[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQLfL52SWtlHnLquslJa5YRWR4kb9kvNa0wHY65Z5eOc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},3586,"Kuningattaren kaulanauha","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3586-dumas-alexandre-kuningattaren-kaulanauha","3586__Dumas_Alexandre__Kuningattaren_kaulanauha","Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1849,1917,90243,556633,false,54229,[24,25,26,27,28],"Biographical fiction","Cagliostro, Alessandro, conte di, 1743-1795 -- Fiction","France -- History -- Louis XVI, 1774-1793 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction","Queens -- France -- Fiction",[30,31,32],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kuningattaren kaulanauha: Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista\" by Alexandre Dumas is a historical novel likely written in the early 19th century. The story is set against the backdrop of the opulent but turbulent court of Louis XVI, centering on the life and schemes of the adventurous Jeanne de la Motte, who seeks to manipulate high society for her benefit. The novel explores themes of ambition, deception, and the intricate political machinations of the time.  At the start of the novel, we are introduced to the eerie and dilapidated house where the Count of Cagliostro arrives, setting an atmosphere filled with mystery and foreboding. He reflects on the past as he navigates the empty rooms, recalling the lives once vibrant within those walls. The opening chapter paints a vivid picture of loss and decay, establishing a tone that hints at hidden ambitions and secret plots. Meanwhile, we learn about Jeanne de la Motte, who is keen on leveraging her charm and wit to infiltrate the upper echelons of society, ultimately leading to her involvement in the scandal surrounding the queen’s infamous necklace. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Anttila, Werner",321,"Historiallinen romaani sijoittuu Ludvig XVI:n hoviin ja kuvaa kuuluisaa kuningattaren kaulanauhaskandaalia. Tarinassa seurataan Marie Antoinetten, kardinaali de Rohanin ja juonikkaan Jeanne de la Motten kohtaloita Ranskan vallankumouksen kynnyksellä.","Alexandre Dumas'n 'Kuningattaren kaulanauha' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3586. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGATTAREN KAULANAUHA\n\nHistoriallinen romaani Ludvig XVI:n hovista\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nWerner Anttila\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit V\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Autio talo.\n  2. Jeanne suojelijattarena.\n  3. Jeanne suojattina.\n  4. Kuningattaren lompakko.\n  5. Taas esiintyy tohtori Louis.\n  6. Kuumehaaveita.\n  7. Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin.\n  8. Hourailua.\n  9. Toipuminen.\n 10. Kaksi vertavuotavaa sydäntä.\n 11. Muuan raha-asiain ministeri.\n 12. Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.\n 13. Velallinen ja velkoja.\n 14. Hyvä säästö.\n 15. Marie Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.\n 16. Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.\n 17. Vanki.\n 18. Tähystyspaikka.\n 19. Naapurukset.\n 20. Kohtaus.\n 21. Kuningattaren käsi.\n 22. Nainen ja kuningatar.\n 23. Nainen ja paholainen.\n 24. Yö.\n 25. Hyvästijättö.\n 26. Kardinaalin mustasukkaisuus.\n 27. Pako.\n 28. Kirje ja kuitti.\n 29. Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.\n 30. Miekkailua ja valtioviisautta.\n 31. Aatelismies, kardinaali ja kuningatar.\n 32. Selityksiä.\n 33. Vangitseminen.\n 34. Asiakirjat.\n 35. Viimeinen syytös.\n 36. Kosinta.\n 37. Saint-Denis.\n 38. Kuollut sydän.\n 39. Miksi parooni lihoi.\n 40. Isä ja morsian.\n 41. Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme.\n 42. Metsästäjä joutuu itse saaliiksi.\n 43. Kyyhkyset pistetään häkkiin.\n 44. Kuningattaren kirjasto.\n 45. Poliisiministerin työhuone.\n 46. Kuulusteluja.\n 47. Viimeinenkin toivo mennyt.\n 48. Pikku Beausiren ristiäiset.\n 49. Häpeäpenkki.\n 50. Muuan ristikko ja muuan pappi.\n 51. Tuomio.\n 52. Rangaistuksen toimeenpano.\n 53. Vihkiäiset.\n\n\n\n\nAlexandre Dumas'n vallankumousromaanien sikermä, jossa tämä suomennos\nilmestyy viidentenä, muodostuu yhdeksi suurenmoiseksi kokonaisuudeksi\nsiten, että melkoinen osa henkilöistä esiintyy mukana koko sen\nkaksikymmenvuotisen toimintajakson ajan, jota romaaneissa kuvaillaan.\n\nJotta eri romaaneihin voi mukavasti tutustua yksitellen, on\nedellisiin suomennoksiin liitetty selostavia katsauksia menneistä\ntapauksista. Näissä \"Rouva de la Motte\" ja \"Kuningattaren kaulanauha\"\nedustavat erityistä toimintavaihetta, jonka vaikuttavimmista\nhenkilöistä seikkailijatar Jeanne de la Motte ja nuori kreivi de\nCharny ovat uusia esiintyjiä ja liittävät nämä kaksi romaania niin\nkiinteästi yhteen, että jälkimäisen lukijalta on edellytettävä\nedellisen tuntemusta.\n\n\"Rouva de la Motten\" alkulauseessa sitävastoin selvitellään\naikaisempien kolmen romaanin yhteinen sisältö siinä määrin kuin se\non tarpeellista neljännen ja viidennen täydelle oivaltamiselle.\nNäiden jatko taasen käsittelee kahtena romaanina jälleenkin uuden\ntoimintajakson ja tulee varustetuksi viidestä alkuromaanista\nulottuneiden piirteiden selvityksellä.\n\n\"Kuningattaren kaulanauhaan\" päättyy muutamien omituisten\nseikkailijain osuus tässä valtavassa historiallisessa kuvaussarjassa.\nSuomentajan alimuistutuksessa täydennetään heidän tarinaansa\nhistoriasta sen ajankohdan yli, johon Dumas on heidät johtanut. Sitte\nsaavummekin jo vallankumouksen melskeisiin, joiden esikautta tekijä\non valaissut perusteellisella henkilö- ja tapauspanoraamallaan.\n\n_V. H.-A._\n\n\n\n\n1.\n\nAutio talo.\n\n\nKreivi de Cagliostro saapui yksin siihen Saint-Clauden kadun vanhaan\ntaloon, jota lukijamme eivät liene kokonaan unohtaneet. Oli jo\ntulossa yö, kun hän pysähtyi portin eteen, eikä bulevardilla enää\nnäkynyt kuin muutamia harvoja kävelijöitä. Saint-Louisin kadulta\nkuului kavioiden töminää, jokin akkuna pantiin kiinni ruosteisten\nhakojen pitäessä aika melua, viereisen talon jykevä ajoportti\nsuljettiin rautatankojen rämistessä, kun isäntä oli palannut kotia,\n-- siinä kaikki ne elonmerkit, mitä tässä korttelissa voi havaita nyt\npuheenaolevana hetkenä.\n\nLuostarin pienessä aitauksessa haukkui tai pikemmin ulvoi koira,\nja haalea tuulenleyhkä kuljetti Saint-Clauden kadulle saakka kolme\nsurunvoittoista helähdystä Saint-Paulin tornista. Kello löi kolme\nneljännestä yli kahdeksan.\n\nKuten sanottu, kreivi pysähtyi ajoportin eteen, otti viittansa alta\nison avaimen ja tunki sen lukkoon, murskaten monivuotiset roskat,\njoita tuuli oli sen sisään kasannut.\n\nKuiva oljenkorsi, joka oli pujahtanut lukonsisukseen, pieni siemen,\njosta olisi voinut tulla orvokki tai katinnauris, mutta joka olikin\näkkiä joutunut vangiksi tähän pimeään kätköön, naapuritalosta\nlentänyt kivensiru, kymmenen vuoden kuluessa tähän rautavankilaan\nahtautuneet kärpäset, joiden raadoista lukko lopulta täyttyi --\nkaikki tämä narskui ja meni jauhoksi, kun avainta väännettiin. Ja kun\navain oli suorittanut määräkierroksensa, piti portin aueta.\n\nMutta aika oli tehnyt työtään. Puu oli turvonnut liitoksissa;\nruoste oli syönyt saranoita. Ruoho oli versonut esille kivityksen\nsaumoista ja kosteilla huuruillaan värjännyt vihreäksi portin\nalaosan. Kaikkialla oli pääskysten pesien kaltainen tahdas tilkinnyt\nraot umpeen, ja eräänlaisten korallien rehevä kasvullisuus oli\nluonut holvikaarejaan päällekkäin ja kätkenyt puun pinnan tuoreiden\nsirkkalehtiensä alle.\n\nCagliostro tunsi portin tekevän vastusta; hän sysäsi siis nyrkillään,\nsitten kyynärpäillään ja vihdoin hartiavoimalla ja sai murretuksi\nkaikki nuo sulut, jotka pahasti rätisten kuin vasten tahtoaan\nväistyivät.\n\nPortin auettua tuli piha Cagliostron näkyviin autiona, sammaltaneena\nkuin hautuumaa. Hän sulki portin jälkeensä, ja hänen askeleensa\npainuivat ärhentelevään, tiheään juolavehnään, joka oli vallannut\nkivetyn pihankin. Kukaan ei ollut nähnyt hänen tulevan, kukaan ei\nnähnyt häntä näiden kookasten muurien kehässä. Hän saattoi hetkeksi\npysähtyä ja vähin erin palata entiseen elämäänsä, niinkuin oli\ntaloonsakin palannut. Edellinen oli lohduton ja tyhjä, jälkimäinen\nhävitetty ja autio.\n\nUlkoportaiden kahdestatoista askeleesta oli enää kolme eheänä,\nmuut olivat sadevesien ja rikkaruohojen jäytäminä höltyneet ja\nlopulta romahtaneet kauvas kiinnikkeistään. Tällöin olivat kivet\nmurskaantuneet, ja raunioille oli ruoho kuin hävityksen merkki\nlipuksi ylpeästi kohottanut töyhtömäiset tähkänsä.\n\nCagliostro astui notkuvia portaita ylös ja joutui toisen avaimen\navulla valtavan suureen eteiseen. Vasta täällä hän sytytti mukaan\nottamansa lyhdyn, mutta kuinka varovasti hän pitelikin tulta, puhalsi\ntalon kolea viima sen kohta sammuksiin. Kuoleman henkäys kävi rajusti\nelämän kimppuun; pimeys valtasi valon. Cagliostro sytytti lyhtynsä\nuudestaan ja kulki edelleen. Ruokasalissa olivat tarjoilupöydät\nnurkissa peittyneet homeella ja melkein menettäneet entisen muotonsa,\npysyen tuskin enää pystyssä lattian tahmaisilla kivilevyillä. Kaikki\nsisäovet olivat auki suoden ajatukselle kuten katseellekin vapaan\ntilaisuuden tunkea näihin kolkkoihin kamareihin, joissa kuolema oli\njo käynyt.\n\nKreivi tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä, sillä salongin perältä,\nmistä muinoin alkoivat kiertoportaat, kuului jotakin kahinaa,\nsellaista, mikä ennen oli ilmoittanut rakkaan henkilön tuloa ja\nherättänyt talon isännän kaikissa aisteissa elämää, toivoa, autuutta.\nNyt se ei merkinnyt mitään, mutta palautti kuitenkin muistiin kaiken\nentisyyden.\n\nKulmakarvat rypyssä, hitaasti hengittäen, kädet nihkeinä Cagliostro\nastui Harpokrateksen kuvapatsasta kohti; tämän vieressä avautui ennen\npontimen avulla väliovi, salaperäinen, huomaamaton side, joka yhdisti\ntalon tunnetun osan ja tuntemattoman. Vaivatta hän nytkin vielä\nsai pontimen toimimaan, vaikka sen madonsyömä päällystys natisi.\nMutta kohta kun hän oli astunut salaportaille, kuului outoa kahinaa\nuudestaan. Cagliostro kurotti lyhtyä eteenpäin nähdäkseen, mikä\nsiellä piti ääntä, ja näki vain suuren tarhakäärmeen, joka kiemurteli\nrappusia alas ja pyrstöllään läiskäytteli joka askelmaa. Käärme loi\nCagliostroon tyynesti mustan silmänsä, pujahti sitten laudoituksessa\nolevaan rakoon ja katosi. Epäilemättä se oli tämän aution rakennuksen\nhaltia.\n\nKreivi astui portaita ylös. Kaikkialla seurasi häntä tällöin jokin\nmuisto tai oikeammin varjo; ja kun valo heitti seinälle liikkuvan\nvarjokuvan, vavahti hän luullen näkevänsä siinä jonkin oudon hahmon,\njoka oli kuolleista herännyt käydäkseen hänen mukanaan katsomassa\ntätä salaperäistä olinpaikkaa.\n\nNäin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli\nyhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen\nkammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa\ntulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli\nmuutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen\ntuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä\nkappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri\nja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode,\njonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset\nja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa,\nsilkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat,\njoiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen\nkautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli\nulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen\nnuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja\nhallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt\nhuumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin\nheihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian\nlakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja\nkylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja\nhengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.\n\n-- Näin siis saan, -- mutisi hän, -- imeä sisääni hivenen sitä\nsielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.\n\nSitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja\nportaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä\nsisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean\nihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä\nvain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista\nkielistä.\n\nKenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista\ntarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä\ntalossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.\n\nCagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui\nfilosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän\nihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole\npelkkää järkeilyä.\n\nLoihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille\nhetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä\nheikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti\nkeskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian\nuurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka\nnäytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula,\njollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään\npalmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi,\ntiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse\ntaivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään\ntukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä,\nCagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja,\notti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei\nkukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:\n\n-- Lorenza!\n\nMutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen\ntapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä\nomassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä\nhän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi\nkevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien\nväliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään\nkuunnellut.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä\niäksi hukkaan. -- Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty\nminua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia\nasioita.\n\n-- Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on\njo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä,\nkatsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis\ntämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi!\nUudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä\nrappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan\nviimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä\npyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun\nasiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana\nvoitolle.\n\nHän laski lyhdyn portaille.\n\n-- Koko tämä porrashuone, -- sanoi hän, -- on hävitettävä. Tämä\nsisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää\nkätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.\n\nHän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat\nrivit:\n\n    'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.\n\n    Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat;\n    sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi;\n    aikaa: viikko.'\n\n-- Katsokaamme nyt, -- mutisi hän, -- voiko täältä hyvin nähdä pikku\nkreivittären akkunan.\n\nHän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli\najoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä\njulkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen\npäässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.\n\n-- Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, -- tuumi\nCagliostro. -- Hyvä on.\n\nNyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin\ntuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa\narkkitehdille.\n\nSeuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa.\nKaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä;\nsuuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun\nnaapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina\ntähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään\nvanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen\nharmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä\nhotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon\noli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat\nmiehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin\nlaastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen\nsiltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti\nsille seuraavan ruumispuheen:\n\n-- Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!\n\n_Sic transit gloria mundi_. [Niin menee maailman kunnia. _Suom._]\n\nViikon kuluttua talo oli uudessa kunnossa Cagliostron määräysten\nmukaan.\n\n\n\n\n2.\n\nJeanne suojelijattarena.\n\n\nKardinaali de Rohan sai kaksi päivää sen jälkeen, kun oli käynyt\nBöhmerin luona, näin kuuluvan kirjelipun:\n\n    'Hänen korkea-arvoisuutensa, herra kardinaali de Rohan tietänee,\n    missä hän tänään syö illallista.'\n\n-- Pikku kreivittäreltä, -- tuumi hän haistellen paperia. -- Menenpä\nsinne.\n\nSyy, miksi rouva de la Motte kutsui kardinaalia luokseen, oli\nseuraava. Niiden lakeijain joukossa, jotka hänen korkea-arvoisuutensa\noli toimittanut hänen palvelukseensa, hän oli pannut merkille erään\nmustatukkaisen ja ruskeasilmäisen, jonka verevä iho ilmaisi pirteän\nja kiivaan luonteen sekoitusta, niin että tarkka vaisto saattoi\nhuomata miehen toimeliaaksi, rohkeaksi ja itsepintaiseksi. Tämän hän\nkutsui luokseen, ja neljännestunnin päästä oli miehen kuuliaisuus ja\nripeys tehnyt hänelle sen palveluksen, jota hän silloin tarvitsi.\nLakeija oli vakoillut kardinaalia ja ilmoitti nähneensä tämän kahtena\npäivänä perätysten käyvän herrain Böhmer ja Bossangen liikkeessä. Nyt\nJeanne tiesi kylliksi. Sellainen mies kuin kardinaali de Rohan ei\ntingi, eivätkä Böhmerin kaltaiset taitavat liikemiehet päästä ostajaa\nsuotta luotansa. Kaulanauha oli siis varmaankin myyty.\n\nBöhmer siis myynyt, kardinaali ostanut, mutta tämä jälkimäinen ei\nollut sanaakaan maininnut uskotulleen, rakastajattarelleen! Se oli\npaha oire; Jeanne rypisti otsaansa, puri yhteen ohuita huuliaan ja\nkirjoitti kardinaalille äsken mainitun kutsun.\n\nIllalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen\nTokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi\nmenossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä\nvivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan\npikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään\nsiitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden\nkesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.\n\n-- Mieltäni surettaa, monsieur, -- sanoi hän, -- eräs asia aika\nlailla.\n\n-- Mikä se on, kreivitär? -- kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta\nsillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.\n\n-- Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole\nrakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan...\n\n-- Mitä ihmettä te nyt puhutte?\n\n-- Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta\naikaa.\n\n-- Minulta, -- sanoi kardinaali kohteliaasti.\n\n-- Ei, vaan minulta, -- vastasi rouva de la Motte lyhyesti. --\nMuuten...\n\n-- Voi, kreivitär... keskeytti kardinaali.\n\n-- Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.\n\n-- Sekö ei liikuta, rakastanko teitä vai en?\n\n-- Se juuri.\n\n-- Ja miksi se ei teitä liikuta?\n\n-- Siksi, etten minäkään teitä rakasta.\n\n-- Kreivitär, tiedättekö, ettei se, mitä nyt puhutte, ole lainkaan\nystävällistä?\n\n-- Totta on, ettei keskustelumme ala mairitellen; voimme siis pitää\nselvitettynä erään tosiasian.\n\n-- Mikä tosiasia se on?\n\n-- Etten ole teitä rakastanut, monseigneur, niinkuin ette tekään\nminua.\n\n-- Mitä minuun tulee, ei sovi niin sanoa, -- väitti prinssi melkein\nsillä äänenpainolla, kuin puhuisi totta. -- Minussa on ollut teihin\npaljon mieltymystä, kreivitär. Älkää siis minua mitatko itsenne\nmukaan.\n\n-- Kuulkaapa, monseigneur, kunnioittakaamme toisiamme niin paljon,\nettä puhumme keskenämme totta.\n\n-- Ja miltä kuuluu totuus?\n\n-- Meidän välillämme on rakkautta paljoa vahvempi side.\n\n-- Mikä side?\n\n-- Oma etu.\n\n-- Oma etu? Hyi, kreivitär!\n\n-- Monseigneur, voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika\nsanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä\nkammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!\n\n-- No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn:\nkuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?\n\n-- Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä\nnuhdella.\n\n-- Olkaa niin hyvä.\n\n-- Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen\nkunnioitusta.\n\n-- Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?\n\n-- Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki\nyksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin...\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin\nte ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle\npuhunut siitä sanaakaan.\n\n-- Urkkinut... erään naisen mielihalun... tyydyttänyt sen halun...\nkreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen\nkyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä.\nNähtävästi aiotte ne nyt näyttää... sama se.\n\n-- Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää\nhaluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen:\nYksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs\nylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen\nmerkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta\nkuuluisan kaulanauhan.\n\n-- Kreivitär! -- mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi\nhäneen kirkkaimman katseensa.\n\n-- Kuulkaapa, -- sanoi hän, -- miksi te minuun katsotte niin\nhämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien\nkanssa Ecolen rantakadun varrella?\n\nMies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali\noli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies\nei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne\nkiireesti hänen käteensä.\n\n-- Anteeksi, hyvä prinssi, -- sanoi hän, -- minusta oli niin tärkeätä\nhuomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette\nluullut minua tyhmäksi ja häijyksi.\n\n-- No, no, kreivitär...\n\n-- Mutta...\n\n-- Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan\nteidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa.\nOdotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän\nrakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.\n\nJeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.\n\n-- Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua\nrakasta, -- jatkoi kardinaali. -- Niin sanoitte itse.\n\n-- Ja sen toistan, -- myönsi rouva de la Motte.\n\n-- Teillä oli siis jokin päämäärä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Mikä se oli, kreivitär?\n\n-- Tarvitseeko minun todellakin selittää?\n\n-- Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran\nminun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän\nonnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?\n\n-- Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita.\nMutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani\nen ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on\nollut mieluinen.\n\n-- Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua\nasioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis,\nettä eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.\n\n-- Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.\n\n-- Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua\nvarjelkoon sitä luulemasta!\n\n-- Nainen ei aina pysy kuningattarena, -- huomautti Jeanne, -- ja\nminun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.\n\n-- Hän olikin varsin kaunis mies, -- vastasi kardinaali nauraen.\n\n-- Ja erinomainen pääministeri -- lisäsi kreivitär tyynesti.\n\n-- Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin\nverroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte\nystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua\nyllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien\nminulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan\nkansan puolelta.\n\n-- Tosiaan kaikki, -- sanoi Jeanne, -- paitsi eräs seikka.\n\n-- Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?\n\n-- Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava\neste. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin\nlopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta\nkammoo.\n\n-- Ja hän vihaa minua?\n\n-- Ooh!\n\n-- Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin\nkauniilla alulla, kreivitär.\n\n-- No niin, kuningatar ei rakasta teitä.\n\n-- Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.\n\n-- Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.\n\n-- Kaulanauha on kuitenkin ostettu.\n\n-- Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse\nrakastakaan.\n\n-- No no, kreivitär!\n\n-- Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.\n\n-- Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että\nsaatte kerran nähdä minut pääministerinä?\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te\nitsellenne toivotte.\n\n-- Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.\n\n-- Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.\n\n-- Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle\n\nKardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne\noli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se\naika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.\n\n-- Mitä nyt, kreivitär?\n\n-- Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.\n\n-- Mutta minun ei ole enää nälkä.\n\n-- Puhelkaamme siis.\n\n-- Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.\n\n-- Erotkaamme siis.\n\n-- Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette\nminun mennä!\n\n-- Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur -- vastasi Jeanne,\n-- olkaamme kumpikin oma itsemme.\n\n-- Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä\nkerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.\n\nSamalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin\nkunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista\nhymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: \"Vannon, että tämä on\nviimeinen kerta.\"\n\nJeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä\njälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:\n\n-- Entä jatko, kreivitär?\n\n-- Perin yksinkertainen.\n\n-- Mitä minun on tehtävä?\n\n-- Ei mitään. Odottakaa minua.\n\n-- Ja te menette...\n\n-- Versaillesiin.\n\n-- Milloin?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Ja vastauksenne saan...\n\n-- Viipymättä.\n\n-- Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.\n\n-- Antakaa vain minun toimia.\n\nTämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi\nluoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka\nnäytti odottavan Dianaa:\n\n-- Vapaus on sittenkin parempi.\n\n\n\n\n3.\n\nJeanne suojattina.\n\n\nSellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä,\nkahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää\nvaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa,\nennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä,\njonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.\n\nEsiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin\npelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla\non sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai\npääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien\nja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten\nkautta kuningasta -- siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui\nrouva de la Motten ajatuksissa.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei\nollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa\nniin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen\npyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.\n\nHovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan\ntoivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi\nkauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen\nsaapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille\nkohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja\nikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:\n\n-- Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois\non tullut ilman vastaanotto-korttia?\n\nKuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta\nkeskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu\ntahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.\n\n-- Sanoiko joku, -- kysyi hän, -- että rouva de la Motte-Valois on\ntäällä?\n\n-- Niin on sanottu, teidän majesteettinne, -- vastasi kamariherra.\n\n-- Kuka sen sanoi?\n\n-- Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.\n\n-- Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, -- sanoi\nkuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:\n\n-- Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.\n\nJeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen\ntehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä\nsanoen viekkaasti hymyillen:\n\n-- Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä\ntoistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.\n\nJeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.\n\n-- Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!\n\n-- Miksi en voisi, -- tuumi hän, -- suosia hovilakeijaa, joka suosii\nminua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.\n\nPian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti\nvakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli\nliiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli\nodottamatta.\n\n-- Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn\nkerjäämässä, -- ajatteli kardinaalin ystävätär. -- Ennenkuin ehdin\nlausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman\nnäköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.\n\n-- Madame, -- sanoi kuningatar, -- vieläkään en ole ehtinyt puhua\nkuninkaalle.\n\n-- Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin\npaljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin...\n\n-- Niin, mille asialle tulitte? -- keskeytti kuningatar herkkänä\nsiirtymään asiasta toiseen. -- Te ette ollut pyytänyt päästä\npuheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia... teille?\n\n-- Kiireellinen... kyllä, madame; mutta ei minun tähteni.\n\n-- Siis minun tähteni... No puhukaa, kreivitär.\n\nJa kuningatar saattoi Jeannen kylpysaliin, missä kamarirouvat\nodottivat. Nähdessään näin paljon väkeä kuningattaren ympärillä\nkreivitär ei ruvennut puhumaan. Päästyään kylpyyn kuningatar laski\nkamarirouvat menemään.\n\n-- Madame, -- sanoi nyt Jeanne, -- teidän majesteettinne näkee minut\npahassa pulassa.\n\n-- Kuinka niin? Sitähän jo heti arvelinkin.\n\n-- Teidän majesteettinne tietää, sillä luullakseni olen sen\nmaininnut, että kardinaali de Rohan osoittaa minulle suosiotaan\nerinomaisen ylevällä tavalla.\n\nKuningatar kävi tyytymättömän näköiseksi.\n\n-- En oikein muista, -- vastasi hän.\n\n-- Luulin, että...\n\n-- Ei sillä väliä... puhukaa vain.\n\n-- Saan siis kertoa, madame, että hänen korkea arvoisuutensa suvaitsi\ntoissapäivänä käydä luonani.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Asia koski erästä laupeudentyötä, jonka olen pannut alulle.\n\n-- Hyvä on, kreivitär! Minä annan myös jotakin... teidän hyvään\ntarkoitukseenne.\n\n-- Nyt teidän majesteettinne luulee väärin. Minulla oli jo kunnia\nsanoa, etten tullut mitään pyytämään. Tapansa mukaan kardinaali puhui\nkuningattaren hyvyydestä ja väsymättömästä avuliaisuudesta.\n\n-- Ja halusi, että avustaisin hänen suojattejaan?\n\n-- Aluksi... niin, teidän majesteettinne.\n\n-- Sen teenkin, en kardinaalin mieliksi, vaan onnettomien vuoksi,\njoita koetan auttaa, tulkoot mistä päin hyvänsä. Mutta sanokaa hänen\nkorkea-arvoisuudelleen, että nykyään omat varani ovat vähissä.\n\n-- Voi, madame, sitä juuri hänelle huomautinkin, ja siitä johtuukin\nse pula, johon äsken viittasin.\n\n-- Puhukaa, puhukaa!\n\n-- Kuvasin kardinaalille, mikä hehkuva armeliaisuus täyttää teidän\nmajesteettinne sydämen, milloin tahansa kerrotaan jonkun hädästä, ja\nkuinka anteliaisuus yhä tyhjentää kuningattaren kassan, niin ettei se\nkaikkeen riitä.\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\n-- Ajatelkaapa, monseigneur, sanoin hänelle, että kuningatar\nesimerkiksi antautuu oman hyvyytensä orjaksi, että hän uhraa oman\nitsensä köyhien vuoksi. Se hyvä, mitä hän tekee, tuottaa hänelle\nitselleen pulaa, ja sitten syytin itseäni.\n\n-- Miksi niin, kreivitär? -- kysyi kuningatar, joka kuunteli joko\nsiksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa,\ntai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin\ntärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.\n\n-- Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten\nantanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia\noli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa\nlukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän\nantelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa\nsäästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä\nvastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen\noli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun\nsanoa, myös niin epäoikeutettu teko.\n\nKuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea. Asian ydin\nsisältyi varmaankin viime lauseeseen. Oliko tässä ansa vai ainoastaan\nmairittelua? Tältä kannalta harkiten siinä voi piillä jokin vaara\nkuningattarelle. Mutta Marie-Antoinette näki Jeannen kasvoissa niin\npaljon lempeyttä, vilpitöntä hyväntahtoisuutta ja puhdasta totuutta,\nettei ollut mitään syytä sellaista ilmettä epäillä kavalaksi tai\nmatelevan imartelevaksi. Ja kun kuningattaren oma sydän oli todella\nylevä ja ylevyydessä aina on voimaa ja voimassa totuudenrakkautta,\nsanoi Marie-Antoinette huokaisten:\n\n-- Niin, se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja\nminua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa\nminulle arvoa sen hylkäämisestä.\n\n-- Jospa tietäisitte, madame, -- ehätti nyt Jeanne parhaiksi\nhuomauttamaan, -- kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita,\njos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla\nsankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.\n\n-- Kalpenevan!\n\n-- Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko\nkardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys,\nkuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen\nsilloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja\nkostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne\njalo epäitsekkyys, -- mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.\n\nKuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun\njoutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan\nkohti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Kuulkaapa, kreivitär, jos kardinaali de Rohan on teistä näyttänyt\nniin kauniilta ja täydelliseltä, kuin juuri sanoitte, niin en\nneuvoisi teitä antamaan hänen sitä huomata. Hän on maailmallinen\nkirkkoruhtinas, sellainen paimen, joka ottaa lampaan sekä itselleen\nettä Herralle.\n\n-- Jumala varjelkoon, madame!\n\n-- Entä sitten? Onko se panettelua? Eikö se kuulu hänen maineeseensa\nja eikö hän itsekin siitä ylpeile? Ettekö ole nähnyt hänen\njuhlatilaisuuksissa huiskuttavan käsiään ilmassa, -- ne ovatkin\nkauniit, -- saadakseen ne vieläkin valkoisemmiksi, ja silloin hänen\nkäsiinsä, joissa säteilee piispansormus, kiintyy hurskasten naisten\nkatseita loistavampina kuin kardinaalin timantti.\n\nJeanne kumarsi.\n\n-- Kardinaalin valloituksia, -- jatkoi kuningatar innostuen, -- on\nhyvin paljon. Muutamista on tullut häväistysjuttuja. Hän on yhtä\nherkkä rakastumaan kuin Fronden [kapinaliike 1600-luvun puolivälissä,\njolloin Ludvig XIV oli alaikäinen. _Suom._] aikuiset papit.\nYlistäköön häntä ken tahtoo; minä ainakaan en siihen rupea.\n\n-- En tiedä, madame, -- vastasi Jeanne rohkaistuneena tästä\ntuttavallisesta puhetavasta ja siitä ruumiillisesta tilasta, missä\nkuningatar nyt juuri oli, -- ajatteliko kardinaali hurskaita naisia\npuhellessaan minulle niin hartaasti teidän majesteettinne hyveistä,\nmutta varmaa on, ettei hän silloin huiskuttanut kauniita käsiään\nilmassa, vaan painoi sydäntään vasten.\n\nKuningatar nauroi väkinäisesti ja pudisti päätään.\n\n-- Vai niin, -- ajatteli Jeanne, -- alkaakohan asia sujua paremmin\nkuin luulimmekaan? Tulisiko ehkä harmi avuksemme? Silloin kävisi\nvoitto liiankin helpoksi.\n\nPian kävi kuningattaren ilme taas yleväksi ja tyyneksi.\n\n-- Jatkakaa, -- sanoi hän.\n\n-- Teidän majesteettinne lamauttaa minut sysäämällä kainosti luotaan\nsenkin ylistyksen, joka tulee...\n\n-- Kardinaalilta! Niin juuri.\n\n-- Mutta miksi, madame?\n\n-- Siksi, että se herättää epäluuloa.\n\n-- Minun ei sovi puolustaa sitä, joka on kovaksi onneksi joutunut\nteidän majesteettinne epäsuosioon, -- sanoi Jeanne erinomaisen\nkunnioittavasti, enkä rupeakaan epäilemään, ettei tämä henkilö olisi\nsyyllinen, koska hän on kuningattarelle epämieluinen.\n\n-- Kardinaali de Rohan ei ole minulle epämieluinen; hän on minua\nloukannut. Mutta minä olen kuningatar ja kristitty ja siis kaksin\nverroin taipuvainen unohtamaan loukkauksia.\n\nJa tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka\noli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.\n\n-- Ette enää puhu mitään?\n\n-- Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni\nepäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan\ntoiseen suuntaan.\n\n-- Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?\n\n-- Kerrassaan, madame.\n\n-- Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on\nkäyttäytynyt minua kohtaan.\n\n-- Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen\nteidän majesteettianne.\n\n-- Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.\n\n-- Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, -- jatkoi kuningatar. Jeanne\nei vieläkään vastannut.\n\n-- Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis\nenää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.\n\nJa samassa kuningatar alkoi nauraa.\n\n-- Madame, -- vastasi Jeanne, -- tahdon mieluummin kestää suuttumusta\nkuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne\nkohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi\nolevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi\nhäneltä hengen.\n\n-- Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.\n\n-- Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita\nminulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan\nintohimoisesti...\n\n-- Se oli leikkipuhetta, kreivitär, -- keskeytti kuningatar ankarasti.\n\nVaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei\nenää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja\nkäärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna\nuuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.\n\n-- Te puhuitte niistä timanteista, -- sanoi kuningatar varomatta. --\nMyöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.\n\n-- Päivät ja yöt, madame, -- vastasi Jeanne riemuissaan kuin\nsotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä\nratkaisevan virheen. -- Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin\nerinomaisesti teidän majesteetillenne.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.\n\n-- Mutta nehän on jo myyty!\n\n-- On kyllä.\n\n-- Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.\n\n-- Eikö? -- kysyi kuningatar iloisesti.\n\n-- Ei, madame.\n\n-- Kelle siis?\n\n-- Ne on ostanut kardinaali de Rohan.\n\nKuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.\n\n-- Vai niin, -- sanoi hän kuivasti.\n\n-- Suokaa minun sanoa, madame, -- puhui Jeanne innostuneesti, -- että\nkardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän\nsydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin\nteidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan,\nmikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen\ntunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä,\nmutta silloin hän heti huudahti: \"Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren\njäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö\nkuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin\nkaulassa?\" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi\nne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän\nsanoi: \"Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren\nmieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki\nvallitsee ulkomaiden hoveissa, -- turhamaisuus, kerskailu, -- siellä\nnaurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole rahoja\nniin kohtuulliseen ostoon. Pitäisikö minun sallia, että Ranskan\nkuningatarta ivataan? Ei ikänä.\" Ja hän lähti suin päin. Tuntia\nmyöhemmin sain kuulla, että hän oli ostanut nuo timantit.\n\n-- Ja hinta oli puolitoista miljoonaa?\n\n-- Lisäksi sata tuhatta.\n\n-- Missä mielessä hän ne osti?\n\n-- Elleivät ne kelpaisi teidän majesteetillenne, niin hänen\nmielestään ei kukaan muukaan nainen saisi niitä pitää.\n\n-- Oletteko varma siitä, ettei kardinaalin tarkoituksena ole\nlahjoittaa tuota kaulanauhaa jollekin lemmitylleen.\n\n-- Olen varma, että hän ennemmin tuhoisi sen kuin sietäisi sitä nähdä\njonkun muun kuin kuningattaren kaulassa.\n\nMarie-Antoinette mietti, ja hänen ylevät piirteensä ilmaisivat\navoimesti kaikki, mitä sielussa liikkui.\n\n-- Kardinaali de Rohan on menetellyt kauniisti, -- sanoi hän. --\nSiinä ilmenee ylevä piirre hienotunteista alttiutta.\n\nJeanne kuunteli näitä sanoja ahneesti.\n\n-- Saatte lausua kiitokset kardinaali de Rohanille, -- jatkoi\nkuningatar.\n\n-- Kyllä, kyllä, madame.\n\n-- Voitte lisätä, että hänen ystävyytensä minua kohtaan nyt on\nnäytetty toteen, ja että minä kunniallisena ihmisenä, kuten\nCatherinen oli tapana sanoa, voin ystävältä ottaa kaikki vastaan\nsillä ehdolla, että sen palkitsen. Niinpä en hyväksyisi, että\nkardinaali de Rohan lahjoittaa minulle...\n\n-- Vaan...?\n\n-- Maksaa ennakolta minun puolestani. Hän on ollut niin hyvä, että on\nmielikseni käyttänyt rahojaan tai luottoaan. Sen minä maksan hänelle\ntakaisin. Muistaakseni Böhmer vaati heti osan hintaa käteisellä.\n\n-- Niin, madame.\n\n-- Paljonko? Kaksisataa tuhatta?\n\n-- Kaksisataa viisikymmentä tuhatta.\n\n-- Juuri sen summan antaa kuningas minulle joka neljännesvuosi.\nTänä aamuna minulle taas lähetettiin neljännesmaksu, tosin ennen\nmääräaikaa, mutta kaikissa tapauksissa minulla nyt on se summa.\n\nKuningatar soitti kiireesti kamarirouville, jotka tulivat pukemaan\nkäärien hänet ensin hienoon lämmitettyyn liinavaatteeseen. Kun hän\nsitten oli päässyt levolle makuuhuoneeseensa ja jäänyt Jeannen kanssa\nkahden kesken, sanoi hän:\n\n-- Olkaa niin hyvä ja avatkaa tuo laatikko.\n\n-- Ylimmäinenkö?\n\n-- Ei, vaan seuraava. Siellä on lompakko.\n\n-- Niin, tässä on, madame.\n\n-- Siinä on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä. Laskekaa.\n\nJeanne totteli.\n\n-- Viekää ne kardinaalille. Kiittäkää häntä sitäpaitsi. Sanokaa\nhänelle, että toimitan sitten kuukausittain saman verran. Koroista\nsovitaan myöhemmin. Tällä tapaa saan sen koristeen, joka oli niin\nmieleeni, ja jos itselleni tuleekin pulaa sen maksamisesta, en\nainakaan toimita kuninkaalle mitään pulaa.\n\nSitten hän jälleen mietti hetkisen.\n\n-- Ja lisäksi, -- jatkoi hän, -- olen saanut sen uskon, että minulla\non hienotunteinen ystävä, joka tahtoo minua palvella... ja sellainen\nystävätär, joka aavistaa toivomukseni.\n\nSamalla hän ojensi kätensä Jeannelle, joka riensi sitä suutelemaan.\nKreivittären tehdessä jo lähtöä lisäsi kuningatar kuiskaten, ensin\nhetken epäröityään, kuin pelkäisi sanottavaansa:\n\n-- Saatte kardinaali de Rohanille huomauttaa, että hän on tervetullut\nVersaillesiin ja että tahdon hänelle lausua kiitokseni.\n\nJeanne kiirehti pois, ei ainoastaan huumaantuneena, vaan\nhullaantuneena riemusta ja tyydytetystä ylpeydestä, puristaen rahoja\nkuin korppikotka saalistaan.\n\n\n\n\n4.\n\nKuningattaren lompakko.\n\n\nSiitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä\nnyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman\nvaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista.\nJos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon\nvuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset\nkaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli\nniille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja\nettä nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja\nkolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.\n\nKardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte\nsaapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon\nväkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan\nkuningattaren luo.\n\n-- Tulette Versaillesista? -- sanoi kardinaali.\n\n-- Tulen, monseigneur.\n\nKardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne\nnäki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.\n\n-- No kuinka kävi?\n\n-- Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa\nvähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.\n\n-- Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin...\n\n-- Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?\n\n-- Jotakin murhaavaa.\n\n-- Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun\npuhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa\nteitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa\nmainittu.\n\n-- Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että\ntoteuttamisesta ei ole toivoa.\n\n-- Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.\n\n-- Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Ja hänen majesteettinsa kuunteli?\n\n-- Se kaipaa selitystä.\n\n-- Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan,\nkuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen...\n\n-- Eipä niinkään... Puhuin kaulanauhasta.\n\n-- Uskalsitte sanoa, että olen aikonut...\n\n-- Ostaa sen hänelle... juuri niin.\n\n-- Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?\n\n-- Siihen hän ei suostunut.\n\n-- Silloin olen hukassa.\n\n-- Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi...\n\n-- Lainaksi!... Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!\n\n-- Niin hienosti, että hän hyväksyi.\n\n-- Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?\n\n-- Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?\n\n-- Tuhannesti.\n\n-- Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa\nsuostunut.\n\nKardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astui\nJeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:\n\n-- Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte\nminusta tehdä onnettomimman ihmisen.\n\n-- Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä\nnaurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin\nei voi käydä naurettavaksi.\n\n-- Se on totta. Mitä siis sanoitte...\n\n-- Se on puhdasta totta.\n\n-- Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!\n\n-- Perin tärkeä salaisuus.\n\nKardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään\nhellästi.\n\n-- Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, -- sanoi Jeanne. -- Se on\nkuin miesten kesken.\n\n-- Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.\n\n-- Monseigneur, älkää liioitelko.\n\n-- Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni...\n\n-- Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata\nkuningattarelle puolitoista miljoonaa?\n\nKardinaali huokasi.\n\n-- Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun\nkuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.\n\n-- Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.\n\n-- Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski\nminun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen\nVersaillesiin.\n\nHeti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali\nkuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena\nhaparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.\n\n-- Kas, kas, -- tuumi Jeanne, -- asia onkin vakavampi kuin luulin;\nolin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta\nnyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan\nasti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai\nahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!\n\nKardinaali de Rohan tyyntyi pian. Riemu ei ole pitkällinen tauti,\nja järkevänä miehenä hän katsoi paraaksi puhella nyt Jeannen kanssa\nvarsinaisista asioista, jotta tämä unohtaisi hänen äsken puhuneen\nrakkaudesta. Jeanne ei häntä häirinnyt.\n\n-- Ystäväiseni, -- sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, -- kuinka\nkuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?