[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdkz7-FDiJrvtP6UEjW71t1gQ9812tE14Do4OB91T2c8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3584,"Itämeren tytär II: Hedulla ja hänen kosijansa","Talvio, Maila",1871,1951,"3584-talvio-maila-itameren-tytar-ii-hedulla-ja-hanen-kosijansa","3584__Talvio_Maila__Itämeren_tytär_II_Hedulla_ja_hänen_kosijansa",null,"romaani",[],[],"fi",1931,45448,285444,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1700-luvun Helsinkiin sodan ja levottomuuksien keskelle. Kauppias Suthoffin tyttäret pakoilevat vihollista metsissä ja kamppailevat nälkää vastaan samalla kun tarina kuvaa kaupungin porvariston elämää ja selviytymistä miehityksen aikana.","Maila Talvio 'Itämeren tytär II: Hedulla ja hänen kosijansa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3584. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.´´´´","ITÄMEREN TYTÄR II\n\nHedulla ja hänen kosijansa\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHEDULLA JA HÄNEN KOSIJANSA\n\n  I. Metsät ja mesi.\n II. Hän — ainoa.\nIII. Rikkaan vainajan orpolapset.\n IV. Kuoliko hän?\n\n\n\n\nI.\n\nMETSÄT JA MESI\n\n\nRikkaan kauppamies Suthoffin tyttäret Hedvig Ulrika ja Anna Kristina\nolivat pakolaisina harhailleet metsässä, tietämättä viikon päivää tai\nkuukauden päivää ja vielä vähemmän tietäen, missäpäin oli piilopirtti,\nmissäpäin koti.\n\nHe eivät olleet päiväkausiin syöneet muuta kuin marjoja ja juuria ja\nhe makasivat sammalissa suuren kiven kyljessä sentähden, etteivät\njaksaneet liikkua.\n\nVielä eilen he olivat voineet nousta puuhun. Jolleivät he silloin olisi\nolleet niin voimissaan, niin karhu olisi heidät raadellut. Se tuli\njo sieraimet ammollaan heitä kohden, nousi pystyyn kiveä vastaan ja\nmörisi. Sisarukset luulivat viimeisen hetkensä tulleen, mutta pitelivät\nvielä kiinni puun rungosta. Vilun kohmetus repi käsiä ja jalkoja ja\nnälkä poltti sisässä, mutta tytöt yhä seisoivat oksansa varassa,\npidellen kiinni puunrungosta ja tarkaten karhun liikkumista. Näin he\nseisoivat, kunnes heidän silmiensä eteen ilmestyi Helsingin kirkontorni\nja vihreä viirikukko, joka ryhtyi tappelemaan metsoja ja teeriä\nvastaan. Höyhenet lentelivät ylt'ympärillä, niin että ilma pimeni.\nTyttöjen silmissäkin oli pimeää.\n\nAlhaalla puski karhu kämmenensä maahan ja paiskeli kiviä ja kantoja.\nKauppamies Suthoffin tyttäret ymmärsivät, että se koputteli heidän\npuutaan. Vavahdus tuntui oksissa, joilla he seisoivat. He tiesivät\nmyös, etteivät enää jaksa pysytellä täällä ylhäällä. Mutta kädet\npitelivät sittenkin kiinni ikäänkuin ne olisivat jäykistyneet oksan\nympäri, ja joskus pitkän ajan kuluttua he huomasivat, että karhu oli\njättänyt heidät. Maahan päästyä he pureskelivat kivenimalaisen juuria\nja lähtivät pakenemaan sille suunnalle, jonne karhu ei ollut mennyt. He\neivät kuitenkaan kauan jaksaneet kävellä. Kietoen risaisia vaatteitaan\npolvien ympäri he laskeutuivat maahan aivan liki toisiaan. Nyt olisi\npitänyt rukoilla. Mutta he eivät jaksaneet.\n\nHeille oli täällä metsässä tullut tavaksi aamuisin nousta korkeaan\npuuhun katsomaan, eikö näkyisi merta ja kaupunkia.\n\nSiellä missä oli meri, siellä oli Helsinki.\n\nNyt he eivät yrittäneetkään. Onneksi aurinko paistoi. Se sulatti\nvilun, niin että he taasen pääsivät liikkeelle. Ja he löysivät hyvän\nmarjapaikan ja tulivat kanervikkoon, missä villit mehiläiset surisivat\nikäänkuin olisi ollut kesä. Suuret, keltaiset haavanlehdet putoilivat\nrinteen laidalla kuin mesileivät. Kallio oli lämmin. Närhi lentää\nraksutteli oksalta oksalle kuin tutkiakseen mesileipiä ja keitä\nlämmittelijät olivat.\n\nRinteellä oli muitakin lämmittelemässä. Tyttöjen uniset silmät uskoivat\nensin tuulen liikuttelevan risuja ja taasen päästävän ne rennoiksi\nmaahan. Mutta pian he havahtuivat huomaamaan, että kalliolla kohoili\nkäärmeenpäitä ja harmaita, luokalla kiemurtelevia selkiä. Silloin he\nhiljaa nousivat ja pakenivat entisiä jälkiään pitkin kanervikon laitaa,\nyli notkon ja suon ja pysähtyivät vasta suosilmän luona, missä oli\nlahonneen hongan juurakko.\n\nHe näkivät siinä läjän höyheniä. Ainoastaan höyhenet oli kettu jättänyt.\n\nNyt alkoivat he tuntea sieraimissaan paistetun linnunlihan hajua ja\nnäkivät käristettyä rasvaa ja leipää. Ja heidän silmissään häämötti\nkodin suuri liesi, jonka raossa paloi päre ja jonka reunalle oli\nripustettu vaatteita kuivamaan.\n\nNuorempi tytöistä oikaisi pitkäkseen mättäälle ja jäi katselemaan\ntaivasta kohden. Mutta vanhemman kimppuun kävivät muistot\npiilopirtistä, josta he olivat karanneet ruttotautia pakoon. Hedvig\nUlrika oli kaiken aikaa ollut riidassa Nupurin emännän kanssa ja nyt\nkantoi omatunto hänen päällensä.\n\nHän näki piilopirtin emännän tekevän leipäkyrsiä pöydän päässä.\nHän näki itsensä nukuttamassa emännän kaksosia, jotka huusivat\nnuorakehdossa. Hänen mieleensä johtui hetki, jolloin emäntä kävi\nkiinni sydänalaansa ja voihkaisi. Sitten hän kaatui lattialle, huusi\nkouristuksissaan ja käski kaikkien lähteä pakoon: »Tämä on rutto. Se\nkerjäläinen, joka oli tässä yötä, on ollut ruttoinen! Pentuni minä\nvien mukanani», hän sai sanotuksi, konttasi nuorakehdon luo ja tapaili\nlapsiaan. Hän alkoi lukea synnintunnustusta, mutta hänen äänensä ei\nollut kuin ihmisen ääni, vaan kuin suden, joka ulvoo sanoja. Suthoffin\ntyttäret läksivät juoksemaan. He välttivät sitä suuntaa, minne\nkerjäläinen oli mennyt ja missä hänen ruumiinsa oli tavattu mustana\nkuin hiili. Kun yö lähestyi, olivat he metsässä, tuntemattomalla\nseudulla.\n\nHän, Hedulla, oli monta kertaa ollut paha emännälle ja hänen\nlapsilleen. Vanha, hurskas Jaakkokin oli häntä varoittanut. Jumala\nrankaisi häntä nyt.\n\nSamassa tuli hänen silmiensä eteen metsäsauna Ruotsinmäen rinteellä ja\nJaakko siunaamassa leipäkannikkaa.\n\nJaakko kertoi, kuinka Jeesus oli ruokkinut neljätuhatta miestä.\n\nSilmien eteen tuli myöskin kotitalo Helsingissä Läntisen Kirkkokadun\nja Suurkadun kulmassa, tuli kirnu, josta äiti nosti keltaista\nvoita, tuli Iiskenpoika, joka otti kontista nauriita, tuli isä,\njoka matkakirstustaan jakeli Narvan-leipiä. Hedulla lyyhistyi näitä\nmuistellessaan kokoon. Anna Kristina näki hänen tuskansa, nosti hänen\npäätään ja pyyhki haavanlehdellä hänen huuliaan.\n\nRutto ei ollut tarttunut heihin. Karhu ei raadellut heitä. Mutta nälkä\nnäytti tahtovan tehdä heistä lopun. Se kidutti heitä mielikuvillaan: he\nnäkivät olematonta ruokaa ja tunsivat sieraimissaan todellisen ruoan\nhajua.\n\nMutta he tointuivat jälleen ja etsivät ja taivalsivat. Jos edes olisi\ntietänyt, likenikö kotia vai loittoniko siitä.\n\nRikkaan Suthoffin tyttäret eivät säikähtäneet, kun he tajuttomuudesta\nherättyään tapasivat polveltaan sisiliskon tai kun he sattuivat\nkohtaamaan ketun, joka väijyi saalista, tai kun metso kahahti lentoon\nheidän edestään. Mutta eräänä kylmänä aamuna he kuulivat vihellyksen,\njoka sai heidät unohtamaan vilun ja nälän. Se kuului kaukaa ja pitkään\nja he tiesivät, että ennen olivat kuulleet sen.\n\nPyypilli!\n\nHeidän isänsä oli lähtenyt heitä etsimään!\n\nTai Iiskenpoika!\n\nTai Kustaa Wetter!\n\nVarmasti se oli heidän pyypillinsä!\n\nSisarukset jaksoivat jälleen liikkua ja kiirehtivät ääntä kohden. Mutta\nkun he pysähtyivät, niin ei enää kuulunutkaan mitään. Lintuko olikin\nääntänyt? Mutta ei mikään lintu äännä sillä tavalla.\n\nHe nousivat kivelle ja huusivat. Kaiku vastasi kolkosti. Muuta ei\nkuulunut. Vielä kerran he yrittivät huutaa, ja nyt vastasi pilli,\nmutta toiselta taholta. Pilli alkoi kiusoitella heitä, kuuluen milloin\nmistäkin päin. Juuri kun he yrittivät tavoitella sitä täältä, soi se\ntuolta, kunnes vaikeni kokonaan. Sisarukset seisoivat neuvottomina\nja koettivat hiljentää sydäntensä vasaroimista, joka sekoitti heitä\ntarkkaamasta pilliä. Yhtäkkiä he huomasivat maassa tuohenkappaleen.\nMitenkä se oli tullut tänne? Oliko täällä käynyt ihmisiä? Mutta sehän\nei ollutkaan tuohenkappale: se oli paperia.\n\nPaperia!\n\nSellaista paperia pidettiin sokeritopan ympärillä isän kauppapuodissa\nja muissakin puodeissa Helsingissä.\n\nSisarukset joutuivat vavistuksen valtaan. Tässä paperinkappaleessa\noli ollut evästä, se hajusi oikealta ruoalta ja he haukkasivat sitä\nja söivät ahneesti. Täällä oli ollut ihmisiä, ehkäpä juuri heitä\netsimässä. Täytyi vain löytää heidät, täytyi huutaa, täytyi etsiä,\netteivät he menisi ohitse!\n\nHe huusivat, kävelivät, nousivat kiville ja löivät yhteen käsiään.\nPimeni pimenemistään, hiljeni hiljenemistään. Vanhempi sisaruksista\nvaipui ensinnä maahan. Hän ei koettanutkaan suojella itseään yökylmää\nvastaan eikä hän olisi halunnut liikahtaa, kun nuorempi pyysi häntä\nsuojaisempaan paikkaan. Anna Kristina vielä taitteli oksia heidän\nvuoteekseen. Ne risahtivat ikäänkuin olisi revitty jotakin vaatetta.\nPimeys olikin jo laskeutunut vaipaksi kaiken ylle. Se ei lämmittänyt\neikä se myöskään estänyt kuulemasta metsän hengitystä, joka oli kuin\ntaukoamatonta huokausta. Sisarukset muistivat vielä jotakin kaukaista\nelämästään — äidin? joka hymyili heille — mutta sekin oli kuin sumua.\nNyt he varmaan olivat asettuneet omaan hautaansa.\n\nYht'äkkiä Anna Kristina vielä kapusi pystyyn, alkoi korjailla havuja\nja puhella iloisesti. Hän sanoi, että he nyt nukkuvat ja heräävät\ntaivaassa. Äiti tulee heitä vastaan kauniissa vihreissä vaatteissa!\n\nKaikkein viimeksi tyttö kyyristyi sisarensa jalkapäähän ja asetti\npienen paperinkappaleen hänen jalkapohjiensa alle.\n\nSilloin Hedvig Ulrika taasen alkoi tuntea ruoan hajua. Kukaties\npaperinkappale oli heidän puodistaan raatihuoneen alla. Kukaties\nIiskenpoika kulki täällä metsässä puhallellen pyypilliin. Samassa\npuut alkoivat hänen silmissään huojua. Helsingin kirkontorni ilmestyi\njälleen silmien eteen. Torni huojui, viirikukko kieppui. Koko Helsinki\noli kullasta ja hopeasta.\n\nRumpuko pysähtyi kadunkulmaan? Anna Kristina heräsi ja yritti nousta.\nHänen jäsenensä eivät liikahtaneet. Suuri, kultainen lehti putosi\nhiljalleen puusta, jossa lintu raksutti. Valkenevassa aamussa katseli\ntyttö sisartaan. Hedullan huulet olivat mustat kuin maa. Oliko hän\nkuollut? Samassa näki Kristina, että hänen omatkin kätensä olivat\nmustat: pitkien repaleisten kynsien juuret olivat kokoontuneet täyteen\nverta.\n\nRutto on puhjennut! totesi pieni sisar ja pääsi nopeasti pystyyn.\nKouristukset eivät kuitenkaan vielä tulleet, hän saattoi nostaa\nHedullan päätä ja pistää varvun hänen huultensa väliin. Sisar avasi\nsilmänsä. Hänen huulensa eivät enää olleet mustat. Pian ne kävivät\naivan valkoisiksi.\n\nKaikki olikin ehkä ollut vain vilua!\n\nMutta oli jotakin muutakin: Anna Kristina ei jaksanut kävellä.\nKäsissä oli enemmän voimaa kuin jaloissa ja hän tarttui sormin kiinni\nkuuraiseen maahan vetääkseen itseään eteenpäin. Täytyi etsiä marjoja!\n\nHän ei löytänyt mitään. Eikä hän olisi löytänyt takaisin heidän\nhavuvuoteelleenkaan, jollei närhi olisi huutanut sieltäpäin. Päästyään\njälleen sisarensa viereen Anna Kristina viimeisin voimin pani käden\nhänen kaulaansa. Hedulla ei liikahtanut. Molemmat alkoivat jäykistyä.\n\nJa kuitenkin he jaksoivat säikähtää sitä ääntä, jonka he nyt kuulivat.\n\nHeidän edessään seisoi ihminen.\n\nHän kysyi, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Ja heihin katsoi parrakas\nmies, nostellen havunoksia heidän yltään ja todeten, että he olivat\nlapsia. Hän kyseli, veikö tämä polku Helsinkiin ja oliko sinne pitkäkin\nmatka. Kun tytöt eivät vastanneet, huomasi hän, että he olivat heikossa\ntilassa, pisti heidän huultensa väliin sormensa ja kaatoi rakoon viinaa\nsekä hieroi heidän jäseniään.\n\nHeidän alkoi tulla lämmin ja he hymyilivät kiitollisina. Pystyyn he\nkuitenkaan eivät päässeet. Mutta kun mies yritti loitota heistä,\nkävivät he levottomiksi ja pyysivät hengenhädässä, ettei hän jättäisi\nheitä kuolemaan.\n\nHe saivat leipää.\n\nMies katseli heihin ystävällisesti. Hän oli pitkä ja käveli kuin\nsotamies, mutta parta oli kuin merimiehellä. Sisarukset pääsivät\nvihdoin jalkeille ja vanhempi pyysi nyt, että hän auttaisi heitä\nlöytämään Helsingin tien. Heidän täytyi viedä kuolleen äitinsä\nterveiset kotiin. Äiti oli kuollut pakolaisuudessa, he olivat\nhaudanneet hänet metsään ja nyt heidän täytyi viedä tieto isälle, joka\noli ollut sodan ajan Ruotsissa.\n\n— Hyvä mies, sanoi Hedulla Suthoff, — minun isäni on palkitseva sinun\nvaivasi, sillä minun isälläni on kyllin tavaraa.\n\nVieras mittasi repaleisia tyttöjä kantapäästä kiireeseen asti. Ja\ntytötkin katselivat pelastajaansa, koettaen arvailla, oliko hän nuori\nvaiko vanha, merimies, maamies, sotilas vaiko kerjäläinen. Hänellä oli\nsuuri punertava parta ja leikkaamaton tukka. Silmät olivat siniset.\nVarmaan hän sittenkin oli nuori.\n\nMuutamassa hetkessä olivat sisarukset avomielisesti kertoneet, keitä he\nolivat.\n\nVieras ei kertonut mitään.\n\nMutta hän lupasi auttaa heidät Helsingin tielle, joka ei voinut olla\nkaukana. Hänellä kyllä ei ollut asiaa tuohon kurjaan pesään.\n\nNiin he sitten alkoivat etsiä Helsinkiin vievää tietä.\n\nMonta päivää ja monta yötä he viettivät yksissä. Ensimmäisenä päivänä\npaistoi aurinko ja vieras pyydysti linnun. Sinä yönä ei palellut niin\npaljon kuin aikaisemmin, sillä vieras nukkui sisarusten vierellä.\nToisinakin päivinä paistoi aurinko. Erään päivän iltapuolella levättiin\nhiekkaharjanteella ja vieras kirjoitti sormellaan hiekkaan: minä olen\nkapteeni von R:n poika. Sinä yönä peitti vieras sisarukset takillaan.\nSe oli vanha, sininen sotilastakki. Iltayöstä alkoi tuulla niin, ettei\nkukaan voinut nukkua. Aamun sarastaessa kaatui vähän matkan päässä\nhonka. Vieras nousi silloin, hieroi jäseniään ja tarkasti, mihin puuhun\nvoisi nousta katsellakseen ympärilleen. Metsässä ryski ja paukkui. Puut\ntaipuivat luokalle. Mustat pilvenlongat satoivat ohi kiitäessään. Nousi\njumalanilma.\n\nTässä ilmassa vaelsivat pakolaiset läpimärkinä ja vilusta kangistuneina.\n\nVasta myöhemmin alkoi Hedvig Ulrika Suthoff käsittää, mitä noina\npäivinä oli tapahtunut. Aluksi ei hän muuta tehnyt kuin nukkui.\nRavinnonkin hän otti vastaan kuin unessa. Ihmiset liikkuivat kaukana\nsumun keskellä ja hänen oma kipunsa runteli ruumista, jossa ei\nollut elävää tuntoa. Joku suuri ihminen tuli ja meni. Puhuttiin\nruttotaudista. Se suuri ihminen sanoi lujalla äänellä, että jollei tämä\ntinktuuri auta, niin ei mikään. Se oli apteekkari. Sairas tyttö muisti,\nettä Stierin rohdoista kuolee, ja teki päätöksen, ettei ota rohtoa.\nNyt hän alkoi tuntea ihmisiä, hän tunsi isänsä, sisarensa, Skolastika\nUhrväderin, Fortelian, joka ei tullut etemmä ovea, ja Goviniuksen, joka\nsanoi, että tänne on kutsuttava Tingelund, se nuori apteekkarinsälli,\njoka on saanut useita paranemaan. Isä, joka nyt vuorostaan voi\nparemmin, seisoi vuoteen päässä, katseli synkkänä eteensä ja sanoi\nviimein Goviniukselle:\n\n— Tästä kaikesta saan kiittää Weckströmiä. Kirottu hän!\n\nSilloin Hedvig Ulrika sai voimia ja vastasi:\n\n— Minä paranen.\n\nMutta hänen isänsä kasvoissa leimahti, kun hän toisti:\n\n— Kirottu hän.\n\nJa hetken perästä hän ystävälleen Goviniukselle vielä antoi määräyksen,\nettei milloinkaan hänen talonsa puolesta käännyttäisi pyytämään\npalvelusta provianttimestarilta.\n\nMinkätähden isä näin puhui? Ajatteliko hän sittenkin kuolevansa?\n\nHedvig Ulrikan mieleen tuli nopeasti tämä ajatus, mutta se ei hänessä\nherättänyt kammoa eikä surua. Hän vaipui takaisin uneen, josta hetkeksi\noli herännyt.\n\nKenelläkään talossa ei enää ollut sitä tarmoa, että olisi kutsunut\nnuoren apteekkarinsällin katsomaan sairasta tytärtä. Rikas kauppamies\nSuthoff meni vuoteeseen, jossa kerran oli maannut kauniin vaimonsa\nvierellä ja jossa kaikki hänen lapsensa olivat syntyneet. Kun\nIiskenpoika tuli häneltä jotakin kysymään, niin hän kirouksilla\nhääti hänet menemään. Pari kertaa päivässä hän nousi ikkunaan\nkatsomaan työtä, jota suoritettiin hänen perhehaudallaan. Hän oli\nsiitä ikiajoiksi lunastanut suuren maa-alueen muurihautaa varten;\nsiinä kaivettiin paraikaa ylös hänen kuolleiden lastensa arkkuja\nja kaivettiin ylös sitäkin köyhää seurakuntaa, joka yön aikaan oli\nmuutettava Kampin hautausmaalle Suthoffin muurihaudan tieltä.\n\nKaupunkilaiset saattoivat nähdä rikkaan Suthoffin kasvot vihertävän\nruudun takaa. Joka näki nuo kasvot, tiesi, että kauppamies on mennyttä.\nKauppamies Jakob Suthoff, joka oli kuin tulen liekki, milloin\npuodissaan raastuvan alla, milloin ranta-aitoillaan, milloin kaupungin\nsillalla vastaanottamassa laivoja, milloin Viipurissa, milloin\nHaminassa, Narvassa, Stralsundissa, Tukholmassa ja etäämpänäkin — ja\nnyt makaa kasvot seinää vastaan eikä muusta tiedä kuin vaimostaan,\njonka kuolleen ruumiin on puettanut niinkuin Saban kuningatar oli\npuetettu, ja sukunsa muurihaudasta, jonka tieltä kymmenien ihmisten\nluita kaivetaan maasta!\n\nKummia tapahtui Suthoffin talossa. Skolastika Uhrväder lääkitsi\nsaunassa sairasta Hedvig Ulrikaa, päreen valossa kupaten ja hieroen,\nmutta enimmäkseen lukien lukuja, joista helposti olisi voinut päästä\nSiltavuorelle, jos joku olisi tahtonut ilmiantaa. Näkijöitä kyllä\noli. Suthoffin talon nurkissa liikkui nyt niitä köyhiä, vanhoja\nihmisiä, joita ei kauppamies ollut sietänyt silmiensä edessä ja\njoille rouva-vainaja salaa oli antanut ruokaa. Nämä puhelivat\nkauppamiehen omalla pihamaalla sekä siitä tyttärestä, joka oli mennyt\nkoirankuonolaiselle, nimittäin juutalaiselle. Tukholmaan, että\nniistä, jotka kuin ihmeen kautta olivat pelastuneet karhun kidasta\npakolaisuudessa, ja vielä siitäkin he puhuivat, että Jumala itse oli\nlähettänyt myrskyn tuhoamaan laivan, joka kauppamiehen hopealastissa\noli ollut paluutiellä Tukholmasta.\n\nEi milloinkaan Gagneur nouse syvyydestä! Herra ei anna itseään pilkata.\n\nAntres Weckström, puotipalvelija, tiesi hänkin hyvästi, että isäntä\nmakasi silmät seinään tuijottaen. Antres soitteli pihakamarissaan\n»Kolmen kruunun marssia», jota kaupungin soittoniekat harjoittelivat\nkuninkaan tulon varalta, vaikka hänen olisi pitänyt olla kauppapuodissa\ntiskin takana. Eerik Iiskenpoika lähetti hänelle sanan toisensa jälkeen\n— ensimmäiselle sanantuojalle sanoi Antres, että hänen täytyy opetella\nkuningasta varten, mutta toiselle hän sanoi soittelevansa terveeksi\nHedvig Ulrikaa, ja kolmannelle hän kirosi, huomauttaen, etteivät vanhat\nakat nuoria tyttöjä paranna, vaan pojat ne siinä asiassa ovat parhaat\napteekkarit.\n\nHän uskalsi sen sanoa kauppamiehen omalla pihamaalla. Ja kirottuaan\nluritti hän huilullaan juuri saunan edessä pitkän jumalattoman\nlurituksen, joka kuului läpi kaupungin.\n\nKauppamies ei sitä kuullut.\n\nKöyhät, jotka arkaillen seisoskelivat talon nurkissa, siunailivat ja\nkuiskasivat toisilleen, että varmaan on piru tullut alas vinniltä,\nmissä hän pitää majaa Suthoffin vanhassa kehdossa, ja mennyt\npuotipalvelijaan niinkuin ennen sikolaumaan. Antreksen aikomukset\nnäkyivät selvästi: hän ahnasteli isäntänsä tytärtä. Hän uskalsi, se\nkehno!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingin raatiherroja saapui taloon aikeissa taivuttaa rikasta\nkauppamiestä korjauttamaan kirkon vuotavaa kattoa ja ajauttamaan\nhautausmaalle hiekkaa, koska sota-aikana oli haudattu juuri\nmaanpinnalle ja koska yleensäkin kirkkomaa oli ylettömän täysi. He\nseisahtuivat kaivon luo, siihen, missä pieni puuntynkä nousi maasta.\nSe oli jäljellä nuoresta saarnipuusta, jonka Suthoff oli tuonut\nkotitalostaan Viipurissa. Hetken raatiherrat siinä katselivat ja\nkuiskailivat, mutta lähtivät sitten pois, nähtävästi tuntien, etteivät\nolleet tulleet otolliseen aikaan, ja puhuivat ääneen, että tulevat\ntoisen kerran.\n\nMyöskin talon tyttärien leikkitovereita ilmaantui Suthoffin pihamaalle.\nHe tulivat pienestä portista, joka papin tupakkapellon läpi johti\nSuthoffin taloon, samasta, josta provianttimestari Weckström oli\npelastanut Suthoffin rouva-vainajan, Hedullan ja Kristan, juuri\nsilloin, kun ryssä tunki kaupunkiin. Edellä asteli Greta-Liisa,\nForteliusten ainoa tytär, ja tämän jäljessä Hedullan toisia\nleikkikumppaneita, samoja, joiden kanssa täällä oli oltu talosilla,\nhypätty hippaa virstantolpan ja Korttekaarten väliä ja katseltu\nhautasaattoja. Oikeastaan he odottivat kuulevansa jotakin Hedullasta,\nmutta puhelivat siinä odottaessaan kuninkaan tulosta Suomeen ja\nHelsinkiin.\n\nJohtavissa piireissä oli suunniteltu, että ensimmäinen kunniaportti\nrakennetaan Espoon tullin luo ja toinen Suurtorin päähän. Platsmajurin\ntalo maalataan, kaupungin kaarti saa uudet vaatteet. Lipusta ovat\nGovinius ja Burtz eri mieltä: edellinen väittää lipun olevan niin\nhomeessa, ettei se enää kelpaa, jälkimmäinen pitää tätä hienompana kuin\nuutta. Pannaan toimeen suuret tanssiaiset ja täytyy olla tarpeeksi\nsyötävää ja juotavaa, että kuningas näkee tulleensa kristittyyn\nyhteiskuntaan. Paljon upseereja, ilotulituksia, hurraahuutoja!\nOikeastaan kuningas tulee Helsinkiin senvuoksi, että kaupunkia aletaan\nlinnoittaa. Jos täällä olisi ollut linnoitus, niin ei viime sodassa\nolisi käynyt niin huonosti. Suthoff kuuluu tuoneen hyvin kauniita\nkankaita sieltä kaukaa, missä hän kävi pakolaisuuden aikana.\n\nVielä he pohtivat kysymystä, mikä vaivasi Hedullaa ja mikä Kristaa,\nja tulivat siihen johtopäätökseen, että tauti johtui nälästä ja\nvilusta pakolaisuuden aikana Espoon korvessa. Hopealaivasta kerrottiin\nkaupungilla, että sen miehiä oli nähty Ahvenan rannassa.\n\nHedulla ja Krista tulevat hyvin rikkaiksi!\n\nKesken kaiken saattoi tapahtua, että saunan ovi aukeni ja väkevä\nviinan, tervan, muurahaispesän, hämähäkinverkon, koiruohon, saven,\nmudan ja muun sellaisen haju tunki pihalle kuin paukkuva pilvi.\nTulipunainen Lastikka astui saunasta, käsivarsillaan torvelle kääritty\nlampaan välly, jossa Hedvig Ulrika makasi, enemmän kuolleena kuin\nelävänä. Ei Lastikka mitään tietoja antanut, ei tytöille, vanhuksille\neikä Antres Weckströmille, joka klarinetteineen ilmaantui saunatielle.\nJa Suthoffin pihamaalla tapahtui, että Weckström jäi naurattamaan\nHedullan leikkikumppaneja, jotka pian olivat naimaiässä. Köyhät\nvanhukset siunailivat katsellessaan jumalatonta menoa rikkaan,\nankaran kauppamiehen pihamaalla ja häipyivät hiljalleen pois samoista\naidanraoista, joista olivat tulleetkin.\n\nMutta jokainen vei povellaan tai selässään Suthoffin talosta jotakin.\nMikä oli saanut käsiinsä tukon heiniä, mikä pivollisen jauhoja, mikä\nnauriita, mikä vaateriekaleita. Kaikki kelpasi köyhälle, ja pimeä\npeitti kaikki samaan umpihuppuun.\n\nHelsingin pojat tiesivät kertoa, että tuhannen taalerin palkinto\noli luvattu sille, joka tuo ensimmäiset tiedot Gagneurista, mutta\ntynnyrillinen kultaa sille, joka tuo kotiin itse laivan. He tiesivät,\nettä löytyy »sanat», joiden avulla laiva nousee syvyydestä. Kunhan vain\nsaisi tietoonsa nuo sanat. Eräällä Nurmijärven miehellä pitäisi olla\nkirves, jolla on rakennettu seitsemän kirkkoa. Sellaisen kirveen jos\nheittää mereen, niin aarre nousee syvimmästä syvyydestä.\n\nNuoret sotamiehet, jotka alkoivat toipua haavoistaan, tiesivät, että\njoka laivan tuo Helsingin rantaan, se saa rikkaan kauppamiehen tyttären\nja pääsee taloon kuin omaksi pojaksi.\n\nSuthoffin puotiin raatihuoneen alla kerääntyi kaikkinaista kansaa,\nkuten merimiehiä, käsityöläisiä, kalastajia, sotilaita, köyhiä ihmisiä,\nmutta herrasväkeäkin Eerik Iiskenpojalta tutkistelemaan, minkä verran\nhuhuissa oli perää. Kuulutetaanko palkinto kirkossa vai rummutetaanko\nse kaduilla? Iiskenpojan silmät kiiluivat, kun hän asetteli sanojaan,\nettei ketään suututtaisi eikä ilmaiseksi mitään antaisi, eikä myöskään\nkenenkään intoa vähentäisi, vaan päinvastoin jokaisen ostamishalua\nkiihdyttäisi. Siinä oli »Usko ja Toivo»-laivan miehiä, jotka vasta\nolivat tulleet maihin ja joilta piti koettaa saada palkka jäämään\ntänne. Antres oli missä lienee ollut, Iiskenpoika sai hoitaa puotia\nniinkuin osasi. Hän juotti ja jutteli. Kauppa kävi melkein niinkuin\nentisaikaan. Rahaa näytti sentään olevankin, vaikka kaikki ruikuttivat\nsen olemattomuutta. Ainaisena puheenaiheena oli Gagneur ja rikkaan\nkauppamiehen tyttäret, varsinkin naimaikäinen.\n\nSaattaa niin olla, että laiva jo on Ahvenan laiturissa ja miehet\nRanta-Ullan krouvissa viinaa ryyppäävät. Saattaa taas niinkin olla,\nettä laiva on pohjassa, mutta silloin sen kauniilla ilmalla näkee ja\nylös se silloin otetaan, vaikka mikä olisi. Eikä kauppamies Suthoff\nsitä palkitsematta jätä, joka köyden mastonpäähän kiinnittää ja alkaa\nylös nostaa. Sitten sopii ostaa talo vaikkapa tästä Suurkadun varrelta,\ntai Turusta, tai Tukholmasta. Ja jos sattuu olemaan oikein reilu mies,\nniin ei ole sanottu, vaikka tytär lähtisi kaupanpäälliseksi. Kaunisko?\nVielä häntä kysyy. Jo äiti oli mainittu kauneudestaan ja tyttäret\nvievät sittenkin voiton.\n\n»Usko ja Toivo»-laivan miehet joivat ja menosivat. He saapuivat\nSuthoffin puotiin jo aamusta ja samat asiat läpikäytiin uudestaan ja\nuudestaan. Laivan löytäminen ja tyttären naiminen alkoivat käydä niin\nvarmoiksi asioiksi, että miehet lupasivat maksaa puotitavarat sitten,\nkun Gagneurin hopeat ovat heidän hallussaan. He vaativat myöskin jo\nnähdäkseen tytön, morsiamensa, ja päättelivät keskenään, että arpa saa\nheidän välillään ratkaista, kenen morsian on oleva — riitelemään eivät\nnämä »Uskon ja Toivon» miehet rupea.\n\nViina kiehui Iiskenpojan suonissa, kun hän miehille kuvasi herransa\naarteita.\n\n— Pää sekoaa, piru vie, kun niitä ajatteleekin! No, toiset punaista\nkultaa niinkuin auringonlasku, toiset taas sen karvaiset kuin aurinko\non keskellä päivää, ja toiset taas ovat niinkuin lämmin maito ja kuun\npaiste. Jumaliste, en omiani pane. Me niitä kauppamiehen kanssa toimme\nTurkin maalta asti. Sata härkää veti kaiken päivää. Kun toisia kaatui,\nniin me toisia ostimme ja kuormien eteen valjastimme. Jumaliste, en\nvalehtele!\n\nTätä puhuessaan Iiskenpoika ajatteli: entä jos nuo hullut sukeltaisivat\nmerenpohjaan etsimään laivaa. Entä jos löytäisivät. Jumalan edessä on\nkaikki mahdollista.\n\nJa hän möi miehille enemmän viinaa ja joi itsekin, ja kuvasi\nhumalaisille isäntänsä tytärtä.\n\n— Sellainen hän on kuin tyttö voi olla, puheli hän, − hoikka siitä\nmistä pitää ja pyöreä siitä mistä olla pitää.\n\nJuutas minä olen, ajatteli Iiskenpoika illalla, astuessaan Suurtorin\npoikki kotiin päin. Minä kovalle tuomiolle joudun ja pakahdun keskeltä\nhalki, niinkuin Iskariotti. Herra, armahda minua syntisparkaa!\n\nSinä päivänä, jolloin »Usko ja Toivo»-laiva teki lähtöä, nousi\nSuthoffin puodissa rähinä. Mustat paholaiset ja sarvipäät, missä olivat\nrahat? »Uskon ja Toivon» miehet olivat vieneet niitä muuallekin, koska\nheidän taskunsa nyt olivat tyhjät. Iiskenpoika seisoi rautapuntari\nkädessä ja vaati miehiä tuomaan takaisin tavarat, jotka olivat velaksi\nsaaneet. Matruusit päästivät naurun: niitä sopi puukhollarin kysyä\nKatajanokan tytöiltä, siellä ne olivat. Iiskenpoika nosti puntarin\nnupun päänsä tasalle ja luki miehille lakia: parasta leikata rahat\nvaikkapa selkänahastaan, sillä hänpä, kauppamies Suthoffin puukhollari,\nvoi toimittaa heille lähtökiellon. Iiskenpoika pudotti puhuessaan\ntupakkamällin suustaan, se kiiri alas hänen likaista takkuista\npartaansa myöten, ja samalla hupeni hänen arvokkuutensakin niin, että\nmatruusit kävivät häneen käsiksi, nostivat hänet myymäläpöydälle\nja rupesivat häntä lyömään. Mitenkä Iiskenpojan olisi käynytkään,\njollei kansaa olisi kiirehtinyt puotiin. Tellqvist, majatalon isäntä\ntuli ensinnä, sitten Skugge, Upsalan yliopiston ylioppilas ja hänen\nsisarenpoikansa Henni Forsius, sekä sitten muitakin, ja Iiskenpoika,\nnostellen housujaan, ohimo veressä, syljeksi eteensä, kun ei muutakaan\nvoinut. Majatalon isäntä asetti pian tämän rähinän. Hän ei suotta ollut\npitänyt järjestystä Helsingin mestaus- ja hirttämistilaisuuksissa\nviime kymmenen vuoden aikana. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ottaa ase\ntaskustaan ja kaikki seisoivat kuin naulatut paikallaan. Se ei edes\nollut ase, minkä hän taskustaan otti, vaan vastatäytetty tupakkakukkaro.\n\n— Senkö Suthoffin tyttären takia te täällä nyt tappelette? sanoi\nTellqvist. — Mokomankin. Ei hän ole sen parempi kuin Turun-Elsa tai\nKaisat ja Stiinat Katajanokalla.\n\nSilloin »Uskon ja Toivon» miehet rähähtivät nauramaan, katsoivat,\netteivät ole mitään velkaa tänne Suthoffin puotiin ja pölisivät ulos\nkellon alatse, joka oven päällä rämisi kuin hätäkello.\n\nHätää se kai oikeastaan soittikin. Siksi sen ymmärsi Eerik Iiskenpoika,\njoka yksinään virui puodissa, veri valuen ohimosta. Ei ollut pahempi\nolo varmaankaan itsellään Juuttaalla kuin nyt tällä kauppamiehen\nrouvavainajan kasvatilla. Tällaisessa siivossa oli kaupungin paras\npuoti, ja isäntänsä tytärtä hän oli sekoittanut merimiesten puheisiin\nniinkuin hertta-rouvaa korttipinoon! Iiskenpoika virui hetken\npermannolla, sitten hän kiljaisi ulos kiukkunsa, ja vihdon hän itki.\n\nKaikki hän Hedullalle ja Kristalle tunnustaa, koirana hän heidän ovensa\nedessä makaa. Eihän hänellä maan päällä ole ketään muita kuin he:\nheidän takiaanhan hän täällä kehuu ja valehtelee. Ettei vain heiltä\nleipä loppuisi. Sillä hän, Eerik Iiskenpoika, kyllä tietää, että\nkauppamies Suthoff kuolee ja ettei Gagneur ikinä kotiin palaa. Susia\ntäällä on kauppamiehen ja hänen tyttäriensä ympärillä. Ne ahnastelevat\nkauppamiehen taloja ja tavaroita. Mutta hän, Iiskenpoikapa näyttääkin\nheille hampaita. Hän heitä pettää ja puijaa. Ja Kaikkinäkevä ja\nKaikkitietävä toki armahtaa häntäkin, syntisparkaa.\n\nKeppi-Saara, Aatami Eerikinpoika, Agata Rajalin ja muut Helsingin\nvanhat kääntyivät torilla katsomaan, eikö kauppamies Jakob Suthoff,\nvielä äsken niin pelätty mies kaupungissa, ilmaantuisi hautausmaan\nnurkan takaa ja kovalla mustalla silmällään rankaisisi niitä, jotka\nSuurtorilla ja hänen omassa kauppapuodissaan raatihuoneen alla\npilkkasivat hänen omaa lihaansa ja vertansa, Hedvig Ulrikaa.\n\nMutta kaupungin Suurtori, hautausmaa, Suurkatu sekä maa-alue\nKorttekaarten ympärillä olivat autioina, ja myöhäissyksyn tihrusade\npainoi savun piipuista ja ruoanhajun liesien äärestä sekä kaikkinaiset\nmuut hajut, joita ei täältä suinkaan puuttunut, maata vastaan,\nja nämä kiiriskelivät vesilampareissa, vanhassa kengässä, lapsen\nleikkiveneessä, särkyneen putelin pohjalla, kaikessa, minkä maan lieju\noli vetänyt haltuunsa. Hajut kulkeutuivat usvan mukana, tarrautuen\nkiinni ihmisiin, kiiveten heidän vaatteitaan ja pintaansa myöten kuin\nsaalista hakien. Helsingin köyhät vanhat tuntuivat olevan näiden\nhajujen vakituisia asuinsijoja, jopa siinä määrin, että saattoi uskoa\nheidän pääasiassa ravitsevan itseään näistä hajuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni Henni Forsius oli, pitäen kiinni enonsa kädestä, pelastautunut\ntappelusta Itäiselle Kirkkokadulle, joka oli niin kapea, ettei siinä\nollut tilaa kuin yksille rattaille. Siinä pysähtyi poika yht'äkkiä ja\nvirkkoi:\n\n— Minun enoni, sanokaa minkätähden he pilkkaavat Hedullaa? Eikö\nkukaan enää tahdo ottaa häntä? Eno, naikaa te Hedulla, kun hän tulee\nterveeksi. Ettekö voi naida? Kustaa Wetter kyllä tahtoo naida Hedullan,\nmutta hän on liian nuori ja Jepu Clayhillskin on liian nuori. Eno!\n\nHiljaisuudessa, joka syntyi, saattoi kuulla, kuinka haapapuiden\noksilta putoili pisaroita sekä hautausmaalle että tänne kujaan, jota\nsanottiin Itäiseksi Kirkkokaduksi. Pisarat äännähtivät toisella tavalla\npudotessaan siihen maahan, joka neljään kertaan haudattuna täyteen\nihmisruumiita muodosti korkean maa-alueen, ja siihen liejuun, jossa\nUpsalan ylioppilas ja hänen pieni sisarenpoikansa seisoivat.\n\n— Enoni! toisti poikanen ja pusersi Skuggen kättä.\n\nEdelmanin tyttöjen talossa kuului Fiffin poika itkevän. Kaupungin\npaimenkin jo puhalsi torveensa — rehunpuutteen takia käyttivät\nköyhät vielä näin myöhällä lehmiään laitumella. Samassa kuuluivat\nKorttekaarten luota ne lyönnit, joilla garnisonin vartija\nilmoitti kaupungille ajan: hiekkalasin mukaan, jota säilytettiin\nKorttekaartessa, lyötiin ennen sotaa rautavasaralla seinässä riippuvaan\nraudankappaleeseen. Vasara oli joutunut sodan jalkoihin ja tunnit\nlyötiin nyt kivellä. Kello oli neljä.\n\n— Eno, pidättekö te _näin paljon_ Hedullasta?\n\nYlioppilas Skuggen käsi oli oudosti paisuen värähtänyt niinkuin sydän\nlinnulla, jonka poika äkkiarvaamatta ottaa kouraansa.\n\n— Hedvig Ulrika on sairas, sanoi hän, — ei tiedä jääkö eloonkaan.\nApteekkari sanoo, että hänessä on rutto. Sentähden ei kukaan uskalla\nmennä taloonkaan. Ehkä Jumala kuitenkin armahtaa Hedvig Ulrikaa.\n\nStudiosus Skugge oli tuntevinaan kukkien tuoksua. Kruunun hevoshaassa\nVironniemellä kasvoi kieloja ja horsmankukkia, ja teologian ylioppilas\noli kerran tullut sinne juuri, kun joku mies ja nainen siellä koivujen\nalla antoivat toisilleen suuta. Tämä suudelma, kukkain ja nuorten\nlehväin tuoksu, kevätillan pimento sekä laskevan auringon viirut yli\nnurmen ja hyppivien sääskiparvien oli järkyttänyt Skuggen olemuksen\nniin, että hän yöllä oli nähnyt unessa syleilevänsä ja suutelevansa\nnaista. Samalla oli outo nainen hänen mielikuvituksessaan saanut\nHedulla Suthoffin piirteet. Senjälkeen oli hän karttanut tyttöä, joka\nvielä oli lapsi, karttanut niinkuin syntiä kartetaan, ja hän olikin\nmielestään jo päässyt hänestä kokonaan irti, kun sattui tulemaan\nSuthoffin taloon ja tapaamaan Hedullan, joka vasta oli pakolaisuudesta\npalannut. Silloin tuo makea voima, jonka hän ensi kerran oli tuntenut\nyöllä nähtyään suutelevan parin kielojen keskellä Kruunun hevoshaassa,\njälleen tarttui häneen niin, että hän monta päivää oli kuin\npyörryksissä.\n\n— Enosi on valinnut Paavalin osan, koetti hän ankarasti lausua Hennille\nja rupesi sitten puhumaan siitä, kuinka juhlallinen on tällainen\nhämärä ja kuinka ihmeellistä on, kun päretulet syttyvät ikkunaruutujen\ntaakse. Jokaisen, kaikkein pienimmänkin ikkuna-aukon takana elää\nihmisiä. Nyt naiset hoitavat lapsiaan, tai ottavat nurkasta rukkinsa\nja karstansa, tai menevät käsinkivien luo ja jauhavat. Nyt tulevat\nmiehet, istuvat penkille, riisuvat saappaat ja vievät ne tuvan\nuunille kuivamaan. Siellä ovat kerjäläiset. Nyt pannaan saaviin uusia\nvanteita, tai kiskotaan päreitä, tai korjataan ajokaluja. Suutari istuu\nikkunan luona ja vetää pitkillä pikilangoilla kiinni saappaansaumoja.\nKalamies kutoo verkkoa tai parsii nuottaa. Nuoranpunoja kuivattelee ja\nhäkilöi hamppua. Vyöntekijä leikkaa nahkaa suurilla, ihkasen suorilla\nlaudoilla. Seppä seisoo pajassa ja taivuttelee tulikuumaa rautaa.\nKirjuri istuu pöydän ääressä ja panee paperille raastuvanoikeuden ja\nkämneroikeuden tuomiota. Fortelius kirjoittaa kirjettä tuomiokapituliin.\n\nUpsalan akatemian ylioppilas puhui kuin kirja, jota luetaan pääasiassa\nilman ajatusta. Hänen ajatuksensa tempoi irti tytöstä, joka makasi\ntässä samassa kaupungissa, toisella puolen tuota toria. Jos tästä olisi\nastunut kujan alapäähän, niin olisi nähnyt valon hänen ikkunastaan.\nEhkä enemmänkin. Usein jäi ikkuna peittämättä. Skugge oli joskus\njoutunut astumaan siitä ohitse.\n\n— Ei, lapsi, sanoi hän lujalla vakaumuksella, — Paavalin osa on enosi\nosa. Tyttö on kaunis kuin kielonkukka, mutta mitämaks Herra ottaa hänet\nomaan yrttitarhaansa.\n\n— Ei ota vielä, enoni. Mutta kaikenlaiset kisällit uhkailevat tavoittaa\nhäntä sikolaitumille.\n\n— Jos neito antaa sydämensä taivaalliselle yljälle, niin ei häntä\nmikään uhkaa, sanoi nuori eno, yhä työntäen luotaan ajatuksia, jotka\ntunkivat hänen päälleen kuin sielunvihollinen itse.\n\n— Kun Gagneur löytyy, niin kaikki taas kunnioittavat Suthoffin setää ja\ntyttöjä, sanoi pieni sisarenpoika. — Leijonat kyllä etsivät Gagneurin.\nJa myöskin Ruutanat aikovat. Vaan ne eivät mitään löydä. Selkäänsä\nsaavat. Löytyyhän Gagneur, ettekö usko, enoni?\n\n— En voi tietää. Kaikki on Jumalan kädessä.\n\nKorttekaartessa alkoi joku viheltää. Surullinen sävel oli tuttu näihin\naikoihin kautta valtakunnan.\n\n    »I lov och fagra blomsterängar,\n    säg, sågen I vår hjälte ung...»\n\nlauloi sotilas lyödessään kello viittä.\n\nNuoren teologin veri veti menemään edes alas kujan päähän. Ei muuta\nkuin katsomaan, oliko Hedullan ikkunassa valkea. Ehkä ikkuna oli\npimeänä. Jospa se olisi ollutkin pimeänä. Silloin olisi huoleti voinut\nlähteä kotiin. Paholainen vaati Skuggea ottamaan ne muutamat askeleet\nalaspäin, kohdalle, minne läpi hautausmaan puiden saattoi nähdä\nSuthoffin talon. Mutta Skugge oli varuillaan ja sanoi hänelle suoralta\nkädeltä: vai sinä luulet minut yllättäväsi, sarvipää! Ääneen hän lausui:\n\n— Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki.\n\nJa hän oli niin iloissaan siitä, että oli jaksanut työntää pirun\nluotaan, että hän jälleen tarttui sisarenpoikansa käteen ja alkoi\nkiirehtiä Hämeenkadun mutkaa kohti, missä Hennin vanhemmat asuivat.\nSiinä olivat postitalon rauniot sortuneine tulisijoineen.\n\n    »I lov och fagra blomsterängar,\n    säg, sågen I vår hjälte ung»,\n\nlauloi sotamies haikeasti.\n\nMiksen minä voisi naida Hedullaa yhtä hyvin kuin joku muu? kuului ääni\nSkuggen sisimmässä. Aviosääty on Jumalalta. Ja taasen ympäröi häntä\nkevätilta Kruunun hevoshaan koivumetsässä ja hän lähestyi Hedullaa\nsulkeakseen hänet syliinsä.\n\n— Minun enoni pitää Helsingistä aivan niinkuin olisi naimisissa\nHelsingin kanssa.\n\nHenni lausui tämän viisauden pikkuvanhasti ja koettaen naurattaa\nenoaan. Skuggeen sattuivat lapsen sanat niinkuin pahan omantunnon\nsoimaus. Kerran hän oli rakastanut tätä Helsinkiä koti-ikävän\nraatelemana. Sitten oli tullut tuo kevätyö. Hedullasta oli tullut tämän\nHelsingin kukkanen ja kaunistus, tämän Helsingin sydän.\n\nJospa taivaallinen ylkä ottaisi hänet viisaitten neitsyittensä lukuun,\najatteli hän ja toivoi sydämestään Hedvig Ulrikan kuolemaa.\n\nNiinä päivinä nähtiin kaupungissa Suthoffeille uni. Sitä ei nähty\nSuon kaupunginosassa eikä Katajanokalla, vaan itse Suurtorin varrella\nkaupungin hienoimman rouvan suuressa parivuoteessa. Raatimies\nGoviniuksen rouva näki unta, että kaupunginlahdelle saapui kolmimasto\nilman purjeita, ainoastaan aallokon ajamana. Laiva tuli suoraan\nSuthoffin ranta-aittoja kohden, ja niin likelle se jäi makaamaan, että\nsillan olisi voinut laskea kannelta aitalle. Mutta yhtään ihmistä ei\nnäkynyt. Ja niin selvä oli uni ollut, että Govinia herätti miehensä,\nkertoi hänelle unen, ja he pohtivat kauan aikaa, mitä tämä uni saattoi\ntietää.\n\nKaupunkilaiset tulivat tietämään asian heti seuraavana aamuna, koska\nrouva Govinius tapasi rouva Burtzin ja muitakin vallasnaisia torilla,\nja he puolestaan heti kertoivat unen kotiväelleen sekä siitä eteenpäin,\nniin että sen nopeasti tiesi koko kaupunki. Unta selitettiin monella\ntavalla, mutta vallitsevaksi käsitykseksi jäi: Gagneur löytyy!\n\nEräänä iltana taivalsi Adam Eriksson koirineen Suthoffin ranta-aitalle,\nastui laiturille ja katseli harmaaseen veteen, jonka pintaa tihrusade\nlaiskasti kosketti.\n\nSiinähän Gagneur olikin! Raatimiehen rouvan uni oli jo toteutunut. Ei\nhän, Adam Eerikinpoika olisi uskonutkaan, että sille nuorelle ihmiselle\noli annettu sellainen profeteeraamisen lahja. Mutta eipä yhtään miestä\nnäkynyt Gagneurin kannella. Laiva makasi hyvin syvässä. Se oli kai niin\ntäynnä kultaa ja hopeaa.\n\nHerra hyvästi siunatkoon, miten rikas kauppamies Suthoff taas onkaan!\najatteli Adam Eriksson. Nyt hän voi alkaa panna täytäntöön Helsingin\nkirkkojen ja tornien rakentamista. Jahka hän tämän saa kuulla, niin\nkyllä hän virkoaa. Eivätkä matruusit enää uskalla mainita nimeltäkään\nHedvig Ulrikaa — vain suuret sulhaset tulevat kysymykseen.\n\n— Hoi miehet! huusi Aatami laivaa kohden niin iloisesti kuin hänen\nhampaaton suunsa salli. — Miksette laske siltaa?\n\nVastaukseksi tähän huutoon alkoi hänen oma koiransa aitan laiturilla\nulvoa. Ei olisi uskonut niin pienestä eläimestä niin rumaa ääntä\nlähtevän. Kuono nostettuna tihruista avaruutta kohden se ulvoi\nalavalla, karkealla äänellä ja samassa hetkessä taas ylävällä,\nläpitunkevalla piipityksellä, välittämättä isäntänsä kielloista. Ja\nse ulvoi vielä isäntänsä sylissä ja rauhoittui vasta Espoon tullin\ntienoilla, missä Adam Eerikinpoika uskalsi kääntyä katsomaan taakseen.\n\nGagneurin mastot yhä häämöttivät kauppamies Suthoffin ranta-aittojen\nedustalla. Ei lyhtyä missään, ei miestä missään — ainoastaan mastojen\nristit, joiden asennosta saattoi nähdä laivan makaavan syvässä.\n\nAatami Eerikinpoikaa puistatti ja hän haeskeli muististaan merihätään\njoutuneitten rukousta. Kyllä hän sen laivan nyt ymmärsi. Pieni eläin\noli ymmärtänyt sen ennen häntä. Herran vihaa ja tuomiota ennusti tämä\nlaiva.\n\nPian tuli kaupunkilaisten tietoon, minkätähden Ami oli ulvonut, ja he\nvaelsivat rantaan etsien silmillään Aatamin laivaa.\n\nToiset näkivät laivan, toiset eivät nähneet. Missään tapauksessa ei\nlaiva tuntunut olevan sellainen, että sillä tuodaan aarteita maihin.\nVarjolaiva, joka oli lähetetty tänne ilmoittamaan jotakin. Mitä?\nSitäkö, että oikea Gagneur jossakin odottaa pelastajiaan?\n\nKaupungin pojat ymmärsivät, että he ovat nämä pelastajat. Ruutanat\nomalla haarallaan ja Leijonat omalla haarallaan suunnittelivat retkeä\netsimään laivaa. Poikien vihamieliset leirit eivät enää vaeltaneet\nhalot ja seipäät käsissä pitkin Kluuvin rantoja, vaan ne neuvottelivat\nvirkeästi vanhoilla yhtymäpaikoillaan, miten olisi meneteltävä.\nMolempien rivit olivat pahasti harvenneet. Suurimmat Ruutanoiden\njoukosta istuivat kisälleinä käsityöläisten luona ankaran silmälläpidon\nalaisina ja suurimmat Leijonista kävivät koulua vieläkin ankaramman\nkurin alaisina.\n\nEräänä päivänä sattui niin onnellisesti, että väliaikaisessa\nkoulurakennuksessa tehtiin merkillinen löytö. Konrehtori, joka jonkin\naikaa oli ihmetellyt hajua eräässä nurkassa siinä huoneessa, missä\nmolemmat alemmat luokat olivat työssä, nosti oman vahvan kävelykeppinsä\navulla lattiapalkkia, ja löytyi nyt pienen lapsen ruumis, raatihuoneen\nlukko, rouva Goviniuksen koko kaupungissa tunnettu silkkinen\nmorsiuspeite, jonka untuvien alla monia kaupungissa vierailevia\nmahtihenkilöltä oli nukutettu, vasara, jolla Korttekaartessa oli lyöty\npäivän tunnit, Dåhmanin lesken hopeat, kymmenen leiviskän kahvisäkki\nja paljon muutakin. Kun rakennus sodan aikana oli tehty venäläiseksi\nkasarmiksi, niin koko kätkön täytyi laskea kuuluvaksi sota-aikaan.\nDåhmanin lesken murha ja sen yhteydessä tapahtunut ryöstö olivat tästä\nainoat poikkeukset. Niistä oli epäilty monia ja yksi istui tälläkin\nhetkellä Stockhusin palissaadien takana, ollen jo enemmän kuollut kuin\nelävä. Löytö väliaikaisessa trivialikoulun rakennuksessa saattoi hänen\nasiansa uuteen vaiheeseen.\n\nKoulun pojille koitti odottamatta vapauden aika. Köyhät piltit ja\nteinit pääsivät maakyliin laulamaan kokoon varoja koulunkäyntiään\nvarten ja kaupungin herrasperheiden pojat havaitsivat otollisen hetken\ntulleen lähteä hakemaan Gagneuria. Nyt, tai ei milloinkaan!\n\nHelsingin Leijonat paistoivat eräänä aamupäivänä nauriita\nkallionrotkossa Kluuvin rannalla viistoon vastapäätä Töölön taloa. He\nolivat kotona sanoneet menevänsä kalaan tai sorsia ampumaan. Jokainen\noli varustanut poveensa nauriita, joten niitä oli hyvä kasa tuhkassa\nkivien välissä. Henni Forsius alkoi heti, kun oli päästy koolle,\nkuvata, miten hävyttömästi »Uskon ja Toivon» miehet olivat puhuneet\nSuthoffin Hedullasta. Pieni Henni erehtyi uskoessaan tämän merkitsevän\njotakin Leijonille. Suuri nauru ja hillitön pilkka tukki häneltä\nsuun. Menköön Hedulla heidän puolestaan vaikkapa Hullulle-Aatamille\ntai Espanjan-Kallelle, joka viimeksimainittu oli Katajanokan pelätyin\ntappelija. Mutta Gagneurin aarre! Ja matka merelle, Lyypekkiin tai\nTukholmaan asti. Ja niin, ettei kukaan tiedä, missä he ovat. He kyllä\nosaavat hoitaa purjeet. Ja pitää perää! Jokainen jättää kotiin\nkirjeen, jossa sanotaan, ettei ole syytä pelkoon, koska he ovat hyvässä\ntallessa.\n\n— Ja otetaan selkäämme sitten kun palaamme, sanoi Nille Burtz. — Kyllä\nkannattaa.\n\n— Ei kukaan ajattele selkäsaunaa, kun tuomme Gagneurin! huusi Vendelius.