[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPZ-gbwHwMWIIoh_0YgZpIWVUzZp_LfAV_3nONGbo4VM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3577,"Ihmisen osa","Kolkkala, Väinö",1883,1952,"3577-kolkkala-vaino-ihmisen-osa","3577__Kolkkala_Väinö__Ihmisen_osa","Runoja","runous",[],[],"fi",1917,null,2995,16877,false,76674,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Ihmisen osa :  Runoja by Väinö Kolkkala\" is a collection of lyric poetry written in the early 20th century. The book contemplates the human lot through Finnish landscapes and seasons, weaving themes of love and loss, work and faith, home and exile, and the passing of time.  The poems move from spring’s quickening hope to winter’s hush and resignation, following a solitary voice that weighs safety against striving, prays for deliverance, and dreams of slipping away before all hope is spent. The middle section turns to the countryside: an old homestead, the dignity and fatigue of labor, the ache of leaving and the pull of return, a tender reunion with a gray-haired mother, and hymns that bring quiet grace to grief. The final section enters the woods: austere autumn scenes, a poor hut at the marsh’s edge, meditative forest songs that end in storm and snow, and an elegy for a lost beloved and for every life that fades “from dust to dust.” Throughout, nature mirrors inner weather, and the voice blends yearning, humility, and a sober, consoling faith. (This is an automatically generated summary.)",[],124,"Runokokoelma tarkastelee ihmisen kohtaloa, elämän rajallisuutta ja luonnon kiertokulkua. Tunnelmallisissa säkeissä vuorottelevat kevään toiveikkuus, syksyn melankolia sekä kaipuu kotiin ja nuoruuden muistoihin. Kokoelma sisältää myös hengellisiä sävyjä ja mietteitä elämän tarkoituksesta.","Väinö Kolkkalan 'Ihmisen osa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3577.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","IHMISEN OSA\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KOLKKALA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIhmisen osa\n\nI\n\nLiian myöhään\nToukokuu\nTule, kulta!\nVapahtajalleni\nOma syy\nIltatunnelma\nLumihiutaleet\nSataa lunta\nKulkijan laulu\nUnho\nYlitse vetten hiljaisien\nJoko — tahi\nVanitas vanitatum\n\nII\n\nVanha talo\nVieraalla maaperällä\nKotipuoleen\nKotona jälleen\nSuvihymni\nElon leikkiä\nPääsiäistarhassa\nJouluvirsi\n\nIII\n\nSyysmetsä\nErämaan töllissä\nSyksyisessä salossa\nMetsä I—IV\nElegia\n\n\n\n\n\nIIHMISEN OSA.\n\n\n    Leipääs syöt sä kyynelin,\n    kitsas niin on emo: maa,\n    kitsahammat kuitenkin\n    vallat taivaan, jotka sun\n    vaihees viitoittaa.\n\n    Ei ne kärsi onneas,\n    min loi sulle järki, työ.\n    Näät: jo kohta portillas\n    väijyy syys, ja jossakin\n    läsnä vartoo yö.\n\n    Kohtalosi karu on:\n    lepää taivaan kirous\n    päällä pääsi. Auringon\n    kotvan näit, kun kutsu soi\n    yön jo. Arvoitus.\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nLIIAN MYÖHÄÄN.\n\n\n    Miks kaikki jätinkään\n    mä työni viime tinkaan.\n    Ennenkuin arvasinkaan,\n    nyt kaiken menneen nään.\n\n    On tullut loppu, syys:\n    tuul' itkee, putoo lehti,\n    Ah, kaikki kuolla ehti,\n    mit' toivoin sydän pyys.\n\n    Ma liian myöhään sain\n    herätä tietoisuuteen.\n    Halua taistoon uuteen\n    ei enää rinnassain.