresta riepua sitä\npyhkiäksensä... napsautti vaan hakaset auki ja levitti kirjan eteensä...\n\nToinen Samuelin kirja se siinä aukesi ensimmäiseksi, mutta ei sitä\nhaluttanut lukea. Kuningasten kirjat ja Aikakirjat oli hän myöskin\nlukenut moneen kertaan ennenkin. Viimein kohtasi hän Salomon\nsananlaskut... Niissä ehkä olisi hyviä neuvoja ja opetuksia...\nNeljännen luvun puolivälistä alkoi hän lukea:\n\n... Kuule siis, minun poikani, ja ota minun puheeni, niin ikäs vuotta\non monta. Minä johdatan sinua viisauden tielle, ja saatan sinua käymään\noikialla retkellä, niin että koskas vaellat, ei sinun käymises ole\nahdas: ja koskas juokset niin et sinä loukkaa sinuas. Pidä kuritus,\nälä hylkää häntä; kätke häntä, sillä hän on sinun elämäs. Älä mene\njumalattomain askelille, ja älä astu pahoin tielle. Jätä se pois ja älä\nkäy siinä: karta sitä ja mene ohitse. Sillä ei he...\n\nOvi avattiin ja Jussin täytyi keskeyttää lukunsa, nähdäksensä, kuka\ntulija oli. Se oli Aholan Kalle. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta\nkuin olisi vastikään unesta herännyt.\n\n\"Pane nyt hiiteen, vai Raamattua... Aijotko tehdä pienen parannuksen,\nkun Raamattua olet ruvennut 'leesaamaan?'\"\n\nKallen puhe oli pilkallista, mutta ilman mitään tarkoitusta. Ilman\naikojaan vaan sanoi, kun ei ollut muutakaan puhumista.\n\nJussi löi kirjan kiinni ja vastasi:\n\n\"Rupesin tuota tässä joutessani katselemaan, kun ei ollut muutakaan\nhuvitusta.\"\n\nKaapin päälle, entiselle sijallensa asetti hän jälleen raamatun ja meni\nkamariinsa jonne haastoi Kallenkin tupakoimaan. Vaikeasti kävi puhe,\nkun ei kumpaisellakaan tahtonut olla mitään sanomista.\n\nKalle sytytti piippunsa ja heittäytyi selällensä vuoteelle. Jussi\nistui ikkunan edessä tuolilla, nojaten kyynäspäitään pöytää vasten ja\nhaukotteli tämän tuostakin... \"Kun tämä kirkonaika taas pian loppuisi,\nettä saisi lähteä kylälle!\" virkkoi Kalle tuskaisena.\n\n\"Sepä... kyllä se aika sitte taas kuluisi.\"\n\n\"Kun olisi viinaa...\"\n\n\"Minulla ei ainakaan ole yhtään.\"\n\n\"Ei minullakaan... mutta Jaurilan Kustaa sanoi hänellä olevan; eikö\nlähdetä sinne?\"\n\n\"Kun tultaisiin ensin kirkosta.\"\n\n\"Siihen on vielä monta tuntia, ennenkuin sieltä tullaan! Ei täällä\nkehtaa niin kauvan odottaa.\"\n\nJussi mietiskeli hetkisen, kumpiko olisi parempi, olla kirkonajan\nkotona vai lähteä Jaurilaan? Samahan tuo on, kummassako oli... mielensä\nkuitenkin paloi Jaurilaan vaikka olisi kotonakin... ei hän kumminkaan\nvoisi kirkonaikaa oikealla tavalla viettää...\n\n\"No, lähdetään vaan; en minä ole vastaan muuta kuin körttiröijyä enkä\nsitäkään, jos se on punainen.\"\n\nPojat kavahtivat jaloilleen ja menivät ulos. Jussi lukitsi porstuan\noven jälkeensä ja asetti avaimen porrasten alle, sen tavalliseen\nkätköpaikkaan, josta jokainen talonväestä voi sen löytää. Senjälkeen\nlähtivät he kävelemään toista kylää kohden.\n\nIlma oli mitä ihanin. Pienet lumivalkeat pilvenhattarat leijailivat\nsinervällä taivaalla kuin jääkappaleet aavalla merellä. Aurinko paistoi\nkirkkaana ja loistavana puolipäivän korkeudessa. Sen liiallista lämpöä\nvilvastutti hilpeä länsituuli.\n\nJussin mieli kävi taas hieman iloisemmaksi, katsellessaan kaunista\nluontoa. Viinan himo alkoi hälvetä. Hän päättikin jo itsekseen, ettei\nniin paljoa ainakaan juo, ettei tiedä miten olla, kuin eleä... sen\nverran vaan, että on hyvällä tuulella, että ilman ujostelematta kehtaa\nolla toisten joukossa...\n\nReippaasti käveltyään saapuivat he pian Jaurilaan. Porstuakamarista,\njoka oli Kustaan hallussa, kuului ihmisääniä. Siellä olikin Kustaa ynnä\nkaksi muuta poikaa. Puolillaan oleva viinapullo seisoi pöydällä.\n\n\"Joko tekin nahjukset viimmeinkin kerkesitte!\" huudahti Kustaa\npuolijuopuneena, nähdessään Jussin ja Kallen tulevan. Hän kaatoi lasin\nviinaa täyteen ja otti sen käteensä sekä virkkoi, Jussiin ja Kalleen\nkatsoen:\n\n\"Ottakaa esimerkki... näin ryypätään\", ja kohotti sitte lasin\nhuulilleen sekä yhdellä siemauksella nielasi sen sisällyksen.\n\nSen jälkeen täytti hän lasin uudestaan.\n\n\"Jussi... ota ryyppy.\"\n\n\"En minä ryyppää.\"\n\n\"Se on pakosta kuin köyhän kuolema... Noh!\"\n\n\"Kyllä minä vuoroni pidän, mutta en paljon ryyppää.\"\n\n\"Senverran vaan, että tyhjäksi tulee.\"\n\nJussi maistoi vähän ja alkoi laskea lasin pöydälle, mutta Kustaa esti,\nsanoen:\n\n\"Ellet päästä 'pohjaksi', niin heitän silmillesi!\"\n\nJussi maistoi taas vähän, mutta Kustaa ei antanut myöten vaan pohjaksi\nsen piti tulla.\n\n\"Sinähän nyt olet mies, kun et uskalla yhtä ryyppyä ryypätä!\" pilkkasi\nSantalan Jaska, joka myöskin puolijuopuneena hoippoili lattialla.\n\n\"Hän on vaan niin olevinaan... Anna mennä, että saan kaataa\ntoisillekin!\"\n\n\"Se menee päähän\", vastusti Jussi. \"Päähän sitä kaadetaankin.\"\n\n\"Suuhun minulla on ollut tapana sitä kaataa.\"\n\n\"Eikö suu ole päässä?\"\n\n\"En minä ryyppää tätä kaikkea... tulen taas niin juovuksiin...\"\n\n\"Mitä se tekee näin hyvänä vuonna eikä paljon huononakaan... Anna vaan\nmennä.\"\n\nJa Kustaa tarttui Jussin käteen, jossa lasi oli ja työnsi sitä suuta\nkohden.\n\n\"Suuhun pitää, sanoi Kölli-Matti silakalle.\"\n\n\"No, saakeli, jos ei tässä muu auta niin menköön\", sanoi Jussi ja\ntyhjensi lasin suuhunsa.\n\n\"Kas niin. Kelpasi kyllä vaikka siinä vain komeili\", ilkkui Kustaa,\ntäyttäessään lasia.\n\n\"Ja hyvää olikin\", sanoi Jussi, vaikka paha irvistys suussa todisti\ntoista.\n\nSitte oli Kallen vuoro ja hän laski ilman pakottamatta pohjaksi.\n\n\"Tämä meidän elämä on liiaksi hurjaa... Pitäisi heittää hiiteen tuo\njuominen\", esitteli Jussi.\n\n\"Hurjaa se pitääkin olla\", vastasi Kustaa ja alkoi laulaa:\n\n    \"Hurjasti elin, että kunniani meni,\n    Mutta en minä sure sitä:\n    Nuorella ijällä ja hulivili luonnolla\n    Hurjasti elää pitää!...\"\n\nJa niin sitä ryypättiin ja laulettiin, laulettiin ja ryypättiin.\nJussikin alkoi pian tuntea viinanhöyryjä päässänsä; mielensä muuttui\nvapaaksi ja ylpeäksi. Hän muuttui talonpojasta kuninkaaksi...\n\nHetki Jaurilassa ryypättyä, mentiin Santalaan jatkamaan samaa tointa.\nSieltä taas palattua Jaurilaan kulkivat he toinen toisensa kannattamana\nlaulaa loilottaen ja pitäen kauheata meteliä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolipäivän jälkeen alkoi nuorisoa, poikia ja tyttöjä kokoontua\nJaurilaan. Isäntä ja emäntä olivat poissa kotoa, jonka vuoksi saatiin\ntanssia niin paljon, kuin vaan huvitti, keltään lupaa kysymättä.\n\nKustaa antoi ensin viinaa jokaiselle, joka vaan sattui lähellä olemaan.\nMutta pian olivat kaikki pullot tyhjänä, joita hän sitte harmissaan\nalkoi lyödä palasiksi lattiaan. Toiset kuitenkin estivät häntä siitä ja\nkorjasivat pullot pois.\n\nSitte alkoi tanssi. Harmonikan säveleet voittivat kimakalla äänellänsä\nkaiken muun melun ja pari toisensa jälkeen alkoi pyöriä lattialla.\n\nJussi eli kuin toisessa maailmassa; mahtavana pokkuroitsi hän\nlattialla, paljoakaan tietämättä tai huolimatta, mitä hänen\nympärillänsä tapahtui. Harmonikan säveleet hän kuuli ja jalkansa\ntahtoivat mennä sen tahdin mukaan, mutta ne olivat jonkun toisen\nvallassa, eivätkä totelleet häntä ensinkään. Tyttöjä hän otti\ntanssiin, mutta erehtyi aina tahdilta ja tytöt jättivät hänet siihen.\nTämä suututti Jussia, mutta mikään ei auttanut. Väliin kaatui hän\npitkäksensä lattialle tanssivien jalkoihin, jolloin useampia paria\nkaatui hänen päällensä. Kaikki nauroivat ja ilvehtivät hänelle, mutta\nei hän sitä huomannut, sillä ympäristö tanssi yhtenä sekasotkuna hänen\nsilmissänsä.\n\nToverinsa, joiden kanssa hän oli juonut, pitivät myöskin aika\nmellakkaa, mutta he pysyttelivät enemmän syrjäpuolissa, ulkona tai\nKustaan kamarissa.\n\nJussi hoiperteli myöskin kamariin, jossa tapasi Kustaan.\n\n\"Onko sinulla viinaa?\" kysyi hän tältä. \"Ei.\"\n\n\"Lähdetään meille, minä laitan.\"\n\n\"Lähdetään vaan, mutta kutsu Mattilan Tuomaskin, että päästään\nhevosella.\"\n\n\"Onko hänellä hevonen?\"\n\n\"On.\"\n\nPojat lähtivät etsimään Tuomasta, jonka pian tapasivatkin porstuassa,\njossa hän oli vilvoittelemassa.\n\nTämä oli mieluisa seuraamaan kutsua. He kiipesivät rattaille ja Tuomas\nsivalsi piiskalla hevosta selkään, niin että se lähti täyttä laukkaa\npihasta.\n\nVinha vauhti pyörrytti humalaiset miehet vielä hurjemmalle tuulelle.\nJussi ja Kustaa alkoivat laulaa:\n\n    Miehelle ei mitään tee\n    Jos ryypyn, kaksi ottaa,\n    Vaan kolmas se mieltä koettelee\n    Ja neljäs älyn voittaa.\n\n\"Ei saa nyt laulaa, tuolla tulee pastori\", kielsi Tuomas, joka oli\naivan vesipäällä.\n\n\"Tulkoon vaikka rovasti, mitä hänen meihin tulee\", vastasi Jussi\nalottaen taas laulun:\n\n    Vettä juovat lehmät ja lampaat\n    Vaan pojat ne juovat viinaa...\n\nKääntyessä Jussin kotiin olivat rattaat vähältä lentää tienposkeen,\nmutta Tuomas sai parhaaseen aikaan hevosen hiljentämään vauhtia, ettei\nniin käynyt.\n\nJussi ja Kustaa huojuivat sinne tänne rattailla, ymmärtämättä muuta\nkuin laulaa, laulaa; ja sitä he tekivätkin, että kylä kajahteli.\n\nTuomas pidätti hevosen tallin eteen ja pojat alkoivat kömpiä alas\nrattailta. Tämä onnistuikin toisille hyvin, mutta kun Jussi aikoi\nhypätä alas, tarttui hänen jalkansa johonkin ja hän syöksyi pää edellä\nkiviseen pihaan.\n\nToiset auttoivat hänet taas jaloillensa ja huomasivat hänen otsaansa\ntulleen ison haavan, josta virtana valui verta.\n\nTuomaan avulla pääsi hän sitte kamariinsa, jossa heti vaipui lattialle\nmakaamaan. Tuomas istui tuolille ja Kustaa hoippaili edes takaisin\nlattialla, kehottaen Jussia nousemaan ylös sekä etsimään viinaa,\nniinkuin oli luvannut. Mutta Jussi ei tiennyt tästä maailmasta enemmän\nkuin sika pohjantähdestä, maata röhötti vaan lattialla, kasvoiltaan\nvalkeana kuin palttina.\n\nPojat lähtivät pian pois, kun huomasivat, ettei Jussista ainakaan tule\nmiestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaat sadepisarat rapisivat ikkunaruutuja vasten, kun Jussi heräsi\nkohmelostansa. Huone oli melkein pilkkosen pimeä, niin että hän sai\nvähän aikaa tarkastella, ennenkuin tunsi sen omaksi kamariksensa.\nSynkkä mustanharmaa taivas näkyi ikkunasta ja rankka vesisade tuntui\nraivoavan ulkona.\n\nMitä olen taas tehnyt... kuinka olen elänyt?... oli Jussilla\nensimmäinen ajatus, muistellessaan kulunutta päivää. Sen hän tiesi\nvarmaan, ettei hyvin ainakaan ollut itseänsä käyttänyt, ja se tieto\ntuotti tuskan hänen sydämmeensä. Selvästi muisti hän sen, kuin\nJaurilassa ensin oli ruvettu juomaan, mutta siitä jälkeenpäin ei hän\nmuistanut muuta kuin laulaneensa ja kerskanneensa...\n\nKirous!... kuinka oli hän taas elänyt?... Ja mitä ihmiset hänestä\nnyt ajattelevat? Retkale, hullu, juoppo, ynnä muilla semmoisilla\nkauniilla nimillä varmaankin häntä nimittävät, jutellessaan hänen\ntämänpäiväisestä elämästänsä. Ja varmaankin on se alituinen puheenaine\nkaikilla tanssissa olleilla, kun kohtaavat toisensa. Silloin he\ntietysti nauravat niin ylenkatseellisesti ja ovat itse olevinaan niin\nvapaita tyhmyyksistä että... Mokomat lurjukset, nuo tämän maailman\nihmiset! Itse elävät yhtä tyhmästi kuin hänkin eikä heistä tee kukaan\npilkkaa; mutta annas olla, kun hän vähän elää hurjasti juovuksissa,\nniin katsovat he hänen päällensä niin pirullisen viekkaasti sekä\nkeskenänsä nauraen juttelevat hänestä... tietysti mitä ilkeintä\npilkkaa...\n\nTuskissaan alkoi hän riisua vaatteita päältänsä. Ne olivat ylt'yleensä\nliassa ja loassa. Kellon vitjat olivat poikki, mutta kello oli\nkuitenkin eheänä lakkarissa.