\n\nMutta jos Ruutanat ennättävät ennen, arveltiin toiselta puolen ja\ntoiselta vastattiin: mitäpäs he, he ovat niin tyhmiä. Päätettiin\nkatsella, mikä laiva olisi mukavin ottaa — sen ei ensinkään tarvinnut\nolla suuri laiva, mutta muuten merenkestävä vain. Päätettiin ryhtyä\nkuulostelemaan, mistä eväät olisivat mukavimmat ottaa. Henni Forsiuksen\nteki mieli ehdottaa, että jokainen pyytäisi eväitä kotoa, mutta hän\nei uskaltanut, sillä hän tiesi, etteivät sellaiset annetut eväät\nkelvanneet. Täytyi olla _otettuja_ eväitä. Kuhlberg tiesi veljensä,\nvänrikin, ja Töölön emännän välien olevan rikki, joten Töölöstä saattoi\nottaa miten paljon tahansa. Laivaan kuului aina elävä porsas, joka\nsai ruoanjätteet ja joka sitten sopivaan aikaan teurastettiin, sekä\nkissa, niinikään elävä, tietysti. Kissoista ei ollut puutetta, niitä\njuoksenteli kaupungissa miten paljon tahansa.\n\nMutta saattoiko ajatella tällaista suurta matkaa ilman Leijonien\njohtohenkilöitä, Kustaa Wetteriä ja Jepu Clayhillsiä? Missä he olivat?\nMikä heille oli tullut? Heitä ei enää nähty eikä kuultu Leijonien\njoukossa. Siitä asti kun he läksivät Espooseen Suthoffeja etsimään,\neivät he enää kelvanneet mihinkään. Niin hyvin oli Kustaa Wetter\nantanut Leijonien oman vihellysmerkin, että kissatkin erehtyivät. Ja\nnyt ei tätä vihellystä enää kuulla missään.\n\n— Sinä Petter, sanoi Vendelius oikaisten itsensä Kustaa Wetterin\nnuoremman veljen eteen, — sano suoraan, mikä on mennyt meidän\njohtajaamme. Älä mitään peittele ja kavahda valehtelemista, sillä\ntotuuden me kyllä osaamme ottaa nahastasi. Joko Kustaa luulee olevansa\nvalmis pormestari? Älköön hän uskoko pääsevänsä pormestariksi ilman\nmeitä. Me olemme pian kaupungin porvareja emmekä äänestä häntä, jos\nniiksi tulee.\n\nPetter päästi hampaittensa raosta Leijonien vihellyksen — hän ei\nosannut sitä paremmin kuin ennenkään ja muuta vastausta hän ei antanut.\nNille Burtz kysyi häneltä, oliko hän Leijona vai eikö. Kuhlberg, jonka\nhallussa seurueen eväsviinat olivat, vakuutti, että sekä Kustaa että\nPetter saavat jäädä maihin. Hän, Kuhlberg, on tehnyt monta Lyypekin\nmatkaa, Tukholmasta puhumattakaan, ja hän kyllä ottaa käsiinsä\nkapteenin tehtävät. Vendelius oli oikeastaan ajatellut itselleen samaa\nasemaa, mutta lupasi nyt ruveta perämieheksi. Pienempiin tehtäviin\nsopivat muut Leijonat. Käytiin tiukemmin Petterin kimppuun: mitä\npirua tämä vaikeneminen tiesi? Oliko Petter unohtanut, millä tavalla\nryssänvääpeli otti tiedot suomalaisten poikien nahoista? Hän veti\nsapelillaan suupieltä leveämmäksi ja sanoi: jokos sanat mahtuvat,\ntolvana?\n\nPetter Wetter tuntui mielellään kuuntelevan tätä puhetta. Jopa hän\nalkoi naureskella, kun häntä tuupittiin ja vetäistiin tukasta.\nVasta kun Kuhlberg veti aseen taskustaan ja poikien jännitys oli\nkorkeimmillaan, avasi hän suunsa.\n\n— Kustaa ei ole kotona enää. Todennäköisesti hän lähti »Totuudessa»\netsimään Gagneuria. »Totuus» lähti Tukholmaan viemään halkoja.\n\nPetter koetti vielä saada kuuluville, että Jepu ja Kustaa olivat\nlyöneet toisensa verille. No, minkäpä muun tähden kuin Suthoffin\ntytön, joka on täynnä ruttopaiseita. Jepu oli niinikään lähtenyt\naarretta etsimään. Toisella oli huuli halki, toisella sininen kuhmu\notsassa. Vain osittain kuulivat Leijonat, mitä heidän johtajansa\nveli kertoi, sillä he suuttuivat julmasti. Tupakkamällejä, puukkoja,\nnauriin paistikkaita ja kiroussanoja sinkoili ylt'ympärille ja pojat\nkiertelivät kallioita ikäänkuin olisivat myrkkyä nielleet. Kustaa, jota\nhe olivat totelleet kuin kuningasta, johon he olivat uskoneet enemmän\nkuin Iisak Rossiin — kavaltaja, petturi, hirtehinen! Tuon Suthoffin\ntytön tähden. Mutta hepä sen noidan vielä paistavat ja kärventävät.\n\nMutta halkolaivahan makaa syvässä ja kulkee kuin täi tervassa — ei\nolisi uskonut Kustaan niin hölmistyvän. Jos Leijonat lähtevät keveällä\npurrella, niin he helposti sivuuttavat Kustaan ja silloin sitä\nhurrataan. Ja ruokaa ja vaatetta ja kompassi ja kissa ja porsas ja...\nNiin, ja makeaa vettä ja sydvestejä ja öljytakkeja ja nauriita ja\nviinaa ja kaukoputki ja...\n\n— Aijai sentään, kun ajamme Kustaan ohi ja sihautamme hänelle Leijonien\nvihellyksen!\n\n— Me tunnemme hänet, vaikka hän koettaisi piiloutua.\n\n— Me haukumme hänet!\n\n— Ja kysymme, tällainenko on Leijonien laki.\n\nKesken ilon lausui Nille Burtz:\n\n— Mutta kyllä me saamme selkäämme, kun tulemme takaisin. Ja klupua\nsaamme ja mustaa huonetta.\n\n— Joka pelkää pakaroittensa puolesta, jääköön kotiin! huusi Kuhlberg\nkeskeyttäen hänet.\n\nMutta Nille piti puoliaan:\n\n— Tietäkää huutia. Otan selkääni, se kannattaa.\n\nOtan klupua ja mustaa huonetta. Se kannattaa.\n\nVendelius kurotti putelin huultensa väliin, joi itsensä lämpimäksi ja\nselitti suurella äänellä, että Suurtorille tehdään kunniaportti, kun he\nGagneurillä purjehtivat Kaupunginsiltaan. Ei kysymystäkään kluvusta tai\nselkäsaunasta.\n\nNiin juuri! huusivat Leijonat ja viheltelivät omaa\nmerkinantovihellystään, jonka he sihauttavat Wetterille, petturille,\nentiselle johtajalleen, sivuuttaessaan hänen halkokaljaasinsa. Ja\nylpeinä seisahtuivat Leijonat mäennyppylälle, jättäen tulen riutumaan\ntaakseen. Siinä oli talo heidän allaan, neljä lammasta kulki\nsänkipellolla ja siat tyrkkivät tyhjää saavia navetan edessä. Näitä\neläimiä katselivat pojat miltei omikseen. Rannassa oli ruuhi ja suuri\nvene. Veneessä sopi kuljettaa eläimet Espoon tullin kannakselle asti.\nPyykkilaiturin kahden puolen seisoi tuuhea kellastuva kaisla — tämä\nkaislakin oli suojeleva heidän retkeään.\n\nPoikain takana leveni silmänkantamattomiin autio maa, kallio kallion\nvieressä, rotko- ja notkopaikoissa laihaa pensasta ja kitukasvuisia\nmäntyjä. Edessäpäin olivat kaupungin »plantaget», tynnyrin- ja\nkapanalat, joista sekä porvarit että käsityöläiset saivat elatuslisää\nja joita tarpeen mukaan myytiin ja vaihdettiin. Annettuaan satonsa,\nnauriit, tupakat, herneet ja humalat, ne nyt harmaina odottivat talven\ntuloa. Turuntie kulki kallioiden ja ryytimaiden läpi, kapeana, vetisenä\nja vajottavana, syvät hevosenjäljet täynnä vettä.\n\n— No, pojat, sanoi Kuhlberg yht'äkkiä ja kääntyi kaupunkiin päin,\njonka turvekattoisia taloja tuskin erotti kallioista, joihin ne olivat\npureutuneet kiinni, — nyt mennään kotiin yksitellen ja ollaan hiljaa.\nKelpaako tuo Henni laivapojaksikaan — sellainen on yhtä välttämätön\nkuin porsas. Tahtoisitko sinä, saparo, kerran katsella maailmaa\nmastonlatvasta? Taidat pelätä. Onko täällä muitakin jänishousuja? Kuka\nteidät tietää...! No, tulkaa sitten ja tehkää lupaus. Mutta hiljaa,\nettei Töölön akka kuule.\n\nLeijonat hävisivät rotkoon, missä heidän hiileksensä tuskin enää hehkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna levisi kaupungissa huhu, että Gagneurin peräsin on\nlöydetty. Kalastajat olivat kuljettaneet sen maihin ja näyttivät sitä\nveneessä Kaupunginlahden laiturissa.\n\nIiskenpoika kuuli uutisen, kun hän hautausmaan ränstyneeltä aidalta\nhyppäsi torille — hän oikaisi siitä usein näin aamuisin. Siinä kohtasi\nhänet Selin, kirkkoväärti, ja kehoitti häntä lähtemään rantaan uutisia\nkuulemaan.\n\nSanaa sanomatta otti Suthoffin renki pullon taskustaan ja tarjosi\nkirkkoväärtillekin ryypyn. Tunnossaan hän kyllä tiesi, minkätähden\nhäntä otti niin oudosti rinnasta: varmaan siinä nyt tulee todistus\nsiitä, että laiva on hukkunut. Ääneen hän sanoi kuulleensa, että\nGagneur jo olisi Ahvenan rannassa — mitenkä peräsin sitten olisi\ntullut tänne? Uudelleen ryypätessään hän ajatteli: laiva on kai mennyt\nhaaksirikkoon täällä omilla vesillä.\n\nRuutanat varjelivat löydettyä esinettä ikäänkuin se olisi ollut\nkullasta tai hopeasta. Koko yön oli kaksi poikaa nukkunut Tafastin\nkangasteltan alla. Ja kun merimiesten vaimot pyrkivät peräsintä\nkatselemaan, niin pojat näyttivät sitä vain matkan päästä. Vaimot,\njotka eivät tavoitelleet mitään muuta kuin tietoa siitä, olivatko he\nnyt leskiä vai vieläkö heidän elättäjänsä olivat hengissä, itkivät\nja älmensivät aikansa, mutta eivät tunteneet peräsintä ja toivoivat\nniin kauan kuin mahdollista, ettei peräsin kuulunut laivaan, joka oli\nlähtenyt tuomaan rikkaan kauppamiehen hopeita. Se, jonka täytyi tuntea\nperäsin, oli Sorsan Matti, seppä, sekä Suthoffin renki.\n\nNaurislyhdyn valossa näki Iiskenpoika peräsimen. Siinä oli hyvä,\nhuolellisesti raudoitettu ja tervattu peräsin, joka yläpäästään oli\nmurtunut. Hän ojensi pojille pullonsa ja tarkasti löytöä. Totta\npuhuen ei hän ikinä ollut katsellut Gagneurin peräsintä. Hän tunsi\nruuman, mihin säilytettiin tavaraa, ja sen kauniin kojun, missä hänen\nherrasväkensä matkustaessaan nukkui.\n\n— Ei, pojat, sanoi hän sylkien eteensä, — ei tämä ole siitä laivasta.\nLiian pienikin on.\n\nPojat kirosivat ja vakuuttivat, että jumaliste, tämä on juuri\nSuthoffin hopealaivan peräsin. Muitakin laivan kappaleita on ajautunut\nSusisaarille. He odottivat nyt palkintoa, sillä olihan sanottu, että\npienimmästäkin tiedosta tulee hyvä palkinto.\n\nIiskenpoika joi ja vakuutti, vakuutti ja joi. Tämä peräsin ei ollut se\noikea, sen saattoivat luotsit todistaa ja vaikkapa piru itse!\n\nAstellessaan yli vajottavan kaatopaikan Meritielle Iiskenpoika yhä\nvarmeni uskossaan, että Gagneur on hukkunut tässä varsin omilla vesillä.\n\nKuka nyt olisi se suuri ja hyvä herra, jolle Hedulla kihlattaisiin,\nennenkuin laivan haaksirikko tulee tietyksi? Hän kävi ajatuksissaan\nläpi joukon nuoria herroja sekä Helsingissä että Haminassa ja\nTukholmassa. Mutta ne olivat joko liian korkealla tai liian matalalla.\nOlihan täällä kotinurkissakin sellaisia kuin luutnantti Sjöstierna,\noikein komea nuoriherra, kunhan haavoistaan paranee. Ja kapteeni\nEhrensvärd, joka ampuu kuin itse piru — niin ampui Domarbyn vuorelta,\nettä amiraalikin ihmetteli —, jollei jo liene naimisissa. Kaikkein\nparas voisi kuitenkin olla kapteeni Granatenhjelm, joka on niin hurskas\nmies, että hän haavoittunutta vihollistakin armahtaa. Ja onhan täällä\nkauppiaittenkin joukossa jokunen, joka lyö korttia maaherran luona...\nIsä lasten armias, Hedullalle ja sitten Kristalle hyvä sulhanen lähetä,\nheidät paiseista ja kolotuksista paranna ja herra kauppamies itsekin\nvielä terveeksi tee. Sinun nimesi kunniaksi. Amen.\n\nLyhdyn alla, joka näin pimeänä aikana riippui Suthoffin puodin\novenpielessä, seisoi jo ihmisiä odottamassa puodin avaamista.\nIiskenpoika aavisti, että he puhelivat Gagneurin peräsimestä ja\nmuustakin, mikä koski hänen herransa perhettä.\n\nAmen, amen, ajatteli renki, kolistellen pullosta viimeiset pisarat\nkurkkuunsa ja ruveten jo kaukaa selittämään puotiin tahtojille, ettei\nperäsin ollut Gagneuristä, mutta löytöpaikkaa heti vain vaadittiin! Nyt\noli ratkaisevaa, mitä seppä sanoisi peräsimestä. Hän oli joutunut sen\nraudoittamaan sodan aikana lokakuunmyrskyn jälkeen, jolloin Itämeri\ntuhosi kokonaista neljä laivaa. Mutta nämä peräsimetkin olivat kaikki\nuusitut ja maanneet pajassa yhtaikaa. Eikä Sorsakaan voinut vannoa,\noliko tämä peräsin »Göta Leijon» laivasta, vaiko »Den unga Mariasta»,\nvaiko Gagneuristä. Neljännen laivan nimeä ei hän muistanut, se oli\nhollantilainen laiva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa kun kaupunki näin seurasi tapahtumien kehitystä Suthoffin\ntalossa, hopealaivan kohtaloa ja varsinkin rikkaan kauppamiehen\nnaimaikäisen tyttären elämänjuoksua, kävi Hedvig Ulrika Suthoff läpi\npimeän taudin ja heräsi eräänä päivänä iloissaan ja voimistuneena.\nHän oli omassa vuoteessaan lastenkamarissa, aurinko paistoi äidin\nompelupöytään ja suureen tammikaappiin, missä leijonanpää piteli\nhampaissaan messinkirengasta, ja peiliin, jonka lasi oli rikki ja jossa\nauringonsäteet paloivat ja sähisivät.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Missä olivat hänen vaatteensa? Missä olivat\nkaikki ihmiset? Ei kuulunut muuta kuin varpusten raksutus katolla.\nVaatteita ei näkynyt, ei ompelupöydälläkään. Olivatko ihmiset kirkossa?\nVarmaan oli pyhä. Tuntui ihmeen hyvältä vällyjen alla. Mutta nämähän\neivät olleetkaan hänen omat vällynsä! Mitenkä hänen kätensä olivat\nnäin kauniit ja valkoiset? Mitä oli tapahtunut? Tyttö tahtoi nousta\nistumaan, mutta aurinko uuvutti niin, ettei hän päässyt paikalta.\n\nYht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi ollut huoneessa. Se tuli\nvuodetta kohden ja katseli häntä. Se painui hänen puoleensa. Hedulla\ntunsi valoa ja lämpöä kasvoillaan, jokin suloinen tuoksu ympäröi häntä.\nHänen huuliaan kosketeltiin.\n\nHäntä huumasi niin, ettei hän voinut liikahtaa.\n\nSiihen hän havahtui, että ponnisti pystyyn, tahtoi avata silmänsä,\ntahtoi ojentaa kätensä.\n\nKun hän vihdoinkin sai silmäluomensa nousemaan, vuotivat kyyneleet,\nniin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin lämpöisen valon, jota huone oli\ntäynnä.\n\nHänen huulensa olivat vielä kosteat!\n\nMitä hänelle olikaan tapahtunut? Kuka täällä oli käynyt? Hän kuumeni,\nkun näitä ajatteli, sukelsi vällyjen alle ja itki ja nauroi. Ei koskaan\nollut tuntunut tällaiselta, hän ei tuntenut itseään eikä ymmärtänyt\nenää mitään. Ei voinut ajatella eikä muistella. Sydän vain löi ja\nhuulet vapisivat ja odottivat.\n\n_Hän_ oli käynyt täällä, hän, kapteeni von R:n poika.\n\nKyynelten yhä vuotaessa Hedulla saneli itselleen, että hän oli käynyt\ntäällä ja että hän hänestä piti enemmän kuin kenestäkään muusta.\n\nMutta mitenkä hän olisi voinut tulla tänne? Tyttö nousi istumaan\nja laski jalkansa permannolle. Hänen jalkansakin olivat valkoiset,\nyht'äkkiä hän nyt muisti olleensa hyvin sairas. Hänen yllään oli suuri\npaikattu paita, joka ei ollut hänen omansa. Hän oli hullunkurisen laiha\nja pitkä — mahtoiko olla hyvin rumakin? ikkunasta ei kukaan ollut\nvoinut tulla, ja ovikin on kiinni. Oliko hän nähnyt unta? Unessako\nkapteeni von R:n poika oli kumartunut hänen puoleensa aivan niinkuin\nsilloin metsässä, kun he Kristan kanssa odottivat kuolemaa? Hän oli\nsilloin ojentanut heille leipää. Nyt hän oli ojentanut huulensa.\nHänelle, Hedullalle yksin. Unessa. Kaikki oli sittenkin ollut unta.\nKukaties hän kuitenkin oli täällä jossakin likellä. Oli. Koska oli näin\nihmeellistä. Näin ihanaa. Ettei kukaan vain nyt tulisi ja näkisi häntä.\nEttei tämä kaikki vain loppuisi, ettei tämäkin olisi vain unta!\n\nTämä hetki oli totta. Hän näki itsensä peilistä, joka oli halki.\n\nHänen yllään oli suuri paikattu paita. Se tuntui karkealta, kun siihen\nkoski.\n\nHän ei enää käsittänyt, minkätähden hän oli näin oudon näköinen, mutta\nsitten hän ymmärsi, että hänen päässään oli jäljellä hyvin vähän\nhiuksia.\n\nHän ei huoli minusta, minä olen liian ruma! ajatteli hän ja väsymys\npalasi hänen ruumiiseensa, jossa ei enää ollut tuskia. Tauti oli vienyt\nhänen hiuksensa, saattoi kestää kauan, ennenkuin ne kasvavat.\n\nJollei hän huoli minusta!\n\nMutta minä rakastan häntä!\n\nHänen mieleensä johtui, että äiti oli kertonut heidän, isän ja äidin,\nheti pitäneen toisistaan, silloin Haminassa, pääsiäisen ja markkinain\naikaan. Hän, Hedulla, ei ollut ymmärtänyt mitään, ennenkuin nyt vasta.\n\nTällaistako se oli, tällaista kipeää ja suloista!\n\nTämän päivän perästä parani Hedvig Ulrika Suthoff nopeasti. Kun hän\nensi kerran astui isänsä vuoteen ääreen, yllään vihreä kamlottipuku,\njoka oli pienennetty hänen äiti-vainajansa hameesta, niin hänen\nisänsä tuijotti häneen kuin aaveeseen, kädellään viitaten, että hän\nmenisi pois. Iiskenpoika syleili kyökissä hänen polviaan ja puhutteli\nhäntä Jumalan nupuksi, Neitsyt Maarian orjanruusuksi ja kaupungin\nkauneimmaksi tytöksi, joka saa sulhasia niin paljon kuin tahtoo, amen.\nVielä heikkona ja laihtuneena kohtasi Hedulla kotinsa portailla äitinsä\nvanhat köyhät, jotka lankesivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa siitä,\nettä Hän oli tehnyt terveeksi »sen vainajan tyttären, joka oli kuin\näitinsä ilmetty kuva».\n\nTieto Suthoffin vanhemman tyttären parantumisesta levisi\nnopeasti. »Kyllä minä vielä kauppamieheltä otan palkkani», sanoi\nkauppapalvelija Suthoffin puodissa. »Minä hänet luritin terveeksi,\ntällä klarinetillani, piru vie.» »Hän elää sadan vuoden vanhaksi»,\nennusti Stier raatihuoneen kellarissa kuullessaan, että Hedulla\nSuthoff oli noussut vuoteesta, »sellainen tohtori minä olen, olen,\npiru vie, ja minut tämä helvetin kaupunki panee viralta! Minä parannan\ntinktuureillani sellaiset ruttopaiseet, ja Helsingin raati — tarttukoot\nrutto ja paiseet Helsingin raatiin!» Kun Skolastika Uhrväderille\nkerrottiin apteekkarin sanat, niin »Töölön tohtori» lyyskähti\nkyykylleen ja oli pakahtua nauruun. »Das lass' ich mir gefallen»,\nhihkuili hän ilmoille, »vai Stier, vai apteekkari hänet paransi:\nhyyskään minä kannoin kaikki hänen tinktuurinsa — ja sieltä ne taisivat\nolla kotoisinkin!»\n\nHedulla Suthoffin parantumista pidettiin ihmeenä. Mitä lienee Jumala\ntarkoittanut. Muutenkin oli tyttö käynyt melkein läpikuultavaksi,\nikäänkuin hänen sisässään olisi ollut palava kynttilä.\n\nSilloin kun ei vielä kunnolla pysynyt jaloillaan, hän seisoskeli\nikkunassa ja katseli kotinsa pienistä vihertävistä ruuduista\nhautausmaalle, missä Suthoffin perhehautaa kiireellä muurattiin ennen\nkylmien tuloa. Hedulla hymyili ja painoi kädellä milloin sydäntään,\nmilloin silmiään. Hänen teki mieli ääneen lausua: minä rakastan! Jos\nhän vielä olisi ollut metsässä, niin hän olisi noussut hiekkaiselle\nkummulle ja piirtänyt sormellaan keltaiseen maahan: minä rakastan.\nJa jos kapteeni von R:n poika olisi ollut hänen vierellään, niin hän\nolisi kirjoittanut: minä rakastan teitä. Mutta nyt täytyi vain painaa\nhuulensa kiinni, sillä ne pyrkivät ilmiantamaan häntä. Krista oli tuotu\ntähän samaan huoneeseen. Kristan jalkoja särki. Hän hengitti ääneen ja\nhänen otsalleen nousi yhtä mittaa hiki.\n\nOn paha, että minä nauran, ajatteli Hedulla, mutta minä olen niin\nonnellinen, minä rakastan, tällaista se on!\n\n— Miksi nuo raatiherrat kävelevät meidän talon ulkopuolella ja\ntarkastavat joka paikkaa? sanoi hän ääneen.\n\nMutta hän ei odottanut sisareltaan vastausta, vaan huomasi, että\npöydällä oli tomua, johon saattoi kirjoittaa. Ja niin hän valkoisella,\nlaihtuneella sormellaan alkoi kirjoittaa jotakin siitä, mikä täytti\nhänen mielensä.\n\nSe täytyi nopeasti pyyhkiä pois! Näkikö joku? Viirikukko, ei kukaan\nmuu. Kristan silmät olivat kiinni ja hänen pienet kätensä pusertelivat\nvällyä. Oliko hän kipeä? Hedullan oli kuitenkin mahdoton nyt ajatella\nmitään surullista. Pidellen kiinni kaapista hän muisteli Kolmen Kruunun\nmarssia ja hyppeli sen tahdissa. Kaapin päällä oli paksulta tomua,\nsiihen olisi voinut kirjoittaa miten paljon tahansa. Mahtoiko hän vielä\nosata kirjoittaa? Todella — mahtoiko hän muistaa kirjaimet? Mahtoiko\nmamsseli Argillander vielä elää? Monta kertaa hän, Hedulla, oli saanut\nsormilleen vitsaa kirjoitusharjoituksien tähden. Hän ajatteli nyt,\nmitä kirjaimia tarvitsisi, ja piirsi niitä yhä sormellaan kaapin\nseinään. Kirjoittaminen saattoi tästä puoleen käydä hänelle hyvin\ntarpeelliseksi. Jos mamsseli Argillander vielä elää, niin hän nyt saa\nSuthoffin Heddasta hyväntapaisen oppilaan. Yht'äkkiä yllätti tytön\npyörryttävä aalto, joka kulki läpi koko ruumiin. Hyvä, että pääsi\nvällyjen alle kaatumatta. Taasen tuntui siltä kuin kapteeninpoika olisi\nollut huoneessa. Ehkä hän jo oli tullut kaupunkiin. Täytyi koettaa\npuhua Iiskenpojalle. Täytyi päästä pystyyn! Oliko Krista noin sairas?\nHän imi huuliaan, niin että ne olivat aivan siniset. Ja hän, Hedulla,\nvain oli näin onnellinen ja iloinen. Mutta keneltä vieras herra häntä\npyytää, jos isä kieltää häntä tulemasta sisään, niinkuin isä nykyään\nkuuluu tekevän kaikille. Täytyy puhua isälle. Mutta miten sen voi tehdä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrista on ensimmäinen, jolle täytyy puhua tästä ihmeellisestä asiasta.\nMutta ei vielä. Vasta tänäänhän Hedulla itsekin on saanut sen tietää.\n\nJa tyttö oikaisi itsensä vällyjen alle ja näki ilmielävänä vieraan\nsellaisena kuin hän oli ollut kumartuessaan heidän puoleensa ja\nsellaisena kuin hän oli tähdännyt lintua tai taittanut oksia tehdäkseen\nhavumajan. Ei mitään Hedulla vielä silloin ollut ymmärtänyt. Vasta\ntänään!\n\nTäytyy päästä pystyyn. Muuten saattaa käydä niin, että kapteeni von R:n\npoika jättää Helsingin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä, jolloin Hedulla Suthoff ensi kerran pääsi kadulle,\noli auringonpaiste ja pakkanen. Ja ikäänkuin ihmiset olisivat häntä\nodottaneet, näkyi heitä nyt kaikkialla. Hedulla huusi ilosta, kun hän\nnäki Eeva Selinin pienten sisarustensa kanssa kantamuksineen astuvan\ntorilta. Eeva oli tullut suureksi ja kauniiksi. Hedulla kävi hänen\nkaulaansa.\n\n— Onko aivan varma, ettei sinulla ole rutto? sanoi Eeva, oikealla\nkädellään painaen haukea, joka potki hänen kopassaan.\n\n— Terve minä olen! sanoi Hedulla. — Etkö näe. Minä voin vaikkapa\ntanssia.\n\nHän hellitti nopeasti kätensä Eevan kaulasta, sillä kirkkoväärtin\nemäntä astui esiin nurkan takaa.\n\n— Hyvää päivää, Jumal' antakoon, sanoi hän hengästyneenä, — vai\ntanssista Hedda täällä. Vai tanssittaa, vai. Herra armahtakoon meitä:\näiti on vasta kuollut ja isä taitaa mennä perässä.\n\n— Äiti on taivaassa, sanoi Hedulla nopeasti. — Jumala otti hänet\nniinkuin Eliaan.\n\n— Vai niin. Suoraan tanssista taivaaseen. Onko Suthoffin lapsille\nopetettu, että tanssien mennään taivaaseen? Entä tietääkö Hedda sitten,\nmikä täällä tällä hetkellä villitsee kaupunkia? Se teidän hopealaiva.\nHerra lähettää myrskyn ottamaan laivan syntisine lasteineen, mutta\nluvataan palkintoja sille, joka nostaa laivan, ja ihmiset tulevat\nkuin hulluiksi. Lähdetään, lapset, täytyy kiiruhtaa keittämään\nmatkustavaisille — meillehän ne tulevat, vaikka Tellqvistillä on\nmajatalo.\n\nHedulla tarttui Eevan käsivarteen. He olivat polvistuneet vierekkäin,\nkun Väng päästi heidät ensi kerran pyhälle ehtoolliselle.\n\n— Hedda päästää Eevan käsivarren, jatkoi kirkkoväärtin emäntä. —\nHerraa ei saa kiusata. Jos hän on ruton lähettänyt, niin ei sitä pidä\ntoivottaa muille. Kysytään nyt sitten samalla, tietääkö Hedda, mihin\npormestari-vainajan poika on joutunut?\n\n— Mitä minä hänestä? huusi Hedulla, heiluttaen käsiään ilmassa. — Mitä\nminä olen tehnyt, kun te minua näin kiusaatte? Olen iloinen, kun olen\nparantunut.\n\n— Vanhempi Wetterhän kävi Espoossa hakemassa teitä. Ja sitten hän läksi\nhakemaan hopealaivaa merenpohjasta. Hedulla Suthoff ja hopealaiva — ne\novat pirun välikappaleita näinä pahoina aikoina! Raatimies Clayhillsin\npoika on hänkin kadonnut, raatimies on niin suutuksissaan, että on\nluvannut tehdä hänet perinnöttömäksi. Helsingin pojat varastivat\nTöölön emännältä porsaan ja lampaan ja meiltä kissan. Ja sitten hekin\nLillgrenin kuunarissa lähtivät etsimään tuota kirottua hopealaivaa.\nMutta Jumala lähettikin myrskyn. Ja pojat huusivat hädissään,\nSusisaarten traktööri heidät sitten korjasi ja toi kaupunkiin. Ja\nkyllä he sen selkäsaunan muistavat, minkä he saivat. Burtzin Nille ei\nvoi selälleen kääntyä, kuuluu aivan vatsallaan makaavan. Sellaista se\nSuthoffin hopealaiva tekee. Mutta tämä ei estä tanssimista. Ja jos nyt\nvielä Kustaa Wetter ja Jepu Clayhills ovat hukkuneet, niin sittenhän\nkai vasta tanssittaakin.\n\nEeva rupesi nopeasti kulkemaan kuin pakoon. Itkikö hän?\n\nHedulla näki nyt selvästi, että Eeva yhä vielä piti Kustaasta.\n\nTyttöä alkoi yhtäkkiä väsyttää ja hän ajatteli, että kääntyy takaisin.\nVaan silloin tuli Betty Edelman kantaen suurta olutleiliä, invaliidi\nPommer, joka oli saanut ostaa elävän kukon, Töölön emäntä, joka\ntarjosi Pommerille nauriita, Fortella ja Greta-Liisa, sekä kauempana\nAatami, Keppi-Saara ja Dåhmanin leskenpoikakin. Mitenkä heitä olikin\nnäin paljon liikkeellä? Jokainen laski kantamuksensa maahan ja\nalkoi kysellä, miten Hedulla jaksoi, ja yhä useampia kaupunkilaisia\nkokoontui siihen Korttekaarten kulmaan ja Hedulla joutui jälleen\nsen ylenannetun ilon valtaan, jota hän oli tuntenut astuessaan\nkadulle auringonpaisteeseen. Yllään äiti-vainajansa vihreä takki\nhän punastui vastatessaan kysymyksiin ja kertoessaan, että hänen\nnykyään aina oli nälkä — kaikki hän olisi voinut syödä, mitä tässäkin\nnäki: tuon kukon, tuon olven, nuo leivät, nauriit!... Govinia kysyi\nhäneltä ystävällisesti, eikö hänellä ollut mustaa pukua. Rouva\nBurtz päivitteli, että rouva Suthoff oli kuollut ilman pappia ja\nsakramentteja. Dåhmanin leskenpoika kuului kertovan, että hän aikoi\nkristilliseen avioliittoon — niin ihmeellisesti oli käynyt, että hän\noli saanut takaisin äitinsä ryöstetyt hopeat ja nyt oli morsiamiakin\ntarjolla. Hän ei ollut vielä päättänyt, kenen hän ottaa, mutta kolmen\nkesken on valittava. Äveriäitä leskiä kaikki! Joku komea, pitkä upseeri\npoikkesi tieltään ihmisryhmään, keksi Hedulla Suthoffin, odotti kunnes\nhän käänsi kasvonsa päin, näki hänen punastuvan ja hymyili.\n\nHedulla tunsi hänen ajatelleen, että tyttö on käynyt kauniiksi. Ja hän\ntuli hyvin punaiseksi nyt muistaessaan tuntematonta miestä, jolle hän\ntahtoi olla kauniimpi kuin kaikki muut.\n\nFortelia ja Govinia tarttuivat samassa säikähtyneinä hänen\nkäsivarsiinsa ja taluttivat hänet eroon väkijoukosta. Heidän täytyi\nhuomauttaa Aatami Eerikinpojalle, että hän jättäisi juttunsa toiseen\naikaan. Aatami hoki nykyään yhtä ja samaa: Gagneur on Suthoffin\nranta-aitan alla Kaupunginlahden rannassa. Aatami-parka tuntui taasen\nolevan aivan sekaisin.\n\n— Meidän täytyy viedä ostoksemme kotiin, sanoi Fortelia ihmeen\nystävällisesti, — mutta Greta-Liisa tulee sinun kanssasi, Hedulla, jos\nvälttämättä tahdot kuljeskella kaupungilla. Katso, et ole enää lapsi,\nnuorelle tytölle ei sovi kaikki, mikä sopi lapselle. Lähtekää Hedullan\nisän kauppaan. Varmaan siellä on surupukukankaitakin. Kyllä kai meidän\ntäytyy ruveta pitämään sinusta, tyttöparka, vähän huolta, kun ei sinun\nisäsi tee sitä.\n\nHedulla pujotti kätensä Greta-Liisan kainaloon ja ajatteli: jos\nminä kertoisin, jos minä kertoisin! Mutta hän säikähti samassa tätä\najatustakin ja hillitsi sydäntään, jonka lyönnit tuntuivat hänen omaa\nkäsivarttaan vastaan. »Minä olen kapteeni von R:n poika», ajatteli\nhän uudelleen ja uudelleen, painaen silmäluomensa maahan, jottei\nGreta-Liisa mitään huomaisi.\n\nGreta-Liisa kyseli, olivatko he saaneet tietoja Tukholmasta ja miten\nsisar Greta — niin, nythän hänen nimensä tietenkin oli Levi — jaksoi.\nEi Hedulla siitä mitään tietänyt, ainoastaan sen hän tiesi, että nyt\noli parantunut, että hänen aina oli nälkä, että hän oli iloinen ja\nvalmis vaikkapa tanssimaan!\n\nGreta-Liisa Fortelia kävi sen näköiseksi, että Hedulla kiireesti\npuhkesi puhumaan:\n\n— Minä tiedän, ettei minun pitäisi ajatella näin. Mutta jos sinä\ntietäisit, miten paljon me saimme itkeä ja myöskin nähdä nälkää.\n\nJa Hedulla purskahti nauruun ja nosti iloisesti kätensä rouva\nTellqvistiä kohden, joka tomutti mattoa majatalon portailla, sekä lähti\nsitten juoksujalkaa isänsä kauppapuotia päin. Oven yläpuolelle oli\ntullut uusi kilpi: nähtiin maalattuina vihreitä, sinisiä ja punaisia\nkangaspinkkoja, sokeritoppa, avonainen säkki, josta vuoti kahvipapuja,\nsekä vielä pieni läjä Kandi-sokeria. Kilven toisella sivulla oli isän\nnimi maalattuna suurin, mustin kirjaimin. Naapuripuodin oven päällä\noli siinäkin uusi kilpi: komea saapas ja sen takana nouseva aurinko.\nHedulla juoksi ilon vallassa, kuuli Greta-Liisa Forteliuksen äänen\nsanovan jotakin, mutta ei kuunnellut mitä, vaan tarttui saman ilon\nvallassa ovenripaan.\n\n— Iiskenpoika! huusi hän vanhan kellon päristessä vieterissään oven\nyläpuolella. — Minä olen täällä, minä Jumalan nuppu, minä Neitsyt\nMaarian ruusunmarja!\n\nMutta myymäläpöydän takanapa ei ollutkaan Eerikki Iiskenpoika, vaan\nAntres Weckström, ja hänen edessään seisoi kaunismuotoinen herra, joka\nkumarsi kuin luutnantti. Tällä herralla oli otsassa punoittava arpi ja\nhän sanoi olevansa vanha tuttu, Janne Lustig, joka aikoinaan oli ollut\npuotipoikana kauppamies Suthoffillakin.\n\nHedulla kohotti silmäluomiaan: olipa siitä kerjäläispojasta tullut\nkorea mies — hän muistutti hiukkasen, hyvin hiukkasen...! Tyttö\nkävi tulipunaiseksi, kun huomasi Janne Lustigin hartioiden kohdalta\nmuistuttavan tuntematonta, häntä, jonka nimeä ei hän tietänyt. Miehet\njoutuivat pieneen kiistaan, ja kun Lustig lähti, kääntyi Hedulla\nvieläkin katsomaan häneen. Ei sentään — kapteeninpoika oli paljon\nkauniimpi. Mutta minne oli Greta-Liisa joutunut? He olivat täällä\nnyt kahden Antreksen kanssa. Kun Hedulla kysyi surukankaista, sanoi\nAntres, että oli pelkästään ilokankaita. Sitten hän kertoi Lustigin\ntulleen varsin sopimattomalle asialle: kysymään myydäänkö tämä puoti.\nHän, Janne Lustig, aikoo sen siinä tapauksessa ostaa. Mutta mikä on\nJanne Lustig ostamaan kaupungin suurinta puotia? Hän, Antres, olikin\nantanut hänen tietää, että valtaisa määrä tavaraa oli makasiinissa\navaamatta, että Gagneur pian saapuu lasteineen ja että Lustig yhtä\nhyvin voi kysyä ostaakseen kirkontornin kuin Suthoffin kauppaa. Vielä\nkertoi puotipalvelija Jannen saaneen kunniamerkin, kun Haminassa\npelasti muutamia jyväkuormia. Tämän kunniamerkin hän oli ripustanut\nrintaansa, kun tässä viime lauantaina läksi ammattikunnan iltahuveihin.\nJa leskiemännät olivat niin hullaantuneet, ettei Lustigin sen jälkeen\ntarvinnut muuta kuin valita. Mutta silti hän ajatteli tyttöjä. Jopa\najatteli taloa täältä Suurkadulta.\n\nHedullan teki mieli lähteä pois. Puotipalvelijan puheet tuntuivat\npahalta. Aikoiko Janne Lustig ehkä tulla ostamaan heidänkin taloaan?\nHänkö sitä oli katsellut ja mittaillut Hedullan maatessa sairaana?\n\n— Minä tulin katselemaan surukankaita, sanoi Hedulla, muistamatta, että\njo kerran oli kysynyt samaa.\n\n— Ei ole kuin ilokankaita, sanoi puotipalvelija ja pujahti kamariin\npuodin taakse.\n\nHedvig Ulrika Suthoffin eteen ilmestyi nyt pitkä, musta huilu ja\nlikainen käsi, joka nosti huilun ja alkoi liikkua näppäimillä.\nWeckström hypähti myymäläpöydälle istumaan ja soitti.\n\n— Hyvästi, sanoi kauppamiehen tytär, laskien kankaat pöydälle.\n\nPuotipalvelija päästi klarinetin huultensa välistä, nielaisi ja kysyi:\n\n— Kuuliko Hedvig Ulrika kipeänä ollessaan minun soittavan saunan ovella?\n\n— En. Pitäisi olla surukankaita näin suuressa kaupassa.\n\n— Mitä niistä surukankaista — ilon ajat ovat edessä. Voinhan minä sen\ntässä samalla sanoakin, etten minäkään mikään lautastennuolija ole.\nVoin ostaa tämän kaupan minäkin, jos niiksi tulee. Ja minäkin saan niin\nmonta leskeä kuin tahdon. Mutta minäpä en leskistä huoli: tytön haluan!\nJa nuoren ja kauniin.\n\nSillä hetkellä rämähti puotikello ja Skolastika Uhrväder astui\novenavauksesta. Hedulla joutui melkein hänen syliinsä. »Töölön tohtori»\npysähtyi, katseli puotipalvelijaan, katseli kauppamiehen tyttäreen ja\nsylkäisi sitten vihdoin niljaiseen permantoon.\n\n— Das lass' ich mir gefallen, alkoi suuri akka. — Piru vie sinut,\nAntres, jollet heitä tätä peliä. Kun kauppamies nousee vuoteestaan,\nniin sinä lennät Domarbyn vuorelle niinkuin tykin syystä! Pysy sinä\nElsan luona. Vaan puhutaan niistä toisen kerran. Eikö Iiskenpoikaa\ntäällä olekaan? Purutupakkaa tulin hakemaan. Yhdellä äyrillä.\n\nKun kauppamiehen tytär oli lähtenyt ovesta, sanoi puotipalvelija:\n\n— Noita!\n\nLastikka, joka jo hänkin oli menossa, käänsi nurin hameensa taskun —\nse oli paksusta, valkaisemattomasta palttinasta ja niin suuri, että\nsinne hyvin mahtui vastasyntynyt lapsi. Tällä kertaa siellä oli vain\npahnan ruupuja ja saippuakappale. Lastikka asetti nämä myymäläpöydälle\npuotipalvelijan eteen.\n\n— Das lass' ich mir gefallen. Parantuipa kuin parantuikin isäntäsi\ntytär. Olipas vain Skolastika Heikintyttärellä sellaiset tinktuurit.\nNiin oikein, purutupakkaa tulin hakemaan. Samaa kuin viimeinkin ja yhtä\npaljon. Mitä sinä, Antres, siellä hoet? »Ruumiinpesijä» — niinkö sinä\nsanoit? Niin oikein, Rajalin vainajan vasta kävin pesemässä, saippua on\nvielä märkä, täytyihän auttaa Agata-parkaa.\n\nPuotipalvelija pudotti kyynärkepin pään avulla saippuanpalasen hyllyltä\npermannolle ja sylkäisi hänkin.\n\n— Pelkäätkö sentään kuolemaa? sanoi Lastikka ja nauroi. — Ole mikä\nolet, mutta jätä isäntäsi tytär rauhaan.\n\nPuotipalvelija otti saippuan päretikun nenään, avasi oven ja viskasi\nkaikki tyynni niin kauas kuin taisi.\n\nSeisoen isänsä puodin ovella näki ja aavisti Hedvig Ulrika, mitä\nsisällä tapahtui. Hän oli yrittänyt ajatella: minkätähden minun isäni\nmöisi puodin, koska hän juuri on Hollannin maalta tuonut paljon tavaraa\neikä yhtään surukankaita? Ja vielä hän oli yrittänyt ajatella: ehkä\nLastikka voisi saada selvää, minne kapteeni von R:n poika on mennyt.\nTämän viime ajatuksen jälkeen tyttö silmillään seurasi auringonsäteitä,\njotka kauniisti paistoivat nimeen »Jakob Suthoff», Korttekaarteen\nja sotilaihin, kallistuneeseen virstantolppaan, lintuihin, jotka\nhautausmaan pihlajista pudottelivat marjoja, ihmisiin, koiriin,\nkirkkoon ja taloihin. Lastikka näytti vielä ovessa hampaitaan\nWeckströmille ja korjasi sitten jäätyneestä rapakosta saippuansa.\nHedulla ajatteli: hetken perästä rupean häneltä kysymään, onko\nkaupungissa näkynyt sitä pitkää nuorta herraa, jonka Lastikkakin näki\nsilloin, kun he tulivat pakolaisuudesta, — hetken perästä, ei aivan\nvielä.\n\n— Se on sitten hunsvotti tuo Weckströmin Antres, sanoi Lastikka. — Das\nlass' ich mir gefallen! hän ostaa puodin, hän tahtoo tytön eikä leskeä,\nhän ei ole lautastennuolija, hän muka paransi soitollaan...\n\nHedullaa ärsytti ihanasti kaikki, mitä torilla ja teillä tapahtui:\nihmisten liikkuminen, lasten leikkiminen, vastaantulijoiden\ntervehtiminen, koirien haukahtelu, kukkojen laulu — teki mieli laulaa\nja lähteä juoksemaan. Suurkadulle, siihen, missä apteekkari, teurastaja\nHolm ja useat kauppamiehet asuivat, oli tullut korkea, punainen\nlauta-aita, täynnä kilpiä, jotka ilmaisivat täällä asuvien ammatin.\nNiinpä apteekkari oli merkitty paksulla, vihreällä käärmeellä, jonka\npunaisen keltainen häntähuippu muodosti soman silmukan ja pää joi vettä\nläpinäkyvästä maljasta; teurastajaa ilmaisi mulkosilmäinen häränpää,\njonka sieraimista suitsusi verta; ja satulaseppää kolmella kruunulla\nsomistettu kullanvärinen satula. Lauta-aidan takana leikittiin ja\ntapeltiin. Hedulla ajatteli: missä lienee portti, ei olisi asia eikä\nmikään tarttua tuohon koivunoksaan ja hypähtää aidalle katsomaan, mitä\nsiellä oikein tehdään.\n\n— Oletpa parantunut, sanoi Lastikka tarkaten potilaansa iloisuutta,\n— oletpa. En olisi uskonut. Ruttoa se oli, mitäpä muutakaan. Mutta\net enää muista mitään ikävää — et! Nyt täytyy ruveta parantamaan\nsisartasi. Kovin on kylmetyttänyt jalkansa. Stier sanoo, että ovat\nsahattavat poikki. Olen minä sitäkin nähnyt, kun ennen Töölön\nsairashuoneella olin välskärin apulaisena. Mutta ei — ehei!\n\n— Kuule, virkkoi Hedulla, keskeyttäen hänen puheensa, — tottahan\nmuistat sen vanhan miehen, joka saattoi meidät, Kristan ja minut,\nmaantielle. Hän lupasi tulla Helsinkiin. Minä tahtoisin kiittää häntä.\nJa isänikin antaisi hänelle vähän rahaa — köyhä, vanha mies voisi\ntarvita pienen lahjan. Jos kuulet jotakin hänestä, niin tule sanomaan\nminulle, tuletko?\n\nEttä hän saikin sen niin hyvin sanotuksi, vaikka sydän iski syviä,\nlevottomia lyöntejä.\n\n— Vanha? sanoi Lastikka. — Eihän maarin hän vanha ollut.\n\nHedvig Ulrika Suthoff kuumeni tulipunaiseksi ja koetti pitää puoliaan:\n\n— Pyörryttää, ei ole poltetauti aivan poissa. Olihan se mies enemmän\nvanha kuin nuori. En oikein muista. Mutta köyhä hän ainakin oli. En\nmuista.\n\nSkolastika Uhrväder pysähdytti vasta parantuneen potilaansa, niiasi\nniin että helmat töksähtivät maata vastaan ja nauroi. Hän nauroi\nnauramistaan. Hedvig Ulrika tavoitteli sanoja, mutta vain kyyneleet\ntulivat esiin.\n\n— Das lass' ich mir gefallen, sanoi Lastikka vihdoin, ei puhuta mitään\nenää. Katsos, kukkaseni, minä puetin morsiamia, ennenkuin rupesin\npesemään ruumiita. Kyllä minä sen vanhan miehen heti tunnen, jollei hän\nole ajanut partaansa ja tukkaansa. Kuka hän sanoi olevansa?\n\n— Emme kysyneet, sai tyttö vaivoin suustaan.\n\nLuiseva vaimo loi häneen katseen silmistään, joiden terää ympäröi\nvalkoinen rengas, niinkuin muutamilla hevosilla — foormanni Hällillä\noli sellainen ennen sotaa. Ja senjälkeen ei Hedulla enää salannut\nparantajavaimolta mitään. Hän tosin ei mitään kertonut, mutta vaimo\nymmärsi pelottavasti kaikki itsestään.\n\n— Juh-hei, sanoi Lastikka, — ju-hei! Jo minä sen äsken näin, että\npoikia ajattelet, terveeksi olet tullut. Das lass' ich mir gefallen!\nKyllä minä sen vanhan miehen kaivan esiin, vaikkapa maan alta, ja\nsitten tutkitaan, mikä hän on ja kelpaako hän vävyksi Suthoffin taloon.\nAatelia sinne pitää olla, et taida tietääkään, kukkaseni, että isälläsi\non kaikkea muuta paitsi aateliskilpi. Etten nyt arvannut katsella\nmiestä, minä karvasilmä, minä vanha Töölön tohtori. Kas, näin sodan\naikoina niitä kuljeskelee metsissä ylhäisiä ja alhaisia. Ettet sentään\nottanut selkoa, sinä lapsi, oliko rikas vai köyhä, parempaa säätyä\nvaiko huonompaa. Lupasiko varmasti tulla isäsi luo — mutta eihän tuo\ntoki uskaltane astua sellaisen miehen likellekään, jollei ole arvoa ja\nvarallisuutta! Mutta kuulehan, kukkaseni, ettei vain olisi petkuttanut.\nJos olisi nainut mies — mitä siihen sanot? Olen puettanut morsiamia,\nennenkuin puetin ruumiita, ja sokerikonvehdin sinusta puettaisin, sinä\nautuaasti nukkuneen äitisi lapsi. Ja jos hän on suuri herra, niin\nsellaisia häitä ei ole Helsingissä nähtykään.\n\n— Juh-hei, sanoi Lastikka, — juh-hei! Jo minä sen sellaisia kuin sekin\nAntres. Saat nähdä, ettei hän ole antanut minulle oikeata nuuskaa, vaan\nhomehtuneita tupakanlehtiä. Hän muka paransi, hän luritti terveeksi...!\nTässä seisoo se, joka paransi: minä! Se hopealaivakin saisi nyt löytyä,\njos sattuisi se »vanha mies» olemaan köyhä jalosukuinen, sinistä\nverta...\n\nUhrväder vuoroin puhui, vuoroin ajatteli, mutta siinä ei ollut\nsuurta eroa. Hedvig Ulrika Suthoffin mieleen hän kylvämällä kylvi\nlevottomuutta.\n\nHänen tuntematon ystävänsäkö nainut mies? Hän — petkuttaja! Se ei\nollut mahdollista, sen näköinen ei ole petkuttaja! Ja tyttö näki hänet\nedessään sellaisena, jommoinen hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he\nkuvittelivat, että oli pyhä ja he kaikki olivat peseytyneet lammikossa,\nvaikka oli niin kylmä. Kapteeni von R:n poika oli silloin tullut\nmetsästä paljain päin ja hänen otsansa oli ollut korkea ja valkoinen.\nVarmaan hän oli köyhä jalosukuinen ja hänen vanhempansa tahtoivat häntä\nnaimaan vertaisensa, nuoren kreivittären tai vapaaherrattaren. Ehkäpä\nhän jo oli kihloissa tämän kanssa. Jospa isän aarteet löytyisivät!\nRikkaan kauppamies Suthoffin tytär vaistosi, että Gagneurin hopealasti\nsaattoi käydä hänelle kohtalokkaaksi, ja hän toivoi palavasti, että\nLeijonat, Ruutanat, kalastajat tai kuka tahansa löytäisi hopealaivan.\nMutta Lastikka hänen vierellään puhui puhumistaan pahoja ikäviä asioita.\n\n— Älä enää sano mitään, pysähdytti tyttö hänet yhtäkkiä. — Sinä\nolet saanut tietää tällaisen salaisuuden ja puhut kaikki tyynni\nensimmäiselle vastaantulijalle. Katsot minuun pitkään. Älä suutu,\nSkolastika! Olet minut parantanut ja saat puettaa minut morsiameksi,\njos vain ylkäni sen sallii. Mutta sinä ajattelet niin ääneen, että\nkaikki sen kuulevat. Minäkin juur'ikään kuulin, kuinka sinä sanoit:\n»Jumaliste, Suthoffin ranta-aitan luona seisoo tälläkin hetkellä\nkansaa tuijottamassa mereen — se ei lopu, ennenkuin joku tulee päätään\nlyhyemmäksi.» Jos sinä minun salaisuutenikin näin ajattelet julki!\n\nHe seisoivat residenssitalon puutarhan takana ja katselivat Suthoffin\nranta-aitan laiturille, jolla näkyi sekä poikia että vanhuksia.\nUhrväder aikoi ruveta selittämään, että hän kyllä tietää, kenen\nläsnäollessa hän ajattelee salaisia asioita, mutta silloin saapui\nnopein askelin Tellqvist ja hänen kintereillään raatihuoneen\npalvelija. Tellqvist oli niin kiihdyksissään, että hän juoksujalan\neteni loppumatkan tavoittaakseen ihmiset, ennenkuin he hajaantuivat.\nPoikaset kuitenkin huomasivat hänet ja vilistivät ranta-aittojen taitse\ntiehensä. Kuului Tellqvistin uhkaava ääni ja Aatami Eerikinpojan\nlepertely. Tellqvist piteli vanhusta niskasta ja lupasi heittää hänet\nmereen. Koira alkoi ulvoa. Lautakäytävällä, joka johti ranta-aitoille,\nse istui pikimustana ja silkinkiiltävänä, kuono taivasta kohden,\nhaukkasi muutaman kerran louskuttaen ilmaa ja ulvoi sitten pitkään ja\nläpitunkevasti.\n\nUhrväder kävi kasvoiltaan palttinanharmaaksi. Hän tarttui tytön\nkäsivarteen ja läksi juoksujalkaa kuljettamaan häntä kotiinpäin. Ja\nkun he pääsivät Alaisen-Kluuvin mutkaan, pysähtyivät he, ja Uhrväder\nkopeloi poveltaan putelin, jonka suulta hän vetäisi rieputapin,\nojentaen pullon tytölle. Hedulla otti kulauksen, ja Töölön tohtori joi\nsyvältä. Hetkeksi he unohtivat koiran ulvonnan, mutta sitten se kuului\njälleen. Lastikan kasvot kävivät sinipunaisista sinisen harmaiksi.\n\n— Kyöpelin se näkee, tuo koira, kähisi hän rikkaan kauppamiehen\ntyttärelle.\n\nJa sitten hänen huulensa äänsivät jotakin Tellqvististä ja\nHirsipuuvuoresta. Mutta viina oli helpottanut Hedullan suurta\nlevottomuutta aivan kuin hänen tuskiaan sairauden aikana niin monta\nkertaa. Ja hän tunsi yht'äkkiä sieraimissaan ruoan hajun, joka tunki\nulos majoista, ja häntä alkoi hiukaista.\n\n— Muistathan, mitä olet luvannut, sanoi hän levottomana Lastikalle. —\nMinä tahtoisin, että minun isäni saisi antaa tuolle köyhälle vanhalle\nmiehelle lahjan.\n\nKyöpeleitä ja hirsipuita! ajatteli Uhrväder, mutta vastasi, että hän\nkyllä etsii hänet, tuon köyhän vanhan miehen; silmistä hän hänet\ntuntee, vaikka hän olisi ajanut tukkansa ja partansa. Hänellä oli hyvin\nsiniset silmät.\n\nTotta! ajatteli Hedvig Ulrika Suthoff. Kuinka hän olikin sen unohtanut.\nHänellä oli hyvin kauniit siniset silmät.\n\nKorttekaartessa lyötiin keskipäivän tunti. Raatimies Burtzilla lemusi\njänispaisti, jossakin muualla keitettiin herneitä ja nauriita. Heillä\nkotona kärisi sianliha ja Hedullan valtasi niin uuvuttava nälkä,\nettei hän kiinnittänyt mitään huomiota siihen ilmoitukseen, minkä\npalveluspiika teki: provianttimestari Weckström pistäytyi aamulla\npihassa ja toi siankyljen ja tuon suuren limpun. Hedulla istuutui\nväsyneenä penkille ja alkoi syödä. Hän ei ajatellut mitään.\n\nHän ei edes huomannut, mitä hänen sisarelleen oli tapahtunut: hän oli\nparantunut vaikeasta särystään ja tuli kävellen Hedullan luo.\n\n— Katso, sanoi Krista, — minua ei särje, voin astua jaloillani. Ja\nStier kun lupasi sahata ne poikki. Olen niin onnellinen.\n\nVihdoinkin Hedulla huomasi, että Kristalle oli tapahtunut suuri armo.\nHän huomasi myöskin, että oli syönyt sen miehen tuomaa ruokaa, jonka\nhänen isänsä oli kironnut.\n\n— Weckström on ostanut hevosia ylämaasta. Vielä ennen joulua hän käy\nViipurissa. Kysyi, tahdommeko lähettää terveisiä Vesiportinkadulle.\n\nHedulla punastui. Hänestä tuntui kovin pahalta. Häntä suututti.\n\n— Onko provianttimestari ennen käynyt viemässä terveisiä isän kotiin\nVesiportinkadulle? Jos hän vielä tuo tänne jotakin, niin ei saa ottaa\nvastaan.\n\nSekä piika että Anna Kristina katselivat häntä ihmeissään. Vihdoin\nsanoi piika, että mitä tässä olisi pataan pantu ilman Weckströmiä.\n\n— Mutta tästäpuoleen ei tarvita hänen apuaan, pysyi Hedulla kiihkeästi\nsanoissaan.\n\nVasta tällä hetkellä hänelle alkoi selvetä isän kirous.\n\nHedulla kaipasi tällä hetkellä äitiään. Jos hän nyt olisi elänyt, niin\nhän olisi ilmaissut hänelle sydämensä salaisuuden. Hän kaipasi myöskin\nisäänsä, joka makasi viereisessä huoneessa ja johon hänen täytyi\nkoettaa turvata.\n\nHänen täytyi saada isän siunaus.\n\nSinä iltana kuuli Krista isonsiskon salaisuuden, ja Hedullan tunne\nvoimistui ja varmeni. Sillä Kristakin uskoi tuntemattoman pitävän\nHedullasta. Hän oli katsellut häneen sillä tavalla. Esimerkiksi\nsilloin, kun hän tuohisipulla toi heille vettä, niin hän sovitti\nhuulensa juuri sille kohdalle, mistä Hedullakin oli juonut. Ja illalla,\nkun he panivat maata, kohenteli kapteeninpoika moneen kertaan sammalia\nHedullan pään alle. Varmaan hän mieluimmin olisi asettunut Hedullan\nviereenkin, jos olisi uskaltanut. Mutta nyt hän meni Kristan viereen,\nkäänsi hänelle selkänsä ja koetti siten lämmittää häntä. Ilman tätä\nmiestä he olisivat kuolleet viluun ja nälkään.