\n\n    Ma arvioida voin\n    nyt vasta onnen hinnan. —\n    Tuul' yli joen pinnan\n    käy kuolonkohinoin.\n\n\n\n\nTOUKOKUU.\n\n\n    Jo sykähtää, jo sykähtää\n    maan uumenissa elon voimat,\n    jo suli talven hanki, jää\n    ja haihtui surut, soimat.\n    Käy haassa lämmin henkäys,\n    unelmoi nurmi, puu,\n    on kaikkialla heräämys\n    ja toivon toukokuu.\n\n    Ja aamuin lauluun, aurinkoon\n    jo havaa talo, vanha puisto,\n    ja kevään ensi suuteloon\n    se sulaa synkkä muisto,\n    min rintahain loi talviyö\n    ja mykkä, jäinen maa,\n    nuoresti jälleen sydän lyö\n    keväistä tunnelmaa.\n\n    Ja jälleen kuohuu rinnassain\n    kuin koski huima toukokuinen,\n    ja kannel, joka itki vain,\n    taas soipi niinkuin muinen.\n    Oi, laulut armaan nuoruuden\n    ne tulvii huuliltain,\n    ens' lemmestäni kertoen\n    ja ensi murheestain.\n\n    Oi toukokuu, koi keväimen!\n    Kuin kullan syliin sykkäilevään\n    ma rinnoillesi raukenen,\n    nään unta pyhää kevään:\n    Taas puhkee sydän kukkihin\n    kuin kesänurmet maan,\n    pois painuu murhe multihin,\n    soi sielu riemujaan.\n\n\n\n\nTULE, KULTA!\n\n\n    Kun kiihkeimmin miel'aloin\n    ma talvesta pois ikävöin,\n    tuli taas kevät välkkyvin valoin,\n    kedoin kukkivin, heljin öin.\n    Taas laineet rintani nuoren\n    niin korkeina kuohahtaa.\n    Tule, kulta! Juurella vuoren\n    tupa pieni jo kohoaa.\n\n    Sua oottelin pitkät päivät,\n    öin siunasin muistoas sun,\n    kukat toivon elohon jäivät\n    yli talven ja taistelun.\n    Oi, vankinakin yön, tuulen,\n    vain sulle mun harppuni soi\n    kunis lämpeni taas hymy huulen,\n    sydän päivään uskoa voi.\n\n         *   *   *\n\n    Miten välkkyy taivahalla,\n    miten helkkyy taas säveleet!\n    Mun mökkini akkunan alla\n    jo tuomet on puhjenneet.\n    Pesii pääsky jo räystäällä katon\n    kodin onnea visertäin,\n    mun kaihoni sammumaton\n    sua tervehtii sepelpäin.\n\n    Tule, kulta! Ja sulle soittaa\n    ma tahdon kaiken sen,\n    miten miesi kärsinyt voittaa\n    voi elämän orpouden,\n    miten yöhön musertavaan\n    luo rakkaus hohtehen,\n    elonkirjat sulle ma avaan\n    ja sydämeni lämpöisen!\n\n\n\n\nVAPAHTAJALLENI\n\n\n    Hänen silmänsä hohtavat syvempinä merta,\n    ja suvituulta pehmeämmin äänensä soi.\n    Kuin heljä säde auringon tietään hän kulkee\n    ja hymyllä hän elon tuskat lientää voi.\n\n    Oi, missä hänen naurunsa helisee ja minne\n    hän katseensa luo, surun tyrehtyvi vuo!\n    Ja missä hänen jalkansa polkevat maata,\n    somer soi ja kukat auki kaikki umpunsa luo!\n\n    Suru suurin kun kerran mun ylläni häilyy,\n    hän luokseni saapuu ja vapahtavi mun,\n    elon keitaiden vilpoisten luo minut johtaa\n    kuin lapsen, yöstä aavikon kirvoitetun.\n\n\n\n\nOMA SYY.\n\n\n    Veri sakoo,\n    päässä takoo,\n    näköalat väljät lyhentyy.\n    Hiiltyy liesi,\n    miettii miesi:\n    Kaikki katoo, häipyy — kenen syy?\n\n    Saartaa sumu,\n    taisto, humu\n    jäivät kauas minne jäivätkään.\n    Mieltä nosta\n    autiosta\n    maast' ei syksyn kuulaat päivätkään.\n\n    Tullen ehtoon\n    keltalehtoon\n    katse uppoo niinkuin iäks pois.\n    Tietämättään\n    nostaa kättään,\n    niinkuin kuvan armaan nähnyt ois.\n\n    Nähnyt vielä\n    peltotiellä\n    valkoliinan hiljaa häilyvän\n    luokse käyden,\n    tähkäntäyden\n    pellon auringossa päilyvän.