Itämeren tytär I: Kaukaa tullut
Maila Talvio (1871–1951)
Historiallinen romaani sijoittuu 1740-luvun Helsinkiin, jossa kaupunki toipuu pikkuvihan koettelemuksista. Teos kuvaa asukkaiden paluuta sodan runtelemaan kotiinsa ja elämän vähittäistä elpymistä Vironniemellä sijaitsevassa pienessä yhteisössä.
Maila Talvion 'Itämeren tytär I: Kaukaa tullut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3580. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ITÄMEREN TYTÄR I
Kaukaa tullut
Kirj.
MAILA TALVIO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
SISÄLLYS:
KAUKAA TULLUT
I. Kehto eli eräänä syyskesän päivänä vuonna 1743.
II. Kotiin.
III. Kotona.
I.
KEHTO ELI ERÄÄNÄ SYYSKESÄN PÄIVÄNÄ VUONNA 1743.
Eräänä syyskesän päivänä, vuorokauden päästyä murkinoihin, alkoivat kaupungin tuulimyllyt kierrähdellä ja liikettä tapahtui raskaissa pilvissä. Ihmiset pysähtyivät kaivotiellään ja puunottopaikallaan, luoden silmänsä ylöspäin: alkaisiko valjeta? Jopa kiersi Töölön mylly ja Katajanokan mylly. Ja Kluuvin mylly lähti sekin naristen liikkeelle ja viirit pitkin kaupunkia ääntelivät, ikäänkuin olisivat sikeän unen jälkeen sanoneet toisilleen huomenta. Kukot erehtyivät päivän ajasta, luullen aamun valkenevan, ja kiekaisivat iloisesti. Viikkokausiin ei aurinko ollut näyttäytynyt, viikkokausia olivat pilvet valelleet sitä pientä yhteiskuntaa, joka sata vuotta sitten kuninkaansa tahdosta ja hänen viranomaistensa rangaistusten uhalla oli saatu siirtymään Vantaan varrelta tänne Vironniemelle. Vedentulo oli lopulta ollut sellaista, että vanhat vaimot, huuhdellessaan riepujaan kaupunginsillan laiturilla, puhuivat uudesta vedenpaisumuksesta, jonka Herra oli lähettänyt ihmisten syntien tähden. He eivät laskeneet leikkiä. Helsingin asukkaat eivät olleet leikkimielellä. Sota oli jälleen käynyt yli maan ja kaupungin.
Niinkuin lintupoikue kuulasateella pysyttelee haavoittuneenkin emon ympärillä, niin pysyttelivät ihmiskodit ristikirkkonsa juurella, muodostaen Uuden-Helsingin seurakuntaa. Kirkko, Ulrika-kuningattarelle omistettu ja hänen nimeään kantava, oli toki tämän sodan aikana säilynyt. Seinät ja katto pahasti vahingoittuneina ja koreat värit virttyneinä herätti se ilon tunteita pakolaisissa, jotka vähitellen ja voimiensa mukaan pyrkivät kotipaikalleen. Monet talot olivat hävinneet, mikä oli mennyt tulipalossa, mikä oli revitty polttopuiksi. Myöskään perheet eivät aina palanneet täysilukuisina. Pitkä sade ei helpottanut pakolaisten kotiintuloa.
Kun sitten aurinko todenteolla alkoi päästä tunkemaan pilvikerrostumien läpi, ilmestyi sekä pienten että suurempien ikkunaruutujen taakse ihmiskasvoja, jotka tähyilivät ylöspäin, ja heti senjälkeen tuli pihoille ja porteille vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka uteliaasti kuuntelivat tuulimyllyjen ja tuuliviirien heilahduksia, ikäänkuin niissä itse Aika olisi heille puhunut. Nämä vanhukset huutelivat myöskin yli vettyneiden katujen ja solien toisilleen, puhuen sateesta ja poudasta, sodasta ja rauhasta, sotajoukkojen ja pakolaisten tulosta, mutta varsinkin laivoista, joiden odotettiin tuovan leipää ja suolaa meren takaa.
Vähissä olivat leipä ja suola, särpimestä puhumattakaan. Toki ihminen näin sota-aikana oppi huokaamaan Herran puoleen: anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja rukous jatkui eteenpäinkin: ja anna meille meidän syntimme anteeksi. Syytä oli syntejäkin muistaa.
Nuoria naisia riensi portaille tuulettamaan vaatteita. He unohtuivat tähyilemään taivaalle, katselemaan ja kuuntelemaan. Kurjet näkyivät muuttavan. Tuli parvi Hämeen tullilta päin, se lensi matalalla, äänteli valittavasti ja painui, molempia auranpäitään taivuttaen, Kaupunginlahtea kohden. Naiset naurahtelivat itsekseen, hyräilivät laulunpätkää, sitaisivat hiuksiaan ja luulivat kaukaa erottavansa sotajoukon astuntaa. Kuului siltojen takaa asti, kun sotaväkeä oli tulossa. Ja sitä marssitettiin nyt lakkaamatta tästä, kun miehiä palautettiin Ruotsiin. Venäläiset olivat lähteneet: komeita Iivanoita ja Vasileja oli aikansa itketty ja itkihän moni tyttöparka vieläkin, hyssytellessään isätöntä lastaan — nyt ikävöi mieli omia nuoria miehiä. Kaupungissa oli pitkän sateen aikana saanut tarpeekseen katsella ukkoja ja noita vallattomia poikia, jotka viettivät aikansa pahanteossa. Kuuluiko astuntaa siltojen takana? Missä kunnossa ovat taas seuraavat joukot? Peräti väsyksissä ovat olleet palatessaan sodasta. Huonoa sotaa se on ollut. Vaan ovatpa taitaneet jo Tukholmassa saada palkkansa ne kenraalit, jotka tämän sodan panivat alkuun, mestatut toki kuuluvat olevan niinhyvin Levenhaupt kuin Buddenbrock'kin.
Helsingin toimihenkilöt, sekä ne, jotka olivat ennättäneet palata pakomatkaltaan, että ne, jotka olivat jääneet maahan ja olleet venäläisten palveluksessa, ilmestyivät tarmokkaina Suurtorille miettimään, mistä päästä olisi aloitettava järjestyksen palauttamista ja koko tätä elämää yleensä.
Kiihkeimmät kaikista olivat kuitenkin lapset. Niin suuremmat kuin pienemmätkin törmäsivät rajusti asunnoista, jotka olivat ennättäneet heille käydä häkeiksi, ja etsivät toimintaa. Heitä tuli sekä turvekattoisista majoista Suossa ja Kruunuhaan rannoilla että vallasväen taloista Suurkadun ja Suurtorin varrella. Pienemmät tarttuivat jaloistaan liejuun, tytöt tyrkättiin nurin ja pojat juoksivat rantaa kohden, siellä järjestyen omiin leireihinsä.
Uusi elämä oli ilman seestyessä karannut laihoihin poikiin. He olivat kaikki yhtä kevyitä, sekä ne, jotka tulivat torilta päin, alas Hämeentietä ja molempia Kirkkokatuja, että ne, jotka tulivat Katajanokalta ja Uudenmaan esikaupungista. Ei heidän ulkoasussaankaan suurta eroa ollut — repaleita ei tässä kukaan hävennyt, eheitä vaatteita pitivät vain ruplanottajat ja kätyrit. Kuitenkin solui poikajoukko kahta eri tietä, yhtyen kahteen eri leiriin, ja kun nämä etäältä näkivät toisensa, alkoivat kepit ja halot poikien käsissä heilahdella. Tosin sota nyt oli lopussa ja »hattujen» ja »myssyjen» taistelusta kärki taittunut. Mutta pojat, isiensä »hattujen» ja »myssyjen» lapset, kantoivat toisilleen kaunaa tottumuksesta, kulkivat yhä vielä eri joukoissa ja kuohahtivat, kun näkivät toisensa.
Toinen poikajoukoista pysähtyi Dåhmanin leskenpojan portin kohdalla, toinen kiersi ranta-aittojen alatse Öhrnin lesken taloa kohden, oikaisten vanhanpappilan upottavien peltojen poikki, joten Kluuvin lahti jäi poikaleirien välille. Hyvä olikin, että siinä oli vesi välillä. Muuten olisi saattanut tapahtua, että se suuri ottelu olisi noussut juuri nyt. Tämän ottelun täytyi kerran tulla, ennenkuin isät, raatimiehet ja voudit tekivät lopun vapaudesta. Turhan äänekkäästi puheltiin Dåhmanin leskenpojan portilla mädäntyneistä ruutanoista, joita oli löydetty Ruutanalammesta. Ja Öhrnin lesken nurkan takana huudettiin, että ryssä mennessään leikkasi leijonilta harjat. Kaupungin vastakkaiset poikaleirit, »Leijonien» ja »Ruutanoiden», ärsyttivät näin toisiaan, valmistellessaan viimeistä tappelua, jolloin sen suuren höyhentämisen piti tapahtua, ennenkuin vapaus loppui. Isät, raatiherrat ja voudit olivat kotimatkalla. Se oli selvää se.
Meri asettui asettumistaan. Katajanokalla työnsivät kalastajat veneitään Kaupunginlahdelle. Siliävien hyrskyjen keskeltä astuivat Susisaarten kalliot esiin kuin suurten vesieläinten selät, näiden asettuessa lekottelemaan aurinkoon. Kaislikot Kluuvin rannoilla, jotka sade oli lyönyt lakoon vedenpintaa myöten, nousivat hiljalleen, ja maata kohden uiskenteli kaikkinaista, millä meri »siunasi rantoja» — siinä saattoi olla hyödyllistä, jos oli hyödytöntäkin. Käsityöläisvaimot ottivat eteisistään keksit, jotka kaiken varalta säilytettiin airojen kanssa nurkassa, astuivat liejuun ja rupesivat auttamaan ajelehtivaa tavaraa maihin. Mikähän tuokin oli: ovi! Olisiko ollut kajuutan ovi? Lautojen joukossa oli tuhtoja ja huonekalujen kappaleita. Olisiko jossakin ollut haaksirikko? Eihän toki ollut pahasti tuullutkaan, paitsi viime tunneilla. Ja he muistelivat aikoja, jolloin Katajanokalle oli ajautunut kultainen kaljuunankuva ja ihmeellinen merimieskirstu. Ja kerran oli meri tuonut ihmeen kauniin kehdon. Tässä merimieskirstussa oli näet ollut kiviä, joista hiottiin timantteja. Ne myytiin Tukholmaan, eivätkä katajanokkalaiset ensinkään tietäneet, että ne olivat niin kallisarvoisia. Kehto joutui rikkaisiin perheisiin, ja viimeksi siinä oli heijattu itsensä Suthoffn lapset. Siitä myrskystä oli jo kauan. Miksei meri enää milloinkaan tuonut Helsingin rantaan vihreää merimiesarkkua, jossa olisi ollut timantteja? Näitä lautoja vain tuli, pahuksen painavia olivat, miehen käsiä tässä työssä olisi tarvittu. Rajalinin Agata oli niin rohkea, että hän pyysi poikia auttamaan. Kun tuossa oli juuri sellaista lautatavaraa, jota tähän heidän mökkiinsä tarvittiin. Jahka pölkyt kuivavat, niin voi niillä pönkittää seiniä ja paikata kattoa. Kyllähän hänkin, Agata, paikkaa. Maja hajoaa, katto putoaa niskaan. Ei ole miestä, joka auttaisi. Hoitaa hänen vain täytyy Rajalinia, parempi olisi ollut, jos yksintein oli päässyt kitumasta. Hän olikin pulska mies, kun läksi sotaan silloin ensimmäisen kerran.
Pojat pysähtyivät hetkeksi, mutta selittivät sitten, ettei heillä nyt ollut aikaa. Heillä oli muuta tekemistä kuin vetää lautoja merestä. Sopi puhua noille tuolla, Ruutanoille. Eikö Agata nähnyt Ruutanoita? Eihän heillä, myssy-raukoilla, ollut mitään tekemistä. Heidän isänsä ja äitinsähän olivat olleet täällä ja ravinneet itseään niillä muruilla, mitä ryssän limpuista viskattiin kyyhkysille. Toista oli heidän, hattujen! Heidän isänsä olivat nähneet nälkää paossa ja nyt heitä odotettiin kotiin. Täytyi lähteä rantaan vastaan. Mitä oli jäljellä kodista? Kaikissa raatiherrojen taloissa oli ollut sotaväkeä.
Vyöntekijän vaimo Agata Rajalin rupesi puhumaan Rajalinista. Häneltä meni toinen käsivarsi vialle viime sodassa ja toinen tässä sodassa — hampaillaanko hän nyt työtä tekee? Ei olisi uskonut sellaisen miehen enää sotaan kelpaavan. Kuormaa ajamaan kuitenkin veivät. Ja kunhan vain olisi totta, että ne päälliköt nyt on hirtetty? Kyllä ne sen ansaitsivat, kun niin huonosti sotaa johtivat. Ja yhteen kyytiin Agata vielä pyysi, että pojat kauniisti puhuisivat isiensä kanssa, eikö heiltä liikenisi mitään vaatetta, kun ei mistään saanut enää rääsyjäkään pintansa peitteeksi. Vaikka Agata hiljaa puhui, niin muut vaimot heti alkoivat liketä, vainuten saalista. He olivat vanhoja, nälkäisiä ja ryysyisiä, ja mökit heidän takanaan nousivat Kluuvin liejusta kuin merieläinpesät, alati jäämäisillään tulvaveden alle, milloin vesi nousi.
Mitä hittoa Kluuvin akat heistä luulivat? Sitäkö, että he, pojat, olivat ottaneet vastaan ruplia, koska heiltä jotakin pyysivät. Sopi mennä niiden luo, joita ryssä täällä elätti — olihan kaupungissa niitäkin.
Ja »Helsingin Leijonat» läksivät tarmokkaasti ajelehtimaan kannasta kohden, missä tullipalvelijat näyttivät tarkastavan Espoon tullin särkynyttä porttia ja tupaa.
He kuulivat nyt selvästi yksityisiä sanoja Ruutanoiden suusta ja näkivät Öhrnin lesken avaavan ovensa yläluukun. Siinä se oli asumus, joka ei tietänyt, mille puolelle kaatuisi. Oikein sopiva Ruutanoiden päämajaksi! Ja leski kulki hänkin niin kumarassa, että kädet aina taputtelivat polvia. Puhuivatko Ruutanatkin selkäsaunasta? Kyllä täällä Leijonien puolella oli tallella sekä kynnet että hampaat.
Leijonat kuohahtivat ja punnitsivat, lähtisivätkö yksintein tappelemaan. Mutta Wetterithän puuttuivat ja Ruutanoiden luku oli kasvanut. Keitähän ylijuoksijoita heidän joukkoonsa jo oli tullutkaan!
»Saa tulla kymmenen Ruutanaa yhtä vastaan ja sinisiksi ja vihreiksi me heidät mukuroimme!» puhelivat Leijonat hyvin äänekkäästi siinä tarkoituksessa, että Ruutanat kuulisivat.
»Annetaan heille niin, että he kerrankin tietävät saaneensa! Kyllä meiltä pian kielletään koko sotilaallinen kurssi.»
Mutta missä viipyi Wetter, Herttonaisten Kustaa? Leijonat pysähtyivät tuossa tuokiossa. Olihan aikaa sitten sovittu, että ensimmäisinä kauniina tunteina lähdetään vuorille ottamaan vastaan laivoja. Kustaan omat sisarukset olivat Tukholmassa, paitsi Petteriä, joka oli hyvä leijona. Lotta ja Greta ehkä saapuvat raatiherrojen mukana, raatiherrat ovat aina holhonneet Wetterin lapsia heidän isä-vainajansa vuoksi. Pormestari Abraham Wetter mainitaan ja muistetaan Helsingissä, hänen laivansa toivat viljaa suuren sodan jälkeen. Hänen lapsillaan ei ole hätäpäivää. Kustaasta varmaan kerran tulee pormestari. Rikas hänestä myöskin voi tulla, vaikka lapsia oli paljon: vanhalla Wetterillä oli lääniä Porvoota myöten. Kustaasta voi tulla sotapäällikkökin. Vaikka mikä hänestä voi tulla. Isak Rosskin sen sanoi. Kustaa ei pelkää piruakaan. Helsingin Leijonat yleensä eivät pelkää sarvipäitä eivätkä piruja. Jos he olisivat saaneet tapella, niin toiselta nyt näyttäisi maassa!
Mutta se kirottu kuriiri ennätti tulla ja kääntää miesten mielet. He, pojat, olivat silloin vielä lapsia; jos he olisivatkin olleet niin suuria kuin nyt, niin he kyllä olisivat Kustaa Wetterin johdolla tehneet puhdasta jälkeä. Kaikkein ensimmäiseksi olisi kuriiri kuristettu, sitten rynnätty päävahtiin, sitten... Kuinka huolellisesti kaikki olikaan valmistettu, kuinka he odottivatkaan tuota kesäkuun yötä! Olisipa Isak Ross uskonut suuren asiansa yksin heille, pojille, Leijonille, niin he eivät olisi kuunnelleet häpeällistä kieltoa. Mutta Ross ei tarpeeksi luottanut heihin. Hän uskoi johdon vanhoille, sellaisille, joilla oli muka kokemusta. Vaikka hän itse sanoi, ettei maan päällä ole mitään niin pelotonta kuin poika, niin hän kuitenkin antoi toimeenpanon vallan miehille, eli oikeammin sanoen ukoille. Jok'ikinen kevätpäivä kypsytti Helsingin Leijonien rinnassa rohkeutta, jok’ikinen valkeneva yö kokosi heissä valppautta, vaiteliaisuutta ja viekkautta, jok’ikinen vuorokausi kiihdytti vaaran ja voiton hurmaa heidän veressään. Kaikki tapahtui sitä suurta yötä varten, jolloin ryssiltä piti riistettämän aseet ja heidät teljettämän lukkojen taa. Yöt eivät saaneet valjeta liian valkeiksi. Tuon suuren, tiheän hämärän yön piti tulla!
Tämä yö ei tullut. Tuli kuriiri.
Hänet oli Ruotsista lähetetty tuomaan Rossille sanaa, ettei saanut kajota ryssiin!
Ei saanut ryhtyä riisumaan heiltä aseita.
Oli muka turhaa ryhtyä mihinkään.
Eihän voinut tapahtua pahempaa kuin että Suomi menetettäisiin. Tämän sanan lähetti vanha emämaa.
Kuriiri saapui valepuvussa tinanvalajan hahmossa, selässään pussi, jossa hänen kirotut kimpsunsa kilisivät. Pojat eivät edes saaneet häntä nähdäkseen, vielä vähemmin he saivat sulattaa tinaa ja ajaa sitä hänen kurkkuunsa. Tätä he jälkeenpäin surivat. Ei ollut sitä kidutusta, jota he eivät olisi tuolle kuriirille keksineet. Heidän ainoa lohdutuksensa oli nyt jälkeenpäin ajatella näitä kidutuskeinoja. Kuriirille ja niille, jotka olivat hänet lähettäneet!
Mitä ajattelikaan nyt Isak Ross, heidän entinen opettajansa, heidän johtajansa ja päällikkönsä?
He olivat viimeksi nähneet hänet talvella, kun hän tulipalopakkasessa ajoi heitä tapaamaan Meilahden kapakkaan. Talonpojan puvussa hän ajoi olkikuormaa. Hän oli vilustunut matkalla Turusta. Tuskin hän sai hevosen puuhun köytetyksi ja ennätti pyytää emännältä hyvää ryyppyä, kun jo kallistui vuoteeseen eikä enää voinut nostaa päätään. Duktig ja hänen vaimonsa hääräsivät krouvihuoneessa. »Kuolee vielä, en rupea kenenkään raatoja korjaamaan!» sanoi Duktig. »Antaa kuolla, kuopataan metsään, muuten luulevat meidän hänet tappaneen», sanoi vaimo. Ja hän valaisi päreellä ja puheli, ettei ikinä tuo ole olkikauppias eikä talonpoika. Ties mikä ulkomaan herra on ja paljonkohan tuonkin päästä saisi.
Kun he, pojat, tulivat paikalle, ei Ross voinut liikauttaa kättäänkään. He pelkäsivät, että hän alkaisi houria ja ilmaisisi heidän salaisuutensa. He eivät voineet mitään kysyä, vaan olivat olevinaan humalassa ja melusivat ja kysyivät, olisiko talossa ryyditettyä viinaa. Emäntä silloin näytti sänkyyn ja kertoi, että tuossa samassa sängyssä oli kerran maannut mies, jonka mestausjulistus oli ollut luettavana Tukholman torilla. He olisivat saaneet hänen päästään viisikymmentä taalaria, jos olisivat ymmärtäneet sitoa hänet. Mutta he eivät tietäneet, kuinka kallis mies hän oli, ennenkuin seuraavana pyhänä kirkossa, kun pappi saarnatuolista luki tuntomerkit. Silloin he olivat siunanneet itsekseen, että sellainen pahantekijäkö se olikin, joka heillä oli yötä. — Silloin Leijonien johtajat toimittivat sairaan kamarin vuoteeseen ja sanoivat, että jätetään tänne kuolemaan, lieneehän tuo kuitenkin kristitty sielu. Osa heistä tarjoutui vielä vartioimaankin. Ja toinen osa jäi krouvihuoneeseen ja melusi siellä.
Siellä Isak Ross sitten taas puhui heille sillä tavalla kuin hän oli puhunut heille koulussa. Kukaan ihminen maan päällä ei puhunut niinkuin hän. Oli kuin hänen kieleltään olisi vuotanut mettä ja hänen silmistään kimmonnut säkeniä. Päre oli Kustaa Wetterin käsissä ja Clayhills vei korvansa Isak Rossin kuumia kasvoja kohden.
»Nyt, pojat, osaatteko vaieta? Olettehan kaikki käyneet ripillä? Voitteko vannoa Jumalan ja hänen evankeliuminsa kautta? Tunnetteko mitä on häpeä? Rakastatteko isänmaata? Verivihollinen on maassa! Hänet on tehtävä vaarattomaksi. Täytyy raisua häneltä aseet. Ymmärrättekö. Miehet ovat sodassa. Teihin, poikiin, vetoan! Olen sairas. Jos kuolen, niin toimikaa, vapauttakaa isänmaa!»
Näin hän pimeässä kuiski. Päre oli sammunut, karstankin oli Wetter polkenut sammuksiin. Ulkona loistivat tähdet.
»Jos minä kuolen, niin toimikaa, vapauttakaa, vannokaa...»
Ihmeellinen oli se yö. Vaikka aikaa oli kulunut ja koko salaliitto oli mennyt myttyyn, niin tuo yö pysyi poikain mielessä. Sanattomasta sopimuksesta eivät he kuitenkaan siitä puhuneet.
Pojat kasvoivat sinä yönä Jumalan aseiksi. Vanhemmat miehet saivat takaisin nuoruutensa. Kaikki tapahtui vapauttamisen kevätyötä varten.
Mutta tuota kevätyötä ei tullut. Tuli kuriiri. Hän tuli — korkeimmasta käskystä.
Isak Ross ei kuollut. Kerrottiin hänen ruvenneen papiksi.
»Helsingin Leijonat», joiden piti vapauttaa isänmaa, rosvosivat maantiellä kuormia ja suorittivat kissannaukujaisia. He eivät olleet miehiä, mutta he eivät myöskään olleet poikia. Kustaa Wetter kasvoi »kuin humala Herttonaisten oluenpanohuoneen seinän takana» ja toiset pojat hänen ympärillään. Heitä oli enää jäljellä pieni joukko. Heidän salaisuutensa oli riisuttu alasti. Kuriiri oli syynä kaikkeen. Jos he, pojat, olisivat saaneet valaa lyijyä hänen kurkkuunsa, ennenkuin hän aukaisi suunsa ilmoittaakseen viestiään, niin olisi isänmaa nyt ollut vapaa. Mitä mahtoivatkaan sanoa Isak Rossin silmien salamat, kun niitä vastaan paiskattiin kaikkeinkorkeinta likavettä? Toista oli silloin Meilahden kapakassa, kun hän kuumehoureessa puhui. Poikien silmät iskivät tulta ja sydämet löivät lieskoja.
»Kuin humala Herttonaisten oluenpanohuoneen seinustalla», sanoi Adam Eerikinpoika ja nyökkäsi Kustaa Wetterille, astellessaan Helsingin torin poikki koiransa kanssa, jonka piti saalistaa Tellqvistin puodin edustalla, kadulla ja yleensä kaikkialla, minne viskattiin suurustettua likavettä. Ja Adam Eerikinpoika hymyili voitolle ja tappiolle ja kunnialle ja häpeälle, sill'aikaa kun hänen koiransa tarkasti portaitten ympäristöjä. »Viha ei lakkaa», sanoi hän hampaattomalla suullaan, »viha ei sairasta, viha ei näe nälkää. Me kaikki ravitsemme vihaa. Lähde Herttonaisiin, pormestarinpoika. Tai Bothbyhyn, tai Brändöhön — puuttuuko sinulta maata? Kun tulet suureksi, niin valitsemme sinut pormestariksi. Mitäpä haudot sitä kesäkuun yötä. Viha oli sinun herkkusi! Sinä ravitsit vihaa ja viha sinua. Vihaa edelleen, vihatkaamme edelleen — ei meiltä ravinto lopu!»
Kustaa Wetter kasvoi pituuttaan, vaikka näki nälkää, eikä jaksanut pituuttaan kantaa. Kuumat aallot kävivät odottamatta tuon tuostakin läpi hänen ruumiinsa. Hän mitteli kujia ja teitä, odotteli kotiin palaavia sotajoukkoja, puhutteli miehiä, joille kaikki oli yhdentekevää, katseli hevosia, jotka olivat menettäneet lihan luittensa päältä ja karvan nahastaan, odotteli laivoja ja pakolaisia ja sylki eteensä pitkiä sylkyjä. Kaikki oli tyyten muuttunutta. Vanhat sanoivat, ettei tämä ollut mitään — edellinen sota se jotakin oli. Isoa vihaa se oli. Mutta Kustaalle oli tämä ensimmäinen sota. Häntä ei enää huvittanut Leijonien kanssa väijyä maantiellä eikä hieroa kauppaa salakuljettajien kanssa Katajanokalla.
Nytkin hän tiesi poikain saapuvan kohtaamispaikalle, mutta ei mennyt heidän luokseen. Outo lieska söi hänen sisintään.
Eräänä päivänä hän oli joutunut isänsä ja äitinsä haudalle. Siinä olivat myöskin Suthoffin lasten haudat pienine risteineen.
Hän muisti Heddan, Hedullan.
Hänen oli ikävä. Hänen teki mieli itkeä. Hävetti. Hän huomasi seisovansa rankkasateessa ja kiiruhti pois. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.
Hautausmaan portti riippui toisella saranallaan. Äh, sillä lailla riippui koko elämä. Oliko joskus nukuttu vällyjen alla ja syöty neljä kertaa päivässä? Ja käyty vieraissa!
Mitä tämä elämä oikein oli? Mitä Jumala kaikella tarkoitti?
Mutta olihan sovittu, että ensimmäisinä kauniina tunteina lähdettäisiin laivoja vastaan. Tavaraa oli tulossa, pakolaisia odotettiin.
Ensimmäisellä laivalla varmaan saapuu Suthoff.
Weckström vakuutti, että Hedullan ja hänen äitinsä oli hyvä Espoossa. Hän oli muka vienyt sinne jyviä ja rahaa.
Suthoff oli eriskummallinen mies, musta mies, rikas mies. Mikä hän olisi ollutkaan, jos olisi asunut Turussa tai Tukholmassa. Hän ei soveltunut Helsinkiin, hän nauroi helsinkiläisiä. Viipuri oli hänen paratiisinsa. Helsinkiläiset ovat typeriä, oli hän humalapäissään tullut ilmaisseeksi. Helsingin raatimiehet tiesivät tämän. Miksei hän sitten mennyt takaisin Viipuriin? Eihän hän muutenkaan välittänyt rouvansa toivomuksista. Paha hän hänelle oli. Lieneekö ollut totta, että hän oli yrittänyt hänet kuristaa.
Hedulla oli hänen tyttärensä. Sanottiin hänen luvanneen tynnyrin kultaa sille aatelismiehelle, joka nai Hedullan, ja kaksi tynnyrillistä, jos hän on kreivi. Greta Suthoffillahan nyt on ollut tilaisuus Tukholmassa ottaa onkeensa kreivi. Mutta Suthoff ei Gretasta pidä niin paljon kuin Hedullasta.
Leijonat odottavat! muisti Kustaa Wetter taasen äkkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Jokin uusi aika oli tullut. Hän luuli kuulevansa Hedullan laulavan:
Then andra för jag til min borg —
Ther är glädie och ingen sorg
Och ther skal bröllopet hållas.Kustaa Wetter ei lähtenyt sovitulle paikalle, vaikka ilma selkeni täydelleen. Hänen silmänsä ja sydämensä olivat täynnä Hedvig Ulrika Suthoffia.
Helsingin Leijonat kulkivat halkoja heilutellen pitkin Kluuvin rantaa ja katselivat, kuinka vaimot vedestä kiskoivat lionneita puukappaleita, jotka näyttivät kuuluvan tämän liejuisen lahden eläimistöön. Leijonain mieleen ei edes juolahtanut, ettei Kustaa tulisi. He olivat Helsingin urhoollinen vapaaehtoinen hattulegioona, joka olisi pelastanut kaupungin ryssistä, jollei korkeimmasta paikasta olisi lyöty likavettä vasten Isak Rossin kasvoja, ja Kustaa oli Leijonien ensimmäinen mies.
He sattuivat Dåhmanin lesken portille juuri kun Weckströmin, provianttimestarin, hevosta tuotiin pajaan. Matti Sorsa talutti sitä ainoalla kädellään ja katsoi vihaisesti poikiin, kun he yrittivät tulla likelle. Ei ollut ihmettelemistä, että pojat tahtoivat katsella hevosta. Koko kaupunki kääntyi katselemaan, kun Weckströmin hevonen veti viljakuormaa Vanhastakaupungista. Se oli varmasti kotoisin keisarinnan tallista, vaikka se oli joutunut keisarinnan kenraaleille. Ja merkillisintä oli, että se Lappeenrannan tappelussa oli juossut vihollisten puolelta ruotsalaisten puolelle. Kenraali oli ammuttu sen selästä ja luoti oli lävistänyt sen silmän ja kurjassa tilassa oli Weckström sen myöhemmin saanut. Mutta nytpä olisi hevosesta moniin kertoihin tarjottu suuria summia, jos provianttimestari olisi sen myynyt. Hän ei luopunut Etoilesta. Sillä oli hieno nimi, se oli ranskaa. Ja Etoile oli viisas kuin pahus, hullu-Aatami oli unissaan kuullut sen sanovan: kerran otetaan ihmisiltä pois valta ja annetaan hevosille. Tämän oli Aatami kertonut sekä venäläisille että ruotsalaisille — hän oli sellainen jehu, ettei hän pitänyt mitään eroa vihollisen ja ystävän välillä. Ruotsalaiset olivat nauraneet ja kaataneet hänen kurkkuunsa viinaa. »Juo, Johannes Kastaja!» olivat he sanoneet. Venäläiset olivat uhanneet hirttää hänet. Hullu-Aatami piti viinaa paljon pahempana kuin hirttämistä ja huuhtoi monta päivää sisuksiaan tuon viinan jäljeltä, niin että vesi oli loppumaisillaan kaupungin kaivoista. Forsiuksen Henni, joka oli liittynyt Leijoniin, vaikka hän paremmin olisi saanut riippua äitinsä helmoissa, pieni ja lapsellinen kun oli ja alituiseen putoili ja itki, tämä Henni pysähtyi Dåhmanin leskenpojan kulmassa juuri kun hevosen kiiltävä, musta harja leiskahti poikajoukon silmien editse.
— Nyt on rauha! huusi Henni ja katsoi synkkään mieheen sinisine lapsensilmineen. — Etkö sitä tiedä? Venäläinen hevonen ei saa olla täällä Ruotsin maassa.
Leijonat purskahtivat nauruun, mutta hätkähtivät samassa, sillä Sorsa oli hirvittävän väkevä mies ja juuri tuolla yhdellä kädellään hänen sanottiin lyöneen pään poikki kymmeniltä vihollisilta ja vielä viskanneen oman irti leikatun käsivartensa vasten ryssän kapteenin kasvoja, hänen mahtaillessaan ja usuttaessaan miehiään Sorsan kimppuun. Sitten vasta oli Sorsa pyörtynyt ja kaatunut. Mutta eipä ollutkaan kuollut. Kotiin oli löytänyt ja tuossa seisoi pidellen oudon ylpeää ruskeaa hevosta ja julmasti katsoen poikiin. Hän katsoi sillä tavalla, että he vaikenivat, Clayhillskin, jonka juuri piti avata suunsa. Pieni Henni ei näkynyt oivaltavan, että yksikätisen miehen katse oli vaarallinen. Hän huusi hellittämättä miehen jälkeen:
− Kuningas suuttuu! Tämä on Ruotsin maata!
Yksikätinen kääntyi niinkuin käännytään vihaista koiraa kohden ja arpi hänen halki lyödyssä huulessaan oli sinisen valkoinen. Hevonen veti jalkojaan syvältä liejusta, sen musta harja heilahteli yli sokean silmän. Mies ja hevonen hävisivät Angelinin portista sisään. Sieltä kuului kalkutusta. Seppä oli työssä. Raudan ja hevosten puutteessa oli pihamaalla pitkän aikaa ollut hiljaista.
Pojat tempoivat Henniä olkapäistä ja käskivät hänen mennä pyytämään puruja äidiltään. Hiiteen hän sai mennä. Sorsa on mies, joka muistaa. Ei ole hyvä kohdata häntä ranta-aittojen takana.
— Mutta hevosella kun on liian pitkä kaula, piti Henni itsepintaisesti puoliaan.
— Entä oma kaulasi! huudettiin ja lisättiin, että olisipa murhamiehillä niin pitkät kaulat, niin ei olisi asiakaan ruveta pyöveliksi.
— Ryssänkaula! huusi Henni.
— Kukonkaula, sinä naskali, vastattiin hänelle — sinun kaulasi katkeaa hakokirveellä!
— Tämä on Ruotsin maata, huusi Henni kalpeana. — Olette huonosti puolustaneet Ruotsin maata.
Kolme kouraa tarttui Hennin niskaan, nostaen hänet maasta.
— Sinä, joka Vihdin pappilassa popsit hernerokkaa ja puolen naulan läskinkappaleita! Sano se vielä, mitä sanoit, niin saat pakaroillesi, että muistat!
Sorsa ilmestyi Angelinin portille ja jäi siihen. Arpi meni nenän alta yli molempien huulien kuin valkoinen nauha. Pojat pistivät kädet taskuihinsa ja lähtivät vaeltamaan Kluuvin kannasta kohden. Ei kukaan puhunut. Jok’ikisen mieleen jäi tyhjä hiha, jonka alapää oli kiinnitetty vyöhön. Tuo mies siis oli ottanut maasta oman käsivartensa ja paiskannut sen vihollisen jälkeen. Sitten vasta hän oli pyörtynyt. Ei mikä mies tahansa hae pellolta irti hakattua käsivarttaan ja paiskaa sitä vihollisen kuonoa päin, niin että viholliselta silmät jäävät verisiksi! Mutta Sorsan äiti itki vieläkin tuota käsivartta, jonka olisi pitänyt joutua siunattuun maahan.
Pojat vaihtoivat nopeasti puheenaihetta. Oli mainittu hernerokka ja joku rupesi tuntemaan nälkää. Clayhills, toinen mies Kustaa Wetteristä, käski Wendelinin Marttia hakemaan nauriita isänsä ryytimaasta — eihän tässä ihminen ollut viikkokausiin saanut sisäänsä muuta kuin sadetta ja pilveä! Wendelin vakuutti, ettei ollut nauriita, Jepu oli itse vetänyt maasta viimeisen nauriin. Ja milloin se muka oli tapahtunut? Silloin kun täällä odotettiin Dåhmanin lesken murhaajaa. Silloin yöllä, pilkkopimeässä ja sateessa! Jepu Clayhills toki muisti asian, hampaitten jäljet hänen oikeassa kädessään märkivät tänäkin päivänä, mitä lienee myrkkyä ollut pahantekijän hampaissa. Mutta niin hän puri, että irti oli heitettävä. Varmaan sellaisten pahantekijöiden veri onkin myrkyllistä, niin vakuuttaa ukko Rosti, ja mahtaa hän tuntea pahantekijät. Henni ehätti tähän sanomaan, että myrkky katoaa, jos saavat kolme kertaa lukea Herran siunauksen. Ehei, Henni, pahantekijöillä on myrkky hampaissa aivan niinkuin käärmeillä. Ukko Rosti, vanha pyöveli, on johdattanut niin monen miehen — ja naisiakin — Siltavuorelle, että hän kyllä nämä asiat tietää. Mutta juuri sinä yönä nousivat viimeiset nauriit Wendelinin ryytimaasta!
No, Töölössä on hyvät naurisaumat, eihän sinnekään kauan juokse.
Töölön naurismaat olivat Leijonilla hyvässä muistissa. Ne pelastivat viime syksynä heidän henkensä. Ryssä on yhtäkaikki tyhmä otus, päättelivät he vieläkin. Sotamiehet olivat käyneet Töölön piian kimppuun ja Leijonat, jotka väijyivät odotettuja jyväkuormia, karkasivat kallioiden takaa esiin. Piika pääsi pakoon, Clayhills eksytti ryssät perässään kallioille, sieltä kiersivät pojat taloon ja paiskasivat itsensä naurismaahan. Mutta sinne toi piika pimeän tultua heille kananmunia. Ja Leijonat nauttivat leskiemännän suosiota koko viime talven.
— Jalat allenne, pojat! korotti Clayhills äänensä. — Sill'aikaa kun odotetaan Kustaata, ehtii joku juosta Töölössä. Kuhlberg, mene sinä, sinähän olet melkein jo sukua!
Kuhlbergin veli, vänrikki, kosi Töölön taloa, sen tiesi koko kaupunki. Eikähän emännässäkään mitään vikaa ollut. Voi vielä saada perillisiä ja on antanut Leijonille monen lämpimäisen.
Kosija oli kuitenkin sodassa, ties missä tilassa tullee kotiin. Ei emäntä raajarikkoa ota. Ja lieneekö edes hengissä.
Alkoi jo tuntua oudolta, ettei Wetterin veljeksiä kuulunut. Leijonat keskustelivat laivoista, joiden pitäisi ensimmäisinä saapua. Gagneur tuo suolaa ja viljaa. Nuori Tobias tuo pakolaisia. Hiton ikävää tämä rauha. Vaan missähän nyt pidetään koulua, kun koulutalo on raunioina. Ja minkähänlaisia opettajia taas tulee. Sellaista ei tule koskaan kuin rehtori Ross oli. Henni Forsius huomautti, että hänen enonsa herra Anders Skugge olisi hyvä, mutta hän ei vielä ole maisteri. Hänen kanssaan kun kävelee Helsingissä, niin on aivan kuin kävelisi Kreikassa.
Taasen odotettiin Wetterejä.
Mutta löytäväthän he heidät rannastakin.
Leijonat tekivät kokokäännöksen ja katsahtivat ohi astuessaan Rajalinin ovelle. Kylläpä oli Agatan mies käynyt surkeaksi. Jos tulisi yöllä vastaan hautausmaalla, niin varmasti uskoisi jonkun nousseen haudasta.
Dåhmanin lesken talosta kuului varovaista liikettä ja portin viisto yläluukku avattiin hiljaa. Pehmeämielisen leskenpojan tappurainen tukka tuli ensin näkyviin ja sitten hänen nöyrät valkoiset kätensä. Nyt hän raotti porttia, tervehti ja kysyi eikö saisi pyytää herroja matalan kattonsa alle. Hänellä oli selvää viljaa, puhtaita ohrajauhoja, niistä saattoi yht'äkkiä pyöräyttää puuroa!
Leijonat ihastuivat ensin, mutta sanoivat sitten, etteivät he rupea kuluttamaan leskenpojan ainoita puuroksia.
Mutta Dåhman seisoi kädet ojolla ikäänkuin hän olisi pidellyt hopeatarjotinta. Hänhän on herroille niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Ilman heitä ei hänessä olisi henkeä, hänet olisi varmasti murhattu yhdessä äitinsä kanssa. Jolleivät herrat Wetter ja Clayhills — ja muitakin oli, joita hän ei voinut muistaa, pimeää kun oli ja hän muutenkin joutui sellaisen säikähdyksen valtaan, ettei tuosta hirmun yöstä voinut muistaa mitään —, niin armottomasti hänet olisi surmattu. Kuka sille mitä mahtoi, että roisto pääsi pakoon. Hän ei ollut laivoista — kaupunkilaisia hän oli. Mitenkä hän muuten olisi tietänyt ruveta etsimään rahoja hänen äidiltään. Olisiko vieras viitsinyt ruveta tällaisesta talonröttänästä edes etsimäänkään. Roisto oli varmasti ennen käynyt talossa ja löysi pimeässäkin kellariluukun. Löysikö hän äidin rahat vai eikö? Kas äiti ei ollut pojalleenkaan sanonut, mihin hän pisti pienet säästönsä. »Sitten voit vannoa, ettet tiedä mistään rahoista», oli äidin tapa sanoa. Eikähän äidillä voinut paljon ollakaan. Ei sellaisella työllä maailmattomia ansaita. Kas, aina täytyi olla hyvin puettuna — äitihän liikkui kaikkein hienoimmissa herrasväissä. Täytyi olla pönkkäesiliinat ja paperinkovat myssyt ja nauhat. Hänen armonsa maaherranrouva ei sallinut huuhdella valtaista pyykkiään Kaupunginlahdessa, vaan se virutettiin lähdevedessä — no, milloin missäkin, oliko Helsingissä puutetta lähteistä. Tavallisesti kuitenkin käytiin huuhtelemassa kultasepällä, se kun oli likinnä. Ja siitäkö Mellinus pöyhistyi niin, etteivät köyhemmät ihmiset enää uskaltaneet käydä hänen pihallaan ottamassa vettäkään. Ja entä raatimies Goviniuksen rouva: ei ketään muuta ruoanlaittajaa suvainnut kuin äidin. Ja kenraalit molemmat, sekä Buddenbrock että Levenhaupt — aina he tahtoivat äitiä auttamaan, vaikka heillä koulunkäynyt kokki olikin ja monet lakeijat ja passarit. Toissa kesänäkin äiti oli Buddenbrockilla, kun kuriiri saapui tuomaan sotasanomaa. Äiti oli juuri panemassa kiinni hopeakirstun kantta, kun kaviot tömisivät pihamaalla. Äiti menee ikkunaan. Siinä jo mies hakkaa ruutuun: »Kuninkaan nimessä...» kuuli äiti ja huusi lakeijaa lähtemään kotiin — ei puhettakaan! Lähetettiin hakemaan upseereja ja viinit tulivat pöytään ja oli iloa ja riemua, sillä sota oli julistettu. Ja sitten heti aamulla lähetettiin sana rumpalille ja vielä sanottiin, että hänen pitää lukea kuuluvalla äänellä, että kaikki tietävät, että hänen majesteettinsa kuningas oli julistanut sodan ryssää vastaan ja ryssä lyödään ja ajetaan Siperian taakse... Äitikin uskoi siihen ajamiseen ja niiasi syvään, kun kenraali itse aamuyöstä tuli kyökin puolelle ja sanoi armollisesti — kenraali oli joskus niin alentuvainen, että puhutteli palvelijoitakin...
Jepu Clayhills — kastekirjassa merkitty Jerobeamiksi — keskeytti Dåhmanin:
— Olet tämän kertonut ennenkin ja meillä on hyvä muisti. Mitenkä jauhojen laita on? Onko sinulla niitä paljonkin?
Dåhman ojensi heti kätensä ikäänkuin puuro jo olisi ollut hopeatarjottimella.
Ei tullut kysymykseenkään oliko jauhoja vähän vai paljon. Hän panee kaikki pataan, kun hänen hyväntekijänsä ja pelastajansa ovat hänen vierainaan. Aijai kuitenkin: käsi märkii vielä, herra Jerobeamin käsi! Ajatella, että roisto iski siihen hampaansa. Ja niin pimeä oli, ettei voinut muuta erottaa, kuin että hän oli hyvin hartiakas. Traktööri Fischerin kokoa! sanoi Dåhman kuiskaten. Kaikki katsahtivat toisiinsa, kun Susisaarten traktööriä mainittiin. Mutta mitenkä oli Dåhmanin polttopuiden laita? Heillä ei ollut aikaa odottaa: laivat saattoivat tulla — pakolaiset ja tavarat. Näitä puitahan ne olivat, joita koko Helsinki kantoi Tallinmäen tonttimaalta. Niitä itkeviä puita! — Ehei, lähdettävä oli, Wetterkin saattoi tulla, se sama oikein: Herttonaisten Kustaa. No, herrat ottavat vaikkapa jauhoja, ehdotti Dåhman, puurohan kiehuu suussa. Puuro kiehuu suussa! totesivat Leijonat ja upottivat kätensä Dåhmanin tuohikoppaan. Jepu, pitkä poika, toinen mies Herttonaisten Kustaasta, taputti Dåhmanin päätä, joka oli kuin lanttu, kalju ja sileä, ja sanoi, että hyvä mies on Dåhman, eikä kukaan unohda niitä herkkuja, jotka matami-vainaja eläessään valmisti. Niin oikein: pormestari Wetterin hautajaisissa kaikkea saatiin kukkuramitalla ja kyllä syötiin! Kolme päivää syötiin. Ja kolme päivää jälkeenpäin maattiin. Ja Töölön isäntä ei noussutkaan enää. Niin, ei noussut! Ja apteekkari oli niin täynnä, ettei hän kyennyt antamaan mitään salvaa tai pulveria. Ne olivat komeat hautajaiset. Ei olisi tarvittu niin komeita, kun sentään jäi niin pieniä lapsia, mutta pormestarinna-vainajan veli sieltä Tukholmasta tahtoi.
Dåhman vaikeni, kyynelsilmin muistellen pieniä orpoja, joiden itku vähäväliä kuului, kesken maljailun ja astiain kilinän. Ensimmäisenä päivänä kaupungin rouvat vuoron perään kävivät itkemässä Wetterin lastenkamarissa. Mutta molempina seuraavina päivinä oli surutalossa ainoastaan herroja. Yhteen otteeseen tanssittiinkin — se tapahtui toisena päivänä. Kolmantena kaikki olivat niin tolkuttomia, että istuivat lattialla ja lauloivat. Ne olivat hauskat hautajaiset. Mahtavatko Kustaa-herra ja Petteri-herra muistaa? Miks'eivät he muistaisi, eihän siitä ole montakaan vuotta. Molemmat sairastuivat ja makasivat lopuksi. He olivat silloin vielä nuoria eivätkä kestäneet niin paljon syömistä ja juomista.
Mutta hyvä mies — nyt ne jauhot menivät! Kopan pohja tässä kumahtelee. No, ei se mitään, hyvä se oli, että maistui. Nyt maistuu Jumalan vilja, mikä vain. Toista se oli silloin, kun ei tiedetty ruoalle määrääkään. Kyllä se äiti-vainaja oli niin väsyksissä, kun niistä Wetterin hautajaisista tuli, että sinappitaikinoilla vain haudottiin jalkapohjia.
Yht'äkkiä kuului ulkoa vihellys, Leijonain oma vihellys, josta he tunsivat toisensa, missä ikinä olivat. Se ei tullut huulten välitse, vaan se oli hammasvihellys. Useimmat eivät koskaan oppineet sitä oikein. Ruutanat, ne juuttaat, olivat nyt sitä opetelleet, kun Selin, kirkkoväärtin poika, se luopio ja koirankuonolainen, oli mennyt heidän puolelleen. Mutta sillä lailla kuin Kustaa Wetter osasi viheltää, ei osannut kukaan. Kissat erehtyivät hänestä. Silloinkin, pääsiäisyönä, kun Leijonat ranta-aittojen takana vartioivat venäläisiä tuleviksi munineen, leipineen, kurkkuineen päivineen kirkosta, tulla pyyhki rustinnan kolli, häntä pörröllään, silmät tulikivenä Leijonia kohden. Se oli luullut kissan kiljahtaneen. Kustaa Wetter se kiljahti! Vihellys, joka nyt kuului, ei ollut Kustaan. Veli Petter ei lähestulkoonkaan ollut vihellyksessään sitä, mitä Kustaa. Eikä muutenkaan. Mutta hänenkin hampaittensa lomitse läksi se oikea sihahdus. Viiksettömät suut jauhoissa kiittivät Leijonat Dåhmania, joka onnellisena kumarteli kuin kenraaleille. Kädessä pahasti tyhjentynyt koppa Clayhills vakuutti hänelle, että hän saa jauhot kymmenkertaisesti takaisin, jahka laivat tulevat. Ja ne tulevat nyt. Varmasti. Kaikilla on kiire kotiin. Sieltä tulevat raatiherrat ja heidän Lottansa ja Gretansa. Suthoff varmaan on ensimmäisenä, häneltä jäivät asiat sekaisin, hän viivytteli liiaksi raatihuoneella. Eikä uskonut kaupungin kirkonkelloja kenenkään muun haltuun.
Oltiin hetkinen ääneti. Tultiin portille. Eikös tuolla seisonutkin Wetterin Petter? Mitä hän siellä seisoo? Eikö Kustaa tulekaan?
— Niin jäivät kauppamies Suthoffilta asiat riipinraapin, toisti Dåhman kunnioittavasti. — Jollei Weckström olisi toimittanut laivaan plootuja ja hopeita, niin Pietarissa ne nyt olisivat. Ne provianttimestari toimitti...
— Ne olivatkin hänestä tärkeämmät kuin Suthoffin rouva ja tyttäret.
Naurettiin. Nauru tarkoitti provianttimestaria eikä Suthoffia. Ja nyt käytiin läpi vanhaa asiaa. Kun Suthoff tuli »Nuoren Tobiaksen» kannelle, niin hän löysi sieltä raskaat hopea-arkkunsa, mutta rouva ja lapset olivat Läntisellä Kirkkokadulla. Kuului komentaneen kipparia kääntämään rantaan ja kippari olisi totellut, mutta muut matkustajat painoivat kauppiaan istumaan hopeakirstunsa kannelle ja lupasivat köyttää kiinni, jollei hän pysy alallaan. Ja alallaanpa hänen täytyi pysyä! Mutta ensimmäisiä hän on, jotka Helsingin rantaan pyrkivät ja samalla hän tuo puotinsa niin täyteen tavaroita, että kaupunki taasen tietää Suthoffin olevan kotonaan!
Se oli tyttö se Suthoffin Greta, kun Erhardtin sillalta otti veneen ja lähti »Nuorta Tobiasta» kohden ja huusi heittäytyvänsä mereen, jollei laiva pysähdy. Laiva pysähtyi. Mitä ei isä saanut aikaan, sen sai tytär. Itse raatiherrat auttoivat kainaloista tyttöä laivaan.
Mikähän siitäkin on tullut, Suthoffin Gretasta, kuninkaan kaupungissa! Tämän mietelmän lausui pää kallellaan Henni ja katsoi suurine silmineen kaupunginlahdelle, ikäänkuin hän olisi puhutellut venettä, joka silloin aikoinaan jäi ajelehtimaan selälle ja löytyi Susisaarten rannasta. Pojat rehahtivat nauramaan ja Kuhlberg vastasi, että helpompi on tietää, miten on käynyt sen villin lehmän, joka on nähty Munkkiniemen metsässä. Se on kai yhtynyt hirvien laumaan — sopii kysyä, mitä siitä tulee. Taasen nauroivat kaikki. Jepu sanoi, että siitä tulee uusi elävä, jota Henni saa kuljettaa nuorassa markkinoilla ja näyttää rahasta — ymmärtääkö Henni? Vai itkemään! Parasta, että tarttuu äitinsä helmoihin ja pitää lujasti kiinni!
Leijonat lähtivät juoksemaan.
Jaa-ah, Dåhmanin jauhot paisuttivat mahaa — mitä törkyä lienevät olleetkaan, mistähän hän ne oli saanut? Selinin ristiäisistä tietenkin, mistä muualta? Hyi helkatti, oksentakaa pois, pojat. Selin on koko talven kätyröinyt ja heiluttanut häntää viholliselle, sitä ei sovi unohtaa! Petter hoi, onko Petter muuttunut suolapatsaaksi?
Petter näytti kaukaa saappaitaan, hän oli saanut saappaat alastomiin jalkoihinsa. Ne olivat sen sotamiehen saappaat, joka tässä vasta löydettiin puunkantopaikalta. Hyvät saappaat, eikä mieskään vielä pahasti haissut. Keppi-Saara veti saappaat ruumiin jalasta, piti saappaita yli yön kirkonrännin alla, ja nyt niillä mennään Espooseen!
Vai Espooseen.
Asia oli sellainen, että heidän täytyi Kustaan kanssa lähteä Espooseen hakemaan Suthoffin rouvaa ja lapsia. Weckström tahtoo, että he ovat Läntisellä Kirkkokadulla, ennenkuin kauppias ehtii kotiin. Sitä ei sovi ihmetellä, sillä kovasti suuttui kauppamies Nuoren Tobiaksen kannella, kun havaitsi itsensä petetyksi. Sitä ei hän ole unohtanut. Weckströmin on syytä pelätä. Ja Weckström pelkääkin. Provianttimestari ei pelkääkään muuta kuin rikasta miestä.
— Älä sinä Petter ole noin olevinasi, sanoi Clayhills. — Antakaa provianttimestarin itsensä mennä, niin teette viisaammin.
— Hänellä ei ole aikaa, sen ymmärtää sellainenkin papana kuin Henni.
— Entä veli, Antres, musikantti?
— Hihihihii! Antres ei ole vielä tullut sodasta.
Leijonat nauroivat yhdestä suusta ikäänkuin olisi puhallettu pilliin. Mutta pillissä oli sellainen pyörivä herne, joka vaikutti, että äänikin pyöri ja sihisi. Myllärin Antres — provianttimestari olisi mieluummin lähettänyt ryssänkersantin asialleen kuin veljensä Antreaksen, ja viisaasti olisi tehnytkin.
— Weckström lupasi hyvin maksaa, sanoi Petter. — Nimittäin, jos elävänä tuomme Suthoffin perheen.
Leijonat rähähtivät taasen nauruun. Kuka sen tiesi, olivatko Suthoffit elossa. Ja entä Espoon karhut? Viimeinkin kun postimiehet saapuivat, niin olivat saaneet haudata ihmisluita — eivätkä edes tietäneet, olivatko ne vihamiehen vaiko omien luita. No, jokin hauta oli kai hät’hätää tehty maantien laitaan ja karhut olivat siinä käyneet aterialla. Kuka sanoi, että ne olivat karhuja? Saattoivat yhtä hyvin olla susia. Petoja varten oli pyssyjä. Kaksi miestä toki piti kurissa kokonaisen lauman.
Clayhills vaikeni. Hänen päänsä läpi lensi, että hänpä lähtee mukaan! Hänen täytyy heti tavata Kustaa. Ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, että Kustaa hakee Hedullan vaikka maan alta. Mutta saattaapa tyttö jo olla tomua ja tuhkaa. Nupurin muori on kovaa luuta. Kun Suthoffin rouva tyttärineen tämänkin vuoden on vääntänyt käsinkiveä — niinkuin kuuluu viime vuonna tehneen, niin ei ole sanottu, että joukosta on paljon jäljellä.
— Vieläköhän Suthoffin täti tanssii? lausui yht'äkkiä Henni.
Pojat eivät nauraneet, mutta he puhuivat niinkuin olisivat puhuneet noidasta. Sellainen sääski — yhdentekevä missä sellainen on! Jollei kauppamies Suthoff olisi rikas mies, niin viskaali olisi aikoja sitten litistänyt hänen rouvansa kämmentensä väliin, ennenkuin hän ennätti pihahtaakaan.
