[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE3Jq4xuKEGHPkaLT6Qce84dZ-EMteQXVCw0FMb03nHk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},358,"Rakkaita sukulaisia","Jókai, Mór",1825,1904,"358-j-kai-m-r-rakkaita-sukulaisia","358__Jókai_Mór__Rakkaita_sukulaisia",null,"romaani",[],[],"fi",1858,1879,23451,149305,false,24087,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Rakkaita sukulaisia\" by Mór Jókai is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in the Hungarian countryside, presenting a tapestry of familial relationships, traditions, and local customs. Central to the narrative is the character Lörincz Kassay, a respectable peace judge, whose life and encounters embody the essence of middle-class Hungarian society.  The opening of the novel introduces us to Lörincz Kassay, who is waiting outside his home with his pipe as the evening approaches. Amidst the camaraderie of conversation with a neighbor, we learn of his character traits and the values upheld by his family—honor, responsibility, and a down-to-earth lifestyle devoid of romantic notions. When an ornate coach arrives with relatives, it sets in motion a series of comedic and chaotic events involving the passengers, creating a vivid portrayal of family dynamics and social interactions within rural Hungarian life. Through humorous exchanges and the chaos of family visits, we see the warmth and complexity inherent in familial bonds. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Jalava, Antti",340,"Unkarilaisen romaanin keskiössä on hyväsydäminen ja vieraanvarainen rauhantuomari Lörincz Kassay. Teos kuvaa unkarilaista maaseutuelämää, sukulaissuhteita ja paikallisia tapoja lämminhenkisesti ja huumorilla, painottaen kansallista yhteishenkeä ja rehellisyyttä.","Mór Jókain 'Rakkaita sukulaisia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 358.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAKKAITA SUKULAISIA\n\nKirj.\n\nMauri Jokai\n\n\nUnkarin kielestä suomentanut Antti Jalava\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nIlta oli tulossa. Setäni, rauhatuomari Lörincz Kassay[1] seisoi ulkona\nasuntonsa ovessa, joka oli valtatietä päin ja ilman portitta, niinkuin\nmuittenkin hänen vieraanvaraisten naapuriensa talot. On kyllä totta,\nettä avonaisella pihalla loikui seitsemän karhunkokoista verikoiraa, ja\njos joku tahtoi mennä sisään huoneisin, kysyi se enemmän vaivaa, kuin\njos Pestissä pyysi talonvartiaa ovea avaamaan. Järkevä ihminen ei\nkuitenkaan liiku maantiellä ilman sauvatta; sillä tarvitsee vaan\nsivaltaa yhtä luppakorvista, niin muut ymmärtävät heti viittauksen ja\npötkivät tiehensä, mikä minnekin. Silloin ei vielä käytetty noita\nlyhyitä, mitättömiä keppejä, joita vastaan ei voi nojata itseään ja\njoilla ei myöskään saata koiria lyödä.\n\nSetäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja\nhuusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään\nseisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos\njompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi\nhuutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä\nmolempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli\nvaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin\nkiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen,\nkaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla\ntavoin huutaa toiselle puolelle.\n\nMitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä\nsinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä -- hän on kiireestä\nkantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää.\nPitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset\nkatsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat\nnimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä\nsedäksi ja tädiksi.\n\nSetä Lörincz kuului siihen kunnon keskiluokkaan, jonka toimena oli\nkäyttää lakia ja oikeutta, ylläpitää kansallista yhteistunnetta,\nedistyttää varallisuutta heimomme hyväksi, tehdä työtä ilman melua ja\nkiitosta. Heistä ei puhu historia eikä runoilijat, sillä tuommoisia\nkelpo kunniallisia ihmisiä ei meillä ole niin harvassa, että heidän\nnimensä tarvitsisi muistoon kirjoittaa ja mitä tekisikään runoilija\nsemmoisilla kunniallisilla ihmisillä, joissa ei ole edes sen\nverran romantisuutta, että viettelisivät toisen vaimoa taikka\nkaksintaistelussa ampuisivat jotakuta päähän hävyttömän silmäyksen\ntähden? Semmoinen ihminen syntyy, aivan säännöllisellä tavalla, ilman\ntähdistä-ennustusta, kasvaa pianon-soittajaksi tulematta, suorittaa\nkunnialla koulunkäyntinsä, ja kun hän on kaikki oppinut, tulee hän\nkotiin vanhempiensa tykö ja asuu heidän luonansa kuuliaisena poikana.\nNämät naittavat hänet, kun hän tulee siihen ikään, ilman mitään\nrunollisuutta; ja kuoltuansa jättävät he hänelle taloutensa ilman\nvelkoja, sillä tämä luokka kansalaisistamme pitää velkoja jonkinlaisina\nsyntinä, noudattaen sitä periaatetta, ettei kunniallisen ihmisen tule\nantaa ulos enemmän kuin hän saapi sisään; keinotteleminen ei ole\nunkarilaisen mielitoimia. Tämä periaate oli siihen määrään asti\njuurtunut Kassayn sydämeen, että hän koulu-aikanansa, jos hänen\nsaappaansa olivat rikki kuluneet, oli valmis ennemmin tekemään itsensä\nsairaaksi, kunnes sai rahaa kotoa, kuin olisi suutarilta mitään velaksi\nottanut. Oppijaksonsa kollegiumissa suoritti hän loistolla; sitte\nharjoitti hän oikeuden-asioita vara-ispán'in[2] luona ja oppi siellä\nlakikieltä kirjoittamaan, maljoja juomaan ja kaunisten naisten kanssa\npakinoimaan. Pestissä ilmestyi hän kenstisti, kävi frakissa, poltti\nsikaria ja veikisteli vastapäätä asuvain kaunisten juutalaistyttöjen\nkanssa. Sittemmin tuli hän kotia kyläänsä ja unhotti frakin, sikarit ja\nkauniit juutalaistytöt, kuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan.\n\nHänen vanhempansa valitsivat nyt hänelle kauniin, siveän, hyvän tytön,\njonka Lörincz setämme ottikin vaimokseen. He eivät tosin kirjoittaneet\ntoisilleen värssyjä, mutta he elivät varsin onnellisesti, heidän\navioliittonsa siunattiin pienellä tytöllä.\n\nMyöhemmin otti hän kehoituksesta vastaan rauhatuomarin viran, jota\nunkarilainen aina teki _ex nobili officio_ -- jalosta velvollisuudesta\n-- eikä sen vuoksi, että hän olisi tarvinnut sitä, sillä siitä ei\nlähtenyt mitään hyötyä: maksut ja lisätulot riittivät tuskin\nasianomaisiin kulunkeihin. Mutta unkarilainen aatelismies uhrasi\nmielellään omastansa tuon hänelle arvollisen virkatoimen ja sen\nverrattoman itsetunnon tähden, että hän on koko piirikunnan maallinen\nedeskatsomus, joka kolmen miehen, nimittäin itsensä, yhden lautamiehen,\nja yhden hajdú'n[3] avulla ylläpitää järjestystä ja käyttää oikeutta\nparin kolmenkymmenen tuhannen ihmisen keskuudessa.\n\nNuot molemmat herrat keskustelivat par'aikaa tien poikki jostakin\ntärkeestä toimitus-asiasta, kun yht'äkkiä hirveä ruoskan ääni veti\npuoleensa heidän huomionsa, ja kun he katsoivat maantien päähän, jossa\nse kääntyy puimatantereen ohitse, tuli näkyviin oiva ajokalut\nhevosineen, jotka tahdomme tarkemmin kertoa, sillä kuka tietää,\nsaammeko enää koskaan nähdä semmoisia, sittekuin rautatiet risteilevät\nmaatamme kaikilla tahoilla.\n\nSe oli kaleesi, vieläpä herraskaleesi. Että kuomin päällystä oli\nvähäisen pilkullinen, siihen on pääsyy etsittävä siipikarjan\nkasvatuksessa. Milloin nämät ajokalut lienee tehty, sitä ei käy varmaan\nmäärääminen, koska se on historiallinen tosi-asia, että jo kuningas\nLajos (Lutwikki) I:n aikana löytyi riippuvia kaleeseja. Ulkonäöltään\nolivat ne vesimelunan puoliskon muotoisia, jota neljä korkeaa\nresoria viskeli ylös alas tuolla epätasaisella tiellä, niin että\nsisässä-istujat purivat kieleensä, jos puhuivat, vieläpä sysäsi ihmisen\nuloskin, jos ei hän pitänyt laidasta lujasti kiinni. Vaunun-ovia ei\nvoinut avata eikä sulkea, jonkatähden ne kerran kaikkiansa olivat\nvahvasti kiinni sidotut seililangalla; takapuolelle oli molempien\nresorien väliin köytetty iso heinäkimppu, joka kunkin tärähyksen\nperästä uhkasi lentää sisässä-istujain niskaan. Tämän kunnioitettavan\nmuinaisjäännöksen eteen oli valjastettu kaksi sävyisää hevosta ja\nkolmas juoksi vieressä, vetohihnaan kiinni sidottuna; yksi oli\nvalkoisen-pilkkuinen, yksi voilakka ja yksi harmaa, kaikki kolme\nkorviin asti liassa ja toisiansa lapaluuta vastaan kyhnyttäen. Kun ne\nhuiskuttivat solmuun sidottua häntäänsä, nykäisivät ne ohjakset kuskin\nkädestä; tämä taas heilutteli ruoskaa edestakaisin ja sivalsi sillä\nuseammin sisässä-istujain hattuja, kuin hevosten nahkaa, jossa lyönnit\nnäkyivät niin selvästi, kuin olisivat olleet kiveen painetut.\n\nHyvää tahtoa ei puuttunut noilta jaloilta eläimiltä, mutta sitä enemmän\nvastaavaa kykyä. Ne olivat kuormain kuljettamiseen käytettyjä\ntalonpoikais-hevosia, joita ei oltu kasvatettu rauta-akselisia vaunuja\nvetämään; itse tuntien heikkoutensa, seisahtuivat ne joka kymmenennen\naskelen päästä huo'ahtamaan, katsellen toisiaan huolestuneilla\nsilmäyksillä.\n\nJoka kerta kuin hevoset seisahtuivat eivätkä tahtoneet eteenpäin mennä,\npisti säännöllisesti yksi sisässä-istuvista neljästä henkilöstä päänsä\nulos monilukuisten matkakamsujen välistä ja huusi kuskille: \"Seisahda,\nseisahda! jotta saan kysyä joltakin!\"\n\nTämä huuto lähti eräästä heikompaan sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä,\njonka muotoa emme kuitenkaan nyt voi kertoa, koska suuret ristin rastin\nkäärityt huivit estivät hänen arvoisista kasvoistaan muuta näkymästä\nkuin nenänpään. Paitsi häntä istui kaleesissa vielä kolme muuta henkeä:\ntaka-istuimella arvoisan naisen vieressä näkyy, vaunun-nurkkaan\nvetäyneenä, bundaan[4] ja matka-karvalakkiin puettu herra, josta ei\nniinikään astu esiin muuta kuin suuret viikset ja pitkävartinen\npiippu, jonka suukappaleesta tupakoitsijan täytyy tarkkaa vaaria\npitää, jottei se joka vaunun-tärähyksestä syöksyisi sisään hänen\nsuulakeensa. Vasta-päätä mammaa istuu toivoisa poika-nulikka, jonka\nkaritsan-nahkainen lakki on painettu niin syvälle päähän, että sen alta\npistää esiin vaan kaksi punaista pikku korvaa molemmin puolin, ja joka\ntutkistelevalla levottomuudella lakkaamatta katselee eteensä ja\ntaaksensa. Tämän vieressä vihdoin pitää sijaa pitkäsäärinen,\npöhöposkinen nuorukainen, joka suurilla, ällistelevillä silmillään\nkatsoo likaiseen maailmaan; istuen vastapäätä edellämainittua\nkunnian-arvoisaa henkilöä -- arvattavasti isää -- oli hän pakoitettu\nvetämään pitkät koipensa kokoon mitä epämukaisimpaan asentoon, niin\nettä hänen molemmat polvensa ulottuivat melkein kaulaan asti.\n\nNiin usein siis kuin hevoset seisahtuivat likaan, sukelsi mainittu\nrouva suurella vaivalla esiin lukemattomista vaipoista, huiveista ja\nmytyistä, ja huusi vaunuista: \"seisahda, Marczi, seisahda! jotta saan\nkysyä joltakin!\" Sitte pisti hän päänsä ulos kuomin alta ja huusi\njokaiselle laiskurille, joka aidan takaa katseli tielle, mutta\nennenkuin hän sai tätä ymmärtämään kysymystänsä -- nimittäin missä\ntässä kylässä kunnioitettu herra Lörincz Kassay asuu -- ja siihen\ntyydyttävää vastausta antamaan, olivat konit sillaikaa jo levähtäneet,\nja kunnian-arvoisa rouva vaipui taas myttyjen sekaan, jyrkällä äänellä\nkomentaen kuskia: \"anna mennä, Marczi! ei ruoska eikä hevoset ole\nsinun!\" Marczi majähytti nyt ruoskalla toista hevosta, joka heti\npotkaisi takajaloillaan häntä kohti; syrjään sysätty aisantanko löi\nvasten kuonoa toista hevosta, joka siitä kavahti pystyyn ja painoi\nvieressään juoksevaa kolmatta hevosta kuskin polvia vastaan, niin että\nhänen täytyi molemmilla jaloillaan työntää sitä luotaan.\n\nKun he jo kolmannen kerran seisahtuivat keskelle kylää ja rouva\nuudestaan ryömi esiin puhutellaksensa jotakuta, ei vaunuissa istuva\nherra enää jaksanut sitä kauemmin kärsiä.\n\n-- \"Mutta Zsuzsi[5] kultani, minkätähden huudat alinomaa kuskia\npysähtämään? Sehän juuri on onnettomuus, että hän pysähtää joka\naskelella\".\n\n-- \"Oh, ole vaiti, sä aasi!\" jupisi hammastensa välistä nainen,\n\"senpätähden juuri huudan häntä pysähtämään, jott'eivät ihmiset\nhuomaisi, ettemme pääse eteenpäin kulkemaan\".\n\nVihdoin sattui hän puhuttelemaan juuri herra rauhatuomarin hajdú'ta.\n\"No minä saatan teitä heti; tulkaa vaan perässäni!\" vastasi tuo\nkohtelias mies ja astui kaleesia edelle.\n\nHänen oli helppo kiiruhtaa, sillä hän kävi jalkaisin, mutta jospa hän\nvaan olisi ollut tuolla vaunuissa!\n\nKun setämme Lörincz Kassay huomasi vieraita tulevan, meni hän sisään\novesta ja astui kolmea porrasta korkeaan porstuaan, joka hänestä oli\nsoveliain vastaanotto-paikka. Siellä vartoi hän heitä, puhaltaen ulos\npiipun pohjaan jääneen tulen, niinkuin minkä pienen Vesuvion, ja\nkiertäen aika viiksiänsä kummaliekin puolelle.\n\nVihdoin vieri suurella melulla tuo kovan onnen arkki pihaan ja samana\nhetkenä, jona se seisahtui, alkoi kaikenlaisia liikkuvia jäseniä\npurkauda ulos täyteen ahdatusta labyrintista. Sisässä-istuva vanha\nherra sattui ensiksi tässä suuressa sekasorrossa kannuksilla\nvarustetuilla saappaillaan astumaan vaimonsa varpaankänsien päälle,\njosta tämä tokasi häntä kyynäspäällä niin, että vanha herra\nhämmästyksissään äkisti kohotti päätänsä ja tulisella piipullaan\nhirveästi poltti edessään istuvan, pitkäsäärisen pojan kasvoja.\nLuonnollinen seuraus tästä oli se, että tuo spartalaisella hellyydellä\nkohdeltu nuori herra julmasti parkuen käsin karkasi kiinni kasvoihinsa,\njoka liikunto sysäsi pitkän piipun vanhan herran hammasten väliin niin,\nettä se oli puhkaista aivot hänen päästään. -- \"Kuka tämän teki?\" huusi\nvanha herra, vetäen piipun ulos suustaan ja heiluttaen sitä uhkaavalla\nliikunnolla molempien poikien pään ylitse. Mutta ennenkuin hän ehti\njakaa heille rankaisevan oikeuden iskua, riisui kuskinlaudalla istuva\nkuski yltään hirveän kuraisen päällysviittansa semmoisella\ntaitavuudella, että se putosi taaksepäin ja peitti tykkänään molemmat\nnuoret herrat sekä ripoitti toisten silmät suut täyteen likaa. Tämän\nodottamattoman hyökkäyksen johdosta katsoi nuorin sikiö hyväksi\npäistikkaa hypätä ulos kaleesista, jolloin hän sai valkoiset\nroimahousunsa vaununrasvalla täyteen tahratuksi.\n\nTässä suuressa vaarassa saapui sinne lopuksi rauhatuomarin hajdú, ja\nmuutamia töllistelijöitä, ja sittekuin he ensin turhaan olivat\nyrittäneet avaamaan kiinni-sidottuja vaunun-ovia, kantoivat he vihdoin\nselässään ulos sisässä-istujat, jota apua pitkäsäärinen nuori mies\nkuitenkin jäykästi kieltäysi vastaan-ottamasta, osoittaen, että luonto\nsitä varten on antanut pitkät jalat, jotta ihminen niillä voipi yhdellä\naskelella astua ulos vaunuista.\n\nVaunun-kolinasta tuli myöskin ulos porstuaan talon emäntä, sievä,\npieni, tynnyräposkinen, nuori vaimo, puettu yksinkertaisiin, mutta\nmuodin-mukaisiin kotivaatteisin, edessä röyhelletty esiliina ja päässä\nsinisillä nauhoilla koristettu, soma myssy. Pieni nelivuotinen,\nvalkotukkainen, mansikkasuinen tyttö piti kiinni hänen kädestään,\npuoleksi piileskellen äidin hameenpoimujen välissä, niinkuin\ntirkistelevä pikku keijukainen.\n\nMatkustajat olivat vihdoinkin kaikki onnellisesti astuneet maalle ja\ntunkivat nyt, pudistellen kangistuneita jalkojaan, kaikki yhtä haavaa\ntalon herran ja rouvan eteen, jolloin vieras rouva, perheensä suuna,\nensimmäiseksi ryhtyi puheisin, suloisella luottamuksella kääntyen\nLörincz herran puoleen.\n\n-- \"Rakas herra orpana kultani! Minulla on onni rakkaalle herra\norpanalleni esittää itseni Zsuzsánna Sajtóry'na,[6] teidän sisarenne\ntytär äidin puolelta. Koska matkamme kulki tänne päin, emme tahtoneet\nolla niin epäkohteliaita, että olisimme ajaneet rakkaan orpana herrani\nasunnon sivutse\".\n\n-- \"Tervetulleet, tervetulleet!\" vastasi Lörincz herra, ottaen piipun\nsuustaan, voidaksensa vastata kunnioitetun rouvan tervehdykseen parilla\npaukkuvalla suutelolla korvan pieleen.\n\n-- \"Jos ei siis rakas orpanani aja meitä pois...\"\n\n-- \"Herra varjelkoon! Minä iloitsen tästä onnesta, tehkää hyvin,\nastukaa sisään. Palkolliset kantavat kohta kaikki sisään\".\n\n-- \"Tämä tässä on mieheni\", tahtoi rouva jatkaa, osoittaen vieressään\nseisovaa miestään, joka nyt oli turkeistaan päässyt.\n\n-- \"Vaiti, älä sano, mikä nimeni on\", lausui vanhus kujeellisesti.\n\"Annappas nähdä, tunteeko rakas herra lankoni minua\", ja tämän\nsanottuaan tarttui hän suuresti nauraen Lörincz'in käsiin, ja odotti,\nettä tämä tuntisi häntä.\n\nSe on sangen hullunkurinen asema, kun joku vaatii ihmistä tuntemaan\nhäntä eikä tahdo sanoa, mikä hänen nimensä on.\n\nTalon herra katseli miestä, mutta ei voinut saada päähänsä ken se oli.\n\n-- \"Eihän hän saata tuntea sinua, kun sinulla on päässä tuo iso\nkarvalakki!\" huusi hänen aviopuolisonsa ja tempasi miehensä päästä tuon\nhirveän, lipulla ja korvalapuilla varustetun karvalakin. Lörincz'in\neteen ilmestyi nyt kummalliset, yksinkertaisen näköiset kasvot\nsuurella, paljaalla otsalla, jolle hiukset olivat kammatut takaa päin,\nsemmoiset, joita ihminen eläissään näkee tuhansia, voimatta tietää,\nmitkä ovat yhden, mitkä toisen.\n\n-- \"No, ettekö vieläkään tunne minua?\" kysyi naureskellen lankomies.\n\nLörincz punastui korvia myöten ja olisi mielellään tahtonut tähän\nkysymykseen saada vastausta jostakin.\n\n-- \"Kyllä; tunnenpa hyvinkin\", vastasi hän, otsaansa sormenpäällään\nhieroen, \"nimenne ei vaan tahdo mieleeni muistua\".\n\n-- \"Hehe! te ette siis muista, että me vuonna 1830 olimme yhdessä\nkomitati-kokouksessa Györ'issä?\"[7]\n\n-- \"Vai niin? Se on totta. Nimenne on aivan kieleni päässä\".\n\nGyör'in komitati-kokouksessa kymmenen vuotta takaisin oli hän ollut\nyhdessä kymmenentuhannen ihmisen kanssa; jos ne nyt kaikki astuisivat\nesiin, eikö hän niitä muka tuntisi?\n\n-- \"No niin, minä olen Menyhért Gulyási.\"[8]\n\n-- \"Aivan oikein! Sydämellisesti tervetuloa!\" sanoi Lörincz,\nilahtuneena siitä, että vihdoinkin oli päässyt tuosta henkisestä\njalkapuusta, ja syleili nyt säännön-mukaisesti arvoisaa vierastansa.\n\nParasta kaikesta oli kuitenkin, että vaikka tämä oli sanonutkin\nnimensä, hän ei sittenkään häntä tuntenut.\n\n-- \"Nämät ovat minun poikani\", jatkoi taas arvoisa rouva. \"Tämä\npienempi on Péter, tuo isompi Sándor.[9] Suudelkaa kauniisti tätinne\nkättä!\"\n\nMolemmat pojat, tottelemaan totutetut, hyökkäsivät heti emännän käsien\nkimppuun. Pienemmän onnistuikin tarttua hänen toiseen käteensä ja\npainaa siihen sekä nenällä että suulla suutelo semmoinen, jotta hän\ntuskin saattoi pyyhkiä pois jäljet siitä, mutta isommalta kätki hän\nkätensä selän taakse, kuroittaen hänelle ympyräiset, punaiset poskensa.\n\n-- \"Minä en anna kättäni, rakas orpanani; te olette jo liian suuri\nkättä suutelemaan, suudelkaa ennemmin poskeani\".\n\nÄreä poika tuli näistä sanoista niin hämille, että kun hänen piti\nsuudella rakasta tätiänsä, hän luuli taivaan ja maan ympäri kääntyvän,\neikä tietänyt, mitenkä tästä tehtävästä suoriuisi. Päälliseksi alkoi\nSándor orpanamme vavista niin, että hän astui isänsä, äitinsä ja\nveljensä varpaille, järjestänsä kunkin.\n\nJotta vastaan-otto tulisi vielä enemmän patriarkaliseksi, tunkivat\nmyöski talon isot vahtikoirat seuraan ja kiertelivät tulleitten\nvierasten ympäri, heidän käsiänsä nuoleskellen. Ja tässäkin on jotain,\njoka ansaitsee huomiota. Talonkoirain käytös on luotettava todistus\nisännän vieraanvaraisuudesta: missä koira nuolee vieraan kättä ja\nystävällisesti hyppii hänen niskaansa, otetaan häntä mielellään\nvastaan; mutta missä koira makaa ovessa ja ärisee lähestyvälle\nvieraalle, siellä odottaa tätä kysymys: \"koska suvaitsette matkustaa\nedemmäs?\"\n\nKun oli tultu sisään huoneesen, alkoi täällä uudestaan sievisteleminen:\n\"Terve tullut!\" -- \"Nöyrin palvelijanne\" -- \"Toivotan onnellista hyvää\niltaa\" -- \"Olemme tahtoneet käydä kunniatervehdyksillä\" -- \"Minä\niloitsen, että meidän on onni\" -- \"Ei, onni on meidän\", jne, jne.\nSándor orpana tuli täälläkin tilaisuuteen astumaan erästä kissaa, joka\nei kellenkään pahaa tehnyt, sen viattomalle hännälle, ja hän näytti\nhartaasti haluavan löytää jotakin nurkkaa, jossa ei olisi kenellekään\nvaivaksi ja jossa hänen ei tarvitsisi mitään ajatella.\n\nTäällä päästettiin vähitellen turkit ja päällysvaatteet niskoilta,\ntalvikengät ja huopasaappaat riisuttiin jaloista, suuret ja pienet\nhuivit putosivat olkapäiltä ja vähittäin alkoi nähdä kunkin ihmisen\ntodellista muotoa. Arvoisan vierasperheen pää oli neljän ja\nviidenkymmenen vuoden välillä oleva henkilö, joka kuitenkin puhuessaan\nnäytti vanhemmalta, tupakasta mustuneitten hammastensa tähden. Hän oli\npuettu polviin asti ulottuvaan viheriäiseen Zrinyi-dolmány'iin,[10]\njossa oli leveät nyörit ja pähkinän kokoiset napit. Niin pian kuin hän\noli päässyt ulos bunda'staan, asetti hän molemmat kätensä selän taakse\nja levitti molemmat kannuksilla varustetut jalkansa, sekä katseli\nhymyillen yhtä esinettä toisensa perästä, niin että posket olivat\npulleat kuin vuoret. Poskien punan voitti ainoastaan nenän puna, joka\nmuuten ei suinkaan ollut säilytetyn nuoruuden kevään väri, vaan\npikemmin syksyn, jolloin viini kypsyy.\n\nHänen arvoisa aviopuolisonsa oli pienenläntä, laiha rouva, jonka muuten\nmiellyttävissä kasvoissa oli nenä merkillisin. Tätä nenää saattoi näet\nliikuttaa oikealle, vasemmalle, ylös ja alas päin, aina sen mukaan kuin\nkunnioitettu rouva tahtoi osoittaa mielihyväänsä tai mielipahaansa, ja\nhänen perheensä jäsenet olivat jo niin tottuneet ottamaan vaaria tästä\nomituisesta osoittelusta, että he vierasten ihmisten seurassa\nlakkaamatta pitivät silmällä tätä nenää, sen liikunnosta ymmärtäen,\nolivatko lausuneet jotakin järkevää vai typerää, ja Menyhért herra\npysähtyi usein kesken puheesensa, jos hän vaimonsa nenänrypistyksestä\nhuomasi laskeneensa esiin jonkun tyhmyyden.\n\n\"Sándor orpana\" oli iso, pitkäsäärinen tolvana, karvattomilla,\npullistuneilla kasvoilla ja oikealla peuran-kuonolla. Luonto oli\nsiunannut häntä aika käsillä ja hän näytti itsekin sen varsin hyvin\ntietävän, sillä hän teki niillä aina semmoisia liikuntoja, kuin\ntahtoisi heittää ne luotansa pois jonnekin. Sama mieli oli hänellä\njalkojenkin suhteen, sillä hän osoitti erinomaista taipumusta kompastua\nkaikkia vastaan tai tallata kaikkia esineitä, joitten likelle hän tuli.\nTällä hetkellä saattoi koko hänen kasvoistaan ja olennostaan aivan\nelävästi nähdä, kuinka mielellään hän olisi tahtonut pysyä kotona.\n\nMitä vihdoin pienimpään vesaan tulee, ei hän koskaan luopunut äitinsä\nvierestä, vaan piti alinomaa kiinni hänen hameestansa, josta hänelle\noli se juuri etu, että siihen saattoi niistää nenäänsä.\n\nSeura oli tuskin ehtinyt asettua istumaan, kun emäntä rienti kyökkiin,\nantaaksensa siellä pikaisen määräyksen valmistettavasta illallisesta,\njonka käskyn täyttämistä todisti äkkinäinen kanain kaakotus. Sillä\nvälin oli \"Péter poikani\" huomannut erään avatun laatikon kannella pari\nkaunista, keltaista sitrunaa, jotka olivat lasketut kultareunaiselle\nteevadille, ja rupesi heti mankumaan.\n\n-- \"Mamma! minun on nälkä\".\n\n-- \"Etkö ole vaiti!\" sanoi äiti ja näpähytti häntä päähän. Mutta poika\noli siihen jo niin tottunut, ettei hän ensinkään huolinut parista\nlyönnistä, varsinkaan päähän, vaan mankui sitä kovemmin, viitaten\nsitruniin.\n\n-- \"Antakaa minulle noita omenoita. Minä tahdon...\"\n\n-- \"Ne eivät kelpaa syödä\", vaiensi häntä äiti, mutta nyt rupesi lapsi\nparkumaan.