\n\nHedulla syleili pientä siskoaan ja vastaanotti kiihkeästi korvaansa\njokaisen hänen sanansa. He eivät muistaneet sulkea ikkunaluukkuja ja\nsäikähtivät, kun huomasivat miehen seisovan kuunvalossa ruudun takana.\nOliko se Skugge? Mitä hän täällä teki? Tai olisiko se...?\n\nHedulla jähmettyi ensi hetkessä, mutta huomasi samassa, että hän se\nei ollut, hän, jota hän ikävöi ja toivoi. Tämä oli pienempi ja käveli\nvähän kumarassa. Kuka lienee ollut. Minkä tähden Skugge olisi noin\njuossut? Hänen varjonsa juoksi hänen vierellään kuun valaisemalla\nkadulla. Se oli kuin pakoa. Kyökissä oli palveluspiian vuode tyhjänä.\nKirkas puolikuu viipyi pilvettömällä taivaalla juuri Suthoffin talon\nyllä, huimaavasta kirkkaudesta katsellen tallin, navetan, puotien ja\nmuiden rakennusten ovia, jotka olivat ankarasti kiinni, sekä kaivoa,\njonka vintta tuntui valvoen odottavan alati janoisia luontokappaleita.\nVanhat käyrät omenapuunrungot pihan Suurkadun puoleisessa päässä\nhohtivat kietoutuneina toisiinsa kuin kuivamaan pingoitettu verkko ja\nlehmukset ryytimaan äärimmäisessä päässä levittivät hopeisia latvojaan\nyli penkkien, joiden lahoavista pinnoista kuura välähteli.\n\nOli niin autuaallisen hiljaista, että Suthoffin tyttäret painoivat\nkädet rintaa vastaan vaimentaakseen sydämensä lyöntejä. He eivät\npysähtyneet katselemaan, minne äskeinen mies hävisi. He sulkivat\nnopeasti ikkunaluukut, katsoivat, että pikkuportti tuli hakaan, ja\nkiiruhtivat sisään. Missä pikkupiika oli? Olivatkohan Iiskenpoika ja\npuotipalvelijakaan kotona?\n\n— Lupasihan _hän_ tulla? kuiskasi Hedulla, toistaen jo moneen kertaan\ntehdyn kysymyksen.\n\n— Lupasi, sanoi pikkusisar vakuuttavasti. — »Missä teidän isänne asuu?»\nsanoi hän ja sinä vastasit: »Läntisen Kirkkokadun ja Suurtorin kulmassa\nvastapäätä hautausmaata.» Ja sinä selitit tarkkaan portin ja oven.\n\nHedulla nyyhki sisarensa poskea vastaan, tehden yhä uusia kysymyksiä\nja itse vastaten niihin, kun hänen sisarensa lakkasi vastaamasta. Hän\nluuli Kristan nukkuneen ja painoi suun omaa käsivarttaan vastaan,\njotta se hiljenisi. Äiti joutui kauas ja kauas isäkin. Kaikki loittoni\nmatkojen päähän, koko entinen elämä. Ainoastaan tuntematon oli likellä,\nhän, rakas, kaunis, kapteeni von R:n poika.\n\nKrista ei nukkunut. Hänen jalkojaan repi. Hän ymmärsi säryn palaavan ja\nkuuli jostakin kaukaisuudesta Stierin äänen sanovan: ei niistä mitään\ntule, paras panna poikki yksintein.\n\nHedulla jo nukkui, kun Suthoffin nuorempi tytär yhä väänteli\nvällyissään. Hän kuuli kissojen tappelevan ja Antres Weckströmin\ntulevan kotiin. Antres repäisi portinhakaa, hyppäsi sitten yli aidan\nja kirosi pihassa. Kuunvalon viirut, jotka tunkivat ikkunaluukkujen\nraoista, siirtyivät yli permannon seinään asti. Apteekkari Stierin\nhahmo viipyi jossakin likeisyydessä ja hänen viinasta tuoksuva suunsa\nsanoi: ei niistä mitään tule, paras sahata poikki yksintein, pääsee\nsitä liikkumaan kainalosauvojenkin avulla. Ja Krista koetti muistella\nisonsisarensa onnea ja rukoilla, että tuntematon mies pian, pian\ntulisi. Ja sitä hän rukoili, että isä antaisi kihlatuille siunauksensa\nja että isä paranisi. Niin, että isä paranisi. Ja myöskin tahtoi hän\nitse olla terveenä Hedullan häissä, saada kauniin hameen ja tanssia\nmorsiuspiirissä. Kukonlaulu jo kuului, kun hän pääsi helpottavaan\nhikeen ja nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka on kapteeni von R:n poika? arvailivat sisarukset, kun olivat\nkahden kesken. Ei pitäisi Ruotsin valtakunnassa olla kovin monta sen\nnimellistä. Mutta he eivät tietäneet muita kuin von Rosen nimen.\nEntä jos hän olisikin sen aatelismiehen poika, jonka pitäisi tulla\nHelsinkiin maaherraksi? Silloin olisi isäkin tyytyväinen. Tai jos hän\nolisi edes hänen sukulaisiaan. Täytyi välttämättä ryhtyä valmistamaan\nisää ystävällisesti vastaanottamaan tyttäriensä pelastajaa, vaikkapa\nhän tulisi huonoissakin vaatteissa. Sisarukset keksivät, että Hedullan\nrakastettu oli niiden kuninkaankuvien näköinen, jotka ennen sotaa\nolivat olleet heillä vierastuvan seinällä kahden puolen isoa peiliä.\nMissä olivat kuvat nyt? Äiti oli joskus tanssinut peilin edessä ja\ntehnyt hoviniiauksia kuvien puoleen. Kuvat esittivät Erik-kuningasta ja\nSigismundia, yllään komeat vaatteet ja kaulassa röyhelöt.\n\nEtteihän Hedullan rakastettu vain olisi kuninkaanpoika, joka on eksynyt\nhoviherroistaan ja sotajoukostaan? Kun Krista lausui tämän, kävi Hedvig\nUlrika aivan kalpeaksi ja virkkoi hiljaa:\n\n— Jumala antakoon, ettei hän olisi kuninkaanpoika, sillä silloin ei\nhän välittäisi minusta ja silloin minä jäisin naimattomaksi. Sillä\nkenestäkään toisesta en koskaan välitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun hiljaiset hämärät lähestyivät. Suthoffin tyttäret punoivat\nkynttilänsydämiä, pysytellen isänsä läheisyydessä, joka nykyään\nkuunteli lastensa kertomuksia naapureista ja kaupungin tapahtumista.\n\nVieläkään ei kapteeni von R:n poikaa kuulunut. Jollei hän tulekaan?\n\nVarmaan hän tulee jouluksi, päätteli Hedulla. Tuosta ovesta hän astuu\nsisään. Hän on ajanut hiuksensa ja partansa ja otsa on nuori ja puhdas.\nHän kysyy porstuassa, saako kauppamies Suthoffia tavata ja ovatko talon\ntyttäret kotosalla. Hedulla kuulee tämän, mutta hän ei saa kiirehtiä\nvastaan eikä näyttää iloaan. Kunhan ei isä olisi kovin epäystävällinen!\nTuntematon pyytää saada puhutella kauppamiestä kahden kesken. Hedulla\nseisoo sykkivin sydämin kyökissä. Nyt kuuluu isän ääni: »Tiedättekö\nkenen kanssa puhutte? Ei ole vielä tultu niin pitkälle, että minä annan\ntyttäreni maankiertäjälle!» Nyt puhuu vieras. Varmaankin hän sanoo\nnimensä, koska isän ääni hiljenee ja koska hän jo on ystävällinen, kun\navaa kyökin oven ja huutaa: »Hedvig Ulrika, tule sisään! »\n\nIsänsä sairasvuoteen ääressä kuvitteli tytär monella eri tavalla\nrakastettunsa tuloa syntymätaloonsa.\n\nEi käynyt niin.\n\nEräänä päivänä, kun isä oli tajuissaan, Hedulla ajatteli, että muuan\nhyvin tärkeä asia oli kerrottava isälle, ennenkuin hän heikkenee, ja\nhän kohotti pielusta sairaan pään alla ja puhui ihan likeltä.\n\n— Isä, ette vielä ole saanut äidin terveisiä. Pitäkää vain silmänne\nkiinni. Minä tiedän, että te kuulette. Me rukoilimme äidin kanssa\njoka päivä teidän puolestanne, kun olitte Tukholmassa. Äiti kertoi\nmeille, kuinka kaunis te olitte, kun hän ensimmäisen kerran näki\nteidät. Oli kevät ja pääsiäinen. Äiti sanoi, että hän oli tuottanut\nteille paljon surua, kun hän oli niin iloinen ja lapsellinen. Mutta\nei hän tarkoittanut pahaa. Me rukoilimme aamulla ja illalla. Ja aina\nkun vain emme olleet liian väsyneet. Työ oli kovaa. Monta kertaa oli\nhyvin vaikeaa. Mutta nyt minä tunnen, miten hyvää se aika on tehnyt.\nGreta-Liisa Fortelia kysyy, emmekö pelkää täällä. Ja minä vastaan\nhänelle: mitä me pelkäisimme? Kuljimme eksyksissä Anna Kristinan\nkanssa monta päivää. Metsät olivat loppumattomia: puu puun vieressä,\njoka puu samankaltainen. Metsässä oli väkeviä petoja. Me olimme kovin\npieniä. Meidän isämme oli merten takana ja meidän äitimme oli maan\nmullassa — niin, isä, mehän vanhan Jaakon kanssa hautasimme äidin: me\nkaivoimme haudan korkealle mäelle kultaiseen hiekkaan, peitimme äidin\nylt'yltään vihreihin havuihin — valitsimme kaikkein pehmeimmät. Ja\nme rukoilimme ja lauloimme. Siitä ottivat Lastikka ja Iiski sitten\näidin. Minä vastaan kaikille: mitä me pelkäisimme, mitä me surisimme?\nKun me olimme suuressa metsässä ja tuli pimeä, niin me lankesimme\npolvillemme ja rukoilimme: »Isä lasten armias.» Ja tässä me olemme.\nEi mitään meille tapahtunut. Ei ollut vielä kuoleman aika. Mutta\nminun pitää teille vielä kertoa, isä, että me Anna Kristinan kanssa\ntapasimme nuorukaisen, jota me ensin kovin säikähdimme. Mutta hän oli\nmeille hyvin hyvä. Hän antoi meille kaiken leipänsä. Hän ampui lintuja\nja yhdessä joimme veren — meillähän ei ollut tulta. Kerran kun olimme\nlevänneet auringonpaisteessa hiekkanummella, joka muistutti sitä\npaikkaa, johon olimme äidin kätkeneet, niin hän tasoitti kädellään\nhiekan ja kirjoitti siihen sormellaan: »Minun isäni on kapteeni von\nR—n.» Mutta nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että jos tuo nuorukainen\ntulisi minun isältäni pyytämään minua, niin minä menisin hänelle enkä\nkenellekään muulle. Isäni, minä tiedän, että te hänestä saisitte hyvän\npojan kaikkien niiden meidän pienten poikiemme sijaan, jotka Jumala\non ottanut taivaaseen. Ja isähän on aina leikillä sanonut, että minun\npitää joutua aatelismiehelle. Kuuletteko, isäni? Olen puhunut niin\npaljon itsestäni, minunhan piti puhua vain äidistä. Mutta sehän minun\nvielä piti sanoa, että jos tuo nuorukainen tulee ja pyytää minua\nja minun isäni naittaa minut hänelle, niin jää Krista aina meidän\nluoksemme. Ja me kaikki olemme minun isäni luona niin kauan kuin minun\nisäni tahtoo.\n\n— Älä puhu enää, kuiskasi Anna Kristina Suthoff suuren vuoteen\njalkopäästä. — Isä on kuullut kaikki, mutta nyt hän on väsyksissä.\n\n— Anteeksi, sanoi Hedulla, polvillaan toisessa päässä vuodetta, —\nlopetan heti. Mutta tunnetteko te, kuinka äiti on meitä likellä. Hän on\naivan täällä huoneessa. Onpa ihmeellistä!\n\nMutta nyt oli jotakin tapahtunut. Tämä ei ole elämäksi. Ei olisi\npitänyt puhua niin pitkältä. Ei olisi pitänyt tuoda äidin terveisiä —\nne ne nyt johdattavat isää kuoleman portista. Mutta ne oli toimitettava\nperille, ne olisi pitänyt viedä jo paljon aikaisemmin. Ehkä olikin\njuuri viimeinen hetki.\n\nHedulla päätti lähettää noutamaan Iiskenpoikaa ja Lastikkaa. Nuori\nAnna-Stiina ei ollut kyökissä. Eikä hän ollut pihamaallakaan. Portilta\nkuului hänen äänensä. Hedulla kuuli selvästi, mitä hän sanoikin:\n\n— Aatami, tule tänne! Tule nopeasti. Minä pelkään täällä. Näitkö sinä\nsen? Se tuli aidan yli ja suoraan tänne.\n\nAatami seisoi koiransa kanssa kadulla. Hänen kädessään oli hyvin suuri\nruusunpunainen merisimpukan kuori. Kun Hedulla tuli, nosti hän sitä\nylös, ikäänkuin se olisi ollut ihmeellinen kukka, jota hän tahtoi\nnäyttää.\n\n— Parahiksi tulimme Amin kanssa, sanoi hän ja hymyili. — Joko\nkauppamies on kuollut? Olen juuri lähdössä viemään tätä simpukankuorta\nrouvan haudalle, me kun olimme ystävät ja yhdessä rakensimme tätä\nkaupunkia ja molemmat näimme senkin Neitsyt Maarian jäljen vastapäätä\nSiltavuorta. Kas, sain tämän kauniin merilumpeen vanhalta kipparilta\nrannassa. Vien sen Suthoffin rouvan haudalle, ajattelin. Se humisee\nsiellä niin kauniisti. Mutta juuri samassa hetkessä, kun tämän\najattelin, näin valkoisen haamun liitelevän yli hautausmaan ja tulevan\njuuri tänne portille. Tuo tyttö sanoo, hänkin, sen nähneensä. Rouva\ntuli noutamaan kauppamiestä!\n\nSamassa helähti talon päätyikkunassa ruutu ja Anna Kristinan käsi\nvilahti näkyviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJakob Suthoff oli kohoutunut istualleen vuoteessaan. Hänen silmänsä\ntähtäsivät oveen. Ne olivat suuret ja hyvin kirkkaat.\n\n— Hedda, portti on avattu suurelle syntiselle. En saanut rakentaa\näitinne kaupunkia kullasta ja hopeasta. Se näytettiin minulle vain\nunessa. Tornit olivat korkeat. Jätän teidät kaikki Jumalan haltuun.\nÄitinne odottaa. Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas. Amen.\n\nHän oli puhunut selvästi kuin terveytensä päivinä, hänen kätensä olivat\nlöytäneet kummankin tyttären päälaen ja siunaten laskeutuneet heidän\nhiuksilleen. Kun isän kädet vaipuivat, tunsivat molemmat tytöt niiden\nkosketuksen poskellaan.\n\nIsä oli jo kuollut ja hänen hymynsäkin sammui vähitellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaupungin hautausmaalla seisoi Aatami kuunnellen, kuinka tuuli\nlaulatti hänen suurta meriulpukkaansa.\n\nJa tuossahan jo tuli suntio noustaksensa torniin soittamaan pyhää yli\nkaupungin.\n\nHänkin tiesi, että rikas kauppamies oli kuollut. Miehet näkivät\nvalaistun päätyikkunan Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmatalossa.\nHuoneessa oli monta ihmistä. Joku tuli ikkunaan ja katseli ulos.\nVainajan tytär se oli, Hedulla.\n\n— No, sanoi suntio, — nyt kai Suthoffin kehtokin pääsee rauhaan.\n\nAatami avasi hampaattoman suunsa ja virkkoi hiljaa:\n\n— Kuinka sinä niin ajattelet? Johan sitten tulisi maailmanloppu, jos\nkehto pääsisi rauhaan. Jokainen kehto odottaa rauhattomana. Suthoffin\nkehto odottaa. Kaikki kaupungin kehdot odottavat. Ja entäs pukarit\nkehtojen pohjalla? Ne ne vasta odottavatkin, veitikat. Sillä ne alkavat\nheti sodan siitä, kuka lapsen saa omakseen. Ei, suntio, kehdot eivät\nsaa rauhaa. Rauha on hautojen. Nouse sinä torniin ja soita. Minä jään\ntänne ja luen isämeidän. Luen sen haudoille, mutta luen sen varsinkin\nkehtojen puolesta, jotka odottavat.\n\n\n\n\nII\n\nHÄN — AINOA\n\n\nSamana päivänä, jolloin kauppamies Suthoff-vainaja piti veisattaman\nlaudalle pormestarin hautaan kirkossa odottamaan maahanpanijaisia,\nastui outo mies Helsingin majataloon ja pyysi ryypyn. Kun Tellqvist,\nsamaten kuin muutkin raatiherrat ja naapurit, oli surutalossa, joutui\nvieras puheisiin emännän kanssa. Alituisessa hammaskivussaan esiintyi\nhän aluksi ynseänä, mutta nähtyään vieraan laskevan hopeataalerin\nkrouvihuoneen pöydälle kävi hän suulaaksi, toi vieraalle pesinvettä ja\npyyhinrievun sekä Tallinnan-limppua ja silavaa. Vieras sai kysymättään\ntietää, mitä talossa Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmassa oli\ntapahtunut ja paraikaa tapahtui. Senkin hän sai tietää, että vanhempi\ntytär oli parantunut paisetaudista, jota oli luultu rutoksi, ja että\nnuoremman tyttären jalkoja nyt pakotti niin, että välskäriä odotettiin\nsahaamaan ne poikki.\n\nOliko parantunut tytär kaunis ja oliko hänellä montakin kosijaa?\n\nTellqvistin emäntä kävi sylkäisemässä uuninsolaan. Sulhasia? Kyllä kai\nniitä olisi ollut, jollei koko Suthoffin hopealasti olisi hukkunut\nmerenpohjaan. Kauppamies-vainaja oli sodan aikana turkkien maalla\nmyynyt ja vaihettanut ja saanut kokoon laivallisen kalleuksia. Mutta\nsumu ja myrsky olivat voimallisemmat kuin syntisen ihmisen päätökset —\nJumala lähetti sumun ja myrskyn Itämerelle, ja sieltä on nyt löytynyt\nGagneurin peräsin ja sanotaan kalastajien löytäneen kalan vatsasta\nsormuksenkin, joka oli ollut hopealaivassa. Koko syksyn laivaa on\netsitty ja parempien ihmisten lapsista on kaksi vieläkin kateissa,\nkun lähtivät Tukholmaan laivan perään, nimittäin kaupungin entisen\npormestarin poika Wetter ja raatimies Clayhillsin poika. Taisivat\nnämä ajatella luvattua suurta palkintoa, mutta myöskin ehkä tyttöä.\nVaan kukapa parempi kosija hänestä nyt enää välittää, köyhä kun on\nja säädyttömästi juoksee pitkin kaupunkia, nauraen ja tanssien kuin\näitinsäkin, joka ilman rippiä ja synninpäästöä meni suoraan helvettiin.\nSinne samaan kuumaan paikkaan näkyy tyttärenkin tekevän mieli ja\nsitä kai se ennustaa se laivakin, jonka kaupungin raatimiehenrouvat\nensin näkivät unessa — ihan totta, ottakoon paholainen minut tässä\npaikassa, jos valehtelen: kolme raatimiehenrouvaa näki samana yönä ja\nsamalla kellonlyönnillä unta, että hopealaiva laski Kaupunginlahden\nrantaan, juurikään Suthoffin tavara-aitan eteen! Ja nyt tämän laivan\novat nähneet monet kaupunkilaiset. Mutta se muuttaa paikkaa eikä näy\naina. Ja koirat ulvovat, kuono pystyssä, laiturilla. Eihän se mikään\nlaillinen laiva ole — liika se on ja kyöpeli. Ja kaupungin herrat\novat jo niin suutuksissaan, kun ei kansaa saa tottelevaisuuteen ja\njärjestykseen, että varoitukseksi täytyy hirttää joku yllyttäjä. Vaan\nTellqvist, tämä meidän isäntä sanoo, ettei hullu Aatami Eerikinpoika\neikä Lastikka, ruumiinpesijä, ensinkään ole pahin villitsijä. Vaan se\non siellä... siellä surutalossa! Se on Hedulla Suthoff.\n\nMajatalon emäntä viittasi etusormellaan Suthoffin porttia kohden ja\nnousi, käydäkseen nurkassa sylkemässä. Hän oli särkyynsä vahvasti\njuonut ja horjui, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun hänen isäntänsä\noli poissa.\n\n— Kätenne pesitte, sanoi emäntä, — mutta ette silmiänne. Maaherran\nvieraille kelpasi tämä pyyhinriepu. Tähän ei ole pyyhkinyt kukaan\nmuu. Vaan taidatte tahtoa pitää likanne peittona. Täällä on ollut\nsellaisiakin monta kertaa.\n\nVieras sanoi kasvoissaan olleen ruusua ja että se voi tarttua, maksoi\nja läksi. Väsyneesti kävi hän torin poikki, seisahtui raatihuoneen\neteen, katsellen Jakob Suthoffin puodinkilpeä. Vuolaasti valuivat siinä\nkahvipavut säkistään ja omistajan nimi hohti vastamaalatuin kirjaimin\nkauas kaupungille. Ovi oli lukittu kolmella suurella sinetillä. Ne\nolivat Helsingin maistraatin sinetit.\n\nVieras palasi nyt takaisin ikäänkuin hän olisi mennyt harhaan sekä\nsuuntasi askeleensa hautausmaan eteläistä syrjää pitkin Läntiselle\nKirkkokadulle.\n\nSurutalon edustalla seisoi köyhää kansaa, enimmäkseen vanhuksia ja\nlapsia, porttiin tuijottaen. Kaikki yskivät, mikä rintayskää, mikä\nläkähdyttävää sydäntaudin yskää, mikä hinkuyskää, joka mustennutti\nkasvot ja kädet. Vieras tuli joukkoon ja katseli ikkunoihin. Ne olivat\nvain vähän yläpuolella multapenkkejä, saattoi pienten, vihreiden\nruutujen takaa nähdä liikehtimistä, jopa kuulla puheensorinaakin.\nIkkunaluukut olivat uudet ja vielä maalaamattomat. Surutalon pihamaalta\njohti mustalla vaatteella päällystetty lautakäytävä portille, jonka\npielissä kohosivat korkeat kuuset.\n\nKansanjoukossa puhuttiin tyttärestä ja hopealaivasta. Sanottiin,\nettä Weckström oli Etoilella, sillä keisarinnan hevosella lähtenyt\nviemään surusanomaa sukulaisille Viipuriin, Narvaan ja missä heitä\nlienee ollutkaan. Oli ollut suuri surukirja, pantu kiinni mustalla\nsinetillä. Se oli köytetty kahden laudan väliin, jotta pysyisi sileänä.\nEi raaskinut Weckström ottaa surukirjan vahvikkeeksi raamattua, vai\neikö liene hänellä sitä ollut. Vainajan kauppapuotiin oli muista\npuodeista lainattu mustaa kangasta — pelkkiä ilokankaita olivat tuoneet\nHollanninmaasta. Näistä mustista kankaista oli nyt tehty tämä silta\npihamaan poikki.\n\nNyt tuli renki juosten pihalle ja hävisi kellariin. Mutta sieltä hän\nkömpi kainalot täynnä puteleja ja oli toki koreissa pukimissaan niin\nalentuvainen, että pysähtyi portille, levittäen ympärilleen makean\nviinanhajun.\n\n— Kohtsiltään tupaan pääsette ja minä teille ryypyn sinne tuon. Sopii\nvieraan ja kerjäläisenkin mukaan tulla, se on neitien tahto. Mutta\nmissä minä tämän suuripartaisen nähnyt olen? Laivastako tietoja tuotte,\nGagneuristä? Hyvä palkinto sille luvattu on, joka laivan löytää. Amen.\nTupaan ryypyn tuon... Amen.\n\nAntres Weckström tarttui siinä hetkessä takaapäin Iiskenpojan\nkantamukseen ja potkaisi häntä polveen, niin että hän oli\nmenemäisillään nurin. Vähällä oli, etteivät kalliit putelit särkyneet.\nToisiaan sättien hävisivät vainajan palvelijat taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierashuoneessa istuivat Suthoffin tyttäret, yllään uudet mustat\npukimensa ja heidän ympärillään kaupungin hienoimmat rouvat, jotka\nkohtelivat heitä hyvyydellä ja sääliväisyydellä. Helmassa hyvin suuri\nnenäliina pitelivät naiset polvellaan sokerileipiä ja kädessään\nviinipikaria sekä puhelivat hiljaisella äänellä, välillä itkienkin.\n\nGovinius oli tyttäriensä puolesta laatinut hyvin kauniin kirjeen —\nGovinius oli mestari kirjoittamaan ja hän saattoi omasta päästään\ntehdä värssyjäkin. Oli onni, että saatiin provianttimestari lähtemään\nsurusanoman saattajaksi, hyvällä hevosellaan voi hän suoriutua huonosta\nkelistä. Se oli ihana kirje, surevat tyttäret vain panivat nimensä alle.\n\nVaan miksei noudettu kuolevalle pappia? Eikö hän sitä toivonut? Hänellä\nsaattoi sentään olla tunnollaan yhtä ja toista.\n\nPuheltiin hautajaisista, ruoanlaittajista, juomanlaskijoista,\nvieraitten lukumäärästä ja kaukana asuvista sukulaisista.\nHautajaiskonvehdit kaiketi tuodaan Viipurista. Tallinnassa tehdään\nerikoisen suuria ja komeita. Greta sisar Tukholmassa saa surusanoman\nviimeiseksi. Pieneltä lapseltaan hänen kai on vaikea päästä\nmaahanpanijaisiin. Kuinka kummallista ajatella, että se on juutalaisen\nlapsi — tosin kyllä kuninkaan juutalaisen ja rikkaan miehen.\n\nRaatihuoneen palvelija, yllään pienempi suruvaatekertansa, toi\ntinakannussa viiniä. Hopeat olivat syvällä merenpohjassa. Tai eihän\nsitä vielä tiedetty. Ehkäpä löytyvät — ihmeitä tapahtuu. Nuori Wetter\noli vannonut ne tuovansa. Kunpa palaisi elävänä poika-parka. Mitähän\nhopeita laivassa oikeastaan oli? Oliko myöskin kultaa? Oliko laiva\ntäynnä kalleuksia?\n\nVähitellen kävi keskustelu äänekkäämmäksi. Puhuttiin jo Suthoffin\ntulevasta huutokaupasta. Mitenkä Iiski-renki olikin saanut kokoon näin\npaljon talon vanhoja, arvokkaita tavaroita? Venäläisillä oli tapana\nsärkeä kaikki. Vieraat katselivat esineitä ikäänkuin jo olisi ollut\nhuutokauppa. Fortelia veti vainajan vanhemman tyttären surumyssyä\nalemma, jotta se peittäisi hänen lyhyet hiuksensa. Puheltiin hiuksista.\nMahtavatko kasvaa sellaisen taudin jälkeen.\n\n— Kyllä ne jo ovat paljon kasvaneet, sanoi Hedulla.\n\n— Ne voivat kasvaa erikoisesti, sanoi Fortelia ystävällisesti.\n\nToiset arvelivat, että ruumis on niin myrkytetty paisetaudin kautta,\netteivät hiuksetkaan kasva. Se olisi vahinko, sillä eihän kukaan\nkunniallinen mies lyhyttukkaisesta tytöstä huoli.\n\nÄkkiä tarttui rouva Burtz pikariinsa, tuli surevien luo ja kosketti\npikareja, joita he pitivät kädessään tuskin niitä huulillaan koskettaen.\n\n— Juokaa toki, tytöt, isänne muistoksi, sanoi hän kyynelet silmissä.\n— Vain kerran veisataan isänne talosta. Olette orpoja, orpo-raukkoja.\nOlette tyhmiä ja oppimattomia — juokaa suruunne!\n\nGovinia katsahti häneen moittivasti ja Fortelia tarttui hänen myssynsä\nnauhaan. Hän sai nykäistä pari kertaa, ennenkuin rouva Burtz sitä\nhuomasikaan.\n\n— Juokaa, kyyhkyläiset, jatkoi hän entiseen tapaansa, — vaikka\ntämä on niin heikkoa, ettei tästä edes lämpene. Ja nyt: sano sinä,\nHedulla, missä on Jerobeam Clayhills, kummipoikani. Mitä olet hänelle\njuottanut? Osasitko kirjoittaa nimesi surukirjan alle? Tiedätkö\njotakin kristinuskon pääkappaleista? Minä itken, kun minä ajattelen\nJerobeamia, minun kummipoikaani, joka on hyvänahkainen kuin lammas,\njota teuraaksi viedään. Jerobeam hioo veistä Wetteriä vastaan! Ja\nhe ovat olleet ystäviä ja veljiä. Mutta sinun tähtesi se tapahtuu.\nSinä noita! Isäsi meni kuumaan paikkaan ja äitisi meni, ja sinä menet\nperässä! Mitä minun myssystäni tahdot, Fortelia? Minä puhun, mitä te\nkaikki ajattelette. Ette uskalla puhua. Mitä te pelkäätte? Suthoff meni\nsaman tien kuin hänen torninsakin. Onko tämä pikari minun kädessäni\nhopeaa? Hopeat ovat pohjassa. Nouseeko kauppamies? Nousevatko hopeat?\n\nFortelia ja Govinia taluttivat talon tyttäret ruokahuoneeseen, missä\nherrat olivat — se ei ollut mikään sopiva paikka, mutta muitakaan\nhuoneita ei ollut, kun isäntä makasi ruumiina kadun päätyhuoneessa,\nmistä hän elämänsä päivinä oli hallinnut omaisuuksiaan. Nuorempi\nvainajan tyttäristä hillitsi nöyränä itkuaan, mutta vanhempi pyrki\nkiihtyneenä saattajiensa käsistä karkaamaan takaisin vierastupaan.\n\n— Tämä on meidän talomme, sanoi Hedvig Ulrika Govinialle ja\nFortelialle, jotka häntä hillitsivät, — täällä ei saa puhua pahasti.\nOnko minun syyni, että Wetter ja Clayhills ovat kadonneet. En ole heitä\nnähnytkään.\n\n— Isä nukkuu, sanoi Anna Kristina, pusertaen sisarensa kättä.\n\n— Kuka sitä täällä muistaa! huusi Hedvig Ulrika, nyt taistellen itkua\nvastaan, hänkin.\n\nSisarukset seisoivat likekkäin ruokahuoneen nurkassa, ensi kertaa\ntuntien olevansa orpoja. Govinia ja Fortelia hakeutuivat miestensä\nluo, läpi sakean tungoksen, joka puheensorinallaan ja tupakanhajullaan\ntäytti matalan huoneen kattoa myöten. Talon isännän unta todella ei\nkukaan tuntunut muistavan. Tämä oli jo kolmannen hautajaispäivän\nesimakua, vaikk'ei hautajaisten aikaa oltu vielä voitu päättääkään.\nAntres Weckström oli näyttänyt mahtiaan ja tuonut kellarista esiin\njuomia enemmän kuin olisi tarvittu. Iiski oli koettanut pitää talon\npuolta ja säästää hautajaisiin. He olivat riidelleet, niin että\nWeckström lopulta oli lyönyt Iiskiä.\n\n— Rukoillaan! kuiskasi Anna Kristina sisarelleen. — Jumala yksin voi\nauttaa.\n\nVanhempi sisar ajatteli: jahka hän tulee, niin hän kyllä puolustaa\nmeitä. Kunhan hän jo tulisi! Missä viipyykään...!\n\nPuheensorina kävi yhä äänekkäämmäksi. Puhuttiin pormestari-vainajan\nbankrotista, joka oli kaikille käsittämätön. Minne Wetterin omaisuus\noikeastaan oli mennyt? Kaikkihan oli lukittu maistraatin sinetin\ntaakse ja lähetetty Tukholmaan, paitsi kiinteimistöt. Mihinkähän\nhintaan hänen maatilansa ja kivitalonsa tulisivat nousemaan?\nKivitaloa olivat venäläiset pahasti pidelleet. Herttonainen ja\nBothby olivat kaukana kaupungista. Kustaa oli lähtenyt Tukholmaan,\n— sai jäädä sille tielleen, huomautti Burtz — niin häpeämättömästi\nkuin hän oli käyttäytynyt syksyllä tuossa torilla: viskannut lokaa\nraatimiehen silmille, eivät ikinä he sitä anna anteeksi. Streng puhui\nsovinnollisemmin: Wetter, hänen isä-vainajansa, oli heidän ystävänsä ja\nmonta kertaa auttoi heitä. Nytkin olisi auttanut. Streng tyhjensi talon\nsuurimman pikarin, joka hänen pormestarinarvonsa vuoksi oli tuotu hänen\nkäteensä.\n\n— Kunnioitetun autuaasti nukkuneen ystävämme muistoksi! sanoi Govinius,\nvieden viinin huulilleen ja siten antaen kehoituksen muille.\n\nHetken aikaan ei kuulunut muuta kuin pieni juomisen kulina. Sitten\npuheltiin siitä, mikä vahinko oli tapahtunut kaupungille, kun se\noli menettänyt varallisimman porvarinsa. Kuka nyt ajaa hiekan\nhautausmaalle? Kaksi sataa kuormaa vainaja lupasi — oikeastaan olisi\nperillisten täytettävä lupaus. Ja kirkon katon korjaus oli sekin\nvainajan sydämellä. Kuparipellit ovat kallista kattamisainetta ja\nvainaja erikoisesti piti kiinni siitä, että käytettäisiin sitä.\nTähän huomautti pormestari, ettei hän usko Suthoffin halunneen uutta\nkattausta, koska hän aikoi omalla kustannuksellaan rakentaa Helsinkiin\ndoomin samaan tyyliin kuin Hollannin ja Ranskan maalla. Odotettavaa on,\nettä kuninkaallinen majesteetti suo kaupungille kymmenen vapaavuotta —\neihän yksikään paikkakunta valtakunnassa niin paljon kärsinyt sodasta\nkuin Helsinki. Stambok-keräykseen, nimittäin kirjakeräykseen oli jo\nryhdytty, mutta tuottaisiko se tällä kertaa enemmän kuin viimeksi,\nse oli epätietoista. Turussa oli pidetty arpajaisia tuomiokirkon\nhyväksi; tiesikö kukaan mitä tuloksia oli saatu? Streng vastasi sekä\nkaton että urkulehterin tulleen korjatuiksi arpajaisten tuottamilla\nvaroilla. Jospa sillä keinoin voitaisiinkin saada kuntoon Helsingin\nkirkko. Tellqvist istui nyt Lillgrenin viereen, joka kysyi, aikoiko\nhän toden teolla ostaa tämän talon tässä. Lillgren loittoni paikaltaan\narkunkannella, varoen raudoitusta, joka saattoi tarttua vaatteihin.\nHän oli kuullut Haminan Teschen aikovan taloa Helsingistä ja arveli,\nettä tämäkin talo tulisi kysymykseen, sukulaisia kun lisäksi olivat\nSuthoffien kanssa. Tesche muistuttikin tätä vainajaa: aina suuria\nsuunnitelmia pää täynnä. Nytkin hän ajatteli laivoja tupakkakehräämöjä\nja ties mitä.\n\n— Älä kiemurtele! sanoi Tellqvist ja seurasi kappaleen matkaa edemmä\narkunkannella. — Sinä mittailit tätä taloa, ennenkuin Suthoff oli\nkuollutkaan. Mitä pirua sinä tällä talolla? Vainajakin aikoi siirtää\najoportin Suurkadun puolelle, niinkuin hän useaan otteeseen antoi\ntietää, kun hautausmaan löyhkä elokuussa liiaksi kävi hänen sisulleen.\nEi tämä talo mikään herkku ole.\n\n— Parbleu, nauroi Lillgren ja maistoi pikaristaan, — sinun sisullesi ei\nkäy mikään löyhkä.\n\nTellqvist kivahti pystyyn kahmaisten kourallaan takapuoltaan ja kirosi\nnaulaa, joka oli repinyt hänen vaatteensa. Tässä tällainen helvetin\nnaula, sen oli Lillgren äsken viisaasti väistänyt ja sitten pilkkasi\nhäntä.\n\n— Minun sisulleni käy sinun suusi löyhkä, parbleu! huusi Tellqvist,\nojentaen pikarinsa Iiskenpojalle, joka toimekkaana, viinikannu\nkädessä, kierteli huoneessa. — Sinä tahallasi houkuttelit minut tuohon\nnaulaan, tunnusta pois. Mutta tätä taloa älä vilkuile, sinä enempää\nkuin Teschekään. Minä olen paha, kun suutun, voin elävältä nylkeä\nvihamiehen! niinkuin koiran.\n\n— Surevat ovat huoneessa, sanoi Govinius, — tuolla nurkassa. Muistakaa,\nettä olemme surutalossa. Juokaamme ystävä-vainajamme muistoksi!\n\nJa tämän maljan jälkeen kääntyi puhe laivoihin, tupakkakehräämöön ja\nlammashoitoon. Raatimies Clayhills sanoi, minkä niin monta kertaa oli\nkuuroille korville esittänyt, että Helsinki on tapulikaupunki, joka\nei käytä oikeuksiaan. Kaikki kauppa tapahtuu vierailla laivoilla.\nVanha Vaasa-kuningas tiesi mitä teki, kun muutti kaupungin Vantaan\nvarrelta meren rannalle. Meressä on tämän kaupungin mahti, mutta se ei\nsitä tiedä? Pääomia? Ei ole pääomia, mutta puuttuu jotain muutakin:\nyritteliäisyyttä. Sopii toivoa, että Tesche saa täällä jotakin aikaan\n— helsinkiläisissä ei ole yhtään ainoaa suurpiirteistä kauppamiestä —\nse on sanottu ennenkin, vaikka syyttä suotta, koska Suthoff kuitenkin\nsuurpiirteisesti suunnitteli kaupungin rakentamista. Hän odotti\naikaansa: laivat olisivat tulleet päiväjärjestykseen. Mutta Helsingin\nviimeinen viisas on nyt pantu paareille, piru vie.\n\nJollei raatimies hymyilemällä olisi lieventänyt sanojaan, olisi\nniistä voinut sukeutua riita. Nyt siirryttiin puhumaan tulevasta\nlinnoituksesta, joka oli sijoitettava Helsingin välittömään\nläheisyyteen ja joka, yksinpä jo työntekijöittensä kautta, saatikka\nsitten teettäjien, vilkastuttaisi elämää ja kauppaa kaupungissa. Ei\nvielä oltu selvillä paikasta. Jahka edusmiehet nyt jouluksi palaavat\nvaltiopäiviltä, niin saadaan tuoreita Tukholman-kuulumisia. Tässä\nyhteydessä huokasi Lorentz Streng, virkaatekevä pormestari, että hän\nkiittää Jumalaa sinä päivänä, jolloin Forsteen taas ottaa käsiinsä\nHelsingin ohjakset. Järjestyksestä ei nykyaika tahdo tietää mitään. Ei\ntodennäköisesti synny järjestystä, ennenkuin muutamia on hirtetty.\n\nEräästä asiasta ei sukeutunut keskustelua, vaikka siihen useita kertoja\nkajottiin: Leijonien karkumatkasta. Govinius kulki kuin palovartija\nsammuttamassa, milloin puhe tarttui hopealaivajuttuihin. Raatimiehet\nolivat niin suuttuneet poikiinsa, että heidän henkensä oli ollut\nvaarassa. Mutta he olivat myöskin suuttuneet tyttöön, jonka he tiesivät\nkummittelevan kaikkien noiden kirottujen juorujen takana. Yksikään\npojista ei ollut vielä noussut pystyyn selkäsaunan jälkeen, jonka\nolivat saaneet päästyään maihin.\n\nJa he odottivat, että heidät otettaisiin vastaan kunniaporteilla,\nlapsi-raasut! Govinius nauroi. Hänellä ei ollut poikaa, ei\nkarkumatkalla eikä maallisten omaisuuksiensa perijänäkään.\n\n— Hopealaiva ja hopealaiva, sanoi Burtz, — piru vie, Govinia oli\nmaaherran päivällisillä juonut makiaa viinaa ja siinä höyryssään\nnäki unen. Piru vie, järjestystä ei tule, ennenkuin muutamia ämmiä\nhirtetään. Hopealaiva ja hopealaiva, — minun pääni ei kestä sitä\nsanaakaan.\n\nGovinius ojensi Burtzille täyden pikarin.\n\n— Minun vaimoni on nähnyt monta ihmeellistä unta, hymyili Govinius. —\nJoka uskoo uniin, näkee hopealaivan, joka ei usko, se ei näe.\n\nBurtzin leveät, kellertävät hampaat välkkyivät punaisten ikenien\nsisäpuolelta. Govinius, se kelmi, oli hankkinut itselleen ylhäisen\nhymyn. Goviniuksen hymy suututti kaikkia Helsingin mahtihenkilöltä\nsentähden etteivät he voineet sitä oppia.\n\n— Hän näki ensimmäiseen uneensa vielä jatkonkin. Haluaako veli kuulla?\n\nRaatimies Burtz tuijotti Goviniukseen suurin silmin.\n\n— Vai jatkonkin, sanoi hän. — Ja sinä kuuntelet hänen uniaan. Maltahan:\njahka mato minua ensi kerralla vaivaa, voit kertoa vaimosi uuden unen.\nMuuta tinktuuria ei tarvita.\n\n— Hopealaivan aarteet tulevat vielä joutumaan vainajan jälkeläisille,\nlausui Govinius hiljaa.\n\nBurtzin kasvoilta väistyi väri.\n\n— Joko näille tyttärille?\n\nGovinius hymyili.\n\nBurtz ei tiedustellut enempää.\n\n— Mitä me odotamme? keskeytti nyt Fortelius, kaupungin kirkkoherra,\nlähestyen Goviniusta, joka toimi isäntänä. — Pimeä tulee. Miksei\nruumista jo viedä?\n\nFortelius vei nyt syrjään lukkarin ja varoitti häntä: ei enempää, Blom\n— Blom ei pysy pystyssä, jos vielä juo!\n\nJa sielunpaimen pyysi Seliniä, kirkkoväärtiä, pitämään lukkaria\nsilmällä, Selin kun oli kaupungin pidättyväisin mies. Selin nyökkäsi\ntakaisin ja, pidellen kanttoria olkapäästä, varoitti häntä: Blom,\nBlom, ruumis ei ole vielä veisattu talosta. Konrehtori, joka kuuli\nsanat niinkuin kaikki muutkin miehet, sanoi teinien lähtevän koululta\nseuraavalla tunninlyömällä.\n\nGoviniuksen täytyi yht'äkkiä kiiruhtaa kyökkiin, koska sieltä kuului\näänekästä meteliä.\n\nAskarrellessaan pöydän ääressä, missä juomatavaroita pulloista ja\ntynnyreistä laskettiin kannuihin, olivat puotipalvelija ja renki\nriitaantuneet. Iiski ensinnä löi korvalle Antresta, niin että tämä\npudotti maahan mitä käsissään piteli ja oli itsekin pyörtymäisillään.\nHihkuen kävi renki sitten ryntäistä kiinni kauppapalvelijaan ja\ntempoili häntä kauan kannetun kaunan kiukkuisuudella sekä haukkui\nkelmiksi, kyynäräkepiksi ja hunsvotiksi. Molemmat kierittelivät maassa\nja rengin humalainen ääni huusi, että mikäpä tämä muukaan on kuin\nkyynäräkeppi, tämä Weckströmin Antres — kauppamies-vainaja hänet vuoli\nkerjäläisnulkista. Ei paitaa päällä ollut, ei sen vertaa vaatetta kuin\nkoivunvitsassa on tuohta ja nyt taloon pyrkii isännäksi. Ihkasen niin!\n\nPuotimies taas huusi takaisin, että mikä tämä renki muu oli kuin\nruttoinen kerjäläispoika, jonka Suthoffin hullu rouva kuin koiranpennun\notti torilta...\n\nVirkaatekevä pormestari tuli Goviniuksen avuksi, mutta Iiskenpoika oli\nsaanut kymmenen miehen voiman, ja samalla kun hän toisella jalallaan\npotki Antresta, nosti hän molemmat käsivartensa itse raatiherroja\nkohden: niinkuin ei hän tietäisi, etteivät vieraat täällä mitään muuta\ntee kuin katselevat, mitä voisivat huutokaupasta halvalla saada! Ja\ntuo vinkuva klarinetti se tahtoisi niellä isäntänsä tyttären, neitsyt\nMaarian kullannupun ja ruusunmarjan. Mutta hän, Eerikki Iiskenpoika,\non ikänsä ollut rehellinen, ja niinkuin Goljat hän koko tämän huoneen\nhajoittaa!\n\nSuu vaahdossa, nyrkit ojolla ja juhlavaatteet putoamaisillaan\nvyötäisiltä seisoi renki pormestarin edessä ja kuunteli sanomaa\nraastuvasta ja hirsipuuvuoresta. Silloin tuli hänen isäntä-vainajansa\ntytär huoneeseen, astuen yli vuodatetun viinin ja lasinsirujen\npeittämän permannon.\n\nHedulla Suthoff tarttui renkiä ranteesta ja käski hänen nopeasti panna\nitsensä kuntoon. Iiski, katumuksen vallassa, lankesi polvilleen,\npurskahti itkuun ja kiirehti polvillaan kontaten, suinpäin ulko-ovea\nkohden. Hänet pysäytti kuitenkin heti talon tyttären ääni. Ja Iiski\nnousi, kohotti housujaan ja valkoisia sukkiaan ja jäi nöyränä ja\nvalmiina odottamaan. Hedulla Suthoff sanoi nyt pormestarille ja\nGoviniukselle, ettei tätä pientä riitaa saisi lukea heidän uskolliselle\nrengilleen syyksi ja että hän toivoi vieraiden pian osoittavan\nhänen kuolleelle isälleen sen palveluksen, jota varten he olivat\ntänne tulleet. Eihän teineistä nyt ollut väliä, kunhan he sitten\nhautajaisissa lähtisivät koululta niinkuin tapa vaati. Govinius vastasi\nhänelle siihen hiljaa, ettei konrehtoria voinut loukata: piti odottaa\nteinejä.\n\nKauppamies Suthoff-vainajan vanhempi tytär seisoi lasinsirpaleiden\nkeskellä, kädessä valkoinen surumyssy, joka oli pudonnut hänen\npäästään, lyhyet tuuheat hiukset valtoimina, ja jakeli käskyjä. Hän\nkehoitti vieraita tekemään hyvin ja menemään sisään, puotipalvelija\nAntrekselle hän sanoi, että juomatavaroita ei enää saa tuoda kellarista\nja että köyhille on järjestettävä alatuvassa ryyppy ja päällispala,\nniinkuin oli päätetty, mutta vasta sitten kun vieraat ovat menneet\npois. Skolastika Uhrväderille hän määräsi, että tämä ottaisi itselleen\nkestitystä ja odottaisi, kunnes hän ennättää tulla kuulemaan hänen\nasiaansa. Uhrväder viittaili viittailemistaan ja toisteli, että hänen\nasiansa on kiireellinen eikä salli lykkäystä. Talon neiti puheli jo\nIiskenpojalle. Hänestä oli yht'äkkiä tullut täysikasvuinen.\n\n— Menet heti Korttekaarteen, määräsi hän, — annat vartijoille hyvät\nryypyt ja käsket heidän heti lyödä seuraavan tunnin. Sano, että\nSuthoffilta käskettiin.\n\nHän käytti samoja sanoja, joita hän oli kuullut isänsä käyttävän, ja\nrenki kumarsi samalla tavalla kuin hän oli kumartanut isännälleen.\nJollakin oudolla tavalla oli tyttärien isä tällä hetkellä tullut\nikäänkuin jälleen läsnäolevaksi ja Hedullan oli hyvin lyhyen hetken\nvaikea muistaa, mitä oli tapahtunut. Kuitenkin häntä nyt veti isän ja\näidin puoleen ja hänelle oli yhdentekevää, mitä vieraat ajattelivat\nhänen peittämättömistä lyhyistä hiuksistaan ja kaikesta muustakin.\nHän otti kädestä sisartaan, muisti että heillä oli täältä kaukana\nsisar, joka ei vielä tietänyt mitään isän kuolemasta, ja kiirehti\nkuolinhuoneeseen.\n\nSamalla hetkellä, jolloin tytöt avasivat oven, kuului Korttekaartesta\nnopea, äänekäs ajan lyönti. Sinisen katajansavun takaa paistoi peitetty\nikkuna. Paarien päädyssä näkyivät hämärästi ristiin asetetut hopealla\nmaalatut luut, joiden keskellä oli pääkallo. Ylempänä luettiin: hodie\nmihi, cras tibi. Mustan paariliinan alta saattoi erottaa kuolleen\nhahmon. Pehmeitä katajanoksia polkien astuivat tyttäret likemmä.\n\nKrista pani polvilleen, mutta Hedulla seisoi suuren ja aavistamattoman\nsurun vallassa. Hänen tarttuessaan isän viime sanoihin, jotka\ntodistivat hänen olevan äidin kanssa Jumalan luona, tuli äkkiä hänen\nmieleensä: kirous hänelle! Sanat kuuluivat kauheina, ikäänkuin itse\npahahenki olisi ne lausunut, ja tytär muisti onnettomana, että isän\ntahto jo oli rikottu, että se mies, jolle isä oli lausunut hirvittävät\nsanat »kirous hänelle», oli lähetetty viemään kuolinsanomaa omaisille.\n\nHedulla ei voinut nostaa hikiliinaa isän kasvoilta, vaan heittäytyi\nsuulleen permannolle ja väänteli käsiään.\n\nHänen pieni sisarensa rukoili turvallisesti, lähetteli tervehdyksiä\näidille ja kaikille heidän edesmenneille sisaruksilleen ja nousi\nvihdoin, tarttuen silminliinaan, joka peitti vainajan kasvot.\n\nVanhemmallekin sisarelle tuli vähitellen rauha. Yllään paras juhlapuku\nisä tuntui nukkuvan. »Hedda, portti on avattu... Jätän teidät kaikki\nJumalan haltuun. Äitinne odottaa. Isä lasten armias, suojaa mua,\npienoistas, amen.»\n\nHiljaa seisoivat sisarukset, kunnes kuulivat askelten kopinaa\nroutaisella maalla. He ymmärsivät teinien tulevan, siunasivat itsensä,\npeittivät kuolleen kasvot ja jättivät huoneen.\n\nRehtorin luokka, laihat, viluiset teinit alkoivat oven edessä laulaa\nkuolinvirttä:\n\n    Iam maesta quiesce querela,\n    lacrimas suspendite, matres,\n    nullus sua pignora plangat.\n\nValittavan sävelen edetessä hiljeni rikkaan kauppamies Suthoffin\ntalo. Palvelijat, edeskäyvät ja tarjoojat, kaikki olivat juosseet\nväkijoukkoon, nähdäkseen isäntävainajansa juhlallisen lähdön. Auki\njätetyistä ovista tunki syyskylmä sisään karkottaen edellään sekä niitä\nhajuja, mitä kuollut, että niitä, mitä elävät ihmiset ja kestitys\nolivat jättäneet. Syysviiman mukana käytti tilaisuutta hyväkseen\nkoditon koira, joka yritti nuolla puhtaaksi kyökin permannolle asetetut\nvadit, sekä hetkeä myöhemmin harmaa kerjäläisäiti ja kolme lasta, jotka\nkarkottivat koiran ja jäivät hiljaa ovelle seisomaan, katsellakseen\nruoanjätteitä pöydällä ja juomatilkkoja puteleissa ja pikarien pohjalla.\n\nTalon tyttäret olivat paenneet vuoteelleen, toinen painuen vällyihin,\ntoinen istuen pää käsien varassa, vuoteen laidalla. Krista oli keskeltä\njuhlia joutunut siihen kauheaan kolotukseen, joka varsinkin pahoilla\nilmoilla runteli hänen kylmettyneitä jäseniään, Hedulla tunsi olevansa\nkuin verkossa, josta ei päässyt sinne eikä tänne.\n\nYhdestä asiasta hän toki oli suoriutunut: hänen käskystään oli\nKorttekaartesta lyöty päivän tunti hyvän aikaa ennen aikaansa. Kanttori\npysyi vielä jaloillaan, muutkin vieraat olivat pystyssä ja toimitus\nmeni juhlallisesti niinkuin piti. »Sano, että Suthoffilta käskettiin!»\nne sanat tehosivat vielä. Hedulla tunsi olevansa mahtavan miehen\ntytär, iloitsi siitä ensi kertaa eläessään ja päätteli, että jollei\nhän sovinnolla pääse irti verkosta, niin hän repii sen. Hänen on nyt\nsaatava viisautta ja voimaa. Tuntemattomalle vasta hän luovuttaa\nkaiken vallan. Missä viipyykään hänen tuntematon rakkaansa? Kunhan ei\nhän vain tänään olisi tullut kaupunkiin. Kunhan ei hän olisi seisonut\nväkijoukossa kadulla ja mennyt pois, kun kuuli isän kuolleeksi. Tyttö\noli näkevinään yksinäisen miehen tulevan Espoon tietä, tien mukana\nmutkittelevan Kluuvin rantaa pitkin, uppoavan Töölön kallioiden väliin\nja siitä taasen sukeltavan esiin likempänä Töölön emännän sänkipeltoja.\n\nHän tulee, hän tulee, mutta keneltä hän pyytää minua, kun ei minulla\nenää ole isää eikä äitiä?\n\nAjatus tuntemattomasta ystävästä oli se voiman kohta, johon Hedulla\nSuthoff tarttui. Tämä voiman kohta ei pettänyt, vaan lujittui\nlujittumistaan. Ajatelkoot hänestä mitä ajattelevat — hän ei välitä.\nVain Jumalalta hän kysyy neuvoa. Isä jätti heidät Jumalan haltuun.\nKunpa saisi mieleensä sen turvallisuuden, mikä heillä oli metsässä\nharhaillessaan.\n\nJokin ajatus, muisto lapsuuden ajalta, joka nyt oli niin kaukana,\njohtui hänen mieleensä. Äidin kauniissa vanhassa neulomarasiassa oli\nollut suuri viininpunainen hedelmänsydän, jota hän säilytti jäljellä\njoistakin etelän hedelmistä, mitä isä oli Espanjan-matkalta tuonut,\nsilloin kun kaupungin kauppamiehillä oli yhteinen laiva. Tämä kivi\noli kerran keskellä makeaa lihaa, mutta itse kivi oli se sydän, mistä\nolisi voinut kasvaa puu ja uusia hedelmiä. Ihmisen sydän voi joskus\nkokoontua tuollaiseksi lujaksi viininpunaiseksi siemeneksi, joka\nsisältää uusia puita ja hedelmiä. Kuitenkin: se mikä etelänhedelmässä\nkerran oli ollut makeaa lihaa kiven ympärillä, oli Hedullan sydämen\nympärillä murhetta ja sekasortoa. Tähän sekasortoon kuului sisarusten\ntietymätön tulevaisuus, minne he joutuvat, minne talo, kauppapuoti,\nrantapuodit, plantaget, lehmät, Gagneurissä saapuvat hopeat, lainat,\njoita isä on antanut kaupunkilaisille ja ehkä vielä jotkut maahan\nkätketyt kalleudetkin. Tavaran takana häämöttivät sukulaiset, jotka\neivät olleet koskaan käyneet heillä, koska eivät kärsineet äitiä ja\nolivat suuttuneet myöskin isään. Nämä sukulaiset nähtävästi nyt ottavat\nhaltuunsa isännyyden ja emännyyden ja määräävät orpojen sisarusten\nkohtalon. Tämä kaikki, mikä ympäröi Hedulla Suthoffin sydämen punaista\nkiveä, totisesti ei ollut mitään suojelevaa, makeaa lihaa. Itse keskus,\nviininpunainen kivi oli tuntematon ystävä, kapteeni von R:n poika.\n\nJahka hän tulee, niin kaikki muuttuu hyväksi.\n\nMutta vaikka Hedulla helpottuneena hengitti hetken, niin verkko\nseuraavana hetkenä lujasti puristi häntä. Ja vaikka hän palautti\nmieleensä, että hän tänään oli määrännyt Helsingin ajan ja vielä\nsenkin, että isän sairauden kestäessä sekä Iiskenpoika että\npuotipalvelija olivat tuoneet hänelle kaikki rahat ja hän oli pannut\nne isän rahakirstuun, jotka kantta hän tuskin jaksoi nostaa, niin\nsukulaisten kädet Viipurista, Haminasta, Stralsundista ja Narvasta asti\nkuristivat häntä kurkusta.\n\nJa nyt oli se mies, jonka isä oli kironnut, noutamassa heitä tänne\npitämään hautajaisia.\n\nPalvelijat palasivat taloon ja kyökissä puhuttiin. Palveluspiika\nAnna-Stiina tuli sanomaan, että täällähän oli lautastennuolijoita,\nkerjäläisiä — rehellisiä olivat, eivät olleet mihinkään koskeneet,\nolivat ajaneet pois koirankin, joka yritti käydä nuolemaan lautasia.