[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDroTY25hsMm57QCgpYRAIELhA2IxlVZ2smEmE8Ynlfg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3578,"Surutar","Sudermann, Hermann",1857,1928,"3578-sudermann-hermann-surutar","3578__Sudermann_Hermann__Surutar","Romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1887,1908,49578,300843,false,76687,[24,25,26],"Family farms -- Germany -- Fiction","Farmers -- Germany -- Fiction","Self-sacrifice -- Fiction",[28,29],"German Literature","Novels","\"Surutar :  Romaani\" by Hermann Sudermann is a novel written in the late 19th century. It likely follows the hard upbringing of Paul Meyhöfer, born as his family loses their estate, with the figure of “Lady Care” casting a lifelong shadow over him. Around him stand his sorrow-worn mother Elisabet, his bitter, prideful father Max, and his compassionate godmother Helena Douglas from the nearby manor, with the “white house” as a symbol of lost security and longing.  The opening of Surutar :  Romaani shows Paul’s birth amid foreclosure, his mother’s quiet fortitude, and his father’s rage and drink-fueled despair. The new owner’s wife, Helena Douglas, gently intervenes, becomes Paul’s godmother, and briefly shelters the family, though pride forces a move to a shabby farm. We see Paul’s frail early years, his mother’s tale of the gray “Surutar,” and his timid schooling and bullying. Haunted by the distant “white house,” he finally visits it with his mother, meeting the kind Douglas family and forming a shy bond with their daughter, even as small illusions (like the humble sundial) deflate his fantasies. Back home, conflict flares; the father condemns the visit but accepts the offered money. Time skips forward to a portrait of Paul as a quiet, dutiful boy who cares for his twin sisters, works slowly and precisely, and matures early under poverty and fear, while his elder brothers advance at school and he does not. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Rinne, Kaarle F. (Kaarle Fredrik)",136,"Saksalainen klassikkoromaani seuraa Paul Meyhöferin elämää itäpreussilaisella maatilalla, jonka kohtalona on joutua vasaran alle pojan syntymähetkellä. Kertomus kuvaa perheen kamppailua köyhyyttä vastaan sekä nuoren miehen kasvua ja pyyteetöntä uhrautuvaisuutta ankarissa olosuhteissa.","Hermann Sudermannin 'Surutar' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3578.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SURUTAR\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHERMANN SUDERMANN\n\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJuuri kun Meyhöferin maatila joutui vasaran alle, syntyi Paul, hänen\nkolmas poikansa.\n\nKova oli aika tosiaankin!\n\nElisabet rouva, kasvot surun uurtamina ja alakuloinen hymy huulilla,\nmakasi suuressa telttakattovuoteessa, vastasyntyneen kehto vieressään.\nHän antoi katseensa levottomana harhailla paikasta toiseen ja kuunteli\njokaista rasahdusta, joka pihalta ja asuinhuoneista tunkeutui hänen\nsurulliseen sairaskammioonsa. Jokainen epäilyttävä ääni sai hänet\nhypähtämään ylös, ja joka kerta, kun tuli kuuluviin outo miehenääni tai\nvaunut kumeasti jymisten kulkivat ohitse, kysyi hän tuskissaan pidellen\nvuoteen pielistä:\n\n— Niinkö pitkällä ollaan? Niinkö pitkällä?\n\nEi kukaan antanut hänelle vastausta. Lääkäri oli kovasti käskenyt\nvarjelemaan häntä kaikilta mielenliikutuksilta, mutta hän, tuo kunnon\nmies, ei ollut ajatellut, että tämä ainainen ahdistus ja pelko saattoi\nvaivata sairasta tuhat kertaa pahemmin kuin kauhistavin varmuus.\n\nEräänä aamupäivänä — viidentenä päivänä pojan syntymisestä — hän kuuli\nmiehensä, jota hän tänä kovana aikana oli tuskin kertaakaan nähnyt,\nhuokaillen ja sadatellen kävelevän edestakaisin viereisessä huoneessa.\n— Yhden sanankin hän saattoi ymmärtää, yhden ainoan sanan, jota mies\nlakkaamatta toisti, sanan: koditon!\n\nSilloin Elisabet rouva tiesi, että niin pitkälle oli tultu.\n\nHän laski väsyneen kätensä vastasyntyneen pään päälle. Lapsi nukkui\nhiljaa vakavin kasvoin, ja äiti kasteli kyynelin tyynyä.\n\nHetkisen kuluttua hän sanoi palvelustytölle, joka hoiti pienokaista:\n\n— Pyydä herraa tänne, minä haluaisin puhutella häntä.\n\nJa hän tuli. — Raskain askelin hän astui sairaan vuoteen ääreen ja\nkäänsi häneen kasvot, jotka väkinäinen huolettomuuden ilme teki kaksin\nverroin vääristyneiksi ja epätoivoisiksi.\n\n— Max, sanoi Elisabet rouva arasti, sillä hän pelkäsi aina häntä, —\nMax, älä salaa minulta mitään - olenhan valmis pahimpaankin.\n\n— Oletko sinä? kysyi mies epäluuloisesti, sillä hän muisti lääkärin\nvaroituksen.\n\n— Koska meidän pitää muuttaa täältä?\n\nNähdessään vaimonsa niin rauhallisesti katselevan onnettomuutta silmiin\nmies piti kielensä hillitsemisen tarpeettomana ja puhkesi raivoten\nlausumaan:\n\n— Tänään — huomenna — aivan miten uutta herraa miellyttää! Ainoastaan\nhänen armostaan olemme vielä täällä, — ja jos hän suvaitsee, saamme\nviettää ensi yön maantiellä.\n\n— Niin huonosti ei käyne, Max, sanoi Elisabet rouva vaivoin säilyttäen\ntyyneytensä, — kun hän saa kuulla, että vasta pari päivää sitten tuli\npienokainen...\n\n— Vai niin — minun pitää kai mennä hänen luoksensa kerjäämään — mitä?\n\n— Oi, eihän toki! Hän tekee sen itsestään. — Kuka hän on sitten?\n\n— Douglas on hänen nimensä — insterburgilaista sukua — ylen oli\nrehentelevä herra, ylen rehentelevä — halutti nakata pellolle mokoma.\n\n— Onko meille mitään jäänyt?\n\nHän kysyi sitä hiljaa ja epäröiden ja katseli vastasyntyneeseen, jonka\nnuori hento elämä ehkä riippui vastauksesta. Mies purskahti karkeaan\nnauruun:\n\n— Jäi toki — juomaraha — kokonaista kaksituhatta taalaria!\n\nElisabet rouva huoahti keventyneenä, sillä hän jo oli luullut, että tuo\npeloittava \"ei mitään\" miehen huulilta särähtäisi.\n\n— Mitä meille kaksituhatta taalaria, jatkoi mies, sitten kun\nviisikymmentä tuhatta on suohon suupunut? Pitääkö minun ehkä ruveta\nkaupunkiin kapakanpitäjäksi tai kauppaamaan nappeja ja rihmoja? Sinä\nautat kai myöskin käyden hienoissa perheissä ompelemassa, ja lapset\nmyyvät tulitikkuja kaduilla — hahaha!\n\nHän haroi harmaantunutta tuuheata tukkaansa ja kolautti jalallaan\nkehtoon, niin että se rajusti rupesi edestakaisin soutamaan.\n\n— Miksi tuokin pikku raukka on nyt syntynyt? jupisi hän synkästi;\nsitten hän polvistui kehdon ääreen, painoi nuo pienet nyrkit suurten,\npunaisten käsiensä lomiin ja puhui lapsellensa: Jos olisit, poikani,\ntietänyt, kuinka huono ja katala tämä maailma on, kuinka hävyttömyys\nsiinä voittaa ja rehellisyys jää häviölle, niin sinä toden totta olisit\npysynyt siellä, missä olisi... Mikä on sinun kohtaloksesi tuleva. Isäsi\non maankulkija, talolta hävinnyt, joka vaimon ja kolmen lapsen kanssa\nmittailee maantietä, kunnes on löytänyt paikan, missä voi itsensä ja\nomaisensa kokonaan tuhota...\n\n— Max, älä puhu niin — sinä murrat sydämeni, huudahti Elisabet rouva\nitkien ja ojensi kätensä laskeaksensa sen miehensä olkapäälle, mutta\ntämä käsi vaipui voimatonna alas, ennenkuin se oli saavuttanut\npäämääränsä.\n\nMax hypähti seisomaan.\n\n— Olet oikeassa — ei enää mitään ruikutuksia! Jospa tosiaankin nyt\nolisin yksin, nuori mies niinkuin entisinä aikoina, niin lähtisin\nAmerikkaan tai Venäjän aroille, siellä tulee rikkaaksi, — niin siellä\ntulee rikkaaksi, — tai keinottelisin pörssissä — tänään voittaa,\nhuomenna hävitä, — hei vaan, niin sitä rahoja hankkisi, mutta sidottu\nkun olen... Hän loi surkean katseen vaimoonsa ja lapseen, sitten hän\nviittasi kädellään pihalle, mistä kahden vanhemman pojan nauravat äänet\nkajahtelivat.\n\n— Niin, minä ymmärrän kyllä, että meidän nyt täytyy olla sinulle\ntaakkana, sanoi rouva nöyrästi.\n\n— Älä puhu minulle taakasta! römähytti Max. Mitä sanoin, ei ollut\npahasti tarkoitettu. Te olette minulle rakkaat — ja sillä hyvä! Nyt on\nvaan kysymys siitä, mihin kääntyä. Jollei edes tuota vastasyntynyttä\nolisi, niin voisi helpommin kestää epävarmemmankin kohtalon vaiheita.\nMutta nyt — sinä kipeänä — lapsi hoidon tarpeessa — hyväksi lopuksi ei\njää muuta neuvoa jälelle kuin ostaa jokin talonpoikaistalo ja antaa nuo\nkaksituhatta taalaria hinnan suoritukseksi. Hei vaan, siitäpä elämä\ntulee — minä kerjuupussineni, sinä laukkuinesi — minä lapioineni, sinä\nmaitokippoinesi...\n\n— Se ei vielä olisi pahinta, sanoi vaimo hiljaa.\n\n— Eikö? nauroi mies katkerasti. — No, sinä voit tulla autetuksi.\nMussainen esimerkiksi on myytävänä, tuo kurja suomaan kappale nummella.\n\n— Voi, miksi juuri siitä puhut? sanoi Elisabet rouva värähtäen.\n\nMax ihastui paikalla ajatukseensa.\n\n— Niin, tyhjentäisimmepä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten.\nAlati olisi näkyvissä kadotettu suuruus — sillä tiedäthän, että\nHelenenthalin herraskartano loistaa sinne suoraan ikkunoihin —\nyltympäri rämettä ja kesantoa — kenties tilkku uutismaaksi kelpaavaakin\n— voisi tässä vielä tulla viljelyksen tienraivaajaksi. Ja mitä\nsiitä ihmiset sanoisivat? Meyhöfer on mies kerrassaan — sanoisivat\nhe; hän ei häpeä onnettomuuttaan, vieläpä hän katselee sitä hieman\nivallakin. Tosiaankin! Onnettomuutensa ivaaminen, — se on ainoa ylevä\nmaailmankatsomus - viheltää tulee kaikelle! — Ja hän laski kimakan\nvihellyksen, niin että sairas vaimo vuoteellaan hätkähti.\n\n— Suo anteeksi, rakkaani! pyysi Max hyväillen vaimonsa kättä ja tullen\näkkiä mitä valoisimmalle tuulelle, — mutta enkö ole oikeassa? —\nViheltää tulee kaikelle. Niin kauan kuin tietää olevansa kunniallinen\nmies, voi jonkinlaisella hekumalla kestää kaikki vastukset. Hekuma on\noikea sana. — Tila on koska hyvänsä ostettavissa, sillä sen omistajasta\non äskettäin tullut rikkaan talon vävy ja hän jättää tuon vanhan\nvariksenpesän nyt kokonaan omiin hoteisiinsa.\n\n— Mieti ensin asiaa, Max! pyysi vaimo levottomana.\n\n— Mitä auttaisi vitkastelu? vastasi mies kiivaasti. Tuon herra\nDouglasin rasituksena emme saa olla, ja turha meidän on kurjalla\nkahdellatuhannellamme suurempia tavoitella — siis rivakasti toimeen!\n\nJa ennättämättä hyvästelemään sairasta vaimoaan hän riensi pois.\nMuutamia minuutteja myöhemmin hänen kuultiin ajavan ulos portista.\n\nSaman päivän iltapuolella ilmoitettiin Elisabet rouvalle, että tuli\nvieraita. — Muuan kaunis hieno nainen oli komeissa vaunuissa ajanut\npihaan ja pyysi saada käydä sairasta rouvaa tervehtimässä.\n\nKuka hän on sitten? — Hän ei ollut tahtonut sanoa nimeänsä.\n\n— Kuinka omituista! ajatteli Elisabet rouva, mutta koska hän surussaan\noli alkanut toivoa jotakin taivaallista ilmestystä, niin ei hän\nkieltänyt.\n\nOvi aukeni. Solakka, hento olento, jolla oli hienot, lempeät kasvon\npiirteet, astui kevyesti lapsivaimon vuoteen ääreen. Hän tarttui kohta\nsairaan käteen ja lausui vienolla, vähän peitellyllä äänellä:\n\n— En ole sanonut nimeäni, rakas rouva Meyhöfer, sillä pelkäsin, ettei\nminua otettaisi vastaan, jos sen edeltäpäin mainitsisin. Ja mieluimmin\ntahtoisin nytkin jäädä tuntemattomaksi. Sillä valitettavasti minun\ntäytyy olettaa, ettette enää katselisi minua suosiollisesti, jos\ntietäisitte, kuka olen.\n\n— Minä en vihaa ketään ihmistä maailmassa, vastasi Elisabet rouva,\nsaatikka sitten nimeä.\n\n— Minun nimeni on Helena Douglas, sanoi nainen hiljaa ja pusersi\nlujemmin sairaan kättä.\n\nElisabet rouva puhkesi itkuun, mutta vieras, ikäänkuin olisi ollut\nvanha ystävä, kiersi kätensä sairaan kaulaan, suuteli häntä otsalle ja\nlausui vienolla, lohdullisella äänellään:\n\n— Älkää olko minulle vihainen. Kohtalo on tahtonut, että minä työnnän\nteidät pois tästä talosta, mutta minä en ole syypää siihen. Mieheni on\ntahtonut valmistaa minulle yllätyksen, sillä tämän talon nimi soveltuu\nyhteen minun etunimeni kanssa. Iloni oli kuitenkin heti mennyt, kun\nkuulin, minkälaisissa olosuhteissa hän oli talon omistajaksi tullut,\nja erittäinkin kuinka te, rakas rouva Meyhöfer, näinä kaksin kerroin\nvaikeina aikoina olette saanut kärsiä. Minulle tuli tarve saada\nkeventää sydäntäni pyytämällä itse puolestani teiltä anteeksi sitä\nsurua, jonka teille olen tuottanut ja vasta tuotan, sillä eihän teidän\nkärsimystenne aika ole vielä ohi.\n\nElisabet rouva oli, aivan kuin olisi niin pitänytkin tehdä, painanut\npäänsä vieraan olkapäälle ja itki hiljaa.\n\n— Ja ehkä voin olla teille vähän hyödyksikin, jatkoi vieras,\nainakin siten, että poistan osan katkeruutta mielestänne. Me naiset\ntavallisesti ymmärrämme toisiamme paremmin kuin karkeat, kiivaat\nmiehet. Yhteiset kärsimyksemme saattavat meitä toisiamme lähemmäksi. Ja\nennen kaikkea yksi asia: olen puhunut mieheni kanssa ja pyydän teitä\nomassa sekä hänen nimessään pitämään tätä taloa omaisuutenanne niin\nkauan kuin teitä haluttaa. Talven vietämme enimmäkseen kaupungissa ja\nsitä paitsi on meillä toinenkin maatila, jota annamme isännöitsijän\nhoitaa. Näette siis, ettette meitä millään tavoin häiritse, vaan\npikemmin teette hyvän työn, jos vielä puolen vuotta tai enemmän\nhoidatte ja hallitsette täällä niinkuin tähänkin asti.\n\nElisabet rouva ei kiittänyt, mutta tuo kyynelkostea katse, jonka hän\nloi vieraaseen, oli kyllin kiitokseksi.\n\n— Olkaa nyt jälleen iloinen, rakas rouva, jatkoi vieras, ja jos\nvastedes tarvitsette neuvoa tai apua, niin muistakaa, että on eräs,\njolla on niin paljon teille hyvittämistä. — Ja kuinka kaunis lapsi —\nhän kääntyi kehtoon päin — poika vai tyttökö?\n\n— Poika, vastasi Elisabet rouva raukeasti hymyillen.\n\n— Joko hänellä on sisaruksia? — Mutta miksi kyselenkään! Nuo\nmolemmat reippaat pikku miehet tuolla ulkona, jotka ottivat minut\nvastaan — voinko likemmin tutustua heihinkin? — Ei, ei täällä; se\nsaattaisi kiihoittaa teitä. Sittemmin! Sittemmin! — Tämä pienoinen\nmaailmankansalainen se nyt ennen kaikkia vetää puoleensa huomiomme.\n\nVieras kumartui kehdolle ja korjasi kapalovaatetta.\n\n— Hänellä on jo niin pikkuviisaan ilme, sanoi vieras pilaillen.\n\n— Suru on seisonut hänen kehtonsa ääressä, vastasi Elisabet rouva\nhiljaa ja alakuloisesti, — siksi on hänellä vanhan kasvot.\n\n— Älkää olko taikauskoinen, ystäväni, puheli vieras. Olen kuullut\nsanottavan, että vastasyntyneiden piirteissä on usein jotain\nukkomaista, mutta se katoo pian.\n\n— Varmaan on teilläkin lapsia? kysyi Elisabet rouva.\n\n— Oi, minähän olen vastanaitu! vastasi vieras punastuen, — tuskin\nkuutta kuukautta olen ollut naimisissa. Mutta... ja hän punastui vielä\nenemmän.\n\n— Jumala auttakoon teitä teidän vaikeana hetkenänne, sanoi Elisabet\nrouva, — minä rukoilen teidän puolestanne.\n\nVieraan silmä kävi kosteaksi.\n\n— Kiitos, tuhannen kiitosta, sanoi hän. Olkaamme tästedes ystäviä!\nPyydän teitä oikein sydämellisesti. Tiedättekö mitä? Ottakaa minut\nkummiksi tälle nuorimmallenne ja tehkää minulle sama palvelus, sitten\nkun taivas on minua siunannut. — —\n\nMolemmat naiset puristivat äänettöminä toistensa käsiä. Heidän\nystävyysliittonsa oli solmittu. — —\n\nKun vieras oli lähtenyt pois, silmäili Elisabet rouva aroin, surullisin\nkatsein ympärillensä.\n\n— Äsken oli niin valoisaa, niin aurinkoista täällä, kuiskasi hän, mutta\nnyt on taas niin pimeäksi käynyt.\n\nVähän ajan kuluttua molemmat vanhimmat pojat, hoitajattaren kiellosta\nhuolimatta, syöksyivät riemuiten sairaan huoneeseen. Kummallakin heistä\noli makeispussi kädessä.\n\n— Vieras rouva on lahjoittanut nämä! riemuitsivat he.\n\nElisabet rouva hymyili.\n\n— Hiljaa, lapset! sanoi hän; enkeli on käynyt luonamme.\n\nMolemmat pikku pojat näyttivät hätääntyneiltä ja kysyivät:\n\n— Enkelikö, äiti?\n\n\n\n\nII.\n\n\nSiten rouva Douglas tuli Paulin ristiäidiksi.\n\nMeyhöferiä kyllä tuo uusi ystävyysliitto hieman suututti, sillä \"en\nkaipaa onnellisten sääliä\", oli hänellä tapana sanoa, mutta kun tuo\nlempeä, ystävällinen rouva kävi toisen kerran talossa ja puheli hänelle\nsopuisasti, niin ei hän kauemmin rohjennut kieltää.\n\nHän suostui myös jäämään entiseen kotiinsa, joskin vastenmielisesti.\nMussainen, jonka hän todellakin oli ostanut samana päivänä, oli niin\nhävinneessä tilassa, että oleskeleminen siellä kylminä syyspäivinä\nnäytti vaaralliselta sekä vaimolle että lapsille. Täytyi toimittaa\ntarpeellisimmat korjaukset ja kutsua työhön puusepät, muurarit ja\nsavenvalajat, ennenkuin muutto sinne oli mahdollinen.\n\nPaljon ennemmin kuin uuden asunnon korjaus valmistui, oli Elisabet\nrouvan kuitenkin miehensä itsepäisyyden tähden muuttaminen sinne.\nEräänä päivänä näet oli uuden isännän pehtoori muutamia työmiehiä\nmuassaan tullut taloon ja kohteliaasti pyytänyt majaa. Meyhöfer selitti\nheti, että tässä menettelytavassa piili tahallinen solvaus häntä\nkohtaan, ja päätti, ettei hän päivääkään kauemmin viipyisi talossa,\njoka kerran oli ollut hänen omansa. — — —\n\nKylmänä, pimeänä marraskuun päivänä Elisabet rouva ja lapset sanoivat\njäähyväiset vanhalle, rakkaalle kodille. — Taivaasta vihmoi hienoa\nsadetta, joka kasteli kaikki. Harmaan sumun verhossa, autiona ja\nlohdutonna nummi lepäili heidän edessään.\n\nNuorin lapsi sylissä ja molemmat vanhemmat ympärillä itkien Elisabet\nrouva astui vaunuihin, jotka veivät hänet kohti uusia, synkkiä\nkohtaloita.\n\nKun he ajoivat ulos portista ja kylmä nummituuli alkoi puhaltaa\nikäänkuin jääsiruja kasvoihin lyöden, niin rupesi pienokainenkin, joka\nsiihen asti oli levännyt hiljaa ja rauhallisena, surkeasti itkemään.\nElisabet rouva peitti tarkemmin lasta viitallansa ja kumartui syvään\ntuon pienen, vapisevan olennon puoleen salataksensa kyyneliä, jotka\nherkeämättä poskille valuivat.\n\nPuolen tuntia vierittyään savisella, läpilionneella tiellä tulivat\nvaunut perille. Elisabet rouva oli ääneensä huudahtaa nähdessään uuden\nkotipaikkansa lohduttomana ja rappiotilassa.\n\nPitkiä, savesta ja turpeista kyhättyjä ulkohuoneita — lietteinen\npiha — matala, paanukattoinen asuntorakennus, jonka seiniltä kalkki\npaikotellen oli rapistunut ja jättänyt muurin paljaaksi — hoidotta\njäänyt puutarha, jossa kesän viimeiset vaivaiset jäännökset, asterit\nja auringonruusut, rehoittivat puoleksi lakastuneiden kyökkikasvien\nrinnalla, ja yltympäri kirjavaksi maalattu aita, joka vielä ennen\nlahoamistansa näkyi saaneen viimeisen voitelun — semmoinen oli\nse paikka, jossa talolta hävinneen tilanomistajan perheen tuli\nvastaisuudessa oleskella.\n\nSemmoinen oli se paikka, jossa pikku Paul kasvoi ja jolle hän\nlapsuutensa rakkauden ja puolet elämänsä suruista omisti. — — —\n\nEnsimäisinä vuosinaan oli Paul hyvin hento ja kivulloinen. Monena\nyönä äiti pelkäsi, että hänen elämänsä heikko valo sammuisi ennen\naamun koittoa. Silloin äiti istui kolkossa, matalassa makuuhuoneessa\nkyynärpäät vuoteen laidan varassa ja tuijotti palavin katsein tuohon\nlaihaan olentoon, jonka jäseniä suonenveto tuskallisesti tempoili.\n\nMutta hän kesti kaikki varhaisimman lapsuutensa murrokset ja\nviisivuotiaana hän oli terve, toiveita herättävä poika, vaikkapa\njäseniltään heikko ja kasvoiltaan kelmeä, ikäänkuin lakastunut. Tuo\nvanhusmainen ilme oli jäänyt häneen.\n\nNäiltä ajoilta ovat hänen varhaisimmat muistelmansa.\n\nEnsimäinen, jota hän myöhempinä aikoina tuon tuostakin muisteli, oli\nseuraava:\n\nHuone on puoleksi pimeä. Ikkunoissa kukkivat jääkukat, ja punertavana\ntunkeutuu iltarusko ikkunaverhojen lävitse. Vanhemmat veljet ovat\nmenneet luistelemaan, mutta hän makaa vuoteellaan, sillä hänen täytyy\nmennä aikaisin levolle, ja hänen vieressään istuu äiti toinen käsi\nhänen kaulaansa kiedottuna ja toinen kehdon laidalla, missä molemmat\npikku siskot nukkuvat. Vuosi takaperin ovat nämä tulleet maailmaan,\nmolemmat samana päivänä.\n\n— Äiti, kerro minulle satu, pyytää hän.\n\nJa äiti kertoi. Mitä? — Siitä hänellä oli vain hämärä muisto, mutta\npuhe siinä oli jostakin harmaapukuisesta naisesta, joka kaikkina kovina\nhetkinä kävi äitiä katsomassa, naisesta, jolla oli kalpeat, laihat\nkasvot ja synkät, itkettyneet silmät. Varjonahan oli tullut ja varjona\nkadonnut, kätensä hän oli levittänyt äidin pään ylitse — siunaukseen\nvaiko kiroukseen, se oli tietymätöntä, — ja sitten hän oli puhunut\nhämäriä sanoja, jotka koskivat myöskin häntä, pikku Paulia. Siinä oli\nollut puhe uhrauksesta ja pelastuksesta, mutta sanat hän oli unohtanut,\nnähtävästi siitä syystä, että hän oli ollut vielä liian yksinkertainen\nniitä ymmärtämään. Mutta yhden asian hän muisti aivan tarkkaan: kun\nhän kauhun ja jännityksen valtaamana kuunteli äidin kertomusta, niin\nhän äkkiä näki harmaan olennon, josta äiti puhui, seisovan ilmielävänä\novella - aivan tuon saman, jonka kädet olivat kohotettuina ja kasvot\nkalpeat ja surulliset. Paul kätki päänsä äidin syliin — hänen sydämensä\nsykki rajusti, hengitys oli seisahtua, ja tuskissaan hänen täytyi\nkirkaista:\n\n— Äiti, tuolla se on, tuolla se on!\n\n— Kuka? Surutarko? kysyi äiti. Paul ei vastannut, vaan alkoi itkeä.\n\n— Missä sitten? kyseli äiti.\n\n— Tuolla ovella, vastasi hän, nousten pystyyn ja pitäen äitinsä\nkaulasta kiinni, sillä hän pelkäsi kovasti.\n\n— Oi sinua, pikku hupakkoa! sanoi äiti. Sehän on isän pitkä matkaviitta.\n\nJa äiti toi sen esille ja käski hänen tunnustella vuoria ja päällistä,\njotta hän tulisi vakuutetuksi. Paul myöntyi, mutta itseksensä hän oli\nlujasti vakuutettu, että hän oli nähnyt tuon harmaan naisen kasvoista\nkasvoihin. Ja nyt hän tiesi myöskin, mikä hänen nimensä oli.\n\nSurutar oli hänen nimensä.\n\nMutta äiti kävi miettiväiseksi eikä suostunut kertomaan satua loppuun\nasti. Ei jälkeenkään päin, vaikka hän kuinka hartaasti olisi pyytänyt. —\n\nIsästä oli Paulilla hyvin hämäriä muistoja näiltä ajoilta. Mies, jolla\noli jaloissa suuret saappaat ja joka torui äitiä, kuritti veljiä eikä\nvälittänyt hänestä lainkaan. Välisti vain hän sai karsaan katseen,\njoka ei näyttänyt ennustavan hänelle hyvää. Usein, etenkin jos isä\noli ollut kaupungissa, oli hänen kasvoillaan tummanpunainen väri kuin\nkuumenneella kattilalla, ja käydessään hän hoippui ristiin rastiin\npermantolaudalta toiselle. Silloin tapahtui aina tämä sama kiertokulku:\n\nEnsin hän hyväili molempia kaksoisia, joita hän aina erityisesti\nhelli, ja tuuditteli niitä käsivarrellaan äidin seisoessa vieressä ja\nhätääntynein katsein seuratessa kaikkia hänen liikkeitään; sitten hän\nistui pöytään, maisteli vähän ruokia ja työnsi ne sitten pois moittien\nniiden huonoutta ja mauttomuutta; sivalteli Maxia tai Gottfriedia\nvitsalla selkään, oli vihainen äidille ja meni viimein ulos riitelemään\nrenkien kanssa. Kauas yli pihan kaikui hänen jylisevä äänensä, niin\nettä Käärökin, kahlekoira, veti häntänsä koipien väliin ja piiloutui\nkoppinsa perimäiseen soppeen.\n\nKun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin huoneeseen, niin hänen\nmielialansa tavallisesti oli kääntynyt kiukusta epätoivoksi. Hän\nväänteli käsiään, valitti kurjuutta, johon oli joutunut, ja kerskui\nitsestään kaikellaisia suuria asioita, joihin hän muka olisi ryhtynyt,\njollei se ja se olisi ollut esteenä ja jolleivät taivas ja maa olisi\nliittoutuneet häntä perikatoon viedäkseen. Silloin hän meni ikkunan\nluo ja pui nyrkkiään valkoista taloa kohti, joka etäisyydestä niin\nviehättävänä häämöitti.\n\nNiin, tämä valkoinen talo!\n\nIsä sadatteli sitä, rypisteli kulmiaan, milloin vain katse niille\nmaille osui, mutta poika itse piti sitä niin rakkaana kuin asuisi osa\nhänen sielustaan siellä. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä vain siksi,\nettä äiti sitä rakasti. Sillä hänkin seisoi usein ikkunan ääressä ja\nkatseli sinne päin, mutta hän ei rypistänyt kulmiaan, ei! — hänen\nkasvonsa kävivät niin lempeiksi ja surumielisiksi, ja hänen silmistään\nsäteili kaipaus niin palava, että se herätti vieressä seisovassa\npojassa tuskan väreitä.\n\nHänen pienen sydämensä täytti sama kaipaus. Niin kauan kuin hän\noli osannut ajatella, oli tuo talo hänestä ollut kaiken kauneuden\nja ihanuuden yhdistys. Kun hän sulki silmänsä, niin hän sen näki;\nunissakin se kangasteli.\n\n— Oletko koskaan ollut valkoisessa talossa? kysyi hän eräänä päivänä\näidiltänsä, kun ei enää voinut hillitä tiedonhaluansa. — Olen, poikani,\nvastasi äiti, ja hänen äänensä helkähti niin surullisesti ja värjyvästi.\n\n— Useinkin, äiti?\n\n— Hyvin usein, lapseni. Vanhempasi ovat ennen asuneet siellä, ja siellä\nsinäkin olet maailmaan tullut.\n\nSiitä asti oli valkoinen talo pojalle sama kuin ihmissuvulle kadotettu\nparatiisi. — — —\n\n— Kuka asuu nyt valkoisessa talossa? kysyi hän sittemmin.\n\n— Kaunis, ystävällinen rouva, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja\nerittäinkin sinua, sillä sinähän olet hänen kummipoikansa.\n\nHänestä tuntui, niinkuin olisi ääretön onni auennut hänelle. Hän oli\nniin liikutettu, että vapisi.\n\n— Miksi emme siis käy tuon kauniin, ystävällisen rouvan luona? kysyi\nhän tuokion kuluttua.\n\n— Isä ei tahdo sitä, vastasi äiti, ja hänen äänessään oli omituisen\nterävä sointu, jonka poika huomasi.\n\nHän ei kysellyt enempää, sillä isän tahto oli laki, jonka perusteita\nei kellään ollut lupa likemmin tiedustella; mutta valkoisen talon\nsalaisuus loi nyt uuden siteen äidin ja pojan välille. — Julkisesti\nei siitä uskallettu puhua. Isä tuli raivoihinsa, jos valkoisen talon\nolemassaoloon vain viittailtiinkin, eivätkä veljetkään siitä mielellään\npuhuneet hänen, nuorimman kanssa; nähtävästi he pelkäsivät, että hän\nyksinkertaisuudessaan levittelisi kuulemiansa. Mutta äiti, äiti luotti\nhäneen!\n\nKun he olivat kahden — ja kouluaikana he olivat melkein aina kahden —\nsilloin aukeni äidin suu ja suun keralla sydän, ja äidin kuvailemana\nvalkoinen talo kohoili yhä korkeammaksi ja loistavammaksi pojan\nsilmissä. Pian hän tunsi joka huoneen, lehtimajan puutarhassa, vihreän\npensaston ympäröimän lammikon, kuvastelevan lasipallon ja penkereellä\nolevan aurinkokellon; ajattelepas, kello, jossa aurinko itse hetkiä\nnäytti. Mikä ihme!\n\nPeite silmillä hän olisi voinut kuljeksia Helenenthalissa eksyksiin\njoutumatta.\n\nJa kun hän leikki puupalikoilla, niin hän rakensi itselleen valkoisen\ntalon penkereineen ja aurinkokelloineen, kaivoi hiekkaan lammikoita ja\nkiinnitti piikiviä vaajojen päihin; ne muka olivat lasipalloja - mutta\nne eivät kuvastelleet.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTähän aikaan hän teki päätöksen käydä katsomassa valkoista taloa. Aivan\nomin päinsä. Hän jätti matkansa kevääseen, mutta kun kevät tuli, ei\nhänellä ollutkaan tarpeeksi rohkeutta. Hän lykkäsi matkansa kesään,\nmutta silloinkin tuli kaikellaisia esteitä eteen. Kerran hän oli nähnyt\nsuuren koiran yksinänsä kiertelevän niityllä — mene ja tiedä vaikkapa\nkoira olisi ollut vihainen, — ja toisen kerran oli härkä tullut häntä\nvastaan sarvet tanassa.\n\nKun tulen suureksi niinkuin veljet, lohdutteli hän itseänsä, ja käyn\nkoulua, silloin otan mukaani kepin ja lyön kuoliaaksi vihaisen koiran\nja tartun härkää sarvista kiinni, jottei se voi minulle mitään.\n\nJa hän lykkäsi matkansa seuraavaan vuoteen, sillä silloin hänen piti\nruveta käymään koulua niinkuin isotkin veljet.\n\nIsompia veljiänsä hän jumaloitsi. Heidän kaltaiseksensa kun voisi\ntulla, se näytti hänestä olevan inhimillisten toiveiden viimeinen\npäämäärä. Ratsastaa hevosella — oikealla suurella hevosella, eikä\nvaan puisella, — luistella, uida ilman vyötä ja korkkityynyä, käyttää\nvalkoista, kankeata paidanedustaa, joka oli nauhoilla kiinni sidottu,\nvoi, sepä vasta olisi!\n\nMutta sitä varten piti ensin tuleman suureksi, lohdutteli hän itseänsä.\nNämä ajatukset hän piti muilta salassa, äidille hän ei tahtonut niitä\nilmaista eikä veljillekään, jotka eivät hänestä paljoa välittäneet.\nHän oli heidän silmissään sellainen mitätön kääpiö, ja kun äiti\nkäski heidän ottaa hänet mukaansa johonkin, niin he tekivät sen\nvastahakoisesti, sillä silloin heidän tuli pitää huolta hänestä ja\njättää paraimmat kepposet tekemättä hänen tyhmyytensä tähden. Paul\ntunsi tämän hyvin, ja välttääksensä heidän ilkeitä katseitaan ja vielä\nilkeämpiä tyrkkäyksiänsä hän useimmiten sanoi mieluummin tahtovansa\njäädä kotiin, vihlaisi sydäntä kuinka paljon hyvänsä. Silloin hän\nasettui kaivon vivulle istumaan ja siinä hiljalleen keinuessaan uneksi\najoista, jolloin hän voi tehdä samoin kuin veljetkin.\n\nOppimisessakin hän tahtoi olla heidän kaltaisensa. Eikä se ollutkaan\nmitään vähäpätöistä, sillä molemmat, niin Max kuin Gottfriedkin, olivat\nkoulun ensimäisiä ja toivat lupa-ajoiksi aina hyvin kauniit todistukset\nkotiin. Kuinka kauniit ne olivat, näkyy siitä, että ne tuottivat\nveljille hopearahan mieheen ja äidiltä hunajaa leivälle.\n\nKerran sellaisena ilopäivänä hän kuuli isän sanovan:\n\n— Jospa vain voisin pitää vanhimmat pojat hyvässä koulussa, niin\nheistä tulisi jotakin, sillä he ovat perineet minun hyvän pääni,\nmutta kerjäläisiä kun olemme, täytynee meidän kasvattaa heidätkin\nkerjäläisiksi.\n\nPaul ajatteli paljon tämän johdosta, sillä hän jo tiesi, että Max\noli syntynyt sotamarsalkaksi ja Gottfried tykistön päälliköksi.\nKerran näet oli kuvalehti, joka sisälsi kuvia Itävallan armeijasta,\nhairahtunut tuohon yksinäiseen taloon, ja silloin vanhemmat veljet\nolivat keskenänsä suostuneet jakamaan päällikkyyden molemmat korkeimmat\narvot, mutta pikku veli sai tyytyä aliluutnantin asemaan. Sittemmin oli\ntosin seurannut aika, jolloin toinen tunsi itsellään olevan kutsumuksen\nmetsästäjäksi ja toinen intiaanipäälliköksi, mutta Paulin ajatukset\npysyivät kiintyneinä noihin kullalla kirjailtuihin sotilaspukuihin,\njoille eivät puiset keihäät ja kankaantilkuista kyhätyt anturakengät,\njommoisia veljet käyttivät leikeissä — viimeksi mainittuja he sanoivat\n\"mokassiineiksi\" — voineet vertoja vetää. Minkätähden he sittemmin\ntahtoivat tulla luonnontieteilijöiksi ja piispoiksi oli myöskin hänestä\nkäsittämätöntä — kuvalehden sotilaspuvut, ne ne vasta jotakin olivat.\n\nSamaan aikaan kaksoiset alkoivat oppia kävelemään. Katri, vanhempi —\nhän oli tullut kolme neljännestuntia aikaisemmin maailmaan — teki alun,\nja Kerttu seurasi esimerkkiä kolmen päivän perästä.\n\nTämä oli tärkeä tapaus Paulin elämässä. Äkkiä sitoivat hänet uudet\nvelvollisuudet, joistahan ei niin pian vastaisuudessa irti päässyt.\n\nEi kukaan ollut käskenyt häntä valvomaan pikku siskojen ensi askeleita,\nmutta niin itsestään selvää kuin aina oli ollut, että hän ruokkosi\nkenkänsä jo illalla ja samoin veljienkin, että hän asetti nuttunsa\nnelikulmaan poimutettuna vuoteen päänpuolen viereen ja sukkansa ristiin\nsen päälle, ettei hän tehnyt tahroja pöytäliinaan, että hän sai\nvaroituksen isältä, jos sama onnettomuus jollekin toiselle veljelle\nsattui, — niin itsestään selvää oli sekin, että hän otti pikku sisaret\nhoitoonsa ja valvoi heidän ensimäisiä uhkarohkeita seisomis- ja\nkäymiskokeitaan.\n\nNiin tärkeäksi hän katsoi tämän uuden toimensa, että koulunkaipauskin\nlaimeni, ja jos hän vain vielä olisi osannut — viheltää, niin olisi\nhänen toiveidensa mitta ollut täysi.\n\nNiin, osata viheltää niinkuin Janne renki tai edes niin hyvin kuin\nvanhemmat veljet, se oli nyt hänen unelmiensa päämäärä, hänen\nuupumattomien harjoitustensa tarkoitus. Mutta vaikka hän miten olisi\nsupistanut suutansa ja kostutellut huuliaan saadakseen ne nuorteiksi,\nei äännähdystäkään syntynyt. Jos hän veti ilmaa sisään, silloin sentään\nvähän kävi laatuun - saipa hän kerran pihistyksi alkusävelet siihen\nlauluunkin, joka alkaa jotta \"Putos' vetehen juutalainen\". Mutta\njokainen taitava viheltäjä tietää, että ilmaa on puhallettava ulos\nsuusta, ja se se juuri oli se kumma, jota hän ei voinut oppia.\n\nMutta tässäkin hän lohdutteli itseään ajatuksella: Jahka tästä vaan\ntulen isoksi.\n\nTämän vuoden joulu toi muassaan ilosanoman. Kaupungissa olevalta\n\"hyvältä tädiltä\", eräältä äidin sisarelta, tuli laatikko, joka\nsisälsi kaikellaisia kauniita ja hyödyllisiä tavaroita, kirjoja\nja paitakangasta veljille, hamekangasta sisarille ja Paulille\nsamettinutun, oikean samettinutun, jossa oli husaarinauhat ja\nsuuret kiiltävät napit. Nytpä riemu ilmoille remahti! Mutta parhain\nlahja löydettiin kirjeestä, jonka äiti luki itkien liikutuksesta ja\nilosta. Hyvä täti kirjoitti, että hän Elisabetin viime kirjeestä oli\nymmärtänyt, kuinka hänen miehensä hartain toivo oli hankkia molemmille\nvanhemmille pojille parempi koulusivistys, ja että täti siitä syystä\noli päättänyt ottaa pojat luoksensa asumaan ja omalla kustannuksellaan\nantaa heidän käydä lukion lävitse. Veljet riemuitsivat, äiti itki,\nisä harppaili ympäri huonetta, siveli kädellään tukkaansa ja mutisi\nkatkonaisia sanoja.\n\nPaul istui sillä aikaa hiljaisena sisarten kehdon vieressä ja iloitsi\nsydämessään.\n\nÄiti tuli hänen luoksensa, painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja sanoi:\n\n— Käykö sinullekin kerran yhtä hyvin, poikani?\n\n— Mitä hänestä! sanoi isä; eihän hän ymmärrä mitään.\n\n— Hän on vielä niin nuori! vastasi äiti silitellen hänen poskiaan,\nja sitten hän puki hänen päällensä kauniin samettinutun; sen sai hän\npitää yllänsä iltaan asti, koska oli juhlapäivä. Veljetkin tulivat\nhyväilemään häntä, osaksi oman riemunsa, osaksi kauniin samettinutun\ntähden. Niin hyviä eivät he milloinkaan olleet häntä kohtaan olleet.\n\nSe oli hupainen joulu!\n\nJa kun kevät lähestyi, alettiin neuloen ja kutoen valmistaa\nlukiolaisten matkatamineita. Paul sai olla apulaisena, pitää vyyhtiä ja\nantaa saksia, ja kaksoiset lojuivat lattialla ja penkoivat valkoista\npalttinaläjää.\n\nVeljet varustettiin kuin prinssit. Ei mitään unohdettu. Kaulaliinatkin\nhe saivat, mitkä äiti leikkasi vanhasta silkkikaavusta.\n\nVeljet olivat tähän aikaan hirveän ylpeät. He esiintyivät jo herroina,\nkukin tavallansa. Max kiersi itselleen paperosseja kaataen isän\nlaatikosta tupakkaa pieniin paperitötteröihin, jotka hän sytytti\npaksusta päästä, ja Gottfried komeili silmälaseilla, jotka hän koulussa\noli itselleen ostanut kuudella housunnapilla.\n\nEnkös näytä komealta tällä tapaa? kysyi hän käyden edestakaisin Paulin\nohitse, ja kun tämä vastasi myöntävästi, niin hän sai suutelon; mutta\nolisipa vaan toisin sanonut, niin jo olisi korvapuusti kihissyt.\n\nHeti pääsiäisen jälkeen matkustivat molemmat veljet. Silloin\nvuodatettiin talossa paljon kyyneliä. Mutta kun vaunut olivat vierineet\nulos veräjästä, painoi äiti kyynelten kostuttamat kasvonsa Paulin\nposkea vasten ja kuiskasi.\n\n— Sinua on kauan laiminlyöty, lapsi raukkani, mutta nyt olemme jälleen\nkahden kuten ennenkin.\n\n— Äiti, tyliin! kirkaisi pikku Katri, kohottaen käsiään, ja hänen\nsisarensa teki samoin.\n\n— Niin, tehän olette myöskin! huudahti äiti, ja kirkas auringonpaiste\nsäteili hänen kalpeista kasvoistansa.\n\nJa sitten hän otti toisen toiselle käsivarrellensa ja toisen toiselle,\nastui ikkunan luo ja katseli kauan valkoista taloa kohti. Paul pisti\npäänsä hänen vaatteidensa poimujen välitse ja teki samoin. Äiti loi\nkatseensa häneen ja kohdatessaan hänen pikkuviisaat lapsensilmänsä\npunastui vähän ja hymyili. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.\n\nKun isä tuli kaupungista kotiin, määräsi hän, että Paulin piti alkaman\nkoulunkäyntinsä.\n\nÄiti kävi hyvin alakuloiseksi ja pyysi, että Paul saisi olla kotona\nvielä edes puolen vuotta, jottei hän niin paljon kaipaisi vanhempia\npoikiaan. Äiti lupasi itse opettaa Paulia ja ehtiä pitemmälle\nkuin opettaja koulussa. Mutta isä ei taipunut, vaan haukkui äitiä\nporupussiksi.\n\nPaul kauhistui. Halu kouluun, joka hänellä aina oli ollut, katosi\nkerrassaan; eiväthän nyt enää siellä olleet veljetkään, joiden kanssa\nhänen piti kilvoitella.\n\nSeuraavana päivänä isä otti häntä kädestä ja vei hänet kylään, jonka\nensimäiset rakennukset olivat noin kaksituhatta askelta Meyhöferin\ntalosta.\n\nPitkä matka niin pienelle pojalle.\n\nPaul kesti kuin mies. Peläten saavansa isältä selkäänsä olisi hän\ntallustanut vaikka maailman loppuun.\n\nKoulu oli matala olkikattoinen rakennus, melkein samallainen kuin\ntalonpoikaistupa, mutta edustalla oli kaikellaisia tikapuita ja\ntelineitä.\n\n— Tuohon hirtetään laiskat pojat, selitti isä.\n\nPaulin pelko lisääntyi, mutta kun opettaja, ystävällinen vanha mies,\njolla oli valkoinen sänkiparta ja rasvantahmeat liivit, otti hänet\npolvellensa ja näytteli hänelle kaunista kuvakirjaa, niin hän jälleen\nrauhoittui, vaikkapa nuo monet vieraat kasvot, jotka penkkiriveiltä\nhäneen tuijottivat, eivät näyttäneetkään ennustavan hänelle hyvää.\n\nHän sai istua alimmalle paikalle ja piirustella kaksi tuntia\nperusviivoja taulullensa.\n\nVälitunnilla isot pojat tulivat hänen luoksensa ja tahtoivat nähdä\nhänen suurusruokaansa, ja kun he huomasivat, että hänellä oli\nmakkaraa, ottivat he sen häneltä. Hän ei vastustanut, sillä hän luuli,\nettä niin piti oleman. Kotimatkalla he löivät häntä ja pistelivät\nnokkosia hänen niskaansa. Hän uskoi, että niinkin piti oleman, sillä\nolihan hän pienin, mutta kun hän oli päässyt ulos kylästä ja käveli\nauringonpaahteisella nummella, niin hän alkoi itkeä. Hän heittäysi\nerään pensaan nojaan ja katseli sinistä taivasta, missä pääskyset\nliitelivät edestakaisin.\n\n— Oi, jospa minäkin voisin lentää! ajatteli hän, - ja niin muistui\nhänen mieleensä valkoinen talo.\n\nHän nousi ja etsi sitä silmillänsä. Kuni lumottu linna, josta äiti\ntiesi kertoa, se loisti häntä vastaan. Ikkunat kimaltelivat kuin\njalokivet, ja vihreät pensaat kaartuivat kartanon ympäri ikäänkuin\nsatavuotinen orjantappura-aitaus. Hänen suruunsa yhdistyi uljuuden ja\nitsetietoisuuden tunne.\n\n— Nyt minä olen suuri, sanoi hän itseksensä, sillä nythän käyn koulua.\nJa jos nyt menen sinne, ei kukaan voi siitä mitään sanoa.\n\nMutta sitten hänet jälleen valtasi pelko. Tuo vihainen härkä ja nuo\nhullut koirat — eihän voinut tarkoin tietää. Hän päätti ajatella asiaa\nensi sunnuntaihin asti.\n\nMutta valkoinen talo ei antanut hänelle lepoa. Joka kerta kun hän\nkulki nummen poikki, kysyi hän itseltänsä, miksi tie kartanoon olisi\nvaarallisempi kuin tie kouluun. Maantie kyllä kulki läpi synkän\nkuusimetsän, ja sellaisissa metsissä asustelee kaikellaisia kääpiöitä\nja noitia, jopa susiakin, kuten satu Punahilkasta osoittaa, mutta jos\nhän menisi suoraan niityn poikki, niin hän näkisi yhä kodin ja olisi\nvarma paluutiestä.\n\nValkoisessa talossa käyminen tuntui hänestä kunnianasialta, joka hänen\ntuli tehdä nyt, kun hän oli \"suureksi\" sukeunut, ja kun pelko hänessä\nuudestaan heräsi, niin hän soimasi itseänsä pelkuriksi. Se oli koulussa\nkarkea solvaisusana.\n\nKun sunnuntai tuli, oli hän lujasti päättänyt tehdä matkan. Hän pujahti\naidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin pääsi isän niittyjen poikki\nsuoraan valkoista taloa kohden.\n\nAita tuli vastaan, hän kiipesi sen yli helposti, sitten palanen outoa\nkangasmaata, jossa hän ei koskaan ollut käynyt. Mutta ei hän sielläkään\ntavannut mitään vaarallista. Kanervat välkkyivät auringonpaisteessa,\nkuivuneet kissankäpälät narskuivat hänen jalkainsa alla, ja lämmin\ntuuli puhalteli häntä vastaan. Hän yritti viheltää, mutta sai nytkin\näänen ainoastaan henkeä sisään vetämällä. Tämä hävetti häntä, ja hän\ntunsi itsensä nöyryytetyksi.\n\nSitten tuli vastaan suo, joka sekin kuului hänen isänsä tiluksiin. Isä\npuhui usein ryhtyvänsä nostamaan siitä polttoturvetta, mutta hän tahtoi\ntehdä yrityksen suuremmoiseksi, ja siihen häneltä puuttui rahoja.\n\nPaul vaipui suohon nilkkoihin asti ja nyt vasta hän tuli ajatelleeksi,\nettä uudet saappaat ehkä likaantuisivat. Hän pelästyi, sillä hän muisti\näidin sanat:\n\n— Varo niitä hyvin, poikani, sillä minä olen koonnut niiden hinnan\nsäästetyistä maitorahoista.\n\nUusi samettinuttu oli hänellä myöskin yllä, koska oli sunnuntai. Hän\nkatseli kiiltäviin silkkinauhoihin ja oli hetkisen kahden vaiheella,\npitäisikö kääntymän kotiin, ei samettinutun tähden, ei, vaan jottei\näiti pahastuisi.\n\n— Mutta ehkäpä pääsen eheänä perille, ajatteli hän ja alkoi juosta\neteenpäin.\n\nMaa keinui hänen jalkainsa alla, ja joka askeleella kuului moiskaus\nniinkuin mäntää kirnusta vedettäessä.\n\nSitten hän saapui mustalle syvänteelle, jonka reunoilla valkountuiset\nkäensilmät kukkivat, ja sen veden pinnalla uiskenteli ruosteenkarvainen\nlima. Hän kiersi sen varovaisesti, joutui siten kyllä märkään lettoon,\nmutta pääsi lopuksi kuitenkin kuivalle maalle. Saappaat kyllä olivat\nlikaantuneet, mutta ehkä hän voisi ne salaa pestä kaivolla.\n\nHän kulki eteenpäin. Vihellyshalu oli häneltä mennyt, ja mitä\nkorkeammaksi valkoinen talo yleni pensaikosta, sitä tukalammalta\nalkoi hänestä tuntua. Hän saattoi jo eroittaa jonkinlaisen aitauksen,\njoka ympäröitsi puita, ja oksien välistä hän näki pitkän, matalan\nrakennuksen, jota hän ei etäämpää koskaan ollut huomannut, sen takana\nvielä toisenkin ja pimeässä luolassa korkealle leimuvan liekin. Se oli\nvarmaankin paja — mutta tehdäänkö siellä työtä sunnuntaisinkin?\n\nHänet valtasi sanomaton halu itkeä, ja kun hän eteensä katsomatta\njuosta pyyhälti, niin kyynelet tunkeutuivat silmistä.\n\nÄkkiä hän huomasi leveän ojan, joka oli reunoja myöten vettä täynnä.\nHän tiesi kyllä, ettei hän voisi hypätä sen ylitse, mutta uhma pakoitti\nhänet tekemään hypyn, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loiskahti paksu,\nlikainen vesi hänen ylitsensä.\n\nLäpimärkänä, mudan ja leväkasvien peittämänä hän jälleen pääsi maihin.\n\nHän koitti kuivata vaatteitaan, asettui nurmelle istumaan ja katseli\nvalkoiseen taloon päin. Kaikki rohkeus oli mennyt, ja kun häntä alkoi\nviluttaakin, käveli hän suruisena ja vitkalleen kotiin päin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraava kesä toi Meyhöferin kotiin paljasta surua ja hätää. Edellinen\nomistaja oli irtisanonut kiinnityksensä, eikä ollut toivetta saada\nmistään lainatuksi tarvittavaa summaa, Meyhöfer kävi joka viikko kolme,\nneljä kertaa kaupungissa ja tuli myöhään iltaisin päihtyneenä kotiin.\nUsein hän viipyi yönkin.\n\nElisabet rouva istui silloin vuoteellansa ja tuijotti pimeyteen.\nPaul heräsi usein hänen hiljaisista nyyhkytyksistään. Hän makasi\nensin hetkisen aivan hiljaa, sillä hän ei tahtonut ilmaista olevansa\nhereillä, mutta lopuksi hän alkoi itkeä.\n\nSilloin äiti vaikeni, mutta jos Paul ei ollenkaan ottanut lakatakseen,\nnousi hän ylös, suuteli häntä ja silitti hänen poskiaan tai sanoi:\n\n— Tule tänne poikani!\n\nPaul hypähti silloin ylös, pujahti äidin vuoteeseen ja kietoen kätensä\nhänen kaulaansa nukkui jälleen.\n\nIsä kuritti häntä usein. Harvoin hän tiesi minkätähden, mutta hän otti\nvastaan lyönnit ikäänkuin aivan luonnollisena asiana.\n\nEräänä päivänä hän kuuli isän toruvan äitiä.\n\n— Älä vetistele, senkin itkupussi, sanoi hän. Sinä olet täällä\nmaailmassa vain lisätäksesi minun kurjuuttani.\n\n— Mutta Max, vastasi äiti sävyisästi, tahdotko kieltää omaisiasi\nkantamasta onnettomuutta yhdessä sinun kanssasi. Eikö meidän tule sitä\nkiinteämmin toisiimme liittyä, kun vastukset meitä kohtaavat.\n\nSilloin hänen mielensä lauhtui, hän kehui äitiä kunnon vaimoksensa ja\nantoi itsellensä haukkumanimiä.\n\nElisabet rouva koetti rauhoittaa häntä, pyysi luottamaan häneen ja\nolemaan urhoollinen.\n\n— Niin, urhoollinen — urhoollinen! kiljui mies joutuen raivoihin\nuudelleen. Teidän naisten on helppo puhua urhoollisuudesta. Te istutte\nkotona ja levitätte nöyrinä esiliinanne ottaaksenne vastaan helmaanne\nonnen tai onnettomuuden, niinkuin taivas sen sallii; mutta meidän\nmiesten täytyy astua ulos katkeraan elämään, meidän täytyy taistella ja\nponnistella ja joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa. Menkää\nmännikköön kehoituksinenne! Urhoollinen, niin, niin — urhoollinen!\n\nSitten hän meni ulos jymyävin askelin ja käski valjastaa vaunujen eteen\ntehdäksensä tavanmukaisen kaupunkimatkansa.\n\nKotiin tultuansa ja maattuaan pois kohmelonsa hän sanoi:\n\n— Niin — nyt on viimeinenkin toivo mennyt. Tuo kirottu juutalainen,\njoka lupasi lainata minulle rahaa 25:llä prosentilla, selittää, ettei\nhän tahdo olla minun kanssani missään tekemisissä. No, olkoon ilman...\nAnnan mennä hänen vaikka hiiteen... Ja Mikonpäivästä saamme lähteä\nkerjuulle, sillä tällä kertaa ei jää niin ropoakaan jälelle. Mutta sen\nsanon sinulle, tällä kertaa en kestä kolausta, — kunnian miehen täytyy\npitää arvostaan, ja jos jonakin kauniina päivänä näette minun orressa\nriippuvan, niin älkää ihmetelkö.\n\nÄiti parkaisi kauhusta ja kiersi käsivartensa miehensä kaulaan.\n\n— No, no, rauhoitteli tämä, en nyt toki niin pahasti tarkoittanut.\nTe naiset olette sentään raukkoja... Paljas sana voi paiskata teidät\nmaahan!\n\nArkana vetäytyi äiti takaisin, mutta kun isä oli mennyt ulos, asettui\näiti ikkunan luo istumaan ja seurasi häntä tuskaisin katsein, ikäänkuin\ntämä jo olisi tahtonut surmata itsensä. Ajoittain kävi väristys hänen\nlävitsensä, ikäänkuin hän palelisi...\n\nSeuraavana yönä huomasi Paul herätessään, että äiti nousi vuoteeltansa,\npuki hameen yllensä ja meni ikkunan luo, mistä saattoi nähdä valkoisen\ntalon. Oli kirkas kuutamo — ehkäpä hän todella katseli sinne. Pari\ntuntia hän istui siinä herkeämättä tuijottaen ulos. — Paul ei\nliikahtanutkaan, ja kun äiti päivän koittaessa palasi pois ikkunan\näärestä ja tuli lastensa vuoteiden luo, niin Paul painoi silmänsä\nkiinni ollen nukkuvinansa. Äiti suuteli ensin kaksoisia, jotka\nnukkuivat toisiansa syleillen, sitten hän tuli Paulin luo ja kuiskasi\nhänen puoleensa kumartuneena:\n\n— Jumala antakoon minulle voimia! Niin täytyy käydä...\n\nSilloin Paul aavisti, että jotakin erinomaista oli tulossa.\n\nKun hän seuraavana iltapäivänä palasi koulusta, niin hän näki äidin\npyhävaatteisiin puettuna istuvan lehtimajassa. Hänen poskensa olivat\ntavallista kalpeammat, ja helmaan vaipuneet kädet vapisivat.\n\nÄiti näkyi odottaneen häntä, sillä hän huoahti keventyneenä nähdessään\nPaulin lähestyvän.\n\nLähdetkö pois, äiti? kysyi hän ihmetellen.\n\n— Lähden, poikani, vastasi äiti, ja sinä tulet mukaan.\n\n— Kyläänkö, äiti?\n\n— Ei, poikani — hänen äänensä vavahteli — ei kylään — sinun täytyy\nottaa yllesi pyhävaatteet - samettinuttu on kyllä turmeltunut — mutta\nminä olen poistanut tahrat harmaasta takistasi — se kelpaa vielä — ja\nsaappaat sinun täytyy puhdistaa — mutta nopeasti...\n\n— Mihinkä sitten menemme, äiti? Äiti sulki pojan syliinsä ja kuiskasi:\n\n— Valkoiseen taloon!\n\nPaul tunsi kuuman viiman lämmittävän hänen verensä; riemu, joka pyrki\nkuohumaan ulos sydämestä, oli hänet tukahuttaa. Hän hyppäsi äidin\npolvelle ja suuteli häntä hurjasti.\n\n— Mutta sinä et saa siitä kenellekään puhua, kuiskaili äiti, et\nkenellekään — ymmärrätkö?\n\nPoika nyökkäsi vakavasti päätään. Älykäs mieshän hän oli. Hän kyllä\nkäsitti, mistä oli kysymys.\n\n— Ja nyt pane päällesi — nopeasti.\n\nPaul juoksi portaita ylös vaatekammioon — ja yhtäkkiä — millä\naskeleella se oli, sitä hän ei koskaan selville saanut, — vingahti\npitkä, kimeä ääni hänen huuliltaan; ei enää ollut epäilemistä — hän\nosasi viheltää. Hän koetti toisen ja kolmannen kerran — mainiosti kävi.\n\n— Kun hän täydessä asussa palasi äidin luo, huusi hän riemuiten:\n\n— Äiti, minä osaan viheltää!\n\nJa hän ihmetteli, että äiti pani niin vähän arvoa hänen taiteeseensa.\nTämä vain korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:\n\n— Onnellinen lapsuuden aika!\n\nSitten hän tarttui Paulin käteen, ja matka alkoi. Kun he olivat\nsaapuneet pimeään kuusimetsään, missä sudet ja tontut asustivat, oli\nPaul jo valmiiksi harjoitellut laulun \"Tulee lentäen lintu\", ja kun\nhe jälleen tulivat aukealle, saattoi hän olla varma, että myöskin\n\"Voitonseppele\" meni kuin vettä vain.\n\nÄiti katseli häneen alakuloisesti hymyillen; jokainen kimakka ääni\nvihloi hänen korviaan, mutta hän ei sanonut mitään.\n\nHe olivat jo aivan lähellä valkoista taloa. Paul ei enää ollut\nkiintynyt uuteen taiteeseensa; hänellä oli kylläksi katselemista.