\n\n-- Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero\non vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko\nPariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat\nsanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle,\närsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit\nvähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle\nsiihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka\npystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä\nkaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.\n\n-- Hän maksaa... millä tavalla?\n\n-- Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä\non velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen\nystävä, joka ottaa vastaan lahjoja... Kun sanoin hänelle, että olitte\njo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä...\n\n-- Sanoitteko sen hänelle?\n\n-- Miksi en olisi sanonut?\n\n-- Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.\n\n-- Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei\nmitään ilmaiseksi -- niinhän kuningatar ajattelee.\n\n-- Voi, hyvä Jumala!\n\nJeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.\n\n-- Mikä se on? -- kysyi kardinaali.\n\n-- Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.\n\n-- Oo!\n\n-- Summa on oikea. Olen laskenut.\n\n-- Sitä en epäilekään.\n\n-- Mutta mitä te niin katselette?\n\n-- Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.\n\n-- Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.\n\n-- Se miellyttää sittenkin, ties miksi.\n\n-- Teillä on hyvä maku.\n\n-- Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?\n\n-- Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.\n\n-- Tämä lompakko siis...\n\n-- Oli kuningattaren, monseigneur...\n\n-- Pidättekö siitä?\n\n-- Pidän hyvin paljon.\n\nKardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:\n\n-- Onhan se luonnollista.\n\n-- Mutta jos teidän tekee mielenne... sanoi kreivitär huulillaan\nsellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.\n\n-- Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.\n\n-- Ottakaa se!\n\n-- Kreivitär! -- huudahti kardinaali riemun valtaamana, -- te olette\nkallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein...\n\n-- Niin, niin.\n\n-- Ja liitto pysyy meidän kesken...\n\n-- Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.\n\n-- Mikä se, on?\n\n-- Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja\nsuurella innolla.\n\n-- Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin\nolevani melkein teidän vertaisenne, -- sillä minä olen myös,\nsillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.\n\nJeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.\n\n-- Tosin se oli vain mitätön asia, -- selitti kardinaali. --\nPankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä,\njonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.\n\n-- Ahaa!\n\n-- Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.\n\n-- Ja oikein teittekin.\n\n-- Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät\nensi sijalle.\n\n-- Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.\n\n-- Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin\nteitä varten neljäsosan, viimeiset.\n\n-- Niinkö, monseigneur?\n\n-- Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo\nsamana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli\nsaatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata\ntuhatta livreä.\n\n-- Se kauppa onnistui!\n\n-- Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa,\nrakas ystävä.\n\nJa siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut\nkuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne\nsievästi Jeannen käteen.\n\n-- Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen.\nEnimmin on mieleeni se, että muistitte minua.\n\n-- Teitä pidän aina muistissa, -- vastasi kardinaali ja suuteli hänen\nkättään.\n\n-- Samoin minä teitä, -- sanoi Jeanne. -- Monseigneur, näkemiin! Pian\ntavataan Versaillesissa!\n\nJa Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren\nmaksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi\nmäärän ollessa viisisataa tuhatta livreä.\n\n\n\n\n5.\n\nTaas esiintyy tohtori Louis.\n\n\nMuistaen, mihin kiusalliseen asemaan jätimme herra de Charnyn,\nlienevät lukijamme kiitollisia, jos viemme heidät takaisin siihen\nVersaillesin linnan etuhuoneeseen, jonne tämä urhea meriupseeri,\njota eivät ihmiset eivätkä luonnonvoimat olleet koskaan pystyneet\npelottamaan, oli karannut peläten rupeavansa pahoin voimaan kolmen\nnaisen, kuningattaren, Andréen ja rouva de la Motten läsnäollessa.\n\nPäästyään etuhuoneen keskikohdalle oli Charny todellakin huomannut,\nettei jaksanut edemmäksi astua. Silloin hän oli hoiperrellen\nojentanut käsivartensa. Hänen voimiensa oli havaittu olevan lopussa\nja riennetty hänen avukseen. Nuori upseeri oli pyörtynyt, ja tointui\nvasta muutaman minuutin päästä aavistamatta, että kuningatar oli\nhänet siinä tilassa nähnyt ja olisi ensi vaikutelmansa pakottamana\nehkä kiirehtinyt hänen luokseen, ellei sitä olisi ehkäissyt Andrée\npikemmin mustasukkaisuuden kiihkossa kuin järkevästi punniten,\nmitä ei sopisi tehdä. Muuten oli kuningattaren ollut hyvä peräytyä\nhuoneeseensa, noudattaen Andréen viittausta, riippumatta siitä,\nmikä tunne tahansa oli Andréeseen vaikuttanut, sillä tuskin oli ovi\nsuljettu, kun sen takaa kuului päivystävän upseerin huuto:\n\n-- Kuningas!\n\nHuoneistansa tuli todellakin kuningas ollen menossa parvekkeelle ja\ntahtoen ennen neuvoston istuntoa tarkastaa metsästysosastoaan, jota\nhänen mielestään oli viime aikoina laiminlyöty. Tultuaan muutamien\nhoviupseerien saattamana etuhuoneeseen kuningas pysähtyi äkkiä\nnähdessään, että joku oli horjahtanut taaksepäin akkunanpieltä\nvasten, ja häntä auttamassa oli kaksi henkivartijaa, jotka näyttivät\nhätääntyneiltä, he kun eivät olleet tottuneet siihen, että upseerit\nmenivät suotta tainnoksiin.\n\nKannattaessaan Charnyta he huutelivat yhä uudestaan:\n\n-- Monsieur, monsieur, mikä teitä vaivaa?\n\nMutta sairas ei saanut ääntään kuuluville. Kuningas ymmärsi, että tuo\näänettömyys tiesi pahaa, ja joudutti askeliaan.\n\n-- Ettekö näe? -- sanoi hän. -- Se on joku, jolle on sattunut\npyörtymiskohtaus.\n\nKuullessaan kuninkaan äänen henkivartijat käännähtivät ja\nkonemaisesti hellittivät Charnyn, jolla kuitenkin oli sen verran\nvoimia jäljellä, ettei kaatunut rentonaan, vaan luisui lattialle\ntuskaisesti huoaten.\n\n-- No, herrat, -- sanoi kuningas, -- mitä viivyttelette? Silloin\nriennettiin esille. Herra de Charny, joka oli kokonaan menettänyt\ntajuntansa, nostettiin maasta ja laskettiin pitkälleen eräälle\nsohvalle.\n\n-- Mutta kas, sehän on herra de Charny! -- huudahti äkkiä kuningas,\njoka nyt tunsi nuoren upseerin.\n\n-- Herra de Charny! -- toistivat läsnäolijat.\n\n-- Niin, herra de Suffrenin sisarenpoika.\n\nNämä sanat vaikuttivat kuin taika. Kohta oli Charnyhin valettu niin\npaljon hajuvettä, kuin jos hänen ympärillään olisi häärinyt kymmenen\nnaista. Lähetettiin noutamaan lääkäri, ja tämä tutki sairasta\nhuolellisesti. Kuningas, joka harrasti kaikkea tiedettä ja sääli\nkaikkia vaivoja, ei tahtonut poistua, vaan odotti, kunnes tutkimus\npäättyisi. Lääkärin ensi toimena oli avata sairaan takki ja paljastaa\nhänen rintansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti tehoamaan, mutta\nsilloin hän löysi semmoista, mitä ei osannut hakea.\n\n-- Haava! -- sanoi kuningas tuntien yhä suurempaa sääliä ja astuen\nlikemmäksi nähdäkseen omin silmin.\n\n-- Niin, niin, -- mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden\nympärilleen raukeita katseita, -- vanha haava, joka on taas auennut.\nEi se mitään...\n\nJa tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin\ntäytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan\ntavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.\n\n-- Vai vanha haava... niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat\novat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla\nvuorokaudenkaan vanha.\n\nCharny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja\nsanoi:\n\n-- Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän\nhaavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on\njo vanha.\n\nVasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit\nkiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön\nkatsella heikkouttaan.\n\n-- Kuningas! -- mutisi hän.\n\n-- Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että\njouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.\n\n-- Se on vain mitätön naarmu, sire, -- sammalsi Charny, -- vanha\nhaava, siinä kaikki.\n\n-- Vanha tai uusi, -- sanoi Ludvig XVI, -- mutta se on kuitenkin\nnäyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.\n\n-- Jolle parin tunnin makuu taas tuo terveyden, -- lisäsi Charny ja\naikoi taas nousta, mutta oli luottanut voimiinsa liiaksi: pää oli\nsekaisin, jalat horjuivat, ja noustuaan hän painui kohta takaisin\nsohvalle.\n\n-- Katsokaa, -- sanoi kuningas, -- hän on kovasti sairas.\n\n-- Aivan oikein, -- myönsi lääkäri nokkelasti kuin diplomaatti,\nhaaveillen jo virkaylennystä. -- Mutta hänet voi kuitenkin pelastaa.\n\nKuninkaalla oli tarkka käsitys kunniasta; hän oli aavistanut, että\nCharny salasi jotakin. Tätä salaisuutta hän piti pyhänä. Ken tahansa\nmuu olisi sen houkutellut esille lääkäriltä, joka oli niin valmis\npuhumaan, mutta Ludvig XVI piti parempana, etteivät syrjäiset siihen\nsekaantuisi.\n\n-- Herra Charnyta, -- sanoi hän, -- ei saa panna siihen vaaraan,\nettä hänet tuossa tilassa vietäisiin kotiinsa. Hänet on hoidettava\nVersaillesissa; pitää heti kutsua hänen enonsa, herra de Suffren,\nja kun on kiitetty tätä herraa hänen avustaan, -- ja tällöin\nhän viittasi läsnäolevaan lääkäriin, -- on haettava paikalle\nhenkilääkärini, tohtori Louis. Luullakseni hän onkin nyt linnassa.\n\nMuuan upseeri kiirehti täyttämään kuninkaan käskyjä. Kaksi muuta\nkävi käsiksi Charnyhin ja kantoi hänet käytävän toiseen päähän,\nvahtiupseerien huoneeseen. Tämä kohtaus päättyi pikemmin kuin\nkuningattaren ja herra de Crosnen. Herra de Suffren noudettiin\nsaapuville, ja tohtori Louis kutsuttiin astumaan tilapäisen lääkärin\nsijalle.\n\nJo ennestään tunnemme tämän viisaan ja vaatimattoman kelpo miehen,\njonka äly oli tervettä lajia, vaikkei ylen loistava, uutteran\nraatajan tieteen suunnattomalla vainiolla, missä sadon korjaajaa\nenimmin kunnioitetaan, mutta missä vaon kyntäjä ansaitsee yhtä paljon\nkunnioitusta.\n\nTohtorin takana, joka oli jo kumartunut sairaan puoleen, nähtiin\nkomentaja de Suffren, jolle pikalähetti oli tuonut sanan.\n\nKuuluisa sotapäällikkö ei vähääkään käsittänyt tätä pyörtymistä, tätä\näkillistä pahoinvointia. Tarttuen Charnyn käteen ja katsahtaen tämän\nhimmentyneisiin silmiin hän sanoi:\n\n-- Merkillistä, todella merkillistä! Tiedättekö, tohtori, ettei\nsisarenpoikani ole koskaan sairastanut.\n\n-- Ei se mitään todista, herra komentaja, -- vastasi tohtori.\n\n-- Versaillesin ilma on siis perin turmiollista, sillä vieläkin\nvakuutan, että olen nähnyt Olivierin merellä kymmenkunnan vuotta aina\nreippaana, suorana kuin masto.\n\n-- Hänellä on haava, -- huomautti eräs läsnäolevista upseereista.\n\n-- Mitä, haava! -- huudahti amiraali. -- Olivier ei ole koskaan\nhaavoittunut.\n\n-- Pyydän anteeksi, -- vastasi upseeri viitaten punertuneeseen\npaitaan, -- mutta olin kuulevinani...\n\nHerra de Suffren näki verta.\n\n-- Hyvä on, hyvä, -- keskeytti tohtori Louis tuttavallisen\njurosti, tunnusteltuaan sairaan suonta, -- mitä suotta puhua\npahan alkuperästä? Tässä on jokin vamma, tyytykäämme siihen ja\nparantakaamme, jos mahdollista.\n\nKomentajan mieleen olivat lyhyet, täsmälliset puhetavat; hän ei ollut\ntotuttanut laivaston lääkäreitä kaunistelemaan sanojaan.\n\n-- Onko pahakin vaara, tohtori? -- kysyi hän liikutetumpana kuin\nmiltä olisi tahtonut näyttää.\n\n-- Melkein kuin jos olisi partaa ajaessaan leikannut leukaansa.\n\n-- Hyvä. Kiittäkää kuningasta, hyvät herrat. Olivier, tulen sinua\nuudestaan katsomaan.\n\nOlivier liikutti silmiään ja hyppysiään ikäänkuin kiittääkseen\npoistuvaa enoaan ja samalla tohtoria, joka toimitti, että hänen\nkätensä vapautui enon puristuksesta. Sitten hän oli nukkuvinaan\nonnellisena siitä, että oli päässyt vuoteeseen, järkevän ja lempeän\nlääkärin hoidettavaksi. Tohtori käski kaikkien poistua huoneesta.\n\nSairas vaipuikin unen helmaan, ensin kiitettyään taivasta kaikesta,\nmitä hänelle oli tapahtunut, tai oikeammin siitä, ettei ollut\nsattunut mitään pahaa niin tärkeissä olosuhteissa. Häneen oli tullut\nkuume, tämä ihmisruumiin merkillinen uudistaja, ikuinen ihmisveressä\nkukoistava voima, joka palvellen Jumalan eli ihmiskunnan tarkoituksia\npanee sairaassa terveyden itämään taikka keskeltä terveyttä tempaa\nelävän. Kun Olivier oli niin tulisesti, kuin kuumeisten on tapana,\nhautonut mielessään kohtauksiaan Filipin, kuningattaren ja kuninkaan\nkanssa, nousi kiehuva veri aivoihin peittäen kuin verkko hänen\nymmärryksensä... Hän houraili.\n\nKolme tuntia sen jälkeen saattoi kuulla hänen hourailuaan käytävästä,\nmissä käveli muutamia vartijoita. Sen huomattuaan tohtori kutsui\nlakeijansa ja käski hänen ottaa Olivierin syliinsä. Olivier päästi\njoitakuita tuskanhuutoja.\n\n-- Käärikää peite pään ympäri.\n\n-- Kuinka minä sen saan toimeen? -- kysyi palvelija. -- Hän on liian\nraskas ja panee kovasti vastaan. Täytyy mennä pyytämään joku vartija\navuksi.\n\n-- Vai semmoinen raukka te olette! Pelkäätte sairasta miestä, --\nsanoi vanha tohtori.\n\n-- Monsieur...\n\n-- Ja jos hän on teistä liian raskas, niin te ette ole niin vahva\nkuin luulin. Pitänee toimittaa teidät takaisin Auvergneen.\n\nUhkaus tepsi. Auvergnelainen nosti henkivartijain nähden Charnyn\nsyliinsä kevyesti kuin höyhenen, vaikka sairas tempoili, kirkui\nja houraili. Läsnäolijat ympäröitsivät tohtori Louisin ja tekivät\nhänelle kysymyksiä.\n\n-- Hyvät herrat, -- vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny,\njottei tämän sanoja kuultaisi, -- voinette ymmärtää, etten viitsi\njoka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka\nkuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman\nääressä.\n\n-- No minne hänet viette?\n\n-- Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte,\non minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen\nhuoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna\nkuulla, kuinka hän jaksaa.\n\n-- Mutta vakuutan teille, -- sanoi vahtiupseeri, -- että sairaan\nolisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia...\n\n-- Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun\nsairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin\nettä hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä\nkeinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.\n\nTohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu\nkuulla.\n\n-- Niinpä niin, -- jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, -- tämä on\nhyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että\nkuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä... Ja jos hän tulisi, saisi\nhän myös kuulla, mitä sairas hourii... Hitto vie, ei auta epäröidä.\nTäytyy mennä puhumaan kuningattarelle... Hän saa neuvoa.\n\nTehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi\njoka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille\nraikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi\nkolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten.\nSitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja\nlähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven\ntakana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista\nsaada selkoa.\n\nOvella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli\nlähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.\n\n-- No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.\n\n-- Kuningatar odottaa...\n\n-- Mutta juuri hänen majesteettinsa luo olenkin menossa.\n\n-- Kuningatar haluaa...\n\n-- Kuningatar saa kuulla niin paljon kuin haluaa; sen voin teille\nvakuuttaa, madame. Mennään nyt.\n\nJa hän astui niin nopeasti, että Marie-Antoinetten kamarirouvan oli\npakko juosta pysyäkseen hänen rinnallaan.\n\n\n\n\n6.\n\nKuumehaaveita.\n\n\nKuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei\ntohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.\n\n-- Madame -- sanoi hän kovaa, -- se potilas, josta kuningas ja teidän\nmajesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on\ntapana.\n\nKuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka\nmuka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli\nherra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat\ntaipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.\n\n-- Sairaan haava on siis vain leikinasia, -- sanoi hän.\n\n-- Hm, hm! -- vastasi tohtori.\n\n-- Jokin naarmu...\n\n-- Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava...\nainakin on nyt kuumetta.\n\n-- Poika parka! Onko oikein kova kuume?\n\n-- Kamala kuume.\n\n-- Ooh, -- sanoi kuningatar kauhistuen, -- en olisi luullut, että\ntuolla tapaa... yhtäkkiä... kuume...?\n\nTohtori silmäili kuningatarta hetkisen.\n\n-- Kuumetta on eri lajia, -- selitti hän.\n\n-- Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti\npuhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?\n\n-- Ei mitään erinomaista.\n\n-- Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte\noikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi\nkerrottavana minulle jokin salaisuus.\n\n-- Kuka tietää, vaikka olisikin!\n\n-- No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Ja siitä puhumaan tulitte tänne?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.\n\n-- Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?\n\n-- Niin juuri, hyvä tohtori.\n\n-- No olkoon menneeksi, madame.\n\n-- Ja minä odotan, tohtori.\n\n-- Ei, vaan minä odotan.\n\n-- Mitä?\n\n-- Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta\njos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.\n\n-- Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen\nlaita.\n\n-- Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny\non joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi\nvoinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.\n\n-- Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.\n\n-- Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta\nupseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole\ntavallinen kuumesairas.\n\nKuningatar näytti hämmästyvän.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.\n\n-- Voi, voi! -- sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.\n\n-- Ja kun se miesparka hourii, -- jatkoi tohtori astuen likemmäksi\nkuningatarta, -- puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole\nlainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun\nkuulla.\n\n-- Tohtori!\n\n-- Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että\nvastaan.\n\n-- Puhukaa vain, hyvä tohtori.\n\nJa kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.\n\n-- Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja\nhouraillessaan herjaa Jumalaa?\n\n-- Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.\n\n-- No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.\n\n-- Intoilua, sitä juuri hänessä on.\n\nKuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä\nkylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun\novat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään\narvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja\nollakseen kavaltamatta tunteitaan.\n\n-- Herra de Charnyta on minulle suositeltu, -- sanoi hän. Sankarimme,\nherra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia,\nja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa\nminulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.\n\n-- Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, -- vastasi tohtori Louis, --\nja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla,\nniin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa\nkuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu\ntyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä\nollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian\ntyhmä koettaessaan sitä peitellä.\n\n-- Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, -- vakuutti kuningatar, --\nja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä\nhoureita...\n\n-- Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava\nvoidaksenne niitä arvostella, -- sanoi kunnon tohtori.\n\nJa hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.\n\n-- Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, -- sanoi\nkuningatar, -- sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku\nhyväntahtoinen urkkija ole takanani.\n\n-- Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee\nvain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on\novi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä\nsilloin kukaan pääse likelle.\n\n-- Luotan hyvään tohtoriini, -- vastasi kuningatar.\n\nJa nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan\nuteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan\nei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla\ntaikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta\nkaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi\nensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille\nkorvansa.\n\n-- Sielläkö teidän sairaanne on? -- kysyi kuningatar.\n\n-- Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa\nhuoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen\näänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä\nkohtaa, madame.\n\nNyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.\n\n-- Hänellä on tuskia, hän voivottaa.\n\n-- Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt\navaan tämän oven.\n\n-- Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, -- huudahti kuningatar\nperäytyen.\n\n-- Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, -- vastasi tohtori.\n-- Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte\nkuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi\ntai mitään näkyisi.\n\n-- Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, --\nmutisi kuningatar.\n\n-- Entä sitten, kun olette kuullut? -- vastasi tohtori.\n\nJa hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä\nlepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo\ntohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja\nvalkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina\nlevällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa\nlyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan\nja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna,\ntylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen\nruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan\nja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä\nalabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa\nCharnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena\neräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut\nrunolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli\nvaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista\nVersaillesiin.\n\n-- Saksalainen, saksalainen, -- toisti hän monet kerrat.\n\n-- Niin, saksalainen, sen tiedämme, -- sanoi tohtori, -- ja matkalla\nVersaillesiin.\n\n-- Ranskan kuningatar, -- huudahti hän äkkiä.\n\n-- Vai niin, -- sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli\nkuningatar. -- Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?\n\n-- Hirveätä on, -- mutisi Charny, -- rakastaa enkeliä, naista,\nrakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee\nhänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar,\nsamettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!\n\n-- Jopa nyt ihme! -- sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei\nvälittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:\n\n-- Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken\nmuun. Olkoon... mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä\nmuutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut\npäivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan\nkuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen\nelämää. Ja sitten... sama se... sitten on kuolema, ja kuoleman\nkaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille\nsuo.\n\n-- Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, --\nmutisi tohtori, -- vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.\n\n-- Mutta hänen lapsensa! -- huudahti Charny raivoissaan. --\nLapsistaan hän ei ikänä luovu.\n\n-- Siinä se este on, _hic nodus_ [siinä solmu. _Suom._], -- sanoi\ntohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.\n\n-- Ah, -- jatkoi nuori mies mistään välittämättä, -- pari lasta voi\nkai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!... Kuuleppas nyt,\nCharny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin... kevyemmän kuin\nlehtokerttusen höyhen... kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin\nrakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi\nviedä Marien lapsiakin... Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.\n\n-- Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä\ntuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.\n\nLouis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren\nluo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän\ntarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.\n\n-- Te olitte oikeassa, -- sanoi kuningatar. -- Se on muuta kuin\nhourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi\nhänen puhettaan.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa, -- pyysi tohtori.\n\n-- En enää sanaakaan.\n\n-- Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.\n\nCharny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien\ntuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.\n\n-- Marie, -- sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, -- Marie, olen\nkyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään\nhiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin\nolin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni...\ntuohon noin... en minä siitä kellekään puhu... se pysyy elämäni\nsalaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä,\nMarie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on\nkastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun\nsalaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis\npelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on\nsuotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.\n\n-- Kas, kas, -- sanoi tohtori, -- nyt ei ole enää pelkkää kuumetta;\nnäettekö, kuinka tyyni hän on. Se on...\n\n-- Se on... mitä? -- kysyi kuningatar levottomana.\n\n-- Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä\ntuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.\n\n-- Olen kuullut kylliksi, -- mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja\nyritti kiirehtiä pois.\n\nMutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.\n\n-- Madame, madame, -- sanoi hän, -- mitä aiotte?\n\n-- En mitään, tohtori, en mitään.\n\n-- Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.\n\n-- Se olisi onnetonta.\n\n-- Mitä on silloin vastattava?\n\n-- Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä\nkauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. -- Ja olette saanut kuumeen\ntuolta hullaantuneelta, -- sanoi tohtori hiljaa.\n\n-- Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei\nvastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.\n\n\n\n\n7.\n\nSydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin.\n\n\nTohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista.\nRavistaen päätään hän mutisi itsekseen:\n\n-- Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle.\nToisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla;\ntoisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?\n\nKun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä\ntuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja\netikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta\npolttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan\nsairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja\nriehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän\nsanoi:\n\n-- Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös\nvaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin\nkasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on\nnäkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.\n\nÄkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja\nsilmin.\n\n-- Kuka siellä taas on? -- mutisi hän.\n\nHän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja\nhameenkahinaa.\n\n-- Ei suinkaan se voi olla kuningatar, -- tuumi hän. -- Hän ei tule\ntakaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.\n\nHän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi\nkäytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan\naskeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa\npoimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli\npimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää\ntoisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde\nosui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille\ntuli pilvi.\n\nTohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle,\njonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta\nkiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin\nkädet.\n\n-- Kuka siellä? -- kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten,\nsillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli\nkuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.\n\n-- Minä se olen, tohtori, -- vastasi lempeä ja surullinen ääni.\n\nVaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä\nvain hämärän, kaukaisen muiston.\n\n-- Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.\n\n-- Voi, taivas, mikä nyt on tullut? -- huudahti tohtori. -- Voiko hän\npahoin?\n\n-- Hän! -- toisti Andrée hätkähtäen. -- Kuka hän? Tohtori huomasi\nolleensa varomaton.\n\n-- Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin.\nEhkä juuri teidät?\n\n-- Vai niin! sanoi Andrée. -- Täällä on siis ennen minua käynyt joku\nnainen!\n\nJa Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka\nei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli\nlausuttu. --\n\n-- Rakas lapsukaiseni, -- sanoi tohtori, -- minusta tuntuu, kuin\nleikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä\nhaluatte? Selittäkää asianne.\n\n-- Tohtori, -- puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se\ntunki kunnon tiedemiehen sydämeen, -- hyvä tohtori, älkää yrittäkö\nminua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta.\nTunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää\nsuoraan, sillä minäkin näin hänet.\n\n-- No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?\n\n-- Mutta joku nainen, tohtori, nainen!\n\n-- Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista\nei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.\n\n-- Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! -- sanoi Andrée\nhuokaisten helpotuksesta.\n\n-- Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi\nviittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä\nkohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni,\nvieläpä parhaita.\n\n-- Rouva de Misery?\n\n-- Juuri hän.\n\n-- No hänkö täällä kävi?\n\n-- Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?\n\n-- Katsokaas, asia on se, että...\n\n-- Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin\nkuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon... teitä\nen tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.\n\n-- Hyvä tohtori!\n\n-- Riittää. Ja nyt esille asianne!\n\nAndrée silmäili häntä levottomana.\n\n-- Voiko hän nyt huonommin? -- kysyi tohtori.\n\n-- Kuka?\n\n-- Kuningatar tietenkin.\n\n-- Kuningatar!\n\n-- Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri\nkävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja\ntykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt\npian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään\nsitten hänen luokseen.\n\nJa tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti\nhäntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.\n\n-- Ei, rakas tohtori, -- sanoi hän, -- en nyt tule kuningattaren\nluota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa\nolisin sen tiennyt... Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää\ntiedä, mitä puhun.\n\n-- Sen kyllä huomaan.\n\n-- En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.\n\n-- Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.\n\nAndrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä\nvaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana.\nTohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja\nrohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka\nei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan,\njännitti taas teräksistä ponttaan.\n\n-- Tohtori, -- sanoi hän, -- te tiedätte, että olen hermostunut ja\nettä pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä\njohtuu se outo tila, missä nyt olen.\n\n-- Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa?\nEihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.\n\n-- En tarkoittanut, ettei mitään asiaa ollut, tohtori. Sanoin vain,\nettei minua lähettänyt kukaan.\n\n-- Kas, kas, kuinka saivartelette, rakas potilas! Mutta tässä ei ole\noikea paikka sitä pulmaa selvittää. Mennään muualle, varsinkin jos\njuttunne venyy pitkäksi.\n\n-- En pyydä enempää kuin kymmenen minuuttia.\n\n-- Olkoon siis kymmenen minuuttia, mutta ei seisten. Minun jalkani\npanevat vastalauseen. Mennään siis istumaan.\n\n-- Minne?\n\n-- Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.\n\n-- Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? -- kysyi\nAndrée kauhistuen.\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? -- jatkoi Andrée\nsamalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen\nvalaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.\n\n-- Ei, -- vastasi tohtori, -- ei edes se poika parka, ja siihen voin\nlisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.\n\n-- Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? -- sanoi Andrée pannen\nkätensä ristiin.\n\n-- Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan\nsiitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän\nkuningattaren odottavan minua.\n\n-- Niin juuri, tohtori, -- sanoi Andrée huoaten. -- Siitähän nyt\npuhumme.\n\n-- Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?\n\n-- Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka\ntohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin\njäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen\nkuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa\nsaman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée\nei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä\nkaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä\nhänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta,\nkenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan\nrohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.\n\n-- Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut,\n-- sanoi hän, -- sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa\nsaamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.\n\n-- Teidän veljeltänne! -- ihmetteli tohtori Louis. -- Herra de\nCharnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Siitä ei minulla ollut tietoa.\n\n-- Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että\nminun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.\n\n-- Tietysti, lapsukaiseni, -- vastasi kelpo tohtori ihastuneena\nsiitä, että sopi olla lempeä. -- Minä en tiennyt enkä osannut\naavistaa todellista syytä.\n\nJa hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän\naivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.\n\n-- Kuulkaapa, tohtori -- sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen\nkäsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, -- sanokaa nyt,\nmitä oikeastaan luulette.\n\n-- Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?\n\n-- Kaksintaistelu aatelismiesten kesken on hyvin jokapäiväinen\ntapaus, eikö niin?\n\n-- On kyllä, eikä siihen voisi erityistä arvoa panna muuten, kuin jos\nnämä nuoret herrat olisivat tapelleet naisen tähden.\n\n-- Naisen tähden, tohtori!\n\n-- Niin. Esimerkiksi teidän tähtenne.\n\n-- Minunko? -- Andrée huokaisi syvään. -- Ei, tohtori, ei herra de\nCharny ole taistellut minun tähteni.\n\nTohtori näytti tyytyvän tähän huomautukseen, mutta tahtoi kuitenkin\npäästä tavalla tai toisella selville tuosta huokauksesta ja sanoi:\n\n-- No sitten lienee veljenne lähettänyt teidät saamaan täsmälliset\ntiedot sairaan voinnista.\n\n-- Niin, juuri veljeni minut lähetti, -- yhtyi siihen Andrée\nkiireesti.\n\nNyt oli tohtorin vuoro katsella kasvoihin.\n\n-- Kyllä minä otan selville, mitä sinulla on sydämessä, taipumaton\nsielu, -- tuumi hän itsekseen. -- No niin, -- lisäsi hän sitten\nääneen, -- voinpa siis sanoa koko totuuden, niinkuin tuleekin puhua\nhenkilölle, jolle on tärkeätä se kuulla. Ilmoittakaa veljellenne,\nettä hänen sopii ryhtyä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin... Tottahan\nymmärrätte.\n\n-- En, tohtori, sillä turhaan arvaisin, mitä tarkoitatte sanoilla:\ntarpeen vaatimiin toimenpiteisiin.\n\n-- Asian laita on näin. Kaksintaistelu on nykyäänkin kuninkaalle\nvastenmielinen. Tosin hän ei ankarasti sovita määräyksiä, mutta jos\nkaksintaistelu herättää pahaa hälinää, ajaa hänen majesteettinsa\nmaanpakoon tai pistää tyrmään.\n\n-- Se on totta, tohtori.\n\n-- Ja jos kovaksi onneksi toinen tappelijoista kuolee, silloin\nkuningas ei sääli. Neuvokaa siis veljeänne pysymään jonkun aikaa\npiilossa.\n\n-- Tohtori, -- huudahti Andrée, -- onko herra de Charny siis pahasti\nsairaana?\n\n-- Kuulkaa, hyvä neiti, olen luvannut puhua teille totta. Tietäkää\nsiis, että jos se poika parka, joka tuossa toisessa huoneessa nukkuu\ntai oikeammin korisee...\n\n-- Jos... mitä? -- keskeytti Andrée tukehtuneella äänellä.\n\n-- Jos hän huomenna tähän aikaan ei ole pelastunut, jollei\nnäännyttävä kuume lakkaa, niin herra de Charny on huomisiltana\nvainaja.\n\nAndrée tunsi olevansa vähällä kirkaista, ja edes hieman hillitäkseen\nruumiillisella kivulla sitä tuskaa, joka sydäntä raateli, puristi\nhän kurkkuaan ja likisti kynsiään lihaan asti. Louis ei voinut hänen\nkasvoistaan nähdä sitä hirveätä kärsimystä, mitä tämä kamppailu\ntuotti. Andrée käyttäytyi kuin spartalaisnainen.\n\n-- Veljeni ei karkaa, -- sanoi hän. -- Hän on rehellisesti voittanut\nherra de Charnyn, ja kun hän kovaksi onneksi on iskenyt haavan,\ntapahtui se puolustuksessa. Jos hän on surmannut, on hän Jumalan\ntuomittavana.\n\n-- Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, -- ajatteli tohtori.\n-- Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko\nkuningatar ollut näin varomaton.\n\n-- Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? -- kysyi hän.\n\n-- Kuningatar? Sitä en tiedä, -- vastasi Andrée. -- Mitä hän siitä\nvälittää?\n\n-- Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.\n\n-- Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että\nmyös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.\n\nKun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian\nraueta.\n\n-- Minä en ole fysioloogi, -- ajatteli hän, -- vaan ainoastaan\nlääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja\nhermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?\n\n-- Hyvä neiti, -- lausui hän ääneen, -- nyt olette kuullut, mitä\nhalusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de\nTaverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa\npelastaa haavoitetun henki... vielä tänä yönä, sillä muuten\nkuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen\nvuorokauden loppua. Hyvästi!\n\nJa hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.\n\nAndrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään\nyksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta\ntohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen\nja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää.\nKaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa,\nsulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen\nvuoteensa matolle.\n\n-- Voi Jumalani, -- huudahti hän hurjan kiihkeänä, polttavien\nkyynelten vieriessä, -- Jumalani, sinä et ole nurja, et järjetön\netkä julma! Sinä olet kaikkivoipa, sinä et saa antaa tämän nuoren\nmiehen kuolla, joka ei ole pahaa tehnyt ja jota tässä maailmassa\nrakastetaan. Meikäläiset ihmisparat uskovat vain sinun laupeuteesi,\nvaikka joka hetki vapisemme vihasi edessä. Mutta minä... minä... joka\nnyt sinuun turvaudun, olen jo kylliksi kärsinyt tässä maailmassa,\nminua on kyllin koeteltu, vaikken ole rikosta tehnyt. Koskaan en ole\nvalittanut, en sinullekaan; koskaan en ole sinua epäillyt. Mutta kun\nsinulta tänään rukoilen, pyydän, vaadin, että säästät nuoren miehen\nhengen... jos tänään minulta kiellät, niin täytyisi minun sanoa,\nettä käytät väärin valtaasi minua vastaan ja että olet kolkon vihan,\noudon koston jumala; sanoisin, että... mutta se olisi herjausta...\nanteeksi... en tahdo herjata, eikä vihasi minuun satu! Anna anteeksi,\nsinä olet yhä armon ja laupeuden jumala.\n\nAndrée tunsi mustenevan silmissään ja jäsentensä herpaantuvan;\nhiukset hajalla hän vaipui selälleen lattialle ja jäi siihen kuin\nhengetönnä. Kun hän sitten heräsi viluisesta unestaan, ja mieleen\npalasivat kaikki utukuvat ja tuskalliset haaveet, mutisi hän kolkosti:\n\n-- Jumalani, sinä olet ollut minulle säälimätön; sinä olet minua\nrangaissut. Niin, minä rakastan häntä... eikö se riitä? Ja tahdotko\nnyt riistää hänet minulta?\n\n\n\n\n8.\n\nHourailua.\n\n\nVarmaankin oli Jumala kuullut Andréen rukouksen. Herra de Charny ei\nsortunut kuumeensa puuskaan. Seuraavana päivänä, kun Andrée hartaasti\nhankki itselleen tietoja sairaasta, palasi tämä kelpo tohtori Louisin\nhoitamana kuoleman ääriltä jälleen elämään. Tulehdus oli väistynyt\ntarmon ja lääkkeen tieltä, ja parantuminen alkoi.\n\nKun Charny oli pelastettu, puuhaili tohtori hänen hoitamisessaan\npuolta vähemmän; potilas ei enää herättänyt samaa mielenkiintoa.\nLääkärin kannalta on elävä ihminen vähäarvoinen, varsinkin jos tämä\non toipumaan päin taikka terve.\n\nViikon kuluttua, jolloin Andrée ehti täysin rauhoittua, katsoi\ntohtori Louis, yhä muistaen potilaansa purkaukset kuumeen vallassa,\nsopivaksi toimittaa Charnyn kauvemmaksi, jotta hourailu joutuisi\nvieraaseen ympäristöön. Mutta jo ensi yritykset tähän suuntaan\nherättivät Charnyssa vastarintaa. Hän loi tohtoriin suuttumuksesta\nleimuavia katseita ja sanoi olevansa kuninkaan luona, niin ettei\nkellään ollut oikeutta häätää miestä, jolle hänen majesteettinsa\noli suonut turvapaikan. Tohtori, joka ei ollut uppiniskaisille\npotilaille kovin malttavainen, kutsui muitta mutkitta saapuville\nneljä palvelijaa ja käski heidän viedä sairaan pois.\n\nMutta Charny tarrautui sänkyyn kiinni ja löi erästä palvelijaa aika\nlailla, uhaten toisia kuin Kaarle XII Benderissä. Tohtori koki\nnyt puhua järkeä. Charny oli aluksi hyvinkin maltillinen, mutta\nkun palvelijat taas kävivät käsiksi, rimpuili hän niin hurjasti,\nettä haava aukeni ja veren mukana alkoi hänen järkensäkin mennä\nhukkaan. Nyt hän joutui entistä kiihkeämmän hourailun valtaan. Hän\nalkoi huutaa, että tahdottiin viedä hänet pois ja riistää häneltä\nunissa saadut näyt, mutta että se oli turha yritys; että nuo näyt\nyhä hymyilivät, että häntä rakastettiin ja tohtorin kiusallakin\ntultaisiin katsomaan, kun se, joka häntä rakasti, oli niin ylhäinen,\nettei tarvinnut kenenkään kiellosta välittää.\n\nTämmöisiä sanoja kuullessaan tohtori pahaa peläten ajoi palvelijat\npois ja alkoi taas hoitaa haavaa. Päättäen huolehtia ensin ruumiista\nja vasta sitten järjestä hän saikin aineellisen puolen tyydyttävään\nkuntoon, mutta ei hourailua loppumaan, ja tämä alkoi häntä pelottaa,\nkoska sairaan häiriö voi muuttua hulluudeksi. Tila paheni yhdessä\npäivässä niin, että tohtori Louis mietti jo väkevimpiä lääkkeitä.\nSairas ei vahingoittanut vain itseään, vaan myös kuningatarta;\npuhuminen muuttui kirkumiseksi, muistojen sijaan tuli omia\nkeksintöjä. Pahinta oli se, että valoisina hetkinään, jollaisia oli\nuseinkin, Charny oli vielä hullumpi kuin oikeassa hulluudessaan.\n\nVasta äärimmäisessä pulassa päätti tohtori, joka ei voinut vedota\nkuninkaan mahtikäskyyn, kun sairaskin tahtoi sitä avukseen; mennä\nilmoittamaan koko asian kuningattarelle, käyttäen hyväkseen hetkeä,\njolloin Charny nukkui väsyttyään kertomasta uniaan ja loihtimasta\nesille näkyjään.\n\nTohtori Louis tapasi Marie-Antoinetten miettiväisenä ja samalla\nilosta säteilevänä, koska hän luuli tohtorin tuovan potilaastaan\nhyviä sanomia. Mutta jo ensi kysymykseensä hän sai hämmästyen sen\nsuorasukaisen vastauksen, että sairaan tila oli varsin huono.\n\n-- Kuinka, -- huudahti kuningatar, -- vielä eilenhän hänen tilansa\noli niin hyvä.\n\n-- Ei, madame, hän jaksoi perin huonosti.\n\n-- Mutta kun lähetin Miseryn tiedustamaan, annoitte hyviä uutisia.\n\n-- Eksyin itse ja tahdoin eksyttää teitäkin.\n\n-- Mitä te puhutte? -- sanoi kuningatar kalveten. -- Jos hänen\ntilansa on pahentunut, miksi sitä minulta salataan? Mitä minun on\npelättävä muuta kuin sellaista onnettomuutta, mikä valitettavasti on\nniin tavallinen?\n\n-- Madame...\n\n-- Ja jos hän voi paremmin, miksi minussa herätetään levottomuutta,\nmikä on niin luonnollinen, kun on puhe kuninkaan uskollisesta\npalvelijasta? Vastatkaa siis suoraan, mitä teiltä kysyn. Kuinka nyt\non taudin laita? Kuinka sairas jaksaa? Onko vaaraa?\n\n-- Hänellä itsellään vähemmän kuin muilla.\n\n-- Taas te keksitte ongelmia, tohtori, -- sanoi kuningatar\nmaltittomasti. -- Selittäkää.\n\n-- Siinä se pulma on, madame, -- vastasi tohtori. -- Riittäköön\nteille se tieto, että kreivi de Charnyn vamma on kokonaan sielullista\nlajia. Haava on vain lisää kärsimykseen, hourailun tekosyynä.\n\n-- Sielullinen vamma! Herra de Charnyssa!\n\n-- Niin, madame; sielulliseksi sanon sitä, minkä kimppuun ei pääse\nleikkelyveitsellä. Pyydän vapauttamaan minut puhumasta siitä enempää\nteidän majesteetillenne.\n\n-- Tarkoitatte, että kreivi... uteli kuningatar itsepäisesti.\n\n-- Tahdotteko, madame, että sittenkin puhun?\n\n-- Tietysti tahdon.\n\n-- Täytyy siis sanoa, että kreivi on rakastunut. Teidän\nmajesteettinne tahtoi selityksen, ja siinä se on.\n\nKuningatar kohautti hieman hartioitaan, kuin olisi arvellut:\nmokomakin asia!\n\n-- Ja teidän majesteettinne luulee, että sellaisesta haavasta\nparanee hyvinkin helposti, -- jatkoi tohtori. -- Ei, vaan se vamma\npahenee, ja tilapäisen hourailun sijalle herra de Charnyhyn voi tulla\nkuolettava mielipuolisuus. Silloin...\n\n-- Silloin, tohtori... mitä?\n\n-- Silloin olette tuhonnut tämän nuoren miehen, madame.\n\n-- Puhetapanne on kerrassaan hämmästyttävä. Vai minun te sanotte\ntuhoavan tämän nuoren miehen! Minunko syyni se on, jos hänestä tulee\nhullu?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Te saatte minut vihastumaan, tohtori.\n\n-- Jollette vielä olekaan syypää, -- väitti tohtori hellittämättä,\nkohauttaen olkapäitään, -- saattaa syy myöhemmin sittenkin olla\nteissä.\n\n-- Neuvokaa siis jotakin, koska se kuuluu teidän alaanne, -- sanoi\nkuningatar vähän leppyneenä.\n\n-- Onko minun annettava resepti?\n\n-- Jos niin tahdotte.\n\n-- Se on tämmöinen: Nuori mies parannettakoon balsamilla tai\nraudalla; se nainen, jota hän nimeltään joka hetki kutsuu, tappakoon\nhänet tai parantakoon.\n\n-- Nyt puhutte taas äärimmäisyyksiä, -- keskeytti kuningatar\nuudestaan maltitonna. -- Tappaa... parantaa... ne ovat suuria sanoja!\nViekö kova sana mieheltä hengen, parantaako hymy onnettoman hullun?\n\n-- Jos teidän majesteettinnekin on epäuskoinen, -- sanoi tohtori, --\nei minulla ole muuta tekemistä kuin lausua nöyrimmät jäähyväiset.\n\n-- Mutta kuulkaapa, onko ensiksikään puhe minusta?\n\n-- En tiedä enkä tahdokaan sitä tietää; toistan vain, että herra de\nCharny on järjellinen hullu, joka voi älystä menettää järkensä ja\nhenkensäkin ja jolle taas hulluus voi palauttaa järjen ja terveyden.\nJos siis tahdotte palatsista poistaa huudot, houreet, häväistykset,\non teidän tehtävä jokin päätös.\n\n-- Millainen päätös?\n\n-- Millainenko? Minä annan vain lääkemääräyksiä, mutta en neuvoja.\nVoinko edes olla varma siitä, että olen kuulemani kuullut ja näkemäni\nnähnyt?\n\n-- Olettakaamme, että olen teidän sananne ymmärtänyt. Mitä siitä\nseuraa?\n\n-- Kaksi hyvää asiaa: toinen ja paras sekä teille, madame, että\nmeille kaikille on se, että kun potilaan sydämeen isketään sillä\npettämättömän varmalla pistimellä, jota sanotaan järjeksi, näkee\nhän jo alkaneen kuolinkamppailunsa loppuvan; toinen... niin,\ntoinen... suokaa anteeksi, madame, että vahingossa näin kaksi\npääsyä tästä sokkelosta. Ei niitä ole Marie-Antoinettella, Ranskan\nkuningattarella, useampia kuin yksi.