[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFjPRsetMQNstuwhmDlYfFrK1C-kEf259fGU18NJGJsk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3581,"Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta","Nordman, Petrus",1858,1923,"3581-nordman-petrus-historiallisia-kuvauksia-hataajoilta-ja-vainovuosilta","3581__Nordman_Petrus__Historiallisia_kuvauksia_hätäajoilta_ja_vainovuosilta",null,"novelli",[],[],"fi",1890,27070,176407,false,76697,[22,23,24],"Historical fiction","Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta\" by Petrus Nordmann is a collection of historical sketches written in the late 19th century. It portrays Finland’s ordeals during famine, war, and plague around the turn of the 18th century, focusing on everyday people rather than great leaders. The scenes follow townsfolk, clergy, soldiers, and sailors—such as the conscientious magistrate Jabel, the fisherman Kustaa Örn, the blunt chaplain Simo Starck, and his soldier-bound son Gideon Gabriel—as they struggle to endure and act with dignity amid scarcity and fear.  The opening of the collection frames the project with an old 1694 hymnbook whose owner’s marginal notes briefly trace a life of campaigns, plague, wounds, captivity, and return, setting a tone of humble witness to hard times. It then moves to Helsinki at the turn of 1695, where a wintry tavern gathering reveals hunger, civic strain, and rough humor as Jabel, raatimies Reimers, craftsmen, and a ruined former scholar quarrel over blame, charity, and survival. Next, in 1697, famine grips the city: Jabel keeps watch for a promised relief ship, desperate beggars plead in the streets, and a fisherman couple bringing fish is mobbed before the community rallies to tow a becalmed grain ship to shore and kneel in thanks. Finally, in Turku, a comic yet telling visit from chaplain Starck to a professor ends with the decision that Starck’s son Gideon will leave his faltering studies and join the cavalry, underscoring how war draws in even the reluctant and unprepared. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hannikainen, P. J.",126,"Historiallinen novellikokoelma sisältää kertomuksia Suomen menneisyyden vaikeista ajoista, kuten sodista, rutosta ja suurista nälkävuosista. Kertomukset ulottuvat 1500-luvun lopulta isonvihan ja myöhempien vainovuosien dramaattisiin tapahtumiin.","P. Nordmanin 'Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3581. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA\n\nKirj.\n\nP. Nordman\n\n\nSuomentanut\n\nP. J. Hannikainen\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummeruksen kustantama,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n   I. Vanha virsikirja.\n  II. Takkavalkean ääressä Antero Viininlaskijan luona.\n III. Miksi ei laiva tule.\n  IV. Gideon Gabriel jättää Alma mater'in.\n   V. Venäläiset hyökkäävät Porvooseen.\n  VI. Hirmurutto.\n VII. Pieni päivänpilkahdus.\nVIII. Kuninkaan käsky.\n  IX. Hautaus Röysön suolla.\n   X. Suuri tappelu.\n  XI. Kuulumisia vitsauksen maasta.\n XII. Toverukset Torbasov & Ljukin.\nXIII. Stefan Löfvingin päiväkirjasta.\n XIV. Karhun pesä.\n  XV. Kotiinpäin.\n XVI. Elokuun 30:s päivä.\n\n\n\n\nI. VANHA VIRSIKIRJA.\n\n(Johdanto).\n\n\nRakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt\nkäsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia\nnahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt\nDuodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein\narmollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä\nToukokuuta v. 1593.\n\nMitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan\nkertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut\nperintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana\nsodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.\n\nOvatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko\ntuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi!\nSurun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo\nselkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.\n\nNiin niin, ajat pakenevat, ja suku sukunsa perästä vaeltaa menojansa!\n\nMitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä\nvihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne\nmakaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet\naikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne\nkaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.\n\nJa me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei\nmeillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän\nelämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan,\nja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me\ntulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me\nsynnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme,\nkidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin\nmeitä varten.\n\nMitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen,\nettä historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja\njoistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän\npahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat\nsäilyneet jälkimaailmalle.\n\nMutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin\njättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme,\neivät meidän mielenkiintoamme saavuta.\n\nEttä tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä\nvähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.\n\nVirsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden\nedelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat\ntiedot elämänvaiheistansa:\n\n 1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain\n tämän kirjan äitiltäni.\n\n 1700 junij 19 lähti puolet Wiipurin jalkaväkirykmenttiä sotaan Wiroon.\n\n — julij 8 ensimmäinen partioretki vihollista vastaan.\n\n — novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink.\n Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.\n\n — decembris 2 Riigan linnoitukseen.\n\n 1706 aug. 10 sain Luutnantin toimen.\n\n 1710 raivosi ankara Rutto.\n\n — februarius 15 rupesi moskovalainen piirittämään.\n\n — junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti\n ammutuksi ja raadelluksi.\n\n — julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta,\n vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.\n\n 1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo\n nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach.\n Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.\n\n 1721 rauhan sanotaan vihdoin tulleen.\n\n 1722 aloin viimein matkustaa kotiin Suomeen takaisin.\n\n 1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä\n kaupalla.\n\n 1725 Ei mitään tilaa enää, jää hyvästi Poikani!\n\nNäin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä\nihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät\nnurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja\n«Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:\n\n «Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna\n meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka\n kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä\n olet meidän isämme ja vapahtajamme.«\n\nVanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt\nkirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on\nkärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.\n\nSinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat\nkaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden\ntuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina,\novat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata\nkoruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat,\nloimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat,\nkuteet.\n\n\n\n\nII. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ANTERO VIININLASKIJAN LUONA.\n\n\nUudenvuoden aikaan 1695. Hämärtää alkoi. Raatimies Heikki Jabelin\ntalosta Pitkänkadun varrella Helsingissä ei vielä kumminkaan\npilkuttanut mitään valoa lyijypuitteisten lasiruutujen lävitse. Isäntä\noli kuitenkin kotona ja täydessä työssä kirjoituspöydän ääressä.\nKankealla kädellä piirteli 68-vuotias ukko rivin toisensa perästä\nvaaleansiniselle paperiarkille, samalla kuin hän vaivaloisesti koki\nnähdä ja tuontuostakin kohensi sarvisankasia silmälasiansa.\n\nHitaasti edistyi työ. Pyrylumi tarttui ruutujen kehyksiin, ja yhä\nmustempana kuvastui sängyn korkean karmin varjo harmaiksi kuluneille\nlattiapalkeille. Nurkkakaappia punakukkaisille kaksoisovineen ja\nsiniseksi maalattua vetokirstua tuskin enää saattoi silmä selittää!\n\n— Ei, totta tosiaan enää pääse pitemmälle, puhkui raatimies ja\npyyhkäsi takinhihalla hikeä otsaltansa. — Maaherra saa kun saakin\nodottaa huomiseen kirjoitustani. Eipä se taida juuri kovin tervetullut\nollakkaan, vaan eihän pahaa kukaan liian kauvan odota.\n\n— Ettekö, isä rakas, tahtoisi että toisin tänne kynttilän? Meillä on\nvielä kolme kokonaista talikynttilää ja yksi vahakääryn pätkä, sanoi\nsamassa Jabelin 21-vuotias tytär, joka kammariin tullessaan oli kuullut\nisänsä sanat.\n\n— Kaikkia vielä, lapseni, kynttilää ei minun talossani turhan vuoksi\nsytytetä; senhän tietänet vanhastaan. Kun meidän Herramme suopi tähän\naikaan vuotta niin paljon pimeätä ja herrat Tukholmassa antavat\nkuninkaalliselle raatimiehelle vaan 75 taaleria vuosipalkkaa, mutta ei\nmitään kynttilärahoja, niin saapi virkatyöni täksi päivää päättyä.\n\nVarovalla kädellä otti raatimies sitten mustaksi silatusta\ndantsigilaisesta lippaasta ruskean hietarasian ja päästi aimo\nhietasateen paperille. Muste imeytyi ahnaasti kuiviin jyväsiin ja\nviimeiset rivit muodostuivat korkeaksi mustaksi kohokirjoitukseksi.\nSittenkuin kaikki paperit oli asian omaisesti lykätty pöytälaatikkoon,\nsulkakynä pyyhitty kainalokuoppaan ja lipas suljettu, kääntyi raatimies\ntyttärensä puoleen kysymyksellä:\n\n— No, mitäpä uutta kuuluu teidän taloon, Elisabet? En ole tavannut\nmiestäsi sittenkuin eilisiltana, kun pikimmältään käväsin hänen\nluonansa. Oluen kauppa viinilässä — viinittömässä — käy kaiketi\nniukanlaisesti?\n\n— Totta sanotte, isä! Minä pyysin Anterolta tänään kahta taaleria\nkuuteen kyynärään kangasta uutta kamlottihametta varten, mutta hän\nsanoi siihen nyrpeästi «ei«, vaikka olemme vasta puoli vuotta olleet\nnaimisissa!\n\nRaatimies nyökäytti päätänsä, ja tytär jatkoi:\n\n— Näittekö, isä, että raatimies Torsten Burgman'in vaimolla kirkossa\nviime pyhänä oli uusi sininen sarssihame mustine agramaanineen ja\npäässä ruskea samettimyssy värjättyine näädänhäntineen?\n\n— Turhuutta, tyttöseni, turhuutta kaikki; ei ole ajateltava semmoisia\nylellisyyksiä, kun puoli maata näkee nälkää. Sinun kunnianarvoinen\nmiehesi tulee vielä vallan hyvin toimeen — kas niin, elä keskeytä\nminua, sitä en kärsi —, mutta niin kauvan kuin hän veisteli kuvia, ei\nollut kehumisen varaa. Luulenpa, että tuo meidän nykyisen armollisen\nkuninkaamme kipsikuva tuolla kaapin päällä taisi jäädä hänen\nviimeiseksi mestariteokseksensa.\n\n— Elä sano niin, isä. Minun on ollut aina suuri huvi nähdä kuinka hänen\nketterät kätensä vatkasivat harmaata savea ja muodostelivat ihmisen\nkuvia. Mutta sen taitoammattinsa on hän nyt — Jumala paratkoon — saanut\nheittää, sittenkuin ovela Mikkeli Mangolt on päässyt kaupunkimme\nporvariksi ja alkanut tyrkytellä sinikirjavia naamakuviansa, lisäsi hän\nhuoaten. Minä toivoisin — — —\n\nHän pysähtyi kesken puhettaan, sillä ulkoa porstuasta kuului kovaa\njalan töminää ja tuota pikaa astui sisään vanha tuttava, nuori reipas\nraatimies Jaakko Reimers.\n\n— Jumalan rauhaa tänne — lausui vieras nyökäten ja pieksäen lumista\nlammasnahkalakkiansa saappaanvarsiinsa. Poikkesin tänne teille, Jabel,\nkysymään eikö pyryilma ole herättänyt teissä halua juomaan haarikan\nkuohuvaa olutta vävypoikanne Klinck'in luona.\n\n— Kiitos vaan ja paina puuta, virkkoi isäntä ystävällisesti ja antoi\nnuorelle virkaveljellensä aimo kädenlyönnin. Mitä uutta kuuluu\nkaupunginlahden puolelta?\n\nReimers istahti vetokirstulle nurkkaan ja nojausi vasten sileäksi\npiiluttua hirsiseinää.\n\n— Huonot ajat, isä raatimies, huonot ajat eivät tuo hyviä sanomia, sen\ntiedätte itse. Meidän kaupunki on sitäpaitsi niin pieni, että ontuvakin\nvoi juosta, sen ympäri neljännestunnissa. Mitäs kaupunginlahden\npuolella voisi tapahtua, joka ei viidessä minuutissa olisi tietona\nSuolla, ja jos joku niistää nenäänsä Laivasillan tienoilla, niin kaikuu\nse Espoontullilla. Niin, sellaista se on meidän kaupungissa! — Reimers\nsylkäsi lattiaa pitkin.\n\nToimellinen vanha raatimies rypisti otsaansa, ja vielä syvemmäksi\nkävivät rypyt, kun Elisabet pirtistä toi talikynttilän ja asetti\ntinajalan ja kynttiläniistimen pöydälle isänsä lähettyville.\n\nKynttilän valossa saattoi nyt nähdä miten yksinkertaista pienen kamarin\nsisustus oli. Huonekalustona oli pöytä, kokoonsysättävä sänky, kaappi,\nnahkatyynyinen keinutuoli ja kaksi korkeata puujakkaraa. Toisella\nlyhemmällä seinällä riippui lasittomassa kehyksessä pieni Kaarlo\nXI:n ja hänen puolisonsa, vuonna 1693 kuolleen Ulriikka Eleonooran\nkuva. Pienoisella laudakkeella sen alla seisoi vanha lasilyhti kahden\ntinapikarin välillä, sekä vähäinen tammilipas ilman lukkoa. Ei\nmitään uutimia, mattoja tai pöytäliinoja ollut nähtävänä. Kankaasta\nvalmistettua ei näkynyt muuta kuin sänkyä peittävän lammasnahkavällyn\nharmaa sarkapäällinen.\n\n— Huonot ajat, toisti Jabel konemaisesti ja veti syvästä takintaskusta\nnuuskarasian, jonka hän ojensi Reimersille.\n\n— Olkoon menneeksi, virkkoi tämä hymyillen. Raatimies Jabelpa se onkin\nainoa, jolla vielä on lahtonen tätä siunattua nuuska-tupakkaa, josta\nminä nyt sanon hälle suuret kiitokset.\n\nHän painoi hyppysensä syvälle rasiaan ja veti sitten täyden annoksen\npörhistettyihin sieramiinsa. Kun temppu oli tehty ja yrittelevä\naivastus oli rauennut siksensä, lausui Reimers huolettomasti:\n\n— Eilen sain kirjeen lankomieheltäni Hämeenlinnasta. Hän kirjoittaa,\nettä se vähäinen tilkku on tulvillaan nälkäisiä kerjäläisiä ja\nmaankulkijoita, jotka kaikki pyrkivät rannikkoa kohti. Soisin heidän\nkaatuvan matkalle; eihän täällä kuitenkaan kukaan voi auttaa niin\nsuuria laumoja. Kaupungin viranomaiset saavat vaan vaivaa niiden\nhautaansaattamisesta, ja haudankaivaja vaatii lisäpalkkiota niin\nsuurista haudoista.\n\n— Te puhutte kehnosti, Reimers, keskeytti häntä vanhus silminnähtävästi\nsuuttuneena. Minä voin Jumalan ja sieluni autuuden nimessä vakuuttaa\netteivät kaikki Helsingin porvarit vielä ole niin rutiköyhiä, joskohta\nmonella saattaakin olla niukalti leipää. Torsten Burgman'illa\nkuuluu vielä olevan varastoaitassaan 16 tynnöriä ruista ja puoli\nkolmannestynnöriä ohraa.\n\n— Niinpä niin, kaupungin kirjoissa olevista 775 hengestä on tähän\nsaakka vasta 8 kuollut nälkään, sen minäkin tiedän, mutta muista\non vähintään 200 jotakuinkin laihaa. Itse söin kyllä vadillisen\nohrajauhovelliä päivälliseksi, vaan lieneepä tällä paikkakunnalla\nkaiketi sellaisiakin, joilla ei ollut muuta kuin vetää nälkävyötä\ntiukemmalle.\n\n— Hätä kyllä voi meidätkin saavuttaa!\n\n— Mahdollista, mutta minut se tapaa parantumattomana vanhanapoikana ja\nteidät, Jabel, yksinäisenä leskimiehenä. Ei jää kumpaiseltakaan vaimoa\nsuremaan. — Reimers nauroi ja katsoi Elisabetiin, joka punastuen loi\nsilmänsä alas hyljätyn kosijan edessä. — Hän lisäsi: Antero Klinck voi\nkyllä pitää huolen soreasta vaimostaan, ja ellei voi, niin kuka käski\nhänen naimaan niin väleen:\n\nJabel teki väistävän liikkeen kädellään, kun hänen tyttärensä puhkesi\nsanomaan:\n\n— Arkenholtz kertoi eilen että eräs hyvinuskottu kaupungin raatimies\noli nähty tähystäjän tavoin vaeltamassa pitkin Merikatua, ja se\nharvinais-kapine, jota hän tähysteli, oli Martta Gyntherfors,\ntiemmäkin. Hohhoo!\n\n— Se veijari! huudahti Reimers, hypähtäen seisoalleen. Juhanan virkana\non pitää pöytäkirjaa raastuvassa, mutta hän näkyy pitävän pöytäkirjaa\nmyöskin kaupungin naisväen juorutuvassa. Kyllä minä hänet opetan. Mutta\nlähtekäämme, Jabel, minä en tahdo vaihtaa sen enempää sanoja tyttäresi\nkanssa, ja Arkenholtzin täytyy huomenna purra poikki parjaajakielensä.\n\nNähtävästi varsin hyvillään alkavan riidan pikaisesta loppumisesta\nkiiruhti Jabel vetämään jalkaansa pitkävartisia rasvanahkasaappaitaan\nja pukemaan päällensä lyhyen sudennahkavuorisen takin. Sitten sammutti\nhän varovasti niistimellä kynttilän, ja pilkkosen pimeässä hapuilivat\nmolemmat raatimiehet ulos pihalle. Heidän piti nyt kääntää kulkunsa\nAntero Klinck'in kapakkaa kohden. Elisabet rouva jäi vielä auttamaan\nisänsä palvelijaa pienen rällikankaan laittamisessa kuntoon.\n\nUlkona ei vielä ollut kovin pimeä, sillä maa oli valkoinen. Isoja\nmärkiä lumenhiutaleita putoili runsaasti maahan molempien vaeltajien\ntallustaessa Pitkääkatua eli, niinkuin sitä myös sanottiin,\nKuninkaankatua myöten. Sitten poikkesivat he oikeaan torille päin.\n\nAikamoisia kinoksia, joita ei lumireki pitkiin aikoihin ollut\nhäirinnyt, oli ahtautunut kirkon ja hautausmaan aitausta vasten.\nVirkkamatta sanaakaan toisilleen kulkivat miehet kaupungintalon ohitse\nja tulivat kierolle Hämeenkadulle, joka kääntyi pohjoiseen päin, siihen\nsuuntaan niissä nykyinen Estnääsinkatu sijaitsee.\n\nVähäiset puurakennukset pääty kadulle päin näyttivät aivankuin\nlyyhistyvän turvekatoille kasaantuneen lumen painosta. Kiiniruuvatut\nikkunanluukut ja autiot kujaset tekivät vanhaan Jabeliin synkän\nvaikutuksen. Syntyneenä ja kasvaneena Helsingissä oli hän kyllä monet\nkerrat astunut näitä umpeentuiskunneita polkuja, vaan nyt tuntui mieli\napealta. Hän ajatteli ettei elävitten ja kuolleitten kaupungilla,\njotka olivat näin vierettäin, enää ollut mitään näkyviä rajoja. Sama\nkamala äänettömyys vallitsi molemmilla puolilla kirkkomaan veräjää.\nLumi putoili yhtä tasaisena ja yhtä raskaana hautakumpujen ja\nasuntorakennusten päälle.\n\nKuljettuaan vielä parisen minuuttia, poikkesivat miehet ahtaalle\nsolalle ja olivat nyt Suolla, nykyisessä Kruununhaassa.\n\n— Tänne vievä polku näkyy olevan hyväksi tallattu, mutisi Reimers.\nTänne on monet jalat kulkeneet ennen meitä, Jabel, tänne lankonne\nluokse. Vanhus ei vastannut, mennä köpitti hän vaan porstuan läpi\nkapakkahuoneeseen. Niinkohta kuin loimottava koivupuinen takkavalkea\noli valaissut tulijain kasvoja, tervehti kapakkaväki miehiä\niloisesti soristen. Antero Klinck'in luona olivat pormestari ja\nraati vakituisvieraita. Ei mitään esittelyjä tullut kysymykseen.\nNuorin kaupungin neljästä raatimiehestä, Antero Gyntherfors, kiiruhti\ntarjoamaan vanhimmalle, Jabelille, paikkaansa suuren neliskulmaisen\nlaskupöydän ääressä, ja Reimersin viittauksesta kantoi Antero Klinck\nesille kaksi savihaarikkaa kuohuvaa olutta.\n\n— Kun me tulimme tänne oli ilma joltinenkin, virkkoi Gyntherfors ja\naukasi yhden tinanapin verkanutustansa, mutta te tuotte meille pyryn.\n\n— Siitä saakka kun söin päivällistä, kello 11 — Jabel joi haarikkansa\npuoliväliin — on pyrynnyt ja myrynnyt, vaan te olette tainneet istua\ntäällä kohtalaisen kauvan. Raatimies heitti silmäyksen pöytänaapuriensa\npunalta hohtaviin poskiin.\n\n— Paahtava takkavalkea tekee kuolleetkin punakoiksi, huomautti\npitkäveteisesti muuan köyhästi puettu 30-vuotias mies, joka kalpeana ja\nlaihana istui pää käsivarren nojassa.\n\n— Oikein, pääsälli, puollusta vaan vieraitani! Jabel isä on aina ajan\npuutteessa. Ja Antero Klinck täytti hänen haarikkansa kolmannekselleen.\n— Paljo on aikaa kulunut, vaan paljo on vielä kulumattakin.\n\n— Tuomiopäiväänkö?\n\n— Ei, vaan kello 9:ään, jolloin kaupungin hyvinymmärtäväisten\nviranomaisten määräyksen mukaan kaikki oluttuvat ja anniskelut ovat\nsuljettavat.\n\n— Kuka tahtoo tarjota Kustaa Adolf Junnelinille, ent. civis\nacademicus Aboensikselle [Turkulaiselle ylioppilaalle], ent.\npääsällille viburgensikselle ja nyk. herra tyhjäntoimittajalle\nHelsingforsiensikselle, piipullisen tupakkaa, virkkoi äsköinen laiha ja\nloi kysyvän silmäyksen pöytäseuraan.\n\nJabel, joka hiljakseen puheli Reimersin kanssa, ei pannut mitään\nhuomiota viimeiseen lausuntoon, mutta suutarivanhin Hannu Plåman\nojensi mestarisällille tupakkakukkaronsa. Tämä täytti rikkinäisen\nsavipiippunsa tupakalla, otti pesästä tulisen hiilen ja alkoi, niinkuin\nsiihen aikaan sanottiin, juoda savua. Tuskin oli hän kuitenkaan paria\nkertaa täyttänyt keuhkonsa, ennenkuin hän antoi hehkun sammua ja\nunohtui istumaan silmät tuijottaen nokisiin laipiohirsiin.\n\n— Nyt on runoilija lentänyt korkeampiin ilmakerroksiin, lausui muuan\nlihava porvari, jolla oli ruskea, kuluneella samettivuorilla sisustettu\nverkakauhtana yllä, — mutta uskokaa pois, hän ropsahtaa sieltä kyllä\nkohta alas kuin lammasnahkainen tupakkakukkaro.\n\n— No no, antaa hänen olla, virkkoi sinisilmäinen naamailija Mikkeli\nMangolt kärsimättömästi. Sen joutavan opillaan-ylvästelystä olen jo\nsaanut kyllikseni. Kurja mikä onkin, on hän kumminkin niin kopea\nApollostaan, että minua oikein harmittaa. — Me keskustelimme, raatimies\nJabel, juuri kun te astuitte sisään, maasta ja kansasta, nälästä ja\nhädästä, huolesta ja kuolosta.\n\n— Mangolt — lisäsi Antero Klinck — koetti osoittaa, että Jumala\nrankaisee maata hallituksen tähden. Mitä te tuon saksalaisen mokomista\npuheista arvelette?\n\n— Äh, se on vaan _hänen_ ajatuksensa; hän on kuullut historian vanhasta\nKustaa kuninkaasta, joka heitti saksalaiset niskoiltamme, vaikka\nmuutamia niiden viivähtyneitä jälkeläisiä on jäänyt tänne, meille\nsynnynnäisille suomalaisille porvareille suureksi haitaksi ja varsin\nvähäiseksi iloksi, sanoi Hannu Plåman.\n\n— Sanotko niin, — puuttui Reimers kiivaasti puheeseen, — no tiedä\nsitten, että minullakin on saksalaista verta suonissani, enkä minä sitä\npaitsi tunne olevani hidas, jos siksi tulee, näyttämään suurisuiselle\nsuomalaiselle ammattivanhimmalle, mistä on viisi hirttä poikki.\n\n— Varovasti, varovasti, hyvät ystävät, varoitteli Antero Klinck ja\ntaputteli Reimersiä tyynnyttävästi olkapäälle. Joka hieroo riitaa\nlähimäisensä kanssa, ei saa enää olutta!\n\n— Se tulee sinulle _vahingoksi_, Antero, ja minun vatsalleni\nterveydeksi, kuului ärtyinen vastaus. Sinun samakka ohrajuomasi ei\nensinkään ole mitään rehellistä suomalaista olutta. Oikea laji on\nsemmoista että siitä osa valuu mahaan, toinen lentää päähän ja kolmas\njää uimaan pöydälle, että kärpäsetkin saavat kunniallisen humalan.\n\n— Mutta Junnelin, joka on kirjanoppinut ja akadeemikus — virkkoi\nkapakanisäntä vastineeksi — on usein kaveerannut, että se on juuri\njustiin samaa laatua olutta, jota kuningas Juhana vainaja Suomesta\ntilasi Tukholman linnaan. Ja se kelpasi, tiemmäkin!\n\n— Sinä juotat pääsällin täyteen ja hän valehtelee sinut täyteen! Se\nmenee vastakkain, Antero!\n\n— Minun ajatukseni on — sanoi Jabel, välittämättä toisten kinastelusta,\nettä ellei meidän armollinen hallituksemme ensi avovedellä lähetä tänne\nsataa laivanlastia viljaa, menee Suomi perikatoon. Tuhansia tiloja on\njo autiona — — —\n\nVoimakas tärähdys saattoi raatimiehen äkkiä vaikenemaan. Pääsälli oli\npaiskannut olutkannunsa pöytään ja noussut seisoalleen. Nyt puhui hän\nikkunaan päin katsellen.\n\n— Te olette paatuneita, te yksinkertaiset raatimiehet ja porvarit\ntässä kelpo kaupungissa. Te ajattelette vaan tätä kuluvaa hetkeä, joka\nparaillaan on käsillä ja sitä epätietoista, joka ehkä tuleva on. Viisas\nkatsoo taaksepäin; ainoastaan historian lehdiltä voipi saada valistusta\nja oikeata tietoa.\n\nTahdotteko kuulla, te pikkuraakalaiset, minun eleegistä riemuhymniäni\nKustaa Aadolf suuresta? — Emme, emme, kuului useita ääniä vastaan. No,\nolkaa kuulematta sitte, ei olekkaan sanottu, että jokainen joka kuulee,\nmyöskin ymmärtää hengen sisällystä, mutta sen minä sanon teille, te\nBakkus-veikot ja triumfeeraajat, _hän_ oli kuningas verraton. Hän\nkävi sotaa niin että keisari ja paavi ällistyivät, ja hän teki sillä\noivaa hyötyä. Kaksikymmentä tuhatta soturia lähetti hän kunniakkaissa\ntaisteluissa ijankaikkisuuteen. Huomatkaa sanani! Ne lähetettiin sinne\nlihavina ja punaposkisina, suurina ja väkevinä. Sitä minä sanon onneksi!\n\nOi, mikä ihana loppu elämälle, kuolla vatsa täynnä, täynnä paistia ja\nvalkoista leipää ja viiniä. Mitä nyt tapahtuu Suomessa? Joo, ihmiset\nkuolevat niin hävyttömän laihoina, että madot haudassa itkevät ja\nnäkevät nälkää ja kuluttavat torahampaansa pilalle kovia luunikamia\nhalutessaan. Luuletteko että yksikään ainoa heistä tahtoisi aterioida\nminua? — Hän nauroi hurjasti ja repi auki rikkinäisen paitansa, jonka\nsisäpuolelta kylkiluut kaarina paistoivat.\n\nHyi sellaista surkeutta! Hyi minua itseäni! — Nyt tuntuu kuin olisin\nminäkin laiha, jäätynyt hauki, mutta kumminkin voin huutaa: eläköön\nsota, joka siivolla tavalla tekee lopun ihmisistä ja elukoista! Eläköön\nKustaa Aadolf ja eläköön sisarenpoika Kaarle Kustaa myös! Hän oli\ntosin musta kuin tattarilainen, mutta hän kuoli lihavana; hän antoi\nisällenikin viran, vaan mitä on hänen seuraajansa, yhdestoista Kaarle,\ntehnyt minun civis akadeemikuksen hyväksi — — —\n\nPääsälli vaipui taas kokoon paikalleen, ja toiset, huolimatta vastata\nhänelle, jatkoivat puheluansa.\n\n— Minä lähetän huomenna — jatkoi Jabel — kirjeen maaherralle Tukholmaan\nja pyydän häntä kertomaan vielä kerran Hänen Majesteetilleen meidän\nja maan kamalasta kurjuudesta. Minä pyydän häntä vaikuttamaan siihen\nsuuntaan että koko Ruotsissa ja saksalaisissa maakunnissa kolmen\nsunnuntain kolehti annettaisiin meille avuksi ensi hätään sekä\nsitten joudutettaisiin viljalähetystä. Muuta keinoa ei minulla ollut\nkäytettävänä. Maa tarvitsee paljon, mutta kansa etupäässä elatusta.\n\n— Minkätähden minulle ei tarjota koskaan ruokaa, mutta juomaa vaan,\nmutisi pääsälli itsekseen.\n\nReimers, joka maltittomana oli kuunnellut muiden puhetta ja antanut\nKlinck'in pari kertaa täyttää tyhjän haarikkansa, puhkesi nyt sanomaan:\n\n— Miksi teillä nyt taas on tuo surullinen puheen aine, hyvät herrat ja\nRuotsin miehet; joka päivällä on vaivansa, ja huomispäivän suru kyllä\ntulee huomenna! Nyt istumme kauniisti yhdessä Klinck'in takkavalkean\nlämpimässä — valoa tuo kitupiikki ei raski meille antaa — minkä\nvuoksi lopettaisimme päivän niinkuin olemme sen alkaneet? Maistraatin\nkokouksessa tänä aamuna kello 8 puhuttiin loppumattomiin nälästä ja\nhädästä, ja nyt te veisaatte samaa valitusvirttä myöhään iltaan.\nKaikkien iloisten porvarien malja, vivant! [Eläkööt!]\n\n— Ja kuolleiden malja myös, huudahti pääsälli, ja viuhtasi toisella\nkädellään ilmaan, samalla kuin toisella matkasi olutkannun pöytään niin\nettä se meni halki.