\n\nHän iski tulitikulla valkean ja katsoi kelloon. Se oli kaksi. Kolme\ntuntia oli siis enää levon aikaa ja niin väsyksissä ja kipeä, kuin\nhän oli! Päätä pakotti, kuin olisi tuhannen kupariseppää paukutellut\nsiellä vasaroinensa. Polvi oli myöskin kipeä, ettei saattanut kävellä\nilman ontumatta. Kaatuessaan kai oli sen jossakin loukannut... Otsassa\nolevaa haavaa kirveli myöskin. Katsellessaan sitä peilissä, havaitsi\nhän kasvonsa olevan veritahroissa, niin että hän oli hirveän näköinen.\nNenäliinalla koetti hän poistaa verta muodostansa, mutta turhaan;\ntäytyi mennä tupaan vedellä pesemään, kun ei kehdannut aamuksikaan\njättää, syystä ettei tahtonut kelienkään näyttää itseänsä sellaisena.\n\nRaskaalla mielellä laskeutui hän sitte vuoteelle. Mielellään olisi hän\nnukkunut ijäksi, päästäksensä tämän maailman vaivoista ja kiusauksista.\nMutta astua semmoisella mielellä kaikkitietävän tuomarin eteen!... sitä\nei hän tahtonut. Hän toivoi, että laupias Luoja on kerran johdattava\nhänen oikialle tielle ja silloin on hän saava rauhan ja levon, joka\nmuussa tapauksessa on mahdotonta.\n\nMikä kurja raukka minä olen, ajatteli hän, etten voi ohjata itseäni\noikein elämään, vaikka varmaan tiedän, etten ennen lepoa löydä, kuin\nolen maailmasta luopunut, sekä paennut vapahtajani turviin!... Mikä\non maailma, että sitä palvelen? Tai onko minulle siitä hyötyä eli\nhuvia?... Ei kumpaakaan! Palvellessani maailmaa ja eläessäni sen muodin\nmukaan, menevät rahani viinaan ynnä muihin semmoisiin, josta on enemmän\nvahinkoa kuin hyötyä. Oikeaa iloa ja huvitusta ei minulla myöskään ole\nkoskaan ollut. Tanssiin ynnä muihin riemupaikkoihin olen rientänyt\nkeveällä mielellä, mutta päästyäni sinne, en ole milloinkaan ollut\noikein iloinen; olen aina tuntenut, kuin joku ääni kuiskaisi: Jussi,\npalaja, käänny takaisin, sillä sinä olet väärällä tiellä. Mutta siitä\nhuolimatta jatkan vaan kulkuani samaa rataa, lohdutellen itseäni; kyllä\nehtii vielä vanhempana. Nuorna pitää iloita, kun on ilon aika...\n\nIltarukouksensa oli vielä lukematta. Sen tähden liitti hän kätensä\nristiin ja alkoi rukoilla:\n\nIsä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.\nLähestyköön sinun... Voi minua vaivaista kuinka olen taas elänyt!...\nMitä Jaurilan Selma nyt minusta ajattelee? Varmaankin ylönkatsoo ja\nhalveksii, johon hänellä on kyllä syytäkin. Ehkä vähän säälii myöskin\nkehnouteni ja huonon elämäni tähden... Olen aina ajatellut häntä\ntulevana elämäni kumppalina ja hänkö minusta huolisi, minusta, joka\nolen huonoin ihminen, mit maailmassa löytyy!... Voi, miksi olenkin\nelänyt niin kurjasti, vaikka olisin voinut paremminkin elää?...\n\nTähän tapaan risteilivät Jussin ajatukset siksi, että huomasi\nrukouksensa menneen väärään. Hän alotti uudestaan, mutta luki vaan\npaljaita sanoja, ilman mitään ajatusta. Hän tiesi, ettei Jumalalle\nkelpaa suusta lähtenyt rukous, vaan sen tulee olla sydämmestä.\nSentähden koetti hän rukoilla oikein sydämmellisesti:\n\nIsä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.\nLähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin\nmaassa kuin taivaassa. Anna meille... tänä... päivänä... Tuleeko\nminusta koskaan kunnollista ihmistä, jos tämmöistä elämää vietän yhä\neteenpäin?... Ei koskaan! Kurjana juopporenttuna, oman itseni orjana\nsaan ehkä viettää koko elämäni... Ei, tästä lähin en maista enää\nkoskaan viinaa, käyn pyhinä kirkossa sekä rupean elämään, niinkuin\nomatuntoni vaatii; rukoilen joka päivä Jumalaa, että hän opettaisi\nminua tekemään sitä, mikä hyvin ja oikein on... Vaikka turhaa on minun\ntehdä enää mitään päätöstä, sillä ei minussa kuitenkaan ole miestä\nsitä täyttämään. Satoja kertoja olen päättänyt samalla tapaa ja aina\nrikkonut ensi tilaisuudessa... Oi mimmoinen raukka minä olenkin!...\n\nRukouksensa oli taas mennyt päin mäntyä ja hän vähän säpsähti sen\nhuomatessaan. Hän alkoi vielä kerran, ajatuksiansa jännittäen, rukoilla:\n\nIsä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.\nLähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa\nkuin taivaassa. Anna meille... tänäpäivänä... meidän... joka...\npäiväinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppui kuin nukkuneen rukous, sanotaan ja niin loppui Jussin pyhäkin,\nyksi vapaudenpäivä. Unissaan oli hän kulkevinaan kapeaa porrasta, josta\njoka askeleella oli syöksyä synkkään syvyyteen. Lempeä käsi tahtoi\ntarttua hänen käteensä, johdattaaksensa häntä turvallisesti syvyyden\nylitse, mutta Jussi ei huolinut saattajasta, koetti vaan omin voiminsa\npyrkiä eteenpäin. Mutta käsi ei sittekään luopunut hänen läheltänsä,\nvaan seurasi kärsivällisesti häntä, että hän vaaran hetkellä voisi\ntarttua siihen, pelastaakseen itsensä syvyyteen putoamasta...\n\n\n\n\nKARKURIEN KOHTALO.\n\n\n\nI.\n\n\nLapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan\nJaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen\npoikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme\nja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä\nsiinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian\nsovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.\n\nRippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme\nviinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille\nannoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin\nsamalla mitalla.\n\nAllilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin.\nLuonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa\nylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin\nkun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei\nhäntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän\nlöylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.\n\nPerämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin\nhyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei\nhän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli\nhän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän\nluuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.\n\nSillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden\nikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia\nottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja\nuninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.\n\n\"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä\", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon\nlähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan\nmuutaman kerran vuodessa.\n\nMutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata\nja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että\njoku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan\nedessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.\n\n\"Vai pyhänä tässä nukkumaan\", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.\n\n\"No, kun olin niin väsyksissä\", vastasin minä haukotellen ja nousin\nylös.\n\nMinulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja\nkaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen.\nImeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika\nsavukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi\nasia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin\npuheen aluksi:\n\n\"Missä tänä iltana hypellään?\"\n\n\"Minä en tiedä ainakaan\", vastasi Tuomas ja lisäsi, \"enkä välitäkkään\nhypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä.\"\n\n\"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?\" kysyin\nminä nauraen, vaikka vähän uteliaana.\n\n\"On niitä parempiakin\", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte\nhän lisäsi; \"Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja\ntulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?\"\n\n\"Amerikkaan!\" huudahdin minä hämmästyneenä. \"Niin, niin. Onko se niin\nkovin ihmeellinen asia?\" sanoi Tuomas.\n\n\"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?\" sanoin minä leikillä, sillä en\nuskonut hänen totta puhuvan.\n\n\"Ei, kyllä se on täysi tosi\", vakuutti Allilan Jaska, \"Lavelan\nIikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen\nseurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa\nja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä.\"\n\nLavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut\njo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.\n\n\"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee.\nKuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä\narvanheittoon joka miehen?\" huomautin minä.\n\n\"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin\nAmerikkaan\", vastasi Tuomas, \"minä en ainakaan muutoin lähtisikään.\nJa mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan\nRuotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei\nkysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin.\"\n\n\"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään\", tuumailin minä.\n\n\"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä\naikoisi!\" huudahti Tuomas. \"Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan\nsanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita\nynnä muuta siihen mukaan.\"\n\n\"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään,\nsanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan\nkun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi\nseitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi\", kehahteli\nAllilan Jaska.\n\n\"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin,\nmutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi\", virkkoi Tuomas\nsurullisesti.\n\n\"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea\nvuotta tule aikaan?\" muistutin minä vielä.\n\n\"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi\", sanoi Tuomas, \"mutta jos sattuisi\ntulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain\nhousut tärisis.\"\n\n\"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?\"\n\n\"Ei tulekaan\", sanoi Tuomas, \"mutta kuka sen tietää, mekö juuri\njäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia\nlentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta.\"\n\n\"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!\" vakuutti\nAllilan Jaska.\n\n\"Taitaa niin olla\", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt\nasian vahvistukseksi.\n\n\"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan\", alkoi Tuomas taas,\n\"olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse,\nja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot\ntalot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoin minä, vaikka epäillen.\n\nPuhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat\nolivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski\naina lasin pohjaksi.\n\nJäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni.\nJyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.\n\nKujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:\n\n    Enkä mä viitsi työtä tehdä\n    Kyrön vainiolla,\n    Amerikass' on niin hyvä olla\n    Ja helppo herrastella!...\n\n\n\nII.\n\n\nJäin siis nyt yksinäni kamariin, jossa ison aikaa mietiskelin,\nmitä minä teen, lähdenkö Amerikkaan vai enkö. Usein ennen oli tuo\nsotapalvelus tullut mieleeni ja olin pelännyt ajatellessani, että\npitäisi sotaan lähteä, ja nyt muuttui pelkoni vielä suuremmaksi, kun\nilmaantui keino päästä siitä vapaaksi.