[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYlDw8agfL9-gcEjABFR_sLcTfJX3nXjohmgKQP4dyRc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3574,"Portieeri","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"3574-valkonen-tatu-portieeri","3574__Valkonen_Tatu__Portieeri",null,"tietokirja",[],[],"fi",1931,18609,124840,true,[],[],[],"Kokoelma matkakuvauksia ja havaintoja 1930-luvun alun Berliinistä ja muualta Keski-Euroopasta. Teksteissä tarkastellaan humoristiseen sävyyn saksalaista arkielämää, hotellien tapoja, matkustamisen vaivoja sekä paikallisia erikoisuuksia.","Tatu Valkosen 'Portieeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3574.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PORTIEERI\n\nKirj.\n\nTatu Valkonen [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPortieeri.\nHotelleista.\nWandern.\nFredrik Suuren hautakammiossa.\nTullitarkastuksista.\nKaupustelijoita.\nMannermaan taksa-autot.\nAmmattityötön.\nHerra vahtimestari.\nFrühstück.\nNachtkultur.\nKahvista.\nWienerschnitzeli.\nKravuista.\nMitä vanha linna ja vanha linnan palvelija kertoivat.\nHienossa saunassa.\nSe välttämätön matkaseikkailu.\nTalonpoikaistansseissa.\nCave canem.\nOppitunti yleiskulttuurissa.\nOnneton aviomies.\n\n\n\n\nPORTIEERI.\n\n\nHän oli ensimmäinen, joka otti minut Berliinissä vastaan. Matkamiehillä\non yleensä se käsitys, että turistiaikana on vaikea saada huonetta,\nmutta kun sitä kysyin, niin hän miltei sulki minut syleilyynsä ja\nlennätti minut huoneeseen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä oli hän ilmoittanut, mitä huone maksoi, mitä\netuja sillä on, kuinka siinä voi nukkua akkuna auki, sillä ulkona on\naivan savutonta. Ilma on Berliinin terveellisin, aurinkoa tarpeeksi,\nsiis ei liika paljon eikä liika vähän, tänne ei kuulu suurkaupungin\nmelu j.n.e. j.n.e. Samalla hän piti pienen esitelmän Berliinistä,\nPreussista, maatalouspulasta y.m. Ja lopuksi hän esitteli hotellin koko\nhenkilökunnan, joiden arvonimiä ja tehtäviä en päässyt ymmärtämään,\nmutta joista päätin ottaa selvää ja joista tulen ehkä kirjoittamaan\nkokonaisen teoksen. Koetan tällä kertaa kuvata ainoastaan Herra\nPortieeria.\n\nKun siis huone oli tyhjentynyt, aloin tehdä toalettia. Tämä merkitsi\nsitä, että riisuuduin kiireestä kantapäähän, peseydyin ja totesin,\nettä kaikki ne vaatekappaleeni, joita ensiksi tarvitsin, olivat\nmatkalaukussa alimpina, seikka, jonka olen säännöllisesti todennut ja\njoka näyttää kuuluvan luomakunnan kumoamattomaan järjestykseen. Samalla\ntotesin, että parranajovehkeet olivat jääneet herttaiseen Helsinkiin\nsen huoneen lattialle, jossa hiki tukassa pakkausta toimitin. Painoin\nsiis nappia ja silmänräpäyksessä oli Portieeri huoneessa ja tiedustelin\nhäneltä Barbieria, jollaista ei tainnut olla koko Berliinissä, sillä\nlopulta hoksasimme, että oli kysymys Friseurista.\n\nJa niin ilmestyi Portieeri itse nopeammin kuin tämä on sanottu,\nparranajovehkeet mukanaan, ja ajoi partani kaikkien taiteen sääntöjen\nmukaan.\n\nNäin olin siis valmis astumaan Speisezimmeriin, jossa ei sillä kertaa\nsattunut ketään olemaan. Ei ollut nimittäin ateria-aika, joten oli\nsaatavissa vain kylmää ruokaa. Portieerimme lennätti siis eteeni\nleipää, voita ja lautasellisen leikkeleitä, pääasiassa erilaisia\nmakkaroita. Sitäpaitsi tilasin \"ein Helles\", joka on maukasta ja\nterveellistä nestettä, mutta jota Kotisuomessamme ei saa.\n\nJa niin rupesin minä syömähommiin, jotavastoin Portieeri pani radion\nsoimaan ja puhumaan sekä istahti senjälkeen työpöytänsä ääreen.\nSanoin työpöydän ääreen, sillä huomasin, että hän oli tosi työssä.\nHänellä oli selailtavanaan noin 300-sivuinen Svensk språklära, mahtava\nsaksalais-ruotsalainen ja ruotsalais-saksalainen sanakirja sekä\nkunnioitusta herättävän paksu Schwedische Sprachlehre.\n\nKoko homma alkoi herättää mielenkiintoani. En halua tähän jäljentää\nsitä siansaksaa, jota mongersin, se mahdollisesti huvittaisi\nlukijakuntaa, mutta saisi aikaan sen, että saksankielen tunteja\nlisättäisiin kouluissamme ja 50 % ylioppilaskokelaistamme saisi siinä\nehdot. En myöskään raatsi saattaa saksankielen opettajiani surulla\nhautaan. Jokseenkin yhtä hyvää oli se ruotsinkieli, jolla portieerimme\nvastaili. Mutta hän ei ollutkaan ottanut enempää kuin 8 tuntia oikean\nruotsinkielen opettajan edessä, enempään ei hänellä nähkääs ollut\nvaraa, ja päättänyt loput opiskella omin päin. Vertauksen vuoksi\nmainittakoon, että tämän kirjoittaja on istunut ja kärsimättömästi\nodottanut vähintäin noin 800:n saksankielen tunnin loppumista, joihin\neivät kuulu kotikirjoitukset ja laiskanläksyt.\n\nAloimme siis ainutlaatuisen oppitunnin, jolloin keskustelimme yleisestä\ntilanteesta s.o. suurpolitiikasta, mistäs muuten, sillä sitähän me\nkaikki parhaiten ymmärrämme ja samalla esitimme elämän vaiheemme, sillä\nnehän ovat tiiviisti kytketyt suurpolitiikkaan.\n\nPoliittisen tilanteen toukokuun lopulla 1930 tuntee lukijamme ilman\nmuuta ja omat elämänvaiheemme voidaan lukea m.m. metsänhoitajien\nelämäkerrastosta, joten me tässä vain lyhyesti esitämme herra Schultzen\nelämäkerran.\n\nHän syntyi, teki työtä ja päätyi vääpeliksi. Ei kuitenkaan nahkapoikien\nkiusaajaksi, vaan lentojoukkoihin. Mutta sodan jälkeen ei häntä\ntarvittu, sillä kaikella teknillisellä alalla, jos millään, on Saksassa\nylituotantoa. Ja niinpä hän lopulta rupesi siksi, mikä hän on. Hän oli\nollut tässä toimessa vasta 1 (sanoo yhden) kuukauden. Hän ymmärsi, että\nkieliopinnot ovat tärkeät ja syynä siihen, että hän ensiksi tarttui\nruotsinkieleen oli se, että hotellin omistaja on ruotsalainen ja että\nhotellissa siis käy paljon ruotsalaisia. Ruotsinkielen jälkeen hän\nsanoi tarttuvansa englanninkieleen. Sanoi myös aikanaan opiskelevansa\nsuomea, mutta ilmoitti olevansa sitä mieltä, että meidän rakasta\näidinkieltämme tuskin voi ulkomaalainen maassamme oleskelematta\nkunnollisesti oppia.\n\nKoska jokaiseen kirjoitelmaan myös kuuluu loppulause, niin lausun\npuolestani, että olen vakuutettu siitä, että herra Schultze pystyy\ntoteuttamaan suunnitelmansa. Ja muuten on tällaisia Schultzeja vielä\nSaksassa paljon.\n\nHeitä on miljoonittain.\n\n\n\n\nHOTELLEISTA.\n\n\nMatkustajille ovat hotellit osa jokapäiväistä leipää, vaikkei\noppi-isämme Lutherus luetellessaan kaikkea sitä hyvyyttä, mikä\njokapäiväiseen leipään kuuluu, nimenomaan mainitsekaan hyviä\nhotelleita. Ehkäpä hän on jättänyt tämän kohdan pois jokapäiväisestä\nleivästä senkin vuoksi, että hyviä hotelleja ei ole olemassa ja\nniin ollen voisi moni käydä epäuskoiseksi siitä, kuullaanko meidän\nrukouksemme, vai ei.\n\nKun lähdemme ulkomaille, niin tiedustelemme hotelleita joko\nystäviltämme tai matkailutoimistoista. Ja kummassakin tapauksessa on\nepäonnistumisen vaara aivan yhtä suuri.\n\nMeidän ystävämme on voinut käydä ulkomailla vuoden tai pari sitten\nja kun tulemme hänen suosittelemalleen paikalle, niin siellä ehkä\nparaikaa rakennetaan maanalaista rautatietä ja koko hotellin kohdalla\non ainoastaan syvä kuoppa, tai on hyvä ja aulis hotellin isäntä juuri\nhyvyytensä ja auliutensa vuoksi tehnyt konkurssin ja hänen sijalleen on\nastunut toinen, jolla on aivan toiset tavat.\n\nMatkailijatoimistojen suositukset voivat olla paremmin paikallaan.\nNe tietävät ainakin, ovatko hotellit olemassa. Mutta niidenkin\nsuositukset riippuvat liikesuhteista ja sen vuoksi suosittelevat\nmatkailijatoimistot useimmiten hotelleja, jotka ovat parhaiten tehneet\nitsestään reklaamia. Niiden rinnalla voi löytyä toinen hotelli, joka\non aivan yhtä hyvä, mutta halvempi, vaikkei se olekaan osannut tehdä\nyhtä hyvin reklaamia itsestään. Yleensä ovat muuten ne hotellit,\njoita matkailijatoimistot meille suosittelevat, näin keskiluokan\nihmiselle aivan liika kalliita. Ne ovat paremminkin ajatellut\nmatkustaville liikemiehille ja yleensä sellaisille henkilöille,\njoiden täytyy edustaa, ja varsinkin suomalaiset ovat tällaisessa\n\"edustamisessa\" mestareita, niin että heille suositellaan myös varsin\n\"edustavia\" hotelleja. Samaa voidaan myöskin sanoa naapureistamme\nriikinruotsalaisista. He ovat maailman hyvinvoivinta kansaa ja heidän\nkruunullansa on valtava voima. Kun siis riikinruotsalainen kysyy\njostain skandinavialaisesta matkailijatoimistosta hotellia, niin\nhänelle tietysti suositellaan hänen kruunujensa painoa vastaavaa. Mutta\nmoni suomalainen menee myös \"skandinaavista\" ja niin suositellaan\nhänelle yhtä mahtavia hotelleja kuin hänen rikkaammalle \"veljelleen\"\nriikinruotsalaiselle.\n\nHyvin yleinen käsitys on myöskin, että n.k. kristilliset pensionatit ja\nlähetyshotellit ja mitä kaikkea ne ovatkaan, olisivat yleensä halpoja\nhotelleja. Erehdys, rakkaat ystävät, suuri erehdys. Ne eivät ulkomailla\nole mitenkään sen halvempia kuin tavalliset hotellit, korkeintaan\nne voivat olla jonkun verran rauhallisempia. Se, että niistä muka\njuomarahat ovat poistetut, ei merkitse mitään, sillä niissä kiskotaan\nusein 15 %:kin palveluskunnalle.\n\nKaiken tämän jälkeen tahtoisimme siis antaa hyviä neuvoja lukijoillemme\nhotellien hankkimiseksi ulkomaanmatkoilla.\n\nKun on noustu jollekin pääteasemalle, niin kaikkein ensiksi otetaan\nraskaimmat tavarat ja viedään ne pakaasin säilytyshuoneeseen. Siinä\nhommassa ei ole mitään kiirettä, joten siis aivan rauhallisesti voi\npanna tupakaksi, jos tungosta säilytyshuoneen edustalla on, sillä\nsivistysmaissa ei kielletä tupakanpolttoa tällaisissa paikoissa, koska\nsiellä pidetään enemmän silmällä yleisön mukavuutta kuin rautateiden\npalveluskunnan mukavuutta. Meidän byrokraattisessa maassamme on\nrautatien palveluskunta saanut aikaan paljon tupakanpolttokieltoja\nsiitä syystä, että se siten pääsee vähemmällä lakaisemisella ja\nsiistimisellä.\n\nMutta niinkuin sanottu, sivistysmaissa on rautatien palveluskunta\nolemassa matkustajia varten samoin kuin rautatien odotussalitkin ja\nsenvuoksi siis kehoitamme lukijaa panemaan tupakaksi ja rauhallisesti\nodottamaan siksi, kunnes hänen vuoronsa tulee. Pienen käsilaukun hän\nkuitenkin ottaa mukaansa.\n\nSen jälkeen hän astuu aivan rauhallisesti asemarakennuksesta ulos.\nNiin rauhallisesti kuin hän olisi satoja kertoja käynyt Lontoossa tai\nParisissa tai Milanossa. Ja kun hän on päässyt asemarakennuksesta, niin\nhän kävelee lähimmälle kadulle ja etsii lähimmän hotellin. Täällä hän\nkysyy sen jälkeen kirkkaalla suomenkielellä:\n\n— Onko teillä vapaata yhden hengen huonetta? Hänen ympärillensä\nilmestyy miestä ja naista, jotka murrittavat milloin mitäkin kieltä,\nmutta seinällä on musta taulu, johon on kirjoitettu huoneiden numerot\nja niiden asukkaat, ja jos hän näkee siinä tyhjän paikan, niin hän\nosoittaa sitä sormellaan ja toistaa äänekkäästi.\n\n— Haluan yhden hengen huoneen. Sanoessaan \"yhden\" hän kohottaa yhtä\nsormea merkiksi.\n\nTämän pitemmälle ei tarvitse mennä edes hottentottien maassa, sillä jo\nnäin pitkälle päästyä ymmärtää henkilökunta, mistä on kysymys.\n\nTämän jälkeen lähdetään huonetta katsomaan, ja kun perille on päästy,\nniin antaa matkustaja kamaripalvelijalle käytännöllistä opetusta.\n\nHän näyttää ensinnäkin huoneen ovea ja numeroa ja sanoo pontevasti:\n\n— Huone numero 26.\n\n— Hyönä nymeroo kakskymmendkyys, toistaa portieeri.\n\nTämä riittää ensimmäiseltä kerralta, tarvitaan ainoastaan lähettää mies\nnoutamaan asemalle jääneet tavarat.\n\nTähän vaaditaan ainoastaan kuittilapun esille ottaminen ja sen\nojentaminen kamaripalvelijalle.\n\nNäin on huone saatu, ja me voimme vakuuttaa, että yleensä suurten\nasemien läheisyydessä on parhaat keskitason hotellit. Aseman\nläheisyydessä eivät nim. huonot hotellit menesty senvuoksi, että jo\nAatamin ajoista aseman läheisyydessä olevien hotellien välinen kilpailu\non ollut siksi suuri, että kaikki huonot hotellit ovat itsestään\nkarsiintuneet pois. Ja hyvin usein on asemien läheisyydessä myös\nloistohotelleja niille, jotka niitä tahtovat. Suurissa kaupungeissa\non myös aina hyvät kulkuneuvot, joten kymmenessä, kahdessakymmenessä\nminuutissa voidaan siirtyä melkoisia matkoja, ja senvuoksi ei ole\nniin kovin tärkeätä, missä asutaan. Mutta, jos määrätty asuinpaikka\non välttämättömästi valittava, niin on huomattava, että suurissa\nkaupungeissa on monta rautatieasemaa ja on siis ensin etsittävä se\nrautatieasema, joka on lähimpänä määräpaikkaa ja sen jälkeen tämän\nrautatieaseman läheisyydestä sopivin asunto. Rautatieasemat ovat\nmyöskin lähellä raitiotie-, omnibus- ja maanalaisen rautatien asemia,\njoista liike sopivasti lähtee joka suuntaan, ja niiden lähitienoot\novat siis tästäkin syystä sopivia asuinpaikkoja. Koska rautatien\nläheisyydessä usein on paljon hotelleja, eivät nämä hotellit myöskään\nole täynnä, joten huoneita on helppo saada. Lisäksi mainittakoon,\nettä hyvin usein on myös rautatieasemilla hotellit, aivan samoin kuin\nesim. Seinäjoella, ja silloin on luonnollisesti kaikkein paras asettua\nrautatieaseman hotelliin. Ne ovat erittäin hyviä, niiden hinnat ovat\nkohtuulliset ja suurelta rautatieasemalta saa kaikkea, mitä haluaa ja\nkaupungista lähtiessään pääsee helposti junaan.\n\nTässä ovat nyt meidän kokemuksemme hotelleista, jotka muuten kukin\nluokassaan ovat ainakin meidän kokemustemme mukaan yhtä maata kuin\nmaalarin housut, niin että samanhintaiset hotellit eivät suurestikaan\neroa toisistaan, joten siis ei kannata nähdä liika paljon vaivaa\netsiäkseen \"kaupungin kaikkein parasta ja mukavinta hotellia.\"\n\n\n\n\nWANDERN.\n\n\nTämä vantraileminen se on tätänykyä Saksassa oikea muotiasia. Ei\nsilti, etteivät saksalaiset olisi ennenkin liikkuneet kotinurkkiaan\nkauemmaksi, sillä onhan Saksassa niin paljon käsityöläisiä, ja hyvin\ntyypillinen oli Saksalle aikoinaan vaeltava kisälli. Vielä nytkin\nkuuluu muutamien ammattien kisälleille vaellusvuotensa. Lyypekkiläinen\nkisälli pukeutuu vielä omituiseen pukuun, avaroihin housuihin,\njoiden rinnalla sörkänsällin housut ovat aivan vaatimattoman kapeat,\nja hattuun, jonka tapaisia näemme Ranskassa katolilaisten pappien\npäässä, ja puseroon, jollaista aikanaan käyttivät italialaiset\ntingeltangelit meillä markkinoilla kulkiessaan. Kun tällaisen kisällin\nnäimme eräällä Berliinin sivukadulla, niin luulimme häntä tosiaankin\nammattikommunistiksi ja luikimme häntä koipien välissä toiselle\npuolelle katua.\n\nMutta nykyinen vantraaminen on vain eräs muoto ruumiinkulttuuria, jota\nSaksassa niin kovin harrastetaan. Miehet vetävät päälleen scout-puvun\nlyhyine, laveine housunlahkeineen ja polven alapuolelle ulottuvine\nsukkineen, ja naiset kulkevat lyhyissä hameissa ja niinikään polvet\nja sääret paljaina. Mutta kaikkein tärkein varustus näyttää kuitenkin\nolevan valtava eväslaukku, johon työnnetään makkaraa, siankinkkua,\nruisleipää, voita, olutpulloja ja muuta hyvyyttä suunnilleen sama\nmäärä kuin suomalainen metsänhoitaja ottaa mukaansa viikon evääksi\nleimausretkelle lähtiessään. Mutta saksalaisella ei tämä reissu kestä\nenempää kuin lauantai-illan ja sunnuntai-aamupäivän.\n\nJa taivalta tehdään hyvänpuoleisesti. 30 kilometrin kävelymatka ei\nsuinkaan ole mikään erikoisen pitkä ja sen jälkeen asetutaan levolle\nluonnon helmaan joko mukana tuotuun telttaan tai sitten erikoisiin\ncampingtupiin, joita on tätä varten rakennettu. Kaupunkilainenkin\nsaa täten haukata maaseudun raitista ilmaa ja saa tarpeellista\nruumiinliikuntoa. Kaikesta siitä, mitä Saksa sodan jälkeen on keksinyt,\non meistä tämä vantraaminen parhaimpia, sillä mikään ruumiinliikunto\nei ole terveydelle niin edullista kuin kävely. Jos suomalainen\nkaupunkilaisherrasväki kävelisi sellaiset matkat, niin ei meillä\nkovinkaan monta möhömahaa kaupungeissa tavattaisi. Mutta saksalainen ei\ntästä kävelystä kovinkaan laihdu, hän näyttää pysyvän yhtä hyvinvoivan\nnäköisenä kuin ennenkin. Miehet ovat ehkä hieman kavenneet, mutta\nnaiset ovat yhtä pulleita ja suuritakamustaisia kuin ennenkin. Ja ne\npaljaat sääret, ne eivät suinkaan ole hoikinta lajia, vaan voivat\nolla sellaiset kuin monen helsinkiläisdaamin vyötärystöt. Miehillä\ntaas näyttää tämä paljain reisin ja säärin kulkeminen edistäneen\nkarvankasvua, sillä niin karvakoipista nuorisoa kuin Saksassa emme ole\nmissään nähnyt. 14—15 vuotisten poikien kintut ovat täydelliset Esaun\nkintut.\n\nJos sitten ajattelemme tuota merkillistä seikkaa, nim., ettei kävely\nsaksalaista laihduta, niin otaksuu ehkä moni lukijoistamme, että tämä\non bierin ansio. Voi se olla sitäkin, sillä vaikka me nautitsimme\nbieriä Saksassa erittäin kohtuullisesti, niin lihoimme kuitenkin\n10 kiloa. Mutta kyllä luullaksemme sentään tällä wandern-kävelyllä\nbieri haihtuu melkein yhtä nopeasti kuin se on nautittukin, joten\ntoinen syy täytyy olla tuossa hyvinvoinnin säilymisessä. Ja tämä syy\non etsittävä tuosta eväslaukusta, joka on Wandervogelin selässä, ja\nsen sisällyksestä. Olimmekin sen vuoksi kerran tutkiaksemme, kuinka\npaljon saksalainen neitokainen ja nuorukainen yhdellä aterialla noin 15\nkilometrin kävelyn jälkeen syövät. Ja tulos oli seuraava:\n\n15-vuotiaan tytön ateriaan kuului noin 1/4 kg bockwurstia, 1 kylmä\npihvi, noin miehen kämmenen suuruinen, 1/4 kg leipää ja noin 1/8\nkg hapanta perunasalaattia. Tämän päälle lämmitettiin noin 1/2 l\npapusoppaa ja kaikki huuhdeltiin alas noin 1/2 litralla olutta.\n\nTämä oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä nuorukainen Fritz\nveti naamaansa. Hän keitti itselleen ensin yhden konservipurkin\nkaalisoppaa, jossa oli runsaasti lihaa (arviolta noin 1/4 kg) sen\njälkeen söi hän samanlaisen purkillisen sian ihraa papujen kera.\nTämän jälkeen otettiin esille noin 1/4 kg palanen siankinkkua, jonka\nkanssa syötiin 5 suurta tomaattia. Sitten tuli varsinaisten herkkujen\nvuoro. Näitä olivat noin 15 senttimetriä savustettua ankeriasta ja\nhyvä annos rollmopsia (s.o. silliä perunoiden kera) sekä jälkiruuaksi\nhyvä pussillinen kirsikoita. Juomana oli suuri pullollinen olutta ja\npullollinen sitronalimonaadia ja pullollinen suklaamaitoa.\n\nMe olimme myös mukana tällä retkellä, siksi tiedämme niin hyvin tämän\naterian. Itse puolestamme söimme 2 sämpylää, 1 tomaatin ja yhden\nbockwurstin sekä joimme päälle yhden seidelin olutta. Ja tunsimme\nitsemme ylen kylläiseksi. Voimme aivan huoletta muuten sanoa, että nämä\nkaksi Wandervogelia söivät ateriallaan yhtä paljon kuin 5-henkinen\nsuomalainen työläisperhe, sellainen nim., jolta ei ruokaa puutu ja joka\ntekee ruumiillista työtä ulkoilmassa.\n\nMutta vankkaa väkeä tämä vantraaminen kyllä kasvattaa. Kun nuoriso\nottaa hyvänpuoleisesti ruumiinliikuntoa ja sen jälkeen vielä syö\noikein hartiavoimalla, niin kehittyy sille sekä ruumista että sielua\nja kykenee se täysi-ikäisenä kuittaamaan Saksan sotavelat ja nostamaan\nSaksan entiseen kukoistukseen. Mutta sitä me koko ajan ajattelimme,\nettä kyllä se mahtoi saksalaisista kovalle tuntua, se sota-aikainen\nnälkäsaarto. Sillä kun tällaisesta syönnistä joutuu sota-aikaisille\nannoksille, jotka eivät kuitenkaan Saksassa olleet milloinkaan niin\nlaihat kuin ne olivat suomalaisilla virkamiehillä ja henkisen työn\ntekijöillä, niin kyllä siinä tosiaankin silloin mahtoi olla suuri hätä,\nja tahtoisinpa tosiaankin nähdä nämä molemmat Wandervogelit esim.