\n\nEnsin he kohtasivat korkean, punaisen tiilimuurin ja portin, jonka\npatsaiden päissä oli kaksi kivistä palloa, sitten avaran, ruohoa\nkasvavan pihamaan, jossa seisoi rivittäin vaunuja ja jota neljältä\nsivulta ympäröitsivät pitkät, harmaat talousrakennukset. — Keskellä oli\norapihlajarivin reunustama lammikon tapainen, jossa ankat rääkyttivät.\n\n— Mutta missä on valkoinen talo, äiti? kysyi Paul, jota tämä kaikki ei\nollenkaan miellyttänyt.\n\n— Puutarhan takana, vastasi äiti. Hänen äänensä kuului omituisen\nkäheältä, ja hän pusersi kädellään pojan kättä, niin että tämä\noli parkaista. Nyt he saapuivat puutarhaan, ja Paul näki edessään\nvaatimattoman kaksikerroksisen rakennuksen, jota yltympäri lehmukset\nvarjostivat. Mitään merkillistä ei siinä ollut. Ei se edes ollut niin\nvalkoinenkaan kuin oli etäältä näyttänyt.\n\n— Onko se tuo? kysyi Paul pitkäveteisesti.\n\n— On, se se on! vastasi äiti.\n\n— Ja missä ovat lasipallot ja aurinkokello? kysyi Paul.\n\nHäntä alkoi äkkiä itkettää. Hän oli kuvitellut kaikki tuhat kertaa\nkauniimmaksi; jos hän vielä pettyisi lasipallojen ja aurinkokellonkin\nsuhteen — silloin häipyisi olemattomiin koko ihmeellisyys.\n\nSamassa syöksyi kaksi sysimustaa newfoundlandilaista koiraa heitä\nvastaan kumeasti haukkuen. Paul pakeni äidin turviin ja alkoi itkeä.\n\n— Kaaro! Neero! huusi hieno lapsenääni etehisen ovelta, ja molemmat\nhirviöt iloisesti ulvahtaen juoksivat heti ääntä kohden.\n\nPieni tyttö, pienempi kuin Paul, punakukkaisessa hameessa, jonka ympäri\noli kirjava vyöhyt kiedottu, tuli vieraita vastaan. Hänellä oli pitkät,\nkullankeltaiset hiukset, jotka olivat kaarekkaalla kammalla nostetut\notsalta, ja hieno, kapea nenä, jota hän piti hieman pystyssä.\n\n— Haluatteko puhutella äitiä? kysyi hän vienolla äänellä ja hymyili.\n\n— Onko sinun nimesi Elisabet, lapseni? kysyi äiti vastaukseksi.\n\n— On, minun nimeni on Elisabet.\n\nÄiti teki liikkeen ottaaksensa vieraan lapsen syliinsä, mutta hillitsi\nitsensä ja sanoi:\n\n— Tahdotko viedä meidät äitisi luo? — Äiti on puistossa — hän juo\nkahvia, sanoi pienoinen painavasti, — käydään rakennuksen ympäri, sillä\njos auringon puolella avaa ovet, tulee kohta niin paljon kärpäsiä\nsisään.\n\nÄiti hymyili, Paul ihmetteli, ettei tuo kotona koskaan ollut hänen\nmieleensä juolahtanut.\n\nHän on paljon viisaampi kuin minä, ajatteli hän.\n\nNyt he tulivat puistoon sisään. Se oli paljon kauniimpi ja suurempi\nkuin Meyhöferin talossa, mutta aurinkokellosta ei näkynyt vilaustakaan.\nPaulilla oli siitä hyvin hämärä käsitys; hän oli kuvitellut sitä\nsuureksi, kultaiseksi torniksi, jonka huipussa ympyriäinen, säkenöivä\nauringon kehä oli numerotauluna.\n\n— Missä sitten on aurinkokello? kysyi hän.\n\n— Sen minä näytän sinulle sittemmin, sanoi pikku tyttö innokkaasti.\n\nPitkä, solakka nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja huulilla\nsanomattoman lempeä hymyily, astui lehtimajasta heitä vastaan.\n\nHuudahtaen heittäysi äiti hänen rintaansa vasten ja itki ääneen.\n\n— Jumalalle kiitos, että kerran sain teidät luokseni, sanoi vieras\nnainen ja suuteli äitiä otsaan ja poskille. Uskokaa, nyt tulee kaikki\nhyväksi! Sanokaa vain minulle, mikä teitä painaa, ja olisipa ihme,\njollen apua tietäisi.\n\nÄiti kuivasi silmänsä ja hymyili.\n\n— Oi, ilostahan minä vain itken, sanoi hän. Tunnen itseni jo niin\nvapaaksi, niin keveäksi, kun olen teidän läheisyydessänne — olen\nikävöinyt teitä niin suuresti.\n\n— Ettekö tosiaankaan voinut tulla tänne? Äiti pudisti surullisesti\npäätään.\n\n— Vaimo raukka, sanoi vieras rouva, ja molemmat naiset katselivat kauan\ntoisiansa silmiin.\n\n— Ja tämä sitten kai on minun kummipoikani? sanoi rouva viitaten\nPauliin, joka piteli äidin hameesta ja imi peukaloansa.\n\n— Hyi, ota sormi pois suusta! sanoi äiti.\n\nJa kaunis, ystävällinen rouva nosti hänet syliinsä, antoi hänelle\nteelusikallisen hunajaa — \"esimauksi\", sanoi hän, — ja kyseli häneltä\nsisarista, kouluista ja sellaisista asioista, joihin ei ollut vaikea\nvastata, niin että Paul viimein tunsi itsensä melkein kotiutuneeksi\nhänen sylissään.\n\n— Ja mitä kaikkea sinä sitten osaat, sinä \"pikku mies\"? kysyi hän\nlopuksi.\n\n— Minä osaan viheltää! vastasi poika uljaasti. Ystävällinen rouva\nnauroi ääneensä ja sanoi:\n\n— No, vihellä sitten jotakin!\n\nPaul veti huulensa suppuun ja yritti viheltää, mutta ei käynyt — hän\noli jälleen unhottanut taitonsa.\n\nSilloin nauroivat kaikki, ystävällinen rouva, pikku tyttö ja äitikin;\nmutta Paulille tulivat häpeästä kyynelet silmiin, hän riuhtoi käsillään\nja jaloillaan, niin että rouva antoi hänen liukua sylistään maahan, ja\näiti sanoi toruen:\n\n— Sinä olet vallaton, Paul!\n\nMutta Paul meni pensaiden taakse ja itki, kunnes pikku tyttö tuli hänen\nluoksensa ja sanoi:\n\n— Et saa sillä lailla tehdä. — Jumala ei pidä pahoista lapsista.\n\nSilloin hän häpesi jälleen ja pyyhkäisi käsin silmänsä kuiviksi.\n\n— Ja nyt tahdon näyttää sinulle aurinkokellonkin, sanoi lapsi.\n\n— Niin, ja lasipallot! lausui Paul.\n\n— Ne ovat aikoja sitten menneet rikki, vastasi tyttö; toiseen heittivät\nviime keväänä kiven ja toisen on myrsky paiskannut kappaleiksi.\n\nJa sitten hän näytti paikat, missä ne olivat olleet.\n\n— Ja tässä on aurinkokello, jatkoi tyttö.\n\n— Missä? kysyi Paul ihmetellen ja katseli ympärilleen.\n\nHe seisoivat harmaan, mitättömän paalun edessä, jonka päähän oli\nasetettu jonkinlainen puutaulu. Tyttö nauroi ja sanoi, että se se oli.\n\n— Hyi semmoista! vastasi poika harmistuneena; sinä teet minusta pilkkaa.\n\n— Minkätähden sinusta pilkkaa tekisin? sanoi tyttö. Ethän sinä ole\nminulle mitään pahaa tehnyt.\n\nJa sitten hän vakuutti vielä kerran, että heidän edessään oli\naurinkokello eikä mikään muu; ja hän näytti Paulille viisarinkin,\npahanpäiväisen, ruostuneen läkkipuikon, joka oli taulun keskipisteessä\nja loi juuri varjonsa kuuden numeroon, joka muiden lukujen muassa oli\ntauluun piirretty.\n\n— Oi, kuinka mitätöntä! sanoi Paul ja kääntyi pois. Aurinkokello\nvalkoisen talon puutarhassa oli hänen elämänsä ensimäinen suuri\npettymys.\n\nKun hän uuden ystävättärensä kanssa palasi lehtimajaan, kohtasi hän\nsiellä suuren, leveähartiaisen herran, jolla oli mahtava parta ja\njonka silmistä näytti leiskuvan tulta. Puettuna hän oli harmaaseen\nmetsästysnuttuun.\n\n— Kuka tuo on? kysyi Paul peloissaan piiloutuen ystävättärensä taakse.\n\nTyttö nauroi ja vastasi:\n\n— Se on minun isäni; ei sinun tarvitse pelätä häntä.\n\nJa iloisesti huudahtaen hyppäsi tyttö vieraan miehen syliin. Silloin\nPaul itsekseen ajatteli, uskaltaisiko hän milloinkaan juosta isänsä\nsyliin, ja tuli siihen päätökseen, etteivät kaikki isät olleetkaan\nyhtäläisiä. Metsästysnuttuun puettu mies hyväili pientä tyttöään,\nsuuteli häntä poskille ja antoi hänen ratsastaa polvellansa.\n\n— Katsopas — Elisabet on saanut leikkikumppanin! sanoi ystävällinen\nrouva ja osoitti Pauliin, joka lehvistöön piiloutuneena katseli ujosti\nlehtimajaan.\n\n— Tule esiin, poikani! huusi mies iloisesti ja napsautteli sormiansa.\n\n— Tule — täällä on toisella polvella vielä sinullekin sija! huusi\ntyttö, ja kun Paul, äitiinsä kysyväisesti katsoen, hiipi lähemmäksi,\ntarttui vieras mies häneen kiinni, asetti hänet toiselle polvellensa,\nja siinäkös kilparatsastus alkoi.\n\nPaulin pelko oli kadonnut, ja kun tuoreita leivoksia tuotiin pöydälle,\nniin hän otti kainostelematta osansa. Äiti siveli hänen hiuksiansa\nja kielsi häntä turmelemasta vatsaansa. Hän puhui hyvin hiljaisella\näänellä ja piti silmänsä yhäti maahan luotuina. Sitten lapset saivat\nmennä pensaista karviasmarjoja poimimaan.\n\n— Onko sinun nimesi todellakin Elisabet? kysyi Paul toveriltansa, ja\nkun tämä vastasi myöntäen, ihmetteli hän, että tytöllä oli sama nimi\nkuin hänen äidillänsä.\n\n— Minähän olen hänen nimensä mukaan ristitty, sanoi tyttö; äitisihän on\nminun kummini.\n\n— Minkätähden hän sitten ei suudellut sinua? kysyi Paul.\n\n— En tiedä, vastasi Elisabet surullisesti; ehkä hän ei pidä minusta.\n\nEihän kumpikaan heistä saattanut ajatella, ettei Paulin äidillä ollut\nrohkeutta siihen. — — —\n\nAlkoi jo hämärtää, kun lapset huudettiin takaisin.\n\nMeidän täytyy lähteä kotiin, sanoi äiti.\n\nPaul kävi alakuloiseksi, sillä nyt vasta hän rupesi viihtymään. Äiti\nkorjasi hänen kaulustansa ja sanoi:\n\n— Suutele nyt kättä ja kiitä!\n\nPaul teki työtä käskettyä, ystävällinen rouva suuteli häntä otsalle,\nja metsästysnuttuun puettu herra nosti hänet niin korkealle, että hän\nluuli jo lentävänsä.\n\nJa nyt otti äiti Elisabetin syliinsä, suuteli häntä useampia kertoja\nhuulille ja poskille ja sanoi:\n\n— Palkitkoon taivas sinulle, lapsi, mitä vanhempasi ovat kummillesi\ntehneet!\n\nRaskas taakka näkyi vierineen pois hänen mielestänsä; hän hengitti\nvapaammin, ja hänen silmänsä loistivat.\n\nElisabet ja hänen vanhempansa saattoivat vieraitansa pihaportille\nasti; kun äiti siellä vielä kerran sanoi jäähyväiset ja puhui sen\nohessa paljon palkitsemisesta ja taivaan siunauksesta, katkaisi iloinen\nkartanon herra hänen puheensa ja sanoi, ettei asiasta semmoisesta\nkannattaisi puhua ja ettei maksanut vaivaa siitä kiittää.\n\nJa ystävällinen rouva suuteli äitiä sydämellisesti ja pyysi häntä hyvin\npian tulemaan uudestansa, tai lähettämään ainakin lapsensa.\n\nÄiti hymyili alakuloisesti ja oli vaiti.\n\nElisabet sai tulla vielä pari askelta edemmäksi, sitten hän niiasi\njäähyväisiksi.\n\nPaulin mieli kävi raskaaksi. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut vielä\njotakin sanomista tytölle; sentähden hän juoksi Elisabetin luo ja\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Kuuletko, minä osaan kumminkin viheltää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun äiti ja poika pääsivät metsään, yllätti heidät yö. Tuli\npilkkopimeä, mutta Paul ei pelännyt ensinkään. Olisi nyt susi tullut\ntielle, kyllä hän olisi opettanut, mitä keppi on.\n\nÄiti ei puhunut sanaakaan; hänen kätensä, joka piteli Paulin kättä, oli\ntulikuuma, ja hänen hengityksensä oli kuin huokailemista.\n\nHeidän tullessaan aukealle teki kuu nousuansa taivaan rannalla vaaleana\nja suurena. Sinertävä harso peitti seudun. Nummiruoho ja kataja\ntuoksuivat. Siellä täällä sirkutti joku pikku lintu.\n\nÄiti istuutui ojan reunalle ja katseli onnettomaan kotiinsa päin, jolle\nhän kaikki surunsa omisti. Rakennusten hahmoviivat näkyivät hämärinä.\nKeittiöstä kiilui yksinäinen valkea.\n\nYhtäkkiä hän levitti kätensä ja huudahti yön hiljaisuuteen:\n\n— Oi, nyt olen onnellinen!\n\nPaul hiipi levottomana likemmäksi äitiänsä, sillä hän ei ollut koskaan\nkuullut häneltä sellaista huudahdusta. Hän oli niin tottunut äidin\nkyyneliin ja suruihin, että tämä riemunpurkaus häntä miltei kammotti.\n\nJa samalla johtui hänen mieleensä ajatus: mitä isä sanoo tästä\nmatkasta? Varmaankin hän toruu äitiä ja on paha häntä kohtaan vielä\nenemmän kuin tavallisesti. Synkkä uhma valtasi hänet, hän puri\nhammasta, sitten hän lohduttavasti hyväili ja suuteli äidin kättä ja\nsanoi:\n\n— Hän ei uskalla tehdä sinulle pahaa!\n\n— Kuka? sanoi äiti värähtäen.\n\n— Isä, vastasi poika hiljaa ja epäröivästi.\n\nÄiti huokasi syvään, mutta ei vastannut mitään; ääneti ja alakuloisina\nhe jatkoivat matkaansa.\n\nHarmaa hengetär oli liidellyt heidän tiensä poikki ja turmellut riemun\nhetken. Ja se oli viimeinen riemun hetki, minkä kohtalo Elisabet\nrouvalle enää soi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli puolisoiden kesken ankara ottelu. Meyhöfer\nsanoi vaimoltansa puuttuvan kunnian ja velvollisuuden tuntoa. Hänen\nkerjuumatkansa oli köyhyyteen liittänyt vielä häpeänkin, sanoi mies.\n\nMutta rahat hän otti.\n\n\n\nV.\n\n\nVuodet kuluivat.\n\nPaulista tuli hiljainen, vaatimaton poika, jolla oli ujo katse ja\nkömpelöt liikkeet.\n\nEnimmäksensä hän oleskeli yksinänsä ja pitäessään silmällä kaksoisia\nhän saattoi tuntikausia istua ja veistellä puupalasta sanomatta\nsanaakaan. Hän oli vanhus lapseksi, vähäpätöisyyksistäkin huolehtiva ja\nmietiskelevä luonne.\n\nHän ei edes koulussakaan seurustellut ikäisiensä kanssa. Ei hän heitä\ntahallisesti karttanut, vaan päinvastoin oli heille mielellänsä\navuksi, ja olipa useiden tapana aamusilla ennen rukousta kirjoittaa\nlaskuesimerkkinsä tai ainekyhäyksensä hänen vihostansa. Mutta heidän\nharrastuksensa eivät olleet hänen harrastuksiansa, ja sentähden ei\nmitään likempää ystävyyttä voinut syntyä.\n\nSelkäsaunoja hän sai runsaasti. Varsinkin Erdmann veljesten tähden\nhänellä oli paljon kärsimyksiä. Nämä kaksi vikkelää, vallatonta\npoikaa olivat voimiensa ja urhoutensa tähden sekä rakastetut että\npelätyt, ja he olivat tyhjentymättömät keksimään uusia kujeita,\njotka katkeroittivat Paulin elämän. He lennättivät hänen vihkonsa\nuunille, ajoivat hänen laukkuunsa hiekkaa, pistivät hänen lakkiinsa\nkepin pystyyn ja laskivat sen sitten veneenä uimaan virtaa myöten.\nTavallisesti hän kärsi kaikki levollisesti, ainoastaan pari kertaa\nhänet valtasi hillitön raivo. Silloin hän puri ja kynsi kuin\nmielipuoli, niin että häntä vahvemmatkin toverit pötkivät pakoon.\nEnsimäisellä kerralla oli eräs pojista sanonut hänen isäänsä\njuomariksi, ja toisella kerralla tahdottiin hän erään pienen tytön\nkanssa sulkea pimeään navettaan.\n\nJälkeenpäin hän häpesi ja pyysi anteeksi. Mutta silloin vasta hänelle\nnaurettiin, ja saavutettu kunnioitus hävisi kuin tuhka tuuleen.\n\nKoulutyö kävi häneltä hyvin hitaasti. Tehtävään, jonka toverit\nsuorittivat neljännestunnissa, meni häneltä tunti tai kaksi. Mutta\nsittenpä olikin hänen kirjoituksensa kuin painettua, ja hänen\nlaskuissaan ei koskaan ollut virhettä.\n\nMikään työ ei kuitenkaan ollut hänestä kyllin hyvää, ja usein\nnäki äiti, kuinka hän öisin salaa nousi vuoteeltaan pelätessänsä\nunohtaneensa ulkoläksynsä.\n\nEi ollut ajattelemistakaan, että hän veljien tavoin pantaisiin\nkorkeampaan kouluun. Äiti kyllä oli jonkun aikaa tuuminut, että\nPaul saisi seurata vanhempien jälessä, sitten kun nämä saavat\nylioppilastutkintonsa suoritetuksi, sillä äidinsydämelle tuntui\nraskaalta, että Paul jäisi toisista jälemmäksi; mutta lopuksi hän jätti\ntämän tuuman. Ja niin kai paras olikin. Paul ei itse koskaan ollut\nmuuta odottanutkaan. Hän piti itseänsä alhaisempana olentona kuin\nveljensä eikä enää ajatellut heidän kaltaiseksensa tulemista. Kun he\ntulivat kotiin lupa-ajoiksi samettilakki painettuna liehuvaan tukkaan\nja kirjava nauha sidottuna vinoon rinnan yli — sillä he kuuluivat\nerääseen kiellettyyn oppilasyhdistykseen — niin hän katseli heihin\nkuin jonkun korkeamman maailman olentoihin. Ahneesti hän kuunteli,\nkun veljet keskenänsä puhelivat Sallustiuksesta ja Cicerosta ja\nAiskyloksen näytelmistä — ja he puhuivat usein niistä tehdäksensä\nhäneen mahtavamman vaikutuksen. Hänen suurimman ihmettelynsä\nesineenä oli kuitenkin paksu kirja, jonka kanteen oli painettu sana\n\"Logaritmitauluja\" ja joka sisälsi paljaita numeroita ensimäisestä\nsivusta viimeiseen asti. Häntä oikein pyörrytti katsellessaan noita\npitkiin, tiheisiin riveihin järjestettyjä numeroita. Kuinka oppinut\nse mahtoi olla, jolla tuo kaikki oli päässä, sanoi hän itseksensä\nsilitellen kirjan kansia, sillä hän luuli, että kaikki nuo luvut piti\nopittaman ulkoa.\n\nVeljet olivat erinomaisen ystävälliset ja alentuvaiset häntä kohtaan;\njos he jotakin halusivat, satuloidun hevosen tai lasin oikein väkevää\ntotia, niin he luottavaisesti kääntyivät hänen puoleensa, ja hän tunsi\nitsensä suuresti kunnioitetuksi saadessaan tarjota heille apuansa.\n\nTalossa hän tunsi kaikki, ikäänkuin hän olisi ollut itse isäntä; kodin\npuuhat ja askareet, ne olivat hänen mielenkiintonsa esineenä.\n\nMikä se hänet niin varhain oli kypsyttänyt? Sekö, että yksinäinen äiti\noli tarvinnut hänen apuansa ja pian hänelle kaikki huolensa ilmaissut?\nVai hänen mietiskelevä, pyrkivä, tulevaisuuteen tähtäilevä henkensäkö\nsen oli saanut aikaan.\n\nUsein kun hän istui mietteissään kyynärpäät pöydän varassa —\nliikkeissäänkin ja ulkonaisessa esiintymisessään hän oli kuin\ntäysikasvuinen —, siveli äiti kovalla, känsäytyneellä kädellään hänen\notsaansa ja poskiansa ja sanoi:\n\n— Näytä iloiselta poikani! Ole iloinen, niin kauvan kuin sinulla ei\nvielä ole suruja!\n\nOi, niitä hänellä oli kylläksi! Surut kuuluivat hänen olemukseensa\nniinkuin liha ja veri. — Löydettäisiinkö huomenna kana, joka tänään\nkatosi, parantaisiko hevosen voide, jota isä eilen toi kaupungista?\nOlivatko heinät jo kyllin kuivia, ennenkuin ne käännettiin, ja\nehtisivätkö kottaraiset katonharjan alla kasvattaa poikasensa suuriksi,\nennenkuin kissa ne kaappaisi? Kaikkia hän ajatteli. Huoli oli hänelle\nsynnynnäistä; itsestään hän vain ei huolehtinut.\n\nJota vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän\nhuomasi, kuinka huonoa isän talonpito oli, ja usein tunkeutui hänen\nrinnastansa huokaus: Oi, olisinpa vaan suuri! Luonnollista oli, että\nhän peläten isän vihanpurkauksia ei laskenut arveluitansa kuuluville,\nja jos hän joskus uskalsi tuoda esiin mietteitään äidille, niin tämä\npeloissaan katseli ympärilleen ja suhahti hätääntyneenä: Ole vaiti!\n\nJa kuitenkin isä varsin hyvin huomasi, mitä pojan mielessä\nliikkui. Hän oli antanut hänelle pilkkanimen \"nurkkiennuuskija\"\nja kiusoitteli Paulia sillä, milloin vain hänet tapasi. Hyvinä\nhetkinään luonnollisesti. Pahoina hän taas antoi pojalle selkään —\nkyynärpuulla, piiskan varrella, vyöhihnalla — mikä vain käteen sattui.\nMutta enimmin Paul pelkäsi isänsä kättä, jonka lyönnit koskivat\nkipeämmin kuin maailman kaikki kepit. Isällä oli omituinen tapa antaa\nkorvapuusteja. Hän sivalsi kämmenen ulkosivulla, niin että kynnet ja\nrystöt tekivät poskeen sinimarjoja. Tällaisia korvapuusteja hän sanoi\n\"poskienlohduttajiksi\", ja kun hän halusi Paulia kurittaa, niin hän\nhuusi hänelle ystävällisellä äänellä: Tule tänne poikani, niin lohdutan\nsinua.\n\nKun Paul oli saanut lyöntinsä, juoksi hän tavallisesti ulos niitylle\nväristen häpeästä ja kivusta; pidättääksensä kyyneliä hän veti\nkasvojansa irviin, pui nyrkkiään ja — vihelsi.\n\nVihellyksessä hän ilmaisi sekä kaipauksensa ja lapselliset unelmansa\nettä vihansa ja suuttumuksensa. Tunteet, joihin hän ei löytänyt muuta\nilmaisukeinoa, joihin häneltä puuttui sanoja, vieläpä ajatuksiakin,\nvihelsi hän, yksinänsä ollen, rohkeasti ja ujostelematta ilmoille.\nSillä tavoin hän sorretulle, pelokkaalle hengellensä hankki ilmaa.\nKokonaisia symfonioita hän vihelteli — alku oli kimeä ja vihlova,\nsitten sävel kävi yhä vienommaksi ja vienommaksi ja suli lopuksi\nsurumielisen kaihoavaksi.\n\nEi kukaan aavistanut, mitä taidetta hän yksinäisyydessä harjoitti ja\nkuinka usein hän siitä sai lohtua ja mielenylennystä, ei äitikään.\nSittenkuin hän kerran eräänä talvi-iltana äidistä välittämättä oli\nhiljaa itseksensä vihellellyt ja nähnyt äitinsä puhkeavan kyyneliin,\nei hän enää sitä tehnyt, kun tämä oli läheisyydessä. Paul luuli että\nvihellys vaivasi äitiä; hän ei aavistanut, mikä voima hänelle noissa\nsävelissä oli annettu.\n\nVälisti vain, kun hän katseli valkoiseen taloon päin, hän oli ylpeä\nsiitä, että hän kuitenkin oli oppinut viheltämään, ja kun hänestä\njoskus joku kuvitelma tuntui erityisen onnistuneelta, niin hän ajatteli\nitseksensä:\n\n— Kuka tietää, nauraisitteko minulle, jos tämän kuulisitte?\n\nMutta hän ei ollut tavannut ketään valkoisen talon asukkaista.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nViime aikoina oli herra Meyhöferin mielessä liikkunut suuria aikeita.\nHän oli keksinyt, että turvesuosta, joka ympäröitsi hänen taloansa,\nvoisi saada varman tulolähteen. Jo kaksi tai kolme kertaa, kun pula\noli ollut pahin, oli hän viimeisenä hätäkeinona väännättänyt turpeita\nja lähettänyt kerrallaan viisi rataskuormaa kaupunkiin. Salaa, aivan\nsalaa — sillä hän oli liian ylpeä olemaan \"tavallinen turvemoukka\".\nHänen renkinsä olivat silloin joka kerta tuoneet kotiin kaksikymmentä,\njopa viisikolmattakin markkaa puhdasta rahaa ja kertoneet, että sillä\ntavalla saisi paljon enemmänkin rahaa ansaituksi, koska musta, luja\nturve oli hyvin haluttua tavaraa kaupassa.\n\nMutta Meyhöfer ei taipunut tällä tapaa käyttämään suota hyväksensä. —\nEn koskaan ryhdy mitättömyyksiin, sanoi hän; minä tahdon mieluummin\nhävitä suurissa asioissa kuin voittaa pienissä, — ja sitä sanoessaan\nhän löi rintaansa kuin sankari.\n\nMutta suo ei antanut hänelle lepoa. — Tapahtuipa että syyskuussa erään\nharvinaisen hyvän vuodentulon jälkeen Löb Levy, kaikkien velkaisten\ntilanomistajain nöyrä ystävä, näyttäytyi pari kolme kertaa viikossa\nMeyhöferin talossa ja puheli isännän kanssa paljon. Elisabet rouva\nvapisi pelosta aina kun juutalainen rasvantahmeassa kauhtanassaan\nilmestyi veräjälle; hän asettui ikkunan luo istumaan ja seurasi\ntarkkaavaisesti kaikkia keskustelevien liikkeitä. Jos hän näki miehensä\nkasvojen käyvän miettiväisiksi, niin jääkylmät väreet kulkivat pitkin\nhänen selkäänsä, ja vasta kun mies nauroi, uskalsi hänkin keveämmin\nhengittää.\n\nHän aavisti ettei mitään hyvää ollut tekeillä, mutta hän ei kuitenkaan\nuskaltanut kysyä mieheltänsä, mitä yhteisiä asioita hänellä oli tuon\nkoronkiskurin kanssa. Mutta pian ne tulivatkin selville.\n\nEräänä iltapäivänä Paul näki eriskummallisen pyöräpelin kaupungista\npäin tulla lonkuttavan tietä myöten. Etäältä se näytti pyörillä\nkulkevalta suurelta, mustalta pesukattilalta. Jokin savupiipun tapainen\ntörrötti siinä pystyssä ja kumarteli kuin ystävällisesti tervehtivä\nmies oikealle ja vasemmalle pyörien huojuessa kuoppaisella tiellä. Paul\nkatseli kummitusta hetkisen ja juoksi sitten äidin luo, kävi häntä\nkiinni hameesta ja veti kiireesti ovelle.\n\nÄiti nosti kätensä ohimolle ja tähysteli tielle päin.\n\n— Se on lokomobiili, selitti hän.\n\nPaul ei tullut selityksestä viisaammaksi.\n\n— Mikä on lokomobiili? kysyi hän.\n\n— Se on höyrykone, jota voi kuljettaa paikasta paikkaan ja jollaisia\nsuuret tilanomistajat pitävät puimakoneidensa käyttäjinä; sillä voi\nmyöskin äestää ja kyntää, sillä sellaisella koneella on enemmän voimaa\nkuin kymmenellä hevosella.\n\n— Mutta miksi sitä sitten tarvitsee kuljettaa hevosilla? kysyi Paul.\n\n— Koska se ei itsestään voi mihinkään liikkua, oli vastaus.\n\nTätä ei poika ymmärtänyt; — joka tapauksessa, ajatteli hän, olisi suuri\nonni, jos voisi omistaa tuollaisen outonimisen kapineen — ja kun kerran\ntulemme rikkaiksi —\n\nSamassa hyökkäsi isä huoneesta hyvin liikutettuna; toisessa jalassa\nhänellä oli tohveli ja toisessa saapas, ja kaulaliinan solmu oli\nniskassa.\n\n— Ne tulevat, ne tulevat! huusi hän taputtaen käsiänsä, ja sitten hän\nkiersi käsivartensa äidin vyötäisille ja tanssitti häntä keskellä\nmaantietä.\n\nÄiti katsoi häneen levottomasti, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä:\nMitä hullutuksia taas olet tehnyt? Mutta mies ei laskenut häntä\nirti, ennenkuin punahameiset, tummakiharaiset kaksoiset olivat\njuosseet paikalle puutarhasta. Silloin hän ryhtyi heihin, otti heidät\nkäsivarrelleen, antoi heidän tanssia olkapäillään ja oli heittää heidät\nojan yli, niin että äidin täytyi rukouksilla pyytää häntä lopettamaan\nhurjan leikkinsä.\n\n— Niin te rääpäleet! huusi hän. Nyt riemuitaan ja tanssitaan, nyt on\nkaikki puute loppunut, — ensi keväänä mittaamme kultaa säkeillä.\n\nÄiti katseli häntä sivulta päin, mutta ei sanonut mitään.\n\nHirviö tuli lähemmäksi. Paul seisoi liikahtamatta paikallaan ja oli\npaljaana silmänä. Vihdoin hän katsahti äitiin, joka näytti hyvin\nalakuloiselta. Ja Paulin valtasi epämääräinen pelko, ikäänkuin olisi\nitse paha henki taloon tulossa, mutta sitten hän muisti, että nyt hänen\ntoiveensa juuri toteutui, ja hän päätti ystävällisesti ottaa vastaan\nmustan vieraan.\n\nRengit ja piiat olivat jättäneet toimensa. Koko talon väki oli\nkokoontunut piha-aidan luo katselemaan tuon kumman tuloa.\n\n— Mutta sanopas, mitä sinä sillä teet? kysyi Elisabet rouva viimein\npuolisoltaan.\n\nTämä loi kysyjään säälivän katseen, sitten naurahti hän ja vastasi:\n\n— Ajelen sillä huvikseni.\n\nElisabet rouva ei kysynyt enempää. Voudillensa Meyhöfer sitten selitti\naikeensa; hän ryhtyy nyt valmistamaan polttoturvetta oikein suuren\nsuunnitelman mukaan; leikkaus- ja paininkoneet ovat myös jo tulossa,\nja huomenna voi ryhtyä työhön. Sitten hän käski voutinsa mennä kylään\nhankkimaan tarpeellisia työvoimia. Kymmenen miestä riittää aluksi,\nmutta pian kyllä tarvitaan kaksi- tai kolmekymmentäkin.\n\nElisabet rouva ravisti äänetönnä päätänsä ja meni sisään — juuri kun\nlokomobiili saapui veräjälle. Paul ei voinut kylliksensä katsella ja\nihmetellä. Noiden keltaisten ruuvien ja veivien takana tuntui piilevän\nkokonainen maailma salaisuuksia, tulisija tuhkapesineen näytti tuon\ntulisen uunin suulta, jossa kolme pyhää miestä oli ylistysvirtensä\nlaulanut, — ja savupiippu sitten nokikiehkuroineen ja nieluineen, joka\nnäytti johdattavan mustaan pohjattomuuteen — — —!\n\nPaul ei huomannut pientä korivaunua, joka seurasi lokomobiilin perässä\n— siinä ajoi Löb Levy, jolla oli punertava pörhöparta ja pienet\nräpyttävät silmät, — ei hän kuullut ajajien huutoa eikä pikku siskojen\nmelua, jotka hyppivät pyörien vieressä kuin hullut. Hämmästyksestä\njähmettyneenä hän seisoi paikallansa ymmärtämättä vieläkään, mitä\nympärillä tapahtui. Kun hän myöhemmin astui sisään asuinhuoneeseen,\nnäki hän äidin sohvan kulmaan vaipuneena itkevän. Paul kiersi kätensä\nhänen kaulaansa, mutta äiti työnsi hänet hellästi pois ja sanoi:\n\n— Mene ulos katsomaan, etteivät pikku tytöt joudu pyörien alle!\n\n— Mutta miksi itket, äiti?\n\n— Saat nähdä, lapseni, sanoi äiti ja silitti pojan tukkaa. Löb Levy on\nmuassa — saat nähdä.\n\nSilloin hän oikein suuttui äidillensä. Miksi pitikin hänen istua\nnurkassa ja itkeä, kun toiset riemuitsivat? Mutta Paulin ilo oli\nkuitenkin mennyttä, ja kun hän näki Löb Levyn pitkä musta kauhtanansa\nyllä tulla viipottavan pihan poikki, olisi hän mielellään usuttanut\nKaaron hänen kimppuunsa.\n\nKaksoiset olivat ilosta aivan mielettöminä. He olivat löytäneet\nnuoranpätkän ja pelmusivat sen kanssa pitkin puistoa. Toinen oli\nlokomobiilina ja toinen hevosena, mutta kumpikin halusi mieluummin olla\nlokomobiilina saadakseen päähänsä isän mustan hatun — savupiipuksi.\n\nEnnen makuulle menoansa olivat he jo keksineet nimenkin tuolle uudelle\nhirmuotukselle. He väittivät, että se oli sen paksun ja pitkäkaulaisen\npiikatytön näköinen, joka äskettäin oli siivottomuutensa tähden\neroitettu palveluksesta, ja hänen mukaansa lokomobiili sai nimen \"Musta\nSussu\".\n\nTämä nimi sille jäi ainaiseksi Meyhöferin talossa.\n\nSeuraavana aamuna alkoi melske uudestaan. Nuo kymmenen työhön kutsuttua\nmiestä seisoivat pihassa eivätkä tietäneet, mihin ryhtyä. Meyhöfer\ntahtoi antaa lämmittää konetta, mutta Löb Levy, joka oli viettänyt\nyönsä vajassa ollaksensa heti aamulla saapuvilla, selitti, että hän,\nsen mukaan kuin oli sovittu, ensin tahtoi saada maksun, sillä viljan\ntäytyy jo puolenpäivän aikana olla kaupungissa.\n\n— Minkä viljan? kysyi äiti kalveten.\n\nNiin, sitä ei enää käynyt salaaminen. Meyhöfer oli antanut melkein\nkoko vuoden tulonsa, sekä puidun että puimattoman, juutalaiselle\ntuon vanhan, kuluneen höyrykoneen hinnaksi. Voitonriemuisena lähti\njuutalainen täysine säkkeineen pois talosta. Ja tämä oli vain etukäteen\ntehtävä suoritus; likempänä joulua hänen oli määrä noutaa loput\nhinnasta.\n\nHetkiseksi oli alakuloisuus vallata itse kevytmielisen Meyhöferinkin,\nkun hän näki korkeiden kuormien katoavan metsään, mutta seuraavana\nhetkenä pisti hän ynseänä kädet housuntaskuihin ja käski panemaan\nkoneen nopeasti kuntoon.\n\nSamaan aikaan kuin kummituskin oli pihaan ilmestynyt punanokkainen,\nsiniseen mekkoon puettu mies, joka sanoi itseänsä \"lämmittäjäksi\"\nja oli siitä merkillinen, että hän herkeämättä söi sipulia. Se on\nterveellistä vatsalle, sanoi hän. Tämä mies piti itseänsä päivän\nsankarina. Hän seisoi hajalla säärin koneen vieressä, nimitti sitä\nhoitolapseksensa ja silitteli sen ruosteisia kylkiä mustilla,\nkänsäisillä käsillään. Siitä syntyi särinä semmoinen kuin olisi kahta\nriivinrautaa vastakkain hangannut. Jokaiselle, joka tuli läheisyyteen,\nhän selitti käyttäen ylenmäärin vieraita sanoja \"lokmapiilinsa\"\nsisällisen rakenteen; mutta jollei hänelle antanut ryyppyä, niin hän\nkävi hävyttömäksi. Jos hän taas oli saanut haluamaansa viinaa, niin hän\ntuli liikutetuksi ja vakuutti, että hän ennen antaisi lyödä itseltään\njalat ja kädet poikki kuin luopuisi hoitolapsestaan. Hän rakasti sitä\nkuin omaa lihaansa ja vertansa ja piti sitä suuremmassa arvossa kuin\nketään ihmistä maan päällä.\n\nMeyhöfer käveli ylpeänä sen ympärillä, sillä olihan nyt tämä jalo\nhelmi hänen omaisuuttansa, ja selitti kerta kerran perästä, että tässä\nnähtäisiin, mitä saksalainen uskollisuus oli.\n\nMutta kun piti mentämän lämmittämään, niin ei uskollisuuden esikuvaa\nnäkynytkään missään. Viimein löydettiin mies heinäsuovalta —\nnukkumasta. Kun hän herätettiin, niin hän haukkui tätä menettelyä\nhävyttömäksi, ja suurella vaivalla hänet saatiin lähtemään piilostansa.\n\nKoneen lämmittäminen hankki uuden juhlatilaisuuden. Paul seisoi\npesän edessä ja tuijotti uneksivin silmin sen hehkuvaan kitaan, joka\navonaisena ammotti, ikäänkuin tahtoisi nielaista sisäänsä kaikki.\nHän ajatteli vanhaa pakanallista Molokia, jonka hän tunsi raamatun\nhistoriasta, ja luuli joka silmänräpäys näkevänsä pari hehkuvaa kättä\nojennettuina.\n\nSalaperäistä laulua kuului kummituksen sisältä. Milloin oli se\nkumeata kuin kaukaisen metsän humina, milloin hienoa ja korkeata kuin\nvieno enkelien laulu. Henkiläpät alkoivat sihistä, höyryä tunkeutui\nulos; rautalapio rämisi, ja räiskyen vaipuivat uudet hiilet pesän\nhehkuun. Pauhinan tähden eivät ympärillä seisojat voineet kuulla omia\nsanojaankaan. Punanenäinen lämmittäjä seisoi siinä kuin kuningas,\nmaisteli litteästä pullostaan ja väänteli tuontuostakin läppiä, kirkuen\nkomentosanoja kuin eläinten kesyttäjä. Ja nyt iso pyörä alkoi pyöriä\n— surr, surr, surr, - nopeammin ja nopeammin. Oikein pyörrytti sitä\nkatsellessa — ja sitten kuului rouskinaa, räminää ja sälähdys — ja iso\npyörä seisahtui — iäksi.\n\nAluksi lämmittäjä kerskaili puolessa tunnissa korjaavansa vahingon,\nmutta kun Meyhöfer, korjaustyön kestettyä kaksi päivää, jo alkoi\npitkästyä ja miestä hoputtaa, niin tämä kävi röyhkeäksi ja selitti,\nettei tuo vanha rämä ylimalkaan mitään korjausta kaivannut — se oli\naivan tarpeeksi hyvä myytäväksi romukauppiaalle vanhana rautana.\n\nHänen hoitolapsensako? Kiitoksia paljon! Hän piti itseänsä liian hyvänä\nhoitamaan sellaista ruosteläjää. Ja nyt tuli totuus ilmi: Löb Levy\noli kolme päivää sitten onkinut hänet jostakin kapakasta ja kysynyt,\ntahtoisiko hän elää herroiksi viikon päivät; kauempaa pila tuskin\nkestäisi. Ja tämän vakuutuksen johdosta hän oli lähtenyt, sillä viikkoa\nkauempaa hän ei yhdessä paikassa viivy, semmoinen oli hänellä periaate.\n\nTämän jälkeen hän ajettiin pois talosta.\n\nSeuraavana päivänä Meyhöfer lähetti noutamaan kylästä seppää. Tämä\nkorjaili konetta jälleen pari päivää, söi ja joi kolmen verosta\nja selitti viimein, että jollei nyt käy, niin on piru merrassa.\nTaas lämmitettiin — mutta Musta Sussu ei herännyt henkiin, ei\nhievahtanutkaan.\n\nKun Löb Levy joulun lähestyessä ilmestyi taloon noutamaan loppuja\njyvistä, antoi Meyhöfer hänelle hirveän selkäsaunan piiskanvarrellansa.\nJuutalainen huusi \"väkivaltaa\" ja lähti talosta juuri valeen. Mutta\npian sen jälkeen tuli oikeudenpalvelija ja toi suuren, punaisella\nsinetillä suljetun kirjeen.\n\nMeyhöfer kirosi ja joi enemmän kuin koskaan, ja lorun loppu oli se,\nettä hän tuomittiin maksamaan kaikki kustannukset sekä sakkorahat\nrääkkäyksestä. Töin tuskin hän pelastui vankeudesta.\n\nSen jälestä hän ei kärsinyt Mustaa Sussua silmäinsä edessä. Se vietiin\ntakimaiseen vajaan ja seisoi siellä monet vuodet piilossa kaikkien\nkatseilta.\n\nAinoastaan Paul toisinaan otti salaa vajan avaimen ja hiipi mustan\nkummituksen luo, joka kävi hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän alkoi\npitää mykkänä, väärin ymmärrettynä ystävänä. Hän koetti ruuveja ja\nläppiä, kipusi ylös savupiippua myöten ja ratsasti pannun selässä —\ntai riippuili suuressa vauhtipyörässä ja koetti käsivoimin saada sitä\nkieppumaan. Mutta hervotonna kuin kuollut se vain liikkui niin kauan\nkuin sitä työnnettiin; sitten se taas seisahtui.\n\nJa kun hän oli uuvuksiin asti riuhtonut, pani hän kätensä ristiin,\nkatseli surullisesti kuollutta pyörää ja huokasi:\n\n— Kukapa sinut jälleen saa henkiin?\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun Paul oli neljäntoista vuotias, päätti isä lähettää hänet\nrippikouluun.\n\n— Mitään kunnollista ei poika kuitenkaan koulussa opi, sanoi hän;\naika ja rahat menevät hukkaan. Sentähden täytyy hänen pian käydä\nrippikoulunsa, jotta hän sitten voi olla avuksi täällä kotona. Parempaa\nkuin talonpoika ei taida hänestä milloinkaan tulla.\n\nPaul oli tähän tyytyväinen, sillä hän halusi ottaa hartioillensa\nosan niistä huolista, jotka äitiä painoivat. Hän ajatteli tulla\njonkinlaiseksi työnjohtajaksi, joka voisi olla kaikkialla isännän\nsijaisena ja itse käydä työhön kiinni, missä rengit tarvitsivat hyvää\nesimerkkiä. Hän toivoi toimeliaisuudestaan alkavan uuden siunauksesta\nrikkaan ajan, ja kun hän meni levolle, niin hän uneksi lainehtivista\nviljavainioista ja täysistä jyväaitoista. Yhä lujemmaksi vakaantui\nhänessä se päätös, että hän käyttäisi kaikki voimansa rappiolle\njoutuneen talon parannukseen. Veljet saisivat kerran sanoa hänestä:\n\n— Hän on kuitenkin kyennyt johonkin, vaikka hänestä ei ollutkaan meidän\nloistaville elämänurillemme.\n\nVeljet, niin! Kuinka suuriksi ja ylhäisiksi he olivat tulleet.\nToinen tutki kielitiedettä ja toinen palveli harjoittelijana eräässä\narvossa pidetyssä pankissa. Hyvän tädin avuliaisuudesta huolimatta\nmolemmat tarvitsivat rahaa, paljon rahaa, paljon enemmän kuin isä\nsaattoi lähettää. Heillekin olisi Paulin ryhtyminen talonpitoon oleva\nsuruttomampien päivien alkuna. Kaikki liika raha lähetettäisiin heille,\nja hän itse säästäisi ja kituisi, jotta veljet voisivat puutteesta ja\nahdingosta vapaina kulkea yleviä päämääriänsä kohden.\n\nSellaisissa hurskaissa ajatuksissa Paul kulki ensimäiselle\nrippikoulutunnillensa. Oli kirkas kevätaamu huhtikuun alussa.\n\nNuori ruoho heloitti aholla vaaleanvihreän värisenä, katajain latvoissa\nnäkyi vihantia neulasia, metsän reunassa kukkivat vuokot ja leiniköt.\nLämmin tuuli puhalteli tasangolla. Paul olisi tahtonut oikein ääneensä\nriemuita, ja paljaasta ilosta hänen mielensä kävi raskaaksi.\n\n— Jotakin ikävää on tulossa, sanoi hän, sillä näin iloiseksi ei saa\nitseänsä maailmassa tuntea.\n\nPappilan portilla oli joukko ajoneuvoja, joista hän tunsi hyvin\nharvoja. Hienoja vaunujakin oli joukossa. Ylpeästi hymyillen istuivat\nhienopukuiset kuskit istuimillansa ja loivat halveksivia katseita\nympärillensä.\n\nPuutarhaan oli kokoontunut suuri lapsijoukko. Pojat olivat eri\nryhmässä, tytöt samoin. Poikien joukossa olivat samat veljekset, joiden\ntähden Paul ennen oli saanut paljon kärsiä; vuosi sitten he olivat\neronneet koulusta. He tulivat hyvin ystävällisesti häntä tervehtimään,\nja kun toinen tarjosi kättä, niin toinen pisti takaapäin jalallaan\nristikoukkua.\n\nMuutamat tytöistä kulkivat käytävillä käsi kädessä. He olivat kietoneet\nkätensä toistensa vyötäisille ja nauraa kikattivat. Useimmat olivat\nhänelle outoja; muutamat näyttivät erityisen ylhäisiltä, heillä oli\nhienot, harmaat sadevaipat ja päässä sulkahattu. Heidän kai vaunutkin\nolivat.\n\nPaul tarkasteli nuttuansa tullaksensa varmaksi, ettei hänen\ntarvinnut hävetä. Se oli tehty hienosta mustasta verasta — vanhasta\nylioppilastakista — ja näytti yhtä hyvältä kuin uusi, vaikka saumat\nvähän kiilsivätkin. Yleensä sanoen: hänen ei tarvinnut hävetä.\n\nSoitettiin kelloa. Rippilapset huudettiin kirkkoon. Paulin valtasi\nvapauden ja hartauden tunne temppelin juhlallisessa hämärässä. Hän ei\nenää ajatellut takkiansa, ja poikien muodot hänen ympärillään olivat\nkuin varjoja.\n\nAlttarin kummallekin puolelle oli asetettu penkkejä; pojat saivat\npaikkansa oikealla, tytöt vasemmalla.\n\nPaul oli työnnetty takimaiseen riviin, missä pienet ja köyhät\nistuivat. Kahden paljasjalkaisen, karkeaan, paikattuun nuttuun puetun\nitsellisenlapsen väliin hän istuutui. Edessä istujain olkapäiden\nylitse hän näki tyttöjen toisella puolella järjestyvän, arvokkaimmat\netusijoille ja huonosti puetut taakse.\n\nHän ajatteli, tokkohan taivaassakin on samallainen arvojärjestys, ja\nmuisti raamatun lauseen: \"Joka itsensä alentaa, se ylennetään.\"\n\nKirkkoherra tuli.\n\nHänellä oli kaksi leukaa ja vaalea poskiparta. Hänen ylähuulensa kiilsi\ntaajaan tapahtuvan ajelemisen tähden. Virkapukua ei hänellä ollut, vaan\ntavallinen musta takki, mutta hän näytti sittenkin hyvin arvokkaalta.\n\nEnsin hän piti pitkän rukouksen, jossa tekstinä oli: \"Sallikaat lasten\ntulla minun tyköni\", ja liitti siihen kehoituksen, että nyt alkavaa\nvuotta tulee pitää pyhänä aikana, ei saa juosta kylässä eikä tanssia,\nsillä se ei sovi rippilapselle.\n\n— Minä en ole koskaan juossut kylässä enkä tanssinut, ajatteli Paul ja\noli sillä hetkellä oikein ylpeä jumalisen elämänsä tähden. — Olisin\nkyllä mielelläni tahtonut... lisäsi hän myöhemmin.\n\nSitten kirkkoherra ylisteli suurinta kristillistä hyvettä, nöyryyttä.\nEi kukaan tässä lapsiseurassa, sanoi hän, saa pitää itseänsä toisia\nparempana, vaikkapa hänen vanhempansa olisivatkin rikkaammat ja\nylhäisemmät kuin toisten. Sillä Jumalan edessä olemme kaikki\nyhdenarvoisia.\n\n— Ahaa, siinä kuulette! ajatteli Paul ja puristi lempeästi repaleisen\nnaapurinsa kättä. Tämä, joka luuli hänen tahtovan nipistää, sanoi:\n\n— Ai, älä nyt!\n\nKirkkoherra otti taskustaan paperin ja lausui:\n\n— Nyt luettelen nimenne siinä järjestyksessä, jossa tulette istumaan.\n\n— Miksi mitään arvojärjestystä, ajatteli Paul, koska Jumalan edessä\nolemme kaikki yhdenvertaisia.\n\nKirkkoherra sanoi: Ensin tytöt ja sitten pojat, ja alkoi lukea.\n\nEnsimäinen nimi sai Paulin hämmästymään, sillä se oli — Elisabet\nDouglas. Paul näki hoikan, kalpean tytön, jolla oli lempeät kasvot ja\nsileästi taaksekammattu tukka; hän istui ensimäiselle sijalle.\n\n— Vai tuon näköinen sinä olet! ajatteli Paul, - ja me pääsemme yhdessä\nripille.\n\nHänen sydämensä sykki ilosta ja myös levottomuudesta, sillä hän pelkäsi\nnäyttävänsä liian vähäpätöiseltä hänen silmissänsä.\n\n— Kenties hän ei enää muistakaan minua, ajatteli Paul lisäksi.\n\nHän tarkasteli tyttöä, kun tämä katse maahan luotuna asettui\npaikallensa ja hymyili ystävällisesti.\n\n— Ei, ylpeä hän ei ole, sanoi Paul hiljaa itseksensä, mutta varmuuden\nvuoksi hän silmäsi takkiansa.\n\nSitten tuli poikain vuoro. Ensin huudettiin Erdmann veljesten nimet.\nNämä olivat jo alun pitäen mätänneet itsensä etusijoille. Sitten tuli\nPaulin nimi.\n\nSilloin teki Elisabet Douglas aivan samoin kuin Paul äsken. Hän kohotti\näkkiä päänsä ja tähysteli poikain penkkiriveihin. Kun Paul oli istunut\npaikallensa, loi hän silmänsä maahan ollaksensa Elisabet Douglasin\nkaltainen nöyryydessä, ja kun hän kohotti katseensa, huomasi hän tytön\nuteliaasti katselevan häntä. Paul punastui ja pyyhkäisi takkinsa\nhihasta siihen tarttuneen untuvan.\n\nJa sitten alkoi opetus. Kirkkoherra selitti raamatun lauseita ja\nkuulusteli virsikirjan värsyjä. Elisabet sai ensimäisen kysymyksen. Hän\nkohotti hieman päätänsä ja lausui värsynsä levollisesti.\n\n— Tulimaista, tuolla letukalla on rohkeutta! jupisi nuorempi Erdmann,\njoka istui Paulin vasemmalla puolella.\n\nPaul tunsi sappensa kiehuvan. Hän olisi halunnut antaa selkään\nvieruskumppanillensa keskellä kirkkoa. — Jos hän vielä kerran sanoo\n\"letukka\", niin silloin minä isken. Sen hän lupasi juhlallisesti.\nMutta nuorempi Erdmann ei enää ajatellut Elisabetia; hän pisteli nyt\nnuppineuloilla takanansa istuvia pohkeisiin.\n\nTunnin loputtua lähtivät ensin tytöt parittain ulos kirkosta. Vasta\nsitten kun viimeiset heistä olivat ehtineet ulos, saivat pojat lähteä\nliikkeelle. Ulkona Paul tapasi Elisabetin, joka kulki vaunuihinsa päin.\nOhi mennessään he katsoivat vilaukselta toisiinsa.\n\nElisabetin vaunujen vieressä seisoi vanha nainen, jolla oli harmaat\nkiharat otsalla ja persialainen huppu liina hartioilla. Hän suuteli\nElisabetia otsaan, ja sitten he astuivat vaunuihinsa, jotka olivat\nkauniimmat koko joukossa. Kuskilla oli päässä musta karvalakki, jossa\noli punainen tupsu, ja hänen kauluksensa sekä hihansuunsa olivat\nkoristetut kiiltävillä nauhuksilla. Heti kun vaunut olivat lähteneet,\nhyökkäsivät Erdmannin pojat Paulin kimppuun ja löylyttivät häntä hieman.\n\n— Ettekö häpeä? Kaksi yhtä vastaan, sanoi hän, ja silloin veljekset\nlaskivat hänet rauhaan.\n\nTyytyväisenä kulki Paul kotiin päin. Keskipäivän aurinko heloitti\naavalla lakeudella, ja hämärässä etäisyydessä kulkivat vaunut hänen\nedellänsä; ne kävivät yhä pienemmiksi ja katosivat viimein mustana\npilkkuna metsään.\n\nKun hän saapui kotiin, suuteli äiti häntä molemmille poskille ja kysyi,\nmimmoista oli ollut.\n\n— Hauskaa vaan, vastasi poika, ja valkoisen talon Elisabet oli siellä\nmyöskin.\n\nSilloin äiti punastui ilosta ja kyseli kaikellaista, miltä tyttö oli\nnäyttänyt, oliko hän sievä ja mitä he olivat keskenänsä puhuneet.\n\n— Ei mitään, vastasi Paul, ja kun äiti siitä näytti hämmästyvän, riensi\nhän lisäämään:\n\n— Mutta ylpeä hän ei ole...\n\nSeuraavana maanantaina istui Elisabet jo paikallansa, kun Paul astui\nkirkkoon. Hänellä oli raamattu polvella ja hän luki läksynä olevia\nlauseita. Paljon ei lapsia vielä ollut kokoontunut, ja kun Paul istui\npaikallensa, niin näytti siltä, kuin tyttö olisi tahtonut nousta ylös\nja mennä hänen luoksensa, mutta vain yritykseksi se jäi, ja hän alkoi\nlukea eteenpäin. Äiti oli käskenyt Paulin puhutella Elisabetia sekä\nlähettää terveisiä tytön äidille. Myös piti Paulin tiedustella, kuinka\nrouva Douglas jaksoi. Tiellä oli Paul opetellut pitkän puheen — siitä\nhän vain ei ollut selvillä, pitäisikö tyttöä sinutella vai teititellä.\n\"Sinä\" kyllä olisi ollut yksinkertaisinta, näyttipä äiti pitävän sitä\naivan luonnollisenakin. Mutta \"Te\" sointui niin hienolta — se tuntui\nniin somalta, täysikasvuiselta. Ja kun Paul ei päässyt mihinkään\npäätökseen, niin hän jätti koko puhuttelun. Hänkin avasi raamattunsa,\nja kyynärpäät polvien nojassa molemmat lukivat kilpaa.\n\nPaulia ei luku paljon hyödyttänyt, sillä kun kirkkoherra vähän ajan\nperästä teki kysymyksen hänelle, oli hän unhottanut kaikki.\n\nKiusallinen äänettömyys syntyi. Erdmannin pojat nauroivat\nvahingonilosta, ja Paulin täytyi häpeästä tulipunaisena istuutua\npaikallensa. Hän ei enää uskaltanut nostaa silmiään, ja kun hän\nkirkosta mentäessä näki Elisabetin seisovan ovella ikäänkuin jotakin\nodottamassa, niin hän loi katseensa maahan ja koetti nopeasti rientää\ntytön ohitse. Mutta tämä lähestyi häntä ja sanoi:\n\n— Äitini on käskenyt minun kysymään sinulta, kuinka sinun äitisi jaksaa.\n\nPaul vastasi, että hän jaksoi hyvin.\n\n— Ja hän lähetti myös paljon terveisiä äidillesi, jatkoi Elisabet.\n\n— Ja minun äitini käski myös sanomaan paljon terveisiä sinun äidillesi,\nvastasi Paul väännellen kirjojaan sormiensa välissä, ja minun piti myös\nkysymän sinulta, kuinka hän jaksaa.\n\n— Äiti pyysi sanomaan, jatkoi Elisabet niinkuin ulkoläksyä, että hän\non hyvin kivulloinen, usein vuoteen omana, mutta nyt kevätpuolella hän\non tuntenut itsensä virkeämmäksi, — ja sitten minun tulisi kysyä, etkö\ntahtoisi ajaa meidän vaunuissa kotiisi asti.\n\n— Hei vaan, Meyhöfer imeksii lakritsia! huusi vanhempi Erdmann, joka\noli piiloutunut oven taakse saadaksensa raosta kutittaa tovereita\nheinänkorrella.\n\nElisabet ja Paul katselivat hämillään toisiinsa, sillä he eivät\nymmärtäneet tuon puheenparren tarkoitusta, mutta tuntien, että sen\ntäytyi merkitä jotain pahaa, he punehtuivat ja erkanivat toisistaan.\n\nPaul näki tytön astuvan vaunuihinsa ja lähtevän matkaan. Tällä kertaa\nei tuo vanha nainen ollut häntä odottamassa. Vanha nainen oli tytön\nkotiopettajatar, sen mukaan kuin Paul oli kuullut. Tosiaankin, niin\nhieno Elisabet oli, että hänellä oli oma kotiopettajatarkin.\n\n— Erdmannin pojat saavat sittenkin vielä selkäänsä, — siihen Paul\npäätti mietiskelynsä.\n\nSeuraavina viikkoina hän ei kertaakaan puhunut Elisabetin kanssa.\nTämä istui tavallisesti jo paikallaan, kun Paul tuli kirkkoon. Tyttö\nnyökkäsi silloin ystävällisesti hänelle, mutta siinä olikin kaikki.\n\nEräänä maanantaina eivät vaunut olleet Elisabetia odottamassa. Paul\nhuomasi sen heti kirkkomäelle tullessaan ja hän hengitti keveämmin,\nsillä tuo pöyhkeä kuski, joka kesälläkin piti karvalakkia, teki häneen\naivan masentavan vaikutuksen. Kun he kirkossa istuivat vastapäätä\ntoisiansa, niin Paulin vain tarvitsi ajatella tuota kuskia, ja kohta\nElisabet näytti hänestä toisen maailman olennolta.\n\nTänään hän uskalsi tervehtiä tuttavallisemmin, ja näytti siltä, kuin\nolisi Elisabetin vastauskin ollut ystävällisempi kuin muulloin.\n\nJa kun lukeminen oli loppunut, astui tyttö suorastansa hänen luoksensa\nja sanoi:\n\n— Tänään minun täytyy mennä jalkaisin kotiin, sillä kaikki hevoset\novat pellolla. Äiti ajatteli, että sinä voisit seurata minua kappaleen\nmatkaa, koska meillä on sama tie.\n\nPaul tunsi itsensä onnelliseksi, mutta ei uskaltanut kulkea tytön\nrinnalla, niin kauan kuin kylässä oltiin; usein hän myös katsoi\ntaaksensa nähdäksensä, olisivatko Erdmannin pojat pistopuheineen olleet\njossakin väijyilemässä. Mutta kun he olivat tulleet aukealle kentälle,\nniin oli luonnollista, että he kulkivat vierekkäin.\n\nOli päivänpaisteinen kesäkuun aamupäivä. Maantien hiekka kimalteli\nvalkoisena... Kylästä kuului päivälliskello... Ei ainoatakaan ihmistä\nnäkynyt... Lakea tasanko näytti kuin kuolleelta.\n\nElisabetilla oli leveälierinen olkihattu suojana auringon säteitä\nvastaan. Sen hän otti nyt päästänsä ja heilutti sitä kumminauhasta.\n\n— Kohta sinun tulee kuuma, sanoi Paul, mutta kun tyttö vain naurahti\nhänelle, niin hänkin otti lakin päästänsä ja heitti sen korkealle\nilmaan.\n\n— Sinähän olet iloinen poika, sanoi tyttö ja nyökkäsi hyväksyvästi.\n\nPaul ravisti päätänsä, ja hänen otsansa vetäytyi noihin vakaviin\npoimuihin, jotka hänet tekivät aina niin vanhan näköiseksi.\n\n— En, sanoi hän, iloinen en juuri ole.\n\n— Miksi et?\n\n— Minulla on aina niin paljon ajattelemista, vastasi Paul, ja kun\njoskus tahdon olla oikein iloinen, niin tapahtuu minulle aina joku\nonnettomuus.\n\n— Mitä kaikkea sinä aina sitten ajattelet? kysyi tyttö.\n\nPaul mietti hetkisen, mutta ei muistanut mitään erityistä.\n\n— Ah, kaikellaisia tyhmyyksiä, vastasi hän; järjellisiä ajatuksia ei\nminulla ylimalkaan ole.\n\nJa sitten hän kertoi veljistänsä, paksuista kirjoista, jotka olivat\ntäynnä numeroita, — kirjan nimen hän oli unohtanut — ja ne kaikki\nolivat veljet osanneet ulkoa jo hänen iällänsä.\n\n— Miksi et sinäkin lue, jos se sinusta niin hupaiselta tuntuu? kysyi\nElisabet.\n\n— Ei luku huvita minua, sillä minulla on niin huono pää. — Mutta\njotakin sinun kuitenkin täytyy osata, jatkoi tyttö.\n\n— Minä en osaa suorastaan mitään, vastasi Paul surullisesti; minä olen\nniin tyhmä, sanoo isä.\n\n— Älä siitä huoli, sanoi tyttö lohduttaen. Neiti Rathmeierillakin on\naina niin paljon valittamista minua vastaan. Mutta minä — viis, minä —\n\nElisabet vaikeni ja tempasi tien ohesta suolaheinän, jota hän alkoi\npureksia.\n\n— Onko sinun isälläsi vielä yhtä säkenöivät silmät? kysyi Paul.