\n\nJabel nousi hätäisesti pystyyn, kuiskasi vävypojalleen muutaman sanan\nruuasta Junnelinille, tarttui lakkiinsa ja lähti kiireenvilkkaan kotiin.\n\nArvossa pidetyn vanhuksen lähdettyä syntyi hetkisen nolous, mutta\nsitten pääsi olut ja kielenkäynti vallalle ja puhelu sai taas vauhtia.\nMangolt alkoi ladella mielellään kuultuja juttujansa vaellusvuosiltaan\nSaksassa. Siinä maassa oli hänen kertomuksensa mukaan pelkkiä\nkauniita tyttöjä, ja olut, niin, se oli yli kaiken kiitoksen. Hän\nlopetti kirjavan kuvailunsa asettamalla Plåman'ille seuraavat\nymmärryskysymykset:\n\n— Uskooko oltermanni, että minä olen nähnyt 10,000 ihmistä elävän\nviinissä?\n\n— En hiisi vie uskokkaan!\n\n— No, eikö oltermanni ehkä usko, että minä olen maalannut keisarin\nkuvan viinissä ja saanut kymmenen tukaattia vaivoistani?\n\nHannu Plåman nousi vihastuneena ja lähestyi nyrkki ojona.\n\n— Jos Mangolt tekee minusta pilaa, niin niinä maalaan hänet, en\nviinillä enkä ölfarbella, [ölfarbe = öljyväri; öl saksaksi öljy, vaan\nruotsiksi olut. Tästä syntyvä ruots. sanaleikin ei sukeudu suomeksi],\nniinkuin saksalainen sanoo, vaan voiteella, joka tekee hänet siniseksi\nja punaseksi.\n\nReimers ja Klinck ehättivät väliin, ja pitemmän sovittelun jälkeen oli\nammattivanhin päässyt käsitykseen, että todellisia ihmisiä, vieläpä\nitse Saksan keisari eli Wien'issä [Wien lausutaan Viin] — niinkuin\nMangolt oli sanonut.\n\n— Hei, pääsälli, nouseppa ylös ja laula veisu latinaksi tahi pidä\nponteva puhe rakuunasta, kummistasi, joka kaatui kuningastaistelussa\nLundin luona, tai sama se minkä aineen valitset, kunhan saadaan\nhauskaa, huusi Reimers ja puisteli puhuttelemaansa miestä käsivarresta.\nAntero Klinck, työnnä enemmän puuta pesään, ja täytä pieni saviruukku\nviluiselle runoilijalle; kyllä minä maksan. Täällähän on niin pimeä,\nettä tuskin voi eroittaa istuuko pöydässä ihmisiä vai elukoita!\n\nPääsälli sai taas mitan olutta, joi, yski, nousi jaloilleen, heitti\npilkallisen silmäyksen kokoontuneihin ja alotti puheen.\n\n— Sanottu on: älkäät heittäkö päärlyjä sikojen eteen, ja sentähden\nen puhu jalolla latinankielellä, kun kuuntelijana on profanum vulgus\n[raakaa rahvasta] — — —\n\n— Fanum [fanum vivahtaa ruots. sanaan fan = piru], pisti ruskeatakkinen\nporvari väliin, se kuuluu vähän tutulta — — —\n\n— Vaan puhun ainoastaan teidän omalla kielellänne. Kuulkaasta nyt! Kun\nniinä opiskelin akatemiassa, opin minä kaunopuheisuutta, ja kun minä\nalennuin hansikkamaakarin ammattiin, opin minä kuinka hihnoja nahkasta\nleikataan. Kas, tämä on exordium [johdanto], niinkuin Cicero vainaja\naikoinaan tapasi sanoa senaatissa; nyt seuraa conclusiones [päätelmät].\n\n— Sinulle, Plåman, en sano mitään, sillä sinä et ymmärrä mitään muuta,\nkuin auttavasti suutariammattiasi ja tappelemista, vaan siihen ei\nminulla nyt ole halua. Sinun riitaveljesi Mangolt on vaan mitätön\nnaamakuvain tekijä, mutta hänellä on yksi ansiopuoli, joka muutoin\nei ole hänen, ja se on se, että hänellä on lihava isänmaa, Germania\nantiqua et hodierna [muinoinen ja nykyinen Germania (Saksa)], Niin, ja\nsinä Mangolt, sinä harjoitat kaunotaiteita, mutta et ymmärrä, mitä on\nAristotelis metaphysica [Aristoteleen metafysiikka (= perusolo-oppi)].\nKumarra, mies, kun sen nimen kuulet. Sinä et olisi ollut otollinen\nmaalaamaan sen mestarin saappaitakaan, et edes Ateenan kehnoimman\npaikkasuutarin puolipohjaamiakaan, kaikkein vähimmin hänen jalkaansa\ntahi kättänsä.\n\n— Mästersven ist Meisterschwein [mestarisälli on mestarisika], huudahti\nsaksalainen ilkeästi nauraa kihnittäen.\n\n— Sinä, Antero Klinck, kuvanveistelijä ja viininlaskija viraltasi, olet\ntäyttänyt minulle monta mittaa olutta, siitä sinua kiitän. Mutta Apollo\nja Fidias potkisivat rikki sinun savi-ukkosi ja istuisivat Kartagon\nraunioille itkemään verimatoja, jos näkisivät niiden vielä nousevan\npystyyn. Vaan mennään eteenpäin tekstissä! Gyntherfors, sinä hiljainen\nraatimies, mitä sinulla on oikeastaan tekemistä täällä juorujen\nkaupungissa? Ota kaunis tyttäresi ja matkusta Egyptinmaalle. Asetu\nsiellä sfinksiksi pyramiidien juurelle, rupea filosoofiksi ja vaivu\nikuiseen mietiskelyyn. Sinä eperoit, sillä Reimers irvikoi sinulle.\nNo hyvä, sinua, Reimers, tahdon minä verrata suureen Katiliinaan, ja\nnyt minä kumarran — ei kukaan voi olla liian kohtelias, sanoi akka kun\nnyykisti polviaan sikansa edessä — — —\n\nTuskin oli pääsälli lausunut nuo solvaavat sanat, kun pari seurueesta\nryntäsi ylös paikoiltaan tukkimaan mokoman julkion suuta. Silloin\nkeikahti penkki, jolla he olivat istuneet, ja kolmas mies penkin\ntoisessa päässä kellahti lattialle. Siitäkös kirkunaa ja naurua,\nhälinää ja melua.\n\nKlinckin koettaessa varjella savihaarikoita, työnsi Plåman aimo kimpun\nkatajanoksia tuleen ja korkealle leimusivat liekit pesässä. Reimers\nkoki kiskoa rinnustelevaa pääsälliä pöydälle, ja kuvanveistelijä käytti\ntilaisuutta paiskatakseen kilpailijaansa Mikkeli Mangoltia tyhjällä\nhaarikalla selkään. Olipa nyt totta tosiaan iloa ja melua ahtaassa\nkapakkahuoneessa!\n\nViimein sai Gyntherfors suun vuoron ja huusi voimallisella äänellä:\n\n— Kello on yhdeksän; nyt lähtevät kaikki kunnialliset porvarit kotiin!\n\n— Minäkin julistan rauhan tälle sikopahnalle, mutisi pääsälli\nhieroskellen oluesta läpimärkää hihaansa.\n\nRouva Elisabet, joka samaan liittoon ilmestyi ovelle, kiiruhti valituin\nsanoin vierasten lähtömarssia; ainoastaan Junnelinia kehoitettiin\njäämään, saadakseen Jabelin lausuman toivomuksen mukaan vähän ruokaa.\n\nPikkukaupungin ilot ja itkut eivät sentään vielä siksi päivää siihen\npäättyneet kaikilta Antero Klinckin iltaseuralaisilta. Kun raatimies\nReimers kotimatkalla kulki torin poikki, näki hän kaupunginsihteerin\nJuhana Arkenholtzin tulevan ulos kauppias Torsten Burgman'in pihasta.\nJa huutaen «tässä tulee terveisiä Märtta Gyntherforsilta« ryntäsi hän\nesiin ja antoi virkaveljellensä aimo läimäyksen vasten naamaa. Hyökätty\nei ollut myöhäinen vastaamaan; taistelijat kuppuroitsivat hyvän aikaa\nluminietoksessa ja kiskoivat tukkanuottaa parhaimpansa mukaan. Sitten\nsuostuivat he, raivoisina ja märkinä, kohtaamaan toisiansa oikeuden\nedessä, joka myöskin tapahtui.\n\nHetkinen tämän kohtauksen jälkeen astui raatimies Jabel ulos\npihallensa. Kaikki oli hiljaista. Huolestuneena käveli vanhus\nedestakaisin. Äkkiä pysähtyi hän kuuntelemaan palovartijan tuttua\ntunnuslaulua; Kello on — jo kymmenen lyönyt, jo kymmenen lyönyt!\nLaupias Jumala suojelkoon, tulenvaarasta kaupungin varjelkoon!\n\nJabel katsoi ylös. Lumentulo oli tauonnut. Pilvet alkoivat hajaantua.\nPohjoisella taivaanrannalla näkyi jo leveä sininen juova ja tähtien\ntuiketta.\n\nVanhus huoahti:\n\n— Jumala varjelkoon kaupunkiamme! Nälän polte on vaikeampi sammuttaa\nkuin tuli. Jo huomenna voivat nälkiintyneet kerjäläislaumat olla\ntäällä. Jumala auttakoon silloin meitä köyhiä porvareita!\n\nJa viivästelevin askelin meni hän takaisin porstuaansa sulkien\najattelevaisena oven jälkeensä.\n\n\n\n\nIII. MIKSI EI LAIVA TULE?\n\n(1697).\n\n\nToukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan\nyläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan\nja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille)\npäin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli\nuudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä\npäivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran\nvapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti,\nniinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja\napua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset,\nmuinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen\ntoisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.\n\nKun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä\nlaidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle\nhuipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit\nnenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle\nharmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi\nkatseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen\neteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään\nlounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.\n\nNiin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti\nTukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei\nainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan.\nEttä laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?\n\nEi kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä\nautiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla\npinnalla.\n\nVanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden.\nEpätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa\nkalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä\nsyvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää\nkostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi\nkaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.\n\nRukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi\nvaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon\ntulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo\nKluuvirannalle, astui _direktor cantus_ Barthold Härtz huolestuneen\nnäköisenä häntä vastaan.\n\n«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette\nnähneet laivan?»\n\n«En, hyvä tirehtööri, en vielä, mutta aavistan että se pian lähenee.»\n\n«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen\nniille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä\nparempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan\nei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka\nminun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»\n\n«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja»,\nkeskeytti Jabel lyhyeen.\n\n«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien\nmuiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»\n\n«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän\ntulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka\nkauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»\n\n«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi,\nmutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä\nvaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»\n\nHän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin\nkaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.\n\nMiehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun\nkulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.\n\n«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on\nkiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»\n\n«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu\nkäsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka\njättänyt ketään onnetonta auttamatta.»\n\n«Kuka meitä auttaa?» kuului ääni joukosta.\n\n«Ei kukaan muu kuin paholaiset vatsassani», tokaisi muuan repaleretku.\n\n«Onko armollinen hallitus kerrassaan unohtanut Suomen kansan?»\n\n«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin»,\nulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin\nruuanapu!»\n\n«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen\nalamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»\n\n«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin\npasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas\nMaunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on\nkyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel\nottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut\nluineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»\n\n«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. —\nLähtekääämme, Barthold Härtz!»\n\n«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt,\npaha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»\n\nHän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen\nsamalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui\nhiljakseen:\n\n«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla,\nkun laskettelee runoja keskellä katua.»\n\nJabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan\npääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei\nlaiva tule, miksi, miks'ei — —»\n\nJotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni\npurjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja\nKustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään\nkaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka\noli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin\nhartioilleen kepakon varaan.\n\nMutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun\nAnna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään\nosoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat\nsilmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni\nsammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut\nkova.\n\nMies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä\nnäkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli\nehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat\nkiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan\nkukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen\naikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos,\nollut riittämään asti.\n\nKalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan\njoutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden\nkuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset\ntällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat\nkapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän\nedessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo\nolevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän.\nTullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.\n\nTuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin\npäämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko\nnälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.\n\n«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä\nmies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.\n\n«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä\neikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»\n\n«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi\nmuuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»\n\n«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän\npetäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»\n\n«Ei minulla ole, minä — —»\n\n«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut\nraajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa.\n«Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on\nhänellä hyvät eväät!»\n\nJoukko ahdisti ja monta kättä kurottautui kalastajan nyyttiä kohden.\n\n«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna\nSofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he\novat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille\nvähän kalaa?»\n\n«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja\nsuuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka\nhänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»\n\n«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun\narmottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»\n\nSäikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan\nja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle\nhän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä\nkurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies\nniin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin\nkauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen\nselästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen\nsuustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.\n\n«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua\ntulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä\nsen pitäisi ehtiä tänne.»\n\nTuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi\nsanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva\ntulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat\njoka haaralle levittämään iloista uutista.\n\nSitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in\ntaloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta\njälellä.\n\nHe tekivät sen ja kertoivat tietysti sielläkin uutisen laivasta. — —\n\nAikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai\nsuurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle\nVartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli\nnoin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä\nheikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.\n\nTunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä\nkärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet,\njotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet\nlohdutuspuheittensa koko varaston.\n\nKun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä,\noli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle\nSusisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien\nepätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi\nnälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla\noli jaksettu elää?\n\nRaatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin\nvene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi\nrantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle,\nHeikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen\nmiehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha\nkyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä,\njotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi\noli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon\npäin ja neljäs makasi sairaalassa.\n\nPitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka\noli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja\nsitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti\nja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat\nastumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi\npari.\n\nTaasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät\nkärsimättömyydestä ja pitivät melua.\n\nVihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi\nsoutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää\nvauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä\nhiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin.\nKalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi\nvielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla\ntahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta\neivät kyenneet.\n\nVene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan\nkiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin\nja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin\nvoimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo,\nkomentoon koko joukon yli.\n\n«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun\nluvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla\nja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.\n\nToistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se\nehtinyt laivalle saakka.\n\nSe oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä\nlaivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari\nantoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului\ntaas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene\nkalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan.\nMuutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville\nkäsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.\n\nKun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien\nsusien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi\nkalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä\nkallionrinteellä:\n\n«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa\nkoskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»\n\nSitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan\neteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.\n\nKun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha\nraatimies Jabel lakin päästään ja huusi:\n\n«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme.\nHänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»\n\nJa vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla\nalttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset\nseurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan\naseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.\n\n\n\n\nIV. GIDEON GABRIEL JÄTTÄÄ ALMA MATERIN.\n\n[Alma mater = armas äiti, yliopiston hyväilynäni.]\n\n\nKorkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari\nHalin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa\ntiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa\npenkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän\noli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo\ntäyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi\nhän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja\nmieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi,\nprofessori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua\npyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta\npolveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen\njohtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja\nihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti\nvoidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia\nkaavoja.\n\nNyt ajoi pihaan reki, jossa istui vankkarakenteinen mies aimo turkki\npäällä.\n\n— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä\nmahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään\nsinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä\nniin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen\nnoilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko\naamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on\ntullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin\nhärkä. Minä tulen kohta perässä.\n\nProfessori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun\naikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen\nmuutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa\noleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen\nmarhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle\nsylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen\npuukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.\n\nHetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului\nulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin\nkohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä\nhuudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.\n\nRoteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää\nvalkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori\nkatsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta\nsitkeästä pukimesta.\n\n— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä\nihoa.\n\n— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen,\nkun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee\nkarva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla\nsuojella papinkauhtanaa. Joko käsität?\n\n— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja\nkaulukseen?\n\n— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen\npuvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta\nriippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle\nsinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni\nKurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt\nastukaamme sisään sinun saliisi!\n\nProfessori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja\nasettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.\n\n— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan\nkatseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan\nkirjatelineeeseen.\n\n— Kuinka niin, kirjathan ovat oppineen työkalut ja aseet.\n\n— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä\noktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20\nvuotta.\n\n— Apulaisena, lisäsi professori hymyillen,\n\n— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä\ntiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701\nnimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa\nkirjoissasi?\n\n— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas\nkuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.\n\n— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä\ntiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20\nvuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan,\nvihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis\nvaatii, puristan talonpoikia ja loisia.\n\n— Mitä veli sillä tarkoittaa?\n\n— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että\nkun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai\njuoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa\nhonkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili\nprofessoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että\nkylkiluut rusahtelevat.\n\n— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä\njo, hellitä jo — — —\n\n— Eikös tämä ole puristamista?\n\n— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi\nprofessori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet\nvalinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?\n\n— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi\nkappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii\nlähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä\nniin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me,\nliberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä\nTurussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä\nollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?\n\n— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis\n[opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin\nakatemiassa.\n\n— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin\nsanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.\n\n— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo\nhiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo\nselkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.\n\nHyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla,\nsentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin\nkonsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että\n— niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan\nmuistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?