\nsuomalaisen metsätyömiehen eväillä kävelemässä samat matkat.\n\nJa loppuarvostelunani tahtoisin sanoa, että tuo vantraaminen on\nerittäin hyvä, mutta vielä parempi se olisi, jos eväslaukun sisältöä\nhieman kevennettäisiin.\n\n\n\n\nFREDRIK SUUREN HAUTAKAMMIOSSA.\n\n\nTunnemme erikoista harrastusta mausoleumeja kohtaan. Niissä vallitsee\nniin harras ja juhlallinen rauha, niissä näkee ihania taideteoksia\nlasimaalauksien tai suurten taiteilijoiden veistämien sarkofaagien\nmuodossa. Mikä on esim. ihanampi kuin valkoinen marmorisarkofaagi\nmausoleumin himmeässä valaistuksessa, kuvasi se sitten yksityistä\nvainajaa tai pariskuntaa, joka uinuu ikuista lepoansa. Olimme siis\nodottaneet Fredrik Suuren sarkofaagista jotain aivan suurenmoista ja\nsuurenmoinen olikin se Potsdamin kirkko, jonka saarnastuolin alle\nFredrik Suuri on haudattu.\n\nMutta eräässä suhteessa kohtasi meitä pettymys. Sillä itse asiassa\non hänen hautakammionsa sangen yksinkertainen. Itse saarnastuoli\non kyllä komea laitos, mutta se hautakammio, jossa Fredrik Suuri\nja hänen isänsä Wilhelm lepäävät, on niin pieni, ettei sinne juuri\nenempää kuin nämä kaksi arkkua juuri mahdukaan, ja Fredrik Suuren\narkku on yksinkertaisista yksinkertaisin. Se on tavallinen lyijyarkku\nilman minkäänlaisia koristuksia. Ja aivan yksinkertaisessa, sileistä\ntammilaudoista tehdyssä arkussa lepää myös hänen isänsä.\n\nKun esim. näkee Napoleonin sarkofaagin Invalidikirkon keskuksessa,\njuhlallisessa yksinäisyydessään, erikoisesti sitä varten rakennetussa\naulassa satoine valloitettuine lippuineen, niin silloin ikäänkuin saa\njonkunlaisen käsityksen Napoleonin suuruudesta. Potsdamissa tuntuu\naivan käsittämättömältä, että seisoo sellaisen suuren historiallisen\nhenkilön viimeisen jäännöksen lähellä kuin oli Fredrik Suuri.\n\nMutta oikeastaan olisi Alte Fritz, sikäli kuin kuulimme, halunnut\nitselleen vielä vaatimattomamman viimeisen leposijan. Viisaana miehenä\nhän nim. hyvin hyvästi tunsi tämän maailman pahuuden ja tiesi myöskin,\nettä häntä, niinkuin muitakin hallitsijoita, usein vedettiin huulesta.\nMoni meistä luulee olevansa siksi valpas, ettei häntä kukaan pysty\njymähyttämään, mutta luulemme itse asiassa, että ne ovat meistä\nsittenkin viisaimmat ja niitä meistä kaikkein vähimmän jymähytetään,\njotka itse tietävät, että sellaistakin voi tapahtua. Ja varsinkin\nvanhoilla päivillään alkoi Alte Fritz käydä entistä epäluuloisemmaksi,\nvaikka hän oli muuten niitä miehiä, jotka hyvin osasivat tällaiset\nepäluulot salata. Mutta hän oli samalla hyvin määrääväinen luonne\nja määräili usein sellaisissakin asioissa, joista hän ei ollut niin\nkovin täydellisesti selvillä. Niinpä hän esim. määräsi kaikille\nSaksan metsille 80-vuotisen kiertoajan, välittämättä luonnollisesti\nsiitä, olivatko metsät hidas- vai nopeakasvuisia ja määräsi samalla,\nettä jokainen hoitoalue oli jaettava 80:een osaan, joista yksi osa\njoka vuosi hakattaisiin. Jos näin olisi menetelty, olisivat metsät\nluultavasti monista nummiseuduista loppuneet, mutta metsänhoitajat\nkeksivät sen konstin, että he jakoivat hoitoalueensa kahteen osaan ja\nsen jälkeen jokaisen tällaisen osan 80:een osaan, joten he saivat 160\nosaa ja hakkasivat jokainen tällaisen yhdessä vuodessa.\n\nTämä taisi muuten olla niitä aniharvoja juksauksia, joita ei Fredrik\nSuuri iässään huomannut, sillä yleensä hän ennemmin tai myöhemmin pääsi\ntämäntapaisista tempuista selville, mutta jos temppu oli ollut hyvä,\nniin ei hän ollut sitä huomaavinaankaan. Mutta, auta armias, jos joku\nsattui omavaltaisesti hänen käskyjään kiertämään ja sen kautta tekemään\ntyhmyyksiä.\n\nNo, niinkuin sanottu, vanhoilla päivillään ei hän enää jaksanut joka\npaikassa nuuskia ja sen vuoksi hän usein valittelikin ministeriensä\nja sotapäällikköjensä kieroutta. Mutta sitävastoin hän piti paljon\nkoiristaan, ja hänen varsinainen lemmikkikoiransa oli Diana, josta\nhän muuten väitti, että se oli luotettavampi ja rehellisempi kuin\nainoakaan hänen ystävänsä ja alaisensa, vaikka samalla hieman viekas,\nei isännälleen, vaan muille ja vieläpä viekkaampi kuin itse Voltaire,\njoka oli muuten jo paljon sanottu. Mutta koirathan ovat lyhytikäisiä ja\nvarsinkin joutuivat ne monta kertaa jättämään niin pitkäikäisen isännän\nkuin Fredrik Suuri oli, joten Dianasta ja Fredrik Suurestakin tuli ero.\nDiana haudattiin Sans-Soucin linnan terassille siksi lähelle linnaa,\nettä Fredrik Suuri voi nähdä sen haudan ikkunastaan.\n\nJa kun Fredrik Suuri sitten huomasi viimeisten hetkiensä lähestyvän,\nniin hän antoi jyrkät sekä suulliset että kirjalliset määräykset siitä,\nettä hänet oli haudattava koiransa viereen.\n\nTämä määräys ei kuitenkaan toteutunut. Vainajan viimeistä tahtoa ei\nnoudatettu, vaan pidettiin se visusti salassa. Kun sitten tuli kysymys\nsiitä, minnekä Fredrik Suuri olisi haudattava, niin päätettiin lopulta,\nettä hän on haudattava isänsä viereen. Sillä täten voitiin ainakin\nsanoa, ettei Fredrik Suuren isän viimeistä tahtoa oltu loukattu,\nsillä varmasti oli Fredrik suuren isän tahto se, ettei hänen poikansa\nmakaisi koiransa vieressä, sillä Wilhelm-vainaja ei ollut ollut mikään\nerikoinen koirien ystävä eikä ollut esim. asuinhuoneessa sietänyt\nkoiria. Ja niin tuumittiin, että kun Fredrik Suuri siis nyt lähti\nisänsä luokse, niin on hänen jätettävä koiransa Sans-Souci-linnan\npuistoon ja tyydyttävä kiltisti makaamaan isänsä kanssa.\n\nNiinkuin tästä näemme, niin kierrettiin myös Fredrik Suuren viimeinen\ntahto.\n\n\n\n\nTULLITARKASTUKSISTA.\n\n\nKun Suomesta matkustaa Wieniin ja sieltä Riian ja Tallinnan kautta\ntakaisin, niin on matkalla kaikkiaan 9 tullitarkastusta. Saksan\ntullitarkastus Stettinissä menee hyvin keveästi, sillä monta kertaa\nei edes matkalaukkuja aukaista, ja mitäpä salakuljettamista Suomesta\noikeastaan olisikaan. Ainoa mahdollinen salakuljetustavara on tupakka,\nmutta Saksassakin saa suunnilleen samalla hinnalla paperosseja\nkuin meillä ja sikaarit ovat siellä parempia. Jos joku Suomesta\nSaksaan jonkun paperossin kuljettaa, niin polttaa hän ne itse eikä\nse sanottavasti vaikuta kauppataseeseen. Kun Saksan raja ylitetään\nja tullaan Tshekko-Slovakian puolelle, niin ei se tullitarkastus\ntäälläkään ihmeellinen ole. Tshekkoslovakit ovat maailman kohteliain\nkansa ja niin ovat rautatie- ja tullivirkamiehetkin siksi kohteliaita\nja hyväntuulisia, ettei heitä luulisi kenenkään osaavan peljätä.\n\nJa tälläkin on oma selityksensä, nim. se, että Tshekko-Slovakia\non erittäin hyvinvoipa maa ja hyvinvointihan tekee ihmisen\nhyväntuuliseksi. Tähän hyvinvointiin kuuluu sekin, että\ntshekkoslovakialaisella on kaikkea, mitä hän tarvitsee, hänellä on\nlihaa ja leipää ja olutta ja viiniä ja pellava- ja puuvilla- ja\nvillakankaita ja taideteoksia ja teollisuustuotteita ja yleensä\nkaikkea, mitä ihminen himoitsee, niin että on oikeastaan vaikea\nkäsittää, mitä Tshekko-Slovakiaan haluttaisi salakuljettaa. Siellä\non omasta takaa kaikki kenkiä ja silkkisukkia myöten. Senpä vuoksi\ntshekkoslovakialainen ei niin kovin välitäkään tullitarkastuksesta ja\nvarsinkin, jos hän huomaa matkailijan olevan Itävaltaan päin menossa,\nniin hän tietää hyvin, että hänen ei tästä asiasta tarvitse huolehtia.\n\nSillä kun Itävallan rajaa lähestytään, niin silloin alkaa monen\nmatkustajan naama käydä totiseksi ja varsinkin naisväen osastoissa\nvedetään verhot eteen ja näyttää siltä kuin niissä olisi jotain\nsalaperäistä hommaa tekeillä ja jonkunmoinen jännittyneisyyden henkäys\nkäy läpi koko vaunun, kun sitten tullitarkastus alkaa junan toisesta\npäästä. Ovet ovat kiinni ja juna on pitkä kuin nälkävuosi, niin\nettä jännittynyttä odotusta kestää hetki toisensa jälkeen, kunnes\ntullivirkamiehet vaunuosastoon saapuvat.\n\nKas, tuossa istuu kahden matkalaukkunsa kanssa Parisista tullut\nneitokainen. Olemme koettaneet matkan varrella arvailla, mikä hän\noikeastaan ammatiltaan olisi ja pääsimmekin hänestä selville, kun hän\notti laukustaan kimpun papereita ja alkoi niitä selailla. Havaitsimme,\nettä ne olivat todistuksia erilaisista parisilaisista modistikouluista,\njoten meillä oli edessämme wieniläinen modisti, joka oli käynyt myös\nParisissa oppia ottamassa. Nyt tulee tullimies hänen laukuilleen ja\nkysyy, onko mitään tullattavaa.\n\nTähän kysymykseen vastataan täydellisesti: ei, mutta sitten alkaa\ntarkastus ja kiusallisen tarkkaan se toimitetaan. Vaateparsi\nvaateparren jälkeen nostetaan laukusta, kunnes lopulta tulee esille\nuuden uutukaiset muotikengät, joiden anturat eivät edes ole katua\nkoskettaneet, ja vähän sen jälkeen erinäisiä hienoja silkkisiä\nalusvaatekappaleita ja pari hattua, jotka tullimies myös siirtää\nsyrjään. Ja sen jälkeen alkaa keskustelu, joka kuitenkin on aivan\nyksipuolinen, sillä tullimies ei sitä juuri näytä kuuntelevan, vaan\nkirjoittaa rauhallisesti laskun, joka päättyy 12:een shillinkiin.\n\nJa tämäntapaista pikkutullausta tapahtuu vähän joka paikassa. Omasta\npuolestamme mainitkaamme kuitenkin, että meiltä ei tullattu mitään\neikä meillä mitään tullattavaa ollutkaan, sillä meitä oli jo tarpeeksi\n\"tullattu\" matkalla, niin että noin parikymmentä prosenttia siitä\nvaatevarastosta, joka meillä oli Helsingistä lähtiessämme ollut, oli\ntuntemattomalla tavalla jäänyt tien oheen eikä se tullimies kauan\nviitsinytkään likaisia hynttyitämme sortteerailla, vaan siirtyi\ntarkastamaan toisia matkustajia. Ja yleensäkin näyttävät tullimiehet\njättävän miehet kokolailla rauhaan, tietäen hyvin, etteivät nämä\nmielellään ylimääräistä painoa mukanaan kuljettele. Mutta sitten seuraa\neräs puolissa vuosisadoissa oleva lihavanpuoleinen rouvasihminen\nneljine viisine kapsäkkeineen. Täällä tehdään tarkkaa työtä, jokainen\npaperikäärö aukaistaan, jokainen vaatekäärö tutkitaan, ja koko tätä\ntyötä tehdessä on arvoisa rouvamme yhtämittaisessa äänessä puhjeten\nmilloin rukouksiin ja milloin uhkauksiin. Ja valtaisa pinkka naisen\nvaatekertoja ja alusvaatteita ja hattuja ja hepeneitä alkaa kertyä\npenkille, ja jo ensimmäisen kapsäkin loputtua ilmoittaa rouva olevansa\nvakuutettu siitä, että tämä arvoisa tullimies toimittaa tällä kertaa\nviimeistä tarkastustaan, sillä senjälkeen hän tulee armotta saamaan\npotkut Itävallan tullilaitoksen kaikista toimista. Mutta seuraavan\nmatkalaukun vuoro on tullut, ja sieltä loihditaan esille helminauhoja\nja kultakoristeita ja hienoja hajuvesipullojapa kun viimeinen laukku\non tarkastettu, on meistä tullimies kasvanut peloittavan suureksi ja\nmahtavaksi, jotavastoin tämä arvoisa rouvasihminen näyttää ikäänkuin\nlyyhistyneen kokoon. Turhaan hän yrittää haukata ilmaa saadakseen\nkuuluville kaikuvat vastalauseensa.\n\nMutta sen jälkeen viittaa tullimies akkunasta pari avustajaa, ja niin\nnähdään rouvan, joka jo pari kertaa on juhlallisesti ilmoittanut\npyörtyvänsä, siirtyvän tullimiesten kanssa melkoisia taakkoja kantaen\nasemarakennukselle, jossa kuulemma myös ruumiintarkastus toimitetaan.\n\nMe katselemme siis akkunasta asemalle, ja kauan, kauan kestää,\nennenkuin sieltä astuu kahden tullimiehen saattamana melkoisesti\nlaihtunut, vähemmän arvokkaan näköinen 50—60-vuotiaaksi vanhentunut\nakan rahjus, joka työntää tavarat laukkuihin ja alkaa sen jälkeen\nmurtuneen näköisenä tutkistella kyynärän mittaisia tulliluetteloja.\n\nKun Itävallasta poistutaan, ei tullitarkastus enään ole niin tiukka\nja paremminkin näytään tällä kertaa pidettävän huolta passin\ntarkastuksesta. Mutta vasta Puolan rajalla se oikea passintarkastus\nalkaa ja kyllä siellä sentään tavaroitakin jonkun verran pengotaan,\nvaikkei meidän vaunuosastossamme kovin tarkkaa tehty. Mutta vähän väliä\nnäkyi toisista vaunuista poistuvan matkustajia asemarakennukseen, jossa\nheidät tullivartijat ja poliisit ottivat avosylin vastaan. Ja tällä\nreissulla näytti varsinkin siltä, että mieshukka rumaanialaisten ja\nturkkilaisten kesken oli kaikkein suurin, sillä kauheasti polittaen\nnähtiin näitä toinen toisensa jälkeen siirtyvän junasta.\n\nLatviaan tullessa astui taas tullitarkastus etualalle; se toimitettiin\nsangen huolellisesti, mutta nähtävästi ei kellään ollut enään mitään\ntullattavaa, sillä kaikki suurempikapsäkkiset matkustajat olivat\nvähitellen hävinneet junasta. Emme nähneet enään muuta kuin yhden\nainoan uhrin, erään pitkänenäisen juutalaisen, joka siirrettiin\nasemalaiturille ja joka sinne jäi poliisin rinnalle seisomaan huitoen\nja pyöritellen käsiään ja suuresti tuulimyllyä muistuttaen.\n\nMutta yhä vain jatkoimme matkaamme, ja niin tuli tullitarkastus Eestin\nrajalla. Se oli myös sangen nopea ja kevyt tullitarkastus, ja niin\noli passintarkastuksenkin laita, sillä kenenkään ei tarvinnut poistua\ntullivirastorakennukseen tiliä tekemään.\n\nNo, entäs sitten meidän oma Helsinkimme? Kun olin nämä monet\ntullitarkastukset nähnyt, niin oli mielenkiintoista verrata, miltä\noman maan tullitarkastus tuntuisi. Tilat olivat avarat, niinkuin\njokainen tiedämme, ja tullimiehiä oli tarpeeksi, joten tarkastus\nei kestänyt liika kauan, mutta perinpohjainen se oli. Meidänkin\nkapsäkistämme otettiin jokainen vaatekappale kerrallaan ja tarkoin\ntutkittiin myös sellaisetkin paikat kuin pitkävartiset kenkämme,\nkauluslaatikkomme j.n.e. Mutta emme huomanneet, että keneltäkään olisi\nmitään takavarikoitu. Niinkuin tiedämme, niin meillä Suomessa etsitään\npääasiallisesti jaloviinejä, sillä nehän ovat ainoa tavara, jota meidän\nmaassamme ei saa. Muuta tavaraa ei täällä kaipaakaan, sillä Helsingistä\nsaa kaikkea, mitä ulkomailla on saatavissa ja kohtuuhinnoilla. On\ntosiaankin vaikea sanoa, mitä tavaraa tänne kannattaisi tavallisen\nsiviilimiehen kuljettaa, sillä tavalliset amatöörisalakuljetustavarat,\ns.o. vaatteet, kengät ja turkikset ovat Helsingissä halvemmat ja\nparemmat kuin missään muualla. Ja sen jaloviinimäärän, jonka Helsinkiin\nmahdollisesti voisi tullin ohitse salakuljettaa, kuljettaa varmimmin\nmahalaukussaan.\n\n\n\n\nKAUPUSTELIJOITA.\n\n\nMe helsinkiläiset valitamme, että meitä yhtämittaa häiritsevät\nkaiken maailman kaupustelijat. Soittelevathan sitäpaitsi kerjäläiset\novikellojamme, mutta paljon olisi jo autettu, jos pääsisimme\nrihkamankaupustelijoista, joita mielestämme yhtä mittaa parveilee\novillamme. Mielenkiintoista on senvuoksi tarkastella, miten muualla\non asian laita. Ovikelloja eivät esim. Saksan kaupustelijat käy\nkilistelemässä, usein jo siitä syystä, ettei talonmies laske heitä\nsisälle. Monissa paikoin nim. Europan mannermaalla pitää talonmies\nm.m. alaoven aukaisemisesta ja sulkemisesta huolen pitkin päivää\nja senvuoksi onkin hän oppinut erittäin tarkaksi, niin että hän\ntarkoin tietää, kenen hän päästää sisälle. Ja sitäpaitsi ei Europan\nmannermaalla monikaan kaupustelija edes viitsisi vaivautua korkeampiin\nkerroksiin syystä, ettei missään ole niin yleisesti hissiä kuin meillä,\njolla on mukava viilettää talon kustannuksella vaikka seitsemänteen\nkerrokseen. Mutta on tähän vielä toinenkin syy. Kaikkialla muualla on\nkatukauppa sallittu paljon suuremmassa mittakaavassa kuin meillä.\n\nMeillähän on elinkeinovapaus aivan suunnattomasti rajoitettu.\nOtaksutaan, että me esim. teemme erittäin hyviä puukkoja ja lähdemme\nniitä Helsingin kadulle kaupustelemaan ja seisahdumme siis johonkin\nvilkasliikkeiseen kadunkulmaan ja alamme huutaa: ostakaa puukkoja,\noivallisia, hyviä puukkoja. Jonka jälkeen me esim. pienelle\nmukana tuodulle pöydälle levittäisimme nämä puukot ja alkaisimme\npitää yleisölle esitelmää puukoista yleensä ja näytellä erilaisia\npuukkoja ja selostaa niiden hyviä ja huonoja puolia. Varmaan tällöin\nHelsingin poliisi tarttuisi meidän kaulukseemme ja kuljettaisi meidät\npoliisikamariin puukkoinemme ja pöytinemme ja hommaisi meille sellaisen\nrangaistuksen, ettemme vastedes haluaisi tätä hommaa edes yrittääkään.\n\nToisin on asia vapaissa sivistysmaissa. Kun liikuskelet esim. Berliinin\ntai Parisin kaduilla, niin voit jossain nähdä suuren tungoksen ja\nkun menet lähemmäksi, niin on siellä mies, joka näyttelee sinulle\npatenttikengännauhaa, joka voidaan kiinnittää solmiamatta, tai\nkravatinalustaa, jolle voidaan kaksinkertaisen kauluksen kravatti\nsopivimmin solmia, tai ihmeitätekevää hiuslääkettä tai maailman\nparasta pesupulveria, j.n.e. Ja esivalta kulkee sivuitse eikä ole\nnäkevinäänkään, sillä hän tietää, että kun kaupustelija on pitänyt\npuheensa, niin hän tekee ne kaupat, jotka saa syntymään ja siirtyy\nsen jälkeen kamppeineen toiseen paikkaan. Ja kun me m.m. Berliinin\npoliisilta asiaa tiedustelimme, niin hän sanoi aivan yksinkertaisesti,\nettä eihän tämä kaupanteko häiritse ketään, mutta toiselta puolelta\nse vähentää työttömyyttä, ja nuo kaupustelijat häiritsisivät ihmisiä\npaljon enemmän, jos he alkaisivat juosta talosta taloon.\n\nNiin, meillä on tosiaankin katukauppa aivan liian vähäistä. Ajatelkaa,\nettä niinkin suurella kadulla kuin Aleksanterinkadulla ei ole\nainoatakaan kaupustelijaa.\n\nJa entäs sitten sanomalehtien myynti! Kuinka vilkkaan vaikutuksen\ntekeekään, kun kuulee sanomalehtienmyyjien huutavan kaupaksi lehtiään.\nEi se ainakaan meidän hermojamme särje, päinvastoin se antoi kadun\nelämälle vilkkaamman ja elävämmän leiman. Meillä on tämä sanomalehtien\nmyynti tehty monopooliksi, joten tällä alalla ei ole vapaata\nkilpailua ja voidaanpa sanoa, että meillä oikeastaan eräs yksityinen\nliike päättää siitä, kuinka sanomalehdet leviävät. Jos esim. tämä\nyksityinen liike päättäisi, ettei se jotain lehteä myy, niin ei tätä\nlehteä olisi saatavilla rautatieasemilla eikä suurempien kaupunkiemme\nsanomalehtimyyjiltä. Mutta jos kilpailu olisi tässä vapaa, niin\nvarmasti leviäisivät sanomalehtemmekin enemmän, sillä meidän lehtiemme\npainokset ovat leviämismahdollisuuksiin nähden aivan naurettavan pienet.\n\nJa junissa ei myöskään meillä myydä mitään. Ravintolavaunuun voi\npäästä III luokan matkustaja ainoastaan lisämaksulla, mutta muuten\non hänen odotettava saadakseen kahvi- tai teekupposensa lähimmälle\nravintola-asemalle. Hyvin mukavaa on sitävastoin matkustaa junassa,\njossa vaunuissa tarjoillaan kahvia, teetä, olutta, limonadia j.n.e.\nja jossa III luokankin matkustaja saa ilman lisämaksua pistäytyä\nravintolavaunussa.\n\nMutta on tällä junakaupustelemisella sentään varjopuolensakin,\nniinkuin esim. Puolassa tulimme huomaamaan. Junan juuri tultua\nasemalle ilmestyi vaunuun limonadin kauppias. Hän tekee hyviä\nkauppoja, sillä on kovin kuuma ja melkein jokainen matkustaja ottaa\nhänen koristaan limonadipullon ja lasin, joista myyjä samalla kerää\nmaksut. Mutta sitten tulee toinen näytös. Juna lähtee liikkeelle ja\nsilloin nuorukainen sieppaa lakkinsa ja huudahtaa: \"Juna lähtee, juna\nlähtee\", sekä alkaa säntätä pois vaunusta. Mutta huomatkaa, hän ei ole\nantanut kaikille takaisin niistä rahoista, joita hän oli saanut ja\nm.m. allekirjoittanut on jättänyt hänelle koko zlotyn eli Smk. 4:50,\njoka oli sentään vähän liian mahtava maksu yhdestä ainoasta pienestä\nlimonadi pullosta. Tartuimme siis myyjän kaulukseen ja ärjäisimme\nhänelle suomenkielellä: anna takaisin rahoista.