Portieeri

PORTIEERI

Kirj.

Tatu Valkonen [Ilmo Lassila]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1931.

SISÄLLYS:

Portieeri. Hotelleista. Wandern. Fredrik Suuren hautakammiossa. Tullitarkastuksista. Kaupustelijoita. Mannermaan taksa-autot. Ammattityötön. Herra vahtimestari. Frühstück. Nachtkultur. Kahvista. Wienerschnitzeli. Kravuista. Mitä vanha linna ja vanha linnan palvelija kertoivat. Hienossa saunassa. Se välttämätön matkaseikkailu. Talonpoikaistansseissa. Cave canem. Oppitunti yleiskulttuurissa. Onneton aviomies.

PORTIEERI.

Hän oli ensimmäinen, joka otti minut Berliinissä vastaan. Matkamiehillä on yleensä se käsitys, että turistiaikana on vaikea saada huonetta, mutta kun sitä kysyin, niin hän miltei sulki minut syleilyynsä ja lennätti minut huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä oli hän ilmoittanut, mitä huone maksoi, mitä etuja sillä on, kuinka siinä voi nukkua akkuna auki, sillä ulkona on aivan savutonta. Ilma on Berliinin terveellisin, aurinkoa tarpeeksi, siis ei liika paljon eikä liika vähän, tänne ei kuulu suurkaupungin melu j.n.e. j.n.e. Samalla hän piti pienen esitelmän Berliinistä, Preussista, maatalouspulasta y.m. Ja lopuksi hän esitteli hotellin koko henkilökunnan, joiden arvonimiä ja tehtäviä en päässyt ymmärtämään, mutta joista päätin ottaa selvää ja joista tulen ehkä kirjoittamaan kokonaisen teoksen. Koetan tällä kertaa kuvata ainoastaan Herra Portieeria.

Kun siis huone oli tyhjentynyt, aloin tehdä toalettia. Tämä merkitsi sitä, että riisuuduin kiireestä kantapäähän, peseydyin ja totesin, että kaikki ne vaatekappaleeni, joita ensiksi tarvitsin, olivat matkalaukussa alimpina, seikka, jonka olen säännöllisesti todennut ja joka näyttää kuuluvan luomakunnan kumoamattomaan järjestykseen. Samalla totesin, että parranajovehkeet olivat jääneet herttaiseen Helsinkiin sen huoneen lattialle, jossa hiki tukassa pakkausta toimitin. Painoin siis nappia ja silmänräpäyksessä oli Portieeri huoneessa ja tiedustelin häneltä Barbieria, jollaista ei tainnut olla koko Berliinissä, sillä lopulta hoksasimme, että oli kysymys Friseurista.

Ja niin ilmestyi Portieeri itse nopeammin kuin tämä on sanottu, parranajovehkeet mukanaan, ja ajoi partani kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Näin olin siis valmis astumaan Speisezimmeriin, jossa ei sillä kertaa sattunut ketään olemaan. Ei ollut nimittäin ateria-aika, joten oli saatavissa vain kylmää ruokaa. Portieerimme lennätti siis eteeni leipää, voita ja lautasellisen leikkeleitä, pääasiassa erilaisia makkaroita. Sitäpaitsi tilasin "ein Helles", joka on maukasta ja terveellistä nestettä, mutta jota Kotisuomessamme ei saa.

Ja niin rupesin minä syömähommiin, jotavastoin Portieeri pani radion soimaan ja puhumaan sekä istahti senjälkeen työpöytänsä ääreen. Sanoin työpöydän ääreen, sillä huomasin, että hän oli tosi työssä. Hänellä oli selailtavanaan noin 300-sivuinen Svensk språklära, mahtava saksalais-ruotsalainen ja ruotsalais-saksalainen sanakirja sekä kunnioitusta herättävän paksu Schwedische Sprachlehre.

Koko homma alkoi herättää mielenkiintoani. En halua tähän jäljentää sitä siansaksaa, jota mongersin, se mahdollisesti huvittaisi lukijakuntaa, mutta saisi aikaan sen, että saksankielen tunteja lisättäisiin kouluissamme ja 50 % ylioppilaskokelaistamme saisi siinä ehdot. En myöskään raatsi saattaa saksankielen opettajiani surulla hautaan. Jokseenkin yhtä hyvää oli se ruotsinkieli, jolla portieerimme vastaili. Mutta hän ei ollutkaan ottanut enempää kuin 8 tuntia oikean ruotsinkielen opettajan edessä, enempään ei hänellä nähkääs ollut varaa, ja päättänyt loput opiskella omin päin. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että tämän kirjoittaja on istunut ja kärsimättömästi odottanut vähintäin noin 800:n saksankielen tunnin loppumista, joihin eivät kuulu kotikirjoitukset ja laiskanläksyt.

Aloimme siis ainutlaatuisen oppitunnin, jolloin keskustelimme yleisestä tilanteesta s.o. suurpolitiikasta, mistäs muuten, sillä sitähän me kaikki parhaiten ymmärrämme ja samalla esitimme elämän vaiheemme, sillä nehän ovat tiiviisti kytketyt suurpolitiikkaan.

Poliittisen tilanteen toukokuun lopulla 1930 tuntee lukijamme ilman muuta ja omat elämänvaiheemme voidaan lukea m.m. metsänhoitajien elämäkerrastosta, joten me tässä vain lyhyesti esitämme herra Schultzen elämäkerran.

Hän syntyi, teki työtä ja päätyi vääpeliksi. Ei kuitenkaan nahkapoikien kiusaajaksi, vaan lentojoukkoihin. Mutta sodan jälkeen ei häntä tarvittu, sillä kaikella teknillisellä alalla, jos millään, on Saksassa ylituotantoa. Ja niinpä hän lopulta rupesi siksi, mikä hän on. Hän oli ollut tässä toimessa vasta 1 (sanoo yhden) kuukauden. Hän ymmärsi, että kieliopinnot ovat tärkeät ja syynä siihen, että hän ensiksi tarttui ruotsinkieleen oli se, että hotellin omistaja on ruotsalainen ja että hotellissa siis käy paljon ruotsalaisia. Ruotsinkielen jälkeen hän sanoi tarttuvansa englanninkieleen. Sanoi myös aikanaan opiskelevansa suomea, mutta ilmoitti olevansa sitä mieltä, että meidän rakasta äidinkieltämme tuskin voi ulkomaalainen maassamme oleskelematta kunnollisesti oppia.

Koska jokaiseen kirjoitelmaan myös kuuluu loppulause, niin lausun puolestani, että olen vakuutettu siitä, että herra Schultze pystyy toteuttamaan suunnitelmansa. Ja muuten on tällaisia Schultzeja vielä Saksassa paljon.

Heitä on miljoonittain.

HOTELLEISTA.

Matkustajille ovat hotellit osa jokapäiväistä leipää, vaikkei oppi-isämme Lutherus luetellessaan kaikkea sitä hyvyyttä, mikä jokapäiväiseen leipään kuuluu, nimenomaan mainitsekaan hyviä hotelleita. Ehkäpä hän on jättänyt tämän kohdan pois jokapäiväisestä leivästä senkin vuoksi, että hyviä hotelleja ei ole olemassa ja niin ollen voisi moni käydä epäuskoiseksi siitä, kuullaanko meidän rukouksemme, vai ei.

Kun lähdemme ulkomaille, niin tiedustelemme hotelleita joko ystäviltämme tai matkailutoimistoista. Ja kummassakin tapauksessa on epäonnistumisen vaara aivan yhtä suuri.

Meidän ystävämme on voinut käydä ulkomailla vuoden tai pari sitten ja kun tulemme hänen suosittelemalleen paikalle, niin siellä ehkä paraikaa rakennetaan maanalaista rautatietä ja koko hotellin kohdalla on ainoastaan syvä kuoppa, tai on hyvä ja aulis hotellin isäntä juuri hyvyytensä ja auliutensa vuoksi tehnyt konkurssin ja hänen sijalleen on astunut toinen, jolla on aivan toiset tavat.

Matkailijatoimistojen suositukset voivat olla paremmin paikallaan. Ne tietävät ainakin, ovatko hotellit olemassa. Mutta niidenkin suositukset riippuvat liikesuhteista ja sen vuoksi suosittelevat matkailijatoimistot useimmiten hotelleja, jotka ovat parhaiten tehneet itsestään reklaamia. Niiden rinnalla voi löytyä toinen hotelli, joka on aivan yhtä hyvä, mutta halvempi, vaikkei se olekaan osannut tehdä yhtä hyvin reklaamia itsestään. Yleensä ovat muuten ne hotellit, joita matkailijatoimistot meille suosittelevat, näin keskiluokan ihmiselle aivan liika kalliita. Ne ovat paremminkin ajatellut matkustaville liikemiehille ja yleensä sellaisille henkilöille, joiden täytyy edustaa, ja varsinkin suomalaiset ovat tällaisessa "edustamisessa" mestareita, niin että heille suositellaan myös varsin "edustavia" hotelleja. Samaa voidaan myöskin sanoa naapureistamme riikinruotsalaisista. He ovat maailman hyvinvoivinta kansaa ja heidän kruunullansa on valtava voima. Kun siis riikinruotsalainen kysyy jostain skandinavialaisesta matkailijatoimistosta hotellia, niin hänelle tietysti suositellaan hänen kruunujensa painoa vastaavaa. Mutta moni suomalainen menee myös "skandinaavista" ja niin suositellaan hänelle yhtä mahtavia hotelleja kuin hänen rikkaammalle "veljelleen" riikinruotsalaiselle.

Hyvin yleinen käsitys on myöskin, että n.k. kristilliset pensionatit ja lähetyshotellit ja mitä kaikkea ne ovatkaan, olisivat yleensä halpoja hotelleja. Erehdys, rakkaat ystävät, suuri erehdys. Ne eivät ulkomailla ole mitenkään sen halvempia kuin tavalliset hotellit, korkeintaan ne voivat olla jonkun verran rauhallisempia. Se, että niistä muka juomarahat ovat poistetut, ei merkitse mitään, sillä niissä kiskotaan usein 15 %:kin palveluskunnalle.

Kaiken tämän jälkeen tahtoisimme siis antaa hyviä neuvoja lukijoillemme hotellien hankkimiseksi ulkomaanmatkoilla.

Kun on noustu jollekin pääteasemalle, niin kaikkein ensiksi otetaan raskaimmat tavarat ja viedään ne pakaasin säilytyshuoneeseen. Siinä hommassa ei ole mitään kiirettä, joten siis aivan rauhallisesti voi panna tupakaksi, jos tungosta säilytyshuoneen edustalla on, sillä sivistysmaissa ei kielletä tupakanpolttoa tällaisissa paikoissa, koska siellä pidetään enemmän silmällä yleisön mukavuutta kuin rautateiden palveluskunnan mukavuutta. Meidän byrokraattisessa maassamme on rautatien palveluskunta saanut aikaan paljon tupakanpolttokieltoja siitä syystä, että se siten pääsee vähemmällä lakaisemisella ja siistimisellä.

Mutta niinkuin sanottu, sivistysmaissa on rautatien palveluskunta olemassa matkustajia varten samoin kuin rautatien odotussalitkin ja senvuoksi siis kehoitamme lukijaa panemaan tupakaksi ja rauhallisesti odottamaan siksi, kunnes hänen vuoronsa tulee. Pienen käsilaukun hän kuitenkin ottaa mukaansa.

Sen jälkeen hän astuu aivan rauhallisesti asemarakennuksesta ulos. Niin rauhallisesti kuin hän olisi satoja kertoja käynyt Lontoossa tai Parisissa tai Milanossa. Ja kun hän on päässyt asemarakennuksesta, niin hän kävelee lähimmälle kadulle ja etsii lähimmän hotellin. Täällä hän kysyy sen jälkeen kirkkaalla suomenkielellä:

— Onko teillä vapaata yhden hengen huonetta? Hänen ympärillensä ilmestyy miestä ja naista, jotka murrittavat milloin mitäkin kieltä, mutta seinällä on musta taulu, johon on kirjoitettu huoneiden numerot ja niiden asukkaat, ja jos hän näkee siinä tyhjän paikan, niin hän osoittaa sitä sormellaan ja toistaa äänekkäästi.

— Haluan yhden hengen huoneen. Sanoessaan "yhden" hän kohottaa yhtä sormea merkiksi.

Tämän pitemmälle ei tarvitse mennä edes hottentottien maassa, sillä jo näin pitkälle päästyä ymmärtää henkilökunta, mistä on kysymys.

Tämän jälkeen lähdetään huonetta katsomaan, ja kun perille on päästy, niin antaa matkustaja kamaripalvelijalle käytännöllistä opetusta.

Hän näyttää ensinnäkin huoneen ovea ja numeroa ja sanoo pontevasti:

— Huone numero 26.

— Hyönä nymeroo kakskymmendkyys, toistaa portieeri.

Tämä riittää ensimmäiseltä kerralta, tarvitaan ainoastaan lähettää mies noutamaan asemalle jääneet tavarat.

Tähän vaaditaan ainoastaan kuittilapun esille ottaminen ja sen ojentaminen kamaripalvelijalle.

Näin on huone saatu, ja me voimme vakuuttaa, että yleensä suurten asemien läheisyydessä on parhaat keskitason hotellit. Aseman läheisyydessä eivät nim. huonot hotellit menesty senvuoksi, että jo Aatamin ajoista aseman läheisyydessä olevien hotellien välinen kilpailu on ollut siksi suuri, että kaikki huonot hotellit ovat itsestään karsiintuneet pois. Ja hyvin usein on asemien läheisyydessä myös loistohotelleja niille, jotka niitä tahtovat. Suurissa kaupungeissa on myös aina hyvät kulkuneuvot, joten kymmenessä, kahdessakymmenessä minuutissa voidaan siirtyä melkoisia matkoja, ja senvuoksi ei ole niin kovin tärkeätä, missä asutaan. Mutta, jos määrätty asuinpaikka on välttämättömästi valittava, niin on huomattava, että suurissa kaupungeissa on monta rautatieasemaa ja on siis ensin etsittävä se rautatieasema, joka on lähimpänä määräpaikkaa ja sen jälkeen tämän rautatieaseman läheisyydestä sopivin asunto. Rautatieasemat ovat myöskin lähellä raitiotie-, omnibus- ja maanalaisen rautatien asemia, joista liike sopivasti lähtee joka suuntaan, ja niiden lähitienoot ovat siis tästäkin syystä sopivia asuinpaikkoja. Koska rautatien läheisyydessä usein on paljon hotelleja, eivät nämä hotellit myöskään ole täynnä, joten huoneita on helppo saada. Lisäksi mainittakoon, että hyvin usein on myös rautatieasemilla hotellit, aivan samoin kuin esim. Seinäjoella, ja silloin on luonnollisesti kaikkein paras asettua rautatieaseman hotelliin. Ne ovat erittäin hyviä, niiden hinnat ovat kohtuulliset ja suurelta rautatieasemalta saa kaikkea, mitä haluaa ja kaupungista lähtiessään pääsee helposti junaan.

Tässä ovat nyt meidän kokemuksemme hotelleista, jotka muuten kukin luokassaan ovat ainakin meidän kokemustemme mukaan yhtä maata kuin maalarin housut, niin että samanhintaiset hotellit eivät suurestikaan eroa toisistaan, joten siis ei kannata nähdä liika paljon vaivaa etsiäkseen "kaupungin kaikkein parasta ja mukavinta hotellia."

WANDERN.

Tämä vantraileminen se on tätänykyä Saksassa oikea muotiasia. Ei silti, etteivät saksalaiset olisi ennenkin liikkuneet kotinurkkiaan kauemmaksi, sillä onhan Saksassa niin paljon käsityöläisiä, ja hyvin tyypillinen oli Saksalle aikoinaan vaeltava kisälli. Vielä nytkin kuuluu muutamien ammattien kisälleille vaellusvuotensa. Lyypekkiläinen kisälli pukeutuu vielä omituiseen pukuun, avaroihin housuihin, joiden rinnalla sörkänsällin housut ovat aivan vaatimattoman kapeat, ja hattuun, jonka tapaisia näemme Ranskassa katolilaisten pappien päässä, ja puseroon, jollaista aikanaan käyttivät italialaiset tingeltangelit meillä markkinoilla kulkiessaan. Kun tällaisen kisällin näimme eräällä Berliinin sivukadulla, niin luulimme häntä tosiaankin ammattikommunistiksi ja luikimme häntä koipien välissä toiselle puolelle katua.

Mutta nykyinen vantraaminen on vain eräs muoto ruumiinkulttuuria, jota Saksassa niin kovin harrastetaan. Miehet vetävät päälleen scout-puvun lyhyine, laveine housunlahkeineen ja polven alapuolelle ulottuvine sukkineen, ja naiset kulkevat lyhyissä hameissa ja niinikään polvet ja sääret paljaina. Mutta kaikkein tärkein varustus näyttää kuitenkin olevan valtava eväslaukku, johon työnnetään makkaraa, siankinkkua, ruisleipää, voita, olutpulloja ja muuta hyvyyttä suunnilleen sama määrä kuin suomalainen metsänhoitaja ottaa mukaansa viikon evääksi leimausretkelle lähtiessään. Mutta saksalaisella ei tämä reissu kestä enempää kuin lauantai-illan ja sunnuntai-aamupäivän.

Ja taivalta tehdään hyvänpuoleisesti. 30 kilometrin kävelymatka ei suinkaan ole mikään erikoisen pitkä ja sen jälkeen asetutaan levolle luonnon helmaan joko mukana tuotuun telttaan tai sitten erikoisiin campingtupiin, joita on tätä varten rakennettu. Kaupunkilainenkin saa täten haukata maaseudun raitista ilmaa ja saa tarpeellista ruumiinliikuntoa. Kaikesta siitä, mitä Saksa sodan jälkeen on keksinyt, on meistä tämä vantraaminen parhaimpia, sillä mikään ruumiinliikunto ei ole terveydelle niin edullista kuin kävely. Jos suomalainen kaupunkilaisherrasväki kävelisi sellaiset matkat, niin ei meillä kovinkaan monta möhömahaa kaupungeissa tavattaisi. Mutta saksalainen ei tästä kävelystä kovinkaan laihdu, hän näyttää pysyvän yhtä hyvinvoivan näköisenä kuin ennenkin. Miehet ovat ehkä hieman kavenneet, mutta naiset ovat yhtä pulleita ja suuritakamustaisia kuin ennenkin. Ja ne paljaat sääret, ne eivät suinkaan ole hoikinta lajia, vaan voivat olla sellaiset kuin monen helsinkiläisdaamin vyötärystöt. Miehillä taas näyttää tämä paljain reisin ja säärin kulkeminen edistäneen karvankasvua, sillä niin karvakoipista nuorisoa kuin Saksassa emme ole missään nähnyt. 14—15 vuotisten poikien kintut ovat täydelliset Esaun kintut.

Jos sitten ajattelemme tuota merkillistä seikkaa, nim., ettei kävely saksalaista laihduta, niin otaksuu ehkä moni lukijoistamme, että tämä on bierin ansio. Voi se olla sitäkin, sillä vaikka me nautitsimme bieriä Saksassa erittäin kohtuullisesti, niin lihoimme kuitenkin 10 kiloa. Mutta kyllä luullaksemme sentään tällä wandern-kävelyllä bieri haihtuu melkein yhtä nopeasti kuin se on nautittukin, joten toinen syy täytyy olla tuossa hyvinvoinnin säilymisessä. Ja tämä syy on etsittävä tuosta eväslaukusta, joka on Wandervogelin selässä, ja sen sisällyksestä. Olimmekin sen vuoksi kerran tutkiaksemme, kuinka paljon saksalainen neitokainen ja nuorukainen yhdellä aterialla noin 15 kilometrin kävelyn jälkeen syövät. Ja tulos oli seuraava:

15-vuotiaan tytön ateriaan kuului noin 1/4 kg bockwurstia, 1 kylmä pihvi, noin miehen kämmenen suuruinen, 1/4 kg leipää ja noin 1/8 kg hapanta perunasalaattia. Tämän päälle lämmitettiin noin 1/2 l papusoppaa ja kaikki huuhdeltiin alas noin 1/2 litralla olutta.

Tämä oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä nuorukainen Fritz veti naamaansa. Hän keitti itselleen ensin yhden konservipurkin kaalisoppaa, jossa oli runsaasti lihaa (arviolta noin 1/4 kg) sen jälkeen söi hän samanlaisen purkillisen sian ihraa papujen kera. Tämän jälkeen otettiin esille noin 1/4 kg palanen siankinkkua, jonka kanssa syötiin 5 suurta tomaattia. Sitten tuli varsinaisten herkkujen vuoro. Näitä olivat noin 15 senttimetriä savustettua ankeriasta ja hyvä annos rollmopsia (s.o. silliä perunoiden kera) sekä jälkiruuaksi hyvä pussillinen kirsikoita. Juomana oli suuri pullollinen olutta ja pullollinen sitronalimonaadia ja pullollinen suklaamaitoa.

Me olimme myös mukana tällä retkellä, siksi tiedämme niin hyvin tämän aterian. Itse puolestamme söimme 2 sämpylää, 1 tomaatin ja yhden bockwurstin sekä joimme päälle yhden seidelin olutta. Ja tunsimme itsemme ylen kylläiseksi. Voimme aivan huoletta muuten sanoa, että nämä kaksi Wandervogelia söivät ateriallaan yhtä paljon kuin 5-henkinen suomalainen työläisperhe, sellainen nim., jolta ei ruokaa puutu ja joka tekee ruumiillista työtä ulkoilmassa.

Mutta vankkaa väkeä tämä vantraaminen kyllä kasvattaa. Kun nuoriso ottaa hyvänpuoleisesti ruumiinliikuntoa ja sen jälkeen vielä syö oikein hartiavoimalla, niin kehittyy sille sekä ruumista että sielua ja kykenee se täysi-ikäisenä kuittaamaan Saksan sotavelat ja nostamaan Saksan entiseen kukoistukseen. Mutta sitä me koko ajan ajattelimme, että kyllä se mahtoi saksalaisista kovalle tuntua, se sota-aikainen nälkäsaarto. Sillä kun tällaisesta syönnistä joutuu sota-aikaisille annoksille, jotka eivät kuitenkaan Saksassa olleet milloinkaan niin laihat kuin ne olivat suomalaisilla virkamiehillä ja henkisen työn tekijöillä, niin kyllä siinä tosiaankin silloin mahtoi olla suuri hätä, ja tahtoisinpa tosiaankin nähdä nämä molemmat Wandervogelit esim. suomalaisen metsätyömiehen eväillä kävelemässä samat matkat.

Ja loppuarvostelunani tahtoisin sanoa, että tuo vantraaminen on erittäin hyvä, mutta vielä parempi se olisi, jos eväslaukun sisältöä hieman kevennettäisiin.

FREDRIK SUUREN HAUTAKAMMIOSSA.

Tunnemme erikoista harrastusta mausoleumeja kohtaan. Niissä vallitsee niin harras ja juhlallinen rauha, niissä näkee ihania taideteoksia lasimaalauksien tai suurten taiteilijoiden veistämien sarkofaagien muodossa. Mikä on esim. ihanampi kuin valkoinen marmorisarkofaagi mausoleumin himmeässä valaistuksessa, kuvasi se sitten yksityistä vainajaa tai pariskuntaa, joka uinuu ikuista lepoansa. Olimme siis odottaneet Fredrik Suuren sarkofaagista jotain aivan suurenmoista ja suurenmoinen olikin se Potsdamin kirkko, jonka saarnastuolin alle Fredrik Suuri on haudattu.

