Itämeren tytär II Hedulla ja hänen kosijansa

ITÄMEREN TYTÄR II

Hedulla ja hänen kosijansa

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

SISÄLLYS:

HEDULLA JA HÄNEN KOSIJANSA

I. Metsät ja mesi.

II. Hän — ainoa.

III. Rikkaan vainajan orpolapset.

IV. Kuoliko hän?

I.

METSÄT JA MESI

Rikkaan kauppamies Suthoffin tyttäret Hedvig Ulrika ja Anna Kristina olivat pakolaisina harhailleet metsässä, tietämättä viikon päivää tai kuukauden päivää ja vielä vähemmän tietäen, missäpäin oli piilopirtti, missäpäin koti.

He eivät olleet päiväkausiin syöneet muuta kuin marjoja ja juuria ja he makasivat sammalissa suuren kiven kyljessä sentähden, etteivät jaksaneet liikkua.

Vielä eilen he olivat voineet nousta puuhun. Jolleivät he silloin olisi olleet niin voimissaan, niin karhu olisi heidät raadellut. Se tuli jo sieraimet ammollaan heitä kohden, nousi pystyyn kiveä vastaan ja mörisi. Sisarukset luulivat viimeisen hetkensä tulleen, mutta pitelivät vielä kiinni puun rungosta. Vilun kohmetus repi käsiä ja jalkoja ja nälkä poltti sisässä, mutta tytöt yhä seisoivat oksansa varassa, pidellen kiinni puunrungosta ja tarkaten karhun liikkumista. Näin he seisoivat, kunnes heidän silmiensä eteen ilmestyi Helsingin kirkontorni ja vihreä viirikukko, joka ryhtyi tappelemaan metsoja ja teeriä vastaan. Höyhenet lentelivät ylt'ympärillä, niin että ilma pimeni. Tyttöjen silmissäkin oli pimeää.

Alhaalla puski karhu kämmenensä maahan ja paiskeli kiviä ja kantoja. Kauppamies Suthoffin tyttäret ymmärsivät, että se koputteli heidän puutaan. Vavahdus tuntui oksissa, joilla he seisoivat. He tiesivät myös, etteivät enää jaksa pysytellä täällä ylhäällä. Mutta kädet pitelivät sittenkin kiinni ikäänkuin ne olisivat jäykistyneet oksan ympäri, ja joskus pitkän ajan kuluttua he huomasivat, että karhu oli jättänyt heidät. Maahan päästyä he pureskelivat kivenimalaisen juuria ja lähtivät pakenemaan sille suunnalle, jonne karhu ei ollut mennyt. He eivät kuitenkaan kauan jaksaneet kävellä. Kietoen risaisia vaatteitaan polvien ympäri he laskeutuivat maahan aivan liki toisiaan. Nyt olisi pitänyt rukoilla. Mutta he eivät jaksaneet.

Heille oli täällä metsässä tullut tavaksi aamuisin nousta korkeaan puuhun katsomaan, eikö näkyisi merta ja kaupunkia.

Siellä missä oli meri, siellä oli Helsinki.

Nyt he eivät yrittäneetkään. Onneksi aurinko paistoi. Se sulatti vilun, niin että he taasen pääsivät liikkeelle. Ja he löysivät hyvän marjapaikan ja tulivat kanervikkoon, missä villit mehiläiset surisivat ikäänkuin olisi ollut kesä. Suuret, keltaiset haavanlehdet putoilivat rinteen laidalla kuin mesileivät. Kallio oli lämmin. Närhi lentää raksutteli oksalta oksalle kuin tutkiakseen mesileipiä ja keitä lämmittelijät olivat.

Rinteellä oli muitakin lämmittelemässä. Tyttöjen uniset silmät uskoivat ensin tuulen liikuttelevan risuja ja taasen päästävän ne rennoiksi maahan. Mutta pian he havahtuivat huomaamaan, että kalliolla kohoili käärmeenpäitä ja harmaita, luokalla kiemurtelevia selkiä. Silloin he hiljaa nousivat ja pakenivat entisiä jälkiään pitkin kanervikon laitaa, yli notkon ja suon ja pysähtyivät vasta suosilmän luona, missä oli lahonneen hongan juurakko.

He näkivät siinä läjän höyheniä. Ainoastaan höyhenet oli kettu jättänyt.

Nyt alkoivat he tuntea sieraimissaan paistetun linnunlihan hajua ja näkivät käristettyä rasvaa ja leipää. Ja heidän silmissään häämötti kodin suuri liesi, jonka raossa paloi päre ja jonka reunalle oli ripustettu vaatteita kuivamaan.

Nuorempi tytöistä oikaisi pitkäkseen mättäälle ja jäi katselemaan taivasta kohden. Mutta vanhemman kimppuun kävivät muistot piilopirtistä, josta he olivat karanneet ruttotautia pakoon. Hedvig Ulrika oli kaiken aikaa ollut riidassa Nupurin emännän kanssa ja nyt kantoi omatunto hänen päällensä.

Hän näki piilopirtin emännän tekevän leipäkyrsiä pöydän päässä. Hän näki itsensä nukuttamassa emännän kaksosia, jotka huusivat nuorakehdossa. Hänen mieleensä johtui hetki, jolloin emäntä kävi kiinni sydänalaansa ja voihkaisi. Sitten hän kaatui lattialle, huusi kouristuksissaan ja käski kaikkien lähteä pakoon: »Tämä on rutto. Se kerjäläinen, joka oli tässä yötä, on ollut ruttoinen! Pentuni minä vien mukanani», hän sai sanotuksi, konttasi nuorakehdon luo ja tapaili lapsiaan. Hän alkoi lukea synnintunnustusta, mutta hänen äänensä ei ollut kuin ihmisen ääni, vaan kuin suden, joka ulvoo sanoja. Suthoffin tyttäret läksivät juoksemaan. He välttivät sitä suuntaa, minne kerjäläinen oli mennyt ja missä hänen ruumiinsa oli tavattu mustana kuin hiili. Kun yö lähestyi, olivat he metsässä, tuntemattomalla seudulla.

Hän, Hedulla, oli monta kertaa ollut paha emännälle ja hänen lapsilleen. Vanha, hurskas Jaakkokin oli häntä varoittanut. Jumala rankaisi häntä nyt.

Samassa tuli hänen silmiensä eteen metsäsauna Ruotsinmäen rinteellä ja Jaakko siunaamassa leipäkannikkaa.

Jaakko kertoi, kuinka Jeesus oli ruokkinut neljätuhatta miestä.

Silmien eteen tuli myöskin kotitalo Helsingissä Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmassa, tuli kirnu, josta äiti nosti keltaista voita, tuli Iiskenpoika, joka otti kontista nauriita, tuli isä, joka matkakirstustaan jakeli Narvan-leipiä. Hedulla lyyhistyi näitä muistellessaan kokoon. Anna Kristina näki hänen tuskansa, nosti hänen päätään ja pyyhki haavanlehdellä hänen huuliaan.

Rutto ei ollut tarttunut heihin. Karhu ei raadellut heitä. Mutta nälkä näytti tahtovan tehdä heistä lopun. Se kidutti heitä mielikuvillaan: he näkivät olematonta ruokaa ja tunsivat sieraimissaan todellisen ruoan hajua.

Mutta he tointuivat jälleen ja etsivät ja taivalsivat. Jos edes olisi tietänyt, likenikö kotia vai loittoniko siitä.

Rikkaan Suthoffin tyttäret eivät säikähtäneet, kun he tajuttomuudesta herättyään tapasivat polveltaan sisiliskon tai kun he sattuivat kohtaamaan ketun, joka väijyi saalista, tai kun metso kahahti lentoon heidän edestään. Mutta eräänä kylmänä aamuna he kuulivat vihellyksen, joka sai heidät unohtamaan vilun ja nälän. Se kuului kaukaa ja pitkään ja he tiesivät, että ennen olivat kuulleet sen.

Pyypilli!

Heidän isänsä oli lähtenyt heitä etsimään!

Tai Iiskenpoika!

Tai Kustaa Wetter!

Varmasti se oli heidän pyypillinsä!

Sisarukset jaksoivat jälleen liikkua ja kiirehtivät ääntä kohden. Mutta kun he pysähtyivät, niin ei enää kuulunutkaan mitään. Lintuko olikin ääntänyt? Mutta ei mikään lintu äännä sillä tavalla.

He nousivat kivelle ja huusivat. Kaiku vastasi kolkosti. Muuta ei kuulunut. Vielä kerran he yrittivät huutaa, ja nyt vastasi pilli, mutta toiselta taholta. Pilli alkoi kiusoitella heitä, kuuluen milloin mistäkin päin. Juuri kun he yrittivät tavoitella sitä täältä, soi se tuolta, kunnes vaikeni kokonaan. Sisarukset seisoivat neuvottomina ja koettivat hiljentää sydäntensä vasaroimista, joka sekoitti heitä tarkkaamasta pilliä. Yhtäkkiä he huomasivat maassa tuohenkappaleen. Mitenkä se oli tullut tänne? Oliko täällä käynyt ihmisiä? Mutta sehän ei ollutkaan tuohenkappale: se oli paperia.

Paperia!

Sellaista paperia pidettiin sokeritopan ympärillä isän kauppapuodissa ja muissakin puodeissa Helsingissä.

Sisarukset joutuivat vavistuksen valtaan. Tässä paperinkappaleessa oli ollut evästä, se hajusi oikealta ruoalta ja he haukkasivat sitä ja söivät ahneesti. Täällä oli ollut ihmisiä, ehkäpä juuri heitä etsimässä. Täytyi vain löytää heidät, täytyi huutaa, täytyi etsiä, etteivät he menisi ohitse!

He huusivat, kävelivät, nousivat kiville ja löivät yhteen käsiään. Pimeni pimenemistään, hiljeni hiljenemistään. Vanhempi sisaruksista vaipui ensinnä maahan. Hän ei koettanutkaan suojella itseään yökylmää vastaan eikä hän olisi halunnut liikahtaa, kun nuorempi pyysi häntä suojaisempaan paikkaan. Anna Kristina vielä taitteli oksia heidän vuoteekseen. Ne risahtivat ikäänkuin olisi revitty jotakin vaatetta. Pimeys olikin jo laskeutunut vaipaksi kaiken ylle. Se ei lämmittänyt eikä se myöskään estänyt kuulemasta metsän hengitystä, joka oli kuin taukoamatonta huokausta. Sisarukset muistivat vielä jotakin kaukaista elämästään — äidin? joka hymyili heille — mutta sekin oli kuin sumua. Nyt he varmaan olivat asettuneet omaan hautaansa.

Yht'äkkiä Anna Kristina vielä kapusi pystyyn, alkoi korjailla havuja ja puhella iloisesti. Hän sanoi, että he nyt nukkuvat ja heräävät taivaassa. Äiti tulee heitä vastaan kauniissa vihreissä vaatteissa!

Kaikkein viimeksi tyttö kyyristyi sisarensa jalkapäähän ja asetti pienen paperinkappaleen hänen jalkapohjiensa alle.

Silloin Hedvig Ulrika taasen alkoi tuntea ruoan hajua. Kukaties paperinkappale oli heidän puodistaan raatihuoneen alla. Kukaties Iiskenpoika kulki täällä metsässä puhallellen pyypilliin. Samassa puut alkoivat hänen silmissään huojua. Helsingin kirkontorni ilmestyi jälleen silmien eteen. Torni huojui, viirikukko kieppui. Koko Helsinki oli kullasta ja hopeasta.

Rumpuko pysähtyi kadunkulmaan? Anna Kristina heräsi ja yritti nousta. Hänen jäsenensä eivät liikahtaneet. Suuri, kultainen lehti putosi hiljalleen puusta, jossa lintu raksutti. Valkenevassa aamussa katseli tyttö sisartaan. Hedullan huulet olivat mustat kuin maa. Oliko hän kuollut? Samassa näki Kristina, että hänen omatkin kätensä olivat mustat: pitkien repaleisten kynsien juuret olivat kokoontuneet täyteen verta.

Rutto on puhjennut! totesi pieni sisar ja pääsi nopeasti pystyyn. Kouristukset eivät kuitenkaan vielä tulleet, hän saattoi nostaa Hedullan päätä ja pistää varvun hänen huultensa väliin. Sisar avasi silmänsä. Hänen huulensa eivät enää olleet mustat. Pian ne kävivät aivan valkoisiksi.

Kaikki olikin ehkä ollut vain vilua!

Mutta oli jotakin muutakin: Anna Kristina ei jaksanut kävellä. Käsissä oli enemmän voimaa kuin jaloissa ja hän tarttui sormin kiinni kuuraiseen maahan vetääkseen itseään eteenpäin. Täytyi etsiä marjoja!

Hän ei löytänyt mitään. Eikä hän olisi löytänyt takaisin heidän havuvuoteelleenkaan, jollei närhi olisi huutanut sieltäpäin. Päästyään jälleen sisarensa viereen Anna Kristina viimeisin voimin pani käden hänen kaulaansa. Hedulla ei liikahtanut. Molemmat alkoivat jäykistyä.

Ja kuitenkin he jaksoivat säikähtää sitä ääntä, jonka he nyt kuulivat.

Heidän edessään seisoi ihminen.

Hän kysyi, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Ja heihin katsoi parrakas mies, nostellen havunoksia heidän yltään ja todeten, että he olivat lapsia. Hän kyseli, veikö tämä polku Helsinkiin ja oliko sinne pitkäkin matka. Kun tytöt eivät vastanneet, huomasi hän, että he olivat heikossa tilassa, pisti heidän huultensa väliin sormensa ja kaatoi rakoon viinaa sekä hieroi heidän jäseniään.

Heidän alkoi tulla lämmin ja he hymyilivät kiitollisina. Pystyyn he kuitenkaan eivät päässeet. Mutta kun mies yritti loitota heistä, kävivät he levottomiksi ja pyysivät hengenhädässä, ettei hän jättäisi heitä kuolemaan.

He saivat leipää.

Mies katseli heihin ystävällisesti. Hän oli pitkä ja käveli kuin sotamies, mutta parta oli kuin merimiehellä. Sisarukset pääsivät vihdoin jalkeille ja vanhempi pyysi nyt, että hän auttaisi heitä löytämään Helsingin tien. Heidän täytyi viedä kuolleen äitinsä terveiset kotiin. Äiti oli kuollut pakolaisuudessa, he olivat haudanneet hänet metsään ja nyt heidän täytyi viedä tieto isälle, joka oli ollut sodan ajan Ruotsissa.

— Hyvä mies, sanoi Hedulla Suthoff, — minun isäni on palkitseva sinun vaivasi, sillä minun isälläni on kyllin tavaraa.

Vieras mittasi repaleisia tyttöjä kantapäästä kiireeseen asti. Ja tytötkin katselivat pelastajaansa, koettaen arvailla, oliko hän nuori vaiko vanha, merimies, maamies, sotilas vaiko kerjäläinen. Hänellä oli suuri punertava parta ja leikkaamaton tukka. Silmät olivat siniset. Varmaan hän sittenkin oli nuori.

Muutamassa hetkessä olivat sisarukset avomielisesti kertoneet, keitä he olivat.

Vieras ei kertonut mitään.

Mutta hän lupasi auttaa heidät Helsingin tielle, joka ei voinut olla kaukana. Hänellä kyllä ei ollut asiaa tuohon kurjaan pesään.

Niin he sitten alkoivat etsiä Helsinkiin vievää tietä.

Monta päivää ja monta yötä he viettivät yksissä. Ensimmäisenä päivänä paistoi aurinko ja vieras pyydysti linnun. Sinä yönä ei palellut niin paljon kuin aikaisemmin, sillä vieras nukkui sisarusten vierellä. Toisinakin päivinä paistoi aurinko. Erään päivän iltapuolella levättiin hiekkaharjanteella ja vieras kirjoitti sormellaan hiekkaan: minä olen kapteeni von R:n poika. Sinä yönä peitti vieras sisarukset takillaan. Se oli vanha, sininen sotilastakki. Iltayöstä alkoi tuulla niin, ettei kukaan voinut nukkua. Aamun sarastaessa kaatui vähän matkan päässä honka. Vieras nousi silloin, hieroi jäseniään ja tarkasti, mihin puuhun voisi nousta katsellakseen ympärilleen. Metsässä ryski ja paukkui. Puut taipuivat luokalle. Mustat pilvenlongat satoivat ohi kiitäessään. Nousi jumalanilma.

Tässä ilmassa vaelsivat pakolaiset läpimärkinä ja vilusta kangistuneina.

Vasta myöhemmin alkoi Hedvig Ulrika Suthoff käsittää, mitä noina päivinä oli tapahtunut. Aluksi ei hän muuta tehnyt kuin nukkui. Ravinnonkin hän otti vastaan kuin unessa. Ihmiset liikkuivat kaukana sumun keskellä ja hänen oma kipunsa runteli ruumista, jossa ei ollut elävää tuntoa. Joku suuri ihminen tuli ja meni. Puhuttiin ruttotaudista. Se suuri ihminen sanoi lujalla äänellä, että jollei tämä tinktuuri auta, niin ei mikään. Se oli apteekkari. Sairas tyttö muisti, että Stierin rohdoista kuolee, ja teki päätöksen, ettei ota rohtoa. Nyt hän alkoi tuntea ihmisiä, hän tunsi isänsä, sisarensa, Skolastika Uhrväderin, Fortelian, joka ei tullut etemmä ovea, ja Goviniuksen, joka sanoi, että tänne on kutsuttava Tingelund, se nuori apteekkarinsälli, joka on saanut useita paranemaan. Isä, joka nyt vuorostaan voi paremmin, seisoi vuoteen päässä, katseli synkkänä eteensä ja sanoi viimein Goviniukselle:

— Tästä kaikesta saan kiittää Weckströmiä. Kirottu hän!

Silloin Hedvig Ulrika sai voimia ja vastasi:

— Minä paranen.

Mutta hänen isänsä kasvoissa leimahti, kun hän toisti:

— Kirottu hän.

Ja hetken perästä hän ystävälleen Goviniukselle vielä antoi määräyksen, ettei milloinkaan hänen talonsa puolesta käännyttäisi pyytämään palvelusta provianttimestarilta.

Minkätähden isä näin puhui? Ajatteliko hän sittenkin kuolevansa?

Hedvig Ulrikan mieleen tuli nopeasti tämä ajatus, mutta se ei hänessä herättänyt kammoa eikä surua. Hän vaipui takaisin uneen, josta hetkeksi oli herännyt.

Kenelläkään talossa ei enää ollut sitä tarmoa, että olisi kutsunut nuoren apteekkarinsällin katsomaan sairasta tytärtä. Rikas kauppamies Suthoff meni vuoteeseen, jossa kerran oli maannut kauniin vaimonsa vierellä ja jossa kaikki hänen lapsensa olivat syntyneet. Kun Iiskenpoika tuli häneltä jotakin kysymään, niin hän kirouksilla hääti hänet menemään. Pari kertaa päivässä hän nousi ikkunaan katsomaan työtä, jota suoritettiin hänen perhehaudallaan. Hän oli siitä ikiajoiksi lunastanut suuren maa-alueen muurihautaa varten; siinä kaivettiin paraikaa ylös hänen kuolleiden lastensa arkkuja ja kaivettiin ylös sitäkin köyhää seurakuntaa, joka yön aikaan oli muutettava Kampin hautausmaalle Suthoffin muurihaudan tieltä.

Kaupunkilaiset saattoivat nähdä rikkaan Suthoffin kasvot vihertävän ruudun takaa. Joka näki nuo kasvot, tiesi, että kauppamies on mennyttä. Kauppamies Jakob Suthoff, joka oli kuin tulen liekki, milloin puodissaan raastuvan alla, milloin ranta-aitoillaan, milloin kaupungin sillalla vastaanottamassa laivoja, milloin Viipurissa, milloin Haminassa, Narvassa, Stralsundissa, Tukholmassa ja etäämpänäkin — ja nyt makaa kasvot seinää vastaan eikä muusta tiedä kuin vaimostaan, jonka kuolleen ruumiin on puettanut niinkuin Saban kuningatar oli puetettu, ja sukunsa muurihaudasta, jonka tieltä kymmenien ihmisten luita kaivetaan maasta!

Kummia tapahtui Suthoffin talossa. Skolastika Uhrväder lääkitsi saunassa sairasta Hedvig Ulrikaa, päreen valossa kupaten ja hieroen, mutta enimmäkseen lukien lukuja, joista helposti olisi voinut päästä Siltavuorelle, jos joku olisi tahtonut ilmiantaa. Näkijöitä kyllä oli. Suthoffin talon nurkissa liikkui nyt niitä köyhiä, vanhoja ihmisiä, joita ei kauppamies ollut sietänyt silmiensä edessä ja joille rouva-vainaja salaa oli antanut ruokaa. Nämä puhelivat kauppamiehen omalla pihamaalla sekä siitä tyttärestä, joka oli mennyt koirankuonolaiselle, nimittäin juutalaiselle. Tukholmaan, että niistä, jotka kuin ihmeen kautta olivat pelastuneet karhun kidasta pakolaisuudessa, ja vielä siitäkin he puhuivat, että Jumala itse oli lähettänyt myrskyn tuhoamaan laivan, joka kauppamiehen hopealastissa oli ollut paluutiellä Tukholmasta.

Ei milloinkaan Gagneur nouse syvyydestä! Herra ei anna itseään pilkata.

Antres Weckström, puotipalvelija, tiesi hänkin hyvästi, että isäntä makasi silmät seinään tuijottaen. Antres soitteli pihakamarissaan »Kolmen kruunun marssia», jota kaupungin soittoniekat harjoittelivat kuninkaan tulon varalta, vaikka hänen olisi pitänyt olla kauppapuodissa tiskin takana. Eerik Iiskenpoika lähetti hänelle sanan toisensa jälkeen — ensimmäiselle sanantuojalle sanoi Antres, että hänen täytyy opetella kuningasta varten, mutta toiselle hän sanoi soittelevansa terveeksi Hedvig Ulrikaa, ja kolmannelle hän kirosi, huomauttaen, etteivät vanhat akat nuoria tyttöjä paranna, vaan pojat ne siinä asiassa ovat parhaat apteekkarit.

Hän uskalsi sen sanoa kauppamiehen omalla pihamaalla. Ja kirottuaan luritti hän huilullaan juuri saunan edessä pitkän jumalattoman lurituksen, joka kuului läpi kaupungin.

Kauppamies ei sitä kuullut.

Köyhät, jotka arkaillen seisoskelivat talon nurkissa, siunailivat ja kuiskasivat toisilleen, että varmaan on piru tullut alas vinniltä, missä hän pitää majaa Suthoffin vanhassa kehdossa, ja mennyt puotipalvelijaan niinkuin ennen sikolaumaan. Antreksen aikomukset näkyivät selvästi: hän ahnasteli isäntänsä tytärtä. Hän uskalsi, se kehno!

Helsingin raatiherroja saapui taloon aikeissa taivuttaa rikasta kauppamiestä korjauttamaan kirkon vuotavaa kattoa ja ajauttamaan hautausmaalle hiekkaa, koska sota-aikana oli haudattu juuri maanpinnalle ja koska yleensäkin kirkkomaa oli ylettömän täysi. He seisahtuivat kaivon luo, siihen, missä pieni puuntynkä nousi maasta. Se oli jäljellä nuoresta saarnipuusta, jonka Suthoff oli tuonut kotitalostaan Viipurissa. Hetken raatiherrat siinä katselivat ja kuiskailivat, mutta lähtivät sitten pois, nähtävästi tuntien, etteivät olleet tulleet otolliseen aikaan, ja puhuivat ääneen, että tulevat toisen kerran.

Myöskin talon tyttärien leikkitovereita ilmaantui Suthoffin pihamaalle. He tulivat pienestä portista, joka papin tupakkapellon läpi johti Suthoffin taloon, samasta, josta provianttimestari Weckström oli pelastanut Suthoffin rouva-vainajan, Hedullan ja Kristan, juuri silloin, kun ryssä tunki kaupunkiin. Edellä asteli Greta-Liisa, Forteliusten ainoa tytär, ja tämän jäljessä Hedullan toisia leikkikumppaneita, samoja, joiden kanssa täällä oli oltu talosilla, hypätty hippaa virstantolpan ja Korttekaarten väliä ja katseltu hautasaattoja. Oikeastaan he odottivat kuulevansa jotakin Hedullasta, mutta puhelivat siinä odottaessaan kuninkaan tulosta Suomeen ja Helsinkiin.

Johtavissa piireissä oli suunniteltu, että ensimmäinen kunniaportti rakennetaan Espoon tullin luo ja toinen Suurtorin päähän. Platsmajurin talo maalataan, kaupungin kaarti saa uudet vaatteet. Lipusta ovat Govinius ja Burtz eri mieltä: edellinen väittää lipun olevan niin homeessa, ettei se enää kelpaa, jälkimmäinen pitää tätä hienompana kuin uutta. Pannaan toimeen suuret tanssiaiset ja täytyy olla tarpeeksi syötävää ja juotavaa, että kuningas näkee tulleensa kristittyyn yhteiskuntaan. Paljon upseereja, ilotulituksia, hurraahuutoja! Oikeastaan kuningas tulee Helsinkiin senvuoksi, että kaupunkia aletaan linnoittaa. Jos täällä olisi ollut linnoitus, niin ei viime sodassa olisi käynyt niin huonosti. Suthoff kuuluu tuoneen hyvin kauniita kankaita sieltä kaukaa, missä hän kävi pakolaisuuden aikana.

Vielä he pohtivat kysymystä, mikä vaivasi Hedullaa ja mikä Kristaa, ja tulivat siihen johtopäätökseen, että tauti johtui nälästä ja vilusta pakolaisuuden aikana Espoon korvessa. Hopealaivasta kerrottiin kaupungilla, että sen miehiä oli nähty Ahvenan rannassa.

Hedulla ja Krista tulevat hyvin rikkaiksi!

Kesken kaiken saattoi tapahtua, että saunan ovi aukeni ja väkevä viinan, tervan, muurahaispesän, hämähäkinverkon, koiruohon, saven, mudan ja muun sellaisen haju tunki pihalle kuin paukkuva pilvi. Tulipunainen Lastikka astui saunasta, käsivarsillaan torvelle kääritty lampaan välly, jossa Hedvig Ulrika makasi, enemmän kuolleena kuin elävänä. Ei Lastikka mitään tietoja antanut, ei tytöille, vanhuksille eikä Antres Weckströmille, joka klarinetteineen ilmaantui saunatielle. Ja Suthoffin pihamaalla tapahtui, että Weckström jäi naurattamaan Hedullan leikkikumppaneja, jotka pian olivat naimaiässä. Köyhät vanhukset siunailivat katsellessaan jumalatonta menoa rikkaan, ankaran kauppamiehen pihamaalla ja häipyivät hiljalleen pois samoista aidanraoista, joista olivat tulleetkin.

Mutta jokainen vei povellaan tai selässään Suthoffin talosta jotakin. Mikä oli saanut käsiinsä tukon heiniä, mikä pivollisen jauhoja, mikä nauriita, mikä vaateriekaleita. Kaikki kelpasi köyhälle, ja pimeä peitti kaikki samaan umpihuppuun.

Helsingin pojat tiesivät kertoa, että tuhannen taalerin palkinto oli luvattu sille, joka tuo ensimmäiset tiedot Gagneurista, mutta tynnyrillinen kultaa sille, joka tuo kotiin itse laivan. He tiesivät, että löytyy »sanat», joiden avulla laiva nousee syvyydestä. Kunhan vain saisi tietoonsa nuo sanat. Eräällä Nurmijärven miehellä pitäisi olla kirves, jolla on rakennettu seitsemän kirkkoa. Sellaisen kirveen jos heittää mereen, niin aarre nousee syvimmästä syvyydestä.

Nuoret sotamiehet, jotka alkoivat toipua haavoistaan, tiesivät, että joka laivan tuo Helsingin rantaan, se saa rikkaan kauppamiehen tyttären ja pääsee taloon kuin omaksi pojaksi.

Suthoffin puotiin raatihuoneen alla kerääntyi kaikkinaista kansaa, kuten merimiehiä, käsityöläisiä, kalastajia, sotilaita, köyhiä ihmisiä, mutta herrasväkeäkin Eerik Iiskenpojalta tutkistelemaan, minkä verran huhuissa oli perää. Kuulutetaanko palkinto kirkossa vai rummutetaanko se kaduilla? Iiskenpojan silmät kiiluivat, kun hän asetteli sanojaan, ettei ketään suututtaisi eikä ilmaiseksi mitään antaisi, eikä myöskään kenenkään intoa vähentäisi, vaan päinvastoin jokaisen ostamishalua kiihdyttäisi. Siinä oli »Usko ja Toivo»-laivan miehiä, jotka vasta olivat tulleet maihin ja joilta piti koettaa saada palkka jäämään tänne. Antres oli missä lienee ollut, Iiskenpoika sai hoitaa puotia niinkuin osasi. Hän juotti ja jutteli. Kauppa kävi melkein niinkuin entisaikaan. Rahaa näytti sentään olevankin, vaikka kaikki ruikuttivat sen olemattomuutta. Ainaisena puheenaiheena oli Gagneur ja rikkaan kauppamiehen tyttäret, varsinkin naimaikäinen.

Saattaa niin olla, että laiva jo on Ahvenan laiturissa ja miehet Ranta-Ullan krouvissa viinaa ryyppäävät. Saattaa taas niinkin olla, että laiva on pohjassa, mutta silloin sen kauniilla ilmalla näkee ja ylös se silloin otetaan, vaikka mikä olisi. Eikä kauppamies Suthoff sitä palkitsematta jätä, joka köyden mastonpäähän kiinnittää ja alkaa ylös nostaa. Sitten sopii ostaa talo vaikkapa tästä Suurkadun varrelta, tai Turusta, tai Tukholmasta. Ja jos sattuu olemaan oikein reilu mies, niin ei ole sanottu, vaikka tytär lähtisi kaupanpäälliseksi. Kaunisko? Vielä häntä kysyy. Jo äiti oli mainittu kauneudestaan ja tyttäret vievät sittenkin voiton.

»Usko ja Toivo»-laivan miehet joivat ja menosivat. He saapuivat Suthoffin puotiin jo aamusta ja samat asiat läpikäytiin uudestaan ja uudestaan. Laivan löytäminen ja tyttären naiminen alkoivat käydä niin varmoiksi asioiksi, että miehet lupasivat maksaa puotitavarat sitten, kun Gagneurin hopeat ovat heidän hallussaan. He vaativat myöskin jo nähdäkseen tytön, morsiamensa, ja päättelivät keskenään, että arpa saa heidän välillään ratkaista, kenen morsian on oleva — riitelemään eivät nämä »Uskon ja Toivon» miehet rupea.

Viina kiehui Iiskenpojan suonissa, kun hän miehille kuvasi herransa aarteita.

— Pää sekoaa, piru vie, kun niitä ajatteleekin! No, toiset punaista kultaa niinkuin auringonlasku, toiset taas sen karvaiset kuin aurinko on keskellä päivää, ja toiset taas ovat niinkuin lämmin maito ja kuun paiste. Jumaliste, en omiani pane. Me niitä kauppamiehen kanssa toimme Turkin maalta asti. Sata härkää veti kaiken päivää. Kun toisia kaatui, niin me toisia ostimme ja kuormien eteen valjastimme. Jumaliste, en valehtele!

Tätä puhuessaan Iiskenpoika ajatteli: entä jos nuo hullut sukeltaisivat merenpohjaan etsimään laivaa. Entä jos löytäisivät. Jumalan edessä on kaikki mahdollista.

Ja hän möi miehille enemmän viinaa ja joi itsekin, ja kuvasi humalaisille isäntänsä tytärtä.

— Sellainen hän on kuin tyttö voi olla, puheli hän, − hoikka siitä mistä pitää ja pyöreä siitä mistä olla pitää.

Juutas minä olen, ajatteli Iiskenpoika illalla, astuessaan Suurtorin poikki kotiin päin. Minä kovalle tuomiolle joudun ja pakahdun keskeltä halki, niinkuin Iskariotti. Herra, armahda minua syntisparkaa!

Sinä päivänä, jolloin »Usko ja Toivo»-laiva teki lähtöä, nousi Suthoffin puodissa rähinä. Mustat paholaiset ja sarvipäät, missä olivat rahat? »Uskon ja Toivon» miehet olivat vieneet niitä muuallekin, koska heidän taskunsa nyt olivat tyhjät. Iiskenpoika seisoi rautapuntari kädessä ja vaati miehiä tuomaan takaisin tavarat, jotka olivat velaksi saaneet. Matruusit päästivät naurun: niitä sopi puukhollarin kysyä Katajanokan tytöiltä, siellä ne olivat. Iiskenpoika nosti puntarin nupun päänsä tasalle ja luki miehille lakia: parasta leikata rahat vaikkapa selkänahastaan, sillä hänpä, kauppamies Suthoffin puukhollari, voi toimittaa heille lähtökiellon. Iiskenpoika pudotti puhuessaan tupakkamällin suustaan, se kiiri alas hänen likaista takkuista partaansa myöten, ja samalla hupeni hänen arvokkuutensakin niin, että matruusit kävivät häneen käsiksi, nostivat hänet myymäläpöydälle ja rupesivat häntä lyömään. Mitenkä Iiskenpojan olisi käynytkään, jollei kansaa olisi kiirehtinyt puotiin. Tellqvist, majatalon isäntä tuli ensinnä, sitten Skugge, Upsalan yliopiston ylioppilas ja hänen sisarenpoikansa Henni Forsius, sekä sitten muitakin, ja Iiskenpoika, nostellen housujaan, ohimo veressä, syljeksi eteensä, kun ei muutakaan voinut. Majatalon isäntä asetti pian tämän rähinän. Hän ei suotta ollut pitänyt järjestystä Helsingin mestaus- ja hirttämistilaisuuksissa viime kymmenen vuoden aikana. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ottaa ase taskustaan ja kaikki seisoivat kuin naulatut paikallaan. Se ei edes ollut ase, minkä hän taskustaan otti, vaan vastatäytetty tupakkakukkaro.

— Senkö Suthoffin tyttären takia te täällä nyt tappelette? sanoi Tellqvist. — Mokomankin. Ei hän ole sen parempi kuin Turun-Elsa tai Kaisat ja Stiinat Katajanokalla.

Silloin »Uskon ja Toivon» miehet rähähtivät nauramaan, katsoivat, etteivät ole mitään velkaa tänne Suthoffin puotiin ja pölisivät ulos kellon alatse, joka oven päällä rämisi kuin hätäkello.

Hätää se kai oikeastaan soittikin. Siksi sen ymmärsi Eerik Iiskenpoika, joka yksinään virui puodissa, veri valuen ohimosta. Ei ollut pahempi olo varmaankaan itsellään Juuttaalla kuin nyt tällä kauppamiehen rouvavainajan kasvatilla. Tällaisessa siivossa oli kaupungin paras puoti, ja isäntänsä tytärtä hän oli sekoittanut merimiesten puheisiin niinkuin hertta-rouvaa korttipinoon! Iiskenpoika virui hetken permannolla, sitten hän kiljaisi ulos kiukkunsa, ja vihdon hän itki.

Kaikki hän Hedullalle ja Kristalle tunnustaa, koirana hän heidän ovensa edessä makaa. Eihän hänellä maan päällä ole ketään muita kuin he: heidän takiaanhan hän täällä kehuu ja valehtelee. Ettei vain heiltä leipä loppuisi. Sillä hän, Eerik Iiskenpoika, kyllä tietää, että kauppamies Suthoff kuolee ja ettei Gagneur ikinä kotiin palaa. Susia täällä on kauppamiehen ja hänen tyttäriensä ympärillä. Ne ahnastelevat kauppamiehen taloja ja tavaroita. Mutta hän, Iiskenpoikapa näyttääkin heille hampaita. Hän heitä pettää ja puijaa. Ja Kaikkinäkevä ja Kaikkitietävä toki armahtaa häntäkin, syntisparkaa.

Keppi-Saara, Aatami Eerikinpoika, Agata Rajalin ja muut Helsingin vanhat kääntyivät torilla katsomaan, eikö kauppamies Jakob Suthoff, vielä äsken niin pelätty mies kaupungissa, ilmaantuisi hautausmaan nurkan takaa ja kovalla mustalla silmällään rankaisisi niitä, jotka Suurtorilla ja hänen omassa kauppapuodissaan raatihuoneen alla pilkkasivat hänen omaa lihaansa ja vertansa, Hedvig Ulrikaa.

Mutta kaupungin Suurtori, hautausmaa, Suurkatu sekä maa-alue Korttekaarten ympärillä olivat autioina, ja myöhäissyksyn tihrusade painoi savun piipuista ja ruoanhajun liesien äärestä sekä kaikkinaiset muut hajut, joita ei täältä suinkaan puuttunut, maata vastaan, ja nämä kiiriskelivät vesilampareissa, vanhassa kengässä, lapsen leikkiveneessä, särkyneen putelin pohjalla, kaikessa, minkä maan lieju oli vetänyt haltuunsa. Hajut kulkeutuivat usvan mukana, tarrautuen kiinni ihmisiin, kiiveten heidän vaatteitaan ja pintaansa myöten kuin saalista hakien. Helsingin köyhät vanhat tuntuivat olevan näiden hajujen vakituisia asuinsijoja, jopa siinä määrin, että saattoi uskoa heidän pääasiassa ravitsevan itseään näistä hajuista.

Pieni Henni Forsius oli, pitäen kiinni enonsa kädestä, pelastautunut tappelusta Itäiselle Kirkkokadulle, joka oli niin kapea, ettei siinä ollut tilaa kuin yksille rattaille. Siinä pysähtyi poika yht'äkkiä ja virkkoi:

— Minun enoni, sanokaa minkätähden he pilkkaavat Hedullaa? Eikö kukaan enää tahdo ottaa häntä? Eno, naikaa te Hedulla, kun hän tulee terveeksi. Ettekö voi naida? Kustaa Wetter kyllä tahtoo naida Hedullan, mutta hän on liian nuori ja Jepu Clayhillskin on liian nuori. Eno!

Hiljaisuudessa, joka syntyi, saattoi kuulla, kuinka haapapuiden oksilta putoili pisaroita sekä hautausmaalle että tänne kujaan, jota sanottiin Itäiseksi Kirkkokaduksi. Pisarat äännähtivät toisella tavalla pudotessaan siihen maahan, joka neljään kertaan haudattuna täyteen ihmisruumiita muodosti korkean maa-alueen, ja siihen liejuun, jossa Upsalan ylioppilas ja hänen pieni sisarenpoikansa seisoivat.

— Enoni! toisti poikanen ja pusersi Skuggen kättä.

Edelmanin tyttöjen talossa kuului Fiffin poika itkevän. Kaupungin paimenkin jo puhalsi torveensa — rehunpuutteen takia käyttivät köyhät vielä näin myöhällä lehmiään laitumella. Samassa kuuluivat Korttekaarten luota ne lyönnit, joilla garnisonin vartija ilmoitti kaupungille ajan: hiekkalasin mukaan, jota säilytettiin Korttekaartessa, lyötiin ennen sotaa rautavasaralla seinässä riippuvaan raudankappaleeseen. Vasara oli joutunut sodan jalkoihin ja tunnit lyötiin nyt kivellä. Kello oli neljä.

— Eno, pidättekö te näin paljon Hedullasta?

Ylioppilas Skuggen käsi oli oudosti paisuen värähtänyt niinkuin sydän linnulla, jonka poika äkkiarvaamatta ottaa kouraansa.

— Hedvig Ulrika on sairas, sanoi hän, — ei tiedä jääkö eloonkaan. Apteekkari sanoo, että hänessä on rutto. Sentähden ei kukaan uskalla mennä taloonkaan. Ehkä Jumala kuitenkin armahtaa Hedvig Ulrikaa.

Studiosus Skugge oli tuntevinaan kukkien tuoksua. Kruunun hevoshaassa Vironniemellä kasvoi kieloja ja horsmankukkia, ja teologian ylioppilas oli kerran tullut sinne juuri, kun joku mies ja nainen siellä koivujen alla antoivat toisilleen suuta. Tämä suudelma, kukkain ja nuorten lehväin tuoksu, kevätillan pimento sekä laskevan auringon viirut yli nurmen ja hyppivien sääskiparvien oli järkyttänyt Skuggen olemuksen niin, että hän yöllä oli nähnyt unessa syleilevänsä ja suutelevansa naista. Samalla oli outo nainen hänen mielikuvituksessaan saanut Hedulla Suthoffin piirteet. Senjälkeen oli hän karttanut tyttöä, joka vielä oli lapsi, karttanut niinkuin syntiä kartetaan, ja hän olikin mielestään jo päässyt hänestä kokonaan irti, kun sattui tulemaan Suthoffin taloon ja tapaamaan Hedullan, joka vasta oli pakolaisuudesta palannut. Silloin tuo makea voima, jonka hän ensi kerran oli tuntenut yöllä nähtyään suutelevan parin kielojen keskellä Kruunun hevoshaassa, jälleen tarttui häneen niin, että hän monta päivää oli kuin pyörryksissä.

— Enosi on valinnut Paavalin osan, koetti hän ankarasti lausua Hennille ja rupesi sitten puhumaan siitä, kuinka juhlallinen on tällainen hämärä ja kuinka ihmeellistä on, kun päretulet syttyvät ikkunaruutujen taakse. Jokaisen, kaikkein pienimmänkin ikkuna-aukon takana elää ihmisiä. Nyt naiset hoitavat lapsiaan, tai ottavat nurkasta rukkinsa ja karstansa, tai menevät käsinkivien luo ja jauhavat. Nyt tulevat miehet, istuvat penkille, riisuvat saappaat ja vievät ne tuvan uunille kuivamaan. Siellä ovat kerjäläiset. Nyt pannaan saaviin uusia vanteita, tai kiskotaan päreitä, tai korjataan ajokaluja. Suutari istuu ikkunan luona ja vetää pitkillä pikilangoilla kiinni saappaansaumoja. Kalamies kutoo verkkoa tai parsii nuottaa. Nuoranpunoja kuivattelee ja häkilöi hamppua. Vyöntekijä leikkaa nahkaa suurilla, ihkasen suorilla laudoilla. Seppä seisoo pajassa ja taivuttelee tulikuumaa rautaa. Kirjuri istuu pöydän ääressä ja panee paperille raastuvanoikeuden ja kämneroikeuden tuomiota. Fortelius kirjoittaa kirjettä tuomiokapituliin.

Upsalan akatemian ylioppilas puhui kuin kirja, jota luetaan pääasiassa ilman ajatusta. Hänen ajatuksensa tempoi irti tytöstä, joka makasi tässä samassa kaupungissa, toisella puolen tuota toria. Jos tästä olisi astunut kujan alapäähän, niin olisi nähnyt valon hänen ikkunastaan. Ehkä enemmänkin. Usein jäi ikkuna peittämättä. Skugge oli joskus joutunut astumaan siitä ohitse.

— Ei, lapsi, sanoi hän lujalla vakaumuksella, — Paavalin osa on enosi osa. Tyttö on kaunis kuin kielonkukka, mutta mitämaks Herra ottaa hänet omaan yrttitarhaansa.

— Ei ota vielä, enoni. Mutta kaikenlaiset kisällit uhkailevat tavoittaa häntä sikolaitumille.

— Jos neito antaa sydämensä taivaalliselle yljälle, niin ei häntä mikään uhkaa, sanoi nuori eno, yhä työntäen luotaan ajatuksia, jotka tunkivat hänen päälleen kuin sielunvihollinen itse.

— Kun Gagneur löytyy, niin kaikki taas kunnioittavat Suthoffin setää ja tyttöjä, sanoi pieni sisarenpoika. — Leijonat kyllä etsivät Gagneurin. Ja myöskin Ruutanat aikovat. Vaan ne eivät mitään löydä. Selkäänsä saavat. Löytyyhän Gagneur, ettekö usko, enoni?

— En voi tietää. Kaikki on Jumalan kädessä.

Korttekaartessa alkoi joku viheltää. Surullinen sävel oli tuttu näihin aikoihin kautta valtakunnan.

    »I lov och fagra blomsterängar,
    säg, sågen I vår hjälte ung...»

lauloi sotilas lyödessään kello viittä.

Nuoren teologin veri veti menemään edes alas kujan päähän. Ei muuta kuin katsomaan, oliko Hedullan ikkunassa valkea. Ehkä ikkuna oli pimeänä. Jospa se olisi ollutkin pimeänä. Silloin olisi huoleti voinut lähteä kotiin. Paholainen vaati Skuggea ottamaan ne muutamat askeleet alaspäin, kohdalle, minne läpi hautausmaan puiden saattoi nähdä Suthoffin talon. Mutta Skugge oli varuillaan ja sanoi hänelle suoralta kädeltä: vai sinä luulet minut yllättäväsi, sarvipää! Ääneen hän lausui:

— Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki.

Ja hän oli niin iloissaan siitä, että oli jaksanut työntää pirun luotaan, että hän jälleen tarttui sisarenpoikansa käteen ja alkoi kiirehtiä Hämeenkadun mutkaa kohti, missä Hennin vanhemmat asuivat. Siinä olivat postitalon rauniot sortuneine tulisijoineen.

    »I lov och fagra blomsterängar,
    säg, sågen I vår hjälte ung»,

lauloi sotamies haikeasti.

Miksen minä voisi naida Hedullaa yhtä hyvin kuin joku muu? kuului ääni Skuggen sisimmässä. Aviosääty on Jumalalta. Ja taasen ympäröi häntä kevätilta Kruunun hevoshaan koivumetsässä ja hän lähestyi Hedullaa sulkeakseen hänet syliinsä.

— Minun enoni pitää Helsingistä aivan niinkuin olisi naimisissa Helsingin kanssa.

Henni lausui tämän viisauden pikkuvanhasti ja koettaen naurattaa enoaan. Skuggeen sattuivat lapsen sanat niinkuin pahan omantunnon soimaus. Kerran hän oli rakastanut tätä Helsinkiä koti-ikävän raatelemana. Sitten oli tullut tuo kevätyö. Hedullasta oli tullut tämän Helsingin kukkanen ja kaunistus, tämän Helsingin sydän.

Jospa taivaallinen ylkä ottaisi hänet viisaitten neitsyittensä lukuun, ajatteli hän ja toivoi sydämestään Hedvig Ulrikan kuolemaa.

Niinä päivinä nähtiin kaupungissa Suthoffeille uni. Sitä ei nähty Suon kaupunginosassa eikä Katajanokalla, vaan itse Suurtorin varrella kaupungin hienoimman rouvan suuressa parivuoteessa. Raatimies Goviniuksen rouva näki unta, että kaupunginlahdelle saapui kolmimasto ilman purjeita, ainoastaan aallokon ajamana. Laiva tuli suoraan Suthoffin ranta-aittoja kohden, ja niin likelle se jäi makaamaan, että sillan olisi voinut laskea kannelta aitalle. Mutta yhtään ihmistä ei näkynyt. Ja niin selvä oli uni ollut, että Govinia herätti miehensä, kertoi hänelle unen, ja he pohtivat kauan aikaa, mitä tämä uni saattoi tietää.

Kaupunkilaiset tulivat tietämään asian heti seuraavana aamuna, koska rouva Govinius tapasi rouva Burtzin ja muitakin vallasnaisia torilla, ja he puolestaan heti kertoivat unen kotiväelleen sekä siitä eteenpäin, niin että sen nopeasti tiesi koko kaupunki. Unta selitettiin monella tavalla, mutta vallitsevaksi käsitykseksi jäi: Gagneur löytyy!

Eräänä iltana taivalsi Adam Eriksson koirineen Suthoffin ranta-aitalle, astui laiturille ja katseli harmaaseen veteen, jonka pintaa tihrusade laiskasti kosketti.

Siinähän Gagneur olikin! Raatimiehen rouvan uni oli jo toteutunut. Ei hän, Adam Eerikinpoika olisi uskonutkaan, että sille nuorelle ihmiselle oli annettu sellainen profeteeraamisen lahja. Mutta eipä yhtään miestä näkynyt Gagneurin kannella. Laiva makasi hyvin syvässä. Se oli kai niin täynnä kultaa ja hopeaa.

Herra hyvästi siunatkoon, miten rikas kauppamies Suthoff taas onkaan! ajatteli Adam Eriksson. Nyt hän voi alkaa panna täytäntöön Helsingin kirkkojen ja tornien rakentamista. Jahka hän tämän saa kuulla, niin kyllä hän virkoaa. Eivätkä matruusit enää uskalla mainita nimeltäkään Hedvig Ulrikaa — vain suuret sulhaset tulevat kysymykseen.

— Hoi miehet! huusi Aatami laivaa kohden niin iloisesti kuin hänen hampaaton suunsa salli. — Miksette laske siltaa?

Vastaukseksi tähän huutoon alkoi hänen oma koiransa aitan laiturilla ulvoa. Ei olisi uskonut niin pienestä eläimestä niin rumaa ääntä lähtevän. Kuono nostettuna tihruista avaruutta kohden se ulvoi alavalla, karkealla äänellä ja samassa hetkessä taas ylävällä, läpitunkevalla piipityksellä, välittämättä isäntänsä kielloista. Ja se ulvoi vielä isäntänsä sylissä ja rauhoittui vasta Espoon tullin tienoilla, missä Adam Eerikinpoika uskalsi kääntyä katsomaan taakseen.

Gagneurin mastot yhä häämöttivät kauppamies Suthoffin ranta-aittojen edustalla. Ei lyhtyä missään, ei miestä missään — ainoastaan mastojen ristit, joiden asennosta saattoi nähdä laivan makaavan syvässä.

Aatami Eerikinpoikaa puistatti ja hän haeskeli muististaan merihätään joutuneitten rukousta. Kyllä hän sen laivan nyt ymmärsi. Pieni eläin oli ymmärtänyt sen ennen häntä. Herran vihaa ja tuomiota ennusti tämä laiva.

Pian tuli kaupunkilaisten tietoon, minkätähden Ami oli ulvonut, ja he vaelsivat rantaan etsien silmillään Aatamin laivaa.

Toiset näkivät laivan, toiset eivät nähneet. Missään tapauksessa ei laiva tuntunut olevan sellainen, että sillä tuodaan aarteita maihin. Varjolaiva, joka oli lähetetty tänne ilmoittamaan jotakin. Mitä? Sitäkö, että oikea Gagneur jossakin odottaa pelastajiaan?

Kaupungin pojat ymmärsivät, että he ovat nämä pelastajat. Ruutanat omalla haarallaan ja Leijonat omalla haarallaan suunnittelivat retkeä etsimään laivaa. Poikien vihamieliset leirit eivät enää vaeltaneet halot ja seipäät käsissä pitkin Kluuvin rantoja, vaan ne neuvottelivat virkeästi vanhoilla yhtymäpaikoillaan, miten olisi meneteltävä. Molempien rivit olivat pahasti harvenneet. Suurimmat Ruutanoiden joukosta istuivat kisälleinä käsityöläisten luona ankaran silmälläpidon alaisina ja suurimmat Leijonista kävivät koulua vieläkin ankaramman kurin alaisina.

Eräänä päivänä sattui niin onnellisesti, että väliaikaisessa koulurakennuksessa tehtiin merkillinen löytö. Konrehtori, joka jonkin aikaa oli ihmetellyt hajua eräässä nurkassa siinä huoneessa, missä molemmat alemmat luokat olivat työssä, nosti oman vahvan kävelykeppinsä avulla lattiapalkkia, ja löytyi nyt pienen lapsen ruumis, raatihuoneen lukko, rouva Goviniuksen koko kaupungissa tunnettu silkkinen morsiuspeite, jonka untuvien alla monia kaupungissa vierailevia mahtihenkilöltä oli nukutettu, vasara, jolla Korttekaartessa oli lyöty päivän tunnit, Dåhmanin lesken hopeat, kymmenen leiviskän kahvisäkki ja paljon muutakin. Kun rakennus sodan aikana oli tehty venäläiseksi kasarmiksi, niin koko kätkön täytyi laskea kuuluvaksi sota-aikaan. Dåhmanin lesken murha ja sen yhteydessä tapahtunut ryöstö olivat tästä ainoat poikkeukset. Niistä oli epäilty monia ja yksi istui tälläkin hetkellä Stockhusin palissaadien takana, ollen jo enemmän kuollut kuin elävä. Löytö väliaikaisessa trivialikoulun rakennuksessa saattoi hänen asiansa uuteen vaiheeseen.

Koulun pojille koitti odottamatta vapauden aika. Köyhät piltit ja teinit pääsivät maakyliin laulamaan kokoon varoja koulunkäyntiään varten ja kaupungin herrasperheiden pojat havaitsivat otollisen hetken tulleen lähteä hakemaan Gagneuria. Nyt, tai ei milloinkaan!

Helsingin Leijonat paistoivat eräänä aamupäivänä nauriita kallionrotkossa Kluuvin rannalla viistoon vastapäätä Töölön taloa. He olivat kotona sanoneet menevänsä kalaan tai sorsia ampumaan. Jokainen oli varustanut poveensa nauriita, joten niitä oli hyvä kasa tuhkassa kivien välissä. Henni Forsius alkoi heti, kun oli päästy koolle, kuvata, miten hävyttömästi »Uskon ja Toivon» miehet olivat puhuneet Suthoffin Hedullasta. Pieni Henni erehtyi uskoessaan tämän merkitsevän jotakin Leijonille. Suuri nauru ja hillitön pilkka tukki häneltä suun. Menköön Hedulla heidän puolestaan vaikkapa Hullulle-Aatamille tai Espanjan-Kallelle, joka viimeksimainittu oli Katajanokan pelätyin tappelija. Mutta Gagneurin aarre! Ja matka merelle, Lyypekkiin tai Tukholmaan asti. Ja niin, ettei kukaan tiedä, missä he ovat. He kyllä osaavat hoitaa purjeet. Ja pitää perää! Jokainen jättää kotiin kirjeen, jossa sanotaan, ettei ole syytä pelkoon, koska he ovat hyvässä tallessa.

— Ja otetaan selkäämme sitten kun palaamme, sanoi Nille Burtz. — Kyllä kannattaa.

— Ei kukaan ajattele selkäsaunaa, kun tuomme Gagneurin! huusi Vendelius.

Mutta jos Ruutanat ennättävät ennen, arveltiin toiselta puolen ja toiselta vastattiin: mitäpäs he, he ovat niin tyhmiä. Päätettiin katsella, mikä laiva olisi mukavin ottaa — sen ei ensinkään tarvinnut olla suuri laiva, mutta muuten merenkestävä vain. Päätettiin ryhtyä kuulostelemaan, mistä eväät olisivat mukavimmat ottaa. Henni Forsiuksen teki mieli ehdottaa, että jokainen pyytäisi eväitä kotoa, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, etteivät sellaiset annetut eväät kelvanneet. Täytyi olla otettuja eväitä. Kuhlberg tiesi veljensä, vänrikin, ja Töölön emännän välien olevan rikki, joten Töölöstä saattoi ottaa miten paljon tahansa. Laivaan kuului aina elävä porsas, joka sai ruoanjätteet ja joka sitten sopivaan aikaan teurastettiin, sekä kissa, niinikään elävä, tietysti. Kissoista ei ollut puutetta, niitä juoksenteli kaupungissa miten paljon tahansa.