\n\n    Veri sakoo,\n    päässä takoo,\n    näköalat vitkaan hämärtyy\n    Sammui liesi,\n    yössä miesi\n    yksin istuu, huokaa — oma syy.\n\n\n\n\nILTATUNNELMA.\n\n\n    Kedoilla autioilla kulkee syksy vain,\n    kuin keltalehdet toiveet kuollen putoo,\n    taas murhe viihtyen mun huoneessani\n    jo seittejänsä kutoo.\n    Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;\n    pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.\n\n    Ne lentelee mun aatokseni väsyneet\n    kuin linnut siipirikot sinne tänne.\n    Kai loppuu matka jo, kai tyyntyy veet\n    ja kätkee harpun jänne.\n    Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;\n    pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.\n\n    Näät: ilta saapuu, sydän sykkii väsyksiin,\n    ja hiljaa hiipii silmiin raskas uni.\n    Ja on kuin autius yön astuis niin\n    myös verkkaan sieluhuni.\n    Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;\n    pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.\n\n\n\n\nLUMIHIUTALEET.\n\n\n    Tyyntyi myrsky ja jäähtyi veet,\n    puisto on autio, ankee.\n    Pehmeät yön lumihiutaleet\n    maan yli hiljaa lankee.\n    Toivehet kuolivat, häipyi pois\n    myös säde riemun ainoon,\n    on kuin sieluni hukkua vois\n    talven hankeen ja painoon.\n\n    Niinkuin aina ma yksin jäin\n    kyynele silmäkulmaan.\n    Saan minä jälleen miettiä näin:\n    sorminko leikkiin julmaan,\n    leikkihin nuoren, hymyyvän suun,\n    loistohon silmän kahden?\n    Ah, minä muistelen: sirppi kuun\n    purtemme yllä ja lahden.\n\n    Kuolonko enteenä, murheiden\n    välkkyi sirppi se meille?\n    Ah, minä muistelen: hopeinen\n    jäi vana vetten teille!\n    Toivehet kuolivat, jäähtyi veet,\n    on elo autio, ankee,\n    pehmeät yön lumihiutaleet\n    muistojen haudoille lankee.\n\n    Näin minä taas kysyn itseltäin:\n    mennytkö? ei enää palaa?\n    Tunnen: vierivi loppuun päin\n    eloni hiljaa, salaa.\n    Miks enää mielisin kääntyväin\n    leikkikin, taistoon julmaan?\n    Jäisin kuin aina ma yksin jäin\n    kyynele silmäkulmaan.\n\n\n\n\nSATAA LUNTA.\n\n\n    Sataa lunta, suuri luonto\n    rauhan unta uneksuvi.\n    Riemu riutuu, elo taukoo,\n    muisto vain on onni, suvi.\n\n    Sataa lunta, rauhan saa myös\n    jälkeen taisteluiden rinta.\n    Liian raskas oli taisto,\n    liian kallis onnen hinta.\n\n    Sataa lunta, käärinliinaan\n    peittyy metsät, kylät, pellot,\n    yli maan ja sielun sairaan\n    kumaa unhon hautakellot.\n\n\n\n\nKULKIJAN LAULU.\n\n\n    Jalan alla lumi narskahtaa,\n    kylmä kajastus on taivahalla,\n    autio on metsä, maa,\n    autiompaa rinnan alla.\n\n    Raskaat ompi hetket päivän, yön,\n    raskahampi vielä mieli miehen,\n    jolta toivot, toimet työn\n    jäivät kaikki puolitiehen.\n\n    Kaukana on vielä kotilies,\n    talvipäivä alkaa hämärtäydä.\n    Painava on mieron ies,\n    vieraan ukset kylmät käydä.\n\n    Keltä sortui linnat unelmain,\n    keltä hetkeks uupui usko, tarmo,\n    sille taival synkemp' ain',\n    katkerampi vieraan armo.\n\n    Joka omin siivin lentää sai,\n    hän ei tyydy lainalentimihin.\n    Miettii miesi: kuolla vai\n    jatkaa siitä, jäi hän mihin?\n\n    Jatka, jatka! Se on elämän\n    laulu lyhyt, koruton ja karu.\n    Onneen sitten käy tai tän\n    katketkohon elon taru!\n\n\n\n\nUNHO.