Mutta eräässä suhteessa kohtasi meitä pettymys. Sillä itse asiassa on hänen hautakammionsa sangen yksinkertainen. Itse saarnastuoli on kyllä komea laitos, mutta se hautakammio, jossa Fredrik Suuri ja hänen isänsä Wilhelm lepäävät, on niin pieni, ettei sinne juuri enempää kuin nämä kaksi arkkua juuri mahdukaan, ja Fredrik Suuren arkku on yksinkertaisista yksinkertaisin. Se on tavallinen lyijyarkku ilman minkäänlaisia koristuksia. Ja aivan yksinkertaisessa, sileistä tammilaudoista tehdyssä arkussa lepää myös hänen isänsä.

Kun esim. näkee Napoleonin sarkofaagin Invalidikirkon keskuksessa, juhlallisessa yksinäisyydessään, erikoisesti sitä varten rakennetussa aulassa satoine valloitettuine lippuineen, niin silloin ikäänkuin saa jonkunlaisen käsityksen Napoleonin suuruudesta. Potsdamissa tuntuu aivan käsittämättömältä, että seisoo sellaisen suuren historiallisen henkilön viimeisen jäännöksen lähellä kuin oli Fredrik Suuri.

Mutta oikeastaan olisi Alte Fritz, sikäli kuin kuulimme, halunnut itselleen vielä vaatimattomamman viimeisen leposijan. Viisaana miehenä hän nim. hyvin hyvästi tunsi tämän maailman pahuuden ja tiesi myöskin, että häntä, niinkuin muitakin hallitsijoita, usein vedettiin huulesta. Moni meistä luulee olevansa siksi valpas, ettei häntä kukaan pysty jymähyttämään, mutta luulemme itse asiassa, että ne ovat meistä sittenkin viisaimmat ja niitä meistä kaikkein vähimmän jymähytetään, jotka itse tietävät, että sellaistakin voi tapahtua. Ja varsinkin vanhoilla päivillään alkoi Alte Fritz käydä entistä epäluuloisemmaksi, vaikka hän oli muuten niitä miehiä, jotka hyvin osasivat tällaiset epäluulot salata. Mutta hän oli samalla hyvin määrääväinen luonne ja määräili usein sellaisissakin asioissa, joista hän ei ollut niin kovin täydellisesti selvillä. Niinpä hän esim. määräsi kaikille Saksan metsille 80-vuotisen kiertoajan, välittämättä luonnollisesti siitä, olivatko metsät hidas- vai nopeakasvuisia ja määräsi samalla, että jokainen hoitoalue oli jaettava 80:een osaan, joista yksi osa joka vuosi hakattaisiin. Jos näin olisi menetelty, olisivat metsät luultavasti monista nummiseuduista loppuneet, mutta metsänhoitajat keksivät sen konstin, että he jakoivat hoitoalueensa kahteen osaan ja sen jälkeen jokaisen tällaisen osan 80:een osaan, joten he saivat 160 osaa ja hakkasivat jokainen tällaisen yhdessä vuodessa.

Tämä taisi muuten olla niitä aniharvoja juksauksia, joita ei Fredrik Suuri iässään huomannut, sillä yleensä hän ennemmin tai myöhemmin pääsi tämäntapaisista tempuista selville, mutta jos temppu oli ollut hyvä, niin ei hän ollut sitä huomaavinaankaan. Mutta, auta armias, jos joku sattui omavaltaisesti hänen käskyjään kiertämään ja sen kautta tekemään tyhmyyksiä.

No, niinkuin sanottu, vanhoilla päivillään ei hän enää jaksanut joka paikassa nuuskia ja sen vuoksi hän usein valittelikin ministeriensä ja sotapäällikköjensä kieroutta. Mutta sitävastoin hän piti paljon koiristaan, ja hänen varsinainen lemmikkikoiransa oli Diana, josta hän muuten väitti, että se oli luotettavampi ja rehellisempi kuin ainoakaan hänen ystävänsä ja alaisensa, vaikka samalla hieman viekas, ei isännälleen, vaan muille ja vieläpä viekkaampi kuin itse Voltaire, joka oli muuten jo paljon sanottu. Mutta koirathan ovat lyhytikäisiä ja varsinkin joutuivat ne monta kertaa jättämään niin pitkäikäisen isännän kuin Fredrik Suuri oli, joten Dianasta ja Fredrik Suurestakin tuli ero. Diana haudattiin Sans-Soucin linnan terassille siksi lähelle linnaa, että Fredrik Suuri voi nähdä sen haudan ikkunastaan.

Ja kun Fredrik Suuri sitten huomasi viimeisten hetkiensä lähestyvän, niin hän antoi jyrkät sekä suulliset että kirjalliset määräykset siitä, että hänet oli haudattava koiransa viereen.

Tämä määräys ei kuitenkaan toteutunut. Vainajan viimeistä tahtoa ei noudatettu, vaan pidettiin se visusti salassa. Kun sitten tuli kysymys siitä, minnekä Fredrik Suuri olisi haudattava, niin päätettiin lopulta, että hän on haudattava isänsä viereen. Sillä täten voitiin ainakin sanoa, ettei Fredrik Suuren isän viimeistä tahtoa oltu loukattu, sillä varmasti oli Fredrik suuren isän tahto se, ettei hänen poikansa makaisi koiransa vieressä, sillä Wilhelm-vainaja ei ollut ollut mikään erikoinen koirien ystävä eikä ollut esim. asuinhuoneessa sietänyt koiria. Ja niin tuumittiin, että kun Fredrik Suuri siis nyt lähti isänsä luokse, niin on hänen jätettävä koiransa Sans-Souci-linnan puistoon ja tyydyttävä kiltisti makaamaan isänsä kanssa.

Niinkuin tästä näemme, niin kierrettiin myös Fredrik Suuren viimeinen tahto.

TULLITARKASTUKSISTA.

Kun Suomesta matkustaa Wieniin ja sieltä Riian ja Tallinnan kautta takaisin, niin on matkalla kaikkiaan 9 tullitarkastusta. Saksan tullitarkastus Stettinissä menee hyvin keveästi, sillä monta kertaa ei edes matkalaukkuja aukaista, ja mitäpä salakuljettamista Suomesta oikeastaan olisikaan. Ainoa mahdollinen salakuljetustavara on tupakka, mutta Saksassakin saa suunnilleen samalla hinnalla paperosseja kuin meillä ja sikaarit ovat siellä parempia. Jos joku Suomesta Saksaan jonkun paperossin kuljettaa, niin polttaa hän ne itse eikä se sanottavasti vaikuta kauppataseeseen. Kun Saksan raja ylitetään ja tullaan Tshekko-Slovakian puolelle, niin ei se tullitarkastus täälläkään ihmeellinen ole. Tshekkoslovakit ovat maailman kohteliain kansa ja niin ovat rautatie- ja tullivirkamiehetkin siksi kohteliaita ja hyväntuulisia, ettei heitä luulisi kenenkään osaavan peljätä.

Ja tälläkin on oma selityksensä, nim. se, että Tshekko-Slovakia on erittäin hyvinvoipa maa ja hyvinvointihan tekee ihmisen hyväntuuliseksi. Tähän hyvinvointiin kuuluu sekin, että tshekkoslovakialaisella on kaikkea, mitä hän tarvitsee, hänellä on lihaa ja leipää ja olutta ja viiniä ja pellava- ja puuvilla- ja villakankaita ja taideteoksia ja teollisuustuotteita ja yleensä kaikkea, mitä ihminen himoitsee, niin että on oikeastaan vaikea käsittää, mitä Tshekko-Slovakiaan haluttaisi salakuljettaa. Siellä on omasta takaa kaikki kenkiä ja silkkisukkia myöten. Senpä vuoksi tshekkoslovakialainen ei niin kovin välitäkään tullitarkastuksesta ja varsinkin, jos hän huomaa matkailijan olevan Itävaltaan päin menossa, niin hän tietää hyvin, että hänen ei tästä asiasta tarvitse huolehtia.

Sillä kun Itävallan rajaa lähestytään, niin silloin alkaa monen matkustajan naama käydä totiseksi ja varsinkin naisväen osastoissa vedetään verhot eteen ja näyttää siltä kuin niissä olisi jotain salaperäistä hommaa tekeillä ja jonkunmoinen jännittyneisyyden henkäys käy läpi koko vaunun, kun sitten tullitarkastus alkaa junan toisesta päästä. Ovet ovat kiinni ja juna on pitkä kuin nälkävuosi, niin että jännittynyttä odotusta kestää hetki toisensa jälkeen, kunnes tullivirkamiehet vaunuosastoon saapuvat.

Kas, tuossa istuu kahden matkalaukkunsa kanssa Parisista tullut neitokainen. Olemme koettaneet matkan varrella arvailla, mikä hän oikeastaan ammatiltaan olisi ja pääsimmekin hänestä selville, kun hän otti laukustaan kimpun papereita ja alkoi niitä selailla. Havaitsimme, että ne olivat todistuksia erilaisista parisilaisista modistikouluista, joten meillä oli edessämme wieniläinen modisti, joka oli käynyt myös Parisissa oppia ottamassa. Nyt tulee tullimies hänen laukuilleen ja kysyy, onko mitään tullattavaa.

Tähän kysymykseen vastataan täydellisesti: ei, mutta sitten alkaa tarkastus ja kiusallisen tarkkaan se toimitetaan. Vaateparsi vaateparren jälkeen nostetaan laukusta, kunnes lopulta tulee esille uuden uutukaiset muotikengät, joiden anturat eivät edes ole katua koskettaneet, ja vähän sen jälkeen erinäisiä hienoja silkkisiä alusvaatekappaleita ja pari hattua, jotka tullimies myös siirtää syrjään. Ja sen jälkeen alkaa keskustelu, joka kuitenkin on aivan yksipuolinen, sillä tullimies ei sitä juuri näytä kuuntelevan, vaan kirjoittaa rauhallisesti laskun, joka päättyy 12:een shillinkiin.

Ja tämäntapaista pikkutullausta tapahtuu vähän joka paikassa. Omasta puolestamme mainitkaamme kuitenkin, että meiltä ei tullattu mitään eikä meillä mitään tullattavaa ollutkaan, sillä meitä oli jo tarpeeksi "tullattu" matkalla, niin että noin parikymmentä prosenttia siitä vaatevarastosta, joka meillä oli Helsingistä lähtiessämme ollut, oli tuntemattomalla tavalla jäänyt tien oheen eikä se tullimies kauan viitsinytkään likaisia hynttyitämme sortteerailla, vaan siirtyi tarkastamaan toisia matkustajia. Ja yleensäkin näyttävät tullimiehet jättävän miehet kokolailla rauhaan, tietäen hyvin, etteivät nämä mielellään ylimääräistä painoa mukanaan kuljettele. Mutta sitten seuraa eräs puolissa vuosisadoissa oleva lihavanpuoleinen rouvasihminen neljine viisine kapsäkkeineen. Täällä tehdään tarkkaa työtä, jokainen paperikäärö aukaistaan, jokainen vaatekäärö tutkitaan, ja koko tätä työtä tehdessä on arvoisa rouvamme yhtämittaisessa äänessä puhjeten milloin rukouksiin ja milloin uhkauksiin. Ja valtaisa pinkka naisen vaatekertoja ja alusvaatteita ja hattuja ja hepeneitä alkaa kertyä penkille, ja jo ensimmäisen kapsäkin loputtua ilmoittaa rouva olevansa vakuutettu siitä, että tämä arvoisa tullimies toimittaa tällä kertaa viimeistä tarkastustaan, sillä senjälkeen hän tulee armotta saamaan potkut Itävallan tullilaitoksen kaikista toimista. Mutta seuraavan matkalaukun vuoro on tullut, ja sieltä loihditaan esille helminauhoja ja kultakoristeita ja hienoja hajuvesipullojapa kun viimeinen laukku on tarkastettu, on meistä tullimies kasvanut peloittavan suureksi ja mahtavaksi, jotavastoin tämä arvoisa rouvasihminen näyttää ikäänkuin lyyhistyneen kokoon. Turhaan hän yrittää haukata ilmaa saadakseen kuuluville kaikuvat vastalauseensa.

Mutta sen jälkeen viittaa tullimies akkunasta pari avustajaa, ja niin nähdään rouvan, joka jo pari kertaa on juhlallisesti ilmoittanut pyörtyvänsä, siirtyvän tullimiesten kanssa melkoisia taakkoja kantaen asemarakennukselle, jossa kuulemma myös ruumiintarkastus toimitetaan.

Me katselemme siis akkunasta asemalle, ja kauan, kauan kestää, ennenkuin sieltä astuu kahden tullimiehen saattamana melkoisesti laihtunut, vähemmän arvokkaan näköinen 50—60-vuotiaaksi vanhentunut akan rahjus, joka työntää tavarat laukkuihin ja alkaa sen jälkeen murtuneen näköisenä tutkistella kyynärän mittaisia tulliluetteloja.

Kun Itävallasta poistutaan, ei tullitarkastus enään ole niin tiukka ja paremminkin näytään tällä kertaa pidettävän huolta passin tarkastuksesta. Mutta vasta Puolan rajalla se oikea passintarkastus alkaa ja kyllä siellä sentään tavaroitakin jonkun verran pengotaan, vaikkei meidän vaunuosastossamme kovin tarkkaa tehty. Mutta vähän väliä näkyi toisista vaunuista poistuvan matkustajia asemarakennukseen, jossa heidät tullivartijat ja poliisit ottivat avosylin vastaan. Ja tällä reissulla näytti varsinkin siltä, että mieshukka rumaanialaisten ja turkkilaisten kesken oli kaikkein suurin, sillä kauheasti polittaen nähtiin näitä toinen toisensa jälkeen siirtyvän junasta.

Latviaan tullessa astui taas tullitarkastus etualalle; se toimitettiin sangen huolellisesti, mutta nähtävästi ei kellään ollut enään mitään tullattavaa, sillä kaikki suurempikapsäkkiset matkustajat olivat vähitellen hävinneet junasta. Emme nähneet enään muuta kuin yhden ainoan uhrin, erään pitkänenäisen juutalaisen, joka siirrettiin asemalaiturille ja joka sinne jäi poliisin rinnalle seisomaan huitoen ja pyöritellen käsiään ja suuresti tuulimyllyä muistuttaen.

Mutta yhä vain jatkoimme matkaamme, ja niin tuli tullitarkastus Eestin rajalla. Se oli myös sangen nopea ja kevyt tullitarkastus, ja niin oli passintarkastuksenkin laita, sillä kenenkään ei tarvinnut poistua tullivirastorakennukseen tiliä tekemään.

No, entäs sitten meidän oma Helsinkimme? Kun olin nämä monet tullitarkastukset nähnyt, niin oli mielenkiintoista verrata, miltä oman maan tullitarkastus tuntuisi. Tilat olivat avarat, niinkuin jokainen tiedämme, ja tullimiehiä oli tarpeeksi, joten tarkastus ei kestänyt liika kauan, mutta perinpohjainen se oli. Meidänkin kapsäkistämme otettiin jokainen vaatekappale kerrallaan ja tarkoin tutkittiin myös sellaisetkin paikat kuin pitkävartiset kenkämme, kauluslaatikkomme j.n.e. Mutta emme huomanneet, että keneltäkään olisi mitään takavarikoitu. Niinkuin tiedämme, niin meillä Suomessa etsitään pääasiallisesti jaloviinejä, sillä nehän ovat ainoa tavara, jota meidän maassamme ei saa. Muuta tavaraa ei täällä kaipaakaan, sillä Helsingistä saa kaikkea, mitä ulkomailla on saatavissa ja kohtuuhinnoilla. On tosiaankin vaikea sanoa, mitä tavaraa tänne kannattaisi tavallisen siviilimiehen kuljettaa, sillä tavalliset amatöörisalakuljetustavarat, s.o. vaatteet, kengät ja turkikset ovat Helsingissä halvemmat ja paremmat kuin missään muualla. Ja sen jaloviinimäärän, jonka Helsinkiin mahdollisesti voisi tullin ohitse salakuljettaa, kuljettaa varmimmin mahalaukussaan.

KAUPUSTELIJOITA.

Me helsinkiläiset valitamme, että meitä yhtämittaa häiritsevät kaiken maailman kaupustelijat. Soittelevathan sitäpaitsi kerjäläiset ovikellojamme, mutta paljon olisi jo autettu, jos pääsisimme rihkamankaupustelijoista, joita mielestämme yhtä mittaa parveilee ovillamme. Mielenkiintoista on senvuoksi tarkastella, miten muualla on asian laita. Ovikelloja eivät esim. Saksan kaupustelijat käy kilistelemässä, usein jo siitä syystä, ettei talonmies laske heitä sisälle. Monissa paikoin nim. Europan mannermaalla pitää talonmies m.m. alaoven aukaisemisesta ja sulkemisesta huolen pitkin päivää ja senvuoksi onkin hän oppinut erittäin tarkaksi, niin että hän tarkoin tietää, kenen hän päästää sisälle. Ja sitäpaitsi ei Europan mannermaalla monikaan kaupustelija edes viitsisi vaivautua korkeampiin kerroksiin syystä, ettei missään ole niin yleisesti hissiä kuin meillä, jolla on mukava viilettää talon kustannuksella vaikka seitsemänteen kerrokseen. Mutta on tähän vielä toinenkin syy. Kaikkialla muualla on katukauppa sallittu paljon suuremmassa mittakaavassa kuin meillä.

Meillähän on elinkeinovapaus aivan suunnattomasti rajoitettu. Otaksutaan, että me esim. teemme erittäin hyviä puukkoja ja lähdemme niitä Helsingin kadulle kaupustelemaan ja seisahdumme siis johonkin vilkasliikkeiseen kadunkulmaan ja alamme huutaa: ostakaa puukkoja, oivallisia, hyviä puukkoja. Jonka jälkeen me esim. pienelle mukana tuodulle pöydälle levittäisimme nämä puukot ja alkaisimme pitää yleisölle esitelmää puukoista yleensä ja näytellä erilaisia puukkoja ja selostaa niiden hyviä ja huonoja puolia. Varmaan tällöin Helsingin poliisi tarttuisi meidän kaulukseemme ja kuljettaisi meidät poliisikamariin puukkoinemme ja pöytinemme ja hommaisi meille sellaisen rangaistuksen, ettemme vastedes haluaisi tätä hommaa edes yrittääkään.

Toisin on asia vapaissa sivistysmaissa. Kun liikuskelet esim. Berliinin tai Parisin kaduilla, niin voit jossain nähdä suuren tungoksen ja kun menet lähemmäksi, niin on siellä mies, joka näyttelee sinulle patenttikengännauhaa, joka voidaan kiinnittää solmiamatta, tai kravatinalustaa, jolle voidaan kaksinkertaisen kauluksen kravatti sopivimmin solmia, tai ihmeitätekevää hiuslääkettä tai maailman parasta pesupulveria, j.n.e. Ja esivalta kulkee sivuitse eikä ole näkevinäänkään, sillä hän tietää, että kun kaupustelija on pitänyt puheensa, niin hän tekee ne kaupat, jotka saa syntymään ja siirtyy sen jälkeen kamppeineen toiseen paikkaan. Ja kun me m.m. Berliinin poliisilta asiaa tiedustelimme, niin hän sanoi aivan yksinkertaisesti, että eihän tämä kaupanteko häiritse ketään, mutta toiselta puolelta se vähentää työttömyyttä, ja nuo kaupustelijat häiritsisivät ihmisiä paljon enemmän, jos he alkaisivat juosta talosta taloon.

Niin, meillä on tosiaankin katukauppa aivan liian vähäistä. Ajatelkaa, että niinkin suurella kadulla kuin Aleksanterinkadulla ei ole ainoatakaan kaupustelijaa.

Ja entäs sitten sanomalehtien myynti! Kuinka vilkkaan vaikutuksen tekeekään, kun kuulee sanomalehtienmyyjien huutavan kaupaksi lehtiään. Ei se ainakaan meidän hermojamme särje, päinvastoin se antoi kadun elämälle vilkkaamman ja elävämmän leiman. Meillä on tämä sanomalehtien myynti tehty monopooliksi, joten tällä alalla ei ole vapaata kilpailua ja voidaanpa sanoa, että meillä oikeastaan eräs yksityinen liike päättää siitä, kuinka sanomalehdet leviävät. Jos esim. tämä yksityinen liike päättäisi, ettei se jotain lehteä myy, niin ei tätä lehteä olisi saatavilla rautatieasemilla eikä suurempien kaupunkiemme sanomalehtimyyjiltä. Mutta jos kilpailu olisi tässä vapaa, niin varmasti leviäisivät sanomalehtemmekin enemmän, sillä meidän lehtiemme painokset ovat leviämismahdollisuuksiin nähden aivan naurettavan pienet.

Ja junissa ei myöskään meillä myydä mitään. Ravintolavaunuun voi päästä III luokan matkustaja ainoastaan lisämaksulla, mutta muuten on hänen odotettava saadakseen kahvi- tai teekupposensa lähimmälle ravintola-asemalle. Hyvin mukavaa on sitävastoin matkustaa junassa, jossa vaunuissa tarjoillaan kahvia, teetä, olutta, limonadia j.n.e. ja jossa III luokankin matkustaja saa ilman lisämaksua pistäytyä ravintolavaunussa.

Mutta on tällä junakaupustelemisella sentään varjopuolensakin, niinkuin esim. Puolassa tulimme huomaamaan. Junan juuri tultua asemalle ilmestyi vaunuun limonadin kauppias. Hän tekee hyviä kauppoja, sillä on kovin kuuma ja melkein jokainen matkustaja ottaa hänen koristaan limonadipullon ja lasin, joista myyjä samalla kerää maksut. Mutta sitten tulee toinen näytös. Juna lähtee liikkeelle ja silloin nuorukainen sieppaa lakkinsa ja huudahtaa: "Juna lähtee, juna lähtee", sekä alkaa säntätä pois vaunusta. Mutta huomatkaa, hän ei ole antanut kaikille takaisin niistä rahoista, joita hän oli saanut ja m.m. allekirjoittanut on jättänyt hänelle koko zlotyn eli Smk. 4:50, joka oli sentään vähän liian mahtava maksu yhdestä ainoasta pienestä limonadi pullosta. Tartuimme siis myyjän kaulukseen ja ärjäisimme hänelle suomenkielellä: anna takaisin rahoista.