Ja mitä vielä: Maria Suthoff ei kuole roviossakaan. Palovartijat tietävät, että kauppamies oli kuristamaisillaan hänet kerrankin, kun myöhällä tuli kaupunginkellarista ja tapasi rouvansa kaivon luota. Paitasillaan seisoi kuunvalossa — silloin oli kauppamies hänet tappamaisillaan.
Ja tuollaisesta rouvasta on nyt niin hätä, että itsensä Kustaan pitäisi lähteä häntä hakemaan!
Clayhills nosti kätensä. Kaikki olivat hiljaa. Kuului kukonlaulua, pajankalketta, paimenen torvi ja veden loisketta.
— Menkää te laivoja kyttäämään, sanoi Clayhills, — minä etsin Kustaan.
Ja hän niisti nenänsä, pyyhki sormet kupeeseensa, kääntyi ympäri ja läksi nopeasti astelemaan sitä tietä, jonka Helsingin kartantekijät juhlallisesti olivat, tulevia aikoja silmällä pitäen, nimittäneet »Aliseksi Kluuviksi». Nyt ei siinä ollut muuta kuin polku, joka johti kallionnyppylälle ja siitä Suurkadulle, jota myöskin sanottiin Kuninkaankaduksi.
Jepu oli esiintynyt niin päättävästi, etteivät Leijonat edes huutaneet hänen jälkeensä. Mitäpä sellaiset ipanat vielä ymmärsivät kauniista tytöstä. Kustaa ymmärsi ja hän, Jerobeam Clayhills, ymmärsi. Paha vain, että he olivat iskeneet silmänsä samaan tyttöön. Tässä yhdessä ainoassa asiassa eivät he Kustaan kanssa olleet ystävät. Clayhills ei saattanut sallia Kustaan yksinään lähteä etsimään Hedullaa. Tytön itsensä täytyi päättää, kumman heistä hän tahtoi.
Jepu kulki pitkin askelin sitä luikertelevaa polkua, joka yli vuorennyppylöiden ja pientä pajua kasvavien notkojen johti Suurkadulle ja jonka päästä näkyi Kluuvin mylly. Mylly kolisi ja uikutti jauhaessaan tyhjää ja pudotellessaan katoltaan päreitä ja siivistään lautoja. Angelinin kanat olivat tulleet tänne asti ja kukko huusi varoittaen, kun Jepu pyyhki tietään keskeltä laumaa.
Mikä siitä tuleekaan, jos Kustaa ja hän, Clayhills, joutuvat riitaan!
Sensijaan nuori mies mielellään soi, että Weckström saisi kuulla kunniansa rikkaalta Suthoffilta. Muutenkin on Weckström niin pöyhistynyt, että kuvittelee olevansa Helsingin pää ja pormestari. Hän hallitsee jyvälaarit ja tuulimyllyt ja keisarinnan hevosen, mutta mikäpä hän on muu kuin moukka.
Tuu-tuu-tuu-tuu-!
Mellinuksen lehmä astui säikähtyneenä kadulle. Sen riippuva vatsa hölskyi puolelle ja toiselle sen juostessa torven ääntä kohden. Tuu-tuu-tuu-tuu! Viisi lehmää näkyi paimen saaneen kokoon. Ja Suurtorilta päin tuotiin vielä yhtä. Piika sitä talutti. Se oli uusi lehmä, hiljan nähtävästi tuotu Helsinkiin, kun ei se vielä tuntenut kaupungin tapoja. Aika maakalainen! Clayhillsin täytyi kysyä, kenen se oli. Piika vastasi, että se oli Nurmijärveltä, raatimies Burtz sen eilen oli ostanut. Tällainen takkuselkä, tällainen killisilmä, tällainen hoikkamahainen — ja tämän pitäisi kantaa Pyhäinmiesten tienoilla. Ei sitä kukaan uskoisi. Puskevat vielä kaupungin lehmät... Piika puheli lakkaamatta, vitsan ja nuoran avulla johdattaen raatimies Burtzin uutta kotieläintä kaupungin pääkatua pitkin paimenen luo, joka seisoi Kluuvin kaivon ääressä, toitottaen torvellaan, ympärillään ne harvat lehmät, jotka oli saanut kokoon. Piikaa pidätettiin kulussaan pari kertaa. Kaikki toki näkivät, että kaupunkiin oli tullut uusi lehmä, ja halusivat tietää, kenen se oli ja mistä saatu. Olihan siinäkin ihmettelemistä, että yht'äkkiä oli voitu löytää lehmä, jonka sai ostaa.
Mutta yläkerran ikkunassa Pahlmanin talossa hautausmaan laidalla katseli raatimies Burtzin rouva lehmän kulkua. Clayhills näki hänen olevan neglisheessä ja arveli, ettei sopinut tervehtiä. Rouva kuitenkin rupesi viittomaan ja lyömään ruutuun ja Clayhills arvasi, että hän nyt kiireesti tulee alas ja tuo terveisiä Tukholmasta. Hänen olisi tehnyt mieli peräytyä, juosta Yliselle Kluuville tai myllylle tai minne tahansa. Hän tunsi, että tukholmanterveisten takana piili jotakin varsin ikävää ja vakavaa: koulu, vapauden menetys, tilinteko kaikista Leijonien urotöistä. Mutta Burtzit olivat hänen kummejaan. Ja raatimiehen rouva seisoi samassa portailla, yllään lyhyt punaraitainen alushame ja valkoinen pitsiröijy, ojentaen käsiään kuin omaa lastaan kohden.
— Jerobeam, siunattu lapseni, sanoi hän ja tuli ulos kadulle asti.
Jepu suuteli hänen kättään ja vilkaisi taakseen, etteivät Ruutanat tai Leijonat vain olisi siellä näkemässä. Kummitäti tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä huulille. Tukholma oli tuonut häneen oudon makean tuoksun, joka kohosi povelta ja käsivarsista. Jepua pyörrytti ilkeästi ja samalla hänen teki mieli repiä pois pitsitetty vaate rouvan povelta.
— Jerobeam, Jerobeam, minkä näköinen olet! Miksi jäit tänne, miksi teit hyville vanhemmillesi ja minulle sen surun, että jäit tänne? Onko totta, että täällä äidit ovat teurastaneet omia lapsiaan ja syöneet niitä? Niin kerrottiin Tukholmassa. Eikä meilläkään paljon parempaa ollut. Voin sanoa syöneeni vatsani täyteen sen ainoan kerran, jolloin minä oli Burtzin, kummisetäsi kanssa kutsuttu päivällisille kamreeri von Berthnerin luo. Siellä oli kaksitoista ruokalajia, paitsi voileipäpöytää. Ne päivälliset maksoivat kummisedällesi aika lailla — tietäähän sen, kun kaikki vaatteet oli teetettävä alusta alkaen! Ukko tahtoi välttämättä, että olisin comme il faut. Ja minä olinkin! Tukkukauppias von Plagman kysyi, oliko toilettini Turusta, — melkein teki mieleni valehdella, olisihan ollut muhkeaa sanoa, että täällä elämme aikamme tasalla. Sanoin, että lähtömme tapahtui niin äkkiä, ettemme ehtineet saada paljon mitään mukaamme. Yritin kehua Turun makua, mutta siihen ne sanoivat, että kaikki muotiartikkelit, jotka eivät Tukholmassa enää tee kauppaansa, kuljetetaan Turkuun ja menevät täydestä. No niin, silloin söin vatsani täyteen, mutta mitään en voinut ottaa mukaani, en edes taskuun, ja Forsteen valittiin valtiopäiville... Eikö sinulla ole muita vaatteita, siunattu lapseni? Jos ukon vaatteet sopisivat sinulle — muuten hyvät vanhempasi säikähtävät. Ovatko Suthoffit elossa? Kerrottiin, että rouva olisi kuollut, ja myöskin kerrottiin, että hän olisi elättänyt henkeään tanssimalla venäläisten edessä. Onko se totta? Suthoff on käynyt ylpeämmäksi kuin ikinä. Tuskin hän meitä muita pakolaisia näki. Hän on rikastunut, hän. En ole mikään paha ihminen, mutta minun täytyy sanoa, että jollei hän saa rangaistustaan, niin ei ole oikeutta maailmassa. Mikä hän luulee olevansa? Viipuri ja Viipuri ja Viipuri — miksei hän ole muuttanut Viipuriinsa! Siellähän hänellä olisi arvonmukaista seuraa ja sukua. Me helsinkiläisethän emme ole minkään makuisia. Mutta olkoon, kylläpähän vielä putoaa korkealta ratsultaan... Tule vähän tänne ylös, sinä siunattu lapsi, olen ohuissa vaatteissa — katsopa, käsivarteni ovat kananlihalla. Minulla on täällä vähän Tukholman tuliaisiakin: makeisia Berendsiltä. — Sano, ehkä sinun on nälkä? Onhan meillä toki vähän eväitäkin jäljellä. Ja eilen saimme ostaa lehmän. Mutta se ei vielä lypsä. Saat uskoa, että kummisetäsi suututti Tellqvistin, kun vei lehmän Tellqvistin nenän edestä. Ah, pelkäsin heidän repivän kappaleiksi koko elukan. Kumpikin veti sarvestaan. No niin, eihän Tellqvist sentään uskaltanut loukata raatimiestä — se voisi koitua hänelle hyvin ikäväksi jutuksi... Ah, todella, kyllä erehdytte täällä kotona, jos luulette, että meillä Tukholmassa oli makeanleivän päiviä. Meitä kohdeltiin niinkuin emme olisi Ruotsiin kuuluneetkaan. Rouva Govinius itse — ajattele: hieno rouva Govinius — kaupitteli sormustaan — ah, hirvittävää! Me pakolaiset tuskin saimme ostaa omilla rahoillammekaan. Kyllä minä siunasin ja kiitin Jumalaa, kun istuin laivan kannella. Vaikka se olikin kauhea matka — ihmisten täytyi kulkea ruumassa ja siellä oli pahempi siivo kuin meidän Kaupunginlahtemme rannassa. Mutta onko totta, että Dåhmanin leski on murhattu? Eikä vielä tiedetä, kuka on murhaaja? Kuka nyt valmistaa Helsingin pidot... Onko totta...? Mutta tule vielä, että suutelen sinua. Kas, kummilapseni ovat minulle rakkaat kuin omat lapseni — jos minulla olisi niitä ollut. Jumala on ne minulta kieltänyt. Ja sinä olet tullut niin suureksi ja kauniiksi, poika. Enhän minä vain ole käynyt kovin laihaksi ja rumaksi? Saat nähdä, jahka panen ylleni hienon tukholmalaisen pukuni...
Jepu Clayhills seurasi häntä. He astuivat jyrkkiä, pimeitä portaita. Portaat parkuivat askelten alla. Mitähän kummitäti aikookaan, ajatteli Jepu, ja seikkailu alkoi tuntua hauskalta. Joko hän antaa ruokaa tai hän tahtoo suudella oikein mielinmäärin, niinkuin vaimoihmiset näin miespuutteen aikana tahtovat. Ruoka olisi Jepun kannalta ollut tervetulleempaa. Leskenpojan jauhot purivat vatsassa. Arvaahan sen: Selin antoi tietenkin tunkkaantuneimmat jauhonsa, kun leskenpoika ensin oli kanniskellut käsivartensa loppuun tarjotessaan hänen kahdennentoista lapsensa ristiäisissä. Mutta kummitäti tuli ikkunan kohdalle ja näki siitä kirkkotarhan ja pillahti itkuun ja puhui tykkänään toisista asioista. Kaikki he, pakolaiset, olivat sanomattomasti kaivanneet tätä kotikirkkoaan ja hautausmaataan. Hänkin oli ajatellut, että kun saisi edes kuolleena päästä tänne kotikirkon juurelle. Ei mikään paikka maailmassa kuitenkaan ollut helsinkiläiselle niin rakas kuin tämä punainen kirkko tässä. Hekin olivat muualta muuttaneet, mutta olivatpa ehtineet kiintyä tähän pieneen kaupunkiin. Hm, ajatteli puolestaan Jepu, ei näy tulevan ruokaa enempää kuin suudelmiakaan. Ja hän selitti kummitädille, että hän lähtee nyt tapaamaan Kustaata, joka hakee Espoosta Suthoffilaiset, ennenkuin kauppias ennättää kotiin. Mutta silloinkos kummitäti vasta rupesi kyselemään. Luuleeko joku Maria Suthoffin vielä olevan hengissä? Sellainen hento ihminen — sanottakoon hänestä mitä tahansa: ei kenellekään hän pahaa tehnyt, ei kärpästäkään saanut tapetuksi. Liian hyvä hän oli kauppiaalle, mokomalle ylpeälle pöpölle. Kas, kun on oleskellut Ruotsissa ja nähnyt, kuinka oikein ylhäiset naiset käyttäytyvät, niin ei voi tuomita Maria Suthoffia yhtä ankarasti kuin ennen. Hänen olisi pitänyt olla Tukholmassa — siellähän sellaista sallitaan, joka täällä näytti pahimmalta synniltä. Mikä Jakob Suthoff luulee olevansa? Ei ketään pakolaisista ollut tuntevinaan, vielä vähemmin auttoi, vaikka olisi nähnyt nälkään kuolevan. Hollantilaisten jalokivikauppiaiden kanssa seurusteli ja Tukholman juutalaisten. Ulkomailla kuljeskeli renkinsä saattamana. Mutta kyllä Jumala hänet nujertaa. Ehkä saamme sen piankin nähdä. Luulenpa, että se alkaa Gretasta — ja on jo alkanut! Ei, ei, ei, en sano enempää. Ei, älä kysy enempää, poikani. Tiedäthän, etten tahdo puhua pahaa kenestäkään. Sano, eihän kummitäti ole pahasti laihtunut ja vanhentunut?
Clayhills vakuutti hänen käyneen niin lihavaksi ja kauniiksi, että jos sattuisi niin onnettomasti, että setä kuolisi, niin kosijat vielä saattaisivat tapella hänen portillaan. Jepu hätkähti itsekin sanojaan — sellaisia oli joutunut käyttämään venäläisenä aikana.
Mutta nyt oli jo tulinen kiire. Hän ei tahtonut päästää Kustaata yksinään matkalle, kun tiesi, miten paljon petoeläimiä nykyään oli liikkeellä.
Ja Jerobeam Clayhills suuteli nopeasti kummitätinsä kättä, pyyhkäisi alas kiljuvat portaat ja läksi juoksemaan toria kohden.
Helsingin Suurtori heräsi sekin sateen tauottua elämään. Se oli haavoitetun, alasti riisutun olennon surullinen herääminen tainnostilasta. Kellotapulin sortunut kivijalka ammotti suurena, neliskulmaisena läpenä, jonka sisästä hiiltyneet parrut törröttivät. Koulutalo oli menettänyt kattonsa ja yläkerta näytti ujostelematta seinät, joiden sisäpuolella oli annettu niin paljon terveellistä kuria ja Herran nuhdetta ja joihin teinit olivat piirustelleet ongelmallisia vertauskuvia ja tunnuslauseita. Sateen huuhtoessa rappausta olivat piirrokset käyneet entistä arvoituksellisemmiksi ja ikkuna-aukot tuijottivat kuin puhkaistut silmät asunnonjäännöksiin ylt'ympärillä, sortuneihin uuneihin ja kaikkinaiseen sälöön, josta nousi nokkosia ja horsmanvarsia ja jonka seasta erottui näkyviin saranoiltaan kiskaistuja ovia, ikkunaluukkuja, suuri ruostunut pata täynnä sadevettä, tapulin viiri, pyssynperiä, pistimiä, osia pinna-aidasta, vanhoja makuupatjoja ja niistä varisseita pahnoja. Kaiken sälön yläpuolella näkyi lasihelmillä silattu naisen kenkä, joka oli nostettu seipään nenään ja kimalteli iloisesti.
Raatihuone ja »Korttekaarte» sekä ennen kaikkea kirkko tuntuivat ylhäisiltä sen loan ja sekasorron keskellä, joka vallitsi torilla, aina Tallinmäelle asti ja molempien Kirkkokatujen alalatvoille. Nämäkin rakennukset olivat kuitenkin kärsineet: tuuli sisään ja satoi sisään. Niiden edustalle oli sotkeutunut kaikki, mitä vuosien mittaan oli kannettu ja laastu rakennuksista, sekä lisäksi kaikki, mitä omat ja vihollisten sotajoukot olivat sinne jättäneet. Vain lautoja ja puunpätkiä myöten päästiin kulkemaan kuivin jaloin. Oljet ja heinät tosin sitoivat jonkin verran lokaa, varsinkin kestikievarirakennuksen ympärillä, missä matkustajien hevosilla oli vakituiset syöttöasemansa, mutta raatihuoneen- ja Tallimäkeä juoksi vesi kohisten Suurkatua kohden. Katoilta tippuneet tuohet ja turpeenkappaleet purjehtivat vedessä, asettuen yhtämittaa poikkiteloin ja aiheuttaen pieniä putouksia ja vesien haarautumisia. Kanat ja pikkulapset askartelivat terhakasti märässä ruohikossa ja putousten ääressä. Paimenen torvi yhä vain toitotti Suurkadun päästä. Toitottiko mies vielä täältä lehmiä lisää? Eikö hän tietänyt, että Weckströmin lehmillä oli ruokaa kotona? Kaksi lehmää oli tuotu Suthoffin taloon. Ne ammuivat kuullessaan torven, ne eivät ammuneet nälissään — tämän tiesivät vaimot, jotka tulivat tyhjentämään likaämpäreitään ja torumaan lapsia — oikeastaan syyttä suotta, tai siksi kai, että lapsia aina piti torua. Mutta mikä se oli ilmestynyt tuonne Hämeenkadun päähän? Siinä oli pitkät rattaat, joiden aisojen väliin hevosen valjaat näkyivät luhistuneen sikinsokin. Mitähän niissäkin oli kuljetettu? Kun ei olisi ollut tykki. Ja koskahan nuo raskaat vankkurit siihen olivat ilmestyneet? Täytyisi koettaa toimittaa pois niin pian kuin mahdollista.
Raatihuoneen ovet olivat selkoselällään ja sisältä kuului kiivaita miesääniä. Vuoron perään tulivat portaille raatimies-kauppiaat Streng ja Burtz, puhuen portailta vuoroin sisään päin, vuoroin torille, ikäänkuin torilla olisi ollut markkinakansa, joka piti nostattaa aseihin. Heidän sanansa kuitenkaan eivät tarkoittaneet mitään sellaista. He huusivat ihmisiä koolle luutineen ja talikkoineen. Mitä kaupungin asukkaat ajattelivat: eivätkö he nähneet tätä silmitöntä siivoa! Mikä siitä nouseekaan, kun maaherra saapuu? Burtz puhui yli torin majataloon:
— Tellqvist, oletko tullut kuuroksi. Siellä sinun pihamaallasi kuuluu ääntä kuin siantappajaisista: tule itse ja tuo akat tänne. Mikä nuo rattaat on jättänyt tuonne keskelle tietä? Tarttukaa kiinni ja viekää syrjään. Herran nimessä, kotiinpalaava sotaväki ei pääse läpi. Maaherra saapuu, raatimiehet saapuvat. Selin! Selin, linkoa jotakin Tellqvistin otsaan: hän on kai tykinpaukkeesta tullut kuuroksi. Tehän olette täällä niin urhoollisesti puolustaneet kaupunkia.
Majatalon isäntä vihelteli portaillaan, tuijottaen virstantolppaan, joka ei tietänyt, mille puolelle kaatuisi.
Raatimies Burtz sai pauhata. Hänellä, Tellqvistillä oli muuta mielessä nyt kuin ryhtyä auttamaan raatiherroja. Olisiko hänen pitänyt unohtaa, että Burtz hänen käsistään vei lehmän? Eilisaamuna se oli tapahtunut. Ei hänellä niin huono muisti ollut. Ei, muuta hänellä nyt oli mielessä: Weckström, provianttimestari, oli käskenyt varustaa evästä matkalle Herttonaisten nuorta herraa varten. Heillä oli jotakin tekeillä. Tellqvist vihelteli portaillaan, kuuli yht'aikaa, mitä tapahtui hänen omalla pihamaallaan ja raatihuoneella sekä vielä lisäksi, mitä tapahtui Suthoffin talossa ja muissa taloissa, aina Katajanokkaa, Suota, Siltoja ja Susisaaria myöten. Hän vaistosi, missä par'aikaa riideltiin, missä kätkettiin varastettua tavaraa, missä aviomies veti piikatytön vierelleen tallinparvella, missä...
Mutta nytpä raatihuoneen kellarista astui mies, varovasti katsellen ympärilleen ja sitten nostaen käsivarsilleen raskaan ja epämukavasti kannettavan esineen. Majatalon isäntä nuuski eteensä — kaupunginkellarissa oli ollut niin monenlaisia, ettei ensi hetkenä saattanut arvata, kannettiinko sieltä viinitynnyriä vaiko ryssän nurkkajumalan kuvaa, vaiko Sigrid Silcken kirkkovakkaa. Mutta samassa hetkessä kun hän tunsi vanhan, kuuron Silcken, hän tiesi, että kantamus oli lapsen kehto. Sigrid oli viime viikolla synnyttänyt terveen poikalapsen. Sen otuksen isästä tuskin muilla oli tietoa kuin pirulla. Mutta kehdon se tarvitsi sekin ja raatihuoneellehan se oli kulkeutunut Helsingin komein kehto. Kuinka Silcke uskalsi tuohon kehtoon tarttua? Eikö miesraukka tietänyt, että se oli seeteripuusta ja että sen omistajaa juuri odotettiin kotiin? Eikö hän tietänyt, mitä koko Helsinki tiesi, että kuolema tai onnettomuus pian kohtaisi jokaista, joka siihen kehtoon laskettiin? Kuinkas olikaan: pojat kuolivat, tytöt tulivat onnettomiksi — niin kai se oli. Sellainen oli tarina Helsingin komeimmasta kehdosta. Missä olivatkaan Sigridin kavaljeerit nyt? Tässä on yksi, naurahti jossakin syvällä Tellqvistin omassa rinnassa. Ja hän muisti muutamia nautinnon kertoja kapakassaan, kun Sigrid oli tullut sinne asialle. Kukapa ei olisi sitä marjaa maistellut.
Mutta nytpä tuo äijä joutuu suoraan suden suuhun. Mitäpä hän huomaisi, että raatihuoneen ikkunasta seurataan hänen kulkuaan, joka on hidasta kuin täin tervassa. Ensin ilmestyivät ikkunaan Burtzin suuret, pyöreät kasvot, sitten Strengin pitkät, laihat. Varkausko keskellä päivää? Mitä tuo mies kuljetti raatihuoneelta?
Raatiherrat läksivät nopeasti tulemaan alas. Vanha Streng kompasteli portaissa, mutta Burtz tuli ulkoportaille asti ja siitäkin alemma, hypäten vanhalle ovenpuoliskolle, joka loassa teki astinlaudan virkaa.
— Näkeekö veli? sanoi hän virkaveljelleen, kun tämä ennätti portaille. — Se on lapsen kehto.
— Miksen minä näkisi, vastasi Streng. — Kehtoja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme itsekin maanneet kehdossa.
— Eikö veli näe tässä mitään muuta? kimmastui Burtz.
Riidan esine oli tällä hetkellä maassa. Sitä saattoi helposti tarkastaa. Aurinko paistoi siihen ja vanha mies pyyhki hikeä otsaltaan, ennenkuin uudelleen ryhtyi tarttumaan kantamukseensa. Hän pyrki Hämeenkadulle, jossa oli rattaat keskellä liejua. Streng veteli leukaansa.
— Muistakaamme keitä olemme. Järjestys täytyy palauttaa. Mutta en näe mitään aihetta puuttua tuon miehen kulkuun.
— Mutta kehto raatihuoneella! huudahti Burtz. — Mitä raatihuoneella tehdään kehdoilla? Selin, kirkonisäntä, ketä täällä raatihuoneella on soudatettu? Ukko, ukko, pysähdy! Vai niin: vanha Silcke, jollen erehdy. Pysähdy, jollet tahdo raastupaan. Selin, Selin, ketä tuossa huonekalussa on soudatettu? No, vastaa sinä, Tellqvist, äläkä siinä viheltele, senkin klarinetti. Veli Streng, en ole rauhan mies tässä suhteessa, veli tietää sen. Täällä ei jäniksen käpälällä toimiteta mitään. Täytyy tarttua karhun kämmenellä, piru vie. No, Selin, tule tänne ja sano, onko tuo lapsen kehto vai onko se sian kaukalo? No, pääsetkö tänne, et ainakaan sinä ole nähnyt nälkää tämän sodan aikana. Onko tuo lapsen kehto vai sian kaukalo?
Selinin punaiset täysikuukasvot katsoivat kantamuksen takaa, jota hän kaksin käsin raahasi sylissään. Hän vastasi sävyisästi:
— Lapsen kehto, veli hyvä. Tiedän sen näkemättä. Täällä on ollut tekemistä, saan vakuuttaa, majoitusta, muonitusta, sovittelemista ja lisäksi ainaista sadetta. Paljon muuta ylimääräistä saattaa löytyä kaupungin kellarista, kun etsitään.
— Täytyy toimittaa suursiivous, sanoi Streng. — Järjestyksen täytyy palata.
— Jumaliste, tämä on liikaa! huohotti Burtz ja hänen suuret kellahtavat hampaansa haukkasivat näkymätöntä saalista.
— Mitä ylimääräistä? Onko viinikellari ehkä täynnä pikkulapsenruumiita?
Hiki valui alas Selinin kasvoja, tipahtaen valkoiselle silkille ja kultaisille tupsuille, joita hän kantoi sylissään.
— Pelastetut molemmat! sanoi hän, vuoroin levitellen vaatteita, vuoroin vetäisten kädellä hikeä kasvoiltaan. — Sekä ratsuväen lippu että jalkaväen lippu. Voimmehan toki iloita siitäkin, että kaupungin liput on pelastettu.
Burtzille ei enää kelvannut mikään. Hän löysi hometta Helsingin vaakunasta, niin, ja pitkin kangasta oli tahroja. Hän lausui yhteen kyytiin tuomion koko sotavuoden aikaisesta komennosta ja kaikista kätyreistä ja lautastennuolijoista. Sama jumalaton siivo kellarista istuntosaleihin asti. Ruumiita ja raatoja yhä vielä kaupungin kaduilla, lasten kehtoja raatihuoneen katon alla. Mitä kuljettavatkaan koirat tuolla? Onko tämä kristittyä yhteiskuntaa? Pyssy tänne, hän ampuu omin käsin ne julmetut, ne kanaljat!
Burtz oli puhuessaan likenemistään likennyt portaita ja seisoi ylimmillä askelilla, kun huomasi koiralauman kirkkomaalla. Streng hiljensi häntä muistuttamalla, että hänen omat koiransa näyttävät olevan joukossa.
Selinin ohimoilla pullistuivat suonet. Ja ne nousivat vielä jonkin aikaa, kun raatimies veti esiin laivasillan huonouden, hevosten puutteen kaupungissa, jopa senkin, ettei kuulunut olevan edes ehtoollisviiniä. Viimeisen moitteen kuullessaan hymähti Selin ja kysyi, tunsiko arvon veli Burtz tarvetta nauttia pyhiä armonvälineitä. Viiniä oli, vaikkapa koko kaupunki olisi sunnuntaina halunnut kommuniseerata. Hän kirkonisäntänä mahtoi sen asian tietää. Totta oli, että yritys tehtiin viedä ranskalainen viini kellarista. Sanottiin, että sairaat sitä tarvitsivat. Mutta hän läksi itse venäläisen päällystön puheille eikä kukaan enää hiiskunut sanaakaan ehtoollisviinistä.
Streng kertoi, että kirkonkellot tulevat ensi laivalla. Suthoff on kaiken aikaa valvonut niiden turvallisuutta. Hän ne vei ja hän ne tahtoo tuoda.
Kuin palkattuna ilmaantui Tellqvist nyt raatihuoneen eteiseen. Mikä muutos olikaan miehessä tapahtunut!
— Herran rauhaa, sanoi hän, ojentaen kätensä ensin Strengille, sitten Burtzille ja vihdoin Selinille. — Iloitkaamme ja riemuitkaamme, koska vihollinen on taas voitettu ja rauha palannut, sekä rauhan mukana meidän esivaltamme. Vihollisen hävitys on jälleen ollut kaupungissamme hirmuinen emmekä vielä ole jaksaneet...
Burtz pyöristi silmänsä. Tellqvist oli viattoman ja viekkaan näköinen ja tyhmä Streng asettui häntä kuuntelemaan niinkuin pormestari kuuntelee lähetystöä — vaikka toivoisikin pormestariksi, vanha aasi! ajatteli Burtz. Häntä, Burtzia ei Tellqvist petä.
— ... poistaa jälkiä jatkoi majatalon isäntä, — niinkuin näkyy. Mutta toivokaamme, ettei meitä tuomittaisi, sillä millä tuomiolla me tuomitsemme, sillä tuomiolla pitää meidätkin tuomittaman. Toivomme — ja näemmekin —, että esivaltamme iloitsee hyvän terveyden lahjasta ja saamme kai pian odottaa...
Burtz iski keppinsä kivipermantoon.
— Tee nyt ristinmerkit samalla ja lyö pääsi tuohon kynnykseen. Uskomme, että sinusta sill'aikaa on tehty venäläinen pappi ja että olet pomiluinut vatsasi täyteen ja arkkusi täyteen. Sen olet jaksanut, piru tietköön. Mutta voit säästää puheesi siihen, kun suotuisat tuulet tuovat kotiin muut. Eipä sinua näkynyt missään silloin, kun me ensimmäiset saavuimme. Olit »matkoilla» ja tavernisi hoiti itseänsä niinkuin virstan tolppakin tuossa, jota et ole jaksanut oikaista pystyyn...
Streng laski kätensä Tellqvistin olkapäälle.
— Kiitämme hyvistä toivotuksistasi ja lopetamme tämän keskustelun tähän. Järjestys täytyy saada aikaan. Pian saapuvat muut ja maaherraakin voimme pian tervehtiä... Älä huoli, Tellqvist, tehdä tikusta asiaa. Ja sinä, veli Burtz — missä ovat kaupungin palvelijat, kun eivät ole paikalla? Älä yksin kanna, Selin, tulemme auttamaan.
Streng riensi nostamaan Selinin avuksi. He raahasivat pientä rautakirstua ja siinä oli kantamista kahdellekin hengelle.
Burtz ja Tellqvist seisoivat vastatusten. Ensin sylkäisi Burtz, huutaen, ettei hänen sanojensa merkitystä tarvinnut pienentää: hän oli vasta päässyt sanottavansa alkuun ja paljon pahempaa oli sanomatta. Tellqvist sylkäisi sitten ja vetosi Strengiin ja Seliniin: hehän kuulivat, mistä häntä syytettiin. Hän muka ristinmerkkien tekijä ja pomiluitsija — kiehuva helvetti, tätä loukkausta ei unohdeta! »Tuonne ylhäälle» siitä mennään ja siellä saa raatimies tietää, onko lakia Ruotsin valtakunnassa, vai veivätkö pelkurit sen mukanaan niinkuin kullat ja hopeat.
— Pelkurit! sanoi Burtz. — Lausupahan se uudestaan! Te kuulitte, kanssaporvarit, että hän sanoi minua pelkuriksi.
— Emme mitään kuulleet! vakuutti Streng. — Emme mitään tahdo kuulla. Rauha on palannut, järjestyksen pitää palata. Hillitkää mielenne ja muistakaa asemanne kaupungin johdossa. Täällä ovat toden teolla säilyneet kirkon hopeat. Ja minä kun niin varoitin jättämästä niitä tänne. Maan povi säilyttää yhtäkaikki hyvin.
— Mutta ne olivatkin syvällä, kehui Selin. — Suthoffin puodin alla. Hän itse oli mukana kaivamassa. Saivat lähettää laivasta kiiruhtamaan. Unohti rouvansa ja lapsensa kotiin ja kädet mullassa läksi samassa kuormassa kuin kirkonkellot. Saa nähdä, tuoko omat hopeansa kotiin yhtä hyvässä kunnossa. Ja kyllä me kirkonkellojenkin kanssa hikoilimme. Suthoff unohti rouvansa ja lapsensa, mutta kyllä kaupungin tavaroista pidettiin huoli.
Burtz naurahti pahasti.
— Vai niin sinä luulet, kirkkoväärti. Saat nyt nähdä, jahka kauppias palaa, kirkonkellotko hänellä on lähin asia. Vaikka olisivat tuhannen nuuskana.
— Eivät ole, sanoi Selin. — Eheät ovat. Se jo sovittiin täällä, ettei niihin kosketa, ennenkuin Helsingissä. Ne pantiin hyvin.
— No, no, no, ole sinä vain uskollinen kauppias Jakob Suthoffille — varmasti hän on mahtavin mies Helsingissä tällä hetkellä. Sillä hän on rikkain.
Ärsyttääkseen Burtzia liittyi Tellqvist Seliniin. Täytyihän se sanoa, että kaupungin parasta Suthoff katsoi. Hänhän väitti, että Helsingin satama oli parempi kuin Tukholman satama! Sananvaihto jatkui, huolimatta Strengin väliintulosta. Kauppias Tellqvistillä ja raatimies Burtzilla oli vanhoja vihoja ja niitä esiin vetäessään he viittasivat tuon tuostakin »ylhäälle», missä oikeussalit sijaitsivat. Sitä oli paljon vanhempaakin kuin eilispäiväinen lehmäjuttu. Virstanpatsas Helsingin majatalon edessä oli kuin olikin vinossa, mutta moni muu asia oli vielä enemmän vinossa. Virstanpatsas Helsingin Suurtorilla kuohuu itsestänsä nurin, sillä maa siinä on vanhaa merenpohjaa. Mutta jos omatunto on vinossa ja kiehuu ja kuohuu, niin se on hullumpaa. Kukahan nekin kähvelsi — ne kaksisataakolmekymmentä taalaria, jotka tervalastista vielä olivat tulevat Burtzille? Kaupungin mahtimiehet väläyttelivät toisilleen silmänvalkuaisiaan. Toinen sanoi: — Eikä tapahdu kuuna päivänä, että Nils Burtz tulee pormestariksi, kun Forsteen jälleen menee valtiopäiville. Siitä pidän minä, Karl Tellqvist, huolen. Kyllä se tunnetaan, että kun herrat pelkäävät nahkaansa, niin he lähtevät pakoon. Sitten ollaan vielä tyytymättömiä niiden toimiin, jotka ovat pysyneet kotona ja valvoneet kaupungin parasta. Minun saappaastani tulee ennemmin pormestari kuin sinusta!
Ja toinen sanoi: — Sinä koira tulit ryssänsaappaissasi, Jumalan sana huulilla, mutta »täällä ylhäällä» tavataan!
Tellqvist oli jo torilla. Hänen korkeat, uudet saappaansa tekivät mahdolliseksi mukavasti kulkea läpi liejun. Virstantolpan luona seisoi malttamattomana solakka nuorukainen, yllään liian väljät vaatteet.
Tellqvistin suu meni häijysti vinoon. Kaikkea tässä! Kiehuva helvetti, mitä Kustaa Wetterillä oli tekemistä? Kuljeskella kujia ja teitä poikajoukon kanssa, joka ei muuta tehnyt kuin varasteli. Mutta Kustaa Wetter saattoi kerran olla suuren omaisuuden haltija, jos vain osasi pitää rahasta kiinni.
— Tuli pistäydyttyä raatihuoneella, sanoi Tellqvist, niinkuin olisi puhutellut ikäistään ja kaikin puolin vertaistaan. — En ollut vielä tavannut Burtzia ja Strengiä. Tuleekohan Burtzista nyt virkaatekevä pormestari — mitä Kustaa luulee?
— Eikö veljeni tuonut teille sanaa? keskeytti nuorukainen.
Tellqvist katsoi nopeasti puhujaan. Herttonaisten isännyyskö nyt äkkiä oli noin nostanut Kustaan niskat? Ei suinkaan poikajoukon päällikkyys? Jokohan tuota pitäisi kutsua viskaaliksi? Tellqvist säilytti tuttavallisen puhetavan ja otti esille parasta viinaansa. Kyllä Petter oli käynyt tuomassa sanan. Vaan ei kai tässä kovin kiire ollut. Weckström läksi vielä Suthoffin talolle. Oikein sinne vietiin kuormallinen hirttä ja lautaa. Kai... kai... tämä ryyppy oli oikeaa laatua? Kas, se oli sitä samaa, mitä tarjottiin pormestari Wetter-vainajan hautajaisissa. No, hän oli sitä säilyttänyt, kun herrat kaikki sitä silloin niin kehuivat. Pommerista se oli alkujaan. Kai Kustaa muisti? Ne olivat komeat hautajaiset. Hanhetkin olivat Pommerista — niissä ei ollut lihaa, kaikki oli pelkkää rasvaa.
Kustaa Wetter oli sanomaisillaan, ettei saanut tuoda hänen näkyvilleenkään sitä viinaa, mitä oli ollut hänen isänsä hautajaisissa. Mutta eihän hänen käynyt näyttäminen, että tuo pommerilainen juoma silloin oli saattanut hänet meripuotien takana ylenantamaan, niin että hän oli menehtymäisillään. Kukaan ei ollut häntä nähnyt, hän oli hautajaishumusta paennut sinne yksinään.
— Pommerilainen on väkevää, sanoi Tellqvist suutaan maiskuttaen. — Kustaa oli silloin vielä nuori.
Kustaa Wetter ei voinut estää punaa nousemasta kasvoilleen. Hän ei mihinkään kajonnut niin vastenmielisesti kuin muistoon isänsä komeista hautajaisista. Ja niihin ihmiset aina palasivat. Toiset sanoivat niitä hauskoiksi hautajaisiksi. Lähes kolmeen päivään ei hän ollut kotona, se se oli ollut kaikkein hauskinta. Täti Suthoff oli ottanut hänet ja Petterin ja heidän sisarensa kotiinsa Kirkkokadulle. He olivat laulaneet, tanssineet ja leikkineet piilosilla. Täti Suthoffin kädet olivat tuoksuneet hyvältä, hän silitti heitä kaikkia poskelle ja kyyneleet nousivat yhtä mittaa hänen silmiinsä. Kuinka ei hän pelännyt miestään, mustaa sanatonta kauppiasta, joka ei kolmanneksi päiväksi jäänyt hautajaisiin? Hedullakaan ei pelännyt häntä, vaan meni näyttämään hänelle kaunista uutta otsaripaansa. Hän oli Hedullan isä Heillä, Wettereillä, ei enää ollut isää. Eikä äitiäkään.
— Antakaa tänne! sanoi nuori Wetter Tellqvistille. — Sitä pommerilaista tietenkin. Tahdon vain nähdä, onko se todella yhtä hyvää.
Hän näki Tellqvistin nöyristä, liukkaista liikkeistä, että tämä juoma oli jotakin aivan toista, ja sanoi hymyillen, että hän jo hajusta, näin matkan päästä, tunsi että oikea pommerilainen oli varastettu majatalon kellarista ja sijalle tuotu jotakin eilispäivän sotkua. Ei silti, ettei tämä saattanut olla hyvää, tämäkin.
Tellqvist ihmetteli: sitä hän itsekin oli epäillyt, ettei tämä ollut aivan samaa. Mutta että Kustaa noin saattoi sen arvioida, sitä ei hän olisi uskonut. Kyllä on tarkka maku!
— Menee kuitenkin mukiin, selitti Kustaa Wetter lyöden pöytään tyhjän pikarin ja kiirehtien ikkunaan. — Missä ne näin viipyvät?
Hän tunsi häveten, että pahoinvointi nyt valtaa hänet aivan niinkuin silloinkin isän hautajaisissa, ja mietti, minne hän pääsisi hetkeksi pistäytymään. Yht'äkkiä hän keksi pyytää, että Tellqvist lähtisi Weckströmiä kiiruhtamaan. Mutta Teliqvistiä ei niinkään petetty. Hän näki pojan valkoisen nenänpään ja purskahti suureen nauruun.
— Pommerilaista on! sanoi hän vahingoniloissaan. — Ei ole mitään eilispäivän sotkua, ei Helsingin tavernissa sellaista kaupata. Piloillani puhuin sotkusta! On niitä vanhoja miehiäkin ollut, joiden nenänpää on valjennut Karl Tellqvistin pikarin ääressä. Otetaan vähän suolaista. Täällä on sekä tikkusuolaista että maustettua ja vähemmin suolattua. Susisaarten traktööri aina suolaa meille kalat.
Nuoren Kustaa Wetterin mieleen välähti Susisaarten traktöörin tanakka olemus ja heti sen taakse ilmaantui Dåhmanin lesken murhaaja, joka oli päässyt Leijonien käsistä, purtuaan ympärilleen kuin villipeto. Kuin maan alle hän oli mennyt. Mutta ilta olikin ollut säkkipimeä ja he, Leijonat, olivat silloin vielä pieniä. Nyt he kyllä olisivat hänet voittaneet. Mutta sitkeäpä oli tämä kala, voittamista oli siinäkin. Edellisten syöjien jättämät kalanpäät ja pyrstöt täyttivät alahyllyn. Lautaset olivat niin paksun suolakerroksen peitossa, ettei olisi luullut kaupungissa suolanpuutetta olleen. Wetter piteli kalaa sormissaan ja nirsi suurin, tervein hampain sen niskaa.
Kuinka hänen tänään olikin niin kumma ollakseen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään muuta kuin että Weckström oli pysäyttänyt hänet Tallinmäellä, kun hän Keppi-Saaran kanssa teki kauppaa saappaista. »Nuori herra», oli provianttimestari sanonut, »eikö nuori herra ennättäisi lähteä Espooseen noutamaan kauppamies Suthoffin perhettä? Annan hevoseni ja saattomiehen, joka tuntee tien. Mutta älkää jääkö makaamaan ja katsokaa, ettei hevosta varasteta. Rouvan ja lasten täytyy olla täällä, kun Suthoff saapuu.»
Kustaa Wetterin päässä kulkivat ajatukset niinkuin tällä hetkellä pilvet hänen kotikaupunkinsa taivaalla. Pilvilaumat olivat kuin se poikajoukko, joka viime vuoden aikana oli liehunut sinne tänne, milloin kyttäillen tulliporteilla, milloin silloilla, milloin ranta-aittojen takana, milloin vuorilla — sateessa ja tuulessa, pimeässä ja päivänvalossa, mutta varsinkin pimeässä. Niin hauskaa ei kai koskaan enää tulisi. Kustaa tunsi yht'äkkiä, ettei nälkä ollut mitään, eikä vilu eikä vaara. Se oli sentään yö sekin, kun he Jepun kanssa piiloilivat hirsipuuvuorella ja koko komppania ryssiä haki heitä pistääkseen heidät palavaan uuniin. Jollei tuuli olisi sattunut puhaltamaan soihtua sammuksiin, niin ei mikään olisi heitä pelastanut. Venäläiset luulivat kivien vierineen alas, mutta he, Jepu ja Kustaa ne olivat, jotka hyppäsivät. Vasta sitten kun venäläiset etenivät Kruunun hevoshakaan päin, alkoivat pojat tarkastella, mikä jäsen heillä oli poikki, mikä eheänä. Kaikki oli eheänä eikä sydänkään ollut haljennut. Kun he luulivat kaikkien jo lähteneen, heittäytyivät he järveen uidakseen yli ja painuakseen metsiin. Tullilta huudettiin ja ammuttiin, mutta he pääsivät kuin pääsivätkin eheinä rannalle. He istuivat Jepun kanssa petäjässä, kun komppania marssi ohitse. Sitä kesti niin kauan, että pojat olivat pyörtymäisillään. Nälkä oli, vilu oli — ne olivat hauskoja arkoja. Hän, Kustaa, oli silloin niin pieni. Nyt ei hän olisi kelvannutkaan sellaiseen leikkiin. Kuin sisilisko pääsi silloin, vuosi sitten, livahtamaan. Nyt oli toista, hän oli mies.
Hän tunsi sen tänään. Hän tunsi sen, kun ajatteli, että hän ehkä jo huomenna näkisi Hedullan. Weckström oli yhtäkaikki hyvä mies, kun hän juuri Kustaan valitsi hakemaan Hedvig Ulrikaa, hänen äitiään ja sisartaan. Tuntui ihmeelliseltä lähteä pelastamaan heitä. Hän ei ensimmäistä kertaa ollut pelastamismatkalla. Leijonat olivat tulleet paikalle juuri oikealla hetkellä, kun sotamiehet aikoivat käydä käsiksi Töölön palveluspiikaan, joka oli tuomassa munia kaupunkiin, seurassaan emännän pieni poika. Dammertin lampaat he olivat tuoneet veneillä. Se ei ollutkaan mikään helppo asia niin kaukaa. Jok'ikinen lammas oli sidottava jaloistaan. Ja jospa olisi huomannut saaressa, että ne niin huutaisivat. Mutta vasta merellä alkoi määkinä. Olisi luullut, että jok'ikisen kurkkuun pistettiin veistä. Täytyi sitoa suutkin. Vene oli kaatumaisillaan. Katajanokan rannassa se sitten tapahtuikin. Pilkkopimeässä ei nähnyt kiviä. Vesi oli lisäksi korkealla. Toiset lampaista pääsivät maihin elävinä, toiset saatiin ylös kuolleina. Dammert myi kuolleet hyvästä hinnasta venäläiselle muonitusmestarille.
Kustaa Wetter viipyi tahallaan näissä muistoissa, jotka tekivät hyvää hänen mielelleen. Oli monta asiaa, joita ei halunnut muistaa. Juuri nyt kun hänen piti astua Hedullan äidin eteen, kiusasi häntä moni teko, jota hän oli pitänyt mitättömänä, mutta joka nyt tuntui synniltä. Ei ikinä kauppamies anna hänelle tytärtään! Moni antaisi mielellään, mutta hän ei voi ajatellakaan muita kuin Suthoffin keskimmäistä tytärtä. Kukaan ei ole ollut hänelle niin hyvä kuin silloin isän kuoltua Hedulla ja hänen äitinsä. Ja aina he ovat olleet yhtä hyvät. Ei missään ole sellaista kuin heillä. Aina tanssitaan ja lauletaan. Ei pahasti pelätä mustaa Suthoffiakaan, vaikka hän istuu ääneti. Mutta hän ei anna tytärtään Kustaa Wetterille. Selinin tyttö tulisi tunkemalla. Senkin vinosilmä, johon ei Kustaa viitsisi sylkäistäkään. Mutta mitä Hedulla itse ajattelee? Hän on vanhempi Kustaata. Hän oli pitempikin. Mutta nyt on Kustaa kasvanut. Ja partakin kasvaa. Eikä pommerilainenkaan enää tunnu tekevän kovin pahaa.
Kustaan sydän löi kiivaasti, kun hän pitkin askelin mittasi tavernihuonetta, jonka kaksi ikkunaa antoi torille, kaksi kirkkomaalle ja päätyikkuna Corps de gardelle päin. Hänen täytyi taipua katsellessaan ulos, niin hän oli kasvanut — se ilahutti häntä. Hänen isänsä oli ollut pitkä ja kaunis mies, Helsingin pormestari Aabraham Wetter. Entä jos hänestä, Kustaasta, tulisi isänsä seuraaja. Hän oli nyt sisaruksistansa vanhin, paha vain, että heillä oli holhooja sekä Tukholmassa että täällä. Jos kauppamies Suthoff osaisi nauraa, niin hän kai nauraisi häntä, jos hän astuisi hänen eteensä ja sanoisi: pyydän tyttärenne Hedvig Ulrikan kättä. Tämän tietäen on aivan turhaa lähteä Leijonien kanssa vuorille tähystelemään laivoja ja korjata taiteensa mitä saa. Tulee viinejä, kahvia, silkkikankaita. Jospa voisikin unohtaa Hedullan!
Mutta oli tapahtunut jotakin, joka yht'äkkiä oli muuttanut hänet. Hän pelkäsi Leijonien ilmestymistä torille ja sitä, että he rupeaisivat tahtomaan häntä retkilleen. Hän ei mitenkään nyt halunnut ottaa haltuunsa salattavaa tavaraa. Tai lähteä Munkkiniemen metsiin ajamaan takaa villiytynyttä lehmää. Hän halusi yksinomaan mennä Espooseen. Kunhan ei Weckström olisikin muuttanut mieltään ja lähettäisi muita.
Minkätähden kaikki näin viipyivät? Mitä rähinää torilla oli? Kustaa katseli ikkunasta, vältellen, ettei häntä nähtäisi. Raatimiesten ääni kuului. Tavernin portista tuli vaimoja, hihat ja hameet ylhäällä, seuraamaan toraa. Pari maalaistakin näkyi joukosta. Kustaan katse kiintyi virstantolppaan. »Helsing Kyrckioby 2 mijler», oli toisella puolen taulua, toisella: »Esbo Fins 3 1/2 mijler». Ensimmäistä kertaa elämässään kiinnitti nuorukainen huomionsa tähän: Esbo Fins 3 1/2 mijler. Paljonkohan siitä oli Nupuriin? Nupurissa asuivat Weckströmin omaiset, sinne hän oli lähettänyt Suthoffit. Se oli tietöntä erämaata. Siellä asui suomalaisia. Weckströmkin oli näitä, vaikk'ei hän sitä tunnustanut. Moukka! Oli mahtanut olla kauheaa koko vuoden asua siellä. Olivatkohan Suthoffit enää hengissäkään. Täytyisi kiirehtää. Kustaasta tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt lähteä hengenvaarasta pelastamaan Hedullaa ja hänen äitiään. Ettei hän vain tulisi myöhään. Miksei hän ollut lähtenyt aikaisemmin ja omin päin? Tarvittiinko siihen Weckströmin kehoitusta? Missä hänen oma älynsä oli ollut?
Hän alkoi miltei toivoa, että Hedvig Ulrika olisi kärsinyt paljon ja että hän, Kustaa, saisi hänet vapauttaa. Silloin täytyisi Suthoffin antaa hänet hänelle, Kustaalle. Pormestarinna, Herttonaisten, Bothbyn ja Helsingin ainoan suuren kivitalon rouva — rikkaan Suthoffin täytyy ymmärtää, että mistä hänen tyttärensä paremmankaan kosijan saa.
Ja miksei hänestä, Kustaa Wetteristä, voisi tulla aatelismies ja vaikkapa kreivi!
Hedulla täyttää tänä vuonna seitsemäntoista vuotta.
Kustaa Wetter etsi peiliä. Siitä oli kauan kun hän, Kustaa, oli katsonut peiliin. Häntä oli joskus sanottu kauniiksi. Se komea venäläinen luutnantinsisar, Avdotja Gavrilovna, taputti kerran häntä poskelle ja sanoi häntä kyyhkyläisekseen.
Ja hän, Kustaa Wetter, asteli pitkin majatalon salia etsien peiliä, tai ties mitä hän etsi. Hän oli kuuma ja kylmä, hiki ja vilu. Hänen silmänsä kohtasivat kuninkaitten ja kuningattarien kuvia, hänen silmänsä hipoi yli kuningattarien valkoisten povien. Kuumat laineet kävivät hänen lävitseen. Hänen täytyi oikaista jäseniään, hänen täytyi istuutua. Hänen edessään väikkyi jotakin niin ihanaa, että pyörrytti.
— Hedvig Ulrika Wetter, fru till Hertonäs, Bothby...
Hän heräsi omaan ääneensä ja näki yhä ympärillään majatalon harmaan huoneen, jonka toisessa päässä oli myymäpöytä laseineen, pulloineen ja hyllyineen, toisessa päässä leveät kaksiosaiset sängyt, hyvin pitkä sohva ja sen edessä pöytä. Pihanpuoleisten ikkunoiden läpi näkyi naisia, jotka kaivon ympärillä pesivät ja puhelivat. Kustaan silmät näkivät heidän paljaat nilkkansa ja käsivartensa. Häntä iljetti.
— Hedvig Ulrika, Hedulla, Hedulla!
Mitä tämä viivytteleminen tiesi? Jokainen silmänräpäyshän voi olla kallis. Kustaa hääti ympäriltään kärpäset. Huone oli niitä sakeanaan. Hyllyjen luota, missä oli ruoanjätteitä, ne kiehuvina parvina tekivät retkeilyjä ympäri huonetta. Hänen piti juuri tarttua nahkaiseen plätkään, joka riippui seinällä ja jonka tehokkaan toiminnan jälkiä saattoi nähdä pitkin seiniä, kun hän ulkoa erotti tutun äänen.
Se oli Leijonain vihellys. Häneen vihlaisi, kun hän sen kuuli. Vielä tänä aamuna hän olisi karkaamalla karannut tätä vihellystä kohti. Se sisälsi kaikki sota-ajan sankariteot, koko sota-ajan muistot, koko hänen päällikkyytensä riemulliset seikkailut, kaiken Helsingin urhoollisimpien poikain ystävyyden. Mutta Weckström oli ennättänyt pyytää häntä lähtemään Hedullaa tuomaan. Hedulla oli tullut hänen silmiensä eteen, Hedulla oli sekaantunut hänen vereensä. Kun hän kuuli vihellyksen, niin hän toivoi olevansa hyvin kaukana täältä. Hän kopeloi taskujaan, tunnustellakseen, olivatko aseet paikallaan, ja karkasi pihanpuoleiselle ikkunalle aikoen särkeä ruudun ja hypätä ulos.
Mutta Leijonat kirkuivat iloisesti virstantolpan luona ja kyselivät suurella äänellä Kustaa Wetteriä. Ja samassa tömisivät portaat heidän jalkojensa alla ja samassa he töhnäsivät keskelle kärpäspilveä ja piirittivät Kustaan ja ilmoittivat, että laiva näkyy.
— Laiva näkyy.
— Se on kolmimasto!
— Nuori Tobias se on!
Kustaa Wetter tunsi olevansa petturi ja kavaltaja, kun ei hän iloinnut heidän mukanaan. Hänen piti ruveta puhumaan kiireellisestä matkastaan, kun Leijonat jo selittivät, että Ruutanatkin olivat rantapuotien takana, että Kustaan oli tultava heidän mukaansa — menköön Espooseen kuka tahansa. Tai antaa rikkaan Suthoffin rouvan laulaa siellä niin, että kerran saa kylläkseen.
Kustaa pani nopeasti merkille, ettei Clayhills ollut täällä. Ettei hän vain olisi lähtenyt omia teitään Hedullan jälkeen. Leijonat oikeastaan vetivät hänet mukanaan ja torilla he heti näkivät Weckströmin.
Hänen ruskea nahkatakkinsa erottautui ihmisjoukosta, leveät hartiat kiilsivät ikäänkuin ne olisivat olleet rasvatut. Hänen leveä, suuri nenänvartensa piti puoliaan kuin hyvä aallonmurtaja. Hänellä ei ollut sodan aikana ollut hätäpäivää.
Kustaa Wetter tunsi inhoa häntä kohtaan. Häntä ällötti tällä hetkellä koko lähtö ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi halua jälleen ruveta pojaksi — Isak Ross oli sanonut, ettei mitään uljaampaa ja urhoollisempaa ole kuin poika! Mutta silloin käänsi provianttimestari kasvonsa poikajoukkoa kohden — ne olivat täynnä tyyntä tarmoa ja tahtoa —, viittasi yhdellä sormella, niinkuin moukka viittaa käskyläiselleen, ja Kustaa Wetter tunsi sitovasti, että hänen on lähdettävä, että provianttimestari antaa hänelle hevosen, eväät, saattajan ja rahat. Sitä ei Clayhillsille anna kukaan.
Hedulla, Hedulla!
Torilla oli tällä hetkellä niin paljon nähtävää, ettei yksikään Helsingin asujain olisi vapaaehtoisesti jättänyt käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Weckströmkään ei pitänyt kiirettä, vaan seurasi mitä tapahtuisi Suthoffin kehdolle. Siinä oli nuoria laihtuneita naisia, jotka juoksivat työnsä äärestä tyydyttämään seikkailunhaluaan, vanhuksia, jotka haeskellessaan kaupungin raunioista jotakin käyttökelpoista vainusivat raatihuoneen edessä olevan jotakin saalista, mutta ennen kaikkea ajelehti kansanjoukossa lapsia, repaleisia, laihoja, puolialastomia vekaroita, jotka hajaantuivat kuin kalanmäti, milloin sitä kalikalla liikutellaan.