Mutta saattoiko ajatella tällaista suurta matkaa ilman Leijonien johtohenkilöitä, Kustaa Wetteriä ja Jepu Clayhillsiä? Missä he olivat? Mikä heille oli tullut? Heitä ei enää nähty eikä kuultu Leijonien joukossa. Siitä asti kun he läksivät Espooseen Suthoffeja etsimään, eivät he enää kelvanneet mihinkään. Niin hyvin oli Kustaa Wetter antanut Leijonien oman vihellysmerkin, että kissatkin erehtyivät. Ja nyt ei tätä vihellystä enää kuulla missään.

— Sinä Petter, sanoi Vendelius oikaisten itsensä Kustaa Wetterin nuoremman veljen eteen, — sano suoraan, mikä on mennyt meidän johtajaamme. Älä mitään peittele ja kavahda valehtelemista, sillä totuuden me kyllä osaamme ottaa nahastasi. Joko Kustaa luulee olevansa valmis pormestari? Älköön hän uskoko pääsevänsä pormestariksi ilman meitä. Me olemme pian kaupungin porvareja emmekä äänestä häntä, jos niiksi tulee.

Petter päästi hampaittensa raosta Leijonien vihellyksen — hän ei osannut sitä paremmin kuin ennenkään ja muuta vastausta hän ei antanut. Nille Burtz kysyi häneltä, oliko hän Leijona vai eikö. Kuhlberg, jonka hallussa seurueen eväsviinat olivat, vakuutti, että sekä Kustaa että Petter saavat jäädä maihin. Hän, Kuhlberg, on tehnyt monta Lyypekin matkaa, Tukholmasta puhumattakaan, ja hän kyllä ottaa käsiinsä kapteenin tehtävät. Vendelius oli oikeastaan ajatellut itselleen samaa asemaa, mutta lupasi nyt ruveta perämieheksi. Pienempiin tehtäviin sopivat muut Leijonat. Käytiin tiukemmin Petterin kimppuun: mitä pirua tämä vaikeneminen tiesi? Oliko Petter unohtanut, millä tavalla ryssänvääpeli otti tiedot suomalaisten poikien nahoista? Hän veti sapelillaan suupieltä leveämmäksi ja sanoi: jokos sanat mahtuvat, tolvana?

Petter Wetter tuntui mielellään kuuntelevan tätä puhetta. Jopa hän alkoi naureskella, kun häntä tuupittiin ja vetäistiin tukasta. Vasta kun Kuhlberg veti aseen taskustaan ja poikien jännitys oli korkeimmillaan, avasi hän suunsa.

— Kustaa ei ole kotona enää. Todennäköisesti hän lähti »Totuudessa» etsimään Gagneuria. »Totuus» lähti Tukholmaan viemään halkoja.

Petter koetti vielä saada kuuluville, että Jepu ja Kustaa olivat lyöneet toisensa verille. No, minkäpä muun tähden kuin Suthoffin tytön, joka on täynnä ruttopaiseita. Jepu oli niinikään lähtenyt aarretta etsimään. Toisella oli huuli halki, toisella sininen kuhmu otsassa. Vain osittain kuulivat Leijonat, mitä heidän johtajansa veli kertoi, sillä he suuttuivat julmasti. Tupakkamällejä, puukkoja, nauriin paistikkaita ja kiroussanoja sinkoili ylt'ympärille ja pojat kiertelivät kallioita ikäänkuin olisivat myrkkyä nielleet. Kustaa, jota he olivat totelleet kuin kuningasta, johon he olivat uskoneet enemmän kuin Iisak Rossiin — kavaltaja, petturi, hirtehinen! Tuon Suthoffin tytön tähden. Mutta hepä sen noidan vielä paistavat ja kärventävät.

Mutta halkolaivahan makaa syvässä ja kulkee kuin täi tervassa — ei olisi uskonut Kustaan niin hölmistyvän. Jos Leijonat lähtevät keveällä purrella, niin he helposti sivuuttavat Kustaan ja silloin sitä hurrataan. Ja ruokaa ja vaatetta ja kompassi ja kissa ja porsas ja... Niin, ja makeaa vettä ja sydvestejä ja öljytakkeja ja nauriita ja viinaa ja kaukoputki ja...

— Aijai sentään, kun ajamme Kustaan ohi ja sihautamme hänelle Leijonien vihellyksen!

— Me tunnemme hänet, vaikka hän koettaisi piiloutua.

— Me haukumme hänet!

— Ja kysymme, tällainenko on Leijonien laki.

Kesken ilon lausui Nille Burtz:

— Mutta kyllä me saamme selkäämme, kun tulemme takaisin. Ja klupua saamme ja mustaa huonetta.

— Joka pelkää pakaroittensa puolesta, jääköön kotiin! huusi Kuhlberg keskeyttäen hänet.

Mutta Nille piti puoliaan:

— Tietäkää huutia. Otan selkääni, se kannattaa.

Otan klupua ja mustaa huonetta. Se kannattaa.

Vendelius kurotti putelin huultensa väliin, joi itsensä lämpimäksi ja selitti suurella äänellä, että Suurtorille tehdään kunniaportti, kun he Gagneurillä purjehtivat Kaupunginsiltaan. Ei kysymystäkään kluvusta tai selkäsaunasta.

Niin juuri! huusivat Leijonat ja viheltelivät omaa merkinantovihellystään, jonka he sihauttavat Wetterille, petturille, entiselle johtajalleen, sivuuttaessaan hänen halkokaljaasinsa. Ja ylpeinä seisahtuivat Leijonat mäennyppylälle, jättäen tulen riutumaan taakseen. Siinä oli talo heidän allaan, neljä lammasta kulki sänkipellolla ja siat tyrkkivät tyhjää saavia navetan edessä. Näitä eläimiä katselivat pojat miltei omikseen. Rannassa oli ruuhi ja suuri vene. Veneessä sopi kuljettaa eläimet Espoon tullin kannakselle asti. Pyykkilaiturin kahden puolen seisoi tuuhea kellastuva kaisla — tämä kaislakin oli suojeleva heidän retkeään.

Poikain takana leveni silmänkantamattomiin autio maa, kallio kallion vieressä, rotko- ja notkopaikoissa laihaa pensasta ja kitukasvuisia mäntyjä. Edessäpäin olivat kaupungin »plantaget», tynnyrin- ja kapanalat, joista sekä porvarit että käsityöläiset saivat elatuslisää ja joita tarpeen mukaan myytiin ja vaihdettiin. Annettuaan satonsa, nauriit, tupakat, herneet ja humalat, ne nyt harmaina odottivat talven tuloa. Turuntie kulki kallioiden ja ryytimaiden läpi, kapeana, vetisenä ja vajottavana, syvät hevosenjäljet täynnä vettä.

— No, pojat, sanoi Kuhlberg yht'äkkiä ja kääntyi kaupunkiin päin, jonka turvekattoisia taloja tuskin erotti kallioista, joihin ne olivat pureutuneet kiinni, — nyt mennään kotiin yksitellen ja ollaan hiljaa. Kelpaako tuo Henni laivapojaksikaan — sellainen on yhtä välttämätön kuin porsas. Tahtoisitko sinä, saparo, kerran katsella maailmaa mastonlatvasta? Taidat pelätä. Onko täällä muitakin jänishousuja? Kuka teidät tietää...! No, tulkaa sitten ja tehkää lupaus. Mutta hiljaa, ettei Töölön akka kuule.

Leijonat hävisivät rotkoon, missä heidän hiileksensä tuskin enää hehkui.

Seuraavana aamuna levisi kaupungissa huhu, että Gagneurin peräsin on löydetty. Kalastajat olivat kuljettaneet sen maihin ja näyttivät sitä veneessä Kaupunginlahden laiturissa.

Iiskenpoika kuuli uutisen, kun hän hautausmaan ränstyneeltä aidalta hyppäsi torille — hän oikaisi siitä usein näin aamuisin. Siinä kohtasi hänet Selin, kirkkoväärti, ja kehoitti häntä lähtemään rantaan uutisia kuulemaan.

Sanaa sanomatta otti Suthoffin renki pullon taskustaan ja tarjosi kirkkoväärtillekin ryypyn. Tunnossaan hän kyllä tiesi, minkätähden häntä otti niin oudosti rinnasta: varmaan siinä nyt tulee todistus siitä, että laiva on hukkunut. Ääneen hän sanoi kuulleensa, että Gagneur jo olisi Ahvenan rannassa — mitenkä peräsin sitten olisi tullut tänne? Uudelleen ryypätessään hän ajatteli: laiva on kai mennyt haaksirikkoon täällä omilla vesillä.

Ruutanat varjelivat löydettyä esinettä ikäänkuin se olisi ollut kullasta tai hopeasta. Koko yön oli kaksi poikaa nukkunut Tafastin kangasteltan alla. Ja kun merimiesten vaimot pyrkivät peräsintä katselemaan, niin pojat näyttivät sitä vain matkan päästä. Vaimot, jotka eivät tavoitelleet mitään muuta kuin tietoa siitä, olivatko he nyt leskiä vai vieläkö heidän elättäjänsä olivat hengissä, itkivät ja älmensivät aikansa, mutta eivät tunteneet peräsintä ja toivoivat niin kauan kuin mahdollista, ettei peräsin kuulunut laivaan, joka oli lähtenyt tuomaan rikkaan kauppamiehen hopeita. Se, jonka täytyi tuntea peräsin, oli Sorsan Matti, seppä, sekä Suthoffin renki.

Naurislyhdyn valossa näki Iiskenpoika peräsimen. Siinä oli hyvä, huolellisesti raudoitettu ja tervattu peräsin, joka yläpäästään oli murtunut. Hän ojensi pojille pullonsa ja tarkasti löytöä. Totta puhuen ei hän ikinä ollut katsellut Gagneurin peräsintä. Hän tunsi ruuman, mihin säilytettiin tavaraa, ja sen kauniin kojun, missä hänen herrasväkensä matkustaessaan nukkui.

— Ei, pojat, sanoi hän sylkien eteensä, — ei tämä ole siitä laivasta. Liian pienikin on.

Pojat kirosivat ja vakuuttivat, että jumaliste, tämä on juuri Suthoffin hopealaivan peräsin. Muitakin laivan kappaleita on ajautunut Susisaarille. He odottivat nyt palkintoa, sillä olihan sanottu, että pienimmästäkin tiedosta tulee hyvä palkinto.

Iiskenpoika joi ja vakuutti, vakuutti ja joi. Tämä peräsin ei ollut se oikea, sen saattoivat luotsit todistaa ja vaikkapa piru itse!

Astellessaan yli vajottavan kaatopaikan Meritielle Iiskenpoika yhä varmeni uskossaan, että Gagneur on hukkunut tässä varsin omilla vesillä.

Kuka nyt olisi se suuri ja hyvä herra, jolle Hedulla kihlattaisiin, ennenkuin laivan haaksirikko tulee tietyksi? Hän kävi ajatuksissaan läpi joukon nuoria herroja sekä Helsingissä että Haminassa ja Tukholmassa. Mutta ne olivat joko liian korkealla tai liian matalalla. Olihan täällä kotinurkissakin sellaisia kuin luutnantti Sjöstierna, oikein komea nuoriherra, kunhan haavoistaan paranee. Ja kapteeni Ehrensvärd, joka ampuu kuin itse piru — niin ampui Domarbyn vuorelta, että amiraalikin ihmetteli —, jollei jo liene naimisissa. Kaikkein paras voisi kuitenkin olla kapteeni Granatenhjelm, joka on niin hurskas mies, että hän haavoittunutta vihollistakin armahtaa. Ja onhan täällä kauppiaittenkin joukossa jokunen, joka lyö korttia maaherran luona... Isä lasten armias, Hedullalle ja sitten Kristalle hyvä sulhanen lähetä, heidät paiseista ja kolotuksista paranna ja herra kauppamies itsekin vielä terveeksi tee. Sinun nimesi kunniaksi. Amen.

Lyhdyn alla, joka näin pimeänä aikana riippui Suthoffin puodin ovenpielessä, seisoi jo ihmisiä odottamassa puodin avaamista. Iiskenpoika aavisti, että he puhelivat Gagneurin peräsimestä ja muustakin, mikä koski hänen herransa perhettä.

Amen, amen, ajatteli renki, kolistellen pullosta viimeiset pisarat kurkkuunsa ja ruveten jo kaukaa selittämään puotiin tahtojille, ettei peräsin ollut Gagneuristä, mutta löytöpaikkaa heti vain vaadittiin! Nyt oli ratkaisevaa, mitä seppä sanoisi peräsimestä. Hän oli joutunut sen raudoittamaan sodan aikana lokakuunmyrskyn jälkeen, jolloin Itämeri tuhosi kokonaista neljä laivaa. Mutta nämä peräsimetkin olivat kaikki uusitut ja maanneet pajassa yhtaikaa. Eikä Sorsakaan voinut vannoa, oliko tämä peräsin »Göta Leijon» laivasta, vaiko »Den unga Mariasta», vaiko Gagneuristä. Neljännen laivan nimeä ei hän muistanut, se oli hollantilainen laiva.

Sill'aikaa kun kaupunki näin seurasi tapahtumien kehitystä Suthoffin talossa, hopealaivan kohtaloa ja varsinkin rikkaan kauppamiehen naimaikäisen tyttären elämänjuoksua, kävi Hedvig Ulrika Suthoff läpi pimeän taudin ja heräsi eräänä päivänä iloissaan ja voimistuneena. Hän oli omassa vuoteessaan lastenkamarissa, aurinko paistoi äidin ompelupöytään ja suureen tammikaappiin, missä leijonanpää piteli hampaissaan messinkirengasta, ja peiliin, jonka lasi oli rikki ja jossa auringonsäteet paloivat ja sähisivät.

Mitä olikaan tapahtunut? Missä olivat hänen vaatteensa? Missä olivat kaikki ihmiset? Ei kuulunut muuta kuin varpusten raksutus katolla. Vaatteita ei näkynyt, ei ompelupöydälläkään. Olivatko ihmiset kirkossa? Varmaan oli pyhä. Tuntui ihmeen hyvältä vällyjen alla. Mutta nämähän eivät olleetkaan hänen omat vällynsä! Mitenkä hänen kätensä olivat näin kauniit ja valkoiset? Mitä oli tapahtunut? Tyttö tahtoi nousta istumaan, mutta aurinko uuvutti niin, ettei hän päässyt paikalta.

Yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi ollut huoneessa. Se tuli vuodetta kohden ja katseli häntä. Se painui hänen puoleensa. Hedulla tunsi valoa ja lämpöä kasvoillaan, jokin suloinen tuoksu ympäröi häntä. Hänen huuliaan kosketeltiin.

Häntä huumasi niin, ettei hän voinut liikahtaa.

Siihen hän havahtui, että ponnisti pystyyn, tahtoi avata silmänsä, tahtoi ojentaa kätensä.

Kun hän vihdoinkin sai silmäluomensa nousemaan, vuotivat kyyneleet, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin lämpöisen valon, jota huone oli täynnä.

Hänen huulensa olivat vielä kosteat!

Mitä hänelle olikaan tapahtunut? Kuka täällä oli käynyt? Hän kuumeni, kun näitä ajatteli, sukelsi vällyjen alle ja itki ja nauroi. Ei koskaan ollut tuntunut tällaiselta, hän ei tuntenut itseään eikä ymmärtänyt enää mitään. Ei voinut ajatella eikä muistella. Sydän vain löi ja huulet vapisivat ja odottivat.

Hän oli käynyt täällä, hän, kapteeni von R:n poika.

Kyynelten yhä vuotaessa Hedulla saneli itselleen, että hän oli käynyt täällä ja että hän hänestä piti enemmän kuin kenestäkään muusta.

Mutta mitenkä hän olisi voinut tulla tänne? Tyttö nousi istumaan ja laski jalkansa permannolle. Hänen jalkansakin olivat valkoiset, yht'äkkiä hän nyt muisti olleensa hyvin sairas. Hänen yllään oli suuri paikattu paita, joka ei ollut hänen omansa. Hän oli hullunkurisen laiha ja pitkä — mahtoiko olla hyvin rumakin? ikkunasta ei kukaan ollut voinut tulla, ja ovikin on kiinni. Oliko hän nähnyt unta? Unessako kapteeni von R:n poika oli kumartunut hänen puoleensa aivan niinkuin silloin metsässä, kun he Kristan kanssa odottivat kuolemaa? Hän oli silloin ojentanut heille leipää. Nyt hän oli ojentanut huulensa. Hänelle, Hedullalle yksin. Unessa. Kaikki oli sittenkin ollut unta. Kukaties hän kuitenkin oli täällä jossakin likellä. Oli. Koska oli näin ihmeellistä. Näin ihanaa. Ettei kukaan vain nyt tulisi ja näkisi häntä. Ettei tämä kaikki vain loppuisi, ettei tämäkin olisi vain unta!

Tämä hetki oli totta. Hän näki itsensä peilistä, joka oli halki.

Hänen yllään oli suuri paikattu paita. Se tuntui karkealta, kun siihen koski.

Hän ei enää käsittänyt, minkätähden hän oli näin oudon näköinen, mutta sitten hän ymmärsi, että hänen päässään oli jäljellä hyvin vähän hiuksia.

Hän ei huoli minusta, minä olen liian ruma! ajatteli hän ja väsymys palasi hänen ruumiiseensa, jossa ei enää ollut tuskia. Tauti oli vienyt hänen hiuksensa, saattoi kestää kauan, ennenkuin ne kasvavat.

Jollei hän huoli minusta!

Mutta minä rakastan häntä!

Hänen mieleensä johtui, että äiti oli kertonut heidän, isän ja äidin, heti pitäneen toisistaan, silloin Haminassa, pääsiäisen ja markkinain aikaan. Hän, Hedulla, ei ollut ymmärtänyt mitään, ennenkuin nyt vasta.

Tällaistako se oli, tällaista kipeää ja suloista!

Tämän päivän perästä parani Hedvig Ulrika Suthoff nopeasti. Kun hän ensi kerran astui isänsä vuoteen ääreen, yllään vihreä kamlottipuku, joka oli pienennetty hänen äiti-vainajansa hameesta, niin hänen isänsä tuijotti häneen kuin aaveeseen, kädellään viitaten, että hän menisi pois. Iiskenpoika syleili kyökissä hänen polviaan ja puhutteli häntä Jumalan nupuksi, Neitsyt Maarian orjanruusuksi ja kaupungin kauneimmaksi tytöksi, joka saa sulhasia niin paljon kuin tahtoo, amen. Vielä heikkona ja laihtuneena kohtasi Hedulla kotinsa portailla äitinsä vanhat köyhät, jotka lankesivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa siitä, että Hän oli tehnyt terveeksi »sen vainajan tyttären, joka oli kuin äitinsä ilmetty kuva».

Tieto Suthoffin vanhemman tyttären parantumisesta levisi nopeasti. »Kyllä minä vielä kauppamieheltä otan palkkani», sanoi kauppapalvelija Suthoffin puodissa. »Minä hänet luritin terveeksi, tällä klarinetillani, piru vie.» »Hän elää sadan vuoden vanhaksi», ennusti Stier raatihuoneen kellarissa kuullessaan, että Hedulla Suthoff oli noussut vuoteesta, »sellainen tohtori minä olen, olen, piru vie, ja minut tämä helvetin kaupunki panee viralta! Minä parannan tinktuureillani sellaiset ruttopaiseet, ja Helsingin raati — tarttukoot rutto ja paiseet Helsingin raatiin!» Kun Skolastika Uhrväderille kerrottiin apteekkarin sanat, niin »Töölön tohtori» lyyskähti kyykylleen ja oli pakahtua nauruun. »Das lass' ich mir gefallen», hihkuili hän ilmoille, »vai Stier, vai apteekkari hänet paransi: hyyskään minä kannoin kaikki hänen tinktuurinsa — ja sieltä ne taisivat olla kotoisinkin!»

Hedulla Suthoffin parantumista pidettiin ihmeenä. Mitä lienee Jumala tarkoittanut. Muutenkin oli tyttö käynyt melkein läpikuultavaksi, ikäänkuin hänen sisässään olisi ollut palava kynttilä.

Silloin kun ei vielä kunnolla pysynyt jaloillaan, hän seisoskeli ikkunassa ja katseli kotinsa pienistä vihertävistä ruuduista hautausmaalle, missä Suthoffin perhehautaa kiireellä muurattiin ennen kylmien tuloa. Hedulla hymyili ja painoi kädellä milloin sydäntään, milloin silmiään. Hänen teki mieli ääneen lausua: minä rakastan! Jos hän vielä olisi ollut metsässä, niin hän olisi noussut hiekkaiselle kummulle ja piirtänyt sormellaan keltaiseen maahan: minä rakastan. Ja jos kapteeni von R:n poika olisi ollut hänen vierellään, niin hän olisi kirjoittanut: minä rakastan teitä. Mutta nyt täytyi vain painaa huulensa kiinni, sillä ne pyrkivät ilmiantamaan häntä. Krista oli tuotu tähän samaan huoneeseen. Kristan jalkoja särki. Hän hengitti ääneen ja hänen otsalleen nousi yhtä mittaa hiki.

On paha, että minä nauran, ajatteli Hedulla, mutta minä olen niin onnellinen, minä rakastan, tällaista se on!

— Miksi nuo raatiherrat kävelevät meidän talon ulkopuolella ja tarkastavat joka paikkaa? sanoi hän ääneen.

Mutta hän ei odottanut sisareltaan vastausta, vaan huomasi, että pöydällä oli tomua, johon saattoi kirjoittaa. Ja niin hän valkoisella, laihtuneella sormellaan alkoi kirjoittaa jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.

Se täytyi nopeasti pyyhkiä pois! Näkikö joku? Viirikukko, ei kukaan muu. Kristan silmät olivat kiinni ja hänen pienet kätensä pusertelivat vällyä. Oliko hän kipeä? Hedullan oli kuitenkin mahdoton nyt ajatella mitään surullista. Pidellen kiinni kaapista hän muisteli Kolmen Kruunun marssia ja hyppeli sen tahdissa. Kaapin päällä oli paksulta tomua, siihen olisi voinut kirjoittaa miten paljon tahansa. Mahtoiko hän vielä osata kirjoittaa? Todella — mahtoiko hän muistaa kirjaimet? Mahtoiko mamsseli Argillander vielä elää? Monta kertaa hän, Hedulla, oli saanut sormilleen vitsaa kirjoitusharjoituksien tähden. Hän ajatteli nyt, mitä kirjaimia tarvitsisi, ja piirsi niitä yhä sormellaan kaapin seinään. Kirjoittaminen saattoi tästä puoleen käydä hänelle hyvin tarpeelliseksi. Jos mamsseli Argillander vielä elää, niin hän nyt saa Suthoffin Heddasta hyväntapaisen oppilaan. Yht'äkkiä yllätti tytön pyörryttävä aalto, joka kulki läpi koko ruumiin. Hyvä, että pääsi vällyjen alle kaatumatta. Taasen tuntui siltä kuin kapteeninpoika olisi ollut huoneessa. Ehkä hän jo oli tullut kaupunkiin. Täytyi koettaa puhua Iiskenpojalle. Täytyi päästä pystyyn! Oliko Krista noin sairas? Hän imi huuliaan, niin että ne olivat aivan siniset. Ja hän, Hedulla, vain oli näin onnellinen ja iloinen. Mutta keneltä vieras herra häntä pyytää, jos isä kieltää häntä tulemasta sisään, niinkuin isä nykyään kuuluu tekevän kaikille. Täytyy puhua isälle. Mutta miten sen voi tehdä?

Krista on ensimmäinen, jolle täytyy puhua tästä ihmeellisestä asiasta. Mutta ei vielä. Vasta tänäänhän Hedulla itsekin on saanut sen tietää.

Ja tyttö oikaisi itsensä vällyjen alle ja näki ilmielävänä vieraan sellaisena kuin hän oli ollut kumartuessaan heidän puoleensa ja sellaisena kuin hän oli tähdännyt lintua tai taittanut oksia tehdäkseen havumajan. Ei mitään Hedulla vielä silloin ollut ymmärtänyt. Vasta tänään!

Täytyy päästä pystyyn. Muuten saattaa käydä niin, että kapteeni von R:n poika jättää Helsingin.

Sinä päivänä, jolloin Hedulla Suthoff ensi kerran pääsi kadulle, oli auringonpaiste ja pakkanen. Ja ikäänkuin ihmiset olisivat häntä odottaneet, näkyi heitä nyt kaikkialla. Hedulla huusi ilosta, kun hän näki Eeva Selinin pienten sisarustensa kanssa kantamuksineen astuvan torilta. Eeva oli tullut suureksi ja kauniiksi. Hedulla kävi hänen kaulaansa.

— Onko aivan varma, ettei sinulla ole rutto? sanoi Eeva, oikealla kädellään painaen haukea, joka potki hänen kopassaan.

— Terve minä olen! sanoi Hedulla. — Etkö näe. Minä voin vaikkapa tanssia.

Hän hellitti nopeasti kätensä Eevan kaulasta, sillä kirkkoväärtin emäntä astui esiin nurkan takaa.

— Hyvää päivää, Jumal' antakoon, sanoi hän hengästyneenä, — vai tanssista Hedda täällä. Vai tanssittaa, vai. Herra armahtakoon meitä: äiti on vasta kuollut ja isä taitaa mennä perässä.

— Äiti on taivaassa, sanoi Hedulla nopeasti. — Jumala otti hänet niinkuin Eliaan.

— Vai niin. Suoraan tanssista taivaaseen. Onko Suthoffin lapsille opetettu, että tanssien mennään taivaaseen? Entä tietääkö Hedda sitten, mikä täällä tällä hetkellä villitsee kaupunkia? Se teidän hopealaiva. Herra lähettää myrskyn ottamaan laivan syntisine lasteineen, mutta luvataan palkintoja sille, joka nostaa laivan, ja ihmiset tulevat kuin hulluiksi. Lähdetään, lapset, täytyy kiiruhtaa keittämään matkustavaisille — meillehän ne tulevat, vaikka Tellqvistillä on majatalo.

Hedulla tarttui Eevan käsivarteen. He olivat polvistuneet vierekkäin, kun Väng päästi heidät ensi kerran pyhälle ehtoolliselle.

— Hedda päästää Eevan käsivarren, jatkoi kirkkoväärtin emäntä. — Herraa ei saa kiusata. Jos hän on ruton lähettänyt, niin ei sitä pidä toivottaa muille. Kysytään nyt sitten samalla, tietääkö Hedda, mihin pormestari-vainajan poika on joutunut?

— Mitä minä hänestä? huusi Hedulla, heiluttaen käsiään ilmassa. — Mitä minä olen tehnyt, kun te minua näin kiusaatte? Olen iloinen, kun olen parantunut.

— Vanhempi Wetterhän kävi Espoossa hakemassa teitä. Ja sitten hän läksi hakemaan hopealaivaa merenpohjasta. Hedulla Suthoff ja hopealaiva — ne ovat pirun välikappaleita näinä pahoina aikoina! Raatimies Clayhillsin poika on hänkin kadonnut, raatimies on niin suutuksissaan, että on luvannut tehdä hänet perinnöttömäksi. Helsingin pojat varastivat Töölön emännältä porsaan ja lampaan ja meiltä kissan. Ja sitten hekin Lillgrenin kuunarissa lähtivät etsimään tuota kirottua hopealaivaa. Mutta Jumala lähettikin myrskyn. Ja pojat huusivat hädissään, Susisaarten traktööri heidät sitten korjasi ja toi kaupunkiin. Ja kyllä he sen selkäsaunan muistavat, minkä he saivat. Burtzin Nille ei voi selälleen kääntyä, kuuluu aivan vatsallaan makaavan. Sellaista se Suthoffin hopealaiva tekee. Mutta tämä ei estä tanssimista. Ja jos nyt vielä Kustaa Wetter ja Jepu Clayhills ovat hukkuneet, niin sittenhän kai vasta tanssittaakin.

Eeva rupesi nopeasti kulkemaan kuin pakoon. Itkikö hän?

Hedulla näki nyt selvästi, että Eeva yhä vielä piti Kustaasta.

Tyttöä alkoi yhtäkkiä väsyttää ja hän ajatteli, että kääntyy takaisin. Vaan silloin tuli Betty Edelman kantaen suurta olutleiliä, invaliidi Pommer, joka oli saanut ostaa elävän kukon, Töölön emäntä, joka tarjosi Pommerille nauriita, Fortella ja Greta-Liisa, sekä kauempana Aatami, Keppi-Saara ja Dåhmanin leskenpoikakin. Mitenkä heitä olikin näin paljon liikkeellä? Jokainen laski kantamuksensa maahan ja alkoi kysellä, miten Hedulla jaksoi, ja yhä useampia kaupunkilaisia kokoontui siihen Korttekaarten kulmaan ja Hedulla joutui jälleen sen ylenannetun ilon valtaan, jota hän oli tuntenut astuessaan kadulle auringonpaisteeseen. Yllään äiti-vainajansa vihreä takki hän punastui vastatessaan kysymyksiin ja kertoessaan, että hänen nykyään aina oli nälkä — kaikki hän olisi voinut syödä, mitä tässäkin näki: tuon kukon, tuon olven, nuo leivät, nauriit!... Govinia kysyi häneltä ystävällisesti, eikö hänellä ollut mustaa pukua. Rouva Burtz päivitteli, että rouva Suthoff oli kuollut ilman pappia ja sakramentteja. Dåhmanin leskenpoika kuului kertovan, että hän aikoi kristilliseen avioliittoon — niin ihmeellisesti oli käynyt, että hän oli saanut takaisin äitinsä ryöstetyt hopeat ja nyt oli morsiamiakin tarjolla. Hän ei ollut vielä päättänyt, kenen hän ottaa, mutta kolmen kesken on valittava. Äveriäitä leskiä kaikki! Joku komea, pitkä upseeri poikkesi tieltään ihmisryhmään, keksi Hedulla Suthoffin, odotti kunnes hän käänsi kasvonsa päin, näki hänen punastuvan ja hymyili.

Hedulla tunsi hänen ajatelleen, että tyttö on käynyt kauniiksi. Ja hän tuli hyvin punaiseksi nyt muistaessaan tuntematonta miestä, jolle hän tahtoi olla kauniimpi kuin kaikki muut.

Fortelia ja Govinia tarttuivat samassa säikähtyneinä hänen käsivarsiinsa ja taluttivat hänet eroon väkijoukosta. Heidän täytyi huomauttaa Aatami Eerikinpojalle, että hän jättäisi juttunsa toiseen aikaan. Aatami hoki nykyään yhtä ja samaa: Gagneur on Suthoffin ranta-aitan alla Kaupunginlahden rannassa. Aatami-parka tuntui taasen olevan aivan sekaisin.

— Meidän täytyy viedä ostoksemme kotiin, sanoi Fortelia ihmeen ystävällisesti, — mutta Greta-Liisa tulee sinun kanssasi, Hedulla, jos välttämättä tahdot kuljeskella kaupungilla. Katso, et ole enää lapsi, nuorelle tytölle ei sovi kaikki, mikä sopi lapselle. Lähtekää Hedullan isän kauppaan. Varmaan siellä on surupukukankaitakin. Kyllä kai meidän täytyy ruveta pitämään sinusta, tyttöparka, vähän huolta, kun ei sinun isäsi tee sitä.

Hedulla pujotti kätensä Greta-Liisan kainaloon ja ajatteli: jos minä kertoisin, jos minä kertoisin! Mutta hän säikähti samassa tätä ajatustakin ja hillitsi sydäntään, jonka lyönnit tuntuivat hänen omaa käsivarttaan vastaan. »Minä olen kapteeni von R:n poika», ajatteli hän uudelleen ja uudelleen, painaen silmäluomensa maahan, jottei Greta-Liisa mitään huomaisi.

Greta-Liisa kyseli, olivatko he saaneet tietoja Tukholmasta ja miten sisar Greta — niin, nythän hänen nimensä tietenkin oli Levi — jaksoi. Ei Hedulla siitä mitään tietänyt, ainoastaan sen hän tiesi, että nyt oli parantunut, että hänen aina oli nälkä, että hän oli iloinen ja valmis vaikkapa tanssimaan!

Greta-Liisa Fortelia kävi sen näköiseksi, että Hedulla kiireesti puhkesi puhumaan:

— Minä tiedän, ettei minun pitäisi ajatella näin. Mutta jos sinä tietäisit, miten paljon me saimme itkeä ja myöskin nähdä nälkää.

Ja Hedulla purskahti nauruun ja nosti iloisesti kätensä rouva Tellqvistiä kohden, joka tomutti mattoa majatalon portailla, sekä lähti sitten juoksujalkaa isänsä kauppapuotia päin. Oven yläpuolelle oli tullut uusi kilpi: nähtiin maalattuina vihreitä, sinisiä ja punaisia kangaspinkkoja, sokeritoppa, avonainen säkki, josta vuoti kahvipapuja, sekä vielä pieni läjä Kandi-sokeria. Kilven toisella sivulla oli isän nimi maalattuna suurin, mustin kirjaimin. Naapuripuodin oven päällä oli siinäkin uusi kilpi: komea saapas ja sen takana nouseva aurinko. Hedulla juoksi ilon vallassa, kuuli Greta-Liisa Forteliuksen äänen sanovan jotakin, mutta ei kuunnellut mitä, vaan tarttui saman ilon vallassa ovenripaan.

— Iiskenpoika! huusi hän vanhan kellon päristessä vieterissään oven yläpuolella. — Minä olen täällä, minä Jumalan nuppu, minä Neitsyt Maarian ruusunmarja!

Mutta myymäläpöydän takanapa ei ollutkaan Eerikki Iiskenpoika, vaan Antres Weckström, ja hänen edessään seisoi kaunismuotoinen herra, joka kumarsi kuin luutnantti. Tällä herralla oli otsassa punoittava arpi ja hän sanoi olevansa vanha tuttu, Janne Lustig, joka aikoinaan oli ollut puotipoikana kauppamies Suthoffillakin.

Hedulla kohotti silmäluomiaan: olipa siitä kerjäläispojasta tullut korea mies — hän muistutti hiukkasen, hyvin hiukkasen...! Tyttö kävi tulipunaiseksi, kun huomasi Janne Lustigin hartioiden kohdalta muistuttavan tuntematonta, häntä, jonka nimeä ei hän tietänyt. Miehet joutuivat pieneen kiistaan, ja kun Lustig lähti, kääntyi Hedulla vieläkin katsomaan häneen. Ei sentään — kapteeninpoika oli paljon kauniimpi. Mutta minne oli Greta-Liisa joutunut? He olivat täällä nyt kahden Antreksen kanssa. Kun Hedulla kysyi surukankaista, sanoi Antres, että oli pelkästään ilokankaita. Sitten hän kertoi Lustigin tulleen varsin sopimattomalle asialle: kysymään myydäänkö tämä puoti. Hän, Janne Lustig, aikoo sen siinä tapauksessa ostaa. Mutta mikä on Janne Lustig ostamaan kaupungin suurinta puotia? Hän, Antres, olikin antanut hänen tietää, että valtaisa määrä tavaraa oli makasiinissa avaamatta, että Gagneur pian saapuu lasteineen ja että Lustig yhtä hyvin voi kysyä ostaakseen kirkontornin kuin Suthoffin kauppaa. Vielä kertoi puotipalvelija Jannen saaneen kunniamerkin, kun Haminassa pelasti muutamia jyväkuormia. Tämän kunniamerkin hän oli ripustanut rintaansa, kun tässä viime lauantaina läksi ammattikunnan iltahuveihin. Ja leskiemännät olivat niin hullaantuneet, ettei Lustigin sen jälkeen tarvinnut muuta kuin valita. Mutta silti hän ajatteli tyttöjä. Jopa ajatteli taloa täältä Suurkadulta.

Hedullan teki mieli lähteä pois. Puotipalvelijan puheet tuntuivat pahalta. Aikoiko Janne Lustig ehkä tulla ostamaan heidänkin taloaan? Hänkö sitä oli katsellut ja mittaillut Hedullan maatessa sairaana?

— Minä tulin katselemaan surukankaita, sanoi Hedulla, muistamatta, että jo kerran oli kysynyt samaa.

— Ei ole kuin ilokankaita, sanoi puotipalvelija ja pujahti kamariin puodin taakse.

Hedvig Ulrika Suthoffin eteen ilmestyi nyt pitkä, musta huilu ja likainen käsi, joka nosti huilun ja alkoi liikkua näppäimillä. Weckström hypähti myymäläpöydälle istumaan ja soitti.

— Hyvästi, sanoi kauppamiehen tytär, laskien kankaat pöydälle.

Puotipalvelija päästi klarinetin huultensa välistä, nielaisi ja kysyi:

— Kuuliko Hedvig Ulrika kipeänä ollessaan minun soittavan saunan ovella?

— En. Pitäisi olla surukankaita näin suuressa kaupassa.

— Mitä niistä surukankaista — ilon ajat ovat edessä. Voinhan minä sen tässä samalla sanoakin, etten minäkään mikään lautastennuolija ole. Voin ostaa tämän kaupan minäkin, jos niiksi tulee. Ja minäkin saan niin monta leskeä kuin tahdon. Mutta minäpä en leskistä huoli: tytön haluan! Ja nuoren ja kauniin.

Sillä hetkellä rämähti puotikello ja Skolastika Uhrväder astui ovenavauksesta. Hedulla joutui melkein hänen syliinsä. »Töölön tohtori» pysähtyi, katseli puotipalvelijaan, katseli kauppamiehen tyttäreen ja sylkäisi sitten vihdoin niljaiseen permantoon.

— Das lass' ich mir gefallen, alkoi suuri akka. — Piru vie sinut, Antres, jollet heitä tätä peliä. Kun kauppamies nousee vuoteestaan, niin sinä lennät Domarbyn vuorelle niinkuin tykin syystä! Pysy sinä Elsan luona. Vaan puhutaan niistä toisen kerran. Eikö Iiskenpoikaa täällä olekaan? Purutupakkaa tulin hakemaan. Yhdellä äyrillä.

Kun kauppamiehen tytär oli lähtenyt ovesta, sanoi puotipalvelija:

— Noita!

Lastikka, joka jo hänkin oli menossa, käänsi nurin hameensa taskun — se oli paksusta, valkaisemattomasta palttinasta ja niin suuri, että sinne hyvin mahtui vastasyntynyt lapsi. Tällä kertaa siellä oli vain pahnan ruupuja ja saippuakappale. Lastikka asetti nämä myymäläpöydälle puotipalvelijan eteen.

— Das lass' ich mir gefallen. Parantuipa kuin parantuikin isäntäsi tytär. Olipas vain Skolastika Heikintyttärellä sellaiset tinktuurit. Niin oikein, purutupakkaa tulin hakemaan. Samaa kuin viimeinkin ja yhtä paljon. Mitä sinä, Antres, siellä hoet? »Ruumiinpesijä» — niinkö sinä sanoit? Niin oikein, Rajalin vainajan vasta kävin pesemässä, saippua on vielä märkä, täytyihän auttaa Agata-parkaa.

Puotipalvelija pudotti kyynärkepin pään avulla saippuanpalasen hyllyltä permannolle ja sylkäisi hänkin.

— Pelkäätkö sentään kuolemaa? sanoi Lastikka ja nauroi. — Ole mikä olet, mutta jätä isäntäsi tytär rauhaan.

Puotipalvelija otti saippuan päretikun nenään, avasi oven ja viskasi kaikki tyynni niin kauas kuin taisi.

Seisoen isänsä puodin ovella näki ja aavisti Hedvig Ulrika, mitä sisällä tapahtui. Hän oli yrittänyt ajatella: minkätähden minun isäni möisi puodin, koska hän juuri on Hollannin maalta tuonut paljon tavaraa eikä yhtään surukankaita? Ja vielä hän oli yrittänyt ajatella: ehkä Lastikka voisi saada selvää, minne kapteeni von R:n poika on mennyt. Tämän viime ajatuksen jälkeen tyttö silmillään seurasi auringonsäteitä, jotka kauniisti paistoivat nimeen »Jakob Suthoff», Korttekaarteen ja sotilaihin, kallistuneeseen virstantolppaan, lintuihin, jotka hautausmaan pihlajista pudottelivat marjoja, ihmisiin, koiriin, kirkkoon ja taloihin. Lastikka näytti vielä ovessa hampaitaan Weckströmille ja korjasi sitten jäätyneestä rapakosta saippuansa. Hedulla ajatteli: hetken perästä rupean häneltä kysymään, onko kaupungissa näkynyt sitä pitkää nuorta herraa, jonka Lastikkakin näki silloin, kun he tulivat pakolaisuudesta, — hetken perästä, ei aivan vielä.

— Se on sitten hunsvotti tuo Weckströmin Antres, sanoi Lastikka. — Das lass' ich mir gefallen! hän ostaa puodin, hän tahtoo tytön eikä leskeä, hän ei ole lautastennuolija, hän muka paransi soitollaan...

Hedullaa ärsytti ihanasti kaikki, mitä torilla ja teillä tapahtui: ihmisten liikkuminen, lasten leikkiminen, vastaantulijoiden tervehtiminen, koirien haukahtelu, kukkojen laulu — teki mieli laulaa ja lähteä juoksemaan. Suurkadulle, siihen, missä apteekkari, teurastaja Holm ja useat kauppamiehet asuivat, oli tullut korkea, punainen lauta-aita, täynnä kilpiä, jotka ilmaisivat täällä asuvien ammatin. Niinpä apteekkari oli merkitty paksulla, vihreällä käärmeellä, jonka punaisen keltainen häntähuippu muodosti soman silmukan ja pää joi vettä läpinäkyvästä maljasta; teurastajaa ilmaisi mulkosilmäinen häränpää, jonka sieraimista suitsusi verta; ja satulaseppää kolmella kruunulla somistettu kullanvärinen satula. Lauta-aidan takana leikittiin ja tapeltiin. Hedulla ajatteli: missä lienee portti, ei olisi asia eikä mikään tarttua tuohon koivunoksaan ja hypähtää aidalle katsomaan, mitä siellä oikein tehdään.

— Oletpa parantunut, sanoi Lastikka tarkaten potilaansa iloisuutta, — oletpa. En olisi uskonut. Ruttoa se oli, mitäpä muutakaan. Mutta et enää muista mitään ikävää — et! Nyt täytyy ruveta parantamaan sisartasi. Kovin on kylmetyttänyt jalkansa. Stier sanoo, että ovat sahattavat poikki. Olen minä sitäkin nähnyt, kun ennen Töölön sairashuoneella olin välskärin apulaisena. Mutta ei — ehei!

— Kuule, virkkoi Hedulla, keskeyttäen hänen puheensa, — tottahan muistat sen vanhan miehen, joka saattoi meidät, Kristan ja minut, maantielle. Hän lupasi tulla Helsinkiin. Minä tahtoisin kiittää häntä. Ja isänikin antaisi hänelle vähän rahaa — köyhä, vanha mies voisi tarvita pienen lahjan. Jos kuulet jotakin hänestä, niin tule sanomaan minulle, tuletko?

Että hän saikin sen niin hyvin sanotuksi, vaikka sydän iski syviä, levottomia lyöntejä.

— Vanha? sanoi Lastikka. — Eihän maarin hän vanha ollut.

Hedvig Ulrika Suthoff kuumeni tulipunaiseksi ja koetti pitää puoliaan:

— Pyörryttää, ei ole poltetauti aivan poissa. Olihan se mies enemmän vanha kuin nuori. En oikein muista. Mutta köyhä hän ainakin oli. En muista.

Skolastika Uhrväder pysähdytti vasta parantuneen potilaansa, niiasi niin että helmat töksähtivät maata vastaan ja nauroi. Hän nauroi nauramistaan. Hedvig Ulrika tavoitteli sanoja, mutta vain kyyneleet tulivat esiin.

— Das lass' ich mir gefallen, sanoi Lastikka vihdoin, ei puhuta mitään enää. Katsos, kukkaseni, minä puetin morsiamia, ennenkuin rupesin pesemään ruumiita. Kyllä minä sen vanhan miehen heti tunnen, jollei hän ole ajanut partaansa ja tukkaansa. Kuka hän sanoi olevansa?

— Emme kysyneet, sai tyttö vaivoin suustaan.

Luiseva vaimo loi häneen katseen silmistään, joiden terää ympäröi valkoinen rengas, niinkuin muutamilla hevosilla — foormanni Hällillä oli sellainen ennen sotaa. Ja senjälkeen ei Hedulla enää salannut parantajavaimolta mitään. Hän tosin ei mitään kertonut, mutta vaimo ymmärsi pelottavasti kaikki itsestään.

— Juh-hei, sanoi Lastikka, — ju-hei! Jo minä sen äsken näin, että poikia ajattelet, terveeksi olet tullut. Das lass' ich mir gefallen! Kyllä minä sen vanhan miehen kaivan esiin, vaikkapa maan alta, ja sitten tutkitaan, mikä hän on ja kelpaako hän vävyksi Suthoffin taloon. Aatelia sinne pitää olla, et taida tietääkään, kukkaseni, että isälläsi on kaikkea muuta paitsi aateliskilpi. Etten nyt arvannut katsella miestä, minä karvasilmä, minä vanha Töölön tohtori. Kas, näin sodan aikoina niitä kuljeskelee metsissä ylhäisiä ja alhaisia. Ettet sentään ottanut selkoa, sinä lapsi, oliko rikas vai köyhä, parempaa säätyä vaiko huonompaa. Lupasiko varmasti tulla isäsi luo — mutta eihän tuo toki uskaltane astua sellaisen miehen likellekään, jollei ole arvoa ja varallisuutta! Mutta kuulehan, kukkaseni, ettei vain olisi petkuttanut. Jos olisi nainut mies — mitä siihen sanot? Olen puettanut morsiamia, ennenkuin puetin ruumiita, ja sokerikonvehdin sinusta puettaisin, sinä autuaasti nukkuneen äitisi lapsi. Ja jos hän on suuri herra, niin sellaisia häitä ei ole Helsingissä nähtykään.

— Juh-hei, sanoi Lastikka, — juh-hei! Jo minä sen sellaisia kuin sekin Antres. Saat nähdä, ettei hän ole antanut minulle oikeata nuuskaa, vaan homehtuneita tupakanlehtiä. Hän muka paransi, hän luritti terveeksi...! Tässä seisoo se, joka paransi: minä! Se hopealaivakin saisi nyt löytyä, jos sattuisi se »vanha mies» olemaan köyhä jalosukuinen, sinistä verta...

Uhrväder vuoroin puhui, vuoroin ajatteli, mutta siinä ei ollut suurta eroa. Hedvig Ulrika Suthoffin mieleen hän kylvämällä kylvi levottomuutta.

Hänen tuntematon ystävänsäkö nainut mies? Hän — petkuttaja! Se ei ollut mahdollista, sen näköinen ei ole petkuttaja! Ja tyttö näki hänet edessään sellaisena, jommoinen hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he kuvittelivat, että oli pyhä ja he kaikki olivat peseytyneet lammikossa, vaikka oli niin kylmä. Kapteeni von R:n poika oli silloin tullut metsästä paljain päin ja hänen otsansa oli ollut korkea ja valkoinen. Varmaan hän oli köyhä jalosukuinen ja hänen vanhempansa tahtoivat häntä naimaan vertaisensa, nuoren kreivittären tai vapaaherrattaren. Ehkäpä hän jo oli kihloissa tämän kanssa. Jospa isän aarteet löytyisivät! Rikkaan kauppamies Suthoffin tytär vaistosi, että Gagneurin hopealasti saattoi käydä hänelle kohtalokkaaksi, ja hän toivoi palavasti, että Leijonat, Ruutanat, kalastajat tai kuka tahansa löytäisi hopealaivan. Mutta Lastikka hänen vierellään puhui puhumistaan pahoja ikäviä asioita.

— Älä enää sano mitään, pysähdytti tyttö hänet yhtäkkiä. — Sinä olet saanut tietää tällaisen salaisuuden ja puhut kaikki tyynni ensimmäiselle vastaantulijalle. Katsot minuun pitkään. Älä suutu, Skolastika! Olet minut parantanut ja saat puettaa minut morsiameksi, jos vain ylkäni sen sallii. Mutta sinä ajattelet niin ääneen, että kaikki sen kuulevat. Minäkin juur'ikään kuulin, kuinka sinä sanoit: »Jumaliste, Suthoffin ranta-aitan luona seisoo tälläkin hetkellä kansaa tuijottamassa mereen — se ei lopu, ennenkuin joku tulee päätään lyhyemmäksi.» Jos sinä minun salaisuutenikin näin ajattelet julki!

He seisoivat residenssitalon puutarhan takana ja katselivat Suthoffin ranta-aitan laiturille, jolla näkyi sekä poikia että vanhuksia. Uhrväder aikoi ruveta selittämään, että hän kyllä tietää, kenen läsnäollessa hän ajattelee salaisia asioita, mutta silloin saapui nopein askelin Tellqvist ja hänen kintereillään raatihuoneen palvelija. Tellqvist oli niin kiihdyksissään, että hän juoksujalan eteni loppumatkan tavoittaakseen ihmiset, ennenkuin he hajaantuivat. Poikaset kuitenkin huomasivat hänet ja vilistivät ranta-aittojen taitse tiehensä. Kuului Tellqvistin uhkaava ääni ja Aatami Eerikinpojan lepertely. Tellqvist piteli vanhusta niskasta ja lupasi heittää hänet mereen. Koira alkoi ulvoa. Lautakäytävällä, joka johti ranta-aitoille, se istui pikimustana ja silkinkiiltävänä, kuono taivasta kohden, haukkasi muutaman kerran louskuttaen ilmaa ja ulvoi sitten pitkään ja läpitunkevasti.

Uhrväder kävi kasvoiltaan palttinanharmaaksi. Hän tarttui tytön käsivarteen ja läksi juoksujalkaa kuljettamaan häntä kotiinpäin. Ja kun he pääsivät Alaisen-Kluuvin mutkaan, pysähtyivät he, ja Uhrväder kopeloi poveltaan putelin, jonka suulta hän vetäisi rieputapin, ojentaen pullon tytölle. Hedulla otti kulauksen, ja Töölön tohtori joi syvältä. Hetkeksi he unohtivat koiran ulvonnan, mutta sitten se kuului jälleen. Lastikan kasvot kävivät sinipunaisista sinisen harmaiksi.

— Kyöpelin se näkee, tuo koira, kähisi hän rikkaan kauppamiehen tyttärelle.

Ja sitten hänen huulensa äänsivät jotakin Tellqvististä ja Hirsipuuvuoresta. Mutta viina oli helpottanut Hedullan suurta levottomuutta aivan kuin hänen tuskiaan sairauden aikana niin monta kertaa. Ja hän tunsi yht'äkkiä sieraimissaan ruoan hajun, joka tunki ulos majoista, ja häntä alkoi hiukaista.

— Muistathan, mitä olet luvannut, sanoi hän levottomana Lastikalle. — Minä tahtoisin, että minun isäni saisi antaa tuolle köyhälle vanhalle miehelle lahjan.

Kyöpeleitä ja hirsipuita! ajatteli Uhrväder, mutta vastasi, että hän kyllä etsii hänet, tuon köyhän vanhan miehen; silmistä hän hänet tuntee, vaikka hän olisi ajanut tukkansa ja partansa. Hänellä oli hyvin siniset silmät.

Totta! ajatteli Hedvig Ulrika Suthoff. Kuinka hän olikin sen unohtanut. Hänellä oli hyvin kauniit siniset silmät.

Korttekaartessa lyötiin keskipäivän tunti. Raatimies Burtzilla lemusi jänispaisti, jossakin muualla keitettiin herneitä ja nauriita. Heillä kotona kärisi sianliha ja Hedullan valtasi niin uuvuttava nälkä, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota siihen ilmoitukseen, minkä palveluspiika teki: provianttimestari Weckström pistäytyi aamulla pihassa ja toi siankyljen ja tuon suuren limpun. Hedulla istuutui väsyneenä penkille ja alkoi syödä. Hän ei ajatellut mitään.

Hän ei edes huomannut, mitä hänen sisarelleen oli tapahtunut: hän oli parantunut vaikeasta särystään ja tuli kävellen Hedullan luo.

— Katso, sanoi Krista, — minua ei särje, voin astua jaloillani. Ja Stier kun lupasi sahata ne poikki. Olen niin onnellinen.

Vihdoinkin Hedulla huomasi, että Kristalle oli tapahtunut suuri armo. Hän huomasi myöskin, että oli syönyt sen miehen tuomaa ruokaa, jonka hänen isänsä oli kironnut.

— Weckström on ostanut hevosia ylämaasta. Vielä ennen joulua hän käy Viipurissa. Kysyi, tahdommeko lähettää terveisiä Vesiportinkadulle.

Hedulla punastui. Hänestä tuntui kovin pahalta. Häntä suututti.

— Onko provianttimestari ennen käynyt viemässä terveisiä isän kotiin Vesiportinkadulle? Jos hän vielä tuo tänne jotakin, niin ei saa ottaa vastaan.

Sekä piika että Anna Kristina katselivat häntä ihmeissään. Vihdoin sanoi piika, että mitä tässä olisi pataan pantu ilman Weckströmiä.

— Mutta tästäpuoleen ei tarvita hänen apuaan, pysyi Hedulla kiihkeästi sanoissaan.

Vasta tällä hetkellä hänelle alkoi selvetä isän kirous.

Hedulla kaipasi tällä hetkellä äitiään. Jos hän nyt olisi elänyt, niin hän olisi ilmaissut hänelle sydämensä salaisuuden. Hän kaipasi myöskin isäänsä, joka makasi viereisessä huoneessa ja johon hänen täytyi koettaa turvata.

Hänen täytyi saada isän siunaus.

Sinä iltana kuuli Krista isonsiskon salaisuuden, ja Hedullan tunne voimistui ja varmeni. Sillä Kristakin uskoi tuntemattoman pitävän Hedullasta. Hän oli katsellut häneen sillä tavalla. Esimerkiksi silloin, kun hän tuohisipulla toi heille vettä, niin hän sovitti huulensa juuri sille kohdalle, mistä Hedullakin oli juonut. Ja illalla, kun he panivat maata, kohenteli kapteeninpoika moneen kertaan sammalia Hedullan pään alle. Varmaan hän mieluimmin olisi asettunut Hedullan viereenkin, jos olisi uskaltanut. Mutta nyt hän meni Kristan viereen, käänsi hänelle selkänsä ja koetti siten lämmittää häntä. Ilman tätä miestä he olisivat kuolleet viluun ja nälkään.

Hedulla syleili pientä siskoaan ja vastaanotti kiihkeästi korvaansa jokaisen hänen sanansa. He eivät muistaneet sulkea ikkunaluukkuja ja säikähtivät, kun huomasivat miehen seisovan kuunvalossa ruudun takana. Oliko se Skugge? Mitä hän täällä teki? Tai olisiko se...?