\n\nJa puolalainen, joka ei ole ymmärtävinään saksaa eikä venäjää, vaikka\nhän useimmiten osaa kumpaakin, ymmärsi heti selvän suomenkielen\nja työnsi meille 50 groszya takaisin. Tämän jälkeen läksi mies\nulos junasta, ja koska juna oli pikajuna, joka kiidätti ainakin 70\nkilometrin nopeudella tunnissa, niin oli hauska lähteä katsomaan,\nmitenkä tämä kaupustelija suoriutuisi, sillä hänen jäljestään alkoi\nrientää myöskin muita, jotka olivat samalla asialla kuin me. Hän läksi\nsiis kori kädessä täyttä vauhtia kiitävän junan rappusille ja laski\nsuunnattoman taitavasti korin alaspäin kumartaen radan varteen. Tämän\njälkeen hän taas ojentautui suoraksi ja sirkustaiteilijan taidolla\nheittäytyi ulos junasta jääden aivan tyynenä seisomaan radan varteen.\nSe ei ollut samanlaista kuin meidän junasta hyppäämisemme, jonka olimme\npakoitettu tekemään, kun kerran olisimme muuten myöhästyneet eräästä\ntärkeästä kokouksesta. Se tapahtui talvisaikaan ja tunsimme tarkoin\npaikan, johon hyppäsimme ja kulki juna sitäpaitsi tällä paikalla hyvin\nhiljaa, mutta siitä huolimatta teimme sellaisen kuperkeikan, että\npäätimme vastedes olla hyppäämättä junasta ennenkuin se on pysähtynyt,\nsenkin uhalla, että myöhästyisimme vaikka viimeiseltä tuomiolta.\n\nMuuten on kaikkialla ulkomaillakin junissa kaupusteleminen kielletty\nniinkuin meilläkin, joka on tietysti aivan luonnollinen asia, sillä jos\nse olisi luvallista, olisivat kaikki junat yhtä täynnä kaupustelijoita\nkuin meidän junamme ovat täynnä korttihuijareita.\n\nMutta salakaupustelijoita, kas niitä on kaikkialla ulkomaan junissakin.\nJa niinpä, kun olimme tulossa Wieniin, ilmestyi meidän viereemme\nistumaan eräs herrasmies, joka näytti meille muutamia erittäin ihania\npostikortteja. Niin, hyvä lukijani, ne olivat tosiaankin niin ihania,\nettä kun tämä ystävällinen herrasmies sitten meille ilmoitti, että hän\nmöisi meille kirjekuorellisen tuollaisia postikortteja ainoastaan 1\nshillingillä eli siis noin 5:50 Smk. kpl, niin ihastuimme me ikihyväksi\nja lupasimme ryhtyä kauppoihin. Mutta samalla tuli konduktööri vaunuun\nja meidän viereiseemme penkkiin istui eräs herrasmies ja silloin\nheittäytyi tämä meidän tuttavamme sen näköiseksi kuin ei mitään olisi\ntapahtunut ja pisti hän salakähmäisesti meidän kouraamme kotelon, jossa\noli 5 postikorttia. Ja suunnattoman taitavasti pujotimme me miehen\nkäteen 5 shillingin hopearahaa. Ja sitten juna vihelsi ja me tulimme\nmääräpaikallemme ja nousimme pois junasta ja ajoimme hotelliimme.\n\nMutta täällä iltalampun kotoisessa loisteessa muistuivat meidän\nmieleemme nuo ihanaiset postikortit ja saimme vastustamattoman\nhalun niitä hieman tutkia ja mursimme auki kotelon — ja mitä me\nsieltä löysimme? Joo, hyvä lukija, olimme luulleet tapaavamme siellä\nvähintäinkin kaikki Europan kauneuskuningattaret, mutta siellä ei ollut\nmuuta kuin pääasiallisesti erinimisten roomalaiskatoolisten kirkkojen\nkuvia.\n\nNiin että ainakaan junissa ei ole hyvä ryhtyä kauppoja tekemään\nja kyllä me varoitamme lukijaamme katukaupustelijoiltakin, sillä\nostimme kerran eräältä katukaupustelijalta kravatin ja erään toisen\nkerran paperossinholkin ja molemmilla kerroilla saimme maksaa niistä\nnoin kaksinkertaisesti. Mutta tästä huolimatta annamme mielellämme\nkatukaupustelijan elää, emmekä pane pahaksemme, vaikka heitä ilmestyisi\nrunsaammin Helsinginkin kaduille, niiden puritaanisen yksitoikkoista\nelämää vilkastuttamaan.\n\n\n\n\nMANNERMAAN TAKSA-AUTOT.\n\n\nKun me astumme autoon tai autosta, tuottaa se meille aina erikoisia\nponnistuksia. Nykyaikaiset autot ovat nähkääs sellaisia, että niihin on\nsangen vaikea päästä sisälle ja vaikea on niistä päästä ulos. Varsinkin\njos minulla on matkakapineita, niin tunnen suurta helpoitusta, kun olen\npäässyt autosta vapaaseen herranilmaan.\n\nJa monet monituiset kerrat olemme moittineet Helsingin autoja\nepämukaviksi ja taksoja liika kalliiksi ja autonkuljettajia\nepäkohteliaiksi.\n\nMutta kun sitten Parisissa astuimme autoon ja huomasimme sen aivan\nauttamattomaksi rämäksi, joka katujen tasaisuudesta huolimatta\ntärisi ja vapisi ja huokaili ja puhkui, ja kun sen lisäksi vielä\nauton kuljettaja oli vähällä tarttua kaulukseemme, kun suoritimme\nhänelle ainoastaan taksamittarin osoituksen mukaan emmekä huomanneet\nmaksaa hänelle asianomaista juomarahaa, niin aloimme jo tulla toisiin\najatuksiin Helsingin vuokra-autoista ja niiden kuljettajista. Ja yhä\nparemmaksi tuli käsityksemme, kun parisilainen autonkuljettaja erään\nkerran kokonaan poikkesi suunnasta ja alkoi kuljettaa meitä kohti aivan\ntuntemattomia seutuja ja saatiin vasta mitä jyrkimmillä uhkauksilla\npysähtymään.\n\nNämä kokemukset unohtuivat taas, ja kun olimme olleet pari vuotta taas\npoissa ulkomailta, niin alkoivat Helsingin autoilijat meistä tuntua\nnylkyreiltä, sillä toiset osasivat ajaa asemalta kotiimme siten, että\ntaksamittari osoitti 9 mk, kun sen oikeastaan pitäisi osoittaa 8 mk.\n\nAstuimme sitten Berliinissä autoon ja määräsimme ajettavaksi erääseen\nmeille annettuun osoitteeseen. Ja sitä matkaa kesti. Tosin oli paikka\njonkun verran syrjässä, mutta rupesimme hyvin pian huomaamaan, ettei\nBerliini toki niin suuri voi olla kuin auton taksamittari osoitti.\nMaksoimme kuitenkin nurkumatta taksan ja sillä hinnalla olisimme\nKotisuomessa ajaneet aivan hyvin noin parikymmentä kilometriä.\nKun sitten myöhemmin silmäilimme karttaa, niin huomasimme, että\nautonkuljettaja oli tehnyt suunnilleen hevosenkengän muotoisen\nkierroksen, joten saimme maksaa matkasta ainakin kolminkertaisesti.\nSen jälkeen muuten emme enään Berliinissä kovin paljon autoa\nkäyttäneetkään, sillä opettelimme käyttämään bussia, jonka käyttäminen\nBerliinissä muuten on hyvin helppoa, ja silloin tiesimme, mitä teitä\nmeidän oli kuljettava. Eikä se ajo Berliinin vuokra-autoilla muuten\nniin silkkiä olekaan, sillä autot ovat huonot meidän helsinkiläisiin\nautoihimme verrattuina ja hyvin usein on niissä se ominaisuus, että\nniissä rupeavat paikat syhymään syystä, jonka lukijamme arvannee.\n\nSen jälkeen jäivätkin meiltä autot käyttämättä, kunnes saavuimme\nWieniin, missä aivan sattumalta tulimme ottaneeksi autokyydin. Ja\ntäällä teimme sen ihmeellisen huomion, että numerot taksamittarissa\nvaihtuivat sangen hitaasti, paljon hitaammin kuin meidän rakkaassa\nSuomessamme. Tässä suhteessa on Wien ihanteellinen kaupunki, ja kun se\nmuutenkin on kauneimpia kaupunkeja, mitä on olemassa, ja sen ympäristöt\novat ihanuudestaan kuuluisat ja tosiaankin maineensa arvoiset, niin\nkehoitamme lukijaammekin, jos hän Wieniin joutuu, pelkäämättä astumaan\nautoon, sillä ei autokyyti hänen rahapussiaan liiaksi ohenna. Mutta\nkovin suuria vaatimuksia ei hän saa itse ajoneuvoille asettaa.\nSillä eipä taida missään muualla maailmassa enään tavata sellaisia\nmuseokapineita suurkaupungin kaduilla kuin iloisessa Wienissä. Siellä\nnäkee noita vanhoja korkeita fordeja, ja erittäin tyypillinen on\nWienille eräs vanhanaikainen, korkea ranskalainen autolaji. Siinä\non istuinkin sellainen, että istutaan aivan samalla tavalla kuin\nvanhanaikaisessa nojatuolissa, ovi siksi korkea, että silinteri\npäässäkin voi päästä sisään eikä mene silinteri lyttyyn, kun autosta\nastuu ulos. Kun ensimmäisen kerran näin tällaiset ajovehkeet, niin\najattelin, että kyllä tuollaisella kestää matkata esim. Kahlenbergille,\nmutta suureksi ihmeekseni toimi auto aivan moitteettomasti, ja oli\nsiinä hyvin mukava istua. Näillä wieniläisillä autoilla on muuten\noma esihistoriansa. Ne olivat tilatut Ranskasta suunnilleen niihin\naikoihin kuin maailmansotaa ruvettiin rustaamaan. Ja Ranskassa ne\nsitten odottivat koko sodanajan, sillä eihän vihollisen kanssa voitu\nolla missään kauppayhteydessä. Eivät ne tosin täällä työttöminä\nolleet, sillä sota-aikana tarvittiin kaikki autot, mutta kun sota oli\nloppu, niin muisti ranskalainen, että nuo autot olivat lähetettävät\nWieniin. Ja tällä kertaa tietysti olivat kauppasuhteet sallitut, ja\nkun itävaltalainen sitäpaitsi oli tappiopuolella, niin ei hänen kovin\nauttanut rähiseminen, vaan sai hän ottaa täydestä vastaan nuo autot,\njotka jo silloin olivat 4 vuotta vanhoja. Mutta, niinkuin sanottu,\nne osottautuivat paremmiksi kuin luultiinkaan, ja vielä nyt niillä\nkärrätään Wienin kaduilla.\n\nKun tulimme sitten Warsovaan, niin siellä näyttivät autot wieniläisiin\nverraten aivan erinomaisilta. Eikä täälläkään taksamittari pyörittänyt\nkovin suuria summia, mutta yksi vika täälläkin oli, nim. se, että\nhevosenkenkää tahdottiin liika paljon käyttää ajelun kaavana. Ja\nvarsinkin kun joutui Warsovan laitamaille, niin ei ollut helppo tehdä\nlaskelmia siitä, kuinka pitkiä matkoja oli ajettava, sillä Warsovan\nlaitakaupungeissa rakennetaan kovasti sekä taloja että katuja, ja\nsenvuoksi siellä on usein tie kiinni ja on poikettava toiselle\ntielle. Ja nämä \"toiset\" tiet ovat usein sellaisia, että huoahtaa\nhelpoituksesta, kun huomaa hengissä päässeensä niistä. Mutta samalla\nhuoahtaa myös mielihyvästä, sillä maksu ei ole suuri ja matkakapineita\nsaa warsovalainen autonkuljettaja mahtumaan autoon melkein enemmän kuin\noven suusta sisälle voi työntää, sillä hän kiinnittelee niitä remmeillä\nauton ulkopuolellekin.\n\nKun sitten tullaan Tallinnaan, niin siellä alkaa autoparkki jo näyttää\nsuunnilleen samanlaiselta kuin Helsingissä. Siellä tapaa jo kiiltäviä,\nuusimallisia ja hyvämerkkisiä autoja. Ja autoja on saatavissa, sillä\nheti kun astuu ulos asemalta tai hotellista, on kyyditsijöitä vastassa.\nTaksat ovat suunnilleen samanlaiset kuin Helsingissä, ehkä hieman\nhalvemmat, mutta tavaroita saa tallinnalainen autonkuljettaja mahtumaan\nautoonsa enemmän kuin helsinkiläinen. Hän näet nostaa useita suuria\nkapsäkkejä päälletysten viereensä ja osaa taitavasti asettaa ne niin,\netteivät ne ajaessa pääse liikkumaan.\n\nMutta koko tämän kierroksen aikana oli kuitenkin mielessämme se, että\nHelsingissä ne parhaat ja parhaiten kulkevat autot tavataan. Mutta\nkuinkas kävikään? Kun olimme astuneet Eteläsataman tullin ovesta ulos,\nniin emme nähneet ainoatakaan autoa. Niitä tosin näkyi kauppatorilla ja\nkoetimme sinnepäin viittoilla, sillä emme halusta ryhtyneet kantamaan\nraskaita kapsäkkejämme, mutta turhaan, sillä ainoakaan autonkuljettaja\nei näyttänyt meistä välittävän. Lopulta saimme houkutelluksi\nluoksemme erään hevosajurin laihoine hevoskaakkeineen. Mutta hänkään\nei hievahtanutkaan kuskipukilta avuksemme, kun nostelimme raskaita\nkapsäkkejämme \"roskille\". Ja harvoin helsinkiläinen autonkuljettajakaan\ntässä suhteessa kovin paljon vaivaantuu.\n\n\n\n\nAMMATTITYÖTÖN.\n\n\nTyöttömyys on nykyhetken kaamea aave. Meilläkin puhutaan työttömyydestä\nja kuitenkin nousee työttömien luku meillä korkeintaan 70,000:een,\ntilastojen mukaan ei edes sinnepäinkään. Mitä sanottaisiin, jos meidän\nmaassamme olisi 150,000 työtöntä, joka luku suhteellisesti vastaa\ntyöttömien määrää Saksassa. Työttömyyskurjuus on siis Saksassa sanoin\nkuvaamaton, ja paljon siitä näkee järkyttäviä esimerkkejä. Niinpä\nTharandtin kaupungin läheisyydessä näin metsissä täysi-ikäisiä miehiä\nmustikoita poimimassa. Varsinkin herätti huomiotani eräs sangen viisaan\nja veikeän näköinen, noin 30-vuotias mies. Näin hänen kykkivän metsässä\nja ihmettelin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sillä enhän tullut\najatelleeksikaan, että miehinen mies lähtisi mustikan poimintaan,\nmeillä kun marjat saavat mädätä metsässä, niitähän eivät kaikin paikoin\nedes lapset viitsi poimia. Kun siis menin lähemmäksi, huomasin miehen\npoimivan marjoja emaljoituun kannuun ja kovin suuri ei saalis ollut,\nsillä mustikoita oli vähän, niin vähän, ettei niitä ainakaan meillä\nkukaan olisi viitsinyt kantaa. Mutta hintakin oli toisenlainen, sillä\nmies väitti tulevansa tässä työssä meidän rahassamme noin 25 markan\npäiväpalkoille.\n\nNo, onhan se työtä sekin, tuumailimme ja jätimme miehen työhönsä.\n\nSamana iltana astuimme \"illallisveroa\" syömään erääseen pieneen\n\"Bierstubeen\", jossa kohtuuhinnoilla saa yhtä hyvää ruokaa kuin\nparemmissakin ravintoloissa, tai sanoisinko yhtä huonoa. Tämän\nBierstuben erikoisala oli papusoppa, jota sai mahan täydeltä noin 5\nmarkalla Suomen rahassa, joten siis aterian oluvineen ja leipineen sai\nnoin 12 markalla.\n\nAstuessamme sisään huomasimme erään pöydän ääressä metsässä tapaamamme\nmarjanpoimijan, ja kiintyi katseemme erikoisesti hänen edessään olevaan\nvaltavaan olutlasiin. Ettei lasi ollut ensimmäinen, sitä osoitti\nm.m. hänen säteilevä ulkonäkönsä, ja lautasella olevat ruuan tähteet\ntodistivat, että hän oli heittänyt naamaansa melkoisen annoksen\nsianlihaa.\n\nKoska muita paikkoja ei ollut vapaana, istuimme hänen pöytäänsä,\njoka muuten on Saksassa täysin luvallista. Kaikissa sivistysmaissa\nnäet yksinäiset henkilöt pitävät seuraa toisilleen, ja jos kapakassa\nnäet jonkun istua murjottavan yksinään, niin useimmiten saat hänet\nparemmalle tuulelle, kun lähdet pitämään hänelle seuraa. Meillä\nSuomessahan on asia aivan toinen, sillä meillä melkein lennätettäisiin\nulos ovesta, jos uskaltaisi vain noin tuttavallisesti istua toisen\npöytään.\n\nKun siis saimme papusopan ja olutseidelin eteemme, aloimme miehen\nkanssa keskustella.\n\n— Onkos teillä perhettä? kysyimme.\n\n— On kyllä vaimo ja kaksi lasta siellä Brandenburgin puolessa.\n\n— Te olette siis tulleet tänne työansiota hakemaan?\n\n— Tavallaan.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Niin nähkääs, minä olen täältä kotoisin ja saan siis\ntyöttömyysavustukseni täältä. Vaimoni on kotoisin Brandenburgista ja\nsaa hän työttömyysavustuksensa sieltä. Me emme siis voi asua yhdessä,\nsillä jommaltakummalta meistä loppuisi silloin työttömyysavustus.\n\n— Onko aivan mahdotonta saada työtä?\n\n— Ei se aivan mahdotonta ole, mutta vaimoni ja minun työttömyysavustus\nsekä lapsiemme avustukset tekevät yhteensä noin 5 Saksan markkaa (noin\n50 Suomen markkaa) päivässä ja näin edullista työpaikkaa ei meistä\nkumpikaan kykene saamaan, sillä työpalkat ovat nykyään sangen alhaiset.\nOn sangen hyvä, jos saa irti 3 mk päivässä. Ja näin vaikeina aikoina\ntäytyy jokaisen keksiä mukavin keino elääkseen ja toimeentullakseen.\nSen, joka nauttii työttömyysavustusta, ei myöskään tarvitse maksaa\nminkäänlaisia veroja, joten tässäkin suhteessa katson olevani sangen\nedullisessa asemassa.\n\nTyöttömyyskurjuus ainakin tämän saksalaisen kohdalta alkoi meidän\nmielestämme saada kokonaan toisenlaisen värityksen kuin ennen ja\nolimme monta kertaa ihmetelleet esim. Berliinin työnvälitystoimistojen\nulkopuolella sitä, kuinka hyvinvoivan näköisiä ja hyvin puettuja\ntyöhön pyrkivät olivat. Mutta jos kerran työhön ei kannattanut\nmennä, niin miksipä ihmisiä sitten parveili noin suunnattomat määrät\ntyönvälitystoimistojen ulkopuolella?\n\n— Kaikilla työttömillä ei sentään taida olla niin hyvät olot kuin\nteillä? kysäisimme.\n\n— Niin, ihmisen järjestä riippuu tietysti, kuinka hyvät olot hän\nitselleen osaa järjestää. Työnvälitystoimistoissa käyminen on\nvälttämätöntä, sillä sieltä saa hyviä todistuksia siitä, että on\npyrkinyt työhön, mutta ei ole saanut työtä. En tahdo väittää,\nettä kaikki tästä syystä työnvälitystoimistoissa käyvät, sillä\non sellaisiakin, jotka välttämättömästi pyrkivät työhön, toivoen\nlopulta pääsevänsä paremmille palkoille, mutta minusta ovat\ntyömiehen avanseerausmahdollisuudet siksi pienet, ettei niiden\ntähden oikeastaan kannata itseään turhaan rasittaa. Niin kauan\nkuin voi olonsa mukavasti järjestää, voi minusta työläinen elää\nyhteiskunnan ja toisten työläisten kustannuksella aivan yhtä hyvin\nkuin kapitalistikin. Nykyisen yhteiskuntajärjestyksen täytyy kuitenkin\nennemmin tai myöhemmin romahtaa, ja silloin tämä eläminen toisten\nkustannuksella loppuu. Työttömänä on hyvä olla niin kauan aikaa kuin\ntyöttömyysavustuksia jaellaan, ja jos ehdottomasti haluaa työtä tehdä,\nniin on paras hankkia itselleen jotain tilapäistä työtä, sillä se ei\nriistä työttömyysavustusta. Minä huomasin, että te ihmettelitte, kun\nnäitte täysikäisen miehen poimivan mustikoita metsässä.\n\n— Niin tosiaankin. Kyllä se oli meistä erikoinen näky, sillä meillä\neivät kaikin paikoin edes lapset katso marjojen poimimisen kannattavan.\nMutta kun te sanoitte, että te voitte tehdä kahdenkin markan päiviä,\nniin silloin ei asia enään niin kummalta tuntunut, sillä työttömällehän\non tämäkin raha siedettävä päiväpalkka.\n\n— No niin, siinä laskin vähäsen lipettiä, sillä itse asiassa\nei mustikan poimimisella tuollaista summaa ansaitse, ainakaan\nsäännöllisesti, mutta tänäkin päivänä olen ansainnut 1 mk ja 50\npfennigiä. Täten tienaamani rahat käytän pääasiallisesti olueeseen\nsekä tupakkaan, ja samalla tavalla tienaa eukkoni pyykkiä pesemällä ja\nperheissä auttamalla, niin että hän voi hankkia myös itselleen sitä\npientä ylellisyyttä, mitä hän puolestaan tarvitsee.\n\n— Mutta eikös ero perheestä tunnu ikävältä?\n\n— No, eipä niinkään, sillä esim. sodan aikana ei saanut perhettään\npaljoakaan nähdä, ja monen työläisen täytyy täällä Saksassa olla siksi\nliikkuvalla kannalla, että nuorikko sai jäädä omiin oloihinsa moneksi\nkuukaudeksi. Mutta jos ajattelen esim. merimiehiä, niin vielä huonompaa\nheidän perhe-elämänsä on kuin minun.\n\nKun näin olimme päässeet sydämellisen keskustelun alkuun, niin\nkatsoimme velvollisuudeksemme tilata joitakin seideleitä pöytään, ja\nsilloin voimme myös lähemmin tiedustella sellaisiakin asioita, joita ei\naivan heti voi ruveta penkomaan.\n\nKysyimme siis lopuksi tältä erikoisen tyytyväiseltä työttömältä, mihin\npuolueeseen hän kuuluu.\n\n— Olen kommunisti, hän sanoi.\n\n— Mutta Neuvosto-Venäjällähän tehdään 18-tuntisia työpäiviä\nruokapalkalla. Tuntuisiko teistä ihanalta päästä sellaisiin oloihin?\n\n— Tuntuisipa tietenkin. Mutta se on seikka, jota ei tylsä poroporvari\nvoi käsittää. Maanomistaja voi tehdä 16-tuntisiakin työpäiviä ja olla\nsilti tyytyväinen, sillä hän tietää, että hän tekee omaa työtänsä\nomaksi edukseen. Venäläinen työläinen ja työläinen kommunistivaltiossa\ntekee myös omaa työtänsä omaksi edukseen ja tietää aikoinansa saavansa\nkorjata työnsä hedelmät ja sen vuoksi ei kommunisti pelkää pitkää\ntyöpäivää kommunistisessa valtiossa.\n\nTämäntapaista haasteli meille tämä ammattityötön kommunisti, ja jos\nkaikki Saksan työttömät ovat lähimainkaan samanlaisia, niin luulisi\nolevan sangen helppoa ratkaista työttömyysprobleemi.\n\nMutta me luulemme omasta puolestamme, että meidän mustikanpoimijamme\noli aivan omalaatuisensa ammattityötön.\n\n\n\n\nHERRA VAHTIMESTARI.