Ja puolalainen, joka ei ole ymmärtävinään saksaa eikä venäjää, vaikka hän useimmiten osaa kumpaakin, ymmärsi heti selvän suomenkielen ja työnsi meille 50 groszya takaisin. Tämän jälkeen läksi mies ulos junasta, ja koska juna oli pikajuna, joka kiidätti ainakin 70 kilometrin nopeudella tunnissa, niin oli hauska lähteä katsomaan, mitenkä tämä kaupustelija suoriutuisi, sillä hänen jäljestään alkoi rientää myöskin muita, jotka olivat samalla asialla kuin me. Hän läksi siis kori kädessä täyttä vauhtia kiitävän junan rappusille ja laski suunnattoman taitavasti korin alaspäin kumartaen radan varteen. Tämän jälkeen hän taas ojentautui suoraksi ja sirkustaiteilijan taidolla heittäytyi ulos junasta jääden aivan tyynenä seisomaan radan varteen. Se ei ollut samanlaista kuin meidän junasta hyppäämisemme, jonka olimme pakoitettu tekemään, kun kerran olisimme muuten myöhästyneet eräästä tärkeästä kokouksesta. Se tapahtui talvisaikaan ja tunsimme tarkoin paikan, johon hyppäsimme ja kulki juna sitäpaitsi tällä paikalla hyvin hiljaa, mutta siitä huolimatta teimme sellaisen kuperkeikan, että päätimme vastedes olla hyppäämättä junasta ennenkuin se on pysähtynyt, senkin uhalla, että myöhästyisimme vaikka viimeiseltä tuomiolta.

Muuten on kaikkialla ulkomaillakin junissa kaupusteleminen kielletty niinkuin meilläkin, joka on tietysti aivan luonnollinen asia, sillä jos se olisi luvallista, olisivat kaikki junat yhtä täynnä kaupustelijoita kuin meidän junamme ovat täynnä korttihuijareita.

Mutta salakaupustelijoita, kas niitä on kaikkialla ulkomaan junissakin. Ja niinpä, kun olimme tulossa Wieniin, ilmestyi meidän viereemme istumaan eräs herrasmies, joka näytti meille muutamia erittäin ihania postikortteja. Niin, hyvä lukijani, ne olivat tosiaankin niin ihania, että kun tämä ystävällinen herrasmies sitten meille ilmoitti, että hän möisi meille kirjekuorellisen tuollaisia postikortteja ainoastaan 1 shillingillä eli siis noin 5:50 Smk. kpl, niin ihastuimme me ikihyväksi ja lupasimme ryhtyä kauppoihin. Mutta samalla tuli konduktööri vaunuun ja meidän viereiseemme penkkiin istui eräs herrasmies ja silloin heittäytyi tämä meidän tuttavamme sen näköiseksi kuin ei mitään olisi tapahtunut ja pisti hän salakähmäisesti meidän kouraamme kotelon, jossa oli 5 postikorttia. Ja suunnattoman taitavasti pujotimme me miehen käteen 5 shillingin hopearahaa. Ja sitten juna vihelsi ja me tulimme määräpaikallemme ja nousimme pois junasta ja ajoimme hotelliimme.

Mutta täällä iltalampun kotoisessa loisteessa muistuivat meidän mieleemme nuo ihanaiset postikortit ja saimme vastustamattoman halun niitä hieman tutkia ja mursimme auki kotelon — ja mitä me sieltä löysimme? Joo, hyvä lukija, olimme luulleet tapaavamme siellä vähintäinkin kaikki Europan kauneuskuningattaret, mutta siellä ei ollut muuta kuin pääasiallisesti erinimisten roomalaiskatoolisten kirkkojen kuvia.

Niin että ainakaan junissa ei ole hyvä ryhtyä kauppoja tekemään ja kyllä me varoitamme lukijaamme katukaupustelijoiltakin, sillä ostimme kerran eräältä katukaupustelijalta kravatin ja erään toisen kerran paperossinholkin ja molemmilla kerroilla saimme maksaa niistä noin kaksinkertaisesti. Mutta tästä huolimatta annamme mielellämme katukaupustelijan elää, emmekä pane pahaksemme, vaikka heitä ilmestyisi runsaammin Helsinginkin kaduille, niiden puritaanisen yksitoikkoista elämää vilkastuttamaan.

MANNERMAAN TAKSA-AUTOT.

Kun me astumme autoon tai autosta, tuottaa se meille aina erikoisia ponnistuksia. Nykyaikaiset autot ovat nähkääs sellaisia, että niihin on sangen vaikea päästä sisälle ja vaikea on niistä päästä ulos. Varsinkin jos minulla on matkakapineita, niin tunnen suurta helpoitusta, kun olen päässyt autosta vapaaseen herranilmaan.

Ja monet monituiset kerrat olemme moittineet Helsingin autoja epämukaviksi ja taksoja liika kalliiksi ja autonkuljettajia epäkohteliaiksi.

Mutta kun sitten Parisissa astuimme autoon ja huomasimme sen aivan auttamattomaksi rämäksi, joka katujen tasaisuudesta huolimatta tärisi ja vapisi ja huokaili ja puhkui, ja kun sen lisäksi vielä auton kuljettaja oli vähällä tarttua kaulukseemme, kun suoritimme hänelle ainoastaan taksamittarin osoituksen mukaan emmekä huomanneet maksaa hänelle asianomaista juomarahaa, niin aloimme jo tulla toisiin ajatuksiin Helsingin vuokra-autoista ja niiden kuljettajista. Ja yhä paremmaksi tuli käsityksemme, kun parisilainen autonkuljettaja erään kerran kokonaan poikkesi suunnasta ja alkoi kuljettaa meitä kohti aivan tuntemattomia seutuja ja saatiin vasta mitä jyrkimmillä uhkauksilla pysähtymään.

Nämä kokemukset unohtuivat taas, ja kun olimme olleet pari vuotta taas poissa ulkomailta, niin alkoivat Helsingin autoilijat meistä tuntua nylkyreiltä, sillä toiset osasivat ajaa asemalta kotiimme siten, että taksamittari osoitti 9 mk, kun sen oikeastaan pitäisi osoittaa 8 mk.

Astuimme sitten Berliinissä autoon ja määräsimme ajettavaksi erääseen meille annettuun osoitteeseen. Ja sitä matkaa kesti. Tosin oli paikka jonkun verran syrjässä, mutta rupesimme hyvin pian huomaamaan, ettei Berliini toki niin suuri voi olla kuin auton taksamittari osoitti. Maksoimme kuitenkin nurkumatta taksan ja sillä hinnalla olisimme Kotisuomessa ajaneet aivan hyvin noin parikymmentä kilometriä. Kun sitten myöhemmin silmäilimme karttaa, niin huomasimme, että autonkuljettaja oli tehnyt suunnilleen hevosenkengän muotoisen kierroksen, joten saimme maksaa matkasta ainakin kolminkertaisesti. Sen jälkeen muuten emme enään Berliinissä kovin paljon autoa käyttäneetkään, sillä opettelimme käyttämään bussia, jonka käyttäminen Berliinissä muuten on hyvin helppoa, ja silloin tiesimme, mitä teitä meidän oli kuljettava. Eikä se ajo Berliinin vuokra-autoilla muuten niin silkkiä olekaan, sillä autot ovat huonot meidän helsinkiläisiin autoihimme verrattuina ja hyvin usein on niissä se ominaisuus, että niissä rupeavat paikat syhymään syystä, jonka lukijamme arvannee.

Sen jälkeen jäivätkin meiltä autot käyttämättä, kunnes saavuimme Wieniin, missä aivan sattumalta tulimme ottaneeksi autokyydin. Ja täällä teimme sen ihmeellisen huomion, että numerot taksamittarissa vaihtuivat sangen hitaasti, paljon hitaammin kuin meidän rakkaassa Suomessamme. Tässä suhteessa on Wien ihanteellinen kaupunki, ja kun se muutenkin on kauneimpia kaupunkeja, mitä on olemassa, ja sen ympäristöt ovat ihanuudestaan kuuluisat ja tosiaankin maineensa arvoiset, niin kehoitamme lukijaammekin, jos hän Wieniin joutuu, pelkäämättä astumaan autoon, sillä ei autokyyti hänen rahapussiaan liiaksi ohenna. Mutta kovin suuria vaatimuksia ei hän saa itse ajoneuvoille asettaa. Sillä eipä taida missään muualla maailmassa enään tavata sellaisia museokapineita suurkaupungin kaduilla kuin iloisessa Wienissä. Siellä näkee noita vanhoja korkeita fordeja, ja erittäin tyypillinen on Wienille eräs vanhanaikainen, korkea ranskalainen autolaji. Siinä on istuinkin sellainen, että istutaan aivan samalla tavalla kuin vanhanaikaisessa nojatuolissa, ovi siksi korkea, että silinteri päässäkin voi päästä sisään eikä mene silinteri lyttyyn, kun autosta astuu ulos. Kun ensimmäisen kerran näin tällaiset ajovehkeet, niin ajattelin, että kyllä tuollaisella kestää matkata esim. Kahlenbergille, mutta suureksi ihmeekseni toimi auto aivan moitteettomasti, ja oli siinä hyvin mukava istua. Näillä wieniläisillä autoilla on muuten oma esihistoriansa. Ne olivat tilatut Ranskasta suunnilleen niihin aikoihin kuin maailmansotaa ruvettiin rustaamaan. Ja Ranskassa ne sitten odottivat koko sodanajan, sillä eihän vihollisen kanssa voitu olla missään kauppayhteydessä. Eivät ne tosin täällä työttöminä olleet, sillä sota-aikana tarvittiin kaikki autot, mutta kun sota oli loppu, niin muisti ranskalainen, että nuo autot olivat lähetettävät Wieniin. Ja tällä kertaa tietysti olivat kauppasuhteet sallitut, ja kun itävaltalainen sitäpaitsi oli tappiopuolella, niin ei hänen kovin auttanut rähiseminen, vaan sai hän ottaa täydestä vastaan nuo autot, jotka jo silloin olivat 4 vuotta vanhoja. Mutta, niinkuin sanottu, ne osottautuivat paremmiksi kuin luultiinkaan, ja vielä nyt niillä kärrätään Wienin kaduilla.

Kun tulimme sitten Warsovaan, niin siellä näyttivät autot wieniläisiin verraten aivan erinomaisilta. Eikä täälläkään taksamittari pyörittänyt kovin suuria summia, mutta yksi vika täälläkin oli, nim. se, että hevosenkenkää tahdottiin liika paljon käyttää ajelun kaavana. Ja varsinkin kun joutui Warsovan laitamaille, niin ei ollut helppo tehdä laskelmia siitä, kuinka pitkiä matkoja oli ajettava, sillä Warsovan laitakaupungeissa rakennetaan kovasti sekä taloja että katuja, ja senvuoksi siellä on usein tie kiinni ja on poikettava toiselle tielle. Ja nämä "toiset" tiet ovat usein sellaisia, että huoahtaa helpoituksesta, kun huomaa hengissä päässeensä niistä. Mutta samalla huoahtaa myös mielihyvästä, sillä maksu ei ole suuri ja matkakapineita saa warsovalainen autonkuljettaja mahtumaan autoon melkein enemmän kuin oven suusta sisälle voi työntää, sillä hän kiinnittelee niitä remmeillä auton ulkopuolellekin.

Kun sitten tullaan Tallinnaan, niin siellä alkaa autoparkki jo näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin Helsingissä. Siellä tapaa jo kiiltäviä, uusimallisia ja hyvämerkkisiä autoja. Ja autoja on saatavissa, sillä heti kun astuu ulos asemalta tai hotellista, on kyyditsijöitä vastassa. Taksat ovat suunnilleen samanlaiset kuin Helsingissä, ehkä hieman halvemmat, mutta tavaroita saa tallinnalainen autonkuljettaja mahtumaan autoonsa enemmän kuin helsinkiläinen. Hän näet nostaa useita suuria kapsäkkejä päälletysten viereensä ja osaa taitavasti asettaa ne niin, etteivät ne ajaessa pääse liikkumaan.

Mutta koko tämän kierroksen aikana oli kuitenkin mielessämme se, että Helsingissä ne parhaat ja parhaiten kulkevat autot tavataan. Mutta kuinkas kävikään? Kun olimme astuneet Eteläsataman tullin ovesta ulos, niin emme nähneet ainoatakaan autoa. Niitä tosin näkyi kauppatorilla ja koetimme sinnepäin viittoilla, sillä emme halusta ryhtyneet kantamaan raskaita kapsäkkejämme, mutta turhaan, sillä ainoakaan autonkuljettaja ei näyttänyt meistä välittävän. Lopulta saimme houkutelluksi luoksemme erään hevosajurin laihoine hevoskaakkeineen. Mutta hänkään ei hievahtanutkaan kuskipukilta avuksemme, kun nostelimme raskaita kapsäkkejämme "roskille". Ja harvoin helsinkiläinen autonkuljettajakaan tässä suhteessa kovin paljon vaivaantuu.

AMMATTITYÖTÖN.

Työttömyys on nykyhetken kaamea aave. Meilläkin puhutaan työttömyydestä ja kuitenkin nousee työttömien luku meillä korkeintaan 70,000:een, tilastojen mukaan ei edes sinnepäinkään. Mitä sanottaisiin, jos meidän maassamme olisi 150,000 työtöntä, joka luku suhteellisesti vastaa työttömien määrää Saksassa. Työttömyyskurjuus on siis Saksassa sanoin kuvaamaton, ja paljon siitä näkee järkyttäviä esimerkkejä. Niinpä Tharandtin kaupungin läheisyydessä näin metsissä täysi-ikäisiä miehiä mustikoita poimimassa. Varsinkin herätti huomiotani eräs sangen viisaan ja veikeän näköinen, noin 30-vuotias mies. Näin hänen kykkivän metsässä ja ihmettelin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sillä enhän tullut ajatelleeksikaan, että miehinen mies lähtisi mustikan poimintaan, meillä kun marjat saavat mädätä metsässä, niitähän eivät kaikin paikoin edes lapset viitsi poimia. Kun siis menin lähemmäksi, huomasin miehen poimivan marjoja emaljoituun kannuun ja kovin suuri ei saalis ollut, sillä mustikoita oli vähän, niin vähän, ettei niitä ainakaan meillä kukaan olisi viitsinyt kantaa. Mutta hintakin oli toisenlainen, sillä mies väitti tulevansa tässä työssä meidän rahassamme noin 25 markan päiväpalkoille.

No, onhan se työtä sekin, tuumailimme ja jätimme miehen työhönsä.

Samana iltana astuimme "illallisveroa" syömään erääseen pieneen "Bierstubeen", jossa kohtuuhinnoilla saa yhtä hyvää ruokaa kuin paremmissakin ravintoloissa, tai sanoisinko yhtä huonoa. Tämän Bierstuben erikoisala oli papusoppa, jota sai mahan täydeltä noin 5 markalla Suomen rahassa, joten siis aterian oluvineen ja leipineen sai noin 12 markalla.

Astuessamme sisään huomasimme erään pöydän ääressä metsässä tapaamamme marjanpoimijan, ja kiintyi katseemme erikoisesti hänen edessään olevaan valtavaan olutlasiin. Ettei lasi ollut ensimmäinen, sitä osoitti m.m. hänen säteilevä ulkonäkönsä, ja lautasella olevat ruuan tähteet todistivat, että hän oli heittänyt naamaansa melkoisen annoksen sianlihaa.

Koska muita paikkoja ei ollut vapaana, istuimme hänen pöytäänsä, joka muuten on Saksassa täysin luvallista. Kaikissa sivistysmaissa näet yksinäiset henkilöt pitävät seuraa toisilleen, ja jos kapakassa näet jonkun istua murjottavan yksinään, niin useimmiten saat hänet paremmalle tuulelle, kun lähdet pitämään hänelle seuraa. Meillä Suomessahan on asia aivan toinen, sillä meillä melkein lennätettäisiin ulos ovesta, jos uskaltaisi vain noin tuttavallisesti istua toisen pöytään.

Kun siis saimme papusopan ja olutseidelin eteemme, aloimme miehen kanssa keskustella.

— Onkos teillä perhettä? kysyimme.

— On kyllä vaimo ja kaksi lasta siellä Brandenburgin puolessa.

— Te olette siis tulleet tänne työansiota hakemaan?

— Tavallaan.

— Kuinka niin?

— Niin nähkääs, minä olen täältä kotoisin ja saan siis työttömyysavustukseni täältä. Vaimoni on kotoisin Brandenburgista ja saa hän työttömyysavustuksensa sieltä. Me emme siis voi asua yhdessä, sillä jommaltakummalta meistä loppuisi silloin työttömyysavustus.

— Onko aivan mahdotonta saada työtä?

— Ei se aivan mahdotonta ole, mutta vaimoni ja minun työttömyysavustus sekä lapsiemme avustukset tekevät yhteensä noin 5 Saksan markkaa (noin 50 Suomen markkaa) päivässä ja näin edullista työpaikkaa ei meistä kumpikaan kykene saamaan, sillä työpalkat ovat nykyään sangen alhaiset. On sangen hyvä, jos saa irti 3 mk päivässä. Ja näin vaikeina aikoina täytyy jokaisen keksiä mukavin keino elääkseen ja toimeentullakseen. Sen, joka nauttii työttömyysavustusta, ei myöskään tarvitse maksaa minkäänlaisia veroja, joten tässäkin suhteessa katson olevani sangen edullisessa asemassa.

Työttömyyskurjuus ainakin tämän saksalaisen kohdalta alkoi meidän mielestämme saada kokonaan toisenlaisen värityksen kuin ennen ja olimme monta kertaa ihmetelleet esim. Berliinin työnvälitystoimistojen ulkopuolella sitä, kuinka hyvinvoivan näköisiä ja hyvin puettuja työhön pyrkivät olivat. Mutta jos kerran työhön ei kannattanut mennä, niin miksipä ihmisiä sitten parveili noin suunnattomat määrät työnvälitystoimistojen ulkopuolella?

— Kaikilla työttömillä ei sentään taida olla niin hyvät olot kuin teillä? kysäisimme.

— Niin, ihmisen järjestä riippuu tietysti, kuinka hyvät olot hän itselleen osaa järjestää. Työnvälitystoimistoissa käyminen on välttämätöntä, sillä sieltä saa hyviä todistuksia siitä, että on pyrkinyt työhön, mutta ei ole saanut työtä. En tahdo väittää, että kaikki tästä syystä työnvälitystoimistoissa käyvät, sillä on sellaisiakin, jotka välttämättömästi pyrkivät työhön, toivoen lopulta pääsevänsä paremmille palkoille, mutta minusta ovat työmiehen avanseerausmahdollisuudet siksi pienet, ettei niiden tähden oikeastaan kannata itseään turhaan rasittaa. Niin kauan kuin voi olonsa mukavasti järjestää, voi minusta työläinen elää yhteiskunnan ja toisten työläisten kustannuksella aivan yhtä hyvin kuin kapitalistikin. Nykyisen yhteiskuntajärjestyksen täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin romahtaa, ja silloin tämä eläminen toisten kustannuksella loppuu. Työttömänä on hyvä olla niin kauan aikaa kuin työttömyysavustuksia jaellaan, ja jos ehdottomasti haluaa työtä tehdä, niin on paras hankkia itselleen jotain tilapäistä työtä, sillä se ei riistä työttömyysavustusta. Minä huomasin, että te ihmettelitte, kun näitte täysikäisen miehen poimivan mustikoita metsässä.

— Niin tosiaankin. Kyllä se oli meistä erikoinen näky, sillä meillä eivät kaikin paikoin edes lapset katso marjojen poimimisen kannattavan. Mutta kun te sanoitte, että te voitte tehdä kahdenkin markan päiviä, niin silloin ei asia enään niin kummalta tuntunut, sillä työttömällehän on tämäkin raha siedettävä päiväpalkka.

— No niin, siinä laskin vähäsen lipettiä, sillä itse asiassa ei mustikan poimimisella tuollaista summaa ansaitse, ainakaan säännöllisesti, mutta tänäkin päivänä olen ansainnut 1 mk ja 50 pfennigiä. Täten tienaamani rahat käytän pääasiallisesti olueeseen sekä tupakkaan, ja samalla tavalla tienaa eukkoni pyykkiä pesemällä ja perheissä auttamalla, niin että hän voi hankkia myös itselleen sitä pientä ylellisyyttä, mitä hän puolestaan tarvitsee.

— Mutta eikös ero perheestä tunnu ikävältä?

— No, eipä niinkään, sillä esim. sodan aikana ei saanut perhettään paljoakaan nähdä, ja monen työläisen täytyy täällä Saksassa olla siksi liikkuvalla kannalla, että nuorikko sai jäädä omiin oloihinsa moneksi kuukaudeksi. Mutta jos ajattelen esim. merimiehiä, niin vielä huonompaa heidän perhe-elämänsä on kuin minun.

Kun näin olimme päässeet sydämellisen keskustelun alkuun, niin katsoimme velvollisuudeksemme tilata joitakin seideleitä pöytään, ja silloin voimme myös lähemmin tiedustella sellaisiakin asioita, joita ei aivan heti voi ruveta penkomaan.

Kysyimme siis lopuksi tältä erikoisen tyytyväiseltä työttömältä, mihin puolueeseen hän kuuluu.

— Olen kommunisti, hän sanoi.

— Mutta Neuvosto-Venäjällähän tehdään 18-tuntisia työpäiviä ruokapalkalla. Tuntuisiko teistä ihanalta päästä sellaisiin oloihin?

— Tuntuisipa tietenkin. Mutta se on seikka, jota ei tylsä poroporvari voi käsittää. Maanomistaja voi tehdä 16-tuntisiakin työpäiviä ja olla silti tyytyväinen, sillä hän tietää, että hän tekee omaa työtänsä omaksi edukseen. Venäläinen työläinen ja työläinen kommunistivaltiossa tekee myös omaa työtänsä omaksi edukseen ja tietää aikoinansa saavansa korjata työnsä hedelmät ja sen vuoksi ei kommunisti pelkää pitkää työpäivää kommunistisessa valtiossa.

Tämäntapaista haasteli meille tämä ammattityötön kommunisti, ja jos kaikki Saksan työttömät ovat lähimainkaan samanlaisia, niin luulisi olevan sangen helppoa ratkaista työttömyysprobleemi.

Mutta me luulemme omasta puolestamme, että meidän mustikanpoimijamme oli aivan omalaatuisensa ammattityötön.

HERRA VAHTIMESTARI.

Kun meillä mennään ravintolaan ja miespuolinen tarjoilija ilmestyy pöytäämme, niin kutsumme häntä vahtimestariksi. Raamatussa ja vanhoissa kirjoissa on tämän toimihenkilön nimenä edeskäypä. Emme ole siksi paljon kielimies, että kykenisimme selittämään, miksi juuri tarjoilijaa kutsutaan edeskäyväksi, mutta meidän kielikorvamme sanoo meille, että tämä sana on sittenkin parempi kuin vahtimestari, sillä mitään vartioimista ei tietääksemme miespuolinen tarjoilija toimita, ellei hän mahdollisesti pidä huolta siitä, etteivät vieraat pääse luikkimaan maksamatta ravintolasta. Arvonimensä mahdottomuuden ymmärsi muuten se vahtimestari, joka joutui tekemisiin kieltolain kanssa: Kun häneltä kysyttiin hänen arvonimeänsä, niin ilmoitti hän olevansa viinuri. On tosiaankin kauheata, että tällainenkin virkakunta on Kieltolakisuomessa ollut olemassa. Se kai onkin vain jonkunlainen kaamea muisto entisiltä ajoilta.