\n\nLörincz setämme oli liian lystikäs mies, suuttuaksensa tuommoisesta\nlapsen-parusta; hän nousi ylös, otti toisen sitrunan teevadilta ja\nantoi sen pojalle.\n\n-- \"Kas tässä, poikaseni, mutta älä syö sitä, vaan pistä se taskuusi\".\n\nPoika otti hedelmän ja katsoa töllisteli sitä.\n\n-- \"No, sinä paha poika\", torui häntä äiti, \"kuinka pitää sanoa? No?\netkö tiedä? Sano kauniisti: paljon kiitoksia! No, sanotko heti?\"\n\nPoika odotti ensin siksi kuin oli saanut lyönnin selkäänsä, sitte\nmutisi hän vastahakoisesti:\n\n-- \"--iitos\". Ja sitte hän oli panevinaan sitrunan pois, mutta odotti\nvaan siksi kuin ei kukaan katsonut häneen, jolloin hän vikkelästi puri\nsiitä aika palasen.\n\nMutta sen tehtyään alkoi hän äkkiä vonkua niin paljon kuin vaan suuta\noli, vonkui niin, että hänen silmänsä kokonaan katosivat päähän.\n\nKaikki juoksivat hänen luoksensa. \"Mikä se oli? Mikä sinua vaivaa? Kuka\non sinulle pahaa tehnyt?\" kysyttiin kaikilta tahoilta.\n\nPahan-ilkiö näytti vihdoin, kovasti nyyhkyttäen, sitrunaa, jonka oli\nheittänyt luotaan.\n\n-- \"Omena puri!\"\n\nSuurella vaivalla onnistui talon rouvan vihdoin lepyttää tuota\nherttaista poikaa, antaen hänelle käteen kappaleen torttua ja lähettäen\nhänet lastenkammariin pienen Klárikan kanssa leikittelemään.\n\nSeura jakaantui nyt kahtia. Naiset jäivät saliin, \"mutta me\", sanoi\nLörincz setä, \"menemme minun kamariini polttamaan piipun tupakkaa\", ja\nsitte vei hän miespuoliset vieraat omaan huoneesensa, jokaisessa ovessa\nriidellen Sándor orpanan kanssa, joka ei mistään hinnasta tahtonut\nsallia itsensä menevän edellä.\n\nTupakka-huoneessa oli varsin hyvästi järjestetty; vaikka jo oli\nkesä-aika, oli se vielä kylmä ja kostea; kaminissa rätisi valkea\niloisesti; sen vieressä oli toisella puolella iso puukori ja edessä\nmukavia, nahatta peitettyjä nojatuoleja; toisella puolella seisoi\npiippu-hylly, täynnä hopea-kantisia merenvahapiippuja.\n\n-- \"Tehkää hyvin ja istukaa!\" sanoi Lörincz, vieden vieraansa kaminin\nluokse ja tarjoten heille noita suuria nojatuoleja. Sándor orpanani ei\nkuitenkaan millään ehdolla tahtonut vastaan-ottaa sitä kunniaa, että\nistuisi.\n\n-- \"Hän kiittää nöyrimmästi\", vastasi hänen puolestansa isä; \"hänen ei\nole liioin tapa istua\".\n\n-- \"No, tehköön hän mieltänsä myöten\", lausui siihen Lörincz herra ja\nantoi pojan seisoa; tämä ei ollut tottunut istuutumaan ennenkuin häntä\nvedettiin tuolille, vaan pysymään seisoalla sen edessä niinkuin\nhiilihanko.\n\n-- \"Pistäkää kumminkin piippuun\", kehoitti Lörincz ja tarjosi hänelle\ntupakkarasiaa.\n\nPoika ei ottanut sitä vastaan.\n\n-- \"Hän kiittää nöyrimmästi\", vastasi taas isä hänen sijastansa; \"hänen\nei ole tapa tupakoita\".\n\nSe oli kuitenkin hänen tapansa, mutta hyvin kasvatetun nuoren miehen ei\nsovi vieraille näyttää, että hän tuntee elämän pieniä mukavuuksia.\n\nMolemmat herrat ryhtyivät nyt puheisin, jossa tilaisuudessa tuli ilmi,\nettä Menyhért herrallakin on omat mielipiteensä ja että hän uskaltaa\ntuoda niitä esiinkin, jahka vaan hänen puolisonsa ei ole läsnä.\nSemmoisia miehiä löytyy paljon, jotka keskeyttävät puheensa, jos heidän\nvaimonsa sen kuulevat.\n\nEnsiksikin väitti hän, että olisi paljon viisaampaa höyrylaivain\nsijasta tehdä höyryhevosia, jotka vetäisivät laivoja; silloin ei\ntarvitsisi pelätä laivain hukkuvan, jos höyrykattila räjähtäisi.\n\nSitte: -- että valtiopäivillä pitäisi päätettämän, ettei kukaan saisi\nviljellä perunoita, sillä jos tämä kasvi näin paljon saa levitä, ei\nkukaan enään osta eikä viljele vehnää.\n\nSitten puhui hän hyvin ankarasti uudenaikaista taloudenpitoa vastaan\naromailla, että herrastiloilla kaikki kasvattavat lampaita, eikä enää\npidä tammakartanoita, niin että, jos joskus tulee suuri sota, aatelisto\nsaa ratsastaa lampailla hevosten sijasta.\n\nEdelleen selitti hän laveasti, kuinka koulunuoriso olisi kiellettävä\njoko päällysviittaa käyttämästä taikka viulunsoittoa oppimasta, koska\nkaikki pahat tavat saavat alkunsa että nuoriso voipi kätkeä viulun\nviitan alle ja mennä tanssijaisiin ja kapakkoihin itseänsä\nhuvittelemaan, asianomaisten sitä huomaamatta.\n\n\"Yhyhyhehehe!\" kaikui yht'äkkiä nurkasta Sándor orpanamme\nnaurunpurskahdus, joka aina tähän saakka, selkä kaminia vastaan, oli\nkatsoa töllistellyt eteensä seinään, ikäänkuin hän vaivaisi päätään\njollakin tärkeällä asialla.\n\nMolemmat herrat kääntyivät kysyvillä silmillä hänen puoleensa, jotta\nhän ilmaisisi, mitä oli tapahtunut.\n\n-- \"Papan varjo näyttää niin hullunkuriselta kun hän puhuu\", vastasi\ntomppeli, yhteen pudistetuilla kämmenillä pidättäen ulos-purskahtavaa\nnaurua, joka tuli sitä rajummaksi, mitä enemmän hän koetti sitä\ntukehuttaa.\n\n-- \"Mutta ehkä sinun on vilu, orpana, koska noin käännät selkääsi\nkaminia vastaan?\" lausui siihen Lörincz herra, joka pelkäsi että\nMenyhért setä nyt heti tarttuisi toivorikkaan poikansa tukkaan. \"Älä\nole noin viluinen, orpanani, sillä jos tytöt saavat tietää, että sinä\npiileskelet uunin ääressä, et koskaan saa vaimoa\".\n\n-- \"Sepä olisi kaunista\", sanoi Menyhért herra, iskien silmää Sándor\norpanallemme, jotta hän käyttäisi itseään järkevästi, \"nyt kun juuri\nlähdemme kosiomatkalle häntä varten\".\n\n-- \"Mitä pirua!\" huudahti Lörincz, uteliaasti kääntyen Sándor'in\npuoleen. \"Siis ylkämiehen tapainen? Mutta tuleppas likemmäksi meitä,\njotta paremmin näkisimme silmäsi\".\n\nVaan sillä olisi tarvinnut olla pihtimet, joka tahtoi vetää Sándor\norpanan esiin tuolta uunin nurkasta.\n\n-- \"Ja kenellä on orpanani kylkiluu?\" kysyi talon isäntä Menyhért\nsedältä.\n\nHerra Menyhért puhalsi ensin poskensa pulleiksi, sillä hän tahtoi\nilmoittaa suuren asian; laskettuansa toisen jalkansa toisen yli, katsoi\nhän lakeen ja sanoi:\n\n-- \"Kunnioitettavan herra orpanani Gábor[11] Berkessyn, Csongrád'in\nkomitatin protonotariuksen tyttärellä, neiti Linka'lla, jonka\nhänen rakas isänsä, joka on lapsuuden-ystäväni, jo vuonna 1830\nkomitati-kokouksessa, lupasi vanhemmalle pojalleni\"\n\n-- \"No, siinä tapauksessa voin sanoa, että se on kelpo tyttö\", vakuutti\nLörincz herra; \"minä tunnen hänet; sangen kelpo perhe, isä, äiti, ainoa\ntytär; se ei todellakaan ole mikään halveksittava onni, jos he antavat\nhänet\".\n\n-- \"Jos he antavat hänet? Ja miksi eivät he antaisi?\" kysyi Menyhért\nherra vähän närkästyneenä.\n\n-- \"No, minä arvelin vaan sentähden\", puolusti itseään Lörincz, \"että\norpana vielä on niin nuori\".\n\n-- \"Mitä? Onhan hänellä sen vuoksi järkeä. Minä uskallan viedä hänet\nvaikka yli-ispán'in eteen ja mihinkä seuraan hyvänsä; kollegiumissa sai\nhän kaikissa aineissa erinomaiset arvolauseet. Mutta mitä saakelin\nkäryn hajua täällä on? Jotain palaa. Sinä? ehkä sä poltat takkisi?\nSanoinhan sinulle, sä aasi, ettet nojaisi tuota tulikuumaa kaminia\nvastaan. Kas tuota, olet jo polttanut läven sortuuttiisi\".\n\nNiin olikin laita. Kuuma kamini oli polttanut toisen liepeen tuossa\npunaisessa, nyöreillä koristetussa takissa.\n\n-- \"Istu, pöllö!\"\n\nSándor orpanani huomasi pelästyen ja häpeästä punastuen takissa\ntapahtuneen vahingon, eikä katsonut, mihinkä istui. Hän vaan yhä\ntirkisteli palanutta läpeä, ikäänkuin miettien, saattaisiko sitä siitä\npestä pois.\n\nHuomaten, että keskustelu alkoi muuttua sangen epä-parlamentariseksi,\nyritti Lörincz herra kääntämään puhetta toiselle tolalle ja palasi\ntakaisin alkuperäiseen asiaan.\n\n-- \"Ehkä orpana jo on suorittanut tutkinnonkin?\" kysyi hän isältä.\n\n-- \"On, vieläpä _laudabile'lla_\", vastasi tämä, unhoittaen palaneen\ntakin.\n\n-- \"Oh, sepä sangen kaunista\".\n\n-- \"Vaikka tuo ankara ----y oli tutkija, jonka on tapa nuoria miehiä\noikein pinnistää. Kerroppas, mitä hän kysyi sinulta. Se on oivallista\".\n\nNuori herra Sándor oli valmis kertomaan kaikki.\n\n-- \"Hän kysyi: _quomodo_...\"\n\nTyhmys! Samassa hetkessä nielaisi Sándor orpanan puukori, jonka päälle\nhän oli istunut ja joka ei ollut tehty sitä varten, että sen kannelle\nistuttaisiin; tämä murskahti rikki hänen altansa ja hän putosi koriin,\nniin että vaan hänen molemmat kätensä ja jalkansa pistivät siitä esiin.\n\nTämän nähdessään ei Lörincz herra enää voinut hillitä itseään, vaan\nrupesi nauramaan niin, että hän kaatui selälleen tuolissa. Menyhért\nherra sitä vastoin pelästyi hirveästi; ensi silmänräpäyksessä hän ei\nymmärtänyt, mitä pojalle oli tapahtunut. Kaikeksi onneksi kaatui kori\nhänen ponnistuksistansa kumoon ja hän saattoi ryömiä siitä ulos; muussa\ntapauksessa olisi hänen ehkä käynyt pahasti.\n\nMenyhért herra tutki ensiksi, eikö pojalta ollut mitään luuta murtunut,\nsitte katseli hän ympärillensä, löytääksensä keppiä, jolla häntä\nsuomia.\n\nEi voi tietää, kuinka pitkälle tämä kohtaus olisi kehittynyt, jos ei\nsiitä olisi tehnyt loppua sisään astuva hajdú, joka ilmoitti, että\nillallinen on pöydällä, tehkää hyvin ja tulkaa syömään.\n\nTätimme, rouva Zsuzsána oli sill'aikaa talon emännälle niinikään\nkertonut heidän matkansa tarkoituksesta ja muista siihen kuuluvista\nseikoista, muutamilla pienillä muutoksilla ja poikkeuksilla\nesitelmässä, esimerkiksi, että Sándor orpana tutkinnossa oli saanut\n_praeclarum_; että tytöt kotiseudulla olivat aivan hurjasti häneen\nrakastuneet, mutta ettei hän edes katsele heitä, koska hän pitää\nvelvollisuutenansa rakastua siihen, jonka hänen vanhempansa tahtovat --\nja muuta senlaista.\n\nTämän huvittavan keskustelun aikana kuului äkisti lastenkamarista kova\nitku, ja pikku Klárika tuli parkuen ja nyyhkyttäen sisään, ilmoittaen,\nettä Péter ensiksi oli vääntänyt kaulan poikki hänen nukeltansa sekä\nsitte lyönyt häntä itseä.\n\n-- \"Oih, sinä paha poika\", torui äiti, \"missä on vitsa, jotta saan\nsinua selkään antaa? Tuleeko sinun tuolla tavoin käyttää itseäsi tätisi\ntalossa? Antakaa tänne vitsa! Tule heti tänne, sinä kelvoton!\"\n\nKun Péter poikani kuuli tämän kauniin sanan, oli häntä mahdoton saada\nulos tulemaan, vaan hän ryömi sängyn alle ja tirkisteli sieltä\nmammaansa. Ei rukoukset eikä uhkaukset voineet häntä sieltä ulos vetää.\nJa hänen peräänsä ryömiminen olisi ollut hankalaa.\n\n-- \"No odotappas, sä paha poika\", sanoi äiti, huomaten ponnistuksensa\nturhiksi, \"jos et tule pois sieltä, et saa mitään illallista. Jää vaan\nsinne sängyn alle. Kun me syömme illallista, on hänen hyvä olla tuolla\nsängyn alla\".\n\nTämä tapahtui juuri kuin ilmoitettiin että pöytä oli katettu.\n\n-- \"Menkäämme täältä\", lausui äiti, \"pahan pojan suljemme tänne sisään,\nse on hänen rangaistuksensa\".\n\nTuomio ilmoitettiin saapuville tulleelle isällekin, joka sen vahvisti.\nSeura sijoittui nyt pöydän ympäri, joka ei kuitenkaan käynyt päinsä\nilman vaivaa: kymmenen minutia kului, ennenkuin kaikki olivat ehtineet\nkeskenänsä riidellä, kuka ensiksi istuisi, ja emännän täytyi oikein\nkäyttää väkivaltaa saadaksensa vierasta rouvaa asettumaan pöydän\npäähän; alimmasta sijasta taas syntyi varsinainen taistelu Sándor\norpanan häveliäisyyden ja isännän välillä; kaikeksi onneksi oli tämä\nvoimakkaampi ja vihdoin sai hän nuoren herran pakoitetuksi istumaan\nvastapäätä itseänsä.\n\n-- \"Orpana\", lausui Lörincz herra, \"sinun pitäisi oppia, mitä\nyli-ispáni sanoi kun nuorena lakimiehenä ollessani olin kutsuttu yhteen\npöytään hänen kanssaan ja yritin, minäkin, kaikin mokomin istumaan\nviimeiselle sijalle. 'Istu sinä vaan, veikkoseni, mihinkä hyvänsä',\nlausui tuo kunnon mies; 'sinä voit olla vakuutettu siitä, että missä\nsinä istut, siinä on aina alhaisin sija'\".\n\nSievät, melunan muotoisiksi taitetut ruokaliinat otettiin lautasilta ja\nhajdú alkoi kantaa ympäri hyvää, herkullista gulyás-lihaa, jonka\nnimeäkin jo paperille kirjoittaissa tuntee sitä hienoa, maukasta hajua,\njonka Unkarin emännät, Jumala tiesi millä toimin, ymmärtävät sille\nantaa.\n\nVati kävi ympäri. Onneksi kantoi sitä hajdú, muuten olisi varmaankin\ntäytynyt heittää arpaa, kuka siitä ensiksi ottaisi.\n\nKun vuoro tuli Sándor orpanalleni, ilmoitti hän yleiseksi\nhämmästykseksi: \"kiitän nöyrimmästi, minä en syö\".\n\n-- \"Et syö?\" kysyi Lörincz herra ällistyneenä.\n\n-- \"Hän kiittää nöyrimmästi\", selitti Menyhért herra, \"hänen on tapa\nsyödä sangen vähän\".\n\n-- \"Hm. Ehkä hän on herkkusuu lapsi\", ajatteli itsekseen Lörincz herra;\n\"no, tuleehan muita ruokia, hän syö kai niitä\".\n\nSitte tuotiin vati hyvää, mehukasta galuska'a; nuot pyöreät\nvehnäkokkareet hymyilivät herttaisesti juustoisen kerman keskeltä,\npaistettujen läskipalain ympäröiminä, jotka olivat niin tuoreita, että\nne vielä kiehuivat vadissa.\n\n-- \"Tätä kai kumminkin syöt?\" sanoi Lörincz herra naapurillensa, kun\ntämän vuoro tuli.\n\n-- \"Kiitän nöyrimmästi, minun ei ole liioin nälkä; paitsi sitä päätäni\npakoittaa\".\n\nHänen oli kuitenkin nälkä, niinkuin jokaisen muun, eikä hänen päätänsä\nmikään vaivannut, mutta hän oli tottunut siihen, ettei syönyt ennenkuin\nhänelle oli tarjottu ja hänen lautasensa vihdoin väkisin täytetty.\n\nVaan tällä kertaa hän ei tällä tottumuksellaau pitkälle päässyt, sillä\nLörincz herra sattui uskomaan, mitä hän häviökseen oli harkinnut, ja\nlähetti nuot hyvät, tuoksuvat, juustoiset kimpaleet edemmäksi, sillä ne\neivät todellakaan ole mikään hyvä lääke päänkivistystä vastaan.\n\nSándor veikkomme täytyi nyt näyttää loppuun asti tätä itsensä\nmurhaamiseksi keksittyä roolia, ja koko illallisen aikana jokaisesta\nympäri-käyvästä ruokalajista sanoa, ettei \"hän voi sitä syödä, sillä\nhänen päätänsä kivistää\", vaikka hänen silmänsä olivat milt'ei puhjeta\nnälästä.\n\nTurhaan tarjottiin hänelle hyviä, maidossa ja paprika-liemessä\nkeitettyjä kananpoikia, herkullista omena-leivosta ja valkorintaista\nkalkkunan-paistia. Sándor orpanamme pysyi järkähtämätönnä, eikä syönyt\nleivänpalastakaan koko illallisen aikana.\n\n-- \"No, juo kumminkin, vaikk'et syökään, se karkoittaa päänkivun\",\nsanoi Lörincz herra ja tarttui Eger'in viinillä täytettyyn pulloon.\n\nSándor orpanamme ei ikinä olisi voinut antaa itsellensä anteeksi, jos\nei hän tällä hetkellä olisi vetänyt syrjään lasiansa, niin että Lörincz\nherra läikähytti pöytäliinalle sen viinin, jonka oli aikonut lasiin\nkaataa.\n\n-- \"Hän kiittää nöyrimmästi\", sanoi hänen puolestansa isä, \"hänen ei\nole tapa koskaan juoda viiniä\".\n\n-- \"No, saakeli soikoon, tämähän on harvinainen nuorukainen; hän ei\nsyö, ei juo, ei tupakoitse; hänestä tulee miljonan-mies. Minua vaan\npahoittaa, että hänelle jo on valittu toinen tyttö; muuten pyytäisin\nhäntä odottamaan siksi, kuin minun tulee täysikasvuiseksi\".\n\nSitä vastoin löytyi eräs toinen, joka noudatti aivan toista\nelämän-viisautta, kuin Sándor orpanamme, ja se oli tuo pikku Péter\nlurjus.\n\nKun ovi oli suljettu, kierteli hän ensiksi jurotellen ympäri kamaria,\nikäänkuin olisi odottanut, että tultaisiin häntä pyytämään, rukoilemaan\nja lepyttämään; sittemmin rupesi hän hämmästykseksensä huomaamaan, että\ntultiin toimeen ilman häntäkin ja että viereisessä huoneessa helisi\nveitsiä, kahveleita ja lusikoita, mutta ei kukaan tullut hänen\nluoksensa. Tämä koski kipeästi hänen sydämeensä; hän meni ovelle ja,\nlaskien suunsa avaimenlävelle, alkoi itkeä, ensiksi hiljaan, sitte yhä\nkovemmin, lopuksi potki hän oveakin.\n\n-- \"Maha-na! -- mahaha-maha! Mahahahaha-mahahahaa!\"\n\n-- \"Älkää huoliko hänestä, antakaa hänen vaan parkua!\" rauhoitti seuraa\nhellä äiti, jonka mielestä tämä kohtaus oli sangen hupaisa. Sillä välin\notti pieni Klárika kenenkään huomaamatta kappaleen kalkkunan-paistia ja\nkaksi leivosta, jotka oli pantu hänen lautasellensa, kätki ne vikkelään\nesiliinansa alle, meni takaovesta lastenkamariin ja lohdutti, tällä\njalolla tavalla kostaen, tuomallansa ruoalla pikku ilkiötä, joka siitä\nkauniisti vaikenikin.\n\nTätä välikohtausta käytti Sándor orpanamme hyväksensä ja antoi\nhuomaamatta taskuunsa luikahtaa kappaleen leipää, josta hän pöydässä ei\nollut uskaltanut purra ainoatakaan palasta.\n\nKun illallinen oli päätetty, noustiin pöydästä molemminpuolisilla\nkiitoksilla ja Zsuzsi täti aukaisi nyt suurella juhlallisuudella\nlastenkamarin oven, päästäen ulos pienen pahantekijän, joka, posket\nrasvassa, irvistellen juoksi esiin ja hyppieli ympäri huonetta,\nuhallansa heiluttaen jälelle jäänyttä kalkkunan-luuta.\n\n-- \"Minä olen kuitenkin syönyt!\"\n\n-- \"Oi, sinä paha poika!\" sanoi äiti, vetäen häntä luoksensa ja\npyyhkien hänen kasvojansa, \"mene heti suutelemaan tädin kättä ja\npyytämään anteeksi, että olet ollut noin tuhma\".\n\nPéter katseli karsain silmin ja suu irvillänsä ikään kuin varoen, että\ntuo käsi, jota hänen tuli suudella, oli valmiina häntä korvalle\nsivaltamaan, jos hän sitä lähestyisi. Vasta sittekuin hän oli tullut\nvakuutetuksi epäluulonsa perättömyydestä, palasi hänen vanha\nluottamuksensa maailmaan takaisin, ja hän rohkeni pyytää vielä\nkappaleen omena-leivosta, joka myöskin hänelle annettiin ja josta hän\npuolestansa osoitti kiitollisuuttaan näyttämällä seuralle, mitenkä\nkäypi pistäminen kokonainen kappale kerrassaan poskiinsa.\n\nTämän jälkeen hajosi seura taas; naiset jäivät ruokasaliin, lapset\npantiin maata ja herrat menivät vielä polttamaan tupakkaa.\n\nKuka oli suuremmassa tuskassa kuin Sándor orpanamme? Hänen oli nälkä,\nniinkuin suden; hänen taskussansa oli kappale pehmeätä, valkoista\nleipää -- mutta missä syödä se? Mihin hyvänänsä hän meneekin, häntä\nnähdään, ja se on hänen loppunsa.\n\nHän odotti vaan että mentäisiin levolle; jolloin hän pimeässä voisi\nsyödä leivän sängyssään, mutta molemmat herrat joutuivat semmoiseen\nkeskusteluun, ettei siitä saattanut tulla loppua ennen puoli-yötä, ja\nkello oli vasta ainoastaan yhdeksän.\n\n-- \"Minä menen vähäisen puutarhaan kävelemään, jos suvaitsette\", sanoi\nhän vihdoin, katsoen tätä keinoa sopivimmaksi.\n\n-- \"Puutarhaan?\" sanoi Lörincz herra. \"Siellä on pimeä nyt ja paljon\nlikaa\".\n\n-- \"Minä istun jollekin penkille\".\n\n-- \"No, siitä tulee kaunis kävely\".\n\n-- \"Ehkä päänkivistykseni katoo\".\n\nHe antoivat hänen mennä. Tehköön hän siis kävelymatkan.\n\nToinen akkuna tupakka-huoneessa antoi juuri puutarhaan päin ja ihan\nakkunan edessä seisoi iso päärynäpuu; Lörincz herra istui aivan\nvastapäätä tätä akkunaa.\n\nYht'äkkiä tuon suuren keskustelun aikana oli hänestä, kuin joku vetäisi\npäärynäpuun oksista; hän meni akkunan luo ja katsoi ulos: Sándor\norpanamme noukki päärynän röhkäleitä ja pisteli niitä poskiinsa niin\nhalukkaasti, kuin olisi syönyt sokurissa keitetyitä hedelmiä.\n\nNe eivät kuitenkaan voineet vahingoittaa häntä, sillä hän ei syönyt\nniitä ilman leipää; taskussansa oli sitä aika kappale.\n\nLörincz herra karisti tuhan piipustaan; Menyhért herra nousi äkisti\nylös ja toivotti hyvää yötä sekä antoi hajdún saattaa itseään kamariin,\njoka oli valmistettu häntä varten.\n\nVieraat sanoivat vielä ennen maatamenoansa jäähyväiset\nvieraanvaraiselle isäntä-väelle, väittäen, että he aikovat lähteä\nhuomis-aamuna sangen varhain, jolloin vielä kaikki nukkuvat, ja sitte\nhautasivat he itsensä valkoisten polstarien ja tyynyjen pehmeihin\nlaineisin, kukin kohdastansa antautuen omien unelmiensa haltuun.\n\nKuskin oli käsketty valjastaa hevoset kello neljä, mitään melua\ntekemättä. Mutta kun varovaiset vieraat nousivat ylös, oli jo koko\ntalonväki jalkeilla, ja matkustajoita odotti valmiina kahvi,\nvehnäleipä, luumuviina ja kylmä paisti. Lörincz herra ei nyt jättänyt\ntuota siivoa nuorta herraa rauhaan, vaan tarttui häntä kaulaan ja ajoi\nhänen suuhunsa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, sillä hän ymmärsi,\nettä hän oli tottunut tällä tavoin ruokituksi tulemaan. Sitte pakkasi\nhän vieraansa uudestaan sisään heidän bundiinsa ja vaippoihinsa, ja\npisti ison pullon luumuviinaa Menyhért sedän käteen, kun sitä vastoin\nZsuzsi täti hänen puolisoltansa sai vastaleivotun tuoreen vehnä-kakun\nja Klárikakin varusti tuota pikku sfinxiä (ihmis-eläintä) kylmällä\ntortulla; viimeiseksi kehoitti hän heitä hartaasti takaisin-matkalla\nuudestaan sisään poikkeamaan. Näin laskettiin he matkalle. Lörincz\nherra seurasi heitä ratsain pitkän matkan, näyttääksensä heille\nparempaa tietä puutarhojen alatse, laidunten poikki.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVetäkäämme nyt jalkoihimme kolmen peninkulman saappaat ja menkäämme\nedemmäksi naapuri-komitatiin.\n\nSielläkin on likaa, sillä on sade-aika; seitsemän viikkoa peräkanaa,\nJumalan kiitos, on satanut niinkuin Itä-Indiassa. Sielläkin on taloja,\njoiden portit ovat auki; sielläkin istuvat matkustajat kiinni likaan\nkylän päässä.\n\nMutta tulee kerran puhe semmoisesta talosta, jonka portti on suljettu,\nja semmoisista matkustajoista, joiden vaunut eivät tartu kiinni likaan.\n\nNeljä harmaan-täplikästä hevosta on valjastettu komeain vaunujen eteen,\nneljä hevosta, jotka ovat niinkuin tuliset käärmeet; kuskinlaudalla\nistuu koreapukuisen kuskin vieressä nuori herra, joka itse ajaa\nhevosia; kutka vaunujen sisässä istuvat, ei voi tietää, sillä ne ovat\ntarkasti suljetut.\n\nNuorella herralla on pieni ympyriäinen hattu; hänen kaulaliinansa on\nvaan löysästi kiinni sidottu; takkinsa on hän riisunut yltään ja istuu\nvaan keveässä kesä-dolmány'issa kuskin vieressä, mutta hänen poskensa\novat punaiset raittiista ilmasta ja ajamisesta.\n\nTaitavasti ohjaa hän vaunuja mutkaista tietä myöten, läikähyttäen\nruoskalla ikäänkuin pistolinlaukauksia; olisi luullut, että nuot neljä\nhevosta raivostuneina kiitivät vaunujen edessä, jos ei olisi nähnyt\nettä ne yht'äkkiä vähäisen hiljensivät vauhtiaan, kun tuli vastaan joku\npuusilta tahi muu paha paikka. Vihdoin poikkesivat ne eräältä kohdalta\nkylän lävitse käyvältä valtatieltä ja tulivat muutamalle sen vieressä\nolevalle talolle; siinä oli ajaja pakoitettu pysähtämään, portti oli\nkiinni.\n\n-- \"Hei ho!\" huusi kuski, nousten istuinlaudalle seisomaan, voidaksensa\nnähdä sisään pihaan. \"Portti auki!\"\n\n-- \"Älä turmele keuhkojasi, Matyi\",[12] sanoi nuori herra, \"vaan mene\nsisään pikku-ovesta ja avaa itse portti sisäpuolelta. Mutta ota ruoska\nmukaasi, muuten koirat repivät sinut\".\n\nMatyi teki niin ja tultuansa sisään portin-ovesta syntyi heti suuri\nkahakka hänen ja koirien välillä; hänen täytyi alituisesti hutkia niitä\nruoskalla, kunnes sai portin auki.\n\nTuosta suuresta melusta, hälinästä ja haukunnasta tuli vihdoin kyökistä\nesiin eräs elämän kukoistuksessa oleva naishenkilö, joka näytti olevan\nenemmän kuin kyökkipiika ja vähemmän kuin talon-emäntä, ja huusi,\nporstuaan seisahtuen, terävällä, kimakalla äänellä:\n\n-- \"Mikä jumalaton melu tämä on? Tuleeko turkki vaiko ranskalainen\nsisään?\"\n\nSillä välin oli Matyi avannut portin ja nuori herra lennätti hevoset\npihaan. Tultuansa porstuan eteen hyppäsi hän alas kuskin-istuimelta,\nantoi ohjakset kuskille ja lähestyi itse tuota toruvaa vaimo-ihmistä,\njoka koetti mahdollisimman karsain silmin häneen katsoa, ikäänkuin\nyrittäen tehdä kasvonsa, jotka olivat kuin kuivattu väskynä, vieläkin\nrumemmiksi; hänen silmänsä pyörivät päässä niinkuin kaksi hiilihankoa.\n\n-- \"Oi, Boriska kultani!\" sanoi nuori herra ivallisella äänellä.\n\"Kuinka te olette tullut kauniiksi, sittekuin viimeksi näimme\ntoisiamme! Minä arvelen, että te paaston-aikana menette miehelään. Ehkä\nse kuitenkin olisi aikaista, eikö niin?\"\n\n-- \"No, mutta kuinka nuori herra Károly[13] on tullut rumaksi,\nsittekuin viimeiseksi näin hänet! Mikä kaunis pieni lapsi hän silloin\noli, ja kuinka iso mies hänestä on tullut\".