\n\n\n    Minun mieleni on kuin raskas, äänetön yö,\n    min taivasta kierrä ei lempeä tähtivyö,\n    min rauhaa häiri ei mainen riemu, ei nyyhky, —\n    ah, ammoin kuoli jo sieluni valkea kyyhky.\n\n    Kuin kipinät vieminä myrskyn lensivät mun\n    pois hetkeni hurmassa lemmen ja taistelun,\n    kunis kyllästyin ilonmaljahan, myös sotahuoleen,\n    elon kiitävät vaunut viskasi mun tiepuoleen.\n\n    Mua ennen on monen täällä käynyt näin,\n    mun jälkehein joukko se kasvaa vain väsyväin.\n    Meist' ei jää muuta muistoa kuin karut kummut,\n    joill' orpoina häilyy ohdakkeen tylyt ummut.\n\n\n\n\nYLITSE VETTEN HILJAISIEN...\n\n\n    Mua armahda, oi älä anna, Herra,\n    mun nähdä sitä päivää, jona kerran\n    maaks sortuu viimeinenkin toivehein\n    ja hymy tuskan hyytyy huulillein.\n\n    Oi silloin, kun on vielä usko vakaa\n    ja päivä täysi paistaa merten takaa,\n    mä yöhön mykkään, missä tähteä\n    ei yhtään tuiki, tahdon lähteä.\n\n    Ylitse vetten hiljaisien, summain,\n    sivuitse saarten äänettömäin, tummain,\n    yön lohduttoman halki lasken ma, —\n    on siellä jossain uusi maailma.\n\n\n\n\nJOKO — TAHI.\n\n\n    Onnen apilasta taita\n    tääll' ei moni matkamies.\n    Näin on elo nurja, saita:\n    kahtahalle vain on ties.\n\n    Kussa synnyit, siinä pysy,\n    kunnes maadut multaan maan.\n    Ällös uhmaa, ällös kysy,\n    päivä menköön kerrallaan.\n\n    Syöksy lentoon, korkealle\n    pyri töin ja taisteluin.\n    Putoot jonkun kuusen alle\n    siivin poikkileikatuin.\n\n\n\n\nVANITAS VANITATUM.\n\n\n    Sydän, tyydy osahasi,\n    ällös liikaa unelmoi.\n    Herkee, toivo, lennostasi,\n    siipes eivät kestää voi!\n\n    Kuka vaatii liikaa, hukkaa\n    kaiken. Voi, niin köyhä on\n    elämä: vain pari kukkaa,\n    pilke pieni auringon.\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nVANHA TALO.\n\n\n    Tää kuva sieluani kirkastaa:\n    ahteella joen vanha, vankka talo,\n    etelän puolta puisto reunustaa,\n    ylt'ympärillä pellot aukeaa,\n    tasangon rantaa kiertää tumma salo.\n\n    Ne hedelmiä työn ja taistojen\n    nää mannut viljavat ja laajat ovat.\n    Kun isät uupui auran kurkehen\n    vakonsa viereen, pojat täytti sen,\n    mi kesken jäi. Lait elon on niin kovat.\n\n    Ma teitä, sankareita, ylistän,\n    on raskain ollut teidän päivätyönne,\n    mi tehty hyväksi on maamme tän.\n    Jää unhoon urhot miekan iskevän,\n    te ette jää, tyyn' olkoon tuonen-yönne!\n\n    Vain yhden tunsitte te laulun: työn,\n    vain yhteen luotitte te voimaan: miehen,\n    vain yksi lohtu teillä päivän, yön:\n    jumala, vaimon hartaan hellä syön,\n    mi sykki teille asti tuonentiehen.\n\n           *   *   *\n\n    Tää kuva sielussani kapinoi;\n    ahteella joen ränsistynyt talo,\n    salissa nauru, laulu raaka soi,\n    mut puisto hellää kättä vaikeroi\n    ja raiskattuna voihkii aava salo.\n\n    Ja mannut metsittyneet valittaa:\n    sa minne menit, mies ja miehen usko! —\n    Ah, vanha talo, laiminlyöty maa,\n    sinulle konsa jälleen puhkeaa\n    työn aika uus ja uusi huomenrusko?\n\n\n\n\nVIERAALLA MAAPERÄLLÄ.\n\n\n    Miks lähdinkään minä pois,\n    pois piiristä pellon ja metsän ja veen?\n    Vain kärjessä auran mun paikkani ois\n    ja varressa viikatteen.\n\n    Toki sarkani muokannut\n    siell' oisin jos kuinkakin pienen vain.\n    En korkealtapa ois pudonnut\n    vaon vierehen kaatuissain.