\n\nKappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa\njälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli\nehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi\nkappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:\n\n— Mahtoikohan veli ehkä unohtaa ruuan?\n\n— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen\nnauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?\n\n— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko\nmatkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla\nhevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi.\nSinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on\nkonsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta\nelämästä.\n\n— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos\nhänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän\ntasaantumaan.\n\n— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck,\nvetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?\n\n— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon\ntappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja\neikä ole voinut sitten niitä maksaa.\n\n— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika\non minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän\npanisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä\njärjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja\npoikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:\n\nVaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet\nanastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän\ntoivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni\nluonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen\nlaatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi\nsitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin\nakatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä\nyhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään\nsyytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat\nkirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta\nsiis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä\nmonella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide,\nja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja\ntähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään\nkuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen\nvertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. —\nAurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta\nolisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps\net totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin\nkappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen\njohteiden mukaan!\n\nNuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678,\nmutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi\ntäydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.\n\nKappalainen jatkoi lukemistansa:\n\nPro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja\nmuita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar\nja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa\nlänteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren\nkuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta\nvuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.\n\nProfessori nauroi ja kappalainen hymyili hämillään.\n\nPro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä,\nvesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka\noli todistettava.\n\nPro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit\nJupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja\nMars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa\ntähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet\nvaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt\nOinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla\njanoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää\nminulle 3 taale — — —\n\n— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani —\nhuudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?\n\n— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden]\nvaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen\njärjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan\ntietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo,\nanna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen\ntarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!\n\n— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime\nkirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin.\n— Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt\ntuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?\n\n— Kuolinsoittoa Fredrik herttualle.\n\n— Mikäs pökö se sitten oli, uskallan kysyä?\n\n— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko,\nkaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan\nsoittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.\n\n— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi,\nheittäytyen sohvalle selkäkenoon.\n\n— Miksikä ei? Tuomiokapitulin kiertokirje...\n\n— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt?\nMutta kuinka olikaan ruuan laita?\n\n— Arvelin juuri ehdottaa että tekisimme ensin kävelyretken kirkolle.\n\n— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa\npuhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi\nkappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui\npöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän\nprofessorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —\n\nTunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien\nkätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä;\nja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta\npapinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.\n\n— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin\nvankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja\nkämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen\ntoistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli\ntapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.\n\nSitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti\nsuoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi\nhartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus\npikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun\nläänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut\npaikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi\nniiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa.\nKornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn\nmiehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos\nnyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän\nhuomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa\nlähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen\nhartain halunsa.\n\nNäitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä,\nvaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta,\nvaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon»,\njosta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista,\nvoimakkaampi kuin ensimäinen.\n\nGideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi\nrekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman\npäässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka\nomistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo\nhevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa,\nvarten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut\ntarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä,\nkiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi\nrahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei\nauttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein\nkirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.\n\nHe erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin\nluokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.\n\nSeuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä\nprofessorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat\ntulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo\nStarck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa,\nja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.\n\nTuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle\ntulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita,\njotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä\njäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli\nantanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior\n= vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»\n\nGideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin\nja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.\n\n    Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa,\n    Kapakat, akateemiat jättää hän saa.\n         Sic tempora dura mutantur.\n\n    Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi,\n    Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi.\n         De gustibus non disputamus.\n\n    Hän syöksyvi tuimast' taistelemaan\n    Suurmoskovalaista nyt vastahan vaan.\n         Pro patria dulce est mori.\n\n    Isän Harmo se ratsuns' on moitteheton,\n    Sylen mittainen säilä se vyölläns' on.\n         Per fas et nefas in bello.\n\n    Kun Gideon viuhtoo tuomarimiekkaa,\n    Niin päät vihollisten ne sinkovi hiekkaan.\n         De mortuis nil nisi bene.\n\n    Kyll' Saksenin Aukust' nyt oppia saa\n    Miten tallukat taivaalle keikahtaa.\n         Sic transitqve gloria mundi.\n\n    Ja Ruotsit ne Puolan poikia piinaa\n    Pahemmin kuin teinejä lingva latina.\n         Infandum, regina, jubesqve....\n\n    Sä kuningas Kaarlolle terveiset vie,\n    Ja armotta ryssää kuonohon lyö!\n         Finlandia herosqve vivant!\n\nYlioppilaat hurrasivat, ja Gideon Gabriel istui ylpeänä harmaan\nkonkarinsa selässä tehden kunniaa miekallansa.\n\n— Kiitos kunniasta, jota minulle ansiottani olette osoittaneet, huusi\nhän, ja voikaa hyvin, kunnon toverit! Teidän tähtenne tahdon tapella\nkuin aika mies, murskata kalloja ja valloittaa kaupungit ja kastrat\n(linnat).\n\n— Sic itur ad astra, [ Niin tähtihin noustaan (= saavutetaan kuolematon\nmaine).] huusi senior heiluttaen hattuansa, Harmon lähtiessä täyttä\nneliä kiitämään itää kohti viepää tietä. —\n\nTuntia myöhemmin oli jo pimeä, ja tulliportilla oli taas hiljaista.\nSilloin tuli kaupungista päin kookas mies vetäen tyhjää rekeä. Se oli\nkappalainen Simo Starck, joka nyt asiat Turussa hyvin toimitettuaan\noli kotimatkalla. Hän oli itsepäisesti hylännyt ystävänsä professorin\nehdotuksen vuokrata hevonen; eihän muka ollut kysymyksessä muuta kuin\nparin tunnin jalkamatka talonpoikaistaloon, missä aiottu hevosen osto\noli tehtävä.\n\nSimolla oli paljo tuumailemista, eikä hän sen vuoksi huomannut, kuinka\nhetkistä myöhemmin muutamia hiipiviä olentoja häämötti hänen takanansa.\nÄkkiä kuului voimallinen hurraahuuto. Kuusi väkevää käsivartta\nkahinasi kiini kappalaiseen, väänsi hänet siinä tuokiossa rekeen\nja tarttui aisoihin. Vielä useampia oli työntämässä, ja niin sitä\nmentiin aimo vonkaa iloisessa juoksumarssissa. Mutta ne eivät olleet\nmitään tavallisia taivaltajia ja maankulkureita, vaan Gideon Gabrielin\ntovereita, jotka, kun eivät olleet tavanneet vanhaa kunnian-arvoista\nkappalaista professorin talossa, olivat kiiruhtaneet jälkeen ja\nhyökänneet hänen kimppuunsa kotimatkalla. Se oli Simo Starckin ainoa\nriemuretki maailmassa ja sitä peninkulmaa ei hän unohtanut milloinkaan.\n\n\n\n\nV. VENÄLÄISET HYÖKKÄÄVÄT PORVOOSEEN.\n\n(1708).\n\n\nKun kaupunkilaiset pikku Porvoossa sunnuntaina 11 p. toukokuuta k:lo\n11 aamupäivällä jumalanpalveluksen loputtua tulivat ulos kirkosta,\nsaapui sana eteläisistä rantakylistä: venäläisiä oli äkkiä ilmaantunut\nPellinkiin.\n\nKaupungin pormestari ja raatimiehet pysähtyivät kirkon seiniviereen\npitämään pientä neuvottelua ja päättivät kutsua viipymättä porvariston\naseisiin. Tiedustelemaan kuinka pitkälle viholliset olivat jo ehtineet,\nmäärättiin luutnantti Gran ja kolme sotamiestä lähtemään veneellä jokea\nmyöten suupuolelle päin.\n\nNiin kului muutamia tuntia levottomassa odotuksessa. Taloista ja\ntaloihin juoksenteli vaimoja ja lapsia, ja vilkasta liikettä havaittiin\nniiden 80:nen täysissä varuksissa olevien porvarien joukossa, jotka\nolivat asettuneet raatihuoneen edustalle. Vasta neljän aikaan\niltapäivällä tuli muuan renki juoksujalassa metsän läpi Haikosta ja\nkertoi läähättäen, että 14 venäläistä laivaa oli ankkuroinut selälle ja\nettä osa miehistöä oli jo ryöstänyt Peipotin kartanon. Hän tiesi sitä\npaitsi kertoa että ne lähetetyt tiedustelijat olivat joutuneet vangiksi\nja että kaksi heistä oli ammuttu.\n\nNyt lähtivät aseelliset porvarit vääpeli Fogelbergin sekä raatimiesten\nJuhana Schumacherin ja Iisakki Stigell'in johdolla yli sillan ja\nmiehittivät honkametsäisen Nääsinmäen läntisellä jokivarrella.\nEnnenkuin he kumminkaan olivat ehtineet luoda esivarustuksia, tuli\nvihollinen 300 miehen suuruisena joukkona marssien yli Nääsinpellon.\nSellaista paljoutta vastaan ei luultu voitavan mitään. Porvarit\nsentähden peräytyivät sillalle repiäkseen sen hajalleen ja asettuakseen\nranta-aittojen väliin jokikadun varrelle.\n\nAinoastaan pari siltapalkkia ja muutamia hirsiä ennätettiin repiä\nirti, ennenkuin vihollinen nähtiin kolmelta taholta retkivän sillalle\njohtavaa tulliporttia kohti. Vääpeli komensi koko käännöksen ja joukko\nvetäytyi taaksepäin melkoisessa hämmennystilassa. Muutamat kuulat,\njoita venäläiset pitkän matkan päästä ampuivat heidän jälkeensä,\nvinkuivat niin ilkeästi ja rapisivat niin pelästyttävästi seiniin\nja katukiviin, että ei vähempää kuin noin viisikymmentä porvaria\nkatsoi parhaaksi juosta suin päin tiehensä pelastamaan kodistaan\nirtaimistoansa. Kun itse johtaja, vääpeli, oli vetäytynyt virran\nmukana, otti nyt neuvokas Iisakki Stigell päällikkyyden.\n\n— Pitäkää vaari, veljet ja asetoverit, huusi hän, että tähtäätte\nsuoraan eteenpäin, jokainen miestänsä, ettemme laske useampia luoteja\nsamaan ruumiiseen. Ensimäisen laukauksen päästämme kaikki yhtäaikaa,\nvaan sitten ainoastaan puolet kivääreistä kerrassaan. Toiset laitetaan\nsillaikaa panokseen.\n\nPari silmänräpäystä kului ankarassa jännityksessä. Silloin alkoivat\nryssien rivit suurella huudolla tunkeutua alas sillalle.\n\n— Ampukaa, komensi Stigell. Kiväärit leimahtivat ja sillankaiteiden\nvälillä kieri kymmenkunta ryssää verissään, niiden joukossa myöskin\nse upseeri, joka oli juossut joukon etunenässä. Toinen laukaus\nsaattoi vihollisen möllästymään ja pysähtymään; kolmannet hyvin\nsuunnatut kuulat vaikuttivat koko käännöksen ja hyökkääjät peräytyivät\nepäjärjestyksessä takaisin Nääsinmäelle. Nyt eivät suomalaiset\nsiekailleet vaan rynnistivät jälestä miekat lyömäasennossa. Kapeassa\ntulliportissa syntyi hurja käsikahakka. Porvari Juhana Illberg hakkasi\nkorvan eräältä ryssältä, vaan kaatui samalla kuoliaana maahan,\nsydän kuulan lävistämänä. Hänen nuori sukulaisensa Eerikki Holm sai\nmiekanpiston silmäänsä ja padanvalaja Matti Nyberg hervahti kuolleena\njokeen. Sinne työnnettiin myöskin monta sekä elävätä että kuollutta\nryssää. Pari edellisistä hukkui, mutta useimmat uivat maihin ja\nyhtyivät pääjoukkoon kauvempana mäkirinteellä.\n\nHarvalukuiset porvarit eivät kuitenkaan uskaltaneet jatkaa takaa-ajoa,\nvaan vetäytyivät uupuneena entisille asemilleen ranta-aittojen luokse.\nKun pitempi aika kului ilman että vihollista enää alkoi näkyä,\nlähetettiin korpraali Riesenkampf neljän porvarin kanssa tiedustelemaan\nminne se oli joutunut.\n\nMiehet palasivat pian kertomaan sen epämiellyttävän uutisen, että\nvihollinen oli menossa veneillä yli joen ja varustautui nousemaan\nmaalle kaupungin puolelle jokiniemen alle. Uhattuun kohtaan kiiruhtivat\nnyt kaikki, jotka vielä voivat aseita kantaa. Kun kaupunki nyt alkoi\nolla vaarassa joutua vihollisen valtaan, ehätti useita perheitä pakoon,\nsamalla kuin viranomaiset lähettivät pikasanansaattajan Jakkarilaan\npyynnöllä että översti Ramsay väkineen rientäisi avuksi. Jouduttamaan\nRamsayn lähtöä maatilaltansa kiiruhti kohta sen jälkeen vielä kaksi\nmiestä ratsain matkaan.\n\nSitten tuli pitkä yö, tuomatta mukanaan lepoa kellenkään. Venäläiset\nolivat ensimäisen maallenousun mentyä myttyyn leiriytyneet\nvastapäiselle jokirannalle ja lähettivät sieltä tuon tuostakin\nterveisiksi vallikranaatteja ja pyssynluoteja.\n\nVarhain maanantaiaamuna palasi ensimäinen sanansaattaja. Hän\ntoi sen tiedon ettei eversti Ramsay voinut saada ruotuihin ja\nrustitiloille hajaantunutta miehistöänsä kokoon. Ainoastaan 20 miestä\neverstiluutnantti Rohr'in pataljoonasta tuli lisäväeksi. Se ei todella\nollut paljoa, mutta niiden avulla estettiin vihollisen maallenousua\nkello 10:een edellä puolenpäivän. Laukausten vaihto vilkastui taas\nhetkeksi, vaan taukosi sitten puollustajain puolelta. Kauppapuotinsa\nportailla makasi Olavi Häck pitkänä pituuttaan ja Heikki Gammelberg,\nJuhana Degerman ja Hindik Konradinpoika oli ruumiina kannettu\nkellariin. Haavoitetut saivat tulla aikoin kuinka parhaiten taisivat.\nPihoilla ja kaduilla juoksi ihmisiä raahaten tahi kantaen vaatemyttyjä,\nhuonekaluja, tyynynpäällisiä ja säkkejä täynnä tinatuoppeja, lautasia,\nlippaita, turkkeja ja ruokatavaroita. Pakolaisten päävirta kulki\npappilan ohitse maaseudun metsiin.\n\nKun venäläiset 11:n aikaan tulivat marssien tulliportista sisään,\nkohtasi heitä vaan yksinäiset laukaukset. Raatimies Stigell, porvari\nLauri Helsing, köydenpunoja Vastens'in renki ja Aksel lasimestari,\nne ne suojelivat viimeisten pakolaisten peräytymistä. Mutta kuula,\njoka osui ensimainittua olkapäähän, teki hänet kykenemättömäksi enää\ntaistelemaan. Toisten avulla saatiin kuitenkin hänetkin talteen.\n\nJa nyt oli Porvoo autio ja hyljätty, avoin ottamaan vastaan vihollista.\nSen ainoat asukkaat olivat pari kiireessä jäänyttä pahoin haavoitettua\nja hupsu Nääsin ukko, hän joka kuukausmääriä oli kuljeksinut pitkin\njoen rantaa, valitellut ja vaikerrellut ja ennustanut kaupungin\nhäviötä. Nyt istui hän kuin ruovonpäristäjä erämaassa ja tarhapöllö\nhävitetyssä kaupungissa majansa katolla kankurikujan varrella ja odotti\nmitä tuleman piti.\n\nKauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa.\n\nVenäläinen päällikkö antoi joukollensa käskyn pistää kaupunki\ntuleen, ja nyt rynnisti hurjia joukkoja talosta taloon ryöstämään ja\npolttamaan. Ikkunat lyötiin säpäleiksi, suljetut ovet paiskattiin\nrikki, pistimillä ja miekoilla lävistettiin sänkyjä ja kaappeja. Kuvia\nja tauluja heitettiin maahan, ja kaupungin puollustajain ruumiilta\nriistettiin vaatteet päältä.\n\nJopa leimusi pieni liekki raatihuoneen katossa — kaupungin arkistoa\nkäytettiin sytykkeinä — ja Rihkamakadun ja Kirkkokadun varrella lensi\nse punahelttainen kukko talosta taloon. Vuorikadun vähäisiä hökkeleitä\nei vielä vihollinen ollut sytyttänyt palamaan ennenkuin suomalainen\npuukirkko roihusi jo täysissä liekeissä ja sen viereisestä palavasta\nkellotapulista lensi kipunoita tuomiokirkon paanukattoon. Ja liekit\nkipusivat kuin mitkä punalakkiset kääpiöt tervatuita tikapuita ja\nkattoliisteiden tasaisia rivejä myöten ylös itäisen päädyn ristiin.\nPian ahmivat ne ikivanhoja vuoliaisia; orsi ortensa jälkeen romahti\nalas, musertaen osia kattokaarikosta ja levittäen paloa kirkon\npenkkeihin ja koristeihin.\n\nTunnin sisään oli kaupunki yhtenä pauhaavana ja räyskävänä tulimerenä.\nTosiaan, niin hurjasti kiitivät liekit pitkin kapeita katuja ja\nmutkaisia kujia, että voittajien oli pakko paeta pappilaan, joka\nyksinään oli jätetty vahingoittamatta. Näköala sieltä oli laaja ja\nhyvä, ja katselijat nauttivat nähdessään liekkien kiemurtelevan\nkorkealle ilmaan ja kuullessaan sihinää ja vonkumista, kun puoliksi\npalaneita seiniä ja tulikuumia tiiliskiviä syöksyi alas jokeen. Eijaa!\n\nSilloin kuului äkkiä voimakas jymäys! Yksi kirkonkelloista oli\npaiskautunut kellotapulin korkeudesta maahan. Sitten seurasi toinen ja\nsitten kolme viimeistä yhdellä haavaa. Kun ne kolme jykevää malmikieltä\nhuusivat yksiäänisen «voi teitä murhapolttajat», kouristuivat sydämet\nja muutamat sotamiehistä ristivät silmänsä hartaina, ennenkuin lähtivät\npolttamaan kyliä ja kartanoita kaupungin ympäristössä. Sela!\n\nMutta kun hänen tsaarillinen majesteettinsa sai tiedon urhoollisten\njoukkojensa sankarityöstä Porvoossa, lyötti hän iloissaan mitalin\namiraali Feodor Matveievitsch Apraxin'in kunniaksi. Eijaa!\n\n\n\n\nVI. HIRMURUTTO.\n\n(1710)\n\n\nSill'aikaa kuin Euroopan valtiaat kahdeksannentoista vuosisadan\nensi kymmenluvulla Espanjan perintösodassa ja isossa Pohjansodassa\nparhaimpansa mukaan hävittivät toistensa maita ja kansoja, tuli\nAasiasta uusi vihollinen, joka ei välittänyt miekoista eikä\nmusketeista. Se vihollinen anasti nopeasti Pultavan voittajalta\nEtelävenäjän, nutisti hiljaa ja helposti Unkarin, Puolan ja Itäsaksan\njalkojensa juureen ja valtasi alulla vuotta 1710 kaikki huomattavammat\nrantaseudut Kuurin- ja Liivinmaalla sekä Virossa.\n\nSilloinpa mahtava tsaarikin vapisi, sillä hän havaitsi että rutto\noli vaarallisempi vihollinen kuin ruotsalainen. Hän kiiruhti\njoukollansa sulkemaan Inkerinmaan länsirajan ja kielsi hengen uhalla\nkaiken yhteyden saastutettujen maakuntain kanssa. Ja tsaari Pietarin\nonnistuikin suojella uusi hallituspaikkansa Nevan varrella, mutta sitä\nhurjemmin raivosi suljettu vihollinen niiden venäläisten joukkojen\nseassa, jotka piirittivät Riigaa ja Tallinnaa. Edellisistä tempasi\nkulkutauti 900 miestä ja siihen lisäksi kolmannen osan kaupungin\nväestöstä. Elokuulla kukistettiin Tallinna, ja nyt asettui kamala\nvihollinen vaanimaan tilaisuutta päästäkseen Suomen puolelle.\n\nSellainen tilaisuus tarjoutuikin pian. Maalais- ja kaupunkiväestöä\nriensi ruotsalaisesta maakunnasta pakoon sekä ryssää että ruttoa.\nMuutamat kiiruhtivat Itämeren yli, toiset Suomenlahden poikki.\nJälkimäisten joukossa, niin kertoo vanha tuomiokirja, oli myöskin\nkomisaari Möller ja neljä nimittämätöntä miestä perheineen. He ottivat\nkotieläimensä ja irtaimistonsa mukaansa laivaan ja purjehtivat\npohjoiseen. Heidät ja heidän mukanaan kuoleman vei tuuli maihin\nPellingin saaristoon Porvoon pitäjässä.\n\nSundön rantaan kasattiin sänkyjä ja patjoja, turkkeja ja vuotia,\nmattoja ja palttinapakkoja, elintarpeita ja tupakkaa. Möller\nseuralaisineen «anasti väkisin» asunnokseen Antti Hannunpojan pirtin,\nvaan ainoastaan pari päivää kesti kun jo kaikki viisi makasivat\nkuolleina. Ruumiit jätettiin viikkokausiksi makaamaan hautaamatta\nriihimäelle, sillä useimmat saaristolaisista olivat sairastuneet ja ne\nharvat, jotka jäivät terveiksi, eivät uskaltaneet heihin kajota.\n\nMutta tullimies Kaarle Kustaa Nilssonin tuli sääli Tallinnalaisten\noivallista jälkeen jäänyttä omaisuutta ja hän kuljetti sen pohjoiseen\npäin Grennääsiin. Sillä matkalla pääsivät ruttohenget leviämään yli\nkoko rannikkoseudun, lentäen kuin raatolinnut itään ja länteen saalista\nhakemaan. Syyskuun 9 päivänä tulivat ne Helsinkiin.\n\nVaara kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Papit saarnasivat ja\nkuuluuttelivat viranomaisten varokeinonmääräyksiä. Lääkärit, ne harvat\njoita oli olemassa, määräilivät, mikäli tilaisuus ja olot myönsivät,\nestekeinoja ja lääkkeitä. Terveiden piti muka pestä itseään etikalla ja\nsitruunahapolla, ja sairaiden nieleksiä alunaa, kanvärttiä, salpietaria\nja tulikivijauhoa. Kylissä otettiin vanhat kotilääkkeet käytäntöön\nja uusia koeteltiin. Kuumetta koetettiin ehkäistä keinotekoisella\nhiostamisella ja veren vuotoa nenästä semmoisilla keinoilla kuin\n«vetämällä nenäänsä kuumennetulle tiiliskivelle pantua sianlantaa.»\nMutta vaan aniharvoja onnettomia pelastui.\n\nPäivä päivältä ilmaantui yhä uusia taudinkohtauksia. Voi sitä\nkuumesairasta, joka sai kouristuksia ja kainaloita mustanpuhuvia\npaiseita kaulaan ja rintaan! Useimmissa tapauksissa joutui hän parin\nvuorokauden perästä johonkin joukkohautaan. Ei ollut enää aikaa\nhommata arkkua ja hautaa jokaiselle erikseen. Tusinoittain mätettiin\nruumiita suunnattomiin kuoppiin ahtaiden kirkkomaan aitauksien sisä-\nja ulkopuolelle. Mutta ei edes niinkään kunniallista hautausta suotu\nkaikille ruton uhreille.\n\nMuutamissa seuduin vaikutti hirmuinen rutto sen, että ihmiset\nkovasydämmisyydestä tai mielettömästä pelosta kerrassaan unohtivat\nluonnollisimmat velvollisuutensa. Siitä on todisteena muun muassa\nkuuluutus, jonka kenraali Nieroht 20 p:nä marraskuuta 1710 julisti\nTurun kaupungin asukkaille. Kenraali sanoo että se yleinen ruttosääntö,\njonka hän on painosta julkaissut ja yli koko maan noudatettavaksi\nlevittänyt, on jätetty varteen ottamatta. Hän oli surulla kuullut «että\nosa pahantapaisia ja kristillisen velvollisuutensa unohtaneita ihmisiä\non ryhtynyt sellaiseen hulluuteen että ovat öisin työntäneet kaduille\nkuolleita ruumiita, vieläpä joukossa semmoisiakin, joissa vielä oli\nhenkeä ja joita olisi voitu auttaa, menettely, joka todella on sekä\nhäpeällistä että kristillisyyttä vastaan sotivaa.» Sen kauhistavan\nmenettelyn estämiseksi, «että ihmisiä niinkuin metsänpetoja ja\njärjettömiä luontokappaleita heitetään kadulle ja kuraan» säädettiin,\nettä joka semmoiseen tekoon havaitaan syypääksi «vedetään kaakinpuuhun\nja toisille varoitukseksi ja pelotukseksi ankarasti ruoskitaan ja\nsuomitaan elikkä myös sakotetaan sata taaleria hopeaa.» — —\n\nKuinka paljo joutui ruton uhriksi silloin Suomessa? Kysymys ei\nliene vastattavissa, sillä varmoja tietoja asian tutkijalle on vaan\nmuutamista paikkakunnista.\n\nPuhukoot ne tunnetut numerot yksinkertaista kieltänsä!\n\nV. 1710 asui Helsingissä 713 manttaalin kirjoitettua henkilöä;\nseuraavana vuonna oli luku alentunut 387:ään. Marraskuun 22 päivänä\nhaudattiin yhtaikaa 30 kaupungin porvaria. Kun rutto joulukuussa\nvihdoin lakkasi, oli se temmannut kaupungista 1,185 henkeä,\nvierasseutuiset siihen luettuna. Summa ei kyllä itsessään ole suuren\nsuuri, mutta kasvaa vertaillessa lukuun 1,800, jota kaikkien luulojen\nmukaan voidaan pitää kaupungin väkilukuna alulla vuotta 1710.\n\nSyyskuun lopulla joutui rutto Turkuun. Se sai aikaan täydellisen\nhäiriön yhteiskunnan kaikissa oloissa. Kauppa seisahtui, kaikki\nmaalaistuotteet jäivät tulematta; hovioikeus ja akatemiat lakkauttivat\ntyönsä. Useita kymmenkuntia perheitä kuoli sukupuuttoon. Etevin\nruttolääkäri, tohtori Kylburger laskettiin paareille. Marraskuussa ei\nenää ehditty tavallisella tavalla haudata ruumiita, vaikka erityinen\njoukko «ruumiinvetäjiä» oli palkattu kunnan palvelukseen. Hämeentullin\nulkopuolella virui viikkokausia hiekkarinteellä kasoittain ruumiita.