Vanha Silcke kantamuksineen oli komennettu Korttekaarten eteen, ja raatimies Burtz teki hänelle kysymyksiä, seisoen oven puoliskolla, joka oli raatihuoneen edustalta siirretty sopivan välimatkan päähän. Heidän välillään oli kehto, laatuaan harvinaisen suuri ja kallisarvoinen. Täytyi ihmetellä, että vanhus oli jaksanut sitä liikutella. Hän tuntuikin nääntyneeltä, hartiat olivat riipuksissa ja mieli painuksissa — senkin saattoi panna merkille. Hän tuijotti maahan ja kansa tuijotti kehtoon. Vanha Keppi-Saara, vastataitettu saunavihta kainalossa, tarkasti kehtoa niin likeltä, että järjestysmiehen täytyi työntää häntä syrjään.
Ja missäpä harakka, jollei siantappajaisissa — Hullu-Aatami täältä vain puuttui, ja tuossa hän saapuikin, silkinhieno musta koira, Ami, matkassaan.
Tellqvist, sipsutellen koreissa saappaissaan, oli toraillut Nurmijärven miehelle, jotka olivat myyneet lehmänsä Burtzille, eikä hänelle, Tellqvistille, jonka kuitenkin täytyi muonittaa kotiin palaavat sotajoukot ja monenlaiset suuret herrat, jotka poikkesivat kaupunkiin. Kun hän nyt kuitenkin näki Hullun-Aatamin ja Amin, niin hän mielihyvin silmäili koiran selkää ja puheli:
— Tuosta tulee hyvä kaulus kapprokkiini — annahan tänne se koira.
Aatami sieppasi pienen eläimen syliinsä. Hänen kasvoissaan liikkuivat vain silmät.
— En voi antaa, vastasi hän vapisevaa koiraa silitellen, — lennän ilmaan, jos luovun Amista. Se on minun ankkurini, olenhan köykäinen kuin heinäsirkka.
Pyydystämme teille käärmeitä. Niiden lihasta tulee viisaaksi. Sen tiesivät jo esivanhempamme, kaimani Aatami ja hänen vaimonsa.
Koiran ei olisi pitänyt ruveta haukkumaan suoraan majatalon isäntää kohden. Tellqvist tuntui haluavan iskeä siihen keppinsä.
Mutta nyt raatimies Burtz suurella äänellä kehoitti asiaan kuulumattomia hajaantumaan koteihinsa ja askareilleen.
He lähtivät vastahakoisesti ja pysähtyivät matkan päähän. Kaksi jännittävää asiaa oli raatimiehen saatettava loppuun: liikkuivatko sepän veljen kiroamat rattaat ja oliko Sigrid Silcken tarkoitus ollut heijata poikalastaan rikkaan kauppamiehen kehdossa, jotta siihen kohdistettu noituus lapsen tappaisi.
Burtz pyyteli Nurmijärven miehiä käymään kiinni rattaisiin.
— Ryypyt annan, hyvät miehet, ja mielessäni teidät pidän, kun kaupungissa taas hirsiä ja hevosmiehiä tarvitaan. Niillä on kuljetettu aseita ja tykkejä, mutta eivät ne enää voi paljoa painaa.
Nyt oli torille yht'äkkiä ilmaantunut Helsingin Leijonien johtava joukko, aikoen puuttua rattaisiin. Burtz kuitenkin puuttui toiseen asiaan, ennenkuin nuoret miehenalut olivat ennättäneet avata suutaan.
— No, jopa jotakin, onko tämä Kustaa Wetter? Oletpa sinä sysännyt korkeuteen. En ollut tuntea. Sisarriepusi ehkä tulevat Nuorella Tobiaksella Tukholmasta. Mutta pistäydypä puheillani täällä raatihuoneella, sinusta on minulle kerrottu yhtä ja toista — niin, etten sanoisi pahempaa. Vai niin, täälläpä koko kanaljalauma näkyy olevankin. Sehän sopii erinomaisesti. Pojat, kanaljat, nopeasti tänne. Vai sinäkin Jerobeam! Ja sinä Kuhlberg! Pitääkö minun silmiäni uskoa!
— Tässä olisi vielä yksi! sanoi Tellqvist ilkeästi ja toi, harjoista johdattaen, raatimies Burtzin eteen poikanaskalin, jonka takin alta näkyi tunnetun helsinkiläissepän Sorsan valmistama pitkä puukko. — Ehkä raatimies tuntee Nillen, vaikka Nillekin on kasvanut.
Poikanen astui ruskettuneena ja ahavoituneena setänsä eteen ja nyökäytti päätään iloisesti, ikäänkuin kiitosta odottaen.
Burtz tunsi veljensä pojan, joka oli — hänkin — hänen kummilapsensa ja nimensä kantaja. Hänen olisi pitänyt suuttua, mutta nähdessään puhtaan hehkun poikasen kasvoilla hän ilostui siinä määrin, että unohti olevansa yksi niitä, jotka Helsingin yhteiskunnassa kantavat miekkaa pahantekijöiden rankaisemiseksi. Burtz piti lapsista ja oli lisäksi erikoisen sukurakas. Hänen laskiessaan kätensä Nillen leuan alle valaisi kirkas hymy hänen kasvojaan, ja tämä hymy levisi Nellistä yli koko poikajoukon, joka nyt ympäröi kehtoa ja raatimies Burtzia.
— Kiehuva helvetti, pääsi Tallqvistiltä, — olenpa minä pässi, kun en muista, että veri on sakeaa siinä suvussa. Lähdetään pois, provianttimestari, tavernoin. No, Wetter, pieni pommerilainen vielä ennen matkaa. Ja te, akat, senkin nartut, enkö palkannut teitä tynnyrejä pesemään. Mitä te täällä!
Nuori Clayhills toimitti nyt poikain puolesta, että he kyllä olivat koettaneet vetää pois rattaat Hämeentien päästä, silloin kun he olivat auttamassa, kun kuollut hevonen vietiin. Hevonen, niin, siinä oli ollut neljäkin hevosta peräkanaa — helakatinmoinen asekuorma perässä, mutta kolme hevosta oli jäänyt henkiin, ensimmäinen oli ollut lopetettava. Huono se tietenkin oli ollut, missäpä täällä kunnollista hevosta näki, paitsi se keisarinnan hevonen. He olivat laskeneet, että kaupungissa yhteensä oli kymmenen ja puoli hevosta. Niin, rattaat eivät lähteneet liikkeelle, siinä oli ollut muitakin vetämässä.
Tämän tiesivät kaikki ja kaikki olivat nyt hyvin hiljaa.
— Mitä? sanoi raatimies Burtz. — Mitä merkitsee tämä hiljaisuus? Ja ne kymmenen ja puoli hevosta?
— Puoli hevosta on varsa, vastasi Clayhills vakavana. — Rattaat eivät liiku. Voimme koettaa. Mutta ne eivät liiku.
Nyt liikahti vanha Silcke. Hän tuntui katsovan, että tyydyttävästi oli vastannut kaikkiin korkean oikeuden kysymyksiin ja että hänen asiansa oli selvä. Mutta raatimies huusi »seis!» Ja vanhus vaihtoi jalkaa ja päästi jälleen hartiansa painumaan. Hän oli syyllisen näköinen, väsynyt ja surkea.
— Mikseivät rattaat liikkuisi? sanoi Burtz hämmästyneenä ja vainuten jotakin salaperäistä. Noituutta — sitä kai tiesi tämä hiljaisuus. Hän tunsi sen erittäin hyvin raastuvanoikeuden istunnoista.
— Ne liikkuvat, kun miehet tarttuvat aisoihin, vastasi Weckström. — Lapsethan niitä vain ovat koettaneet liikuttaa.
Ja hän nauroi leveästi.
Kaikki panivat merkille, että Weckström nyt sodan jälkeen oli toinen mies kuin ennen sotaa. Hän oli nostanut niskansa, hän.
Kuinka Kustaa Wetter häntä vihasi. He — lapsia!
— Kukahan tässä on ennättänyt lapsi olla, piru vie!
Leijonat huusivat yhdestä suusta, että kyllä he jaksavat siinä, missä miehetkin. Pojat voittavatkin miehet!
— Ne rattaat ovat kirotut, sanoi toimeliaasti pieni Nelli Burtz.
— Me sen tiedämme! vakuuttivat pojat yhdestä suusta.
— Suu kiinni, junkkarit! huusi raatimies, sisimmässään toivoen, että tämä ikävä ja häntä itseäänkin kammottava kuulustelu päättyisi. — Ovatko ne sitten noidutut, sitäkö sinä, naskali, tahdot tuossa väittää? Te olette lapsia ja teidän paikkanne on lastenkamarissa eikä kuljeskelemassa. Minulle on jo valitettu sitä rosvonelämää, mitä te vietätte, vaikka olette kunniallisten vanhempien lapsia. Minne Henni on joutunut, Henni Forsius? Hänen äitinsä on turhaan huudellut häntä pitkin katuja. Mitä? Mitä? Mitä hän syö? Jauhoja Dåhmanin leskenpojan luona? Niinpä hakekaa hänet kiireesti ja viekää kotiin. Jos pääsette selkäsaunalla jok'ikinen, suuret ja pienet, niin saatte olla iloissanne. Kun tulette kotiin, niin vetäkää alas housut ja ottakaa hyvä vitsa ja sanokaa, että raatimies Burtz käski isän paukuttaa. Kuka siellä mukisee? Tiedättekö te, kuka minä olen? Tämän minuutin hetkellä te menette kotiin jokainen. Ja jos teitä vielä nähdään yhdessä, niin joudutte »tuonne ylös». Mars! Ja te Nurmijärven miehet ja keitä siellä on, käykää kiinni rattaisiin ja näyttäkää, että olette kristittyjä ihmisiä.
Syntyi äänettömyys.
Burtzin silmät kulkivat ryhmästä toiseen. Vanhan Silcken kasvot tuijottivat kivettyneinä kehtoon, pesuvaimot katselivat säikähtyneinä toisiinsa, nurmijärveläiset tuntuivat tapailevan sanoja, poikajoukko pysytteli uppiniskaisena johtajiensa ympärillä.
— Mitä tämä merkitsee? ihmetteli Burtz ja lauhtui oman hämmästyksensä vaikutuksesta. — Ettekö saa suutanne auki? No, Wetter, puhu sinä. Selkäsaunan saat silti, koska olet viekoitellut kunniallisten ihmisten lapsia mustalaisten teille.
Viime sanat lausuttiin leikkisän hyväntahtoisesti.
— Meitä ei ole viekoiteltu! huusi Clayhills tuimasti.
— Ei ole! huusivat muut. — Itse olemme menneet! Olemme hyödyttäneet isänmaata.
— Vai hyödyttäneet! No, sepä on hauskaa kuulla. Menkää kotiin paikalla, siten hyödytätte sitä parhaiten.
— Setä, me tahtoisimme nähdä, kuinka rattaat liikkuvat, pyysi kimakalla lapsenäänellään Nelli, raatimies Burtzin veljenpoika.
Raatimiehen silmät laajenivat tuijottaviksi kuin kalalla. Noituus oli tässä varsin ilkeästi osallisena. Mitä hänen sitten nyt oli tehtävä? Streng oli jättänyt hänet pulaan, jättänyt tuon salaperäisen kehdon ja noiden kirottujen rattaiden väliin, ja kaiveli kai kaikessa rauhassa Selinin kanssa kellareista ja kätköistä esille kaupungin tavaroita. Burtz ymmärsi, että he tekivät elämän itselleen mukavaksi, mutta mitä seurasi siitä, jos jokainen niistä, joiden ei pidä miekkaa hukkaan kantaa, antaisivat sen kasvaa kiinni huotraan. Kyllä ne, nuo jumaliset ihmiset, todella osasivat asettaa elämänsä mukavasti. He antoivat aina kaikki vain anteeksi, anteeksi sekä itselleen että muille. Tämä tällainen jo sapetti! Noituus oli vaarallista eikä mikään ollut niin helppoa todistaa kuin että se tai se eukko oli harjoittanut noituutta. Mutta kun noituuden harjoittaminen oli todistettu, silloin seurasi polttorovio ja monet muut, aina asianhaarojen mukaan. Pitikö heidän ensi työkseen ryhtyä näin koviin rangaistuskeinoihin? Helpointa olisi ollut jättää rattaat siihen. Mutta siitä ei päässyt kulkemaan. Ja silloinhan kansa oli jäänyt uskoon, etteivät kaupungin hallitusmiehet pysty palauttamaan järjestystä. Ja entä jos hän sanoo nurmijärveläisille: käykää kiinni! eivätkä rattaat todella liikahda. Kuka sitä tietää, mitä niille on tehty. Tjaah — tuossa ovat nuo rattaat ja tuossa on tuo kehto, ja ympärillä koko kaupunki.
Posket kylminä korotti raatimies vielä äänensä ja ärjyi kansanjoukkoon:
— Menkää hiiteen kaikki, tai minä panetan teidät joka sielun jalkapuuhun ja mustaan penkkiin ja puuhevosen selkään ja Stockhusiin. Ja jos te, tiikerit tai leijonat tai sudet tai mitä te olette olevinanne, vielä kuljette laumoissa, niin riiputte pian puunlatvoissa. Seis, Silcke, sinä jäät ja joku, joka tietää, kuka nuo rattaat olisi noitunut.
Weckström, provianttimestari, tuli hätäilemättä raatimiehen luo ja puhui rauhallisesti:
— Ne on kirottu, sentähden ei kukaan lähde niitä vetämään. Niitä vedätettiin ihmisvoimalla, niinkuin monta kertaa tässä sodassa täytyi tehdä, kun ei ollut hevosia. Yksi miehistä, joka oli ollut niitä vetämässä, sattui tulemaan, kun ne tänne ajettiin. Matti Sorsa, sepän veli, se olikin. Hän kirosi niinkuin oikein mies kiroaa, kun pahanhengen puoleen tosissaan kääntyy. Ei se asia kummempi ole.
Burtz kiihtyi uudelleen.
— Kirosi? huudahti hän ja kasvot kävivät sinipunaisiksi. — Eikö Matti Sorsa tiedä, mihin noituus vie?
Weckströmin täyteläiset huulet vetäytyivät hymyyn.
— Miehen olkapäät ovat vieläkin haavoilla. Köydet leikkasivat. Ne eivät mene umpeen. Mutta vien kuin vienkin nuo rattaat hevosellani.
Olipa, olipa Weckström paisunut, sota-aika näkyi toisia lihottavan.
Nyt tuli Streng raatihuoneen portaille, seisahtui siihen ja veteli leukaansa. Sennäköinen hän on, hänkin, että jo kuvittelee olevansa Helsingin pormestari, ajatteli Burtz.
— Hän siis kääntyi tosissaan pahanhengen puoleen? toisti hän Weckströmille. — Voiko selvempää noituutta esittää!
— Mies kuolee kuitenkin, sanoi provianttimestari. — Madot syövät hänet elävältä. Minä korjaan rattaat, johan sanoin.
Streng katsoi nyt asiakseen huomauttaa, että jos Weckström korjaa pois rattaat, niin silloinhan kansa näkee, minkä arvoinen koko noituminen on ollut.
Burtzin kasvoilla kuvastui ajatus: mutta entä, jolleivät nuo noidutut rattaat liiku?
Liikkuvat, kuvastivat Weckströmin kasvot vastaukseksi ja hänen hartiansa, jotka tuntuivat olevan luodut jyväsäkkien kantamista varten, kumartuivat kehtoa kohden.
— Mennään nyt kotiin vain, sanoi Streng hiljaa mutta tarmokkaasti virkaveljelleen, — provianttimestari toimittaa hevosillaan pois rattaat kruunun vaunuvajaan. Ja korjaa kehdonkin.
Kukaan ei liikahtanut paikalta.
— Etoile on kengitettävänä, puhui Weckström hätäilemättömään tapaansa, — mutta sen pitäisi pian tulla. Ja tämän kehdon minä kyllä tunnen. Se on Suthoffin kehto, sen voivat kaikki kaupunkilaiset todistaa. Sellaisia ei ole kuin tämä yksi koko Helsingissä ja tuskinpa koko valtakunnassakaan.
Raatimies Burtz teki liikkeen, jonka tarkoitus selvästi oli masentaa pöyhistynyttä provianttimestaria.
— Weckström kuittaa asiat lyhyeen, niinkuin yksinkertaisen kansan on tapana tehdä. Lainoppineen täytyy menetellä toisin. Täytyy tutkia. Kuinka Suthoffin kehto on joutunut vanhalle Silckelle? Ethän ennen ole kulkenut varkaan kirjoissa, Silcke. Sano toki jotakin puolustukseksi. Jouduthan edesvastuuseen. Suthoff tulee ja kysyy kehtoaan. Tämähän on komea laitos. Kas, kas enkelejä. Sehän on kuin mitäkin prinssejä varten tehty. Ja tässä näkyy olevan jumalansanaakin.
Herrat hymähtelivät, astuivat varovasti alas lokaan ja puhelivat hiljaa keskenään. Raatimies Strengkin astui likemmä kehtoa, varovasti hypäten laudalta laudalle. Kaikki olivat yhtäkkiä muistaneet, että Suthoffin kehdosta kulki kummia tarinoita.
— Ostin kehdon rehellisillä rahoilla, sai Silcke vihdoin suustaan. — Kokonaisen taalarin siitä annoin kellarimestarille. Hän sanoi: ota ja vie pois, on vain täällä vastuksena. Tiesin, tiesin, että kehto on kauppiaan herrasväen. Mutta ajattelin: hyvä rouva suo kehdon köyhille ihmisille, eivät itse enää tarvitse. Rouva oli hyvä köyhille, päältään antoi vaatteen, kun meni pyytämään. Eivät enää itse tarvitse.
Weckström kopeloi taskujaan ja hänen leveillä, tukevilla kasvoillaan leikitteli ivallinen nauru.
— Vai eivät tarvitse — mistä sen tiedät? Suthoffin korea rouva heijaa tässä vielä monta lasta. Huomenna voi rouva olla täällä. Ja laivat tuovat pian itsensä kauppiaan Tukholmasta. Tuossa saat taalarisi, Silcke. Kyllä Sigridin lapselle kelpaa nuorakiikku.
Kaupungin viranomaisten joukkoon saapui nyt pitkä, laiha viskaali-kaupunginvouti Kyreen, astuen sipsuttavin askelin. Herrat saivat häneltä nähtävästi tietää jotakin uutta. He puhelivat, päät yhdessä, jättäen rahvaan rauhassa selvittelemään kauppamies Suthoffin salaisuutta.
Kehto seisoi loassa Korttekaarten edustalla ja aurinko paistoi siihen ystävällisesti. Ihmetellä täytyi päätyihin veistettyjen enkelinpäiden hartautta ja suloa. Ja oliko tuossa jotain kirjoitustakin. Kun Kruunuhaassa vielä oli koivuja täydessä lehdessään, niin naiset olivat pistäytyneet tekemässä saunavihtoja ja nämä loistivat nyt hiukan kellahtavina heidän käsissään, heidän taempaa seuratessaan tapausten kulkua.
Kuulustelua pitikin nyt viskaali, raatimiehen valvoessa, etteivät ihmiset päässeet karkuun. Siitä oli kysymys, mitä he tiesivät tästä kehdosta.
Siinä oli aina soudatettu isoisten lapsia.
Venäläiset upseerit olivat ottaneet sen sotamiesten käsistä juuri kun nämä riitelivät siitä, hakattaisiinko heija polttopuiksi vai vietäisiinkö se Pietariin.
Kauppamies Suthoffin piika oli sanonut sen olevan tehdyn seeteripuusta Libanonin vuorella.
— Te puhutte kaikki mitättömiä, huusi Burtz yhtäkkiä keskelle kuulustelua. — Te tiedätte paljon enemmän. No, lähteekö totuus nahoistasi, Aatami!
Siinä hetkessä alkoi koira herransa sylissä vimmatusti haukkua. Kuono päin kehtoa se, selkäkarvat pystyssä, haukkui ikäänkuin kehdossa olisi ollut joku, joka sitä uhkasi.
— Piru! sammalsi Aatami, turhaan koettaen tyynnyttää koiraansa. — Viaton luontokappale näkee...
Raatimies Goviniuksen pikkupiika parkaisi pahasti ja lähti jo juoksemaan pakoon. Mutta kun hänet tavoitettiin ja pantiin kovalle, tunnusti hän nähneensä kehdonpohjalla sen, jota ei saa mainita. Se oli musta kuin marakatti ja liikutteli sarviaan.
Koira lakkasi haukkumasta. Raatimies Burtz tuli, kasvoiltaan valkoisena, Keppi-Saaran luo ja puhui:
— Sinä varmaan tiedät, mitä tästä kehdosta puhutaan. Puhu totuus. Olethan jumalinen ihminen.
Saara nosti päätään ja katsoi pelotta raatimieheen:
— Se on kaukaa tullut, sanotaan.
— Kaukaa tullut — mitä se merkitsee?
— Meren takaa, sanotaan. Itämeren.
— Siis meren takaa. Jatka, jatka.
— Se on hyvin vanha.
— No niin, mutta mitä sinä tiedät tästä noituudesta? Puhu, muuten sinun voi käydä huonosti.
Keppi-Saara hypisteli saunavihtaa kädessään.
— Sen minä sanoisin papille, pääsi hiljaa hänen huuliltaan.
— Papille? toisti Burtz. — Mutta mistä nyt otamme papin?
Viskaali Kyreen korotti vuorostaan äänensä:
— Ei ole tarvis. Tästä kehdosta kulkee sellainen puhe, että poikalapset, jotka siinä soudatetaan, kuolevat ja tyttölapset tulevat onnettomiksi — tai olisiko nyt ollut päinvastoin. Eikö kukaan ole kuullut tätä? Eikö se näin ollut, Keppi-Saara?... Etkö sinä, vanha Silcke, ole tätä kuullut? Ja entä tyttäresi? Eikö tyttäresi tarkoitus vain liene ollut tätä tietä päästä lapsestaan?
Raatimies Streng viittasi nyt ystävällisesti syrjään Keppi-Saaran ja tiedusteli häneltä, oliko hänellä jotakin lisättävää siihen, mitä viskaali tiesi. Ja taasen tuijottaen koivunlehviinsä vanhus sanoi, että aivan toista hän oli kuullut.
— Vaan sitäpä ei kukaan ymmärtäisi, sanoi hän hiljaa. Ja nyt hän oikaisi selkänsä, katsoi kirkkain silmin kysyjään ja näytti, ettei puhu enempää. Sekä Burtz että viskaali yhä ahdistivat vanhaa Silckeä.
Kustaa Wetter oli vuoroin kuumeten, vuoroin kalveten seurannut kohtausta. Hän oli monet monituiset kerrat nähnyt kehdon Suthoffin lastenkamarissa ja aina ihaillut enkelinpäitä kehdon päädyissä. Milloin olivat Hedullan sisarukset nauraen kohotelleet pitsien keskeltä käsivarsiaan, milloin olivat he olleet sairaita. Kuolleenakin hän oli nähnyt yhden Hedullan veljistä: pienen Jaakon, joka ei vielä osannut puhua. Hedulla itse oli kerran maannut tuossa kehdossa. Ja jo hänen äitinsä. Aina oli kehdon ympärillä ollut laulua ja kauneutta. Ja nyt seisoivat kaupungin kerjäläiset sen ääressä ja juorusivat mahdollisia ja mahdottomia asioita. Suuttumus kiehui ja kipinöi nuoressa Kustaa Wetterissä.
— Sen likelle ei ketä hyvänsä päästettykään, sanoi Selin ja sylkäisi eteensä pitkän syljen. — Mutta tuossa se nyt on. Jumala ylentää ja alentaa.
Silloin lensi kourallinen lokaa hänen kasvoilleen. Kustaa Wetter ammensi sitä molemmin kourin edestään, viskaten lokaa minne sattui. Sitä sattui sekä rikkaampaan että köyhempään. Kaikki läksivät parkuen ja toruen liikkeelle. Kansanjoukko hajaantui nopeasti. Mutta sellaisessa raivon purkauksessa oli Kustaa Wetter, että hän vielä sittenkin syyti ympärilleen likaheittoja. Ja niin taitava hän oli, että osasi raatihuoneen ikkunaan ja Burtzin kasvoihin, vieläpä Aatamin koiraankin.
Kustaa Wetter ei ollut syyttä suotta johtanut Helsingin Leijonia seikkailuihin. Koko poikajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja pommitti, kourat savessa, pakenevia ja parahtelevia akkoja.
Kaupungin vallanpitäjät olivat hakeneet turvaa raatihuoneen portaista ja seurasivat siitä tätä outoa jälkisotaa, samalla puhdistaen kasvojaan ja vaatteitaan. Oikeastaan olivat niinhyvin Streng kuin Burtzkin hyvillään siitä, että noista kirotuista noituuksista näin oli päästy. Mutta samalla he kyllä näkivät Helsingin tilan koko alennuksessaan.
Pitikö nuo lapset, heidän omat lapsensa, nyt kaikki kuljettaa raatihuoneelle rangaistaviksi? Viskaali kirjoitti nimiä kirjoihinsa ja Selin puhdisti raatimies Burtzin selkää.
Tellqvist seisoi raatihuoneen edessä ja nauroi. Hän nauroi niin, että hänen täytyi käsillään tukea polviaan.
— Menee ja vie lehmän minun käsistäni, puhui hän. — Sellaista ei ole nähty eikä kuultu.
— Se nähtiin ja kuultiin nyt! huusi Burtz vastaan. — Saatte kaikki tulla »tänne ylös» vastaamaan tästä epäjärjestyksestä, niin monta kuin teitä on!
Tellqvist tarttui Kustaa Wetterin käsivarteen ja he läksivät kahlaamaan tavernia kohden, missä Weckström odotti.
Satuloitu ratsu oli sidottu virstantolppaan. Tellqvistin vanhahko, kuihtunut vaimo, kauppiaanleski, joka oli tuottanut hänelle tämän talon, toi nahkaisen eväslaukun portaille. Hänellä oli toisessa kädessään tinatuoppi, josta hän tuon tuostakin otti suunsa täyteen vettä. Häntä vaivasi ainainen hampaankolotus, täytyi sammuttaa polttoa kylmällä vedellä.
Portaiden eteen ilmaantui Wetterin harmiksi samassa Clayhills, nopeasti alkaen Weckströmille kehua, että hänkin tuntee tien Nupuriin. Hän on valmis heti lähtemään.
Ystävysten oli mahdoton tällä hetkellä ryhtyä selvittelemään suhteitaan. Heidän silmänsä vain jakelivat toisilleen iskuja ja merkkejä. Kumpikin tunsi Hedullan lumon.
Mutta Weckström hoputti heitä lähtöön ja kehoitti kiirehtimään kotiin. Menkööt molemmat, kyllä hänen valakkansa selkään mahtuu.
Provianttimestari oli tunnossaan levoton. Pääsiäisen aikaan hän oli käynyt Nupurissa ja vienyt pakolaisille rahaa ja viljaa. Olipa ollutkin tietämistä, ennenkuin oli päässyt; sellaisten metsien läpi, henkensä kaupalla hän sen matkan oli tehnyt eikä halunnut sitä uudistaa. Kolme rääsyprinsessa hän siellä oli nähnyt, jotka eivät häntä edes kiittäneet. Ja siitä huolimatta hän oli sanonut veljensä emännälle, että tämä heitä säästäisi eikä panisi heitä liian raskaaseen työhön. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä: emäntä oli käskenyt hänen viedä pois nuo laiskat ihmiset, jotka söivät ruoan hukkaan.
Rouva Suthoff, jonka pinta muka ei sietänyt kuin hienointa liinaa, oli nyt ollut paikatuissa rohtimisissa vaatteissa. Tyttäret olivat kulkeneet paljasjaloin. Kaikki kolme olivat näyttäneet siltä kuin heidät olisi voinut puhaltaa ilmaan. Kukaan ei kuitenkaan ollut valittanut.
Käskee tässä heidän kehtojaan kanniskella, ajatteli provianttimestari. Mitä Suthoff hänelle mahtaa, vaikka onkin rikas? Hän ei ole mikään vaivainen hänkään, Mathias Weckström. Kenen asia oli valvoa vaimoa ja lapsia — ei suinkaan vieraan, ei suinkaan sen, joka aina on seisonut ovensuussa Suthoffin talossa Läntisellä Kirkkokadulla, sen, jota ei ole koskaan kutsuttu istumaan herrasväki Suthoffin luona. Kauppapuodissa kyllä hänelle oli tarjottu ryyppykin, kun hän suurilla rahoilla osti tavaraa. Mutta Läntisellä Kirkkokadulla: seiso ovensuussa!
En rupea olemaan heidän käskettävänään! päätteli provianttimestari. Mitä tekemistä Suthoffilla oli paon hetkellä raatihuoneella? Oliko hän Helsingin pormestari tai edes raatimies? Tosin hän kaikkiin näihin toimiin pyrki. Hänhän lahjoitti vihreän verkakankaankin raatihuoneen virkapöydälle. Mutta tämän kankaan ääreen ei häntä päästetty, kauppapuodissaan sai seisoa. Eikä voinut muuta sanoa kuin että rahaa tuli. Mutta silti oli kauppiaalla veto kaupungin tavaroihin, hänen piti saada kaivaa maahan kirkon astioita ja kaupungin lippuja ja hänen, juuri hänen, piti viedä laivaan kirkonkellot! Ja kun Selin, kirkonisäntä, aina on ollut saapas ja tallukka, niin hän antoi Suthoffin toimia ja touhuta. No niin, rouva ja kaksi tytärtä unohtui siinä kiireessä. Helsinkiin eivät voineet jäädä, pitihän heidät jonnekin toimittaa. Vanhankaupungin myllyllä he olisivat olleet kaikkien silmätikkuina, mokomatkin kedonkukkaset. Saisi kauppias olla kiitollinen, että heitä edes pienen aikaa oli pidetty työssä, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Nupurin emäntä on saanut heidät oppimaan, mihin ei kauppamies itse, ei tappamisen uhallakaan heitä taivuttanut: työntekoon. Saisi olla siitä kiitollinen.
Provianttimestari Weckström muisti veljensä Antreksen, joka oli palvellut Suthoffilla siihen asti kun sota tuli. Antres seisoi kauppamiehen puodissa ja moitti palkkansa pienuutta. Antreksen käsien kautta oli Vanhankaupungin myllylle tullut moni hyvä saapaspari, moni viinipullo, moni hyppysellinen teelehtiä, moni sarkapinkka. Kun kauppamies näytti alkavan epäillä jotakin, niin osasi Antres ehättää ennen häntä ja rupesi itse elämöimään, että minne sitä tai sitä tavaraa on mennyt niin paljon? Hän osasi aina sopivasti johdattaa varjon Suthoffin naisiin — tavallisesti rouvaan, joka käsiensä läpi vuodatti kaiken, minkä kauppamies kokosi. Ei tietystikään kaikkea, mutta paljon.
Provianttimestari oli luullut kauppamies Suthoffin köyhtyvän niinkuin kaikki muutkin pakolaiset. Luullut ja ajatellut: jokohan provianttimestari nyt pyydetään istumaan, kun tulee Suthoffin taloon Läntisellä Kirkkokadulla?
Mutta Suthoff kuuluikin rikastuneen.
Odotetaan, odotetaan, sittenpähän nähdään.
Ja provianttimestari otti kehdon piruineen, enkeleineen päivineen kainaloonsa ja kuljetti sen kuivemmalle paikalle virstanpatsaan juurelle. Pilvi varpusia lähti lentoon, mutta Tellqvistin lampaat arvelivat kysymyksessä olevan vasun, joka sisälsi syötävää. Ne tulivat määkien kehdon ympärille.
On tässä ehkä jonkun toisenkin onnistunut korjata sodan jaloista pikkuisen varallisuutta, ajatteli provianttimestari. Odotetaan, odotetaan ja katsotaan.
Nyt on Wetter toimitettava matkalle. Sitten nuo rattaat tuosta kummittelemasta. Missä viipyy Etoile? Sitten kehto Suthoffin vinnille. Heijatkoon siinä sitten lapsiaan kuka tahtoo.
Pian näkivät helsinkiläiset säikähtäen, että Sorsan kiroamat vankkurit Weckstromin väkevissä käsissä liikahtivat. Ja kun hän kepeästi kantoi olallaan kehtoa yli torin, ymmärsivät he, että provianttimestarista oli tullut mies, jota ei pitänyt suututtaa.
Syyskuun taivas seestyi seestymistään. Maa kuivi, höyryten auringossa. Myöskin saunat Helsingin pihamailla höyrysivät, mustista kiukaistaan levittäen hyvän löylyn esimakua. Kaupungin tuulimyllyt heilahtelivat nekin toimeliaasti. Pieni kaupunki Vironniemellä ponnisti vaivalloisesti siitä tainnutuksen tilasta, mihin sota oli sen saattanut.
II
KOTIIN.
Nuori Tobias, kolmimastoinen parkkilaiva Helsingistä, oli ollut matkalla kotipaikkaansa kohden nyt neljä päivää.
Ja tuli viidennen päivän aamu.
Matkustajat, jotka rannasta lähtiessä olivat luvanneet tyytyä mihin tiloihin tahansa, kunhan heidät vain otettaisiin mukaan, alkoivat jo Tukholman saaristossa kalveta. Kun suurin osa oli täytynyt sijoittaa permannolle, missä sellaista vain oli, ylempänä tai alempana, niin olivat nämä makuusijat varsin lyhyessä ajassa ennättäneet muodostaa sairaalan tapaisen alueen, mistä kuului voihke ja valitus.
Nuori Tobias ei ollut matkustajalaiva eikä uudenaikainenkaan — eivätkö kaikki sitä tietäneet alunpitäen? Ketä tässä saatettiin syyttää? Eikö jokainen ollut omasta halustaan tullut laivaan? Jokainen oli vakuuttanut, että mistäpä hän mukavan laivan otti. Kaikki laivat tarvittiin sotaväen kuljetukseen. Oli vakuutettu, että tyydytään ruumaan, kunhan päästään mukaan. Ei säikähdetty nuoratikapuitakaan, jotka oli ripustettu luukusta alaspäin. Joku loukkasi siinä jalkansakin eikä valittanut. Oli menty rikkaan miehen puheille pyytäen, että hän jättäisi pois edes osan tavaroitaan, jotta saataisiin tilaa ihmisille. Kapteeni otti alussa osaa matkustajien sijoittamiseen, mutta sitten hän meni omalle puolelleen, missä huomattavammat matkustajat olivat saaneet paikat, ja jätti köyhemmät perämiehen ja laivamiesten hoitoon. Laivamiehet olivat potkaisseet penkkien alustoihin ja sieltä vetäneet esiin kaksi vanhusta ja yhden pojan, joilla ei ollut rahaa eikä takuita, ainoastaan kiire kotiin oli. Mutta se ei ole mikään matkalupa, ja heidät kiskottiin maihin, ja poika, jonka ruumista repaleet tuskin verhosivat, jäi itkemään rannalle sateeseen, vanhusten lähtiessä laahustamaan. Minne? Kyllä silloin olivat iloissaan ne, jotka pääsivät mukaan. Heillä ei ollut aikaa odottaa. Kiire heidän oli.
Sillä he olivat pakolaisia.
Yhtä kiihkeästi kuin he kerran olivat pyrkineet pois vihollisen tieltä ja etsineet turvaa meren toiselta puolen, yhtä kiihkeästi he nyt pyrkivät kotiin. Useimmat heistä olivat kulkeneet nöyryytyksestä nöyryytykseen ja oppineet tietämään, ettei heille maan päällä löytynyt muuta kotipaikkaa kuin Helsinki, hävitetty pieni kaupunki Vironniemellä, joka heidän kunkin asuinsijastaan ehkei ollut voinut säilyttää kiveä kiven päällä. Kukaan ei varmuudella tietänyt, mitä kodista oli jäljellä, mutta vaikkapa olisi ollut vain rauniot, niin he nyt pyrkivät noita raunioita kohden. Heille ei maailmassa ollut mitään muuta kuin nuo rauniot. Kaikkien pakolaisten mieli paloi halusta saada tietää, mikä tilanne kotona oikeastaan oli, ja sen mukaan ryhtyä järjestämään tulevaisuutta.
Kokemukset pakolaisuuden ajalta oli paluumatkan ensi tunteina läpikäyty yksityiskohtia myöten. Oli mainittu niiden nimiä, jotka olivat auttaneet — se oli pian tehty, sillä heitä ei ollut monta — ja oli läpikäyty ne monet, jotka olivat kääntäneet »kerjäläiset» oviltaan. Näitä mainitessa toistettiin tuon tuostakin katkeruudella erään oman kansalaisen nimeä. Ei sanottu muuta nimeä kuin »rikas mies» eikä sitäkään ääneen, sillä mieshän itse oli laivassa. Tosin ei hän ollut niin likellä, että olisi voinut kuulla, eikä tytärkään, joka matkusti parhaimmissa suojissa Helsingin ruustinnan ja raatimiesten rouvien kanssa. Mutta jommankumman, isän tai tyttären, korviin olisi voinut kulkeutua, mitä kansalaiset ajattelivat. Eikä rikkaan miehen kanssa sopinut joutua huonoihin väleihin. Kukaan ei voinut tietää, milloin tulisi häntä tarvitsemaan.
Hän ei istunut kaupungin mahtihenkilöiden ja kapteenin mukana messissä — häntä kärsittiin siellä yhtä vähän kuin täällä. Mahtoi hän sen tunteakin, koska oleskeli päiväkaudet kannella, välittämättä tuulesta ja sateesta. Hän oli purjekankaankappaleista tehnyt jonkinlaisen teltan suojakseen ja istui laivan kallisarvoisen kansilastin vierellä ikäänkuin vartioiden sitä, melkeinpä katsoen sitä omakseen. Mutta lastipa ei tällä kertaa kuulunut hänelle — yhtä paljon se kuului köyhimmälle pakolaiselle. Millä oikeudella hän siinä istuikaan, viitta napitettuna tiukkaan leuan alle ja huomaamatta paheksumista, jota herätti matkustajissa! Tavarat, joiden ääreen hän noin vain omankäden oikeudella oli asettunut tai jotka hän miltei oli anastanut omikseen, olivat Helsingin kirkon omaisuutta, omaisuutta, jota maanpaon jälkeen kuljetettiin kotiin niinkuin ihmisiäkin. Ja tämä tavara se tässä laivassa tärkeintä olikin. Mitä hän ajattelikaan, kun istui ikäänkuin kiinni kasvaneena noiden suurten laatikoiden ääreen, joiden laudanraoista niinet pistivät esiin, peittäessään mahtavan malmipinnan. Oliko hän niin menettänyt ymmärryksensä, että luuli määräämisvallan tässäkin kuuluvan itselleen? Eikö hänessä enää ollut jäljellä hituistakaan kristitystä? Oikeastaanhan hän ennen sotaa oli ollut hyvissä väleissä kaupunkilaisten kanssa. Vasta pakolaisuuden aikana paholainen oli mennyt häneen ja oikeastaan Hollannin maalla, missä hän kuului seurustelleen rikkaitten juutalaisten ja kuvantekijöiden kanssa.
Mitä hän oikeastaan nyt hautoi tunnossaan? Oliko hänellä tuntoa? Kuvitteli varmaan mielessään, miten kiskoisi irti rahaa köyhistä kaupunkilaisista. Eikö hänelle jo rikkaus riittänyt? Vai muistiko hän siinä istuessaan vaimoa ja lapsia, jotka oli unohtanut kaupunkiin, pelastaessaan...
Niin, mitä hän oikeastaan pelasti?
Hänen hopea-arkkunsa olivat jo laivassa. Kaupungin raatihuoneella hän viivytteli ja Helsingin kirkonkellot hän itse toi laivaan. Mutta kuvitteliko hän sentautta ansainneensa ne omikseen? Tuossa hän nyt niitä vartioi ja hautoi tuumiaan, rikas kauppias Jakob Suthoff, joka olisi halunnut olla Helsingin pormestari ja vaikkapa Tukholman pormestari ja vaikkapa enemmänkin!
Helsingin kirkonkellot — ne totisesti olivat köyhän kansan omaisuutta yhtä paljon kuin rikkaiden, vaikka niillä rikkaille kuolleille pitemmän aikaa soitettiinkin kuin köyhille kuolleille. Mutta ehtoosoitot ja aamukellot ja yhteensoitot ne kuuluivat jokaiseen majaan kaupungissa, kalastajamökkeihin Katajanokalla, käsityöläisten mökkeihin Suossa ja kauas Kluuvinlahden vesien taakse. Ja suuren Jumalan puoleen pyrki jokainen, joka pyhänä sapatinpäivänä astui kirkkoa kohden, kellojen kumistessa tapulista. Eikö Jumala ollut erikoisesti vaivaisten ja raadollisten Jumala? Eikö ollut kirjoitettu: rikas tulee työläästi Jumalan valtakuntaan, ja helpompi on kameelin käydä neulansilmän läpi. Ja tuossa tuo rikas mies nyt istui, vartioiden kelloja kuin lohikäärme.
Nuoren Tobiaksen ruumassa kulki tällä matkalla monenlaista kansaa. Siellä oli sellaisia, jotka säätynsä puolesta kuuluivat paremmille paikoille. Jokainen katseli asioita omalta kannaltaan, jokainen tunsi elämän kiertävän oman itsensä ympärillä. Jokainen kantoi mielessään omat muistonsa ja kokemuksensa. Toivoa ei tällä hetkellä ollut suhteellisesti yhtä paljon.
»Edelmanin tytöt», joiden äiti oli syntyisin van Reiten ja joista Helsingissä laulettiin erikoista lauluakin, tunsivat syvästi alennuksensa täällä käsityöläisvaimojen ja heidän likaisten kakaroittensa joukossa. Mutta nuorin heistä, Sofia Katarina, johon he hänen kauneutensa ja harvinaisten hengenlahjojensa tähden olivat panneet kaiken toivonsa suvun korottamisesta arvoon ja kunniaan — Fiffi, heidän hellyytensä ja ihailunsa esine, hän oli syössyt heidät pimeimpään häpeään. Häntä odotti kotiin tullessa kirkon häpeäpenkin ylin istuin — Tukholman papisto oli kieltäytynyt toimittamasta rangaistuksen täytäntöönpanoa, vaikka sisarukset olivat sitä nimenomaan pyytämällä pyytäneet. Kaunis pieni poika Fiffillä oli, Carl Gustafiksi kastettu. Se ei vielä tietänyt mitään synnistä ja häpeästä, missä se oli siinnyt ja syntynyt. Äiti, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdettakymmenettä ikävuottaan, itki kuumia kyyneliä siinä pimeässä nurkassa, missä hän Carl Gustafia kapaloi. Carl Gustafin tädeillä oli ollut yllin kyllin aikaa itkeä siitä hetkestä lähtien, jolloin pahaisessa ullakkohuoneessa, köyhien kaupunginosassa, Fiffi vihdoin tunnusti heille, mitä odotettavissa oli. Sisarukset kävivät silloin kaikki kuusi, viattomissa tunnoissaan järkytettyinä, hänen kimppuunsa. Mutta he lakkasivat pian häntä solvaamasta, sillä Fiffin mielessä liikkui kauheita ajatuksia. Syntiä siitä olisi tullut synnin päälle. — Herra hyvästi siunatkoon! Sisarusten täytyi vain ryhtyä tyynnyttämään ja lohduttamaan. Suuri synti oli tosin tapahtunut, mutta täytyi muistaa syntistä vaimoa, jolle Ihmisen poika lausui: mene äläkä silleen syntiä tee! »Rakas Fiffi, mehän tulimme vähän surullisiksi vain sinun itsesi tähden!» »Rakas Fiffi, sano meille viettelijäsi nimi, niin me pakotamme hänet menemään naimisiin kanssasi!» »Naimisissa, Herra Jumala, se vänrikkikö hänen majesteettinsa henkirakuunoista?» »Hän onkin myötänään juossut täällä tilauksineen eikä äyriäkään vielä maksanut!» »Siis kapteeniko — se vanha, jolle eivät mitkään höyhentöyhdöt koskaan kelpaa!» »Rauhoitu, rauhoitu, Fiffi rakas. Emme enää mitään kysy — kerrot sitten itse, kun tahdot. Otamme yhteisesti vastaan lapsen.» »Jospa se olisikin tyttö!» »Ei, pojan minä tahtoisin!» »Ja sinä annat hänelle sen roiston — tarkoitan lapsen isää — nimen!»
Sisarukset neuvottelivat uudesta tilanteesta kadulla — hehän eivät Fiffin tähden voineet tehdä sitä siinä ainoassa pienessä huoneessa, missä pakolaisina asuivat. Sofia Katarina Edelman, Helsingin kaunein tyttö, heidän rakkain sisarensa — mennyttä! Nyt saattoi kuka hyvänsä sylkäistä heitä vasten kasvoja. Tähän asti olivat toki kaikki ihmiset, korkeimpia kenraaleja ja päälliköitä myöten, tulleet heidän matalan kattonsa alle kunnioittavasti ja ystävällisesti, vaikka he tekivät työtä niinkuin käsityöläiset. Armeijan kauneimmat höyhentöyhdöt olivat heidän käsialaansa. He olisivat kuolleet nälkään, jolleivät olisi tehneet työtä. »Muistatko, siellä kotona Tallinmäellä...» saattoivat pakolaiset huudahtaa toisilleen, — »kun meidän sali oli kuin kukkaniitty, kun olimme saaneet valmiiksi senkin Blomcronan tilauksen.» »Kyllä herrat ihastuivatkin, kun astuivat huoneeseen ja näkivät pöydät täynnä noita erivärisiä töyhtöjä!» »Ja vielä pyysimme Fiffin tuomaan kyökistä simaa ja olihan hän kuin Herran enkeli, niin että everstikin katsoi häneen ihastuneena!» »Niin, Fiffiä me pyysimme — miksei joku meistä rumista tuonut simaa? Meissä on paljon syytä, olemme huonosti kasvattaneet nuorimman sisaremme ja saamme, Jumala paratkoon, nyt sen kantaa.» »Onko sanottu, että kotona enää saamme työtä?» »Mutta jos lapsi nyt on upseerin lapsi?» »Mitä ne siitä välittävät!» »Meidän täytyy saada Fiffi tunnustamaan, kuka on isä. Minä menen ja haen hänet vaikkapa... vaikkapa — olin sanomaisillani ruman sanan, sillä mistäpä sellaisia miehiä olisi haettava paitsi siitä pahasta paikasta. Minä tahdon astua sen roiston eteen ja sanoa hänelle vasten kasvoja: olette köyhältä tytöltä ryöstänyt ainoan, mikä hänellä oli, hänen kunniansa. Miten sen hyvitätte!» »Vaikka löytäisit miehen kuinka moneen kertaan, niin tiedätkö, mitä hän vastasi? Hän nauraisi sinulle!» »Sellaisia ovat miehet Jumalan kiitos, että olemme naimattomia!» »Älkää puhuko loruja — meidän sulhasemme ovat hukkuneet miekan terään ja kaikki olemme heitä itkeneet! Kaikki olemme rakastaneet ja jäänet ilman miestä. Nyt olemme vanhoja ja köyhiä, mutta saamme yhteisesti tämän lapsen!» »Hyi häpeä, mitä sanot! Jos tämän sanot ääneen, niin voit joutua Helsingin Siltavuorelle!»
Edelmanin sisarukset, joiden asuinpaikka oli Helsinki ja joiden oli täytynyt ryhtyä ansiotyöhön senjälkeen, kun heidän isänsä kuoli — he valmistivat höyhentöyhtöjä armeijan tarpeisiin —, heidät täytti nyt yksi ainoa ajatus: Fiffin lapsen maailmaan-tulo ja kaikki, mikä siitä seuraisi. Samalla kun julkinen häpeä kaikkine rangaistusmuotoineen uhkasi ulkoapäin, vangitsi näiden naisten sielun ihmeellinen ja aavistamaton ilo siitä, että heidän keskuuteensa tulisi lapsi, elävä lapsi, joka hymyilisi, nauraisi, niin, ja parkuisi! Tämä lapsi oli synnin ja häpeäpenkin lapsi ja sitä olisi tullut paheksua ja vihata, mutta he eivät mahtaneet sille mitään, että jotakin suloista ja salaista oli alkanut elää heissä, tehden heistä kuin uusia ihmisiä. He tapasivat itsensä nyt yhtämittaa sellaisesta pahanteosta, että ajattelivat, mitä he voisivat valmistaa lasta varten. He söivät nyt entistä vähemmän, entistä sitkeämmin he kolkuttivat parempiosaisten ovia saadakseen työtä, ja kun Fiffille tuli kauheat puuskansa, jolloin hän uhkasi tehdä lopun sekä itsestään että lapsesta, niin he joutuivat kauhun valtaan, ikäänkuin jonkun korkeasti laillisen ja kansan tahdosta syntyneen perintöprinssin kallis elämä olisi ollut kysymyksessä. Sisaruksista toinen järjestyksessä, Betti, joka oli alussa kaikin mokomin tahtonut astua syyllisen isän eteen lukeakseen hänelle lakia silmästä silmään, tuskin enää olisi voinut sitä tehdä, jos isä olisi tiedettykin, sillä niin hän odotti ja rakasti tuota pikkuista olentoa, joka kirkuisi ja repisi häntä hiuksista! Hänen sulhasensa oli kuollut jo viime sodassa, hän oli seisonut keskiviikkoisin ja lauantaisin Helsingin torilla residenssitalon kulmassa ja myynyt Herttonaisten viinaa. Pormestari Wetter piti hyvän viinan ja hyvä oli hänellä renkimieskin, nuori ja pulska Esaias Tuomaanpoika. Puolen vuoden aikana näki Elisabeth Edelman hänet joka keskiviikko ja lauantai, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa toripäivinä kantamaan avukseen ostoksia, sillä vaikka heillä olikin kaksi sikaa ja parikymmentä kanaa ja kaksi lehmää, niin heillä meni paljon ruokaa. Isä kun oli oltermanni — nimittäin suutarien — ja piti kisällejä, ja ammattikunnan kokouksetkin pidettiin heillä, niin meni ruokatavaraa. Eikä äiti katsonutkaan muihin viinanmyyjiin, vaan Herttonaisten saavista heidän tarpeensa otettiin. Pormestari poikkesi, raatihuoneelle mennessään, aina kuormalle katsomaan, miten kauppa kävi, antoi kohteliaasti äidille kättä ja sanoi, ettei hänellä niin hyvää ostajaa olekaan kuin matami Edelman — aina maksaa käteisellä eikä ota velkaa. Ja siinä mitatessaan Esaias ennätti katsella sivullekin, ja ennenkuin he olivat, hän ja suutarimestari Edelmanin tytär, sanaa vaihtaneet, niin he jo tiesivät, että olivat toisiaan varten luodut. Sitten Elisabeth sai kirjeen — Esaias Tuomaanpoika ojensi itse sen hänelle sill'aikaa kun äiti puheli pormestarinnan kanssa. Mutta ei Betti enempää kuin muutkaan hänen kotiväistään osanneet lukea kirjoitettua, ja kirje rypistyi rakastuneen tytön povella epävarmuuden raadellessa hänen sydäntään. Minkätähden mies kirjoittaa hänelle eikä tule isän ja äidin luo puhumaan, niinkuin paremmissa ihmisissä tehdään? Tarkoittaako hän täyttä totta?
Kaikki selveni, kun he äidin kanssa lauantaiaamuna astuivat hautausmaan aidanviertä torille. Yli koko torin näki Betti Herttonaisten kuorman ja rattailla saavin, ja saavin takana Esaias Tuomaanpojan, mittatuoppi kädessä. Ja Betti oli niin onnellinen, ettei hän voinut nostaa silmiään maasta, eikä hän kuullut mitä äiti hänelle sanoi. Ja siinä seisoessaan kuorman ääressä, käsivarrellaan päreinen koppa, tunsi hän, että mies oli tarkoittanut täyttä totta ja että he nyt olivat kihlattu pari.
Kotimatkalla sanoi äiti: »Se on oikein mukava mies tuo pormestarin vouti. Kuuluu olevan ahkera ja hyväluontoinen. Pormestarinnakin sanoi.» Se oli äidin puolelta paljon — hänhän oli van Reiteneitä. Tytär oli jo kertomaisillaan kaikki, mutta hän ei saanut puhutuksi.
Sota tuli. Huhut olivat kulkeneet sen edellä, mutta se tuli sittenkin odottamatta. Eräänä lauantaina ei Esaias Tuomaanpoika enää seisonut Herttonaisten rattailla, ja hevonenkin oli vanha ja huono. Kartanon emäntäpiika mittasi viinan ja kertoi vihollisten kaleerien jo soutavan Kruununvuoren selällä.
Betti Edelman säilytti virsikirjansa lehtien välissä risaista, kokoontaitettua paperia, jonka täplistä ei saattanut tietää, mistä ne olivat johtuneet. Koko paperi oli pian oleva tomua ja tuhkaa. Betti oli kerran sairastaessaan poltetautia sanonut sisarilleen, että he panisivat arkkuun hänen päänsä alle virsikirjan. »Sellaisena kuin se on — älkää ottako siitä mitään pois.»
Päivät menivät toistensa kaltaisina. Päivistä tuli vuosia. Sisarusten kohtalot muodostuivat samanlaisiksi. He istuivat samassa suuressa tuvassa, missä isä sällien kanssa oli istunut. He lajittelivat höyheniä. Toisista tuli hienoa täytettä turkkeihin, käsipuuhkiin ja päähineihin, toisista tuli patjoja ja suurimmista vihdoin töyhtöjä. Korkeita vierailuja odottaessa tai kuninkaallisten nimi- ja syntymäpäivien tienoilla oli väripata koko valoisan ajan tulella ja värjätyt sulat kuivuivat nuorilla, jotka oli kiinnitetty huoneen toisesta nurkasta toiseen. Peitettyihin koreihin koetettiin vangita peratut höyhenet, mutta kaikkein pienimmät jäivät leijailemaan ilmaan. Kun aurinko tuli tupaan, niin ne uivat valossa kultaisina ja keveämpinä kuin tomu. Aurinko kiersi ystävällisesti heidän huonettaan. Se tuli sisään siltä puolen kaupunkia, missä Suon hökkelit kallistelivat seiniään multapenkkejään kohden, ympärillään kaislaa kasvavia vesijättöjä, kallioita, rotkoja suopursuineen ja haisevine lammikkoineen, sekä tämän takana Kampin malmi ja Helsingin pitäjän malmi mahtavine petäjikköineen. Ja aurinko kiersi rataansa ja tuli tupaan siltä puolen, missä kruunun tallit, kirkko, hautausmaa, raatihuone, koulu, kellotapuli, Suurtori, Suurkatu ja Kaupunginlahti sijaitsivat. Enemmän oli pilvisiä päiviä kuin aurinkoisia. Enemmän oli arkea kuin pyhää. Pyhäpäivät vietettiin kirkossa, kuultiin saarna ja kuulutukset, pysähdyttiin isän ja äidin haudalle ja mentiin sukulaisten ja tuttavien haudoille. Äidin isä oli saatu kirkon alle, mutta muut lepäsivät täällä köyhien tapaan ja köyhät olivat ristitkin heidän haudoillaan. Päivällisen jälkeen mentiin tuttavien luo, tai tuli tuttava heille. Elämä oli rauhallista. Sitten tuli taasen sota ja pako. Ja senhän kaiken olisi kestänyt, mutta tuli pieni Carl Gustaf, joka oli heidän armas yhteinen lapsensa, mutta jonka takia nyt oli edessä häpeäpenkki, sakot ja muut sellaiset, Oliko talo Tallinmäellä säilynyt? Oliko hautausmaa kärsinyt vaurioita? Oliko kirkko eheänä? Kuka tuttavista oli elossa? Kuka oli kuollut?