\n\n-- \"Onko setäni kotona?\"\n\n-- \"Missä hän muuten olisi?\"\n\n-- \"Me olemme tulleet tänne äitin ja sisareni kanssa\".\n\n-- \"Ovatko nekin täällä? No, minä en ymmärrä, kuinka muilla ihmisillä\non aikaa lähteä pois kodistaan ja kuljeksia viikkokausia ympäri maata\".\n\n-- \"Kutsukaa nyt esiin setäni, Boriska kulta, ja auttakaa meitä\nkapineita sisään tuomaan\".\n\nTalon kaunotar heitti vielä yhden myrkyllisen silmäyksen vaunuihin päin\nja meni sitte takaisin kyökkiin; siellä näytti pimeästä uuninlävestä\njotain valoa hämärtävän; Boriska huusi uuninläpeen:\n\n-- \"No tulkaa pian ulos, on tullut vieraita\".\n\nUuninlävestä kuului takaisin tämä lyhyt vastaus:\n\n-- \"Odottakoot!\"\n\nSillä aikaa oli Károly avannut vaunun-oven ja koska aina portaille asti\noli likaa polviin saakka, kantoi hän sylissään ulos vaunuissa istuvat\nnaiset. Toinen niistä oli hänen äitinsä, kunnianarvoisa, neljänkymmenen\nvuotinen vaimo, herttaisilla, lempeillä kasvoilla; toinen oli hänen\nsisarensa, iloinen, hilpeä, kaksitoista-vuotias pieni keijukainen,\nsäihkyvillä silmillä ja suulla, joka alituisesti oli valmis nauramaan\nja jaarittelemaan.\n\n-- \"Tervetulleet, emme ole odottaneet teitä\", lausui Károly nauraen,\nkun hän laski heidät rannalle ja avasi heille sen oven, jonka Boriska\noli jälkeensä sulkenut.\n\nTätä käsittääksemme täytyy meidän tietää, että vastatullut nainen oli\nErzsébet[14] Hamvasi, talon isännän Abrahám Hamvasi'n nuorempi sisar;\nsen talon, johonka he nyt astuivat sisään, olivat heidän vanhempansa\njakamatonna jättäneet heille, mutta sisar oli antanut sen kokonansa\nveljensä käytettäväksi, edustaen itselleen vaan oikeuden saada\nkortteria, kun sattui ohitse matkustamaan.\n\nSillä välin aukeni ylinen puoli kyökin ovesta ja siitä pisti esiin jo\nmainittu talonherra, jonka ikää ei käynyt tarkoin määrääminen ja jolla\nei ollut siinä kyllä, että hänen kasvonsa olivat täynnä rokon-arpia,\nvaan hän oli vielä itsekin tehnyt rumemmiksi siten, että oli ajanut\nviiksensä nenän alta ja vaan molempiin suunpieliin jättänyt pienen\nkarvatukon, jotenka hänen naamansa oli kuin saukon.\n\nHänen yllänsä oli huono, talvella kylmä, kesällä lämmin takki, jonka\nhihat olivat kiverretyt kyynärpäähän asti, ja molemmat kädet täynnä\nsavea, sillä hän oli juuri kontannut ulos uunista, jonka laven hän itse\noli kiinni laastannut.\n\nHän ei liioin yrittänyt ystävälliseltä näyttämään, kun hän näki\nsukulaisensa, ja vaikka rouva ystävällisesti tervehti häntä, ei vielä\noven alimmainen puoli näkynyt aukenevan. Vihdoin laski hän kuitenkin\nvieraansa sisään, kyynärpäällään avaten oven-ha'an.\n\n-- \"Missä olette käyneet noin miehissä?\"\n\nRouva pudisti lempeästi päätään ja, osoittaen veljen nokista, likaista\nulkomuotoa, nuhteli häntä ystävällisillä sanoilla.\n\n-- \"Mutta, rakas veljeni, minkä vuoksi täytyy sinun itse toimittaa\ntuommoista työtä?\"\n\n-- \"Työ ei ole mikään häpeä; mitä itse voit tehdä, sitä älä usko\ntoiselle\".\n\n-- \"Minä suutelisin sedän kättä, jos vetäisitte pois hansikan\", sanoi\nleikkiä laskien nuori Károly herra.\n\n-- \"Helppo on semmoisten suurten herrain puhua, kuin te olette.\nJokainen tekee, mitä hän köyhyydessään saattaa. Boris, tuo tänne\nvadillinen vettä, jotta saisin pestä käteni, sillä tämä herrasväki\nhäpee muuten ryhtyä puheisin kanssani\".\n\n-- \"Sitä varten mar tarvitsisi vatia liata\", huusi talon-pahennus\ntakaisin; \"tuolla on vesi-ämpäri\".\n\nAbris herra meni ulos ja pesi kätensä vesi-ämpärissä, jonka jälkeen hän\npyyhki niitä sängyn-lakanaan, nostettuansa ylös peitteen.\n\nVieraat olivat sillä välin astuneet sisään huoneesen. Ilma siinä oli\nkokonaan täytetty ilkeällä, sietämättömällä hajulla. Jokaisella talolla\non oma omituinen hajunsa; moneen huoneesen tullessaan kohtaa semmoisen\nviehättävän, suloisen lemun, josta ei tiedä, missä se on, mistä se\ntulee, kun taas toisaalla niin inhottava, tuskastuttava löyhkä koskee\ntulijaan, että hän on selälleen kaatua. Näitten viimemainittuin\njoukkoon kuului Abris herran huone; sen seinät olivat vielä ihan mustat\nsiitä, mitä menneen ja sitä edellisten vuosien kärpäset olivat siihen\nkirjoittaneet; lattia näytti puhuvan viimeis-talven sian-taposta;\nsänkyjen alla oli olkia ja höyheniä; huonekaluilla sormenpaksuista\npölyä; akkunoista ei voinut lian tähden nähdä ulos; joka nurkka oli\ntäynnä hämähäkin verkkoa.\n\nSisään astuva rouva huokasi raskaasti, katsellessaan ympärillensä\nhuoneessa: hänen kasvoistansa saattoi nähdä, että hän tällä hetkellä\najatteli rakasta äiti vainajaansa; tämän eläessä eivät nämät huoneet\nolleet noin likaisia, noin epäjärjestyksessä; kärpäset eivät lentäneet\nihmisten silmiin, eikä pöly peittänyt huonekaluja.\n\nAbris setä oli sillä välin pessyt ja kuivannut itsensä, ja hänen\nkatsannostaan saattoi huomata, että tämä peso hänelle oli jonkunlainen\nrangaistuksen kärsiminen; sitte tuli hän sisään, suuteli sangen\nkylmästi jokaista, yritti vähäisen hymyilemäänkin, mutta se ei hänelle\nonnistunut, jonka vuoksi hän heitti sen sikseen.\n\nVieraat olisivat mielellään tahtoneet istua, mutta mihinkä? Puhtailla\nvaatteilla oli vaarallista lähestyä jotakin paikkaa tässä huoneessa.\n\n-- \"Mutta minä tahtoisin istua jonnekin, Abris setä\", alkoi ensiksi\nLizike puhua, viattomasti silmäillen ympärillensä.\n\n-- \"Onhan täällä monta tuolia, tyttöseni, vieläpä sohvakin\", vastasi\nAbris herra.\n\n-- \"Näistä saa siis pyyhkiä pois kaiken tämän kauniin tomun?\" kysyi\nLizike teeskennellyllä yksinkertaisuudella; \"minä luulin, että se oli\nlevitetty tähän kuivamaan\".\n\n-- \"Vaiti, sinä häijy!\" vaiensi häntä äiti, mutta Abris herra lausui\njärkähtämättömällä tyvenyydellä:\n\n-- \"Tomusta olemme tulleet, tomuksi pitää meidän jälleen muuttua,\nälkäämme sentähden kammoksuko tomua\". Ja vahvistaaksensa kultaista\nlausettansa teollakin, tarttui hän takkinsa liepeesen ja pyyhki sillä\nkolme tuolia kolmen vieraansa varaksi; neljännelle istui hän itse.\n\nRouva istui siis toisella tuolilla, Abrahám herra toisella; toinen ei\npuhunut, toinen oli vaiti ja tällä tavoin kului melkein puoli tuntia;\nse oli varsin helppo keino hauskuttaa toisiaan. Jolloinkulloin huokasi\nmilloin toinen, milloin toinen.\n\n-- \"Hja -- ja...\"\n\nJohon toinen neljänneksen tunnin kuluttua vastasi:\n\n-- \"Haj -- haj...\"\n\nKároly meni sillä aikaa ulos hevosia katsomaan ja tuli taas sisään;\nErzike sitä vastoin seisoi akkunan edessä, hengitti ruutuun ja\nkirjoitti siihen puustaveja sormellaan.\n\nEttä me ennen olemme nimittäneet tuota pientä lehakkaa Lizikeksi, ei\ntee mitään. Molemmat nimitykset ovat saaneet alkunsa yhdestä nimestä,\nja tuskin löytyy Unkarin kielessä nimeä, jota niin olisi vaihetellen\nkäytetty osoittamaan suurinta hellyyttä ja suurinta törkeyttä, kuin\ntätä, josta nimestä on syntynyt tuo mielittelevä Liza ja lystikäs\nErzike kuin myös tuo leveäveteinen Erzsu ja raaka Böske.\n\nEttä Abrahám keneltäkään olisi kysynyt: \"tahdotteko jotakin?\" sitä ei\nole luulemista; hän vaan istui ja huokaili.\n\nMutta vähän ajan perästä aukasi oven kuski, Matyi, entinen hevospaimen\nAla-Unkarista, sukkela, liukaskielinen veitikka.\n\n-- \"Kunnian herra, mistä täällä saapi ostaa heiniä?\" kysyi hän, isäntää\ntervehtien.\n\n-- \"Heiniä? heiniä? Kenelle tarvitsette heiniä?\"\n\n-- \"Ei itselleni, vaan hevosilleni, taikka ei hevosillenikaan, vaan\nniille neljälle, joilla olemme tulleet\".\n\n-- \"No -- no niin, minä annan itse\", sanoi, jokaista sanaa kuurniten,\nAbris herra, otti ladon-avaimen ja meni ulos.\n\nUlkopuolella ovea saattoi helposti kuulla Boriskan marritusta.\n\n-- \"Mustalainen vieköön! Ajaa neljällä hevosella, vaan sentähden, että\nkuluisi enemmän heiniä, juurikuin ei kahdessa olisi kylläksi heille\".\n\nAbrahám herra antoi heiniä muistuttaen häntä kaiken mokomin niitä\ntarkasti pitelemään, sillä ne olivat kalliita. Sitte tuli hän takaisin\nsisään, istui ja oli yhä edelleen ääneti.\n\nMatyi avasi uudestaan oven.\n\n-- \"Kunnian herra, missä on täällä kapakka?\"\n\n-- \"Kapakka? Kuinka niin?\"\n\n-- \"Minä tahtoisin saada lasin viiniä, ei hevosilleni, vaan itselleni\".\n\n-- \"No -- odota -- minä annan heti itse\".\n\nJa hän otti kellarin-avaimen ja meni. Matyin täytyi jäädä\nkellarinhalssiin seisomaan.\n\nBoriska sähisi ja kähisi; hän raivosi, heitteli astioita rikki, kirskui\nja noitui itsekseen kyökissä.\n\nTuskin oli vanha herra tullut takaisin ja vaipunut äänettömyyteensä,\nkun Matyi taas astui sisään.\n\n-- \"Kunnian herra, Boriska käskee kysyä, mitä illalliseksi keitetään\".\n\n-- \"Onko teidän tapa syödä illallista?\" kysyi Abris herra, vieraisinsa\nkääntyen.\n\n-- \"Onpa kyllä\", riensi Károly vastaamaan, ennenkun hänen nöyrä äitinsä\nehtisi sanoa päin vastoin.\n\nAbris herra huokasi raskaasti, nousi ylös ja meni kyökkiin. Sieltä\nalkoi hän varsin hiljaan puhutella Boriskaa, joka taas päin vastoin\nkoetti puhua niin kovalla äänellä, että sisällä-olijatkin häntä\nkuulisivat.\n\n-- \"Mitä? tuon kauniin salvokukon? -- Ei mistään hinnasta! -- Minäkö\ntekisin valkeaa nyt? -- Ei ole puita hakattu. -- Onhan juustoa. -- Minä\nen suinkaan nyt sotke taikinaa, sillä käteni on kipeä. -- Tuota\nhillo-purkkia en tosiaankaan avaa. -- Siihen en koske. -- Minä en ole\nkyökkipiika. Miks'ette pidä kokkia, jos tahdotte ravintolan-isäntänä\nolla?\"\n\nNäitä kaikkia saattoi hyvästi kuulla tuonne sisään.\n\nAbris herra suuttui kuitenkin tällä kertaa syystä, meni ulos pihalle,\nlyödä kolahutti taikina-vanukkeella pulskean kukon kuolijaaksi, antoi\nveren juonta maahan, teki valkeaa ja rupesi lintua kynimään.\nNähdessään, että niin piti olla, sieppasi Boriska kukon hänen kädestään\nja ajoi hänet ulos kyökistä.\n\nKahden tunnin kuluttua oli tuo suuri illallinen valmis. Tuo kelpo,\nkunniallinen kukko oli niin poltettu, kuin suinkin olla saattoi, ja\nainoastaan luut siinä olivat vielä kovemmat kuin liha. Taikinainen\nleipä tarttui kiinni veitseen, kun sitä leikattiin, ja suulakeen, kun\nsitä syötiin, ja kaikki ruoat olivat niin suolassa ja paprikassa, että\nsilmät säkenöitsivät niitä maistaessa.\n\nVieras nainen istui syömättä vieressä ja huokasi vielä raskaammin,\nnähdessään kuinka rakkaan äiti vainajan pöytäliinoissa oli suuria\nruostepilkkuja, kuinka hänelle tuttujen veitsien ja kahvelien\nhirvenluiset päät olivat rikki ja nuot vanhat vadit ja lautaset täynnä\nhalkemia. Sillä tavoin käy miehen, jolla ei ole vaimoa talossa.\n\nSittekun illallinen oli syöty, rohkeni Abris herra vihdoinkin puhua, ja\nkysyi sisareltansa, mihin he matkustavat.\n\nHiljaisesti huoaten ilmoitti tämä, että he olivat matkalla ----'iin\nherra Gábor Berkessyä tervehtämään.\n\n-- \"Mitä! Tuota pahaa ihmistä?\" huudahti Abris herra, vähän\nliikutettuna juodusta puutarha-viinistä.\n\n-- \"Minkä vuoksi on hän paha ihminen?\" kysyi Károly, puoleksi leikillä,\npuoleksi vakavuudella.\n\n-- \"Sen vuoksi, että kun me kävimme Debreszen'issä koulua, hän antoi\nminut ilmi siitä, että oli nähnyt minun menevän ravintolaan. Siitä minä\nrangaistiin neljänkolmatta tunnin arestilla. Sitä en ikinä unhota\".\n\nTämä oli tapahtunut jo neljättäkymmentä vuotta takaperin.\n\n-- \"Ja minkä tähden matkustatte sinne?\" kysyi Abris herra.\n\nRouva ei vastannut mitään, mutta Lizike ryhtyi puheesen ja lausui\nsuurella arvoisuudella:\n\n-- \"Me olemme kosiomatkalla; Berkessy herralla on pieni tyttö, joka\njuuri sopii veljelleni\".\n\n-- \"Hm\", sanoi vanha herra, tyytymättömästi katsoen Károly'iin. \"Sinä\nolet vielä liiaksi lapsi naidaksesi\".\n\n-- \"Juuri sentähden naitamme hänet\", jatkoi Lizike yksitotisesti. \"Hän\non hyvä poika, mutta vähäisen tuulihattu; jos hän saa vaimon, tulee\nkyllä järki. Paitsi sitä on hänen paljon parempi mennä naimisiin\nnuorella iällä, kuin tulla vanhaksi ja silloin joutua jonkun ilkeän\nnoidan kynsiin\".\n\nPieni tyttö lausui nämät sanat semmoisella omituisella\nyksivakaisuudella, että Károly tuskin saattoi hillitä nauruansa; äiti\nkatsoi häneen päätänsä pudistaen, mutta Abris herra töllisteli suu\nammollansa, ikäänkuin olisi karaissut hampaitaan tuota pientä\nlohikäärmettä vastaan.\n\n-- \"Hm. Puhua osaat sinä, sen näen\", sanoi hän, vihaansa tukehuttaen.\n\"Mutta osaatko myöskin leipoa?\"\n\n-- \"Osaanpa kyllä, mutta silavaa en vielä ymmärrä leipoa sekaan\".\n\n(Silavaksi nimitetään sitä taikinaista paikkaa, joka löytyy huonosti\nkypsennetyssä leivässä. Semmoista silavaa löytyi yltäkyllin pöydälle\npannusta leivästä.)\n\nAbris herra näki, että hän oli kadottanut tappelun, ja liikutti\ntuoliansa, antaen siten merkin seuralle ylösnousemiseen, joka myöskin\ntapahtui tarpeellisten kiitosten kanssa ruoasta. Matkustajat kysyivät\nnyt makuukamarejaan, jonne Abris herra itse vei heidät, antaen heille\nkynttilänpalasen, joka saattoi kestää siksi kuin olivat ehtineet maata\npanna.\n\nHuoneita oli talossa kyllä, mutta surettavaa oli niitä nähdä. Papujen,\nkukoritsan, sipulien jäännöksiä oli joka nurkassa. Vuoteet olivat siinä\ntilassa, johon ne viimeiseksi olivat jätetyt, toisessa huoneessa nuorta\nherraa, toisessa äitiä ja sisarta varten.\n\nAbris herra ei paljon kursaillut vierastensa kanssa, vaan peläten, että\nkynttilä ehtisi loppua, jätti hän heidät ja toivotti heille hyvää yötä.\n\nKároly meni heti maata sisäpuoliseen kamariin, naiset jäivät\nulkopuoliseen.\n\n-- \"Huh! tämä vuode on kylmä\", sanoi Erzsike, tunnustellen jääkylmiä\npatjoja. \"Täällä palellumme kuolijaksi, rakas äitini\".\n\nSitte koputti hän Károly'in ovea.\n\n-- \"Nukutko jo?\"\n\n-- \"Mitä tahdot, Lizike?\"\n\n-- \"Me pelkäämme täällä huoneessa\".\n\n-- \"Pane ovi auki, Erzsike\".\n\n-- \"Akkunassa ei ole varjostimia, ulkoa voipi nähdä tänne sisään, me\nemme saata riisua itseämme\".\n\n-- \"Sammuta kynttilä\".\n\n-- \"Oi, kuin sinä olet toraisa. Me emme voi lukita ovea\".\n\n-- \"No odota, Böske, minä nousen ylös ja menen maata sinne, te saatte\näidin kanssa tulla tänne\".\n\nSen sanottuaan nousi hän vuoteeltaan, puki yllensä, astui ulos\nkamarista, laski siihen naiset, riisui uudestaan vaatteensa ja meni\nlevolle etuhuoneen vuoteesen, joka oli niin kylmä, että hänen hampaansa\nkalisivat.\n\n-- \"Sanoppas, Erzu\", virkkoi hän, vilusta väristen, \"minkätähden\nhoukuttelit minua pois sieltä ja ajoit minut tähän kylmään vuoteesen?\"\n\n-- \"Sentähden, että jo olit lämmittänyt tämän\".\n\nTuo lempeä, hiljainen äitikin nauroi tälle sisaren lapselliselle\nkujeelle.\n\nMuuten oli siellä kylmää vielä patjojen allakin. Semmoisiin huoneisin\nvetäytyy kylmä talvella ja pysyy niissä vielä kesälläkin. Kun pistää\nulos sormensa peitteen alta, herää heti vilusta.\n\nTuskin alkoi aamu koittaa, kun eräs epäkohtelias kukko rupesi ihan\nakkunan alla laulaa hoilottamaan.\n\n-- \"Kuuletko, kuinka sen kukon aave, jonka eilen söimme, rupee\nkummittelemaan?\" kysyi Erzsike heräten.\n\nEi tullut kysymykseenkään, että enään olisi käynyt nukkuminen. Jokainen\nkiiruhti pikemmin kuin paremmin pukemaan vaatteet päällensä,\nvilustumista välttääksensä, ja kaikkien jäsenet olivat kuin rikki\nruhjotut.\n\nVuoteitten tekeminenkin kysyy taitavuutta. Muutamat vuoteet ovat\nsemmoisia, että kun niihin on pannut maata, heti nukkuu.\nPäivänpaisteesen ulos asetetuissa patjoissa tuntuu vielä se lekkoinen\nlämpimä, jonka ne ovat ottaneet mukaansa; niihin saattaa niin hyvästi\npesääntyä, matrassit ja tyynyt ovat niin taitavasti sijoitetut, että\njoka jäsen nauttii lepoa, mihinkä vaan itsensä kääntääkin, ja\nherättyänsä tuntee itsensä aivan virkistyneeksi. Toisissa vuoteissa\ntaas ei voi saada mitään leposijaa, kuinka hyvänänsä kääntyy ja\nvääntyykin; milloin on vilu, milloin hiki; kun juuri on\nnukkumaisillansa, herää taas pelästyneenä ja loukkaa itsensä; toukat\nnakertavat, järsivät, jyrsivät laudoissa; sänky ratisee ja rätisee,\nryskyy ja jyskyy; jos vihdoin nukkuu, näkee lakkaamatta unta rosvoista,\nja herättyänsä ei jaksa kaulaa kääntää. Tästä tärkeästä tieteestä ei\nole vielä mitään kirjaa kirjoitettu!\n\nVielä oli heidän yksi vaiva kärsittävänä, nimittäin aamiainen. Vieraat\nolisivat tosin mielellään jättäneet tämän katkeran kalkin -- se on:\nkatkeran kupin -- tyhjentämättä, mutta Abris herra väitti vakavasti,\nettä hänellä jo oli ollut kustannuksia kahvin polttamisesta ja maidon\nkeittämisestä, jonka vuoksi se ei saa hukkaan mennä.\n\nKahvi oli vähäisen palanut, maito vähäisen piimettynyt, leipä vähäisen\nvanhettunut, mutta siitä huolimatta oli kaikki hyvää. Jokainen työnsi\nniitä vastenmielisesti vatsaansa, ja kun tämä oli tehty, käskettiin\najaa vaunut esiin, joiden kuskilaudalla Matyi istui syömättömin\nvatsoin.\n\nAbrahám herra auttoi vieraita vaunuihin; nyt hän jo saattoi todella\nhymyillä. \"He lähtevät jo\", ajatteli hän itsekseen, \"he eivät enää\ntarvitse mitään enempää\".\n\nPalkollisetkin tulivat nyt esiin, etunenässä Boriska, uusi liina\npäässä, hiukset pörrässä tuhkimon tavalla ja kasvot noessa; jokainen\nkantoi jotakin matkustajain kapineista, yritti hymyilemään ja sai\njuomarahaa nuorelta herralta. Abris herra suuteli kaikkia pois\nlähteviä, otti lakin käteensä ja toivotti onnellista matkaa. Károly\nhyppäsi kuskinlaudalle ja otti ohjakset kuskin kädestä; Abris herra\nluuli jo, että kaikki vaara oli ohitse -- kun Matyi äkki-arvaamatta\nhuusi:\n\n-- \"Oi, kunnian herra! Minä unhoitin juoda sen viinilasin, jonka\narmollinen herra tahtoi antaa minulle aamulla\".\n\nAbris herra synkistyi vielä kerran, meni sisään huoneesensa ja toi\nsieltä sormistimen suuruisen lasin, johon oli kaadettu jotakin.\n\n-- \"Onko tämä kaikki minulle?\" kysyi Matyi; \"minä pelkään että päihdyn\nsiitä ja kaadan vaunut kumoon. Jumala siunatkoon armollista herraa,\nJumala siunatkoon Boriskaa, ja teitäkin, Pannika! Viikon päästä tulemme\ntakaisin ja silloin viivymme täällä kokonaisen viikon. -- Soh, Ráró!\"\n\nHyvä olikin, että hän nyt läimähytti hevosia, koko seura purskahti\nsemmoiseen nauruun, että ainoastaan vaunujen kolina saattoi sitä\nhämmentää. Nuot neljä tulista juoksijaa nelistivät pois ja niitten\njälestä neljä talonkoiraa, jotka hirveästi haukkuen seurasivat vaunuja\nkylän loppuun asti. Abris herra kahden palkollisensa kanssa pisti ulos\npäänsä portinsuusta ja uskalsi vasta sitte vetäytyä takaisin, kun näki,\nettä vaunut todellakin katosivat hänen silmiensä edestä.\n\nBoriska ei koko päivään väsynyt kyökissä raivoomasta ja mörisemästä.\n\n-- \"Senkötähden ihmisellä on sukulaisia, että ne häneltä kaikki\nhävittävät! -- Ihminen ottaa omasta suustansa ja pistää heidän\nkitaansa. Ne ovat kuin heinäsirkat. -- Me emme koskaan kenenkään\nkaulaan karkaa. -- Kolmeen viikkoon eivät meidän lehmämme syö niin\npaljon, kuin tuo pirun kuski yhdessä yössä syötti hevosillensa. --\nEntäs tuo tyttö mukula! Mikä kiusankappale se oli, teki vielä leivästä\npallosiakin, ihmisten päälle heittääksensä. Hänen tulisi itse syödä ne.\n-- Ja nuot riivatun isot vaunut, kuinka syviä uurteita niitten pyörät\nleikkasivat pihaan! Minulta menee kolme päivää, ennenkuin taas saan\nhuoneet siivotuksi. Mutta minä menen tieheni koko talosta, jos he vielä\nkerran tänne tulevat\".\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSiitä, mitä tähän asti on kerrottu, tiedämme jo, että löytyy eräs\nkunnianarvoisa herra Gábor Berkessy ja että hänellä on naima-ikäinen\ntyttö, jota valtakunnan kahdelta eri taholta kaksi nuorta miestä\nrientää kosimaan, asianomaisen perheensä seurassa, niinkuin asia\nvaatii.\n\nMeidän täyty kunnioitetuilta lukijoiltamme pyytää vielä vähän\nkärsivällisyyttä, katsahtaaksemme pikimmältään erääsen kolmanteen\npaikkaan; sitte menemme mekin heti sinne.\n\n----'in komitatin hallintokaupungissa asui eräs nuori leskirouva, Julia\nCsalváry,[15] jota yleinen mielipide nimitti maailman-naiseksi.\nSemmoisen nimen saamiseen ei tarvita suuria ansioita. Nuorena rouvana\noli Julia saanut kokea sangen ankaraa kohtelua vanhalta mieheltänsä,\njoka oli yhtä suuressa määrässä ahne ja typerä kuin mustasukkainen.\nSitä pikemmin mursivat tukahutetut intohimot sulkunsa vanhan herran\nkuoleman jälkeen. Kaunis ja jotensakin rikas leski oli ympäröitty\nihailijoilta, eikä hän liioin yrittänytkään heitä luotansa pois\ntorjumaan. Hän piti iltaseuroja, oli käytökseltään vapaa, ilmestyi\ntanssijaisiin loistavassa puvussa, ratsasti mielellään, joka kaikki\nvaikutti, että pienessä kaupungissa hänestä yleisesti puhuttiin.\n\nEräs vanha herra, jonkinlainen sedän tapainen, entinen asessori, asui\nalati hänen luonansa hänen holhojanansa, sihteerinänsä tahi sellaisena.\nHän juoksi lakkaamatta koko kaupungissa kielittelemässä; mitä hyvänänsä\nkotona tapahtui ja mitä oli tapahtumattakin, tiedettiin jo samana\nhetkenä aatelis- ja porvaris-kasinossa (luku- ja kokous-salissa);\nvieläpä sekin, ettei Julia käyttänyt yhtä paria silkkisukkia enemmän\nkuin yhden kerran sekä että hän joka vuosi antoi istuttaa rokkoa\nitseensä, koska hän pelkäsi muuten saavansa rupulia. Kaikenlaisia\npienempiä tapauksia, niinkuin ihailijain vaihtoja, rakkauden riitoja,\npahanpään puuskia ja perheellisiä kiusoja, saattoi joka päivä aivan\ntuoreina onkia Nánásy[16] sedältä (niin nimitti herra asessoria koko\nkaupunki), jolla sentähden alituisesti oli tekemistä yhden, milloin\ntoisen kanssa: välistä tahtoivat huutoon tulleet ihailijat vaatia häntä\nmiekkasille, toisinaan taas uhkasivat rukkaset-saaneet kosijat antaa\nhänelle selkään; usein ei hän uskaltanut mennä ulos kadulle pelosta,\nettä hänen päällensä karattaisiin. Kotona taas antoi Julia hänen tuntea\nkaikkia oikkujansa; mutta kaikki nämät eivät saaneet mitään muutosta\naikaan tuossa hyvässä vanhuksessa, joka siitä huolimatta kielitteli,\nmitä hän saattoi, ja taas mitä hän saattoi, kärsivällisyydellä kaikkia\nseurauksia kantaen.\n\nJulian sukulaiset kehoittivat häntä ehtimiseen naimisiin menemään ja\nnykyisestä elämästänsä luopumaan, valitsemaan jonkun ihailijoistansa\nja muut luotansa lähettämään. Mutta Julia oli niin oikullinen, että\nvaikka hän todella rakastikin jotakuta, hän heti kun sukulaisensa\nkehoittivat häntä sitä mieheksensä ottamaan, oli valmis siitä\nluopumaan eikä koskaan enää sitä näkemään. Sillä tavoin lykkäsi hän\nnaimisensa vuodesta vuoteen, oli yhä vaihtelevainen, pysyi yleisenä\npuheen-aineena, mutta siitä ei koskaan tullut sen enempää; milloin\nhylkäsi ennustettu ylkämies morsiamen, milloin tämä hänet. Usein oli\nkoko asia milt'ei päätetty, mutta useimmiten eivät asianosaiset itse\nsiitä tietäneet mitään.\n\nEräänä aamuna kertomuksemme aikana meni Nánásy setä kyökkiin,\ntiedustellaksensa, mitä keitettiin. Hän kysyi seuranaiselta,\nkummoisella tuulella Julia oli, ja astui sitte sisään hänen\nvaatetuskamariinsa, kertoaksensa hänelle mitä kahvihuoneissa puhuttiin.\n\nJulia vaatetti silloin itseänsä; kamarineitsyt poltti par'aikaa hänen\npitkiä vaaleita hiuksiaan kähäriin. Nuori rouva istui huolettomasti\nnojautuneena sametilla katetussa nojatuolissaan, ikävyksissä\nleikitellen kashmiri-huivinsa pitkien silkkiripsujen kanssa.