\nKaupungin noin 6,700:sta asukkaasta oli sillä ajalla likipitäin joka\nkolmas kaatunut kuoleman saaliiksi. Tauti levisi sitten kaikkiin\nkaupunkeihin Pohjanlahden rannalla. Pikkuruisessa Uudessakaupungissa\nkuoli 77, Vanhassa Kaarlebyyssä 100. Miten paljon yksityiset\nmaalaiskunnat 1710 saivat luovuttaa hautoihin, ei sanottavasti tunneta.\nHauhossa, Pälkäneellä, Kruunun kylässä, Mäntyharjussa ja Elimäellä\nkuoli paljo. Itäiseltä Uudeltamaalta, jossa osa Suomen sotajoukkoja\nseisoi Kymin varrella, tuli sanoma, että sotilailta puuttui sekä\nlääkäreitä että lääkkeitä, sekä pappeja että ehtoollisviiniä, jonka\nvuoksi «miehet kauheasti tuskiansa valittaen makasivat ja kuolivat kuin\npakanat.»\n\nNiin kului kumminkin vihdoin vuosi loppuun, ja rutto alkoi useimmilla\npaikoin lakata. Vaan eloonjääneiden muistosta ei vuosi 1710 voinut\nkoskaan haihtua. Se oli myös sama vuosi jolloin Viipuri, oltuaan neljän\nvuosisadan kestäessä alinomaa itäisen naapurinsa hyökkäysten alaisena,\nvihdoin viimein joutui venäläisten käsiin.\n\n\n\n\nVII. PIENI PÄIVÄNPILKAHDUS.\n\n(1711).\n\n\nOikeastaan omisti Kukkarannan muori ainoastaan puolen nuottaa, joten\nsaaliistakin vain puolet tuli hänen osalleen; mutta koska naapurin\nisäntä eukkoineen lapsineen oli kuollut ruttoon ja talo jäänyt\nautioksi eikä perillisiä ollut ilmoittaunut, niin oli Kukkarannan\nmuorin mielestä toisinaan koko nuotta hänen omansa. Hän olikin viime\ntalvena kutonut uuden kolmea syltä pitkän kappaleen ja pannut sen\n«osakas-puoliskoon»; senpätähden olikin muorilla mielestään sitä\nenemmän syytä puhua «meidän nuotastamme.»\n\nJa nyt oli se meressä, mutta oli maihin päätymäisillään tuossa\nmainiossa silakka-apajassa Suomalaissaaren luona. Entisinä\nhyvinä aikoina, kun saaristossa oli kyllälti väkeä, oli, paitsi\n«nuottapäällysmiestä», Kukkarannan isäntää, kolme reipasta miestä\nkatsottu tarvittavan nuottaa hoitamaan, sillä se oli 55 syltä pitkä ja\n7 kyynärää korkea. Mutta nyt ei ollut varaa panna muuta kuin yksi mies\nja kaksi vaimoa, joista tietysti Kukkarannan muori itse oli toinen.\n\nMies — se oli hänen nuorin poikansa, joka oli kolmannellakolmatta\nikävuodella ja jonka nimi oli Kaarle Antero. Yksin hoiti hän nyt\nnuottaa toisella laidalla, kun toisella vetivät äiti ja Loviisa\nUlriikka, kalastajan tytär Sipoon Kaunissaarelta. Tyttö oli vastikään\ntullut veneellä selän poikki lainaamaan vakallisen rukiisia jauhoja, ja\nkun hänen kumminsa, Kukkarannan muori, oli sanonut että hän kentiesi\nsaisi vähän tuoreita silakoita kotiviemisiksi, jos malttaisi jäädä\nvetämään yhtä apajaa, niin oli hän jäänyt, ja mielelläänpä jäikin,\nsillä siitä oli viikkoja kulunut, kun hän viimeksi oli nähnyt Kaarle\nAnteron. Mutta siitä hän ei virkkanut mitään.\n\nJa nyt oli, niinkuin sanottu, nuotta jo likellä rantaa, eikä silloin\nollut aikaa tyhjiä rupatella. Muori kiskoi kiskomistaan ja mietiskeli\nitsekseen, että tokkohan hänen kaksi vanhempaa poikaansa, jotka viisi\nvuotta sitten olivat lähteneet sotaan, vielä elivät ja mahtoivatkohan\nkoko aikana saada edes kertaakaan kunnollista suolasilakkaa syödäkseen.\nKaarle Antero, jonka jäntereisessä ruumiissa asui hyvän sävyinen mieli,\noli hyvillään runsaasta saaliista, ja samalla hän tuumaili että olipa\narvon hyvä että vaikka tänään oli lauvantai, hän oli tullut ottaneeksi\npuhtaan paidan, koska Loviisa Ulriikka oli sattunut heille tulemaan.\n\nKun nuotan köydet oli saatu rantaan ja jonkun aikaa oli lapettu märkää\nnuottaa, sanoi Kaarle Antero verkalleen:\n\n«Tänään saamme mitata silakoita tynnyrittäin eikä kapottain.»\n\n«Hyväpä olisi», huudahti äiti, «jos Jumala taas kerrankin siunaisi\nköyhän apajan! Luuletko siinä olevan neljän tynnyrin paikoilla?»\n\n«Niillä vaiheilla tai hiukan enemmän.»\n\n«No, sitten suolaan runsaan tynnyrin verran osakaspuoliskon edestä. Ei\ntuota tiedä, kuka sitä vielä voipi tulla perimään.»\n\nNyt ehti nuotan perä rantakiville, ja vesi oli oikein paksuna kaloista.\n\nSilakanpoikaset mennä vilistivät sivuttaisin silmukoista ja katosivat\nmerenpohjalle päin. Mutta isot, ne eivät päässeet mihinkään, vaan\nmakasivat väristen ja räpistellen, niin että vesi ja suomukset\npärskyivät. Lokit lentelivät kerjäten pienissä piireissä Loviisa\nUlriikan pään päällä, ja kun Kaarle Antero näki, että hän oli heittänyt\nheille suuren silakan, viskasi hän pari kolme muuta perässä. Täytyyhän\ntässä olla vähän antelias linnuille, tuumi hän.\n\n«Sill'aikaa kun käännätte verkon ja tyhjennätte kalat vasuihin, menen\nsisään ja keitän oikein hyvää ruokaa. Täytyyhän sitä joku kerta\nvuodessa semmoisellakin herkutella.»\n\nNäin sanoi muori, mennessään saaren länsipuolisessa painanteessa\nsijaitsevaa tupaa kohti, jossa hän poikansa kanssa asui.\n\nNuoret jäivät työhön, ja ripeästi se luistikin. Kaarle Antero oli juuri\nrupeamaisillaan lappamaan nuottaa veneeseen, kuin hän äkkiä pysähtyi ja\nkysyi:\n\n«Miksi et ole niin pitkään aikaan ollut meillä?»\n\n«Eihän sitä olisi puuttunut halua käydä katsomassa naapureita toisilla\nsaarilla. Mutta entäs sinä itse? Matka täältä Kaunissaarelle ei liene\nsen pitempi kuin sieltäkään tänne.»\n\n«Enhän ole voinut jättää äitiä yksin pyydyksineen.»\n\n«Enkä minä isää... yksiinpä tuo menee. — Kuulehan, Kaarle Antero»,\njatkoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, «koetappas arvata erästä somaa\narvoitusta, jonka isä eilen opetti minulle. Hän oli sen nuoruudessaan\nkuullut muutamalta Ahvenan merimieheltä.»\n\n«No, anna tulla!» sanoi nuorukainen, asettuen kivelle istumaan ja\nnojaten käsillään polviinsa.\n\n«Tämmöinen se arvoitus on», jatkoi Loviisa Ulriikka hiukan hämillään:\n\n    «Makea kuin mansikainen,\n    Kaikki sitä halajais;\n    Kukaan kyllästyis ei vainen,\n    Vaikka millä mitoin sais.»\n\nKaarle Antero mietti hetkisen, mutta sitten hän napsautti\nkeskisormellaan peukaloa vastaan ja huudahti:\n\n«Mitä saan, jos arvaan oikein?»\n\n«Ehkäpä saat jonkun pienen muistin.»\n\n«Tässä on selitys» — Ja Kaarle Antero veti tytön polvillensa ja painoi\nsuudelman hänen huulillensa. Loviisa Ulriikka aikoi ensin huutaa,\nmutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä nuorukainen suuteli häntä\nvielä useita kertoja, ja kiireessä oli tyttö kietonut kätensä hänen\nkaulaansa. Sitten he istuivat pitkän aikaa kuiskaillen, kuulematta\nmiten aallot loiskuivat rautaa vastaan tai kalalokit kirkuivat.\n\nMutta silloin tuli muori takaisin rantaan, ja samassa seisoivat nuoret\nsuorina nuotan vieressä. Eukolla oli hyvät silmät; hän näki, että\nvasuissa, oli runsaasti viisi tynnyriä silakoita, ettei nuottaa vielä\noltu lapettu veneeseen ja että Kaarle Anterolla, jolla oli ollut\nkaksi kalansuomusta poskella, nyt oli vain yksi, jota vastoin Loviisa\nUlriikka oli saanut suomuksen ylähuuleensa. Niin, niin!\n\nMutta muori ei sanonut mitään, naureskelihan vain itsemielessään.\nHänen miesvainajansa oli kerran nuorra miessä hänen tähtensä seisonut\npäällään täydessä kalavasussa!\n\nKun kaikki olivat tulleet tupaan, sylkäsi Kaarle Antero kerran ja\nyskäsi kahdesti. Sitten hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja sanoi, että\nLoviisa Ulriikka ja hän nyt olivat kihloissa ja huomenna he aikovat\nlähteä kirkolle panettamaan kuulutuksiin.\n\nKukkarannan muori tarttui poikansa ja tytön käteen ja sanoi\nodottaneensakin että niin kävisi. Sitten hän luki siunauksen heidän\nylitsensä ja toivotti heille onnea.\n\nKun äiti sitten meni ulos, jäi Kaarle Antero tyttöinensä istumaan\npenkille ikkunan alle; täytyihän heidän tietenkin saada vähän jutella.\nAuringonpaiste tulvasi ikkunasta sisään leveinä juovina, sääsket\nhyppelivät pannen hienointa piipitystään, ja kimalainen röykytti\nselkäänsä ikkunalasia vastaan suristen karkeata surinaansa. Koivuissa\ntuvan ulkopuolella liversi pari peipposta, ja kärpässieppo viserteli\npensastossa; mutta kaikkea tätä soitantoa eivät nuoret kuulleet, siinä\nkahden kesken istuessaan. — —\n\nIltapäivällä seurasi Kaarle Antero morsiantaan Kaunissaarelle, ja\nseuraavana aamuna kolmen aikaan he taas istuivat veneessä matkalla\nkirkkoon. Erkinniemellä he nousivat maihin ja kulkivat sitten jalan\npuolitoista peninkulmaa. Kun kello löi 9, seisoivat he rovastin\nvirkahuoneessa pappilassa ja kuulivat, kuinka vanha kirkkoherra\nharmaalla sulkakynällä piirsi heidän nimensä suureen mustaan kirjaan.\n\n«Milloinka häät pidetään?»\n\n«Viisi viikkoa ennen Mikonpäivää.»\n\n«Vai niin, minulla ei tänään ole muita aviokuulutuksissa kuin teidät.\nAjat ovat levottomat, mutta täytyyhän ihmisten mennä naimisiin, vaikka\nonkin sota maassa. Jumalan haltuun!»\n\nSydämmessä tuntui niin omituinen liikutus, kun nuoret kihlatut astuivat\nvanhaan harmaakiviseen kirkkoon. Talvipakkanen ei ollut vielä kokonaan\nhaihtunut sen paksuista muureista, mutta ilman kosteus ja raakuus jäi\nheiltä vallan huomaamatta. Saarna alkoi, ja harvalukuinen kirkkoväki\nkuunteli hartaudella. Mutta sitten tuli tarkkaavaisuus keskeytetyksi.\nLoviisa Ulriikka ja kaikki muut näkivät ihmeekseen vääpelin ja\nmuutamien sotamiesten astuvan sisään, niin että aseet kupeilla\nkalisivat. Vääpeli harppasi pitkin askelin lukkarin penkkiin kuorissa\nja antoi kanttorille paperin, jonka tämä heti vei kirkkoherralle ylös\nsaarnastuoliin.\n\nOli siis tullut kuulutus; mitähän pahoja asioita se sisältänee,\ntuumaili itsekseen moni.\n\nKun saarna oli loppunut ja rovasti oli lukenut rukouksen esivallan\npuolesta, valtakunnan sotajoukon puolesta maalla ja merellä sekä maan\nhedelmästä, oli vuoroon tullut Kaarle Anteron ja Loviisa Ulriikan\nkuulutus. Heistä se sointui niin ihmeen kauniille; mutta pari heidän\ntuttavistaan pani merkille, että kirkkoherran ääni värähteli.\n\nViimein tuli sen kuulutuksen vuoro, jonka vääpeli oli tuonut. Siinä\nkenraalikuvernööri ja kaikkien Suomeen sijoitettujen ruotsalaisten\njoukkojen ylipäällikkö, kreivi Karl Nieroht, lyhyesti ja pontevasti\nvaati uutta sotaveroa.\n\nTalonpojat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa kuullessaan mikä määrä oli\nkunkin manttaalin suoritettava. Luettelo kuului: «2 tynnyriä rukiita,\n1 tnri ohria, 1/2, tnriä ryyniä, 3/4 tnriä kauroja, 7 leiviskää kuivaa\nlihaa ja 40 leiviskää heiniä.»\n\nMutta ei siinä vielä kyllin. Seurasipa toinen kuulutus, joka sisälsi,\nettä kolmannesrykmentit olivat täydennettävät ja Sipoon pitäjän tuli\nasettaa 10 miestä. Koska valitettavasti oli huomattu — niin sanottiin\nkuulutuksessa — että rusthollit ja ruodut olivat niskoitelleet ja\ntehneet vaikeuksia täyttäessään velvollisuuksiansa korkeata kruunua ja\nisänmaata kohtaan, niin lueteltiin nimeltä 10 nuorta miestä, joiden\nkäskettiin neljänkolmatta tunnin kuluessa saapua pääkortteeriin\nPernajan Sarvilahdella. Jos joitakuita heistä oli kirkolla, niin\nolivat he heti «otettavat talteen», luki kirkkoherra edelleen ja\nmainitsi lopuksi nimet. Viimeinen, joka huudettiin, oli kalastajanpoika\nKarl-Anders Blomstrand Söderkullan saarelta.\n\nKun Kaarle Antero kuuli nimensä mainittavan saarnastuolista, meni hän\nkalman kalpeaksi. Kirkko pilareineen, alttareineen ja vaakunakilpineen\nalkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän tuijotti eteensä. Mitenkä nyt\nkävisi heidän, mitenkä äidin ja nuotan! Hän nousi verkalleen ja käveli\nulos käsityksin Loviisa Ulriikan kanssa. Tyttö veti hänet pois kirkon\nseinän luo; siihen he istuivat sireenien alle ja itkivät. Oli niin\nvaikea nyt keksiä lohdutuksen sanoja.\n\nTunnin kuluttua tuli vääpeli ja pyysi Kaarle Anteroa kiirehtimään;\nheidän piti pian lähteä. Hänen vaatteensa saatettiin lähettää jälestä\npääkortteeriin.\n\nJopa se nyt oli ikävää!\n\nLoviisa Ulriikka otti tertun valkeita sireenejä ja pisti sen sulhasensa\nkäteen.\n\n«Jumala olkoon kanssasi», hän kuiskasi: «kyllä minä odotan sinua vaikka\nkuinka monta vuotta!»\n\nSitten he suutelivat ja Kaarle Antero sanoi: «Vie terveisiä äidille ja\nkäy häntä joskus katsomassa, kun hän on niin yksin!»\n\n\u003Ctb>\n\nTammikuun 6 p:nä 1719 iltapäivällä jättivät muutamat Pohjanmaan\nrykmentin sotamiehet leposijansa Dufedin linnoituksessa Jemtlannissa ja\nlähtivät hiihtäen etsimään tovereitansa, jotka olivat jääneet jälelle\npaluumatkalla. Norjasta. Kauan he eivät olleet kulkeneet, kun tapasivat\nlumeen puoleksi hautaantuneen sotamiehen. He vetäsivät lunta syrjään\nmuutamilla kuusen oksilla ja huomasivat, että mies, joka oli palvellut\nUudenmaan jalkaväen rykmentissä, oli paleltunut kuoliaaksi. He eivät\nsilloin vielä aavistaneet, että 600 heidän tovereistaan oli joutunut\nyhtä onnettomaan kohtaloon. Kun tämä oli ensimäinen, niin he malttoivat\ntutkia häntä vähän tarkemmin ja huomasivat, että hän jähmettyneessä\nkädessään piti pientä kuivunutta kukkasta. Ja näytti siltä kuin olisi\nse kerran ollut terttunen valkeita sireenejä.\n\n\n\n\nVIII. KUNINKAAN KÄSKY.\n\n(1711).\n\n\nHonkametsäiselle hiekkaharjulle, joka etelään käsin ulottuu Suvantoon\nKiviniemen luona, oli eräänä iltana elokuun lopulla leiriytynyt pieni\nparvi jalkarakuunoita. Ilma oli kolea, mutta salatakseen oloansa eivät\nhe olleet sytyttäneet lämmittävää nuotiovalkeata, vaan ainoastaan\npienen tulennoksen, jonka ääressä kaksi miehistä paistaa kärventeli\nmuutamia koivupuikkoihin varrastettuja jäniksiä. Lopetettuaan\ntoimensa, jota toiset suurimmalla huomiolla olivat seuranneet, alkoi\niltaisen syönti. Kukin piti siinä hyvästi puoliansa; voimakkaat\nleuvat pureskelivat leveitä pettuleivän viipaleita ja likaiset sormet\nsilpoivat lihaa kalan selkäruodosta. Tuon tuostakin ryypättiin aimo\nkulaus hapanta piimää parista puuleilistä.\n\n— Kas niin, Volmari ja Saarela, nyt teidän on hyvä aika lähteä\nvahtivuoron vaihdolle — lausui suomeksi pienen parven päällikkö,\nkapteeni Simo Torakka. Pitäkää silmänne auki ja antakaa merkki\ntavallisella tavalla, kun kuormat lähenevät siltaa. No, mitä te\nsiekailette, ovatko jalkanne pölkkyjä, häh! Sukkelaan tielle, niin\nennättävät ehkä vielä toisetkin saada muutaman suupalan ennen tappelua.\n\nNe, joille nämä sanat lausuttiin, nousivat seisalleen, tarttuivat\nkivääreihinsä ja katosivat äänettöminä metsän peittoon Kiviniemen\npuolelle.\n\nKapteeni istahti tyhjälle säkille ja muut miehet heittäytyivät\nnurmikkoon ympärille. Leirikuva ei näyttänyt juuri kovin\nsotilaalliselta. Ellei olisi kimallellut sinne tänne heitettyjä aseita\nja jokunen pistooli vyössä, ei kukaan olisi voinut aavistaa että tässä\noli urhoollisten värvättyjen jalkarakuunojen eli «Sissien», niinkuin\nheitä kansan kesken nimitettiin, kantajoukko, vaan luullut, että ne\nolivat joitakin maankulkureita. Ei edes upseereillakaan ollut mitään\nulkonaisia merkkejä arvostaan. Hetkisen vaitiolon perästä rupesi\nTorakka taas puhumaan:\n\n— Minä huomaan että potrat poikani ovat täysin levänneitä, kosk'ei\nkukaan jaksa edes maata. Jutellaanpa sitten vähäsen, niin aika kuluu\nratommin. Suru majurin kiinijoutumisesta ei nyt tarvitse ijankaiken\ntukkia urhoollisten miesten suita. Luukkoinen oli kyllä reippain meistä\nkaikista, vaan Kuninkaallisella Majesteetilla on kyllä muitakin kelpo\nupseereja Suomessa. — Katsokaas, miehet, näettekö mitä minulla on tässä\n— hän veti esiin vähäisen käärön suutupakkaa —; tässä on viimeinen\njäännös hänen kreivillisen ylhäisyytensä kenraali Nierohtin lahjasta\nmajurille ja minulle urhoollisuudesta sodassa, ja nyt minä tahdon\njalomielisesti suoda puolen tästä mustasta mitalista sille teistä, joka\nkertoo parhaan jutun.\n\nMiehet nousivat puoliksi istualleen ja katselivat ahnain silmin\nkapteenin kädessä olevaa aarretta.\n\n— Minkälaisia juttuja ne sitte pitää olla, kysyi eräs heistä,\nluutnantti Tarhanpää.\n\n— Niin tosiaan, sinäpä, Olli, oletkin oikea mies alkamaan. Sinä, joka\nennen olet ollut ryssän palveluksessa, olet kyllä siellä rajan toisella\npuolella oppinut kehumaan. Kerroppa nyt jostain urostyöstäsi, mut\nvalitsekkin oikein mehevä, muutoin menee tupakka sivu leukojesi.\n\n— Olkoon menneeksi, herra kapteeni, ja lyhyesti vaan navakasti.\nJos minä nyt alan elämänvaiheitteni alusta, niin sanon että minä\nolen synnyltäni karjalainen Slovankasta Inkerinmaalta, otettiin\n19-vuotisena venäläiseen sotapalvelukseen, tulin vuonna 1703 hänen\ntsaarillisen majesteettinsa käskystä siihen paikkaan, johon uusi\nPietari piti rakennettaman. Siellä sain käskyn pieksää ja rääkätä\nsuomalaisia talonpoikaistyömiehiä, kun he kantoivat kiviä sylissään\nja soraa nutunliepeissään, mutta sitten sain erään kerran itse\nmaistaa solmuruoskaa siitä etten kylliksi kovaa lyönyt muuatta\njo ennestään puolikuollutta raukkaa. No niin, se ei oikein mulle\nmaistunut, ja iltasilla pistin minä sapelini aliupseeriin — se\ntapahtui leirin ulkopuolella illan kähmässä — ja pakenin kirvelevin\nnahoin karjalaiselle niemelle. Tulin sitten sattumuksesta Taneli\nLuukkoisen ja kuninkaan palvelukseen. Taneli oli silloin kapteeni ja\noli hänellä alaisenansa vaan yksi 42-miehinen komppania. Ensimäisellä\nretkellä vihollista vastaan pistin minä hengeti neljä ja haavoitin\npuoliviidettä; sen tempun jälkeen nimitti kapteeni minut korpraaliksi.\n\n— Siinä oli palkkaa kylliksi, tarvitsemattasi vielä saada tätä\nharvinaistupakkaa, sanoi Torakka kuivasti. Onko sulla vielä muuta\nkertomista?\n\n— Ei, vastasi toinen; tietäähän kapteeni kyllä, että olen sivullanne\nmonet kerrat tapellut ja tehnyt viholliselle vahinkoa ja haittaa.\n\n— Jokapäiväistä työtä! Mutta jatkappas sinä, Sidensnöre, jolla on\nhienoa ruotsalaista verta suonissa ja osaat lukea ja kirjoittaa\nyhtä hyvin kuin meidän Berthold Antonius! Sinähän osaat liikutella\nparempaakin asetta kuin kynää. Mistä teosta sinä enimmin ylpeilet?\n\nPuhuteltu, 20-vuotias nuorukainen, pitkä ja roteva, kohottautui\ntoiselle kyynäspäälleen ja lausui:\n\n— Urhoollisten jalkarakuunain joukossa, jossa joka miehen tulee\nolla uljasta poikaa, on varsin vähäiseksi kiitokseksi voida sanoa\nlyöneensä kuoliaaksi kymmenkunnan vihollista. Minä muistutan sen\nvuoksi mieleenne, kuinka minä, kun toukokuussa majailimme Koivistolla\nja näimme nälkää että sielu oli vähällä lähteä käpälämäkeen, hiivin\nkenraalin kortteeriin Liljendaalissa ja palasin kantaen puolta tynnöriä\nruista ja siankinkkua selässäni. Muistelen että te palatessani tulitte\njokseenkin iloisiksi. — —\n\n— Niin kyllä, se oli oiva teko, sanoi eräs miehistöstä. Sidensnöre\non aina ollut vankka ja rohkea partioretkeilijä sekä hyvä toveri. Ja\nrukiista ja kinkusta sietää hänen saada ylimääräinen palkinto.\n\n— Malttakaas, malttakaas, ystävät, kehoitti kapteeni. Tuomio ei saa\nlangeta, ennenkuin kaikkia asianosaisia on kuultu. Suu käymään, Siuri,\nsinulla kaiketi pitäisi olla yhtä ja toista kerrottavaa, sinä musta\ntattaripeijakas!\n\n— Niinkuin kapteeni käskee, vaikka kehuminen ei ole minun tapojani.\nKertoakseni kumminkin jotain uutta tovereille, tulkoon sanotuksi, että\nminä viime perjantaina, kun minut lähetettiin vakoilemaan Taipaleeseen,\nsain kuulla että neljä kasakkaa nukkui eräässä pirtissä. No, mitäs oli\ntehtävä, minä nostin muutamia hirsiä oven pönkäksi, kokoilin halkoja,\nolkia ja lastuja nurkkiin ja sytytin kokon palamaan. Silloin mahtoi\nruveta savun haju tuntumaan pahnassa, sillä ne neljä sian ryökälettä\nröhki ja töykki sisällä niin vietävästi.\n\n— Eikö ainoakaan päässyt ulos?\n\n— Kyllä, neljä sielua lakeistorven kautta; ruumiit olivat liian paksuja\nmahtuakseen mukana. No, mitäpä siitä enää puhutaan; minä otin heidän\nneljä hevoistansa ja möin ne kenraali Armfeltin joukolle.\n\n— Minkätähden sinä et ole virkkanut tapauksesta ennen?\n\n— Enhän minä tuonut mukanani vankeja enkä tavaraa.\n\n— Mutta sen sijaan minä toin, puhkesi majoittaja Lammasharju sanoinaan.\nMinä se olin, pojat, joka sen ryssäläisen everstin reestä sieppasin\nne 80 luotia hopeata, jotka majuri sitten myötti Savonlinnassa 60:een\nkaroliiniin.\n\n— Kehu mitä kehut sillä urostyöllä, sanoi Torakka, kaiketi muistanet,\nettei me siitä saaliista paljoa lihottu.\n\n— Ehkäpä Paavo Koivistolaisella on parempi juttu kontissaan, lisäsi\nSiuru.\n\n— Eipä kehumista, vastasi Paavo, minä vaan löin ja pistin kuin vimmattu\npakana, etteivät majuri ja kapteeni Ritz joutuisi ryssien käsiin;\nmuistattehan sen kerran kun meidät yllätettiin puolitoista peninkulmaa\nViipurista.\n\n— Kyllä, minä näin että sinä taistelit kuin arkkienkeli, Paavo. Minusta\nnäytti että sinä purit korvankin yhdeltä. Miltä maistui?\n\n— Niinkuin kapteeni käskee, kuului vastaus. Mutta onkos kapteeni\nkuullut, että moskovalaiset löivät majurin rautoihin, kun hän pahoin\nhaavoitettuna vietiin Pietarin puolelle. Saman ne tekivät muutoin\nmeidän urhoolliselle kapteenillemme Tillaiselle ja luutnantille. Minä\nen enää muista hänen konstikasta nimeänsä.\n\n— Sen ne kyllä saavat vielä maksaa, ehkä jo tänä yönä. No, Niilo\nTompura, onkos sinulla mitään lystiä kerrottavana, niin ann' tulla!\n\n— Ei, herra kapteeni, vastasi lyhytkasvuinen keski-ikäinen,\nleveänaamainen ja sinisilmäinen mies.\n\n— Etkö sinä sitten olekkaan ollut mukana sodassa koko näinä kuutena\nvuotena?\n\n— Olenhan tuota, herra kapteeni.\n\n— Onko vihollinen vääntänyt sinulta kielen kantimiltaan, ettet osaa\nmuuta kuin myötellä ja kieltää?\n\n— Ei, herra kapteeni.\n\n— Sinä olet tuhma ja itsepäinen kuin seitsenkertainen sonni.\n\n— Niinkuin herra kapteeni käskee.\n\nMiehistö nauroi kapteenin turhilla kokeilla saada harvapuheista\nTompuraa virkkamaan muuta kuin välttämättömimpiä sanoja.\n\n— Minä tiedän, huudahti Tarhanpää, että siitä päivin, kun ryssä Nyenin\nluona riisui alasti ja paistoi Tompuran isän ja äidin ja kaksi sisarta\npäällepäätteeksi, hän usein, — —\n\n— Nyt ei ole sinun vuorosi puhua, keskeytti häntä Torakka, joka\nnähtävästi oli itse halunnut saada sananvuoron. Nyt kerron minäkin\nteille jutun. — Hän alkoi. — Sodan alussa palvelin minä pelkkänä\nratsumiehenä Inkerinmaalla aatelislipun alaisena ja sitten ratsumestari\nRoosilla renkinä, vaan aina minua käytettiin partioretkillä.\nVuonna 1710 jouduin minä Kivekkään joukkoon, ja päästettyäni yli\n100 ryssää päiviltä ja tehtyäni monta vankia, pääsin luutnantiksi.\nNiin, tammikuussa oli minulla 11 miestä omassa johdossani ja silloin\nkirjoitti Berthold puolestani hänen kreivilliselle ylhäisyydellensä,\npyynnön saada asettaa oman komppanian. Sain luvan ja sinetillä\nvahvistetun kapteeninvaltakirjan. Se on minulla täällä taskussa sekä\nkäsky ja määräys pitää teitä vahvassa kurissa. Totta puhuen, olenpa\niskenyt rikki satasen vihollista ja tusinan päälliseksi. No, mitäs\narvelette?\n\n— Minusta, vastasi Koivistolainen mielistellen, kapteeni saa pitää\ntupakan omina hyvinään.\n\n— Niin minustakin, sanoi Torakka ja antoi vähäisen kääryn pujahtaa\ntakaisin housunlakkariin. Mutta nyt on aika tarkastaa onko musketit\nkunnossa ja vänkiruuti kuivaa.\n\nTuskin oli kapteeni saanut sen sanotuksi, kun hän ja kaikki muut\nsäpsähtivät. Pitkä vihellys, jota seurasi kaksi lyhempää, kuului\npohjoisesta päin metsästä.\n\n— Muutamia meikäläisistä on lähestymässä, mene sinä Tompura niille\nvastaan, käski kapteeni.\n\nKäsketty totteli ja kiiruhti metsän sisään, mutta ei kestänyt kauvempaa\nkuin pari minuuttia, ennenkuin hän taas tuli näkyviin, mukana kaksi\nmiestä. Vanhempi heistä, pitkävartisissa saappaissa ja kulunut\nryssänkauhtana yllä, kantoi olallansa pitkää rakuunasapelia. Toinen,\nkatsastelukirjuri ja luutnantti Barthold Antonius, veti huomion\npuoleensa tavattoman pulskalla tummansinisellä sarkapuvullaan. Kevyt\nmiekka, hopeahelainen pistooli ja mitali rinnassa osoittivat parempaa\nvarallisuudentilaa ja saavutettua kunniaa. Nähdessään heidän tulevan\nnousivat kaikki seisalleen ja tervehtivät. Torakan puoleen kääntyen\nlausui Antonius:\n\n— Minä olen matkalla Armfeldtin leiriin viemään käskyjä ja kirjeitä.\nPoikkesin tänne luoksenne saamaan jotakin juotavaa; olemme kulkeneet\nkaksi peninkulmaa levähtämättä.\n\nEräs rakuunoista toi piimäleilin ja Antonius seuralaisineen joi siitä\npitkät siemaukset. Sitten virkkoi edellinen:\n\n— Ensiksi kerron teille sen uutisen että me nyt olemme saaneet papin.\nSotakonsistoorio on jalkarakuunain saarnaajaksi nimittänyt Henrik\nLechlinin, joka on kauvan kärsinyt puutetta ja ollut puolikymmentä\nvuotta pakolaisena virastaan Toksovassa. Sitten tuon minä mukanani\nkopion kuningas Kaarlen viimeisestä kirjoituksesta kenraalille ja olen\nsaanut käskyn lukea sen sekä sotaväelle että rahvaalle.\n\n— Asentoon, pojat, komensi Torakka, ja lakit päästä: kuunnelkaapa mitä\nkuningas kirjoittaa.\n\nKaikki nousivat ja asettuivat riviin Bartholdin eteen, joka kuuluvalla\näänellä luki seuraavaa:\n\n«Me lähetämme käskymme Suomen ja Pohjanmaan maaherroille, että he\npitävät teille varalta kaikkinaista apua ja kannatusta, mutta kun\nSuomi koko sodan ajan on kärsinyt suurempaa rasitusta kuin mikään\nmuista lääneistä niin yhdessä kuin toisessa katsannossa ja sentähden\nheidän kustannuksiansa mikäli mahdollista on helpoitettava ja\nhuojennettava, niin käsketään Meidän Tukholmassa oleva neuvostomme ei\nainoastaan lähettämään sinne enemmän miehistöä, mikäli tarpeelliseksi\nhavaitaan, vaan myöskin viljaa ja muita elatustarpeita joukkojen\nylläpidoksi. Teidän tulee, paitsi muita tarpeellisia toimenpiteitä,\njoita maanpuollustaminen vaatii, totuttaa rahvasta käyttämään kivääriä\nja kehoittamalla kehoittaa heitä niinhyvin metsissä kuin muutoin\nahdistamaan vihollista ja tekemään sille vahinkoa. Asujamia ei pidä\njätettämän vihollisen saataville, vaan ne, joita ei voida käyttää\nvastarintaan, ajoissa käskettämän pakenemaan tavaroineen kauvemmaksi\nsisämaahan armeijan taakse ja jättämään maan tyhjäksi jälestänsä, ettei\nvihollinen mitään ravinnoksensa löytää mahtaisi; kieltäen samalla\nhengen menettämisen uhalla antamasta viholliselle vähintäkään muonaa\ntahi maksamasta hänelle mitään pakkoveroja.» — Näin kirjoittaa meidän\narmollinen kuninkaamme Benderistä 7 päivänä tammikuuta 1711.\n\nKun lukeminen oli päättynyt, alettiin miehestä mieheen keskustella\nkuninkaan käskyn sisällyksestä ja merkityksestä.\n\n— Ymmärrätkö nyt, Tompura, sanoi Siuri, että Kuninkaallinen Majesteetti\nkäskee, ettet saa antaa viholliselle mitään syötävää, vaan pitää\nsinun riippua hänessä kiini kuin iilimato ja tehdä hänelle kaikkea\nmahdollista vahinkoa?\n\nTompura nyökäytti ymmärtävänsä.\n\n— Meidän tulee siis hävittää ja polttaa omaakin maatamme, lisäsi\nkapteeni, no niin tehdäänpä vaan työtä käskettyä siinäkin!