\n\n-- Ymmärrän; te olette puhunut suoraan, tohtori. Sen naisen, jonka\ntähden herra de Charny on menettänyt järkensä, on palautettava häneen\njärki hyvällä tai pahalla.\n\n-- Oikein, niin juuri on asian laita.\n\n-- Hänen on uskallettava mennä riistämään hullulta haaveet, se\njäytävä käärme, joka kiemurtelee hänen sielunsa pohjassa.\n\n-- Niin, teidän majesteettinne.\n\n-- Kutsukaa tänne joku; esimerkiksi neiti de Taverney\n\n-- Neiti de Taverney? -- toisti tohtori säpsähtäen.\n\n-- Niin, ja varmaankin toimitatte, että sairas ottaa meidät sopivasti\nvastaan.\n\n-- Se on jo toimitettu, madame.\n\n-- Eikä silloin saa vähääkään sääliä.\n\n-- Tietysti ei.\n\n-- Mutta, -- mutisi kuningatar, -- ette osaa kuvitellakaan, kuinka\nsurullista on sillä tapaa kajota elämän ja kuoleman asioihin.\n\n-- Samaa saa kokea joka päivä, kun eteeni tulee outo tauti. Käytänkö\nsilloin lääkettä, joka tappaa taudin, vai ehkä semmoista, mikä tappaa\nsairaan?\n\n-- Ja tällä kertaa uskotte lääkkeen tappavan sairaan, niinkö? --\nsanoi kuningatar kauhistuen.\n\n-- Vaikka joku menettäisikin henkensä kuningattaren maineen vuoksi,\n-- vastasi tohtori synkästi, -- kuinka monta sen sijaan joka päivä\nkuolee jonkun kuninkaan oikun vuoksi? Kas niin, madame, mennään nyt.\n\nKuningatar seurasi vanhaa tohtoria saamatta tavata Andréeta.\n\nKello oli yksitoista aamupäivällä. Charny lepäsi täysin puettuna\nnojatuolissa torkkuen yöllisen kiihtymyksen jälkeen. Huolellisesti\nsuljetut akkunaluukut päästivät sisään vain heikon kajastuksen;\nkaikin tavoin säästettiin sairaan hermojen ärtyisyyttä, hänen\nkärsimyksensä pääasiallista syytä.\n\nKaikki oli hiljaa, rauhallista, himmeätä. Tohtori Louis ehkäisi\ntaitavasti kaikki, mikä voisi tautia uudestaan kiihdyttää, mutta\npäättäen iskeä ihan ytimeen, hän ei sittenkään väistänyt sellaista\nratkaisua, joka voisi viedä hengen. Tosin se myös voisi parantaa.\n\nAamupuvussa, tukka huolettoman somasti kammattuna, kuningatar astui\nkiireesti käytävään, joka vei Charnyn huoneeseen, Tohtori oli\nneuvonut häntä olemaan epäröimättä, pysähtymättä yritykseen, vaan\nesiintymään äkkiä ja päättäväisesti, jotta vaikutus olisi voimakas.\nHän väänsi siis etuhuoneen oven siselöityä ripaa niin nopeasti,\nettä muuan Charnyn huoneen ovea vasten nojaava henkilö, vaippaansa\nkääriytynyt nainen, tuskin ehti suoristua ja ottaa asennon, jonka\ntyyneys oli ilmeisessä ristiriidassa hämmentyneen ilmeen ja\nvapisevien käsien kanssa.\n\n-- Andrée! -- huudahti kuningatar. -- Tekö täällä?\n\n-- Minä, -- vastasi Andrée kalpeana ja hämillään, -- minä se olen,\nmutta onhan teidän majesteettinne itsekin täällä.\n\n-- Jopa nyt asia mutkistuu, -- mutisi tohtori.\n\n-- Hain teitä kaikkialta, -- sanoi kuningatar. -- Missä te olitte?\n\nKuningattaren äänensävyssä ei nyt ollut hänen tavallista lempeyttään.\nSe ennusti kuin kuulustelun alkua, epäluulon oireita. Andrée\nsäikähti; hän pelkäsi varsinkin sitä, että ajattelematon tännetulo\npaljastaisi ne tunteet, jotka häntä itseäkin kauhistivat. Niin ylpeä\nkuin hän olikin, päätti hän toistamiseen valehdella.\n\n-- Täällä minä olin, kuten näette.\n\n-- Arvatenkin, mutta miksi täällä?\n\n-- Minulle sanottiin, että teidän majesteettinne oli käskenyt minua\nhakea, ja siksi riensin tänne.\n\nKuningattaren epäluulo ei haihtunut kokonaan. Hän tiedusti edelleen:\n\n-- Kuinka voitte aavistaa minun tulevan tänne?\n\n-- Se oli perin helppoa, madame; teillä oli mukananne tohtori Louis\nja teidän oli nähty astuvan pikku huoneustojen kautta, eikä siis\nvoinut olla muuta päämäärää kuin tämä.\n\n-- Hyvin arvattu, -- myönsi kuningatar, vielä epäröivänä, mutta ilman\nkiivautta. -- Oikeassa olitte.\n\nAndrée teki viimeisen ponnistuksen.\n\n-- Madame, -- sanoi hän hymyillen, -- jos teidän majesteettinne aikoi\nsalata itsensä, ei olisi pitänyt näyttäytyä avonaisella parvekkeella,\nniinkuin äsken tänne tullessanne. Kun kuningatar siellä päin liikkuu,\nnäkee neiti de Taverney hänet huoneistaan, eikä ole vaikea seurata\ntai ehtiä edellekin, jos jo kaukaa näkee toisen henkilön.\n\n-- Hän on oikeassa, -- sanoi kuningatar, -- sata kertaa oikeassa.\nMinulla on se onneton tapa, etten aavista ennakolta; ja kun harkitsen\nvähän, en osaa ottaa lukuun, että muut harkitsevat niin paljon.\n\nKuningatar tunsi ehkä tarvitsevansa säälittelyä, koska kaipasi\nuskottua ystävää. Muuten hänen sielussaan ei ollut, kuten\ntavallisilla naisilla, sekaisin mielistelyhalua ja epäluuloa; hän\nluotti ystävyyteen tietäessään voivansa itsekin rakastaa. Ne naiset,\njotka epäilevät itseään, epäilevät vielä enemmän muita. Keimailevia\nrankaisee se suuri onnettomuus, etteivät he koskaan usko olevansa\nrakastettuja. Marie-Antoinette unohti siis pian sen vaikutelman,\njonka häneen aluksi teki neiti de Taverneyn tapaaminen Charnyn\novella. Hän tarttui Andréen käteen, käski hänen avata oven ja astui\nensimäisenä hyvin ripeästi sairaan huoneeseen tohtorin ja Andréen\njäädessä ulkopuolelle. Heti kun jälkimäinen oli nähnyt kuningattaren\nkatoavan, kohotti hän taivasta kohti suuttuneen ja tuskaisen\nsilmäyksen, jonka ilmeessä oli hillittömän kirouksen tapaista. Hyvä\ntohtori tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi hänen kanssaan kävellä\nedestakaisin käytävässä.\n\n-- Luuletteko hänen onnistuvan? -- kysyi tohtori.\n\n-- Voi Jumalani, missä hänen pitäisi onnistua?\n\n-- Siinä, että voitaisiin muualle siirtää se onneton hullu, joka\nkuolee, ellei kuume lakkaa.\n\n-- Paranisiko hän muualla? -- huudahti Andrée. Tohtori silmäili häntä\nhämmästyneenä, levotonna.\n\n-- Niin arvelen, -- vastasi hän.\n\n-- No sitten hän onnistukoon! -- huokasi tyttö parka.\n\n\n\n\n9.\n\nToipuminen.\n\n\nSillä välin kuningatar oli astunut suoraan Charnyn nojatuolin luo.\nCharny kohotti päätänsä kuullessaan tohvelikenkien sipsutusta\nlattialla.\n\n-- Kuningatar! -- mutisi hän yrittäen nousta.\n\n-- Niin juuri, kuningatar, monsieur, -- riensi Marie-Antoinette\nsanomaan, -- kuningatar, joka tietää, kuinka te pyritte lopettamaan\njärkenne ja henkenne, kuningatar, jota te loukkaatte unissanne ja\nvalveillakin, kuningatar, joka on huolissaan omasta maineestaan ja\nteidän hengestänne! Juuri siksi hän nyt astuu eteenne, eikä teidän\nsopisi häntä tällä tavoin ottaa vastaan.\n\nVavisten ja epätoivoissaan oli Charny noussut seisaalle ja\nviime sanat kuullessaan vaipunut polvilleen niin musertuneena\nruumiillisesta ja siveellisestä tuskasta, ettei rikollisen tavalla\nkyyristyneenä tahtonut eikä jaksanut enää kohota pystyyn.\n\n-- Onko mahdollista, -- jatkoi kuningatar liikutettuna tästä\nkunnianosoituksesta ja vaitiolosta, -- että aatelismies, ennestään\ntunnettu kaikkein uskollisimmaksi, käy vihollisen tavalla ahdistamaan\nnaisen mainetta? Sillä pankaa merkille, herra de Charny, ensi\nkohtauksestamme saakka en ole teille näyttänyt ettekä ole nähnyt\nkuningatarta, vaan naisen, eikä teidän olisi sopinut sitä koskaan\nunohtaa.\n\nNäiden sydämestä lähteneiden sanojen valtaamana koki Charny sammaltaa\njotakin puolustukseksi, mutta Marie-Antoinette ei antanut hänelle\nsuunvuoroa.\n\n-- Mitä tekevätkään vihamieheni, -- sanoi hän, -- kun tekin\nesiinnytte kavaltajana?\n\n-- Kavaltajana!... änkytti Charny.\n\n-- Monsieur, teidän on valittava: Joko olette hullu, ja minä riistän\nteiltä keinot tehdä pahaa, taikka olette kavaltaja, ja minä rankaisen\nteitä.\n\n-- Madame, älkää sanoko minua kavaltajaksi. Hallitsijain suussa\nse syytös ennustaa kuolemantuomiota; naisen suussa se häpäisee.\nKuningattarena tappakaa minut; naisena säästäkää minua.\n\n-- Oletteko täydessä järjessänne, herra de Charny? -- sanoi\nkuningatar rauhattomalla äänellä.\n\n-- Olen, madame.\n\n-- Tajuatteko vääryytenne minua vastaan, rikollisuutenne kuningasta\nvastaan?\n\n-- Hyvä Jumala! -- mutisi mies parka.\n\n-- Sillä te aatelisherrat unohdatte kovin helposti, että kuningas on\nsen naisen puoliso, jota loukkaatte kohottamalla häneen katseenne,\nettä kuningas on vastaisen hallitsijanne, minun poikani isä. Kuningas\non teitä kaikkia parempi ja ylevämpi mies, sellainen, jota kunnioitan\nja rakastan.\n\n-- Voi! -- äännähti Charny päästäen lohduttoman huokauksen ja\npysyäkseen polvillaan nojasi toisella kädellään lattiaan.\n\nHänen valituksensa tunki kuningattaren sydämeen. Nuoren miehen\nsammuneesta katseesta saattoi nähdä, että häneen oli osunut\nkuolettava isku, ellei haavasta heti vedettäisi pois liian syvälle\nmennyttä vasamaa. Sääliväisenä ja lempeänä kuningatar säikähti\nsyyllisen kalpeutta ja hervottomuutta ja oli jo vähällä kutsua apua.\nMutta samassa hänelle tuli mieleen, että tohtori ja Andrée voisivat\nväärin käsittää potilaan huumaannuksen. Siksi hän omin käsin auttoi\nCharnyta nousemaan.\n\n-- Puhelkaamme nyt, -- sanoi hän, -- minä kuningattarena, te miehenä.\nTohtori Louis on koettanut teitä parantaa; se haava, joka aluksi\noli mitätön, pahenee aivojenne kiihtymyksestä. Milloin haavanne\noikein paranee? Milloin te lakkaatte kelpo tohtorille näyttämästä\nmielipuolisuutta, joka uhkaa minua häväistä? Milloin voitte poistua\nlinnasta?\n\n-- Madame, -- mutisi Charny, -- kun teidän majesteettinne minut\nkarkoittaa, niin menen kohta.\n\nJa hän ponnistihe niin rajusti lähteäkseen pois, että menetettyään\ntasapainon kaatui rennosti kuningattaren syliin, kun tämä tukki\nhäneltä tien. Kohta kun hän tunsi tämän torjuvan rinnan kosketusta\nja notkistui kannattavan käsivarren epätahallisesta puristuksesta,\nhäipyi häneltä järjen viimeinenkin hiven, ja hänen suunsa aukeni\npurkamaan hehkuvaa huokausta, joka ei ollut sana eikä rohjennut\nolla suutelo. Kuningatar itsekin kuin kosketuksen polttamana,\ntämän heikkouden huumaamana, ehti tuskin sysätä elottoman ruumiin\nnojatuoliin aikoen paeta, mutta Charnyn pää retkahti taaksepäin\nja kolahti tuolin selkänojaan, jolloin hänen huulilleen tuli\nhimmeä ruusunväri, ja haalea hikipisara tipahti hänen otsaltaan\nMarie-Antoinetten kädelle.\n\n-- Sitä parempi, -- mutisi Charny, -- saan kuolla, ja te minut\ntapatte.\n\nKuningatar unohti nyt kaikki. Hän otti Charnyn syliinsä, kohotti\nhäntä, painoi elotonta päätä rintaansa vasten ja tunnusteli\nsäikähtäneellä kädellä nuoren miehen sydäntä. Rakkaus teki ihmeitä,\nCharny virkosi. Hän aukaisi silmänsä, mutta näky oli kadonnut.\nNainen kauhistui sitä, että oli jättänyt muiston sille, jolle luuli\nlausuvansa vain viimeiset jäähyväiset, ja astui ovea kohti niin\nhätäisin askelin, että Charny sai enää kiinni vain hänen hameensa\nhelmasta.\n\n-- Madame, -- huusi hän, -- niin totta kuin pidän kunniassa Jumalaa,\nvaikka kunnioitankin häntä vähemmän kuin teitä...\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- sanoi kuningatar.\n\n-- Madame, antakaa minulle anteeksi!\n\n-- Kyllä, kyllä, herra de Charny.\n\n-- Madame, vielä yksi silmäys!\n\n-- Herra de Charny, -- sanoi nyt kuningatar mielenliikutuksesta ja\nsuuttumuksesta vavisten, -- jollette ole katalin ihminen, niin tänä\niltana tai viimeistään huomenna olette joko kuollut tai linnasta\npoissa.\n\nJos kuningatar käskee tällä tapaa, merkitsee se pyyntöä. Charny pani\nhurmaantuneena kätensä ristiin ja laahasi itseään polvistuneena\nMarie-Antoinetten jalkojen juureen. Tämä oli jo aukaissut oven\npelastuakseen vaarasta pikimmiten.\n\nAndréen, joka keskustelun alusta saakka oli pitänyt tätä ovea\nsilmällä, näki nuoren miehen polvillaan ja kuningattaren voimatonna;\nnäki myös edellisen silmien säteilevän toivosta ja ylpeydestä,\njälkimäisen katseiden vaipuessa raukeina maahan. Sydämeen\nsatutettuna, toivotonna, vihan ja ylenkatseen yllyttämänä hän\njäykistyi, ja nähdessään sitten kuningattaren tulevan, hänestä\ntuntui, että Jumala oli tuolle naiselle suonut liian paljon\nantaessaan hänelle valtaistuimen ja kauneuden lisäksi tilaisuuden\npuolituntisen puheluun herra de Charnyn kanssa.\n\nMitä tohtoriin tulee, näki hän liian moninaista saadakseen\nmistään selvää. Ajatellen yksinomaan vain kuningattaren yrityksen\nonnistumista hän tyytyi kysymään:\n\n-- Kuinka kävi, madame?\n\nKuningatar tarvitsi hetkisen tointuakseen ja saadakseen takaisin\npuhekykynsä, jota sydämen tykytykset salpasivat.\n\n-- Mitä hän aikoo? -- uudisti tohtori.\n\n-- Hän lähtee, -- mutisi kuningatar.\n\nJa välittämättä Andréesta, joka rypisti kulmakarvojaan, tai\ntohtorista, joka hieroi käsiään, hän kiirehti käytävän halki,\nkääriytyi konemaisesti pitsireunaiseen vaippaansa ja palasi omaan\nhuoneustoonsa.\n\nAndrée puristi tohtorin kättä hyvästiksi, kun tämä riensi\ntakaisin potilaansa luo. Sitten hän hiipi kuin varjo asuntoonsa\npää kumarruksissa, silmät tuijottaen ja ajatukset sekaisin. Hän\nei ollut edes muistanut kysyä, mitä kuningatar ehkä tahtoisi.\nSellaisen luonteen kuin Andréen kannalta ei kuningatar ollut mitään;\nkilpailijatar oli kaikki.\n\nCharny, joka nyt jälleen oli Louisin hoidossa, ei näyttänyt olevan\nsama mies kuin eilen. Väkevänä yltiöpäisyyteen asti, rohkeana\nkerskumiseen saakka, hän teki nyt tohtorille niin hartaita, pontevia\nkysymyksiä toipumisestaan, noudatettavasta ruokajärjestyksestä,\nmuuttamisesta, että tohtori pelkäsi taudin uudistuvan\nvaarallisemmalla tavalla jonkin uuden päähänpiston vuoksi. Mutta pian\nCharny sai hänet huomaamaan erehdyksensä; hän oli hehkuvan raudan\nkaltainen, jonka väri himmenee, mikäli kuumuus vähenee. Rauta mustuu\neikä enää näytä miltään, mutta se on yhä niin kuuma, että polttaa\nkaikki, mitä siihen satutetaan. Louis näki nuoren miehen käyvän yhtä\ntyyneksi ja järkeväksi kuin hän oli ollut terveinä päivinään. Vieläpä\nCharny oli niin järkevä, että luuli olevan tarpeellista tohtorille\nselittää, miksi niin jyrkästi oli päätöksensä muuttanut.\n\n-- Kuningatar, -- sanoi hän, -- on saanut minut häpeämään ja sillä\nparantanut enemmän kuin teidän tieteenne, hyvä tohtori, olisi voinut\nmainioilla lääkkeillä; kun vedotaan itserakkauteeni, taltutetaan\nminua kuin hevosta kuolaimilla.\n\n-- Sitä parempi, -- mutisi tohtori.\n\n-- Niin, mieleeni muistuu, kuinka eräs espanjalainen -- nehän ovat\nkerskureita -- kerran todisti minulle tahdonvoimaansa: hän sanoi,\nettä saatuaan kaksintaistelussa haavan hänen tarvitsi vain tahtoa\npidättää verenvuotoa, ja se lakkasikin, jottei vastustaja saanut\nriemuita sen näkemisestä. Nauroin sille espanjalaiselle, mutta itse\nolen hieman samanlainen. Jos kuume ja hourailu, josta minua niin\nmoititte, yrittäisivät uudestaan kimppuuni, niin lyön vaikka vetoa,\nettä ajaisin ne tiehensä sanomalla: hourailu ja kuume, ette saa enää\ntulla.\n\n-- Sellaisista ilmiöistä on kyllä esimerkkejä, -- sanoi tohtori\nvarmasti. -- Mutta oli miten oli, saan onnitella teitä. Nyt olette\nsielullisesti parantunut!\n\n-- Totta, totta.\n\n-- Pian saatte nähdä, kuinka ihmisen sielullinen ja ruumiillinen\npuoli kuuluvat yhteen. Se on kaunis teoria, josta laatisin\nteoksen, jos joutaisin. Mielen puolesta terveenä tulee teistä\nruumiillisestikin terve viikon kuluessa.\n\n-- Kiitos, hyvä tohtori!\n\n-- Ja aluksi aiotte siis muuttaa täältä?\n\n-- Milloin vain haluatte. Vaikka heti.\n\n-- Odotetaan iltaan asti. Kohtuus kaikessa! Äärimmäisyydet panevat\nkaikki vaaralle alttiiksi.\n\n-- Odotetaan siis iltaan saakka.\n\n-- Aiotteko kauvas täältä?\n\n-- Maailmaan ääreen, jos tarvitsee.\n\n-- Se olisi toipuneen ensi matkaksi liian pitkä, -- sanoi tohtori\nyhtä tyynesti. -- Eiköhän voisi aluksi tyytyä Versaillesiin?\n\n-- Olkoon sitten Versailles, kun niin tahdotte.\n\n-- Minusta näyttää, -- sanoi tohtori, -- ettei haavanne paraneminen\nanna teille aihetta lähteä maanpakoon.\n\nTämä harkittu kylmäverisyys pakotti Charnyn olemaan varuillaan.\n\n-- Aivan oikein, tohtori, -- myönsi hän. -- Minulla onkin\nVersaillesissa asunto.\n\n-- Sehän sopii mainiosti. Teidät voidaan illalla kantaa sinne.\n\n-- Mutta oikeastaan olette käsittänyt minut väärin, tohtori; minun\ntekisi mieleni käydä katsomassa maatilojani.\n\n-- No sanokaa, mitä oikein haluatte. Eiväthän tilanne, hitto vie, voi\nolla maailman ääressä.\n\n-- Ne ovat Picardian rajalla, täältä viiden-, kahdeksantoista lieuen\npäässä.\n\n-- Siinäpä näette!\n\nCharny puristi tohtorin kättä kuin kiittääkseen häntä kaikesta\nhienotuntoisuudesta.\n\nIllalla kantoivat ne neljä palvelijaa, joiden ensi yrityksen Charny\noli niin kovakouraisesti torjunut, hänet vaunuihin asti, jotka\nodottivat talousrakennusten portilla. Kuningas oli ollut koko päivän\nmetsästämässä, syönyt jo illallista ja mennyt levolle. Charny oli\nhieman epätietoinen, sopisiko lähteä jäähyväisiä lausumatta, mutta\ntohtori rauhoitti häntä luvaten selittää lähdön johtuneen siitä,\nettä olopaikan muutos oli tarpeen. Ennenkuin Charny nostettiin\nvaunuihinsa, koki hän mielihaikeuttaan tyydyttää viimeiseen asti\nluomalla katseita kuningattaren huoneuston akkunoihin. Kukaan ei\nvoinut häntä nähdä; muuan palvelija kävi edellä soihtu kädessä, mutta\nse valaisi vain tietä eikä hänen kasvojaan.\n\nPortailla Charny tapasi muutamia upseeriystäviään, jotka olivat niin\najoissa saaneet sanan, ettei hänen lähtönsä näyttänyt paolta. Näiden\nhilpeiden toverien saattamana vaunuihin asti hän voi antaa silmiensä\nharhailla palatsin akkunissa; kuningattaren akkunat säteilivät valoa.\nHänen majesteettinsa oli hiukan pahoinvoipana ottanut hovinaiset\nvastaan makuuhuoneessaan. Andréen pimeät, kolkot akkunat piilottivat\npoimullisten verhojensa takana tuskaista värisevää naista, joka\nitseään näyttämättä seurasi sairaan ja saattueen pienimpiäkin\nliikkeitä. Vihdoin lähtivät vaunut vierimään, mutta niin hitaasti,\nettä kovalla kivityksellä kuului jokainen kavionkapse.\n\n-- Ellei hän ole minun omani, -- mutisi Andrée, -- ei hän ainakaan\nole kenenkään muun.\n\n-- Jos hänen päähänsä taas pistäisi ruveta kuolemaan, -- tuumi\ntohtori palatessaan asuntoonsa, -- ei hän ainakaan kuole minun\nluonani eikä minun käsissäni. Hitto periköön kaikki sieluntaudit!\nPitäisi olla ihmelääkäri niitä parantamaan!\n\nCharny saapui onnellisesti kotiinsa. Myöhemmin illalla kävi tohtori\nhänen luonaan ja tapasi hänet niin hyvässä kunnossa, että riensi\nilmoittamaan tämän olevan viimeisen kerran, kun hän tuli potilasta\nkatsomaan. Illalliseksi sairas nautti palan kananpaistia ja\nteelusikallisen hedelmähilloa.\n\nSeuraavana päivänä kävivät hänen luonaan hänen enonsa, herra de\nSuffren, herra de Lafayette ja kuninkaan lähetti. Päivää myöhemmin\nhän sai vieraakseen melkein samat henkilöt, mutta sitten ei hänestä\nenempää välitetty. Hän nousi makuulta ja käveli puutarhassaan.\n\nViikon päästä hän jaksoi ratsastaa säyseällä hevosella; hän oli\njälleen päässyt voimiinsa. Mutta kun hänen asuntonsa ei ollut kyllin\nyksinäinen, pyysi hän enonsa lääkäriltä ja tohtori, Louisilta lupaa\nmatkustaa maatiloilleen.\n\nTohtori Louis selitti hänelle suoraan, että liikunto oli viimeinen\naste haavan parantamisessa; että herra de Charnyn sopi mukavissa\nvaunuissaan kulkea Picardiaan, jonne tie oli sileä kuin kuvastin, ja\nettä olisi hullua jäädä Versaillesiin, kun saattoi matkustaa niin\nmieluisella tavalla.\n\nCharny kuormitti isot tavaravaunut, kävi jäähyväisillä kuninkaan\nluona, joka oli hänelle erinomaisen herttainen, ja pyysi herra\nde Suffrenia esittämään hänen kunnioittavimmat terveisensä\nkuningattarelle, joka sinä iltana oli hieman kipeänä eikä ottanut\nvastaan. Sitten hän astui linnan portilla vaunuihinsa ja lähti\najamaan pientä Villers-Cotteretsin kaupunkia kohti; sieltä hänen oli\nmäärä joutua noin yhden lieuen päässä olevaan Boursonnesin linnaan,\njonka nimi jo alkoi tulla tunnetuksi Dumoustierin ensi runoista.\n\n\n\n\n10.\n\nKaksi vertavuotavaa sydäntä.\n\n\nPäivää sen jälkeen, kun Andrée oli yllättänyt kuningattaren\npakenemassa polvistuneen Charnyn luota, ilmestyi neiti de Taverney\ntapansa mukaan hänen majesteettinsa pukuhuoneeseen ennen messua.\nKuningatar ei vielä ollut ottanut ketään vastaan; oli vain juuri\nlukenut kirjelipun rouva de la Mottelta, ja hänen mielialansa oli\nvarsin hilpeä.\n\nEilistä vieläkin kalpeampana ilmaisi Andrée koko olennossaan sitä\nvakavuutta ja pidättyvää kylmyyttä, mikä kiinnittää huomiota ja\npakottaa ylhäisimmänkin välittämään halpa-arvoisesta. Puvultaan\nyksinkertaisena, melkein niin sanoaksemme jylhänä, Andrée oli\nnyt sen näköinen kuin onnettoman viestin tuoja -- olkoonpa, että\nonnettomuus koski häntä itseään tai muita. Kuningatar oli tällä\nhaavaa hajamielinen eikä pannut merkille Andréen verkkaista,\njuhlallista käyntiä, itkeneitä silmiä, ohimoiden ja kätten kalpeutta.\nHän käänsi vain päätään sen verran, että sai kuuluville ystävällisen\ntervehdyksensä.\n\n-- Hyvää huomenta, pikku ystävä.\n\nAndrée odotti, että kuningatar soisi hänelle tilaisuuden\npuhua. Odotti aivan varmana siitä, että hänen vaitiolonsa ja\nliikkumattomuutensa lopulta vetäisi puoleensa Marie-Antoinetten\nkatseen, ja niin tapahtuikin. Saamatta muuta vastausta kuin syvän\nkumarruksen kuningatar kääntyi katsomaan ja näki sivultapäin tuskan\nja jäykkyyden leimaamat kasvot.\n\n-- Hyvä Jumala, mikä nyt on, Andrée? -- kysyi hän kääntyen kokonaan\nAndréen puoleen. -- Onko sinulle sattunut jokin onnettomuus?\n\n-- Suuri onnettomuus, madame, -- vastasi nuori nainen.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Täytyy jättää teidän majesteettinne.\n\n-- Jättää minut? Lähdettekö pois?\n\n-- Lähden, madame.\n\n-- Minne sinä menet? Mikä on syynä niin äkilliseen lähtöön?\n\n-- Madame, minulla ei ole onnea myötätunnossani...\n\nKuningatar kohotti päätään.\n\n-- Omaisteni kesken, -- lisäsi Andrée punastuen.\n\nNyt punastui vuorostaan kuningatar, ja heidän katseensa iskivät\nyhteen kuin miekanterät. Kuningatar tointui ensiksi.\n\n-- En ymmärrä teitä oikein, -- sanoi hän. -- Eilen olitte onnellinen,\nainakin näytti siltä.\n\n-- Ei, madame, -- vastasi Andrée jäykästi. -- Eilispäivä oli myös\nelämäni kovaonnisia.\n\n-- Vai niin, -- sanoi kuningatar vaipuen mietteisiin.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n-- Selittäkää lähemmin.\n\n-- Minun täytyy jättää väsyttämättä teidän majesteettianne\nyksityisseikoilla, jotka eivät ole arvonne mukaisia. Minulla ei\nole mitään iloa perheeni keskuudessa eikä mitään maallista hyvää\nodotettavana, ja siksi tulen pyytämään teidän majesteetiltanne lupaa\nlähteä pois pitääkseni huolta sieluni pelastuksesta.\n\nKuningatar nousi seisaalle, ja vaikka tämä pyyntö koski kipeästi\nhänen ylpeyteensä, astui hän Andréen luo ja puristi tämän kättä.\n\n-- Mitä tämä itsepäinen päätös merkitsee? -- kysyi hän. -- Eikö\nteillä eilen ollut veljeä ja isää niinkuin tänäänkin? Oliko heistä\neilen vähemmän vastusta ja haittaa kuin tänään? Luuletteko minun\nvoivan jättää teidät pulaan? Enkö enää olekaan se perheenäiti, joka\nperheettömille korvaa heidän puutteensa?\n\nAndrée alkoi vavista kuin rikollinen ja vastasi syvään kumartaen:\n\n-- Madame, hyvyytenne liikuttaa minua, mutta ei päätöstäni muuta.\nOlen päättänyt jättää hovin, minun täytyy palata yksinäisyyteen;\nälkää houkuttako minua laiminlyömään velvollisuuksiani teitä kohtaan,\nkun en enää tunne niitä voivani täyttää.\n\n-- Eilisestäkö saakka?\n\n-- Teidän majesteettinne sallikoon minun olla siitä enempää puhumatta.\n\n-- Kuten tahdotte, -- vastasi kuningatar katkerasti. -- Sanon vain,\nettä olen osoittanut teille kyllin luottamusta odottaakseni teiltä\nsamaa. Mutta hullua olisi kysellä siltä, joka ei tahdo vastata.\nPitäkää salaisuutenne, neiti, ja olkaa onnellisempi muualla kuin\ntäällä. Muistakaa kuitenkin, ettei ystävyyteni hylkää ihmisiä\noikkujenkaan vuoksi ja että aina pidän teitä ystävänä. Nyt, Andrée,\nsaatte mennä, te olette vapaa.\n\nAndrée suoritti hovisäännön mukaisen kumarruksen ja lähti. Ovella\nkuningatar hänet pysäytti.\n\n-- Minne aiotte mennä, Andrée?\n\n-- Saint-Denisin luostariin, madame, -- vastasi neiti de Taverney.\n\n-- Luostariin! Ah niin, se on oikein, hyvä neiti! Kenties ei omasta\nmielestänne teissä ole moitteen syytä, mutta jo kiittämättömyys ja\nunohtaminen on liikaa, vaikkei muuta olisi. Te olette minun edessäni\nkylliksi syyllinen. Hyvästi, neiti de Taverney, menkää!\n\nSeurauksena oli, että Andrée antamatta muuta selitystä, jollaista\nkuningattaren lempeä sydän odotti, nöyrtymättä tai heltymättä kohta\nkäytti hyväkseen lupaa ja katosi. Marie-Antoinette sai huomata, että\nAndrée viipymättä poistui linnasta.\n\nHän lähti isänsä taloon, missä oli odottanut tapaavansa ja tapasikin\nFilipin puutarhassa. Veli haaveili; sisar toimi. Nähdessään Andréen,\njonka piti tähän aikaan olla toimensa vuoksi linnassa, astui Filip\nhäntä vastaan hämmästyneenä, melkeinpä pelästyneenä. Ja pelästykseen\noli syynä varsinkin sisaren synkkä ilme, hän kun aina oli tervehtinyt\nveljeään hellän ystävällisesti hymyillen. Siksi Filip, niinkuin\nkuningatarkin, alkoi kysellä.\n\nAndrée ilmoitti hänelle juuri jättäneensä kuningattaren palveluksen,\neronsa olevan myönnetyn ja aikovansa mennä luostariin. Filip löi\nkiivaasti kätensä yhteen, ikäänkuin odottamattoman iskun saaneena.\n\n-- Mitä? -- sanoi hän. -- Sinäkin, siskoni?\n\n-- Minäkinkö? Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Meidän perheellemme on siis kiroukseksi tulla tekemisiin\nbourbonien kanssa! -- huudahti hän. -- Sinun on mielestäsi pakko\ntehdä luostarivala, sinun, joka olet luontosi ja sielusi puolesta\nnunna, kaikkein vähimmin maailmallinen nainen, joka kaikkein vähimmin\nvoit iäti totella luostarielämän ankaria lakeja! Sanoppa, mistä\nmoitit kuningatarta?\n\n-- Kuningattaressa ei ole moittimista, -- vastasi nuori nainen\nkylmästi. -- Kun itse olet niin toivonut hovin suosiota, kun juuri\nsinun olisi muiden edellä pitänyt voida sitä toivoa, miksi et voinut\nsinne jäädä, miksi et siellä viihtynyt edes kolmea päivää? Minäpä\nolen viipynyt siellä kolme vuotta.\n\n-- Kuningatar on toisinaan oikullinen, Andrée.\n\n-- Jos niin on, Filip, voisit sen miehenä kestää, mutta minä,\nnainen, en saa enkä voi. Jos hänessä on oikkuja, purkakoon niitä\npalvelijoilleen.\n\n-- Tuo ei, siskoseni, ilmaise minulle, -- sanoi nuori mies\nväkinäisesti, -- mitä rettelöltä sinulla on ollut kuningattaren\nkanssa.\n\n-- Ei mitään, sen vannon; oliko sinulla, Filip, kun hänet jätit? Voi,\nhän on kiittämätön nainen!\n\n-- Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta\npohjaltaan hän on hyvä.\n\n-- Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.\n\n-- Mitä hän siis on tehnyt?\n\n-- Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin\nmaksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun\nvelkasi ja omani.\n\n-- Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä\nniin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole\nvaruillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana,\nja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi\nkaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.\n\n-- Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja\noikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet\nsiinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut\nvain velkaantua ja itseäsi halventaa -- et arvostellut tuolla tavoin\nsilloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée, _hän_ on\nkeimaileva, _hän_ on uskoton, minä en huoli häntä enää palvella.\nSen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut\nmunkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin\nen ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet\nluvannut.\n\n-- Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme...\n\n-- Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, -- keskeytti Andrée katkerana.\n-- Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain\nniillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on\nmeidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra\nde Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei,\n-- jatkoi Andrée murheellisesti, -- ei, herra de Taverney on luotu\nelämään yksinäisenä.\n\n-- Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä\nkuolemaan.\n\nNämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle,\nettä hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa\nvastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.\n\n-- En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, -- vastasi\nhän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat\nkaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka\nheihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin\nolennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin\nihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja\ntoisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni -- Balsamo.\nMuuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, --\nvaltasi ruumiini -- Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni\nhyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt\nsinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman\nmahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.\n\n-- Säästä minua, -- sanoi hän. -- Tämän maailman valtiaissa olen\nnähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala\nkäskenyt meidän rakastaa toisiamme.\n\n-- Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa\nvastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat\nvalinneet toisia.\n\nFilip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa\nhämmästyneenä.\n\n-- Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? -- kysyi hän.\n\n-- En mihinkään, -- vastasi Andrée jalomielisesti, samalla väistäen\npakkoa joutua selittämään tai paljastamaan. -- Minuun on sattunut\nkova isku; luulen, että järkenikin kärsii siitä. Älä välitä, mitä\npuhun.\n\n-- Sittenkin...\n\nAndrée astui Filipin luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n-- Riittää jo tästä asiasta, rakas veli. Tulin pyytämään sinulta,\nettä saattaisit minua Saint-Denisiin. Ole rauhassa, en aio vannoa\nluostarivalaa. Se tapahtuu myöhemmin, jos käy tarpeelliseksi.\nUseimmat naiset hakevat turvapaikasta unohdusta, mutta minä tahdon\nsiellä virkistää muistiani. Minusta tuntuu, että olen liiaksi\nunohtanut Korkeimman, ainoan kuninkaan, ainoaan valtiaan, joka\nyksin lohduttaa, samoin kuin hän yksin todellisesti rankaisee. Taas\nlähestymällä häntä, nyt kun sen käsitän, olen onneani paremmin\nedistänyt kuin jos kaikki, mikä maailmassa on rikasta, mahtavaa\nja rakastettavaa, olisi yhtynyt onneani luomaan. Yksinäisyyteen,\nveljeni, ikuisen autuuden esikartanoon! Yksinäisyydessä Jumala puhuu\nihmisen sydämeen; yksinäisyydessä ihminen puhuu Jumalan kanssa.\n\nFilip keskeytti Andréen kädenliikkeellä.\n\n-- Muista, -- sanoi hän, -- että siveellisesti vastustan tätä\nepätoivoista aietta; sinä et ole päästänyt minua arvostelemaan\nepätoivosi syitä.\n\n-- Epätoivoni syitä! -- toisti Andrée perin ylenkatseellisesti. --\nVai sanot sitä epätoivoksi! Jumalan kiitos, ei minun tarvitse täältä\npoistua epätoivoisena! Ettäkö kaipaisin jotakin toivottomasti? En,\nen, tuhannesti en!\n\nJa hän heitti hurjan ylpeällä liikkeellä hartioilleen sen\nsilkkivaipan, joka lojui viereisellä tuolilla.\n\n-- Juuri tuo ylenpalttinen halveksiminen osoittaa sinun olevan\nsellaisessa tilassa, jota ei voi kauvan kestää, -- sanoi Filip. --\nJollet kärsi sanaa epätoivo, pankaamme sen nimeksi harmi.\n\n-- Harmi! -- vastasi nuori nainen ivallisen hymyn muuttuessa\nkopeaksi. Et suinkaan luule neiti de Taverneytä niin heikoksi, että\nhän pelkästä harmista hylkäisi maailman. Harmi on keimailevien\ntai tyhmien naisten heikkous. Harmin sytyttämä silmä kostuu pian\nkyynelistä, ja siihen se palo päättyy. Ei minussa ole harmia, Filip.\nSoisin sinun uskovan minua, eikä sinun tarvitsisi muuta kuin vedota\nitseesi, kun sinulla on jokin valitus esitettävänä. Vastaa, Filip,\njos huomispäivänä rupeisit trappilais- tai kartusiaanimunkiksi, miksi\nnimittäisit sellaisen päätöksesi aihetta?\n\n-- Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, -- vastasi Filip\näänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.\n\n-- Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että\nminut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Filip. -- Veljen ja sisaren kohtalossa on\nyhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea\nonnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.\n\nAndrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin\nuuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut\nveljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta,\nettä suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä\nsulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.\n\nMinä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? -- kysyi hän.\n\n-- Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.\n\n-- Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?\n\n-- En, -- vastasi Andrée.\n\nSiitä kädenpuristuksesta, -- joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip\nhänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.\n\n-- Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, -- selitti\nFilip.\n\nLisäämättä sanaakaan, josta heidän sydämiensä katkeruus olisi voinut\npurkautua hillitönnä esille, Filip suuteli hänen kättään.\n\nToimitettuaan ensi valmistelut Andrée meni huoneeseensa ja sai sinne\nFilipiltä seuraavan kirjelipun:\n\n    'Voit tavata isämme kello viisi tänään iltapuolella. Hyvästijättö\n    on välttämätön. Muuten herra de Taverney valittaisi, että on\n    kehnosti menetelty ja hänet hyljätty.'\n\nAndrée vastasi:\n\n    'Kello viisi käyn matkapuvussa herra de Taverneyn luona. Kello\n    seitsemän voimme jo olla Saint-Denisissä. Uhraatko minulle\n    iltasi?'\n\nVastaukseksi Filip huusi akkunasta, joka oli niin likellä Andréen\nhuonetta, että tämä saattoi kuulla:\n\n-- Kello viisi ovat hevoset valjaissa.\n\n\n\n\n11.\n\nMuuan raha-asiain ministeri.\n\n\nKuten olemme nähneet, oli kuningatar ennen Andréen käyntiä\nhänen luonaan lukenut rouva de la Motten lähettämän kirjelipun\nja tullut hilpeälle mielelle. Siinä oli kaikkien mahdollisten\nalamaisuusvakuutusten ohella luettavana:\n\n    '... Ja teidän majesteettinne saa olla siitä varma, että\n    maksuaikaa myönnetään ja tavara toimitetaan hyvässä\n    luottamuksessa.'\n\nKuningatar oli hymyillyt ja sitten polttanut Jeannen pikku\nkirjeen. Kun keskustelu neiti de Taverneyn kanssa oli häntä hieman\nsynkistänyt, tuli rouva de Misery ilmoittamaan, että herra de Calonne\nodotti kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille. Asianmukaista on\ntehdä lukijalle vähän selkoa tästä uudesta henkilöstä. Historia on\nkyllä tehnyt hänet tunnetuksi, mutta romaani, joka vähemmän tarkasti\nesittää näköalat ja suuret piirteet, tyydyttänee mielikuvitusta\nparemmin jollakin yksityiskohdalla.\n\nHerra de Calonne oli älykäs, hyvinkin älykäs mies, kuuluen siihen\nvuosisadan jälkipuoliskon miespolveen, joka tottumatonna kyyneliin,\nmutta taitavana viisastelemaan oli tehnyt päätöksensä Ranskaa\nuhkaavaan tuhoon nähden, sekoitti etunsa yhteiskunnan etuun, tuumi\nkuin Ludvig XV: meidän jälkeemme maailman loppu, ja etsi kaikkialta\nkukkia koristaakseen viimeisen päivänsä. Hän tunsi valtion asiat\nja oli hovimies. Kaikille nerosta, rikkaudesta ja kauneudesta\nkuuluisille naisille hän oli osoittanut sentapaista ihailua kuin\nmehiläinen mehukkaille kukkasille.\n\nSilloisen tietämisen summana oli kyky seurustella seitsemän,\nkahdeksan miehen ja kymmenen, kahdentoista naisen kanssa. Herra de\nCalonne oli osannut laskea lukuja d'Alembertin kanssa, väitellä\nDiderotin kanssa, pilailla Voltairen kanssa, haaveilla Rousseaun\nkanssa, ja vihdoin hän oli ollut kyllin rohkea julkisesti nauramaan\nherra Neekerin kansansuosiolle.\n\nCalonne oli eri puolilta tarkasteltuaan viisasta ja syvämietteistä\nNeekeriä, jonka selostus oli näyttänyt valaisevan koko Ranskaa,\nlopulta tehnyt hänet naurettavaksi niidenkin silmissä, jotka\nhäntä enimmin pelkäsivät. Kuningas ja kuningatar, joita Neekerin\npelkkä nimikin säikäytti, olivat vain arastellen tottuneet siihen,\nettä hänestä teki pilkkaa komea, ilomielinen valtiomies, tyytyen\nvastaukseksi toisen kaikkiin koreihin numeroihin lausumaan vain tämän\nkysymyksen: Mitä varten todistella sitä, ettei mitään osaa todistaa?\nEikä Necker ollutkaan muuta todistanut kuin että hänen oli mahdotonta\nenää hoitaa raha-asioita. Calonne otti ne vastaan muka liiankin\nkevyenä taakkana, mutta jo ensi hetkestä alkaen voi sanoa hänen sen\nalle sortuvan.\n\nMitä herra Necker tahtoi? Uudistuksia. Nämä osittaiset uudistukset\nkauhistivat kaikkia. Vain harvat niistä hyötyivät ja nekin liian\nvähän; sen sijaan monet menettivät, vieläpä liian paljon. Tahtoessaan\njakaa verot oikeuden mukaan ja verottaa myös aateliston maatilat ja\npapiston tulot Necker aikoi töykeästi panna mahdottoman mullistuksen\ntoimeen. Hän saattoi kansan rikkinäiseksi ja heikensi sitä jo\nennakolta, kun olisi pitänyt keskittää sen voimat johtaakseen sitä\nyleistä uudistumista kohti. Tähän päämäärään Necker viittasi, mutta\nehkäisi sitä saavuttamasta juuri sillä menettelyllään, että viittasi.\nJos epäkohtien poistamisesta puhuu niille, jotka eivät lainkaan tahdo\nniitä korjata, eikö se ole sama kuin houkuttaa esille asianomaisten\nvastarintaa? Sopiiko viholliselle ilmoittaa se hetki, jolloin hänen\nlinnaansa rynnätään?\n\nTämän käsitti Calonne ollen siinä suhteessa todellisempi kansan\nystävä kuin geneveläinen Necker -- tarkoitamme todellisten olojen\nkannalta, sillä rupeamatta ehkäisemään välttämätöntä turmiota Calonne\njoudutti sen tuloa.\n\nHänen suunnitelmansa oli rohkea, jättiläismäinen, varma: piti\ntoimittaa kahdessa vuodessa vararikkoon kuningas ja aateli, jotka\nolisivat sitä viivyttäneet kymmenen vuotta, ja sitten vararikon\ntultua, sanoa: Maksakaa nyt, rikkaat, köyhien puolesta, sillä\nnälissään he muuten ahmaisevat kaikki, jotka eivät heitä elätä.\n\nKuinka on mahdollista, ettei kuningas kohta nähnyt tämän ohjelman\nseurauksia tai itse ohjelmaa? Kuinka hän, joka oli raivosta vavissut\nlukiessaan selostusta, ei kauhukseen arvannut ministerinsä aietta?\nMiksi hän ei valinnut jompaakumpaa näistä kahdesta suunnitelmasta,\nvaan mieluummin jätti kaikki sattuman varaan? Tämä ainoa varsinainen\ntili on Ludvig XVI:lla valtiomiehenä jälkimaailman kanssa\nselvittämättä. Juuri tätä mainiota periaatetta vastaan nousee aina\nse, kellä ei ole kyllin voimaa korjata jo juurtumaan päässyttä\nepäkohtaa.\n\nMutta että kuninkaan silmät olivat niin paksun siteen peitossa ja\nettä käsitykseltään muuten niin tarkka ja sukkela kuningatar oli yhtä\nsokea kuin hänen puolisonsa, voimatta nähdä, mitä ministeri puuhasi,\nsiitä on historian tai oikeammin romaanin, joka tässä kohden lienee\ntervetullut, annettava eräitä välttämättömiä yksityispiirteitä.\n\nHerra de Calonne astui kuningattaren luo. Hän oli kaunis, kookas\nja ryhdiltään ylevä; osasi naurattaa kuningattaria ja itkettää\nrakastajattariaan. Varmana siitä, että Marie-Antoinette oli kutsunut\nhänet luokseen tärkeän asian vuoksi, hän saapui hymyilevänä. Moni muu\nolisi tullut kulmakarvat rypyssä, jotta pyynnön täyttäminen sitten\nnäyttäisi sitä suuremmalta ansiolta. Kuningatar oli puolestaan hyvin\narmollinen, pyysi ministeriä istumaan ja puhui aluksi kaikenlaista,\nmikä ei kuulunut asiaan.\n\n-- Onko rahoja, hyvä herra de Calonne? -- kysyi hän viimein.\n\n-- Rahoja? Tietysti, madame, kyllä meillä on, ainahan meillä on rahaa.\n\n-- Sepä merkillistä, -- arveli kuningatar. -- En ole koskaan tuntenut\nketään toista, joka olisi tuolla tavoin vastannut rahakysymyksiin;\nraha-asiain hoitajana te olette todellakin verraton.\n\n-- Paljonko teidän majesteettinne tarvitsee? -- kysyi Calonne.\n\n-- Selittäkää ensin, millä keinoin olette löytänyt rahaa, vaikka\nherra Neckerin vakuutuksen mukaan sitä ei ollut.\n\n-- Herra Necker oli oikeassa, madame; rahaa ei enää ollutkaan valtion\nkassassa, ja se on niin totta, että sinä päivänä, kun ryhdyin\nministeriötäni johtamaan, marraskuun 5. päivänä 1783 -- sellaisia\nasioita ei unohda, madame -- en tavannut rahastossa enempää kuin\nkaksi pussia, kummassakin tuhat kaksisataa livreä, siinä kaikki.\n\nKuningatar alkoi nauraa.\n\n-- Entä sitten? -- tiedusti hän.\n\n-- Jos herra Necker olisi jättänyt sanomatta: ei ole enää rahaa, ja\nsen sijaan, kuten minä, lainannut ensimäisenä vuonna sata miljoonaa,\ntoisena sata viisikolmatta, ja jos hän olisi ollut minun tavallani\nvarma kahdeksankymmenen miljoonan lainasta kolmanneksi vuodeksi, niin\nherra Necker olisi ollut todellinen rahamies. Kaikki osaavat sanoa:\nKassassa ei ole enää rahaa, mutta jokainen ei osaa vastata: On kyllä.\n\n-- Sitähän juuri äsken tarkoitin, ja siitä teitä onnittelen,\nmonsieur. Mutta kuinka voidaan maksaa, siinä pula on.\n\n-- Madame, -- vastasi Calonne huulillaan hymähdys, jonka syvää,\nkaameata merkitystä ei ihmissilmä voinut mitata, -- minä voin teille\nmennä siitä takaukseen, että maksetaan.\n\n-- Luotan teihin, -- sanoi kuningatar, -- mutta puhukaamme vielä\nraha-asioista. Teidän kanssanne niistä voi puhella kuin huvittavasta\ntieteestä; muilla se on kuin kuiva pensas, mutta teillä hedelmäpuu.\n\nCalonne kumarsi.\n\n-- Onko teillä uusia aatteita? -- kysyi kuningatar. -- Jos on, niin\nsuokaa niistä minulle esikoiset.\n\n-- Minulla on, madame, muuan aate, josta heruu kaksikymmentä\nmiljoonaa ranskalaisten taskuihin ja seitsemän, kahdeksan miljoonaa\nteidän omaanne, -- anteeksi, teidän majesteettinne kassaan.\n\n-- Ne miljoonat ovat kummallakin taholla tervetulleita. Mistä ne\ntulevat?\n\n-- Teidän majesteettinne tietänee, että kultarahojen arvo ei ole\nEuroopan kaikissa valtioissa sama?\n\n-- Tiedän kyllä. Espanjassa, esimerkiksi, kulta on kalliimpaa kuin\nRanskassa.\n\n-- Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, ja teidän kanssanne\non hauska keskustella raha-asioista. Jo viisi tai kuusi vuotta\non Espanjassa kullan arvo kahdeksantoista unssia naulaa kohti\nsuurempi kuin Ranskassa. Senvuoksi ne, jotka Ranskasta vievät kultaa\nEspanjaan, voittavat joka naulasta noin neljätoista unssia hopeaa.\n\n-- Se on koko paljon! -- huomautti kuningatar.\n\n-- Niin paljon, -- jatkoi ministeri, -- että jos rahamiehet\ntietäisivät, mitä minä tiedän, ei meillä vuoden päästä olisi\nainoatakaan louisdoria jäljellä.\n\n-- Sen te arvatenkin estätte?\n\n-- Viipymättä, madame. Aion korottaa kullan arvoa niin paljon,\nettä siitä saa voittoa viidennentoista osan. Teidän majesteettinne\nkäsittää, ettei kassakirstuihin jätetä ainoaakaan louisdoria, kun\ntiedetään, että rahapajasta saadaan sellainen voitto, jos kulta\nmyydään sinne. Sitten valetaan kulta uudestaan rahoiksi, ja naulasta,\njoka nyt vastaa kolmeakymmentä louisdoria, teemme kolmekymmentäkaksi.\n\n-- Siis voittoa sekä nyt että vastedes! -- huudahti kuningatar. -- Se\non mainio aate ja herättää varmaan ihastusta.\n\n-- Niinpä luulen, madame, ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että\naatteeni on niin täydellisesti saavuttanut hyväksymisenne.\n\n-- Olkoon teillä aina niin hyviä aatteita! Silloin olen varma, että\nmaksatte kaikki velkamme.\n\n-- Sallikaa nyt, madame, -- sanoi ministeri, -- että palataan siihen,\nmitä teidän majesteettinne minulta toivoo.\n\n-- Olisiko mahdollista, monsieur, saada tällä kertaa...\n\n-- Mikä summa?\n\n-- Kenties liian suuri.\n\nCalonnen huulille tuli hymy, joka rohkaisi kuningatarta.\n\n-- Viisi sataa tuhatta livreä.\n\n-- Ah, madame, -- sanoi ministeri, -- kuinka jo pelästyin! Luulin,\nettä oli puhe jostakin varsinaisesta summasta.\n\n-- Voitteko siis hankkia?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Niin ettei kuningas...\n\n-- Se ei käy päinsä; kaikki tilini esitetään kuninkaalle\nkuukausittain, mutta koskaan ei ole sattunut, että kuningas olisi\nniitä tarkastanut, ja sen voin kunniakseni mainita.\n\n-- Milloin voin odottaa saavani tämän summan?\n\n-- Minä päivänä teidän majesteettinne tarvitsee?\n\n-- Vasta ensi kuun viidentenä päivänä.\n\n-- Maksumääräykset laaditaan kuukauden toisena päivänä, ja kolmantena\nteidän majesteettinne saa rahat.\n\n-- Kiitän teitä, herra de Calonne.\n\n-- Suurin onneni on tehdä teidän majesteettinne mieliksi. Pyydän aina\nkursailematta käyttämään kassaani, sillä se mielistelee raha-asiainne\nylihoitajan itserakkautta.\n\nHän oli noussut seisaalle ja kumarsi viehättävästi; kuningatar ojensi\nkätensä suudeltavaksi.\n\n-- Vielä yksi sana, -- sanoi kuningatar.\n\n-- Kuuntelen, madame.\n\n-- Näistä rahoista minulla on tunnonvaivoja.\n\n-- Tunnonvaivoja?\n\n-- Niin. Ne käytetään erään oikkuni tyydyttämiseen.\n\n-- Sitä parempi. Ainakin puoli summaa tulee silloin todelliseksi\nvoitoksi teollisuudelle, kaupalle tai huvituksillemme.\n\n-- Itse asiassa se onkin totta, -- mutisi kuningatar. -- Teillä on\naivan ihastuttava tapa minua lohduttaa.\n\n-- Jumalan kiitos, madame! Älköön meillä olko muita tunnonvaivoja\nkuin mitä teidän majesteetillanne on; silloin saamme suoraa päätä\nastua paratiisiin.\n\n-- Mutta huomatkaa, herra de Calonne, että minusta olisi kovin julmaa\nmaksattaa kansa-paralla oikkuni.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi ministeri korostaen joka sanaansa\npahaenteisellä hymyllä, -- älkäämme siis enää vaivatko mieltämme,\nsillä sen voin vakuuttaa, ettei maksajaksi koskaan joudu kansa-parka.\n\n-- Miksi ei? -- kysyi kuningatar hämmästyneenä.\n\n-- Siksi, ettei kansa-paralla enää ole mitään, -- selitti ministeri\ntyynesti, -- ja missä ei mitään otettavaa ole, siinä on kuningaskin\noikeutensa menettänyt.\n\nSitten hän kumarsi ja poistui huoneesta.\n\n\n\n\n12.\n\nUusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.\n\n\nTuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta\npalatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului\nhiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- hän on täällä.\n\n-- Kardinaaliko? -- kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa\n\"hän\", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.\n\nMutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään\nkardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen\nsuojellun suojelijansa kättä.\n\nPrinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen\naskeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen\nkunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys,\nja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut\nhäneen katsettaan.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- minulle on teistä kerrottu muuan\npiirre, joka sovittaa monta vääryyttä.\n\n-- Sallikaa minun, -- vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta,\njoka ei ollut teennäinen, -- sallikaa minun, madame, vakuuttaa,\nettä teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat\nmelkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.\n\n-- En kiellä teitä puolustamasta itseänne, -- sanoi kuningatar\narvokkaasti, -- mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon\nsiihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani\nja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa\nkuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme\nkajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän\nsormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka\non minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina...\n\n-- Alttiina kuolemaan saakka, -- keskeytti kardinaali.\n\n-- Kernaasti minun puolestani. Mutta, -- sanoi Marie-Antoinette\nhymyillen, -- tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin\ntaloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun\nhyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on\nkaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää.\nSaatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse\nhävitä omaisuuttanne.\n\n-- Madame...\n\n-- Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme\nystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve;\nkuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.\n\n-- Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.\n\n-- Kuningas, -- huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, -- ei\nmyöskään suosi saitureita.\n\n-- Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, -- vakuutti\nkardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.\n\n-- Tarkoitin siis, -- keskeytti kuningatar jyrkästi, -- ettei teidän\ntarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun\npuolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii\ntäyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka\nensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.\n\n-- Asian päättämiseksi, madame, -- sanoi kardinaali kumartaen, -- ei\nsiis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne\nhaltuun.\n\nJa samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle.\nTämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän\nhalun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle\nhyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia\nkohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja\npalasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan\nsovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin\nläsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä\nnähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.\n\nHajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä\nhurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen\nolevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei\nvaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.