\n\n-- \"Hyvää huomenta, hyvää huomenta, armas, kaunis serkkuseni\", sokelsi\nmielistelevästi vanha Nánásy setä ja tassutteli polkka-askelin Julian\nluokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä rantimesta alkain\nsormenpäähän asti, joka kohdalla huudahtaen: \"Oi, mikä herttainen pieni\nkäsi! Oi, mikä nautinto siltä vastaan-ottaa vaikka korvapuusti! Voi,\nkuinka kaunis Schulini tänään on! Näillä pitkillä suortuvilla te\nvarmaankin taas aiotte tehdä jonkun hourupäiseksi, näillä kähärillä\n_à l'anglais_. Oi, te olette kovasydäminen Penelope! Tänään aamulla oli\ntaas kaksintaistelu teidän tähtenne. Kaunis Lujzi, tuo pulskea\ntummaverinen poika, sai iskun otsaansa. Hän saattaa pitää itseään\nonnellisena, he, he, he! Tämä nauha, suokaa minun pistää se hiuksiinne\ntähän, kas niin! Enkö minä sitä paraiten ymmärrä? Eikö minusta olisi\ntullut hyvä kamarineitsyt? He, he, he\".\n\nJulia vaan ei tahtonut nauraa kaikille näille hullutuksille ja sanoi\nyksivakaisesti palvelijattarellensa:\n\n-- \"Betty, tuo minulle kenkäni!\"\n\n-- \"Ei, minä en salli, että kukaan muu kuin minä tuon ne\", huusi Nánásy\nsetä, työntäen Bettyn syrjään ja rientäen kenkiä hakemaan. Löydettyänsä\nne suuteli hän niitä monin kerroin, vieläpä anturoitakin ja laski ne\nsitte Julian eteen, joka pudisti jalastaan kirjaellut tohvelit ja veti\nsiihen hienon, mustan atlas-kengän, yhtä vähän huolien Nánásy sedän\nläsnä-olosta, kuin jos joku hänen palveluspiikansa siinä olisi ollut.\nSitte nousi hän ylös ja käänteli itseään peilin edessä, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: \"Enkö ole kaunis?\"\n\n-- \"Oi kuinka ihana, kuinka taivaallinen!\" huusi riemusilmin Nánásy\nsetä, ja vaipui ihastuksissaan siihen tuoliin, josta Julia oli noussut.\n\n-- \"Nánásy setä\", sanoi Julia, katsellen itseään selkäpuolelta peiliin,\n\"minä tahdon uskoa teille sangen tärkeän asian, josta ei saa\nkielitellä, ennenkuin se on loppuun saatettu\".\n\n-- \"Enkö minä ole vaiteliain sihteeri maailmassa?\"\n\nJulia oli suuttua.\n\n-- \"Minä en laske leikkiä, setä. Mutta minä sanon sen, että jos te\nkerrotte asiasta ennenkuin se on tapahtunut, tukistan minä teitä\npahanpäiväisesti\".\n\n-- \"Nánásy setä on iloitseva siitä armosta\", naljaili vanha herra,\nottaen leikillisesti peruukin päästään ja näyttäen Julialle päänsä,\njoka oli sileä kuin vesimeluna.\n\nKamarineitsyt purskahti äärettömään nauruun tästä leikinteosta,\njonkatähden Julia rypisti kulmakarvansa hänelle ja viittasi häntä\nmenemään pois kamarista.\n\nNánásy setä koetti kaikin tavoin saada nuorta rouvaa nauramaan; hän\nasetti peruukkinsa nurin päin, avasi kitisten nuuskarasiansa, teki\nhullunkurisia niiauksia, mutta kaikki oli turhaan: Julia ei tänään\ntahtonut nauraa.\n\nKun he olivat jääneet kahden kesken, sulki Julia oven, asetti vanhan\nherran sohvaan istumaan ja jäi itse hänen eteensä seisomaan.\n\n-- \"Kuulkaa, Nánásy setä! Minä aion mennä naimisiin\".\n\nPuhutellun kasvot osoittivat hämmästystä ja odotusta.\n\n-- \"Teidän täytyy vielä tänäpänä lähteä ----'iin, käydä ala-ispán'in\nluona ja häneltä pyytää naimakirjaa minulle. Sieltä ette saa palata\ntakaisin, vaan täytyy teidän suoraa päätä matkustaa Pest'iin ja\ntoimittaa kaikki, mitä häiksi tarvitaan -- te ymmärrätte sen paremmin\nkuin minä -- niin että se on tehty tästä päivästä viikon perästä, sillä\nsilloin pitää kaikki järjestyksessä oleman\".\n\n-- \"Te voitte luottaa minuun, enkelini. Ennen kolmen päivän kuluttua\njoko on kaikki täällä taikka saatte kuulla, että Nánásy setä on\nkuollut\".\n\n-- \"Pestissä tulee teidän myöskin mahdollisimman lyhyimmässä ajassa\nteettää minulle morsiushame\".\n\n-- \"Uskokaa se vaan minulle, enkeliseni. Minä itse etsin kuuluisimmat\nneulojat, joita ylhäisimmät naiset ja näyttelijättäret käyttävät,\nKereszesy'n tahi Sónári'n, ja ellen minä viikon päästä tuo loistavinta\nmorsiuspukua, kuulututtakaa perääni sanomalehdissä, niinkuin kadonnutta\nsylikoiraa, josta rehellinen löytäjä saapi viisi florinia\".\n\n-- \"Sen ohessa on teidän kirjoittaminen kirje sukulaisilleni ja\nkutsuminen heitä tästä päivästä viikon taa pidettäviin häihini, mutta\nsiihen on teillä vielä aikaa Pestissä. Astukaa nyt vaan heti vaunuihin\nja lähtekää\".\n\n-- \"Kyllä, lintuseni, serkkuseni. Mutta mitä kirjoitan sukulaisillenne,\nmitä?\"\n\n-- \"No, mistähän olemme puhuneet? Sitä, että menen naimisiin\".\n\n-- \"Niin! mutta kenen kanssa?\"\n\n-- \"Onko sekin tarpeellista tietää?\"\n\n-- \"Hahhahha! Sehän on pääasia koko jutussa\".\n\n-- \"Kummallista! No, kirjoittakaa siis: Kálmán Sós'in[17] kanssa\".\n\n-- \"Kálmán Sós? Kálmán Sós? Minä olen jo kerran kuullut sen nimen.\nKuinka se kirjoitetaan? Kahdella o'lla vaiko kahdella s'llä?\"\n\n-- \"Kirjoittakaa kuinka tahdotte\".\n\n-- \"Kuka, kummoinen on tämä kunnon nuori mies?\"\n\nJulia vastasi yksivakaisella huokauksella \"runoilija\".\n\n-- \"Ja muutoin?\"\n\nJulia katsahti puoleksi suuttuneena puoleksi kummastuneena vanhukseen,\nikään kuin olisi tahtonut sanoa: \"kuinka yksinkertaiset vanhat ihmiset\nsentään ovat\" ja lausui, ynseästi olkapäätään kohottaen:\n\n-- \"Minusta on kohtalo ollut tarpeeksi antelias, kun se jollekin antoi\nrikkaan hengen rikkaan viran sijasta\".\n\nNánásy ei ymmärtänyt tätä, sentähden tyytyi hän vastaukseen ja täydensi\nsitä itse seuraavalla tavalla: Joku nälkäytynyt raukka, tanssimestari\ntahi komediantti tahi joku muu sentapainen oiva otus, jonka Julia on\nvalinnut miehekseen sentähden, että voisi häntä sitä helpommin hallita.\n\nJulia jätti vanhan herran miettimään ja rupesi omalla kädellään\nkokoilemaan matkalle tarvittavia kapineita ja niitä vaununlaatikkoon\nasettamaan; parranajoneuvot pani hän erinäiseen lippaasen; taskukirjaan\nkirjoitti hän mitä ei saisi unhottaa, pisti siihen lukematta tukun\npankinsetelejä ja antoi sen Nánásy sedälle; hän auttoi itse ukon ylle\nvanhaa takkia ja bundaa, veti hänen korvillensa matkalakin ja antoi\nhänen tuskin vetää henkeänsä, ennenkuin oli saanut hänen istumaan\nesille ajettuihin vaunuihin, jottei hän saisi aikaa kellekään\nlaverrella tuota tuoretta salaisuutta.\n\nMutta ennenkuin Nánásy setä oli ajanut kaupungin lävitse, kohtasi hän\npari kolme tuttua herraa, ja jottei salaisuus lävistäisi hänen\nkylkeänsä, kertoi hän sukkelaan heille, vaunuistaan ulos nojautuen,\nettä hänen serkkunsa menee naimisiin, ottaa jonkun nuoren tuntemattoman\nmiehen, lähettää nyt hänet ala-ispán'in luokse naimakirjaa hankkimaan\nsekä Pestiin vaatteita ja torttuja toimittamaan.\n\nTunnin perästä puhui sentähden jokainen koko kaupungissa noista\nsalaisista häistä ja arveli, kuka tuo onnellinen ylkämies lienee, sillä\nNánásy setä ei ollut ilmoittanut hänen nimeänsä -- säästäväisyydestä,\njotta hänellä takaisin tullessaankin olisi jotain kertomista.\n\nJulia palasi takaisin saliinsa siinä rauhallisessa tunnossa, että oli\nasiansa hyvin toimittanut, ja antoi palvelijoillensa käskyn olla\nketäkään sisään laskematta, paitsi Kálmán'in.\n\nEnnen pitkää kuului askelia porstuasta; Julia yritti antamaan\nkasvoillensa mitä miellyttävimmän katsannon, tuntiessaan nämät askelet,\nsillä rakastuneet ihmiset tuntevat saapasanturain kopinastakin\nvalitsemansa. Tässä kohdin voittavat rakastuneita ainoastaan\nsanomalehdentoimittajat, jotka askelten äänestä porstuassa voivat\npäättää, tuleeko posti tilausrahoilla vaiko joku runoilija värsyillä.\n\nJuliassa oli maneetti-voima päinvastainen. Hän odotti runoilijaa, ei\npostia, eikä hän pettynyt. Kálmán Sós avasi oven.\n\nHän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut\nmiellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta\nsisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui\nintomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa\nja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia\nolisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.\n\n-- \"Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?\"\n\n-- \"Murheellinen olen, se on totta\", vastasi runoilija; \"niinkuin\nLeviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli\nkirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä\".\n\n-- \"Herran tähden!\" sanoi Julia säikähtyen, \"mikä onnettomuus teitä\nuhkaa?\"\n\n-- \"Ei mikään, ei mikään\", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta\nsemmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui\nsuurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.\n\n-- \"Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!\" huusi nainen todellakin\npelästyneenä; \"minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle\nilmaisemaan\".\n\nRunoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä\nterävästi silmiin.\n\n-- \"Uskotteko aavistuksia?\" kysyi hän kolkolla äänellä.\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman\ntapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu\nyht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että\naloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta\nnäkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät\nvastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!\"\n\n-- \"Älkää lausuko tuommoisia\", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja\ntämmöinen runollisuus ahdisti: \"semmoisista ei ole hyvä puhua.\nPuhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen\nsukulaisiltanne?\"\n\nKálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui\ntuijottavin silmin:\n\n-- \"Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita\nkaikista\".\n\n-- \"Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei\nenemmän\".\n\n-- \"Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta\nvuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin,\njoka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa.\nPäivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen\nkärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden\nelämälle\".\n\n-- \"Kálmán parka!\" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan\nnojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä\npeijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen\nvastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.\n\n-- \"Katsokaa\", jatkoi Kálmán, \"tällä hetkellä, jolloin minä näen\ntaivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta,\nettä saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku\njääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on\nepätietoista auringon alla\".\n\n-- \"Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa\ntuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme\nhäitämme\".\n\n-- \"Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun\nkolmastoista päivä?\"\n\n-- \"Minä en ole katsonut kalenteriini\".\n\n-- \"Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni.\nKaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista\npäivänä\".\n\n-- \"No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä\".\n\n-- \"Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon\nkättä omassa kädessänne\".\n\n-- \"No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni\nsiitä uskalluksella puhua\".\n\nKálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa\npystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että\nhän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja\nnäytti sitä hänelle.\n\n-- \"Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen.\nSärjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä\nhuvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole\ntunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne\nhuomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä,\njoita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne\noppineet minun haavoistani kalpeuden\".\n\nJulia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen,\nmaneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja\nantaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja\nrupesi soittamaan kaunista fantasiaa.\n\nKálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti\nsynkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi\npystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa\nristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän\ntuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää\nvoinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja\nhuudahti suurimmalla intoisuudella:\n\n-- \"Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua -- syleillä sinua -- ja\nkuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan -- hengittää\nsielunsa toinen toiseensa! -- Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi\nJulia?\"\n\n-- \"Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin\non ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen\".\n\nKálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka\nalhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten,\njoka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla\nyhdessä -- vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä\nkäsittämään.\n\nSen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui\nmuutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka\nainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti\nhattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä\nkauhistuttavalla äänellä lausuen:\n\n-- \"Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi\".\n\nTämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli\nraastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.\n\nJulia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista\npahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään\nvaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut\nennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra\nkasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä\nsaattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa\npuheisin.\n\nTästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän\nvastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä\nhänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen\nvuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat\nviittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta,\njonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja\nyhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo\nkoko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.\n\nVihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta\nvierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa\nkaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti\nnyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin\nherättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka\nkatkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt\nmaallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa\nja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin\ntuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita,\njoita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on\nvatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa\ntuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee\nirti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain\nkuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen,\njonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.\n\nJulia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen\naavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja\ntunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi,\nsillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.\n\nSykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä\nhän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että\nkun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja...\n\nHän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi\näkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä,\nvapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän\nedessään.\n\n\"Jumaloittu, ikuisesti unhoittumaton enkeli!\n\n\"Oletko koskaan taivaalla nähnyt kaksi tähteä, jotka seisovat niin\nlikellä toisiaan, että paljaalla silmällä katsoen pitäisi niitä\nyhtenä ainoana ja jotka maailman luomisesta asti ovat kiertäneet toinen\ntoisensa ympäri, muodostaen ihmeteltävän ilmiön tähtimaailmassa,\nmutta joista yht'äkkiä toinen, kaikkia hallitsevan kohtalon\nodottamattomasta sanasta, eroo toisesta ja vaeltaessaan taivaalla\nmuuttuu pitkähäntäiseksi pyrstötähdeksi, jonka tehtävänä on kuljeksia\nulkopuolella maailmaa ja myrskyä ennustavalla leimullaan peloittaa\nvapisevaa pientä tähtöstä...\"\n\nJulia ei malttanut lukea koko tätä tähtitiedettä loppuun asti, vaan\nriensi suorastaan loppuun ja luki mitä siellä seisoi.\n\n\"... koska isäni tahto on elämälleni rautainen kahle, joka pitää minua,\nniin, kuin Prometheusta kallioon, kiinni sidottuna ja hän vaatii, että\notan Gábor Berkessyn, protonotariuksen tyttären vaimokseni, ei ole\nmuuta neuvoksi, kuin kuolla taikka totella. Jos vaan itseeni katsoisin,\nolisi kuoleman valitseminen minulle autuus, mutta minä ajattelen sinua,\njonka sielua semmoinen tapaus ijäksi kauhistuttaisi, ja sentähden\ntahdon elää ja totella, ainoastaan sinun tähtesi, ainoastaan sinun\nrauhasi vuoksi. Kyyneleet silmissä, kuoleman tikari sydämessäni\nkirjoitan sinulle nämät rivit: unhoita ijäksi minut, joka kuolen sinua\nmuistaen.\n\n                                                       Kálmán Sós.\"\n\nJulia oli kuin kuusta pudonnut.\n\nTämäkö oli se kuoleman-aavistus, se maneettisuus, ne salaperäiset\nmielenkuvitukset, että hän tahtoo naida toisen?\n\nSeuraavana hetkenä otti nainen kylmäverisesti kirjeen ynnä omansa\nkanssa ja heitti ne, viitsimättä niitä edes rikki repiä, kaminiin.\n\nHän soitti.\n\nKamarineitsyt tuli sisään. Julia kirjoitti muutamia sanoja ja sulki ne\nsinetillä.\n\n-- \"Palvelijan tulee heti hankkia ratsastava sananlennättäjä,\njoka lähteköön herra Nánásyn perään ja, jos hän vielä tapaa hänet\nala-ispán'in luona, antakoon hänelle tämän kirjeen, mutta jos hän ei\nenään ole siellä, rientäköön hänen jälissään Pestiin ja hakekoon häntä\n'Kultaisesta Kotkasta', jossa hänen on tapa asua. Palkintoa älköön\nsäästettäkö\".\n\nKoko kaupunki oli jo täytetty uutisella, että Julia menee naimisiin;\nonneksi ei vielä kukaan tietänyt, kenen kanssa.\n\nSillä tavoin uhkaa Gábor Berkessyn tytärtä jo kolmannelta taholta onni.\nKuinka tämä hupaisa kilpailu on päättyvä, siitä saamme aikanaan, asian\nkehitystä myöten, tietoa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHerra Gábor Berkessy setäni oli noin kuudenkymmenen iällä oleva nuori\nmies, jonka hiukset ja viikset jo olivat lumivalkeat, mutta jonka sielu\noli jäänyt niin nuoreksi kuin jos hän vasta olisi kolmenkymmenen vuoden\nvanha. Hän oli seura-elämän henkenä; aina leikillinen ketäkään\nloukkaamatta; hänen tarinansa olivat kuuluisat koko ympäristössä, ja jos\nhän aterian loppupuolella toi esiin pari semmoista, sai hän kaikki\nihmiset koko seurassa semmoiseen nauruun purskahtamaan, että he olivat\ntuolilta kaatua, joka on verrattoman hyvä asia pitkän syömingin\njälkeen. Jos hän sitte itsekin rupesi nauramaan, saattoi koko kaupunki\nkuulla sen, sillä tätä ukkosenjylinän tapaista naurua voisi verrata\nainoastaan jalopeuran nauruun, jos sen olisi tapa nauraa. Kun\nSzeged'issä oli näyttelijöitä ja hän sattui näkemään jotakin\nhullunkurista näytelmäkappaletta, tapahtui usein, että näytäntöä täytyi\nkeskeyttää hänen tähtensä. Alussa nauroi hän vaan verkalleen: -- ha!\nhaha! -- haha! piti nenäliinan suunsa edessä, koetti näyttää\nyksivakaiselta, oli yskivinään, kunnes hän vihdoin, ikäänkuin pommi\nolisi räjähtänyt rikki hänessä, purskahti hirveään hohotukseen:\nhahhahhahhaha!!! Kyynelet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän löi\nnyrkkejään edessään olevaan penkkiin, tömisti lattiaa, veti puoleensa\nkatselijain huomion ja nämät taas näyttelijäin, niin että kun joku\nnäyttelijä kuuli ensimmäisen \"ha'n\", riensi hän lausumaan sanottavansa,\nsillä sittemmin ei tullut kysymykseenkään, että hän enään olisi saanut\nsuunvuoroa.\n\nEttä minä näin paljon puhun Gábor Berkessy setäni nauruntaidosta, tulee\nsiitä, että se mielestäni ei ainoastaan ole todistuksena hyvistä\nkeuhkoista, vaan myöskin hyvästä sydämestä, ja tästä olikin tuo kunnon\nmies tunnettu koko ympäristössä. Koko hänen ulkomuotonsa kuvasi\ntarkasti hänen luonnettansa: nuot ystävälliset, pyöreät kasvot; nuot\niloiset silmät; nuot liikkuvat, tuuheat, valkoiset kulmakarvat; tuo\npunainen, täysihampahinen suu; nuot valkoiset viikset punaisilla\nkasvoilla, ikäänkuin olisi lunta ruusunlehdille satanut, ja tuo\nsilminnähtävä, jokaisessa kasvonmurteessa ilmestyvä sydämen hyvyys\nantoivat hänelle niin luottamusta herättävän katsannon, että oli\nmahdotonta olla hänen seurassaan viihtymättä, ja jos istui häntä\nvastapäätä, rohkaisi jouluteinikin mieltänsä.\n\nTämä hyvä herra oli kolmenkymmenen vuoden iällä naimisiin mennessään.\nHänellä oli hyvä, lempeä puoliso, jonka kanssa hän eli kaksitoista\nvuotta erinomaisen onnellisessa avioliitossa, jossa heille ei\nkuitenkaan syntynyt mitään lasta. Vasta silloin, kun he eivät enää sitä\nodottaneet, ilmestyi tuo myöhästynyt siunaus pienen tyttösen muodossa.\n\nOnnellinen pariskunta tuli tästä kahta onnellisemmaksi. Pikku\nLinácska'sta[18] tuli heidän ilonsa, silmäteränsä, toivonsa,\nylpeytensä, heidän molempien. He osoittivat hänelle ylenmäärin\nrakkautta, hellyyttä, hyväilyä; kysyivät kaikissa hänen mieltään,\nhemmoittelivat häntä, pukivat hänet koreihin vaatteisin, riensivät\ntäyttämään hänen toivomuksiansa, mutta -- kummallinen luonnon\nsattumus! -- tuo ainoa lapsi ei turmeltunut kaikesta tästä hellästä\nhemmoittelusta, vaan pikemmin teki se hänet vielä lempeämmäksi,\nsuloisemmaksi. Äiti saattoi yhdellä silmäyksellä ohjata häntä, eikä hän\ntuntenut suurempaa iloa, kuin tehdä vanhempiensa mieliksi. Häneen\ntuhlattu hellyys ja rakkaus löysi hedelmällisen maan hänen sydämessään,\njoka maksoi kaikki moninkertaisesti takaisin, aivan päin vastoin kuin\nuseimmat muut hellitellyt luonteet, jotka tavallisesti ovat etikan\nkaltaisia, joka tulee sitä happamemmaksi, jota enemmän sokeria siihen\nsekoitetaan.\n\nTuskin kymmenen vuoden iällä kadotti hän äitinsä, joka on onnettomin\nkohtaus, mikä nuorta tyttöä saattaa kohdata, sillä isän huolenpito ei\nkoskaan korvaa äidin hellyyttä; paljon jääpi isältä huomaamatta,\nvalvomatta, jota äidin tarkkaava silmä ei laiminlyö. Mutta tämä kohtaus\nei muuttanut Linaa toisenlaiseksi, hän tuli vaan vakaisemmaksi sen\njälkeen. Taloudelliset toimet vieritettiin nyt vähitellen hänen\nhartioilleen, ja nämät ovat nuorten naisten luotettavin vartija. Ne\nantavat hänelle työtä, kääntävät häntä yksivakaisuuteen, opettavat\nhäntä itseänsä kunnioittamaan, hävittävät teeskentelyn,\nulkokultaisuuden ja tämä viepi elämään.\n\nPienestä tytöstä oli kasvanut solakka neito. Hänen hyvyydestään ja\nsuloisuudestaan puhuttiin kaikkialla; se myöskin hyvin tiedettiin, että\nhänen isänsä oli jotensakin varakas, niinkuin sitä näyttää todistavan\nsekin seikka että, niinkuin jo tiedämme, kolme kosijaa yhtä haavaa oli\nmatkalla Gábor Berkessy sedän luokse.\n\nVihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän\ntytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa\nkauniiksi nimittää.\n\nNuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa\nkohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen\nkaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden\nkasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet\nmuun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa\nkanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa\nkäyttää.