Hedulla jähmettyi ensi hetkessä, mutta huomasi samassa, että hän se ei ollut, hän, jota hän ikävöi ja toivoi. Tämä oli pienempi ja käveli vähän kumarassa. Kuka lienee ollut. Minkä tähden Skugge olisi noin juossut? Hänen varjonsa juoksi hänen vierellään kuun valaisemalla kadulla. Se oli kuin pakoa. Kyökissä oli palveluspiian vuode tyhjänä. Kirkas puolikuu viipyi pilvettömällä taivaalla juuri Suthoffin talon yllä, huimaavasta kirkkaudesta katsellen tallin, navetan, puotien ja muiden rakennusten ovia, jotka olivat ankarasti kiinni, sekä kaivoa, jonka vintta tuntui valvoen odottavan alati janoisia luontokappaleita. Vanhat käyrät omenapuunrungot pihan Suurkadun puoleisessa päässä hohtivat kietoutuneina toisiinsa kuin kuivamaan pingoitettu verkko ja lehmukset ryytimaan äärimmäisessä päässä levittivät hopeisia latvojaan yli penkkien, joiden lahoavista pinnoista kuura välähteli.

Oli niin autuaallisen hiljaista, että Suthoffin tyttäret painoivat kädet rintaa vastaan vaimentaakseen sydämensä lyöntejä. He eivät pysähtyneet katselemaan, minne äskeinen mies hävisi. He sulkivat nopeasti ikkunaluukut, katsoivat, että pikkuportti tuli hakaan, ja kiiruhtivat sisään. Missä pikkupiika oli? Olivatkohan Iiskenpoika ja puotipalvelijakaan kotona?

— Lupasihan hän tulla? kuiskasi Hedulla, toistaen jo moneen kertaan tehdyn kysymyksen.

— Lupasi, sanoi pikkusisar vakuuttavasti. — »Missä teidän isänne asuu?» sanoi hän ja sinä vastasit: »Läntisen Kirkkokadun ja Suurtorin kulmassa vastapäätä hautausmaata.» Ja sinä selitit tarkkaan portin ja oven.

Hedulla nyyhki sisarensa poskea vastaan, tehden yhä uusia kysymyksiä ja itse vastaten niihin, kun hänen sisarensa lakkasi vastaamasta. Hän luuli Kristan nukkuneen ja painoi suun omaa käsivarttaan vastaan, jotta se hiljenisi. Äiti joutui kauas ja kauas isäkin. Kaikki loittoni matkojen päähän, koko entinen elämä. Ainoastaan tuntematon oli likellä, hän, rakas, kaunis, kapteeni von R:n poika.

Krista ei nukkunut. Hänen jalkojaan repi. Hän ymmärsi säryn palaavan ja kuuli jostakin kaukaisuudesta Stierin äänen sanovan: ei niistä mitään tule, paras panna poikki yksintein.

Hedulla jo nukkui, kun Suthoffin nuorempi tytär yhä väänteli vällyissään. Hän kuuli kissojen tappelevan ja Antres Weckströmin tulevan kotiin. Antres repäisi portinhakaa, hyppäsi sitten yli aidan ja kirosi pihassa. Kuunvalon viirut, jotka tunkivat ikkunaluukkujen raoista, siirtyivät yli permannon seinään asti. Apteekkari Stierin hahmo viipyi jossakin likeisyydessä ja hänen viinasta tuoksuva suunsa sanoi: ei niistä mitään tule, paras sahata poikki yksintein, pääsee sitä liikkumaan kainalosauvojenkin avulla. Ja Krista koetti muistella isonsisarensa onnea ja rukoilla, että tuntematon mies pian, pian tulisi. Ja sitä hän rukoili, että isä antaisi kihlatuille siunauksensa ja että isä paranisi. Niin, että isä paranisi. Ja myöskin tahtoi hän itse olla terveenä Hedullan häissä, saada kauniin hameen ja tanssia morsiuspiirissä. Kukonlaulu jo kuului, kun hän pääsi helpottavaan hikeen ja nukkui.

Kuka on kapteeni von R:n poika? arvailivat sisarukset, kun olivat kahden kesken. Ei pitäisi Ruotsin valtakunnassa olla kovin monta sen nimellistä. Mutta he eivät tietäneet muita kuin von Rosen nimen. Entä jos hän olisikin sen aatelismiehen poika, jonka pitäisi tulla Helsinkiin maaherraksi? Silloin olisi isäkin tyytyväinen. Tai jos hän olisi edes hänen sukulaisiaan. Täytyi välttämättä ryhtyä valmistamaan isää ystävällisesti vastaanottamaan tyttäriensä pelastajaa, vaikkapa hän tulisi huonoissakin vaatteissa. Sisarukset keksivät, että Hedullan rakastettu oli niiden kuninkaankuvien näköinen, jotka ennen sotaa olivat olleet heillä vierastuvan seinällä kahden puolen isoa peiliä. Missä olivat kuvat nyt? Äiti oli joskus tanssinut peilin edessä ja tehnyt hoviniiauksia kuvien puoleen. Kuvat esittivät Erik-kuningasta ja Sigismundia, yllään komeat vaatteet ja kaulassa röyhelöt.

Etteihän Hedullan rakastettu vain olisi kuninkaanpoika, joka on eksynyt hoviherroistaan ja sotajoukostaan? Kun Krista lausui tämän, kävi Hedvig Ulrika aivan kalpeaksi ja virkkoi hiljaa:

— Jumala antakoon, ettei hän olisi kuninkaanpoika, sillä silloin ei hän välittäisi minusta ja silloin minä jäisin naimattomaksi. Sillä kenestäkään toisesta en koskaan välitä.

Joulun hiljaiset hämärät lähestyivät. Suthoffin tyttäret punoivat kynttilänsydämiä, pysytellen isänsä läheisyydessä, joka nykyään kuunteli lastensa kertomuksia naapureista ja kaupungin tapahtumista.

Vieläkään ei kapteeni von R:n poikaa kuulunut. Jollei hän tulekaan?

Varmaan hän tulee jouluksi, päätteli Hedulla. Tuosta ovesta hän astuu sisään. Hän on ajanut hiuksensa ja partansa ja otsa on nuori ja puhdas. Hän kysyy porstuassa, saako kauppamies Suthoffia tavata ja ovatko talon tyttäret kotosalla. Hedulla kuulee tämän, mutta hän ei saa kiirehtiä vastaan eikä näyttää iloaan. Kunhan ei isä olisi kovin epäystävällinen! Tuntematon pyytää saada puhutella kauppamiestä kahden kesken. Hedulla seisoo sykkivin sydämin kyökissä. Nyt kuuluu isän ääni: »Tiedättekö kenen kanssa puhutte? Ei ole vielä tultu niin pitkälle, että minä annan tyttäreni maankiertäjälle!» Nyt puhuu vieras. Varmaankin hän sanoo nimensä, koska isän ääni hiljenee ja koska hän jo on ystävällinen, kun avaa kyökin oven ja huutaa: »Hedvig Ulrika, tule sisään! »

Isänsä sairasvuoteen ääressä kuvitteli tytär monella eri tavalla rakastettunsa tuloa syntymätaloonsa.

Ei käynyt niin.

Eräänä päivänä, kun isä oli tajuissaan, Hedulla ajatteli, että muuan hyvin tärkeä asia oli kerrottava isälle, ennenkuin hän heikkenee, ja hän kohotti pielusta sairaan pään alla ja puhui ihan likeltä.

— Isä, ette vielä ole saanut äidin terveisiä. Pitäkää vain silmänne kiinni. Minä tiedän, että te kuulette. Me rukoilimme äidin kanssa joka päivä teidän puolestanne, kun olitte Tukholmassa. Äiti kertoi meille, kuinka kaunis te olitte, kun hän ensimmäisen kerran näki teidät. Oli kevät ja pääsiäinen. Äiti sanoi, että hän oli tuottanut teille paljon surua, kun hän oli niin iloinen ja lapsellinen. Mutta ei hän tarkoittanut pahaa. Me rukoilimme aamulla ja illalla. Ja aina kun vain emme olleet liian väsyneet. Työ oli kovaa. Monta kertaa oli hyvin vaikeaa. Mutta nyt minä tunnen, miten hyvää se aika on tehnyt. Greta-Liisa Fortelia kysyy, emmekö pelkää täällä. Ja minä vastaan hänelle: mitä me pelkäisimme? Kuljimme eksyksissä Anna Kristinan kanssa monta päivää. Metsät olivat loppumattomia: puu puun vieressä, joka puu samankaltainen. Metsässä oli väkeviä petoja. Me olimme kovin pieniä. Meidän isämme oli merten takana ja meidän äitimme oli maan mullassa — niin, isä, mehän vanhan Jaakon kanssa hautasimme äidin: me kaivoimme haudan korkealle mäelle kultaiseen hiekkaan, peitimme äidin ylt'yltään vihreihin havuihin — valitsimme kaikkein pehmeimmät. Ja me rukoilimme ja lauloimme. Siitä ottivat Lastikka ja Iiski sitten äidin. Minä vastaan kaikille: mitä me pelkäisimme, mitä me surisimme? Kun me olimme suuressa metsässä ja tuli pimeä, niin me lankesimme polvillemme ja rukoilimme: »Isä lasten armias.» Ja tässä me olemme. Ei mitään meille tapahtunut. Ei ollut vielä kuoleman aika. Mutta minun pitää teille vielä kertoa, isä, että me Anna Kristinan kanssa tapasimme nuorukaisen, jota me ensin kovin säikähdimme. Mutta hän oli meille hyvin hyvä. Hän antoi meille kaiken leipänsä. Hän ampui lintuja ja yhdessä joimme veren — meillähän ei ollut tulta. Kerran kun olimme levänneet auringonpaisteessa hiekkanummella, joka muistutti sitä paikkaa, johon olimme äidin kätkeneet, niin hän tasoitti kädellään hiekan ja kirjoitti siihen sormellaan: »Minun isäni on kapteeni von R—n.» Mutta nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että jos tuo nuorukainen tulisi minun isältäni pyytämään minua, niin minä menisin hänelle enkä kenellekään muulle. Isäni, minä tiedän, että te hänestä saisitte hyvän pojan kaikkien niiden meidän pienten poikiemme sijaan, jotka Jumala on ottanut taivaaseen. Ja isähän on aina leikillä sanonut, että minun pitää joutua aatelismiehelle. Kuuletteko, isäni? Olen puhunut niin paljon itsestäni, minunhan piti puhua vain äidistä. Mutta sehän minun vielä piti sanoa, että jos tuo nuorukainen tulee ja pyytää minua ja minun isäni naittaa minut hänelle, niin jää Krista aina meidän luoksemme. Ja me kaikki olemme minun isäni luona niin kauan kuin minun isäni tahtoo.

— Älä puhu enää, kuiskasi Anna Kristina Suthoff suuren vuoteen jalkopäästä. — Isä on kuullut kaikki, mutta nyt hän on väsyksissä.

— Anteeksi, sanoi Hedulla, polvillaan toisessa päässä vuodetta, — lopetan heti. Mutta tunnetteko te, kuinka äiti on meitä likellä. Hän on aivan täällä huoneessa. Onpa ihmeellistä!

Mutta nyt oli jotakin tapahtunut. Tämä ei ole elämäksi. Ei olisi pitänyt puhua niin pitkältä. Ei olisi pitänyt tuoda äidin terveisiä — ne ne nyt johdattavat isää kuoleman portista. Mutta ne oli toimitettava perille, ne olisi pitänyt viedä jo paljon aikaisemmin. Ehkä olikin juuri viimeinen hetki.

Hedulla päätti lähettää noutamaan Iiskenpoikaa ja Lastikkaa. Nuori Anna-Stiina ei ollut kyökissä. Eikä hän ollut pihamaallakaan. Portilta kuului hänen äänensä. Hedulla kuuli selvästi, mitä hän sanoikin:

— Aatami, tule tänne! Tule nopeasti. Minä pelkään täällä. Näitkö sinä sen? Se tuli aidan yli ja suoraan tänne.

Aatami seisoi koiransa kanssa kadulla. Hänen kädessään oli hyvin suuri ruusunpunainen merisimpukan kuori. Kun Hedulla tuli, nosti hän sitä ylös, ikäänkuin se olisi ollut ihmeellinen kukka, jota hän tahtoi näyttää.

— Parahiksi tulimme Amin kanssa, sanoi hän ja hymyili. — Joko kauppamies on kuollut? Olen juuri lähdössä viemään tätä simpukankuorta rouvan haudalle, me kun olimme ystävät ja yhdessä rakensimme tätä kaupunkia ja molemmat näimme senkin Neitsyt Maarian jäljen vastapäätä Siltavuorta. Kas, sain tämän kauniin merilumpeen vanhalta kipparilta rannassa. Vien sen Suthoffin rouvan haudalle, ajattelin. Se humisee siellä niin kauniisti. Mutta juuri samassa hetkessä, kun tämän ajattelin, näin valkoisen haamun liitelevän yli hautausmaan ja tulevan juuri tänne portille. Tuo tyttö sanoo, hänkin, sen nähneensä. Rouva tuli noutamaan kauppamiestä!

Samassa helähti talon päätyikkunassa ruutu ja Anna Kristinan käsi vilahti näkyviin.

Jakob Suthoff oli kohoutunut istualleen vuoteessaan. Hänen silmänsä tähtäsivät oveen. Ne olivat suuret ja hyvin kirkkaat.

— Hedda, portti on avattu suurelle syntiselle. En saanut rakentaa äitinne kaupunkia kullasta ja hopeasta. Se näytettiin minulle vain unessa. Tornit olivat korkeat. Jätän teidät kaikki Jumalan haltuun. Äitinne odottaa. Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas. Amen.

Hän oli puhunut selvästi kuin terveytensä päivinä, hänen kätensä olivat löytäneet kummankin tyttären päälaen ja siunaten laskeutuneet heidän hiuksilleen. Kun isän kädet vaipuivat, tunsivat molemmat tytöt niiden kosketuksen poskellaan.

Isä oli jo kuollut ja hänen hymynsäkin sammui vähitellen.

Mutta kaupungin hautausmaalla seisoi Aatami kuunnellen, kuinka tuuli laulatti hänen suurta meriulpukkaansa.

Ja tuossahan jo tuli suntio noustaksensa torniin soittamaan pyhää yli kaupungin.

Hänkin tiesi, että rikas kauppamies oli kuollut. Miehet näkivät valaistun päätyikkunan Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmatalossa. Huoneessa oli monta ihmistä. Joku tuli ikkunaan ja katseli ulos. Vainajan tytär se oli, Hedulla.

— No, sanoi suntio, — nyt kai Suthoffin kehtokin pääsee rauhaan.

Aatami avasi hampaattoman suunsa ja virkkoi hiljaa:

— Kuinka sinä niin ajattelet? Johan sitten tulisi maailmanloppu, jos kehto pääsisi rauhaan. Jokainen kehto odottaa rauhattomana. Suthoffin kehto odottaa. Kaikki kaupungin kehdot odottavat. Ja entäs pukarit kehtojen pohjalla? Ne ne vasta odottavatkin, veitikat. Sillä ne alkavat heti sodan siitä, kuka lapsen saa omakseen. Ei, suntio, kehdot eivät saa rauhaa. Rauha on hautojen. Nouse sinä torniin ja soita. Minä jään tänne ja luen isämeidän. Luen sen haudoille, mutta luen sen varsinkin kehtojen puolesta, jotka odottavat.

II

HÄN — AINOA

Samana päivänä, jolloin kauppamies Suthoff-vainaja piti veisattaman laudalle pormestarin hautaan kirkossa odottamaan maahanpanijaisia, astui outo mies Helsingin majataloon ja pyysi ryypyn. Kun Tellqvist, samaten kuin muutkin raatiherrat ja naapurit, oli surutalossa, joutui vieras puheisiin emännän kanssa. Alituisessa hammaskivussaan esiintyi hän aluksi ynseänä, mutta nähtyään vieraan laskevan hopeataalerin krouvihuoneen pöydälle kävi hän suulaaksi, toi vieraalle pesinvettä ja pyyhinrievun sekä Tallinnan-limppua ja silavaa. Vieras sai kysymättään tietää, mitä talossa Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmassa oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui. Senkin hän sai tietää, että vanhempi tytär oli parantunut paisetaudista, jota oli luultu rutoksi, ja että nuoremman tyttären jalkoja nyt pakotti niin, että välskäriä odotettiin sahaamaan ne poikki.

Oliko parantunut tytär kaunis ja oliko hänellä montakin kosijaa?

Tellqvistin emäntä kävi sylkäisemässä uuninsolaan. Sulhasia? Kyllä kai niitä olisi ollut, jollei koko Suthoffin hopealasti olisi hukkunut merenpohjaan. Kauppamies-vainaja oli sodan aikana turkkien maalla myynyt ja vaihettanut ja saanut kokoon laivallisen kalleuksia. Mutta sumu ja myrsky olivat voimallisemmat kuin syntisen ihmisen päätökset — Jumala lähetti sumun ja myrskyn Itämerelle, ja sieltä on nyt löytynyt Gagneurin peräsin ja sanotaan kalastajien löytäneen kalan vatsasta sormuksenkin, joka oli ollut hopealaivassa. Koko syksyn laivaa on etsitty ja parempien ihmisten lapsista on kaksi vieläkin kateissa, kun lähtivät Tukholmaan laivan perään, nimittäin kaupungin entisen pormestarin poika Wetter ja raatimies Clayhillsin poika. Taisivat nämä ajatella luvattua suurta palkintoa, mutta myöskin ehkä tyttöä. Vaan kukapa parempi kosija hänestä nyt enää välittää, köyhä kun on ja säädyttömästi juoksee pitkin kaupunkia, nauraen ja tanssien kuin äitinsäkin, joka ilman rippiä ja synninpäästöä meni suoraan helvettiin. Sinne samaan kuumaan paikkaan näkyy tyttärenkin tekevän mieli ja sitä kai se ennustaa se laivakin, jonka kaupungin raatimiehenrouvat ensin näkivät unessa — ihan totta, ottakoon paholainen minut tässä paikassa, jos valehtelen: kolme raatimiehenrouvaa näki samana yönä ja samalla kellonlyönnillä unta, että hopealaiva laski Kaupunginlahden rantaan, juurikään Suthoffin tavara-aitan eteen! Ja nyt tämän laivan ovat nähneet monet kaupunkilaiset. Mutta se muuttaa paikkaa eikä näy aina. Ja koirat ulvovat, kuono pystyssä, laiturilla. Eihän se mikään laillinen laiva ole — liika se on ja kyöpeli. Ja kaupungin herrat ovat jo niin suutuksissaan, kun ei kansaa saa tottelevaisuuteen ja järjestykseen, että varoitukseksi täytyy hirttää joku yllyttäjä. Vaan Tellqvist, tämä meidän isäntä sanoo, ettei hullu Aatami Eerikinpoika eikä Lastikka, ruumiinpesijä, ensinkään ole pahin villitsijä. Vaan se on siellä... siellä surutalossa! Se on Hedulla Suthoff.

Majatalon emäntä viittasi etusormellaan Suthoffin porttia kohden ja nousi, käydäkseen nurkassa sylkemässä. Hän oli särkyynsä vahvasti juonut ja horjui, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun hänen isäntänsä oli poissa.

— Kätenne pesitte, sanoi emäntä, — mutta ette silmiänne. Maaherran vieraille kelpasi tämä pyyhinriepu. Tähän ei ole pyyhkinyt kukaan muu. Vaan taidatte tahtoa pitää likanne peittona. Täällä on ollut sellaisiakin monta kertaa.

Vieras sanoi kasvoissaan olleen ruusua ja että se voi tarttua, maksoi ja läksi. Väsyneesti kävi hän torin poikki, seisahtui raatihuoneen eteen, katsellen Jakob Suthoffin puodinkilpeä. Vuolaasti valuivat siinä kahvipavut säkistään ja omistajan nimi hohti vastamaalatuin kirjaimin kauas kaupungille. Ovi oli lukittu kolmella suurella sinetillä. Ne olivat Helsingin maistraatin sinetit.

Vieras palasi nyt takaisin ikäänkuin hän olisi mennyt harhaan sekä suuntasi askeleensa hautausmaan eteläistä syrjää pitkin Läntiselle Kirkkokadulle.

Surutalon edustalla seisoi köyhää kansaa, enimmäkseen vanhuksia ja lapsia, porttiin tuijottaen. Kaikki yskivät, mikä rintayskää, mikä läkähdyttävää sydäntaudin yskää, mikä hinkuyskää, joka mustennutti kasvot ja kädet. Vieras tuli joukkoon ja katseli ikkunoihin. Ne olivat vain vähän yläpuolella multapenkkejä, saattoi pienten, vihreiden ruutujen takaa nähdä liikehtimistä, jopa kuulla puheensorinaakin. Ikkunaluukut olivat uudet ja vielä maalaamattomat. Surutalon pihamaalta johti mustalla vaatteella päällystetty lautakäytävä portille, jonka pielissä kohosivat korkeat kuuset.

Kansanjoukossa puhuttiin tyttärestä ja hopealaivasta. Sanottiin, että Weckström oli Etoilella, sillä keisarinnan hevosella lähtenyt viemään surusanomaa sukulaisille Viipuriin, Narvaan ja missä heitä lienee ollutkaan. Oli ollut suuri surukirja, pantu kiinni mustalla sinetillä. Se oli köytetty kahden laudan väliin, jotta pysyisi sileänä. Ei raaskinut Weckström ottaa surukirjan vahvikkeeksi raamattua, vai eikö liene hänellä sitä ollut. Vainajan kauppapuotiin oli muista puodeista lainattu mustaa kangasta — pelkkiä ilokankaita olivat tuoneet Hollanninmaasta. Näistä mustista kankaista oli nyt tehty tämä silta pihamaan poikki.

Nyt tuli renki juosten pihalle ja hävisi kellariin. Mutta sieltä hän kömpi kainalot täynnä puteleja ja oli toki koreissa pukimissaan niin alentuvainen, että pysähtyi portille, levittäen ympärilleen makean viinanhajun.

— Kohtsiltään tupaan pääsette ja minä teille ryypyn sinne tuon. Sopii vieraan ja kerjäläisenkin mukaan tulla, se on neitien tahto. Mutta missä minä tämän suuripartaisen nähnyt olen? Laivastako tietoja tuotte, Gagneuristä? Hyvä palkinto sille luvattu on, joka laivan löytää. Amen. Tupaan ryypyn tuon... Amen.

Antres Weckström tarttui siinä hetkessä takaapäin Iiskenpojan kantamukseen ja potkaisi häntä polveen, niin että hän oli menemäisillään nurin. Vähällä oli, etteivät kalliit putelit särkyneet. Toisiaan sättien hävisivät vainajan palvelijat taloon.

Vierashuoneessa istuivat Suthoffin tyttäret, yllään uudet mustat pukimensa ja heidän ympärillään kaupungin hienoimmat rouvat, jotka kohtelivat heitä hyvyydellä ja sääliväisyydellä. Helmassa hyvin suuri nenäliina pitelivät naiset polvellaan sokerileipiä ja kädessään viinipikaria sekä puhelivat hiljaisella äänellä, välillä itkienkin.

Govinius oli tyttäriensä puolesta laatinut hyvin kauniin kirjeen — Govinius oli mestari kirjoittamaan ja hän saattoi omasta päästään tehdä värssyjäkin. Oli onni, että saatiin provianttimestari lähtemään surusanoman saattajaksi, hyvällä hevosellaan voi hän suoriutua huonosta kelistä. Se oli ihana kirje, surevat tyttäret vain panivat nimensä alle.

Vaan miksei noudettu kuolevalle pappia? Eikö hän sitä toivonut? Hänellä saattoi sentään olla tunnollaan yhtä ja toista.

Puheltiin hautajaisista, ruoanlaittajista, juomanlaskijoista, vieraitten lukumäärästä ja kaukana asuvista sukulaisista. Hautajaiskonvehdit kaiketi tuodaan Viipurista. Tallinnassa tehdään erikoisen suuria ja komeita. Greta sisar Tukholmassa saa surusanoman viimeiseksi. Pieneltä lapseltaan hänen kai on vaikea päästä maahanpanijaisiin. Kuinka kummallista ajatella, että se on juutalaisen lapsi — tosin kyllä kuninkaan juutalaisen ja rikkaan miehen.

Raatihuoneen palvelija, yllään pienempi suruvaatekertansa, toi tinakannussa viiniä. Hopeat olivat syvällä merenpohjassa. Tai eihän sitä vielä tiedetty. Ehkäpä löytyvät — ihmeitä tapahtuu. Nuori Wetter oli vannonut ne tuovansa. Kunpa palaisi elävänä poika-parka. Mitähän hopeita laivassa oikeastaan oli? Oliko myöskin kultaa? Oliko laiva täynnä kalleuksia?

Vähitellen kävi keskustelu äänekkäämmäksi. Puhuttiin jo Suthoffin tulevasta huutokaupasta. Mitenkä Iiski-renki olikin saanut kokoon näin paljon talon vanhoja, arvokkaita tavaroita? Venäläisillä oli tapana särkeä kaikki. Vieraat katselivat esineitä ikäänkuin jo olisi ollut huutokauppa. Fortelia veti vainajan vanhemman tyttären surumyssyä alemma, jotta se peittäisi hänen lyhyet hiuksensa. Puheltiin hiuksista. Mahtavatko kasvaa sellaisen taudin jälkeen.

— Kyllä ne jo ovat paljon kasvaneet, sanoi Hedulla.

— Ne voivat kasvaa erikoisesti, sanoi Fortelia ystävällisesti.

Toiset arvelivat, että ruumis on niin myrkytetty paisetaudin kautta, etteivät hiuksetkaan kasva. Se olisi vahinko, sillä eihän kukaan kunniallinen mies lyhyttukkaisesta tytöstä huoli.

Äkkiä tarttui rouva Burtz pikariinsa, tuli surevien luo ja kosketti pikareja, joita he pitivät kädessään tuskin niitä huulillaan koskettaen.

— Juokaa toki, tytöt, isänne muistoksi, sanoi hän kyynelet silmissä. — Vain kerran veisataan isänne talosta. Olette orpoja, orpo-raukkoja. Olette tyhmiä ja oppimattomia — juokaa suruunne!

Govinia katsahti häneen moittivasti ja Fortelia tarttui hänen myssynsä nauhaan. Hän sai nykäistä pari kertaa, ennenkuin rouva Burtz sitä huomasikaan.

— Juokaa, kyyhkyläiset, jatkoi hän entiseen tapaansa, — vaikka tämä on niin heikkoa, ettei tästä edes lämpene. Ja nyt: sano sinä, Hedulla, missä on Jerobeam Clayhills, kummipoikani. Mitä olet hänelle juottanut? Osasitko kirjoittaa nimesi surukirjan alle? Tiedätkö jotakin kristinuskon pääkappaleista? Minä itken, kun minä ajattelen Jerobeamia, minun kummipoikaani, joka on hyvänahkainen kuin lammas, jota teuraaksi viedään. Jerobeam hioo veistä Wetteriä vastaan! Ja he ovat olleet ystäviä ja veljiä. Mutta sinun tähtesi se tapahtuu. Sinä noita! Isäsi meni kuumaan paikkaan ja äitisi meni, ja sinä menet perässä! Mitä minun myssystäni tahdot, Fortelia? Minä puhun, mitä te kaikki ajattelette. Ette uskalla puhua. Mitä te pelkäätte? Suthoff meni saman tien kuin hänen torninsakin. Onko tämä pikari minun kädessäni hopeaa? Hopeat ovat pohjassa. Nouseeko kauppamies? Nousevatko hopeat?

Fortelia ja Govinia taluttivat talon tyttäret ruokahuoneeseen, missä herrat olivat — se ei ollut mikään sopiva paikka, mutta muitakaan huoneita ei ollut, kun isäntä makasi ruumiina kadun päätyhuoneessa, mistä hän elämänsä päivinä oli hallinnut omaisuuksiaan. Nuorempi vainajan tyttäristä hillitsi nöyränä itkuaan, mutta vanhempi pyrki kiihtyneenä saattajiensa käsistä karkaamaan takaisin vierastupaan.

— Tämä on meidän talomme, sanoi Hedvig Ulrika Govinialle ja Fortelialle, jotka häntä hillitsivät, — täällä ei saa puhua pahasti. Onko minun syyni, että Wetter ja Clayhills ovat kadonneet. En ole heitä nähnytkään.

— Isä nukkuu, sanoi Anna Kristina, pusertaen sisarensa kättä.

— Kuka sitä täällä muistaa! huusi Hedvig Ulrika, nyt taistellen itkua vastaan, hänkin.

Sisarukset seisoivat likekkäin ruokahuoneen nurkassa, ensi kertaa tuntien olevansa orpoja. Govinia ja Fortelia hakeutuivat miestensä luo, läpi sakean tungoksen, joka puheensorinallaan ja tupakanhajullaan täytti matalan huoneen kattoa myöten. Talon isännän unta todella ei kukaan tuntunut muistavan. Tämä oli jo kolmannen hautajaispäivän esimakua, vaikk'ei hautajaisten aikaa oltu vielä voitu päättääkään. Antres Weckström oli näyttänyt mahtiaan ja tuonut kellarista esiin juomia enemmän kuin olisi tarvittu. Iiski oli koettanut pitää talon puolta ja säästää hautajaisiin. He olivat riidelleet, niin että Weckström lopulta oli lyönyt Iiskiä.

— Rukoillaan! kuiskasi Anna Kristina sisarelleen. — Jumala yksin voi auttaa.

Vanhempi sisar ajatteli: jahka hän tulee, niin hän kyllä puolustaa meitä. Kunhan hän jo tulisi! Missä viipyykään...!

Puheensorina kävi yhä äänekkäämmäksi. Puhuttiin pormestari-vainajan bankrotista, joka oli kaikille käsittämätön. Minne Wetterin omaisuus oikeastaan oli mennyt? Kaikkihan oli lukittu maistraatin sinetin taakse ja lähetetty Tukholmaan, paitsi kiinteimistöt. Mihinkähän hintaan hänen maatilansa ja kivitalonsa tulisivat nousemaan? Kivitaloa olivat venäläiset pahasti pidelleet. Herttonainen ja Bothby olivat kaukana kaupungista. Kustaa oli lähtenyt Tukholmaan, — sai jäädä sille tielleen, huomautti Burtz — niin häpeämättömästi kuin hän oli käyttäytynyt syksyllä tuossa torilla: viskannut lokaa raatimiehen silmille, eivät ikinä he sitä anna anteeksi. Streng puhui sovinnollisemmin: Wetter, hänen isä-vainajansa, oli heidän ystävänsä ja monta kertaa auttoi heitä. Nytkin olisi auttanut. Streng tyhjensi talon suurimman pikarin, joka hänen pormestarinarvonsa vuoksi oli tuotu hänen käteensä.

— Kunnioitetun autuaasti nukkuneen ystävämme muistoksi! sanoi Govinius, vieden viinin huulilleen ja siten antaen kehoituksen muille.

Hetken aikaan ei kuulunut muuta kuin pieni juomisen kulina. Sitten puheltiin siitä, mikä vahinko oli tapahtunut kaupungille, kun se oli menettänyt varallisimman porvarinsa. Kuka nyt ajaa hiekan hautausmaalle? Kaksi sataa kuormaa vainaja lupasi — oikeastaan olisi perillisten täytettävä lupaus. Ja kirkon katon korjaus oli sekin vainajan sydämellä. Kuparipellit ovat kallista kattamisainetta ja vainaja erikoisesti piti kiinni siitä, että käytettäisiin sitä. Tähän huomautti pormestari, ettei hän usko Suthoffin halunneen uutta kattausta, koska hän aikoi omalla kustannuksellaan rakentaa Helsinkiin doomin samaan tyyliin kuin Hollannin ja Ranskan maalla. Odotettavaa on, että kuninkaallinen majesteetti suo kaupungille kymmenen vapaavuotta — eihän yksikään paikkakunta valtakunnassa niin paljon kärsinyt sodasta kuin Helsinki. Stambok-keräykseen, nimittäin kirjakeräykseen oli jo ryhdytty, mutta tuottaisiko se tällä kertaa enemmän kuin viimeksi, se oli epätietoista. Turussa oli pidetty arpajaisia tuomiokirkon hyväksi; tiesikö kukaan mitä tuloksia oli saatu? Streng vastasi sekä katon että urkulehterin tulleen korjatuiksi arpajaisten tuottamilla varoilla. Jospa sillä keinoin voitaisiinkin saada kuntoon Helsingin kirkko. Tellqvist istui nyt Lillgrenin viereen, joka kysyi, aikoiko hän toden teolla ostaa tämän talon tässä. Lillgren loittoni paikaltaan arkunkannella, varoen raudoitusta, joka saattoi tarttua vaatteihin. Hän oli kuullut Haminan Teschen aikovan taloa Helsingistä ja arveli, että tämäkin talo tulisi kysymykseen, sukulaisia kun lisäksi olivat Suthoffien kanssa. Tesche muistuttikin tätä vainajaa: aina suuria suunnitelmia pää täynnä. Nytkin hän ajatteli laivoja tupakkakehräämöjä ja ties mitä.

— Älä kiemurtele! sanoi Tellqvist ja seurasi kappaleen matkaa edemmä arkunkannella. — Sinä mittailit tätä taloa, ennenkuin Suthoff oli kuollutkaan. Mitä pirua sinä tällä talolla? Vainajakin aikoi siirtää ajoportin Suurkadun puolelle, niinkuin hän useaan otteeseen antoi tietää, kun hautausmaan löyhkä elokuussa liiaksi kävi hänen sisulleen. Ei tämä talo mikään herkku ole.

— Parbleu, nauroi Lillgren ja maistoi pikaristaan, — sinun sisullesi ei käy mikään löyhkä.

Tellqvist kivahti pystyyn kahmaisten kourallaan takapuoltaan ja kirosi naulaa, joka oli repinyt hänen vaatteensa. Tässä tällainen helvetin naula, sen oli Lillgren äsken viisaasti väistänyt ja sitten pilkkasi häntä.

— Minun sisulleni käy sinun suusi löyhkä, parbleu! huusi Tellqvist, ojentaen pikarinsa Iiskenpojalle, joka toimekkaana, viinikannu kädessä, kierteli huoneessa. — Sinä tahallasi houkuttelit minut tuohon naulaan, tunnusta pois. Mutta tätä taloa älä vilkuile, sinä enempää kuin Teschekään. Minä olen paha, kun suutun, voin elävältä nylkeä vihamiehen! niinkuin koiran.

— Surevat ovat huoneessa, sanoi Govinius, — tuolla nurkassa. Muistakaa, että olemme surutalossa. Juokaamme ystävä-vainajamme muistoksi!

Ja tämän maljan jälkeen kääntyi puhe laivoihin, tupakkakehräämöön ja lammashoitoon. Raatimies Clayhills sanoi, minkä niin monta kertaa oli kuuroille korville esittänyt, että Helsinki on tapulikaupunki, joka ei käytä oikeuksiaan. Kaikki kauppa tapahtuu vierailla laivoilla. Vanha Vaasa-kuningas tiesi mitä teki, kun muutti kaupungin Vantaan varrelta meren rannalle. Meressä on tämän kaupungin mahti, mutta se ei sitä tiedä? Pääomia? Ei ole pääomia, mutta puuttuu jotain muutakin: yritteliäisyyttä. Sopii toivoa, että Tesche saa täällä jotakin aikaan — helsinkiläisissä ei ole yhtään ainoaa suurpiirteistä kauppamiestä — se on sanottu ennenkin, vaikka syyttä suotta, koska Suthoff kuitenkin suurpiirteisesti suunnitteli kaupungin rakentamista. Hän odotti aikaansa: laivat olisivat tulleet päiväjärjestykseen. Mutta Helsingin viimeinen viisas on nyt pantu paareille, piru vie.

Jollei raatimies hymyilemällä olisi lieventänyt sanojaan, olisi niistä voinut sukeutua riita. Nyt siirryttiin puhumaan tulevasta linnoituksesta, joka oli sijoitettava Helsingin välittömään läheisyyteen ja joka, yksinpä jo työntekijöittensä kautta, saatikka sitten teettäjien, vilkastuttaisi elämää ja kauppaa kaupungissa. Ei vielä oltu selvillä paikasta. Jahka edusmiehet nyt jouluksi palaavat valtiopäiviltä, niin saadaan tuoreita Tukholman-kuulumisia. Tässä yhteydessä huokasi Lorentz Streng, virkaatekevä pormestari, että hän kiittää Jumalaa sinä päivänä, jolloin Forsteen taas ottaa käsiinsä Helsingin ohjakset. Järjestyksestä ei nykyaika tahdo tietää mitään. Ei todennäköisesti synny järjestystä, ennenkuin muutamia on hirtetty.

Eräästä asiasta ei sukeutunut keskustelua, vaikka siihen useita kertoja kajottiin: Leijonien karkumatkasta. Govinius kulki kuin palovartija sammuttamassa, milloin puhe tarttui hopealaivajuttuihin. Raatimiehet olivat niin suuttuneet poikiinsa, että heidän henkensä oli ollut vaarassa. Mutta he olivat myöskin suuttuneet tyttöön, jonka he tiesivät kummittelevan kaikkien noiden kirottujen juorujen takana. Yksikään pojista ei ollut vielä noussut pystyyn selkäsaunan jälkeen, jonka olivat saaneet päästyään maihin.

Ja he odottivat, että heidät otettaisiin vastaan kunniaporteilla, lapsi-raasut! Govinius nauroi. Hänellä ei ollut poikaa, ei karkumatkalla eikä maallisten omaisuuksiensa perijänäkään.

— Hopealaiva ja hopealaiva, sanoi Burtz, — piru vie, Govinia oli maaherran päivällisillä juonut makiaa viinaa ja siinä höyryssään näki unen. Piru vie, järjestystä ei tule, ennenkuin muutamia ämmiä hirtetään. Hopealaiva ja hopealaiva, — minun pääni ei kestä sitä sanaakaan.

Govinius ojensi Burtzille täyden pikarin.

— Minun vaimoni on nähnyt monta ihmeellistä unta, hymyili Govinius. — Joka uskoo uniin, näkee hopealaivan, joka ei usko, se ei näe.

Burtzin leveät, kellertävät hampaat välkkyivät punaisten ikenien sisäpuolelta. Govinius, se kelmi, oli hankkinut itselleen ylhäisen hymyn. Goviniuksen hymy suututti kaikkia Helsingin mahtihenkilöltä sentähden etteivät he voineet sitä oppia.

— Hän näki ensimmäiseen uneensa vielä jatkonkin. Haluaako veli kuulla?

Raatimies Burtz tuijotti Goviniukseen suurin silmin.

— Vai jatkonkin, sanoi hän. — Ja sinä kuuntelet hänen uniaan. Maltahan: jahka mato minua ensi kerralla vaivaa, voit kertoa vaimosi uuden unen. Muuta tinktuuria ei tarvita.

— Hopealaivan aarteet tulevat vielä joutumaan vainajan jälkeläisille, lausui Govinius hiljaa.

Burtzin kasvoilta väistyi väri.

— Joko näille tyttärille?

Govinius hymyili.

Burtz ei tiedustellut enempää.

— Mitä me odotamme? keskeytti nyt Fortelius, kaupungin kirkkoherra, lähestyen Goviniusta, joka toimi isäntänä. — Pimeä tulee. Miksei ruumista jo viedä?

Fortelius vei nyt syrjään lukkarin ja varoitti häntä: ei enempää, Blom — Blom ei pysy pystyssä, jos vielä juo!

Ja sielunpaimen pyysi Seliniä, kirkkoväärtiä, pitämään lukkaria silmällä, Selin kun oli kaupungin pidättyväisin mies. Selin nyökkäsi takaisin ja, pidellen kanttoria olkapäästä, varoitti häntä: Blom, Blom, ruumis ei ole vielä veisattu talosta. Konrehtori, joka kuuli sanat niinkuin kaikki muutkin miehet, sanoi teinien lähtevän koululta seuraavalla tunninlyömällä.

Goviniuksen täytyi yht'äkkiä kiiruhtaa kyökkiin, koska sieltä kuului äänekästä meteliä.

Askarrellessaan pöydän ääressä, missä juomatavaroita pulloista ja tynnyreistä laskettiin kannuihin, olivat puotipalvelija ja renki riitaantuneet. Iiski ensinnä löi korvalle Antresta, niin että tämä pudotti maahan mitä käsissään piteli ja oli itsekin pyörtymäisillään. Hihkuen kävi renki sitten ryntäistä kiinni kauppapalvelijaan ja tempoili häntä kauan kannetun kaunan kiukkuisuudella sekä haukkui kelmiksi, kyynäräkepiksi ja hunsvotiksi. Molemmat kierittelivät maassa ja rengin humalainen ääni huusi, että mikäpä tämä muukaan on kuin kyynäräkeppi, tämä Weckströmin Antres — kauppamies-vainaja hänet vuoli kerjäläisnulkista. Ei paitaa päällä ollut, ei sen vertaa vaatetta kuin koivunvitsassa on tuohta ja nyt taloon pyrkii isännäksi. Ihkasen niin!

Puotimies taas huusi takaisin, että mikä tämä renki muu oli kuin ruttoinen kerjäläispoika, jonka Suthoffin hullu rouva kuin koiranpennun otti torilta...

Virkaatekevä pormestari tuli Goviniuksen avuksi, mutta Iiskenpoika oli saanut kymmenen miehen voiman, ja samalla kun hän toisella jalallaan potki Antresta, nosti hän molemmat käsivartensa itse raatiherroja kohden: niinkuin ei hän tietäisi, etteivät vieraat täällä mitään muuta tee kuin katselevat, mitä voisivat huutokaupasta halvalla saada! Ja tuo vinkuva klarinetti se tahtoisi niellä isäntänsä tyttären, neitsyt Maarian kullannupun ja ruusunmarjan. Mutta hän, Eerikki Iiskenpoika, on ikänsä ollut rehellinen, ja niinkuin Goljat hän koko tämän huoneen hajoittaa!

Suu vaahdossa, nyrkit ojolla ja juhlavaatteet putoamaisillaan vyötäisiltä seisoi renki pormestarin edessä ja kuunteli sanomaa raastuvasta ja hirsipuuvuoresta. Silloin tuli hänen isäntä-vainajansa tytär huoneeseen, astuen yli vuodatetun viinin ja lasinsirujen peittämän permannon.

Hedulla Suthoff tarttui renkiä ranteesta ja käski hänen nopeasti panna itsensä kuntoon. Iiski, katumuksen vallassa, lankesi polvilleen, purskahti itkuun ja kiirehti polvillaan kontaten, suinpäin ulko-ovea kohden. Hänet pysäytti kuitenkin heti talon tyttären ääni. Ja Iiski nousi, kohotti housujaan ja valkoisia sukkiaan ja jäi nöyränä ja valmiina odottamaan. Hedulla Suthoff sanoi nyt pormestarille ja Goviniukselle, ettei tätä pientä riitaa saisi lukea heidän uskolliselle rengilleen syyksi ja että hän toivoi vieraiden pian osoittavan hänen kuolleelle isälleen sen palveluksen, jota varten he olivat tänne tulleet. Eihän teineistä nyt ollut väliä, kunhan he sitten hautajaisissa lähtisivät koululta niinkuin tapa vaati. Govinius vastasi hänelle siihen hiljaa, ettei konrehtoria voinut loukata: piti odottaa teinejä.

Kauppamies Suthoff-vainajan vanhempi tytär seisoi lasinsirpaleiden keskellä, kädessä valkoinen surumyssy, joka oli pudonnut hänen päästään, lyhyet tuuheat hiukset valtoimina, ja jakeli käskyjä. Hän kehoitti vieraita tekemään hyvin ja menemään sisään, puotipalvelija Antrekselle hän sanoi, että juomatavaroita ei enää saa tuoda kellarista ja että köyhille on järjestettävä alatuvassa ryyppy ja päällispala, niinkuin oli päätetty, mutta vasta sitten kun vieraat ovat menneet pois. Skolastika Uhrväderille hän määräsi, että tämä ottaisi itselleen kestitystä ja odottaisi, kunnes hän ennättää tulla kuulemaan hänen asiaansa. Uhrväder viittaili viittailemistaan ja toisteli, että hänen asiansa on kiireellinen eikä salli lykkäystä. Talon neiti puheli jo Iiskenpojalle. Hänestä oli yht'äkkiä tullut täysikasvuinen.

— Menet heti Korttekaarteen, määräsi hän, — annat vartijoille hyvät ryypyt ja käsket heidän heti lyödä seuraavan tunnin. Sano, että Suthoffilta käskettiin.

Hän käytti samoja sanoja, joita hän oli kuullut isänsä käyttävän, ja renki kumarsi samalla tavalla kuin hän oli kumartanut isännälleen. Jollakin oudolla tavalla oli tyttärien isä tällä hetkellä tullut ikäänkuin jälleen läsnäolevaksi ja Hedullan oli hyvin lyhyen hetken vaikea muistaa, mitä oli tapahtunut. Kuitenkin häntä nyt veti isän ja äidin puoleen ja hänelle oli yhdentekevää, mitä vieraat ajattelivat hänen peittämättömistä lyhyistä hiuksistaan ja kaikesta muustakin. Hän otti kädestä sisartaan, muisti että heillä oli täältä kaukana sisar, joka ei vielä tietänyt mitään isän kuolemasta, ja kiirehti kuolinhuoneeseen.

Samalla hetkellä, jolloin tytöt avasivat oven, kuului Korttekaartesta nopea, äänekäs ajan lyönti. Sinisen katajansavun takaa paistoi peitetty ikkuna. Paarien päädyssä näkyivät hämärästi ristiin asetetut hopealla maalatut luut, joiden keskellä oli pääkallo. Ylempänä luettiin: hodie mihi, cras tibi. Mustan paariliinan alta saattoi erottaa kuolleen hahmon. Pehmeitä katajanoksia polkien astuivat tyttäret likemmä.

Krista pani polvilleen, mutta Hedulla seisoi suuren ja aavistamattoman surun vallassa. Hänen tarttuessaan isän viime sanoihin, jotka todistivat hänen olevan äidin kanssa Jumalan luona, tuli äkkiä hänen mieleensä: kirous hänelle! Sanat kuuluivat kauheina, ikäänkuin itse pahahenki olisi ne lausunut, ja tytär muisti onnettomana, että isän tahto jo oli rikottu, että se mies, jolle isä oli lausunut hirvittävät sanat »kirous hänelle», oli lähetetty viemään kuolinsanomaa omaisille.

Hedulla ei voinut nostaa hikiliinaa isän kasvoilta, vaan heittäytyi suulleen permannolle ja väänteli käsiään.

Hänen pieni sisarensa rukoili turvallisesti, lähetteli tervehdyksiä äidille ja kaikille heidän edesmenneille sisaruksilleen ja nousi vihdoin, tarttuen silminliinaan, joka peitti vainajan kasvot.

Vanhemmallekin sisarelle tuli vähitellen rauha. Yllään paras juhlapuku isä tuntui nukkuvan. »Hedda, portti on avattu... Jätän teidät kaikki Jumalan haltuun. Äitinne odottaa. Isä lasten armias, suojaa mua, pienoistas, amen.»

Hiljaa seisoivat sisarukset, kunnes kuulivat askelten kopinaa routaisella maalla. He ymmärsivät teinien tulevan, siunasivat itsensä, peittivät kuolleen kasvot ja jättivät huoneen.

Rehtorin luokka, laihat, viluiset teinit alkoivat oven edessä laulaa kuolinvirttä:

    Iam maesta quiesce querela,
    lacrimas suspendite, matres,
    nullus sua pignora plangat.

Valittavan sävelen edetessä hiljeni rikkaan kauppamies Suthoffin talo. Palvelijat, edeskäyvät ja tarjoojat, kaikki olivat juosseet väkijoukkoon, nähdäkseen isäntävainajansa juhlallisen lähdön. Auki jätetyistä ovista tunki syyskylmä sisään karkottaen edellään sekä niitä hajuja, mitä kuollut, että niitä, mitä elävät ihmiset ja kestitys olivat jättäneet. Syysviiman mukana käytti tilaisuutta hyväkseen koditon koira, joka yritti nuolla puhtaaksi kyökin permannolle asetetut vadit, sekä hetkeä myöhemmin harmaa kerjäläisäiti ja kolme lasta, jotka karkottivat koiran ja jäivät hiljaa ovelle seisomaan, katsellakseen ruoanjätteitä pöydällä ja juomatilkkoja puteleissa ja pikarien pohjalla.

Talon tyttäret olivat paenneet vuoteelleen, toinen painuen vällyihin, toinen istuen pää käsien varassa, vuoteen laidalla. Krista oli keskeltä juhlia joutunut siihen kauheaan kolotukseen, joka varsinkin pahoilla ilmoilla runteli hänen kylmettyneitä jäseniään, Hedulla tunsi olevansa kuin verkossa, josta ei päässyt sinne eikä tänne.

Yhdestä asiasta hän toki oli suoriutunut: hänen käskystään oli Korttekaartesta lyöty päivän tunti hyvän aikaa ennen aikaansa. Kanttori pysyi vielä jaloillaan, muutkin vieraat olivat pystyssä ja toimitus meni juhlallisesti niinkuin piti. »Sano, että Suthoffilta käskettiin!» ne sanat tehosivat vielä. Hedulla tunsi olevansa mahtavan miehen tytär, iloitsi siitä ensi kertaa eläessään ja päätteli, että jollei hän sovinnolla pääse irti verkosta, niin hän repii sen. Hänen on nyt saatava viisautta ja voimaa. Tuntemattomalle vasta hän luovuttaa kaiken vallan. Missä viipyykään hänen tuntematon rakkaansa? Kunhan ei hän vain tänään olisi tullut kaupunkiin. Kunhan ei hän olisi seisonut väkijoukossa kadulla ja mennyt pois, kun kuuli isän kuolleeksi. Tyttö oli näkevinään yksinäisen miehen tulevan Espoon tietä, tien mukana mutkittelevan Kluuvin rantaa pitkin, uppoavan Töölön kallioiden väliin ja siitä taasen sukeltavan esiin likempänä Töölön emännän sänkipeltoja.

Hän tulee, hän tulee, mutta keneltä hän pyytää minua, kun ei minulla enää ole isää eikä äitiä?

Ajatus tuntemattomasta ystävästä oli se voiman kohta, johon Hedulla Suthoff tarttui. Tämä voiman kohta ei pettänyt, vaan lujittui lujittumistaan. Ajatelkoot hänestä mitä ajattelevat — hän ei välitä. Vain Jumalalta hän kysyy neuvoa. Isä jätti heidät Jumalan haltuun. Kunpa saisi mieleensä sen turvallisuuden, mikä heillä oli metsässä harhaillessaan.

Jokin ajatus, muisto lapsuuden ajalta, joka nyt oli niin kaukana, johtui hänen mieleensä. Äidin kauniissa vanhassa neulomarasiassa oli ollut suuri viininpunainen hedelmänsydän, jota hän säilytti jäljellä joistakin etelän hedelmistä, mitä isä oli Espanjan-matkalta tuonut, silloin kun kaupungin kauppamiehillä oli yhteinen laiva. Tämä kivi oli kerran keskellä makeaa lihaa, mutta itse kivi oli se sydän, mistä olisi voinut kasvaa puu ja uusia hedelmiä. Ihmisen sydän voi joskus kokoontua tuollaiseksi lujaksi viininpunaiseksi siemeneksi, joka sisältää uusia puita ja hedelmiä. Kuitenkin: se mikä etelänhedelmässä kerran oli ollut makeaa lihaa kiven ympärillä, oli Hedullan sydämen ympärillä murhetta ja sekasortoa. Tähän sekasortoon kuului sisarusten tietymätön tulevaisuus, minne he joutuvat, minne talo, kauppapuoti, rantapuodit, plantaget, lehmät, Gagneurissä saapuvat hopeat, lainat, joita isä on antanut kaupunkilaisille ja ehkä vielä jotkut maahan kätketyt kalleudetkin. Tavaran takana häämöttivät sukulaiset, jotka eivät olleet koskaan käyneet heillä, koska eivät kärsineet äitiä ja olivat suuttuneet myöskin isään. Nämä sukulaiset nähtävästi nyt ottavat haltuunsa isännyyden ja emännyyden ja määräävät orpojen sisarusten kohtalon. Tämä kaikki, mikä ympäröi Hedulla Suthoffin sydämen punaista kiveä, totisesti ei ollut mitään suojelevaa, makeaa lihaa. Itse keskus, viininpunainen kivi oli tuntematon ystävä, kapteeni von R:n poika.

Jahka hän tulee, niin kaikki muuttuu hyväksi.

Mutta vaikka Hedulla helpottuneena hengitti hetken, niin verkko seuraavana hetkenä lujasti puristi häntä. Ja vaikka hän palautti mieleensä, että hän tänään oli määrännyt Helsingin ajan ja vielä senkin, että isän sairauden kestäessä sekä Iiskenpoika että puotipalvelija olivat tuoneet hänelle kaikki rahat ja hän oli pannut ne isän rahakirstuun, jotka kantta hän tuskin jaksoi nostaa, niin sukulaisten kädet Viipurista, Haminasta, Stralsundista ja Narvasta asti kuristivat häntä kurkusta.

Ja nyt oli se mies, jonka isä oli kironnut, noutamassa heitä tänne pitämään hautajaisia.

Palvelijat palasivat taloon ja kyökissä puhuttiin. Palveluspiika Anna-Stiina tuli sanomaan, että täällähän oli lautastennuolijoita, kerjäläisiä — rehellisiä olivat, eivät olleet mihinkään koskeneet, olivat ajaneet pois koirankin, joka yritti käydä nuolemaan lautasia. Hedulla suoristi selkänsä ikäänkuin hän olisi ollut vanha ihminen, taltutteli, molemmin käsin sitaisten, paksua hiussänkeään ja kiirehti antamaan kerjäläisille almua. Hänestä tuntui oudosti siltä, kuin hän itse olisi hävinnyt ja äiti olisi ottanut asuinsijansa häneen ja miettinyt, mitä vaatteita köyhille voisi antaa — paljaita, ryysyisiä ja haisevia olivat. Vaimo oli asettunut ovenpieleen permannolle ja kuola juoksi kuin koiralla hänen suustaan, silmien himokkaasti katsellessa jätteitä putelien pohjalla ja lautasilla. Lasten kasvot oli äiti kääntänyt seinään päin, nähtävästi sitä varten, etteivät he ennenaikaa katselisi herkkuja, ja antanut peukalonsa nuorimman suuhun rauhoittaakseen nälkää. Talon tytär oli tuskin ennättänyt tehdä hyvänpäivän, kun kaikki lapset rupesivat itkemään ja heidän äitinsä sanoi: antakaa lupa, kunnian rouva, annattehan! Ja mitään vastausta he eivät olleet ennättäneet saada, ennenkuin he luokse ryömimällä ottivat haltuunsa sen astiaröykkiön, jolta äsken olivat ajaneet koiran, ja ryhtyivät kuorimaan suuhunsa, mitä lautasiin oli jäänyt. Pienin poika, joka ei vielä kyennyt lautastennuolijaksi, aukoi suutaan, tottuneena äidin sormeen, ja kun äiti tunki sinne leivänpalan, oli lapsi tukehtumaisillaan. Vihdoin sai vaimo aikaa pitääkseen huolta itsestäänkin ja tyhjensi peräperään kurkkuunsa kaikki pullonpohjalliset. Niitä ei ollut paljon, tilkkoja vain, mutta niin hyviä aineita olivat, että lämmittivät läpi ruumiin ja veivät mennessään nälän ja vaivat. Vainajan tytär kuuli kerjäläisvaimon siunailevan ja kiittävän sekä toistelevan: Jumala maksakoon köyhän puolesta. Yhtäkkiä vaimo rupesi itkemään ja tahtoi halata »nuoren rouvan» polvia. Hedulla pelkäsi uutta hamettaan, mutta mikään ei auttanut: kerjäläisäiti kietoi käsivarret hänen polviensa ympäri ja suu vasten kallista mustaa kangasta, joka oli tuotu Turusta varta vasten, hän juopuneen äänellä puhui, että he olivat luulleet kuolevansa nälkään, mutta Jumala armossaan johdatti heidät tänne Israelin lasten lihapadoille.