\n\nTällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän\npoistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja\nvalmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta\nvälityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne\nodotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja\nsai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.\n\n-- Sanokaapa nyt, -- virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus\noli tapahtunut, -- tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko\nitävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä?\nOletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?\n\n-- Älkää naurako, rakas kreivitär, -- vastasi prinssi. -- Minä olen\nonnesta ihan hullu.\n\n-- Joko nyt?\n\n-- Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.\n\n-- Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa\nmaksettavaksi jo kahden viikon päästä.\n\n-- Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä\nmaksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on\nkuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian\npieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa\ntuhatta livreä.\n\n-- Olkaa rauhassa, -- sanoi kreivitär hymyillen. -- Sen ansion kyllä\nsaatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?\n\n-- Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi\nvelalliseni...\n\n-- Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.\nOletteko siihen valmis?\n\n-- Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki\nensivuotiset tuloni.\n\n-- Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?\n\n-- Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en\nenää tiedä, kuinka hankkisin lisää.\n\n-- Sillä maksulla, -- huudahti Jeanne, -- saamme kolme kuukautta\nrauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.\n\n-- Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen\nvelkaa.\n\n-- Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään\nkuntoon.\n\n-- Voi, kreivitär...\n\n-- Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.\n\n-- Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?\n\n-- Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.\n\n-- Hyvä! -- Minä palaan Pariisiin.\n\n-- Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi\nhyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.\n\n-- Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä\nhenkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.\n\n-- Mikä kohtaus se on?\n\n-- Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle\nsaapui. Kas tässä, lukekaa itse...\n\n-- Miehen käsialaa! -- sanoi kreivitär ja luki:\n\n    'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen\n    rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu\n    hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä\n    puheillenne.'\n\n-- Nimetön... jokin kerjäläinen.\n\n-- Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos\non minusta tehnyt pilaa.\n\n-- Mitä siis arvelette?\n\n-- En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.\n\n-- No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta\nvaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne\nvoisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!\n\n-- Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.\n\n-- Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!\n\n-- No mitä?\n\n-- Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma...\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre...\n\n-- Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?\n\n-- Juuri niin, monseigneur.\n\n-- Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa\nmuistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?\n\n-- Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.\n\n-- Älkää niistä olko huolissanne.\n\nJa niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen\nelähyttämänä.\n\nPari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään\ntoiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut\nenemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa,\nantoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.\n\nPuolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi\nonneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi\nolevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä\nkuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen\nkauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi\npysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.\n\nPanna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili\nja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi\nkansanrakkaudeksi -- se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi\ntoteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin\nkevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta\ntulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden\non helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen.\nRohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat\nrakkaus ja kunnianhimo.\n\nHeti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön.\nHän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen\ntaloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä\nveistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin\npolitiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa\ntyöskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun\nsoittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui\nmuuan lakeija.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi kardinaali.\n\n-- Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.\n\n-- Sanomatta nimeään?\n\n-- Niin, monseigneur.\n\n-- Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi\nhetkisen päästä ja ilmoitti:\n\n-- Kreivi de Cagliostro.\n\nPrinssi hätkähti.\n\n-- Antakaa hänen tulla.\n\nKreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.\n\n-- Mitä ihmettä näen? -- huudahti kardinaali.\n\n-- Eikö totta, monseigneur, -- sanoi; Cagliostro hymyillen, -- että\nolen tuskin ollenkaan muuttunut?\n\n-- Onko mahdollista...? -- mutisi Rohanin prinssi. -- Josef Balsamo\nelossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef\nBalsamo...\n\n-- Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä\nelävämpänä.\n\n-- Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä... Miksi ette ole pitänyt\nentistä nimeänne?\n\n-- Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin\nliian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin,\nmonseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne\nJosef Balsamoa?\n\n-- Minäkö? En suinkaan, monsieur.\n\nJa kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan\nistumaan.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- jatkoi tämä, -- teidän\nkorkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin\nkaikilla muilla ihmisillä yhteensä.\n\n-- Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen...\n\n-- Onko totta, -- keskeytti Balsamo, -- etten näytä vanhentuneen ja\nettä mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?\n\n-- Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun\nniin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.\n\n-- Terveyttä... sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa... en\nsuinkaan.\n\n-- Ettekö siis enää tee kultaa?\n\n-- En, monseigneur.\n\n-- Mutta miksi ette?\n\n-- Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä\nainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut\npalattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan\npäässyt.\n\n-- Ja sen hän on pitänyt itse?\n\n-- Ei... tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa\nhautaan.\n\n-- Hän on siis kuollut?\n\n-- On, hänet olen menettänyt.\n\n-- Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin\nvälttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt\nnuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?\n\n-- Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en\ntapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.\n\n-- Tapaturmassako Althotas sai surmansa?\n\n-- Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.\n\n-- Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa\nteidän sanottiin hukkuneen?\n\n-- Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt\nja tahtoi kuolla.\n\n-- Merkillistä!\n\n-- Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa\npäiväni.\n\n-- Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.\n\n-- Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot\nja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta\nAlthotas oli valinnut vanhuuden.\n\n-- Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.\n\n-- Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies;\ntämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä\nnuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet\nainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa;\nvoidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään\nlepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet\nvaltaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli\ntieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani\nenkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi... en uskalla sanoa itseäni\nkukaksi; en elä, hengitän vain.\n\n-- Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni,\n-- sanoi kardinaali. -- Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin\ntaikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat\nsilmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni\nmolemmat haaveet. Tiedättekö... nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun\nteidät ensin tapasin!\n\n-- Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet,\nmonseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää\nole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää,\njolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta,\njonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?\n\nKardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus\nehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.\n\n-- Muistan kyllä, -- vastasi hän, -- mutta sekavasti...\n\n-- Katsotaanpa, -- jatkoi Cagliostro leikillisesti, -- voisinko vielä\nkerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.\n\nHän mietiskeli.\n\n-- Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, -- lausui hän\noltuaan vähän aikaa vaiti, -- missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No\ntotisesti, nytpä jo näen hänet! Niin... olettehan te itsekin hänet\ntänään nähnyt... vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.\n\nKardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli,\n-- säästäkää minua...\n\n-- Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? -- kysyi taikuri\nkohteliaasti. -- Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa\nniin hyvä ja käskekää.\n\nJa hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut\ntämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle\ntarjota.\n\n\n\n\n13.\n\nVelallinen ja velkoja.\n\n\nKardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.\n\n-- No niin, monseigneur, -- sanoi Cagliostro, -- uudistettuamme\ntuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.\n\n-- Aivan oikein, -- myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen\nmieltänsä, -- ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta... josta...\n\n-- Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne\nhaluaa siis kuulla...\n\n-- Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.\n\n-- Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena\naiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän\ntakaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on\npuheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.\n\n-- Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, --\nsanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.\n\n-- Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, -- myönsi\nCagliostro. -- Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne\nylimyksellä on niin hyvä muisti.\n\nKardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta\nposkilleen.\n\n-- Olin vähän aikaa siinä luulossa, -- sanoi hän koettaen hymyillä,\n-- että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa\nmukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.\n\n-- Monseigneur, -- vastasi kreivi vakavasti, -- Josef Balsamon elämä\non yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi.\nTuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.\n\n-- En ymmärrä, -- sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.\n\n-- Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, -- vakuutti\nCagliostro.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Tuntiessanne allekirjoituksenne.\n\nJa hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen\navaamista huudahti:\n\n-- Kuittini!\n\n-- Juuri teidän kuittinne, -- vastasi Cagliostro huulillaan hieno\nhymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.\n\n-- Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.\n\n-- Tosin heitin tuon paperin tuleen, -- sanoi kreivi, -- mutta kuten\njo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle\nettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi\nhiilten seasta ihan vahingoittumatta.\n\n-- Monsieur, -- lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun\nkuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, -- saatte uskoa, etten\nolisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan\ntallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.\n\n-- Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole\nhetkeksikään ollut sellaista aikomusta.\n\nKardinaali nyökkäsi ja sanoi:\n\n-- Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli\nhävinnyt.\n\n-- Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan\ntuhannen livren lainaa, -- vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti\nkohauttaen hartioitaan.\n\n-- Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, -- jatkoi kardinaali, -- kuinka\nolette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?\n\n-- Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat,\npelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta\ntietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut\nmieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.\n\n-- Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?\n\n-- Valitettavasti, monseigneur.\n\n-- Ette siis enää voi odottaa?\n\n-- Se olisi todellakin mahdotonta, -- vastasi Cagliostro.\n\n-- Vaaditteko rahanne nyt takaisin?\n\n-- Vaadin, monseigneur.\n\n-- Tänäänkö jo?\n\n-- Jos teidän sopii maksaa.\n\nKardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten\nmuuttuneella äänellä:\n\n-- Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene\nrikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden\nvallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.\n\n-- Ah, monseigneur, -- vastasi Cagliostro, -- älkää luulkokaan, että\nolisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se\non hallussanne.\n\n-- Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? -- huudahti\nkardinaali.\n\n-- On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput\nmaksuosoituksissa.\n\nKardinaali vaaleni.\n\n-- Kaikki tuossa kaapissa, -- jatkoi Cagliostro.\n\n-- Vai tiedätte senkin, monsieur!\n\n-- Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava\nsaadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että\nolette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.\n\n-- Se on kyllä totta.\n\n-- Mutta...\n\n-- Mutta?... toisti prinssi hädissään.\n\n-- Mutta minä, -- jatkoi Cagliostro, -- olen näinä kymmenenä vuonna\nollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai\npuutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan\narvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä\nminusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.\n\n-- Kuitit, monsieur! -- huudahti prinssi. -- Älkää niin sanoko, sillä\nteidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut\nminulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä\nolen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi\nolette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut\nvaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti\nollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.\n\n-- Entä nyt? -- kysyi Cagliostro.\n\n-- Nyt sitävastoin en tahdo salata, -- selitti kardinaali, -- että\ntämä velanmaksu, jota vaaditte... sillä sehän on vaatimuksenne, eikö\nniin?\n\n-- Ikävä kyllä, täytyy vaatia.\n\n-- Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.\n\nCagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi\nmerkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?\n\n-- Mutta kun teillä on kaikki selvillä, -- huudahti prinssi, -- kun\nosaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan\non paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on\nniin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja\npyhään tarkoitukseen se on aiottu.\n\n-- Nyt erehdytte, monseigneur, -- vastasi Cagliostro jääkylmästi.\n-- Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin\nkylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden\nsalaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain\ntiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä\nsaamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei\nminua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur,\njos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi\nse minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että\nheikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen\ntoistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on,\netten mitään tiedä.\n\n-- Älkää ainakaan arvelko, -- sanoi kardinaali, jossa oli näistä\nviime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, -- että tahtoisin\nhoukuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti\nomat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun\nallekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta\nlivreänne.\n\nCagliostro kumarsi.\n\n-- Tiedän kyllä hyvin, -- jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin\nvaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, --\nettä tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa...\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, -- keskeytti kreivi,\n-- mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:\n\n    'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren\n    suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin\n    maksamaan.\n\n                                            _Ludvig de Rohan_.'\n\nKardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja\nlisäksi velkakirjansa sanamuodon.\n\n-- Näette siis, monseigneur, -- jatkoi Balsamo, -- etten\nmahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain\nolisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan\nvapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä -- ja kelle hän antoi?\nKardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni\nesille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin\ntavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä.\nMutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää\nsiitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.\n\nJa Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen\ntaskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- kellä on Rohanin nimi, hän ei salli\nkenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi\ntällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja\nantakaa kuitti tänne, että saan maksaa.\n\nNyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat\nkasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen\nhänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti\nhän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen\nsiinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse\njäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja\nhän antoi kuitin kardinaalille.\n\nSydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt,\nvaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen\nmaksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen\nauki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- tässä on viisisataa tuhatta livreä,\nmutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta\nlivreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle,\njolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa\nlaatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne\nvakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.\n\n-- Monseigneur, -- vastasi Cagliostro, -- olen lainannut viisisataa\ntuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta\nlivreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen\nmerkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä,\nkuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei\nminun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te\nmaksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti\nsulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja\nkoska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja\nhopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.\n\nJa lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään\nvastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi\nkunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja\nlähti.\n\n-- Onnettomuus kohtaa vain minua, -- huokasi kardinaali vieraansa\npoistuttua, -- koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan\nhänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa\nperimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.\n\n\n\n\n14.\n\nHyvä säästö.\n\n\nOli enää kaksi päivää siihen, jolloin kuningattaren lupaama ensi\nmaksu oli suoritettava. Herra de Calonne ei vielä ollut pitänyt\nsanaansa. Kuningas ei vielä ollut pannut nimeään hänen tiliensä alle.\n\nMinisterillä oli näet ollut paljon puuhaa, joten kuningattaren asia\noli hieman unohtunut. Mutta kuningatar ei pitänyt arvonsa mukaisena\nvirkistää raha-asiain ministerin muistia. Luottaen lupaukseen hän\nodotti. Lopulta hän kävi sittenkin levottomaksi ja koki saada tietoja\nja päästä puhuttelemaan herra de Calonnea, saattamatta kuninkaallista\narvoaan huonoon valoon. Silloin tuli kirjelippu ministeriltä.\n\n\"Tänä iltana, -- mainittiin siinä, -- se asia, jonka teidän\nmajesteettinne on suvainnut jättää minun toimitettavakseni, päätetään\nesittelyssä, ja huomisaamuna rahat ovat teidän majesteettinne luona\".\n\nMarie-Antoinette sai nyt takaisin kaiken hilpeytensä eikä enää\najatellut mitään, ei edes tärkeätä huomispäivää. Vieläpä nähtiin\nhänen kävellessään hakevan yksinäisimpiä käytäviä, ikäänkuin hän\ntahtoisi eristää ajatuksensa kaikesta aineellisesta ja maallisesta\nkosketuksesta. Hän käveli vielä Lamballen prinsessan ja Artoisin\nkreivin seurassa, jotka olivat liittyneet häneen, kun kuningas\npäivällisen jälkeen meni neuvostoon.\n\nKuningas oli harmistuneella päällä. Venäjältä oli tullut\nikäviä sanomia. Muuan sotalaiva oli joutunut haaksirikkoon\nJalopeuranlahdessa. Muutamat maakunnat kieltäytyivät maksamasta\nveroja. Eräs korea maapallo, kuninkaan omakätisesti kiilloittama ja\nvernissaama, oli liiallisesta kuumuudesta haljennut, ja Eurooppa\noli siinä nyt kahtia jaettuna, 33:nnen leveysasteen ja 55:nnen\npituusasteen kohdalta. Hänen majesteettinsa oli siis nyreissään koko\nmaailmalle -- vieläpä herra de Calonnelle.\n\nTurhaan tämä esitti hänelle hymyillen kauniin, hajuvedellä sulostetun\nsalkkunsa. Kuningas rupesi ääneti ja tympeänä piirtelemään tyhjälle\npaperille ristiviivoja, jotka merkitsivät myrskyä, kun taas ukkojen\nja hevosten kuvat merkitsivät poutaa. Sillä kuninkaan tapana oli\nneuvostossa piirrellä. Hän ei mielellään katsellut ihmisiä kasvoihin,\nkun oli luonnostaan ujo; kynä kädessä hän tunsi saavansa turvaa\nja ryhtiä. Hänen ollessaan tässä puuhassa saattoi puhuja esitellä\nperusteluitaan; kuningas loi häneen salavihkaa jonkun katseen\npysyäkseen juuri sen verran mukana, ettei aivan unohtanut henkilöä\nmiettiessään asiaa.\n\nJos hän itse puhui -- ja hän puhuikin hyvin -- ei häneltä piirustelun\nvuoksi voitu odottaa loistavaa esitystä; hänen ei tarvinnut tehdä\nliikkeitä, vaan sopi keskeyttää ja innostua mielensä mukaan, ja\npaperille syntyvät kuviot korvasivat tarpeen mukaan puhetaiteellisen\nsirouden.\n\nKuningas tarttui siis tapansa mukaan kynäänsä, ja ministerit\nalkoivat lukea esityksiään tai diplomaattisia nuotteja. Kuningas\nei hiiskahtanutkaan, vaan kuunteli ulkomaisen postin lukemista,\nikäänkuin ei semmoisista asioista mitään ymmärtäisi. Mutta kun\ntultiin kuukausitileihin, kohotti hän päätään. Herra de Calonne oli\njuuri ottanut puheeksi suunnitelman, joka koski lainaa seuraavaksi\nvuodeksi. Kuningas rupesi kiivaasti piirtämään ristiviivoja.\n\n-- Aina velkaa, -- lausui hän, -- tietämättä kuinka maksetaan; se\nkysymys on kuitenkin ratkaistava, herra de Calonne.\n\n-- Sire, lainanotto on kuin suonenisku lähteeseen; vesi häviää\nyhdestä paikasta virratakseen toiseen. Vieläpä sen tulvaa lisäävät\nmaanalaiset imusuonet. Aluksi ei ole kysyttävä, kuinka maksamme,\nvaan: kuinka ja mitä vastaan lainaamme? Sillä se kysymys, joka teidän\nmajesteettinne mielestä on ratkaistava, ei kuulu: millä maksamme?\nvaan: mistä löytyy lainanantajia?\n\nKuningas piirsi paperinsa täyteen mustia ristiviivoja, mutta ei\nlisännyt sanaakaan; hänen piirteensä puhuivat kylliksi. Kun herra de\nCalonne oli esittänyt virkaveljiensä hyväksymän suunnitelman, piirsi\nkuningas sen alle nimensä, tosin huokaisten.\n\n-- Kun nyt on rahoja, -- sanoi herra de Calonne nauraen, --\nkäyttäkäämme niitä.\n\nKuningas loi ministeriinsä nyrpeän katseen, ja paperille tuli\nristiviivojen sijaan iso mustetahra. Herra de Calonne esitti\nhänelle luettelon, jossa ehdotettiin eläkkeitä, lahjapalkkioita,\nkehoituspalkintoja, lahjoja ja palkkoja. Se oli yksityiskohtineen\nlaadittu suppeaksi. Kuningas käänsi lehteä ja kiirehti loppusummaan.\n\n-- Miljoona satatuhatta livreä näin harvoista eristä! Kuinka se on\nmahdollista?\n\nTällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.\n\n-- Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien\njoukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.\n\n-- Mikä erä se on, herra rahaministeri?\n\n-- Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.\n\n-- Kuningattarelle! -- huudahti Ludvig XVI. -- Viisisataa tuhatta\nkuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.\n\n-- Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.\n\n-- Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! -- toisti kuningas.\n-- Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla... ei, kaksi viikkoa\nsitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.\n\n-- Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja... tiedetäänhän, kuinka hän\nniitä käyttää... ei tämä ole lainkaan tavatonta...\n\n-- Ei, ei! -- kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada\nsäästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia\nkuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, -- ei\nkuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva\non jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten\nrikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen\nköyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen\nansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.\n\nMinisterit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta\ninnostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta\ntällä hetkellä käyttänyt laatusanaa _uxorius_ [vaimolleen alamainen].\nAinoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti\ntämän rahaerän myönnettäväksi.\n\n-- Todellakin, -- sanoi kuningas, -- näytte ajavan meidän asioitamme\nhartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.\n\n-- Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä\npalvellessani.\n\n-- Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.\n\n-- Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.\n\n-- Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä\nkuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.\n\n-- Sire...\n\n-- Asia on päätetty, -- keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas\nristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.\n\n-- Sire, pyyhittekö tuon erän? -- kysyi herra de Calonne hätkähtäen.\n\n-- Pyyhin, -- vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. -- Ja minusta\ntuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua\nsiitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.\n\nHerra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä\npersoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa\nnimensä kaiken muun alle.\n\nSitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:\n\n-- Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se\non sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä\nkuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.\n\n-- Voi, sire, -- mutisi ministeri, -- minun olisi kovin ikävä riistää\nteidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa.\nKunnia sille, jolle se kuuluu!\n\n-- Olkoon niin, -- vastasi kuningas. -- Istunto on päättynyt.\nKylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar\ntuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.\n\n-- Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.\n\nJa hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi.\nKuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea\nvastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin\nkäsivarteen.\n\n-- Madame, -- sanoi kuningas, -- toivoakseni teillä on ollut hauska\nkävely.\n\n-- Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?\n\n-- Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta\nlivreä.\n\n-- Calonne on pitänyt sanansa, -- ajatteli kuningatar.\n\n-- Kuvitelkaapa, -- lisäsi Ludvig XVI, -- että Calonne oli\nmenopuolelle merkinnyt teitä varten puoli miljoonaa.\n\n-- Vai niin! -- sanoi Marie-Antoinette hymyillen.\n\n-- Ja minä... minä pyyhin sen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla\nsäästettynä puoli miljoonaa livreä.\n\n-- Mitä, pyyhittekö sen summan? -- kysyi kuningatar vaaleten.\n\n-- Kerrassaan, ja siitä teille tulee suunnaton hyöty. Hyvää yötä,\nmadame!\n\n-- Sire, sire!\n\n-- Minun on hyvin nälkä. Täytyy rientää huoneisiini. Enkö ole hyvin\nansainnut illallista?\n\n-- Sire, kuulkaa vielä!\n\nMutta Ludvig XVI pyörähti ja kiirehti pois riemuiten leikinlaskustaan\nja jättäen kuningattaren hämmästyksestä ja säikähdyksestä mykäksi.\n\n-- Toimittakaa niin, että saan puhutella herra de Calonnea, -- sanoi\nkuningatar vihdoin Artoisin kreiville, -- tässä piilee jokin ilkeys.\n\nSamassa tuotiin kuningattarelle rahaministeriltä seuraava kirjelippu:\n\n    'Teidän majesteettinne tietänee jo, ettei kuningas ole hyväksynyt\n    maksua. Se on käsittämätöntä, madame, ja olen neuvostosta\n    palannut kipeänä ja huolestuneena.'\n\n-- Lukekaa, -- sanoi kuningatar ja antoi kirjelipun langolleen.\n\n-- Ja kuitenkin eräät sanovat meidän haaskaavan valtion varoja, --\nlausui prinssi. -- Tässä on semmoinen temppu...\n\n-- Joka sopii aviomiehelle, -- mutisi kuningatar. -- Hyvästi, lanko!\n\n-- Surkuttelen vilpittömästi, rakas käly. Siitä sain oppia, minä kun\naioin huomenna pyytää samaa.\n\n-- Lähettäkää noutamaan rouva de la Motte, -- sanoi kuningatar rouva\nde Miserylle hetken aikaa tuumailtuaan, -- heti, olkoon hän missä\ntahansa.\n\n\n\n\n15.\n\nMarie-Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.\n\n\nSe pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de la\nMotten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.\n\nJeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle\nja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan\nharmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko\nkreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen\nkorkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut\ntäällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se\nasia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän\nluultavasti tulisi tänne illalla.\n\n-- Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, --\nselitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä\nkuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.\n\nMutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta\npitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka\noli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa\nkäsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta.\nSaadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli\nkiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta,\njoka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin,\nja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti\nkreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.\n\nSiellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet\nMarie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja\nlaskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan\nkamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä\nnaistenhuoneessa.\n\nMarie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta\nkuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne\nkiireesti astui sisään.\n\n-- Kah, -- sanoi kuningatar, -- siinäpä te olettekin. Sitä parempi.\nUutinen... kreivitär.\n\n-- Hyväkö, madame?\n\n-- Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.\n\n-- Herra de Calonnelta?\n\n-- Kaikilta. Kuningas ei enää anna minulle rahaa. Semmoinen on asiain\ntila.\n\n-- Hyvä Jumala! -- mutisi kreivitär.\n\n-- Se on uskomatonta vai mitä, kreivitär? Kieltänyt, pyyhkinyt\nmerkityn summan! Mutta turhaa on puhua siitä, mikä on mennyttä. Nyt\nteidän täytyy kiireesti palata Pariisiin.\n\n-- Niin, madame.\n\n-- Ja sanoa kardinaalille, että kun hän on niin hartaasti tahtonut\ntehdä mielikseni, minä otan häneltä vastaan puoli miljoonaa livreä\nensi neljännekseen saakka. Se on kyllä minun puoleltani itsekästä,\nmutta täytyy...\n\n-- Voi, madame, -- mutisi Jeanne, -- nyt ollaan hukassa. Herra\nkardinaalilla ei enää ole rahaa.\n\nKuningatar säpsähti, ikäänkuin olisi häntä haavoitettu tai loukattu.\n\n-- Ei enää... rahaa... sammalsi hän.\n\n-- Madame, kardinaali de Rohanilta vaadittiin erään velan maksua,\njota hän ei enää muistanutkaan. Se oli kunniavelka, ja hän maksoi.\n\n-- Viisisataa tuhatta livreä?\n\n-- Niin, madame.\n\n-- Mutta...\n\n-- Ne olivat hänen viimeiset rahansa... muita varoja ei enää ole!\n\nKuningatarta tämä onnettomuus aivan huumasi.\n\n-- Tottahan olen hereillä, -- sanoi hän. -- Minuako kaikki nämä\npettymykset vainoavat? Mistä tiedätte, ettei kardinaali de Rohanilla\nenää ole varoja?\n\n-- Hän kertoi minulle tämän häviönsä puolitoista tuntia sitten,\nmadame, eikä sitä voi korjata, kun ne viisisataa tuhatta, livreä\nolivat niinsanoaksemme pohjimmaiset.\n\nKuningatar nojasi päätään käsiinsä.\n\n-- Täytyy jotakin päättää, -- sanoi hän.\n\n-- Mitähän kuningatar aikoo? -- ajatteli Jeanne.\n\n-- Näettekö, kreivitär, tämä on hirveä läksytys rangaistukseksi\nminulle siitä, että kuninkaalta salassa ryhdyin asiaan, jossa\nilmenee niin vähän arvoa, -- mitätöntä kunnianhimoa tai kehnoa\nmielistelyhalua. Enhän sitä kaulakoristetta tarvinnut, sen varmaankin\nmyönnätte!\n\n-- Totta, madame, mutta jos kuningattaret välittäisivät vain\ntarpeistaan ja maustaan...\n\n-- Minä välitän ennen kaikkea rauhastani ja perheonnestani. Tämä\nensimäinen vastoinkäyminen riittää jo todistamaan, mihin huoliin\nolisin joutunut, kuinka ohdakkeinen se tie oli, jolle olin\nastunut. Nyt siitä luovun ja tahdon menetellä avoimesti, vapaasti,\nkursailematta.\n\n-- Madame!\n\n-- Ja ensiksikin tahdon, kuten herra Dorat sanoisi, uhrata\nturhamielisyyteni velvollisuuden alttarilla.\n\nSitten hän mutisi huoaten:\n\n-- Se kaulanauha oli sittenkin hyvin kaunis!\n\n-- Se on kaunis vieläkin, madame, ja sillä on sama arvo kuin\nkäteisillä rahoilla.\n\n-- Nyt se on minusta enää vain kasa kiviä. Ja kun kivillä on\nleikitelty, tehdään niinkuin lapset tekevät hypättyään ruutua: kivet\nheitetään syrjään ja unohdetaan.\n\n-- Mitä kuningatar tarkoittaa?\n\n-- Hyvä kreivitär, kuningatar tarkoittaa, että se jalokivilipas,\njonka tänne toi... kardinaali de Rohan... on teidän vietävä takaisin\nherroille Böhmer ja Bossangelle.\n\n-- Annettava heille takaisin?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä\ntuhatta livreä käsirahaa.\n\n-- Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä\nminulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.\n\n-- Madame! -- huudahti nyt kreivitär, -- voiko niin menettää\nneljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä\nestelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat\njo käyttäneet.\n\n-- Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa\npuretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni\nhelpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja,\npelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut\nkyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat\nminua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois.\nJalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä\ntuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties\nolisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan.\nLuullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää.\nKardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa\nhänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on\njärkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän\nuhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.\n\nNäin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka\nkohteliaasti torjui sitä luotaan.\n\n-- Madame, -- sanoi Jeanne, -- eikö sopisi hankkia lykkäystä?\n\n-- Pyytääkö... ei!\n\n-- Sanoin: hankkia, madame.\n\n-- Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu\nnöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan\nhenkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa;\nmutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat\nkuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen,\nkreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää\npois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!\n\n-- Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat\nainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen\nvoi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen.\nKaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit\nhallussanne.\n\n-- Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille\nmitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi\nkahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin\nvaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja\npuolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt\nrahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär,\nja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.\n\nJa käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle\nsen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.\n\n-- Nyt on kiire, -- jatkoi kuningatar. -- Mitä vähemmän\njalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta\nvaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa\nensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi\nepäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun\nluonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten\njalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.\n\n-- Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.\n\nHän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin\nvoisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi,\nkuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.\n\nAluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin\nluo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti\nylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle.\nKamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille,\nettä hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen\nkestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken\nhuomionsa.\n\nJeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo,\näkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa\nvirhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin\nja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa\nonnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana\nkuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan\nvääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn\nneuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman\nvaroja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi\nkuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?\n\n-- Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, -- ajatteli hän\nitsekseen. --\n\n-- Neljätoista sataa tuhatta livreä! -- jatkoi hän mietteitään.\n\n-- Sitä summaa hän ei mitenkään saa kokoon.\n\nSitten hän äkkiä kääntyi kamarineitsyensä puoleen ja sanoi:\n\n-- Saatte mennä, Rose.\n\nRose totteli, ja rouva de la Motte jatkoi yksinpuheluaan.\n\n-- Mikä summa, mikä rikkaus, mikä ihana elämä ja kaikenlainen onni\nja loisto, jonka voi sellaisella summalla saada, on kauniisti\nedustettuna siinä kiemurtelevassa timanttijoukossa, joka tässä\nlippaassa säteilee!\n\nHän aukaisi lippaan, antoi tulvehtivien leimujen sokaista silmiään,\notti koristeen satiinialustalta, kiersi sen sormiensa ympärille,\npiilotti sen taas pienten kourainsa sisään ja sanoi:\n\n-- Tuossa on piilossa neljätoista sataa tuhatta livreä, sillä\nkaulanauha on todellisen hintansa mukaan sen arvoinen, ja sen summan\nmaksaisivat siitä jalokivisepät milloin tahansa.\n\n-- Omituinen kohtalo, jonka sallimasta pikkuinen Jeanne de Valois,\nkerjäläinen, halpa olento, saa kädellään koskettaa maailman\nloistavimman kuningattaren kättä ja myös käsissään pidellä, vaikkapa\nvain tunnin verran, neljäätoista sataa tuhatta livreä, jollainen\nsumma ei muuten liikuskele yksinään, vaan aina asestettujen vartijain\nsaattamana tai sellaisen vakuuden turvaamana, jota Ranskassa eivät\nvoi antaa kardinaalia tai kuningatarta alemmat henkilöt.\n\n-- Tuossa se kaikki on kymmenen sormeni välissä!...\n\nKuinka se on painava ja samalla kevyt!\n\n-- Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin\ntässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi\narvopapereita... mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin\ntarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain\npaperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka\nmaassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet.\nMääräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai\nkaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään\nkuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat,\nLontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki\ntietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin\nhohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten\nihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka\ntimantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä\nmuiden kanssa.\n\n-- Mutta mitä ajattelenkaan! -- sanoi hän äkkiä. -- Täytyyhän\nkiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit\nBöhmerille, niinkuin kuningatar käski.\n\nHän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka\nhehkuivat ja säteilivät.\n\n-- Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka\npunnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa\nMarie-Antoinetten povella... Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee,\nmutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja\ntavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava?\nSe on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi\nei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään\npulaan.\n\n-- Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada\njoltakulta apua. Kardinaalilta?... Ei ollenkaan. Jos kardinaali\nrakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi... jos hän lahjoittaisi\ntimantit minulle...\n\nHän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään\npyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän\nkuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi,\nvarmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut,\nettä minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että\nkokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä\nirti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen\ntunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän\nhitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti\nkamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.\n\n-- Hankkikaa ajuri, -- sanoi hän, -- tai vetokääsit, ellei hevosia\nenää saa.\n\nPalvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan\nTemple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä\nminuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten\nportille.\n\n\n\n\n16.\n\nBöhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.\n\n\nTulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten\nluona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:\n\nKello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle\nkirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä\nasiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:\n\n    'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen\n    kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista\n    sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit\n    eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme\n    ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa\n    viisikymmentä tuhatta livreä.\n\n                                         _Böhmer & Bossange_.'\n\nKuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian\nkauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.\n\nMutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että\nBöhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de\nRohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken\nsovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan\nEcole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti\nkardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla\njalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa\nilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki\npalvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan\nhäntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen\nnäköisenä.\n\n-- Kuulkaapa, -- sanoi kardinaali, -- kun tänään on maksupäivä, niin\nkysyn: onko kuningatar maksanut?\n\n-- Ei, monseigneur, -- vastasi Böhmer. -- Hänen majesteettinsa ei\nole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut\nherra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.\n\n-- Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.\n\n-- Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä\ntahto, -- jatkoi Böhmer. -- Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta\nvakuuden, emmekä muuta vaadikaan.\n\n-- Sitä parempi, -- sanoi kardinaali iloisena. -- Antanut vakuuden,\nniinhän sanoitte! Hyvä on, varsin hyvä... mutta millä tavoin?\n\n-- Niin yksinkertaisesti, niin hienotuntoisesti kuin suinkin, --\nvastasi Böhmer, -- kerrassaan kuninkaallisesti.\n\n-- Ehkä älykkään kreivittären välityksellä?\n\n-- Ei, monseigneur, ei. Rouva de la Mottea ei ole näkynytkään, ja\njuuri siitä olemme mielissämme, herra Bossange ja minä.\n\n-- Vai ei kreivitärtä ole näkynyt! Mutta olkaa varma siitä, että\nhänellä on tässä jokin osuus, herra Böhmer. Kaikki hyvät aatokset\nlähtevät välttämättä hänestä, tietysti silti alentamatta hänen\nmajesteettinsa arvoa.\n\n-- Monseigneur saa itse päättää, eikö hänen majesteettinsa ole\nmeitä kohtaan ollut hienotuntoinen ja hyvä. Kun oli levinnyt huhu,\nettä kuningas ei hyväksynyt viidensadan tuhannen livren maksua,\nkirjoitimme asiasta rouva de la Mottelle.\n\n-- Milloin?\n\n-- Eilen, monseigneur.\n\n-- Mitä hän vastasi?\n\n-- Eikö monseigneur sitä tiedä? -- kysyi jalokivikauppias pikkuisen,\nvaikka samalla kunnioittavan tuttavallisesti.\n\n-- En, minulla ei ole kolmeen päivään ollut kunniaa tavata\nkreivitärtä, -- vastasi prinssi ylhäisesti.\n\n-- Vai niin, monseigneur! Rouva de la Motte vastasi vain yhdellä\nsanalla: Odottakaa!\n\n-- Kirjallisestiko?\n\n-- Ei, vaan suullisesti. Kirjeessämme pyysimme rouva de la Mottea\ntoimittamaan, että pääsisimme teidän puheillenne, ja huomauttamaan\nkuningattarelle maksuajasta.\n\n-- Sana \"odottakaa\" oli aivan luonnollinen, -- sanoi kardinaali.\n\n-- Odotimme siis ja eilen illalla saimme kuningattarelta, perin\nsalaperäisen kuriirin kautta, kirjeen.\n\n-- Kirjeen... Teillekö se oli osoitettu?\n\n-- Tai oikeammin lailliseen muotoon laaditun sitoumuksen.\n\n-- Katsotaanpa sitä! -- innostui kardinaali.\n\n-- Näyttäisin sen kyllä, ellemme olisi, minä ja yhtiömieheni,\nvannoneet, ettei kukaan saa sitä nähdä.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siihen on kuningattaren oma käsky; päättäkää itse, hänen\nmajesteettinsa velvoittaa meidät pitämään asiakirjan salassa.