\n\nMutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme\nkukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata\nkalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii\nnöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä,\nhaaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt\nmaalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi\nsanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat\nedessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä,\nmutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä,\nmyötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy\nmeissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi,\nhuulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa\nruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi\nmitä ei sitä ollut -- mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin\nsielua.\n\nLinka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella\nihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään\ntulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri\nonnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee\nniin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi\nitsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja\njonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata.\nNämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten\nkanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin,\njoka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee,\nettä ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän\nkirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen\nyhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen\nvertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja,\njotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.\n\nKaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä\ntiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja\nsentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet\nturhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.\n\nAamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan\nauringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät\nvarjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy\nalhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma\ntäyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat,\narvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso\nkenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa\nkullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten\njoukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin\nhän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa\nasti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia\nkahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä!\nSen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä\nkahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen,\nrengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs\nskythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi\nesiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi\npainettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja\ntyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka\niltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien\nakkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu\npeililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti\nottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty\nseppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa\non pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää,\nsillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi\nylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin\nentisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa\nkunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.\n\nTämä oli toinen huone.\n\nVielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin\nala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle\nhengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä\nlumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen\nravintolan-pidon.\n\nMenkäämme nyt toiseen huoneesen.\n\nTämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra\noli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän\ntietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia\nnojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin;\nperäpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina\njuhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki\ntalon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta\nerinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten\nettä hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.\n\nPieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia\ntuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi\nsiinä nähdä \"Athenaeum'in\" ynnä \"Regélö'n\" (Kertoilijan) ja\n\"Honnüvész'in\" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan\nedustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.\n\nTästä salista tuli Linan makuukamariin, neitsyeelliseen pieneen\nturvapaikkaan valoisilla akkunoilla puutarhaan päin, josta suuret\nruusupuut kurkistivat sisään; seinällä olevassa vaskihäkissä hypähtelee\nkanari-lintu, höyheniään kynien, joka hallitsijattarensa äänen kuultuaan\nrupee laulamaan, niin että sen pikku sydän on haljeta. Erinomainen\nsiisteys ja järjestys vallitsee kaikkialla; akkunan-varjostimissa ei ole\nvähintäkään rypistystä; esiin jätetyitä kapineita tahi huolettomasti\nheitetyitä vaatteita ei voi missään havaita; tuolit, pöydät eivät seiso\ntiellä; ompelupöydältä ei riipu lankoja, nauhoja; pesty lattia on niin\nvalkoinen kuin vehnäjauho, ilman mitään öljypilkkua tahi likaisen jalan\njälkeä; ainoastansa kanari-lintu rohkenee silloin tällöin ripottaa\nympärilleen hampunsiemeniä, joita sitte hänen hallitsijattarensa,\nhuoneesen tultuansa, heti kokoilee ylös.\n\nSalin vastapäinen ovi viepi erääsen perähuoneesen, josta pääsee vanhan\nherran makuukamariin; älkäämme tehkö mitään kolinaa, sillä hän nukkuu\nvielä. Rakennuksen toisessa päässä ovat vierashuoneet, kyökki,\nruokakammio ja palvelusväen tupa; sitä pitkin käypi nelikulmaisilla\npilareilla varustettu, katettu käytävä, jossa on penkkejä. Tässä on\ntuttavien, naapurien, ystävien ja sukulaisten tapa tupakoita; siinä on\nvarjoa auringonpaisteelta ja kuivaa sade-ilmalla.\n\nAurinko alkaa paistaa puitten välistä. Pihalla on vilkas elämä:\nleikkuuväki valmistaa itseään pellolle; iloiset, ruskeat tytöt\npakinoivat veitikkamaisten nuorten miesten kanssa; vanha renki, viikset\nulospäin kierrettyinä, ajaa pitkäsarvisia härkiä kaivolle juomaan hänen\npainaessa alas kolisevaa sanko-tankoa, viheltelee nuori renki vaunujen\nvieressä niin kimakasti, kuin koko maailma olisi hänen omansa.\nPortailla harjaa hajdú suurella innolla yhtä paria hopeakannuksilla\nvarustettuja saappaita, joita hän yrittää saamaan niin kiiltäviksi,\nettä se, joka vetää ne jalkaansa, saattaisi vaikka ajaa partansa\nniitten kiillossa. Avatusta kyökin ovesta tuntuu hyvä, tuore ruoanhaju.\n\nVihdoin astuu talon nuori neiti ulos käytävään. Hänen poskensa ovat\ntavallista punaisemmat, sillä hän on seisonut valkean ääressä; päähänsä\non hän sitonut pienen, valkoisen liinan, joka varjoo hänen kasvojansa.\nHän tulee pihalle ja jakelee leikkuumiehille leipää ja viinaa; sitä ei\nhän tee säästäväisyydestä, vaan päinvastoin sen vuoksi, jotta jokainen\nsaisi tarpeeksi. Nuoria tyttöjä varten taas, jotka eivät vielä tunne\npaloviinan siunausta, on hän keittänyt lämmintä soppaa, jott'ei heidän\ntarvitsisi nälkäisinä työhön mennä; hän ei herkeä toimistaan ennenkuin\non tullut vakuutetuksi, että kaikki ovat hänen antimistaan osallisiksi\ntulleet. Leikkuuväki lähtee iloisella mielellä matkaan; härkien\nkellot, vanhan rengin ruoska ja nuoren rengin vihellys kuuluvat yhä\nkauempana. Nyt rientää siipikarjan parvi esiin ja hypähtää isolle\nmyllynkivi-pöydälle pähkinäpuun alla, jonka ääressä työväki suurusti,\nylijääneitä murusia naukkimaan, keskenänsä riidellen, kunnes nuori\nemäntä, ohrakori kädessä, uudestaan ilmestyy ja huutaa lintuja\nluoksensa oppimallansa kansan-kielimurteella.\n\nNyt on taas kyökki-toimista huolta pitäminen. Kahvin polttaminen on\nnuoren neiden asia, sillä jos hän uskoo sen muille, tulevat kahvinpavut\njoko epätasaisesti taikka liian paljon poltetuiksi, joka antaa juomalle\npahan maun. Rauta-arinoita ei siihen aikaan vielä tunnettu; kaikki oli\nkeitettävä liekillä ja hiilillä, ja kyökki-piian täytyi pitää tarkkaa\nhuolta siitä, ettei liekki laskeutuisi pannuihin tahi niihin lentäisi\ntuhkaa. Paljon vaivaa meni kyökin pitämiseen niin puhtaana, kuin tämä\noli.\n\nHajdú kattaa sillä välin pöydän perähuoneessa, jolloin kahvelien ja\nlautasten helinä herättää vanhan herran ja ilmoittaa, että on kahvin\naika. Hetken kuluttua avaa tämä oven ja astuu ulos täydessä\nkansallispuvussa, kannussaappaat jalassa, lyhyt viitta niskalle\nheitetty, paksut leikatut hiukset paljaina, täytetty piippu suussa.\nHajdú toivottaa onnellista hyvää huomenta, kolme haukottelevaa\nvinttikoiraa ojentavat itsensä pöydän alla ja hyppäävät ystävällisellä\nliikunnolla vanhan herran kaulaan, joka tyvenellä mielellä menee ulos\nkyökkiin piippuansa sytyttämään, hyvin tietäen, että hän siellä tapaa\ntytön. Linkalla ovat juuri molemmat kädet täynnä pannuja ja vateja,\njoita hän ei saata laskea pois; isän nähtyään lausuu hän sentähden mitä\nlempeimmällä, sointuvalla äänellä:\n\n-- \"Hyvää huomenta, rakas isä kultani; ole hyvä, isäseni, ja ojenna\ntänne kätesi\".\n\n\"Miksi niin?\" kysyi vanha herra, mutta ojensi kuitenkin kätensä.\n\nAinoastaan sentähden, että tyttö saattaisi kumartua ja suudella sitä,\nkosk'eivät hänen omat kätensä olleet vapaat.\n\nVanha herra taputti tyttärensä poskia ja haki sitte hiilenpalasen, joka\nkiilsi kuin nuorikon silmät; tähän tarttui hän kaksin sormin, pudisteli\nsitä kämmenessään ja pisti sen sitte piipunpesän suuhun, painaen sitä\npeukalonkynnellään tupakkaa vastaan.\n\nSuuruspöydässä panee Linka sokeria vanhan herran kuppiin, joka\nmielellään juopi makeata kahvia; tyttö tietää jo säntilleen, kuinka\nväkeväksi ja mustaksi kahvi on keitettävä, josta Gábor herra onkin\ntullut niin pilatuksi, ettei hän vieraassa pöydässä saata juoda kahvia.\n\nMeidän täytyy esittää nuorta emäntää vielä yhdessä tilassa. Me olemme\nnähneet hänen kamarinsa, hänen kyökkinsä; nyt täytyy meidän vielä nähdä\nhänen toruvan. Sillä kelpo emännän täytyy välttämättömästi torua;\nsuuressa taloudessa on paljon vaivaa, ja virhetöitä siksensä jättäminen\non suurin virhe. Mutta siinäpä juuri kysytään taitoa, että osaa torua\nlempeydellä, arvollisuudella, niin ettei torujaa vihata eikä naureta.\nÄlkäämme vaatiko Linuskalta, että hän jo osaisi tällä tavoin torua; hän\nherätti säännöllisesti ilomielisyyttä, jotakuta moittiessaan. Hän joi\njuuri kahviansa kupista, joka oli suuremmanpuolisen pähkinänkuoren\nkokoinen, kun hän yht'äkkiä kuuli suuren kiljunnan kyökistä, ikäänkuin\njoku löisi koiraa.\n\nHah! Heti paikalla laski hän kuppinsa pöydälle ja riensi ulos.\n\n-- \"Kuka tekee koiralle pahaa?\" kysyi hän kyyhkyis-vihasta vapisevalla\näänellä.\n\nKaikki palkolliset nauroivat ääneen; hajdú koetti hillitä itseään ja\nvastasi:\n\n-- \"Pääsky hyppäsi tulisijalle\".\n\n-- \"Tarvitseeko sentähden heti lyödä, rääkätä eläin raukkaa? Sille se\ntekee yhtä kipeää, kuin teille itselle; olisiko se teille mieluista,\njos teitä heti lyötäisiin, kun liettä lähestytte?\"\n\n-- \"Mutta eihän kukaan koiraa lyönyt, vaan se pisti päänsä\nmaitoruukkuun eikä voi nyt saada sitä ulos siitä; sen vuoksi se\nkiljuu\".\n\n-- \"Niin, sentähden, että itse olette huolimattomia, -- tule tänne,\nPääsky koirani; -- teidän ei olisi pitänyt jättää ruukkua tulisijalle\n-- tule, pikku koira parkani, nämät pahat ihmiset ovat kiusanneet\nsinua\". Hänen täytyi rikkoa ruukku, vapauttaaksensa koiran päätä.\n\n-- \"Saattaisi uskoa, että ruukku on syyllinen, eikä koira\", ilkasteli\nhajdú.\n\n-- \"Niin, enhän voi jättää häntä tukehtumaan ruukun tähden\".\n\nTämän jälleen palasi hän isänsä luokse, kertoen loistavilla kasvoilla:\n\n-- \"Nyt olen antanut heille oikein aika tavalla toria\".\n\nJuuri kuin suuruspöydästä oli noustu, palasi kaupunkiin lähetetty\nviikko-viesti kotia, tuoden kainalossaan kaikenlaisia sanomalehtiä,\njoita hän oli postista saanut. Vanha herra otti itseänsä varten\n_Jelenkor'in_ (Nyky-ajan); Linka sai _Regélö'n_.\n\nSillä välin kuin vanha herra suurella tarkkuudella seurasi Esparteroa\nja Zummalacarreguyta, tahtoi Linka heittää pikaisen silmäyksen\n_Regélö'n_ viattomiin palstoihin, sillä vasta illalla oli hänellä aikaa\nsitä tarkemmin lukea, mutta avatessaan ensimmäisen sivun, pisti hänen\nsilmiinsä eräs sonetti päällekirjoituksella: \"Lina B----ssylle\".\nJoutuisasti taittoi hän lehden taas kokoon, ikäänkuin olisi katsahtanut\njohonkin sielua saastuttavaan kirjaan, ja teki sen semmoisella\nrapinalla, että vanha herra, joka juuri seisoi tykkien edessä eräässä\naloitettavassa meritappelussa, kysäsi:\n\n-- \"Mikä on?\"\n\n-- \"Ei mikään\", vastasi tyttö, vuoroin vaalistuen ja punastuen, \"Lehti\noli vaan pudota kädestäni\".\n\nHän ei valhetellut, se oli todellakin hänen kädestään putoomaisillaan.\n\nGábor pudisti päätään ja riensi lukemistansa jatkamaan, jottei hänen\ntietämättänsä sillaikaa ammuttaisi joitakuita laivoja mäsäksi.\n\nLina taittoi tehden neljään viiteen osaan, pisti sen pienen esiliinansa\ntaskuun, puikahti huomaamatta ulos huoneesta, otti pienen vesikannunsa,\nmeni sen kanssa puutarhaan ja rupesi kukkiansa kastelemaan. Hän päätti\njuhlallisesti, ettei ainoastaan olisi lehteä lukematta, vaan vieläpä\nkätkisikin sen niin, ettei kukaan sitä koskaan löytäisi. Tällä\nvakavalla päätöksellä kastoi hän neilikoitaan ja orvonkukkiaan,\nlakkaamatta mietiskellen, mihinkä sopivaan paikkaan saattaisi\nsanomalehden kätkeä, sillä sen polttamiseen olisi sentään tarvittu\nkovin armotonta sydäntä. Tullessaan kasvihuoneen eteen juohtui vihdoin\nhänen mieleensä, että siellä sisällä oli isoja kaktus-ruukkuja, joita\nei koskaan sijaltansa siirretty; yhden semmoisen alle tahtoi hän kätkeä\nlehden; ja tällä päätöksellä astui hän kasvihuoneesen.\n\nSiellä katseli hän ympärilleen ja huomasi olevansa yksinään.\nYksinäisyys on kaiken heikkouden kummi; otettuansa lehden esiin\ntaskustaan, ei hän voinut hillitä itseään siihen vielä kerran\nkatsomasta -- eihän täällä kukaan näe, vaikkapa punastuisikin -- ja\nikäänkuin hän teki jonkun häpeällisen työn, avasi hän vapisevalla\nkädellä sanomalehden ja luki sykkivällä sydämellä hänelle kirjoitetun\nrunon.\n\nSe oli sitä laatua, jolla parikymmentä vuotta takaisin nuorta\nkirjallisuuttamme (sillä meillä on aina ollut \"nuori kirjallisuus\",\njoka ei koskaan joutunut vanhuuden ikään) rikastutettiin; pöyhkeilevä\ninnostus, pilventakainen haaveksiminen, äitelä hiukuminen, koreat sanat\nolivat siihen aikaan suosiossa. Niistä oli kumminkin se hyvä, että jos\nei niissä ollutkaan tunteita, ne eivät myöskään houkutelleet\nintohimoihin.\n\nLina luki punastuen sonetin rivejä. Hän sai niistä tietää olevansa\nJumalan ihanin enkeli ja että löytyy ruusunurmi, jonka lumoavilla\nsävelillä haaveksimiseen, ja hänen korppimustain hiustensa yöpimeässä\nonnellisen kääriliinansa löytämiseen -- sekä taas hänen tummain\nsilmäinsä mustista auringonsäteistä uuteen onnen-aamuruskoiseen\nautuudenvaloon ylösnousemiseen on suuri halu allekirjoittajalla, jona\nseisoi: \"Kálmán S--s Ez--'tä\".\n\nLina tunsi jo tämän nuoren miehen; hän oli monta kertaa kohdannut hänet\nCz----'ssä komitatikokouksissa.\n\nSonetin luettuansa, ei se hänestä enää ollut niin hirvittävä, tietysti\nsen runollista puolta lukuun ottamatta.\n\nTällä hetkellä kuuli hän äkisti nimeänsä huudettavan puutarhan\nportista:\n\n-- \"Neiti Lina!\"\n\nPelästyneenä kätki hän sanomalehden uudestaan esiliinansa taskuun ja\nastui kalpeilla kasvoilla, ikäänkuin häntä olisi tavattu jossakin\npahanteossa, ulos kasvihuoneesta.\n\n-- \"On tullut vieraita, rientäkää!\" huusi häntä hakemaan lähetetty\npalvelustyttö.\n\nVieraat olivat silloin jo astuneet sisään, ainoastaan tuo vanha arkki\nseisoi vielä pihalla, kolme surkeaa hevosta edessä, joita Marczi\npar'aikaa riisui valjaista.\n\nTästä me siis tiedämme, kutka olivat tulleet.\n\nLina kiiruhti huoneesen, heitti päästään liinan, jonka hän oli siihen\nsitonut auringonsäteitä vastaan, silitti kädellään hiuksiansa, ja\nkuullessaan, että eräässä huoneessa neljä ihmistä puhui yhtä haavaa\niloisella äänellä, astui hän siihen sisään.\n\nAivan oikein, siellä ne olivat.\n\nLeppeä maalaisherra, valtaa pitävä rouva, pitkäsäärinen tomppeli ja tuo\nrakastettava pikku mukula.\n\nHe olivat viettäneet yötä naapurikylässä ja vasta aamulla varhain\nlähteneet liikkeelle, joka tapahtui kahdesta syystä: jotta hevoset\nsaattaisivat levähtää, sitte täyttä laukkaa nelistääksensä pihaan, ja\njotta jokainen voisi pukeutua juhlavaatteisin, joissa he nyt\nilmestyivätkin. Tuo kunnon rouva oli koristettu suurella\nkeltaisenvihriällä päähineellä, jonka taivaankaaren väriset nauhat\nympäröitsivät päätä samalla tapaa kuin almanakassa kuvataan aurinkoa;\nhänellä oli yllä vaaleanvihriä hame, jonka sen ajan muodin mukaan\ntäytyi olla niin lyhyt, että sen alta näkyi alushameen kirjavata\nkämmenen leveydeltä; vyötin istui melkein olkapäiden alla, suurella\npronssi-soljella kiinnitettynä, ja kaulassa oli korea hopeanvärinen\nsilkkihuivi punaisilla kukilla.\n\nMenyhért herra oli ajanut partansa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa\nsirosti ylöspäin; hänen paidankauluksensa olisi mielellään seisonut\npystyssä, mutta kun se ei ollut tärkätty, täytyi sen tyytyä paljaasen\nhyvään aikomukseen; hänen liivinsä oli valkoisesta nyppykankaasta,\njoka jo oli vähän kellastunut; rypytetyt mansetit pistivät puoleksi\nulos takinhihasta ja hänen sivutaskussaan ilmaisi itsensä hirveän iso\nkello, osaksi kokonsa, osaksi niin kovan napsutuksensa kautta, että se\nnäytti tahtovan ottaa osaa keskusteluun; se oli sidottu kauniisen\nmustaan nyöriin, jota täytyi pitää kaulan ympäri, niinkuin jotakin\nmiekan-kanniketta. Vihriäisen dolmány'in sijasta oli hänellä ahdas,\ntupakan-värinen takki, pitkillä ja kapeilla liepeillä, jotka ulottuivat\nmelkein maahan asti, ja unkarilaisten housujen sijaan oli hän vetänyt\njalkoihinsa keltaiset nankkini-pantalongit, jotka ylhäältä olivat\nsangen leveät, alhaalta sangen kapeat. Kaikkia näitä täydensi korkea\nsilinteri-hattu, joka nyt oli asetettu pöydälle ihmeteltäväksi.\n\nSándor orpanamme oli puettu lakioppilaan atillaan[19] ja\nvaaleanpunaiseen sametti-liiviin. Hänestä saattoi muuten nähdä,\nkuinka hän tunsi itsensä aivan toiseksi ihmiseksi atilla-dolmány'issa,\nkuin sortuutissa; sortuutti teki hänet aivan alakuloiseksi,\nnöyräksi, ujoksi, kun sitä vastoin atilla täytti hänen sydämensä\nitseluottamuksella ja rohkeudella. Nyt hän ei piileskellyt uunin\nvieressä, ei suudellut hajdún kättä, vaan yritti päinvastoin pitämään\ntätä alamaisenaan ja sanoi kaikkia, heitä puhutellessaan, kuomaksi.\nTämäkin on luonteen omituisuus nulikkavuosista: jos semmoinen ärmätti\non kuluneessa takissa, karttaa hän sinua, jottei olisi pakoitettu sinua\ntervehtimään, mutta jos hän on vetänyt yllensä uuden takin; syöksähtää\nhän vastaasi ja odottaa, että sinä häntä tervehtäisit.\n\nOlipa vihdoin pikku kadettikin joutunut muutoksen alaiseksi; hän oli\nnyt pesty ja sileäksi harjattu, ja useammat korvapuustit olivat tehneet\nhänet säveäksi. Viimeisessä pysäyspaikassa oli hän jo ennakolta saanut\nhyvän selkäsaunan, jottei hän vierastalossa käyttäisi itseään pahasti;\nhän itki koko matkan, mutta kaikeksi onneksi väsyi hän siihen ja pysyi\nnyt alallaan.\n\nKun Lina astui sisään huoneesen, hypähti Zsuzsi täti heti ylös, juoksi\nhäntä vastaan, suuteli häntä kaikin puolin, niin että hänen päähineensä\njoutui aivan kallelleen, ja vei riemusta loistavilla kasvoilla ujosti\npunastuvan tytön muitten perheenjäsenten luoksi.\n\n-- \"No, sinä veitikka!\" lausui hän, Sándor orpanamme puoleen kääntyen,\nhellällä äidillisellä suoruudella, \"emmekö ole valinneet sinulle kelpo\ntyttöä, he? Sinä paholaisen sikiö et ansaitsisi, että noin kelpo tyttö\nsinun puoleesi katsoo\".\n\nSándor veikkomme katseli Linaa vastahakoisella hymyllä, ikäänkuin olisi\najatellut, että hän kuitenkin oli luullut tyttöä paljon kauniimmaksi,\nennenkuin hänet näki. Mutta sekin on mahdollista, että hänen saappaansa\nolivat liiaksi ahtaat ja että hänen sen vuoksi oli vaikea nousta ylös\ntuolilta.\n\nLinka hämmästyi ensi aluksi tästä sydämellisestä johdannosta, sitte\npakeni hän häveliäästi punastuen isänsä viereen, ikäänkuin huutaaksensa\nhäntä puolustuksekseen näin odottamatonta ryntäystä vastaan. Tämän\nhuomattuansa tarttui vanha herra, niinkuin virressä veisataan,\n\"kilpeen\" ja rupesi keihäisille ryntääjiä vastaan.\n\n-- \"Mutta te ette niin helposti ryöstä tytärtäni minulta, rouva\norpanani!\"\n\n-- \"Me viemme hänet tosiaankin pois, taikka jätämme poikamme tänne\nherra orpanani luokse\".\n\n-- \"Hyvä, minä en pidä sillä väliä, minä otan molemmat. He tulevat\nminun pojikseni. Minä suostun\".\n\nPikku Péter pelästyi näistä sanoista kovasti, juoksi isänsä polvien\nväliin, tarttui molemmin käsin hänen sääriinsä kiinni ja rupesi\nparkumaan:\n\n-- \"Minä en tahdo tulla tuon sedän pojaksi. Viekää minut kotia. Minä\npysyn taaton luona!\"\n\nTästä komillisesta kohtauksesta teki lopun Gábor herran hirveä nauru,\nniinkuin jonkun operan lopussa vanha rumpu ja torvet yhtäkkiä rupeevat\npärisemään eivätkä salli mitään laulua kuulla.\n\nMenyhért setä ravisti pois jaloistaan tuon pienen takkiaisen ja lykkäsi\nhänet äidin luokse; istukoon kiinni tähän, tuo siunattu poika mukula!\n\n-- \"Älkää tehkö hänelle pahaa!\" sanoi Zsuzsi täti, \"kun hänen kerran\ntulee aika kosimaan lähteä, ei hän suinkaan purskahda itkuun, jos häntä\njätetään sinne, missä on kaunis tyttö talossa. Jospa herra orpanallani\nvaan olisi toinenkin tyttö, joka hänelle sopisi\".\n\nMenyhért herra otti nyt puhuaksensa. Hänestä oli tarpeellista lausua\njotakin järkevää.\n\n-- \"Älä puhu niin, vaimoni. Näetkös, kenen kuullen sinä haastelet?\nTäällä on läsnä nuori viaton neiti, joka punastuu, kun sinä puhut\nnaimisesta. Avioliitto on semmoinen asia, josta ei saa puhua neitien\nkuullen, ennenkuin he itse ovat siihen joutuneet; heidän ei tule\ntietää, mimmoista se on. Minä hyväksyn täydellisesti sitä turkkilaisten\ntapaa, ettei morsian saa nähdä ylkämiestänsä, ennenkuin...\"\n\nTällä hetkellä sattui herra Menyhért luomaan silmäyksen puolisonsa\nnenään. Mitä liikuntoja se teki! Hänellä oli joku omituinen mestaruus\nohjata nenäänsä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, ja jos ei tämä\nkaikki auttanut, alkoi hän aivastaa hiljaan, mutta tiheään.\n\nMenyhért herra pysähtyi samassa silmänräpäyksessä kesken puhettansa,\neikä tietänyt enään, missä sen lopetti.\n\n-- \"Menkäämme katsomaan hevosiani\", virkkoi nyt Gábor herra, ja jos\nhänen sydämessään olisi ollut sijaa ilkeydelle, olisimme taipuvaiset\nuskomaan, että hän tahtoi aloitetulle puheelle hankkia sille sopivaa\nkuulijakuntaa.\n\nMenyhért herra oli kerrassaan valmis hevosia katsastamaan. \"Kauniimmat\nnelivaljakot antaa hän varmaankin tyttärelleen myötäjäisiksi\", ajatteli\nhän itsekseen.\n\n-- \"Me taas menemme ulos puutarhaan Péterken kanssa\", sanoi Zsuzsi\ntäti.\n\n-- \"Sitte revimme poikki paljon kukkia\", riemasteli Péter.