\n\n\nKun meillä mennään ravintolaan ja miespuolinen tarjoilija ilmestyy\npöytäämme, niin kutsumme häntä vahtimestariksi. Raamatussa ja vanhoissa\nkirjoissa on tämän toimihenkilön nimenä edeskäypä. Emme ole siksi\npaljon kielimies, että kykenisimme selittämään, miksi juuri tarjoilijaa\nkutsutaan edeskäyväksi, mutta meidän kielikorvamme sanoo meille,\nettä tämä sana on sittenkin parempi kuin vahtimestari, sillä mitään\nvartioimista ei tietääksemme miespuolinen tarjoilija toimita, ellei\nhän mahdollisesti pidä huolta siitä, etteivät vieraat pääse luikkimaan\nmaksamatta ravintolasta. Arvonimensä mahdottomuuden ymmärsi muuten se\nvahtimestari, joka joutui tekemisiin kieltolain kanssa: Kun häneltä\nkysyttiin hänen arvonimeänsä, niin ilmoitti hän olevansa viinuri. On\ntosiaankin kauheata, että tällainenkin virkakunta on Kieltolakisuomessa\nollut olemassa. Se kai onkin vain jonkunlainen kaamea muisto entisiltä\najoilta.\n\nSaksassa on meidän vahtimestarin arvonimen asemesta käytännössä\nkomealta kalskahtava Herr Ober. Saksassa on kyllä käytännössä myös\narvonimi Kellner, ja koska kerran on olemassa Kellner, niin on tietysti\nmyöskin olemassa Oberkellner, mutta koska Saksa on piällysmiesten maa\nniinkuin Savo, niin ovat sieltä luonnollisesti tavalliset Kellnerit\nja vieläpä Unterkellneritkin hävinneet, joten jäljelle on jäänyt\nainoastaan Oberkellner eli Ober.\n\nMinkälainen on siis tämä saksalainen Herr Ober? Hänen ikänsä on\nvähintäin 40 vuotta ja siitä alkaen on hän virassa, kunnes hän\npaikalleen kellistyy, sillä mitään virkaikälakia ei tällä alalla\nole. Kun nyt siis Ober on vähintäin 40 vuotta, niin kysytään, mitä\nhän on sitä ennen ollut, sillä jokainenhan ymmärtää, ettei ihminen\nvoi 40-vuotisena tähän maailmaan syntyä. Eräs kehitysaste, jonka\ntällä alalla olemme voineet todeta, on n.k. piccolo eli miespuolinen\npienoistarjoilija. Hänen ikänsä alkaa noin 15 vuodesta ja päättyy\nruumiinkoosta riippuen 18—30:een. Eräs piccolo, jonka tapasimme, oli\nnim. 30-vuotias, mutta salasi taitavasti ikänsä jopa isännältäänkin,\nsillä jos isäntä olisi joutunut tietämään hänen oikean ikänsä,\nolisi hän armotta saanut potkun. Piccolon asema on hyvin erilainen.\nMuutamissa ravintoloissa hän on täysin itsenäisessä asemassa, niinkuin\nOber ainakin, mutta silloin ei ravintoloissa yleensä Obereita olekaan,\nvaan toimii isäntä itse Oberina. Tiskin takana seisoo siis talon emäntä\ntai täysikasvanut tytär ja isäntä ottaa vastaan tilauksia kuten Ober\nainakin ja häärää tiskin takana silloin kuin hänellä siihen on aikaa.\nPiccolot ottavat vastaan tilaukset ja perivät juomarahat, joiden määrä\non vahvistettu 10 %:iksi. Isäntä tietää siis tarkalleen, kuinka paljon\njuomarahoja tulee ja nyppii hän ne tarkkojen tietojensa perusteella\npiccoloilta pois.\n\nMitä sitten saa piccolo työstänsä? Hän saa tavallisesti Suomen rahassa\nsiinä 500 mk kuussa ja yhden niukan aterian päivässä. Siinä on siis\ntämän keikarimaisesti puetun nuorukaisen koko palkka. Nyt kysytään,\nkuinka hän voi tulla tällaisella palkalla toimeen. Ja kuinka esim.\nse piccolo, josta mainitsimme, oli jatkanut tätä työtä hamaan 30\nikävuoteen saakka? Tämä riippuu yksinomaan hänen taituruudestaan. Hän\nvoi esim. hyvin taitavasti periä asiakkaalta enemmän kuin tämä on\nmaksava. Keinot ovat monenlaiset. Hyvin sopiva keino on esim. väärä\nyhteenlasku, joka on varsin mahdollinen, etenkin silloin, kun kundi\non \"paremmalla tuulella\". Hänen pitää myös tarkoin huomata, tietääkö\nkundi, kuinka paljon hän on tilannut. Hyvin helposti voi paukauttaa\njoukkoon yhden olutseidelin tai viinilasin ilman että sitä huomataan.\nHänen täytyy myös tietää, tunteeko asiakas sen tavaran, jota hänelle\ntarjotaan. Hyvin usein voi onnistua tuomaan huonompaa tavaraa paremman\nasemasta, pienemmän annoksen suuremman asemasta j.n.e. Siinä iässä,\njossa piccolot ovat, on ihmisen huomiokyky herkimmillään, ja sen\nvuoksi voikin \"lahjakas\" piccolo elättää sairaan äitinsä ja vieläpä\nkouluuttaa nuoremmat siskonsa niinkuin sekin piccolo, jonka kanssa\npohdimme näitä kysymyksiä hänen yrittäessään myydä minulle Margaux'ta\nChateau Margaux'n asemasta. Minä maksoinkin hänelle lisämaksun\nsillä nimenomaisella ehdolla, että saan häntä haastatella ja tämän\nhaastattelun tuloksena onkin juuri se, mitä tässä kirjoitan.\n\nUseimmiten ovat kuitenkin piccolon päivät luetut hänen tullessaan\nsiinä parinkymmenen vuoden ikään, sillä tavallisesti hän on Oberin\npalkkaama ja Ober nostaa hänen juomarahansa sekä maksaa hänelle\npalkan, ja tällainen Ober osaa kotkansilmällä valvoa alaistaan, niin\nettä tuollaisiin ylimääräisiin tienesteihin ei pääse kuin sattumalta.\nSitävastoin on epäonnistumisen vaara sangen suuri ja seuraa sitä\ntavallisesti ruumiillinen rangaistus, joka aivan niinkuin muinaisessa\nSpartassa on katsottava rangaistukseksi taitamattomuudesta eikä\nsuinkaan huonosta moraalista.\n\nKun siis piccolo siinä 20 vuoden iässä jo kykenee tekemään miehen\nvastusta Oberille, tulee heistä selvä ero. Nyt luulisi, että piccolo\nammattitaipumuksiensa perusteella ilman muuta kelpaa Oberiksi, mutta\nniin ei ole asian laita. Hän ei kelpaa Oberiksi ennenkuin Oberien\nammattikunta hänet siihen hyväksyy ja tavallisesti tällainen potkun\nsaanut piccolo on siinä asemassa, etteivät minkään kaupungin Oberit\nhyväksy tuollaista nulikkaa, jonka korvantaukset eivät vielä ole\nkuivat, arvokkaaseen joukkoonsa.\n\nJos kuitenkin piccololla on vakava innostus alaansa, niin voi hän\nsitä jatkaa siirtymällä johonkin esikaupungin krouviin, jossa ei\nkontrolli ole niin ankara, tai laivaan tai Atlantin toiselle puolelle.\nTavallisesti hän halkaiseekin Atlannin ja palvelee Rio Janeirossa,\nBuenos Airesissa y.m. kaupungeissa olevissa merimieskapakoissa. Näillä\nmatkoillaan hän sitten perinpohjaisesti perehtyy ammattiinsa ja palaa\nlopulta kotimaahansa takaisin täysin vakaantuneena ja arvokkaana ja\nkaiket tavat osaavana Oberina, jolloin hän vuorostaan saa ryhtyä\npiccoloita kasvattamaan.\n\nTällainen on saksalaisen Oberin kehitys. Wieniläinen Ober kehittyy\nhieman toisella tavalla. Siellä on näet tällä alalla järjestetty mitä\nankarin työnjako ja sääntönä on, että asiakasta palvelemassa täytyy\nolla mahdollisimman monta henkilöä. Kun siis astut ravintolaan,\nilmestyy luoksesi henkilö, joka ottaa vastaan tilauksen. Tämän jälkeen\nhän häviää ja paikalle ilmestyy henkilö, joka tuo pöydälle leipäkorin,\nlautaset, veitset, kahvelit ja lautasliinan. Hänen hävittyään ilmestyy\npaikalle henkilö, joka tuo sinulle tilaamasi juomat tai ellet ole\nmitään juomaa tilannut, kysyy, mitä haluaisit juoda. Näin on siis jo 3\nhenkilöä, joilla kullakin on määrätty tehtävänsä, sinua palvelemassa.\nJa jos tarvitset jotain lisää, ei ruuan tarjoilija tuo sinulle\nerehdyksessäkään juomaa eikä juoman tarjoilija ruokaa eikä heistä\nkumpikaan toimi ilmoittamatta tilauksen vastaanottajalle, mitä olet\ntilannut.\n\nKun sitten tulee maksun aika, häviävät he kaikki kolme sinun\nnäköpiiristäsi. He eivät enään ole ensinkään sinuun kiinnostuneita,\nsillä he tietävät, ettet sinä enään tilaa mitään uutta ja senvuoksi\nkiinnostaa heidät paljon enemmän jokainen uusi vieras, joka taloon\ntulee. He häärivät siis hänen ympärillään eivätkä välitä sinusta. Vasta\nsitten, kun uudet tulokkaat ovat päässeet hyvään alkuun, kiiruhtavat he\nsinun luoksesi tai toisin sanoen ainoastaan tilauksen ottaja ilmestyy\npaikalle ja perii laskut sekä 10 % juomarahoja. Jos tiedät, ettet sen\njälkeen enään jalallasi ravintolaan astu, pääset tällä 10 %:lla, mutta\nmuuten on sinun muistettava myös näitä muita uskollisia palvelijoitasi,\nja tapana onkin, että heille jätetään Suomen rahassa pari kolme markkaa\nkullekin. Ellet tätä tee, on sinun verrattain toivotonta palata samaan\npaikkaan takaisin, sillä uskomattoman kauan kestää, ennenkuin sinua\nlainkaan huomataan.\n\nWienissä on siis kassakellneri, joka tekee kaikkein vähimmän työtä,\nkaikkein edullisimmassa asemassa. Hän tavallaan vastaa Berliinin Herr\nOberia, jotavastoin hänen alaisensa Kellnerit eivät ole Piccololta,\nvaan tavallisesti täysiä miehiä, sillä Wienissä on työttömyys siksi\nsuuri, että täyden miehenkin täytyy ryhtyä tarjoilijakellnerin\nhuonopalkkaiseen ammattiin. Mutta hänellä onkin varma tulevaisuus\ntiedossa, sillä hänen ei tarvitse tehdä matkaa meren poikki tai\nulkomaille, vaan astuu hän kassakellnerin tilalle tämän kallistettua\npäänsä, mutta kassakellnerin virka on mukavanlainen ja sen vuoksi\n\"tahtookin\" kassakellner yleensä elää sangen pitkään ikään. Niinpä\nvalitti minulle eräs 50-vuotias Kellner, että hänen kassakellnerinsä ei\nkuole koskaan, sillä sen jälkeen kuin Steinachin leikkaus keksittiin,\non ukko nuorentanut itsensä ja elää kenties 100-vuotiaaksi, joten tässä\nehtii harmaantua ennenkuin tuon kadehdittavan kassakellnerin viran saa.\n\n\n\n\nFRÜHSTÜCK.\n\n\nKun saavutte saksalaiseen hotelliin, niin löydätte huoneenne seinästä\nhotellin järjestyssäännöt. Näissä ei ole sellaisia pykäliä kuin\nmeillä Suomessa, että huoneessa on räyhääminen ja aivastaminen ja\nkovaääninen puhelu kielletty ja väkijuomain käyttö ja paikoin ehkä\ntupakanpolttokin, vaan on näiden järjestyssääntöjen ensimmäisenä\npykälänä se, että Frühstück on nautittava hotellissa, muuten\nkoroitetaan huoneen hintaa 20 %:lla ja että pyydetään mitä \"vakavimmin\nja uhkaavimmin\", että muutkin ateriat nautittaisiin hotellissa.\n\nNo, tämän jälkeen on kyllä muitakin määräyksiä, niinkuin esim.,\nettä lämmintä ja kylmää vettä on säästäen käytettävä ja samoin\nmyös sähkövaloa, ja ettei sähköjohtoihin saa kytkeä mitään omia\nsähkölaitteita. Tällä viimemainitulla pykälällä tarkoitetaan veden\nlämmittämisvehkeitä, sillä niiden avulla on hyvin helppo valmistaa\naamuteensä tai -kahvinsa. Muutamissa hotelleissa on sitäpaitsi vielä\nhotellin isäntä juhlallisesti ilmoittanut, että hän on päättänyt\nkieltää palveluskunnalta kaikkinaisten juomarahojen ottamisen, jonka\njohdosta hän perii 15 % laskun summasta palveluskuntaa varten.\n\nKun siis huone esim. maksaa 5 Saksan markkaa, niin on tästä 20 %\n1 Saksan markka, joten huone ilman Frühstückiä siis maksaa 6 Rmk.\nTästä taas 15 % on 90 pfennigiä, lasku toimitetaan juuri tällä\ntavalla nim., joten siis 5 Saksan markan huone todellisuudessa maksaa\n6 mk 90 pfennigiä eli Suomen rahassa 69 mk. Kyllähän Suomessakin\nhotellihuoneesta saa tämän hinnan maksaa juomarahoineen, mutta\nsilloinpa ne ovatkin mukavat ja tilavat, hyvin kalustetut ja on niissä\nuseimmiten vielä oma telefoninsa.\n\nNiinkuin lukija huomaa, niin useimmiten on viisainta sittenkin taipua\nottamaan tuo Frühstücki, sillä se on nautittava kuitenkin ja maksaa\nkeskimäärin 1 Saksanmarkkaa ja 50 pfennigiä. Frühstück on suomeksi\naamiainen ja kun tiesimme, että se siis Suomen rahassa maksaisi noin\n16 mk ja 50 penniä, lisäksi tulee nim. vielä 15 % juomarahaa, niin\npaljoksuimme hieman tätä hintaa, sillä meillä Suomessa maksaa erittäin\nhyvä aamiainen, johon kuuluu voileipäpöytä ja lämmin ruokalaji,\njuomarahoineen siinä 14 mk. Mutta, ajattelimme me, maksakaamme pois\nvähän rutkemmastikin, syömme aamulla mahamme täyteen, niin meidän\nei tarvitse toista kertaa haukata kuin illalla ja sillä tavalla\ntulemme toimeen jokseenkin samalla kuin Suomessakin. Ilmoitimme siis\nportieerille, joka oli saattanut meidät huoneeseemme, että tulemme\nmitä tarkimmin noudattamaan hotellin sääntöjä ja että siis tilaamme\nitsellemme Frühstückin seuraavana aamuna klo 8. Täsmälleen klo 8\nsaapuikin Frühstückimme ja kuului siihen erittäin pieni voiannos, 3\nsämpylää, yksi pieni kannullinen kahvia ja kermanekallinen keitettyä\nmaitoa. Tässä oli koko aamiainen, joka siis vastasi huononpuoleista\nsuomalaista aamukahvia, jollaisen meillä saa 5 markalla kalliistakin\nhotellista, mutta tästä nyljettiin siis juomarahoineen noin 17 mk.\n\nJa tällainen on tämä Saksan Frühstücki, meni mihin paikkaan tahansa.\nKahvin saa, jos haluaa, vaihtaa teehen tai suklaahan tai lasiin maitoa,\nmutta sen kummemmaksi tämä Frühstücki ei paisu hienoimmassakaan\nhotellissa. Sen hinta ainoastaan kohoaa, siinä kaikki.\n\nNo, niinkuin sanoimme, tämä Frühstücki täytyi sietää, sillä jokainenhan\nmeistä haluaa aamuteensä tai -kahvinsa ja jos me maksamme tuon 20 %:n\nkoroituksen ja nautimme tuon Frühstückimme kuinka halpahintaisessa\npaikassa tahansa, niin tulos on sama, me emme pääse alle 1 Saksan\nmarkan 65 pfennigin. Kaikki Saksassa matkustavat ulkomaalaiset ja\nkaikki saksalaiset kauppamatkustajat, joiden lukumäärä on kuin santa\nmeren rannalla tai taivaan tähdet, sillä heitä on varmasti enemmän kuin\nIsraelin kansaa, jonka lukumäärän jo Mooses täten määritteli, ovat\ntyytymättömiä ja napisevat tätä Frühstückiä vastaan, mutta eivät sille\nmitään voi. Saksalainen hotellin omistaja sietää melkein mitä tahansa,\nmutta matkustajaa, joka ei hänen hotellissaan nauti tuota Frühstückiä,\nei hän voi sietää ja hotellinomistajien ammattiyhdistys näkyy olevan\nSaksassa siksi mahtava, ettei tuota Frühstückiä pystytä hävittämään,\nvaikka sen hävittämisessä muu Saksan kansa näyttää olevan aivan\nliikuttavan yksimielinen.\n\nOlemme aivan samaa mieltä kuin sosialistit, että ensin on tunnettava\nsyy ja vasta sitten voidaan hävittää seuraus. Tämä sääntö ei tosin\naivan täydellisesti pidä paikkaansa, sillä tiedämme m.m. erään\nheikkohermoisen henkilön, joka tuli mielenvikaiseksi, kun kuuli veturin\nensi kertaa viheltävän paikkakunnalle äsken rakennetulla rautatiellä,\njoten siis rautatie oli syy ja mielenvikaisuus oli seuraus, mutta\ntässä tapauksessa olemme sitä mieltä, että vaikka rautatie tuolta\npaikkakunnalta hävitettäisiinkin, niin tuskinpa tämän rautatien vuoksi\nhulluuntunut ihminen siitä huolimatta palaisi järkiinsä.\n\nMutta tämä Frühstücki-asian laita on toinen. Saksa on tätä nykyä\nkaikkien mahdollisten verojen maa, ja niinpä veroitetaan hotellin\nomistajaa m.m. huoneiden luvun, laadun ja huoneiden hinnan perusteella,\nja on tämä vero nouseva huoneiden kallistuessa. Kun siis hotellin\nomistaja koroittaa huoneensa hinnat määrätyn taksan yläpuolelle, niin\nkohota paukahtaa myöskin vero huimaavasti ja tämähän ei tietenkään ole\nhotellin omistajasta kovin mieluista. Mutta Frühstückistä hänen ei\ntarvitse maksaa mitään veroa, muuta kuin sen, minkä hän deklareeraa,\nja senvuoksi hän on keksinytkin tuon oivallisen keinon huoneen hinnan\nkohottamiseksi päästäkseen verotuksesta. Frühstücki nautitaan melkein\nsäännöllisesti ja sen hintakin oikeastaan kuuluu huoneen hintaan, mutta\nmahdotonta on mennä sitä säännöllisesti verottamaan, sillä vaikea on\ntodistaa, että se on säännöllisesti myös nautittu ja maksettu. Kun\nnyt siis Frühstückin perustus ja pohja on tällainen, niin voitaisiin\najatella myös sitä mahdollisuutta, että hotellien verottamistapa\nmuutettaisiin. Koko huonevero olisi hävitettävä ja sen sijaan pantava\nyksinkertaisesti tuloon perustuva valtionvero. Tällaisen ehdotuksen\nme teimme eräälle saksalaiselle kauppamatkustajalle, jonka kanssa\nyhdessä noiduimme Frühstückiämme, koska tiesimme, että läheiseltä\nrautatieasemalta olisimme samalla hinnalla saaneet koko kunnollisen\naterian.\n\nTe ette tunne saksalaisia, sanoi kauppamatkustajamme. Noin tyhmää\nehdotusta ei ainoakaan saksalainen olisi tehnyt. Luuletteko, että\nkukaan saksalainen voisi luopua sellaisesta tulosta, jonka hän on\ntottunut saamaan. Vaikka huoneverotus kokonaan poistettaisiin ja vaikka\nhotellit tehtäisiin verovapaiksi, niin olen aivan varma siitä, että\nhotellin omistajat sittenkin säilyttäisivät tämän Frühstückin, ja\nvaikka sen tarjoileminen kokonaan kiellettäisiin, niin kiskottaisiin\nsen kautta saatu ekstratulo jossain muussa muodossa. Frühstückiä\nvastaan ei ole mitään keinoa, se on saksalainen tapa ja sellaisena se\npysyy aina maailman loppuun asti.\n\nJa pari kuukautta Saksassa vaellettuamme huomasimme tosiaankin, että\nnäin oli asian laita. Kokeilimme kaikenlaisia hotelleja, kristillisiä\npensionaatteja, privaattihotelleja, matkustajakoteja ja mitä tahansa,\nmutta joka paikassa kummitteli tämä Frühstücki. Tekisimme kuitenkin\nvääryyttä, ellemme rehellisesti tunnustaisi, että eräässä pienessä\nsaksalaisessa maaseutukaupungissa pääsimme nuorten naisten kristillisen\nyhdistyksen hospitsiin, jossa ei Frühstückiä ollut. Sen seinällä oli\n54 pykälää käsittävä asetus, jossa yleensä oli kaikki, mikä meillä\nSuomessakin on kiellettyä, kielletty, ja vähän muutakin, mutta\nFrühstückistä ei puhuttu mitään. Ja kun aamulla heräsimme, kolkutettiin\novelle ja kun oven aukaisimme, saapui huoneeseen herttainen neitokainen\nvalkoisessa esiliinassa ja valkoisessa pitsipäähineessä ja asetti\nyöpöydällemme yhden tomaatin, 1 porkkanan ja lasillisen viileätä\nmarjamehua, joka kuumana kesäaamuna maistui sangen hyvältä. Kun sitten\nhospitsista poistuimme, huomasimme, että laskussakaan ei ollut mitään\nFrühstückiä, siinä oli ainoastaan 1 tomaatti à 75 pfennigiä ja 1\nporkkana à 25 pfennigiä ja 1 lasi mehua à 75 pfennigiä eli yhteensä 1\nmk 75 pfennigiä eli Suomen rahassa noin 17 mk 50 penniä. Juomarahoja ei\ntässä kristillisessä laitoksessa tietysti peritty, siinä oli varattu\nainoastaan 15 % palveluskunnalle sekä yhdistyksen tarkoituksiin 5 %.\n\nNiin että Frühstückistä voi sentään Saksassakin päästä, kun vain maksaa.\n\nOn siitä pääsemiseksi toinenkin keino, jota käytimme eräässä\nsaksalaisessa pikkukaupungissa. Maksoimme nim. rehellisesti tuon 20\n%:n koroituksen ja kävimme lähimmässä maitokaupassa juomassa seidelin\nmaitoa ja syömässä suuren sämpylän sekä palasen juustoa, joka kaikki\nmaksoi ainoastaan 50 pfennigiä, joten siis joka tapauksessa säästimme\n15 pfennigiä. Mutta tämä oli sattuma, sillä joka paikassa ei tällaista\nFrühstückiä maitokaupasta saa yhtä halvalla.\n\n\n\n\nNACKTKULTUR.\n\n\nTämä sana on saksankieltä ja merkitsee suomeksi esim. alastomuus.\nEnnen aikaan olivat naisten uimapuvut sellaisia, että muotinainen\nhuoahti kesän tullen ja sanoi: voi, voi, nyt tulee taas kesä ja täytyy\nottaa raskas uimapuku päälle. Se oli nim. raskaampi kuin tavallinen\ntanssiaispuku. Kun katselee kuvista entisajan uimapukuja, niin täytyy\ntosiaankin ihmetellä, että niiden kanssa on voitu pysyä veden pinnalla,\nmutta luultavasti sitä ei ole yritettykään, vaan on kävelty rannalla\npukua näyttämässä. Vielä nytkin on uimapuku virallisesti kaikissa\nSaksan kylpylöissä välttämätön. Ja muutamissa kylpylöissä on nimenomaan\nmäärätty, että uimapuku ei saa olla valkea eikä ihonvärinen. Olemmepa\nkäyneet sellaisissakin kylpylöissä, joissa oli määräys siitä, että\nuimapuvun tulee olla musta.\n\nMutta yleensä osoittaa uimapuku yhä kevenemisen oireita, niin, että\nlöytyy jo eräs saksalainen seura tai lahko, joka ei uimapukua ensinkään\nhyväksy. Nämä ovat juuri niitä alastomuuskulttuurin harjoittajia ja\nheitä on Berliinissä yksistään parikymmentätuhatta.\n\nEmme tietänyt ensinkään tämän lahkon olemassaolosta, kun eräänä\nhelteisenä aamupäivänä koko yön hikoiltuamme päätimme lähteä Wannseen\nFreibadiin. Läksimme sinne arkipäivänä jo aikaisin aamulla, sillä\ntäällä on tavallisesti hyvin ahdasta, niin ahdasta, että kun tahtoo\nmennä veteen, niin täytyy taitavasti hypellä rannalla makaavien yli.