Saksassa on meidän vahtimestarin arvonimen asemesta käytännössä komealta kalskahtava Herr Ober. Saksassa on kyllä käytännössä myös arvonimi Kellner, ja koska kerran on olemassa Kellner, niin on tietysti myöskin olemassa Oberkellner, mutta koska Saksa on piällysmiesten maa niinkuin Savo, niin ovat sieltä luonnollisesti tavalliset Kellnerit ja vieläpä Unterkellneritkin hävinneet, joten jäljelle on jäänyt ainoastaan Oberkellner eli Ober.

Minkälainen on siis tämä saksalainen Herr Ober? Hänen ikänsä on vähintäin 40 vuotta ja siitä alkaen on hän virassa, kunnes hän paikalleen kellistyy, sillä mitään virkaikälakia ei tällä alalla ole. Kun nyt siis Ober on vähintäin 40 vuotta, niin kysytään, mitä hän on sitä ennen ollut, sillä jokainenhan ymmärtää, ettei ihminen voi 40-vuotisena tähän maailmaan syntyä. Eräs kehitysaste, jonka tällä alalla olemme voineet todeta, on n.k. piccolo eli miespuolinen pienoistarjoilija. Hänen ikänsä alkaa noin 15 vuodesta ja päättyy ruumiinkoosta riippuen 18—30:een. Eräs piccolo, jonka tapasimme, oli nim. 30-vuotias, mutta salasi taitavasti ikänsä jopa isännältäänkin, sillä jos isäntä olisi joutunut tietämään hänen oikean ikänsä, olisi hän armotta saanut potkun. Piccolon asema on hyvin erilainen. Muutamissa ravintoloissa hän on täysin itsenäisessä asemassa, niinkuin Ober ainakin, mutta silloin ei ravintoloissa yleensä Obereita olekaan, vaan toimii isäntä itse Oberina. Tiskin takana seisoo siis talon emäntä tai täysikasvanut tytär ja isäntä ottaa vastaan tilauksia kuten Ober ainakin ja häärää tiskin takana silloin kuin hänellä siihen on aikaa. Piccolot ottavat vastaan tilaukset ja perivät juomarahat, joiden määrä on vahvistettu 10 %:iksi. Isäntä tietää siis tarkalleen, kuinka paljon juomarahoja tulee ja nyppii hän ne tarkkojen tietojensa perusteella piccoloilta pois.

Mitä sitten saa piccolo työstänsä? Hän saa tavallisesti Suomen rahassa siinä 500 mk kuussa ja yhden niukan aterian päivässä. Siinä on siis tämän keikarimaisesti puetun nuorukaisen koko palkka. Nyt kysytään, kuinka hän voi tulla tällaisella palkalla toimeen. Ja kuinka esim. se piccolo, josta mainitsimme, oli jatkanut tätä työtä hamaan 30 ikävuoteen saakka? Tämä riippuu yksinomaan hänen taituruudestaan. Hän voi esim. hyvin taitavasti periä asiakkaalta enemmän kuin tämä on maksava. Keinot ovat monenlaiset. Hyvin sopiva keino on esim. väärä yhteenlasku, joka on varsin mahdollinen, etenkin silloin, kun kundi on "paremmalla tuulella". Hänen pitää myös tarkoin huomata, tietääkö kundi, kuinka paljon hän on tilannut. Hyvin helposti voi paukauttaa joukkoon yhden olutseidelin tai viinilasin ilman että sitä huomataan. Hänen täytyy myös tietää, tunteeko asiakas sen tavaran, jota hänelle tarjotaan. Hyvin usein voi onnistua tuomaan huonompaa tavaraa paremman asemasta, pienemmän annoksen suuremman asemasta j.n.e. Siinä iässä, jossa piccolot ovat, on ihmisen huomiokyky herkimmillään, ja sen vuoksi voikin "lahjakas" piccolo elättää sairaan äitinsä ja vieläpä kouluuttaa nuoremmat siskonsa niinkuin sekin piccolo, jonka kanssa pohdimme näitä kysymyksiä hänen yrittäessään myydä minulle Margaux'ta Chateau Margaux'n asemasta. Minä maksoinkin hänelle lisämaksun sillä nimenomaisella ehdolla, että saan häntä haastatella ja tämän haastattelun tuloksena onkin juuri se, mitä tässä kirjoitan.

Useimmiten ovat kuitenkin piccolon päivät luetut hänen tullessaan siinä parinkymmenen vuoden ikään, sillä tavallisesti hän on Oberin palkkaama ja Ober nostaa hänen juomarahansa sekä maksaa hänelle palkan, ja tällainen Ober osaa kotkansilmällä valvoa alaistaan, niin että tuollaisiin ylimääräisiin tienesteihin ei pääse kuin sattumalta. Sitävastoin on epäonnistumisen vaara sangen suuri ja seuraa sitä tavallisesti ruumiillinen rangaistus, joka aivan niinkuin muinaisessa Spartassa on katsottava rangaistukseksi taitamattomuudesta eikä suinkaan huonosta moraalista.

Kun siis piccolo siinä 20 vuoden iässä jo kykenee tekemään miehen vastusta Oberille, tulee heistä selvä ero. Nyt luulisi, että piccolo ammattitaipumuksiensa perusteella ilman muuta kelpaa Oberiksi, mutta niin ei ole asian laita. Hän ei kelpaa Oberiksi ennenkuin Oberien ammattikunta hänet siihen hyväksyy ja tavallisesti tällainen potkun saanut piccolo on siinä asemassa, etteivät minkään kaupungin Oberit hyväksy tuollaista nulikkaa, jonka korvantaukset eivät vielä ole kuivat, arvokkaaseen joukkoonsa.

Jos kuitenkin piccololla on vakava innostus alaansa, niin voi hän sitä jatkaa siirtymällä johonkin esikaupungin krouviin, jossa ei kontrolli ole niin ankara, tai laivaan tai Atlantin toiselle puolelle. Tavallisesti hän halkaiseekin Atlannin ja palvelee Rio Janeirossa, Buenos Airesissa y.m. kaupungeissa olevissa merimieskapakoissa. Näillä matkoillaan hän sitten perinpohjaisesti perehtyy ammattiinsa ja palaa lopulta kotimaahansa takaisin täysin vakaantuneena ja arvokkaana ja kaiket tavat osaavana Oberina, jolloin hän vuorostaan saa ryhtyä piccoloita kasvattamaan.

Tällainen on saksalaisen Oberin kehitys. Wieniläinen Ober kehittyy hieman toisella tavalla. Siellä on näet tällä alalla järjestetty mitä ankarin työnjako ja sääntönä on, että asiakasta palvelemassa täytyy olla mahdollisimman monta henkilöä. Kun siis astut ravintolaan, ilmestyy luoksesi henkilö, joka ottaa vastaan tilauksen. Tämän jälkeen hän häviää ja paikalle ilmestyy henkilö, joka tuo pöydälle leipäkorin, lautaset, veitset, kahvelit ja lautasliinan. Hänen hävittyään ilmestyy paikalle henkilö, joka tuo sinulle tilaamasi juomat tai ellet ole mitään juomaa tilannut, kysyy, mitä haluaisit juoda. Näin on siis jo 3 henkilöä, joilla kullakin on määrätty tehtävänsä, sinua palvelemassa. Ja jos tarvitset jotain lisää, ei ruuan tarjoilija tuo sinulle erehdyksessäkään juomaa eikä juoman tarjoilija ruokaa eikä heistä kumpikaan toimi ilmoittamatta tilauksen vastaanottajalle, mitä olet tilannut.

Kun sitten tulee maksun aika, häviävät he kaikki kolme sinun näköpiiristäsi. He eivät enään ole ensinkään sinuun kiinnostuneita, sillä he tietävät, ettet sinä enään tilaa mitään uutta ja senvuoksi kiinnostaa heidät paljon enemmän jokainen uusi vieras, joka taloon tulee. He häärivät siis hänen ympärillään eivätkä välitä sinusta. Vasta sitten, kun uudet tulokkaat ovat päässeet hyvään alkuun, kiiruhtavat he sinun luoksesi tai toisin sanoen ainoastaan tilauksen ottaja ilmestyy paikalle ja perii laskut sekä 10 % juomarahoja. Jos tiedät, ettet sen jälkeen enään jalallasi ravintolaan astu, pääset tällä 10 %:lla, mutta muuten on sinun muistettava myös näitä muita uskollisia palvelijoitasi, ja tapana onkin, että heille jätetään Suomen rahassa pari kolme markkaa kullekin. Ellet tätä tee, on sinun verrattain toivotonta palata samaan paikkaan takaisin, sillä uskomattoman kauan kestää, ennenkuin sinua lainkaan huomataan.

Wienissä on siis kassakellneri, joka tekee kaikkein vähimmän työtä, kaikkein edullisimmassa asemassa. Hän tavallaan vastaa Berliinin Herr Oberia, jotavastoin hänen alaisensa Kellnerit eivät ole Piccololta, vaan tavallisesti täysiä miehiä, sillä Wienissä on työttömyys siksi suuri, että täyden miehenkin täytyy ryhtyä tarjoilijakellnerin huonopalkkaiseen ammattiin. Mutta hänellä onkin varma tulevaisuus tiedossa, sillä hänen ei tarvitse tehdä matkaa meren poikki tai ulkomaille, vaan astuu hän kassakellnerin tilalle tämän kallistettua päänsä, mutta kassakellnerin virka on mukavanlainen ja sen vuoksi "tahtookin" kassakellner yleensä elää sangen pitkään ikään. Niinpä valitti minulle eräs 50-vuotias Kellner, että hänen kassakellnerinsä ei kuole koskaan, sillä sen jälkeen kuin Steinachin leikkaus keksittiin, on ukko nuorentanut itsensä ja elää kenties 100-vuotiaaksi, joten tässä ehtii harmaantua ennenkuin tuon kadehdittavan kassakellnerin viran saa.

FRÜHSTÜCK.

Kun saavutte saksalaiseen hotelliin, niin löydätte huoneenne seinästä hotellin järjestyssäännöt. Näissä ei ole sellaisia pykäliä kuin meillä Suomessa, että huoneessa on räyhääminen ja aivastaminen ja kovaääninen puhelu kielletty ja väkijuomain käyttö ja paikoin ehkä tupakanpolttokin, vaan on näiden järjestyssääntöjen ensimmäisenä pykälänä se, että Frühstück on nautittava hotellissa, muuten koroitetaan huoneen hintaa 20 %:lla ja että pyydetään mitä "vakavimmin ja uhkaavimmin", että muutkin ateriat nautittaisiin hotellissa.

No, tämän jälkeen on kyllä muitakin määräyksiä, niinkuin esim., että lämmintä ja kylmää vettä on säästäen käytettävä ja samoin myös sähkövaloa, ja ettei sähköjohtoihin saa kytkeä mitään omia sähkölaitteita. Tällä viimemainitulla pykälällä tarkoitetaan veden lämmittämisvehkeitä, sillä niiden avulla on hyvin helppo valmistaa aamuteensä tai -kahvinsa. Muutamissa hotelleissa on sitäpaitsi vielä hotellin isäntä juhlallisesti ilmoittanut, että hän on päättänyt kieltää palveluskunnalta kaikkinaisten juomarahojen ottamisen, jonka johdosta hän perii 15 % laskun summasta palveluskuntaa varten.

Kun siis huone esim. maksaa 5 Saksan markkaa, niin on tästä 20 % 1 Saksan markka, joten huone ilman Frühstückiä siis maksaa 6 Rmk. Tästä taas 15 % on 90 pfennigiä, lasku toimitetaan juuri tällä tavalla nim., joten siis 5 Saksan markan huone todellisuudessa maksaa 6 mk 90 pfennigiä eli Suomen rahassa 69 mk. Kyllähän Suomessakin hotellihuoneesta saa tämän hinnan maksaa juomarahoineen, mutta silloinpa ne ovatkin mukavat ja tilavat, hyvin kalustetut ja on niissä useimmiten vielä oma telefoninsa.

Niinkuin lukija huomaa, niin useimmiten on viisainta sittenkin taipua ottamaan tuo Frühstücki, sillä se on nautittava kuitenkin ja maksaa keskimäärin 1 Saksanmarkkaa ja 50 pfennigiä. Frühstück on suomeksi aamiainen ja kun tiesimme, että se siis Suomen rahassa maksaisi noin 16 mk ja 50 penniä, lisäksi tulee nim. vielä 15 % juomarahaa, niin paljoksuimme hieman tätä hintaa, sillä meillä Suomessa maksaa erittäin hyvä aamiainen, johon kuuluu voileipäpöytä ja lämmin ruokalaji, juomarahoineen siinä 14 mk. Mutta, ajattelimme me, maksakaamme pois vähän rutkemmastikin, syömme aamulla mahamme täyteen, niin meidän ei tarvitse toista kertaa haukata kuin illalla ja sillä tavalla tulemme toimeen jokseenkin samalla kuin Suomessakin. Ilmoitimme siis portieerille, joka oli saattanut meidät huoneeseemme, että tulemme mitä tarkimmin noudattamaan hotellin sääntöjä ja että siis tilaamme itsellemme Frühstückin seuraavana aamuna klo 8. Täsmälleen klo 8 saapuikin Frühstückimme ja kuului siihen erittäin pieni voiannos, 3 sämpylää, yksi pieni kannullinen kahvia ja kermanekallinen keitettyä maitoa. Tässä oli koko aamiainen, joka siis vastasi huononpuoleista suomalaista aamukahvia, jollaisen meillä saa 5 markalla kalliistakin hotellista, mutta tästä nyljettiin siis juomarahoineen noin 17 mk.

Ja tällainen on tämä Saksan Frühstücki, meni mihin paikkaan tahansa. Kahvin saa, jos haluaa, vaihtaa teehen tai suklaahan tai lasiin maitoa, mutta sen kummemmaksi tämä Frühstücki ei paisu hienoimmassakaan hotellissa. Sen hinta ainoastaan kohoaa, siinä kaikki.

No, niinkuin sanoimme, tämä Frühstücki täytyi sietää, sillä jokainenhan meistä haluaa aamuteensä tai -kahvinsa ja jos me maksamme tuon 20 %:n koroituksen ja nautimme tuon Frühstückimme kuinka halpahintaisessa paikassa tahansa, niin tulos on sama, me emme pääse alle 1 Saksan markan 65 pfennigin. Kaikki Saksassa matkustavat ulkomaalaiset ja kaikki saksalaiset kauppamatkustajat, joiden lukumäärä on kuin santa meren rannalla tai taivaan tähdet, sillä heitä on varmasti enemmän kuin Israelin kansaa, jonka lukumäärän jo Mooses täten määritteli, ovat tyytymättömiä ja napisevat tätä Frühstückiä vastaan, mutta eivät sille mitään voi. Saksalainen hotellin omistaja sietää melkein mitä tahansa, mutta matkustajaa, joka ei hänen hotellissaan nauti tuota Frühstückiä, ei hän voi sietää ja hotellinomistajien ammattiyhdistys näkyy olevan Saksassa siksi mahtava, ettei tuota Frühstückiä pystytä hävittämään, vaikka sen hävittämisessä muu Saksan kansa näyttää olevan aivan liikuttavan yksimielinen.

Olemme aivan samaa mieltä kuin sosialistit, että ensin on tunnettava syy ja vasta sitten voidaan hävittää seuraus. Tämä sääntö ei tosin aivan täydellisesti pidä paikkaansa, sillä tiedämme m.m. erään heikkohermoisen henkilön, joka tuli mielenvikaiseksi, kun kuuli veturin ensi kertaa viheltävän paikkakunnalle äsken rakennetulla rautatiellä, joten siis rautatie oli syy ja mielenvikaisuus oli seuraus, mutta tässä tapauksessa olemme sitä mieltä, että vaikka rautatie tuolta paikkakunnalta hävitettäisiinkin, niin tuskinpa tämän rautatien vuoksi hulluuntunut ihminen siitä huolimatta palaisi järkiinsä.

Mutta tämä Frühstücki-asian laita on toinen. Saksa on tätä nykyä kaikkien mahdollisten verojen maa, ja niinpä veroitetaan hotellin omistajaa m.m. huoneiden luvun, laadun ja huoneiden hinnan perusteella, ja on tämä vero nouseva huoneiden kallistuessa. Kun siis hotellin omistaja koroittaa huoneensa hinnat määrätyn taksan yläpuolelle, niin kohota paukahtaa myöskin vero huimaavasti ja tämähän ei tietenkään ole hotellin omistajasta kovin mieluista. Mutta Frühstückistä hänen ei tarvitse maksaa mitään veroa, muuta kuin sen, minkä hän deklareeraa, ja senvuoksi hän on keksinytkin tuon oivallisen keinon huoneen hinnan kohottamiseksi päästäkseen verotuksesta. Frühstücki nautitaan melkein säännöllisesti ja sen hintakin oikeastaan kuuluu huoneen hintaan, mutta mahdotonta on mennä sitä säännöllisesti verottamaan, sillä vaikea on todistaa, että se on säännöllisesti myös nautittu ja maksettu. Kun nyt siis Frühstückin perustus ja pohja on tällainen, niin voitaisiin ajatella myös sitä mahdollisuutta, että hotellien verottamistapa muutettaisiin. Koko huonevero olisi hävitettävä ja sen sijaan pantava yksinkertaisesti tuloon perustuva valtionvero. Tällaisen ehdotuksen me teimme eräälle saksalaiselle kauppamatkustajalle, jonka kanssa yhdessä noiduimme Frühstückiämme, koska tiesimme, että läheiseltä rautatieasemalta olisimme samalla hinnalla saaneet koko kunnollisen aterian.

Te ette tunne saksalaisia, sanoi kauppamatkustajamme. Noin tyhmää ehdotusta ei ainoakaan saksalainen olisi tehnyt. Luuletteko, että kukaan saksalainen voisi luopua sellaisesta tulosta, jonka hän on tottunut saamaan. Vaikka huoneverotus kokonaan poistettaisiin ja vaikka hotellit tehtäisiin verovapaiksi, niin olen aivan varma siitä, että hotellin omistajat sittenkin säilyttäisivät tämän Frühstückin, ja vaikka sen tarjoileminen kokonaan kiellettäisiin, niin kiskottaisiin sen kautta saatu ekstratulo jossain muussa muodossa. Frühstückiä vastaan ei ole mitään keinoa, se on saksalainen tapa ja sellaisena se pysyy aina maailman loppuun asti.

Ja pari kuukautta Saksassa vaellettuamme huomasimme tosiaankin, että näin oli asian laita. Kokeilimme kaikenlaisia hotelleja, kristillisiä pensionaatteja, privaattihotelleja, matkustajakoteja ja mitä tahansa, mutta joka paikassa kummitteli tämä Frühstücki. Tekisimme kuitenkin vääryyttä, ellemme rehellisesti tunnustaisi, että eräässä pienessä saksalaisessa maaseutukaupungissa pääsimme nuorten naisten kristillisen yhdistyksen hospitsiin, jossa ei Frühstückiä ollut. Sen seinällä oli 54 pykälää käsittävä asetus, jossa yleensä oli kaikki, mikä meillä Suomessakin on kiellettyä, kielletty, ja vähän muutakin, mutta Frühstückistä ei puhuttu mitään. Ja kun aamulla heräsimme, kolkutettiin ovelle ja kun oven aukaisimme, saapui huoneeseen herttainen neitokainen valkoisessa esiliinassa ja valkoisessa pitsipäähineessä ja asetti yöpöydällemme yhden tomaatin, 1 porkkanan ja lasillisen viileätä marjamehua, joka kuumana kesäaamuna maistui sangen hyvältä. Kun sitten hospitsista poistuimme, huomasimme, että laskussakaan ei ollut mitään Frühstückiä, siinä oli ainoastaan 1 tomaatti à 75 pfennigiä ja 1 porkkana à 25 pfennigiä ja 1 lasi mehua à 75 pfennigiä eli yhteensä 1 mk 75 pfennigiä eli Suomen rahassa noin 17 mk 50 penniä. Juomarahoja ei tässä kristillisessä laitoksessa tietysti peritty, siinä oli varattu ainoastaan 15 % palveluskunnalle sekä yhdistyksen tarkoituksiin 5 %.

Niin että Frühstückistä voi sentään Saksassakin päästä, kun vain maksaa.

On siitä pääsemiseksi toinenkin keino, jota käytimme eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa. Maksoimme nim. rehellisesti tuon 20 %:n koroituksen ja kävimme lähimmässä maitokaupassa juomassa seidelin maitoa ja syömässä suuren sämpylän sekä palasen juustoa, joka kaikki maksoi ainoastaan 50 pfennigiä, joten siis joka tapauksessa säästimme 15 pfennigiä. Mutta tämä oli sattuma, sillä joka paikassa ei tällaista Frühstückiä maitokaupasta saa yhtä halvalla.

NACKTKULTUR.

Tämä sana on saksankieltä ja merkitsee suomeksi esim. alastomuus. Ennen aikaan olivat naisten uimapuvut sellaisia, että muotinainen huoahti kesän tullen ja sanoi: voi, voi, nyt tulee taas kesä ja täytyy ottaa raskas uimapuku päälle. Se oli nim. raskaampi kuin tavallinen tanssiaispuku. Kun katselee kuvista entisajan uimapukuja, niin täytyy tosiaankin ihmetellä, että niiden kanssa on voitu pysyä veden pinnalla, mutta luultavasti sitä ei ole yritettykään, vaan on kävelty rannalla pukua näyttämässä. Vielä nytkin on uimapuku virallisesti kaikissa Saksan kylpylöissä välttämätön. Ja muutamissa kylpylöissä on nimenomaan määrätty, että uimapuku ei saa olla valkea eikä ihonvärinen. Olemmepa käyneet sellaisissakin kylpylöissä, joissa oli määräys siitä, että uimapuvun tulee olla musta.

Mutta yleensä osoittaa uimapuku yhä kevenemisen oireita, niin, että löytyy jo eräs saksalainen seura tai lahko, joka ei uimapukua ensinkään hyväksy. Nämä ovat juuri niitä alastomuuskulttuurin harjoittajia ja heitä on Berliinissä yksistään parikymmentätuhatta.

Emme tietänyt ensinkään tämän lahkon olemassaolosta, kun eräänä helteisenä aamupäivänä koko yön hikoiltuamme päätimme lähteä Wannseen Freibadiin. Läksimme sinne arkipäivänä jo aikaisin aamulla, sillä täällä on tavallisesti hyvin ahdasta, niin ahdasta, että kun tahtoo mennä veteen, niin täytyy taitavasti hypellä rannalla makaavien yli. Ensiksi totesimme, että sana Freibad merkitsee sitä, että saa kylpeä vapaasti, kun vain noudattaa kylpylän monipykäläisiä sääntöjä ja maksaa kylvystänsä. Uimahousut saa vuokrata muistaakseni 30 pfennigin maksulla, mutta on kuitenkin kehoitettu, että hygienisistä syistä kukin käyttäisi omia housujaan. Tämä ei tosin tuntunut erikoisen rohkaisevalta sille, joka joutui uimahousut vuokraamaan, sillä meistä oikeastaan kylpylä täten tunnusti, ettei se vastaa housujensa hygienisyydestä, mutta päätimme kuitenkin riskeerata terveytemme.