\n\n-- \"Sitä et saa tehdä, sä pieni narri\", torui häntä äiti. \"Mutta\nperhosia, kovakuoriaisia, niitä saat pyytää\".\n\nToisten ihmisten seurassa olisi tuo rakastettava poika nulikka saanut\nkorvallensa tuommoisista sanoista, mutta täällä täytyi osoittaa itseään\nlempeäksi kaikkia kohtaan, jotta luultaisiin, että koko perhe oli\nkeitetty paljaasta maidosta ja voista.\n\nSándor orpanamme mietiskeli tällä välin, menisikö hänkin kovakuoriaisia\npyytämään, vai hevosia katselemaan, kun taas Linka nöyrästi odotti,\nmitä isä hänelle käskisi.\n\n-- \"Nuoret jääkööt tänne kahden kesken\", virkahti äkisti kaikista\nhuolta pitävä Zsuzsi täti. \"Haastelkoot he keskenänsä, huvitelkoot he\nitseään toinen toisensa kanssa; semmoista viatonta huvitusta ei koskaan\nsaa estää. Menkäämme, ukkoseni\".\n\nTämä merkitsi, ettei sitä ollut vastaan sanomista. Vanhemmat jättivät\nnuoret yksinään, heidän viatonta huvitustaan nauttimaan.\n\nPaikalle jääneet asianomaiset huomasivat, että tähän viattomaan\nhuvitukseen on tyytyminen ja antautuivat siihen sentähden rauhallisella\nmielellä.\n\nLinka istui toisen akkunan ääreen, eikä antanut tämän kohtauksen\nitseänsä vähintäkään koskea. Hän oli niitä lempeämielisiä olentoja,\njotka jo ovat tottuneet kohtalonsa alaiseksi taipumaan, jotka itsestään\ntietävät, ettei luonto ole oikeuttanut heitä pitämään itseänsä\nkaunottarina eikä teräväpäisinä ja jotka sentähden eivät koskaan voi\nvaatia itselleen mitään etevää asemaa mailmassa; jos he ovatkin\nmielessään kuvailleet itselleen ihannetta, pysyy se kuitenkin siellä\nijäksi haudattuna, ja sitä miestä kohtaan, jonka syvempi ymmärrys tahi\nholhojan armo on heidän rinnallensa asettanut, eivät he tosin tunne\ntulista rakkautta, mutta sen sijaan puhdasta, rikkomatonta\nuskollisuutta, eikä yksikään huokaus, yksikään kyynel koko heidän\nelinaikanansa ilmaise, että sydän on tyhjäksi jäänyt.\n\nHän istui siis tyvenesti ompelupöytänsä viereen, kun sitä vastoin nuori\nSándor herra vetäytyi toiseen akkunaan, katsella töllistellen erästä\nsuurta öljytaulua, joka kuvasi kaunista punaposkista paimen-tyttöä.\nVarmaankin mietiskeli hän, kuinka paljon taulun raami lienee maksanut.\n\nHuomattuansa hänen töllistelevän ja alkaaksensa kanssapuhetta, sanoi\nLinka Sándorille:\n\n-- \"Te katselette kuvaa, se ei ole liioin muotoiseni, eikö totta?\"\n\n-- \"Muotoisenneko?\" kysyi nauruun purskahtaen Sándor. \"Ohoho! Ei\nensinkään\".\n\n-- \"Se on paljon punaposkisempi kuin minä\".\n\n-- \"Niin on\".\n\n-- \"Ja lihavampikin kuin minä\".\n\n-- \"Niin, paljon lihavampi\".\n\nLinka rupesi uskomaan, että hän onneksensa oli sattunut yhteen\nsemmoisen ihmisen kanssa, joka mielellään puhuu totuutta.\n\n-- \"Minä en tiedäkään, minkätähden maalari tahtoi maalata minua\nkauniimmaksi kuin olen\".\n\nSándor huomasi nyt, kuinka typeriä vastauksia hän oli antanut, ja\nkiiruhti niitä parantamaan.\n\n-- \"Se tahtoo sanoa, tämä kuva ei ole kauniimpi kuin neiti, vaan päin\nvastoin rumempi, sillä sen pää on kiero ja toinen puoli kasvoista\nleveämpi kuin toinen\".\n\nLinka havaitsi, että hänellä oli tekemistä rehellisen ihmisen kanssa,\njoka ei ymmärtänyt maalauksia enemmän kuin puhveli. Hänen täytyi ruveta\ntoiseen aineesen.\n\n-- \"Te olette oleskellut Pestissä, varmaankin opitte tuntemaan siellä\nasuvia runoilijoita?\"\n\n-- \"Tietysti -- meidän joukossamme oli suuria tuhlaajoita,[20] jotka\ntuhlasivat sangen paljon, mutta minä en tuhlannut paljon, minä sain\nkuusi florinia kuukaudessa esimieheltäni, sen lisäksi päivällisen ja\nillallisen\".\n\nLinka purskahti nauruun, luullen että Sándor tahtoi leikkiä laskea;\nmutta se ei ollut tämän tarkoituksena.\n\n-- \"Menkää te! Minä en tarkoittanut tuhlaajoita, vaan\nvärsynkirjoittajoita\".\n\n-- \"Vai niin\", vastasi Sándor, ympärillensä katsellen. \"Semmoisia en\ntodellakaan Pestissä nähnyt\".\n\n-- \"Mutta heidän teoksiansa oli teidän kai tapa lukea? Esimerkiksi\nBörösmarty'a?\"\n\n-- \"Sitä kyllä. Eikö se ole se, jonka Kisfaludy on kirjoittanut?\"\n\n-- \"Eipä suinkaan. Onhan Börösmarty itse runoilija\".\n\n-- \"Ahaa! Minä tiedän jo. Hän on kirjoittanut Kisfaludyn\".\n\n-- \"Älkää laskeko leikkiä kanssani. Sillä ettehän toki tahtone\nluuletella minua, ettette tunne Unkarin runoutta?\"\n\n-- \"Hm. Kummallista. Jos en tuntisikaan häntä, saatan sen sijaan tuntea\nsemmoisia, joita ei kukaan muu tunne. Minä rakastan suuresti värssyjä,\nminä osaan niitä niin paljon ulkoa, että\".\n\n-- \"Kauniitako? Kirjoittakaa minun laulukokoelmaani pari. Keneltä ne\novat?\"\n\n-- \"Kauniimmat ovat János Bad'in tekemiä\".\n\nLinka katsoi häneen kummastuneena.\n\n-- \"Kuka tuo János Bad on?\"\n\n-- \"No, näettekö nyt, häntä ette tunne; hän oli Körös'issa viidennen\nluokan opettajana\".\n\n-- \"Ja hänen teoksensa ovat kauniita?\"\n\n-- \"Hm. Sitä luulisin. Kuinka kauniita värssyjä sisältää esim. 'Kevään\naika', paljaissa alkailaisissa säkeissä, ja 'Makkaralle' ja 'Topiaan\npäivänä' ja varsinkin 'Kukoritsa(maisi)-varren valitus ylöspäin\npyrkivää papua vastaan'. Voi, se on jotain majesteetillista! Entäs\nsitte 'Lentäkää, runottaret!' jonka hän kirjoitti tutkinnoksi, kun\nvanhemmille jäähyväiset sanotaan!\"\n\n-- \"Ja missä ovat kaikki nämät julkaistut\", kysyi Linka huolestuneella\nsilmäyksellä.\n\n-- \"No Hippocrenessä\", vastasi Sándor vakaasti.\n\n-- \"Mikä se on?\" kysyi Linka hurskaalla pelolla.\n\n-- \"Sanomalehti\".\n\n-- \"Minä en vielä ole sitä nähnyt\", vastasi tyttö parka salaisella\nitsensä-soimauksella. \"Missä ilmestyy se?\"\n\n-- \"Körös'issä tietysti\".\n\n-- \"Ja kuka sitä toimittaa?\"\n\n-- \"Kymnasistit. He kirjoittavat sitä itse, ne, joilla on kaunis\nkäsiala, ja vievät sen kauniille neitosille lukea. Se tahtoo sanoa,\nminä -- en vienyt sitä mihinkään\", riensi tomppeli itseään oikaisemaan,\njottei kukaan siitä saattaisi luulla, että hän jo on käynyt\nneitosienkin luona.\n\nHyvä Jumala, kuinka paljon on semmoisia ihmisiä, jotka koulusta\npäästyänsä eivät ole mitään oppineet ja jotka vanhentuvat luokista\nsaaduilla käsitteillään; menköön sitte joku semmoiselle puolisoksi!\nMinulla on eräs koulukumppani, joka yksitoista vuotta takaperin osasi\nvarsin sukkelasti kertoa yhden talonpoikaisen kokkalorun. Tänä vuonna\ntapasin hänet, me olimme tuskin vaihtaneet kolme sanaa, kun hän jo\nneljännellä alkoi kertoa tuota rumaa kokkalorua. Olkoon sitte joku\nsemmoisen kanssa hyvä ystävä!\n\nKaikeksi onneksi tuli tämä viaton huvitus tällä kertaa siihen\nkatkaistuksi; kohtalo oli sillä välin valmistanut vakavampia asioita.\nTapahtui näet, että sill'aikaa kuin molemmat vanhat herrat\ntutkistelivat hevosia, oli Zsuzsi täti mennyt puutarhaan, ei niin\npaljon huvitellaksensa itseään kaunisten kukkien katselemisella, kuin\nhankkiakseen itselleen tietoa siitä, osaisiko tuleva morsian\nkyökkitarhaa hoitaa. Péterke sai sillä välin luvan pyytää perhosia ja\nkovakuoriaisia, jota lupaa hyväksensä käyttäen pieni poika alkoi\njuoskennella ristin rastin kukkalavoilla ja parsaheinä-penkerillä,\ntavoitellen noita rumia, yksivärisiä, keltaisia perhosia, joita löytyy\nmiljonittain puutarhoissa, kun aurinko paistaa lämpimästi; vihdoin sai\nhän lakillansa kiinni yhden ja vei sen suurella riemulla äitinsä\nluokse.\n\n-- \"Mamma! minä sain kiinni perhosen, hihi!\"\n\nManna vaivasi juuri päätään harkitsemalla, minkä vuoksi kukkaslavain\nreunoihin oli istutettu meriruohoa, koska, jos sen sijasta olisi ollut\nsallatia, sitä olisi voinut syödäkin.\n\n-- \"Hyvä, poikaseni, talleta se vaan. Näytämme sen sitte Linka tädille,\nhän siitä ihastuu\".\n\nPéterke totteli ja pisti perhosen housujensa taskuun, ja kaikkien\nniitten perhosten ja kovakuoriaisten kanssa, jotka hän sai kiinni,\njuoksi hän äitinsä luokse, heiluttaen paksua päätänsä molemmille\npuolille. Kaikki näytämme Linka tädille. Hän siitä oikein ihastuu.\n\nVihdoin sattui hän tuossa suuressa kovakuoriais-jahdissaan tulemaan\nmehiläisten luokse, ja nähdessään, kuinka paljon kovakuoriaisia siellä\noli, pani hän heti alkuun jahdin näitä vastaan, jolloin mehiläiset\npistelivät häntä niin pahanpäiväisesti, että kun äiti hänen kauheasta\nporustaan riensi sinne, hänen toinen poskensa jo oli ajettunut,\nniinkuin limppu, silmä kokonaan kadonnut ajetuksesta ja suu niin vinoon\nmennyt, että sitä vaan toiselta sivulta saattoi nähdä.\n\nOnnettomuus oli tapahtunut; kylmää, lämmintä, öljyä, viinaa, mitä vaan\nmikin tiesi neuvoa, pantiin pulaan joutuneen pojan kasvoille, mutta\najetus ei kuitenkaan ottanut siitä lähteäksensä. Tämän tulevaisuus on\nkolmeksi päiväksi taattu. Hänen täytyy istua tahi maata alallansa\nyhdessä paikassa, kasvot sidottuina; hänen vieressään istuva\npalkkavaimo hautoo joka puolen tunnin päästä kylmällä vedellä hänen\nposkiansa. Sen verran olemme tästä voittaneet, ettei poika seuraavain\nratkaisevien päivien aikana voi kaikkialla olla jaloissa.\n\nLinka toimiskeli varsin ahkerasti kyökissä, joka hänelle oli varsin\nhyvä tekosyy tuosta viattomasta huvituksesta pakenemiseen. Siellä kuuli\nhän ennen pitkää taas tulleitten vaunujen kolinaa. Hän ei siihen\nhuomiotansa kiinnittänyt, hän piti vaan huolta paististaan ja\npannuistaan. Sitä hän ei kuitenkaan voinut estää, että uteliaat piiat\njuoksivat akkunaan katsomaan, kuka oli tullut, ja suurella riemulla\nsiitä puhuivat:\n\n-- \"Oi neiti! Komeat vaunut ajoivat pihaan; sepä vasta kuski on; ei\nsemmoinen, kuin tuo Marczi; kuinka hänen palttinaiset paidanhihansa\nloistavat! Nyt hyppää yksi siunatun kaunis kavaljeri alas vaunuista ja\nauttaa siitä ulos muhkeata herrasrouvaa ja pientä punaposkista neittä.\nTämäpä nuori herra vasta ylkämieheksi kelpaa!\"\n\n-- \"Mitä te siellä lavertelette\", sanoi siihen harmistuneena Linka;\n\"olisi parempi, jos pitäisitte vaaria asioistanne\".\n\nMutta piiat eivät vielä olleet tulleet pois akkunasta, kun uusi töminä\nkiihoitti heidän uteliaisuuttansa. Hevonen nelisti pihalle, ja kun se\noli seisahtunut ja ratsastaja sen selästä alas astunut, kuului ulkoa\nhienolla, teeskennellyllä nenä-äänellä seuraavat sanat, arvattavasti\ntalon herralle lausutut:\n\n-- \"Minä olen Kálmán Sós. Tahdoin tulla kunnia-tervehdyksille\".\n\nNämät sanat kuultuansa heitti Linka munankuoret jauhojen sekaan\nruskosen sijasta ja pelästyi siitä taas niin, että viskasi _Regélö'n_,\njonka oli esiliinansa taskuun kätkenyt, enempää ajattelematta tuleen.\n\n-- \"Mitä neiti tekee!\" huudahti paksu kyökkipiika, \"soittaahan liekki\npalaneen paperin jäännökset ruokaan!\"\n\nJotta pula tulisi oikein kukkuralle, astui vielä vanha herrakin\nkyökkiin; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja hän oli niin häijy, että\nhän, lähestyttyänsä tyttöä, ei puhunut hänelle sanaakaan pitkään\naikaan, vaan ainoastaan katseli häntä ja hymyili ja räpähytti silmiään\nsuopeasti, joll'aikaa tyttöparka ei näyttänyt mitään parempaa toivovan,\nkuin että jonkun ihmeen kautta vaipuisi alas kellariin.\n\n-- \"Tahdotteko jotakin, isä kulta?\" uskalsi hän viimein kysyä.\n\n-- \"Minä en tahdo, että sinä olet kyökissä\".\n\n-- \"Minkätähden, isäseni?\"\n\n-- \"Sentähden, että sinä tänään suolaat liiaksi kaikki ruoat\"[21]\n\nLinka parka, jos hänen olisi ollut mahdollista punastua vielä enemmän,\nkuin hän jo oli punastunut, olisi hän ehkä sitä tehnyt, sillä hän\nymmärsi hyvin leikkipuheen tarkoituksen, ja kyökkipiikakin enensi vielä\nhänen hämmennystään.\n\n-- \"Te, kunnioitettu herra, teette hyvin siinä, että viette neiden\nsisään\", lausui näet tämä, \"sillä hän tekee täällä vaan vahinkoa,\nheittää munankuoret vatiin ja polttaa kaikenlaisia papereita\".\n\nLinka tahtoi saada piikaa vaikenemaan, mutta nyt rupesivat kaikki\nhälisemään; hänen täytyi vihdoin antautua ja, isänsä käteen tarttuen,\npäättää tehdä tuo suuri uhraus, että jätti kyökin ja meni vierasten\nluokse.\n\nKuinka hyvä turvapaikka tämmöisissä tilaisuuksissa kyökki kuitenkin on\ntyttöraukoille!\n\nKatselkaamme nyt taistelukenttää.\n\nSohvan toisessa päässä istuu Zsuzsi täti, joka lakkaamatta kaivaa\nnenäänsä etusormellaan ja kuiskaamalla selittelee jotakin sohvan\ntoisessa nurkassa istuvalle hiljaiselle rouvalle, jonka tunnemme\nKároly'in äidiksi, rouva Tállyai'ksi, joka taas puolestansa kaikin\ntavoin koettaa näyttää niin hiljaiselta kuin suinkin; hän antautuu\nkohtalonsa alaiseksi ja kuultelee ääneti Zsuzsi tädin liukkaita\nvalheita, joihin tämä tuon tuostakin niin sekoittuu, ettei itsekään\ntiedä niistä suoriutua.\n\nHänen vieressään seisoo Sándor orpanamme, joka näyttää kokonansa\nhämilleen joutuneen, nähdessään näin monta ihmistä yhdessä seurassa,\nmutta jonka päähän ei pöllähdä varoa, että niitten joukossa on kaksi\nkilpakosijaakin. Menyhért herra antaa hänelle matalalla äänellä\nkiiremmittäin viisaita neuvoja, miten hänen tulee käyttää itseään, kun\nhän puhuu, kun hän kertoo ja kun hän sanoo jotakin; pöydässä pitäköön\nhän vaaria veitsestä ja kahvelista; älköön purko leipää, vaan\nleikatkoon sitä veitsellä; älköön pyyhkikö suutansa pöytäliinaan;\nälköön kaatako lasiansa kumoon; älköön pistäkö suolakkoon kynsiänsä,\nvaan veitsen-kärjen; älköön juoko heti sopan päälle; älköön puhuko, suu\ntäynnä ruokaa, älköönkä juoko etikkaa, öljyä ja pesovettä. Edelleen,\nälköön hän kääntäkö selkäänsä ketäkään päin, älköön katkaisko kenenkään\npuhetta, älköön rykikö paljon, ja muuta senlaista, joka kaikki Sándor\norpanaltamme riisti senkin vähän rohkeutta, minkä uusi atilla oli\nhänelle antanut.\n\nToisella puolella seisoo Károly, kaunis, teeskentelemätön nuorukainen,\njonka iloisilla kasvoilla ei näe mitään juhlallista kankeutta. Hän\npuhuu hiljaan ja leikillisesti sisarensa, tuon pienen, vallattoman\nLizan kanssa, jonka veitikkamaiset silmät tuon tuostakin lentävät\ntoiselle puolelle, sillä aikaa kuin hän aina löytää jotakin korjattavaa\nveljensä kaulaliinassa, paidankauluksessa, hiuskäherissä, taikka ottaa\njonkun pienen untuvan hänen takistansa, kaikki niin salaisesti, ettei\nkukaan, paitsi me, sitä huomaa.\n\nAkkunan vieressä seisoo vihdoin Kálmán runoilija, kädet rinnalle\nristiin laskettuna, nojautuen tuolinselkää vastaan. Hän koettaa\nkasvoillensa kuvata kaikkea mahdollisinta onnettomuutta; semmoiset\nonnettoman-näköiset kasvot vaikuttavat suuresti nuoriin tyttöihin.\nKalpea kuutamo-katsanto; salaiset huokaukset, murheellinen hymy,\nkun toiset nauravat; vetäytyä syrjään johonkin nurkkaan, johon\njokainen voi nähdä, ja sieltä, toisten huvitellessa ja iloitellessa,\nmaailmaa-vihaavilla silmäyksillä katsella ihmisturhuuden markkinoita;\nsilloin tällöin yskähtää, ja jos kysytään, minkätähden yskii,\nhaaveksivalla tyvenyydellä laskea käsi rintaa vastaan ja puhua\nlähenevästä syksystä, putoavista lehdistä ja suloisista unelmista\npudonneitten lehtien alla; runollisilla vertauksilla lausua, että\ntämän yskän ääni on kolkutus toisen maailman portille, ja muita\ntämänkaltaisia voipi aina varmalla menestyksellä käyttää kokemattomia\nsydämiä vastaan.\n\nTämmöiseen sotajärjestykseen olivat viholliset pretendentit (hakijat)\nasettuneet. Voimakkain niistä oli epäilemättä Sajtóry Gulyásin perhe.\nHeidät oli vanha tuttavuus talon herran kanssa, tämän entiset\nlupaukset, heidän oma rohkeutensa ja kaikkein tyhmien suojelus-jumala\nasettanut edullisimpaan asemaan, siitä huolimatta, että pikku\nnostoväki, tuo kaikkihävittävä Péterke, sodassa mehiläisiä vastaan\nennakolta oli tullut taisteluun kykenemättömäksi. Runoilija Kálmán oli\njo itsessään kyllä vaarallinen, värssyissään kuohuvain salaisten\nkiihoitusten ja sydäntä lumoovain kapinaliittojen kautta, kun sitä\nvastoin Károly oli joutunut huonoimpaan asentoon. Hänellä oli suora,\nvilpitön sydän, hänen huulensa eivät osanneet valhetella, hänen\nkasvonsa eivät tietäneet teeskentelystä; siihen tuli vielä lisäksi se\nonnettomuus, että hänen kelpo äitinsä ei edes yrittänytkään poikansa\navuja ja hyviä ominaisuuksia kiittämään, vaan päin vastoin, joka kerta\nkuin hänestä tuli puhe, avosydämisesti kaikille kertoi, että hän oli\nkevytmielinen poika, joka sekä ylioppilas-aikanansa että sen jälestäkin\noli tuhlannut sangen paljon rahoja, niinkuin myös suuri kortinlyöjä ja\nettä hänellä oli kaikenlaisia pahoja tapoja, niin että Linka raukalle\nvarmaankin jo ennakolta olisi annettu rukkaset käteen, jos ei kaikeksi\nonneksi Lizinkan muodossa hänen rinnallensa olisi pantu viekas pieni\nsuojelushenki, joka arvattavasti vielä on kääntävä koko seuran.\n\nGábor herra astui taluttaen tytärtänsä, ja vei hänet rouva Tállyai'n\nluokse. Tyttö suuteli tämän kättä ja asetettiin sitte istumaan sohvaan\nmolempien rouvien välille. Tässä tilaisuudessa oli varsin hupaista\nnähdä, kuinka Zsuzsi täti puheella, imarruksella, niiauksellä ja\nsopimattomilla kysymyksillä koetti valloittaa häntä, siten estääksensä\ntoista rouvaa puheisin pääsemästä.\n\n-- \"Oi, kuinka kaunis, kuinka suloinen, mitenkä valkoiset kätöset,\nvielä palas lapsi ja jo niin kelpo emäntä! Minä näin teidän\npuutarhanne, minun täytyy tunnustaa, että se oli mestarillisessa\nkunnossa. Mimmoisia kaalinpäitä! Ja sitte tämä hiuslaitos! Se on aina\nollut mielestäni kauniin. Minä näin myöskin teidän hillo-marjanne.\nOivallista! Minäkin vielä opetan teille jotain, kuinka orapihlajan\nmarjoja keitetään. Ei kukaan ole koskaan parempaa syönyt. Jahka vaan\nkerta olemme Makksalva'ssa. Sándor rakastaa niitä sanomattomasti. Oi\nSándor rakastaa julmasti makeisia, hän on kokonaan isänsä poika. No,\nmutta makeinta hän ei vielä ole maistanut. No, no, älkää punastuko,\npikku tyttö hupsu, minä lyön vetoa, ettei hän sitte enää huoli muista\nmakeisista\".\n\nTyttö parka näytti istuvan kuin okailla tämän puheen aikana. Kaikeksi\nonneksi riensi Lizinka hänen luoksensa ja syleili häntä; he rakensivat\nheti tuttavuutta toinen toisensa kanssa, jonka johdosta Linka sai\ntilaisuuden uuden ystävänsä kanssa vetäytyä viereiseen huoneesen,\njättäen koko tuon kauniin seuran aivan hämilleen. Tytöt eivät\npalanneetkaan takaisin, ennenkuin heitä kutsuttiin päivällisille ja\nsilloin he jo sinuttelivat toisiaan. Tyttöjen kesken käy tuttavuuden\ntekeminen sangen helposti; ikä-eroituksesta huolimatta oli \"_sainte\nalliance_\" (pyhä liitto) muutamain minutien kuluessa solmittu, ja\nnäkyväinen seuraus heidän ensimmäisestä keskustelustaan oli se, että\nLinka jo paljon leppeämmillä silmillä katseli Károly'ia kuin Sándor\norpanaamme. Kálmán pysyi kuitenkin yhä vielä vaarallisimpana hänelle;\nhäneen katseli Linka vaan salaisilla vilkauksilla, ollen vakuutettu\nsiitä, että tämäkin häntä yhä piti silmällä.\n\nPöytään istuttiin nyt sillä tavoin, että molemmat rouvat asettuivat sen\nylipäähän, vanha herra alipäähän, hänen viereensä kummallekin puolelle\nmolemmat tytöt, Sándor ja Károly toisiansa vastapäätä, siten että\nSándor tuli Károly'in sisaren rinnalle ja Károly Linkan viereen.\nRunoilija istui rouva Tállyai'n ja Menyhért herra puolisonsa viereen.\n\nSoppa syötiin ilman minkäänlaista häiriötä; lusikka on, niinkuin\ntunnettu, kaikista viattomin ase. Mitään vahinkoa ei sen vuoksi\ntapahtunut, paitsi että Sándor orpanamme, nähdessään kuinka Kálmán\nrunoilija, silloisen muodin mukaan, ei pitänyt lusikkaa kolmen sormen\nvälissä, vaan kämmenessä, myöskin tahtoi tehdä samoin ja kaatoi\nonnellisesti ensimmäisen lusikallisen takkinsa hihaan.\n\nSittemmin, kun vuoro tuli veitsiin ja kahveleihin, antoivat pisto- ja\nleikkausaseet jo toisen muodon sodalle; ensimmäinen viinilasi täytti\nmielet rohkeudella ja taistelunhimolla. Menyhért herra rupesi kertomaan\nurostöistänsä vuonna 1809, joita taas Gábor herra ei liioin tahtonut\nmuistaa. Kálmán herra alkoi syödä vasemmalla kädellä; Sándor herra\nyritti sitä matkimaan ja pudotti paistinpalan kahvelistaan. Sitte\nrupesi Zsuzsi täti puhumaan tapain turmeluksesta pääkaupungin\nnuorisossa; Kálmán herra taas kysyi häneltä, oliko hän jo nähnyt Janczi\nParlogin,[22] ja kosti hänelle sillä tavoin, että kaatoi hänen lasiinsa\nvettä ylöspäin käännetyllä kämmenellä,[23] jonka johdosta tuo hyvä rouva\nvannoi itsekseen olla aivan juomatta, jos Kálmán vielä kerran täyttäisi\nhänen lasinsa tuolla tavoin.\n\nSándor ystävämme, äitinsä neuvoja noudattaen, söi ja joi kaikenlaisia,\nsillä hän oli jo oppinut niin paljon, että ilman oleminen on suuri\nloukkaus talon neittä kohtaan. Tuo hyvä Egerin viini alkoi vähitellen\nnousta hänen päähänsä, kylläisyyden piru teki hänet yhä enemmän\nkopeaksi, hän alkoi tuntea itsensä niin nuorteaksi, kuin jos\nvieläkin istuisi koulutoveriensa joukossa konviktissa tahi\nylioppilaskumppaniensa seurassa \"Kultaisessa pullossa\", keskeytti\njokaisen puhetta, nauroi, laati esiin huonoja sukkeluuksia, kaatoi\nkumoon pulloja ja laseja ja heitteli leivän-kupuloita. Hän ojensi\npitkät koipensa pöydän alle ja, tuntien että ne kohtasivat jotakin\ntoista jalkaa, rupesi hän tuon tuostakin hellästi likistämään sitä,\nluullen että se oli Linkan pieni jalka. Mutta se olikin Károly'in\njalka; tämä oli näet par'aikaa vilkkaassa keskustelussa naapurinsa\nkanssa ja salli sentähden tämän hellän erhetyksen jalkansa suhteen\ntapahtua.\n\nLoppupuolella atriaa aukenivat yhä enemmän kaikkien sydämet ja kurkut,\nja nyt alkoi se rakastettava sekaannus, jolloin kaikki puhuvat yhtä\nhaavaa ja se voittaa, joka jaksaa paremmin huutaa. Ei kukaan kuule omaa\nsanaansa, mutta ymmärtää kuitenkin naapurinsa; yksi hullunkurinen\nkokkapuhe tai pilajuttu kerrotaan toisensa perästä; kaikki nauravat,\nniin että kyyneleet juoksevat jokaisen kasvoille; naiset rukoilevat,\nettei heitä enää nauratettaisi; vanhain herrain liiveistä poukahtavat\nnapit pois täristyksestä; nuorisokin on tätä nauravinaan, mutta nauraa\naivan toisille asioille, joita he toisilleen kuiskailevat; jos tahdot\ntietää, mitä he kuiskaavat, tule itse nuoreksi ja rakastuneeksi.\n\nAinoastaan Kálmán, runoilija, pysyy parnassilaisessa tyvenyydessään;\nhänen kasvojansa ei koskaan mikään hymy rumenna, hänen silmänsä ovat\nyhtenään kiinnitetyt talon tyttäreen, taikka myöskin hänen\nvastapäätänsä olevaan seinään. Siellä on iso peili kullatuissa\nraameissa; Kálmán herra katselee itseään tässä peilissä ja näyttää\nolevan varsin tyytyväinen arvoisaan muotoonsa; hän näkee siinä jokaisen\nkättensä liikunnon, vieläpä senkin, kuinka hän pistää ruokaa suuhunsa\nja kaivaa hampaitaan.\n\nTätä ei kukaan näy huomaavan, paitsi pieni, veitikkamainen Lizinka,\njonka häijyt silmät alati lentelevät ympäri seuraa etsien, ketä hän\nnipistelisi; vieressään istuvaa vanhaa herraa pitää hän lakkaamatta\nhyvällä tuulella viattomilla sukkelilla pilkkapuheillaan, jotta tämä\ntuskin voi hillitä itseään nauruun purskahtamasta.\n\nLopuksi nousi Kálmán ylös tuoliltaan, tarttui lasiinsa ja, hiuksensa\nperikummalliseen järjestykseen asetettuaan, yskähti kerran, antaen\nsiten merkin että hän tahtoi esittää maljan.\n\nHälinä ja melu taukosi, jokainen koetti saada naapuriansa vaikenemaan,\npyöreät kasvot yrittivät näyttäymään juhlallisen pitkiltä; kun vihdoin\nkaikki olivat ääneti, kohotti runoilija lasinsa ja alkoi seuraavilla\nsanoilla:\n\n-- \"On meri, jonka pohjassa kallis, puhdas helmi piilee\".\n\n-- \"Katsokaa, setä\", kuiskasi Liza Gábor herran korvaan, \"Kálmán Sós\npuhuu itsellensä peilissä\".\n\nGábor herra katsoi sinne ja huomasi, kuinka Kálmán todellakin tuijotti\npeiliin, puhuessaan ja liikkuessaan; hän näytti erinomaisella\nmielihyvällä siinä itseään ihailevan, ikäänkuin olisi tahtonut\ntunnustaa rakkauttaan vaan itsellensä.