\n\nTyttö nyökkäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n— Sinä pidät kai hyvin paljon isästäsi? Elisabet katsoi ihmetellen\nhäneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten hän sanoi\npitävänsä hyvin paljon isästänsä.\n\n— Ja pitääkö hänkin sinusta?\n\n— Vielä kysyt!\n\nPaul poimi nyt itsellensä suolaheinän ja huokasi.\n\n— Miksi huokaat? kysyi tyttö.\n\nPaul selitti, että hänelle oli sattumalta johtunut jotakin mieleen,\nja kysyi sitten naurahtaen, vieläkö Elisabetin oli tapa istua isänsä\nsylissä niinkuin ennen hänen käydessään valkoisessa talossa.\n\nElisabet hymyili myöskin ja väitti olevansa jo suuri tyttö, niin ettei\nPaulin sovi semmoisia kysellä; mutta jälkeenpäin kävi selville, että\nhän vielä istui isän sylissä, — vaikka en enää ratsasta polvella,\nlisäsi hän nauraen.\n\n— Se oli hauska päivä, sanoi Paul, ja minä istuin hänen toisella\npolvellansa. Kuinkahan pieniä silloin olimmekaan!\n\n— Ja kuinka hirveän tyhmiä sitten! vastasi tyttö. Sinä, joka tahdoit\nviheltää, etkä osannut!\n\n— Muistatko senkin? kysyi Paul, ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän\ntunsi, miten pitkälle nyt oli ehtinyt taidossansa.\n\n— Tietysti, sanoi tyttö, ja kun lähdit pois, juoksit vielä takaisin ja\n— muistatko sen?\n\nHän muisti sen kyllä.\n\n— Nyt osaat kai viheltää, nauroi tyttö; meidän iässämme ei se enää ole\nmikään urotyö — minäkin osaan!\n\nJa Elisabet supisti huuliaan hyvin hullunkurisella tavalla.\n\nPaul oli pahoillansa siitä, että Elisabet niin halveksivaisesti puhui\nhänen taiteestansa, ja hän mietti, tokko olisi parasta kokonaan lakata\nviheltämästä.\n\n— Miksi olet niin vaiti? kysyi tyttö. Oletko sinäkin väsynyt?\n\n— En, mutta sinä — mitä?\n\nHän oli — käyminen hiekassa ja auringon helteessä oli väsyttänyt häntä.\n\n— Tule siis meille lepäämään! huudahti Paul loistavin silmin, sillä hän\najatteli sitä iloa, jonka se olisi äidille tuottava.\n\nElisabet ei suostunut.\n\n— Isälläsi ei ole ystävällisiä ajatuksia meistä, on äitini sanonut,\nja sentähden ette tekään saa käydä Helenenthalissa. Isäsi ehkä ajaisi\nminut pois.\n\nPaul kävi tulipunaiseksi. — Sitä ei isä tekisi, sanoi hän ja häpesi\nkovasti.\n\nElisabet katseli taloa, joka oli tuskin kolmen sadan askelen päässä\nmaantiestä. Punainen aita loisti auringon paisteessa, ja nuo harmaat,\nrapistuneet rakennuksetkin näyttivät tavallista hauskemmilta.\n\n— Kotisi näyttää hyvin sievältä, sanoi tyttö varjostaen vasemmalla\nkädellään silmiänsä.\n\n— Mukiin menee, vastasi Paul ylpeänä, ja onpa erään aitan oven\nyläpuolelle naulattu tarhapöllökin... Mutta vielä paljon sievemmäksi\nkotini tulee sitten kun minä pääsen ohjaksiin, lisäsi hän vakavasti.\n\nJa sitten hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiansa. Elisabet kuunteli\ntarkkaavaisesti, mutta kun poika oli lopettanut, sanoi hän jälleen:\nOlen niin väsynyt — minun täytyy levätä. Hän näytti tahtovan istua ojan\nreunalle.\n\n— Ei tähän auringonpaisteeseen, varoitti Paul; tule, niin etsimme\njonkun katajapensaan.\n\nTyttö tarjosi Paulille kätensä ja antoi viedä itsensä poikki kentän,\njoka suurine mättäineen näytti lainehtivalta järveltä ja jossa\nlähempänä metsän rantaa kasvoi yksinäisiä, mustilta peikoilta näyttäviä\nkatajapensaita.\n\nElisabet kyyristyi ensimäisen pensaan juurelle, niin että sen varjo,\npeitti melkein kokonansa hänen hennon, solakan vartalonsa.\n\n— Tässä on juuri - paikka vielä sinun päällesi, sanoi tyttö, osoittaen\npensaan varjossa olevaa mätästä.\n\nPaul heittäysi pitkäksensä; hänen päänsä oli mättäällä ja otsa tytön\nhameen helman varjossa. Elisabet nojausi väsyneenä pensasta vastaan\nsaadaksensa selkätukea.\n\n— Neulaset eivät ollenkaan pistä, sanoi tyttö sitten; ne ovat hyviä\nmeille. Uskon, että voisimme kulkea läpi nukkuvan prinsessa Ruususen\norjantappura-aitauksen.\n\n— Sinä — mutta en minä, vastasi Paul ja loi silmänsä tyttöön. Kaikki\nokaat pistävät minua — en ole mikään satuprinssi, en edes \"Hyvänonnen\nJussi\".\n\n— Kaikki kyllä vielä paremmaksi kääntyy, lohdutti Elisabet; et saa aina\nmielessäsi hautoa niin synkkiä ajatuksia.\n\nPaul tahtoi vastata jotakin, mutta ei löytänyt oikeita sanoja, ja kun\nhän miettien katseli yläilmoihin, lensi juuri pääskynen korkealla\nsinisessä avaruudessa. Silloin hän huomaamatta vihelsi, ikäänkuin olisi\ntahtonut houkutella lintua luoksensa, ja kun se ei tullut, vihelsi hän\nvielä kerran, toisen ja kolmannenkin.\n\nElisabet nauroi, mutta Paul yhä vaan vihelsi — tietämättä miten ja\nmiksi. Mutta kun sävel suli säveleeseen hänen huulillaan, niin tuntui\nhänestä, ikäänkuin hän olisi tullut hyvin puheliaaksi ja ikäänkuin\nhän tällä tavoin saattaisi sanoa kaiken, mikä hänen sydäntänsä painoi\nja mihin häneltä muuten puuttui sanoja ja rohkeutta... Kaikki, mikä\nhänelle tuotti surua ja murhetta, puhkesi täten ilmoille. Hän sulki\nsilmänsä ja kuunteli itse, mitä sävelet kertoivat hänelle. Hänestä\ntuntui, kuin hyvä Jumala hänen puolestansa olisi ruvennut puhumaan ja\nkertonut hänen elämänsä sadun, vieläpä semmoistakin, jota hän ei ennen\nkoskaan ollut ymmärtänyt.\n\nKun hän avasi silmänsä, ei hän tietänyt, kuinka kauan hän siinä oli\nmaannut ja viheltänyt, mutta hän näki, että Elisabet itki.\n\n— Miksi itket? kysyi hän.\n\nTyttö ei vastannut, pyyhki vain silmiänsä nenäliinalla ja nousi. Ääneti\nhe kulkivat hetkisen eteenpäin. Kun he olivat saapuneet metsään, joka\nhämäränä tiheikkönä oli heidän edessään, seisahtui Elisabet ja kysyi:\n\n— Kuka on sinulle opettanut tuota?\n\n— Ei kukaan. Itsestäni olen oppinut.\n\n— Osaatko puhaltaa huiluakin?\n\nEi, sitä Paul ei osannut; hän ei edes ollut kuullut sitä soitettavan,\nvaan tiesi ainoastaan sen, että huilunsoitto oli ollut \"vanhan Fritsin\"\nmielihuvitus.\n\n— Sinun pitää oppia! sanoi tyttö.\n\nPaul arveli, että se kävisi hänelle liian vaikeaksi.\n\n— Koeta edes! neuvoi tyttö. Sinusta pitää tuleman taiteilija — suuri\ntaiteilija.\n\nPaul pelästyi tästä Elisabetin puheesta; hän tuskin uskalsi\najatellakaan sitä. Metsän toisessa reunassa he erosivat. Elisabet\nlähti valkoiseen taloon päin, ja Paul kääntyi takaisin. Kun hän näki\nkatajapensaan, jonka juurella he olivat istuneet, tuntui kaikki\näskeinen hänestä unelmalta, ja siksi se jäi eteenkin päin.\n\nKaksi, kolme päivää kului, ennenkuin Paul uskalsi puhua äidillensä\nseikkailustaan, mutta sitten hän ei enää voinut pidättää, vaan ilmaisi\nkaikki. Äiti katseli kauan häneen ja meni sitten ulos, mutta siitä\nlähtien hän alkoi syrjästä salavihkaa kuunnella Paulin vihellystä.\n\nMolemmat lapset kulkivat vielä usein yhdessä kotiin, mutta sellaista\nhetkeä kuin oli ollut katajapensaan juurella ei heille enää tullut. Kun\nhe kulkivat sen ohitse, katsoivat he toisiinsa ja hymyilivät, mutta\nkumpikaan ei uskaltanut ehdottaa, että vielä kerran istuttaisiin sen\nsiimekseen.\n\nEi huilunsoittoakaan mainittu heidän kesken, vaikka Paul sitä usein\najatteli. Se oli hänestä jotakin taivaallista, ihmeellistä, ikäänkuin\nse tiede, jota opittiin logaritmitauluista. Jospa hän olisi ollut\nviisas ja lahjakas niinkuin hänen molemmat veljensä! Mutta hän oli vain\ntyhmä, yksinkertainen poika, joka saattoi olla iloinen siitä, että hän\nsai kärsiä toisten puolesta.\n\nHyvin usein hän itseksensä mietti, kuinka kauniilta huilunsoitto oikein\nkuului ja millaisia ne ihmiset olivat, jotka sitä osasivat. Hänellä oli\nhyvin korkea käsitys heistä ja hän uskoi, että heillä aina oli suuria\nja pyhiä ajatuksia, kuten hänellä itsellään joskus harvoin, kun hän oli\noikein syventynyt vihellykseensä.\n\nJa sitten koitti päivä, jolloin hän sai nähdä huilunsoittajan kasvoista\nkasvoihin.\n\nOli synkkä, myrskyinen marraskuun iltapäivä. Alkoi jo hämärtää, kun\nhän lähti koulusta ja käveli vitkalleen pitkin kylänraittia kotiin\npäin. Silloin tunkeutui kummallisia säveliä hänen korviinsa kapakasta,\nmissä seudun roskaväen oli tapana pitää tyyssijaa. Semmoisia säveliä ei\nhän ollut koskaan kuullut, mutta hän arvasi heti, että niiden täytyi\nlähteä huilusta. Hän seisahtui kapakan edustalle kuuntelemaan. Hänen\nsydämensä sykki melkein kuuluvasti, hänen jäsenensä vapisivat. Sävelet\nmuistuttivat hänen vihellystänsä, mutta olivat paljon täyteläisemmät\nja vienommat. — Noin varmaankin enkelit soittavat Jumalan istuimen\nympärillä, ajatteli hän.\n\nYhtä asiaa hän ei voinut käsittää: kuinka huilu, jonka sävelissä\nsoi vain valitus ja ikävöiminen, oli eksynyt tuollaiseen paikkaan.\nKirkuna ja melu ja lasien kilinä, mikä soiton keskeltä tunkeutui hänen\nkorviinsa, sai hänen sydämensä kirvelemään. Suuttumus valtasi hänet,\nja jos hän olisi ollut suuri ja voimakas, olisi hän hyökännyt sisään\nja viskannut ulos kaikki kirkujat ja juopuneet, jotteivät he saisi\nsaastuttaa pyhiä säveliä.\n\nSamassa paiskattiin ovi auki, juopunut työmies hoiperteli hänen\nohitsensa, ja tukahuttava haju löyhkäsi häntä vastaan. Melu lisääntyi.\nVaivoin hän enää saattoi eroittaa huilunsoittoa.\n\nSilloin hän teki päätöksensä ja tunkeutui sisään, ennenkuin ovi\nehti mennä kiinni. Hän hiipi tyhjän viinatynnyrin taakse. Ei kukaan\nhuomannut häntä.\n\nAluksi hän ei eroittanut mitään. Paha löyhkä ja melu olivat\nhuumanneet hänen aistimensa, ja huilun sävelet kävivät kimeiksi ja\nväärä-äänisiksi, niin että ne vihloivat hänen korviansa. Keskellä\nkirkujia ja hyppiviä istui ylösalaisin käännetyn tynnyrin pohjalla\nrepaleinen mies, jolla oli pöhöttyneet, näppyiset kasvot, juomarinnenä\nja mustat, rasvaiset hiukset -olento, joka sai Paulin kauhistumaan...\nHän se puhalsi huilua.\n\nJähmettyneenä kauhusta poika tuijotti soittajaan. Hänestä tuntui, kuin\ntaivas luhistuisi ja maailman loppu olisi käsissä.\n\nJa nyt laski soittaja huilun kädestään, lausui käheällä äänellään\nmuutamia raakoja sanoja, kulautti kurkkuunsa viinan, jota hänelle\ntarjottiin, ja alkoi sitten jaloillansa tahtia polkien soittaa jotakin\nrenkutusnuottia, jota kuulijat kirkumalla säestivät.\n\nSilloin Paul pakeni pois kapakasta ja juoksi, juoksi, mieletönnä,\nnäkemättä, kuulematta, ikäänkuin peläten tulla jälleen tajuntaan...\n\nKun hän oli päässyt lakealle nummelle, jonka poikki myrskytuuli humuten\npuhalsi ja jonka vastakkaisella reunalla hohti iltaruskon kelmeä,\nkeltainen viiru, niin hän painoi kädet kasvoillensa ja itki katkerasti.\n— — —\n\nSinä talvena, joka nyt seurasi, lakkasi Paul kokonaan viheltämästä,\nja vielä enemmän hän inhosi huilunsoittoa. Kun hän ajatteli sitä,\njohtui hänen mieleensä tuo renttu, joka oli saastuttanut hänen pyhän\nikävöimisensä.\n\nElisabetia hän ei tavannut. Kylmän vuodenajan tultua muutettiin\nrippikoulu kirkosta pappilaan, ja kun ei siellä ollut tilaa yhtaikaa\nkaikille lapsille, niin opetettiin poikia ja tyttöjä erikseen. Välisti\nhän kyllä näki Elisabetin vaunujen kulkevan ohi, mutta tyttö itse oli\nniin turkkeihin ja liinoihin kiedottu, ettei hänen kasvojaan näkynyt.\nHän ei tietänyt, oliko tyttö häntä huomannutkaan.\n\nSiihen aikaan hänellä oli paljon harmia Erdmannin pojista, jotka\nosasivat kiusata häntä hirveästi. Hän oli aivan turvaton heitä vastaan,\nsillä kummallakin heistä oli kaksi kertaa niin paljon voimia kuin\nhänellä; ja he ahdistivat häntä aina yhdessä, toinen piti kiinni,\nja toinen nipisti. He eivät oikeastaan olleet ilkeitä luonnostaan;\ntoisia kohtaan he saattoivat osoittaa hyväntahtoisuutta ja ylevyyttä,\nmutta Paulin hiljaista, mietiskelevää luonnetta he vihasivat sydämensä\nsyvyydestä. He nimittivät häntä tekopyhäksi, ulkokullatuksi, ja\nannettuaan hänelle selkään he sanoivat:\n\n— Kielittele nyt! Se olisi sinun kaltaistasi.\n\nPaul alkoi yhä katkerammin vihata noita vastustajiansa. Usein hän\nmoitti itseänsä siitä, että hän käyttäytyi pelkurimaisesti ja\nhäpeällisesti. Eräänä päivänä kiihoitti hän itsensä sellaiseen vihaan,\nettä hän päätti vapautua kiusaajistansa, vaikkapa henkensä menettäisi.\nHän juoksi vajaan, missä oli tahko, sulatti kourussa jäätyneen veden\nja teroitti kynäveistänsä, kunnes se puri ohuinta silkkipaperia. Mutta\nkun hän seuraavana maanantaina jälleen sai hyvän selkäsaunan, niin\nei hänellä ollut rohkeutta ottaa veistä taskustansa, ja taas hän sai\nsoimata itseänsä pelkurimaisuudesta. Hän jätti tuumansa seuraavaan\nkertaan — mutta siksensä se jäi.\n\nIsänkin tähden Paul sai kärsiä paljon. Tällä oli yhä vaan suuria\naikeita päässään, ja kun hän ajatteli niitä, tunsi hän itsensä aina\nniin suureksi ja oli vihainen Paulille, jonka vähäpätöisiä pyrinnöitä\nhän halveksi.\n\n— Miksi ei tuo poika ole saanut pienintäkään kipinää minun nerostani?\nsanoi hän. Silloin saattaisin kasvattaa hänestä apulaisen itselleni.\nMutta hän on niin perin tyhmä, — hukkaan ovat häneen nähden menneet\nhyvät humalat.\n\nMeyhöfer aikoi nyt muodostaa osakeyhtiön turpeen valmistamista\nvarten; suuri pääoma piti koottaman, ja itsensä hän antaisi nimittää\ntirehtööriksi niin ja niin monen tuhannen taalarin palkalla. Joka\nviikko hän kävi kaksi, kolme kertaa kaupungissa eikä usein tullut vielä\ntoisenakaan päivänä kotiin.\n\n— Kovalle ottaa, sanoi hän selvittyänsä kohmelostaan; mutta minä\npanen sittenkin asian toimeen. Ja Douglas, tuo pomo, hänkin saa\nkeventää kukkaronsa. Jos vain tietäisin, kuinka hänet saisin kynsiini.\nHelenenthaliin en koskaan mene — en tahdo nähdä, kuinka tuo mies on\nantanut talon joutua rappiolle -ja kaupungissa ei häntä koskaan tapaa.\nMutta heltimän pitää häneltä, ei auta. Jollei hän ota koko vakallista\nosakkeita, niin piru hänet perii.\n\nElisabet rouva kuunteli tuota kaikkea sanomatta sanaakaan, mutta Paul\notti salaa vajan avaimen mennäksensä puhuttelemaan Mustaa Sussua; hän\nkun nyt oli saanut päähänsä, että siitä se kerran pelastus koituu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsiäispyhien mentyä muutettiin rippikoulu jälleen kirkkoon. Pojat ja\ntytöt tulivat puoli vuotta erillään oltuansa taasen yhteen.\n\nElisabet oli talven kuluessa muuttunut hyvin paljon. Hän näytti jo\nmelkein täysikasvuiselta naiselta. Hänellä oli puolipitkä hame ja\nkiharoita otsalla.\n\nPaul tervehti häntä raskaalla mielellä, he eivät enää näyttäneet\nsopivan yhteen, — mutta Elisabet nousi ja puristi hänen kättänsä\nkaikkien nähden.\n\nSeuraavalla tunnilla kuljetettiin poikain puolella miehestä mieheen\npaperilippua, joka herätti suurta iloa. Kaikennäköisten koukeroiden\nkeskellä luettiin siinä sanat:\n\n        Kihloissa:\n\n      Paul Meyhöfer\n    Elisabet Douglas.\n\nKäsiala oli nuoremman Erdmannin. Paulin käsi tapaili veistä; hetken\naikaa tuntui hänestä siltä, kuin hän voisi paljastaa sen naapurilleen\nkeskellä kirkkoa ja kostaa. Paul sieppasi häneltä paperilipun ja repi\nsen pieniksi palasiksi.\n\nElisabet katsoi kummastellen Pauliin, ja kirkkoherra käski hänen\nolemaan hiljaa. Nyt hän hämmästyi omasta rohkeudestaan. Erdmannin pojat\nkai huomasivat, ettei Paul tässä asiassa sietänyt pilaa, eivätkä he sen\nkoommin yrittäneetkään häntä Elisabetilla härnätä.\n\nSunnuntaina ennen helluntaita lapset laskettiin ripille. Paul ei\nnukkunut koko yönä. Ennen päivän koittoa hän nousi vuoteeltaan, puki\nyllensä uudet mustat verkavaatteensa, jotka hyvä täti oli lahjoittanut\nhänelle tätä juhlaa varten, ja kierteli läpi koko talon ja kasteiset\npellot käyden aina suolla saakka, joka kukkaverhossaan näytti niin\njuhlalliselta.\n\nAuringon nousua katsellen hän pani kätensä ristiin ja lausui palavan\nrukouksen. Tästä päivästä, hän sanoi, alkaa hän uuden, paremman\nelämän, antaa anteeksi kaikki vääryydet ja rakastaa vihollisiaan,\nniinkuin Kristus on käskenyt... Samassa hän muisti veitsen, jonka hän\noli teroittanut Erdmannin poikain menoksi. Hän otti sen taskustaan ja\nheitti suohon, missä se läiskähtäen vaipui vetelään noroon.\n\nKuumia kyyneliä valui hänen silmistään. Huonoksi, kurjaksi hän tunsi\nitsensä, aivan arvottomaksi astumaan Jumalan alttarin eteen... Tuskin\nhän uskalsi palata takaisin taloon, ja vasta sitten kun kaksoiset uuden\nuutukaiset hameet yllä riemuiten tulivat häntä vastaan, kävi hänen\nsydämensä vapaammaksi ja keveämmäksi. Hän syleili siskoja ja teki\nitseksensä lupauksen olla heidän uskollinen auttajansa ja ystävänsä.\n\nSitten tuli äiti puettuna haalistuneeseen silkkihameeseen, suuteli\npoikaa otsalle ja poskellepa pitäen hänen kasvojansa käsiensä välissä\nkatseli häntä kauan silmästä silmään. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta\nenempää ei tullut kuuluviin kuin:\n\n— Poikani! Rakas poikani!\n\nIsäkin oli tänään mitä paraimmalla tuulella. Hän tarttui pojan käteen\nja piti hänelle pitkän puheen siitä, kuinka hänen tulisi oppia aina\nkiinnittämään katseensa siihen, mikä ihmiselämässä on suurta, ja kuinka\nhänen tulisi pitää esikuvanaan isäänsä, jota tosin onnettomuudet\nolivat seuranneet ja ihmisten ilkeys paljaaksi ryöstänyt, mutta\njoka kuitenkaan ei koskaan ollut herennyt pyrkimästä korkeampiin\npäämääriin, kohti ikuisia tähtiä, ei tästäkään kurjasta loukosta,\nmihin kiero kohtalo oli hänet heittänyt. Hän rypisti kulmakarvojaan ja\nharoi tukkaansa ollen pelkkää ylevyyttä ja hengensuuruutta kiireestä\nkantapäähän.\n\nPaul suuteli hänen käsiään ja lupasi tehdä kaikki.\n\nKello kahdeksan hän näki maantiellä ohikulkevat vaunut, joiden hopeiset\nhelat kimaltelivat aamuauringon paisteessa.\n\nKauan hän katseli vaunuja. Kaikki tuntui hänestä unelmalta... Hän\ntunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, että mieltä oikein ahdisti\npelkästä ilosta. Millä olen tämän ansainnut? kysyi hän itseltänsä ja\nalkoi sitte miettiä, minkälainen se ensimäinen suru olisi, joka häneltä\ntämän autuuden riistäisi... Kun kaksoiset ilmoittivat, että vaunut\nolivat kirkkomatkaa varten valmiina, tunsi hän itsensä surulliseksi ja\nalakuloiseksi.\n\nPappilan puistossa, jossa jasmiinit ja seljapuut kukkivat ja jonka\nruohonurmella auringon säteet kimaltelivat, seisoi kaksi toisistansa\nerillään olevaa joukkoa, joista toinen oli musta ja toinen valkoinen.\nEdellisen muodostivat pojat, jälkimäisen tytöt.\n\nElisabet, jolla oli lumivalkoinen puku yllä ja pitsihuivi hartioilla,\nnäytti puhtoiselta ja tuoksuvalta kuin tuomenkukka. Hänen poskensa\nolivat kalpeat, hänen katseensa alasluotu, ja hän hypisteli milloin\nvirsikirjaa, milloin seljanlehteä, jotka olivat hänen kädessään.\n\nPaul katseli tyttöä, mutta tämä ei nähnyt häntä. Kenties hän ei\ntahtonut antaa maallisten ajatusten häiritä hartauttansa.\n\nJa sitten saapui kirkkoherra. Kellot soivat, urut alkoivat humista, ja\nverkalleen astui kulkue parittain alttaria kohden.\n\nPaul kulki aivan Erdmannin poikien takana, jotka näyttivät niin\ntotisilta ja siivoilta pitkissä mustissa verkanutuissaan. Äkkiä valtasi\nPaulin uudelleen syyllisyyden tunto. Hän kumartui eteenpäin, kosketti\nheitä niskaan ja kuiskasi kyynelsilmin:\n\n— Antakaa minulle anteeksi! Olen tehnyt teille paljon pahaa!\n\nPojat nyhjäisivät toisiaan kylkeen ja hymyilivät ilkkuilevasti.\nToinen heistä kääntyi puoleksi ympäri. Hänen kärsivä katseensa puhui\nväärinkäsitettyä ja loukattua viattomuutta, kun hän kuiskasi:\n\n— Poikani, me annamme sinulle anteeksi.\n\nPaul huomasi kyllä, että veljekset salaa nauroivat hänelle, mutta hänen\nsydämensä oli niin täynnä hartautta ja rakkautta, ettei mikään maailman\npilkka voinut häneen pystyä.\n\nLapset järjestyivät kummallekin puolelle alttaria.\n\nPaul loi aran katseen kirkon keskustaan päin, joka oli täynnä ihmisiä,\nmutta ei nähnyt ketään tuttua.\n\nSaarna oli loppunut. Hän seisoi ja tuijotti lattiaan. Kaikki on kuin\nunta...\n\nHetkistä myöhemmin hän tunsi polvensa lepäävän pehmeällä patjalla\nja papin käden päänsä päällä... Hän ei tajunnut, mitä hänelle\nsanottiin. Toisessa päässä alttariympyrää hän näki Elisabetin itkevän\nnenäliinaansa.\n\n— Itke vaan, itke vaan! Kohta taas nauratkin, ajatteli Paul.\n\nJa sitten hän kyseli itseltään, miksi kaikki ihmiset niin paljon\nnauroivat, vaikka yleensä maailmassa oli niin vähän naurun aihetta.\n\nUrut alkoivat soittaa virttä, johon seurakunta täysin äänin yhtyi.\nPaulin katse kiintyi aurinkoon, joka monivärisinä säteinä paistoi\nmaalattujen ikkunain lävitse kirkkoon. Tuota värileikkiä katsellessaan\nhän yhtäkkiä säpsähti. Alttarin yläpuolella olevan ristin toisella\npuolen seisoi suunnattoman suuri, synkkä harmaapukuinen nainen ja\nkatseli alas häneen suurin, elottomin silmin... Katuva Magdaleena se\noli.\n\nHäntä värisytti.\n\n— Surutar, kuiskasi hän ja kumartui, ikäänkuin nöyryydessä ottaakseen\nvastaan sen kohtalon, jonka tämä hänelle määräsi.\n\nJa kun hän nosti silmänsä, säteili aurinko entistä ihanampana.\n\nTulipunaisina ja smaragdinvihreinä sen liekit kiiluivat ja kimalsivat\nja kutoivat harmaan naisen pään ympärille kirkkaan säteikön.\n\nMutta Surutar seisoi synkkänä tuon väriloiston keskellä ja tuijotti\nsuurin, elottomin silmin alas häneen.\n\nVoimakkaasti humisi urkujen loppusoitto, iloinen liike syntyi\nseurakunnassa — lapset riensivät omaistensa syleiltäviksi... ja\nElisabetin kyynelten kostuttamista silmistä Paul sai ystävällisesti\ntervehtivän katseen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPaul ryhtyi nyt talon toimiin. Valan, jonka hän oli tehnyt\nripillepääsypäivänsä aamuna, hän piti uskollisesti. Hän teki työtä kuin\nhalvin renki, ja kun äiti pyysi häntä säästämään itseänsä, niin poika\nsuuteli hänen kättänsä ja sanoi:\n\n— Sinä tiedät, kuinka paljon meillä on tehtävää.\n\nIltaisin, kun väki oli mennyt levolle ja kaksoiset hummanneet\nitsensä väsyksiin, istuivat äiti ja poika usein pitkät ajat yhdessä,\nneuvottelivat ja tekivät laskuja, mutta kun joku päätös heissä oli\nkypsynyt ja toivon säde välkähti heidän silmistään, niin tapahtui\nusein, että he äkkiä säpsähtivät ja huoaten antoivat päänsä vaipua —\nmutta kumpikaan ei sanonut, mikä mieltä painoi...\n\nTähän aikaan Elisabet rouva alkoi kovasti vanhentua. Pitkiä, kapeita\njuovia ilmestyi poskiin, leuka alkoi venyä yhä pitemmäksi, ja hiukset\nsaivat hopeakiilteen. Ainoastaan hänen surun sumentamien silmiensä\nsalaperäisestä syvyydestä saattoi päättää, kuinka kaunis hän oli ennen\nollut.\n\n— Niin, nyt näet että olen vanha akka, sanoi hän eräänä aamuna\npojallensa kammatessaan peilin edessä hiuksiaan, — eikä onni ole vielä\ntullut.\n\n— Vaiti, äiti! Miksikä olen sitten minä maailmassa? vastasi hän,\nvaikkei hän suinkaan peräti paljon toiveisiin luottanut.\n\nSilloin äiti hymyili alakuloisesti, silitteli pojan poskia ja otsaa ja\nsanoi:\n\n— Sinähän näytätkin juuri kuin olisit siepannut onnen kiinni\nsiivistä!... Mutta minun ei pitäisi puhua näin; mikähän minun eteeni\ntulisi, jollei sinua olisi?\n\nSellainen ylenmääräisen hellyyden purkaushetki sai riittää pitkiksi\najoiksi, sillä usein meni kuukausia, joiden kuluessa äiti ja poika\neivät paljaan alakuloisuuden tähden uskaltaneet toisiaan hellästi\npuhutella. —\n\nKaksoisista kasvoi kaksi vallatonta, pyöreäposkista veitikkaa, joille\nei mikään puu ollut liian korkea eikä mikään oja liian syvä. Kihara\nruskea tukka valui lukemattomina uppiniskaisina kiemuroina ohimoille,\njoiden alta pälyivät silmät niin veitikkamaiset, samalla kertaa ujot\nja rohkeutta säkenöivät, että luuli näkevänsä hymyilevän päivänsäteen\nmetsän pimennosta pilkistävän.\n\nHeidän naurunsa kaikui varhain aamulla ja myöhään illalla yksinäisessä\ntalossa, jonka hiljaisuus tuntui entistä painostavammalta, kun tytöt\nolivat koulussa tai ulkona maita metsiä kiertelemässä.\n\nKaksoisista oli kaikki yhdentekevää. Oli päivänpaiste tai myrsky\ntalossa, aina oli heidän päänsä täynnä hullutuksia, ja jos isän\nriehunta väliin kävi niin uhkaavaksi, että he katsoivat paraaksi hiipiä\nuunille, niin he korvasivat vahingon nipistelemällä toisiansa jalkoihin.\n\nPaulia he rajattomasti rakastivat, mutta siitä huolimatta he-\nsieppasivat hänen lautaseltansa paraimmat palat ja julistivat\nomaksi omaisuudeksensa puhtaimmat paperiarkit hänen salkustansa ja\nkiiltävimmät napit hänen housuistaan, sillä he näpistelivät kuin\nharakat.\n\nPaulilla oli paljon huolia heidän tähtensä, sillä hän pelkäsi heidän\nvilliintyvän aina enemmän, erittäinkin kun äiti alkoi käydä yhä\nväsyneemmäksi ja antoi asiain mennä menojaan. Mutta Paul alotti\nkasvatuskokeensa väärästä päästä. Hänen varoituksensa eivät kantaneet\nmitään hedelmää, ja kerran hänen pitäessään nuhdesaarnaansa tapahtui,\nettä toinen sisarista kapusi hänen syliinsä, kävi kiinni hänen nenäänsä\nja huudahti:'\n\n— Katso, katso! Hän rupee saamaan partaa.\n\nToinen sisar kiipesi perästä, ja molemmat alkoivat kilvan nyppiä hänen\npartahaiveniaan. Kun Paul nyt todenperään suuttui, niin tytötkin\nkävivät ynseiksi ja arvelivat:\n\n— Hyi! — sinun kanssasi emme viitsi puhuakaan enää.\n\nElisabetia Paul ei ollut nähnyt ripillepääsyn jälkeen, vaikka siitä oli\njo kulunut kokonainen vuosi.\n\nSanottiin, että hän oli lähetetty kaupunkiin oppimaan \"seuraelämän\ntapoja\". Nämä sanat aina vihlaisivat Paulin sydäntä; hän tuskin tiesi,\nmitä ne merkitsivät, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että he nyt\netääntyisivät toisistaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.\n\nEräänä päivänä pääsiäisen aikana hän meni työhön pellonpalaselle, joka\noli erillään muista viljelyksistä, kaukana metsän reunassa. Paul kylvi\nitse, ja renki ajoi kahdella hevosella äestä perässä.\n\nHänellä oli suuri valkoinen kylvinesiliina, ja hiljaisella ilollahan\ntarkasteli, kuinka siemenjyvät putoilivat maahan niinkuin kultaisen\nsuihkulähteen pisarat. Silloin hän oli näkevinänsä metsässä jotakin\nvalkoista, joka liehui edestakaisin — niinkuin ilmassa keinuva kehto.\nHänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ottaa siitä tarkempaa selkoa, sillä\nkylväminen on työtä, joka vaatii tarkkaavaisuutta.\n\nNiin tuli suurushetki. Renki istui jyväsäkille, mutta hän itse, hikeen\nkun oli tullut, meni metsään varjoa etsimään.\n\nPaul loi pikaisen silmäyksen heiluvaan kehtoon päin ja ajatteli:\n\n— Taitaa olla riippumatto.\n\nMutta kuka siinä lepäsi, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.\n\nSilloin oli hän kuulevinänsä jonkun huutavan hänen nimeänsä.\n\n— Paul! Paul!\n\nSe kaikui niin vienona ja ystävällisenä, ja tuo kirkas, pehmeä ääni\nkuulosti niin tutulta. Säikähtyneenä hän katsoi sinne päin.\n\n— Tulehan tänne, Paul! kuului ääni uudelleen. Kylmiä ja lämpöisiä\nväreitä kulki hänen lävitsensä, sillä nyt hän tiesi, kuka siellä oli.\nHäveten hän katseli työpukuaan ja koetti avata esiliinansa solmua,\nmutta se oli työntynyt niin kauaksi niskaan, ettei hän ulottunut siihen.\n\n— Tule semmoisena kuin olet! huuteli ääni, ja nyt Paul näki, kuinka\ntytön yläruumis kohousi riippumatosta, punaisiin ja kullattuihin\nkansiin sidotun kirjan pudotessa hänen kädestään maahan.\n\nPaul astui vitkastellen lähemmäksi ja koetti salaa pyyhkiä mättäisiin\nsavea pois saappaistaan. Tyttö puolestaan huomasi aivan viime hetkessä,\nettä hänen jalkansa ja valkoiset sukkansa näkyivät hameenliepeen alta.\nHän tahtoi kiireesti peittää ne huivilla, joka hänellä oli hartioille\nheitettynä, mutta ei saanut sitä irti, ja kun hänellä ei ollut muuta\nneuvoa, niin hän lyykistyi kokoon ja istui siinä kuin kana pesässään,\nriippumaton hillittömästi heiluessa edestakaisin.\n\nTytöllä ehkä oli ollut aikomus varmuudellaan ja seuraelämän\nkokemuksellaan saattaa Paul hämilleen, mutta kohtalo sallikin, että\nhän oli yhtä punehtunut ja hämmentynyt kuin toinenkin. Paul ei\nhuomannut tytön mielentilaa; hän näki vain, että tyttö oli käynyt hyvin\nkauniiksi, että hänen hiuksensa olivat hienolla tavalla kammatut ja\nettä nauharuusu hänen täyteläisellä povellaan aaltoavasti laski ja\nkohoili. Tämä viimeinen huomio varsinkin teki hänelle selväksi, että\ntytöstä oli ylennyt täysi nainen.\n\nKului hyvä aika, ennenkuin kumpikaan mitään puhui.\n\n— Hyvää päivää, Paul! sanoi tyttö viimein naurahtaen ja tarjoten\nkättänsä, sillä hän huomasi olevansa johtavassa asemassa.\n\nPaul oli vaiti ja hymyili.\n\n— Auta minua saamaan irti tuo huivi! jatkoi tyttö.\n\nPaul auttoi.\n\n— Ja nyt käänny ympäri! Hän teki niin.\n\n— Nyt on kaikki hyvin.\n\nElisabet lepäsi jälleen pitkänänsä, oli levittänyt liinan jalkojensa\npäälle ja tirkisteli veitikkamaisesti Pauliin riippumaton silmuksien\nläpi..\n\n— On oikein hupaista saada tavata sinut jälleen, sanoi tyttö. Sinä olet\nkuitenkin parhain kaikista... Oletko ikävöinyt minua?\n\n— En, vastasi Paul totuudessa pysyäksensä.\n\n— Ah, mene matkoihisi! huudahti tyttö ja koetti nyrpeänä kääntää\nselkänsä Paulille, mutta kun riippumatto siitä rupesi jälleen kovasti\nkeinumaan, niin hän pysyi asennossaan ja nauroi.\n\nPaulia ihmetytti, että tyttö saattoi olla niin iloinen. Lukuunottamatta\nkaksoisia ei hän ollut nähnyt kenenkään niin nauravan. Mutta ne olivat\nlapsia. Tämä nauru teki kuitenkin hänet vapaammaksi, sillä hän tunsi\nvaistomaisesti, kuinka paljon hän oli käynyt Elisabetia vanhemmaksi.\n\n— Muuten on sinulle kai kaikki käynyt hyvin, siitä asti kun viimeksi\ntavattiin? kysyi Paul.\n\n— On, Jumalan kiitos! tuli vastaukseksi. Äiti tosin on ollut vähän\nkivulloinen, mutta siinä onkin kaikki.\n\nVarjo ilmestyi Elisabetin kasvoille, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä se oli kadonnut, ja hän jatkoi:\n\n— Minä olen oleskellut kaupungissa ja siellä olen ollut jos yhdessäkin\n— toiste kerron sinulle kaikki. Olen käynyt tanssikoulussa, kuuletko,\nja ihailijoita on minulla myöskin ollut — usko pois vaan. He ovat\nkävelleet edestakaisin minun ikkunani ohitse ja lähettäneet minulle\nkukkavihkoja, vieläpä runojakin, omatekoisia runoja. Yksi heistä\noli ylioppilas, jolla oli nauhoilla koristettu valkoinen nuttu ja\nkolmivärinen lakki, — oi, hän se ymmärsi asiat! Mitä kaikkea hän\nosasikaan puhua — sittemmin hän meni kihloihin Betty Schirrmacherin\nkanssa, joka on minun ystäväni, salaa näet — siitä ei tiedä kukaan muu\nkuin minä.\n\nPaul hengitti keveämmin, sillä ylioppilas oli alkanut tehdä hänet\nlevottomaksi.\n\n— Etkö sinä vihastunut? kysyi Paul.\n\n— Minkätähden?\n\n— Hänen uskottomuutensa tähden.\n\n— En, minä olen korkeammalla kannalla, vastasi tyttö ja kohautti\nolkapäitänsä. Voi, veikkonen — hän oli vain keltainen poikanulikka\nsinun rinnallasi!\n\nPaul oikein säikähti kuullessaan ylioppilasta halveksivaisesti\nnimitettävän poikanulikaksi ja vielä lisäksi verrattavan häneen tuolla\ntavalla.\n\n— Minun veljeni ei ole mikään keltainen poikanulikka, vastasi Paul.\n\n— En tunne häntä, lausui tyttö filosoofin tyyneydellä; kenties hän\nei ole... Niin, olen tullut paljon, paljon vanhemmaksi, jatkoi hän.\nKirjallisuuden historiaakin olen lukenut — se on hyvin hauskaa.\n\nTuskallinen kateus heräsi Paulissa.\n\n— Annahan tänne tuo kirja tuosta! pyysi tyttö. Paul teki niin.\n\n— Tunnetko sen?\n\nPunaiseen kanteen oli kultakirjaimilla painettu: \"Heine: Laulujen\nkirja\". Paul ravisti päätään vastaukseksi.\n\n— Etkö?... Siinä kirjassa on paljon oppimista. Minä lainaan sen\nsinulle. Kun sitä on hetkisen lukenut, niin rupeaa melkein aina\nitkemään.\n\n— Onko se niin surullinen? kysyi Paul.\n\n— On, hyvin surullinen, niin kaunis ja niin surullinen kuin... kuin...\nsiinä puhutaan ainoastaan rakkaudesta, ei mistään muusta; kaipaus\nvaltaa ihmisen, ja tuntuu kuin lentäisi pois Gangesta kohti, missä\nlootus kukkii ja missä...\n\nElisabet vaikeni, sitten hän puhkesi heleään nauruun ja virkkoi:\n\n— Se on hyvin tyhmää, eikö totta?\n\n— Mikä niin?\n\n— Se, mitä lörpöttelen.\n\n— Ei ollenkaan. Koko ikäni tahtoisin kuulla sinun niin puhuvan.\n\n— Tosiaankin?... Tässä on niin hupaista olla, Paul! Minusta tuntuu niin\nturvalliselta, kun sinä olet läheisyydessä.\n\nElisabet kohotti itseänsä riippumatosta ikäänkuin nojataksensa päänsä\nPaulin olkapäätä vasten. Pitkiin aikoihin ei Paul ollut tuntenut\nitseänsä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.\n\n— Miksi katselet poispäin?... kysyi tyttö.\n\n— Enhän katsele.\n\n— Katseletpa... Katso minuun — soisin sen niin mielelläni... Sinulla\non niin totiset, uskolliset silmät... Tiedätkö, Paul, mitä nuo laulut\nmuistuttavat?\n\n— Mitä sitten?\n\n— Sinun vihellystäsi. Se on myöskin semmoista -semmoista, no, sinä\nymmärrät... Vihellätkö vielä usein?\n\n— Hyvin harvoin.\n\n— Etkä myöskään ole opetellut huilua puhaltamaan.\n\n— En.\n\n— Kuinka olet paha! Jos pitäisit minusta, niin kyllä olisit\nopetellut... Ensi kerralla lahjoitan sinulle kauniin huilun.\n\n— Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa!\n\n— Onpa kyllä! Sinä annat minulle kaikki ne laulut, joita soitat. Ja jos\nsydämesi tuntuu oikein raskaalta... niin lue tätä kirjaa, siitä löydät\nkaikki.\n\nPaul tarkasteli sitä joka puolelta.\n\n— Siinäpä merkillinen kirja, ajatteli hän.\n\n— Ja kerro nyt minulle itsestäsi! sanoi tyttö. Mitä sinä teet ja\npuuhaat? Ja sinun rakas äitisi — kuinka on hänen laitansa?\n\nPaul loi tyttöön kiitollisen katseen. Hän tunsi, että hän tänään\nolisi voinut puhua kaikki ajatuksensa, - mutta samassapa iski hänelle\nmieleen, että suurushetki oli jo kulunut ja että renki hevosineen\nodotti häntä. Päivällisiin piti hänen saada kylvetyksi, koska syönnin\njälkeen oli lähetettävä kaupunkiin kuorma turvetta, jota hän salaa oli\nsuosta väännättänyt.\n\n— Nyt minun täytyy mennä kylvämään, sammalteli Paul.\n\n— Kuinka ikävää! Ja koska pääset työstäsi?\n\n— Päivällisen aikaan.\n\n— Niin kauan en voi odottaa, sillä äiti kävisi levottomaksi. Mutta\ntule tänne kävelemään jonakuna päivänä nyt pian — ehkä löydät silloin\nminutkin. Jään tähän vielä vähäksi aikaa katselemaan sinua. Sinä näytät\nniin miellyttävältä kävellessäsi edestakaisin valkeine esiliinoinesi ja\njyvien sadellessa ympärilläsi.\n\nPaul ojensi kätensä jäähyväisiksi sanomatta sanaakaan ja lähti.\n\n— Kirjan jätän tähän, huuteli Elisabet hänen jälkeensä; tule ottamaan,\nsittenkuin olet lopettanut työsi.\n\nRenki hymyili viekkaasti nähdessään Paulin tulevan, ja tämä uskalsi\ntuskin nostaa silmiään.\n\nJoka kerta kun hän kulki ohi sen paikan, mistä hän näki tytön,\nkohotti tämä itseään riippumatossa ja heilutti nenäliinaansa. Kello\nkahdentoista ajoissa hän kääri kokoon riippumattonsa, tuli metsän\nreunaan ja käsiään torvena käyttäen huuteli jäähyväiset... Vastaukseksi\nPaul nosti lakkiaan, mutta renki katseli toisaalle ja vihelteli; — hän\nei ollut näkevinään, ei kuulevinaan...\n\nPäivällistä syötäessä äiti katseli herkeämättä poikaansa, ja kun he\nolivat joutuneet kahden kesken, otti hän Paulin pään käsiensä väliin ja\nkysyi:\n\n— Mitä sinulle on tapahtunut, poikani?\n\n— Kuinka niin? kysyi tämä hämillään.\n\n— Sinun silmissäsi on niin omituinen kajastus. Paul nauroi ja juoksi\npois; mutta kun äiti illallisen aikanakin yhä vaan katseli häntä —\nkysyväisenä ja samalla surullisena — alkoi hänen mieltänsä pahoittaa\nse, ettei hän ollut osoittanut luottamusta äidillensä, ja hän kertoi,\nmitä oli tapahtunut.\n\nOli kuin auringonpaiste olisi kirkastanut äidin kasvot; ja kun poika\nposket hehkuvina hämillään hiipi pois, katseli äiti häntä kyynelsilmin\nja kädet ristissä ikäänkuin rukoillen.\n\nPaul istui puoliyöhön asti huoneessaan, pää käsien nojassa.\nSalaperäinen kirja oli hänen polvillaan, mutta lukea sitä hän ei\nsaattanut, sillä isä oli kieltänyt polttamasta tulta iltasilla. Hänen\ntäytyi odottaa sunnuntaita.\n\nHän ajatteli paljon sitä, kuinka Elisabet oli muuttunut. Jospa hän\nvain ei olisi nauranut niin usein! Ilomielisyys teki tytön hänelle\nvieraaksi, ja tuo rikas, kukoistava elämä, johon hän oli kiintynyt,\nvei hänet kauas, kauas pois noihin etäisiin maihin, missä onnelliset\nelävät. Ja jos tyttö lempeydessä ja hyvyydessä olikin sama kuin\nennen, täytyi hänen kuitenkin oppia halveksimaan häntä, joka oli\nvain talonpoika ja lisäksi tyhmä ja kömpelö ja synkkämielinen. Hänen\najatuksissaan liiteli sekaisin onnellisuutta, häpeätä ja nuhteita\nitseänsä kohtaan, sillä hän arveli, että hän olisi voinut esiintyä\npaljon arvokkaammin ja hienommin. Lisäksi tuli arvoituksen kaltainen\ntuska, joka oli kuristaa hänen kurkkunsa — mutta turhaan hän mietti,\nmikä oli syynä tähän tunteeseen.\n\nSeuraavana päivänä hän näki pihasta, jossa hän oli työssä, valkoista\nliehuvan metsän rannassa. Hän puri hammasta harmissaan, katkera oli\nmieli, mutta työstään hän ei voinut irtautua.\n\nVielä kaksi päivää perätysten ilmestyi tuo valkoinen — sitten sitä ei\nenää näkynyt.\n\nSunnuntai-aamuna hän otti laulukirjan ja painautui metsään — hän ei\ntullut kotiin ruoka-ajoiksikaan, ja illalla kaksoiset löysivät hänet\nerään katajapensaan juurelta viheltämästä, kyynelten valuessa hänen\nposkillensa.\n\nNiin hän käänsi \"Laulujen kirjaa\" omalle kielellensä. — — —\n\nVähän sen jälkeen hän kuuli, että lääkärit olivat määränneet rouva\nDouglasin oleskelemaan etelässä pitemmän aikaa ja että Elisabetin piti\nseurata häntä matkalle.\n\n— Paras onkin, ajatteli Paul itseksensä, silloin ei hän hanki minulle\nniin paljon päänvaivaa.\n\nKauan Paul oli kahden vaiheilla, lähettäisikö hän takaisin lainatun\nkirjan vai ei; hän olisi mielellään pitänyt sen, mutta omatunto ei\noikein sallinut sitä. Paul odotti sopivaa hetkeä — kunnes hän kuuli,\nettä Elisabet oli jo matkustanut. Silloin hän rauhoittui.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nViisi vuotta kului — viisi murheen ja vaivannäön vuotta. Paul käsitti\nelämän vakavalta kannalta, hän teki työtä aamusta yöhön asti, ahkeralla\nkädellään hän kävi kiinni jokaiseen toimeen, ja mihin hän vain ryhtyi,\nse onnistui. Mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä hän oli aina\nhuolissaan tulevaisuuden tähden.\n\nHänen otsallaan oli aina samat rypyt, hänen silmissään sama\nraskasmielinen, miettiväinen ilme, ja usein hän päiväkausiin ei\nvirkkanut sanaakaan, ei työpaikoilla eikä ruokapöydässä.\n\nHän piti puuhiaan toivottomina. Isän kiitosta hän ei koskaan saanut\nodottaa eikä hän sitä kaivannutkaan, mutta raskaalta tuntui, kun joku\nisän oikku hävitti, mitä hän vaivalla viikkojen kuluessa oli kuntoon\nsaanut.\n\nHyvin usein tapahtui, kun isä palasi matkoiltaan, että hän renkien\nkuullen haukkui Paulia pöllöksi ja tyhmyriksi ja valitti katkerasti\nsitä, että hänen täytyi jättää talonpito niin kehnoihin käsiin, kun\nvelvollisuudet — ei kukaan tietänyt mitkä ne olivat — vaativat hänet\nmuualle.\n\nPaul oli vaiti, sillä syvälle oli häneen painunut käsky: \"Sinun\npitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi\" - \"isääsi äitisi tähden\",\nniin hän sanat oli muodostanut, — mutta hänen katseensa kulki synkän\ntutkivana miehestä mieheen, ja jos hän silloin huomasi jonkun rengeistä\nhymyilevän vahingonilosta tai nyhjäisevän sivukumppaniaan kyynärpäällä,\nniin hän eroitti miehen seuraavana aamuna palveluksesta. Renkien\njoukossa oli eräs, joka oli ollut talon töissä Meyhöferin tulosta\nsaakka. Hänen nimensä oli Mikael Raudszus, ja hän oli liettualaista\nsukuperää. Hän asui kankaalla lähellä Helenenthalia kurjassa mökissä,\njonka seinät olivat peitetyt turpeilla. Hänellä oli huono vaimo, joka\noli istunut jo kaksi kertaa vankeudessa ja piti lapset kerjuulla.\n\nMies oli hiljainen ja salamyhkäinen, teki työnsä kelvollisesti ja meni\nmatkoihinsa nurkumatta, jollei häntä tarvittu, mutta tuli jälleen\nkäskettäessä täsmällisesti paikalle.\n\nPaul ei aluksi voinut sietää häntä, sillä miehen harvasanaisuus\nja synkkä olento olivat tehneet häneen kammottavan vaikutuksen,\nmutta sittemmin oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän itse oli\nsamallainen, ja siitä saakka hän oli alkanut pitää miehestä.\n\nIsälläkin oli jonkinlainen kunnioitus häntä kohtaan, sillä vaikka hän\npäihtyneenä ollessaan usein löi toisia renkejä, ei hän milloinkaan\nkoskenut häneen. Näytti kuin tuon miehen tuuheiden kulmakarvain alta\nlähtevä katse olisi pitänyt isän ohjissa.\n\nTämä mies oli Paulin uskollisin apulainen. Hänelle uskottiin tavaran\nkauppaaminen torilla, ja hän osasi aina kiskoa korkeimmat hinnat. — — —\n\nTuossa yksinäisessä talossa oli näiden viiden vuoden kuluessa\nhiljalleen ja huomaamatta tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän\nhävisivät köyhyyden merkit, ja yhä harvinaisemmaksi kävi puute\nruoka-aitassa.\n\nPuutarhassa nähtiin kauniita kukkalavoja, palkokasveja ja parsaa\nkasvatettiin runsaasti, ja lahonnut lauta-aita oli aikoja sitten\nuusittu.\n\nKarja lisääntyi vuosittain kahdella, kolmella lehmällä, ja maitovaunut,\njotka joka aamu lähetettiin kaupunkiin, toivat kotiin hyvät rahat.\n\nIsän syy oli kokonansa, ettei vielä kuitenkaan voinut olla puhetta\nalkavasta hyvinvoinnista, sillä suurimman osan tuloista hän tuhlasi\nkeinotteluyrityksiinsä, mikäli hän ei niitä juonut. Paulin onnistui\nkuitenkin joka kuukausi salaa pistää säästöön pari taalaria siskojen\nhyväksi.\n\nVeljet tarvitsivat rahaa enemmän kuin koskaan. Max oli suorittanut\ntutkintonsa ja oli paraillaan palkatonna opetuksenkuuntelijana\nkoetusvuotensa ajan; ja Gottfried, konttoristi, oli joka vuosi useampia\nkuukausia ilman paikkaa. Molemmat kirjoittivat kerjuukirjeitä. Ne\nolivat sävyltään monenkarvaisia; mikä oli leikkisä, kuten: \"Hellitä\nminulle paikalla 30 taalaria!\", mikä sydäntä särkevä, kuten: \"Jollet\ntahdo, että joudun perikatoon, niin armahda\" j.n.e.\n\nPaul vietti monta unetonta yötä miettiessään, kuinka heitä auttaisi, ja\nusein tapahtui, että hän sai itse kitua hankkiessaan heille rahoja.\n\nKerran oli Gottfried kirjoittanut, että hän oli aivan rahaton ja\nvälttämättä tarvitsi uuden kesäpuvun. Paul aikoi juuri hankkia\nitselleen uuden pyhänutun, sillä vanha oli käynyt pieneksi; huoaten\nhän pani sitä varten määrätyn rahan kirjekuoreen ja lähetti sen\nveljelle, mutta myötäseuraavassa kirjeessä hän mainitsi, että hänen\noma pukuvarastonsa oli hyvin huonossa kunnossa. Veli osoittautui\nylevämieliseksi ja lähetti parin viikon päästä vaatemytyn ja kirjeen,\njossa sanottiin: \"Lähetän tässä sinulle käytetyn vaatekerran, jota sinä\nvaatimattomassa asemassasi kyllä vielä voit pitää.\"\n\nMyös kaksoisille Paul teki mahdolliseksi paremman tulevaisuuden kuin\nvaikeat olosuhteet olisivat antaneet aihetta odottaa. Hän toimii\nniin, että kirkkoherran rouva, entinen kotiopettajatar, otti heidät\nyksityiskouluunsa, jonka hän oli perustanut seudun varakkaiden\ntilanomistajaperheiden tyttäriä varten.\n\nKoulumaksu ei pahinta tiukkaa tehnyt; kirjat ja vihot, niihin ei\nmahdottomia mennyt; mutta vaikeinta oli pitää sisaria tarpeeksi hyvissä\nvaatteissa, sillä Paulin itsetunto ei olisi sallinut, että sisarien\ntoverit pitäisivät heitä kerjäläistyttöinä. Paul tiesi kokemuksesta,\nmiltä tuntui, kun toiset halveksien kohtelevat; sitä hän ei olisi\nsuonut sisarillensa.\n\nÄidiltä hän ei enää saanut apua edes tällaisiin huoliin. Miehensä\nalituisista moitteista hän oli käynyt niin araksi, ettei hän enää\nuskaltanut ostaa rihman pätkää omalla edesvastuullaan.\n\n— Mitä sinä teet, poikani, on hyvä! sanoi Elisabet rouva; ja Paul kävi\nkaupungissa, missä kangaskauppiaat ja neulojat häntä petkuttivat.\n\nSuruttomina ja vallattomina kasvoivat kaksoiset. Heillä ei ollut\naavistustakaan siitä murhenäytelmästä, jota näyteltiin heidän\nläheisyydessään. Kymmenvuotiaina he painivat kylän poikien kanssa,\nkaksitoistavuotiaina he kävivät näiden kanssa omenia varastamassa ja\nehdittyään viidentoista vuoden ikään he saivat pojilta kukkavihkoja...\n\nHeitä pidettiin seudun kauniimpina tyttöinä. Paul tiesi sen hyvin eikä\nollutkaan aivan vähän ylpeä siitä, mutta sitä hän ei tietänyt, että\ntytöillä oli salaisia yhtymyksiä puutarhan aidan takana ja että puolet\nheidän aikaisistaan rippikoulupojista saattoivat kerskata suudelleensa\nheidän punaisia huuliaan. —\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli kaunis kesäkuun sunnuntai-iltapäivä.\n\nMetsästä kuului torvisoittoa. Siellä vietettiin tänään suurta juhlaa.\nKuljeksiva soittokunta oli palkattu pitämään soittajaiset. Läheltä ja\nkaukaa oli sinne kokoontunut maalaisväkeä; suurten säterikartanoiden\nomistajatkaan eivät olleet laiminlyöneet tätä harvinaista tilaisuutta.\n\nPäivällisistä asti kulki vaunuja Meyhöferin talon ohitse, ja ukko\nMeyhöfer, joka ei juuri mielellään istunut kotona, kun oli tilaisuutta\njuhlimiseen, oli satunnaisessa hyvyyden puuskauksessa luvannut ottaa\ntalon naiset mukaansa juhlaan.\n\nKaksoiset, jotka jo kauvan olivat halusta hehkuvin silmin katselleet\nulos ikkunasta, puhkesivat riemuhuutoihin; Elisabet rouva hymyili\nlempeästi tuon ilon nähdessään ja kääntyi Pauliin, joka istui\nnurkassaan rauhallisesti kukkakeppiä vuoleskellen, ikäänkuin ei koko\nasia koskisi häneen.\n\n— Etkö sinä tahdo mukaan? kysyi äiti.\n\n— Paul saa tulla ajomieheksi, sanoi Meyhöfer välinpitämättömästi.\n\nPaul kiitti ja arveli, että hänen takkinsa oli liika kulunut. Hän\ntahtoi myös pitää silmällä päiväläisiä, joita auringon laskun aikaan\ntulisi taloon, sillä huomenna piti heinänkorjuun alkaman.\n\nKaksoiset vilkuttivat silmää Paulille, kuiskuttelivat keskenänsä ja\nkikattivat. Kun hän sitten meni ulos, kävivät he häneen kiinni, ja\nKatri suhkaisi:\n\n— Me tiedämme jotakin!\n\n— No, mitä sitten?\n\n— Jotakin hyvin hauskaa! myhäili Kerttu.\n\n— Anna kuulua!\n\n— Elisabet Douglas on kotona taas.\n\nJa pyrskähtäen kovaan nauruun he juoksivat tiehensä.\n\nPaulia suututti aluksi se, että siskot uskalsivat pilkata häntä; sitten\nhän huoahti, hymyili ja ihmetteli, että hänen sydämensä äkkiä rupesi\nniin kovasti sykkimään.\n\nPuoli tuntia myöhemmin toiset lähtivät kotoa... — Tule pian perässä!\nhuusi äiti Paulille vaunuista, ja Katri kuiskasi hänen korvaansa.\n\n— Luulen että hekin ovat siellä.\n\nNyt oli Paul yksinään tyhjässä talossa. Piiat olivat menneet laitumelle\nlypsämään — ei ainoatakaan elävää sielua ollut läheisyydessä. Ankat\nolivat painaneet päänsä siipien alle lammikossaan, ja kahlekoira\ntavoitteli unisena kärpäsiä.\n\nPaul istui puutarha-aidalle ja katseli metsään, jonka reunassa näkyi\nkirjavia pukuja vilisevän. Väliin välkähti salaman tapaisesti, auringon\nsäteiden heijastuessa odottavien ajoneuvojen heloista.\n\nIlta tuli. Vielä hän oli epävarma, uskaltaisiko seurata omaisiansa.\nTuhannet painavat syyt näyttivät vaativan häntä pysymään kotona, ja\nkun hän täydellisesti oli saanut selville, että hän kuului kotiin eikä\nmihinkään muuhun, niin hän puki yllensä pyhänutun ja lähti juhlaan.\n\nAlkoi hämärtää hänen kulkiessaan tuoksuavaa ahoa myöten. Salainen\nahdistus painoi hänen mieltänsä. Sen syitä hän ei uskaltanut\ntiedustella, mutta kun hän kulki sen katajapensaan ohitse, jonka\njuurella hän kerran oli viheltänyt Elisabetille kauniimman\nsävellyksensä, tunsi hän rinnassaan tuskan ikäänkuin pistoksen.\n\nHän seisahtui ja mietti, eiköhän sittenkin olisi parempi kääntyä\nkotiin. Nuttuni on niin huono, ajatteli hän, etten voi näyttäytyä\nsiistissä seurassa. Hän riisui sen yltään ja tarkasteli sitä joka\ntaholta. Selkäpuolen saumat esiintyivät harmaina juovina, kyynärpäissä\noli hämäränhopeinen kiilto, ja etupuolelta olivat reunat ripsaantuneet.\n\nEi käy laatuun keinolla millään, sanoi hän itseksensä ja istui\nkatajapensaan alle. Hän kuvitteli, kuinka hienolta hän näyttäisi\nsaatuaan hankituksi, itselleen uuden nutun. Mutta siihen kuluu vielä\npitkä aika, jatkoi hän; ensin pitää Maxin ja Gottfriedin saada varma\ntoimeentulo, ja Kertun ja Katrin tulee saada tanssileningit, joita he\novat itsellensä toivoneet, ja äidin nojatuoli täytyy uudestaan täyttää\nja korjata -ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän johtui mieleen\nasioita, joilla oli etusija.\n\nSitten hän taas näki itsensä puetuksi uudenuutukaiseen mustaan pukuun,\nkiiltonahkaiset kengät jalassa ja muodinmukainen liina kaulassa.\nVarmana, välinpitämättömän hienona hän astui tanssisaliin Elisabetin\nhymyillessä hänelle kunnioittavasti.\n\nÄkkiä hän heräsi unelmistaan. Hyi, olenhan oikea narri! torui hän\nitseänsä. Mitä minä kiiltokengistä ja muodinmukaisista kaulaliinoista?