\nEnsiksi totesimme, että sana Freibad merkitsee sitä, että saa kylpeä\nvapaasti, kun vain noudattaa kylpylän monipykäläisiä sääntöjä ja\nmaksaa kylvystänsä. Uimahousut saa vuokrata muistaakseni 30 pfennigin\nmaksulla, mutta on kuitenkin kehoitettu, että hygienisistä syistä\nkukin käyttäisi omia housujaan. Tämä ei tosin tuntunut erikoisen\nrohkaisevalta sille, joka joutui uimahousut vuokraamaan, sillä\nmeistä oikeastaan kylpylä täten tunnusti, ettei se vastaa housujensa\nhygienisyydestä, mutta päätimme kuitenkin riskeerata terveytemme.\n\nKylpylässä otetaan myös arvoesineitä säilytettäviksi, mutta niistä\nei vastata muuta kuin 50 Saksan markkaan asti. Koska kellomme jo oli\narvokkaampi kuin 50 Saksan markkaa, niin jäi se, ja luonnollisesti\nlompakkomme, aivan Herran haltuun. No, riskeerasimme tämänkin asian,\nja niin astelimme eli oikeastaan puikkelehdimme rannalla lojuvien\nihmisten välitse ja ylitse Wannseen aaltoihin, joiden lämpötila oli\nnoin 24 astetta. Mutta joka tapauksessa tuntui erittäin ihanalta päästä\nedes 24 asteen lämpötilaan, sillä ulkoilman lämpötila oli 35 astetta.\nJa niin siis lojuilimme vedessä ja teimme vähän väliä uimaliikkeitä,\nkunnes yhdestä kylpylän nurkasta alkoi kuulua hitonmoista hälinää. Ja\nkun katsoimme sinnepäin, niin huomasimme, että siellä pyöri vedessä\nvyötärökään myöten univormupukuisia poliiseja ja heidän ympärillään\nuimassa olevia ihmisiä, jotka kiljuivat ja huusivat ja räiskyttelivät\nvettä sekä toistensa että poliisien päälle. Me luulimme, että sinne\noli järjestetty joku ilveily ja läksimme nopeasti katsomaan, mitä\ntapahtuman piti. Silloin erotimme poliisin kamppailemassa erään\nilkialastoman noin 50-vuotisen sulottaren kanssa, joka painoi\narviolta noin 100 kiloa. Poliisi yritti kantaa tai oikeammin uittaa\nhäntä rantaan, mutta poliisin ympärillä reuhasi 5—6 ilkialastonta,\npitkätukkaista ja pitkäpartaista, laihaa ja karvaista miehenroikaletta,\njotka yrittivät häntä tässä toimituksessa estää. Ja samantapaisia\nnäkyjä havaitsimme myös läheisyydessä, jossa kaikkiaan 6 poliisia\nkamppaili kukin nacktkulttuurilaisten ympäröimänä. Lopuksi saivat\npoliisit kuitenkin muodostettua yhteisen rintaman ja pamppujen\navulla ajetuksi nacktkulttuurilaiset vedestä rannalle ja sen jälkeen\npukeutumishalliin. Oli siinä huutoa ja kirkunaa, itkua ja kirouksia.\n\nSitten näimme nacktkulttuurilaisten hieman nolonnäköisinä ja\nvaatteet päällä painuvan uimalaitokselta. Emme tiedä, tuliko tästä\nmitään jälkinäytöstä korkean oikeuden edessä, mutta tuskinpa vain,\nsillä Berliinissä näkyy olevan hyvin kiperä kysymys se, kuinka\nnämä nacktkulttuurilaiset voisivat saada mahdollisimman vapaasti\nharjoittaa \"kulttuuriaan\". He ovat nim. esittäneet sen vakaumuksen,\nettä alastomana uiminen on ehdottomasti terveellisempää kuin vaatteet\npäällä uiminen ja että myöskin ne paikat, jotka uimapuku tavallisesti\npeittää, tarvitsevat Jumalan aurinkoa aivan yhtä hyvin kuin ne\npaikat, joita uimapuku ei peitä, jonka vuoksi uimapuvutta uiminen ja\nauringonkylpyjen ottaminen uimapuvutta on ehdottomasti terveellisempää\nkuin niiden ottaminen uimapukuun puettuna. Tämän väitteensä tueksi he\novat esittäneet useita positiivisia lääkärin lausuntoja sekä sitäpaitsi\ntehneet tunnetuille lääketieteen auktoriteeteille kysymyksiä, joihin\novat erinäisissä tapauksissa saaneet myöntäviä vastauksia. Ja niin\npitkällä kuuluu jo asia olevan, että uimalaitokseen aiotaan järjestää\nerikoisia osastoja, joissa saa kylpeä ilman uimapukuja ja joihin pääsee\njonkun nacktkulttuuriyhdistyksen jäsenkortin näyttämällä.\n\nMe keskustelimme erään tällaisen nacktkulttuuri-ihmisen kanssa ja hän\nilmoitti, että heidän aatteensa on kerrassaan käänteentekevä. Se\nmerkitsee kokonaan uutta aikaa ja se merkitsee ihmiskunnalle terveyttä\nja uutta voimaa.\n\nTähän me vastasimme, että uutta aikaa se nyt ei ainakaan siinä\nsuhteessa merkitse, että se olisi uudenaikaista, sillä m.m.\nesivanhempamme paratiisissa harrastivat jo tätä samaa nacktkulttuuria.\nMeidän mielestämme se ei myöskään täällä pohjoismaissa voi saavuttaa\ntäydellisyyttään, sillä kylmä ilmanala tietääksemme tulee sille lopulta\ntekemään luonnolliset rajat.\n\nTähän vastasi haastateltavamme, ettei näin suinkaan ollut asian laita,\nsillä nacktkulttuuri karaisee ihmistä. Mahdollisesti jo seuraava\nsukupolvi voi tulla toimeen ilman vaatteita, ja ajatelkaa, kuinka\npaljon se helpottaa ihmisten elinkustannuksia, jotapaitsi lääkäriä ja\nlääkkeitä ei tarvita.\n\nHuomautimme tähän, että tuskin sentään vielä seuraava sukupolvi\nsaavuttaa tätä onnea, mutta kun ihmisille vähitellen kehittyy\nluonnollinen karvapeite, niinkuin metsän eläimille, niin silloin ehkä\nihminen kykenee harjoittamaan \"nacktkulttuuria\" pakkasessakin.\n\nTämän ei nacktkulttuurilainen kuitenkaan myöntänyt olevan kehityksen\nsuunnan, vaan väitti päinvastoin, että heidän hommansa tekee ihon\nhienoksi ja karvattomaksi, jollainen m.m. neekerin iho kuuluu olevan.\n\nEmme tahtoneet enään hänen kanssaan sen enempää väitellä, vaan\nlupasimme tarkastella kaikkialla Saksassa niitä voittoja, joita tämä\nuusi liike on saavuttanut. Ja tosiaankin on myönnettävä, että tällä\nalalla on saavutettu paljon hyvääkin. Niinpä ei esim. saksalaisessa\nkaupungissa tarvitse panna kesällä hattua päähänsä, vaan nähdään siellä\nse ihme, että naisetkin kävelevät kesällä ilman hattua. Voimme väittää,\nettä miljoonissa saksalaisissa perheissä on naisten kesähattukysymys\ntäten tyydyttävällä tavalla ratkaistu. Mutta sitäpaitsi eivät naiset\nmyöskään käytä kesällä sukkia tai on heillä ainoastaan aivan lyhyet,\nnilkkoihin ulottuvat sukat. Kuinka monta paria silkkisukkia täten\non jäänyt ostamatta, on vaikea sanoa, mutta tuskinpa erehdymme, kun\nväitämme, että täten on säästetty ainakin 100 milj. kesäsukkaa eli\nSuomen rahassa 3—6 miljaardia markkaa. Kuinka olemme tähän laskelmaan\npäässeet, jätämme lukijan mietittäväksi, varsinkin sellaisen, joka\nkykenee arvostelemaan, kuinka paljon naisilta kuluu sukkia kesällä ja\nmitä ne maksavat.\n\nMiehet ovat tähän asti päässeet ainakin kesähatusta, joka jo merkitsee\nsievoisen summan sekin, mutta sitäpaitsi on myös miehiä, jotka ovat\nmelkein päässeet housuista ja sukistakin. Varsinkin nuoret miehet\nkävelevät puolireiteen ulottuvissa housuissa ja ilman sukkia tai\npuolisukissa, niinkuin naiset. Siinä säästyy jo paljon kangasta ja emme\nusko, että tästä on kintuillekaan haittaa. Mutta sitäpaitsi säästää\nSaksan nuoriso myös sangen suureksi osaksi takin ja liivit, joita\nkorvaa vyö, jossa on pari taskua tai on paita taskuilla varustettu.\nMutta sitäpaitsi saa Berliinissä ja missä tahansa muualla Saksassa\nesiintyä julkisilla paikoilla paitahihasillaan, niin ettei tarvitse\nkesällä turhaan kuluttaa takkia, josta vain on kuumuudessa paljasta\nriesaa.\n\nVaikka siis nämä nacktkulttuurilaisten pyrkimykset meistä tuntuvat\n\"vähän haaveellisilta\", niin on meidän myönnettävä, että tähänkin\nsuuntaan on pyrittävä meillä Suomessa, jossa ihmiset yleensä ja\nerittäinkin kaupunkipaikoissa ovat kesällä aivan liian raskaasti\npuettuja. Kyllä meidänkin olisi pyrittävä siihen, että kesällä\nkulkisimme niin kevyissä pukimissa kuin suinkin ja antaisimme paljaalle\nihollemme valoa ja raitista ilmaa niin paljon kuin suinkin. Ja hatun ja\nlakin voimme kesällä lämpiminä päivinä aivan huoletta jättää naulaan,\nsillä emmehän ole juutalaisia, jotka eivät uskalla astua paljain päin\nHerransa eteen.\n\n\n\n\nKAHVISTA.\n\n\nAstuimme Englannissa kerran konditoriaan ja tilasimme kahvia. Tämä\ntapahtui muuten eräässä sangen pienessä maaseutukaupungissa. Emäntä\nnäkyi kyllä tietävän, mitä \"koffi\" on, mutta kysyi samalla, mitä ihmeen\nkansallisuutta me olemme, kun himoitsemme niin harvinaista juomaa.\nTämän jälkeen tuotiin meidän eteemme pieni purkki ja suuri lasillinen\nkiehuvan kuumaa vettä. Purkin huomasimme sisältävän kahviekstraktia ja\nkäyttöohjeen mukaan valmistimmekin siedettävää kahvia, ja kun sitten\nsaimme lisäksi sokeria ja purkkimaitoa, niin oli meillä nautittavana\njuoma, joka hyvin paljon muistutti sitä ihanaa, tuoksuvaa lientä, joka\non Suomen kansan kansallisjuoma.\n\nSaksassa sitävastoin kaikkialla tiedetään, mitä kahvi on, ja kun tilaat\nkahvia, tuodaan sinulle pikimustaa nestettä sekä keitettyä maitoa ja\nmuutama tiiliskiven kokoinen sokeripala. Mistä yrteistä tämä kahvi\non valmistettu, tietänee ainoastaan Jumala. Selvää kahvin ja sikurin\nmakua siinä ei ole, vaan jonkunmoinen kirpeän karvas lipeämäinen maku.\nSe valmistetaan siten, että mustaa, hienon hienoa kimröökin tapaista\njauhetta sekoitetaan kiehuvaan veteen. Kun tällaisen kahviannoksen\non nauttinut, niin pääsee kahvin himosta moneksi viikoksi ja unohtaa\nkokonaan, miltä kahvi on maistunut ja lanteistaan pääsee myöskin,\nsillä tavallisesti maksaa tällainen kahviannos, kun siihen vielä ottaa\nlisäksi jonkun kuchenin, s.o. sämpylän, noin 8 mk Suomen rahassa.\n\nSuuremmissa ravintoloissa saa kuitenkin oikein patentteeratulla\nlaitoksella, oikealla kahvimasiinalla, valmistettua kahvia, jossa\non hieman kahvinmakuakin, mutta oikeata kahvikermaa ei mistään saa,\nja huoleti saa halkoa Keski-Europan aina Wieniin asti, ennenkuin\njotain kahvin tapaista ilmestyy. Wienhän on kuuluisa kahviloistaan.\nVoidaan sanoa, että noin 90 % Wienin asujamistosta on n.k. kahvila- ja\nsanomalehtideekiksellä. Se on, wieniläiset istuvat kahviloissa aamusta\niltaan ja lukevat sanomalehtiä.\n\nKun siis tilaat kahviannoksen Wienissä, niin tuodaan sinulle\nlasillinen, jossa on puoleksi hienonhienoista jauhoista keitettyä\nselvittämätöntä kahvia ja puoleksi kovaksi vispattua kermaa. Kahvin\nselvikettä ei luultavasti käytetä muissa maissa kuin Suomessa.\nPäinvastoin pidetään kahvi sitä parempana mitä sakeampaa se on.\nKahviannosta seuraa pieni maljakko kristallisokeria ja pieni lasillinen\njääkylmää vettä. Sitäpaitsi tuodaan eteesi lautasellinen erilaisia\nvehnäsiä, joista kuitenkin otetaan eri maksu. Turhaan etsit niiden\njoukosta wienerleipiä, sillä niitä ei Wienissä saa muuta kuin yhdestä\nainoasta kahvilasta Hauptstrassella Goldenes Lammin läheisyydessä.\nYleensä wienerleipiä ei saa muualta kuin Tanskasta, Riiasta ja\nHelsingistä. Kun olet kahviannoksesi juonut, niin tyhjennät tietysti\nkesäaikaan sen päälle myöskin virkistykseksesi vesilasin ja alat sen\njälkeen aitowieniläiseen tapaan tutkia sanomalehtiä.\n\nMutta äkkiä ilmestyy pöytääsi edeskäypä, joka korjaa pois tyhjät\nastiasi ja tuo eteesi kaksi lasia kylmää vettä. Se ei olekaan muuten\nmikään vahinko, sillä Wienin vesi on kotoisin vuoristolähteistä ja\non ehkä parasta maailmassa. Ei olekaan siis ihme, että kahvin juonti\nmuuttuu kesäkuumalla veden juonniksi ja niin nähdäänkin suurissa\nkahviloissa joka pöydän ääressä ihmisiä, joiden edessä on kaksi\nvesilasia ja jotka ahmivat sanomalehtiä, ja niitä on wieniläisissä\nkahviloissa riittämiin asti, sekä sanomalehtiä että kuvallisia\naikakauslehtiä.\n\nKun sitten taas siirrymme Wienistä Tshekkoslovakiaan ja Puolaan,\nvainoo meitä kaikkialla huono ja kallishintainen kahvi. Jos näissä\nmaissa tapaamme suomalaisen, niin saamme olla varmat siitä, että hän\nvaihdettuaan tavanmukaiset tervehdykset ja lausuttuaan muutamia tuiki\ntärkeitä ajatuksia ilmoista y.m. liittää näihin mielipiteensä kahvin\nhuonoudesta.\n\nLuulisi näin ollen, ettei monien pettymyksien jäljestä enään kahvia\nviitsisi tilatakaan, mutta ihminen toivoo kaiken ikänsä, ja niinpä\naina vähän väliä täytyy suomalaisen huonokahvisissakin maissa kokeilla\nkahvin laatua ja tuntea myös kokeiden aiheuttama pettymys.\n\nTämä pettymys seuraa meidän kintereillämme aina Riikaan asti, jossa\nmatkailija melkein välttämättömyyden pakosta eksyy Café Operaan, jossa\nhänen eteensä tuodaan kunnollinen kahvi ja kunnollinen wienerleipä,\nmelkeinpä yhtä hyvä kuin kotoisessa Helsingissä.\n\nMutta kun sitten saavuimme Tallinnaan yöllisen matkan jälkeen ja ensi\ntyöksemme tilasimme itsellemme aamukahvin, niin jo sitä maistellessamme\nmeni suumme väärään. Muistimme epämääräisesti jossain maistaneemme\nsamanmakuista nestettä, ja kun oikein muistikomeroitamme hieroimme,\nniin selvisi meille, että olimme itse kerran Äkäsjärvellä keittäneet\nsuunnilleen samanmakuista kahvia. Olimme täällä nim. metsätöissä eikä\nmeillä ollut muuta keittoastiaa kuin kolmijalkakahvipannu.\n\nAamukahvia keittäessämme emme hämärissä huomanneet, että kahvipannun\npohjalle oli jäänyt eilistä kalakeittoa sekä rätti, jolla pannua olimme\npyyhkineet. Aavistimme siis pahinta ja syöksyimme hotellin keittiöön\nottamaan selvää, mitenkä siellä kahvia valmistettiin.\n\nVaadimme ensiksi nähtäväksemme itse raaka-aineet, nim. kahvin ja\nveden. Molemmat totesimme täysin ensiluokkaisiksi. Ryhdyimme sen\njälkeen tutkimaan itse valmistustapoja. Ja silloin, rakas lukija,\nperehdyimme vuosisataiskahvin valmistukseen. Hellalla oli valtava\nsylinterin muotoinen kupariastia, jonka pohjalla oli noin astian\npuoleen korkeuteen asti kahvijauhoa. Ja muuten oli astia täynnä mustaa\nnestettä, jota kahviksi kutsuttiin. Kahvin valmistus tapahtui siten,\nettä joka kerta kun tuosta kattilasta oli otettu kannullinen kahvia,\nsiihen lisättiin kannullinen lämmintä vettä ja pari ruokalusikallista\nkahvijauhoja. Se, että kahvi öisin jäähtyi, ei tietysti vaikuttanut\nmitään asiaan, menettelyä jatkettiin heti aamusta alkaen, ja näin\noli tässä hotellissa menetelty luultavasti sen perustamisesta asti.\nJa vanha tämä hotelli oli, sillä se oli ollut olemassa jo Kustaa II\nAdolfin aikaan. Lausuimme suuren kunnioituksemme tälle ikivanhojen\ntraditiojen seuraamiselle, mutta pyysimme samalla saada kahvijauhoja ja\nvettä ja keitimme itsellemme oikein terävät kahvit. Jokaista kupillista\nkohti panimme tavalliseen kannelliseen kasariin ruokalusikallisen\nkahvia ja ripottelimme siihen vielä vähän suolaa kahvin selvikkeeksi.\nKaiken lopuksi kannatimme täten valmistamamme kahvin hopeakannussa\npöytään. Saimme siihen vielä keittiöstä oikeata kylmää kermaakin,\njoten edessämme höyrysi oikea supisuomalainen kahvi. Eikä se ollut\nkallistakaan, sillä annoksemme maksoi Suomen rahassa vain 17 mk 50 p.\neli juomarahoineen 19 mk.\n\n\n\n\nWIENERSCHNITZELI.\n\n\nKun \"tavallinen suomalainen mies\" saapuu johonkin ravintolaan ja alkaa\nsilmäillä ruokalistan annoksia ja lukea ruokalistaa pariin kertaan\nlävitse, niin voi hänelle silloin täydellä syyllä huomauttaa, että\neikös se wienerschnitzeli jo sieltä vähitellen ala löytyä. Useimmiten\nse sieltä löytyykin, ainoastaan kylminä talvipäivinä sieltä ehkä\nilmestyy siankyljys. Mutta kun matkustat mannermaalla kesäaikaan, niin\nsilloin on tuon valitsemisen tuloksena säännöllisesti wienerschnitzeli,\nsillä sen nimen voit ymmärtää, olipa se kirjoitettuna millä kielellä\ntahansa.\n\nKuitenkin tämän saman nimen takana esiintyy sarja sangen erilaisia\nruokalajeja, joille on ainoastaan yhteistä se, että ne ovat muka\ntehdyt vasikasta tai nuoren mullikan lihasta. Kun allekirjoittanut\neräänä keväisenä päivänä astui erääseen hienonlaiseen berliiniläiseen\nravintolaan Friedrichsstrassen varrella, päätti hän nimenomaan\nnauttia elämästä ja syödä jonkun sangen keveän ruokalajin. Meidän\nsilmissämme kangasteli oikeastaan aito suomalainen kuha voisulan ja\nmunahakkeluksen kera ja tutkimme senvuoksi ensin kalaruokalajeja, mutta\nhuomasimme, ettei tarjolla ollut muuta kuin bismarckheringiä s.o.\njonkunlaista Itämeren silakasta tehtyä suutarinlohta ja savustettua\nankeriasta sekä erinäistä karppilaitosta, jota jo olimme aikoja\nsitten oppineet pelkäämään. Vastoin aikomuksiamme täytyi meidän siis\nruveta silmäilemään liharuokalajeja. Kun halvin linnunliha-annos\nolisi maksanut siinä 30 Suomen markkaa, niin huomasimme jo vasten\nperiaatteitamme etsivämme sopivaa liha-annosta. Ja kyllä niitä olikin\nmonenlaisia alkaen roastbeefistä, gänseleberistä, chateaubriandista,\nschweinecarbonatista y.m., kunnes katseemme lopulta pysähtyi, niinkuin\nhelposti arvata sopii, rakkaaseen wienerschnitzeliin, jolla oli muuten\nse ominaisuus, että se maksoi Suomen rahassa ainoastaan 20 mk.\n\nTässä toteutui se, mitä olimme aavistaneet, nim., että ruokalistan\n40:stä ruokalajista tämä wienerschnitzel sittenkin löytyi. Edeskäyvän\nmeiltä kysyttyä, haluammeko tämän wienerschnitzelin paneerattuna tai\nei paneerattuna, vastasimme empimättä, että ehdottomasti haluamme\npaneeraamattoman wienerschnitzelin, sillä me emme luonnostamme rakasta\nmitään turhaa koreutta.\n\nPitkän odotuksen jälkeen tuotiin meidän eteemme lihapalanen,\njota Suomessa olisi kutsuttu käristetyksi häränlihaksi. Sen koko\noli siksi mahtava, että selvästi voi huomata sen olevan kotoisin\njättiläiskokoisesta \"vasikasta\". Siinä olisi ollut kotoisissa oloissa\nsyömistä koko meidän pienelle perheellemme. Wienerschnitzeliä siinä\nmuistutti sitruunan neljännes. Mitään kastiketta ei ollut ja muuna\nlisänä olivat paistinperunat, joina oli ammoin keitettyjä kuorittuja\nperunoita, jotka olivat kärvennetyt rasvattomassa pannussa.\n\nKoska päätimme tämän ruokalajin rehellisesti maksaa, niin päätimme sen\nmyöskin rehellisesti syödä loppuun. Tätä päätöstämme emme kuitenkaan\nvoineet toteuttaa, vaikka meillä on kokolailla hyvät hampaat ja kautta\nmaan tunnettu ruokahalu, vaan täytyi meidän jättää lautasellemme noin\n3/4 schnitzelistä sekä kaikki kivenkovaksi palaneet osat perunoista.\n\nTämän jälkeen kaikkosi wienerschnitzel näkyvistämme moneksi päiväksi,\nemmekä muutenkaan silmäilleet ruokalistaa, vaan tyydyimme ainoastaan\nerilaisiin makkaroihin, jotka yleensä vastaavat meikäläisiä\nnakkimakkaroita erilaisista nimistään ja erilaisesta koostaan\nriippumatta.\n\nMutta sitten satuimme erään kerran Treptowiin katsomaan ilotulitusta,\nja kun meitä kaikki tämä kauneus rupesi hiukaisemaan, niin päätimme\ntämän komeuden jälkeen myös komeasti syödä, jonka johdosta me\ntilasimme edeskäyvältä ruokalistan ja valitsimme sen 56 ruokalajista\nwienerschnitzelin, sillä siankotletti tuntui meistä 30 asteen\nkuumuudessa liika rasvaiselta.\n\nKoska meillä oli omat kokemuksemme paneeraamattomasta\nwienerschnitzelistä, huomautimme tällä kertaa, että schnitzelimme\ntäytyy olla mahdollisimman paljon paneerattu. Odotimme tämän jälkeen\n1 − 1 1/2 tuntia. Näinä ilotulitusiltoina on yleisöä paljon,\nmutta edeskäypiä vähän, mutta lopulta tuotiin kuitenkin eteemme\nmustanruskahtava ruokalaji, joka pintapuolisesti katsoen muistutti\npalanutta leipää. Jos viimeinen schnitzeli oli ollut sitkeä, oli tämä\naivan yhtä mureaa kuin Vaasan Työkansaleipä, ja vaikeata oli oikeastaan\npäättää, oliko se lihaa, kalaa vai leipää, mutta wienerschnitzeliksi\nsen tunsi selvästi tuosta sitruunanlohkosta, joka kaikissa maanosissa\nuskollisesti wienerschnitzeliä seuraa. Perunoita ei tällä kertaa\nollut, mutta oli hyvää ruokaöljyllä maustettua lehtisalaattia, jonka\nja alkoholipitoisen oluen avulla onnistuimme huuhtelemaan alas tämän\n\"paneeratun\" wienerschnitzelin.\n\nTällä kertaa olimme tehneet vakavan päätöksen siitä, ettemme\nmilloinkaan enään syö wienerschnitzeliä muualla kuin mahdollisesti\nHelsingissä ja Wienissä.