\n\n    Niin raskas on vereni mun,\n    se on perintö korvenraatajain:\n    suvun yksinäisen ja unhotetun\n    siin' itkee kohtalo vain.\n\n    Sen lumoista pääse en,\n    se on laulu totisen, ankaran työn,\n    se nyyhkii pienuutta ihmisen\n    ja kauhuja korven yön.\n\n    Pois miksi mä lähdinkään? —\n    Maaperällä vieraalla kuljen nyt.\n    Ja tuskalla, raukka, nyt vasta nään,\n    kuin kaikki on särkynyt.\n\n    Kuin kaikki särkynyt on,\n    kuin olen jo vanha ja harmaapää.\n    Esi-isien raskaan kohtalon\n    käsi päälläni lepäjää.\n\n\n\nKOTIPUOLEEN.\n\n\n    Muistan maita kotipuolen,\n    peltoja ja teitä,\n    kaipaelen alla huolen\n    nuoruussäveleitä,\n    jotka yhä korvissani\n    hiljallensa helää,\n    jotka yhä rinnassani\n    hymisee ja elää.\n\n    Joki kylän halki kulkee,\n    rantamilla talot,\n    pellot piirihinsä sulkee\n    etäämpänä salot,\n    kirkonkelloin harras ääni\n    kaukaa sunnuntaina —\n    sieltä soinnut elämääni,\n    siellä mieli aina.\n\n    Mennyt aika, nuoruusaika!\n    Uus on vaihe eessä.\n    Muistot niinkuin armas taika\n    välkkyy kyyneleessä,\n    ajattelen kotipuolen\n    linnunlaulupuita,\n    kaipaelen alla huolen\n    lemmen lauleluita.\n\n    Joki vuolas. Rantamalle\n    hiivin suvilehtoon,\n    istun haavan hennon alle\n    saapuessa ehtoon,\n    häilähtävän valkoliinan\n    nään ma vasten puuta,\n    itken alla huolen, piinan\n    pikku ruususuuta.\n\n    Mikä nyyhkii rinnassani?\n    Aika, jok' ei palaa.\n    Kuka vaanii askeltani\n    viekkahasti, salaa?\n    Vanhuus vaisu. Alta huolen\n    nousta en ma saata,\n    kaipaelen kotipuolen\n    tyyntä kirkkomaata.\n\n    Siell' on haudat alla puiden\n    heimon menneen, oman.\n    Jälkeen töiden, taisteluiden\n    päivän levottoman\n    siellä toivon nukkuvani\n    poissa paino huolen,\n    haudallani, sielussani\n    henki kotipuolen.\n\n\n\n\nKOTONA JÄLLEEN.\n\n\n    Lepikkorantamilla kotitienoon\n    taas aikain pitkäin jälkeen kuljen yksin,\n    mun sielun' yhtyy herkin värähdyksin\n    taas hiljaisuuden soittoon vienoon.\n\n    Ja valkeet henget yllä korkeuksissa\n    niin pehmein siivenvedoin vaiti entää,\n    taas toivon kultateitä mieli lentää\n    kuin ennen lapsuusunelmissa.\n\n    Ja laulu, joka pitkin joen pintaa\n    kisoista nuorten kiirii kuullakseni,\n    ajoilta autuailta, jotka meni,\n    tuo tervehdyksen lientäin rintaa.\n\n    Ja äiti armas uottaa kuistillaan taas\n    kuin muinenkin, mut, voi, niin hapsin harmain,\n    ja tervetulleeks lausuu katsein armain:\n    »Syliini sinut vihdoin saan taas!»\n\n    »Mun tähten' vanhaks sait, sun väsyi silmä,\n    kun unhotin sun teillä synnin, humun!»\n    Hän hymyy vastaan läpi kyynelsumun:\n    »Maailma on niin kylmä, kylmä!»\n\n\n\n\nSUVIHYMNI.\n\n\n    Taas äidinunelmissaan uinuu emo: maa,\n    jo kukkii kentät, tähkät tekee jyvää,\n    tuul' laulain viestit vie ja viestit saa,\n    veet päilyy rauhaa syvää,\n    ja säteilevä avaruus\n    se lepää kaiken yllä\n    maan, ihmislapset autuuttani\n    pitkällä syleilyllä.\n\n    Ma istun pientarella. Suuri sunnuntain\n    hiljaisuus mailla, pihoilla ja mulla.\n    Se rauha, jota määränäni hain,\n    jo taisi vihdoin tulla\n    mun sydämeeni, jok' on nyt\n    niin ihmeen altis, tyyni,\n    Kuin unta ovat taistoni\n    ja syntini ja syyni.