\n\n-- Se on eri asia. Teillä, herrat jalokivikauppiaat, on hyvä onni...\nsaatte kirjeitä kuningattarelta.\n\n-- Kolmestatoista sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta livrestä, --\nsanoi Böhmer hihittäen, -- voi saada...\n\n-- Ei kymmenen eikä satakaan miljoonaa riitä korvaamaan eräitä\nasioita, -- keskeytti kirkkoruhtinas jyrkästi. -- Teillä on siis\ntäysi vakuus?\n\n-- Niin täysi kuin suinkin, monseigneur.\n\n-- Kuningatar tunnustaa velan?\n\n-- Selvästi ja asianmukaisesti.\n\n-- Ja sitoutuu maksamaan...\n\n-- Viisisataa tuhatta kolmen kuukauden kuluessa ja loput ennen kuutta\nkuukautta.\n\n-- Entä korot?\n\n-- Niistä riittää vakuudeksi pari erikoista sanaa kuningattarelta.\n_\"Annetaan tämän asian\"_, lisää kuningatar herttaisesti, _\"pysyä\nmeidän kesken\"_, -- meidän kesken, ymmärtäähän monseigneur, mitä se\nkehoitus merkitsee -- _\"eikä teidän tarvitse sitä katua\"_. Ja sitten\nhänen allekirjoituksensa. Tästä hetkestä alkaen, kuten monseigneur\nymmärtänee, on tämä kauppa sekä yhtiömieheni että minun kannaltani\nkunnia-asia.\n\n-- Minä olen siis teistä kuitti, herra Böhmer, -- sanoi kardinaali\nihastuneena. -- Pian tulee ehkä uusi kauppa.\n\n-- Milloin vain monseigneur suvaitsee meitä kunnioittaa\nluottamuksellaan.\n\n-- Mutta huomatkaa sittenkin, että herttaisella kreivittärellä on\ntässä kätensä pelissä.\n\n-- Olemme rouva de la Mottelle hyvin kiitolliset, ja Bossange ja minä\nolemmekin jo päättäneet osoittaa tunnustusta hänen hyvyydestään,\njahka kaulanauha on rahassa täysin maksettu.\n\n-- Vait, vait! -- sanoi kardinaali. -- Ette ole minua oikein\nymmärtänyt.\n\nJa hän nousi taas vaunuihinsa koko talon osoittaessa hänelle\nkunnioitustaan.\n\nNyt voi nostaa verhon, vaikka kaikki lienevät jo päässeet salaisuuden\nperille. Miten Jeanne de la Motte oli rikkonut hyväntekijätään\nvastaan, sen on jokainen käsittänyt nähdessään hänen turvautuvan\nhäväistyskirjailija Réteau de Villetten kynään. Jalokivikauppiaista\noli hävinnyt levottomuus, kuningattaresta huolet, kardinaalista\nepäilykset. Varkaus ja rikos oli saanut kolme kuukautta aikaa;\ntällä välin ehtivät katalat hedelmät kyllin kypsyä rikollisen käden\npoimittaviksi.\n\nJeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka\nkuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten\nvaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut\nheille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa;\nettä jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se,\njoka pyytää luottoa.\n\nKardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö\nhänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren\nkiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän\nrakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin\nalttiutensa tunnustamisesta.\n\nSaatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt\nlähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun\njalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun\narvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä\neleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja\nsitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti\nmyymään muita timantteja yksitellen.\n\nMutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään\nensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden\nhämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa,\ntoinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia\nkoskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.\n\nNyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi.\nHän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että\nperikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit\nsalaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla\npuolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta\nvoittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean\nvaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen\nhalu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton\nkuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar\nja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi.\nJeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen\nrakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side\nsilmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus\nhänelle rakkauden varjossa virittäisi.\n\nMutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen\ntakertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei\nkuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että\njos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa.\nSiinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli\nennakolta katselijat puolellaan.\n\nJeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka\npahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti.\nTästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus -- se, että piti estää\nkardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän,\nJeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen\ntakanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta\ntulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.\n\n-- He eivät saa toisiaan enää nähdä, -- ajatteli hän. -- Ei koskaan!\nMutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän\nyrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, -- mietti\nvehkeilijä, -- vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön\npäästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.\n\n-- Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?\n\nTämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.\n\n-- Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa,\nnostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!\n\n-- Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen\nsuunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan\nennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä\nuhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta\nkuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan\nkuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde\nkardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa\ntoimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden\npaljastamista.\n\nAluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä\ntuholla.\n\n-- Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua\nhornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta\nkaraten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?\n\n-- Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia\nkymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette\nnukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin\nillallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna.\nJos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten\nnopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja\nturvassa!\n\n-- Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa,\nvaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole\nsäätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä,\nvaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin\nkaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei\nsovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat\nhuiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen,\nmolemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.\n\nJeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin\nsiksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja\nkardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi\nsattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty\nvarkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa\ntuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot\nnäistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi\ntuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus\nvaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.\n\n-- Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä,\n-- ajatteli kreivitär.\n\nSaadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä,\njonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille\nepätoivo.\n\n-- Pysyn Pariisissa, -- päätti kreivitär, -- pidän puoliani olemalla\naina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa,\njoka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen\nhyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka\nvoin milloin hyvänsä herättää.\n\nMutta kardinaali on estettävä koskaan puhuttelemasta\nMarie-Antoinettea. Sepä onkin perin vaikeata, kun Rohanin prinssi\non rakastunut ja pääsee säätynsä nojalla monta kertaa vuodessa\nkuningattaren luo ja kun keimaileva, suosionhaluinen ja kardinaalille\nlisäksi kiitollinen kuningatar ei pysy syrjässä, jos häntä\ntavoitellaan. Keino näiden kahden ylhäisen henkilön pitämiseksi\nerillään on saatava tapahtumista, ja näiden kulkua on siis autettava.\n\nMikään ei kenties olisi niin tehokasta ja sukkelaa kuin herättää\nkuningattaressa sitä ylpeyttä, joka on siveyden kruunu. Jos\nkardinaali ryntäisi hieman liian rajusti, loukkaisi se varmaankin\ntuota hienoa ja arkatuntoista naista. Kuningattaren kaltaiset naiset\npitävät ihailusta, mutta pelkäävät ja torjuvat hyökkäyksiä.\n\nNiin, tämä keino vie perille. Neuvomalla kardinaalia vapaasti\npurkamaan tunteensa herätetään Marie-Antoinetten sielussa\nkyllästystä, kylmyyttä, joka ainiaaksi erottaa, ei prinssiä\nkuningattaresta, vaan miehen naisesta. Tällä tavoin saadaan aseita\nkardinaalia vastaan, jonka kaikki temput lamautetaan vihollisuuksien\nsuurena tilipäivänä.\n\nMutta jos kuningatar kyllästyy kardinaaliin, tuntuu se vain\nkardinaalissa, ja kuningattaren hyveet jäävät loistamaan; silloin\npidetään kuningatarta viattomana ja hänelle suodaan sellainen\npuhevapaus, joka helpottaa syytöksiä ja herättää luottamusta. Täytyy\nsiis hankkia todistuksia sekä kardinaalia että kuningatarta vastaan:\nkaksiteräinen miekka, joka haavoittaa oikealle ja vasemmalle, joka\nhaavoittaa tupesta sivallettuna ja tupenkin lävitse.\n\nTäytyy saada sellainen luotettava syytös, josta kuningatar kalpenee\nja kardinaali punastuu ja joka vapauttaa Jeannen, molempien\npääsyyllisten uskotun ystävän, kaikesta osallisuuden epäluulosta.\nTäytyy keksiä sellainen sovitelma, jonka suojassa Jeanne voi, kun\naika ja paikka niin vaatii, heille sanoa: Älkää minua syyttäkö,\ntaikka minä syytän teitä; älkää minua tuhotko, taikka minä tuhoan\nteidät. Suokaa minun pitää rikkauteni, minä annan teidän pitää\nmaineenne.\n\n-- Sitä kannattaa ajatella, -- tuumi kavala kreivitär, -- ja niin\nminä teenkin. Tästä lähtien maksetaan ajastani hyvä palkka.\n\nRouva de la Motte vaipui istumaan pehmeiden tyynyjen väliin\nakkunan ääreen, jota vieno aurinko lämmitti, ja mietti edelleen\nsuunnitelmaansa Jumalan läsnäollessa, Jumalan soihdun valaisemana.\n\n\n\n\n17.\n\nVanki.\n\n\nSillä välin kun kreivitär näin tuumi ja tuskaili, oli Saint-Clauden\nkadun varrella, vastapäätä hänen asuntoaan, toisenlainen kohtaus.\n\nKuten muistetaan, oli herra de Cagliostro sijoittanut poliisin\nvainooman Olivan asumaan Balsamon entiseen taloon. Hätääntynyt\nneitonen oli hyvin mielellään suostunut tähän keinoon, jolla hän\npääsi sekä viranomaisten että Beausiren näkyvistä; hän eleskeli siis\nhiljaisesti, salassa ja vavisten tässä salaperäisessä asunnossa,\njossa oli suoritettu niin monta kaameampaa murhenäytelmää kuin neiti\nNicole Legayn surullisenlystikkäät seikkailut.\n\nCagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta\nnaisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka\nei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän\ntoivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.\n\nOliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro\njoltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja,\nkoska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut\nhänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta\nkuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä\nnaisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä\nkunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut\non se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää\nkunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella\nrakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön,\njuuri koskaan saanut sijaa.\n\nAamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli\ntoimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen\nnainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain\nsitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään,\noliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi\nitselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää\nylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut\npettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä:\nhyve luo onnen -- juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta\nvalitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen\nkestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.\n\nKirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi\nviihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja\njos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja,\nkun ne on kerran nähty -- tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän\n-- ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä\nkoskee.\n\nTäytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein\nhän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun\nvarrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki\nohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet\nkävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden\ntuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista\nkaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja\npakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai\nhimosta, jos säärikin tuli näkyviin.\n\nNäin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit\nkammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä\nniin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata\nSaint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä\nhänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi\njoskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa\nvain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä,\njonka on ikävä.\n\nNicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu.\nMyöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä\nsaakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään\nimpeytensä kadottamista.\n\nNyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan\nkaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut\nikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta\nnäyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan\nvaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi\nvaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.\n\nTällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä\ntervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku\nportin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan\nläpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä\nnaputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki,\njonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli\nOliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa\nvastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät\nolleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui\nrasittavalta.\n\nCagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen\nhuomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen\nilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja\nhuudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:\n\n-- Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen\nja nyökäytti päätään.\n\n-- Vai on ikävä, -- sanoi hän sulkien oven. -- Voi voi, rakas lapsi,\nse on perin surkea asia.\n\n-- Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.\n\n-- Todellako?\n\n-- Minussa herää niin pahoja ajatuksia.\n\n-- So so, -- sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, --\nellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko.\nSäästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.\n\n-- Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, -- sanoi Oliva. --\nMinusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte\nminua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.\n\n-- Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä,\n-- vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai\nkylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.\n\n-- Teidän on kyllä hyvä puhua, -- sanoi Oliva, -- Te tulette ja\nmenette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta\nhuvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa\npiirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain\nvapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen,\nellei se estä minua kuolemasta.\n\n-- Ettäkö kuolisitte? Mitä joutavia! -- nauroi kreivi.\n\n-- Teidän käytöksenne minua kohtaan on hyvin huono, te unohdatte,\nettä minä rakastan erästä syvästi, sydämen pohjasta.\n\n-- Herra Beausirea?\n\n-- Juuri Beausirea. Minä rakastan häntä, tietäkää se. En kai ole sitä\nteiltä koskaan salannut. Ette suinkaan ole kuvitellut, että koskaan\nunohtaisin rakkaan Beausireni?\n\n-- Päinvastoin olen koettanut kaikin mokomin hankkia hänestä tietoja,\nja nyt voinkin teille kertoa yhtä ja toista.\n\n-- Niinkö? -- ihastui Oliva.\n\n-- Herra Beausire on, -- jatkoi Cagliostro, -- pulska poika.\n\n-- Tietysti, -- myönsi Oliva, joka ei älynnyt, minne häntä johdettiin.\n\n-- Nuori ja sievä.\n\n-- Eikös olekin?\n\n-- Hänellä on vilkas mielikuvitus.\n\n-- Ihan tulinen... Tosin hän on hieman raju minua kohtaan, mutta ketä\nrakastaa, sitä myöskin kurittaa.\n\n-- Mainiosti sanottu. Teissä on yhtä paljon sydäntä kuin älyä ja\nyhtä paljon älyä kuin suloa, ja kun sen tiedän ja harrastan kaikkea,\nmitä tässä maailmassa rakkaudeksi sanotaan -- minussa on semmoinen\nmielihalu -- niin olen ajatellut toimittaa teidät jälleen herra\nBeausiren yhteyteen.\n\n-- Noin ette ajatellut kuukausi takaperin, -- sanoi Oliva\nväkinäisesti hymyillen.\n\n-- Kuulkaapas, lapsukaiseni, kun kohtelias mies tapaa sievän naisen,\nkoettaa hän miellyttää ollessaan vapaa, niinkuin minä olen. Teidän on\nkuitenkin myönnettävä, että jos mielistelenkin teitä, ei sitä kestä\nnyt kauvan, vai mitä?\n\n-- Aivan oikein, -- vastasi Oliva samalla sävyllä, -- enintään\nneljännestunnin.\n\n-- Tietysti luovuin yrityksestä, kun näin teidän rakastavan herra\nBeausirea.\n\n-- Älkää tehkö minusta pilaa.\n\n-- En suinkaan, mutta te teette niin kovaa vastarintaa.\n\n-- Juuri niin, -- huudahti Oliva ihastuneena siitä, että häntä\nsyytettiin vastarinnasta. -- Enkö minä pitänyt hyvin puoliani?\n\n-- Se johtui rakkaudestanne, -- vastasi Cagliostro rauhallisesti.\n\n-- Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, -- huomautti Oliva.\n\n-- Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi\nsuvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut\nBeausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.\n\n-- Ei ollenkaan, -- väitti kiemaileva Oliva, -- ei asia niin ole. Se\nmerkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota\nminulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa\nsäädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?\n\nJa samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla\nsilmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.\n\n-- Sen kyllä myönnän, -- vastasi Cagliostro. -- Teillä on niin tarkka\nvaisto, ettei siltä voi mitään salata.\n\nJa hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien\nkaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.\n\n-- Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, -- sanoi Oliva närkästyen\nkreivin tyyneydestä. -- Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?\n\nCagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:\n\n-- Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.\n\n-- Ette te niin sanonut, -- mutisi Oliva harmissaan, -- mutta jos\ntahdotte, niin olkoon minun puolestani. Miksi ette tuonut häntä\nmukananne? Se olisi ollut kuin laupeudentyö. Onhan hän vapaa, hän...\n\n-- Syynä oli se, -- keskeytti Cagliostro eikä ollut milläänkään\nOlivan ivallisesta sävystä, -- että herra Beausire, jolla on vähän\nliiaksi älyä kuten teilläkin, on myös ruvennut tekemisiin poliisin\nkanssa.\n\n-- Hänkin! -- huudahti Oliva kalveten, sillä tällä kertaa välähti\ntotuus ilmeisenä.\n\n-- Niin, hänkin, -- toisti Cagliostro maltillisesti.\n\n-- Mitä hän on tehnyt? -- sammalsi nuori nainen.\n\n-- Mainion kepposen, perin nerokkaan tempun; minusta se on\nhassunkurinen ilveily, mutta ne jöröpäät, tiedättehän millaisia herra\nde Crosnen asiamiehet ovat, nimittävät sitä varkaudeksi.\n\n-- Onko hän varastanut? -- kauhistui Oliva.\n\n-- Perin nokkelasti varastanut, ja siitä näkyy, kuinka syvällisesti\nBeausire parka ihailee kalleuksia.\n\n-- Monsieur... onko hänet vangittu?\n\n-- Ei, mutta hänet on annettu ilmi.\n\n-- Voitteko vannoa, ettei hän ole vankina, ettei hän ole vaarassa?\n\n-- Voin kyliä vakuuttaa, ettei häntä ole saatu kiinni, mutta mitä\nvaaraan tulee, en osaa siitä mitään varmaa sanoa. Ymmärrättehän,\npikku ystäväni, että ilmi annettua ajetaan takaa tai ainakin\nhaeskellaan, ja kun miehellä on sellainen ulkomuoto ja olemus ja\nhyvin tutut ominaisuudet kuin herra Beausirella, joutuisi hän heti\nkiikkiin, jos missään näyttäytyisi. Ajatelkaapa, minkä oivallisen\napajan herra de Crosne saisi, jos hänen onnistuisi herra Beausiren\nkautta siepata teidät tai teidän kauttanne herra Beausire.\n\n-- Niin, niin, hänen täytyy pysyä piilossa. Mies parka! Minun täytyy\nmyös pelastaa itseni. Toimittakaa niin, että pääsen pois Ranskasta.\nKoettakaa tehdä minulle se hyvätyö, sillä jos jään tänne yksin\ntukehtumaan, en voi vastustaa kiusausta, vaan lopulta olen jollakin\ntapaa varomaton.\n\n-- Millä tapaa te olisitte varomaton?\n\n-- Näyttäisin itseni... pyrkisin raittiiseen ilmaan.\n\n-- Älkää liioitelko, lapsukaiseni. Nyt olette jo ihan kalpea ja\nlopulta pilaisitte terveytenne, niin ettei herra Beausire enää teitä\nrakastaisi. Nauttikaa siis raitista ilmaa niin paljon kuin mielenne\ntekee, ja huviksenne saatte katsella ihmisiä, jotka kulkevat tästä\nohitse.\n\n-- Kas niin, -- sanoi Oliva, -- nyt te olette minuun suuttunut ja\naiotte minut hylätä. Kenties minusta on teille vaivaa.\n\n-- Minulleko? Mitä hulluja te puhutte? Mitä vaivaa teistä olisi? --\nlausui kreivi jääkylmän vakavasti.\n\n-- Kun mies pitää naisesta, niin arvokas mies kuin te, niin ylhäinen\nja kaunis, kuin te olette, on hänellä oikeus suuttua ja kyllästyäkin,\njos minun kaltaiseni hupsu on vastenmielinen. Voi, hyvä herra, älkää\nminua jättäkö, älkää syöskö turmioon, älkää suuttuko!\n\nJa yhtä pelästyneenä kuin äsken kiemailevana tuli nuori nainen nyt\nCagliostron luo ja kiersi kätensä hänen kaulalleen.\n\n-- Lapsi rukka, -- sanoi kreivi ja painoi Olivan otsalle isällisen\nsuudelman, -- kuinka te hätäännyitte! Mutta älkää minusta niin pahaa\najatelko! Olitte suuressa vaarassa ja siitä teidät pelastin. Minulla\noli joitakin aikeita, mutta niistä olen luopunut, siinä kaikki.\nMinulla on yhtä vähän aihetta teitä vihata kuin teillä minua kiittää.\nMinä olen toiminut omaksi edukseni, te samoin omasta puolestanne,\nollaan siis kuitit.\n\n-- Voi, monsieur, kuinka hyvä, kuinka jalo te olette!\n\nJa Oliva laski toisenkin käsivartensa Cagiiostron olalle. Mutta tämä\nkatseli häntä yhtä tyynesti, kuin ennenkin, ja sanoi:\n\n-- Huomaatte kai, Oliva, että jos nyt tarjoisitte minulle\nrakkautenne...\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Oliva punastuen.\n\n-- Jos tarjoisitte minulle suloisen olentonne, niin kieltäytyisin,\nsillä niin suurta arvoa panen siihen, että herätän vain tositunteita,\npuhtaita, kaikesta omasta edusta vapaita tunteita. Luulitte minua\nitsekkääksi ja jouduitte minusta riippuvaiseksi; nyt luulette olevan\nsyytä mukaantua, mutta minusta te olette pikemmin kiitollinen kuin\nhellä, pikemmin pelästynyt kuin rakastunut. Pysykäämme siis sillä\nkannalla kuin olemme. Sillä tapaa täytän toivomuksenne ja otan\nhuomioon hienotuntoisuutenne.\n\nOliva hellitti kauniit käsivartensa ja poistui nolona, nöyryytettynä,\nCagliostron odottamattoman epäitsekkyyden eksyttämänä.\n\n-- Pidetään siis päätettynä, -- jatkoi kreivi, -- että minä yhä\nolen ystävänne, johon täysin luotatte; että saatte käyttää taloani,\nvarojani ja luottoani ja...\n\n-- Ja minä sanon, -- keskeytti Oliva, -- että maailmassa on miehiä,\njotka ovat korkealla kaikkien entisten tuttujeni yläpuolella.\n\nHän lausui nämä sanat niin suloisesti ja arvokkaasti, että ne\nvaikuttivat tähän raudankovuiseenkin mieheen, jonka nimenä oli ennen\nollut Balsamo.\n\n-- Joka nainen on hyvä, -- ajatteli Cagliostro, -- jos vain koskettaa\nsydämeen.\n\nSitten hän lähestyi Olivaa ja sanoi:\n\n-- Tästedes saatte asua talon ylimmässä kerroksessa. Siellä on\nkolme huonetta sovitettuna kuin tähtitorniksi, josta voi tähystellä\nbulevardia ja Saint-Clauden katua. Akkunat ovat Ménilmontantin ja\nBellsvillen puolelle. Tosin voi joku teidät siellä nähdä. Mutta\nne ovat vain rauhallisia naapureita, joita ei tarvitse pelätä,\nrehellistä väkeä, joilla ei ole erityisiä suhteita, eivätkä he osaa\nepäillä, kuka te olette. Antakaa vain heidän nähdä itsenne, mutta\nälkää kovin ilmeisesti näyttäytykö. Sensijaan ette saa näyttää\nitseänne niille, jotka kulkevat kadulla, sillä poliisit käyvät\ntoisinaan Saint-Clauden puolella. Ainakin saatte auringonvaloa.\n\nOliva taputti käsiään ihastuneena.\n\n-- Tahdotteko, että opastan teidät sinne? -- kysyi Cagliostro.\n\n-- Jo tänä iltana?\n\n-- Niin juuri. Onko teillä mitään sitä vastan?\n\nOliva loi Cagliostroon tutkivan silmäyksen. Hänen sydämessään tai\npikemmin hänen turhamielisessä, pilaantuneessa mielessään heräsi\ntoivo.\n\n-- Mennään, -- sanoi hän.\n\nKreivi otti eteisestä lyhdyn, aukaisi itse monta ovea, ja portaita\nmyöden nousten joutui Olivan seuraamana kolmanteen kerrokseen siihen\nhuoneustoon, josta oli puhunut. Oliva huomasi, että asunto oli\nkalustettu, kukilla koristettu ja täysin kunnossa.\n\n-- Näyttää siltä, kuin minua olisi tänne odotettu, -- sanoi hän.\n\n-- Ei teitä, -- vastasi kreivi, -- vaan minua, joka pidän tämän\nhuoneuston näköalasta ja usein olen täällä yötä.\n\nOlivan katseesta tuli salama, punakeltainen, salamoiva värivivahdus,\njoka toisinaan antaa kissan silmäterille sateenkaaren hehkun, ja\nhuulilla oli jo muuan sana, mutta Cagliostro ehkäisi sen sanoen:\n\n-- Täällä ei teiltä puutu mitään; neljännestunnin päästä tulee tänne\nkamarineitsyenne. Hyvää yötä, neiti.\n\nJa samalla hän katosi tehden syvän kumarruksen, jota lievensi suopea\nhymy. Vanki raukka heittäytyi hämmästyneenä vuoteelle, joka valmiina\nodotti sirossa komerossa.\n\n-- En ymmärrä vähääkään siitä, mitä minulle tapahtuu, -- mutisi hän\nseuraten katseillaan miestä, joka hänestä olikin käsittämätön.\n\n\n\n\n18.\n\nTähystyspaikka.\n\n\nOliva meni makuulle heti, kun Cagliostron lähettämä kamarineitsyt oli\npoistunut.\n\nHän sai vain vähän unta silmiinsä, kun sekalaiset ajatukset, jotka\njohtuivat hänen keskustelustaan kreivin kanssa, pakottivat hänet\nuinailemaan valveilla tai rauhatonna torkkumaan; ihminen ei tunne\nitseään pitkään aikaan onnelliseksi, jos on liian rikas tai liian\ntyyni oltuaan sitä ennen liian köyhä tai levoton.\n\nOliva surkutteli Beausirea ja ihaili kreiviä, jota ei käsittänyt,\njota ei enää uskonut araksi eikä epäillyt tunteettomaksi. Hän pelkäsi\nkovasti jonkin keijukaisen tulevan häiritsemään untaan, ja pieninkin\nmelu alhaalta herätti hänessä sellaista levottomuutta, joka on tuttu\nlinnassa uinuvalle romaanin sankarittarelle.\n\nMutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut\nsuloaan vailla... Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren\nepäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla\nolevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista\npikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin,\nMarivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.\n\nPäivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon,\njota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan\nauringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan\nedustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden\nja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin,\nkolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän\nkeinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi\nitsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään\nenää joutilaana.\n\nNyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo\nkäsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt\nlaskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen,\nvaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät\nolleet viatonta mainettaan pilanneet.\n\nOliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli\nhänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle.\nSiinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin\npäivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin\nmuuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa.\nKuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos\nparvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin\nniinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme\nsuinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä\nuudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen\neteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa\nnähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden\nlatvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista\nvaltamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla\npuolellaan.\n\nAuringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli\nvähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten\nparin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi\nsuklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin\noli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra\nde Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista,\nsaattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen\njälkeen!\n\nMutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka\nse olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja\nsilloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän\nmetsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta\nChaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien\nlehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien\nkipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden\nnauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla\nja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan\nratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen\nväkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus\nihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä\nkaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun\nPariisiin.\n\nViimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa\nsuojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta\nnähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta\nnäköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon\nrajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä\nakkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat\nkoroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat\nkissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain\nylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten\nmentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva\nnäki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen\nnojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai\nhaaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana\nvastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin\nvarjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.\n\nTähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui\nluokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen\nyksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin\npuhuvan olennon seuranpito.\n\nMutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen.\nTosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja\nPère-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen\nnimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle,\nmutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään:\nhänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta\nkeltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei\nmitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.\n\nJos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut\nnaapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän\ntekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen\ntoisen näkemättä tähystellä.\n\nPian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä\npäivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle\ntai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat\nhyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin\nodottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.\n\nOliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään,\ntutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota\nliikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut\nnojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.\n\nSe oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan,\nja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa\nja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta,\njohon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu\neläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku\nsenaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi\nasujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna,\nyllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut\nnojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja\npitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna,\nniin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.\n\nLiikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen\nepäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen\nkiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana\nruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen\nepäjumalan kaikki toimet.\n\nOliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli,\nkuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen\nsatiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten,\nja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa,\njoka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.\n\nMutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui\njohonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely,\nettä ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein\nolemattomuuteen.\n\nTämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut\ntuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana.\nVastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei\nollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut\nsalaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja\nkuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.\n\nTämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että\nCagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi\noli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi\nOlivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja\nhänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme\npetkutti omaa itseäänkin.\n\nSyvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että\nnoin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan.\nKauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu -- kaikki tämä oli omansa\nmyötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka\nkohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo\nhakivat toisiaan.\n\nKohta kun Oliva oli keksinyt tuon mietiskelevän erakon, ei hän enää\nvoinut tästä irroittaa katsettaan. Toisen naisen vetovoimassa toiseen\noli tavallaan siveellistä puhtautta. Tällainen hienotuntoisuus on\ntavallisempi kuin tuuliaankaan onnettomissa olennoissa, joiden ruumis\non muuttunut elämänvoimien päätekijäksi. He ovat aineettomasta\nparatiisista karkoitettuja raukkoja, jotka kaipaavat kadotettuja\nhuvitarhojaan ja näiden salaperäisessä siimeksessä hymyileviä\nenkeleitä.\n\nOlivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli\nomansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut\nolla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella,\nellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.\n\nSaatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan\nmielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa\nsiivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka\nhän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen\nei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi\ntuntia, ja hän istui yhä paikallaan.\n\nOliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin\nvalmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta\nnaista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja\nsulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien\nkeskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei\ntylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä\nhuomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli\nkyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit,\nmutta ei niistä välittänyt -- turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö\nhupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä\njalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä -- se\noli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen\nvoi olla porvarillista kohtaan.\n\nHuomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli\nOliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut\ntuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle\nviehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan\nauringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten\nkumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina\nja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään\nkoskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla,\nraikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.\n\nHän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli\nJeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka\ntavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli\nestää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä;\nettä vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää\nnäkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa\nhänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta\ntodellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä\nperusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään\nkääntänyt.\n\nJos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan\nperääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut\nparvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan\npudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.\n\nKauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin\ntapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen,\nnäki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti\nkatseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki\nOlivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen,\njota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin\nyhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja\ntunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:\n\n-- Kuningatar!\n\nSitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan\nuskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:\n\n-- Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!\n\nSamalla hetkellä Oliva kuuli jonkun olevan takanaan ja käännähti.\nHänen huoneessaan oli kreivi, joka oli nähnyt, kuinka molemmat naiset\ntarkastivat toisiaan.\n\n-- He ovat toisensa nähneet, -- ajatteli hän.\n\nOliva poistui parvekkeelta kiireesti.\n\n\n\n\n19.\n\nNaapurukset.\n\n\nSiitä lähtien, kun molemmat naiset olivat toisensa nähneet, ei\nOliva, joka oli jo ihastunut naapurinsa sulouteen, enää tekeytynyt\nkylmäkiskoiseksi, vaan liikkuessaan varovasti kukkiensa keskellä\nvastasi hymyllä niihin hymyihin, joita hänen osakseen tuli.\n\nKäydessään hänen luonaan ei Cagliostro ollut laiminlyönyt huomauttaa\näärimmäisen varovaisuuden tärkeyttä.\n\n-- Varsinkin karttakaa naapureita, -- oli hän sanonut.\n\nNämä sanat olivat koleiden rakeiden lailla iskeneet Olivaa, jolle\noli jo käynyt mieluisaksi ajanvietteeksi vaihtaa naapurinsa kanssa\nmerkkejä ja tervehdyksiä. Naapureiden karttaminen -- sehän oli samaa\nkuin kääntää selkänsä tuolle viehättävälle naiselle, jonka katse oli\nniin säkenöivä ja lempeä, jonka kaikki liikkeet olivat houkuttelevia,\nluopua pitämästä lennätinkeskustelua sateesta ja säästä, rikkoa välit\nystävänsä kanssa. Sillä Olivan mielikuvitus kiiti niin vinhaan, että\nJeanne oli hänestä jo merkillinen ja rakas olento. Salakavalasti hän\nvastasi suojelijalleen, ettei koskaan tekisi vastoin tämän tahtoa\neikä rupeisi tuttavaksi naapuriensa kanssa; mutta heti kun kreivi oli\npoissa, asettui hän parvekkeelle sellaiseen asentoon, että naapurin\ntäytyi hänet nähdä.\n\nKuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta\nkun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin\nja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden\nkohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli\nmelkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos\nmennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti\nsiis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta\nkohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin\nlähestyä, ja asian kulku oli seuraava.\n\nTullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan\nsiitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Oliva punastuen.\n\n-- Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, -- selitti Cagliostro.\n-- Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella\nerästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä\nkolmannessa kerroksessa -- siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni.\nVarmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy\nsiis tuntevan teidät -- kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on\nsiis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään,\nkuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne\nvaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.\n\nOliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja\nhän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta.\nPäättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän\nsalasi asian kreiviltä.\n\n-- Ettekö pelkää? -- kysyi Cagliostro.\n\n-- Kukaan ei ole minua nähnyt, -- väitti Oliva.\n\n-- Vieras ei siis liene teitä hakenut.\n\n-- En minäkään luule.\n\n-- Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan\nnaisen... Mutta pitäkää varanne.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi Oliva, -- miksi minun pitäisi pelätä? Jos\nminut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin,\non välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai\nmitä?\n\n-- Ei ainakaan helposti, -- vastasi Cagliostro, -- sillä jollei\nkiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia\ntällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on\naina taskussani...\n\nSamalla hän näytti pikku portin avainta.\n\n-- Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, -- jatkoi hän,\n-- en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua\njoutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä\nmuurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää\nmielenne mukaan.\n\nOliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti\nkreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.\n\nSeuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella\nhengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita\nsilmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä\ntavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein\nkohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa\ntakana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan,\nja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka\ntaholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt;\nsekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani\nmolemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä,\npitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto,\nseuraavat sanat Olivalle:\n\n-- Eilen koetin teitä tavata, madame.\n\n-- Hiljaa! -- vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea\nhuulilleen.\n\nJeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun\nsyrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena\nOlivan hymystä.\n\n-- Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? -- kysyi hän.\n\n-- Ei, valitettavasti, -- vastasi Oliva kädenliikkeellä.\n\n-- Ei, ei, -- huusi Oliva säikähtäen.\n\nJeanne mietti vähän aikaa. Kiittääkseen häntä hellästi myötätunnosta\nOliva lähetti ystävällisen lentosuutelon, johon Jeanne kaksin verroin\nvastasi, sulkien sitten akkunan ja lähtien ulos.\n\nOliva luuli ystävänsä keksineen jonkin uuden keinon, sillä hänen\nviime katseensa oli ollut niin merkitsevä. Parin tunnin päästä Jeanne\npalasikin kotiin; aurinko oli silloin kuumimmillaan, ja katukivitys\npoltti kuin erämaan hiekka. Kun hän sitten taas ilmestyi akkunaan,\nnäki Oliva, että hänellä oli kädessä jousi. Nauraen antoi Jeanne\nOlivalle merkin väistyä syrjään. Tämä naurahti myös ja piiloutui\nakkunaluukun taakse.\n\nJeanne tähtäsi huolellisesti ja ampui pienen lyijykuulan, joka\nkovaksi onneksi osui parvekkeen rautaristikkoa vasten ja putosi\nkadulle. Olivalta pääsi pettymyksen huudahdus. Jeanne kohautti\nharmistuneena olkapäitään, haki silmillään luotiaan kadulta ja katosi\nsitten muutamaksi minuutiksi.\n\nOliva kurotti päätään tähystääkseen alas; siellä kulki jokin lumppuri\nnuuskien oikealle ja vasemmalle: näkikö hän tuon luodin? Siitä ei\nOliva päässyt selville, sillä hänen täytyi lymytä, jottei häntä\nitseään nähtäisi.\n\nMutta Jeannen toinen laukaus onnistui paremmin. Hänen jousensa\nlennätti parvekkeen yli, Olivan huoneeseen, toisen kuulan, jonka\nympärille oli kiedottu pieni kirjelippu, sisällykseltään näin kuuluva:\n\n    'Te viehätätte minua, kaunis nainen. Olen ruvennut teistä\n    pitämään jo pelkän ulkonäön vuoksi. Oletteko te vankina?\n    Tiedättekö, että olen turhaan koettanut päästä luoksenne?\n    Salliiko teitä vartioiva velho minun koskaan tulla luoksenne\n    sanomaan, kuinka suuri myötätunto minussa on miesten hirmuvallan\n    uhriparkaa kohtaan?\n\n    Kuten näette, on minussa kekseliäisyyttä, jos asia koskee\n    ystäviäni. Tahdotteko olla ystäväni? Nähtävästi ette pääse\n    asunnostanne ulos, mutta voittehen kirjoittaa, ja kun minä\n    saan liikkua mieleni mukaan, niin odottakaa, kunnes sivuutan\n    parvekkeenne, ja heittäkää silloin vastauksenne.\n\n    Jos jousella ampuminen kävisi vaaralliseksi ja voitaisiin\n    huomata, valitkaamme mukavampi keino kirjevaihtoon. Laskekaa\n    parvekkeelta hämärässä lankakerä, johon kiinnitätte vastauksenne.\n    Minä sidon siihen uuden kirjeeni, jonka voitte kenenkään\n    näkemättä vetää luoksenne.\n\n    Elleivät silmänne petä, luulisin voivani teiltä saada edes hiukan\n    sitä ystävyyttä, jota olette minussa herättänyt, ja samalla\n    uskon, että yhdessä saamme paljon toimeen.\n\n                                                  _Ystävänne_.\n\n    J.K. -- Näittekö, saiko kukaan käsiinsä ensi kirjeeni?'\n\nJeanne ei pannut siihen nimeään; hän oli myös kokonaan muuttanut\nkäsialansa. Oliva ihan vapisi ilosta saadessaan kirjeen ja lähetti\nseuraavan vastauksen:\n\n    'Rakastan teitä, niinkuin tekin minua. Minä olen todellakin\n    miesten häijyyden uhri. Mutta se, joka minua täällä pitää, ei\n    ole hirmuvaltias, vaan suojelijani. Vain kerran päivässä hän käy\n    salaa minua katsomassa. Myöhemmin selitän teille kaikki. Minusta\n    on parempi lähettää kirje langan päässä kuin ampua jousella.\n\n    Ikävää on, etten pääse ulos. Minä olen lukon takana, mutta oman\n    etuni vuoksi. Kuinka paljon minulla olisi teille puhumista, jos\n    koskaan onnistuisi teitä tavata! On niin paljon asioita, joista\n    ei voi kirjoittaa.\n\n    Ensi kirjettänne ei kukaan korjannut, paitsi ehkä jokin kurja\n    lumppuri, joka kulki tästä ohitse, mutta sellaiset ihmiset eivät\n    osaa lukea, ja niistä lyijy on vain lyijyä.\n\n    Ystävänne\n\n                                               _Oliva Legay_.'\n\nOliva piirsi koko nimensä. Hän ilmoitti kreivittärelle merkillä\naikovansa päästää alas lankakerän, ja illalla hän sen toimittikin.\nJeanne oli alhaalla parvekkeen kohdalla, tarttui kerään ja otti siitä\nkirjelipun, kuten ylhäällä lankaa pitelevä Oliva nykäyksistä tunsi.