\nNyt menen suoraa päätä metsään vanhassa nutussani... Onhan sitä paitsi\ntullut jo melkein pimeä, lisäsi hän varovaisesti.\n\nYhä kovemmin kajahteli soitto. Riemua ja naurua tunkeutui kuusten\noksain välitse hänen korviinsa.\n\nPyöreä aho metsässä oli varustettu juhlakentäksi. Keskellä kohosi\nsoittajien lava, oikealle siitä oli kylän kapakoitsija pystyttänyt\nkojun, jossa myytiin hapanta olutta ja makeita leivoksia, ja vasemmalla\npuolella oli tanssipaikka, jonne pääsystä sai erityisesti maksaa\nkymmenen pfennigiä, niinkuin suuressa valkoisessa taulussa ilmoitettiin.\n\nSuuren kaaren muotoon oli sinne tänne sijoitettu pöytiä ja penkkejä,\njoilla perheet istuivat eväitään nauttien, ja yltympäri tunkeili\nremuava, kikattava, töllistelevä juhlajoukko himoten lemmenseikkailuja\ntai tappeluita.\n\nSoittajaiset olivat juuri päättyneet, ja tanssi alkoi; kovaksi\nsotketulla kentällä pyörivät parit kompastellen ja läähättäen.\n\nMailleen menevän päivän viimeinen kajastus tunkeutui avonaiselle\njuhlapaikalle ympärillä olevan metsän ollessa jo pimeän peitossa.\nSen reunaan olivat ympäristön rengit ja piiat kokoontuneet, vieläpä\nkuskienkin oli täytynyt etääntyä ajoneuvoistaan, koska eivät voineet\nlemmenkisoja niin kaukaa katsella. Joka pensas näytti elävän, ja metsän\npimeydestä tuli kuuluviin hiljaista lemmenkuisketta.\n\nArkana kuin pahantekijä Paul hiiviskeli pitkin juhlapaikkaa. Vieraassa\nihmisjoukossa oleskeleminen oli aina hänestä ollut vastenmielistä,\nmutta nyt se hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin milloinkaan.\n\n— Onkohan Elisabet täällä? ajatteli hän. Ei missään hän nähnyt\nvilaustakaan valkoisen talon asukkaista, ja hänen omaisensakin olivat\nkadonneet. Kerran hän oli kuulevinänsä kaksoisten naurun, mutta samassa\nse hukkui yleiseen meluun.\n\nHän oli jo kulkenut kaksi kertaa juhlapaikan ympäri, kun hän äkkiä\n— sydän oli häneltä haljeta hämmästyksestä ja ilosta — näki aivan\nedessään isän ja äidin istuvan Douglasin perheen kanssa saman pöydän\nääressä mitä ystävällisimmässä keskustelussa.\n\nIsä oli nojannut kyynärpäänsä pöytää vasten ja puhui innosta hehkuen\nherra Douglasille. Tämä leveähartiainen, tuuheapartäinen jättiläinen\nkuunteli ääneti, nyökkäsi väliin ja hymyili. Kalpea, kivulloinen\nolento, jolla oli kuoppaiset posket ja siniset kehät silmien alla ja\njoka nojautuneena puunrunkoa vasten piti laihoin, valkoisin sormin\nkiinni äidin kädestä, hän oli Paulin kummi. Mutta hänen vieressään —\nkoruttomasti harmaaseen puettu nainen, vaalea tukka yksinkertaisesti\nkammattuna...\n\n— Elisabet! Elisabet! riemuitsi ääni hänessä, mutta sitte laskihe hänen\nja tytön väliin sumuseinä; se peitti kylmänä hänen mielensä ja levitti\nkostean harson hänen silmillensä.\n\nVastapäätä tyttöä istui nuori herra, jolla oli rohkeat, vaaleat viikset\nja vielä rohkeammat siniset silmät; hän oli kumartuneena tyttöön päin,\njonka lempeillä kasvoilla kuvasteli hiljainen hymy.\n\n— Tuosta tulee hänen miehensä, sanoi Paul itseksensä varmuudella, joka\noli enemmän kuin luulevainen aavistus. Rakkauden tarkkanäköisyydellä\nhän oli huomannut, että nuo molemmat luonteet täydensivät toisiansa ja\nsiis myös etsivät toisiansa. Ja ehkäpä, ehkäpä ne olivat jo löytäneet\ntoisensa, sillaikaa kun hän kulutti aikansa tyhjiin unelmiin.\n\nIkäänkuin kivettyneenä hän jäi paikallensa seisomaan ja mittaili\nsilmillään miestä, joka hänelle yhtäkkiä teki selväksi, mitä hän oli\nmenettänyt — menettänyt milloinkaan omistamatta.\n\nKuinka hän olisi voinutkaan kilpailla tuon kanssa! Juuri tuollaiseksi\nhän oli kuvitellut ihannemiehen.\n\nRohkea, tarmokas, voitonvarma — sellaiseksi Paulkin kerran oli\nhalunnut tulla — aivan tuollaiseksi kuin tuo vieras nuori mies,\njoka kevytmielisesti hymyillen katseli Elisabetia. Hänellä olikin\nkiiltokengät, muodinmukainen kaulaliina ja vaatteet hienoimmasta\nmustasta kankaasta.\n\nLähes tunnin Paul seisoi liikahtamatta paikallaan katselen Elisabetia\nja hänen vastassaan istujaa.\n\nTuli yö. Hän ei sitä huomannut.\n\nLyhtyjä sytytettiin pitkiin riveihin ja ne levittivät epämääräistä\nvaloa kirjavaan ihmisvilinään.\n\n— Tässä ei kukaan voi minua nähdä, ajatteli Paul ja iloitsi siitä,\nettä oli löytänyt niin pimeän piilopaikan. Hän ei ollenkaan huomannut,\nettä hänen läheisyyteensä ilmestyi pari miestä, jotka puuhasivat\nmaassa jotakin. Ja yhtäkkiä, kolmen askelen päässä hänestä, leimahti\nilmoille punainen bengaalituli, joka upotti koko ympäristön loistavaan\nvalomereen. Paul yritti nopeasti vetäytyä puun varjoon, mutta se oli\nmyöhäistä.\n\n— Eikö tuolla seiso Paul? huudahti äiti.\n\n— Missä? kysyi Elisabet uteliaana.\n\n— Poika! Mitä sinä pimeässä väijyt? kirkasi isä. Silloin hänen täytyi\nhyvällä tai pahalla tulla esiin, ja häpeästä punehtuneena, lakki\nkädessä, hän seisoi Elisabetin edessä, joka hymyillen katseli häneen.\n\n— Sellainen hän on aina — oikea salahiipijä, sanoi isä lyöden häntä\nolkapäähän, ja vieras nuori herra pyyhkäisi hiukset otsaltansa ja\nhymyili osittain hyväntahtoisesti, osittain ivallisesti.\n\nSitten vanha Douglas nousi, astui Paulin luo ja tarttui hänen molempiin\nkäsiinsä.\n\n— Pää pystyyn ja rinta ulos, nuori ystävä! huusi hän jyrisevällä\näänellään. Teillä on tosiaankin vähemmän kuin kellään muulla syytä\nseisoa alla päin. Joka kahdenkymmenen vuoden iässä on saanut toimeen\nniin paljon kuin te, hän on täysi mies eikä hänen tarvitse pysyä\npiilossa. En tahdo tehdä teitä ylpeäksi, mutta kysyn sentään, kukahan\nvoisi olla teidän vertaisenne! Ehkä sinä, Leo? kysyi hän kääntyen\nnuoreen keikailijaan, joka iloisesti nauraen vastasi:\n\n— Saat pitää hyvänäsi minut sellaisena kuin olen, eno!\n\n— Jos sinussa olisi jotakin hyvää, senkin tyhjäntoimittaja, vastasi\nDouglas. Tämä näet on minun sisareni poika, Leo Heller, oikea Fritz\nTriddelfitz numero kaksi...\n\n— Eno, minä kärvennän sinut!\n\n— Vaiti, tolvana!\n\n— Eno — kaksikymmentä lasia — kuka ensin makaa pöydän alla —\n\n— Kas siinä arvon mitta!\n\n— Eno, sinä nykistyt.\n\n— Vaiti — katsopas tätä nuorta maanviljelijää! Hän on kaksikymmentä\nvuotta vanha ja hoitaa koko talouden.\n\n— No, no, herra Douglas, olenhan minäkin, huudahti Meyhöfer hieman\nällistyneenä.\n\n— En tahdo loukata teitä, vastasi Douglas; mutta teillähän on niin\npaljon puuhaa osakeyhtiönne hommissa, ettette voi antautua tuollaisiin\nvähäpätöisyyksiin.\n\nMeyhöfer kumarsi hyvitettynä, mutta Paul häpesi hänen tähtensä, sillä\nhän vallan hyvin ymmärsi sanoissa piilevän ivan.\n\nRouva Douglas viittasi hymyillen Paulia luoksensa, tarttui hänen\nkäteensä ja silitti sitä.\n\n— Olette tullut niin suureksi ja muhkeaksi, sanoi hän, ja olette saanut\nniin kauniin parrankin!\n\n— Mutta sanokaa toki häntä sinuksi, sanoi äiti, joka tänään näytti\nryhdikkäämmältä kuin tavallisesti. Paul, pyydä kummiasi...\n\n— Minä — minä pyydän, sanoi Paul tapaillen ja punehtui uudestaan.\n\n— Jumala on siunaava sinua, poikani, sanoi rouva Douglas; sinä olet\nansainnut sen.\n\nJa sitten hänen päänsä vaipui jälleen puuta vasten. Paul seisoi penkin\ntakana eikä tietänyt mitä tehdä. Täysikasvuisena oli hän nyt ensi\nkertaa vieraassa seurassa. Hänen katseensa sattui Elisabetiin, joka pää\nkäden varassa katseli häntä.\n\n— Etkö sinä tahdo sanoa minulle edes hyvää päivää? kysyi hän\nveitikkamaisesti.\n\nTuttavallinen \"sinä\" antoi Paulille rohkeutta. Hän ojensi kätensä\nElisabetille ja kysyi, kuinka hän oli voinut koko tuon pitkän ajan.\n\nTytön kasvot synkistyivät.\n\n— En hyvin, sanoi hän hiljaa; mutta siitä saamme puhua sittemmin kahden\nkesken.\n\nElisabet teki tilaa ja käski Paulin istua. Ja kun tämä asettui\nistumaan, kosketti hänen kyynärpäänsä tytön niskaa. Kummallinen\nväristys kävi hänen lävitsensä; hän ei ollut milloinkaan sellaista\ntuntenut.\n\n— Leo Heller ojensi kätensä pöydän ylitse ja sanoi nauraen:\n\n— Olkaamme ystäviä, herra Mallikelpoinen!\n\n— En valitettavasti ansaitse mallikelpoisen nimeä, vastasi Paul\nviattomuudessaan.\n\n— Sitä parempi — en minäkään. En tiedä mitään ilettävämpää kuin\ntuollainen mallikelpoinen —\n\n— Miksi sitten nimitätte minua sellaiseksi? Leo katsoi häneen nolona.\n\n— Te näytte pitävän kaikki täytenä totena, sanoi hän.\n\n— Suokaa anteeksi! Olen niin vähän tottunut leikinlaskuihin, vastasi\nPaul ja häpesi.\n\nKääntyessään Elisabetiin hän näki, että tämä katsoi häntä silmiin\nomituisen syvästi ja totisesti. Paulin valtasi äkillinen onnentunne,\nsillä hän aavisti, että tässä löytyi yksi, joka ei pitänyt häntä\ntyhmänä ja naurettavana, vaan ymmärsi hänen luonteensa ja sen\ntaipumukset.\n\nToisten ollessa vaiti jatkoi isä selityksiään osakeyhtiöstänsä herra\nDouglasille pöydän toisessa päässä.\n\n— Ja jos teissä on luottamusta minuun, hyvä herra! — no, sitäkään\nette tarvitse! — jollette kevytmielisesti tahdo heittää pois omaa\nonneanne, minä tarkoitan, jos teissä on hitusenkin yritteliäisyyttä,\nniin silloin... silloin! Tietäkää, että tässä on ansaittavana satoja\ntuhansia. Suo on loppumaton. Ja miksikä tahtoisitte antaa toisten\nrikastua itsenne sijasta? Eteenpäin, pimeyden kautta valkeuteen! se\non minun sananparteni. Minä tahdon pyrkiä ja taistella viimeiseen\nhengenvetoon — enkä ponnistele omien etujeni tähden, sen sanon,\nsillä tämä asia näyttää minusta koskevan koko ihmiskuntaa. Erämaat\novat voitettavat viljelykselle, tälle seudulle on hankittava uutta\nvirkeyttä, sen köyhyys on muutettava varallisuudeksi — ja siten tulemme\nihmiskunnan hyväntekijöiksi.\n\nTähän tapaan Meyhöfer jatkoi kerskumistaan, kunnes hän yhtäkkiä\nsyöksähti aivan Douglasin viereen ja ikäänkuin ojentaisi pistoolin\ntoisen rintaa kohti huusi:\n\n— Tahdotteko siis tulla osalliseksi yhtiöön, herra? Douglas sai\npuolisoltaan katseen, joka salaa viittasi Elisabet rouvaan ja oli\nsamalla pyytävä; hän vastasi osaksi huvitettuna, osaksi ärtyisenä:\n\n— Olkoon menneeksi!\n\nPaul häpesi jälleen, sillä hän luki Douglasin kasvoista, ettei asia\nhänelle merkinnyt mitään muuta kuin huvin vuoksi heittää pari sataa\ntaalaria ikkunasta ulos. Hän tiesi itse liiankin hyvin, ettei kukaan\njärjellinen ihminen voinut isän suunnitelmista tosissaan haastella.\n\n— Oletko nähnyt tyttöjä, Paul? kysyi äiti, joka nyt oli yhtä\nhämmentynyt kuin Paulkin.\n\nEi, hän ei ollut nähnyt heitä.\n\n— Lähde sitten etsimään heitä — he menivät tanssipaikalle; sano\netteivät hiestytä itseänsä liian paljon — muuten vilustuvat.\n\nPaul nousi mennäkseen.\n\n— Minä tulen mukaasi, sanoi Elisabet.\n\n— Enkö minäkin saa tehdä seuraa, serkku hyvä? kysyi Leo.\n\n— Jää sinä vain tänne, sanoi tyttö välinpitämättömästi. Leo valitti\nkuolevansa surusta.\n\n— Iloinen velikulta, sanoi Paul kateellisesti, raivatessaan itsellensä\nja Elisabetille tietä tungoksen lävitse.\n\n— On kyllä, mutta siinä onkin kaikki.\n\n— Pidätkö hänestä?\n\n— Pidän kyllä... paljonkin, vastasi tyttö.\n\nSiitä tulee sittenkin hänen miehensä, ajatteli Paul.\n\nJoka suunnalta kuului melua ja hälinää. Eräs lyhty syttyi tuleen, ja\njoukko poikia koetti saada sitä irti nauhasta. Palavat paperipalaset\nlentelivät ilmassa, ja sulanutta steariinia räiskyi joka taholle.\n\nElisabet pisti kätensä Paulin kainaloon ja nojasi päätänsä hänen\nolkaansa. Jälleen tunsi Paul tuon suloisen väristyksen, jota hän ei\nvoinut selittää.\n\n— Niin — nyt olen turvassa, sanoi tyttö kuiskaten. Sitten menemme\nmetsään, Paul. Minulla on niin paljon sinulle kertomista, ja siellä\nsaamme olla häiritsemättä.\n\nJa kun hän näin puhui, herätti pelkkä riemu Paulissa tuskan tunteen. He\nolivat nyt saapuneet tanssipaikalle. Torvet pauhasivat ja parit pyöriä\ntemmelsivät.\n\n— Tanssimmeko mekin? kysyi Elisabet nauraen.\n\n— Enhän minä osaa, vastasi Paul.\n\n— Ei haittaa mitään, sanoi tyttö. Onhan meillä Leo siihen toimeen.\n\nPaulin mieleen johtuivat nuo uskaliaat unelmat, jotka hänellä olivat\nkangastelleet katajapensaan juurella. — Niin käy aina kaikelle, mitä\nminä mielessäni kuvittelen, ajatteli hän.\n\n— Minulla on vielä sinun kirjasi, Elisabet, sanoi hän sitten.\n\n— Tiedän, tiedän, vastasi tyttö ja katseli hymyillen häneen.\n\n— Suo anteeksi, että minä...\n\n— Sinäpä vasta olet hiuksenhalkoja! nauroi tyttö. Leo on hävittänyt\nkoko minun kirjastoni ja tahtoo nyt minun hankkimaan uusia kirjoja\nsijaan — hänellä kun ei enää ole lukemista.\n\nLeo... ja yhä vaan Leo!\n\n— Oliko siinä paljon kaunista? kysyi Elisabet sitten.\n\n— Osasin kerran koko kirjan ulkoa.\n\n— Entä nyt?\n\n— Nyt?... Oi, minulla on niin paljon jokapäiväistä ajateltavana — kirja\nei sovi minulle enää.\n\n— Ei minullekaan, Paul. Me olemme kokeneet liian paljon elämää —\nrunollisuus on mennyt.\n\n— Sinultakin? Elisabet huokasi.\n\n— Äiti parka! sanoi hän sitten.\n\n— Mitenkä niin?\n\n— Viisi vuotta olen ollut sairaanhoitajana, kertoi Elisabet. Siinä\ntoimessa saa kokea monta kolkkoa hetkeä, ja kun yölamppu palaa ja\nsilmät kirvelevät valvomisesta ja myrsky täristelee ikkunanluukkuja\n-silloin saa kaikellaisia ajatuksia elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta\nja turvattomuudesta — lyhyesti sanoen: silloin tekee itse itsellensä\nrunoja, eikä enää lue muiden sepittämiä... Mutta menkäämme pois tästä\nmelusta! Minulla olisi niin paljon sinulta kysyttävää, ja tässä kuulee\ntuskin omia sanojaan.\n\n— Heti, sanoi Paul. Mutta ensin minun pitää... Hänen silmänsä kulki\ntähystellen pitkin kenttää, kunnes hän takanansa kuuli nauravan\nmiehenäänen sanovan:\n\n— Hei, katso, tuolla ovat nuo molemmat kiimaiset harakat!\n\nEhdottomasti Paul kääntyi ja huomasi Erdmann veljekset, joita hän ei\nollut nähnyt pitkiin aikoihin. He olivat käyneet maanviljelyskoulua ja\ntulleet suuriksi herroiksi.\n\n— Niihin meidän pitää iskeä kiinni, sanoi toinen. Molemmat katosivat\nsitten tanssivien joukkoon.\n\nKohta sen jälkeen Paul tapasi sisarensa. Heidän ruskeat kiharansa\nriippuivat otsalla, posket hehkuivat, rinta kohoili, ja silmissä oli\nrakastunut, kiihkoisa kiilto.\n\n— Kuinka onnellisilta he näyttävät, nuo sievät olennot, sanoi Elisabet.\n\nPaul piti heille pienen nuhdesaarnan, mutta tytöt eivät siitä paljon\nvälittäneet, vaan kihersivät ja kuhersivat keskenänsä ja vilkuivat\nveljensä olkapäiden ohi toisaalle. Ja kun Paul kääntyi, huomasi hän\nmolemmat Erdmannit, jotka olivat piiloutuneet soittolavan taakse ja\nantoivat sieltä salaisia merkkejä. Sillaikaa kaksoiset luikkivat\ntiehensä; Erdmannin veljeksetkin hävisivät näkyvistä.\n\n— Tule pois täältä! sanoi Elisabet. Hän lupasi, mutta jäi seisomaan.\n\n— Mikä sinun on? kysyi Elisabet.\n\nHän pyyhkäisi kädellään otsaansa, — nuo pahat sanat, jotka hän oli\nkuullut, eivät poistuneet hänen mielestänsä. Sisaret olivat nuoret,\nvallattomat, kokemattomat... Ei kukaan pitänyt heitä silmällä... Jos\nhe... Paulia värisytti. Ja hän, joka oli vannonut olevansa heidän\nuskollinen suojelijansa, hän vain omia riemujaan ajatteli, omia...\n\n— Tule metsään! pyysi Elisabet vielä kerran.\n\n— Minä en voi! sai Paul sanotuksi. Kummastuneena katsoi Elisabet häneen.\n\n— Minun täytyy... sisaret... ei kukaan ole heidän kanssansa... älä\nsuutu minuun...\n\n— Vie minut takaisin pöytäämme, sanoi Elisabet.\n\nPaul teki niin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Paul yllätti sisaret. He aikoivat juuri\npujahtaa metsään käsi kädessä Erdmannien kanssa.\n\n— Mihinkä nyt? kysyi Paul ja asettui heidän tiellensä. Tytöt loivat\nhämmentyneinä katseensa maahan, ja Katri tapaili:\n\n— Me — me aioimme mennä vähän kävelemään... Erdmann veljekset ottivat\nystävällisen äänen, puristivat sydämellisesti Paulin kättä ja halusivat\nuudistaa lapsuudenajan ystävyyttä. — Takanapäin he puivat hänelle\nnyrkkiänsä.\n\n— Te menette nyt kohta äidin luo! sanoi Paul kaksoisille, ja kun he\nalkoivat vastustella, veti hän heidät kädestä mukanansa.\n\nPöytä oli jo puoleksi tyhjentynyt... Douglasin perhe oli lähtenyt\njuhlasta.\n\nPaul meni metsään ja mietti, mitä kaikkea hänellä olisi ollut\nElisabetille sanottavaa. Mutta niinhän ei saanut käydä — aina tuli\njotakin väliin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOli juhannusyö. Tuomet tuoksuivat. Kuutamoverhosi maan hopeaharsoon.\n\nKylässä oli elämää ja iloa. Tervatynnyrit sytytettiin, ja nurmikolla\nkarkeloivat piiat ja rengit. Kauas nummelle loistivat tulet, ja viulun\nvinkuva ääni kuului niin alakuloiselta yön hämärässä.\n\nPaul seisoi puutarha-aidan vieressä ja katseli etäisyyteen. Rengit\nolivat menneet juhannustulille, eivätkä sisaretkaan olleet kotona. He\nolivat saaneet luvan mennä leikkitoverinsa pappilan Hedvigin luo. Tämän\nhiljaisen ja vakavan tytön seuraan Paul mielellään laski sisarensa.\n\nNyt hän odotti, kunnes kaikki saapuisivat kotiin.\n\nKuutamo houkutteli hänet kankaalle, joka uinui keskiyön hiljaisuudessa.\nVälisti vain uninen kerttu visersi pensaasta. Käenkukat taivuttivat\npunertavia päitään, ja tulikukat näyttivät tahtovan loistollaan,\nhimmentää kuunkin valon.\n\nVerkalleen, laahustavin askelin hän kulki eteenpäin, milloin kompastuen\nmättääseen, milloin takertuen kiinni pensaisiin. Kastehelmet välkkyivät\nkuin tulikipinät. Niin hän tuli katajapensasten piiriin, jotka\nnäyttivät vielä aavemaisemmilta kuin tavallisesti.\n\nKuin musta muuri kohosi metsä hänen edessään, ja kuun loiste hopeoitsi\nsen kuin äskensatanut lumi. Hän löysi paikan, missä riippumatto vuosia\nsitten oli ollut — aavemaisessa hämärässä häämötti puuton aukkopaikka\nmustien oksien välistä.\n\nHän viehättyi kulkemaan yhä kauemmas.\n\nVälkkyvänä kuin marmoripalatsi ilmestyi valkoinen talo hänen silmäinsä\neteen. Syvimmässä hiljaisuudessa lepäsi herraskartano; silloin tällöin\nvain kuului koira haukahtavan, mutta samassa se jälleen vaikeni.\n\nHän seisoi ristikkoportilla tietämättä, kuinka hän sinne oli joutunut.\nMolemmin käsin hän tarttui säleihin ja tirkisti sisään. Hänen\nedessään oli kuutamon valaisema avara pihamaa; mustina eroittautuivat\nriviin asetettujen työrattaiden ääriviivat; valkoinen kissa hiipi\npuutarha-aidan varjossa — muuten lepäsi kaikki unessa.\n\nPaul kulki eteenpäin pitkin aidan viertä. Tuhkaläjässä pajan takana oli\njoukko hehkuvia hiiliä — palavia silmiä pimeydessä. Korkeat lehmukset\nojentelivat oksiansa hänen ylitsensä, ja kultasateen ja varhaisten\nruusujen tuoksu lehahti ristikkoaidan lävitse häntä vastaan. Hopeisina\nvöinä hohtelivat hiekoitetut käytävät oksien välitse, ja aurinkokello,\nhänen lapsuutensa unelma, seisoi synkkänä.\n\nValkoinen talo tuli yhä lähemmäksi. Nyt hän jo melkein saattoi nähdä\nikkunoista sisään. Täälläkin näytti kaikki nukkuvan.\n\nHän oli jonkun kerran — myöskin \"Laulujen kirjasta\" — lukenut, että\nrakastajan on tapana kuutamoöinä laulaa lemmityllensä, mieluimmin\nkitaralla tai mandoliinilla säestäen. Niin oli tehty noina ihanina\nritariaikoina ja ehkä tehdään vieläkin Espanjassa ja Italiassa. Hän\nalkoi miettiä ja kuvitella mielessään, miltä näyttäisi, jos hän,\nyksinkertainen Paul, alkaisi kuljeksivana ritarina heläytellä luuttua\nja laulaa ikävöiviä rakkauslauluja.\n\nHän ei voinut olla ääneen nauramatta sellaisille ajatuksille, mutta\nsamassa hän muisti, että hänellä aina oli soittokoneensa mukanaan.\nHän istui ojan reunalle, nojasi selkänsä aidan paalua vasten ja\nalkoi viheltää — ensin arasti ja hiljaa, sitten yhä rohkeammin ja\näänekkäämmin, ja, niinkuin ainakin kun antautui tunteidensa valtaan,\nlopuksi hän unhotti koko ympäristön ja maailman.\n\nIkäänkuin syvästä unesta heräten Paul säpsähti kuullessaan oksien\nrisahtelevan aitauksen sisäpuolella. Säikähtyneenä hän kääntyi\nkatsomaan taaksensa.\n\nToisella puolella seisoi Elisabet valkoisessa yöpuvussa, jonka\npäälle oli heitetty tumma sadeviitta. Ensi silmänräpäyksessä tunsi\nPaul itsessään halun juosta tiehensä, mutta jäsenet kieltäytyivät\npalveluksestaan.\n\n— Elisabet... mitä sinä teet täällä? kysyi hän.\n\n— Niin, mitä sinä teet täällä? kysyi tyttö hymyillen vastaukseksi.\n\n— Minä — minä vihelsin vähän.\n\n— Ja sentähden olet tullut tänne?\n\n— Eikö minun olisi pitänyt?...\n\n— Sinä olet oikeassa; minä en kuitenkaan kiellä sitä sinulta.\n\nTyttö oli painanut otsansa aitaa vasten ja katseli Paulia. Molemmat\nolivat vaiti.\n\n— Etkö tahdo tulla lähemmäksi? sanoi Elisabet sitten — nähtävästi\najattelematta mitä sanoi.\n\n— Pitääkö minun kiivetä aidan yli? kysyi Paul viattomuudessaan.\n\nElisabet hymyili.\n\n— Ei, joku voisi huomata meidät ikkunasta, ja se olisi ikävää. Mutta\nminun täytyy puhutella sinua...\n\nOdota, minä tulen sille puolelle ja seuraan sinua vähän matkaa.\n\nElisabet työnsi irtonaisen säleen syrjään ja pistihe aidan raosta\ntoiselle puolen. Sitten hän tarjosi Paulille kätensä ja sanoi:\n\n— Oli oikein, että tulit. Olen usein halunnut puhua kanssasi, mutta en\nkoskaan ole saanut sinua käsiini.\n\nJa sitten hän huokasi syvään, ikäänkuin raskaiden hetkien muisto\nolisi vallannut hänet. Paulin koko ruumis vapisi. Katsellessaan tuota\nneitseellistä olentoa, joka niin kainona ja teeskentelemättömänä\nseisoi hänen edessään yöpuvussaan, hän tuskin saattoi hengittää. Hänen\nohimonsa tykyttivät, ja hänen katseensa painui maahan.\n\n— Miksi et puhu minulle mitään? sanoi Elisabet.\n\n— Älä suutu! — sai Paul vaivoin sanotuksi.\n\n— Miksi suuttuisin? sanoi tyttö. Olenhan niin iloinen saadessani\nsinut kerran noin kokonaan itseäni varten. Mutta kummallista tämä on\n— aivan kuin sadussa. Seison ikkunan ääressä ja katselen kuuta — äiti\non juuri nukkunut, ja minä ajattelen, tokko minäkin uskaltaisin mennä\nlevolle — mutta pääni on niin levoton ja otsaani polttaa. Silloin\nkuulen äkkiä jonkun viheltävän alhaalla puutarhassa niin kauniisti,\nniin valittavasti kuin ainoastaan yhden ainoan kerran elämässäni olen\nkuullut, ja siitä on jo kauvan. Se ei voi olla kukaan muu kuin Paul,\nsanon itsekseni, ja jota enemmän kuuntelen, sitä varmemmaksi tulen.\nMutta mikä hänet on tuonut tänne? kysyin itseltäni, ja saadakseni\nasiasta selon heitän viitan hartioilleni, hiivin ulos ja siten olen nyt\ntässä... Ja nyt tule metsään kävelemään! Siellä ei kukaan näe meitä.\n\nElisabet tarttui Paulin käteen, ja niin he äänettöminä kulkivat pitkin\nkuun valaisemaa niittyä. Yhtäkkiä tyttö peitti kasvonsa käsillään ja\nalkoi katkerasti itkeä.\n\n— Elisabet, mikä sinun on? huudahti Paul säikähtyneenä.\n\nTyttö horjui, ja hänen hento vartalonsa värisi nyyhkytyksistä.\n\n— Elisabet, enkö voi sinua auttaa? Tyttö ravisti päätänsä.\n\n— Anna olla! Kohta se on ohitse.\n\nElisabet yritti kulkea eteenpäin, mutta voimat pettivät. Hän vaipui\nistualleen ojan reunalle kosteaan ruohoon. Paul jäi seisomaan hänen\nviereensä ja katseli häntä. Usein hän oli jo elämässä kokenut,\nettä tällaisissa tapauksissa oli viisainta antaa itkeä kyynelet\nkuiviin. Kaikki epäröiminen oli kadonnut hänestä. Tässä tarvittiin\nlohduttamista, ja siihen hän oli mestari. Kun tyttö oli vähän\nrauhoittunut, asettui Paul hänen viereensä istumaan ja sanoi hiljaa:\n\n— Etkö tahdo avata minulle sydäntäsi, Elisabet?\n\n— Tahdon, tahdon! huudahti hän. Olenhan jo kolme vuotta odottanut sitä\nhetkeä. Niin kauan olen kantanut taakkaani, Paul; olen ollut vähällä\nmenehtyä sen painon alle enkä ole löytänyt ainoatakaan, jolle kaikki\nolisin voinut uskoa. Alhaalla Italiassa, ihanalla Caprin saarella,\nmissä kaikki hymyilee ja iloitsee, siellä olen usein öisin hiipinyt\nmeren rannalle purkamaan suruani ilmoille ja aamulla olen mennyt,\nkotiin ja nauranut enemmän kuin kukaan muu, sillä äitini... oi, äiti,\näiti!...\n\n— Rauhoitu! Olenhan minä tässä, jolle saat puhua, kuiskaili Paul.\n\n— Niin, sinä minulla olet — sinä minulla olet, äänteli hän ja nojasi\nkasvonsa Paulin olkapäähän. Sen olen aina tiennyt, mutta mitä se\nauttoi? Sinä olit niin kaukana, enkä uskaltanut kirjoittaa sinulle,\nsillä pelkäsin sinun selittävän sen pahasti... Sittenkuin saavuimme\nkotiin, on minulla ollut vain yksi ainoa ajatus: Hänelle minun pitää\nkertoa, sillä hän on ainoa, joka tietää, mitä suru on, ja hän minua\nymmärtää.\n\n— Kerro, Elisabet! pyysi Paul.\n\n— Äitini täytyy kuolla! pääsi hänen huuliltaan kuin tuskanhuuto.\n\n— Äitisi?\n\n— Niin!\n\n— Kuka sen on sanonut?\n\n— Professori Wienissä, joka tutki häntä. Äidille itselle hän näytti\niloiselta ja tyytyväiseltä ja sanoi, että hän voisi elää sadan vuoden\nvanhaksi, jos hän vaan huolella itseänsä hoitaisi, mutta jälkeenpäin\nhän lähetti noutamaan minua ja kysyi: Oletteko, neiti, kyllin kestävä\nkuulemaan totuuden? Minä vastasin: Sanokaa! Hän sanoi: Teille minun\ntäytyy ilmaista asia, koska olette hänen ainoa hoitajansa. Ja\nsitten hän kertoi, että äitini saattoi kuolla minä päivänä hyvänsä,\njollei... Ja hän antoi joukon ohjeita, joita piti seurata ruoan,\njuoman, ilmanalan ja mielenliikutuksen suhteen, ja kaikellaisia\nmuita neuvoja. Siitä päivästä asti minä alituisesti olen pelännyt ja\nsurrut ja valvonut ja ollut levoton. Usein yllättää minut ajatus:\nolen nuori ja minun pitää nauttia elämästä, ja sitten minä koetan\nolla iloinen ja laulaa, mutta ääni takertuu kurkkuun, ja minä vaivun\nentiseen mielialaani. Äidille minun pitää näyttäytyä iloisena ja samoin\nisällekin.\n\n— Mutta miksi et ole ilmaissut surujasi isällesi? virkkoi Paul.\n\n— Pitäisikö hänenkin elämänsä tulla myrkytetyksi? vastasi Elisabet.\nEi, ennen kannan taakan yksin kuin yhdytän hänetkin kärsimään. Hän on\niloinen luonne ja kiintynyt äitiin kaikesta sielustaan; toisia kohtaan\non hän usein kiivas ja vihastuvainen, mutta äidille hän ei koskaan\nole sanonut pahaa sanaa. Toivokoon hän niin kauan kuin mahdollista —\nhänelle en mitään ilmaise.\n\nTyttö painoi päänsä käsiensä väliin ja tuijotti eteensä. Paulin mieleen\njohtui äitinsä satu.\n\n— Surutar! Surutar! kuiskasi hän itseksensä.\n\n— Mitä sanoit? kysyi Elisabet ja katseli häntä suurin, lohtua anovin\nsilmin.\n\n— En mitään! vastasi Paul alakuloisesti. Toivoisin voivani olla sinulle\navuksi.\n\n— Ei kukaan voi sitä.\n\n— Ehkäpä minä kuitenkin voisin, sanoi Paul. Sinulta on vain puuttunut\nsitä, jolle keventäisit huoliasi. Asiat eivät ehkä olekaan niin\nhuonosti kuin luulet, jos kohta Surutar on sinutkin lumonnut...\n\n— Mitä tarkoitat? kysyi Elisabet.\n\nJa Paul kertoi alun tuosta sadusta niin tarkoin kuin muisti.\n\n— Ja kuinka voi päästä vapaaksi tuosta lumouksesta? kysyi tyttö.\n\n— Sitä en tiedä; äiti ei ole koskaan kertonut satua loppuun asti. Mutta\nen usko, että siitä voi vapaaksi päästä. Sellaisten ihmisten kuin me\ntäytyy vapaaehtoisesti luopua onnesta; jos se olisikin meitä lähellä,\nniin emme sitä näe — aina tulee jotakin synkkää väliin. Ainoa, mitä me\nvoimme, on suojella toisten onnea ja pitää huolta, että heille kaikki\nkäy hyvin.\n\n— Minä tahtoisin kuitenkin itsekin vähän olla onnellinen, sanoi\nElisabet katsellen avosydämisesti Pauliin.\n\n— Minä toivoisin olevani niin onnellinen kuin sinä, vastasi tämä.\n\n— Jospa minulla ei vain olisi tuota ainaista levottomuutta, valitti\ntyttö.\n\n— Levottomuus... siihen sinun pitää tottua. Minä olen ollut levoton\nkoko elinaikani — jollei ole syytä, niin minä etsin semmoisen. Se\nei ole laisinkaan niin vaarallista: jollei olisi levottomuutta,\nniin en tiedä, miksi sitten eläisikään... Mutta ajattelehan oikein,\nkuinka tyytyväinen sinä voit olla! Sinä näet paljaita iloisia kasvoja\nympärilläsi; äitisi on onnellinen sairaudestaan huolimatta — eikö niin?\n\n— On, Jumalan kiitos! Hän ei aavista, kuinka huonosti asian laita on.\n\n— No, siinä näet! Eikä isälläsikään ole mitään aavistusta; ei mikään\nsuru ahdista heitä, he rakastavat toisiansa ja myös sinua — ja kun\näitisi kerran sulkee silmänsä, niin hän tekee sen ehkä hymyillen ja voi\nsanoa: Olen aina ollut onnellinen! Voitko enempää pyytää?\n\n— Mutta hän ei _saa_ kuolla! huudahti Elisabet.\n\n— Miksi ei? Onko kuolema sitten niin hirveä?\n\n— Ei hänelle — mutta minulle.\n\n— Itseänsä ei saa koskaan ajatella, vastasi Paul ja pusersi huulensa\nyhteen; omasta puolestaan saa koettaa suoriutua niin hyvin kuin voi...\nKuolema on ainoastaan silloin hirveä, jos on koko elämänsä odottanut\nonnea, eikä se ole tullut. Semmoiselle kuoleminen tuntuu, kuin nousisi\nnälkäisenä ylellisesti katetusta pöydästä, ja siitä tahtoisin säästää\njokaista ihmistä, jota pidän rakkaana. Minulla on myöskin äiti,\njoka on odottanut onnea ja hartaasti odottaa vieläkin. Minä olen\nainoa, joka saattaisin pelastaa hänet suruista, mutta minulla ei ole\nsiihen voimaa. Miltä, Elisabet, luulet minusta tuntuvan? Minä näen\nhänen vanhentuvan surusta ja puutteesta... voin lukea kurtut hänen\notsallaan ja poskillansa... hänen suunsa painuu sisään ja leukansa käy\npitkäksi... hän ei enää koskaan puhu ääneensä, vaan käy päivä päivältä\nhiljaisemmaksi... ja noin hiljaisena hän kerran on kuoleva... ja minä\nseison vieressä ja sanon: Se on minun syyni, sillä en ole voinut\nhankkia hänelle ainoatakaan onnen päivää.\n\n— Paul parka! kuiskasi tyttö. Enkö voi sinua ollenkaan auttaa?\n\n— Ei kukaan voi minua auttaa, niin kauan kuin isä...\n\nPaul pysähtyi, säikähtyneenä ajatustensa lennosta. Molemmat olivat\nvaiti. Kauan he siinä istuivat liikahtamatta, kaksikymmenvuotiset\npäät alakuloisina käsien nojassa. Kuutamon hopeahohde lepäsi heidän\nhiuksillansa, joita vieno tuulenhenki hiljaa hiveli.\n\nPilven varjo liiti heidän ylitsensä.\n\nMolemmat värähtivät. Heistä tuntui, kuin olisi tuo synkkä hengetär,\njota he sanoivat Suruttareksi, levittänyt synkän huntunsa heidän\nylitsensä.\n\n— Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Elisabet ja nousi seisomaan.\n\n— Jumalan haltuun! vastasi Paul juhlallisesti. Elisabet tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä ja sanoi hiljaa:\n\n— Kiitos! Sinä olet tehnyt minulle niin sanomattoman paljon hyvää.\n\n— Ja jos tarvitset minua jälleen...\n\n— Niin tulen viheltämään sinua, jatkoi Elisabet hymyillen.\n\nJa sitten he erosivat.\n\nUneksivana kulki Paul pimeän metsän halki. Kuuset humisivat hiljaa, ja\nkuun säteet tanssivat mättäillä.\n\n— Kummallista, ajatteli hän, että Elisabet kertoo minulle kaikki\nsurunsa. Ja siitä Paul päätteli olevansa onnellisin ihminen taivaan\nalla. — Tai onnettomin, lisäsi hän miettiväisesti. Mutta siihen\nhän hymyili salamyhkäisesti ja heitti lakkinsa ilmaan. Kun hän\nsaapui aukealle nummelle, näki hän kaksi varjoa rientävän edellänsä\nja katoavan utuiseen etäisyyteen. Samassa hän kuuli takanansa\nkatajapensaasta kahinaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki toisenkin\nvarjoparin, joka heittäytyi maahan erään pensaan taakse.\n\n— Koko tasanko näyttää elävän, ajatteli hän ja lisäsi hymähtäen: No,\nnyt onkin juhannusyö!\n\nKohta hänen perässään tulivat kaksoiset kotiin, tukka hajalla ja\nposket kuumina. He selittivät, että kirkkoherra oli puoliyöhön asti\nennustellut heille korteista, ja niiden mukaan heidän piti pian joutua\nnaimisiin.\n\nNauraa hihittäen he livahtivat makuusuojaansa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVanha Meyhöfer oli huumaantunut onnestaan. Rikkaan Douglasin lupaus\nyhtyä yritykseen oli lennättänyt hänen toiveensa pyörryttävän\nkorkealle. Korvat, jotka tähän asti olivat olleet lukossa hänelle,\nalkoivat halukkaasti kuunnella hänen selityksiänsä, ja ravintoloissa,\njoissa häntä tähän asti oli kohdeltu puoleksi pilkallisesti, puoleksi\nsäälien, pidettiin häntä nyt suurena miehenä.\n\n— Puolet omaisuuttansa hän sijoittaa yritykseen, kertoi Meyhöfer.\nOlemme jo ryhtyneet keskusteluihin berliiniläisen Borsigin kanssa, joka\nmeille hankkii tarvittavat koneet; Oldenburgista saamme teknillisen\njohtajan, ja joka päivä tulee kysymyksiä, minkä panemme turvemiljoonan\nhinnaksi.\n\nSeurauksena oli, että ihmiset kehoittivat häntä laskemaan osakkeita\nliikkeeseen. Ja kun hänen ympärillänsä tunkeiltiin pyytäen, että hän\nkullekin varaisi niin ja niin monta osaketta, pullisti hän ylpeänä\nrintaansa ja arveli, että osakkeet epäilemättä jäisivät perustajien\nkäsiin.\n\nKotona Meyhöfer valmisteli suunnitelmia uuden toiminimen\ntehdasmerkiksi, ja kaikissa hänen taskuissaan helisi lainattua rahaa.\n\nNeljä viikkoa oli kulunut juhannuksesta, kun Helenenthalista tuli kaksi\nkutsukorttia, toinen herra Meyhöfer nuoremmalle ja toinen neitosille.\n\n\"Puutarhajuhlaan\", oli korttiin kirjoitettu.\n\n— Ahaa, nyt ruvetaan meitä jo mielistelemään! tuumi vanha Meyhöfer.\nRotat ovat haistaneet rasvan.\n\nPaul meni heinäsuovan taakse ja vähintäin tunnin ajan tutki siellä\nkirjain kirjaimelta korttiaan, joka oli Elisabetin käsialaa.\n\nSitten hän meni päätykamariinsa ja asettui peilin eteen. Hän näki, että\nparta oli kasvanut hyvin; ainoastaan poskilla oli muutamia harvoja\npaikkoja.\n\n— Mukiin menee, ajatteli hän hetkellisen turhamaisuuden valtaamana,\nmutta hymyillessään hän näki nuo syvät, synkät kurtut, jotka ulottuivat\nsilmistä nenän ohitse suupieliin asti.\n\n— Kurtut tekevät kasvot mieltäkiinnittäviksi, lohdutteli hän itseänsä.\n\nSiitä hetkestä alkaen hän mietti herkeämättä, mitä osaa hänen oli\njuhlassa näytteleminen. Hän harjoitteli peilin edessä tekemään\nsäännöllisen kumarruksen, tarkasti joka aamu juhlavaatteensa ja koetti\nparannella kuluneita paikkoja takissa hankaamalla niihin mustaa väriä.\n\nKutsu oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen hänen mielessään. Se\noli hänelle tervehdys ilon luvatusta maasta, jonka hän oli nähnyt\nainoastaan etäältä niinkuin Mooses muinoin. Ja hän oli kaksikymmentä\nvuotta vanha.\n\nJuhlapäivä tuli.\n\nSisaret olivat pukeutuneet valkoisiin hameihinsa ja pistäneet tummat\nruusut hiuksiinsa. He hyppivät peilin edessä ja kysyivät: Olenko\nkaunis? Ja vaikka he myöntävästi vastasivatkin, niin heillä tuskin oli\naavistustakaan, kuinka kauniit he todella olivat. Äiti istui nurkassa\nja katseli hymyillen heitä.\n\nPaul juoksi edestakaisin mieli tuskaisena ja ihmetteli, että niin\niloinen tapaus saattoi herättää niin suurta levottomuutta. Hän oli\nviime hetkellä opetellut kaikellaisia kauniita puhetapoja, joita hän\naikoi käyttää juhlassa. Ne koskivat ihmisonnea, turveviljelystä ja\nHeinen \"Laulujen kirjaa\". Hän kyllä oli näyttävä, että hän osasi olla\nmiellyttävä hienossa naisseurassakin.\n\nNuoret ajoivat juhlaan avonaisissa vaunuissa, jotka olivat jäännöksiä\nentisestä komeudesta. Kotiin heidän piti palata jalkaisin.\n\nTaloon tultaessa Paul näki puiden takana vilisevän kirjavia pukuja ja\nkuuli iloisia tytönääniä. Tämä enensi hänen mielialansa apeutta.\n\nHerra Douglas otti heidät vastaan verannalla iloisesti nauraen. Hän\nnipisteli siskoja poskiin, taputti Paulia olkapäälle ja sanoi:\n\n— No, nuori ritari, tänään kai ansaitsette itsellenne kannukset.\n\nPaul pyöritti lakkia kädessään ja puhkesi typerään nauruun, joka\nsuututti häntä itseänsä.\n\n— Ja nyt naisten luo! Allons! huusi herra Douglas tarjoten käsivartensa\nsisarille, ja Paul sai yksin laputtaa perässä.\n\nNaurun hihitys kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi — iloisia\nmiehenääniäkin kuului joukosta — ja Paulista tuntui, kuin kulkisi hän\nmestattavaksi. Hänen silmäinsä eteen laskeutui ikäänkuin sumuverho, ja\nvain hämärästi hän eroitti tuon kirjavan elämän nurmikolla. Puhetta\nturveviljelyksestä, joka johtui hänen mieleensä, ei hän voinut tässä\nkäyttää.\n\nSitten hän näki Elisabetin kasvojen sukeltavan esiin sumusta...\nHänellä oli rintaneula, jossa oli sinisiä jalokiviä, ja hän hymyili\nystävällisesti; mutta sittenkin tuntui tyttö hänestä vieraammalta kuin\nmilloinkaan.\n\n— Herra Paul Meyhöfer, lapsuuteni ystävä, esitteli hän ja johdatti\nPaulia kädestä ympäri koko piirin.\n\nPaul kumarteli kaikille tahoille ja epämääräisesti tunsi näyttävänsä\nhyvin naurettavalta.\n\n— Kas vaan, tuossahan on itse herra Mallikelpoinenkin! kuului Leo\nserkun hilpeä ääni, ja naiset nauraa sihistivät.\n\nSitten häntä pyydettiin istumaan ja hänelle tarjottiin kahvia.\n\n— Äiti on mennyt hieman lepäämään, kuiskasi Elisabet; hän ei ole oikein\nterve tänään.\n\n— Eikö? sanoi Paul ja hymyili typerästi.\n\nLeo serkku oli koonnut ympärillensä joukon nuoria neitosia ja kertoi\nheille hullunkurisia kaskuja. Tytöt olivat naurusta läkähtyä.\n\n— Jospa osaisi kertoa tuolla tavalla! ajatteli Paul, ja kun hän ei\nkeksinyt parempaa, niin hän söi leivoksen toisensa jälkeen.\n\nPari nuorta herraa oli heti ottanut hoimiinsa sisaret, jotka katsoivat\nrohkeasti heitä silmiin eivätkä suinkaan jättäneet heitä vastausta\nvaille. Sisaret näyttivät Paulista heti korkeamman maailman olennoilta.\n\n— Nyt ryhtykäämme erääseen hupaiseen leikkiin, sanoi Leo serkku lyöden\njalkansa ristiin ja heittäytyen huolettomana taaksepäin tuolillaan.\nLeikin nimi on \"rukkasten saanti\". Naiset menevät yksitellen kävelemään\nja herrat samoin. Herra kysyy vastaan tulevalta naiselta: \"Est ce que\nvous m'aimez?\" (rakastatteko minua?) ja nainen vastaa joko: \"Je vous\nadore\" (rakastan teitä) — ja heistä tulee pari — tai antaa vaiti ollen\nrukkaset. Se, jolle on annettu useimmat rukkaset, saa pitää koko illan\ntupsumyssyä päässään. Naiset pitivät leikkiä erittäin hupaisena, ja\nkaikki nousivat kohta aloittaaksensa. Paulkin kohosi seisomaan, vaikka\nhän mieluummin olisi pysynytkin syrjässä.\n\nKuinkahan nuo vieraskieliset sanat kuuluivat?, tuumi hän itsekseen; hän\nolisi mielellään tiedustellut joltakin herralta, mutta ei kehdannut\npaljastaa tietämättömyyttänsä ja siten tuottaa sisarillekin häpeää.\nElisabetilta hän mieluimmin olisi kysynyt, mutta tämä oli jo mennyt\npois toisten tyttöjen kanssa.\n\nAlakuloisena hän hiipi toisten perässä; mutta nähdessään etumaisen\nnaisen tulevan, hän joutui niin hämilleen, että äkkiä vetäytyi polulta\nsyrjään ja piiloittihe tiheimpään pensaikkoon.\n\nPaikka, johon hän joutui, oli palanen viljelemätöntä luontoa. Nokkoset\nja sananjalat kohosivat hoikkarunkoisina, ja kummallisen näköiset\ntyräkkikasvit taistelivat ylivallasta leveälehtisten takkiaisten\nkanssa. Sinne hän lyykistyi istumaan, nojasi kyynärpäät polvia vasten\nja mietti.\n\nTuollaistako siis on se, jota ihmiset sanovat huvittelemiseksi? Olihan\nhyvä tietää se, mutta häntä ei se miellyttänyt. Kotona oli kuitenkin\nparempi — ja kukapa sitä paitsi voi tietää, ehtivätkö tytöt saada\nkaikki peratuksi?... läjättiinkö turpeet liian märkinä?... Kotona oli\nniin paljon tekemistä, ja hän juoksenteli huvittelemassa ja yhtyi\nnarrimaisiin leikkeihin... Jollei Elisabetia olisi ollut... mutta\nmitäpä tyttö oikeastaan oli hänelle?... Hän hymyili hänelle samalla\nlailla kuin kaikille muillekin. Ja kuinka rohkeasti Leo serkku häntä\nja muita tyttöjä imarteli... Oi, kuinka maailma on katala ja kuinka\npetollisia ovat kaikki, kaikki!\n\nHän kuuli huudettavan nimeänsä, mutta hän ryömi sitä syvemmälle\npiiloonsa. Täällä hän ainakin oli pilkalta suojassa. — Ilma tuntui\nhiottavalta, ja unisesti surisevat mettiäiset pysyttelivät maassa;\nnäytti olevan ukkonen tulossa.\n\n— Saman tekevä minusta, ajatteli Paul. Minulla ei ole mitään\nmenetettävänä, ja — talviruiskin on jo katon alla.\n\nPuutarhassa oli melu tauonnut — etäältä vain kuului lasilautasten ja\nteelusikkain kilinää, johon välisti sekoittui hiljaista naurun kaikua.\n\nPaul saattoi tuskin hengittää. Mitä kauemmin hän oli piilossaan, sitä\nmasentuneemmaksi kävi hänen mielensä — lopulta hänestä tuntui, kuin\nhän olisi koulupoika, joka oli kurituksen pelosta mennyt opettajaansa\npakoon. Rikkaruohon haju kävi äikeämmäksi, ja kosteasta maasta nousi\ntukehuttavaa höyryä. Teräksensinisiä pilviä vyöryi taivaalle, ja\nkauempaa kuului jo ukkosen jyrinää.\n\n— Tämä se nyt on huvia, ajatteli Paul.\n\nOksat alkoivat suhista. Raskaita vesipisaroita putoili lehdille.\nSilloin Paul, arkana kuin pahantekijä, ryömi esiin piilostansa.\nVerannalta tervehdittiin häntä remuavalla naurulla.\n\n— Tuolta tulee Aujust! [Klovnin nimi. Suom. muist.] virkkoi eräs\nherroista, joka oli käynyt Berliinissä ja nähnyt siellä sirkuksen.\n\n— Arvoisa herrasväki! huusi Leo ja hyppäsi tuolille seisomaan: Tämä\nherra Mallikelpoinen, jota myös Paul Meyhöferiksi nimitetään, on\nanteeksiantamattomalla tavalla vetäytynyt pois seuran tuomiovallan\nalaisuudesta. Kun hän kaukosilmällään huomasi, että useimmat\nrukkaset lahjoitettaisiin hänelle, niin on hän halveksittavalla\npelkurimaisuudella...\n\n— En tiedä, miksi teette minut huonommaksi kuin olen, sanoi Paul\nloukattuna, sillä hän piti kaikkea täytenä totena.\n\nUusi, hirveä naurun remahdus tuli vastaukseksi.\n\n— Ehdotan siis, että hänelle rangaistukseksi määrätään tupsumyssy.\nTahdotaanko muodostaa tuomioistuin?\n\n— Mitä se hyödyttäisi? Otan myssyn ilmankin, vastasi Paul ärtyneenä.\n\nHänen tarvitsi nyt vain avata suunsa, herättääksensä iloa.\nJuhlallisesti hän kruunattiin yömyssyllä. — Mahdan näyttää\nhullunkuriselta, ajatteli hän, sillä kaikki nauroivat kovasti —\nkaikki paitsi kaksoissisaret, jotka häpeästä punehtuneina katselivat\nhelmoihinsa, ja Elisabet, joka katseli Pauliin hämillään ikäänkuin\nanteeksi pyytäen.\n\n— Aujust! äännähti jälleen joku herroista. Samassa alkoi ukkonen käydä.\nKaikki pakenivat sisään. Nuoret naiset kalpenivat, useimmat olivat\npeloissaan, ja yksi meni tainnoksiin.\n\nLeo esitti, että istuttaisiin piiriin ja jokainen kertoisi jutun;\nse, jolla ei ollut mitään kerrottavaa, saisi antaa pantin. Ehdotus\nhyväksyttiin. Arpa määräsi vuoron, ja eräs herroista teki alun\nkertomalla hyvin hauskan ylioppilashistorian, jossa kertoja itse oli\nollut muassa. Sitten seurasi pari nuorta tyttöä, jotka mieluummin\nantoivat pantin, ja sitten huudettiin Paulin nimi. Herrat rykivät\npilkallisesti, ja tytöt nyhjivät toisiansa kyynärpäillä. Silloin\nvaltasi hänet närkästys, ja vetäen otsansa ryppyihin hän alkoi\numpimähkään:\n\n— Oli kerran eräs, joka oli niin hullunnäköinen, että tarvitsi\nainoastaan nähdä hänet saadaksensa nauraa tarpeeksensa. Mutta hän\nitse ei ymmärtänyt sitä, sillä hän ei ollut vielä koskaan elämässänsä\nnauranut...\n\nPiirissä syntyi haudan hiljaisuus. Hymy katosi kasvoilta, ja siellä\ntäällä katse painui maahan.\n\n— Jatka! sanoi Elisabet ja nyökkäsi kehoittavaisesti päätään.\n\nMutta Paul häpesi sitä, että hän oli uskaltanut paljastaa sisimmän\nitsensä näille vieraille ihmisille.\n\n— Minä en tiedä enempää, sanoi hän ja nousi seisomaan.\n\nTällä kertaa ei kukaan nauranut, ja hetken aikaa vallitsi äänettömyys;\nsitten tuli se tyttö, joka oli valittu panttienkokoojaksi, hänen\nluoksensa ja sanoi kohteliaasti niiaten:\n\n— Teidän täytyy antaa pantti.\n\n— Mielelläni! vastasi Paul ja irroitti kellonsa vitjoista.\n\n— Ikävä ihminen! kuuli hän jonkun nuorista herroista kuiskaavan\nnaapurilleen.\n\nSitten tuli Leon vuoro, ja hän lasketti erinomaisen hauskan kaskun,\nmutta ilo ei enää oikein ilolle tuntunut.\n\nSade ropsi ikkunoita, mustat pilven varjot pimittivät huoneen... Oli\nkuin harmaja hengetär olisi liidellyt ilmassa ja tummalla hunnullaan\nhipaissut nuoria, nauravia kasvoja, niin että ne saivat totisen ja\nvanhan ilmeen...\n\nVasta kun Elisabet avasi pianon ja alkoi soittaa hilpeätä\ntanssisäveltä, heräsi jähmettynyt ilo uudelleen. Paul seisoi nurkassa\nja katseli pyörinää. Hän sai olla aivan rauhassa, ainoastaan silloin\ntällöin sattui häneen arka katse.\n\nKaksoiset riehuivat tanssilattialla — heidän kiharansa hulmusivat ja\nsilmänsä hehkuivat tulta.\n\n— Riehukoot nyt vaan, ajatteli Paul. Ajoissa kyllä he saavat palata\ntakaisin surkeuteen.\n\nHän ei ollenkaan ajatellut, että surkeus oli heille kokonaan vierasta.\nKun Elisabet vapautettiin soittajan toimesta, tuli hän Paulin luo ja\nsanoi:\n\n— Sinun on varmaan hyvin ikävä?\n\n— Ei ollenkaan, vastasi hän. Tämä kaikkihan on minulle uutta.\n\n— Ole iloinen! pyysi tyttö. Elämmehän vain yhden kerran!\n\nSamassa tuli Leo, joka kietoi kätensä tytön vyötäisille ja pyöri pois.\n\n— Hän on kuitenkin vieras minulle! ajatteli Paul. Kun Elisabet\nseuraavan kerran kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän salaperäisesti:\n\n— Mene tuohon viereiseen huoneeseen! Minulla on sinulle puhumista.\n\n— Mitä hänellä on minulle puhumista? ajatteli Paul, mutta teki niinkuin\nkäsketty oli.\n\nHän odotteli, puoleksi uudinten verhossa, mutta tyttöä ei kuulunut.\nHetkestä hetkeen lisääntyi hänen katkeruutensa. Hän muisti kauniit\npuheensa turveviljelyksestä ja Heinen runoista, ja hän kohautti\nivallisesti olkapäitään omalle tyhmyydellensä. Tämän iltapäivän\nkuluessa hän tunsi tulleensa vuosia vanhemmaksi.\n\nJa äkkiä johtui hänen mieleensä kysymys: Mitä minä etsin täältä? Mitä\nminulla on tekemistä noiden iloisten ihmisten parissa, jotka nauravat\nja koettavat miellyttää toisiansa ja mitään ajattelematta antavat\npäivien kulua. Narri, raukka minä olin uskoessani, että minullakin oli\noikeus iloita ja olla niinkuin toisetkin.\n\nLattia poltti hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui synnin tekemiseltä\nviipyä hetkeäkään enää tässä paikassa. Hän hiipi kuistille, missä hänen\nlakkinsa oli.\n\n— Sanokaa sisarilleni, virkkoi hän palvelustytölle, että minä menin\nkotiin hankkimaan heille vaunuja.\n\nHän hengitti kuin vapautettuna ulko-oven mennessä lukkoon.\n\nRajuilma oli tauonnut; vienoa jälkisadetta vihmoi alas taivaalta, tuuli\nhumisi vilvoittaen tasangolla, ja taivaan rannalla, missä iltarusko\noli katoamaisillansa, välkkyilivät etääntyvän ukkosen leimaukset\ntulipunaisista pilvistä.\n\nIkäänkun takaa-ajettuna hän riensi sateen liottamalla tiellä metsää\nkohden, joka pian sulki hänet humisevaan, rauhaisaan syliinsä. Kostea\nsammal tuoksui, ja kuusten neulasissa kiilsi vesipisaroita.\n\nTullessaan aukealle ja nähdessään kotinsa hän levitti kätensä ja huusi\ntuulen huminaan:\n\n— Tuolla on minun paikkani, tuonne minä kuulun! Ja kelvoton olen, jos\nvielä kerrankin etsin iloa vieraalta maalta. Minä vannon jättäväni\nkaiken turhanaikaisuuden ja kaikki mielettömät harrastukset. Nyt\ntiedän, mikä olen; ja mikä minulle ei sovi, sen hautaan unhotukseen.\nAmen!\n\nNiin hän otti jäähyväiset nuoruudeltansa ja nuoruutensa unelmilta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAamulla herätessänsä hän näki äitinsä istuvan vuoteen vieressä.\n\n— Sinä jo ylhäällä? sanoi hän kummastuneena.\n\n— En ole voinut nukkua, vastasi äiti hiljaisella äänellänsä, joka aina\nkuului siltä, kuin pyytäisi hän anteeksi sitä, mitä sanoi.\n\n— Miksi et? kysyi Paul.\n\nÄiti ei vastannut, vaan silitteli hänen tukkaansa ja hymyili\nsurullisesti. Silloin Paul huomasi, että kaksoiset olivat kielitelleet\nja että mielipaha hänen tähtensä oli vienyt äidiltä unen.\n\n— Se ei ollut niin vaarallista, äiti hyvä! sanoi hän lohdutellen. He\nhuvittelivat vähän minun kustannuksellani — siinä kaikki.\n\n— Elisabetkin? kysyi äiti ja katseli häneen suurin, tuskaisin silmin.\n\n— Ei, ei hän — mutta...\n\nPaul vaikeni ja kääntyi seinään päin.\n\n— Mutta? kysyi äiti.\n\n— En tiedä, mutta jokin \"mutta\" siinä on, vastasi Paul.\n\n— Sinä ehkä teet vääryyttä hänelle, sanoi äiti; katso, mitä hän lähetti\nsinulle tyttöjen mukana.\n\nÄiti veti esiin pitkulaisen esineen, joka oli huolellisesti kiedottu\nsilkkipaperiin. Se oli huilu, joka oli tehty eebenholtsista ja jonka\nläpät olivat hopeata. Paul punehtui häpeästä ja ilosta, ja kun hän\nhetken oli katsellut soittokonetta, sanoi hän:\n\n— Mitä sillä nyt teen?\n\n— Opettelet soittamaan, vastasi äiti, ja äänessä oli pieni ylpeyden\nvivahdus.\n\n— Se on liian myöhäistä, vastasi Paul surullisesti päätänsä ravistaen;\nminulla on nyt paljon muuta ajateltavaa.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi häntä pakoitettu repimään haudasta jotakin\nkuollutta. —\n\n— No, sinä kuulut häväisseen itsesi eilen oikein kelpo lailla, sanoi\nisä suuruspöydässä.\n\nPaul hymyili itseksensä, ja isä murisi jotakin kunniantunnon\npuutteesta. — Kaksoisten silmät olivat suuret, haaveksivat, ja kun he\nkatsoivat toisiinsa, levisi autuuden loiste heidän kasvoilleen. He\nainakin olivat onnelliset. — — —\n\nViikot kuluivat.