\n\nMinä olin, samoin kuin toverinikin, oppimaton talonpoika. Koulua en\nollut käynyt muuta kuin kylänkoulussa, missä eräs torpan mies oli\nopettajana, joka ei osannut lukea paremmin kuin minäkään. Isäni vihasi\nkansakoulua, ettei päästänyt minua sinne, vaikka minä olisin mielelläni\nmennyt. En siis tiennyt itselläni muita velvollisuuksia olevankaan,\nkuin tehdä työtä ja peljätä Jumalaa, jota viime mainittua seikkaa\nkuitenkin hyvin vähän ajattelin.\n\nNiin. Siihen päätökseen siis viimein tulin, että mennä Amerikkaan\non hyvä keino päästä vapaaksi sotapalveluksesta ja samalla tulla\näärettömän rikkaaksi.\n\nKorjasin viinapullon pöydältä ja menin tupaan. Äiti istui penkillä ja\nluki postillaa. Muuta väkeä ei tuvassa näkynyt.\n\n\"Joko isä on tullut kirkosta?\" kysyin.\n\n\"Jo. Hän äsken tässä sinua kyseli, olisiko ollut sinulle jotain asiaa.\"\n\nSamassa tuli isä kamarista ja sanoi minulle:\n\n\"Haaralassa on nyt kolmivuotias ori, josta tahdotaan kolmesataa\nmarkkaa. Saat mennä sen sieltä hakemaan, jos tahdot.\"\n\nMinä olin näet usein isääni tahtonut ostamaan minulle hevosen. Mutta\nnyt en luullut sitä enää tarvitsevani ja sen tähden sanoin:\n\n\"En minä tarvitsekaan enää hevosta. Minä lähden Amerikkaan.\"\n\n\"Amerikkaan!\" huudahti äitini. \"Mitä varten?\"\n\n\"Minkä tähden? Mitä puuttui?\" kyseli ihmeissään isä.\n\n\"Ei mitään puutu, mutta minä menen sinne sen tähden, ettei tarvitsisi\nmennä sotapalvelukseen\", vastasin minä vakaasti.\n\nIsä istui penkille ja imeskeli ahkerasti piippuansa. Äiti katsoi\nhämmästyneenä minuun ja näin, että kyynel alkoi kiiltää hänen\nsilmissään.\n\n\"Meneekö sinne ketään muita?\" kysyi hän viimein huoaten.\n\n\"Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas lähtevät sekä Lavelan Iikka, joka on\nollut siellä ennenkin, lähtee myöskin. Minä menen heidän seurassansa\",\nselitin minä.\n\n\"Mene vaan\", lausui isäni hieman värähtävällä äänellä ja meni kamariin.\n\n\"Mutta eikö se ole turhaa sinne mennä\", sanoi äitini isän mentyä,\n\"mistä sinä sen paremman Amerikan löydät, kuin sulia kotona on?\"\n\n\"En mistään, mutta tuo − sotapalvelus\", änkytin minä.\n\n\"Niin, kyllä sekin on kauheata\", sanoi äitini, \"sillä minä muistan, kun\nnoita ruotiryssiä oli ennen kotonani kortteeria, kuinka niitä lyötiin\nja rääkättiin kuten eläimiä. Mutta kauheata se on Amerikkaankin lähteä.\nKuka sen tietää, palajatko sieltä koskaan takaisin.\"\n\n\"Kyllähän se kuolema voi tulla yhtä hyvin täällä kuin sielläkin, jos\nse on niin sallittu\", muistutin minä, vaan en huomannut sitä, että\nsodassakin voi pysyä yhtä hyvin hengissä kuin muuallakin, jos se on\nkerran niin sallittu.\n\n\"Mutta mitä Anna sanoo?\" kysyi äitini. Hän tarkoitti Allanperän Annaa,\njoka oli minun morsiameni.\n\n\"En tiedä, mutta sanokoon mitä tahansa, menen minä kuitenkin.\"\n\n\"Hän ei suostu sinua odottamaan niin kauvan, kunnes tulet takaisin.\nHänellä on muitakin kosijoita yltäkyllin.\"\n\n\"Tehköön niinkuin haluttaa\", vastasin minä ja menin kamariini, jossa\nvietin lopun päivää mietiskellen sitä onnea ja rikkautta, jonka olin\nkohtaava Amerikassa ja sitä onnellista elämää, jota olin viettävä\nsieltä palattuani.\n\n\n\nIII.\n\n\nIllalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta,\nja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan\npituinen vainio matkaa.\n\n\"Mitähän Anna sanoo?\" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä\nmietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko\nodottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko\nAmerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan\nehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan,\nettä Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon\npoika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan,\najattelin.\n\nAnna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä\nvarakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt\nkansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki\nkirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan\nniitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.\n\nEn tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä\nainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen\nrikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli\ntaisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin\njoku arvokkaimmista pojista meni \"likkaan\", niin sinne olisivat menneet\nkaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi\njonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki\nmuutkin tytöt.\n\nVarmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa\nminusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan\nniitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.\n\nNäissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan\nkamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä\nistuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden\nAmerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.\n\nAnna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai\nkuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt\nhänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.\n\nVihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:\n\n\"Mitä sinä sanoit?\"\n\n\"Minä lähden Amerikkaan.\"\n\n\"Minkätähden.\"\n\n\"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.\"\n\n\"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?\"\n\n\"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä\npitäisi sotaan − − −\" selitin minä.\n\nHän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:\n\n\"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen\nvelvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?\"\n\n\"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen.\nJa onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa\", vastasin minä.\n\n\"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki\najattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa\nyhtään sotamiestä\", sanoi Anna katkerasti hymyillen.\n\nMinä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:\n\n\"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?\"\n\n\"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin\", vastasi hän vakaasti.\n\n\"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?\"\n\n\"En.\"\n\nTuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin\nsitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.\n\nMutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin\nylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:\n\n\"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata.\"\n\n\"Hyvästi...\" vastasi Anna minuun katsomatta.\n\nSeisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa\nsanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle\nkasvojansakaan.\n\nLähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: \"Jos ehkä kadut\npäätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi.\"\n\n\"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!\" kuului\nminun jälkeeni.\n\nNopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.\n\nMatkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän\nkyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin\ntakaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme\noli jo rikkoontunut.\n\n\n\nIV.\n\n\nPian oli kaksi viikkoa kulunut, joka oli meillä valmistusaikaa.\nRunsaasti valmistettiin minulle matkatarpeita, niinkuin vaatteita,\nsukkia ynnä muuta, mutta salaisesti vaan, etteivät kyläläiset olisi\nsaaneet mitään vihiä asiasta. Mutta yhtä kaikki tiettiin pian koko\nkylässä meidän aikomuksemme. Useat tuttavistani kehottivat minua\nheittämään hiiteen koko Amerikan, vaan en ottanut heitä kuullakseni,\nvastasin vaan, että itse minä parhaiten asiani tiedän.\n\nTuhat markkaa sain minä isältäni matkarahoiksi. Niitä en kuitenkaan\nolisi niin paljon matkalla tarvinnut, vaan hän antoi sentähden, ettei −\nniinkuin hän sanoi, − tarvitse nälkään kuolla, jos ei kohta satu työtä\nsaamaan, kun perille pääsee.\n\nMe olimme päättäneet mennä aina Kaliforniaan saakka, sillä Lavelan\nIikka sanoi siellä olevan parhaimmat työpalkat. Siis lyhintä tietä\nrikkauteen, onneen ja kunniaan.\n\nKodissani ei ollut sanottavasti iloiset ajat käsillä. Mykkänä ja\nsanatonna käveli isäni edestakaisin kamarissaan tai kuleskeli väen\nluona pellolla, vaan sanallakaan ei hän estänyt tai kieltänyt minua\nlähtemästä. Oli vaan sanonut äidillenikin, kun tämä oli kehottanut\nhäntä estämään minua:\n\n\"Kun lapsi saa, mitä hän tahtoo, niin se on vaiti.\"\n\nÄitini itki melkein päivät pitkät sekä pyysi ja rukoili minua pysymään\nkotona ja heittämään mielestäni pois koko Amerikan. Mutta ei, minä\npysyin vaan itsepintaisesti päätöksessäni ja valmistelin itseäni matkaa\nvarten.\n\nTulipa viimein lähtöpäivä. Se oli torstai. Illalla piti lähteä Vaasaan,\njosta seuraavan päivän illalla tiettiin laivan lähtevän Ruotsiin. Sillä\nmeidän tuli matkustaa.\n\nSydämmeni alkoi levottomasti sykkiä ja suru tahtoi väkisenkin vallata\nmieleni. Monta kertaa olin jo katkerasti katunut, kun olinkaan\npäättänyt lähteä Amerikkaan, ja nyt, kun oli lähdönaika pian käsissä,\ntoivoin että joku ihme tapahtuisi, ettei tarvitsisi lähteäkään.\nTosin ei minulla ollut mikään pakko lähteä, mutta kun kerran olin\ntyhmyydessäni niin päättänyt ja kun minun puuhani oli jo melkein\njokaisella tietona, niin en enää kehdannut päätöstäni peruuttaa.\nToivoin että isäni minua estäisi ja pyytäisi menemästä, mutta\nkiusakseni ei hän puhunut yhtään sanaa, ei kieltänyt eikä käskenyt.\nAntoi vaan minun elää ja olla, niinkuin itse halutti.\n\nNyt vasta tulin oikein huomaamaan, kuinka hyvä koti minulla oli. Kuinka\nrakkailta tuntuivat minusta kaikki paikat, joista en ennen ollut\nmitään huolinut. Surumielin katselin pihlajia, jonka lapsuudessani\nolin istuttanut ja jota usein olin repinyt ja raiskannut, vaan joka\nnyt näytti niin tutulta ja rakkaalta! Surumielin katselin ympärilleni,\nkun joka paikassa näin vaan tuttuja esineitä; tuossa oli penkki, jolla\nolin niin monta kertaa istunut, ja tuossa pöytä, jossa- olin niin\nusein syönyt, sekä tuolla takka, jossa olin lämmitellyt. Ne näyttivät\nniin hauskoilta ja rakkailta! Surumielin muistelin entistä elämääni,\nkun olin elänyt kuten pakana. Pyhäpäivät olin juonut ja tapellut sekä\narkipäivät tehnyt työtä sen toivon elähyttämänä, että taas tulee pyhä.\nJa nyt, kun ehkä voisin paremmin elää, täytyy minun lähteä pois koko\nmaasta!\n\nPuolenpäivän aikana tuli Lavelan Iikka meille, sillä hänen oli määrä\ntulla minun kanssani meidän hevosella Vaasaan.\n\nOlin melkein vihoissani Iikalle, sillä minä katsoin hänen syyksensä\nkoko Amerikkaan menon, hän kun oli ensin viekoitellut Allilan Jaskan ja\nPerämäen Tuomaan, jotka sitte saivat minunkin tuumaansa suostumaan.\n\n\"No, miltä nyt tuntuu, kun pitää lähteä pois kotoa?\" kysyi Iikka\nminulta.\n\n\"Tuntuu siltä, etten tee siinä aivan oikein\", vastasin minä, koettaen\nsalata tyytymättömyyttäni.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Haluni päästä sotapalveluksesta vapaaksi käskee minua Amerikkaan,\nmutta velvollisuuteni käskee minua jäämään kotia.\"\n\n\"Kyllä ne semmoiset velvollisuudet pian haihtuvat matkalla, kun näet\nsemmoisia, joita et täällä koskaan näkisi; esimerkiksi suuria ja\nkomeita kaupunkeja, joiden suhteen Vaasa on kuin joku kylä räysä\",\ntoimitti Iikka.\n\nVaan en minä olisi huolinut hänen kaupungeistansa, kun vaan olisin\nkehdannut jäädä kotia.\n\nIltapäivällä tulivat Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas meille.