Kylpylässä otetaan myös arvoesineitä säilytettäviksi, mutta niistä ei vastata muuta kuin 50 Saksan markkaan asti. Koska kellomme jo oli arvokkaampi kuin 50 Saksan markkaa, niin jäi se, ja luonnollisesti lompakkomme, aivan Herran haltuun. No, riskeerasimme tämänkin asian, ja niin astelimme eli oikeastaan puikkelehdimme rannalla lojuvien ihmisten välitse ja ylitse Wannseen aaltoihin, joiden lämpötila oli noin 24 astetta. Mutta joka tapauksessa tuntui erittäin ihanalta päästä edes 24 asteen lämpötilaan, sillä ulkoilman lämpötila oli 35 astetta. Ja niin siis lojuilimme vedessä ja teimme vähän väliä uimaliikkeitä, kunnes yhdestä kylpylän nurkasta alkoi kuulua hitonmoista hälinää. Ja kun katsoimme sinnepäin, niin huomasimme, että siellä pyöri vedessä vyötärökään myöten univormupukuisia poliiseja ja heidän ympärillään uimassa olevia ihmisiä, jotka kiljuivat ja huusivat ja räiskyttelivät vettä sekä toistensa että poliisien päälle. Me luulimme, että sinne oli järjestetty joku ilveily ja läksimme nopeasti katsomaan, mitä tapahtuman piti. Silloin erotimme poliisin kamppailemassa erään ilkialastoman noin 50-vuotisen sulottaren kanssa, joka painoi arviolta noin 100 kiloa. Poliisi yritti kantaa tai oikeammin uittaa häntä rantaan, mutta poliisin ympärillä reuhasi 5—6 ilkialastonta, pitkätukkaista ja pitkäpartaista, laihaa ja karvaista miehenroikaletta, jotka yrittivät häntä tässä toimituksessa estää. Ja samantapaisia näkyjä havaitsimme myös läheisyydessä, jossa kaikkiaan 6 poliisia kamppaili kukin nacktkulttuurilaisten ympäröimänä. Lopuksi saivat poliisit kuitenkin muodostettua yhteisen rintaman ja pamppujen avulla ajetuksi nacktkulttuurilaiset vedestä rannalle ja sen jälkeen pukeutumishalliin. Oli siinä huutoa ja kirkunaa, itkua ja kirouksia.

Sitten näimme nacktkulttuurilaisten hieman nolonnäköisinä ja vaatteet päällä painuvan uimalaitokselta. Emme tiedä, tuliko tästä mitään jälkinäytöstä korkean oikeuden edessä, mutta tuskinpa vain, sillä Berliinissä näkyy olevan hyvin kiperä kysymys se, kuinka nämä nacktkulttuurilaiset voisivat saada mahdollisimman vapaasti harjoittaa "kulttuuriaan". He ovat nim. esittäneet sen vakaumuksen, että alastomana uiminen on ehdottomasti terveellisempää kuin vaatteet päällä uiminen ja että myöskin ne paikat, jotka uimapuku tavallisesti peittää, tarvitsevat Jumalan aurinkoa aivan yhtä hyvin kuin ne paikat, joita uimapuku ei peitä, jonka vuoksi uimapuvutta uiminen ja auringonkylpyjen ottaminen uimapuvutta on ehdottomasti terveellisempää kuin niiden ottaminen uimapukuun puettuna. Tämän väitteensä tueksi he ovat esittäneet useita positiivisia lääkärin lausuntoja sekä sitäpaitsi tehneet tunnetuille lääketieteen auktoriteeteille kysymyksiä, joihin ovat erinäisissä tapauksissa saaneet myöntäviä vastauksia. Ja niin pitkällä kuuluu jo asia olevan, että uimalaitokseen aiotaan järjestää erikoisia osastoja, joissa saa kylpeä ilman uimapukuja ja joihin pääsee jonkun nacktkulttuuriyhdistyksen jäsenkortin näyttämällä.

Me keskustelimme erään tällaisen nacktkulttuuri-ihmisen kanssa ja hän ilmoitti, että heidän aatteensa on kerrassaan käänteentekevä. Se merkitsee kokonaan uutta aikaa ja se merkitsee ihmiskunnalle terveyttä ja uutta voimaa.

Tähän me vastasimme, että uutta aikaa se nyt ei ainakaan siinä suhteessa merkitse, että se olisi uudenaikaista, sillä m.m. esivanhempamme paratiisissa harrastivat jo tätä samaa nacktkulttuuria. Meidän mielestämme se ei myöskään täällä pohjoismaissa voi saavuttaa täydellisyyttään, sillä kylmä ilmanala tietääksemme tulee sille lopulta tekemään luonnolliset rajat.

Tähän vastasi haastateltavamme, ettei näin suinkaan ollut asian laita, sillä nacktkulttuuri karaisee ihmistä. Mahdollisesti jo seuraava sukupolvi voi tulla toimeen ilman vaatteita, ja ajatelkaa, kuinka paljon se helpottaa ihmisten elinkustannuksia, jotapaitsi lääkäriä ja lääkkeitä ei tarvita.

Huomautimme tähän, että tuskin sentään vielä seuraava sukupolvi saavuttaa tätä onnea, mutta kun ihmisille vähitellen kehittyy luonnollinen karvapeite, niinkuin metsän eläimille, niin silloin ehkä ihminen kykenee harjoittamaan "nacktkulttuuria" pakkasessakin.

Tämän ei nacktkulttuurilainen kuitenkaan myöntänyt olevan kehityksen suunnan, vaan väitti päinvastoin, että heidän hommansa tekee ihon hienoksi ja karvattomaksi, jollainen m.m. neekerin iho kuuluu olevan.

Emme tahtoneet enään hänen kanssaan sen enempää väitellä, vaan lupasimme tarkastella kaikkialla Saksassa niitä voittoja, joita tämä uusi liike on saavuttanut. Ja tosiaankin on myönnettävä, että tällä alalla on saavutettu paljon hyvääkin. Niinpä ei esim. saksalaisessa kaupungissa tarvitse panna kesällä hattua päähänsä, vaan nähdään siellä se ihme, että naisetkin kävelevät kesällä ilman hattua. Voimme väittää, että miljoonissa saksalaisissa perheissä on naisten kesähattukysymys täten tyydyttävällä tavalla ratkaistu. Mutta sitäpaitsi eivät naiset myöskään käytä kesällä sukkia tai on heillä ainoastaan aivan lyhyet, nilkkoihin ulottuvat sukat. Kuinka monta paria silkkisukkia täten on jäänyt ostamatta, on vaikea sanoa, mutta tuskinpa erehdymme, kun väitämme, että täten on säästetty ainakin 100 milj. kesäsukkaa eli Suomen rahassa 3—6 miljaardia markkaa. Kuinka olemme tähän laskelmaan päässeet, jätämme lukijan mietittäväksi, varsinkin sellaisen, joka kykenee arvostelemaan, kuinka paljon naisilta kuluu sukkia kesällä ja mitä ne maksavat.

Miehet ovat tähän asti päässeet ainakin kesähatusta, joka jo merkitsee sievoisen summan sekin, mutta sitäpaitsi on myös miehiä, jotka ovat melkein päässeet housuista ja sukistakin. Varsinkin nuoret miehet kävelevät puolireiteen ulottuvissa housuissa ja ilman sukkia tai puolisukissa, niinkuin naiset. Siinä säästyy jo paljon kangasta ja emme usko, että tästä on kintuillekaan haittaa. Mutta sitäpaitsi säästää Saksan nuoriso myös sangen suureksi osaksi takin ja liivit, joita korvaa vyö, jossa on pari taskua tai on paita taskuilla varustettu. Mutta sitäpaitsi saa Berliinissä ja missä tahansa muualla Saksassa esiintyä julkisilla paikoilla paitahihasillaan, niin ettei tarvitse kesällä turhaan kuluttaa takkia, josta vain on kuumuudessa paljasta riesaa.

Vaikka siis nämä nacktkulttuurilaisten pyrkimykset meistä tuntuvat "vähän haaveellisilta", niin on meidän myönnettävä, että tähänkin suuntaan on pyrittävä meillä Suomessa, jossa ihmiset yleensä ja erittäinkin kaupunkipaikoissa ovat kesällä aivan liian raskaasti puettuja. Kyllä meidänkin olisi pyrittävä siihen, että kesällä kulkisimme niin kevyissä pukimissa kuin suinkin ja antaisimme paljaalle ihollemme valoa ja raitista ilmaa niin paljon kuin suinkin. Ja hatun ja lakin voimme kesällä lämpiminä päivinä aivan huoletta jättää naulaan, sillä emmehän ole juutalaisia, jotka eivät uskalla astua paljain päin Herransa eteen.

KAHVISTA.

Astuimme Englannissa kerran konditoriaan ja tilasimme kahvia. Tämä tapahtui muuten eräässä sangen pienessä maaseutukaupungissa. Emäntä näkyi kyllä tietävän, mitä "koffi" on, mutta kysyi samalla, mitä ihmeen kansallisuutta me olemme, kun himoitsemme niin harvinaista juomaa. Tämän jälkeen tuotiin meidän eteemme pieni purkki ja suuri lasillinen kiehuvan kuumaa vettä. Purkin huomasimme sisältävän kahviekstraktia ja käyttöohjeen mukaan valmistimmekin siedettävää kahvia, ja kun sitten saimme lisäksi sokeria ja purkkimaitoa, niin oli meillä nautittavana juoma, joka hyvin paljon muistutti sitä ihanaa, tuoksuvaa lientä, joka on Suomen kansan kansallisjuoma.

Saksassa sitävastoin kaikkialla tiedetään, mitä kahvi on, ja kun tilaat kahvia, tuodaan sinulle pikimustaa nestettä sekä keitettyä maitoa ja muutama tiiliskiven kokoinen sokeripala. Mistä yrteistä tämä kahvi on valmistettu, tietänee ainoastaan Jumala. Selvää kahvin ja sikurin makua siinä ei ole, vaan jonkunmoinen kirpeän karvas lipeämäinen maku. Se valmistetaan siten, että mustaa, hienon hienoa kimröökin tapaista jauhetta sekoitetaan kiehuvaan veteen. Kun tällaisen kahviannoksen on nauttinut, niin pääsee kahvin himosta moneksi viikoksi ja unohtaa kokonaan, miltä kahvi on maistunut ja lanteistaan pääsee myöskin, sillä tavallisesti maksaa tällainen kahviannos, kun siihen vielä ottaa lisäksi jonkun kuchenin, s.o. sämpylän, noin 8 mk Suomen rahassa.

Suuremmissa ravintoloissa saa kuitenkin oikein patentteeratulla laitoksella, oikealla kahvimasiinalla, valmistettua kahvia, jossa on hieman kahvinmakuakin, mutta oikeata kahvikermaa ei mistään saa, ja huoleti saa halkoa Keski-Europan aina Wieniin asti, ennenkuin jotain kahvin tapaista ilmestyy. Wienhän on kuuluisa kahviloistaan. Voidaan sanoa, että noin 90 % Wienin asujamistosta on n.k. kahvila- ja sanomalehtideekiksellä. Se on, wieniläiset istuvat kahviloissa aamusta iltaan ja lukevat sanomalehtiä.

Kun siis tilaat kahviannoksen Wienissä, niin tuodaan sinulle lasillinen, jossa on puoleksi hienonhienoista jauhoista keitettyä selvittämätöntä kahvia ja puoleksi kovaksi vispattua kermaa. Kahvin selvikettä ei luultavasti käytetä muissa maissa kuin Suomessa. Päinvastoin pidetään kahvi sitä parempana mitä sakeampaa se on. Kahviannosta seuraa pieni maljakko kristallisokeria ja pieni lasillinen jääkylmää vettä. Sitäpaitsi tuodaan eteesi lautasellinen erilaisia vehnäsiä, joista kuitenkin otetaan eri maksu. Turhaan etsit niiden joukosta wienerleipiä, sillä niitä ei Wienissä saa muuta kuin yhdestä ainoasta kahvilasta Hauptstrassella Goldenes Lammin läheisyydessä. Yleensä wienerleipiä ei saa muualta kuin Tanskasta, Riiasta ja Helsingistä. Kun olet kahviannoksesi juonut, niin tyhjennät tietysti kesäaikaan sen päälle myöskin virkistykseksesi vesilasin ja alat sen jälkeen aitowieniläiseen tapaan tutkia sanomalehtiä.

Mutta äkkiä ilmestyy pöytääsi edeskäypä, joka korjaa pois tyhjät astiasi ja tuo eteesi kaksi lasia kylmää vettä. Se ei olekaan muuten mikään vahinko, sillä Wienin vesi on kotoisin vuoristolähteistä ja on ehkä parasta maailmassa. Ei olekaan siis ihme, että kahvin juonti muuttuu kesäkuumalla veden juonniksi ja niin nähdäänkin suurissa kahviloissa joka pöydän ääressä ihmisiä, joiden edessä on kaksi vesilasia ja jotka ahmivat sanomalehtiä, ja niitä on wieniläisissä kahviloissa riittämiin asti, sekä sanomalehtiä että kuvallisia aikakauslehtiä.

Kun sitten taas siirrymme Wienistä Tshekkoslovakiaan ja Puolaan, vainoo meitä kaikkialla huono ja kallishintainen kahvi. Jos näissä maissa tapaamme suomalaisen, niin saamme olla varmat siitä, että hän vaihdettuaan tavanmukaiset tervehdykset ja lausuttuaan muutamia tuiki tärkeitä ajatuksia ilmoista y.m. liittää näihin mielipiteensä kahvin huonoudesta.

Luulisi näin ollen, ettei monien pettymyksien jäljestä enään kahvia viitsisi tilatakaan, mutta ihminen toivoo kaiken ikänsä, ja niinpä aina vähän väliä täytyy suomalaisen huonokahvisissakin maissa kokeilla kahvin laatua ja tuntea myös kokeiden aiheuttama pettymys.

Tämä pettymys seuraa meidän kintereillämme aina Riikaan asti, jossa matkailija melkein välttämättömyyden pakosta eksyy Café Operaan, jossa hänen eteensä tuodaan kunnollinen kahvi ja kunnollinen wienerleipä, melkeinpä yhtä hyvä kuin kotoisessa Helsingissä.

Mutta kun sitten saavuimme Tallinnaan yöllisen matkan jälkeen ja ensi työksemme tilasimme itsellemme aamukahvin, niin jo sitä maistellessamme meni suumme väärään. Muistimme epämääräisesti jossain maistaneemme samanmakuista nestettä, ja kun oikein muistikomeroitamme hieroimme, niin selvisi meille, että olimme itse kerran Äkäsjärvellä keittäneet suunnilleen samanmakuista kahvia. Olimme täällä nim. metsätöissä eikä meillä ollut muuta keittoastiaa kuin kolmijalkakahvipannu.

Aamukahvia keittäessämme emme hämärissä huomanneet, että kahvipannun pohjalle oli jäänyt eilistä kalakeittoa sekä rätti, jolla pannua olimme pyyhkineet. Aavistimme siis pahinta ja syöksyimme hotellin keittiöön ottamaan selvää, mitenkä siellä kahvia valmistettiin.

Vaadimme ensiksi nähtäväksemme itse raaka-aineet, nim. kahvin ja veden. Molemmat totesimme täysin ensiluokkaisiksi. Ryhdyimme sen jälkeen tutkimaan itse valmistustapoja. Ja silloin, rakas lukija, perehdyimme vuosisataiskahvin valmistukseen. Hellalla oli valtava sylinterin muotoinen kupariastia, jonka pohjalla oli noin astian puoleen korkeuteen asti kahvijauhoa. Ja muuten oli astia täynnä mustaa nestettä, jota kahviksi kutsuttiin. Kahvin valmistus tapahtui siten, että joka kerta kun tuosta kattilasta oli otettu kannullinen kahvia, siihen lisättiin kannullinen lämmintä vettä ja pari ruokalusikallista kahvijauhoja. Se, että kahvi öisin jäähtyi, ei tietysti vaikuttanut mitään asiaan, menettelyä jatkettiin heti aamusta alkaen, ja näin oli tässä hotellissa menetelty luultavasti sen perustamisesta asti. Ja vanha tämä hotelli oli, sillä se oli ollut olemassa jo Kustaa II Adolfin aikaan. Lausuimme suuren kunnioituksemme tälle ikivanhojen traditiojen seuraamiselle, mutta pyysimme samalla saada kahvijauhoja ja vettä ja keitimme itsellemme oikein terävät kahvit. Jokaista kupillista kohti panimme tavalliseen kannelliseen kasariin ruokalusikallisen kahvia ja ripottelimme siihen vielä vähän suolaa kahvin selvikkeeksi. Kaiken lopuksi kannatimme täten valmistamamme kahvin hopeakannussa pöytään. Saimme siihen vielä keittiöstä oikeata kylmää kermaakin, joten edessämme höyrysi oikea supisuomalainen kahvi. Eikä se ollut kallistakaan, sillä annoksemme maksoi Suomen rahassa vain 17 mk 50 p. eli juomarahoineen 19 mk.

WIENERSCHNITZELI.

Kun "tavallinen suomalainen mies" saapuu johonkin ravintolaan ja alkaa silmäillä ruokalistan annoksia ja lukea ruokalistaa pariin kertaan lävitse, niin voi hänelle silloin täydellä syyllä huomauttaa, että eikös se wienerschnitzeli jo sieltä vähitellen ala löytyä. Useimmiten se sieltä löytyykin, ainoastaan kylminä talvipäivinä sieltä ehkä ilmestyy siankyljys. Mutta kun matkustat mannermaalla kesäaikaan, niin silloin on tuon valitsemisen tuloksena säännöllisesti wienerschnitzeli, sillä sen nimen voit ymmärtää, olipa se kirjoitettuna millä kielellä tahansa.

Kuitenkin tämän saman nimen takana esiintyy sarja sangen erilaisia ruokalajeja, joille on ainoastaan yhteistä se, että ne ovat muka tehdyt vasikasta tai nuoren mullikan lihasta. Kun allekirjoittanut eräänä keväisenä päivänä astui erääseen hienonlaiseen berliiniläiseen ravintolaan Friedrichsstrassen varrella, päätti hän nimenomaan nauttia elämästä ja syödä jonkun sangen keveän ruokalajin. Meidän silmissämme kangasteli oikeastaan aito suomalainen kuha voisulan ja munahakkeluksen kera ja tutkimme senvuoksi ensin kalaruokalajeja, mutta huomasimme, ettei tarjolla ollut muuta kuin bismarckheringiä s.o. jonkunlaista Itämeren silakasta tehtyä suutarinlohta ja savustettua ankeriasta sekä erinäistä karppilaitosta, jota jo olimme aikoja sitten oppineet pelkäämään. Vastoin aikomuksiamme täytyi meidän siis ruveta silmäilemään liharuokalajeja. Kun halvin linnunliha-annos olisi maksanut siinä 30 Suomen markkaa, niin huomasimme jo vasten periaatteitamme etsivämme sopivaa liha-annosta. Ja kyllä niitä olikin monenlaisia alkaen roastbeefistä, gänseleberistä, chateaubriandista, schweinecarbonatista y.m., kunnes katseemme lopulta pysähtyi, niinkuin helposti arvata sopii, rakkaaseen wienerschnitzeliin, jolla oli muuten se ominaisuus, että se maksoi Suomen rahassa ainoastaan 20 mk.

Tässä toteutui se, mitä olimme aavistaneet, nim., että ruokalistan 40:stä ruokalajista tämä wienerschnitzel sittenkin löytyi. Edeskäyvän meiltä kysyttyä, haluammeko tämän wienerschnitzelin paneerattuna tai ei paneerattuna, vastasimme empimättä, että ehdottomasti haluamme paneeraamattoman wienerschnitzelin, sillä me emme luonnostamme rakasta mitään turhaa koreutta.

Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin meidän eteemme lihapalanen, jota Suomessa olisi kutsuttu käristetyksi häränlihaksi. Sen koko oli siksi mahtava, että selvästi voi huomata sen olevan kotoisin jättiläiskokoisesta "vasikasta". Siinä olisi ollut kotoisissa oloissa syömistä koko meidän pienelle perheellemme. Wienerschnitzeliä siinä muistutti sitruunan neljännes. Mitään kastiketta ei ollut ja muuna lisänä olivat paistinperunat, joina oli ammoin keitettyjä kuorittuja perunoita, jotka olivat kärvennetyt rasvattomassa pannussa.

Koska päätimme tämän ruokalajin rehellisesti maksaa, niin päätimme sen myöskin rehellisesti syödä loppuun. Tätä päätöstämme emme kuitenkaan voineet toteuttaa, vaikka meillä on kokolailla hyvät hampaat ja kautta maan tunnettu ruokahalu, vaan täytyi meidän jättää lautasellemme noin 3/4 schnitzelistä sekä kaikki kivenkovaksi palaneet osat perunoista.

Tämän jälkeen kaikkosi wienerschnitzel näkyvistämme moneksi päiväksi, emmekä muutenkaan silmäilleet ruokalistaa, vaan tyydyimme ainoastaan erilaisiin makkaroihin, jotka yleensä vastaavat meikäläisiä nakkimakkaroita erilaisista nimistään ja erilaisesta koostaan riippumatta.

Mutta sitten satuimme erään kerran Treptowiin katsomaan ilotulitusta, ja kun meitä kaikki tämä kauneus rupesi hiukaisemaan, niin päätimme tämän komeuden jälkeen myös komeasti syödä, jonka johdosta me tilasimme edeskäyvältä ruokalistan ja valitsimme sen 56 ruokalajista wienerschnitzelin, sillä siankotletti tuntui meistä 30 asteen kuumuudessa liika rasvaiselta.

Koska meillä oli omat kokemuksemme paneeraamattomasta wienerschnitzelistä, huomautimme tällä kertaa, että schnitzelimme täytyy olla mahdollisimman paljon paneerattu. Odotimme tämän jälkeen 1 − 1 1/2 tuntia. Näinä ilotulitusiltoina on yleisöä paljon, mutta edeskäypiä vähän, mutta lopulta tuotiin kuitenkin eteemme mustanruskahtava ruokalaji, joka pintapuolisesti katsoen muistutti palanutta leipää. Jos viimeinen schnitzeli oli ollut sitkeä, oli tämä aivan yhtä mureaa kuin Vaasan Työkansaleipä, ja vaikeata oli oikeastaan päättää, oliko se lihaa, kalaa vai leipää, mutta wienerschnitzeliksi sen tunsi selvästi tuosta sitruunanlohkosta, joka kaikissa maanosissa uskollisesti wienerschnitzeliä seuraa. Perunoita ei tällä kertaa ollut, mutta oli hyvää ruokaöljyllä maustettua lehtisalaattia, jonka ja alkoholipitoisen oluen avulla onnistuimme huuhtelemaan alas tämän "paneeratun" wienerschnitzelin.

Tällä kertaa olimme tehneet vakavan päätöksen siitä, ettemme milloinkaan enään syö wienerschnitzeliä muualla kuin mahdollisesti Helsingissä ja Wienissä.

Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Kun siis erään metsäretkeilyn jälkeen astuimme eräänä tulikuumana iltapäivänä tomuista maantietä Tharandtin kuuluisan kaupungin läheisyydessä, niin huomasimme tien varrella erään ravintolan, johon päätimme pistäytyä syömään. Kysyimme siis aitomannermaiseen tapaan ruokalistaa, jolloin meille ilmoitettiin, että sellaista ei ole ensinkään olemassa, mutta on olemassa kahta ruokalajia, nim. hammelskotelette papujen kera tai wienerschnitzeli, ja silloin luiskahti meidän huuliltamme aivan kuin noiduttuna, että haluamme wienerschnitzelin. Niin pian kuin tämän olimme saaneet sanotuksi, halusimme äkkiä peruuttaa tilauksemme, mutta emme tahtoneet pahoittaa sen herttaisen neitokaisen mieltä, jolle olimme sen tehneet, ja niin jäimme synkkänä odottamaan, mitä tuleman piti. Meidän eteemme ilmestyikin melko pian tarjotin, jossa tosiaankin komeili wienerschnitzel siinä muodossa kuin me sitä olimme uneksuneet, ennenkuin olimme kokeneet edellä kertomiamme katkeria pettymyksiä. Mutta sitäpaitsi oli tarjottimella keitettyjä uusia perunoita, voita, leipää, kurkkua, keräsalaattia ja — hyvä lautasellinen hyötymansikoita. Ja kaiken kukkuraksi istuutui tuo neitokainen meitä vastapäätä ja loi meihin sellaisen silmäyksen kuin jos olisimme olleet miljonäärisetä, ja alkoi tarinoida meidän kanssamme mukavia.

Sen wienerschnitzelin me tosiaankin ahmimme kaikkine jälkiruokineen ja voimme vakuuttaa, että sen parempaa wienerschnitzeliä emme ole milloinkaan saaneet.

Tällä tavalla oli taas wienerschnitzel tullut meidän silmissämme entiseen kunniaansa ja kun me sitten Puolassa jouduimme silmäilemään ruokalistaa ja lukemaan sieltä nimiä sellaisia kuin skabu kspostu zupa, sipolo klopsis, tela koti, sirviem, zirni un burkani j.n.e., olimme tyytyväinen kun löysimme sanat vines snicelek sillä arvasimme heti, että tässä olemme taas löytäneet rakkaan wienerschnitzelimme. Eikä meidän tarvinnut katua vaaliamme, sillä hyvän vasikanpaistin me saimme vihannesten kera, emme wienerschnitzeliä emmekä edes siihen kuuluvaa sitruunanlohkoakaan. Ja näiden hyvien kokemuksien perusteella rohkenimme myös Wienissä tilata wienerschnitzelin. Mutta tähän emme ketään kehoita, sillä Wienissä ei tätä ruokalajia osata tehdä. Saimme suunnilleen samanlaisen "paneeratun" anturanahkapalasen kuin Treptowin ilotulituspuistossa, sillä erotuksella vain, että muuna särpimenä oli hapanta perunasalaattia, josta Herra meitä varjelkoon.

Tästä siis lukijamme ottakoon huomioonsa, ettei hän voi syödä wienerschnitzeliä muualla kuin Suomessa, Tharandtissa ja Varsovassa. Ne wienerschnitzelit, mitkä muualla syömme, ovat vain omiansa särkemään kaikki valoisat mielikuvamme tästä ruokalajista.

KRAVUISTA.

Tässä on, rakas lukijani, kerrankin mielenkiintoinen otsikko ja toivomme tosiaankin, että jokainen, joka sen näkee, myös lukee tämän meidän kirjallisen esityksemme. Jokiäyriäinen eli krapu on vesieläin, joka menestyy kaikissa niissä suolattomissa vesissä, joissa ei ole krapuruttoa ja joissa krapuja joko ennen on ollut tai joihin krapuja myöhemmin on istutettu. Jokiäyriäisen eli kravun tuntee m.m. siitä, että se on vedestä nostettuna sangen musta, mutta keitettynä punainen. Keitettynä se on yhtä punainen kuin ryssänpunainen paita tai Neuvostovenäjän punainen lippu.

Kun siis eräästä berliiniläisestä lehdestä saimme lukea sen tärkeän uutisen, että krapujen syöntiaika oli alkanut, jolla tarkoitamme sitä aikaa, jolloin krapuja syödään eikä sitä aikaa, jolloin krapu syö, niin päätimme syödä yhden krapuannoksen ja siirryimme siis lähimpään ravintolaan ja pyysimme tilata annoksen krapuja. Kohtelias oberimme ilmoitti kuitenkin, ettei täällä ole krapuja saatavissa, vaan että niitä tarjoillaan ainoastaan hienon hienoissa ravintoloissa, joita hän mainitsi muutamia. Hänen mainitsemansa nimet olivat kuitenkin sellaisia, että me arvasimme, ettei meidän kukkaromme tällaisia paikkoja kestä, joten me päätimme jättää kravun syönnin toistaiseksi ja tilasimme itsellemme yhden bockwurstin ja kaksi tomaattia punaisessa värissä pysyäksemme.

Mutta kun sitten parin päivän päästä palasimme Berliinin kasvitieteellisestä puutarhasta kaupunkiin päin, niin sattui silmäyksemme viihtyisään Steglitzin Raatskelleriin ja päätimmekin nauttia aamiaisillallis-päivällisemme siellä. Jos kunnioitettava lukijamme muuten sattuu näille seuduille, niin pyydämme hänelle lämpimästi tätä paikkaa suositella, sillä sieltä saa tosiaankin kohtuuhinnoilla kunnollista ruokaa.

Kun siis silmäilimme Raatskellerin laajaa ruokalistaa, niin huomasimme siellä suomeksi käännettynä krapuja à 1 mk. Tämän otaksuimme merkitsevän sitä, että yksi annos krapuja maksaa 1 saksanmarkan eli siis noin 10 mk Suomen rahassa. Kravut ovat täällä aika halpoja, tuumimme itseksemme, mutta samalla kuitenkin kuiskasi meille meidän syvin arvostelukykymme, että noiden annoksien täytyy tietysti olla paljon pienempiä kuin meillä Suomessa. Joka tapauksessa ryhdyimme neuvotteluun herra oberin kanssa ja saimme häneltä tietää, että yksi krapu maksaa 1 saksanmarkan eli siis suunnilleen 10 Suomen markkaa. Uteliaisuutemme oli kuitenkin herätetty ja kysyimme, olivatko nuo kravut varmasti tuoreita. Herra ober ilmoitti, että kravut ovat ehdottomasti tuoreita, sillä heillä on varastossaan yli 80 kpl aivan tuoretta ja elävää krapua, joka seikka muuten olikin aiheuttanut aivan erikoisen ilmoituksen Raatskellerin ulkoseinälle, vaikka me emme sattuneet sitä huomaamaan.

Nyt on lukijan ymmärrettävä, että tällainen krapukiusaus voi erinäisissä tapauksissa käydä aivan ylivoimaiseksi. Me tosin huomasimme, että ruokalistassa oli myös wieniläistä kananpaistia salaatin kera, jonka ruokalajin laadun hyvin tunsimme, maksaen se 2 saksanmarkkaa eli 20 mk Suomen rahassa, mutta, niinkuin sanottu, nämä kravut olivat alkaneet meitä siksi paljon vaivata, että päätimme kuin päätimmekin tilata 2 krapua alusruuaksi. Tunnustamme myös, että samalla tilasimme erästä kirkasta nestettä, jota täällä Suomessa ei saa käyttää, mutta jonka käyttäminen esim. Saksassa, jonka kansa vaeltaa pimeydessä, on vielä toistaiseksi täysin laillista. Sitäpaitsi tilasimme seidelin olutta ja täytyi meidän valitettavasti kyllä tyytyä saksalaiseen myrkylliseen olueeseen, sillä oivaa suomalaista 2 % olutta ei Raatskellerissä ollut saatavissa emmekä silloin sattuneet hoksaamaan, että tähän saksalaiseen olueeseen olisi aivan hyvin voinut sekoittaa vettä.

Kun siis olimme tämän tilauksen tehneet, ryhdyimme odottamaan sitä ihanaa näkyä, jonka kaksi mansikanpunaista krapua dillin oksilla päällystettyinä jokaiselle taideaistia omaavalle tuottaa. Saimme odottaa kauan aikaa ja odottaessamme tulimme tyhjentäneeksi aivan huomaamattamme kokonaisen seidelin tuota myrkyllistä olutta ja vieläpä tilanneeksi uudenkin ennenkuin kravut saapuivat paikalle. Mutta pettymyksemme oli suuri, sillä herra ober toi ne kannella suljetussa kuparikattilassa.

No, ei hätää, ajattelimme, itse asiassa onkin hyvä, etteivät muiden kateelliset silmät pääse vilkuilemaan näihin meidän aarteisiimme. Nostimme siis kannen ylös, ja aivan oikein, sen alla virui sakeanpuoleisessa punakeltaisessa liemessä kaksi krapua, joiden sakset olivat mitättömän pienet, mutta joilla kuitenkin oli kohtuullisen kokoinen häntärustinki. Mutta kravun kaunista punaista väriä niillä ei ollut, ne olivat aivan keltaiset, sillä punainen väri oli keitetty tuohon liemeen.

Joka tapauksessa ryhdyimme näitä krapuja syömään ja tapahtui tässä yhteydessä myöskin se, että kulautimme kurkkuumme tuon kirkasta nestettä sisältävän myrkkymaljan, jonka herra ober oli eteemme tuonut. Ja meidän on myönnettävä, että tämä myrkky teki sangen nopeasti vaikutuksensa. Meidän arvostelukykymme himmeni siinä määrin, että me katselimme näitä krapuja jo yhtä suurella tyytyväisyydellä kuin täyteläistä aitosuomalaista krapuannosta ja söimme nuo kaksi krapua hitaasti nauttien suuhumme sekä sen jälkeen vielä latkimme lusikalla naamaamme tuon krapuliemenkin.

Mutta, niinkuin kaikkien maallisten nautintojen jälkeen yleensä koko elämä alkaa tuntua tyhjältä ja autiolta, niin mekin tunsimme niin suurta tyhjyyttä, että meidän täytyi vielä sortaa mahaamme kokonainen wieniläinen brathuhni ja vasta silloin huomasimme, että tyhjyyden tunne oli meistä hävinnyt.

Toisen kerran jouduimme krapujen viettelyksiin Wienin Praternilla, jossa erään ulkoravintolan ikkunasta näimme vesisäiliön, jossa uiskenteli paljon kalamiehelle mieluisaa tavaraa. Siinä venytteleikse pari parin kilon painoista karppia, useita sateenkaarirautuja, oikeita rehellisiä harreja, eläviä jättiläisnahkiaisia, jotka ovat melkein meikäläisen ankeriaan kokoisia, mutta säiliön pohjalla silmäili meitä ivallisesti joukko krapuja, jotka totisesti olivat hummerin kokoisia, mutta kuitenkin krapuja, aivan todellisia jokiäyriäisiä.

Vaikka me luonnostamme panemme paljon suuremman arvon henkiselle kuin ruumiilliselle ravinnolle, jota henkistä ravintoa me auliisti jakelemme m.m. näiden pakinoiden muodossa, niin meidän luonnontieteellinen vaistomme ja kalamiesvaistomme vetivät meidät yhä uudelleen Praternin eri kulmilta ihailemaan tätä ainutlaatuista akvariota, kunnes puolihorroksissa ja tuskin itse tietämättä, mitä olimme tehneet, havaitsimme istuvamme tässä asianomaisessa kalaravintolassa keskustelemassa herra oberin kanssa näistä ainutlaatuisista kravuista, jollaisia ei edes Kotisuomesta saa.

Saimme tietää, että kyseenalaisia otuksia kutsuttiin jalokravuiksi, saksaksi Edelkrebsen, ja että ne olivat kotoisin Bosniasta ja Herzegovinasta. Kun me tiedustelimme näiden hintaa, niin ilmoitettiin meille, että ne juuri tänä iltana olivat kaikkein halvimmillaan. Ne maksoivat ainoastaan 4 shillinkiä, s.o. Suomen rahassa 24 mk kpl.

Meidän täytyy sanoa, että me päätimme ajatella jotain muuta kuin näitä krapuja ja nähtävästi edeskäypäkin oivalsi meidän ajatuksemme, sillä tuo vietävä saapui pöytämme luokse ja asetti yhden tällaisen jättiläisen sille kävelemään. Ja myöskin tämä feminiinistä sukua oleva jättiläinen kohdisti meihin kaiken viehätysvoimansa somasti punoen viiksiään ja iskien meille silmiänsä, mutta me kestimme urhoollisesti tämän kiusauksen ja tilasimme itsellemme ainoastaan kaksi wieniläismakkaraa iankaikkisen perunasalaatin kera, jonka jälkeen me äkkiä poistuimme tästä Praternin ravintolasta.

Kravut viekottelivat meitä sitten pitkin matkaa, mutta vasta Tallinnan "Wähjät" saivat meidät lankeamaan kiusaukseen. Sillä nämä olivatkin jo suunnilleen Suomen hinnoissa, vaikka eivät suinkaan yhtä hyviä kuin ne kravut, jotka kotiin tultuani Kämpissä söin.

MITÄ VANHA LINNA JA VANHA LINNANPALVELIJA KERTOIVAT.

Vanha linna ei tietysti kerro mitään, tavalliselle kuolevaiselle nimittäin, mutta kun sen uksen yli astuu tällainen runollinen sielu kuin me, niin silloin muuttuu vanha linnakin eläväksi olennoksi ja alkaa kuiskutella meille kokemiaan ja näkemiään, sillä se ymmärtää, että se on meissä saanut tarkkaavaisen ja asioihin perehtyneen kuulijan. Eikä se vanhan linnan vahtimestarikaan viitsi kaikille linnassa kävijöille kertoilla muuta kuin sen mitä oppaan joka päivä uudestaan toistettuun ohjelmaan kuuluu. Mutta kun oppaan silmien alle ilmestyy tällainen tutkijasielu kuin me, niin silloin opas töistään päästyään istuu meidän seuraamme ja kertoo meille paljon sellaista, jota hän ei ole katsonut muille voivansa ilmoittaa.

Näiden alkusanojen jälkeen pääsemme varsinaiseen kertomukseen. Jossakin Elben rannalla sijaitsee kuuluisa pääkaupunki, jota kuuluisat kuninkaat ovat vuosisatoja hallinneet. Ja nämä kuninkaat ovat niinkuin kaikki muutkin kuninkaat asuneet useissa kuninkaallisissa linnoissa ja asuneet niissä, kunnes vallankumous tuli ja he saivat jättää kaikki valtion linnat ja asettua asumaan omiin yksityisiin linnoihinsa niinkuin muutkin kuolevaiset.

Mutta vanhat linnat ovat jääneet jäljelle, ja ovat ne tätä nykyä suurimmaksi osaksi museoina. Niihin on jätetty jäljelle, mikäli mahdollista, entiset huonekalut, mutta koska suuri osa huonekaluista on ollut kuninkaallisten sukujen yksityistä omaisuutta, on useita huoneita tullut tyhjiksi ja näihin on siirretty sopivia museoesineitä. Tässä yhteydessä on nim. huomautettava, että Saksan kansalla on omituinen usko yksityiseen omistusoikeuteen. Kun me esim. Potsdamin läheisyydessä vierailimme erään pikkutilallisen luona, joka oli vasemmistolaissosialisti tai lähipitäen kommunisti, niin selitimme hänelle puhdasta neuvostovenäläistä kommunistiteoriaa, huomauttaen, että hän oli vähintäin kulakki ellei mahdollisesti enemmän, sillä hänellä oli navetassaan 5 hyvää hollantilaista lehmää, ja oikeiden kommunististen teoriojen mukaan kulakiksi katsotaan jo henkilö, jolla on kaksi lypsävää lehmää, joten huomautimme, että sitten, kun hän on saanut puolueohjelmansa toteutetuksi, niin häneltä tullaan anastamaan hänen viisi lehmäänsä, jotka tulevat kuulumaan yhteiskunnalle, ja hän kulakkina tulee saamaan luovuttaa muutakin, kunnes hänelle jää sen verran tavaraa, ettei puun juurelle mitään jää kun puuhun nousee. Tähän vastasi tämä brandenburgilainen kommunisti, ettei hän hyväksy kommunistien ohjelmassa niitä pykäliä, jotka koskevat yksityistä omistusoikeutta, vaan on hänen kommunisminsa siinä, ettei hän oikeastaan hyväksy mitään veronmaksua. Näin ollen hän siis piti aivan luonnollisena, että Saksan keisari oli saanut sen yksityisomaisuuden, mitä hänelle kuului ja myös kaikki Saksan pikkuruhtinaat omansa.

Kun nyt siis astumme tällaiseen vanhaan ja kunnianarvoisaan kuninkaalliseen linnaan, niin ympäröi meitä siellä tosiaankin kuninkaallinen loisto. Seinät ovat milloin marmorista, milloin kallisarvoisista puulajeista, kuten seetripuusta, sitruunapuusta tai jos oikein hienot ovat, todellisesta pohjoismaalaisesta punahongasta, joka puulaji on kallisarvoisimpia ja hienoimpia, mitä on olemassa, paljon hienompaa kuin se jaccaranda, josta tehtiin punahongan kotimaan, Suomen, eduskuntatalon tuolit. Tämä jaccaranda ei oikeastaan koristepuuta olekaan, vaan on se hyvää parkitsemisainetta, melkein yhtä hyvää kuin suomalainen kuusen kuori, jota ei Suomessa kuitenkaan parkitsemisaineena käytetä.

Näin museokannalta katsoen ovat tuollaiset vanhat kuninkaalliset linnat suurenmoisia nähtävyyksiä, mutta asuminen niissä ei luultavasti ole ollut kovinkaan hauskaa. Eräs meille hyvin tuttu naisihminen olisi varmasti näistä huoneista sanonut, että niiden siivoaminen on käytännöllinen mahdottomuus. Huoneet ovat siksi korkeita, että tarvitaan erikoiset "tällingit" päästäkseen katosta pölyjä pyyhkimään ja sen suurempia pölynpesiä kuin esim. näiden linnojen seinillä riippuvat kallisarvoiset gobeliinit, tuskin on olemassa. Me taas puolestamme totesimme, että tämän linnan huoneet olivat hyvin vetoiset. Meistä ei myöskään olisi erikoisen hauskaa maata sängyssä, jonka päällä riippuu suunnattoman pölyinen, kullalla kirjailtu baldakiini, ja niin raskasta peitettä kuin tämän Elben varrella olevan linnan majesteetit olivat käyttäneet, emme vetäisi päällemme, vaan nukkuisimme mieluummin vaatteet päällämme, sillä tuollaisen peitteen alla tukehtuisimme. Onneksi oli näissäkin makuuhuoneissa sentään hyvänpuoleisia leposohvia, vaikkakin ne järjestään olivat liika lyhyitä eikä niissä ollut niin hyviä vietereitä kuin meidän Helsingistä ostamassamme 500 mk "säslongissa".

Meistä siis tämä vanha linna kertoi yleensä, että sen asukkailla on mahtanut olla sangen epämukavaa ja ikävää, ja koska meidän führerimme sattui olemaan linnan vanha palvelija, niin me pyysimme häntä päivätyön päätyttyä astumaan kanssamme lähellä olevaan Goldnes Hornin ravintolaan, jotta saisimme puhella hänen kanssaan mukavia.

Ja kun sitten olimme saaneet eteemme kunnolliset olutseidelit, jota juomaa Saksassa ei katsota hengenvaaralliseksi myrkyksi, jollaiseksi sen meillä ovat todistaneet tohtori Helenius ja professori Taavi Laitinen, niin kulauttelimme siis tätä olutta naamaamme ja puhelimme muinaisia.

Linnan vahtimestari, joka loistoaikoinaan oli ollut oikein hovilakeija, kertoi, että linnassa jo hänen majesteettinsa aikana oli ollut vain aniharvoja asuttavassa kunnossa olevia huoneita. Ne määrärahat, joita linnojen ylläpitoon yleensä myönnettiin, olivat siksi pienet, että linnat pääsivät rappeutumaan. Tästä syystä olivat esim. niiden parkettilattiat aivan sietämättömän huonossa kunnossa, niinkuin jokainen linnassa kävijä voi todeta. Lattiaveto oli linnassa myöskin siksi kauhea, että viimeisen kuninkaan täytyi peittää kaikkien asuttujen huoneiden lattiat omilla matoillaan. Lopuksi hän katsoi viisaimmaksi hankkia itselleen pienen yksityisasunnon kaupungilta, jossa hän oikeastaan asui, ollen linna ainoastaan hänen virallisena asuntonaan. Ruhtinaalliset vierailut koetettiin asettaa kesän ajaksi, sillä kukaan ei hennonut ystäviään tällaiseen harakan pesään majoittaa.

— No, mitä te piditte sitten viimeisestä kuninkaallisesta hallitsijastanne?

— Hän oli hyvä hallitsija.

— Oliko hän nero?

— Ei, ei suinkaan, näin meidän kesken sanoen, erittäin tyhmä.

— Mitkä olivat hänen mieliharrastuksensa?

— Metsästys, syöminen ja juominen, varsinkin juominen.

— No, kuinka te sitten voitte sanoa, että hän oli hyvä hallitsija?

— Joo, senvuoksi, ettei hän tehnyt mitään. Ajatelkaa, jos niin tyhmä mies olisi ollut itsepäinen ja toimintahaluinen, mitä suunnattomia onnettomuuksia hän olisikaan voinut matkaansaattaa. Mutta tämä meidän majesteettimme, niinkuin sanottu, ei tehnyt kenellekään pahaa eikä hyvää, vaan antoi parlamentin valitsemien ministereiden hoitaa maan asiat ja senvuoksi menestyivätkin maassamme kaikki hyvin, sekä ylhäiset että alhaiset, sekä kauppa, maanviljelys, tieteet että taiteet. Asioiden johto oli kokeneissa käsissä, nähkääs. Mutta nykyään tulee meillä valtion asioiden johtoon miehiä, jotka eivät ole lahjakkuudessa edes entisen majesteettimme veroisia, mutta joilla on suunnaton halu toimia itsenäisesti ja jotka senvuoksi sekoittavat kaikki asiat. Mitä taas näihin vanhoihin linnoihin tulee, niin on niitä vähitellen alettu korjailla, vaikkei tätä linnaa vielä ole paljonkaan korjailemaan ehditty. Mutta kaikki ne linnat, joissa asuu tasavallan korkea-arvoisia virkamiehiä, on korjattu heti, sillä eihän toki tasavaltalainen virkamies, tottumaton kun on, voi asua sellaisessa harakanpesässä kuin joku majesteetti, joka on niissä jo vuosisatojen perinnöllisyydestä tottunut asumaan.

Tällainen on kertomus vanhasta linnasta ja vanhasta linnan palvelijasta.

HIENOSSA SAUNASSA.

Matkamies, suomalainen nim., huomaa viikon parin päästä ulkomailla vaellettuaan, että sauna alkaa olla tarpeen. Kivihiili tai oikeastaan kivihiilen noki tarttuu nimittäin joka paikkaan. Kun niistät nenääsi, ilmestyy vitivalkoiselle nenäliinallesi heti kaksi mustaa läikkää ja jos nenäliinaan pyyhkäiset hikisen naamasi, niin on nenäliina heti valmis pyykkiin.

Mutta nuo pienet kivihiilihiukkaset tunkeutuvat kaikista mahdollisista aukoista ihoosi, valkoinen paidankauluksesi on pian pikimusta, pikimustat ovat myöskin hihansuut ja jos alat tarkastella ruumistasi, niin huomaat hyvin pian, että sekin on hienon kivihiilihärmeen peittämä.