\nHedulla suoristi selkänsä ikäänkuin hän olisi ollut vanha ihminen,\ntaltutteli, molemmin käsin sitaisten, paksua hiussänkeään ja kiirehti\nantamaan kerjäläisille almua. Hänestä tuntui oudosti siltä, kuin hän\nitse olisi hävinnyt ja äiti olisi ottanut asuinsijansa häneen ja\nmiettinyt, mitä vaatteita köyhille voisi antaa — paljaita, ryysyisiä\nja haisevia olivat. Vaimo oli asettunut ovenpieleen permannolle\nja kuola juoksi kuin koiralla hänen suustaan, silmien himokkaasti\nkatsellessa jätteitä putelien pohjalla ja lautasilla. Lasten kasvot\noli äiti kääntänyt seinään päin, nähtävästi sitä varten, etteivät\nhe ennenaikaa katselisi herkkuja, ja antanut peukalonsa nuorimman\nsuuhun rauhoittaakseen nälkää. Talon tytär oli tuskin ennättänyt\ntehdä hyvänpäivän, kun kaikki lapset rupesivat itkemään ja heidän\näitinsä sanoi: antakaa lupa, kunnian rouva, annattehan! Ja mitään\nvastausta he eivät olleet ennättäneet saada, ennenkuin he luokse\nryömimällä ottivat haltuunsa sen astiaröykkiön, jolta äsken olivat\najaneet koiran, ja ryhtyivät kuorimaan suuhunsa, mitä lautasiin oli\njäänyt. Pienin poika, joka ei vielä kyennyt lautastennuolijaksi,\naukoi suutaan, tottuneena äidin sormeen, ja kun äiti tunki sinne\nleivänpalan, oli lapsi tukehtumaisillaan. Vihdoin sai vaimo aikaa\npitääkseen huolta itsestäänkin ja tyhjensi peräperään kurkkuunsa\nkaikki pullonpohjalliset. Niitä ei ollut paljon, tilkkoja vain, mutta\nniin hyviä aineita olivat, että lämmittivät läpi ruumiin ja veivät\nmennessään nälän ja vaivat. Vainajan tytär kuuli kerjäläisvaimon\nsiunailevan ja kiittävän sekä toistelevan: Jumala maksakoon köyhän\npuolesta. Yhtäkkiä vaimo rupesi itkemään ja tahtoi halata »nuoren\nrouvan» polvia. Hedulla pelkäsi uutta hamettaan, mutta mikään ei\nauttanut: kerjäläisäiti kietoi käsivarret hänen polviensa ympäri ja\nsuu vasten kallista mustaa kangasta, joka oli tuotu Turusta varta\nvasten, hän juopuneen äänellä puhui, että he olivat luulleet kuolevansa\nnälkään, mutta Jumala armossaan johdatti heidät tänne Israelin lasten\nlihapadoille.\n\nNyt vaimo irroitti kätensä, katseli ympärilleen ja kysyi yht'äkkiä:\n\n— Nämä taitavatkin olla tämän kaupungin rikkaimman kauppamiehen\nmaahanpaniaiset? En nyt muista sitä nimeä. Taikka liekö ruumis vasta\npantukin talvihautaan ja kirstua vasta haetaan. Eikö tämä ole sitä\nUutta-Helsinkiä? Jo me nyt hyvästi osasimmekin. Kost' Jumala, Jumala\nmaksakoon köyhän puolesta.\n\nJa yhteen kyytiin hän kertoi Degerbyssä lämmitelleensä pajan ovella,\nkun siihen ajaa turkkiniekka herra lihavalla mustallaan ja pyytää\nseppää kengittämään hevostaan. Ja sanoo kelin olevan niin huonon,\nettä mitenkä pääsee Viipuriin asti. Taitaa olla Haminan postitalossa\notettava toinen hevonen ja jätettävä tämä huokaamaan. Kost' Jumala!\nSellaista hevosta kuin se turkkiniekan hevonen ei ole sitten sodan\nnähty, mutta herra pitelikin sitä niinkuin silmäänsä, sanoi sillä\nnaimaan menevänsä ja olkitukolla pyyhkieli sitä niinkuin lasta. Hyvät\neväät hänellä oli, kääsiensä takakirstun pohjalta niitä otti ja sepälle\ntarjosi. Mitäpä ne köyhää olisivat nähneet eikä köyhä rohjennut\nkättään nostaa, vaikka suolet sisässä nälästä kiemurtelivat. Siinä\nryypätessä matkustavainen vielä kertoi surukirjaa vievänsä Viipuriin\nja ruumisarkkua noutavansa — ei pienessä Helsingissä osattu sellaista\ntehdä, joka niin rikkaalle vainajalle olisi kelvannut, tammipuuta\nolla pitää. Ja seppä kysyi, onko läheltäkin Vanhankaupungin myllyä\nmorsian ja joko on asia puhuttuna puhemiehen kautta. Ja kysyi, kuuluuko\nkukonlaulu ja kuuluuko koiranhaukunta. Mutta siihen ei vieras mitään\nvastannut, nauroi vain ja sanoi itsellään kiireen olevan surukirjaa\nviemään ja kirstua toimittamaan. Ja vielä sanoi poikkeavansa suurimpiin\ntaloihin sanomaan, että syöttäisivät ankkalinnut ja kalkkunalinnut,\nniitä kun tarvitaan hautajaisiin. »Minähän kaupungin ruoassa olen\npitänyt», sanoi. »Eikä yhtä kynttilää olisi kirkossa jouluaamuna,\njollen minä olisi talia tuonut. Ei se paljon ole, jos koreimman tytön\ntahdon. Ja kyllä tulijoita on, talokkaita ja rahakkaita, minkä vain\notan.»\n\nHedulla Suthoffin ei tarvinnut kysyä, kuka matkamies Degerbyn pajalla\noli ollut. Se oli hänen isänsä surusanoman saattaja, sama mies,\njoka kerran oli johdattanut äidin, Kristinan ja hänet, Hedullan,\npakolaisuuteen, sama, jonka täysi haarapussi pitkin syksyä oli\nilmaantunut heille, sama, jonka isä oli kironnut: provianttimestari\nWeckström, tuon kehnon Antreksen veli.\n\nKenenkähän hän nyt sitten aikoo naida?\n\nMutta onko Govinius todella antanut hänen tehtäväkseen hankkia paisteja\nhautajaisiin ja ehkä muutakin? — Vai ruoassa koko Helsingin! Mistähän\nnekin pitovarat olivat hankitut, mitä heillä tänään oli tarjottu —\netteihän vain Weckström olisi toimittanut niitäkin! Govinius ei tehnyt\nhyvin lähettäessään matkaan Weckströmin. Kuka muu tahansa, mutta ei\nhän! Hedulla Suthoffin teki mieli potkaista kerjäläisvaimoa, joka\ntuossa yhtä mittaa puhui, pohjattomana juoden ja syöden ja iloisessa\nhumalassaan unohtaneena surkeutensa. Hänen teki mieli potkaista\nhäntä vasten suuta, niin että hän vaikenisi. Mikä hänet toikin tänne\njuuri tänään. Jos hänelle vielä antaa ruokaa, niin hän ehkä kuolee\n— ja kauppamies Suthoffin tyttärestä ei tuntunut vastenmieliseltä,\nettä hän kuolisi, ainoastaan se, että hän kuolisi tänne heille ja\njäisi makaamaan heidän liiteriinsä. Etteivät vain lapset jo olisikin\nkuolleet. Ne makasivat niin liikkumattomina kaikki kolme.\n\nNämä olivat syntisiä ajatuksia, näin ei äiti olisi milloinkaan\najatellut, äidin hyvyydellä ei ollut loppua. Isä oli monta kertaa\niskenyt kenkänsä koron ihmisiin ja eläimiin, niin että veri vuoti.\nRakas isä, hän lepäsi nyt kirkon alla pormestarien haudassa.\n\nKaksi lieskaa iski vastatusten Hedulla Suthoffin rinnassa, polttaen\nkuin jääkylmä rauta ja tulikuuma rauta. Hänen silmissään oli samalla\nkertaa harmaa seutu, missä ei kasvanut ainoatakaan vihreää kortta, ja\ntulipunainen rusotus, joka riudutti janolla ja ikävällä.\n\nPihamaalla tulivat kaupungin köyhät saamaan ryyppyä ja päällispalaa,\nmikä oli heille luvattu. He varoivat tarkasti, etteivät astuisi\nmustalle surukankaalle, tyrkkäilivät toisiaan, tunnustelivat eteensä\nkolisevilla sauvoillaan ja pitivät kiirettä, etteivät jäisi ilman\nkestitystä. Nauriin ja sianlihan käry kiihdytti heitä ja he tuntuivat\npelkäävän, ettei riittäisi kaikille. Heitä oli tulossa varmaan\nenemmän kuin oli odotettu ja enemmän kuin oli pyydetty. Rajalinin\nleski sanoi sen suoraan, että heitä kävi renki käskemässä, heitä,\njotka olivat porttien edessä silloin, kun sotamiehet Korttekaartesta\nlöivät kymmenennen tunnin, mutta tänne pyrki nyt sitäkin väkeä,\njoka tuli myöhemmin. Heitä varten ei ollut varattu, kun ei heitä\nollut käskettykään! Jalassa uudet tuohikopposet ja hartioillaan\nRajalin-vainajan takki Agata pysähtyi kaivon ääreen ja viittasi siitä\njokaista kohden, joka tuli portista, aivan kuin hänelle nyt olisi\nuskottu järjestyksen pito rikkaan kauppamies-vainajan pihamaalla. »Tämä\noli — tämä ei ollut!» kuului hänen käheä, yskivä äänensä, erottaen\nvuohet lampaista. Ja todella jotkut vuohiksi osoitetuista kääntyivätkin\ntakaisin, toisten taas sävyisästi huomauttaessa, että mikä Rajalinin\nleski oli täällä käskemässä — ei täällä toinen ollut parempi kuin\ntoinenkaan —, ja toisten suoraan sanoessa, että kauppamies oli elämänsä\npäivinä viskannut Agataa kivellä kuin koiraa, milloin hän vain hänen\npihaansa uskalsi tulla. Agata oli niin rohkea, että hän vastasi:\n»Mutta nytpä ei enää viskaakaan!» ja jatkoi siitä paikaltaan entiseen\ntapaansa: »Tämä oli — tämä ei ollut!» Olleisiin kuuluivat kaupungin\ntunnetut köyhät, sellaiset kuin Keppi-Saara, Helsingin Aatami, vanha\nSilcke, Dåhmanin lesken poika, Sigrid lapsineen, jotka kaikki olivat\neri isää, Dåhmanin lesken murhaaja, joka oli Stockhusista heitetty\nkadulle sen jälkeen, kun murhatun hopeat olivat löytyneet, jopa Matti\nSorsakin, väkevyydestään tunnettu yksikätinen, vanha sotamies sekä\nmuutamien Gagneurin miesten vaimot, joita saattoi pitää puolileskinä,\nsekä vielä joitakin muita — yleisesti katsoen Suon majojen ja\nKalastajamäen vaivaiset ja osittain imeväisetkin. Toki meni Agatalta\nyletön rohkeus, kun kauppamiesvainajan vanhempi tytär näyttäytyi,\npuettuna kauniisiin suruvaatteisiin ja päässä valkoinen myssy. Kaikki\nkiiruhtivat nyt hänen luokseen tervehtimään, mikä suunannolla ranteelle\ntai hameenliepeelle, mikä itkemään sitä, että Jumala oli kutsunut pois\nniin rikkaan miehen eikä heitä, joissa henki tuskin pihisi — omiaan\nolisivat olleet menemään! Eerikki Iiskenpoika, kasvot sinelmillä\nja vaatteissa merkkejä äskeisistä tappeluista, avasi alatuvan oven\nja kehoitti sisään käymään. Iiskenpoika, ollen pohmeloinen ja\nriitapäällä, kysyi vailla kaikkea juhlallisuutta, olivatko lusikat\nmukana. Myöntävä vastaus kuului pienenä hymistyksenä. Sitten kävi\njokainen kopeloimaan taskuaan tai poveaan ja nosti lusikkansa ilmaan.\nMutta saattoivatpa nämä lusikat ihmeteltävällä tavalla tuoda julki\nomistajiensa varallisuuden, jopa salaiset asiatkin. Keppi-Saaran\nlusikka oli luusta ja Sigrid Silckellä oli hopealusikka, mutta Sorsan\nlusikka oli vieraan maan lusikka, hän oli perinyt sen vaariltaan, joka\noli ollut Saksan pitkässä sodassa. Tämä pöytäseura ei ollut koolla\nensi kertaa, eivätkä lusikatkaan. Kumarruttiin matalan uksen alatse.\nOdotettiin haudankaivajaa esiveisaajaksi, mutta kun ei häntä kuulunut,\nniin etsittiin istumasijaa. Pienet lapset parkuivat ja taukosivat,\nkun saivat suuhunsa äidin rinnan. Matti Sorsan märkivistä olkapäistä\nläksi löyhkä, joka tuntui koko huoneessa. Pahempaa ei voinut olla\nkirkossa, kun siellä permannon alla oli annettu talvihauta jollekin\nmahtihenkilölle ja maahanpaniaisia jouduttiin odottamaan. Renki sytytti\nkatajanoksia, ja risahdellen levittivät ne sauhuaan pitkin matalaa\ntupaa. Ei mahduttu istumaan. Kauppamiehen tytär lähetti naisia miesten\npöytään, missä oli tilaa. Myssy ei tahtonut pysyä hänen päässään ja\nhän ottikin sen sitten käteensä. Se oli oikea tihkumetsä, mikä hänen\npäälaelleen oli noussut. Seisoen lieden ääressä, jonka loimu valaisi\npöytiä ja ryysyistä vierasjoukkoa, hän tarkkasi, että jokainen oli\nsaanut istuinpaikan. Sitten hän aloitti virren. Se oli se kuolinvirsi,\njonka hän syntymästään asti oli kuulut hautausmaalta kadun poikki\nkotiinsa:\n\n    Mustaan multaan tuhkaks' tomuks' tulemaan\n    Minun ruumiin pantu on.\n    Lihan' on lahoin\n    Muoton' kauneus pois kadon'.\n\nHänen äänensä hukkui pian itkuun, yskään, valkean paukkeeseen ja\nennen kaikkea veisuuseen, johon jokainen vieraista omalla ajallaan\nyhtyi, veisaten niin hitaasti kuin halutti. Kun oli päästy loppuun ja\nistuuduttu, alkoi viinaputeli kiertää. Rajalinin Agata neuvoi äitejä\nantamaan tilkan lastenkin suuhun ja se oli hyvä neuvo, sillä sotaorvot\nvaikenivat heti ja menivät uneen, ennenkuin olivat ennättäneet saada\nkunnollista määrää puuroakaan. Kukaan ei puhunut. Kuului röyhähdyksiä\nja nikotusta, Iiskenpoika poltti katajia ja pani putelit ja tuopit\nuudelleen kiertämään. Miesväen pöydässä aloitettiin nyt puhua Adam\nEerikinpojan koirasta, sen iästä ja siitä, kauanko tämänkokoinen\nkoira elää. Naisten puolella oli äänessä Agata. Hän puhui Rajalinin\nviimeisistä päivistä ja valitteli, ettei vainaja nyt ollut täällä:\nnaurispuuro ja sianliha olivat hänen himoruokiaan. Vanhan Silcken tytär\nsanoi Amin ulvovan isäntänsä kuolemaa. Johan nyt, nauroivat muut.\nKaikki olivat kuulleet sen ulvovan Suthoffin ranta-aittojen luona: se\nnäki hopealaivan.\n\nSyntyi kiivas puhe hopealaivasta. Oliko oikeaa laivaa ollutkaan?\nRajalinin leski oli nähnyt matruusien kantavan säkkejä laivasta\nSuthoffin ranta-aittaan. Hän saattoi panna sormet kirjan päälle siitä\nasiasta. Hän seisoi silloin Espoon tullihuoneen luona. Mutta laivaa ei\nenää ollutkaan, kun hän tuli likemmä. Niin, siinä se oli! Sigrid oli\nkuullut matruusien laulavankin. Mutta hänenkin liketessään ei rannassa\nnäkynyt mitään. No niin, sellainen laiva se oli! Oliko siinä sitten\nperää, että hauin vatsasta oli löytynyt aarteeseen kuuluva sormus?\nTafast oli kuullut tämän Holmströmiltä ja Holmström oli kuullut sen\nPitkältä-Kallelta. Oli ennenkin löydetty sormuksia sillä tavalla. Oliko\nRuutanoiden löytämä peräsin Gagneuristä?\n\n— Juokaatte kunnioitetun vainajan muistoksi! keskeytti Iiskenpoika,\nhaluten lopettaa keskustelun hopealaivasta. Ja samassa hän keksi\ntärkeän kysyttävän:\n\n— Missä se punapartainen mies on? Minähän kerjäläisellekin ryypyn\nlupasin. »Neitien tahto on», sanoin.\n\nAatami Eerikinpoika, lusikkaansa nuollen, vastasi:\n\n— Hyvä mies oli, luontokappaleelle antoi arvon: Amia silitti. Eikä Ami\nmurissut. Kyllä eläin tietää.\n\n— Minulle aina murisee! sanoi Sigrid. — Vaikk'en koskaan ole sitä\npotkaissut. Vaan varo sinä, Aatami, löytyy niitä, jotka potkaisevat.\nKippis, pojat.\n\nAdam Eerikinpoika alkoi jäädä yksinäiseksi koiransa kanssa. Hän kun\nei pistänyt väkevää suuhunsa, ei hän myöskään päässyt seuraamaan\npöytäkuntaa niihin iloisiin ilmoihin, missä ei pidetä eroa häiden ja\nhautajaisten välillä. Kääntäen silmänsä talon tyttäreen, joka seisoi\nlieden luona sytyttämässä pärettä, silitti hän koiraansa ja puheli\nitsekseen siitä, ettei ollut ihmisten mieleen, kun luontokappale\nosoitti heille heidän syntejään. Luontokappaleelle oli annettu\nkaksinkertaiset silmät: toisilla se katseli ruumiillista maailmaa,\ntoisilla henkimaailmaa. Ihmiset pelkäsivät näitä eläinten sisäsilmiä,\njoilla ne näkivät henget.\n\nKesken hänen puhettaan ilmaantui vainajan tytär, pujotellen penkkien\nvälitse, hänen luokseen ja etsi silmillään koiraa, Aatamin silkinhienoa\nAmia. Hetken katseltuaan kysyi Hedvig Ulrika Jaakopin tytär:\n\n— Kuinka sanoitkaan äsken, Aatami? Sanoitko, että tuo vieras\nkerjäläinen silitti Amia eikä Ami murissut?\n\nAatami nousi, koira käsivarrellaan.\n\n— Niin teki kuin sanoin. Tuohon silitti eikä Ami murissut.\n\n— Äitinikin silitti aina Amia.\n\nHedulla laski kätensä pienen eläimen päälaelle.\n\nPyörryttikö rikkaan kauppamiehen tytärtä? Täällä olikin tukahduttava\nilma. Pian Aatami kuitenkin huomasi, ettei talon tyttären äänettömyys\njohtunut pahoinvoinnista, vaan hellyydestä eläintä kohtaan. Ja Aatami\nkuvaili viisautta, millä Ami erotti pahat ihmiset hyvistä. Itkikö\nHedvig Ulrika Jaakopintytär? Varmaan hän muisti äitiään.\n\nTyttö nosti jo valkoisen kätensä eläimen päälaelta ja meni takaisin\npaikalleen lieden luo. Äskeinen hetki, joka oli ollut syvän hiljainen,\nhukkui puheensorinaan.\n\n— Kippis, Johannes Kastaja! huusi Sigrid Silcke, pikkulapsi kiinni\nrinnassaan ja suuremmat täydessä unessa penkillä takanaan. — Juo,\nKastaja. Vaihdetaankos? Ota sinä tämä minun pentuni, niin minä otan\ntuon sinun murisijasi.\n\n— Aijai miten jumalattomia puhut! sanoi Dåhmanin leskenpoika. — Minä\nalan uskoa, että aioit tappaa poikasi. Uskoitko, tyttö-parka, että\nse kuolee, jos panet sen kauppamies Suthoffin lasten kehtoon? Oi voi\nyhtäkaikki tätä julki jumalatonta menoa! puhkesi hän samassa puhumaan.\n— Nämä ovat hautajaiset. Rikkaan miehen hautajaiset. Mutta me olemme\njuoneet itsemme täyteen ja luulemme häissä olevamme.\n\nKauppamies-vainajan tytär oli nostanut päreen päänsä tasalle ja valaisi\ntupaa. Kaupungin köyhät olivat totisesti käyneet puheliaiksi. Jokainen\npuhui omaa asiaansa, joku huusi lisää viinaa. Apuvaimot aikoivat jo\nottaa tyhjät tuopit, mutta talon tytär sanoi, ettei nyt anneta lisää.\nIiskenpoika heräsi penkinpäässä, mihin hän oli nukkunut kasvot pöytää\nvasten, tuli häveten emäntänsä luo ja kysyi, eikö olisi parasta ajaa\nulos kaikki nämä siivottomat kerjäläiset. Tiesihän hän, etteivät he\nosanneet käyttäytyä. Syövät niin, että halkeavat, ja juovat niin,\netteivät muista olevansa hautajaisissa.\n\nIiskenpojan niska taipui taipumistaan, hänen katsellessaan ankaraa\nemäntäänsä. Hän tuntui odottavan, että tämä iskisi häntä palavalla\nkatajakimpulla vasten silmiä ja, syyllisyytensä tietäen, ei paennut\npaikalta.\n\nSamassa nousi takapenkiltä vanha vaimo, etsien silmillään jotakin\nmiesten pöydästä.\n\n— Veisataan virsi, lausui vaimo, — vainajan muistoksi ja kiitetään\nhyvästä kestityksestä.\n\nSe oli Keppi-Saara. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta oli mahdotonta\npäästä paikalta.\n\n— Sanokaa, hyvät ihmiset siellä miesten pöydässä, mitenkä sen minun\nsuojattini laita on, pyyteli vaimo. — Etteihän vain syö itseään\nkuoliaaksi. Olen hänet parantanut Jumalan avulla. Hän muistaa jo\nnimensä, hän tahtoo kotiin jouluksi, sinne Ruotsinmaalle hän tahtoo.\nJuhana Juhananpoika, älkää syökö ja juoko ylettömästi. Päästäkää, hyvät\nihmiset, minut tästä pois. Juhana Juhananpoika, älkää enää tänään\nkoskeko ruokaan ja juomaan. Olemme saaneet mahan täydeltä, Jumalalle\nkiitos ja kunnia ja myös talon haltijaväelle. Mies-parka ei nosta\npäätään — voi, voi, auttakaa minua!\n\nVanhan vaimon silmät muistuttivat Neitsyt Maarian silmiä kuvissa,\njommoisia merimiehet toivat omaisilleen. Mutta kukaan ei nyt katsellut\nniitä. Helsingin köyhät olivat päässeet ruoan kimppuun ja mässäsivät.\n\nIiskenpoika, silmissään isäntänsä tyttären ankara katse, kävi pitkin\ntupaa asettelemassa vieraiden juomaintoa. Tulikin hiljaisempi hetki,\njolloin Dåhmanin leskenpoika tiesi kertoa, että sotaväkeä taasen oli\ntulossa kaupunkiin. Kivalteri oli käynyt kauppiaiden luona käskemässä\nsäästämään suolaa. Ei saanut myydä suolaa kenellekään. Etteiväthän nyt\nkaupungin herrat tuottaneet sitä tarpeeksi sieltä lämpimistä maista,\nmissä sitä kasvoi.\n\nLeskenpoika laski leikkiä. Hän kyllä tiesi, ettei suola kasvanut puissa\nenempää kuin maassakaan. Mutta häntä huvitti naurattaa Annikkaa,\nsotamiehenleskeä, joka vasta oli perinyt äiti-vainajansa lehmän ja\nmökin Hämeen tullin takana. Annikka vilkuili takaisin puhujaan ja kysyi\nSigridiltä, tiesikö hän, missä suola kasvoi — vai eikö se ollutkin\nkuumien maiden rapakiveä.\n\nKeppi-Saara ryömi nyt pöydän alitse ja pääsi vapaalle lattialle.\nPienin, vanhoin askelin hän sauvansa varassa suuntasi kulkunsa miesten\npöytään ja laski kätensä Juhana Juhananpojan olkapäälle. Mies kuorsasi,\npää painuneena pöytään.\n\nVainajan tytär, Hedvig Ulrika, oli pitkin iltaa pysytellyt lieden\nlähellä, missä apuvaimot hääräsivät. Siinä porotti ja kärisi. Tämä ei\nenää ollut päällispalaa, tämä oli juhlapäivällinen. Mutta vainajan\ntytär ajatteli, että saavatpahan köyhät ihmiset kerrankin syödä\nvatsansa täyteen ja unohtaa surunsa humalaan. Syökööt, juokoot,\nkunhan eivät kuole siihen — sellaistakin oli tapahtunut. Mistä kaikki\ntämä ruoka lieneekin saatu. Hän ei kuitenkaan nyt tahtonut ajatella\nprovianttimestaria, jonka veli tuolla seinän takana nuoli aamullisia\nhaavojaan. Hedulla Suthoff oli hänkin tänään, kerrankin, ravinnut\nitsensä kylläiseksi, jopa tähän asti aavistamattomasta herkusta: hän\noli emäntä talossa. Se oli jotakin se. Hän lähetteli noita piikatyttöjä\nminne halusi ja he menivät. Hän pani nuo ihmiset pöydän ääreen ja he\nsöivät niin, etteivät paikalta päässeet. Hän antoi viinaputelin ja\nolutkannujen kierrellä, ja jo nuo nälkäiset hihkuivat ja kallistuivat\nuneen. Ja taasen hän kielsi kannuja täyttämästä, ja joukko tuli taasen\ntajuihinsa. Mutta vielä kerran tänä iltana hän antaa kannujen kiertää.\nSaakoot kerran kyllikseen, nuo vaivaiset syntiset ihmiset. Olla\nemäntänä — se se jotakin oli: syöttää pitohuone täyteen, käskeä piikoja\nja renkejä.\n\nJollei vainen olisi ollut Viipuria, Haminaa, Narvaa ja Tallinnaa.\nSukulaiset ovat siellä. Mutta entäpä jos rikkaan Suthoffin tyttäret\neivät suostukaan käskettäviksi. Entäpä jos he aikovat rakentaa\nkaupungin kuolleen isänsä tahdon mukaan. Sukulaiset — koettakootkin\ntulla! Hedulla Suthoff tunsi vihaavansa heitä, vaikkei hän koskaan\nollut heitä nähnyt. Vihasi siksi että heillä oli sananvaltaa\nnäissä heidän asioissaan. Jospa susilauma repisi heidät matkalla\nisän hautajaisiin. Ei ketään muita hän surkuttelisi kuin Etoile'a,\nWeckströmin hevosta — ei Weckströmiä itseään! Ja muitakin hevosia,\njotka valjastetaan heidän suurten matkavaunujensa eteen. Ei siihen\nriitä yksi eikä kaksi hevosta, siihen tarvitaan neljä, niin oli äiti\nkertonut.\n\nÄiti!\n\nJotakin pehmeää viheriäistä valahti isättömän ja äidittömän Hedvig\nUlrika Suthoffin silmien eteen, kun hänen ajatuksensa kosketti äitiä.\nOli kuin hän olisi nähnyt palasen Kluuvin lahtea sillä kohdalla, missä\nhe äidin kanssa olivat käyneet uimassa, tai siellä, missä Neitsyt\nMaarian jalanjälki oli kalliossa vastapäätä Hirsipuuvuorta.\n\nÄiti!\n\nOli kuin kaislat olisivat huojuneet lämpöisenä kesäaamuna, kun äitiä\najatteli.\n\nÄiti!\n\nRinta täyttyi kuumista kyynelistä, kun äitiä ajatteli.\n\nIsä lasten armias, suojaa mua pienoistas...\n\nMitä tahansa, mutta meitä älä hylkää, Jumala!\n\nHedulla Suthoff ajatteli nyt kaukaista tuntematonta ja hänen mielensä\nkävi nöyräksi ja hän päätteli: hän kaikki järjestää, häntä minä\ntottelen, hän minua käskee ja minä menen, minä olen pieni tyttö, hän\nantaa minulle leipää ja minä katson häntä silmiin. Onko hän vielä\nkaukanakin? Ehkä jo on likellä?\n\nMutta kenestä nuo vieraat nyt taas puhuivatkaan? Kauppamiehen tyttären\najatukset palasivat nopeasti juhlatupaan, jossa Rajalinin lesken ääni\nkuului yksinään, läpitunkevana ja tarmokkaana leikaten hajuntäyttämää\nhämärää.\n\n— Kenestä te puhutte? kysyi talon neiti yht'äkkiä, tarkaten ainoastaan\nAgataa.\n\nJa Agata kertasi nyt, mitä äsken oli sanonut: että surutalon porttien\nedessä oli ollut outo mies. Oli sanonut tulleensa hakemaan työtä, kun\ntänne pitäisi ryhdyttämän linnaa rakentamaan, mutta eipä näyttänyt\nkukaan tietävän rakennustöistä sen enempää.\n\n— Nimeään ei sanonut? kysyi talon tytär yht'äkkiä.\n\n— Lasaretista kehui päässeensä.\n\n— Hänkö silitti koiraa? kysyi kauppamiehen tytär edelleen.\n\n— Hän.\n\nHetken kuluttua puhui Aatami:\n\n— Ei hän ollut se, miksi itseään näytti.\n\nKauppamies-vainajan tytär alkoi nyt nopeasti kysellä ja puhui sitten\nyhteen kyytiin:\n\n— Voitteko vielä löytää sen miehen? Menkää hakemaan hänet, minä\ntunnen hänet, hän on auttanut minua ja sisartani, kun me olimme\npakolaisuudessa. Miksei häntä kutsuttu tupaan, kun muutkin kutsuttiin?\nMissä Lastikka on? Sinä, Eerikki Iiskenpoika, lähde heti. Ota kaikesta\nselko. Lastikkakin varmaan tietää jotakin. Tehän näitte sen vanhan\nmiehen, joka meitä saattoi Espoosta. Jääkää rauhassa paikoillenne\nte muut. Saatte lisää syötävää ja juotavaa. Täällä on pata puuroa\npuolillaan. Muista jättää minulle kellarin avaimet. Ja nyt pidä\nkiirettä, nyt näyttäkää mihin kelpaatte, te vanhat ketut, Uhrväder ja\nsinä, Eerikki Iiskenpoika.\n\nJakob Suthoffin tytär muistutti siinä määrin isäänsä, seisoessaan\npalava päre kädessään ovensuussa, huulet lujassa puserruksessa ja\nsuuri ryppy silmien välissä, että humalainen ja väsynyt renki suoristi\nselkänsä, seisoen hänen edessään kuin kynttilä ja kuullessaan itseään\nnimitettävän ketuksi, kumarsi syvään, niinkuin oli tottunut tekemään\nherralleen.\n\nHedvig Ulrika polki jalkansa maahan:\n\n— Mene — mitä odotat. Äläkä tule silmieni eteen, ennenkuin olet hänet\nlöytänyt.\n\nOttamatta päähinettäkään syöksyi renki pois.\n\nSamassa silmänräpäyksessä korotti vainajan tytär äänensä, ja koko\njuhlahuone veisasi hautausvirttä.\n\n— Antakaa heille niin paljon kuin jaksavat ottaa vastaan, sanoi nuori\nemäntä sitten apuvaimoille. — Syökööt ja juokoot kerran tarpeekseen,\nköyhät ihmiset, lisäsi hän, jättäen juhlatuvan veisaamaan, syömään ja\njuomaan.\n\nHedulla Suthoff tuskin muisti, että hänen pieni sisarensa makasi\ntuskissaan vällyjensä alla, ja hän tuskin muisti sitäkään, että hänen\nisänsä tänään, jalat edellä, oli kannettu talostaan. Hän seisoi\nportilla, jonka kahden puolen korkeat kuuset vielä merkitsivät\nsurupäivää, ja kuunteli lähettiensä askelia.\n\nPitäisi olla opetetut koirat tällaisia tapauksia varten. Jaksoiko\nsellainenkin juosta kuin Iiski, vanha pattijalka, pää täynnä viinaa.\nJa toinen samanlainen: Uhrväder. Ajatellessaan näitä uskollisia\nihmisiä tavoitteli hänen pieni laiha kätensä jotakin asetta lyödäkseen\nheitä, jolleivät he nyt täytä hänen käskyään. _Nyt_ — tämän ainoan\nkerran. Senjälkeen ei ole enää väliä. Isällä oli ennen sotaa hyvä\nrautapohjainen hopeapääkeppi. Äidin köyhät tunsivat tämän kepin.\nHedulla Suthoff tavoitti kädellään kuusenoksia portinpielissä. Ne\nolivat tyhjänpäiväisiä lyömäaseiksi. Vajaan hän heidät telkii, Iisken\nja Uhrväderin, lukkojen taakse, vailla ruokaa ja juomaa, jolleivät he\nnyt täytä hänen käskyjään. Minkä vuoksi heitä pitäisi tulla surku?\nMutta rinnan tämän tunteen kanssa nyyhkytti hänen sydämessään rajusti:\nhän oli täällä, hän seisoi sinun isäsi huoneen edessä, hän kysyi sinua,\nsinä näit hänet väkijoukossa etkä kuitenkaan nähnyt — hän meni eikä\nsalamakaan häntä tavoita!\n\nMutta minä tavoitan! ajatteli tyttö, lähtien samassa juoksemaan kulmaa\nkohden, mistä saattoi nähdä niinhyvin Suurkadulle kuin torillekin. Ja\nhän tavoittaa minut, jatkoi hän ajatustaan. Jos hän on tullut minua\npyytämään, niin hän etsii minut, vaikkapa maan alta. Mutta hän tulee\ntietenkin huomenna.\n\nSilmänräpäyksen ajan tunsi rikkaan vainajan tytär makeaa onnea ja\nvarmuutta siitä, että hän huomenna tulee, heti kun päivä koittaa. Mutta\npian kuului hautausmaan puissa outo suhina ikäänkuin puut olisivat\nolleet täydessä lehdessä, ja uuden kuun viiru valaisi juuri senverran,\nettä aavistuksetkin näkivät kulkea. Aavistukset kulkivat hänen\nmielessään, kapean kuunviirun herättäessä muistoja saduista, joita\npalveluspiiat ja äitikin olivat joskus kertoneet. Alkoi viluttaa. Hän\nsäikähti omien hiustensa hulmahdusta, tuulen temmatessa niitä mukaansa.\nVilutti. Äskeinen suhina ei tullutkaan puista. Se kuului silloilta. Se\noli joukkojen kaukaista astuntaa. Yrittävät kaupunkiin yöksi. Väsyneitä\novat. Tulevat siltojen yli. Nyt ovat Hirsipuuvuoren kohdalla. Astuvat\nNeitsyt Maarian jalanjäljen ohitse. Siellä ovat äidinkin jalanjäljet.\nHedulla Suthoff tunsi kyynelten nousevan rinnasta kurkkua kohden.\n\nJumala, rakas Jumala! ajatteli hän toistaen sanoja, joita joskus oli\nkuullut äitinsä lausuvan. Mitä minä teen? Mistä minä häntä etsin? Rakas\nJumala, tuo minun ystäväni askelet tänne! Rukous on nopeampi kuin\nsalama. Minä rukoilen sinua, Isä lasten armias!\n\nSotaväen astunta heikkeni sen joutuessa Hämeentien kallioiden\nväliin. Sensijaan kantautui Suthoff'in pihalta outo melu. Saivatpa\nköyhät ihmiset kerrankin hyvän humalan, totesi rikkaan kauppamiehen\ntytär uudelleen ja seurasi silmillään varsilyhtyä, joka Goviniuksen\ntalosta lähti residenssiä kohden: menevät pelaamaan korttia, ajatteli\nhän. Palovartijat eivät vielä olleet lähteneet liikkeellä. Burtzin\npalveluspiika tuli torille ja tyhjensi siihen ämpärin. Koira ulvahti.\nTellqvistin vaimo juoksi ulos ja kiirehti nurkan taakse. Tellqvist\nkarkasi hänen perässään, kirosi ja uhkasi häntä seipäällä. Tähän\nTellqvistin aviopuolisoiden riitaan ei kannattanut kiinnittää huomiota,\nheidän yhdyselämänsä oli alusta alkaen ollut sellaista. Mutta sensijaan\nsaattoi likenevä kavionkopse tietää jotakin. Se erottautui kaikista\nmuista äänistä juuri kun Hedulla Jaakobintytär punnitsi, pitäisikö\nlähteä hakemaan ylleen jotakin vaatetta. Ratsastaja tuli kruunun\nhevoshaasta päin, ratsastaen niinkuin ratsastetaan levänneellä\nhevosella, ja pysähtyi Tellqvistin eteen, joka pui pitkää halkoa\nvirstantolppaan, uhaten vaimoaan kehruuhuoneella, jollei hän paikalla\ntule kotiin.\n\nHedulla ei voinut kuulla, mitä ratsastaja kysyi, mutta sensijaan\nhän kuuli kestikievarinisännän vastaavan, ettei hän, piru vie, voi\nolla kahdessa paikassa yht'aikaa — hän oli veisaamassa Suthoffia\ntalosta, hän, eikä tiedä, mitä sill’aikaa täällä tapahtui; noidat\nja hammastautiset akat ovat yht'aikaa monessa paikassa. Ja näitä\npuhuessaan hän, halko kädessä, juoksi rakennustensa ympäri, etsien\nvaimoaan. Ratsastaja pysähtyi tuossa tuokiossa Hedulla Suthoffin eteen\nja toisti kysymyksensä. Samassa hän tunsi rikkaan kauppamiehen tyttären\nja Hedullakin tunsi hänet kivalteri Hestskoksi. Kivalteri kysyi,\noliko täällä näkynyt sitä suuripartaista miestä, joka puolenpäivän\ntienoissa oli ollut Tellqvistillä, sitten seisonut kansanjoukossa\nSuthoffin talon edustalla surujuhlan kestäessä ja senjälkeen lähtenyt\nkulkemaan Hämeentielle. Se oli niitä miehiä, joiden nimet ovat naulatut\nkaakinpuuhun Tukholman torilla. Mies oli kadonnut kuin maan alle,\nhän, kivalteri, oli hakenut kallioilta, Kluuvin kaislikoista, jopa\nmerenpuolen rannoiltakin. Mutta saattaisikohan pahantekijä piillä\njollakin tallinparvella — kukapa ne tallinparvet kaikki saattoi näin\nkäden käänteessä hakea läpi.\n\nTytön sydän oli ikäänkuin seisahtunut, mutta päässä risteilivät\nkysymykset: _häntäkö_ tuo mies etsii? Sanonko hänelle, että hänen oma\nnimensä mieluummin naulataan kaakinpuuhun? Sanonko tuon tuntemattoman\npelastaneen minut ja sisareni? Sanonko, että hän on kuninkaan upseereja\neikä mikään pahantekijä?\n\nJoka tapauksessa Hedulla viivytteli ratsastajaa.\n\n— Sen saattaisi meidän renki, Eerikki Iiskenpoika sanoa, sillä hän\npuolipäivästä näki vieraan.\n\n— Hänpä juuri neuvoikin ajamaan Turun tietä kohden!\n\n— Vielä enemmän voisi tietää Uhrväder, vilkastui Suthoffin tytär. —\nMitä te, kivalteri, näin yöstä etsitte, pimeä on, tulkaa meille, olemme\ntänään juoneet isäni muistoksi. Hyvä isäni kannettiin tänään jalat\nedellä talostaan. Alatuvassa paraikaa juovat kerjäläiset ja vaivaiset.\nMinä tuon kellarista teille pommerilaista.\n\n— Mutta pahantekijän päästä on luvattu suuri summa.\n\n— Vai niin, sanoi Hedulla jäykkänä vilusta. — Mitäs pahaa hän sitten\noikein on tehnytkään?\n\n— Ei sanottu rikosta — annettiin vain tuntomerkit ja käskettiin\nottaa kiinni, ennenkuin karkaa. Kuuluu olevan mestari karkaamaan ja\npiilottelemaan.\n\n— Ettekö sitten tahdokaan pommerilaistani? sanoi Suthoffin tytär\nnauraen. — Minua tässä vähän viluttaa. Ja tuolla meillä taitavat\nvieraat tapella — kuuletteko? Mitähän siellä oikein on tapahtunut? Tuo\nei ole kuolinvirttä. Ajattelin: saakoot kerran köyhät ihmiset hyvän\nhumalan. Annan teillekin, jos tahdotte, monet kerrat isäni kanssa\npuodinperässä istuitte — niin isäni kertoi, ja tehän varkaat silloinkin\nlöysitte, kun isältäni laitumelta hevonen vietiin.\n\nKauppamiehen tytär puheli puhelemistaan, siirtyen askel askelelta\nlikemmä Läntistä Kirkkokatua. Hampaiden takoessa vasten hänen tahtoaan\ntoisiinsa hän vuoroin kyseli, vuoroin vastasi kivalterin kysymyksiin.\nHeidän astuessaan kadun poikki hyppäsi mies hevosen selästä ja asteli\nneidon vierellä, selvästi osoittaen, miten mairittelevaa hänestä oli\nnäin kulkea rikkaan kauppamiehen tyttären vierellä.\n\nSuthoffin pihamaalta kuului nyt selvästi hautausvirsi, veisaajina\nvanhat humaltuneet äänet. Hedulla ajatteli: ovat jo pihassa, hyvä, että\nmenevät. Ja hän ajatteli edelleen: kenestä kivalteri mahtaa puhua?\nTuntomerkit sopivat minun ystävääni, mutta se on sittenkin toinen,\njota etsitään. Turhan päiten minä vien tuota miestä kotiini — mitä\nminä ajattelenkaan: yö on käsissä, miten minä hänet vien kotiin? Ja\nHedulla tunsi suurta kaipausta saada asettua Kristan kanssa vällyjen\nalle, itkeä siinä ja pyytää, että Krista rukoilisi. Hän, Hedulla, oli\najatellut niin paljon pahaa tänään, tällaisena päivänä, ettei hän\nenää uskaltanut lähestyä Jumalaa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan jo\ntullut pyytäneeksi kivalteria ryypylle eikä häntä enää voinut estää\ntulemasta. Ja kukaties kuitenkin oli kysymys hänestä, kapteeni von R:n\npojasta. Hedulla päätti pysäyttää köyhät ja vaivaiset hetkeksi ja siinä\nheidän nähtensä juottaa kivalterin. Hän ei tahtonut jäädä kahden hänen\nkanssaan.\n\n— Kyllähän ryyppy tekee hyvää, sanoi mies, pyyhkien otsaansa, joka oli\nhiessä. — Mutta sitten täytyy heti lähteä. Etsin vielä kaislikot tältä\npuolen Kluuvia.\n\nHeikossa kuunvalossa erottautui ihmisjoukko, seisoen liikkumattomana\nSuthoffin pihamaalla. Virsi päättyi ja Agatan ääni kysyi läpitunkevana,\noliko sielunvihollinen vienyt onnettoman Juhana Juhananpojan, vai\nsaattoiko Jumala armossaan ottaa hänet taivaaseen, kun hän kuoli ilman\npappia ja sakramentteja, suu täynnä maallista hyvää. Nyt vastasi ääni,\njoka selvästi oli itsensä Helsingin kirkkoherran, ettei mikään ollut\nJumalan edessä mahdotonta ja että oli parasta kiiruhtaa kirkonisännän\nluo hakemaan avainta. Joku kysyi, eikö ruumista voisi jättää tänne\nhuomiseksi, ja siihen sanoi kirkkoherra määräävästi, etteivät talon\nnuoret tyttäret saa nukuttua, kuolema kun jättää kolkon jäljen.\n\nHedulla ihmetteli, mitä tämä puhe tarkoitti. Koirat alkoivat torilla\nhaukkua ja kauempanakin erotti haukuntaa — lieneekö ollut Töölön\nemännän peni.\n\nKun taion tytär ilmaantui portin avaukseen, riennettiin hänelle\nkertomaan, että Juhana Juhananpoika, Dåhmanin lesken luultu murhaaja,\noli heittänyt henkensä itse pitopöydän ääressä. Hän siirtyi maallisista\npidoista ilman kuolinkamppailua taivaallisiin pitoihin, sanoi joku\nja toinen lisäsi pelkäävänsä, että hän meni suoraan helvetin tuleen.\nHänellä oli kuolinkamppailunsa jo Stockhusin palissadien takana,\nsilloin kun hän seisoi seinä raudoissa alimmassa kellarissa ja oli\nnimensäkin unohtanut. Jumala antoi hänelle muistin takaisin ja\ntaivaallisen mannan esimaun, ainoan Poikansa tähden.\n\nKeppi-Saara kulki hiljaa rukoillen ja astuen niinkuin omainen köyhän\nruumiin jäljessä, jonka jalkineiden kärjistä varpaat näkyivät. Kukaan\nei laskenut jalkaansa sille kankaalle, jota myöten rikas kauppias äsken\noli kannettu. Fortelius pysähtyi ohi astuessaan ja sanoi kauniilla\näänellään, joka soi niin aivan toisin kuin kaikkien noiden muiden,\ntalon tyttärelle, että hän ja Krista voivat tulla pappilaan yöksi,\njos heistä kotona tuntuu kolkolta. Joukko solui sitten portille ja\njatkoi samaa tietä kuin rikas kauppamies aikaisemmin. Hänen tyttärensä\nseisoi pian yksinään kotinsa pihamaalla. Kivalteri hevosineenkin oli\npoissa. Sotilaiden astunta kuului jo torilta. Palovartijatkin läksivät\nliikkeelle.\n\nKuolla minä tahdon, jos on totta mitä he _hänestä_ sanovat! ajatteli\nSuthoffin tytär.\n\nMutta se ei ole totta!\n\nJa kun hän oli silmänräpäyksen ajan punninnut, mitä nyt olisi tehtävä,\npäätti hän turvautua siihen, mikä on salamaa nopeampi. Hänen pieni\nsisarensa osasi rukoilla.\n\nSuthoffin tyttäret olivat polvillaan vuoteensa ääressä, kun Iiskenpoika\nkynnyksiin kompastellen, hengästyneenä ja hiukset pystyssä astui sisään.\n\n— Minä en ottaa voinut... Kivalteri hevosella ajoi, pikemmin ennätti.\nMe Lastikan kanssa kaikki paikat etsimme, tullihuoneiden nurkatkin\nhaimme. Lastikka Töölön emännän luo läksi, arveli nuoren herran\nsinnepäin menneen. Minä kivalteria eksyttää koetin, sanoin Hämeentielle\nvieraan menneen. Kivalteri hevosella ajoi...\n\nHedulla Suthoff iski nyrkkinsä Iiskenpojan olkapäähän.\n\n— Löysitkö vai etkö löytänyt? Vastaa siihen äläkä puhu muuta.\n\n— En minä löytänyt, eikä Lastikkakaan löytänyt.\n\n— Ette siis mitään tiedä hänestä?\n\n— Tiedämme. Hän kaislikossa piilotteli. Leskenpojan mökin kohdalla,\njuuri siinä, missä meidän rouvavainaja kaislanpäitä korvatyynyihin\notti... Silloin ennen sotaa. Tiheä siinä kaislikko vieläkin.\n\nHedulla tempaisi jakkaran maasta ja heitti sen rengin jalkoihin.\n\n— Missä hän on, se sano äläkä muuta!\n\n— En tietää voi. Kivalterilla hevonen oli.\n\n— Kivalteriko hänet sitten löysi ja vei?\n\n— Niin löysi ja vei.\n\n— Minne vei — puhu tai minä lyön sinua!\n\n— Neiti lyödä voi. Juoksin. En enempää juosta voinut. Kaupunkiin päin\najoi. Kova käsky kivalterilla, että vanki seinään kytkettävä. Neiti\nlyödä voi. Mutta se nuori herra pahantekijä on. Suuri pahantekijä. Nimi\nkaakinpuuhun naulattu. Tukholman torilla.\n\nHetkisen oli huoneessa aivan hiljaista. Sitten sanoi Krista:\n\n— Tämä ei ole se mies, jota me tarkoitimme. Hän oli hyvä, hän pelasti\nmeidät. Ilman häntä olisimme kuolleet!\n\n— No niin, sanoi Hedullakin ja päästi jonkin äänen, joka ei ollut\nitkua eikä naurua. — Tämä on toinen mies. Eihän hän mikään niin nuori\nollut. Ja sinä, vanha Iiski, pelotat meidät kuoliaaksi. Ohhoh, miten\nsäikähdin. Löin sinua, mutta sen sinä ansaitsit. Tämä on toinen mies\ntykkänään.\n\n— Sama kuitenkin, joka tänään porttien edessä seisoi, mutisi renki\ntehden lähtöä huoneesta.\n\nHedulla karkasi hänen jälkeensä.\n\n— Mutta hän, joka porttien edessä seisoi, oliko hän sama, joka saattoi\nmeidät Espoon korvesta tielle — sinä kelvoton, sitä sinulta kysyn!\n\nKrista nosti vällyjen alta päätään:\n\n— Rakas Iiski, sano tunsitko hänet samaksi.\n\nIiskenpoika purskahti itkuun:\n\n— En tietää voi!\n\nHetken perästä hän heittäytyi suulleen valtiattariensa eteen:\n\n— Sama oli, sama sittenkin.\n\nHedulla otti naulasta isänsä takin ja läksi ulos. Johan oli ihme\njollei hän saa miestä kivalterin käsistä. Hän menee Korttekaarteen,\njuottaa miehet hyvästi, ottaa selvän, minne vangittu vietiin. Ja\njolleivät siellä sano, niin hän menee Stockhusiin, aina hän sellaisten\npalissadien yli kiipeää kuin nämä ovat, paljon pahempia kiivettäviä oli\nsilloin, kun piti nousta korkeihin puihin. Nyt pitäisi olla matkassa\nrahaa ja viinaa.\n\nMutta hän ei ollut ehtinyt kotipihalta, kun Lastikka tuli.\n\n— Aaa, aaa, aaa, das lass' ich mir gefallen! puheli hän, huitoen\neteensä jollakin irtonaisella vaatteella, joka läiskähteli ikäänkuin\nse olisi ollut märkä. — Aaa, aaa, aaa sellainen poika, sellainen\nurosteeri! Vanha mies — kyllä kai! Mikä lienee ollutkaan — piru itse,\nen parempaa sano! Malta, malta, rakas lapsi, kyllä sinä aikoinasi\nkuulet kaikki. No, poissa hän on, ties missä jo onkaan. Siunaa\nsinä itseäsi, että hänestä pääsit. Kivalteri makaa hengettömänä ja\nse tuntematon nuoriherra laukkaa hänen hevosellaan. Puukon pisti\nkivalterin kylkiluihin — ei hän tehnyt sitä ensi kertaa. Kivalteri ei\näännähtänytkään, niin äkkiä se meni. Mikä poika, mikä urosteeri! Das\nlass' ich mir gefallen! olisi kenraalivainaja sanonut. Kenraalivainaja\nosasi erottaa miehen tallukkaasta. En minä yhtään ihmettele, jos\ntytöt tulevatkin päästään hulluiksi, kun sellaisen miehen näkevät. Se\nmeni kuin rasvattu, se kivalterin tappaminen — mitäs! Kas, henkensä\npuolestahan hän! Jollei hän olisi pistänyt kivalteria, niin kivalteri\nolisi toimittanut hänet Tukholman torille. Siellä tulee ihminen päätään\nlyhyemmäksi ja syövät hänet haaskalinnut..\n\n— Lastikka! huusi Hedulla kymmenennettä kertaa, — pidä jo suusi kiinni\nja vastaa kun kysyn.\n\n— Enhän ole mitään sanonut, alkoi eukko kolealla äänellään. — Enkä\npaljon mitään tiedäkään.\n\n— Vai et tiedä! Olethan kertonut, että kivalteri on murhattu ja\nmurhaaja hänen hevosellaan laukkaa pakoon. Ja olethan kertonut...\n\nVaimo nousi kaivonkannelta, jolle oli istuutunut, ja huitaisi märällä\nvaatteella eteensä.\n\n— Sitä minä en ole sanonut. Vai sellaisia uutisia te täällä tiedätte.\nNe on tuo Iiskenpoika kertonut. Minä olen ajatellut jotakin sotkua,\nolen juovuksissa, mutta enhän minä sentään ole puhunut. Enkä minä tässä\nkaivonkannella tosissani puhuisikaan. Mennään sisään. Kolottaako sen\nhurskaan pienen orvon jalkoja? Putelini on aivan tyhjä. En mennyt kotoa\nhakemaan. Ajattelin: ei mitään surutalossa olekaan niin paljon kuin\nhyvää viinaa. Kuningattaren henkivartijat tulivat kaupunkiin. Hedulla,\nruusunnuppu, hiuksesi kasvavat, tulet kauniiksi kuin vadelmapuu\nkiviriutassa. Nyt minä puhun asiaa enkä ajattele lorua. Heitä sinä\nmielestäsi se nuori herra, joka teidät johdatti pakolaisuuden korvesta.\nHäntä et koskaan näe. Kuningattaren henkivartijat tulivat kaupunkiin.\nMuitakin tulee — kauniita miehiä ja upseereja tulee. Das lass' ich mir\ngefallen. Et sinä naimatta jää...\n\n— Amen, lausui ovensuusta Eerikki Iiskenpoika. — Isä lasten armias,\nsuojaa, auta — amen. Et lapsiasi jätä — amen. Molemmat tyttäret hyviin\nnaimisiin auta — amen.\n\nHedulla Suthoff ei enää kysellyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä nähtiin hänen kiertelevän kaupungin kujilla ja\nteillä. Tuijotettuaan isänsä portilta siihen kohtaan, missä kerjäläiset\nja vaivaiset — ja siis myöskin tuntematon — olivat seisoneet, hän meni\nkestikievariin tapaamaan emäntää. Tämä paranteli pakottavia mustelmiaan\neilisiltaisesta perhetappelusta sängynpohjilla ja olisi niistä\nkertonutkin mieluimmin, nimenomaan Tellqvististä, siitä kelvottomasta\nja hunttioimesta, joka sitoi hänet, vaimonsa, virstanpatsaaseen ja\nsiinä hakkasi häntä halolla. Vähitellen vaimo kuitenkin innostui\nkertomaan vieraastakin, joka oli niin kysellyt Suthoffin neidon\nsulhasia ja joka oli tekeytynyt niin hienoksi, ettei pyyhkinyt\nkasvojaan niihin riepuihin, jotka olivat kelvanneet paremmillekin\nihmisille. Vaan hänpä ei ollutkaan se, miksi itseään näytti, vaan\npetturi. Petturi varmasti! Vaimo Tellqvist oli niitä nähnyt monta. Ei\nniiden kauniisiin silmiin ollut luottamista. Eivätkö Tellqvistinkin\nsilmät olleet siniset. Niihin silmiin hän luotti, kun Tellqvistille\nmeni.\n\nHedulla päätteli: se on ollut hän. Hän tuli minua pyytämään!\n\nTämä onnellinen varmuus siivitti hänen askeliaan ja saattoi hänet\nhetkeksi uskomaan, että tuntematon on kätkeytynyt jonnekin tänne\nläheisyyteen voidakseen pimeällä pyrkiä Suthoffin talolle. Hän kulki\npolkua, jota hänen äitinsä niin usein kulki, Suon mökkien taitse ja\nvanhaa venäläistä vallia pitkin sekä sitten pienen, tunkkaisen lammen\nsyrjää, jonka pakeneva meri oli tänne jättänyt, kunnes seisahtui\nNeitsyt Maarian jalanjäljen eteen. Siinä oli Kärsimysten Äiti seisonut\nja katsellut Hirsipuuvuorelle. Hänen vertavuotava jalkansa oli jättänyt\njäljen kiveen. Rikkaan kauppamiehen vaimo oli sovitellut jalkansa\njälkeen ja katsellut hirsipuita kohden ja palannut kotiin isän ja\nlasten luo. Nyt seisoi hänen tyttärensä tämän saman jalanjäljen\nkohdalla, aavistaen, että hän vielä monta kertaa palaisi tänne. Mutta\nminne palaisi hän täältä? Kotiin kyllä, mutta olisiko siellä miestä ja\nlapsia?\n\nHänen sydämensä kuumat lyönnit tuntuivat läpi koko ruumiin. Jos hänen\nsydämensä olisi voinut tällä hetkellä koskettaa kalliota, niin siihen\nvarmaan olisi syntynyt sydämen kuva.\n\nHedulla palasi entisiä jälkiään, tuli Korttekaarteen ja kysyi miehiä,\njotka eilen puolenpäivän aikaan olivat olleet vartiossa. He olivat\nUudenmaan rakuunoja, mutta istuivat nyt karsserissa — olivat eilen\nSuthoffin rengiltä ottaneet vastaan viinaa ja lyöneet yhdennentoista\ntunnin ennen aikojaan. Hedulla kysyi, tuliko siitä kovakin rangaistus,\nmutta ei kuullut, mitä upseeri hänelle vastasi. Tämä oli nuori, kaunis\nmies, jonka nahkainen vyö vyötti hyvin solakkaa uumaa ja jonka huulien\npelkkä liikahdus oli kuin suudelma. Hedulla häpesi kysymystään ja\nlyhyttä tukkaansa ja kiirehti pois, jonnekin päin, minne tahansa. Mutta\nsiellä kulki upseereja ja raatiherroja, he olivat nähtävästi menossa\nkasarmeille päin, minne murhatun kivalterin ruumis oli viety.\n\nMurhatun kivalterin tähden kaikki tuo muukin kansa oli liikkeellä.\nPienet Ruutanat, joiden ei vielä tarvinnut istua sälleinä\nkäsityöläisten luona, parveilivat meluten Espoon tullin ympärillä.\nLeijonat, joita Hedulla tällä hetkellä olisi tarvinnut, istuivat\ntriviaalikoulussa. Heitä hän nyt olisi tarvinnut ja nimenomaan Kustaa\nWetteriä ja Jepu Clayhillsia. Mutta hehän eivät olleet koulussa — hehän\nolivat lähteneet etsimään Gagneuriä ja olivat sillä matkalla, jos vielä\nelivät. Tyttö aavisti, etteivät he olleet tehneet sitä matkaa aarteiden\ntoivossa, vaan hänen, Hedullan tähden.\n\nHänen askelensa olivat johdattaneet rantaan, sille kohdalle, mistä\nhe Uhrväderin kanssa hiljan olivat tähyilleet hopealaivaa. Koko\nhopealastin hän olisi antanut sille, joka olisi voinut sanoa, missä\nhänen tuntematon ystävänsä nyt oli. Senjälkeen kun hän oli kuullut\nvaimo Tellqvistin kertomuksen ja saanut varmuuden siitä, että kapteeni\nvon R:n poika rakasti häntä, hänelle oli käynyt entistä tärkeämmäksi\nlöytää hänet. Varmaan hän ei olisi tullut koko tähän vaaralliseen\nkaupunkiin, jollei Hedulla Suthoff olisi asunut täällä. Kuka oli\nkäskenyt hänet vangita? Ja mistä häntä syytettiin?\n\nHedulla karttoi tienoita, missä kaupunkilaiset nyt liikkuivat. Hän tuli\nyli jäätyneen kaatopaikan ja seisahtui isänsä ranta-aitalle. Siellä\njossakin rannalla oli yhä vielä Tafastin vene ja Gagneurin peräsin,\njota ei kukaan enää viitsinyt vartioida.\n\nVarmaan se oli Gagneurin peräsin. Ja varmaan Gagneur oli merenpohjassa.\nHopealaiva se viillätti Itämerta, houkutellen viattomia ihmisiä\naarteittensa etsintään. Hedulla ajatteli kasvinveljeään Kustaata. Hyvä\nkaunis Kustaa olisi nyt ottanut hevosen ja lähtenyt hakemaan kapteeni\nvon R:n poikaa, jos Hedulla vain olisi pyytänyt. Se ehkei olisi ollut\nhänelle aivan helppoa, mutta hän olisi sen sittenkin tehnyt.