\nVanhempansa olivat heillä saattomiehinä. Tuomas oli jo aika hutikassa\nja hän tuli laulaen:\n\n    Eikä ne pojat talojansa asu,\n    Ne lähtevät Amerikkaan;\n    Siell' on jo monen mamman poika\n    Ja monen mamman likka.\n\n\n\nV.\n\n\n\"No, eikö nyt ruveta pojat lähtemään?\" haasteli Iikka meille illalla,\nkun istuimme pöydän ympärillä ja joimme kahvipunssia.\n\n\"Lähdetään, − lähde−tään\", sopersi Tuomas ja yritti nousta seisoalleen,\nmutta ei tahtonut oikein onnistua. \"Sinä nyt olet mies, kun et pääse\npenkiltä ylös. Amerikkaan äijä aikoo lähteä eikä pysy seisomassa,\"\npilkkasi Allilan Jaska.\n\n\"Kuka? Minäkö? − Enkö minä ole mies? − Tahdotko koettaa?\" ja Tuomas\nhapuili kiinni Jaskan takinkaulukseen.\n\n\"Enkö uskalla? Tiedätkö sinä, retkale, kuka minä olen?\" huusi Jaska ja\ntarttui Tuomaan rinnuksiin.\n\nKelpo painiminen syntyi, mutta Tuomas oli niin juovuksissa, että Jaska\nhänen pian löi lattiaan kuin silakan. Tuomas kirkui ja potki hänen\nallansa kuin sammakko ja hapuili jo tupestansa puukkoa, mutta Iikka\nmeni väliin ja erotti heidät.\n\n\"Olkaa siivolla pojat\", sanoi hän, \"älkäät nyt tapelko juuri\nviimeisellä hetkellä, kun pitää yhdessä lähteä niin pitkälle matkalle.\nMenkää pihalle, siellä jo hevoset odottavat valmiina.\"\n\n\"Mennään vaan, mennään vaan\", paneskeli Tuomas leppyneenä, \"ei huolita\ntapella, ei.\"\n\nKäsikaulassa he sitte lähtivät pihalle, laulaen:\n\n    \"Amerikanmaa se on lämmin maa,\n    Mutta Suomi on vilun arka\":\n    Amerikan pojat ne surkuttelee;\n    \"Voi Suomen tyttö parka!\"\n\nMinä menin kamariin sanomaan isälleni jäähyväisiä. Toivoin vielä, että\nhän pyytäisi minua jäämään kotia. Mutta ei, hän vaan neuvoi ja varoitti\nminua välttämään kaikkea pahaa, elämään rehellisesti ja siivosti sekä\npitämään Jumala alati mielessäni. Lopuksi sanoi hän vielä: \"Jos sinun\non siellä paha olla eikä ole varoja, että pääsisit takaisin, niin\nkirjoita vaan minulle, kyllä minä lähetän rahaa.\"\n\nMinä lupasin sen ja jäähyväiset sanottuani menin tupaan, jossa jättelin\nhyvästi veljeni, siskoni ynnä palveliat, jonka jälkeen menin pihalle,\njossa äitini jo valmiina odotti, sillä hän tuli minua kyytiin.\n\nSanaa sanomatta nousin rattaille äitini viereen. Kyyneleet tulivat\nsilmiini, vaikka koetin salata liikutustani. Vaan Tuomas alkoi laulaa\nrallatella:\n\n    Niinkuin se vesi kiehuvass' koskess'\n    Kiven ympäri kiertää,\n    Niin mun nuori sydämmeni\n    Maailmalle rientää.\n\nJa niin sitä sitte lähdettiin!\n\nUsein katsoin taakseni, niin kauvan kuin kotini oli näkyvissä. Tuo\nhyvä, rakas koti, jossa olin syntynyt ja kasvanut, vaan jota en ollut\nennen rakastanut. Kyynel vierähti taas poskelleni, kun ajattelin, että\njos en enää milloinkaan tulisi sitä näkemään.\n\nTuomas ajoi kun riivattu, että me töin tuskin häntä seurasimme.\nTavantakaa vinkui piiska hänen kourassansa. Lauluillansa säesti hän\nrattaiden jyrinää ja piiskansa pauketta:\n\n    Laiva se seilaa Vaasan rantaan\n    Ja siihen mä itseni lastaan;\n    Kun Suomi ei voi elättää,\n    Näin hurjaa mamman lasta.\n\nÄänetönnä ajoin minä äitini kanssa perässä. Emme puhuneet kumpikaan\npaljon mitään. En kehdannut hänelle suruani ilmoittaa, kun Lavelan\nIikka istui perällä ja olisi kenties kuullut puheeni, enkä myöskään\ntahtonut äitini murhetta lisätä, purkamalla hänelle omani, että vasten\ntahtoani Amerikkaan lähden. Usein näin kyyneleet hänen silmissänsä,\nvaikka hän koetti niitä salata.\n\nOli jo myöhäinen ilta. Aurinko oli vaipunut metsän taakse. Ilma oli\ntyyni ja kaunis; väliin joku tuulen hengähdys kulki ruisvainioiden\nyli, saattaen viljan vähän kohisemaan. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt\nmuu kuin rattaiden kolina ja Perämäen Tuomaan laulut ynnä kokkapuheet,\njoita hän lasketteli vastaantulijoille:\n\n    Amerikan heijuni valkoista tukkaa\n    Tuuli huiskuttelee;\n    Kun hän kävelee maata ja vettä\n    Ja mua vaan muistuttelee.\n\nKello neljän ajoissa aamulla saavuimme Vaasaan, jossa meidän täytyi\noleskella koko seuraavan päivän, sillä vasta illalla sanottiin laivan\nlähtevän rannasta.\n\n\n\nVI.\n\n\nEi ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä\npäivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa.\nRaskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen\nvieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä\nväliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa,\nmutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin\nmielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta.\nMinusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat,\nolisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle,\nsillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei\ntehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin\nolisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin\nleikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.\n\n\"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?\"\n\nHeräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän\ntorpparin.\n\n\"Päivää, päivää\", vastasin minä.\n\nJussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:\n\n\"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut\nhulluksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi\neläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä.\nHeitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista\njälkeenpäin.\"\n\n\"Sitä olen itsekin tässä miettinyt\", vastasin minä alakuloisesti,\n\"mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt.\nKaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun\nAmerikaan lähdin.\"\n\n\"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!\" huudahti Jussi.\n\"Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo\nja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan\njoita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte\naijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?...\nVielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla\nrikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit\nsen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi\nsotapalveluksessa oleskella.\"\n\n\"Ja lyönpä vetoa\", jatkoi Jussi innostuneena, \"lyönpä vetoa, että, jos\nnyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi\nrannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka\nastuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva\nsydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä\nvähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia\nhassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka\njuoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä\nvaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole\nhyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi\nsoimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä\nvoit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne\non lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja\nahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä\nja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en\njouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele\ntarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan.\"\n\nOli jo ilta.\n\nTultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:\n\n    Vuorten takaa välkähtelee\n    Sinilammin pinta.\n    Isäimme maata varjella;\n    Mikä on sen rakkahinta.\n\nEn saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan\nkatsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen\nmaalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden\nolutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.\n\nJäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.\n\nSotamies lauloi:\n\n    Isäimme verellä Suomenmaa\n    On monasti kostutettu,\n    Urhojen maassa on tämäkin poika\n    Urhoksi kasvatettu.\n\n\"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava\nolutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi\nsotaan\", pilkkasi talonpoika.\n\n\"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis'\nja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu\nliitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan\nettä:\n\n    \"Uljaasti pojat ampumakentältä\n    Kotiansa marssi;\n    Kivääri oli lämpöinen, kuin\n    Heilani käsivarsi.\"\n\nLähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:\n\n    Sinisilmän lammin rannalla\n    Olen minä kasvatettu!\n    Suomen saaren vartijaksi\n    Olen kouluutettu.\n\nKiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö\n− − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.\n\nMinä olin tehnyt päätökseni.\n\n\n\nVII.\n\n\nTultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan\nIikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli\nmäärä pian lähteä.\n\n\"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee\ntuossa paikassa\", saneli Iikka.\n\n\"En minä lähde Amerikkaan\", sanoin minä vakaasti.\n\n\"Mitä?\" kysyi Iikka hämmästyneenä.\n\nToisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.\n\n\"Minä en lähdekkään Amerikkaan\", toistin minä.\n\n\"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?\" kyselivät toiset\nhämmästyneinä.\n\n\"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin.\"\n\n\"Pyörtäisitkö matkalta!\" huudahti Tuomas, \"sittehän sinulla nauraisi\nhevosetkin, mitä sitte ihmiset!\"\n\n\"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että\noikein teen.\"\n\n\"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin\", sanoi äitini tyytyväisenä.\n\n\"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän\npitäjästä, kun olen kerran lähtenyt\", sanoi taas Tuomas.\n\n\"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan\", yhtyi Jaskakin.\n\n\"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte,\nmutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti\", sanoin minä\npäättävästi.\n\n\"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata\nsuuta sanonut\", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.\n\n\"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?\"\nmuistutti Allilan Jaska minulle.\n\n\"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan\",\nvastasin minä huolettomasti.\n\n\"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin\", pyyteli Allilan emäntä.\n\n\"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde\nkotia\", vastasi Jaska mahtavasti.\n\nLavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.\n\n\"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki.\"\n\nJaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan\njälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan\nheidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.\n\nTultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui.\nAllilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut\nvedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein\nkotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat\nisännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä\nniinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. \"Mutta minkä tähden\nsinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?\" kysyi\nTuomas minulta hyvästellessään.\n\n\"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta\non kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta\nsamalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä\npimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa\", selitin minä ja lisäsin:\n\"Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä\ntapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle,\nkuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta.\"\n\n\"Sen me teemme\", vastasi Allilan Jaska, \"mutta sinun pitää myöskin\nkirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa.\"\n\nMinä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat\nlaivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät\nsynnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle \"puuveitsellä hopeaa\nvuolemaan.\"\n\nMykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan\nniin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä...\n\nSinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja\nleikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.\n\nAlakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden.\nSinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että\npiti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla\nkaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.\n\nYö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja\nalangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi\nvaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.\n\nHevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä\nhalu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin,\nniin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin\nannoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta\nhetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.\n\n\"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi\nAmerikkaan?\" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.\n\n\"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?\"\n\n\"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin.\"\n\n\"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä.\"\n\n\"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän\nsen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?\"\n\n\"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa\ntilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun\nuhkasit?\"\n\n\"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?\"\n\n\"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä.\" Ajoimme vähän matkaa\nääneti, kun äitini taas kysyi: \"Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille\npäälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?\"\n\n\"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun\ntulee elää, taistella ja kuolla\", vastasin minä.\n\nÄitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä\nja − mietti.\n\n\n\nVIII.\n\n\nYön hiljaisuus vallitsi kartanolla, kun saavuimme kotiin. Ei näy elävää\nolentoa, ei kuulu hiiskahdustakaan; kaikki nukkuvat sikeässä unessa.\n\nJäin laskemaan hevosta talliin, kun äitini meni kolkuttamaan ovea.\nIsäni tuli avaamaan. Kummastuneena katseli hän portailta minua kohden\nja kuulin hänen äidille jotain puhuvan, mutta en erottanut hänen\nsanojansa. Sen jälkeen menivät he sisään.\n\nSaatuani hevosen talliin, menin minäkin tupaan. Vanhempani olivat\nmenneet kamariin. Otin kamarini avaimen ja menin maata.\n\nEn ole koskaan niin sydämmestäni kiittänyt Jumalaa, kuin tein sinä\niltana. Kiitin hartaasti häntä, kun oli silmäni avannut näkemään sen\ntyhmyyden, jonka aijoin tehdä, ja saattanut minun huomaamaan, mikä on\nisänmaa, synnyinmaa.\n\nHauskalta tuntui taas maata omassa vuoteessani, omassa kamarissani ja\nomassa kodissani! Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa useita vuosia\nja nyt palannut taas kotiin.\n\nYksi seikka minua vaan harmitti; nimittäin se että, mitä kyläläiset\nsanovat, kun takaisin tulin. Pelkuriksi varmaankin julistavat minua\nkaikin puolin ja sanovat, etten uskaltanut lähteä, vaikka olin niin\ntouhussa. Mutta sanokoot mitä tahansa, ajattelin, kotona minä nyt\nainakin olen, enkä sieltä enää lähde − jos ei Anna − − −\n\nNiin Anna!\n\nKuinka suloiselta tuntui, ajatella Annaa, tuota herttaista Annaa,\njonka jalon luonnon nyt vasta oikein tunsin. Tosin tiesin hänen minua\nkiusaavan hyvän aikaa, ennenkuin antaa erehdykseni anteeksi; mutta\ntiesin myöskin, että kun minä katuvaisena ja nöyränä menen hänen\neteensä niin ei hän minua hylkää, − kyllä hän minusta sen verran pitää.\n\nNäissä autuaallisissa mietteissä nukuin viimein makeaan uneen.\n\nAamulla kun heräsin, oli kello jo kahdeksan. Kirkkaasti paistoi aurinko\nikkunasta sisään: pääskyset lentelivät liverrellen taivaalla. Kiiruusti\npuin vaatteet päälleni ja menin tupaan.\n\nIsä istui pöydän luona penkillä ja imeskeli tyytyväisenä piippuansa.\nÄiti askaroitsi takan luona keittäen kahvia. Väki oli mennyt jo työhön.\n\n\"No, nytkö sinä jo nousit, mikset maannut edes puolipäivään\", sanoi\näitini hymyillen ja nosti kahvipannun tulelta.\n\n\"Olihan sitä jo siinäkin\", vastasin minä ja menin penkille istumaan.\n\nHäpesin vähän isääni, etten kehdannut alkaa puhetta.\n\n\"Takaisinko sinä tulitkin?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Niin tein\", vastasin minä hiljaa.\n\n\"Siinä teit oikein miehen työn, jota et koskaan tule katumaan\", sanoi\nhän.\n\nOtin matkarahat taskustani ja vein ne isälle, vaan hän ei ottanut\nniistä kuin puolet.\n\n\"Tuon viisisataa markkaa saat pitää itse, että saat ostaa sen hevosen\nja mitä muuta tarvitset, koska olit niin kunnon mies ja tulit\ntakaisin\", sanoi hän, tarjottuaan minulle rahoja.\n\nMinä otin rahat vastaan, kiitin saatuani ja vein makuukamariini\npiirongin lootaan tarkasti tallelle.\n\nJoimme sitte kahvia ja isä tarjosi minulle viinaakin, mutta minä olin\npäättänyt, etten koskaan sitä enää juo, enkä siis ottanut sitä vastaan.\n− Puolipäivän aikana, kun väki tuli syömään, hämmästyivät he suuresti\nnähdessään minut. Äiti ei ollut aamulla virkannut mitään takaisin\ntulostani.\n\n\"Mitä helkkaria, näenkö minä aaveita keskipäivällä vai mikä sinä olet?\"\nkysyi renki Jussi totisena, seisoessaan minun edessäni lattialla.\n\nMinä purskahdin nauramaan.\n\n\"Onko sinulta varastettu matkarahat?\" kysyi joku.\n\n\"On puolet, toiset puolet jätettiin kukkaroon.\"\n\n\"Mutta sepä ei ollutkaan mikään konna!\" arveli renki Jussi.\n\n\"Ei, hän oli oikein ihmisystävä\", lisäsi eräs päiväläinen.\n\nJa siihen uskoon he jäivät sillä kertaa, että minulta oli viety puolet\nmatkarahoista ja että olin sentähden takaisin palannut.\n\n\n\nIX.\n\n\nIllalla lähdin taas Allanperään, hieromaan sovintoa Annan kanssa.\nMatkalla kuvailin sitä hämmästystä, joka Annan oli kohtaava, nähdessään\nminun taas ihka elävänä edessään, vaikka hän luuli minun menevän jo\ntoisella puolen merta. Kuinka iloiseksi hän tulee, ajattelin, kun\nkuulee minusta tulleen miehen, minusta joka ennen olin juomari ja\ntappelia, vaan nyt raitis ja innokas isänmaan rakastaja.\n\nPelkäsin, että ehkä ei Anna olekkaan kotona, vaan on mennyt kylälle\njonkun tuttavansa luo yöksi, tai on jossain muualla; mutta pelkoni\nhaihtui pian, kun tulin lähelle taloa, sillä Annan kamarissa näkyi\nvalkea. Sykkivin sydämin astuin portaita ja menin porstuaan, mutta\nsinne pysähdyin, sillä kamarista kuului laulu. Erotin seuraavat sanat,\njotka Anna lauloi hiljaisella, surullisella äänellä:\n\n    Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa,\n    Paennut taistelua on, tuo kurja sulho kulta.\n    Mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan\n    Ja veljein toivon pettänyt, ja isiensä maan.\n\nEn ollut koskaan ennen kuullut tuota laulua ja se koski minuun nyt\nkipeästi. Tuntui siltä kuin olisi tuo värssy sepitetty aivan minua\nvarten. Hyvän aikaa seisoin porstuassa ja arvelin uskallanko astua\nsisälle ollenkaan, vaan viimein rohkaisin mieleni ja menin kamariin.\nAnna istui pöydän luona ja selaili vähäistä kirjaa.\n\n\"Ryyti!\" huudahti hän hiljaa ja katseli kummastuneena minua.\n\nMinä en puhunut mitään; menin vaan pöydän päähän tuolille istumaan,\nlikelle häntä.\n\n\"Etkö sinä ole mennytkään?\" kysyi hän hämmästyneenä.\n\n\"Olen, mutta olen tullut jo takaisinkin\", vastasin minä hymyillen.\n\n\"Mistä olet pyörtänyt?\"\n\n\"Vaasasta.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Sinun tähtesi.\"\n\nAnna vilkasi punastuen minuun. Sitte hän kysyi:\n\n\"Etkö minkään muun tähden?\"\n\n\"Velvollisuuteni tähden.\"\n\n\"Mikä velvollisuus sinulla sitte on?\"\n\n\"Rakastaa isänmaatani ja mennä sotapalvelukseen.\"\n\n\"Etkö sitä ennen ole tietänyt?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kuka sen sinulle Vaasassa sanoi?\"\n\n\"Sydämmeni.\"\n\nHetkisen äänettömyys syntyi. Anna katseli väliin kirjaa, väliin minua.\nTyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillansa.\n\n\"Etkö aijo enää lähteäkään Amerikkaan?\" kysyi hän viimein tarkasti\nminua katsellen.\n\n\"Se riippuu siitä, annatko sinä erehdykseni anteeksi?\"\n\n\"Annan.\"\n\n\"Ja tuleeko meistä yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin?\"\n\n\"Paremmatkin, jos tahdot.\"\n\n\"Ja tulevalla viikolla menemme kihloille?\"\n\n\"Niin − ja Amerikkaan ei koskaan!\" C Minä olin onnellinen mies\nmaanpäällä!\n\n\n\nX.\n\n\nPari kuukautta oli kulunut yllämainituista seikoista. Se ei ole pitkä\naika, mutta suuren muutoksen oli se vaan tehnyt minun elämässäni; minä\nnäet olin jo naimisissa sekä kotivävynä Allanperässä. Kun Anna oli\nainoa tytär ja myöskin ainoa perillinen talossa, niin tahtoi Allanperän\nisäntä minun muuttamaan heille ja lupasi antaa minulle ja Annalle talon\nsekä tavarat ja ruveta itse vaimonsa kanssa syytingille. Minä tietysti\nsuostuin kauppaan ja muutin Allanperään.\n\nAllilan Jaskalta ja Perämäen Tuomaalta oli tullut jo yksi kirje\nkumpaiseltakin heidän kotiinsa, jotka he olivat lähettäneet heti\nperille päästyänsä, ja joissa he ilmoittivat terveinä tulleensa\nKaliforniaan, mutta minä en ollut saanut heiltä vielä kirjettä.\n\nNiinkun jo sanoin, oli pari kuukautta kulunut siitä kun toverini\nlähtivät Amerikkaan. Olin vasta muutaman päivän ollut Allanperässä, kun\nmenin hakemaan kauppiaasta sanomalehtiä, joita meille tulikin oikein\nkosolta. Minulle annettiin sieltä kirje, joka oli tuleva Allilaan. Se\noli lakattu mustalla lakalla ja postimerkeistä päättäen luulin sen\ntulevan Amerikasta. Minua vapisutti, ajatellessani että se on Jaskan −\nkuolon kirje.\n\nKiiruusti tempasin sanomalehdet tiskiltä ja lähdin patikoimaan kotiini.\nSinne tultuani viskasin sanomalehdet pöydälle ja sanaa sanomatta\nriensin Allilaan itse viemään tuota kirjettä, että saisin kuulla sen\nsisällön.\n\n\"Kas, joko Jaskalta taas kirje tulee!\" huudahti Allilan emäntä\niloisesti kuin näki kirjeen minun kädessäni.\n\n\"Kyllä se sieltä päin tulee, mutta minä luulen, ettei se kerro hauskoja\nasioita\", vastasin minä.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi emäntä vähän hämmästyen.\n\n\"Siinä on musta lakka\", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.\n\n\"Oi Jumala, hän on sitte kuollut!\" huudahti emäntä ja kirje putosi\nhänen kädestänsä lattialle.\n\n\"Musta lakka, − murheen lakka\", sanoi isäntä ja otti kirjeen lattiasta,\nkäänteli ja katseli sitä kädessään, uskaltamatta avata.\n\n\"Avaa nyt se, että kuulee mitä siinä on\", kiiruhti emäntä vaikeroiden.\n\n\"En minä taida sitä lukea\", sanoi isäntä, mutta avasi kuitenkin sen ja\nantoi minulle.\n\nMinä luin seuraavan:\n\n Kaliforniasta, lokakuulla v. 188−.\n\n Kunnioitettava isäntä.\n\n Tässä lähestyn teitä tuhansilla terveisillä ja onnentoivotuksilla\n ja ilmoitan, että olen terve ja voin hyvin, jota kallista Herran\n armolahjaa toivotan teillekin kaikesta sydämmestäni.