\n\nViljat saatiin vahingoittumattomina korjuuseen Paulin väsymättömän\nhuolenpidon kautta. Tuli hyvä vuosi, parempi kuin pitkiin aikoihin.\nIsä jo laski, kuinka saalista voisi paraiten käyttää hänen\nturvekeinotteluihinsa.\n\nHän rehenteli entiseen tapaansa, ja mitä vähemmän herra Douglas antoi\nitsestään kuulumisia, sitä enemmän Meyhöfer kapakoissa lörpötteli\nnaapurusten yhtiöstä. Kun hän kerran oli ryhtynyt huijaukseen, oli\nhänen pakko kulkea valheesta valheeseen ja aina yhä suurempaan. Herra\nDouglas lopulta toden teolla suuttui siihen vallattomuuteen, jota hänen\nniinellänsä harjoitettiin.\n\nEräänä aamupäivänä elokuun lopulla näki Paul, joka oli työssä Mikael\nrengin kanssa pihassa, kookasvartaloisen naapurin suuntaavan kulkunsa\npeltojen poikki suoraan taloa kohden.\n\nPaul pelästyi, sillä tämä vieraissakäynti ei saattanut tietää hyvää.\nDouglas tervehti häntä ystävällisesti, mutta hänen jääharmaiden,\ntuuheiden kulmakarvainsa alta leimusi tuhoa ennustavia salamoita.\n\n— Onko isänne kotona? kysyi hän ärtyneellä äänellä.\n\n— Hän on asuintuvassa, vastasi Paul levottomana; jos suvaitsette, niin\nnäytän teille tien.\n\nNähdessään odottamattoman vieraan hypähti vanha Meyhöfer hieman\nhämillään tuoliltansa, mutta pian hän tointui ja lausui suurisuisella\ntavallaan:\n\n— Olipa hyvä, että tulitte, herra... Minulla on paljon tärkeätä\npuhuttavaa teille.\n\n— Niin minullakin teille! vastasi Douglas ja asettui jykevänä seisomaan\naivan Meyhöferin eteen. Mikä teidät on saanut, rakas ystävä, niin\nväärin käyttämään minun nimeäni?\n\n— Minä teidän nimeänne, herra?... Kuinka te uskallatte?... Mene ulos\nPaul!\n\n— Olkoon hän sisällä vaan, sanoi Douglas.\n\n— Mutta hänen täytyy mennä ulos! kirkaisi vanhus. Enkö enää ole herra\ntalossani, kuuletteko?\n\nPaul lähti huoneesta. Kuistilla hän tapasi äidin, joka kädet ristissä\nja tuijottavin silmin katseli oveen päin. Nähdessään Paulin hän puhkesi\nkyyneliin ja väänteli käsiänsä.\n\n— Hän riistää meiltä ainoan ystävän, joka meillä on maan päällä,\nnyyhkytti äiti ja vaipui pojan syliin vavahtaen joka kerta, kun miesten\nvihaiset äänet selvemmin kaikuivat hänen korviinsa.\n\n— Tule pois, äiti! pyysi Paul. Sinä tulet vain kiihdyksiin, emmekä\nkuitenkaan voi olla miksikään avuksi.\n\nHervottomana hän antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen.\n\n— Anna minulle vähän etikkaa! Muuten pyörryn. Paul teki niin, ja\nhieroessaan äidin ohimoita hän puhui kovalla äänellä, jottei miesten\nkirkuna kuuluisi. Äkkiä lyötiin ovet auki — hetken aikaa oli hiljaista\n— kamalan hiljaista — sitten kuului kahleiden kalinaa ja isän raivosta\nkäheä ääni:\n\n— Sulttaani! Käy kiinni!\n\n— Hyvä Jumala... Hän usuttaa koiran hänen kimppuunsa! huusi Paul ja\nsyöksyi ulos.\n\nHän tuli hyvään aikaan saadaksensa nähdä, kuinka Sulttaani — suuri,\nkiukkuinen koira — hyppäsi Douglasin niskaan Meyhöferin juostessa\nperässä piiska pystyssä. Mikael Raudszus seisoi kädet housun taskuissa\nja katseli.\n\n— Isä, mitä sinä teet? huusi Paul ja repäisi piiskan hänen kädestänsä\njuostaksensa koiran perään, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, makasi\npeto jo maassa ja oikoili raajojaan jättiläisen nyrkin huumaamana.\n\nVerta vuoti Douglasin kaulasta ja käsistä. Hänen vihansa näkyi\nhaihtuneen. Hän jäi seisomaan, pyyhki käsiänsä nenäliinaan ja puhui\nsuopeasti hymyillen:\n\n— Eläin parka mahtoi uskoa asiaansa.\n\n— Te olette haavoitettu, herra Douglas, sanoi Paul.\n\n— Koira piti minun niskaani vasikan koipena... Seuratkaa minua vähäsen\nja auttakaa minua peseytymään, etteivät naiset kotona aivan pahasti\nsäikähtäisi.\n\n— Antakaa hänelle anteeksi! rukoili Paul. Hän ei tietänyt, mitä hän\nteki.\n\n— Tule takaisin, lurjus! kuului isän ääni. Tahdotko sinä pitää yhtä\nsanapaton kanssa?\n\nNaapurin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän hillitsi itsensä ja\nsanoi väkinäisesti naurahtaen:\n\n— Menkää takaisin! Pojan tulee olla isänsä luona.\n\n— Minä tahtoisin sovittaa... sammalteli Paul.\n\n— Vehkeilijä! Konna! jyrisi takaapäin.\n\n— Menkää takaisin, sanoi Douglas hammastansa purren, ja rauhoittakaa\nhäntä! Muuten hänen käy huonosti.\n\nSitten Douglas alkoi kaikin voimin viheltää marssia, jottei hän kuulisi\nparjaushuutoja, ja asteli pyylevänä kotiinsa päin.\n\nVanhus pauhasi pihassa kuin hullu, heitteli kiviä, heilutteli\nvaununaisaa ilmassa ja potki oikealle ja vasemmalle. Kun hän tapasi\nPaulin, tahtoi hän käydä hänen kurkkuunsa kiinni, mutta äiti juoksi\nparkaisten väliin. Äiti tarttui Pauliin molemmin käsin, hän tahtoi\nsanoa jotakin, mutta pelko teki hänet mykäksi; hän ei voinut tehdä\nmuuta kuin katsoa mieheensä.\n\n— Hameväkeä! jupisi tämä halveksivaisesti ja kääntyi pois. Mutta koska\nhän tahtoi tyhjentää raivonsa johonkin, astui hän Mikael Raudszusin\nluo, joka juuri ryhtyi työhönsä.\n\n— Mitä siinä töllistelet, senkin koira! huusi Meyhöfer hänelle.\n\n— Teen työtä, herra, vastasi tämä ja loi terävän katseen mustien\nkulmakarvojensa alta. — Mikä estää minua ruhjomasta sinua mäsäksi!\nhuusi vanhus ja pudisti nyrkkejään miehen nenän edessä.\n\nMies kumartui, mutta samassa isännän nyrkit iskivät hänen kasvoihinsa.\nHän hoiperteli taaksepäin jokainen veripisara oli kadonnut hänen\nsynkiltä kasvoiltansa — ja sanaa sanomatta hän tarttui kirveeseen.\n\nMutta samassa Paul takaapäin hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa,\nväänsi aseen irti ja heitti sen kaivoon.\n\nIsä tahtoi uudestaan rynnätä miehen kimppuun, mutta Paul kävi\npäättäväisesti häntä vyötäisistä kiinni ja pannen kaikki voimansa\nliikkeelle kantoi käsin ja jaloin sätkyttelevän vanhuksen asuintupaan,\njonka oven hän salpasi ulkopuolelta.\n\n— Mitä olet tehnyt isällesi? vaikeroi äiti, joka kauhistuneena oli\nkatsellut taistelua; hän ei voinut käsittää, että poika voisi tehdä\nväkivaltaa isällensä. Hän katseli arasti Pauliin ja toisteli valittaen:\nMitä olet tehnyt isällesi?\n\nPaul suuteli hänen kättänsä ja sanoi:\n\n— Rauhoitu, äiti! Minun täytyi pelastaa hänen henkensä.\n\n— Ja nyt olet teljennyt hänet sisään?... Paul! Paul!\n\n— Hänen täytyy olla siellä, kunnes Mikael on mennyt pois, vastasi Paul.\nÄlä avaa ovea, sillä silloin saattaa täällä tapahtua onnettomuus.\n\nPaul meni ulos pihaan. Mikael seisoi tallin oveen nojautuneena mustaa\npartaansa pureskellen ja katseli karsaasti tulijaan.\n\n— Mikael Raudszus! huusi Paul.\n\nMies tuli lähemmäksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet sinisiksi\npahkuroiksi. Paul ei uskaltanut katsoa häneen.\n\n— Sinun jälelläoleva palkkasi tekee viisi markkaa neljäkymmentä\npfennigiä. Tässä ovat rahat. Viiden minuutin kuluessa pitää sinun\nlähteä tästä talosta.\n\nMies antoi vastaukseksi niin uhkaavan synkän katseen, että\nPaul kauhulla ajatteli, kuinka kauan hän oli pitänyt miestä,\ntuntematta hänen oikeata mielenlaatuansa. Paul pelkäsi joka hetki\npäällehyökkäystä. Mutta mies kääntyi äänettömänä ympäri, meni talliin,\njosta hän otti tavaransa, ja lähti talosta. Koko tämän peloittavan\nkohtauksen aikana ei hän sanonut sanaakaan.\n\n— Siinä se asia, ja nyt isän luo, ajatteli Paul. Hän oli päättänyt\nrauhallisesti ottaa vastaan kaikki lyönnit ja häväistyssanat, avasi\noven ja odotti isän hyökkäystä. Mutta tämä istui sohvan kulmassa kokoon\nkyyristyneenä ja tuijotti eteensä. Hän ei liikahtanut silloinkaan, kun\nPaul astui sisään ja lausui suorien:\n\n— En tehnyt sitä mielelläni, isä, mutta minun täytyi.\n\nMeyhöfer vilkaisi häneen arasti ja sanoi katkeralla äänellä:\n\n— Sinä voit tehdä, mitä sinua miellyttää... Minä olen vanha mies, ja\nsinä olet väkevämpi...\n\nSitten hän vaipui jälleen kokoon.\n\nMutta siitä päivästä lähtien Paul oli herrana talossa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKolme viikkoa oli kulunut. Paul raatoi kuin orja, mutta sittenkin\nvaivasi häntä omituinen levottomuus. Kun hän joskus soi itsellensä\nhetken levähdysaikaa, ei hän viihtynyt kotona. Hänestä tuntui, kuin\nraukeisivat sen seinät hänen päällensä. Hän kuljeksi nummella tai\nmetsässä tai lähellä Helenenthalia. Mitä varten hän sinne meni, sitä\nhän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen. — Jos tapaisin Elisabetin,\ntäytyisi minun häpeästä vaipua maahan, ajatteli hän — ja kuitenkin hän\nvakoili häntä kaikkialla vavisten pelonsekaisesta ilosta nähdessään\njonkun naisolennon etäämpänä.\n\nHän ei välittänyt enää yölevostakaan. Kun toiset talossa olivat\nnukkuneet, hiipi hän ulos ja tuli usein kotiin vasta päivän kirkkaana\npaistaessa mennäksensä työhön pää kipeänä ja jäsenet kangistuneina.\n\n— Minä tahdon hyvittää... hyvittää, jupisi hän itseksensä; mutta kuinka\n— siinä kysymys. Hän ei edes tietänyt, olivatko koiran puremat tehneet\nDouglasille mitään vahinkoa.\n\nKerran hänen ollessaan hämärässä toisella puolen metsää näki hän Mikael\nRaudszusin tulevan Helenenthalista. Hänellä oli olkapäällä lapio, jossa\nriippui mytty. Paul katseli häntä silmäänsä räpäyttämättä, sillä hän\nodotti hyökkäystä, mutta mies vain vilkaisi häneen arasti ja vältti\nkiertämällä vastatusten tulemista. — Tuo mies näyttää siltä, kuin olisi\nhänellä pahat mielessä, ajatteli Paul.\n\nDouglas oli ottanut Mikaelin palvelukseensa, niinkuin eräs päiväläinen\ntiesi kertoa, ja kun Meyhöfer sai sen kuulla, nauroi hän ja sanoi: Se\non niin tuon kavalan heittiön kaltaista; kyllä ne mahtavat keittää\nminulle hyvän sopan.\n\nMeyhöfer oli varmasti vakuutettu, että Douglas jättäisi asian yleisen\nsyyttäjän haltuun, ja jonkinlaisella nautinnolla hän ajatteli sitä,\nettä hänet tuomittaisiin — \"väärin\", tietysti —; mutta kun haaste\nviipyi päivästä päivään, sanoi hän ivallisesti: Armollinen herra\nsuvaitsee viivyttää hirttämistä.\n\nMutta Douglas ei näyttänyt välittävän koko loukkauksesta; hän ei edes\nvaatinut takaisin sitä summaa, jonka hän oli lainannut Meyhöferille.\n\nPaul oli täynnä kiitollisuutta, ja mitä vaikeampi hänen oli löytää\nsille ilmaisukeinoa, sitä rajummin levottomuus häntä ajoi paikasta\npaikkaan.\n\nEräänä yönä hän jälleen seisoi Helenenthalin puutarha-aidan takana.\nSyyssumu peitti maan, ja lakastuva ruoho kahisi hiljaa. Valkoinen talo\npeittyi yön pimeyteen; ainoastaan yhdestä ikkunasta pilkoitti heikko,\npunertava valo.\n\nTuolla hän valvoo sairaan äitinsä luona, ajatteli Paul. Ja kun hän ei\nmuulla keinoin voinut kutsua häntä puheillensa, niin hän vihelsi. Pari,\nkolme kertaa hän vaikeni kuuntelemaan. Ei ketään kuulunut, ja hänen\ntuskansa kasvoi.\n\nTunnustelevin käsin hän etsi sitä irtonaista sälettä, jonka Elisabet\nkerran hänelle osoitti, ja löydettyään sen hän tunkeutui sisään. Oksat\nrepivät hänen vaatteitaan hänen pyrkiessään avonaiselle tielle. Viimein\nhän pääsi. Valkoinen hiekka levitti hämärää valoa, ja lampunvalkea\nsairaan huoneesta loisti kirkkaammin.\n\nHän istui puutarhasohvalle ja katseli ylöspäin. Näytti kuin joku varjo\nolisi liikkunut uudinten takana.\n\nSilloin yhtäkkiä kaikki kävi valoisammaksi hänen ympärillänsä...\nRuusupensasten rungot pistäytyivät näkyviin pimeydestä... hiekka\nloisti... seinä, joka äsken seisoi mustana, hohti nyt tummanpunaisena,\nniinkuin aamunkoitto olisi sen valaissut.\n\nIhmeissään hän kääntyi katsomaan... Veri hyytyi hänen suonissaan...\nPimeälle taivaalle kohosi voimallinen tulenhehku. Mustat pilvet saivat\nleimuavat reunustat, ja korkealle lentelivät tuliset kielekkeet\nniinkuin revontulen säteet.\n\n— Koti palaa! — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaana vaipui hänen päänsä puutarhasohvan selkänojaa vasten — mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisomaan — hänen polvensa\nhorjuivat, veri kiehui hänen ohimoissaan. — Eteenpäin, pelasta mitä\non pelastettavissa! sanoi ääni hänen sisällänsä — ja hurjaa vauhtia\ntunkeutui hän pensaston lävitse, kiipesi yli aidan ja putosi toisella\npuolella olevaan ojaan.\n\nTulipalo valaisi aukean tasangon niinkuin nouseva aurinko. Pellon sänki\nvälkähteli, ja synkkä metsä peittyi punertavaan hehkuun.\n\nAsuinrakennus oli vielä vahingoittumatonna; sen muuriseinät välkkyivät\nkuin marmori, sen ikkunat säkenöivät kuin hohtokivet. Pihamaa oli\nvaloisa kuin keskellä päivää. Aitta se siellä paloi — aitta, joka oli\nkattoon asti täynnä viljaa ja vuoden antimia. Paulin työ, hänen onnensa\nja toiveensa — kaikki haihtui savuun ja liekkeihin.\n\nHän rohkaisi jälleen mieltänsä ja kiiti hurjaa vauhtia nummitasangon\npoikki. Rientäessään metsän ohitse hän oli näkevinänsä jonkun\nheittäytyvän maahan pitkällensä; mutta siihen hän ei tullut sen enempää\nhuomiotansa kiinnittäneeksi.\n\nEteenpäin — pelasta mitä on pelastettavissa!\n\nPihasta kuului sekavaa huutoa ja hälinää. Rengit juoksivat silmittöminä\nedestakaisin, piiat vääntelivät käsiään, ja sisaret huusivat Paulia.\n\nKylässäkin oli päästy hereille. Maantie oli täynnä ihmisiä. Vesisankoja\ntuotiin, ja vanha ruiskukin tuli paikalle.\n\n— Missä on herra? huusi Paul miehille.\n\n— Kannettiin juuri sisään; hän on taittanut jalkansa, tuli vastaukseksi.\n\nOnnettomuus onnettomuuden lisäksi!\n\n— Antakaa aitan palaa! huusi Paul muutamille; jotka päättöminä\ntyhjensivät parin pienen sangon sisällyksen hehkuun. Pelastakaa elukat!\nMutta katsokaa, etteivät ne syöksy liekkeihin.\n\nKolme, neljä miestä riensi navettaan.\n\n— Toiset tänne asuinrakennusta suojelemaan! Älkää kantako mitään ulos!\n\n— Älkää kantako mitään ulos! toisti hän vielä kerran ja tempasi parin\nvieraan henkilön käsistä esineet, joita he kantoivat asuinrakennuksesta.\n\n— Mutta me tahdomme pelastaa.\n\n— Pelastakaa rakennus!\n\nHän riensi portaita ylös. Ohi mennessään hän näki äidin mykkänä ja\nkyynelettömänä istuvan isän vieressä, joka lepäsi sohvalla ja uikutti.\n\nErään luukun kautta Paul kiipesi katolle.\n\n— Letku tänne.\n\nHeinähaarukalla nostettiin sen metallinen pää hänelle. Kihisevänä valui\nvesi kuumille kattotiilille. Hän istui katonharjalla, hänen vaatteensa\nkuumenivat, tulikipunoita lenteli hänen hiuksiinsa palavasta aitasta,\nhänen kätensä ja kasvonsa saivat pieniä palohaavoja. Hän ei tuntenut\nmitään ruumiillista kipua, mutta hän kuuli ja näki kaikki ympärillänsä\n— hänen aistimillansa näkyi olevan monin verroin suurempi tarkkuus kuin\nmuulloin.\n\nHän näki tulen lennättävän ilmaan kekäleitä, jotka kauniissa kaarissa\nputosivat alas — hän näki hevosten ja lehmäin kirmaavan niitylle, jossa\nne olivat suojattuina — hän näki koiran ulvoen kiskovan itseänsä irti\nkuumentuneista kahleistaan.\n\n— Päästäkää koira irti! huusi Paul.\n\nHän näki pieniä, sinertäviä liekkejä hyppivän aitan päädystä viereiseen\nvaunuvajaan.\n\n— Vaunuvaja syttyy tuleen! huusi hän alas. Pelastakaa mitä siellä on!\n\nPari miestä kiirehti vetämään ajokaluja ulos. Ja tohisten ja pihisten\nvaleli vesisuihku kattoa, tunkeutui parruihin asti ja kattotiilten\nalustaan. Pieniä valkoisia savupilviä nousi ilmaan ja katosi\nnäyttäytyäkseen jälleen toisessa paikassa.\n\nMutta yhtäkkiä tuli Paulin mieleen Musta Sussu, joka oli piilossa\nvanhan romun seassa vajan perimäisessä sopessa. Hän tunsi pistoksen\nrinnassaan. Hukkuisiko sekin, josta hänellä ennen oli ollut niin suuria\ntoiveita?\n\n— Pelastakaa lokomobiili! huusi hän.\n\nMutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Halu auttaa Mustaa Sussua\nvaltasi hänet niin voimallisesti, että hän melkein olisi uhrannut\nasuinrakennuksen sen pelastamiseksi.\n\n— Tulkoon tänne joku minun sijaani! huusi hän alas ihmisjoukolle, joka\nsuurimmaksi osaksi töllisteli toimetonna.\n\nRoteva muurari kiipesi ylös, kiskoi katosta irti kourutiiliä ja raivasi\nsiten itsellensä tien harjalle asti. Hänelle Paul antoi ruiskunletkun\nja luisui alas; hän ihmetteli suuresti, ettei hän siinä taittanut\nkäsiänsä ja jalkojansa.\n\nSitten Paul tunkeusi vajaan, mistä tukehuttava savu tuprusi häntä\nvastaan.\n\n— Kuka tulee mukaan? kysyi hän. Kaksi päiväläistä lupautui.\n\n— Eteenpäin!\n\nNiin mentiin savuun ja liekkeihin.\n\n— Tässä on vedintanko. Käykää kiinni! Rivakasti ulos!\n\nRyskien ja kolisten lokomobiili vieri pihaan. Sen ja sen pelastajien\ntakana rysähti vajan katto sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu koitti. Sinertävä hämärä loi valoansa raunioista nousevaan savuun.\nSiellä täällä leimahti liekki, mutta sammui jälleen.\n\nVäkijoukko oli hajaantunut. Kolkko hiljaisuus vallitsi talossa;\nainoastaan palopaikalta kuului hiljaista räiskettä ja pihinää,\nikäänkuin liekeillä vielä olisi ollut jotakin sanomista toisilleen,\nennenkuin kuolivat.\n\n— Vai niin, sanoi Paul; näin nyt siis on käynyt!\n\nAsuinrakennus ja navetta sekä kaikki elävät olennot olivat pelastuneet.\nAitta ja vaunuvaja olivat tuhkaläjänä.\n\n— Nyt olemme yhtä köyhät kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ajatteli\nhän ja siveli palohaavojansa; ja jollen minä olisi ollut ulkona\nkuljeksimassa, niin ei tätä kenties olisi tapahtunut.\n\nOvella istui äiti kokoonvaipuneena ja kädet ristissä. Hänen poskensa\nolivat vetäytyneet syviin kurttuihin, ja hänen silmänsä tuijottivat\neteenpäin, ikäänkuin hän näkisi vielä liekkien loimottavan.\n\n— Äiti! huusi Paul tuskan vallassa, sillä hän pelkäsi tämän jo olevan\nlähellä heikkomielisyyttä.\n\nÄiti nyökkäsi jonkun kerran päätänsä ja sanoi:\n\n— Niin käy tässä maailmassa! Niin, niin.\n\n— Kaikki kääntyy hyväksi jälleen, sanoi Paul. Äiti katsoi häneen ja\nhymyili — tämä hymyily vihlaisi hänen sydäntänsä.\n\n— Isäsi ajoi minut juuri ulos, sanoi äiti; mutta älä sinä tee sitä,\npyydän sydämestäni.\n\n— Äiti! Hyvä Jumala, miksi noin puhut!\n\n— Se ei ole tosiaankaan minun syyni, sanoi äiti; en koskaan käy tulella\naitassa.\n\n— Mutta kuka on sen sitten sanonut?\n\n— Isä sanoo minun olevan syynä kaikkeen ja että saan mennä hiiteen. — —\nMutta älä tee hänelle pahaa.\n\nPaul! pyysi hän tuskallisena nähdessään pojan nousevan. Älä käy kiinni\nhäneen — hänellä on niin ankarat kivut.\n\n— Lääkäri saapuu tunnin päästä; olen lähettänyt noutamaan.\n\n— Mene isän luo, Paul, ja lohduta häntä... Tekisin sen itsekin, mutta\nhän on ajanut minut ulos.\n\nÄiti vaipui jälleen kumaraan asentoonsa ja jupisi itseksensä:\n\n— Hän on ajanut minut ulos... ajanut minut ulos...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSanomaton kurjuus vallitsi Meyhöferin talossa. Asuintuvassa makasi isä\nvuoteellansa ja vaikeroi ja sadatteli ja kirosi sitä päivää, jolloin\noli syntynyt. Lauhkeampina hetkinään hän tarttui vaimonsa käteen,\npyysi kyynelsilmin häneltä anteeksi sitä, että oli yhdistänyt hänen\nkohtalonsa omaan kurjaan elämäänsä, ja lupasi tulevaisuudessa tehdä\nhänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Ennen kaikkea rikkaaksi — rikkaaksi!\n\nMutta se oli myöhäistä. Miehen lempeät sanat eivät enää tehneet mitään\nvaikutusta häneen, ja Elisabet rouva vain odotti, että torat alkaisivat\nheti hyväilysanain perästä. Kuihtunein poskin ja silmät sumenneina hän\nhiipi toimissaan nurkumatta näyttäen äänettömyydessään kaksin verroin\nsurkuteltavalta.\n\nMutta kukaan ei säälinyt häntä, ei Jumalakaan taivaassa. Päivä päivältä\nhän kävi väsyneemmäksi, hänen kalpealle, sinisuoniselle otsallensa oli\nkuolonenkeli jo lyönyt leimansa, ja tuo koko elinajan odotettu onni oli\nkauempana kuin koskaan.\n\nAinoa, joka olisi voinut lohduttaa, oli Paul, mutta hänen käytöksensä\noli käynyt arastelevaksi kuin pahantekijän; hän uskalsi tuskin antaa\naamuterveisiksi kättänsä äidille ja loi katseensa maahan, jos tämä\nhäneen katsoi. Ellei äiti itse olisi ollut niin umpimielinen ja surun\nsortama, olisi hän huomannut, ettei pojan laita ollut oikea, mutta nyt\nhän murheessaan vain huomasi, että hän turhaan sai odottaa pojalta\nlohdutuksen sanaa.\n\nKerran hämärässä, kun Paul tapansa mukaan penkoili palaneita raunioita,\ntuli äiti hänen luoksensa ja koetti aloittaa keskustelua, mutta Paul\nväitteli häntä kuten ainakin.\n\n— Paul, älä ole niin kova minua kohtaan! pyysi äiti, ja hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä.\n\n— Enhän minä sinulle mitään tee, äiti, sanoi Paul ja puri hammastaan.\n\n— Sinulla on jotakin minua vastaan, Paul!\n\n— Ei, äiti.\n\n— Uskotko minun olleen syynä tulipaloon?\n\nSilloin Paul huudahti, syleili äidin polvia ja itki kuin lapsi, mutta\nkun äiti tahtoi silittää hänen hiuksiaan — hyväilytapa, jota he aina\nolivat keskenänsä käyttäneet — niin Paul hypähti ylös, työnsi äidin\nluotaan ja sanoi:\n\n— Älä koske minuun, äiti! Minä en ansaitse sitä.\n\nSitten hän kääntyi ja läksi nummelle kuljeksimaan.\n\nSiitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran oli herännyt palon jälkeen,\noli hänellä ollut itsepintainen päähänpisto, josta hän ei millään\npäässyt vapaaksi: se näet, että hän yksin oli syynä kaikkeen.\n\n— Olisin vain vartioinut taloa, niinkuin velvollisuuteni oli, enkä\nkuljeksinut ulkona, niin ei onnettomuus olisi koskaan tapahtunut. Näin\nhän ajatteli. Koko hänen salainen ikävöimisensä tuntui nyt hänestä\nrikokselta kotia vastaan. Omantunnon vaivat eivät suoneet hänelle\nhetkeksikään lepoa. Yhä vain leiskuivat liekit hänen silmissään, ja\nkun hän illalla levolle pantuansa tuijotti pimeyteen, niin hän oli\nnäkevinänsä tulisia kieliä nousevan joka loukosta, ja hänestä tuntui,\nkuin olisi häntä ympäröitsevä pimeys ollut savua eikä yön synkkyyttä.\n\nTulipalon aikaansaajasta ei hän ollut muodostanut itselleen mitään\najatusta. Surut, jotka olivat kokoontuneet hänen niskoillensa,\ntäyttivät hänet kokonansa; kostolle ei jäänyt mitään sijaa.\n\nTalossa vallitsi suuri puute; töin tuskin saatiin rahaa lääkkeisiin.\nPaul mietti ja laski yöt ja päivät ja teki laveita suunnitelmia\nrahojen hankkimiseen. Veljillensäkin hän kirjoitti ja kysyi, eivätkö\nhe voisi hankkia parin sadan taalarin lainaa kohtuullisella korolla.\nNämä vastasivat suruisesti olevansa niin velkaantuneita, etteivät\nmistään enää voineet lainaksi saada. Max, opettaja, oli kyllä äskettäin\nmennyt kihloihin varakkaan tytön kanssa, ja Paul oli vakuutettu, että\ntytön isältä olisi saanut jonkun summan lainatuksi, mutta Max katsoi\ntämänlaisen pyynnön kautta joutuvansa ikävään suhteeseen ja pelkäsi\nennen aikojansa paljastaa todellista tilaansa tulevalle apellensa.\n\nOnni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että turnipsit oli ehditty\nmyydä ja lähettää pois ja että perunat suurimmaksi osaksi vielä\nolivat maassa. Siten saatiin kokoon edes vähäsen rahoja tärkeimpiin\ntarpeisiin. Mutta aitan uudestaanrakentamista ei vielä voinut ajatella.\n\nKeskellä noita surkeita raunioita törrötti Musta Sussu nokisena ja\npitkäkaulaisena. Se — muutamia kurjia työvankkureja lukuunottamatta —\noli ainoa kapine, joka oli vaunuvajasta pelastettu.\n\nKaksoiset, jotka näinä surullisina aikoina olivat menettäneet paljon\niloisuudestansa ja ainoastaan salassa juttelivat ja tirskuivat,\nkatselivat uteliaina lokomobiilia, ja kun isä ensi kerran nousi\nvuoteeltaan ja näki mustan kummituksen, niin hän nyrkkiänsä puiden\nkiljui:\n\n— Miksei ole annettu tuonkin riivatun palaa?\n\nMutta Paul kiintyi siihen yhä hartaammin. — Nyt olisi sinun aika herätä\njälleen eloon, sanoi hän, vääntäen ratasta ja tirkistellen pannun\nsisustaan; iltaisin hän alkoi veistellä lehmuksesta pieniä malleja, ja\neräänä päivänä hän kirjoitti veljellensä, opettajalle: \"Lähetä minulle\nkoulun kirjastosta pari kirjaa, jotka koskettelevat höyrykoneiden\nrakennusta. Luulen niistä tulevan suurta hyötyä meidän kodillemme.\"\n\nVeli antoi turhaan pyytää. Ensiksikin — väitti hän — oli vasten hänen\nperiaatteitaan ottaa kirjastosta kirjoja, joita hän ei itse tarvinnut,\nja toiseksi ei Paul voinut niitä käyttää hyödyksensä, koska hän ei\nollut perehtynyt tieteelliseen fysiikkaan.\n\nSitten Paul kääntyi toisen veljen puoleen, joka heti lähetti paksun\npakan komeakantisia kirjoja sekä viidenkymmenen markan laskun. Hän\npäätti pitää kirjat ja säästää kokoon viisikymmentä markkaa. — Mustan\nSussun hyväksi ei mikään uhraus ole liika suuri, ajatteli hän.\n\nMutta Paul sai vielä uusiakin syitä levottomuuteen.\n\nEräänä aamupäivänä ajoivat pihaan vaunut, ja niissä istui, paitsi\npoliisia, kaksi vierasta herraa, joista toinen, hyvinvoipa\nkeski-ikäinen mies, kultasankaiset rillit nenällä, esitti itsensä\ntutkintotuomariksi.\n\nPaul säpsähti, sillä hän tiesi olevan paljon asioita, joita hän ei\nvoinut ilmaista.\n\nEnsin tutkintotuomari tarkasti palopaikan, teki pohjapiirustuksen siitä\nja kyseli, missä ovet ja ikkunat olivat olleet, sitten hän kutsui\nkokoon palvelusväen ja kyseli tarkoin, mitä kukin oli tehnyt sinä\npäivänä aina palon syttymiseen asti.\n\nPaul seisoi kalpeana ja vavisten vieressä, ja kun tuomari laski\npalvelusväen menemään ja kääntyi häntä kuulustelemaan, niin hänestä\ntuntui, kuin olisi maailmanloppu tulossa.\n\n— Kävittekö palopäivänä aitassa? kysyi tuomari.\n\n— Kävin.\n\n— Poltatteko tupakkaa?\n\n— En.\n\n— Muistatteko pidelleenne tulta, tulitikkuja tai muuta sellaista\naitassa?\n\n— En; olen hyvin varovainen.\n\n— Koska viimeksi kävitte aitassa?\n\n— Kello kahdeksan aikaan illalla.\n\n— Mitä teitte siellä?\n\n— Olin tarkastuskulullani, jonka teen joka ilta ennen ovien sulkemista.\n\n— Suljetteko itse ovet?\n\n— Suljen, aina.\n\n— Ettekö huomannut mitään erinomaisempaa sinä iltana?\n\n— En.\n\n— Ettekö nähnyt kenenkään kuljeksivan lähitienoilla?\n\nKysymys iski häneen kuin salama. Vasta nyt hän muisti varjon, jonka\nhän palon alussa oli nähnyt katoavan metsään. Mutta eihän se ollut\nlähitienoilla. Ja syvään hengähtäen hän vastasi: En.\n\nNyt se tulee! ajatteli Paul. Seuraavan kysymyksen täytyy tuoda ilmi\nhänen yöllinen kulkunsa, paljastaa salaisuus, jonka hän tähän asti oli\nkätkenyt syvälle sisimpäänsä.\n\nMutta niin ei käynytkään. Tutkintotuomari kääntyi äkkiä toisiin\nasioihin ja kysyi:\n\n— Eikö teillä äskettäin ollut palveluksessa Mikael Raudszus niminen\nrenki?\n\n— Oli, vastasi Paul ja tuijotti suurin silmin tuomariin. Mikaelia siis\nepäiltiin.\n\n— Mistä syystä eroititte hänet?\n\nPaul kertoi tarkasti tuon kamalan tappelun, mutta vältti niin\npaljon kuin mahdollista puhua siitä kohtauksesta, joka oli edellä\nollut Douglasin kanssa. Ensimäinen vaara oli voitettu, ja Paul oli\nrauhoittunut.\n\nKirjuri teki ahkeraan muistiinpanoja, ja tuomari kohotti kulmakarvojaan\nikäänkuin kaikki jo olisi täydellisesti selvillä. Kun Paul oli\nlopettanut, antoi tuomari poliisille viittauksen. Tämä teki käännöksen\nja poistui suunnaten kulkunsa Helenenthalia kohden.\n\n— Ja nyt isänne luo! sanoi tuomari. Onko hänen tilansa sellainen, että\nhäntä voi kuulustella?\n\n— Menen katsomaan, vastasi Paul ja riensi sairaan huoneeseen.\n\nHän näki isän istuvan vuoteellaan. Hänen silmänsä säkenöivät, ja\nkasvoissa kuvasteli vaivoin hillitty raivo.\n\n— Anna heidän tulla sisään! huusi hän Paulille. Kaikki tietysti on vain\nilveilyä, sillä oikeaan he eivät uskalla käydä käsiksi... mutta anna\nheidän tulla!\n\nIsäkin kertoi taistelukohtauksen, mutta juuri sen kohdan, jonka\nPaul oli jättänyt mainitsematta, riidan Douglasin kanssa ja koiran\nusutuksen, sen ukko jutteli kerskuvan laveasti. Tuomari raappi\nkorvallistaan, ja kirjuri teki innokkaasti muistiinpanoja. Kun\nMeyhöfer tuli siihen kohtaan, jossa hänen olisi pitänyt kertoa\npoikansa väliintulemisesta, vaikeni hän, ja hänen silmissään paloi\nmielikarvauden ja uhman liekki.\n\n— Ja sitten? kysyi tuomari.\n\n— Olen vanha mies, jupisi ukko hampaidensa välistä, älkää pakoittako\nminua tunnustamaan omaa häpeätäni!\n\nTuomari tyytyi siihen ja kysyi ukolta, eikö hän ollut epäillyt\nMikaelia. Meyhöfer hymyili salaperäisesti ja kuiskasi:\n\n— Hän ehkä oli välikappaleena, kurjana välikappaleena, mutta...\n\n— Mutta?\n\n— Vahinko vaan, herra tuomari — sanoi ukko ivallisesti — että\noikeudella on side silmillä... Enempää en sano.\n\nTuomari ja kirjuri katsoivat toisiinsa päätänsä pudistellen, ja siihen\nloppui kuulustelu.\n\n— Vangitaanko Mikael Raudszus? kysyi Paul herroilta, ennenkuin he\nastuivat vaunuihinsa.\n\n— Toivon, että hän jo on kiinni, vastasi tuomari. Hän on\nhumalapäissänsä puhunut kaikellaisia epäilyttäviä asioita, jotka\nlisättyinä siihen, mitä teiltä olemme kuulleet, antavat kylliksi\naihetta kanteen nostamiseen häntä vastaan. Paljon on tosin vielä\nselville saatavaakin.\n\nJa sitten he menivät matkoihinsa.\n\nPaul katseli kauan vaunujen jälkeen.\n\nTuomarin viimeiset sanat olivat uudestaan herättäneet levottomuuden\nhänessä eloon; ja viikkojen vieriessä ja valmistavia tutkimuksia\ntehtäessä hän istui kotona vavisten ja väristen, ikäänkuin tulisi\ntuomio musertamaan hänet, yksistään hänet.\n\nPaul sekä äiti ja sisaret saivat kutsumuksen tulla valaoikeuden eteen;\nisä olisi saanut, jos olisi tahtonut, kotona tehdä valansa ja antaa\ntodistuksensa. Mutta hän sanoi mieluummin tahtovansa vaikka kuolleena\nvaipua maahan oikeussalissa kuin istua kotona, sillaikaa kun hänen\nomaisuutensa tuhooja sai kulkea vapaana. Hän ei selittänyt, ketä hän\ntarkoitti näillä hämärillä puheillansa, mutta selvää oli vain se, ettei\nhän ajatellut vangittua renkiä.\n\nOikeudenkäyntipäivä koitti. Paul oli tehnyt isälle kantotuolin, jossa\nhän kannettiin vaunuihin ja sijoitettiin pehmeälle, heinistä tehdylle\nalustalle.\n\nHyvin kurjilla ajoneuvoilla kulki Meyhöferin perhe kaupunkiin, sillä\nparemmat olivat palaneet. Istuimina oli olkikupoja, joille Paul oli\nlevittänyt haalistuneita hevosenloimia. Pohjissa makasi isäntä itse\nvaikeroiden, ja kiroillen; hänen vaimonsa istui ylempänä kalpeana ja\nkärsivänä kuin olisi hän ollut tämän kurjuuden hengetär; ikuisesti\nkukkiva nuoruus hymyili kaksoissisarten veitikkamaisista silmistä, ja\nedessä ohjaajana istui Paul katsellen surullisesti eteensä, sillä häntä\nhävetti se, ettei hän voinut tarjota parempia ajoneuvoja omaisillensa\nlähtiessään heidän kaikkien kanssa ensi kerran kotoa pois.\n\nMarraskuun auringon raukeat säteet paistoivat kellastuneelle\ntasangolle, kanerva levitteli köynnöksiään ohuessa, kellertävässä\nruohossa, siellä täällä läikähteli vesilätäkkö, ja tienreunan pajuissa\nvärähtelivät yksinäiset lehdet niinkuin perhoset.\n\n— Muistatko, kuinka me kaksikymmentä vuotta takaperin kuljimme tätä\nsamaa tietä? sanoi Elisabet rouva miehellensä ja loi katseen Pauliin,\njota hän silloin oli pitänyt sylissään.\n\nMeyhöfer murahti itseksensä, sillä hän ei pitänyt sellaisista\nmuistoista. Mutta Elisabet rouva pani kätensä ristiin ja mietti — ei\nkuitenkaan mitään surullista, sillä hän hymyili.\n\nMitä likemmäksi tultiin matkan päämäärää, sitä levottomammaksi Paul\nkävi. Hän väänteli itseänsä istuimellaan, ja vilun väreet kulkivat\nhänen lävitsensä. Kamala paloyö kuvastui selvänä hänen silmäinsä eteen,\nja siihen levottomuuteen, minkä hänessä herätti tieto, että hänen\ntäytyi puhua vieraille ihmisille, sekoittui jonkinlainen onnellisuuden\ntunne, kun hän muisteli, miten hän savun ja liekkien keskellä oli\nseisonut jyrkän katon harjalla rauhallisesti toimivana ja kaikkia\nhallitsevana tuossa yleisessä sekasorrossa. — Ehkäpä minä sittenkin\nolen mies paikallani, kun tosi tulee, ajatteli hän, mutta sitä\nlohduttomammalta tuntui hänestä hänen raskas ja iloton elämänsä. Se ei\nkoskaan muutu toiseksi, paremmaksi — vaan pahemmaksi vuosi vuodelta,\najatteli hän, mutta samassa hän kuuli äidin huokaavan, ja äskeinen\najatus tuntui hänestä halpamaiselta, sydämettömältä itsekkäisyydeltä.\n\n— Itsestäni en saa välittää, päätti hän ajaessaan kaupungin portista\nsisään.\n\nVaunut seisahtuivat oikeuslaitoksen punaisen talon eteen, jossa oli\nkorkeat kiviportaat ja kaari-ikkunat. Lähellä odottivat myöskin eräät\ntutut ajoneuvot, ja kuskilla oli vielä sama tupsulakki, joka Pauliin\nennen rippikouluaikana oli tehnyt niin mahtavan vaikutuksen.\n\nSittenkuin isä oli nostettu ylös, huomasi hänkin nuo ajoneuvot.\n\n— Vai niin, tuo lurjus on täällä myöskin! Saapas nähdä, uskaltaako hän\nkatsoa minua silmiin.\n\nPaul kantoi sitten ukon erään oikeudenpalvelijan avulla portaita ylös\ntodistajien huoneeseen. Äiti ja sisaret tulivat perässä, ja ihmiset\nseisahtuivat katselemaan tuota vaivaista kulkuetta.\n\nTodistajien odotushuone oli täynnä ihmisiä, enimmäksensä Helenenthalin\nalustalaisia ja palvelijoita. Eräässä nurkassa seisoi muutamia\nkerjäläisiä; vaimo, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli olkapäänsä ylitse\nsitonut punaisen rääsyn, jossa sylilapsi nukkui. Repaleisia lapsia\nriippui vaimon kintereillä; ne repivät toisiansa tukasta ja sysivät\ntoisiaan. Se oli syytetyn perhe, joka tahtoi todistaa, että isä oli\npaloyönä ollut kotona.\n\nMeyhöfer väänteli ja ojenteli itseänsä tuolissaan ja loi uhkaavia\nkatseita ympärilleen. Tänään jos milloinkaan hän oli suuri mies,\nsankari ja marttyyri samalla kertaa.\n\nOvi avattiin, ja Douglas sekä Elisabet astuivat sisään.\n\nMeyhöfer loi häneen myrkyllisen katseen ja nauroi itseksensä\nivallisesti. Douglas ei ollut häntä huomaavinansa, vaan istui\nvastapäiseen nurkkaan vieden Elisabetin muassaan. Tyttö näytti\nkalpealta ja heikolta, koko hänen käytöksensä oli arkaa ja tuskaisaa,\njoka kenties johtui vastenmielisestä ympäristöstä.\n\nHän nyökkäsi hymyillen tervehdykseksi äidille ja sisarille ja loi\nmiettivän, tutkivaisen katseen Pauliin, joka katsoi maahan, sillä\nhän ei voinut kestää tuota katsetta. Äiti teki liikkeen mennäksensä\nElisabetin puolelle, mutta Meyhöfer kävi kiinni hänen vaatteisiinsa ja\nsanoi äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista:\n\n— Uskallapas vaan...\n\nPaul oli kuin lamautunut. Hänen polvensa vapisivat, ja pää tuntui\nraskaalta.\n\n— Sinä tuotat hänelle häpeätä, jupisi hän itseksensä tietämättä, mitä\nsanoi.\n\nSisällä alkoi todistajien kuulustelu. Yksi toisensa perästä huudettiin\nsisään. Ensin tuli päiväläisten vuoro, sitten ravintolanpitäjän, jonka\nkapakassa Raudszus oli puhunut varomattomia sanoja, ja sitten nurkassa\nolevien ryysyläisten. Eteishuone alkoi tyhjentyä. Jopa huudettiin herra\nDouglasin nimikin. Tämä kuiskasi tyttärensä korvaan muutamia sanoja,\njotka näyttivät koskevan Meyhöferin perhettä, ja meni levein askelin\nsisään.\n\nElisabet istui nyt yksinänsä seinän vieressä kädet helmassa. Hänen\nposkillansa hohti syvä liikutuksen puna. Hän näytti niin herttaiselta\nlevottomuudessaan, ja hänen suora, vakava olentonsa ilmeni jokaisessa\nhänen piirteessään.\n\nPaulin äiti katsoi häneen herkeämättä, loi silloin tällöin silmänsä\nPauliin ja hymyili kuin unessa.\n\nNeljännestunnin kuluttua huudettiin Elisabetinkin nimi. Hän loi vielä\nystävällisen katseen rouva Meyhöferiin ja katosi. Hänen kuulustelunsa\nei kestänyt kauan.\n\n— Herra Meyhöfer vanhempi! huusi oikeudenpalvelija ja riensi Paulin\navuksi kantamaan ukon tuolia sisään.\n\nMeyhöfer voihki ja pullisti poskiansa, sitten hän nojautui\ntaaksepäin tuolissaan hiljaa ähkyen, jonka piti ilmaista miehekästä\nkärsimisvoimaa. Hän oli sydämestään iloinen saadessaan näytellä niin\nvaikuttavaa osaa. Paul eroitti hyvin hämärästi suuren salin ja taajaan\nsulloutuneet kasvot, jotka katselivat häneen tai isään; sitten hän sai\nastua ulos.\n\nSisaret, jotka tähän asti olivat uteliaina katselleet ympärillensä,\nalkoivat pelätä. Haihduttaakseen levottomuuttansa he söivät\nmukaanotettuja voileipiä. Paul rohkaisi heitä ja kieltäytyi ottamasta\nmakkaraa, jota tytöt hänelle jalomielisesti tarjosivat.\n\nÄiti oli vetäytynyt nurkkaansa, värisi ja arveli itseksensä: Mitähän he\nminusta tahtovat?\n\n— Herra Meyhöfer nuorempi! kuului ovelta.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Paul keskellä suurta, ihmisiä\ntäynnä olevaa huonetta korokkeella sijaitsevan pöydän edessä, jonka\nääressä istui muutamia totisen ja ankaran näköisiä miehiä; ainoastaan\neräs, joka istui vähän sivulla toisista, hymyili yhtenään. Se oli\nyleinen syyttäjä, jota kaikki pelkäsivät. Salin oikealla puolella\nniinikään korokkeisilla paikoilla istui joukko arvoisia porvareita,\njoilla näytti olevan hyvin ikävää ja jotka sentähden koettivat kuluttaa\naikaansa leikkimällä kynäveitsillä, paperipaloilla y.m. He olivat\nvalamiehiä. Vasemmalla puolella suljetussa penkissä istui syytetty. Hän\nsilmäili katselijoita ja näytti siltä, kuin asia olisi koskenut jotakin\ntoista eikä häntä. Niin ystävällisen näköisenä ei Paul vielä koskaan\nollut tuota synkkää miestä nähnyt.\n\n— Teidän nimenne on Paul Meyhöfer, syntynyt silloin ja silloin,\nevankeelinen j.n.e., kyseli suuresta vihosta lukien keskimäinen\ntuomari, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja terävä nenä. Hän puhui\nhyvätuulisesti jupisten, mutta äkkiä hänen äänensä kävi teräväksi ja\npurevaksi kuin veitsenterä ja hänen silmänsä iskivät tulta.\n\n— Ennen kuulustelua, herra Paul Meyhöfer, tahdon huomauttaa teille,\nettä teidän täytyy jälkeenpäin vahvistaa puheenne valalla.\n\nPaul värähti. Sana \"vala\" kävi häneen kuin pistos. Hän olisi mieluummin\nvaipunut maahan kuin ollut tuossa kaikkien katseltavana.\n\nJa hän tunsi kummallisen muutoksen tapahtuvan itsessään. Töllistelevät\nsilmät katosivat, salin sisusta häipyi sumuun, ja mitä kauemmin\ntuomarin selvä ja terävä ääni puhui uhkauksia taivaallisista ja\nmaallisista rangaistuksista, sitä enemmän Paul tunsi olevansa yksin\ntuon miehen kanssa suuressa salissa, ja kaikki hänen ajatuksensa\nkärjistyivät haluun antaa sellaisia vastauksia, että Elisabet pysyisi\nerillään koko jutusta. — Nyt, nyt sinulla on tilaisuus osoittautua\nmieheksi! sanoi ääni hänelle. Hänellä oli samallainen tunne kuin\ntulipalossa katolla istuessaan; hänen henkensä teroittui, ja tuo raskas\npaino, joka häntä aina rasitti, hävisi, niinkuin olisi kahleet riisuttu\nhäneltä.\n\nHän kertoi rauhallisesti ja selvästi, mitä hän tiesi syytetystä ja\nhänen luonteestansa; sitäkään, että hän tunsi itsensä hyvin hänen\nkaltaiseksensa, hän ei jättänyt mainitsematta.\n\nHänen tätä sanoessaan kulki sorina läpi salin, valamiehet jättivät\nrauhaan paperilippunsa ja muutamat naksauttivat kynäveitsensä kiinni.\n\n— Mitä tapahtui, kun herra Douglas oli joutunut riitaan teidän isänne\nkanssa? kysyi puheenjohtaja.\n\n— Sitä en voi sanoa, vastasi hän päättävästi.\n\n— Miksi ette?\n\n— Minun täytyisi puhua pahaa isästäni, vastasi hän.\n\n— Mitä tarkoitatte sanalla \"pahaa\"? kysyi tuomari. Tahdotteko sillä\nsanoa, että isänne mahdollisesti joutuisi rangaistuksen alaiseksi?\n\n— Tahdon.\n\nJälleen kulki salin läpi sorina, ja takanansa Paul kuuli isänsä\nkiristelevän hampaitaan ja sanovan:\n\n— Kelvoton lurjus!\n\n— Laki myöntää teille vaitiolon oikeuden sellaisessa tapauksessa,\njatkoi puheenjohtaja. Mutta mikä oli syynä, että isänne kävi Mikael\nRaudszusin kimppuun?\n\nPysähtymättä Paul kertoi asian, kunnes hänen tuli todistaa, kuinka hän\noli kantanut isänsä sisään; tässä hän kääntyi taaksepäin, ikäänkuin\npyytääksensä isältään anteeksi.\n\nVanhus puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitansa. Hänen täytyi\nkuunnella, kuinka oma poika repi sankariseppeleen hänen päästään.\n\n— Ja sitten kun olitte eroittanut rengin, ette nähnyt ettekä kuullut\nhänestä mitään? kysyi puheenjohtaja.\n\n— En.\n\n— Mitä näitte ensin herätessänne tuona paloyönä? Pitkä äänettömyys.\nPaul tarttui molemmin käsin otsaansa ja horjahti pari askelta\ntaaksepäin. Kaikki läsnäolijat tunsivat sääliä. Ei kukaan voinut uskoa\nmuuta, kuin että tuon hirveän hetken muisto valtasi nuorukaisen.\n\n— Vastatkaahan!\n\n— Minä... en... nukkunut.\n\n— Olitte siis hereillä... Makuuhuoneessanneko olitte huomatessanne\ntulen? — En.\n\n— Missä sitten?\n\nPitkä äänettömyys. Olisi kuullut lehden putoavan maahan, niin hiljaista\noli salissa.\n\n— Ettekö ollut kotona?\n\n— En.\n\n— Missä sitten?\n\n— Olin... Helenenthalin... puutarhassa...\n\nSyntyi epäjärjestys, joka yltyi meluksi, kun Douglas nousi istuimeltaan\nja kumajavalla äänellään huudahti: Mitä teillä oli siellä tekemistä?\nVanha Meyhöfer päästi kirouksen, Elisabet kalpeni ja vaipui penkin\nnojaa vasten.\n\nOikeuden puheenjohtaja soitti kelloa.\n\n— Pyydän todistajia olemaan hiljaa, sanoi hän; minä täällä kysyn. Jos\nvielä tapahtuu häiriötä, niin käsken ulos salista... Siis, herra Paul\nMeyhöfer, mitä teitte Helenenthalin puutarhassa?\n\nPerällä syntyi jälleen melua, ja todistajat kertyivät Elisabetin\nympärille.\n\n— Mitä siellä on? kysyi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä, joka oli\ntarkasti seurannut asiain menoa, kumartui puheenjohtajaan päin ja\nkuiskasi merkitsevästi hymyillen:\n\n— Naistodistaja on mennyt tainnoksiin.\n\nSilloin hymyili puheenjohtaja ja koko oikeus. Elisabet lähti salista\nisänsä tukemana.\n\nNyt nousi pieni, teräväpiirteinen mies, joka istui syytetyn edessä ja\noli koko ajan leikkinyt avainkimpullaan, ja sanoi:\n\n— Pyydän herra puheenjohtajan keskeyttämään kuulustelun hetkiseksi,\nkoska neiti Douglasin läsnäolo on tärkeä.\n\nPaul katsoi arasti tuohon mieheen. Kuulustelu keskeytettiin viideksi\nminuutiksi, jotka Paulista tuntuivat iankaikkisuudelta. Hän istui\ntodistajien penkille ja kohtasi isän raivoisan katseen. Elisabet\ntuotiin takaisin saliin kalpeana kuin ruumis, ja Paul astui jälleen\npaikalleen.\n\n— Kehoitan vielä kerran, alkoi puheenjohtaja, teitä pysymään\nkiinni totuudessa, sillä joka sana todistuksestanne kuuluu valanne\nsitoumukseen.\n\n— Tiedän sen, sanoi Paul.\n\n— Kuitenkin, niinkuin tiedätte, on teillä oikeus jättää mainitsematta\nsemmoista, jonka luulette tuottavan rangaistuksen teille itsellenne tai\nomaisillenne. Haluatteko ja voitteko nyt käyttää tätä oikeutta?\n\n— En.\n\nHän sanoi sen vakaalla, selvällä äänellä, sillä hän oli varma, että\nElisabetin kunnia saisi tahran, jos hän nyt olisi vaiti. — Mutta jos\nminusta tulee väärän valan tekijä, muistutti omatunto. Se oli myöhäistä.\n\n— Siis: mitä teitte puutarhassa?\n\n— Tahdoin hyvittää sitä, mitä isäni oli tehnyt Douglasille.\n\nLäsnäolijat jupisivat odotuksessaan pettyneinä ja epäilevinä.\n\n— Ja sentähden hiivitte vieraaseen puutarhaan? Halusin tavata jonkun,\njolta voisin pyytää anteeksi.\n\n— Ja siihen valitsitte juuri yöajan?\n\n— En saanut unta.\n\n— Ja levottomuus ajoi teidät sinne?\n\n— Niin.\n\n— Kohtasitteko ketään puutarhassa?\n\n— En.\n\n— Olitteko jo ennen ja samaan aikaan ollut siellä?\n\nPitkä äänettömyys; sitten Paul jälleen sai sanotuksi: En. Mutta tällä\nkertaa tuli vastaus hiljaa ja verkalleen, ikäänkuin hänen ensin olisi\ntäytynyt taistella omantuntonsa kanssa...\n\nJännitys, joka oli kiinnittänyt läsnäolijoiden mieliä, alkoi laimentua,\npuheenjohtaja selaili papereitansa, ja Elisabet katseli Pauliin\nherkeämättä suurin, loisteettomin silmin.\n\n— Missä olitte ensiksi nähdessänne tulen?\n\n— Noin parikymmentä askelta Helenenthalin asuinrakennuksesta.\n\n— Mitä sitten teitte?\n\n— Pelästyin kovasti ja aloin rientää kotiin päin.\n\n— Mitä tietä lähditte puutarhasta?\n\n— Aidan yli.\n\n— Te siis ette avannut sitä porttia, joka vie puutarhasta pihamaalle.\n\n— En.\n\n— Ettekä kulkenut päätyseinän ohi?\n\n— En.\n\nUusi levottomuus syntyi salissa. Pieni mies, jolla oli avainkimppu,\nnousi seisomaan ja sanoi:\n\n— Pyydän herra puheenjohtajan kysymään vielä kerran neiti Douglasilta,\nmitä hän tuona yönä sanoo kuulleensa.\n\n— Olkaa hyvä, neiti Douglas! sanoi puheenjohtaja. Luoden pitkän katseen\nPauliin hän astui esiin. He seisoivat nyt vierekkäin avarassa, ihmisiä\ntäynnä olevassa salissa, ikäänkuin he kuuluisivat yhteen.\n\n— Mihin suuntaan katosivat ne askelet, jotka te kuulitte tulen\nloisteesta herättyänne?\n\n— Pihaan päin, vastasi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti.\n\n— Kuulitteko selvästi veräjän linkun louskahtavan?\n\n— Kuulin.\n\n— Ajatelkaas, jos olisitte kuullut väärin.\n\n— En kuullut väärin, vastasi hän hiljaa, mutta varmasti.\n\n— Kiitoksia. Saatte istua.\n\nHorjuvin askelin kulki Elisabet paikallensa. Siitä asti, kun Paul oli\nsanonut viimeisen kerran \"en\", riippui hänen katseensa kiinni Paulissa\nniinkuin lumouksen sitomana. Hän näytti unhottaneen kaiken muun.\n\n— Mihin suuntasitte kulkunne kiivettyänne aidan yli? kyseli\npuheenjohtaja Paulilta.\n\n— Nummen poikki.\n\n— Tulitteko metsään?\n\n— En; juoksin parin, kolmen sadan askelen päässä siitä.\n\n— Tapasitteko matkallanne ketään?\n\n— Näin varjon, joka liikkui metsään päin ja katosi äkkiä minun\nlähestyessäni.\n\nKuulijoissa syntyi liikettä, syytetty kalpeni ja mulkoili levottomana\neteensä. Yleinen syyttäjä ei siirtänyt silmäänsä hänestä.\n\nVastattuansa muutamiin sivukysymyksiin sai Paul istua. Äiti ja sisaret\nhuudettiin esiin, mutta heillä ei ollut mitään asian valaisemiseksi\nsanottavaa. Sisaret katselivat ympärillensä uteliaina, melkein\nrohkeina. Äiti itki kertoessaan heräämisestänsä.\n\nPaul oli ylpeä ja onnellinen siitä, ettei ollut saattanut Elisabetia\nilmi. Hän hymyili ja iloitsi rohkeudestaan. Mutta kun todistajat\nkutsuttiin tekemään valaa ja hänen piti kohottaa kätensä, niin tuntui\nhänestä, kuin riippuisi siinä hirveä paino, ja hän oli kuulevinänsä\nhiljaisen, surullisen äänen kuiskaavan: Älä vanno!\n\nHän vannoi.\n\nKun hän istui paikallensa, sanoi jälleen sama ääni: Ehkä teit väärän\nvalan? Paul kohotti päätänsä ja oli näkevinänsä harmaan varjon\nvilahtavan ohitsensa ja vienon ilmanhenkäyksen koskettavan otsaansa.\n\nUhmaillen hän rypisti kulmiaan. Ja vaikkapa olisinkin valapatto, hän\najatteli — mitä sitten? Hänen tähtensä se tapahtui! Hurja riemu täytti\nhetkiseksi hänen sydämensä, mutta pian se laskeutui painona hänen\nrinnalleen, oli kuristaa hänet ja sitoi häneltä jalat ja kädet, niin\nettä hänestä tuntui, kuin ei hän enää pääsisi liikkumaan.\n\nHän kuuli puhujien yksitoikkoisella äänellä antavan lausunnoitansa,\nmutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiotansa. Kerran hän kuitenkin\nhätkähti, kun avainkimppua pitelevä puolustaja osoitti häntä ja lausui\nohuella, purevalla äänellään: Ja mitä arvoa voivat herrat valamiehet\npanna tämän todistajan puheisiin, joka öisin hyvin salaperäisellä\ntavalla kuljeksii vieraissa puutarhoissa ja tuo esiin kaikellaisia\nsielutieteellisiä tekosyitä peittääksensä yöllisten seikkailujensa\nhelliä syitä? Pitääkö uskoman hänen kertomustansa varjoista, joita\nhän on nähnyt ilmestyvän ja katoavan — varjoista, joita hänen liiaksi\nkuumenneet aivonsa helposti saattavat synnyttää? Mitä hänellä oli\ntekemistä puutarhassa, herrat valamiehet? Jätän nämä kysymykset teidän\nterävä-älyisyytenne ja elämänkokemuksenne ratkaistaviksi, ja mitä\ntodistajaan itseensä tulee, niin olkoon hänen omana asianansa sovittaa\nyhteen valansa ja omatuntonsa.\n\nPaul vaipui kokoon aivan hervottomana...\n\nValamiehet lausuivat päätöksensä sanalla: \"syyllinen\", ja Mikael\nRaudszus tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.\n\nSamalla hetkellä kuin puheenjohtaja julisti oikeuden päätöksen, kajahti\nivallinen nauru salissa. Se lähti Meyhöferin suusta. Hän oli kohentanut\nitseänsä tuolissaan ja ojentanut käyristyneet kätensä Douglasia kohden\nikäänkuin kuristaaksensa hänet.\n\nKun häntä kannettiin ulos, huusi hän yhtä mittaa: — Pienet\nmurhapolttajat hirtetään, suuret saavat käydä vapaina!\n\nRaihnaan ukon nauru kaikui kamalana avarissa käytävissä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTalvi tuli ja meni... Maa peittyi lumeen ja viheriöitsi jälleen...\nLeiniköt kohottelivat kultaisia päitänsä, katajapensaisiin puhkesi\nhentoja vesoja, ja leivoset livertelivät sinisellä taivaalla.\n\nMutta Meyhöferin kolkossa talossa ei kevät ollut keväälle tuntua. Paul\noli kyllä, vaikkapa vaivallakin, saanut hankituksi siemenjyviä, ja\npalopaikalla kohoili jo uusi rakennus, mutta parempien aikojen toivo\nei ollut vielä palannut. Ilotonna Paul teki velvollisuutensa, ja otsan\nkurtut painuivat syvemmiksi ja syvemmiksi. Enemmän kuin milloinkaan hän\nvaipui mietiskelyyn ja suri sitä, että oli tehnyt väärän valan.