Siellä laivan huonoimmilla paikoilla kulki myöskin vanha kasööri Pommer ja hänen vanha vaimonsa. He olivat lähteneet tyttärensä turvallisesta kodista, missä ei heiltä puuttunut mitään, ei ruokaa eikä juomaa, ei hyvyyttä eikä rakkautta, saadakseen tietoja pojistaan, heidän viidestä pojastaan, jotka olivat olleet mukana sodassa. Niin, ja sitten he tahtoivat käydä talonsa paikalla ja hautausmaalla ja kirkossa — yleensä Helsingissä, jossa he olivat asuneet ja eläneet sotaan asti. He olivat ottaneet mukaansa pienen repullisen matkatavaraa. Tytär ja vävy — äveriästä kartanonomistajaväkeä — eivät olleet sallineet heidän varustautua pitkälle matkalle. Sillä he tahtoivat vanhukset pian takaisin. Moniin kertoihin heille oli vakuutettu, että heidän kartanossaan, kauniissa Hedelundissa, aina oli oleva tilaa rakkaille vanhuksille. He kuuluivat sinne, he sulostuttivat isännän ja emännän aherrusta, lapset ikävöivät heitä. Oli kuin kappale rakasta pientä Helsinkiä olisi ollut mukana heidän ollessaan Hedelundissa.
Isä ja äiti olivat luvanneet tulla takaisin. He olivat lähtiessä ottaneet vävypoikansa kädestä riittävän matkarahan. Mutta he eivät matkustaneet niillä paikoilla, jotka soveltuivat heidän asemaansa; he säästivät voidakseen oleskella kotona pikkuisen pitempään. Heillä oli tältä kohdalta paha omatunto, sillä he olivat luvanneet lapsille muistaa säätyään ja omaisiaan. Tai vaikkeivät he olleet suorastaan luvanneet, niin he eivät olleet kieltäneetkään. Mutta eihän sitä voinut tietää, mitä tehtäviä Helsingissä tulisi: jos talo olikin kokonaan hävitetty, niin täytyihän hoitaa tonttimaa, muuten se joutuu heidän käsistään kaupungin omaksi. Ja saattoihan tapahtua, että täytyisi ryhtyä etsimällä etsimään poikia. Elävinä tai kuolleina. Jos he olivat kuolleet, niin toki täytyi koettaa tuoda ruumiit perhehautaan Helsingin kirkkomaalle. Mutta eihän ollut syytä otaksua, että tämä pahin olisi tapahtunut. Pojat saattoivat olla elossakin! Joka tapauksessa oli pelättävää, etteivät matkarahat riittäisi! Ystävät Helsingissä olivat köyhtyneet — tai eivät tahtoneet auttaa.
Tässä ajattelivat vanhukset rikasta miestä, joka istui kannella vartioiden kirkonkelloja. Mikä hänelle todella olikaan tullut? He olivat huolissaan hänen sielunsa puolesta, sillä he olivat Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja he jos kutkaan tässä kaupungissa, nimittäin Helsingissä, olivat Suthoffin perheen ystäviä. Oliko kauppias unohtanut, mistä hänen oli heitä kiittäminen? Maria Erhardt ei milloinkaan heitä unohda, sen he tiesivät. Mutta Maria oli kaukana, ties oliko elossakaan, ja hänen miehensä istui tuossa kuin kuva, antaen ihmisten kummastella kovuuttaan. Niin vähän pakolaiset olivat häneltä pyytäneet ja hän oli sulkenut korvansa kaikilta pyynnöiltä — he, Pommerit, Jumalan kiitos eivät tarvinneet häneltä mitään, heillä toki oli ollut kaunis Hedelund turvapaikkana. Mutta vaikka tytär ja vävypoika olivat kaikin puolin hyviä ja heillä oli rahojakin, niin eiväthän he voineet ottaa sinne muita, ja niinpä suurin osa pakolaisia näki nälkää. Ja Maria Erhardtin mies, Jakob Suthoff, ei auttanut.
Pommerin puolisot katselivat tummaa, kalpeaa rikasta miestä, joka ei ollut ketään kanssamatkustajista näkevinäänkään. He tiesivät hänestä paljon — ja hän sai olla kiitollinen siitä, että he pitivät suunsa kiinni. Tai oikeastaanhan heidän tietonsa koskivat Mariaa, Jakob Suthoffin vaimoa. Kauppias ei vaimostaan tietänyt niin paljon kuin he, Pommerit. Jos he olisivat puhuneet, niin olisi rikkaan miehen maine voinut kärsiä. Mutta hehän olivat antaneet sanansa tullinhoitaja Ehrhardt-vainajalle eikä kuolleelle antamaa lupausta saanut edes velotuksi takaisin. Niinpä vanha mies ja vanha vaimo nyökkäsivät toisilleen ja silmäilivät, luukulle astuessaan, kauppias Jakob Suthoffia, joka istui suurten laatikkojen vierellä ja katseli eteensä.
Eikö hän ennen ollut nähnyt merta? Vai katseliko hän jotakin muuta kuin sitä, mikä oli silmien edessä? Olisiko katsellut taaksepäin, niihin aikoihin, jolloin Maria Erhardt Haminan markkinoilla ensi kerran astui häntä vastaan? Vai katseliko hän tulevaisuuteen, siihen aikaan, jolloin hän kauppapuodissaan köyhässä Helsingissä levitteli silkki- ja brokadikankaansa viettelemään viimeisetkin rovot kaupunkilaisten käsistä? Hän oli laihtunut, Jakob Suthoff — tietäähän sen, että sellaisten omaisuuksien hallitseminen rasittaa. Ei ole laveankaan tien asteleminen niin helppoa. Tekisi yhtäkaikki mieli sanoa hänelle suorat sanat!
Mutta kun vaimo Pommer ja mies Pommer kerran olivat kuolleelle luvanneet vaieta, niin ei käynyt puhuminen. Kiusaaja se heitä kierteli, pyytäen heidät niellä! Ja he sanoivat hänelle vasten kasvoja, mene pois minun tyköäni, saatana! ja rupesivat selvittelemään omia hämääntyneitä vyyhtejään. Hehän olivat luvanneet palata suruttomaan elämään kauniissa Hedelundissa. Ja nyt he ajattelivat, että kun heillä Helsingissä kerran on oma tonttimaa, niin he ehkä voisivat saada pystyyn pienen tuvan ja elää sillä, mitä tuo oma maa antaisi. Hehän olivat niin vanhat ja sittenpä olisi lyhyt matka hautausmaahankin. Ja jos taas talo ei kokonaan olekaan hävitetty, niin he itse voisivat asua pikku rakennuksessa ja vuokrata pois suuremman. Lupasivatko he oikeastaan palata Ruotsiin?
Vanha everstinrouva von Wenden palasi kotimaahan yhden ainoan tehtävän vuoksi. Hänen miehensä oli kuolinvuoteellaan ilmoittanut hänelle jääneensä velkaa kaksituhatta ja kaksisataa taalaria — se oli pelivelka, kunniavelka, ja se vaivasi vanhaa yksisilmäistä everstiä enemmän kuin kaikki hänen muut syntinsä. Pappi — everstinna noudatti kuolevan vastahakoisen sieluntilan vuoksi itse hovisaarnaajan, vaikka hän tiesi, mitä se maksoi — kyseli turhaan, eikö kunnon sotilaan tuntoa painanut jokin inhimillinen ylitsekäyminen, ja alkoi, kun eversti käski hänen mennä hiiteen, järjestelmällisesti ensimmäisistä käskysanoista lähtien kysellä kuolevan suhdetta Jumalan kymmeniin käskyihin. »Mitä pirua tämä tietää?» huusi eversti jylisevällä äänellä, ikäänkuin hän olisi seisonut rekryyttien, talonpoikaistalojen edessä, jotka eivät osanneet erottaa oikeaa vasemmasta. »Mitä se prelaatteihin kuuluu, kuinka minä järjestän matkani helvettiin? Otatteko elättääksenne ne pennut, jotka pitkin sotateiden varsia huutavat minun perässäni — ehkä? Lisääntykää ja täyttäkää maata, on sanottu. Pentuni ovat lukuisat, niinkuin rehelliselle sotilaalle sopii. Ja yhtä hyvin olen pitänyt kaikki muut käskyt. Joko nyt menette, mustatakki. Vaimo, sinä maho lehmä sänkipellolla, etkö anna minun kuolla rauhassa, piru vie! Carl Magnus von Wenden ei tunnusta muuta syntiä kuin sen yhden, sen pelivelan. Ja sen vuoksi, piru vie, taivaan portilla minulle nyt heristellään avainta. Se ei olekaan mikään leikkikalu, jolla pyhä Pietari mukuroi syntisiä. Vai aina vain siinä, te talikynttilänniistäjä, te hautajaiskonvehti — menkää hiiteen, sanon minä! Antakaa minun kuolla rauhassa. Pitää senkin jotakin olla, että rehellinen soturi ei saa irti kahtatuhatta kahtasataa taalaria...» Hänen vaimonsa pyyteli itkien anteeksi hovisaarnaajalta ja tarjosi hänelle palkkiota. Kun ylhäinen pappi käski hänen antaa lahjansa köyhille, kiitti hän nöyrästi ja riensi miehensä luo. Ja nyt lupasi hän koettaa maksaa velan, joka painoi toisen tuntoa. Wenden ei uskonut hänen sanoihinsa. Viimeisen naurunsa tässä maailmassa hän nauroi, kun vaimo polvillaan vakuutti ottavansa elintehtäväkseen rakkaan miehensä kunniavelan maksamisen. Ja vähitellen kuoleva rupesi häneen uskomaan ja luetteli vaimonsa sanelun perässä niitä arvoesineiden rippeitä entisiltä ajoilta, jotka vaimo aikoi muuttaa rahaksi, voidakseen täyttää pyhän lupauksensa.
Ja tässä hän nyt oli matkalla näiden asioiden vuoksi. Pyhä into täytti koko hänen olemuksensa, ja hellästi ajatellessaan miestään ja surressaan hänen poismenoaan hän hellittämättä laski kokoon niitä kolikoita, jotka miesvainajan vanhassa hansikkaassa painoivat hänen rinnallaan, ja niitä, jotka saattoi saada irti myymällä, mitä oli jäänyt kotiin Suomeen. Kanssamatkustajat näkivät everstinrouva von Wendenin köyhissä, paikatuissa suruvaatteissaan usein rukoilevan, katse käännettynä ruuman kattoa kohden. Tästä katseesta oli hävinnyt jokaisen raskaan ja katkeran elämyksen muisto. Joskus taas hän hymyili, niinkuin vanha nainen hymyilee muistellessaan hääyötään.
Nuoren Tobiaksen ruumassa tapahtui outoja ja odottamattomia kohtauksia. Toisen matkapäivän aamuna varhain alkoi tavararöykkiöstä, joka erotti toisistaan miesten ja naisten puolen, kuulua itkua. Syntyi pieni hämminki. Ilmanko siitä röykkiöstä yöllä oli pudonnut pärekoppa, vaikkei laiva silloin kallistellut. Joku siellä pussien ja säkkien keskellä liikutteli itseään. Kukahan nyt senkin paikan oli keksinyt! Joka kynnelle kykeni, nousi ja hoippui tavaraseinämän ääreen. Eräs naisista rupesi nopeasti purkamaan säkkien, koppien ja kirstujen läjää. Tuli esiin sinettynyt lapsenkäsi ja pian senjälkeen käsivarsi, sitten tytön pää ja itse tyttö. Hän oli sellaisessa siivossa, että paremmat ihmiset monine kysymyksineen loittonivat ja antoivat yksinkertaisen kansan nostaa hänet esiin ja ryhtyä häntä virvoittelemaan ja viruttelemaan. Hänen kaulaansa oli sidottu laudankappale, jossa oli: »Kristiina Kallentytär Helsinki.»
Kaksi naista sattui samalle olkikuvolle, toinen oli vanha, toinen nuorempi. Kun he siinä naurislyhdyn tihruisessa valossa katselivat toisiaan, tuntuivat he kummankin puolen oudon tuttavilta. Missähän he olisivatkaan toisensa nähneet? Mahdotontahan se olisi ollut, sillä vanhempi oli ollut täältä kauan poissa. Hän ei kuitenkaan ilmaissut, missä hän oli ollut. Hänen jäsenensä olivat karkeat ja laihat, kulmakaaret ja ylähuuli kasvoivat harmaata takkua kuin vanhoilla miehillä. Nuorempi alkoi häntä pelätä. Ehkei hän ollutkaan nainen — puhe kävi käheästi ja ääni saattoi yhtähyvin kuulua miehelle kuin naiselle. Nuorempi ei enää antautunut puheisiin, hän oli nukkuvinaan. Kerran yöllä hän tunsi, kuinka tuo kauhea käsi silitti hänen tukkaansa. Se oli kuin kuoleman käsi. Nuorempi alkoi miettiä, kenen kanssa hän voisi vaihtaa paikkaa. Varmaan tuo kauhea ihminen oli mies, ehkä hän oli sotavanki tai rikoksentekijä, joka oli päässyt pakenemaan pitkien aikojen jälkeen. Ties mitä hän oli tehnyt. Vaikka olisi ollut murhamies. Kerran, kun nuorempi palasi vuoteelleen, käytyään hengittämässä ilmaa luukulla, oli hänen vastenmielinen kanssamatkustajansa lyöttäytynyt puheisiin seuraavan matkustajan kanssa. Kähisevällä äänellään hän kyseli, oliko Helsingin kirkko samalla paikalla kuin entinen kirkko, nimittäin siinä, minne kuningas oli määrännyt sen rakennettavaksi: Kustaa Aadolf itse, kun hän kävi pitämässä suurkäräjiä Vanhassa-Helsingissä. Silloinhan hän haki uutta paikkaa kaupungille, astui jalkansa kalliolle ja sanoi: tähän rakentakaat Herran huone. Nähdessään, että tuo vastenmielinen ihminen lepäsi miltei kokonaan hänen olkikuvollaan, kääntyi nuorempi takaisin ja palasi luukun luo. Mutta kun ei täällä ollut minkäänlaista oleskelupaikkaa, niin täytyi hänen pian kuitenkin palata, ja nyt hän kuuli mainittavan oman nimensä. »Se on papin rouva jostakin maan pitäjästä.» Ja kun tuo pelottava ääni kysyi etunimiä, vastasi pari ääntä: »Anna Slangus» ja joku lisäsi vielä: »Anna Hebla Slangus. Hänen vanhempansa vietiin viime sodassa vankeuteen, heitä oli monta lasta, kai vanhemmat lienevät kuolleet, kun ei ole mitään kuulunut!»
Anna Hebla Slangus tunsi, ettei hän mistään hinnasta enää asetu entiselle paikalleen. Hän rupesi katsomaan, mistä päin voisi pyytää apua.
Nuoren Tobiaksen ruumassa kulki useita palvelusneitsyitä, joiden herrasväet paremmilla paikoilla joko tässä tai toisissa laivoissa olivat matkalla kotiin. He esiintyivät säädyllisesti ja hyväntahtoisesti ja käärivät vakkasistaan esiin puhtaat eväät. Ehkä näiden joukosta voisi löytää sen kanssamatkustajan, jolle voisi ehdottaa paikan vaihtamista. Nämä neitsyet olivat kaiken aikaa äänessä ja he tiesivät asioita aina hovin kyökistä ja makuukammiosta lähtien oman herrasväkensä kyökkiä ja makuukammiota myöten. Neitsyt Josefinan armollisen rouvan oli tapana ennen suuria juhlia kylpeä kuumassa lehmänmaidossa, johon oli sekoitettu nuoren lampaan rasvaa, ryytiviinaa ja rintasokeria.
Niin, mutta tiesikö neitsyt Josefina, mitä kaupungilla kerrottiin tämän samaisen hänen armonsa kylpymaidosta? kysyttiin. Sitä, että se kylvyn jälkeen lähetettiin Sturenkadulle löytölapsille.
Neitsyt Josefina punastui hiusmartoa myöten ja otti kaikki taivaan pyhät todistajikseen, että kylpyyn käytetty maito oli viety Vågsjön kartanoon, jossa oli sukulaisia ja jossa se oli annettu sioille — sen näkivät kuski ja lakeijat ja...
Neitsyt Josefina itki. Että yhtäkaikki maailma saattoi olla niin paha. Mutta viimeiset ajat varmaan olivatkin käsissä, sen takia tämä sadekin oli lähetetty: itse vedenpaisumus!
— Mutta sinun hennes-noottisi kylpymaito meni löytölapsille. Se olikin lihavinta, mitä ne raukat saivat.
Neitsyt Stina oli harmaantunut kreivillisten lasten kehdon ääressä. »Näille käsivarsilleen» hän oli ottanut ne heti, kun ne maailmaan tulivat, ne suloiset, viattomat enkelit. Hän ne oli puettanut ristiäispukuun, häntä ne muistivat, kun sittemmin koreissa univormuissaan — tietysti jo suurina — tulivat kotiin käymään. Neljätoista lasta oli ollut ja sellaista Jumalan armoa oli riittänyt, että kaikki olivat hengissä sodan alussa. Nythän ei voinut tietää, missä kukin oli. Ja miltä näytti kartanossa, kreivin kauniissa kartanossa likellä Turkua. Kahdeksan hevosta seisoi aina valmiina, hänen armonsa kreivi käytti kahta hevosta ja joskus yhtäkin, kun ajeli pikkureellä. Mutta hänen armonsa kreivitär ajoi nelivaljakolla. Useinhan oli asiaa Turkuun, ja sitten herrasväkiin lähipitäjissä. Nyt — niin, vihollinen on isännöinyt talossa, upseerit päärakennuksessa ja sotamiehet tuvissa ja torpissa. Vaikka ylipäällikkö Turusta kuuluukin hillinneen niitä, niin tietäähän ryssän. Tyhjänä kuuluvat olevan talli, tyhjänä kellarit, karja teurastettu, viinit juotu.
Ja kaikki nämä vanhenevat uskolliset palvelijat päätyivät, kertoessaan toisilleen elämyksiään, aina lopulta tämän maailman syntiin ja pahennukseen. Ja oikeata Sodomaa ja Gomorraa se oli tämä nykyaika, ja miten kauan Herra pitkämielisyydessään sitä katselikin, ennenkuin lähetti tulen ja tulikiven taivaasta. Tai jos aikoikin hukuttaa vedenpaisumuksella. Sateentulo oli tavatonta. Kuka sitä tiesi, milloin ne vanhurskaat loppuivat, joiden vuoksi Herra säästi Niniveä? Kuka sitä tiesi, vaikka Joonas olisi ollut mukana tälläkin laivalla.
Kyllä minä tiedän, kuka on Joonas laivassa, ajatteli papinrouva Anna Hebla Slangus. Se on minun vierustoverini, joka kai luulee eläneensä jo silloin, kun autuaasti edesmennyt armollinen kuninkaamme polki jalkansa Uuden-Helsingin kallioon ja määräsi, että siihen on tehtävä kirkko. Ja papinrouva kääntyi nöyrästi palvelusneitsyeiden puoleen ja kysyi, eikö joku heistä vaihtaisi hänen kanssaan paikkaa — hän olisi hyvin kiitollinen. He katselivat toisiinsa ja ennenkaikkea puhujaan, arvioiden hänen varallisuuttaan ja yhteiskunnallista asemaansa. Tämän tehtyään he kieltäytyivät.
Silloin nousi yht'äkkiä ruuman seinän vierestä roteva naishahmo, käsissään kannun pullo.
— Das lass' ich mir gefallen, sanoi hän äänellä, joka tunki läpi paksun ilman niin, että ihmiset nostelivat päätään. — Otan ensin naukun, sitten olen valmis.
Hän ei käsitellyt tätä suurta pulloa ensi kerran, liukkaasti hän sitä piteli. Eikä hänellä ollut mitään siirrettävänä, paitsi tämä pullo. Se meni kainalossa. Eikä hän kysellyt, minkätähden rouva halusi siirtyä. Papinlesken kootessa tavaroitaan seisoi hän hajareisin katsellen ympärilleen ja ajatteli ääneen:
— Penkkivelliä tulee, penkkivelliä. Keppi-Saara valmisti hyvän penkkivellin. Lauantaiaamuna tyhjensi laatikon ruukkuun ja huiskutti aikalailla. Päivälliseksi oli velli kypsä. Hajukin täällä on juuri ikään niinkuin hapantuneiden nauriiden.
Puhe hapantuneista nauriista vaikutti Nuoren Tobiaksen ruumassa kerrassaan tepsivästi. Koko ruuman lattia alkoi voihkia ja lainehtia laidasta laitaan. Kuka huusi, että hän kuolee, kuka vaikeroi, ettei ikinä näe kotimaatansa, kuka käski hakea Joonaan — varmaan oli laivassa Joonas —, kuka vakuutti kuolevansa. Vihdoin huusi joku raivostuneena, että tuo humalainen akka heitettäisiin mereen nauriineen päivineen.
Nainen nauroi. Oli kuin hevonen olisi hirnunut. Hänen uusi vuodetoverinsa oli noussut kyynärpäidensä varaan ja katseli pitkään. Tulokkaan suuri pullo joutui keskelle olkikupoa.
— Jaa minutko — das lass' ich mir gefallen, sanoi kenraali vainaja! Minä olen Töölön tohtori, mitenkä minä mereen ennättäisin. Ottakaa naukku, joka mies, ja jolla ei ole, se saa minulta. Kuolema olisi nyt makea vieras, mutta ei tämä tauti tapa, puhdistaa vain sisälmykset ja lisää ikää.
— Noita! huudettiin nyt palvelusneitsyiden alueelta. − Hän on noita eikä ihminen!
— Das lass' ich mir gefallen, puheli iso kolea nainen, astellen vuoteiden yli ja hakien jotakin. — Se oli kenraali-vainajan sana ja sitten hän naukkasi tuosta samasta pullosta. Kenraali-vainajan koputti kuningas ritariksi ja Töölön tohtori koputetaan noidaksi. Das lass' ich mir gefallen.
— Lastikka, virkkoi heikolla äänellä eversti von Wendenin leski, — anon vettä. Vettä!
— Ota viinaa, ristisisar, vastasi Lastikka. — Mistä minä vettä saan.
Kun Lastikka ojensi hänelle pullon, niin hän kysyi, vieläkö kenraali eli, ja leski kertoi, että häntä sitoi elämään lupaus, jonka hän oli antanut kuolevalle miehelleen: myydä kaikki mitä hänellä oli ja maksaa miehensä kunniavelka.
Lastikka vastasi, että kenraaliltakin oli myyty kaikki, jotta hänet saataisiin hautaan, ja että eversti varmaan saisi rauhan haudassaan sitten, kun kunniavelka oli maksettu.
— Laupias samarialainen, kuiskasi kappalaisenleski Luhr, — nilkkaani kovin kolottaa. Putosin noissa pahoissa nuoratikapuissa. En muuta pyydä, kuin että sillä jalallani saisin astua Helsingin rannalle ja nähdä näillä silmilläni oman kirkkoni.
— Ota naukku, toisen naukun kierrän vaatteessa nilkkasi ympärille. Ota naukku. Mikä sillä nilkalla oikein on? Tämä on pieni asia, on Töölön tohtori suurempiakin hoitanut.
Huudettiin, että Lastikka häpäisi koko laivaa mainitessaan itseään tohtoriksi. Saattoi käydä niinkin, että sellainen tohtori pääsi Siltavuorelle.
Fiffi Edelman sai kohtauksen. Hän sanoi olevansa Joonas. Kunhan hänet heitetään mereen, niin meri tyvenee. Kouristuksissaan huusi hän ikäänkuin häneen olisi pistetty puukkoa. Betti pelasti lapsen, toiset hillitsivät Fiffiä. Matkustavaisten mukana olevat poikaset karkasivat ylös, juoksivat tavararöykkiölle ja alkoivat ottaa kiinni toisiaan. Kultaseppä Mellinuksen rouvan komentaessa heitä paikoilleen rupesivat hänen pikkulapsensa huutamaan täyttä kurkkua. Silloin rouva Mellinus heristi nyrkkejään sille taholle, missä Fiffi Edelman vaikeroi, ja käski hänen pitää suunsa kiinni, mokomakin... Täällä matkusti muitakin ihmisiä, ihmisiä, jotka olivat maksaneet korkeat matkarahat ja joilla olisi ollut oikeus matkustaa parhaimmilla paikoilla. Hänen täytyi saada tavata kapteenia, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä haisi pahemmalta kuin Stockhusissa, Helsingin vankihuoneessa!
Koko Nuoren Tobiaksen ruuma huusi niinkuin Tellqvistin pihamaa suurten teurastuspäivien aamuina. Huuto ei kuitenkaan kuulunut kauaskaan, sillä sateen ja meren loiske vaimensivat sitä kuin vaate, joka kiedotaan huutavan pään yli. Syksyisen meren haju, kaikki, mikä kesällä oli kukkinut sen pohjassa ja sen rannoilla ja mikä syksyllä lahosi, kaikki tämä sekaantui laivan omista suojista lähteviin hajuihin ja seurasi laivaa uskollisemmin kuin kalalokit. Tämä haju tuntui tunkeutuneen touveihin ja purjekankaisiin, se tuntui täyttäneen joka sopen, mitattuna mastosta mastoon ja perästä keulaan.
Luukusta tunkevan valoläikän likeisyydessä seisoi Betti Edelman, hyssytellen Carl Gustafia, jonka pienet kasvot muistuttivat sinipunervan nauriin paistokasta. Viluinen vanha neito suojeli lasta kuin viimeistä toivoa, jonka hän läkähdyttävästä pätsistä oli temmannut hyvittämään kaikkea hukkaanmennyttä omassa elämässään. Kultasepän rouva veti silminnähtävällä inholla silkkistä kamlottiviittaansa lapsen välittömästä likeisyydestä ja tarttui nuoratikapuihin. Sade vihmoi hänen kasvojaan, keltaisia hiuksia ja käsiä, joita teerenpilkut ja sormukset peittivät. Eikö nyt voinut saada tavata kapteenia tai raatimies Goviniusta, tai ketä hyvänsä parempaa ihmistä?
— Laivamies, kuule! Minä olen ostanut kalleimmat paikat ja täällä me menehdymme likaan ja hajuun. Herra kauppias Suthoff, pyydän kaikkeinnöyrimmästi anteeksi, mutta eikö herra kauppias nyt auttaisi? Oi hyvä Jumala, eikö nyt kukaan kuule! Herra kauppias, kuinka monet helmet ja sormukset mieheni on halvalla toimittanut hänelle ja hänen rouvalleen ja nyt ei hän liiku paikalta. Meidän lähteessämme on virutettu Suthoffin pyykki, mutta nyt ei hän kuule eikä näe! Ja ne olivat mädäntyneitä heiniä, mitä sieltä meille myytiin. Eikä se lehmä lypsänyt kuin seitsemän tuoppia, vaikka teidän rouvanne vakuutti, että se lypsää kymmenen. Me kuolemme tänne!
Huudot kuultiin sille puolelle ruumaa, minne miesmatkustajat olivat sijoitetut. Kun täällä oli tuntuvasti vähemmän matkustajia olivat nämä voineet järjestää asiansa kaikin puolin mukavammin. Istuttiin noppaa pelaten ja korttia lyöden. Uuden virkaatekevän maaherran lakeija oli matkalla panemaan alustavasti kuntoon isäntänsä huoneistoa. Vastaiseksi ei ollut mitään tietoa, voisiko hän edes asettua residenssirakennukseen. Sen olivat tietenkin ryssät ryvettäneet.
— Mutta sen minä sanon, niin totta kuin nimeni on Pentti Laurinpoika, että jolleivät kaupunkilaiset toimita meille kunniallista asuntoa, niin sitä ne saavat katua. Sillä me emme olekaan mitään kiertäviä kisällejä, me. Helsinki — mikä se on muu kuin vaivainen maakylä, täynnä kerjäläisiä ja lautasennuolijoita. Helsinkiläinen ei osaa muuta kuin kirjoittaa alamaisia supliikkeja kuninkaallensa hädänalaisesta tilastaan. Onneksi tulee armollinen herrani vain virkaatekeväksi tänne − − − muuten olisin ottanut toisen palveluspaikan.
Eerikki Iiskenpoika päästi pelinappulan kädestään ja nauroi.
— Toista niin viheliäistä kaupunkia, jatkoi Laurinpoika, — ei kuninkaallisen majesteetin valtakunnassa olekaan kuin Helsinki ja... Varpuslinna!
— Häh? sanoi Eerikki Iiskenpoika. — Varpuslinna? Varpunen saat olla itse. En pelaa enää kanssasi. Koetapa tulla kimppuuni. Jos sinä minuun kosket, niin et taida tarvita enää Varpuslinnaakaan asuaksesi. Helsinki on kerran vielä niin kaunis kaupunki, että... että. Jahka minun herrani pääsee Helsinkiin, niin nähdään.
»On vielä kerran... vielä kerran niin kaunis kaupunki» — mutta mikä se nyt on? Varpuslinna!
Eerikki Iiskenpoika potkaisi kirstua niin, että noppanappulat lentelivät pitkin ruuman seiniä.
— Sinun herrasi rakentaa! matki Pentti Laurinpoika, pää oluthöyryä täynnä. — Mikä sinun herrasi on? Tuoko nappikauppias tuolla, joka on tehnyt niin paljon syntiä, ettei uskalla lähteä askeltakaan kirkonkellojen turvista.
Iiskenpoika ravisteli niskojaan ja valmistautui hyppyyn. Ja nyt tapahtui, että hän rupesi kertomaan asioita, joita ei hänestä millään pelillä ollut matkan mittaan saanut houkutelluksi: hän rupesi puhumaan herransa aikomuksista.
— Minun herrani kauppamies Jakob Suthoff rakentaa Helsingin niin koreaksi, että Tukholma on vain torppa sen rinnalla. Minun herranipa on niin rikas, ettei hänelle tunnu, vaikka rakentaa kaupungin kullasta ja hopeasta. Näkisittepä ne hopeakirstut ja ne kultasäkit ja ne jalokivipussit! Kun me matkustimme omilla hevosilla Hollannin maalle, niin meidän kauppamies ja ne sen maan kauppamiehet joivat ja pelasivat yhdessä ja meidän kauppamies aina voitti. Niin että Helsinki rakennetaan kullasta ja hopeasta!
Lakeijojen tapellessa herroistaan riideltiin yhdessä kulmassa ruumaa hirsistä, jotka tavattiin Niilo Granbergin ranta-aitan seinissä Helsingissä ja joissa hirsissä vieläkin selvästi oli luettavana Sigfrid Gråån puumerkki. Miten puumerkki olisi tullut hirsiin, jolleivät ne olisi olleet Sigfrid Gråån? Ne oli yksinkertaisesti varastettu Gråån hirsiläjästä. Suostuiko Niilo Granberg antamaan ne takaisin ilman raastupaanmenoa? Jumaliste, puumerkit on Sigfrid Gråå jälkeenpäin käynyt panemassa Granbergin aitanseiniin Helsingin rannassa!
Ja kauppiaat Niilo Granberg ja Sigfrid Gråå löivät olutkannunsa arkkuun, joka heidän edessään toimitti pöydän virkaa, tepastelivat suuttuneina pitkin ruumaa ja lupailivat toisilleen raastupaa.
Sovinnossa istuivat sensijaan ne nuoret miehet, joiden vuoteet sijaitsivat likinnä matkatavaroita ja naisten puolta. He olivat asettuneet vieretysten, niin että jalat suorina seurasivat permantolautoja, ja puhelivat niin hartaasti, etteivät huomanneet, mitä muualla tapahtui. Tai oikeastaan se oli Antti Skugge, Upsalan ylioppilas, joka kertoi, ja toinen kuunteli.
Niin, olenhan monesti surrutkin, etten ole saanut nostaa miekkaa isänmaata puolustaakseni, mutta nämä heikot silmäni, heikot silmäni... Kyllä voin antaa tietoja Helsingistä, olen siellä oleskellut, ja kun olen opettanut pientä sukulaistani Henni Forsiusta lukemaan, olen samalla kertonut hänelle kotikaupunkimme historiaa. Poika on ihmelapsi, minun täytyy se sanoa, vaikka hän onkin sisareni poika. No, hän on vasta kymmenen vanha, jollen muista väärin, mutta hän luettelee ulkoa, kutka ovat vuosisatojen aikana olleet kaupungissa pappeina ja pormestareina. Ja tämän kaiken hän luettelee kuin kymmenet käskyt ja juhlallisesti, ikäänkuin hän seisoisi saarnatuolissa. Hän rupeaa papiksi, siitä tuo pieni naskali on selvillä. Ja minä, hänen enonsa, iloitsen suuresti.
Nämä nyt eivät olleet niitä asioita suorastaan, joita ylioppilas Skuggen matkatoveri ja uusi ystävä halusi kuulla. Hän halusi tietää, kannattiko kaupungissa apteekinpito ja oliko apteekkari Stier todella niin mahdoton kuin sanottiin.
Stierin nimeä mainitessa ylioppilas suorastaan vilkastui.
Valitettavasti, valitettavasti Stier aina oli niin juovuksissa, ettei hän jaksanut kuunnellakaan ihmisten pyyntöjä. Ja siinä hänelle tapahtui suoranaisia vahinkoja, jotka kävivät asianomaisille varsin kohtalokkaiksi. Sen sattui hän, Anders Skugge, tietämään kokemuksesta. Stier oli hänelle silmiä varten vahingossa antanut sen, minkä rouva Törnmanin — nykyjään Tellqvist — piti saada hampaitaan varten. Se oli väkevää ainetta ja poltti silmät pahanpäiväisesti. Niin, hän oli siitä saanut kärsiä elämänikänsä. Ja mitä kannattavaisuuteen tuli, niin sairastihan Helsinki aika paljon. Usein oli vaikeita kulkutauteja, niinkuin sekin isorokko. Ja saattoi ajatella, että ihmiset pienemmissäkin taudeissa kääntyisivät apteekkarin puoleen, jos hän vain otti heidät ystävällisesti vastaan eikä heittänyt purkkeja heidän silmilleen, niinkuin Stier kuuluu, sen pahempi, tehneen.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilas taasen puhui omasta lempiaineestaan!
— Mitä kaupunkimme olisikaan, jollei vihollinen uudestaan ja uudestaan olisi hävittänyt sitä maan tasalle. Helsingin keskustassa sijaitsee, niinkuin kaikissa ajanmukaisissa kaupungeissa, tori. Tämän etelälaitaa myöten kulkee Suurkatu, jota myöskin kutsutaan Kuninkaankaduksi. Kirkkomme on jo kolmas järjestyksessä, sillä molemmat edelliset on tuli ja vihollinen hävittänyt. Alttaritaulu esittää Kristuksen kirkastusta ja tämän yläpuolella nähdään seinälle maalattuna auringonnousu ja sanat
Jehovan
Tu lux, tu vita, tu medicina
et
Ulrica
Tu Nomen Splendidum, Tu Meum Decus
eris.Viime sodan jälkeen sepitti Vang, Helsingin silloinen pappi sanat:
Tu, stad, o Helsingfors, tin gamla synd lägg af,
Om tu ej segla vill ännu en gång i qvaf.
1727.Kirkon ympärillä on hautausmaa eikä kirkkoon enää haudata... Mutta ehkei kertomukseni teitä huvita. Suokaa silloin anteeksi lavertelevalle kielelleni. Kas, koti on jokaiselle rakas ja kaunis, enkä minä koskaan kyynelittä voi... Kunhan eivät ne tappaisi toisiaan! keskeytti hän samassa.
Iiskenpoika oli ottanut Laurinpojan syliinsä ja paiskannut hänet ruuman mahtavia seinäparruja vasten.
— Jumaliste, minun herrani voi rakentaa kaupungin kullasta ja hopeasta! huusi Iiskenpoika ja nosti housujaan, jotka olivat luisumaisillaan alas.
Laurinpoika kiroili ja piteli paikkojaan. Kun Nuori Tobias häntä siinä sylissään paraikaa keinutteli, pyllyili hän, pääsemättä jaloilleen, ruuman pohjalla.
— Terveydekseen tappelevat! sanoi matkatoveri ylioppilaalle. — Saakoot nyt ensin muutamia naarmuja, niin avaan laukkuni ja laastaroin heitä.
Ylioppilas ymmärsi yht'äkkiä. Hänen matkatoverinsa aikoi asettua Helsinkiin apteekkariksi ja tahtoi näyttää taitoaan. He istuivat siis nyt molemmat ja katselivat, kuinka pian kaikki matkustajat keränä kierivät permannolla. Muuan vanha mies, joka ei ollut liikkunut minnekään sijaltaan, siirtyi säikähtyneenä syrjään, kulkien nelinryömin.
Eiköhän jo pitäisi lopettaa, huomautti ylioppilas Skugge, hänkin jo siirtyen ulommaksi.
Mutta tappelevia ei enää sanoilla hillittykään. Jakkarat lentelivät, haukkumasanat, sellaiset kuin »hattu», »ryssä», »koiranraato», sinkoilivat, ja syyttä suotta karkasi Iiskenpoika vimmattuna vieraan nuorenherrankin kimppuun ja tiukkasi:
— Vanno, senkin nälkäkurki, heti paikalla, että minun herrani rakentaa kaupungin kullasta ja hopeasta.
Turhaan vieras vakuutti, ettei hän tunne herraa eikä kaupunkia eikä mitään voi vannoa.
— Sinä kiellät, kiellät, kanalja!
Nuori Tobias heilahti pahasti ja paiskasi tappelijat nurinnarin. Kun vielä sateen loiske ja tuulen ulina kuin vaahtosuu koiralauma tulvehti sisään luukusta, niin ei äskeisestä mellakasta enää ollut jäljellä mitään. Nuorelle parantajalle tuli nyt yllinkyllin tilaisuutta näyttää taitoaan. Hän avasi nahkaisen reppunsa, otti esiin pienet kiiltävät veitsensä, pihtinsä, laastarinsa ja tinktuurinsa. Humalasta selviävät miehet olivat lauhoja kuin lampaat ja tohtoroiminen sujui kaikkien ihmetykseksi. Mistä olikaan tämä enkeli tipahtanut keskelle heidän kurjuuttaan! Hiukan siinä parahdeltiin ja kiroiltiin, mutta yleinen käsitys oli kuitenkin että tinktuurit oikealla hetkellä oli vuodatettu haavoihin ja sinelmille ja tehokkaita mahtoivat olla, koska aikalailla kirvelivät.
Nuori parantaja saattoi olla tyytyväinen. Hän tuli vakuutetuksi siitä, että apteekkarilla Helsingissä on toiminnan mahdollisuuksia, ja istuutui kärsivällisesti kuuntelemaan ylioppilasta, tietäen, että kanssamatkustajat kaupungissaan yhdestä suusta laulaisivat hänelle ylistystä.
— Sairaista ei kaupungissa ole puutetta, kuten sanottu, koska Helsinki on sotaväen läpikulkupaikka ja mereltäkin saapuu kaikkinaisia tauteja, ja spitaalisiahan täällä on aika monta, niin että heille on täytynyt muodostaa erikoinen sairashuone. Kun kapakoita on suuri määrä, samoinkuin oluenpanijoita ja hyviksi tunnettuja viinankeittäjiä, niin ei koskaan tule puuttumaan niitä, jotka haavoittavat toisiaan ja tarvitsevat salvoja ja tinktuureja, niinkuin tässä vasta saatiin havaita. Lääkäriä ei kaupungissa ole, joten apteekkarille on suuri etu, että hän näin näppärästi käsittelee veistä ja pihtejä, kuten tässä tapauksessa. Tosin armeijan parturit myöskin ovat harjaantuneet haavojen hoitamisessa ja joku sellainen saattaa tilapäisesti joutua paikkakunnalle. Myöskään ei voi kieltää, että kaikkinaiset vaimot, kuten Keppi-Saara ja muutkin, kokoavat yrttejä ja yrittävät parantaa tauteja, usein valitettavasti lukien pakanallisia noitalukuja niin, että esimerkiksi Keppi-Saara kerran on ollut menettämäisillään henkensä hirsipuun kautta, juuri tuollaisen noituuden takia. Eräs kaupungin rouvista, rouva Suthoff, hänet silloin pelasti ja todistusten puutteessa hän sillä kertaa pääsi, ja nyt hän on vanha, hyvin vanha. Vaan eipä taida häntä mikään voima estää yrttien kokoamisesta, joita yllin kyllin löytyy kaupungin kaduilla, pihamailla ja porvarien varsin laajoilla pelloilla. Mutta sanottavaa haittaa ei apteekkarille voi näistä vanhuksista olla, varsinkin jos hän kohtelee avunhakijoita ystävällisesti ja silloin tällöin vie jonkun huomattavamman henkilön takahuoneeseen ja juo hänen kanssaan pienen ryypyn renskaa tai muuta, jota aina apteekkarilla on tilaisuutta uhrata ja maustaa erikoisen tehoisaksi nautintoaineeksi. Ei voine kieltää, että juuri nykyinen apteekkarimme Stier erikoisen runsaasti kestitsi helsinkiläisiä mahtihenkilöitä, joten on pelättävissä, että he tulevat häntä kannattamaan, vaikkakin tietävät, ettei hän enää kykene mitään parantavaa tinktuuria valmistamaan. Tämä kyllä saattaa olla uudelle apteekkarille vaikea asia, sillä vaikka köyhä kansa haluaisikin häntä, niin valta on varakkailla. Jospa nyt voisikin saada aikaan tappelun tuolla kapteenin hyteissä, jotta raatimiehet tulisivat vakuutetuiksi teidän kätevyydestänne.
Ylioppilas Skugge kertoi edelleen, että Helsingissä oli viisi tuulimyllyä, jotka pitivät huolen kaupungin jauhotarpeista. Kalaa saatiin ennen runsaasti, varsinkin lohta, mutta sodan laukaukset karkoittivat kalat rauhallisemmille vesille. Sampikin tavataan jonkin kerran, mutta sitä ei syödä, sen kun on havaittu ilmaantuvan vain sotien edellä ennustamaan onnettomuuksia. Sensijaan harjoitetaan menestyksellä metsästystä aivan kaupungin lähistöllä. Jopa on sattunut sellaistakin, että jotkut innostuneet metsästäjät ovat omasta ikkunastaan Suurtorin varrella voineet yhdellä laukauksella ampua metson, joka on asettunut hautausmaan koivuun.
Helsingissä on erinomaisia lähteitä ja kaivoja — mikä seikka ei liene apteekkarille yhdentekevä, koska hyvä ja puhdas vesi vaikuttanee lääkkeiden laatuun. Ruokapuolesta puhuttaessa vielä jäi mainitsematta, että Helsinki harjoittaa karjanhoitoa juuri siinä mitassa kuin sen kokoiselta kaupungilta sopii odottaa. Jokaisella perheellä on oma tai omat lehmänsä, hevosensa, kanansa, hanhensa, jopa kalkkunansakin, joten ei kaupunki ehdottomasti ole riippuvainen maaseudusta. Kalastajat, joita asuu Kaupunginlahden rannalla ja Katajanokalla, vakuuttavat, että kalatkin jälleen palaavat lihaviin ruohikkoihimme, kunhan täällä kanuunat lakkaavat paukuttamasta. Muutamia pukkeja ja kuttujakin on, ja niitä pidetään yksinomaan saaressa, senjälkeen kun ne muutamana päivänä kalusivat puun kuoret raatiherrojen ryytimaista. Kas, näiden kuttujen maitoa käytetään osittain terveydenhoitoon, osittain kaunistamistarkoituksiin, niinkuin apteekkari hyvin tietää. Ja totta on, että eräs kaupungin hienoimmista rouvista kutun maidolla hävitti rumat pisamat kasvoistaan.
Nuori apteekkari mietti vain sitä, miten pääsisi tutustumaan kaupungin mahtihenkilöihin kapteenin puolella. Eikö sinne sopinut mennä kysymään jotakin?
Ylioppilas vastasi hyvin tuntevansa kapteenin ja kaikki kaupungin viranomaiset. He pelasivat korttia kapteenin messissä, keskustellen valtiollisista asioista. Niin kiihkeää oli keskustelu ollut, että oli yhteisesti päätetty olla kajoamatta puolueoloihin ja jättää hatut ja myssyt rauhaan.
Ja nyt ylioppilas Skugge, merkitsevä hymy huulilla, jatkoi esitystään:
— Jos taas sydämenne nuoruuden luonnollisia ääniä kuunnellen haluaa köyttää itsensä hellin sitein johonkin naiselliseen sulo-sydämeen, niin kauniista neitosista ei kaupungissamme ole puutetta. Kirkkoherramme vanhin tytär, Greta-Liisa Fortelia matkustaa tällä samalla laivalla äitinsä seurassa kotiin, samoin Margareta Suthoff, molemmat huomattavia kaunottaria, Fortelia erikoisesti tunnettu iloisen luonteensa vuoksi ja neiti Suthoff tulisuudestaan, joka kyllä silloin tällöin tekee omistajattarelleen tepposiakin. Kaunottariamme oli myöskin Fiffi Edelman, vaikk'ei kuulu varsinaiseen hienostoomme, mutta hänellepä tapahtui hairahdus — kuiskaillaan syylliseksi ylhäistä hoviherraa. Entisen pormestarimme tyttäriä on monta — Wetter oli hänen nimensä ja hän jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden, josta ei hänen eläessään ollut tietoa. Mutta ennen kaikkea on mainittava Hedvig Ulrika Suthoff, Margaretan nuorempi sisar, jota isä ei kuulu antavan paitsi kreiville tai prinssille. No niin, puhe on tietenkin hiukan liioiteltu. Mutta tyttö on todellakin kaunis. Jollei äiti olisi opettanut häntä hiukkasen villeille tavoille, niin siinä olisi todella mallityttö. Kas, äiti, Maria-rouva, on sellainen — sellainen toisenlainen. Jos kauppamiehellä olisikin ollut oikea rouva, sellainen kuin muutkin, niin hänestä olisi voinut tulla vaikkapa mikä virkamies Helsinkiin, mutta raatimiesten rouvat eivät koskaan ole kärsineet täti Suthoffia ja sentähden perhe on jäänyt jälkipäähän. Suthoffien penkki kirkossa on vallan siellä pikkukauppiaiden penkkien joukossa. Raatimiesten rouvat iskevätkin julmia silmäyksiä kirkon ovelle, kun rouva Suthoff astuu sisään. Hän ei tule vapaaehtoisesti — kauppias on saanut maksaa sakkoja rouvansa laiminlyönneistä: kerrankin ei hän kahdeksaan viikkoon käynyt Herranhuoneessa... Niin, onhan Helsingissä paljon sopivia tyttöjä, mutta myöskin leskiä on tarjolla sitä varten, joka ei ehdottomaksi vaatimukseksi pane nuorta neitoa...
— Nukutteko? kysyi ylioppilas Skugge äkkiä. — Olen puhunut hiljaa sen vuoksi, että Suthoffin renki on täällä, tuo Iiskenpoika, tuo pukari, jonka äsken itse sidoitte. Kauppamies kuljettaa häntä matkoillaan, hänen täytyy aina vartioida kalleuksia. Hän on hyvin väkevä, vaikka onkin varttansa vähäinen. Taitaa nukkua hänkin.
Tavararöykkiön takaa, naisten puolelta, kuului kolea, läpitunkeva ääni: »Minä olin piikana Töölön isännällä. Pantiin auttamaan sairastuvalle. Ensi aluksi oli pideltävä pärettä, kun tohtori sahasi. No, kas silloin, kun oli oikein se suuri ottelu ja tsaari itse oli mukana ja narrit ja apinat ja ikonaat. Kaupunki paloi. Koko Kluuvi oli kuin verta. Ensin pitelin pärettä. Sitten sain jo pidellä käsiä ja jalkoja. Me sahasimme niitä kuin puita vain.»
Outo ääni eteni eikä sanoja enää erottanut.
Samassa kuului toinen ääni: »Eikö nyt kukaan auta? Nämä tikapuut eivät kestä lintuakaan. Ah, minun täytyy tavata kapteeni. Me kuolemme täällä kaikki. Olen maksanut parhaimmista paikoista... Auttakaa!»
Rouva Mellinus seisoi tikapuilla, kasvot luukun yläpuolella, kun hänen jalkojensa juureen ilmaantui nuori mies, joka ei ollut rampa eikä raajarikko eikä poikanen eikä puolisokeakaan, vaan sen näköinen, että kultasepänrouvan heti paikalla teki mieli olla kaunis ja nuori.
Hän tunsikin olevansa kaksikymmenvuotias ja hyppäsi sirosti alas epämukavasta asennostaan, punastui ja hymyili.
Nuori mies, yllään hienot vaatteet kysyi kohteliaasti, saisiko hän palvella armollista rouvaa jollakin.
— Olen apteekkarinkisälli Tingelund Turusta. Olen täällä miesten puolella saattanut hiukkasen olla hyödyksi — voisinko ehkä...?
Hänhän tuli kuin Jumalan itsensä lähettämänä. Sillä täällä alhaalla vallitsi täysi kurjuus. Ja nuori Tingelund sai kuulla, kuka rouva Mellinus oli ja että hänellä oli oikeus parhaimmille paikoille — ruustinna Fortelius, raatimiehen rouvat ja heidän tyttärensä ottivat ne paikat, vaikka tulivat myöhemmin laivaan. Hänen lapsensa olivat kaikki täällä, hänen vanhin tyttärensä Eva Charlotta oli kuudentoista vanha — kovin hyvä tyttö, mutta hän voi nyt niin huonosti, ettei hänestä saanut mitään käsitystä! Ja täällä matkusti nyt yleensä sekalaista seurakuntaa...! Jos hän, rouva Mellinus, olisi tietänyt, että oli näin ahdasta, niin hän olisi jäänyt Tukholmaan odottamaan. Mutta ukko siellä kotona kävi aivan malttamattomaksi — ajatella: heidän talonsa oli ollut venäläisillä upseereilla ja piharakennukset he olivat hakanneet polttopuiksi. Ja lähteestä oli löydetty miehen ruumis, heidän lähteestään, joka oli paras koko kaupungissa...! Mutta menkäämme lasteni luo. Eva-Lotta, tyttöseni...
Se keskustelu, jota tänä hetkenä pohdittiin eräällä kulmalla Nuoren Tobiaksen ruumaa, tuli koko matkustajajoukon tietoon Lastikan kautta, joka ei osannut puhua hiljaa. Ja kun hänen uusi vierustoverinsa puhui niin käheästi, ettei häntä merenkäynnin vuoksi voinut kuulla, toisti Lastikka kaikki kysymykset läpitunkevalla kuuluttajanäänellään ja toitotti omat vastauksensa takaisin.
— Elääkö? Elää — pitäisi elää! Eloon jäi. Mitenkäs te hänet tunnette? Oletteko helsinkiläisiä? Missä te sitten nyt olette ollut? Oletteko jotakin pahaa tehnyt, kun ette uskalla vastata? Eihän teissä vain ole se spitaalitauti? No, niillähän on juuri sellaiset sammaleiset kulmakarvat kuin teillä... Jaa hänen miehensäkö? Se sama, joka istuu kannella katoksen alla. Kauppamies Suthoff. Ja renkikin, se Iiskenpoika, on laivassa. Tunnetteko te hänetkin? Mutta kuka te olette sitten? Ettehän vain ole mies? No, kun ei tukastakaan ole paljon jäljellä.. Jaa tahtoisitte sen Suthoffin rouvan nähdä. Niin minäkin. Ikävöitsen sitä rouvaa yhtä paljon kuin Helsingin kirkkoa. Das lass' ich mir gefallen. Kenraalivainaja olisi sen nainut, mutta sattui tulemaan tämä kauppamies. Kenraali sanoi, että olisi se rouva ollut ranskojen maassa, siinä niiden suuressa kaupungissa, joka on niiden pääkaupunki... Yhtäkaikki, jos minä näkisin sen rouvan! Jaa mitä tahtoisitte sanoa? Terveisiäkö? Kuolleelta? Mutta jos te helsinkiläisiä olette, niin pitäähän minun teidät tuntea ja teidän minut. Ja rannassa? Missä rannassa? Erhardtin sillan alla? Ruutanalammikon kohdalla? Puhukaa pikkuisen kovemmin, koko puhe on yhtä sihinää, ei sitä kukaan kuule! Myrskyn jälkeen? Mutta olitteko te rannassa silloin, kun se ulkomaalainen laiva hukkui? Monta Herran vuotta sitten.
— Olin! sihisi ryysyinen vanhus pahnoiltaan.
— Silloinko ennen suurta sotaa? Miksette sitten nimeänne sano. Annahan, kun minä muistutan mieleeni, keitä siinä oli. Mikäs nyt tuli? Onko teissä noin pahasti syöpäläisiä? Vai itkuako teette? Tuoss' on ryyppy, ottakaa, hyvää se on ainetta. Mutta minä nyt jo muistankin. Olitteko te se lapsi sen vanhan herran kanssa? Vai se, vai se. Se herra sanoi, että laiva tuli kaukaa. Aijai sitä jumalanilmaa. Syksyinen yö ajoi yhdeksällä hevosella. Vanha herra oli tulliherra Erhardtin tuttavia. Kalastajat toivat lapsen ja kehdon.
Ryysyinen vanhus ja Lastikkakin vaikenivat, kumpikin istuen lyyhistyneenä vuoteelleen. Vihdoin Lastikka tarttui pulloon, joi, nuoli huuliaan, kuljetti kättään yli pullon tuohivanteiden ja toisteli pariin kertaan:
— Das lass' ich mir gefallen.
Rouva Pommer oli nostanut vanhaa päätään ja tuijotti Lastikkaan. Hän tuijotti tuijottamistaan.
Silloin Lastikka yht'äkkiä muisti, että tullinhoitaja Erhardt kerran pyysi luokseen kaikki ne ihmiset, jotka olivat olleet rannalla tuona myrskyisenä iltana ja nähneet kaukaa tulleen lapsukaisen ja hänen kehtonsa saapumisen Helsingin rantaan. Ja tullinhoitaja oli sanonut, että hän ottaa pienokaisen omaksi lapsekseen, ja rouva Erhardt oli lisännyt, ettei hän voisi enemmän rakastaa omaa lastaan. He olivat pyytäneet, ettei kukaan kertoisi lapsen olevan ottolapsen, jotta se uskoisi kokonaan kuuluvansa tänne. Jumalan avulla he tahtoivat kasvattaa sen onnelliseksi ihmiseksi.
Kehto oli seisonut lattialla auringonpaisteessa Erhardtien kodissa Kluuvin rannalla likellä Espoon tullia. Kehdossa oli ollut kauniisti veistettyjä enkelinpäitä. Hast, sama vanha kalastaja, joka souti lapsen rantaan, oli asettunut kyykylleen kehdon ääreen, tunkenut ruman, ahavoituneen pikkusormensa lapsen käteen, nauranut punaiseen partaansa ja sanonut: no, sinä kaukaa tullut, ei ainakaan ukko Hast valaansa riko.
Kaikki olivat samalla tavalla luvanneet vaieta.
Lastikka tarttui kenraali-vainajan pulloon ja joi kauan.
Jakob Suthoff, kauppamies Helsingistä, istui Nuoren Tobiaksen kannella samassa telttakatoksessa, jossa hän oli viettänyt monen yön, renkinsä kanssa kulkiessaan vieraalla maalla. Ei olisi uskonut teltan näin kestävän sadetta. Mutta se oli parasta purjekangasta graterien kaupungista, ja Iiskenpoika osasi pystyttää siitä huoneen, jossa hänen isäntänsä oli kuin kotonaan Iiskenpoika — niin Iiski oli ollut heillä lapsuudestaan, kuin koiranpentu hän kerran oli seurannut Marieta sieltä jostakin Helsingin kallioilta, missä Marien oli tapana kävellä. Eikä Iiskeä saatu karkoitetuksi kodista, jonne hän oli asettunut, vaikka hänet työntämällä työnnettiin Vanhankaupungin myllylle Weckströmin luo ja vaikka hänet kerran piestiinkin puolitainnoksiin. Hänestä tuli lopulta hyvä renki, hän teki hyvän teltan ja makasi kuin koira teltan suulla. Vain juovuspäissään hän puhui tyhmyyksiä. Ja hän oli usein juovuksissa. Teltta oli hyvin kestänyt sadetta. Kansilastin turvissa se siinä pysyi luhistumatta. Ainakin näin heikon tuulen vallitessa. Ensimmäisten vakavien myrskynmerkkien ilmaantuessa täytyy tietenkin ryhtyä siirtämään kallisarvoista kansilastia turvan taakse. Mikä se turva tällaisessa vanhassa laivassa oikeastaan oli, sitä ei Suthoff tietänyt enempää kuin muutkaan, joiden kanssa hän oli neuvotellut Tukholman rannassa. Kapteenin johdolla oli laatikot kiinnitetty kanteen. Mistäpä ne paremmat laivat nyt otti. Ja siksi toiseksi oli Nuori Tobias vieläkin vahva laiva, entisinä hyvinä aikoina rakennettu. Syksymmällä olivat meret vieläkin vaarallisemmat, Helsingissä taas ei kiitosjumalanpalvelusta sodan päättymisen johdosta voitu pitää ilman kirkonkelloja.