\n\nMutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Kun siis erään metsäretkeilyn\njälkeen astuimme eräänä tulikuumana iltapäivänä tomuista maantietä\nTharandtin kuuluisan kaupungin läheisyydessä, niin huomasimme\ntien varrella erään ravintolan, johon päätimme pistäytyä syömään.\nKysyimme siis aitomannermaiseen tapaan ruokalistaa, jolloin meille\nilmoitettiin, että sellaista ei ole ensinkään olemassa, mutta on\nolemassa kahta ruokalajia, nim. hammelskotelette papujen kera tai\nwienerschnitzeli, ja silloin luiskahti meidän huuliltamme aivan kuin\nnoiduttuna, että haluamme wienerschnitzelin. Niin pian kuin tämän\nolimme saaneet sanotuksi, halusimme äkkiä peruuttaa tilauksemme, mutta\nemme tahtoneet pahoittaa sen herttaisen neitokaisen mieltä, jolle\nolimme sen tehneet, ja niin jäimme synkkänä odottamaan, mitä tuleman\npiti. Meidän eteemme ilmestyikin melko pian tarjotin, jossa tosiaankin\nkomeili wienerschnitzel siinä muodossa kuin me sitä olimme uneksuneet,\nennenkuin olimme kokeneet edellä kertomiamme katkeria pettymyksiä.\nMutta sitäpaitsi oli tarjottimella keitettyjä uusia perunoita, voita,\nleipää, kurkkua, keräsalaattia ja — hyvä lautasellinen hyötymansikoita.\nJa kaiken kukkuraksi istuutui tuo neitokainen meitä vastapäätä ja loi\nmeihin sellaisen silmäyksen kuin jos olisimme olleet miljonäärisetä,\nja alkoi tarinoida meidän kanssamme mukavia.\n\nSen wienerschnitzelin me tosiaankin ahmimme kaikkine jälkiruokineen\nja voimme vakuuttaa, että sen parempaa wienerschnitzeliä emme ole\nmilloinkaan saaneet.\n\nTällä tavalla oli taas wienerschnitzel tullut meidän silmissämme\nentiseen kunniaansa ja kun me sitten Puolassa jouduimme silmäilemään\nruokalistaa ja lukemaan sieltä nimiä sellaisia kuin skabu kspostu\nzupa, sipolo klopsis, tela koti, sirviem, zirni un burkani j.n.e.,\nolimme tyytyväinen kun löysimme sanat vines snicelek sillä arvasimme\nheti, että tässä olemme taas löytäneet rakkaan wienerschnitzelimme.\nEikä meidän tarvinnut katua vaaliamme, sillä hyvän vasikanpaistin me\nsaimme vihannesten kera, emme wienerschnitzeliä emmekä edes siihen\nkuuluvaa sitruunanlohkoakaan. Ja näiden hyvien kokemuksien perusteella\nrohkenimme myös Wienissä tilata wienerschnitzelin. Mutta tähän emme\nketään kehoita, sillä Wienissä ei tätä ruokalajia osata tehdä. Saimme\nsuunnilleen samanlaisen \"paneeratun\" anturanahkapalasen kuin Treptowin\nilotulituspuistossa, sillä erotuksella vain, että muuna särpimenä oli\nhapanta perunasalaattia, josta Herra meitä varjelkoon.\n\nTästä siis lukijamme ottakoon huomioonsa, ettei hän voi syödä\nwienerschnitzeliä muualla kuin Suomessa, Tharandtissa ja Varsovassa. Ne\nwienerschnitzelit, mitkä muualla syömme, ovat vain omiansa särkemään\nkaikki valoisat mielikuvamme tästä ruokalajista.\n\n\n\n\nKRAVUISTA.\n\n\nTässä on, rakas lukijani, kerrankin mielenkiintoinen otsikko ja\ntoivomme tosiaankin, että jokainen, joka sen näkee, myös lukee tämän\nmeidän kirjallisen esityksemme. Jokiäyriäinen eli krapu on vesieläin,\njoka menestyy kaikissa niissä suolattomissa vesissä, joissa ei\nole krapuruttoa ja joissa krapuja joko ennen on ollut tai joihin\nkrapuja myöhemmin on istutettu. Jokiäyriäisen eli kravun tuntee m.m.\nsiitä, että se on vedestä nostettuna sangen musta, mutta keitettynä\npunainen. Keitettynä se on yhtä punainen kuin ryssänpunainen paita tai\nNeuvostovenäjän punainen lippu.\n\nKun siis eräästä berliiniläisestä lehdestä saimme lukea sen tärkeän\nuutisen, että krapujen syöntiaika oli alkanut, jolla tarkoitamme sitä\naikaa, jolloin krapuja syödään eikä sitä aikaa, jolloin krapu syö,\nniin päätimme syödä yhden krapuannoksen ja siirryimme siis lähimpään\nravintolaan ja pyysimme tilata annoksen krapuja. Kohtelias oberimme\nilmoitti kuitenkin, ettei täällä ole krapuja saatavissa, vaan että\nniitä tarjoillaan ainoastaan hienon hienoissa ravintoloissa, joita\nhän mainitsi muutamia. Hänen mainitsemansa nimet olivat kuitenkin\nsellaisia, että me arvasimme, ettei meidän kukkaromme tällaisia\npaikkoja kestä, joten me päätimme jättää kravun syönnin toistaiseksi ja\ntilasimme itsellemme yhden bockwurstin ja kaksi tomaattia punaisessa\nvärissä pysyäksemme.\n\nMutta kun sitten parin päivän päästä palasimme Berliinin\nkasvitieteellisestä puutarhasta kaupunkiin päin, niin sattui\nsilmäyksemme viihtyisään Steglitzin Raatskelleriin ja päätimmekin\nnauttia aamiaisillallis-päivällisemme siellä. Jos kunnioitettava\nlukijamme muuten sattuu näille seuduille, niin pyydämme hänelle\nlämpimästi tätä paikkaa suositella, sillä sieltä saa tosiaankin\nkohtuuhinnoilla kunnollista ruokaa.\n\nKun siis silmäilimme Raatskellerin laajaa ruokalistaa, niin huomasimme\nsiellä suomeksi käännettynä krapuja à 1 mk. Tämän otaksuimme\nmerkitsevän sitä, että yksi annos krapuja maksaa 1 saksanmarkan eli\nsiis noin 10 mk Suomen rahassa. Kravut ovat täällä aika halpoja,\ntuumimme itseksemme, mutta samalla kuitenkin kuiskasi meille meidän\nsyvin arvostelukykymme, että noiden annoksien täytyy tietysti olla\npaljon pienempiä kuin meillä Suomessa. Joka tapauksessa ryhdyimme\nneuvotteluun herra oberin kanssa ja saimme häneltä tietää, että yksi\nkrapu maksaa 1 saksanmarkan eli siis suunnilleen 10 Suomen markkaa.\nUteliaisuutemme oli kuitenkin herätetty ja kysyimme, olivatko nuo\nkravut varmasti tuoreita. Herra ober ilmoitti, että kravut ovat\nehdottomasti tuoreita, sillä heillä on varastossaan yli 80 kpl aivan\ntuoretta ja elävää krapua, joka seikka muuten olikin aiheuttanut aivan\nerikoisen ilmoituksen Raatskellerin ulkoseinälle, vaikka me emme\nsattuneet sitä huomaamaan.\n\nNyt on lukijan ymmärrettävä, että tällainen krapukiusaus voi\nerinäisissä tapauksissa käydä aivan ylivoimaiseksi. Me tosin\nhuomasimme, että ruokalistassa oli myös wieniläistä kananpaistia\nsalaatin kera, jonka ruokalajin laadun hyvin tunsimme, maksaen se\n2 saksanmarkkaa eli 20 mk Suomen rahassa, mutta, niinkuin sanottu,\nnämä kravut olivat alkaneet meitä siksi paljon vaivata, että päätimme\nkuin päätimmekin tilata 2 krapua alusruuaksi. Tunnustamme myös, että\nsamalla tilasimme erästä kirkasta nestettä, jota täällä Suomessa ei\nsaa käyttää, mutta jonka käyttäminen esim. Saksassa, jonka kansa\nvaeltaa pimeydessä, on vielä toistaiseksi täysin laillista. Sitäpaitsi\ntilasimme seidelin olutta ja täytyi meidän valitettavasti kyllä tyytyä\nsaksalaiseen myrkylliseen olueeseen, sillä oivaa suomalaista 2 %\nolutta ei Raatskellerissä ollut saatavissa emmekä silloin sattuneet\nhoksaamaan, että tähän saksalaiseen olueeseen olisi aivan hyvin voinut\nsekoittaa vettä.\n\nKun siis olimme tämän tilauksen tehneet, ryhdyimme odottamaan sitä\nihanaa näkyä, jonka kaksi mansikanpunaista krapua dillin oksilla\npäällystettyinä jokaiselle taideaistia omaavalle tuottaa. Saimme\nodottaa kauan aikaa ja odottaessamme tulimme tyhjentäneeksi aivan\nhuomaamattamme kokonaisen seidelin tuota myrkyllistä olutta ja vieläpä\ntilanneeksi uudenkin ennenkuin kravut saapuivat paikalle. Mutta\npettymyksemme oli suuri, sillä herra ober toi ne kannella suljetussa\nkuparikattilassa.\n\nNo, ei hätää, ajattelimme, itse asiassa onkin hyvä, etteivät muiden\nkateelliset silmät pääse vilkuilemaan näihin meidän aarteisiimme.\nNostimme siis kannen ylös, ja aivan oikein, sen alla virui\nsakeanpuoleisessa punakeltaisessa liemessä kaksi krapua, joiden sakset\nolivat mitättömän pienet, mutta joilla kuitenkin oli kohtuullisen\nkokoinen häntärustinki. Mutta kravun kaunista punaista väriä niillä\nei ollut, ne olivat aivan keltaiset, sillä punainen väri oli keitetty\ntuohon liemeen.\n\nJoka tapauksessa ryhdyimme näitä krapuja syömään ja tapahtui tässä\nyhteydessä myöskin se, että kulautimme kurkkuumme tuon kirkasta\nnestettä sisältävän myrkkymaljan, jonka herra ober oli eteemme tuonut.\nJa meidän on myönnettävä, että tämä myrkky teki sangen nopeasti\nvaikutuksensa. Meidän arvostelukykymme himmeni siinä määrin, että\nme katselimme näitä krapuja jo yhtä suurella tyytyväisyydellä kuin\ntäyteläistä aitosuomalaista krapuannosta ja söimme nuo kaksi krapua\nhitaasti nauttien suuhumme sekä sen jälkeen vielä latkimme lusikalla\nnaamaamme tuon krapuliemenkin.\n\nMutta, niinkuin kaikkien maallisten nautintojen jälkeen yleensä koko\nelämä alkaa tuntua tyhjältä ja autiolta, niin mekin tunsimme niin\nsuurta tyhjyyttä, että meidän täytyi vielä sortaa mahaamme kokonainen\nwieniläinen brathuhni ja vasta silloin huomasimme, että tyhjyyden tunne\noli meistä hävinnyt.\n\nToisen kerran jouduimme krapujen viettelyksiin Wienin Praternilla,\njossa erään ulkoravintolan ikkunasta näimme vesisäiliön, jossa\nuiskenteli paljon kalamiehelle mieluisaa tavaraa. Siinä venytteleikse\npari parin kilon painoista karppia, useita sateenkaarirautuja, oikeita\nrehellisiä harreja, eläviä jättiläisnahkiaisia, jotka ovat melkein\nmeikäläisen ankeriaan kokoisia, mutta säiliön pohjalla silmäili meitä\nivallisesti joukko krapuja, jotka totisesti olivat hummerin kokoisia,\nmutta kuitenkin krapuja, aivan todellisia jokiäyriäisiä.\n\nVaikka me luonnostamme panemme paljon suuremman arvon henkiselle kuin\nruumiilliselle ravinnolle, jota henkistä ravintoa me auliisti jakelemme\nm.m. näiden pakinoiden muodossa, niin meidän luonnontieteellinen\nvaistomme ja kalamiesvaistomme vetivät meidät yhä uudelleen\nPraternin eri kulmilta ihailemaan tätä ainutlaatuista akvariota,\nkunnes puolihorroksissa ja tuskin itse tietämättä, mitä olimme\ntehneet, havaitsimme istuvamme tässä asianomaisessa kalaravintolassa\nkeskustelemassa herra oberin kanssa näistä ainutlaatuisista kravuista,\njollaisia ei edes Kotisuomesta saa.\n\nSaimme tietää, että kyseenalaisia otuksia kutsuttiin jalokravuiksi,\nsaksaksi Edelkrebsen, ja että ne olivat kotoisin Bosniasta ja\nHerzegovinasta. Kun me tiedustelimme näiden hintaa, niin ilmoitettiin\nmeille, että ne juuri tänä iltana olivat kaikkein halvimmillaan. Ne\nmaksoivat ainoastaan 4 shillinkiä, s.o. Suomen rahassa 24 mk kpl.\n\nMeidän täytyy sanoa, että me päätimme ajatella jotain muuta kuin\nnäitä krapuja ja nähtävästi edeskäypäkin oivalsi meidän ajatuksemme,\nsillä tuo vietävä saapui pöytämme luokse ja asetti yhden tällaisen\njättiläisen sille kävelemään. Ja myöskin tämä feminiinistä sukua\noleva jättiläinen kohdisti meihin kaiken viehätysvoimansa somasti\npunoen viiksiään ja iskien meille silmiänsä, mutta me kestimme\nurhoollisesti tämän kiusauksen ja tilasimme itsellemme ainoastaan kaksi\nwieniläismakkaraa iankaikkisen perunasalaatin kera, jonka jälkeen me\näkkiä poistuimme tästä Praternin ravintolasta.\n\nKravut viekottelivat meitä sitten pitkin matkaa, mutta vasta Tallinnan\n\"Wähjät\" saivat meidät lankeamaan kiusaukseen. Sillä nämä olivatkin jo\nsuunnilleen Suomen hinnoissa, vaikka eivät suinkaan yhtä hyviä kuin ne\nkravut, jotka kotiin tultuani Kämpissä söin.\n\n\n\n\nMITÄ VANHA LINNA JA VANHA LINNANPALVELIJA KERTOIVAT.\n\n\nVanha linna ei tietysti kerro mitään, tavalliselle kuolevaiselle\nnimittäin, mutta kun sen uksen yli astuu tällainen runollinen sielu\nkuin me, niin silloin muuttuu vanha linnakin eläväksi olennoksi ja\nalkaa kuiskutella meille kokemiaan ja näkemiään, sillä se ymmärtää,\nettä se on meissä saanut tarkkaavaisen ja asioihin perehtyneen\nkuulijan. Eikä se vanhan linnan vahtimestarikaan viitsi kaikille\nlinnassa kävijöille kertoilla muuta kuin sen mitä oppaan joka päivä\nuudestaan toistettuun ohjelmaan kuuluu. Mutta kun oppaan silmien alle\nilmestyy tällainen tutkijasielu kuin me, niin silloin opas töistään\npäästyään istuu meidän seuraamme ja kertoo meille paljon sellaista,\njota hän ei ole katsonut muille voivansa ilmoittaa.\n\nNäiden alkusanojen jälkeen pääsemme varsinaiseen kertomukseen. Jossakin\nElben rannalla sijaitsee kuuluisa pääkaupunki, jota kuuluisat kuninkaat\novat vuosisatoja hallinneet. Ja nämä kuninkaat ovat niinkuin kaikki\nmuutkin kuninkaat asuneet useissa kuninkaallisissa linnoissa ja asuneet\nniissä, kunnes vallankumous tuli ja he saivat jättää kaikki valtion\nlinnat ja asettua asumaan omiin yksityisiin linnoihinsa niinkuin\nmuutkin kuolevaiset.\n\nMutta vanhat linnat ovat jääneet jäljelle, ja ovat ne tätä nykyä\nsuurimmaksi osaksi museoina. Niihin on jätetty jäljelle, mikäli\nmahdollista, entiset huonekalut, mutta koska suuri osa huonekaluista\non ollut kuninkaallisten sukujen yksityistä omaisuutta, on useita\nhuoneita tullut tyhjiksi ja näihin on siirretty sopivia museoesineitä.\nTässä yhteydessä on nim. huomautettava, että Saksan kansalla on\nomituinen usko yksityiseen omistusoikeuteen. Kun me esim. Potsdamin\nläheisyydessä vierailimme erään pikkutilallisen luona, joka oli\nvasemmistolaissosialisti tai lähipitäen kommunisti, niin selitimme\nhänelle puhdasta neuvostovenäläistä kommunistiteoriaa, huomauttaen,\nettä hän oli vähintäin kulakki ellei mahdollisesti enemmän, sillä\nhänellä oli navetassaan 5 hyvää hollantilaista lehmää, ja oikeiden\nkommunististen teoriojen mukaan kulakiksi katsotaan jo henkilö, jolla\non kaksi lypsävää lehmää, joten huomautimme, että sitten, kun hän on\nsaanut puolueohjelmansa toteutetuksi, niin häneltä tullaan anastamaan\nhänen viisi lehmäänsä, jotka tulevat kuulumaan yhteiskunnalle, ja hän\nkulakkina tulee saamaan luovuttaa muutakin, kunnes hänelle jää sen\nverran tavaraa, ettei puun juurelle mitään jää kun puuhun nousee.\nTähän vastasi tämä brandenburgilainen kommunisti, ettei hän hyväksy\nkommunistien ohjelmassa niitä pykäliä, jotka koskevat yksityistä\nomistusoikeutta, vaan on hänen kommunisminsa siinä, ettei hän\noikeastaan hyväksy mitään veronmaksua. Näin ollen hän siis piti aivan\nluonnollisena, että Saksan keisari oli saanut sen yksityisomaisuuden,\nmitä hänelle kuului ja myös kaikki Saksan pikkuruhtinaat omansa.\n\nKun nyt siis astumme tällaiseen vanhaan ja kunnianarvoisaan\nkuninkaalliseen linnaan, niin ympäröi meitä siellä tosiaankin\nkuninkaallinen loisto. Seinät ovat milloin marmorista, milloin\nkallisarvoisista puulajeista, kuten seetripuusta, sitruunapuusta tai\njos oikein hienot ovat, todellisesta pohjoismaalaisesta punahongasta,\njoka puulaji on kallisarvoisimpia ja hienoimpia, mitä on olemassa,\npaljon hienompaa kuin se jaccaranda, josta tehtiin punahongan\nkotimaan, Suomen, eduskuntatalon tuolit. Tämä jaccaranda ei oikeastaan\nkoristepuuta olekaan, vaan on se hyvää parkitsemisainetta, melkein\nyhtä hyvää kuin suomalainen kuusen kuori, jota ei Suomessa kuitenkaan\nparkitsemisaineena käytetä.\n\nNäin museokannalta katsoen ovat tuollaiset vanhat kuninkaalliset\nlinnat suurenmoisia nähtävyyksiä, mutta asuminen niissä ei luultavasti\nole ollut kovinkaan hauskaa. Eräs meille hyvin tuttu naisihminen\nolisi varmasti näistä huoneista sanonut, että niiden siivoaminen\non käytännöllinen mahdottomuus. Huoneet ovat siksi korkeita, että\ntarvitaan erikoiset \"tällingit\" päästäkseen katosta pölyjä pyyhkimään\nja sen suurempia pölynpesiä kuin esim. näiden linnojen seinillä\nriippuvat kallisarvoiset gobeliinit, tuskin on olemassa. Me taas\npuolestamme totesimme, että tämän linnan huoneet olivat hyvin vetoiset.\nMeistä ei myöskään olisi erikoisen hauskaa maata sängyssä, jonka päällä\nriippuu suunnattoman pölyinen, kullalla kirjailtu baldakiini, ja niin\nraskasta peitettä kuin tämän Elben varrella olevan linnan majesteetit\nolivat käyttäneet, emme vetäisi päällemme, vaan nukkuisimme mieluummin\nvaatteet päällämme, sillä tuollaisen peitteen alla tukehtuisimme.\nOnneksi oli näissäkin makuuhuoneissa sentään hyvänpuoleisia leposohvia,\nvaikkakin ne järjestään olivat liika lyhyitä eikä niissä ollut\nniin hyviä vietereitä kuin meidän Helsingistä ostamassamme 500 mk\n\"säslongissa\".\n\nMeistä siis tämä vanha linna kertoi yleensä, että sen asukkailla on\nmahtanut olla sangen epämukavaa ja ikävää, ja koska meidän führerimme\nsattui olemaan linnan vanha palvelija, niin me pyysimme häntä\npäivätyön päätyttyä astumaan kanssamme lähellä olevaan Goldnes Hornin\nravintolaan, jotta saisimme puhella hänen kanssaan mukavia.\n\nJa kun sitten olimme saaneet eteemme kunnolliset olutseidelit, jota\njuomaa Saksassa ei katsota hengenvaaralliseksi myrkyksi, jollaiseksi\nsen meillä ovat todistaneet tohtori Helenius ja professori Taavi\nLaitinen, niin kulauttelimme siis tätä olutta naamaamme ja puhelimme\nmuinaisia.\n\nLinnan vahtimestari, joka loistoaikoinaan oli ollut oikein hovilakeija,\nkertoi, että linnassa jo hänen majesteettinsa aikana oli ollut vain\naniharvoja asuttavassa kunnossa olevia huoneita. Ne määrärahat,\njoita linnojen ylläpitoon yleensä myönnettiin, olivat siksi pienet,\nettä linnat pääsivät rappeutumaan. Tästä syystä olivat esim. niiden\nparkettilattiat aivan sietämättömän huonossa kunnossa, niinkuin\njokainen linnassa kävijä voi todeta. Lattiaveto oli linnassa myöskin\nsiksi kauhea, että viimeisen kuninkaan täytyi peittää kaikkien\nasuttujen huoneiden lattiat omilla matoillaan. Lopuksi hän katsoi\nviisaimmaksi hankkia itselleen pienen yksityisasunnon kaupungilta,\njossa hän oikeastaan asui, ollen linna ainoastaan hänen virallisena\nasuntonaan. Ruhtinaalliset vierailut koetettiin asettaa kesän ajaksi,\nsillä kukaan ei hennonut ystäviään tällaiseen harakan pesään majoittaa.\n\n— No, mitä te piditte sitten viimeisestä kuninkaallisesta\nhallitsijastanne?\n\n— Hän oli hyvä hallitsija.\n\n— Oliko hän nero?\n\n— Ei, ei suinkaan, näin meidän kesken sanoen, erittäin tyhmä.\n\n— Mitkä olivat hänen mieliharrastuksensa?\n\n— Metsästys, syöminen ja juominen, varsinkin juominen.\n\n— No, kuinka te sitten voitte sanoa, että hän oli hyvä hallitsija?\n\n— Joo, senvuoksi, ettei hän tehnyt mitään. Ajatelkaa, jos niin tyhmä\nmies olisi ollut itsepäinen ja toimintahaluinen, mitä suunnattomia\nonnettomuuksia hän olisikaan voinut matkaansaattaa. Mutta tämä meidän\nmajesteettimme, niinkuin sanottu, ei tehnyt kenellekään pahaa eikä\nhyvää, vaan antoi parlamentin valitsemien ministereiden hoitaa maan\nasiat ja senvuoksi menestyivätkin maassamme kaikki hyvin, sekä ylhäiset\nettä alhaiset, sekä kauppa, maanviljelys, tieteet että taiteet.\nAsioiden johto oli kokeneissa käsissä, nähkääs. Mutta nykyään tulee\nmeillä valtion asioiden johtoon miehiä, jotka eivät ole lahjakkuudessa\nedes entisen majesteettimme veroisia, mutta joilla on suunnaton halu\ntoimia itsenäisesti ja jotka senvuoksi sekoittavat kaikki asiat. Mitä\ntaas näihin vanhoihin linnoihin tulee, niin on niitä vähitellen alettu\nkorjailla, vaikkei tätä linnaa vielä ole paljonkaan korjailemaan\nehditty. Mutta kaikki ne linnat, joissa asuu tasavallan korkea-arvoisia\nvirkamiehiä, on korjattu heti, sillä eihän toki tasavaltalainen\nvirkamies, tottumaton kun on, voi asua sellaisessa harakanpesässä kuin\njoku majesteetti, joka on niissä jo vuosisatojen perinnöllisyydestä\ntottunut asumaan.\n\nTällainen on kertomus vanhasta linnasta ja vanhasta linnan palvelijasta.\n\n\n\n\nHIENOSSA SAUNASSA.\n\n\nMatkamies, suomalainen nim., huomaa viikon parin päästä ulkomailla\nvaellettuaan, että sauna alkaa olla tarpeen. Kivihiili tai oikeastaan\nkivihiilen noki tarttuu nimittäin joka paikkaan. Kun niistät nenääsi,\nilmestyy vitivalkoiselle nenäliinallesi heti kaksi mustaa läikkää ja\njos nenäliinaan pyyhkäiset hikisen naamasi, niin on nenäliina heti\nvalmis pyykkiin.