\n\nKuukausia kului, ennenkuin hänelle selvisi, ettei hänen levottomuutensa\nollut muuta kuin houretta, jonka oli synnyttänyt hänen taipumuksensa\nturhantarkasti punnita joka sanaa. Hän ajatteli sitä kysymystä, jonka\noikeuden puheenjohtaja oli tehnyt hänelle, ja huomasi, ettei hän\nolisi voinut toisin vastata. Ensi kertaahan hän silloin itse asiassa\noli tunkeutunut vieraaseen puutarhaan; mitä kerran eräänä riemuisena\nkuutamoyönä oli tapahtunut toisella puolen aitaa — mitä oikeusherrojen\nsiihen tuli?\n\n— En, valapattoinen en ole, sanoi hän itsellensä, mutta kehno pelkuri,\njoka säikähtää jo paljaasta työn varjosta. Eikö minun olisi pitänyt\nylpeänä ja ilomielin tehdä väärä vala Elisabetin tähden? Se olisi ollut\njotakin, mutta minä elän tässä tylsänä ja alakärsänä kuin päiväläinen.\n\nJa \"mallikelpoisen\" aivoissa heräsi hehkuva halu olla suuri\npahantekijä, jotta hän saisi toimittaa jotakin, mitä hyvänsä. Noihin\nkahteen hetkeen, palavan talon katolla ja oikeudessa, sisältyi hänestä\nkaikki maailman onnellisuus, ja mitä enemmän hän teki työtä ja puuhasi,\nsitä hyödyttömämpänä hän piti itseänsä.\n\nIsä oli yhä vielä sidottu kantotuoliinsa, jossa hänen kaikesta\npäättäen oli edelleenkin pysyminen, sillä loukkaantunut jalka ei\nottanut täysin parantuakseen. Hän istui äreänä ja joutilaana, selaili\ntoisinaan jotakin vanhaa kalenteria ja haukkui jokaista, joka\nläheisyyteen sattui. Paulia kohtaan oli hänessä jotakin vastentahtoista\nkunnioitusta, hän murisi itseksensä nähdessään poikansa, mutta ei\nuskaltanut enää asettua vastarintaan. Ja äiti!\n\nHän oli käynyt hieman väsyneemmäksi, hieman hiljaisemmaksi — muuten\nei ollut tapahtunut muutosta hänessä, mutta joka kuunteli tarkemmin,\nsaattoi kuulla ilmasta suhinaa. Vaaniva korppikotka siellä lenteli\ntalon yläpuolella ja teki kierroksensa yhä pienemmiksi ollaksensa\njonakin päivänä valmis syöksymään saaliinsa niskaan. Äiti kuuli itse\nsiipien suhinan ja ymmärsi sen merkityksen, mutta hän oli vaiti,\nniinkuin oli ollut ikänsä kaiken.\n\nEikä onni ollut vielä tullut...\n\nHuhtikuun alussa hän joutui vuoteen omaksi. \"Yleistä heikkoutta\",\nselitti lääkäri ja kehoitti tekemään kylpymatkan. Äiti hymyili ja\nkielsi lääkärin puhumasta kenellekään tästä, sillä hän tiesi, että Paul\nraataisi itsensä pilalle tehdäksensä tämän matkan mahdolliseksi.\n\nParannuskeino, joka ei kuitenkaan auttaisi! Äiti tiesi, mitä hän\ntarvitsi: auringon paistetta! Surutar oli niin tarkoin peittänyt hänet\nhuntuunsa, ettei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan hänen sieluunsa.\n\nKaksoiset saivat nyt hoitaa emännyyttä. Ja rivakasti kävikin heiltä\ntyö, se täytyi Paulinkin tunnustaa. Jos he olivat lyöneet jotakin\nrikki, niin he nauroivat, ja jos heiltä kiellettiin kävelymatka, niin\nhe itkivät, mutta itku muuttui pian nauruksi, eikä koskaan ennen saatu\npöytää niin nopeasti katetuksi, eivätkä koskaan ennen maitoastiat\nolleet niin puhtaita kuin nyt. Äiti huomasi kaiken tämän ja sanoi:\n\n— Minun on jo aika lähteä pois — enhän enää ole miksikään hyödyksi.\n\nHelluntain aikaan alkoi hän käydä unettomaksi ja saada kuumetta.\n\n— Miksikä kiniini on niin kallista! huokaili Paul lähettäessänsä rengin\napteekkiin.\n\nApua etsien hän katseli Mustaa Sussua, mutta se ei liikahtanut. Usein\ntäytyi keskeyttää peltotyöt, jotta turpeen kokoomisella olisi saatu\nrahaa talon tarpeisiin.\n\nÄitiä rupesi vaivaamaan tuskaisa levottomuus, ja hän tahtoi, että\njoku valvoisi öisin hänen kanssansa. Mutta kaksoiset päivän puuhista\nväsyneinä nukkuivat sairaan viereen, vieläpä välisti vaipuivat\npoikkiteloin hänen vuoteelleen, niin että vanha, heikko nainen sai\nkantaa nuorten, kukoistavien ruumiiden painoa.\n\nPaul lähetti sisaret levolle ja alkoi itse valvoa.\n\n— Mene nukkumaan, poikani! sanoi äiti. Sinä tarvitset lepoa enemmän\nkuin kukaan muu meistä.\n\nMutta hän jäi. Ja toukokuun öinä, kun kukkaset toisilleen kuiskailivat\npuutarhassa ja seljapensaan tuoksu tunkeusi sisään kaikista raoista,\nistuivat he molemmat usein tuntikausia käsi kädessä ja katsoivat\ntoisiinsa, ikäänkuin heillä olisi ollut niin paljon toisillensa\nkerrottavaa. Sellainen aina oli ollut äidin ja pojan väli. Tuo yli\nreunojensa kuohuva rakkaus etsi sanoja, mutta suru oli ryöstänyt heiltä\nkielen.\n\nAamulla auringon noustessa Paul huuhteli päänsä kylmällä vedellä ja\nmeni työhönsä.\n\nHänen läsnäolonsa rauhoitti äitiä niin, että hän välisti saattoi\nnukkua. Silloin Paul hiipi huoneeseensa ja toi sieltä fysikaaliset\nkirjansa, joissa niin oppineesti ja vaikeatajuisesti selitettiin\nhöyrykoneiden rakennetta. Hänen valvomisesta väsyneen ja henkiseen\ntyöhön tottumattoman päänsä oli tukala käsittää noita vaikeita sanoja\n— mutta hänellä oli hyvää aikaa, ja lannistumatta hän kulki eteenpäin\nsivu sivulta, niinkuin peltomies kivistä kenttää kyntäessään.\n\nAvatessaan silmänsä kysyi äiti:\n\n— Kuinka kauas olet ehtinyt?\n\nPaulin täytyi silloin kertoa, ja äiti oli ymmärtävinänsä.\n\nMutta jos hän kysyi: Miksi luet tuota kaikkea? — niin Paul vastasi\nviekkaan näköisenä: Opettelen kultaa tekemään.\n\n— Poika parka! vastasi äiti ja silitti hänen kättänsä.\n\nEräänä yönä kohta helluntain jälkeen ei hän jälleen saanut unta\nsilmiinsä.\n\n— Lue minulle noista oppineista kirjoista! sanoi hän. Ne ovat niin\nsoman ikävystyttäviä. Ehkä siten saan unta.\n\nPaul totteli, mutta kun hän oli lukenut tunnin verran, huomasi hän\näidin katselevan häneen suurilla, kuumeesta loistavilla silmillä,\nvalppaampana kuin ennen.\n\n— Tästäkö sinä siis teet kultaa? kysyi hän.\n\n— Niin, äiti, vastasi Paul säikähtyneenä nähdessään kuumeen jälleen\npalanneeksi.\n\n— Kuinka se tapahtuu?\n\n— Saat sitten nähdä, vastasi Paul, kuten tavallisesti.\n\nMutta tällä kertaa ei äiti tyytynyt tähän, vaan sanoi:\n\n— Kerro rakkaani! Kerro heti! Kuka tietää, mitä tapahtuu... Tarvitsisin\nedes pienen lohdutuksen, ennenkuin nukun.\n\n— Äiti! huusi Paul pelästyneenä.\n\n— Rauhoitu, lapseni! Mitä siinä piilee? Kerro, kerro!\n\nHän pyysi niin tuskallisesti, ikäänkuin seuraavana minuuttina jo\nolisi liian myöhäistä. Hengästyneenä ja sekavin sanoin puhui Paul\nmielijohteistaan — kuinka hän tahtoi herättää eloon Mustan Sussun jäsen\navulla kaivaa suon tyhjiin — mutta keskellä kertomustaan valtasi hänet\nlevottomuuden tuska, hän heittäysi nyyhkien polvillensa vuoteen viereen\nja painoi kasvonsa äidin rintaa vasten.\n\nÄiti pyysi häntä nousemaan ja sanoi:\n\n— Väärin tein, kun peloitin sinua. Kaikkihan on Jumalan kädessä... Mitä\nolet kertonut minulle on ilahuttanut minua. Tiedän, että mihin sinä\nryhdyt, sitä et kesken jätä. Soisin vaan eläväni niin kauan...\n\nNiin hän rohkaisi poikaansa, hiljaa ja huomaamatta; itsestään ei\nhänellä enää ollut mitään toiveita.\n\nEräänä toisena yönä, kun Paul oli uupuneena nukahtanut tuolillensa,\nhuusi äiti hänen nimeänsä.\n\n— Mitä tahdot, äiti? kysyi Paul säpsähtäen.\n\n— En mitään, sanoi äiti. Suo anteeksi! Minun ei olisi pitänyt herättää\nsinua... Mutta kuka tietää, kuinka kauan vielä saamme puhua toistemme\nkanssa — ja minä tahtoisin käyttää aikaa hyväkseni.\n\nPaul oli tällä kertaa liiaksi uninen käsittääksensä noiden sanojen\nmerkitystä. Hän muutti aivan sairaan viereen istumaan ja tarttui hänen\nkäteensä, mutta silmät painuivat jälleen kiinni.\n\nÄiti luuli Paulin olevan hereillä ja alkoi puhua:\n\n— Minä olin kerran hyvin iloinen nuori tyttö, melkein kuin sisaresi...\nSydämeni oli haljeta ilosta, ja silmäni tähystivät aina etäisyyksiin,\nikäänkuin täytyisi sieltä ilmestyä jotakin äärettömän kaunista -prinssi\ntai sellaista. Kerran syttyi lempi rinnassani - tuo suuri, taivaallinen\nlempi, joka vie mukaansa niinkuin kohtalo. Mutta hän ei välittänyt\nminusta — hän oli hoikka, vaaleaverinen, ja hänellä oli syylä leuassa.\nHalusin aina suudella tuota syylää, mutta en koskaan saanut. Hän\nhuomasi lempeni, ja eräänä päivänä, kun hän oli erittäin vallaton,\nsulki hän minut syliinsä, ja päästi sitten menemään taas... Mutta minä\niloitsin ja riemuitsin siitä, että hän edes kerran oli minut syliinsä\nottanut.\n\nÄiti vaikeni. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskiinsa lennähti\nvieno, miltei tyttömäinen puna - hän näytti ihmeellisen nuorentuneelta.\nNähtyänsä, että Paul oli nukkunut, hän vaikeni, ja suru tunki mieleen.\n— Paul heräsi ja sanoi:\n\n— Minusta tuntui, kuin olisit kertonut jotakin...\n\n— Näit kai unta, sanoi äiti hymyillen, mutta sillä aikaa liitelivät\nhänen ajatuksensa kauemmaksi ja kauemmaksi läpi koko hänen elämänsä\nja poimivat joka loukosta kaikki ne ilon murut, jotka hänen osallensa\nmilloinkin olivat tulleet.\n\n— En tiedä, puhui hän, miksi koko elämäni olen ollut murheellinen.\nAjatellessani taaksepäin ei minua oikeastaan koskaan ole kohdannut\nmikään suuri onnettomuus. Hupaista ei juuri ollut jättää Helenenthalia,\nja kun näin palavan aitan tulipunaisen loimon valaisevan huonettani,\npelästyin, mutta yleensä on kaikki kuitenkin käynyt jotenkin hyvin.\nOlen saanut nähdä teidät, lapseni, varttuvan aikaihmisiksi, eikä\nkuolema ole ainoatakaan ryöstänyt — ruokaa ja juomaa on meillä aina\nollut kylläksi. Isä on tosin usein murissut, mutta semmoistahan on\navioelämä — sen saat kerran itse kokea. Te kaikki lapset olette\npitäneet minusta. Pojista on tullut kelpo miehiä, ja tytöistä tulee\nkelpo naisia, jos Jumala suo ja sinä pidät heistä huolta. Mitä voisin\nenempää pyytää?\n\nNiin koetti tuo kuoliaaksi kiusattu vaimo raukka saada selville,\nmikä se hänet oli kuolon omaksi murjonut. Verkalleen kohotti Surutar\nhuntuansa hänen päästänsä, jotta kuolema saisi hengittää häntä suoraan\nkasvoihin.\n\nJa eräänä iltana hän kuoli... Huomaamatta silmät painuivat\numpeen. Lääkäri, joka avuksi kutsuttiin, puhui voimattomuudesta\nja verettömyydestä; ainoastaan tunteelliset sanovat tällaisissa\ntapauksissa: Sydän murtui.\n\nKatkerasti itkien polvistuivat kaksoiset äidin vuoteen viereen; isä,\njoka tuolissaan kannettiin sisään, nyyhkytti ääneensä ja tahtoi väkisin\nherättää vainajan eloon; Paul seisoi päänpuolella ja puri huultaan.\n\n— Minä olin sittenkin oikeassa, ajatteli Paul. Hän kuoli, ennenkuin\nonni tuli. Nälkäisenä hän lähti elämän juhla-aterialta, niinkuin\nennustin.\n\nHän ihmetteli, ettei hän tuntenut niin suurta murhetta, kuin oli\nodottanut. Mutta kaikellaiset sekavat, omituiset ajatukset, jotka\nliitelivät hänen päässään niinkuin yölepakot hämärässä, ilmaisivat,\nkuinka hänen mielentilansa laita oli.\n\nOli jo puoliyö, kun isä sanoi:\n\n— Menkäämme levolle, lapset! Nukkukoon se, joka voi... Raskaat päivät\nodottavat meitä.\n\nHän syleili kaksoisia, pudisti Paulin kättä ja antoi kuljettaa itsensä\nhuoneeseensa.\n\n— Kuinka hyvä isä on tänään! ajatteli Paul. Sellainen hän ei ole\nkoskaan ollut.\n\nSisaret riippuivat itkien hänen kaulassaan ja pyysivät häntä jäämään\nheidän luoksensa. He pelkäsivät niin kovasti. Paul lohdutteli heitä\nja vei heidät heidän suojaansa, luvaten hetken kuluttua tulla heitä\nkatsomaan.\n\nKun hän sitten tunnin päästä kynttilä kädessä hiipi heidän vuoteensa\nviereen, näki hän heidät nukkuneina toistensa syliin, ja kyynelet\nolivat vielä kuivumattomina heidän punaisilla poskillansa.\n\nSitten hän kuunteli isän ovella, mutta kun huoneesta ei mitään ääntä\nkuulunut, hiipi hän varpaillansa vainajan luo. Hän tahtoi vielä kerran\nvalvoa hänen vieressään.\n\nSisaret olivat levittäneet valkoisen liinan äidin kasvoille. Paul\notti sen pois ja katseli ristissä käsin, miten kynttilän häilyvä valo\nkuvastui noissa vahapiirteissä. Niissä ei ollut tapahtunut suurta\nmuutosta; ainoastaan nuo siniset suonipahkurat ohimoilla näkyivät\nselvemmin, ja silmäripset loivat syvemmän varjon kuihtuneille poskille.\n\nHän sytytti yölampun, joka äidin sairauden aikana oli palanut joka yö,\nistui tuolille, jossa hän tavallisesti oli istunut, ja aikoi pitää\nhiljaisen hartaushetken.\n\nMutta yhtäkkiä hän muisti, että oli unhottanut lähettää nikkaria\nnoutamaan, jotta mitta saataisiin ottaa ajoissa. Arkun piti oleman\nyksinkertainen, mustaksi maalattu — ja yltympäri kanervakukkaköynnös,\nsillä tuosta vaatimattomasta kasvista äiti oli enimmin pitänyt.\n\n— Mitähän arkku tulee maksamaan? ajatteli hän sitten ja pelästyi, sillä\nhänellä ei ollut rahaa hautauskustannuksiin. Hän mietti ja laski, mutta\nei tullut mihinkään päätökseen. Tämä on ensi kerta kun äiti tarvitsee\njotakin itsellensä, sanoi Paul hiljaa ja ajatteli noita kuluneita\nvaatteita, joita äiti oli pitänyt vuodesta vuoteen.\n\nHän laski yhteen saatavat, joita nyt kiireessä voitaisiin periä,\nmutta summa oli pieni eikä läheskään riittänyt kustannuksiin. Eivät\nne turvekuormatkaan, joita hän huomenna ja ylihuomenna aikoi lähettää\nkaupunkiin, voisi asiata auttaa. Hän otti paperipalasen ja alkoi\nyhteenlaskea kustannuksia:\n\n    Arkku.......... 15 taalaria\n    Hauta.......... 10 taalaria\n    Lukkarille...... 5 taalaria\n    Kangasta käärinliinoihin 2 taalaria.\n\nSitten itse hautajaisjuhlallisuudet, jotka isä luultavasti tahtoi niin\nsuuremmoisiksi kuin mahdollista:\n\n    10 pulloa portviiniä 10 taalaria\n     1 laatikko sikareja. 2 taalaria\n     2 astiaa olutta..... 2 taalaria.\n\nJa sitten leivoksiin... Vehnäjauhoja kyllä oli kotona, mutta sokeria,\nrusinoita, manteleita ja paljon muuta täytyi hankkia. Kuinka paljon\ntuohon kaikkeen menneekään? Hän ei saanut laskujaan selville. — Äiti\nkyllä voi sen sanoa, ajatteli hän ja aikoi juuri kysyä — kun hän näki,\nettä äiti oli kuollut.\n\nKauhu valtasi hänet. Vasta nyt, kun hänen mielikuvituksensa jälleen\nelpyi, hän käsitti, että oli kadottanut äitinsä. — Hän oli vähällä\nkirkaista, mutta hillitsi itsensä, sillä laskut olivat vielä kesken.\n\n— Anna anteeksi, äiti hyvä, sanoi hän, silittäen vainajan kylmiä\nposkia. En voi surra sinua vielä; minun täytyy ensin haudata sinut. — —\n—\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää myöhemmin vietettiin hautajaiset.\n\nNiinkuin Paul oli aavistanut, tahtoi isä valmistaa ne hyvin\njuhlallisiksi. Kaikille kaupunkilaisystävillensä hän lähetti\nkutsumuksia, jotka olivat kirjoitetut hienolle sormenlevyisillä\nsurureunuksilla varustetulle paperille. Näissä kutsukirjeissä hän toi\nesiin surunsa mitä kauniimmilla sanoilla, ja nimikirjoituksensa perään\nhän oli aina vetänyt mahtavan kiemuran.\n\nIllalla ennen hautajaispäivää saapuivat veljet, juuri kun ruumis\noli saatu puetuksi. Moneen vuoteen he eivät olleet käyneet kotona,\njonka tähden Paul ei ollut tuntea heitä. Opettaja oli arvokkaan ja\nankaran näköinen mies, ja hänen vatsansa oli jo alkanut kasvaa.\nHän toi muassaan nuoren, suruharsoon puetun naisen, joka oli hänen\nmorsiamensa. Tämä silmäili kummeksien matalaa, yksinkertaista huonetta\nja yritti kasvonilmeissään osoittaa sitä ystävällisyyttä ja surua,\njota hänen asemansa vaati. Kauppias-veli tuli perässä. Hänen näössään\noli kevyttä huikentelevaisuutta, ja hänen surunsa osoittautui enemmän\nvastenmielisyyden tunteeksi kuin mielenkaihoksi.\n\nMolemmat veljet syleilivät juhlallisesti isää, ja vieras neiti\nkumarsi ja suuteli hänen kättänsä ja otsaansa. Sitten he tervehtivät\nkaksoisia, jotka suruvaatteissaan näyttivät entistä tuoreemmilta ja\nmiellyttävämmiltä. Paulia, joka hämillään seisoi ovella lakkiansa\nhypistellen, he eivät olleet huomanneet.\n\nViimein Gottfried kysyi:\n\n— Missä on velimiehemme?\n\nTämä astui esiin ujona ja tarjosi kätensä. Kolme silmäparia tarkasti\nhäntä. — Kunpa pääsisin täältä pois, ajatteli Paul ja käytti ensi\ntilaisuutta livahtaakseen talliin. Mutta opettaja seurasi perässä. Paul\nsäikähti, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua tuolle hienolle miehelle.\n\n— Rakas veli! sanoi tämä. Minulla on eräs pyyntö sinulle: etkö voi\nhankkia morsiamelleni hauskempaa asuntoa. Tyttöjen kamarissa on niin\nkovin ahdasta.\n\n— Minä luovutan hänelle huoneeni, sanoi Paul.\n\n— Olisin hyvin kiitollinen, jos sen tekisit.\n\nSitten hän teki muutamia kysymyksiä äidin taudista, karjasta ja niistä\nkiinnityksistä, jotka rasittivat tilaa.\n\n— Teillä raukoilla, sanoi hän, on ollut paljon suruja. Koetitko myös\nkeventää äitivainajamme viimeisiä päiviä voimiesi mukaan?\n\nPaul vakuutti, että hän oli tehnyt sen.\n\n— Se ilahuttaa minua, vastasi veli ankaralla äänellä; jos olisit sen\njättänyt tekemättä, olisi se ollut suurta velvollisuuksien unhotusta.\nJa nyt menkäämme kirkastetun maallisten jäännösten ääreen, jotta hän\nsaisi nähdä taivaastaan kaikki omaisensa koolla.\n\nHän tarjosi Paulille kätensä ja vei hänet huoneeseen, missä äiti\nlepäsi kukkien ja kynttilöiden keskellä ja minne toiset olivat jo\nkokoontuneet. Paul seisahtui ovelle. Hän olisi antanut paljon, jos\nolisi saanut hetkisen aikaa olla yksin kuolleen kanssa, mutta kun se\nei ollut mahdollista, niin hän hiipi hiljaa ulos ja asettui vierasten\ntöllisteleväin kyläläisten joukkoon ikkunan edustalle, ikäänkuin hän\nolisi ollut yksi heistä...\n\nVähän myöhemmin tuli kauppias-veli hänen luoksensa ja sanoi\ntuttavallisesti:\n\n— Minulla olisi pyyntö sinulle, rakas veikko! Kurkkuni on aivan\nkuivunut maantien tomusta ja itkusta. Etkö voi hankkia minulle pisaraa\nolutta?\n\nPaul vastasi, että hänellä kyllä oli kaksi astiallista, mutta että hän\naikoi avata ne vasta hautajaisissa huomenna.\n\n— Anna tappi vain minun käsiini, vastasi veli, tämän asian minä\nymmärrän. Olut on huomenna silti yhtä raitista.\n\nKun Paul oli myöntynyt, meni veli matkoihinsa.\n\nKello yhdentoista aikaan sammutettiin kynttilät arkun ympäriltä. —\nSitten mentiin levolle.\n\nKoska Paulille ei ollut jäänyt sijaa, meni hän tallin parvelle, missä\nhän istui valveilla koko yön ja mietti.\n\nKello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna saapuivat ensimäiset\nvieraat; ne olivat väkeä, jota ei oltu kutsuttu eikä odotettu. Kun\nPaul näki heidän tulevan, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: olenkohan\nhankkinut tarpeeksi ruokaa ja juotavaa? Ja mitä useampia vaunuja\najoi pihaan, mitä useampia vieraita mustahansikkaisia käsiä hänelle\nojennettiin, sitä levottomammaksi hän kävi, ja sitä selvemmin soivat\nhänen korvissaan sanat: ei riitä.\n\nIsällä oli jälleen yksi hänen suuruutensa päiviä. Hän istui\nkantotuolissaan kuin valtaistuimella — molemmat vanhimmat pojat\nvasalleina ympärillä — ja antoi ihailla itseänsä ja suruansa.\n\nUuden vieraan tullessa hän puristi molemmin käsin vieraan kättä,\nikäänkuin hän olisi ollut se, joka valitti surua, taivutti kaihoisana\npäätänsä ja puhui murheellisella äänellä katkonaisia lauseita: Niin,\nhän on poissa!... Poissa on poissa... Sydämen haavoille ei löydy mitään\nvoidetta... Antakoon taivas hänelle, mitä maailma ei antanut! — ja\npaljon muuta sellaista. Välillä hän huuteli Paulille: Poikani, pidä\nhuolta viinistä!... Poikani, herra Wegmann tahtoo saada sikarin...\nPoikani, katso, että vieraat saavat virvokkeita!\n\nPaul juoksi yhden luota toisen luokse niinkuin viinuri, laski\ntuskallisesti pulloja, joiden luku kovin nopeasti väheni, ja kadehti\nsisaria, jotka sievissä mustissa puvuissaan saivat istua rauhassa ja\nitkeä tarpeeksensa vieraan kälyn lohdutellessa. Surupukuja hän ei ollut\nhuomannut laisinkaan ottaa laskuihinsa, ja sisaret eivät olisi voineet\nnäyttäytyä, jollei kauppias olisi uskonut velaksi.\n\nPaul itse huonoissa harmaissa vaatteissaan ei näyttänyt ollenkaan\nsureviin kuuluvalta, ja useimmat oudot vieraat huomasivat hänet vain\nsilloin, kun hän tarjosi heille viiniä tai sikareja.\n\nPihaan oli kokoontunut joukko vieraita naisia, jotka olivat pitäneet\nvainajasta hänen hiljaisen, suoran olentonsa tähden ja jotka,\nkuulumatta varsinaiseen suruväkeen, tahtoivat kuitenkin liittyä\nhautajaissaattoon. Isän sotapäällikönsilmä havaitsi heidät heti. —\nPaul, poikani! huusi hän. Pyydä naiset sisään!\n\nVitkastellen Paul totteli käskyä, sillä hän ei tietänyt, kuinka\nhän pyytäessään sanansa asettaisi. Tultuansa portaille hän näki\nensimäiseksi Elisabet Douglasin, joka mustiin puettuna seisoi kylän\nnaisten joukossa ja kantoi valkoisista ruusuista tehtyä seppelettä.\nNähdessään Paulin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.\n\nPaul tunsi halun kätkeä kasvonsa hänen vaatteidensa poimuihin ja itkeä,\nmutta vieressä seisoi toisia, jotka katselivat häneen. Kömpelösti\nkumartaen hän sanoi:\n\n— Isä pyytää kysyä, ettekö tahtoisi tulla katsomaan vainajaa.\n\nNaiset astuivat hiljalleen sisään, ainoastaan Elisabet epäröi.\n\n— Etkö sinäkin tule sisään?\n\n— Rakas Paul parka! sanoi tyttö ja tarttui hänen käteensä.\n\nPaul sulki silmänsä ja horjahti pari askelta taaksepäin. Sitten hän\nsanoi:\n\n— Tulehan katsomaan häntä — hän piti niin paljon sinusta.\n\n— Paul, poikani! Missä olet? kuului isän ääni sisästä.\n\n— Paul! sanoi Elisabet väräjävästi ja kyynelet silmissä; et saa joutua\nepätoivoon — on muitakin, jotka... pitävät sinusta.\n\n— On, sanoi Paul, sen tiedän... Mutta tule nyt! Minun täytyy tarjota\nviiniä.\n\nElisabet huokasi syvään, meni arasti Paulin perässä ja katosi vierasten\nnaisten joukkoon.\n\n— Paul, tule tänne! kutsui isä, joka tänään näytti elävän entisissä\nsuuruutensa päivissä. Paul kumartui, ja isä kuiskutti hänen korvaansa:\n\n— Kuulen, että viini on lopussa... Mitä se semmoinen? Tahdotko häväistä\nmeidät tällä tapaa?\n\n— Luulen löytyvän vielä pari pulloa, vastasi Paul.\n\n— Laita, että ne riittävät kunnes pappi tulee! Tarjoa naisillekin lasi,\nkuuletko.\n\n— Jospa pappi tulisi pian! huokasi Paul ja täytti lasit vain puolilleen.\n\nJa vihdoin pappi tuli. Hautajaisvieraat tunkeutuivat hänen perässään\nhuoneeseen, missä kuollut oli. Koko huone oli auringon paistetta\ntulvillaan, ja lehmuksen lehvien läpi tunkeuvat säteet leikkivät\niloisesti vainajan marmorinkalpeilla kasvoilla.\n\nPaul oli apuna isän kantotuolia nostettaessa arkun pääpuoleen, sitten\nhän vetäytyi vierasten selkäin taakse vähäsen levähtämään, sillä hän\noli väsynyt paljosta juoksemisesta. Mutta hän ei saanut levätä.\n\n— Missä on nuorin poika? kysyi pappi, joka tahtoi koko perheen\nympärillensä.\n\n— Paul, lapseni, missä olet? huusi isä.\n\nSilloin hänen täytyi astua esiin ja asettua isän tuolin viereen\nseisomaan. Vieraiden joukosta kuului supinaa; useat eivät olleet\ntietäneet, että hänkin oli talon poika, ja pitivät käytöstään\nloukkaavaisena.\n\nPappikin oli huomannut auringon säteet ja otti siitä aineen\npuheeseensa. Loistihan meidänkin aurinkomme kirkkaasti ja iloisesti,\nmutta taivaallisen auringon paisteeseen verrattuna se on vain pimeys.\nSitten hän ylisteli kuollutta, ylisteli jälkeenjääneitä, erittäinkin\nuskollista puolisoa ja vanhempia poikia, perheen uhkeita pylväitä;\nsaipa Paulkin pienen osansa kiitoksesta talonvoutina, jonka hänen\nherransa oli huomannut uskolliseksi aina kuolemaan asti.\n\nVahinko vaan, että Paul ei kuullut mitään tästä mesikielisestä\npuheesta. Ajattelematta mitään hän tuijotti tuohon silkkiseen\nnauharuusuun, joka kohosi äidin päähineestä ja liikahteli hiljaa papin\nhäilytellessä käsiänsä. Nauhojen liikunto muistutti valkoista perhosta,\njoka liehuttelee siipiänsä kohotaksensa ilmoihin.\n\nSitten laulettiin virsi ja arkun kansi painettiin kiinni. Samassa\nkuului takimaisista riveistä vihlova huuto:\n\n— Äiti! Äiti!\n\nPelästyneinä ja kummissaan kaikki kääntyivät katsomaan. Elisabet\nDouglas siellä oli kirkaissut ja vaipunut taintuneena vierikumppaninsa\nkäsiin.\n\nPaul ymmärsi Elisabetin hyvin. Tämä oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin\nmusta kansi laskettaisiin oman äidin kuolleiden kasvojen peitteeksi.\nJa Paul teki hiljaisen lupauksen olla silloin tytön uskollisena\nlohduttajana. Isäkin katsoi ylös, ja hänen kasvoistaan saattoi lukea\nkysymyksen: Onko tuokin täällä?\n\nElisabet kannettiin viereiseen huoneeseen, ja kaksi naista jäi\nhänen luoksensa, kunnes hän oli toipunut. Arkku kannettiin ulos\nruumisvaunuihin. Paulin piti juuri ottaa lakkinsa, kun Gottfried pisti\nhänen käteensä jotakin pehmoista ja mustaa.\n\n— Sido edes tämä harso käsivarteesi, kuiskasi hän Paulille.\n\n— Miksikä?\n\n— Ihmiset saattaisivat luulla, että sinä et tahdo kantaa surua.\n\nPaulia säikähytti tämä ajatus, ja hän teki niinkuin käskettiin.\nJälestäpäin häntä harmitti, että veli noin oli saattanut hänet\nhäpeemään, ja vasta paljon myöhemmin kävi hänelle selväksi, kumpi\nveljistä oli syvemmin surrut.\n\nHautausmaa oli keskellä aukeata nummea. Kolme yksinänsä seisovaa kuusta\nilmaisi paikan jo kaukaa; sitä ympäröitsevällä vallilla kukoisti\norjantappurapensaita. Sinne kulki surusaatto. Pojat astuivat kohta\narkun perässä; isä ajoi kaksoisten kanssa pienissä vaunuissa.\n\nPaul tuijotti eteensä; hän ajatteli hiekkaa, jossa hän kahlaili...\nviiniä... Elisabetia... isän kantotuolia... ja kanervakukkaseppeltä,\njoka oli osaksi irtautunut arkusta ja riippui. Hän päätti pitää\nvaralla, ettei seppelettä haudattaisi maahan.\n\nHaudalla hän ei tuntenut muuta kuin että ohimoita poltti, ja papin\nlukiessa siunaustansa juolahti hänen mieleensä, että hän hyvin olisi\nvoinut tarjota olutta viinin asemesta. Sitten hän piti silmällä\nkaksoisia, jotka murheessaan tekivät hulluuksia ja tahtoivat hypätä\narkun perässä hautaan. Hän otti heidät syliinsä, suuteli heitä ja\npainoi heidän päänsä rintaansa vasten. He sulkivat silmänsä ja\nhengittivät kuin nukkuvat.\n\nKun ensimäiset multalapiolliset kalahtivat arkun kannelle, valtasi\nhänet vastenmielinen tunne — hänestä tuntui, kuin kieritettäisiin\nkeilapalloja hänen päässään — ja kun alaston hautakumpu alkoi kohota,\najatteli hän: Huomenna täytyy tuoda viheriäisiä turpeita tuohon\npeitteeksi...\n\nVäkijoukko hajaantui; isä kannettiin vaunuihinsa, ja pojat kulkivat\njalan kotiin päin. Max ja Gottfried puhuivat hiljaa juhlallisella\näänellä varhaisimmista muistoista, joita heillä vainajasta oli, mutta\nPaul oli vaiti ja ajatteli: Jumalan kiitos, että olen saanut hänet\nmaahan!\n\nYhä vielä työskentelivät hänen aivonsa sairaloisesti, ei vieläkään hän\nollut käsittänyt, tahtonut käsittää... Mutta kun hän tuli pihaan, joka\npärekattoisine ulkorakennuksineen ja palon jättämine merkkeineen oli\nhänen edessään harmaana ja lohduttomana, valtasi hänet salaman voimalla\nuusi ajatus: äiti on poissa! Hän kääntyi, hapuili käsillään ilmaa ja\nvaipui maahan niinkuin salaman iskemänä...\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKesä kului, ja sijaan tuli syksy sumuineen. Aurinko aleni likemmäksi\nmetsän rantaa, ja kellokanervain purppuraiset päät kallistuivat maahan\npäin.\n\nTähän aikaan alkoi Meyhöferin talosta kuulua kummallista ääntä.\nKuului niinkuin vasaran kalketta ja kellojen soittoa yhtaikaa,\ntahdinmukaisesti, milloin kimakammin, milloin kumeammin, mutta aina\nseurasi sointuva jälkikaiku, joka kauan värähteli ilmassa.\n\nKyläläiset seisahtuivat tielle ihmettelemään. Yksi kysyi: Mitähän\nMeyhöferillä tehdään? Ja toinen sanoi: Kuuluu siltä, kuin hän olisi\nrakentanut pajan. — Onneansa ei hän sillä kuitenkaan saa taotuksi,\nväitti kolmas, ja nauraen erosivat pakisijat toisistaan.\n\nIsä, joka tapansa mukaan istui nurkassaan haukotellen ja nyrpeänä,\nhypähti ensimäisen helähdyksen kuultuansa ja huusi luoksensa kaksoiset\nsaadaksensa selkoa asiasta. Mutta nämä eivät tietäneet muuta, kuin\nettä aamulla aikaisin oli kaupungista tullut eräs käsityöläinen, jolla\noli muassaan viiloja, vasaroita ja juotinkaluja. Hän oli puhunut kauan\nPaulin kanssa, joka oli näyttänyt kaikellaisia piirustuksia hänelle.\nTytöt juoksivat ulos katsomaan ja näkivät kummia.\n\nVajan takana seisoi lauta telineiden ympäröimänä Musta Sussu ikäänkuin\nvannehameeseen puettu nainen. Paul ja käsityöläinen kapuilivat\ntelineillä, nakuttivat, tarkastivat ja vääntelivät päätenauloja.\n\nKaksoiset katsoivat kummastellen toisiinsa; he aavistivat, että jotakin\nsuurta oli tekeillä, mutta eivät pitäneet tarpeellisena mennä siitä\nisälle puhumaan - he näet muistivat, että kaksi pientä kirjettä piti\nkiireesti ja salaa palvelustytön mukana lähetettämän postikonttoriin.\n\nMutta Paul seisoi ylhäällä Mustan Sussun selässä savutorveen nojaten ja\nkatseli ikävöivästi suolle päin niinkuin Kolumbus, joka tahtoo löytää\nuuden maailman.\n\nHän oli astunut ensimäisen askelen uskaliaalla tiellään. Kun noina\npitkinä, unettomina öinä, jotka seurasivat äidin kuolemaa, suru ja\ntuska rautakourillaan runtelivat hänen sieluansa, silloin hän oli\naina paennut kirjojensa turviin. Kuin myyrä hän kaivoi itselleen\nteitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis\ntuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi\nitsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään! Jäsenet\njännittyivät, tarmo terästyi, ja väsymättömän taistelun jälkeen selveni\nvaikea arvoitus täydelliseksi sopusoinnuksi; joka vivusta tuli jänne,\njoka putkesta suoni, ja kokonaisuus esiintyi viisaasti suunniteltuna\nniinkuin ikuisen Luojan kädestä lähtenyt ihmisruumis.\n\nViikkoja ja kuukausia kului siten. Niin kokonansa Paul syventyi tiedon-\nja luomishalunsa tyydyttämiseen, että kaikki muu varjona katosi hänen\nmielenkiintonsa piiristä. Äidin kuva sai rauhallisemman muodon ja alkoi\njo hymyillä. Vilja kasaantui latoihin ikäänkuin näkymättömien käsien\nkantamana, ja kun eräänä päivänä viimeinen kauralyhde tuli katon alle,\nlöi Paul päähänsä kuin uneksija ja sanoi: Minusta tuntuu, kuin vasta\neilen olisin nähnyt ensimäisen tähkän.\n\nMutta mitä enemmän hänen tietonsa kypsyivät, sitä enemmän hän oli\npeloissaan yrityksen onnistumisesta. Kun hän kirjoitti sepälle, tykytti\nhänen sydämensä niinkuin hänellä olisi ollut tutkintokuume. Hän kaihti\nvaloa niinkuin pahantekijä, sillä hän pelkäsi ihmisten naurua. Vasta\nvasaran kalke antoi tiedon maailmalle.\n\nVieras mestari sai syödä perheen pöydässä. Isä osoitti häntä kohtaan\npaheksimistansa siten, ettei tervehtinyt häntä ja että yhäti mutisi\nitseksensä \"narreista\" ja \"kuokkavieraista\". Mutta kukaan ei välittänyt\nsiitä, ja työ jatkui rauhallisesti.\n\nPaulin ohjauksen mukaan hajoitettiin koko kone ja jokainen sen osa\ntutkittiin tarkasti. Vikaa, jonka ammattimies olisi heti huomannut,\ntäytyi heidän etsiä pitkät ajat. Usein he väittelivät tuntikaudet\njostakin pikkuasiasta.\n\nKerran mestari tokaisi kärsimättömänä: — Miksi hitossa ette ole konetta\nlähettänyt johonkin korjauspajaan!\n\nPaul hämmästyi. Sehän oli mainio ajatus! Tänään se tuntui hänestä aivan\nuudelta, vaikka hän itse usein ennen oli samaa miettinyt. Mutta hän ei\nollut koskaan pannut täytäntöön tätä ajatusta, sillä se oli näyttänyt\nhänestä sekä liian rohkealta että liian naurettavalta, — hän pelkäsi\nmyös, että Musta Sussu lähetettäisiin takaisin parantumattomaksi\ntuomittuna. Hänen laitansa oli sama kuin tuon akan, joka mieluummin\ntahtoi itse puoskaroida miehensä kuoleman omaksi kuin antaa lääkärin\njulistaa hänet parantumattomaksi.\n\nKun mestari ja rengit pimeän tultua olivat lopettaneet työnsä, oli\nPaulin tapana vielä sen jälkeen kuljeksia ja nuuskia työpaikalla,\nilman päämäärää ja ainoastaan sentähden, että hän ei tahtonut jättää\nMustaa Sussua. Mieluimmin hän olisi seisonut yövahtina sen vieressä\naina aamuun asti. Tällöin hän mielellään otti kainaloonsa myös jonkun\npiirustuksen tai pari kirjaa, niinikään ilman mitään tarkoitusta,\nkoska jo oli pimeä — hän näet tahtoi, että kaikki olisi sievästi\njärjestyksessä. Kaikki tämä tapahtui suurimmassa salaisuudessa, sillä\nei kukaan ollut lujemmin kuin Paul itse vakuutettu siitä, että hän oli\ntäysi hullu.\n\nEräänä iltana, kun hän pimeässä haparoi jotakin kirjaa, jonka ottaisi\nmukaansa, sai hän laatikkonsa peränurkasta käteensä pitkulaisen ja\nliereän esineen, joka oli kääritty silkkipaperiin. Hän tunsi, kuinka\nhän punehtui pimeässä, sillä se oli Elisabetin lahjoittama huilu.\nKuinka oli mahdollista, että hän niin harvoin oli ajatellut sitä jäsen\nantajaa? Surun varjo esti näkemästä tuota valoisaa olentoa, joka\nviimeksi oli hänelle näyttäytynyt tuona kaikista synkimpänä päivänä;\nahkerat puuhat ja vaivat olivat olennon itsensä nyt karkoittaneet\nhäneltä varjojen maahan. Ensi silmänräpäyksessä Paul ei voinut muistaa\nhänen kasvojensa piirteitäkään; vasta vähitellen hän sai uudelleen\nhänen kuvansa itsellensä selväksi.\n\nKirjan asemesta hän otti kainaloonsa huilun, hiipi vajan taakse ja\nasettui höyrypannulle istumaan. Hän kosketti uteliaana läppiä, asetti\nsitten huilun puhaltimen huulillensa, mutta ei uskaltanut puhaltaa,\nsillä hän ei tahtonut häiritä nukkuvia.\n\n— Hauskaa olisi osata soittaa kauniisti ja sitä tehdessä ajatella\nElisabetia, sanoi hän itseksensä. Silloin jälleen voisin tuoda\nilmoille ajatukseni ja tuntea, että minullakin on oma, itsenäinen\nelämä maailmassa! Mutta olenko sitten itseäni varten maailmassa? tuumi\nhän taas ja piteli miettiväisenä erästä veiviä. Niinkuin tämä veivi\nkiertyy tietämättä, miksi, ja on itsessään kuollut kappale, niin täytyy\nminunkin kiertyä ja kääntyä kysymättä, miksi... Maailmassa sanotaan\nolevan ihmisiä, joilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja muodostaa\nmaailma omien mielihalujensa mukaan, mutta he ovat toisenlaatuisia kuin\nminä, he ovat kauniita ja ylpeitä ja rohkeita ja heille paistaa aina\naurinko. He saavat nauttia elämän riemuja ja seurata sydämensä ääntä.\nMutta minä... oi, hyvä Luoja! — Hän katseli surumielin huilua, jonka\nläpät hohtivat himmeästi hämärässä.\n\n— Jos olisin ollut yksi noista ihmisistä, jatkoi hän hetken kuluttua\najattelemistaan, niin olisin nyt kuuluisa soittotaiteilija. Minä\ntiedän, että povessani piilee paljon sävelmiä, joita ei vielä kukaan\nole viheltänyt! Ja päämäärän saavutettuani naisin Elisabetin - ja isä\ntulisi rikkaaksi ja äiti onnelliseksi. Mutta nyt on toinen kuollut ja\ntoinen raajarikko, Elisabet ottaa jonkun muun — ja minä istun tässä ja\nkatselen huilua osaamatta puhaltaa sitä.\n\nPaul naurahti ääneensä ja luisui likemmäksi savutorvea, jota hän\ntaputti ja sanoi: Mutta tätä huilua tahdon oppia soittamaan, ja\nsilloinpa ilo on ilolle tuntuva!\n\nSiinä istuessaan hän oli kuulevinänsä puutarhasta hiljaista\nnauruntirskuntaa ja kuisketta. Hän kuunteli. Ei epäilemistäkään: siellä\nkuhersi rakastavainen pari tai useampikin, sillä hänen korviinsa kuului\nsipinää ja supinaa kuin varpusparvesta.\n\n— Palvelustytöillä tuntuu olevan sulhasia, ajatteli hän; niille täytyy\nnäyttää, missä veräjä on.\n\nHän sieppasi ruoskan, joka riippui tallin ovessa, ja kiipesi hiljaa\naidan yli puutarhaan ajaaksensa pois kutsumattomat vieraat. Mutta\nyhtäkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä, hänen silmänsä teroittuivat,\nja piiskan varsi vavahti hänen kädessään. Hän oli tuntenut sisartensa\näänet.\n\nPaul nojautui puunrunkoa vasten ja kuunteli.\n\n— Saatteko nyt olla häneltä rauhassa? kuiskutti yksi rakastajista.\n\n— Hänellä on nyt liian paljon tekemistä koneensa kimpussa, vastasi\nKertun ääni. Suolattomat saarnansakin hän on unhottanut...\n\n— Niistä te kai viisi veisasitte? Kerttu nauraa hihitti.\n\n— Hölmö hän on mieheksi, tekeytyköön kuinka arvokkaaksi hyvänsä.\nRakkautta hän ei ymmärrä hituistakaan. Niin pitkälle kuin muistan, on\nhän hiiviskellyt Elisabet Douglasin kinterillä, mutta luuletko, että\nhän kertaakaan on uskaltanut katsoa häntä silmiin? Ja tyttö tietenkin\nantaa palttua mokomalle nahjukselle... Leo, hänen serkkunsa, on aivan\ntoista maata.\n\nPaulin sydän oli lakata sykkimästä, mutta hän kuunteli edelleen.\n\n— En ymmärrä, miksi te yleensä tottelette häntä, puhui miehen ääni.\nMe olemme aina antaneet hänelle selkään ja sitten päästäneet hänet\nmenemään, ja kiitokseksi siitä hän on pyytänyt meiltä anteeksi.\nSellaiselle jänishousulle tarvitsee vain näyttää hampaitaan.\n\n— Odotapas, senkin yllyttäjä! ajatteli Paul, joka nyt tiesi, kenenkä\nkanssa oli tekemisissä.\n\nMutta Kerttu vastasi innokkaasti.\n\n— Hyi sinua! Sitä hän ei ole ansainnut. Hän rakastaa meitä niin\nsuuresti, että meidän oikeastaan pitäisi hävetä tahtoessamme pettää\nhäntä... Mitä hän vain voi lukea silmistämmekin, sen hän meille antaa,\nja minä voisin vannoa, että hän juuri rakkautensa tähden on niin\nsurullinen. Kun oikein ajattelee, niin voihan sitä silloin tällöin\nottaa vastaan nuhdesaarnan, erittäinkin kun ei siihen niin suurta arvoa\npane.\n\n— Hyvä tietää, ajatteli Paul ja hiipi kiertäen lehtimajan luo, jossa\ntoinen pari oleskeli.\n\nTämä oli paljon hiljaisempi, ja ainoastaan suudelma tai lyhyt naurahdus\nkatkaisi hiljaisuuden, kunnes hän kuuli Katrin äänen:\n\n— Miksikä viime sunnuntaina tanssit niin paljon Matildan kanssa?\n\n— Se on hävytön parjaus! sanoi toinen veljeksistä. Kuka kielikello on\nsinulle sellaista jutellut?\n\n— Pappilan Hedvig.\n\n— No oikeanpa olet tavannut! Hän kadehtii sinua — siinä koko juttu.\nOlisitpa nähnyt, kuinka hän minuun viime sunnuntaina katsoi...\nPelkäsin, että tukkani syttyisi tuleen.\n\n— Oi, sitä petollista!\n\n— Älä sinä semmoisesta välitä. Petollisia te olette kaikki! Tule tänne,\nleivoseni, aurinkoni, tuittupääni, ja laske pääsi syliini, jotta saan\nsinua tukistaa!\n\n— Näinkö?\n\n— Ei, sinä painat kellonvitjoistani! Mutta noin... Laula nyt jotakin!\n\n— Mistä sitten?\n\n— Rakkaudesta.\n\nHetken vaiti oltuaan Katri alkoi hyräillä:\n\n    Kun satakieli lauleli\n    puol' kolmeen aamulla,\n    niin kappaleiksi lennähti\n    huoneeni ikkuna.\n\n    Mä tuota riensin katsomaan\n    puol' kolme aamulla,\n    ja tikapuut näin nojallaan\n    ja miehen haamua...\n\n— Laula enemmän!\n\n— Enkä! Laulu on oikeastaan sopimaton.\n\n— Miksi sitten aloitit?\n\nKatri nauraa hihitti ja oli vaiti.\n\n— Laula jotakin muuta!\n\n— Suutele minua ensin!\n\nKuului hetken kestävä painin ryty ja sitten rakastajan ääni:\n\n— Mitä tämä merkitsee? Ensin tahdot ja sitten vastustelet, senkin\nkissanpoikanen.\n\n— Tässä olen!\n\n— Päästä irti! — Tuli ja leimaus... sinä kynsit!\n\n— Jos otat toisen, niin kynsin sinulta silmät päästä!\n\n— Ja siinä kaikki?\n\n— Ei suinkaan, minä asetun makaamaan katajapensaan juurelle ja kuolen\nnälkään. Minun hautajaisiini sinun pitää tulla. Huu! kuinka ihanaa...\nMutta kuule, minäpä osaan kauniin laulun:\n\n    Oi, tiedätkö, sua miten lemminkään?...\n    On nummella hauta yksinään,\n    siell' lepää laulaja onneton,\n    ja lempi se vei hänet kuolohon.\n    Hän nukkuvi, nukkuvi, sittenkään\n    ei vapaaks' pääse hän lemmestään.\n    Kun puol’yö saapuu, hän heräjää...\n    Jos lempi rinnassas' väräjää,\n    käy hänen luokse, ja alta mullan\n    tuo lohdun laulut ja syli kullan.\n\n— Eikö se ole kaunis?\n\n— Hyvin kaunis! Mistä olet sen oppinut, kissanpoika?\n\n— Löysin sen kerran eräästä äidin runovihosta — luulen että hän itse on\nsen sepittänytkin.\n\nPaul oli koko tämän keskustelun ajan ollut ikäänkuin huumaantuneena.\nMutta kun hän kuuli äitiä mainittavan, valtasi hänet suuttumus, ja hän\nhuitaisi ruoskallaan noiden kuhertelijoiden päiden päällitse, niin että\npensaiden lehdet lentelivät ilmassa.\n\nKirkaisten he kaikki kavahtivat pystyyn. Niin pian kuin Erdmann\nveljekset olivat tunteneet häiritsijänsä, tahtoivat he luikkia\ntiehensä, mutta tytöt riippuivat itkien heissä kiinni. He etsivät\nsuojaa omaa veljeänsä vastaan.\n\n— Tulkaa tänne! huusi Paul.\n\nTytöt jättivät rakastajansa ja pakenivat toistensa turviin. Erdmann\nveljekset väistyivät yhä edemmäksi.\n\n— Jääkää tähän! kirkaisi Paul heille.\n\n— Mitä sinä oikeastaan tahdot meistä? sanoi vanhempi veli, joka ensinnä\nsai takaisin hävyttömyytensä.\n\n— Teidän pitää tehdä tiliä minulle!\n\n— Sinä tiedät, missä voit tavata meidät, sanoi nuorempi ja veti\nmukaansa veljeänsä takinliepeestä. Mutta samassa Paul kävi häntä\nrintapielistä kiinni...\n\n— Päästä irti!\n\n— Te tulette sisään yhdessä!\n\n— Sitä saat odottaa! sanoi vanhempi veli.\n\n— En tiedä oikeastaan, mitä sinulla on tekemistä meidän kanssamme,\nänkytti nuorempi veli Paulin kourissa. Me rakastamme sisariasi — ja se\nasia ei kuulu sinuun.\n\n— Jos te heitä rakastatte, niin tiedätte myös, missä on ovi, jonka\nkautta voitte tulla heitä kosimaan, mutta te olette rosvoja...\n\nUlrikin oli onnistunut temmata veljensä irti Paulin käsistä, ja\nsilmänräpäyksessä molemmat livistivät hurjaa vauhtia pakoon läpi\npuutarhan, yli aidan, ja katosivat pimeyteen. Paul kääntyi aivan kuin\nhuumautuneena ja näki sisartensa kykkivän erään puun takana.\n\n— Tulkaa! sanoi hän, ja itkien he seurasivat häntä. Sisaret yrittivät\npujahtaa omaan kamariinsa, mutta Paul vei heidät tupaan. Vavisten he\nvetäytyivät nurkkaan, sillä he eivät tietäneet, minkä rangaistuksen\nsaisivat veljeltään. Tämä sytytti kynttilän ja otti albumista erään\nvalokuvan.\n\n— Tulkaa nyt huoneeseenne! sanoi hän.\n\nKuin kaksi katuvaa lammasta he seurasivat veljeänsä.\n\n— Kuka tuo on? kysyi Paul ankaralla äänellä näyttäen kuvaa. Se oli\näidin muotokuva nuoruuden päiviltä. Ajan hammas oli kuluttanut\npiirteet, mutta tytöt tunsivat kuitenkin kuvan. Käsiänsä väännellen he\nvaipuivat polvillensa vuoteen ääreen ja itkivät epätoivoisina.\n\nJa sitten he tunnustivat kaikki. Paul kuuli pahempia kuin oli koskaan\nvoinut aavistaa. — —\n\nPeloittava hiljaisuus seurasi. Paul meni ikkunan luo ja katseli ulos\nyöhön.\n\n— Jumalan kiitos, että sinä, äiti, olet kuollut! sanoi hän ja pani\nkätensä ristiin.\n\nTytöt alkoivat ääneensä itkeä, ryömivät polvillaan Paulin luo ja\ntahtoivat suudella hänen käsiänsä. Paul silitti heidän hiuksiansa. Hän\nrakasti heitä kuitenkin niin paljon.\n\n— Lapset, lapset! sopersi hän ja vaipui tuolille yhtä avuttomana kuin\nhe.\n\n— Toru meitä, Paul! nyyhkytti Katri.\n\n— Ei, lyö mieluummin! pyysi Kerttu. Sen olemme ansainneet.\n\nPaul paineli otsaansa. Kaikki oli hänestä vielä niinkuin ilkeää unta.\n\n— Kuinka tämä on ollut mahdollista? mutisi hän. Olenko niin huonosti\nvartioinut teitä?\n\n— He ovat... luvanneet... naida meidät, sai Katri lausutuksi.\n\n— Sitten kun suruvuosi on ohitse... vietetään häät, lisäsi Kerttu.\n\n— Jos he ovat luvanneet, niin he pitävät sanansa, huudahti Paul\nitseänsä lohdutellen. Älkää olko polvillanne minun edessäni, lapset —\npolvistukaa hyvän Jumalan eteen! Se on tarpeen. Tämä kuva olkoon tästä\npäivästä alkaen aina teidän yöpöydällänne. Eiköhän se peloita teitä\nkulkemasta häpeän teillä... Hyvää yötä!\n\nSisaret syöksyivät hänen jälkeensä ja pyysivät häntä jäämään —\nhe pelkäsivät niin kovasti; mutta Paul irroitti heidät itsestään\nlempeästi ja kapusi omaan kammioonsa, jossa hän pimeässä istui ja\nmietti. Hän häpesi, niin että hänestä tuntui mahdottomalta enää sietää\npäivänvaloa...\n\nSeuraavana aamuna hän kutsui mestarin luoksensa ja maksoi loput hänen\npalkastaan. Tuo kunnon mies kävi oikein hämillensä ja sanoi:\n\n— Mitä tämä merkitsee, herra Meyhöfer? Nyt kun kaikki on oikealla\ntolalla...\n\n— Oikealla tolalla, mutisi Paul itseksensä. Onnettomuuden lisäksi häpeä\n— mestari sanoi totuuden.\n\n— Olen saanut muuta ajateltavaa, vastasi Paul. Koneen laitos saa jäädä\ntoistaiseksi. Saatuani jälleen aikaa lähetän teitä noutamaan.\n\nIsä oli vihoissaan yölevon häiritsemisestä.\n\n— Mitä teit puutarhassa? kysyi hän pojalta. Kuulin äänesi sieltä.\n\n— Siellä oli omenanvarkaita, vastasi Paul.\n\nKaksoisilla oli itkettyneet silmät eivätkä he uskaltaneet nostaa\nkatsettaan maasta. — Tuommoisilta siis näyttävät langenneet! ajatteli\nPaul ja päätti olla ankara kuin vanginvartia. Mutta kun hän ensi kerran\ntiuskaisi heille, ja tytöt nöyrinä, oikea Magdalenankatse silmissä\nkatsoivat häneen, niin valtasi hänet sääli, hän sulki heidät itkien\nsyliinsä ja sanoi: Rauhoittukaa, lapset! Kaikki käy vielä hyvin!\n\nPaul oli vakuutettu, että Erdmann veljekset jo samana päivänä\ntulisivat. Omatunto on pakoittava heitä, sanoi hän itseksensä. Hän oli\nniin varma asiastansa, että hän päivällisen jälkeen vaati isänsä, joka\ntyöttömyydessään oli käynyt hyvin likaiseksi, ottamaan toisen takin\nyllensä, koska oli odotettavissa tärkeä vierailu. Isä totteli nuristen\nja oli aivan raivoissaan huomattuansa, että suuri vaiva oli mennyt\nhukkaan.\n\n— He tulevat huomenna, ajatteli Paul levolle mennessään — heillä ei\nollut rohkeutta tänään. Mutta ei seuraavanakaan päivänä kuulunut\nketään; ja niin kului koko viikko. Paul oli aivan kuin järkensä\nmenettänyt ja saattoi seisoa pitkät ajat veräjällä ja tuijottaa\nnummelle päin. Rengitkin katselivat häntä kummeksien ja alkoivat\njoutavia jaaritella.\n\n— Vahinko vaan, ajatteli hän, että minulla vielä on niin vähän\nkokemusta lemmenasioissa; muuten kyllä tietäisin neuvon. Tuskallinen\nlevottomuus ahdisti häntä, ja yöllä hän ei saanut unta.\n\n— Tahdon auttaa heitä alkuun, sanoi hän eräänä aamuna ja antoi\nvaljastaa keltaisten korivaunujen eteen, jotka hän äskettäin oli\nostanut eräästä huutokaupasta. Hän ajoi Lotkeimiin, Erdmann veljesten\ntaloon, jota he vanhempiensa kuoleman jälkeen yhdessä hoitivat.\n\nHänen sydäntänsä kouristi häpeä ja harmi, kun hän nyt melkein kuin\narmonanojana astui niiden kotiin, jotka hänelle elämässä olivat niin\npaljon pahaa tehneet. Hän oli vähällä palata portilta takaisin, mutta\npuristi ohjaksia lujemmin kädessään ja mutisi: Nyt ei ole minusta\nkysymys.\n\nHän ajoi ruohottuneen pihamaan poikki, jossa orjantappurat rehoittivat\nja jota ympäröitsivät laveat, mutta rappeutuneet ulkohuonerivit, ja\npysähtyi asuntorakennuksen eteen, jonka ikkunaluukkuihin oli maalattu\nmustia ja valkoisia renkaita, nähtävästi sentähden, että niitä\najoittain käytettiin pilkkaanammuntatauluina.\n\n— Kunniaksi ei juuri ole naittaa sisarensa tänne, mutta suurempaa\nkunniaa he eivät juuri enää voi pyytää.\n\nNiin ajatteli Paul sitoessaan hevostaan kiinni portaiden käsi puuhun,\nsillä näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa, joka olisi voinut\nottaa vastaan ohjakset; ainoastaan etäisestä riihestä kuului varstojen\npaukkinaa. Tullessaan kuistille hän oli kuulevinaan sisältä hätäistä\nkuisketta ja ovien aukomista sekä sulkemista. Sitten kävi kaikki\nhiljaiseksi. Hän astui huoneeseen, missä vielä näkyi suuruksen jätteitä\npöydällä. Itse huone oli täynnä sikarin savua. Paul oli odottanut\nhetken, kun viereisestä huoneesta tuli sisään vanha, kuiva naishenkilö,\njoka oli hyvin hämillään.\n\n— Herrat eivät ole kotona, sanoi nainen odottamatta kysymystä; he\nmatkustivat aamulla pois ja viipyvät kai hyvin kauan matkallansa.\n\n— Ei tee mitään... Minä odotan.\n\nAkka alkoi laveasti selittää, että odottaminen oli hyödytöntä, koska\nei milloinkaan voinut edeltäpäin tietää herrojen kotiinpalausaikaa.\nHe viipyivät usein koko yön ja enemmänkin. Akan haastellessa oli Paul\nkuulevinaan, että vaunuilla ajettiin ulos pihasta. Hän juoksi ikkunaan\npeläten hevosensa päässeen irti; mutta kun eläin seisoi rauhallisena\npaikallaan, heräsi Paulissa epäluulo, jonka hän vielä minuutti sitten\nolisi empimättä torjunut luotaan.\n\nVanha emännöitsijä ei uskaltanut käskeä Paulia pois, ja häiritsemättä,\nvaikka ruoatta ja juomatta hän odotti iltaan asti. Vasta pimeän tultua\nhän nöyryytettynä ja alakuloisena lähti kotiin.\n\nSeuraavana aamuna hän tuli takaisin — turhaan tälläkin kerralla.\nKolmantena päivänä oli portti lukossa. Ihka uusi lukko oli kiinnitetty\nsalpaan. Se näytti hankitun aivan Paulia varten.\n\nHän oli nyt varma siitä, että veljet tahallaan häntä karttoivat. —\nHe eivät kehtaa katsoa minua kasvoihin, ajatteli hän; minä kirjoitan\nheille.\n\nMutta kun hän oli tarttunut kynäänsä väkinäisesti piirtääkseen\nystävällisiä, sovinnollisia sanoja, alkoi tehtävä häntä niin inhottaa,\nettä hän iski kynänsä säpäleiksi pöytään ja rupesi voihkien kulkemaan\nlattialla edestakaisin.\n\nMinun pitää ensin hankkia itselleni voimia, sanoi hän ja hiipi\näänetönnä tyttöjen huoneeseen. Sisarukset istuivat kalpeina ikkunan\nääressä sanomatta sanaakaan ja tuijottivat etäisyyteen... Sitten toinen\npainoi päänsä toisen olkapäälle ja kuiskasi surullisesti:\n\n— He eivät tule enää koskaan!\n\n— He pelkäävät häntä, huokasi toinen.