\n\n    On niinkuin kirkoss' istuisin. Niin lempeää\n    säveltä humiseepi sydänsuvi,\n    ja metsä nyökkää, heinä värähtää,\n    ruis hiljaa kumartuvi,\n    kuin saapuis hän, jonk' käskystä\n    hedelmä kypsyy, putoo,\n    hän, joka muovaa mielemme,\n    elomme langat kutoo.\n\n    Hän saapuukin, on läsnä hän — ma tunnen sen,\n    ja kun ma suljen silmäni, nään hiljaa\n    kätensä kohoavan siunaten\n    maan lasta, vettä, viljaa\n    ja kuulen äänen lempeän\n    kuin kuiskeen kesätaivaan:\n    »Te jotka työtä teette, te,\n    jotk' uuvuitte jo vaivaan...»\n\n    On unhottuneet tappioni katkerat\n    ja veri, joka juoksi kuumaan hiekkaan,\n    myös turhat tuskat, iskut karvahat\n    ja erheet vietin viekkaan,\n    maailman villit markkinat,\n    sen turut, kylmät kadut\n    ja äkin yltänehet yöt\n    ja umpeen luodut ladut.\n\n    Ma muistan vain: ain' laupiaana valaissut\n    on taivas sydäntäni, valintaani,\n    niin hellävaroin haavat hoitanut,\n    niin kauniiks suonut maani.\n    Jokainen hetki, raskainkin,\n    ol' askel määrää kohti,\n    jokaisen pilven takana\n    uus aurinko jo hohti.\n\n    Ma muistan vain: sain elon runsaan, autuaan,\n    se vaati paljon, runsahammin antoi,\n    sain nousta vuorille ja nähdä maan\n    luvatun, jonne kantoi\n    vain herkin, pyhin aavistus\n    ajoilta kaukaisilta.\n    Ah, mulla ollut useempi\n    on päivä kuin yö, ilta.\n\n    Vain yhtä vielä toivon: kun on kuluneet\n    työn tiimat, jotka osakseni on pantu,\n    näin saada nukahtaa, kun siintää veet\n    ja kukkii kaunis mantu;\n    kesästä unta nähdessäin\n    siirtyisin kesän maille,\n    miss' aukee kukkaan kaikki se,\n    mi täällä jääpi vaille.\n\n\n\n\nELON LEIKKIÄ.\n\n\n    Jo syttyy kevät elämään,\n    vain hetki, hengenveto.\n    Taas aalto nostaa vaahtopään\n    ja kukkatarhat keto,\n    unesta taivas heräjää,\n    ja voimat mannun, veen\n    sen sätehissä sikiää\n    sadasta tuhanteen.\n\n    Ja neidoilla on heräämys\n    ja suuret unelmansa.\n    Kuin kevään armain ilmestys\n    he keijuu polkujansa,\n    on silmä arka, täysi syön\n    ja hymyy ujo suu.\n    He uinuu valkeen kevätyön,\n    he lempeen havahtuu.\n\n    On uusiin maihin auki tie\n    nuorella sydämellä.\n    Ja joka kukka, sävel lie\n    kuin haave heljä, hellä.\n    Elämän vehmas viinipuu\n    se kutsuu, viekottaa.\n    Niin suurna taivas avartuu,\n    niin ihanana maa.\n\n    Mut joka kevät köyhemmäks\n    käy, tuntuu, ihmislapsi.\n    Niin moni tähti sammui, läks,\n    niin moni valkes hapsi.\n    Vaan tuosta viis, kun elonpuu\n    vaan jaksaa viekottaa.\n    Niin suurna taivas avartuu,\n    niin ihanana maa.\n\n    Niin monta tääll' on tähteä\n    kuin vaan laps itse halaa,\n    hän tulla voi ja lähteä,\n    kuhunka mieli palaa.\n    Niin rikas ompi taivas, maa,\n    mut rikkaamp' elämä,\n    se käsin kaksin tarjoaa —\n    ei tarvis säästellä!\n\n    Ken eli, tuhlas, taisteli\n    poluilla lemmen, sotain,\n    ei köyhdy hän kuin saituri,\n    jää hälle aina jotain,\n    mi kalliimpi on maailman\n    mainetta, mammonaa.\n    Käy leikkiin elon! Rohkean\n    on taivas sekä maa.\n\n\n\n\nPÄÄSIÄISTARHASSA.\n\n\n    Räystäät tippuu auringossa huhtikuun,\n    kylän yllä havun, pihkan tuoksu.\n    Kottaraiset vihkii lempeen pihapuun\n    vapahana peltopuron juoksu.\n\n    Ilman täyttää vilpas kevään tohina,\n    linnun laulut, mannun värähtelyt,\n    takaa lepikon soi kosken kohina,\n    jäät jo lähti, loistaa taivaan helyt.