\n\nGábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät\npyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita\nviiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.\n\nKálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen,\nja jatkoi suurella innolla:\n\n-- \"Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet,\nsäihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen\nvoittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus,\nsen edestä kuoleminen on autuus...\"\n\n-- \"Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!\"\nkuiskasi Liza isännälle.\n\nGábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen\nkuumennettu höyrykattila -- silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki.\nHänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen\nkasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan,\nnyrkkejään, nyt heti -- heti paikalla --\n\nKároly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen\nlemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus\njäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme\nvarpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.\n\n-- \"Jaaj!\" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan\nedessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili\npitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.\n\nTämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti\nnyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän\nheittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat\ntanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän\npäällensä juoksevan viinin edestä. \"Ristiäisiä, ristiäisiä!\" luikkasi\nriehuen Sándor _jucundus_, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti;\nMenyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan\nKálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä\nvakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa\nloppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui,\nmutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua\nkolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään\nvoima saattanut häntä enää hillitä.\n\nVihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.\n\nVanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta\nhän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei\nkirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.\n\nJollakin tavoin korjataksensa tätä häiriötä, tarttui Károly iloisella\nkatsannolla lasiinsa ja päätti muutamilla sanoilla puheen.\n\n-- \"Suokoon Jumala, että vielä kauan saisimme ihailla tätä kaunista\nhelmeä, jota ystävämme Kálmán tarkoitti; sitä toivomme sitä enemmän,\nkuin tämä helmi ei ole kasvanut minkään kylmän simpukan, vaan\nlämminsydämisen, kelpo unkarilaisen isänmaan-ystävän povessa; sen, joka\nsukeltaa alas sen luokse, ei tarvitse juoda suolaista merivettä, vaan\nhyvää Egerin turkin-verta\".[24]\n\n-- \"Eläköön, eläköön!\" huusi koko seura; vanha herrakin joi riemulla\ntämän maljan, ainoastaan Kálmán ei voinut antaa Károly'ille anteeksi,\nettä tämä oli lopettanut hänen nerokkaan esitelmänsä noin\ntalonpoikaisella sukkeluudella.\n\nMutta atrian jälteen älköön ihminen puhuko viisaita asioita, jos\ntahtoo, että häntä kuullaan.\n\nPäivällisen perästä ehdoitti Berkessy vieraillensa, että lähdettäisiin\nlystiä ajamaan, jonka ehdoituksen koko seura heti mielellänsä hyväksyi.\nJoka taholta annettiin käskyjä kuskeille. Menyhért herra meni itse\ntalliin, keskustellaksensa Marczin kanssa, kestäisivätkö heidän\nhevosensa tämmöistä lysti-ajoa. Neuvottelussa tultiin kuitenkin varsin\nikäväät päätökseen, jonkatähden Menyhért herra teki sen sopimuksen\nMarczin kanssa, että tämä yhdestä viinipullosta, joka hänelle kotiin\npalattua annetaan, olisi olevinaan päihtynyt.\n\nMolemmat muut vaunut, Berkessyn ja Tállyain, ajoivat sillä aikaa esiin,\nja vieraat jakaantuivat niin, että kukin perhe otti omat vaununsa.\nKálmán Sós'kin talutti esiin oman pegasonsa, joka oli hiljainen,\nvähäisen vanhanpuolinen hevonen, Englannin rotua; pään pudistuksesta\nsaattoi arvata sitä vähän kovasuiseksi, jaloista taas hyväksi\njuoksijaksi. Vanhaa Berkessyä varten seisoi valjastettuna yhden hevosen\nvetämä kabrioletti, jossa hänen säännöllisesti oli tapana ajaa.\n\nKaikki oli jo reilassa, kun Menyhért herra syöksähti esiin, hirveästi\nlyöden kättä polveansa vastaan.\n\n-- \"Oih! tuhat tulimmaista! Tuo vietävän Marczi on niin juovuksissa,\nettei voi jalkojaan liikuttaa. Mitä on tekeminen, mitä on tekeminen?\nJos vaan saisin jonkun, joka valjastaisi hevoseni, ajaisin itse. No\nodotappas! Häväistä minua tuolla tavoin! Juoda itsensä humalaan näin\nkunnioitettavassa talossa! Minä ajan heti pois sen lurjuksen, jahka\ntulemme kotia\".\n\n-- \"Älkää kiukutelko, herra orpanani\", sanoi häntä rauhoittaen\nBerkessy, \"saatamme jakaantua jollain tavoin, niin että kaikki saamme\nsijaa. Menyhért orpana voipi istua tähän viereeni, hänen puolisonsa\nrouva Tállyain luokse, Károly herra varmaankin mielellään itse ajaa\nhevosiaan ja molemmat tytöt eivät suinkaan suuttune, jos istutamme\nyhden kavalierin heidän viereensä\".\n\nKálmán'illa oli silloin jo toinen jalka jalustimessa, mutta kuultuansa,\nettä Linkan vieressä vaunuissa oli yksi sija avoimena, kääntyi hän\näkisti hevosta töllistelevän Sándor orpanan puoleen ja kysyi häneltä\nerinomaisella ystävällisyydellä:\n\n-- \"Eikö teidän ole tapa ratsastaa?\"\n\n-- \"Onpa kyllä\", vastasi irvistellen Sándor, \"jahka minulla vaan olisi\nhevonen\".\n\n-- \"No, ottakaa minun!\"\n\n-- \"Todellakin? Sallitteko sen?\" kysyi orpanamme suuresti iloiten.\n\n-- \"Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä\nratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa\".\n\nSándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse,\nhyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa\nhoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.\n\nVieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään\njärjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin\nKálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn\nvaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.\n\nVasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui\nhevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen\nsäärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille,\ntekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella\nse hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se\nkaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se\nniskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi\nluulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä\nvälin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa,\njosta harva hevonen voipi kerskata.\n\nZsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa\nsemmoisessa asennossa.\n\n-- \"Sinä narri sinä! Mitä teet hevosen selässä? Astu heti alas siitä!\nTuossa paikassa taitat niskasi poikki. Astu alas, astu alas!\"\n\nMutta se on kyllä helppo käskeä jotakuta astumaan alas hevosen selästä,\nkun hevosella itsellä juuri on tarkoituksena heittää hänet selästään.\nSándor orpanamme ei nähnyt eikä kuullut mitään, ja jos jonkun joka\ntarkasti kuultelee jotakin, käypi itsestään sanominen: \"minä olen\npaljas korva\", saattoi Sándor orpanammekin tällä hetkellä sanoa, että\nhän oli paljas hevonen.\n\nSittekun hevonen oli koetellut ratsastajaansa ja havainnut, ettei tämä\npudonnutkaan alas satulasta, hirnahti se kerran ja nelisti ilman sen\nenempää ohjausta ulos portista sekä sitä vastapäätä olevan puutarhan\nlävitse, temmaten mukaansa tuon onnettoman ratsastajan, joka\nepätoivoissaan päästi ohjakset ja molemmin käsin tarttui kiinni\nsatulaan edestä ja takaa.\n\n-- \"Poikani, poikani! Poikani joutuu hukkaan!\" huusi epätoivoissaan\nZsuzsi täti.\n\n-- \"Ole huoleti poika-nulikasta!\" huusi hänelle Menyhért herra.\n\"Pienestä putouksesta ei hänen niskansa poikki mene. Etkö näe, että hän\ntahallaan kannustaa hevosta? Lähtekäämme nyt vaan, tuolla puolen\npuutarhaa hän kyllä saavuttaa meidät\".\n\nRuoskat mäjähtivät, nuot kolme vaunua vierivät ulos kadulle, kylän\nlävitse, nopeasti kuin tuuli. Zsuzsi täti kysyi joka ihmiseltä, jonka\nhe kohtasivat, eivätkö he olleet nähneet ketään ratsastajaa. Tietysti ei\nkukaan vaunujen kolinalta kuullut sanaakaan.\n\nNyt tultiin vanhan herran tiluksille, ajettiin kauniilla, suorilla\npuilla istutettuja teitä myöten ja katseltiin leikkuumiehiä pelloilla.\nSiellä täällä oli jo vehnä kuhilaissa, ohra aumoissa; kukoritsa (maisi)\nviheriöitsi vielä rehevästi, keltaisten sänkien keskellä, leveillä\nsaroilla; siellä täällä loisti esiin kullankarvaisia melunoita,\nkurpitseja. Mutta Zsuzsi tätiä ei nyt huvittanut vehnä eikä kukoritsa,\nsillä Sándoria ei näkynyt missään; lopuksi rauhoitti häntä rouva\nTállyai sillä, että hän varmaankin on lähtenyt takaisin kartanoon ja on\nnyt siellä rauhassa, joka ajatus sitte lohduttikin tuota hyvää rouvaa\nsiihen määrään asti, että hän kiireimmiten saattoi laskea jokaisen\nsaran kylvön, kuinka monta mittaa siihen menee.\n\nYhden tunnin huvimatkan perästä oli seura tarpeeksi tärisyttänyt\nitseään ja kääntyi taas kotiin päin; vaunut vierivät, ruoskain\niloisesti mäjähytellessä, pihaan ja Zsuzsi tädin kysymys ensimmäiselle\nihmiselle, jonka näki, oli: \"missä on poikani?\"\n\nEi kukaan tietänyt hänestä mitään.\n\n-- \"Missä on poikani? Missä on Sándor poikani?\"\n\nEi kukaan ollut häntä nähnyt sen jälkeen, kuin hevonen vei hänet pois.\n\nTuo hyvä rouva rupesi nyt tarmonsa takaa voivottelemaan:\n\n-- \"Minä olen hukassa! Olen kadottanut poikani ijäksi! Toisen\nmurhasivat mehiläiset, tämän surmasi hevonen. Oi, ettemme koskaan olisi\ntulleet tähän taloon, taikka että ennemmin olisimme ajaneet kumoon\ntiellä ja taittaneet niskamme! Sinä olet syypää kaikkiin, sinä vanha\nnarri! Minkätähden tahdoit naittaa poikasi näin nuorella iällä, nyt hän\non hukkaan joutunut, sinä voit juosta hänen peräänsä maailman loppuun\nasti. Ja tuo kuski hupsu, miks'ei hän saattanut valjastaa hevosia? Ja\ntuo herra, joka tunsi hevosen, miksi antoi hän hänen astua sen selkään?\nMissä on nyt poikani?\"\n\n-- \"Mutta missä on hevoseni?\" kysyi Kálmán, joka oli yhtä\npelästyksissään siitä, että Sándor oli vienyt hevosen, kuin Zsuzsi täti\nsiitä, että hevonen oli vienyt Sándor'in.\n\n-- \"Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! Kuinka voin lähteä kotia ilman\npoikaani?\"\n\n-- \"Ja kuinka voin minä lähteä kotia ilman hevostani?\"\n\nNo näistäkös sanoista Zsuzsi täti kiroili runoilijaa: hänen olisi ollut\nparempi syntyä sokeana maailmaan! Ja pannaksensa kukkuraa mittaan,\nrupesi hän soimaamaan talonväkeä, järjestänsä kaikkia, tyttöjä siitä,\netteivät olleet ottaneet Sándor'ia vaunuihinsa, silloin hän ei olisi\nturmioon joutunut; vanhaa Berkessyä siitä, että hän oli sallinut pojan\njuoda viiniä, muuten tämä ei olisi uskaltanut istua hevosen selkään, ja\nvihdoin kaikkia ihmisiä yleensä, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta,\nettä he töllistelivät suu ammoillaan, mikseivät he juokse, juokse,\nkukin taholleen, hänen kadonnutta poikaansa etsimään?\n\nMenyhért herra vihdoin ei enää jaksanut kärsiä kaikkea tätä melua, vaan\nrupesi ärisemään.\n\n-- \"Oh, mitä sinä voivottelet tuota siunattua poika-mukulaa! Minua ei\ntosiaankaan surkuteltu, Györin linnan edustalla ollessani, ja siellä\nsentään ammuttiinkin. Hän palaa varmaan takaisin, ole huoleti siitä;\nrikkaruoho ei häviä; ihmisiä ei ole enää tällä vuosisadalla varastettu,\näläkä pelkää, että ne aloittavat sinun pojallasi; jos se penikka on\neksynyt, pitää kyllä herra orpanani huolta siitä, että hän taas\nlöydetään\".\n\nNämät sanat koskivat sanomattoman katkerasti Zsuzsi tädin sydämeen.\nEttä isä näin armottomasti saattaa puhua kadonneesta pojastaan, se on\nkauhistuttavaa! Hän ei tietänyt hänelle mitään vastata, vaan syöksi\nsisään siihen pieneen syrjäkamariin, jossa Péterke lepäsi, pannukakkua\nsyöden, heittäytyi vielä jälellä olevan lapsensa viereen ja alkoi\nkatkerasti itkeä nyyhkyttää. Siitä putosi Péterke'n suusta pannukakku,\nitku tarttui häneenkin ja nyt parkuivat molemmat kilpaa, ystävyydestä\ntoisiinsa.\n\nBerkessy oli sillä välin ryhtynyt tehokkaisin toimenpitoihin; hän pani\nkoko talonväen liikkeelle ja lähetti minkä jalkaisin, minkä ratsain eri\ntahoille kadonnutta nuorukaista etsimään, kaikkialta tiedustelemaan ja\ntakaisin tuomaan, mistä vaan hänet löytävät.\n\nLähtekäämme mekin liikkeelle katsomaan, mitä hänestä on tullut.\n\nJuostuansa puutarhan lävitse, poikkesi hevonen yht'äkkiä syrjälle ja\nvei nuoren Sándor herran hamppu-peltoon. Tämä ei ensinkään osannut\npidättää hevosta eikä muulla tavoin sitä ohjata, vaan piti ainoastaan\nsen harjasta kiinni ja antautui kohtalonsa alaiseksi, ajatellen\nMazeppaa, jonka hevonen vei Ukräniin. Hän ei muuta odottanut, kuin että\nitsekin sinne joutuisi hevosensa kanssa.\n\nSittemmin joutui hevonen valtatielle ja rupesi tavallista vauhtia\neteenpäin nelistämään. Sándor katsahti pelästyneenä taaksensa ja\nhavaitsi että se kylä, jonka oli jättänyt, jäi yhä kauemmaksi hänen\nselkänsä taa, kunnes se vihdoin kokonaan katosi, niin että ainoastaan\nkirkontorni enää näkyi. Myöhemmin alkoi taivaanrannalla näkyä tornit,\njossakin hänelle tuntemattomassa kaupungissa; hevonen vaan juoksi\njuoksemistaan pysähtymättä. Tuon tuostakin tuli häntä vastaan tiellä\nvieraita ihmisiä, joita Sándor kyllä huusi hevosta pidättämään, mutta\nnämät kaikki käsittivät sen niin, kuin heidän olisi pitänyt väistyä\npois tieltä, ja luulivat että hän oli lyönyt vetoa jonkun kanssa, jotta\nhän niin ja niin monen minutin kuluessa olisi saapuva komitatin\nhallintokaupunkiin ----'iin taikka että hän rientää lääkäriä tahi\npalosammutusruiskuja hakemaan; sanalla sanoen, he antoivat hevosen\njuosta niin kauas kuin se mieli.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuusi päivää oli kulunut siitä, kuin kaunis leski Julia oli\nlähettänyt Nánásy sedän ulos maailmaan levittämään tietoa hänen\nnaimisiin-menostaan, kutsumaan sukulaisia häihin, hankkimaan\nnaimis-lupakirjaa sekä Pestistä ostamaan morsiuspukua ja leivoksia.\nTämä kaikki toimitettiinkin säntilleen. Hänen peräänsä lähetetty\nsanansaattaja saapui joka paikkaan tuntia myöhemmin, kuin hän sieltä\noli lähtenyt, ja sillä tavoin palasi Nánásy setä takaisin ----'iin,\nsanansaattajaa kohtaamatta, ja astui, iso lipas kainalossa, sisään\nkauniin hoidokkaansa luokse, joka jo oli ruvennut luulemaan, että hän\noli karannut komitatista.\n\n-- \"Tässä olen, lintuseni. Kaikki olen toimittanut. Tässä on toinen\nmorsiuspuku, sen valmisti Barza, tässä toinen, sen teki Kereszessy;\ntässä taskussani on lupakirja; sukulaiset tulevat myöskin kaikki;\nsokerileivokset ovat vaununlaatikossa\".\n\nJulia vapisi vimmasta; viimeiset sanat kuultuansa löi hän raivokkaasti\npöydälle laskettua lipasta, niin että se murtui rikki.\n\n-- \"Viekää morsius-puvut hiiteen. Lupakirja myöskin hiiteen, tortut,\nsukulaiset! menkää itsekin sinne!\"\n\nNánásy setä ällistyi kovasti tästä vastaan-otosta; suunsa liikkui,\nmutta ei antanut mitään ääntä. Hän ei kyennyt mitään ajattelemaan, hän\nvaan katsoa töllisteli, kun näki että Julia, nämät sanat lausuttuansa,\nepätoivosta itkien vaipui alas sohvaan ja rupesi nyyhkyttämään niin\nettä oli tukehtua.\n\nNánásy setä ei ollut syntynyt semmoiseksi, joka olisi saattanut\nitselleen näin sekaantuneita kohtauksia selittää. Kun on säntilleen\ntoimittanut kaikki toimekseen uskotut asiat, kun luulee palkinnoksi\nsiitä saavansa -- pari muiskua, ja sen sijaan saa pari laatikkoa\npäähänsä viskatuksi... Hän ei voinut kaikkea tätä ensinkään käsittää.\n\nTällä hetkellä kuului hevosen-ravia pihalta, ja Julian kamarineitsyt\nsyöksi sisään emäntänsä luokse, tuskin jaksaen huutaa, mitä tahtoi:\n\n-- \"Neiti -- armollinen rouva -- nuoren Kálmán herran hevonen...\"\n\n-- \"Uskaltakaa vaan laskea hänet sisään!\" huusi Julia, kiivaasti\nhypähtäen ylös sijaltaan.\n\n-- \"Mutta Kálmán herra ei istu sen selässä, vaan eräs vieras nuori\nherra, jota en vielä koskaan ole nähnyt\".\n\n-- \"Kuka?\"\n\nKuka? Siitä tiedämme me jo kertoa. Se oli tuo onneton Sándor, jonka\nhevonen naapurikylästä oli tuonut tähän kaupunkiin, Julian asuntoon\nasti. Nähdessään portin avoinna juoksi se sisään pihalle epätoivoisen\nratsastajansa kanssa ja seisahtui sitte kauniisti porstuan eteen,\ntuttavantapaisella hirnunnalla tervehtien ulkona seisovia palkollisia.\n\nAsian laita oli se, että Kálmán tavallisesti joka päivä ratsasti Juliaa\ntervehtimään, ja silloin antoi tuo rakastettava nainen aina sokeria\nhevoselle omasta hienosta kätösestään ja täten oli hän hemmoitellut\nhevosta niin, että se usein väkisin vei isäntänsäkin Julian pihaan,\neikä sen ollut mahdollista kulkea sitä katua, taloon poikkeematta.\nMutta, niinkuin edellisestä tiedämme, ei Kálmán kuuteen päivään ollut\nkäynyt Julian luona, eikä hevonen niin pitkään aikaan ollut sokeria\nsaanut. Tätä laiminlyöntiä se ei millään tavoin päähänsä saanut, vaikka\nkyllä sanotaan, että hevosella on iso pää. Mainittuna ilta-päivänä oli\nse sentähden itseksensä päättänyt, ettei sitä varten ollut hevoseksi\nsyntynyt, jotta sen kanssa pilkkaa tehtäisiin, ja kun se taas tunsi\nsuitset suussaan, lähti se liikkeelle eikä itsepintaisessa\njohdonmukaisuudessaan seisahtanut ennenkuin oli tullut ----'iin Julian\npihalle, jossa se sitte porstuan edessä alkoi iloisesti hirnua, sokeria\nodottaen.\n\nSándor putosi alas hevosen selästä niin pian kuin se seisahtui; hän ei\nnähnyt eikä kuullut mitään, eikä voinut sanaakaan suustansa saada.\nHajasäärin ja kyyristyneenä konttasi hän nelin ryömin ovelle asti,\njonka Julia silloin juuri aukaisi, nähdäksensä kuka oli tullut.\n\nEi kukaan tuntenut tätä Lazarusta.\n\nKuka? Mikä? Mitä tahtoo hän? Kuinka tuli hän tänne?\n\n-- \"Voi! -- Älkää kysykö minulta mitään\", vaikeroitsi onneton\nratsastaja, \"minä olen hukassa -- olen kuollut -- käteni, jalkani eivät\nole minun -- pankaa minut levolle, kutsukaa tohtoria, minä heitän heti\nhenkeni -- voi kuvettani, voi!\"\n\nJulia rupesi aavistamaan jotain ääretöntä onnettomuutta ja lähetti\nvilpittömällä myötä-tuntoisuudella palvelijansa heti lääkäriä hakemaan.\nSillä välin vei hän tuon kova-onnisen seikkailijan vuoteesen ja hoiti\nhäntä kaikella naisellisella hellyydellä, kunnes vihdoin lääkäri tuli\nja rauhoitti häntä sillä, etteivät sairaan \"jalommat osat\" olleet\ntuosta vaivaloisesta ratsastamisesta vahingoittuneet ja että muutaman\ntunnin lepo oli kaikki taas paikallensa saattava.\n\nBerkessyn kartanossa kasvoi sillä välin vaara yhä suuremmaksi. Rouva\nGulyási ei jättänyt ketään hetkeksikään rauhaan, hän ajoi joka ihmisen\npoikaansa hakemaan ja vaati jokaista takaisin palaavaa ilmoittamaan,\nmihin oli tämän jättänyt. Vihdoin sai hän suonenvetoa, hänet täytyi\npanna maata ja peittää lämpimillä peitteillä sekä juottaa teevedellä;\nhän voivotteli kaiken yötä ja käänsi koko talon ylösalaisin. Molemmat\ntyttö-raukat ja rouva Tállyai, jotka yhtä mittaa valvoivat hänen\nvuoteensa vieressä ja hoitivat häntä, eivät aamuun asti voineet\nsilmiään ummistaa hänen tähtensä. Menyhért herra makasi sillä aikaa\nrauhallisella omatunnolla viereisessä huoneessa; häntä täytyi joka\ntunti hereille ravistaa, jott'ei hän kuorsaisi niin hirveästi ja\nsaattaisi sairaalle uudestaan suonenvetoa.\n\nPäivän koittaessa nukkui vihdoin kärsivä potilas väsymyksestä ja\nvoivotuksesta, ja rouva Tállay'kin laskeusi sohvalle lepäämään, kun\nyht'äkkiä hajdú tuolla ulkona käytävässä rupesi suurella melulla\ntakkeja pölyttämään.\n\nMolemmat tytöt juoksivat päistikkaa ulos.\n\n-- \"Vaiti! Älkää pitäkö melua, vast'ikään nukkuivat täällä sisällä!\"\n\n-- \"Puhdistanhan vierasten herrain takkeja\", selitti puolustuksekseen\nhajdú.\n\n-- \"Kas, jotain putosi toisen takin taskusta\", sanoi esiin juosten Liza\nja otti ylös pienen taskukirjan lattialta.\n\n-- \"Aha!\" sanoi hajdú, \"se putosi varmaankin herra Kálmán Sós'in\ntaskusta\".\n\nKirjan kanteen oli kultaisilla kirjaimilla painettu: \"Päiväkirja\".\n\nKuka panisi pahaksensa, jos pari nuorta tyttöä, joiden käsiin sattuu\nerään heihin mieltyneen nuoren miehen päiväkirja, ei voisi hillitä\nitseään siihen vähäisen kurkistelemasta? Molemmat tyttömme\nvetäytyivätkin äkisti syrjään erään pilarin taakse ja rupesivat\nkuiskaellen ja naureskellen suurella kiiruulla tuota salaperäistä\ntaskukirjaa sormiensa välissä tutkimaan. Se oli kirjoitettu täyteen\nkaikenlaisia värssyjä; sieltä täältä putosi siitä kuivattu kukka tahi\nhiuksista punottu lemmikki, jotka he panivat takaisin samaan paikkaan,\njosta olivat pudonneet; muutamat värsyt lukivat he ja naureskelivat\nniitä, sillä ovathan värssyt varsin viaton asia. Yht'äkkiä, kun he\ntoinen toisensa kädestä sieppailivat päiväkirjaa, sattui Linka siinä\nhuomaamaan erään tutun runon. Hän luki sen: se oli ihan sama runo,\njonka hän eilen oli lukenut _Regélö'ssä_ itselleen kirjoitettuna,\nsillä pienellä eroituksella vaan, ettei tämän päällekirjoitus ollut\nLinka B:lle, vaan Julia Cs:lle ja että mitä siellä oli kirjoitettu\ntumman-verevälle, oli tässä vaalean-verevälle; siellä puhuttiin\nmustista silmistä, tässä sini-silmistä, mutta muuten oli jokainen\nenkeli ja keijukainen ihan samalla paikalla, niinkuin myöskin nuot\nsamat sydämen-tuskat, kuoleman halu ja lupaus yhtymisestä toisessa\nmaailmassa.\n\nLinkasta tuntui niin, kuin hän olisi vastaanottanut onnentoivotuksen,\nja sitte perästäpäin huomannut, ettei se ollutkaan hänelle aiottu; hän\nheitti äkisti pois päiväkirjan ja juoksi huoneesen, luullen, että sata\nsilmää häneen katsoi ja että jokainen mäki häpeänpunan hänen\nkasvoillansa. Hän tunsi itsensä kovasti rangaistuksi siitä, että\nensimmäisen kerran eläissään oli ollut turhamielinen. Nuot kauniit,\nimartelevat lauseet eivät siis alkuansa olleet kirjoitut hänelle, vaan\nainoastaan vaalean-verevältä mustan verevälle siirretyt. Hän oli\nharhaluulostaan täydellisesti parannettu.\n\nAurinko seisoi jo korkealla, kun toinen niistä ratsastajoista, jotka\nolivat seuranneet jälkiä ja vihdoin tavanneet hänet siitä talosta\n----'ssa, jonne hevonen oli hänet vienyt, palasi takaisin sillä\nrauhoittavalla tiedolla, ettei nuorta herraa vähintäkään vaivaa, vaan\nettä hän päin vastoin on varsin hyvissä käsissä, kelpo kauniin rouvan\nhoidon alaisena, joka ei salli nuoren herran palata takaisin, ennenkuin\non täydellisesti tointunut, ja joka pyytää hänen kunnioitettuja\nvanhempiansa tulemaan luoksensa ja olemaan vierainansa siksi, kuin\nnuori herra on jälleen entisiin voimiinsa tullut, sillä ratsastaminen\non häntä vähäisen voivuttanut.\n\nTästä tiedosta tointui Zsuzsi täti heti paikalla, nousi ylös, tuli\nterveeksi ja antoi valjastaa hevoset. Hän ei edes odottanut suurusta,\nvaan kun talon isäntä ilmestyi, kiitti hän tätä vieraanvaraisuudesta,\ntyönsi vastustamattomalla kiireellä miehensä ja Pétike'n, jonka posket\nvielä olivat kääreissä, vaunuihin sekä käski kuskin ajaa täyttä laukkaa\n----'iin. Kuskinlaudalla Marczin vieressä istui sanan-tuonut renki,\nopastaaksensa heitä asianomaiseen paikkaan, silla hän oli matkalla\nunhottanut rouvan nimen, mutta toivoi kuitenkin löytävänsä tämän\ntaloon.\n\nGábor setä pudisti sydämellisesti Menyhért herran kättä, joka pois\nlähtiessään vaunuista huusi hänelle:\n\n-- \"Juttumme ei ole vielä päätetty, _liquidum est debitum_, ja jos ei\nse muulla tavoin käy, ryhdymme _brachialiter_ ryöstöön\".