\n\nMutta nuo pienet kivihiilihiukkaset tunkeutuvat kaikista mahdollisista\naukoista ihoosi, valkoinen paidankauluksesi on pian pikimusta,\npikimustat ovat myöskin hihansuut ja jos alat tarkastella ruumistasi,\nniin huomaat hyvin pian, että sekin on hienon kivihiilihärmeen peittämä.\n\nJa monet muut merkit ja tunnustähdet johdattavat mieleesi suomalaisen\nsananlaskun, ettei ole mentävä syyhymättä saunaan, tällä kertaa\nmuodossa: \"Silloin, kun sinua syyhyttää, muistat saunan.\"\n\nEnsimmäinen mahdollisuus saada kylpy on pyytää hotellin Stubenmädcheniä\nsinulle se valmistamaan. Sinut viedään noin tunnin kuluttua\n\"kylpyhuoneeseen\". Sen yhdessä nurkassa näet kaikki hotellin\ntärkeimmät siivoamistyökalut, s.o. muutamia kappaleita rattaantapaisia\nlaitoksia, joilla ollaan lakaisevinaan lattiaa, pari pitkävartista\npensselintapaista vehjettä hamppuköydestä tehtyine tupsuineen, joilla\nlattioita kostutetaan, jonkun varsiluudantapaisen vehkeen sekä\nmelkoisen paljon sitä tavaraa, jota me suomalaiset kutsumme rojuksi.\nKatossa on hämähäkinverkkoja, ovesta on maali lohkeillut j.n.e. Mutta\nammeessa on haaleata vettä ja siinä voit yrittää parhaasi mukaan pestä\nitseäsi. Hyvin mustaksi kylpyvesi tuleekin, mutta pian huomaat, ettei\ntällainen ammekylpy muuta tee kuin antaa sinulle vain jonkunmoisen\nkäsityksen siitä, kuinka likaiseksi olet matkalla tullut.\n\nTällaisilla kylvyillä sitä kuitenkin sai tulla toimeen ja olin\ntahallani päättänyt säästää itseäni, sillä olin kuullut kovasti\nkiitettävän sitä Wienin roomalaiskylpylää, jossa useat europalaiset\nhallitsijat ja vieläpä Europan ulkopuolellakin olevat, esim. Brasilian\nkeisari Pedro I, olivat nauttineet kylvyn virkistystä. Kun siis olin\ntäysin rähjääntyneenä saapunut yöjunassa Wieniin, niin seuraavana\npäivänä ensi työkseni astuinkin tähän roomalaiseen kylpylään, joka\nmuuten oli aivan lähellä rautatieasemaa.\n\nJa komea oli jo sisäänkäytävä. Siellä oli tavanmukainen ovenaukaisija\njuomarahoja kärkkymässä ja saikin hän muutaman groschenin, kun neuvoi\nminulle, missäpäin pilettiluukku sijaitsi. Ja sen jälkeen tuli lipun\nosto, jolloin havaitsin, että lippuja voitiin ostaa kolmeen kerrokseen\nja vaihtelivat hinnat noin 30—50 Suomenmarkkaan.\n\nKoska lompakkoni ei ollut erittäin paksu, niin valitsin ylimmän eli\nhalvimman kerroksen ja sen jälkeen lipun saatuani alkoi kapuaminen\nhyvin narisevia ja vaappuvia tammiportaita myöten ylimpään kerrokseen.\nNäki, että kaikki oli aikoinaan ollut hienon hienoa, mutta\nnähtävästi ei omistajalla ollut varaa mihinkään korjauksiin pitkiin\naikoihin, sillä kaikki narisi ja natisi, oli kulunutta ja rappiolla.\nYläkerrokseen kuitenkin päästiin ja siellä astui eteemme ainoastaan\nvyötärövaippaan puettu Apollo, joka tarjoutui ottamaan haltuunsa\nlompakkomme ja arvoesineemme, antoi niistä kuitin, peri 5 markan\nsuuruisen lisämaksun ja ojensi meille vyön eli gürtelin sekä avaimen,\njolla pääsimme pukuhuoneeseen.\n\nSe, joka joskus on nähnyt suomalaisen kaupunkilaissaunan pukuhuoneen\nmukavine makuusohvineen, valkoisine lakanoineen ja kaikkine muine\nihanuuksineen, voi käsittää, miltä tuntuu, kun pukuhuoneena on niin\nahdas koppi, että siinä tuskin kääntymään mahtuu, ja likainen se koppi\noli, niin likainen, että se johti mieleen erään ahtaanlaisen pihan\nperällä olevan rakennuksen, jollaisia niin yleisesti tavataan meidän\nrakkaassa Suomessamme.\n\nTämän kopin seinällä oli iso julistus, noin 80 cm leveä ja\nkuutisenkymmentä pitkä, jossa oli esitetty kaikki säännöt, mitä tässä\nkylpypaikassa noudatettava on.\n\nHäpeän tunnustaa, että en tarkalleen tunne Suomen nykyisiä\nperustuslakeja, mutta uskallan väittää, että tämä sauna-asetus oli\nvarmasti pitempi kuin Suomen valtioneuvoston johtosääntö tai esim.\nSuomen valtiosääntö. Siinä tosin oli ainoastaan 88 pykälää, mutta\nnämä olivat kaikki sangen pitkät ja laajat ja perinpohjaiset, joten\njo heti ne nähdessäni ymmärsin, kuinka väärin on ollut syyttää Suomen\nkansan eduskuntaa siitä, että se on liiaksi tehnyt lakeja. Voin huoleti\nsanoa, ettei ainoakaan Suomen kansan eduskunnan laatimista laeista\nole epäselvyydessä ja epätarkoituksenmukaisuudessa päässyt tämän\nsauna-asetuksen tasalle.\n\nLuin siitä kaksi ensimmäistä pykälää, mutta oli niiden kieli siksi\nmonimutkaista, että jatkaminen osottautui tarpeettomaksi ja päätin\nsenvuoksi rohkeasti ryhtyä kylpyyn tuntematta lakeja ja asetuksia.\nNäinhän tekee muuten Suomen kansakin lakiensa suhteen, sillä eiväthän\nmeillä edes lakimiehet tiedä, mitkä lait milloinkin ovat voimassa ja\nmitkä kumotut. Otaksuin siis, etteivät nämä saunavirkailijatkaan tunne\nlakejansa, joten voin täällä kylpeä ilman lakeja ja asetuksia, niinkuin\nkoko elämänikäni olen tehnyt.\n\nVyönauhan kiinnitin kuitenkin vyölleni, sillä sen kiinnittämisestä oli\nmainittu erityisessä kuulutuksessa, jossa oli huomautettu, että sen\nkantaminen oli siveellisyyden vuoksi välttämätöntä.\n\nTämän jälkeen sain paljain jaloin painua huikean likaisia portaita\nmyöten alakerrokseen, mutta sielläpä olikin erikoinen suihkulaitos\njalkojen pesua varten. Paitsi tarkkoja ohjeita siitä, ettei suihkua\nottaessaan saanut vyötä irroittaa, oli siinä myös pitkähköt ohjeet\nsiitä, miten suihkua on käytettävä. Näiden ohjeiden lukeminen ei\nkuitenkaan ollut tarpeellinen, sillä suihku toimi ilman niitäkin.\nTämän jälkeen seurasi lämmin suihku, jossa virutettiin koko ruumis ja\nsitten saatiin astua ensimmäiseen pyhättöön, nim. lämminvesialtaaseen.\nSe oli komeassa lasimaalauksilla varustetussa marmorisalissa, ja oli\nsiinä altaan ympärillä penkkejä siksi alhaalla, että pääsi lämpimään\nveteen leukaansa myöten. Selvää on, että täälläkin oli taulukot, joissa\noli ankarasti kielletty tuon välttämättömän vyön irroittaminen ja\nsitäpaitsi taulukko, jossa kiellettiin itsensä hierominen tai vedessä\nliikkuminen. Oli siis vain istuttava paikoillaan ja annettava haalean\nveden vaikuttaa ruumiiseen. Vilkaisin siinä kanssakylpijöihinikin ja\nhuomasin, että vieressäni istui eräs karvainen juutalainen, jonka iho\noli täynnä peukalonpään kokoisia mätäpäitä ihottumia. Bakteriologiset\ntietoni eivät ole ylen suuret, mutta muistelen jostain lukeneeni,\nettä juuri noin 30º vedessä kaikki bakteerit ja basillit parhaiten\nmenestyvät ja minun täytyy myöntää, että tulin tällä kertaa jyrkästi\nrikkoneeksi kylpylaitoksen sääntöjä. Syöksyin nim. valtavalla\nkilpauintiotteella toiselle puolelle allasta, jolloin tietysti vesi\nsiinä loiskahti pyyhkäisten hyökyaallon tavoin kanssakilpailijani suut\nja silmät täyteen.\n\nMutta yhtä nopeasti kuin tämä oli sanottu, nousin ylös altaasta ja\nsyöksyin pois koko salista jäämättä sen enempää kuuntelemaan niitä\nkirouksia ja sadatuksia, jotka perässäni kaikuivat.\n\nSyöksyin siis seuraavaan osastoon, jossa annettiin 40º höyrykylpyä.\nHuone oli täynnänsä sakeata, ilkeän hajuista vesihöyryä, jonka seasta\nsaattoi erottaa penkkejä, joilla kylpijät loikoilivat ja seinässä\nedelleen asetuksen, jossa jyrkästi kiellettiin poistamasta yltään tuota\nsiunattua vyötäröpeitettä. Tämän jälkeen sai siirtyä suihkun otettuaan\n50º höyryhuoneeseen, jossa jo sentään voi erottaa ihmiset ja jossa\noli vähän suomalaisen saunan makua. Mutta täälläkin oli ylen kosteata\nja haju oli tietysti huoneen likaisuudesta riippuen siksi ällöttävää,\netten sielläkään malttanut kauan olla, vaan läksin pesuosastoon.\n\nLuulin täällä nim. kohtaavani pesijän, joka saippuan ja harjan kanssa\npuhdistaisi ruumiini. Mutta niin ei ollut asian laita. Siellä olisi\nkyllä ollut hierontaosasto, jossa noin 30 markan lisämaksusta olisi\ntullut oikein saippualla pestyksi, mutta sinne en mennyt, vaan siirryin\nlämpimään suihkuun, jossa tuijottaen asetukseen, jossa tuon siunatun\nvyön riisuminen edelleen kiellettiin, koetin pestä ruumiini niin hyvin\nkuin osasin.\n\nVielä sain viruttaa itseni suuressa altaassa, jossa oli 24-asteista\nvettä jäsen jälkeen pistäytyä 16 asteen altaassa, joissa kummassakaan\nei saanut liikkua eikä luonnollisesti riisua yltään tuota siunattua\nvyötä.\n\nNäin oli tämä maailman hienoin kylpylä läpikäyty ja sen jälkeen\nastuttiin huoneeseen, jossa Metusalemin ikäinen harmaapartainen vanhus\nriisui yltäni tuon siunatun vyön. Hän kai oli jo siksi vanha, ettei\nkatsottu sitä tässä pimeässä kylpylässä epäsiveelliseksi. Hän se myös\nantoi minulle kylpykaavun ja suunnattoman likaiset olkitohvelit.\n\nJa sitten saavuttiin viimeistelyhuoneeseen, jossa oli jalkojen\nhoitajia, parranajajia, kynnenleikkaajia ja oluen tarjoilijoita. Ja\ntäällä oli myös suunnattoman likaisia samettisohvia, joissa kylvystä\nonnelliset wieniläiset lojuilivat ja nukkuivatkin autuaallinen hymy\nhuulillaan.\n\nMinäkin kysäisin, mitä seideli olutta maksaisi, mutta oli sen hinta\nsiksi ruhtinaallinen, että päätin voittaa kiusauksen ja nauttia sen\nsaunasta päästyäni läheisessä kapakassa.\n\nTällainen oli tämä keisarien ja kuningasten sauna, hienoin sauna koko\nWienin vanhassa keisarikaupungissa. Mitähän olisivatkaan Frans Joosepit\nja Don Pedrot ja kaikki muut suuruudet tuumanneet, jos he olisivat\nsaaneet oikean kunnollisen kylvyn Runebergin kadun saunassa Helsingissä\ntai itsessään Pasaasin saunassa. Siellä kylvettyään nimittäin tuntee\nitsensä puhtaaksi, mutta täältä tultua katsoin parhaaksi täyttää\npesuvadin vedellä ja panna joukkoon vähän lysolia ja kaikeksi\nvarmuudeksi desinfisioida ihoni tämän kuninkaallisen kylvyn jälkeen.\n\n\n\n\nSE VÄLTTÄMÄTÖN MATKASEIKKAILU.\n\n\nIkävä kyllä emme tällä alalla voi kertoa omia kokemuksiamme, mutta\naivan yhtä hyvähän on, jos kerromme erään toisen henkilön katkeria\nkokemuksia nykyaikaisessa suurkaupungissa, Berliinissä. Annamme siis\npuheenvuoron koroillaaneläjä Nestor Nikodemus Naukkiselle.\n\nSitä ennen on meidän kuitenkin huomautettava, että koroillaan eläjä\nNaukkinen oli kaikin puolin kunnollinen ja kunnioitusta herättävä\nkansalainen. Hän oli leikellyt kuponkeja jo monta vuotta ja aina vain\nostanut uusia osakkeita ja uusia kuponkeja, kunnes lopulta viime\nvuoden huonot raha-ajat vähensivät hänen töitänsä, niin että hän ei\noikein päässyt säännöllisiin elintapoihinsa Kotisuomessa. Tavallisesti\nriitti hänelle nim. kuponkien leikkaamista kesäkuun loppupäiviin\nasti, mutta tänä vuonna tämä työ loppui jo huhtikuun lopulla syystä,\nettä niin monet yhtiöt eivät huonojen raha-aikojen vuoksi jakaneet\nosinkoja. Herra Naukkisen rahallista asemaa ei tämä tietysti mitenkään\njärkyttänyt, mutta se muutti sitävastoin suuresti hänen jokapäiväisiä\nelintapojaan. Ajatella, kuinka harmillista on istua ja köllötellä\nkiikkutuolissaan ja silmäillä naulassa riippuvia kuponkisaksiaan, ilman\nettä niillä voi mitään kuponkeja leikata.\n\nJa senvuoksi oli herra Naukkinen päättänyt lähteä ulkomaille\nvirkistysmatkalle ja kävi hän siis pankista ostamassa 5000 dollarin\nmatkakreditiivin, sillä hän arveli tämän summan riittävän yhden\nkuukauden ulkomaan matkaan, ja hän sanoi jäähyväiset Tiltullensa ja\nMaija-Stiina tyttärellensä ja astui haahteen ja matkusti meren yli.\n\nJa niin sujui matka ilman hankaluuksia, koskapa hän joutui lopulta\nBerliiniin ja siellä Unter den Lindenin varrella sijaitsevaan\nAdlon-hotelliin, jossa amerikalaiset miljonäärit juovat 30 pfennigin\nolutta 3 markalla lasi. Ja kun oli tullut ehtoosta ja aamusta\nensimmäinen ilta ja pikkutunnit, niin tunsi koroillaan eläjä Naukkinen\nitsensä yksinäiseksi ja päätti lähteä haistelemaan Berliinin yöelämää.\n\nJa niin hän asteli Friedrichsstrasselle ja sieltä Wintergarteniin,\njossa on Berliinin hienoin varietee.\n\nJa täällä hänen ei tarvinnutkaan istua kauan yksin, sillä pian ilmestyi\npöytään kaksi neitokaista, jotka joivat samppanjaa hänen lasistaan ja\nomista laseistaan ja taputtelivat häntä poskelle ja tanssivat hänen\nkanssansa jazzia ja black bottomia ja donna-claraa ja istuivat taas\nhänen viereensä ja puhuivat mukavia. Mutta koroillaan eläjä Naukkinen\ntilasi uutta samppanjaa ja pöytään ilmestyi myöskin kaksi hienon\nhienoa herrasmiestä, joilla oli monokkelit silmässä ja niin sai herra\nNaukkinen kuulla, ettei hän sentään huonossa seurassa ollutkaan,\nsillä toinen näistä herroista oli ruhtinas ja toinen oli kreivi ja\nolivat nämä neitokaiset myös ruhtinattaria ja paroonittaria. Ja herra\nNaukkinen tilasi illallista ja samppanjaa ja tuli yhä reippaammalle\ntuulelle, joka tuuli ei edes pahentunut, vaikka hän joutui maksamaan\nlaskunkin, jonka summa oli nelinumeroisissa luvuissa.\n\nMutta ruhtinas ja kreivi olivat kadonneet, ja niin katsoi herra\nNaukkinen velvollisuudekseen lähteä saattelemaan ruhtinatarta ja\nparoonitarta kotiin. Ja hän tilasi siis hienoimman auton, minkä sai,\nja ruhtinatar ja paroonitar ilmoittivat osoitteensa ja niin lähti auto\nliikkeelle.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi erään berliiniläisen poliisipresidiumin\nkonttoriin eräs ilkialaston mies. Sanomme seuraavana päivänä, sillä\nitse asiassa oli yö, kello oli nim. siinä 4 ajoissa aamusilla.\n\nJa tämän miehen naama oli ihan muodottomaksi hakattu ja hänen ihonsa\noli sininen ja punainen ja valkoinen ja hän vaati juoksevaa poliisia ja\nratsastavaa poliisia ja autolla ajavaa poliisia ja lentävää poliisia ja\nsanoi, että häneltä oli ryöstetty tuhansia dollareita ja kultakellot ja\nbriljanttisormukset ja passit ja kaikki.\n\nMutta kun hänen kielestään ei oikein tahdottu saada selvää, niin täytyi\nhänen lopulta ilmoittaa kansallisuutensa ja nimensä ja sen jälkeen\nruvettiin pitämään pöytäkirjaa, kun nim. ensin hänen hartioillensa oli\nheitetty karkea poliisinsinelli.\n\nJa pöytäkirjoista nähdään m.m. seuraava herra Naukkisen kertomus. Niin,\nalkuosan siitä lukija jo oikeastaan tietääkin, niin, että annamme\nNaukkisen kertoa ainoastaan sen, mikä lukijalle on uutta:\n\n\"Autoon astuttuamme ajoimme kauan minun voimatta erottaa, mihin\nsuuntaan ja minne päin, ja lopulta tulimme hämärän puistokadun varteen\nja minä autoin molemmat neitoset autosta ja nämä taas aukaisivat erään\nkaksikerroksisen hienon huvilarakennuksen oven ja me kuljimme hienoa\nrappukäytävää myöten toiseen kerrokseen. Täällä astuimme hienoon\nhuoneustoon ja siirryimme neitosten budoaariin, ja koska oli erittäin\nkuuma, heitin minä takkini ja liivini ja kaulukseni pois kysyttyäni\nensin neideiltä, oliko heillä mitään sitä vastaan, ja sen jälkeen me\nnautimme virvokkeita y.m. ja vähän tanssimmekin.\"\n\nJa sitten — — —\n\n\"Minä makasin puolihorroksissa, kun yht'äkkiä heräsin siihen, että\nhuoneen ovi aukaistiin ja sähkövalo väännettiin auki. Ja samassa\nojennettiin minua vastaan kaksi revolverin piippua ja huomasin,\nettä huoneeseen olivat astuneet ruhtinas ja kreivi, jotka raa'asti\närjäisivät:\n\n\"Jos liikahdatte, olette kuoleman oma.\"\n\n\"Aioin herättää viereisessä sängyssä uinuvan ruhtinattaren, mutta en\nuskaltanut liikuttaa itseäni. Minun täytyi tyytyä vain katselemaan,\nkuinka nämä molemmat roistot tyhjensivät minun taskuni ja istahtivat\nsen jälkeen mukavasti sohvalle ja alkoivat laskea saalistaan.\nMutta samalla he pitivät minua tarkoin silmällä. He nähtävästi\ntekivät jonkunlaista tasajakoa ja kun he olivat päässeet siitä\nyksimielisyyteen, niin he rupesivat keskustelemaan minun kohtalostani.\n\n\"Ja toinen heistä sanoi: 'On paras, että ammumme hänet tai kuristamme\nhänet kuoliaaksi ja heitämme hänen ruumiinsa Spreehen, sillä jos\npäästämme miehen elävänä kynsistämme, niin ilmiantaa hän meidät\npoliisille ja me voimme joutua kiinni.'”\n\n\"Toinen miehistä tuntui hyväksyvän tämän ehdotuksen ja sen jälkeen he\nryhtyivät keskustelemaan siitä, mitenkä ruumiin kuljetus parhaiten\ntapahtuisi. Ja he tulivat lopuksi yksimielisyyteen siitä, että he ensin\nkuljettavat minut kylpyhuoneeseen, asettavat minut kylpyammeeseen ja\npanevat kylpyammeen täyteen vettä sekä sen jälkeen tukahduttavat minut.\nKylpyammeessa he minut paloittelevat, panevat palaset kahteen suureen\nkapsäkkiin ja sen jälkeen huuhtovat kylpyammeen.\n\n\"Minun hiukseni nousivat pystyyn minun kaikkea tätä kuullessani\nja vaivuin minä polvilleni heidän jalkojensa juureen ja ilmoitin,\nettä minä olen koroillaaneläjä Naukkinen Helsingistä; joka omistan\ntonnittain osakkeita ja lupasin heille 10,000 dollaria mieheen ja\nvieläpä toiselle Maija-Stiinan puolisoksi. Aluksi he olivat aivan\nkylmiä, mutta kun korotin lupaukseni 30,000 dollariin ja lupasin, että\nhe saavat saattaa minut Amerikkaan ja antaa minun siellä paeta ja\nkun lupasin, etten missään tapauksessa tule tästä asiasta hiiskumaan\ntavuakaan, niin alkoi jo toinen rosvoista tulla sille mielelle, että\nehkä voimme hyväksyä tämän ehdotuksen.\n\n\"Toinen oli taas sitä mieltä, että parempi on pyy pivossa kuin\nkymmenen oksalla, mutta silloin syöksyi ruhtinatar ylös sängystä ja\nsanoi, että tietysti on 60,000 dollaria parempi kuin vaivaiset 4000 ja\nkehoitti suostumaan ehdotukseen. Samaa lausui myös kreivinna, joka oli\nastunut sisälle viereisestä huoneesta ja kuinka olikaan, syntyi heidän\nkeskenään siksi suuri väittely, että minä sain käteni samppanjapulloon\nja lennätin sillä sähkölampun rikki.\n\n\"Ja sen jälkeen lähdin juoksemaan sen kuin ennätin, mutta vaatteita\nen ennättänyt ottaa päälleni, — maatessani olin mahdollisimman\nkevyesti puettu, sillä huoneessa oli mielestäni kuuma. Ja monet kerrat\nkompastuilin rappusissa, mutta ihmeellinen onnenkauppa oli, että\nennätin ulos ja juoksin sen jälkeen erästä mahdollisimman pimeätä\nkatua, kunnes tapasin erään poliisin, joka toi minut tänne. Ja nyt\nottakaa kiinni ne roistot!\"\n\nNiinkuin kuitenkin voimme ymmärtää, ei herra Naukkinen osannut\nensinkään neuvoa, missä hän oli ollut ja hyvin tukalalta näytti hänen\ntilansa muutenkin. Lopulta hän kuitenkin sai siviilivaatteet päällensä\nja eräs poliisi lähti häntä saattamaan hotelli Adloniin.\n\nMutta mistä saada rahaa? Olihan hänellä sitä Suomessa kuinka paljon\ntahansa, mutta nyt hänellä ei ollut edes sen vertaa, että olisi\nvoinut maksaa edes autokyytinsä. No, miljoonamieshän ei koskaan joudu\npulaan ja kun herra Naukkinen aukaisi kapsäkkinsä ja veti sieltä\nesille 1,000 dollaria maksavan toalettikalustonsa, niin toki silloin\nhuomattiin, minkälaisen miehen kanssa oltiin tekemisissä ja sai hän\ntilaisuuden sähköttää Suomeen ja parin tunnin päästä oli hänellä\ntaas toiset 5000 dollariansa ja hän voi panna Berliinin poliisin\nliikkeelle. Ja kun hän oli pistänyt poliisin kouraan 100 dollaria\n\"autorahoiksi\", niin soitettiin hänelle jo samana iltapäivänä, ja kun\nhän saapui tämän soiton perusteella poliisikonttoriin, niin tapasi hän\nsiellä sekä ruhtinaan s.o. karanneen murtovarkaan Jakob Müllerin ja\nkreivin, Fritz Müllerin. Ruhtinas ja kreivi olivat veljeksiä ja heidän\naviopuolisonsa olivat nämä kaksi hienoa daamia, jotka herra Naukkinen\noli Wintergartenissa tavannut.\n\nJa rahatkin saatiin melkein kaikki, takaisin ja myöskin koroillaaneläjä\nNaukkisen kalleudet.