Nyt vaimo irroitti kätensä, katseli ympärilleen ja kysyi yht'äkkiä:

— Nämä taitavatkin olla tämän kaupungin rikkaimman kauppamiehen maahanpaniaiset? En nyt muista sitä nimeä. Taikka liekö ruumis vasta pantukin talvihautaan ja kirstua vasta haetaan. Eikö tämä ole sitä Uutta-Helsinkiä? Jo me nyt hyvästi osasimmekin. Kost' Jumala, Jumala maksakoon köyhän puolesta.

Ja yhteen kyytiin hän kertoi Degerbyssä lämmitelleensä pajan ovella, kun siihen ajaa turkkiniekka herra lihavalla mustallaan ja pyytää seppää kengittämään hevostaan. Ja sanoo kelin olevan niin huonon, että mitenkä pääsee Viipuriin asti. Taitaa olla Haminan postitalossa otettava toinen hevonen ja jätettävä tämä huokaamaan. Kost' Jumala! Sellaista hevosta kuin se turkkiniekan hevonen ei ole sitten sodan nähty, mutta herra pitelikin sitä niinkuin silmäänsä, sanoi sillä naimaan menevänsä ja olkitukolla pyyhkieli sitä niinkuin lasta. Hyvät eväät hänellä oli, kääsiensä takakirstun pohjalta niitä otti ja sepälle tarjosi. Mitäpä ne köyhää olisivat nähneet eikä köyhä rohjennut kättään nostaa, vaikka suolet sisässä nälästä kiemurtelivat. Siinä ryypätessä matkustavainen vielä kertoi surukirjaa vievänsä Viipuriin ja ruumisarkkua noutavansa — ei pienessä Helsingissä osattu sellaista tehdä, joka niin rikkaalle vainajalle olisi kelvannut, tammipuuta olla pitää. Ja seppä kysyi, onko läheltäkin Vanhankaupungin myllyä morsian ja joko on asia puhuttuna puhemiehen kautta. Ja kysyi, kuuluuko kukonlaulu ja kuuluuko koiranhaukunta. Mutta siihen ei vieras mitään vastannut, nauroi vain ja sanoi itsellään kiireen olevan surukirjaa viemään ja kirstua toimittamaan. Ja vielä sanoi poikkeavansa suurimpiin taloihin sanomaan, että syöttäisivät ankkalinnut ja kalkkunalinnut, niitä kun tarvitaan hautajaisiin. »Minähän kaupungin ruoassa olen pitänyt», sanoi. »Eikä yhtä kynttilää olisi kirkossa jouluaamuna, jollen minä olisi talia tuonut. Ei se paljon ole, jos koreimman tytön tahdon. Ja kyllä tulijoita on, talokkaita ja rahakkaita, minkä vain otan.»

Hedulla Suthoffin ei tarvinnut kysyä, kuka matkamies Degerbyn pajalla oli ollut. Se oli hänen isänsä surusanoman saattaja, sama mies, joka kerran oli johdattanut äidin, Kristinan ja hänet, Hedullan, pakolaisuuteen, sama, jonka täysi haarapussi pitkin syksyä oli ilmaantunut heille, sama, jonka isä oli kironnut: provianttimestari Weckström, tuon kehnon Antreksen veli.

Kenenkähän hän nyt sitten aikoo naida?

Mutta onko Govinius todella antanut hänen tehtäväkseen hankkia paisteja hautajaisiin ja ehkä muutakin? — Vai ruoassa koko Helsingin! Mistähän nekin pitovarat olivat hankitut, mitä heillä tänään oli tarjottu — etteihän vain Weckström olisi toimittanut niitäkin! Govinius ei tehnyt hyvin lähettäessään matkaan Weckströmin. Kuka muu tahansa, mutta ei hän! Hedulla Suthoffin teki mieli potkaista kerjäläisvaimoa, joka tuossa yhtä mittaa puhui, pohjattomana juoden ja syöden ja iloisessa humalassaan unohtaneena surkeutensa. Hänen teki mieli potkaista häntä vasten suuta, niin että hän vaikenisi. Mikä hänet toikin tänne juuri tänään. Jos hänelle vielä antaa ruokaa, niin hän ehkä kuolee — ja kauppamies Suthoffin tyttärestä ei tuntunut vastenmieliseltä, että hän kuolisi, ainoastaan se, että hän kuolisi tänne heille ja jäisi makaamaan heidän liiteriinsä. Etteivät vain lapset jo olisikin kuolleet. Ne makasivat niin liikkumattomina kaikki kolme.

Nämä olivat syntisiä ajatuksia, näin ei äiti olisi milloinkaan ajatellut, äidin hyvyydellä ei ollut loppua. Isä oli monta kertaa iskenyt kenkänsä koron ihmisiin ja eläimiin, niin että veri vuoti. Rakas isä, hän lepäsi nyt kirkon alla pormestarien haudassa.

Kaksi lieskaa iski vastatusten Hedulla Suthoffin rinnassa, polttaen kuin jääkylmä rauta ja tulikuuma rauta. Hänen silmissään oli samalla kertaa harmaa seutu, missä ei kasvanut ainoatakaan vihreää kortta, ja tulipunainen rusotus, joka riudutti janolla ja ikävällä.

Pihamaalla tulivat kaupungin köyhät saamaan ryyppyä ja päällispalaa, mikä oli heille luvattu. He varoivat tarkasti, etteivät astuisi mustalle surukankaalle, tyrkkäilivät toisiaan, tunnustelivat eteensä kolisevilla sauvoillaan ja pitivät kiirettä, etteivät jäisi ilman kestitystä. Nauriin ja sianlihan käry kiihdytti heitä ja he tuntuivat pelkäävän, ettei riittäisi kaikille. Heitä oli tulossa varmaan enemmän kuin oli odotettu ja enemmän kuin oli pyydetty. Rajalinin leski sanoi sen suoraan, että heitä kävi renki käskemässä, heitä, jotka olivat porttien edessä silloin, kun sotamiehet Korttekaartesta löivät kymmenennen tunnin, mutta tänne pyrki nyt sitäkin väkeä, joka tuli myöhemmin. Heitä varten ei ollut varattu, kun ei heitä ollut käskettykään! Jalassa uudet tuohikopposet ja hartioillaan Rajalin-vainajan takki Agata pysähtyi kaivon ääreen ja viittasi siitä jokaista kohden, joka tuli portista, aivan kuin hänelle nyt olisi uskottu järjestyksen pito rikkaan kauppamies-vainajan pihamaalla. »Tämä oli — tämä ei ollut!» kuului hänen käheä, yskivä äänensä, erottaen vuohet lampaista. Ja todella jotkut vuohiksi osoitetuista kääntyivätkin takaisin, toisten taas sävyisästi huomauttaessa, että mikä Rajalinin leski oli täällä käskemässä — ei täällä toinen ollut parempi kuin toinenkaan —, ja toisten suoraan sanoessa, että kauppamies oli elämänsä päivinä viskannut Agataa kivellä kuin koiraa, milloin hän vain hänen pihaansa uskalsi tulla. Agata oli niin rohkea, että hän vastasi: »Mutta nytpä ei enää viskaakaan!» ja jatkoi siitä paikaltaan entiseen tapaansa: »Tämä oli — tämä ei ollut!» Olleisiin kuuluivat kaupungin tunnetut köyhät, sellaiset kuin Keppi-Saara, Helsingin Aatami, vanha Silcke, Dåhmanin lesken poika, Sigrid lapsineen, jotka kaikki olivat eri isää, Dåhmanin lesken murhaaja, joka oli Stockhusista heitetty kadulle sen jälkeen, kun murhatun hopeat olivat löytyneet, jopa Matti Sorsakin, väkevyydestään tunnettu yksikätinen, vanha sotamies sekä muutamien Gagneurin miesten vaimot, joita saattoi pitää puolileskinä, sekä vielä joitakin muita — yleisesti katsoen Suon majojen ja Kalastajamäen vaivaiset ja osittain imeväisetkin. Toki meni Agatalta yletön rohkeus, kun kauppamiesvainajan vanhempi tytär näyttäytyi, puettuna kauniisiin suruvaatteisiin ja päässä valkoinen myssy. Kaikki kiiruhtivat nyt hänen luokseen tervehtimään, mikä suunannolla ranteelle tai hameenliepeelle, mikä itkemään sitä, että Jumala oli kutsunut pois niin rikkaan miehen eikä heitä, joissa henki tuskin pihisi — omiaan olisivat olleet menemään! Eerikki Iiskenpoika, kasvot sinelmillä ja vaatteissa merkkejä äskeisistä tappeluista, avasi alatuvan oven ja kehoitti sisään käymään. Iiskenpoika, ollen pohmeloinen ja riitapäällä, kysyi vailla kaikkea juhlallisuutta, olivatko lusikat mukana. Myöntävä vastaus kuului pienenä hymistyksenä. Sitten kävi jokainen kopeloimaan taskuaan tai poveaan ja nosti lusikkansa ilmaan. Mutta saattoivatpa nämä lusikat ihmeteltävällä tavalla tuoda julki omistajiensa varallisuuden, jopa salaiset asiatkin. Keppi-Saaran lusikka oli luusta ja Sigrid Silckellä oli hopealusikka, mutta Sorsan lusikka oli vieraan maan lusikka, hän oli perinyt sen vaariltaan, joka oli ollut Saksan pitkässä sodassa. Tämä pöytäseura ei ollut koolla ensi kertaa, eivätkä lusikatkaan. Kumarruttiin matalan uksen alatse. Odotettiin haudankaivajaa esiveisaajaksi, mutta kun ei häntä kuulunut, niin etsittiin istumasijaa. Pienet lapset parkuivat ja taukosivat, kun saivat suuhunsa äidin rinnan. Matti Sorsan märkivistä olkapäistä läksi löyhkä, joka tuntui koko huoneessa. Pahempaa ei voinut olla kirkossa, kun siellä permannon alla oli annettu talvihauta jollekin mahtihenkilölle ja maahanpaniaisia jouduttiin odottamaan. Renki sytytti katajanoksia, ja risahdellen levittivät ne sauhuaan pitkin matalaa tupaa. Ei mahduttu istumaan. Kauppamiehen tytär lähetti naisia miesten pöytään, missä oli tilaa. Myssy ei tahtonut pysyä hänen päässään ja hän ottikin sen sitten käteensä. Se oli oikea tihkumetsä, mikä hänen päälaelleen oli noussut. Seisoen lieden ääressä, jonka loimu valaisi pöytiä ja ryysyistä vierasjoukkoa, hän tarkkasi, että jokainen oli saanut istuinpaikan. Sitten hän aloitti virren. Se oli se kuolinvirsi, jonka hän syntymästään asti oli kuulut hautausmaalta kadun poikki kotiinsa:

    Mustaan multaan tuhkaks' tomuks' tulemaan
    Minun ruumiin pantu on.
    Lihan' on lahoin
    Muoton' kauneus pois kadon'.

Hänen äänensä hukkui pian itkuun, yskään, valkean paukkeeseen ja ennen kaikkea veisuuseen, johon jokainen vieraista omalla ajallaan yhtyi, veisaten niin hitaasti kuin halutti. Kun oli päästy loppuun ja istuuduttu, alkoi viinaputeli kiertää. Rajalinin Agata neuvoi äitejä antamaan tilkan lastenkin suuhun ja se oli hyvä neuvo, sillä sotaorvot vaikenivat heti ja menivät uneen, ennenkuin olivat ennättäneet saada kunnollista määrää puuroakaan. Kukaan ei puhunut. Kuului röyhähdyksiä ja nikotusta, Iiskenpoika poltti katajia ja pani putelit ja tuopit uudelleen kiertämään. Miesväen pöydässä aloitettiin nyt puhua Adam Eerikinpojan koirasta, sen iästä ja siitä, kauanko tämänkokoinen koira elää. Naisten puolella oli äänessä Agata. Hän puhui Rajalinin viimeisistä päivistä ja valitteli, ettei vainaja nyt ollut täällä: naurispuuro ja sianliha olivat hänen himoruokiaan. Vanhan Silcken tytär sanoi Amin ulvovan isäntänsä kuolemaa. Johan nyt, nauroivat muut. Kaikki olivat kuulleet sen ulvovan Suthoffin ranta-aittojen luona: se näki hopealaivan.

Syntyi kiivas puhe hopealaivasta. Oliko oikeaa laivaa ollutkaan? Rajalinin leski oli nähnyt matruusien kantavan säkkejä laivasta Suthoffin ranta-aittaan. Hän saattoi panna sormet kirjan päälle siitä asiasta. Hän seisoi silloin Espoon tullihuoneen luona. Mutta laivaa ei enää ollutkaan, kun hän tuli likemmä. Niin, siinä se oli! Sigrid oli kuullut matruusien laulavankin. Mutta hänenkin liketessään ei rannassa näkynyt mitään. No niin, sellainen laiva se oli! Oliko siinä sitten perää, että hauin vatsasta oli löytynyt aarteeseen kuuluva sormus? Tafast oli kuullut tämän Holmströmiltä ja Holmström oli kuullut sen Pitkältä-Kallelta. Oli ennenkin löydetty sormuksia sillä tavalla. Oliko Ruutanoiden löytämä peräsin Gagneuristä?

— Juokaatte kunnioitetun vainajan muistoksi! keskeytti Iiskenpoika, haluten lopettaa keskustelun hopealaivasta. Ja samassa hän keksi tärkeän kysyttävän:

— Missä se punapartainen mies on? Minähän kerjäläisellekin ryypyn lupasin. »Neitien tahto on», sanoin.

Aatami Eerikinpoika, lusikkaansa nuollen, vastasi:

— Hyvä mies oli, luontokappaleelle antoi arvon: Amia silitti. Eikä Ami murissut. Kyllä eläin tietää.

— Minulle aina murisee! sanoi Sigrid. — Vaikk'en koskaan ole sitä potkaissut. Vaan varo sinä, Aatami, löytyy niitä, jotka potkaisevat. Kippis, pojat.

Adam Eerikinpoika alkoi jäädä yksinäiseksi koiransa kanssa. Hän kun ei pistänyt väkevää suuhunsa, ei hän myöskään päässyt seuraamaan pöytäkuntaa niihin iloisiin ilmoihin, missä ei pidetä eroa häiden ja hautajaisten välillä. Kääntäen silmänsä talon tyttäreen, joka seisoi lieden luona sytyttämässä pärettä, silitti hän koiraansa ja puheli itsekseen siitä, ettei ollut ihmisten mieleen, kun luontokappale osoitti heille heidän syntejään. Luontokappaleelle oli annettu kaksinkertaiset silmät: toisilla se katseli ruumiillista maailmaa, toisilla henkimaailmaa. Ihmiset pelkäsivät näitä eläinten sisäsilmiä, joilla ne näkivät henget.

Kesken hänen puhettaan ilmaantui vainajan tytär, pujotellen penkkien välitse, hänen luokseen ja etsi silmillään koiraa, Aatamin silkinhienoa Amia. Hetken katseltuaan kysyi Hedvig Ulrika Jaakopin tytär:

— Kuinka sanoitkaan äsken, Aatami? Sanoitko, että tuo vieras kerjäläinen silitti Amia eikä Ami murissut?

Aatami nousi, koira käsivarrellaan.

— Niin teki kuin sanoin. Tuohon silitti eikä Ami murissut.

— Äitinikin silitti aina Amia.

Hedulla laski kätensä pienen eläimen päälaelle.

Pyörryttikö rikkaan kauppamiehen tytärtä? Täällä olikin tukahduttava ilma. Pian Aatami kuitenkin huomasi, ettei talon tyttären äänettömyys johtunut pahoinvoinnista, vaan hellyydestä eläintä kohtaan. Ja Aatami kuvaili viisautta, millä Ami erotti pahat ihmiset hyvistä. Itkikö Hedvig Ulrika Jaakopintytär? Varmaan hän muisti äitiään.

Tyttö nosti jo valkoisen kätensä eläimen päälaelta ja meni takaisin paikalleen lieden luo. Äskeinen hetki, joka oli ollut syvän hiljainen, hukkui puheensorinaan.

— Kippis, Johannes Kastaja! huusi Sigrid Silcke, pikkulapsi kiinni rinnassaan ja suuremmat täydessä unessa penkillä takanaan. — Juo, Kastaja. Vaihdetaankos? Ota sinä tämä minun pentuni, niin minä otan tuon sinun murisijasi.

— Aijai miten jumalattomia puhut! sanoi Dåhmanin leskenpoika. — Minä alan uskoa, että aioit tappaa poikasi. Uskoitko, tyttö-parka, että se kuolee, jos panet sen kauppamies Suthoffin lasten kehtoon? Oi voi yhtäkaikki tätä julki jumalatonta menoa! puhkesi hän samassa puhumaan. — Nämä ovat hautajaiset. Rikkaan miehen hautajaiset. Mutta me olemme juoneet itsemme täyteen ja luulemme häissä olevamme.

Kauppamies-vainajan tytär oli nostanut päreen päänsä tasalle ja valaisi tupaa. Kaupungin köyhät olivat totisesti käyneet puheliaiksi. Jokainen puhui omaa asiaansa, joku huusi lisää viinaa. Apuvaimot aikoivat jo ottaa tyhjät tuopit, mutta talon tytär sanoi, ettei nyt anneta lisää. Iiskenpoika heräsi penkinpäässä, mihin hän oli nukkunut kasvot pöytää vasten, tuli häveten emäntänsä luo ja kysyi, eikö olisi parasta ajaa ulos kaikki nämä siivottomat kerjäläiset. Tiesihän hän, etteivät he osanneet käyttäytyä. Syövät niin, että halkeavat, ja juovat niin, etteivät muista olevansa hautajaisissa.

Iiskenpojan niska taipui taipumistaan, hänen katsellessaan ankaraa emäntäänsä. Hän tuntui odottavan, että tämä iskisi häntä palavalla katajakimpulla vasten silmiä ja, syyllisyytensä tietäen, ei paennut paikalta.

Samassa nousi takapenkiltä vanha vaimo, etsien silmillään jotakin miesten pöydästä.

— Veisataan virsi, lausui vaimo, — vainajan muistoksi ja kiitetään hyvästä kestityksestä.

Se oli Keppi-Saara. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta oli mahdotonta päästä paikalta.

— Sanokaa, hyvät ihmiset siellä miesten pöydässä, mitenkä sen minun suojattini laita on, pyyteli vaimo. — Etteihän vain syö itseään kuoliaaksi. Olen hänet parantanut Jumalan avulla. Hän muistaa jo nimensä, hän tahtoo kotiin jouluksi, sinne Ruotsinmaalle hän tahtoo. Juhana Juhananpoika, älkää syökö ja juoko ylettömästi. Päästäkää, hyvät ihmiset, minut tästä pois. Juhana Juhananpoika, älkää enää tänään koskeko ruokaan ja juomaan. Olemme saaneet mahan täydeltä, Jumalalle kiitos ja kunnia ja myös talon haltijaväelle. Mies-parka ei nosta päätään — voi, voi, auttakaa minua!

Vanhan vaimon silmät muistuttivat Neitsyt Maarian silmiä kuvissa, jommoisia merimiehet toivat omaisilleen. Mutta kukaan ei nyt katsellut niitä. Helsingin köyhät olivat päässeet ruoan kimppuun ja mässäsivät.

Iiskenpoika, silmissään isäntänsä tyttären ankara katse, kävi pitkin tupaa asettelemassa vieraiden juomaintoa. Tulikin hiljaisempi hetki, jolloin Dåhmanin leskenpoika tiesi kertoa, että sotaväkeä taasen oli tulossa kaupunkiin. Kivalteri oli käynyt kauppiaiden luona käskemässä säästämään suolaa. Ei saanut myydä suolaa kenellekään. Etteiväthän nyt kaupungin herrat tuottaneet sitä tarpeeksi sieltä lämpimistä maista, missä sitä kasvoi.

Leskenpoika laski leikkiä. Hän kyllä tiesi, ettei suola kasvanut puissa enempää kuin maassakaan. Mutta häntä huvitti naurattaa Annikkaa, sotamiehenleskeä, joka vasta oli perinyt äiti-vainajansa lehmän ja mökin Hämeen tullin takana. Annikka vilkuili takaisin puhujaan ja kysyi Sigridiltä, tiesikö hän, missä suola kasvoi — vai eikö se ollutkin kuumien maiden rapakiveä.

Keppi-Saara ryömi nyt pöydän alitse ja pääsi vapaalle lattialle. Pienin, vanhoin askelin hän sauvansa varassa suuntasi kulkunsa miesten pöytään ja laski kätensä Juhana Juhananpojan olkapäälle. Mies kuorsasi, pää painuneena pöytään.

Vainajan tytär, Hedvig Ulrika, oli pitkin iltaa pysytellyt lieden lähellä, missä apuvaimot hääräsivät. Siinä porotti ja kärisi. Tämä ei enää ollut päällispalaa, tämä oli juhlapäivällinen. Mutta vainajan tytär ajatteli, että saavatpahan köyhät ihmiset kerrankin syödä vatsansa täyteen ja unohtaa surunsa humalaan. Syökööt, juokoot, kunhan eivät kuole siihen — sellaistakin oli tapahtunut. Mistä kaikki tämä ruoka lieneekin saatu. Hän ei kuitenkaan nyt tahtonut ajatella provianttimestaria, jonka veli tuolla seinän takana nuoli aamullisia haavojaan. Hedulla Suthoff oli hänkin tänään, kerrankin, ravinnut itsensä kylläiseksi, jopa tähän asti aavistamattomasta herkusta: hän oli emäntä talossa. Se oli jotakin se. Hän lähetteli noita piikatyttöjä minne halusi ja he menivät. Hän pani nuo ihmiset pöydän ääreen ja he söivät niin, etteivät paikalta päässeet. Hän antoi viinaputelin ja olutkannujen kierrellä, ja jo nuo nälkäiset hihkuivat ja kallistuivat uneen. Ja taasen hän kielsi kannuja täyttämästä, ja joukko tuli taasen tajuihinsa. Mutta vielä kerran tänä iltana hän antaa kannujen kiertää. Saakoot kerran kyllikseen, nuo vaivaiset syntiset ihmiset. Olla emäntänä — se se jotakin oli: syöttää pitohuone täyteen, käskeä piikoja ja renkejä.

Jollei vainen olisi ollut Viipuria, Haminaa, Narvaa ja Tallinnaa. Sukulaiset ovat siellä. Mutta entäpä jos rikkaan Suthoffin tyttäret eivät suostukaan käskettäviksi. Entäpä jos he aikovat rakentaa kaupungin kuolleen isänsä tahdon mukaan. Sukulaiset — koettakootkin tulla! Hedulla Suthoff tunsi vihaavansa heitä, vaikkei hän koskaan ollut heitä nähnyt. Vihasi siksi että heillä oli sananvaltaa näissä heidän asioissaan. Jospa susilauma repisi heidät matkalla isän hautajaisiin. Ei ketään muita hän surkuttelisi kuin Etoile'a, Weckströmin hevosta — ei Weckströmiä itseään! Ja muitakin hevosia, jotka valjastetaan heidän suurten matkavaunujensa eteen. Ei siihen riitä yksi eikä kaksi hevosta, siihen tarvitaan neljä, niin oli äiti kertonut.

Äiti!

Jotakin pehmeää viheriäistä valahti isättömän ja äidittömän Hedvig Ulrika Suthoffin silmien eteen, kun hänen ajatuksensa kosketti äitiä. Oli kuin hän olisi nähnyt palasen Kluuvin lahtea sillä kohdalla, missä he äidin kanssa olivat käyneet uimassa, tai siellä, missä Neitsyt Maarian jalanjälki oli kalliossa vastapäätä Hirsipuuvuorta.

Äiti!

Oli kuin kaislat olisivat huojuneet lämpöisenä kesäaamuna, kun äitiä ajatteli.

Äiti!

Rinta täyttyi kuumista kyynelistä, kun äitiä ajatteli.

Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas...

Mitä tahansa, mutta meitä älä hylkää, Jumala!

Hedulla Suthoff ajatteli nyt kaukaista tuntematonta ja hänen mielensä kävi nöyräksi ja hän päätteli: hän kaikki järjestää, häntä minä tottelen, hän minua käskee ja minä menen, minä olen pieni tyttö, hän antaa minulle leipää ja minä katson häntä silmiin. Onko hän vielä kaukanakin? Ehkä jo on likellä?

Mutta kenestä nuo vieraat nyt taas puhuivatkaan? Kauppamiehen tyttären ajatukset palasivat nopeasti juhlatupaan, jossa Rajalinin lesken ääni kuului yksinään, läpitunkevana ja tarmokkaana leikaten hajuntäyttämää hämärää.

— Kenestä te puhutte? kysyi talon neiti yht'äkkiä, tarkaten ainoastaan Agataa.

Ja Agata kertasi nyt, mitä äsken oli sanonut: että surutalon porttien edessä oli ollut outo mies. Oli sanonut tulleensa hakemaan työtä, kun tänne pitäisi ryhdyttämän linnaa rakentamaan, mutta eipä näyttänyt kukaan tietävän rakennustöistä sen enempää.

— Nimeään ei sanonut? kysyi talon tytär yht'äkkiä.

— Lasaretista kehui päässeensä.

— Hänkö silitti koiraa? kysyi kauppamiehen tytär edelleen.

— Hän.

Hetken kuluttua puhui Aatami:

— Ei hän ollut se, miksi itseään näytti.

Kauppamies-vainajan tytär alkoi nyt nopeasti kysellä ja puhui sitten yhteen kyytiin:

— Voitteko vielä löytää sen miehen? Menkää hakemaan hänet, minä tunnen hänet, hän on auttanut minua ja sisartani, kun me olimme pakolaisuudessa. Miksei häntä kutsuttu tupaan, kun muutkin kutsuttiin? Missä Lastikka on? Sinä, Eerikki Iiskenpoika, lähde heti. Ota kaikesta selko. Lastikkakin varmaan tietää jotakin. Tehän näitte sen vanhan miehen, joka meitä saattoi Espoosta. Jääkää rauhassa paikoillenne te muut. Saatte lisää syötävää ja juotavaa. Täällä on pata puuroa puolillaan. Muista jättää minulle kellarin avaimet. Ja nyt pidä kiirettä, nyt näyttäkää mihin kelpaatte, te vanhat ketut, Uhrväder ja sinä, Eerikki Iiskenpoika.

Jakob Suthoffin tytär muistutti siinä määrin isäänsä, seisoessaan palava päre kädessään ovensuussa, huulet lujassa puserruksessa ja suuri ryppy silmien välissä, että humalainen ja väsynyt renki suoristi selkänsä, seisoen hänen edessään kuin kynttilä ja kuullessaan itseään nimitettävän ketuksi, kumarsi syvään, niinkuin oli tottunut tekemään herralleen.

Hedvig Ulrika polki jalkansa maahan:

— Mene — mitä odotat. Äläkä tule silmieni eteen, ennenkuin olet hänet löytänyt.

Ottamatta päähinettäkään syöksyi renki pois.

Samassa silmänräpäyksessä korotti vainajan tytär äänensä, ja koko juhlahuone veisasi hautausvirttä.

— Antakaa heille niin paljon kuin jaksavat ottaa vastaan, sanoi nuori emäntä sitten apuvaimoille. — Syökööt ja juokoot kerran tarpeekseen, köyhät ihmiset, lisäsi hän, jättäen juhlatuvan veisaamaan, syömään ja juomaan.

Hedulla Suthoff tuskin muisti, että hänen pieni sisarensa makasi tuskissaan vällyjensä alla, ja hän tuskin muisti sitäkään, että hänen isänsä tänään, jalat edellä, oli kannettu talostaan. Hän seisoi portilla, jonka kahden puolen korkeat kuuset vielä merkitsivät surupäivää, ja kuunteli lähettiensä askelia.

Pitäisi olla opetetut koirat tällaisia tapauksia varten. Jaksoiko sellainenkin juosta kuin Iiski, vanha pattijalka, pää täynnä viinaa. Ja toinen samanlainen: Uhrväder. Ajatellessaan näitä uskollisia ihmisiä tavoitteli hänen pieni laiha kätensä jotakin asetta lyödäkseen heitä, jolleivät he nyt täytä hänen käskyään. Nyt — tämän ainoan kerran. Senjälkeen ei ole enää väliä. Isällä oli ennen sotaa hyvä rautapohjainen hopeapääkeppi. Äidin köyhät tunsivat tämän kepin. Hedulla Suthoff tavoitti kädellään kuusenoksia portinpielissä. Ne olivat tyhjänpäiväisiä lyömäaseiksi. Vajaan hän heidät telkii, Iisken ja Uhrväderin, lukkojen taakse, vailla ruokaa ja juomaa, jolleivät he nyt täytä hänen käskyjään. Minkä vuoksi heitä pitäisi tulla surku? Mutta rinnan tämän tunteen kanssa nyyhkytti hänen sydämessään rajusti: hän oli täällä, hän seisoi sinun isäsi huoneen edessä, hän kysyi sinua, sinä näit hänet väkijoukossa etkä kuitenkaan nähnyt — hän meni eikä salamakaan häntä tavoita!

Mutta minä tavoitan! ajatteli tyttö, lähtien samassa juoksemaan kulmaa kohden, mistä saattoi nähdä niinhyvin Suurkadulle kuin torillekin. Ja hän tavoittaa minut, jatkoi hän ajatustaan. Jos hän on tullut minua pyytämään, niin hän etsii minut, vaikkapa maan alta. Mutta hän tulee tietenkin huomenna.

Silmänräpäyksen ajan tunsi rikkaan vainajan tytär makeaa onnea ja varmuutta siitä, että hän huomenna tulee, heti kun päivä koittaa. Mutta pian kuului hautausmaan puissa outo suhina ikäänkuin puut olisivat olleet täydessä lehdessä, ja uuden kuun viiru valaisi juuri senverran, että aavistuksetkin näkivät kulkea. Aavistukset kulkivat hänen mielessään, kapean kuunviirun herättäessä muistoja saduista, joita palveluspiiat ja äitikin olivat joskus kertoneet. Alkoi viluttaa. Hän säikähti omien hiustensa hulmahdusta, tuulen temmatessa niitä mukaansa. Vilutti. Äskeinen suhina ei tullutkaan puista. Se kuului silloilta. Se oli joukkojen kaukaista astuntaa. Yrittävät kaupunkiin yöksi. Väsyneitä ovat. Tulevat siltojen yli. Nyt ovat Hirsipuuvuoren kohdalla. Astuvat Neitsyt Maarian jalanjäljen ohitse. Siellä ovat äidinkin jalanjäljet. Hedulla Suthoff tunsi kyynelten nousevan rinnasta kurkkua kohden.

Jumala, rakas Jumala! ajatteli hän toistaen sanoja, joita joskus oli kuullut äitinsä lausuvan. Mitä minä teen? Mistä minä häntä etsin? Rakas Jumala, tuo minun ystäväni askelet tänne! Rukous on nopeampi kuin salama. Minä rukoilen sinua, Isä lasten armias!

Sotaväen astunta heikkeni sen joutuessa Hämeentien kallioiden väliin. Sensijaan kantautui Suthoff'in pihalta outo melu. Saivatpa köyhät ihmiset kerrankin hyvän humalan, totesi rikkaan kauppamiehen tytär uudelleen ja seurasi silmillään varsilyhtyä, joka Goviniuksen talosta lähti residenssiä kohden: menevät pelaamaan korttia, ajatteli hän. Palovartijat eivät vielä olleet lähteneet liikkeellä. Burtzin palveluspiika tuli torille ja tyhjensi siihen ämpärin. Koira ulvahti. Tellqvistin vaimo juoksi ulos ja kiirehti nurkan taakse. Tellqvist karkasi hänen perässään, kirosi ja uhkasi häntä seipäällä. Tähän Tellqvistin aviopuolisoiden riitaan ei kannattanut kiinnittää huomiota, heidän yhdyselämänsä oli alusta alkaen ollut sellaista. Mutta sensijaan saattoi likenevä kavionkopse tietää jotakin. Se erottautui kaikista muista äänistä juuri kun Hedulla Jaakobintytär punnitsi, pitäisikö lähteä hakemaan ylleen jotakin vaatetta. Ratsastaja tuli kruunun hevoshaasta päin, ratsastaen niinkuin ratsastetaan levänneellä hevosella, ja pysähtyi Tellqvistin eteen, joka pui pitkää halkoa virstantolppaan, uhaten vaimoaan kehruuhuoneella, jollei hän paikalla tule kotiin.

Hedulla ei voinut kuulla, mitä ratsastaja kysyi, mutta sensijaan hän kuuli kestikievarinisännän vastaavan, ettei hän, piru vie, voi olla kahdessa paikassa yht'aikaa — hän oli veisaamassa Suthoffia talosta, hän, eikä tiedä, mitä sill’aikaa täällä tapahtui; noidat ja hammastautiset akat ovat yht'aikaa monessa paikassa. Ja näitä puhuessaan hän, halko kädessä, juoksi rakennustensa ympäri, etsien vaimoaan. Ratsastaja pysähtyi tuossa tuokiossa Hedulla Suthoffin eteen ja toisti kysymyksensä. Samassa hän tunsi rikkaan kauppamiehen tyttären ja Hedullakin tunsi hänet kivalteri Hestskoksi. Kivalteri kysyi, oliko täällä näkynyt sitä suuripartaista miestä, joka puolenpäivän tienoissa oli ollut Tellqvistillä, sitten seisonut kansanjoukossa Suthoffin talon edustalla surujuhlan kestäessä ja senjälkeen lähtenyt kulkemaan Hämeentielle. Se oli niitä miehiä, joiden nimet ovat naulatut kaakinpuuhun Tukholman torilla. Mies oli kadonnut kuin maan alle, hän, kivalteri, oli hakenut kallioilta, Kluuvin kaislikoista, jopa merenpuolen rannoiltakin. Mutta saattaisikohan pahantekijä piillä jollakin tallinparvella — kukapa ne tallinparvet kaikki saattoi näin käden käänteessä hakea läpi.

Tytön sydän oli ikäänkuin seisahtunut, mutta päässä risteilivät kysymykset: häntäkö tuo mies etsii? Sanonko hänelle, että hänen oma nimensä mieluummin naulataan kaakinpuuhun? Sanonko tuon tuntemattoman pelastaneen minut ja sisareni? Sanonko, että hän on kuninkaan upseereja eikä mikään pahantekijä?

Joka tapauksessa Hedulla viivytteli ratsastajaa.

— Sen saattaisi meidän renki, Eerikki Iiskenpoika sanoa, sillä hän puolipäivästä näki vieraan.

— Hänpä juuri neuvoikin ajamaan Turun tietä kohden!

— Vielä enemmän voisi tietää Uhrväder, vilkastui Suthoffin tytär. — Mitä te, kivalteri, näin yöstä etsitte, pimeä on, tulkaa meille, olemme tänään juoneet isäni muistoksi. Hyvä isäni kannettiin tänään jalat edellä talostaan. Alatuvassa paraikaa juovat kerjäläiset ja vaivaiset. Minä tuon kellarista teille pommerilaista.

— Mutta pahantekijän päästä on luvattu suuri summa.

— Vai niin, sanoi Hedulla jäykkänä vilusta. — Mitäs pahaa hän sitten oikein on tehnytkään?

— Ei sanottu rikosta — annettiin vain tuntomerkit ja käskettiin ottaa kiinni, ennenkuin karkaa. Kuuluu olevan mestari karkaamaan ja piilottelemaan.

— Ettekö sitten tahdokaan pommerilaistani? sanoi Suthoffin tytär nauraen. — Minua tässä vähän viluttaa. Ja tuolla meillä taitavat vieraat tapella — kuuletteko? Mitähän siellä oikein on tapahtunut? Tuo ei ole kuolinvirttä. Ajattelin: saakoot kerran köyhät ihmiset hyvän humalan. Annan teillekin, jos tahdotte, monet kerrat isäni kanssa puodinperässä istuitte — niin isäni kertoi, ja tehän varkaat silloinkin löysitte, kun isältäni laitumelta hevonen vietiin.

Kauppamiehen tytär puheli puhelemistaan, siirtyen askel askelelta likemmä Läntistä Kirkkokatua. Hampaiden takoessa vasten hänen tahtoaan toisiinsa hän vuoroin kyseli, vuoroin vastasi kivalterin kysymyksiin. Heidän astuessaan kadun poikki hyppäsi mies hevosen selästä ja asteli neidon vierellä, selvästi osoittaen, miten mairittelevaa hänestä oli näin kulkea rikkaan kauppamiehen tyttären vierellä.

Suthoffin pihamaalta kuului nyt selvästi hautausvirsi, veisaajina vanhat humaltuneet äänet. Hedulla ajatteli: ovat jo pihassa, hyvä, että menevät. Ja hän ajatteli edelleen: kenestä kivalteri mahtaa puhua? Tuntomerkit sopivat minun ystävääni, mutta se on sittenkin toinen, jota etsitään. Turhan päiten minä vien tuota miestä kotiini — mitä minä ajattelenkaan: yö on käsissä, miten minä hänet vien kotiin? Ja Hedulla tunsi suurta kaipausta saada asettua Kristan kanssa vällyjen alle, itkeä siinä ja pyytää, että Krista rukoilisi. Hän, Hedulla, oli ajatellut niin paljon pahaa tänään, tällaisena päivänä, ettei hän enää uskaltanut lähestyä Jumalaa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan jo tullut pyytäneeksi kivalteria ryypylle eikä häntä enää voinut estää tulemasta. Ja kukaties kuitenkin oli kysymys hänestä, kapteeni von R:n pojasta. Hedulla päätti pysäyttää köyhät ja vaivaiset hetkeksi ja siinä heidän nähtensä juottaa kivalterin. Hän ei tahtonut jäädä kahden hänen kanssaan.

— Kyllähän ryyppy tekee hyvää, sanoi mies, pyyhkien otsaansa, joka oli hiessä. — Mutta sitten täytyy heti lähteä. Etsin vielä kaislikot tältä puolen Kluuvia.

Heikossa kuunvalossa erottautui ihmisjoukko, seisoen liikkumattomana Suthoffin pihamaalla. Virsi päättyi ja Agatan ääni kysyi läpitunkevana, oliko sielunvihollinen vienyt onnettoman Juhana Juhananpojan, vai saattoiko Jumala armossaan ottaa hänet taivaaseen, kun hän kuoli ilman pappia ja sakramentteja, suu täynnä maallista hyvää. Nyt vastasi ääni, joka selvästi oli itsensä Helsingin kirkkoherran, ettei mikään ollut Jumalan edessä mahdotonta ja että oli parasta kiiruhtaa kirkonisännän luo hakemaan avainta. Joku kysyi, eikö ruumista voisi jättää tänne huomiseksi, ja siihen sanoi kirkkoherra määräävästi, etteivät talon nuoret tyttäret saa nukuttua, kuolema kun jättää kolkon jäljen.

Hedulla ihmetteli, mitä tämä puhe tarkoitti. Koirat alkoivat torilla haukkua ja kauempanakin erotti haukuntaa — lieneekö ollut Töölön emännän peni.

Kun taion tytär ilmaantui portin avaukseen, riennettiin hänelle kertomaan, että Juhana Juhananpoika, Dåhmanin lesken luultu murhaaja, oli heittänyt henkensä itse pitopöydän ääressä. Hän siirtyi maallisista pidoista ilman kuolinkamppailua taivaallisiin pitoihin, sanoi joku ja toinen lisäsi pelkäävänsä, että hän meni suoraan helvetin tuleen. Hänellä oli kuolinkamppailunsa jo Stockhusin palissadien takana, silloin kun hän seisoi seinä raudoissa alimmassa kellarissa ja oli nimensäkin unohtanut. Jumala antoi hänelle muistin takaisin ja taivaallisen mannan esimaun, ainoan Poikansa tähden.

Keppi-Saara kulki hiljaa rukoillen ja astuen niinkuin omainen köyhän ruumiin jäljessä, jonka jalkineiden kärjistä varpaat näkyivät. Kukaan ei laskenut jalkaansa sille kankaalle, jota myöten rikas kauppias äsken oli kannettu. Fortelius pysähtyi ohi astuessaan ja sanoi kauniilla äänellään, joka soi niin aivan toisin kuin kaikkien noiden muiden, talon tyttärelle, että hän ja Krista voivat tulla pappilaan yöksi, jos heistä kotona tuntuu kolkolta. Joukko solui sitten portille ja jatkoi samaa tietä kuin rikas kauppamies aikaisemmin. Hänen tyttärensä seisoi pian yksinään kotinsa pihamaalla. Kivalteri hevosineenkin oli poissa. Sotilaiden astunta kuului jo torilta. Palovartijatkin läksivät liikkeelle.

Kuolla minä tahdon, jos on totta mitä he hänestä sanovat! ajatteli Suthoffin tytär.

Mutta se ei ole totta!

Ja kun hän oli silmänräpäyksen ajan punninnut, mitä nyt olisi tehtävä, päätti hän turvautua siihen, mikä on salamaa nopeampi. Hänen pieni sisarensa osasi rukoilla.

Suthoffin tyttäret olivat polvillaan vuoteensa ääressä, kun Iiskenpoika kynnyksiin kompastellen, hengästyneenä ja hiukset pystyssä astui sisään.

— Minä en ottaa voinut... Kivalteri hevosella ajoi, pikemmin ennätti. Me Lastikan kanssa kaikki paikat etsimme, tullihuoneiden nurkatkin haimme. Lastikka Töölön emännän luo läksi, arveli nuoren herran sinnepäin menneen. Minä kivalteria eksyttää koetin, sanoin Hämeentielle vieraan menneen. Kivalteri hevosella ajoi...

Hedulla Suthoff iski nyrkkinsä Iiskenpojan olkapäähän.

— Löysitkö vai etkö löytänyt? Vastaa siihen äläkä puhu muuta.

— En minä löytänyt, eikä Lastikkakaan löytänyt.

— Ette siis mitään tiedä hänestä?

— Tiedämme. Hän kaislikossa piilotteli. Leskenpojan mökin kohdalla, juuri siinä, missä meidän rouvavainaja kaislanpäitä korvatyynyihin otti... Silloin ennen sotaa. Tiheä siinä kaislikko vieläkin.

Hedulla tempaisi jakkaran maasta ja heitti sen rengin jalkoihin.

— Missä hän on, se sano äläkä muuta!

— En tietää voi. Kivalterilla hevonen oli.

— Kivalteriko hänet sitten löysi ja vei?

— Niin löysi ja vei.

— Minne vei — puhu tai minä lyön sinua!

— Neiti lyödä voi. Juoksin. En enempää juosta voinut. Kaupunkiin päin ajoi. Kova käsky kivalterilla, että vanki seinään kytkettävä. Neiti lyödä voi. Mutta se nuori herra pahantekijä on. Suuri pahantekijä. Nimi kaakinpuuhun naulattu. Tukholman torilla.

Hetkisen oli huoneessa aivan hiljaista. Sitten sanoi Krista:

— Tämä ei ole se mies, jota me tarkoitimme. Hän oli hyvä, hän pelasti meidät. Ilman häntä olisimme kuolleet!

— No niin, sanoi Hedullakin ja päästi jonkin äänen, joka ei ollut itkua eikä naurua. — Tämä on toinen mies. Eihän hän mikään niin nuori ollut. Ja sinä, vanha Iiski, pelotat meidät kuoliaaksi. Ohhoh, miten säikähdin. Löin sinua, mutta sen sinä ansaitsit. Tämä on toinen mies tykkänään.

— Sama kuitenkin, joka tänään porttien edessä seisoi, mutisi renki tehden lähtöä huoneesta.

Hedulla karkasi hänen jälkeensä.

— Mutta hän, joka porttien edessä seisoi, oliko hän sama, joka saattoi meidät Espoon korvesta tielle — sinä kelvoton, sitä sinulta kysyn!

Krista nosti vällyjen alta päätään:

— Rakas Iiski, sano tunsitko hänet samaksi.

Iiskenpoika purskahti itkuun:

— En tietää voi!

Hetken perästä hän heittäytyi suulleen valtiattariensa eteen:

— Sama oli, sama sittenkin.

Hedulla otti naulasta isänsä takin ja läksi ulos. Johan oli ihme jollei hän saa miestä kivalterin käsistä. Hän menee Korttekaarteen, juottaa miehet hyvästi, ottaa selvän, minne vangittu vietiin. Ja jolleivät siellä sano, niin hän menee Stockhusiin, aina hän sellaisten palissadien yli kiipeää kuin nämä ovat, paljon pahempia kiivettäviä oli silloin, kun piti nousta korkeihin puihin. Nyt pitäisi olla matkassa rahaa ja viinaa.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kotipihalta, kun Lastikka tuli.

— Aaa, aaa, aaa, das lass' ich mir gefallen! puheli hän, huitoen eteensä jollakin irtonaisella vaatteella, joka läiskähteli ikäänkuin se olisi ollut märkä. — Aaa, aaa, aaa sellainen poika, sellainen urosteeri! Vanha mies — kyllä kai! Mikä lienee ollutkaan — piru itse, en parempaa sano! Malta, malta, rakas lapsi, kyllä sinä aikoinasi kuulet kaikki. No, poissa hän on, ties missä jo onkaan. Siunaa sinä itseäsi, että hänestä pääsit. Kivalteri makaa hengettömänä ja se tuntematon nuoriherra laukkaa hänen hevosellaan. Puukon pisti kivalterin kylkiluihin — ei hän tehnyt sitä ensi kertaa. Kivalteri ei äännähtänytkään, niin äkkiä se meni. Mikä poika, mikä urosteeri! Das lass' ich mir gefallen! olisi kenraalivainaja sanonut. Kenraalivainaja osasi erottaa miehen tallukkaasta. En minä yhtään ihmettele, jos tytöt tulevatkin päästään hulluiksi, kun sellaisen miehen näkevät. Se meni kuin rasvattu, se kivalterin tappaminen — mitäs! Kas, henkensä puolestahan hän! Jollei hän olisi pistänyt kivalteria, niin kivalteri olisi toimittanut hänet Tukholman torille. Siellä tulee ihminen päätään lyhyemmäksi ja syövät hänet haaskalinnut..

— Lastikka! huusi Hedulla kymmenennettä kertaa, — pidä jo suusi kiinni ja vastaa kun kysyn.

— Enhän ole mitään sanonut, alkoi eukko kolealla äänellään. — Enkä paljon mitään tiedäkään.

— Vai et tiedä! Olethan kertonut, että kivalteri on murhattu ja murhaaja hänen hevosellaan laukkaa pakoon. Ja olethan kertonut...

Vaimo nousi kaivonkannelta, jolle oli istuutunut, ja huitaisi märällä vaatteella eteensä.

— Sitä minä en ole sanonut. Vai sellaisia uutisia te täällä tiedätte. Ne on tuo Iiskenpoika kertonut. Minä olen ajatellut jotakin sotkua, olen juovuksissa, mutta enhän minä sentään ole puhunut. Enkä minä tässä kaivonkannella tosissani puhuisikaan. Mennään sisään. Kolottaako sen hurskaan pienen orvon jalkoja? Putelini on aivan tyhjä. En mennyt kotoa hakemaan. Ajattelin: ei mitään surutalossa olekaan niin paljon kuin hyvää viinaa. Kuningattaren henkivartijat tulivat kaupunkiin. Hedulla, ruusunnuppu, hiuksesi kasvavat, tulet kauniiksi kuin vadelmapuu kiviriutassa. Nyt minä puhun asiaa enkä ajattele lorua. Heitä sinä mielestäsi se nuori herra, joka teidät johdatti pakolaisuuden korvesta. Häntä et koskaan näe. Kuningattaren henkivartijat tulivat kaupunkiin. Muitakin tulee — kauniita miehiä ja upseereja tulee. Das lass' ich mir gefallen. Et sinä naimatta jää...

— Amen, lausui ovensuusta Eerikki Iiskenpoika. — Isä lasten armias, suojaa, auta — amen. Et lapsiasi jätä — amen. Molemmat tyttäret hyviin naimisiin auta — amen.

Hedulla Suthoff ei enää kysellyt.

Seuraavina päivinä nähtiin hänen kiertelevän kaupungin kujilla ja teillä. Tuijotettuaan isänsä portilta siihen kohtaan, missä kerjäläiset ja vaivaiset — ja siis myöskin tuntematon — olivat seisoneet, hän meni kestikievariin tapaamaan emäntää. Tämä paranteli pakottavia mustelmiaan eilisiltaisesta perhetappelusta sängynpohjilla ja olisi niistä kertonutkin mieluimmin, nimenomaan Tellqvististä, siitä kelvottomasta ja hunttioimesta, joka sitoi hänet, vaimonsa, virstanpatsaaseen ja siinä hakkasi häntä halolla. Vähitellen vaimo kuitenkin innostui kertomaan vieraastakin, joka oli niin kysellyt Suthoffin neidon sulhasia ja joka oli tekeytynyt niin hienoksi, ettei pyyhkinyt kasvojaan niihin riepuihin, jotka olivat kelvanneet paremmillekin ihmisille. Vaan hänpä ei ollutkaan se, miksi itseään näytti, vaan petturi. Petturi varmasti! Vaimo Tellqvist oli niitä nähnyt monta. Ei niiden kauniisiin silmiin ollut luottamista. Eivätkö Tellqvistinkin silmät olleet siniset. Niihin silmiin hän luotti, kun Tellqvistille meni.

Hedulla päätteli: se on ollut hän. Hän tuli minua pyytämään!

Tämä onnellinen varmuus siivitti hänen askeliaan ja saattoi hänet hetkeksi uskomaan, että tuntematon on kätkeytynyt jonnekin tänne läheisyyteen voidakseen pimeällä pyrkiä Suthoffin talolle. Hän kulki polkua, jota hänen äitinsä niin usein kulki, Suon mökkien taitse ja vanhaa venäläistä vallia pitkin sekä sitten pienen, tunkkaisen lammen syrjää, jonka pakeneva meri oli tänne jättänyt, kunnes seisahtui Neitsyt Maarian jalanjäljen eteen. Siinä oli Kärsimysten Äiti seisonut ja katsellut Hirsipuuvuorelle. Hänen vertavuotava jalkansa oli jättänyt jäljen kiveen. Rikkaan kauppamiehen vaimo oli sovitellut jalkansa jälkeen ja katsellut hirsipuita kohden ja palannut kotiin isän ja lasten luo. Nyt seisoi hänen tyttärensä tämän saman jalanjäljen kohdalla, aavistaen, että hän vielä monta kertaa palaisi tänne. Mutta minne palaisi hän täältä? Kotiin kyllä, mutta olisiko siellä miestä ja lapsia?

Hänen sydämensä kuumat lyönnit tuntuivat läpi koko ruumiin. Jos hänen sydämensä olisi voinut tällä hetkellä koskettaa kalliota, niin siihen varmaan olisi syntynyt sydämen kuva.

Hedulla palasi entisiä jälkiään, tuli Korttekaarteen ja kysyi miehiä, jotka eilen puolenpäivän aikaan olivat olleet vartiossa. He olivat Uudenmaan rakuunoja, mutta istuivat nyt karsserissa — olivat eilen Suthoffin rengiltä ottaneet vastaan viinaa ja lyöneet yhdennentoista tunnin ennen aikojaan. Hedulla kysyi, tuliko siitä kovakin rangaistus, mutta ei kuullut, mitä upseeri hänelle vastasi. Tämä oli nuori, kaunis mies, jonka nahkainen vyö vyötti hyvin solakkaa uumaa ja jonka huulien pelkkä liikahdus oli kuin suudelma. Hedulla häpesi kysymystään ja lyhyttä tukkaansa ja kiirehti pois, jonnekin päin, minne tahansa. Mutta siellä kulki upseereja ja raatiherroja, he olivat nähtävästi menossa kasarmeille päin, minne murhatun kivalterin ruumis oli viety.

Murhatun kivalterin tähden kaikki tuo muukin kansa oli liikkeellä. Pienet Ruutanat, joiden ei vielä tarvinnut istua sälleinä käsityöläisten luona, parveilivat meluten Espoon tullin ympärillä. Leijonat, joita Hedulla tällä hetkellä olisi tarvinnut, istuivat triviaalikoulussa. Heitä hän nyt olisi tarvinnut ja nimenomaan Kustaa Wetteriä ja Jepu Clayhillsia. Mutta hehän eivät olleet koulussa — hehän olivat lähteneet etsimään Gagneuriä ja olivat sillä matkalla, jos vielä elivät. Tyttö aavisti, etteivät he olleet tehneet sitä matkaa aarteiden toivossa, vaan hänen, Hedullan tähden.

Hänen askelensa olivat johdattaneet rantaan, sille kohdalle, mistä he Uhrväderin kanssa hiljan olivat tähyilleet hopealaivaa. Koko hopealastin hän olisi antanut sille, joka olisi voinut sanoa, missä hänen tuntematon ystävänsä nyt oli. Senjälkeen kun hän oli kuullut vaimo Tellqvistin kertomuksen ja saanut varmuuden siitä, että kapteeni von R:n poika rakasti häntä, hänelle oli käynyt entistä tärkeämmäksi löytää hänet. Varmaan hän ei olisi tullut koko tähän vaaralliseen kaupunkiin, jollei Hedulla Suthoff olisi asunut täällä. Kuka oli käskenyt hänet vangita? Ja mistä häntä syytettiin?

Hedulla karttoi tienoita, missä kaupunkilaiset nyt liikkuivat. Hän tuli yli jäätyneen kaatopaikan ja seisahtui isänsä ranta-aitalle. Siellä jossakin rannalla oli yhä vielä Tafastin vene ja Gagneurin peräsin, jota ei kukaan enää viitsinyt vartioida.

Varmaan se oli Gagneurin peräsin. Ja varmaan Gagneur oli merenpohjassa. Hopealaiva se viillätti Itämerta, houkutellen viattomia ihmisiä aarteittensa etsintään. Hedulla ajatteli kasvinveljeään Kustaata. Hyvä kaunis Kustaa olisi nyt ottanut hevosen ja lähtenyt hakemaan kapteeni von R:n poikaa, jos Hedulla vain olisi pyytänyt. Se ehkei olisi ollut hänelle aivan helppoa, mutta hän olisi sen sittenkin tehnyt.

Ei koskaan, ei koskaan kenellekään muulle kuin sille ainoalle! ajatteli rikkaan kauppamiehen tytär, ja kyyneleet, jotka kirposivat hänen silmistään, olivat kuin suolarakeita.