\n\nEi koskaan, ei koskaan kenellekään muulle kuin sille ainoalle! ajatteli\nrikkaan kauppamiehen tytär, ja kyyneleet, jotka kirposivat hänen\nsilmistään, olivat kuin suolarakeita.\n\nMikä ihmeellinen kukka olikaan puhjennut siihen vedenrajaan. Ja hän oli\nollut juuri tallaamaisillaan sen jalkojensa alle. Hän ei koskaan ollut\nsellaista nähnyt. Tähän tuli siemeniä vierailta mailta. Yksinään kukka\nseisoi. Miten se oli säilynyt pakkasessa? Hedulla Suthoff kyykistyi\nkukan puoleen. Huomenna se varmaan on paleltunut. Hänen sydämensä olisi\nparempi paleltua. Mutta se ei palellu. Kuumana ja yksinäisenä se tulee\nkukkimaan niin monta talvea kuin hän elää maan päällä. Olipa hänellä\nkerran kesä — silloin kun hän harhaili metsässä ja rakkaus tuli hänen\nluokseen vieraalta maalta. Miten onnellinen hän olikaan viluisena,\nnälkäisenä ja ryysyisenä. Ihana mies kulki hänen vierellään, ojensi\nhänelle leipää, ampui lennosta linnun, valmisti havuista vuoteen,\nkirjoitti nimensä hiekkaan ja lämmitti häntä yöllä.\n\nHän — ainoa.\n\n\n\n\nIII\n\nRIKKAAN VAINAJAN ORPOLAPSET\n\n\nPian tiesi koko kaupunki, mitä kivalteri Hestskon murhaaja oli\nmurhapäivän aamuna kestikievarin emännän kanssa puhellut. Vaimo\nTellqvist kertoi enemmänkin kuin mistä oli ollut puhetta. Vaimo\nTellqvist ei päässyt liikkumaan askeltakaan kotoa, kun häntä jo\nympäröi kokonainen kysyjien lauma. Ja viranomaiset ennen muita pitivät\nmajatalossa tutkintoa ja kirjoittivat kirjoihinsa, mitä vaimo Tellqvist\nheille saneli. Hänen kertomuksensa vaihtelivat, sitä ei voinut kieltää,\neikä ennestäänkään vaimo Tellqvistin todistuksiin voitu täydelleen\nluottaa.\n\nTellqvistiltä johti viranomaisten tie Suthoffin taloon.\n\nEi tehnyt hyvää vaikutusta, ettei vanhempi tytär tullut näkyviin.\nHän oli kotona, nuorempi ei sitä kieltänytkään. Mutta hän oli\nväsyksissä, ehkä sairaskin. Kaupungin pitkä viskaali, jonka täytyi\ntaivuttaa päätään kaikissa kaupungin ovenavauksissa paitsi kirkkoon ja\nraatihuoneeseen astuessaan, naurahti pahasti huomauttaessaan, etteivät\ntalon tyttäret näy tuntevan keiden kanssa he nyt ovat tekemisissä:\nse korkea esivalta, joka nyt heitä lähestyy, on oikeutettu vaikkapa\nkuolevan ihmisen vuoteen laidalla istuen kiskomaan hänestä irti\ntotuuden. Väsynyt, ehkä sairaskin — oliko sellaista kuultu!\n\nKun tänään suoritettiin tutkintoja monella taholla ja virkaatekevä\nmaaherra tahtoi asiat luistamaan, niin Kyreen oli kirjurikseen ottanut\nvarsin oudon miehen, nimittäin sen miehen, jota kaupungissa oli ruvettu\nkutsumaan »Kirjaksi» hänen suuren oppinsa vuoksi: teologian ylioppilaan\nAntti Skuggen. Skugge, joka Kyreenin häntä pyytäessä oli säikähtänyt\npelkkää ajatustakin, että hän näin arkaluontoisissa olosuhteissa\njoutuisi tunkeutumaan kahden niin nuoren neidin huoneisiin, vieläpä\ntoisen ollessa naishenkilön, johon hänen syntinen sydämensä tunsi mitä\nsuurinta vetoa, oli lopulta suostunut lähtemään, pääasiassa siksi, että\ntahtoi koettaa, mikäli olosuhteet sallivat, pelastaa turvattomia, joita\nkoko kaupunki nyt kivitti.\n\nAnna Kristina Suthoff, joka asteli pidellen kiinni huonekaluista,\nkoetti pysähdyttää herroja ruokahuoneeseen. Mutta Kyreen meni kuin\nliekki huoneesta toiseen ja kirjuri säikähtyneenä hänen perässään. He\ntulivat siihen päätyhuoneeseen, mistä rikas kauppamies elämänsä päivinä\noli hallinnut taloaan ja missä hän sitten oli maannut ruumiina. Huone\noli suunnilleen samassa kunnossa, missä Helsingin porvarit aina olivat\nsen nähneet: pöytä, kirjoja, nahkalla päällystetty tuoli, rahakirstu,\nvaaka, klahvipiironki, seinäpenkki ja seinillä puupiirrokset ja\npuntari. Kyreen oli jo kiirehtimäisillään eteenpäin, mutta pysähtyi\nsuurten värillisten taulujen eteen, jotka ilman kehystä olivat asetetut\nlattialle seinää vastaan. Hän ennätti nähdä kauniita, puolialastomia\nnaisia pitopöydän ympärillä, miehen, joka seisoi viinilasi käsissä,\nja riikinkukon, jonka kiiltävät pyrstösulat lepäsivät jollakin\npurppuraisella kankaalla. Silloin hän pysähtyi huvittuneena. Yhtäkkiä\nhän hämmästyneenä virkkoi kirjurilleen:\n\n— Tunnetteko, Skugge, tuon miehen? Mutta katsokaa toki: Suthoff\nilmielävänä.\n\n— Näen huonosti, sanoi Skugge ja koetti kumartua katsomaan. — Otanpa\nsilmälasini. Mutta voisiko se olla mahdollista?\n\nSilloin lausui ontto ääni, joka tuntui tulevan vastaiselta puolelta\nhuonetta, itse seinän sisästä:\n\n— Kaanaan häät.\n\nHedvig Ulrika nosti päänsä karhuntaljalta, veti mustaa huivia tiukemma\nympärilleen, nousi ja tuli luo. Annettuaan miehille kätensä hän\nkäänsi kuvat seinään päin, sanoi isä-vainajansa tuoneen ne matkaltaan\nHollannin maassa ja rengin vasta ottaneen ne esiin laatikoista.\n\n— En ole jaksanut niitä katsella. Meidän renki sanoi niiden kuvaavan\nKaanaan häitä ja samarialaista vaimoa kaivolla.\n\nHän istuutui nahkatuoliin, edessään kirjaröykkiö. Hän oli hyvin kalpea\nja häntä olisi voinut pitää paremmin poikana kuin tyttönä.\n\nKuulustelu alkoi.\n\nKyreen käski nuoremman sisaren poistua. Vanhemman silmät löivät\nlieskoja, mutta painuivat samassa luomien alle. Ja hän vastasi oudolla,\nontolla äänellään kysymyksiin ja sanoi siitä syystä halunneensa tavata\nvierasta, että hän olisi tahtonut kiittää häntä avusta.\n\n— Vain siitäkö syystä? kysyi Kyreen.\n\n— Eikö siinä ollut syytä tarpeeksi? sanoi tutkittava läpitunkevasta\n\n— Vaimo Tellqvistin kertomuksen mukaan oli muitakin syitä.\n\n— Vaimo Tellqvistin! pääsi tutkittavalta inhoten. — Minä en jaksa nyt.\nVoin pahoin. Menkää pois.\n\nSilloin nousi kirjuri. Pyyhkien hikeä otsaltaan hän alkoi pyytää, että\nherra kaupungin viskaali ottaisi huomioon tytön terveydentilan, joka\nselvästi tällä hetkellä oli huono. Parasta oli lähettää Tingelund\ntinktuureineen sairaan tykö ja tulla huomenna uudestaan.\n\nKyreen ei hellittänyt. Hän kyseli ristiin rastiin ja sai tutkittavalta\ntämäntapaisen yhteenvedon:\n\n— Minä en tiedä hänen nimeään. Minä en tavannut häntä Helsingissä. En\nnähnytkään häntä. En ole varma, että se on sama ihminenkään, joka pisti\nkivalterin.\n\nKyreen naulasi nyt silmänsä tutkittavaan ja kysyi:\n\n— Mutta jos murhamies nyt olisi saatu kiinni ja teidät vietäisiin\nStockhusin kellariin häntä katsomaan — tuntisitteko hänet, jos se olisi\nhän?\n\nHedulla horjahti, hapuili käsillään otsaansa ja vaipui permannolle.\n\n— Tiedän tarpeeksi, sanoi Kyreen ja nousi. — Uskokaa, jos tahdotte,\ntuohon pyörtymiseen. Äiti oli hyvä komeljantteri. En pidä mahdottomana,\nettä tässä olemme tekemisissä murhaajan liittolaisen kanssa. Menemme\nnyt tutkimaan, mitä sisar tietää.\n\nMutta Skugge seisoi neuvottomana tytön edessä, uskaltamatta häneen\nkajota. Ettei hän vain olisi kuollut. Olisiko pitänyt kutsua\npalvelijat? Tuo roisto, tuo viskaali! Kuin pyörryksissä polvistui\nylioppilas permannolle, pujotti kätensä tytön hiusten alitse niskan\nalle ja nosti hänen päätään. Kapeat kasvot joutuivat lepäämään hänen\nolkapäätään vastaan. Siinä tyttö avasi silmänsä, joiden ripsissä oli\nsärkyneitä kyyneliä.\n\nYlioppilas yritti sanoa jotakin, nosti hänet sitten vaistojensa\nohjaamana pystyyn, asetti pään tuolin selkänojaa vastaan ja kysyi,\nvoiko hän jo paremmin. Hedullan kyyneleet nähdessään ylioppilas kirosi\nitseään siitä, ettei ollut suudellut noita silmiä, suudellut huulia,\nkerrankin ottanut, mitä hänelle annettiin. Narri — minä! ajatteli hän\nhalveksien itseään ja vannoi toisen kerran tietävänsä, mitä on tehtävä.\nSamassa Hedulla näytti muistavan, mitä äsken oli tapahtunut, ja kysyi\nnopeasti:\n\n— Onko hänet saatu kiinni?\n\nTytön silmissä oli nyt sellainen hätä, että Skuggen mieleen tuli:\nrakastaako hän sittenkin tuota roistoa? Onko viskaali oikeassa?\n\n— Ei, sanoi Skugge ja näki säikähdyksen laantuvan ja toivon jälleen\nsyttyvän noihin tummiin silmiin, jotka äsken olivat olleet hänen\nhuultensa ulottuvilla. — Tahdotteko, että ilmoitan, jos saan kuulla\njotakin hänestä? jatkoi hän yht'äkkiä kuiskaten ja tuntien, että tässä\noli mahdollisuus rakentaa jotakin siltaa tuohon toiseen kertaan,\njolloin hän, Skugge, varmasti on viisaampi. — Tahdotteko?\n\n— Kiitos, sanoi Hedulla ja tavoitti hänen kättään.\n\nJa hänen kätensä varassa hän nousi tuolilta, astui permannon poikki\nja vaipui mustalle taljalle, mistä äsken oli noussut. Ja kun Skugge,\novella viipyen, vielä huumaantuneena hengitti tuoksua, joka ympäröi\nvuodetta, missä kaikki oli mustaa, paitsi kapeat valkoiset kasvot, niin\nHedulla aivan hiljaa lausui:\n\n— Minä odotan.\n\nMuistamatta mitään muuta kuin sen, että nyt on lähdettävä pakoon, Antti\nSkugge ovessa törmäsi viskaalia vastaan, joka turhaan oli huudellut\nhäntä pitämään pöytäkirjaa. Tutkittavana oli nyt kauppamies Suthoffin\nnuorempi tytär.\n\nSiihen asti meni kaikki hyvin, kunnes viskaali äkkiä lausui:\n\n— Kuinka kauan sisaresi jo on rakastanut tätä murhaajaa?\n\nSilloin pieni Krista kokonaan hämääntyi, punehtui ja änkytti:\n\n— En tiedä, en voi tietää.\n\nSilmät tiukkoina tuijottaen lapseen viskaali jatkoi:\n\n— Puhu totta, muista, että molemmat joudutte oikeudessa vastaamaan\nnäihin samoihin kysymyksiin. Et kai aio kieltää, ettei sisaresi ja\nmurhaajan välillä ollut rakkaussuhdetta? Sisaresi sen myönsikin.\nOlivatko he kihloissa aikaisemmin? Vai metsässäkö heistä tuli sulhanen\nja morsian? Ehkä jonakin yönä, kun te kaikki makasitte samassa havu\nvuoteessa ja lämmititte toisianne? Muista tarkoin.\n\nLapsen huulet vapisivat, itkua tehden.\n\n— Sinä joudut tuomarien eteen, älä unohda sitä.\n\n— He eivät ole sulhanen ja morsian! huusi Krista täydessä itkussa. — He\neivät ole olleet sulhanen ja morsian!\n\n— Valehtelet!\n\nViskaalin nyrkki iski pöytään. Krista ei kuitenkaan enää säikähtänyt.\nHän lakkasi itkemästä ja sanoi vavisten:\n\n— En!\n\nNyt nousi Skugge, taittoi paperinlehdet, joille hän oli tehnyt\npöytäkirjan, ja repi ne kappaleiksi. Sitten hän tohisten ja\nluonnottoman kimakalla äänellä selitti haluavansa olla kunniallinen\nihminen. Anna Kristinaa hän silitti päälaelle ja käski hänen tulla\nrauhalliseksi. Hän oli hyvä lapsi, he kyllä tiesivät, että hän aina\npuhui totta. Ja kun raivostunut viskaali oli jättänyt talon, ei hän\nmalttanut olla sanomatta: no nyt se paha mies lähti, juokse nyt\nisonsisaren luo.\n\nSiihen Anna Kristina vastasi:\n\n— En voi juosta, jalkojani särkee. Apteekkari sanoi, että ne pitäisi\nsahata poikki, mutta minä en antanut. Ne kylmettyivät silloin metsässä.\nMutta ne kyllä kerran paranevat.\n\nKatsellessaan enkelimäistä Anna Kristinaa tunsi ylioppilas häntä\nkohtaan suurta hellyyttä, melkein yhtä suurta, mutta toisenlaista\nkuin sisarensapoikaa Henni Forsiusta kohtaan. Ja päivän järkyttävien\nelämysten ja mielenliikutusten jälkeen, tullessaan tutulle kadulle,\nnuori ylioppilas tuskin tunsi paikkoja entisiksi. Missä hän olikaan\nollut ja missä vaeltanut? Joka tapauksessa oudoilla mailla ja eläen\nhetkiä, jotka tuntuivat vuosilta. Hänen sydämensä löi uudella ja\noudolla tavalla, hänen jäsenissään sykki uusi ja outo voima. Paavali,\npyhä Paavali — hänen koko olemuksessaan ailahteli outo halu hymyillä\nentiselle rakkaimmalle pyhimykselleen.\n\nJa kun Henni, hänen sisarenpoikansa juosten tuli vastaan Suurtorilla\nkertoen, että Kustaa ja Jepu olivat palanneet Tukholmasta, niin eno\nnosti pojan käsivarsilleen, nauroi ja kysyi:\n\n— Mitä sinä pidät Anna Kristinasta, rikkaan kauppamiehen\npikkutyttärestä? Eikö hän olekin herttainen tyttö? Meidän täytyy olla\noikein hyviä hänelle ja hänen sisarelleen. Katso, he ovat nyt niin\nsuruissaan, kun sekä heidän isänsä että äitinsä ovat kuolleet. Meidän\ntäytyy lohduttaa heitä. Ja puolustaa heitä.\n\n— Minun enoni, sanoi Henni rehellisellä lapsenäänellään, — minä pidän\nAnna Kristinasta, mutta minä pidän enemmän Hedvig Ulrikasta.\n\nEno katseli häneen hämmästyksissään ja hymähti samassa:\n\n— Mutta Henni, Hedvig Ulrika on aivan liian vanha sinulle.\n\n— Siinäpä se. Kuinka vanha kivalterin murhaaja on? Onko totta, minun\nenoni, että Hedvig Ulrika olisi kihlattu hänen kanssaan? Kustaa on\ntullut kotiin, meidän suuri Leijonamme, ja hän ja Jepu ovat sopineet\nkeskenään. Mutta he eivät tulleet mereltä, vaan Turusta. Gagneuria he\neivät ole löytäneet. Minä tahtoisin, että minun enoni naisi Hedvig\nUlrikan. Nyt ei kukaan huoli hänestä, kun hän pian on köyhä. Kun\nHedullan sukulaiset tulevat hautajaisiin, niin minun enoni sopii heiltä\npyytää Hedullaa.\n\nPoikanen oli tottunut siihen, että hänen enonsa tällaisten\nkeskustelujen aikana rupesi puhumaan pyhästä Paavalista.\n\nMutta nytpä ei puhunutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuthoffin talossa kuultiin, niinkuin muuallakin, että Wetter ja Jepu\nClayhills olivat palanneet Tukholmasta, palanneet löytämättä mitään\nmerkkejä kadonneesta laivasta. Mutta oli kuulumatonta, etteivät he heti\nrientäneet kertomaan uutisiaan sisaruksille, Hedullalle ja Kristalle.\nMuutenkin alkoi outo salaperäisyys tuntua Suthoffin talon ja kaupungin\nvälillä, ikäänkuin siihen olisi kohonnut sumuseinä. Tähän seinään ei\nvoinut käsin tarttua, sitä ei voinut kirveellä hajoittaa. Se ei ollut\nvahvempi kuin ne seitit, joita ensimmäinen tyyni syksy-yö levittää\npuiden oksille ja nurmille. Mutta nämä sumuseitit tietävät kesän\nloppumista ja syksyn alkamista.\n\nOli kummallista, ettei Viipurista, Haminasta ja Narvasta mitään\nkuulunut. Näytti siltä, ettei sieltä lähde liikkeelle ketään. Kun\nJakob Suthoff aikoinaan suvulle epämieluisan avioliittonsa vuoksi\noli lähtenyt kotitalosta Vesiportinkadun varrelta, niin sukulaisia\nei mikään houkutellut Helsinkiin. Nyt oli raskailla matkavaunuilla\ntuiki vaikeaa kulkea: mitkä hevoset jaksoivatkaan kiskoa suuria\najopelejä syvistä, jäätyneistä ratasuomista, ja yht'äkkiä saattoi\ntulla talvikeli, jolloin ei niillä päässyt liikkeelle ensinkään.\nToiselta puolen ei mielellään saattanut ryhtyä perunkirjoitukseen\neikä hautajaisvalmistuksiin, ennenkuin tiesi sukulaisten tulosta.\nMaistraatin sinetit olivat kauppapuodin, ranta-aittojen, kirstujen\nja kaappien suulla — Suthoffeista tiedettiin, että he saattoivat\najaa asioitaan kuninkaaseen asti, jos he alkoivat kysyä omaisuutensa\nperään. Huhuttiin, että kauppamies olisi ennen pakoa kätkenyt maahan\nosan kalleuksiaan. Tyttärien äiti-vainajakin oli kertonut isän jonakin\nyönä säkissä vieneen arvoesineitä ulos ja takaisin palatessaan\npesseen käsiään, jotka olivat multaiset. Se nuori palveluspiika, joka\npakokiireessä niin onnettomasti jäi vihollisen saaliiksi, olisi hänkin\nvoinut jotakin tietää, sillä hän oli herännyt ja ikkunasta katsellut\nisäntänsä toimia, mutta tyttöparka oli teillä tietymättömillä. Oliko\naarre pihan piirissä, oliko se viety saareen, missä kauppamiehen\nhevosia kesäisin pidettiin, vai oliko se kaivettu ranta-aittojen\ntienoille, tai ehkä kapanaloille, missä kauppamies viljeli ruista,\ntoukoviljaa ja tupakkaa? Renki Eerikki Iiskenpoika ajatteli tätä\naarretta, niin että näytti käyvän sekapäiseksi.\n\nNyt tuli tiukka rahasta. Raatimies Govinius ei saanut ulos korkojakaan\nrikkaan kauppamiehen velkamiehiltä, saatikka pääomaa. Tällä hetkellä\neivät auttaneet irtisanomiset, muistutukset tai varoitukset. Ja jos\nheidät pani vararikkoon, niin ei heiltä saanut muuta kuin ränstyneet\ntalot, joista ei kukaan maksanut mitään. Myöhemmin voi syntyä kysyntää,\n— jahka olot vähän tasaantuvat. Mutta nyt tarvittiin puhdasta rahaa.\nMillä pidetään hautajaiset? Kolmen päivän hautajaiset kahdelle- tai\nkolmellesadalle vieraalle — se kysyy kolikoita.\n\nEi tarvitse muuta kuin kaupungin sinetit pois puodin ovelta! sanoi\nIiskenpoika. Ja hän uhkasi juovuksissa ollessaan mennä murtamaan\nsinetit. Mutta selvänä hän, hyvin tietäen, mitä merkitsi esivallan\nsinetteihin koskeminen, kielsi sellaista unissaankaan ajatelleensa.\n\nNyt on viereinen puoti raastuvan alla vuokrattu Janne Lustigille,\nsille hunsvotille ja lautastennuolijalle, joka tässä takavuosina\noli puotipoikana Suthoffilla! tuli eräänä aamuna, hiukset pystyssä,\nEerikki Iiskenpoika kertomaan. Janne Lustig tahtoi ostaa kaupungin\nrikkaimman kauppamiehen puodin, ja kun ei sitä saanut, niin nyt panee\ntoimeksi kilpajuoksun. Kilpajuoksu on tässä takauksessa helppo, sillä\nkilpailija ei liiku paikalta. Suthoffin puodin ovella seisovat sinetit,\nmutta Lustigin ovella seisovat ihmiset, jotka tahtovat syödä, juoda ja\nvaatettaa itseään. Ei käy hyvästi, jolleivät sukulaiset pian saavu,\njollei aarre löydy maasta, hopealaiva merenpohjasta, tai velkamiehet\nmaksa.\n\nIiskenpoika veti lainatulla juhdalla polttopuita yhteisiltä huonoilta\nkaatopaikoilta ja samoin rehua lehmille, mistä velaksi sai. Kauppamies\nmahtaa laudallaan kääntyä sitä häpeää, mikä nyt kohtaa hänen taloaan\nja lapsiaan. Lypsäisivät edes lehmät, mutta kestää vielä, ennenkuin\nne pakanat poikivat. Eräänä päivänä kysyi vanhempi neiti, kenen tämä\nhevonen oli, jota hän ei tuntenut. Iiskenpoika vastasi ärtyneenä, että\nse on niitä uusia hevosia, jotka provianttimestari ylämaasta toi.\nWeckström oli antanut luvan käyttää niitä, söivät paremmin, kun tekivät\nvähän työtä, kovin laihoja olivat, kun hän ne toi.\n\nHedulla valkeni palttinanvalkoiseksi ja muistutti pelottavasti isäänsä\nhuomauttaessaan kieltäneensä ottamasta mitään Weckströmiltä. Ei saa\nottaa lihaa eikä leipää, ei syötävää eikä juotavaa, eikä hevosta eikä\nrekiä tai rattaita, tai vaatteita.\n\nIiskenpoika ei vastustanut herra-vainajansa vihaa, joka puhui hänen\ntyttärensä suun kautta. Hän kaatoi märät, lahot hirret siihen paikkaan,\nriisui hevosen ja läksi taluttamaan sitä kruunun tallille, minne\nWeckström oli saanut sijoitetuksi laihat, uudet hevosensa, kunnes saisi\nostetuksi Helsingistä talon.\n\nAikoiko Weckström, se jauhosäkki, taloa täältä?\n\nHänhän oli hakenut sitä kauan.\n\nSuthoffin tytär kalpeni entistä enemmän, sillä käsittämättömästä syystä\nhän vaistosi, että »Jauhosäkki» oli ollut niitä, jotka katselivat\nhänen isänsä taloa jo isän sairastaessa. Talo kenelle muulle tahansa\nmieluummin kuin provianttimestarille!\n\nMikä hätä hänellä on Vanhassa-Helsingissä? Siellähän hän on niinkuin\nrotta jyvälaarissa. Siellä hänellä on aumoja ja makasiineja. Siellä hän\nsyntyi, siellä kuolkoonkin.\n\n— Täällä ei saa ottaa vastaan häneltä mitään, lausui\nkauppamies-vainajan vanhempi tytär vieläkin varmemmaksi vakuudeksi,\nvaikka renki jo oli mennyt.\n\nNyt tapahtui sekin, että Antres Weckström ilmoitti saaneensa paikan\nmuualta — mitäpä hänellä täällä tehtiin, kun puoti oli kiinni ja rahat\nlopussa. Weckström ei ollut saanut palkkaansa koko syksynä ja soisi sen\nnyt mielellään saavansa.\n\nTalon tytär ei näin eronhetkellä tahtonut näyttää, miten iloiseksi hän\ntuli puotipalvelijan irtisanomisilmoituksesta. Hän oli monet kerrat,\nkuunnellessaan Antreksen soittoa, miettinyt, miten pääsisi miehestä\neroon, ja jo isäänsä pyytänytkin ottamaan toisen puotimiehen, vaikkei\nisä tahtonut sitä tehdä, väittäen, että tämä Antres toi puotiin väkeä.\nJa nyt tämä itse pyytää eroa palveluksesta! Ainoa paha oli, ettei\ntalossa ollut käteistä rahaa. Hedullan mieleen johtui: minä menen\nStrengin luo ja sanon, että meidän puotimme on aukaistava, vaikka minä\nitse rikkoisin sinetit! Ja hän jatkoi ajatustaan: meillä on puoti\ntäynnä tavaraa ja me olemme itse kaiken puutteessa. Kaikki Hollannin\nmaasta tuodut laatikot ovat puodissa ja ranta-aitassa lakkausten\ntakana: kymmenien tuhansien taalerien arvo.\n\nHedvig Ulrika Jaakopintytär seisoi alatuvan portailla aikeessa ottaa\ntuvan orrelta kuivia päreitä. Antres oli tullut siihen kuullessaan\nhänen askeleensa. Nyt hän yhtäkkiä kysyi:\n\nVai haluaako Hedvig Ulrika, että jään taloon?\n\n— En mitenkään, vastasi tyttö hiukan säikähtäen.\n\nSilloin kietoi mies kätensä hänen ympärilleen, sulki suullaan hänen\nhuulensa ja kuljetti häntä tupaa kohden.\n\n— Minä jään, jos vain haluat, puhui Antres huohottaen. — Minä rakastan\nsinua. Tule minulle. Olen yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Tule minulle.\nTule minulle. Tule tänne tupaan. Minä puhun sinulle. En tee pahaa.\nRakastan sinua. Tule minulle.\n\nHedullan voimat eivät tässä käsikähmässä olleet paljon arvoiset. Miehen\nkädet väänsivät auki hänen nyrkkinsä, taivuttivat hänen ponnistelevat\nkäsivartensa niinkuin ne olisivat olleet ruokoa ja hänen huulensa\npolttivat milloin tytön huulilla, milloin hänen niskallaan, kaulallaan\ntai povellaan. Tytöllä ei ollut enää muita aseita kuin hampaat:\nhän puri, tietämättä mihin iski hampaansa. Miehen sanat vaihtuivat\nkiroilemiseksi. Vaatteet Hedullan ympärillä risahtelivat rikki,\nvaatekappale vaatekappaleen perästä, kunnes hän syöksyi alas portaita\nja kaatui kuuraiseen nurmeen. Pimeässä kompastui mieskin ja tyttö pääsi\npakenemaan ensin kaivon luo ja sitten ulos portista kadulle, missä ei\nollut ainoatakaan ihmistä.\n\nTällaisen häpeän vallassa ei hän ollut vielä milloinkaan ollut.\nHänen mieleensä tuli, että parasta olisi mennä ranta-aittojen luo\nja viskautua Kaupunginlahteen. Lähteneekö tämä lika millään. Antres\nsaattoi odottaa häntä pihassa. Ne eivät kuulleet vähällä, Krista\ntietenkin oli vällyjen alla. Vihdoin viimein joku tuli, ja Hedulla\npääsi sisään.\n\nAntres lähti talosta sanomatta hyvästi kenellekään ja parin päivän\nperästä seisoi hän Janne Lustigin puodissa, vieden sinne kaikki\nSuthoffin entiset ostajat.\n\nHedulla ei olisi kehdannut mennä pormestarin luo, hänen kasvonsa\nja kätensä olivat niin pahasti sinelmillä. Hän koetti taivuttaa\nGoviniusta, isävainajansa läheisintä ystävää toimittamaan heidän\npuotinsa auki. Mutta Govinius oli kokonaan tuota sinettien särkemistä\nvastaan. Hän tiesi, että sukulaiset juuri erikoisesti saattoivat\nsyyttää häntä, jos tahtoivat epäillä petoksien tapahtumista.\n\nHedulla tuli Strengin luo hämärissä ja alkoi heti esittää asiaansa\npäästäkseen kotiin niin pian kuin mahdollista, jo senkin takia, että\nsukulaiset Viipurista saattoivat saapua mihin vuorokauden aikaan\ntahansa.\n\nSuurten huoliensa keskellä ei hän ollut joutunut tietämään, mitä\npormestarin talossa oli tapahtunut. Hän kyllä huomasi, että sisällä\nnäytti oudon tyhjältä, ikäänkuin huonekalut jo olisivat muutetut\ntoiseen asuntoon ja ihmiset muuttaisivat huomenna perässä. Mutta hän\nei kajonnut tähän asiaan, ryhtyipä vain heti esittämään, että heidän\ntäytyy päästä puodistansa myymään tavaroita ja saada ranta-aitat auki.\n\nStreng vetäisi pitkää, harmaata partaansa ja seisoi paitahihasillaan,\nkädet peukaloista riippuen liivien hiha-aukoissa, ystävävainajansa\ntyttären edessä.\n\n— Piiaseni, sanoi hän vihdoin, — mennään sisäpuolelle. Ovat minulle\ntoki jättäneet kolme tuolia. Sali on tyhjä, niinkuin näet. Mitä ei\nsota vienyt, sen veivät saamamiehet. Sota, sota. Olen, piru vie, yhtä\nhyvä patriootti kuin kuka tahansa toinenkin, mutta sen sanon, että\nkuka nousee syyttäjäksi tämän meidän hävitetyn kaupunkimme puolesta?\nNo niin, piiaseni, sinua ei huvita tulla vararikkoisen virkaatekevän\npormestarin kotiin. Ajattelit kai, että voisit ottaa täältä isäsi\nsaatavat. Tulet myöhään, piiaseni: kaikki on myyty, en muuta surekaan\nkuin kirjojani ja lyypekkiläistä nahkatuoliani, jotka sodan aikana kuin\nihmeen kautta olivat pelastuneet kellarissa olkien alla. Tiedätkö,\nkuka osti kirjat? Kuhlberg, se keltatukkainen Leijona, se papana,\njonka me tässä vasta pieksimme raatihuoneen ovella, kun hän yhdessä\nmuiden Leijonien kanssa palasi rosvomatkaltaan. Hän pyytää koulusta\nlupaa ja tulee huutokauppaan niinkuin mies ainakin! Ihmettelen, ettei\nsappeni haljennut. Hän, ketunpoika, jonka korvantauksista vesi vielä\ntippuu, hän ostaa minun tieteellisen kirjastoni. Hän muka tulee sitä\ntarvitsemaan. Hän muka antautuu samalle alalle kuin minä. Ihmettelen,\nettei hän samalla ostanut pormestarintuoliani. Mistä tällainen ipana\nottaa rahat? Varastaa. Sen taidon osaa nykyinen sukupolvi. Sappeni\nhalkeaa, kun sitä ajattelen.\n\nVanha raatimies kulki edellä ja hänen nuori vieraansa, ikäänkuin\njonkin lyönnin tainnuttamana hänen perässään, läpi kylmän salihuoneen\nruokahuoneeseen, missä paloi pesävalkea, huolimatta huoneen\nharvinaisesta kuumuudesta. Streng tarttui pulloon pöydällä ja pyyhkäisi\nhellästi kädellään sen suuta. Toinen pikari joutui Hedda Suthoffin\nkäteen, toinen hänen omaansa. Tyhjennettyään oman pikarinsa Streng\ntäytti sen uudelleen ja lähti viereiseen huoneeseen sairaan vaimonsa\nluo.\n\nHedulla huomasi, että permannoilla oli olkia ja paperinkaistaleita.\nUuninnurkkaan oli kasattu pinollinen halkoja, niin hyviä, ettei\nsellaisia vielä oltu Helsingissä nähty sitten sodan, ja pöydällä oli\npuolikas Tallinnanlimppua, kolme talikynttilää, palvattu lampaanjalka,\nkirjoitusneuvot ja Uusitestamentti. Täällä oli mahtanut olla\nhuutokauppa.\n\nStreng puheli pormestarinnalle niinkuin linnunpojalle, jota ruokitaan.\nTakaisin tullessaan pyyhki hän kädellään hikeä otsaltaan ja vei\nsenjälkeen kätensä polveaan vastaan.\n\n— Niin, alkoi hän taasen, — hän sai ohimoonsa kiven. Kuka sen heitti?\nIkkunasta tuli. Ruutu paikattiin tuohentervalla, tuossa se vielä on.\nStierin pihasta heitettiin. Mutta Stier on suuttunut Tingelundin\nvuoksi. Me olemme olleet naimisissa neljäkymmentä vuotta, hän ja minä.\nMe olimme hyvin nuoria ja hulluja myöskin, mutta rakkaus on kestänyt.\nNeljäkymmentä vuotta! Ja sitten suuren paon olen istunut Helsingin\nraadissa. Ja nyt se on loppu. Vaan mitä oli sittenkään sen keltaisen\nketunpenikan hävyttömyys sen rinnalla, mitä minun virkatoverini minulle\nosoittivat. Vaihdoin kesken huutokauppaa pukua, koska toinen pukuni oli\nniin huono, että polvet ja kyynärpäät näkyivät. Ja tästä he tekivät\nmuistutuksen ja vaativat minua vetämään ylleni vanhat risani. Mutta\nkyllä silloin nyrkkiini tuli voimaa ja minä iskin sen pöytään, niin\nettä ruudut tärisivät. Ah, piru vie, sota, sota!\n\nVanhan herran puheen aikana oli Hedulla tuon tuostakin noussut ja\nyrittänyt esittää asiaansa. Häntä alkoi pelottaa, että Viipurin vieraat\njuuri tänä iltana saapuisivat, ja hän kuuntelikin enemmän ääniä\nulkoapäin kuin sitä, mitä kiusaantunut Lorentz Streng kodissaan puhui\nNyt kuului askelia pihamaalta: olisiko kotoa lähetetty häntä hakemaan?\n\nHän tunsi ovien takaa ja huoneiden välimatkan päästä Henni Forsiuksen\näidin ilosen ja hyväntahtoisen äänen.\n\n— Täytyi tulla katsomaan, täytyi! Kun tällainen päivä käy yli kodin,\nniin ei suinkaan täällä ole saatu palaa suuhun. Kyllä elämme läpi\naikojen. Mikä on ylhäällä, pannaan alas, ja mikä on alhaalla, pannaan\nylös. Ei enää tiedä, kuuluuko ylös vaiko alas. Virkaatekevä pormestari\npitää piirakasta, ajattelin — aina olette niin ystävällisesti kehunut\nminun piirakoltani, vaikkei syytäkään ollut! Saimme Vanhastakaupungista\nostaa lohen. Antakaas, kun minä panen pöytään. Ehkä Charlottekin voi\nnousta tuoliinsa. Hyvää iltaa, rakas kulta Charlotte, minä täällä\nvain olen, minä Helena Forsia. Kas vain, täällähän on Heddakin. Kävin\njuuri teillä, Läntisellä Kirkkokadulla nimittäin, ja vein näitä samoja\nvaatimattomia lämpimäisiä. Meidän uuni ei enää paista tasaisesti, ja\nniin hyvä uuni kuin se oli. Ties mitä venäläiset ovat sille tehneet.\nNiin, rakas kulta Hedda, ei ole ollut helppoa teilläkään. Mutta\nsinähän olet täynnä mustelmia — onko sinussa taas jokin uusi tauti.\nEtteihän vain tartu? Meidän pojat ovat oikein ottaneet Suthoffin talon\nsydämelleen. Sekä Henni että Antti, veljeni, puhuvat alituisesti\nHedullasta ja Kristasta. Voi sitäkin Krista-raukkaa, kun hänellä\non niin kauheita tuskia. Tietäähän sen kauhean ajan metsässä! Vaan\nviisaasti teki tyttö, ettei antanut Stierin sahata poikki jalkojaan.\nVoivat parantua.\n\nHenni Forsiuksen äiti käveli pormestarin luota pormestarinnan luokse,\navasi matkavakkansa, jonka kauniit punaiset maalaukset Hedulla hyvin\ntunsi, ja puheli, nauroi ja liverteli. Ihmiset olivat sentään hyviäkin.\nGovinia oli lähettänyt nuo putelit — ne olivat vanhaa viiniä, mistä\nlienevät olleetkin. Lampaankäpälä oli ilmestynyt kyökin pöydälle\npalveluspiian ollessa ulkona, kynttilät oli Keppi-Saara tuonut.\nVarmaan ne olivat hänen ainoat joulukynttilänsä. Niin, ja moni muu oli\nosoittanut myötätuntoaan.\n\nSe outo nälkä, mitä rikkaan Suthoffin tytär oli vaikean sairautensa\naikana kokenut, tuntui tänään. Hän olisi voinut syödä koko tuon\nherkullisen piirakan. Nyt hän kuitenkin nousi, kiitti ja pyysi, että\npormestari avaisi heidän puotinsa.\n\n— Tietysti, piiaseni, lupasi Strong. — Teidänhän täytyy ryhtyä\nhautajaisvalmisteluihin. Kai hautajaiset on pidettävä ennen joulua, vai\nmitä sanotte, serkku Forsia? En ymmärrä, että Goviniuksella on mitään\npelättävää sukulaisista. Menemme aamusta heti ja avaamme puodit. Mutta\nnyt syömme ja koetamme unohtaa.\n\nHedulla säpsähteli, myötänään luullen kuulevansa vaunujen rätinää.\n\nHäntä ei päästetty pois. Syötiin ja juotiin. Pidot paranivat vielä\nsiitä vieraasta, joka saapui, matkassaan kannunvetävä puteli\nHerttonaisten viinaa: Kustaa Wetter tuli.\n\nHedulla ja Kustaa punastuivat antaessaan toisilleen kättä.\n\nMutta heidän väliset asiansa saivat omassa hiljaisuudessaan kiehua\nja polttaa. Puhuttiin kaikesta muusta. Ja paljosta oli puhuttavaa.\nEnsinnä läpikäytiin Tukholman uutiset. Rouva Levi oli lihonut ja tullut\njuutalaisen näköiseksi. Lihava hänellä oli mieskin ja lihava oli heidän\npikku Jaakoppinsa. Kustaa Wetter sai heiltä sellaisen puolijuutalaisen\npäivällisen, että sen öljyyn valmistetut riisit vieläkin erikoisessa\nhajussaan tuntuivat hänen suussaan. Jälkiruoaksi Greta tarjosi\nkoko joukon hovijuoruja, varsinkin Hedvig Taubesta ja »Pitkästä\nruotsalaisesta», joka jälkimmäinen teki kaikkensa saadakseen Gretaa\nmukaan jollekin picknickille, jommoisiin koottiin kauniita naisia\nkuninkaan huviksi. Eikö Hedulla ollut saanut Gretan kirjettä? Sen oli\nKustaa antanut Goviniukselle. Tai oikeastaan olikin kaksi kirjettä,\ntoinen Goviniukselle ja toinen sisarille Helsingissä.\n\nMiksei Govinius sitten ollut antanut kirjettä? Mitä se saattoi sisältää?\n\nEi, Hedullaa ei vieläkään päästetty pois. Sellaisten suurten\nmatkavaunujen tulo kuin Viipurin Suthoffien kuului joka soppeen\nkaupungissa. Kun sellaiset ajoivat siltojen yli, niin se saattoi\nherättää kuolleetkin. Hyvä, jos sillat vain kestävät.\n\nNuori Wetter, jonka tarkoitus oli ollut tavata Streng kahden kesken,\nsuostui vihdoin, kun siinä syödessä ja juodessa lämmettiin, kertomaan\nasiansa kaikkien kuullen. Hän oli Tukholmassa saanut huonoja uutisia\nheidän, Wetterien, omaisuuden tilasta. Koko arvokas irtainhan oli\npelastettu sodan jaloista meren taakse. Sinetöidyissä kirstuissa\noli äidin veli toimittanut sen säilytettäväksi suuren virastonsa\nholvattuun arkistoon. Arkut avattiin kahden raatimiehen läsnäollessa\nja — olivat tyhjät. Vanha nuuskarasia oli jäänyt yhden arkun pohjalle\nja tämän nuuskarasian omistajaa haki sitten Tukholman järjestysvalta\nviikkokaupalla yötä ja päivää. Turhaan.\n\nHelsingissä on jo myyty kivitalo. Maatiluksista ovat Herttonainen,\nBrändön rustholli, Boxbackan säteri ja Tallbackan rälssitila myymättä.\nNiistä ei nyt paljoa saada.\n\nKonkurssi tuntuu olevan edessä.\n\nJa kaiken tämän lisäksi ovat tytöt, hänen sisarensa, heittäytyneet\nirstaaseen elämään — sehän on näin sodan jäljeltä niin tavallista!\ntoiset Tukholmassa ja Greta täällä. Tuskin kehtaa kertoa, kenen kanssa\nhän nyt elää: rengin kanssa, jonkun sipoolaisen jätkän, joka vei hänet\nedessään hevosen selässä metsään suden häihin.\n\nKustaa Wetterin puhuessa seurasi Hedulla Suthoff häntä jännittyneenä,\nensin ainoastaan tuon tuostakin luoden häneen katseen, mutta sitten\nkiinteästi tuijottaen. Oli mahdotonta käsittää, että hän oli näin\nmuuttunut. Oliko tämä vanha nuoriherra todella hänen kasvinveljensä\nGustaf, sama, jonka kanssa he olivat hypänneet varista ja hippaa?\nGustaf puheli ikäänkuin hän olisi ollut raatimies, mutta ei Helsingin\nraatimiehiä, vaan Turun tai vaikkapa Tukholman. Kun hän nosti toisen\npolvensa toisen päälle, tuli näkyviin hieno, kiiltävä sukka ja solki,\njoka olisi voinut olla vaikkapa naisen rintaneulana. Muutenkin oli\npormestari Wetter-vainajan poika niinkuin nuori aatelismies, joka\ntilapäisesti on pistäytynyt renkitupaan. Nuo kuviot hänen liiveihinsä\nvarmaan oli ommellut joku nainen, joka häntä ihaili, ehkä rakasti. Koko\nhänen olemustaan ympäröi tuoksu, joka oli saanut alkunsa joko siten,\nettä hän itse oli käyttänyt hajuvettä tai että hänen vaatteensa\nolivat joutuneet kosketuksiin kaunottaren kanssa, joka hyvin valitsi\nhajuvesilajinsa. Kaunottaren — ei kukaan muu kuin kaunotar voinut tulla\nkysymykseen.\n\nHedulla Suthoff tunsi tuskallisesti rumuutensa, typeryytensä,\nsivistymättömyytensä ja mahdottomuutensa. Ei yksin Kustaa Wetter, vaan\nhänen rakastamansa tuntematon mieskin kohosi yht'äkkiä aavistamattomaan\nkorkeuteen, jättäen hänet, mitättömän helsinkiläisen tytön,\nsaavuttamattoman etäisyyden taakse. Tyttö oli kiihkeästi odottanut\nkasvin veljeään saadakseen häneltä apua. Nyt hän käsitti, ettei voisi\nKustaalta enää mitään pyytää. Käydessään noin kauniiksi ja ylhäiseksi\nhän oli myöskin käynyt vieraaksi.\n\n— On mahdollista, että tulen muuttamaan Tukholmaan, sanoi herra Wetter\nsamassa, liittäen tämän lauseen edelläkäyneeseen keskusteluun.\n\nKoko aikana ei hän kertaakaan ollut katsahtanut Hedullaan. Hän oli\nnähtävästi unohtanut tämän olevan huoneessa. Kuitenkin he molemmat\nolivat kuumenneet, kun kohtasivat toisensa.\n\nKustaa ei enää välitä minusta, ajatteli Hedda Suthoff. Ja hänen\nsisässään kirveli, vaikka olisi pitänyt olla täysin yhdentekevää,\npitikö Kustaa hänestä vai ei.\n\nForsia ehdotti, että he Hedullan kanssa menisivät pormestarinnan luo,\nkoska herrat siirtyivät puhumaan kaupungin asioista. He, naiset, voivat\nnäin etukäteen neuvotella Suthoffin hautajaisten valmistuksista siltä\nvaralta, ettei Viipurista tässä kelirikossa tulisi ketään.\n\nKun pormestarinnan ruumiillisia vaivoja lievensi kuumuus, niin oli\nhuoneissa tukahduttavan kuuma. Hedullaa kuitenkin vilutti. Tuntui\nsiltä kuin tauti olisi vaaninut häntä. Hän halusi pois täältä,\nkotiin, Kristan luo. Eikä hänellä ollut voimaa lähteä. Ja vaikka hän\nkaikin keinoin halusi kuunnella, mitä pormestarinna ja Hennin äiti\nkeskustelivat, niin hänen korvansa kuuntelivat, mitä toisessa huoneessa\nsanottiin.\n\nStreng kuului lupailevan Wetterille apulaissihteerin tointa\nkemneroikeudessa ja kehoittavan häntä jäämään syntymäkaupunkiinsa.\nTosin hän oli suututtanut Burtzin ja Kyreenin silloin, kun puolusti\nSuthoffin kehtoa raatihuoneen edessä ja viskasi lokaa ihmisten\nsilmille. Wetter-vainaja aikoinaan auttoi häntä, Burtzia, sekä\nrahalainoilla että vaatteilla ja ruoalla.\n\n— Olen yhtä hyvä patriootti kuin joku toinenkin, sanoi Streng\nvapisevalla äänellä, — mutta sen sanon, että mihin tilaan on saatettu\nHelsinki! Ei neljännesvuosisataa ollut kulunut siitä, kun tuhkasta\nrakensimme kaupungin, kirkon rakensimme, koulun, raatihuoneen. Kauppa\nelpyi, teollisuuden idut näyttäytyivät. Elimme rehellisesti ponnistaen\npienen yhteiskuntamme hyväksi. Olimme kuin samaa perhettä. Mitä nyt\nolemme? Kaikki kymmenet käskyt olemme polkeneet jalkojemme alle.\nEmme usko tulevaisuuteen. Mitä kannattaa raataa? Herrat Tukholmassa\nlähettävät niskoillemme sodan. Mitäpä meistä — kanuunanruokaa! Olen\nyhtä hyvä patriootti kuin joku toinenkin, mutta sen sanon, että Suomen\nja Ruotsin välillä on muutakin kuin vettä.\n\nVanha pormestari lähestyi kynttilää, joka asetettuna koverrettuun\nnauriiseen paloi mustalla karrella. Hänen silmänsä etsivät\nkynttiläsaksia. Niitä ei kuitenkaan ollut. Ja hän sylkäisi hyppysiinsä,\nkävi kiinni karteen ja viskasi sen sitten uuniin.\n\n— Mutta kun maanjäristys hävittää kaupungin, niin ihmiset sittenkin\nrakentavat samaan tuhkaan. Vaan, piru vie, mitäpä sinä, nuori mies,\nhaluaisit kuunnella haaksirikkoutunutta ukkoa.\n\nNuori Wetter näytti kuitenkin kuuntelevan. Mietteissään vei hän lasia\nhuulilleen ja hänen kaunis jalkansa kieritteli levottomana ilmassa,\npesävalkean kuumottaessa hän rikkaanmiehentamineihinsa.\n\nJääkö hän vai lähteekö hän? ajatteli Hedulla, ja hänen kätensä olivat\nkylmässä hiessä. Miten hän on muuttunut! toisti hän itsekseen. Miten\nvoi näin äkkiä muuttua.\n\n— Kävin Turussa ja näin Isak Rossin, meidän entisen rehtorimme, virkkoi\nWetter katsettaan kohottamatta. — Hän oli hyvin muuttunut. Hän se juuri\nminulle sanoi jotakin, joka sai minut ajattelemaan muuttoa. No sen\nvain, että me täällä Suomessa aina olemme miekan kärjessä, ettei meillä\nole turvaa missään, että, jollemme tahdo tulla ryssiksi, olisimme\nruotsalaisia.\n\n— Mutta sitähän me olemmekin! keskeytti pormestari. — Piru vieköön:\nmitä Ross tarkoittaa?\n\nKustaa Wetter nousi, pyyhki otsaansa ja alkoi kävellä edestakaisin.\n\n— Sitä vain, mitä kunnioitettu setänikin äsken: Suomen ja Ruotsin\nvälillä on jotain muutakin kuin vettä!\n\nHetken vaikenivat molemmat.\n\n— Aivan oikein, lausui pormestari hiljaa ja seisahtui nuoren vieraansa\neteen, puhuen ikäänkuin itsekseen. — Mutta mitä sitten? Poika, sano\nminulle: mitä sitten? Kun pakolaiset lähestyivät tämän häpeällisesti\njätetyn kaupunkinsa rantoja, niin puhuttiin ruotsalaisista ja\nsuomalaisista. Onko sitten olemassa suomalaisia? Ruotsalainen on\nihminen, vaikka hän olisi kerjäläinen, sillä hän puhuu kieltä, jonka\nhänen kuninkaansa ymmärtää. Suomalainen on kuninkaansa edessä samassa\nasemassa kuin susi tai karhu. Hän on metsäläinen, hän on takamaiden\ntakkuinen asukas. Hän ja hänen pieni, takkuinen hevosensa ne ovat\nyhdenarvoiset. Molemmat kelpaavat silloin, kun on kysymyksessä\nhengenheitto vihollisrintaman edessä. Kun ihminen taistelee, niin hän\ntaistelee kunnian vuoksi, tai kuninkaan vuoksi. Mutta minkä vuoksi\ntaistelee Suomen metsien asukas?\n\n— Aivan oikein, kunnianarvoisa setäni! huudahti Wetter. — Juuri sen\nvuoksi minä tahdon muuttaa täältä, etten tahdo olla ilman kunniaa,\nilman isänmaata ja kuningasta.\n\n— Mutta, poika, onko tämän maan sitten jäätävä autioksi? Silloin tulee\nryssä ja ottaa tämän maan. Ja hän on silloin lähempänä sinun uutta\nisänmaatasi kuin nyt.\n\n— Niinpä on sitten Suomi tuomittu olemaan ainainen rajavyöhyke, missä\nei milloinkaan nukuta molemmat silmät ummessa eikä käsi koskaan vapaana\nmiekan kahvasta.\n\n— Ja sinä, joka olet syntynyt täällä, jätät Suomen korpien takkuiset\nmetsäläiset ruumiillaan varjelemaan rajavyöhykettä, jotta sinä voisit\nrauhassa elää kunniassa ja uudessa, turvallisessa isänmaassasi.\n\nVeri nousi nuoren miehen kasvoille, ja hän joi pikarinsa pohjaan,\niskien sen sitten niin äänekkäästi pöytään, että naisten puhe\nviereisessä huoneessa taukosi.\n\n— Arvoisa herra setäni unohtaa, että silloin, kun Helsingin\nviranomaiset sodan syttyessä pelastivat henkensä ja omaisuutensa meren\ntaakse, niin me, pojat, jäimme tänne tekemään vastarintaa kaikin\nkeinoin, joita meillä oli tarjolla. Olimme varustautuneet puhdistamaan\nkaupungin vihollisista, olimme taitavasti valmistaneet ja harjoitelleet\n— me olisimme vieneet asiamme voittoon, jollei Ruotsista olisi tullut\nkuriiria. Saimme kiellon ja venäläinen pysyi kodeissamme. Silloin me\nkaikki vanhenimme ja villiydyimme. Emme enää uskoneet kunniaan tai\nisänmaahan. Täällä meillä Suomessa ei niihin voi uskoa. Niitä ei ole\nolemassa. Koska täällä ei ole voimaa puolustaa kumpaakaan. Kunnian ja\nisänmaan olemassaolo edellyttää aina voimaa.\n\nStreng hymähti ja jäi surumielisesti silmäilemään nuoreen puhujaan.\n\n— Isak Rossiako sinä siteeraat?\n\nWetter kiihtyi yhä.\n\n— Me, pojat, teimme huomioitamme silloin, kun ukot kielsivät meitä\ntoimimasta. — Meiltä romahtivat silloin kunnia ja isänmaa. Se on suurin\nromahdus, mikä miestä voi kohdata. Me olimme tosin vasta poikasia,\nnimittäin iältämme, mutta mies oli meissä jo herännyt. Tätä miestä\nkohtasi romahdus. Pelkäänpä, ettei tälle miehelle enää löydy kohotusta.\n\nVanha Lorentz Streng nyökytti päätään. Hetken hän hellästi katseli\nystävä-vainajansa Abraham Wetterin poikaa. Sitten hän virkkoi:\n\n— Me olemme ruotsalaisia emmekä ole sitä sittenkään. Olemme suomalaisia.\n\nHelsingin entisen pormestarin poika päästi katkeran naurun ja paiskasi\nkädestään jonkin kilahtavan esineen, jota oli pidellyt nyrkissään.\n\n— Herra setäni, tämän tunnustuksen tekeminen vie suoraan mestauslavalle.\n\nJälleen nyökytti Lorentz Streng päätään.\n\n— Tiedän sen.\n\nHetken perästä hän sanoi:\n\n— Isäni isä ei taitanut yhtään ruotsin sanaa, kun hänet metsätorpastaan\nkutsuttiin lippujen alle.\n\nGustaf Wetter keskeytti hänet:\n\n— Herra setäni uskoo, että hänen kielellään on tulevaisuus? Susien ja\nkarhujen kielellä.\n\nStrengin kasvoille valahti lapsellinen hymy, ja ikäänkuin äkkiä tehden\npäätöksen hän tarttui viinipulloon.\n\nSe oli tyhjä. Hän päästi sen kädestään, otti uuden ja punnitsi sitä\nkädessään, varmistautuakseen, että se oli täysinäinen.\n\nKalpea nuori mies teki kädellään liikkeen tyhjään ilmaan eikä enää\npuhunut.\n\nNaiset viereisessä huoneessa vaihtoivat sanojaan kuiskaten. Streng\ntohisi jotakin siitä, että jättivät hänelle tällaisen ruostuneen\ntulpankiertimen, mutta kyllä hän sillä putelin aukaisee. Noin!\n\n— Liian lukuisa kuollakseen — liian harvalukuinen elääkseen, pääsi\nKustaa Wetteriltä tylysti, hänen seuratessaan kaupungin pitkäaikaisen\nluottamusmiehen toimintaa kauniin, pitkäkaulaisen pullon avaamiseksi.\n\n— Ketä tarkoitat? sanoi Streng huomattavasti virkeämpänä kuin äsken.\n— Tätä metsäläiskansaako? Ymmärrän, nuori mies. Mutta odotahan,\nniin kerron sinulle. Kaupunkimme maistraatille saapuu näinä päivinä\nkirjoitus, jossa konsistorio Porvoossa kehoittaa Helsingin maistraattia\nkaupungin porvareille ja muille, »joilla suomenkielen perinpohjaista\ntaitamista kohtaan on harrastusta», tilaamaan piispa Jusleniuksen\nsuunnittelemaa suomenkielistä sanakirjaa. Teoksen pitäisi maksaa\nkappaleelta yhdeksän taaleria kuparirahaa präntättynä painopaperille\nja kymmenen taaleria kymmenen äyriä kuparirahaa präntättynä\nkirjoituspaperille. Mitä sanot siihen, poika? Olen itse konseptina\nnähnyt kirjoituksen — kävin äskettäin Porvoossa. Se esitetään pian\ntäällä. Tilaajiksi ovat jo ilmoittautuneet kaupunginnotaarimme\nStenberg, Peter Törnqvist, kauppamies, ja Forsteen, kunnon\npormestarimme. Ja minäkin tilaan teoksen, niin totta kuin nimeni on\nLorentz Streng!\n\nPikarien kilahtaessa korotti virkaatekevän pormestarin vaimo peitteiden\nsisästä äänensä ja huusi miehelleen, että hän heillekin toisi viiniä.\nSitten hän jatkoi:\n\n— Missä Kustaa on oppinut puhumaan niin kauniisti?\n\nForsia lisäsi heti:\n\n— Kustaasta pitäisi tulla pappi!\n\nYstävättärelleen Charlotte Strengille ja Hedulla Suthoffille hän\nkuiskaten lausui julki ilonsa siitä, että Kustaasta oli kasvanut\ntällainen hieno ja kyvykäs mies. Nyt pitäisi kaupungin tyttöjen vain\nkatsoa, että hänen sydämensä kiintyisi tänne. Ja mielialan näin\nvirkistyttyä hänkin nyt huusi herroille toiseen huoneeseen, että vaikka\nHelsinki vielä oli pieni ja köyhä kaupunki, niin se saattoi vaurastua,\njahka linnoitustyöt alkaisivat. Eikö ollut niin, että linnoitusta\najateltiin tänne Södernäsiin tai Vironniemelle? Mitenkä Kustaa nyt\nvoisi muuttaa pois Helsingistä?\n\nKauppamies Suthoffin tytär ei ollut koskaan kuullut puhuttavan\nsillä tavalla kuin pormestari ja Kustaa äsken puhuivat. Varmaan se\noli sellaista, mistä kuningas ja hänen hoviherransa puhuvat, ja\nsotaherrat puhuvat teltassaan ennen taistelua ja taistelun jälkeen.\nIsänmaa? Ruotsi, jonka pääkaupunki oli suuri, kaunis Tukholma ja\nsiellä kuninkaan linna. Siellä asui nyt Greta ja sinne tahtoi siis\nKustaa Wetterkin muuttaa. Eikö Gretan ensinkään ollut ikävä kotitaloon\nSuurkadun ja Läntisen Kirkkokadun kulmassa? Eikö Kustaankaan tule\nensinkään ikävä Helsinkiä? Kun he äidin kanssa olivat paossa, niin\nhe ikävöivät vain kotia ja kaupunkia. Mutta isänmaa? Upseerit kai\ntiesivät, mitä se oli. He lähtivät sotaan. Kauniissa vaatteissa,\ntöyhdöt ja liput liehuen. He tulivat kotiin ryvettyneinä, rääsyisinä ja\nnälkäisinä. Oli kauheaa katsella, kun vaimot ja lapset sanoivat hyvästi\nmiehille. Ja kun sota oli loppunut, niin kerjäläisiä istui pitkin\nSuurtoria odottamassa joukkojen tuloa. Monet miehet olivat kaatuneet,\nmonet rampoina. Isänmaan tähden?\n\nKunniastakaan ei Hedulla Suthoff ollut kuullut puhuttavan sillä tavalla\nkuin pormestari ja Kustaa Wetter puhuivat. Oli kunnia päästä kuninkaan\nlinnaan ja syödä kuninkaan pöydässä. Oli kunnia saada kenraalilta\nmerkki, jota voi kantaa rinnassa. Mutta mitä kunniaa herrat tässä\ntarkoittivat?