\n\nMutta herra Naukkinen oli päättänyt, ettei hän lähde enään tuollaisiin\nkevytmielisiin huvituksiin, vaan teki hän täydellisen parannuksen\nja matkusti Oberammergauhin odottamaan sitä aikaa, jolloin\nkärsimysnäytelmä piti esitettämän.\n\n\n\n\nTALONPOIKAISTANSSEISSA.\n\n\nVarsinaisia talonpoikaistanssiaisia ei meillä enää ole, sillä jos\nmenee esim. nuorisoseuran iltamiin, niin on tanssi siellä jokseenkin\nsamanlaista kuin kaupungeissakin. Tanssikappaleet alkavat olla samat\nja meidän maalaisväestömme pukeutuu kaupunkilaismalliin, niin että\nsilkkisukat ja korkeakorkoiset kengät ovat jo muodissa Rovaniemen\ntakanakin. Mutta vaikka Saksa onkin uudenaikainen maa, niin siellä\nmonin paikoin maalaisväestö säilyttää vanhoja tapoja, ja senvuoksi\nsiellä voidaan nähdä vielä oikeita talonpoikaistanssiaisia.\n\nSaksin metsäseuduissa poltetaan vielä tänäpäivänä suuria hiilimiiluja\nja kun hiilimiilun purkajaiset on talkoona pidetty, niin silloin tulee\nmyöskin ilon vuoro ja pidetään oikeat miilutanssiaiset. Tätä varten\non miilun läheisyydessä tanssilava ja useissa paikoin on hiilimiilun\nläheisyydessä vielä ravintolakin.\n\nOlimme seuranneet vanhan miilunpolttajan kanssa hiilimiilun kehitystä,\nsillä meissä itsessämmekin on vähän miilunpolttajan vikaa, ja\nhuomasimme, kuinka tärkeä paikka tämä miilu paikkakunnan historiassa\noli. Varsinkin olivat siihen kiintyneet paikkakunnan neitokaiset ja\nnuorukaiset, sillä he hiipivät aina illan hämärissä hiilimiilulle ja\nsen läheisyydessä olevaan metsään ja olivat siellä kahden kesken ja\njuttelivat luultavasti kaikesta muusta kuin miilun poltosta. Vanha\nmiilunpolttaja sanoikin, että hän tietää kaikkein parhaiten, kutka\nnäillä tienoilla toisistaan pitävät ja kutka ovat löytäneet toisensa.\n\nPaitsi miilua piti miilunpolttaja sivuansiokseen pientä ravintolaa,\njossa tarjoiltiin voileipiä ja olutta, joka olut noudettiin lähteestä,\njoka piti pullot kylmänä.\n\nMutta sitten tulivat miilutanssiaiset. Tanssilava koristettiin lehvillä\nja koreilla nauhoilla ja siinä kymmenen aikaan illalla alkoi miilulle\nkerääntyä nuorisoa, joka suurimmaksi osaksi oli kansallispuvuissa,\ntytöt lyhyissä, kirjavissa hameissa, polvet paljaina, ja pojat lyhyissä\nvuoristolaishousuissa, niinikään paljain polvin. Ja tanssit olivat\nvanhan suomalaisen purpurin ja koivistonpolskan tapaisia ja tanssiessa\nlaulettiin niinkuin meilläkin ennen aikaan tehtiin. Ja sitäpaitsi\nkuului tanssissa aina muutamassa vuorossa asiaan, että tyttö nostettiin\nvyötäröistä niin korkealle kuin jaksettiin ja tehtiin niin monta\npyöräystä kuin jaksettiin.\n\nJa siellä mekin hääräsimme hiki tukassa ja tuntui oikein mukavalta,\nkun nämä tyttölapset laskivat kätösensä meidän hartioillemme, jotta me\njaksaisimme heitä nostella ja sen jälkeen pyöräytellä ympäri.\n\nJa ihana Gretel oli myöskin siellä ja me tanssimme hänen kanssansa,\nniin että hänen pitkät hiuspalmikkonsa hulmusivat ja meidän olisi\nkovin tehnyt mieli purkaa nämä palmikot, sillä arvasimme, että silloin\nolisimme nähneet tukan, jota parempaa tuskin Loreleilla lienee ollut.\n\nMutta tanssissa tulee väkisinkin kuuma ja niin päätimme lähteä jäähylle\nja haimme kaksi pulloa olutta ja muutaman makkaran ja istahdimme metsän\nsiimekseen ja aloimme puhua mukavia. Ja meidän katseemme kiintyivät\nGretelin käsiin ja me otimme toisen Gretelin kätösen käteemme ja\nsanoimme, että Suomessa ei ole talonpoikaistytöllä noin pieniä kätösiä,\nja ihmettelimme, että mitähän työtä noillakin kätösillä oikeastaan\ntehdään.\n\nJa Gretel sanoi, että niillä tehdään kaikkia töitä, mitä taloudessa\ntarvitaan ja siveli kämmenellänsä meidän poskiamme ja sanoi, että\nettekös sentään huomaa, kuinka karkeat ne kädet ovat?\n\nMutta me sanoimme, että ne ovat pehmeät kuin höyhen ja sanoimme, että\nvarmaankaan ei noilla käsillä sentään ole mitään karkeata työtä tehty.\nMutta silloin otti Gretel meidän kätemme käteensä ja siveli sillä\npolviansa ja sanoi, että katsokaapas kuinka karkeat nämä polvetkin\novat, sillä koko päivän olen ollut polvillani ja kuurannut lattiaa.\n\nJa näin me siinä sitten istuimme ja me aloimme sitten lopulta\nvähitellen uskoa, että ehkä Gretel sittenkin on työtä tehnyt ja kun\noluetkin alkoivat loppua, päätimme taas lähteä tanssia jatkamaan. Mutta\ntällä välin oli tullut tästä juhlallisesta kuusikosta pilkkosen pimeä\nja vaikka me mielestämme kuljimmekin toisten ääntä kohti, niin synkkeni\nmetsä yhä edelleen ja lopulta soiton äänikin lakkasi kuulumasta ja me\nhuomasimme olevamme eksyksissä.\n\nJa vaikka me kuinka olisimme koettaneet, niin emme löytäneet pois\nmetsästä, joten meidän täytyi istahtaa ja ruveta odottamaan aamun\ntuloa. Ja väsyneet me myöskin olimme, niin että ei ollut ihme, että me\nlopulta nukahdimme pehmeälle sammalvuoteelle.\n\nJa kun me heräsimme, niin me huomasimme liikkuvamme taivaan ja maan\nvälillä ja kun me tarkemmin katselimme tilannetta, niin huomasimme,\nettä meidät oli maasta kohottanut kaksi erittäin vankkaa käsivartta.\n\nJa sen jälkeen tunsimme taas seisovamme maan pinnalla ja meidän\nedessämme seisoi noin 25-vuotias mies, joka suuresti muistutti\nGoljattia, joka niinkuin muistamme oli 6 kyynärän ja kämmenen leveyden\npituinen, ja vaikka me olemmekin nimeltämme Taavetti, niin me\nhuomasimme itsemme kuitenkin sangen aseettomaksi tämän filistealaisen\nedessä, sillä meillä ei ollut mitään linkoa.\n\nMe astuimme siis mahdollisimman pitkän askeleen taaksepäin, jolloin\ntämä filistealainen astui yhtä pitkän askeleen eteenpäin ja me olimme\ntaas yhtä lähellä toisiamme.\n\nMe emme siis voineet muuta kuin seisahtua paikallemme ja me kumarsimme\nkohteliaasti ja kiittelimme filistealaista siitä, että hän oli löytänyt\nmeidät metsästä, johon ehkä muuten olisimme eksyneet.\n\nMutta tämä filistealainen oli sangen epäkohtelias. Hän puhui sangen\npaljon ja sangen uhkaavalla äänellä, mutta hänen puheestaan minä en\npaljoakaan ymmärtänyt, jonka jälkeen hänen kätensä taasen lähestyi\nminun kaulustani. Minä onnistuin kuitenkin pääsemään erään suuren\npuun taakse, se oli noin metri läpimitaltaan, ja sen jälkeen aloimme\nleikkiä kiinniottajaisia, kunnes lopulta aloin laukata sangen jyrkkää\nmäenrinnettä alas. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, kuinka tämä\nminun laukkaamiseni tapahtui, mutta sen verran vain muistan, että\nkoipien välitys ei tahtonut millään tavalla riittää, mutta lopulta\nkadotin tasapainoni ja kuului kova polskahdus ja niin olin romahtanut\npää edellä suolammikkoon.\n\nKesti kauan aikaa, ennenkuin pääsin kuivalle ja kun aloin katsella\njotain tien tapaista, niin näin lammikon lähellä portaat, joita myöten\nasteli kaksi ihmistä.\n\nSiellä asteli Goljat ja hänen kainalossaan sipsutteli ihana Gretel.\n\nJa he näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä toisiinsa, niinkuin\nluonnollisen valinnan luonnonlakien mukaan sopiikin.\n\nMutta heidän jäljessään tallusteli täysin kuraantunut kypsyneessä\nkeski-iässä oleva mieshenkilö... Ja hänen kenkänsä sanoivat hölk, hölk,\nhölk...\n\n\n\n\nCAVE CANEM!\n\n\nTämä kirjoitus oli ensimmäinen, jonka roomalaiseen taloon astuja\nmuinoin näki. Suomeksi se merkitsee: \"Varokaa koiraa.\"\n\nTäällä pääkaupungissa ei kynnyksen yli astuja näe tällaista\nkirjoitusta, mutta sitävastoin kyllä muutamissa tapauksissa ilmoituksia\nsiitä, että kerjäläisiltä ja asiattomilta on rapuissa liikkuminen\nkielletty. Eräässä talossa on sitäpaitsi ilmoitettu se poliisilaitoksen\nnumero, joka tepsii, ellei kieltoa noudateta.\n\nMikäli olemme kuulleet, ei tämä juhlallinen plakaatti kuitenkaan ole\ntehnyt toivottua vaikutusta.\n\n\"Asiattomien kulku\" rapuissa jatkuu yhä edelleen häiriytymättä.\nEikä tuo nyt itse asiassa niin mahdottoman \"häiritsevää\" ole, mutta\nikävämpää on se, että nämä \"asiattomat\" eivät suinkaan aina lähde\ntalosta tyhjin toimin. Tämän tuli havaitsemaan m.m. töölöläinen\nherrasmies, joka pikkutunneilla saapui \"visiitiltä\" kotiinsa ja huomasi\nhämmästyksekseen sen iloisesti valaistuksi. Mutta iloiseksi hän ei\nlopulta jäänyt, sillä talo oli käännetty mullin mallin ja sieltä viety\nkaikki arvoesineet viimeistä hopealusikkaa myöten.\n\nYhtä tyytymätön oli se herrasmies, joka viime kesänä palasi\nkesälomaltaan ja sai tietää, että hän oli muuttanut, eli toisin sanoen,\nettä hänen luultiin muuttaneen, sillä kuorma-auto oli saapunut hänen\ntalonsa eteen ja hänen huoneustonsa oli tyystin tyhjennetty.\n\nEhkä näiden joukkoon on vielä luettava sekin tapaus, joka sattui\neräälle helsinkiläiselle herrasmiehelle aivan äskettäin. Kun hän nim.\nsaapui kotiinsa liikematkalta, niin oli hänen nimikilpensä ovelta\nhävinnyt ja sen sijalla komeili nimikilpi, jossa oli hänen rouvansa\ntyttönimi. Siinä talossa oli kuulemma myös käynyt \"asiattomia\".\n\nErnst Lampén on kirjoittanut pitkään ja mielenkiintoisesti siitä, että\nkoirat yleensä ovat tarpeettomia pääkaupungissa. Metsästäjä tarvitsee\nmetsästyskoiria ja maatalossa tarvitaan talon vahti, mutta kaupungissa\novat koirat ylellisyystavaraa, josta lienee vähän huvia omistajalle\nitselleen, mutta paljon harmia muille.\n\nPidämme Ernst Lampén'in kirjoitusta liian yksipuolisena. Emme tosin\nvoi käsittää, mitä hyötyä on kaiken maailman sylikoirista, jotka ovat\ntoinen toistaan rumempia ja vaivaisia, kääpiömäisiä epäsikiöitä, mutta\nkyllä täällä Helsingissäkin oikeita talon vahteja tarvittaisiin. Emme\ntosin usko, että koirat oppisivat erottamaan asiallisia \"asiattomista\",\nmutta tuskinpa vain porrasryöstöjä ja huoneustoryöstöjä tapahtuisi niin\npaljon kuin nykyään, jos vain taloissa olisi vahtikoiria.\n\nKun nimittäin koiran älyyn yhdistettäisiin ihmisen äly, niin helposti\nehkä voitaisiin suoriutua pulmallisistakin tilanteista. Ehdotamme\nmeneteltäväksi esim. seuraavalla tavalla.\n\nTalon porraskäytävään asetettaisiin joko tanskalainen verikoira tai\nerikoisesti tarkoitusta varten kasvatettu bernhardilaiskoira.\n\nJokseenkin varmaa on, ettei tähän taloon tulisi \"asiattomia\" eikä\nolisi niin kovin vaarallista, jos myös myöhään kotiin keinottelevat\nherrasmiehet tai luvattomilla matkoilla ollut \"kultainen nuoriso\"\njoutuisi talon vahdin kanssa tekemisiin. Kukaan ei ainakaan pääsisi\nsalaa taloon. Jokseenkin varmasti palaisi taloon hyvä järjestys jo\nviikkokauden kuluttua.\n\nJa nyt, hyvä lukija, nyt tulee pääasia. Talon porttikäytävään\nmaalattaisiin pimeässä loistavin kirjaimin: \"Varokaa koiraa!\" Ja miksei\nvielä latinaksi: \"Cave canem.\"\n\nTämän jälkeen voitaisiin temppu uudistaa jossain muussa rappukäytävässä\nja kenties voitaisiin yrittää julistuksen ovelle asettamista ilman\nkoiraakin. Jos koiraa välttämättömästi tahdotaan välttää käyttämästä,\nniin silloin ehdotamme, että asetettaisiin talon portille julistus:\n\n _Varokaa!_\n\n Talossa asuu 4 erittäin vaarallista tarttuvaa tautia potevaa henkilöä.\n Se, joka taloon astuu, syyttäköön itseänsä!\n\n Isännöitsijä.\n\nEhkä tämä on vielä parempi ja repäisevämpi muoto samasta ajatuksesta\nkuin muinaisten roomalaisten lause \"Cave canem!\"\n\n\n\n\nOPPITUNTI YLEISKULTTUURISSA.\n\n\nPostilaatikon kansi kolahti. Kiiruhdimme katsomaan, mutta ei siellä\nollut sen parempaa kuin tavallinen ilmoituskortti. Tällä kertaa\nilmoitti \"oppilaitos\", joka \"antaa pätevien opettajien johdolla\nhuokeita ryhmä- ja yksityistunteja suomen, ruotsin, eestin, saksan,\nranskan, englannin, italian, venäjän ja esperanton kielissä;\nlausunnossa ja näyttämöplastiikassa, matematiikassa. Kursseja\njärjestetään kirjanpidossa ja pikakirjoituksessa; kotiarkkitehtuurissa\nja yleiskulttuurissa; grafologiassa y.m. y.m.\"\n\nMikä ihastuttava pieni kortti, joka oli meille aukaiseva tien\ninhimillisen tietämykseen. Tuossa pienessä laitoksessa voisimme oppia\nmitä halusimme kielistä grafologiaan asti. Kaikki \"pätevien opettajien\"\njohdolla.\n\nSanotaan, että inhimillinen tietämys on laaja, mutta ihmisen elämä on\nlyhyt, joten meidän oli siis harkittava, mistä oppiaineista saisimme\nehdottomasti parhaan tuloksen. Selvää on, että tämä oppiaine on\n_yleiskulttuuri_ ja senvuoksi päätimme ryhtyä ottamaan oppitunteja\njuuri siinä.\n\nEmme voi kieltää, että mielenkiintomme astuessamme tämän oppilaitoksen\neteiseen oli suuri. Pian seisoisimme silmä silmää vastaan ihmisen\nkanssa, joka kykenee antamaan opetusta _yleiskulttuurissa_.\nKoputettuamme ovi aukeni ja saimme astua huoneeseen, jossa hyvin\nyksinkertaisen kirjoituspöydän takana istui lihavahko, hyvin\nmaalattu ja spaklattu, noin 50-vuotias naisihminen. Me kumarsimme\nja punastuimme, sillä arvasimme, että arguksen katseilla seurataan\njokaista liikettämme, sillä tiesimmehän ensi kertaa elämässämme\nseisovamme yleiskulttuurin opettajan edessä.\n\nJo lapsena on meille opetettu, että liika puheliaisuus on pahasta\nja kun sitäpaitsi tiesimme, että rouva-arvonimen saavuttaminen on\nmeidän valistuneimpien naistemme kaikkein keskeisimpiä pyrkimyksiä,\nsammalsimme siis:\n\n— Arvoisa rouva Yleiskulttuuri... Ei tuota noin hyvin arvoisa rouva,\nminä pyytäisin saada tunteja yleiskulttuurissa.\n\n— Ryhmässäkö, vai yksin?\n\n— Mieluimmin yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn myönnettävä, että tuleva opettajamme oli tehnyt meihin vaikutuksen.\nHänen silmänsä olivat terävät kuin naskalit. Hänen äänensä oli tiukka\nkuin tulisi se kiristetystä pussinsuusta ja koko hänen olemuksestaan\nsäteili itsetietoisuus ja tahdonvoima.\n\nEi ole siis ihme, että hous... anteeksi, että me hieman tutisimme\nastuessamme ensimmäiselle yleiskulttuurin tunnillemme.\n\nRouva Yleiskulttuuri istui kirjoituspöytänsä takana. Kun olimme\nnäyttäneet naamamme, kehoitettiin meitä palaamaan uudestaan eteiseen ja\nsilloin kuin rouva Yleiskulttuuri lausui sisään, astumaan sivistyneesti\nhuoneeseen.\n\n— Koettaka te aukkasta nyt enssi se ovigrasiöösisti. Kas näin, ja\nastuka sisän ledist ja grasiöösist, kas näin.\n\nNiin, odotimme siis oven toisella puolella, kunnes lausuttiin sana:\nsisään.\n\nAstuimme huoneeseen ja onnistuimme jo ensi kerralla.\n\n— Sisään olla franskaks angtreesilvuplee. Kun minä sano\nangtreesilvuplee, niin astuka sisään.\n\nVähän ajan perästä lausuttiin angtreesilvuplee ja koe uudistettiin. Se\nonnistui.\n\nTämän jälkeen ryhdyimme järjestämään samaa koetta englannin kielellä. —\n— —\n\nOlimme juuri päässeet oven ulkopuolelle, kun sisältä alkoi kuulua\nhirveätä kirkunaa venäjän, saksan, ranskan, englannin ja esperanton\nkielillä, joten me syöksyimme aivan kulttuurittomasti huoneeseen.\n\nRouva Yleiskulttuuri tanssi pöydällä mitä hirvittävältä intiaanitanssia\nja tuli niin lähelle pöydän reunaa, että meidän täytyi rientää häntä\ntukemaan. Me romahdimme molemmat yhdessä lattialle ja katsoi rouva\nYleiskulttuuri parhaaksi pyörtyä meidän syliimme.\n\nSamassa huomasimme pienen hiiren, joka luikki ovesta ulos.\n\nMutta me vieritimme rouva Yleiskulttuurin päältämme, paiskasimme\npöydälle tuntimaksun, 60 mk, kaappasimme palttoomme ja lakkimme ja\nsyöksyimme ulos.\n\nEmme nimittäin voinut käsittää, kuinka voisimme selvitä rouva\nYleiskulttuurista sen jälkeen kuin hänet oli saattanut pulaan\ntavallinen suomalainen hiiri, jolla ei ole yleiskulttuuria.\n\n\n\n\nONNETON AVIOMIES.\n\n\nNoin pari kuukautta oli nuori pari Jyrki ollut naimisissa.\n\nJa sitten eräänä päivänä saapui herra Jyrki taas klubiin, jossa ei\nhäntä oltu, niinkuin ylläolevasta selviää, pariin kuukauteen nähty.\n\nSuurella ilolla otettiin hänet vastaan kaverusten seuraan. Mutta herra\nJyrki ei ollut ensinkään iloisen näköinen.\n\n— Mikä miestä vaivaa? tuumivat toverit.\n\n— Appiukko ei halua irroittaa rahoja, lausui eräs.\n\n— Anoppimuori on muuttanut taloon, tuumasi toinen.\n\n— Keittäjätär on poistunut ja rouva laittaa itse ruuat, tuumasi kolmas.\n\n— Hän on tärvellyt rouvansa uusimman puvun, tuumasi neljäs.\n\nMutta silloin otti herra Jyrkikin puheenvuoron, ja sanoi surkealla\näänellä:\n\n— Olette kaikki erehtyneet. Minun appivaarini on tämän kaupungin\nvarakkain ja anteliain ihminen. Lähinnä Josefiinaani rakastan\nanoppimuoriani yli kaiken. Meidän keittäjättäremme on talon vanha\nuskollinen palvelija Josefiinan kodista, eikä milloinkaan jättäisi\nsilmäteräänsä. Minun rouvani ei voisi milloinkaan suuttua minuun vain\npuvun tähden.\n\nMutta on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin te, rakkaat toverit,\nolette voineet kuvitella. Minun rouvani on sairas. Parantumattomasti\nsairas!\n\n— ? ? ?\n\n— Hän on sairastunut _tuuleuttamismaniaan_. Hän voi pahoin, ellei\ntalossa jossain joka hetki ole joku reikä auki. Joka kymmenes\nminuutti täytyy minun nousta tärkeiden töiden äärestä ja siirtyä\nviereiseen huoneeseen, sillä rouvani tahtoo tuuleuttaa työhuoneeni.\nSen jälkeen siirryn huoneeseeni ja rouvani tuuleuttaa viereisen\nhuoneen, jonka jälkeen hän huomaa, että myös ruokahuone ja keittiö ovat\ntuuleutettavat. Tämän jälkeen hän siirtyy palvelijanhuoneeseen, sitten\nhän aukaisee salin ikkunat voidakseen tuuleuttaa salin ja VC:n. Koko\ntähän hommaan menee, niinkuin sanottu, 10 minuuttia, jonka jälkeen hän\npalaa takaisin minun huoneeseeni ja minä saan seurata häntä viereiseen\nhuoneeseen, ja sen jälkeen pääsen taas kymmeneksi minuutiksi omaan\ntyöhuoneeseeni takaisin, jolla väliajalla rouvani ennättää tehdä\nkierroksensa uudelleen.\n\nAina kun lähdemme ulos, on ennen uloslähtöä suoritettava ylimääräinen\ntuuleutus ja aina kun tulemme sisälle, tuuleutetaan taas.\n\nRouvani tuuleuttaa erikseen vielä postiljoonin käynnin, kaasulaskun\ntuojan käynnin ja jokaisen eteisessä pistäytyneen henkilön jälkeen.\n\nVieraita ei meillä yleensä enään käy, sillä nämä joutuivat heti samaan\nkierrokseen kuin minäkin, ja siihen he pian kyllästyivät.\n\nTämä ei kuitenkaan olisi vielä mitään, mutta nyttemmin on\nkeittiörapuissa asuva naapurini hommannut itselleen koiran ja pitää\nrouvani ylimääräisen tuuleutuksen joka kerta, kun hän epäilee koiran\nkäyneen keittiön rappusissa.\n\nViime viikolla alkoi hän tuuleuttaa joka kerta kuin ovikello oli\nsoinut, vaikken olisikaan laskenut tulijaa sisään enkä edes hänelle\novea avannutkaan.\n\nTämän kaiken olisin vielä voinut kestää, mutta tänäpäivänä alkoi hän\ntuuleuttaa jokaisen puhelinsoiton jälkeen, jolloin huomasin, että hänen\ntilansa oli tyystin vaarallinen.\n\nKäännyin siis heti tohtori Tietäväisen puoleen, jolle tarkoin\nselitin, mikä vaimoani vaivasi. Tohtori Tietäväinen sanoi, että\ntauti oli _tuuleuttamismania_ ja että se oli miltei parantumaton.\nAinoastaan muutamia tapauksia on, jolloin tätä tautia sairastanut on\nparantunut ja tällöin on lääkkeenä käytetty joko Atlantin yli lentoa\navoimessa lentokoneessa tai Atlantin yli purjehtimista avoimessa\npurjehdusveneessä. — Ja minä kun olen siksi heikkopäinen, ettei minusta\nole lentäjäksi eikä purjehtijaksi!\n\n— Eiköhän avonainen auto tekisi samaa palvelusta? huudahtivat toverit\nyhteen ääneen.\n\n— Siinäpä se juuri onkin. Vaimoni ei voi sietää autoja eikä pölyistä\nmaantietä.\n\n— Mutta entäs, jos lähtisitte maaseudulle raittiiseen ilmaan?\n\n— Rouvani ei voi sietää maaseutua eikä maalaisilmaa. Hän on\nkaupunkilaislapsi.\n\nJa niin purskahti tämä nuori, kovia kokenut aviomies lohduttomaan\nitkuun.\n\n\n\n"]