Mikä ihmeellinen kukka olikaan puhjennut siihen vedenrajaan. Ja hän oli ollut juuri tallaamaisillaan sen jalkojensa alle. Hän ei koskaan ollut sellaista nähnyt. Tähän tuli siemeniä vierailta mailta. Yksinään kukka seisoi. Miten se oli säilynyt pakkasessa? Hedulla Suthoff kyykistyi kukan puoleen. Huomenna se varmaan on paleltunut. Hänen sydämensä olisi parempi paleltua. Mutta se ei palellu. Kuumana ja yksinäisenä se tulee kukkimaan niin monta talvea kuin hän elää maan päällä. Olipa hänellä kerran kesä — silloin kun hän harhaili metsässä ja rakkaus tuli hänen luokseen vieraalta maalta. Miten onnellinen hän olikaan viluisena, nälkäisenä ja ryysyisenä. Ihana mies kulki hänen vierellään, ojensi hänelle leipää, ampui lennosta linnun, valmisti havuista vuoteen, kirjoitti nimensä hiekkaan ja lämmitti häntä yöllä.

Hän — ainoa.

III

RIKKAAN VAINAJAN ORPOLAPSET

Pian tiesi koko kaupunki, mitä kivalteri Hestskon murhaaja oli murhapäivän aamuna kestikievarin emännän kanssa puhellut. Vaimo Tellqvist kertoi enemmänkin kuin mistä oli ollut puhetta. Vaimo Tellqvist ei päässyt liikkumaan askeltakaan kotoa, kun häntä jo ympäröi kokonainen kysyjien lauma. Ja viranomaiset ennen muita pitivät majatalossa tutkintoa ja kirjoittivat kirjoihinsa, mitä vaimo Tellqvist heille saneli. Hänen kertomuksensa vaihtelivat, sitä ei voinut kieltää, eikä ennestäänkään vaimo Tellqvistin todistuksiin voitu täydelleen luottaa.

Tellqvistiltä johti viranomaisten tie Suthoffin taloon.

Ei tehnyt hyvää vaikutusta, ettei vanhempi tytär tullut näkyviin. Hän oli kotona, nuorempi ei sitä kieltänytkään. Mutta hän oli väsyksissä, ehkä sairaskin. Kaupungin pitkä viskaali, jonka täytyi taivuttaa päätään kaikissa kaupungin ovenavauksissa paitsi kirkkoon ja raatihuoneeseen astuessaan, naurahti pahasti huomauttaessaan, etteivät talon tyttäret näy tuntevan keiden kanssa he nyt ovat tekemisissä: se korkea esivalta, joka nyt heitä lähestyy, on oikeutettu vaikkapa kuolevan ihmisen vuoteen laidalla istuen kiskomaan hänestä irti totuuden. Väsynyt, ehkä sairaskin — oliko sellaista kuultu!

Kun tänään suoritettiin tutkintoja monella taholla ja virkaatekevä maaherra tahtoi asiat luistamaan, niin Kyreen oli kirjurikseen ottanut varsin oudon miehen, nimittäin sen miehen, jota kaupungissa oli ruvettu kutsumaan »Kirjaksi» hänen suuren oppinsa vuoksi: teologian ylioppilaan Antti Skuggen. Skugge, joka Kyreenin häntä pyytäessä oli säikähtänyt pelkkää ajatustakin, että hän näin arkaluontoisissa olosuhteissa joutuisi tunkeutumaan kahden niin nuoren neidin huoneisiin, vieläpä toisen ollessa naishenkilön, johon hänen syntinen sydämensä tunsi mitä suurinta vetoa, oli lopulta suostunut lähtemään, pääasiassa siksi, että tahtoi koettaa, mikäli olosuhteet sallivat, pelastaa turvattomia, joita koko kaupunki nyt kivitti.

Anna Kristina Suthoff, joka asteli pidellen kiinni huonekaluista, koetti pysähdyttää herroja ruokahuoneeseen. Mutta Kyreen meni kuin liekki huoneesta toiseen ja kirjuri säikähtyneenä hänen perässään. He tulivat siihen päätyhuoneeseen, mistä rikas kauppamies elämänsä päivinä oli hallinnut taloaan ja missä hän sitten oli maannut ruumiina. Huone oli suunnilleen samassa kunnossa, missä Helsingin porvarit aina olivat sen nähneet: pöytä, kirjoja, nahkalla päällystetty tuoli, rahakirstu, vaaka, klahvipiironki, seinäpenkki ja seinillä puupiirrokset ja puntari. Kyreen oli jo kiirehtimäisillään eteenpäin, mutta pysähtyi suurten värillisten taulujen eteen, jotka ilman kehystä olivat asetetut lattialle seinää vastaan. Hän ennätti nähdä kauniita, puolialastomia naisia pitopöydän ympärillä, miehen, joka seisoi viinilasi käsissä, ja riikinkukon, jonka kiiltävät pyrstösulat lepäsivät jollakin purppuraisella kankaalla. Silloin hän pysähtyi huvittuneena. Yhtäkkiä hän hämmästyneenä virkkoi kirjurilleen:

— Tunnetteko, Skugge, tuon miehen? Mutta katsokaa toki: Suthoff ilmielävänä.

— Näen huonosti, sanoi Skugge ja koetti kumartua katsomaan. — Otanpa silmälasini. Mutta voisiko se olla mahdollista?

Silloin lausui ontto ääni, joka tuntui tulevan vastaiselta puolelta huonetta, itse seinän sisästä:

— Kaanaan häät.

Hedvig Ulrika nosti päänsä karhuntaljalta, veti mustaa huivia tiukemma ympärilleen, nousi ja tuli luo. Annettuaan miehille kätensä hän käänsi kuvat seinään päin, sanoi isä-vainajansa tuoneen ne matkaltaan Hollannin maassa ja rengin vasta ottaneen ne esiin laatikoista.

— En ole jaksanut niitä katsella. Meidän renki sanoi niiden kuvaavan Kaanaan häitä ja samarialaista vaimoa kaivolla.

Hän istuutui nahkatuoliin, edessään kirjaröykkiö. Hän oli hyvin kalpea ja häntä olisi voinut pitää paremmin poikana kuin tyttönä.

Kuulustelu alkoi.

Kyreen käski nuoremman sisaren poistua. Vanhemman silmät löivät lieskoja, mutta painuivat samassa luomien alle. Ja hän vastasi oudolla, ontolla äänellään kysymyksiin ja sanoi siitä syystä halunneensa tavata vierasta, että hän olisi tahtonut kiittää häntä avusta.

— Vain siitäkö syystä? kysyi Kyreen.

— Eikö siinä ollut syytä tarpeeksi? sanoi tutkittava läpitunkevasta

— Vaimo Tellqvistin kertomuksen mukaan oli muitakin syitä.

— Vaimo Tellqvistin! pääsi tutkittavalta inhoten. — Minä en jaksa nyt. Voin pahoin. Menkää pois.

Silloin nousi kirjuri. Pyyhkien hikeä otsaltaan hän alkoi pyytää, että herra kaupungin viskaali ottaisi huomioon tytön terveydentilan, joka selvästi tällä hetkellä oli huono. Parasta oli lähettää Tingelund tinktuureineen sairaan tykö ja tulla huomenna uudestaan.

Kyreen ei hellittänyt. Hän kyseli ristiin rastiin ja sai tutkittavalta tämäntapaisen yhteenvedon:

— Minä en tiedä hänen nimeään. Minä en tavannut häntä Helsingissä. En nähnytkään häntä. En ole varma, että se on sama ihminenkään, joka pisti kivalterin.

Kyreen naulasi nyt silmänsä tutkittavaan ja kysyi:

— Mutta jos murhamies nyt olisi saatu kiinni ja teidät vietäisiin Stockhusin kellariin häntä katsomaan — tuntisitteko hänet, jos se olisi hän?

Hedulla horjahti, hapuili käsillään otsaansa ja vaipui permannolle.

— Tiedän tarpeeksi, sanoi Kyreen ja nousi. — Uskokaa, jos tahdotte, tuohon pyörtymiseen. Äiti oli hyvä komeljantteri. En pidä mahdottomana, että tässä olemme tekemisissä murhaajan liittolaisen kanssa. Menemme nyt tutkimaan, mitä sisar tietää.

Mutta Skugge seisoi neuvottomana tytön edessä, uskaltamatta häneen kajota. Ettei hän vain olisi kuollut. Olisiko pitänyt kutsua palvelijat? Tuo roisto, tuo viskaali! Kuin pyörryksissä polvistui ylioppilas permannolle, pujotti kätensä tytön hiusten alitse niskan alle ja nosti hänen päätään. Kapeat kasvot joutuivat lepäämään hänen olkapäätään vastaan. Siinä tyttö avasi silmänsä, joiden ripsissä oli särkyneitä kyyneliä.

Ylioppilas yritti sanoa jotakin, nosti hänet sitten vaistojensa ohjaamana pystyyn, asetti pään tuolin selkänojaa vastaan ja kysyi, voiko hän jo paremmin. Hedullan kyyneleet nähdessään ylioppilas kirosi itseään siitä, ettei ollut suudellut noita silmiä, suudellut huulia, kerrankin ottanut, mitä hänelle annettiin. Narri — minä! ajatteli hän halveksien itseään ja vannoi toisen kerran tietävänsä, mitä on tehtävä. Samassa Hedulla näytti muistavan, mitä äsken oli tapahtunut, ja kysyi nopeasti:

— Onko hänet saatu kiinni?

Tytön silmissä oli nyt sellainen hätä, että Skuggen mieleen tuli: rakastaako hän sittenkin tuota roistoa? Onko viskaali oikeassa?

— Ei, sanoi Skugge ja näki säikähdyksen laantuvan ja toivon jälleen syttyvän noihin tummiin silmiin, jotka äsken olivat olleet hänen huultensa ulottuvilla. — Tahdotteko, että ilmoitan, jos saan kuulla jotakin hänestä? jatkoi hän yht'äkkiä kuiskaten ja tuntien, että tässä oli mahdollisuus rakentaa jotakin siltaa tuohon toiseen kertaan, jolloin hän, Skugge, varmasti on viisaampi. — Tahdotteko?

— Kiitos, sanoi Hedulla ja tavoitti hänen kättään.

Ja hänen kätensä varassa hän nousi tuolilta, astui permannon poikki ja vaipui mustalle taljalle, mistä äsken oli noussut. Ja kun Skugge, ovella viipyen, vielä huumaantuneena hengitti tuoksua, joka ympäröi vuodetta, missä kaikki oli mustaa, paitsi kapeat valkoiset kasvot, niin Hedulla aivan hiljaa lausui:

— Minä odotan.

Muistamatta mitään muuta kuin sen, että nyt on lähdettävä pakoon, Antti Skugge ovessa törmäsi viskaalia vastaan, joka turhaan oli huudellut häntä pitämään pöytäkirjaa. Tutkittavana oli nyt kauppamies Suthoffin nuorempi tytär.

Siihen asti meni kaikki hyvin, kunnes viskaali äkkiä lausui:

— Kuinka kauan sisaresi jo on rakastanut tätä murhaajaa?

Silloin pieni Krista kokonaan hämääntyi, punehtui ja änkytti:

— En tiedä, en voi tietää.

Silmät tiukkoina tuijottaen lapseen viskaali jatkoi:

— Puhu totta, muista, että molemmat joudutte oikeudessa vastaamaan näihin samoihin kysymyksiin. Et kai aio kieltää, ettei sisaresi ja murhaajan välillä ollut rakkaussuhdetta? Sisaresi sen myönsikin. Olivatko he kihloissa aikaisemmin? Vai metsässäkö heistä tuli sulhanen ja morsian? Ehkä jonakin yönä, kun te kaikki makasitte samassa havu vuoteessa ja lämmititte toisianne? Muista tarkoin.

Lapsen huulet vapisivat, itkua tehden.

— Sinä joudut tuomarien eteen, älä unohda sitä.

— He eivät ole sulhanen ja morsian! huusi Krista täydessä itkussa. — He eivät ole olleet sulhanen ja morsian!

— Valehtelet!

Viskaalin nyrkki iski pöytään. Krista ei kuitenkaan enää säikähtänyt. Hän lakkasi itkemästä ja sanoi vavisten:

— En!

Nyt nousi Skugge, taittoi paperinlehdet, joille hän oli tehnyt pöytäkirjan, ja repi ne kappaleiksi. Sitten hän tohisten ja luonnottoman kimakalla äänellä selitti haluavansa olla kunniallinen ihminen. Anna Kristinaa hän silitti päälaelle ja käski hänen tulla rauhalliseksi. Hän oli hyvä lapsi, he kyllä tiesivät, että hän aina puhui totta. Ja kun raivostunut viskaali oli jättänyt talon, ei hän malttanut olla sanomatta: no nyt se paha mies lähti, juokse nyt isonsisaren luo.

Siihen Anna Kristina vastasi:

— En voi juosta, jalkojani särkee. Apteekkari sanoi, että ne pitäisi sahata poikki, mutta minä en antanut. Ne kylmettyivät silloin metsässä. Mutta ne kyllä kerran paranevat.

Katsellessaan enkelimäistä Anna Kristinaa tunsi ylioppilas häntä kohtaan suurta hellyyttä, melkein yhtä suurta, mutta toisenlaista kuin sisarensapoikaa Henni Forsiusta kohtaan. Ja päivän järkyttävien elämysten ja mielenliikutusten jälkeen, tullessaan tutulle kadulle, nuori ylioppilas tuskin tunsi paikkoja entisiksi. Missä hän olikaan ollut ja missä vaeltanut? Joka tapauksessa oudoilla mailla ja eläen hetkiä, jotka tuntuivat vuosilta. Hänen sydämensä löi uudella ja oudolla tavalla, hänen jäsenissään sykki uusi ja outo voima. Paavali, pyhä Paavali — hänen koko olemuksessaan ailahteli outo halu hymyillä entiselle rakkaimmalle pyhimykselleen.

Ja kun Henni, hänen sisarenpoikansa juosten tuli vastaan Suurtorilla kertoen, että Kustaa ja Jepu olivat palanneet Tukholmasta, niin eno nosti pojan käsivarsilleen, nauroi ja kysyi:

— Mitä sinä pidät Anna Kristinasta, rikkaan kauppamiehen pikkutyttärestä? Eikö hän olekin herttainen tyttö? Meidän täytyy olla oikein hyviä hänelle ja hänen sisarelleen. Katso, he ovat nyt niin suruissaan, kun sekä heidän isänsä että äitinsä ovat kuolleet. Meidän täytyy lohduttaa heitä. Ja puolustaa heitä.

— Minun enoni, sanoi Henni rehellisellä lapsenäänellään, — minä pidän Anna Kristinasta, mutta minä pidän enemmän Hedvig Ulrikasta.

Eno katseli häneen hämmästyksissään ja hymähti samassa:

— Mutta Henni, Hedvig Ulrika on aivan liian vanha sinulle.

— Siinäpä se. Kuinka vanha kivalterin murhaaja on? Onko totta, minun enoni, että Hedvig Ulrika olisi kihlattu hänen kanssaan? Kustaa on tullut kotiin, meidän suuri Leijonamme, ja hän ja Jepu ovat sopineet keskenään. Mutta he eivät tulleet mereltä, vaan Turusta. Gagneuria he eivät ole löytäneet. Minä tahtoisin, että minun enoni naisi Hedvig Ulrikan. Nyt ei kukaan huoli hänestä, kun hän pian on köyhä. Kun Hedullan sukulaiset tulevat hautajaisiin, niin minun enoni sopii heiltä pyytää Hedullaa.

Poikanen oli tottunut siihen, että hänen enonsa tällaisten keskustelujen aikana rupesi puhumaan pyhästä Paavalista.

Mutta nytpä ei puhunutkaan.

Suthoffin talossa kuultiin, niinkuin muuallakin, että Wetter ja Jepu Clayhills olivat palanneet Tukholmasta, palanneet löytämättä mitään merkkejä kadonneesta laivasta. Mutta oli kuulumatonta, etteivät he heti rientäneet kertomaan uutisiaan sisaruksille, Hedullalle ja Kristalle. Muutenkin alkoi outo salaperäisyys tuntua Suthoffin talon ja kaupungin välillä, ikäänkuin siihen olisi kohonnut sumuseinä. Tähän seinään ei voinut käsin tarttua, sitä ei voinut kirveellä hajoittaa. Se ei ollut vahvempi kuin ne seitit, joita ensimmäinen tyyni syksy-yö levittää puiden oksille ja nurmille. Mutta nämä sumuseitit tietävät kesän loppumista ja syksyn alkamista.

Oli kummallista, ettei Viipurista, Haminasta ja Narvasta mitään kuulunut. Näytti siltä, ettei sieltä lähde liikkeelle ketään. Kun Jakob Suthoff aikoinaan suvulle epämieluisan avioliittonsa vuoksi oli lähtenyt kotitalosta Vesiportinkadun varrelta, niin sukulaisia ei mikään houkutellut Helsinkiin. Nyt oli raskailla matkavaunuilla tuiki vaikeaa kulkea: mitkä hevoset jaksoivatkaan kiskoa suuria ajopelejä syvistä, jäätyneistä ratasuomista, ja yht'äkkiä saattoi tulla talvikeli, jolloin ei niillä päässyt liikkeelle ensinkään. Toiselta puolen ei mielellään saattanut ryhtyä perunkirjoitukseen eikä hautajaisvalmistuksiin, ennenkuin tiesi sukulaisten tulosta. Maistraatin sinetit olivat kauppapuodin, ranta-aittojen, kirstujen ja kaappien suulla — Suthoffeista tiedettiin, että he saattoivat ajaa asioitaan kuninkaaseen asti, jos he alkoivat kysyä omaisuutensa perään. Huhuttiin, että kauppamies olisi ennen pakoa kätkenyt maahan osan kalleuksiaan. Tyttärien äiti-vainajakin oli kertonut isän jonakin yönä säkissä vieneen arvoesineitä ulos ja takaisin palatessaan pesseen käsiään, jotka olivat multaiset. Se nuori palveluspiika, joka pakokiireessä niin onnettomasti jäi vihollisen saaliiksi, olisi hänkin voinut jotakin tietää, sillä hän oli herännyt ja ikkunasta katsellut isäntänsä toimia, mutta tyttöparka oli teillä tietymättömillä. Oliko aarre pihan piirissä, oliko se viety saareen, missä kauppamiehen hevosia kesäisin pidettiin, vai oliko se kaivettu ranta-aittojen tienoille, tai ehkä kapanaloille, missä kauppamies viljeli ruista, toukoviljaa ja tupakkaa? Renki Eerikki Iiskenpoika ajatteli tätä aarretta, niin että näytti käyvän sekapäiseksi.

Nyt tuli tiukka rahasta. Raatimies Govinius ei saanut ulos korkojakaan rikkaan kauppamiehen velkamiehiltä, saatikka pääomaa. Tällä hetkellä eivät auttaneet irtisanomiset, muistutukset tai varoitukset. Ja jos heidät pani vararikkoon, niin ei heiltä saanut muuta kuin ränstyneet talot, joista ei kukaan maksanut mitään. Myöhemmin voi syntyä kysyntää, — jahka olot vähän tasaantuvat. Mutta nyt tarvittiin puhdasta rahaa. Millä pidetään hautajaiset? Kolmen päivän hautajaiset kahdelle- tai kolmellesadalle vieraalle — se kysyy kolikoita.

Ei tarvitse muuta kuin kaupungin sinetit pois puodin ovelta! sanoi Iiskenpoika. Ja hän uhkasi juovuksissa ollessaan mennä murtamaan sinetit. Mutta selvänä hän, hyvin tietäen, mitä merkitsi esivallan sinetteihin koskeminen, kielsi sellaista unissaankaan ajatelleensa.

Nyt on viereinen puoti raastuvan alla vuokrattu Janne Lustigille, sille hunsvotille ja lautastennuolijalle, joka tässä takavuosina oli puotipoikana Suthoffilla! tuli eräänä aamuna, hiukset pystyssä, Eerikki Iiskenpoika kertomaan. Janne Lustig tahtoi ostaa kaupungin rikkaimman kauppamiehen puodin, ja kun ei sitä saanut, niin nyt panee toimeksi kilpajuoksun. Kilpajuoksu on tässä takauksessa helppo, sillä kilpailija ei liiku paikalta. Suthoffin puodin ovella seisovat sinetit, mutta Lustigin ovella seisovat ihmiset, jotka tahtovat syödä, juoda ja vaatettaa itseään. Ei käy hyvästi, jolleivät sukulaiset pian saavu, jollei aarre löydy maasta, hopealaiva merenpohjasta, tai velkamiehet maksa.

Iiskenpoika veti lainatulla juhdalla polttopuita yhteisiltä huonoilta kaatopaikoilta ja samoin rehua lehmille, mistä velaksi sai. Kauppamies mahtaa laudallaan kääntyä sitä häpeää, mikä nyt kohtaa hänen taloaan ja lapsiaan. Lypsäisivät edes lehmät, mutta kestää vielä, ennenkuin ne pakanat poikivat. Eräänä päivänä kysyi vanhempi neiti, kenen tämä hevonen oli, jota hän ei tuntenut. Iiskenpoika vastasi ärtyneenä, että se on niitä uusia hevosia, jotka provianttimestari ylämaasta toi. Weckström oli antanut luvan käyttää niitä, söivät paremmin, kun tekivät vähän työtä, kovin laihoja olivat, kun hän ne toi.

Hedulla valkeni palttinanvalkoiseksi ja muistutti pelottavasti isäänsä huomauttaessaan kieltäneensä ottamasta mitään Weckströmiltä. Ei saa ottaa lihaa eikä leipää, ei syötävää eikä juotavaa, eikä hevosta eikä rekiä tai rattaita, tai vaatteita.

Iiskenpoika ei vastustanut herra-vainajansa vihaa, joka puhui hänen tyttärensä suun kautta. Hän kaatoi märät, lahot hirret siihen paikkaan, riisui hevosen ja läksi taluttamaan sitä kruunun tallille, minne Weckström oli saanut sijoitetuksi laihat, uudet hevosensa, kunnes saisi ostetuksi Helsingistä talon.

Aikoiko Weckström, se jauhosäkki, taloa täältä?

Hänhän oli hakenut sitä kauan.

Suthoffin tytär kalpeni entistä enemmän, sillä käsittämättömästä syystä hän vaistosi, että »Jauhosäkki» oli ollut niitä, jotka katselivat hänen isänsä taloa jo isän sairastaessa. Talo kenelle muulle tahansa mieluummin kuin provianttimestarille!

Mikä hätä hänellä on Vanhassa-Helsingissä? Siellähän hän on niinkuin rotta jyvälaarissa. Siellä hänellä on aumoja ja makasiineja. Siellä hän syntyi, siellä kuolkoonkin.

— Täällä ei saa ottaa vastaan häneltä mitään, lausui kauppamies-vainajan vanhempi tytär vieläkin varmemmaksi vakuudeksi, vaikka renki jo oli mennyt.

Nyt tapahtui sekin, että Antres Weckström ilmoitti saaneensa paikan muualta — mitäpä hänellä täällä tehtiin, kun puoti oli kiinni ja rahat lopussa. Weckström ei ollut saanut palkkaansa koko syksynä ja soisi sen nyt mielellään saavansa.

Talon tytär ei näin eronhetkellä tahtonut näyttää, miten iloiseksi hän tuli puotipalvelijan irtisanomisilmoituksesta. Hän oli monet kerrat, kuunnellessaan Antreksen soittoa, miettinyt, miten pääsisi miehestä eroon, ja jo isäänsä pyytänytkin ottamaan toisen puotimiehen, vaikkei isä tahtonut sitä tehdä, väittäen, että tämä Antres toi puotiin väkeä. Ja nyt tämä itse pyytää eroa palveluksesta! Ainoa paha oli, ettei talossa ollut käteistä rahaa. Hedullan mieleen johtui: minä menen Strengin luo ja sanon, että meidän puotimme on aukaistava, vaikka minä itse rikkoisin sinetit! Ja hän jatkoi ajatustaan: meillä on puoti täynnä tavaraa ja me olemme itse kaiken puutteessa. Kaikki Hollannin maasta tuodut laatikot ovat puodissa ja ranta-aitassa lakkausten takana: kymmenien tuhansien taalerien arvo.

Hedvig Ulrika Jaakopintytär seisoi alatuvan portailla aikeessa ottaa tuvan orrelta kuivia päreitä. Antres oli tullut siihen kuullessaan hänen askeleensa. Nyt hän yhtäkkiä kysyi:

Vai haluaako Hedvig Ulrika, että jään taloon?

— En mitenkään, vastasi tyttö hiukan säikähtäen.

Silloin kietoi mies kätensä hänen ympärilleen, sulki suullaan hänen huulensa ja kuljetti häntä tupaa kohden.

— Minä jään, jos vain haluat, puhui Antres huohottaen. — Minä rakastan sinua. Tule minulle. Olen yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Tule minulle. Tule minulle. Tule tänne tupaan. Minä puhun sinulle. En tee pahaa. Rakastan sinua. Tule minulle.

Hedullan voimat eivät tässä käsikähmässä olleet paljon arvoiset. Miehen kädet väänsivät auki hänen nyrkkinsä, taivuttivat hänen ponnistelevat käsivartensa niinkuin ne olisivat olleet ruokoa ja hänen huulensa polttivat milloin tytön huulilla, milloin hänen niskallaan, kaulallaan tai povellaan. Tytöllä ei ollut enää muita aseita kuin hampaat: hän puri, tietämättä mihin iski hampaansa. Miehen sanat vaihtuivat kiroilemiseksi. Vaatteet Hedullan ympärillä risahtelivat rikki, vaatekappale vaatekappaleen perästä, kunnes hän syöksyi alas portaita ja kaatui kuuraiseen nurmeen. Pimeässä kompastui mieskin ja tyttö pääsi pakenemaan ensin kaivon luo ja sitten ulos portista kadulle, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä.

Tällaisen häpeän vallassa ei hän ollut vielä milloinkaan ollut. Hänen mieleensä tuli, että parasta olisi mennä ranta-aittojen luo ja viskautua Kaupunginlahteen. Lähteneekö tämä lika millään. Antres saattoi odottaa häntä pihassa. Ne eivät kuulleet vähällä, Krista tietenkin oli vällyjen alla. Vihdoin viimein joku tuli, ja Hedulla pääsi sisään.

Antres lähti talosta sanomatta hyvästi kenellekään ja parin päivän perästä seisoi hän Janne Lustigin puodissa, vieden sinne kaikki Suthoffin entiset ostajat.

Hedulla ei olisi kehdannut mennä pormestarin luo, hänen kasvonsa ja kätensä olivat niin pahasti sinelmillä. Hän koetti taivuttaa Goviniusta, isävainajansa läheisintä ystävää toimittamaan heidän puotinsa auki. Mutta Govinius oli kokonaan tuota sinettien särkemistä vastaan. Hän tiesi, että sukulaiset juuri erikoisesti saattoivat syyttää häntä, jos tahtoivat epäillä petoksien tapahtumista.

Hedulla tuli Strengin luo hämärissä ja alkoi heti esittää asiaansa päästäkseen kotiin niin pian kuin mahdollista, jo senkin takia, että sukulaiset Viipurista saattoivat saapua mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Suurten huoliensa keskellä ei hän ollut joutunut tietämään, mitä pormestarin talossa oli tapahtunut. Hän kyllä huomasi, että sisällä näytti oudon tyhjältä, ikäänkuin huonekalut jo olisivat muutetut toiseen asuntoon ja ihmiset muuttaisivat huomenna perässä. Mutta hän ei kajonnut tähän asiaan, ryhtyipä vain heti esittämään, että heidän täytyy päästä puodistansa myymään tavaroita ja saada ranta-aitat auki.

Streng vetäisi pitkää, harmaata partaansa ja seisoi paitahihasillaan, kädet peukaloista riippuen liivien hiha-aukoissa, ystävävainajansa tyttären edessä.

— Piiaseni, sanoi hän vihdoin, — mennään sisäpuolelle. Ovat minulle toki jättäneet kolme tuolia. Sali on tyhjä, niinkuin näet. Mitä ei sota vienyt, sen veivät saamamiehet. Sota, sota. Olen, piru vie, yhtä hyvä patriootti kuin kuka tahansa toinenkin, mutta sen sanon, että kuka nousee syyttäjäksi tämän meidän hävitetyn kaupunkimme puolesta? No niin, piiaseni, sinua ei huvita tulla vararikkoisen virkaatekevän pormestarin kotiin. Ajattelit kai, että voisit ottaa täältä isäsi saatavat. Tulet myöhään, piiaseni: kaikki on myyty, en muuta surekaan kuin kirjojani ja lyypekkiläistä nahkatuoliani, jotka sodan aikana kuin ihmeen kautta olivat pelastuneet kellarissa olkien alla. Tiedätkö, kuka osti kirjat? Kuhlberg, se keltatukkainen Leijona, se papana, jonka me tässä vasta pieksimme raatihuoneen ovella, kun hän yhdessä muiden Leijonien kanssa palasi rosvomatkaltaan. Hän pyytää koulusta lupaa ja tulee huutokauppaan niinkuin mies ainakin! Ihmettelen, ettei sappeni haljennut. Hän, ketunpoika, jonka korvantauksista vesi vielä tippuu, hän ostaa minun tieteellisen kirjastoni. Hän muka tulee sitä tarvitsemaan. Hän muka antautuu samalle alalle kuin minä. Ihmettelen, ettei hän samalla ostanut pormestarintuoliani. Mistä tällainen ipana ottaa rahat? Varastaa. Sen taidon osaa nykyinen sukupolvi. Sappeni halkeaa, kun sitä ajattelen.

Vanha raatimies kulki edellä ja hänen nuori vieraansa, ikäänkuin jonkin lyönnin tainnuttamana hänen perässään, läpi kylmän salihuoneen ruokahuoneeseen, missä paloi pesävalkea, huolimatta huoneen harvinaisesta kuumuudesta. Streng tarttui pulloon pöydällä ja pyyhkäisi hellästi kädellään sen suuta. Toinen pikari joutui Hedda Suthoffin käteen, toinen hänen omaansa. Tyhjennettyään oman pikarinsa Streng täytti sen uudelleen ja lähti viereiseen huoneeseen sairaan vaimonsa luo.

Hedulla huomasi, että permannoilla oli olkia ja paperinkaistaleita. Uuninnurkkaan oli kasattu pinollinen halkoja, niin hyviä, ettei sellaisia vielä oltu Helsingissä nähty sitten sodan, ja pöydällä oli puolikas Tallinnanlimppua, kolme talikynttilää, palvattu lampaanjalka, kirjoitusneuvot ja Uusitestamentti. Täällä oli mahtanut olla huutokauppa.

Streng puheli pormestarinnalle niinkuin linnunpojalle, jota ruokitaan. Takaisin tullessaan pyyhki hän kädellään hikeä otsaltaan ja vei senjälkeen kätensä polveaan vastaan.

— Niin, alkoi hän taasen, — hän sai ohimoonsa kiven. Kuka sen heitti? Ikkunasta tuli. Ruutu paikattiin tuohentervalla, tuossa se vielä on. Stierin pihasta heitettiin. Mutta Stier on suuttunut Tingelundin vuoksi. Me olemme olleet naimisissa neljäkymmentä vuotta, hän ja minä. Me olimme hyvin nuoria ja hulluja myöskin, mutta rakkaus on kestänyt. Neljäkymmentä vuotta! Ja sitten suuren paon olen istunut Helsingin raadissa. Ja nyt se on loppu. Vaan mitä oli sittenkään sen keltaisen ketunpenikan hävyttömyys sen rinnalla, mitä minun virkatoverini minulle osoittivat. Vaihdoin kesken huutokauppaa pukua, koska toinen pukuni oli niin huono, että polvet ja kyynärpäät näkyivät. Ja tästä he tekivät muistutuksen ja vaativat minua vetämään ylleni vanhat risani. Mutta kyllä silloin nyrkkiini tuli voimaa ja minä iskin sen pöytään, niin että ruudut tärisivät. Ah, piru vie, sota, sota!

Vanhan herran puheen aikana oli Hedulla tuon tuostakin noussut ja yrittänyt esittää asiaansa. Häntä alkoi pelottaa, että Viipurin vieraat juuri tänä iltana saapuisivat, ja hän kuuntelikin enemmän ääniä ulkoapäin kuin sitä, mitä kiusaantunut Lorentz Streng kodissaan puhui Nyt kuului askelia pihamaalta: olisiko kotoa lähetetty häntä hakemaan?

Hän tunsi ovien takaa ja huoneiden välimatkan päästä Henni Forsiuksen äidin ilosen ja hyväntahtoisen äänen.

— Täytyi tulla katsomaan, täytyi! Kun tällainen päivä käy yli kodin, niin ei suinkaan täällä ole saatu palaa suuhun. Kyllä elämme läpi aikojen. Mikä on ylhäällä, pannaan alas, ja mikä on alhaalla, pannaan ylös. Ei enää tiedä, kuuluuko ylös vaiko alas. Virkaatekevä pormestari pitää piirakasta, ajattelin — aina olette niin ystävällisesti kehunut minun piirakoltani, vaikkei syytäkään ollut! Saimme Vanhastakaupungista ostaa lohen. Antakaas, kun minä panen pöytään. Ehkä Charlottekin voi nousta tuoliinsa. Hyvää iltaa, rakas kulta Charlotte, minä täällä vain olen, minä Helena Forsia. Kas vain, täällähän on Heddakin. Kävin juuri teillä, Läntisellä Kirkkokadulla nimittäin, ja vein näitä samoja vaatimattomia lämpimäisiä. Meidän uuni ei enää paista tasaisesti, ja niin hyvä uuni kuin se oli. Ties mitä venäläiset ovat sille tehneet. Niin, rakas kulta Hedda, ei ole ollut helppoa teilläkään. Mutta sinähän olet täynnä mustelmia — onko sinussa taas jokin uusi tauti. Etteihän vain tartu? Meidän pojat ovat oikein ottaneet Suthoffin talon sydämelleen. Sekä Henni että Antti, veljeni, puhuvat alituisesti Hedullasta ja Kristasta. Voi sitäkin Krista-raukkaa, kun hänellä on niin kauheita tuskia. Tietäähän sen kauhean ajan metsässä! Vaan viisaasti teki tyttö, ettei antanut Stierin sahata poikki jalkojaan. Voivat parantua.

Henni Forsiuksen äiti käveli pormestarin luota pormestarinnan luokse, avasi matkavakkansa, jonka kauniit punaiset maalaukset Hedulla hyvin tunsi, ja puheli, nauroi ja liverteli. Ihmiset olivat sentään hyviäkin. Govinia oli lähettänyt nuo putelit — ne olivat vanhaa viiniä, mistä lienevät olleetkin. Lampaankäpälä oli ilmestynyt kyökin pöydälle palveluspiian ollessa ulkona, kynttilät oli Keppi-Saara tuonut. Varmaan ne olivat hänen ainoat joulukynttilänsä. Niin, ja moni muu oli osoittanut myötätuntoaan.

Se outo nälkä, mitä rikkaan Suthoffin tytär oli vaikean sairautensa aikana kokenut, tuntui tänään. Hän olisi voinut syödä koko tuon herkullisen piirakan. Nyt hän kuitenkin nousi, kiitti ja pyysi, että pormestari avaisi heidän puotinsa.

— Tietysti, piiaseni, lupasi Strong. — Teidänhän täytyy ryhtyä hautajaisvalmisteluihin. Kai hautajaiset on pidettävä ennen joulua, vai mitä sanotte, serkku Forsia? En ymmärrä, että Goviniuksella on mitään pelättävää sukulaisista. Menemme aamusta heti ja avaamme puodit. Mutta nyt syömme ja koetamme unohtaa.

Hedulla säpsähteli, myötänään luullen kuulevansa vaunujen rätinää.

Häntä ei päästetty pois. Syötiin ja juotiin. Pidot paranivat vielä siitä vieraasta, joka saapui, matkassaan kannunvetävä puteli Herttonaisten viinaa: Kustaa Wetter tuli.

Hedulla ja Kustaa punastuivat antaessaan toisilleen kättä.

Mutta heidän väliset asiansa saivat omassa hiljaisuudessaan kiehua ja polttaa. Puhuttiin kaikesta muusta. Ja paljosta oli puhuttavaa. Ensinnä läpikäytiin Tukholman uutiset. Rouva Levi oli lihonut ja tullut juutalaisen näköiseksi. Lihava hänellä oli mieskin ja lihava oli heidän pikku Jaakoppinsa. Kustaa Wetter sai heiltä sellaisen puolijuutalaisen päivällisen, että sen öljyyn valmistetut riisit vieläkin erikoisessa hajussaan tuntuivat hänen suussaan. Jälkiruoaksi Greta tarjosi koko joukon hovijuoruja, varsinkin Hedvig Taubesta ja »Pitkästä ruotsalaisesta», joka jälkimmäinen teki kaikkensa saadakseen Gretaa mukaan jollekin picknickille, jommoisiin koottiin kauniita naisia kuninkaan huviksi. Eikö Hedulla ollut saanut Gretan kirjettä? Sen oli Kustaa antanut Goviniukselle. Tai oikeastaan olikin kaksi kirjettä, toinen Goviniukselle ja toinen sisarille Helsingissä.

Miksei Govinius sitten ollut antanut kirjettä? Mitä se saattoi sisältää?

Ei, Hedullaa ei vieläkään päästetty pois. Sellaisten suurten matkavaunujen tulo kuin Viipurin Suthoffien kuului joka soppeen kaupungissa. Kun sellaiset ajoivat siltojen yli, niin se saattoi herättää kuolleetkin. Hyvä, jos sillat vain kestävät.

Nuori Wetter, jonka tarkoitus oli ollut tavata Streng kahden kesken, suostui vihdoin, kun siinä syödessä ja juodessa lämmettiin, kertomaan asiansa kaikkien kuullen. Hän oli Tukholmassa saanut huonoja uutisia heidän, Wetterien, omaisuuden tilasta. Koko arvokas irtainhan oli pelastettu sodan jaloista meren taakse. Sinetöidyissä kirstuissa oli äidin veli toimittanut sen säilytettäväksi suuren virastonsa holvattuun arkistoon. Arkut avattiin kahden raatimiehen läsnäollessa ja — olivat tyhjät. Vanha nuuskarasia oli jäänyt yhden arkun pohjalle ja tämän nuuskarasian omistajaa haki sitten Tukholman järjestysvalta viikkokaupalla yötä ja päivää. Turhaan.

Helsingissä on jo myyty kivitalo. Maatiluksista ovat Herttonainen, Brändön rustholli, Boxbackan säteri ja Tallbackan rälssitila myymättä. Niistä ei nyt paljoa saada.

Konkurssi tuntuu olevan edessä.

Ja kaiken tämän lisäksi ovat tytöt, hänen sisarensa, heittäytyneet irstaaseen elämään — sehän on näin sodan jäljeltä niin tavallista! toiset Tukholmassa ja Greta täällä. Tuskin kehtaa kertoa, kenen kanssa hän nyt elää: rengin kanssa, jonkun sipoolaisen jätkän, joka vei hänet edessään hevosen selässä metsään suden häihin.

Kustaa Wetterin puhuessa seurasi Hedulla Suthoff häntä jännittyneenä, ensin ainoastaan tuon tuostakin luoden häneen katseen, mutta sitten kiinteästi tuijottaen. Oli mahdotonta käsittää, että hän oli näin muuttunut. Oliko tämä vanha nuoriherra todella hänen kasvinveljensä Gustaf, sama, jonka kanssa he olivat hypänneet varista ja hippaa? Gustaf puheli ikäänkuin hän olisi ollut raatimies, mutta ei Helsingin raatimiehiä, vaan Turun tai vaikkapa Tukholman. Kun hän nosti toisen polvensa toisen päälle, tuli näkyviin hieno, kiiltävä sukka ja solki, joka olisi voinut olla vaikkapa naisen rintaneulana. Muutenkin oli pormestari Wetter-vainajan poika niinkuin nuori aatelismies, joka tilapäisesti on pistäytynyt renkitupaan. Nuo kuviot hänen liiveihinsä varmaan oli ommellut joku nainen, joka häntä ihaili, ehkä rakasti. Koko hänen olemustaan ympäröi tuoksu, joka oli saanut alkunsa joko siten, että hän itse oli käyttänyt hajuvettä tai että hänen vaatteensa olivat joutuneet kosketuksiin kaunottaren kanssa, joka hyvin valitsi hajuvesilajinsa. Kaunottaren — ei kukaan muu kuin kaunotar voinut tulla kysymykseen.

Hedulla Suthoff tunsi tuskallisesti rumuutensa, typeryytensä, sivistymättömyytensä ja mahdottomuutensa. Ei yksin Kustaa Wetter, vaan hänen rakastamansa tuntematon mieskin kohosi yht'äkkiä aavistamattomaan korkeuteen, jättäen hänet, mitättömän helsinkiläisen tytön, saavuttamattoman etäisyyden taakse. Tyttö oli kiihkeästi odottanut kasvin veljeään saadakseen häneltä apua. Nyt hän käsitti, ettei voisi Kustaalta enää mitään pyytää. Käydessään noin kauniiksi ja ylhäiseksi hän oli myöskin käynyt vieraaksi.

— On mahdollista, että tulen muuttamaan Tukholmaan, sanoi herra Wetter samassa, liittäen tämän lauseen edelläkäyneeseen keskusteluun.

Koko aikana ei hän kertaakaan ollut katsahtanut Hedullaan. Hän oli nähtävästi unohtanut tämän olevan huoneessa. Kuitenkin he molemmat olivat kuumenneet, kun kohtasivat toisensa.

Kustaa ei enää välitä minusta, ajatteli Hedda Suthoff. Ja hänen sisässään kirveli, vaikka olisi pitänyt olla täysin yhdentekevää, pitikö Kustaa hänestä vai ei.

Forsia ehdotti, että he Hedullan kanssa menisivät pormestarinnan luo, koska herrat siirtyivät puhumaan kaupungin asioista. He, naiset, voivat näin etukäteen neuvotella Suthoffin hautajaisten valmistuksista siltä varalta, ettei Viipurista tässä kelirikossa tulisi ketään.

Kun pormestarinnan ruumiillisia vaivoja lievensi kuumuus, niin oli huoneissa tukahduttavan kuuma. Hedullaa kuitenkin vilutti. Tuntui siltä kuin tauti olisi vaaninut häntä. Hän halusi pois täältä, kotiin, Kristan luo. Eikä hänellä ollut voimaa lähteä. Ja vaikka hän kaikin keinoin halusi kuunnella, mitä pormestarinna ja Hennin äiti keskustelivat, niin hänen korvansa kuuntelivat, mitä toisessa huoneessa sanottiin.

Streng kuului lupailevan Wetterille apulaissihteerin tointa kemneroikeudessa ja kehoittavan häntä jäämään syntymäkaupunkiinsa. Tosin hän oli suututtanut Burtzin ja Kyreenin silloin, kun puolusti Suthoffin kehtoa raatihuoneen edessä ja viskasi lokaa ihmisten silmille. Wetter-vainaja aikoinaan auttoi häntä, Burtzia, sekä rahalainoilla että vaatteilla ja ruoalla.

— Olen yhtä hyvä patriootti kuin joku toinenkin, sanoi Streng vapisevalla äänellä, — mutta sen sanon, että mihin tilaan on saatettu Helsinki! Ei neljännesvuosisataa ollut kulunut siitä, kun tuhkasta rakensimme kaupungin, kirkon rakensimme, koulun, raatihuoneen. Kauppa elpyi, teollisuuden idut näyttäytyivät. Elimme rehellisesti ponnistaen pienen yhteiskuntamme hyväksi. Olimme kuin samaa perhettä. Mitä nyt olemme? Kaikki kymmenet käskyt olemme polkeneet jalkojemme alle. Emme usko tulevaisuuteen. Mitä kannattaa raataa? Herrat Tukholmassa lähettävät niskoillemme sodan. Mitäpä meistä — kanuunanruokaa! Olen yhtä hyvä patriootti kuin joku toinenkin, mutta sen sanon, että Suomen ja Ruotsin välillä on muutakin kuin vettä.

Vanha pormestari lähestyi kynttilää, joka asetettuna koverrettuun nauriiseen paloi mustalla karrella. Hänen silmänsä etsivät kynttiläsaksia. Niitä ei kuitenkaan ollut. Ja hän sylkäisi hyppysiinsä, kävi kiinni karteen ja viskasi sen sitten uuniin.

— Mutta kun maanjäristys hävittää kaupungin, niin ihmiset sittenkin rakentavat samaan tuhkaan. Vaan, piru vie, mitäpä sinä, nuori mies, haluaisit kuunnella haaksirikkoutunutta ukkoa.

Nuori Wetter näytti kuitenkin kuuntelevan. Mietteissään vei hän lasia huulilleen ja hänen kaunis jalkansa kieritteli levottomana ilmassa, pesävalkean kuumottaessa hän rikkaanmiehentamineihinsa.

Jääkö hän vai lähteekö hän? ajatteli Hedulla, ja hänen kätensä olivat kylmässä hiessä. Miten hän on muuttunut! toisti hän itsekseen. Miten voi näin äkkiä muuttua.

— Kävin Turussa ja näin Isak Rossin, meidän entisen rehtorimme, virkkoi Wetter katsettaan kohottamatta. — Hän oli hyvin muuttunut. Hän se juuri minulle sanoi jotakin, joka sai minut ajattelemaan muuttoa. No sen vain, että me täällä Suomessa aina olemme miekan kärjessä, ettei meillä ole turvaa missään, että, jollemme tahdo tulla ryssiksi, olisimme ruotsalaisia.

— Mutta sitähän me olemmekin! keskeytti pormestari. — Piru vieköön: mitä Ross tarkoittaa?

Kustaa Wetter nousi, pyyhki otsaansa ja alkoi kävellä edestakaisin.

— Sitä vain, mitä kunnioitettu setänikin äsken: Suomen ja Ruotsin välillä on jotain muutakin kuin vettä!

Hetken vaikenivat molemmat.

— Aivan oikein, lausui pormestari hiljaa ja seisahtui nuoren vieraansa eteen, puhuen ikäänkuin itsekseen. — Mutta mitä sitten? Poika, sano minulle: mitä sitten? Kun pakolaiset lähestyivät tämän häpeällisesti jätetyn kaupunkinsa rantoja, niin puhuttiin ruotsalaisista ja suomalaisista. Onko sitten olemassa suomalaisia? Ruotsalainen on ihminen, vaikka hän olisi kerjäläinen, sillä hän puhuu kieltä, jonka hänen kuninkaansa ymmärtää. Suomalainen on kuninkaansa edessä samassa asemassa kuin susi tai karhu. Hän on metsäläinen, hän on takamaiden takkuinen asukas. Hän ja hänen pieni, takkuinen hevosensa ne ovat yhdenarvoiset. Molemmat kelpaavat silloin, kun on kysymyksessä hengenheitto vihollisrintaman edessä. Kun ihminen taistelee, niin hän taistelee kunnian vuoksi, tai kuninkaan vuoksi. Mutta minkä vuoksi taistelee Suomen metsien asukas?

— Aivan oikein, kunnianarvoisa setäni! huudahti Wetter. — Juuri sen vuoksi minä tahdon muuttaa täältä, etten tahdo olla ilman kunniaa, ilman isänmaata ja kuningasta.

— Mutta, poika, onko tämän maan sitten jäätävä autioksi? Silloin tulee ryssä ja ottaa tämän maan. Ja hän on silloin lähempänä sinun uutta isänmaatasi kuin nyt.

— Niinpä on sitten Suomi tuomittu olemaan ainainen rajavyöhyke, missä ei milloinkaan nukuta molemmat silmät ummessa eikä käsi koskaan vapaana miekan kahvasta.

— Ja sinä, joka olet syntynyt täällä, jätät Suomen korpien takkuiset metsäläiset ruumiillaan varjelemaan rajavyöhykettä, jotta sinä voisit rauhassa elää kunniassa ja uudessa, turvallisessa isänmaassasi.

Veri nousi nuoren miehen kasvoille, ja hän joi pikarinsa pohjaan, iskien sen sitten niin äänekkäästi pöytään, että naisten puhe viereisessä huoneessa taukosi.

— Arvoisa herra setäni unohtaa, että silloin, kun Helsingin viranomaiset sodan syttyessä pelastivat henkensä ja omaisuutensa meren taakse, niin me, pojat, jäimme tänne tekemään vastarintaa kaikin keinoin, joita meillä oli tarjolla. Olimme varustautuneet puhdistamaan kaupungin vihollisista, olimme taitavasti valmistaneet ja harjoitelleet — me olisimme vieneet asiamme voittoon, jollei Ruotsista olisi tullut kuriiria. Saimme kiellon ja venäläinen pysyi kodeissamme. Silloin me kaikki vanhenimme ja villiydyimme. Emme enää uskoneet kunniaan tai isänmaahan. Täällä meillä Suomessa ei niihin voi uskoa. Niitä ei ole olemassa. Koska täällä ei ole voimaa puolustaa kumpaakaan. Kunnian ja isänmaan olemassaolo edellyttää aina voimaa.

Streng hymähti ja jäi surumielisesti silmäilemään nuoreen puhujaan.

— Isak Rossiako sinä siteeraat?

Wetter kiihtyi yhä.

— Me, pojat, teimme huomioitamme silloin, kun ukot kielsivät meitä toimimasta. — Meiltä romahtivat silloin kunnia ja isänmaa. Se on suurin romahdus, mikä miestä voi kohdata. Me olimme tosin vasta poikasia, nimittäin iältämme, mutta mies oli meissä jo herännyt. Tätä miestä kohtasi romahdus. Pelkäänpä, ettei tälle miehelle enää löydy kohotusta.

Vanha Lorentz Streng nyökytti päätään. Hetken hän hellästi katseli ystävä-vainajansa Abraham Wetterin poikaa. Sitten hän virkkoi:

— Me olemme ruotsalaisia emmekä ole sitä sittenkään. Olemme suomalaisia.

Helsingin entisen pormestarin poika päästi katkeran naurun ja paiskasi kädestään jonkin kilahtavan esineen, jota oli pidellyt nyrkissään.

— Herra setäni, tämän tunnustuksen tekeminen vie suoraan mestauslavalle.

Jälleen nyökytti Lorentz Streng päätään.

— Tiedän sen.

Hetken perästä hän sanoi:

— Isäni isä ei taitanut yhtään ruotsin sanaa, kun hänet metsätorpastaan kutsuttiin lippujen alle.

Gustaf Wetter keskeytti hänet:

— Herra setäni uskoo, että hänen kielellään on tulevaisuus? Susien ja karhujen kielellä.

Strengin kasvoille valahti lapsellinen hymy, ja ikäänkuin äkkiä tehden päätöksen hän tarttui viinipulloon.

Se oli tyhjä. Hän päästi sen kädestään, otti uuden ja punnitsi sitä kädessään, varmistautuakseen, että se oli täysinäinen.

Kalpea nuori mies teki kädellään liikkeen tyhjään ilmaan eikä enää puhunut.

Naiset viereisessä huoneessa vaihtoivat sanojaan kuiskaten. Streng tohisi jotakin siitä, että jättivät hänelle tällaisen ruostuneen tulpankiertimen, mutta kyllä hän sillä putelin aukaisee. Noin!

— Liian lukuisa kuollakseen — liian harvalukuinen elääkseen, pääsi Kustaa Wetteriltä tylysti, hänen seuratessaan kaupungin pitkäaikaisen luottamusmiehen toimintaa kauniin, pitkäkaulaisen pullon avaamiseksi.

— Ketä tarkoitat? sanoi Streng huomattavasti virkeämpänä kuin äsken. — Tätä metsäläiskansaako? Ymmärrän, nuori mies. Mutta odotahan, niin kerron sinulle. Kaupunkimme maistraatille saapuu näinä päivinä kirjoitus, jossa konsistorio Porvoossa kehoittaa Helsingin maistraattia kaupungin porvareille ja muille, »joilla suomenkielen perinpohjaista taitamista kohtaan on harrastusta», tilaamaan piispa Jusleniuksen suunnittelemaa suomenkielistä sanakirjaa. Teoksen pitäisi maksaa kappaleelta yhdeksän taaleria kuparirahaa präntättynä painopaperille ja kymmenen taaleria kymmenen äyriä kuparirahaa präntättynä kirjoituspaperille. Mitä sanot siihen, poika? Olen itse konseptina nähnyt kirjoituksen — kävin äskettäin Porvoossa. Se esitetään pian täällä. Tilaajiksi ovat jo ilmoittautuneet kaupunginnotaarimme Stenberg, Peter Törnqvist, kauppamies, ja Forsteen, kunnon pormestarimme. Ja minäkin tilaan teoksen, niin totta kuin nimeni on Lorentz Streng!

Pikarien kilahtaessa korotti virkaatekevän pormestarin vaimo peitteiden sisästä äänensä ja huusi miehelleen, että hän heillekin toisi viiniä. Sitten hän jatkoi:

— Missä Kustaa on oppinut puhumaan niin kauniisti?

Forsia lisäsi heti:

— Kustaasta pitäisi tulla pappi!

Ystävättärelleen Charlotte Strengille ja Hedulla Suthoffille hän kuiskaten lausui julki ilonsa siitä, että Kustaasta oli kasvanut tällainen hieno ja kyvykäs mies. Nyt pitäisi kaupungin tyttöjen vain katsoa, että hänen sydämensä kiintyisi tänne. Ja mielialan näin virkistyttyä hänkin nyt huusi herroille toiseen huoneeseen, että vaikka Helsinki vielä oli pieni ja köyhä kaupunki, niin se saattoi vaurastua, jahka linnoitustyöt alkaisivat. Eikö ollut niin, että linnoitusta ajateltiin tänne Södernäsiin tai Vironniemelle? Mitenkä Kustaa nyt voisi muuttaa pois Helsingistä?

Kauppamies Suthoffin tytär ei ollut koskaan kuullut puhuttavan sillä tavalla kuin pormestari ja Kustaa äsken puhuivat. Varmaan se oli sellaista, mistä kuningas ja hänen hoviherransa puhuvat, ja sotaherrat puhuvat teltassaan ennen taistelua ja taistelun jälkeen. Isänmaa? Ruotsi, jonka pääkaupunki oli suuri, kaunis Tukholma ja siellä kuninkaan linna. Siellä asui nyt Greta ja sinne tahtoi siis Kustaa Wetterkin muuttaa. Eikö Gretan ensinkään ollut ikävä kotitaloon Suurkadun ja Läntisen Kirkkokadun kulmassa? Eikö Kustaankaan tule ensinkään ikävä Helsinkiä? Kun he äidin kanssa olivat paossa, niin he ikävöivät vain kotia ja kaupunkia. Mutta isänmaa? Upseerit kai tiesivät, mitä se oli. He lähtivät sotaan. Kauniissa vaatteissa, töyhdöt ja liput liehuen. He tulivat kotiin ryvettyneinä, rääsyisinä ja nälkäisinä. Oli kauheaa katsella, kun vaimot ja lapset sanoivat hyvästi miehille. Ja kun sota oli loppunut, niin kerjäläisiä istui pitkin Suurtoria odottamassa joukkojen tuloa. Monet miehet olivat kaatuneet, monet rampoina. Isänmaan tähden?