\n\n    Hyv' on maata päällä tarhan havujen,\n    tuntea: jo unhoon muistot siirtyy.\n    Alta menneen onnen tuhkan, savujen\n    uusi onni, riemu sieluun piirtyy.\n\n    Kelakeinu pyörii, mielen sytyttää\n    nilkka siro, lieve valkeen hameen.\n    Kirkas naisennauru syömmeen soimaan jää\n    jälkeen pitkän talven, syksyn sameen.\n\n\n\n\nJOULUVIRSI.\n\n\n    Yö vaiti vartoo, syttyy tähti tyyn'\n    laella taivaan, mantu kylmä havaa.\n    Ah, tuntuu: keventyvi taakka syyn,\n    ovensa sielu avaa,\n    ja halki avaruuden seijaan taas\n    havina valkeen siiven hiljaa soipi,\n    ja vitkaan vierähtävi haudan paas',\n    ja sydän unelmoipi.\n\n    Miks unelmoida? Haihtuu haavehet\n    kuin kultaperhot hennot syksyn sumuun.\n    Mit' tänään lemmit, huomennapa et\n    hänestä enää varma ole, hän\n    kuin muistot lapsuusajan lempeän\n    kai hukkui elon humuun.\n\n    Niin monet muistot, moni päivä, ilta\n    ajoilta autuailta, kaukaisilta\n    iäksi haihtui pois.\n    Ne eivät palaa enää mielehein,\n    ma hautahankin niistä monta vein,\n    taas monen palaavankaan enää sois\n    en vieraaksein.\n\n    Ah vuodet, vuodet — minne häivyitte,\n    jälkeenne mitään kypsää jättämättä?\n    Ei, totta, jotain sentään soitte te:\n\n    Mun on jo pääni harmaa, ponsi sauvan\n    tukevi vapisevaa, vanhaa kättä,\n    lyö sydän harvaan, mutta kuinka kauvan?\n    Ah kuinka kauvan, — tiedät yksin sinä,\n    min kunniaksi poltan kynttilääni\n    myös minä.\n\n    Sydämin nöyrin taivutan ma pääni,\n    majani ovehen kun kolkutat,\n    käyt sisään, sammuksihin puhallat\n    sa kynttiläni:\n    sen, joka tuikkii pöydälläni,\n    ja sen, mi palaa sielussain.\n\n    Ja koetan jaksaa kiittää, kiittää vain:\n    »Sa, Herra, annoit, sinä otit myös,\n    iäti ylistetty sinä, työsi»\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nSYYSMETSÄ.\n\n\n    Kuin hiljaiseksi metsä käynyt onkaan,\n    kuin kuihtuu kaikki katoomista tehden!\n    Vain tikan iskut jossain kelohonkaan,\n    havina jonkun siiven, liike lehden.\n\n    Kuin paha omatunto metsä säikkyy,\n    maa paljas huokaa askeleiden alla.\n    Kuin synnin ajatukset lehdet väikkyy\n    ja hehkuu keltaisina kaikkialla.\n\n    Lymyyvi teeriperhe viidan helmaan\n    ja puron ilot hyytyy uomahansa.\n    Niin uppoo kaikki kuolon kuvitelmaan,\n    vain tikka hakkaa ruumisarkkuansa.\n\n\n\n\nERÄMAAN TÖLLISSÄ.\n\n\n    Harmaa, matala tölli\n    suon syrjässä niinkuin rampa haave\n    Päivä paista ei tänne,\n    ei saavu tään katon alle riemu.\n\n    Korven armoton henki\n    tään yllä vaanii kuin tyly lintu.\n    Auta ei rukous, työkään,\n    suo viljan korjaa, vain oljen sirppi.\n\n    Niin on kohtalo raskas,\n    voi kaatua raataja kesken sarkaa,\n    mennä voi elo hukkaan\n    ja piennar pajua jälleen työntää.\n\n    Sataa... kuin lyijyrakeet\n    sade rapsaa tuohikattoa vasten.\n    Tuntuu: sieluunkin valuu\n    jotain raskasta, kovaa ja toivotonta.\n\n\n\n\nSYKSYISESSÄ SALOSSA.\n\n\n    Kangas aava, kumiseva,\n    siellä täällä polku yksinäinen,\n    taustalla syystumma, orpo neva,\n    yllä ehtootaivas miettiväinen.\n\n    Hiljaisuus niin suuri, painaa\n    mieltä se kuin kuolon kylmä kirsi,\n    puiden latvoissa vain tyyni virsi,\n    sama tänään, huomenna ja aina.\n\n    Sama, sama. Samoin retkin\n    kuin ma käynee uuden polven miesi\n    näitä maita, kytee kukatiesi\n    mielessänsä samat miettehetkin.