\n\nMutta kaikki keskustelu päättyi tähän, sillä Kiviniemen puolelta\nkuului yökehrääjän kirmakka vihellys miesjoukon korviin. Se oli merkki\nlähimmästä etuvartiosta. Yks kaks olivat leirimiehet keränneet aseensa\nkokoon ja Torakka etunenässä lähti joukkue kiireesti liikkeelle.\nAinoastaan neljännestunnin noudattivat he maantietä, sitten hiipivät\nhe, jakautuneina kahteen osastoon, pitkin metsänrintaa.\n\nPuoli, tuntia kului jännittävässä odotuksessa.\n\nSilloin näkyi kirkkaassa kuuvalossa kaksi kuormaa, vartiokuntana\nparisenkymmentä venäläistä sotamiestä, ajavan mäkeä alas kapeaa siltaa\nkohden. Tuskin oli ensimäinen hevonen laskenut toisen etujalkansa\nsillalle, kun Torakka kuuluvalla äänellä komensi: Laukaiskaa!\n\nKiväärit pamahtivat. Viisi ryssää kieritteli verissään maantiellä ja\ntoinen hevonen tupertui turvallensa, kaula läpiammuttuna, tehden turhia\nnousemisen yrityksiä.\n\n— Iskekää kiini, pojat, elkääkä antako yhdenkään ainoan kanaljan\npäästä pakoon, huusi kapteeni ja laukasi pistoolinsa suoraan\nvasten vartiokunnan päällikön naamaa. Hirmuinen mellakka syntyi.\nVenäläiset, joilla ei ollut ollut aavistustakaan väijytyksestä, vaan\nolivat kaikessa rauhassa aikoneet kulkea Käkisalmeen, joutuivat\nmitä suurimpaan hämmästykseen; kivääriänsä eivät useimmat ehtineet\nlaukaista, sillä jalkarakuunat olivat heissä ihan käsin. He\npuollustivat itseään kuitenkin vimmatusti. Jalkarakuuna kersantti\nKekäläinen, sai miekanpiston keuhkojensa läpi ja Siurin vasen käsivarsi\nriippui puoliksi poikki hakattuna. Koivistolainen sai pajunettipiston\nreiteensä, vaan jaksoi kuitenkin pyssynperällä surmata vastustajansa.\nKun Berthold kahden jalkarakuunan kanssa, jotka olivat seisoneet\nreservissä, kovasti huutaen hyökkäsi esiin, alkoivat jälelle jääneet\nryssät juosta metsään.\n\nTompura, joka vuoti verta parista keveämmästä haavasta, pyyhki hikeä\notsaltaan; silloin havaitsi hän että eräs kuorman ajajista, joka oli\npiiloutunut etumaisen nelipyöräisen vankkurin alle, tarttui johonkin\nesineeseen kuormalta ja alkoi juosta sillalle. Siellä kohtasi häntä\neräs rakuuna, joka iski miestä, vaan tämä väisti, kääntyi yht'ruttoa\ntakaisin ja koki juosten paeta pitkin eteläistä joenrantaa.\n\n— Ota kiini, kuului pari ääntä huutavan.\n\nTompura juoksemaan minkä käpälästä lähti. Pakeneva viskautui silloin\njokeen kahlatuksensa yli, mutta Tompura ei siekaillut hypätä jälkeen ja\nonnistui hänen tarrata kiini miehen toiseen jalkaan, kun tämä oli jo\nlähellä toista rantaa.\n\nTänne kinkku, karjasi Tompura ja paukautti vasemmalla nyrkillään ryssää\nselkään. Tänne kinkku taikka hukutan sinut! Ryssä, joka tietysti ei\nymmärtänyt sanaakaan puheesta, vaan ymmärsi kyllä iskut, hakkasi\nympärinsä minkä ennätti ja sätki jaloillansa. Viimein onnistui hänen\npaiskata lihan kappaleella vastustajaansa kasvoihin niin voimakkaasti,\nettä suusta ja nenästä turskusi verta.\n\n— Pidä puoliasi, toveri, ja kisko ryssä tänne, kuului kehoittavia\nhuutoja rannalta.\n\nKehoitusta ei Tompura tarvinnut. Kun hän näki kinkun putoavan veteen\nja vajoavan, kohensihe hän pystyyn ja kahmasi käsivarsin ryssää\nvyötäisiin. Tämä repi Tompuraa tukasta ja raapi hänen kasvojansa.\nSellainen pelmuutus hämmensi suomalaisen niin, että vastustaja oli\nvähällä päästä irti. Mutta nyt sai Tompura taas kiini hänen jalastansa\nja veti häntä syvälle päin niin että molemmat kamppailijat katosivat\nveden alle. Poreista ja veden vyörystä saattoi kuitenkin nähdä että\ntaistelua jatkettiin.\n\nSuurella mielenkiinnolla olivat Torakka, Barthold ja pari muuta\nkatselleet kaksintaistelua, mutta kun hetken kuluttua vesi tyyntyi\neikä mitään Tompuraa tullut näkyviin, komensi kapteeni pari rakunaa\nveteen. Kului kuitenkin useita minuutteja, ennenkuin he saivat käsiin\netsittävänsä. Rannalle vedettiin kaksi hengetöntä ruumista.\n\nTompura ei ollut päästänyt saalistansa. Käsivarret olivat jäykästi\npuristuneet vastustajan jalkojen ympäri, ja leuvat pihtien tavoin\npureutuneet kiini hänen toiseen käteensä.\n\nTuntia myöhemmin oli jalkarakuunoilla valmis hauta luotuna, ja sinne\nlaskettuna kolme kaatunutta toveria. Kapteeni piti puheen, joka kesti\nkolme minuuttia, yhden kullenkin, ja sen päätti hän näillä sanoilla:\n\n— Katsokaas pojat, Tompura oli sentään urhokas partiomies ja\nuskollinen alamainen. Hän noudatti kuninkaan käskyä ahdistaa\nvihollista kaikin voimin, ja sentähden kunnioitan minä hänen hautaansa\nkallisarvoisimmalla kalulla mitä minulla on.\n\nJa silloin laski hän haudalle sen pienen tupakkakääryn.\n\nTätä pitivät jalkarakuunat sangen kauniina tekona, mutta kaikki loivat\npitkän erokatseen siihen vähäiseen muistomerkkiin, ennenkuin taas\nlähtivät liikkeelle hävittämään ja uutta saalista hakemaan.\n\n\n\n\nIX. HAUTAUS KÖYSÖN SUOLLA.\n\n(1713).\n\n\nKolme vihreää veljestä», oli lasten tapana sanoa kolmesta tasakorkeasta\ntiheästä kuusesta, jotka kasvoivat syöttöha'an pohjoisreunalla pelkkien\nkoivunvesojen keskessä. Niiden edessä seisoi nyt ratsutilallinen Hannu\nVäfvars ja näytti kovin miettiväiseltä.\n\nHän hyvin tiesi, ettei maill' ei halmeilla ollut ainoatakaan ihmistä\nvalveilla, joka olisi saattanut nähdä mitä hänellä oli tekeillä, mutta\nsiitä huolimatta pälyi hän ympärillensä, ennenkuin tarttui lapioon ja\nrupesi kaivamaan vähäistä kuoppaa keskimäisen veljeksen juurelle.\n\nKun työ oli muutamassa tuokiossa suoritettu, veti ukko poveltaan\nsiniruutusen tuoheen käärityn mytyn. Sen sisällyksen tunsi hän niin\nhyvin, ettei hän huolinut enää sitä sen enempää tarkastaa, vaan laski\nsen joutuisasti kuoppaan. Sitten peitti hän haudan huolellisesti\nmaalla, lehdillä ja kuivilla oksilla, ja lähti kävelemään kiirein\naskelin kotiin päin.\n\nHannu Väfvars oli parempiin varmempiin aikoihin kätkenyt koko\nrahallisen omaisuutensa, ja summa ei todella ollut suuri, vaikka\nkylläkin raskas: kaksi 4:n ja kolme 2:n taalerin kupariplootua, lyödyt\njo Kristiina kuningattaren hallituksen aikana, ja pari tusinaa äyrin\nkappaleita yhdennentoista Kaarlen ajalta.\n\nRatsutilallinen oli arvellut viisaimmaksi kätkeä aarteensa niinkuin\ntoisetkin olivat tehneet, sillä edellisenä päivänä oli kerrottu, että\nsuuri venäläinen sotalaivasto oli lähestynyt Pernajan lahtea, eikä\nkukaan voinut tietää, kuinka pian vihollinen olisi ovella.\n\nUkko oli juuri astumaisillaan tupaansa, kun hän näki kaukaa jonkun\ntulevan juoksujalassa polkua myöten, joka valtamaantieltä toi taloon\nyli petäjikköharjun. Tulija oli Lyyperin Janne, kirkko väärtin\n16:vuotias pitkäsäärinen poika. Hengästyneenä saapui hän perille ja\nhuusi:\n\n— Hyvää huomenta kanss', Väfvarin ukko, nyt teidän täytyy lähteä heti\nmukaan, sillä minä tuon teille sanaa herra Jobstilta. Kappalainen\nlähetti terveisiä ja käski sanomaan, että kohta paikalla toiset\nhautajaiset pidetään Röysön suolla. Hän sanoi Väfvars-ukon olleen\nmukana ensimäisissä ja tietävän kyllä mistä on kysymys.\n\n— Oikein puhuttu, ja mielelläni tahdon vielä kerran tehdä seurakunnalle\npalveluksen. Ehkä se onkin viimeinen. Mutta missä meidän pitää odottaa\nhautajaissaattoa?\n\n— Valtamaantien varrella; ne ovat siellä koht'ikään.\n\nJuoksun hölkässä lähtivät ratsutilallinen ja nuorukainen menemään,\nja muutamien minuuttien perästä olivat he maantiellä, joka viepi\nDegerbyystä Porvooseen. He istahtivat isolle kivelle ja alkoivat\nhiljakseen puhella viime päivien tapahtumista.\n\nHannu kertoi kuulleensa että venäläinen sotajoukko oli kulkenut\nKymijoen yli ja hyökännyt Strömfors'iin ja että kenraali Lybecker\nsuomalaisten joukkojen kanssa oli Mäntsälässä tai Orimattilassa. Janne\npuolestaan tiesi sanoa, että pitkä rivi venäläisiä sota-aluksia oli\npurjehtinut pohjoiseen päin Terviikin ja Segersbyyn ohitse ja laskeneet\nankkuriin Gislarbölen rantaan. Kirkonkylästä oli suuri joukko perheitä\nlähtenyt pakoon, niiden muassa myöskin kappalainen Veckman. Mutta\ntoinen, herra Jobst Totilius, ja kirkkoherra Serlachius olivat vielä\njääneet, vaan nekin näyttivät varusteleivan lähtemään.\n\nVäfvars-ukko rupesi juuri kertomaan kuinka ruotsalaiset joukot\nolivat polttaneet Helsingin, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa.\nPari reenjalasta vingahti ilkeästi maantiensoraan, ja tulemassa\nolevain miesten ääniä alkoi kuulua. Ukko ja hänen seurapoikansa nousi\npaikoiltaan ja kiiruhti tulijoita vastaan.\n\n— Heinäkuorma on raskas, virkkoi ratsutilallinen ja tervehti nöyrästi\npappia.\n\n— Ja vielä raskaampi on retki, rakas Hannu, vastasi tämä. Hyväpä oli\nettä tälläkin kertaa tulit, sillä ei kukaan minun väestäni tunne niin\ntarkkaan suota kuin sinä. Me olemme kätkeneet ruumiin heiniin ettei\nketkään asiaankuulumattomat voisi aavistaa mitä me tässä kuljetamme\nnäin varhaisella aamupuhteella. Niin, niin, aika on niin paha että\nmyöskin totuuden ja sanan palvelijan on pakko harjoittaa valhetta ja\npetosta. Nyt sinun on otettava kulkueen johto huostaasi ja määrättävä\nkoska ja missä meidän tulee poiketa tieltä.\n\n— Onko matka samaan paikkaan, minne viime kerralla kätkimme\nkynttiläkruunut?\n\n— Se on sinun päätettäväsi.\n\nHannu Väfvars nosti lakkia ja liittyi niiden kolmen vanhemman\ntalonpojan seuraan, jotka kävelivät kuorman perässä. Kuormaa ajoi\npuukenkäinen liinatukka poika, joka huolimatta varoituksista\ntuontuostakin huusi hevosille ja rapsahutti ohjaksilla. Kun hiekka\npureutui niin lujaan kiini jalaksiin, että kulku seisahtui, asetti\npari reipasta nuorta miestä kankeja reen alle kohauttaen siten rekeä\nylös ja eteenpäin. Heidän kiivautensa suututti muuatta repaleista\nkierosilmäistä ukkoa, jolla oli tuuhea tukka ja lammasnahkalakki\npäässä. Hän kulki lähellä kuormaa ja nojasi varovasti oikealla\nkädellään heinähäkin kylkeen. Mutta hänen kanssaan, — Tuomas\nkellonsoittajan, taikka Garpgårdin hupsun, niinkuin häntä myös\nmainittiin, — ei kukaan puhunut, sillä hän antoi aniharvoin järjellistä\nvastausta.\n\nVähäsen puhuttuaan kirkkoväärtin kanssa otti Hannu ohjakset käsiinsä\nja ajoi kuorman tieltä metsän reunaan, ja nyt tarvittiin kaikki\nkäsivarret auttamaan hevosia eteenpäin. Kiviä ja kaatuneita puunrunkoja\nraivattiin, mikäli mahdollista, pois tieltä, ja muuan vesa sieltä\ntäältä katkaistiin.\n\nTalonpojat tekivät työtä hiessä päin. Niin päästiin tasaiselle\nniittymaalle, ja siinä märässä ruohossa luisti kuorma helposti\neteenpäin. Niitty muuttui vähitellen paksuksi sammalikoksi, ja siinä\nsieti varoa, ettei kuorma kaatuisi, ja valita sellaisia kohtia, mistä\nvetäjät saattoivat kulkea uppoamatta liian syvään. Kappalainen oli jo\npari kertaa ehdottanut että pysähdyttäisiin, mutta Hannu Väfvars katsoi\npaikan olevan liian likellä maantietä.\n\nAurinko oli jo noussut korkealle puidenlatvojen yli, kun viimeinkin\npäätettiin lopettaa kulku. Pappi istahti korkean kannon päähän ja\npyyhki hikeä otsaltaan. Sittenkuin muutkin olivat hetkisen levähtäneet,\notettiin heinistä rautaseiväs ja kaksi lapiota, joilla rivakimmat\njoukosta tuota pikaa kaivoivat kolmea kyynärää syvän kuopan. Se\nverhottiin sisältä puunoksilla, sammalilla ja heinillä. Sitten\nvedettiin kuorma kuopan partaalle, ja Pernajan kirkon pienempi kello\npaljastettiin heinistä esiin.\n\nKaikki miehet, paitsi Tuomas, tarttuivat siihen kiini, ja kumahtaen\nputosi kello hautaansa.\n\n— Niin, siellä sinä nyt makaat, lausui pappi. Saa nähdä, kuka meistä on\nmukana sinua nostamassa takaisin ylös. Minun ei ole tarvis kehoittaa\nteitä, rakkaat ystävät, pitämään salassa sen mitä nyt olemme tehneet.\nMeidän maamme kirkot ovat jo saaneet kärsiä niin monet vahingot,\nettei ole varaa enää useampiin. Tätä aarretta ei vihollinen ainakaan\nsaa ryöstetyksi, yhtä vähän kuin niitä kolmea kynttiläkruunuakaan.\nTäyttäkää nyt hauta, ja peittäkää niin ettei mitään jälkeä tästä meidän\ntoimestamme jää näkyviin.\n\nRatsutilallinen otti sylyyksen heiniä heittääksensä ne kuoppaan, mutta\nhänet työnsi syrjään Tuomas, joka uhkamielisesti puhkesi sanomaan:\n\n— Hei, hei, se on minun ja meidän Herramme kello; ei kukaan muut kuin\nminä saa haudata sitä. Hän on minun morsiameni ja 34 vuotta on hän\nollut minulle uskollinen. Hän paleltuu, jos hänet haudataan ilman\nkääriliinoja. Veisatkaa ruumisvirsi, lukkari, veisatkaa, lukekaa\nrukoukset, pastori! Minä soitan kelloja piu—pau—pom, piu—pau—pom!\n\nKappalainen ja kirkon vartija koettivat hyvillä sanoilla ja puolittain\nväkivallalla saada Tuomasta antamaan tilaa, mutta hän huusi ja reuhtoi\nuhkaavasti käsillään, valmiina puollustamaan itseänsä.\n\nKun siinä parhaillaan neuvoteltiin mitä olisi tehtävä, astui Janne\nesiin ja sanoi viekkaasti:\n\n— Minusta Garpgårdin Tuomaan tulisi itse verhota morsiamensa\nkäärinliinoilla ja lukea rukoukset; me toiset, me vaan peitetään hauta\nsitten kun hän tahtoo.\n\nTuomas katsahti ylös; hänen puoliksi suljetut harmaat silmänsä\nvälähtivät. Siinä tuokiossa oli hän riistänyt vanhan takkinsa yltään ja\nlaskeutunut kuopan reunalle, josta käsin hän sitten peitteli takillansa\nvielä näkyvän osan kelloa. Hän sovitteli ja laitteli peitettä kylmän\nmalmin ympärille ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsukainen.\n\n— Kas niin, nyt on hänellä lämmin levätä, sanoi ukko tyytyväisenä ja\nnousi. Sitten pani hän kädet ristiin ja mutisi muutamia rukouksia\ntoisten asetellessa puunrunkoja kuopan päälle ja kattaessa sitä\nsammalilla ja kivillä.\n\nKun kaikki oli valmista, lausui pappi:\n\n— Suuri kiitos teille, hyvät ystävät, tästä palveluksesta, jonka\nolette tehneet kirkollemme. Ja hän jatkoi empien: kirkossa tulee\njonkun aikaa tästä puoleen ainoastaan rovasti silloin tällöin\nsaarnaamaan. Katsokaas, minun täytyy jättää teidät, viedäkseni talteen\njälellä olevat kirkon hopeat. Mutta sitä paitsi on meidän armollinen\nhallituksemme hänen korkea-arvoisuutensa piispan kautta antanut maan\npapeille oikeuden joksikin aikaa jättää seurakuntansa, ja koska\nvihollinen milloin tahansa saattaa yllättää meidän kotimme, täytyy\nminun kirkonhopeain ja oman perheeni turvallisuuden tähden paeta.\nYmmärrättekö minua, rakkaat ystävät?\n\n— Kyllä, herra pastori, me ymmärrämme teitä, lausui Hannu terävällä\näänenpainolla. Me toivotamme teille sitä rauhaa, jota me itse piakkoin\nkaipaamme. Minä olen liian vanha pakenemaan. — Lähtekäämme nyt kukin\nkotiamme huomispäivää odottamaan. Rukoilla meidän täytyy, mutta valvoa\nehkä myös!\n\nPaluumatka maantielle kävi sangen pian. Ainoastaan vastenmielisesti oli\nTuomas seurannut mukana. Hänet oli kuitenkin saatu houkutelluksi sillä\ntekosyyllä että hänen olisi muka hankittava kukkasia armaansa haudalle.\nPäätään nyökäyttämällä oli kellonsoittaja ilmaissut myönnytyksensä.\nNyt kulki hän käsivarret veltosti riipuksissa ja katse tylsänä,\nvälittämättä aamukylmästä ja tuulesta, joka häilytteli hänen repaleisen\npaitansa kielekkeitä.\n\nMaantien reunassa riisui kirkonvartia hevosensa valjaista, ja Jobst\nherra kiipesi sen selkään. He olivat hiljaisuudessa sopineet siitä että\npastori saisi ratsastaa kirkonkylään, joutuakseen pikemmin kotiin ja\nsitten pois Suomesta.\n\n* *\n\nKun kappalainen Justinus Totilus vuonna 1722 palasi pakoretkeltään\nRuotsista, ei yhtään ainoata ollut enää elossa niistä, jotka olivat\nolleet mukana hautajaisissa Röysön suolla. Paikkaa minne ne kolme\nkynttiläkruunua oli kätketty, ei Jobst herra enää voinut löytää — sen\nsalaisuuden on suo osannut säilyttää — mutta kello kaivettiin esiin ja\nriippuu tänäkin päivänä paikallaan Pernajan kirkontapulissa.\n\n\n\n\nX. SUURI TAPPELU.\n\n(1714).\n\n\nIsonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli\nsaanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla.\nNeuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä\npääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa\nnyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili\nkenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa\nasemapiirrustusta.\n\n— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä\nen, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin\nolemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.\n\n— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De\nla Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa\nvihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä\nIsossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo\nlukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta\nratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne\ntuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.\n\n— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi\nArmfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei\nmuistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos\nsilloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan,\nniin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina\nsotapakolaisina.\n\nPunotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli\nsaattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella\nkääntyi hän Friisin puoleen sanoen:\n\n— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi\nkertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu\ntappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin\nheikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin —\nniinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä\nepäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.\n\nFriis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta\nkun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän\npitkäveteisesti:\n\n— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet\neivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin\nmitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä\nniin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä.\nSotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene\nsaamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä,\netteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.\n\nEversti Juhana Stjernschantz puuttui puheeseen:\n\n— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole\nsotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en\ntiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan.\nEverstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia\npalveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat\npersoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.\n\n— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea\nlomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi\nhyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista,\nkuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla\nmiehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla\nja heititte sen Vuokseen?\n\n— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz,\nja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole\nenää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin\nkohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.\n\nSotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja\npuheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:\n\n— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen,\nhaluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?\n\n— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen\nvilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän\nolisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa\ntaistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!\n\n— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään\nkohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä\nenemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä\npäivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna\ntoukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme\nKorkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä\nsanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut\nvelvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko\nteillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat\nkumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.\n\n— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui\nDe la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan\nmaaherralta Clerkiltä.\n\nArmfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata\nmukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän\nkirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se\nsisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan\ntoimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan\naivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä\nkiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia\nkiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa,\nkiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että\nSuomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui:\n\n— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja\n800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin\nsotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista\napua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun\najatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla\nkentillä vihollista.\n\nSamaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan\neverstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.\n\nKun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja\nlausui hitaasti:\n\n— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan,\netten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun\ntäytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista,\njoka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä\nviholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me\nryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta\nsiitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin\npaikalleen!\n\nSotaneuvosto hajaantui.\n\n— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle,\njoka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä.\nPuhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan\nkirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit\nolivat poistuneet.\n\n— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt\nystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun\nystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin\nsotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?\n\nKun Bure viivytti vastausta, jatkoi toinen:\n\n— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle\nystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä\npaikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että\nmoni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.\n\n— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun\najatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne\nkanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan\nainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita,\nmyönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että\nmeidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa\navonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt\nratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De\nla Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on\njonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.\n\n— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua\nLybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.\n\n— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä\nsodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä\nhyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.\n\nKuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka.\nSuo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille\nposkillesi ja sinisille silmillesi, poikani!\n\n— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle\nkumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun\njälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut\nkäymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän\nsiinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin\nsekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan,\nsetä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen\njalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.\n\n— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin\nrykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona\nlippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt\nsanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne\ntottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä\nankara kuin Nieroht vainaja.\n\n— Niin, mitenkähän viimein käy Ruotsin ja kuninkaan?\n\n— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen\nMajesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on\nkai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.\n\n— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina\ntaikka on hän sitte tullut puolihulluksi.\n\n— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas\nei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.\n\nKeskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti\nettä muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.\n\n— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen\nvankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:\n\n— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä\njotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin\nodotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole\nluotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun\nlähteä vakoilemaan sitä!\n\n— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun\nomat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.\n\n— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen\nusein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki\ntiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin\nsuksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin\nkuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.\n\n— Milloinka herra tahtoisi lähteä?\n\n— Huomisaamuna ennen päivän koittoa.\n\n— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja\nhänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16\nmiestä joukostasi hänen seuralaisikseen.\n\nPeldan kiitti hänelle uskotusta toimesta ja poistui.\n\nKenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren\nosan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.\n\nSeuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot,\nlähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki\nSippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti\ntulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja\nsanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin\nvuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä,\nja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä\nIsonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat\nniille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä,\nvaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi\noli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.