Kunniastakaan ei Hedulla Suthoff ollut kuullut puhuttavan sillä tavalla kuin pormestari ja Kustaa Wetter puhuivat. Oli kunnia päästä kuninkaan linnaan ja syödä kuninkaan pöydässä. Oli kunnia saada kenraalilta merkki, jota voi kantaa rinnassa. Mutta mitä kunniaa herrat tässä tarkoittivat?

Suomenkielinen sanakirja? Oliko se niin suuriarvoinen asia, että itse piispa ryhtyi sitä tekemään ja pormestari tyhjensi maljansa sen kunniaksi?

Yht'äkkiä Kustaa Wetter lausui:

— Tuollainen kirja se vasta hiton vaarallinen onkin. Polttorovioita, polttorovioita! Ja loppujen lopuksi ei loimotusta enää voida sammuttaa. Sillä tuhkan takana on aamurusko, kansan herääminen.

Hedulla Suthoffia huumasi, kun hän katseli Kustaa Wetterin yhteen puristuneita huulia ja suoraa, tahtovaa nenänvartta. Hengessä hän näki tuntemattoman ystävänsä Kustaan vierellä ja he puhelivat sodasta ja kunniasta ja isänmaasta ja olivat kuin veljekset. Mutta hän, Hedda, jäi ulkopuolelle, sillä hän oli pieni ja ruma eikä edes tietänyt, oliko hän rikaskaan. Ja tämä keltainen lyhyt tukka, joka lisäksi oli niin paksu, että se teki pään kipeäksi. Tuntematon ystävä oli jo ehkä kaukana. Hedulla tunsi, ettei hän ikinä voisi edes leikkiveljeltään, tuolta hienolta herralta pyytää mitään. Voisipa käydä niinkin, että Kustaa, kuullessaan Heddan pyynnön, asettuisi niiden puolelle, jotka kiirehtivät murhamiehen kiinniottoa.

Oliko tuntematon ystävä sitten todella murhamies? Rakastiko Hedvig Ulrika Suthoff murhamiestä?

Vararikkoinen pormestari kuvasi nyt nuorelle vieraalleen Helsingin tulevaisuutta sitten kun linnoitustyöt alkavat ja sitten kun porvaristo saa oman laivan. Kun viini oli loppunut, tuli Herttonaisten viina pöytään. Järjestys oli vähän nurinkurinen, mutta tällaisena maailmanlopun päivänä oli virkaatekevän pormestarin elämässäkin kaikki nurin. Äskeinen juhlamieli oli sekin tyyten mennyt.

— Kesken huutokaupan käydä kiinni minun vaivaisiin vaatteisiini ja väittää minun tekevän vääryyttä! sanoi Streng kesken kaiken.

Sitten hän nuorelle ystävälleen sanoi, että kuusi viikonpäivää oli viisas Kaitselmus määrännyt arkipäiväksi. Katsotaanpas nyt, mitä nämä sisältävät, ja mietitään, eikö täällä Helsingissä kuitenkin kannata rakentaa tulevaisuutta.

Ja nyt hän otti esiin pinkan papereita ja rupesi selostamaan sivujen sisältöä. Se oli kaupungin arkista elämää, vanhalle Strengille ylen rakasta, sellaista, jota raatihuoneen molemmilla osastoilla oli käsitelty ja varoitusten ja rangaistusten kautta koetettu ohjata oikeuden teille. Ajomies Matti Huchtin poika ja joku pieni Matti olivat Matin-messujen lauantaina koettaneet katosta tunkeutua Sundbeckin puotiin. — Elsa Glauben, kuuluisa yöperhonen Turusta, on sitten rauhanteon asustanut karduusimaakari Böhmin talossa, ja hänen mukanaan kolme pienempää yöperhosta. Huolimatta pormestarin yrityksistä karkottaa häntä on Glauben tähän päivään asti nauttinut suosiota kaikkein arvovaltaisimmiltakin tahoilta. Hm. — Forsteen, vakinainen pormestarimme, on Ruotsissa oleskellessaan sopinut, että Helsinkiin tulisivat seuraavat käsityöläiset: kupariseppä, värjärinkisälli, peruukkimaakari, hattumaakarinkisälli, ruukkumaakarinkisälli, läkkisepänkisälli, välskäri sekä lisäksi apteekkari. Nyt on kaupunki kuitenkin sopinut turkulaisen apteekkarinkisällin Tingelundin kanssa. — Täytyy pitää kellotapulissa tarkastus, voisiko sinne tallettaa käsi- ja kotimyllyt. Kuitenkin lienee välttämätöntä ensin rakentaa mainittu kellotapuli, koska sota sen pahasti vahingoitti.

Kesken pormestarin pitkän puheen alkoi pormestarinna viereisessä huoneessa äännähdellä, ja Forsia ja Hedulla Suthoff auttoivat hänet istumaan. Hän oli päässyt siihen lämpötilaan, että tuskat helpottivat ja hän saattoi nyt puhua.

Pormestarinna Streng nauroi sydämellisesti ja kuunteli ihaillen, miten hänen miehensä kertoi Syyrian prinssin matkasta läpi Helsingin. Hän yritti juuri pyytää miestään alkamaan toisen hauskan jutun, kun Suthoffin tytär lopullisesti toivotti hyvää yötä.

— Mutta piiaseni, koetti Streng vielä estellä, — mitenkä sinä nyt menet? Meidän lanternamme myytiin, niinkuin kaikki muukin, en voi valaista tietäsi, piru vie. Mutta pyydänkö meidän palveluspiian saattamaan sinua?

Hedulla oli jossakin mielensä kätkössä ylläpitänyt toivoa, että Wetter lähtisi hänen matkaansa, mutta tämä ojensi hänelle kätensä silmiin katsomatta, ja Hedulla tunsi, että he kaikki alkaisivat puhua hänestä heti, kun hän sulkisi oven jälkeensä.

— Huomenna heti kahdeksannella tunnilla olen teidän puotinne edessä, piiaseni!

Pormestari meni nopeasti ovelta, aivan niinkuin hänelläkin olisi ollut kiire selvittämään, mikä Hedvig Ulrika Suthoffin suhde oli kivalterin murhaajaan.

Niin, mikä se oli?

Kustaa Wetterin kuva oli oudosti tullut tuntemattoman ystävän eteen. Hedulla näki sen siinä, missä oli tottunut näkemään kapteeni von R:n pojan. Leikkiveljen kylmyys vilutti häntä.

Taivaalla ei ollut ainoaakaan tähteä. Kylmä pimeys painoi taivasta maata kohden. Täytyi tunnustella eteensä. Kun hän pääsi torin laitaan, tunki vähän valoa ikkunaluukkujen raoista. Korttekaarten lyhty paistoi kuin villojen sisästä. Maaherran yläkerta oli kauttaaltaan valaistu. Komendantin talosta kuului laulua. Hedulla juoksi kadunsyrjällä eteenpäin. Ettei vain Antres Weckström olisi jossakin häntä väijymässä. Hautausmaan laitaa pitkin kuljetettiin lyhtyä. Sitä kuljetettiin likellä maata ja hän oli tuntevinaan lyhdynkantajan jalat. Eerikki Iiskenpoika! Nyt hän jo tunsi kodin lyhdyn ja uskalsi viistää yli torin. Raskaassa pakkasessa ei valoviiru ulottunut kauas, mutta tyttö juoksi kaikin voimin ja tavoitti pian kodin rengin.

Iiskenpojalta pääsi hyväntahtoinen, hyrähtelevä nauru. Ja Hedullakin oli niin onnellinen päästessään ystävällisen ihmisen likeisyyteen, että hän hetkeksi unohti raskaat huolensa.

— Tulin, kun kauan viivyitte, sanoi Iiski, viinalta löyhkäten. — Raatimies Govinius kirjeen toi. Tukholmasta olevan kuuluu. Olisi tavata tahtonut.

Lyhty valaisi Suurtorin jäätyneen rapakon ja kaksi ihmisvarjoa, jotka möhkälemäisinä liikkuivat tihruisen valokehän äärellä.

Ei yhtä tähteä ollut taivaalla.

Hedulla Suthoff ajatteli kirjettä, joka häntä odotti.

— Kuuletko? kuiskasi hän. — Vaunut ajavat siltojen yli.

Molemmat kuuntelivat.

— Ei, sanoi renki, — tuuli kohisee Kruunun hevoshaassa ja Hirsipuuvuorella.

Tuuli hengähti samassa hautausmaan puissa, ikäänkuin herättääkseen vainajat unesta. Hedullasta tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen äitinsä ja isänsä olisivat hänelle puhuneet, toinen muurihaudastaan, toinen kirkon lattian alta.

— Kuuletko? sanoi Hedda jälleen, — Vaunut ovat tulleet siltojen yli.

— Ruusunnuppuni, vastasi renki, — Itämeri kohisee.

Ja hän nosti lyhtyä korkealle ilmaan, näyttääkseen ettei mitään vaaraa ollut lähettyvillä. Valojuovassa routaisella maalla näkyi Hedullan nopeasti kiirehtivä varjo.

— Iiski, virkkoi tyttö yht'äkkiä ja pysähtyi.

Rengin juopuneet, parroittuneet, uskolliset kasvot katsoivat valtiattareen.

— Iiski, ethän jätä meitä, vaikka mitä tapahtuisi?

— Johan nyt, sanoi renki, — minne sitten menisin? Neitsyt Maarian orjanruusua niinkuin koira ruokkijaansa rakastan. En, vaikka sinä pahan herran ottaisit. Amen.

Hedulla tarttui hänen ranteeseensa.

— Kaikki ovat minut hylänneet. Ehkemme enää ole rikkaitakaan. Luulen, ettei Gagneuria löydetä. Pysytkö meidän luonamme?

Iiskenpoika laski lyhdyn maahan ja lankesi polvilleen. Vieden huulensa Hedvig Ulrikan hameen liepeelle hän luki rukouksen, jonka rikkaan kauppamiehen rouva kerran oli opettanut sekä omille lapsilleen että köyhälle löytölapselle: Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas.

— Sanoitko »Amen»? kuiskasi Hedulla.

— Amen! toisti renki, kasvot kohotettuina taivasta kohden.

Ei yhtäkään tähteä ollut taivaalla.

Näin kuului toinen Tukholmasta saapunut kirje.

 Suosiollinen neiti, rakas sisareni.

 Raskas ja surullinen velvollisuuteni olisi vaatinut minua jo
 aikaisemmin kirjoittamaan rakkaalle ja suosiolliselle sisarelleni ne
 surun tunteet, joita tunnen hyvin arvoisan herra Isämme ajallisen
 poismenon ja kuoleman johdosta, joka tuli minulle odottamatta, koska
 muistossa autuas vainaja oli hyvässä ruumiin terveyden tilassa, kun
 minä Helsingistä lähdin. Jumala, joka parhaiten tietää, mikä tarkoitus
 Hänellä on ollut, lohduttakoon ja vahvistakoon rakasta sisartani
 suuressa murheessaan. Hautajaisiin minä en usko, että voin tulla,
 eikä herranikaan, kun nyt Gagneur on hukkunut ja perintö on vain
 pieni. Herrani jättää perintöosansa valvomisen kunnioitetulle ja
 suosiolliselle raatimiehelle Z. Goviniukselle. Minua miellyttää elämä
 Tukholmassa erikoisesti, ja soisin, että minun rakkaat ja suosiolliset
 sisareni Hedvig Ulrika ja Anna Kristina tulisivat tänne oman tärkeän
 menestyksensä vuoksi.

 Toivottaen Jumalan lempeää siunausta rakkaalle sisarelleni ja myöskin
 Anna Kristinalle olen edelleen suosiollisen ja rakkaan sisareni
 uskollinen ystävä ja sisar.

 Helena Margareta Levi.

Toinen kuuluu

 Korkeastikunnioitettu ja hyvin arvoisa herra Raatimies ja kauppamies
 Z. Govinius.

 Koska meidän suuresti kunnioitettu ja rakastettu Isämme, hyvin arvoisa
 kauppamies Jakob Suthoff, on suvainnut toimeliaan ja hyödyllisen
 elämän jälkeen jättää maallisen vaelluksensa ja mennä isäinsä
 luo, josta minä ja vaimoni sekä poikamme Jakob tunnemme sydämen
 surua ja kaipausta; ja koska minä moninaisten syiden vuoksi en voi
 saapua hautajaisiin, eikä myöskään vainajan tytär ja minun vaimoni,
 ja koska lisäksi se perintö, mikä aikanaan varallisena pidetyn
 vainajan jälkeen jää, näyttää supistuvan vähiin, riippuen siitä,
 että herra isäni, kauppamies Abraham Levin fregattilaiva nimeltään
 Gagneur nyt todistettavasti on myrskyssä tuhoutunut, olematta
 pienimmässäkään määrässä vakuutettu; niin saan minä pyytää Teitä,
 korkeastikunnioitettu ja hyvin arvoisa herra Raatimies, edustamaan
 minua ja vaimoani Helena Margareta Suthoffia perunjaossa ja muissakin
 tilaisuuksissa, mitä suuresti kunnioitetun ja rakastetun Isämme,
 kauppamies Jakob Suthoffin, kuolema aiheuttaa, eritoten hautajaisissa,
 jotka toivomme pidettävän vainajan hyödylliseen elämään nähden
 sekä siihen arvonantoon, mitä hän elämänsä päivinä nautti, tätä
 kaikkea vastaavalla tavalla. Uskoen, että korkeastikunnioitetun,
 poismenneen sukulaiset Viipurista, Haminasta, Tallinnasta ja Narvasta
 saapuvat hautajaisiin ja suovat Teille kaikkea sitä käden ojennusta,
 mitä tällaisessa tapauksessa tarvitsette, olen vakuutettu, että
 surujuhlallisuudet niinhyvin surusaarnaan, kestitykseen kuin myös
 kutsuvieraiden lukuisuuteen nähden eivät tule jättämään mitään
 toivomisen varaa.

 Ollen valmis tarpeen tullen sen valtakirjan lisäksi joka tässä
 seuraa, lähettämään, mitä vielä voitte katsoa puuttuvan, olen
 korkeastikunnioitetun herra Raatimiehen nöyrin ja uskollisin palvelija.

 H. Levi.

 Tukholma 24 p. marrask. 1743.

Aamulla, kun kaupunkilaiset, käsissään sytytetyt päreet tai lyhdyt palasivat naapurista tulta lainaamasta tai muuten kiiruhtivat askareilleen, kuulivat he Suurtorilta outoa melua. Kun eivät koskaan mitkään askareet voineet estää helsinkiläisiä ottamasta selkoa siitä, mitä heidän Suurtorillaan tapahtui, kiiruhtivat kaikki minkä ennättivät katsomaan, minkä vuoksi koirat olivat kokoontuneet haukkumaan ja hätääntyneitä ihmisääniäkin kuului. Oliko tulipalo? Ja missä?

Lustigin kauppapuodin edessä riehui harmaa pukki, antaen sarvistaan töytäyksiä suuntaan ja toiseen. Se näytti varsin rauhalliselta eläimeltä syödessään heiniä juuri lyhdyn alla, joka oli määrätty valaisemaan Lustigin uutta, komeaa puodinkilpeä, missä valkohampainen neekeripoika ojensi kultaisia kahvipapuja ohikulkijoille. Mutta kun puukhollari Antres pyrki puotiin, niin pukki nopeasti tuli kohden, pureksi tarmokkain, tanakoin leuoin ja pitkän parran tutistessa puhtaaksi suunsa, ollen sitten valmis puskemaan ihmisiä sekä etupuolelle että takapuolelle. Jo ilmestyi paikalle härnääjiä, naurajia ja virnistelijöitä. Pikkupojat kiertelivät riemuissaan Antresta ja pukkia, livistäen karkuun, kun heitä uhattiin selkäsaunalla. Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka otti asiassa vakavan kannan, toinen, joka otti sen leikiksi. Ja jälkimmäinen puolue oli voitolla. Naurettiin Antreksen vimmaa hänen yrittäessään ottaa pukkia sarvista. Taitavasti eläin poukkasi häntä polviin juuri kun hän oli pääsemäisillään siihen käsiksi. Sanottiin, että pukki tuli maksamaan kaikkien lyhyitten kyynäräin puolesta, joita Antres naapuripuodista oli mitannut, ja lisäksi siitä, että hän oli asettunut kilpailemaan viereiseen puotiin juuri nyt, kun hopealaiva oli hukkunut ja rikkaan kauppamiehen tyttäret jääneet turvattomiksi. Pukki näkyi tietävän, keneen puski, puff! suoraan Antreksen pakaroille! Ihmisjoukko nauroi, ryhtymättä millään lailla ottamaan selkoa pukin omistajasta ja miten eläin näin aamuvarhaisesta oli tullut Suurtorille ja kuka oli asettanut heinäläjän juuri Lustigin puodin eteen.

Vuohia ja pukkeja ei ollut varsin monella ruokakunnalla kaupungissa. Niinpä todettiin verraten helposti, että pukki oli Espanjan-Kallen äidin Katajanokalta. Mutta miten oli pukki tullut tänne?

Se ei antanut kiinni senkään jälkeen, kun Antres onnellisesti oli päässyt puotiinsa ja sytyttänyt lyhdyn oven päälle. Se jauhatti nopeasti ja lakkaamatta pieniä, tarmokkaita leukojaan, katsellen ihmisiin, joiden rivit harvenemistaan harvenivat. Pukki nakersi raitapuun kylkeä Burtzin portaiden edessä, kun Hedda Suthoff Iiskenpojan seurassa astui isänsä kaupan eteen, missä hänen kahdeksannella tunnilla piti kohdata virkaatekevä pormestari. Äskeisestä katselijajoukosta olivat jäljellä vain lapset, jotka kertoivat, miten pukki oli puukannut Antresta takapuoleen, Iiskenpojan kiitellessä oivan luontokappaleen viisautta Hedulla katseli, miten heidän entinen puotipalvelijansa liukkaana liikkui Lustigin myymäpöydän takana. Suthoffin puoti oli pimeä. Nyt olisi saatava nuori, nopsa ja rehellinen tiskimies. Parhain myyntiaika oli käsissä. Kymmeniä kuormia parhainta tavaraa oli rannasta ajettu maihin, ja aittoihin vielä kai jäänytkin jotakin. Kyllä tulee rahaa, kunhan vain on hyvä myyjä. Mikseikä hän itsekin voi tulla avuksi kiireisimpänä aikana. Ja Iiskenpoika myöskin, kunhan saa hänet pysymään erossa viinapullosta juuri niinä päivinä ja saa hänen ylleen siistin puvun.

Aamu valkeni hiljalleen. Streng viipyi. Iiskenpoika puhkui suuttumusta Antresta kohtaan ja kiitteli pukin viisautta. Hedulla Suthoff ajatteli kiihkeänä hetkeä, jolloin pääsee panemaan rahaksi isänsä tuomia kallisarvoisia tavaroita.

— Meidän on hankittava hyvä nuori myyjä, sanoi Hedulla.

— Minä kyllä myydä osaan, vakuutteli Iiskenpoika, mitä niistä nuorista. Koreille tytöille pitkiä kyynäriä mittaavat ja ylettömiä kaupanpäällisiä antavat. Ja varastavat, lisäsi hän kuiskaten. — Ei määrääkään ole sillä, mitä tuo hunsvotti tuolla on ottanut ja Vanhankaupungin myllylle vienyt. Ei hyvää hänelle siitä koidu kun viimeiselle tuomiolle tullaan. Kun minä sitäkin hienoa, vihreätä verkaa muistelen, josta itsellensä kauppamiehelle frakki tehtiin! Me sen Tukholmasta vainajan kanssa toimme ja siinä sata kyynärää olemaan piti — ja siitä viisi frakkia tehty oli, ja sitten ei sitä enää missään ollut ja Antres, se kelmi, vakuutti, ettei koskaan siinä sataa kyynärää ollutkaan.

Hedulla käveli edestakaisin isänsä nimen ohitse, joka komein kirjaimin julisti Helsingin rikkaimman kauppamiehen omistusoikeutta kaikkeen, mitä puodin seinien sisällä oli, ja mietti, mistä hän saisi sen rehellisen, nuoren myyjän, jota nyt kipeästi tarvittiin.

— Ei mitään nuoria myyjiä! toisti Iiskenpoika hiljaa.

— Ne kaikki sodassa olleet ovat, ne kaikki yhdellä muotoa varastaa osaavat. Ja meidän puodissa nyt paljon hyvää tavaraa on, sellaista, ettei Tukholmassakaan, vaikka paljon jäikin hopealaivaan. Vaan entä jos herra pormestaria hakemaan menisin, ehkä unohtaa tulla. Tai ehkä eilen suruunsa joivat ja vielä makaavat.

Mutta pormestari saapui. Hän oli ollut Goviniuksen kanssa neuvottelemassa ja tuli tämän seurassa. He olivat kaikesta päättäen olleet eri mieltä, eivätkä vieläkään olleet samaa. Sanaa lausumatta he lähestyivät kauppapuotia, mutta tervehdittyään vainajan tytärtä ei Govinius mennytkään ovelle, vaan jäi Lustigin puodille katselemaan, miten siellä seisoskeli ihmisiä odottamassa vuoroaan, vaikka sekä Lustig itse että Weckström nyt nopsina olivat myymäpöydän takana.

Streng astui nopeasti sinetöidyn oven eteen ja haki asetta, millä käydä sinettien kimppuun. Hänellähän oli taskussa vanha, visapäinen piippunsa. Ei ollut asia eikä mikään sillä nakuttaa rikki sinetit. Kello oven päällä tärisi ja jo helähtikin, kun pormestari kosketti ovea. Se oli hyvä, norjavieterinen kello, joka rämisi niin, että kuului yli torin.

— No niin, piiaseni, sanoi Streng eiliseen ystävälliseen sävyynsä, — katsotaan nyt, että pääsette puutteistanne.

— Minä olen ajatellut, virkkoi Hedulla, — että itse tulen tänne myymään. Miksen minä sopisi.

No, no, piiaseni, ei nyt sentään, sillä ei se sovi!

Ovi aukeni.

Hävityksen kauhistus!

Suthoffin kauppapuodissa vallitsi täydellinen sekasorto.

Varkaat olivat käyneet!

Tyhjentyneille hyllyille oli jätetty vain joitakin rippeitä, suuret laatikot, joita permanto oli ollut täynnä, oli avattu ja ryöstetty puhtaiksi. Kaikkien muiden mykkinä katsellessa kauhistusta hyökkäsi renki Iiskenpoika tietyille paikoille, alkaen yksityiskohtaisesti tarkastaa hävityksen jälkiä.

Kaikki arvokas oli viety. Hollanninmaan laatikot olivat niille kelvanneet, niin ettei niihin ollut jätetty mitään. Kartuusivarasto oli varkaiden käsistä pudonnut permannolle ja osittain tallautunut siihen. Heillä oli totisesti ollut hyvää aikaa, kun he olivat tehneet näin puhdasta. Yökaudet he nähtävästi olivat täällä häärineet ja hevosia heillä on täytynyt olla. Pirut ja saatanat ja helvetin joukot, mutta se ei olekaan ollut outo varas, joka on osannut löytää kauppamies-vainajan salakätköön kolmannen hyllyn syrjällä: siinä olivat kalleimmat kankaat edessä ja kauppamies pääsi kädellään kangaspinkkojen lomitse juuri luukulle! Se on ollut tuttu mies ja taitaapa olla helppo arvata, missä se mies nyt on!

Vain jonninjoutavia rihkamatavaroita varkaat olivat jättäneet. Kaiken arvokkaan he olivat korjanneet: kankaat, kahvit, nahkatavarat, sokeritopat. Ja mikä oveluus tässä: uskotellakseen, että he ovat kaukaa ja että heidän on ollut nälkä, he ovat istuneet tuossa kirstujen päällä syömässä, jättäen jälkeensä leivänkappaleen ja kalanpäitä. Hyvää aikaa totisesti heillä on ollut. Vaan missä on se reikä, jonka kautta he kaiken tämän ovat kuljettaneet? Ikkunasta heidän on täytynyt tulla, koska katon kautta tullaan raatihuoneen saleihin eikä lattiasta päästä muualle kuin kellariin. Aivan oikein: ikkuna on kauniisti nostettu pois ja taas pantu paikoilleen. Siinä on niiden sormenjälkiä. Joku on haavoittanut kätensä ja kuivannut verta kankaanpalaseen. Pirut ja saatanat — monena yönä täällä on käyty ja hevosella kuljetettu pois tavarat. Jollei ne ole viety niin likelle, että on voitu siirtää kantamalla.

Iiskenpoika piteli kädessään veristä kangaskappaletta ja hänen silmänsä kiiluivat.

Govinius ja Streng seisoivat vastakkain,

— Siinä se nyt oli! sanoi Streng kiihdyksissään, —. sinun piti välttämättä sinetöidä puoti. Minun tahtoni oli, että liikettä jatkettaisiin, niinkuin alussa tehtiinkin. Millä lapsiraukat nyt elävät? He ovat ryöstetyt putipuhtaiksi, piru vie. Millä nyt kustannetaan heidän isänsä hautajaiset? Nyt vasta omaisilla on sanomista.

— Ikäänkuin eivät varkaat olisi voineet yön aikana tunkea kauppaan joka tapauksessa! puhui Govinius käheästi.

— Mutta ymmärräthän, piru vie, etteivät he olisi saaneet näin rauhassa yökausia tyhjentää puotia. Varkaus olisi huomattu ensimmäisenä aamuna.

— Meidän on pantava Kyreen liikkeelle heti paikalla. On mahdotonta, että näin suuri määrä tavaraa voitaisiin kätkeä.

— Kyreen liikkeelle! sanoi Streng häijysti naurahtaen. — Kyreen on aina liikkeellä, mutta varkaat ja murhamiehet liikkuvat häntä nopeammin. Voi piiaseni, piiaseni, miten nyt hautaamme isäsi? Pitääkö Jakob Suthoff laskettaman hautaan kuin joku köyhä raukka, jolla ei ole sukua eikä heimoa? Hänen suuria sukulaisiaan odotetaan joka hetki, ja tällaisia uutisia heidän on kuultava ensi työkseen. En onnittele sinua, Govinius, sillä sinä yksin olit sillä kannalla, että puoti suljettaisiin kalunkirjoitukseen asti.

— No, syytä nyt minua, sehän on helppo asia. Mutta paniko teistä muista kukaan vastaan, kun sanoin, että varmuuden vuoksi sinetöisimme tavarat? Niin on aina tehty tällaisissa tapauksissa, se sinun pitäisi tietää ja hävetä syyttämästä toista.

— Voi piiaseni, piiaseni! vaikeroi Streng, nostellen maasta milloin mitäkin esinettä ja samassa heittäen sen kelvottomana käsistään. — Älä naura, Hedvig Ulrika Suthoff, et tiedä, mitä köyhyys on. Lapsi parka, piiaseni, älä naura, teet syntiä, onnettomuus on kohdannut sinua ja sisartasi — en puhu mitään Gretasta, joka meni koirankuonolaiselle, ette tiedä, mitä köyhyys on. Kukaties saatte jättää isänne talon ja lähteä sukulaisiin. Vähemmin kuin koskaan ennen saatte valita sitä miestä, jota kohtaan sydämenne tuntee kiintymystä — teidät naitetaan sille miehelle, joka teidät elättää. Voi piiaseni, piiaseni, ette tiedä, mitä köyhyys on!

Hedvig Ulrika seisoi isänsä puodissa keskellä hävitystä, ja hänen kasvoilleen kohosi vähitellen se viininpunainen hohde, joka niille oli tunnusmerkillinen suurten sisällisten järkytysten aikana. Hänen kurkkuaan kuivasi niin, ettei hän osannut puhua. Sensijaan hän nauroi. Hän ei tällä hetkellä tuntenut surua omasta tilastaan eikä pelkoa tulevaisuudestaan. Ei hän myöskään muistanut niitä ihmisiä, jotka olivat elämässä olleet hänelle rakkaat. Ei hän liioin tuntenut sääliä niitä kohtaan, joita hän lapsesta asti oli tottunut säälimään ja hellimään, hän tunsi ainoastaan vihaa. Eikä hänen vihansa tarkoittanut useata ihmistä, kaikkia niitä, jotka olivat häntä suututtaneet tai tehneet hänelle pahaa. Hän vihasi tällä hetkellä yhtä ihmistä, ihmistä, joka tosin aina oli ollut hänelle vastenmielinen ja iljettäväkin, mutta ei tähän asti hänen suuren ja polttavan vihansa arvoinen. Nyt hän vihasi häntä. Jos hän olisi ollut tällä hetkellä hänen kätensä ulottuvilla, niin hän olisi pistänyt omilla kynsillään puhki hänen silmänsä. Tai hän olisi houkutellut hänet lattialuukulle, potkaissut hänet kellariin ja vierittänyt päälle sellaisen painon, ettei mies olisi kuuna päivänä päässyt ulos. Nälkään hän olisi saanut siellä kuolla, ja juuri nimenomaan oikeassa paikassa, siinä puodissa, missä hän vuosikausia oli vähissä erin varastanut isäntänsä tavaraa, kunnes sen lopulta tyhjensi kokonaan. Hedulla ajatteli nautinnolla hänen huutojaan kellarista. Pysy siellä, kunnes kuolet nälkään, koira! ajatteli hän. Ja hän tunsi ylenannattavan selvästi huulillaan suudelman, jonka vastenmielinen mies oli painanut aina hänen hampaisiinsa asti, hänen omalla kotipihallaan, hetkellä, jolloin hänen sydämensä riutui kaipauksesta sen miehen luo, jota hän rakasti. Viha poltti häntä niin, että hänestä tuntui siltä, kuin hän alkaisi palaa karrelle. Hän tarttui äkkiä lautaan, joka naulasta riippui kiinni tyhjennetyssä laatikossa, kiskaisi irti laudan ja kääntyi ovea kohden.

— Piiaseni, onneton tyttöseni, huusi pormestari hänen jälkeensä, — mitä nyt kuvittelet voivasi tehdä?

— Menen vain kurittamaan varasta!

Hedulla osasi jo puhua. Se tunne, että hän iskee tuolla naulalla Antres Weckströmiä kasvoihin, tuotti hänelle lievennystä etukäteen ja sai hänen pysähtyneen verensä kiertämään.

— Ja sinä luulet tietäväsi, kuka on varas? kysyi Govinius varovasti. — Minä alan aavistaa. Mutta häntä et sinä ole oikea henkilö kurittamaan. Lapset kuuluvat lastenkamariin. Toivon, ettet sinä pane meitä, isäsi ystäviä, sellaiseen asemaan, että joudumme kurittamaan sinua.

— Se on Weckström! huusi Hedulla Suthoff. — Minä tiedän, hahhah, minä! Ja sinäkin tiedät, Erik Iiskenpoika. Hae viskaali, hänet saa ottaa kiinni heti paikalla!

Pormestari ja raatimies Govinius seisoivat ovella tytön edessä ja opettivat häntä. Suthoffin tytär ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi heitä ymmärtänyt tai edes kuunnellut. Hän hankasi huuliaan surupukunsa mustaan hihaan, ja tuuheat hiukset peittivät hänet kuin vaatteella. Kun Govinius hetken perästä itsekseen huomautti, ettei sille miehelle helppoja päiviä koita, joka rupeaa tuon tytön holhoojaksi, niin ymmärsi Streng hänet täydelleen.

Torilla liikuskeli yhä Espanjan-Kallen äidin pukki, viisaan näköisenä pysähtyen katsomaan milloin mitäkin kulkijaa ja välillä nopsasti hienontaen hampaissaan heiniä, niin että parta tutisi. Niin pian kuin Lustigin puodin ovelle ilmaantui joku, lakkasi pukki syömästä ja kävi tarkkaavaiseksi. Lustig itse, leipäkannikka kädessä, lähestyi, koettaakseen ottaa kiinni eläimen. Streng ja Goviniuskin kehoittivat häntä siihen, ilmaisten tyytymättömyytensä siitä, ettei tällaisia eläimiä pidetty kiinni, vaan annettiin niiden tuottaa häiriötä itse raatihuoneen luona.

— Lustig, virkkoi Suthoffin tytär kuivalla, oudolla äänellä, — olet ottanut palvelukseesi varkaan. Hän on tyhjentänyt minun isäni puodin kokonaan. Sano hänelle, että minä kyllä tiedän, kuka varas on. Se on Antres Weckström!

Valkenevassa aamussa asteli Jakob Suthoffin tytär routaista tannerta ohi Korttekaarteen ja vartiosotilaiden, ohi virstantolpan ja Tellqvistin talon. Harmaa taivas tuntui ulottuvan kattoihin ja hautausmaan puunlatvoihin asti. Talo Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmassa tuntui oudon vieraalta ja oudon rakkaalta. Sanoiko joku, että Suthoffin tyttärien pitäisi jättää se ja muuttaa sukulaisten luo? Ehkä Viipuriin tai Narvaan tai Haminaan? Sanoiko joku, että heidät voitaisiin naittaa miehille, jotka ottaisivat elättääkseen heidät?

Kuinka onnellisia he olivatkaan metsässä silloin, kun he olivat kuolemaisillaan nälkään, ja outo, rakas mies nosti havuja heidän yltään ja herätti heidät!

Se aika oli jo kaukana.

He pyysivät silloin niin vähän ja tyytyivät kaikkeen. Kotiin tullessa olivat he unohtaneet, miten nukutaan vällyjen alla vuoteessa, ja pyrkivät taivasalle nukkumaan. Siitä he tottuivat huoneen permantoon, ja permannolta he vähitellen nousivat vuoteeseen. Mitä Jumala nyt tarkoitti?

Raatihuoneen edessä pärisi vimmatusti rumpu, ja yhtä vimmatusti huusi kaupungin poliisimies: täten saatetaan kaupunkilaisten ja hyvien kristittyjen tietoon valtakunnassa, että murhamies, joka täällä Helsingin kaupungissa viime kuluneen maanantain ja tiistain välisenä yönä Kluuvin rannalla pisti kuoliaaksi...

Hedulla Suthoff juoksi Läntisen Kirkkokadun poikki ja pysähtyi kotinsa portille. Tietääkö poliisimies mainita murhamiehen nimen? Mutta poliisimies lopetti jo kuuluttamistaan ja hänen äänensä oli laskenut kuulumattomiin.

Nyt erotti Jakob Suthoffin tytär kaukaista kumua, oli kuin sotajoukko olisi astunut siltojen yli. Vai tulevatko sukulaiset?

Hän ei tällä hetkellä välittänyt Gagneurista eikä puotitavaroista, mutta hänen sydämensä riippui kiinni kotitalossa, missä he kaikki lapset olivat syntyneet. Jos sukulaiset tahtovatkin viedä heidät Viipuriin tai Haminaan tai vaikkapa Tukholmaan, niin mieluummin sitten tänne lähemmä, takaisin Espoon metsiin! Tällä kertaa ei kukaan heitä enää pelasta, sillä rakkaan vieraan miehen päästä on luvattu suuri palkinto.

Hämeentien kulmaan päästyään rummutti kaupungin poliisimies jo Vironniemen asukkaille hänen kiinniottokäskyään, ja tämä sama kauhea kuulutus oli nyt kaiken aamua toistuva teiden ja katujen risteyksissä kautta Helsingin.

Hämeentien puolella alkaa koira haukkua ja samassa toinenkin.

Nyt kuuluu kumu jo toiselta sillalta.

Selvästi vaunut ja monen hevosen kavionkopse! Kotona Suthoffilla ovat vuoteet isän huoneessa odottaneet jo kaksi viikkoa. Uusia lakanoita hankittiin kiireesti kahteen vuoteeseen ja syöpäläisiäkin koetettiin hävittää. Mutta ruokatavaroita ei tällä haavaa ollut. Niitä oli kyllä varattu taloon parikin kertaa, mutta kun ei vieraita kuulunut, tulivat ne käytetyiksi ja olivat tälläkin hetkellä velkana puodissa.

Töminää Hämeentiellä eivät seuranneet yksin Suthoffin tyttäret, vaan koko kaupunki. Raskaat vaunut jyrisivät sillalta sillalle ja tähän jyrinään sekaantui tuon tuostakin kaupungin poliisimiehen rummutus ja koirien haukunta. Likenevä räminä kävi kumeammaksi vaunujen vieriessä Siltavuoren kallioiden lomitse. Nyt mahtoivat ne kokonaan pysähtyä. Nyt kuului vihlovaa kitinää ja senjälkeen jälleen jyrinää.

Burtzin koirat nostivat sisäpuolella suuren haukun ja tähän yhtyivät kaikki torin tienoilla asuvat ja oleilevat koirat äänillään, täten tiedoittaen, että vaunujen jyrinä likeni Helsingin Suurtoria.

Suthoffin hautajaisvieraat tulevat! lausuttiin miehestä mieheen, ja kaupunkilaiset heittivät kesken askareensa ja kiirehtivät portailleen ja porteilleen.

Pormestari ei lähtenyt kotiin hänkään, vaikka hän Kyreenin kanssa jo oli lopettanut tarkastuksen Suthoffin puodissa. Sekä hän että viskaali seisoivat ikkunassa, minkä kautta Suthoffin rikkaudet olivat maailmalle vuotaneet. Ja Espanjan-Kallen äiti, joka oli tullut hakemaan pukkiaan, seisoi hänkin, raapien eläimensä korvantaustaa, nähdäkseen vaunut, joiden jyrinä pani koko torin tärisemään.

Suthoffin sukulaiset tulevat!

Huonoja uutisia saavat heti kuulla. Koirat ulvovat kuin palkatut!

Ovat niin rikkaita nämä sukulaiset, että voivat täyttää puodin uusilla tavaroilla, jos tahtovat!

Suon turvekattoiset majat tuskin olivat niinkään suuret kuin ne kuomivaunut, jotka korkeiden pyöriensä päällä kulkien, kitisten, rämisten ja kiljuen, kolmen pienen hevosen vetäminä ilmestyivät Hämeentien nurkalta kellotapulin ja triviaalikoulun raunioiden ohitse Suurtorille. Hevoset, jotka korkeiden ajopelien edessä tekivät miltei kissan vaikutuksen, vetivät jänteet oikoisina, höyryten ja huohottaen, vaikka tässä oli sileä maa. Karossi oli kauttaaltaan siihen pärskyneen loan peitossa, pyörät kolisivat jäätyneissä uurteissa, kallistaen ajopelejä puolelle ja toiselle ja viskellen sekä vaunuissa istuvia ihmisiä että suuria, taakse nuorilla köytettyjä matkalaukkuja laidalta laidalle. Korkeahattuinen kuski viuhutti piiskaa, erikoisesti antaen sen läiskiä oikeanpuoleisen hevosen laihalle kyljelle. Vauhti vain ei parantunut, ainoastaan epätoivon ilme takkuisten eläinten silmissä ja sieraimissa osoitti, että niiden voimat olivat lopussa.

Huonoksi oli käynyt Etoile'kin, »keisarinnan hevonen», jota sen isäntä ajoi, istuen hyvin suuren puulaatikon edessä, yllään tuttu lampaannahkaturkkinsa.

Suthoffin ruumiskirstu on mukana! sanoivat helsinkiläiset jääden katsomaan jälkimmäistä kuormaa, jonka keskeltä provianttimestarin terveet, punaposkiset kasvot tyytyväisinä katselivat. Nyt oli varmasti provianttimestari tehnyt hyviä kauppoja, niin ystävällisesti hän nyökkäsi ihmisille, jopa pysäyttelikin heiltä kysyäkseen uutisia. Tellqvist, astellen rattaiden vierellä, ennättikin kertoa tuoreimmat tapaukset. Weckström sai kuulla, millaiset ilmat olivat olleet, että valtiopäivämiehiä joka päivä odotettiin Tukholmasta, että Wetter ja Clayhills olivat tulleet, että Strengin huutokauppa oli ollut, että Lustig oli avannut puodin Suthoffin entisen puodin viereen ja Antres nyt myi siellä, että Gagneurin tuho lopullisesti oli todettu, että kivalteri Hestsko oli murhattu ja murhamiehen huhuttiin olevan Suthoffin Heddan sulhasen, että Suthoffin puotikin oli ryöstetty paljaaksi, ja muutakin. Rumpu kuului par'aikaa Aliselta Kluuvilta päin.

— Helkkarissa! pääsi provianttimestarilta iloisesti, — täälläpä sitten on ennättänytkin tapahtua. Onko varkaiden jäljille jo päästy?

— Kyreen etsii! sanoi Tellqvist samalla äänellä kuin hän olisi voinut sanoa: Kyreen on ottanut varkaat suojelukseensa.

— Ja tässä on kai sitten Suthoffin torni, jatkoi Tellqvist kopauttaen suureen puulaatikkoon, joka oli kiinnitetty rattaiden taakse. — Tammeako tuli? No niin sen arvaa. Mitä nyt sitten mahtanevat sanoa omaiset näistä viime tapauksista? Vaan mitäs sinä, vanha Jauhosäkki, oikein oletkaan säkkiisi saanut? Olet maarin tyytyväisen näköinen, niinkuin mies on hyvät kaupat tehtyään. Oletko puoli-ilmaiseksi ostanut laivan? Tai kihlannut rikkaan lesken? Tai ehkä sittenkin siepannut Suthoffin hopealastin?

Weckström nauroi.

— Siepataan ehkä sekin jahka ehditään. Vastaiseksi tyydyn vain siihen, että olen saanut kotiin tämän lastini. Se ei ollutkaan helppoa, sen Etoile kyllä voi todistaa. Vanhat mamsselit eivät mielellään lähteneet liikkeelle. Ja jos vain alkaa tulla lunta, niin he lähtevät takaisin, silläkin uhalla, että ajavat kuoliaaksi parisen hevosta. Ajoimme tällä matkalla yhden — se jäi henkihieveriin Degerbyn postitaloon.

— Helvetissä! huudahti Tellqvist. — Mitä sinä sitten näitä mamsseleja tänne toit?

Weckström kohautti olkapäitään.

— Jotakin hyötyä sinulla heistä on, intti majatalon isäntä, yhä seuraten rattaita, vaikka jo oltiin tulossa Suthoffin talolle. — Oletko ehkä kihlannut yhden heistä?

Weckström nauroi huvittuneena ja antoi Tellqvistin yhä arvailla.

— No, sitten sinä olet tehnyt pirun kanssa liiton ja sarvipää on luvannut kääntää mamsselien mielen niin, että he sinulle testamenttaavat omaisuutensa. Ilman palkintoa ei Weckströmin Matti tuota kalessia ole tässä kelissä laahannut tänne Viipurista.

Näyttipä Weckström miltei sulhasmieheltä, kun hän Suthoffin talon edessä nokkelasti hyppäsi alas rattailta, juosten oikopäätä kalessin luo ja irroittaen hihnat, jotka pitelivät verhoja.

IV

KUOLIKO HÄN?

Kaksi solakkaa, mustapukuista naista autettiin vaunuista maahan. Toisen veti esiin provianttimestari Weckström, toisen Erik Iiskenpoika. Molemmat naiset olivat pitkästä istumisesta niin kangistuneet, että he töin tuskin pysyivät jaloillaan.

— Oh, mein Gott! lausui toinen äänellä, joka oli kuin sammuva huokaus.

— Gottlob wir sind am Ziel! sanoi toinen niin läpitunkevasti että sanat varmaan kuuluivat yli hautausmaan, missä par'aikaa, vailla kelloja ja kaikkea saattoväkeä, määränsä pään saavuttanut köyhä vainaja kätkettiin maahan. — Jumalankiitos olemme perillä, mutta kauhea oli matka. Jos olisin aavistanut sen sellaiseksi, ei mikään olisi saanut minua liikkeelle. Ilman teitä, herra provianttimestari, emme ikinä olisi päässeet perille.

Molemmat naiset olivat hyvin kalpeat, samalla tavalla puetut, yhdenkokoiset ja yhdennäköiset. Varmaan he olivat kaksoset.

Pihamaalla seisoivat Jakob Suthoffin tyttäret, pysytellen likekkäin, hekin mustissa vaatteissa ja hyvin kalpeina.

Epäluuloisesti lähestyessään toisiaan nämä vanhat ja nuoret Suthoffit tuijottivat toistensa silmiin, ja näistä heidän tuttavuutensa ensi hetkistä riippui, tulisiko heistä ystäviä vaiko vihamiehiä. Tuokion aikana tuntui siltä kuin veren siteet voimakkaasti olisivat liittäneet heitä yhteen ja vetäneet heitä toistensa syliin. Jakob Suthoffin piirteet kaikkien näiden neljän kasvoissa toivat yht'äkkiä vainajan elävästi heidän mieliinsä ja kaipauksen kyyneleet värisivät heidän rinnoissaan.

Silloin ilmestyivät provianttimestari Weckströmin terveet kasvot Jakob Suthoffin sisarten taakse ja sukulaisten tervehdys supistui lyhyeen. Niin pian kuin vanhat neidit vailla kaikkea tunteellisuutta olivat antaneet kättä veljensä tyttärille, astui provianttimestari vuorostaan tervehtimään tyttöjä. Hän ei vielä koskaan ollut tervehtinyt heitä tällaisella pyöristetyllä kavaljeerinkumarruksella. He eivät ymmärtäneet, miten sellaiseen on vastattava, heitä ujostutti ja Hedullan kasvoille ajoi suuttumus kuuman punan. Näiden vieraiden daamien tähden piti hänen kohteliaasti antaa kätensä provianttimestarille, vaikka hänen olisi tehnyt mieli käskeä häntä heti lähtemään talosta.

Vilkkaampi isän sisarista näytti kerrassaan ystävystyneen »Jauhosäkkiin». Myötänään hän hänelle hymyili, kiittäen joka kantamukselta, minkä provianttimestari, hänkin hymyillen, toi sisään kalessista.

— Eins, zwei, drei... sechse... achte... laski neiti tarmokkaasti, soluttaen silmiään mytystä matka-arkkuun ja matka-arkusta rasioihin ja säkkeihin. — Vaunuissa oli kolmekymmentä ja kaksi eri kappaletta, paitsi eväsvakkaa. Ach hyvä herra provianttimestari, että vihdoinkin olemme perillä! Konvehdit olivat rattailla — ach so, ne ovat jo kannetut. Niin, käsitän, ettette nyt voi viipyä. Toivon teidän pian tulevan taloon, että saamme teitä kiittää. Vastaiseksi: jääkää hyvästi ja kiitos. Hevos-parat — niin, niin, se oli kauhea matka. Kuulkaahan, Weckström, vielä: olettekohan pannut muistiin kaikki, mitä olette maksanut etukäteen? Ja sitten: jos talvi näyttää tulevan, niin meitä ei täällä pidätä mikään. Tahdomme jouluksi kotiin, minä ja sisareni. Sen sanoimme jo Viipurissa. Te lupasitte toimittaa hevoset, provianttimestari. Luotamme teihin. Näkemiin.

Weckström hymyili, vakuuttaen, että talvi tulee vasta uudeltavuodelta. Demoiselle Suthoffkin hymyili. Hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, se ei kaunistanut häntä. Hedulla Suthoff tunsi, ettei hän koskaan tulisi pitämään tästä tummasta neidistä, joka oli hänen isävainajansa sisar.

— Missä hän lepää? kysyi daami samassa äänellä, joka ilmaisi hänen pelkäävän kuollutta. — Kirkossako? Se on hyvä se. No tytöt, mennäänkö sitten sisään. Hevos-parat!

Hevoset kiskaisivat vielä kerran karossin liikkeelle, vieden sen portilta pihamaan perälle, missä hevostalli ja vaunuvajat sijaitsivat.

— Hevos-parat! toisti Jakob Suthoffin sisar, portailta seuraten suvun ikivanhojen matka vaunujen kulkua. — Ei ollut helppoa niilläkään, jollei ollut meilläkään. Weckström lupasi toimittaa niille rehua — ei kai teillä ole? Weckström muuten maksoi yhtä ja toista, mitä hankimme hautajaisia varten, sellaista kuin konvehdit, kalkkunalinnut, kutsukirjeet, vahakynttilät ja ehkä jotakin pienempää vielä. Ei kai tällaisesta pienestä kaupungista sellaisia saada. Niin, ja ennen kaikkea hän maksoi isänne arkun. Emme olisi tahtoneet antaa hänen sitä tehdä, mutta se oli tehty, ennenkuin ennätimme mestari Birmannille. Niin, ja ajattelimme, että jos hän oli veli-raukkamme läheinen ystävä, niin vaikea häntä on loukatakin.

Tultiin sisään. Kuljettiin tavararöykkiöiden yli ja ympäri.

Samalla raudoitetulla arkulla, millä Tellqvist oli repinyt vaatteensa, istui Jakob Suthoffin toinen sisar, seinään nojaten ja silmät ummessa.

— Mein Gott! huudahti vilkkaampi sisaruksista, — Lisken, mikä sinun on? Mein Gott, tämä hirvittävä matka on vienyt kaikki hänen voimansa. Että lähdimmekin tänne, tähän kurjaan pesään. Tuokaa jotakin kuumaa, tytöt, nopeasti, nopeasti! Lisken, Lisken, sisarraukkani, — ota pieni naukku pullostani, sinä ihan säikähdytät minut.

Kun Hedulla, käsissään ruukku kiehuvaa vettä, palasi kyökistä, nousi Lisken Suthoff jo pystyyn, puna poskilla ja hymy kasvoilla. Hän kävi kauniiksi hymyillessään ja sydämellinen hyvyys loisti hänen silmistään, kun hän vakuutteli, että jo jaksoi aivan hyvin. Hän kuuli huonosti ja koetti koota äänet korviinsa pitelemällä kättään kuppina korvanlehden ympärillä. Enimmäkseen hänen sisarensa puhelu tapahtui läpitunkevalla äänellä. Kuitenkin jäi Lisken Suthoff usein keskustelun ulkopuolelle. Hän hymyili silloin nöyrällä hyvyydellä, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi kuurouttaan. Joskus hän lausui: »Mutta rakkahin Dorothea» eikä aina lisännyt, mitä ehkä oli aikonut ilmaista. Hedulla Suthoff tunsi, että hän voisi Lisken-tädistään pitää hyvin paljon. Kuinka kaunis Lisken Suthoff oli mahtanutkin olla nuorena. Ihmettä, ettei kukaan ollut häntä nainut.

— Vai niin, vai niin, puheli Dorothea Suthoff, katsellen ympärilleen, — täällä siis asui veliraukkamme. Olemme kolme vuotta vanhemmat häntä, kasvoimme samassa kodissa ja pidimme toisistamme, kunnes tiemme sitten erosivat. Ja te molemmat olette sitten veljemme lapsia — muita ei tänne kai jäänytkään sitten kun kolmas teistä meni juutalaiselle. Kuuluu muuten olevan rikas mies. Me olemme siis teidän tätejänne. Olemme kaksoset ja toisistamme erottamattomat, niinkuin usein kaksoset. Minua sanovat suvun lapset täti Sofia Dorotheaksi ja häntä tuossa täti Liskeniksi. Hänen nimensä on Anna Elisabeth, mutta kun hän on enkeli enemmän kuin ihminen, niin koko suku on antanut hänelle lemmikkinimen Lisken. Te voitte käyttää näitä nimiä, koska tekin olette Suthoffeja, vaikka vasta nyt tutustumme. Meidän sukumme on laaja — meitä on Tallinna, Narva, jopa Stralsundkin täynnä, puhumattakaan Haminasta ja Viipurista. Teidän isänne isällä on viisikymmentäseitsemän lastenlasta, ja jos Jakob Suthoffin lapset luetaan, tulee heitä kolme lisää — sechzig. Ja lapsenlapsenlapsia on kaksikymmentäyksi, jollei jo ole kaksi lisää. Ne ovat voineet tulla maailmaan ne kaksi, joita odotetaan, sill'aikaa kuin me olemme olleet täällä kauhealla matkalla. Sinä vanhempi olet kai Anna Kristina, jos ymmärsin Weckströmin oikein? Vai niin, Hedvig Ulrika on vanhempi teistä. Nimesi on lyhennetty jotenkuten, mutta se lyhennys kuulosti niin kevytmieliseltä, että siitä säästäkää minun korviani, kuulen erittäin hyvin, älkää siis käyttäkö tuota lyhennystä viereisessäkään huoneessa koko sinä aikana kun olen täällä. Joka tapauksessa tahdomme jouluksi päästä kotiin. Niin monet meistä kuin suinkin ovat silloin koolla vanhan isämme ympärillä. Hän on jo dreiundneunzig. Isänne, meidän Jakob veljemme, tuotti hänelle paljon surua, kun meni naimisiin löytölapsen kanssa vailla perhettä. Ei milloinkaan isämme ole voinut sitä unohtaa. Varsinkin kun hän pojastaan Jakobista toivoi erikoisen paljon. Hänen korkean ikänsä vuoksi emme vielä lainkaan ilmoittaneet isänne kuolemasta. Se täytyy tehdä hetkellä, jolloin hän on erikoisen hyvissä ruumiinvoimissa. Ja sinä tuossa olet kai Anna Kristina. Et ole ensinkään hullumman näköinen, mutta miksi pureskelet huuliasi?

Krista vastasi, että hänen jalkojaan särkee. Hän palellutti ne pahasti metsässä, kun he sodan aikana kulkivat eksyksissä.

— Ach, sanoi Sofia Dorothea Suthoff, — miks'et puhunut siitä aikaisemmin? Jahka minä saan auki tavarani, niin sieltä kyllä löydetään tinktuuria erinäisiin kolotuksiin. Kaiketi teillä täällä Helsingissäkin löytyy joku viisas vaimo, joka esiliinaan poimii pienet lapset saunankynnyksen alta — sellainen viisas vaimo kun hieroo minun tinktuurillani, niin särky lakkaa.

Kyyneleet putoilivat Anna Kristinan silmistä.

— Meidän apteekkari sanoi, että jalkani ovat sahattavat poikki, virkkoi hän, kiitollisena katsellen uuteen tätiinsä.

— Mein Gott! vastasi täti Sofia Dorothea, — sano hänelle, että hän voi sahata halkoja, jos hänen välttämättä pitää sahata. Kyllä meillä Viipurissa on rohtoja joka tautiin.

Suloinen Lisken-täti kiersi läpikuultavan käden korvansa ympäri ja lausui:

— Aber liebste Dorothea...?

Silloin Sofia Dorothea Suthoff läpitunkevalla äänellä toisti hänelle, mistä oli keskusteltu.

Lisken-täti, täynnä myötätuntoa Anna Kristinaa kohtaan, nousi silittääkseen veljentyttärensä poskea — rits! Naula repäisi hänen vaatteitaan, aivan niinkuin se oli tehnyt niin monelle muulle.

— Mein Gott! huusi Sofia Dorothea, — turkkisi raskaimmasta ranskalaisesta silkistä! Ja kaikkein pahimmalta paikalta. Mein Gott, tytöt, kyllä te saisitte katsoa, etteivät teidän huonekalunne vahingoittaisi ihmisten vaatteita. Varmaan tämä naula vuosikausia on ollut tuossa tuhoamassa ja uhkaamassa. Mutta seppää vain ei ole kutsuttu. Ich ahne... minä aavistan mitä veliraukallamme on ollut kärsittävänä, hän kotoisin sellaisesta lastenkamarista kuin meidän.