\n\nJa molemmat vaipuivat jälleen ajatuksiinsa.\n\n— Nyt toimeen, ajatteli Paul huoahtaen tultuansa jälleen huoneeseensa;\ntiesinhän, että tämä auttaisi.\n\nHän otti uuden paperiarkin ja kirjoitti kauniin kirjeen, missä hän\nselitti veljeksille, ettei hän enää ollut vihainen heille, että hän\nantaisi kaikki anteeksi, jos he vain hankkisivat hyvityksen sisarille.\n\n— Huomenna he tulevat, ajatteli hän ja huoahti keventyneenä, kun kirje\noli lähetetty. Lopun päivästä hän kuljeskeli nummella, sillä hän ei\nuskaltanut katsoa ketään silmiin — siihen määrään hän häpesi.\n\nMutta veljeksiä ei kuulunut. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jouluaatto, ja pimeä oli tulossa. Tasangon peitti paksu lumi,\nja harmaalta taivaalta putoeli alas suuria lumihiuteita. Paul näki\nsisartensa salaa ottavan hattunsa ja takkinsa ja hiipivän ulos\ntakaovesta. Hän juoksi heidän jälkeensä ja kysyi:\n\n— Mihin?\n\nSisaret alkoivat itkeä ja Katri sanoi:\n\n— Olet kiltti, jollet kysy!\n\nPaulin valtasi kamala levottomuus; hän tarttui tyttöjen käsiin ja sanoi:\n\n— Minä seuraan, jollette sano. Silloin Kerttu nyyhkyttäen sanoi:\n\n— Aioimme mennä äidin haudalle.\n\nPaulia kauhistutti, että he... siinä tilassa menisivät tuolle pyhälle\npaikalle, mutta hän varoi kaikin tavoin ilmaisemasta heille tätä\najatustansa.\n\n— Älkää, lapset! sanoi hän heitä hyväillen. Sinne ette saa mennä; se\nvain liiaksi kiihoittaisi teitä, ja sitä paitsi on tiellä niin paljon\nlunta, ettette pimeässä osaa kulkea.\n\n— Mutta jonkun pitäisi mennä sinne, väitti Katri ujosti; tänään on\njouluaatto.\n\n— Sinä olet oikeassa, siskoseni! sanoi Paul. Minä menen itse. Jääkää\nte isän luo ja sytyttäkää hänelle pari kynttilää. Jos Jumala suo, tuon\nlohdutusta muassani.\n\nSisaret myöntyivät ja jäivät kotiin. Paul puki yllensä lämpöisen nutun\nja lähti hämärään.\n\n— Sulkekaa te tänään ovet! sanoi Paul, sillä hän aavisti palaavansa\nhyvin myöhään. Ja saattaisihan joutua harhaankin lumipyryssä.\n\nValkoisella tasangolla vallitsi kolkko hiljaisuus Kuolleet kukat\nuinuivat syvällä lumen sisässä, ja missä muuten kohosi katajapensas,\nsiinä näkyi nyt vain valkoinen kumpu. Tien reunassa kasvavien\npajupehkojen rungoillakin oli lumipeite tuulen puolella.\n\nKulku oli vaivaloista, ja hän vajosi syvään joka askeleella. Ilmassa\nvälisti raskaasti lentää löyhytteli varis hänen ohitsensa.\n\nEi tietä eikä jälkiä näkyvissä. Nuo kolme yksinäistä kuusta, jotka\nkaukaisuudessa törröttivät mustina kuin kummitukset, olivat hänen\nainoana johtonansa. Kullankeltainen hohde, joka vielä äsken oli taivaan\nrannalla, sammui. Varjot kävivät mustemmiksi, ja kun Paul oli tullut\nhautuumaalle, olisi hänen ollut pimeydessä vaikea mitään löytää, jollei\näsken satanut lumi olisi heikosti valaissut.\n\nPortin oli peittänyt lumikinos; ei missään näkynyt aukkoa, josta olisi\npäässyt sisään. Käsin haparoituaan hän vihdoin löysi paikan, jossa ei\nlumen takana tuntunut mitään vastusta. Siitä hän raivasi itsellensä\ntien sisään.\n\nKuuset tervehtivät häntä synkällä huminallaan; lumessa kyyristellyt\nkorppi lensi suhisten ilmaan ja liiteli ylhäällä kuusten latvojen\nympärillä niinkuin sielu, joka ei ole löytänyt rauhaa.\n\nKun Paul näki kinosten peittämän hautuumaan kaikessa kolkkoudessaan,\nvärisytti häntä, sillä hänellä ei ollut mitään merkkiä, mistä olisi\nvoinut tuntea äidin haudan. Kummulla ei ollut ristiä, sillä hänellä ei\nollut vielä ollut varoja sen hankkimiseen, ja kumpu itse oli syvällä\nlumen peitossa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kadottanut viimeisenkin,\nmitä hän maailmassa omisti.\n\nVapisevin käsin hän loi pois lunta kumpu kummulta ja raivasi siten\nitselleen polun, jossa tuon tuostakin pisti esiin haudan nurkka,\nseppele tai sypressinoksa.\n\nTässä lepää se, tässä lepää se — hän tunsi melkein kaikki haudat.\n\nViimein hän satutti kätensä jonkun lasiastian särmiin... Se oli\nvarmaankin se, jonka Kerttu syksyllä oli tuonut asettaaksensa siihen\nastereita; viheriä, katkaistu pullo, jossa oli terävät reunat — se se\noli. Kuivuneet varret olivat vielä jälellä. Ja vieressä oli seppele,\nkanervakukkaseppele jäätyneenä ja kankeana kuin metallirengas; Paul oli\nsen itse laskenut haudalle viimeksi siellä käydessään.\n\nHän laskeutui polvillensa sen lumikummun ääreen, joka kätki hänen\nrakkahimpansa, ja painoi polttavat kasvonsa kylmään, pehmeään lumeen.\n\n— Minä olen syynä kaikkeen, äiti, valitti hän. En ole pitänyt heistä\ntarpeeksi huolta, olen antanut heidän villiintyä. Älä tuomitse heitä,\näiti — he eivät tietäneet, mitä he tekivät!... Mutta ilmaise minulle,\nmitä minun pitää tekemän!... Sano vain yksi sana! Katso, minä makaan\ntässä ja olen aivan neuvoton.\n\nÄkkiä tuntui hänestä, niinkuin ei hänelläkään olisi ollut oikeutta olla\nsiinä polvillaan ja niinkuin hänen niskoillensa olisi vierinyt kaikki\nse häpeä, joka sisaria oli kohdannut. Hän soimasi itseänsä pelkuriksi\nja itsekkääksi, koska hän oli ollut niin kauvan toimetonna uskaltamatta\nryhtyä mihinkään todelliseen ponnistukseen.\n\n— Minä teen sen, äiti, vielä tänä yönä, huudahti hän ja kavahti\nseisomaan. Minä uhraan viimeisenkin jäännöksen oman arvon tuntoani, jos\nvaan sisaret tulevat pelastetuiksi.\n\nTämän lupauksen hän teki kädet kohti taivasta kohotettuina ja riensi\nsitten ulos nummelle. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinakin kolme tuntia hän kahlasi tietöntä umpea. Kello saattoi jo olla\nkahdeksan, kun hän väsyneenä ja hengästyneenä saapui Lotkeimin portille.\n\n— Tänään he eivät pääse käsistäni, sanoi hän, ja koska portti jälleen\noli lukittuna, ryömi hän sen alitse — niinkuin oli nähnyt koirien\ntekevän.\n\nKartanon asuinrakennus oli runsaasti valaistu, mutta koska uutimet\nolivat lasketut eteen, niin ei voinut nähdä sisään; laulunrenkutusta ja\nnaurua sieltä vain kuului. Ulko-ovi oli auki. Paul seisahtui pimeään\neteiseen, kunnes sydämentykytys oli ohitse, ja naputti sitten oveen.\n\n— Sisään! kuului Ulrikin ääni.\n\nVeljekset venyivät pitkällä sohvalla, toisen jalat toisen pään\nkohdalla; he muodostivat yhdessä mitä täydellisimmän mielenrauhan ja\niloisuuden kuvan. Kummallakin oli suuri lasi kädessään, ja pöydällä\nheidän vieressään oli höyryävä punssimalja.\n\nNähdessään Paulin he hämmästyivät, niin että unhottivat nousta ylös; he\nmakasivat kuin kivettyneinä ja tuijottivat häneen.\n\n— Mitä...! huudahti Ulrik, joka ensimäiseksi sai takaisin puhetaitonsa,\nja Fritz pudotti lasinsa lattialle ja rupesi sitten suurella innolla\npoimimaan sirpaleita.\n\n— Te ymmärrätte kyllä syyn tulooni, sanoi Paul, läheten lumisena pöytää.\n\n— Emme, vastasi Ulrik ja kohosi vähitellen istumaan.\n\n— Ei meillä ole aavistustakaan, vakuutti Fritz.\n\n— Ettekö ole saaneet minun kirjettäni? kysyi Paul.\n\n— Emme ole nähneet mitään kirjettä, vastasi vanhempi veli.\n\n— Ehkä se on hukkunut postissa, lisäsi nuorempi hätäisesti.\n\n— Ajatelkaapas tarkemmin! Marraskuun kuudentenatoista päivänä, sanoi\nPaul.\n\nSilloin veljet alkoivat hämärästi muistaa, että he mainittuna päivänä\nolivat saaneet kirjeen.\n\n— Mutta me emme ymmärtäneet sen sisällystä ja heitimme sen tuleen,\nsanoi Ulrik.\n\n— Jättäkää mutkailut! vastasi Paul. Te tiedätte hyvin, mitä teidän on\ntehtävä.\n\nVeljet kohauttivat olkapäitään ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin hän\nolisi puhunut hebrean kieltä.\n\n— Minä en ole tullut tänne ilveilemään, jatkoi Paul. Te olette\nhäväisseet sisarteni mainetta ja olette sentähden velvolliset antamaan\nheille hyvitystä. Ulrik kynsäisi korvallistaan ja sanoi: — Hyvä\nMeyhöfer, se on ikävä juttu, mutta näin seisoalta ei sitä kuitenkaan\nkäy ratkaiseminen. Istu ja juo kanssamme lasi punssia — siten ehkä\nkeskustelu käy sujuvammin.\n\nFritz riensi heti noutamaan kahta uutta lasia.\n\n— Kiitoksia! sanoi Paul; minun ei ole jano. Hänet valtasi tuo\nkiusallinen tunne, että veljekset nyt, niinkuin ainakin, vain\nilveilivät hänen kanssansa. Hänen jäsenensä jähmettyivät, ja hän tunsi\nolevansa aivan avuton.\n\n— Vai sillä äänellä! vastasi Ulrik, ollen loukkaantuvinansa. Siinä\ntapauksessa emme puhu sanaakaan kanssasi. Minua ei haluta turmella\njouluiltaani sinun tähtesi.\n\n— Eikä jäähdyttää punssia, lisäsi Fritz.\n\nPaul tuijotti jäykkänä milloin nuorempaan, milloin vanhempaan. Kuinka\noli mahdollista, että nuo miehet, jotka tiesivät itsensä niin suuresti\nsyyllisiksi, saattoivat seisoa hänen edessänsä ylpeinä ja röyhkeinä,\nkun sitä vastoin hän, joka vain pyysi oikeutta, vapisi kuin pahantekijä?\n\nMutta jos sinä palaat kotiin ilman lohdutusta? sanoi tuskaisa ääni\nhänessä. Älä suututa heitä... muista, mitä lupasit äidin haudalla!\nItseäsi et saa ajatella.\n\n— No, juotko vai etkö? huusi Ulrik ärtyisästi. Itseäsi et saa ajatella!\nvaroitti ääni uudelleen; sitten Paul painoi päänsä alas ja lausui\nsortuneesti:\n\n— Kyllä... kiitoksia!\n\nVeljekset vilkaisivat toisiinsa hymyillen, ja Fritz kohotti lasinsa\nsanoen:\n\n— Hauskaa joulua!\n\n— Hauskaa joulua! sammalteli Paul ja nieli väkinäisesti höyryävän\njuoman, joka inhotti häntä.\n\nJa nyt hän istui kuin hyväkin juomatoveri veljesten kanssa pöydän\nääressä — hän, jonka olisi pitänyt esiintyä kostajana.\n\n— Käykäämme nyt siis jälleen itse asiaan, hyvä veli Meyhöfer! aloitti\nUlrik uudelleen. Mikä kerran on tapahtunut, sitä ei enää voida muuttaa.\nEn tahdo enää selvitellä, kummatko meistä ovat enemmän juosseet\ntoistensa perässä, me sisartesi vai sisaresi meidän; oli miten oli, he\novat ainakin yhtä syylliset kuin mekin. Me rakastamme sisariasi; he\novat suloisimmat tytöt koko seudulla, ja meitä surettaa ajatellessamme,\nettä olisimme heidät tehneet onnettomiksi. Mutta... että meidän nyt\npitäisi naida heidät, sitä et toki voi vaatia.\n\nPaul katsoi arasti veljeksiin ja sanoi hiljaa: Vähintäinkin sitä\nluulisin... Edemmäksi hän ei päässyt; hänestä tuntui, kuin veri olisi\nhyytynyt hänen suonissaan.\n\n— Älä tee itseäsi naurettavaksi! arveli Fritz, ja Ulrik jatkoi:\n\n— Kuule... kyllähän me sen tekisimmekin mielellämme, sillä pidämme\npaljon heistä, vaikka he ovatkin olleet hieman kevytmielisiä. (Paul oli\nraivostua, mutta sai itsensä hillityksi.) Niinkuin sanottu, me olisimme\npaikalla valmiit täyttämään tahtosi, mutta sanopas ensin, mitä sinulla\non antaa myötäjäisiksi.\n\n— Minulla ei ole... mitään, soperti Paul.\n\n— Sepä se! vastasi Fritz.\n\n— Ja me tarvitsemme rahaa — paljon rahaa, jatkoi Ulrik. Minä olen\nvanhempi ja jos otan talon haltuuni, niin minun pitää maksaa Fritzille\nniin paljon lunastusta, että hänkin voi ostaa oman tilan.\n\n— Minä... teen... työtä, lausui Paul raskaasti ja katsoi rukoilevasti\nveljeksiin.\n\n— Sinä olet jo tehnyt työtä kymmenen vuotta ja olet yhtä tyhjä kuin\nennenkin.\n\n— Tulipalo hävitti, sammalteli Paul, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä\nonnettomuutta, joka häntä oli kohdannut.\n\n— Ja ensi vuonna tapahtuu taas jotakin... Ei, ystäväni, ei käy laatuun.\n\nKun Paul ajatteli, että hänen täytyi palata kotiin viemättä lohdutuksen\nsanaa sisarille, sai tuska hänet kokonaan valtoihinsa; hänen kielensä\nirtausi kahleistaan, ja hän puhkesi sanoihin:\n\n— Mutta Jumalan nimessä, missä on järkenne?... Enhän minä voi muuta\nkuin tehdä työtä. Mutta työtä tahdon tehdä kuin juhta, yöt ja päivät...\nMinä säästän, näen nälkää, ja te saatte kaikki, mitä ansaitsen...\nMinulla on hyviä tulevaisuuden toiveita. Höyrykone on kohta kunnossa,\nja suosta lähtee tuloja... se on viisitoista jalkaa syvä... voitte itse\nmitata! Turvekuorma maksaa kymmenen markkaa... ja myötäjäisenne maksan\nvuosiosiin jaettuna joka pennin.\n\nHän katsoi veljeksiin silmät selällänsä, sillä hän odotti, että nämä\njo kävisivät suostuvaisiksi. Mutta kun he olivat vaiti, pyyhkäisi hän\nkylmää hikeä otsaltansa ja jupisi:\n\n— Niin, mitä vielä voisin tehdä?... Aivan oikein! Vaadin isän jättämään\ntalon minun haltuuni ja luovutan sen sitten teille...Kun isä kuolee,\ntulee toinen teistä talon isännäksi... ja minä lähden pois, en pyydä\nropoakaan... Onko siinä kylliksi?\n\nMutta veljekset olivat vaiti.\n\nPaulista tuntui, kuin maa olisi vaipunut syvyyksiin hänen jalkainsa\nalta ja hän itse syösty tyhjään avaruuteen. Hän pani kätensä ristiin,\nhänen hampaansa kalisivat, ja ikäänkuin tajuttomana hän katseli\nveljeksiin.\n\n— Onko tämä mahdollista? Te ette tahdo? Te ette ymmärrä, että teidän\nvelvollisuutenne on sovittaa, mitä olette rikkoneet?... Eikö teidän\nkunniantuntonne sano, ettei saa tehdä toista kunniattomaksi?... Antaako\nomatuntonne teidän nukkua?\n\n— Lopeta! sanoi Ulrik, josta tämä kaikki alkoi tuntua ilkeän\nvastenmieliseltä.\n\n— En, minä en lopeta! Minä en saata mennä kotiin näin... En\ntotisesti!... Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette tehneet\nja minkälainen kurjuus siellä kotona vallitsee?... Jos sen tietäisitte,\nette olisi noin kovasydämisiä!... Kuulkaa, Fritz ja Ulrik. Me olemme\nvanhoja tuttuja... Olemme istuneet yhdessä koulunpenkillä... Olemme\nyhdessä astuneet alttaripöydän ääreen... Te olette aina tehneet minulle\npahaa, minä olen saanut paljon kärsiä teidän tähtenne, mutta minä\nunhotan kaikki, jos vain teette hyväksi tämän yhden ainoan asian.\nTe olette kevytmielisiä, mutta ette halpamaisia... Te ette voi olla\nhalpamaisia... Teilläkin on ollut äiti... minä muistan hänet: hän\nseisoi vasemmalla kolmannen pylvään vieressä meidän päästessämme\nripille ja hän itki niinkuin minunkin äitini... Ja minun äitini... Hyi\nsentään! — Hän keskeytti puheensa häpeissään siitä, että vainajan nimi\noli tullut mainituksi viettelijäin seurassa; mutta pelko, jonka hänessä\nherätti ajatus, että hänen oli pakko palata kotiin ilman lohdutusta,\nyltyi hourupäisyydeksi; hän nielaisi tämänkin katkeruuden ja jatkoi\nedelleen, vaikkapa hänen ajatuksensa menivätkin jo aivan sekaisin:\nAjatelkaa, että lähdette kirkkomaalle... Ja teillä on sisaria...\nvieteltyjä... Ja te ette ole tarpeeksi pitäneet heitä silmällä...\nTe ette rohkene koskettaa lunta, joka on haudalla... Ja minä olisin\nviettelijä... Mitä... mitä tekisitte silloin?\n\n— Me löisimme sinut kuoliaaksi, sanoi Ulrik ja loi halveksivan katseen\nhäneen.\n\nPaul kirkaisi toivottomasti, sillä yhtäkkiä hän huomasi, kuinka syvälle\nhän oli itsensä alentanut ja kuinka hän oli likaan tallannut arvonsa\nja kunniansa. Nyrkit ojossa hän syöksyi Ulrikin kimppuun. Mutta tämä\nvetäytyi pöydän taakse suojaan, ja Fritz juoksi hakemaan palvelusväkeä\navuksi.\n\nSilloin Paul hoiperteli ulos.\n\nPihaportti oli lukittu niinkuin ennenkin. Hän ei uskaltanut palata\ntakaisin etsimään aukaisijaa, vaan ryömi portin alitse — niinkuin koira.\n\nNiinkuin koira!...\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\n— Nuori herra oli alkanut viettää iloista elämää, sanoivat rengit,\nja kun talossa oli kaikki mullin mallin, varastivat he viljaa mitan\ntoisensa perästä.\n\nMutta Paul kävi kaikissa huveissa ja tansseissa, joita seudulla\npidettiin. Kun hän otsa synkästi rypyssä ja arasti tähystellen\nympärilleen astui iloiseen seuraan, ajatteli moni itsekseen: Mitähän\ntuokin täältä tahtoo? Ja moni väisteli häntä kaartaen, ikäänkuin\nPaulista olisi langennut varjo hänen iloonsa.\n\nMutta Paulilla oli täydellisesti selvillä, mitä hän tahtoi. Hän oli\nkuullut, että Erdmann veljekset ottivat osaa kaikkiin huvituksiin,\nvallattomimpiinkin. — Kyllä minä heidät tapaan, ajatteli hän; yöt ovat\npimeät ja nummi autio. Vapaan taivaan alla he saavat katsoa minua ja\nkuolemaa silmästä silmään.\n\nKaksi päivää viimeisen Lotkeimissä käyntinsä jälkeen oli hän\nmatkustanut kaupunkiin ja ostanut siellä kauniin, kuusipiippuisen\nrevolverin. Kuin metsänpeto hän nyt väijyeli öisin pensaikoissa teiden\nvarsilla, milloin vain luuli Erdmann veljesten olevan liikkeellä.\n\nMutta odotetut eivät tulleet. He joko vainusivat vaaraa ja siksi\npysyivät kotona tai, mikä oli todennäköisintä, heidän rahansa olivat\nlopussa. — Saatanhan odottaa, sanoi Paul.\n\nJos hän jonakuna iltana oli kotona ja söi illallista sisarten kanssa\n— ne olivat äänettömiä, surullisia aterioita — niin hän säpsähti joka\nkerta kun hän loi katseensa ylös ja näki äidin piirteet sisarusten\nkalpeissa, kuihtuneissa kasvoissa. Hänen täytyi silloin aina rientää\nuudelleen väijymään.\n\nLaskiaisiltana piti seudun maanviljelijäyhdistys suuret tanssiaiset.\nSiellä tapaan heidät, ajatteli Paul, sillä hän oli kuullut, että\nveljekset kuuluivat juhlatoimikuntaan.\n\nHämärän tullessa hän käski valjastaa reen eteen, pani revolverin\nistuimenalaiseen laatikkoon ja lähti kaupunkiin. Aurinko oli paistanut\nkoko päivän, nyt hohti iltarusko taivaalla. Nummitasanko oli sinertävän\nauteren peitossa.\n\nKulkiessaan Helenenthalin ohitse hän näki taloon vietävän kaksi\nkuormallista kuusen oksia.\n\n— Näyttää siltä, kuin siellä oltaisiin juhlahankkeissa, jupisi hän\nja lisäsi synkästi hymyillen: Eihän minun tarvitse kadehtia, sillä\nvietänhän minäkin tänään juhlaa.\n\nKello kuusi hän saapui kaupunkiin, hankki itselleen pääsylipun ja istui\neräässä kahvilassa kello yhdeksään asti synkkiä tuumiaan hautoen.\n\nTultuansa juhlasalin kirkkaaseen valaistukseen ja huumaavaan\nihmisvilinään hän vetäytyi piiloon muutaman pylvään varjoon, sillä hän\nluuli jokaisen voivan lukea murhanajatukset hänen kasvoistaan.\n\nJa äkkiä hän tunsi ikäänkuin puukon pistoksen rinnassaan... Hän näki\nveljekset. He seisoivat keskellä salia uljaina ja ilosta säteilevinä,\nsilkkiset nauharuusut olkapäällä, kieloja napinreiässä, ja silmäilivät\nvoitonvarma hymy huulilla valkopukuisten tyttöjen parvea.\n\n— Nyt he ovat käsissäni! ajatteli Paul syvästi huoahtaen. Hän tunsi,\nettä peräytyminen oli hänelle nyt mahdoton. Ja sitten hän vetäytyi\nhiljaiseen nurkkaan, mistä hän saattoi pitää silmällä uhrejaan. Hän ei\nnähnyt loistavaa valaistusta, joka säteili niinkuin aurinko, hän ei\nkuullut soittoa, jonka iloiset sävelet hivelivät korvia — kaikki hänen\naistimensa oli huumannut raivoisa verenhimo.\n\nKatsellessaan tuota kirjavaa vilinää Paul kuuli takanansa puhelun.\nKaksi hyvinvoipaa herrasmiestä keskusteli:\n\n— Menetkö huomenna hautajaisiin?\n\n— Menen; nehän kuuluvat tulevan suuremmoiset.\n\n— Oliko hän kauankin sairas?\n\n— Hyvin kauan. Meidän vanha lääkärimme oli jo vuosia sitten jättänyt\nkaikki toiveet. Sitten sairas matkusti tyttärensä kanssa etelään, ja se\nnäkyi pitäneen häntä vielä jonkun ajan elossa.\n\nPaul kuunteli. Häneen iski kamala aavistus... Nuo kuusen oksat!\n\nJa toinen ääni jatkoi:\n\n— Sanohan yksi asia: tytär siellä kai on jo kohta vanhan piian\nkirjoissa... Eikö hän vieläkään ole mennyt kihloihin?\n\n— Ei. Hän on tullut kuuluisaksi siitä, että hän jakelee rukkasia\noikealle ja vasemmalle. Toiset sanovat, että hän on tehnyt sitä\nsaadaksensa pysyä äitiänsä hoitamassa, toiset taas luulevat, että hän\non rakastunut serkkuunsa Leo Helleriin — tunnethan hänet?\n\n— Tuon huimapään! Kyllä hänet tunnen. Viime viikolla hän hävisi pelissä\n800 markkaa ja on velassa korvia myöten. Mutta iloinen ja rohkea mies\nhän on, aivan kuin luotu pyydystämään kultakaloja.\n\nKeskustelevat herrasmiehet kulkivat nauraen edemmäksi.\n\nPaul tunsi halun heittäytyä maahan ja painaa kasvonsa tomuun; hänen\nkurkkuaan kouristi, ja silmäin edessä näytti liehuvan jotakin\npunaista... Hän oli siis poissa, tuo kalpea, ystävällinen rouva, johon\nhänen sydämensä oli ollut kiintynyt niin kauan kuin hän saattoi muistaa.\n\nNyt, kun hän oli kuollut, oli tie avoinna turmioon ja rikokseen.\n\nEntä Elisabet? Tyttö oli pelännyt tuota hirveätä hetkeä, ja Paul oli\nluvannut olla silloin lähellä häntä! Sen sijaan hän nyt oli väijyksissä\nkuin raateleva peto, sielu täynnä verisiä ajatuksia — hän, ainoa, jolle\ntuo vieno naisolento oli avannut puhtaan sielunsa!\n\nHäntä värisytti. — Mutta mitä minusta? ajatteli Paul. Hänellä on kyllä\nlohduttajia. Hänellä on iloinen Leo Heller, johon hän kuuluu olevan\n\"rakastunut\" - tehköön nyt serkku herra parastansa!\n\nPaul puhkesi ivalliseen nauruun ja lähti pois vakuutettuna, että hän\ntiellä odottaen kohtaisi Erdmann veljekset.\n\nKun hän kulki kuutamoisen talviyön hiljaisuudessa, rauhoittui hänen\nsielunsa vähitellen, ja nähdessään valkoisen talon häämöittävän kuin\nmarmorisen hautapatsaan, alkoi hän katkerasti itkeä.\n\n— Jopa nyt itkeä tillitän kuin vanha akka! jupisi hän ja sivalsi\npiiskalla hevosta, niin että kulkuset alkoivat kimakammin soida. Niiden\nääni kaikui hänen korvissaan, niinkuin olisi soitettu hautajaiskelloja\nkaikelle hyvälle maailmassa.\n\nHän seisahtui metsässä, missä sivutie kääntyi Lotkeimiin, sitoi\nhevosensa puuhun ja irroitti valjaista kulkuset, jottei niiden ääni\nedeltäpäin varoittaisi uhreja. Sitten hän etsi revolverin ja tarkasti,\nettä se oli ladattu. Kuusi laukausta — kaksi kullekin.\n\nOli kireä pakkanen, ja hänen jalkansa alkoivat kangistua. Hän heittäysi\nreen pohjiin ja kääriytyi vällyihin. Siellä oli hyvä ja lämmin olla;\nhänet valtasi puuduttava raukeus, ja häntä halutti nukkua. Mutta pian\nhän hieroi unen silmistänsä.\n\n— Jos aikeeni tappaa heidät on täyttä totta, niin täytyy minun olla\naivan toisessa mielentilassa...\n\nHän kavahti pystyyn ja huudahti:\n\n— Minä tahdon — minä vannon sen sinulle, äiti! Minä tahdon!\n\nJa sanojensa vahvistukseksi hän ampui laukauksen ilmaan, niin että\nkaiku kolkosti jylisi metsässä ja korpit lensivät rääkkyen ulos\npesistään.\n\nMitä likemmäksi tuli hetki, jolloin veljeksien oli palaaminen, sitä\nsuuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa; hän ei pelännyt itse tekoa,\nvaan sitä, että rohkeus ratkaisevalla hetkellä pettäisi ja käsi\nherpoisi — häntähän aina oli sanottu pelkuriksi.\n\nNoin neljän tienoissa aamulla, kun kuu oli jo laskemaisillansa, kuului\netäältä kulkusten kilinää, ensin hiljaista ja sitten yhä kovempaa. Paul\nhypähti tielle ja heittihe pitkällensä maahan. Metsän reunaa lähestyi\nreki, jossa istui kaksi turkkeihin puettua miestä. Siinä he nyt\ntulivat. Mutta kuinka vitkaan he kulkivat.\n\nReki läheni yhä hitaammin ja hitaammin. Kulkuset helähtivät vain\nharvakseen, ja ohjakset riippuivat höllällä. Veljekset kuorsasivat...\nturvattomina he olivat joutuneet Paulin käsiin.\n\nHän hypähti esiin, kävi kiinni ohjaksiin ja irroitti ruomat aisoista.\nReki seisahtui — ja herrat nukkuivat edelleen. Paul katseli heitä, ja\nkäsi, joka piteli murha-asetta, vapisi kovasti.\n\n— Mitä minun nyt on tekeminen? jupisi hän. Nukkuvina en saata\nheitä tappaa. Päihtyneet he myöskin ovat, sillä muuten olisivat jo\nheränneet... Paras on antaa heidän mennä menojaan ja odottaa seuraavaan\nkertaan.\n\nHän oli jo kiinnittää jälleen ruomat aisoihin, kun muisti äidille\nvannomansa valan.\n\n— Tiesinhän sen, että olen pelkuri enkä koskaan saa tarpeeksi\nrohkeutta... En kelpaa edes murhaajaksi!\n\n— Mutta nyt sen teen sittenkin! jupisi hän, astui kaksi askelta\ntaaksepäin ja tähtäsi Ulrikin rintaan, mutta hanaa hän ei virittänyt,\nsillä itse asiassa hän pelkäsi vahingoittavansa nukkuvaa.\n\n— Ammunkohan? ajatteli hän, seisoen samassa asennossa. Ja sitten hän\nrupesi kuvailemaan, mitä tapahtuisi, jos hän tekisi tuhotyön ja veljet\nmakaisivat tuossa kuolleina. — Joko ammun itseni ja jätän isän sekä\nsisaret kurjuuteen, tai en ammu itseäni, vaan ilmoitan asian huomenna\npoliisille - ja kurjuus kotona on yhtä suuri... Tämähän on selvää\nhulluutta — niin hän lopetti mietiskelynsä - mutta minä laukaisen joka\ntapauksessa.\n\nUlrikin turkki oli rinnan kohdalta auki, ja hänen takinpielensä olivat\ntäynnä kotiljonkihelyjä.\n\n— Toiset naiset saavat siis koristaa teitä ritarimerkeillä, ajatteli\nPaul, ja sillaikaa istuvat minun sisareni kotona kurjuudessa.\n\nHänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, että hän jo kohta laukaisee.\n\n— Mutta ensin tahdon puhua heille pari sanaa, jupisi hän, tarttui\nUlrikin olkapäähän ja ravisti häntä kovasti.\n\nUlrik heräsi ja alkoi huutaa surkeasti nähdessään vierellään Paulin\nsynkän haamun revolveri kädessä.\n\nToinenkin veli heräsi, ja molemmat nostivat neuvottomina kätensä\nsuojaksensa.\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Älä murhaa meitä!\n\n— Pane revolveri pois! Armahda meitä, armahda meitä!\n\nNiin veljekset vuorotellen uikuttivat. He panivat kätensä ristiin ja\nolisivat langenneet polvillensa, jolleivät vällyt olisi olleet esteenä.\n\nPaul katseli heitä kummissaan. Hän oli nähnyt heidät koko ikänsä\nuskaliaina ja taisteluhaluisina; noin surkeina ja valittavina\nhe tuntuivat hänestä ventovierailta. Hän toivoi, että veljekset\ntempaisivat veitsensä puolustuksekseen, jotta hän voisi käyttää\nrevolveriansa rehellisessä taistelussa. Ja äkkiä juolahti hänen\nmieleensä ajatus: Olisinpa kerrankin poikana menetellyt näin, niin\nolisin varmaankin monesta häpeästä pelastanut itseni — ja ennen kaikkia\nsisaret.\n\nUlrik koetti syleillä hänen polviansa, ja Fritz ulisi herkeämättä:\n\n— Armahda meitä! Armahda meitä!\n\n— Te tiedätte hyvin, mitä teiltä vaadin, vastasi Paul, joka oli\nvapautunut kaikesta epäröimisestä ja kylmällä päättäväisyydellä kävi\npäämääräänsä kohden.\n\n— Mitä sinä vaadit? Me teemme kaikki, mitä tahdot, huusi Ulrik, ja\nFritz koetti kätkeytyä veljensä taakse.\n\n— Teidän tulee pitää sananne, niinkuin minäkin aion tehdä, sanoi Paul.\nMinä tahtoisin, että teillä olisi rohkeutta puolustaa itseänne, jotta\nkerrankin saisimme välimme suoriksi... Mutta ehkä on näin yhtä hyvä...\nJa sanelkaa nyt perässä, mitä teille lausun: Me vannomme Jumalan ja\näitimme muiston nimessä, että kolmen päivän kuluessa täytämme ne\nlupaukset, jotka olemme antaneet sinun sisarillesi.\n\nVavisten ja sopertaen he lausuivat nämä sanat Paulin perässä.\n\n— Ja nyt vannon minä Jumalan ja minun äitini muiston nimessä, että\nammun teidät, milloin ja missä hyvänsä, jollette pidä valaanne. Nyt\nsaatte mennä... Istukaa paikallanne! Minä valjastan itse hevosenne.\nIstukaa! toisti hän, kun veljekset tahtoivat tulla avuksi. He eivät\nliikahtaneetkaan, niin tottelevaisia he nyt olivat. Ja kun Paul oli\nvaljastanut, sanoivat he hänelle kohteliaasti \"hyvää yötä!\" ja ajoivat\nmatkoihinsa.\n\n— Vai niin... tällä tavoin siis pitää menetellä! ajatteli Paul heittäen\nrevolverin lumihankeen ja katsellen reen etääntymistä. Jos luotat\noikeuteen ja kunniantuntoon ja tahdot hyvällä kaikki hyväksi tehdä,\nniin sanotaan sinua pelkuriksi ja kohdellaan kuin koiraa. Mutta jos\nsinä kohtelet toisia niinkuin koiria kysymättä, oletko oikeassa vai\net, niin sanotaan sinua urhoolliseksi, sinulle menestyy kaikki ja sinä\ntulet sankariksi. Vai niin... näin siis pitää menetellä.\n\nHän pudistihe ja tunsi inhoa sekä itseänsä että koko maailmaa kohtaan.\nHänestä tuntui, kuin ei mikään maailmassa voisi pestä häntä puhtaaksi\nkaikesta tästä liasta. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamupäivänä Paul seisoi lumessa vajan takana ja katseli\nHelenenthaliin päin, missä musta ruumissaatto järjestihe lähtemään\nsurulliselle matkallensa. Kaksi kertaa hän jo oli käynyt tallissa\nkäskeäksensä miehiä valjastamaan reen eteen, mutta molemmilla kerroilla\nsanat takertuivat kurkkuun.\n\nPaul seisoi ja katseli kädet ristissä, kuinka pitkä musta surusaatto\nkäärmeentapaisesti luikerteli valkoiselta hohtavalla tasangolla; se\npieneni ja pieneni sekä katosi viimein metsään, sillä Helenenthalin\nhautuumaa oli hyvän matkan päässä kaupunkiin päin.\n\n— Miten kaunista olisikaan ollut, ajatteli Paul, jos hänkin olisi\nhaudattu noiden kolmen kuusen alle! Silloin äiti olisi saanut hyvän\nnaapurin ja...\n\nHän värähti, sillä hänen mielikuvituksensa oli jo ehtinyt kuvailla,\nkuinka hän silloin olisi tavannut Elisabetin jonakin lauhkeana\nkevätiltana, kun he kumpikin olivat saapuneet haudallensa.\n\n— Mutta näin on paras, sanoi hän itseksensä. Miten rohkenisin koskaan\nkatsoa häntä silmiin — minä, joka olen öisin väijyillyt maantiellä\nhankkiakseni kevytmielisille sisarilleni miehet?\n\nSamassa kaksoiset juoksivat hänen luoksensa hengästyneinä. Heidän koko\nruumiinsa vapisi, ja he tapailivat sanoja.\n\n— Mikä teidän on, lapset?\n\nKerttu painoi päänsä hänen olkapäällensä, ja Katri veti nenänsä kautta\nilmaa ulos ja sisään niinkuin lapsi, joka tahtoo tukehuttaa itkuansa.\n\n— He ovat täällä, sammalsi hän ja molemmat alkoivat itkeä.\n\n— Hyvä on, vastasi Paul ja suuteli heitä.\n\n— Etkö tule sisään? kysyi Katri imien esiliinansa kulmaa.\n\n— Missä he ovat?\n\n— Sisällä ja puhuvat isän kanssa.\n\n— Jopa nyt... sehän kuuluu aivan toiselta. Menkää huoneeseenne! Tulen\nkohta perässä.\n\n— Ja mistä hinnasta olen ostanut kaiken tämän! jupisi hän itseksensä\nja meni vajaan, missä Musta Sussu majaili. On aika sinun herätä\nkuolleista, sanoi hän ja silitti sen mustaa ruumista. Meidän pitää\ntehdä kovasti työtä, sinun ja minun, jotta tytöt saisivat myötäjäisensä.\n\nAstuessaan sisään hän kuuli isän kauaksi kaikuvan äänen. — Olen hieman\nutelias tietämään, kuinka he käyttäytyvät, sanoi Paul ja kuunteli.\n\nIsä puhui:\n\n— Niin, hän on raukka ja semmoisena hän pysyy. Ne suuret suunnitelmat,\njotka minä olen tehnyt, panee hän täytäntöön omalla pikkumaisella\ntavallansa. Ihan mieltä käänti, kun katselin hänen hyörintäänsä\nkoneen kimpussa. Ja maanviljelys menee yhä taaksepäin... Oh, hyvät\nherrat, te näette minut tässä rujona, kurjana raajarikkona, mutta jos\nminulla olisi ohjat käsissäni, niin polkisin tuhansia maasta niinkuin\namerikkalainen Vanderbilt, jonka elämä tässä kalenterissa on niin\nopettavaisesti kerrottu.\n\n— Ettekö voi johtaa talon toimia, vaikka olettekin tuoliinne sidottu?\nkysyi Ulrikin ääni.\n\n— Oi, hyvät herrat! Näettekö kyyneleitäni... ne valuvat\nkiittämättömimmän pojan tähden, minkä maa päällänsä kantaa. Tässä\nkalenterissa kerrotaan pojasta, joka oman henkensä uhalla toi erämaassa\nnääntyville vanhemmillensa vettä juotavaksi rosvojen käsistä — mutta\nmitä tekee minun poikani? Tässä istuessani en voi tarjota teille edes\nyhtä ryyppyä, kumina- tai inkivääriryyppyä, jommoisen niin mielelläni\nitsekin otan.\n\n— Vastedes tuomme tavaraa muassamme, vakuutti Fritz.\n\n— Miksei Jumala ole lahjoittanut minulle kahta tuollaista poikaa kuin\nte olette? Ajatelkaapas vain; hän ei koskaan keskustele minun kanssani,\nhän sulkee minulta keittiön — ihme ja kumma, etten vielä ole kuollut\nnälkään. Niin, te tunnette hänet lapsuudesta asti — eikö hän aina ole\nollut häpeemätön ja kavala kelmi?\n\n— Hänen käytöksessään on aina ollut jotakin väkivaltaista, arveli Ulrik.\n\n— Ja pistoolia ja piiskaa hän käytteli, varsinkin toisten selän takana,\nlisäsi Fritz.\n\n— Toisten selän takana... hahaha, aivan niin, se on hänen tapaistansa!\nMutta salaiset juonet eivät vie koskaan onnellisuuteen, sanotaan tässä\nkalenterissa, ja jos vielä kerran tulen terveeksi, niin saattepa nähdä,\nettä kostan ensinnäkin tuolle murhapolttajalle, roistolle, joka on\nsyynä koko minun kurjuuteeni, ja sitten herra pojalleni, joka isäänsä\nniin huonosti kohtelee. Minä teen hänet perinnöttömäksi, ajan hänet\npois talosta — enkö ole oikeutettu sitä tekemään, hyvät herrat?\n\n— Täydellisesti! vastasivat molemmat.\n\n— Hyvää päivää! virkkoi Paul astuen sisään. Kaikki kolme säpsähtivät.\nIsä kyyristyi tuolissaan kuin koira, joka pelkää selkäsaunaa, Erdmann\nveljekset tarjosivat kätensä Paulille ja pyysivät nöyrästi, että kaikki\nvanhat vihat unhotettaisiin.\n\n— Miksi ei? vastasi Paul hilliten inhoansa. Nythän te käytte oikeata\ntietä.\n\nSittenkuin veljekset olivat esittäneet kosintansa, heräsi vanhuksessa\njälleen suuruuskiihko.\n\n— Hyvät herrat! sanoi hän ja koetti saada äänensä arvokkaaksi. Teidän\npyyntönne luonnollisesti kunnioittaa minua suuresti, mutta en nyt tällä\nhetkellä saata antaa siihen myöntävää vastausta. Ensin minun pitää\nsaada täysi takuu siitä, että tyttäreni, jotka niin hyvin kauneutensa\nja suloutensa kuin tahrattoman maineensa tähden ansaitsevat loistavan\nkohtalon, saavat varman, vakavan tulevaisuuden teidän luonanne. Minä\nolen huolellisesti kasvattanut heitä ja vartioinut heitä lempeydellä,\neikä minun isänsydämeni salli, että näin suoraa päätä heidät luovutan\nvieraille.\n\nTähän tapaan hän puhua paukutti, kunnes Paul sanoi rauhallisesti:\n\n— Lopeta, isä! Asia on jo päätetty. Ukko vaikeni ylen tyytyväisenä\nloistavaan puhetaidon näytteeseensä. — — —\n\nIltapäivällä Paul meni sisarten luo ja sanoi:\n\n— Lapset, rukoilkaa Isä meidän — rouva Douglas haudattiin tänään.\n\nSisaret katsoivat häneen suurin, ilosta loistavin silmin, ja heidän\nhuulillaan väreili onnellinen hymy.\n\n— Ettekö ymmärrä?\n\n— Ymmärrämme, sanoivat he hiljaa ja vetäytyivät likemmäksi toisiansa\nikäänkuin ruoskaa peläten.\n\nPaul jätti heidät onnen valtaan ja astui ulos kirkkaaseen, kylmään\ntalvi-ilmaan. — Mistähän johtunee, ajatteli hän, että kaikki nyt\npelkäävät minua eikä kukaan ymmärrä, mitä tarkoitan?\n\nSamana päivänä hän ajoi pois päiväläiset ja kirjoitti sepälle, että hän\ntulisi seuraavana aamuna jatkamaan työtänsä. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä samalla viikolla muuttui ilma suojaksi, työ edistyi ripeästi,\nja eräänä perjantai-iltana maaliskuun alussa seisoi Musta Sussu\nsäihkyvänkiiltävänä uudessa puvussaan. Seuraavana aamuna piti\nkoetettaman höyrypannua; puita ja hiiliä oli jo varastossa.\n\nPaul heittelihe unettomana vuoteellansa. Tunnit kuluivat hitaasti —\nkeskiyön ja päivänkoiton välinen tuskallisen odotuksen aika tuntui\niankaikkisuudelta.\n\n— Herääkö se jälleen elämään?... Sitä Paul miettimistään mietti.\n\nKello löi yksi. Silloin hän ei enää voinut hillitä itseänsä, vaan\npukeutui ja hiipi lyhty kädessä kylmänkosteaan yöhön. Tuuli tunkeutui\nhänen vaatteidensa lävitse ja jäätävä sade pieksi hänen kasvojansa.\n\nPimeästä vajasta mulkoili Musta Sussu yrmeänä, ikäänkuin se ei olisi\nsietänyt, että viimeinen yölepo häiriytyisi. Lyhdyn liekki lekotti,\nja koneen aavemainen varjo teki keltaisella lautaseinällä mitä\nhullunkurisimpia hyppyjä.\n\n— Herätänköhän mestarin? ajatteli Paul. En, maatkoon hän; minä tahdon\nensimäisen surun tai ensimäisen ilon itselleni yksin.\n\nHiililäjät katosivat räiskyen mustaan kitaan. Sininen liekki syttyi ja\nlevisi liehuen, ja pian alkoi pimeä nielu hehkua punertavana. Seinässä\nriippuva lyhty tuikki himmeästi ikäänkuin kadehtien tuota lämpöistä,\niloista valkeanpaistetta.\n\nPaul istahti hiilikasalle ja katseli liekkien leikintää. Tulisijan\novi alkoi punoittaa, ja säkenöivää kuonaa putoeli tuhkasäiliöön.\nPaulin sydän alkoi kovemmin tykyttää, ja kun hän tyynnyttääkseen\npainoi kädellään rintaansa, tunsi hän Elisabetin lahjoittaman huilun\npovitaskussaan. Samana päivänä, jolloin työ uudelleen aloitettiin, oli\nhän löytänyt sen koneen luota ja pistänyt sen taskuunsa.\n\n— Opinkohan tätäkin vielä puhaltamaan? ajatteli hän ja asetti huilun\nhuulillensa — hänen täytyi jollakin keinoin kuluttaa aikaa. Mutta\näänet tulivat koleita ja särkyneitä — mitään säveltä ei syntynyt. En\nopi enää, ajatteli hän. Mitä teen itseäni varten, se ei onnistu — se\non kerta kaikkiaan minun elämäni laki. Toisten hyväksi minun täytyy\nkylvää, jos niittää mielin.\n\nMutta sittenkin hän asetti huilun jälleen huulillensa. — Olisipa\nminusta sentään tullut taiteilija, niinkuin Elisabet ennusti, sen\nsijaan että istun nyt tässä ja lämmitän konetta, ajatteli hän.\n\nLiikutuksen väre kulki hänen lävitsensä. — Herääköhän se eloon?\nHerääköhän?\n\nUusi, vingahtava ääni lähti huilusta. — Ei käy, sanoi hän. Rakkaus ja\nhuilunsoitto minun täytynee jättää muille.\n\nNyt alkoi Mustan Sussun sisästä kuulua tuota salaperäistä\nlaulunhyminää, jonka Paul uskollisesti oli säilyttänyt muistossaan niin\nmonet vuodet Se oli kuin onnetarten laulu saarnipuun juurella...\n\n— Hei, tämäpä on kauniimpaa musiikkia! huudahti hän ja laski huilun\nkädestään. Tulipesän rautaovi särisi. Uusia hiiliä lensi hehkuvaan\nkitaan.\n\n— Kotiväki herää, ajatteli hän säpsähtäen. Mutta herätköön! Heidän\nonnensa, heidän tulevaisuutensahan tässä on kysymyksessä.\n\nHumina höyrypannussa kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Paul alkoi riemuissaan\nviheltää. — Kuinka hyvin äänet sointuvat yhteen! Hei, Sussu, mehän\nvasta olemme sentään kelpo soittoniekkoja, sinä ja minä!\n\nSavupiipusta tuprusi mustia, sakeita savupilviä, jotka aaltoillen\nhuojuivat sinne tänne kuten tuulessa hulmuava telttakatos. Eräästä\nläpästä kuului sihisevää ääntä, ja siitä tunkeutui valkoista höyryä,\njoka pian sekoittui mustaan savuun... Sihinä yltyi yltymistään, ja\nmanometrin viisari kulki yhä eteenpäin...\n\n— Nyt kone käymään!\n\nVapisevin käsin hän tarttui vipuun. Nytkäys... väännähdys... ja\nniinkuin henkien pyörittämänä kieppui ratas ympäri.\n\n— Voitto! Se elää — se elää!\n\nKuulkoot nyt ja tulkoot. Hän kävi kiinni höyrypillin vääntimeen, ja\nkimakka vihellys kirkaisi yöhön:\n\n— Minä elän! Minä elän!\n\nPaul pani kätensä ristiin ja kuiskasi: Oi äiti, tämä sinun olisi\npitänyt nähdä. Kun hän oli sen sanonut, tuntui hänestä yhtäkkiä,\nniinkuin tämäkin ponnistus olisi ollut turhaa, niinkuin kuolema uhkaisi\nhäntä ja supattaisi korvaan: Sinun pitää kuoleman — kuoleman, ennenkuin\nolet saanut elää!\n\n— Minulla on vielä tekemistä, sanoi hän kyynelet silmissä. Ensin tahdon\nnähdä sisaret onnellisina -jos he jäävät köyhiksi, niin heitä pidellään\npahoin, — ensin tahdon saada talon hyvään kuntoon, sitten saa kuolema\ntulla.\n\nJa mustina kuin nuo koneesta tupruavat savupilvet kuvastuivat hänen\nhenkensä silmäin eteen uudet orjuuden, taistelun ja murheen ajat.\n\nUnen pöpperössä kokoontui talon väki vajaan; sisaretkin riensivät\npaikalle ja seisoivat savussa ja tulen loisteessa pelokkaina kiinni\ntoisissaan. Valkoisissa yöpukimissaan he olivat kuin kaksi kalpeata\nruusua samassa varressa.\n\n— Tässä valmistetaan teille tulevaisuutta, lapsi parat, mutisi Paul ja\nnyökkäsi heille.\n\nMestarin tultua paikalle meni Paul isän luo, joka hämmästyneenä\ntuijotti tulijaan.\n\n— Isä! sanoi poika kainosti, vaikka sydän kuohuikin ylpeyttä. Nyt on\nkone kunnossa. Heti kun maa on sulanut, voidaan aloittaa työt suossa.\n\nVanhus murahti: Anna minun olla rauhassa! ja kääntyi vuoteellansa\nseinään päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kone seuraavana aamuna vedettiin ulos, kuului vajan kynnykseltä\nomituista rouskinaa jonkun pyörän alta. Paul kumartui katsomaan ja\nlöysi litteäksi musertuneena — Elisabetin huilun.\n\nHän hymyili katkerasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Nyt olen\nuhrannut sinulle viimeisen kalleuteni, nyt voit olla tyytyväinen,\nSurutar!\n\nSiitä hetkestä alkaen tuntui hänestä, kuin olisi viimeinenkin side\nhänen ja Elisabetin väliltä katkennut. Hän oli kadottanut Elisabetin,\nniinkuin hän oli kadottanut unelmansa, toiveensa, arvonsa, oman\nitsensä...\n\nHuutaen ja hoilottaen Musta Sussu hinattiin suon rannalle.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nVuodet kuluivat. Sisaret olivat jo kauan eläneet onnellisina\nperheenemäntinä, myötäjäissumma oli maksettu, ja langot alkoivat jo\nkäydä lainailemassa Paulilta.\n\nKuinka hiljaista oli nyt yksinäisessä Meyhöferin talossa! Isä saattoi\njo kyllä kompuroida kainalosauvan nojassa ulkona puistossa ja pihalla,\nmutta isännyydestä ei hän enää välittänyt. Paul ei voinut tehdä\nhänen hyväksensä muuta kuin laitattaa hänelle hänen mieliruokiansa,\ntarjota silloin tällöin lasin tai pari kuminaviinaa ja lahjoittaa joka\njouluksi uuden kalenterin. Olisihan ukon pitänyt olla tyytyväinen\noloonsa, semminkin kun kaupunkimatkat olivat jo käyneet hänelle liian\nvaivaloisiksi, mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa vahvistui, sitä\nkatkerammaksi kävi hänen mielensä. Hän saattoi tuntikausia istua ja\nmurjottaa, purra hammastansa ja uhkaavasti puida nyrkkiänsä. Eräs hänen\npäähänpistoistaan oli se, että poika tahallansa tahtoi nöyryyttää häntä\nanastamalla itsellensä kunnian noista suurista aatteista, jotka vanhus\noli keksinyt. Kuullessaan, mitä suo tuotti, laski hän, kuinka loistava\ntulos olisi saatu hänen osakeyhtiöstään. Ei hän säästellyt miljoonia —\nsillä eihän hänen tarvinnut sitä tehdä!\n\nMutta sen ohessa kyti hänen sielunsa pimeimmässä sopukassa kostotuuma\nDouglasia vastaan. Tämän ajatuksen hän piti salassa; ei hän edes\nvävyillensä, joille hän muutoin mielellään avasi sydämensä, puhunut\ntästä asiasta. Ulrik virkkoi kerran Paulille:\n\n— Pidä varasi! Ukolla näkyy olevan paha mielessä Douglasia vastaan.\n\n— Joutavia! vastasi Paul näennäisesti huolettomana, vaikka hän itsekin\nusein oli ollut levoton saman asian tähden.\n\nPaulin elämä oli tyhjää ja ilotonta. Koko hänen mielensä oli\nkiintynyt talonhoitoon ja rahanansioon, vaikkei kumpikaan niistä\nhänelle tyydytystä tuonut. Hänellä ei enää ollut ketään, joka hänen\nolisi pitänyt tehdä onnelliseksi työllänsä, ja sentähden hän katsoi\npuuhaamisen kadottaneen merkityksensä. Hän teki työtä kuin juhta,\njoka perässään kiskoo auraa mätästen ja pehkojen keskellä tietämättä,\nmitä hyötyä aura tekee. Monesti meni kuukausia, joiden kuluessa hän\nei kertaakaan silmännyt sieluunsa. Viheltäminen oli häneltä jäänyt.\nHän pelkäsi tunne-elämän tuskia, mutta niitä aikoja, jolloin hän vielä\nsävelin saattoi tulkita mielialojansa, muisteli hän niinkuin kadotettua\nparatiisia.\n\nUsein hänet valtasi syvä katkeruus, kun hän vertaili työnsä, surujensa,\nvalvottujen öidensä tuottamaa voittoa siihen, mitä hän oli uhrannut. Se\nnäytti hänestä olleen jotakin uljasta, rikasta, onnea tuottavaa, mutta\nsen nimeä hän ei tietänyt.\n\nNäistä mietiskelyistä hän paraiten vapautui käymällä käsiksi ankaraan\ntyöhön; siten kului taas aikoja, ennenkuin sairaus hänet uudelleen\nyllätti.\n\nMaatila vaurastui vuosi vuodelta. Douglasille oli velka maksettu,\npellot olivat hyvässä voimassa, ja laitumella kävi kalliita\nrotuelukoita. Koko talon piti saada aivan uusi puku. Asuinhuoneus,\ntalli, aitat, kaikki oli rakennettava uudestaan. Ja muutamana keväänä\nalkoi vilistä kaikellaista työväkeä talossa. Asuinrakennus purettiin,\nPaul valitsi asunnokseen erään lautakopin, ja isä saatiin helposti\nmuuttamaan toisen vävynsä luo.\n\n— En tule enää koskaan takaisin, sanoi ukko lähtiessään; minä en voi\nkatsella sinun hulluja ilveitäsi.\n\nMutta syksyllä, heti kun asunto oli valmis, hän tuli takaisin. Hän\nistui mukavasti nojatuoliinsa ja pauhasi ja haukkui vävyjänsä, jotka\nnähtävästi eivät olleet häntä aivan lempein käsin pidelleet.\n\n— Nyt ei minulla enää ole maailmassa paikkaa, mihin laskisin harmaan\npääni levolle, murisi hän venyessään laiskana patjoillaan.\n\nSeuraavana keväänä tuli aittarakennusten vuoro. Erittäinkin tahtoi\nPaul, että uudesta vilja-aitasta tulisi oikea maalaiskomeuden näyte,\nmuistomerkki tuosta yöstä, joka antoi äidille kuoloniskun.\n\nMaamies, joka nyt kulki nummen poikki, seisahtui mielellään hetkiseksi\nihailemaan noita uusia, komeita rakennuksia, joiden punaiset tiilikatot\nloistivat jo kauaksi; mutta moni pudisti epäilevästi päätänsä ja mutisi\nitseksensä: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.\n\nUlkona suolla tuprutti Musta Sussu ilmoihin mustia savupilviä,\nleikkauskoneen veitset viilsivät syvälti sitkeää kamaraa, ja\nturvepuristin teki työtä verkalleen ja ääneti niinkuin rauhallinen\njuhta. Äsken rakennetun suojuksen valkeat seinät hohtivat\nauringonpaisteessa, ja yltympäri kohoili pitkiä, mustia valleja\nvalmista polttoturvetta. Se oli kovaa ja raskasta, vapaata juurisyistä\nja sisälsi paljon hiiltä. Tämä turve voitti pian kilpailussa, ja sillä\noli hyvä nimi aina Königsbergiin asti.\n\nPaul, joka kauppamatkoillaan paljon tuli tekemisiin vierasten ihmisten\nkanssa, sai nyt nauttia sitäkin onnea, että häntä tervehdittiin\narvokkaana miehenä ja että mahtavat tilanomistajat kohtelivat häntä\nniinkuin vertaistansa. Mutta ei hän siitä enää iloinnut. Jos joku\nystävällisesti pudisti hänen kättänsä, toivotti hänelle onnea tai\npyysi häntä käymään luonansa, niin Paul itseksensä ajatteli: Tahtooko\nhän pilkata minua? Ja vaikka hän kyllä huomasi, että toinen tarkoitti\ntäyttä totta, niin tuntui hänestä aina, niinkuin kivi olisi pudonnut\nrinnalta, kun hän sai mennä menojansa.\n\n— Mikseivät tulleet ennemmin, nuo ystävälliset, ajatteli hän, — silloin\nkun vielä olin tuskassa ja kaipasin sydämellistä sanaa? Nyt olen\nkuollut kuin tukki — nyt he tulevat liian myöhään.\n\nMutta kunnianhimo ajoi häntä yhä eteenpäin. Ja ikäänkuin taivas itse\nolisi tahtonut täydentää Paulin työtä, saatiin tänä vuonna, joka oli\nseitsemäs äidin kuolemasta, niin runsaasti sadetta ja päivänpaistetta,\nkumpaakin oikeaan aikaan, että laihot kasvoivat uskomattoman hyvin.\nIhmisiä tällainen siunaus miltei kammotti, ja he kysyivät levottomina\ntoisiltaan: Voiko tämä olla onneksi?\n\n— Vielä tässä jokin tuho sattuu, raesade tai muu, virkkoi Paul, joka\naina odotti pahinta.\n\nMutta eipäs! Kuorma kuorman perästä kulki latoihin, ja kullankeltaisia\nlyhteitä, joista jyviä varisi, heitettiin sisään, kunnes ladot\ntäyttyivät lattiasta kattoon asti.\n\nEi tämäkään ilahuttanut Paulia.\n\nMitä enemmän hänelle kokoontui kultaa ja kunniaa, sitä enemmän kasvoi\nhänen kaihomielisyytensä. Kun näki hänen kulkevan otsa rypyssä maahan\ntuijottaen, saattoi pitää häntä velkahuolten murtamana miehenä, joka\noli jo aivan perikadon partaalla.\n\nTähän aikaan näki hän sanomalehdestä, että Elisabet oli kihloissa.\nNimet Elisabet Douglas ja Leo Heller olivat painetut korukirjaimilla\ntoistensa alle. Paul ei tuntenut mitään pistävää tuskaa, hän ei\nedes säpsähtänyt, vaan hymyili alakuloisen tyytyväisesti ja jupisi\nitseksensä:\n\n— Sanoinhan sen heti.\n\nJa sitten hän muisti, mitä nuorempi Erdmann kerran kirjoitti kirkossa\nsuututtaaksensa häntä: se oli muuten aivan samaa kuin ilmoituksen\nsisällys, paitsi että hänen nimensä oli Leo Hellerin sijassa — mutta\nolihan sekin jo suuri eroitus.\n\nHän ei ollut nähnyt Elisabetia vuosikausiin, vaikka he asuivat niin\nlähellä toisiansa. Valkoinen talo loisti nyt niinkuin silloinkin, kun\nhänessä lapsena oli herännyt halu tehdä sinne pyhiinvaellusmatka; mutta\ntuo taikahohde, joka vielä viisitoista vuotta takaperin ympäröitsi\ntaloa, oli nyt kadonnut, häipynyt jokapäiväisyyden varjoihin.\n\n— Tulkoon hän onnelliseksi! sanoi hän ja luuli tällä toivotuksella\nlohduttaneensa itseänsä tarpeeksi.\n\nSeuraavana sunnuntaina vietettiin kirkossa elonkorjuujuhlaa. Paul istui\nnurkassaan ja kuunteli urkujen soittoa ja papin saarnaa. Auringonpaiste\ntunkeutui sisään tuhansina väri vivahduksina maalattujen ikkunalasien\nlävitse — aivan kuten silloin kun hän ja Elisabet pääsivät ripille\n— mutta yhtä synkkänä seisoi myöskin tuo harmaapukuinen nainen ja\ntuijotti häneen suurin, loisteettomin silmin...\n\n— Minäkin vietän tänään elonkorjuujuhlaa, ajatteli Paul, nuoruuteni\nelonkorjuujuhlaa. Mutta iloinen juhla se ei ole...\n\nJumalanpalvelus oli loppunut. Urut soittivat ylistyslaulua, ja iloinen\nkirkkokansa virtaili ulos tammien varjostamaan kirkkopihaan, missä\nonnea toivottaen pudistettiin ystävän kättä.\n\nKun Paul astui alas portaita, näki hän edessään Elisabetin sulhasensa\nrinnalla. Hän oli vanhentunut ja näytti kalpealta ja sairaloiselta. Kun\nhänen katseensa kohtasi Paulin, kävi hän vieläkin kalpeammaksi.\n\nPaulin koko ruumis vapisi, mutta hänen katseensa ei väistynyt pois\nElisabetista. Hämillään hän kohotti lakkiansa, ja samassa paikassa,\nmissä he viisitoista vuotta sitten puhuivat ensimäiset sanat toistensa\nkanssa, kulkivat he nyt ääneti ja vieraina toistensa ohitse. — — —\n\n\n\n\nXX.\n\n\n— Mitähän isä tuolla puuhaa? sanoi Katri Erdmann Kerttu Erdmannille.\nMolemmat rouvat olivat tulossa taloon. He olivat lähteneet liikkeelle\nkäydäkseen katsomassa entistä kotiansa ja saadakseen samalla avata\nsydämensä Paulille.