\nSitten kreivitär riensi kotiinsa lukemaan, ja puolen tunnin päästä\nhän kiinnitti oivalliseen lankaan uuden kirjeen:\n\n    'Ihminen voi tehdä mitä tahtoo. Teitä ei oikeastaan vartioida,\n    koska näen teidät aina yksin. Varmaankin siis saatte ottaa\n    vastaan vieraita tai ainakin itse lähteä ulos. Millä tapaa\n    asuntonne on lukittu? Avaimellako? Kellä se avain on? Silläkö\n    miehellä, joka käy teitä katsomassa? Pitääkö hän avainta\n    niin visusti ettei sovi sitä häneltä siepata tai ottaa siitä\n    jäljennöstä? Ei tässä ole puhetta mistään pahasta, vaan\n    ainoastaan siitä, että saisitte muutamaksi tunniksi vapautta ja\n    hauskoja kävelymatkoja ystävättären kanssa, joka lohduttaa teitä\n    kaikista vastoinkäymisistä ja palkitsee teille runsaasti sen,\n    mitä olette menettänyt. Voihan olla kysymyksessä täysikin vapaus,\n    jos niin haluatte. Mutta siitä saamme lähemmin puhella, kun ensi\n    kerran tapaamme toisemme.'\n\nOliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat\nitsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän\nmakeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen,\nmukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle\nhyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.\n\nKun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale\nvahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin\nedes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa\nvastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä\nkepposensa.\n\nKreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas\nparvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana\npäivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella\npikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin\nratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:\n\n    'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen\n    vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa\n    syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään\n    helläksi ystäväksenne.'\n\nOliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaan\nGilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.\n\nKello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä\nmitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili\nhäntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin,\nja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä\nkanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat\nnyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.\n\nJeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan\nheräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli\nCagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa\nonnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.\n\nOliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki\nhän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen\ntytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen\ntiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä\nvannottu ystävyys.\n\nTästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa.\nJeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin\nvain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen\nhuviajelu, suostui Oliva joka kerta.\n\n-- Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? -- kyseli Jeanne levotonna.\n\n-- Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, -- vastasi\nOliva.\n\nViikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi,\ntarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea\nuseammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.\n\n\n\n\n20.\n\nKohtaus.\n\n\nKohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi\nvieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri,\nettä hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä\nkäskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista\nkukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt\nniin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä,\nkoska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.\n\nCharny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin.\nHänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia\nolivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä\ntuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus\non vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia\neikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli\nolisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana\nparatiisina kuin oleskelu enkelien luona.\n\nHän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että\nmahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti\nhän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä.\nSitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan,\nlähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä\nhän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä\npuiston takaa pienen rakennuksen.\n\nTämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan\nmetsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt\npäivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle,\nhän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan.\nTalossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle\nkadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle.\nEteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä\nnämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin\njokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi\nhypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen\noikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän\nvoisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja\nja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät\nakkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin\nsyysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat,\njoiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan\nauringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.\n\nTämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen\nsyynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.\n\nKun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen\npalvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden,\nunohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi\nviettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa\nketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai\nkuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan\nlinnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan\nlammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän\ntiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar\ntai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti;\nsanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä\nTrianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.\n\nKun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt\nsoivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen\nsielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella\nvaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse\nniitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.\n\nMutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian\nkaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan\ntapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien\nsuloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa,\njoka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen\nsiellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren\nvalkoisten akkunaverhojen takana.\n\nTällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän\ntietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän\nkäveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki\nkiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla\nkoristettua hattuaan.\n\nMikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti\nulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin\nkäytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta,\njoka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun\nnäky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä\npylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä\nliikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön\nhakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa\nja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja\ntoivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.\n\nEräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia\nhänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun\ntähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään\nmuratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä\npannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa\nnarinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.\n\nOli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä\nkirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon\nei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston\npieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen\nasunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä\nriistan kuljettamiseksi.\n\nCharny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he\nsulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki\nhänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat\nkylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä\nhuomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin\naskelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta\nliehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden\nsilkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.\n\nKun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli\nsuoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier\noli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten\nvartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli\nnäkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli\nkädessä kaunis ruusu.\n\nSykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa,\njottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja\nseurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli\ntehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa.\nVoi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata\nkidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä!\nMiksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut\nhenkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.\n\nSillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja\nhellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi,\nkuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt\nyksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut\nminne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta\nvasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli\nleveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen\npäänsä.\n\nNähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti\naskeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen\neteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin\nkolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi\nkuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi\ntai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten\nvartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies,\nkenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa\nhänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja\ntekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun\nkuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että\nparin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot\nleveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.\n\nTämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta\nja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden,\nhorjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi\nkuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka\nseisoi suorana puun juurella.\n\nHeti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se\nvapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun\npäästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä\nlähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat\nsyvään kumartavan.\n\nTällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta\npian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä\nkuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies\ntuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt\nhäntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää\nmennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti\nsalaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa\njuonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.\n\nKenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista\ntai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin\nsellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa\nsiitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi\nsaapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle\nmajesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.\n\nTämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa\nkuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi\nvimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä,\njopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen\npäässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai\nsiveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi\nhätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä.\nMutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin\nse on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan\ntapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama\nvaaniva tapa ja epävarma käynti.\n\nCharny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä\nseuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti\npolvistuvan -- varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny\nlymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se\nkulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää\nhenkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan\nja taivaan kaiut.\n\nSilloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin\nkuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten\nkunnioittavasti ja -- pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista\npoistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen,\njoka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui\npuoliääneen:\n\n-- Odottakaa.\n\nKavaljeeri oli perin tottelevainen, jääden odottamaan. Nyt Charny\nnäki molempien naisten astuvan käsitysten parin askeleen päässä\npiilopaikastaan; kuningattaren liehuvien vaatteiden viima taivutti\nruohonkorsia melkein Charnyn käsien kohdalla. Hän tunsi niitä\nhyviä tuoksuja, joita oli tottunut kuningattaren luona nauttimaan,\nrautayrtin ja reseedan sekoitusta, joka kaksin verroin huumasi hänen\nmieltään ja muistiaan. Naiset kulkivat ohitse ja katosivat.\n\nParin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny\nei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille\npäin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua,\nvarmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä\npuistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen\nsuuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?\n\nCharny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen\nkimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren\nseuralainen takaisin ja huusi vieraalle:\n\n-- Tulkaa, monseigneur!\n\nCharny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi\npuuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne,\nmistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.\n\n\n\n\n21.\n\nKuningattaren käsi.\n\n\nPalattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta\nCharny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta\nonnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin\nVersaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain\nedistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen\njäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta,\nkuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta.\nPuistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja.\nYöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan\nuskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei\ntuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna\nkirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei\npääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta\njäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen\nonnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.\n\nMutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto\noli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa\ntoiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi\nyhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin\ntottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan\nnopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä\njohtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet\nhäntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi\nrakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän\nolisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava\njoutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei\ntoiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren\nluottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään,\nhäpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä\nkuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.\n\nSeuranaisen lausuma \"monseigneur\" oli myös ollut terveellinen, tosin\nmelkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten\nhänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt,\njos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon \"monseigneuriksi\" nimitetyn\nmiehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä\npaisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?\n\nTällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi\npuoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään,\nkun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi\njotakin uutta havaita.\n\nKuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka\noli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä\nmurtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten\nkeskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä --\nhän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin -- tässä tammen\nja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin\nvanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen\ntakana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.\n\nIlta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä\najatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys.\nKaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki,\nedellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan\nmietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.\n\nVähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta\nhuokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut\nja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja\nviehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta\nkokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on\nainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.\n\nCharny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi\nkaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui\nlujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian\nkuuluvaksi. Kohta aukenee portti, -- tuumi hän, -- ja salpa narahtaa.\nMutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli\najatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten;\nettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja\nettä vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät\nvoisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.\n\n-- Salaisuus on vaarassa, -- ajatteli Charny, -- jos siihen sekaantuu\nhulluus. -- Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä\nvaromattomuutta.\n\nÄkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin\nposket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina\nsamoin kuin viime yönä.\n\n-- Kylläpä hän on rakastunut! -- mutisi Charny.\n\nMolemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja\nkiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti\nakkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät\nvoineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla\nvarovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli\nalamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja\nkuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut\nkiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään\nkastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.\n\nSillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle\nkuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin\nkuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan\nystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla\noli arvonimenä monseigneur.\n\n-- Mikä piilopaikka se on? -- kysyi itseltään Charny. Sillä taholla,\nminne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden\nvalkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka\nsaattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?\n\nCharny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni\nportti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla\nportinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon\nodottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta\nportista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.\n\nMuutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun\nkuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa\nkunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui\nreippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi\nvähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.\n\nKuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille\nviitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan\nseuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri\nsammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski\npäänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin\nsanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta.\nJoka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.\n\nKuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä\nääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun\nverhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän\nsilloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan;\nkohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen\nviittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa\näänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi\nrukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä\nväreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä\nsuosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.\n\nMutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan -- siltä ainakin\nnäytti -- niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies\nvoi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, -- huudahti vieras\nihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:\n\n-- Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!\n\nKuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny\ntunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies\nnäki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui\nniihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa\nkärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi\nsiepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen\nkuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen.\nMolemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin\nyönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä\npaikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama\nraukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa\nsulkeutuvan portin narahdukset.\n\nEmme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.\n\nPitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla,\ntoivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen,\neikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan\nkompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen\nkiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat,\nniin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja\narvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi\nmuuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää\nole oikeutta olla heikko tai peloissaan.\n\nCharnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen,\nruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin\noli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka\nhiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän\nmeni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut\nsammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta.\nHuokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän\nrupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies\nsitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään\nmuurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.\n\n-- Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, --\ntuumi Olivier. -- Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä,\nkun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti\nniellä -- ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka\nsydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten\nolen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.\n\n-- Kas niin, -- jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen\nsydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa,\n-- pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä\nlopussa.\n\nSitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan\npuolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan\nvalaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra.\nEikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella,\nkun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata\nsalaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?\n\nKuningattaren akkuna oli valaistu.\n\n-- Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa\npuistossa!... Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, --\npuhisi Charny katkeran ivallisesti. -- Hän on kuitenkin niin hyvä,\ntämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta\nkenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.\n\nCharny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen\nasuntoansa kohti.\n\n-- He sanoivat: huomiseksi, -- lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli.\n-- Niinpä niin, huomiseksi... olkoon se sanottu meille kaikille,\nsillä silloin meitä on neljä koolla, madame!\n\n\n\n\n22.\n\nNainen ja kuningatar.\n\n\nSeuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön\nviimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin.\nTässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä,\njotka tottelivat talismania määrähetkinä.\n\nCharny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä\nonnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä\nvielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan\nsille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän\nei tavannut ketään.\n\nKuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan\nApollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan\nuudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut\nkuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.\n\nHymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta,\njonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin.\nJa odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta\nristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi\nulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein\npeittyi rehevään lehdistöön.\n\nCharny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista\niskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen\nkimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä\nkuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja\nkurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen\nkorahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän\nedustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja\naikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä\nlopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan\nkosteus ja oma tuska.\n\nHän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa,\nalkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut\nmitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja\nilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.\n\nEpäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja,\nseuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden\nkeksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä\nja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä\nolivat Charny paran ainoat todisteet.\n\nYö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut\ntyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana\nhän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun,\njollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.\n\nSynkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin\nlinnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla.\nKuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen\nastuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki\nmuutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan\nniin kauniin.\n\nHän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta,\nhienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla\nlempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja\nhuudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili\nkuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden.\nKuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti:\n\n-- Luulin teidän olevan maatilallanne, herra de Charny.\n\n-- Olen sieltä palannut, madame, -- vastasi Charny suppeasti, melkein\nepäkohteliaasti.\n\nMarie-Antoinette jäi hämmästyneenä seisomaan -- hän, joka pani\nmerkille pienimmänkin vivahduksen. Kun näin oli vaihdettu katseita ja\nmiltei vihamielisiä sanoja, kääntyi hän naisten puoleen.\n\n-- Hyvää päivää, kreivitär, -- sanoi hän ystävällisesti rouva de la\nMottelle.\n\nJa hän iski silmää tuttavallisesti. Charny hätkähti ja loi\npuhuteltuun tarkkaavan katseen. Tästä tutkistelusta levottomana\nJeanne käänsi päänsä poispäin. Mutta kuin hulluna seurasi häntä\nCharny, kunnes sai vielä kerran nähdä hänen kasvonsa. Sitten Charny\nastui Jeannen ympäri ja tarkasteli hänen ryhtiään. Vaikka kuningatar\ntervehti oikealle ja vasemmalle, piti hän silmällä tätä kahden\nhenkilön merkillistä käytöstä.\n\n-- Olisikohan tuo miesparka tullut hulluksi! -- ajatteli kuningatar\nja astuen uudestaan hänen luokseen sanoi lempeästi:\n\n-- Kuinka nyt voitte, herra de Charny?\n\n-- Varsin hyvin, madame, mutta Jumalan kiitos, en niin hyvin kuin\nteidän majesteettinne.\n\nJa hän kumarsi sellaisella tavalla, joka enemmän kauhistutti kuin oli\näsken hämmästyttänyt.\n\n-- Tässä piilee jotakin, -- mutisi tarkkaava Jeanne.\n\n-- Missä nyt asutte? -- jatkoi kuningatar.\n\n-- Versaillesissa, madame -- vastasi Olivier.\n\n-- Oletteko jo kauankin asunut täällä?\n\n-- Kolme yötä. -- Ja Charny pani näihin sanoihin painoa silmäyksellä,\nliikkeellä ja äänellään.\n\nKuningatar ei ollut mitään huomaavinaan. Jeanne joutui ymmälle.\n\n-- Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa? -- kysyi kuningatar\nCharnylta niin lempeästi kuin enkeli.\n\n-- Kyllä, madame, -- kuului vastaus, -- minulla olisi liiankin paljon\nsanomista teidän majesteetillenne.\n\n-- Seuratkaa minua! -- käski kuningatar.\n\n-- Pitäkäämme silmällä, -- ajatteli Jeanne.\n\nKuningatar palasi kiireisin askelin huoneustoonsa. Kaikki seurasivat\nhäntä yhtä levottomina. Rouva de la Mottesta tuntui kaitselmukselta\nse seikka, että Marie-Antoinette, joka ei tahtonut ilmaista\nhaluavansa kahdenkeskistä puhelua, kutsui toisia mukaansa, ja näiden\njoukkoon pujahti myös Jeanne.\n\nPäästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja\nkaikki palvelijansa.\n\nOli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen\nlämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten\nusvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle\nparvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän\nlipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt,\nettä hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen\ntulistamana, rutisti Charny hattuaan.\n\n-- Puhukaa, puhukaa! -- sanoi kuningatar. -- Näytätte kovin\nlevottomalta, monsieur.\n\n-- Kuinka aloittaisin? -- lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. --\nKuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?\n\n-- Mitä kummaa? -- huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin\nleimuavin katsein.\n\n-- Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, -- jatkoi\nCharny.\n\nKuningatar nousi seisaalle.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän kylmästi, -- näin varhain päivällä en\nluulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa,\njoka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.\n\nHän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta\nhuomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.\n\n-- Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies,\nvaikka samalla alamainen.\n\n-- Monsieur!\n\n-- Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako\nsuuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille\nosoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia.\nPelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse\nkuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta\nvai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä\nhäpeällisyyden, uskottomuuden syytös?\n\n-- Herra de Charny, -- kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta\nmiestä kohti, -- jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät\nulos.\n\n-- Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette\narvoton kuningatar ja kunniaton nainen! -- huudahti Charny raivosta\nhulluna. -- Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.\n\nCharny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean\npaljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui\nvielä lähemmäksi.\n\n-- Herra de Charny, -- sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, --\nteidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne\nsalamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki\nverenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin -- -- tahdotteko, että\nkutsun jonkun?\n\n-- Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, -- hoki Charny\ntuimasti, -- yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun,\nkun hän suuteli kättänne -- nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan\nmenitte Apollo-kylpylään.\n\nKuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden,\nettä oli hereillä.\n\n-- Kuulkaapa, -- sanoi hän, -- istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen\nkannattaisi. Istukaa, sanon teille.\n\nCharny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen\nviereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi\nhäntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:\n\n-- Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä,\nmitä äsken sanoitte.\n\n-- Voi, tahdotteko minut tappaa? -- mutisi miesparka.\n\n-- Suokaa minun siis kysellä. Kauvanko siitä on, kun palasitte\nmaatilaltanne?\n\n-- Kaksi viikkoa.\n\n-- Missä asutte?\n\n-- Puistonvartijan talossa, jonka olen vartavasten vuokrannut.\n\n-- Vai niin, siis siinä, missä tapahtui itsemurha, aivan puiston\nlaidassa.\n\nCharny nyökkäsi myöntäen.\n\n-- Sanoitte nähneenne, että seurassani oli jokin henkilö.\n\n-- Aluksi puhuin teistä, jonka olen nähnyt.\n\n-- Missä?\n\n-- Puistossa.\n\n-- Mihin aikaan -- milloin?\n\n-- Ensi kerran tiistaiyönä kello kaksitoista.\n\n-- Näittekö todella?\n\n-- Yhtä varmasti kuin nyt ja samalla näin seuranaisenne.\n\n-- Minulla oli muka jokin nainen mukanani! Tunsitteko hänet?\n\n-- Äsken luulin hänet tuntevani täällä, mutta en uskalla väittää.\nPäältäpäin hän oli samanlainen; mutta kasvot pidetään piilossa, kun\non tekeillä semmoinen rikos.\n\n-- Hyvä on -- sanoi kuningatar tyyneesti. -- Ette siis ole\nseuralaistani tuntenut, vaan minut...\n\n-- Niin, madame, teidät näin... Enkö minä teitä nytkin näe?\n\nKuningatar polki jalkaa kiusaantuneena.\n\n-- Entä se mies, jolle annoin ruusun... näittehän minun antavan\nhänelle ruusun?\n\n-- Niin, mutta sitä kavaljeeria en ole saanut käsiini.\n\n-- Tunnetteko hänet kuitenkin?\n\n-- Häntä sanotaan monseigneuriksi; muuta en tiedä.\n\nKuningatar löi otsaansa koettaen hillitä suuttumustaan.\n\n-- Jatkakaa, -- sanoi hän. -- Tiistaina annoin hänelle ruusun... entä\nkeskiviikkona?\n\n-- Keskiviikkona annoitte suudella molempia käsiänne.\n\n-- Oo; -- mutisi hän väännellen käsiään. -- Ja torstaina, eilen?\n\n-- Eilen vietitte puolitoista tuntia sen miehen kanssa\nApollo-kylpylässä, jonne seuranaisenne jätti teidät kahdenkesken.\n\nKuningatar nousi kiivaasti.\n\n-- Ja... te... näitte... minut? -- sanoi hän pysähtyen joka sanaan.\n\nCharny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.\n\n-- Kuinka... mutisi kuningatar vihastuneena, -- hän vielä vannoo!\n\nCharny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.\n\n-- Minutko te näitte? -- kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.\n\n-- Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä,\nmustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen,\nsinisen ja ruosteen värinen. Eilen... niin, eilen käytitte sitä\nruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa\nsuutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on\nkuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja\nkunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.\n\nKuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella\nvälittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä\nhänen oudon kiihtymyksensä.\n\n-- Entä jos minäkin vannoisin -- sanoi hän, -- jos vannoisin poikani\nkautta, Jumalan nimessä... Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei,\nhän ei usko... ei uskoisi.\n\nCharny laski päänsä.\n\n-- Mieletön! -- jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja\nvetäen hänet syvemmälle huoneeseen. -- Onko siis niin erinomaisen\nhekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin\nsuuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?... Uskotko, kun sanon\nettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon,\netten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen\niltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan,\njotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole\nvoinut muualla olla? Ei, ei... hän ei minua usko! Ei usko!\n\n-- Olen nähnyt! -- vastasi Charny kylmästi.\n\n-- Voi! -- huudahti kuningatar, -- nyt käsitän! Eikö jo ennenkin\nole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö\nminua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös\nMesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin\nloukkaantuivat?... Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte\nkaksintaisteluun?\n\n-- Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin\ntapella senvuoksi, että uskon.\n\nKuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari\npolttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.\n\n-- Hyvä Jumala, -- sanoi hän, -- herättäkää minussa jokin ajatus,\njoka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.\n\nTämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti\nkasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten\nharkittuaan:\n\n-- Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa,\nmitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt\npuistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen\non väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on\nkasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen.\nMutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa\nkuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin\npalatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos\neilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen\nmukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä\nnähdä, ja jos hänet näemme... sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin\nkaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi\nmolempia käsiään rintaansa vasten.\n\n-- Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, -- mutisi hän. --\nAnsaitsen kuoleman -- älkää musertako minua hyvyydellänne.\n\n-- Todistuksilla teidät muserran, -- vastasi kuningatar. -- Ei\nsanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne\nportilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan.\nMenkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.\n\nCharny polvistui ääneti ja lähti. Toisen salongin perällä hänen\ntäytyi astua Jeannen ohitse, joka tähysti häntä vaanien ja oli\nvalmiina, heti kun kutsuttaisiin, siirtymään muiden kanssa\nkuningattaren luo.\n\n\n\n\n23.\n\nNainen ja paholainen.\n\n\nJeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren\nlevottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin\nälykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi\naihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat\novat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut\nrouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön\nilveily kaipaa selityksiä.\n\nPäästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi,\nkoettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä\njo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään\nkaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä\nolettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra\nde Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt\nerääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli\nvalkopyökkejä.\n\n-- Ihan varmaan, -- ajatteli Jeanne, -- tuo mies on rakastunut ja\nnähnyt kaikki.\n\nHän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:\n\n-- Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo\nkahdeksan aikaan maata.\n\nKun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:\n\n-- Minä en ota ketään vastaan.\n\n-- Kyllin selvää, -- ajatteli Jeanne -- Vain hullu ei käsittäisi,\nkuinka nyt on asian laita.\n\nKuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollut\nCharnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta.\nJeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviin\njoutunut.\n\n-- Juoni on mennyt sekaisin, -- tuumi hän. -- Pariisiin! Nyt on aika\npurkaa se, mitä olen toimeen pannut.\n\nJa hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden\nkadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston,\njonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen\nkylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti\nverhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni.\nArvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.\n\nJeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä,\npöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean\nkirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki\nrepimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan\nvalmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti\nkardinaali:\n\n-- Rakas kreivitär!\n\nJa hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin,\njoita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen.\nSitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin\nhyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa\nvakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne\nkeskeytti hänet sanomalla:\n\n-- Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja\nettä teitä siitä kiitän?\n\n-- Mistä hyvästä?\n\n-- En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle\nlähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä\ntoimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista.\nTeidän sydämenne ei häpäise itseänsä.\n\n-- Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, --\nvastasi kardinaali.\n\n-- Te ette ole onnekas ihminen, vaan voitokas jumala, -- sanoi Jeanne.\n\n-- Sen myönnän, ja onneni ihan pelottaa minua ja vaivaa... enkä\nsiedä edes nähdä muita ihmisiä. Mieleeni muistuu pakanallinen taru\nJupiterista, joka kyllästyi omaan loistoonsa.\n\nJeanne hymyili.\n\n-- Tuletteko Versaillesista? -- kysyi kardinaali innokkaana.\n\n-- Tulen.\n\n-- Ja näitte siellä hänet?\n\n-- Juuri äsken hänet jätin.\n\n-- Sanoiko hän... mitään?\n\n-- No mitä hänen olisi pitänyt sanoa?\n\n-- Anteeksi, mutta tämä ei ole uteliaisuutta, vaan kiihkoa.\n\n-- Älkää kysykö minulta.\n\n-- Voi, kreivitär?\n\n-- Ei, kuuletteko, ei!\n\n-- Miksi te tuolla tapaa? Teitä katsellessa voisi luulla, että tuotte\npahan uutisen.\n\n-- Monseigneur, älkää pakottako minua puhumaan.\n\n-- Kreivitär, kreivitär! -- Ja kardinaali kalpeni.\n\n-- Liian suuri autuus, -- sanoi hän, -- on kuin onnen pyörän korkein\nkohta, josta alkaa aleneminen. Mutta älkää minua säästäkö, jos on\npaha tulossa... eihän kuitenkaan niin ole laita, vai mitä?\n\n-- Päinvastoin pitäisin sitä suurena onnena, -- vastasi Jeanne.\n\n-- Mistä on puhe... mitä tarkoitatte? Mikä on suuri onni?\n\n-- Ettei ole joutunut ilmi, -- selitti Jeanne kuivasti.\n\n-- Ahaa, -- sanoi kardinaali hymyillen. -- Kun on oltu varovaisia ja\nkaksi sydäntä ja yksi äly on koettanut...\n\n-- Yksi äly ja kaksi sydäntä ei kuitenkaan voi estää, että silmät\nnäkevät lehtien lävitse.\n\n-- Onko meidät nähty? -- hätkähti kardinaali.\n\n-- Minulla on täysi aihe niin arvella.\n\n-- Jos on nähty, on meidät kaiketi myös tunnettu?\n\n-- Nyt te, monseigneur, ette osaa harkita. Jos olisi nähty, keitä me\nolimme, jos tämä salaisuus olisi jonkun hallussa, olisi Jeanne de\nValois tällä hetkellä maailman ääressä ettekä te enää hengissä.\n\n-- Totta kyllä. Mutta tuo sanojenne niukkuus polttaa minua kuin\nhiljaisella tulella. Jos onkin nähty, niin on nähty vain ihmisiä\nkävelemässä puistossa, eikä se ole kielletty.\n\n-- Kysykää kuninkaalta.\n\n-- Tietääkö siis kuningas?\n\n-- Taas te erehdytte. Jos kuningas tietäisi, olisitte te Bastiljissa\nja minä kuritushuoneessa. Mutta kun vältetty onnettomuus on kahtakin\nluvattua onnea parempi, niin tulin teille sanomaan, ettei sovi enää\nhärnätä Jumalaa.\n\n-- Mitä ihmettä? -- huudahti kardinaali. -- Mitä oikeastaan\ntarkoitatte, kreivitär?\n\n-- Ettekö vieläkään ymmärrä?\n\n-- Pelkään, että ymmärrän.\n\n-- Minä taas pelkäisin, ellette minua rauhoita.\n\n-- Mitä siis vaaditte?\n\n-- Ette saa enää mennä Versaillesiin.\n\nKardinaali vavahti.\n\n-- Eikö päivälläkään? -- kysyi hän.\n\n-- Ensiksikään ei päivällä eikä myöskään yöllä. Rohanin prinssi\npäästi kreivittären käden irti.\n\n-- Mahdotonta, -- sanoi hän.\n\n-- Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, -- vastasi Jeanne. --\nSanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?\n\n-- Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin\nkuolen.\n\n-- Sen kyllä huomaan, -- sanoi kreivitär ivallisesti, -- ja\npäästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti\ntakaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne\nsamalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.\n\n-- Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin\nrohkea!\n\n-- Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään,\npaitsi kun näkyy vaara.\n\n-- Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain\nsilloin, kun vaara on likellä.\n\n-- Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa...\n\n-- Ei mitään, kreivitär, -- keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on\ntehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä\npalaan Versaillesiin.\n\n-- Yksinännekö? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Siis jättäisitte minut! -- sanoi kardinaali moittivalla\näänensävyllä.\n\n-- Aluksi minä.\n\n-- Mutta hän tulee.\n\n-- Se on erehdys... hän ei tule.\n\n-- Hänenkö puolestaan te tuotte tämän ilmoituksen? -- tiedusti\nkardinaali väristen.\n\n-- Tätä iskua olen jo puoli tuntia koettanut lieventää.\n\n-- Hän ei siis enää tahdo minua tavata?\n\n-- Ei koskaan... ja minä juuri annoin hänelle sen neuvon.\n\n-- Madame, -- sanoi kardinaali väräjävällä äänellä, -- teidän\npuoleltanne on häijyä syöstä tikari sydämeen, jonka tunnette niin\nhelläksi.\n\n-- Pahempi olisi laskea kaksi hullaantunutta perikatoon vain hyvän\nneuvon puutteessa. Annan siis neuvon, ja käyttäköön sitä hyväkseen\nken tahtoo.\n\n-- Kreivitär, kreivitär, ennemmin kuolema!\n\n-- Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.\n\n-- Jos kerran täytyy kuolla, -- sanoi kardinaali synkästi, -- niin\nminulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon\nhelvetti, missä tapaan rikostoverini!\n\n-- Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! -- sanoi kreivitär. --\nAlamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette\nperikatoon naisen!\n\nKardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:\n\n-- Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä\ntapaa hylkää minua!\n\n-- Puhun teille hänen nimessään.\n\n-- Vaatiiko hän siis lykkäystä?\n\n-- Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.