— Aber liebste Dorothea, eihän tämä tee mitään. Tiedät miten hyvin minä osaan paikata. Saatte nähdä, ettei rakkaan Jakob-veljemme hautajaisissa kukaan tiedäkään, että naula on tarttunut takkiini. Ja miksi yleensä pidän ylläni tätä takkia? Tuntui hiukan kylmältä.

— Pidä takki ylläsi, enkelini, sanoi Sofia Dorothea.

— Ennen iltaa on sepän oltava täällä. Jollen muuta saisikaan aikaan veljeni talossa, niin ainakin sen. Mutta ettekö anna meille mitään syötävää, tytöt? Jos olen ymmärtänyt Weckstromin oikein, niin hän kaiken syksyä on tuonut tänne ruokatavaraa, joten ei kai teillä ole ollut puutetta. Sitä paitsi meillä vielä on yllin kyllin evästä.

Hedvig Ulrika nousi. Täti Sofia Dorothea oli selvästi suuttunut.

— Kahvi on heti valmista, yritti talon vanhempi tytär puolustautua. — Me olemme kahden viikon ajan odottaneet, paistaneet nuoria lintuja ja koettaneet pitää kaikkea valmiina, mutta nyt...

— Aber liebste Dorothea, hymyili täti Lisken, — älä pelota tyttöjä. Weckstromhän on ollut matkalla, sill'aikaa ei kukaan ole pitänyt huolta veli vainajamme kodista. Meillä on makkaraa, palttuleipää ja hanhea yllin kyllin.

Hedvig Ulrikan kasvoille oli valahtanut viinin puna.

— Meidän hyvä isämme ei kärsinyt Weckströmiä. Hän kielsi meitä koskaan ottamasta apua häneltä. Ja me mieluummin kuolemme nälkään kuin nautimme hänen antimiaan.

— Sooo...? lausui täti Sofia Dorothea, päästäen käsistään vaatemytyn, jota hän par'aikaa oli avaamassa.

— Sooo?

— Aber liebste Dorothea, kiirehti kaksoissisar kysymään, — was ist?

Sofia Dorothea huusi hänen korvaansa:

— Hän sanoo, ettei hänen isänsä kärsinyt Weckströmiä, että hän kielsi ottamasta häneltä apua ja että he tahtovat kuolla mieluummin kuin nauttia hänen lahjojaan.

Kääntyen tyttöjen puoleen hän jatkoi:

— Ja mitä syytä isällänne oli vihata tätä kunnon miestä, jos saan kysyä?

Hedvig Ulrikan kädetkin kävivät viinin punaisiksi, kun hän vastasi:

— Weckstromin syystä joutui äitini jäämään tänne sodan ajaksi ja kuoli nälkään ja kurjuuteen, kun isämme oli paossa Ruotsissa.

— Soo? sanoi täti Sofia Dorothea koettaen päästä perille asiasta, joka hänelle oli esitetty kokonaan toisin. Vihdoin hän kohautti olkapäitään ja tarttui äskeiseen työhönsä. — Onhan se hyvin valitettavaa, että äitinne kuoli. Mutta moni muukin kuoli. En voi ymmärtää, että tämä olisi Weckströmin syy.

Hedvig Ulrika oli sinettynein huulin toistamaisillaan, että Weckström totisesti oli syyllinen, kun rumpu kadunkulmassa alkoi päristä.

Kaikki vaikenivat.

— Was ist? kuiskasi Lisken Suthoff hymyillen.

— Rumpu, huusi kaksoissisar hänen korvaansa. — Kuunnelkaamme, mitä sillä on sanottavaa.

»Täten saatetaan kaupunkilaisten ja kaikkien hyvien kristittyjen tietoon valtakunnassa, että murhamies, joka täällä Helsingin kaupungissa viime kuluneen maanantain ja tiistain välisenä yönä Kluuvin rannalla kaislikossa pisti kuoliaaksi...»

— Mein Gott, sanoi Sofia Dorothea Suthoff hiljaa, — ymmärsinkö oikein: murha on tapahtunut...?

Hedvig Ulrika läksi huoneesta.

— Miksi hän meni? kysyi täti Sofia Dorothea Anna Kristinalta.

— Hän meni hakemaan ruokaa pöytään, kiirehti Krista Suthoff nopeasti sanomaan ja nauroi, kyynelten pisaroidessa silmistä, rauhoittaakseen vieraita.

— Mitä hänellä on tekemistä tämän murhan kanssa? jatkoi täti Sofia Dorothea. — En ole sokea, näin selvästi, että rumpalin kuulutus erikoisella tavalla sattui häneen. Ach, ymmärrän: hän on tuntenut murhatun. Kuka se oli?

— Was ist? kysyi Lisken Suthoff silmissään kauhu, joka oli siirtynyt niihin kaksoissisaren kasvoilta.

Sofia Dorothea toisti hänen korvaansa, mitä oli tapahtunut. Sisar ei sittenkään kuullut. Ja Sofia Dorothea koetti nyt puhua ainoastaan huuliaan liikuttamalla. »Mein Gott, Engel, du bist ja steintaub...» kuiskasi hän itsekseen välillä ja toisti moneen kertaan sanan »murha» ennenkuin sisar sen ymmärsi.

Suuri oli uusien sukulaisten hämmästys, kun Hedvig Ulrika samassa hymyillen astui huoneeseen ja heti hänen perässään palveluspiika, molemmilla kädet täynnä tarpeita odotettua ateriaa varten, josta ei mitenkään näyttänyt tulevan niukka.

— Nun, liebste Anna Kristina, mistä tämä kaikki tulee! huudahti Lisken Suthoff, rientäen auttamaan pöydän järjestämistä. — Arvaan, että hyvä provianttimestarimme taasen on avannut vakkansa.

Hedvig Ulrika huusi hänen korvaansa:

— Naapurit! Meillä on hyviä ystäviä ja naapureita. Kaikki ovat nähneet vaunujen tulevan ja tahtoneet meitä auttaa.

Kun ei Lisken voinut kuulla, toisti Sofia Dorothea hänelle veljentyttären sanat, itse puolestaan lisäten, että Viipurissa myöskin oli hyviä naapureita ja ystäviä, jotka aina riensivät jakamaan, kun tarve vaati.

Piirakan oli tuonut täti Forsius, Hennin äiti, pyypaistin Greta Fortelia äitinsä puolesta, juuston Eeva Selin, kaakun oli lähettänyt raatimies Goviniuksen rouva, ja Burtzeilta oli tullut näitä uusia nauriita, joita isä joskus oli tuonut Saksasta. Potaeos oli niiden nimi.

Viipurin tädit tunsivat hedelmän. Mutta se ei ollut nauris, vaan paremminkin omena, joka kasvoi maassa. Saksassa sitä sanottiinkin maaomenaksi, Erdapfel. Ja se oli kyllä hyvä ruoka, mutta siihen täytyi tottua. Täti Sofia Dorothea piti siitä aika paljon, ja hänen vanha isänsä ennusti tälle hedelmälle tulevaisuutta, koska se oli vaatimaton ja kasvoi laihassakin maassa. Sensijaan täti Lisken ei hyväksynyt potateos-hedelmää: siinä ei ollut makua.

— Minä prefereeraan ne pienet vihreät mumpulat, jotka kasvavat varsissa, sanoi hän.

— Nämä ovat liiaksi keitetyt, oikaisi Sofia Dorothea. — Jos teillä vielä on näitä, niin tulen kyökkiin neuvomaan, miten ne keitetään.

— Ei ole enempää, vastasi Hedvig Ulrika. — Jokaiselle oli vain yksi.

— Kun meidän Narvan-veljemme tulivat, niin he joskus toivat koko kopallisen.

Hi Aber meine liebste Dorothea...

Sofia Dorothea Suthoff huusi pitkän aikaa sisarensa korvaan, lopuksi kehoittaen häntä syömään. Täältähän ei puuttunut mitään: kaikki oli hyvää ja kaikkea oli yllin kyllin. Kahvikin oli erinomaista, viini ja olut samoin. On sentään miellyttävää saada ruokaa ja juomaa sellaisen matkan jälkeen. Ikävää vain, että aihe tähän ateriaan ja matkaan on perin surullinen.

Kaksoissisarukset kertoivat nyt matkastaankin. Heidän oli ollut vaikeaa keksiä vanhalle isälleen sopivaa aihetta lähtöönsä — sairauden vuoksi ei ollut heti ilmaistu kuolemantapausta. Ja vasta viime tingassahan he oikeastaan olivat voineet tehdä päätöksensä, kun ei kukaan muu ollut halukas lähtemään. Esiratsastajana heillä oli ollut Tuomas Rollig — jollei häntä olisi ollut, niin varmaan ei heitäkään olisi enää hengissä. Rosvoleiriin he olivat joutumaisillaan. He näkivät kyllä tulen loimua metsästä, mutta eihän voinut tietää, oliko kysymys rauhallisista matkamiehistä vaiko rosvoista. Vaunut pitivät kauheaa ääntä routaisella tiellä. Oli jo pimeä. Vaunun lyhdyt täytyi sytyttää. Yht'äkkiä korkean mäen päällä Rollig ratsastaa takaisin päin ja pysäyttää vaunuhevoset. Heti peitettiin lyhdyt. Mutta rosvot olivat jo ennättäneet ne huomata. Sekä kuski että Rollig näkivät selvästi ainakin viiden miehen nousevan pystyyn nuotiolta ja karkaavan tielle päin. Vanha karoliini tarkasti aseensa ja läksi yksinään eteenpäin. Ja hän yksinään suoritti ottelun siinä jyrkässä vastamäessä, jonka alle rosvot olivat asettuneet väijyksiin. Laukaukset vain kuuluivat vaunuihin, missä istuivat naiset, odottaen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman Rolligia tämä viimeinen hetki kyllä olisikin ollut käsissä. Lienee siinä toisia kaatunut, toisia haavoittunut. Saattoi kuulla valitusta tiepuolesta, kun karossi sitten myöhemmin ajoi ohitse. Weckström olisi kaikella muotoa tahtonut ottelemaan hänkin, mutta Rollig ei huolinut hänestä. Ja hyvinhän kävi. Hevosta kyllä oli ammuttu jalkaan, mutta aamulla se kuitenkin saattoi jatkaa.

— Niin, tytöt, eivät matkat näin pimeällä ja rospuutteessa mitään leikkiä ole.

— Minne Rollig joutui? kysyivät Jakob Suthoffin tyttäret yhdestä suusta.

— Kyllä kai hän pian tulee. Jäi Vanhan-Helsingin myllylle. Ilman Rolligia emme lähde paluumatkalle.

Vähän ennen Haminaan tuloa olivat venäläiset sotamiehet saaneet kiinni jonkun miehen. Mies puolusti itseään vimmatusti, lyöden nurin toisen ryssän toisensa perästä. Hänen hevosensa oli päässyt karkuun ja nelisti takaisin Ruotsin puolelle. Ryssät ampuivat sen perään. Eivät voineet tietää, sattuiko. Moninkertaisen vartioston keskellä vankia kuljetettiin. Kasvot olivat veressä. Kiharat, vaaleat hiukset todistivat mies-raukan ruotsalaiseksi. Weckström, joka näkyy tuntevan paljon ihmisiä kaikkialla, luuli tietävänsä, kuka hän oli.

Paljon ihmisiä provianttimestari tunsi, ja monella oli hänelle asiaa. Moni myöskin toi hänelle tuomisia, mikä leivän, mikä kananmunia, mikä putelin tai kangaspinkan. Mahtavat ihmiset pitävät hänestä, ei tätä muuten voi ymmärtää.

Hedulla Suthoff kysyi äkkiä:

— Minkämoinen se hevonen oli? Se, joka laukkasi Ruotsin puolelle? Minä vain ajattelin — jos olisitte huomanneet. Ei se valkoinen ollut?

Sofia Dorothea Suthoff tuijotti häneen pitkään.

— Ei, valkoinen ei se ollut. Paremmin musta, tai ruskea. Se oli läpimärkä joka tapauksessa. Weckström kyllä voi siihenkin vastata, jos mukaudut kysymään häneltä. Mitä varten sinä tätä hevosta kysyt? Onko sillä ehkä jotakin yhteyttä murhan kanssa, jota tässä vasta rummutettiin.

— Was, was, liebste Dorothea? kyseli Lisken Suthoff vastausta saamatta. — Sinähän pelotat tyttö raukat, liebste Dorothea. Sinähän tänään olet kuin viskaali hameissa tai kivalteri tai sensemmoinen. Mehän olemme tulleet tänne auttamaan velivainajamme turvattomia lapsia ja saattamaan rakasta Jakobiamme hautaan...

Sofia Dorothea Suthoff laski kätensä kaksoissisarensa hennolle kädelle, mutta ei lakannut katselemasta Hedvig Ulrikan kasvoja, joilla viha ja säikähdys vaihtelivat, leimuten tytön silmissä, punassa ja kalpeudessa hänen poskillaan ja ennen kaikkea hänen huulillaan, jotka vuoroin olivat valkoiset, vuoroin täynnä hehkuvaa verta.

— Was, was, was, liebste Dorothea? huusi Lisken Suthoff, nousten istuimeltaan ja asettuen kaksoissisarensa eteen. — Sano, liebste Dorothea, mitä tahdot ja tarkoitat? Olette hirvittävästi toistenne näköiset, sinä ja Jakob veljemme tytär, ja molemmat olette kuin velivainajamme, kun hän suuttui. Juuri tuollainen hän oli, kun ilmoitti isällemme rakastavansa viisitoistavuotiasta Maria Erhardtia ja isä kirosi hänet ja osoitti hänelle ovea. Liebste Dorothea, Jumalan tähden...

— Hiljaa sinä, Engel, huusi Sofia Dorothea nyt sisarensa korvaan. — Et ymmärrä näitä asioita. Täällä tapaa koiran haudattuna, minne ikinä katsoo. Tuo tyttö on täynnä salaisuuksia, jotka eivät kestä päivän valoa. Ei tarvitse olla viskaali ymmärtääkseen sitä. Viisitoistavuotias Maria Erhardt — aivan oikein —: veljemme löi kätensä pöytään isämme edessä ja vannoi, ettei huoli kenestäkään muusta vaimosta. Mutta sepä ei ollutkaan rehellisen tulliherra Erhardtin tytär, vaan löytölapsi, ties mistä. Ja tuossa näet tämän löytölapsen tyttären! Sillä ei ole edes säädyllisiä hiuksia päässä.

Hedvig Ulrika, istuen paikoillaan, ravisti pilkattuja hiuksiaan ja naurahteli.

— Löytölapsi Itämereltä, sanoi hän hiljaisella hellyydellä, puhuen ikäänkuin itselleen ja sisäänpäin.

Ja senjälkeen ei hän kuunnellut Anna Kristinaa, joka rukoili häntä malttamaan mieltään, eikä renkiä, joka langeten polvilleen hänen eteensä piteli hänen käsiään. Hän riuhtoi itsensä irti, astui Sofia Dorothea Suthoffin eteen ja puhui:

— Minä, Itämeren löytölapsen tytär, minä rakastan murhaajaa, sitä, jonka veriset kasvot te karossistanne näitte, häntä henkipattoa, enkä ketään muuta! Enkä minä mene kenellekään muulle kuin hänelle, juuri sille murhaajalle!

Sofia Dorothea Suthoff näytti aikovan iskeä tyttöön puukon, jonka hän oli ottanut eväsvakastaan ja jota hän äsken oli käyttänyt syödessään. Sensijaan hän kuitenkin tarttui raudoitettuun matka-arkkuun, jota kaksi miestä äsken oli kantanut, kuljetti sen porstuaan ja pudotti siinä lattialle. Jonkin aikaa hän viipyi porstuassa. Sitten hän palasi.

— Niin, lausui hän nyt sävyisästi, — murhaajalla ymmärtääkseni kyllä voisi olla tarpeeksi rangaistusta sinusta, senkin löytölapsentytär. Mutta mitä minuun ja sisareeni tulee, niin voimme samantien kääntyä takaisin kotiimme Vesiportinkadun varrella. Lähdemme heti, kun hevoset ovat levänneet. Tulimme parhaassa tarkoituksessa, mutta meitä ei täällä tarvittukaan.

— Hän sanoo, huusi hän nyt kaksoissisarensa korvaan, vihdoinkin vastaten hänen levottomiin kysymyksiinsä, — olevansa sen verisen miehen morsian, sen, jonka näimme Haminan likellä. Se oli murhamies. Hänen morsiamensa! Meidän veljemme tytär sanoo olevansa hänen morsiamensa.

— Aber liebste Dorothea, ethän voi uskoa veljemme tyttärestä sellaista. Olet kysymyksilläsi pelottanut isättömät ja äidittömät tyttö-raukat! Jumalan tähden, tulkaa järkiinne... Sinä näyt sinäkin, Anna Kristina, olevan oikea Suthoff, äkkipikainen ja kiivas vihaan. Syleilkää toisianne niinkuin sukulaisten sopii.

Kuuro sisar sekoitti Jakob Suthoffin tyttärien nimet, syyttäen kärsivällistä Kristaa ominaisuuksista, jotka hänelle olivat varsin vieraat. Krista ei ottanut sitä pahakseen. Hän ja täti Lisken ymmärsivät toisensa ja pyrkivät vaistomaisesti yhä likemmä toisiaan, täti Liskenin koettaessa rauhoittaa täti Sofia Dorotheaa ja Kristan Hedullaa.

Molemmat riitelevät sukulaisnaiset seisoivatkin jo talttuneina, vaikka leppymättöminä vastatusten.

— Was, was, liebste Dorothea, anoi kuuro kaksoissisar myötänään, — sano, mitä te puhutte. Olette kiihtyneitä ja koko kaupunki kuulee, miten me riitelemme. Ihmiset pysähtyvät ikkunoiden alle. Anna Kristina, kirjoita minulle valkoiselle paperille, mistä on puhe.

— Sanon vain, huusi Sofia Dorothea sisarensa korvaan, — että kun hevoset ovat levänneet, niin Weckström saa hankkia meille neljännen vaunuhevosen ja hevosen Rolligia varten ja me lähdemme!

— Aber liebste Dorothea: lähdemme, sanot! Täytyyhän pitää hautajaiset, täytyyhän päättää tyttöjen kohtalo. Hehän ovat samaa lihaa ja verta kuin me. Kaikkein ensiksi meidän täytyy mennä kirkkoon näkemään veli-vainajamme. Sitten ottaa selkoa Jakob-raukan jälkeen jääneestä omaisuudesta, sitten toimittaa monet sadat hautajaiskutsut, sitten hankkia ruoanlaittajat, juomanpanijat ja kaikki muu. Aikaa on jouluun lyhyeltä. Etkö muista, liebste Dorothea, mitä kaikkea matkalla puhuimme. Siitäkin puhuimme, että veljemme tyttäret ehkä lähettäisimme Tukholmaan saamaan oppia hyvissä tavoissa. Tai että ottaisimme heidät Viipuriin ja naittaisimme heidät kunnollisille miehille säätymme mukaisista perheistä. Ja sinä vielä sanoit, että mukavinta olisi, jos paikkakunnalla olisi sopiva mies, joka naimalla vanhemman tyttären samalla turvaisi nuoremman. Etkö ensinkään muista? Rollig ampui juuri silloin susiparveen ja keskustelu loppui kesken. Mutta tämä kaikki on tehtävä, ja sinä puhut lähdöstä.

Sofia Dorothea Suthoff irroitti naulan syyllisestä arkusta, tarkasti sitä, käski tuoda vasaran ja löi sisarensa puhuessa kiinni naulan.

— Enkelini, huusi hän sitten Liskenin korvaan, — lähdemme, sanon. Mitäpä meitä liikuttavat veliraukkamme omaisuudet, joista Weckström verraten varovaisesti puheli. Vaikka hopealla lastattu laiva pelastuisikin, niin mitäpä me siitä kostumme. Avuttomat tyttäret näkyvät tietävän, mitä tahtovat — he rakastavat ketä tahtovat ja menevät kenelle tahtovat. Me voimme lähteä sinne, mistä tulimmekin.

Lisken Suthoff, joka ei sisarensa sanoista erottanut puoliakaan, pyysi päästä heille varattuihin huoneisiin aukaisemaan matka-arkkuja ja pukeutumaan. Ensinnä hän halusi lähteä kirkkoon ja kuollutta muistellessakin hänen kyyneleensä jo alkoivat valua. Sitten piti kai käydä papin luona ja raatimies Goviniuksen luona, sekä ehkä pormestarin ja muiden kaupungin johtohenkilöiden luona.

Hedvig Ulrika Suthoff ymmärsi vieraiden tarvitsevan suuren kaapin. Ainakin seitsemän kaunista pukua oli levällään vuoteen laidalla. Siinä oli silkkiä ja taftia, sarsia, kamlottia ja samettia — kaikki mustaa, uutta ja ihmeen kaunista. Ei kenelläkään helsinkiläisellä ollut sellaista. Ja yhä uusia röyhelöjä, kauluksia, myssyjä, sukkia, kenkiä ja mekkoja tuli esiin arkuista ja vakkasista. Rikkaita mahtoivat isän sukulaiset olla. Varmaan rukouskirjan ristitkin olivat hopeaa.

Hedvig Ulrikan mieleen hiipi yht'äkkiä ajatus, että tädit tästä kaikesta olivat mahtaneet varata jotakin tuliaisiksi velivainajansa tyttärille, siis heille molemmille: hänelle ja Kristalle. Esimerkiksi nuo kauniit kirjat, jotka olivat aivan samanlaiset. Mitenkä tädit olisivat voineet ajatella itse tarvitsevansa näin hirveän paljon?

Täti Liskenin ympärillä kahisi silkki, ja onnellisena hän valkein sormin piteli tavaroitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet hänen myötäjäisiään.

Miksei täti Lisken ollut päässyt naimisiin?

Hedulla teki yht'äkkiä lopun ajatuksista, jotka koiruohon makuisina täyttivät hänen mielensä.

— Hyvä täti Lisken, huusi hän, — Gagneur on tuhoutunut myrskyssä Itämerellä — voiko täti Lisken kuulla? Kalliit tavarat isän kauppapuodissa ovat varastetut, eikä viskaali varmaankaan saa niitä takaisin — voiko täti Lisken kuulla? Ne, joille isä lainasi rahaa, eivät voi maksaa — kuuleeko täti Lisken? Isäni oli Helsingin rikkain mies ja tahtoi rakentaa kaupunkiin kirkkoja ja torneja, mutta meillä on nyt jäljellä vain tämä talo. Emme voi pitää suuria hautajaisiakaan. Täti Lisken varmaankaan ei ole kuullut.

— Mutta minä olen kuullut! lausui Sofia Dorothea Suthoff ovelta. — Minä olen kuullut, minä. Mitä sinä hänelle puhut — ei hänen tarvitse tietää näistä ikävistä asioista.

— Was, was — wo? Was? Aber liebste Dorothea...! äänteli kuuro kaksoissisar, aavistaen, ettei nyt sopinutkaan hymyillä.

— Enkelini, huusi Sofia Dorothea hänen korvaansa, — hän ihmettelee sinun kauniita pukujasi ja kysyy, ovatko ne uusinta viipurilaista muotia.

— Aber liebste Dorothea, ach, minä näen, ettet sano minulle totuutta. Mitä te salaatte minulta?

— Emme salaa, enkelini, hän sanoo, että olet kaunis kuin morsian.

Lisken Suthoff laski käsistään röyhelöt, asteli ikkunan luo ja käänsi kauniit, kalpeat kasvonsa vihertävään ruutuun, mistä näkyi jäätynyt tie, nurmikko ja hautausmaan paljaat puut.

Hedulla näki, että hän itki.

— Onko siis totta, ettei teillä ole mitään muuta kuin tämä talo, joka Viipurissa määrättäisiin hajoitettavaksi? Mutta sittenhän te tytöt joudutte kehruuhuoneelle, jollei joku hyvä ihminen ota teitä palvelukseensa. Tai jollei sisarenne Tukholmassa teitä auta, mikä olisi luonnollisinta. Me emme voi viedä teitä Viipuriin — vanha isämme voisi kuolla surusta, jos yht'äkkiä näkisi tottelemattoman poikansa tyttäret. Onko sitten Weckström voinut meille näin valehdella — suorastaan valehdella? Minun täytyy hänet tavata, hän on neuvokas mies, tarmokas ja ovela. Entä raatimies Govinius — kelpaako hän sitten johonkin? Varastetut tavarat on saatava takaisin. Ja sinun, sinun, sinun on...!

Täti Sofia Dorothea hymyili yht'äkkiä Hedvig Ulrikalle, vieden sormet hänen leukansa alle ja katsellen häntä silmiin, ystävällisesti ja iloisesti.

Hedulla kävi niin ymmälle, ettei hän osannut puolustautua sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, joka nyt varmaan uhkasi heitä. Toimettomana hän näki molempien Viipurin-tätien pukeutuvan ja valmistautuvan lähtemään kaupungille. Kun täti Sofia Dorothea kysyi, missä Weckström asui, niin Hedulla lausui Vanhan-Helsingin nimen, ja kun hän kysyi Goviniuksen taloa, niin tyttö viittasi hänelle kädellään suunnan. Mustissa, silkkisissä vaatteissaan kaksoissisaret samankokoisina ja käsi kädessä ryhdikkäästi astuivat hautausmaan syrjää pitkin, häviten Suurtorille.

Minä nyt? ajatteli Hedulla Suthoff seuraten heidän kulkuaan ja äskeisten tapausten kangastaessa mielessä niinkuin uni, jonka hän joskus oli nähnyt, viikkoja sitten. Mitä nyt? lausui hän samassa ja kuunteli omaa ääntään, ihmetellen, kuka tällä äänellä puhui. Olinko minä äsken levoton? Kävikö täällä vieraita? Ne menivät jo eivätkä enää tule. Eikö enää ole yhtään ystävää? Eikö ole yhtään ihmistä? Kyöpeli asteli äsken tuosta, jotta silkki kahisi. Kyöpelejä oli kaksi. Silkki kahisi.

Hedulla kuuli nyt sisarensa äänen ja meni ääntä kohden.

Krista makasi vällyjen alla.

— Mitä he mahtavat tehdä? sanoi hän hiljaa. Korttekaartesta lyötiin toista tuntia.

— Vastako kaksi! pääsi Hedullalta. — Krista, jaksaisitko lähteä minun kanssani metsään, sinne, missä me olimme niin onnelliset? Siellä eläisimme hurskaan vanhan Jaakon luona, Iiskenpoika on luvannut seurata meitä, minne tahdomme. Meidän isämme kyllä ymmärtää, ettemme nyt voi pitää hänelle suuria hautajaisia. Jos me jäämme tänne, niin meidät lähetetään Tukholmaan tai kehruuhuoneelle tai kukaties Viipuriin Vesiportinkadulle. Se toinen musta täti katsoi minuun niin oudoin silmin ja nauroi niin ystävällisesti. Hän ei olisi voinut tehdä pahempaa. Etkö jaksa tulla metsään, missä me olimme niin onnelliset? Krista, älä kiellä, me kannamme sinut. Sinua en voi jättää, sinä olet ainoa ystäväni.

Anna Kristina taisteli kyyneliä vastaan.

— Särkee, sanoi hän vieraalla, kolealla äänellä. — Mene sinä. Minä olen aina rukouksessa sinua läsnä.

— Kuinka voit noin puhua! Meillähän on vielä tämä talo. Mutta se ei ole minkään arvoinen. Meille se on syntymäkoti ja kaikki. Mutta jos se olisi Viipurissa, niin se hajoitettaisiin maahan. Niinhän he sanoivat. Minusta se on kaunis. Täällä on hyvä asua. Mutta me emme enää saa täällä olla. Kaikki täytyy myydä. Vanha Weckström ei ole saanut palkkaansa. Jos me voisimme vuokrata tämän rakennuksen ja asua vaikkapa alatuvassa. Ja ottaa leipämme niistä kapanaloista, jotka isämme vuokrasi kaupungilta. Mutta kuka vuokraa tämän rakennuksen? Ja täytyy kaupungille tehdä ulosteko ja. Lähdetään Espoon metsiin. Kuinka olimmekaan siellä onnelliset!

Anna Kristina Suthoff vaikeni.

Hedvig Ulrika nousi yht'äkkiä ja haki päällysvaatteitaan. Palveluspiika tuli sanomaan, että kyökkiin oli tuotu juottovasikka — se oli hyvin korea pala, lihava ja pyöreä. Pitikö se lähetettämän pois?

— Minähän olen sanonut! kiivastui Hedulla. Mutta samassa hän muisti: — varmaan se on Viipurin vieraille. Antaa olla.

Ja läksi.

Leikkiveljen täytyy auttaa heitä! Hän etsii Kustaan, vaikkapa hänen täytyisi soutaa Herttonaisiin asti. Kustaa ei ole voinut häntä unohtaa. Kustaa on viisas ja rohkea, Kustaa yksin voi heidät pelastaa!

Ja uuden toivon elvyttämänä Hedulla alkoi todistella itselleen, ettei Haminan luona vangittu mies saattanut olla hänen tuntematon ystävänsä. Mitenkä hän sellaista oli olettanutkin. Jos kapteeni von R:n poika tahtoi pakoon, niin ei suinkaan hän olisi lähtenyt valtatielle. Ja nyt hän, tyttö, oli kaiken päivää kuvitellut hänet menetetyksi.

Murhamies — murhamies oli menetetty ruumiin ja sielun puolesta, ajassa ja iankaikkisuudessa! Sehän jokaisen kastetun piti tietää.

Mutta entä jollei hän ollutkaan kivalteri Hestskon murhaaja, vaan joku muu oli pistänyt kivalterin. Eihän hänellä ollut edes tikaria silloin, kun hän harhaili metsässä.

Ja Hedulla kiihoitti itseään kiihoittamalla uskomaan, että kaikki vielä käy hyvin. Kapteeni von R:n poika saapuu jonakin aamuna pyytämään häntä, Hedullaa, sukulaisilta. Täti Sofia Dorothea pelottaa Kyreenin niin, että hän toimittaa takaisin heidän puodistaan varastetut tavarat. Kustaa Wetter ei muuta Tukholmaan, kun Hedulla häntä hyvin kauniisti pyytää. Streng toimittaa hänelle viran, eikä hän koskaan mene naimisiin, vaan käy usein heillä, ja he puhelevat vanhoista ajoista. Hän on heidän ensimmäisen lapsensa kummi. Kukaties he tulevat niin rikkaiksi, että rakentavat Helsinkiin kirkon, jossa on korkea torni, aivan niinkuin isä toivoi. Tuossa se sitten kohoaa Suurtorin varrella, ja se on niin mahtava, että pyörryttää, kun katselee kukon huippuun. Krista ei myöskään mene naimisiin, vaan asuu heillä ja rakastaa heidän lapsiaan niinkuin ne olisivat hänen omiaan. Krista on aivan terve. Heidän puutarhassaan kasvaa paljon kukkasia ja myöskin tuota uutta naurista, jonka nimi on potateos.

Hullunkurinen nimi! Hedulla kuvitteli voivansa nauraa. Mutta nämä ajatukset olivat vain hattaria, joiden alla ei ollut sinistä taivasta, vaan sama lyijynraskas joulukuun pakkanen, mikä tällä hetkellä painoi Helsingin kaupunkia, pysähdyttäen savut ja hajut paikalleen. Kaupungin köyhät lapsineen, kontteineen, säkkeineen ja puusylyksineen vaeltelivat porteilla. Hirsiä vedätettiin joltakin puretulta rakennukselta. Tellqvistin lampaat ajelehtivat kadulla, haeskellen heinän jätteitä — ettei vain hautausmaan portti olisi auki. Suthoff-muurihauta oli ainoastaan laudoilla peitetty. Se oli onneksi valmistunut, ennenkuin rikkaudet menivät Isän ja äidin viimeinen leposija ennätti tulla kuntoon' Jumalan kiitos. Siellä oli varattu tilaa langoille ja lapsille. Maanpäällinen rakennus tosin puuttui. Isä oli varmaan ajatellut sen hyvin kauniiksi, ehkäpä muuratuksi harmaasta kivestä.

Ja nyt olivat hänen ainoat perillisensä näin tukalassa tilassa. Jospa tietäisi, missä Kustaa Wetter tänään on. Leikkiveljen täytyy auttaa. Hän ei ole voinut unohtaa lauluja ja tansseja vanhoilta ajoilta.

Hedulla Suthoff ei päässyt Suurkadun poikki. Siihen kokoontui kansaa. Yksinpä Burtz ja Clayhillskin kiiruhtivat sinne. Ja Fortelius tuli portistaan, kädessä hopeanuppinen espanjanruokonsa, näki kansan kulkusuunnan ja liittyi siihen.

Ei ollut kysymyksessä kaatunut hevonen eikä nälkään kuollut koira tai ihminenkään. Oli jotakin iloista. Tuliko kaupunkiin komeljanttareja tai petojenkesyttäjiä? Tai — Herra varjele! oliko kivalterin murhaaja saatu kiinni? Vai tuliko Turun tohtori, jonka piti tutkia murhatun ruumis?

Suurkadun suuhun, Suthoffin talon nurkkaukselle kokoontui niin paljon kansaa, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota tyttöön, joka nyt kiipesi kotinsa lankkuaidalle. Hedulla pisti jalkansa vanhoihin tuttuihin koloihin ja pääsi helposti istumaan korkean, punaisen aidan harjalle. Siihen yritti rouva Burtzkin, mutta jaksamatta käsillään kannattaa painoaan hänen täytyi jäädä maahan.

— Mitä siellä oikein tapahtuu? kysyi hän kiihtyneenä. — Siellä on hevosia ja rattaita. Kerro toki, Hedvig Ulrika, minäkin kerron sitten sinulle jotakin. Mitä ne tekevät? Olen kuulevinani ukkonikin äänen. Ai, jo tiedänkin: Turun Elsaa ja hänen yöperhosiaan saatetaan matkalle. Burtzhan sanoikin heidän tänään lähtevän. Mutta ei heitä nyt raatimiesten tarvitsisi saattaa. Se ei sovi. Täällä Helsingissä ei koskaan tiedetä, mikä sopii. Ole hiljaa — minä kuulen jo itsekin. Nauraako se kirottu naikkonen? Vai itkuako tuo on? Sano, Hedulla, mitä siellä tapahtuu? Minäkin kerron sitten sinulle jotakin. Näin unta, että susi ajoi sinua takaa juuri tuossa Suurtorilla ja saikin sinut kiinni rannassa. Se tietää sulhasia se! No nyt voit sanoa, mitä ne nauravat.

— Pormestari tulee kotiin! tiedoitti Hedulla aidan harjalta.

Hänen äänestään kajahti uusi toivo, sillä Forsteen oli kaupungissa varsin kunnioitettu mies.

— Pormestari! huusi rouva Burtz eikä häntä enää mikään pidättänyt paikoillaan. — Jumalan kiitos, että hän tulee. Nyt taas kaupungissa voi alkaa jotakin tapahtuakin.

Ja hän tunki läpi kansanjoukon, työntäen syrjään sekä köyhät että arvohenkilöt, ja päästyään rattaiden ääreen, jatkoi:

— Forsteen, meidän korkeasti kunnioitettu pormestarimme, olkaa tervehditty kotiin! Tuotteko hyviä uutisia kaupunkiraukallemme? Tuotteko vapaavuosia? Tuleeko apua kirkolle ja koululle? Entä sitten kuningas, saammeko pian nähdä hänet? Saatte uskoa, että tarvitsemme virkistystä. Täällä kaikki lahoaa. Poljemme paikoillamme. Elämme kuin täi tervassa, en paremmin sano. Saammeko pian nähdä kuninkaan?

Forsteenin ääni, käheyttään tuntemattomana, toimitti, ettei kuninkaalla vielä ole aikaa näitä kaukaisia maanääriä varten. Mutta uutiset yleensä ovat hyvät. Jo näinä päivinä tänne saapuu mies, jonka kuningas lähettää katsomaan tulevalle linnoitukselle paikkaa. Jos helsinkiläiset pitävät häntä hyvänä, niin kukaties linnoitus tulee tänne.

— Kyllä me pidämme häntä hyvänä! huusi rouva Burtz innoissaan. — Kuka se on? Sanokaahan toki!

Hän tarttui pormestarin käteen, joka suuren hylkeennahkaisen rukkasen sisässä lepäsi kääsien laidalla.

Clayhills ehdotti, että lähdettäisiin raatihuoneen kellariin ottamaan kuumaa lökää tuohon yskään, siitähän voi tulla kuoleman tauti. Forsteen itse asiassa ei enää voinut puhua kuin kuiskaamalla. Ja kaupunkilaiset uutistennälässään ahdistivat häntä kuitenkin jatkuvasti kysymyksillään. Nyt katsoi raatimies Burtz asiakseen käydä puolustamaan kaupunginpäätä. Kaikista ensinnä veti hän kovakouraisesti syrjään rouvansa, kehoittaen häntä menemään kotiin. Sitten kääntyi hän kansanjoukon puoleen.

— Hyvät ihmiset, mitä te nyt luulette täällä olevan? Täällä ei ole karhunkesyttäjiä eikä »pitkää Mattia Taalainmaasta». Meidän oma herra pormestari saapuu valtiopäiviltä ja tuo kaupungille tärkeitä uutisia, jotka kyllä aikoinaan tulevat leviämään teidänkin korviinne. Meidän herra pormestari on saanut pahan yskän tässä kylmässä ilmassa eikä voi vastata kysymyksiin, ennenkuin saa rintaansa jotakin kuumaa. Mutta jos tahdotte, niin voitte, osoittaaksenne alttiuttanne, korottaa äänenne tervetuliaishuudoksi. Ja menkää sitten kotiin, niinkuin sopii kristityssä yhteiskunnassa. Onpa ihme, ettei teitä saa tottelemaan. No, tuleeko siitä huudosta jotakin? Jollei, niin te tämän minuutin hetkellä menette kotiin, jokainen.

Tervetuliaishuuto supistui johonkin mutinaan, josta ainoastaan Burtzin kimakka »vivat» ja Weckströmin raikas »hoch» kohosivat ilmoille.

Provianttimestari Mathias Weckström oli tänään iloisessa, pienessä hiprakassa, nimittäin juuri senverran, että hänen jalkansa nousi keveästi ja hänen suunsa puhui avomielisiä. Olipa hän mahtanut tehdä hyviä kauppoja viime retkellään. Hän sieti paljon ja otti näin runsaat ryypyt vain, kun ne hänelle tarjottiin.

Hän oli tänään saanut ne kaupungin hienoimmassa paikassa, nimittäin itsensä raatimies Goviniuksen luona, jonne hänen oli nähty menevän tiiman verran myöhemmin kuin Suthoffin viipurilaiset vieraat sinne menivät. Goviniuksella oli kaupungin paras viinikellari, parempi kuin maaherralla olikaan ja raatimiestä oli ehkä tänään huvittanut olla runsaskätinen.

Provianttimestari kulki nyt siinä saatossa, joka ympäröi pormestari Forsteenin rattaita, matkalla Suurkadulta torille, ja hänen äänensä liittyi niihin ääniin, jotka yhä kuuluvammin vaativat häntä tulemaan suoraan raatihuoneen kellariin kureeraamaan käheyttään kuumalla grogilla ja kertomaan uutisia. Clayhills, astellen Burtzin ja Strengin kanssa likinnä kääsejä, puhui kaupungin omista laivoista, jotka käyvät Espanjassa asti, sekä kaupan elvyttämisestä yleensä — ilman näitä ei kaupunki nouse. Helsinki on nyt rajatapulikaupunki ja sen täytyy saada samoja oikeuksia, joita Haminalla ja Nyenilla ennen oli, ja sitenpä parhaiten houkuteltaisiinkin tänne maalaiset Savosta ja Karjalasta tavaroineen. Heitä varten pitäisi täällä tietenkin olla saatavana tupakkaa ja suoloja sekä halpaa sarkaa ja muuta, mitä he voivat tarvita. Nyt on heidän edullista ostaa Venäjän puolelta, koska tulli siellä on alhaisempi kuin Ruotsissa. Omat laivat Espanjaan, Portugaliin, Ranskanmaalle ja Skotlantiin — kyllä kaupunki elpyy!

Pormestari sai likinnä käveleville kuiskatuksi, että hän sekreettivaliokunnalle oli tehnyt anomuksen Place d'armes'in rakentamisesta Helsinginniemelle likelle satamaa, kaupungin linnoittamisesta maan puolelta, jolloin tänne olisi sijoitettava galeeri-eskaaderi, sekä telakan rakentamisesta. Niin, näistä hän kyllä jo on kirjoittanutkin. Mutta asia on nyt niin pitkällä, että kuninkaan määräämä saapuu tänne tarkastamaan paikkaa. Ja kun hän sattuu olemaan erittäin tarmokas ja päättäväinen mies, niin hän on halunnut käväistä täällä, ennenkuin vedet jäätyvät. Fortelius, joka ei ollut saanut selkoa Forsteenin puheesta, kysyi, oliko toivoa saada lupa koota varoja yli koko valtakunnan sodassa niin vaikeasti kärsineen Helsingin kirkon hyväksi. Tellqvist puolestaan tahtoi tietää, mitä nimiä viime päivinä oli ollut luettavina Tukholman kaakinpuissa.

— Linnoitus on saatava tänne! kuului useammasta suusta yht'aikaa.

Kesken kaiken kysyi Vendelius, oliko peruukkimaakari Logren lähettänyt hänen vaimolleen paketin. Wetter kysyi kirjettä sukulaisiltaan. Tellqvist tiukkasi uudelleen Tukholman kaakinpuissa esiintyviä nimiä, koska konnetaabeli Hestskon murhaajakin kuului olevan ilmaistuna siellä.

Kun ainoastaan harvat saattoivat kuulla, mitä pormestari vastasi, kantoivat kaupunkilaiset monet ja erilaiset kysymykset iloisena, joskin hiukan sekavana puheensorinana sinne, missä Hedulla Suthoff kotinsa aidanharjalta seurasi asiain kulkua.

Vastasiko pormestari Tellqvistin kysymykseen?

Minne oli Kustaa Wetter joutunut?

— Niin, puheli Burtzin vaimo jälleen, — täällähän on tapahtunut murha, hirvittävä murha — jokos te sen kuulitte? Konnetaabeli-raukka, sellainen hauska ja kohtelias mies, ja niin kauhean lopun sai Kluuvin kaislikossa! Jokos herra pormestari kuuli? Ja Suthoffin puoti kun varastettiin puti puhtaaksi!

Burtzin yhä koettaessa kääntää vaimonsa askelia kotiportaille huusi rouva kotiin palaavalle pormestarille:

— Kuka se on, jonka kuningas lähettää?

— Koska me saamme suoloja? kysyi samassa Lillgren.

— Suolat ovat tyyten lopussa.

— On tapahtunut murha, selitti Streng, — valitettavasti. Jopa jonkin verran outojen olosuhteiden vallitessa. Mutta saat tietää kaikki kaupungin kellarissa. Joka tapauksessa veli Forsteen: hyvä, että tulet kotiin. Olen saanut aivan tarpeeksi kaikesta.

— Kyllä täällä, piru vie, nyt saadaan selvä murhamiehestä ja muustakin! huudahti Tellqvist nauraen ja koputellen piippuaan saappaansa korkoa vastaan. — Tänne on Viipurista tullut hameniekka viskaali. Eikö tuossa jo kuljekin hiekkakuorma hautausmaata kohden. Se on tämän hameniekan aikaansaannoksia. Hän kohtasi Kyreenin kadulla ja haukkui hänet pahanpäiväisesti. Saatte nähdä, että huomenna jo korjataan kirkon kattoa. En ihmettele, piru vie, jos hän merestä nostaa veljensä aarteen ja rakentaa hänen torninsa. Hän kuuluu sanoneen, että varastetut tavarat on löydettävä! Ja kyllä hän murhamiehenkin löytää. Siinä se on akka!

— Hän tarkoittaa Suthoffin sisarta, selitti rouva Burtz, joka nyt oli saanut kätensä kiinni kääsien laitaan.

— Kaksi Suthoffin sisarta saapui tänään Viipurista.

Apteekin portailla seisoi Stier.

— Minun medikamenttilaatikkoni? huusi hän, nähdessään kääsien lähestyvän. — Eikö minun medikamenttejani ole pantu näillekään rattaille?

Pormestari pidätteli hevostaan.

— Kaksi viikkoa minä jo tässä olen huutanut jokaiselle tulijalle, jatkoi apteekkari. — Mitä helvettiä se on, ettette tuo minun medikamenttilaatikkoani? Vai niin, herra pormestari itse. Ilmoitan tyytyväisyyteni saapumisesi johdosta. Tänne onkin sinun poissaollessasi tullut apteekkarinkisälli Turusta, oikea sudenkorento, jolla ei ole etupuolta enempää kuin takapuoltakaan, mutta jonka perässä naiset juoksevat. Toivon sinun saattavan minut laillisiin oikeuksiin!...

Hedulla Suthoff hyppäsi äkkiä alas aidalta ja läksi seuraamaan tulijaa. Forsteen oli ollut hänen isänsä ystävä.

— Forsteen, pyysi rouva Burtz hengästyneenä, vaivoin pysytellen kääsien vierellä, — kuka tulee? Tarkoitan: kenet kuningas lähettää? Miksette sano? Onko se salaisuus?

Pormestari käänsi häntä kohden laihat tarmokkaat kasvonsa, jotka kohosivat syvän kuuraisen turkinkauluksen sisästä.

— Sitä ei pidä toitottaa, sanoi hän äänellä, joka oli paljasta särinää ja pihinää.

— Ai, sanoi rouva Burtz ihastuneena. — En kerro kenellekään.

Forsteenin viluiset huulet lausuivat:

— Ehrensvärd.

— Ehrensvärd! kuiskasi rouva Burtz, lujasti pitäen kiinni kääsien laidasta, — sekö nuori kaunis luutnantti? Vai joko hän on kapteeni?

Burtz, raatimies, tarttui nyt vaimonsa käteen ja käski hänen jo mennä hiiteen. Eikö hän käsittänyt, piru vie, että pormestarilla oli yskä ja että hän tarvitsi lasin kuumaa. Ja nyt olisi tässä kyllä tärkeämpääkin pohdittavaa kuin vastailla vaimoväen loruiluun.

Korkean turkinkauluksen sisästä kuului sihahdellen ja säristen:

— Ottakoot Helsingin kaunottaret esiin kultaiset kahleensa!

Forsteen oli vanhapoika ja hänen leikinlaskunsa omalaatuista. Sopivan hetken jälkeen siirryttiin leikinlaskusta asiaan.

Sovittiin, että kapteeni Ehrensvärdiä Helsingissä nyt pidetäänkin oikein hyvänä. Ei mitään häneltä pidä puuttuman! Yksissä voimin koetetaan hankkia ruokaa ja juomaa. Hän vain oli epämukava vieras siitä, ettei hän erikoisesti välittänyt ruuasta ja juomasta. Ties piru, miten häntä oli käsiteltävä. Jokin metsästysretki siinä sivussa saattoi olla paikallaan. Olihan ympäristössä yllin kyllin riistaa, alkaen karhuista ja susista aina pienimpiin metsäneläimiin asti.

Mutta linnoitus on saatava Helsinkiin.

— Jumaliste, tässä on valtakunnan puolustuksen keskipiste.

— Tähän on vihollisen kaleerit pysäytettävä.

— Hiljaa, hiljaa — mitä sanot, veli Forsteen? Ettemme suinpäin asianomaiselle juoksisi huutamaan julki, mitä tässä nyt leikillä on puhuttu. Ei, piru vie ymmärrämme pitää kurissa sen piskuisen jäsenen, jota kieleksi kutsutaan. Kas, Forsteen vain huomauttaa, ettei kapteenin käynti ole virallinen. Ja lisäksi se luultavasti on vain pieni salamakäynti.

— Parbleu!

Hedulla Suthoff erkani kujalle, joka teurastajan lankkuaitaa pitkin johti kaatopaikalle rantaan. Mitä varten hän oikeastaan nyt tuli tänne? Kustaa Wetter ei ollut täällä. Ei näkynyt ketään.

Mitä olikaan nyt tehtävä? Minne mentävä? Keneltä kysyttävä neuvoa?

Kaikki oli hämääntynyt.

Osasiko Kustaakaan auttaa?

Hän voi hankkia hevosen ja johdattaa Hedullan ja Kristan Espoon korpeen, missä he kerran olivat niin onnelliset.

Mutta kuka toimittaa isän hautaan? Miten käy kotitalon Suurkadun ja Läntisen Kirkkokadun kulmassa?

Ikkunoiden alla on sekin paikka, missä tuntematon ystävä hetken seisoi, kerjäläisten keskellä, sinä päivänä, jolloin surukuuset olivat portin pielissä. Ja täällä kaupungissa on pieni eläin, jonka lämmintä päälakea hänen kätensä kosketti.

Tämä kaupunki on armaampi kuin yksikään paikka maan päällä.

Minun isäni ei saanut rakentaa Helsinkiin korkeaa kirkontorniaan, johtui tytön mieleen hänen siinä ajelehtiessaan vailla päämäärää. — Nyt tulee vieras ja rakentaa linnoituksen. Jos me menemme korpeen, niin tulee vieras ja asettuu siihen, missä me synnyimme.

Kaupunginlahti oli tänään kuin siniseltä välkkyvä maito. Sen pintaan kuvastuivat luonnottoman selvään kaislikot, kalliosaaret ja rantojen paljaat puut. Mutta pinta ei päästänyt lävitseen yhtään katsetta. Meri oli arvoituksellinen, kylmä ja julma. Porvarien ranta-aitatkin tuntuivat vedenkalvossa päilyessään suurilta laatikoilta. Hedulla Suthoff muisti sen suuren laatikon, jossa hänen isänsä arkku oli tuotu, ja vedessä soutavat ranta-aitat muuttuivat ruumisarkuiksi.

Huomenna nostettiin isä viimeiseen kehtoonsa.

Hänen lastensa ensimmäinen kehto kauniine enkelinpäineen seisoo kotitalon ullakolla odottaen pieniä eläviä lapsia, jotka nauravat ja ojentavat käsiään äitiä kohden.

Hedvig Ulrika Jaakopintyttären rinta riutui kuumaa kaipaustaan.

Useat veneet oli jo vedetty maalle ja kaadettu kumoon. Lahden pohjukka oli jääriitteessä.

Hämärsi.

Huominen päivä ei päästänyt lävitseen yhtäkään katsetta.

Viipurin-sukulaiset eivät koko päivänä tulleet kotiin aterialle. Goviniuksen lanterna saattoi heidät Läntiselle Kirkkokadulle, kun jo oli pimeä.

Lisken Suthoff tuntui hiljaiselta ja surulliselta, Sofia Dorothea taas oli ihastuksissaan päivänsä vietosta. Että tässä pahanpäiväisessä pesässä saattoikin elää niin hienoja ja rakastettavia ihmisiä kuin Goviniukset! Heidän kanssaan meni päivä varsin mukavasti. Kerrassaan ymmärtäväisiä ihmisiä. Ja tunsivat useita perheitä Viipurista.

Tietenkin oli keskusteltu hautajaisista ja velivainajan tyttärien tulevaisuudesta.

— Kaikki selviää, sanoi Sofia Dorothea voitokkaasti hymyillen ja ystävällisesti silmäten veljensä tyttäriin, jotka epäluuloisina etsivät hänen katsettaan. — Kaikki selviää, kunhan te vain olette tottelevaisia. Mitä sanotte, jos isänne kauppapuodista varastetut tavarat saadaan takaisin? Niin: ne täytyy saada, sen olen sanonut! Helsingin viskaali tosin ei niitä tuo paikoilleen. Mutta, mutta... No niin, puhelemme sitten huomenna, tytöt. Teidän tätinne ovat väsyksissä, niinkuin saatatte ymmärtää sen kauhean matkan jälkeen. Ei kiitos, emme jaksa syödä illallista. Olemme tottuneet saamaan kahvin sänkymme ääreen kello neljältä. Heti päivän valjettua on sitten surullinen velvollisuutemme arkkuunpanna veli-vainajamme. Jaa, jaa. Lisken enkelini, lähde nukkumaan, olethan niin väsyksissä, etteivät silmäsi pysy auki. Kas, hän on niin lopussa, etten saa häntä kuulemaan, vaikka miten huutaisin. Muuten tytöt... Nämä teidän kynttilänne käryävät pahasti! Meillä on kyllä mukana kynttelejä, jotka otimme kotoa. Kumpiko teistä nyt on Anna Kristina ja kumpi Hedvig Ulrika? Sinä, joka olet vanhempi, olet siis Hedvig Ulrika. Sinulle juuri muuten tahtoisin sanoa, että Goviniuksella erittäin ystävällisesti puhuttiin provianttimestari Weckströmistä. Hän on ahkeralla työllä ansainnut huomattavan omaisuuden. Saisit puhua hänestä kiitollisuudella. Hänhän on elättänyt teitä kaiken syksyä. Ottakaa huomioon, että isänne oli hyvin ykspäinen ja pitkävihainen. Näitä ominaisuuksia tavataan — joskus — meidän perheessämme. Nyt hyvää yötä, tytöt. Toistan vielä, että kaikki käy hyvin, jos vain olette ymmärtäväiset ja tottelevaiset.

Sofia Dorothea Suthoff kosketti ystävällisesti kädellään molempien sisarten poskea.

Lisken Suthoff syleili heitä niin pitkään, että kaksoissisar keskeyttäen tarttui hänen olkapäähänsä.

Lisken-täti ei koko iltana ollut ottanut osaa keskusteluun.

Tämä varmaan ei tietänyt hyvää.

Ovella kääntyi Sofia Dorothea.

— Älkää käsittäkö hänen vaikenemistaan väärin. Hän tahtoi nähdä kuolleen veljemme — minä en koskaan mene katsomaan kuolleita, koska tahdon muistossani säilyttää heidät elävinä. Tämä tietenkin järkytti häntä. Vaikka veli-vainajamme olikin ollut kuin nukkuva vain, niin että tuntui tosi-lohdulliselta. Huomenna voimme taas hyvin ja teemme käynnin kirkkoherran perheeseen. Hyvää yötä, tytöt. Onhan tässä tyhjä huone? Hyvä on. Nyt tiedän kaikki. Menkää tekin heti nukkumaan — menettehän. Ja kello neljä saamme kahvin. Hyvää yötä.

Jakob Suthoffin tyttäret, toinen maaten vällyjen alla, toinen istuen vuoteen laidalla, koettivat turhaan tunkeutua sen salaperäisyyden taakse, joka nyt entistä tiheämpänä ympäröi heidän tulevaisuuttaan.

Mitä oli päätetty Goviniuksella?

Minkä tähden heitä kehoitettiin tottelevaisuuteen: mitä heiltä aiottiin vaatia?

Minkä tähden välttämättä tahdottiin, että he kunnioittaisivat provianttimestaria?

Oliko täti Lisken ainoastaan väsynyt?

Minkätähden...?

Hiljaa kuiskatessaan toisilleen sisarukset yht'äkkiä kuulivat, että Viipurin-täditkin vielä puhelivat. Sofia Dorothean puhe kuului selvästi.