Minä otan kirkonkellot vastuulleni, oli Suthoff Helsingissä luvannut — ja Tukholmassa hän oli sanonut: minä ne Helsingistä vein, minä ne jälleen Helsinkiin tuon.
Niinpä nuo kirkonkellot nyt olivat niinkuin myllynkivi hänen kaulassaan. Ei ollut ensinkään niin helppoa pitää lupausta, jonka oli tullut antaneeksi. Mitä häneen kuuluivat Helsingin kirkonkellot? Oliko hän Helsingin viranomaisia, joiden oli valvottava kaupungin tavaroita? Helsinki oli moniin kertoihin näyttänyt, ettei se halunnut häntä johtoonsa. Mutta kirkonisäntä, vanha Selin, oli pakoa valmistettaessa Helsingissä tullut Suthoffin luo ja puhunut: »Ota haltuusi kellot, veli Suthoff. Sinä et niitä sulata, mutta joku toinen voisi hätään tullessaan myydä, eihän tiedä, miten kauan sota kestää; en tahdo puhua pahaa kenestäkään, mutta hätä on hätää ja hädässä on pantu menemään itse pyhä kalkki ja viinikannukin.» Selin puhui hengenahdistuksensa takia yhteen kyytiin ja ammensi vasta pitkän sanottavansa päässä ilmaa.
Mutta näiden kirkonkellojen takia Suthoffin ja Helsingin raatimiesten väli sitten lopulta niin kiristyi, että siitä oli varsin kohtalokkaita seurauksia. Vielä silloin, kun kelloja otettiin alas, olivat kaikki yksimielisinä antamassa apuaan — kieltää ei sopinut, että vanha Sorsa, Helsingin paras seppä siinä toimituksessa joutui työtä johtamaan, muut hosuivat, huusivat ja puhuivat, eikä puuttunut niitäkään, jotka kauempana seisoen itkivät ja veisasivat virsiä. Mutta kun kelloja sitten piti ruvettaman tallettamaan, syntyi jo erimielisyyttä. Mikä tahtoi, että ne upotettaisiin Kluuviin, mikä, että ne kaivettaisiin maahan, mikä oli nähnyt unen, jossa oli sanottu, että kellot oli pantava seitsemän sylen syvyyteen Susisaarten syvimpään lähteeseen.
Muidenkin sotien aikana Helsingin kirkonkellot olivat olleet Tukholmassa ja sinne ne nytkin oli vietävä! Tämä huomautus vaiensi vastaväitteet.
Mutta kelloja pakattaessa oli joka miehellä sanottavaa. Vaikka työ suoritettiin pääasiassa yöllä, niin ei katselijoiden joukko vähentynyt. Köyhä kansa, jolla ei ollut mitään maahan kaivettavaa eikä menetettävää, ennätti seisoa ja seisoa kellojen ympärillä. Vallasväki tuli hetkeksi, minkä kerkesi pakokiireiltään antamaan neuvoja, ja tänä aikana Suthoff riitaantui Helsingin raatimiesten kanssa lopullisesti. Häh sai kuulla, ettei häntä milloinkaan valittaisikaan kaupungin julkisiin tehtäviin. Selinkin sai kuulla kunniansa siitä, että oli ottanut avukseen Suthoffin. Suthoff taas puolestaan sanoi, että helsinkiläiset kautta Ruotsin valtakunnan olivat kuuluisat typeryydestään.
Laivalla tuli kosto. Se tuli heti. Helsingin porvarit eivät suostuneet odottamaan Suthoffin perhettä, vaan Marie ja lapset jäivät kun jäivätkin Helsinkiin.
Vain senverran Suthoff tiesi, että Weckström oli toimittanut heidät maalle. Hän piti varmana, että heiltä ei ole mitään puuttunut. Weckström on tietenkin heidän piilopaikkaansa toimittanut ruokaa ja vaatetavaraa.
Tämän tyynen turvallisen katsantokannan hän oli omaksunut myöhemmin. Alussa oli ollut toisin. Alussa hän oli ajatellut: Marie ja lapset pakolaisina jossakin Suomen korvessa, missä heidän täytyy kärsiä kaikkinaista puutetta! Ja silloin oli Jakob Suthoff tuntenut sisimmässään paiseen polttoa. Hänessä oli kuin koiska joka paisui ja levitti lonkeroltaan ympäri ruumiin. Ajoittain oli tuntunut siltä, että tuo koiska on anastanut sydämen tilan, syönyt sen seitsemällä suulla, niinkuin Faraon laihat lehmät söivät lihavat lehmät. Hän tiesi tarkalleen, koska tuo myrkyllinen ja nielevä tauti häneen iski: sillä hetkellä, jolloin laiva irroitettiin Helsingin rannasta ja hän käsitti, ettei Weckström ollutkaan tuonut hänen perhettään rantaan, niinkuin oli luvannut, ja Helsingin raatimiehet kävivät häneen käsiksi ja painoivat hänet hänen oman raskaan raudoitetun hopea-arkkunsa päälle. Silloin hän raivossa tunsi, ettei häntä olisi voitu pahemmin loukata. Pilkkanaanko tykkänään Helsingin raatiherrat häntä pitivät? Luulivatko he sitten, että vaikka he ja heidän rouvansa sen ilmoisen ikänsä olivat takanapäin nauraneet ja kiusanneet hänen vaimoaan, hän, Jakob Suthoff, oli valmis jättämään hänet turvattomaksi venäläisten käsiin? Luulivatko he, että hän eli avioliitossa tämän hopea-arkun kanssa? Tai noiden kirkonkellojen kanssa? Tunne, joka oli kuin valkeaksi kuumennettu rauta, huumasi häntä. Se oli vihaa enemmän kuin rakkautta. Hän ei vihannut yksin ihmisiä, jotka häntä olivat loukanneet. Hän vihasi itse kaupunkia. Marien tähden hän kerran oli muuttanut Helsinkiin, jättänyt kotikaupunkinsa, sukunsa ja opintonsa. Marien vanhemmat muka eivät voineet elää ilman tytärtään, hän oli heidän ainoa ilonsa, heidän silmiensä valo. He olivat vanhoja ihmisiä ja kuolivat kuitenkin. Mutta Suthoffit jäivät Helsinkiin, tuohon harakanpesään, koska lasten haudat olivat täällä, koska tämä oli Marien syntymäkaupunki ja koska hän ei halunnut olla missään muualla.
Hän tahtoi olla täällä, vaikka hän hyvin tiesi, mitä helsinkiläiset hänestä ajattelivat. Kirotut helsinkiläiset!
Siinä laivankannella, Helsingin loitotessa silmien edestä ja tuntiessaan ranteissaan ja olkapäissään kipua ystäviensä käsien jäljiltä, vannoi Jakob Suthoff, ettei hän ikinä anna heille tätä anteeksi, kautta Kristuksen haavojen: hänen luokseen tulkoon joku noista ihmisistä nälkäisenä — hän ei ruoki häntä, alastonna — hän ei pueta häntä, sairaana — hän ei ojenna hänelle vesipisaraa, kuolevana — hän ei helly, hän ei unohda! He ovat vaaran hetkellä estäneet häntä pääsemästä perheensä luo: jumaliste, ei armoa heille, ei tässä eikä tulevassa elämässä!
Tämä kaikki noiden kirkonkellojen tähden. Mitä kuuluivat häneen nämä kirkonkellot? Vielä kerran: vanha Selin rukoili häntä ottamaan hoivaansa kirkonkellot. Mutta ei hän sentähden sitä tehnyt. Vaan eräs toinen oli aikaisemmin pyytänyt häntä sitä tekemään: se nainen, joka kerran oli täyttänyt hänen sydämensä olemuksellaan, hänen suonensa verellään, hänen silmänsä kuvallaan, hänen korvansa äänellään, hänen sieraimensa tuoksullaan, se nainen, jota hän oli lyönyt, sulkenut pimeään, kiduttanut epäluulolla, suominut pahoin sanoin, se nainen, jonka hän ehkä kerran olisi kuristanut kuoliaaksi, jolleivät palovartijat olisi sattuneet tulemaan. Marie huusi. Marie oli alastomana hänen käsivarsillaan. Kuu paistoi. Hän rakasti Marieta. Hän tahtoi vain taivuttaa hänet mielensä mukaiseksi, hän tahtoi tehdä hänestä tavallisen ihmisen. Sillä Marie oli hirvittävällä tavalla hänen ponnistustensa tiellä. Koko kaupunki vihasi Marieta. Marien täytyi muuttua. Sillä vaimon täytyy totella miestään. Marie on opetettava pahalla, koskei hyvä ole auttanut. Marien täytyy syntyä uudestaan. Vanhat Erhardtit, jotka saivat hänet vanhalla iällään, antoivat hänen kasvaa villejä vesoja. Hän on pahennukseksi koko kristikansalle.
Tämä Marie kuunteli Helsingin kirkonkelloja yhtä mielellään kuin hän kuunteli myrskyä ja katseli pilviä. Alussa hän kanttori Biederin kanssa lähti kellotapuliin ja unohti tulla jumalanpalvelukseen. Kanttori Bieder, alati viluinen vanhapoika, unohti samana pyhänä tulla soittamaan urkuja. Hän ei sillä kertaa ollut juopunut viinasta, vaan hän oli juopunut Mariesta. Kun ei Marie enää saanut mennä kellotapuliin, seisoi hän Suthoffin talon portilla. Ja kun ei hän saanut seisoa portilla, juoksi hän huoneeseen, missä heidän suuri vuoteensa ja heidän lastensa kehto seisoi, lankesi polvilleen kehdon ääreen ja painoi päänsä pienintä lastaan vasten ja väitti kuulevansa heleää kellonsoittoa. Mutta Jakob Suthoff oli päättänyt kerta kaikkiaan parantaa hänet tuollaisesta lapsellisuudesta, tuollaisesta hulluudesta ja syntisestä noituudesta. Ja hän tempaisi häntä ranteesta, kuljetti häntä perässään, vei pihamaan poikki saunaan ja pani teljen oven eteen. Saunassa ei ollut kylmä, koska siellä kylvettiin kolme kertaa viikossa. Marie ei puhunut sanaakaan. Kun hänen miehensä hänet sieltä nouti, näkyi hänen silmissään sama tumma kiilto, joka niissä aina oli, kun hän oli tässä syntisessä mielentilassaan. Hän alkoi nyt kuulla kellonsoittoa silloinkin, kun eivät kellot soineet. Kellot soivat hänen sisässään. Hänestä oli tullut kellotorni.
Hän alkoi lasten kanssa leikkiä kelloleikkejä. Hän seisoi heidän keskellään, kädet nostettuina, ja puheli: nyt kellot soittavat juhannusta: jo-jou-tui-armas-ai-ka-ja-su-vi-su-loi-nen; nyt soivat tuomiokellot: ja-men-käät-sii-hen-ul-ko-nai-seen-pi-mey-teen-siel-lä-on-ole-va-it-ku... Kuulkaa, nyt soivat joulukellot: maas-sa-rau-ha-ih-mi-sil-le-hy-vä-tah-to... Äiti lauloi kellonsoitot ja lapset itkivät tai nauroivat. Mutta aviomies seisoi neuvottomana oven takana ja mietti, että hänen on käännyttävä papin puoleen.
Eikö hän vain lienekin ryhtynyt vaalimaan kirkonkelloja Marien takia, joka rakasti näitä kelloja. Tai olisiko syy ollut vieläkin syvemmällä, ollut sittenkin hänessä itsessään. Hän oli ylioppilaaksi tullessaan päättänyt ruveta lukemaan teologiaa. Väliin olivat tulleet Haminan markkinat ja vihreähuntuinen tyttö, syli täynnä kukkasia.
Ei mitään kukkasia! oikaisi hän omaa ajatustaan. Ei voinut olla kukkasia, minä hölmö, sillä olihan vielä lunta. Mutta jotenkuten Marie aina näyttäytyi hänen sielunsa silmälle kukkasten keskeltä.
Nämä vanhat asiat alkoivat palata mieleen hänen liketessään kotia. Ja ikäänkuin puhaltaakseen hiiliin tulta ilmestyi Fortelia, Helsingin kirkkoherran rouva hänen eteensä. Kun Fortelia oli kunnioitettu ihminen, jolla ei ollut mitään osaa Helsingin porvarien juonissa, kuunteli kauppamies häntä kohteliaasti.
— Niin, Suthoff, puhui rouva Fortelius, — minä olen levoton Gretasta, teidän tyttärestänne. Ei, ei, tämä ei ole pelkkää merikipua. Hänelle on jotakin tapahtunut, minun Greta-Liisanikin on siitä vakuuttunut. Mutta hän ei usko suruaan Greta-Liisallekaan, joka on ollut hänen paras ystävänsä. Miksi jätitte hänet vieraiden haltuun? Niin, siellä kyllä oli Wetterin sukulaisia, mutta nuoret heillä ovat saaneet kasvaa vapaammin kuin sopivaista on. Greta itkee — ei muuta. Mutta sehän on luonnotonta, kun hän juuri on kotiin palaamassa ja saa nähdä äitinsä ja sisarensa. Pelkään, että hän on unohtanut sydämensä Tukholmaan. Monelle muulle on käynyt samalla tavalla. Kunhan ei olisi mitään pahempaa. Ettekö tulisi katsomaan Gretaa? Minun käy sääli lasta. Voitteko, Suthoff, vastata Jumalan edessä teoistanne? Marie-raukan jätitte Helsinkiin. Kirkonkellot — eiväthän ne kuuluneet teille, sitävartenhan oli kaupungin viranomaisia. Minä olen kuullut, että Marien ja molempien tyttöjen laita on hyvin huonosti. Voitteko vastata Jumalan edessä...?
Suthoff oli kauppapuodissaan harjaantunut suistamaan suuttumuksensa, kun arvovaltaiset naiset häntä loukkasivat. Samalla hymyllä, millä hän puodissaan selitti vanhan pehkaantuneen kankaan juuri saapuneen viime laivalla Lyypekistä, hän nyt vakuutti tietävänsä Gretan, tyttärensä, hiukan mieltyneen muutamaan nuoreen upseeriin. Ja mitä Mariehen ja tyttöihin tuli, niin heidän jäämisensä oli osittain hänen matkatoveriensa, raatimiesten, osittain provianttimestari Weckströmin syy. Hän oli sitä jo tarpeekseen harmitellut ja surrutkin — asiahan ei siitä parantunut. Muuten hän varmaan tiesi, ettei Weckström uskaltanut muuta kuin katsoa, ettei näiltä kotiin jääneiltä mitään puuttunut.
— Marie on omituinen ihminen, sanoi ruustinna. — Sydämellisen hyvä hän on, Kun on hänen likeisyydessään, niin huomaa hänen vikansa — tai ehk'-eivät ne ole vikojakaan, mutta kun on hänestä kaukana, niin ajattelee: Jumala, varjele ja suojele häntä, että hän saisi elää!
Suthoff katsahti puhujaan ja seurasi hänen silmiään jonnekin kauas merelle. Rouva Fortelius oli kalpean ja viluisen näköinen. Pyyhkikö hän silmästään kyynelen? Mitä hän tiesi Mariesta?
Tuskin hän oli mennyt, kun ylioppilas Skuggen seurassa takakannelta tuli laiha, siisti nuorukainen, ohjaten askeliaan suoraan Suthoffia kohden. Skugge esitti asian.
Tämä oli Tingelund, apteekkari Turusta, joka näppärästi oli tuolla alhaalla sitonut muutamien tappelupukarien haavat. He olivat kuulleet, että neiti Suthoff oli sairaana ja tämä Tingelund ajatteli, että hän ehkä voisi auttaa. Hänellä oli täällä erinäisiä lääkkeitä.
Suthoff mittasi molempia kiireestä kantapäähän ja tullen siihen johtopäätökseen, ettei kummastakaan varmaankaan olisi hyötyä hänelle, vastasi hän kylmästi, että hänen tyttärensä meritauti varmaan oli samaa laatua kuin meritauti yleensä: se menee ohitse, kun päästään maihin.
Tingelund olisi ehkä tästä vastaanotosta perääntynyt, mutta Skugge vain naurahti ja rupesi kyselemään Helsinkiä ja pakolaisia koskevia asioita. Stierinkin juopotteluun koskettiin ja Suthoff sai tietää Tingelundin aikovan asettua Helsinkiin. Hän loi vielä kerran silmänsä nuoreen mieheen ja kysyi hänen ikäänsä.
— Kyllä täti Marien on ollut vaikeaa, alkoi Skugge yht'äkkiä, haihatellen. — Nupurin emäntä kuuluu panneen hänet jauhamaan käsinkivellä. Ja tytöt ovat saaneet kuokkia Nupurin peltoja. Täti Marie, joka kuulee nurmen kasvavan. Täti Marie, jonka kädet olivat kuin liljat. Täti Marie, jonka elämä oli tanssia ja laulua, täti Marie...
— Mistä Skugge on saanut tietonsa? keskeytti kauppamies ja hänen kasvonsa olivat sinertävän kalpeat, ikäänkuin veri yht'äkkiä olisi pysähtynyt paikoilleen ja hyytynyt.
— Monet ovat sitä kertoneet. Eikö nyt todella voinut saada laivaa odottamaan senverran, että he olisivat pelastuneet?
Skugge kuuli nyt kauppamiehen äänestä, että tämä oli suuttunut.
— Sitä voi herra ylioppilas tiedustella Helsingin raatimiehistä ja heidän rouviltaan, jotka ovat noiden ovien takana tuolla. Ensinnäkään en pidä sitä minään onnettomuutena, jos vaimoni ja tyttäreni ovat tehneet työtä, ja toiseksi olen varma siitä, että Weckström ei ole uskaltanut toimittaa heitä muuta kuin hyvään paikkaan. Mikä yleensä nyt on tullut hyvien helsinkiläisten mieleen? Kaikki käyvät kimppuuni vaimoni vuoksi, ikäänkuin minä olisin syössyt hänet onnettomuuteen! Hän on yht'äkkiä tullut kallisarvoiseksi henkilöksi, jota minä olen pahoinpidellyt. Mutta mitä hän ennen oli? Tikku helsinkiläisten silmässä. Jos hän nauroi, niin oli paha, jos hän itki, niin oli paha, jos hän puhui, niin sitä pilkkasi koko kaupunki. Kun hän minun puodistani otti jotakin tavaraa, niin sitä sanottiin varkaudeksi, kun hän kertoi lapsille satuja, niin sanottiin, että hän valehteli ja opetti kaupungin viattomat lapset valehtelemaan. Käytiin minun kimppuuni ja käskettiin häntä kurittaa, ja kun minä kuritin, niin sanottiin, että rääkkäsin häntä. Helsingin rouvat eivät tahtoneet häntä samaan laivaan, missä he matkustivat pakoon, eivätkä Tukholmaan vastuksekseen — ja nyt te kaikki syytätte minua siitä, että hän jäi Suomeen. Herra Skugge on lukenut mies, herra Skuggen pitäisi ajatella, ennenkuin puhuu.
Upsalalainen ylioppilas pyyhki silmälasejaan — ehkäpä silmiäänkin. Sitten hän nyökytti päätään, selitti olleensa paljon poissa Helsingistä ja vain ohimennen kuulleensa helsinkiläisten puheita rouva Suthoffista. Mutta hänen sisarensa poika, Henni Forsius, oli kirjoittanut hänelle kirjeitä, joissa hän kuvasi käyntejään Suthoffilla. Ne olivat lapsen lapsellisia kirjeitä, mutta niissä oli sellaisiakin ajatuksia kuin: tänään oli meitä paljon poikia ja tyttöjä Suthoffilla. Juoksimme kilpaa pihassa. Hedulla oli mukana, vaikka hän on suuri. Henni menee hänen kanssaan naimisiin, jahka tulee suureksi. Täti itse tuli ulos ja toi meille sokerileipiä. Rupesimme leikkimään kevättä. Täti oli leivonen ja seisoi kaivon kannella ja visersi. Hedulla tahtoi olla varis. Henni oli västäräkki. Me lauloimme kaikki. Täti Suthoff on hyvä. Oli hauskaa.
Ylioppilas Skugge oli tuskin lopettanut tämän hartaalla, hiljaisella äänellä esitetyn lausuntansa, kun uuden kirjeen sisällys jo pyrki esille. Kauppamies Suthoff keskeytti hänet.
Hän tunsi nuo leikit, nuo lapselliset ilonpidot aivan liian hyvin. Ne olivat tuottaneet hänelle harmia niin tarpeeksi, ettei hän halunnut kuulla niistä enää ensinkään enempää. Samat vekarat, jotka heidän pihamaallaan söivät sokerileipiä ja leikkivät leivosta ja kukkulintua, menivät kotiin ja kertoivat, että täti Suthoff oli hypännyt harakkaa hautakivillä tai kirkonportailla, ja tämän kertoivat hänelle, Suthoffille itselleen, heidän isänsä kaupunginkellarissa, kun olivat höyryssä. Kumma kyllä, ettei hänen vaimoaan vielä ollut syytetty noituudesta!
Suthoff hymyili, sillä hän muisti hopea-arkkunsa, jotka nyt takasivat hänelle valta-aseman köyhtyneessä kaupungissa. Hänellähän oli Gagneur, kokonainen laiva täynnä hopeaa ja kalleuksia. Jahka hän pääsee Helsinkiin ja lainaa pikkuisen itsekullekin, niin joka mies pian on hänen käskettävänään; ja sittenpä nähdään, sittenpä nähdään. Suthoff naurahteli vielä yksikseenkin jäätyään. Hän oli äsken ollut suuttumaisillaan. Jos hän olisi ollut köyhä mies, niin hän olisi ottanut Skuggea korvista ja ravistanut häntä. Mutta hän aikoi yksintein ottaa koko kaupunkia korvista ja ravistaa sen hereille.
Ehkäpä hänelle itselleenkin oli tapahtunut jotakin, jota hän kauan oli toivonut: ehkäpä Marie oli muuttunut, tullut samanlaiseksi kuin muut naiset. Ehkei hän enää juossut ja tanssinut, ehkei hän enää laulanut, ehkei hän enää kuullut kirkonkelloja. Ehkä hänen kätensä olivat käyneet karkeiksi, ehkä hänen jalkansa liikkuivat raskaasti, ehkei hän enää himoinnut kauniita vaatteita. Ehkäpä hän myöskin oli lakannut tuhlaamasta — mitäpä hän saattoi antaa pois, kun ei hänellä mitään ollut!
Mutta entäpä jos samalla oli käynyt niin, ettei Marie enää ollutkaan Marie Erhardt, Jakob Suthoffin kihlattu ja morsian?
Siinä se nyt oli hänen silmiensä edessä, hänen elämänsä keskeisin muisto: he olivat, hän ja hänen veljensä, ratsastaneet kotoa Viipurista Haminaan sukulaisiin. Mutta Haminassa olivat markkinat ja oli pääsiäisaika. Ja hän, Jakob Suthoff, oli ylioppilaana Rostockissa, mutta oli tullut kotiin käymään, kun isä oli sairastunut. Ja hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha, mutta hänen veljensä oli kahdenkymmenenkahden. Ja kun he ratsastavat sisään kaupungin portista, niin tulee heitä vastaan vaunut, joita hevoset raskaasti vetävät, ja vaunuissa istuu kaksi naista. Mutta nuorempi heistä on vihreissä vaatteissa, vihreä harso ympäröi kasvoja ja silmätkin tuntuvat olevan vihreät. Ja tuntuu vielä siltä kuin tytön käsissä olisi kukkasia ja hänen sylinsä olisi täynnä kukkasia.
Vanha rouva tervehtii ja kysyy, missä kunnossa on Viipurin tie. Ja tie on kurjassa kunnossa, noilla raskailla vaunuilla on mahdoton päästä kujista, jotka vielä ovat täynnä lunta. Niin, ja sillat ovat hengenvaaralliset, hevoset taittavat jalkansa.
Mutta puhellessaan äidin kanssa näkevät veljekset vain tytön. Ja käy niin onnellisesti, että äiti lupaa kääntyä takaisin, viipyä tuttavien luona Haminassa ja sitten palata Helsinkiin. Hän on tullipäällikkö Erhardtin rouva Helsingistä, tämä on hänen tyttärensä Marie, vasta lapsi, viisitoistavuotias. Ja sattuu vielä niinkin, että rouva Erhardt tuntee raatimies Teschen perheen, mutta rouva Tesche on syntyisin Suthoff Viipurista.
Joka sana tämän keskustelun aikana, jokainen liike vaunuissa — oli se sitten hevosten liike tai kuskin ponnistelu hirvittävän suurten matkavaunujen kääntämistyössä, puhumattakaan viisitoistavuotiaan neiti Erhardtin eleistä, jotka rajoittuivat silmäluomien nostamiseen tai laskemiseen, punastumiseen tai kalpenemiseen, korkeintaan käden nojaamiseen vaunun kuominsyrjään — ei, nyt hän päästää auki harson ja näkyviin paljastuu kaula! — kaikki muodostui kohtalokkaaksi, kaikki muokkasi sitä yrttitarhaa, josta kohosi kevään kukkasilmuissaan paisuva ja tuoksuva puu!
Tai oikeastaan tuo hänen muistojensa vehrein mätäs kajasti silmään kuin syvän vihreän veden pohjalta. Lakastumaton rakastettu ojensi sieltä milloin käsivarsiaan, milloin huuliaan, milloin koko ruumistaan.
Nyt vuosien perästä tuntui tuo muisto miltei synnilliseltä. Jakob Suthoff selitti itselleen sen hekumallisuuden olevan yhteydessä niiden vihreiden harsojen kanssa, jotka olivat ympäröineet viisitoistavuotiaan tullinhoitajantyttären kasvoja silloin Haminan markkinoilla. Aina kun hän oli suuttunut Mariehen, tarttui hän harsoihin reväistäkseen ne irti ja polkeakseen ne jalkainsa alle. Monta kertaa hän oli repinyt rikki tuon vanhan pääsiäismuiston. Mutta se kasvoi aina uudelleen ja kohosi kutsumatta näkyviin.
Marie oli kerran sanonut, että hän arkussaan tahtoisi nukkua vihreässä silkissä. Hän oli sanonut sen sinä yönä, jolloin hän oli ollut likellä kuolemaa. Maaten heidän leveässä aviovuoteessaan ja arastaen käännellen kaulaansa, jota hänen miehensä kädet juuri olivat pahoinpidelleet, hän hiljaa puhui hautaamisestaan.
Suthoff ei voinut muistaa, mitä hän Marielle vastasi. Hän tiesi koettaneensa parastaan ja toivoi, että syntinen vaimo pitäisi mielessään sen kovan opetuksen, jonka hän tänään oli saanut, ja parantaisi tapansa. Oli lämmin pyhäehtoo, kauppamies oli mennyt kaupunginkellariin ja kätkenyt lukon taa vaimonsa vaatteet, jotta hän pysyisi sisällä. Kaupunginkellarissa, raatihuoneen alla juotiin ja lyötiin korttia. Suthoff voitti sillä kertaa niinkuin tavallisestikin ja likeni hyvällä tuulella kotiporttia. Astuessaan hautausmaan ohi kuulee hän laulua. Mitä hittoa — eivät kai vainajat laula! Mutta niin roimalla tuulella hän on, että itsekin pistää lauluksi. Mutta mitä hänen silmänsä näkevätkään: kotipihalla liikkuu ja laulaa joku, jonka humalainenkin helposti tuntee. Hänen yllään on vain paita ja kuun valossa saattaa erottaa joka jäsenen.
Kyllä tuli leikistä nopea loppu! Suthoff sai hänet hevostallin solassa kiinni, painoi kaivonkantta vasten ja pusersi kurkusta. Kädet takertuivat pitkiin valtoimiin hiuksiin. Paita meni säpäleiksi. Koira haukkui jossakin. Palovartijat tulivat. Suthoff tunsi humalan menevän ohitse ja kantoi vaimonsa sisään. Marie oli tainnoksissa, sitten hän pyysi vihreää silkkiä kuolinvaatteikseen. Kauppamiestä nukutti. Luultavasti Mariekin nukkui, kun ei kukaan häntä kuunnellut. Mitäpä hänestä sitten olisi kuunnellut: lapsellisuutta ja vallattomuutta kaikki tyynni. Aamulla ei asiasta enää puhuttu. Antres, Suthoffin puotipalvelija, toi kädessään sisään tukon vaaleita hiuksia ja poltti ne tuvan pystyvalkean ääressä, uteliaana kuunnellen niiden ritinää. Suthoff päätti silloin antaa Antreksen mennä. Hän kyllä tiesi, että Antreksen hyppyset olivat liian pitkät. Antreksen veli, Matti, joka isänsä myllyssä Vanhassakaupungissa oli oppinut mittaamaan vajavia kappoja, tämä Mathias — nykyjään provianttimestari, oli saapa vastata Suthoffin edessä rouva Suthoffin ja hänen tyttäriensä tilasta. Ja auta armias, jos hiuskarvakaan heidän päälaeltaan oli poissa! Antres oli sittenkin jäänyt Suthoffille. Hän houkutteli puotiin kaupungin naiset, hän puhalsi huilua kaupungin musiikkikappelissa, hän tappeli merimiesten kanssa rantapuotien takana ja Katajanokalla, hän oli hyvä myyjä, jos vähän varastikin. Nyt hän tietenkin oli ollut sodassa. Ties oliko elossakaan.
He olivat kahden seisoneet Jakob Suthoffin puodissa raatihuoneen alakerrassa ja heidän käsiensä kautta olivat menneet luvalliset ja luvattomat tavarat, raamatuista, aapiskirjoista, hevosvaljaista, suolakalasta ja purutupakasta alkaen ranskalaisiin peruukkeihin, pomadoihin, Huil Macassariin, Eau Athenienneen ja italialaisiin brokadikankaihin asti. Antres palveli pääasiassa köyhää kansaa ja maalaisia, kauppias itse otti vastaan noblessin, vieden honoratiorekset puotikamariinsa, jonka ovessa kello rämisi ja melusi. Mutta sinne ei käynyt vieminen yksin kaupungin mahtihenkilöltä — täytyi osata nähdä, kenellä oli rahaa. Jos maalainen oli myynyt lampaan tai lehmän, niin täytyi tietää katsoa, että rahat jäivät tänne.
Erinomainen siunaus oli kuin olikin ollut Suthoffin puodin myötä: siellä kävi kauppa.
Ne kolme muuta kauppaa, joille kaupunki oli vuokrannut puodin raatihuoneensa alta, kituuttivat päivästä toiseen. Suthoffilla seisoi ukkoa, akkaa, lasta ja koiraa kello kuudesta aamulla kello kahdeksaan illalla. Ja sellaistakin sattui, että iltayöstä kolkutettiin porttiin ja pyydettiin pari pulloa parasta renskaa. Mikseivät hyvät helsinkiläiset lähettäneet kaupunginkellariin hakemaan viiniä? Parasta renskaa — kelpasi niille tähän aikaan vuorokaudesta huonompikin tavara. Mutta hyvin saivat maksaa, kun sängystä herättivät.
Saivat yleensäkin hyvin maksaa, kun pakottivat kykenevän miehen seisomaan raatihuoneensa kivijalassa eivätkä päästäneet vihreän veran ääreen, jonka hän itse, Suthoff, oli tähän viheliäiseen kaupunkiin lahjoittanut.
Mitä hittoa vaimoilla ja lapsilla, luvallisilla ja luvattomilla, oli tekemistä näiden asioiden kanssa? Jos mies salli vaimonsa omassa talossaan tanssia vaikkapa pöydällä ja omalla pihamaallaan vaikkapa kiivetä puunlatvaan keskellä talvea hämmästyttämään ohikulkijoita käenkukunnalla, niin hänen se oli asia eikä kaupunkilaisten ja kaupungin viranomaisten. Mutta hänen, Suthoffin, perhesuhteihin katsoi jokainen asiakseen sekaantua. Marie Suthoffin jälkeen kääntyi jokainen ja kivitti.
Ja hänen miehensä? Niin, Fortelia ei ollut niinkään väärässä. Kun Marie oli loitolla, tuntui hän puoleensavetävältä, kiehtovalta, ärsyttävältä. Kun hän oli likellä, oli hän täynnä puutteita, virheitä, vikoja, joita täytyi oikoa, oikoa hyvällä tai pahalla. Tuskinpa oli olemassa niin epätäydellistä naista kuin Marie. Ja tähän Mariehen Suthoff kerran oli niin silmittömästi rakastunut. Mutta hehän olivat lapsia silloin. Tällä pakomatkallaan vasta Suthoff oli tullut panneeksi merkille, ketä hänen vaimonsa oikeastaan muistutti: niitä, jotka seisovat maalarin edessä, yllään helyt ja korut, tai tarpeen tullen alastomina, joita maalari hyppyyttää polvellaan tai makuuttaa vierellään. Sellainen oli Minnie, sellainen oli Suzanne, sellainen oli Ursule. Ne olivat toki hauskoja päiviä Jan Grillen maalariverstaassa, kun turpeenkappaleet risahtelivat kamiinassa, tytöt livistivät paksun untuvapatjan alle kuin sisiliskot ja jonkun merimiehen haikea laulu vain tunki ikkunaluukkujen lomitse, hänen vaeltaessaan kapeaa poikkikatua Kaysers- ja Heera Gragtin välillä. Mutta Marie oli sittenkin pyhä.
Hän oli joutunut aviovaimoksi ja monien lasten äidiksi — pienet ilolinnut kanavien kaupungissa soudattelivat humaltuneiden miesten päätä, kun nämä vaipuivat.
Mutta entäpä, jos Marie todella olisi kovan pakolaisajan vaikutuksesta muuttunut. Entä jospa hän olisi käynyt tasaiseksi ja sävyisäksi, mutta silti jäänyt yhtä armaaksi kuin ensi aikoina — silloinpa Helsinki saisi nähdä ihmeitä!
Kauppamies Suthoff ei enää pysynyt alallaan, kun hän ajatteli sellaista mahdollisuutta, että hänen vaimonsa nauttisi kunnioitusta ja arvonantoa Helsingin porvarien ja näiden perheiden keskuudessa. Silloin ei mikään enää olisi hänen tiellään, vaan silloin hän ilman muuta astuisi vihreän veran ääreen ja hallitsisi Helsingin kaupunkia.
Mutta hänen tahtonsa oli, että Helsingistä tulisi suuri ja mahtava kaupunki.
Kauppamies Suthoff käveli sateessa, käveli kannen laidasta laitaan ja näki kaukaa tulevaisuudesta korkeita torneja ja palatseja. Kluuvinlahti voitti kauneudessa Amsterdamin likaiset graterit. Palatseja oli puistoissa rannoilla. Satamassa oli kokonainen mastojen metsä. Vinssit vingahtelivat, nostokurjet vikisivät, säkkejä ja tynnyrejä kannettiin laivoihin ja laivoista.
Hän, Suthoff, ei enää tarvinnut asemaa kaupungin viranomaisten joukosta. Hän on saanut aikaan koko tämän kukoistuksen. Hänen laivansa ovat tulleet ja menneet, vieneet tervaa ja puutavaraa, tuoneet kahvia, viljaa ja suolaa, mutta myöskin tuoneet kauniita kankaita, kauniita kuvia, koruja ja helyjä.
Olipa hän aivan vaistomaisesti tullut ostaneeksi varastoihinsa paljon vihreitä kankaita!
Tässä yhteydessä johtui taasen mieleen koko iloinen seura, joka hänen kanssaan oli ollut valikoimassa noita kankaita. Jan Grille oli kysynyt Marien hiusten väriä ja luvannut tulla Helsinkiin häntä maalaamaan. Ja Minnie oli soluttanut kankaita alas paljaita olkapäitään ja uhannut tulla, hänkin, katsomaan, oliko Marie kauniimpi kuin hän.
Kaukana tulevaisuudessa Jakob Suthoff näki vaimonsa muhkeana patriisinrouvana, yllään silkit ja turkikset, pitkän juhlapöydän ääressä heidän kodissaan Läntisen Kirkkokadun varrella. Pöydän ympärillä oli sekä lyypekkiläisiä että »kuninkaan juutalaisia» ja kauppiaita kaikista maailman ääristä. Tyttäret olivat rikkaissa naimisissa, naimisissa vaikutusvaltaisten aatelismiesten kanssa. Kukaties ei hänenkään nimensä enää olisi Suthoff — niin rehellinen nimi kuin se olikin, — vaan von Suthoff, tai jotakin muuta. Marie saa valita nimen, jahka päästään niin pitkälle.
Hän on kaupungin hyväntekijä, suuren, mahtavan Helsingin, jonka kirkot hohtavat kauas Kaupunginlahdelle ja Itämerelle. Ja Marie on hänen hiljainen, arvokas puolisonsa, Helsingin kruunaamaton kuningatar.
Kenties he vielä voisivat saada pojankin. Kaikki heidän poikansa olivat kuolleet pieninä. Poika pitäisi vielä saada! Pitäisi olla työn jatkaja.
Helsingin porvarit hakivat nyt selvästi hänen seuraansa. Huhut hänen hopea-arkuistaan olivat tietenkin tehneet tehtävänsä. Yksi heistä sanoi:
»Olemme olleet vähän nurjalla mielellä sinua kohtaan, veli Suthoff. Mutta sovitaan pois, ainahan sellaista tulee, kun onnettomuuteen joudutaan. Sinä kanssa ärsytit meitä, kun nuo kirkonkellotkin veit kuninkaan juutalaisten haltuun, ikäänkuin olisit arvellut meidän syövän ne. No niin, vanha Selin sinua pyysi. Vanha Selin on höperö — kuuluu vielä saaneen pojankin vanhoilla päivillään. No niin, rauhan kämmen tuohon käteen.»
Ja toinen puhui:
»Mitä sinä nyt istut täällä kuin huuhkain pesässään? Tiedäthän, ettei Govinius omalla puolellaan paina mitään — vastapuolue voittaa aina. Govinius on hankkinut sekä italialaiset kortit että uudet stralsundilaiset, mutta kun ei hän osaa käsitellä niitä, niin ei osaa. Hän komensi meidät pesemään kätemme — hihhihhii —, ennenkuin suostui antamaan arkustaan uudet pakat. Kas, ne ovat suuria herroja varten. Mutta mepä sanoimme, että mekin olemme suuria herroja! Eikö sinua täällä palele, Suthoff — kuule, lähde mukaan, lähde puolustamaan ässää. Ässä on samaa kuin lippu, kortintekijät ovat ässällä tarkoittaneetkin lippua. Antakaamme puolueiden tapella. Kuule, mikä sitä sinun tytärtäsi vaivaa, hän itkeskelee yhtä mittaa? Meritauti, no niin — vaikkeihän nyt enää tuulekaan. Pidetään nyt vähän iloakin vielä, ennenkuin tullaan Helsinkiin, kyllä siellä on aikaa murheeseen ja harmiinkin. Kuulepa, mitä nämä ovat nämä kääröt tässä kirkonkellojen kyljessä? Jaa, sinun omaa tavaraasi. Kuulut sieltä matkoiltasi hankkineen jos mitä. Renkisi tuolla alhaalla sanoo, että aiot rakentaa Helsingin kullasta ja hopeasta. No, tässä vasta Iiskenpoika tappeli niin, että höyhenet lentelivät. Sentähden vain, että joku oli uskaltanut väittää, ettei yhden miehen kullat ja hopeat sentään siihen riitä. Mutta taitaapa sinulla niitä nyt ollakin aika paljon. Mitenkä sinä olet niitä saanut kokoon? Ei meitä Tukholman pakolaisia luonnistanut. Taisit tehdä viisaasti, kun läksit sinne Amsterdamiin. Sanovat, että sinä siellä kulutit aikasi ilossa ja humussa ja yöllä tuli enkeli ja täytti arkut hopealla ja tynnyrit kullalla. Sillä lailla pitää. Kas, voisimmehan me muut sinua kohtaan kantaa kaunaa, kun onnistuit, vaikka me muut vain köyhdyimme, mutta minä sanon, että hyvä on, jos rakennat Helsingin kullasta ja hopeasta. Helsinki on harakanpesä — saat nähdä, jahka tästä pääsemme kotiin. Kaikki olemme ikävöineet Helsinkiin, se on totta, mutta kyllä me yhden jos toisenkin kerran kiroilemme, kun sitä rytöä joudumme panemaan järjestykseen. Hiton kylmä täällä sinun teltassasi, annapa vähän tuosta pullostasi. Aa-aaaa-aa, mitäs tämä onkaan, niin menee kuin tuli varpaanneniin asti. Jopa oletkin juoman keksinyt. Kuulepa, Suthoff, — sinä taisit siellä Amsterdamissa seurustella pienten enkelityttöjen kanssa. Onko näissä kääröissä niiden kuvia? Avaapa vähäisen. No niin, nähdäänhän sitten Helsingissä. Tapasitko sinä siellä itseään sitä Rubensia, joka kuuluu maalaavan niin suuria tauluja, että tarvitaan sotajoukon apua, kun ne pannaan kiinni kirkonseinään. Vai jo hän on kuollut — no, mikä hänelle tuli? Vastahan minä Tukholmassa puhuin sen kuvantekijän kanssa, joka linnoihinkin on nikkaroinut apostoleja ja neitsyt-Maarioita, ja hän sanoi olleensa maalausopissa juuri sen saman Rubensin luona. Ja siellä kuuluu olevan niitä paljon, niinkuin sekin se Sikem Pans, jolla täytyy olla lähes puolen virstan korkuiset tikapuut. Kuuluu juovan puolen tuoppia olutta yhdeltä hengenvedolta. Humalat vain ensin puhaltaa syrjään ja sitten juo. Ja tuoppi on aina taottua hopeaa. Mutta anna tuosta lisää, Suthoff, anna pian! Tiedätkö sinä, että sinä saat vähän varoa meitä Helsingin porvareita. Me kannamme sinulle kaunaa siksi että et yhtä kertaa sinä meille kolikkoa antanut, vaikka nälkäämme pyysimme. Ja minultakin kuoli lapsi, sinä senkin saatana ja saita, sinä senkin Juudas, ja minä piikani lähetin luoksesi, mutta sinä annoit sanoa, ettet ole kotona. Vaikka tyttö selvästi näki ikkunasta sinun ilkeän, mustan naamasi. Aijai, varo sinä, ettemme vielä sinua hirtä. Helsingissä on nyt paljon hirtettäviä ja mestattavia; pyövelit tiedustelevat, onko hän Ruotsin puolella vai missä. Hihhei, sinä Silver-Jeesus, sinä rikas mies, sinun sapessasi on koiruohua meitä vastaan siitä syystä, että jätimme Marien, sen laulu-Maijan, sen löytölapsen Helsinkiin. Mitä sinä meitä syytät? Oletko ehkä ollut hänelle hellä? Kai halunnet itse tappaa hänet. Kyllä Weckström on hänet hoitanut ansion mukaan. Ryssän upseerien edessä kuului tanssineen eikä viikunanlehteäkään ollut yllä. Aaa-aa-aaa auttakaa, hän kuristaa minut! Suthoff kuristaa!»
Kauppias Floder lensi kapteenin messin ovea kohden ja siinä ottivat raatimiehet hänet vastaan. Puhuttiin, että täällä laivalla pitäisi olla tohtori, joka on lääkinnyt merisairaita ruumassa. Mutta sitten huomattiin, ettei Floderin pääkallo olekaan puhki, vain käteen on tullut verihaava. Hän oli jo hiukan hatussaan, kun lähti Suthoffia hakemaan.
Suthoff istuutui messiin herrain joukkoon, mutta ei ottanut kortteja. Floder kuorsasi sohvalla heidän selkänsä takana. Koska Govinius oli heikoin pelaajista, katseli Suthoff hänen kortteihinsa. Ei kuulunut muuta kuin läiskähtely pöytään ja pieni huulten äännähdys sieltä tai täältä. Kukaan ei puhunut. Joidenkin selvittämättömien asioiden kireys tuntui pitelevän kieliä, jotka äsken olivat olleet valloillaan. Kapteeni läksi hakemaan lisää olutta. Hän oli kannella tavannut ruustinna Forteliuksen, joka kysyi Suthoffia. Ruustinna oli mennyt takaisin kojuun.
— Pysy sinä vain täällä, Suthoff, sanoi Clayhills, silmät tiukasti kiinni korteissa. — Kyllä sinä vielä ehdit kuulla, mitä hänellä on sinulle sanomista. Minkätähden sinä Gretan jätit niin huonoon huostaan? Ajattelen vain, että kuninkaan juutalaiset yksintein olisivat pitäneet silmällä häntä ja kirkonkelloja. No, no, no, saat sinä senverran kestää! Ei se ole pahalla sanottu. Päinvastoin minä ajattelen, että naisten juonista nyt pitää tulla loppu. Mitä se meidän miesten asioihin kuuluu, jos he jonkin kerran riitaantuvat. Minun puolestani istukoon sinun Maijasi vaikkapa kuningattaren istuimella kuorissa. Sinä, Suthoff, et ole mikään kauppamies. Ohooo, niin, te sanotte: ohoo! Mutta minäpä tarkoitan jotakin muuta. Ties mikä piru sinut on pelastanut vararikosta. Sillä sinä olet — kuuntele nyt, kun sanon — olet jotakin muuta, olet valtiomies. Jaa-ah, en ota takaisin mitään. Aika tulee, jolloin ei Helsingin kaupungilla ole varaa pitää sinua tiskin takana raatihuoneen kivijalassa, vaan pyytää sinut, Jumalan avulla, johtoonsa. Nyt se on sanottu. Ja nyt sinä saisit tyhjentää taskusi närkästyksestä ja suuttumuksesta ja meidän kanssamme ryhtyä ajattelemaan, miten me pientä yhteiskuntaamme parhaimman järkemme ja ymmärryksemme mukaan edespäin veisimme.
Suthoff tunsi, että jotakin hänen rinnassaan liikahti. Silmänräpäyksen ajan hän muisti joskus toivoneensa Helsingin porvareille saavansa puhua korkeista kirkontorneista, laivanmastojen metsästä ja vilkkaasta liikkeestä kaupunginsillan ja ranta-aittojen tienoilla. Mutta hän painoi heti alas tuon ajatuksen, sillä tiesihän hän kaupungin köyhyyden tällä hetkellä ja myöskin sen johtohenkilöiden haluttomuuden. Luultavasti täytyi jälleen ryhtyä anomaan kuninkaalliselta majesteetilta lupaa kautta valtakunnan kerätä kolehtirahoja kirkon kuntoonpanoon, niinkuin aina sotien jäljestä tähänkin asti. Luultavasti täytyisi kerätä »stambokilla» eli listoilla rahaa, ruokaa ja vaatetta sotaorvoille, invaliideille, sairaille, vanhoille ja kerjäläisille. Hänellä, Suthoffilla, oli arkut täynnä kaunista tavaraa, kuka sellaista nyt ostaisi!
Katsotaan, katsotaan, oli Weckströmin tapana sanoa.
Jokin hellittämätön tahto Jakob Suthoffin sisässä sanoi, että hän sittenkin oli viisaasti tehnyt täyttäessään arkkunsa koreilla tavaroilla ja että niitä ennen pitkää tarvittaisiin ja ostettaisiin. Mutta sinne saattoi olla pitkä aika. Kukaties vasta hänen poikansa näkisi kaupungin loistossaan.
Govinius teki nyt taasen suuren tyhmyyden, niin että hän huomasi parhaaksi heittää korttinsa pöytään. Hän teki sen nauraen ja vakuutti, ettei hänestä ole kortinpelaajaksi. Hän sensijaan on kauppamies. Nyt hän on lainannut näitä uusia pakkojaan niin paljon kuin niitä voi lainata. Nyt sopii ottaa esiin kapteenin likaiset kortit. Ja Govinius kokosi vastaansanomisista huolimatta stralsundilaisensa, pani ne kääröön ja tyhjensi olutkannunsa. Sitten hän otti Suthoffia käsivarresta ja he läksivät ulkoilmaan.
He seisoivat kansilastin vierellä ja kuulivat, kuinka heitä huudettiin takaisin. Hiisi vieköön — olivatko hekin humalassa? Koko merimatka olikin ollut yhtä ainoaa juopottelua. Mitäs tässä teki, kun ei lakannut satamasta ja kun ei tietänyt miten elämä tästäpuoleen järjestyisi.
Heidän jokaisen elämä ja koko maan.
Se oli juuri sellaista kuin tuo harmaa ulappa tuolla. Harmaata takana, harmaata edessä.
Se oli nyt koettu, ettei emämaa välittänyt Suomesta.
Ja se oli koettu, etteivät suomalaiset enää tapelleet niinkuin ennen.
He näet eivät luottaneet johtoon.
Eivätkä uskoneet emämaahan.
He halusivat vain köyhiin torppiinsa ja nälkäisten omiensa luo. Viis kunniasta.
Ruotsin ja Suomen välillä oli muutakin kuin vettä.
Sitä se oli.
Oli kahden eri kansallisuuden juopa.
Mutta kun he tästä puhuivat, olivat he neuvottomia ja murheellisia. Kuitenkin käsittäen, ettei heidän vallassaan ollut mitään muuttaa, he päättivät ajatella muita asioita.
Nuori Tobias oli ollut matkalla kotipaikkaansa kohden neljä päivää.
Ja tuli viidennen päivän aamu.
Matkustajat tekivät juuri nousua vastenmielisiltä, ryvetetyiltä yösijoiltaan ja alkoivat ajatella jotakin syötävää. Joku tiesi kertoa, että laivan yllä oli nähty kalalokkeja — silloin täytyi maan olla likellä ja johan nyt oli aikakin. Tavallisestihan tällä välillä kalalokit eivät väistyneet laivan ympäriltä, missä asti lienee kapteeni kuljettanut Nuorta Tobiasta. Ruuman nääntyneet matkustajat hoippuivat kalpeina ja tylsinä tavararöykkiöille tarkastamaan, oliko heidän omaisuutensa tallessa. »Töölön tohtori» hoivaili niitä, jotka eivät pysyneet pystyssä. Hänen vierustoverinsa luki polvillaan synnintunnustusta. Fiffin pojan tädit pitelivät vuoron perään Carl Gustavia. Lapsi oli kuolemaisillaan ja sen äiti makasi pahnoillaan, silmissä tomun kahleesta vapautuvan sielun kirkas kiilto. Eivät olleet sen uuden tohtorin tinktuurit auttaneet eikä viinakaan, jota Lastikka oli antanut. Äiti ja lapsi tekivät lähtöä. Mutta siihen eivät nyt kanssamatkustajat ennättäneet kiinnittää huomiota, jokaisella oli omakohtaista kestämistä. Vieläköhän se eli, se tuntematon vanhus, joka jo eilen oli niin huonona, että tuskin henki pihisi? Mitenkä saadaan ruumis täältä pois? Pitääkö elävien olla täällä yhdessä kuolleen kanssa? Kuka sen tietää, koska tullaan perille. Johan nyt pitäisi oltaman Helsingissä. Lastikan kolea ääni muistutti nauravaa tuomiopasuunaa, kun hän puheli lokeista ja meritaudin terveellisyydestä sekä vakuutti, ettei kukaan kuole laivaan, vaan kaikki saavat nähdä Helsingin.
— Ja mietitään valmiiksi vain, mikä kiitosvirsi rannassa veisataan.
— Koko maailm' iloit' mahtaa! vastasi ruuman pohjalta jokin kyynelten särkemä, piipattava ääni.
— Herraa hyvää kiittäkäät, ehdotti toinen.
Ja oli kuin toivon säde taasen olisi langennut myrkyllisten hajujen täyttämään laivan ruumaan. Joku palvelusneitsyistä oli valmis antamaan murenen eväistään lokeille ja pyyteli Lastikkaa lähtemään sitä viemään ja muutenkin katselemaan, miltä näytti. Samassa pisti miesten puolelta tavararöykkiön takaa päänsä Suthoffin renki, Iiskenpoika. Hän sanoi muutenkin lähtevänsä kannelle ja toimittavansa asioita, mitä vain. Pitihän ottaa selko siitä, missä oltiin, näkyikö maa, koska tultaisiin perille, eikö voitaisi saada juomavettä. Ja muuta senkaltaista.
Helsingin raatiherrat seisoivat jo kannella syöttämässä lokkeja. He jakelivat toisilleen tehtäviä, mitkä heitä kaupungissa odottivat. Clayhills lupasi antaa aika selkäpöllyt Jerobeamille, pitkälle pojalleen, joka oli jäänyt Suomeen, muiden lähtiessä pakoon. Olivat, junkkarit, muodostaneet aikamoisen rosvojoukon, joka kutsui itseään »Helsingin Leijoniksi». Sietivät nämä Leijonat, jok'ikinen, selkäsaunan.
Vai aikoi se apteekkikisälli Helsinkiin Stierin paikalle. Kenenkähän toimesta hänkin oli lähtenyt liikkeelle? Helsinkiläisissä ei ollut yksinomaan Stierin ystäviä. Mutta oli hänellä sentään ystäviäkin. Ja nämä eivät aikoneet häntä pettää. Sai katsoa eteensä turkulainen sälli, ennenkuin Helsinkiin asettui. Stier oli ollut hyvä toveri, monet hauskat oli hänen peräkamarissaan pidetty. Jumaliste, he eivät aikoneet sallia kaikenlaisten nuortenherrain tulla verstaineen Helsinkiin — he, vallanpitäjät ja viranomaiset tässä kaupungissa.
Mutta Tingelund sai ystävän aivan odottamattomalta taholta. Ei hän, enempää kuin Skuggekaan, olisi voinut kuvitella tällaista menestystä: rikas kauppias Suthoff lähetti renkinsä noutamaan häntä ylös.
Suthoff ei katsonut Tingelundia silmiin, kun hän hänelle puhui.
— Olette nuori mies ja aiotte Helsinkiin apteekkariksi. Saatte olla varma siitä, että teitä siellä kohtaa vastarinta, sillä entisellä apteekkarilla on paljon ystäviä. On mahdollista, että jos minä asetun puolellenne, asema muuttuu. Olette nuori mies ja ajattelette kai avioliittoa, joskus, kun voitte elättää vaimon. Voin tässäkin suhteessa jotakin, jos katsotte haluavanne noudattaa toivomuksiani. Voin turvata tulevaisuutenne. Jos esitän morsiameksenne tytön, joka on hyvästä perheestä, mutta jonka on käynyt hullusti — niinkuin on tapana sanoa, niin oletteko valmis?
Nyt katsoi rikas kauppamies laihaan apteekkariin läpitunkevasti.
Nuori mies kumarsi uudestaan ja uudestaan. Hänellä tietenkään ei saattanut olla muuta sanottavaa kuin lausua julki kiitollisuutensa siitä, että niin huomattu mies kuin kauppias Suthoff ajatteli hänen tulevaisuuttaan. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän voisi täyttää niitä velvollisuuksia, mitä tässä vaadittiin. Hän oli valmis, jos niiksi tuli, tunnustamaan tytön lapsen omakseen. Kuitenkin hän mielellään olisi kuullut tyttö-raukan nimen.
— Se ei ole mikään raukka, sanoi kauppias läpitunkevasti. — Hän voi saada kenen hyvänsä. Nimen kuulette myöhemmin, jos tarvitaan.
Tingelund väistyi kumartaen syrjään ja riensi punastuneena ylioppilas Skuggen luo. Uusi ruusuinen vaihe hänen nälkäisessä elämässään tuntui lähestyvän. Itse kauppamies Suthoff, Helsingin rikkain mies, oli tarjoutunut johtamaan hänen kohtaloltaan! Sydän jyskyttäen koetti hän Skuggen avulla arvaella, ketä naista oli tarkoitettu. Ja kun Skugge oli läpikäynyt joukon tyttöjä, päätyi hän nimeen: Margareta Suthoff.