\n\n-- Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä -- varmempia\npaikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.\n\n-- Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni\nraskas taakka -- teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan\nkantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen\nhäijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän\non jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.\n\n-- Hyvä Jumala, onko se mahdollista? -- huudahti kardinaali. --\nVoisiko hän niin menetellä?\n\n-- Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.\n\nKardinaali nousi kiivaasti seisaalle.\n\n-- Mitä siis on tehtävä? -- kysyi hän.\n\n-- Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.\n\n-- Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.\n\nJeanne kohautti hartioitaan.\n\n-- Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.\n\n-- Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?\n\n-- Nainen ei anna anteeksi sitä, että mies pysyy poissa hänen luotaan.\n\n-- Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.\n\n-- Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen\nmiehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun\nniinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän\nsaa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän\nlupauksen, mitä tahansa hän päättää.\n\nJeanne nousi myös ja sanoi:\n\n-- Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin\nkotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee,\nmutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen\npommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.\n\n-- Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa\nsaisin hänestä puhua?\n\nNyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole\nhupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.\n\n-- Onhan teillä puisto ja sen kaiut, -- sanoi Jeanne. -- Saatte\nniille opettaa Amarylliksenne nimen.\n\n-- Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, -- sanoi\nkardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.\n\n-- No kuulkaa, -- vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti\nkuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. -- Jos\nolette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako\nlapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja\nkuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet\nitsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu\nsydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä\npalvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon.\nMinä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa\npyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka\npuhuttelemaan -- kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään\ntänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata\nkaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä\ntietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte\ntulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.\n\n-- Tämä on hirveätä, -- mutisi kardinaali. -- Putoan ihan huimaavan\nkorkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.\n\n-- Koettakaa kuitenkin, -- kuiskasi Jeanne hänen korvaansa.\n\n-- Muuten on rakkautenne vain itserakkautta.\n\n-- Mutta tällä kertaa se on rakkautta, -- vastasi kardinaali.\n\n-- Siis kärsikää tällä kertaa, -- sanoi Jeanne. -- Se kuuluu asiaan.\nNyt on päätettävä: jäänkö tänne vai lähdenkö Lausanneen?\n\n-- Jääkää, kreivitär, mutta hankkikaa jotakin rauhoittavaa. Haava on\nliian tuskallinen.\n\n-- Vannotteko, että tottelette minua?\n\n-- Rohanin kunnian kautta.\n\n-- Hyvä! Rauhoittava lääke on pian keksitty. Kiellän teiltä\nkohtaukset, mutta en kirjeitä.\n\n-- Todellako? -- huudahti hullaantunut toivon elähyttämänä.\n\n-- Voinko kirjoittaa?\n\n-- Koettakaa.\n\n-- Ja vastaako hän minulle?\n\n-- Koetan toimittaa, että vastaa.\n\nKardinaali peitti Jeannen käden suudelmilla ja nimitti häntä\nsuojelusenkelikseen. Lieneepä Jeannen sydämessä asustava paholainen\nnauranut!\n\n\n\n\n24.\n\nYö.\n\n\nSamana päivänä, kello neljä iltapuolella, pysähtyi muuan ratsastaja\npuiston reunalle Apollo-kylpylän taakse. Hän oli huviratsastuksella,\najaen hiljakseen; miettiväisenä kuin Hippolytos ja yhtä kauniina hän\nantoi ohjaksien hölskyä ratsun kaulalla.\n\nKuten sanottu, hän pysähtyi siihen paikkaan, missä kardinaali\noli kolmena yönä perätysten pitänyt hevostaan. Maa oli siinä\nhevosenkenkien tallaama, ja nurmi ja pensaat olivat paljaiksi syötyjä\ntammen ympäriltä, johon hevonen oli ollut sidottuna. Ratsastaja astui\nmaahan.\n\n-- Kas tuossa on tehty aika hävitystä, -- sanoi hän ja astui\nlähemmäksi muuria. -- Ja tässä on kiipeämisen jälkiä ja äskettäin\navattu portti. Sitähän minä arvelinkin.\n\n-- Kun on kerran sotinut ruoholakeuksien intiaaneja vastaan, niin\noppii erottamaan hevosen ja ihmisen jäljet. Mutta kaksi viikkoa\nsitten tuli herra de Charny tänne takaisin eikä ole koko aikana\nnäyttäytynyt. Tuossa on se portti, josta herra de Charny on suvainnut\nVersaillesiin ilmestyä.\n\nNäin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut\nsielunsa ulos ruumiista.\n\n-- Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, -- mutisi hän silmäillen\nyksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. -- Mitä Jumala suo\ntoiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee\nonnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!\n\n-- Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on\nsaatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä\nihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää\nkaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.\n\nRatsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi\nverkalleen kulkien muurin nurkan taakse.\n\nMitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut\nasuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.\n\nTuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan\nääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen\nakkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli\nsanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi\nakkunasta pitää kaikkea silmällä.\n\nCharny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa\nhevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.\n\nKello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt\nCharnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten\nluvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän\noli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten\non kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja\nkatui jo olleensa niin herkkäuskoinen.\n\n-- Kuinka minä saatoin, -- huudahti hän, -- vaikka olin omin silmin\nnähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin\ntyperän toivon vuoksi?\n\nHän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan\nkiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa.\nSilloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan,\nmustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien\njuurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa.\nNyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se\nnainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä\nhyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten\neteen.\n\n-- Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! --\nkuiskasi kuningatar hätäisesti. -- Mitä te siellä puuhasitte?\n\n-- Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? -- vastasi\nCharny polvistuen.\n\n-- Silläkö tapaa te minua odotitte?\n\n-- Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.\n\n-- Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin\nhelppo kulkea puiston halki?\n\n-- En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, --\nsanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.\n\n-- Älkäämme jääkö tänne, -- keskeytti kuningatar. -- Täällä on liian\nvaloisaa. Onko teillä miekkanne?\n\n-- On, madame.\n\n-- Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?\n\n-- Tuon portin kautta.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Joka kerta kello kaksitoista.\n\n-- Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole\nkellekään puhunut?\n\n-- En kellekään.\n\n-- Mennään puiden varjoon odottamaan.\n\n-- Ah, teidän majesteettinne!\n\nKuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen\nsuuntaan.\n\n-- Ymmärrätte kaiketi, -- sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten\nCharnyn ajatukseen, -- ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä\nasiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo\nniin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle\noikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan\nulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään\nole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi\nsyytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää,\ntai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on\nkuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman\nvarmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta\nolette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin\nmyötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat\nnämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse\npaljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?\n\n-- Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä\nasiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa,\nmutta ei enää epäluuloja.\n\n-- Te olette ainakin rehellinen mies, -- sanoi kuningatar vilkkaasti,\n-- sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on\nansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette,\nmutta haava paranee.\n\n-- Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.\n\n-- Ottakaa selko, onko täällä ketään, -- sanoi kuningatar. Charny\ntotteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän\nilmoitti, ettei ketään näkynyt.\n\n-- Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?\n\n-- Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni\nkauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime\nöinä näin... Ranskan valhekuningattaren.\n\n-- Tässäkö? -- huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä\noli seissyt.\n\n-- Tämän kastanjan juurella, madame.\n\n-- Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, -- sanoi Marie-Antoinette, --\nsillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan\npaikkaan takaisin.\n\nCharny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä\njyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen\nkuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen\nviattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.\n\nKello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli\ntuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen\nkertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä.\nVihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin\nkirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.\n\n-- Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, -- sanoi hän. --\nSellainen kova onni sattuu vain minulle!\n\nJa näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle\nsuuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen\nvoitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä\nenemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja\nalakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni\nmarttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar\ntarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan\njuurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.\n\n-- Tässähän te sanoitte, -- mutisi hän, -- heidät nähneenne?\n\n-- Juuri tässä, madame.\n\n-- Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?\n\n-- Tässä, teidän majesteettinne.\n\nNyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa\npuistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen\npolvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui\nhän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi\nliikkumatta, synkkänä.\n\nKuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että\nkyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä\nMarie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:\n\n-- Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut\nteille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei\nsitä salli -- minä taivun.\n\n-- Madame... mutisi Charny.\n\n-- Olen tehnyt, -- jatkoi kuningatar, -- mitä ei yksikään muu nainen\nolisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun\nei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen\nmiehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen\nseisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään,\nettä kiellätte minulta käsivartenne avun.\n\nCharny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.\n\n-- Madame, -- sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, -- jollen\nolisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin\nanteeksi!\n\n-- Tekö minua rakastaisitte? -- huudahti kuningatar katkerasti\nnauraen. -- Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!\n\n-- Voi, madame!\n\n-- Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua\nsiitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten\nrakkauteni toiselle miehelle... monsieur, pois valheet, te ette minua\nrakasta!\n\n-- Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja\ntässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota\nsellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.\n\nKuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen\nkiihkoisella liikkeellä.\n\n-- Te olette nähnyt... ja kuullut... ja minut te näitte, niinhän\nsanoitte! -- puhui hän tukahtuneella äänellä. -- Kuka muu se olisi\nollut kuin minä... älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa\npaikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini\njuuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni\nrintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, -- minä, joka sillä tapaa\nkohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle -- jos sanon teille:\nherra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan\nvain yhtä olentoa... ja te se olette... voi, Jumalani, riittääkö se\nsaamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on\nkeisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen\nliekki?\n\nCharny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli\nhuumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan,\nrinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut\nhänen huuliaan.\n\n-- Sallikaa minun kiittää Jumalaa, -- mutisi hän. -- Jollen\najattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.\n\nMarie-Antoinette nousi hitaasti seisaalle ja loi häneen silmänsä,\njoiden liekki suli kyyneliin.\n\n-- Tahdotteko henkeni? -- äännähti Charny epätoivoisena.\n\nKuningatar katseli häntä hetkisen aikaa ääneti.\n\n-- Antakaa minulle käsivartenne, -- sanoi hän sitten, -- ja viekää\nminut kaikkialle, minne toisetkin menivät. Aluksi he olivat tässä, ja\nmies sai ruusun...\n\nHän otti povestaan ruusun, joka vielä oli lämmin hänen sydämessään\npalavasta tulesta.\n\n-- Ottakaa tämä! -- sanoi hän.\n\nCharny hengitti kukan suloista tuoksua ja painoi sitä rintaansa\nvasten.\n\n-- Ja tässä, -- jatkoi kuningatar, -- toinen antoi kätensä\nsuudeltavaksi, eikö niin?\n\n-- Molemmat kätensä! -- sanoi Charny huumaantuneena horjuen, kun\nkuningatar polttavin käsin hiveli hänen kasvojaan.\n\n-- Kas niin, nyt on tämä paikka puhdistettu, -- sanoi kuningatar\nhymyillen. -- Ja sitten he menivät Apollo-kylpylään.\n\nCharny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi\nromahtanut hänen päälleen.\n\n-- Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, -- jatkoi kuningatar\nhilpeästi. -- Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta\nkuningattaren rakastaja pakeni.\n\nIloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on\nsaanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon\npoikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat\nsille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.\n\n-- Tällä kohtaa hän oli, -- sanoi Charny.\n\n-- Minulla on mukanani kaikki avaimet, -- vastasi kuningatar. --\nAvatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.\n\nHe astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri\nsilloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän\ntarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten\nCharnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin\npensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan\npuistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti\nsulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.\n\n-- Hyvästi, -- sanoi kuningatar. -- Menkää nyt takaisin asuntoonne.\nHuomenna tavataan.\n\nHän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui\nkiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.\n\nSen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden\nseasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella.\nTämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.\n\n\n\n\n25.\n\nHyvästijättö.\n\n\nSeuraavana päivänä astui kuningatar huoneistaan hymyillen ja\nkauneudesta säteillen mennäkseen messuun.\n\nVartijoilla oli määräys laskea hänen luokseen ken tahansa tulisi; nyt\noli sunnuntai, ja hänen majesteettinsa oli herättyään sanonut:\n\n-- Kuinka ihana päivä! Tänään on hyvä elää.\n\nHän näkyi tuntevan tavallista suurempaa nautintoa hengittäessään\nlempikukkiensa tuoksua; hän osoittautui lahjoja Jaellessaan\nanteliaammaksi ja kiirehti entistä hartaampana ylentämään sielunsa\nJumalan puoleen.\n\nMessua hän kuunteli ilman pienintäkään hajamielisyyttä, eikä hän\nollut koskaan ennen niin syvään kumartanut majesteetillista päätään.\n\nHänen hartaasti rukoillessaan kokoontui väkeä, kuten ainakin\nsunnuntaisin, huoneuston ja kappelin väliselle tielle, ja portaatkin\nolivat täynnä aatelismiehiä ja ylhäisiä naisia. Jälkimäisten joukossa\nnäkyi rouva de la Motte, häveliäästi, mutta sirosti puettuna. Ja\nkavaljeerien riveissä nähtiin oikealla puolen herra de Charny,\njota monet ystävät onnittelivat parantumisesta, takaisintulosta ja\nvarsinkin säteilevästä ulkomuodosta.\n\nHovisuosio on hieno tuoksu, joka leviää ilmaan niin kevyesti, että\npaljoa ennen suitsutusastian avaamista tuntijain kesken ollaan\nselvillä sen laadusta ja arvosta. Olivier oli vasta kuusi tuntia\nollut kuningattaren ystävänä, mutta jo nyt sanoivat itseään kaikki\nOlivierin ystäviksi.\n\nSillä välin, kun Charny kerrassaan onnellisen miehen näköisenä otti\nvastaan nämä onnittelut ja koko vasen rivi, tahtoen osoittaa hänelle\nhuomiota ja ystävyyttä, siirtyi oikealle puolelle, huomasi hän\nsilmäillessään lähellään tungeksivaa ryhmää erään vastapäätä seisovan\nmiehen, jonka synkkä kalpeus ja liikkumattomuus kummastutti häntä\nkeskellä ilonhuumausta. Hän tunsi miehen -- se oli Filip de Taverney,\njoka seisoi jäykkänä sotilaspuvussaan, käsi miekan kahvassa.\n\nSiitä asti, kun jälkimäinen oli kaksintaistelun jälkeen kohteliaasti\nkäynyt vastustajansa eteisessä ja tohtori Louis oli ottanut Charnyn\nhuostaansa, eivät nämä kaksi kilpailijaa olleet joutuneet keskenään\nmihinkään yhteyteen. Nähdessään Filipin katselevan tyynesti,\nilmaisematta hyväntahtoisuutta tai uhkaa, suoritti Charny ensiksi\ntervehdyksen, johon Filip vastasi lähenemättä. Sitten hän tunkeutui\njoukon puhki ja sanoi:\n\n-- Anteeksi, hyvät herrat, mutta sallikaa minun täyttää eräs\nkohteliaisuus, jonka olen velkaa.\n\nJa siirtyen oikean rivin puolelta vasemmalle hän astui suoraan\nFilipiä kohti, joka ei liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Herra de Taverney, -- sanoi hän tervehtien vielä kohteliaammin\nkuin äsken, -- minun olisi pitänyt kiittää teitä myötätunnosta, jota\nosoititte sairauteni aikana, mutta saavuin tänne vasta eilen.\n\nFilip punastui, silmäili häntä ja laski sitten katseensa maahan.\n\n-- Saan sen kunnian, monsieur, -- jatkoi Charny, -- että huomenna\ntulen luoksenne vieraisille. Toivoakseni ei teihin ole jäänyt minua\nvastaan pahaa mieltä.\n\n-- Ei vähääkään, monsieur, -- vastasi Filip.\n\nCharny aikoi juuri ojentaa kätensä, jotta Filip tarttuisi siihen,\nmutta silloin rummun pärrytys ilmoitti kuningattaren saapuvan.\n\n-- Tuolta tulee kuningatar, -- sanoi Filip hitaasti, vastaamatta\nCharnyn ystävälliseen kädenliikkeeseen, ja painosti näitä sanoja\nkumarruksella, joka oli pikemmin surunvoittoinen kuin kylmä.\n\nHieman hämmästyneenä Charny kiirehti ystäviensä joukkoon oikealle\npuolelle. Filip pysyi paikallaan, ikäänkuin hänet olisi pantu\nvartijaksi.\n\nKuningatar läheni. Hänen nähtiin hymyilevän useille ja ottavan\nvastaan tai käskevän vastaanottamaan anomuskirjeitä, sillä jo kaukaa\nhän oli huomannut Charnyn, josta ei enää hellittänyt katsettaan,\nilmaisten ystävyyttään sillä avomielisyydellä, joka vihamiesten\nsilmissä oli julkeutta, ja samalla hän lausui kaikkien kuullen:\n\n-- Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi\nmitään kieltää.\n\nCharny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä\nja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti\nriemusta -- se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän\nhäiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan\naskelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja\nmielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:\n\n-- Madame!...\n\nNyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä\nnähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista\n-- ehkä omantunnon syyttämänä -- rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.\n\n-- Tekö, herra de Taverney? -- sanoi hän tyyntyen. -- Onko teillä\njokin pyyntö? Puhukaa.\n\n-- Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän\nmajesteettinne hyväksi näkee, -- vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan\nsama alakuloinen kalpeus kuin ennen.\n\n-- Nyt heti, monsieur, -- sanoi kuningatar vilkaisten salaa\nCharnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti\nhänessä vaistomaista pelkoa. -- Seuratkaa minua.\n\nJa hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä,\nkun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan\nkirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja\nsaapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin\nsaatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti\nsunnuntaisin vastaan.\n\n-- Astukaa sisään, herra de Taverney, -- sanoi hän hilpeällä äänellä,\n-- astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun\ntäytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella,\ntunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha\nenne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla,\nettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.\n\nFilip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin\nkohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa\noli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan:\n\n-- Madame, minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että\ntällä kertaa minulla on vain hyvä uutinen.\n\n-- Ahaa, vai on teillä uutinen! -- sanoi kuningatar.\n\n-- Ikävä kyllä, on, teidän majesteettinne.\n\n-- Voi taivas, -- sanoi Marie-Antoinette ottaen taas sen hilpeän\näänensävyn, joka teki Filipille niin kipeää, -- nythän te kuitenkin\nsanoitte \"ikävä kyllä!\" Olenpa minä onneton, sanoisi espanjalainen.\nHerra de Taverney on sanonut \"ikävä kyllä\".\n\n-- Madame, -- jatkoi Filip vakavana, -- pari sanaa riittää niin\ntäydellisesti tyynnyttämään teidän majesteettinne, ettei ylevän otsan\ntarvitse synkistyä tänään erään Taverneyn lähetessä eikä vastedeskään\njonkin Taverney-Maison-Rougen tähden. Tänään, madame, tämän perheen\nviimeinen jäsen, jolleka teidän majesteettinne on suvainnut osoittaa\nhiukan suosiota, poistuu täältä eikä enää ilmesty Ranskan hoviin.\n\nÄkkiä haihtui kuningattaresta se hilpeä näkö, jota hän oli itselleen\ntavoitellut karaistuakseen tästä keskustelusta odottamiaan\nmielenliikutuksia vastaan, ja hän huudahti:\n\n-- Aiotteko lähteä?\n\n-- Aion, teidän majesteettinne.\n\n-- Te... myös!\n\nFilip kumarsi.\n\n-- Sisarellani on ollut suru, että hänen täytyi jättää teidän\nmajesteettinne, -- sanoi hän. -- Minusta oli kuningattarelle paljoa\nvähemmän hyötyä, ja minä lähden.\n\nKuningatar istuutui hämmentyneenä muistellessaan, että Andrée oli\npyytänyt saada ainiaaksi poistua päivää sen jälkeen, kun tohtori\nLouisin luona käydessä oli herra de Charnylle annettu ensi aavistus\nmyötätunnosta, joka hänen osakseen tuli.\n\n-- Kummallista! -- mutisi hän haaveksien, mutta ei lisännyt sanaakaan.\n\nFilip seisoi kuin marmoripatsas odottaen viittausta, että saisi\nlähteä.\n\nKuningatar heräsi mietteistään ja kysyi:\n\n-- Minne aiotte mennä?\n\n-- Aion liittyä herra de Lapeyrouseen, -- vastasi Filip.\n\n-- Herra de Lapeyrouse on tätä nykyä New Foundlandin tienoilla.\n\n-- Olen ryhtynyt toimiin, jotta voin hänet tavata.\n\n-- Tietänette, että hänelle on ennustettu hirveä kuolema?\n\n-- Tietääkseni ei hirveä, vaan pikainen.\n\n-- Ja kuitenkin lähdette sinne!\n\nFilip hymyili ylevän ja vienon kauniina.\n\n-- Juuri siksi haluankin häneen liittyä, -- vastasi hän.\n\nKuningatar vaipui taas rauhattomaan äänettömyyteensä ja Filip odotti\njälleen kunnioittavasti. Marie-Antoinetten ylevä ja avomielinen\nluonne virisi uudestaan entistä rohkeampana. Hän nousi, astui nuoren\nmiehen eteen ja lausui valkoiset käsivartensa ristissä rinnan yli:\n\n-- Miksi te matkustatte pois?\n\n-- Siksi, että matkustaminen on minusta niin hauskaa, -- vastasi\nFilip hiljaa.\n\n-- Mutta olettehan jo kerran kulkenut maailman ympäri, -- sanoi\nkuningatar hetkeksi tämän sankarillisen tyyneyden eksyttämänä.\n\n-- Niin, Uuden maailman ympäri, madame, -- vastasi Filip, -- mutta en\nkoko maailman.\n\nKuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen\nsanonut Andréelle.\n\n-- Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja\nsisarenne olette kauheita ihmisiä -- sellaisia ystäviä, joita lopuksi\nvihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne\nminut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto.\nHänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä\npois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte\nolla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken\nsanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!\n\n-- Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi\nparemmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.\n\n-- Kuulkaa! -- huudahti kuningatar vihastuneena. -- Te olette\nkveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän\nkuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys;\nte taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia.\nJa kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on\ntavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi.\nEnkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten\nolla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä\nmuuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä.\nOlkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.\n\nHänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi\nedullisempi asema.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää\nylentääkseen niitä, joita ihailee.\n\nMarie Antoinette punastui.\n\n-- Muuta en tiedä, -- sanoi hän, -- kuin että rakastin Andréeta\nja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin\nlähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen\nolennon... aivan totta puhuen, monsieur... hylkäävän minun kotini.\n\n-- Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea\nnöyryytystä, -- vastasi Filip kylmästi. -- Häpeäntunto ei ulotu niin\nkorkealle otsalle.\n\n-- Mieleni tekee kuitenkin tietää, -- jatkoi kuningatar, -- mikä on\nvoinut teitä loukata.\n\n-- Ei minua ole mikään loukannut, madame, -- sanoi Filip vilkkaasti.\n\n-- Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä\nalulla, ja minä osoitin teille huomiota...\n\n-- Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.\n\n-- Entä jos pyytäisin teitä jäämään... jos käskisin?\n\n-- Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.\n\nKuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen,\njoka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan\nväistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella\ninnolla.\n\n-- Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän\nolette epäluuloinen, -- sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.\n\n-- Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.\n\n-- Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?... erään\naatelismiehen... herra de Charnyn kanssa... Jota kunnioititte\nkaksintaistelulla, -- jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. -- Ja kun\nluonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin\nheräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn\ntulleen takaisin -- eikö niin?\n\nFilip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja\nurhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen\nmustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.\n\n-- Vasta tänään saitte huomata, että herra de Charny on jälleen\ntäällä, -- jatkoi hän. -- Sanoin \"tänään\", ja juuri tänään te myös\nilmestyitte jäähyväisille.\n\nFilipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa\nahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- tosin olen vasta tänään saanut tietää,\nettä herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo\nkauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden\nvaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka\non lähinnä Apollo-kylpylää.\n\nNyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella\nihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies\nvihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:\n\n-- Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.\n\nFilip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar\nvaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:\n\n-- Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!\n\n\n\n\n26.\n\nKardinaalin mustasukkaisuus.\n\n\nKardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne,\njotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei\ntoivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon\nkuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon\nperästä.\n\nAluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen\nlemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi\ntietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja\nrakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä\nennen -- jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi\nkaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä\nsattui häntä itseään kohti.\n\nKun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä,\nkuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut\nhänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua,\nlevottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä\nyleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet\nmuuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.\n\nTämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä\nainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon\nja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin\nJeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta,\nja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli\npian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan\nkardinaali kysyi kiihkeästi:\n\n-- Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan\nkuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te\nsallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?\n\n-- No no, monseigneur, -- vastasi Jeanne, -- malttakaa, sitä\npyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon\nhyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.\n\n-- Eihän voikaan niin julma olla, -- sanoi kardinaali, jota lepytti\ntoivo saada uutisia. -- No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?\n\n-- Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa tai\nVersaillesissa.\n\n-- Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Todistukset?\n\n-- Voi taivas, -- huudahti Jeanne, -- mitä tarkoitatte, monseigneur?\nVai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko\njärjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?\n\n-- En vaadi laillista asiakirjaa, kreivitär, vaan tyydyn\nrakkaudenpanttiin.\n\n-- Minusta näyttää, -- sanoi Jeanne luotuaan kardinaaliin\nomituisen katseen, -- että olette käynyt kovin vaateliaaksi tai\nhuonomuistiseksi.\n\n-- Tiedän kyllä, mitä aiotte sanoa... tiedän, että minun pitäisi\ntuntea suurta tyydytystä, suurta kunniaa. Mutta arvostelkaa sydäntäni\nkuin omaanne. Miltä tuntuisi teistä, jos jäisitte tällä tavoin\nsyrjään, kun ensin olisitte näennäisesti saanut suosiota?\n\n-- Puhuitte jostakin näennäisyydestä... vai kuulinko väärin? --\nvastasi Jeanne yhä ivallisena.\n\n-- Tietysti voitte iskeä minua rankaisematta. Totta on myös, ettei\nmikään oikeuta minua valittamaan, mutta kuitenkin valitan...\n\n-- Silloin en voi olla vastuussa pahasta mielialastanne, jos sen syyt\novat joutavia tai suorastaan olemattomia.\n\n-- Kreivitär, te kohtelette minua pahasti.\n\n-- Monseigneur, minä vain toistan sanojanne ja puhun kanssanne\nasiallisesti.\n\n-- Koettakaa jotakin keksiä nuhtelematta hulluuttani; auttakaa, mutta\nälkää kiduttako.\n\n-- En voi auttaa, kun en näe, mitä tehdä.\n\n-- Ette näe, mitä olisi tehtävä? -- toisti kardinaali painostaen joka\nsanaa.\n\n-- En näe mitään.\n\n-- Sama se, madame, -- sanoi kardinaali kiivaasti. -- Kenties eivät\nsentään kaikki ole samaa mieltä.\n\n-- Ollaanko siis jouduttu siihen, että kiivastumme emmekä enää\nymmärrä toisiamme? Monseigneur ei pane pahakseen, että teen tämän\nhuomautuksen.\n\n-- Kiivastumme, niin... Teidän vastahakoisuutenne pakottaa minut\nkiivastumaan.\n\n-- Ettekö ota lukuun, onko se väärin.\n\n-- En vähääkään. Ellette enää minua auta, käsitän asian niin, ettei\nteidän ole mahdollista muulla tavoin menetellä.\n\n-- Arvostelette minua oikein, mutta miksi siis syytätte?\n\n-- Siksi, että teidän olisi minulle sanottava koko totuus.\n\n-- Totuus! Senhän olen sanonut, mikäli tiedän.\n\n-- Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva\nnainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee\nepätoivoon.\n\nJeanne katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n-- Selittäkää, mitä ajattelette, -- sanoi hän väristen, ei pelosta,\nvaan ilosta.\n\nHänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin\nmustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin\nkuin olisi osannut toivoakaan.\n\n-- Myöntäkää, -- jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt\nintohimoaan, -- että kuningatar ei tahdo minua tavata.\n\n-- Sitä en väitä, monseigneur.\n\n-- Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua -- enkä\nsitä vielä edellytä -- pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei\nherättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on\npannut merkille uutterat käyntini.\n\n-- Voi, monseigneur! -- huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä,\nettä saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin\nsalaavinaan.\n\n-- Kuulkaapa, -- jatkoi kardinaali, -- kun viimeksi tapasin\nkuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku\nhiiviskellyt.\n\n-- Turha luulo.\n\n-- Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.\n\n-- Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja\njos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä\njonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin\nkohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän\njuuri teidän tähtenne uhraa?\n\n-- Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa,\njos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.\n\n-- Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota\nsyytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta\nkohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.\n\n-- Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa...\n\n-- Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen\nitseeni.\n\n-- Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?\n\n-- Sehän on hyvin helppo ottaa selville, -- vastasi Jeanne viitaten\nkirjoituspöytään. -- Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.\n\nKardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.\n\n-- Ja te viette hänelle kirjelippuni? -- sanoi hän.\n\n-- Ellen minä, niin kuka sen sitte toimittaisi?\n\n-- Ja... lupaatte tuoda vastauksen?\n\n-- Jollette saisi vastausta, kuinka voisitte tietää, mitä on\najateltava?\n\n-- Kas niin, nyt te taas olette mieleeni, kreivitär.\n\n-- Arvatenkin, -- sanoi Jeanne ovelasti hymyillen.\n\nKardinaali istuutui, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Hänellä\noli siro tyyli ja sujuva esitys, mutta sittenkin hän repi rikki\nkymmenkunnan paperiliuskaa, ennenkuin tyytyi.\n\n-- Jos jatkatte tuolla tapaa, -- sanoi Jeanne, -- ei tästä tulekaan\nvalmista.\n\n-- Katsokaas, kreivitär, minua epäilyttää hellyyteni, joka tulvii yli\nlaitojensa, ja se voisi ehkä kyllästyttää kuningatarta.\n\n-- Vai niin, -- vastasi Jeanne; ivallisesti. -- Jos kirjoitatte\nhänelle politiikkaa, vastaa hän diplomaattina, mutta olkoon se oma\nasianne.\n\n-- Oikeassa olette, ja teitä voi sanoa todelliseksi naiseksi, sydämen\nja älyn puolesta. Kuulkaapa, mitä suotta salaisimme teiltä jotakin,\nkun salaisuutemme on teille tuttu?\n\nJeanne hymähti.\n\n-- Ei teillä todella olekaan paljoa minulta salattavaa.\n\n-- Lukekaa siis olkani takaa, mutta yhtä nopeasti kuin kirjoitan, jos\nehditte; sillä sydämeni, liekehtii ja kynä kulkee ihan lentämällä.\n\nHän kirjoitti todellakin sellaisen kirjeen, jossa oli niin hurjaa\nkiihkoa, hulluutta, helliä nuhteita ja paljastavia vakuutuksia, että\nJeanne luettuaan sen allekirjoitukseen asti sanoi itsekseen:\n\n-- Siinä nyt on paperilla, mitä en olisi uskaltanut hänelle sanella.\n\nKardinaali luki sen vielä kertaalleen ja kysyi Jeannelta:\n\n-- Kuuluuko se hyvältä?\n\n-- Rakastaako hän teitä, -- vastasi kavala nainen, -- siitä saatte\nhuomenna todistuksia; mutta siihen asti olkaa tyyni.\n\n-- Juuri niin, huomiseen asti.\n\n-- Muuta en pyydäkään, monseigneur.\n\nJeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella\nsilmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja\nvirkistyneenä rupesi miettimään.\n\nTilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut.\nTarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.\n\nKumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän\nkirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la\nMottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut\nkaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan\ntoisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat\ntuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus?\nKuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin\nvihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos\nasiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana,\nja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen\ntekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi\npuolentoista miljoonan rahasummaksi.\n\nKardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit,\nja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi\nsemmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi\npuistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?\n\nTätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen\nvaraan. Kardinaalin sormet syhyivät -- hän kyllä laatisi seitsemän,\nkahdeksan kirjettä lisää.\n\nMitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi\nyhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!\n\nNäin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja\nJeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi.\nEnsiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar\nvetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen\nvälityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja\nkehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus\njulkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.\n\nKun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee\njulkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei\nollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi\npuolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa\nkolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.\n\nMutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi\nhyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä\nperätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä\nmikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen\npetosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja,\nmutta se oli raivattava syrjään.\n\nEhdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näki\nOlivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.\n\n-- Nyt on meidän vuoromme, -- tuumi Jeanne tervehtien rikostoveriaan\nherttaisesti.\n\nKreivitär antoi Olivalle sovitun merkin tulla illalla ulos. Saatuaan\ntämän ilmoituksen Oliva palasi mielissään huoneeseensa, ja Jeanne\njatkoi mietiskelyjään.\n\nKun välikappale ei enää kelpaa, on se rikottava -- niinhän\nvehkeilijät yleensä harkitsevat. Mutta useimmat erehtyvät joko\nrikkoen välikappaleen niin, että se päästää ilmiantavan parahduksen,\ntai tuhoten sen vain vaillinaisesti, niin että toiset voivat sitä\nkäyttää. Jeannen mieleen johtui, että nuori, elämänhaluinen Oliva\nei antaisi itseään musertaa valittamatta. Piti siis keksiä hänelle\njokin juttu, joka saisi hänet pakenemaan, ja vielä toinen juttu, joka\njouduttaisi pakoa.\n\nVaikeuksia ilmenee joka askeleella, mutta eräät taistelevat niitä\nvastaan yhtä mielellään kuin toiset keijuvat ruusuilla. Kuinka\nihastunut Oliva olikin uuteen ystäväänsä, oli hänen ihastuksensa\nvain suhteellista, hänestä kun tämä tuttavuus oli vankilan\nakkunain lävitse katsottuna miellyttävä. Mutta hän ei salannut\nJeannelta, että hänestä olisi ollut hauskempaa päivänvalo ja kävely\nauringonpaisteessa, yleensä todellinen elämä kuin nuo yölliset\nsalakäynnit ja teeskennelty kuninkaallisuus. Hitunen elämää oli\nJeanne, hänen hyväilynsä ja ystävyytensä; elämän tosisisällys oli\nhänestä kuitenkin raha ja Beausire.\n\nJeanne oli perinpohjin tutustunut hänen ajatustapaansa ja päätti\nkäyttää sitä hyväkseen. Olivan kanssa piti siis ottaa puheeksi, että\nnyt oli pakko hävittää kaikki todisteet rikollisesta petoksesta, jota\noli harjoitettu Versaillesin puistossa.\n\nIllalla Oliva tuli alas kadulle, ja Jeanne odotti häntä portilla.\nMolemmat astuivat sitten ylöspäin Saint-Clauden katua autiolle\nbulevardille asti ja nousivat vaunuihinsa, jotka lähtivät hiljaa\nvierimään kiertotietä Vincennesiin päin.\n\nOlivalla oli hyvin suojaavana valepukuna yksinkertainen hame ja\nhuppukaulus;. Jeanne oli pukeutunut tehtaalaistytöksi, niin ettei\nkukaan voinut heitä tuntea. Sitäpaitsi olisi täytynyt kurkistaa\nvaunujen sisään, eikä siihen ollut muilla oikeutta kuin poliisilla.\nMutta vielä ei mikään ollut kiinnittänyt poliisin huomiota. Lisäksi\noli vaunujen ovessa Valois-suvun vaakuna, mahtava suoja, jota ei\njärjestysvalta tohtisi uhmata.\n\nAluksi Oliva peitti Jeannen posket suudelmilla, joihin toinen\nrunsaasti vastaili.\n\n-- Voi kuinka minun on ollut ikävä! -- valitti Oliva. -- Hain teitä\nja huutelin.\n\n-- Minun oli mahdotonta tulla teitä tapaamaan; siitä olisi meille\nmolemmille tullut paha vaara.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Oliva ihmeissään.\n\n-- Kauhea vaara, rakas ystävä, niin että vieläkin värisen.\n\n-- Voi, kertokaa pian!\n\n-- Tiedättehän itsekin, että teidän on täällä ikävä.\n\n-- Niin, niin, hirveän ikävä.\n\n-- Ja siksi teki mielenne päästä ulos.\n\n-- Siinä olitte minulle niin avulias.\n\n-- Tiedätte myös, että puhuin teille hupsusta hovilakeijasta, muuten\nherttaisesta miehestä, ja että hän on rakastunut kuningattareen,\njonka näköinen ainakin päältäpäin olette.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että\npidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun\nannettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.\n\n-- Ikävä kyllä, -- myönsi Oliva huoaten.\n\n-- Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa\ntavattiin tuo miesparka.\n\nOliva huokasi taas.\n\n-- Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.\n\n-- Se oli kai väärin tehty, -- kuiskasi Oliva, -- sillä me petimme\nhäntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin\nviehättävä kavaljeeri.\n\n-- Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että\nannoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi,\ntarjositte kätenne suudeltavaksi... se kaikki oli vain kepposia...\nMutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin...\n\nOliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei\nolisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda\nkatseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.\n\n-- Kuinka? -- sammalsi Oliva. -- Mitä muuta?\n\n-- Tuli kolmas kohtaus, -- selitti Jeanne.\n\n-- Niin kyllä, -- myönsi Oliva epäröiden. -- Senhän tiedätte, kun\nolitte mukana.\n\n-- Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin\ntai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta.\nMinä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui.\nSiitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte,\nettä te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen\nantamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle\nsanotaan.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Oliva vavisten.\n\n-- Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin\ntekokuningatar sanoo antaneensa.\n\n-- Mitä?\n\n-- Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi\nsaaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta\nrakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.\n\n-- Voi, hyvä Jumala!\n\n-- Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä -- sanoi\nJeanne.\n\n-- Tietysti... mutisi Oliva.\n\n-- Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta\nminulle mitään?\n\nOliva värisi kiireestä kantapäähän.\n\n-- Mitä järkeä olisi siinä, -- jatkoi ystävätär kiduttaen, -- että\nte, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että\nte, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin\noikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin\nsemmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.\n\n-- Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! -- huudahti Oliva.\n\n-- No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään\npelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden\nsuutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia\npuistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä.\nMutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa... Voi, rakas\nlapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.\n\nOliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.\n\n-- Mitä silloin voi tapahtua? -- kysyi hän.\n\n-- Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun\ntietääkseni.\n\n-- En olekaan.\n\n-- Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne\nsellaisen... kevytmielisyyden...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Teitte semmoista, minkä nimenä on majesteettirikos. Ja silloin voi\njoutua kerrassaan perikatoon.\n\nOliva kätki kasvot käsiinsä.\n\n-- Sittenkin, -- jatkoi Jeanne, -- voitte asiasta päästä, kun\ntodistatte olevanne syytön, koska ette ole tehnyt, mitä hullu lakeija\nväittää. Kahdesta ensimäisestä kevytmielisyydestä ei voine seurata\nmuuta kuin pari, kolme vuotta vankeutta ja maanpako.\n\n-- Vankeus... maanpako! -- kauhistui Oliva.\n\n-- Sen vaaran voi kuitenkin välttää. Omasta puolestani ryhdyn\nvarokeinoihin ja koetan paeta.\n\n-- Pelkäättekö tekin?\n\n-- Totta kai! Se hullu antaa tietysti minutkin ilmi. Voi, Oliva\nparka, kepposemme taitaa käydä meille kalliiksi.\n\nOliva itki katkerasti.\n\n-- Minä en osaa koskaan pysyä järkevänä. Minussa on kuin paha henki!\nTämän onnettomuuden jälkeen joudun varmaan johonkin uuteen.\n\n-- Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne... koettakaa vain välttää julkista\nhuomiota.\n\n-- Kyllä minä nyt pysyn kauniisti suojelijani luona. Mitähän, jos\nkertoisin hänelle kaikki?\n\n-- Jopa nyt jotakin! Kun mies pitää teistä niin hyvää huolta ja salaa\nteiltä rakkautensa odottaen teiltä vain yhtäkin sanaa, jotta saisi\nteitä hyväillä, niin juuri sille miehelle ilmoittaisitte, että olette\nollut niin ajattelematon, huomatkaa se, ja lisäksi tulee, mitä hän\nalkaa epäillä.\n\n-- Voi taivas, te olette oikeassa.\n\n-- Kuulkaapa vielä! Asiasta leviää huhu, viranomaisten tiedustelut\npanevat suojelijanne arvelemaan, ja kuka tietää, eikö juuri hän itse\nanna teitä ilmi päästäkseen hovin suosioon?\n\n-- Voi, voi!\n\n-- Entä jos hän muitta mutkitta ajaa teidät tiehenne, kuinka teidän\nkäy?