Ja monet muut merkit ja tunnustähdet johdattavat mieleesi suomalaisen sananlaskun, ettei ole mentävä syyhymättä saunaan, tällä kertaa muodossa: "Silloin, kun sinua syyhyttää, muistat saunan."

Ensimmäinen mahdollisuus saada kylpy on pyytää hotellin Stubenmädcheniä sinulle se valmistamaan. Sinut viedään noin tunnin kuluttua "kylpyhuoneeseen". Sen yhdessä nurkassa näet kaikki hotellin tärkeimmät siivoamistyökalut, s.o. muutamia kappaleita rattaantapaisia laitoksia, joilla ollaan lakaisevinaan lattiaa, pari pitkävartista pensselintapaista vehjettä hamppuköydestä tehtyine tupsuineen, joilla lattioita kostutetaan, jonkun varsiluudantapaisen vehkeen sekä melkoisen paljon sitä tavaraa, jota me suomalaiset kutsumme rojuksi. Katossa on hämähäkinverkkoja, ovesta on maali lohkeillut j.n.e. Mutta ammeessa on haaleata vettä ja siinä voit yrittää parhaasi mukaan pestä itseäsi. Hyvin mustaksi kylpyvesi tuleekin, mutta pian huomaat, ettei tällainen ammekylpy muuta tee kuin antaa sinulle vain jonkunmoisen käsityksen siitä, kuinka likaiseksi olet matkalla tullut.

Tällaisilla kylvyillä sitä kuitenkin sai tulla toimeen ja olin tahallani päättänyt säästää itseäni, sillä olin kuullut kovasti kiitettävän sitä Wienin roomalaiskylpylää, jossa useat europalaiset hallitsijat ja vieläpä Europan ulkopuolellakin olevat, esim. Brasilian keisari Pedro I, olivat nauttineet kylvyn virkistystä. Kun siis olin täysin rähjääntyneenä saapunut yöjunassa Wieniin, niin seuraavana päivänä ensi työkseni astuinkin tähän roomalaiseen kylpylään, joka muuten oli aivan lähellä rautatieasemaa.

Ja komea oli jo sisäänkäytävä. Siellä oli tavanmukainen ovenaukaisija juomarahoja kärkkymässä ja saikin hän muutaman groschenin, kun neuvoi minulle, missäpäin pilettiluukku sijaitsi. Ja sen jälkeen tuli lipun osto, jolloin havaitsin, että lippuja voitiin ostaa kolmeen kerrokseen ja vaihtelivat hinnat noin 30—50 Suomenmarkkaan.

Koska lompakkoni ei ollut erittäin paksu, niin valitsin ylimmän eli halvimman kerroksen ja sen jälkeen lipun saatuani alkoi kapuaminen hyvin narisevia ja vaappuvia tammiportaita myöten ylimpään kerrokseen. Näki, että kaikki oli aikoinaan ollut hienon hienoa, mutta nähtävästi ei omistajalla ollut varaa mihinkään korjauksiin pitkiin aikoihin, sillä kaikki narisi ja natisi, oli kulunutta ja rappiolla. Yläkerrokseen kuitenkin päästiin ja siellä astui eteemme ainoastaan vyötärövaippaan puettu Apollo, joka tarjoutui ottamaan haltuunsa lompakkomme ja arvoesineemme, antoi niistä kuitin, peri 5 markan suuruisen lisämaksun ja ojensi meille vyön eli gürtelin sekä avaimen, jolla pääsimme pukuhuoneeseen.

Se, joka joskus on nähnyt suomalaisen kaupunkilaissaunan pukuhuoneen mukavine makuusohvineen, valkoisine lakanoineen ja kaikkine muine ihanuuksineen, voi käsittää, miltä tuntuu, kun pukuhuoneena on niin ahdas koppi, että siinä tuskin kääntymään mahtuu, ja likainen se koppi oli, niin likainen, että se johti mieleen erään ahtaanlaisen pihan perällä olevan rakennuksen, jollaisia niin yleisesti tavataan meidän rakkaassa Suomessamme.

Tämän kopin seinällä oli iso julistus, noin 80 cm leveä ja kuutisenkymmentä pitkä, jossa oli esitetty kaikki säännöt, mitä tässä kylpypaikassa noudatettava on.

Häpeän tunnustaa, että en tarkalleen tunne Suomen nykyisiä perustuslakeja, mutta uskallan väittää, että tämä sauna-asetus oli varmasti pitempi kuin Suomen valtioneuvoston johtosääntö tai esim. Suomen valtiosääntö. Siinä tosin oli ainoastaan 88 pykälää, mutta nämä olivat kaikki sangen pitkät ja laajat ja perinpohjaiset, joten jo heti ne nähdessäni ymmärsin, kuinka väärin on ollut syyttää Suomen kansan eduskuntaa siitä, että se on liiaksi tehnyt lakeja. Voin huoleti sanoa, ettei ainoakaan Suomen kansan eduskunnan laatimista laeista ole epäselvyydessä ja epätarkoituksenmukaisuudessa päässyt tämän sauna-asetuksen tasalle.

Luin siitä kaksi ensimmäistä pykälää, mutta oli niiden kieli siksi monimutkaista, että jatkaminen osottautui tarpeettomaksi ja päätin senvuoksi rohkeasti ryhtyä kylpyyn tuntematta lakeja ja asetuksia. Näinhän tekee muuten Suomen kansakin lakiensa suhteen, sillä eiväthän meillä edes lakimiehet tiedä, mitkä lait milloinkin ovat voimassa ja mitkä kumotut. Otaksuin siis, etteivät nämä saunavirkailijatkaan tunne lakejansa, joten voin täällä kylpeä ilman lakeja ja asetuksia, niinkuin koko elämänikäni olen tehnyt.

Vyönauhan kiinnitin kuitenkin vyölleni, sillä sen kiinnittämisestä oli mainittu erityisessä kuulutuksessa, jossa oli huomautettu, että sen kantaminen oli siveellisyyden vuoksi välttämätöntä.

Tämän jälkeen sain paljain jaloin painua huikean likaisia portaita myöten alakerrokseen, mutta sielläpä olikin erikoinen suihkulaitos jalkojen pesua varten. Paitsi tarkkoja ohjeita siitä, ettei suihkua ottaessaan saanut vyötä irroittaa, oli siinä myös pitkähköt ohjeet siitä, miten suihkua on käytettävä. Näiden ohjeiden lukeminen ei kuitenkaan ollut tarpeellinen, sillä suihku toimi ilman niitäkin. Tämän jälkeen seurasi lämmin suihku, jossa virutettiin koko ruumis ja sitten saatiin astua ensimmäiseen pyhättöön, nim. lämminvesialtaaseen. Se oli komeassa lasimaalauksilla varustetussa marmorisalissa, ja oli siinä altaan ympärillä penkkejä siksi alhaalla, että pääsi lämpimään veteen leukaansa myöten. Selvää on, että täälläkin oli taulukot, joissa oli ankarasti kielletty tuon välttämättömän vyön irroittaminen ja sitäpaitsi taulukko, jossa kiellettiin itsensä hierominen tai vedessä liikkuminen. Oli siis vain istuttava paikoillaan ja annettava haalean veden vaikuttaa ruumiiseen. Vilkaisin siinä kanssakylpijöihinikin ja huomasin, että vieressäni istui eräs karvainen juutalainen, jonka iho oli täynnä peukalonpään kokoisia mätäpäitä ihottumia. Bakteriologiset tietoni eivät ole ylen suuret, mutta muistelen jostain lukeneeni, että juuri noin 30º vedessä kaikki bakteerit ja basillit parhaiten menestyvät ja minun täytyy myöntää, että tulin tällä kertaa jyrkästi rikkoneeksi kylpylaitoksen sääntöjä. Syöksyin nim. valtavalla kilpauintiotteella toiselle puolelle allasta, jolloin tietysti vesi siinä loiskahti pyyhkäisten hyökyaallon tavoin kanssakilpailijani suut ja silmät täyteen.

Mutta yhtä nopeasti kuin tämä oli sanottu, nousin ylös altaasta ja syöksyin pois koko salista jäämättä sen enempää kuuntelemaan niitä kirouksia ja sadatuksia, jotka perässäni kaikuivat.

Syöksyin siis seuraavaan osastoon, jossa annettiin 40º höyrykylpyä. Huone oli täynnänsä sakeata, ilkeän hajuista vesihöyryä, jonka seasta saattoi erottaa penkkejä, joilla kylpijät loikoilivat ja seinässä edelleen asetuksen, jossa jyrkästi kiellettiin poistamasta yltään tuota siunattua vyötäröpeitettä. Tämän jälkeen sai siirtyä suihkun otettuaan 50º höyryhuoneeseen, jossa jo sentään voi erottaa ihmiset ja jossa oli vähän suomalaisen saunan makua. Mutta täälläkin oli ylen kosteata ja haju oli tietysti huoneen likaisuudesta riippuen siksi ällöttävää, etten sielläkään malttanut kauan olla, vaan läksin pesuosastoon.

Luulin täällä nim. kohtaavani pesijän, joka saippuan ja harjan kanssa puhdistaisi ruumiini. Mutta niin ei ollut asian laita. Siellä olisi kyllä ollut hierontaosasto, jossa noin 30 markan lisämaksusta olisi tullut oikein saippualla pestyksi, mutta sinne en mennyt, vaan siirryin lämpimään suihkuun, jossa tuijottaen asetukseen, jossa tuon siunatun vyön riisuminen edelleen kiellettiin, koetin pestä ruumiini niin hyvin kuin osasin.

Vielä sain viruttaa itseni suuressa altaassa, jossa oli 24-asteista vettä jäsen jälkeen pistäytyä 16 asteen altaassa, joissa kummassakaan ei saanut liikkua eikä luonnollisesti riisua yltään tuota siunattua vyötä.

Näin oli tämä maailman hienoin kylpylä läpikäyty ja sen jälkeen astuttiin huoneeseen, jossa Metusalemin ikäinen harmaapartainen vanhus riisui yltäni tuon siunatun vyön. Hän kai oli jo siksi vanha, ettei katsottu sitä tässä pimeässä kylpylässä epäsiveelliseksi. Hän se myös antoi minulle kylpykaavun ja suunnattoman likaiset olkitohvelit.

Ja sitten saavuttiin viimeistelyhuoneeseen, jossa oli jalkojen hoitajia, parranajajia, kynnenleikkaajia ja oluen tarjoilijoita. Ja täällä oli myös suunnattoman likaisia samettisohvia, joissa kylvystä onnelliset wieniläiset lojuilivat ja nukkuivatkin autuaallinen hymy huulillaan.

Minäkin kysäisin, mitä seideli olutta maksaisi, mutta oli sen hinta siksi ruhtinaallinen, että päätin voittaa kiusauksen ja nauttia sen saunasta päästyäni läheisessä kapakassa.

Tällainen oli tämä keisarien ja kuningasten sauna, hienoin sauna koko Wienin vanhassa keisarikaupungissa. Mitähän olisivatkaan Frans Joosepit ja Don Pedrot ja kaikki muut suuruudet tuumanneet, jos he olisivat saaneet oikean kunnollisen kylvyn Runebergin kadun saunassa Helsingissä tai itsessään Pasaasin saunassa. Siellä kylvettyään nimittäin tuntee itsensä puhtaaksi, mutta täältä tultua katsoin parhaaksi täyttää pesuvadin vedellä ja panna joukkoon vähän lysolia ja kaikeksi varmuudeksi desinfisioida ihoni tämän kuninkaallisen kylvyn jälkeen.

SE VÄLTTÄMÄTÖN MATKASEIKKAILU.

Ikävä kyllä emme tällä alalla voi kertoa omia kokemuksiamme, mutta aivan yhtä hyvähän on, jos kerromme erään toisen henkilön katkeria kokemuksia nykyaikaisessa suurkaupungissa, Berliinissä. Annamme siis puheenvuoron koroillaaneläjä Nestor Nikodemus Naukkiselle.

Sitä ennen on meidän kuitenkin huomautettava, että koroillaan eläjä Naukkinen oli kaikin puolin kunnollinen ja kunnioitusta herättävä kansalainen. Hän oli leikellyt kuponkeja jo monta vuotta ja aina vain ostanut uusia osakkeita ja uusia kuponkeja, kunnes lopulta viime vuoden huonot raha-ajat vähensivät hänen töitänsä, niin että hän ei oikein päässyt säännöllisiin elintapoihinsa Kotisuomessa. Tavallisesti riitti hänelle nim. kuponkien leikkaamista kesäkuun loppupäiviin asti, mutta tänä vuonna tämä työ loppui jo huhtikuun lopulla syystä, että niin monet yhtiöt eivät huonojen raha-aikojen vuoksi jakaneet osinkoja. Herra Naukkisen rahallista asemaa ei tämä tietysti mitenkään järkyttänyt, mutta se muutti sitävastoin suuresti hänen jokapäiväisiä elintapojaan. Ajatella, kuinka harmillista on istua ja köllötellä kiikkutuolissaan ja silmäillä naulassa riippuvia kuponkisaksiaan, ilman että niillä voi mitään kuponkeja leikata.

Ja senvuoksi oli herra Naukkinen päättänyt lähteä ulkomaille virkistysmatkalle ja kävi hän siis pankista ostamassa 5000 dollarin matkakreditiivin, sillä hän arveli tämän summan riittävän yhden kuukauden ulkomaan matkaan, ja hän sanoi jäähyväiset Tiltullensa ja Maija-Stiina tyttärellensä ja astui haahteen ja matkusti meren yli.

Ja niin sujui matka ilman hankaluuksia, koskapa hän joutui lopulta Berliiniin ja siellä Unter den Lindenin varrella sijaitsevaan Adlon-hotelliin, jossa amerikalaiset miljonäärit juovat 30 pfennigin olutta 3 markalla lasi. Ja kun oli tullut ehtoosta ja aamusta ensimmäinen ilta ja pikkutunnit, niin tunsi koroillaan eläjä Naukkinen itsensä yksinäiseksi ja päätti lähteä haistelemaan Berliinin yöelämää.

Ja niin hän asteli Friedrichsstrasselle ja sieltä Wintergarteniin, jossa on Berliinin hienoin varietee.

Ja täällä hänen ei tarvinnutkaan istua kauan yksin, sillä pian ilmestyi pöytään kaksi neitokaista, jotka joivat samppanjaa hänen lasistaan ja omista laseistaan ja taputtelivat häntä poskelle ja tanssivat hänen kanssansa jazzia ja black bottomia ja donna-claraa ja istuivat taas hänen viereensä ja puhuivat mukavia. Mutta koroillaan eläjä Naukkinen tilasi uutta samppanjaa ja pöytään ilmestyi myöskin kaksi hienon hienoa herrasmiestä, joilla oli monokkelit silmässä ja niin sai herra Naukkinen kuulla, ettei hän sentään huonossa seurassa ollutkaan, sillä toinen näistä herroista oli ruhtinas ja toinen oli kreivi ja olivat nämä neitokaiset myös ruhtinattaria ja paroonittaria. Ja herra Naukkinen tilasi illallista ja samppanjaa ja tuli yhä reippaammalle tuulelle, joka tuuli ei edes pahentunut, vaikka hän joutui maksamaan laskunkin, jonka summa oli nelinumeroisissa luvuissa.

Mutta ruhtinas ja kreivi olivat kadonneet, ja niin katsoi herra Naukkinen velvollisuudekseen lähteä saattelemaan ruhtinatarta ja paroonitarta kotiin. Ja hän tilasi siis hienoimman auton, minkä sai, ja ruhtinatar ja paroonitar ilmoittivat osoitteensa ja niin lähti auto liikkeelle.

Seuraavana päivänä ilmestyi erään berliiniläisen poliisipresidiumin konttoriin eräs ilkialaston mies. Sanomme seuraavana päivänä, sillä itse asiassa oli yö, kello oli nim. siinä 4 ajoissa aamusilla.

Ja tämän miehen naama oli ihan muodottomaksi hakattu ja hänen ihonsa oli sininen ja punainen ja valkoinen ja hän vaati juoksevaa poliisia ja ratsastavaa poliisia ja autolla ajavaa poliisia ja lentävää poliisia ja sanoi, että häneltä oli ryöstetty tuhansia dollareita ja kultakellot ja briljanttisormukset ja passit ja kaikki.

Mutta kun hänen kielestään ei oikein tahdottu saada selvää, niin täytyi hänen lopulta ilmoittaa kansallisuutensa ja nimensä ja sen jälkeen ruvettiin pitämään pöytäkirjaa, kun nim. ensin hänen hartioillensa oli heitetty karkea poliisinsinelli.

Ja pöytäkirjoista nähdään m.m. seuraava herra Naukkisen kertomus. Niin, alkuosan siitä lukija jo oikeastaan tietääkin, niin, että annamme Naukkisen kertoa ainoastaan sen, mikä lukijalle on uutta:

"Autoon astuttuamme ajoimme kauan minun voimatta erottaa, mihin suuntaan ja minne päin, ja lopulta tulimme hämärän puistokadun varteen ja minä autoin molemmat neitoset autosta ja nämä taas aukaisivat erään kaksikerroksisen hienon huvilarakennuksen oven ja me kuljimme hienoa rappukäytävää myöten toiseen kerrokseen. Täällä astuimme hienoon huoneustoon ja siirryimme neitosten budoaariin, ja koska oli erittäin kuuma, heitin minä takkini ja liivini ja kaulukseni pois kysyttyäni ensin neideiltä, oliko heillä mitään sitä vastaan, ja sen jälkeen me nautimme virvokkeita y.m. ja vähän tanssimmekin."

Ja sitten — — —

"Minä makasin puolihorroksissa, kun yht'äkkiä heräsin siihen, että huoneen ovi aukaistiin ja sähkövalo väännettiin auki. Ja samassa ojennettiin minua vastaan kaksi revolverin piippua ja huomasin, että huoneeseen olivat astuneet ruhtinas ja kreivi, jotka raa'asti ärjäisivät:

"Jos liikahdatte, olette kuoleman oma."

"Aioin herättää viereisessä sängyssä uinuvan ruhtinattaren, mutta en uskaltanut liikuttaa itseäni. Minun täytyi tyytyä vain katselemaan, kuinka nämä molemmat roistot tyhjensivät minun taskuni ja istahtivat sen jälkeen mukavasti sohvalle ja alkoivat laskea saalistaan. Mutta samalla he pitivät minua tarkoin silmällä. He nähtävästi tekivät jonkunlaista tasajakoa ja kun he olivat päässeet siitä yksimielisyyteen, niin he rupesivat keskustelemaan minun kohtalostani.

"Ja toinen heistä sanoi: 'On paras, että ammumme hänet tai kuristamme hänet kuoliaaksi ja heitämme hänen ruumiinsa Spreehen, sillä jos päästämme miehen elävänä kynsistämme, niin ilmiantaa hän meidät poliisille ja me voimme joutua kiinni.'”

"Toinen miehistä tuntui hyväksyvän tämän ehdotuksen ja sen jälkeen he ryhtyivät keskustelemaan siitä, mitenkä ruumiin kuljetus parhaiten tapahtuisi. Ja he tulivat lopuksi yksimielisyyteen siitä, että he ensin kuljettavat minut kylpyhuoneeseen, asettavat minut kylpyammeeseen ja panevat kylpyammeen täyteen vettä sekä sen jälkeen tukahduttavat minut. Kylpyammeessa he minut paloittelevat, panevat palaset kahteen suureen kapsäkkiin ja sen jälkeen huuhtovat kylpyammeen.

"Minun hiukseni nousivat pystyyn minun kaikkea tätä kuullessani ja vaivuin minä polvilleni heidän jalkojensa juureen ja ilmoitin, että minä olen koroillaaneläjä Naukkinen Helsingistä; joka omistan tonnittain osakkeita ja lupasin heille 10,000 dollaria mieheen ja vieläpä toiselle Maija-Stiinan puolisoksi. Aluksi he olivat aivan kylmiä, mutta kun korotin lupaukseni 30,000 dollariin ja lupasin, että he saavat saattaa minut Amerikkaan ja antaa minun siellä paeta ja kun lupasin, etten missään tapauksessa tule tästä asiasta hiiskumaan tavuakaan, niin alkoi jo toinen rosvoista tulla sille mielelle, että ehkä voimme hyväksyä tämän ehdotuksen.

"Toinen oli taas sitä mieltä, että parempi on pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, mutta silloin syöksyi ruhtinatar ylös sängystä ja sanoi, että tietysti on 60,000 dollaria parempi kuin vaivaiset 4000 ja kehoitti suostumaan ehdotukseen. Samaa lausui myös kreivinna, joka oli astunut sisälle viereisestä huoneesta ja kuinka olikaan, syntyi heidän keskenään siksi suuri väittely, että minä sain käteni samppanjapulloon ja lennätin sillä sähkölampun rikki.

"Ja sen jälkeen lähdin juoksemaan sen kuin ennätin, mutta vaatteita en ennättänyt ottaa päälleni, — maatessani olin mahdollisimman kevyesti puettu, sillä huoneessa oli mielestäni kuuma. Ja monet kerrat kompastuilin rappusissa, mutta ihmeellinen onnenkauppa oli, että ennätin ulos ja juoksin sen jälkeen erästä mahdollisimman pimeätä katua, kunnes tapasin erään poliisin, joka toi minut tänne. Ja nyt ottakaa kiinni ne roistot!"

Niinkuin kuitenkin voimme ymmärtää, ei herra Naukkinen osannut ensinkään neuvoa, missä hän oli ollut ja hyvin tukalalta näytti hänen tilansa muutenkin. Lopulta hän kuitenkin sai siviilivaatteet päällensä ja eräs poliisi lähti häntä saattamaan hotelli Adloniin.

Mutta mistä saada rahaa? Olihan hänellä sitä Suomessa kuinka paljon tahansa, mutta nyt hänellä ei ollut edes sen vertaa, että olisi voinut maksaa edes autokyytinsä. No, miljoonamieshän ei koskaan joudu pulaan ja kun herra Naukkinen aukaisi kapsäkkinsä ja veti sieltä esille 1,000 dollaria maksavan toalettikalustonsa, niin toki silloin huomattiin, minkälaisen miehen kanssa oltiin tekemisissä ja sai hän tilaisuuden sähköttää Suomeen ja parin tunnin päästä oli hänellä taas toiset 5000 dollariansa ja hän voi panna Berliinin poliisin liikkeelle. Ja kun hän oli pistänyt poliisin kouraan 100 dollaria "autorahoiksi", niin soitettiin hänelle jo samana iltapäivänä, ja kun hän saapui tämän soiton perusteella poliisikonttoriin, niin tapasi hän siellä sekä ruhtinaan s.o. karanneen murtovarkaan Jakob Müllerin ja kreivin, Fritz Müllerin. Ruhtinas ja kreivi olivat veljeksiä ja heidän aviopuolisonsa olivat nämä kaksi hienoa daamia, jotka herra Naukkinen oli Wintergartenissa tavannut.

Ja rahatkin saatiin melkein kaikki, takaisin ja myöskin koroillaaneläjä Naukkisen kalleudet.