Margareta Suthoff — kauppamiehen oma tytär!
Tingelund, Tingelund, onnen poika! Vaikka tuosta omenasta olisi joku muukin maistanut, niin oli siinä jäljellä aviomiehellekin!
Margareta Suthoff makasi ystävättärensä Greta-Liisa Fortehan vierellä siinä kopissa, jonka kapteeni oli Helsingin vallasnaisille luovuttanut. Hän ei ollut vastannut kysymyksiin, joita hänelle oli tehty, ja kuvitteli, ettei kukaan voinut arvata syytä hänen levottomuuteensa. Fortelia puheli sovinnollisesta mielestä. Kun he kaikki nyt Herran armon kautta olivat saaneet pitää henkensä ja lähestyivät kotirantaa, niin täytyi heidän tehdä hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalta. Kristityn ihmisen täytyi suhtautua rakkaudella niihinkin ihmisiin, jotka eivät kaikessa olleet hänen mieleisiäänkään. Ei ollut vaikea ymmärtää, mitä hän tarkoitti, vaikk'ei hän halunnut puhua selvemmin Greta Suthoffin läsnäollessa.
Greta sen ymmärsi kaikkein parhaiten, että hän tarkoitti hänen äitiään. Puolella korvalla kuunnellen, mitä naiset puhelivat, hän mielessään toisteli asioita, joita hän viime viikkoina oli vaihtuvien mielialojen vallassa toistamistaan toistanut. Ensin se oli tapahtunut epätoivossa. Nyt hän luuli olevansa rauhallinen.
Isä lyö minut kuoliaaksi, ajatteli hän. Isä iskee minuun nyrkkinsä tai kuristaa minua kurkusta. Se ei tee mitään. Kunhan vain ensin saisin nähdä äidin. Minun täytyy saada pyytää äidiltä anteeksi. En voi kuolla aikaisemmin. Joudun helvettiin. »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa niin kauan, kuin vielä olet tiellä», on kirjoitettu. Äiti ei ole minun riitaveljeni. Mutta minä olen äitiä vastaan syntiä tehnyt. En totellut häntä. En rakastanut häntä oikein koko sydämestäni, en ymmärtänyt häntä. Oi minun äitini, minun äitini, minun äitini!
Greta Suthoff avasi oudon loistavat silmänsä ja ylivuotava hellyys puhkaisi punan hänen poskilleen.
Fortelia katseli häntä, nyökyttäen päätään rouva Goviniukselle ja rouva Clayhillsille. Taasen uusi todistus siitä, etteivät he olleet erehtyneet. Greta Suthoff puhui päänkivusta ja merikivusta. Greta-Liisa pyyhki kyynelet hänen silmistään. Fortelia ajatteli, että hänen täytyy, ennenkuin kaupunkiin päästään, puhua sekä tytön että isän kanssa. Suthoffin perheessä on ylpeys käynyt lankeemuksen edellä, mutta kanssaihmisen ei sovi tuntea vahingoniloa. Sitä kuitenkin tuskin saattoi välttää.
Olo kajuutassa tuntui tukalalta. Pienestä ikkunaruudusta näkyi harmaa vesi vaahtosoimuineen, jotka pitkinä saapuivat ties mistä ja ulottuivat ties minne. Köysien lepatus märkiä purjeita vasten oli kuin jonkun säälivän ihmisen taputus poskelle, joka ei tahtonut kyynelistä kuivua.
Yht'äkkiä tuntui laiva pysähtyvän ja vavahtavan liitteissään.
Anna Fortelia avasi oven, mutta veti sen samassa kiinni. Satoi ikäänkuin kaikki taivaan sulut olisivat auenneet. Satoi ilman tuulta ja vesimassat kimmahtivat laivankannesta ja merenpinnasta kyynärän korkeudelle, aikaansaaden oudon liikkeen sillä kohdalla, missä ylhäältä päin kaatuva vesi kohtasi alhaaltapäin kimmoavan veden. Nuoren Tobiaksen kansi oli muodostunut jonkinlaiseksi virran uomaksi. Kuului jyrinä, ikäänkuin ukkonen taukoamatta olisi käynyt etäisyydessä, mutta se ei ollut ukkosta, ainoastaan sateen kohinaa.
Naiset seisoivat henkeä pidättäen. Oli pimennyt:
— Vedenpaisumus! sanoi Fortelia hiljaa.
Silmänräpäykset tuntuivat pitkiltä kuin minuutit, minuutit kymmenkertaistuivat pituudessa. Pimeys tiheni. Veden kohinan läpi viilsivät vanttien liikkeet, laivamiesten niitä vedellessä. Naisten kojussa ei kukaan enää voinut erottaa omaa kättään, mutta sensijaan jokainen kuuli sydämensä lyönnit.
Greta Suthoff hytki vuoteellaan ahtaan kojun permannolla. Ei voinut erottaa, itkikö hän vai nauroi. Greta-Liisa kuiskaili hänelle jotakin.
Vähitellen alkoi sateentulo hiljetä. Saattoi jo nähdäkin. Greta-Liisa rupesi nauramaan. Johan se nyt jotakin olisi ollutkin, jos heidän olisi pitänyt hukkua tässä juuri kodin kynnyksellä!
Toivorikasta mielialaa ei kestänyt pitkältä. Kajuutan pienestä pyöreästä ikkunalävestä tuntui ääneti liukuvan sisään ikäänkuin musta pilvi. Se tuli hitaasti, pimentäen ensin toisen seinän, sitten keskiosan kojua ja vihdoin ulottuen toiseen seinään. Tuli yöpimeä.
Naiset lausuivat Jumalan nimeä ja puhuivat kuolemasta ja viimeisestä tuomiosta. Anna Fortelia kiskaisi taasen auki kajuutan oven. Pieni suoja otti heti vastaan jotakin raskasta, märkää, harmaata, ikäänkuin jättiläissyli olisi syytänyt sinne kuohkeita, kuuralla kyllästytettyjä villahahtuvia. Laivankansikin oli tuon saman harmaan raskaan villakuuran vallassa. Ei saattanut tietää, olisiko jonkin käsittämättömän tapahtuman kautta kajuutta irtaantunut laivastaan ja uiskennellut avaruudessa näiden aavemaisten hahtuvien seassa.
Fortelia piteli kiinni oven pielestä ja koetteli varovasti jalallaan, mitä oven ulkopuolella olisi. Jalka tapasi permantoon. Samassa alkoi kuulua saappaankorkojen kopinaa ja ääniä. Ihmisiä kiirehti ohitse. He töytäsivät toisiaan vasten, puhuivat ja huusivat.
Sumua tämä oli.
Aikamoisen sumun lykkäsi.
Eihän nyt mokomaa ole nähty.
Vaarallistako? On tietenkin vaarallista. Toinen laiva voi ajaa päälle. Eihän tässä hiton sumussa näytä lyhtykään. Toinen laiva? Jos se työntää kokkansa Nuoren Topin kylkeen, niin ovat Topin väet pian kalojen seurassa, pitäisihän tuo ymmärtää.
Kapteeni?
Yöllä ryypättiin kotiinpaluun kunniaksi.
Kapteeni oli kuitenkin jo kannella ja komensi matkustajia pysymään alallaan. Hädän tullen olivat monet yht'äkkiä saaneet voimia ponnistaa ylös nuoratikkaita. He tahtoivat kuolla taivaan alla eikä tuossa kauheassa ruumassa. Mutta taivastapa ei näkynytkään. Märkä sumu tunkeutui kurkkuun ja levisi jäätävänä vereen kuin kuoleman henkäys.
Osa matkustajia uskoi viimeisen hetkensä tulleen ja valmistautui kuolemaan.
Osa suhtautui tilanteeseen toiveikkaammin. Eihän tätä sumuakaan voinut kauan kestää, eikähän ensinkään ollut sanottu, että jokin laiva nyt osuu juuri Nuoren Tobiaksen kylkeen.
Lokkejakaan ei enää näkynyt. Joku puheli lokeista ikäänkuin niiden poisjääminen olisi sisältänyt ratkaisevan enteen pahaan päin.
Kapteeni komensi uudelleen ja uudelleen matkustajia palaamaan paikoilleen. Eivätkö he Herran nimessä ymmärtäneet, että he tässä olivat tiellä? No, se oli jokseenkin yhdentekevää, kuolivatko he ruumassa vaiko tässä kannella. Mutta kuoleminen kävi todennäköisemmäksi, joll'eivät he totelleet. Mitä pirua? Jollei tässä totella, niin ammutaan kaikki kovakorvaiset siihen paikkaan.
Mutta naiset eivät löytäneet luukulle. Eivätkä he enää uskaltaneet liikkuakaan, peläten vahingossa hyppäävänsä yli laidan. He lankesivat polvilleen, katsomatta siihen, millä kohtaa he sattuivat olemaan. Laivamiehet työnsivät heitä tieltään kulkiessaan töissään ja he jäivät siihen, mihin heidät työnnettiin. He eivät tunteneet kipua eivätkä vilua. He rukoilivat ja huutelivat ihmisten nimiä, joille joskus olivat tehneet vääryyttä ja joista eivät tietäneet, olivatko he tällä vaiko tuolla puolen kuoleman kuilua. He olivat tällä laivamatkallaanko ennättäneet tehdä syntiä ja tunnustivat sen nyt suurella äänellä, huolimatta siitä, että laivaväki kiroten käski heidän vaieta.
Sadatukset, synnintunnustukset, virrenveisuu, kiroilu ja anteeksipyynnöt kuuluivat kumeina sumusta, joka ympäröi kaikkea kuin paksu märkä vaate.
Jo sai vanhin Edelmanin sisaruksista takaisin kenkänsä, joita hän oli turhaan etsinyt parina viime päivänä. Mykkä-Ester, jota ei oltu Tukholmassa raaskittu jättää rantaan, ilmoitti itkien, että osasi puhua. Pommerin puolisot katuivat sydämestään, että olivat pettäneet rakkaita lapsiaan ja ikävöineet kotiin. Joku oli ostaessaan Tukholmassa kauppapuodista matkaeväitä varastanut leivän, joku oli avannut toiselle osoitetun kirjeen ja pitänyt rahat, joku oli toivonut toiselle pahaa ja tuo oli taittanut jalkansa. Papin rouva Anna Hebla Slangusta huudettiin yhtäkkiä läpitunkevasta. Ja kun Anna Hebla vastasi huutoon, sanoi huutavan ääni, että huutava oli Anna Heblan äiti — hänet vietiin vankeuteen siinä suuressa sodassa, hän on karannut Siperiasta, hän on kävellyt kolmatta tuhatta virstaa, hänen varpaansa ovat paleltuneet ja pudonneet pois, hän ei ole mies, vaan äiti. Anna Heblan äiti! Ja pilkkopimeässä lähestyivät naiset toisiaan, kaatuellen tavararöykkiöihin tai kompastellen polvistuvia kanssamatkustavia vasten, ja löydettyään toistensa kädet vaipuivat he toistensa syliin, itkivät, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.
Myöskin kannella matkustavat ajattelivat huonoa elämäänsä, varsinkin pahoja ajatuksia, joita he olivat pitäneet mielessään, ja lupasivat tehdä parannusta, jos kävisi niin onnellisesti, että he pääsisivät kotirantaan. Kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan tehdyt rikkomukset riisuttiin alasti ja päästettiin irti sumuun toivossa, että pahassa ihmissydämessä siinneet pikkupirut siinä menehtyisivät.
Iiskenpoika oli nelinryömin kontannut kirkonkellojen ääreen, saanut käsiinsä teltan, joka oli luhistunut, ja vihdoin tavannut isäntänsä jalat ja siitä ylemmä tunnustellen itse isännän.
— Kas pirua, kun hajosi, puheli hän itsekseen, — minä kun pönkitin sen niin, että sen olisi pitänyt kestää, minkä Noan arkkikin kesti. Mutta se olikin sellainen sade, että jos sitä olisi kestänyt neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, niin varmasti maailma olisi hukkunut. Hyvät ja pahat. Mutta mitä mahtaa nyt tarkoittaa tämä sumu? Mahtaako olla lähetetty meidän syntiemme tähden. Ja onhan sitä tullut tehtyä yhtä jos toistakin. Minä siellä ulkomaillakin — en tiedä, olisiko ollut syntiä vai mitä (tämän hän puhui herralleen). En aina päästänyt niitä ilolintuja kauppamiehen luo. Ajattelin meidän rouvaa. Eikä ne muuta kuin rahoja olisivat teiltä... Ajattelin meidän rouvaa.
Suthoff potkaisi Iiskeä.
— Vai niin, sanoi hän. — Saat rangaistuksesi Helsingissä. Mitä muuta olet tehnyt?
— Mutta jospa emme Helsinkiin tulekaan? jatkoi renki toimeliaasti, ikäänkuin olisi ollut kysymys tavallisen matkasuunnan muuttamisesta. — Minä nyt sanon, minkä muistan, ja herrani sitten siitä lyö tai potkaisee, minkä hyväksi katsoo. Minä en myynytkään hevosta, vaan tapoin, kun se oli niinkuin ystävä, yhdessä oli kuljettu ja nukuttukin. Lihat myin armeijaan ja rahat annoin herralle.
— Vai niin, vai niin. Eteenpäin.
— Minä herralleni en sanonut, että meidän neidin perässä kulki moni, kun meidän neiti on kovin kaunis ja kaikki häntä ihailivat.
Suthoff potkaisi nyt niin, että Iiskenpoika hetkeksi meni sanattomaksi. Veri tuli hänen sieraimistaan, valuen pitkin laatikon laitoja. Hän nauroi ikäänkuin olisi saanut lahjan ja haltioitui kertomaan:
— Minä juovuspäissäni olen kertonut, että minun isäntäni rakentaa Helsingin kullasta ja hopeasta niin, että se on niinkuin Jerusalemin kaupunki. Pyydän, että minun isäntäni minua rankaisee niin kauan kuin vielä ollaan ajassa, ettei minun tarvitse mennä iankaikkisuuteen syntikuormani kanssa.
— No, onko tätä sinun rippiäsi vielä pitkältä?
— Olisihan kai sitä, mutta jos minä nyt saan sanoa sen kaikkein pahimman. Pyydän, ettei minun herrani tapa minua — oman sielunsa takia. Jos tulisi niinkuin meno sinne toiselle puolelle.
Suthoff kumartui katsoakseen renkiään silmiin. Alapuoli hänen kasvojaan oli veren vallassa. Hänen silmänsä tähtäsivät liikkumattomina ylöspäin. Niissä ei ollut pienintäkään pelkoa, ainoastaan kiintymystä ja kiitollisuutta. Suthoff tarttui hänen takkinsa kaulukseen.
— Minä olen nähnyt meidän rouvasta unta monena yönä. Mutta ehkei Jumala vaadi minua enää puhumaan.
— Mutta minä vaadin, piru vie. Jollet puhu, heitän sinut mereen, sinä petollinen palvelija.
— Rouva ei koskaan valittanut, ei koskaan...
— Mitä hänen olisi pitänyt valittaa?
— Mitä olisi pitänyt...! No, tiedättehän! Herrani monta kertaa löi häntä ja nuhteli kovasti. Weckström, Antres, valehteli, että rouva puodista otti. Antres otti itse. Minä etsin hänen kätkönsä ja vein takaisin puotiin. Eikä Antres enää sitten niin uskaltanut. Olisitte nähnyt, kauppamies, kun rouva rukoili. Hän rukoili toisella tavalla kuin muut. Ja väärin hänet tuomittiin.
— No niin — mitä tarkoitat tällä kaikella, roisto? Luuletko, etten tätä tiedä...
— Ehkä tiedätte, ehkei olisi pitänyt. Mutta omatunto...
Omatunto vei muitakin Suthoffin luo. He tulivat keskustelemaan kirkonkelloista. Jos onnettomuus sattuisi, niin ketäpä tässä voitaisiin syyttää. Ei kai yksikään pääsisi hengissä leikistä. Jos taas hyvin kävisi, niin paljon yhteistyötä kaupungissa oli odottamassa.
Yht'äkkiä kuului perältä huuto:
— Laiva!
Joku mies juoksi peränpitäjään päin. Sana »laiva» kulki huulilta huulille. Virrenveisuu taukosi. Puhe lakkasi. Nyt se sitten oli tullut: maailman loppu.
— Siellä näkyi punainen valo! huusi miehen ääni.
Juostiin. Oliko tuo kapteeni?
— Kuolemmeko nyt? sanoi Skugge rauhallisesti, ikäänkuin olisi kysynyt, joko Helsinki pian oli näkyvissä.
Naisten hytin ovi paukahti auki ja joku karkasi sieltä jättäen vaatekappaleitaan niiden käsiin, jotka häntä koettivat pidättää.
Greta Suthoff seisoi isänsä edessä. Hänen oli nähtävästi tarkoitus pyytää anteeksi. Mutta isä otti sanat hänen suustaan ja leikkasi samalla poikki hänen mielensä nöyryyden.
— Tiedän kaikki, sanoi isä. — Olen jo katsonut sinulle miehen. Tuolla hän seisoo Skuggen vierellä ja ajattelee sinua. Olen jo puhunut valmiiksi. Jollemme nyt huku, niin vietetään hääsi heti, kun on päästy kotiin. Mitähän odottamattomia iloja te vielä olettekaan minulle valmistaneet!
Greta Suthoff heilautti päätään ja hänen musta, paksu tukkansa, joka oli kuin suruvaate, läiskähti isän kasvoja vasten.
— Minä olen heijattu Suthoffien kehdossa, isä, te tiedätte sen!
— Ja mitä vikaa olisi Suthoffien kehdossa, sinä huono lapsi? Eikö se ole kaupungin kaunein kehto?
Hän ei saanut vastausta. Hänen tyttärensä paljas niska, joka mustien hiusten vierellä tuntui sinertävän valkoiselta kuin kuolleella, häipyi sumuun.
Iiskenpoika katseli isäntäänsä maasta kuin haavoitettu otus, joka odottaa kuoliniskua.
Laiva! huudettiin perästä.
Laiva! toistettiin keskikannelta.
Laiva, suuri jättiläisaave, kohosi Nuoren Tobiaksen kylkeen. Punainen valo keikkui himmeänä sumussa kuin kykloopin silmä, joka on pudonnut onkalostaan ja riippuu kiinni jänteistään. Kuului viiltävä suhahdus kuin sadoista sahanteristä. Nuori Tobias teki äkkikäännöksen. Sen runko rusahti. Laudankappaleita lenteli ilmaan. Tärinä puistatti laivaa sen perustuksia myöten ja löi ihmiset ikäänkuin tainnoksiin.
Koko laivassa toimi yksin perämies. Kaikki muut odottivat loppua.
Tämä kauhun ja odotuksen kohtalonhetki kesti silmänräpäyksen.
Punainen valo hukkui sumuun.
Laivan henkilökunta tointui pian. Kapteeni laski leikkiäkin. Matkustajat käsittivät vasta vähitellen, että vaara oli ohi, että he olivat pelastuneet ja että elämää jatkuisi.
Lokit ilmaantuivat laivan likeisyyteen. Ihmiset hymyilivät ja iloitsivat niistä niinkuin Noa kerran kyyhkysestään. Tuuli alkoi nostaa sumuvaippoja ja ajaa niitä edellään. Kuin suuret mustat lammaslaumat ne vierivät eri haaroilla. Veden kylmä, harmaa pinta kiilteli viekkaasti, ikäänkuin se olisi tahtonut muistuttaa että tämä saattoi olla vain välirauhaa. Kannella vallitsi vilkas liike. Tarkastettiin vaurioita. Nuoren Tobiaksen kylki oli pahasti kehnääntynyt. Mutta ihmeteltävän onnellisesti oli käynyt. Juuri kohtalokkaana hetkenä oli perämies kääntänyt. Olisi totisesti saattanut pitää kiitosjumalanpalveluksen.
Maa tuli näkyviin. Pitkiä, kapeita, harmaita kaistaleita nousi meren laitaan.
Nyt pitäisi Susisaartenkin pian alkaa näkyä.
Ylös nuoratikkaita kiipesi joku paljain päin. Ruosteenruskeat hiukset nousivat tuulessa. Tuuli puhalsi suoraan naisen poveen ja pullisti ohuet vaatteet pussille. Kolea suuri ihminen sieltä tuli. Ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiireellinen asia toimitettavanaan, hän tyrkkäsi syrjään jokaisen, joka eteen sattui, ja astui pitkin askelin kirkonkellojen luo. Hän ajatteli ääneen ja kysyi kauppamies Suthoffia. Päästyään kauppamiehen eteen loi hän häneen kiinteän, hiukan levottoman katseen ja kysyi kuiskaten:
— Näittekö hänet?
Suthoff katsoi kylmästi vastaan ja kysyi, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi. Mutta nainen kysyi uudelleen samaa asiaa, ikäänkuin kaikki muu nyt olisi ollut mitätöntä.
Vai niin, sanoi kauppias yht'äkkiä, — johan tunnenkin: Skolastika Uhrväder, Helsingin ruumiinpesijä.
Se sama, vastasi nainen ja niiasi niin, että hänen märkä roimahameensa läiskähti saappaita vasten. Mutta hänen siniset silmänsä menettivät samassa lempeytensä ja hän kuiskasi jälleen karhealla, kolealla äänellään, joka kuului matkojen taakse:
— Minä näin hänet. Hän seisoi kannella, kun laiva suhahti ohitse.
— Mistä Lastikka nyt tulee? yritti Suthoff, haluamatta kiinnittää huomiota hänen outoon puheeseensa.
— Minä näin hänet, toisti Lastikka. — Hän seisoi kannella, valkeissa vaatteissa.
— Kuka? sanoi Suthoff. — Ketä Skolastika tarkoittaa?
— Rouva, Marie-rouva.
— Rouva? Minne hän olisi mennyt?
— En tiedä.
— Hän odottaa tietysti minua Helsingissä. Kyllä Lastikka nyt erehtyy.
— En, en! sanoi Helsingin vanha ruumiinpesijä, ikäänkuin olisi nähnyt kuoleman taakse. — Voi, kun ette nähnyt.
— Olet juonut, Lastikka, ja näet kyöpeleitä.
Suthoff näki renkinsä kalmankarvaisena tuijottavan vaimoon.
— No, Iiski, sanoi hän reippaasti, — etkö aio pestä naamaasi. Telttaa ei enää tarvitse pystyttää. Olethan niinkuin teurastajalta karannut porsas.
Susisaaret!
Suoraan edestä kohosi rykelmä harjanteita, jotka muistuttivat vierivieressä nukkuvia merisikoja.
Aurinko!
Auringon välke levisi yli veden, yli nukkuvien merisikain, yli kaukaisten rantakaltaiden. Oli kuin lempeät kädet olisivat vuodattaneet valuvaa kultaa yli näiden köyhtyneiden rantojen. Myöskin köyhtyneisiin ihmismieliin vuosi jotakin joulun lapsellisesta ilosta.
Matkustajat ryhtyivät vireään toimintaan. Toraillen ja toisiaan tuuppien he kokoilivat kimpsujaan ja kampsujaan tai vakuuttivat toisilleen sen ystävyyden kestäväisyyttä, joka oli tällä matkalla solmittu.
Kirkonkellotkin olivat säilyneet, ja sovussa kokoontuivat raatimiehet ja heidän rouvansa niiden ympärille, puhellen Suthoffin kanssa ikäänkuin hän jo olisi kuulunut heihin, vihreän veran miehiin ja ikäänkuin rouva Suthoffkin nyt olisi hyväksytty Helsingin ensimmäiseen seurapiiriin. Keskusteltiin kiitosjumalanpalveluksesta ja monista muista kaupungin asioista.
Mutta mitä likemmäksi Nuori Tobias purjehti Susisaarten aurinkoisia vuorennyppylöitä kohden, sitä useampi matkustajista kömpi kannelle ja jäi tähyilemään niemiä kohden, jotka varjostivat kotoista rantaa.
He tiesivät, että sieltä pian avautuisi näkyviin Helsinki, pieni kaupunki Vironniemellä, missä sijaitsivat heidän kotinsa tai heidän kotinsa rauniot.
Ja liikutus värisytti rintaa ja lämmin kyynel pyrki silmään.
Päästään kotiin!
Pian tulee näkyviin punainen puukirkko, jossa he talvisin olivat värisseet viluissaan ja jossa he kesän helteessä olivat tunteneet pyörryttävää tunkkaisuutta ilmassa, joka pyrki lattian alta; missä he olivat katselleet valuvia joulukynttilöitä, joita suntio kävi niistämässä; ja missä he olivat kuulleet rippisaarnojen hirveitä uhkauksia niille, jotka paaduttavat sydämensä Tämä kaikki tulee pian näkyviin ja aurinko paistaa siihen. Ja näkyvät myöskin ranta-aitat, ja Kaupunginlahden ranta on tietenkin nyt hyvin huonossa kunnossa. Ja siitä kohoilee sitten turvekattoisia majoja ja taloja. Mutta torin varrella on raatihuone torneineen ja maaherrantalo. Ja kaikkeen tähän paistaa aurinko.
He tulevat kotiin.
Mutta erillään muista matkustajista seisoi Lastikka, Helsingin vanha ruumiinpesijä, jota myöskin Töölön tohtoriksi kutsuttiin. Hän piteli kainalossaan ainoaa omaisuuttaan, kannunvetävää, tuohiverkolla päällystettyä viinapulloa ja tuijotti toiseen suuntaan kuin kaikki muut, sinne, mistä pakolaiset palasivat. Siinä seisoessaan hän ajatteli ääneensä ja hänen silmänsä tuntuivat katsovan — ei elämän rantoihin, vaan elämänrantojen taakse.
Kauppamies Jakob Suthoff oli loitonnut hänestä niin kauas kuin taisi, mutta hän ei voinut päästä kuuntelemasta hänen äänekästä höpinäänsä ja seuraamasta hänen paikalleen kivettynyttä viipymistään.
Mitä hän näki, tuo vanha noita? Ruumiinpesijä ja haudankaivaja kuuluvat siihen ihmisluokkaan, jota ei voida vetää hirteen ja roviolle, vaikka he seurustelevatkin aaveiden kanssa. Mitä hän taasen sanoo?
Suthoff teroitti kuuloaan ja erotti sanat:
— Hän kaukaa tuli — hän kauas meni.
III
KOTONA.
Jakob Suthoff tuli talonsa portille kello neljältä aamulla ja loi ensimmäisen silmäyksensä kirkon viirikukkoon. Tämä vanha vihreäksi maalattu tuulentietäjä vingahti korkeudestaan niinkuin se oli vingahdellut ennen sotaa ja sitten sodan aikana, maailman menosta välittämättä, ja sen virkaveljet maankamaralla kiekuivat nuorten kukkojen kimakalla äänellä, tuntien olevansa tällä hetkellä herroja tunkiollaan. Kaupunki kävi päivän töihin: kuljettiin ovissa ja portaissa, väännettiin kaivojen vinttalaitteita, pilkottiin puita ja juostiin lainaamaan naapurista tulta. Lampaat määkivät, lehmät ammuivat. Koirat ilmaantuivat torille.
Jakob Suthoff seisoi talonsa portilla ja odotti.
Ensimmäiset hallayöt olivat purreet lehtipuut keltaisiksi ja punaisiksi, ja näiden heleät latvat kohoilivat lauta-aitausten takaa kaupungin pihamailta ja ennen kaikkea kirkkotarhasta.
Burtzin kaksikerroksisen puutalon portaista kuului se iloinen ulina, haukunta ja vikinä, johon kaupunkilaiset olivat tottuneet kauniina syysaamuina jo ennen sotaa. Rauhan mukana palasi tämä onnellisen metsästyskoiran mielenilmaisu, tiedoittaen kaupunkilaisille, että raatimies Burtz lähtee Hietaniemeen metsästämään. Ja jonkin aikaa myöhemmin kajahteli jäniskoiran milloin etenevä, milloin lähenevä haukku tyynessä aamuilmassa.
Jakob Suthoff seisoi talonsa portilla ja odotti. Hän odotti etelästäpäin tavaroitaan ja pohjoisesta päin perhettään.
Ja hän odotti muutakin. Hänen täytyi tietää kaikki, mitä kaupungissa tapahtui. Kaikki kuului häneen ja hänelle. Kotiin palaavat sotajoukot, joiden astunnan saattoi myötätuulella erottaa siltojen takaa, kuuluivat hänelle. Kerjäläiset, jotka anoivat leipää ja haeskelivat omaisiaan, kuuluivat hänelle. Pakolaiset, jotka palasivat maaseudulta ja itkivät kotinsa raunioilla, kuuluivat hänelle.
Tämä Helsingin kaupunkikin kuului nyt hänelle. Viipuri oli kerta kaikkiaan jo toisessa valtakunnassa, muuttaminen vanhaan kotikaupunkiin oli lopullisesti jätettävä ja juurruttava tänne. Helsinki oli siis nyt hänen kotikaupunkinsa.
Suthoff päätteli, että muuttaa talonsa portin Suurkadun puolelle, jotta voi omalta portiltaan seurata, mitä kaupungin valtakadulla tapahtuu, aina Kluuvin kaivosta lähtien Kaupunginsillalle asti, minne laivat tulevat.
Suthoffin talon pääty antoi Läntiselle Kirkkokadulle, jonka toisella puolella hautausmaa oli. Päätyikkunoista, joiden takana perhe nukkui, näkyivät heidän lastensa valkoiset hautaristit ja vanhojen Erhardtien muistokivet. Korkean lauta-aidan sisäpuolella sijaitsi suuri ryytimaa ja toisella puolen piha, jota neliönmuotoisesti ympäröivät talousrakennukset: leivintupa, sauna, talli, navetta, kaksikerroksinen jauhoaitta ja pienempi asuinrakennus, missä olivat olleet kauppa-apulaisten ja renkien huoneet, sekä kota, missä keitettiin karjan ruoka ja toimitettiin oluenpano ja teurastus. Nyt oli sade valuttanut katoilta tuohia ja lautoja. Ovet olivat paisuneet niin, etteivät menneet kiinni. Eikähän niiden takana ollut paljon mitään säilytettävääkään. Ratasvajasta erotti jotakin, joka oli kuin reen luuranko — kuului täällä olleen ihmisenkin luuranko, joka oli toimitettu Kampille — tiesi Weckström kertoa.
Nuori saarnipuu kaivon luona oli katkaistu. Suthoff oli itse sen istuttanut, tuoden taimen kotipihaltaan Viipurista. Tämä katkaistu puukin tehosti, että jokin side oli katkennut. Tallin seinustalle oli läjään koottu huonekalujen, astioiden ja vaatekappaleiden osia. Suuri tammikaappi, sekin lapsuuden kodista tuotu, oli nojallaan seinää vasten. Siitä oli kiskottu sytykkeitä. Vinniltä oli viety vällyt, peitteet, patjat ja vaatekirstut. Kehto ja kynttiläkirnu olivat jääneet. Myöskin suuri läjä kirjoja oli peräseinällä.
Tämä Suthoffin talo sisälsi oikeastaan kahden tonttimaan alan. Tallin ja jauhoaitan solasta johti pieni portti Forteliusten puolelle.
Nämä pienet portit, jommoisia oli jokaisessa kaupungin talossa ja joista asukkaat kadulle menemättä pääsivät pihamaalta pihamaalle läpi koko korttelin, olivat sota-aikana pelastaneet monen ihmishengen. Weckström oli nytkin kuvannut, miten hän hädin tuskin oli saanut äidin ja tyttäret pelastetuiksi juuri tuon portin kautta. Vihollinen melusi jo pihalla, kun Weckström potkaisi puhki aidan papintaloon ja laukaisi pyssystään miestä kohden, joka juoksi heidän perässään. Hevoset pelästyivät ja karkasivat ulos aukosta Forteliusten puolelle. Hedvig Ulrika piteli kiinni hevosen kaulasta. Ainoastaan pikku-Saara jäi, Suthoffin palvelustyttö. Hänestä ei senjälkeen ollut kuulunut mitään. Hän huusi hirvittävästi, he kuulivat sen, mutta eivät mitään voineet. Hänet oli varmaan viety Venäjälle.
Weckström oli osannut selittää asiat niin, ettei häntä voitu mistään laittaa.
Hän mahtoi rikastua sota-aikana, hänkin, koska hänen kasvoilleen oli tullut riippumattoman miehen ilme, miehen, joka vain odottaa aikaansa. Hän seisoi vielä ovensuussa, mutta hän näytti hautovan hetkeä, jolloin pääsisi peremmälle.
Kaupungin vallasnaiset kuuluivat päätelleen jo aikoja sitten, etteivät he paon aikana halua oleskella samassa kaupungissa kuin Marie Suthoff!
Senhän hän, Jakob Suthoff, oli arvannut. Ja samalla kuin häntä uudelleen paisutti suuttumus helsinkiläisiä kohtaan, täytyi hänen uudelleen myöntää, mikä Marie oli: kukkanen kedolla, joka ei työtä tee eikä kehrää. Mutta sellainen ei kelpaa elämää varten.
Jospa hän on nyt muuttunut, ajatteli hän sadannen kerran. Ja varmaan onkin!
Weckström oli kuvannut, miten he hengenhädässä olivat ratsastaneet kaupungista. Kuulat vinkuivat heidän korvissaan. Munkkiniemessä vastaan tuli kaupungin karja, jonka vihollinen oli ajanut kokoon ja jota se kuljetti tarkoituksiinsa. Tuli myöskin vastaan ryssän haju. Siltojen takana tämä haju jo hallitsi ilmassa. Weckström ohjasi metsään. Siellä putosi hänen hevosensa yhtäkkiä polvilleen, keikahti kyljelleen ja makasi kaula pitkänään, silmät suurina ja sieraimet veressä. Onneksi tuli vastaan joku Siuntion mies, joka ei vielä tietänyt mitään vihollisesta. Hänen vankkureissaan pääsivät Suthoffit Nupuriin.
Hyvä heidän siellä oli olla, vakuutti Weckström. Hän oli pääsiäisenä käynyt Nupurissa ja vienyt pakolaisille jyviä ja rahaa. Suomen kieltä olivat jo oppineet niin, että emännän kanssa osasivat puhua. Emännällä oli puolen vuoden vanhat kaksoset ja näiden kanssa neidit leikkivät. Mökin alla oli kaunis lampi ja lammen toisella puolella autio sauna, jossa asui joku hurskas vanha mies. Siellä kuului käyneen pakolaisia Vihdin puolelta asti kuulemassa hänen saarnojaan.
— Huomispäivänä ovat täällä, sanoi provianttimestari ja naurahteli tavalla, jota ei voinut tulkita väärin: hän odotti palkkaa vaivoistaan, hän ei ollut tehnyt tätä ilmaiseksi.
— Kunhan pakolaiset nyt ensin ovat täällä, vastasi Suthoff tavalla, joka sisälsi: palkka tulee saavutusten mukaisesti. — Tuo huomispäivä on jo moniin kertoihin mennyt ohitse.
Weckström kuvasi, miten neuvokkaita Helsingin Leijonat olivat sodan aikana olleet. Mutta Wetter ja Clayhills olivat heidän johtajiaan. Eivät mitään pelänneet. Ja molemmat olivat ihastuneet neiti Hedvig Ulrikaan ja menivät hänen takiansa vaikkapa tuliseen pätsiin.
— Tyttäreni on lapsi, sanoi kauppamies ärtyneesti, leikaten poikki keskustelun.
Itsekseen hän ajatteli: kyllä kai moni muukin Heddan takia menisi tuliseen pätsiin, mutta isän kunnia on nyt Heddan käsissä. Sitten kun Greta on tuottanut isälleen häpeän, niin täytyy Hedda naittaa miehelle, jolla on asema, varallisuutta ja nimeä. Pienestä Kristinasta ei tulle kaunotarta. Hän oli sairas eikä hän liene pakolaisaikana parantunut. Isän kunnia on Heddan käsissä.
Provianttimestari kehuskeli toimiaan Suthoffin perheen hyväksi. Talossa näytti nyt jo joltakin, venäläisten hajukin oli melkein poissa. Pestiin lipeällä ja katajavedellä ja poltettiin katajia aivan kuin ruttotautisten jäljeltä. Kyllähän tänne jo kelpaa tulla. Ja huomispäivänä he ovatkin täällä!
— Niin, teiltä minä heidät takaisin vaadin, toisti Suthoff jäisen kylmästi.
Mutta huomasi ensimmäisen kerran, että provianttimestari oikaisi selkänsä ja kalpeni vihasta.
Joko todella! ajatteli Suthoff. Onko hän niin vaurastunut, että hän tässä aikoo uskaltaa käydä röyhkeäksi? Mutta provianttimestarin leveät hartiat palasivat heti jälleen säkinkantoasentoonsa ja hän virkkoi kunnioittavasti:
— Niinkuin herra kauppamies suvaitsee. Kyllä me aina sovimme. Mutta toden teolla ne ovat Helsingin herrasväet, jotka tässä vastuussa ovat.
— Te olitte luvannut tuoda heidät laivaan ja teiltä minä heidät takaisin vaadin.
Weckströmin voimakkaiden, puhdasihoisten kasvojen yli meni sinertävä veriaalto.
— Pian he ovat täällä, sanoi hän hymyillen ja lähti.
Jakob Suthoff seisoi portaillaan.
Hänen olisi pitänyt ryhtyä panemaan kuntoon puotiaan ja avaamaan tavaroitaan. Niinikään olisi pitänyt puhua tyttären ja apteekkikisällin asia puhtaaksi. Mutta hän siirsi kaikkea otollisempaan aikaan. Jahkahan nyt pakolaiset ensin ovat kotona.
Iiskenpoika nikkaroi pihamaalla. Kolme naista valeli kiehuvalla vedellä seiniä ja permantoja.
Greta seisoi hiljaisena lieden ääressä ja milloin kuori nauriita, milloin hämmensi puuropataa. Greta oli muuttunut. Se on lapsi sellainen asia, että se muuttaa naisen. Hänen äitiään se tosin ei muuttanut. Mutta ehkä olisi kova aika sen tehnyt.
Suthoff suunnitteli, että hän korjauttaa nämä rakennukset nyt vain väliaikaisesti. Tulevaisuudessa nousee tähän kivitalo. Alakertaan tulee puotihuone, yläkertaan asunto. Hän seisoi portillaan ja kääntyi milloin mihinkin suuntaan, sitä myöten kuin ajatukset vaativat.
Kaupunki on saanut uuden »virstanpatsaan»! kuiskasivat rouvat toisilleen tavatessaan Tellqvistillä, jolta he kävivät kysymässä ruokatavaroita. Mitä kummaa Suthoff siinä seisoo? Käykö hän sisällä edes syömässä, vai elääkö hän siitä linnunpaistin kärystä, joka Burtzilta leviää yli torin? Miksei hän pane kuntoon puotiaan? Miksei hän mene raatihuoneelle nyt, kun häntä hänen rikkauksiensa vuoksi sinne tahdotaan? Seisoo, seisoo ja tuijottaa.
Jakob Suthoff suunnitteli mielessään Helsingin Suurtoria. Hän ei saanut doomia mahtumaan nykyisen kirkon paikalle ja hän tuli siihen johtopäätökseen, että doomille on etsittävä paikka ylempää. Suurtorin yhden laidan täyttää raatihuone, toisen koulutalo, kolmannen maaherran palatsi ja neljännen arsenaali. Raatihuoneen torniin johtaa vähintään neljäsataa askelta. Ylhäällä on kellolaite, joka soittaa koko-tunnittain ja puoli-tunnittain. Arsenaalin alatse johtaa korkea holviportti Itäiselle Kirkkokadulle. Doomin tulee kantaa Kustaa II Adolfin nimeä. Kustaa Adolf oli kuningas — oikea kuningas. Ja hän kuuluu ihastuksesta huudahtaneen, kun tuli tälle vuorelle ja näki meren ja Susisaaret. Hän määräsi Helsingin kirkon paikan. Sentähden pitää doomin kantaa hänen nimeään. Kirkosta ja Suurtorista pitää tulla jotakin niin mahtavaa, että ulkomaalainenkin käy mykäksi ihmetyksestä.
Ja Suthoff muisti kerran iltahämärässä ajaneensa Iiskenpojan kanssa uuteen kaupunkiin, ja kun oli tihrusade, menivät he ensimmäiseen majataloon ja panivat maata. Mutta aamulla kun hän läksi kaupunkia katsomaan, tuli hän paikalle, missä säikähti tornien nousua ja linnojen lentoa. Se kaupunki oli Gent.
»Suthoff rakentaa tornejaan», hymähtivät toisilleen kaupungin herrat, astellessaan raatihuoneen kellaria kohden. Ja he päättelivät, ettei se tiedä hyvää, kun mies noin päiväkausia tuijottaa tyhjään ilmaan. Kenelle hän noita torneja rakentaa? Kuka niihin nousee? Kuka niissä asuu? Tulisi mieluummin raatihuoneelle nyt, kun häntä tarvittaisiin, ja sanoisi, mistä otetaan rahaa kaikkein välttämättömimpiin tarpeisiin. Vai olisiko hän suuttunut siitä, että hänen lahjoittamansa verka on hävinnyt? Se oli hyvä ja kaunis verka. Stier ja Töölön isäntä kerran kaasivat sille punssikulhon, kun oltiin yhdessä kuninkaan nimipäiviä juomassa. Mutta sehän puhdistettiin kunnollisesti, tämä Selinin kolmas vaimohan sen teki, hän oli silloin piikana Selinillä. Mutta ryssät ovat kauniisti vieneet veran, niinkuin monen muunkin, eikä siitä voi syyttää ketään. Mitä aiotaan tehdä koulutalolle? Minne sijoitetaan lasten opetus? Ei kai aiota jättää lapsia kasvamaan pakanoiksi? Helsingin Leijonat ovat hyvä todistus siitä, mihin vapaus vie. Katujen likaa he ainakin osaavat siirrellä rauhallisten ihmisten kasvoille ja selkäpuolille. Hyvän selkäsaunan kaupungin piiskurin kädestä he ansaitsevat. Entä Helsingin vankila: tänne, Stockhusiin sopii mennä katsomaan! Siellä ei ole puhdistettu siitä lähtien kun ne kaksi naista, jotka olivat juopuneina räyhänneet kirkon läpikäytävässä, tuomittiin rangaistuksekseen puhdistamaan vankihuone. Siellä kuului nyt kaikilla vangeilla olevan keripukki. Ja lastenkodissa on punatauti. Eikö ole muuta tekemistä tällä hetkellä kuin rakentaa torneja tyhjään ilmaan? Eivätkö kaupungin kadut ja tiet ole kuin yhtä ainoaa kaatopaikkaa? Kuolleita sotamiehiä löytävät pakolaiset kauhukseen autioilta pihamailtaan. Koulutalon kaivosta vedettiin esiin pikkulapsen ruumis. Postitalo on palanut. Talvi on edessä. Ei ole edes puita. Maalaiset eivät tuo kaupunkiin ruokatavaraa. »Usko ja Toivo»-laiva, jonka pitäisi tuoda suolaa ja viljaa, ei ole tullut. Vielä kerran: onko nyt aikaa ajatella torneja ja palatseja?
Jakob Suthoffin tulevaisuudensuunnitelmien tielle työnsi nykyhetki kyllä itse puolestaankin toimeliaasti vaatimuksensa.
Tuli kerjäläisperheitä. Äiti lykkäsi vinkuvia matalapyöräisiä rattaita, joita olisi voinut otaksua leikkirattaiksi, jollei niiden laudoilla olisi kuljetettu eläviä ryysyläjiä. Ryysyt oli kääritty lasten ympäri, jotka eivät jaksaneet kävellä, jotka silloin tällöin itkivät, liikuttelivat käsiään ja katsoivat tihruisin, kipein silmin.
Haju, joka seurasi näitä kuormia, oli toinen kuin venäläisten. Se oli lian ja kurjuuden haju.
Hautausmaan portilla seisoi vakituisesti kerjäläisiä. Takkuinen pää paljastettuna seisoskelivat he siinä, vaikk'ei niiltä hautaussaattajilta, jotka nyt kulkivat sisään portista, ollut paljon toivomista. Kuoli köyhää kansaa, varsinkin lapsia.
Kun kerjäläiset pääsivät pihamaille, anoivat he nöyrästi, että saisivat tarkastaa laskinsaavit. Eivätkä he halveksineet niiden sisältöä.
Burtzin portaissa tavattiin vaimo, joka ei enää jaksanut puhua. Hänet kannettiin tupaan, yöllä hän kuoli ja aamun valjetessa hänet vietiin Kampille ruttoisten hautausmaahan ja haudattiin tuntemattomana.
Wendelinin tuvassa makasi kokonainen kerjäläisperhe sairaana. Sotajoukkoja he odottivat. »Isän pitäisi tulla.»
Ypöyksin asteli torille pieni poika. Hänen pussistaan ei puuttunut leipäpaloja eikä hän mitään pyytänyt. Hän vain ojensi ohikulkijoille likaista paperia, josta vaivoin saattoi lukea:
»Vähämielinen poika Sigfrid Laurinpoika. Äidin rääkkäsivät venäläiset sekä veivät muassaan. Todistaa Aron Berger, rovastinapulainen. Vehkalahti.»
Kaupungin naiset kokosivat kauppiailta leipää ja jauhoja. Forteliusten kodassa toimitettiin muuripata kiehumaan. Jauhoista ja nauriista tuli hyvä puuro. Nauriinhaju houkutteli pappilan tupaan sellaisiakin, jotka eivät olleet aivan kipeässä tarpeessa.
Kaupungin omat kerjäläiset katsoivat kierosti niitä monia pyytäjiä, jotka muualta tulivat heidän alueelleen, vähentäen heidän mahdollisuuksiaan. Se havaittiin pappilan tuvassa, kun jaettiin puuroannoksia.
Tapahtui, että tuntematon yksisilmäinen vanhus söi niin rajusti, että joutui henkihieveriin. Lähetettiin hakemaan Stieriä, mutta hän makasi. Greta-Liisa Fortelius itse juoksi Suohon etsimään Keppi-Saaraa tai »Töölön tohtoria» Lastikkaa. Keppi-Saara oli noudettu kalastaja Forströmin vaimon luo, joka odotti pienokaista, ja Lastikka oli pesemässä ruumista Uudenmaan esikaupungissa. Tuntematon mies kuoli auttamattomasti. Senjälkeen ei puuroon uskallettu panna nauriita.
Kun tuli kaupungin köyhien tietoon, että pappilassa saatiin puuroa, niin he kaikki huonoimmissa ryysyissään sukelsivat esiin Suon hökkeleistä, Katajanokan maakuopista ja Kluuvin kallistelevista tuvista. Agata Rajalin talutti entisen vyöntekijän, sodassa ruhjotun miehensä Suthoffin eteen, niiasi syvään ja näytti haavoja, jotka märkivät ja vuotivat. Toisen käden vahingoitti se »iso viha», tämän käden vei tämä sota. Hampaillaanko hän nyt itseään elättää? Niin, elättää kyllä, terveet hänellä ovat hampaat, kunhan vain on mitä hampaissa jauhattaa! Hyvä Jumala kyllä sellaisen palkitsee, että korkea esivalta nyt antaa köyhille puuroa!
Ja Agata talutti raajarikon väkijoukon läpi pappilan tupaan, ajoi pois ne tuntemattomat kerjäläiset, jotka olivat pöydän päässä ja asetti siihen Rajalinin.
Entinen vyöntekijä oli syötettävä kuin lapsi, hänellähän ei ollut käsiä. Hän kysyi, eikö enää annettaisikaan naurispuuroa. Se oli hänen himoruokaansa ja hän oli tullut siinä toivossa, että saisi tätä. Hän kuuli, kuinka oli käynyt tuntemattomalle miehelle ja arveli, että hänellä oli mahtanut olla huonot sisäkalut. Illalla Agata nouti pois miehensä, joka heti kertoi, ettei täällä nyt annettu naurispuuroa, ja aamulla istui Rajalin jälleen tämän saman pöydän päässä.
Mutta kaikki, jotka olivat ravitut, tunsivat tarvetta syvään kumartaen kiittää esivaltaa. He kiittivät myöskin portillaan seisovaa kauppias Suthoffia — kiittivät sentähden, että Suthoffin rouva oli aina muistanut heitä. Sitten he nousivat kirkkomaan syrjää kirkolle asti ja katselivat laatikoita, joissa kellot oli tuotu Tukholmasta. Eikö niitä jo panna torniin? Hengetön ruumis on kaupunki ilman kirkonkelloja.
Rouva Burtz tuli kadulle, tervehti Suthoffia ja ihmetteli, etteivät Marie ja lapset vielä olleet saapuneet. Eihän vain liene tapahtunut jotakin. Etteivät vain liene eksyneet metsiin. Pojat ovat rohkeita ja neuvokkaita ja Jerobeamhan oli kasvanut täydeksi mieheksi — tuskin häntä tunsi! Hänhän oli Burtzien kummipoika. Mutta pilkkatiet ovat siitä pettäviä, että pilkat mustuvat ja kasvavat umpeen. Ja näin pimeänä aikana ei näe. Mutta hänhän oli tullut tänne tapaamaan Aatamia. Hänellä oli tässä pienessä pussissa linnunluita Aatamin koiraa varten. Tavallisestihan Aatami tähän aikaan kierteli täällä. Burtz oli ampunut lintuja ja jäniksiä, niin että niihin jo alkoi kyllästyä. Metsästys oli hänen paras huvinsa. No, tuossahan Aatami tulikin. Koira tiesi, mikä herkku sitä odotti, ja sipsutti, häntää liehuttaen, kadun poikki. Kylläpä se oli silkinhieno ja suloinen!
Rouva Burtz puheli ja leperteli koiralle. Aatami vastaili hänen kysymyksiinsä ja Suthoff, joka aluksi ei kuunnellut, mitä he sanoivat, heräsi äkkiä, kun Aatami virkkoi:
— Me Amin kanssa rakennamme tätä Helsinkiä. Mehän olemme täällä alkuasukkaita. Me katselemme ja rakentelemme.
— Mitenkäs sitten? hymyili rouva Burtz, toisella kädellään pidellen pientä paistinluuta, toisella silittäen koiraa päälaelta hännäntöyhtöön asti.
— Kierrämme vuoria ja rantoja ja katselemme, miten auringot nousevat ja laskevat. On tulipaloja ja raunioita. Ja taas rakennetaan ja revitään ja rakennetaan.
— Onko Aatami aatelissukua? kysyi yht'äkkiä rouva Burtz, pyyhkien kättään pieneen kangaspussiinsa. — Kerrotaan jotakin sellaista.
— Olen Helsingin Aatami.
— Mitä Aatami sillä tarkoittaa? Täällä on paljon vanhempiakin ihmisiä.
— Ne ovat muuttaneita. Eivät ole täällä syntyneitä. Sentähden ei kukaan välitä tästä kaupungista. Jokainen pitää majatalonaan ja menee.
Nyt puuttui kauppamies Suthoff keskusteluun.
— Meidän rouvakin on täällä syntynyt.
Aatami räpytteli silmiään ja haukkasi hampaattomalla suullaan ilmaa.
— Lapsesta ollut. Rouva onkin Eeva täällä Helsingissä. Me yhdessä rouvan kanssa kaupunkia katselimme ja rakentelimme. Ei olisi mitään, jollemme olisi rakentaneet. Rouva kulki omalla haarallaan, kulki tästä kalliolle, näki sammalet kirkon takana ja niistä tuli hopeaa. Meni hirsipuuvuorelle ja näki Neitsyt Maarian jalan jäljen kalliossa.
— Onko täällä sellainen? huusi rouva Burtz. — Voivatko muutkin sen nähdä?
— Eivät voi!
— Mikseivät voi? Jos jalanjälki on vuoressa, niin mikseivät voisi?
— Jalanjälki on vuoressa. Mutta ihmiset sanovat sitä kuopaksi. Minä ja kauppiaan rouva näemme Neitsyt Maarian jäljen, sillä meillä on näkevät silmät.
— Aatamin täytyy viedä minut sinne. Silmät minullakin on. Eihän siellä kai nyt riipu ketään hirsipuussa?
— Jahka Dåhmanin lesken murhaaja saadaan kiinni, niin riippuu taas. Neitsyt Maaria kävelee hirsipuiden luona. Kerran seisoi niin kauan, että jälki jäi vuoreen.
Koira vingahti, rouva Burtz kiljaisi, Suthoff kirosi ja Aatami rupesi vapisemaan polvia, käsiä ja koko ruumista myöten. Tellqvist oli tullut heidän keskelleen ja temmannut Amin syliinsä. Nuora irtaantui Aatamin käsistä, hänen leukansa loksahtelivat vastatusten.
— Tämän minä paistan ja syötän raatimies Burtzille, sanoi Tellqvist nauraen. — Ryösti minun käsistäni lehmän. Mutta siitä eläimestäpä tulee hänelle harmia. Olen sen sanonut.
Rouva Burtz tunsi koko joukon voimasanoja. Tellqvist sai kuulla, mitä hän oli tehnyt vaimonsa tyttärelle tämän ensimmäisistä naimisista ja että Anna Borgelinin täytyi mennä naimisiin ensimmäisen miehen kanssa, joka häntä pyysi, vain päästäkseen eroon isäpuolestaan, Tellqvististä. Eikö mahtanut olla samainen Tellqvist, joka viskasi kiven raatimies Strengin ikkunasta niin, että se sattui rouva Strengin ohimoon? Rouva Streng ei koskaan parane.
Suthoff sai vihdoin ulkonaisen rauhan palaamaan riitelijöiden kesken. Aatami hoippui, koira sylissään, Kluuvia kohden, rouva Burtz nousi ylös portaita asuntoonsa ja Tellqvist koputti kepillään saapasvarsiaan, toistellen toistelemistaan: raatihuoneella, raatihuoneella tavataan!
— Saathan sinä nyt toisiakin lehmiä, sanoi Suthoff kyllästyneenä. — Kannattaako nyt tuosta...
— No mistä sitten kannattaa, piru vieköön! Minä jo pidän kiinni lehmän sarvesta ja hän tarttuu toiseen ja vie kuin viekin lehmän.
Kultasepän rouvalla oli asiaa kauppamies Suthoffille. Hän tuli itku kurkussa. Oliko totta, että kauppamies aikoi naittaa neiti Gretan apteekkari Tingelundille? Niin suurta vääryyttä ei niin rikas ja ylhäinen herra saattanut tehdä. Tingelundhan oli miltei kihloissa hänen tyttärensä kanssa. Laivalla olivat nuoret tutustuneet, apteekkari oli antanut tinktuuria Anna Charlotalle ja kaikki saattoivat todistaa, että hän oli kohdellut häntä niinkuin kihlattua morsianta. Eihän niin rikas herra saattanut...! Kuinka monta helmeä ja kallista kiveä Mellinus halvalla hinnalla oli toimittanutkaan kauppamies Suthoffille...!
Tingelund seurasi pian jäljessä. Oliko rouva Mellinus todella voinut sanoa jotakin sellaista, että hänen ja nuoren neiti Mellinuksen välillä olisi tapahtunut joitakin sopimuksia? Niin ei ollut asianlaita. Sen saattoivat todistaa kaikki, jotka matkustivat Nuorella Tobiaksella. Hän, Tingelund, oli antanut monelle matkustajalle tinktuuria, koska he olivat pahoinvoipia erinomaisen epämukavien tilojen vuoksi. Nuori mies vakuutti, ettei hänellä muuta harrasta toivoa ollut kuin saada ottaa avioksi niin merkitsevän miehen kaunis tytär. Hän halusi nyt ainoastaan saada tulevalle neiti kihlatulleen esiinkantaa kaikkein nöyrimmän kunnioituksensa ja kiintymyksensä tunteet, niinkuin hän myöskin kaikella hartaudella ja kunnioituksella odotti hetkeä, jolloin saisi tutustua tämän rouva äitiin. Jumala auttakoon hänet paosta onnellisesti kotiin.
Tingelund oli herättänyt huomiota, kun hän asteli kaupungin kadulla. Terve, hyvin puettu nuori mies — kuka hän oli? Mistä hän on tullut? Aikooko hän jäädä tänne?