\n\nAnnettiin käsky että tappelujärjestys oli heti paikalla muodostettava.\n\nTavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen.\nSiinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut\nseitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan\nmuodostettiin v. 1710.\n\nOikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4\nTurunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita;\nkoko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin\nvastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi.\nSe oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo\nmainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.\n\nSotajoukon rintaman edustalla oli kunnaalla Napuen kylä.\n\nSe vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista\nasuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä\ntykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta\npäiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200\njalkamiestä.\n\nKohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä\nVaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut\npaikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä,\nLaihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä\nodotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.\n\nSillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi\npitkiä raskaita odotuksen hetkiä.\n\nTiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä\nniinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan\nsaanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi\npäinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman\nkattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui\nhankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala\ntoki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä\nkankeutta ja suurta väsymystä.\n\nTorstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi,\ntalokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi\nsuuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti\npaennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä\nkolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön.\nTämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen\npontevuuden uudestaan eloon.\n\nParia tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli,\nmuutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin\ntykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti\nensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei\nluoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui\nhevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti\netuvartijapalvelusta.\n\nKasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman\ntaistelua.\n\nVasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat\nvihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän\nkuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten\nmolemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman\nympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien\nrykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen;\nheti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa\ntakeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö,\nurhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella\nhevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota.\nKauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja\nNishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.\n\nKun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin,\nkenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli\nnäkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä\noli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat\ntuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.\n\nItätuuli ajoi valtavia savupilviä suomalaisten rivejä vastaan.\n\nKello oli nyt 1 päivällä.\n\nKenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti\njoukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä\njakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan\navulla.»\n\nSaavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä,\nlausui hän hiljakkaasti:\n\n— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun\nryhtymistä, ja tekevän parastanne.\n\n— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat\nviluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä\nvaikka joki on niin lähellä.\n\n— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä\nlämpöisiksi! Hyvästi!\n\nArmfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille,\njotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin\npaikoilleen.\n\nVihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli\narvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80\nsylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui\nesiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat\npäästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan\nluona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi\nlaajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen\ntekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen\nratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.\n\nArmfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt\noman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten\njalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä\npaitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle\nsivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.\n\nKello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan\nryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat\nsuomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia\nkehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski\nkannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa\nhurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät\nsivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui;\nmuutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä\nvihollisrivin läpi.\n\nKun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava\nvenäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti\nsulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki\nolevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän\ntaistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin\ntietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät\nkumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin\ntakana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset\nlöysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä\nsekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet.\nSelittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan\nsyöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä\nhillityksi menivät myttyyn.\n\nKentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme\neskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti.\nRatsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä.\n«Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt\nvastaus. Bure nelisti takaisin.\n\n— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla!\nNyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta\nainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan.\nKuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin\nhurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät\nehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli.\nSapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja\npyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja\nlumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin\ntai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi\nvenäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi\nja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.\n\nVielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä.\nMutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli\nrynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana\nmaahan.\n\nArmfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa\nratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha\nitätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista\nkylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen.\nJalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa,\nja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista\npataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten\npuolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät\nuupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama\nkymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli\nkuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.\n\nSiellä hakattiin ja pistettiin, ja veri liotteli peltosarkoja.\n\nKello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi\nvihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi\nanastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen\noli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki\nväkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä\nratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät\nmyöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta\nsivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja\nVaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat\nnäkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja\ntalonpoikaisrekiä kauvempana.\n\nMutta yhä uusia venäläisiä pataljoonia sukelsi esiin lyötyjen sijaan.\n\nTurkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut,\nvaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla.\nPäällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun\nviimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen,\nantoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten\nratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja,\nmutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja\niskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä\nuudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä\nvaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta\nSising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»\n\nSamassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun\nMiltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän,\nkäski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei\nkumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi\ntullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.\n\nArmfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan\nkäsikahakkaan.\n\nSatoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit\nkaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita.\nTuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä\nmyöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa\nolla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.\n\nKenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu\neversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari\nvon Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin\nruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä\nseuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa\nkuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle\npäin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä\nPorin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan\ntavattiin sittemmin «32 haavaa.»\n\nNiin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen\nkylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000\nsotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille\nsotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista\nmakasi hengetönnä tappotantereella.\n\nMinkätähden De la Barre oli paennut, ei koskaan saatu oikein selville.\n\n\n\n\nXI. KUULUMISIA VITSAUKSEN MAASTA.\n\n(1714).\n\n\nHänen korkia-arvoisuudellensa Herra Piispa Johan Gezeliukselle.\n\nKoska tänäpänä tarjoutuu tilaisuus saada tämä kirje yli Ruotsiin\nja Herra Piispa pakonsa jälkeen Roslageniin ei ole koko vuonna\nsaanut minulta mitään tietoja, tahdon minä nyt lähettää yhden sangen\nsurullisen kertomuksen siitä mitä tämän murheen vuoden 1714 ajalla\nminun rakkaassa isänmaassani tapahtunut on.\n\nSittenkuin kenraali Armfeldt 19 päivänä helmikuuta menetti tappelun\nNapuen kylän tykönä, vetäytyi hän pohjoiseen päin ja viipyi tällä\npaikkakunnalla, Vanhan Kaarlepyyn eteläpuolella, kokoamassa\nhajaantuneita joukkojansa. Rahvaan rohkiata yritystä ottaa osaa\ntaisteluun seurasi moskovalaisen hirviä kosto. Monet suuret pitäjät\nhävitettiin perinpohjin.\n\nMitä rasitusta vihollisen on tapana kukistetuille matkaan saattaa,\non kaikille tunnettua, mutta senkaltaisessa mikä johonkin määrin\nsiedettävää on, en tahdo viipyä, vaan ainoastaan sellaista esiin\ntuoda, joka kaiken inhimillisen mahdollisuuden ylitse käypi. Teidän\nkorkia-arvoisuutenne suvaitkoon mieleensä painaa, että tälle ankaralle\nviholliselle on suuri huvi ja ajanviete käyttää kaikenkaltaista\ntyranniutta, niinkuin kidutusta, piiskaamista, polttamista,\npaistamista, hirttämistä ja murhaamista, joista julmia esimerkkejä\nkertoa taidettaisiin. Kansaa kuljettaa hän pois suurissa määrin, sekä\nmiehiä että vaimoja, renkejä ja piikoja, nuoria ja vielä kapalossa\nmakaavia lapsukaisia. Huoneita ja yksityisiä taloja, vieläpä kokonaisia\nkyliä hän polttaa, semminkin jos hän havaitsee todistetuksi, että on\nosoitettu uskollisuutta lähetettyjä ruotsalaisia parvikuntia kohtaan.\nTyönteolla ja orjuudella rasittaa hän enemmän kuin ihmisvoimat kestää\ntaitavat.\n\nJumala lahjoitti kyllä tänä vuonna ihanan kasvun, vaan sadon on\nvihollinen korjannut itsellensä, jonka vuoksi asukkaat kärsivät hätää\nja täytyy heidän nääntyä nälkään. Kaikki elukat, joita maanmies\nvälttämättä tarvitsee, kuin on hevoset, sarvikarja ja lampaat, on hän\nosittain karkoittanut osittain anastanut itselleen. Siihen hätään, jota\nvihollinen saattaa aikaan hävityksellä ja ryöstämisellä, liittyy vielä\nsekin hankaluus, ettei maakansalla ole vapautta toimittaa töitänsä ja\nkauppa-asioitansa, joista on seurauksena ääretön suolan puute. Kaikesta\nväkivaltaisuudesta se kumminkin on kauheinta, etteivät vainajain\nruumiit saa rauhassa maata maan povessa, vaan raastetaan sieltä ylös\nilvehdittäviksi, riisutaan alastomiksi ja pahoin pidellään.\n\nHengellistä hätää saatetaan kansalle kirkkojen häväisemisellä\nja ryöstämisellä, pappein, erittäinkin niiden, jotka tahtovat\nKuninkaalliselle Majesteetille uskolliset olla, karkoittamisella\nja poiskuljettamisella, sekä jumalanpalveluksen pilkkaamisella ja\nhäiritsemisellä. Vaikka vihollinen tosin siellä täällä salliikin\nsanaa saarnata, ei se tapahdu Jumalan kunnioittamisen eikä sielujen\nautuuden tähden, vaan yksinomaan hänen julistustensa ja plakaatteinsa\nkuuluttamiseksi. Niin, heti kohta kun venäläinen upseeri tulee kirkkoon\njotakin kuulututtamaan, täytyy saarna typistää ja lyhentää loppumaan,\nvaikka se juuri on alkuunsa päässyt.\n\nHengen virkaa häväistään ja väärin käytetään silläkin tavoin,\nettä sanan palvelijoita pakoitetaan olemaan hänen vouteinansa ja\nylöskantomiehinänsä, joita, elleivät he nääntyneeltä ja raastetulta\nkansalta enää mitään kiristetyksi saa, mitä julmimmin kohdellaan.\nKarjalohjan kirkkoherra Joosef Melartopaeus pakoitettiin viettämään\njouluyönsä 1713 alastomana istuen lumessa, ja samallaisen onnettomuuden\nalaiseksi, sen mukaan kuin etelästä kerrotaan, ovat joutuneet\npastorit Kristian Sevonius Rymättylässä ja Staffan Svanstrupe\nJämsässä. Nousiaisten kappalaisen Gabriel Saloviuksen ovat kirotut\nkasakat sitoneet pää polvien väliin ja Maksamaan kappalaisen Andreas\nRuuthin ovat he kerrassaan kuoliaaksi piesseet. Tyrvään provasti\nJoh. Wegelius myöskin pahoin lyötiin, vaan pääsi pakoon Ruotsiin.\nKalliita sakramentteja, varsinkaan alttarin, ei kansa saa nautita,\nsillä vihollinen on kohta tultuaan juonut viinin. Se paholaisen keino,\nmikä vihollisella on saada jollakin juomalla vangittujen äidinkieli\nja kristinopintieto sekoitetuksi, saattaa meikäläistemme autuuden\nsuurimpaan vaaraan ja vahinkoon, mutta kävisi liian pitkäksi tässä\nmainita kaikkia heidän paheitansa ja kauhistavia syntejänsä. Koska ne\nnyt Ruotsin maissa tehdään, niin ei niitä voi muutoin kuin Ruotsin\nsynteinä pidettää. Niistä syistä on vihollisten valtaan jääneiden\nja monien pakosalla olevien mitä välttämättömin tarvis huutaa apua\nJeesuksen nimessä ja hänen kalliin ansionsa tähden.\n\nMonien puolesta totisesti voin minä nyt puhua. Eilen ja tänäpänä on\ntaas suuri köyhien pakolaisten joukko kulkenut Vanhan Kaarlepyyn kautta\nja tahdon minä tässä kertoa mitä minä omin silmin nähnyt ja omin korvin\nkuullut olen.\n\nEnsimäisessä reessä tuli, sen mukaan kuin minä kuulin, Turun läänin\nratsuväenrykmentin ratsumestarin Delamoth'in rouva, Elsa Galle, ynnä\nhänen kaksi neitsytytärtänsä sangen suuressa puutteessa; hänen miehensä\non venäläisen vankina. Heidän mukanansa oli myöskin neitsy Anna Greetta\nStraussenfeldt, majurin tytär Narvasta; hän on alaikäisenä päässyt\npakoon Venäjältä ja sittemmin palvellut rahvaan luona ainoastaan\nruokansa edestä, on nyt hyvin köyhä, sangen kehnot vaateräsyt yllänsä.\n\nSitten seurasi kapteeni Gripenberg vainajan leski tyttärensä kanssa,\nlaagmanni De la Vahl vainajan leskirouva ja hänen pieni poikansa,\nkaikki puutetta kärsivässä tilassa. Heille sangen suureksi avuksi\npakoretkellänsä oli ollut Magisteri Nikolaus Mathesius huonekuntansa\nkanssa, jota oli 12 henkeä, vähän paremmassa tilassa.\n\nEräässä reessä istuivat porvari Anders Göransson Vaasasta, joka oli\nollut mukana Kyrön tappelussa ja toisen silmänsä menettänyt, ynnä\nhänen vaimonsa, kälynsä ja kaksi lastansa. Niinikään seurasi Maalahden\nkappalainen Jacobus Brunell vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän\nsanoi vihollisen riisuneen hänet alastomaksi ja pahoin pidelleen.\nSamaan kohtaloon olivat joutuneet sacellanus Porvoosta, herra Johan\nHornborg ynnä hänen vaimonsa ja viisi lastansa. He olivat kadottaneet\ntalonsa ja tavaransa sekä sitten pakoretkellänsä joutuneet vihollisten\nkäsiin, jotka heiltä olivat riistäneet ei ainoastaan hänen pientä\nomaisuuttansa vaan vielä vaatteet päältä, niin hyvin häneltä itseltään\nkuin myös hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Siitä suuresta joukosta,\njoka jalkasin seurasi kerjäten tätä surkeata matkuetta, mainitsen\nvaan rykmentin pastori Keeonin lesken Kristina Stahlin Turusta, erään\nsokean miehen Eerik Simoninpojan Kristiinan pitäjästä ynnä hänen\nvaimonsa ja poikansa, vääpeli Kaarle Cedercronan lesken, talollisen\nMikael Antinpojan Närpiöstä, Martti Bergin ynnä hänen ramman vaimonsa,\nhenkikirjuri Hannu Barckin Uudeltamaalta ynnä hänen kuusi lastansa,\nFabian Malmin, sokean ja kurjan, ja monta muuta heidän veljeänsä ja\nsisartansa onnettomuudessa.\n\nTeidän Korkia-arvoisuutenne, jolla ehkä on paremmat olot ja ajoissa\npääsitte pakoon, ei voi käsittää kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta,\nmikä täällä vallitsee. Avuttomat eivät voi parhaimmalla tahdollaankaan\nauttaa toinen toistansa. Itse olen minä myös joutunut sangen suureen\nköyhyyteen, mutta Jumalan kiitos olen vielä terve, vaikka olenkin\najoittain saanut syödä tavatonta ja kelpaamatonta ruokaa.\n\nHänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa olen alamaisuudessa\nkirjoittanut ja kertonut maan tilasta. Täällä kulkee huhu, että hän nyt\nvihdoinkin on kotiutunut ja saa nähdä mihin kurjuuteen hänen sotansa\non saattanut tämän onnettoman valtakunnan. Tänne hän tuskin tulee, ja\nJumala tietää, tokko Hänen Majesteettinsa ehtii ajatella Suomiraukan\nkohtaloa. Minä niinkuin muutkin mietin kyllä paljon, mitä en voi enkä\ntahdo paperille panna.\n\nMe olemme suurimman hädän alaisina näinä viimekuluneina vuosina\nodottaneet apua niinkuin vangit vapautusta, mutta turhaan. Jos\napu vielä kauvemmin viipyy, jota emme usko, emme voi emmekä tahdo\npysyä asuinsijoillamme ja maan hoidossa; vaan jätämme maan autioksi\nja vaellamme pois kuolemaan tahi viettämään elämäämme hirmuisessa\nsurkeudessa.\n\nToivottaen Hänen Korkia-arvoisuudellensa kaikkea ajallista ja\nhengellistä hyvinvointia, olen alati Teidän nöyrin palvelijanne\nJacobus Falander.\n\nPast. et praep. Vanhassa Kaarlepyyssä.\n\n\n\n\nXII. TOVERUKSET TORBASOV & LJUKIN.\n\n(1715).\n\n\nJa viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari\nAndrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch\nTorbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen\nhymyyn:\n\n— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma\nrakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä\noivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.\n\n— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää\nkotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet\nomaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja\nikävöi kotiin.\n\n— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä\nLjukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta\noluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka\npäivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä\npahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit\nhyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat\nsen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me\nkohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti\ntahtovat jakaa aarteemme.\n\n— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole\njakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden\nhyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun\njalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman,\nsinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin,\neläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on\nminulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua\nmahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa\ntai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan\nviimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli\nleiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle,\nhemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin\nrunsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko\npois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on\nsananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»\n\nTorbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti\nsuloisesti.\n\nLjukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia\nvoimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet\nvikkelästi nousemaan ja virkkamaan:\n\n— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä,\nmutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!\n\n— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki\nkertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin\npoika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen\nveljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli\nsukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs,\ntäällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa,\nettä nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat\ntoisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina\nilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen.\nNo niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes\ntulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme,\nja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä\nkoiraheimoa.\n\n— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana\nvietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?\n\n— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle\nkanaljalle kulauksen olutta.\n\n— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun\nomalla äidilläni.\n\nAndrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla\naskelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään\nhaavakuumeessa.\n\n— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin\nvasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä\net tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet\nlähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa,\nmutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme\nja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen\noluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman,\ntarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, _yhden ainoan_ vaan,\nmutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä\npitemmänkin. «Juopihan kanakin!»\n\n— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä\nmuuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että\nolet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää\npuukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei\nIvanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi.\nSinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle\ntule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!\n\nSairas puisteli kieltävästi päätänsä ja örähteli: vettä, vettä!\n\nSilloin puuttui Torbasov riemuiten puheseen ja sanoi:\n\n— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi,\nmutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on\n«vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan,\nniin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.\n\nKorpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden\npienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa\ntalonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun\nhuulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten\nkohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa\nsovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.\n\n— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei\nmaks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme\nterveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.\n\nMalja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää\nja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä\nei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten\nkurkuista alas.\n\n— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat\nryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa\nsängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä\npois.\n\nTorbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan\nja lausui vakuuttavasti:\n\n— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä\nomallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan,\ntempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli\nodottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä.\nHeidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki\nkukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten\ntervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita\nirti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena\nriippui kahden hevosen välissä.\n\nParin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa\neväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään\npirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.\n\nNäyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi\npyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut.\nRintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä\nrykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti\nsamalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.\n\n— Mitä hyvää kuuluu, lapset? Onnistuiko tehtävänne.\n\n— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi\nkuin yhdestä suusta.\n\n— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni,\nkun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä\ntaaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?\n\nMuuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli\ntehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä\nystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että\nmuutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä\nhäntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten\nvaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla\nvaatekappaleilla.\n\nAsentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko\njärjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.\n\n— Kenen käskystä on tämä mies tässä sidottu ja piesty?\n\nAliupseeri astui kalveten esiin.\n\n— Kuka otti hänen rahansa?\n\nHarmaapartainen sotamies astui rivistä.\n\n— Kuka otti hänen vaatteensa?\n\nNuorempi sotilas asettui vanhemman sivulle.\n\n— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä\nolen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa.\nTsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka\nnyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.\n\n— Onko täällä ketään, joka ei tiedä sitä?\n\n— Ei, teidän jalosukuisuutenne, kajahti vastaus.\n\n— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi\naliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin,\njoka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset\nsaavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden\najutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan\ntäytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana\nhävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin\nvarovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja\nvaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään\nkuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on\ntäytetty. Hyvästi!\n\nEversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä\npois.\n\nJälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa,\nmutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi\nmääräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun\nraipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa\npuolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea,\nvirkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla\nläimäyksellä selkään.\n\nEversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala.\n— Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja\nFeodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se\noli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan\nsivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.\n\nKun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat\nmolemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät\nniin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat\nsäännöllisessä tahdissa sängyn luokse.\n\nSairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen\nviereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet,\nvaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen\nminiänsä, oluthaarikan.\n\n— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme,\nvirkkoi Ljukin kuiskaten.\n\nSilloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi.\nVaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen\nAndreille sanoen:\n\n— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene\nmilloinkaan.»\n\nKun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka\nheistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi\nmaille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja\nhe suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen\ntoistansa vuosikausiin.\n\nJa sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja\nverraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.\n\n\n\n\nXIII. STEFAN LÖFVINGIN PÄIVÄKIRJASTA.\n\n(1715).\n\n\n«1689, joulukuun 24 päivänä synnyin minä Narvassa. Yhdeksän vuotta\nmyöhemmin komennettiin isäni, konstaappeli Martti Löfving, Käkisalmen\nlinnoitukseen ja minä seurasin rakkaita vanhempiani mainittuun\nkaupunkiin.\n\n1703 sijoittivat vanhempani minut erään Viipurin kauppiaan J. Frees'en\n[runoilija Jaakko Freesen isä] luokse, mutta kun Mars'in [Mars =\nsotajumala] seura säihkyi minulla myötäänsä silmien edessä, käytin\nminä kerran tilaisuutta mukiloida isäntääni niin perusteellisesti että\nhänen täytyi pysytteleidä 3 viikkoa huoneen lämpimässä, josta teosta\nolisin vähällä menettänyt oikean käteni, ellen olisi oppinut pitämään\njokapäiväistä kirjaa isäntäni kaupasta.\n\n1710 jouduin ensi kerran erään venäläisen partiojoukon vangiksi ja\nsain monta aimo sivallusta kun en ilmaissut Savon herraskartanon\nomaisuutta ja hevosia. Jäin kuitiksi pienestä rahakukkarostani ja\nvaatteistani, minut sidottiin köydellä käsistä ja sain juosta hevosten\nvälissä Kiteen pappilaan neljänneksen peninkulmaa. Siellä riisuttiin\nminulta paita ja housut, en nähnyt edessäni muuta kuin kuoleman, sillä\nsiellä valmistettiin suuria rovioita, mutta säilyin kuitenkin Jumalan\nsallimuksesta ja sain vanhan paidan päälleni. Yöllä karkasin ja tulin\njuostessani isolle suolle.\n\nMuutamia tuntia sen jälkeen läksin maantielle ja tapasin siellä erään\nkasakan. Hän pyysi minua pitämään hevoistaan, laskeutuaksensa maahan.\nMutta kun hänellä oli suuria myttyjä ja monta kattilaa satulansa\ntakana ja täytyi hänen sen vuoksi kumartua syvään, voidakseen heittää\ntoisen säärensä yli toiselle puolelle, tartuin minä häntä niskaan ja\nomalla miekallaan pistin hänet hengeti. Niin sain häneltä 100 taaleria\nkopeekoita, joukon hopeasormuksia ja solkia ynnä viherjän kauhtanan.\nJuoksin sitten metsään ja pääsin monet peninkulmat juostuani ystävien\nluokse.\n\n1711 tulin katsastelukirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin ja\nlähetti kreivi Nieroht vainaja minut usein partioretkille vihollista\nvastaan; samaten vuonna 1712.\n\n1713 komensi kenraali majuri Armfeldt minut polttamaan Porvoon\nsiltaa vihollisten edestä. Kun olin sillan päässä, ampui vihollinen\nmuutamilla sadoilla musketeilla niin että maa savusi allani, vaan\nminuun ei osunut kumminkaan mitään. Sitten tuli muuan minua vastaan\njuosten sillalle ja tähtäsi minua. Minä osuin häntä rintaan ja hän\nminua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen sillan pää\nporoksi. Kun minä palasin takaisin, kohtasi minut majuri Gyllenström\nja surkutteli sanoen: «Miksikäs nyt Löfvingiä on kutsuttava, kun on\nkorvansa, menettänyt?» Minä vastasin: «Korvani olen menettänyt, vaan\nmoni menettää henkensäkin.» Nykäsin sitten äkkiä korvanlehden pois,\njoka riippua repsotti sivulla.\n\nNyt nousi majuri korkealle kivelle, ja silloin suuntasi ryssä kanuunan\npappilanmäeltä ja ampui häneltä vatsan puhki. Majuri putosi polvilleen\nja hänen viimeiset sanansa olivat: «Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!»\n[«Ah, hyvä herra Pastori, herra Pastori!»] Sitten asetettiin hänet\nkarhuntaljalle ja kannettiin 4:n muun kanssa pois. Hänen suunsa kävi\npitkän aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.\n\nToisena päivänä marssimme Porvoosta Hämeenlinnaan ja jäi viholliselle\navoin tie Helsinkiin ja Turkuun, ja kun meidän suomalainen\narmeijamme oli lyöty ja hajoitettu, ja pieni osa veneillä vetäytynyt\nAhvenanmaalle, jätettiin minut parooni ja maaherra Stiernstedtin\nmääräyksestä Juho Ahokkaan kanssa kahden vakoilemaan ryssän vastaisia\ntoimenpiteitä. Turusta menin minä jalkaisin Sauvoon ja pysyin hiljaa\nasunnossani Halilassa 4 päivää. Sain sitten käskyn lähteä Hiittisiin\npolttamaan siellä olevaa makasiinia ryssiltä. Kun minä tulin\nHannukosken kylään, menin siellä erääseen taloon. Siellä istui muutamia\ntalonpoikia viinalekkerien ääressä ja pyysivät minun painamaan puuta.\nTalonpojat pitivät minua herrana, sillä minun liivinkaulukseni kapea\nkultakaluuna pisti näkyviin. Isäntä sanoikin heti:\n\n— Tulkaa lyömään vetoa 100 riikintaaleria, ettei Ruotsi koskaan enää\nomista Suomea.\n\nMinä vastasin ettei minulla ollut niin paljoa rahaa. Hän käski minun\nmennä toisten Suomen herrojen perässä helvettiin. Sain sitten suuresta\nmaksusta vähän ruokaa, ja minun syödessäni tuli vanha ukko istumaan\npöydän päähän. Mutta isäntä meni ulos ja palasi takaisin keihäs\nkädessä ja aikoi pistää minut läpi vasten seinää. Kun minä silloin\nkyyristyin pöydän alle ja tartuin muskettiini oikealla kädelläni,\ntarrasi ukko minun kaulaani ja aikoi pitää kiini, mutta minä sysäsin\nhäntä musketinperällä leukaan, vedin hanan ylös ja ajoin talonpojan\nmuutamilla miekan sivalluksilla ulos. Silloin tuli emäntä korennon\nkanssa ja aikoi panna päähäni verisen hatun, vaan minä löin korennon\nhänen käsistään ja voitelin miekan lappeella hänen peräpakaroitansa,\nsillä kun korento putosi, koetti hän ottaa keihästä. Sitten juoksin\nminä ulos toverini luokse, joka seisoi hevosten tykönä. Ajoin sitten\nHiittisiin ja toimitin makasiinin puti-puhtaaksi.\n\nVihollinen antoi sanomakartulla kuuluttaa koko Turun läänissä,\nettä jos kuka majoittaa tai suojelee ruotsalaista sotaväkeä tai\nsäätyläis-pakolaisia, niin heidän talonsa poltetaan ja heidät\nvaimoineen lapsineen viedään Siperiaan. Sen vuoksi täytyi minun\nkaksiöistä jäätä kulkea yli Paimioon ja Paraisiin, ja menetin kuorman\nplootuja mereen, ennenkuin pääsin ylitse. Annoin sitten maaherralle\nraportin kaikesta mitä oli tapahtunut ja että vihollinen majaili\nTurussa 24,000:n miehisenä joukkona. —\n\nEräänä sunnuntaina 1714 tulin joidenkuiden miesten kanssa Korppoon sekä\nolin saapuvilla jumalanpalveluksessa ja kuulin herra Muntinin saarnan.\nTultuamme ulos Herran huoneesta, alkoivat talonpojat haukkua meitä\ntäyttä kurkkua mitä rumimmalla tavalla, kiihoittaen koko seurakunnan\nmeitä vastaan. Meidän täytyi silloin turvautua kranaatteihin.\nHeitettiinpä siis yksi maahan, ja niin pian kuin se räjähti, livistivät\ntalonpojat yksi sinne toinen tänne.\n\nToisena päivänä kutsuin minä kaikki talonpojat koolle, muistutin heitä\nvelvollisuuksistaan, mitä olivat vannoneet entiselle kuninkaallensa.\n\nTavattiin ryssälle kootuksi 363 plootua paloveroa, ne otin minä pois ja\nannoin nuhteita. Silloin antautui koko seurakunta ja vakuutti minulle\nolevansa uskollinen, mutta sitä vastoin lupasin minä olla viettelemättä\nketään ryssää heidän pitäjäänsä. Sen ajan jälkeen ei kukaan uskaltanut\nasettua minua vastaan.\n\nKeväällä tulin toverieni, vapaehtoisen Ahokkaan kanssa Iniöön. Siellä\nhuseerasi eräs venäläinen vänrikki 11:n sotamiehen kanssa pahoin. Minä\ntuhosin vänrikin ja 4 sotamiestä; muut pakenivat. Sain siten 5 hevosta\nja 8 hevoskuormaa saalista, sillä minä ajoin pakenevia takaa, kunnes\njättivät kaikki reet tielle ja pelastivat nahkansa pelkillä hevosilla.\nSiitä pelästyivät talonpojat sangen suuresti eivätkä uskaltaneet\nynähtääkkään, tulinpa minä mihin kylään hyvänsä. Sitten täytyi minun\nsiirtyä pois Kumlingesta. Tapahtuipa eräänä yönä, että minä näin\ntaivaan kannella kirkkaasti loistavan tähden ynnä sen ympärillä\nkaksinkertaisen C:n, josta minä ennustin että minua kerran kohtaa armo\nsaada hänen kunink. majesteettinsa kanssa suullisesti puhua, joka\nmyöskin tapahtui 1717.\n\nKesäkuun 24 p:nä hätyytin minä 7:n miehen kanssa erästä venäläistä\nluutnanttia, joka 58:n miehen kanssa seurasi erään välskärin ja\nrykmentinkassan suojelusväkenä. Ryssä ampui 3 laukausta meitä kohden,\nmutta ainoastaan kersantti Holmgren sai nilkkaansa vähäisen naarmun.\nMeidän muskotit olivat ladatut 14:llä pienellä luodilla. Luutnantti\nynnä aliupseeri ja 50 miestä jäi tanterelle. Kappalainen Oxsenius,\njoka saapui paikalle, sanoi tahtovansa huomaamatta saarnatuolissa\ntehdä kiitoksen Jumalalle, joka niin vähillä miehillä niin ihanan\nvoiton antanut oli. Sitten päästimme me Somerossa, Vihdissä ja viimein\nLohjalla muutamia rakuunoita pois päiviltä, ja sitten tulin minä\namiraali Vattrangin luokse, joka oleili Hankoniemen edustalla ja\nelokuussa saavuin onnellisesti Tukholmaan. Läksin kumminkin jo viikon\nperästä takaisin Ahvenanmaalle partioretkille.\n\nMonien seikkailujen jälkeen, joista tässä tulisi liian pitkäksi\nkertoa, saavuin helmikuun lopulla 1715 Signilsaarelta Ekkerööhön.\nSiellä kohtasin talonpoikia ja papin, jotka olivat pakomatkalla\nRuotsin puolelle. Minä sain Herran pyhän ehtoollisen jäällä Gabriel\nGronoviukselta.\n\nKun me tulimme jäätä myöten Boxööhön, oli 40 venäläistä kasakkaa ja\nrakuunaa meidän kimpussamme. Minä käskin toverini seistä kentällä\nheitä vastassa, sillä muutamia oli rannalla ja osa kaukana jäällä:\nensimäisten oli siis odottaminen viimeisiä. Sillä välin pistäysin minä\ntupaan ja sain yhden leivän ja pienen juuston. Siellä oli suuri joukko\ntalonpoikia, jotka olivat sinne paenneet. Sitten marssin minä toverini\nkanssa pihasta ja kohta tuli vihollinen hätyyttämään talonpoikia\nampuen ja hakaten. Me olimme saarella pimeään yöhön saakka; sitten\nkäänsin kenkäni takaperin ja marssin koko yön. Kun tulimme Skagöön\npohjoispäähän, kohtasi meitä kokonainen venäläinen partiokunta.\nSiellä pistettiin vierustoverini kuoliaaksi ja minä juoksin korkealta\nvuorelta alas meren rantaan. Ryssät eivät voineet päästä luokseni\neivätkä myöskään ampua minua. Minä istuin vuorenhalkeamassa, riisuin\nkengät jalastani, sillä ne jäätyivät kokoon ja puristivat jalkojani\npakkasen tähden. Jälkeen puolenpäivän tuli taas muuan partiokunta\nsamaa tietä ja alkoi ampua minuun kuin pilkkaan, mutta heidän luotinsa\nmenivät turhaan, sillä meri oli huuhdellut vuorta vastaan suuren sulan\naukeaman. Luodit kimposivat ensin veteen, sitten vuoreen. Minä istuin\nKorkeimman suojeluksessa enkä pelännyt ensinkään niitä tuhatmääriä\nvihollisia, jotka pyrkivät luokseni. Yöllä kiipesin korkealle vuorelle,\ntaittelin muutamia kuusen oksia alleni ja päälleni, makasin puolen\nyötä ja värisin vilusta niin että sieluakin vapisutti. Nousin ylös ja\nkuljin Geetan vuorelle 2 runsasta peninkulmaa ilman kengittä ei muuta\nkuin pari Tukholmasta saamiani hienoja lankasukkia jalassani. Jää jota\nkävelin, oli ahtojäätä; kun se teki kipeää jaloilleni täytyi minun\nkäsin ja päin varoa itseäni kaatumasta; joka askel tuli merkityksi\nverellä koko sen kahden peninkulman matkan.\n\nPäivän sarastaessa saavuin maihin Geetan juurelle, istuuduin kivelle\nenkä nähnyt edessäni muuta kuin kovan kuoleman viluun ja nälkään,\najattelin myöskin niitä hulluja talonpoikia, jotka eivät ole\npiiloutuneet niin tiheään metsään ja kaukaiseen seutuun. Astuin sitten\ntaas muutamia askelia metsään ja jouduin pienille ja suurille jälille,\njotka olivat kulkeneet vihollisen edellä. Minä juoksin kuin lintukoira\nsinne tänne, kunnes osuin muutamalle havumajalle; sieltä löysin tyhjän\nja vanhan karkean säkin, leivän ja pienen rasian puolillaan voita.\nMuistui mieleeni heti Danielin sanat jalopeurain luolassa: «Herra,\nvieläkö ajattelet minua?»\n\nKävelin sitten Dyngööhön, jonne muutamia ihmisiä oli palannut kotiin;\nistuttuani muutamia tuntia huoneenlämpimässä, menivät jalkani aivan\npilalle, niin että kaksi miestä, kannattaen kummastakin kainalosta\nsaattoi minua kylien väliä, kunnes pääsin Finnströmiin erään lesken\nluokse.\n\nMinä ryömin polvillani, hakkasin halkoja, muurailin uunia, korjailin\nikkunaa, ovea ja permantoa; eukko kun näki minusta olevan itselleen\napua, lupasi ruokaa sekä parannusta jaloilleni, jos tahtoisin jäädä\nhänen luoksensa, sillä hän pelkäsi maamiestensä ryöstöilemistä, niillä\nkun ei ollut vähänvähääkään millä tulla toimeen. Mutta hän oli kätkenyt\nlumihankeen tynnörin jauhoja, tynnörin herneitä navettaan, sekä\nleiviskän voita ja 2 leiviskää juustoja.\n\nJumalan armosta ja eukon avulla pääsin minä, heinänsiemenistä ja\njäätyneestä hevosenlannasta keitetyllä puurolla, jolla haudottiin\njalkojani niin kuumalta kuin suinkin kärsin, muutamissa viikoissa taas\ntervejalkaiseksi ja maksoin elatuksestani yhden karoliinin viikolta.\n\nKesäkuussa läksin Turkuun, kerjäten siellä ympäri ja olin ruhtinas\nGalitsinin luona, joka pudotti 10 kopeekkaa lakkiini. Sitten hiivin\nsisään hänen kyökkiinsä, jossa hänen kokkinsa tutkisteli minua, mistä\nminä olin; minä vastasin olevani Rymättylästä. Hän kysyi, pyydettiinkö\nsiellä kalaa; minä sanoin, että kyllä siellä silakkaa tulee. Hän\nvalmistautui seuraamaan minua kahden nihtinsä kanssa, otti mukaan\npullon paloviinaa, 2 ryssänlimppua ja 50 ruplaa kopeekoissa, jotka\njoutuivat sitten minun halttuuni. Minä kannoin maston ja purjeen\nveneeseen, ja kun olimme päässeet kaikkien kaljaasien sivuitse ja\ntulleet Rymättylään, otin minä esille pistoolini ynnä avasin toisen\nsilmäni, jota minä olin koko ajan pitänyt kiini; kokki huomasi sen,\nnousi ylös ja aikoi ehättää kimppuuni kuin myöskin soutumiehet;\nmutta minä ojensin kahta pistoolia ja pyysin heitä istumaan koreasti\npaikoillaan, muuten ampuisin heidät. Niin seurasivat kaikki 3 minun\nkanssani Ahvenanmaalle; siellä tapasi minut komentööri Vrangel, jonka\nfregatissa seurasin mukana Kappelluodolle, lahjoitin komentöörille\nniiltä miehiltä ottamani veneen, matkustin eräällä laivaveneellä\nTukholmaan 19 päivänä kesäkuuta ja jätin huostastani vangit sekä\nraportin Hänen ylhäisyydellensä ylimaaherra Kustaa Aadam Taubelle.»\n\n\u003Ctb>\n\n«Ison vihan» partioretkeilijöistä oli vääpeli Löfving rohkeudestaan\nkuuluisin. Hänen omakätiset päiväkirja-muistiinpanonsa, jotka\nulottuvat vuoteen 1720 ja ovat tätä nykyä säilytettyinä Porvoon lyseon\nkirjastossa, kertovat hänen monista seikkailuistansa tässä vihollisten\ntäyttämässä maassa. Vaikka hän sodan jälkeen näyttää antautuneen\nvähemmän kunnioittaviin vehkeihin, sai hän palkinnoksi aikaisemmista\npalveluksistaan noin 1734 Hommanääsin (oik. Hofmansnäs) tilan Porvoon\npitäjässä ynnä 1747 majurintittelin sekä vuonna 1752 vuotuisen\neläkkeen. Porvoon ehtoolliskirjasta näkyy, että Löfving oli ollut\nkolmasti naimisissa, nimittäin ensin Kristiina Magdaleena Alceniuksen\nkanssa, sitten Heleena Ugglan kanssa (k. 25 p. helmik. 1751) ja vihdoin\nMaria Beata Frontinin kanssa (joka kuoli 1760-luvulla). Löfving kuoli\nlapsetonna 22 p. lokakuuta 1777 Hommanääsissä.\n\n\n\n\nXIV. KARHUNPESÄ.\n\n(1716).\n\n\nLunta oli satanut yötä päivää monet vuorokaudet perättäin, suuria\npehmeitä hiutaleita tyynellä ja suojailmalla, ja pieniä teräviä kypeniä\ntuiskulla ja pakkasella. Sitä oli kasaantunut kerros toisensa päälle,\nnietos nietoksen viereen, ja sadan peninkulman laajuisen valkean\npeitteen alla makasi Suomi kätkössä ja unhotuksessa.\n\nMelskeisten taistelujen ja huutavan hädän perästä oli nyt tullut niin\nhiljaista ja tyhjää; ei mitään tykinjyräyksiä ja musketinpamauksia,\nei mitään kirveeniskun kajahuksia metsässä, ei mitään puheen tai\nlaulun ääniä taloissa, ei niin jälkeäkään elossaolevien töistä eikä\nkaatuneiden verestä.\n\nPitkillä hoippuvilla askelilla nähtiin yksinäisen vaeltajan kahlustavan\npaksujen lumihankien läpi Nuasjärven jään yli. Se ei ollut mikään\nmerkillinen mies, olipahan vaan Jukko Urpala, joka pyrki itäänpäin,\nentistä kotiansa kohden Sotkamoon.\n\nKun Armfeldt harvenneine joukkoineen oli vetäytynyt Länsipohjaan,\noli Jukko eräänä iltana sanomatta jäähyväisiä kellenkään heittänyt\nmuskotin olallensa ja lähtenyt omille teillensä. Niin oli hän jonkun\naikaa käynyt sotaa omin päinsä, vaan pitemmän päälle ei tahtonut oikein\nkannattaa tuo joidenkuiden kuljeksivien kasakkain väijyskeleminen.\nEloon jääneet kostivat kyläläisille, ja sitä paitsi oli Jukon painetti\ntaittunut viime ottelussa. Se tarvitsi teroittamista ja sitä varten oli\nhän lähtenyt kulkemaan Kajaanin linnaan. Mutta sinne oli hän tullut\npäivänä sen jälkeen kuin majuri Fieandtin oli täytynyt harvalukuisen\njoukkonsa kanssa luopua kauan sankarillisesti puollustamastaan pikku\nlinnoituksesta. Jukko viivähti jonkun aikaa seudulla, vaan kun hän\neräänä päivänä oli saanut nähdä ja kuulla, kuinka ryssät räjähyttivät\nlinnan ilmaan, ja hän itse hädin tuskin oli pelastunut joutumasta\nvangiksi, oli hän lähtenyt tiehensä seutuihin, missä toivoi löytävänsä\nkunnollisen tahkon ja vanhoja ystäviä.\n\nNyt tallusti Jukko, niinkuin sanottu, vaivaloista matkaansa raskain\naskelin. Muskotti, joka nahkaviilekkeessä riippui hänen olallansa,\npainoi enemmän kuin tavallisesti, mutta vatsa oli sitä keveämpi, sillä\n36:teen tuntuu ei sinne ollut eksynyt yhtä suupalaakaan. Muutamin\npaikoin oli lunta ajautunut nietoksiksi, jotka kohosivat kulkijan\nvyötäisiin saakka, ja siinäpä oli aikamoinen työ päästä eteenpäin.\nSuunnan oli hän kumminkin pitänyt aivan suoraan; hän tunsi hyvin\nseudun, eikä siinä vaikea ollutkaan osata, sillä kaakossa kohosi\nVuokatin jyrkkä lumen painama selkä sekä Pöllyvaara ja Keimavaara,\nja koilliseen Nuasjärvestä samoinikään korkea honkametsäinen\nNaapurinvaara. Nyt oli vaan kuljettava vaarojen välisen laaksomaan\nkautta tullakseen suoraa päätä Sotkamon taloihin.\n\nJukko pyyhki huolestuneen näköisenä hikeä otsaltaan, sillä hän tunsi\nvoimainsa vähenevän.\n\n— Kunpa vaan jaksaisin rantajyrkännettä ylös, mutisi Jukko, niin\nkömpisin Pöllyvaaran juurella olevaan karhunpesään nukkumaan muutamaksi\nrupeamaksi» Mahassa kuuluu kurinaa ja jalat puolestaan sanovat,\netteivät muka tahdo enää polkea puolta peninkulmaa enempää, vaan eihän\ntästä pitäisi enää lähimpään taloon pitemmältä ollakkaan. Kas niin,\nJukko, mars eteenpäin!\n\nHän haukkasi vähän lunta suuhunsa ja alotti työlästä kiipeämistänsä.\nJukon lähimpänä päämääränä oli se kohta, missä Sotkamon kirkolle menevä\ntie sivusi Vuokatin juurta. Ettei sitä ollut päiviin ehkäpä viikkoihin\nkukaan kulkenut, aavisti hän kyllä, mutta, yhtähyvin piti siinä toki\nolla jonkun verran tien pohjaa tuntuvissa tai ainakaan ei siinä ollut\nlumitaakkaisia kuusenoksia tietä sulkemassa.\n\nTuskin oli Jukko monen vaivan perästä hengästyksissään vihdoin saapunut\ntielle ja istahtanut muutamalle kohopaikalle vähän huokaamaan, kun\nhän tunsi vankan käden painahtavan vasemmalle olallensa ja kuuli\ntervehdykseksi sanat:\n\n— Jukko Urpala, mistä kummalta sinä nyt tulet? Minä kun luulin jo\nolevani ainoa elävä olento koko läänissä!\n\n— Kas vaan, totta tosiaan on siinä nuori Rosenfelt, no mistäpä te\nsitten tulette, kysyi Urpala vastaan, puistellen tanakasti toisen\nojennettua kättä.\n\nPuhuteltu, noin kolmikymmenvuotias mies, lyhyessä lammasnahkaturkissa\nja pitkävartiset saappaat jalassa sekä karpiinilla, miekalla ja\npistoolilla varustettuna, istuutui Jukon vierelle.\n\n— Minä olen nyt jo neljä vuotta, aina siitä asti kuin yhdessä oltiin\nsarkasotaa alkamassa, oleskellut täällä Karjalassa. Monta partioretkeä\nvihollista vastaan olen tehnyt, monta kelpo ruplaa ottanut, vaan vaikka\nminä olen jokseenkin hyvissä rahoissa, niin olen köyhä kuin peijakas\nkaikesta syötävästä. Sinulla kai on, Jukko, jotakin suuhun pantavaa?\n\n— Ei niin leivänpalaa, ei edes kynnen hienoista viipaletta, kuului\nvastaus. Sitte eilisaamun en ole syönyt muuta jumalanviljaa kuin vähän\nlunta, mutta tuolla taloissa — hän viittasi kourallaan itään päin —\ntoivon saavani jotain nälkäni sammukkeeksi. Nuori Rosenfelt ei suinkaan\nliene syönyt kaikkea minulta? Ja Jukko virnisti ystävällisesti suutansa.\n\n— Elä naura, Urpala, ruokavarojen laita on huonompi kuin voit\naavistaakkaan! Kahden peninkulman matkalla itäänpäin ei ole ainoatakaan\ntaloa, enää jälellä!\n\n— Häh, mitäpä hän pakisee?\n\n— Totta se on; vihollinen on polttanut kaikki, mikä palaa voi, ja\nkaikki ihmiset ovat pakosalla, vankina tai kuolleina.\n\n— Voi, voi! Sitäpä en olisi uskonut. Nyt meidän täytyy kuolla nälkään!\n\nTuokion perästä jatkoi Jukko:\n\n— Minnekkäs Rosenfelt nyt menee?\n\n— Minä aion Ruotsiin. Sota on täällä lopuillaan; täällä ei ole enää\nkunniaa eikä rahaa ansaittavana. Tuhma minä olin, kun en jo ennen\nlähtenyt. Ensiksi poikkean kumminkin Kajaaninlinnaan levähtämään\nviikkokaudeksi kaikista rasituksistani.\n\n— Ei maksa vaivaa sinne mennä.\n\n— Mitä sillä tarkoitat, kyllä minä jaksan maksaa sekä kortteerista että\nruuasta!\n\n— Kai kai, mutta minä sanon vaan, että linna on valloitettu ja\nlennätetty ilmaan.\n\n— Jos totta puhut, niin paholainen vieköön sekä vihollisen että meidät!\n\n— Ei pidä vannoa ja heilutella noin käsivarsiaan! Kyllä kaikki ilmankin\nmenee tarpeeksi nurinpäin!\n\nTuskin oli Jukon suusta päässyt varoitus, kun hän sekä Rosenfelt\nkummastuksissaan hypähtivät jaloilleen. Kivi, jolla he luulivat\nistuvansa oli liikahtanut vaaksan verran syrjään.\n\n— Mitä tämä tietää? mutisi Jukko ja pyyhkäsi kämmenellään päällimmäistä\nlunta pois, tutkiakseen syytä heidän istuinpaikkansa liikahtamiseen.\nEikö kivet enää kestä istua?\n\nSeuraavana hetkenä huudahti hän:\n\n— Voi, voi, toveri! Me olemme istuneet ruumiin päällä; nyt se on\nkäännähtänyt selälleen. Mies se näkyy olevan; kas täällä pistää esiin\nkäsivarsi ja tukkaa. Niin, niin, sillä lailla se käy, kun suotta vannoo!\n\n— Jopas nyt peijakas, huudahti Rosenfelt ja astahti vielä pari askelta\ntaaksepäin. Tule, lähtään pois, mitä sinä kopeloit?\n\n— Ei, maltetaanpas, meidän pitää ensin katsoa mikä hän on miehiänsä.\n\nJukko paljasti nyt parhaimman mukaan tuon jäätyneen ruumiin lumesta ja\ntutki sitä tarkoin.\n\n— En tunne miestä; näyttää olevan viidenkymmenen maissa. Vaatteista\npäättäen näyttää olevan rajamaan asukkaita, suomalainenko vai Venäjän\nkarjalainen, en osaa sanoa. Ei näy mitään haavoja, hän on kai\npaleltunut kuoliaaksi. Malttakaas, niin, viisi päivää sitten oli oikea\ntulipalopakkanen. Niinhän se on, toiset saavat kuolla kylmään, toiset\nnälkään; luulen kumminkin, että se ensimäinen kuolema on parempi.