\n\n    Kuulee silloin kuin nyt minä\n    kankaan kumisevan jalkain alla,\n    kurjen valittavan korkealla,\n    metsän hymisevän sävelinä.\n\n    Elon turhuuden saa ilmi,\n    saa hän ikävyyden rintahansa,\n    nousee huokaus syvä huuliltansa,\n    ristii kätensä hän kyynelsilmin.\n\n    Niin hän seisoo, sieluun syvään\n    tieto katoovaisuudestaan syöpyy.\n    Ah, kuin kuiske saloon hämärtyvään\n    pois hän iäisyyteen kerran yöpyy.\n\n\n\n\nMETSÄ.\n\n\n    I.\n\n    Jo läsnä metsänhaltiatar mun\n    lumosi katsein hyväilevin, virsin vienoin.\n    Ma nukuin, heräsin sen lauluhun,\n    ja pyssy olalla kun painuin niin\n    syysmetsihin, hän askelin mua seuras hienoin.\n    Ja silloin tunsin: iäks\n    hän sai mun kahleisiin.\n\n    Niin syöpyi metsä suuri mielehen,\n    siell' alla puiden soiva rauha, henki tuulen.\n    Ja kun ma tahdon: humut honkien,\n    pyyn viheltävän yksin oksallaan\n    ja teeren kuhertavan kankahalla kuulen,\n    sun, metsänhaltiatar,\n    sun laulus kuulen vaan.\n\n\n    II.\n\n    Säteissä ihmeellisen aamuruskon\n    nyt välkkyy joka ruoho, puu.\n    Ajoista kevään armahan ja uskon\n    syysmetsä uneksuu.\n    Soi hiljaisuuden herkät urut\n    niin äänin hartain, hillityin. —\n    Niin kaukana on mailman turut,\n    joill' ennen riehuin, ostin, myin.\n\n    Kun maaten sammalilla päällä mäen\n    väreissä aamun metsän suuren näen,\n    kun tähtään taivaan lakeen katsehein\n    ja kuolon sykintää mä kukkain kuulen,\n    humua puiden, valitusta tuulen\n    ja ääntä oman sairaan sydämein:\n\n    Niin on kuin joku tulla hyssyttäisi\n    ja pehmein käsin kietois mun\n    ja korvahani hiljaa nyyhkyttäisi\n    satuja voitetun\n    ja raukeen alakuloisuuden,\n    satuja elon tyhjyyden,\n    satuja mykän ikuisuuden,\n    mi kerran tempaa jokaisen.\n\n\n    III.\n\n    Äänettömyys jähmettynyt\n    yllä metsien,\n    pilvet mustat kiirii matalalla.\n    Poissa laulut, luomisinto\n    poissa keväinen,\n    suru kulkee puissa, puiden alla.\n\n    Ristiin rastiin keltalehdet\n    putoo, eikä käy\n    elonriemu sydänmailta vastaan.\n    Niinkuin vuottain kuolemaa jo\n    metsä hämärtäy,\n    puuttuu viime isku ainoastaan.\n\n\n    IV.\n\n    Ja se saapuu, myrsky kiihtynyt,\n    öin hourivin, ruoskivin tuulin,\n    se ulvoo kuin peto ärtynyt\n    vihan vimmasta hyrskivin huulin,\n    kunis uupuu ja itkee raivon\n    se valkeita kyyneleitä, —\n    mies sieltä turhaan etsii\n    enää uusia säveleitä.\n\n    Lumen alla valkean, raskaan nyt\n    niin metsä kärsinyt nukkuu.\n    Ken sinne on kerran eksynyt,\n    hänen rinnastaan ilo hukkuu\n    kuin on hukkunut elämä siellä\n    ja laulut kylmään hankeen,\n    vain kalpea taivas katsoo\n    yli maiseman kuolleen, ankeen.\n\n\n\n\nELEGIA.\n\n\n    Yläällä: laki taivaan lyijynharmaan,\n    alaalla: varjot, usvat paljaan maan\n    Mies yksin sielussaan vain kuva armaan\n    ainoona lohtunaan.\n\n    Sumusta jostain metsäin takaa kumaa\n    ään' kirkonkellon, malmiin taotun,\n    tuo viestiä se miehen kammoksumaa:\n    »Hän kuoli, jätti sun.»\n\n    »Hän hautaan viedään, vyöryy virsi, saarna\n    jäähyväisiksi armaan siunatun.\n    Tie ihmisen: kuin lehti, kuiva kaarna\n    tomusta tomuhun.»\n\n    »Ja paateen värsy: Niin, hän tuli, meni,\n    välillä hieman eli, kapinoi.»\n    Mies jatkaa: »Täys on munkin autuuteni,\n    jo viime sävel soi.»\n\n\n\n"]