— Teidän ei mitenkään pidä antaa ehdotukseni sitoa itseänne, sanoi Suthoff kylmästi. — Jos teillä on parempaa toivossa, niin pyydän...
Apteekkarinkisälli vannoi ja vakuutti, ettei hän neiti kultasepäntytärtä ollut koskaan ajatellut ja että neiti itse laivalla oli kipeä eikä voinut mitään muuta ajatella kuin pahoinvointiaan.
Viransijainen pormestari Streng istui pitkään ja puheli kaupungin asioita.
Oli työtä niin paljon, että siihen läkähtyi. Tuskin enää oli sitä asukasta, jolla ei olisi asiaa raastupaan. Mitä oli tehtävä poikajoukolle, joka raatihuoneen edustalla viskasi lokaa ympäri toria sekä ihmisten etu- että takapuolelle, jopa raatimiestenkin kasvoihin? Pitikö lähettää viskaali hullun Aatamin kimppuun senvuoksi, että hän näki pirun kehdon pohjalla?
— Näkikö hän kehdon pohjalla pirun? kysyi Suthoff.
— Tuo Aatami on hullu, mutta hän on viisas hullu. Mikä juttu tämä on? Mistä kehdosta on kysymys?
Streng ei ollut muistanut, että kehto kuului Suthoffille itselleen. Oli mahdotonta enää perääntyä. Hän kertoi siis koko jutun.
— Sanovatko ne, että meidän kehdossamme asustaa piru? kysyi Suthoff uteliaana. — Vai niin, vai niin. Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Tarkoittavatko ne, että meidän kehtomme on erikoisesti pirun asuntona? Jokaisen talon vinnillä Helsingissä seisoo kehto — jollei se ole kannettu alas virantoimitukseen tietysti —, olisiko siis meidän talomme kehto erikoisesti pahuuden ruhtinaan suosiossa?
Suthoff sorvaili sanojaan ristiriitaisten tunteiden vallassa. Häntä oikeastaan huvitti tämä juoru, ja samalla hän vaistosi kaukaista kammoa voimia kohtaan, jotka olivat yläpuolella hänen tahtomistaan.
— No, ennätti pormestari sanomaan, — kyllä kai ne enkelit ja pirut jokaisenkin kehdon ympärillä peliään pitävät. Mutta mitä nyt on tehtävä Aatamille? Ja vanhalle Silckelle. Tai oikeastaan Sigridille, jonka taipuvaisuuden huonoon elämään tunnemme.
Suthoff loi Strengiin pitkän katseen mustista silmistään:
— Joutavia.
— Niinpä kyllä, hymähti Streng, — mutta Kyreen, meidän nuori viskaali, katsoo nyt, että tuli jokseenkin toteen näytetyksi, että Sigrid tahtoi tuota kehtoa lastaan varten siinä toivossa, että se kuolisi. Ja vanha Silcke tiesi tämän.
— Mitä? sanoi Suthoff. — Onko kehto sitten myrkytetty? Ja mitenkä se olisi tapahtunut? Kehtohan on meidän vinnillä tänäkin päivänä. Olen sen itse nähnyt.
Streng joi kannunsa pohjaan ja löi sen kovasti pöytää vasten.
— Jumaliste, sanoi hän, — etkö ole huomannut, että kaikki poikalapsesi ovat kuolleet ja tyttäresi ovat tulleet onnettomiksi? Polta sinä se kehto, jos vielä toivot onnea perheeseesi. Minä en ole taikojen uskoja, mutta mikä siinä lienee... Uskon senjälkeen kun kuulin, miten Gretan on käynyt.
Suthoffin nyrkki iski pöytään.
— Mitenkä hänen sitten on käynyt? Hän menee naimisiin heti, kun hänen äitinsä ja sisarensa ovat palanneet. Onhan sulhanen jo täällä eikä anna minulle rauhaa, niin kiirettä pitää.
Streng vaikeni. Suthoff meni ikkunan luo ja näki Tingelundin likenevän Läntisen Kirkkokadun päätä. Hautausmaan kulman ohi asteli rouva Mellinus suurena ja muhkeana, hatun nauhat liehuen.
— Tuossa hän taaskin on, sanoi Suthoff. — Niin on rakastunut tyttöön, ettei malttaisi odottaa.
Streng pääsi nopeasti ikkunaan hänkin. Miehet seisoivat Suthoffien suuren vuoteen ja seinän solassa. Keitä lieneekään vuoteessa sota-aikana nukkunut. Se oli kuin jonkin hollituvan nurkasta kannettu päivänvaloon, jota se ei ensinkään sietänyt.
— Hm. Ja kultasepän rouva on kintereillä. Eikö siinä sitten ole perää, että apteekkari on Lotta Mellinuksen sulhanen?
— Ei hitusenkaan vertaa.
— No niin, huoahti pormestari ja siveli harmaata päätään. — No niin, mies on nuori, mutta kuului taitavasti sitoneen haavoja laivalla. Ja kuuluu menestyksellä laastaroineen joitakin rupipäitä kerjäläisiäkin. Täytyy kai sitten ryhtyä ajamaan läpi hänen asiaansa, jos kerran hänestä tulee sinun vävypoikasi. Sillä katsos, veli Suthoff: Stierillä on ystäviä. Enkä minäkään voi kieltää, ettei hän olisi ollut hyvä toveri. Jollei olisi ruvennut ylettömästi juomaan. Ei se apteekkarille ole pahaksi, jos hän lausuu sairaille hyvän sanan. Hyvä sana ajaa saman asian kuin hyvä lääke. Ei silti, että tämä Tingelundkaan olisi epäkohtelias. Toivotan vain onnea. Se oli oikein iloinen uutinen.
Herrat vetäytyivät nopeasti pois ikkunan luota: Tingelund juoksi Suthoffin porttia kohden. Rouva Mellinus huusi ja näytti nyrkkiä. Tingelundin askeleet kiiruhtivat Suthoffin pihan poikki. Portti Forteliusten puolelle avautui ja kolahti lukkoon. Greta Suthoff tuli säikähtyneenä huoneeseen.
Hän oli kaikkea muuta kuin onnellisen morsiamen näköinen. Mutta pormestari ei sitä huomannut, tai selitti hän kyynelten johtuvan luonnollisesta mielenliikutuksesta nuoren tytön tilassa, joka on pitänyt hiukan liian kiirettä, ja esitti kauniin onnentoivotuspuheen kaupungin kauneimmalle tytölle, kun hän nyt ruusuisin sitein oli antanut solmia itsensä nuoren, kyvykkään ja jalosukuisen — tai jaloluontoisen — miehen sydämeen.
— Nouda punssia, Greta, niin juomme maljasi, keskeytti Suthoff, joka huomasi pormestarin aikovan jatkaa pitemmältäkin.
Tyttö viipyili, kuuma puna kasvoilla ja silmät kiinni permannon leveissä parruissa. Molemmat herratkin kuuntelivat, olisiko suuttunut äiti mahdollisesti tullut sisään. Huoneista ei kuitenkaan kuulunut muuta kuin puuseppäin höylänkäynti ja nakutteleminen.
— Kunhan ei tästäkin tulisi asiaa raastupaan, naurahti Streng, vedellen pitkiä laihoja kasvojaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut silitellä ryppyjään. — Ei uskoisi näin pienessä kaupungissa niin riittävän riitaa. Sano, veli, mitä on tehtävä vanhalle Sorsalle? Mies mätänee elävältä. Mutta olipas hänellä sisua vielä kirota. Hän oli maakuopastaan lähtenyt liikkeelle — taisi viskaali lähettää häntä hakemaan — ja näki Hämeenkadun päässä tykkirattaat. Niiden edestä olivat hevoset kaatuneet. Ne sattuivat olemaan niitä, joita oli sodassa vedätetty ihmisvoimalla. Ja Sorsa oli jostakin merkistä tuntenut ne samoiksi rattaiksi, joita hänkin oli ollut vetämässä. Kas, köydet olivat pahasti hanganneet hänen olkapäänsä. Hän kirosi rattaat. Eikä kukaan saanut niitä liikkumaan. Pojat koettivat ja taisi siinä olla naisiakin: eivät liikkuneet. Siinä oli paksu rapakko, totta kyllä. Weckström oli sitten tullut hevosineen. Ja kovalta otti hänellekin. Entä mistä me löydämme sen Dåhmanin lesken murhaajan? Pojat, jotka yöllä hänet näkivät, eivät muuta tiedä, kuin että hän oli samaa kokoa kuin Susisaarten traktööri. Samat leveät hartiat, sama pituus. Varjo on jo langennut mainittuun traktööriin. Ja kuitenkaan ei ole mitään sitovia todistuksia. Traktööri on pannut pystyyn säädetyt rakennukset Susisaarten kapakassa. Hän pitää hyvät juomat ja mukiinmenevän ruoan. Hän väittää olleensa kotona, kun murha tapahtui — niinhän ne aina väittävät, murhamiehet, että ovat olleet tuiki toisaalla. Yö oli säkkipimeä. Murhatun poika ei muista mitään muuta, kuin että hyvin suuri käsi kuristi häntä kurkusta. Mistä otamme nyt kiinni murhaajan?
Viransijaispormestari jatkoi pitkälti. Lopulta rupesi Suthoff haukottelemaan. Silloin Strengin täytyi puhua asiansa, se, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. Hän tarvitsi lainaa. Ei saanut rahaa irti mistään. Pienet säästöt olivat menneet paon aikana. Kas, se kivi, joka tässä ennen sotaa viskattiin sisään ikkunasta, oli ollut hiidenmoinen kivi: hänen vaimonsa oli sen kiven vuoksi kuluttanut paljon rahaa.
Suthoff lupasi antaa, vaikka hän itse pelkäsi joutuvansa tiukalle. Hänen rahansa ja tavaransahan olivat jääneet Tukholmaan, paljon oli kiinni kankaissa, jotka alkoivat antaa takaisin vasta kun puoti avattiin. Mutta hän ei ollut pitänyt kiirettä — ihmisillä ei nyt ollut rahaa ostoihin. Ja puotihuonetta vasta korjattiin. Laiva oli jo matkalla tänne. Gagneur oli joka suhteessa luotettava alus. Kirkonkellotkin olivat olleet Levin huostassa paon aikana.
Oli mahdoton tulla toimeen ilman hevosta. Iiskenpoika oli saanut tietoonsa, että Nurmijärvellä myytäisiin jokin hyvä valakka, ja hän lähti aamusta varhain liikkeelle. Olisi pitänyt tuoda kotiin se vanha hyvä musta, jolla siellä ulkomaillakin kuljettiin. Mutta se oli saanut pahan vian huonoista längistä, eivätkä he osanneet ajatella, että täällä hevoset niin lopussa olisivat.
Kolme päivää oli Suthoff laskenut tähän Nurmijärven matkaan menevän. Ja jo saman päivän iltana näkee hän Iiskenpojan puhaltavan yli hautausmaan aidan ja juoksujalan tulevan taloon. No, mikähän nyt taas on?
Iiskenpoika seisoi hiestyneenä herransa edessä, töin tuskin saaden sanat suustaan.
— Nyt en tiedä enkä ymmärrä. Onko hyvä vaiko paha? Hevonen kotiin tuli! Yksinään tuli, ilman satulaa. Kotiin löysi. Mutta missä ovat miehet? Missä on rouva? Missä ovat neidit? Hyvä vai paha onko? Sudet ovatko hyökänneet? Vai herrat juoneet ja myyneet hevosen? Provianttimestarikin hämmästyi. Heti uuden hevosen lähetti. Väkevän miehen lähetti, rahaa pani mukaan, puukon pani ja pyssyn pani. Missä on meidän rouva? Missä ovat meidän neidit?
Hän oli ennättänyt Vanhan-Kaupungin myllylle ja mennyt Weckströmille tiedustelemaan hevosten hintoja ja olisiko parempi sittenkin lähteä Sipooseen kuin Nurmijärvelle. Silloin laukkaa Vanhan-Kaupungin sillan poikki valtoin hevonen ja tulee myllyn eteen ja hirnuu.
Provianttimestari tunsi heti hevosensa, sen liinaharjan, jonka hän oli nuorille herroille antanut, kun lähetti heidät rouvaa ja neitejä etsimään.
Kaikki kiirehtivät hevosta tutkimaan. Sen oli jano ja se rupesi heti myllyn luota hakemaan viljanjätteitä. Laiha se oli, mutta ei muuten mitään näkynyt. Weckström kielsi tätä kertomasta, sanoi, ettei turhaan pidä pelotella. Varsinkin kun hän takaa, ettei tämä mies, jonka hän nyt lähettää, tyhjänä palaa.
— Minä nyt pyydän, että saan lähteä etsimään.
— Minä lähden itse ja otan sinut mukaan. Tunnethan tien? Vai kielsi sinua puhumasta! Lurjus. Näin kauan hän on syöttänyt minulle valheitaan. Mene hankkimaan kaksi hyvää hevosta!
Renki kääntyi kynnyksellä.
— Mistä minä kaksi hyvää hevosta otan? Kaupungissa ei ole hevosia. Provianttimestari sillä venäläisellä hevosella jyviä vedättää. Sotaväelle varata pitää. Kuorman edestä jo hevosen riisui ja Espooseen lähetti. Minä rouvan tuon! Sellainen kaupunki: ei hevosia ole. Te, herra kauppamies, kotona odotatte. Laiva tulee ja tuo arkut ja tynnyrit. Täytyy kotona olla ja vastaan ottaa. Minä menen, minä rouvan tuon. Otan mukaan Lastikan, jos herra tahtoo. Me päivässä kävelemme Espooseen — ei päivääkään mene. Me huomenillalla olemme kotona. Jollei huomenillalla, niin sitten seuraavana. Me juosta osaamme Lastikan kanssa.
Greta Suthoff oli kuullut Iiskenpojan hätääntyneen äänen. Hänkin rupesi nyt pyytämään, että pääsisi mukaan. Suthoff käski hänen valmistaa evästä ja renki keräsi taskuunsa nuoraa, pyypillin, jonka Suthoffin tyttäret tunsivat varhaisesta lapsuudestaan, puhdasta riepua, kappaleen talia ja viinapullon.
— Tämä äänen tuntevat, sanoi renki toivorikkaasta ja pisti pillin huuliensa väliin.
Kunnossa oli pilli.
Neula ja nöylettä! muisti hän vielä. Jos kuinka sattuisi tarvitsemaan.
Hän oli iloissaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut markkinaretki. Mutta yht'äkkiä hän häpeillään pysähtyi.
— Tärkeimmän unehutin. Jos sen unehutin, niin turha matka. Rukoilla unehutin. Ei omaa äitiä, ei isää minulla. Rouva opetti orvolle saman rukouksen kuin omille rikkaille lapsilleen.
Iiskenpoika laski lakin permannolle ovensuuhun, kääntyi huoneeseen päin ja pudottautui polvilleen:
— Isä lasten armias,
suojaa mua pienoistas...
Amen.Kaupungin kirkontornin takana näkyi kylmä iltarusko. Maa vetäytyi jäähän. Viirikukko ei liikahtanut.
Syyskuun loppupäivinä olivat maistraatin jäsenet vihdoin voineet kokoontua, iloiten surkean paon päättymisestä ja siitä, että vaikeuksien jälkeen vihdoin olivat päässeet kotipaikalleen ja saattoivat tulla yhteen Korkeimman armon ja varjeluksen alaisina neuvottelemaan ja päättämään kaikkinaisista heille uskotuista tehtävistä.
Pormestari Forstén oli valtiopäivien ajaksi määrännyt Dorentz Strengin sijaansa hoitamaan pormestarin toimia. Myöskin muut viranomaiset asetettiin.
Raatimies Govinus, joka sai osalleen liikenteen järjestämisen, oli pannut kovalle kaupungin ajurit, velvoittaen porvarit hädän tullen luovuttamaan hevosensa yleisiin ajoihin. Katsastuksessa hylättiin kelvottomimmat hevoset niinkuin myös valjaat ja ajoneuvot. Myöskin luotsit järjestettiin ammattikunnan vanhimman kanssa neuvoteltua niin, ettei Venäjältä Tukholmaan menevän proviantin kuljetuksessa — enempää kuin muussakaan — sattuisi viivytystä. Hänen ylhäisyytensä eversti maaherra Ladaun asuntokysymys tuotti vaikeuksia, hänen lakeijansa kun katsoi kaikki tarjolla olevat talot kelvottomiksi. Residenssitalo taas vaati niin suuria korjauksia, ettei sitä voitu tähän hätään ajatella, maaherra itse kun jo oli matkalla Helsinkiin.
Tingelund oli, nojaten piirilääkäri Sporingin lausuntoon ja luvaten suorittaa tutkinnon lääketieteellisen kollegion edessä Tukholmassa pyytänyt saada Helsingissä panna pystyyn apteekin, kun ei Sebastian Stier ollut tyydyttävällä tavalla sitä tehnyt. Stierin ystävät tietenkin sanoivat Stierin ensimmäisenä harjoittaneen kaupungissa apteekkitavarain myyntiä ja ylläpitäneen sitä ilman avustusta sekä luvanneen tästä lähtien niin ylläpitää sitä, että maa ja kaupunki olisivat tyytyväisiä.
Paosta palanneet asukkaat valittivat, että tänne jääneet sanoivat venäläisiltä ostaneensa heidän tavaroitaan eivätkä suostuneet antamaan niitä takaisin.
Maaherrat tiedustelivat karanneita sotilaita ja heidän seurassaan kulkevia naisia.
Koulutalon korjaus täytyi jättää epämääräisiin aikoihin. Piti kai koettaa sisustaa eräs venäläisten rakentama liiteri opetustarkoitukseen. Tullihuoneiden aitaukset, uunit, pellit, ovet ja katot oli nekin pantava kuntoon.
Kaikkinaiset kuljeskelevat kauppiaat, jotka sodan jaloissa siirtyessään paikasta toiseen olivat sijoittaneet tavaroitaan tuttaviensa luo, alkoivat nyt kaikessa hiljaisuudessa ja hankkimatta siihen oikeuksia myydä näitä, suureksi harmiksi kaupungin kauppiaille, jotka laillisessa järjestyksessä olivat saaneet oikeutensa ja suorittaneet niistä aiheutuvat kulut. Tästä seurasi joukko valituksia, tavaroiden sinetöimisiä ja takavarikoimisia.
Hänen keisarillisen majesteettinsa palveluksessa oleva amiraliteetin luutnantti Andreas Putiloff oli matkalla Arkangelista Pietariin joutunut ottamaan Helsingistä luotsia. Hänen ollessaan asioillaan kaupungilla oli syntynyt keskellä Suurkatua ja keskellä päivää verinen tappelu venäläisten, hollantilaisten ja ruotsalaisten merimiesten kesken. Joku luutnantin matruuseista oli tässä tilaisuudessa törkeästi solvannut maaherra Ladauta kokoontuneen väkijoukon kuullen. Putiloff pyysi päästä eroon jutusta ja anoi luotsia, saadakseen jatkaa matkaansa. Tähän ei kivalteri Nordström mitenkään voinut suostua. Luutnantti lupasi nyt piiskauttaa matruusin heidän artiklojensa mukaan. Turhaan sai kansanjoukko kuitenkin tätä odottaa. Kivalteri ennätti juuri parahiksi laivaan, kun luutnantti miehineen teki lähtöä rannasta. Luutnantti astui, kiukusta kiehuen, maihin, luvaten torilla antaa julkisesti rangaista matruusin, jolloin kansanjoukko ja vaikkapa raastuvanoikeuden jäsenetkin voisivat olla toteamassa miten lupaus on täytetty. Ei tarvittu muuta kuin kapeita koivukeppejä tai köysiruoska — ne kun hän saa käsiinsä, niin huomisaamuna kello yhdeksän hän maaherran ja maistraatin jäsenten iloksi suomituttaa matruusin perinpohjaisesti. Pääasia, ettei häntä, luutnantti Putiloffia tällaisen asian vuoksi viivytetä, vaan että hän saa mukaansa matruusinsa ja myöskin luotsin.
Torin alapäässä, Stockhusia vastapäätä luvattu rankaisu sitten suoritettiinkin Helsingin Leijonain, Ruutanoiden ja muunkin kansan iloksi, kivalterin tarkatessa, että matruusi ei päässyt liian vähällä.
Monenlaisia varkauksia tapahtui. Kauas eivät varkaat kuitenkaan päässeet, ennenkuin heidät tavattiin. Helsingin lähettyviltä loppuivat sopivat vihdakset. Piiskurin täytyi mennä etäämmä saadakseen kunnolliset rankaisuvälineet. Kaupungin rumpali tiedoitti sitten päivän ja hetken, eikä yleisöä koskaan puuttunut torilta rankaisujen täytäntöönpanotilaisuuksista, jotka tarkoittivat terveellisen varoituksen ja pelotuksen antamista kansalle.
Sillä välin vallitsi torilla rauha ja hiljaisuus.
Poutaisina päivinä toivat Edelmanin sisarukset torille Fiffin pojan, jotta se saisi aurinkoa. He kuljettivat Carl Gustafia pyörätuolissa, jonka he itse olivat keksineet ja valmistaneet. Hänen tamineihinsa olivat he tuhlanneet kaiken kätevyytensä ja kaiken varallisuutensa. Jumala oli armossaan säästänyt lapsen ja äidin hengen, vaikka laivamatkalla jo aivan siltä näytti, kuin he olisivat olleet mennyttä.
Myöskin oli Jumala armossaan antanut seurakunnalle laupiaan papin, joka ei tuominnut katuvaa syntistä kuumimpaan paikkaan, vaan nuhdeltuaan julisti anteeksiannon Vapahtajan omilla sanoilla: mene äläkä silleen syntiä tee. Häpeäpenkkiä olivat sisarukset hirvittävästi pelänneet, vaan siitä ei Fortelius puhunutkaan.
Fiffin poika oli kaunein lapsi, mitä saattoi ajatella, muidenkin mielestä kuin tätien. Suon kaupunginosan vanhat vaimot eivät olleet moista nähneet, niin lihavaa ja niin valkopintaista. Mahtoi isä olla ylhäinen herra. Eikö tosiaan ollut hänestä mitään tietoa? Kun poika pyörätuolissaan istuen pääsi ulkoilmaan, niin hänen kätensä sätkyttivät ilosta ja hän naurahteli koiralle, joka tuli vastaan, miehelle, joka lapioi tunkiota rattailleen, harakalle, joka lensi hänen ylitseen, kaikelle, mikä liikkui hänen silmiensä ulottuvilla.
— Ettei vain kuolisi, sanoivat vanhat vaimot.
— Jumala varjelkoon, vastasivat tädit ja hymyilivät onnessaan.
Carl Gustafilla oli ihailijansa eri haaroilla kaupunkia. Tallinmäkeä alas kuljettaessa ilmestyi usein ikkunaan itse rikkaan Suthoffin tytär. Hän häipyi heti näkymättömiin, kun sillä kertaa palvelusta suorittava täti häneen katsoi. Mutta kun Edelmanin tytöt olivat keksineet, että hän halusi olla näkymättömänä, astelivat he hyvin hitaasti keskellä katua, katsellen suoraan eteensä. Ja silloin Greta Suthoffkin katseli lasta, katseli ikäänkuin ei hän koskaan olisi sellaista nähnyt.
Kerran hän tuli ulos, kädessään kaunis vehnäleipä. Kasvoillaan hohtava rusotus hän hymyillen väläytteli makeista ensin matkan päässä ja sitten likempänä. Ja mitä kiihkeämmin lapsi kurotti kättään, sitä syvemmäksi kävi Greta Suthoffin hymy. Vihdoin siihen sekaantui kyynel.
Rikas kauppiaantytär saattoi lasta jonkin matkaa, pidellen kiinni kiikkerästä pyörätuolista pahimmilla kuoppakohdilla.
Carl Gustaf alkoi tuntea hänet kaukaa, hän huusi ääneen nähdessään portilla hänen sinisen mekkonsa, ja ikäänkuin hänkin olisi ymmärtänyt iloita Gretan kauneudesta, alkoi hän vaatia, että seurattaisiin häntä Suthoffin pihalle. Carl Gustaf ei koskaan ollut nauranut sillä tavalla kuin hän nauroi ensi kerran päästessään Gretan syliin. Greta itse oli pelon ja mielenliikutuksen vallassa ja hän vavahti, kun tunsi lapsen lämpöisen ruumiin sätkivän rintaansa vasten.
Kerran sanoi Betti Edelman:
— Onko se kehto jo poltettu? Älkää vain panko lastanne siihen.
Hän pelästyi itsekin sanojaan. Varmaan hän oli loukannut rikasta tyttöä. Sitä ei hän mitenkään ollut tarkoittanut. Asia ei parantunut anteeksipyynnöstä. He kävelivät ääneti. Carl Gustaf nukkui. Korkeista koivuista kaupungin pihamailla putoilivat lehdet. Tilhien lyhyt, kirpeä viheltely kuului hautausmaan pihlajista. Greta Suthoff sanoi hyvästi ja läksi.
Carl Gustaf ei missään ollut niin tyytyväinen kuin torin laidassa — niin, sattui olemaan suunnilleen sama paikka, missä Herttonaisten viinakuormat kerran seisoivat. Siinä oli kaupungin lämpimin paikka. Ja siinä oli enemmän nähtävää kuin missään muualla. Aina oli Korttekaarteessa sotamiehiä. He seisoivat kivääri kädessä ja tekivät sotilaallisia temppuja. Carl Gustaf tuntui niistä jo jotakin ymmärtävän — hänhän oli niin ihmeellisen viisas. Lapsiakin tänne usein juoksi pihamailta ja aina tuli jostakin päin lisäksi joku aikaihminen, milloin Varushuoneen torilta kalastaja, selässä tuohikontti, jonka hajusta kaukaa tunsi hänen tavaransa laadun, milloin käsityöläinen, milloin Hämeentieltä päin maalainen, milloin joku kaupungin vallasväkeen kuuluva, milloin kerjäläinen. Itse raatimiehet astelivat alas raatihuoneen portaita, milloin sanoen toisilleen hyvästi torilla, milloin yhdessä lähtien katsomaan kirkkoa tai koulutaloa tai jotakin muuta kaupungin julkista paikkaa, joka vaati korjausta. Joskus he tulivat Tellqvistin portaiden eteen kieltämään vaimoja tyhjentämästä likavasujaan torille. Silloin tuli Tellqvist juoksujalkaa ulos ja selitti, että hän talossaan määrää eikä tänne ole asiaa kenelläkään muulla. Usein tervehtivät herrat ystävällisesti Betti Edelmania ja tämä niiasi syvään sekä itsensä että Carl Gustafin puolesta. Maaherran ryytimaassa tiukuttivat tilhet ja lentelivät harakat. Koivujen lehdet putoilivat kuin sellaiset pienet kultaiset sydämet, joiden sisään pannaan rakkaan ihmisen hiuksia. Fiffillä oli sellainen pieni kultasydän.
Kerran tuli Hämeentieltä kaksi poikaa, reput selässä. He seisahtuivat katselemaan koulutalon raunioita. Sitten he astuivat torin poikki ja kysyivät jotakin Tellqvistin vaimolta, joka oli portailla. Hänen kädessään oli, niinkuin tavallisesti, tinatuoppi, josta hän otti vettä suuhunsa lieventääkseen hammaskipuaan. Pään ympärillä oli paksu lampaanharmaa huivi. Majatalon emäntä viittasi pappilaa kohden. Mutta ensin istuutuivat pojat portaille, ottivat repuistaan evästä ja söivät. Betti Edelman ymmärsi, että teinit jo olivat lähteneet liikkeelle, aikoen mennä Forteliukselle laulamaan, ja hän ajatteli, että kahdentoista vuoden perästä Carl Gustaf jo saattaa olla noin suuri poika ja teini.
Stockhusin palvelija pani kuntoon puuhevosta. Sen täytyi saada uudet jalat. No, siihen piti ratsastajaksi tulla mies, joka oli niin pitkä, että hänen jalkansa olisivat ulottuneet maahan. Se oli kaupungin ajuri, joka oli määrätty viemään puutavaraa Espoon tullihuoneelle, mutta joka ei totellut, vaan lähti omille retkilleen.
Ylioppilas Skugge käveli Henni Forsiuksen kanssa käsi kädessä ja hänen toisella puolellaan astui Tingelund, jonka asia jo oli niin pitkällä, että hänen pian piti päästä maistraatin eteen ilmoittautumaan. Skugge näytti mittaavan hautausmaan aidan pituutta, koska hän suurin askelin harppasi sen toisesta laidasta toiseen. He viittoivat kirkkoa, raatihuonetta ja koulutaloa kohden. Kaupungilla puhuttiin, että Henni jo luki piispantutkintoa.
Täältä Suurtorin lämpimimmältä kohdalta seurasivat Carl Gustaf ja hänen tätinsä Helsingin kirkonkellojen nousua torninsa korkeuteen. Sorsa, kaupungin paras seppä, toi rattailla tikapuita, vipulaitoksia, moukareja ja köysiä. Toisella hevosella tuotiin lautoja ja hirsiä. Vaikkei tapausta oltu rummutettu, niin kansaa kokoontui joka taholta. Sekä köyhät että rikkaat olivat liikkeellä. Siinä huudettiin ja komennettiin, säikähdettiin ja siunattiin. Mutta Carl Gustaf säikähti hänkin ja rupesi itkemään, eikä ollut muuta neuvoa kuin viedä hänet kotiin. Sinä päivänä saatiin kirkontornissa tuskin alkuvalmistelut suoritetuiksi. Ilta pimeni ja aamulla käytiin valmiitten telineiden ääreen. Olivatko kellot säilyneet? Siinä olivat rikas Suthoff, kirkkoherra, Selin ja raatimiehet nenä nenässä kiinni, kun lautoja murrettiin auki kellon ympäriltä.
Säilyneet olivat!
Tuntikausia kesti jännitystä, kun miehet vipulaitteidensa varassa pitelivät pyhiä kelloja niiden matkalla torniin. Ne joutuivat nyt kirkontorniin — kellotapulihan oli raunioina. Kirkontornissa oli täytynyt vahvistaa parruja ja tehdä muitakin varalaitteita.
— Olemmeko nostaneet kirkonkellot torniin, Kaal-Gusta? leperteli Betti Edelman isänsä suuressa matalassa tuvassa, hypittäessään Fiffin poikaa polvellaan. — Kuulimmeko, kuinka malmi helähti? Ei soiteta kelloja ennenkuin kiitossunnuntaina. Sitten kuulemme kellot, pium-paum, pium-paum! panevat kellot. Sitten on kaupunki taas kristillinen seurakunta, kun se on saanut kellot, ymmärtääkö Kaal-Gusta? Kyllä poju ymmärtää, poju on ihme. Kuinka se sanoikaan setä Hullu-Aatami tässä hiljan: poju on luonnollinen ihme! Ja sitten hän väitti, että ihme aina on luonnollinen. Ymmärtääkö poju sen? Ei, sitä ei poju ymmärrä. Mutta sen poju ymmärtää, että Betti-täti rakastaa omaa pojua.
Köyhä vanha neiti, joka ensimmäistä kertaa elämässään vietti työtöntä aikaa — koska ei mitään työtä ollut saatavana — rakastetun elävän olennon ääressä, työnsi jälleen eräänä päivänä pyörätuolia Suurtorin laidalla. Pahaa aavistamatta totesi hän sotaväen astunnan ja näki sen lähestymisen siitäkin, että naisia tuli portaille kuuntelemaan ja että Tellqvist tuli torille, kiroten ja komentaen. Kyllä hän, Tellqvist, tiesi miesten muonittajat ja muonat. Majataloon lopulta aina tultiin ja kaikki tyhjennettiin.
— Hoi mies, mihin sinä viet sitä lammasta? No, tuo tänne yksintein. Mitä sinä siitä pyydät? Sehän on laiha kääkkä. Ja vielä villatkin olet kerinyt. No, pannaan riitarahat kahtia. En välittäisi koko lampaasta, mutta kun sotamiehiä taasen on tulossa. Ja maaherra kuuluu lähettäneen sanan, että pitää syöttää miehet hyvin. Tuokaapa, akat, sieltä vati. Pistän tässä yksintein, ennenkuin joku raatimies ennättää. Veivät minulta tuonoin lehmän. Akat hoi, vati tänne nopeasti ja vispilä myös. Kaupungin akoilla on nyt sellainen kielikaalin keitto, etteivät ne kuule, jollei moukarilla iske niitä päähän. No, ne seulovat nyt syntipukkien, Levenhauptin ja Buddenbrockin mestausta ja kaikkea komeutta, mikä siinä tilaisuudessa oli nähtävänä.
Lammas määki surkeasti. Kolme suurta ihmistä oli sen ympärillä, yhdellä kädessä veitsi, toisella käsissä vati, joka odotti sen verta, ja kolmannella koura, joka odotti sen hengen hintaa. Määkinä hiljeni ja taukosi. Tellqvist tarttui eläimen jalkoihin ja kantoi sen pihamaalleen. Eläimen pää laahasi maata. Sieraimista valui multaan punainen juova. Hetken perästä oli samalla paikalla sotaväkeä. Miehet tulivat riveissä Korttekaarteen edustalle, siinä he laskivat kantamuksensa ja saivat luvan levätä. Jonkin hetken perästä he olivat unessa. Kun kerjäläisvaimot ja monet kaupunkilaisetkin tulivat tiedustelemaan omaisiaan, kulkivat he miehestä mieheen ja puhuttelivat istuallaan kuorsaavia tai rentonaan makaavia maantienloan peittämiä ihmisiä, saamatta heitä hereille.
Raatimies Burtzin rouva seisoi nurmessa talonsa takana suuren haapapuun alla ja puhutteli paria sotilasta, jotka olivat menossa kotiin.
— Betti! huusi hän yhtäkkiä ilon ja ihmettelyn vallassa, — Betti tulee nyt tänne. Oi, merkillisiä asioita tapahtuu. Kyllä nyt Fiffi tulee onnelliseksi. Miehet ovat sittenkin kultaisia ihmisiä. Me olemme kaupungissa surreet näiden Edelmanin tyttöjen puolesta. Sellaisia kunnon tyttöjä ja Fiffi niin kaunis tyttö. Ja hänelle nyt piti tapahtua tuollainen kommellus. Mutta kunnon mies tulee ja pelastaa tytön kunnian. Betti, Betti, joutukaa. Noo, Kaal-Gusta, tervehdi nyt isää. Betti, Fiffin sulhanen on tullut!
Laiha, tomuttunut ja parroittunut mies löi yhteen kantansa Betti Edelmanin ja pyörätuolissa uinailevan lapsen edessä.
Tarttumatta ojennettuun käteen katsahti vanha neiti mieheen ensin säikähtyneenä, mutta samassa silmittömästi suuttuen. Ikäänkuin lapsen henkeä olisi uhattu nosti hän sen heti syliinsä, vaistomaisesti kietoen peitettä sen ympärille ja hakien muistinsa komeroista sanoja, jotka olisivat kyllin voimakkaita.
— Kaal-Gustan isä! sai hän käheästi suustaan. — Carl Gustaf Edelman ei tunne mitään isää. Missä olette siis tähän asti ollut? Missä olitte silloin, kun...
— Sodassa, vastasi nuori mies ja hymyili liikuttuneena lapselle.
— Sodassa! sihahti Betti Edelman, peräytyen pyörätuolin taakse.
Nuori mies ei enää saanut sananvuoroa. Eikä Betti Edelman edes välittänyt siitäkään, että lapsi rupesi itkemään. Hän oli kerrankin joutunut silmä silmää vasten sen miehen kanssa, jota hän kauan oli halunnut tavata. Ja hän puhui.
— Häpeässä olitte! Myymässä isänmaata! Teurastamassa isänmaata: kappale sinne, toinen tänne. Ja te kehtaatte astua rehellisen naisen eteen, joka koko ikänsä on tehnyt armeijalle töyhtöjä, töyhtöjä miesten päähän, jotta he kantaisivat niitä kunnialla. Hyi, sanon minä. Minun sisareni sulhanen — hän kuoli moneen kertaan niinä öinä ja niinä päivinä, jolloin sisareni uhkasi ottaa itseltään ja lapseltaan hengen. Mutta mitä minä tässä puluinkaan: mitä takeita minulla siitä on, että te olette ollut sisareni kanssa missään tekemisissä? Kyllä kai tällainen kaunis lapsi nyt voi saada isän mistä tahansa. Menkää sinne, mistä tulitte ja pysykää sen pitkän tien päässä. Tätä lasta ette saa!
Carl Gustafin itku kuului pitkin toria. Betti Edelman työnsi häntä vikuroivissa, kitisevissä rattaissa kotia kohden, josta hän juuri äsken lähti rauhallisena ja onnellisena. Kova isku oli nyt järkyttänyt sekä hänen rauhansa että hänen onnensa. Oliko tuo vieras mies vetänyt kaulaltaan esiin pienen kultasydämen ja uskaltanut väittää Fiffin sen antaneen? Ja niinkuin pahaa ennustaakseen olivat keltaiset lehdet tuossa vasta putoilleet hänen jalkojensa juureen ja tuoneet mieleen Fiffin medaljongin, jossa oli äiti-vainajan hiuksia — oi kauheuden kauheutta! Oliko tuolla vieraalla rumalla miehellä, jonka nimeä ei hän edes ollut viitsinyt kysyä, oikeus yht'äkkiä tulla tänne särkemään kokonaisen sisarusparven onni? Tämä lapsi, kaunis kuin hääkonvehti, riistetään nyt heiltä! Ja sen tekee tuollainen vieras rääsyinen mieshenkilö! Mutta ottaako Fiffi hänet armoihinsa? Onko Fiffi niin hullu, että hän toisen kerran suostuu häneen?
Rouva Burtz jäi lepyttelemään miehiä. Leyhytellen haavanlehtiä, jotka hän oli järjestänyt viuhkaksi käteensä, hän valitti, että he sodasta palatessaan saivat kuulla sellaisia sanoja. Fiffin sulhanen, vääpeli Rask, vastasi siihen kohteliaasti, että hänen tarkoituksensa oli ollut ennen kaikkea tavata morsiamensa — hän ei ollut tietänyt lapsen olemassaolostakaan — eikä hän mitenkään olisi tahtonut loukata Fiffin sisarta. Antres Weckströmin seurassa hän vain oli hetkeksi lähestynyt rouva Burtzia. Nyt oli nopeasti kiirehdittävä Edelmanien luo, muuten hänen morsiamensa saattoi joutua aivan väärään käsitykseen. Hänhän toki olisi tahtonut ensin peseytyä ja ajaa leukansa.
— Mies on aina kaunis, kun hän palaa sodasta! sanoi rouva Burtz, jonka mielestä Fiffi Edelman oli saanut komean sulhasen.
Oli kyllä puhuttu hoviherrasta tai upseerista, mutta kyllähän Raskissa vain oli tarpeeksi miestä Fiffi Edelmanille.
— Neiti Edelman ajatteli toisin, sanoi vääpeli Rask valittaen, kumarsi ja kiirehti Antres Weckströmin turvissa tapaamaan morsiantaan ja lastaan.
Kohtaus puiden alla ei ollut jäänyt Tellqvistiltä huomaamatta.
— Vai niin, huudahti rouva Burtz, — vai olette te siinä, Tellqvist. Luuletteko te, etten ikkunastani nähnyt, mitä te taas teitte! Teidän piti siinä torilla pistää se lammas vain kiusoittaaksenne minua! Maistraatin täytyy nähtävästi antaa rummuttaa ja saarnatuolista julistaa, ettei Suurtorilla saa teurastaa lampaita.
— Tässä taloni edessä? sanoi Tellqvist viattomana. — Eikö se ole yhtä ja samaa toimitanko minä teurastukseni taloni etu- vaiko takapuolella? Kas, voisihan joku raatiherra viedä lampaan käsistäni.
— Tellqvist, Tellqvist! Sitä vaivaista lehmää te aina vain muistatte. Kuulkaa, te saatte sen lehmän. Me jo Burtzin kanssa päätimme sitä ehdottaa. Eihän tässä muuten tule sovintoa.
Tellqvist rupesi ääneensä nauramaan.
— Vai niin, vai niin. Luuleeko rouva roodmanska ettei minulla ole korvia? Minä kuulen, kun te raatimiehen kanssa yöllä käännytte sängyssänne, joka on käynyt liian kapeaksi kahdelle niin lihavalle ihmiselle. Ja minä olen kuullut senkin, ettei teidän uusi lehmänne rupeakaan lypsämään. Ja se on teille oikein. Jumala pitää järjestyksen tässä maailmassa. Vai sanotte, että Nurmijärven miehet pettivät. Mutta kissanpaistia minä kuitenkin vielä kerran syötän raatimies Burtzille!
Sotilaat aterioitsivat torilla virstantolpan ympärillä. Siinä kyselivät kaupunkilaiset ja kauempaa tulleet omaisiaan. Kysymykset tehtiin pitkän odotuksen ja kärsimyksen hiljentämällä äänellä ja vastaukset annettiin harvakseltaan. Mikä sai tietää, että hänen odotettunsa oli kaatunut, mikä, että hän makasi haavoittuneena. Useimmat eivät saaneet tietää mitään.
Weckströmin Antres oli palannut terveenä ja vahingoittumattomana.
Iltapäivällä näkivätkin kaupunkilaiset provianttimestarin pulskan Etoilen hiljaista hölkkää ajavan alas Suurkatua, Antres Weckströmin istuessa ohjaksissa ja koettaessa kaikin keinoin komentaa hevosta juoksuun. Se oli kuitenkin jyväkuormien edessä jo ennättänyt oppia omille tavoilleen eikä hätäillyt enempää kuin sen isännällä oli tapana hätäillä. Kaupunki katseli jännityksen vallassa hevosta ja kuormaa, jota ei vänrikki Kuhlbergin ryhdikäs olemus suinkaan pilannut. Jokohan nyt mennään Töölön taloon ja jokohan nyt paukahtaa?
Jakob Suthoff katseli hänkin Etoilen kulkua. Hän ei ajatellut kuormaa. Hän ajatteli: myisiköhän Weckström hevosensa? Ja hän päätti käyttää Antresta välittäjänä. Olihan Antres nyt kotona ja saatettiin tarmokkaasti ryhtyä panemaan kuntoon kauppapuotia. Ilman hevosta oli mahdoton tulla toimeen. Etoilesta kannattaa maksaa.
Suthoffin mielessä kiersivät ajatukset kuin säikeet samassa köydessä, kukin kulkien erillisenä lujana lankana toisten joukossa ja rinnan niiden kanssa, ja yhdessä muodostaen vahvan tiiviin kokonaisuuden, jota näiden ajatusten omistaja vuoroin hallitsi, vuoroin ei hallinnut. Ensinnäkin tuntui perhe hukkuneen Espoon korpiin; toiseksi eivät tavarat Tukholmasta saapuneet perille, vaikka ne oli lähetetty; sitten pyysi apteekkarinkisälli sulhasena saada käydä talossa; sitten vaativat kaupungin rakennussuunnitelmat oikeuksiaan, täyttäen unennäöt torneilla, toreilla ja silloilla; sitten tulivat tiedot valtiopäiviltä: siellä keskusteltiin todenteolla torneista ja linnoista, nimittäin Susisaarten linnoittamisesta tulevien sotien varalta; sitten oli suomalaisilla tällä hetkellä se tunne, että maa riippui valtakunnan ruumiissa kuin jäsen, joka on puoleksi reväisty irti ja josta ei tiedä, jaksaako se kasvaa kiinni; sitten olivat nämä kaupungin omat asiat tahtomassa ripeää toimintaa.
Susisaarten linnoittaminen avasi kaupungin kehitykselle häikäiseviä mahdollisuuksia.
Eräänä päivänä levisi kaupungissa huhu, joka lentämällä lensi mökistä mökkiin: Dåhmanin lesken murhaaja on löydetty!
Mistä?
Kuka hän on?
Onko se Susisaaren traktööri?
Torilla vilisi poikia ja vanhuksia, miehiä ja naisia. Kaupunginvouti juoksi, raatimiehet kulkivat entistä juhlallisemmin ja puhelivat hiljaa kuiskuttaen. Koirat ulvoivat.
Hän on Suthoffin talossa ja pappi ja pormestari ovat myöskin siellä!
Ihmiset kokoontuivat Suthoffin portille. Joku juoksi noutamaan lesken vähämielistä poikaa ja kun hän, vapisevana ja säikähtyneenä saapui kansanjoukkoon, piirittivät pojat hänet, verestäen hänen muistiaan tuosta sysimustasta yöstä, jolloin murha mökissä Kluuvin rannalla tapahtui.
Kauan kuulustelua kestikin. Vihdoin viimein saapuivat Stockhusin palvelijat, kantaen raskaita vanginrautoja.
No, nuo jahka saa käsiinsä ja jalkoihinsa!
Nyt saadaan Siltavuorelle taasen asukas!
Kuka hänet löysi?
Mistä hänet löydettiin?
Jännitys kansanjoukossa oli kireimmillään, kun kauppamiehen talosta talutettiin vanhaa, laihaa miestä, joka tuskin pysyi pystyssä.
Kansanjoukossa kuului tyytymätöntä mutinaa.
Oliko se tuo!
Onko tuo nyt harteikas ja väkevä? Onko tuo nyt traktöörin näköinen?
Eihän hänellä ole hampaitakaan! Ja kuitenkin hän puri Clayhillsiä käteen niin, että haava vieläkin märkii.
Eiköhän tuo olisi jaksanut leskenpoikaa kuristaakaan!
Joukko saattoi vankia Stockhusille asti, pohti ja seuloi hänen henkilöllisyyttään, käytti asiantuntijoina Leijonia ja leskenpoikaa ja hajosi vihdoin tyytymättömänä, kun vankirautojen kalina ja vankilan ruostunut ovi olivat mykistyneet.
Asia oli ongelmallinen. Mies oli väsyneenä, reppu selässä, saapunut Turuntietä ja tullut Suurkatua myöten torille, jonka kulmassa Suthoff, niinkuin hänen tapansa oli, seisoi. Syvään kumartaen hän oli kysynyt pappia ja sanonut, että hänellä on raskas synti omallatunnollaan. Suthoff oli vienyt hänet väentupaansa ja lähettänyt noutamaan Forteliusta.
Niinpä he sitten molemmat olivat ryhtyneet kyselemään miehen rikosta ja kertoi tämä yöllä murhanneensa vanhan vaimon ja ottaneensa laatikosta hänen rahansa. Kun häneltä kysyttiin, minkätähden hän oli hänet murhannut, ei hän tietänyt mitään syytä. Myöskin hän väitti sen tapahtuneen kaksi viikkoa sitten. Kun hänelle selitettiin, ettei tämä pitänyt paikkaansa, rukoili hän, että hänet mestattaisiin niin pian kuin suinkin, koska hänen veriruskeat syntinsä hirvittävästi häntä painoivat.
Pappi oli vakuuttunut siitä, että hänen edessään seisoi onneton mielipuoli. Kauppias päätteli, että tässä piilee jokin käsittämätön yhteensattuma, joka ehkä tutkittaessa selviää. Koska mies itse oli tehnyt tunnustuksensa, täytyi hänet joka tapauksessa vangita.
Hän sanoi olevansa Kalle Laurinpoika Siuntiosta ja kaivaneensa ryöstetyt rahat maahan, mutta ei enää löydä paikkaa.
Niinpä istui Dåhmanin lesken murhaaja nyt lukkojen takana. Stockhusi, Helsingin kaamea vankila, oli ikäänkuin uudelleen ruvennut elämään sitten, kun keripukkiset puolikuolleet vangit olivat saaneet joukkonsa tämän vereksen tulokkaan, joka lisäksi oli niin ensiluokkainen vanki kuin murhaaja. Ihmiset pysähtyivät harmaan, suurista pyöreistä hirsistä salvetun, suurimmalta osaltaan ikkunattoman rakennuksen eteen keskustelemaan ja seuraamaan, milloin pappi, milloin kaupungin viranomaiset menivät ja tulivat siitä ovesta tai sille ovelle, joka johti maanalaiseen vankikellariin.
Alussa ei tutkintojen tuloksista ilmaistu mitään. Vasta kun Dåhmanin leskenpoikaa oli käytetty vankia katsomassa, pääsivät tiedot leviämään. Vanki oli kytketty seinään. Hän seisoi nilkkaa myöten vedessä. Oli niin pimeä, että tuskin saattoi erottaa muuta kuin kiiltävän veden, joka seisoi kellarin pohjalla.
Leskenpoika oli heti alkanut huutaa ja itkeä. Juuri tuo se oli ollut, joka äiti-vainajan surmasi. Dåhman muisti hänet nyt selvästi!
Vankihuoneen kellariin vietiin myöskin muutamia Helsingin Leijonista. He vakuuttivat, ettei murhaaja missään tapauksessa ollut näin laiha. Mutta ehkäpä hän oli laihtunut. Häntä täytyi nyt alkaa ruokkia mestausta varten, muuten hän saattoi kuolla ennen aikaansa. Miehen kohtalo jäi kuin jäikin suurelta osaltaan riippumaan siitä, mitä Kustaa Wetter ja Jerobeam Clayhills tulisivat muistamaan. Hehän olivat olleet Leijonista jäntevimmät ja varttuneimmat. Ja Clayhillshan oli joutunut rosvon kanssa suorastaan ruumiilliseen kosketukseen, koska he olivat olleet käsikähmässä, jolloin murhaaja oli purrut Clayhillsiä käteen. Täytyi odottaa molempien poikien paluuta.
Missä he oikeastaan näin viipyivät? Koska he olivatkaan lähteneet? Koska Weckströmin hevonen oli tullut takaisin? Ja koska Lastikka ja Iiskenpoika vuorostaan läksivät?
Jos tällainen viipyminen olisi sattunut tavallisena rauhallisena aikana, niin kautta pitäjien jo olisi pantu toimeen hälytys. Helsinkiä myöten olisi saarnatuoleista julistettu, että mies talosta on lähetettävä Espoon metsiin etsimään eksyksiin joutuneita. Varsinkin kun oli kysymys kaupungin rikkaimman miehen perheestä, niin olisi tämä tapahtunut sitä suuremmalla ponnella.
Mutta kaupungissa sattui joka päivä kiireellisiä ja odottamattomia tapauksia, jotka panivat jokaisen porvarin työhön. Heillä oli niskoillaan omat huolensa ja kaupungin huolet. Joka päivä palasi pakolaisia, jotka vaativat takaisin menetettyä omaisuuttaan. Se ilo, mitä he olivat ensi hetkessä tunteneet nähdessään kirkkonsa ja hautausmaansa, vaihtui pian ärtyisäksi itsepuolustukseksi naapureita vastaan. Se kaunis sopu, joka oli Jumalan avulla rakennettu laivalla hengenvaaran hetkellä, meni menojaan niin pian kuin oli päästy rantaan. Riideltiin jokaisesta maalaiskuormasta, joka vajottavien teiden takaa lähestyi kaupunkia. Tapeltiin suoloista ja maltaista, autioiksi joutuneista tonttimaista, vaimojen ja miesten omistamisesta, koirasta, joka huonosti haudatun ruumiin päältä kaivoi pois multakerrosta, rihkamasta, joka salaa oli tuotu kaupunkiin. Eivätkä yksin irtolaiset ja merimiehet joutuneet käsikähmään krouveissa Kalastajamäellä, vaan kaupungin ensimmäiset miehet iskivät toisiaan kasvoihin keskellä katua ja keskellä selvää päivää. Sotajoukkojen kuljetusta jatkui. Kaikkinaiset ylhäiset virkamiehet — kuten sekin lähettiläs de la Chetardie — vaativat majoitusta. Hälinän aikaansai lisäksi kuuluisa irtolaisnainen, Elsa Glauben, joka Turusta karkotettuna saapui Helsinkiin kätyrityttöineen lisäämään pahennusta. Niin oli ollut mahdollista, että Suthoffin perheen viipyminen oli saanut jatkua verraten kauan. Kauniit ja lämpimät syysilmat olivat nekin vaikuttaneet siihen, ettei oltu ajateltu piilopirttien asujainten tilaa erikoisen vaaralliseksi. Ja olihan Espooseen jo lähtenyt niin monta henkeä. Mitäpä olisi auttanut, jos sinne vielä olisi lähtenyt muutamia. Hevosilla olisi päästy nopeasti, mutta kaupungin hevosilla oli niin yllin kyllin työtä ja niin vähän ruokaa, että ne olivat nääntymäisillään. Hevosia ei saanut rahallakaan.
Jakob Suthoff tiesi tämän kaiken. Hän kuunteli yökaudet palovartijoiden huutoja ja kirkon viirikukon heilahduksia. Tytär ei hänkään nukkunut.
Eräänä yönä kuuli Suthoff hänen hiljaa sanovan: isä, nukutteko te? Mutta kun ei hän saanut vastausta, palasi hän ovelta vuoteeseensa. Toisena yönä huusi hän kovemmin: isä, nukutteko te? Ja kun isä ei vastannut, avasi hän oven ja tuli vuoteen luo.
— Isä, ullakolla on joku!
Suthoff muisti hänen syntymätöntä lastaan ja kohosi istualleen.
— Kuka siellä olisi? Vartijat juuri huusivat kahta.
— Minä niin pelkään, sanoi Greta ja istuutui sängynlaidalle.
Hän oli asettunut sille puolelle vuodetta, jolla hänen äitinsä nukkui. Siinä oli nyt tyhjä sija.
— Nyt! huusi Greta ja hyppäsi sänkyyn. — Kuulettehan?
— En mitään. Ihminen kuulee kaikenlaista, kun hänellä on paha omatunto.
Greta kyyristyi äitinsä sijalle ja hänen kätensä pusersivat hurstia suonenvedontapaisesti. Hän hengitti läähättäen ja taisteli kyyneliä vastaan.
— Minun on niin kylmä, sanoi hän. — Enkö minä saisi vähän vällyjä.
— Mene omaan vuoteeseesi, sanoi Suthoff niin tylysti, että tyttö tunsi hänen haluavan peittää heltymistään.
Silloin Greta vetäytyi likemmä isäänsä ja tarttui vällyjen kulmaan.
— Isä, enkö minä saa olla tässä?
— Pian huutavat vartijat kolmea. Tulee nousun aika. Mene omaan vuoteeseesi.
Silloin astui tyttö paljasjaloin kylmälle permannolle. Tuskin oli hän kuitenkaan ennättänyt siinä miettiä, lähtisikö kyökkiin vai menisikö vuoteeseensa, kun hän kiljahtaen karkasi takaisin isänsä viereen.
— Nyt se kävelee portaisiin! Tästä meidän päämme päältä lähti. Nyt se astuu alas portaita!
Isäkin nousi pystyyn. Taisi todella kuulua jotakin. Olisiko jokin ruutu särkynyt ja tuuli päässyt kiertämään ullakkoa? Eihän siellä tällä hetkellä ollut varkaallekaan mitään tavoiteltavaa.
Tytär oli istuallaan isän vällyjen alla. Ullakolta ei enää kuulunut mitään. Isä seisoi ikkunassa ja katseli kadulle. Hänen edessään oli hautausmaa ja ylempänä kirkko.
Viiri ja kohina puissa ennustivat ilmanmuutosta. Huonoa ilmaa toisin sanoen, koska tähän asti oli ollut lämmintä ja kaunista.
Jakob Suthoff asettui nyt vuorostaan vuoteen laidalle. Hän ei enää käskenyt Gretaa pois. Hän istui ääneti. Greta näki hänen hartiansa pimeästä. Oliko isä noin vanha? Tyttö tunsi rintansa pakahtuvan pelosta, että isä sairastuisi ja kuolisi. Jospa hän olisi uskaltanut kiertää kädet isän »kaulaan», niinkuin joskus kauan sitten!
— No, virkkoi Suthoff äkkiä, — joko sinä nyt kerrot, kuka se on, joka on sinut vietellyt.
Greta kyyristyi vällyihin. Veri kohosi hänen ohimoidensa takana, sydän jyskytti ja käsistä valui kuuma hiki. Jospa joku toinen olisi vastannut isälle hänen puolestaan! Isän täytyi saada se tietää. Kunhan hän vain olisi voinut avata suunsa. Hän tarttui isänsä käteen ja painoi sitä vasten kasvojaan, hän itki siihen kuumat kyynelet, hän painoi siihen huulensa ja nyyhki ääneensä.