Entä jos vuoteisiin kuitenkin on jäänyt syöpäläisiä, säikähti Hedulla. Ne käyvät vieraiden kimppuun pahemmin kuin kotiväen.

Sisarukset kuuntelivat odottaen, että täti Sofia Dorothea tulisi pyytämään jotakin. Ei silti, ettei heillä olisi jotakin pulveria tämänkin mahdollisuuden varalta.

— Tule nopeasti vällyjen alle, sanoi Krista. — Meitähän käskettiin heti nukkumaan.

— Minkä tähden meidän pitäisi heitä totella? kuiskasi Hedulla takaisin.

— Miksemme voisi totellakin. Ja täytyyhän tunnustaa, että provianttimestari on koettanut olla meille avulias.

— Kuule Krista, älähän nyt ala!

— Jollemme taivu, niin meidät taivutetaan.

— Ole hiljaa, kuiskasi Hedulla ja hyppäsi vaatteet yllään sisarensa viereen. — Tätien ovi avattiin. Nyt se taas suljettiin. Ole hiljaa.

Ensi hetkessä sisarukset kuulivat ainoastaan omien sydäntensä lyönnit, mutta pian he kuulivat enemmän.

— Ei siellä ole ketään, lausui Sofia Dorothea Suthoffin läpitunkeva ääni. — Mein Engel, sinun ei sovi osoittaa heille tuollaista hellyyttä. Me emme koskaan saa heitä tottelemaan, jollemme näytä, ettei meidän kanssamme leikitellä!

— Älä viitsi: mitenkä he kuulisivat! Tyhjä huone on välissä eikä heidän huoneestaan enää näy tulta. Nukkuvat tietysti niinkuin siinä iässä nukutaan.

— Sanon sinulle vakavasti, enkelini, että sinun tulee kohdella heitä päättäväisesti. Heidän täytyy totella.

— Mitä sinä heissä säälit? Orpoja? He ovat yksinkertaisesti huonosti kasvatettuja ihmistaimia, joita lujien salkojen avulla on oikaistava. Onko kuultu moista tunnustusta kuin se, jonka tuo poikatukkainen tässä aamulla teki: hän rakastaa tuota pahantekijää, hän ei mene kenellekään muulle kuin hänelle! Palissadien taakse, syvimpään vankikellariin tyttö sellaisista sanoista joutaa. Ei aavistusta kristinuskon pääkappaleista — mutta mitäpä voi sellaisen äidin lapselta odottaa!

— Itsekin onneton lyhyistä hiuksistaan...! Nuori sydän oikullinen ja mahdoton. Käsitän! Meine Liebste, sinä tahdot jälleen muistuttaa minulle jotakin, johon sinulla mielestäni ei ole syytä kajota. Mitä sinulta on puuttunut, sano, enkelini? Enkö ole ollut sinulle hellä ja hyvä? Mikä oli se mies sinun nuoruudessasi, jollei hunsvotti — kiitä Jumalaa, että ajoin hänet talosta! Näithän, mikä hänestä tuli: kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä.

— Sinä kuvittelet, että hänestä olisi tullut pyhä mies, jos hän olisi saanut sinut. Unohda, enkelini, jo tämä vanha juttu. Olisinpa aavistanut, että vieläkin kannat tätä muistoa mielessäsi. No niin, sinulta siis en saa tukea, vaan sinä asetut näiden villien lasten puolelle.

— Etkö sitten myönnä, että veliraukkamme tyttären kuviteltu kiintymys murhamieheen on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä? Se on mahdollinen vain sentähden, että äiti oli löytölapsi ja komeljanttari! Hänhän kuuluu istuskelleen puissa ja kukkuneen keskellä talvea. Hän tanssi lastensa kanssa, hän tanssi nuoren saarnipuun kanssa, jonka Jakob meiltä Vesiportinkadulta vei mukanaan ja istutti tänne kaivon viereen. Hänelle kelpasivat venäläiset upseerit.

— Aber liebste Dorothea, tee oikeutta Jumalan tähden: eihän tyttöjen äiti ollut täällä venäläisenä aikana, hänhän oli paossa!

— Engel du mein, sinä palkitset huonosti rakkauteni, joka kuuluu yksin sinulle!... Ei, ei, palovartijat kiertävät ja huutavat. Mitenkä meidän puheemme kuuluisi huoneiden päähän? Ei kissakaan talossa äännähtänyt. palovartijat, sanon, kiertävät. Pelkäätkö sinä, Lisken, kun minä olen täällä? Pelkäät, että teemme vääryyttä! Mikä on väärin, mikä oikein? Rakkaus saakoon sijansa, mutta meillä ei nyt ole aikaa siihen. Minä tahdon pois täältä. Minä tahdon asiat kuntoon. Jos tulee lumisade, niin jäämme tähän kauhistuttavaan taloon. Hänen niskansa on taivutettava. Hänelle täytyy saada mies, joka pitää hänet kurissa. Minä luulen jo tietävänikin sen miehen.

— Hiljaa, meine liebste Dorothea, nyt on joku viereisessä huoneessa! Kuulin, että käytiin ovissa.

— Engel, sinä pelotat minua. Jos täällä joku kävelee, niin nuo tytöt, joita sinä pidät niin säälittävinä... Ei ketään! Hänen niskansa täytyy taipua, sanon. Jollemme täältä saisi sopivaa miestä, niin sitten on jäljellä vain orpanamme Hebla Hannun tyttären pensionaatti Tukholmassa. Hebla Suthoff on nujertanut monen uppiniskaisen tytön mielen ja tehnyt tytöstä kunnon ihmisen ja aviovaimon, josta häntä, orpanaamme, monet ylhäisintenkin perheiden äidit siunaavat. Vai tahdotko väittää, ettei orpanamme olisi hyvä kasvattaja?

— No niin Liskenchen, tulethan jo järkiisi. Onhan nyt selvää hulluutta puhua rakastavansa miestä, jonka nimeä ei tiedä, josta totisesti ei tiedä, onko hän kala vaiko lintu. Itse aviorikkomuksen pukki asustaa sellaisessa sydämessä. Se on noituutta, joka johtaa polttoroviolle!

— Lisken, Lisken, enkelini, et ymmärrä elämästä mitään. Vain omat unesi ja haaveesi ymmärrät. Jollet olisi tullut maailmaan yht'aikaa kuin minä, niin epäilisit, ettet olekaan Suthoffeja... Katso, meidän täytyy tässäkin asiassa vetää yhtä köyttä. Viipuriin emme näitä sukulaisiamme tahdo. Tänne emme voi heitä jättää, kosk'emme tahdo nimeämme kehruuhuoneelle — jollemme saa vanhempaa naimisiin, jolloin molemmat olisivat turvatut. Meidän molempien, Lisken, täytyy olla yksimielisiä siitä, että järkevä naimatarjous tai Heblan mustahuone tässä ovat ainoa ratkaisu... Ja nyt enkelini, suutele minua ja nuku. Vuode tuntuu aika hyvältä. Mutta nyt kuulen minäkin liikettä. Pitääkö tässä ruveta uskomaan kummituksiin? Onko siellä ketään? Mein Engel, lukekaamme isämeitämme ja nukkukaamme. Jumala tietää, että tahdon vain parasta veli-vainajamme turvattomille lapsille. Mutta pitkin eilispäivää kuulimme juttuja tästä vanhasta talosta ja nyt kai jo uskomme kuulevamme pirun ja enkelin tappelevan löytölapsen kehdossa. Mutta älköön uskokokaan Belsebub, että meidät säikytetään. Pane kätöset ristiin, mein Engelchen, ja lue isämeitäsi.

— Vater unser, der du bist im Himmel...

Korttekaartessa lyötiin neljättä tuntia, kun Erik Iiskenpoika, yllään pienempi pikenttihameensa, tarjottimella kahvikuppien keskellä vastasytytetty rätisevä talikynttilä, astui Viipurin-vieraiden huoneeseen.

— Saan nöyrimmästi toivottaa hyvää huomenta.

Ja päästettyään tarjottimen pöydälle taivutti herravainajansa hyvinkasvatettu palvelija polvensa ja suuteli ensin toista, sitten toista vierasta ranteelle.

— Onko kello neljä? kysyi haukotellen toinen kaksoissisaruksista.

— Juuri vast'ikään lyötiin. Suvaitseeko herrasväki tänne sänkyyn käskeä kahvin, vai...?

— Tuo tänne vain. Minkälainen ilma siellä on?

— Kaunis ilma. Herrasväki hyvin nukkua suvainnut onko?

— Oikein hyvin. Maailma näyttääkin aivan toiselta hyvin nukutun yön jälkeen. Ei silti, että minä pitäisinkään tapaa huonosti nukkua. Kun ihminen on uskonut itsensä Herran huomaan, niin hän voi rauhallisesti nukkua. Onko ulkona kylmäkin?

— Lauhtumaan päin on.

— Mitä sanot? Sittenhän voi tulla lumisade?

— Kyllä voi, jos suvaitsette.

— Liebste Dorothea, was ist? kysyi nyt levottomana toinen sisaruksista.

— Hän vain sanoo, että ilma on lauhtunut ja että voi tulla lumisade. Mene heti katsomaan tarkemmin. Katso onko tähtiä. Meidän täytyy heti lähteä pois, jos näyttääkin siltä, että tulee lumisade. Kuule vielä, sano nuorille neideillesi, että me mielellämme toivottaisimme heille hyvänhuomenen.

Pikentti pysähtyi ovella ja kumarsi:

— Hedvig Ulrika Jaakopintytär ulos suvaitsi lähteä ja Anna Kristinan jalkoja kovin särkee. Eivät ole suvainneet yöllä nukkua, kun yöllä niin on särkenyt.

— Vai niin, vai niin, lausui neiti Sofia Dorothea. — Ilmanko minä kuulin liikettä, ennenkuin nukuin. Käytiinkö vinnilläkin?

Pikentti hämääntyi hiukan ja hymyili kohteliaasti.

— En tietää voi, nukun alatuvassa. En koskaan ole kuullut mitään. Palveluspiiat aina väittävät kuulevansa, että meidän vinnillä kävellään, vaikk'ei siellä ketään ole. Mutta minä ulos riennän ilmaa tarkastamaan.

Kun pikentti oli lähtenyt, huusi Sofia Dorothea sisarensa korvaan:

— Unohdimme antaa Anna Kristinalle salvan jäsentenkolotusta vastaan. Minä etsin sen nyt. Taloon täytyy saada tukeva terve isäntä, jota kummitukset pelkäävät. Minä hänet kyllä löydän. Ennen iltaa minä asiat järjestän. Jos vain näyttää olevan lunta tulossa, niin me ehkä huomisaamuna lähdemme kotiin. Mikä ääni tuo nyt on? Postitorvi, jollen erehdy. Niiliäpä on kummallinen postitorvi täällä Helsingissä! En voi sanoa, miten ikävöinkin kotiin. Tänään osoitamme viimeisen palveluksen veli-vainajallemme, kun laskemme hänet hautaan. Hautajaiset voidaan pitää koska ja missä laajuudessa Govinius ja Fortelius näkevät parhaaksi. Tällaisella kelillä ei saa perille kutsujakaan. Hautajaiskonvehteja tuli mukaan runsaasti — emmehän voineet aavistaa, että veljemme omaisuus oli tyyten loppunut —, mutta ne voidaan helposti muuttaa hääkonvehdeiksi.

Pikentti kuului portaissa tömistelevän jalkojaan. Ehkäpä jo satoikin lunta?

— Ei vielä lunta sada, ilmoitti hän kumartaen. — Muutamia tähtiäkin vielä näkyy. Mutta tuuli on kääntynyt niin, että ehkä päivän parin perästä voimme lunta saada, jos suvaitsette.

— Vie tämä salva Anna Kristinalle ja käske hänen voidella kipeitä jalkojaan, sanoi neiti Sofia Dorothea. — Mutta sano ensin, minne Hedvig Ulrika Jaakopintytär näin aikaisin läksi? Onko hänellä tapana heti neljältä lähteä kaupungille?

— Hän postihevosta tavoittamaan lähti, puhui pikentti, jonkin verran epävarmana siitä, pitikö ilmoittaa totuus vai olisiko salattava. — Kas herra Kustaa Wetter meidän pormestarivainajamme poika Ruotsiin tahtoo muuttaa ja postihevosessa matkustaa. Pormestari-vainajan lapset meidän lasten kanssa ikäänkuin leikkisisaruksia ovat. Hedvig Ulrika Jaakopintytär saattaa tahtoi ja hyvästi sanoa. Anna Kristina ei päässyt, kun kovin jalkoja särkee. Jos suvaitsette...

Toinen kaksoissisaruksista nousi nyt kahvikuppinsa äärestä, otti Sofia Dorothean kädestä lääkerasian ja liukui pehmeissä aamukengissään, hartioilla nahoin päärmetty viitta, pikentin ohitse talon tyttärien puolelle. Dorothea ei estänyt häntä — loi häneen ainoastaan katseen, joka hänen piti ymmärtää.

— Mene ja avaa ikkunaluukut, käski hän sitten pikenttiä.

Hän vei nyt karrelle palaneen kynttilän kaapin taakse ja asetti sen lattialle. Kun luukut aukenivat, seisoi hän ikkunassa, tähyillen taivasta ja viirikukkoa. Oli kuitenkin niin pimeä, ettei voinut nähdä kirkonkukon suuntaa. Jokin lanterna ja jokin lyhty olivat liikkeellä. Joku kuljetti palavaa pärettä — erikoista järjestyksen-mieltä kaupunkilaisissa ei osoittanut, että he päästivät tulensa sammumaan ja alati lainasivat tulta naapurista.

Mutta eikö tämä ollutkin vanhempi talon tyttäristä, Hedvig Ulrika?

Sofia Dorothea Suthoff painoi kasvonsa matalaan ruutuun ja terästi silmänsä, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen.

Alas mäkeä Kruunun talleilta astui pitkä, solakka tyttö, hoippuen ikäänkuin olisi ollut juovuksissa. Totisesti: se oli Hedvig Ulrika. Mikä hänelle nyt oli tullut?

Hän itki.

Myöskin hän kohotteli käsiään taivasta kohden ja paineli niitä rintaansa vastaan. Ei ollut vaikea ymmärtää, mistä tämä suru johtui: leikkiveli oli hänelle ehkä enemmänkin. Ystäviä siellä, ystäviä täällä — nuoren sydämen oikullisuuksia ja ongelmia!

Isäntä siihen sydämeen tarvittiin, isäntä, joka ajoi pakosalle kummitukset ja leikki veljet!

Sofia Dorothea Suthoff ei tänään estänyt kaksoissisarta hoitelemasta Anna Kristinaa. Hehän eivät voineet puhella, kosk'ei täti kuullut eikä veljentytär jaksanut huutaa. He ainoastaan katselivat toisiansa ja hymyilivät. Tuntui siltä kuin talon huoneet olisivat olleet liian ahtaat majoittamaan sitä tarmoa ja tahtoa, mikä tällä hetkellä näkyi koottuna Sofia Dorothea Suthoffin kasvoissa. Hän tuntui kasvaneen, ja kun hän nosti kättään, odotti katon kohoavan antamaan tilaa valkeille sormille, jotka halusivat nostaa saranoiltaan sen ahtaan taivaanlaen, joka oli asetettu tämän kaupunkiparan yläpuolelle.

— Aiotko jo lähteä, meine liebste Dorothea? kysyi Lisken nöyrästi.

Kaksoissisar tuli Anna Kristinan vuoteen ääreen.

— Tietysti. Uskon, että minulla tänään on paljon tekemistä. Menen ensin Goviniukselle ja sitten Forteliukselle. Lienee parasta, että sinä jäät kotiin, mein Engel. Noudan sinut sitten kirkkoon. Katson kelloa, koska en tahdo lähteä Goviniukselle ennen kuutta. No, pieni Anna Kristina, lausui hän yht'äkkiä, ystävällisesti painuen lapsen puoleen, jonka otsalta valui tuskan hiki, — eikö jo helpota? Sinähän näytätkin olevan oikein kärsivällinen ja tottelevainen tyttö — koeta vain taivuttaa sisartasikin ymmärtämään, että kuuliainen sydän on se uhri joka kelpaa Jumalalle. Katso, te olette nyt niin köyhiä, sisaresi ja sinä, että teidän täytyy olla kiitollisia, kun vain joku tahtoo teitä holhota... Jollen tulisi aamiaiselle, niin ei minua tarvitse odottaa, Nyt voinkin lähteä.

— Was, was..? Liebste Dorothea, mitä sanoit lapselle? Me olemme heidät jo aivan pelottaneet, pelkään, että he ovat kuulleet kaikki.

Sofia Dorothea, yllään musta silkkiturkki ja kädet pistettyinä suureen, kallisarvoiseen puuhkaan, vei huulensa kaksoissisaren korvanjuureen:

— Sanon vain, että kaikki käy hyvin, jos veljentyttäremme tottelevat ja taipuvat.

Lisken-täti jäi Kristan vuoteen ääreen. Hän sanoi, ettei täti Sofia Dorotheaa pitänyt ymmärtää väärin: hän saattoi, kun hän jostakin syystä oli huolissaan, puhua tuimasti, jopa julmastikin. Mutta hän oli kovin hyväsydäminen ihminen, Viipurissa häntä suuresti kunnioitettiinkin, sillä hän opetti lapsia, hoiti sairaita ja vaivaisia ja antoi almua, milloin vain voi.

Sitten Lisken-täti kuvasi Suthoffien vanhaa taloa Vesiportinkadulla. Se oli kivestä, kaksikerroksinen, ja suurella pihamaalla kasvoi saarnipuita. Kuin ihmeen kautta ne olivat säilyneet sotien aikana, vaikka talon seinät olivat täynnä kuulanjälkiä.

— Meidän vanha isämme ei anna korjata näitä jälkiä, lausui Lisken-täti lempeällä äänellään ja katseli hellästi pientä kärsijää vuoteessa, — sillä hän sanoo, että ihmisen aina tulee pitää sota ja kärsimys mielessään ja silmiensä edessä.

Anna Kristina tarttui hänen kaulaansa ja koetti nousta hänen kasvojensa tasalle:

— Täti Lisken, minkä tähden ihmisen pitää niin paljon kärsiä?

— En kuullut, mein Kind, sanoi täti Lisken neuvottomana. — Sano vielä kerran. Tahdotko lisää salvaa? Tuonko sinulle kynän, että kirjoitat? Katso, minä kuulen niin huonosti — se on vähän vaikeaa. Älä puhu mitään, lapseni, tuskasi vain yltyvät. Lupaan sinulle, että toimitan kunnollisen lääkärin luoksesi. Ei, jalkojasi ei sahata poikki. Meidän rakkaalla äidillämme taas oli tapana sairastellessaan — ja hän oli paljon sairaana — sanoa, että kärsimykset ovat niitä harmaakivilohkareita, joista meidän todellinen temppelimme nousee. Isäsi ei saanut rakentaa sitä temppeliä, jolla hän olisi halunnut kaunistaa Helsinkiä. Mutta hänen tyttärensä voivat rakentaa omasta ruumiistaan katoamattoman temppelin, jolla on oleva sijansa Jumalan kultaisessa kaupungissa. Älä itke, Krista-lapseni, sinähän voit parantuakin. Aamu jo valkenee.

Yht'äkkiä tarttui Anna Kristina molemmin käsin täti Liskenin käteen ja katsoi häneen suurin hätääntynein silmin:

— Mitä... mitä täti Sofia Dorothea tahtoo tehdä minun sisarelleni?

Lisken Suthoff ei voinut kuulla.

Krista kohottautui vuoteesta ja huusi kaikin voimin hänen kuolleeseen korvaansa, mutta hän ei kuullut sittenkään, Silloin lähti täti Lisken kynttilä kädessä makuuhuoneeseensa hakemaan paperia ja kynää.

Hiki valui Anna Kristinan otsalta, ja hän luuli näkevänsä jonkin hourekuvan, kun ovelle yht'äkkiä ilmestyi joku, jääden siihen seisomaan.

— Kuka sinä olet? sanoi tyttö.

Miehen ääni vastasi:

— Etkö tunne minua? Sinä huusit niin hätääntyneenä, että minun täytyi tulla sisään. »Mitä täti Sofia Dorothea tahtoo tehdä minun sisarelleni?» sanoit. Minä kävelin tässä ulkopuolella.

Anna Kristinan kuumeiset kasvot valahtivat valkoisiksi ja hän nousi istumaan, muistamatta kärsimyksiään:

— Elättekö te? lausui hän kuiskaten, ikäänkuin olisi puhutellut vainajaa, jolle ei voi puhua ääneen. — Oletteko te täällä? Oi, me olemme teitä niin odottaneet, minun sisareni on suuressa vaarassa, Jumalalle olkoon ylistys, että te tulette, te meidän pelastajamme metsän korvesta, te kapteeni von R:n poika...! Pelastakaa sisareni!

Anna Kristina kohottautui vuoteestaan, seisoi lattialla ja etsi ojennetuin käsin puolipimeästä tulijan kättä.

Vieras tuli likemmä.

— Rakas Anna Kristina, sanoi hän, — etkö tunne minua, minä olen ylioppilas Skugge enkä se, joksi minua luulet. Mutta minäkin tiedän, että Hedvig Ulrika on vaarassa. Tahdon pelastaa hänet, jos Jumala suo minulle armonsa. Minä... minä... panen henkeni hänen tähtensä, sillä hän on minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa, Olen kävellyt tässä ulkopuolella. Eilen kerrottiin, että hänelle etsitään rikasta miestä. Minulla ei ole kultaa eikä hopeaa, mutta jos rehellisellä rakkaudella on jokin arvo... Nyt kerrotaan, että hänet jo on kihlattu. Sano, sano, Anna Kristina: kenelle?

— En tiedä, pääsi Kristalta, ja outo raukeus otti hänet valtoihinsa. — Herra ylioppilas Skugge, hankkikaa hevonen, viekää sisareni jonnekin... Minä en pääse, mitä minusta. Me olemme köyhiä. Kaikki on varastettu, laiva meni pohjaan. Tätini etsii rikasta miestä...

— Missä sisaresi on?

— Hän meni kotoa ennen neljää. Hän toivoi, että Kustaa Wetter olisi vienyt meidät korpeen susien ja karhujen luo. Wetter lähti postihevosessa Turkuun. Hän menee Tukholmaan. Meillä ei ole ketään. Kaikki ovat meitä vastaan...

— Minä koetan, minä koetan, tahtoa ei minulta puutu. Mutta sano minulle vielä: pitääkö sisaresi yhtään minusta? Tarkoitan: olenko hänelle minkään arvoinen?

— Hän rakastaa jaloa, tuntematonta miestä, joka pelasti meidät Espoon korvesta, kun olimme kuolemaisillamme nälkään.

— Jaloa tuntematonta miestä? huohotti Skugge, pidellen kiinni vuoteen päädystä. — Sitäkö murhaajaa?

— Jaloa tuntematonta miestä — ei ketään muuta, ei teitä eikä Kustaata eikä ketään muuta. Ja nyt hänelle etsitään rikasta miestä. Auttakaa, herra ylioppilas, Jumala on palkitseva teille, kiiruhtakaa, etsikää sisareni! Sanokaa hänelle, että minä rukouksessa aina olen hänen luonaan. Viekää hänet pois täältä, ennenkuin päivä valkenee. Sanokaa hänelle, että minä rukouksen avulla omasta köyhästä ruumiistani rakennan katoamatonta temppeliä, jolla on oleva sijansa Jumalan kultaisessa kaupungissa. Amen.

Kun täti Lisken palasi, oli Anna Kristina polvillaan vuoteen ääressä ja hänen huulensa liikkuivat kuin janoisella, joka erämaan hiekassa huutaa vesipisaraa.

Mutta Lisken Suthoffin kuolleet korvat eivät erottaneet yhtään ääntä.

Sinä iltana ei kaupungissa enää puhuttu kauppamies Suthoffin hautajaisista, vaan puhuttiin hänen tyttärensä kihlajaisista. Tiedettiin, että hautajaiskonvehteihin pannaan uudet paperit ja uudet värssyt ja suruvuoden mentyä vietetään häät. Sulhasta odotetaan Viipurista. Kuuluu olevan rikas mies ja aatelissukua. Tänä iltana jo pitäisi tuleman.

Hopealaivakin ilmestyi jälleen taivaanrannalle Susisaarten ylle. Kaupungin köyhät vaelsivat ranta-aittojen tienoille, niinkuin ennenkin ja keskustelivat ja ihmettelivät. Laiva oli kaukana eikä tullut likemmä. Se näyttäytyi keltaisessa viirussa mustien, lumentäyttämien pilvien alla Ja mastot olivat vuoroin mastoja, vuoroin kirkontorneja.

Jotakin se tietää, että laiva tuli näkyviin juuri samana iltana, jolloin tyttären sulhasta odotetaan Viipurista. Kauppamies vainajan tornit kummittelevat. Mitä tämä mahtoikaan tietää?

Mutta sitä kapteeniakin odotettiin, jonka pitäisi rakentaa linna kaupungin rantaan. Hänkö se onkin Suthoffin tyttären sulhanen?

Ei kaiketikaan. Hänhän tulee Ruotsista. Tämän pitäisi Viipurista saapua. Eikö liene joitakin keisarinnan hoviherroja.

Ja sellaistakin jo kerrottiin, että kivalterin murhamies olisi ollut Hedvig Ulrika Jaakopintyttären sulhanen. Jos jotakin kerrottiin.

Useat kaupungin porvarit olivat kävelleet edestakaisin Kluuvin kaivon ja Suurtorin väliä nähdäkseen kapteeni Ehrensvärdin tulevan. Hänen piti tänäpäivänä saapua. Mutta näytti siltä, että odotus oli ollut turhaa. Kukaties hän torneilleen ajatteli toista paikkaa. Etteihän vain Turku olisi yrittänyt viedä linnoitusta likemmä omia rantojaan. Raatihuoneen kellarissa olisi ollut mukavaa istua juttelemassa tänä iltana, jos kapteenin olisi saanut seuraansa. Sekä ruoan että juoman puolta oli varattu. Mutta ketään ei kuulunut.

Niin puheltiin sitten Suthoffin hautaanpanosta, joka tänään oli tapahtunut, ja vainajan sisarista, joiden oli nähty liikkuvan torilla, milloin matkalla Goviniukselle, milloin pappilaan. Ei ollut siinä mitään ihmeteltävää, että he tahtoivat turvata tyttärien tulevaisuuden naittamalla Hedullan soveliaalle miehelle. Mutta mistä oli löydettävissä tuo sovelias mies? Olihan miehiä, jotka olivat valmiit naittautumaan taloon — Suthoffin tonttimaa oli suuri, ei se mikään halveksittava paikka ollut. Mutta ylpeät viipurilaiset eivät tyytyneet köyhiin helsinkiläisiin. Piti olla nimeä ja varallisuutta. Vainajan sisarukset halusivat pois ennen lumen tuloa, mutta heidän ei sopinut jättää nuoria sukulaisiaan tänne yksinään. Ja Kristahan oli vuoteen omana — minnepä häntä kuljetti.

Iltapilvi torneineen oli jo sammunut, ja ihmiset alkoivat palata koteihinsa, kun Tellqvist, raatimies ja majatalon isäntä, keksi Keppi-Saaran muiden vanhusten joukossa. Kun hän monet kerrat oli hirsipuun ja mestauspölkyn uhalla kieltänyt kaupunkilaisia ja eritoten näitä vanhuksia seisoskelemasta rannalla katselemassa olemattomia kyöpeleitä, niin hän nyt suuttui silmittömästi.

Hänen ärtyneen mielensä syvin syy oli oikeastaan se että maaherra päivällä oli pysähdyttänyt hänet keskellä katua huomauttaen hänelle, ettei virstanpatsas ollut olemassa sitä varten, että majatalon isäntä sitoisi siihen vaimonsa ja siinä häntä kurittaisi, niinkuin Helsingissä tapahtui, ja että, jollei tästä loppua tulisi, virstantolppa siirrettäisiin toiseen paikkaan ja majatalo niinikään vaihtaisi isäntää.

Sellaista sanoi hänelle, Carl Tellqvistille, tämä Ladau, tällainen ryssännuolija ja häntyri!

Onneksi ei tätä puhetta kukaan kuullut eikä sen tarvinnut mitään merkitä. Mutta se kai veli Tellqvistin sisässä. Oli kai jokaisen miehen oma asia, missä hän akkaansa opetti!

Tellqvist muistutti äänekkäästi Keppi-Saaraa siitä, että hän noituudella oli parantanut sen mielipuolen, joka mestaustilaisuudessa Tukholman torilla oli menettänyt järkensä, unohtanut nimensä ja etsinyt kuolemaa samalla kaamealla kuolemalla, sen Juhana Juhananpojan. Tämä mielipuoli oli enemmän kuollut kuin elävä, kun hänet Stockhusista päästettiin vapaaksi — millä keinoin Keppi-Saara hänet paransi? Ja ne monet muut, jotka olivat juoneet Keppi-Saaran yrttivesiä ja savivellejä? Väittikö hän parantaneensa heidät rukouksella ja kätten päällepanemisella? Tiesikö hän, mikä oli tällaisen menon loppu?

Raatimiehen puhuessa alkoi Aatami Eerikinpojan koira ulvoa. Se hyppäsi isäntänsä käsivarrelta, istuutui maahan ja nosti kuononsa taivasta kohden.

Seisahduttaen sanatulvansa karkasi majatalon isäntä koiraa kohden, tapasi sen saappaansa kärjellä ja potkaisi.

Koira lensi korkealle ilmaan ja putosi sitten maahan. Se ei enää äännähtänyt.

Eivätkä ihmisetkään.

Sinäkin iltana saattoi Goviniuksen lanterna kotiin Dorothea Suthoffin. Hän tapasi kaksoissisarensa samalta tuolilta, minne hän päivällä oli hänet jättänyt, ja kysyi ensi työkseen Hedvig Ulrikaa.

Tyttö ei koko päivänä ollut käynyt kotona.

— Ei koko päivänä kotona? sanoi täti Sofia Dorothea. — Eikä kirkossakaan! Ja minulla kun nyt on niin hyviä uutisia. Tuskin itsekään uskallan uskoa, että olen näin pitkällä.

— Was, was, liebste Dorothea? uteli Lisken Suthoff levottomana. — Miksi olet niin iloissasi? Minua pelottaa!

— Enkelini, pelottaako sinua, kun näet minut iloisena? Iloitse sinä minun kanssani. Mutta kyllä tämä olikin raskas päivä. Huomenna pakkaamme tavarat ja ylihuomenna lähdemme kotiin. Parasta pitää varansa, lumihan voi langeta milloin tahansa. Kuulehan, Anna Kristina, sinä varmaan tiedät, missä sisaresi on.

— En tiedä, vastasi Krista hiljaa.

— Puhutko totta?

Anna Kristina ei voinut puhua itkultaan.

— Mutta lähettäkäämme pikentti häntä etsimään. Kai hän istuu jossakin iltaseurassa — ystävättäriensä luona.

— Eerikki Iiskenpoika on häntä etsimässä.

Täti Sofia Dorothea vaikeni. Hänen sisarensa nousi, meni kylmään eteiseen ja avasi ulko-oven. Hänen askeleensa kuuluivat pihamaalta ja veivät portille. Sofia Dorothea sai tarmonsa takaisin, riensi hänen perässään ja toi hänet sisään.

— Juokset kuin pieni hupakko, kylmetyt ja saat vielä kuolintaudin, nuhteli hän hellästi. — Ja nyt hän itkee! Lisken! huusi hän sisarensa korvan juuressa, — mikä sinun on? Mein Engel du, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut? Menkäämme nukkumaan. Varmaan Hedvig Ulrika pian tulee. Porttia ei pidä sulkea, että hän pääsee sisään. Tule, Engelchen, tiedäthän, että olen tarkoittanut kaikkien parasta.

Lisken Suthoff suostui lähtemään vasta, kun palveluspiika lupasi jäädä valvomaan Kristan vuoteen ääreen, kunnes vanhempi tytöistä tulisi kotiin.

Viipurin-vieraat eivät nyt vaihtaneet monta sanaa. Talo hiljeni. Palaen pitkällä karrella kynttilä tyttöjen huoneessa ritisi ja kärysi ja sen sydän muodosti mustia lihavia helpeitä keskelle liekkiä, joka valaisi tihruisesti ja sameasta.

— Tuliko se kapteeni jo kaupunkiin? kysyi Krista karkoittaakseen levottomuuttaan. — Tarkoitan häntä joka tulee rakentamaan tänne linnoitusta?

— En tiedä, vastasi uninen palveluspiika. — Mutta hopealaivaa illansuussa taas kävivät katsomassa. Se oli ollut pilvessä Susisaarten päällä.

— Oi voi, jättäisivät jo sen hopealaivan rauhaan.

— Mutta kyllä se ihmeellistä on, väitti tyttö, haukotustaan mielien, — että se aina uudestaan palaa tänne. Minäkin olen nähnyt. Ja näin merimiehetkin.

— Nyt joku tulee portille!

— Menee ohitse...

— Jos edes Iiskenpoika tulisi.

— Vaan eipä ole pitkään aikaan vinniltä kuulunut mitään, sanoi palveluspiika.

— Anna-Kaisa, niistä kynttilä. Se on kuin mikäkin surunkukka suurine mustine helpeineen.

— Suruapa tässä nyt on ollutkin.

— On, sanoi Krista.

Hetken perästä heräsi palveluspiika pienestä unenpuuskasta ja näki Kristan istuvan sängyssä, koko olemus yhtenä korvana.

— Joku itkee, kuiskasi hän. — Ja huutaa. Etkö kuule? Rannassa päin. Kunhan ei vain Hedullalle olisi jotakin tapahtunut. Menisitkö portille kuuntelemaan. Pelkäätkö sinä noin? Nyt ovat palovartijat varmaan nukkuneet jonnekin, kun ei kuulu yhtään huutoa. Tai istuvat krouvissa. Emmekö jo ole »odottaneet monta tuntia? Onpa hyvä, että edes vieraat nukkuvat. Koetan rukoilla ja koeta sinäkin, hyvä Anna-Kaisa. Nyt tuo kynttilä taasen palaa niin suurella karrella. Kuuletko jotakin?

— Se itku etenee Suurkatua pitkin Kluuville päin. Varmaan juopuneet ovat tapelleet.

— Jumala armahtakoon meitä kaikkia!

— Vaan jopas ovat palovartijatkin heränneet!

Palovartijat huusivat puoliyön tuntia. Tuntui turvallisemmalta, melkein huolettomalta.

Anna Kristina lepäsi äänettömänä, tuijottaen kynttilään, ja palveluspiika kuorsasi, pää tuolin selustaa vastaan.

Nyt!

— Kuule, nyt joku tuli portista. Onhan ovi auki? Mene vastaan. Ne ovat Hedullan askeleet. Älä nyt pelkää, minähän tunnen ne.

Hedulla liikkui hiljaa kuin se varjo, joka kaiken yötä oli värissyt huoneen seinällä. Hänen hiuksensa näyttivät märiltä ja takki oli väärin napitettu. Sekin tuntui olevan märkä. Kun Krista riemun ja pelon vallassa tarttui hänen käsiinsä, kuiskasi hän käheästi, että hänen kai heti täytyy lähteä takaisin.

— Anna vähän ruokaa, sanoi hän äänettömästi palveluspiialle. — Anna viiniä — ei viinaa — jotakin lämmittävää. Tellqvist on potkaissut kuoliaaksi Amin, ja Aatami Eerikinpoika oli hyvin onneton. Olemme molemmat taistelleet tuolla rannassa. Onneksi tuli meidän Uski. Veimme hänet kotiin. Minä läksin hakemaan ruokaa, jos saisimme hänet virkoamaan.

Hedulla liikkui ikäänkuin eivät hänen jalkansa olisi koskettaneet maata. Hänen äänessään ei ollut mitään sointia, mutta hän tuntui melkein iloiselta.

— Pitääkö sinun mennä? kysyi Krista, koettaen arvata, mitä tummia juovia hän oli saanut kasvoihinsa. — Minä olen sinua niin odottanut. Tapasiko Skugge sinut? Etkö tahtonut lähteä hänen mukanaan? Eikö hän toimittanutkaan sinulle hevosta?

Hedulla nyökkäsi.

— Kuinka voisin jättää sinut tänne, pienisisar! Kyllä, kyllä, hevonen oli, eväät olivat, ja hän lupasi seurata minua maailman ääriin. Mutta minä kerron sitten. En tahtoisi Aatamin kuolevan.

He muistivat yht'äkkiä, ettei Aatami juonut viiniäkään, ja rupesivat kuumentamaan vettä.

— Missä olet ollut koko päivän? kuiskasi pienisisar, salaa koskettaen Hedullan märkiä hiuksia.

— Älä kysy, älä kysy, vastasi Hedulla ja sulki silmänsä. — Ehkä joskus voin kertoa. Minä en enää ole sama ihminen kuin aamulla täältä lähtiessäni. Mutta sinun rukouksesi, pienisisar, ovat kaiken aikaa suojelleet minua. Ja sitten tämä pieni eläin — pitelin kättäni sen päälaella, se oli vielä lämmin. Ja vanhan, köyhän miehen suru — onkohan ketään ihmistä surtu syvemmin kuin hän suri tätä ainoaa ystäväänsä. Kustaa Wetter lähti, ei auttanut, vaikka sanoin hänelle, ettei tämän susien ja karhujen kansan tulevaisuus ehkä kuitenkaan ihan toivoton ole, onhan suomenkielellä jo raamattukin — muistathan Espoossa: se oli piilopirtin emännällä! Clayhills tuli minua vastaan torilla ja sanoi: »Noo, sinä olet siis nyt kihlattu morsian — ja me kun Kustaan kanssa olimme lyömäisillämme toisemme kuoliaaksi sinun vuoksesi! Kuka sulhanen olla saa — jos sallit minun kysyä.» Ja minä vastasin: »En tiedä, en mistään sulhasesta tiedä.» Oi, kaikki on niin kaukana. Kaikki on niin kummallista.

Hedulla seisoi lieden ääressä lämmitellen ja odottaen veden kuumenemista, kun Eerikki Iiskenpoika saapui.

Aatami oli lähettänyt sanomaan, että hän nyt voi oikein hyvin. Ja sitä samaa toivottaa Hedvig Ulrikalle ja Anna Kristinalle.

Renki sai matkaansa eväät ja lähti.

Suthoffin talo hiljeni. Sisarukset nukkuivat suuren väsymyksen uuvuttamina.

He olivat vielä sikeässä unessa, kun Govinius, heidän isänsä läheinen ystävä, saapui. Ja saapui joku toinenkin. Se sanottiin Hedullalle, ja hän kuuli, että häntä kehoitettiin nousemaan; mutta häntä uuvutti aivan niinkuin kerran ennen, silloin kun he olivat palanneet pakolaisuudesta, ja hän oli kuin pyörryksissä vielä kaiken aikaa pukiessaan ylleen. »Pane paremmat vaatteet», sanottiin. »Minä tahdon asiat järjestykseen», sanoi taasen joku, jonka nimeä Hedulla ei muistanut. Aivan oikein: hänen isänsä sisaret olivat täällä, isä oli kuollut, äiti oli kuollut, sisar Greta oli poissa — hän vain, Hedulla ja pienisisar Krista olivat jääneet.

Täti Sofia Dorothea Suthoff tuli, otti Hedvig Ulrikaa kädestä ja talutti hänet hänen kotinsa salihuoneeseen, jossa ei ollut ollut tulta moneen päivään. Nyt paloi suuressa pesässä suuri valkea, ja kattokruunun kuva värisi permannolla, kynttilät kun kruunussakin olivat sytytetyt. Pöydälle oli tuotu punaista viiniä ja aivan uusia hopeapikareja. Kaksi miestä nousi seinäpenkiltä: Govinius ja provianttimestari Weckström.

Hedullan sydän löi kuuman kiivaan lyönnin, ja hän ymmärsi nyt yhtäkkiä ja yhdellä haavaa kaikki.

Kaikki jäivät seisomaan. Hedulla seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen kattokruunun kuvaan, joka värisi valkoisella maalaamattomalla permannolla ja tuntien koko huoneen huojuvan ja vapisevan. Täti Sofia Dorothea puhui:

— Sitten kun autuaasti nukkuneen veljeni tyttäret Hedvig Ulrika ja Anna Kristina tämän saman minun veljeni kuoleman kautta ovat joutuneet turvattomiksi ja muutenkin tukalaan asemaan, olen minä katsonut velvollisuuteni vaativan ryhtyä äidillisellä hellyydellä turvaamaan heidän tulevaisuuttaan, ja olen minä katsonut, neuvoteltuani veli-vainajani, hyvinarvoisan kauppamies Jakob Suthoffin ystävän, hyvinarvoisan raatimies Zacharias Goviniuksen kanssa, sen luonnollisimmin tapahtuvan siten, että sinä Hedvig Ulrika joudut naimisiin kunnollisen ja varoihin päässeen miehen kanssa, jonka huostaan luottamuksella voin jättää sinut ja sisaresi, vieden samalla terveiset isäni omaisille, joille tulee olemaan rauhoittavaa tietää, että te olette turvatut. Hyvinarvoisa herra provianttimestari Mathias Weckström, jonka sinä, Hedvig Ulrika, hyvin tunnet, on se mies, jonka olemme, Govinius ja minä, katsoneet ansaitsevan luottamuksemme ja toivomme, että sinä annat vaalillemme arvon ja kunnioituksesi ja kiintymyksesi kihlatullesi. Toivotan sinulle ja kihlatullesi Jumalan armoa ja siunausta.

Suuri miehen käsi tarttui Hedullan käteen ja hetken perästä vielä toinen suuri käsi. Täti Sofia Dorothea suuteli häntä molemmille poskille ja myöskin täti Lisken tuli sisään ja suuteli häntä. Hänen käteensä annettiin nyt viinilasi. Hän joi sen pohjaan ja tunsi lämmön virtaavan ruumiiseensa. Hetken perästä häntä alkoi pyörryttää ja hän joutui sohvaan suuren miehen viereen, jonka hengitys kävi raskaasti.

Govinius puhui siitä, miten onnellisesti kaikki nyt saatiin ratkaistuksi: Weckström lupasi pitää sekä hautajaiset että häät ja vielä toimittaa varastetut tavaratkin takaisin.

— Varmaan sinä vielä kaappaat hopealaivankin! sanoi Govinius, täyttäessään pikareja.

— Niin on tarkoitukseni, sanoi Weckström tyytyväisyyttään loistaen.

Morsiamen silmien eteen tuotiin vielä rasia, joka sisälsi sulhasen lahjan hänelle.

— Katso nyt, kehoitti Sofia Dorothea innokkaana, — avaa nyt. Vai tahdotko tehdä sen yksin ollen? Kas vain kuinka tyttö punastuu. No, avaa nyt sitten. Mutta onpa se kaunis! Onko se Turusta vai Tukholmasta? Täältä — tehdäänkö täällä näin kaunista kultatyötä. Tule katsomaan, Lisken, oletko nähnyt sellaista rintaneulaa! Mutta häitä ette saa viettää, ennenkuin suruvuosi on ummessa. Ja kihlauksen täytyy pysyä salaisuutena ainakin kunnes hautajaiset ovat ohi. Siksi ennättävät morsiamen hiuksetkin kasvaa, jotta kruunu pysyy päässä!

Govinius purskahti iloiseen nauruun:

— Kaikki tietävät kihlauksen nyt jo!

— Miten tietävät? kuohahti täti Sofia Dorothea. — Minä en ole kertonut kenellekään..

— He tiesivät sen jo eilen! Helsingissä ei voi säilyttää mitään salaisuutta, sen vakuutan.

— Mutta emmekö saa nähdä Anna Kristinaa? kysyi nyt Weckström yhä kasvavaa iloa ja hyvinvointia uhkuen.

Hedulla ajatteli: Jumala olkoon minulle nyt armollinen. Vanha Helsingin-Aatamikin kehoitti minua muistamaan, mikä kallis armolahja elämä on. Hän sai tämän kaiken tietää, kun me yöllä yhdessä viruimme polvillamme isäni ranta-aittojen luona. En tietänyt silloin, mikä mies minulle oli määrätty. Kristan tähden, Kristan tähden koetan! Jumala olkoon minulle armollinen. Vain yhden asian tahtoisin tietää. Jospa minä saisin sanat suustani, että kysyisin. Jospa minä voisin katsoa häntä silmiin, jotta tietäisin, että hän puhuu minulle totta.

Ja Hedulla loi mieheen, joka istui hänen rinnallaan, aran, totisen ja tutkivan katseen ja lausui:

— Tahtoisin tietää... voiko provianttimestari minulle sanoa, oliko se mies, jonka te rajalla näitte verisenä sotilaiden keskellä, sama, joka saattoi minut ja sisareni Espoon metsistä Helsingin tielle?

Weckström tuntui hiukan kiusaantuvan Hedullan kiinteän katseen alla. Mutta hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän vastasi:

— Sama oli.

Hedulla oli hyvin kalpea, kun hän hellittämättä ja samassa hengenvedossa kysyi:

— Näittekö, minne sotamiehet hänet veivät?

— Hän kaatui. He ampuivat hänet.

— Kuoliko hän.

— Kuoli.

Hedulla toisti itsekseen: kuoli.

Sitten hän ajatteli: minä olen siis nyt leski.

Ääneen hän lausui:

— Tuntuu niin oudolta, aivan niinkuin olisin jäänyt leskeksi.

Weckström sanoi yksinkertaisesti:

— Miten vain. Mitäpä sillä on väliä.

Govinius oli sylissään noutanut Anna Kristinan vällyihin käärittynä onnittelemaan nuorta paria. Provianttimestari otti hänen pienen kätensä ja suuteli sitä suurilla punaisilla huulillaan hartaasti uudestaan ja uudestaan. Hän kaikesta päättäen ei vielä uskaltanut pyytää mitään kihlatultaan ja etsi jotain korvausta sisarelta.

— Talon portin me sitten muutamme Suurkadun puolelle, muisti hän äkkiä, — vai mitä Hedvig Ulrika arvelee? Eikö se appi-ukkokin aikonut muuttaa porttia Suurkadulle? Sitten kun linnoitustyöt alkavat, se voi olla edullistakin... Kapteeni tuli sittenkin eilen ja asettui komendanttitaloon. Voi kyllä vielä kestää, ennenkuin työt alkavat... Ehkä vuoden, pari... Mutta...

Weckström hyppeli aiheesta toiseen, nähtävästi ujostellen ja koettaen pidättää yltäkylläistä onneaan.

— Vielä lasi! kehoitti Govinius polvellaan vällyssä Anna Kristinaa, joka ei uskaltanut katsoa sisareensa, vaan hypisteli vällyjen karvaa silmät puoliummessa. — Johtuupa tässä mieleeni, Weckström, viime syyskesästä — muistatko raatihuoneen edessä, kun Suthoffin kehto kannettiin raatihuoneelta, jonne se oli joutunut, ties miten. Burtz piti siinä tutkintoa kauan aikaa. Sitten sinä tulit ja otit kehdon. Et taitanut silloin aavistaa, että ehkä tulisit siitä hyötymään.

Weckström nauroi, punastuen.

— En, vakuutti hän. — Onko kehto vielä tallessa?

Vinniile sen vein. Heijatkoon siinä kuka heijaa, ajattelin.

— Mutta siitäpä kerrotaan kauheita asioita, sanoi Sofia Dorothea. — Älkää vain te panko lapsianne siihen!

— Niin kaunista kehtoa ei ole koko maassa, kehui Weckström, — eikä valtakunnassakaan.

— Ettekö yhtään pelkää enteitä ja kummituksia? kysyi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan Sofia Dorothea Suthoff.

— En yhtään. Mitä minä niistä pelkäisin.

Hedulla hypisteli jotakin makeaa, joka oli asetettu tinalautaselle hänen eteensä. Hammas ei pystynyt siihen. Se oli konvehti, josta paperi oli otettu pois, suuri ja hyvänhajuinen kuin ulkomaansaippua. Hän tavoitti viinilasia ja joi sen nopeasti pohjaan. Hänen kätensä vapisivat, täällä oli kylmä. Yölläkin oli ollut kylmä. Valkea pesässä paloi kuin kuvassa, joka esittää palamista eikä koskaan muutu. Hän itsekin oli kuin kuva, jonka konterfeijari on tehnyt ja joka ei vanhene. Varmaan oli veri hänen suonissaan hyytynyt, vaikka sydän vielä eli.

Hänen sydämensä toivoi pääsevänsä liki pienensisaren sydäntä. Ja sitten se toivoi pääsevänsä sinne, missä se viime yönä oli taistellut. Pienisisar ja tämä taistelu olivat hänestä tehneet sen, mikä hän nyt oli. Toinen oli viattomuus, toinen syyllisyys. Nämä molemmat olivat taivuttaneet hänen niskansa. Hän oli toinen tänään kuin eilen. Yöllä hän oli avuttomana tullut maailmaan. Hänen uusi äitinsä oli viattomuus ja hänen uusi isänsä syyllisyys. Hän oli uusi ja itselleen outo. Ja uuteen outoon elämään hän oli menossa. Sakea sumu peitti silmältä jokaisen uuden hetken.

Yöllä oli joku hänelle kertonut, ettei hän ole ensimmäinen eikä viimeinenkään, joka jätetään yksin sumuun, yksinäisten seura on suuri.

Vaivalloisesti pyrki tämäkin kylmän sumuinen joulukuun päivä korkeuttaan kohden. Sumu oli niin satoisa, että se työnsi taivaan täyteen nokimustia pilviä sekä ihmisasuntojen seinät ja puut heidän ryytimaissaan niinkuin myös heidän hakamaansa ja metsänsä paksun tähtiharson peittoon. Taivasta kuvastava meri ja sen lahti, Kluuvi, soudattivat sylissään lumentäysiä pilviä. Jääriitteidensä murtuessa ääntelivät kaislikot ikäänkuin niillä olisi ollut tiukujen ääni.

Mutta toimeliaina kohoilivat siniset sauhut kaupungin kotoisista liesistä, ja huhut ja uutiset kokosivat ihmiset kuisteille, torille ja kadunkulmiin.

Puhuttiin kihlajaisista ja häistä, linnoituksista ja torneista.

Rikas kauppamies Suthoff meni. Mutta Helsinki näyttää sittenkin saavan torninsa.

Suthoffin talossa valmistuivat sisarukset Hedvig Ulrika ja Anna Kristina, tässä rakkaassa isänkodissa, vastaanottamaan uusia, tuntemattomia kohtaloja. Heillä ei ollut tilaisuutta puhella, mutta he tiesivät toistensa kiintymyksen.

Vieraat kiirehtivät lähtöään.

Eerikki Iiskenpoika toi Helsingin-Aatamin kuolinsanoman. Köyhä vanhus oli sammunut niinkuin rakovalkea sammuu, yksin jäätyään. Pieni koira oli ollut hänen ystävänsä, joka puhalsi hiileen.

Uhrväder kertoi, että vanha Keppi-Saara oli viety vankeuteen. Muitakin outoja sanomia tuli.

Kyreen oli löytänyt hänessä paljon syytä ja nyt hän istui Stockhusissa.

Sisarukset kuulivat tämän kaiken oudon kaukaa. Mikään ei heitä hämmästyttänyt. He olivat jossakin hiljaisuudessa, ulkopuolella elämää.

Illansuussa tuli vanhempi sisaruksista rantaan, missä hän yöllä oli kohdannut kiusaajan. Tällä jäätyneellä tantereella he olivat kamppailleet. Kauhea rikos oli ollut tapahtumaisillaan.

Jakob Suthoffin tytär miltei ihmetteli, ettei tantereella ja ranta-aittojen hahmoissa ollut näkyvissä mitään ulkonaisia merkkejä siitä, mikä taistelu täällä oli käyty, mikä lankeemus oli ollut likellä ja mikä armo oli tapahtunut.

Hän tuli isänsä ranta-aitan laiturille, missä hän sisarustensa joukossa niin monta kertaa oli katsellut, kun laivoista kannettiin tavaroita maihin. Siinä olivat olleet heidän veneensä. Tänä syksynä oli hän siitä tähyillyt salaperäistä hopealaivaa. Siinä ojensi hän nyt merta kohden kätensä ja lausui: Jumala, ota minua kädestä!

Joku tuli rantaan.

Hedulla arveli hänen pian lähtevän, eikä liikahtanut

Mutta mies jäi seisomaan ja katseli merelle. Hän haki jotakin silmillään ja vaihtoi paikkaa saadakseen saarien läpi auki haluamansa linjan.

Hänellä oli täällä jotakin tekemistä, hän ei ollut tullut turhan tähden,

Ja hän tuntui tutultakin.

Nyt hän otti viittansa taskusta paperin ja kirjoitti.

Hän on varmaan upseeri, ajatteli Hedulla,

Sehän on kapteeni Ehrensvärd.

Kuinka ei hän heti tuntenut häntä! Olihan hän monta kertaa käynyt heillä isää tapaamassa. Ja heidän viimeisen pikkuveljensä hän kerran, odottaessaan isää, oli ottanut polvelleen ja sanonut, että hänestä tulee hyvä sotamies.

Hedulla lämpeni silmänräpäyksessä ja halusi tervehtiä kapteeni Ehrensvärdiä ja kysyä, kuinka hän voi ja muuttaako hän nyt tänne rakentamaan linnoitusta.

Susisaarilleko tornit nousevat? Eikö Helsinkiin?

Hänestä tuntui siltä kuin olisi ollut tärkeää, että hän pääsisi puhumaan isänsä keskenjääneestä työstä. Hän ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi häiritäkään kapteenia, joka varmaan jo silmissään näki koko tornikaupunkinsa.

Vihdoin Hedulla astui esiin, salaa toivoen, että kapteeni tuntisi hänet, mutta samalla päättäen kiireesti lähteä kotiin.

Kapteeni tunsi hänet!

Hän vei käden ohimolleen ja katsoi pitkään, mitaten tyttöä kiireestä kantapäähän asti. Kumpikin astui pari askelta likemmä, ja yli sen paikan, missä Hedvig Suthoff viime yönä oli ollut tekemäisillään lopun elämästänsä, ojensi Ehrensvärd hänelle nyt hymyillen kätensä, sanoen hänen käyneen suureksi ja kauniiksi tytöksi.

Ei mitään Hedulla uskaltanut kysyä! Ei sanaa hän saanut suustaan.

Kiirehtiessään yli routaisen maan hän vain riemuiten tunsi, että Augustin Ehrensvärdin silmä nostaa linnaa sille ulapalle, minne hänen isävainajansa aarteet upposivat. Ehkäpä levoton hopealaiva onkin ennustanut tätä ja joutaa nyt rauhaan.

Uusi aika tekee tuloaan. Vaivalloisesti on pieni kaupunki läpi veren, nälän ja tulen päässyt tähän päivään asti. Mitä on uusi aika tuova?

Jumala, ota meitä kädestä!

Päästyään kujansuuhun Suurkadun ja isänsä talon kohdalle Hedulla kääntyi katsomaan taakseen.

Rannalla seisoi yksinäinen mies, katse tähdättynä Susisaarille ja Itämerelle.