\n\n— Katsohan, mitä miehellä on povessa nutun alla, kehoitti Rosenfelt,\nehkäpä hänen eväänsä.\n\nJukko avasi varovasti vainajan sarkanutun ja veti iloisena esiin leivän.\n\n— No, siin' on mies mokoma, rupeappas kuolemaan, pistämättä ensin\nposkeensa oivaa evästään! Niinpä niin, toisen surma, toisen ruoka,\nsaattaa nyt tosiaankin sanoa.\n\n— Aiotko ottaa sen — ruumiilta? kysyi Rosenfelt inholla.\n\n— Nuori Rosenfelt ei mahda olla kovin nälissään, kun voi puhua noin\nsyntisesti! Mutta jos hän pitääkin halpana kuolleen lahjaa, niin en\nainakaan minä, sillä minulla on kovin nälkä.\n\n— Ei, Jukko, anna tännekin palanen; polttelee kuin tulella tyhjässä\nvatsassani. Tunnen itseni niin ruuanhaluiseksi, että luulisin voivani\nsyödä kymmenen leipää. Tahdotko myydä minulle oman puoliskosi viiteen\nhopearuplaan, kuule, viiteen!\n\n— Huono tarjous; elämä on suuremman arvoinen kuin muutamat ruplat.\n\n— Kas niin, — Rosenfelt polki jalkaa, — sukkelaan, tai — — —\n\n— Mitä tai? Jukko katsahti häneen kummastuneena, pisti leivän tyynesti\nturkkinsa poveen ja vieritti sitten ruumiin alas suureen lumikinokseen.\nTämän tehtyään otti hän lakin päästänsä, pani kätensä ristiin ja luki\nsiunauksen.\n\nToinen katseli malttamattomana ja kummastellen hänen tointansa, vaan ei\nilmaissut ajatustansa. Kun Jukko oli rukouksensa lopettanut, pani hän\nlakin päähänsä ja sanoi miettiväisesti:\n\n— Kuulkaahan nyt, minä olen arvellut omalla tavallani ja luulen että\nmeidän on paras tehdä näin. Leipä on kohtalaisen iso, mutta kuitenkin\nliian pieni kahden jaettavaksi. Se ei riitä pitämään täysikasvuista\nmiestä voimissaan kauvempaa kuin yhden vuorokauden, ja ennen kahden\npäivän valkenemista ette te enkä minä tapaa ihmisiä. Minä näet otaksun,\nettä menemme eri haaralle kumpikin. Minun täytyy hakea tahkoa, eikä\nsitä ole Kajaanin puolella.\n\n— Mikä on aiheesi Jukko? Aiotko todella viedä yksin koko leivän?\nParempaa luulin vanhasta sotatoverista!\n\n— Se on turhaa puhetta, ja nyt ei ole aika laskea joutavia, vaan pitää\nensin ajatella ja sitten toimia. Ellette olisi ennen-maailmassa sotinut\nrinnallani, niin voisimme muitta mutkitta ratkaista asian, kumpiko on\nsaapa koko aarteen, taistelemalla siitä, puukolla tai pistoolilla, sama\nse. Mutta nyt me jätämme sen keinon koettelematta ja valitsemme toisen,\njoka viepi meidät tai oikeammin toisen meistä pikemmin perille.\n\nUrpala päätti harvinaisen pitkän puheensa taittamalla lähimmästä\npetäjästä kuivan oksan ja paloittamalla siitä kaksi eri pituista\nkappaletta. Ne kätki hän toiseen käteensä, ojensi sen Rosenfelfiä\nkohti ja sanoi: — Kas niin, vetäkää nyt elämä tai kuolema! Joka vetää\npitemmän puikon, se saa leivän ja jääpi eloon.\n\nVapisevalla kädellä tarttui Rosenfelt toisen puikon päähän ja veti.\nSe oli pitempi. Hänen iloisesti huudahtaessa veti Jukko, kasvojaan\nvärähdyttämättä, povestansa leivän, käänteli ja punnitsi sitä varovasti\nja sanoi:\n\n— Nuorella Rosenfelt'illä oli parempi onni kuin minulla. Kas tässä!\nOttakaa omanne ja lähtekää matkaanne! Aika on kiiruhtaa, sillä päivä\nkuluu.\n\nEmpien otti toinen leivän, vaan samassa kun hän oli saanut sen\nkäteensä, kiiruhti hän taittamaan polveansa vasten siitä kannikan.\n\n— Ota edes tämä pieni palanen!\n\n— En ota, leipä on liian pieni kahden jaettavaksi, johan sen sanoin,\nmutta malttakaas, — ristiriitaisia tunteita näytti liikkuvan tuon\nmuuten niin jörömäisen suomalaisen povessa — antakaa minun vaan vielä\nkerran katsella sitä jumalanviljaa! Aikoja on kulunut siitä, kun\nviimeksi näin selvää ruisleipää.\n\nJukko otti nyt leivän käteensä ja tarkasteli sitä sekä murrospaikasta\nettä syrjiltä ja lappeilta.\n\n— Täällä näyttää olevan vähän jauhoja alapuolella; hän viivähti joka\nsanalla. No, jauho nyt ei oikeastaan olekaan itse leipää. Mitähän jos\nma ottaisin sen?\n\nJukko katsahti toveriin vähän hämillään.\n\nRosenfelt nyökkäsi hymyillen, ja silloin antoi Jukko leveän kielensä\nhitaasti kulkea yli jauhoisen kohdan ja maiskautti suutansa.\n\n— Niin, kyllä se tuntuu olevan selvää ruisjauhoa! — Mutta nyt on meidän\naika erota. Suunnatkaa ensin kulkunne Naapurinvaaraa kohti ja sieltä\nsitten luoteeseen päin Rupukkavaaralle, niin pitäisi teidän 10 tuntia\nkulettuanne päästä parille metsäpirtille, jonne vihollinen ei vielä ole\nlöytänyt. Jumala olkoon kanssanne, ja pitäkää evästänne säästin mukaan!\nTerveisiä kotiin!\n\nMolemmat miehet kouristivat lujasti toistensa kämmeniä ja erosivat.\nKyynel kimmelsi Rosenfeltin silmässä, kun hän näki vakavan toverinsa\npitkillä askelilla kiipeävän ylös Vuokatin rinnettä ja katoavan\nkuusikkoon.\n\nJukko ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut suurelle lumipeittoiselle\nlouhikolle. Siellä löysi hän helposti mitä oli hakenutkin, nimittäin\nkahden kallionlohkareen yli kaatuneen hongan. Toisen lohkareen\nkielekkeen alla oli pieni luolan tapainen ontelo, ja siihen oli pari\nvuotta sitten majoittunut muuan naaraskarhu. Sen oli Jukko kiertänyt\nja tappanut karhukeihäällään, ja samaisella metsästysretkellä oli hän\npannut huomioonsa, että olipa mesikämmen siinä osannut valita kelpo\nmakuupaikan itsellensä.\n\nHetkisen huoattuansa vaivaloisesta kiipeämisestään Jukko taitteli\nmuutamia tuuheita kuusenlehviä ja puhdisti, niin hyvin kuin voi,\nkarhunpesän lumesta. Sitten levitteli hän havut luolan pohjalle ja\npuuhaili, hommaili, kunnes oli saanut siihen itselleen kuivan ja\nmukavan vuoteen.\n\n— Isoisethan ne saavat havuilla verhotun haudan, mutisi hän, ja\nsenhän minäkin voin toimittaa itselleni. Tässä nukkuu Urpalan Jukko\ntuomiopäivään asti, eikä vaan kukaan hänen lepoaan häiritse.\n\nSitten ryömi hän havujen väliin ja vetäytyi pitkälleen. Mutta ennenkuin\nhän sulki silmänsä, luki hän sanat: «Maasta olet sinä tullut« j.n.e.\nynnä kaikki hautarukoukset. Vaan sitten alkoi Jukko miettiä, tokko\nHerramme mahtaisi hyväksyä sitä, että hän oli yhtaikaa pappina,\nlukkarina ja haudattavana. Lopuksi ajatteli hän hetkisen vanhaa\näitiänsä ja vihdoin viimein sitä leipää ja niitä ruisjauhoja.\n\nKorkeat kuuset humisivat niin omituisesti hänen korviinsa, hän koetti\nkuulla, huusiko ken hänen nimeänsä — — —\n\nIlta tuli raskaine pilvineen. Sää muuttui suojaiseksi, ja lumihiutaleet\nvaipuivat kerros kerroksen päälle yli seudun. Ja kului yö ja kului\npäivä, ja kaikki oli vaan yhtä autiota ja hiljaista. Mutta kun seuraava\nyö oli joutunut puoliväliin, alkoi lumikinos karhunpesän päällä\nliikahdella ja esiin konttasi Jukko Urpala hymyilevänä ja entistään\nehompana.\n\nHän katseli kummastellen ympärilleen, haukotteli ja oikoi käsivarsiaan,\nlausuen viimein:\n\n— Vai niin, Jukko, sinä et ole näkynyt jaksavan kuolla; no, sinun\ntäytyy kai elää sitten.\n\nJa nyt kiskaisi hän nälkävyönsä kireämmälle, heitti musketin olallensa\nja laskeutui rivakoin askelin Vuokatin rinnettä alas.\n\n\n\n\nXV. KOTIINPÄIN!\n\n(1718).\n\n\nJoulukuun 4 päivänä iltapäivällä sai nimismies Jan Nilsson\nNordmalingissa pikasanoman etelästä, että Kaarle kuningas viisi päivää\naikaisemmin oli kaatunut Norjan sotaretkellä.\n\nRivakoin askelin ja mahtipontisen näköisenä astui innokas\npienikasvuinen virkamies ystävänsä kirkkoherran luokse ja kertoi\nkiireisesti tuon suuren surullisen uutisen. Tuskin oli hän sanonut\njäähyväiset Jan Nilssonille, kun hän jo riensi menemään naapurinsa\nlukkarin luokse, ja hetkistä myöhemmin nähtiin tämän kirkonpalveljian\njuoksujalassa kiiruhtavan talosta taloon ilmoittamaan mitä erinomaista\noli tapahtunut. Ja niin joutui ukkoja ja eukkoja, vilkasjalkaisia\npoikia ja pitkäsäärisiä tyttöhepakoita liikkeeseen, ja sanoma kulki\nkylästä kylään saapuen illan suussa ensimäiseen pirttiin Årejoen suun\nkalastuspaikkaan.\n\nEerik Anderssonin talossa, joka sijaitsi uloimpana lumisella\nmaankielekkeellä, työskenteli muutamia miehiä takkavalkean loisteessa.\nKaksi veisti ja kolmas katseli työn kulkua. Pirtin isäntä sattui\nolemaan poissa; hän oli aamiaisten aikaan pannut kelkkaansa vasun\ntuoreita matikoita, ja lähtenyt Grundsundaan, mutta hänen veljensä,\nmiehekäs ja muutamien mielestä vähän kehuskeleva Anders Andersson\npiti isännän virkaa ja johti puhetta. Hän se siinä katseli kuinka\nluotsivanhus ja Bergöön-Matti [Bergö, saari pari penink. Vaasasta\nlounaaseen] veistelivät.\n\n— No, Bergöön-Matti, alotti Andersson puheen, syntyykö kauppaa vai\nei? Minä tarjoon viimeisen kerran 22 taaleria veneestäsi, puolet\nhyvissä hopeataalereissa ja toiset puolet Gjörtzenin kuparirahassa!\nKättä päälle vaan, niin saat kaupanpäällisiksi tämän pienen pullon\nlääkeviinaa. Katso itse: tässä on kirjoitettuna, jos osaat lukea, Uoma\nVendela Hammarsköld vainajan voimavettä, ranskalaisesta paloviinasta\ntislattua ja vihriällä vihtrillillä, meripihkalla, kirsikalla,\nkarhunsapella ja majavanhajukkeella höystettyä. Sitä kelpaisi nauttia\nja sen pitäisi tekemän hyvää, sillä minä olen maksanut puoli taaleria\ntästä pikku pullosta.\n\nTähän sanatulvaan vastasi veneenomistaja, nuori varteva mies, jolla oli\nreipas silmänluonti ja päivänpuremat terävät kasvonpiirteet:\n\n— Ei myy seppä vasaraansa eikä sotilas kivääriänsä, eikä kalastaja\nluovu vapatahtoisesti veneestään. Ja kuinkas minä matkustaisin kotiin\nilman venettä?\n\nMies laski kirveen, jolla hän juuri oli veistänyt airopuusta suuren\nlastun, hetkiseksi lepäämään.\n\n— No, te kun olette niin osava veneenrakentaja, jatkoi Andersson\nmielistellen, voitte kyllä tehdä itsellenne uuden veneen, tai lähteä\nnaapuripitäjän suomalaisten kanssa yhteen matkaan.\n\n— Kas vaan, kun ei ole muistavinaan, että vallesmanni toisella viikolla\notti pois heidän veneensä, kun he tahtoivat lähteä Suomeen. — Mutta\nminä en todentotta ymmärrä mitä pahaa siinä on että ihmiset haluavat\nlähteä kotiin!\n\n— Niin, menkää vaan minusta nähden vaikka maailman toiseen laitaan,\nniin pääsemme teistä, suomalaiskerjäläisistä.\n\n— Suu kiini, Andersson, en minä eikä perheeni ole kerjännyt päivääkään\nsiitä saakka kuin laskimme maihin tänne, ja siitä on jo neljä vuotta.\nKunniallisella työllä olemme elättäneet itseämme. Sitä paitsi Andersson\nkyllä tietää, että me, niinkuin muinoin juutalaiset Babylonin virtain\näärellä, olemme kerran toisenkin ikävöineet ja halanneet päästä kotiin.\n\n— No, no, vähemmällä, vähemmällä, vastasi ruotsalainen hymyillen.\nEnhän minä nyt tarkoittanut sinua enkä luotsivanhusta, mutta niinkuin\nitse olet sanonut, on Ruotsi aina Tukholmasta asti kauas Länsipohjaan\nsaakka täynnä suomalaisia pakolaisia. Miksi ette paremmin puolustaneet\nmaatanne, niin ei teidän olisi tarvinnut tulla tänne?\n\n— Elä vastaa hänelle, Matti, virkkoi harmaapartainen luotsivanhus,\nMatin, lanko, veistele sinä vaan airoasi. Ehkä tarvitsemme sen ennen\nkuin luuletkaan. Tunnin perästä on minulla puomi valmiina, ja jos\nkiiruhdamme eikä meri jäädy, pitäisi meidän saada parin päivän perästä\nvene vesille ja sitten jääkää hyvästi vaan!\n\n— Mutta kun korkea esivalta on kieltänyt teitä lähtemästä niin — — —\n\n— Lähdemme kuitenkin, lisäsi Bergöön-Matti päättävästi. Täällä käy aika\npitkäksi, ja vaimoni ja minä tahdomme vihdoin päästä takaisin kotiin.\nJos Andersson toimittaa vallesmannin meitä estämään, niin sopiihan\nkoettaa mitä se auttaa. Kyllähän on ihmisiä vähin kussakin, jotka ovat\nvalmiit rahan edestä tekemään mitä tahansa. Mutta minun venettäni ei\nAndersson sinä ilmoisna ikänä saa, ei rahalla eikä viinalla.\n\nSamassa nykäistiin ovi auki, ja muuan naapuri astui sisään, huutaen:\n\n— Jumala meitä auttakoon, hyvät ystävät, nyt on kuningas ammuttu\nkuoliaaksi!\n\n— Mitä, mitä sanot?\n\n— Minä en tiedä muuta kuin että onnettomuus on tapahtunut Norjassa.\nHänen majesteettinsa sai luodin päänsä läpi ja kuoli ennättämättä sanoa\nhyvästiäkään.\n\n— Kuinkas nyt valtakunnan käypi ja vieläköhän sotaa jatketaan? kysyi\nBergöön-Matti huolestuneena.\n\n— En tiedä, kysy lukkarilta! — Kas niin, hyvästi siksi aikaa, minun\ntäytyy rientää muuanne. Mies meni, ja Matti jatkoi:\n\n— Nytpä ei taida Ruotsissa kuningasta ollakkaan. Eiköhän nyt voisi\nsaada lupaa lähteä kotiin? Vai mitä arvelet, lanko, joka olet vanha ja\nviisas?\n\n— Maltahan kun vähän mietin, mutta elä anna sill'aikana kirveen jäätyä\nkiini kouriisi!\n\n— Tällaisena surun päivänä pitäisi antaa kaiken työn seisattua, sanoi\nAndersson ja pani kätensä ristiin. Kaarle kuningas oli hyvä kristitty\nja kelpo sankari.\n\n— Tahtoisinpa tietää, — sanoi Matti, — mitä hyötyä valtakunnalla on\nollut hänen monista ja pitkistä sodistansa. Maa on lopen köyhtynyt ja\nautio; pirtit ovat tyhjät ja haudat täydet.\n\n— Urhoollisen alamaisen tulee rakastaa ja kunnioittaa esivaltaansa.\n\n— Kyllä minäkin tavallani olen rakastanut Kaarle kuningasta, lisäsi\nluotsivanhus miettiväisenä. Minä vaan odotin, että hän rientäisi kotiin\nturkkilaisen maasta ja tulisi Suomeen, jossa hätä oli suurin. Me\npohjolaiset emme ole mitään suuria sotaherroja ja karoliineja, jotka\nelävät kunniasta ja komeudesta, me olemme vaan halpaa kansaa, joka elää\nsilakasta ja leivästä. Jos sekä ruokaa että vaatteita puuttuu ja siihen\nlisäksi on karkoitettu kodistaan, niin tahtoo ilo käydä vähänlaiseksi.\nMutta saattaisippa kyllä olo muuttua taas paremmaksikin, kunhan\npäästäisiin kotiin.\n\nAnderssonia rupesi haukottamaan ja hän kiipesi vuoteellensa ja käänsi\nselkänsä molemmille Bergöön miehille, jotka äänettöminä ja ahkerasti\njatkoivat työtänsä. Kun puomi ja airo pari tuntia myöhemmin oli\nvalmiina, menivät langokset rantaan, jossa vene oli. He pitivät pitkän\nneuvottelun ja päätökseksi tuli että he huomis-aamuna aikoivat lähteä\nmatkalle.\n\nIlta yhä pimeni, mutta siitä huolimatta tekivät he vielä työtä hyvän\naikaa. Vene tyhjennettiin vedestä ja muutamia telapuita noudettiin.\nTuhdot, airot ja purje kasattiin veneeseen. Lukitusta kala-aitasta\nkantoi Matti pari siniseksi maalattua arkkua ja pari turkkia. Ne\npeitettiin irtonaisilla laudoilla ja suojapeitteellä. Sitten lähtivät\nhe pirttiin, jossa Matin vaimo ja lapset asuivat. Se oli sangen ahdas,\nja sen vuoksi olivat he olleet veistämässä Anderssonin luona. Matin\nilmoitettua muutamin sanoin vaimollensa päätöksestä että muutamien\ntuntien perästä oli kotimatka edessä, rupesivat he kaikki levolle.\n\nAamulla varhain, kun Matti hiljaa astui Anderssonin pirttiin,\nnoutaaksensa unohdettua höyläänsä, näki hän kummakseen vuoteen olevan\ntyhjän. Joku tärkeä asia oli mahtanut olla syynä siihen että tuo\nriidanhaluinen veneen ostelija niin varhain oli jättänyt leposijansa.\nMatti kiiruhti sen vuoksi joutuisasti perheensä luoksi kehoittamaan\nlähtöön.\n\nEikä viipynytkään monta minuuttia, ennenkuin Matin vaimo oli pukenut\nMaija Liisan, Juho Erkin ja nelivuotisen iloisen Priita Maijan.\n\nLapset kiiruhtivat edellä rantaan, isä ja äiti tulivat perässä, kantaen\nsuuria vaatemyttyjä.\n\n— Kas niin, lapset, virkkoi Matti iloisen näköisenä, sittenkuin kaikki\ntavarat olivat sijoitetut veneeseen, nyt lähdetään Jumalan avulla\nmenemään kotiin Bergööhön. Tarttukaas kiini nyt kaikki, sekä pienet\nettä suuret; vene vesille!\n\nRaskas pursi alkoi hitaasti liikkua, vierien teloillaan. Mutta\nsitten pysähtyi se, ja molemmat miehet loivat huolestuneita katseita\ntoisiinsa; se oli raskaampi kuin olivat luulleetkaan.\n\nPitäisikkö heidän nyt lykätä lähtönsä muutamaa tuntia myöhemmäksi\nehtiäkseen hankkia pari luotettavaa apumiestä kalastuspaikalta. Mutta\nse viivytyshän saattaisi tehdä tyhjäksi koko lähdön. Luotsivanhus sanoi\nnimittäin luulevansa että Andersson oli arvannut heidän aikeensa ja\nlähtenyt kielittelemään nimismiehelle. Hän huudahti siis:\n\n— Nyt ei saa kukaan säästää voimiansa. Tarttukaa kiini, joka kynsi!\n\nMutta vene ei hievahtanutkaan, ennenkuin Matti tunsi kuinka pikku\nPriita Maija nykäisi häntä polventaipeesta ja kertoi sanat: Tarttukaa\nkiini, joka kynsi! Silloin kasvoi Matin voima. Hän kohotti ylös veneen\nperän ja veti sitä samalla eteenpäin. Nyt se alkoi mennä, ja muutaman\nminuutin kuluttua saavuttiin rantajäälle; nyt alkoi kova työ jään\nsärkemisessä.\n\nKun ohutta jääpeitettä oli enää vaan muuan syli särkemättä ja kaikki jo\nolivat veneessä paikoillaan, nähtiin pari miestä juoksevan rantaa kohti\nja tiukka ääni kuului huutavan:\n\n— Pysähtykää, pysähtykää! Maaherran nimessä kiellän teitä menemästä\nkauvemmaksi!\n\n— Ja kenenkäs nimessä maaherra käskee? huusi luotsivanhus vastineeksi\nja nousi seisalleen, ylpeänä katsoen pientä nimismiestä, joka varovasti\nsoluttelihe jäälle.\n\n— Kuninkaan nimessä, tietysti!\n\n— Kuningas Kaarle on kuollut, emmekä me tiedä kestään muusta.\n\n— Minun asiani on vaan täyttää käskyjä, vastasi nimismies, joka\noppaansa Anderssonin seuraamana oli pysähtynyt muutamien sylien päähän\nheistä. Kielto on annettu, ettei yksikään suomalaisvene saa lähteä yli,\nettei joutuisi vihollisen käsiin ja helpottaisi hänen hyökkäystänsä\nRuotsin kimppuun.\n\n— Veneestäni minä kyllä tiedän pitää huolen, ettei se joudu vääriin\nkäsiin, huudahti Matti, ja lisäsi ivallisesti: vai kuinka, Andersson,\neikös tämä ole oiva vene, joka kulkee sekä maalla että merellä, mutta\nkorjaa nyt luusi, muutoin — — —\n\nKun se, jolle nämä sanat lausuttiin, näki Matin kyyristyvän alas,\nehkäpä aikeessa tarttua hylepyssyynsä, lähti hän juoksemaan, mutta\npysähtyi sitten nolona, kun koko hyökkäys typistyi siihen, että Juho\nErkki heitti hänen jälkeensä suolatun silakan.\n\nNyt oli vene joutunut sulan reunaan, ja muutamassa tuokiossa olivat\npurjeet ylhäällä ja kunnossaan. Lounaistuuli täytti purjeet ja hyvällä\nvauhdilla alkoi alus kulkea avointa ulappaa kohti.\n\n— Jumala varjelkoon herra vallesmannia ja Ruotsia myös, huusi Matti\nja heilutti koirannahkalakkiansa jäähyväisiksi. Me emme karkaa\nvaltakunnasta, me matkustamme vaan kotiin.\n\nJa silloin hurrasivat kaikki veneessä olijat, ja itse vallesmannikin\nunohti ankaran käskynsä ja viittaili rohkealle miehelle ystävälliset\njäähyväisensä.\n\nVene kulki aika vauhtia. Se kohoili ja vaipui vaahtoisissa aalloissa\nja tyrsky loi sisään ylälaidan puolelta kun keula sukelsi laineeseen.\nMutta siitä ei kukaan välittänyt. Sade oli lakannut, ja kaakossa rupesi\njoulukuun aurinko kohottamaan vaaleankeltaista kehräänsä näköpiirin\nyläpuolelle.\n\nVeneen pohjalla olivat lapset ryömineet tyynyjen ja myttyjen väliin,\nja siellä heillä oli oikein lämmin ja hyvä olla. Äiti antoi heille\nkullekin leipäpalasen ja Priita Maija sai kupposen maitoa, mutta\nennenkuin oli kunnolla saanut iltaistaan lopetetuksikaan, nukkui hän jo\nuneen. Isän vene oli hyvä kehto.\n\nSuunta pidettiin suoraan kaakkoa kohti, ja eteenpäin sitä mentiin aimo\nkyytiä.\n\nIltasella myöhään näkyi Isosaari kirkkaassa tähtivalossa pistävän\nylös taivaanrannalta, ja paljaiden kallioiden näkeminen herätti\nsydämmellistä iloa tuossa pikku matkueessa. Tuntia myöhemmin jäi\nKoukkusaari alatuulen puolelle, ja kun vene oli onnellisesti\nsivuuttanut Pohjoiskivet, alkoivat matalan Bergöön heikot piirteet\nhäämöittää näkyviin. Matkalla olivat molemmat langokset vuorotellen\nperänpidossa, mutta kun vene läheni kotirantaa, pyysi luotsivanhus\npäästä peränpitäjäksi, vaikka toisen vuoro ei vielä ollut lopussa.\nTäysin purjein kiiti vene Joutsensaarten ja Ytterbådan välitse suoraan\nBredhällin lahteen.\n\nMeri oikein mylleröitsi. Karit kuohuivat ja vaahto räiskyi korkealle\nrantoja vastaan. Olipa kuin vene olisi kiiruhtanut kulkuansa\nsaapuaksensa niinpian kuin mahdollista vanhaan valkamaansa.\nLuotsivanhus käänsi peräsimenvartta vähän vasemmalle ja niin pyyhki\nvene iloista vihakkaa kivikoiden välitse suoraan maalle.\n\nSemmoinen oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut Bergööläisten rohkea\nmaihinmenotapa.\n\nKaikki hyppäsivät venheestä maalle ja kun Maija Liisa valitti\njalkojensa kankeutta, otti luotsivanhus häntä kädestä ja lähti\njuoksemaan rantaa ylös. Mutta Matti otti vaimonsa syliinsä ja suuteli\nhäntä, ja sitä ei Juho Erkki muistanut koskaan ennen nähneensä, ja\nsitten otti hän Priita Maijan käsivarrellensa ja oikein tanssi. Ja se\nhuvitti tytöntypykkää niin paljon, että hän nauroi sydämmensä pohjasta\nja veti isää parrasta.\n\n— Kas niin, Matti, jouduppas nyt, niin peitetään kirstut purjeilla ja\nlähdetään kylään — jos sitä vielä on olemassa, lausui luotsivanhus\nmiettiväisenä ja tähysteli tutkivasti itäänpäin.\n\nMatti noudatti kehoitusta ja hetkisen perästä olivat pakolaiset tiellä.\n\nKello oli viisi aamulla, kun he saapuivat kylään. Kaikki näytti\nolevan entisellään. Pirtti seisoi vanhalla paikallaan. Vihollinen ei,\njumalankiitos, ollut niitä polttanut poroksi. Äiti sytytti suuren\nroihun takkaan, isä haki kala-aitasta vanhan pukinnahkaturkkinsa ja\nluotsivanhus meni tarkastelemaan kalanpyydyksiä.\n\nNiin alkoi vanha työ taas uudestaan.\n\n\n\n\nXVI. ELOKUUN 30:S PÄIVÄ.\n\n(1721).\n\n\nSamalla aikaa kuin Viipurin linnan päällikkö piti upeita\nkaksipäiväisiä kemuja tsaarin käskyläiselle ja tahallaan viivytti\nhänen lähtöänsä Uuteenkaupunkiin, pidettiin siinä pienessä kaupungissa\nrauhanneuvottelua. Ruotsin valtuutetut asiamiehet, valtakunnanneuvos\nkreivi Lillienstedt ja Kopparbergin läänin maaherra vapaaherra\nStrömfelt olivat parhaimpansa mukaan koettaneet tinkiä venäläisten\nasiamiesten runsaista vaatimuksista.\n\nKeskustelut olivat kestäneet jo toukokuun lopusta saakka, ja nyt,\n30:s päivä elokuuta, oltiin päästy niin pitkälle, että riidanalainen\nrauhansopimus oli viimeistä kertaa luettavana ja tarkastettavana.\n\nKenraali, kreivi Bruce, toinen tsaarin valtuutetuista, alkoi hitaasti\nja juhlallisesti lukemisen:\n\n«Tästä päivästä aikain on ainainen, ikuinen, todellinen ja\nrikkomaton rauha maalla ja merellä sekä vilpitön sopu ja ijäti\npysyvä ystävyydenliitto oleva Ruotsin Kunink. Majesteetin ja Venäjän\ntsaarillisen Majesteetin välillä.» — — —\n\nHymyn vivahdus värähti parooni Östermanin jyrkillä kasvoilla, ja\nLillienstedt, joka neuvottelupöydässä istui häntä vastapäätä,\ntahtomattaan kiinitti ajatuksensa rauhansopimuksiin kuluneelta\nvuosisadalta. Niissäkin oli sisältynyt «ikuisen rauhan» määräykset.\nMutta silloin oli Ruotsi ollut ottavana puolena. Nyt oli laita\npäinvastainen. Nyt oli kukistetun, nöyryytetyn valtakunnan asia antaa,\nantaa yhdellä haavaa pää-osa suuruudenajan ylpeistä valloituksista.\n\nAlakuloisena kuunteli rehellinen Lillienstedt kohta kohdalta sen\nsopimuksen esittelyä, jonka laadinnassa hänen oli ollut pakko olla\nmukana. Kyllä oli hän taistellut ja vaan tuuma tuumalta antanut myöten.\n\nBruce oli nyt joutunut neljänteen pykälään, ja vastoin hänen tahtoaan\nkuvastui hänen äänessään tyytyväisyys mitä hän tunsi, vaan koki peittää.\n\n«Ruotsin Kunink. Majesteetti luovuttaa täten •omasta ja jälkeläistensä\npuolesta Hänen Tsaarilliselle Majesteetillensa ja hänen\njälkeläisillensä ikuiseen huostaan ja täydellisesti omiksi, jota\nluovutusta ei koskaan peruuteta, Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa\naseilla Ruotsin valtiolta valloitetun Liivin-, Viron- ja Inkerinmaan\nynnä osan Karjalaa — — kaupungit ja linnoitukset Riigan, Dünamünden,\nPernon, Tallinnan, Tarton, Narvan, Viipurin, Käkisalmen ja kaikki muut\n— — —\n\n— Pysähtykää, hetkinen, keskeytti Lillienstedt säihkyvin silmin. Minä\nvetoon vielä viimeisen kerran Teidän Ylhäisyyteenne. Sallikaa jalon\nsydämenne puhua ja antakaa rajan kulkea itäpuolitse Viipurin. Se paikka\non portti Ruotsin valtakuntaan. Siitähän ei konsanaan voi olla eri\nmieliä, kenen omaisuutta portti on, isännänkö vai naapurin.\n\n— Herra kreivi on jo ennen monissa kokouksissa puhunut lämpimästi\nViipurin puolesta, vastasi Österman kohteliaasti, ja kun minä tiedän\nettä Te pidätte Suomea isänmaananne, annan minä tunnustukseni teidän\ntunteillenne, mutta tässä kohdassa kieltävät määräykseni minua kaikista\nmyönnytyksistä.\n\n— Mutta mitä sanovat kansalaiseni, mitä sanoo Ruotsin kansa — — —\n\n— Nykyaika ja jälkimaailma on kernaasti myöntävä, että Herra kreivi\non täyttänyt raskaan velvollisuutensa miehen tavalla. Venäjän joukot\novat voittaneet, heikomman puolen tulee antaa myöten. Miksi ei Kaarle,\nXII valinnut rauhaa silloin kuin hän olisi voinut lopettaa sodan\nkunniakkaasti. Muistakaa, ettei meillä ole tässä vahvistettavana\nloppupäätöstä viimeisten yhdentoista vuoden sotaretkistä tässä köyhässä\nSuomenmaassa, vaan nyt on tullut hetki Venäjälle tehdä loppusuoritus\nkokonaisesta aikajaksosta aina vuodesta 1617. Parooni Österman oli\nkorottunut ääntänsä.\n\n— Erehdyksiä ja vääryyksiä on tapahtunut, vastasi Lillienstedt\narvokkaasti, mutta niitä ei tasoiteta uusilla. Mennään eteenpäin.\n\nKenraali Bruce jatkoi pitkän asiakirjan monien pykälien lukemista eikä\nkukaan läsnäolevista häntä enää keskeyttänyt.\n\nKun hän oli lopettanut, ojensi hän kynän Lillienstedtille. Tämä\nsipaisi joutuisasti nimensä ja hänen jälkeensä kirjoitti Otto Reinhold\nStrömfelt huolellisesti nimensä. Niiden oikealle puolelle kirjoittivat\nJohan David Bruce ja Heinrich Joh. Friedrich Österman.\n\nTuokion perästä oli myöskin toinen kappale sopimuskirjaa saanut\nallekirjoitukset ja Uudenkaupungin rauha oli peruuttamattomasti\nvahvistettu.\n\nKokouksen päätyttyä tekivät Ruotsin valtuutetut pitkän kävelymatkan\nulos kaupungista. Vilkkaassa puhelussa ollen kiinnittivät he vaan\nohimennen huomiotansa siihen että eräs kuriiri idästäpäin täyttä\nnelistä ratsasti heidän sivuitsensa. Vasta viikkoa myöhemmin tuli\nheidän korviinsa se sanoma, että käskyläinen, jonka he olivat\nkohdanneet, oli ollut tsaarin kuriiri, joka, viivytettynä Viipurissa,\noli tuonut Östermanille sen käskyn, että jos Ruotsin herrat\nitsepäisesti pitävät kiini siitä ettei Viipuria olisi luovutettava, hän\nsiinä tapauksessa saisi antaa myöten.\n\nLillienstedt ja Stömfeldt jatkoivat kauvan keskusteluansa päivän\nsuuresta tapauksesta. Kun he olivat juuri eroamaisillaan, lausui\nviimemainittu:\n\n— Jos sovintokirjan määräys täytetään, pitäisi 6:n tai 8:n viikon\nkuluttaa tätä maata koskeva Venäjän valloitustoimi olla loppuun\nsuoritettu. Mitä luovutettuihin maakuntiin tulee, niin olemmehan\nkoettaneet niiden asukkaille laittaa asiat niin hyvin kuin mahdollista.\nMinä tarkoitan 9:ttä kohtaa.\n\n— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, rakas veli, virkkoi Lillienstedt\nlämpimästi, ja suo minun lohdutukseksemme vielä kerran kertoa se.\n\n«Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa lupaa maakuntien kaikkien asujanten\noikeudet, perintötavat ja etuudet, mitä he Ruotsin vallan alaisina ovat\nomistaneet, pysyväisinä ja järkähtämättöminä säilyttää, voimassa pitää\nja suojella.»\n\n\n\n"]