\n\n Suureksi surukseni täytyy minun ilmoittaa, että poikanne Jaska ei\n ole enää elävitten joukossa, vaan hän on mennyt sinne, johon meidän\n kaikkein pitää mennä, −− hän on kuollut. Kymmenen päivää vaan oli\n kulunut siitä, kun pääsimme perille, niin meni hän merelle kalastamaan\n erään toisen miehen seurassa, ja sitte ei heitä nähty. [Tositapauksen\n mukaan.] Varmaan ovat he joutuneet meren pyörteeseen, joka on niellyt\n heidät pohjattomaan kitaansa, mikä täällä usein tapahtuu.\n\n Nöyrimmästi pyydän, ettette kovin tätä sure, sillä ei se mitään\n hyödytä; se oli Jumalan sallima ja meidän tulee nöyryydellä ja\n kiitoksella ottaa vastaan kaikki, mitä hyvä Isä meille armostansa\n antaa. Kuollut hän olisi siellä kotimaassakin, kun hänen aikansa oli\n kerran tullut; eikä sitä olisi voinut kukaan estää, kun se oli kerran\n Jumalan tahto.\n\n Ja ei nyt muuta kuin hyvästi ja eläkää terveenä sekä unhottakaa\n kadotettu poikanne.\n\n Kunnioituksella\n\n _Iisakki Lavela_.\n\nKuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun\nedessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.\n\n\"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan\", sanoi\nsitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.\n\nSurumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli\nvielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.\n\nVein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa\nvaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.\n\n\"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa\", sanoin minä Annalle,\ntultuani Allanperään.\n\n\"Kuollut!\" huudahti hän hämmästyneenä.\n\n\"Mitä? − Kuka kuollut on?\" kysyi isäntä hätäisesti.\n\n\"Allilan Jaska\", toistin minä.\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Hukkunut.\"\n\n\"Matkallako?\"\n\n\"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen\nmiehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin\",\nselitin minä.\n\n\"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!\" huokasi Anna suruisesti.\n\n\"Voi poika parkaa!\" huokasi isäntäkin ja lisäsi: \"Hän lähti pakoon\nkuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan.\"\n\n\"Niin, − hän meni ojasta allikkoon\", sanoin minä surumielin.\n\n\n\nXI.\n\n\nKolme viikkoa sen jälkeen sain minä Perämäen Tuomaalta vastaanottaa\nseuraavan kirjeen:\n\n Kunnon toverini!\n\n Koska minulla vihdoinkin on sen verran aikaa, niin koetan kirjoittaa\n töhrätä sinulle muutamia riviä. Ensiksi lähetän sinulle terveisiä niin\n paljon, kuin vaan haluat, ja toiseksi ilmoitan, että olen terve kuin\n pukki, sekä toivon, ettei sinunkaan ruokahaluasi mikään haittaisi.\n\n Tahdot kai tietää, mimmoinen minun on täällä olla? Siihen voin minä\n vastata, että kyllä täällä aika kuluu muuten, mutta ehtimiseen täytyy\n lauleskella että:\n\n    Amerikan maa se on avara,\n    Mutta Suomi on synnyinmaani;\n    Sinne jäivät suremaan\n    Mun rakkaat vanhempani.\n\n Olet kenties jo kuullut, kuinka Allilan Jaskan täällä kävi? Minä en\n ymmärrä, mihin hiiteen se poika on joutunut, sillä minä en usko,\n vielä ainakaan, että hän on mereen mennyt ja odotan joka hetki häntä\n takaisin. On niin ikävällinen elää noiden p—run hurrien ja harrien\n seassa, jotka eivät ymmärrä selvää Suomen kieltä, enemmän kuin pässit\n siellä Suomessa. Lavelan Iikan pitää aina tulkita heidän puheensa\n minulle ja minun puheeni heille.\n\n Rahaa täällä saa kyllä kokoon, joka vaan yrittää, mutta työtä pitää\n tehdä niinkuin härkä eli muuten ei tule mitään, sillä ei täällä saa\n laiskamato yhtään vaivata tai ajetaan työstä pois. Ja jos täällä rahaa\n saa, niin helposti sen saa menemäänkin, sillä täällä on juotavia jos\n jotakin sorttia.\n\n Eräänä päivänä, se oli muistaakseni sunnuntai, menin minä Lavelan\n Iikan kanssa kapakkaan, jossa tietysti join itseni aika humalaan.\n Sitte tuli minulle erään ruotsalaisen miehen kanssa riita, joka\n viimein nousi siihen määrään, että hän antoi minulle kelpo\n korvapuustin. No, mitäs tästä; minä koettelin myöskin voimiani ja\n sivalsin häntä korvalliselle, että hän lensi toiselle puolen huonetta\n ja särki vielä tuolin mennessänsä. Siitäkös hän suuttui, sieppasi\n puukon ja alkoi sillä minua ahdistamaan, niin ettei minulla ollut\n muuta neuvoa kuin ottaa myöskin puukko, jolla sitte vedin hänen\n käsivartensa halki. Mies erkani heti ja laittoi minun linnaan. Siso!\n ajattelin minä, jos tuo mies kuolee, niin ripustetaan minut nuoran\n jatkoksi koko mies ja asetetaan kauniisti killumaan taivaan ja maan\n välille. Et voi ajatellakaan Ryyti, kuinka minun kävi harmikseni, jos\n pitää tuommoisella kuolemalla kuolla. Ennen olisin tapellut vaikka\n tuhatta vihollista vastaan siellä Suomessa, ennenkuin olisin mennyt\n tuohon epävarmaan paikkaan seisomaan.\n\n Neljä päivää olin istunut vankeudessa, kun minua vietiin\n tutkittavaksi, mutta kaikeksi onneksi ei vastustajani tullutkaan\n saapuville, vaan oli pötkinyt tiehensä haavoinensa. Minä pääsin siis\n vapaaksi!\n\n Usein olen jo katunut, kun lähdinkään tänne, mutta koska nyt on\n katuminen myöhäistä, niin aijon täällä olla kolme tai neljä vuotta, ja\n sitte jos elän, niin tulen Suomeen, josta en enää lähde.\n\n Pyydän, että kirjoittaisit minulle hyvin usein ja ilmoittaisit kaikki\n erinomaiset asiat, joita siellä tapahtuu, varsinkin nuorenväen seassa.\n Ja ilmoita miten voi minun entinen morsiameni Keskitalon Liisa, sillä\n minun on tullut perhanan ikävä häntä.\n\n Lopetan jo tähän loruni ja toivotan sinulle onnea ja menestystä.\n Sano terveisiä Allanperän Annalle, jos hän on vielä morsiamesi, ynnä\n kaikille ystävilleni ja tuttavilleni, joita vaan tapaat. − Eikä nyt\n muuta kuin hyvästi vaan ja elä terveenä, toivoo maansa hylkääjä, halpa\n ystäväsi\n\n _Tuomas Perämäki_\n\n\n\nXII.\n\n\nAika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa,\nsillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle\ntalon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa\nporstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina,\niloiten meidän onnestamme.\n\nMinusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan\nlähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja\nsanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja\nhyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni\nja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän\njärkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja\nettä hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.\n\nNeljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä\nkauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka\nerään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme\nistuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme\nrikkaruohoja pois.\n\n\"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?\"\nkysyi Anna.\n\n\"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle\nsopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan\",\nvastasin minä.\n\n\"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on\npuutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?\"\n\nAnna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän\nkohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein\naskelin luoksemme.\n\n\"Päivää! Terveisiä Amerikasta\", sanoi hän iloisesti.\n\n\"Mitä? − Tuomas!\"\n\nMinä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma,\noliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja\nleuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.\n\n\"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?\"\n\nHartaasti puristimme toistemme kättä.\n\n\"Sinä siis tulit vielä Suomeen?\" sanoin minä.\n\n\"Niin tulin.\"\n\n\"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään\ntuollaisena\", sanoi Anna leikillä.\n\nTuomas nauroi vaan vastaukseksi.\n\nMenimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.\n\n\"Koska olet tullut kotiin?\" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken\nkamariin.\n\n\"Kaksi päivää sitten.\"\n\n\"Etkä ole ennen meille tullut?\"\n\n\"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla.\"\n\n\"No, kuinka siellä on aika kulunut?\"\n\n\"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa\nvaivannut.\"\n\n\"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?\" kysyi Anna, joka tuli\nkamariin.\n\n\"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en\nuskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan,\nniin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla\ntapaa\", selitti Tuomas.\n\n\"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin\", sanoi Anna.\n\n\"Niin hän tekee\", vastasi Tuomas. \"Kohta kun tulin kotiin, tuli hän\nminulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa;\nja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin,\nniin ei hän yhtään uskonut.\"\n\nOltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: \"Kuinka sinun arvanheitossa\nkävi?\"\n\n\"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte\nolen vapaa.\"\n\n\"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi\", sanoi Tuomas\nalakuloisesti.\n\n\"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin\nminä.\n\n\"En, kun pitää lähteä uudestaan.\"\n\n\"Amerikkaanko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja\nhaastoi minun oikeuteen.\"\n\n\"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?\"\n\n\"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä\nlinnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran\nkarkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin.\"\n\n\"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan\", jatkoi hän hetken\nvaiti oltuansa, \"mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan,\nettä kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta\nvapaa.\"\n\n\"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin\nseurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani.\nRahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta\njälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!\"\nsanoi Tuomas surumielin.\n\n\"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit\nrangaistuksen, joka sinulle määrätään?\" ehdotin minä.\n\n\"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä\non; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa,\nminä kun olen kunniaton petturi.\"\n\nAnna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas\niloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja\nseuraavista elämämme vaiheista.\n\nIllalla sanoi Tuomas pois lähteissään:\n\n\"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää\ntoisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää\nkasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen.\n− Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!\"\n\nTuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.\n\n\"Voi Tuomas parka!\" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.\n\n\n\nXIII.\n\n\nPuolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen,\nkun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien\nläsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä\nnyyhkytti oikein ääneensä.\n\n\"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun\nmuassa luin seuraavan:\n\n\"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän\noli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli\nnytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi.\"\n\nEn voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini.\nVapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.\n\n\"Kauhea kuolema\", sanoin melkein itsekseni.