Mutta herra Naukkinen oli päättänyt, ettei hän lähde enään tuollaisiin kevytmielisiin huvituksiin, vaan teki hän täydellisen parannuksen ja matkusti Oberammergauhin odottamaan sitä aikaa, jolloin kärsimysnäytelmä piti esitettämän.

TALONPOIKAISTANSSEISSA.

Varsinaisia talonpoikaistanssiaisia ei meillä enää ole, sillä jos menee esim. nuorisoseuran iltamiin, niin on tanssi siellä jokseenkin samanlaista kuin kaupungeissakin. Tanssikappaleet alkavat olla samat ja meidän maalaisväestömme pukeutuu kaupunkilaismalliin, niin että silkkisukat ja korkeakorkoiset kengät ovat jo muodissa Rovaniemen takanakin. Mutta vaikka Saksa onkin uudenaikainen maa, niin siellä monin paikoin maalaisväestö säilyttää vanhoja tapoja, ja senvuoksi siellä voidaan nähdä vielä oikeita talonpoikaistanssiaisia.

Saksin metsäseuduissa poltetaan vielä tänäpäivänä suuria hiilimiiluja ja kun hiilimiilun purkajaiset on talkoona pidetty, niin silloin tulee myöskin ilon vuoro ja pidetään oikeat miilutanssiaiset. Tätä varten on miilun läheisyydessä tanssilava ja useissa paikoin on hiilimiilun läheisyydessä vielä ravintolakin.

Olimme seuranneet vanhan miilunpolttajan kanssa hiilimiilun kehitystä, sillä meissä itsessämmekin on vähän miilunpolttajan vikaa, ja huomasimme, kuinka tärkeä paikka tämä miilu paikkakunnan historiassa oli. Varsinkin olivat siihen kiintyneet paikkakunnan neitokaiset ja nuorukaiset, sillä he hiipivät aina illan hämärissä hiilimiilulle ja sen läheisyydessä olevaan metsään ja olivat siellä kahden kesken ja juttelivat luultavasti kaikesta muusta kuin miilun poltosta. Vanha miilunpolttaja sanoikin, että hän tietää kaikkein parhaiten, kutka näillä tienoilla toisistaan pitävät ja kutka ovat löytäneet toisensa.

Paitsi miilua piti miilunpolttaja sivuansiokseen pientä ravintolaa, jossa tarjoiltiin voileipiä ja olutta, joka olut noudettiin lähteestä, joka piti pullot kylmänä.

Mutta sitten tulivat miilutanssiaiset. Tanssilava koristettiin lehvillä ja koreilla nauhoilla ja siinä kymmenen aikaan illalla alkoi miilulle kerääntyä nuorisoa, joka suurimmaksi osaksi oli kansallispuvuissa, tytöt lyhyissä, kirjavissa hameissa, polvet paljaina, ja pojat lyhyissä vuoristolaishousuissa, niinikään paljain polvin. Ja tanssit olivat vanhan suomalaisen purpurin ja koivistonpolskan tapaisia ja tanssiessa laulettiin niinkuin meilläkin ennen aikaan tehtiin. Ja sitäpaitsi kuului tanssissa aina muutamassa vuorossa asiaan, että tyttö nostettiin vyötäröistä niin korkealle kuin jaksettiin ja tehtiin niin monta pyöräystä kuin jaksettiin.

Ja siellä mekin hääräsimme hiki tukassa ja tuntui oikein mukavalta, kun nämä tyttölapset laskivat kätösensä meidän hartioillemme, jotta me jaksaisimme heitä nostella ja sen jälkeen pyöräytellä ympäri.

Ja ihana Gretel oli myöskin siellä ja me tanssimme hänen kanssansa, niin että hänen pitkät hiuspalmikkonsa hulmusivat ja meidän olisi kovin tehnyt mieli purkaa nämä palmikot, sillä arvasimme, että silloin olisimme nähneet tukan, jota parempaa tuskin Loreleilla lienee ollut.

Mutta tanssissa tulee väkisinkin kuuma ja niin päätimme lähteä jäähylle ja haimme kaksi pulloa olutta ja muutaman makkaran ja istahdimme metsän siimekseen ja aloimme puhua mukavia. Ja meidän katseemme kiintyivät Gretelin käsiin ja me otimme toisen Gretelin kätösen käteemme ja sanoimme, että Suomessa ei ole talonpoikaistytöllä noin pieniä kätösiä, ja ihmettelimme, että mitähän työtä noillakin kätösillä oikeastaan tehdään.

Ja Gretel sanoi, että niillä tehdään kaikkia töitä, mitä taloudessa tarvitaan ja siveli kämmenellänsä meidän poskiamme ja sanoi, että ettekös sentään huomaa, kuinka karkeat ne kädet ovat?

Mutta me sanoimme, että ne ovat pehmeät kuin höyhen ja sanoimme, että varmaankaan ei noilla käsillä sentään ole mitään karkeata työtä tehty. Mutta silloin otti Gretel meidän kätemme käteensä ja siveli sillä polviansa ja sanoi, että katsokaapas kuinka karkeat nämä polvetkin ovat, sillä koko päivän olen ollut polvillani ja kuurannut lattiaa.

Ja näin me siinä sitten istuimme ja me aloimme sitten lopulta vähitellen uskoa, että ehkä Gretel sittenkin on työtä tehnyt ja kun oluetkin alkoivat loppua, päätimme taas lähteä tanssia jatkamaan. Mutta tällä välin oli tullut tästä juhlallisesta kuusikosta pilkkosen pimeä ja vaikka me mielestämme kuljimmekin toisten ääntä kohti, niin synkkeni metsä yhä edelleen ja lopulta soiton äänikin lakkasi kuulumasta ja me huomasimme olevamme eksyksissä.

Ja vaikka me kuinka olisimme koettaneet, niin emme löytäneet pois metsästä, joten meidän täytyi istahtaa ja ruveta odottamaan aamun tuloa. Ja väsyneet me myöskin olimme, niin että ei ollut ihme, että me lopulta nukahdimme pehmeälle sammalvuoteelle.

Ja kun me heräsimme, niin me huomasimme liikkuvamme taivaan ja maan välillä ja kun me tarkemmin katselimme tilannetta, niin huomasimme, että meidät oli maasta kohottanut kaksi erittäin vankkaa käsivartta.

Ja sen jälkeen tunsimme taas seisovamme maan pinnalla ja meidän edessämme seisoi noin 25-vuotias mies, joka suuresti muistutti Goljattia, joka niinkuin muistamme oli 6 kyynärän ja kämmenen leveyden pituinen, ja vaikka me olemmekin nimeltämme Taavetti, niin me huomasimme itsemme kuitenkin sangen aseettomaksi tämän filistealaisen edessä, sillä meillä ei ollut mitään linkoa.

Me astuimme siis mahdollisimman pitkän askeleen taaksepäin, jolloin tämä filistealainen astui yhtä pitkän askeleen eteenpäin ja me olimme taas yhtä lähellä toisiamme.

Me emme siis voineet muuta kuin seisahtua paikallemme ja me kumarsimme kohteliaasti ja kiittelimme filistealaista siitä, että hän oli löytänyt meidät metsästä, johon ehkä muuten olisimme eksyneet.

Mutta tämä filistealainen oli sangen epäkohtelias. Hän puhui sangen paljon ja sangen uhkaavalla äänellä, mutta hänen puheestaan minä en paljoakaan ymmärtänyt, jonka jälkeen hänen kätensä taasen lähestyi minun kaulustani. Minä onnistuin kuitenkin pääsemään erään suuren puun taakse, se oli noin metri läpimitaltaan, ja sen jälkeen aloimme leikkiä kiinniottajaisia, kunnes lopulta aloin laukata sangen jyrkkää mäenrinnettä alas. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, kuinka tämä minun laukkaamiseni tapahtui, mutta sen verran vain muistan, että koipien välitys ei tahtonut millään tavalla riittää, mutta lopulta kadotin tasapainoni ja kuului kova polskahdus ja niin olin romahtanut pää edellä suolammikkoon.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin pääsin kuivalle ja kun aloin katsella jotain tien tapaista, niin näin lammikon lähellä portaat, joita myöten asteli kaksi ihmistä.

Siellä asteli Goljat ja hänen kainalossaan sipsutteli ihana Gretel.

Ja he näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä toisiinsa, niinkuin luonnollisen valinnan luonnonlakien mukaan sopiikin.

Mutta heidän jäljessään tallusteli täysin kuraantunut kypsyneessä keski-iässä oleva mieshenkilö... Ja hänen kenkänsä sanoivat hölk, hölk, hölk...

CAVE CANEM!

Tämä kirjoitus oli ensimmäinen, jonka roomalaiseen taloon astuja muinoin näki. Suomeksi se merkitsee: "Varokaa koiraa."

Täällä pääkaupungissa ei kynnyksen yli astuja näe tällaista kirjoitusta, mutta sitävastoin kyllä muutamissa tapauksissa ilmoituksia siitä, että kerjäläisiltä ja asiattomilta on rapuissa liikkuminen kielletty. Eräässä talossa on sitäpaitsi ilmoitettu se poliisilaitoksen numero, joka tepsii, ellei kieltoa noudateta.

Mikäli olemme kuulleet, ei tämä juhlallinen plakaatti kuitenkaan ole tehnyt toivottua vaikutusta.

"Asiattomien kulku" rapuissa jatkuu yhä edelleen häiriytymättä. Eikä tuo nyt itse asiassa niin mahdottoman "häiritsevää" ole, mutta ikävämpää on se, että nämä "asiattomat" eivät suinkaan aina lähde talosta tyhjin toimin. Tämän tuli havaitsemaan m.m. töölöläinen herrasmies, joka pikkutunneilla saapui "visiitiltä" kotiinsa ja huomasi hämmästyksekseen sen iloisesti valaistuksi. Mutta iloiseksi hän ei lopulta jäänyt, sillä talo oli käännetty mullin mallin ja sieltä viety kaikki arvoesineet viimeistä hopealusikkaa myöten.

Yhtä tyytymätön oli se herrasmies, joka viime kesänä palasi kesälomaltaan ja sai tietää, että hän oli muuttanut, eli toisin sanoen, että hänen luultiin muuttaneen, sillä kuorma-auto oli saapunut hänen talonsa eteen ja hänen huoneustonsa oli tyystin tyhjennetty.

Ehkä näiden joukkoon on vielä luettava sekin tapaus, joka sattui eräälle helsinkiläiselle herrasmiehelle aivan äskettäin. Kun hän nim. saapui kotiinsa liikematkalta, niin oli hänen nimikilpensä ovelta hävinnyt ja sen sijalla komeili nimikilpi, jossa oli hänen rouvansa tyttönimi. Siinä talossa oli kuulemma myös käynyt "asiattomia".

Ernst Lampén on kirjoittanut pitkään ja mielenkiintoisesti siitä, että koirat yleensä ovat tarpeettomia pääkaupungissa. Metsästäjä tarvitsee metsästyskoiria ja maatalossa tarvitaan talon vahti, mutta kaupungissa ovat koirat ylellisyystavaraa, josta lienee vähän huvia omistajalle itselleen, mutta paljon harmia muille.

Pidämme Ernst Lampén'in kirjoitusta liian yksipuolisena. Emme tosin voi käsittää, mitä hyötyä on kaiken maailman sylikoirista, jotka ovat toinen toistaan rumempia ja vaivaisia, kääpiömäisiä epäsikiöitä, mutta kyllä täällä Helsingissäkin oikeita talon vahteja tarvittaisiin. Emme tosin usko, että koirat oppisivat erottamaan asiallisia "asiattomista", mutta tuskinpa vain porrasryöstöjä ja huoneustoryöstöjä tapahtuisi niin paljon kuin nykyään, jos vain taloissa olisi vahtikoiria.

Kun nimittäin koiran älyyn yhdistettäisiin ihmisen äly, niin helposti ehkä voitaisiin suoriutua pulmallisistakin tilanteista. Ehdotamme meneteltäväksi esim. seuraavalla tavalla.

Talon porraskäytävään asetettaisiin joko tanskalainen verikoira tai erikoisesti tarkoitusta varten kasvatettu bernhardilaiskoira.

Jokseenkin varmaa on, ettei tähän taloon tulisi "asiattomia" eikä olisi niin kovin vaarallista, jos myös myöhään kotiin keinottelevat herrasmiehet tai luvattomilla matkoilla ollut "kultainen nuoriso" joutuisi talon vahdin kanssa tekemisiin. Kukaan ei ainakaan pääsisi salaa taloon. Jokseenkin varmasti palaisi taloon hyvä järjestys jo viikkokauden kuluttua.

Ja nyt, hyvä lukija, nyt tulee pääasia. Talon porttikäytävään maalattaisiin pimeässä loistavin kirjaimin: "Varokaa koiraa!" Ja miksei vielä latinaksi: "Cave canem."

Tämän jälkeen voitaisiin temppu uudistaa jossain muussa rappukäytävässä ja kenties voitaisiin yrittää julistuksen ovelle asettamista ilman koiraakin. Jos koiraa välttämättömästi tahdotaan välttää käyttämästä, niin silloin ehdotamme, että asetettaisiin talon portille julistus:

 Varokaa!

 Talossa asuu 4 erittäin vaarallista tarttuvaa tautia potevaa henkilöä.
 Se, joka taloon astuu, syyttäköön itseänsä!

 Isännöitsijä.

Ehkä tämä on vielä parempi ja repäisevämpi muoto samasta ajatuksesta kuin muinaisten roomalaisten lause "Cave canem!"

OPPITUNTI YLEISKULTTUURISSA.

Postilaatikon kansi kolahti. Kiiruhdimme katsomaan, mutta ei siellä ollut sen parempaa kuin tavallinen ilmoituskortti. Tällä kertaa ilmoitti "oppilaitos", joka "antaa pätevien opettajien johdolla huokeita ryhmä- ja yksityistunteja suomen, ruotsin, eestin, saksan, ranskan, englannin, italian, venäjän ja esperanton kielissä; lausunnossa ja näyttämöplastiikassa, matematiikassa. Kursseja järjestetään kirjanpidossa ja pikakirjoituksessa; kotiarkkitehtuurissa ja yleiskulttuurissa; grafologiassa y.m. y.m."

Mikä ihastuttava pieni kortti, joka oli meille aukaiseva tien inhimillisen tietämykseen. Tuossa pienessä laitoksessa voisimme oppia mitä halusimme kielistä grafologiaan asti. Kaikki "pätevien opettajien" johdolla.

Sanotaan, että inhimillinen tietämys on laaja, mutta ihmisen elämä on lyhyt, joten meidän oli siis harkittava, mistä oppiaineista saisimme ehdottomasti parhaan tuloksen. Selvää on, että tämä oppiaine on yleiskulttuuri ja senvuoksi päätimme ryhtyä ottamaan oppitunteja juuri siinä.

Emme voi kieltää, että mielenkiintomme astuessamme tämän oppilaitoksen eteiseen oli suuri. Pian seisoisimme silmä silmää vastaan ihmisen kanssa, joka kykenee antamaan opetusta yleiskulttuurissa. Koputettuamme ovi aukeni ja saimme astua huoneeseen, jossa hyvin yksinkertaisen kirjoituspöydän takana istui lihavahko, hyvin maalattu ja spaklattu, noin 50-vuotias naisihminen. Me kumarsimme ja punastuimme, sillä arvasimme, että arguksen katseilla seurataan jokaista liikettämme, sillä tiesimmehän ensi kertaa elämässämme seisovamme yleiskulttuurin opettajan edessä.

Jo lapsena on meille opetettu, että liika puheliaisuus on pahasta ja kun sitäpaitsi tiesimme, että rouva-arvonimen saavuttaminen on meidän valistuneimpien naistemme kaikkein keskeisimpiä pyrkimyksiä, sammalsimme siis:

— Arvoisa rouva Yleiskulttuuri... Ei tuota noin hyvin arvoisa rouva, minä pyytäisin saada tunteja yleiskulttuurissa.

— Ryhmässäkö, vai yksin?

— Mieluimmin yksin.

On myönnettävä, että tuleva opettajamme oli tehnyt meihin vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat terävät kuin naskalit. Hänen äänensä oli tiukka kuin tulisi se kiristetystä pussinsuusta ja koko hänen olemuksestaan säteili itsetietoisuus ja tahdonvoima.

Ei ole siis ihme, että hous... anteeksi, että me hieman tutisimme astuessamme ensimmäiselle yleiskulttuurin tunnillemme.

Rouva Yleiskulttuuri istui kirjoituspöytänsä takana. Kun olimme näyttäneet naamamme, kehoitettiin meitä palaamaan uudestaan eteiseen ja silloin kuin rouva Yleiskulttuuri lausui sisään, astumaan sivistyneesti huoneeseen.

— Koettaka te aukkasta nyt enssi se ovigrasiöösisti. Kas näin, ja astuka sisän ledist ja grasiöösist, kas näin.

Niin, odotimme siis oven toisella puolella, kunnes lausuttiin sana: sisään.

Astuimme huoneeseen ja onnistuimme jo ensi kerralla.

— Sisään olla franskaks angtreesilvuplee. Kun minä sano angtreesilvuplee, niin astuka sisään.

Vähän ajan perästä lausuttiin angtreesilvuplee ja koe uudistettiin. Se onnistui.

Tämän jälkeen ryhdyimme järjestämään samaa koetta englannin kielellä. — — —

Olimme juuri päässeet oven ulkopuolelle, kun sisältä alkoi kuulua hirveätä kirkunaa venäjän, saksan, ranskan, englannin ja esperanton kielillä, joten me syöksyimme aivan kulttuurittomasti huoneeseen.

Rouva Yleiskulttuuri tanssi pöydällä mitä hirvittävältä intiaanitanssia ja tuli niin lähelle pöydän reunaa, että meidän täytyi rientää häntä tukemaan. Me romahdimme molemmat yhdessä lattialle ja katsoi rouva Yleiskulttuuri parhaaksi pyörtyä meidän syliimme.

Samassa huomasimme pienen hiiren, joka luikki ovesta ulos.

Mutta me vieritimme rouva Yleiskulttuurin päältämme, paiskasimme pöydälle tuntimaksun, 60 mk, kaappasimme palttoomme ja lakkimme ja syöksyimme ulos.

Emme nimittäin voinut käsittää, kuinka voisimme selvitä rouva Yleiskulttuurista sen jälkeen kuin hänet oli saattanut pulaan tavallinen suomalainen hiiri, jolla ei ole yleiskulttuuria.

ONNETON AVIOMIES.

Noin pari kuukautta oli nuori pari Jyrki ollut naimisissa.

Ja sitten eräänä päivänä saapui herra Jyrki taas klubiin, jossa ei häntä oltu, niinkuin ylläolevasta selviää, pariin kuukauteen nähty.

Suurella ilolla otettiin hänet vastaan kaverusten seuraan. Mutta herra Jyrki ei ollut ensinkään iloisen näköinen.

— Mikä miestä vaivaa? tuumivat toverit.

— Appiukko ei halua irroittaa rahoja, lausui eräs.

— Anoppimuori on muuttanut taloon, tuumasi toinen.

— Keittäjätär on poistunut ja rouva laittaa itse ruuat, tuumasi kolmas.

— Hän on tärvellyt rouvansa uusimman puvun, tuumasi neljäs.

Mutta silloin otti herra Jyrkikin puheenvuoron, ja sanoi surkealla äänellä:

— Olette kaikki erehtyneet. Minun appivaarini on tämän kaupungin varakkain ja anteliain ihminen. Lähinnä Josefiinaani rakastan anoppimuoriani yli kaiken. Meidän keittäjättäremme on talon vanha uskollinen palvelija Josefiinan kodista, eikä milloinkaan jättäisi silmäteräänsä. Minun rouvani ei voisi milloinkaan suuttua minuun vain puvun tähden.

Mutta on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin te, rakkaat toverit, olette voineet kuvitella. Minun rouvani on sairas. Parantumattomasti sairas!

— ? ? ?

— Hän on sairastunut tuuleuttamismaniaan. Hän voi pahoin, ellei talossa jossain joka hetki ole joku reikä auki. Joka kymmenes minuutti täytyy minun nousta tärkeiden töiden äärestä ja siirtyä viereiseen huoneeseen, sillä rouvani tahtoo tuuleuttaa työhuoneeni. Sen jälkeen siirryn huoneeseeni ja rouvani tuuleuttaa viereisen huoneen, jonka jälkeen hän huomaa, että myös ruokahuone ja keittiö ovat tuuleutettavat. Tämän jälkeen hän siirtyy palvelijanhuoneeseen, sitten hän aukaisee salin ikkunat voidakseen tuuleuttaa salin ja VC:n. Koko tähän hommaan menee, niinkuin sanottu, 10 minuuttia, jonka jälkeen hän palaa takaisin minun huoneeseeni ja minä saan seurata häntä viereiseen huoneeseen, ja sen jälkeen pääsen taas kymmeneksi minuutiksi omaan työhuoneeseeni takaisin, jolla väliajalla rouvani ennättää tehdä kierroksensa uudelleen.

Aina kun lähdemme ulos, on ennen uloslähtöä suoritettava ylimääräinen tuuleutus ja aina kun tulemme sisälle, tuuleutetaan taas.

Rouvani tuuleuttaa erikseen vielä postiljoonin käynnin, kaasulaskun tuojan käynnin ja jokaisen eteisessä pistäytyneen henkilön jälkeen.

Vieraita ei meillä yleensä enään käy, sillä nämä joutuivat heti samaan kierrokseen kuin minäkin, ja siihen he pian kyllästyivät.

Tämä ei kuitenkaan olisi vielä mitään, mutta nyttemmin on keittiörapuissa asuva naapurini hommannut itselleen koiran ja pitää rouvani ylimääräisen tuuleutuksen joka kerta, kun hän epäilee koiran käyneen keittiön rappusissa.

Viime viikolla alkoi hän tuuleuttaa joka kerta kuin ovikello oli soinut, vaikken olisikaan laskenut tulijaa sisään enkä edes hänelle ovea avannutkaan.

Tämän kaiken olisin vielä voinut kestää, mutta tänäpäivänä alkoi hän tuuleuttaa jokaisen puhelinsoiton jälkeen, jolloin huomasin, että hänen tilansa oli tyystin vaarallinen.

Käännyin siis heti tohtori Tietäväisen puoleen, jolle tarkoin selitin, mikä vaimoani vaivasi. Tohtori Tietäväinen sanoi, että tauti oli tuuleuttamismania ja että se oli miltei parantumaton. Ainoastaan muutamia tapauksia on, jolloin tätä tautia sairastanut on parantunut ja tällöin on lääkkeenä käytetty joko Atlantin yli lentoa avoimessa lentokoneessa tai Atlantin yli purjehtimista avoimessa purjehdusveneessä. — Ja minä kun olen siksi heikkopäinen, ettei minusta ole lentäjäksi eikä purjehtijaksi!

— Eiköhän avonainen auto tekisi samaa palvelusta? huudahtivat toverit yhteen ääneen.

— Siinäpä se juuri onkin. Vaimoni ei voi sietää autoja eikä pölyistä maantietä.

— Mutta entäs, jos lähtisitte maaseudulle raittiiseen ilmaan?

— Rouvani ei voi sietää maaseutua eikä maalaisilmaa. Hän on kaupunkilaislapsi.

Ja niin purskahti tämä nuori, kovia kokenut aviomies lohduttomaan itkuun.