\n\nSuomenkielinen sanakirja? Oliko se niin suuriarvoinen asia, että\nitse piispa ryhtyi sitä tekemään ja pormestari tyhjensi maljansa sen\nkunniaksi?\n\nYht'äkkiä Kustaa Wetter lausui:\n\n— Tuollainen kirja se vasta hiton vaarallinen onkin. Polttorovioita,\npolttorovioita! Ja loppujen lopuksi ei loimotusta enää voida sammuttaa.\nSillä tuhkan takana on aamurusko, kansan herääminen.\n\nHedulla Suthoffia huumasi, kun hän katseli Kustaa Wetterin yhteen\npuristuneita huulia ja suoraa, tahtovaa nenänvartta. Hengessä hän näki\ntuntemattoman ystävänsä Kustaan vierellä ja he puhelivat sodasta ja\nkunniasta ja isänmaasta ja olivat kuin veljekset. Mutta hän, Hedda,\njäi ulkopuolelle, sillä hän oli pieni ja ruma eikä edes tietänyt,\noliko hän rikaskaan. Ja tämä keltainen lyhyt tukka, joka lisäksi oli\nniin paksu, että se teki pään kipeäksi. Tuntematon ystävä oli jo ehkä\nkaukana. Hedulla tunsi, ettei hän ikinä voisi edes leikkiveljeltään,\ntuolta hienolta herralta pyytää mitään. Voisipa käydä niinkin, että\nKustaa, kuullessaan Heddan pyynnön, asettuisi niiden puolelle, jotka\nkiirehtivät murhamiehen kiinniottoa.\n\nOliko tuntematon ystävä sitten todella murhamies? Rakastiko Hedvig\nUlrika Suthoff murhamiestä?\n\nVararikkoinen pormestari kuvasi nyt nuorelle vieraalleen Helsingin\ntulevaisuutta sitten kun linnoitustyöt alkavat ja sitten kun\nporvaristo saa oman laivan. Kun viini oli loppunut, tuli Herttonaisten\nviina pöytään. Järjestys oli vähän nurinkurinen, mutta tällaisena\nmaailmanlopun päivänä oli virkaatekevän pormestarin elämässäkin kaikki\nnurin. Äskeinen juhlamieli oli sekin tyyten mennyt.\n\n— Kesken huutokaupan käydä kiinni minun vaivaisiin vaatteisiini ja\nväittää minun tekevän vääryyttä! sanoi Streng kesken kaiken.\n\nSitten hän nuorelle ystävälleen sanoi, että kuusi viikonpäivää oli\nviisas Kaitselmus määrännyt arkipäiväksi. Katsotaanpas nyt, mitä nämä\nsisältävät, ja mietitään, eikö täällä Helsingissä kuitenkin kannata\nrakentaa tulevaisuutta.\n\nJa nyt hän otti esiin pinkan papereita ja rupesi selostamaan sivujen\nsisältöä. Se oli kaupungin arkista elämää, vanhalle Strengille ylen\nrakasta, sellaista, jota raatihuoneen molemmilla osastoilla oli\nkäsitelty ja varoitusten ja rangaistusten kautta koetettu ohjata\noikeuden teille. Ajomies Matti Huchtin poika ja joku pieni Matti\nolivat Matin-messujen lauantaina koettaneet katosta tunkeutua\nSundbeckin puotiin. — Elsa Glauben, kuuluisa yöperhonen Turusta, on\nsitten rauhanteon asustanut karduusimaakari Böhmin talossa, ja hänen\nmukanaan kolme pienempää yöperhosta. Huolimatta pormestarin yrityksistä\nkarkottaa häntä on Glauben tähän päivään asti nauttinut suosiota\nkaikkein arvovaltaisimmiltakin tahoilta. Hm. — Forsteen, vakinainen\npormestarimme, on Ruotsissa oleskellessaan sopinut, että Helsinkiin\ntulisivat seuraavat käsityöläiset: kupariseppä, värjärinkisälli,\nperuukkimaakari, hattumaakarinkisälli, ruukkumaakarinkisälli,\nläkkisepänkisälli, välskäri sekä lisäksi apteekkari. Nyt on kaupunki\nkuitenkin sopinut turkulaisen apteekkarinkisällin Tingelundin kanssa.\n— Täytyy pitää kellotapulissa tarkastus, voisiko sinne tallettaa käsi-\nja kotimyllyt. Kuitenkin lienee välttämätöntä ensin rakentaa mainittu\nkellotapuli, koska sota sen pahasti vahingoitti.\n\nKesken pormestarin pitkän puheen alkoi pormestarinna viereisessä\nhuoneessa äännähdellä, ja Forsia ja Hedulla Suthoff auttoivat hänet\nistumaan. Hän oli päässyt siihen lämpötilaan, että tuskat helpottivat\nja hän saattoi nyt puhua.\n\nPormestarinna Streng nauroi sydämellisesti ja kuunteli ihaillen,\nmiten hänen miehensä kertoi Syyrian prinssin matkasta läpi Helsingin.\nHän yritti juuri pyytää miestään alkamaan toisen hauskan jutun, kun\nSuthoffin tytär lopullisesti toivotti hyvää yötä.\n\n— Mutta piiaseni, koetti Streng vielä estellä, — mitenkä sinä nyt\nmenet? Meidän lanternamme myytiin, niinkuin kaikki muukin, en voi\nvalaista tietäsi, piru vie. Mutta pyydänkö meidän palveluspiian\nsaattamaan sinua?\n\nHedulla oli jossakin mielensä kätkössä ylläpitänyt toivoa, että Wetter\nlähtisi hänen matkaansa, mutta tämä ojensi hänelle kätensä silmiin\nkatsomatta, ja Hedulla tunsi, että he kaikki alkaisivat puhua hänestä\nheti, kun hän sulkisi oven jälkeensä.\n\n— Huomenna heti kahdeksannella tunnilla olen teidän puotinne edessä,\npiiaseni!\n\nPormestari meni nopeasti ovelta, aivan niinkuin hänelläkin olisi ollut\nkiire selvittämään, mikä Hedvig Ulrika Suthoffin suhde oli kivalterin\nmurhaajaan.\n\nNiin, mikä se oli?\n\nKustaa Wetterin kuva oli oudosti tullut tuntemattoman ystävän eteen.\nHedulla näki sen siinä, missä oli tottunut näkemään kapteeni von R:n\npojan. Leikkiveljen kylmyys vilutti häntä.\n\nTaivaalla ei ollut ainoaakaan tähteä. Kylmä pimeys painoi taivasta\nmaata kohden. Täytyi tunnustella eteensä. Kun hän pääsi torin laitaan,\ntunki vähän valoa ikkunaluukkujen raoista. Korttekaarten lyhty paistoi\nkuin villojen sisästä. Maaherran yläkerta oli kauttaaltaan valaistu.\nKomendantin talosta kuului laulua. Hedulla juoksi kadunsyrjällä\neteenpäin. Ettei vain Antres Weckström olisi jossakin häntä väijymässä.\nHautausmaan laitaa pitkin kuljetettiin lyhtyä. Sitä kuljetettiin\nlikellä maata ja hän oli tuntevinaan lyhdynkantajan jalat. Eerikki\nIiskenpoika! Nyt hän jo tunsi kodin lyhdyn ja uskalsi viistää yli\ntorin. Raskaassa pakkasessa ei valoviiru ulottunut kauas, mutta tyttö\njuoksi kaikin voimin ja tavoitti pian kodin rengin.\n\nIiskenpojalta pääsi hyväntahtoinen, hyrähtelevä nauru. Ja Hedullakin\noli niin onnellinen päästessään ystävällisen ihmisen likeisyyteen, että\nhän hetkeksi unohti raskaat huolensa.\n\n— Tulin, kun kauan viivyitte, sanoi Iiski, viinalta löyhkäten. —\nRaatimies Govinius kirjeen toi. Tukholmasta olevan kuuluu. Olisi tavata\ntahtonut.\n\nLyhty valaisi Suurtorin jäätyneen rapakon ja kaksi ihmisvarjoa, jotka\nmöhkälemäisinä liikkuivat tihruisen valokehän äärellä.\n\nEi yhtä tähteä ollut taivaalla.\n\nHedulla Suthoff ajatteli kirjettä, joka häntä odotti.\n\n— Kuuletko? kuiskasi hän. — Vaunut ajavat siltojen yli.\n\nMolemmat kuuntelivat.\n\n— Ei, sanoi renki, — tuuli kohisee Kruunun hevoshaassa ja\nHirsipuuvuorella.\n\nTuuli hengähti samassa hautausmaan puissa, ikäänkuin herättääkseen\nvainajat unesta. Hedullasta tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen\näitinsä ja isänsä olisivat hänelle puhuneet, toinen muurihaudastaan,\ntoinen kirkon lattian alta.\n\n— Kuuletko? sanoi Hedda jälleen, — Vaunut ovat tulleet siltojen yli.\n\n— Ruusunnuppuni, vastasi renki, — Itämeri kohisee.\n\nJa hän nosti lyhtyä korkealle ilmaan, näyttääkseen ettei mitään vaaraa\nollut lähettyvillä. Valojuovassa routaisella maalla näkyi Hedullan\nnopeasti kiirehtivä varjo.\n\n— Iiski, virkkoi tyttö yht'äkkiä ja pysähtyi.\n\nRengin juopuneet, parroittuneet, uskolliset kasvot katsoivat\nvaltiattareen.\n\n— Iiski, ethän jätä meitä, vaikka mitä tapahtuisi?\n\n— Johan nyt, sanoi renki, — minne sitten menisin? Neitsyt Maarian\norjanruusua niinkuin koira ruokkijaansa rakastan. En, vaikka sinä pahan\nherran ottaisit. Amen.\n\nHedulla tarttui hänen ranteeseensa.\n\n— Kaikki ovat minut hylänneet. Ehkemme enää ole rikkaitakaan. Luulen,\nettei Gagneuria löydetä. Pysytkö meidän luonamme?\n\nIiskenpoika laski lyhdyn maahan ja lankesi polvilleen. Vieden huulensa\nHedvig Ulrikan hameen liepeelle hän luki rukouksen, jonka rikkaan\nkauppamiehen rouva kerran oli opettanut sekä omille lapsilleen että\nköyhälle löytölapselle: Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas.\n\n— Sanoitko »Amen»? kuiskasi Hedulla.\n\n— Amen! toisti renki, kasvot kohotettuina taivasta kohden.\n\nEi yhtäkään tähteä ollut taivaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kuului toinen Tukholmasta saapunut kirje.\n\n Suosiollinen neiti, rakas sisareni.\n\n Raskas ja surullinen velvollisuuteni olisi vaatinut minua jo\n aikaisemmin kirjoittamaan rakkaalle ja suosiolliselle sisarelleni ne\n surun tunteet, joita tunnen hyvin arvoisan herra Isämme ajallisen\n poismenon ja kuoleman johdosta, joka tuli minulle odottamatta, koska\n muistossa autuas vainaja oli hyvässä ruumiin terveyden tilassa, kun\n minä Helsingistä lähdin. Jumala, joka parhaiten tietää, mikä tarkoitus\n Hänellä on ollut, lohduttakoon ja vahvistakoon rakasta sisartani\n suuressa murheessaan. Hautajaisiin minä en usko, että voin tulla,\n eikä herranikaan, kun nyt Gagneur on hukkunut ja perintö on vain\n pieni. Herrani jättää perintöosansa valvomisen kunnioitetulle ja\n suosiolliselle raatimiehelle Z. Goviniukselle. Minua miellyttää elämä\n Tukholmassa erikoisesti, ja soisin, että minun rakkaat ja suosiolliset\n sisareni Hedvig Ulrika ja Anna Kristina tulisivat tänne oman tärkeän\n menestyksensä vuoksi.\n\n Toivottaen Jumalan lempeää siunausta rakkaalle sisarelleni ja myöskin\n Anna Kristinalle olen edelleen suosiollisen ja rakkaan sisareni\n uskollinen ystävä ja sisar.\n\n Helena Margareta Levi.\n\nToinen kuuluu\n\n Korkeastikunnioitettu ja hyvin arvoisa herra Raatimies ja kauppamies\n Z. Govinius.\n\n Koska meidän suuresti kunnioitettu ja rakastettu Isämme, hyvin arvoisa\n kauppamies Jakob Suthoff, on suvainnut toimeliaan ja hyödyllisen\n elämän jälkeen jättää maallisen vaelluksensa ja mennä isäinsä\n luo, josta minä ja vaimoni sekä poikamme Jakob tunnemme sydämen\n surua ja kaipausta; ja koska minä moninaisten syiden vuoksi en voi\n saapua hautajaisiin, eikä myöskään vainajan tytär ja minun vaimoni,\n ja koska lisäksi se perintö, mikä aikanaan varallisena pidetyn\n vainajan jälkeen jää, näyttää supistuvan vähiin, riippuen siitä,\n että herra isäni, kauppamies Abraham Levin fregattilaiva nimeltään\n Gagneur nyt todistettavasti on myrskyssä tuhoutunut, olematta\n pienimmässäkään määrässä vakuutettu; niin saan minä pyytää Teitä,\n korkeastikunnioitettu ja hyvin arvoisa herra Raatimies, edustamaan\n minua ja vaimoani Helena Margareta Suthoffia perunjaossa ja muissakin\n tilaisuuksissa, mitä suuresti kunnioitetun ja rakastetun Isämme,\n kauppamies Jakob Suthoffin, kuolema aiheuttaa, eritoten hautajaisissa,\n jotka toivomme pidettävän vainajan hyödylliseen elämään nähden\n sekä siihen arvonantoon, mitä hän elämänsä päivinä nautti, tätä\n kaikkea vastaavalla tavalla. Uskoen, että korkeastikunnioitetun,\n poismenneen sukulaiset Viipurista, Haminasta, Tallinnasta ja Narvasta\n saapuvat hautajaisiin ja suovat Teille kaikkea sitä käden ojennusta,\n mitä tällaisessa tapauksessa tarvitsette, olen vakuutettu, että\n surujuhlallisuudet niinhyvin surusaarnaan, kestitykseen kuin myös\n kutsuvieraiden lukuisuuteen nähden eivät tule jättämään mitään\n toivomisen varaa.\n\n Ollen valmis tarpeen tullen sen valtakirjan lisäksi joka tässä\n seuraa, lähettämään, mitä vielä voitte katsoa puuttuvan, olen\n korkeastikunnioitetun herra Raatimiehen nöyrin ja uskollisin palvelija.\n\n H. Levi.\n\n Tukholma 24 p. marrask. 1743.\n\nAamulla, kun kaupunkilaiset, käsissään sytytetyt päreet tai lyhdyt\npalasivat naapurista tulta lainaamasta tai muuten kiiruhtivat\naskareilleen, kuulivat he Suurtorilta outoa melua. Kun eivät koskaan\nmitkään askareet voineet estää helsinkiläisiä ottamasta selkoa siitä,\nmitä heidän Suurtorillaan tapahtui, kiiruhtivat kaikki minkä ennättivät\nkatsomaan, minkä vuoksi koirat olivat kokoontuneet haukkumaan ja\nhätääntyneitä ihmisääniäkin kuului. Oliko tulipalo? Ja missä?\n\nLustigin kauppapuodin edessä riehui harmaa pukki, antaen sarvistaan\ntöytäyksiä suuntaan ja toiseen. Se näytti varsin rauhalliselta\neläimeltä syödessään heiniä juuri lyhdyn alla, joka oli määrätty\nvalaisemaan Lustigin uutta, komeaa puodinkilpeä, missä valkohampainen\nneekeripoika ojensi kultaisia kahvipapuja ohikulkijoille. Mutta kun\npuukhollari Antres pyrki puotiin, niin pukki nopeasti tuli kohden,\npureksi tarmokkain, tanakoin leuoin ja pitkän parran tutistessa\npuhtaaksi suunsa, ollen sitten valmis puskemaan ihmisiä sekä\netupuolelle että takapuolelle. Jo ilmestyi paikalle härnääjiä, naurajia\nja virnistelijöitä. Pikkupojat kiertelivät riemuissaan Antresta ja\npukkia, livistäen karkuun, kun heitä uhattiin selkäsaunalla. Syntyi\nkaksi puoluetta, toinen, joka otti asiassa vakavan kannan, toinen, joka\notti sen leikiksi. Ja jälkimmäinen puolue oli voitolla. Naurettiin\nAntreksen vimmaa hänen yrittäessään ottaa pukkia sarvista. Taitavasti\neläin poukkasi häntä polviin juuri kun hän oli pääsemäisillään siihen\nkäsiksi. Sanottiin, että pukki tuli maksamaan kaikkien lyhyitten\nkyynäräin puolesta, joita Antres naapuripuodista oli mitannut, ja\nlisäksi siitä, että hän oli asettunut kilpailemaan viereiseen puotiin\njuuri nyt, kun hopealaiva oli hukkunut ja rikkaan kauppamiehen\ntyttäret jääneet turvattomiksi. Pukki näkyi tietävän, keneen puski,\npuff! suoraan Antreksen pakaroille! Ihmisjoukko nauroi, ryhtymättä\nmillään lailla ottamaan selkoa pukin omistajasta ja miten eläin näin\naamuvarhaisesta oli tullut Suurtorille ja kuka oli asettanut heinäläjän\njuuri Lustigin puodin eteen.\n\nVuohia ja pukkeja ei ollut varsin monella ruokakunnalla kaupungissa.\nNiinpä todettiin verraten helposti, että pukki oli Espanjan-Kallen\näidin Katajanokalta. Mutta miten oli pukki tullut tänne?\n\nSe ei antanut kiinni senkään jälkeen, kun Antres onnellisesti oli\npäässyt puotiinsa ja sytyttänyt lyhdyn oven päälle. Se jauhatti\nnopeasti ja lakkaamatta pieniä, tarmokkaita leukojaan, katsellen\nihmisiin, joiden rivit harvenemistaan harvenivat. Pukki nakersi\nraitapuun kylkeä Burtzin portaiden edessä, kun Hedda Suthoff\nIiskenpojan seurassa astui isänsä kaupan eteen, missä hänen\nkahdeksannella tunnilla piti kohdata virkaatekevä pormestari.\nÄskeisestä katselijajoukosta olivat jäljellä vain lapset, jotka\nkertoivat, miten pukki oli puukannut Antresta takapuoleen, Iiskenpojan\nkiitellessä oivan luontokappaleen viisautta Hedulla katseli, miten\nheidän entinen puotipalvelijansa liukkaana liikkui Lustigin myymäpöydän\ntakana. Suthoffin puoti oli pimeä. Nyt olisi saatava nuori, nopsa\nja rehellinen tiskimies. Parhain myyntiaika oli käsissä. Kymmeniä\nkuormia parhainta tavaraa oli rannasta ajettu maihin, ja aittoihin\nvielä kai jäänytkin jotakin. Kyllä tulee rahaa, kunhan vain on hyvä\nmyyjä. Mikseikä hän itsekin voi tulla avuksi kiireisimpänä aikana. Ja\nIiskenpoika myöskin, kunhan saa hänet pysymään erossa viinapullosta\njuuri niinä päivinä ja saa hänen ylleen siistin puvun.\n\nAamu valkeni hiljalleen. Streng viipyi. Iiskenpoika puhkui suuttumusta\nAntresta kohtaan ja kiitteli pukin viisautta. Hedulla Suthoff ajatteli\nkiihkeänä hetkeä, jolloin pääsee panemaan rahaksi isänsä tuomia\nkallisarvoisia tavaroita.\n\n— Meidän on hankittava hyvä nuori myyjä, sanoi Hedulla.\n\n— Minä kyllä myydä osaan, vakuutteli Iiskenpoika, mitä niistä\nnuorista. Koreille tytöille pitkiä kyynäriä mittaavat ja ylettömiä\nkaupanpäällisiä antavat. Ja varastavat, lisäsi hän kuiskaten. —\nEi määrääkään ole sillä, mitä tuo hunsvotti tuolla on ottanut ja\nVanhankaupungin myllylle vienyt. Ei hyvää hänelle siitä koidu kun\nviimeiselle tuomiolle tullaan. Kun minä sitäkin hienoa, vihreätä verkaa\nmuistelen, josta itsellensä kauppamiehelle frakki tehtiin! Me sen\nTukholmasta vainajan kanssa toimme ja siinä sata kyynärää olemaan piti\n— ja siitä viisi frakkia tehty oli, ja sitten ei sitä enää missään\nollut ja Antres, se kelmi, vakuutti, ettei koskaan siinä sataa kyynärää\nollutkaan.\n\nHedulla käveli edestakaisin isänsä nimen ohitse, joka komein kirjaimin\njulisti Helsingin rikkaimman kauppamiehen omistusoikeutta kaikkeen,\nmitä puodin seinien sisällä oli, ja mietti, mistä hän saisi sen\nrehellisen, nuoren myyjän, jota nyt kipeästi tarvittiin.\n\n— Ei mitään nuoria myyjiä! toisti Iiskenpoika hiljaa.\n\n— Ne kaikki sodassa olleet ovat, ne kaikki yhdellä muotoa varastaa\nosaavat. Ja meidän puodissa nyt paljon hyvää tavaraa on, sellaista,\nettei Tukholmassakaan, vaikka paljon jäikin hopealaivaan. Vaan entä jos\nherra pormestaria hakemaan menisin, ehkä unohtaa tulla. Tai ehkä eilen\nsuruunsa joivat ja vielä makaavat.\n\nMutta pormestari saapui. Hän oli ollut Goviniuksen kanssa\nneuvottelemassa ja tuli tämän seurassa. He olivat kaikesta päättäen\nolleet eri mieltä, eivätkä vieläkään olleet samaa. Sanaa lausumatta\nhe lähestyivät kauppapuotia, mutta tervehdittyään vainajan tytärtä ei\nGovinius mennytkään ovelle, vaan jäi Lustigin puodille katselemaan,\nmiten siellä seisoskeli ihmisiä odottamassa vuoroaan, vaikka sekä\nLustig itse että Weckström nyt nopsina olivat myymäpöydän takana.\n\nStreng astui nopeasti sinetöidyn oven eteen ja haki asetta, millä\nkäydä sinettien kimppuun. Hänellähän oli taskussa vanha, visapäinen\npiippunsa. Ei ollut asia eikä mikään sillä nakuttaa rikki sinetit.\nKello oven päällä tärisi ja jo helähtikin, kun pormestari kosketti\novea. Se oli hyvä, norjavieterinen kello, joka rämisi niin, että kuului\nyli torin.\n\n— No niin, piiaseni, sanoi Streng eiliseen ystävälliseen sävyynsä, —\nkatsotaan nyt, että pääsette puutteistanne.\n\n— Minä olen ajatellut, virkkoi Hedulla, — että itse tulen tänne\nmyymään. Miksen minä sopisi.\n\nNo, no, piiaseni, ei nyt sentään, sillä ei se sovi!\n\nOvi aukeni.\n\nHävityksen kauhistus!\n\nSuthoffin kauppapuodissa vallitsi täydellinen sekasorto.\n\nVarkaat olivat käyneet!\n\nTyhjentyneille hyllyille oli jätetty vain joitakin rippeitä, suuret\nlaatikot, joita permanto oli ollut täynnä, oli avattu ja ryöstetty\npuhtaiksi. Kaikkien muiden mykkinä katsellessa kauhistusta hyökkäsi\nrenki Iiskenpoika tietyille paikoille, alkaen yksityiskohtaisesti\ntarkastaa hävityksen jälkiä.\n\nKaikki arvokas oli viety. Hollanninmaan laatikot olivat niille\nkelvanneet, niin ettei niihin ollut jätetty mitään. Kartuusivarasto oli\nvarkaiden käsistä pudonnut permannolle ja osittain tallautunut siihen.\nHeillä oli totisesti ollut hyvää aikaa, kun he olivat tehneet näin\npuhdasta. Yökaudet he nähtävästi olivat täällä häärineet ja hevosia\nheillä on täytynyt olla. Pirut ja saatanat ja helvetin joukot, mutta se\nei olekaan ollut outo varas, joka on osannut löytää kauppamies-vainajan\nsalakätköön kolmannen hyllyn syrjällä: siinä olivat kalleimmat kankaat\nedessä ja kauppamies pääsi kädellään kangaspinkkojen lomitse juuri\nluukulle! Se on ollut tuttu mies ja taitaapa olla helppo arvata, missä\nse mies nyt on!\n\nVain jonninjoutavia rihkamatavaroita varkaat olivat jättäneet. Kaiken\narvokkaan he olivat korjanneet: kankaat, kahvit, nahkatavarat,\nsokeritopat. Ja mikä oveluus tässä: uskotellakseen, että he ovat kaukaa\nja että heidän on ollut nälkä, he ovat istuneet tuossa kirstujen päällä\nsyömässä, jättäen jälkeensä leivänkappaleen ja kalanpäitä. Hyvää aikaa\ntotisesti heillä on ollut. Vaan missä on se reikä, jonka kautta he\nkaiken tämän ovat kuljettaneet? Ikkunasta heidän on täytynyt tulla,\nkoska katon kautta tullaan raatihuoneen saleihin eikä lattiasta päästä\nmuualle kuin kellariin. Aivan oikein: ikkuna on kauniisti nostettu\npois ja taas pantu paikoilleen. Siinä on niiden sormenjälkiä. Joku\non haavoittanut kätensä ja kuivannut verta kankaanpalaseen. Pirut ja\nsaatanat — monena yönä täällä on käyty ja hevosella kuljetettu pois\ntavarat. Jollei ne ole viety niin likelle, että on voitu siirtää\nkantamalla.\n\nIiskenpoika piteli kädessään veristä kangaskappaletta ja hänen silmänsä\nkiiluivat.\n\nGovinius ja Streng seisoivat vastakkain,\n\n— Siinä se nyt oli! sanoi Streng kiihdyksissään, —. sinun piti\nvälttämättä sinetöidä puoti. Minun tahtoni oli, että liikettä\njatkettaisiin, niinkuin alussa tehtiinkin. Millä lapsiraukat nyt\nelävät? He ovat ryöstetyt putipuhtaiksi, piru vie. Millä nyt\nkustannetaan heidän isänsä hautajaiset? Nyt vasta omaisilla on\nsanomista.\n\n— Ikäänkuin eivät varkaat olisi voineet yön aikana tunkea kauppaan joka\ntapauksessa! puhui Govinius käheästi.\n\n— Mutta ymmärräthän, piru vie, etteivät he olisi saaneet näin rauhassa\nyökausia tyhjentää puotia. Varkaus olisi huomattu ensimmäisenä aamuna.\n\n— Meidän on pantava Kyreen liikkeelle heti paikalla. On mahdotonta,\nettä näin suuri määrä tavaraa voitaisiin kätkeä.\n\n— Kyreen liikkeelle! sanoi Streng häijysti naurahtaen. — Kyreen on aina\nliikkeellä, mutta varkaat ja murhamiehet liikkuvat häntä nopeammin. Voi\npiiaseni, piiaseni, miten nyt hautaamme isäsi? Pitääkö Jakob Suthoff\nlaskettaman hautaan kuin joku köyhä raukka, jolla ei ole sukua eikä\nheimoa? Hänen suuria sukulaisiaan odotetaan joka hetki, ja tällaisia\nuutisia heidän on kuultava ensi työkseen. En onnittele sinua, Govinius,\nsillä sinä yksin olit sillä kannalla, että puoti suljettaisiin\nkalunkirjoitukseen asti.\n\n— No, syytä nyt minua, sehän on helppo asia. Mutta paniko teistä muista\nkukaan vastaan, kun sanoin, että varmuuden vuoksi sinetöisimme tavarat?\nNiin on aina tehty tällaisissa tapauksissa, se sinun pitäisi tietää ja\nhävetä syyttämästä toista.\n\n— Voi piiaseni, piiaseni! vaikeroi Streng, nostellen maasta milloin\nmitäkin esinettä ja samassa heittäen sen kelvottomana käsistään. — Älä\nnaura, Hedvig Ulrika Suthoff, et tiedä, mitä köyhyys on. Lapsi parka,\npiiaseni, älä naura, teet syntiä, onnettomuus on kohdannut sinua ja\nsisartasi — en puhu mitään Gretasta, joka meni koirankuonolaiselle,\nette tiedä, mitä köyhyys on. Kukaties saatte jättää isänne talon ja\nlähteä sukulaisiin. Vähemmin kuin koskaan ennen saatte valita sitä\nmiestä, jota kohtaan sydämenne tuntee kiintymystä — teidät naitetaan\nsille miehelle, joka teidät elättää. Voi piiaseni, piiaseni, ette\ntiedä, mitä köyhyys on!\n\nHedvig Ulrika seisoi isänsä puodissa keskellä hävitystä, ja hänen\nkasvoilleen kohosi vähitellen se viininpunainen hohde, joka niille\noli tunnusmerkillinen suurten sisällisten järkytysten aikana. Hänen\nkurkkuaan kuivasi niin, ettei hän osannut puhua. Sensijaan hän nauroi.\nHän ei tällä hetkellä tuntenut surua omasta tilastaan eikä pelkoa\ntulevaisuudestaan. Ei hän myöskään muistanut niitä ihmisiä, jotka\nolivat elämässä olleet hänelle rakkaat. Ei hän liioin tuntenut sääliä\nniitä kohtaan, joita hän lapsesta asti oli tottunut säälimään ja\nhellimään, hän tunsi ainoastaan vihaa. Eikä hänen vihansa tarkoittanut\nuseata ihmistä, kaikkia niitä, jotka olivat häntä suututtaneet tai\ntehneet hänelle pahaa. Hän vihasi tällä hetkellä yhtä ihmistä, ihmistä,\njoka tosin aina oli ollut hänelle vastenmielinen ja iljettäväkin,\nmutta ei tähän asti hänen suuren ja polttavan vihansa arvoinen. Nyt\nhän vihasi häntä. Jos hän olisi ollut tällä hetkellä hänen kätensä\nulottuvilla, niin hän olisi pistänyt omilla kynsillään puhki hänen\nsilmänsä. Tai hän olisi houkutellut hänet lattialuukulle, potkaissut\nhänet kellariin ja vierittänyt päälle sellaisen painon, ettei mies\nolisi kuuna päivänä päässyt ulos. Nälkään hän olisi saanut siellä\nkuolla, ja juuri nimenomaan oikeassa paikassa, siinä puodissa, missä\nhän vuosikausia oli vähissä erin varastanut isäntänsä tavaraa,\nkunnes sen lopulta tyhjensi kokonaan. Hedulla ajatteli nautinnolla\nhänen huutojaan kellarista. Pysy siellä, kunnes kuolet nälkään,\nkoira! ajatteli hän. Ja hän tunsi ylenannattavan selvästi huulillaan\nsuudelman, jonka vastenmielinen mies oli painanut aina hänen\nhampaisiinsa asti, hänen omalla kotipihallaan, hetkellä, jolloin hänen\nsydämensä riutui kaipauksesta sen miehen luo, jota hän rakasti. Viha\npoltti häntä niin, että hänestä tuntui siltä, kuin hän alkaisi palaa\nkarrelle. Hän tarttui äkkiä lautaan, joka naulasta riippui kiinni\ntyhjennetyssä laatikossa, kiskaisi irti laudan ja kääntyi ovea kohden.\n\n— Piiaseni, onneton tyttöseni, huusi pormestari hänen jälkeensä, — mitä\nnyt kuvittelet voivasi tehdä?\n\n— Menen vain kurittamaan varasta!\n\nHedulla osasi jo puhua. Se tunne, että hän iskee tuolla naulalla Antres\nWeckströmiä kasvoihin, tuotti hänelle lievennystä etukäteen ja sai\nhänen pysähtyneen verensä kiertämään.\n\n— Ja sinä luulet tietäväsi, kuka on varas? kysyi Govinius varovasti. —\nMinä alan aavistaa. Mutta häntä et sinä ole oikea henkilö kurittamaan.\nLapset kuuluvat lastenkamariin. Toivon, ettet sinä pane meitä, isäsi\nystäviä, sellaiseen asemaan, että joudumme kurittamaan sinua.\n\n— Se on Weckström! huusi Hedulla Suthoff. — Minä tiedän, hahhah, minä!\nJa sinäkin tiedät, Erik Iiskenpoika. Hae viskaali, hänet saa ottaa\nkiinni heti paikalla!\n\nPormestari ja raatimies Govinius seisoivat ovella tytön edessä ja\nopettivat häntä. Suthoffin tytär ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi\nheitä ymmärtänyt tai edes kuunnellut. Hän hankasi huuliaan surupukunsa\nmustaan hihaan, ja tuuheat hiukset peittivät hänet kuin vaatteella.\nKun Govinius hetken perästä itsekseen huomautti, ettei sille miehelle\nhelppoja päiviä koita, joka rupeaa tuon tytön holhoojaksi, niin ymmärsi\nStreng hänet täydelleen.\n\nTorilla liikuskeli yhä Espanjan-Kallen äidin pukki, viisaan näköisenä\npysähtyen katsomaan milloin mitäkin kulkijaa ja välillä nopsasti\nhienontaen hampaissaan heiniä, niin että parta tutisi. Niin pian kuin\nLustigin puodin ovelle ilmaantui joku, lakkasi pukki syömästä ja\nkävi tarkkaavaiseksi. Lustig itse, leipäkannikka kädessä, lähestyi,\nkoettaakseen ottaa kiinni eläimen. Streng ja Goviniuskin kehoittivat\nhäntä siihen, ilmaisten tyytymättömyytensä siitä, ettei tällaisia\neläimiä pidetty kiinni, vaan annettiin niiden tuottaa häiriötä itse\nraatihuoneen luona.\n\n— Lustig, virkkoi Suthoffin tytär kuivalla, oudolla äänellä, — olet\nottanut palvelukseesi varkaan. Hän on tyhjentänyt minun isäni puodin\nkokonaan. Sano hänelle, että minä kyllä tiedän, kuka varas on. Se on\nAntres Weckström!\n\nValkenevassa aamussa asteli Jakob Suthoffin tytär routaista\ntannerta ohi Korttekaarteen ja vartiosotilaiden, ohi virstantolpan\nja Tellqvistin talon. Harmaa taivas tuntui ulottuvan kattoihin ja\nhautausmaan puunlatvoihin asti. Talo Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun\nkulmassa tuntui oudon vieraalta ja oudon rakkaalta. Sanoiko joku, että\nSuthoffin tyttärien pitäisi jättää se ja muuttaa sukulaisten luo?\nEhkä Viipuriin tai Narvaan tai Haminaan? Sanoiko joku, että heidät\nvoitaisiin naittaa miehille, jotka ottaisivat elättääkseen heidät?\n\nKuinka onnellisia he olivatkaan metsässä silloin, kun he olivat\nkuolemaisillaan nälkään, ja outo, rakas mies nosti havuja heidän yltään\nja herätti heidät!\n\nSe aika oli jo kaukana.\n\nHe pyysivät silloin niin vähän ja tyytyivät kaikkeen. Kotiin tullessa\nolivat he unohtaneet, miten nukutaan vällyjen alla vuoteessa, ja\npyrkivät taivasalle nukkumaan. Siitä he tottuivat huoneen permantoon,\nja permannolta he vähitellen nousivat vuoteeseen. Mitä Jumala nyt\ntarkoitti?\n\nRaatihuoneen edessä pärisi vimmatusti rumpu, ja yhtä vimmatusti huusi\nkaupungin poliisimies: täten saatetaan kaupunkilaisten ja hyvien\nkristittyjen tietoon valtakunnassa, että murhamies, joka täällä\nHelsingin kaupungissa viime kuluneen maanantain ja tiistain välisenä\nyönä Kluuvin rannalla pisti kuoliaaksi...\n\nHedulla Suthoff juoksi Läntisen Kirkkokadun poikki ja pysähtyi kotinsa\nportille. Tietääkö poliisimies mainita murhamiehen nimen? Mutta\npoliisimies lopetti jo kuuluttamistaan ja hänen äänensä oli laskenut\nkuulumattomiin.\n\nNyt erotti Jakob Suthoffin tytär kaukaista kumua, oli kuin sotajoukko\nolisi astunut siltojen yli. Vai tulevatko sukulaiset?\n\nHän ei tällä hetkellä välittänyt Gagneurista eikä puotitavaroista,\nmutta hänen sydämensä riippui kiinni kotitalossa, missä he kaikki\nlapset olivat syntyneet. Jos sukulaiset tahtovatkin viedä heidät\nViipuriin tai Haminaan tai vaikkapa Tukholmaan, niin mieluummin sitten\ntänne lähemmä, takaisin Espoon metsiin! Tällä kertaa ei kukaan heitä\nenää pelasta, sillä rakkaan vieraan miehen päästä on luvattu suuri\npalkinto.\n\nHämeentien kulmaan päästyään rummutti kaupungin poliisimies jo\nVironniemen asukkaille hänen kiinniottokäskyään, ja tämä sama kauhea\nkuulutus oli nyt kaiken aamua toistuva teiden ja katujen risteyksissä\nkautta Helsingin.\n\nHämeentien puolella alkaa koira haukkua ja samassa toinenkin.\n\nNyt kuuluu kumu jo toiselta sillalta.\n\nSelvästi vaunut ja monen hevosen kavionkopse! Kotona Suthoffilla ovat\nvuoteet isän huoneessa odottaneet jo kaksi viikkoa. Uusia lakanoita\nhankittiin kiireesti kahteen vuoteeseen ja syöpäläisiäkin koetettiin\nhävittää. Mutta ruokatavaroita ei tällä haavaa ollut. Niitä oli kyllä\nvarattu taloon parikin kertaa, mutta kun ei vieraita kuulunut, tulivat\nne käytetyiksi ja olivat tälläkin hetkellä velkana puodissa.\n\nTöminää Hämeentiellä eivät seuranneet yksin Suthoffin tyttäret, vaan\nkoko kaupunki. Raskaat vaunut jyrisivät sillalta sillalle ja tähän\njyrinään sekaantui tuon tuostakin kaupungin poliisimiehen rummutus ja\nkoirien haukunta. Likenevä räminä kävi kumeammaksi vaunujen vieriessä\nSiltavuoren kallioiden lomitse. Nyt mahtoivat ne kokonaan pysähtyä. Nyt\nkuului vihlovaa kitinää ja senjälkeen jälleen jyrinää.\n\nBurtzin koirat nostivat sisäpuolella suuren haukun ja tähän yhtyivät\nkaikki torin tienoilla asuvat ja oleilevat koirat äänillään, täten\ntiedoittaen, että vaunujen jyrinä likeni Helsingin Suurtoria.\n\nSuthoffin hautajaisvieraat tulevat! lausuttiin miehestä mieheen, ja\nkaupunkilaiset heittivät kesken askareensa ja kiirehtivät portailleen\nja porteilleen.\n\nPormestari ei lähtenyt kotiin hänkään, vaikka hän Kyreenin kanssa jo\noli lopettanut tarkastuksen Suthoffin puodissa. Sekä hän että viskaali\nseisoivat ikkunassa, minkä kautta Suthoffin rikkaudet olivat maailmalle\nvuotaneet. Ja Espanjan-Kallen äiti, joka oli tullut hakemaan pukkiaan,\nseisoi hänkin, raapien eläimensä korvantaustaa, nähdäkseen vaunut,\njoiden jyrinä pani koko torin tärisemään.\n\nSuthoffin sukulaiset tulevat!\n\nHuonoja uutisia saavat heti kuulla. Koirat ulvovat kuin palkatut!\n\nOvat niin rikkaita nämä sukulaiset, että voivat täyttää puodin uusilla\ntavaroilla, jos tahtovat!\n\nSuon turvekattoiset majat tuskin olivat niinkään suuret kuin ne\nkuomivaunut, jotka korkeiden pyöriensä päällä kulkien, kitisten,\nrämisten ja kiljuen, kolmen pienen hevosen vetäminä ilmestyivät\nHämeentien nurkalta kellotapulin ja triviaalikoulun raunioiden ohitse\nSuurtorille. Hevoset, jotka korkeiden ajopelien edessä tekivät miltei\nkissan vaikutuksen, vetivät jänteet oikoisina, höyryten ja huohottaen,\nvaikka tässä oli sileä maa. Karossi oli kauttaaltaan siihen pärskyneen\nloan peitossa, pyörät kolisivat jäätyneissä uurteissa, kallistaen\najopelejä puolelle ja toiselle ja viskellen sekä vaunuissa istuvia\nihmisiä että suuria, taakse nuorilla köytettyjä matkalaukkuja laidalta\nlaidalle. Korkeahattuinen kuski viuhutti piiskaa, erikoisesti antaen\nsen läiskiä oikeanpuoleisen hevosen laihalle kyljelle. Vauhti vain ei\nparantunut, ainoastaan epätoivon ilme takkuisten eläinten silmissä ja\nsieraimissa osoitti, että niiden voimat olivat lopussa.\n\nHuonoksi oli käynyt Etoile'kin, »keisarinnan hevonen», jota sen\nisäntä ajoi, istuen hyvin suuren puulaatikon edessä, yllään tuttu\nlampaannahkaturkkinsa.\n\nSuthoffin ruumiskirstu on mukana! sanoivat helsinkiläiset jääden\nkatsomaan jälkimmäistä kuormaa, jonka keskeltä provianttimestarin\nterveet, punaposkiset kasvot tyytyväisinä katselivat. Nyt oli varmasti\nprovianttimestari tehnyt hyviä kauppoja, niin ystävällisesti hän\nnyökkäsi ihmisille, jopa pysäyttelikin heiltä kysyäkseen uutisia.\nTellqvist, astellen rattaiden vierellä, ennättikin kertoa tuoreimmat\ntapaukset. Weckström sai kuulla, millaiset ilmat olivat olleet, että\nvaltiopäivämiehiä joka päivä odotettiin Tukholmasta, että Wetter\nja Clayhills olivat tulleet, että Strengin huutokauppa oli ollut,\nettä Lustig oli avannut puodin Suthoffin entisen puodin viereen ja\nAntres nyt myi siellä, että Gagneurin tuho lopullisesti oli todettu,\nettä kivalteri Hestsko oli murhattu ja murhamiehen huhuttiin olevan\nSuthoffin Heddan sulhasen, että Suthoffin puotikin oli ryöstetty\npaljaaksi, ja muutakin. Rumpu kuului par'aikaa Aliselta Kluuvilta päin.\n\n— Helkkarissa! pääsi provianttimestarilta iloisesti, — täälläpä sitten\non ennättänytkin tapahtua. Onko varkaiden jäljille jo päästy?\n\n— Kyreen etsii! sanoi Tellqvist samalla äänellä kuin hän olisi voinut\nsanoa: Kyreen on ottanut varkaat suojelukseensa.\n\n— Ja tässä on kai sitten Suthoffin torni, jatkoi Tellqvist kopauttaen\nsuureen puulaatikkoon, joka oli kiinnitetty rattaiden taakse. —\nTammeako tuli? No niin sen arvaa. Mitä nyt sitten mahtanevat sanoa\nomaiset näistä viime tapauksista? Vaan mitäs sinä, vanha Jauhosäkki,\noikein oletkaan säkkiisi saanut? Olet maarin tyytyväisen näköinen,\nniinkuin mies on hyvät kaupat tehtyään. Oletko puoli-ilmaiseksi ostanut\nlaivan? Tai kihlannut rikkaan lesken? Tai ehkä sittenkin siepannut\nSuthoffin hopealastin?\n\nWeckström nauroi.\n\n— Siepataan ehkä sekin jahka ehditään. Vastaiseksi tyydyn vain siihen,\nettä olen saanut kotiin tämän lastini. Se ei ollutkaan helppoa, sen\nEtoile kyllä voi todistaa. Vanhat mamsselit eivät mielellään lähteneet\nliikkeelle. Ja jos vain alkaa tulla lunta, niin he lähtevät takaisin,\nsilläkin uhalla, että ajavat kuoliaaksi parisen hevosta. Ajoimme tällä\nmatkalla yhden — se jäi henkihieveriin Degerbyn postitaloon.\n\n— Helvetissä! huudahti Tellqvist. — Mitä sinä sitten näitä mamsseleja\ntänne toit?\n\nWeckström kohautti olkapäitään.\n\n— Jotakin hyötyä sinulla heistä on, intti majatalon isäntä, yhä\nseuraten rattaita, vaikka jo oltiin tulossa Suthoffin talolle. — Oletko\nehkä kihlannut yhden heistä?\n\nWeckström nauroi huvittuneena ja antoi Tellqvistin yhä arvailla.\n\n— No, sitten sinä olet tehnyt pirun kanssa liiton ja sarvipää\non luvannut kääntää mamsselien mielen niin, että he sinulle\ntestamenttaavat omaisuutensa. Ilman palkintoa ei Weckströmin Matti\ntuota kalessia ole tässä kelissä laahannut tänne Viipurista.\n\nNäyttipä Weckström miltei sulhasmieheltä, kun hän Suthoffin talon\nedessä nokkelasti hyppäsi alas rattailta, juosten oikopäätä kalessin\nluo ja irroittaen hihnat, jotka pitelivät verhoja.\n\n\n\n\nIV\n\nKUOLIKO HÄN?\n\n\nKaksi solakkaa, mustapukuista naista autettiin vaunuista maahan. Toisen\nveti esiin provianttimestari Weckström, toisen Erik Iiskenpoika.\nMolemmat naiset olivat pitkästä istumisesta niin kangistuneet, että he\ntöin tuskin pysyivät jaloillaan.\n\n— Oh, mein Gott! lausui toinen äänellä, joka oli kuin sammuva huokaus.\n\n— Gottlob wir sind am Ziel! sanoi toinen niin läpitunkevasti että sanat\nvarmaan kuuluivat yli hautausmaan, missä par'aikaa, vailla kelloja ja\nkaikkea saattoväkeä, määränsä pään saavuttanut köyhä vainaja kätkettiin\nmaahan. — Jumalankiitos olemme perillä, mutta kauhea oli matka. Jos\nolisin aavistanut sen sellaiseksi, ei mikään olisi saanut minua\nliikkeelle. Ilman teitä, herra provianttimestari, emme ikinä olisi\npäässeet perille.\n\nMolemmat naiset olivat hyvin kalpeat, samalla tavalla puetut,\nyhdenkokoiset ja yhdennäköiset. Varmaan he olivat kaksoset.\n\nPihamaalla seisoivat Jakob Suthoffin tyttäret, pysytellen likekkäin,\nhekin mustissa vaatteissa ja hyvin kalpeina.\n\nEpäluuloisesti lähestyessään toisiaan nämä vanhat ja nuoret Suthoffit\ntuijottivat toistensa silmiin, ja näistä heidän tuttavuutensa ensi\nhetkistä riippui, tulisiko heistä ystäviä vaiko vihamiehiä. Tuokion\naikana tuntui siltä kuin veren siteet voimakkaasti olisivat liittäneet\nheitä yhteen ja vetäneet heitä toistensa syliin. Jakob Suthoffin\npiirteet kaikkien näiden neljän kasvoissa toivat yht'äkkiä vainajan\nelävästi heidän mieliinsä ja kaipauksen kyyneleet värisivät heidän\nrinnoissaan.\n\nSilloin ilmestyivät provianttimestari Weckströmin terveet kasvot\nJakob Suthoffin sisarten taakse ja sukulaisten tervehdys supistui\nlyhyeen. Niin pian kuin vanhat neidit vailla kaikkea tunteellisuutta\nolivat antaneet kättä veljensä tyttärille, astui provianttimestari\nvuorostaan tervehtimään tyttöjä. Hän ei vielä koskaan ollut\ntervehtinyt heitä tällaisella pyöristetyllä kavaljeerinkumarruksella.\nHe eivät ymmärtäneet, miten sellaiseen on vastattava, heitä\nujostutti ja Hedullan kasvoille ajoi suuttumus kuuman punan. Näiden\nvieraiden daamien tähden piti hänen kohteliaasti antaa kätensä\nprovianttimestarille, vaikka hänen olisi tehnyt mieli käskeä häntä heti\nlähtemään talosta.\n\nVilkkaampi isän sisarista näytti kerrassaan ystävystyneen\n»Jauhosäkkiin». Myötänään hän hänelle hymyili, kiittäen joka\nkantamukselta, minkä provianttimestari, hänkin hymyillen, toi sisään\nkalessista.\n\n— Eins, zwei, drei... sechse... achte... laski neiti tarmokkaasti,\nsoluttaen silmiään mytystä matka-arkkuun ja matka-arkusta rasioihin\nja säkkeihin. — Vaunuissa oli kolmekymmentä ja kaksi eri kappaletta,\npaitsi eväsvakkaa. Ach hyvä herra provianttimestari, että vihdoinkin\nolemme perillä! Konvehdit olivat rattailla — ach so, ne ovat jo\nkannetut. Niin, käsitän, ettette nyt voi viipyä. Toivon teidän pian\ntulevan taloon, että saamme teitä kiittää. Vastaiseksi: jääkää\nhyvästi ja kiitos. Hevos-parat — niin, niin, se oli kauhea matka.\nKuulkaahan, Weckström, vielä: olettekohan pannut muistiin kaikki,\nmitä olette maksanut etukäteen? Ja sitten: jos talvi näyttää tulevan,\nniin meitä ei täällä pidätä mikään. Tahdomme jouluksi kotiin, minä ja\nsisareni. Sen sanoimme jo Viipurissa. Te lupasitte toimittaa hevoset,\nprovianttimestari. Luotamme teihin. Näkemiin.\n\nWeckström hymyili, vakuuttaen, että talvi tulee vasta uudeltavuodelta.\nDemoiselle Suthoffkin hymyili. Hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, se\nei kaunistanut häntä. Hedulla Suthoff tunsi, ettei hän koskaan tulisi\npitämään tästä tummasta neidistä, joka oli hänen isävainajansa sisar.\n\n— Missä hän lepää? kysyi daami samassa äänellä, joka ilmaisi hänen\npelkäävän kuollutta. — Kirkossako? Se on hyvä se. No tytöt, mennäänkö\nsitten sisään. Hevos-parat!\n\nHevoset kiskaisivat vielä kerran karossin liikkeelle, vieden sen\nportilta pihamaan perälle, missä hevostalli ja vaunuvajat sijaitsivat.\n\n— Hevos-parat! toisti Jakob Suthoffin sisar, portailta seuraten suvun\nikivanhojen matka vaunujen kulkua. — Ei ollut helppoa niilläkään,\njollei ollut meilläkään. Weckström lupasi toimittaa niille rehua\n— ei kai teillä ole? Weckström muuten maksoi yhtä ja toista, mitä\nhankimme hautajaisia varten, sellaista kuin konvehdit, kalkkunalinnut,\nkutsukirjeet, vahakynttilät ja ehkä jotakin pienempää vielä. Ei kai\ntällaisesta pienestä kaupungista sellaisia saada. Niin, ja ennen\nkaikkea hän maksoi isänne arkun. Emme olisi tahtoneet antaa hänen sitä\ntehdä, mutta se oli tehty, ennenkuin ennätimme mestari Birmannille.\nNiin, ja ajattelimme, että jos hän oli veli-raukkamme läheinen ystävä,\nniin vaikea häntä on loukatakin.\n\nTultiin sisään. Kuljettiin tavararöykkiöiden yli ja ympäri.\n\nSamalla raudoitetulla arkulla, millä Tellqvist oli repinyt vaatteensa,\nistui Jakob Suthoffin toinen sisar, seinään nojaten ja silmät ummessa.\n\n— Mein Gott! huudahti vilkkaampi sisaruksista, — Lisken, mikä sinun on?\nMein Gott, tämä hirvittävä matka on vienyt kaikki hänen voimansa. Että\nlähdimmekin tänne, tähän kurjaan pesään. Tuokaa jotakin kuumaa, tytöt,\nnopeasti, nopeasti! Lisken, Lisken, sisarraukkani, — ota pieni naukku\npullostani, sinä ihan säikähdytät minut.\n\nKun Hedulla, käsissään ruukku kiehuvaa vettä, palasi kyökistä, nousi\nLisken Suthoff jo pystyyn, puna poskilla ja hymy kasvoilla. Hän kävi\nkauniiksi hymyillessään ja sydämellinen hyvyys loisti hänen silmistään,\nkun hän vakuutteli, että jo jaksoi aivan hyvin. Hän kuuli huonosti ja\nkoetti koota äänet korviinsa pitelemällä kättään kuppina korvanlehden\nympärillä. Enimmäkseen hänen sisarensa puhelu tapahtui läpitunkevalla\näänellä. Kuitenkin jäi Lisken Suthoff usein keskustelun ulkopuolelle.\nHän hymyili silloin nöyrällä hyvyydellä, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi\nkuurouttaan. Joskus hän lausui: »Mutta rakkahin Dorothea» eikä aina\nlisännyt, mitä ehkä oli aikonut ilmaista. Hedulla Suthoff tunsi, että\nhän voisi Lisken-tädistään pitää hyvin paljon. Kuinka kaunis Lisken\nSuthoff oli mahtanutkin olla nuorena. Ihmettä, ettei kukaan ollut häntä\nnainut.\n\n— Vai niin, vai niin, puheli Dorothea Suthoff, katsellen ympärilleen,\n— täällä siis asui veliraukkamme. Olemme kolme vuotta vanhemmat häntä,\nkasvoimme samassa kodissa ja pidimme toisistamme, kunnes tiemme sitten\nerosivat. Ja te molemmat olette sitten veljemme lapsia — muita ei\ntänne kai jäänytkään sitten kun kolmas teistä meni juutalaiselle.\nKuuluu muuten olevan rikas mies. Me olemme siis teidän tätejänne.\nOlemme kaksoset ja toisistamme erottamattomat, niinkuin usein kaksoset.\nMinua sanovat suvun lapset täti Sofia Dorotheaksi ja häntä tuossa\ntäti Liskeniksi. Hänen nimensä on Anna Elisabeth, mutta kun hän\non enkeli enemmän kuin ihminen, niin koko suku on antanut hänelle\nlemmikkinimen Lisken. Te voitte käyttää näitä nimiä, koska tekin olette\nSuthoffeja, vaikka vasta nyt tutustumme. Meidän sukumme on laaja —\nmeitä on Tallinna, Narva, jopa Stralsundkin täynnä, puhumattakaan\nHaminasta ja Viipurista. Teidän isänne isällä on viisikymmentäseitsemän\nlastenlasta, ja jos Jakob Suthoffin lapset luetaan, tulee heitä kolme\nlisää — sechzig. Ja lapsenlapsenlapsia on kaksikymmentäyksi, jollei\njo ole kaksi lisää. Ne ovat voineet tulla maailmaan ne kaksi, joita\nodotetaan, sill'aikaa kuin me olemme olleet täällä kauhealla matkalla.\nSinä vanhempi olet kai Anna Kristina, jos ymmärsin Weckströmin oikein?\nVai niin, Hedvig Ulrika on vanhempi teistä. Nimesi on lyhennetty\njotenkuten, mutta se lyhennys kuulosti niin kevytmieliseltä, että siitä\nsäästäkää minun korviani, kuulen erittäin hyvin, älkää siis käyttäkö\ntuota lyhennystä viereisessäkään huoneessa koko sinä aikana kun olen\ntäällä. Joka tapauksessa tahdomme jouluksi päästä kotiin. Niin monet\nmeistä kuin suinkin ovat silloin koolla vanhan isämme ympärillä. Hän\non jo dreiundneunzig. Isänne, meidän Jakob veljemme, tuotti hänelle\npaljon surua, kun meni naimisiin löytölapsen kanssa vailla perhettä. Ei\nmilloinkaan isämme ole voinut sitä unohtaa. Varsinkin kun hän pojastaan\nJakobista toivoi erikoisen paljon. Hänen korkean ikänsä vuoksi emme\nvielä lainkaan ilmoittaneet isänne kuolemasta. Se täytyy tehdä\nhetkellä, jolloin hän on erikoisen hyvissä ruumiinvoimissa. Ja sinä\ntuossa olet kai Anna Kristina. Et ole ensinkään hullumman näköinen,\nmutta miksi pureskelet huuliasi?\n\nKrista vastasi, että hänen jalkojaan särkee. Hän palellutti ne pahasti\nmetsässä, kun he sodan aikana kulkivat eksyksissä.\n\n— Ach, sanoi Sofia Dorothea Suthoff, — miks'et puhunut siitä\naikaisemmin? Jahka minä saan auki tavarani, niin sieltä kyllä\nlöydetään tinktuuria erinäisiin kolotuksiin. Kaiketi teillä täällä\nHelsingissäkin löytyy joku viisas vaimo, joka esiliinaan poimii pienet\nlapset saunankynnyksen alta — sellainen viisas vaimo kun hieroo minun\ntinktuurillani, niin särky lakkaa.\n\nKyyneleet putoilivat Anna Kristinan silmistä.\n\n— Meidän apteekkari sanoi, että jalkani ovat sahattavat poikki, virkkoi\nhän, kiitollisena katsellen uuteen tätiinsä.\n\n— Mein Gott! vastasi täti Sofia Dorothea, — sano hänelle, että hän\nvoi sahata halkoja, jos hänen välttämättä pitää sahata. Kyllä meillä\nViipurissa on rohtoja joka tautiin.\n\nSuloinen Lisken-täti kiersi läpikuultavan käden korvansa ympäri ja\nlausui:\n\n— Aber liebste Dorothea...?\n\nSilloin Sofia Dorothea Suthoff läpitunkevalla äänellä toisti hänelle,\nmistä oli keskusteltu.\n\nLisken-täti, täynnä myötätuntoa Anna Kristinaa kohtaan, nousi\nsilittääkseen veljentyttärensä poskea — rits! Naula repäisi hänen\nvaatteitaan, aivan niinkuin se oli tehnyt niin monelle muulle.\n\n— Mein Gott! huusi Sofia Dorothea, — turkkisi raskaimmasta\nranskalaisesta silkistä! Ja kaikkein pahimmalta paikalta. Mein\nGott, tytöt, kyllä te saisitte katsoa, etteivät teidän huonekalunne\nvahingoittaisi ihmisten vaatteita. Varmaan tämä naula vuosikausia\non ollut tuossa tuhoamassa ja uhkaamassa. Mutta seppää vain ei ole\nkutsuttu. Ich ahne... minä aavistan mitä veliraukallamme on ollut\nkärsittävänä, hän kotoisin sellaisesta lastenkamarista kuin meidän.