\n\n\"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −\", sanat takertuivat\nhänen kurkkuunsa.\n\nEn saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.\n\n\"Perämäen Tuomas on kuollut\", sanoin Annalle kotiin päästyäni.\n\n\"Amerikassako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Millä lailla?\"\n\n\"Mennyt junan alle.\"\n\n\"Oi Jumala!\"\n\n\"Ja hän oli vielä juovuksissa.\"\n\n\"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −.\"\n\nAnna kauhistui semmoista ajatellessaan.\n\n\"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla\", sanoin minä.\n\n\"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan\", vastasi Anna,\n\"sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa\nsen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi\nilolla täyttää.\"\n\n\"Tuomitset liian ankarasti\", huomautin minä. \"He eivät tietäneet\nisänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja\näitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne\ntulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai\nAustraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin\ntiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin\n_pakosta,_ mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa,\nmenemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli\nheidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos,\njohon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He\neivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan\nvarjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista.\"\n\n\"Niin, kyllä se on niinkin\", myönsi Anna. \"He eivät ymmärtäneet, tai\njos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä\npäähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen\ntietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän\nvelvollisuutensa sitä kohtaan.\"\n\n\"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän\nluonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa\nja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan\nhukkaamista\", lisäsin minä.\n\n\"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se\naika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii.\"\n\n\"Ehkä... Sitä toivokaamme!\"\n\n\n\n\nERÄÄNÄ AATTO-ILTANA.\n\n\n    Hän kokoo kaikki kansakseen\n    Ja ottaa meitä lapsikseen − −\n\nlauloivat lapset heleällä äänellä, istuessaan pienen, lukuisilla\nkynttilöillä valaistun ja kauniisti koristetun joulukuusen ympärillä\ntorppari Lehtoniemen tuvassa eräänä jouluaatto-iltana.\n\nTakassa roihusi iloinen valkea ja joulupuuro kiehua rapsotteli padassa,\njota Liisa, kasvot lämmöstä hehkuvina, ahkerasti sekoitteli.\n\n    − − Ja vihdoin viepi helmoissaan\n    Kuollessa kotiin autuaan. − −\n\nKauniisti soi laulu. Tiinalla, naapurin tytöllä oli heleä ääni ja hyvin\nosasikin hän laulaa. Nuoremmat tytöt, jotka osasivat nuotin, lauloivat\njälessä, mutta pojat istuivat äänettöminä, suu puoleksi avoinna ja\nsilmät tyytyväisyydestä loistavina, katsellen ja kuunnellen tyttöjä.\nKuusen monilukuiset kynttilät valaisivat pienen, puhtaaksi siistityn\ntuvan niin juhlallisen valoisaksi.\n\nSalu, torpan isäntä, istui kamarissansa keinutuolissa ja mietteihinsä\nvaipuneena katseli avoimesta ovesta lapsia, jotka lauloivat tuvassa. Ne\nolivat köyhäin mökkiläisten lapsia siitä likitienoilta, jotka Liisa,\nSalun vaimo, oli kutsunut kotiinsa aattoiltaa viettämään.\n\n    Siell' kynttilöitä kirkkaammin\n    Me Luojan luona loistamme − −\n\nlauloivat lapset yhä.\n\nSalusta oli hetki niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että hän\nmielellänsä olisi yhtynyt lasten lauluun, mutta ei osannut säveltä\neikä olisi muutenkaan kehdannut, koska ei ollut ennenkään laulanut\nmuiden kuullen. Mutta sydämmellisellä hartaudella seurasi hän laulua\nitseksensä.\n\n    Siis kiitos Jesu kaunoinen,\n    Kun tulit, otit, armoinen!\n    Sun omiksesi meitäki\n    Myös ota, hoida iäti!\n\nLaulu loppui tähän ja Tiina alkoi etsiä toista laulua kirjoista, joita\nLiisa oli hänelle antanut.\n\nKamari oli pimeä. Ainoastaan kynttilät valaisivat ovesta leveän\nvaloviivan lattiaan ja yhdelle seinälle. Salu oli asettanut\nkeinutuolin, jossa hän istui, niin etteivät kynttilät häntä valaisseet.\nSiitä voi hän sitte rauhassa katsella riemuitsevia lapsia ja takan\nluona häärivää vaimoansa. Mielensä oli keveä ja rauhallinen.\nKiitollisella sydämmellä Luojaa kohtaan ajatteli hän nykyistä oloansa\nja elämäänsä. Siitä pimeästä oli niin hyvä katsella valoisaan ja\npuhtaaksi pestyyn tupaan, jossa joulukuusi kaikessa juhlallisuudessaan\nseisoi lattialla, lapsien sen ympärillä laulaessa ja vaimonsa tuolla\ntakan luona hääräillessä yhtä punottavin poskin kuin seitsemäntoista\nvuotta takaperin.\n\nSalu muisti kuin eilisen päivän, kuinka hän eräänä kesäiltana\nseitsemäntoista vuotta takaperin oli tunnustanut Liisalle rakkautensa\nsekä pyytänyt häntä omaksensa. Vastaus oli ollut myöntävä, ja\nautuaallisen tunteen valtaamana oli hän silloin painanut Liisan\nrintaansa vasten ja ilta oli kulunut hellässä keskustelussa ja\ntulevaisuuden tuumissa.\n\nHän oli ollut köyhän talon poika, nuorin kuudesta veljeksestä, ja Liisa\ntämän Lehtoniemen torpan ainoa tytär. Kumpaisenkin vanhemmat olivat\nolleet tyytyväisiä heidän liittoonsa eikä kylän juoruämmätkään olleet\nkovin suurta metakkaa pitäneet.\n\nAutuaallisissa unelmissa olivat he sitte viettäneet muutamia\nviikkoja. Vihille eivät pitäneet kiirettä, koska olivat nuoria,\nhän kahdenkymmenen ja Liisa kahdeksantoista vanha. − − Silloin,\neräänä iltana oli tullut vanhanpuoleinen vaimo Hakalaan, Salun\nkotiin, ja haastanut hänen puheillensa kahden kesken. Hän oli ollut\nnaapurikylästä, erään rikkaan talontyttären, Lannilan Liinun lähettämä,\njonka vanhemmat olivat kuolleet ja hän yksin jäänyt velattoman,\nneljännesmanttaalin talon ja kunnollisen irtaimiston omistajaksi. Akka\noli hänelle kuiskuttanut, että Liinu ottaisi hänen taloonsa isännäksi,\njos nimittäin Salu olisi halukas tulemaan. Vielä oli hän sanonut, ettei\nLiinu halua rikasta, vaan ainoastaan kunnollista ja reipasta miestä ja\nettä hän oli huomannut Salun juuri sopivaksi.\n\nÄänetönnä oli hän kuunnellut akan lopinaa ja sen loputtua vastannut:\nen tiedä, jahka ensin mietin, ynnä muuta semmoista. Mutta siitä\npäivin olikin alkanut tuumata niin, että oli ollut ihan hulluksi\ntulla. Lehtoniemen Liisa ja Lannilan Liinu ne olivat pyörineet hänen\najatuksissansa kuin tuulimyllyn siivet rajutuulella; toinen ja toinen\nkohoten yläpuolelle ja taas laskien alemmaksi. Liisa oli ollut hänen\nmielestänsä herttainen tyttö, ei niin \"ihmeen kaunis\", mutta jotain\ntyyntä ja jaloa ilmeni koko hänen olennossaan, joka teki hänet\nmiellyttäväksi. Mutta ei Lannilan Liinu myöskään ollut epäonnistunut\nLuojan kuva. Hänen luonnettansa ei Salu tuntenut. Ja neljänneksen talo!\n− täytyihän senkin jotain vaikuttaa myllynsiivissä. Se auttoi kun\nauttoikin Liinun korkeammalle Liisaa. − − −\n\n− − Jeesus kaunis helmois' makas' Maarian − − kuului veisuu tuvasta.\nLiisakin oli yhtynyt lasten joukkoon ja sydämmellisellä hartaudella\notti osaa veisuuseen.\n\nSalu nousi ylös ja täytti piippunsa pöydällä olevasta tupakkaloodasta.\nSaatuansa siihen tultakin, istui hän taas entiselle sijallensa,\njaloillaan lattiasta työntäen tuolin soutumaan. Hetken kuunneltuaan\nveisuuta, käänsi hän mietteensä taas entiseen elämäänsä.\n\n− − Loistavat häät oli vietetty Lannilassa ja \"onnellinen, onnellinen\"\nolivat ihmiset ja koko maailma kuiskuttaneet hänen korviinsa. Olipa\nhän uskonut itsekin olevansa onnellinen. Samalla innolla kuin hän oli\nsyleillyt Liisaa, silloin kun hänelle rakkautensa tunnusti, samalla\ninnolla oli hän syleillyt myöskin Liinua hääiltana. Viulun säveleet\nolivat silloin kuuluneet häähuoneesta ja ilkeä syysmyrsky päristänyt\nikkunoita. − −\n\nRohkealla mielellä oli hän silloin ajatellut elämää. Velaton,\nkunnollisesti asuttu neljänneksen talo, siinä oli vahva tulevaisuuden\nturva.\n\nMutta sitte. − −\n\nSalu työnsi tuolin liikkeelle ja sytytti tulen piippuunsa, joka oli\nsammunut. Hän koetti kuunnella virttä, jota tuvassa veisattiin, mutta\nväkisenkin kääntyivät hänen ajatuksensa entiseen elämäänsä.\n\n− − Viikkoja, kuukausia oli kulunut häistä. Hän oli tullut tuntemaan\nLiinun luonteen täydellisesti. Surkeasti oli hän pettynyt, kun oli\nluullut saavansa huolettoman, huolista vapaan elämän. Tuskin olivat\nkuherruskuukaudet kuluneet, kun hän oli jo tullut tyytymättömäksi\nelämäänsä. Liinu oli ollut huono emäntä ja aviopuoliso. Hän oli ollut\nhuolimaton puvussansa, taitamaton ja huolimaton talouden hoidossa,\nhyvä ystävä kahvipannun ja kylän juoruämmäin kanssa. Väki oli ollut\ntyytymätön hänen ruokalaitoksiinsa.\n\nSalu oli ensin ystävällisesti neuvonut häntä hoitamaan paremmin\ntehtävänsä, siistimään itsensä ja huoneet ynnä muut, sekä tekemään\nkaikki julkisesti eikä salaa, niinkuin hänellä oli ollut tapana,\nesimerkiksi kulettaa jyviä porvariin y.m.s. Mutta siitä ei ollut apua.\nSitte oli hän koettanut nuhdella häntä mutta ei sekään auttanut.\nVäkivallalla ei hän ollut yrittänytkään häntä parantaa, mutta joskus\noli hän kiivaasti puhunut hänen ruokottomuudestaan y.m. Vaan silloin\nLiinu oli myöskin raivostunut ja ärähdellyt; mitäs otit mun, kyllähän\nsen tiesit, mimmoinen minä olin, ja laveasti selittäen oli antanut\ntietää, mikä hän oli ja mikä Salu oli. Hän oli näet ottanut Salun\nniinkuin jonkun kerjäläisen taloonsa, ja − \"tämä tässä nyt rupeaa\nrehentelemään!\"\n\nSalu oli ruvennut etsimään huvitusta kylältä, oli tullut tuttavuuteen\nviinapullon kanssa. Tuttavuus oli pian muuttunut ystävyydeksi ja\nystävyydessään olivat he vihdoin tulleet eroamattomiksi tovereiksi.\nJos hän oli lähtenyt kaupunkiin taikka muualle, oli hän aina viipynyt\nuseita vuorokausia ja sitte useinkin tullut kotiin, ilman hevosta,\nlakkia, rahaa ja tavaroita. Kotona oli hän juonut useita viikkoja aina\nkerrallaan ja taloutensa oli täyttä vauhtia rientänyt kohden perikatoa.\nKaikki oli hän pitänyt menneenä, elämänsä ja ilonsa sekä vaipunut yhä\nsyvemmälle viinan hurmaavaan valtaan edes koettamattakaan pelastaa\nsiitä itseänsä.\n\nLiinu oli sanonut hänelle toista ja molempia; oli haukkunut ja\nsadatellut, mutta turhaan. Pyytää ja rukoilla ei hän osannut eikä\ntahtonut. Haukkumisensa oli hän lopettanut melkein aina näin\nvaikeroiden: \"voi mua vaivaista, minkälaisen 'traakin' otin miehekseni,\nvaikka kyllä olisin saanut muitakin!\" Ja sitte oli hän, käsi vatsalla\nja hurskaan näköisenä huojutellen ruumistansa huokaillut, että:\n\"kyllähän se oli minun osani; sen oli Jumala niin sallinut, että\nminun piti tuommoisen 'trankkilakin' ottaa itselleni ristiksi ja\nrasitukseksi, paremmin muistaakseni tämän elämän katoovaisuutta ja omia\nsyntejäni.\"\n\nLapsia oli heillä ollut neljä, joista kaksi, oli kuollut pian\nsynnyttyänsä ja toiset kaksi vähän vanhempana, toinen kahdeksannella\nja toinen kymmenennellä ikävuodellaan. Heille ei Liinu ollut opettanut\npaljon muuta, kuin ettei saanut sanoa isälle, kun jyviä porvariin\nvietiin tai muita salakauppoja tehtiin.\n\nLiisa tuli kamariin, kantaen sylissänsä pikku Ollia, heidän ainokaista,\npuolivuotiasta poikaistansa, joka oli herännyt unestansa häiritsemään\näitiä, tämän laittaessa iltaista. Salu otti pojan syliinsä ja Liisa,\nsytytettyään pöydällä olevaan lamppuun valkean, meni taas takaisin\ntoimillensa.