\n\nUkko seisoi kyyryssä ladon takana ja penkoi olkiaumaa, joka oli sinne\ntehty. Kuultuansa vaunujen ratinan taukosi hän äkkiä puuhastaan ja\nhieroi käsiänsä niinkuin pahanteosta yllätetty, joka koettaa näyttää\nluonnolliselta.\n\nSisarukset katsoivat toisiinsa, ja Kerttu arveli, että Paulin pitäisi\nsaada vihiä tästä asiasta.\n\nNämä molemmat tuulihatut olivat jo talttuneet ja käyneet järkeviksi.\nNuo vallattomat, ruskeat kiharat juontuivat sileiksi kammattuina\nalas korvien ohitse, ja hehkuvissa silmissä oli väsähtänyt kiilto —\nikäänkuin tietäisivät ne kertoa, miltä tuntuu itkeä yksinäisyydessä.\nKatri rouvalla oli kolme tukevaa poikaa, Kerttu rouva herätti toiveita\njo neljännestäkin perillisestä, ja äitiys on raskasta, kuten jokainen\ntietää.\n\nPaul ei ollut kotona, hän oli mennyt suolle, mutta isä tuli vastaan\nviekkaasti nauraen ja heiluttaen kainalosauvaansa.\n\n— Enkö juokse taas niinkuin nuorukainen? huusi hän.\n\nKatri rouva lausui ihmettelynsä sen johdosta, ja saman teki Kerttu\nrouvakin.\n\n— Se käy kuin tanssi, nauroi ukko. Toissa päivänä kävin aina\nHelenenthalissa asti.\n\nKummastellen, melkein peloissaan sisaret katsoivat häneen, sillä hän ei\nollut käynyt siinä talossa sittenkuin muutti sieltä pois.\n\n— Kuinka sinut otettiin siellä vastaan? kysyi Kerttu rouva.\n\n— Kuka? Kuinka? Oh, te luulitte minun käyneen heidän luonansa... Jopa\nnyt! Ennen menisin teidän talonkoiranne vieraaksi ja pureskelisin sen\nluupaloja!\n\n— Mutta mitä sinä siellä teit?\n\n— Katsoin portin raosta, mitä talon kello oli, ja palasin sitten\ntakaisin. Arvatkaas, kuinka pitkän ajan tarvitsen päästäkseni sinne.\n\nHeillä ei ollut aavistustakaan.\n\n— Puolitoista tuntia, oikea kilpajuoksijan vauhti... Mutta jos on\njotakin kannettavaa, niin vienee matka kaksikin tuntia.\n\n— Ja ainoastaan sitä laskeaksesi kävit siellä?...\n\n— Ainoastaan sentähden, sydänkäpyni, ainoastaan sen tähden!\n\nJa hänen silmänsä säkenöivät kammottavasti.\n\nSitten istuttiin verannalle, jonka Paul oli rakennuttanut valkoisen\ntalon malliin. Vanha emännöitsijä, joka ennen oli hoitanut Erdmann\nveljesten taloutta ja heidän naimisensa jälkeen muuttanut Meyhöferille,\nmeni kyökkiin keittämään kahvia ja paistamaan vohvelia, ja kun isällä\nei ollut muuta puhumista, niin hän haukuskeli Paulia ja vävyjänsä.\nMutta tänään hän teki sitä enemmän vanhasta tavasta kuin sisällisestä\ntarpeesta, sillä hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla, eikä hän\nvoinut istua hetkeäkään levollisena tuolillaan.\n\n— Mennään sisään! sanoi Katri. Tässä tuulee, niin että on ilmaan\nlentää. Meidän täytyy myös hieman katsella taloutta.\n\n— Tulee varmaan myrsky yöksi, arveli Kerttu. Molemmat hypähtivät\nsäikähdyksestä, sillä vanhus purskahti niin omituiselta kaikuvaan\nnauruun.\n\n— Anna myrskytä vaan! sanoi isä hiukan hämillään. Myrsky puhdistaa\nilmaa. Eikö teilläkin käy väliin myrsky avioelämässänne?\n\nKatrin kasvoissa leimahti välähdys entistä veitikkamaisuutta, mutta\nKertun huulista näkyi, kuin itku olisi hyvin lähellä. Hänellä\nnähtävästi oli vielä viimeinen myrsky liian tuoreessa muistossa.\n\n— Tänä vuonna tulee syksy aikaisin, arveli Kerttu alakuloisena.\n\n— Anna tulla! Ovathan aitat täynnä.\n\n— Jumalan kiitos! virnui ukko; ne ovat täpösen täynnä.\n\nSisarukset seisoivat toisiinsa painautuneina ikkunan ääressä, otsat\nruutua vasten; ja katselivat ulos auringonpaisteiseen pihaan, missä\ntuuli lennätteli hiekkaa ilmaan...\n\nHämärän tullessa Paul saapui kotiin mustana kuin murjaani, sillä\nturpeen tomu oli käynyt kiinni partaan ja kasvoihin.\n\nHän tervehti sisaria, katsoi heihin terävästi ja sanoi:\n\n— Saatte valittaa toisella kerralla!\n\nKatri katsoi Kerttuun ja Kerttu Katriin, ja sitten he purskahtivat\nnauruun, tarttuivat Pauliin kiinni kummastakin olkapäästä ja\ntanssittivat häntä ympäri huonetta.\n\n— Te tahraatte itsenne, lapset! sanoi hän.\n\n— \"On lemmittyni nokikolari\", rallatti Kerttu, ja Katri lisäsi jatkoksi\ntoisenkin värsyn.\n\nSitten he suutelivat Paulia ja juoksivat peiliin katsomaan, olivatko\nsuudelmat jättäneet jälkiä. Kun Paul oli mennyt peseytymään, sanoi\nKerttu.\n\n— Kummallista: hänen tarvitsee vain katsoa ihmiseen, niin kaikki\nkääntyy hyvin päin.\n\nJa Katri lisäsi:\n\n— Mutta hän itse on tänään vähäpuheisempi kuin tavallisesti.\n\n— Paul, ole nyt kiltti! sanoi toinen sisarista hyväillen, heidän\nkaikkien istuessa illallispöydän ääressä. Emmehän käy kotona muulloin\nkuin kerran joka riemuvuosi... Tee nyt naamasi hiukan ystävällisemmäksi.\n\n— Oletteko unhottaneet, mikä päivä tänään on? sanoi Paul ja silitteli\nheidän hiuksiansa.\n\nSisaret pelästyivät, sillä he ajattelivat ensin äidin kuolinpäivää,\nmutta hengittivät keveämmin muistaessaan, että hän kuoli juhannuksen\naikaan.\n\n— Mikä päivä tänään on sitten? kysyivät he.\n\n— Tänään kahdeksan vuotta sitten paloi meidän vilja-aitta.\n\nKaikki olivat vaiti — ainoastaan isä murisi ja naurahteli itseksensä. —\n— —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo pimetä; taivaan rannalla vielä kuitenkin kyti hehkuvanpunainen\nviiru, joka heijasteli pöydän valkoiseen liinaan... Tuuli ryskytti\nikkunanluukkuja.\n\nTuntui keveämmältä, kun emännöitsijä astui huoneeseen. Hän oli vanha,\npuhelias nainen, jolla aina oli paljon uutisia.\n\n— No, rouva Jankus, mitä uutta? huudahti Katri iloisena siitä, että\npääsi vapaaksi tuon surullisen muiston painajaisesta.\n\n— Oi, rouva hyvä, ettekö siis tiedä, kuinka tänään kirkossa peuhataan?\nKoko kylä on siellä sitomassa köynnöksiä — alttaria koristaa paljaista\nruusuista tehty köynnös, ja sen molemmille puolille on asetettu\nkauniita oleanderipuita.\n\n— Mitä sitten on tulossa?\n\n— Häät, rouva kulta! Huomenna viettää neiti Douglas häitänsä.\n\nSisaret vavahtivat, katsoivat toisiinsa ja sitten Pauliin. Tämä\nkieritteli sormissaan leivän murua ja näytti siltä, kuin ei asia\nensinkään olisi koskenut häntä. Sisaret loivat jälleen toisiinsa\nkatseen ja tarttuivat yhtaikaa Paulin käsiin.\n\n— Tehän revitte minut palasiksi, lapset! sanoi hän väsyneesti hymyillen.\n\n— Sittenhän siellä on tänä iltana kemut? sanoi isä, joka äkkiä oli\nkäynyt hyvin virkeäksi.\n\n— Luultavasti, luultavasti! vastasi emännöitsijä!\n\n— Sehän sopii erinomaisesti! lausui vanhus.\n\n— Erinomaisesti... Mitä tarkoitat? kysyi Paul.\n\n— No tarkoitan vaan... että kummallinen sattuma... Samana päivänä,\njolloin meillä oli tulipalo... Sanopas Paul, joka olit hereillä —\nmitähän kello oli, kun ensin näit tulen?\n\n— Saattoi olla yhden aika.\n\n— Niin, sinähän sen tiedät... Mitä sinä oikeastaan hait\nHelenenthalista, sitä en vieläkään ymmärrä, mutta hyvä on... oikein\nhyvä... Nyt tiedän tarkoin mitä kello oli.\n\n— Onhan siinäkin jotakin tietämistä, sanoi Kerttu nauraen.\n\n— Niin onkin! vastasi ukko uhmaavasti. Saathan nähdä, tyttöseni,\nsaathan nähdä...\n\nPaul viittasi sisarille, että antaisivat ukon olla rauhassa. Kohta sen\njälkeen tyttäret sanoivat jäähyväiset.\n\n— Sinunhan piti puhuman Paulille, että ukolla oli jotakin salaista\npuuhaa ladon takana, sanoi Katri vaunuihin astuessaan.\n\n— Aivan oikein! vastasi tämä, käski ajajan pysäyttää ja viittasi Paulin\nluoksensa.\n\nMutta vanhus, joka epäluuloisena kuunteli kaikkia, tuli myös paikalle,\nja keskustelun täytyi jäädä.\n\nKun Paul tavallisella iltakierrollansa tuli keittiöön, kuuli hän isän\npyytävän emännöitsijältä saviruukkua.\n\n— Mitä herra Meyhöfer sillä tekisi? kysyi eukko.\n\n— Tuumin tästä lähteä kuokkimaan morsiusiltana häätaloon! vastasi ukko\nilkeästi nauraen. Ehkä heltiää minullekin hääkakusta muru.\n\nEukko oli läkähtyä nauruunsa, ja isä kompuroi huoneeseensa, jonka oven\nhän huolellisesti lukitsi.\n\nKoko talo oli vaipunut lepoon; Paul vain vielä kuljeskeli pimeässä\npihassa.\n\n— Hän viettää siis huomenna häitään, ajatteli hän. Jos olisin hyvä\nkristitty, täytyisi minun rukoilla Isä meidän hänen onneksensa... Mutta\nniin hurskas en vielä ole... Luulen, että hän oli minulle hyvin rakas —\nrakkaampi kuin itsekään tiesin... Mutta kuinka on saattanut tapahtua,\nettä olemme näin vieraantuneet toisistamme?\n\nPaul mietti miettimistään, mutta ei päässyt mihinkään tulokseen.\n\nKuu teki nousuansa suurena ja veripunaisena. Myrsky tuntui yltyneen; se\nvinkui nurkissa ja kohisi puiden latvoissa.\n\n— Jos tuli tänä yönä pääsisi irti, niin ei se tyytyisikään paljaaseen\nvilja-aittaan, ajatteli Paul, ja muisti, että hänen täytyy kiiruhtaa\nasiamiestä toimittamaan palovakuutuksen valmiiksi. Sillä eihän tiedä,\nmitä voi tapahtua! lisäsi hän ja päätti mennä levolle. Päivä se on\nhuominenkin ja — vielä lisäksi hääpäivä.\n\nVarpaillansa hän hiipi makuusuojaansa, jonka hän oli sijoittanut isän\nhuoneen viereen voidaksensa olla saapuvilla, jos vanhukselle jotakin\ntapahtuisi. Hänen ei tarvinnut sytyttää kynttilää, sillä täysikuu oli\njo korkealla ja paistoi huoneeseen.\n\n— Saankohan unta tänä yönä? ajatteli hän tuntia myöhemmin. Tuulessa\nlentävien lehtien varjot hyppivät hänen peitteellänsä, ja niiden\nlomista pilkistivät kuun säteet kuin valkoiset liekit.\n\n— Tuona juhannusyönä oli kuu yhtä kirkas, ajatteli hän ja muisti,\nkuinka valkoisena Elisabetin yöpuku oli vilahdellut tumman viitan alta.\n\n— Se oli elämäni ihanin yö, jupisi hän huoahtaen, päätti nukkua ja veti\npeitteen korvien yli.\n\nKohta sen jälkeen oli hän kuulevinänsä isän hiljaa nousevan vuoteestaan\nja kompuroivan ulos. Selvästi eroitti hän, kuinka kainalosauva kalisi\nkuistin kivilattiaa vasten. — Kyllä kai hän pian palajaa, ajatteli Paul\nja vaipui levottomaan unenhorrokseen, jossa häntä kaikellaiset pahat\nunet vaivasivat.\n\nKun hän jälleen heräsi, oli kuu noussut niin korkealle, että tuskin\nainoakaan säde pääsi huoneeseen. Mutta pihamaa oli kirkkaasti valaistu.\n\n— Kummallista, etten ole kuullut isän tulevan takaisin, sanoi Paul\nitseksensä. Hän nousi istualleen ja katsoi taskukelloansa, joka riippui\nvuoteen yläpuolella.\n\nSe oli kahdeksan minuuttia vailla yksi... Kaksi tuntia oli siis kulunut.\n\n— Olen varmaan nukkunut hyvin sikeästi, ajatteli hän ja aikoi jälleen\nlaskeutua levolle, mutta samassa myrsky paiskasi ulko-oven kiinni, niin\nettä koko rakennus tärähti.\n\nPaul hyppäsi pelästyneenä vuoteestaan.\n\n— Mitä tämä on?... Ulko-ovi auki... Isä ei siis vielä ole palannut?...\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli pukenut yllensä takin ja housut\nsekä syöksynyt ulos paljain jaloin ja päin. Ovi, joka vei isän\nhuoneesta etehiseen, oli auki. Pelosta kalpeana Paul meni vuoteen luo.\nSe oli koskematonna, ainoastaan jalkapäässä oli peittoon painunut lovi.\nSiinä ukko siis oli istunut jäsentä järkähyttämättä istunut puolitoista\ntuntia nähtävästi odottaen Paulin nukkumista.\n\n— Mitä taivaan nimessä tämä kaikki merkitsee? Hänen katseensa tarkasti\nkoko huonetta. Nurkassa viruivat vaatekengät, joilla isä päivät\numpeensa tallusteli, mutta saappaat, jotka samassa paikassa olivat\nseisoneet kuukausia käyttämättöminä — ne olivat poissa.\n\nOliko tuo rampa ukko lähtenyt yöllä kulkemaan? Paulin sydän oli lakata\nsykkimästä... Hän syöksyi ulos pihaan. Se oli valoisa kuin päivällä,\npaitsi niissä kohdin, missä rakennukset loivat varjoa.\n\nTuuli kohisi puissa ja vyörytti hiekkaa ilmaan; muuten kaikki oli\nhiljaista ja tyhjää.\n\nPaul juoksi läpi puutarhan — ei jälkeäkään; tallin taakse — ei\njälkeäkään... Mihinkä hän sitten on mennyt?\n\nKoira vinkui koppinsa edessä — hän laski sen irti.\n\n— Hae isäntä, Turkki!\n\nKoira nuuski pitkin maata ja juoksi ladon taakse, missä olkiaumat\nolivat. Siellä oli niin valoisaa, että olisi saattanut löytää\nnuppineulankin. Mitään erinomaista ei näkynyt, ainoastaan yhdessä\nkohden oli olkia hieman pengottu.\n\nMutta mitä tämä on?... Kuka on pystyttänyt tikapuut seinää vasten —\ntikapuut, jotka vielä kaksi tuntia sitten makasivat maassa aitauksen\nsisäpuolella?\n\nJa... mitä taivaan tähden on tämä?... Kuka on avannut ullakon luukun,\njonka itse olen sisäpuolelta salpaan pannut?\n\nMaa tikapuiden juurella tuntui olevan kosteata... löyhkäsi paloöljyltä.\n\nVapisevin käsin Paul piteli olkia. Ne olivat märkiä, ja öljyn haju\ntarttui hänen sormiinsa.\n\nHänen polvensa horjuivat, ja kamala aavistus sai hänen silmänsä\npimenemään. Suurella vaivalla hän kapusi tikapuita myöten luukulle.\n\nKoira vinkui alhaalla.\n\n— Hae isäntä, Turkki, — isäntä!\n\nEläin ulvahti iloisesti ja juoksi nuuskien yltympäri, kunnes se näkyi\nlöytäneen jäljet.\n\nJännityksestä väristen Paul tuijotti koiran perään. Se suuntasi\nkulkunsa pihaportille. Sitä tietä isä siis oli mennyt.\n\nMutta sitten... sitten! Mihin koira sitten kääntyy?\n\n− Hae isäntä, Turkki!\n\nKoira ulvahti vielä kerran ja lähti sitten täyttä laukkaa —\nHelenenthaliin päin.\n\nHelenenthaliin? Mitähän isä sieltä tahtoi? Mutta olihan hän\niltapäivällä puhunut koematkasta sinne... Ja sitä sanoessaan hän oli\nnauranut ilkeästi... Ja kun oli puhe tulipalosta — mitä hän tarkoitti\nsanoilla \"sopii erinomaisesti?\"... Ja tänään... Miksi juuri tänään?\n\n— Nyt täytyy saada selitys arvoitukseen, ennenkuin on liian myöhäistä.\n\nApua etsien hän katseli ympärillensä. Hän pisti kätensä koneellisesti\nluukusta sisään ja sai kiinni lyhteiden alle piiloitetun läkkikannun\nsangasta... Se oli paloöljysäiliö, jonka hän eilen oli täyttänyt. Ja\nkenenkä kehoituksesta? Kuka oli tullut ja sanonut...\n\n— Isä, isä! Mitä aiot tehdä Helenenthalissa? Kuinka paljon oli nyt\njälellä kannussa? Se oli tuskin puolillaan.\n\nJa sitten Paul haparoidessaan sai käsiinsä tulitikkuja, joita oli\nhajallansa kannun ympärillä...\n\nSilloin putosi side hänen silmiltänsä. Kuului tuskan huuto: Hän on\nmennyt polttamaan Douglasin taloa!\n\nKaikki hänen silmissään pyöri ja huojui, ja hän olisi pudonnut maahan,\njolleivät hänen kätensä olisi suonenvedontapaisesti olleet puristuneet\nkiinni reunapuuhun.\n\nNyt oli kaikki selvillä:... isän sekavat puheet, hänen naurunsa ja\nuhkauksensa.\n\nMutta vielä oli aikaa. Ukkohan raahusti sauvansa varassa. — Jospa otan\nhevosen ja karautan perässä! tuumi Paul.\n\n— Hevonen! kiljaisi hän ja hyppäsi tikapuilta maahan.\n\nMutta äkkiä juolahti hänen mieleensä: Miksi isä kysyi niin tarkkaan\nsitä aikaa, jolloin tulipalo meillä alkoi. Tahtoiko hän kostonsa\ntapahtumaan samalla kellonlyönnillä? Taivas! Silloin on kaikki hukassa!\n\nKello yksi oli aika, jonka sanoin hänelle, ja nyt on kello yksi...\n\nEpätoivon kauhu valtasi hänet, hän riensi jälleen ylös tikapuille.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä täytyi liekkien leimahtaa näkyviin.\nEikö tuolla jo leimua?... Ei, kuu siellä vain heijastaa valkoisen\ntalon ikkunoista... Taivaallinen isä! Eikö löydy pelastusta, armoa?\nJospa rukous, jospa kirous voisi jäykistyttää tuon kohotetun käden...\nMillä varoittaa häntä, millä antaa merkki, että hän jättäisi tekonsa\ntekemättä?\n\n— Nyt leimahtaa!\n\nEi, ei vielä... Mutta ehkä sekunnin päästä on hehku taivaalla.\n\n— Elisabet! Herää!...\n\nKohta hulmahtaa korkeuteen lieska samanlainen kuin kahdeksan vuotta\nsitten, jolloin veripunainen loimo kangisti hänen jäsenensä, kun\nhän hiiviskeli valkoisen talon puutarhassa. Jospa samanlainen tuli\nleimahtaisi nytkin, jotta isän käsi jähmettyisi, ennenkuin hän ehtisi\ntehdä rikoksellisen työnsä.\n\nTaivaan Luoja, anna ihmeen tapahtua! Kohota tasangolle tulipatsas\nniinkuin silloinkin!\n\nLiekkejä tarvitaan — ja juuri _täältä_ pitää roihun kohota ilmoihin.\nSalama, polta poroksi kotoinen talo, jotta sen loimo käännyttäisi isän\nrikoksen tieltä! — Mutta yö on pilvetön ja tähtikirkas... Kenties hän\nnyt juuri kurottaa olkikattoa kohden — nyt raapaisee tulitikun — ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä tulee varoitus jo liian myöhäiseen.\n\nTulipatsas ilmaan, — ja juuri _täältä_ sen täytyy leimahtaa!\n\nOlisipa minulla soihtu, jota voisin liehuttaa...\n\n_Täältä_ täytyy liekkien leimahtaa!\n\nKun Paul siinä kuoleman tuskassa katseli ja etsi pelastuskeinoa,\nvälähti äkkiä hänen mieleensä ajatus kirkkaana kuin tuo toivottu liekki.\n\nRiemastuksen huuto pääsi häneltä:\n\n— Niin, se keino auttaa! Kauhu on kahlehtiva hänen kätensä.\n\nPelastus! Pelastus mistä hinnasta hyvänsä!\n\nMolemmin käsin hän tarttui öljykannuun ja vuodatti sen sisällyksen\nolkilyhteille. Ja sitten tulitikku... hiljaista sihinää... tuuli\npuhaltaa luukusta sisään... ja — korkealle leimahtaa liekki ja lyö\nhäntä vasten kasvoja...\n\nKova, vihlova kirkaisu... Maailma mustenee hänen silmissään... Hän\ntahtoo ottaa kiinni jostakin ja hapuilee sokeana suoraan tuleen...\nMutta esine, johon hän on tarttunut, väistyy — ja hän syöksyy, palava\nlyhde kädessä, olkiläjään.\n\nSija, johon hän on pudonnut, palaa jo ilmitulessa, mutta hänellä on\nvielä voimaa heittäytyä sivulle ja vierittää itsensä alas.\n\nJa tuuli viheltää, vinkuu, ulvoo ilmassa... Liekit ovat jo\nkatonharjalla.\n\nPaul juoksee pihaan, jossa kaikki vielä on hiljaista.\n\n— Tuli on irti! Tuli on irti! kirkuu hän herättääksensä nukkuvat.\n\nPalkollisten suojissa syntyy liikettä.\n\nKatto on jo peittynyt liekkeihin. Kattotiilet alkavat halkeilla ja\nsyöksyvät räiskyen alas. Ja aukosta leimuaa lieska ilmoille.\n\nTähän asti oli Paul seisonut aivan yksin pihassa ja katsellut ristissä\nkäsin hävityksen työtä; nyt lensivät ovet auki, ja rengit ja piiat\nriensivät ulos huutaen ja kirkuen.\n\nSilloin Paul huoahti syvään ja keventyneenä, ikäänkuin raskaan\npäivätyön päätyttyä, ja kävi verkalleen puutarhaan, ennenkuin kukaan\nhuomasi häntä. - Olen tehnyt työtä tarpeeksi kauan, jupisi hän ja veti\npuutarhaportin kiinni; nyt tahdon levätä.\n\nVäsynein askelin hän kulki hiekoitetulla käytävällä ja toisteli\nherkeämättä: Levätä... levätä.\n\nRaukeasti hän katseli ympärillensä. Kuutamossa ja tulen loisteessa oli\npuutarha niinkuin valomeri, ja myrskyn lennättämien lehtien varjot\nhyppivät aavemaisesti Paulin edessä. Silloin tällöin putosi kipinä\nhänen tiellensä ja loisti siinä kuin kiiltomato. Hän etsi tiheimmän\nlehtimajan ja tunkeutui sen pimeimpään sopukkaan. Siellä hän istuutui\nturvepenkille ja peitti kasvonsa käsillään. Hän ei tahtonut mitään\nkuulla eikä nähdä...\n\nMutta uteliaisuus saattoi hänet hetkisen perästä katsomaan ylös. Ja\nsilloin hän näki tulen punaisena, valkoreunaisena lakena kaareutuvan\nasuinrakennuksen ylitse, sillä myrsky kävi sinne päin.\n\nNyt oli kaikki mennyttä.\n\nPaul pani kätensä ristiin ja tunsi halun rukoilla.\n\n— Äiti! Äiti! huudahti hän kyynelet silmissä ja ojensi kätensä taivasta\nkohden.\n\nMutta äkkiä tapahtui hänessä ihmeellinen muutos. Hän tunsi itsensä\nniin vapaaksi ja kevyeksi; tuo masentava tympeys, joka aina oli tehnyt\nhänen päänsä niin raskaaksi, katosi, ja syvään hengittäen hän siveli\nhartioitaan ja käsivarsiansa ikäänkuin tahtoen lykkiä pois irtautuneet\nkahleet...\n\n— Kas niin! sanoi hän, ikäänkuin paino olisi vierähtänyt sydämeltä. Nyt\nolen tyhjä mies, nyt ei minun tarvitse enää surrakaan! Minä olen vapaa!\nVapaa kuin taivaan lintu!\n\nHän löi nyrkillään otsaansa, itki ja nauroi. Hänestä tuntui, kuin olisi\nansaitsematon, ääretön onni kohdannut häntä.\n\n— Äiti! Äiti! huusi hän riemuissaan. Nyt tiedän, kuinka sinun satusi\nloppuu. Minä olen vapahdettu - vapahdettu!\n\nKarjan kiljunta palautti hänet jälleen tajuntaan.\n\n— Eläin raukat eivät saa kuolla minun tähteni! ajatteli hän hypähtäen\nseisomaan. Ennen vaikka itse...\n\nPaul riensi asuinrakennuksen takaovelle, mistä palkollisväki kantoi\nulos huonekaluja.\n\n— Katsokaas herraa! huudahtivat kaikki ja osoittivat toinen toiselleen\nhänen paljaita jalkojansa.\n\n— Antakaa olla! huusi Paul. Pelastakaa karja!\n\nHän sai käteensä kirveen ja särki navetan takaovet, jotka olivat\nniitylle päin, sillä piha oli yhtenä liekkimerenä.\n\nNiinkuin unessa hän näki puutarhan ja niityn täyttyvän ihmisistä.\nKylän ruisku tuli sälisten paikalle, ja Helenenthalin tielläkin näkyi\nliikettä.\n\nKolme, neljä kertaa Paul hyökkäsi liekkeihin miestensä seuraamana,\nmutta sitten hän vaipui tunnottomana maahan keskelle palavaa\nrakennusta...\n\nSydäntä viiltävä parkaisu, joka lähti naisen suusta, sai hänet vielä\nkerran avaamaan silmänsä. Hän oli näkevinänsä Elisabetin kasvot, jotka\npian katosivat utuun, ja sitten taas kaikki pimeni hänen silmäinsä\nedessä — — —\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPäivän koittaessa kulki Helenenthaliin päin surullinen matkue kaksilla\nhäkkivaunuilla. Niihin oli koottu kaikki, mitä Meyhöferin talosta oli\njälelle jäänyt.\n\nEnsimäisissä makasi talon herra oljilla peitteiden alla; hän oli\npahasti loukkautunut ja aivan tunnottomana. Kalpea, vapiseva nainen,\njoka levottomana kumartui hänen ylitsensä, oli hänen nuoruutensa\nlemmitty.\n\nNäin Elisabet nouti hänet kotiinsa...\n\n— Me lähetämme hänet sisartensa luo, oli herra Douglas sanonut.\n\nMutta tytär oli laskenut kätensä Paulin rinnalle, jota peitti palaneet\nvaaterepaleet, ja sanonut, ikäänkuin tuo tunnotonna makaava olisi hänen\nikuista omaisuuttansa:\n\n— Ei, isä! Hän viedään meille.\n\n— Mutta häät, lapseni? Vieraat?\n\n— Mitä minä häistä! oli tytär sanonut, ja iloinen sulhanen oli seisonut\nvieressä ällistyneenä.\n\nToisissa vaunuissa olivat ne vähät kapineet, jotka oli saatu\npelastetuksi: vanha piironki ja pari laatikkoa, joissa oli\nliinavaatteita ja kirjoja, maitosanko ja isän pitkä piippu.\n\nMutta missä oli vanhus itse?\n\nAinoa, joka siitä mahdollisesti saattaisi tietää, makasi tunnottomana,\nehkä kuoleman omana.\n\nOliko hän paennut? Oliko hän hukkunut liekkeihin? Palvelustytöt olivat\nlöytäneet hänen huoneensa tyhjänä, häntä itseä ei mistään.\n\n— Aavistan pahaa, sanoi vanha Douglas. Miehessä on aina ollut vähän\nhullun vikaa; ja jos hänen luunsa huomenna löydetään raunioista, niin\nsaa olla varma, että hän itse on pistänyt ladon tuleen ja syöksynyt\nsitten liekkeihin.\n\nMutta juuri kun heidän piti ajaa Helenenthalin pihaportista sisään,\nkuulivat he sivulta päin uikuttavaa koiranääntä ja näkivät vieraan\nkoiran, joka oli asettanut etukäpälänsä jonkun maassa viruvan mykkyrän\npäälle ja näytti repivän ja tempovan jotakin takinliepeen kaltaista.\n\nHämmästyneenä Douglas pysäytti kulkueen ja meni paikalle katsomaan.\nSiellä oli kadonnut vanhus kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kamalasti\nvääntyneet, ja kädet olivat vielä hieman koholla, ikäänkuin hän\nolisi kivettynyt yhtäkkiä. Hänen vieressään oli särkynyt ruukku, ja\ntulitikkulaatikko ui paloöljyssä, jota oli juossut pitkin savista\nraitiota.\n\nHarmaahapsinen jättiläinen pani kätensä ristiin ja mutisi rukouksen.\nKun hän palasi vaunujensa luo, vapisi koko hänen ruumiinsa, ja hänen\nsilmänsä olivat täynnä kyyneliä.\n\n— Elisabet, katso tuonne! sanoi hän. Siellä on vanhan Meyhöferin\nruumis. Hän on tahtonut polttaa meidän talomme, mutta Jumala on lyönyt\nhänet.\n\n— Jumala ei sytytä latoja tuleen! sanoi Elisabet ja katsoi kytevään\ntaloon päin, mistä tummansininen savupatsas kohosi aamun harmaaseen\nilmaan.\n\n— Mutta eikö ole Jumalan sallimus, että olemme pelastuneet?\n\n— Jos joku on meidät pelastanut, niin on se hän, joka makaa tässä,\nsanoi Elisabet.\n\n— Mitä? Hänkö olisi uhrannut kaikki ja ruvennut murhapolttajaksi,\nainoastaan...?\n\n— Kysy häneltä! vastasi tytär soinnuttomasti, painoi tuskissaan kätensä\nsydämelleen ja vaikeroi ääneen.\n\n— Suokoon Jumala, että hän vielä kerran voisi vastata! jupisi Douglas.\n\nHän käski muutamain miesten kantaa vanhuksen ruumiin sisään. Lääkäriä\noli jo lähetetty noutamaan, ja Douglas itse tahtoi mennä viemään tietoa\nsisaruksille.\n\nHäävieraat riensivät säikähtyneinä ulos, kun vaunut seisahtuivat\nkukilla koristetun verannan eteen.\n\n— Elisabet! Miltä sinä näytät? Säästä itseäsi, Elisabet! huusivat tädit\nja tahtoivat ottaa hänet haltuunsa.\n\n— Menkää pois! sanoi Elisabet ja työnsi väristen luotansa\nhyväilyhaluiset kädet. Iloinen sulhanenkin, joka oli saanut näytellä\nkoko yön hyvin surkeata osaa, tuli esiin ja koetti saada Elisabetin\nlähtemään loukkaantuneen äärestä. Mutta tyttö katseli sulhoansa\nhämmentynein katsein, ikäänkuin ei muistaisi, kuka hän olikaan. Leo\nHeller kai tunsi oman arvottomuutensa ja vetäytyi alakuloisena pois.\n\nTädit vääntelivät käsiänsä ja riensivät vanhan Douglasin luo, joka\nkulki edestakaisin pihassa odottaen ajoneuvoja. Hänen mahtava rintansa\nkohoili raskaasti, hänen valkeat, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät\nkiinni toisiinsa, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Koko hänen\nsielussaan riehui myrsky.\n\n— Ole hyvä, huusivat naiset, ja toimita Elisabet levolle! Hänen täytyy\nsaada rauhoittua. Hän näyttää olevan mielipuoleksi tulossa.\n\n— Jos asianlaita on niinkuin hän sanoo, mutisi vanha Douglas\nitseksensä, jos hän on uhrannut talonsa ja omaisuutensa... Tuli ja\nleimaus, antakaa minun olla rauhassa! kirkaisi hän naisille, jotka\nolivat kertyneet hänen ympärillensä.\n\n— Mutta ajattelehan Elisabetia! pyysivät he. Pappi tulee kello\nkaksitoista — ja miltä tyttö silloin näyttää?\n\n— Se on hänen asiansa! sanoi Douglas. Antakaa hänen itse pitää huolta\nitsestänsä — hän kyllä tietää, mitä hän tekee.\n\nSamalla hetkellä kuin Paul nostettiin vaunuista, toivat miehet portista\nsisään isän ruumista. Perätysten kannettiin molemmat valkoiseen taloon,\nja koira kulki ulisten ja nuuskien perässä. Surullinen kulkue!...\n\nElisabet antoi viedä Paulin omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja asettui\nvuoteen viereen istumaan.\n\nTurhaan tädit pyysivät päästä sisään.\n\nKello yksitoista saapui lääkäri ja sanoi viipyvänsä sairaan luona\nseuraavaan päivään asti. Hän oli vanha ystävä talossa ja oli\nhäiden tähden hankkinut itsellensä pitemmän loma-ajan. Erityinen\nsairaanhoitajatar kuitenkin oli tarpeen, sanoi hän.\n\n— Enkö _minä_ saa olla hänen luonansa? kysyi Elisabet.\n\n— Jos voitte! vastasi lääkäri ihmetellen.\n\n— Minä voin! vakuutti Elisabet salaperäisesti hymyillen.\n\nTädit kolkuttivat jälleen ovea.\n\n— Missä on järkesi, lapsi! huusivat he oven raosta. Sinun täytyy\npukeutua — pappi on tullut jo.\n\n— Hän saa mennä jälleen! vastasi Elisabet. Oven takaa kuului supatusta;\nsulhanenkin otti osaa neuvotteluun.\n\n— Mitä aiotte tehdä, lapseni? sanoi iäkäs lääkäri ja katsoi Elisabetia\ntutkivasti silmiin. Tämä vaipui itkien polvillensa, tarttui Paulin\nhervottomana riippuvaan käteen ja painoi sen silmilleen ja huulilleen.\n\n— Onko tämä teidän vakaa päätöksenne? kysyi vanhus.\n\nElisabet nyökkäsi.\n\n— Mutta jos hän kuolee...?\n\n— Hän ei kuole, sanoi Elisabet. Hän ei saa kuolla. Lääkäri hymyili\nsurumielisesti.\n\n— Hyvä on, sanoi hän. Jääkää tänne vähäksi aikaa yksin ja muuttakaa\nkäärettä joka toinen minuutti! Minä menen toimittamaan hiljaisuutta\ntaloon.\n\nPian sen jälkeen alkoi vaunuja tulla portaiden eteen ja sitten kadota\npihasta. Tunnin kuluttua tuli lääkäri jälleen sairaan luo.\n\n— Talo on pian tyhjä, sanoi hän; juhla on lykätty toistaiseksi.\n\n— Lykätty toistaiseksi? tiedusteli Elisabet tuskaisena.\n\nVanha lääkäri katseli häntä ja pudisti päätänsä. Ihmissydän toi hänelle\njoka päivä esiin uusia arvoituksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkokausia sairas häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hermokuume, joka\noli tullut lisäksi, näytti tekevän kaikki toiveet turhiksi.\n\nElisabet oli alati sairaan luona, ei syönyt eikä nukkunut. Hän oli\nkokonansa omistautunut rakastettunsa hoitamiseen.\n\nVanha Douglas antoi tyttärensä menetellä mieltänsä myöten. — Hänen\ntäytyy tehdä mies terveeksi, sanoi hän, jotta saan kysyä.\n\nIloinen serkku alkoi pitää asemaansa tukalana ja lähti talosta,\nsittenkuin eno oli maksanut kaikki hänen velkansa.\n\nKaksoiset kävivät noutamassa vanhan Meyhöferin ruumiin jo tulipalon\njälkeisenä päivänä. Hänen salaperäinen kuolemansa herätti suurta\nhuomiota, ja kaikki pääkaupungin sanomalehdet puhuivat siitä.\nKuuluisuus, jota hän ei koko elämänsä aikana saavuttanut, tuli hänen\nosaksensa kuoleman jälkeen.\n\nMutta takanapäin odotteli korkea oikeus Paulin parantumista.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nPuolustaja oli lopettanut puheensa. Kuiskeiden suhina kulki läpi\nvalamiesoikeuden avaran salin, jonka lehteri oli pakkautunut ihmisiä\ntäyteen.\n\nJollei syytetty jollakin varomattomalla sanalla turmelisi tuon\nloistavan puolustuspuheen vaikutusta, niin hän olisi pelastettu.\n\nYleisen syyttäjän loppuponsi kaikui kuulemattomille korville.\n\nJa nyt vedettiin esiin nenälasit ja kiikarit. Kaikkien silmät\nkääntyivät kalpeaan, yksinkertaisesti puettuun mieheen, joka istui\nsamalla penkillä, millä kahdeksan vuotta sitten tuo salavihainen renki\noli istunut. Puheenjohtaja oli kysynyt, oliko syytetyllä vielä jotakin\nlisättävää viattomuutensa todistukseksi.\n\n— Hiljaa! Hiljaa! kuului salissa.\n\nMutta Paul nousi seisomaan ja puhui, ensin hiljaa ja katkonaisesti,\nmutta sitten yhä varmemmin ja varmemmin:\n\n— Minua surettaa sydämestäni, että se vaiva, jonka herra\npuolustaja-advokaatti on nähnyt saadaksensa minut pelastetuksi, on\nollut turha. Minä en ole niin syytön kuin hän on esittänyt.\n\nOikeuden jäsenet katsoivat toisiinsa. — Mitä tämä on? Tahtooko hän\npuhua itseänsä vastaan?\n\n— Hän sanoi, että levottomuuteni teki minut tajuttomaksi, että\nminä toimin jonkinlaisessa mielenhäiriössä, joka teki minut\nsyyntakeettomaksi. Mutta niin ei ollut asian laita.\n\n— Hän kaivaa itse itsellensä kuopan, lausuttiin kuulijain lehterillä.\n\n— Olen koko ikäni viettänyt arastelevaa, sortunutta elämää ja minun on\naina ollut vaikeata katsoa ihmisiä silmiin, vaikka en ole mitään pahaa\ntehnyt; jos nytkin käyttäytyisin pelkurimaisesti, niin tulisi minulle\nelämä sietämättömämmäksi kuin milloinkaan. Puolustajani on kuvaillut\nminun entisyyteni kaikkiin avuihin nähden mallikelpoiseksi. Mutta siinä\nhän on väärässä. Minulta puuttui arvokkuutta ja itsetuntoa. Ja tämä\nse on aina vaivannut mieltäni, vaikkei se koskaan ole käynyt minulle\noikein selväksi. Se on painanut minua niin, etten ole voinut vapaasti\nhengittää — niinkuin ihmiselle on välttämätöntä, jollei hän tahdo\ntylsistyä ja riutua. Tämä työ on tehnyt minut vapaaksi ja lahjoittanut\nminulle sen, mitä vailla niin kauan olen ollut; se on ollut minulle\nsuureksi onneksi - olisinko nyt siis niin kiittämätön, että tahtoisin\nkieltää tekoni? En, en ole. Sulkekaa minut vankilaan kuinka pitkäksi\najaksi hyvänsä; minä kärsin rangaistuksen ja alan sitten uuden elämän.\nSanon siis: Minä olen täydessä järjessä ollen sytyttänyt palamaan\ntaloni ja omaisuuteni, en koskaan ole ollut itsetietoisempi kuin\nkaataessani paloöljykannun sisällyksen viljani päälle, ja jos tänään\njoutuisin samaan asemaan, niin tekisin samoin... Ja mikä estäisi minua?\nMinä hävitin omien käsieni työn — monien vuosien vaivalla ja hiellä\nolin sen koonnut, ja minulla oli valta tehdä sille, mitä tahdoin.\nTiedän kyllä, että oikeudella on toinen käsitys asiasta, ja sentähden\nolen levollisesti istuva minulle määrättävän ajan vankeudessa. Mutta\nkuka muu kärsi vahinkoa kuin minä? Sisarilla oli jo hyvä toimeentulo,\nja isäni...\n\nTässä hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:\n\n— Niin, eikö olisi ollut parempi vanhan isän viettää viimeiset\nelinvuotensa levossa ja rauhassa tytärtensä luona kuin siinä paikassa,\njonne minä nyt menen?... Kohtalo tahtoi toisin. Hän kuoli halvauksen\ntapaamana, ja veljeni sanovat, että minä olen hänen murhaajansa. Mutta\nminun veljilläni ei ole oikeutta tuomita siinä asiassa: he eivät\ntunne minua eikä isäämme. He ovat aina ajatelleet vain itseänsä, ja\nminä olen saanut pitää huolta isästä ja äidistä ja sisarista, kodista\nja taloudesta, ja minä olen ollut heistä hyvä vain silloin, kun he\novat tarvinneet apuani. He kääntyvät nyt minusta pois, mutta he eivät\nmilloinkaan voi tulla minulle vieraammiksi kuin ovat olleet. Paul\nkäänsi katseensa todistajien penkkiin päin, missä Kerttu ja Katri\npeitetyin kasvoin istuivat ja itkivät; hänen äänensä sai vienon soinnun:\n\n— Sisareni eivät hekään enää tahdo tuntea minua. Mutta heille annan\nanteeksi: he ovat naisia ja savesta valettuja, ja heidän takanansa\non kaksi miestä, jotka luonnollisesti tuntevat itsensä syvästi\nliikutetuiksi minun hirveän työni tähden. Kaikki ovat hyljänneet\nminut — ei, eivät kaikki (tässä hänen kasvonsa kirkastuivat), mutta\nse ei kuulu tähän! Sen vielä kuitenkin tahdon sanoa, vaikkapa minua\npidettäisiinkin murhaajana: Minä en kadu, että teollani olen tuottanut\nisälle kuoleman. Minä rakastin häntä enemmän tappaessani hänet kuin\nantaessani hänen elää. Hän oli vanha ja heikko, ja häntä odotti vain\nhäpeä ja kunniattomuus — hän eli niin rauhallista elämää, ja nyt hänen\nolisi täytynyt kuihtua kurjuudessa. Parempi oli, että kuolema tempasi\nhänet pois niinkuin salama, joka iskee ihmiseen ja katkaisee hänen\ntiensä. Se on minun ajatukseni. Minun omatuntoni on rauhoitettu, eikä\nminun tarvitse tehdä tiliä muille kuin Jumalalle ja itselleni. Ja nyt\nsaatte tuomita minut!\n\n— Hyvä! kajahti jylisevä ääni todistajien paikalta. Se oli Douglas.\n\nHarmaahapsinen jättiläisvartalo seisoi ylevänä, silmät säihkyivät\ntuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun oikeuden puheenjohtaja pyysi häntä\nvaikenemaan, niin hän istui paikallensa ja sanoi vierikumppanillensa:\n\n— Siinä on mies, josta voi olla ylpeä — vai mitä?\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKirkkaana kesäkuun aamuna kaksi vuotta myöhemmin aukeni vankilan\npunaiseksi maalattu portti, ja siitä astui ulos vapaaksi laskettu\nvanki, joka iloisin kasvoin katsoa tirkisti aurinkoa ikäänkuin\nuudelleen totuttaaksensa itseänsä sen loistoon. Hän heilutti iloisesti\nkädessään olevaa myttyä ja katseli huolettomana ympärillensä niinkuin\nse, joka ei vielä ole selvillä matkansa suunnasta, mutta jolle on aivan\nyhdentekevää, lähtee minne hyvänsä.\n\nKulkiessaan oikeuslaitoksen talon ohitse hän huomasi vaunut, jotka hän\nnähtävästi tunsi, koska hän hämmentyi ja näytti neuvottelevan itsensä\nkanssa. Sitten hän lähestyi ajajaa, joka tupsulakki päässä silmäili\npöyhkeänä alas istuimeltaan.\n\n— Onko täällä ketään Helenenthalista? kysyi hän.\n\n— On. Herra ja neiti ovat tulleet noutamaan herra Meyhöferiä.\n\nJa samassa kajahti portailta ääni: — Haloo! Tuossapa hän onkin!\nElisabet! Hän on tullut jo!\n\nPaul juoksi portaita ylös, ja molemmat miehet sulkeutuivat toistensa\nsyliin.\n\nSilloin aukeni hiljaa ja arasti raskas ovi, ja ulos astui solakka,\nmustapukuinen nainen, joka surumielisesti hymyillen nojautui seinään ja\nodotti levollisesti, kunnes miehet lopettivat syleilynsä.\n\n— Tuosta saat hänet, Elisabet! huusi vanhus.\n\nSiinä he nyt seisoivat käsi kädessä ja katselivat toisiansa silmiin,\nkunnes Elisabet nojasi päänsä Paulin rintaa vasten ja kuiskasi:\n\n— Jumalan kiitos, että jälleen olen luonasi!\n\n— Ja jotta saisitte kokonansa omistautua, toisillenne, lapset, virkkoi\nvanhus, niin ajakaa nyt kahden kotiin, sillaikaa minä tyhjennän pullon\nviiniä seuraajani onneksi. Minulla on mitä tarvitsen ja laskeudun\ntänään levolle vanhain päivieni ajaksi.\n\n— Herra Douglas! huudahti Paul hämmästyneenä.\n\n— Sinä sanot luonnollisesti \"isä\" tästä alkaen! Iltapuolella lähetä\nminua noutamaan — sinähän olet nyt isäntä talossa! Herran haltuun!\n\nSitten vanhus läksi astumaan portaita alas.\n\n— Tule! sanoi Paul hiljaa, katse maahan luotuna. Elisabet astui\nperässä. Jouduttuansa näin kahden kesken ei kumpikaan heistä uskaltanut\nlähestyä toistansa.\n\nJa sanaa vaihtamatta he ajoivat päivänpaisteiselle, kukkia kasvavalle\ntasangolle. — Käenkukat, kellokit ja maahumala muodostivat kentälle\nväririkkaan peitteen, ja niittyvillan liehuvat töyhdöt olivat kuin\nlumihiuteita kukkaniityllä. Hopeapajun lehdet kahisivat hiljaa, lämmin\nilma värähteli, ja keltaiset perhot leijuivat parittain ylös ja alas.\n\nPaul oli vaipunut syvälle pehmoiseen istuimennurkkaan ja katseli\neteensä silmät puoliavoimina.\n\n— Oletko onnellinen? sanoi Elisabet ja kallistui häneen päin.\n\n— En tiedä, vastasi hän. Tuntuu, kuin sydän tahtoisi pusertua ulos.\n\nElisabet hymyili; hän ymmärsi Paulin niin hyvin.\n\n— Katso tuonne! Siellä on kotimme! virkkoi Elisabet näyttäen valkoista\ntaloa, joka hohti etäisyydessä.\n\nPaul puristi rakastettunsa kättä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.\n\nMetsän reunassa vaunut saivat seisahtua. Molemmat astuivat alas ja\nkävelivät jalkaisin eteenpäin. Paul näki, että Elisabetin kainalossa\noli valkoinen käärö, jota hän ei ollut tähän asti huomannut.\n\n— Mitä sinulla siinä on? kysyi hän.\n\n— Saat nähdä sitten, vastasi Elisabet ja hymyili vakavasti.\n\n— Yllätyskö?\n\n— Muisto!\n\nKun he olivat tulleet metsään, huomasi Paul punertavien puunrunkojen\nvälistä jonkun mustan möhkäleen, joka oli köynnöksillä koristettu.\n\n— Mikä tuo on? kysyi Paul ja viittasi kädellään sinne, päin.\n\n— Etkö tunne enää ystävääsi? vastasi Elisabet. Hän tahtoi olla\nensimäinen, joka sinua tervehtii.\n\n— Musta Sussu! riemuitsi Paul ja lähti juoksemaan.\n\n— Ota minut mukaasi! nauroi Elisabet. Sinä unhotat, että tästedes\nkuulumme yhteen.\n\nPaul otti häntä kädestä, ja niin he astuivat yhdessä tuon uskollisen\nkummituksen luo, joka tien vieressä piti vahtia.\n\n— Vanha juhta! sanoi Paul ja taputti rosoista höyrypannua.\n\nJa kun he kulkivat eteenpäin, kääntyi Paul joka kolmannella askelella\nkatsomaan taaksensa — ikäänkuin ei olisi voinut erota ystävästä.\n\n— Minä olen uskollisesti vartioinut sitä, sanoi Elisabet; se on\nseisonut aivan ikkunani alla. Me ostimme sen huutokaupasta, jottei\nsinun tarvitsisi kadottaa sitä.\n\nKun he lähestyivät metsän toista reunaa näytti Paul kahta puuta, jotka\nolivat vähän matkan päässä tieltä, ja sanoi:\n\n— Tuossa on se paikka, jossa näin sinun makaavan riippumatossa.\n\n— Niin on, vastasi Elisabet. Ja siinä samassa paikassa minä ensi kerran\nhuomasin, etten voi koskaan sinua unhottaa.\n\nHe tulivat jälleen aukealle.\n\n— Ja tuossa on katajapensas, jatkoi Paul, jonka juurella me...\n\nSamassa hän huudahti ja kohotti kätensä ilmaan.\n\n— Mikä sinun on? kysyi Elisabet levottomana. Paul oli käynyt kalpeaksi\nja hänen huulensa vapisivat.\n\n— Se on poissa, sammalsi hän.\n\n— Mikä?'\n\n— Minun... minun kotini.\n\nMissä talon rakennukset olivat ennen sijainneet, siinä näkyi nyt\nalaston lakeus ja muutamia kuivettuneita puita. Paul ei voinut kestää\ntuota näkyä; hän peitti kasvonsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi.\n\n— Älä sure! pyysi Elisabet. Isäni ei tahtonut rakennuttaa taloa,\nennenkuin sinä voisit itse olla määräämässä.\n\n— Menkäämme sinne! sanoi Paul.\n\n— Älkäämme, minä pyydän! Siellä ei ole muuta nähtävänä kuin\nraunioläjiä. Mennään joskus toiste, kun sinäkin olet tyynempi...\n\n— Mutta missä minä asun sitten?\n\n— Samassa huoneessa, jossa synnyit... Minä olen järjestänyt sen sinua\nvarten ja asettanut sinne äitisi huonekalut. Voitko vielä sanoa, että\nolet koditon?\n\nHän puristi kiitollisena Elisabetin kättä, mutta tämä viittasi tuohon\ntuttuun katajapensaaseen.\n\n— Mennään tuonne! sanoi Elisabet! Laske pääsi mättäälle ja vihellä\njotakin. Muistatko vielä?\n\n— Minäkö en muistaisi!\n\n— Kuinka kauan siitä on?\n\n— Seitsemäntoista vuotta.\n\n— Seitsemäntoista vuotta! Niin kauan olen siis rakastanut sinua ja\ntullut sen tähden vanhaksi immeksi... Vuodesta vuoteen olen odottanut\nsinua. Mutta sinä et ole tahtonut huomata mitään. Viimeinkin täytyy\nhänen tulla, ajattelin minä — mutta sinä et tullut... Silloin tulin\nmurheelliseksi ja ajattelin: Väkisin en voi tunkeutua hänelle, ehkä\nhän ei minusta huolikaan... Ja lopettaakseni tuon ikävöimisen menin\nkihloihin Leo serkun kanssa, joka oli liehunut ympärilläni kymmenen\nvuotta. Hän oli niin usein houkutellut minut nauramaan, että minä\nluulin... Mutta unhottakaamme se! sanoi hän värähtäen. Laskeudu tuohon\nja vihellä.\n\nPaul pudisti päätänsä ja viittasi kädellänsä kauas nummelle, missä nuo\nkolme yksinäistä kuusta kohosivat taivasta kohden.\n\n— Tuonne! sanoi hän. En saa lepoa, ennenkuin olen käynyt siellä.\n\n— Sinä olet oikeassa, sanoi Elisabet, ja käsi kädessä he kulkivat\nkukkivaa ahoa myöten, missä mettiäiset unisesti surisivat.\n\nHeidän saapuessaan hautuumaalle soi valkoisen talon päivälliskello.\nVärähdellen häipyi sen kaiku ilmoihin, ja sitten kaikki taas oli vaiti.\nMettiäisten hiljainen surina vain kuului edelleen.\n\nÄidin haudalla kasvoi tiheässä murattia ja metsämyrttiä, ja\npäänpuolella loisteli tulikukan keltainen terä. Ruosteenkarvaisia\nmuurahaisia ryömi lehdillä, ja ruohossa pyrähteli sisilisko.\n\nMolemmat seisoivat äänettöminä; ei kumpikaan uskaltanut rikkoa pyhää\nhiljaisuutta. Viimein Paul kysyi:\n\n— Mihin isä haudattiin?\n\n— Sisaresi veivät hänet Lotkeimiin.\n\n— Hyvä on, sanoi Paul. Äiti sai olla koko elämänsä yksin, olkoon siis\nkuolemansakin jälkeen. Huomenna käymme kuitenkin isän haudalla.\n\n— Aiotko poiketa sisarten luokse?\n\nPaul pudisti surullisesti päätänsä. Sitten he vaipuivat jälleen\näänettömyyteen. Paul painoi päänsä käsiinsä ja itki.\n\n— Älä itke! sanoi Elisabet. Onhan teillä nyt kullakin kotinsa.\n\nSitten hän otti esiin käärön, jota hän kantoi kainalossaan, ja aukaisi\nsen. Näkyviin tuli vanha kirjoitusvihko, jonka kannet olivat kuluneet\nja lehdet kellastuneet.\n\n— Tämän hän lähettää sinulle monien terveisien keralla.\n\n— Mistä olet saanut sen? kysyi Paul hämmästyneenä, sillä hän tunsi heti\näidin käsialan.\n\n— Löysin sen tuosta vanhasta piirongista, joka tulipalosta pelastui.\nVihko oli joutunut likistyksiin laatikon ja takaseinän väliin ja\nnäyttää olleen siellä pitkät ajat.\n\nHe istuutuivat rinnatusten haudalle, asettivat kirjan polvillensa ja\nalkoivat selailla sitä. Paul muisti nyt, että Katri kerran oli puhunut\njostakin äidin runovihosta. Se tapahtui silloin, kun hän yllätti\nsisarensa ja heidän rakastajansa puutarhassa.\n\nJälestäpäin ei hän koskaan ollut lähemmin tiedustellut asiaa, sillä hän\nei tahtonut palauttaa mieleensä tuon hetken ikävää muistoa.\n\nKirjassa oli kaikellaisia vanhoja lauluja, jotka olivat kirjoitetut\nsujuvalla käsialalla, mutta joukossa oli myös toisia, joita oli\npyyhkielty ja korjailtu. Viimeksimainitut näkyivät olevan joko\nmuistista kirjoitettuja tai äidin omia sepitelmiä. — Siinä oli tuo runo\nlaulajastakin, jonka Katri silloin oli lausunut. Sen jälestä seurasi:\n\n    Laps, nukkuos nyt! Nuku, rakkaani!\n    Vieressäsi valvoo äitisi,\n    sun uneen lauleleepi.\n    Ja metsässä ääni kellojen,\n    mi kaikuu vienosti helisten,\n    myös kohta jo vaikeneepi.\n\n    Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani!\n    Pihassa kuuvalo paistaapi,\n    ja lehmus tarinoipi\n    neidistä linnan valkean\n    ja paimenpojasta nummelan —\n    ja lehdet ne vaikeroipi.\n\n    Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani!\n    Jo lintu pesässä uinuvi,\n    pään painaen siipien alle.\n    Ja äiti kaitsee aarrettaan\n    ja vuottaa, vuottaa murheissaan\n    jo isää kotosalle.\n\nJa sitten tuli seuraava runo:\n\n    Mä tunsin kerran immen, niin armaan neitosen.\n    Hän asui yksinänsä verhossa lehvien\n    ja lempeä kaipas.\n    Yöt, päivät ikkunasta hän katsoi ainiaan,\n    hän katsoi, kunnes silmät hervahti paikoiltaan,\n    sill' lempeä kaipas.\n\n    Mut sitten saapui nuori ja uljas ritari,\n    ja kysyi: \"Miksi minuun noin katsot kummasti?\"\n    — \"Mä lempeä kaipaan\".\n    Hän nauroi: \"Tuhma tyttö, syliini tulepas!\n    Siin' olla ompi lämmin, niin hauska, lohdukas,\n    ja löydät sä lemmen.\"\n\n    — \"Oon ikävöinyt yksin, mun uljas armahan'.\n    Sun kullaksesi tulen, jos mulle sijahan\n    vain lempeä annat.\"\n    Kun ritar' oli kyllin suudellut kultastaan, hän lausui:\n    \"Etkö tiennyt, sä tyttö, tosiaan,\n    mit ompi lempi?\"...\n\n    — \"Oi, armas! Jollei lempen' oo sulle vaivana,\n    niin ikuisesti luonas ma tahdon istua,\n    sill' lempeäs kaipaan.\"\n    Mut ritar' uljas, nuori, hän laulun laulellen\n    pois kiiti ratsullansa ja jätti impyen\n    nyt tuskihin lemmen.\n\n    Kun päättyneeksi viimein sai aika murheinen,\n    niin piltti pieni, hento se yksin jääneellen\n    tul' lahjana lemmen.\n    Ja äiti kulki rantaan tuon meren vaahtoisan:\n    — \"Aalloissa sulle haudan valmistan vilvakan,\n    laps' lempeni suuren!\"\n\n    — \"Ja, tuomari, te tehkää, kuin laissa käsky on!\n    Hyljätty olen aivan, maan päällä turvaton\n    ja lempeä vailla.\"\n    Hän mestuupaikkaan kulki nyt valkopukuisna\n    ja lausui: \"Luokses ota, sä rakas Jumala!\n    Mä lempeä kaipaan.\"\n\nPaul ajatteli sisariansa, ja hänestä tuntui, kuin äiti olisi edeltäpäin\nkaikki tietänyt ja antanut anteeksi.\n\nJa sitten he löysivät korkeilla kirjaimilla kirjoitetun otsakkeen:\n\n\nTARINA SURUTTARESTA.\n\nOli kerran äiti, jolle hyvä Jumala oli lahjoittanut pojan. Mutta äiti\noli niin köyhä ja yksinäinen, ettei hän tietänyt, kenenkä kutsuisi\nkummiksi. Ja hän huokaili ja ajatteli: Mistä saisin kummin?\n\nTulipa kerran iltahämärissä hänen luoksensa nainen, jolla oli harmaat\nvaatteet yllä ja kasvoilla harmaa huntu. Hän sanoi: Minä tulen\npojallesi kummiksi ja pidän huolta siitä, että hänestä tulee hyvä\nihminen, joka ei salli sinun kuolla nälkään. Mutta sinun täytyy antaa\nminulle hänen sielunsa.\n\nÄiti vapisi ja sanoi: Kuka sinä olet?\n\nMinä olen Surutar, vastasi harmaapukuinen nainen.\n\nJa äiti itki. Mutta koska hän kärsi niin kovaa nälkää, niin hän antoi\npoikansa sielun naiselle, ja tämä rupesi kummiksi.\n\nJa poika kasvoi ja varttui ja teki kovasti työtä hankkiaksensa\näidilleen leipää. Mutta koska hänellä ei ollut sielua, niin ei hänellä\nollut koskaan iloa eikä nuoruutta, ja usein hän katseli nuhtelevasti\näitiinsä ikäänkuin tahtoen kysyä:\n\nÄiti, mihinkä on sieluni joutunut?\n\nSilloin äiti kävi murheelliseksi ja lähti etsimään pojallensa sielua.\n\nHän kysyi taivaan tähdiltä: Tahdotteko antaa hänelle sielun? Mutta ne\nsanoivat: Hän on liian halpa.\n\nJa hän kysyi nurmen kukilta; nämä vastasivat: Hän on liian ruma.\n\nJa hän kysyi ilman linnuilta; nämä sanoivat: Hän on liian synkkä.\n\nJa hän kysyi korkeilta puilta; nämä sanoivat: Hän on liian nöyrä.\n\nJa hän kysyi kavalilta käärmeiltä; nämä sanoivat: Hän on liian typerä.\n\nÄiti kulki itkien eteenpäin. Ja metsässä hän kohtasi nuoren, kauniin\nprinsessan, jonka ympärillä oli suuri hoviseurue.\n\nNähtyänsä itkevän äidin tämä astui alas ratsultansa ja vei naisen\nlinnaansa, joka oli rakennettu kullasta ja jalokivistä.\n\nSiellä prinsessa kysyi: Sano, miksi itket? Ja äiti valitti hänelle,\nettei hän ollut voinut hankkia pojallensa sielua eikä iloa eikä\nnuoruutta.\n\nSilloin prinsessa sanoi: Minä en saata nähdä kenenkään itkevän.\nTiedätkö mitä? Minä annan pojallesi oman sieluni...\n\nSilloin äiti lankesi maahan ja suuteli hänen käsiänsä.\n\nMutta — sanoi prinsessa — hänen täytyy itse pyytää sitä minulta.\n\nÄiti vei prinsessan poikansa luo, mutta Surutar kietoi harmaan huntunsa\ntämän pään ympärille, niin että poika oli sokea eikä nähnyt prinsessaa.\n\nJa äiti pyysi: Hyvä Surutar, laske poikani vapaaksi!\n\nMutta Surutar hymyili — ja joka näki hänen hymyilevän, hänen täytyi\nitkeä — ja sanoi: Pojan täytyy itse itsensä vapauttaa.\n\nKuinka hän voi sen tehdä? kysyi äiti.\n\nHänen täytyy uhrata minulle kaikki, mitä hänellä on rakasta, sanoi\nSurutar.\n\nSilloin äiti alkoi murehtia kovasti ja vaipui kuolemaan. Mutta\nprinsessa odottaa vielä tänä päivänä kosijaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Äiti! Äiti! huudahti Paul ja vaipui haudalle.\n\n— Tule! lausui Elisabet, joka pidätteli kyyneliänsä ja laski kätensä\nPaulin olkapäälle. Tule! Äitisi on saanut rauhan, eikä sinun ilkeä\nSuruttaresi tee meille enää koskaan pahaa.\n\n\n\n"]