\n\n— Aber liebste Dorothea, eihän tämä tee mitään. Tiedät miten hyvin minä\nosaan paikata. Saatte nähdä, ettei rakkaan Jakob-veljemme hautajaisissa\nkukaan tiedäkään, että naula on tarttunut takkiini. Ja miksi yleensä\npidän ylläni tätä takkia? Tuntui hiukan kylmältä.\n\n— Pidä takki ylläsi, enkelini, sanoi Sofia Dorothea.\n\n— Ennen iltaa on sepän oltava täällä. Jollen muuta saisikaan aikaan\nveljeni talossa, niin ainakin sen. Mutta ettekö anna meille mitään\nsyötävää, tytöt? Jos olen ymmärtänyt Weckstromin oikein, niin hän\nkaiken syksyä on tuonut tänne ruokatavaraa, joten ei kai teillä ole\nollut puutetta. Sitä paitsi meillä vielä on yllin kyllin evästä.\n\nHedvig Ulrika nousi. Täti Sofia Dorothea oli selvästi suuttunut.\n\n— Kahvi on heti valmista, yritti talon vanhempi tytär puolustautua. —\nMe olemme kahden viikon ajan odottaneet, paistaneet nuoria lintuja ja\nkoettaneet pitää kaikkea valmiina, mutta nyt...\n\n— Aber liebste Dorothea, hymyili täti Lisken, — älä pelota tyttöjä.\nWeckstromhän on ollut matkalla, sill'aikaa ei kukaan ole pitänyt huolta\nveli vainajamme kodista. Meillä on makkaraa, palttuleipää ja hanhea\nyllin kyllin.\n\nHedvig Ulrikan kasvoille oli valahtanut viinin puna.\n\n— Meidän hyvä isämme ei kärsinyt Weckströmiä. Hän kielsi meitä koskaan\nottamasta apua häneltä. Ja me mieluummin kuolemme nälkään kuin nautimme\nhänen antimiaan.\n\n— Sooo...? lausui täti Sofia Dorothea, päästäen käsistään vaatemytyn,\njota hän par'aikaa oli avaamassa.\n\n— Sooo?\n\n— Aber liebste Dorothea, kiirehti kaksoissisar kysymään, — was ist?\n\nSofia Dorothea huusi hänen korvaansa:\n\n— Hän sanoo, ettei hänen isänsä kärsinyt Weckströmiä, että hän kielsi\nottamasta häneltä apua ja että he tahtovat kuolla mieluummin kuin\nnauttia hänen lahjojaan.\n\nKääntyen tyttöjen puoleen hän jatkoi:\n\n— Ja mitä syytä isällänne oli vihata tätä kunnon miestä, jos saan kysyä?\n\nHedvig Ulrikan kädetkin kävivät viinin punaisiksi, kun hän vastasi:\n\n— Weckstromin syystä joutui äitini jäämään tänne sodan ajaksi ja kuoli\nnälkään ja kurjuuteen, kun isämme oli paossa Ruotsissa.\n\n— Soo? sanoi täti Sofia Dorothea koettaen päästä perille asiasta, joka\nhänelle oli esitetty kokonaan toisin. Vihdoin hän kohautti olkapäitään\nja tarttui äskeiseen työhönsä. — Onhan se hyvin valitettavaa, että\näitinne kuoli. Mutta moni muukin kuoli. En voi ymmärtää, että tämä\nolisi Weckströmin syy.\n\nHedvig Ulrika oli sinettynein huulin toistamaisillaan, että Weckström\ntotisesti oli syyllinen, kun rumpu kadunkulmassa alkoi päristä.\n\nKaikki vaikenivat.\n\n— Was ist? kuiskasi Lisken Suthoff hymyillen.\n\n— Rumpu, huusi kaksoissisar hänen korvaansa. — Kuunnelkaamme, mitä\nsillä on sanottavaa.\n\n»Täten saatetaan kaupunkilaisten ja kaikkien hyvien kristittyjen\ntietoon valtakunnassa, että murhamies, joka täällä Helsingin\nkaupungissa viime kuluneen maanantain ja tiistain välisenä yönä Kluuvin\nrannalla kaislikossa pisti kuoliaaksi...»\n\n— Mein Gott, sanoi Sofia Dorothea Suthoff hiljaa, — ymmärsinkö oikein:\nmurha on tapahtunut...?\n\nHedvig Ulrika läksi huoneesta.\n\n— Miksi hän meni? kysyi täti Sofia Dorothea Anna Kristinalta.\n\n— Hän meni hakemaan ruokaa pöytään, kiirehti Krista Suthoff nopeasti\nsanomaan ja nauroi, kyynelten pisaroidessa silmistä, rauhoittaakseen\nvieraita.\n\n— Mitä hänellä on tekemistä tämän murhan kanssa? jatkoi täti Sofia\nDorothea. — En ole sokea, näin selvästi, että rumpalin kuulutus\nerikoisella tavalla sattui häneen. Ach, ymmärrän: hän on tuntenut\nmurhatun. Kuka se oli?\n\n— Was ist? kysyi Lisken Suthoff silmissään kauhu, joka oli siirtynyt\nniihin kaksoissisaren kasvoilta.\n\nSofia Dorothea toisti hänen korvaansa, mitä oli tapahtunut. Sisar ei\nsittenkään kuullut. Ja Sofia Dorothea koetti nyt puhua ainoastaan\nhuuliaan liikuttamalla. »Mein Gott, Engel, du bist ja steintaub...»\nkuiskasi hän itsekseen välillä ja toisti moneen kertaan sanan »murha»\nennenkuin sisar sen ymmärsi.\n\nSuuri oli uusien sukulaisten hämmästys, kun Hedvig Ulrika samassa\nhymyillen astui huoneeseen ja heti hänen perässään palveluspiika,\nmolemmilla kädet täynnä tarpeita odotettua ateriaa varten, josta ei\nmitenkään näyttänyt tulevan niukka.\n\n— Nun, liebste Anna Kristina, mistä tämä kaikki tulee! huudahti Lisken\nSuthoff, rientäen auttamaan pöydän järjestämistä. — Arvaan, että hyvä\nprovianttimestarimme taasen on avannut vakkansa.\n\nHedvig Ulrika huusi hänen korvaansa:\n\n— Naapurit! Meillä on hyviä ystäviä ja naapureita. Kaikki ovat nähneet\nvaunujen tulevan ja tahtoneet meitä auttaa.\n\nKun ei Lisken voinut kuulla, toisti Sofia Dorothea hänelle\nveljentyttären sanat, itse puolestaan lisäten, että Viipurissa myöskin\noli hyviä naapureita ja ystäviä, jotka aina riensivät jakamaan, kun\ntarve vaati.\n\nPiirakan oli tuonut täti Forsius, Hennin äiti, pyypaistin Greta\nFortelia äitinsä puolesta, juuston Eeva Selin, kaakun oli lähettänyt\nraatimies Goviniuksen rouva, ja Burtzeilta oli tullut näitä uusia\nnauriita, joita isä joskus oli tuonut Saksasta. Potaeos oli niiden nimi.\n\nViipurin tädit tunsivat hedelmän. Mutta se ei ollut nauris, vaan\nparemminkin omena, joka kasvoi maassa. Saksassa sitä sanottiinkin\nmaaomenaksi, Erdapfel. Ja se oli kyllä hyvä ruoka, mutta siihen täytyi\ntottua. Täti Sofia Dorothea piti siitä aika paljon, ja hänen vanha\nisänsä ennusti tälle hedelmälle tulevaisuutta, koska se oli vaatimaton\nja kasvoi laihassakin maassa. Sensijaan täti Lisken ei hyväksynyt\npotateos-hedelmää: siinä ei ollut makua.\n\n— Minä prefereeraan ne pienet vihreät mumpulat, jotka kasvavat\nvarsissa, sanoi hän.\n\n— Nämä ovat liiaksi keitetyt, oikaisi Sofia Dorothea. — Jos teillä\nvielä on näitä, niin tulen kyökkiin neuvomaan, miten ne keitetään.\n\n— Ei ole enempää, vastasi Hedvig Ulrika. — Jokaiselle oli vain yksi.\n\n— Kun meidän Narvan-veljemme tulivat, niin he joskus toivat koko\nkopallisen.\n\nHi Aber meine liebste Dorothea...\n\nSofia Dorothea Suthoff huusi pitkän aikaa sisarensa korvaan, lopuksi\nkehoittaen häntä syömään. Täältähän ei puuttunut mitään: kaikki oli\nhyvää ja kaikkea oli yllin kyllin. Kahvikin oli erinomaista, viini ja\nolut samoin. On sentään miellyttävää saada ruokaa ja juomaa sellaisen\nmatkan jälkeen. Ikävää vain, että aihe tähän ateriaan ja matkaan on\nperin surullinen.\n\nKaksoissisarukset kertoivat nyt matkastaankin. Heidän oli ollut vaikeaa\nkeksiä vanhalle isälleen sopivaa aihetta lähtöönsä — sairauden vuoksi\nei ollut heti ilmaistu kuolemantapausta. Ja vasta viime tingassahan\nhe oikeastaan olivat voineet tehdä päätöksensä, kun ei kukaan muu\nollut halukas lähtemään. Esiratsastajana heillä oli ollut Tuomas\nRollig — jollei häntä olisi ollut, niin varmaan ei heitäkään olisi\nenää hengissä. Rosvoleiriin he olivat joutumaisillaan. He näkivät\nkyllä tulen loimua metsästä, mutta eihän voinut tietää, oliko kysymys\nrauhallisista matkamiehistä vaiko rosvoista. Vaunut pitivät kauheaa\nääntä routaisella tiellä. Oli jo pimeä. Vaunun lyhdyt täytyi sytyttää.\nYht'äkkiä korkean mäen päällä Rollig ratsastaa takaisin päin ja\npysäyttää vaunuhevoset. Heti peitettiin lyhdyt. Mutta rosvot olivat jo\nennättäneet ne huomata. Sekä kuski että Rollig näkivät selvästi ainakin\nviiden miehen nousevan pystyyn nuotiolta ja karkaavan tielle päin.\nVanha karoliini tarkasti aseensa ja läksi yksinään eteenpäin. Ja hän\nyksinään suoritti ottelun siinä jyrkässä vastamäessä, jonka alle rosvot\nolivat asettuneet väijyksiin. Laukaukset vain kuuluivat vaunuihin,\nmissä istuivat naiset, odottaen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman\nRolligia tämä viimeinen hetki kyllä olisikin ollut käsissä. Lienee\nsiinä toisia kaatunut, toisia haavoittunut. Saattoi kuulla valitusta\ntiepuolesta, kun karossi sitten myöhemmin ajoi ohitse. Weckström olisi\nkaikella muotoa tahtonut ottelemaan hänkin, mutta Rollig ei huolinut\nhänestä. Ja hyvinhän kävi. Hevosta kyllä oli ammuttu jalkaan, mutta\naamulla se kuitenkin saattoi jatkaa.\n\n— Niin, tytöt, eivät matkat näin pimeällä ja rospuutteessa mitään\nleikkiä ole.\n\n— Minne Rollig joutui? kysyivät Jakob Suthoffin tyttäret yhdestä suusta.\n\n— Kyllä kai hän pian tulee. Jäi Vanhan-Helsingin myllylle. Ilman\nRolligia emme lähde paluumatkalle.\n\nVähän ennen Haminaan tuloa olivat venäläiset sotamiehet saaneet\nkiinni jonkun miehen. Mies puolusti itseään vimmatusti, lyöden nurin\ntoisen ryssän toisensa perästä. Hänen hevosensa oli päässyt karkuun\nja nelisti takaisin Ruotsin puolelle. Ryssät ampuivat sen perään.\nEivät voineet tietää, sattuiko. Moninkertaisen vartioston keskellä\nvankia kuljetettiin. Kasvot olivat veressä. Kiharat, vaaleat hiukset\ntodistivat mies-raukan ruotsalaiseksi. Weckström, joka näkyy tuntevan\npaljon ihmisiä kaikkialla, luuli tietävänsä, kuka hän oli.\n\nPaljon ihmisiä provianttimestari tunsi, ja monella oli hänelle asiaa.\nMoni myöskin toi hänelle tuomisia, mikä leivän, mikä kananmunia, mikä\nputelin tai kangaspinkan. Mahtavat ihmiset pitävät hänestä, ei tätä\nmuuten voi ymmärtää.\n\nHedulla Suthoff kysyi äkkiä:\n\n— Minkämoinen se hevonen oli? Se, joka laukkasi Ruotsin puolelle? Minä\nvain ajattelin — jos olisitte huomanneet. Ei se valkoinen ollut?\n\nSofia Dorothea Suthoff tuijotti häneen pitkään.\n\n— Ei, valkoinen ei se ollut. Paremmin musta, tai ruskea. Se oli\nläpimärkä joka tapauksessa. Weckström kyllä voi siihenkin vastata,\njos mukaudut kysymään häneltä. Mitä varten sinä tätä hevosta kysyt?\nOnko sillä ehkä jotakin yhteyttä murhan kanssa, jota tässä vasta\nrummutettiin.\n\n— Was, was, liebste Dorothea? kyseli Lisken Suthoff vastausta saamatta.\n— Sinähän pelotat tyttö raukat, liebste Dorothea. Sinähän tänään olet\nkuin viskaali hameissa tai kivalteri tai sensemmoinen. Mehän olemme\ntulleet tänne auttamaan velivainajamme turvattomia lapsia ja saattamaan\nrakasta Jakobiamme hautaan...\n\nSofia Dorothea Suthoff laski kätensä kaksoissisarensa hennolle kädelle,\nmutta ei lakannut katselemasta Hedvig Ulrikan kasvoja, joilla viha ja\nsäikähdys vaihtelivat, leimuten tytön silmissä, punassa ja kalpeudessa\nhänen poskillaan ja ennen kaikkea hänen huulillaan, jotka vuoroin\nolivat valkoiset, vuoroin täynnä hehkuvaa verta.\n\n— Was, was, was, liebste Dorothea? huusi Lisken Suthoff, nousten\nistuimeltaan ja asettuen kaksoissisarensa eteen. — Sano, liebste\nDorothea, mitä tahdot ja tarkoitat? Olette hirvittävästi toistenne\nnäköiset, sinä ja Jakob veljemme tytär, ja molemmat olette kuin\nvelivainajamme, kun hän suuttui. Juuri tuollainen hän oli, kun ilmoitti\nisällemme rakastavansa viisitoistavuotiasta Maria Erhardtia ja isä\nkirosi hänet ja osoitti hänelle ovea. Liebste Dorothea, Jumalan\ntähden...\n\n— Hiljaa sinä, Engel, huusi Sofia Dorothea nyt sisarensa korvaan. —\nEt ymmärrä näitä asioita. Täällä tapaa koiran haudattuna, minne ikinä\nkatsoo. Tuo tyttö on täynnä salaisuuksia, jotka eivät kestä päivän\nvaloa. Ei tarvitse olla viskaali ymmärtääkseen sitä. Viisitoistavuotias\nMaria Erhardt — aivan oikein —: veljemme löi kätensä pöytään isämme\nedessä ja vannoi, ettei huoli kenestäkään muusta vaimosta. Mutta sepä\nei ollutkaan rehellisen tulliherra Erhardtin tytär, vaan löytölapsi,\nties mistä. Ja tuossa näet tämän löytölapsen tyttären! Sillä ei ole\nedes säädyllisiä hiuksia päässä.\n\nHedvig Ulrika, istuen paikoillaan, ravisti pilkattuja hiuksiaan ja\nnaurahteli.\n\n— Löytölapsi Itämereltä, sanoi hän hiljaisella hellyydellä, puhuen\nikäänkuin itselleen ja sisäänpäin.\n\nJa senjälkeen ei hän kuunnellut Anna Kristinaa, joka rukoili häntä\nmalttamaan mieltään, eikä renkiä, joka langeten polvilleen hänen\neteensä piteli hänen käsiään. Hän riuhtoi itsensä irti, astui Sofia\nDorothea Suthoffin eteen ja puhui:\n\n— Minä, Itämeren löytölapsen tytär, minä rakastan murhaajaa, sitä,\njonka veriset kasvot te karossistanne näitte, häntä henkipattoa, enkä\nketään muuta! Enkä minä mene kenellekään muulle kuin hänelle, juuri\nsille murhaajalle!\n\nSofia Dorothea Suthoff näytti aikovan iskeä tyttöön puukon, jonka hän\noli ottanut eväsvakastaan ja jota hän äsken oli käyttänyt syödessään.\nSensijaan hän kuitenkin tarttui raudoitettuun matka-arkkuun, jota kaksi\nmiestä äsken oli kantanut, kuljetti sen porstuaan ja pudotti siinä\nlattialle. Jonkin aikaa hän viipyi porstuassa. Sitten hän palasi.\n\n— Niin, lausui hän nyt sävyisästi, — murhaajalla ymmärtääkseni kyllä\nvoisi olla tarpeeksi rangaistusta sinusta, senkin löytölapsentytär.\nMutta mitä minuun ja sisareeni tulee, niin voimme samantien kääntyä\ntakaisin kotiimme Vesiportinkadun varrella. Lähdemme heti, kun hevoset\novat levänneet. Tulimme parhaassa tarkoituksessa, mutta meitä ei täällä\ntarvittukaan.\n\n— Hän sanoo, huusi hän nyt kaksoissisarensa korvaan, vihdoinkin\nvastaten hänen levottomiin kysymyksiinsä, — olevansa sen verisen miehen\nmorsian, sen, jonka näimme Haminan likellä. Se oli murhamies. Hänen\nmorsiamensa! Meidän veljemme tytär sanoo olevansa hänen morsiamensa.\n\n— Aber liebste Dorothea, ethän voi uskoa veljemme tyttärestä sellaista.\nOlet kysymyksilläsi pelottanut isättömät ja äidittömät tyttö-raukat!\nJumalan tähden, tulkaa järkiinne... Sinä näyt sinäkin, Anna Kristina,\nolevan oikea Suthoff, äkkipikainen ja kiivas vihaan. Syleilkää\ntoisianne niinkuin sukulaisten sopii.\n\nKuuro sisar sekoitti Jakob Suthoffin tyttärien nimet, syyttäen\nkärsivällistä Kristaa ominaisuuksista, jotka hänelle olivat varsin\nvieraat. Krista ei ottanut sitä pahakseen. Hän ja täti Lisken\nymmärsivät toisensa ja pyrkivät vaistomaisesti yhä likemmä toisiaan,\ntäti Liskenin koettaessa rauhoittaa täti Sofia Dorotheaa ja Kristan\nHedullaa.\n\nMolemmat riitelevät sukulaisnaiset seisoivatkin jo talttuneina, vaikka\nleppymättöminä vastatusten.\n\n— Was, was, liebste Dorothea, anoi kuuro kaksoissisar myötänään, —\nsano, mitä te puhutte. Olette kiihtyneitä ja koko kaupunki kuulee,\nmiten me riitelemme. Ihmiset pysähtyvät ikkunoiden alle. Anna Kristina,\nkirjoita minulle valkoiselle paperille, mistä on puhe.\n\n— Sanon vain, huusi Sofia Dorothea sisarensa korvaan, — että kun\nhevoset ovat levänneet, niin Weckström saa hankkia meille neljännen\nvaunuhevosen ja hevosen Rolligia varten ja me lähdemme!\n\n— Aber liebste Dorothea: lähdemme, sanot! Täytyyhän pitää hautajaiset,\ntäytyyhän päättää tyttöjen kohtalo. Hehän ovat samaa lihaa ja verta\nkuin me. Kaikkein ensiksi meidän täytyy mennä kirkkoon näkemään\nveli-vainajamme. Sitten ottaa selkoa Jakob-raukan jälkeen jääneestä\nomaisuudesta, sitten toimittaa monet sadat hautajaiskutsut, sitten\nhankkia ruoanlaittajat, juomanpanijat ja kaikki muu. Aikaa on jouluun\nlyhyeltä. Etkö muista, liebste Dorothea, mitä kaikkea matkalla\npuhuimme. Siitäkin puhuimme, että veljemme tyttäret ehkä lähettäisimme\nTukholmaan saamaan oppia hyvissä tavoissa. Tai että ottaisimme heidät\nViipuriin ja naittaisimme heidät kunnollisille miehille säätymme\nmukaisista perheistä. Ja sinä vielä sanoit, että mukavinta olisi, jos\npaikkakunnalla olisi sopiva mies, joka naimalla vanhemman tyttären\nsamalla turvaisi nuoremman. Etkö ensinkään muista? Rollig ampui juuri\nsilloin susiparveen ja keskustelu loppui kesken. Mutta tämä kaikki on\ntehtävä, ja sinä puhut lähdöstä.\n\nSofia Dorothea Suthoff irroitti naulan syyllisestä arkusta, tarkasti\nsitä, käski tuoda vasaran ja löi sisarensa puhuessa kiinni naulan.\n\n— Enkelini, huusi hän sitten Liskenin korvaan, — _lähdemme_, sanon.\nMitäpä meitä liikuttavat veliraukkamme omaisuudet, joista Weckström\nverraten varovaisesti puheli. Vaikka hopealla lastattu laiva\npelastuisikin, niin mitäpä _me_ siitä kostumme. Avuttomat tyttäret\nnäkyvät tietävän, mitä tahtovat — he rakastavat ketä tahtovat ja\nmenevät kenelle tahtovat. Me voimme lähteä sinne, mistä tulimmekin.\n\nLisken Suthoff, joka ei sisarensa sanoista erottanut puoliakaan,\npyysi päästä heille varattuihin huoneisiin aukaisemaan matka-arkkuja\nja pukeutumaan. Ensinnä hän halusi lähteä kirkkoon ja kuollutta\nmuistellessakin hänen kyyneleensä jo alkoivat valua. Sitten piti kai\nkäydä papin luona ja raatimies Goviniuksen luona, sekä ehkä pormestarin\nja muiden kaupungin johtohenkilöiden luona.\n\nHedvig Ulrika Suthoff ymmärsi vieraiden tarvitsevan suuren kaapin.\nAinakin seitsemän kaunista pukua oli levällään vuoteen laidalla.\nSiinä oli silkkiä ja taftia, sarsia, kamlottia ja samettia — kaikki\nmustaa, uutta ja ihmeen kaunista. Ei kenelläkään helsinkiläisellä ollut\nsellaista. Ja yhä uusia röyhelöjä, kauluksia, myssyjä, sukkia, kenkiä\nja mekkoja tuli esiin arkuista ja vakkasista. Rikkaita mahtoivat isän\nsukulaiset olla. Varmaan rukouskirjan ristitkin olivat hopeaa.\n\nHedvig Ulrikan mieleen hiipi yht'äkkiä ajatus, että tädit tästä\nkaikesta olivat mahtaneet varata jotakin tuliaisiksi velivainajansa\ntyttärille, siis heille molemmille: hänelle ja Kristalle. Esimerkiksi\nnuo kauniit kirjat, jotka olivat aivan samanlaiset. Mitenkä tädit\nolisivat voineet ajatella itse tarvitsevansa näin hirveän paljon?\n\nTäti Liskenin ympärillä kahisi silkki, ja onnellisena hän valkein\nsormin piteli tavaroitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet hänen\nmyötäjäisiään.\n\nMiksei täti Lisken ollut päässyt naimisiin?\n\nHedulla teki yht'äkkiä lopun ajatuksista, jotka koiruohon makuisina\ntäyttivät hänen mielensä.\n\n— Hyvä täti Lisken, huusi hän, — Gagneur on tuhoutunut myrskyssä\nItämerellä — voiko täti Lisken kuulla? Kalliit tavarat isän\nkauppapuodissa ovat varastetut, eikä viskaali varmaankaan saa niitä\ntakaisin — voiko täti Lisken kuulla? Ne, joille isä lainasi rahaa,\neivät voi maksaa — kuuleeko täti Lisken? Isäni oli Helsingin rikkain\nmies ja tahtoi rakentaa kaupunkiin kirkkoja ja torneja, mutta meillä\non nyt jäljellä vain tämä talo. Emme voi pitää suuria hautajaisiakaan.\nTäti Lisken varmaankaan ei ole kuullut.\n\n— Mutta _minä_ olen kuullut! lausui Sofia Dorothea Suthoff ovelta. —\nMinä olen kuullut, minä. Mitä sinä hänelle puhut — ei hänen tarvitse\ntietää näistä ikävistä asioista.\n\n— Was, was — wo? Was? Aber liebste Dorothea...! äänteli kuuro\nkaksoissisar, aavistaen, ettei nyt sopinutkaan hymyillä.\n\n— Enkelini, huusi Sofia Dorothea hänen korvaansa, — hän ihmettelee\nsinun kauniita pukujasi ja kysyy, ovatko ne uusinta viipurilaista\nmuotia.\n\n— Aber liebste Dorothea, ach, minä näen, ettet sano minulle totuutta.\nMitä te salaatte minulta?\n\n— Emme salaa, enkelini, hän sanoo, että olet kaunis kuin morsian.\n\nLisken Suthoff laski käsistään röyhelöt, asteli ikkunan luo ja käänsi\nkauniit, kalpeat kasvonsa vihertävään ruutuun, mistä näkyi jäätynyt\ntie, nurmikko ja hautausmaan paljaat puut.\n\nHedulla näki, että hän itki.\n\n— Onko siis totta, ettei teillä ole mitään muuta kuin tämä talo,\njoka Viipurissa määrättäisiin hajoitettavaksi? Mutta sittenhän te\ntytöt joudutte kehruuhuoneelle, jollei joku hyvä ihminen ota teitä\npalvelukseensa. Tai jollei sisarenne Tukholmassa teitä auta, mikä olisi\nluonnollisinta. Me emme voi viedä teitä Viipuriin — vanha isämme voisi\nkuolla surusta, jos yht'äkkiä näkisi tottelemattoman poikansa tyttäret.\nOnko sitten Weckström voinut meille näin valehdella — suorastaan\nvalehdella? Minun täytyy hänet tavata, hän on neuvokas mies, tarmokas\nja ovela. Entä raatimies Govinius — kelpaako hän sitten johonkin?\nVarastetut tavarat on saatava takaisin. Ja sinun, sinun, sinun on...!\n\nTäti Sofia Dorothea hymyili yht'äkkiä Hedvig Ulrikalle, vieden sormet\nhänen leukansa alle ja katsellen häntä silmiin, ystävällisesti ja\niloisesti.\n\nHedulla kävi niin ymmälle, ettei hän osannut puolustautua sitä kauheaa\nonnettomuutta vastaan, joka nyt varmaan uhkasi heitä. Toimettomana hän\nnäki molempien Viipurin-tätien pukeutuvan ja valmistautuvan lähtemään\nkaupungille. Kun täti Sofia Dorothea kysyi, missä Weckström asui, niin\nHedulla lausui Vanhan-Helsingin nimen, ja kun hän kysyi Goviniuksen\ntaloa, niin tyttö viittasi hänelle kädellään suunnan. Mustissa,\nsilkkisissä vaatteissaan kaksoissisaret samankokoisina ja käsi kädessä\nryhdikkäästi astuivat hautausmaan syrjää pitkin, häviten Suurtorille.\n\nMinä nyt? ajatteli Hedulla Suthoff seuraten heidän kulkuaan ja\näskeisten tapausten kangastaessa mielessä niinkuin uni, jonka hän\njoskus oli nähnyt, viikkoja sitten. Mitä nyt? lausui hän samassa ja\nkuunteli omaa ääntään, ihmetellen, kuka tällä äänellä puhui. Olinko\nminä äsken levoton? Kävikö täällä vieraita? Ne menivät jo eivätkä enää\ntule. Eikö enää ole yhtään ystävää? Eikö ole yhtään ihmistä? Kyöpeli\nasteli äsken tuosta, jotta silkki kahisi. Kyöpelejä oli kaksi. Silkki\nkahisi.\n\nHedulla kuuli nyt sisarensa äänen ja meni ääntä kohden.\n\nKrista makasi vällyjen alla.\n\n— Mitä he mahtavat tehdä? sanoi hän hiljaa. Korttekaartesta lyötiin\ntoista tuntia.\n\n— Vastako kaksi! pääsi Hedullalta. — Krista, jaksaisitko lähteä minun\nkanssani metsään, sinne, missä me olimme niin onnelliset? Siellä\neläisimme hurskaan vanhan Jaakon luona, Iiskenpoika on luvannut seurata\nmeitä, minne tahdomme. Meidän isämme kyllä ymmärtää, ettemme nyt voi\npitää hänelle suuria hautajaisia. Jos me jäämme tänne, niin meidät\nlähetetään Tukholmaan tai kehruuhuoneelle tai kukaties Viipuriin\nVesiportinkadulle. Se toinen musta täti katsoi minuun niin oudoin\nsilmin ja nauroi niin ystävällisesti. Hän ei olisi voinut tehdä\npahempaa. Etkö jaksa tulla metsään, missä me olimme niin onnelliset?\nKrista, älä kiellä, me kannamme sinut. Sinua en voi jättää, sinä olet\nainoa ystäväni.\n\nAnna Kristina taisteli kyyneliä vastaan.\n\n— Särkee, sanoi hän vieraalla, kolealla äänellä. — Mene sinä. Minä olen\naina rukouksessa sinua läsnä.\n\n— Kuinka voit noin puhua! Meillähän on vielä tämä talo. Mutta se\nei ole minkään arvoinen. Meille se on syntymäkoti ja kaikki. Mutta\njos se olisi Viipurissa, niin se hajoitettaisiin maahan. Niinhän he\nsanoivat. Minusta se on kaunis. Täällä on hyvä asua. Mutta me emme\nenää saa täällä olla. Kaikki täytyy myydä. Vanha Weckström ei ole\nsaanut palkkaansa. Jos me voisimme vuokrata tämän rakennuksen ja asua\nvaikkapa alatuvassa. Ja ottaa leipämme niistä kapanaloista, jotka\nisämme vuokrasi kaupungilta. Mutta kuka vuokraa tämän rakennuksen? Ja\ntäytyy kaupungille tehdä ulosteko ja. Lähdetään Espoon metsiin. Kuinka\nolimmekaan siellä onnelliset!\n\nAnna Kristina Suthoff vaikeni.\n\nHedvig Ulrika nousi yht'äkkiä ja haki päällysvaatteitaan. Palveluspiika\ntuli sanomaan, että kyökkiin oli tuotu juottovasikka — se oli hyvin\nkorea pala, lihava ja pyöreä. Pitikö se lähetettämän pois?\n\n— Minähän olen sanonut! kiivastui Hedulla. Mutta samassa hän muisti: —\nvarmaan se on Viipurin vieraille. Antaa olla.\n\nJa läksi.\n\nLeikkiveljen täytyy auttaa heitä! Hän etsii Kustaan, vaikkapa hänen\ntäytyisi soutaa Herttonaisiin asti. Kustaa ei ole voinut häntä unohtaa.\nKustaa on viisas ja rohkea, Kustaa yksin voi heidät pelastaa!\n\nJa uuden toivon elvyttämänä Hedulla alkoi todistella itselleen, ettei\nHaminan luona vangittu mies saattanut olla hänen tuntematon ystävänsä.\nMitenkä hän sellaista oli olettanutkin. Jos kapteeni von R:n poika\ntahtoi pakoon, niin ei suinkaan hän olisi lähtenyt valtatielle. Ja nyt\nhän, tyttö, oli kaiken päivää kuvitellut hänet menetetyksi.\n\nMurhamies — murhamies oli menetetty ruumiin ja sielun puolesta, ajassa\nja iankaikkisuudessa! Sehän jokaisen kastetun piti tietää.\n\nMutta entä jollei hän ollutkaan kivalteri Hestskon murhaaja, vaan joku\nmuu oli pistänyt kivalterin. Eihän hänellä ollut edes tikaria silloin,\nkun hän harhaili metsässä.\n\nJa Hedulla kiihoitti itseään kiihoittamalla uskomaan, että kaikki vielä\nkäy hyvin. Kapteeni von R:n poika saapuu jonakin aamuna pyytämään\nhäntä, Hedullaa, sukulaisilta. Täti Sofia Dorothea pelottaa Kyreenin\nniin, että hän toimittaa takaisin heidän puodistaan varastetut\ntavarat. Kustaa Wetter ei muuta Tukholmaan, kun Hedulla häntä hyvin\nkauniisti pyytää. Streng toimittaa hänelle viran, eikä hän koskaan mene\nnaimisiin, vaan käy usein heillä, ja he puhelevat vanhoista ajoista.\nHän on heidän ensimmäisen lapsensa kummi. Kukaties he tulevat niin\nrikkaiksi, että rakentavat Helsinkiin kirkon, jossa on korkea torni,\naivan niinkuin isä toivoi. Tuossa se sitten kohoaa Suurtorin varrella,\nja se on niin mahtava, että pyörryttää, kun katselee kukon huippuun.\nKrista ei myöskään mene naimisiin, vaan asuu heillä ja rakastaa heidän\nlapsiaan niinkuin ne olisivat hänen omiaan. Krista on aivan terve.\nHeidän puutarhassaan kasvaa paljon kukkasia ja myöskin tuota uutta\nnaurista, jonka nimi on potateos.\n\nHullunkurinen nimi! Hedulla kuvitteli voivansa nauraa. Mutta nämä\najatukset olivat vain hattaria, joiden alla ei ollut sinistä taivasta,\nvaan sama lyijynraskas joulukuun pakkanen, mikä tällä hetkellä painoi\nHelsingin kaupunkia, pysähdyttäen savut ja hajut paikalleen. Kaupungin\nköyhät lapsineen, kontteineen, säkkeineen ja puusylyksineen vaeltelivat\nporteilla. Hirsiä vedätettiin joltakin puretulta rakennukselta.\nTellqvistin lampaat ajelehtivat kadulla, haeskellen heinän jätteitä\n— ettei vain hautausmaan portti olisi auki. Suthoff-muurihauta oli\nainoastaan laudoilla peitetty. Se oli onneksi valmistunut, ennenkuin\nrikkaudet menivät Isän ja äidin viimeinen leposija ennätti tulla\nkuntoon' Jumalan kiitos. Siellä oli varattu tilaa langoille ja\nlapsille. Maanpäällinen rakennus tosin puuttui. Isä oli varmaan\najatellut sen hyvin kauniiksi, ehkäpä muuratuksi harmaasta kivestä.\n\nJa nyt olivat hänen ainoat perillisensä näin tukalassa tilassa. Jospa\ntietäisi, missä Kustaa Wetter tänään on. Leikkiveljen täytyy auttaa.\nHän ei ole voinut unohtaa lauluja ja tansseja vanhoilta ajoilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHedulla Suthoff ei päässyt Suurkadun poikki. Siihen kokoontui kansaa.\nYksinpä Burtz ja Clayhillskin kiiruhtivat sinne. Ja Fortelius tuli\nportistaan, kädessä hopeanuppinen espanjanruokonsa, näki kansan\nkulkusuunnan ja liittyi siihen.\n\nEi ollut kysymyksessä kaatunut hevonen eikä nälkään kuollut koira tai\nihminenkään. Oli jotakin iloista. Tuliko kaupunkiin komeljanttareja tai\npetojenkesyttäjiä? Tai — Herra varjele! oliko kivalterin murhaaja saatu\nkiinni? Vai tuliko Turun tohtori, jonka piti tutkia murhatun ruumis?\n\nSuurkadun suuhun, Suthoffin talon nurkkaukselle kokoontui niin paljon\nkansaa, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota tyttöön, joka nyt kiipesi\nkotinsa lankkuaidalle. Hedulla pisti jalkansa vanhoihin tuttuihin\nkoloihin ja pääsi helposti istumaan korkean, punaisen aidan harjalle.\nSiihen yritti rouva Burtzkin, mutta jaksamatta käsillään kannattaa\npainoaan hänen täytyi jäädä maahan.\n\n— Mitä siellä oikein tapahtuu? kysyi hän kiihtyneenä. — Siellä on\nhevosia ja rattaita. Kerro toki, Hedvig Ulrika, minäkin kerron\nsitten sinulle jotakin. Mitä ne tekevät? Olen kuulevinani ukkonikin\näänen. Ai, jo tiedänkin: Turun Elsaa ja hänen yöperhosiaan saatetaan\nmatkalle. Burtzhan sanoikin heidän tänään lähtevän. Mutta ei heitä\nnyt raatimiesten tarvitsisi saattaa. Se ei sovi. Täällä Helsingissä\nei koskaan tiedetä, mikä sopii. Ole hiljaa — minä kuulen jo itsekin.\nNauraako se kirottu naikkonen? Vai itkuako tuo on? Sano, Hedulla, mitä\nsiellä tapahtuu? Minäkin kerron sitten sinulle jotakin. Näin unta, että\nsusi ajoi sinua takaa juuri tuossa Suurtorilla ja saikin sinut kiinni\nrannassa. Se tietää sulhasia se! No nyt voit sanoa, mitä ne nauravat.\n\n— Pormestari tulee kotiin! tiedoitti Hedulla aidan harjalta.\n\nHänen äänestään kajahti uusi toivo, sillä Forsteen oli kaupungissa\nvarsin kunnioitettu mies.\n\n— Pormestari! huusi rouva Burtz eikä häntä enää mikään pidättänyt\npaikoillaan. — Jumalan kiitos, että hän tulee. Nyt taas kaupungissa voi\nalkaa jotakin tapahtuakin.\n\nJa hän tunki läpi kansanjoukon, työntäen syrjään sekä köyhät että\narvohenkilöt, ja päästyään rattaiden ääreen, jatkoi:\n\n— Forsteen, meidän korkeasti kunnioitettu pormestarimme, olkaa\ntervehditty kotiin! Tuotteko hyviä uutisia kaupunkiraukallemme?\nTuotteko vapaavuosia? Tuleeko apua kirkolle ja koululle? Entä sitten\nkuningas, saammeko pian nähdä hänet? Saatte uskoa, että tarvitsemme\nvirkistystä. Täällä kaikki lahoaa. Poljemme paikoillamme. Elämme kuin\ntäi tervassa, en paremmin sano. Saammeko pian nähdä kuninkaan?\n\nForsteenin ääni, käheyttään tuntemattomana, toimitti, ettei kuninkaalla\nvielä ole aikaa näitä kaukaisia maanääriä varten. Mutta uutiset yleensä\novat hyvät. Jo näinä päivinä tänne saapuu mies, jonka kuningas lähettää\nkatsomaan tulevalle linnoitukselle paikkaa. Jos helsinkiläiset pitävät\nhäntä hyvänä, niin kukaties linnoitus tulee tänne.\n\n— Kyllä me pidämme häntä hyvänä! huusi rouva Burtz innoissaan. — Kuka\nse on? Sanokaahan toki!\n\nHän tarttui pormestarin käteen, joka suuren hylkeennahkaisen rukkasen\nsisässä lepäsi kääsien laidalla.\n\nClayhills ehdotti, että lähdettäisiin raatihuoneen kellariin ottamaan\nkuumaa lökää tuohon yskään, siitähän voi tulla kuoleman tauti. Forsteen\nitse asiassa ei enää voinut puhua kuin kuiskaamalla. Ja kaupunkilaiset\nuutistennälässään ahdistivat häntä kuitenkin jatkuvasti kysymyksillään.\nNyt katsoi raatimies Burtz asiakseen käydä puolustamaan kaupunginpäätä.\nKaikista ensinnä veti hän kovakouraisesti syrjään rouvansa, kehoittaen\nhäntä menemään kotiin. Sitten kääntyi hän kansanjoukon puoleen.\n\n— Hyvät ihmiset, mitä te nyt luulette täällä olevan? Täällä ei ole\nkarhunkesyttäjiä eikä »pitkää Mattia Taalainmaasta». Meidän oma herra\npormestari saapuu valtiopäiviltä ja tuo kaupungille tärkeitä uutisia,\njotka kyllä aikoinaan tulevat leviämään teidänkin korviinne. Meidän\nherra pormestari on saanut pahan yskän tässä kylmässä ilmassa eikä voi\nvastata kysymyksiin, ennenkuin saa rintaansa jotakin kuumaa. Mutta\njos tahdotte, niin voitte, osoittaaksenne alttiuttanne, korottaa\näänenne tervetuliaishuudoksi. Ja menkää sitten kotiin, niinkuin sopii\nkristityssä yhteiskunnassa. Onpa ihme, ettei teitä saa tottelemaan. No,\ntuleeko siitä huudosta jotakin? Jollei, niin te tämän minuutin hetkellä\nmenette kotiin, jokainen.\n\nTervetuliaishuuto supistui johonkin mutinaan, josta ainoastaan Burtzin\nkimakka »vivat» ja Weckströmin raikas »hoch» kohosivat ilmoille.\n\nProvianttimestari Mathias Weckström oli tänään iloisessa, pienessä\nhiprakassa, nimittäin juuri senverran, että hänen jalkansa nousi\nkeveästi ja hänen suunsa puhui avomielisiä. Olipa hän mahtanut tehdä\nhyviä kauppoja viime retkellään. Hän sieti paljon ja otti näin runsaat\nryypyt vain, kun ne hänelle tarjottiin.\n\nHän oli tänään saanut ne kaupungin hienoimmassa paikassa, nimittäin\nitsensä raatimies Goviniuksen luona, jonne hänen oli nähty menevän\ntiiman verran myöhemmin kuin Suthoffin viipurilaiset vieraat sinne\nmenivät. Goviniuksella oli kaupungin paras viinikellari, parempi kuin\nmaaherralla olikaan ja raatimiestä oli ehkä tänään huvittanut olla\nrunsaskätinen.\n\nProvianttimestari kulki nyt siinä saatossa, joka ympäröi pormestari\nForsteenin rattaita, matkalla Suurkadulta torille, ja hänen äänensä\nliittyi niihin ääniin, jotka yhä kuuluvammin vaativat häntä tulemaan\nsuoraan raatihuoneen kellariin kureeraamaan käheyttään kuumalla\ngrogilla ja kertomaan uutisia. Clayhills, astellen Burtzin ja Strengin\nkanssa likinnä kääsejä, puhui kaupungin omista laivoista, jotka\nkäyvät Espanjassa asti, sekä kaupan elvyttämisestä yleensä — ilman\nnäitä ei kaupunki nouse. Helsinki on nyt rajatapulikaupunki ja sen\ntäytyy saada samoja oikeuksia, joita Haminalla ja Nyenilla ennen oli,\nja sitenpä parhaiten houkuteltaisiinkin tänne maalaiset Savosta ja\nKarjalasta tavaroineen. Heitä varten pitäisi täällä tietenkin olla\nsaatavana tupakkaa ja suoloja sekä halpaa sarkaa ja muuta, mitä he\nvoivat tarvita. Nyt on heidän edullista ostaa Venäjän puolelta, koska\ntulli siellä on alhaisempi kuin Ruotsissa. Omat laivat Espanjaan,\nPortugaliin, Ranskanmaalle ja Skotlantiin — kyllä kaupunki elpyy!\n\nPormestari sai likinnä käveleville kuiskatuksi, että hän\nsekreettivaliokunnalle oli tehnyt anomuksen Place d'armes'in\nrakentamisesta Helsinginniemelle likelle satamaa, kaupungin\nlinnoittamisesta maan puolelta, jolloin tänne olisi sijoitettava\ngaleeri-eskaaderi, sekä telakan rakentamisesta. Niin, näistä hän kyllä\njo on kirjoittanutkin. Mutta asia on nyt niin pitkällä, että kuninkaan\nmääräämä saapuu tänne tarkastamaan paikkaa. Ja kun hän sattuu olemaan\nerittäin tarmokas ja päättäväinen mies, niin hän on halunnut käväistä\ntäällä, ennenkuin vedet jäätyvät. Fortelius, joka ei ollut saanut\nselkoa Forsteenin puheesta, kysyi, oliko toivoa saada lupa koota varoja\nyli koko valtakunnan sodassa niin vaikeasti kärsineen Helsingin kirkon\nhyväksi. Tellqvist puolestaan tahtoi tietää, mitä nimiä viime päivinä\noli ollut luettavina Tukholman kaakinpuissa.\n\n— Linnoitus on saatava tänne! kuului useammasta suusta yht'aikaa.\n\nKesken kaiken kysyi Vendelius, oliko peruukkimaakari Logren lähettänyt\nhänen vaimolleen paketin. Wetter kysyi kirjettä sukulaisiltaan.\nTellqvist tiukkasi uudelleen Tukholman kaakinpuissa esiintyviä nimiä,\nkoska konnetaabeli Hestskon murhaajakin kuului olevan ilmaistuna siellä.\n\nKun ainoastaan harvat saattoivat kuulla, mitä pormestari vastasi,\nkantoivat kaupunkilaiset monet ja erilaiset kysymykset iloisena, joskin\nhiukan sekavana puheensorinana sinne, missä Hedulla Suthoff kotinsa\naidanharjalta seurasi asiain kulkua.\n\nVastasiko pormestari Tellqvistin kysymykseen?\n\nMinne oli Kustaa Wetter joutunut?\n\n— Niin, puheli Burtzin vaimo jälleen, — täällähän on tapahtunut\nmurha, hirvittävä murha — jokos te sen kuulitte? Konnetaabeli-raukka,\nsellainen hauska ja kohtelias mies, ja niin kauhean lopun sai Kluuvin\nkaislikossa! Jokos herra pormestari kuuli? Ja Suthoffin puoti kun\nvarastettiin puti puhtaaksi!\n\nBurtzin yhä koettaessa kääntää vaimonsa askelia kotiportaille huusi\nrouva kotiin palaavalle pormestarille:\n\n— Kuka se on, jonka kuningas lähettää?\n\n— Koska me saamme suoloja? kysyi samassa Lillgren.\n\n— Suolat ovat tyyten lopussa.\n\n— On tapahtunut murha, selitti Streng, — valitettavasti. Jopa jonkin\nverran outojen olosuhteiden vallitessa. Mutta saat tietää kaikki\nkaupungin kellarissa. Joka tapauksessa veli Forsteen: hyvä, että tulet\nkotiin. Olen saanut aivan tarpeeksi kaikesta.\n\n— Kyllä täällä, piru vie, nyt saadaan selvä murhamiehestä ja muustakin!\nhuudahti Tellqvist nauraen ja koputellen piippuaan saappaansa korkoa\nvastaan. — Tänne on Viipurista tullut hameniekka viskaali. Eikö tuossa\njo kuljekin hiekkakuorma hautausmaata kohden. Se on tämän hameniekan\naikaansaannoksia. Hän kohtasi Kyreenin kadulla ja haukkui hänet\npahanpäiväisesti. Saatte nähdä, että huomenna jo korjataan kirkon\nkattoa. En ihmettele, piru vie, jos hän merestä nostaa veljensä aarteen\nja rakentaa hänen torninsa. Hän kuuluu sanoneen, että varastetut\ntavarat on löydettävä! Ja kyllä hän murhamiehenkin löytää. Siinä se on\nakka!\n\n— Hän tarkoittaa Suthoffin sisarta, selitti rouva Burtz, joka nyt oli\nsaanut kätensä kiinni kääsien laitaan.\n\n— Kaksi Suthoffin sisarta saapui tänään Viipurista.\n\nApteekin portailla seisoi Stier.\n\n— Minun medikamenttilaatikkoni? huusi hän, nähdessään kääsien\nlähestyvän. — Eikö minun medikamenttejani ole pantu näillekään\nrattaille?\n\nPormestari pidätteli hevostaan.\n\n— Kaksi viikkoa minä jo tässä olen huutanut jokaiselle tulijalle,\njatkoi apteekkari. — Mitä helvettiä se on, ettette tuo minun\nmedikamenttilaatikkoani? Vai niin, herra pormestari itse. Ilmoitan\ntyytyväisyyteni saapumisesi johdosta. Tänne onkin sinun poissaollessasi\ntullut apteekkarinkisälli Turusta, oikea sudenkorento, jolla ei ole\netupuolta enempää kuin takapuoltakaan, mutta jonka perässä naiset\njuoksevat. Toivon sinun saattavan minut laillisiin oikeuksiin!...\n\nHedulla Suthoff hyppäsi äkkiä alas aidalta ja läksi seuraamaan tulijaa.\nForsteen oli ollut hänen isänsä ystävä.\n\n— Forsteen, pyysi rouva Burtz hengästyneenä, vaivoin pysytellen kääsien\nvierellä, — kuka tulee? Tarkoitan: kenet kuningas lähettää? Miksette\nsano? Onko se salaisuus?\n\nPormestari käänsi häntä kohden laihat tarmokkaat kasvonsa, jotka\nkohosivat syvän kuuraisen turkinkauluksen sisästä.\n\n— Sitä ei pidä toitottaa, sanoi hän äänellä, joka oli paljasta särinää\nja pihinää.\n\n— Ai, sanoi rouva Burtz ihastuneena. — En kerro kenellekään.\n\nForsteenin viluiset huulet lausuivat:\n\n— Ehrensvärd.\n\n— Ehrensvärd! kuiskasi rouva Burtz, lujasti pitäen kiinni kääsien\nlaidasta, — sekö nuori kaunis luutnantti? Vai joko hän on kapteeni?\n\nBurtz, raatimies, tarttui nyt vaimonsa käteen ja käski hänen jo mennä\nhiiteen. Eikö hän käsittänyt, piru vie, että pormestarilla oli yskä ja\nettä hän tarvitsi lasin kuumaa. Ja nyt olisi tässä kyllä tärkeämpääkin\npohdittavaa kuin vastailla vaimoväen loruiluun.\n\nKorkean turkinkauluksen sisästä kuului sihahdellen ja säristen:\n\n— Ottakoot Helsingin kaunottaret esiin kultaiset kahleensa!\n\nForsteen oli vanhapoika ja hänen leikinlaskunsa omalaatuista. Sopivan\nhetken jälkeen siirryttiin leikinlaskusta asiaan.\n\nSovittiin, että kapteeni Ehrensvärdiä Helsingissä nyt pidetäänkin\noikein hyvänä. Ei mitään häneltä pidä puuttuman! Yksissä voimin\nkoetetaan hankkia ruokaa ja juomaa. Hän vain oli epämukava vieras\nsiitä, ettei hän erikoisesti välittänyt ruuasta ja juomasta. Ties piru,\nmiten häntä oli käsiteltävä. Jokin metsästysretki siinä sivussa saattoi\nolla paikallaan. Olihan ympäristössä yllin kyllin riistaa, alkaen\nkarhuista ja susista aina pienimpiin metsäneläimiin asti.\n\nMutta linnoitus on saatava Helsinkiin.\n\n— Jumaliste, tässä on valtakunnan puolustuksen keskipiste.\n\n— Tähän on vihollisen kaleerit pysäytettävä.\n\n— Hiljaa, hiljaa — mitä sanot, veli Forsteen? Ettemme suinpäin\nasianomaiselle juoksisi huutamaan julki, mitä tässä nyt leikillä on\npuhuttu. Ei, piru vie ymmärrämme pitää kurissa sen piskuisen jäsenen,\njota kieleksi kutsutaan. Kas, Forsteen vain huomauttaa, ettei kapteenin\nkäynti ole virallinen. Ja lisäksi se luultavasti on vain pieni\nsalamakäynti.\n\n— Parbleu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHedulla Suthoff erkani kujalle, joka teurastajan lankkuaitaa pitkin\njohti kaatopaikalle rantaan. Mitä varten hän oikeastaan nyt tuli tänne?\nKustaa Wetter ei ollut täällä. Ei näkynyt ketään.\n\nMitä olikaan nyt tehtävä? Minne mentävä? Keneltä kysyttävä neuvoa?\n\nKaikki oli hämääntynyt.\n\nOsasiko Kustaakaan auttaa?\n\nHän voi hankkia hevosen ja johdattaa Hedullan ja Kristan Espoon\nkorpeen, missä he kerran olivat niin onnelliset.\n\nMutta kuka toimittaa isän hautaan? Miten käy kotitalon Suurkadun ja\nLäntisen Kirkkokadun kulmassa?\n\nIkkunoiden alla on sekin paikka, missä tuntematon ystävä hetken seisoi,\nkerjäläisten keskellä, sinä päivänä, jolloin surukuuset olivat portin\npielissä. Ja täällä kaupungissa on pieni eläin, jonka lämmintä päälakea\nhänen kätensä kosketti.\n\nTämä kaupunki on armaampi kuin yksikään paikka maan päällä.\n\nMinun isäni ei saanut rakentaa Helsinkiin korkeaa kirkontorniaan,\njohtui tytön mieleen hänen siinä ajelehtiessaan vailla päämäärää. — Nyt\ntulee vieras ja rakentaa linnoituksen. Jos me menemme korpeen, niin\ntulee vieras ja asettuu siihen, missä me synnyimme.\n\nKaupunginlahti oli tänään kuin siniseltä välkkyvä maito. Sen pintaan\nkuvastuivat luonnottoman selvään kaislikot, kalliosaaret ja rantojen\npaljaat puut. Mutta pinta ei päästänyt lävitseen yhtään katsetta.\nMeri oli arvoituksellinen, kylmä ja julma. Porvarien ranta-aitatkin\ntuntuivat vedenkalvossa päilyessään suurilta laatikoilta. Hedulla\nSuthoff muisti sen suuren laatikon, jossa hänen isänsä arkku oli tuotu,\nja vedessä soutavat ranta-aitat muuttuivat ruumisarkuiksi.\n\nHuomenna nostettiin isä viimeiseen kehtoonsa.\n\nHänen lastensa ensimmäinen kehto kauniine enkelinpäineen seisoo\nkotitalon ullakolla odottaen pieniä eläviä lapsia, jotka nauravat ja\nojentavat käsiään äitiä kohden.\n\nHedvig Ulrika Jaakopintyttären rinta riutui kuumaa kaipaustaan.\n\nUseat veneet oli jo vedetty maalle ja kaadettu kumoon. Lahden pohjukka\noli jääriitteessä.\n\nHämärsi.\n\nHuominen päivä ei päästänyt lävitseen yhtäkään katsetta.\n\nViipurin-sukulaiset eivät koko päivänä tulleet kotiin aterialle.\nGoviniuksen lanterna saattoi heidät Läntiselle Kirkkokadulle, kun jo\noli pimeä.\n\nLisken Suthoff tuntui hiljaiselta ja surulliselta, Sofia Dorothea taas\noli ihastuksissaan päivänsä vietosta. Että tässä pahanpäiväisessä\npesässä saattoikin elää niin hienoja ja rakastettavia ihmisiä kuin\nGoviniukset! Heidän kanssaan meni päivä varsin mukavasti. Kerrassaan\nymmärtäväisiä ihmisiä. Ja tunsivat useita perheitä Viipurista.\n\nTietenkin oli keskusteltu hautajaisista ja velivainajan tyttärien\ntulevaisuudesta.\n\n— Kaikki selviää, sanoi Sofia Dorothea voitokkaasti hymyillen ja\nystävällisesti silmäten veljensä tyttäriin, jotka epäluuloisina\netsivät hänen katsettaan. — Kaikki selviää, kunhan te vain olette\ntottelevaisia. Mitä sanotte, jos isänne kauppapuodista varastetut\ntavarat saadaan takaisin? Niin: ne täytyy saada, sen olen sanonut!\nHelsingin viskaali tosin ei niitä tuo paikoilleen. Mutta, mutta... No\nniin, puhelemme sitten huomenna, tytöt. Teidän tätinne ovat väsyksissä,\nniinkuin saatatte ymmärtää sen kauhean matkan jälkeen. Ei kiitos,\nemme jaksa syödä illallista. Olemme tottuneet saamaan kahvin sänkymme\nääreen kello neljältä. Heti päivän valjettua on sitten surullinen\nvelvollisuutemme arkkuunpanna veli-vainajamme. Jaa, jaa. Lisken\nenkelini, lähde nukkumaan, olethan niin väsyksissä, etteivät silmäsi\npysy auki. Kas, hän on niin lopussa, etten saa häntä kuulemaan, vaikka\nmiten huutaisin. Muuten tytöt... Nämä teidän kynttilänne käryävät\npahasti! Meillä on kyllä mukana kynttelejä, jotka otimme kotoa.\nKumpiko teistä nyt on Anna Kristina ja kumpi Hedvig Ulrika? Sinä,\njoka olet vanhempi, olet siis Hedvig Ulrika. Sinulle juuri muuten\ntahtoisin sanoa, että Goviniuksella erittäin ystävällisesti puhuttiin\nprovianttimestari Weckströmistä. Hän on ahkeralla työllä ansainnut\nhuomattavan omaisuuden. Saisit puhua hänestä kiitollisuudella. Hänhän\non elättänyt teitä kaiken syksyä. Ottakaa huomioon, että isänne oli\nhyvin ykspäinen ja pitkävihainen. Näitä ominaisuuksia tavataan — joskus\n— meidän perheessämme. Nyt hyvää yötä, tytöt. Toistan vielä, että\nkaikki käy hyvin, jos vain olette ymmärtäväiset ja tottelevaiset.\n\nSofia Dorothea Suthoff kosketti ystävällisesti kädellään molempien\nsisarten poskea.\n\nLisken Suthoff syleili heitä niin pitkään, että kaksoissisar\nkeskeyttäen tarttui hänen olkapäähänsä.\n\nLisken-täti ei koko iltana ollut ottanut osaa keskusteluun.\n\nTämä varmaan ei tietänyt hyvää.\n\nOvella kääntyi Sofia Dorothea.\n\n— Älkää käsittäkö hänen vaikenemistaan väärin. Hän tahtoi nähdä\nkuolleen veljemme — minä en koskaan mene katsomaan kuolleita, koska\ntahdon muistossani säilyttää heidät elävinä. Tämä tietenkin järkytti\nhäntä. Vaikka veli-vainajamme olikin ollut kuin nukkuva vain, niin että\ntuntui tosi-lohdulliselta. Huomenna voimme taas hyvin ja teemme käynnin\nkirkkoherran perheeseen. Hyvää yötä, tytöt. Onhan tässä tyhjä huone?\nHyvä on. Nyt tiedän kaikki. Menkää tekin heti nukkumaan — menettehän.\nJa kello neljä saamme kahvin. Hyvää yötä.\n\nJakob Suthoffin tyttäret, toinen maaten vällyjen alla, toinen istuen\nvuoteen laidalla, koettivat turhaan tunkeutua sen salaperäisyyden\ntaakse, joka nyt entistä tiheämpänä ympäröi heidän tulevaisuuttaan.\n\nMitä oli päätetty Goviniuksella?\n\nMinkä tähden heitä kehoitettiin tottelevaisuuteen: mitä heiltä aiottiin\nvaatia?\n\nMinkä tähden välttämättä tahdottiin, että he kunnioittaisivat\nprovianttimestaria?\n\nOliko täti Lisken ainoastaan väsynyt?\n\nMinkätähden...?\n\nHiljaa kuiskatessaan toisilleen sisarukset yht'äkkiä kuulivat, että\nViipurin-täditkin vielä puhelivat. Sofia Dorothean puhe kuului selvästi.\n\nEntä jos vuoteisiin kuitenkin on jäänyt syöpäläisiä, säikähti Hedulla.\nNe käyvät vieraiden kimppuun pahemmin kuin kotiväen.\n\nSisarukset kuuntelivat odottaen, että täti Sofia Dorothea tulisi\npyytämään jotakin. Ei silti, ettei heillä olisi jotakin pulveria\ntämänkin mahdollisuuden varalta.\n\n— Tule nopeasti vällyjen alle, sanoi Krista. — Meitähän käskettiin heti\nnukkumaan.\n\n— Minkä tähden meidän pitäisi heitä totella? kuiskasi Hedulla takaisin.