— No niin, sanoi isä ja veti kätensä hänen kädestään, — kun et tahdo, niin ole tahtomatta.
Kadulla erotti vartijoiden astunnan.
— Kello on kolme lyönyt. Jumalan väkevä ja mahtava käsi varjelkoon kaupunkiamme tulesta ja palosta.
Äskeinen astunta eteni. Tallinmäeltä kuului liikettä.
Greta Suthoff tunsi sydämensä kiertyvän tuskassa. Hetki oli mennyt ohi, hetki, jolloin hän olisi voinut puhua isänsä kanssa. Jumala oli antanut hänelle tämän hetken eikä hän ollut osannut sitä käyttää. Sitä ei koskaan enää anneta hänelle. Isä ei koskaan enää sano hänelle: joko sinä nyt kerrot, kuka sinut on pettänyt. Hänen hyvä, hänen rakas isänsä!
Tulee myrsky, ajatteli hän samassa. Hautausmaan puissa kuului outo kohina. Tuuli tapasi vasta vain latvoja, mutta tuon tuostakin viilsi ulvova vingahdus kohinaan ikäänkuin haavan, ja vingahduksesta saattoi kuulla, että se oli viimeinen ja kaukainen kaiku jostakin suuresta ulvonnasta, joka riehui merellä.
Kukko lauloi.
Noin se kerran oli laulanut Pietarille. Ja Pietari oli mennyt pois ja itkenyt katkerasti. Greta Suthoff itki kipeässä tunnossaan, vaikk'ei hänen silmiinsä enää tullut kyyneliä. Hän tiesi tehneensä suuren synnin entisten suurten syntiensä lisäksi, ja Jumalan rangaistus tulee olemaan sen mukainen. Kun hän oli päässyt huoneeseen, missä sisarukset yhdessä olivat asuneet, risti hän kätensä ja ajatteli: minua rankaise, minua huonoa, mutta anna äidin tulla takaisin Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen.
He odottivat sinä päivänä postia. Koko kaupunki odotti postia ja viikon ainoaa postipäivää. Suuri aisakello alkoi tavallisesti kuulua Töölön talon kohdalla. Ja kaupunkiin päästessään puhalsi postimies torveen.
Mutta tämä päivä ei ensinkään tuntunut valkenevan. Pimeiden pilvien alta valui hetkittäin keltainen kajastus. Vuoroin seisoivat puut kaupungin ryytimaissa liikkumattomina, vuoroin taipuivat ne taittuakseen, ikäänkuin näkymätön voima olisi halunnut koetella, miten syvään niitä saattoi nöyryyttää. Silloin tällöin puhalsi mereltä Suurtorille viima, joka nosti ilmaan kaiken irtonaisen hiekan ja mullan, muovaili tätä patsaaksi, niinkuin lapsi muovailee jauholäjää, ja kiidätti patsasta pitkin toria, hajoittaen sen residenssitalon ja Stockhusin välisessä solassa ilmaan, niin että hiekka lenteli pitkin ikkunaruutuja.
Meri nousi lyhyessä ajassa. Kalastajat saivat pitää kiirettä. He tuskin saattoivat vellovasta vedestä erottaa Susisaaria, ja Lonnanin vaivaismännyt huiskivat ikäänkuin jättiläispuunhakkaaja leikillä olisi paiskellut niitä puoleen ja toiseen. Kaupungin tuulimyllyt muistuttivat ristejä, jotka vapisevat alasottajansa käsissä: tällä hetkellä ne eivät liikahtaneet ja taas seuraavalla ne vavahtivat ja päästivät voivottavan narahduksen. Kaupunginlahti tulvi yli kaatopaikan, kannas Espoon tullin luona joutui veden alle, eteläisessä kortteerissa melottiin veneessä mökistä mökkiin, vesi huuhtoi yli Siltasaaren, uhaten nostaa sillat paaluiltaan, Kluuvin kaivo oli vaipunut näkymättömiin ja pieni Ruutanalampi Kasa-vuoren alla nostatti vaahtopäisiä laineita kuin hyväkin järvi.
Kaupungin paimen ei sinä aamuna toitottanut torveensa eivätkä naiset uskaltaneet pidellä tulta.
Miehillä oli kiire. He koettivat viime tingassa paikata kattojaan ja lyödä lautaa pahimpien seinärakojen eteen. Myöskin kanniskelivat he ullakoille vuotavien paikkojen kohdalle saaveja ja ämpäreitä. Kauppiaiden täytyi veneellä yrittää ranta-aitoilleen pönkittämään lattiapaaluja. Vaikeinta oli saada vartiotulta Kasa-vuorelle. Govinius, jonka tehtäviin kuului pitää huolta siitä, että se pimeinä öinä paloi, selitti mahdottomaksi yrittääkään nyt sytyttää rovioita. Suthoff sitä ajatteli. Vaan ymmärsihän lapsikin, ettei tuli voinut palaa tällaisessa ilmassa.
Suthoff läksi uudelleen tapaamaan raatimiestä. Tori oli ihkasen tyhjänä. Pahaa ennustava keltainen kajastus vuoti mustien pilvien alta maahan ja vimmatut tuulispäät kiidättivät keltaisia lehtiä. Jokin kulkurikoira yritti torin poikki, sekin. Residenssitalon ryytimaassa heilahti korkein koivunlatva, syöksyi suinpäin aitaa vasten, mursi aidan ja oli pitkänään kadulla. Suthoff pysähtyi hetkeksi. Stockhusin vartija tuli paljain päin, hänkin katsomaan puuta, tervehti kunnioittavasti ja sanoi, että vesi on täyttänyt vankikellarin niin, että Dåhmanin lesken murhaaja seisoo polvia myöten vedessä. Suthoff aikoi sanoa, että vanki siirrettäisiin muualle, mutta samassa tömähti Goviniuksen ryytimaasta katuun koivu, tuulispään pörröttäessä sen latvaa, josta lehdet varisivat ja lentelivät.
— Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat merellä, virkkoi vartija.
Ja yhdessä kauppamiehen kanssa he kuuntelivat sitä pauhinaa, ryskettä, ulvontaa ja vinkunaa, mikä raivosi Kaupunginlahdella.
Suthoff ajatteli: jos minä ostaisin sen koristeen, mitä Govinia kerran kävi minulle kauppaamassa, Marieta varten, ja maksaisin hyvin. Mutta hän huomasi samassa hetkessä, että taasen yritti mahdottomia: vartiotulet eivät pala, ei vaikka valaisi niihin pikeä ja tervaa. Eikähän nyt pääse kuivin jaloin yli kannaksenkaan. Ei pääse edes rantaan.
Gagneur on merellä!
Yht'äkkiä hän tarrautui siihen toivoon, että laiva syystä tai toisesta ei ole päässyt lähtemään Tukholmasta. Kukaties posti tänään tuo joitakin tietoja.
Tuskinpa se pääsee perillekään, päätteli hän samassa. Puita on tietenkin kaatunut tien poikki. Hyvä, jolleivät ole sattuneet postimieheen tai hevoseen ja surmanneet näitä.
Suunnilleen tähän aikaan postin pitäisi tulla.
Mutta se ei tule. Se ei pääse kulkemaan. Puita on kaatunut ristiin rastiin tielle.
Kuului hirveä rytinä.
Mistäpäin se tulikaan?
Kaatuiko jokin seinä? Tai nousiko ilmaan katto?
Ei kuulunut muuta kuin tuulen ja meren pauhina.
Olenko minä näin levoton? ajatteli Suthoff. Kävelen ja kävelen. Vaellan ja vaellan. Miksen mene kotiin? Jos yrittäisin ottaa veneen ja soutaa yli Kluuvin. Joutuisin ehkä parahiksi vuorille näkemään miten Gagneur pirstoutuu rantakallioihin. Ja kaikki minun aarteeni menevät pohjaan. Kaikki, millä piti rakennettaman tätä kaupunkia.
Ja hän ajatteli edelleen, miltä tuntuisi yhtäkkiä tulla köyhäksi.
Hänelle tuotti outoa nautintoa vihdoinkin lausua ääneen, mitä hän salaa ja pelolla oli kuvitellut unettomina öinä.
Hän puheli itsekseen Gagneurin haaksirikosta. Mutta syvällä mielessään hän ei hetkeäkään uskonut siihen. Hänellä oli aina ollut hyvä onni.
Satoi kaatamalla.
Hän ei tahtonut mennä kotiin.
Jos tästä kerran lähtisi katsomaan Neitsyt Maarian jalanjälkeä, jonka luo Marie aina teki pyhiinvaellusmatkoja. Ja sateesta huolimatta Suthoff taivalsi torin poikki Hämeentielle. Hän vain olisi tahtonut tietää, tästäkö Marien oli tapana kulkea. Kunhan ei hän olisi astunut Tallinmäelle, siitä yli vanhan venäläisen vallin ja sitten suoraan kallioiden yli. Mutta vähän kapeampana yhtyikin Hämeentiehen polku, joka tuli kallioilta. Ja nyt tiesi Suthoff varmasti olevansa samalla tiellä, jota Marie käytti. Hän kiirehti. Hän pelkäsi, ettei löytäisi jalanjälkeä. Sen piti olla juuri vastapäätä Siltavuoren mestauspaikkaa.
Ihmettä, ettei Marie ollut tätä seutua pelännyt. Kolkkoa täällä oli: kallioita ja vaivaismäntyjä.
Jos lähtisikin yksintein Vanhan-Kaupungin myllylle. Mutta Weckström oli matkustanut sisämaahan. Hän oli uskaltanut sen tehdä! Varmaan hän oli hyvin ansainnut sodan aikana ja kätkenyt tavaransa hyvään suojaan. Hän oli uskaltanut matkustaa! Tai ehkä hän oli matkustanut Espooseen?
Suthoff pysähtyi.
— Marie saa itse viedä minut katsomaan kaimansa jalanjälkeä! Me lähdemme yhdessä kaikille hänen kävelyilleen. Hän saa näyttää minulle kaikki, mitä hän pitää niin kauniina. Hän saa opettaa minua ymmärtämään tätä kaupunkia. Minkätähden en ole ennen seurannut häntä hänen kävelyillään? Kuinka ihminen saattaa olla typerä! Täältä jostakin hän kerran tapasi kerjäläislapsen Iiskenpojan ja opetti hänelle saman rukouksen kuin omille lapsilleen.
Suthoffille tuli yht'äkkiä kiire kotiin ikäänkuin joku siellä olisi ollut häntä odottamassa. Olisivatko Marie ja tytöt palanneet?
Hänen oli vaikea kävellä, sillä likomärkä viitta läiski polvia vasten ja liimaantui vaatteisiin. Hyvä Jumala, jos Marie onkin tullut! Ja kauppamies Suthoff kiirehti kotia kohden kallioiden poikki ja tiesi astuvansa samaa polkua, jota hänen vaimonsa oli tapana astua, ja riemullinen, pelonsekainen odotus täytti hänen koko olentonsa.
Kuuliko hän postin kellon?
Huusiko joku häntä?
Hän astui kuin nuori mies, joka menee kohtaamaan rakastettuaan. Marie on hänen nimensä — onko kauniimpaa nimeä!
Outo sihahtava vihellys sattui hänen korviinsa.
Hän kääntyi ja näki pitkän nuoren kerjäläisen juosten tulevan vastaansa. Nuori mies vihelsi uudelleen. Jakob Suthoff ei tietänyt, että tämä ääni oli Helsingin Leijonien yhteinen tunnus, se josta he erottivat toinen toisensa, millä paikalla ja missä väkijoukossa tahansa. Varmaan kerjäläinen pyysi yösijaa. Kunhan ei olisi ollut karannut sotilas.
— Setä Suthoff, ettekö tunne? Ovatko täti Marie ja tytöt kotona? Minähän olen Gustaf Wetter, eikö setä tunne? Tottahan he ovat tulleet? Postimies väittää, etteivät ole. Mutta missä he sitten olisivat? Täällä on kirjekin sedälle. Tukholmasta. Missä he sitten olisivat?
Arkihuoneen pöydällä paloi talikynttilä pitkällä karrella. Greta puheli kyökissä Anna-Stiinan, palveluspiian kanssa. Hänkin oli yöllä kuullut, että ullakolla käveltiin, ja rukoili, että hän saisi ensi yönä tulla nukkumaan neidin luo. Hän ottaa makuuvällynsä ja nukkuu oven edessä. Hän ei uskalla olla yksin!
Samassa kuuluivat porstuasta meluavat askelet ja kysymykset, ja sekä isä että Kustaa Wetter seisoivat Gretan edessä ja vaativat häneltä äitiä ja sisaruksia.
— Heidän täytyy olla täällä! huusi Kustaa Wetter. — He lähtivät Helsinkiin. Ja meille vakuutettiin kolmessa piilopirtissä, että he olivat menneet siitä ohi. Elävät — kuinka eivät eläisi! Kolme päivää sitten meille Inkoossa vakuutettiin, että he olivat kulkeneet eksyksissä ja tulleet sinne. Siitä he olivat saaneet hevosen kotiin.
— He siis elävät!
Greta Suthoff purskahti itkuun. Ja vuoroin itki, vuoroin nauroi ja paineli Wetterin käsiä.
— Mutta Herran nimessä, sanoi Suthoff kiihtyneenä, — kun he nyt eivät ole tulleet kotiin! Mitä ne kolme piilopirttiä ovat olleet? Ja miksette te Clayhillsin kanssa tuoneet heitä kotiin? Hevonen tuli aikaa sitten, Weckströmin hevonen. Missä he nyt sitten ovat? Mitä te sitten Inkoossa teitte? Ja te olette nyt niitä kehuttuja Helsingin Leijonia, neuvokkaita ja rohkeita! Missä ovat pakolaiset, missä, missä, missä?
Greta koetti rauhoittaa isäänsä. Pääasiahan oli, että he olivat hengissä. Mitäpä siitä, vaikka heitä odottaisi vielä jonkin päivän. Oliko varmaa, että he olivat katon alla eikä metsässä?
Kesken isän ja tyttären kysymysten pyörtyi Wetter. Täytyi ryhtyä herättämään häntä henkiin. Hänen vaatteensa olivat risoina, ruumis täynnä haavoja ja ajettumia. Hän oli mahtanut olla tappeluissa ja nähdä nälkää. Ei ollut hänen matkansa Espooseen tapahtunut huvin vuoksi.
Suthoff virvoitti häntä viinalla ja Greta toi ruokaa ja kuivia vaatteita. Täytyi saada hänet siihen kuntoon, että hän voi kertoa — sitten kuolkoon rauhassa. Suthoff ei hetkeäkään ajatellut, että nuorukainen oli hänen ystävä-vainajansa poika, ihminen, joka lapsena oli leikkinyt hänen lastensa kanssa — hän näki hänessä vain sen ainoan todistajan, joka nyt tiesi jotakin hänen perheestään ja jolta piti millä keinolla tahansa saada irti tämä tieto. Ja niin hän otti varteen joka silmänräpäyksen, jolloin Kustaa Wetter oli tajuissaan, teki kysymyksen ja saikin selville pääasian.
Pojat olivat onnellisesti kulkeneet Turun tietä aina siihen asti, että olivat Espoon kirkon kohdalla. Siinä he joutuivat väärälle polulle. Pilkat olivat kuluneet puista. He seurasivat jonkinlaisia jälkiä, mutta yht'äkkiä loppuivat jäljet ja heidän ympärillään oli sankka metsä. Toinen puu oli toisen kaltainen. He kävelivät edestakaisin. Sattui olemaan pilvinen päivä, auringosta ei saanut merkkiä. Puunlatvasta näkyi toisia puunlatvoja. Kirkkoa ei silmä löytänyt mistään. He tekivät havumajan ja aikoivat jäädä yöksi. Hevonen hirnui ja teroitti korviaan. He arvelivat asumuksen olevan likellä ja lähtivät etsimään sitä. Tuli pimeä. Hevonen ei enää kulkenut eteenpäin. Korviaan luimistellen se pahasti korskahteli. He ymmärsivät suden tai karhun olevan likeisyydessä ja tarkastivat aseitaan. Oli jo pimeä. Hevonen oli sidottu puuhun. Miehet olivat kyyristyneet suuren kiven kylkeen. Yht'äkkiä riuhtaisee hevonen itsensä irti. He kuulevat sen kavioiden töminän pimeässä. He koettavat huutaa sille, mutta töminä vain etenemistään etenee. Kivi oli märkä, sammalet heltisivät. Vihdoin he pääsivät kivelle. Koko yön he odottivat susia. Aamun sarastaessa oli silmien edessä metsä, puu puun vieressä, joka puu samanlaisena.
He söivät marjoja. He luulivat näkevänsä kotieläinten jälkiä. He luulivat tuntevansa sieraimissaan sauhun hajua. Vuoron perään he nousivat puuhun tähyilemään. Ja eräänä päivänä he näkivät järven. He tulivat niin iloisiksi, etteivät he muistaneet väsymystään. Rannalla oli ruuhi. Kallionkyljessä kohosi pyöreistä hirsistä tehty asumus. Kaksi lasta istui hiekassa, he säikähtivät ja juoksivat sisään. Kivelle oli pantu petäjänkuorta kuivamaan leiväksi. Vaimo raotti ovea ja pisti esiin päänsä. Hän sanoi, että he ovat köyhiä ihmisiä ja pyysi miehiä menemään tuonne taloon. Ja hän näytti, missäpäin talo oli.
Mikä talo?
Nupuri.
Vaimo suostui kuitenkin päästämään heidät mökkiin. Siellä oli suuri kiuas pyöreistä kivistä ja paistettuja kaloja. Täällä he vähitellen saivat tietää, että talossa pakolaisina oleskeli rikas rouva ja hänen molemmat tyttärensä. He olivat heidät nähneetkin, hän ja hänen vanha isänsä. Ruotsinmäen saunassa asui Jumalaa pelkäävä mies, joka saarnasi. He olivat kerran pyhänä käyneet häntä kuuntelemassa ja siellä olivat Nupurin pakolaisetkin olleet. Mutta nyt eivät he enää tietäneet, mikä viikonpäivä oli.
Eivätkä Nupurin pakolaisetkaan enää olleet siellä. He olivat lähteneet Helsinkiin. Hänen isänsä oli heidät nähnyt, virittäessään metsässä linnuille pauloja. He olivat kysyneet häneltä tietä. Heitä oli kolme henkeä, yksi aikuinen ja kaksi nuorempaa. He eivät voineet vielä olla perillä, he olivat menneet jalkaisin — mistäpä täällä olisi ottanut hevosen, kun Nupurinkin hevonen kuoli: karhut raatelivat. »Kuinkahan kauan tätä sotaa vielä kestää?» huokaisi vaimo. »Sota on lopussa.» Silloin vaimo kysyi sitä uudestaan. Ja kysyi vielä kerran. Ja huusi lapset luokseen ja käski heidän polvistua ja polvistui itsekin tuvan lattialle, joka oli mullasta poljettu. Ja siinä he kiittivät ja rukoilivat.
Mutta Wetter ja Clayhills jättivät ateriansa kesken ja kiiruhtivat Nupuriin. Tämä pilkkatie oli selvempää. He olivat voimistuneet ruoasta ja liikkuivat juoksujalkaa. Mäentöyräällä näkyi rakennuksia. Alas mäkeä astui vanha mies, säkki selässä, sauva kädessä. He kävivät häntä kohden. Hän heristi kepillään kuin vihaisille koirille. »Menkää pois, menkää pois tai kuolette!» Hullu! ajattelivat pojat ja päästivät miehen ohitseen. Ja hän juoksi niinkuin ruttoa pakoon. He yrittivät nyt kysyä vaimoilta, jotka hekin tulivat alas harmaiden rakennusten luota. Mutta hekin juoksivat, pussit samalla lailla selässä ja käsillään huitoen. Eikö täällä ole muita kuin hulluja? ajattelivat Wetter ja Clayhills ja karkasivat kiinni tyttöön, joka paitasillaan, paljaat kintut nirskaten, yritti tavoitella vaimoja. Helsinkiläiset kysyivät tytöltä tiukasti, missä kauppiaan rouva ja tyttäret olivat. Silloin tyttö huusi kauhealla äänellä: »Menivät pois. Eivät ole siellä. Siellä on ruttotauti. Toinen kaksosista kuoli. Toinenkin on jo aivan musta. Emäntäkin kuolee. Kaikki kuolevat. Odottakaa, armahtakaa!» Samassa tyttö kaatui maahan. Hänen jäsenensä alkoivat vavista ja kiemurrella. Kasvot vääntyivät ja silmät menivät nurin.
Helsinkiläiset jättivät hänet. He juoksivat minkä pääsivät. Kun he tulivat metsään, niin he eivät enää jaksaneet juosta. Heidän mieleensä johtui, että jossakin mäellä on harmaa asumus, jonka musta surma on ottanut haltuunsa. Clayhills näki maassa kappaleen tuohta, joka oli irtaantunut puusta. Hän kiersi sen sipuksi, tyhjensi siihen puolet viinalekkerinsä sisällöstä, pesi kätensä viinassa ja joi loput. Samoin teki Wetter.
He pyysivät toisiltaan anteeksi, sillä he olivat alkumatkalla riidelleet, ja rupesivat odottamaan kuolemaa.
Mutta he eivät kuolleet. He alkoivat nyt etsiä Helsingin tietä. Eivät toisenakaan päivänä he kuolleet. Ja taasen he harhailivat ja etsivät tietä. Yhden yön he olisivat saaneet viettää havumajassa, mutta he pelkäsivät, että ehkä tauti vieläkin piilisi heidän nahoissaan eivätkä tahtoneet saattaa vaaraan sitä vanhaa hyvää miestä, joka kertoi kahden nuoren tytön ja yhden nuoren miehen muutamia päiviä sitten käyneen siitä ohi. Nuoren miehen? Vanhus mahtoi erehtyä. Vielä toisessakin piilopirtissä kerrottiin asia samalla lailla ja mahtoi sekin olla erehdys. Vihdoin viimein olivat he eräänä aamuna — niin, tänäänhän se tapahtuikin! yht'äkkiä tulleet maantielle. Se ei saattanut olla muuta kuin Turun tie. Mutta missäpäin oli Turku, missä Helsinki?
Sitä ei voi kuvata, miltä tuntui, kun postikello alkoi kuulua.
He pääsivät postimiehen hevoseen ja auttoivat häntä nostelemaan tieltä puita, jotka myrsky kaatoi. Ja tässä he nyt olivat. Clayhills oli mennyt kotiin. Mikä viikon päivä nyt olikaan? Ja mitä kuukautta tämä oli? Olivatko tytöt, Kustaan sisaret, tulleet kotiin vai olivatko he jääneet Tukholmaan?
Kun Suthoff oli saanut nämä tiedot Wetteriltä, jätti hän hänet rauhaan, ja poika nukkui istualleen. Siitä hän keikahti permannolle ja nukkui siihen. Hänen silmänsä ja poskensa olivat menneet kuopilleen, poskiluut kohosivat luonnottoman korkealle, kaula oli ohut ja pitkä kuin kynityllä linnulla. Hän näytti kuolleelta. Syvä hengitys kuitenkin todisti, että vasta kuoleman kaksoissisar, uni, oli hänet vanginnut.
Kynttilä paloi karrelle levittäen talin käryä siihen hajuun, minkä Kustaa Wetter vaatteistaan oli tuonut huoneeseen. Se oli sama haju, mikä seurasi kerjäläisiä: kurjuuden oma haju. Suthoff nousi ja otti kynttiläsakset. Kynttilän liekin keskelle oli syntynyt kolme sysimustaa nokipalloa, jotka riippuivat sydämen hiiltyvissä lankasäikeissä kuin oudot kastehelmet tulikukkasen heteillä. Suthoff katseli liekkiä ja mustia nokipalloja. Ne olivat niin raskaat, että hänelle kesken kaiken sen, mikä tällä hetkellä täytti hänen mielensä, tuli ajatus: eivätkö ne jo putoa? Ne eivät pudonneet, vaan kasvoivat kasvamistaan! Ja vielä hänestä tuntui, että käsi, joka nousi liekkiä kohden, ei ollut hänen kätensä, vaan jonkun toisen. Hän niisti kynttilän. Sen elpynyt liekki kääntyi ikkunasta tulevassa vedossa ja ihmisten varjot näkyivät aavemaisina seinillä ja katossa.
Jakob Suthoffissa oli yhtäkkiä kaikki seisahtunut. Hän ei tuntenut iloa eikä surua, ei kipua eikä mielihyvää, ei pelkoa eikä toivoa. Hän oli ikäänkuin ulkopuolella elämää. Vihdoin hän kuuli Gretan, tyttärensä äänen.
— Minä tuon hänelle vinniltä vällyt. Siellä on vanhat vällyt. Eihän hän tänään voi mennä täältä minnekään. Kuuletteko, isä? Tarkoitan Kustaata. Eihän hän voi mennä minnekään, hän on kipeä. Minä tuon pieluksen äidin sijalle. Ettekö lukisi tätä kirjettä. Posti antoi Kustaan tuoda sen. Isä, mutta varmaan he elävät, koska Kustaa kertoo, että niin monet piilopirtinasukkaat olivat heidät nähneet! Äiti on ollut miehen puvussa. Käyttihän hän täällä kotonakin jonkin kerran, kun me leikimme, teidän vaatteitanne. Te olitte siitä vielä suutuksissannekin. Ehkä hän on jostakin saanut miehen vaatteet. Varmaan Iiski ja Lastikka ovat heidät löytäneet. Olen siitä ihan varma.
Greta pani kirjeen isänsä käteen ja nyökkäsi kuin anteeksi pyytäen. Kuori oli leikattu paksusta kellahtavasta paperista ja takana oli suuri sinetti.
Greta viipyi ovella siihen asti, että näki isänsä murtavan sinetin. Sitten hän läksi kyökkiin hakemaan palveluspiikaa.
He puhelivat kuiskaamalla. Anna-Stiina pelkäsi ja tahtoi lähteä noutamaan kauppapalvelijaa, Antres Weckströmiä. Ties mitä siellä ullakolla on!
— No, mene sitten, teki Greta yht'äkkisen päätöksensä, vaikka Antres Weckström oli hänelle vastenmielinen ja vaikkei Antres edes tietänyt, missä paikassa vällyt ja pielukset olivat.
Lyhtyäkään ei missään tapauksessa tällaisella tuulella uskaltanut sytyttää, kun ei lyhdyn lasikaan vielä ollut korjattu.
Mistä kirje on? Hän luuli tietävänsä sen. Suuttuuko isä kovin? Ja hän kuunteli jyskyttävin sydämin, tulisiko isä häntä etsimään vai mitä hän tekisi.
Piika juoksi pimeältä pihamaalta kuin ammuttu pyssynkuula, viskasi hartioiltaan märän huppuliinan ja ilmoitti hengästyneenä, ettei Antres ollut kotona. Ruokaankaan ei ollut koskenut. Kai hän taas oli sen Elsan luona. Oli kai mennyt puodista suoraan sinne.
— Uskallammekohan mennä? kuiskaisi tyttö, posket valkoisina. — Puhuvat, että siinä kehdossa asustaa piru. Eiköhän se kehto pitäisi hävittää? Hullu-Aatami on nähnyt siinä pirun keskellä päivää. Ja makuuvaatteet pantiin juuri sille kulmalle. Täytyy astua aivan kehdon ohi.
Kylmät kareet kulkivat pitkin Gretan ruumista, mutta eihän hänen sopinut sitä näyttää. Hän astui siis päättävästi porstuaan, kiskaisi oven auki ja meni portaisiin. Oli kuin itse kalma olisi ottanut hänet syliinsä, mutta hänen jalkansa nousivat siitä huolimatta jyrkkiä portaita ja hän komensi tyttöä seuraamaan itseään. Ullakolla ulisi ja vinkui. Vedossa, joka syntyi alaoven avautuessa, lattiapalkit siellä ylhäällä nähtävästi nousivat ja laskivat.
— Missä sinä olet? sanoi Greta äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Ja hän sai vielä voimaa leikinlaskuunkin: — Enkelit vartioivat kehtoa, etkö sitä tiedä.
— Mutta ne riitelevät siitä, kuka sen kehdon saa! vastasi tyttö itku kurkussa. — Älkää menkö sinne!
Hetkisen Greta taipui peräytymisen puolelle, mutta sitten hän nopeasti juoksi portaiden yläpäähän asti ja näki edessään pimeän vintin, jonka läpi viima vinkui, tullen ikkunoista. Hänen huulensa tottelivat vaivoin, kun hän puhui palveluspiialle.
— Tule nyt itse, niin näet, mitä täällä on. Ei mitään. Tuuli vain käy.
Hän oli tuskin sen sanonut, kun hän huomasi liikettä siinä nurkassa, missä nuorat oli vedetty seinästä seinään. Joku olento tuli sieltä: pieni lapsi käveli häntä kohden. Se tuskin osasi kävellä.
Huuto tukahtui hänen kurkkuunsa. Käsi, joka oli pidellyt kiinni parrusta, heltisi, jalka astui tyhjään. Hän putosi alas jyrkkiä portaita, mutta ei tuntenut kipua eikä pelästystä, ainoastaan omantunnonvaivaa ja hellyyttä. Hänessä puheli nyt kaksi ääntä, toinen ääni ulospäin, toinen sisäänpäin. Ensimmäinen näistä vastasi Anna-Stiinalle, joka kauhuissaan uteli oliko neiti nähnyt pirun. Toinen puheli hänelle itselleen: minulle näytettiin oma lapseni, se nousi äitinsä ja äidinäitinsä kehdosta. Se oli pieni, sen oli niin vilu, se pyrki minun tyköni, että minä sitä lämmittäisin.
Ja Greta Suthoff painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin lapsi jo olisi ollut siinä ja hän olisi pyhästi luvannut sille turvaa.
Samassa seisoi isä hänen edessään, kynttilä kädessä. Hän kiskaisi hänet pystyyn, auttoi käsivarresta ja työnsi edellään viereiseen huoneeseen.
Pöydällä oli kirje levällään. Isä kosketti sitä niillä kahdella sormella, joita käytetään valanteossa.
— Hans Salomon Levi, sanoi hän uhkaavan hiljaa. — Se koira! Hän uskaltaa kirjoittaa minulle kuin hyväkin kosija. Syljen minä sellaista kosijaa. En olisi uskonut... Kyllä te minun poissaollessani vietitte oikeita suden häitä...
Greta lyyhistyi isänsä eteen ja tavoitteli hänen kättään.
— Mene, johan sanoin. Minä voin lyödä, niin ettet nouse... Hehhehheh, nyt sopii Tingelundille ilmoittaa, että hän saa ottaa Lotta Mellinuksen... En olisi uskonut. No niin. Kuin kulkukoiraa täytyy minun nyt sietää sinua talossani, kunnes saan sinut laivaan. Pysy sitten paratiisissasi äläkä tule valittamaan. Mutta jos viettelijäsi luulee saavansa minulta myötäjäisiä tai perintöjä, niin siinä tulee pieni laskuvirhe.
Isä ravisti tytön luotaan, meni huoneeseensa ja yritti sulkea ovea.
Tytär virui permannolla. Ei koskaan, ei koskaan isä anna hänelle anteeksi!
Kumpikin haarallaan kuulivat he nyt kaikkien hornan äänten ulkona ulvovan.
Mitä tapahtui metsissä?
Mitä tapahtui merellä?
— Isä, yritti Greta puolustautua, — tehän olitte uskoneet kirkonkellot hänen suojaansa. Sentähdenhän minä ensin sinne menin...
Silmänräpäyksen ajan näytti isä hiljentyvän, mutta sitten hän entisestäänkin kiihtyi:
— Pois silmistäni, sinä narttu!
Kauhun kuvat kummittelivat silmien edessä, milloin sijoittuen metsään, milloin merelle. Rajat valveillaolon ja unitilan välillä katosivat: oli yhtä painajaista illasta aamuun. Vartijoiden huudot tarjosivat ne ainoat silmänräpäykset, jolloin todellisuuden tajunta lievensi kammon olotilaa.
Kustaa Wetter nukkui salihuoneen pitkällä sohvalla tietämättä mitään myrskystä tai pelosta.
Aamu tuskin vielä hämärsi, kun Suthoff pukeutui pitkävartisiin jalkineihin ja läksi ulos. Myrsky ei ollut raivossaan edes väsynyt. Kadut vierittivät liejuisia virtoja, jotka puolestaan kuljettivat puista kiskottuja oksia, lehtiä sekä katoilta pudonneita tuohia ja turpeita. Suthoff kiirehti Aliselle Kluuville ja asteli polkua yli kallioiden. Notkopaikat olivat veden vallassa ja mökit uiskentelivat vedessä. Myöskin Espoon tullihuone muodosti kuin saaren. Kannaksella ei kuitenkaan voinut olla enempää vettä kuin että siitä saattoi kahlata. Kaupunkiin varmaan aikoi sekin hevonen, joka häämötti tuolta sateesta. Jollei ehkä Töölön taloon.
Suthoff halusi nähdä, miltä merellä oikeastaan nyt näytti. Hänen mieleensä johtui vanki, joka jo eilen seisoi polvia myöten vedessä. Mitäpä siitä, vaikka vesi kannaksella ulottuisi kainaloihin asti. Hän oli eilen ajatellut vartiotulten sytyttämistä Kasa-vuorelle! Kaupungissa ei sittenkään aavistanut, miltä täällä näytti.
Itämeri painoi päälle.
Näkyi harmaa, sadekuurojen pieksemä, vaahtoharjanteiden nostattelema ulappa ja sen yllä mustat taivaanlakea ripsuvat pilvenlongat. Missä meri loppui ja taivas alkoi, sitä ei saattanut erottaa. Meri kiehui, taivas huusi ja toitotti. Yht'äkkiä kohosi merestä taivasta vasten ikäänkuin ristejä. Niitä oli kolme niinkuin oli ristejä Golgatalla. Samassa ne paiskautuivat takaisin mereen.
Siellä taisteli laiva.
Oliko siellä toinenkin laiva merihädässä?
Moni laiva oli par'aikaa vesillä.
Myöskin Gagneur.
On ihme, jos yksikään niistä pelastuu tällaisesta myrskystä.
Ja kuitenkin suurin osa niistä aina pelastuu!
Kerran, vuosia sitten, tälle samalle rannalle pelastettiin pieni lapsi ja hänen kehtonsa. Laiva hukkui. Ei jälkeä jäänyt. Ei koskaan saatu tietää, mistä se tuli ja minne se aikoi. Suuri laiva hukkui. Pieni lapsi kesti myrskyn. Se oli niin pieni, ettei se ollut osannut säilyttää mitään muistoa niistä, jotka olivat enkelin siivillä koristaneet sen kehdon. Pieni lapsi tuli kaukaa, tuli läpi hirvittävän myrskyn. Hän sai Helsingissä nimen. Hän uskoi kuuluvansa sinne, hän rakasti kotikaupunkiansa. Hän kesti myrskyn.
Suthoff toisteli viime sanoja, löytäen niistä suurta lohtua. Ja hän jatkoi ajatustaan: hän kestää paonkin.
Hän tunsi tällä hetkellä mittaamattoman syvää hellyyttä Marieta kohtaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että Marien piti olla juuri sellainen kuin oli. Hän rukoili, että hän palaisi juuri sellaisena kuin hän oli ollut. Hän ymmärsi yht'äkkiä Marien oudon rukouksenkin, sen, joka lausuttiin seisoalta, kädet nostettuina korkeuteen ja koko ruumiin hiljalleen keinuessa ikäänkuin taivaallisen laulun tahtiin. Marie Suthoff, hänen vaimonsa, lähestyi Jumalaa tällä omalla tavallaan.
Oo Herra Jumala, anna hänen palata, että minä saisin häntä niin rakastaa, niinkuin minä nyt vasta osaan!
Ja Jakob Suthoff vastasi omaan rukoukseensa: hän pelastui myrskystä — hän pelastuu myöskin paosta.
Ja taasen hän käänsi katseensa merelle ja päätteli: aina laivoja pelastuu, suurin osa pelastuu ja Gagneurkin pelastuu!
Suthoff päätti tarkastelunsa tähän kuivakiskoiseen ja itselleen edulliseen ajatukseen. Hän oli pintaa myöten märkä ja yritti nopealla liikkumisella lämmetä.
Suurkadulla näkyivät tuoreet rattaiden ja kavioiden jäljet. Ne johtivat Läntiselle Kirkkokadulle. Ja siitä kotipihalle. Äskeinen hevonen oli tullut tänne!
Se oli ennättänyt perille ennen isännän tuloa. Weckström itse oli saattanut pihaan Lastikan ja hänen kuormansa sekä sitten nopeasti lähtenyt kotiin. Istuen kyökissä ruokapöydän ääressä Lastikka jo oli Gretalle ja palveluspiialle ennättänyt kertoa tärkeimmät matkansa vaiheista. Kuinka he juoksujalkaa olivat kiirehtineet Iisken kanssa, päässeet jonkun matkamiehen rattaillekin, löytäneet pellolta kaksi vaimoa, joista toinen oli hevosena, toinen kyntäjänä, sekä saaneet tietää, ettei kukaan nykyään uskaltanut astua Nupurin tupaan, missä emäntä lapsineen oli kuollut. Isäntää odotettiin sodasta. Joku oli sanonut, että tupa olisi sytytettävä tuleen ja siinä sitten luettava hautausluvut. Sillä hengenvaarallista oli koskea ruumiisiin. Karja oli huutanut nälissään. Vihdoin oli eräs vanha jumalinen mies, Jaakko nimeltään, joka asui Ruotsinmäen saunassa, tullut niitä ruokkimaan ja juottamaan.
Hän se juuri oli Herran sanalla ruokkinut ja evankeliumin lohdutuksella juottanut pakolaisia. Hänen luonaan olivat rakas rouva ja tytötkin käyneet. Ja kauniin todistuksen hän rouvasta antoi. Ja kuvasi, miten pyhähenki oli laskeutunut niinkuin kyyhkynen heidän joukkoonsa, niin etteivät he muistaneet tämän maallisen vaelluksen vaivoja, vaan panivat kaiken toivonsa taivaallisiin. Ja hän on elämässään niin monet rukoukset rukoillut ja niin monet rukoilevat ihmiset nähnyt, mutta ei kertaakaan sellaista, että Herran käsi tarttuu rukoilijan käteen juuri sillä hetkellä, jolloin hän palavassa rukouksessa pyrkii yhteyteen Jumalan kanssa. Ja kun he kaikki rukouksesta nostivat päänsä ja kun he huomasivat, että yksi oli suullaan permannolla eikä noussut, niin he kiiruhtivat häntä virvoittamaan, kantoivat hänet ulkoilmaan ja antoivat hänen juoda. Ja hieroivat hänen jäseniään ja vanha mies rukoili: »Oo Jeesus Kristus, joka herätit kuolleista Latsaruksen, herätä tämäkin piikasesi, jos niin on pyhä tahtosi.» Mutta piikanen ei enää herännyt, vaan kylmeni heidän nähtensä. Ja kun hänen tyttärensä ja muutkin nuoremmista kovin itkivät hänen poismenoaan, niin vanha hurskas mies kiitti ja ylisti autuaan kuolemaa ja vakuutti, ettei suurempaa armoa ja laupeutta voida ihmiselle tehdä. Ja hän kertoi rouvasta...
Suthoff kumartui nyt kertojan puoleen ja kysyi kiivaasti:
— Kenestä sinä puhut?
Naiset hätkähtivät kaikki kolme, sillä he eivät olleet huomanneet, milloin kauppamies oli astunut hämärään huoneeseen.
— Hyvää päivää, Jumal'antakoon, sanoi Lastikka nousten niiaamaan ja samalla hymyillen ja kyyneliään pyyhkien. — Das lass' ich mir gefallen. Rouvasta puhun. Enkö sanonut teille, herra: hän kaukaa tuli — hän kauas meni. Muistatteko laivalla, herra? Sanoinhan teille, että näin hänet. Valkeissa vaatteissa seisoi sen laivan kannella, joka tuli meitä vastaan. Te ette nähnyt, herra.
— Missä on rouva ja missä ovat tytöt? kysyi Suthoff kalpeana. — Vastaa siihen. Päästä käteni, Greta. Minne Iiski on joutunut? Eiväthän he nyt kaikki ole voineet kuollakaan.
— Iiski tulee neiti Hedvig Ulrikan ja neiti Anna Kristinan kanssa. Eivät mahtuneet rattaille. Lupasivat mennä yöksi sateensuojaan.
— Minne olette sitten jättäneet rouvan?
— Hän on kotona, herra.
— Mitä se merkitsee?
Lastikka nousi ja pyyhki kasvojaan. Hänen ruumiinsa oli kuin jokin teline, jonka ylle oli pantu vaatteet. Hartiat näyttivät painuneen ikäänkuin raskaasta kantamisesta.
Hän läksi ääneti ovea kohden. Greta yritti kaiken aikaa tarttua isänsä käteen, mutta Suthoff repäisi kätensä hänen kädestään. Läpi sateen ja vinkuvan myrskyn he astuivat pihan poikki.
Lastikka avasi vaunuvajan oven.
Siellä oli kahden puutuolin varaan asetettuna pitkä, kapea, maalaamaton puulaatikko.
Suthoff tarttui hiuksiinsa.
Naiset seisoivat vaieten.
Tuuli kiersi nurkkia ja solia, liikutellen heinänrippeitä, joita permanto oli vihreänään. Vihdoin alkoi Lastikka puhua sillä hiljaisella äänellä, jota hän oli tottunut käyttämään kuoleman likeisyydessä:
— Kannoimme hänet Iiskenpojan kanssa olkapäillämme läpi metsän. Sentähden viivyimme. Kolme yötä olimme hänen kanssaan metsässä. Teimme havuista vuoteen, laskimme siihen ja peitimme havuilla. Iiskenpoika luki sitä rukousta: Isä lasten armias... Päivällä kuljimme eteenpäin. Pääsimme valtatielle. Pari virstaa olimme kulkeneet, kun provianttimestari tuli hevosella vastaan. Ja sitten parin virstan päästä löysimme Hedvig Ulrikan ja Kristinan. Heitä saattoi joku nuori mies, joka sitten sanoi hyvästi. Mutta kun emme kaikki mahtuneet rattaille, niin jäi Iiskenpoika neitien kanssa kävelemään. Oo autuasta kuolemaa, minkä taivaallinen Isä lapselleen soi! Ei tuskaa eikä kipua lähettänyt, vaan rukouksesta nosti tyttärensä kultaiseen kaupunkiinsa, kussa ei aurinko koskaan laske. Samalla aikaa kuoli, kuin hänet meille laivalla näytettiin. Teille viittasi, herra.
Suthoff teki liikkeen, että naiset jättäisivät hänet rauhaan. Mutta Greta kiusasi häntä, hellästi pyytäen, että hän toki tulisi ja vaihtaisi ylleen kuivat vaatteet. Ja Lastikka kuvasi yhä uudelleen ja uudelleen sitä rukoustilaisuutta, jolloin tämä vainaja itse rukouksessa otettiin taivaallisen isän luo: hyvähän hänen nyt oli! Siellä oli uskovaisille tallelle pantuna kultaiset tornit ja portit.
Vihdoin pääsi Suthoffin rinnasta voihkaisu, jonka kuullessaan naiset jättivät hänet yksin ja alkoivat peräytyä taloa kohden.
He kuulivat, kuinka hän putosi polvilleen, ja arvasivat, että hän otsallaan kosketti arkkua.
Tämän päivän perästä ei Jakob Suthoffia enää nähty talonsa portilla odottamassa. Hän oli siirtynyt toiselle portille, mutta odottiko hän siinä jotakin, sitä oli vaikea arvata. Joka hänet näki hautausmaalla sinä pimeänä syysiltana, jolloin hänen vaimonsa peitettiin pienten lastensa viereen, se tiesi, etteivät Helsingin kultaiset portit ja tornit tule kohoamaan hänen kätensä kautta.
»Taitaa käydä kuin Suthoffin tornien», sanoivat Helsingin raatimiehet toisilleen, milloin oli kysymys jostakin varsin epävarmasta asiasta. Ja pian alettiin sanoa: »Meni kuin Suthoffin tornit.» Ja sen sanoivat jo köyhät ihmiset Kalastajamäellä ja Suon kaupunginosassa.
Kauppamies Suthoff itse ei tällä hetkellä kallistanut korvaansa millekään huhuille. Eivät myöskään hänen tyttärensä kuulleet niitä monia puheita, jotka kiersivät Suthoffin ja hänen perheensä ympärillä. He sairastelivat vuoron perään tai yht'aikaa, pakolaisuus oli sittenkin ollut kovaa aikaa. Iiskenpojalle sensijaan niitä syötettiin, missä ikinä hän liikkui. Ja niiden vaikutus uskolliseen palvelijaan oli aina yhtä tehokas. Hän antautui tappeluun ikäänkuin olisi ollut kysymys hänen herransa kunnian puolustamisesta, hänen herransa, joka nyt makasi kovassa poltetaudissa, mutta joka vielä näyttää irvistelijöille, jahka hän nousee. Eikä sekään ole sanottua, että Gagneur on mennyt pohjaan. Se palaa vielä! Ja sitten helsinkiläiset näkevät.
Helsinkiläiset alkoivat vähitellen pitää Iiskenpoikaa Hullun-Aatamin veroisena. Joka näki kauppamies Suthoffin kirkkomaalla soihtujen valossa, kun tähtipohjainen suruvaate nostettiin rouva Suthoffin arkun päältä ja itse maahanpaneminen tapahtui, se tiesi, että kauppamies oli siirtynyt talonsa portilta eräälle toiselle portille, josta käsin katsottuna oli vastassa valmis kaupunki. Ja taisipa sen torneilla ja porteilla olla korkeuttakin kylläksi, joten ei rakennusmestaria enää kaivattu. Tämä oli kuoleman portti.
»Hullujen luku Helsingissä lisääntyy», kertoili Tellqvist niille korkeille herroille, joiden hän pelkäsi ryhtyvän kantelemaan majoituksesta ja koko majatalosta. Ja niin värikkäästi hän kuvasi Suthoffin perheen kohtaloja, että moni matkustava ylhäisyys kuunteli hänen tarinoimistaan kuin parasta satua ja unohti majatalon puutteellisuudet.
Kukaan ei enää astunut Suthoffin päätyikkunan ohitse ajattelematta aaveita, mutta myöskin sitä, miten äkkiä tässä maailmassa ihminen pääsee rikkaudestaan ja mahtavuudestaan. Tiedettiin kertoa, että sairas houriessaan huusi tukahtuvansa kokonaisen sortuneen tornikaupungin raunioiden alle. Ja kerran hän tunsi Itämeren nousemistaan nousevan ja tulevan aina hirsipuuvuorelle asti. Ihmiset uiskentelivat vedessä ja huusivat hengenhädässä. Silloin ilmestyi Neitsyt Maaria askeleensa jäljen kohdalle vastapäätä hirsipuuvuorta, nosti kätensä ja käski tulvan paeta. Ja vesi alkoikin alentua. Ihmiset rupesivat nyt uiden rientämään auttajansa luo. Mutta kun Suthoff tuli häntä likemmä, tunsi hän morsiamensa Haminan kevätpäiviltä ja purskahti itkuun. Marie seisoi kädet nostettuina ja rukoili kaupungin puolesta.
Mutta vielä kerrottiin, että Suthoffin ullakolla piru ja enkelit olivat täydessä sodassa. Yökaudet kuului ullakolta sellainen melu, etteivät ihmiset voineet nukkua. Palveluspiika Anna-Stiina oli eräänäkin yönä parkuen karannut palovartijoiden luo pyytämään heiltä turvaa, sillä piru oli lähtenyt tulemaan alas portaita: se varmaan haki kauppamiehen sielua!
Tyttäret Hedvig Ulrika ja Anna Kristina, jotka hoitivat sairasta isäänsä, milloin pysyivät pystyssä, muodostuivat kaupunkilaisille täydelliseksi arvoitukseksi. Eivätkö nuo jumalattomat tytöt sitten ensinkään välittäneet isästään? Oliko nyt laulun aika? He vain laulelivat. Oliko nyt naurun aika? Puuttui vain, että tytöt olisivat ruvenneet hyppimään ja tanssimaan niinkuin heidän äitinsä oli ollut tapana tehdä!
Sisarukset eivät aavistaneet, että kaupungissa katsottiin heidän tilaansa niin toivottomaksi. Oliko äiti kuollut silloin kesällä, kun hän pyörtyi pellolla auran edessä? Ei. Emäntä uskoi hänen kuolevan ja antoi tyttöjen yhdessä vanhan Jaakon kanssa kuljettaa hänet autiosaunaan Ruotsinmäelle. Äiti oli tainnoksissa monta päivää. Vanha Jaakko toinnutteli häntä ruoalla ja rukouksella ja tyttäret laululla. Äiti parani. Isäkin voi parantua — miksei hän parantuisi!
Iiskenpojan kautta kulkeutui taloon kaikkinaisia tietoja kaupungilta. Tyttäret puhelivat niistä ääneen isänsä vuoteen ääressä, ikäänkuin olisivat halunneet niiden avulla houkutella sairasta nopeammin takaisin elämään.
Kauheina myrskypäivinä oli amsterdamilaisen kipparin Jan Poulusin laiva de Kasper en George Porkkalan luona joutunut suomalaisia kallioita vasten. Miehistö pelastui suurella vaivalla, mutta hylky on kiinni pohjassa ja lankkulasti meressä. Erään danzigilaisen kipparin laiva de Ridder, joka tuli Pietarista, oli sekin murskautunut karien ja kuohujen keskellä, mutta miehistö pelastunut. Gagneurin miehistöstä ei vielä ole kuulunut mitään. Ovathan miehet voineet mennä hätäsatamaan. Ja ilmestyivät suotuisalla tuulella kaupungin rantaan!
Eräänä päivänä lähetettiin noutamaan pappia Stockhusiin Dåhmanin lesken murhaajan luo, joka oli kuolemaisillaan. Ja ajatella: mies tunnusti, ettei hän ollutkaan syyllinen! Hän oli Tukholmassa katsellut kenraalien mestaamista ja pyörtynyt. Ja siitä toinnuttuaan häntä oli ruvennut vaivaamaan ajatus, että hänetkin täytyy mestata. Hän oli lähtenyt Suomeen hakemaan työtä, tai pääasiallisesti päästäkseen irti kauheasta ajatuksestaan. Mutta se oli vaivannut häntä entistä kauheammin. Ja hän oli nyt ruvennut etsimään rikosta, jonka nojalla hänet voitaisiin tuomita. Aivan sattumalta hän oli kuullut, että Helsingissä etsittiin erästä murhaajaa ja ilmoittanut olevansa tämä.
Fiffi Edelman ja hänen sulhasensa olivat nyt vihityt. Fiffi oli ollut oikein kaunis mustassa hameessaan. Kruunua hänellä ei ollut. Bettikin kuuluu jo rauhoittuneen ja käsittäneen, että pienelle Kaal-Gustalle on edullista saada isä.
Pommerien pojat ovat palanneet sodasta. Ja vanhimmalta on jalka poikki, mutta hän pääsee liikkumaan sauvojen varassa. Ja vanhukset asettuvat jälleen Helsinkiin. Ja he ovat niin ihmeen iloisia ja tyytyväisiä.
Oli ollut kauhea tappelu Helsingin Leijonien ja Ruutanoiden kesken. He kokoontuivat ranta-aittojen takana ja aseina olivat seipäät ja halot. Ruutanoita oli paljon enemmän kuin Leijonia, mutta Leijonat tappelivat urhoollisemmin. Ties miten olisi käynytkään. Nille Burtz joka tapauksessa makasi pyörtyneenä rannalla ja Kustaa Wetter ja Selin, jota — Seliniä nimittäin — Leijonat kutsuivat ylijuoksijaksi ja jota he erikoisesti vihasivat, tappelivat sellaisen kiihkon vallassa, että putosivat mereen. Kyreen ja maistraatin rengit saapuivat juuri oikeaan aikaan. Kustaa on nyt sairaana, vesi oli nimittäin kylmää ja he joutuivat olemaan siinä aika kauan.
Ja »Usko ja Toivo»-laiva on sekin taas tullut. Suola on kuitenkin kovin mustaa ja rumaa ja maksaa kuusi styfveriä kappa.
Puodissa tuntuu kauppa käyvän hyvin. Iiski on ollut Antreksen apuna. Antres ei pidä siitä, mutta Iiski väittää tarpeelliseksi, että hän on mukana kunnes isäntä paranee. Ei ole ensinkään vielä pantu esille niitä hienoja, kalliita tavaroita, jotka isäntä toi ulkomailta. Mutta ehkä niitä pian tarvitaan.
Nythän on maalla uusi kuningas ja varmaan tulee kaupunkiin juhlia. Adolph Fredrik on hänen nimensä. Maaherra oli itse läsnä tämänpäiväisessä istunnossa ja raatiherrat tekivät uskollisuudenvalan. Uusi kuningas kuuluu olevan hyvin iloinen ja kaunis. Ja Forstén oli kirjoittanut, että kuningas Adolph Fredrik aikoo tulla Helsinkiin. Hän tahtoo näet itse katsoa, soveltuvatko meidän Susisaaret sitä suurta linnaa varten, joka aiotaan rakentaa ryssää vastaan. Silloinkos tulee pitoja ja juhlia ja kaikki kauniit kankaat joutuvat hyvään tarpeeseen.
Uutisen uudesta kuninkaasta kertoi Hedulla eräänä lauantaiaamuna istuessaan sisarensa kanssa solmimassa kynttilänsydämiä kynttiläntekoa varten, joka työ oli suoritettava ennen joulua. Koko kaupunki valmistui ottamaan vastaan juhlaa ja joka kodissa solmittiin kynttilänsydämiä, jollei jo oltu päästy niin pitkälle, että oli valettu itse kynttilät.
Provianttimestari Weckströmiä saivat Suthoffin tyttäret kiittää siitä, että saattoivat suorittaa tämän tärkeän työn. Weckström oli, palatessaan matkoiltaan ylämaassa, tuonut heidän pihamaalleen suuren haarapussin, jonka toisessa päässä oli ollut talia, toisessa ruokatavaraa. Kaikki oli tervetullutta, mutta varsinkin tali. Oli isän sairauden aikana ollut vaikeaa tulla toimeen naurisöljytuikulla ja ennen kaikkea saattoivat sisarukset nyt kirkkoa varten valmistaa ne kolme suurta haarakynttilää, jotka rikkaan kauppamiehen talosta aina jouluksi oli toimitettu kirkkoon: yksi kutakin juhlaa, joulua, uuttavuotta ja loppiaista varten. Talinsaanti oli tiukalla ja Hedvig Ulrika oli kohteliaasti kiittänyt Weckströmiä ja kysynyt tavaroiden hintaa.
Weckström oli vastannut haluavansa antaa tuomiset lahjaksi ja sanonut pahastuvansa, jollei niitä oteta vastaan.
Niinpä Suthoffin tyttäret nyt solmivat kynttilänsydämiä ja saattoivat muistella mitä oli tapahtunut. Kummallisia oli tapahtunut. Työ oli sellaista, että sitä saattoi tehdä pimeämmälläkin, sytyttämättä pärettä.
Tottuneena puhelemaan isälle saamatta merkkiä siitä, kuuliko hän ja ymmärsikö hän, tytär nyt huomasi hänen liikahtavan ja keskeytti nopeasti kertomuksensa.
Isä oli avannut silmänsä ja Hedulla näki, että hän oli tajuissaan. Ja hän katsoi tyttäreensä sillä tavalla, että tämä nopeasti kutsui Anna Kristinaa, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä hyvin tärkeä asia, jonka isä tahtoi ilmoittaa ja joka Anna Kristinankin täytyi saada kuulla.
Isä ei kuitenkaan puhunut mitään. Kun Anna Kristina tuli, olivat hänen silmäluomensa jo painuneet alas, sulkien koko sen oudon maailman, missä hän nykyjään eli.
Mitä oli tulossa: elämä vaiko kuolema? Merkitsikö isän pitkä selkeä katse, että hän tästä puoleen alkaa parantua?