\n\nOlli oli vielä uninen, ettei hän välittänyt isän hymyilyistä eikä\nkellonvitjoista. Väsyneenä nojasi hän päänsä isänsä rintaa vasten ja\nnukkui pian makeaan uneen; Täynnä riemua ja ihastusta katseli Salu\nhänen lempeitä ja rauhallisia lapsenkasvojansa. Hellästi pidellen häntä\nsylissänsä, työnnälsi hän tuolin hiljallensa keinumaan. Rauhallisesti\nnukkui Olli ja pian Salun omatkin ajatukset liitelivät taas entisessä\nelämässänsä.\n\n− − Liinu oli kuollut. Ei täyteen neljätoista vuotta ollut kulunut\nheidän hääpäivästänsä, kun hän eräänä kesäaamuna oli jättänyt tämän\nelämän. Viikonpäivät oli hän sairastanut toisessa kamarissa, kun\nSalu oli toisessa hyväillyt viinapulloa. Ei kertaakaan ollut hän\nkäynyt katsomassa potevaa vaimoansa eikä kuolinhetkelläkään ollut\njäähyväisillä. Juomaretkillä oli hän silloinkin repalehtanut kylällä.\n\nTalo oli mennyt velkoihin niin, että ainoastaan muutama satamarkkaa\noli jäänyt Salun osaksi. Hän oli koettanut ruveta paremmin elämään\nsekä vieroittamaan itseänsä pois viinanjuonnista, mutta se oli käynyt\nvaikeaksi. Hän oli jo niin vaipunut alkohoolin orjuuteen, ettei ollut\nvoinut hillitä himoansa. Hän oli ankarasti taistellut oman itsensä\nkanssa, vaan oli aina joutunut tappiolle. Ihmiset olivat pitäneet häntä\nmenneenä miehenä ja paneskelleet keskenänsä:\n\n\"Siinä oli nyt Hakalan Salun viinan maistamattomuus! Poikamiehenä oli\nolevinaan niin raitis, että pois tieltä; mutta annas olla, kun pääsi\nLannilan tavaroita hallitsemaan, niin ei hän sittemmin ole muuta\ntehnytkään, kuin juonut ja ajellut!\"\n\nTähän kuitenkin aina joku vakava ja enemmän ajatteleva henkilö oli\nlisännyt että: \"kyllähän semmoisen a..n kanssa eläessä, kuin Salulla\non, tulee jotain tekemään.\"\n\nLannilan porstuakamariin oli Salu muuttanut koturiksi, talon jouduttua\nuuden ostajansa valtaan. Siellä oli hän viettänyt kaikkea muuta\npaitsi rauhallista elämää; entinen elämänsä oli ollut raskaana\ntaakkana tunnolla, ja tulevaisuudelle ei hän ollut keksinyt mitään\ntyydyttävää suunnitelmaa. Se oli näyttänyt kolkolta, toivottomalta.\nRahaa oli hänellä ollut sen verran, että säästäväisesti eläen olisi\nsillä tullut muutaman ajan toimeen, mutta minkään varman toimeentulon\nperustamiseksi ei hän ollut katsonut sitä riittäväksi. Juoppouden\npahetta vastaan oli hän ankarasti taistellut, sillä sen voittamisen oli\nhän katsonut välttämättömäksi, jos tahtoi päästä kunnialliseen elämään\nyhteiskunnassa. Mutta muutamia päiviä tai viikkoja turhaan mietittyänsä\nsuunnitelmaa tulevaisuudellensa, löytämättä mitään toivon aihetta\nparempaan elämään, oli hän taas ratkennut juomaan, ja syytänyt surunsa\nja huolensa alkohoolin petolliseen valtaan.\n\nSeuraavana kesänä Liinun kuoleman jälkeen oli hän ollut kolme kuukautta\nlaskematta tippaakaan viinaa suuhunsa. Hän oli jo luullut saaneensa\nvoiton itsestänsä ja kyläläisetkin olivat pitäneet häntä parantuneena\nmiehenä. Lannilan uusi isäntä oli laskenut hänen asioillensa\nkaupunkiin, josta muun muassa oli pitänyt tuoda viisikolmatta kannua\nviinaa, kylän yhteistä tavaraa. Salu oli itseksensä vakaasti päättänyt\nja isännällekin luvannut, ettei hän nauti ensinkään viinaa koko\nretkellä. Mutta toisin oli käynyt! Mittaajan kaataessa viinaa hänen\nastiaansa, oli sen lorina niin tutulla ja viehättävällä äänellä soinut\nhänen korvissansa, että hänen himonsa oli taas päässyt täyteen valtaan.\nKuumeentapaisella innolla oli hän tarttui viinaryyppyyn, jonka mittaaja\noli tarjonnut hänelle kaupantekiäisiksi. Se oli ollut iso ryyppy ja\npian oli hän tuntenut sen hurmaavan vaikutuksen päässänsä. Heti oli\nhän torilta ostanut lekkerin ja siihen viinapuodista kannun viinaa,\njota sitte oli alkanut särpiä. Viisi vuorokautta oli hän viipynyt sillä\nretkellä, vaikka se matka tavallisesti tehtiin yhdessä vuorokaudessa.\nTavarat, mitä hän kaupungista oli ostanut, oli hän menettänyt kaikki,\npaitsi viina-astiaa, joka oli pysynyt rattailla. Mutta sitäkin oli\nhän kuluttanut toista kannua. Ensin oli hän tehnyt pienen reiän\nastian kylkeen ja siitä oljella imenyt viinaa suuhunsa, mutta koska\nsiitä tuli liian niukasti, oli hän viimein avannut tulpan ja laskenut\nsiitä pulloon aina uutta, kun toinen loppui. Talonväki oli häntä aina\nauttanut matkalle kotoa kohden, kun ei itsellänsä ollut ymmärrystä\nlähteä taloista, joissa oli ollut hevostaan syöttämässä ja itseänsä\njuottamassa.\n\nHerätessään viimeinkin kohmelostansa, oli hän huomannut olevansa täällä\nLehtoniemen kamarissa, pehmeällä vuoteella. Ovi oli ollut auki samaten\nkuin nytkin ja tuvasta oli kuulunut Liisan ääni. Hän oli piikansa\nkanssa keskustellut talouden asioista.\n\nMiten hän oli tänne tullut? Missä oli hänen hevosensa? Siinä oli\nkysymyksiä, joita ei hän ollut voinut mitenkään selittää. Ja kuinka\npäästä sieltä pois Liisan tietämättä? Sitä oli hän myöskin miettinyt,\nsillä ei häntä haluttanut olla Liisan näkyvissä, sen jälkeen kun oli\nhänelle rukkaset antanut ja sitte huonon avioelämän takia joutunut\njuomariksi ja talonsa hävittäjäksi.\n\nPäätänsä oli kolottanut kauheasti ja koko ruumiinsa oli ollut kuin\nrikki piiskattu. Viinankohmeloa sopii lykätä tuonnemmaksi ottamalla\nuusia naukkuja ja niin olisi hänkin mielellänsä tehnyt, mutta viinaa\nei ollut. Pöhnässä ollessa olisi Liisaakin paremmin kehdannut katsoa\nsilmästä silmään, oli hän miettinyt...\n\nLehtoniemen Liisa oli hylännyt kaikki kosijansa sen jälkeen, kun Salu\noli hänestä luopunut. Vanhempainsa kuoltua oli hän ottanut torpan\nhaltuunsa ja innolla sekä uutteruudella valvonut sen edistystä.\nMaat oli hän renkinsä ja päiväläisten avulla laittanut auttavaan\nkuntoon ja kartanon myöskin somistanut, niin että se sievyydessä veti\nvertoja minkä talon kartanolle tahansa paikkakunnalla. Punattuine\nhuoneineen ja valkoiseksi maalattuine ikkunalautoineen näytti se\nerittäin somalta täältä mäenrinteeltä tuonne maantielle. Lempeydellään\nja toimeliaisuudellaan oli hän voittanut kyläläisten suosion ja\nystävyyden. Kaikki olivat kiittäneet hänen luonteensa jaloutta ja\npitäneet häntä naisten parhaana esikuvana, poikkeuksena ainoastaan\ntaipumattomuus toista sukupuolta kohtaan. Joulunaattoiltana oli\nhänellä aina ollut tapana kutsua köyhäin mökkiläisten lapsia kotiinsa\njoulukuuselle ja antaa heille ruokaa ynnä pieniä joululahjoja...\n\nSalu ei ollut tavannut Liisaa heidän eroamisensa jälkeen kuin\nainoastaan yhden kerran ja silloinkaan eivät he olleet sanaakaan\nvaihtaneet keskenänsä. Salu oli humalassa ollessaan kerran ajaa\nraiskottanut maantietä ja Liisa oli tullut yksinänsä kävellen hänelle\nvastaan. Surkuttelevalla muodolla oli Liisa katsonut häneen ja\naikonut jotain puhua, mutta hän oli kääntänyt päänsä toisaalle sekä\nlyönyt hevosta selkään, päästäksensä pois Liisan näkyvistä. Olisi\nhän kyllä useammankin kerran tavannut Liisan, mutta hän oli aina\nkarttanut yhteen tulemista, sillä häntä oli hävettänyt katsoa hänen\nrehellisiin, sinisiin silmiinsä... Ja nyt oli hän tuolta onnettomalta\nkaupunkimatkalta palatessaan joutunut Liisan omaan kamariin, hänen\nomalle vuoteellensa! Mitä olisi Liisa sanova hänelle tai mitä hän itse\nsanoo Liisalle, oli hän miettinyt tuskissaan...\n\nVihdoin oli Liisa tullut kamariin ja ystävällisesti hymyillen kysynyt,\nmiten hän voi ja vieläkö hän viinaa halusi? Salun kysymykseen, miten\nhän tänne oli tullut, oli hän kertonut, että hän eilen illalla oli\nkiroten ja meluten ajanut pihaan, rattailla ainoastaan iso viina-astia.\nTuvassa oli hän sitte vielä hyvän aikaa räyhästänyt ja viimein kaatunut\nlattialle, johon oli jäänyt nukkumaan. Liisa oli renkinsä lähettänyt\nviemään hevosta Lannilaan...\n\nJa sitte oli Liisa moittinut hänen heikkouttaan elämän vastuksissa.\n\"Ihmisen tulee tyynellä mielellä ottaa vastaan hyvät ja pahat, mitä\nelämässä sattuu eteen, eikä heittäytyä semmoiseen velttouden ja\ntoimettomuuden tilaan, kuin sinä olet tehnyt. Olisit ehkä voinut vähän\nparantaa avioelämääsi, jos olisit tahtonut, mutta mitään yrittämättä\npäätit vaan kaikki Jumalan sallimaksi ja elää retustelit päivästä\ntoiseen, kuten kurja raukka. Ei, semmoinen elämä ei kelpaa ihmiselle.\nNosta pääsi pystyyn ja elä, kuten miehen tulee elää! Viina ei tule\nsuuhusi, ellet itse sitä sinne kaada, ja ilotoin ei ole elämäsi, ellet\nitse tahdo pitää sitä semmoisena. Koska nyt olet vapaa, terve, voimakas\nja velaton, niin miksi et voi elää kunnollisesti, tehdä työtä itsesi\nja lähimmäistesi eduksi, ja katsella elämää sen paremmalta puolen,\nheittäen hyvästi kaikelle katkeruudelle maailmassa...\"\n\nTähän tapaan oli Liisa innostuneena jatkanut puhettansa. Se oli ollut\nkuin virvoittavaa lääkettä Salulle. Hän oli tuntenut, kuin olisi uusi,\njalompi veri alkanut liikkua hänen suonissansa. Innokas halu elämään ja\ntoimintaan oli syttynyt hänessä yhä enemmän, jota edemmäksi Liisa oli\nehtinyt neuvoissansa ja moitteissansa...\n\nIltapäivällä oli hän lähtenyt kotiinsa, sydän täytettynä toivolla ja\npalavalla halulla elämän taisteluihin. Lannilan isännälle oli hän heti\nmaksanut kaupunkiretkellä hukkaamansa tavarat...\n\nViikon päästä oli hän uudistanut käyntinsä Lehtoniemessä ja sen jälkeen\noli ollut siellä melkein jokapäiväisenä vieraana. Hauskasti olivat\nhetket kuluneet Liisan seurassa, keskustellessa ihmisen elämästä täällä\nmaan päällä ynnä muistellessa menneitä, väärin käytettyjä päiviä...\nVanha, rikkoontunut liitto oli uusittu heidän välillänsä ja ennen\npitkää oli vietetty pienet, mutta hupaisat vihkiäiset Lehtiniemessä.\nNuori ja lahjakas, vast'ikään seurakuntaan muuttanut kirkkoherra\noli yhdistänyt hänen ja Liisan avioliiton katkeamattomilla siteillä\ntoisiinsa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaulu oli tauonnut tuvassa. Lapset istuivat penkillä, hiljaa\nkuiskutellen keskenänsä sekä odottaen iltaista, jota Liisa parhaillaan\nvalmisteli. Useammat kynttilät joulukuusessa olivat jo loppuun palaneet\nja jälellä olevat levittivät himmeätä valoa tupaan.\n\nLiisa levitti lumivalkean liinan pöydälle ja kantoi siihen höyryävät\nruokavadit ja talrikit. Katossa olevalta vartaalta mursi hän muutamia\nleipiä leipäkoriin, jonka oli asettanut keskelle pöytää. Kaksi\nkynttilää otti hän vielä kaapista ja sytytettyään niihin valkean asetti\nne pöydän kumpaiseenkin päähän.\n\nÄänettöminä istuivat lapset penkillä, silmillään seuraten kaikkia hänen\nliikkeitänsä ja aina väliin vilkaisten halukkailla katseilla höyryäviin\nruokiin pöydällä.\n\nSaatuansa pöydän katetuksi, meni Liisa kamariin kutsumaan Salua\niltaselle. Olli nukkui vielä tämän sylissä ja hän itsekin oli\nnukahtanut mietteisiinsä, mutta heräsi heti vaimonsa tullessa. Liisa\nhaki kehdon tuvasta kamariin ja asetti Ollin siihen nukkumaan. Sen\njälkeen menivät he kumpikin tupaan ja istuivat pöytään, johon Liisa\nkutsui lapsetkin osallisiksi. Nämät ujostelivat ensin, etteivät\ntahtoneet uskaltaa syödä, mutta Liisan ystävällisestä kehoituksesta\ntulivat he rohkeammiksi ja alkoivat hyvällä ruokahalulla syödä\nlipeäkalaa ja perunoita. Sen jälkeen tuli joulupuuron vuoro ja\nhuviksensa katselivat Salu ja Liisa, kuinka hyvältä se maistui\nlapsille, joilla usein ei ollut semmoista herkkua tarjona.\n\nSyömästä päästyä jakoi Liisa heille makeisia vähän kullekin ja antoipa\nvielä pehmeän ja paksun \"varileivän\" jokaisen käteen, jonka jälkeen\nlaski heidät menemään kotiinsa, kehottaen vanhempia ja ymmärtäväisempiä\njohdattamaan nuorempia matkalla.\n\nSen jälkeen korjasi hän ruoat pöydältä ja Salu sammutti kynttilät\ntuvassa paitsi yhden, jonka hän vei muassansa kamariin, jonne he\nvetääntyivät viettämään loppuiltaa hiljaisessa keskustelussa.\n\n\n\n"]