\n\n— Miksemme voisi totellakin. Ja täytyyhän tunnustaa, että\nprovianttimestari on koettanut olla meille avulias.\n\n— Kuule Krista, älähän nyt ala!\n\n— Jollemme taivu, niin meidät taivutetaan.\n\n— Ole hiljaa, kuiskasi Hedulla ja hyppäsi vaatteet yllään sisarensa\nviereen. — Tätien ovi avattiin. Nyt se taas suljettiin. Ole hiljaa.\n\nEnsi hetkessä sisarukset kuulivat ainoastaan omien sydäntensä lyönnit,\nmutta pian he kuulivat enemmän.\n\n— Ei siellä ole ketään, lausui Sofia Dorothea Suthoffin läpitunkeva\nääni. — Mein Engel, sinun ei sovi osoittaa heille tuollaista hellyyttä.\nMe emme koskaan saa heitä tottelemaan, jollemme näytä, ettei meidän\nkanssamme leikitellä!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Älä viitsi: mitenkä he kuulisivat! Tyhjä huone on välissä eikä heidän\nhuoneestaan enää näy tulta. Nukkuvat tietysti niinkuin siinä iässä\nnukutaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sanon sinulle vakavasti, enkelini, että sinun tulee kohdella heitä\npäättäväisesti. Heidän täytyy totella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mitä sinä heissä säälit? Orpoja? He ovat yksinkertaisesti huonosti\nkasvatettuja ihmistaimia, joita lujien salkojen avulla on oikaistava.\nOnko kuultu moista tunnustusta kuin se, jonka tuo poikatukkainen tässä\naamulla teki: hän rakastaa tuota pahantekijää, hän ei mene kenellekään\nmuulle kuin hänelle! Palissadien taakse, syvimpään vankikellariin tyttö\nsellaisista sanoista joutaa. Ei aavistusta kristinuskon pääkappaleista\n— mutta mitäpä voi sellaisen äidin lapselta odottaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Itsekin onneton lyhyistä hiuksistaan...! Nuori sydän oikullinen\nja mahdoton. Käsitän! Meine Liebste, sinä tahdot jälleen muistuttaa\nminulle jotakin, johon sinulla mielestäni ei ole syytä kajota. Mitä\nsinulta on puuttunut, sano, enkelini? Enkö ole ollut sinulle hellä\nja hyvä? Mikä oli se mies sinun nuoruudessasi, jollei hunsvotti —\nkiitä Jumalaa, että ajoin hänet talosta! Näithän, mikä hänestä tuli:\nkauhistus Jumalan ja ihmisten edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sinä kuvittelet, että hänestä olisi tullut pyhä mies, jos hän\nolisi saanut sinut. Unohda, enkelini, jo tämä vanha juttu. Olisinpa\naavistanut, että vieläkin kannat tätä muistoa mielessäsi. No niin,\nsinulta siis en saa tukea, vaan sinä asetut näiden villien lasten\npuolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Etkö sitten myönnä, että veliraukkamme tyttären kuviteltu kiintymys\nmurhamieheen on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä? Se on mahdollinen\nvain sentähden, että äiti oli löytölapsi ja komeljanttari! Hänhän\nkuuluu istuskelleen puissa ja kukkuneen keskellä talvea. Hän tanssi\nlastensa kanssa, hän tanssi nuoren saarnipuun kanssa, jonka Jakob\nmeiltä Vesiportinkadulta vei mukanaan ja istutti tänne kaivon viereen.\nHänelle kelpasivat venäläiset upseerit.\n\n— Aber liebste Dorothea, tee oikeutta Jumalan tähden: eihän tyttöjen\näiti ollut täällä venäläisenä aikana, hänhän oli paossa!\n\n— Engel du mein, sinä palkitset huonosti rakkauteni, joka kuuluu yksin\nsinulle!... Ei, ei, palovartijat kiertävät ja huutavat. Mitenkä meidän\npuheemme kuuluisi huoneiden päähän? Ei kissakaan talossa äännähtänyt.\npalovartijat, sanon, kiertävät. Pelkäätkö sinä, Lisken, kun minä olen\ntäällä? Pelkäät, että teemme vääryyttä! Mikä on väärin, mikä oikein?\nRakkaus saakoon sijansa, mutta meillä ei nyt ole aikaa siihen. Minä\ntahdon pois täältä. Minä tahdon asiat kuntoon. Jos tulee lumisade, niin\njäämme tähän kauhistuttavaan taloon. Hänen niskansa on taivutettava.\nHänelle täytyy saada mies, joka pitää hänet kurissa. Minä luulen jo\ntietävänikin sen miehen.\n\n— Hiljaa, meine liebste Dorothea, nyt on joku viereisessä huoneessa!\nKuulin, että käytiin ovissa.\n\n— Engel, sinä pelotat minua. Jos täällä joku kävelee, niin nuo tytöt,\njoita sinä pidät niin säälittävinä... Ei ketään! Hänen niskansa täytyy\ntaipua, sanon. Jollemme täältä saisi sopivaa miestä, niin sitten on\njäljellä vain orpanamme Hebla Hannun tyttären pensionaatti Tukholmassa.\nHebla Suthoff on nujertanut monen uppiniskaisen tytön mielen ja tehnyt\ntytöstä kunnon ihmisen ja aviovaimon, josta häntä, orpanaamme, monet\nylhäisintenkin perheiden äidit siunaavat. Vai tahdotko väittää, ettei\norpanamme olisi hyvä kasvattaja?\n\n       *       *       *       *       *\n\n— No niin Liskenchen, tulethan jo järkiisi. Onhan nyt selvää hulluutta\npuhua rakastavansa miestä, jonka nimeä ei tiedä, josta totisesti ei\ntiedä, onko hän kala vaiko lintu. Itse aviorikkomuksen pukki asustaa\nsellaisessa sydämessä. Se on noituutta, joka johtaa polttoroviolle!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Lisken, Lisken, enkelini, et ymmärrä elämästä mitään. Vain omat\nunesi ja haaveesi ymmärrät. Jollet olisi tullut maailmaan yht'aikaa\nkuin minä, niin epäilisit, ettet olekaan Suthoffeja... Katso, meidän\ntäytyy tässäkin asiassa vetää yhtä köyttä. Viipuriin emme näitä\nsukulaisiamme tahdo. Tänne emme voi heitä jättää, kosk'emme tahdo\nnimeämme kehruuhuoneelle — jollemme saa vanhempaa naimisiin, jolloin\nmolemmat olisivat turvatut. Meidän molempien, Lisken, täytyy olla\nyksimielisiä siitä, että järkevä naimatarjous tai Heblan mustahuone\ntässä ovat ainoa ratkaisu... Ja nyt enkelini, suutele minua ja nuku.\nVuode tuntuu aika hyvältä. Mutta nyt kuulen minäkin liikettä. Pitääkö\ntässä ruveta uskomaan kummituksiin? Onko siellä ketään? Mein Engel,\nlukekaamme isämeitämme ja nukkukaamme. Jumala tietää, että tahdon\nvain parasta veli-vainajamme turvattomille lapsille. Mutta pitkin\neilispäivää kuulimme juttuja tästä vanhasta talosta ja nyt kai jo\nuskomme kuulevamme pirun ja enkelin tappelevan löytölapsen kehdossa.\nMutta älköön uskokokaan Belsebub, että meidät säikytetään. Pane kätöset\nristiin, mein Engelchen, ja lue isämeitäsi.\n\n— Vater unser, der du bist im Himmel...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorttekaartessa lyötiin neljättä tuntia, kun Erik Iiskenpoika, yllään\npienempi pikenttihameensa, tarjottimella kahvikuppien keskellä\nvastasytytetty rätisevä talikynttilä, astui Viipurin-vieraiden\nhuoneeseen.\n\n— Saan nöyrimmästi toivottaa hyvää huomenta.\n\nJa päästettyään tarjottimen pöydälle taivutti herravainajansa\nhyvinkasvatettu palvelija polvensa ja suuteli ensin toista, sitten\ntoista vierasta ranteelle.\n\n— Onko kello neljä? kysyi haukotellen toinen kaksoissisaruksista.\n\n— Juuri vast'ikään lyötiin. Suvaitseeko herrasväki tänne sänkyyn käskeä\nkahvin, vai...?\n\n— Tuo tänne vain. Minkälainen ilma siellä on?\n\n— Kaunis ilma. Herrasväki hyvin nukkua suvainnut onko?\n\n— Oikein hyvin. Maailma näyttääkin aivan toiselta hyvin nukutun yön\njälkeen. Ei silti, että minä pitäisinkään tapaa huonosti nukkua. Kun\nihminen on uskonut itsensä Herran huomaan, niin hän voi rauhallisesti\nnukkua. Onko ulkona kylmäkin?\n\n— Lauhtumaan päin on.\n\n— Mitä sanot? Sittenhän voi tulla lumisade?\n\n— Kyllä voi, jos suvaitsette.\n\n— Liebste Dorothea, was ist? kysyi nyt levottomana toinen sisaruksista.\n\n— Hän vain sanoo, että ilma on lauhtunut ja että voi tulla lumisade.\nMene heti katsomaan tarkemmin. Katso onko tähtiä. Meidän täytyy heti\nlähteä pois, jos näyttääkin siltä, että tulee lumisade. Kuule vielä,\nsano nuorille neideillesi, että me mielellämme toivottaisimme heille\nhyvänhuomenen.\n\nPikentti pysähtyi ovella ja kumarsi:\n\n— Hedvig Ulrika Jaakopintytär ulos suvaitsi lähteä ja Anna Kristinan\njalkoja kovin särkee. Eivät ole suvainneet yöllä nukkua, kun yöllä niin\non särkenyt.\n\n— Vai niin, vai niin, lausui neiti Sofia Dorothea. — Ilmanko minä\nkuulin liikettä, ennenkuin nukuin. Käytiinkö vinnilläkin?\n\nPikentti hämääntyi hiukan ja hymyili kohteliaasti.\n\n— En tietää voi, nukun alatuvassa. En koskaan ole kuullut mitään.\nPalveluspiiat aina väittävät kuulevansa, että meidän vinnillä\nkävellään, vaikk'ei siellä ketään ole. Mutta minä ulos riennän ilmaa\ntarkastamaan.\n\nKun pikentti oli lähtenyt, huusi Sofia Dorothea sisarensa korvaan:\n\n— Unohdimme antaa Anna Kristinalle salvan jäsentenkolotusta vastaan.\nMinä etsin sen nyt. Taloon täytyy saada tukeva terve isäntä, jota\nkummitukset pelkäävät. Minä hänet kyllä löydän. Ennen iltaa minä\nasiat järjestän. Jos vain näyttää olevan lunta tulossa, niin me ehkä\nhuomisaamuna lähdemme kotiin. Mikä ääni tuo nyt on? Postitorvi,\njollen erehdy. Niiliäpä on kummallinen postitorvi täällä Helsingissä!\nEn voi sanoa, miten ikävöinkin kotiin. Tänään osoitamme viimeisen\npalveluksen veli-vainajallemme, kun laskemme hänet hautaan. Hautajaiset\nvoidaan pitää koska ja missä laajuudessa Govinius ja Fortelius\nnäkevät parhaaksi. Tällaisella kelillä ei saa perille kutsujakaan.\nHautajaiskonvehteja tuli mukaan runsaasti — emmehän voineet aavistaa,\nettä veljemme omaisuus oli tyyten loppunut —, mutta ne voidaan helposti\nmuuttaa hääkonvehdeiksi.\n\nPikentti kuului portaissa tömistelevän jalkojaan. Ehkäpä jo satoikin\nlunta?\n\n— Ei vielä lunta sada, ilmoitti hän kumartaen. — Muutamia tähtiäkin\nvielä näkyy. Mutta tuuli on kääntynyt niin, että ehkä päivän parin\nperästä voimme lunta saada, jos suvaitsette.\n\n— Vie tämä salva Anna Kristinalle ja käske hänen voidella kipeitä\njalkojaan, sanoi neiti Sofia Dorothea. — Mutta sano ensin, minne Hedvig\nUlrika Jaakopintytär näin aikaisin läksi? Onko hänellä tapana heti\nneljältä lähteä kaupungille?\n\n— Hän postihevosta tavoittamaan lähti, puhui pikentti, jonkin verran\nepävarmana siitä, pitikö ilmoittaa totuus vai olisiko salattava. —\nKas herra Kustaa Wetter meidän pormestarivainajamme poika Ruotsiin\ntahtoo muuttaa ja postihevosessa matkustaa. Pormestari-vainajan lapset\nmeidän lasten kanssa ikäänkuin leikkisisaruksia ovat. Hedvig Ulrika\nJaakopintytär saattaa tahtoi ja hyvästi sanoa. Anna Kristina ei\npäässyt, kun kovin jalkoja särkee. Jos suvaitsette...\n\nToinen kaksoissisaruksista nousi nyt kahvikuppinsa äärestä, otti Sofia\nDorothean kädestä lääkerasian ja liukui pehmeissä aamukengissään,\nhartioilla nahoin päärmetty viitta, pikentin ohitse talon tyttärien\npuolelle. Dorothea ei estänyt häntä — loi häneen ainoastaan katseen,\njoka hänen piti ymmärtää.\n\n— Mene ja avaa ikkunaluukut, käski hän sitten pikenttiä.\n\nHän vei nyt karrelle palaneen kynttilän kaapin taakse ja asetti sen\nlattialle. Kun luukut aukenivat, seisoi hän ikkunassa, tähyillen\ntaivasta ja viirikukkoa. Oli kuitenkin niin pimeä, ettei voinut nähdä\nkirkonkukon suuntaa. Jokin lanterna ja jokin lyhty olivat liikkeellä.\nJoku kuljetti palavaa pärettä — erikoista järjestyksen-mieltä\nkaupunkilaisissa ei osoittanut, että he päästivät tulensa sammumaan ja\nalati lainasivat tulta naapurista.\n\nMutta eikö tämä ollutkin vanhempi talon tyttäristä, Hedvig Ulrika?\n\nSofia Dorothea Suthoff painoi kasvonsa matalaan ruutuun ja terästi\nsilmänsä, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen.\n\nAlas mäkeä Kruunun talleilta astui pitkä, solakka tyttö, hoippuen\nikäänkuin olisi ollut juovuksissa. Totisesti: se oli Hedvig Ulrika.\nMikä hänelle nyt oli tullut?\n\nHän itki.\n\nMyöskin hän kohotteli käsiään taivasta kohden ja paineli niitä\nrintaansa vastaan. Ei ollut vaikea ymmärtää, mistä tämä suru johtui:\nleikkiveli oli hänelle ehkä enemmänkin. Ystäviä siellä, ystäviä täällä\n— nuoren sydämen oikullisuuksia ja ongelmia!\n\nIsäntä siihen sydämeen tarvittiin, isäntä, joka ajoi pakosalle\nkummitukset ja leikki veljet!\n\nSofia Dorothea Suthoff ei tänään estänyt kaksoissisarta hoitelemasta\nAnna Kristinaa. Hehän eivät voineet puhella, kosk'ei täti kuullut\neikä veljentytär jaksanut huutaa. He ainoastaan katselivat toisiansa\nja hymyilivät. Tuntui siltä kuin talon huoneet olisivat olleet liian\nahtaat majoittamaan sitä tarmoa ja tahtoa, mikä tällä hetkellä näkyi\nkoottuna Sofia Dorothea Suthoffin kasvoissa. Hän tuntui kasvaneen, ja\nkun hän nosti kättään, odotti katon kohoavan antamaan tilaa valkeille\nsormille, jotka halusivat nostaa saranoiltaan sen ahtaan taivaanlaen,\njoka oli asetettu tämän kaupunkiparan yläpuolelle.\n\n— Aiotko jo lähteä, meine liebste Dorothea? kysyi Lisken nöyrästi.\n\nKaksoissisar tuli Anna Kristinan vuoteen ääreen.\n\n— Tietysti. Uskon, että minulla tänään on paljon tekemistä. Menen ensin\nGoviniukselle ja sitten Forteliukselle. Lienee parasta, että sinä jäät\nkotiin, mein Engel. Noudan sinut sitten kirkkoon. Katson kelloa, koska\nen tahdo lähteä Goviniukselle ennen kuutta. No, pieni Anna Kristina,\nlausui hän yht'äkkiä, ystävällisesti painuen lapsen puoleen, jonka\notsalta valui tuskan hiki, — eikö jo helpota? Sinähän näytätkin olevan\noikein kärsivällinen ja tottelevainen tyttö — koeta vain taivuttaa\nsisartasikin ymmärtämään, että kuuliainen sydän on se uhri joka kelpaa\nJumalalle. Katso, te olette nyt niin köyhiä, sisaresi ja sinä, että\nteidän täytyy olla kiitollisia, kun vain joku tahtoo teitä holhota...\nJollen tulisi aamiaiselle, niin ei minua tarvitse odottaa, Nyt voinkin\nlähteä.\n\n— Was, was..? Liebste Dorothea, mitä sanoit lapselle? Me olemme heidät\njo aivan pelottaneet, pelkään, että he ovat kuulleet kaikki.\n\nSofia Dorothea, yllään musta silkkiturkki ja kädet pistettyinä suureen,\nkallisarvoiseen puuhkaan, vei huulensa kaksoissisaren korvanjuureen:\n\n— Sanon vain, että kaikki käy hyvin, jos veljentyttäremme tottelevat ja\ntaipuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLisken-täti jäi Kristan vuoteen ääreen. Hän sanoi, ettei täti Sofia\nDorotheaa pitänyt ymmärtää väärin: hän saattoi, kun hän jostakin syystä\noli huolissaan, puhua tuimasti, jopa julmastikin. Mutta hän oli kovin\nhyväsydäminen ihminen, Viipurissa häntä suuresti kunnioitettiinkin,\nsillä hän opetti lapsia, hoiti sairaita ja vaivaisia ja antoi almua,\nmilloin vain voi.\n\nSitten Lisken-täti kuvasi Suthoffien vanhaa taloa Vesiportinkadulla.\nSe oli kivestä, kaksikerroksinen, ja suurella pihamaalla kasvoi\nsaarnipuita. Kuin ihmeen kautta ne olivat säilyneet sotien aikana,\nvaikka talon seinät olivat täynnä kuulanjälkiä.\n\n— Meidän vanha isämme ei anna korjata näitä jälkiä, lausui Lisken-täti\nlempeällä äänellään ja katseli hellästi pientä kärsijää vuoteessa,\n— sillä hän sanoo, että ihmisen aina tulee pitää sota ja kärsimys\nmielessään ja silmiensä edessä.\n\nAnna Kristina tarttui hänen kaulaansa ja koetti nousta hänen kasvojensa\ntasalle:\n\n— Täti Lisken, minkä tähden ihmisen pitää niin paljon kärsiä?\n\n— En kuullut, mein Kind, sanoi täti Lisken neuvottomana. — Sano\nvielä kerran. Tahdotko lisää salvaa? Tuonko sinulle kynän, että\nkirjoitat? Katso, minä kuulen niin huonosti — se on vähän vaikeaa.\nÄlä puhu mitään, lapseni, tuskasi vain yltyvät. Lupaan sinulle, että\ntoimitan kunnollisen lääkärin luoksesi. Ei, jalkojasi ei sahata\npoikki. Meidän rakkaalla äidillämme taas oli tapana sairastellessaan\n— ja hän oli paljon sairaana — sanoa, että kärsimykset ovat niitä\nharmaakivilohkareita, joista meidän todellinen temppelimme nousee.\nIsäsi ei saanut rakentaa sitä temppeliä, jolla hän olisi halunnut\nkaunistaa Helsinkiä. Mutta hänen tyttärensä voivat rakentaa omasta\nruumiistaan katoamattoman temppelin, jolla on oleva sijansa Jumalan\nkultaisessa kaupungissa. Älä itke, Krista-lapseni, sinähän voit\nparantuakin. Aamu jo valkenee.\n\nYht'äkkiä tarttui Anna Kristina molemmin käsin täti Liskenin käteen ja\nkatsoi häneen suurin hätääntynein silmin:\n\n— _Mitä_... mitä täti Sofia Dorothea tahtoo tehdä minun sisarelleni?\n\nLisken Suthoff ei voinut kuulla.\n\nKrista kohottautui vuoteesta ja huusi kaikin voimin hänen kuolleeseen\nkorvaansa, mutta hän ei kuullut sittenkään, Silloin lähti täti Lisken\nkynttilä kädessä makuuhuoneeseensa hakemaan paperia ja kynää.\n\nHiki valui Anna Kristinan otsalta, ja hän luuli näkevänsä jonkin\nhourekuvan, kun ovelle yht'äkkiä ilmestyi joku, jääden siihen seisomaan.\n\n— Kuka sinä olet? sanoi tyttö.\n\nMiehen ääni vastasi:\n\n— Etkö tunne minua? Sinä huusit niin hätääntyneenä, että minun\ntäytyi tulla sisään. »Mitä täti Sofia Dorothea tahtoo tehdä minun\nsisarelleni?» sanoit. Minä kävelin tässä ulkopuolella.\n\nAnna Kristinan kuumeiset kasvot valahtivat valkoisiksi ja hän nousi\nistumaan, muistamatta kärsimyksiään:\n\n— Elättekö te? lausui hän kuiskaten, ikäänkuin olisi puhutellut\nvainajaa, jolle ei voi puhua ääneen. — Oletteko te täällä? Oi, me\nolemme teitä niin odottaneet, minun sisareni on suuressa vaarassa,\nJumalalle olkoon ylistys, että te tulette, te meidän pelastajamme\nmetsän korvesta, te kapteeni von R:n poika...! Pelastakaa sisareni!\n\nAnna Kristina kohottautui vuoteestaan, seisoi lattialla ja etsi\nojennetuin käsin puolipimeästä tulijan kättä.\n\nVieras tuli likemmä.\n\n— Rakas Anna Kristina, sanoi hän, — etkö tunne minua, minä olen\nylioppilas Skugge enkä se, joksi minua luulet. Mutta minäkin tiedän,\nettä Hedvig Ulrika on vaarassa. Tahdon pelastaa hänet, jos Jumala suo\nminulle armonsa. Minä... minä... panen henkeni hänen tähtensä, sillä\nhän on minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa, Olen kävellyt\ntässä ulkopuolella. Eilen kerrottiin, että hänelle etsitään rikasta\nmiestä. Minulla ei ole kultaa eikä hopeaa, mutta jos rehellisellä\nrakkaudella on jokin arvo... Nyt kerrotaan, että hänet jo on kihlattu.\nSano, sano, Anna Kristina: kenelle?\n\n— En tiedä, pääsi Kristalta, ja outo raukeus otti hänet valtoihinsa. —\nHerra ylioppilas Skugge, hankkikaa hevonen, viekää sisareni jonnekin...\nMinä en pääse, mitä minusta. Me olemme köyhiä. Kaikki on varastettu,\nlaiva meni pohjaan. Tätini etsii rikasta miestä...\n\n— Missä sisaresi on?\n\n— Hän meni kotoa ennen neljää. Hän toivoi, että Kustaa Wetter\nolisi vienyt meidät korpeen susien ja karhujen luo. Wetter lähti\npostihevosessa Turkuun. Hän menee Tukholmaan. Meillä ei ole ketään.\nKaikki ovat meitä vastaan...\n\n— Minä koetan, minä koetan, tahtoa ei minulta puutu. Mutta sano minulle\nvielä: pitääkö sisaresi yhtään minusta? Tarkoitan: olenko hänelle\nminkään arvoinen?\n\n— Hän rakastaa jaloa, tuntematonta miestä, joka pelasti meidät Espoon\nkorvesta, kun olimme kuolemaisillamme nälkään.\n\n— Jaloa tuntematonta miestä? huohotti Skugge, pidellen kiinni vuoteen\npäädystä. — Sitäkö murhaajaa?\n\n— Jaloa tuntematonta miestä — ei ketään muuta, ei teitä eikä Kustaata\neikä ketään muuta. Ja nyt hänelle etsitään rikasta miestä. Auttakaa,\nherra ylioppilas, Jumala on palkitseva teille, kiiruhtakaa, etsikää\nsisareni! Sanokaa hänelle, että minä rukouksessa aina olen hänen\nluonaan. Viekää hänet pois täältä, ennenkuin päivä valkenee. Sanokaa\nhänelle, että minä rukouksen avulla omasta köyhästä ruumiistani\nrakennan katoamatonta temppeliä, jolla on oleva sijansa Jumalan\nkultaisessa kaupungissa. Amen.\n\nKun täti Lisken palasi, oli Anna Kristina polvillaan vuoteen ääressä ja\nhänen huulensa liikkuivat kuin janoisella, joka erämaan hiekassa huutaa\nvesipisaraa.\n\nMutta Lisken Suthoffin kuolleet korvat eivät erottaneet yhtään ääntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana ei kaupungissa enää puhuttu kauppamies Suthoffin\nhautajaisista, vaan puhuttiin hänen tyttärensä kihlajaisista.\nTiedettiin, että hautajaiskonvehteihin pannaan uudet paperit ja uudet\nvärssyt ja suruvuoden mentyä vietetään häät. Sulhasta odotetaan\nViipurista. Kuuluu olevan rikas mies ja aatelissukua. Tänä iltana jo\npitäisi tuleman.\n\nHopealaivakin ilmestyi jälleen taivaanrannalle Susisaarten ylle.\nKaupungin köyhät vaelsivat ranta-aittojen tienoille, niinkuin ennenkin\nja keskustelivat ja ihmettelivät. Laiva oli kaukana eikä tullut\nlikemmä. Se näyttäytyi keltaisessa viirussa mustien, lumentäyttämien\npilvien alla Ja mastot olivat vuoroin mastoja, vuoroin kirkontorneja.\n\nJotakin se tietää, että laiva tuli näkyviin juuri samana iltana,\njolloin tyttären sulhasta odotetaan Viipurista. Kauppamies vainajan\ntornit kummittelevat. Mitä tämä mahtoikaan tietää?\n\nMutta sitä kapteeniakin odotettiin, jonka pitäisi rakentaa linna\nkaupungin rantaan. Hänkö se onkin Suthoffin tyttären sulhanen?\n\nEi kaiketikaan. Hänhän tulee Ruotsista. Tämän pitäisi Viipurista\nsaapua. Eikö liene joitakin keisarinnan hoviherroja.\n\nJa sellaistakin jo kerrottiin, että kivalterin murhamies olisi ollut\nHedvig Ulrika Jaakopintyttären sulhanen. Jos jotakin kerrottiin.\n\nUseat kaupungin porvarit olivat kävelleet edestakaisin Kluuvin kaivon\nja Suurtorin väliä nähdäkseen kapteeni Ehrensvärdin tulevan. Hänen piti\ntänäpäivänä saapua. Mutta näytti siltä, että odotus oli ollut turhaa.\nKukaties hän torneilleen ajatteli toista paikkaa. Etteihän vain Turku\nolisi yrittänyt viedä linnoitusta likemmä omia rantojaan. Raatihuoneen\nkellarissa olisi ollut mukavaa istua juttelemassa tänä iltana, jos\nkapteenin olisi saanut seuraansa. Sekä ruoan että juoman puolta oli\nvarattu. Mutta ketään ei kuulunut.\n\nNiin puheltiin sitten Suthoffin hautaanpanosta, joka tänään oli\ntapahtunut, ja vainajan sisarista, joiden oli nähty liikkuvan torilla,\nmilloin matkalla Goviniukselle, milloin pappilaan. Ei ollut siinä\nmitään ihmeteltävää, että he tahtoivat turvata tyttärien tulevaisuuden\nnaittamalla Hedullan soveliaalle miehelle. Mutta mistä oli\nlöydettävissä tuo sovelias mies? Olihan miehiä, jotka olivat valmiit\nnaittautumaan taloon — Suthoffin tonttimaa oli suuri, ei se mikään\nhalveksittava paikka ollut. Mutta ylpeät viipurilaiset eivät tyytyneet\nköyhiin helsinkiläisiin. Piti olla nimeä ja varallisuutta. Vainajan\nsisarukset halusivat pois ennen lumen tuloa, mutta heidän ei sopinut\njättää nuoria sukulaisiaan tänne yksinään. Ja Kristahan oli vuoteen\nomana — minnepä häntä kuljetti.\n\nIltapilvi torneineen oli jo sammunut, ja ihmiset alkoivat palata\nkoteihinsa, kun Tellqvist, raatimies ja majatalon isäntä, keksi\nKeppi-Saaran muiden vanhusten joukossa. Kun hän monet kerrat oli\nhirsipuun ja mestauspölkyn uhalla kieltänyt kaupunkilaisia ja eritoten\nnäitä vanhuksia seisoskelemasta rannalla katselemassa olemattomia\nkyöpeleitä, niin hän nyt suuttui silmittömästi.\n\nHänen ärtyneen mielensä syvin syy oli oikeastaan se että maaherra\npäivällä oli pysähdyttänyt hänet keskellä katua huomauttaen hänelle,\nettei virstanpatsas ollut olemassa sitä varten, että majatalon isäntä\nsitoisi siihen vaimonsa ja siinä häntä kurittaisi, niinkuin Helsingissä\ntapahtui, ja että, jollei tästä loppua tulisi, virstantolppa\nsiirrettäisiin toiseen paikkaan ja majatalo niinikään vaihtaisi isäntää.\n\nSellaista sanoi hänelle, Carl Tellqvistille, tämä Ladau, tällainen\nryssännuolija ja häntyri!\n\nOnneksi ei tätä puhetta kukaan kuullut eikä sen tarvinnut mitään\nmerkitä. Mutta se kai veli Tellqvistin sisässä. Oli kai jokaisen miehen\noma asia, missä hän akkaansa opetti!\n\nTellqvist muistutti äänekkäästi Keppi-Saaraa siitä, että hän\nnoituudella oli parantanut sen mielipuolen, joka mestaustilaisuudessa\nTukholman torilla oli menettänyt järkensä, unohtanut nimensä ja etsinyt\nkuolemaa samalla kaamealla kuolemalla, sen Juhana Juhananpojan. Tämä\nmielipuoli oli enemmän kuollut kuin elävä, kun hänet Stockhusista\npäästettiin vapaaksi — millä keinoin Keppi-Saara hänet paransi?\nJa ne monet muut, jotka olivat juoneet Keppi-Saaran yrttivesiä ja\nsavivellejä? Väittikö hän parantaneensa heidät rukouksella ja kätten\npäällepanemisella? Tiesikö hän, mikä oli tällaisen menon loppu?\n\nRaatimiehen puhuessa alkoi Aatami Eerikinpojan koira ulvoa. Se hyppäsi\nisäntänsä käsivarrelta, istuutui maahan ja nosti kuononsa taivasta\nkohden.\n\nSeisahduttaen sanatulvansa karkasi majatalon isäntä koiraa kohden,\ntapasi sen saappaansa kärjellä ja potkaisi.\n\nKoira lensi korkealle ilmaan ja putosi sitten maahan. Se ei enää\näännähtänyt.\n\nEivätkä ihmisetkään.\n\nSinäkin iltana saattoi Goviniuksen lanterna kotiin Dorothea Suthoffin.\nHän tapasi kaksoissisarensa samalta tuolilta, minne hän päivällä oli\nhänet jättänyt, ja kysyi ensi työkseen Hedvig Ulrikaa.\n\nTyttö ei koko päivänä ollut käynyt kotona.\n\n— Ei koko päivänä kotona? sanoi täti Sofia Dorothea. — Eikä\nkirkossakaan! Ja minulla kun nyt on niin hyviä uutisia. Tuskin itsekään\nuskallan uskoa, että olen näin pitkällä.\n\n— Was, was, liebste Dorothea? uteli Lisken Suthoff levottomana. — Miksi\nolet niin iloissasi? Minua pelottaa!\n\n— Enkelini, pelottaako sinua, kun näet minut iloisena? Iloitse sinä\nminun kanssani. Mutta kyllä tämä olikin raskas päivä. Huomenna\npakkaamme tavarat ja ylihuomenna lähdemme kotiin. Parasta pitää\nvaransa, lumihan voi langeta milloin tahansa. Kuulehan, Anna Kristina,\nsinä varmaan tiedät, missä sisaresi on.\n\n— En tiedä, vastasi Krista hiljaa.\n\n— Puhutko totta?\n\nAnna Kristina ei voinut puhua itkultaan.\n\n— Mutta lähettäkäämme pikentti häntä etsimään. Kai hän istuu jossakin\niltaseurassa — ystävättäriensä luona.\n\n— Eerikki Iiskenpoika on häntä etsimässä.\n\nTäti Sofia Dorothea vaikeni. Hänen sisarensa nousi, meni kylmään\neteiseen ja avasi ulko-oven. Hänen askeleensa kuuluivat pihamaalta ja\nveivät portille. Sofia Dorothea sai tarmonsa takaisin, riensi hänen\nperässään ja toi hänet sisään.\n\n— Juokset kuin pieni hupakko, kylmetyt ja saat vielä kuolintaudin,\nnuhteli hän hellästi. — Ja nyt hän itkee! Lisken! huusi hän sisarensa\nkorvan juuressa, — mikä sinun on? Mein Engel du, Jumalan tähden, mitä\non tapahtunut? Menkäämme nukkumaan. Varmaan Hedvig Ulrika pian tulee.\nPorttia ei pidä sulkea, että hän pääsee sisään. Tule, Engelchen,\ntiedäthän, että olen tarkoittanut kaikkien parasta.\n\nLisken Suthoff suostui lähtemään vasta, kun palveluspiika lupasi jäädä\nvalvomaan Kristan vuoteen ääreen, kunnes vanhempi tytöistä tulisi\nkotiin.\n\nViipurin-vieraat eivät nyt vaihtaneet monta sanaa. Talo hiljeni. Palaen\npitkällä karrella kynttilä tyttöjen huoneessa ritisi ja kärysi ja sen\nsydän muodosti mustia lihavia helpeitä keskelle liekkiä, joka valaisi\ntihruisesti ja sameasta.\n\n— Tuliko se kapteeni jo kaupunkiin? kysyi Krista karkoittaakseen\nlevottomuuttaan. — Tarkoitan häntä joka tulee rakentamaan tänne\nlinnoitusta?\n\n— En tiedä, vastasi uninen palveluspiika. — Mutta hopealaivaa\nillansuussa taas kävivät katsomassa. Se oli ollut pilvessä Susisaarten\npäällä.\n\n— Oi voi, jättäisivät jo sen hopealaivan rauhaan.\n\n— Mutta kyllä se ihmeellistä on, väitti tyttö, haukotustaan mielien,\n— että se aina uudestaan palaa tänne. Minäkin olen nähnyt. Ja näin\nmerimiehetkin.\n\n— Nyt joku tulee portille!\n\n— Menee ohitse...\n\n— Jos edes Iiskenpoika tulisi.\n\n— Vaan eipä ole pitkään aikaan vinniltä kuulunut mitään, sanoi\npalveluspiika.\n\n— Anna-Kaisa, niistä kynttilä. Se on kuin mikäkin surunkukka suurine\nmustine helpeineen.\n\n— Suruapa tässä nyt on ollutkin.\n\n— On, sanoi Krista.\n\nHetken perästä heräsi palveluspiika pienestä unenpuuskasta ja näki\nKristan istuvan sängyssä, koko olemus yhtenä korvana.\n\n— Joku itkee, kuiskasi hän. — Ja huutaa. Etkö kuule? Rannassa päin.\nKunhan ei vain Hedullalle olisi jotakin tapahtunut. Menisitkö portille\nkuuntelemaan. Pelkäätkö sinä noin? Nyt ovat palovartijat varmaan\nnukkuneet jonnekin, kun ei kuulu yhtään huutoa. Tai istuvat krouvissa.\nEmmekö jo ole »odottaneet monta tuntia? Onpa hyvä, että edes vieraat\nnukkuvat. Koetan rukoilla ja koeta sinäkin, hyvä Anna-Kaisa. Nyt tuo\nkynttilä taasen palaa niin suurella karrella. Kuuletko jotakin?\n\n— Se itku etenee Suurkatua pitkin Kluuville päin. Varmaan juopuneet\novat tapelleet.\n\n— Jumala armahtakoon meitä kaikkia!\n\n— Vaan jopas ovat palovartijatkin heränneet!\n\nPalovartijat huusivat puoliyön tuntia. Tuntui turvallisemmalta, melkein\nhuolettomalta.\n\nAnna Kristina lepäsi äänettömänä, tuijottaen kynttilään, ja\npalveluspiika kuorsasi, pää tuolin selustaa vastaan.\n\nNyt!\n\n— Kuule, nyt joku tuli portista. Onhan ovi auki? Mene vastaan. Ne ovat\nHedullan askeleet. Älä nyt pelkää, minähän tunnen ne.\n\nHedulla liikkui hiljaa kuin se varjo, joka kaiken yötä oli värissyt\nhuoneen seinällä. Hänen hiuksensa näyttivät märiltä ja takki oli väärin\nnapitettu. Sekin tuntui olevan märkä. Kun Krista riemun ja pelon\nvallassa tarttui hänen käsiinsä, kuiskasi hän käheästi, että hänen kai\nheti täytyy lähteä takaisin.\n\n— Anna vähän ruokaa, sanoi hän äänettömästi palveluspiialle. — Anna\nviiniä — ei viinaa — jotakin lämmittävää. Tellqvist on potkaissut\nkuoliaaksi Amin, ja Aatami Eerikinpoika oli hyvin onneton. Olemme\nmolemmat taistelleet tuolla rannassa. Onneksi tuli meidän Uski.\nVeimme hänet kotiin. Minä läksin hakemaan ruokaa, jos saisimme hänet\nvirkoamaan.\n\nHedulla liikkui ikäänkuin eivät hänen jalkansa olisi koskettaneet\nmaata. Hänen äänessään ei ollut mitään sointia, mutta hän tuntui\nmelkein iloiselta.\n\n— Pitääkö sinun mennä? kysyi Krista, koettaen arvata, mitä tummia\njuovia hän oli saanut kasvoihinsa. — Minä olen sinua niin odottanut.\nTapasiko Skugge sinut? Etkö tahtonut lähteä hänen mukanaan? Eikö hän\ntoimittanutkaan sinulle hevosta?\n\nHedulla nyökkäsi.\n\n— Kuinka voisin jättää sinut tänne, pienisisar! Kyllä, kyllä, hevonen\noli, eväät olivat, ja hän lupasi seurata minua maailman ääriin. Mutta\nminä kerron sitten. En tahtoisi Aatamin kuolevan.\n\nHe muistivat yht'äkkiä, ettei Aatami juonut viiniäkään, ja rupesivat\nkuumentamaan vettä.\n\n— Missä olet ollut koko päivän? kuiskasi pienisisar, salaa koskettaen\nHedullan märkiä hiuksia.\n\n— Älä kysy, älä kysy, vastasi Hedulla ja sulki silmänsä. — Ehkä\njoskus voin kertoa. Minä en enää ole sama ihminen kuin aamulla täältä\nlähtiessäni. Mutta sinun rukouksesi, pienisisar, ovat kaiken aikaa\nsuojelleet minua. Ja sitten tämä pieni eläin — pitelin kättäni sen\npäälaella, se oli vielä lämmin. Ja vanhan, köyhän miehen suru — onkohan\nketään ihmistä surtu syvemmin kuin hän suri tätä ainoaa ystäväänsä.\nKustaa Wetter lähti, ei auttanut, vaikka sanoin hänelle, ettei tämän\nsusien ja karhujen kansan tulevaisuus ehkä kuitenkaan ihan toivoton\nole, onhan suomenkielellä jo raamattukin — muistathan Espoossa: se oli\npiilopirtin emännällä! Clayhills tuli minua vastaan torilla ja sanoi:\n»Noo, sinä olet siis nyt kihlattu morsian — ja me kun Kustaan kanssa\nolimme lyömäisillämme toisemme kuoliaaksi sinun vuoksesi! Kuka sulhanen\nolla saa — jos sallit minun kysyä.» Ja minä vastasin: »En tiedä, en\nmistään sulhasesta tiedä.» Oi, kaikki on niin kaukana. Kaikki on niin\nkummallista.\n\nHedulla seisoi lieden ääressä lämmitellen ja odottaen veden\nkuumenemista, kun Eerikki Iiskenpoika saapui.\n\nAatami oli lähettänyt sanomaan, että hän nyt voi oikein hyvin. Ja sitä\nsamaa toivottaa Hedvig Ulrikalle ja Anna Kristinalle.\n\nRenki sai matkaansa eväät ja lähti.\n\nSuthoffin talo hiljeni. Sisarukset nukkuivat suuren väsymyksen\nuuvuttamina.\n\nHe olivat vielä sikeässä unessa, kun Govinius, heidän isänsä läheinen\nystävä, saapui. Ja saapui joku toinenkin. Se sanottiin Hedullalle, ja\nhän kuuli, että häntä kehoitettiin nousemaan; mutta häntä uuvutti aivan\nniinkuin kerran ennen, silloin kun he olivat palanneet pakolaisuudesta,\nja hän oli kuin pyörryksissä vielä kaiken aikaa pukiessaan ylleen.\n»Pane paremmat vaatteet», sanottiin. »Minä tahdon asiat järjestykseen»,\nsanoi taasen joku, jonka nimeä Hedulla ei muistanut. Aivan oikein:\nhänen isänsä sisaret olivat täällä, isä oli kuollut, äiti oli kuollut,\nsisar Greta oli poissa — hän vain, Hedulla ja pienisisar Krista olivat\njääneet.\n\nTäti Sofia Dorothea Suthoff tuli, otti Hedvig Ulrikaa kädestä ja\ntalutti hänet hänen kotinsa salihuoneeseen, jossa ei ollut ollut\ntulta moneen päivään. Nyt paloi suuressa pesässä suuri valkea, ja\nkattokruunun kuva värisi permannolla, kynttilät kun kruunussakin\nolivat sytytetyt. Pöydälle oli tuotu punaista viiniä ja aivan\nuusia hopeapikareja. Kaksi miestä nousi seinäpenkiltä: Govinius ja\nprovianttimestari Weckström.\n\nHedullan sydän löi kuuman kiivaan lyönnin, ja hän ymmärsi nyt yhtäkkiä\nja yhdellä haavaa kaikki.\n\nKaikki jäivät seisomaan. Hedulla seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen\nkattokruunun kuvaan, joka värisi valkoisella maalaamattomalla\npermannolla ja tuntien koko huoneen huojuvan ja vapisevan. Täti Sofia\nDorothea puhui:\n\n— Sitten kun autuaasti nukkuneen veljeni tyttäret Hedvig Ulrika\nja Anna Kristina tämän saman minun veljeni kuoleman kautta ovat\njoutuneet turvattomiksi ja muutenkin tukalaan asemaan, olen minä\nkatsonut velvollisuuteni vaativan ryhtyä äidillisellä hellyydellä\nturvaamaan heidän tulevaisuuttaan, ja olen minä katsonut,\nneuvoteltuani veli-vainajani, hyvinarvoisan kauppamies Jakob Suthoffin\nystävän, hyvinarvoisan raatimies Zacharias Goviniuksen kanssa, sen\nluonnollisimmin tapahtuvan siten, että sinä Hedvig Ulrika joudut\nnaimisiin kunnollisen ja varoihin päässeen miehen kanssa, jonka\nhuostaan luottamuksella voin jättää sinut ja sisaresi, vieden samalla\nterveiset isäni omaisille, joille tulee olemaan rauhoittavaa tietää,\nettä te olette turvatut. Hyvinarvoisa herra provianttimestari Mathias\nWeckström, jonka sinä, Hedvig Ulrika, hyvin tunnet, on se mies, jonka\nolemme, Govinius ja minä, katsoneet ansaitsevan luottamuksemme ja\ntoivomme, että sinä annat vaalillemme arvon ja kunnioituksesi ja\nkiintymyksesi kihlatullesi. Toivotan sinulle ja kihlatullesi Jumalan\narmoa ja siunausta.\n\nSuuri miehen käsi tarttui Hedullan käteen ja hetken perästä vielä\ntoinen suuri käsi. Täti Sofia Dorothea suuteli häntä molemmille\nposkille ja myöskin täti Lisken tuli sisään ja suuteli häntä. Hänen\nkäteensä annettiin nyt viinilasi. Hän joi sen pohjaan ja tunsi lämmön\nvirtaavan ruumiiseensa. Hetken perästä häntä alkoi pyörryttää ja hän\njoutui sohvaan suuren miehen viereen, jonka hengitys kävi raskaasti.\n\nGovinius puhui siitä, miten onnellisesti kaikki nyt saatiin\nratkaistuksi: Weckström lupasi pitää sekä hautajaiset että häät ja\nvielä toimittaa varastetut tavaratkin takaisin.\n\n— Varmaan sinä vielä kaappaat hopealaivankin! sanoi Govinius,\ntäyttäessään pikareja.\n\n— Niin on tarkoitukseni, sanoi Weckström tyytyväisyyttään loistaen.\n\nMorsiamen silmien eteen tuotiin vielä rasia, joka sisälsi sulhasen\nlahjan hänelle.\n\n— Katso nyt, kehoitti Sofia Dorothea innokkaana, — avaa nyt. Vai\ntahdotko tehdä sen yksin ollen? Kas vain kuinka tyttö punastuu. No,\navaa nyt sitten. Mutta onpa se kaunis! Onko se Turusta vai Tukholmasta?\nTäältä — tehdäänkö täällä näin kaunista kultatyötä. Tule katsomaan,\nLisken, oletko nähnyt sellaista rintaneulaa! Mutta häitä ette saa\nviettää, ennenkuin suruvuosi on ummessa. Ja kihlauksen täytyy pysyä\nsalaisuutena ainakin kunnes hautajaiset ovat ohi. Siksi ennättävät\nmorsiamen hiuksetkin kasvaa, jotta kruunu pysyy päässä!\n\nGovinius purskahti iloiseen nauruun:\n\n— Kaikki tietävät kihlauksen nyt jo!\n\n— Miten tietävät? kuohahti täti Sofia Dorothea. — Minä en ole kertonut\nkenellekään..\n\n— He tiesivät sen jo eilen! Helsingissä ei voi säilyttää mitään\nsalaisuutta, sen vakuutan.\n\n— Mutta emmekö saa nähdä Anna Kristinaa? kysyi nyt Weckström yhä\nkasvavaa iloa ja hyvinvointia uhkuen.\n\nHedulla ajatteli: Jumala olkoon minulle nyt armollinen. Vanha\nHelsingin-Aatamikin kehoitti minua muistamaan, mikä kallis armolahja\nelämä on. Hän sai tämän kaiken tietää, kun me yöllä yhdessä viruimme\npolvillamme isäni ranta-aittojen luona. En tietänyt silloin, mikä mies\nminulle oli määrätty. Kristan tähden, Kristan tähden koetan! Jumala\nolkoon minulle armollinen. Vain yhden asian tahtoisin tietää. Jospa\nminä saisin sanat suustani, että kysyisin. Jospa minä voisin katsoa\nhäntä silmiin, jotta tietäisin, että hän puhuu minulle totta.\n\nJa Hedulla loi mieheen, joka istui hänen rinnallaan, aran, totisen ja\ntutkivan katseen ja lausui:\n\n— Tahtoisin tietää... voiko provianttimestari minulle sanoa, oliko se\nmies, jonka te rajalla näitte verisenä sotilaiden keskellä, sama, joka\nsaattoi minut ja sisareni Espoon metsistä Helsingin tielle?\n\nWeckström tuntui hiukan kiusaantuvan Hedullan kiinteän katseen alla.\nMutta hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän vastasi:\n\n— Sama oli.\n\nHedulla oli hyvin kalpea, kun hän hellittämättä ja samassa\nhengenvedossa kysyi:\n\n— Näittekö, minne sotamiehet hänet veivät?\n\n— Hän kaatui. He ampuivat hänet.\n\n— Kuoliko hän.\n\n— Kuoli.\n\nHedulla toisti itsekseen: kuoli.\n\nSitten hän ajatteli: minä olen siis nyt leski.\n\nÄäneen hän lausui:\n\n— Tuntuu niin oudolta, aivan niinkuin olisin jäänyt leskeksi.\n\nWeckström sanoi yksinkertaisesti:\n\n— Miten vain. Mitäpä sillä on väliä.\n\nGovinius oli sylissään noutanut Anna Kristinan vällyihin käärittynä\nonnittelemaan nuorta paria. Provianttimestari otti hänen pienen kätensä\nja suuteli sitä suurilla punaisilla huulillaan hartaasti uudestaan ja\nuudestaan. Hän kaikesta päättäen ei vielä uskaltanut pyytää mitään\nkihlatultaan ja etsi jotain korvausta sisarelta.\n\n— Talon portin me sitten muutamme Suurkadun puolelle, muisti hän\näkkiä, — vai mitä Hedvig Ulrika arvelee? Eikö se appi-ukkokin aikonut\nmuuttaa porttia Suurkadulle? Sitten kun linnoitustyöt alkavat, se\nvoi olla edullistakin... Kapteeni tuli sittenkin eilen ja asettui\nkomendanttitaloon. Voi kyllä vielä kestää, ennenkuin työt alkavat...\nEhkä vuoden, pari... Mutta...\n\nWeckström hyppeli aiheesta toiseen, nähtävästi ujostellen ja koettaen\npidättää yltäkylläistä onneaan.\n\n— Vielä lasi! kehoitti Govinius polvellaan vällyssä Anna Kristinaa,\njoka ei uskaltanut katsoa sisareensa, vaan hypisteli vällyjen karvaa\nsilmät puoliummessa. — Johtuupa tässä mieleeni, Weckström, viime\nsyyskesästä — muistatko raatihuoneen edessä, kun Suthoffin kehto\nkannettiin raatihuoneelta, jonne se oli joutunut, ties miten. Burtz\npiti siinä tutkintoa kauan aikaa. Sitten sinä tulit ja otit kehdon. Et\ntaitanut silloin aavistaa, että ehkä tulisit siitä hyötymään.\n\nWeckström nauroi, punastuen.\n\n— En, vakuutti hän. — Onko kehto vielä tallessa?\n\nVinniile sen vein. Heijatkoon siinä kuka heijaa, ajattelin.\n\n— Mutta siitäpä kerrotaan kauheita asioita, sanoi Sofia Dorothea. —\nÄlkää vain te panko lapsianne siihen!\n\n— Niin kaunista kehtoa ei ole koko maassa, kehui Weckström, — eikä\nvaltakunnassakaan.\n\n— Ettekö yhtään pelkää enteitä ja kummituksia? kysyi puoleksi leikillä,\npuoleksi tosissaan Sofia Dorothea Suthoff.\n\n— En yhtään. Mitä minä niistä pelkäisin.\n\nHedulla hypisteli jotakin makeaa, joka oli asetettu tinalautaselle\nhänen eteensä. Hammas ei pystynyt siihen. Se oli konvehti, josta\npaperi oli otettu pois, suuri ja hyvänhajuinen kuin ulkomaansaippua.\nHän tavoitti viinilasia ja joi sen nopeasti pohjaan. Hänen kätensä\nvapisivat, täällä oli kylmä. Yölläkin oli ollut kylmä. Valkea pesässä\npaloi kuin kuvassa, joka esittää palamista eikä koskaan muutu. Hän\nitsekin oli kuin kuva, jonka konterfeijari on tehnyt ja joka ei\nvanhene. Varmaan oli veri hänen suonissaan hyytynyt, vaikka sydän vielä\neli.\n\nHänen sydämensä toivoi pääsevänsä liki pienensisaren sydäntä. Ja\nsitten se toivoi pääsevänsä sinne, missä se viime yönä oli taistellut.\nPienisisar ja tämä taistelu olivat hänestä tehneet sen, mikä hän nyt\noli. Toinen oli viattomuus, toinen syyllisyys. Nämä molemmat olivat\ntaivuttaneet hänen niskansa. Hän oli toinen tänään kuin eilen. Yöllä\nhän oli avuttomana tullut maailmaan. Hänen uusi äitinsä oli viattomuus\nja hänen uusi isänsä syyllisyys. Hän oli uusi ja itselleen outo. Ja\nuuteen outoon elämään hän oli menossa. Sakea sumu peitti silmältä\njokaisen uuden hetken.\n\nYöllä oli joku hänelle kertonut, ettei hän ole ensimmäinen eikä\nviimeinenkään, joka jätetään yksin sumuun, yksinäisten seura on suuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaivalloisesti pyrki tämäkin kylmän sumuinen joulukuun päivä\nkorkeuttaan kohden. Sumu oli niin satoisa, että se työnsi taivaan\ntäyteen nokimustia pilviä sekä ihmisasuntojen seinät ja puut heidän\nryytimaissaan niinkuin myös heidän hakamaansa ja metsänsä paksun\ntähtiharson peittoon. Taivasta kuvastava meri ja sen lahti, Kluuvi,\nsoudattivat sylissään lumentäysiä pilviä. Jääriitteidensä murtuessa\nääntelivät kaislikot ikäänkuin niillä olisi ollut tiukujen ääni.\n\nMutta toimeliaina kohoilivat siniset sauhut kaupungin kotoisista\nliesistä, ja huhut ja uutiset kokosivat ihmiset kuisteille, torille ja\nkadunkulmiin.\n\nPuhuttiin kihlajaisista ja häistä, linnoituksista ja torneista.\n\nRikas kauppamies Suthoff meni. Mutta Helsinki näyttää sittenkin saavan\ntorninsa.\n\nSuthoffin talossa valmistuivat sisarukset Hedvig Ulrika ja Anna\nKristina, tässä rakkaassa isänkodissa, vastaanottamaan uusia,\ntuntemattomia kohtaloja. Heillä ei ollut tilaisuutta puhella, mutta he\ntiesivät toistensa kiintymyksen.\n\nVieraat kiirehtivät lähtöään.\n\nEerikki Iiskenpoika toi Helsingin-Aatamin kuolinsanoman. Köyhä vanhus\noli sammunut niinkuin rakovalkea sammuu, yksin jäätyään. Pieni koira\noli ollut hänen ystävänsä, joka puhalsi hiileen.\n\nUhrväder kertoi, että vanha Keppi-Saara oli viety vankeuteen. Muitakin\noutoja sanomia tuli.\n\nKyreen oli löytänyt hänessä paljon syytä ja nyt hän istui Stockhusissa.\n\nSisarukset kuulivat tämän kaiken oudon kaukaa. Mikään ei heitä\nhämmästyttänyt. He olivat jossakin hiljaisuudessa, ulkopuolella elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllansuussa tuli vanhempi sisaruksista rantaan, missä hän yöllä\noli kohdannut kiusaajan. Tällä jäätyneellä tantereella he olivat\nkamppailleet. Kauhea rikos oli ollut tapahtumaisillaan.\n\nJakob Suthoffin tytär miltei ihmetteli, ettei tantereella ja\nranta-aittojen hahmoissa ollut näkyvissä mitään ulkonaisia merkkejä\nsiitä, mikä taistelu täällä oli käyty, mikä lankeemus oli ollut likellä\nja mikä armo oli tapahtunut.\n\nHän tuli isänsä ranta-aitan laiturille, missä hän sisarustensa joukossa\nniin monta kertaa oli katsellut, kun laivoista kannettiin tavaroita\nmaihin. Siinä olivat olleet heidän veneensä. Tänä syksynä oli hän siitä\ntähyillyt salaperäistä hopealaivaa. Siinä ojensi hän nyt merta kohden\nkätensä ja lausui: Jumala, ota minua kädestä!\n\nJoku tuli rantaan.\n\nHedulla arveli hänen pian lähtevän, eikä liikahtanut\n\nMutta mies jäi seisomaan ja katseli merelle. Hän haki jotakin\nsilmillään ja vaihtoi paikkaa saadakseen saarien läpi auki haluamansa\nlinjan.\n\nHänellä oli täällä jotakin tekemistä, hän ei ollut tullut turhan tähden,\n\nJa hän tuntui tutultakin.\n\nNyt hän otti viittansa taskusta paperin ja kirjoitti.\n\nHän on varmaan upseeri, ajatteli Hedulla,\n\nSehän on kapteeni Ehrensvärd.\n\nKuinka ei hän heti tuntenut häntä! Olihan hän monta kertaa käynyt\nheillä isää tapaamassa. Ja heidän viimeisen pikkuveljensä hän kerran,\nodottaessaan isää, oli ottanut polvelleen ja sanonut, että hänestä\ntulee hyvä sotamies.\n\nHedulla lämpeni silmänräpäyksessä ja halusi tervehtiä kapteeni\nEhrensvärdiä ja kysyä, kuinka hän voi ja muuttaako hän nyt tänne\nrakentamaan linnoitusta.\n\nSusisaarilleko tornit nousevat? Eikö Helsinkiin?\n\nHänestä tuntui siltä kuin olisi ollut tärkeää, että hän pääsisi\npuhumaan isänsä keskenjääneestä työstä. Hän ei kuitenkaan katsonut\nsoveliaaksi häiritäkään kapteenia, joka varmaan jo silmissään näki koko\ntornikaupunkinsa.\n\nVihdoin Hedulla astui esiin, salaa toivoen, että kapteeni tuntisi\nhänet, mutta samalla päättäen kiireesti lähteä kotiin.\n\nKapteeni tunsi hänet!\n\nHän vei käden ohimolleen ja katsoi pitkään, mitaten tyttöä kiireestä\nkantapäähän asti. Kumpikin astui pari askelta likemmä, ja yli sen\npaikan, missä Hedvig Suthoff viime yönä oli ollut tekemäisillään lopun\nelämästänsä, ojensi Ehrensvärd hänelle nyt hymyillen kätensä, sanoen\nhänen käyneen suureksi ja kauniiksi tytöksi.\n\nEi mitään Hedulla uskaltanut kysyä! Ei sanaa hän saanut suustaan.\n\nKiirehtiessään yli routaisen maan hän vain riemuiten tunsi, että\nAugustin Ehrensvärdin silmä nostaa linnaa sille ulapalle, minne hänen\nisävainajansa aarteet upposivat. Ehkäpä levoton hopealaiva onkin\nennustanut tätä ja joutaa nyt rauhaan.\n\nUusi aika tekee tuloaan. Vaivalloisesti on pieni kaupunki läpi veren,\nnälän ja tulen päässyt tähän päivään asti. Mitä on uusi aika tuova?\n\nJumala, ota meitä kädestä!\n\nPäästyään kujansuuhun Suurkadun ja isänsä talon kohdalle Hedulla\nkääntyi katsomaan taakseen.\n\nRannalla seisoi yksinäinen mies, katse tähdättynä Susisaarille ja\nItämerelle.\n\n\n\n"]