\n\nTätä katsoi Menyhért herra sangen hyväksi sukkeluudeksi ja nauroi sille\naika tavalla, noilla kauniilla korupuheilla tarkoittaen tuota jo\nvanhastaan sovittua avioliittoa.\n\nKoko talonväki seurasi lähteviä; siellä olivat myöskin nuot kaksi\ntyttöä ja kaksi nuorta miestä. Linka oli silminnähtävästi huonolla\ntuulella, kun sitä vastoin Liza ei voinut salata iloansa siitä, että\nnäki Gulyás'in herrasväen lähtevän.\n\n-- \"Neiti Lina näyttää kovin synkkämieliseltä\", sanoi teaterillisen\nsuloisella äänellä Kálmán.\n\nLina ei voinut siihen vastausta antaa; hän vetäytyi syrjään, rupesi\npuhumaan Károly'in kanssa ja meni sitte hänen kanssansa sisään.\n\nKálmán kääntyi hämmästyneenä Lizan puoleen, joka oli jäänyt ulos.\n\n-- \"Minkätähden neiti Linka on noin nyreissään?\"\n\nLiza ei paljon ajatellut, mitä siihen lausuisi, ja vastasi sen vuoksi\nlapsellisella leikinteolla:\n\n-- \"No ettekö ymmärrä, että hän suree sitä, kun Gulyásilaiset\nryöstöllä?\"\n\n-- \"Ketä? Vanhaa herraako?\" kysyi Kálmán pelästyneenä.\n\nLizalla oli kahdentoista vuoden iällä niin terävä järki, niin viekkaat\nsilmät, kuin toisella neljänkymmenen-vuotiaalla ei ole. Kun Kálmán\npelästyneenä oli lausunut nämät sanat: \"ketä? vanhaa herraako?\" saattoi\nse selvä hämmästys, joka näkyi hänen kasvoillaan, Lizaa siihen\najatukseen, että saattaisi ehkä olla hyvä vahvistaa tuota erhetystä\nKálmán'issa, ja hän sanoi sentähden sangen vakavalla ja sääliväisellä\nkatsannolla Kálmán'ille, puoleksi kuiskaten:\n\n-- \"Tietysti, vanhaa Berkessyä, mutta älkää puhuko siitä kenellekään\".\n\n-- \"Se on mahdotonta\", virkkoi Kálmán hämillänsä, \"pidetäänhän häntä\nsangen rikkaana miehenä\".\n\n-- \"Hja, monta miestä pidetään rikkaana, joka ei sitä ole\", sanoi Liza,\nolkapäitään kohauttaen, ja juoksi iloisesti hyräellen pois.\n\nKálmán käveli, käsivarret ristissä, kauan aikaa edes takaisin\nkäytävässä; hän oli suuresti hämmentynyt. Saattoiko hän arvata, että\nkaksitoista-vuotias tyttölapsi itsestään keksisi tarua häntä\npettääksensä? Jos hän olisi kuullut tämän tarun joltakin vanhemmalta\nihmiseltä, olisi hän ennemmin voinut epäillä sen totuutta, mutta kuinka\nsaattaisi lapsi puhua semmoisia, jos hän ei olisi sitä läheisimmiltään\nkuullut? Tässä on nyt pahemmassa kuin pulassa. Vanhaa Berkessyä\nkatsottiin sangen rikkaaksi, hän oli aina elänyt varsin komeasti, ja\nvaaleissa oli hän ensimmäinen kulunkeja suorittamaan -- mutta entäs,\njos juuri tämä olisi syynä hänen häviöönsä? -- Tässä tapauksessa olisi\nkuitenkin parempi palata takaisin Julian luokse; tämän maine on tosin\nvähäisen epäiltävä, mutta hän on kumminkin kaunis, ja vaikkapa hän\nonkin kevytmielinen ja tuhlaavainen, on hän sentään rikas. Yhteyttä\nei tule vaikeaksi uudestaan aloittaa. Takaisin palaaminen,\ntaitavasti näytäntöön pantu esiin-astunta, pahimmassa tapauksessa\nitsemurha-komedia on taasen kaikki entiselleen asettava.\n\nKun nyt vaan olisi ollut hevonen, jolla saattaisi kotiin lähteä. Ehkä\nBerkessy on niin kohtelias ja lähettää hänet kotia hevosellansa.\n\nTällä toiveella astui hän sisään huoneesen Gábor herran luokse,\njoka siellä yksinänsä tupakoitsi Károly'in kanssa. Vanhus istui\niso-selkäisessä nojatuolissa, Károly seisoi hänen vieressään.\n\nKálmán astui esiin ja miettien itsekseen, mitä hän olisi sanova, jotta\nvanha herra voisi ymmärtää, ettei hänen aikomuksensa enää ole naida\nhänen tytärtänsä, jäi hän hetkeksi ääneti seisomaan, veti ylös\nkaulustansa, pörrötti hiuksiansa joka haaralta ylöspäin ja katseli\ntapansa mukaan korkeuteen.\n\nJa tässä olivat pahat henget taas hänen eteensä asettaneet peilin ja\nhän unhotti taas itsensä ja lausui sanat: \"hyvä herra\", sekä kättä että\npäätä liikuttaen, itsellensä.\n\nSamassa hetkessä aloitti Gábor herra, tämän eriskummaisen asennon\nhuomattuansa, uudestaan eilistä jättiläisnaurua, jota Kálmán'in nyt\ntäytyi kokonaan itselleen omistaa. Hän punastui, hänen huulensa\nvapisivat; hän joutui vallan raivoon.\n\nKesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän\näkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla\nkatsannolla:\n\n-- \"Mitä herra orpanani haluaa?\"\n\n-- \"Hyvä herra!\" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa\nsaaden. \"Minä luulin teissä tapaavani sivistyneen ihmisen, joka oli\nluopunut tuosta vanhan ajan käsityksestä, että runoilijoita katsotaan\nmuka naurettaviksi ihmisiksi\".\n\nBerkessy vastasi vakavasti ja tyvenesti:\n\n-- \"Minä en katso runoilijoita naurettaviksi ihmisiksi, hyvä herra, sen\ntodistavat huoneeni seinät, joilla kotimaisen kirjallisuutemme\netevinten miesten kuvat riippuvat; sen todistaa kirjastoni, josta ei\npuutu yhtään arvokasta kirjallisuuden tuotetta; mutta naurettavana\npidän minä sitä äpärä-runoutta, joka siellä täällä puhkee esiin\nhedelmäpuun varresta ja vaan viheriöitsee, mutta ei mitään kukkia\nkasva. Minä kunnioitan ja pidän arvossa niitä suuria henkiä, jotka,\nperinpohjaisilla tiedoilla ja loistavalla nerolla kutsumuksensa uralle\nastuen, ovat kansamme kunniana ja ylpeytenä; mutta että pitäisin\njokaista ruokopilliä kanteleena, sitä en tosiaan tee. Todellista\nrunoilijaa, joka ajatuksillansa jalostuttaa sielujamme, kunnioitamme\netäälläkin, mutta sille, jota vaan sentähden nimitetään semmoiseksi,\nettä hän sepittää riimejä; jonka runottaret ovat tuttuja\nkamarineitsyitä, joiden kautta helposti saattaa tyhjänpäiväisiä\nrakkauden-ilmoituksia kokemattomain tyttöjen käteen soittaa; joka\nkaikkialla tahtoo käytöksellänsä antaa meidän tietää virastansa, --\nsille saatamme korkeintaan hymyillä, ja jos luonto minun hymylleni on\nantanut vähän kovemman äänen, ei se ole minun vikani. Sillä meidän\nkesken sanottuna, rakas Kálmán orpanani, teistä löytyy sangen vähän\nedellisiä ominaisuuksia, mutta sitä enemmän jälkimmäisiä. Teidän ei\ntarvitse panna pahaksenne tätä puhetta minulta, vanhalta mieheltä\".\n\nKálmán ei kaikista tähän asti ilmestyneistä sanakirjoista löytänyt\nsemmoisia sanoja, joilla olisi voinut tähän puhutteluun vastata. Te\nsaatatte jollekulle sanoa, että hän on varastanut hopealusikoita, se ei\nole mitään siihen verraten, kun jollekin sanotaan, että hän on huono\nrunoilija.\n\n-- \"Hyvä herra, jos en muistaisi, että olen teidän talossanne...\"\n\n-- \"Se älköön teitä vähintäkään estäkö. Minun luonani on vieras\nherrana\".\n\n-- \"Semmoinen loukkaus on pestävä pois verelläni\", huusi Kálmán\nraivoissaan; hän ei vielä uskaltanut sanoa: \"toisen verellä\".\n\n-- \"Minä en ole parran-ajaja\", vastasi siihen vanha herra tyvenellä\nivalla.\n\nKároly astui vihdoin väliin, tarttui Kálmán'in käsivarteen ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n-- \"Kumppani, etkö huomaa, mitä naurettavaa roolia sinä näytät\nlörpötyksilläsi vanhaa miestä kohtaan\".\n\n-- \"Miks'ei hänellä ole poikaa, jotta voisin häneltä saada hyvitystä?\"\n\n-- \"Ole huoleti, jos et muuta halua; minä olen hänen poikansa, sillä\nminä nain hänen tyttärensä ja annan sinulle sitä hyvitystä, jota\nvaadit, mutta älkäämme nastako melua asiasta. Sinä epäilemättä tahdot\nlähteä kotia, minä valjastutan hevoset, ja ----'ssa päätämme ystäviemme\nkanssa asian\".\n\nGábor herra ei kuullut, mitä molemmat nuoret herrat puhuivat, eikä\nvoinut siitä tietoa saadakaan, sillä Károly väitti, että vaan oli ollut\npuhe kotiin-lähdöstä ja että, koska hänen muutenkin täytyy matkustaa\n----'iin, hän ottaa mukaansa Kálmán'in. Tämä rauhoittikin vanhusta ja\nheti sen jälleen näemme molempien nuorten miesten lähtevän pois.\n\nSillä tavoin soittivat siis kaikki kolme kosijaa pois talosta yhtä\nhaavaa, niinkuin olivat tulleetkin, ja epätietoista on, palaako enää\nyksikään heistä takaisin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nGulyásin herrasväki oli sillä aikaa onnellisesti saapunut ----'iin ja,\nlöydettyänsä Julian asunnon, tähän majoittunut. Emäntä vastaan-otti\nkunnioitetun perheen erinomaisen sydämellisesti ja vei heidät sairaaksi\nluullun nuoren herran luokse, jonka Zsuzsi täti tunsi pojaksensa.\nKovasti nyyhkyttäen lankesi hän hänen kaulaansa, ja huomasi vasta\nsitte, että emäntä hyväntahtoisuudessaan oli pukenut tuon kelpo pojan\nkauniisen, silkkiseen yö-nuttuun, kirjaeltuihin tohveleihin ja\nkulta-tupsuiseen myssyyn, jotka kapineet vielä oli tallella\nensimmäiseltä mies-vainajaltaan.\n\nZsuzsi täti ei voinut kylläksi kiitoksiansa lausua poikansa\nihmeellisestä pelastuksesta ja hellästä hoidosta, ja varmaankin\nkymmenen kertaa sanoi hän Julialle suoraan: \"jospa Sándor'illani olisi\nnoin kelpo puoliso, silloin olisin huoleton hänen kohtalostaan, silloin\ntietäisin, että olen uskonut hänet hyviin käsiin\". Julia vastasi tähän\npuheesen suloisimmalla hymyllään; sitte vei hän tuon kunnon perheen\nkomeain saliensa lävitse, näytti posliininsa, hopeiset pöytäkalunsa,\nkoristeensa. Zsuzsi täti oli aivan haltioissaan ihmettelemisestä ja\nylisti kaikkia pilviin saakka; kaikki oli hänestä aivan erinomaista.\n\nSillä välin otti Nánásy setä herra Menyhért'in erikseen, vei hänet\nkanssansa tupakka-huoneesen ja teki hänet yhdessä henkäyksessä tutuksi\nJulian omaisuus-olojen kanssa, puhui hänen taloudenhoitajastaan, hänen\npehtoristaan, hänen loistavista tuttavuuksistaan komitatin ylhäisinten\nperheitten kanssa, eikä unhottanut mainita hänen mies vainajansa\ntestamenttia, joka antoi leskelle täyden oikeuden omaisuuden\nkäyttämiseen siinäkin tapauksessa, että hän uudestaan naimisiin menisi.\nKaikki nämät asiat esiintoi Nánásy setä puheliaalla ystävällisyydellä,\neikä Menyhért herra herennyt häntä suurimmalla tarkkaavaisuudella\nkuuntelemasta, tuskin huomaten että aika kulumistaan kului.\n\nAtrian aikana nousi ihmetteleminen korkeimmilleen; vieraat eivät\ntietäneet, mitä enemmän kiittäisivät, ruokiako vai maljoja, joissa\nniitä tarjottiin. Ainoastaan Péterkelle oli asia selvillä: häntä\nmiellyttivät vaan nuot kaikenlaiset tortut, joita hän mielensä mukaan\nsai valita; mitä hän ei jaksanut syödä, pisti hän taskuihinsa, niin\nettä hän ruoalta päästyä tuskin pääsi liikkumaan. Julia täytti vielä\nhänen lakkinsakin kaikenlaisilla makeisilla. Poika mukula riemasteli ja\nsärki iloissaan rikki yhden lautasen.\n\n-- \"No, poikaseni\", sanoi Zsuzsi täti, ottaen syliinsä tuon herttaisen\nsikiön, \"kenestä pidät enemmän, Linka tädistä vai Julcsa tädistä?\"\n\n-- \"Linka tädistä en pidä, sillä hän ei antanut minulle suklaata, kun\nsitä pyysin\".\n\n-- \"Sinä pidät siis enemmän Julcsa tädistä, etkö niin?\"\n\n-- \"Hm\".\n\nJulia hymyili ja taputteli poikaa hellästi poskille.\n\nTämä oli jo seitsemäs päivä, ja koko kaupunkiin oli se tieto levinnyt,\nettä kaunis leski tänäpänä viettää häitä. Sukulaisetkin alkoivat\nsaapua, yhdet vaunut toistensa perästä vierivät pihaan, huoneet\ntäyttyivät juhlavaatteisin puetuilla vierailla, joitten keskellä\nperheen _perpetuum mobile_ hääri salaperäisellä katsannolla, siellä\ntäällä kuiskaellen. \"Missä morsian on? Missä ylkämies on?\" kysyttiin\njoka taholta, eikä hän tällä kertaa kenellekään sanonut muuta, kuin\nettä Julia pukee itseään.\n\nHääväen kokoontuessa pääsaliin, otti Julia yllensä Pestistä tuodun\nloistavan morsiuspuvun. Hän näytti siinä todelliselta haltiattarelta,\nhänen kauneutensa herätti ehdotonta ihastusta. Hän seisoi juuri ison\nseinäpeilin edessä pääkoristettansa järjestämässä, kun ovi aukenee, ja\nken astuu sisään katuvaisella katsannolla? -- Kálmán'imme.\n\nJulia, joka seisoi selkä häntä päin, näki peilistä sisään-astuvan\nrunoilijan ja, hämmästystään kerkeästi salaten, kääntyi hänen\npuoleensa, katseli häntä ystävällisillä silmäyksillä ja sanoi hänelle\nhellällä soimauksella:\n\n-- \"Häijy ihminen! Panna minut näin kovaan koetukseen. Jos en niin\nhyvin tuntisi teidän mielenlaatuanne, olisin ollut valmis epätoivoon\nteidän tähtenne lankeemaan\".\n\nKálmán joutui aivan ihastuksiin tästä odottamattomasta vastaan-otosta,\nsyöksi heti Julian jalkoihin ja huudahti innoissaan:\n\n-- \"Te ette siis koskaan ole epäillyt minua?\"\n\n-- \"Kuinka olisin saattanut uskoa, että te jättäisitte minut, kun koko\nmaailma jo tietää, että aion naimisiin mennä? Minun olisi täytynyt\najatella sangen pahaa teistä, jos olisin voinut otaksua, että te noin\nepäjalosti tahdoitte masentaa naista, joka teitä rakastaa. Minä en\nuskonut sitä, minä olin varma siitä, että tämä teiltä vaan oli\nrunollinen oikku, jolla tahdoitte sydämeni voimaa koettaa, ja että te\nviimeisellä hetkellä olisitte takaisin palaava. Todistuksena siihen on\nse, etten peräyttänyt kutsumuksiani, vaan päin vastoin suoritin kaikki\nvalmistukset määrätyksi päiväksi; niin lujasti luotin teidän\nuskollisuuteenne\".\n\n-- \"Niin, Julia, sinä et ole luottamuksessasi pettynyt\", änkkäsi\nihastuksissaan Kálmán, \"tämä oli vaan koetus, jonka sinä olet\nvoitollisesti kestänyt, ja minä rakastan sinua nyt sata kertaa\nenemmän\".\n\nJulia käänsi itsensä ympäri peilin edessä, teki viehättävästi hymyillen\nkumarruksen Kálmán'in edessä ja kysyi veikistelevällä silmäyksellä:\n\n-- \"Olenko kaunis?\"\n\n-- \"Oi, taivaallinen!\" huusi runoilija ja lankesi taas innostuneena\nJulian jalkoihin.\n\nSamassa hetkessä astui Nánásy setä sisään, ilmoittaen että pappi oli\ntullut vihkimistä toimittamaan.\n\nJulia kaatoi muutamia tipauksia essbouquétä nenäliinaansa ja astui\nulos saliin, nojautuen Nánásy sedän käsivartta vastaan, joka\nmenuetti-askelilla käydä tepsutteli kauniin holholaisensa rinnalla.\n\nVieraat riensivät tavan mukaan viehättävää morsianta tervehtimään;\nherra pastori astui, käsiään hieroen, hänen eteensä ja kysyi\nvirallisella hymyllä kunnioitetun ylkämiehen nimeä.\n\nJulia heitti voitonriemullisen silmäyksen ympärillä seisoviin miehiin,\njonka huomattuansa Kálmán syöksähti edessään seisovien ihmisten\nvarvasten ylitse, raivataksensa itselleen tietä kauniin morsiamen\nluokse. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt perille, oli Julia jo tarttunut\n-- Sándor orpanamme käteen, ja esitteli hänet papille.\n\n-- \"Tässä on ylkämieheni, jalo herra Sándor Gulyási\".\n\nKálmán hoiperteli säikähtyneenä seinää vastaan ja kadotti niin kaiken\nmielenmalttinsa, että hän ensin kompastui kolmen tuolin ylitse, istahti\nsitte erään lihavan rouvan syliin ja, siitäkin pois karkoitettuna,\naukasi ison kaapin oven, mennäksensä sen lävitse ulos huoneesta; kun\nhän vihdoin oli päässyt ulos pihalle, puhutteli hän vastaansa tulevaa\nlapsentyttöä rouva tädikseen ja pyysi häntä antamaan itselleen lasin\nvettä, sillä hänen oli vilu.\n\nVielä suurempaan hämmästykseen joutui muuan toinen ylkämies. Kun Julia\nvei hänet papin eteen, katsoa töllisteli hän vaan, kuin paistettu kala,\nihan kuin olisi luullut kuoleman-tuomion päänsä ylitse luettavan. Asia\noli jo aikaa sitte suoritettu vanhusten välillä, ja Sándor'ille sitä\nennakolta ilmoittaa oli katsottu tarpeettomaksi; Julia oli liiaksi\nvakuutettu ihanuutensa voitosta, jotta hän olisi epäillyt tämän\nuhkayrityksen onnistumisesta.\n\nSándor antoi siis asettaa itsensä vihkipöydän eteen, niinkuin\npyhä uhrikaritsa, ja kun pappi häneltä kysyi: \"rakastatko tätä\nkunnian-arvoisaa naista, jonka kädestä kiinni pidät?\" unhotti hän\nsiihen vastata ja tuijotti vaan herra pastoriin, kunnes hänen isänsä\nhuusi: \"rakastat kuin rakastatkin, kuinka et häntä rakastaisi, tietysti\nhäntä rakastat\". Tästä Sándor palasi järkeensä ja kertoi sitte\nkauniisti vihkisanat. Emme kuitenkaan voi kieltää, että hänen hampaansa\nsilloin vähäisen kalisivat.\n\nKaikki kävi hyvässä järjestyksessä. Sitä seuraavat kemut vapauttivat\nmielet ahdistuksesta. Lukijain rauhoitukseksi täytyy mainita, että\nSándor orpanamme illallisen jälkeen vielä tanssikin, ja astui monen\nherran ja naisen jalalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain aamulla seuraavana päivänä näemme kolme nuorta miestä kävelevän\neräässä kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa; yksi niistä oli\nKároly, molemmat muut hänen kumppanejansa paikkakunnalla, jotka olivat\nkutsutut todistajiksi kaksintaistelussa Kálmán'in kanssa.\n\nLoukattu nuori mies vaati todenperäistä hyvitystä kohtauksesta\nBerkessyn kanssa, ja todistajat katsoivat Károly'in tarjouksen\nhyväksyttäväksi.\n\nKohtaus Julian häissä oli vielä kymmenkertaisesti kiihoittanut\nKálmán'in murhahimoa; hän juoksi kaikissa kahviloissa, korkealla\näänellä huutaen, että hän huomenna on kylpevä joko omassa taikka toisen\nveressä, ettei hän tyydy ainoastaan siihen, että lähettää luodin\nKároly'in päähän, vaan leikkaa noilta muiltakin nenät korvat poikki.\nTurhaan hänelle muistutettiin, että jos hän tahtoo kaikki nämät tehdä,\nhän kumminkaan älköön sitä ennakolta kuuluttako, koska häntä muuten\npantaisiin kiinni. Se on hänelle yhdentekevä! Viekööt hänen päänsä, jos\nmielivät, mutta hän on veristä kostoa etsivä...\n\nKároly ja hänen kumppaninsa olivat jo kävelleet hyvän puolen tuntia\nmainitussa puistossa, kun vihdoin Kálmán'in molemmat todistajat\nsaapuivat -- yksinänsä, ja suuttuneella katsannolla antoivat\nvastapuolueelle kirjeen, jonka Kálmán herra oli kirjoittanut ja joka\njulki luettuna kuului näin:\n\n\"Hyvät herrat!\n\n\"Tyvenemmällä mielellä asiata mietittyäni, olen havainnut, että\njokapäiväistä korkeammat velvollisuudet kieltävät minua henkeäni\nalttiiksi panemasta. Se nero, jonka luonto minulle on lahjoittanut, ei\nole ainoastaan minun, vaan isänmaani, koko ihmiskunnan oma, ja sitä en\nsaa unhottaa. Kaksintaistelu voipi tapahtua ainoastaan yhdenvertaisten\nvälillä, eikä minun tarvitse teille selittää, että hengelläkin on\nylimyskuntansa. Tuokaa vastaani joku, joka hengen valtakunnassa seisoo\nsamalla asteella kuin minä, silloin minä mielelläni mittelen miekkaani\nhänen kanssaan. Muuten lähden minä ijäksi pois tästä kaupungista,\netsimään nerolleni paremmin sopivaa vaikutus-alaa\", jne, jne.\n\nTodistajat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, yksi nauroi, toinen\nkiroili. Károly sanoi heille jäähyväiset, astui odottaviin vaunuihinsa\nja ajoi takaisin Berkessyn maatilalle.\n\nSiellä tulivat häntä vastaan tämän vaunut. Hänen äitinsä, sisarensa,\nvanha Berkessy ja tämän tytär istuivat siinä ja kaikki riemuitsivat\nsuuresti kun näkivät hänet. Joku heidän tuttavistaan, joka oli kuullut\nKálmán'in kerskailua kahvilassa, riensi heille siitä vielä samana yönä\ntietoa viemään; nämät ajoivat nyt kaikki täyttä laukkaa ----'iin ja\niloitsivat sanomattomasti, nähdessään Károly'in eheänä takaisin\npalaavan, varsinkin kun hän rauhoitti heitä sillä tiedolla, että koko\nasia oli päättynyt ilman mitään onnettomuutta.\n\nMukavuuden vuoksi astui sitte Berkessy Károly'in vaunuihin istumaan, ja\nkaikki lähtivät takaisin hänen asuntoonsa.\n\nMatkalla kysyi vanha herra Károly'ilta, minkätähden he tahtoivat\ntapella, ja saatuansa tietää syyn siihen, levitti hän silmät selälleen.\n\n-- \"Mutta mikä oikeus sinulla on minun puolestani hyvitystä antaa?\"\n\n-- \"Se oikeus, joka pojalla on isänsä puolesta\".\n\nBerkessy hymyili.\n\n-- \"Mutta ethän sinä ole minun poikani\".\n\n-- \"Mutta minä voin tulla siksi\".\n\n-- \"Hm, orpanani. Se on totta, että sinä olet kelpo, hyväsydäminen\npoika, mutta sinusta sanotaan, että myöskin olet iso hulivili\".\n\n-- \"Siinä sanotaan oikein. Mutta eikö se juuri puolestani puhu? Jos en\nolisi ollut hulivili, seuraisi siitä, että vastedes saattaisin tulla\nsiksi\".\n\n-- \"Niin, mutta kuka vakuuttaa minua siitä, ettet vastedes tule\nsemmoiseksi, kuin tähän asti olet ollut?\"\n\n-- \"Hyvä, setäseni; antakaa minulle yhden vuoden määrä-aika. Jos sen\nvuoden kuluessa saatte kuulla jotakin pahaa minusta, silloin älkää\nminua enää huoneesenne laskeko; mutta jos sillä aikaa voin osoittaa\nitsessäni olevan kylläksi voimaa pitämään lupaustani, niin...\"\n\n-- \"Silloin en enää laske sinua huoneestani\", täydensi vanha herra\nlausetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhden vuoden kuluttua näemme uudestaan ystävämme.\n\nKároly piti lupauksensa. Rautaisella johdonmukaisuudella täytti hän,\nmitä oli luvannut; hän meni tosin huveihin, mutta koko aikana häntä ei\nvoitu pakoittaa ainoatakaan viinilasia juomaan; juopuneitten ihmisten\njoukossa istui hän yksin selväpäisenä, eikä häntä myöskään voitu saada\nkortteja käteensä ottamaan. Sen sijaan asetti hän talouttansa\njärjestykseen ja oppi kieliä. Yhden vuoden kuluttua häntä tunnettiin\nmitä säädyllisimmäksi, sivistyneimmäksi nuoreksi mieheksi koko\npaikkakunnassa. Minun täytyy sanoa, että hän vielä nytkin sitä on.\n\nHän otti Linan vaimokseen, ja rakasti häntä uskollisesti. Seitsemän\ntalvea, seitsemän kesää eivät ole heidän perheellistä onneansa\nhäirinneet. Tämä onni tavallisesti kuvautuu vaimon kasvoille, ja Linan\nkasvot kävivät vuosi vuodelta kauniimmiksi.\n\nSándor orpanammekin on onnellinen; hänellä on tarpeeksi kaunis puoliso,\ntarpeeksi paljon rahoja ja hän itse on enemmän kuin tarpeeksi\nyksinkertainen, jottei hänen onnensa olisi täydellinen. Zsuzsi täti käy\nheitä joka vuosi tervehtimässä, ja käyttää miniänsä vanhoja\nsilkkihameita.\n\nAbrahám herrakin on onnellinen: hän nai Boriskan; hänen ei kumminkaan\nnyt enää tarvitse tälle mitään palkkaa maksaa.\n\nSetä Lörincz Kassay'kin on onnellinen. Sukulaisista, vieraista ei\nkoskaan ole puutetta hänen talossaan; hänen tyttärellänsä on joka\nsormen päässä yksi kosija, ja näitten joukossa ei nyt jo täysikasvuinen\nPéterke ole viimeinen, ei ainakaan mitä pään suuruuteen tulee.\n\nAinoastaan Kálmán on vielä nytkin onneton. Tuosta suuria toiveita\nherättävästä hengestä tuli aikojen kuluessa särkynyt, väärin tuomittu\nnero. Joka kerta kun luette huonoja värssyjä, ajatelkaa häntä ja\nsurkutelkaa hänen kohtaloansa!\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Lue: Löörints (= Laurentius, Lauri) Kaschschai.\n\n[2] Hallitusoikeudellisessa suhteessa on Unkarin maa jaettu\n\"komitateihin\", ja näiden päälliköt eli kuvernörit, niinkuin me\nsanoisimme, nimitetään \"ispán'iksi\".\n\n[3] Hajdú = polisipalvelija.\n\n[4] \"Bunda\" = pitkävillaisista lammasnauhoista tehdyt turkit, joita\nUnkarissa käytetään.\n\n[5] Lue: Schjuschji.\n\n[6] Lue: Schjuschjaanna Schaitoori.\n\n[7] Györ, lue: Djöör, Raab'in kaupunki.\n\n[8] Lue: Menjheert (= Melkior) Guljaaschi.\n\n[9] Lue: Schaandor = Aleksanteri.\n\n[10] \"Dolmány\" (lue: dolmaanj) on lyhyt unkarilainen takki.\n\n[11] Gábor = Gabriel.\n\n[12] Matyi, lue: Matji, Matti.\n\n[13] Károly, lue: Kaarolj = Kaarlo.\n\n[14] Erzsébet, lue: Ärschjeebät = Elisabeth.\n\n[15] Csalváry, lue: Tschalvaari.\n\n[16] Nánásy, lue: Naanaaschi.\n\n[17] Kálmán Sós, lue: Kaalmaan Schoosch.\n\n[18] Linácska (Lina, Karolina), lue: Linaatschka.\n\n[19] \"Atilla\" on unkarilainen, nyöreillä koristettu takki.\n\n[20] Tässä on sukkela sanasutkaus, jota ei käy suomen kielelle\nkääntäminen. Unkarilainen sana \"költö\" merkitsee näet sekä runoilijaa\nettä tuhlaajaa.\n\n[21] Tässä on taaskin sanasutkaus. Unkarilainen sana \"sós\" merkitsee\nnäet: _suolainen_. Unkarin kielessä sanotaan, jos tahtoo peitetyllä\ntavalla osoittaa jonkun tytön olevan rakastuneen, että hän panee\nliiaksi suolaa ruokaan (s.o. hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin\nettei hän voi pitää vaaria suolan määrästä).\n\n[22] Erään unkarilaisen näytelmäkappaleen nimi.\n\n[23] Jota pidetään suurena epäkohteliaisuutena.\n\n[24] Eger'in (Erlan'in) oivallista punaista viiniä nimitetään Unkarissa\nturkin-vereksi.\n\n\n\n"]