\n\n-- Silloin olen hukassa.\n\n-- Ja jos herra Beausire saisi tietää asian... jatkoi Jeanne\nhitaasti, tarkastellen tämän viimeisen iskun vaikutusta.\n\nOliva vavahti. Rajulla liikkeellä hän pilasi koko hiuslaitteensa.\n\n-- Hän tappaisi minut. Ei, ei, -- mutisi hän, -- ennemmin tappaisin\nitseni.\n\nSitten hän kääntyi Jeannen puoleen ja sanoi epätoivoisena:\n\n-- Tehän ette voi minua pelastaa, kun itse olette vaarassa.\n\n-- Minulla on pieni vuokratila kaukana Picardiessa, -- vastasi\nJeanne. -- Jos voisin huomaamatta päästä sinne turvaan, ennenkuin\nkaikki on saatu ilmi, niin voisi vielä toivoa.\n\n-- Mutta se mielipuoli tuntee teidät ja voi aina saada teidät\nkäsiinsä.\n\n-- Kun vain te olette poissa ja piilossa, en sitten enää pelkää\nhullua miestä. Silloin voin hänelle julkisesti sanoa: Te olette\nhullu, kun semmoista väitätte... todistakaa. Siihen hän ei pystyisi,\nja minä voisin salavihkaa lisätä: te olette roisto.\n\n-- Minä lähden, milloin ja miten vain tahdotte, -- sanoi Oliva.\n\n-- Luullakseni se on viisainta, -- vastasi Jeanne.\n\n-- Täytyykö matkustaa heti?\n\n-- Ei, vaan odottakaa, kunnes olen kaikki valmistanut, niin että\nonnistuu. Olkaa piilossa, älkää näyttäkö itseänne minullekaan.\nKuvastimenkin edessä pitää teillä olla valepuku.\n\n-- Kyllä, kyllä, luottakaa minuun, rakas ystävä.\n\n-- Ja aluksi palataan kotia; meillä ei ole enää mitään sanomista\ntoisillemme.\n\n-- Kauvanko luulette kestävän, ennenkuin olette valmis?\n\n-- Sitä en tiedä, mutta huomatkaa eräs asia: tästedes lähtöpäiväänne\nasti ei minua enää näy akkunassa. Jos minut siellä näette, saatte\nolla varma, että se juuri on määräpäivä, ja olkaa valmiina.\n\n-- Kyllä, kiitos, hyvä ystävä!\n\nHe palasivat hitaasti Saint-Clauden kadulle. Oliva ei uskaltanut\npuhutella Jeannea, ja tämä oli niin mietteissään, ettei sanonut\nmitään. Perille päästyään he suutelivat toisiaan, ja Oliva pyysi\nystävältään nöyrästi anteeksi, että oli ajattelemattomasti\ntoimittanut niin paljon harmia.\n\n-- Minä olen nainen, -- vastasi rouva de la Motte ivallisesti\nmukaillen latinalaista runoilijaa, -- ja kaikki naisellinen heikkous\non minulle tuttua.\n\n\n\n\n27.\n\nPako.\n\n\nMitä Oliva oli luvannut, sen hän täytti. Ja mitä Jeanne oli luvannut,\n_sen_ hän toimitti.\n\nSeuraavasta päivästä lähtien Oliva salasi olemuksensa maailmalta niin\ntarkoin, ettei kukaan voinut epäillä hänen asuvan Saint-Clauden kadun\nvarrella.\n\nHän pysytteli aina verhon tai muun suojan takana pitäen akkunat\nsuljettuina, vaikka auringonsäteet pyrkivät iloisesti leikkien sisään.\n\nJeanne ryhtyi puolestaan kaikkiin valmistuksiin tietäen, että\nhuomispäivänä lankesi maksettavaksi ensimäinen puolen miljoonan erä,\nja järjesti asiansa niin, ettei miltään taholta päästäisi hänen\nkimppuunsa, kun pommi räjähtäisi. Tämä kauhea hetki oli nyt hänen\nhuomioittensa viimeisenä päämääränä. Hän oli viisaasti harkinnut,\nettä pako olisi helppo, mutta samalla ilmeisin syytös itseään\nvastaan. Jäädä paikalleen kuin kaksintaistelija, joka odottaa\nvastustajansa pistoa, pysyä liikkumatta silläkin uhalla, että\nkaatuisi, mutta samalla siinä toivossa, että kaataisi vihollisensa,\nsellainen oli kreivittären päätös.\n\nTämän vuoksi hän päivää sen jälkeen, kun oli Olivan tavannut,\nnäyttäytyi kello kahden aikaan akkunassaan ilmoittaakseen\nvalekuningattarelle, että oli jo aika samana iltana puikkia tiehensä.\n\nMahdotonta olisi kuvata Olivan riemua ja kauhua. Paon välttämättömyys\nmerkitsi vaaraa, sen mahdollisuus merkitsi pelastusta. Hän heitti\nkaunopuheisen lentosuukkosen Jeannelle ja rupesi valmistautumaan\nmatkalle pistäen matkalaukkuunsa joitakin suojelijansa kalleuksia.\n\nMerkin annettuaan Jeanne meni hakemaan vaunuja, joiden huostaan\njätettäisiin neiti Olivan kallisarvoinen olemus. Tässä oli\nkaikki, mitä kärkkäinkään vakooja olisi havainnut tavallisesti\nniin ilmeisistä todisteista, että nämä kaksi ystävystä olivat\nsalaliitossa. Akkunaverhot ummessa, akkunat kiinni ja himmeänä\nharhailevaa valoa, sitten epäselvää kahinaa, salaperäistä kopinaa,\njotakin epäjärjestystä ja lopuksi pimeys ja hiljaisuus.\n\nKello löi yksitoista illalla Saint-Paulin kirkontornissa, ja tuuli\nkuljetti virran puolelta kumeat, verkkaiset lyönnit Saint-Clauden\nkadulle saakka, kun Jeanne saapui Saint-Louisin kadulle kolmen\nripeän hevosen vetämissä postivaunuissa. Kuskipenkillä istui\nkaapuun kääriytynyt mies, joka opasti ajuria. Jeanne nykäisi miestä\nkaavusta ja käski pysäyttää Roi-Dorén kadun kulmaan, ja mies tuli\npuhuttelemaan kreivitärtä.\n\n-- Vaunut saavat odottaa tässä, hyvä herra Réteau, -- sanoi Jeanne.\n-- Puoli tuntia riittää. Minä tuon tänne erään, joka astuu vaunuihin,\nja sitten viette hänet kaksinkertaisesta kyytimaksusta pikku talooni\nAmiensiin.\n\n-- Kyllä, rouva kreivitär.\n\n-- Siellä jätätte hänet vuokramieheni Fontainen haltuun, jolle olen\njo antanut ohjeet.\n\n-- Hyvä on, madame.\n\n-- Mutta onko teillä ase mukana, hyvä Réteau?\n\n-- On kyllä, madame.\n\n-- Tätä naista vainoo eräs hullu mies... Kukaties aiotaan hänet\nmatkalla pysäyttää...\n\n-- Mitä silloin on tehtävä?\n\n-- Ampukaa heti, kun joku yrittää estää matkaa.\n\n-- Kyllä, madame.\n\n-- Pyysitte kaksikymmentä louisdoria palkkioksi siitä, mistä oli\npuhe. Saatte sata, ja minä maksan myös kulut matkastanne Lontooseen,\njonne odotatte minua enintään kolmen kuukauden kuluessa.\n\n-- Hyvä on, madame.\n\n-- Tässä saatte sata louisdoria. Luultavasti en enää tapaa teitä\ntäällä, sillä parasta on teidän rientää Saint-Valeryhin ja sieltä\nheti laivalla Englantiin.\n\n-- Luottakaa minuun, madame.\n\n-- Se koskee omaa etuanne.\n\n-- Meidän etuamme, -- sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. --\nMinä siis odotan.\n\n-- Ja minä lähetän naisen kohta tänne.\n\nRéteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein\naskelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.\n\nTässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti\nitse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle\nmerkkinä tulla alas kadulle.\n\n-- Se on varova tyttö, -- tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan\nolevan pimeän.\n\nJeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei\nnäkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen\nsuostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.\n\n-- Hän tulee varmaankin alas pimeässä, -- ajatteli Jeanne, -- eikä\nsiinä ole mitään vaaraa.\n\nJa hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli\nottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.\n\n-- Se hupsu, -- tuumi kreivitär harmissaan, -- kuinka paljon hän\nhukkaa kallista aikaa riepujensa takia.\n\n-- Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista!\nHän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin\nkului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni\nbulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä\nnäytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.\n\n-- Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei\nole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.\n\nJa hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta\nmitään vastausta ei tullut.\n\n-- Se naikkonen on varmaankin sairastunut, -- mutisi Jeanne\nraivoissaan rypistäen kalvosimiaan, -- eikä pääse liikkeelle. Mutta\nei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.\n\nHurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita.\nHänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle\nyöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.\n\n-- Entä jos joku olisi hänen luonaan? -- ajatteli kreivitär.\n\n-- Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin\nportaissa jonkun...\n\nHän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian\nratkaisi seuraava uusi ajatus:\n\n-- Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina\npulasta.\n\nHän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän\ntunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut,\nvaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut\nniistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta\nyläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui\naivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen\ntakaa kuului levottomia askelia.\n\nLäähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä\nei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin,\narvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut -- oli\nvain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.\n\n-- Oliva, Oliva! -- sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.\n\n-- Avatkaa, avatkaa! -- joudutti Jeanne.\n\nOvi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla\noli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot\nkäsiinsä.\n\n-- Oliva! -- sanoi mies. -- Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti\nhiljaa kreivinnan päähinettä.\n\n-- Kreivitär de la Motte! -- huudahti hän sellaisella äänensävyllä,\njoka mainiosti kuvasti hämmästystä.\n\n-- Kreivi de Cagliostro! -- mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.\n\nNiiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut\nkoskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin\npahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen\nsynkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin\nsuurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi\nmelkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi\nhänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja\nistumaan.\n\n-- Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? --\nkysyi Cagliostro levollisesti.\n\n-- Monsieur... sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää\nkatsettaan kreivin silmistä, -- minä tulin... hakemaan...\n\n-- Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani,\njoka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän\narvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.\n\nJeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.\n\n-- Varmaankin, -- jatkoi tämä tyyneesti, -- jouduitte sen saksalaisen\nvintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo\neikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja\nsitten hän kai nukahti jälleen.\n\n-- Älkää häntä toruko, monsieur, -- sanoi Jeanne jo hieman keveämmin,\nkun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.\n\n-- Eikö juuri hän avannut porttia?\n\n-- Luullakseni se oli hän... mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä\nnuhteita?\n\n-- Sen voin luvata, -- myönsi kreivi hymyillen. -- Mutta selittäkää\nnyt asianne, madame.\n\nJa kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse\naukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä\ntarkoituksesta.\n\n-- Minä tulin, -- sanoi hän kiireesti, -- kysymään teiltä neuvoa,\nherra kreivi, eräiden huhujen johdosta.\n\n-- Mitä huhuja ne ovat?\n\n-- Suokaa minulle aikaa, -- vastasi Jeanne. -- Asia on hyvin\narkaluontoinen...\n\n-- Koeta, koeta, -- ajatteli Cagliostro. -- Mutta satimessa olet!\n\n-- Olettehan te kardinaali de Rohanin ystävä? -- sanoi Jeanne.\n\n-- Ahaa, sukkela alku, -- tuumi Cagliostro. -- Kisko vain niin\npitkälle kuin nuorasi riittää, mutta pitemmälle et pääse.\n\n-- Niin minä olen todellakin ystävyyssuhteessa hänen\nkorkea-arvoisuuteensa, -- lausui hän ääneen.\n\n-- Ja minä tulin, -- jatkoi Jeanne, -- kysymään teiltä...\n\n-- Mitä? -- kysyi Cagliostro hieman ivallisesti.\n\n-- Sanoin jo äsken, että asemani on arkaluontoinen. Älkää siis\nkäsittäkö sanojani väärin. Varmaankin olette kuullut, että kardinaali\nosoittaa minulle hiukan mieltymystä, ja nyt tahtoisin tietää, minkä\nverran voin luottaa... Sanotaanhan teidän, monsieur, voivan katsahtaa\nsielujen ja sydämien sisimpään pohjaan.\n\n-- Selittäkää vähän tarkemmin, madame, -- sanoi kreivi, -- jotta\npääsisin katsahtamaan hiukan syvemmälle omaan sieluunne ja sydämeenne.\n\n-- Kerrotaan kardinaalin rakkauden kohdistuvan toisaalle... hyvin\nkorkealle... vieläpä väitetään...\n\nNyt Cagliostro iski leimuavan katseen Jeanneen, joka oli vähällä\nkaatua selälleen.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- minä osaan todellakin saada salat\nilmi, mutta täysin onnistuakseni tarvitsen apua. Suvaitkaa vastata\nseuraaviin kysymyksiin:\n\n-- Kuinka olette tullut tänne minua tapaamaan, kun en täällä asu?\n\nJeannea kauhistutti.\n\n-- Kuinka pääsitte sisään, kun tässä osassa taloa ei ole juopunutta\nportinvartijaa eikä muitakaan palvelijoita? Ja ellette hakenut minua,\nketä te haette? Ette vastaa! -- jatkoi hän kreivittären vavistessa.\n-- Täytynee siis virkistää muistianne. Te pääsitte sisään sillä\navaimella, joka tuntuu olevan taskussanne. Kas, tässähän se onkin.\nTulitte tapaamaan nuorta naista, jota pelkästä hyvyydestä piilotin\nluonani.\n\nJeanne hoippui kuin maasta temmattu puu.\n\n-- Entä jos niin olisikin, -- sanoi hän hiljaa, -- mitä rikollista\nsiinä on? Eikö naisen sovi tavata toista naista? Kutsukaa hänet\ntänne, niin saatte kuulla, tarvitseeko ystävyyttämme salata...\n\n-- Madame, -- keskeytti Cagliostro, -- noin te puhutte vain\nsenvuoksi, että tiedätte hänen olevan täältä poissa.\n\n-- Onko hän poissa? -- huudahti Jeanne pelästyneenä. -- Onko Oliva\nlähtenyt pois?\n\n-- Vai olette te tietämätön koko asiasta, vaikka itse avustitte hänen\nryöstämistään täältä!\n\n-- Minäkö auttanut hänen ryöstämistään! -- huusi Jeanne, jossa\njälleen heräsi toivoa. Hänet on siis viety, ja te syytätte minua!\n\n-- En ainoastaan syytä, vaan todistan, -- sanoi Cagliostro.\n\n-- Todistakaa! -- sanoi kreivitär julkeasti.\n\nCagliostro otti pöydältä erään paperin ja näytti sitä Jeannelle.\n\n    'Jalo suojelijani, herra kreivi!\n\n-- alkoi Cagliostrolle osoitettu kirjelippu.\n\n    -- 'Suokaa anteeksi, että lähden pois, mutta ennen kaikkea\n    rakastan herra Beausireä, ja kun hän on tullut tänne, vie hän\n    minut mukanaan ja minä seuraan häntä. Hyvästi! Ottakaa vastaan\n    vakuutus ikuisesta kiitollisuudestani.'\n\n-- Beausire! -- toisti Jeanne kivettyneenä. -- Eihän se mies tiennyt\nOlivan osoitettakaan!\n\n-- Kyllä hän tiesi, -- sanoi Cagliostro vetäen taskustaan esille\ntoisen paperin. -- Tämän löysin rappusilta, tullessani tapani\nmukaan tervehtimään suojattiani. Luultavasti on herra Beausire sen\npudottanut.\n\nKreivitär luki tuntien kylmiä väreitä:\n\n    'Herra Beausire voi löytää neiti Olivan Saint-Clauden kadun\n    varrelta, bulevardin kulmasta. Parasta on viedä hänet sieltä\n    heti. Tätä neuvoo vilpitön ystävätär. Joutukaa, sillä aika on\n    täpärällä.'\n\nKreivitär rutisti paperia vimmastuneena.\n\n-- Ja hän veikin Olivan, -- sanoi Cagliostro kylmästi.\n\n-- Mutta kuka tämän on kirjoittanut? -- kysyi Jeanne.\n\n-- Arvatenkin te, hänen vilpitön ystävättärensä.\n\n-- Kuinka hän pääsi tänne sisään? -- ihmetteli Jeanne luoden\npaatuneeseen puhetoveriinsa raivoisan silmäyksen.\n\n-- Eikö ovea voi avata teidän avaimellanne? kysyi Cagliostro\n\n-- Kun se on minulla, ei se voinut olla Beausirellä.\n\n-- Jos on yksi avain, voi niitä olla kaksikin, -- vastasi Cagliostro\nkatsoen häntä suoraan silmiin.\n\n-- Teillä on todistuskappaleita, -- sanoi Jeanne hitaasti, -- eikä\nminulla ole muuta kuin epäluuloja.\n\n-- Niitä on minullakin, -- sanoi Cagliostro, -- ja varmasti yhtä\npaljon.\n\nSamalla hän antoi kreivittärelle hienon viittauksen, että puhelu oli\npäättynyt.\n\nJeanne lähti alas rappusia, jotka hänen tullessaan olivat pimeitä ja\nautioita, mutta nyt hän tapasi siellä parikymmentä lakeijaa kynttilä\nkädessä, ja Cagliostro toisti häntä saattaessaan kaikkien kuullen\nmoneen kertaan: rouva kreivitär de la Motte.\n\nHän kiirehti tiehensä puhkuen raivoa ja kostoa, niinkuin tarun\nlohikäärme sylkee tulta ja myrkkyä.\n\n\n\n\n28.\n\nKirje ja kuitti.\n\n\nSeuraava päivä oli viimeinen määräaika, jona kuningatar itse oli\nluvannut maksaa jalokivikauppiaille Böhmer ja Bossangelle.\n\nKun kuningattaren kirjeessä oli kehoitettu vaiteliaisuuteen,\nodottivat he, että viisi sataa tuhatta livreä lähetettäisiin\nheidän luokseen. Ja kun kauppiaille, kuinka rikkaita ovatkin,\npuolen miljoonan erän saaminen on melkoisen tärkeä asia, laativat\nyhtiömiehet paraimmalla käsialallaan kuitin. Tätä ei kuitenkaan\ntarvittu, sillä kukaan ei tullut sitä vaihtamaan viittä sataa tuhatta\nlivreä vastaan.\n\nSuurimmassa tuskassa kului jalokivikauppiailta yö heidän yhä\nodotellessaan melkein epätodennäköistä rahantuojaa. Kuningattarella\noli välistä omituisia päähänpistoja; hänen täytyi salata asiansa, ja\nlähetti saattoi tulla vaikka puoliyön jälkeen.\n\nAamurusko hälvensi heidän tyhjänpäiväiset luulottelunsa. Silloin\nBöhmer päätti lähteä Versaillesiin yhtiömiehensä kanssa, jonka oli\nmäärä odottaa vaunuissa.\n\nHän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että\nellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä\nja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli\nosannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä,\nsai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä\nkuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.\n\nPian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta\nCharnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta\nrakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja\nhuomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta\nkuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn,\njoka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka\nmyönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo\nuutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa\neikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen\nnäyttää rumentunutta hahmoaan.\n\n-- Siitä saamme olla ihan varmat -- puhelivat he tulkiten\nMarie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, -- että hänen\nmajesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei\nvielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi,\nettä silloin ollaan muilta rauhassa.\n\nJa kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko\nrahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.\n\nKun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet\nsaatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.\n\n-- No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? -- kysyi kuningatar heti, kun\nhän tuli näkyviin. -- Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on\nhuono onni, niinkuin muistatte.\n\nBöhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi\nkuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti\nympärilleen ja vastasi:\n\n-- Juuri niin, teidän majesteettinne.\n\n-- Mitä te haette? -- kysyi kuningatar ihmetellen. -- Vai onko teillä\njokin salaisuus?\n\nTästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.\n\n-- Samanlainen salaisuus kuin ennen, jokin koriste myytävänä, --\njatkoi kuningatar, -- verraton kalleus? Älkää arkailko, ei täällä\nkukaan kuuntele.\n\n-- Siinä tapauksessa... mutisi Böhmer.\n\n-- Niin, mitä?\n\n-- Voin sanoa teidän majesteetillenne...\n\n-- Mutta sanokaa pian, hyvä Böhmer. Jalokivikauppias läheni\nkohteliaasti hymyillen.\n\n-- Voin sanoa, että teidän majesteettinne unohti meidät eilen, --\nsanoi hän herttaisesti näyttäen hieman kellastuneita hampaitaan.\n\n-- Unohdin! Kuinka? -- kysyi kuningatar hämmästyen.\n\n-- Eilen oli... määräpäivä...\n\n-- Mikä määräpäivä?\n\n-- Anteeksi, jos uskallan teidän majesteetillenne... Tiedän kyllä,\nettä tämä on epähienoa... Kenties teidän majesteettinne ei ole\nvarannut... Se olisi tosin perin ikävää, mutta...\n\n-- Mitä ihmettä, Böhmer! -- huudahti kuningatar. -- Minä en ymmärrä\nsanaakaan siitä, mitä puhutte. Selittäkää vihdoinkin, hyvä mies!\n\n-- Teidän majesteettinne näkyy unohtaneen koko asian. Onhan se\nluonnollista, kun on niin paljon ajattelemista.\n\n-- Mitä olisin unohtanut?\n\n-- Eilen lankesi maksettavaksi ensi erä kaulanauhan hintaa, --\nselitti Böhmer arasti.\n\n-- Olette siis myynyt sen kaulanauhan?\n\n-- Kuinka?... sopersi Böhmer luoden kuningattareen ällistyneen\nkatseen. -- Minusta näyttää, että...\n\n-- Ja ostajat jättivät maksamatta, Böhmer parka? Sepä on Ikävä juttu.\nSemmoisten ihmisten olisi pitänyt tehdä, niinkuin minä tein: kun\neivät voineet maksaa, piti heidän luopua kaulanauhasta vaatimatta\nkäsirahaa takaisin.\n\n-- Mi-mitä... änkytti jalokivikauppias horjahtaen kuin varomaton\nmatkamies, joka äkkiä on saanut auringonpistoksen.\n\n-- Mitä teidän majesteettinne suvaitsi minulle sanoa?\n\n-- Minä sanon, hyvä Böhmer, että jos kymmenen ostajaa jättää teille\ntakaisin kaulanauhan, niinkuin minä jätin, ja saatte pitää hyvänänne\nkahden sadan viidenkymmenen tuhannen livren käsirahan, karttuu siitä\nteille kaksi ja puoli miljoonaa ja kaupan päälle kaulanauha.\n\n-- Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan\ntakaisin, niinkö? -- huudahti Böhmer hikoillen.\n\n-- Juuri niin sanon, -- vastasi kuningatar tyynesti. -- Mikä teitä\nvaivaa?\n\n-- Mitä? -- jatkoi jalokivikauppias. -- Kieltääkö teidän\nmajesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?\n\n-- Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? -- sanoi kuningatar\nankarasti. -- Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina\nriivaamaan jonkun ihmisen?\n\n-- Mutta, -- väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, --\nminusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta\nsuusta... että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin...\nettä teidän majesteettinne on sen _jättänyt takaisin_.\n\nKuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.\n\n-- Onneksi, -- sanoi hän, -- minulla on hallussani jotakin, millä\nvoin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra\nBöhmer, jotten sanoisi pahempaa.\n\nHän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka\nlevitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.\n\n-- Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, -- sanoi hän ja istuutui\nvoidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.\n\nBöhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten\nasteettain äärimmäistä kauhua.\n\n-- Mitä sanotte? -- kysyi kuningatar. -- Tottahan tunnette tuon\nkuitin, joka nimenomaan todistaa, että olette saanut kaulanauhan\ntakaisin, ja jollei teiltä ole unohtunut oma nimenne...\n\n-- En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, -- puhkui Böhmer\ntukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.\n\nKuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista\nsilmistään.\n\n-- Kiellättekö? -- kysyi hän.\n\n-- Kiellän jyrkästi... Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai\nhenki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä\npiirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja\npyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne,\nminä en ole tätä kuittia kirjoittanut.\n\n-- Silloin, monsieur, -- sanoi kuningatar hiukan vaaleten, -- olen\nminä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?\n\nBöhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan\nkuningattarelle.\n\n-- En usko, madame, -- sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen\nmurtamalla äänellä, -- että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut\ntämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.\n\n-- Mikä paperilappu tämä on? -- huudahti kuningatar. -- Minä en ole\nkoskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?\n\n-- Se on allekirjoitettu, -- sammalsi Böhmer heikosti.\n\n_Marie-Antoinette de France_... Te olette hullu! Olenko minä\nsyntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar?\nEikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa?\nKuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa\nväärentäjillenne.\n\n-- Väärentäjilleni... änkytti jalokivikauppias, joka oli vähällä\npyörtyä. -- Teidän majesteettinne epäilee siis minua, Böhmeriä?\n\n-- Epäilettehän tekin minua, Marie-Antoinettea, -- sanoi kuningatar\nylpeästi.\n\n-- Mutta tuo kirje, -- väitti Böhmer vielä ja viittasi paperiin, joka\nyhä oli kuningattaren kädessä.\n\n-- Ja tuo kuitti, -- vastasi tämä viitaten paperiin, jota Böhmer ei\nollut hellittänyt.\n\nJalokivikauppiaan täytyi nojata tuoliin, kun lattia tuntui keinuvan.\nHän läähätti, ja huimauksen kalpeutta seurasi uhkaavan halvauksen\nheleä puna.\n\n-- Antakaa takaisin kuittini, -- sanoi kuningatar. -- Minusta se\non pätevä, ja tässä saatte kirjeen, jonka allekirjoituksena on\n_Marie-Antoinette de France_. Yliprokuraattori ilmoittaa teille,\nminkä arvoinen se on.\n\nJa heitettyään hänelle kirjeen, kun oli temmannut kuitin hänen\nkädestään, käänsi kuningatar hänelle selkänsä ja poistui viereiseen\nhuoneeseen jättäen oman onnensa nojaan miesparan, joka ei kyennyt\nmitään ajattelemaan ja vastoin kaikkia hovitapoja vaipui nojatuoliin.\n\nMuutaman minuutin kuluttua Böhmer tointui sen verran, että pääsi\nhuumaantuneena ulos ja kiirehti tapaamaan Bossangea, jolle kertoi\nasian menon niin hätääntyneellä tavalla, että yhtiömies alkoi häntä\npahasti epäillä. Mutta hän toisti ilmoituksensa niin moneen kertaan\nja niin tarkoin, että Bossange rupesi repimään tekotukkaansa ja\nBöhmer omaa tukkaansa, mikä näky oli ohitse kulkevista ja vaunuihin\nkurkistelevista perin surkea ja samalla hassunkurinen.\n\nMutta kun ei voi koko päiväksi jäädä vaunuihin ja kun teko- tai omaa\ntukkaa repien lopulta osuu päälakeen, jonka alla on tai pitää olla\najatuksia, niin saivat jalokivikauppiaat kiinni siitä ajatuksesta,\nettä olisi yhteisvoimin, jos mahdollista, pyrittävä kuningattaren\nluo saamaan edes jotakin selityksen tapaista. He astuivat siis\nsurkuteltavassa mielentilassa linnaan päin ja kohtasivat erään\nupseerin, joka kuningattaren puolesta kutsui hänen luokseen\njommankumman. Helppo on kuvitella, kuinka he riemastuneina kiireesti\ntottelivat, ja heidät saatettiin heti hänen majesteettinsa luo.\n\n\n\n\n29.\n\nRoi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.\n\n\n[Rohanien vaalilause; suomeksi: Kuningas en voi (olla), prinssi\nen viitsi, Rohan olen. -- Rohanit olivat Bretagnen prinssejä\nsiltä ajalta, jolloin se maakunta oli itsenäinen. Tämä ylhäinen\nja itsetietoinen suku sammui heinäk. 13. p:nä 1916 uskaliaalla\nyöllisellä tiedustusretkellä saksalaisten ampumalinjalle. _Suom._]\n\nKuningatar näkyi odottavan maltittomasti ja huudahtikin kohta, kun\nhuomasi jalokivikauppiaat:\n\n-- Ahaa, herra Bossange! Vai olette hankkinut apuväkeä, Böhmer! Sitä\nparempi.\n\nBöhmerillä ei ollut mitään sanottavaa; sitä enemmän hän ajatteli.\nSellaisella hetkellä on parasta toimia liikkeillä: Böhmer heittäytyi\nsiis Marie-Antoinetten jalkain juureen. Tämä temppu oli hyvin\nilmehikäs, ja Bossange hänen yhtiömiehenään teki samoin.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningatar, -- nyt olen tyyni enkä aio enää\nkiihtyä. Sitäpaitsi on mieleeni johtunut jotakin, mikä saa minut\narvostelemaan teitä toisin. Varmaankin olemme, te ja minä joutuneet\njonkin pikku kepposen uhriksi... mutta minusta se ei enää ole\nsalaperäinen.\n\n-- Oi, madame! -- huudahti Böhmer ihastuneena näistä sanoista. --\nTeidän majesteettinne ei siis enää epäile, että me olisimme... voi,\nkuinka vaikeata on sitä sanaa lausua... tarkoitan väärentäjiä.\n\n-- Vakuutan teille, että minun on yhtä vaikeata sitä kuulla kuin\nteidän lausua, -- vastasi kuningatar. -- En minä enää teitä epäile.\n\n-- Epäileekö teidän majesteettinne jotakuta muuta?\n\n-- Vastatkaa kysymyksiini. Sanotte, ettei teillä enää ole\ntimanttikoristetta?\n\n-- Ei ole enää, -- vastasivat jalokivikauppiaat yhtaikaa.\n\n-- Teidän ei tarvitse tietää, kelle olin jättänyt kaulanauhan teille\nvietäväksi... se asia koskee vain minua. Onko luonanne käynyt...\noletteko tavannut kreivitär de la Motten?\n\n-- Anteeksi, madame, olemme kyllä hänet tavanneet...\n\n-- Jättikö hän teille mitään... minun puolestani?\n\n-- Ei, madame. Kreivitär sanoi vain: Odottakaa.\n\n-- Mutta kuka antoi teille sen kirjeen?\n\n-- Kirjeen? -- toisti Böhmer. -- Tämän kirjeen, jonka teidän\nmajesteettinne näki, toi meille tuntematon henkilö myöhään eräänä\niltana.\n\nJa hän näytti väärennettyä kirjettä.\n\n-- Vai niin, -- sanoi kuningatar, -- hyvä on. Huomaatte siis, ettei\nse tullut suoraan minulta.\n\nHän soitti, ja huoneeseen tuli muuan lakeija.\n\n-- Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, -- sanoi kuningatar\ntyynesti. -- Ettekö ole tavannut ketään, -- jatkoi hän yhtä\nlevollisesti, -- esimerkiksi kardinaali de Rohania?\n\n-- Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä...\n\n-- Hyvä, -- keskeytti kuningatar. -- Ei mennä vielä pitemmälle.\nNiin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan,\nei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte\nsanoessaan: _Odottakaa_, tarkoitti... Ei, en arvaa mitään enkä\ntahdokaan arvata... Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette\nkertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä\ntiedän kaikki.\n\nTämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa\njo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi\nosaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:\n\n-- Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on\naina rikos.\n\nMarie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Tosin tämä kuitti, -- sanoi hän, -- on väärennetty, ellette ole\nsaanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten,\nettä saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin\nviedä timantit takaisin.\n\n-- Milloin vain teidän majesteettinne käskee, -- sanoi Bossange. --\nRehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.\n\n-- Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän\nyksin voi meitä opastaa.\n\n-- Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä\nvastauksen saamme? -- kysyi Böhmer.\n\n-- Sen saan tietää ennen kuin te, -- vastasi kuningatar. Minä juuri\nautan teidät pulasta. Menkää nyt.\n\nHeidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa\njälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä\netsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme\njalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.\n\nKardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua,\njonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä\nsanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta\nkaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi\nenää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen\nritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisi _mahdottomiksi käyneisiin\nsuhteisiin_. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja\ntarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse\npaperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli\nmuovaellut.\n\n-- Kiemaileva, oikullinen, uskoton! -- huusi hän epätoivoissaan. --\nMutta kyllä minä kostan!\n\nHän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät\nheikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.\n\n-- Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, -- ajatteli hän, --\ntoinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän\notti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi\nsittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.\n\nJa onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen\nkirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta.\nViimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti\nkardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut,\nettä vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan\nnäitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan\nkotoisin Versaillesista.\n\nJuuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän\nhämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät\nhänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta\ntämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange\nuhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.\n\n-- Mitä se merkitsee? -- tuumi kardinaali. -- Antakaa heidän tulla.\n\nHe astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että\nheillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he\nolivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle.\nMilloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää\najatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.\n\n-- Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, -- huusi kardinaali, --\nmitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?\n\nTämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.\n\n-- Käykö täällä samoin kuin siellä? -- näkyi Böhmer silmäniskulla\nkysyvän kumppanillaan.\n\n-- Ei, ei, -- vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. -- Minä\npuolestani ryntään vaikka mitä vastaan.\n\nJa melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas\nvarovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja\nlausui sen heille vasten kasvoja.\n\n-- Monseigneur, -- äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun\njälkeen huokauksen, -- oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät\nraivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota\nansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.\n\n-- Joko ette ole hulluja, -- vastasi kardinaali, -- ja silloin teidät\nviskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain\najetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!\n\n-- Monseigneur, me emme ole hulluja... meiltä on varastettu!\n\n-- Mitä se minuun kuuluu? -- tiuskasi kardinaali. -- Enhän minä ole\npoliisi.\n\n-- Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, -- nyyhkytti Böhmer.\n-- Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy...\n\n-- Vai kaulanauha! -- keskeytti prinssi. -- Sekö teiltä on varastettu?\n\n-- Se juuri, monseigneur.\n\n-- Mitä siitä sanoo kuningatar? -- kysyi kardinaali ilmaisten hiukan\nharrastusta.\n\n-- Hän lähetti meidät teidän luoksenne.\n\n-- Se on hyvin suosiollista hänen majesteettinsa puolelta. Mutta mitä\nminä sille voin, miesparat?\n\n-- Te voitte kaikki, monseigneur, te voitte sanoa, minne se on\njoutunut.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Varmaankin.\n\n-- Hyvä herra Böhmer, tuolla tapaa voisitte minua puhutella, jos\nkuuluisin siihen varasjoukkoon, joka on kuningattarelta siepannut\nkaulanauhan.\n\n-- Ei sitä ole kuningattarelta varastettu.\n\n-- No keltä siis, Herran nimessä?\n\n-- Kuningatar väittää, ettei se ollutkaan hänen hallussaan.\n\n-- Niinkö hän väittää? -- sanoi kardinaali epäröiden. -- Mutta onhan\nteillä hänen sitoumuksensa.\n\n-- Kuningatar sanoo, että se sitoumus on väärennetty.\n\n-- Mitä ihmettä! -- huudahti kardinaali. -- Teiltä menee pää\nsekaisin, hyvät herrat.\n\n-- Eikö ole niin, kuin sanoin? -- kysyi Böhmer Bossangelta, joka\nmyönsi kolmeen kertaan.\n\n-- Kenties kuningatar väitti niin senvuoksi, että joku oli hänen\nluonaan silloin, kun puhuitte asiasta, -- huomautti kardinaali.\n\n-- Ei siellä ollut ketään, mutta tässä ei ole vielä kaikki.\n\n-- No mitä vielä?\n\n-- Kuningatar ei ole ainoastaan väittänyt, että meidän saamamme\nkirje on väärennetty, vaan hän näytti meille kuittia, jossa me muka\ntunnustamme saaneemme timantit takaisin.\n\n-- Teidän kuittianne! Ja se kuitti...\n\n-- On yhtä väärä kuin toinenkin paperi. Herra kardinaali sen\nvarmaankin tietää.\n\n-- Väärä... kaksi väärennystä... ja sanotte, että minä muka tiedän?\n\n-- Tietysti, sillä te kävitte meille vakuuttamassa samaa, mitä rouva\nde la Motte oli sanonut, ja tiesitte myös, että olimme myyneet\nkaulanauhan kuningattarelle ja että se oli hänen hallussaan.\n\n-- Nämähän ovat perin vakavia asioita, -- sanoi kardinaali ja\npyyhkäisi kädellä otsaansa. -- Koetetaan nyt hieman selvitellä. Minun\nosuuteni tässä kaupassa oli muistaakseni seuraavanlainen. Ensiksi\nostin hänen majesteettiaan varten tuon kaulanauhan ja suoritin\nalkumaksuna kaksisataaviisikymmentä tuhatta livreä.\n\n-- Aivan niin, monseigneur.\n\n-- Sitten saitte sitoumuksen itse kuningattarelta, ainakin niin\nilmoititte, ja siihen hän oli merkinnyt maksuajat. Varmuutena oli\nhänen omakätinen allekirjoituksensa.\n\n-- Hänen omakätinen... Väitätte siis, että kuningatar itse oli\nkirjoittanut?\n\n-- Näyttäkää se minulle.\n\n-- Tässä se on.\n\nJalokivikauppiaat ottivat sen esille, ja kardinaali katsahti siihen.\n\n-- Kuinka lapsellisia te olette! -- huudahti hän. -- Tässä on\n_Marie-Antoinette de France_... Mutta onhan kuningatar Itävallan\nkeisarin tytär! Teiltä on kavallettu; käsiala ja allekirjoitus...\nmolemmat väärennettyjä!\n\n-- Mutta siiloin, -- huusivat jalokivikauppiaat epätoivon kuilussa,\n-- täytyy rouva de la Motten tuntea väärentäjä ja varas.\n\nTämän huomautuksen totuus yllätti kardinaalin.\n\n-- Kutsutaan rouva de la Motte tänne, -- sanoi hän hämmästyneenä.\n\nJa samoin kuin kuningatar, soitti hänkin. Hänen palvelijansa\nkiirehtivät tavoittamaan Jeannea, jonka vaunut eivät voineet vielä\nolla kaukana.\n\nMutta Böhmer ja Bossange, jotka turvautuivat kuningattaren lupauksiin\nkuin jänikset pensaisiin, toistivat:\n\n-- Missä kaulanauha on? Missä kaulanauha on?\n\n-- Tässä menevät korvat lukkoon, -- sanoi kardinaali harmissaan.\n-- Kuinka minä tiedän, missä kaulanauhanne on? Jätin sen\nkuningattarelle, muuta en tiedä.\n\n-- Mutta ellemme saa maksua, vaadimme kaulanauhan takaisin! --\nhokivat molemmat kauppiaat.\n\n-- Hyvät herrat, se ei koske minuun, -- toisti kardinaali\nvimmastuneena ja valmiina paiskauttamaan velkojat ovesta ulos.\n\n-- Rouva de la Motte, kreivitär de la Motte on syössyt meidät\nperikatoon, -- huusivat Böhmer ja Bossange epätoivosta käheinä.\n\n-- Rouva de la Motten rehellisyyttä kiellän epäilemästä sillä uhalla,\nettä saatte paikalla selkäänne.\n\n-- Mutta joku on rikollinen, -- sanoi Böhmer surkeasti. -- Tottahan\njoku on syypää näihin kahteen väärennykseen.\n\n-- Kenties minä? -- kysyi kardinaali kopeasti.\n\n-- Monseigneur, sitä emme tietystikään väitä.\n\n-- No mitä te minulta tahdotte?\n\n-- Herran nimessä, selitystä, monseigneur.\n\n-- Odottakaa, kunnes itse saan jonkin selityksen.\n\n-- Mitä vastaamme kuningattarelle, joka myös ärjyy meitä vastaan?\n\n-- Mitä hän siis sanoo?\n\n-- Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de la\nMottella, mutta ei suinkaan hänellä.\n\n-- Vai niin, -- sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. --\nMenkää sanomaan kuningattarelle... Ei, älkää sanoko hänelle mitään.\nMuutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna... huomenna,\nkuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne,\nsaatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä,\neikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen\nvastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää... silloin, hyvät\nherrat, minä olen Rohan ja minä maksan!\n\nLausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä\nsuorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat\nyhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.\n\n-- Siis huomenna, monseigneur? -- sammalsi Böhmer.\n\n-- Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, --\nvastasi kardinaali.\n\n\n\n\n30.\n\nMiekkailutaitoa ja valtioviisautta.\n\n\nSeuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin\nlinnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.\n\nNe lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät\nliene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin\nkilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut\ntilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin\non valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä\nharjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta\ndiplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin\ntarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.\n\nTuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan\npuheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.\n\n-- Mainio sää, -- sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli\nastunut hänen työhuoneeseensa, -- kerrassaan sopiva neitsyt Maarian\ntaivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven\nhattaraakaan.\n\n-- Olen kovin pahoillani, sire, -- vastasi ministeri, -- että minun\non pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.\n\n-- Mitä nyt? -- sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. --\nVai niin ikävästi tämä päivä alkaa! -- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi,\nettä asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle.\nSiinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä\npoliisiministerin huoleksi.\n\n-- Onko varastettu? -- huudahti kuningas. -- Te olette\noikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden\nkanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.\n\n-- Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne\nkuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?\n\n-- Böhmerinkö?\n\n-- Juuri Böhmerin, sire.\n\n-- Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?\n\n-- Samasta.\n\n-- Sen hylkääminen tuotti minulle komean _\"Suffren\"_ laivan, -- sanoi\nkuningas hieroen kämmeniään.\n\n-- Se kaulanauha on varastettu, -- sanoi parooni välittämättä siitä,\nkuinka paljon pahaa saisi toimeen.\n\n-- Ikävä juttu, perin ikävä, vastasi kuningas. -- Se koriste oli\nkallis, mutta timantit voi helposti tuntea. Niiden paloittelu veisi\nvarkaudesta kaiken edun, ja ellei niitä rikota, saa poliisi kyllä\nasiasta selon.\n\n-- Sire, -- keskeytti herra de Bréteuil, -- ei tämä ole tavallinen\nvarkaus. Siihen sekaantuu huhuja.\n\n-- Huhuja! Mitä tarkoitatte?\n\n-- Väitetään, sire, että kuningatar on pitänyt sitä koristetta\nhallussaan.\n\n-- Mitä ihmettä! Juuri minun läsnäollessani hän sen hylkäsi eikä\ntahtonut sitä katseitakaan. Hulluutta, mahdotonta, parooni!\nKuningatar ei ole ottanut sitä kaulanauhaa haltuunsa.\n\n-- Sire, minä en käyttänyt täsmällistä sanaa. Parjaus on aina niin\nsokea käydessään hallitsijain kimppuun, että oikea sana olisi\nkuninkaallisille korville liian loukkaava. Se, että kuningatar on\npitänyt...\n\n-- Mutta, herra de Bréteuil, -- sanoi kuningas hymyillen, -- ei\nsuinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on\nvarastanut?\n\n-- Sire, -- riensi nyt ministeri selittämään, -- kuningattaren\nsanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne\nhylkäsi; sanotaan... eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne\nvakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat\nmoisia katalia huhuja... sanotaan, että jalokivikauppiailla on\nhänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan\nkaulanauhan olevan hänen hallussaan.\n\nKuningas kalpeni.\n\n-- Vai sanotaan niin, -- toisti hän, -- mutta mitä kaikkea ei sanota!\nTämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos\nhän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen,\nja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar\nvoi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä\nhyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi\nminulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan\naviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä\nen tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun\nhivenelläkään.\n\nParooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja.\nMutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän\nkävi taas epävarmaksi, levottomaksi.\n\n-- Ja sitäpaitsi, -- sanoi hän, -- mitä te puhuitte varkaudesta?\nSanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha\nvoisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.\n\n-- Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, -- vastasi\nparooni, -- enkä osannut puhua loppuun.\n\n-- Suuttumuksellani!... Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta...\nparooni...\n\nJa kelpo kuningas remahti nauramaan.\n\n-- Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte,\nettä kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka...\nhänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.\n\n-- Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän\nmajesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de\nCalonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne\nkatsonut hyväksi myöntää.\n\n-- Se on totta.\n\n-- No nyt _sanotaan_, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi\nkaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut\nrahaa, kieltäytyi hän maksamasta.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten\ntavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.\n\n-- Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan\nteidän majesteetillenne.\n\n-- Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? -- huudahti kuningas\nilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä\nhetkestä pääsi voittopuolelle.\n\n-- Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.\n\n-- Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?\n\n-- Ei, sire, ei juutalaiselta.\n\n-- Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä\narvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt\nrahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.\n\nTunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.\n\n-- Parempi olisi ollut, -- vastasi ministeri.\n\n-- Vai olisi se ollut parempi! Mutta keltä kuningatar on voinut\npyytää rahaa?\n\n-- Sire, en oikein uskalla...\n\n-- Te hämmästytätte minua, monsieur, -- sanoi kuningas nostaen\npäätään ja otti taas kuninkaallisen puhetavan. -- Olkaa niin hyvä ja\nsanokaa heti rahanlainaajan nimi.\n\n-- Kardinaali de Rohan, sire.\n\n-- Eikö teitä hävetä mainita kardinaali de Rohania, koko maan\nvelkaantuneinta miestä?\n\n-- Sire... vastasi Bréteuil ja laski katseensa.\n\n-- Tuo ilme ei minua miellytä, -- lisäsi kuningas, -- ja nyt teidän\ntäytyy paikalla antaa selitys, herra oikeusministeri.\n\n-- Ei, sire, en mistään hinnasta, sillä mikään ei voi minua pakottaa\npäästämään huuliltani ainoatakaan sanaa, joka halventaisi kuninkaani\ntai kuningattareni mainetta.\n\nKuningas rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Kovin alhaalle nyt painumme, herra de Bréteuil, -- sanoi hän. --\nTuosta poliisiraportista lemahtaa likaviemärin tuoksuja, ja sieltä se\nonkin kotoisin.\n\n-- Kaikki parjaus huokuu myrkyllisiä höyryjä, ja siksi tulee\nkuningasten pontevin toimin puhdistaa ilma ympärillään, elleivät\ntahdo jättää kunniaansa sellaisen myrkyn uhriksi suorastaan\nvaltaistuimella.\n\n-- Herra de Rohan, -- mutisi kuningas. -- Mutta kuinka se voisi\nolla edes todennäköistä? Onko kardinaali siis laskenut liikkeelle\nsemmoisen huhun...\n\n-- Teidän majesteettinne voi helposti saada selville, onko kardinaali\nde Rohan hieronut kauppaa jalokivikauppiasten Böhmer ja Bossangen\nkanssa ja onko hän sopinut ehdoista ja määrännyt maksuajat.\n\n-- Todellako? -- huudahti kuningas vihan ja mustasukkaisuuden\nvallassa.\n\n-- Se on tosiasia, joka tulee esille, jos vähänkään kuulustelee.\nSiitä menen takuuseen teidän majesteetillenne.\n\n-- Takaatte siis?\n\n-- Ehdottomasti, omalla vastuullani, sire. Kuningas alkoi kiivaasti\nkävellä edestakaisin.\n\n-- Nämä ovat kauheita asioita, -- sanoi hän, -- mutta vielä en näe\nmerkkiäkään varkaudesta.\n\n-- Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus\nkuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.\n\n-- Ahaa, -- sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. -- Hän kieltää!\nTehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.\n\n-- Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi\nvarma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se\nonnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä\nkunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?\n\n-- Syytättekö siis vain herra de Rohania...\n\n-- Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan...\n\n-- Se on vakava syytös, parooni.\n\n-- Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön.\nHuomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan\nhänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä\nkuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana _varkaus_\non lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren\npyhitetyn nimen yhteydessä.\n\n-- Se on totta, se on totta, -- myönsi kuningas hämmentyneenä. -- Te\nolette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.\n\n-- Välttämättä, sire.\n\n-- Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de\nRohan menossa kappeliin?\n\n-- Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista,\nja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla\nyllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän\nmajesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.\n\n-- Mitä siis tehdä? Noutaa hänet tänne ja kysyä?\n\n-- Ei, sire. Sallikaa minun antaa hyvä neuvo. Asiasta ei nosteta\nmelua, ennenkuin teidän majesteettinne on puhunut kuningattaren\nkanssa.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi kuningas. -- Häneltä saan kuulla totuuden.\n\n-- Siitä ei epäilystäkään, sire.\n\n-- Istukaapa nyt tuohon, parooni, ja kertokaa avoimesti,\nlieventämättä, mitä kaikkea on tapahtunut ja kuinka sitä selitetään.\n\n-- Minulla on kaikki yksityiskohdat salkussani todistuksilleen.\n\n-- Siis asiaan käsiksi! Mutta odottakaa, kunnes olen käskenyt sulkea\noven. Olin kyllä luvannut kahdelle henkilölle vastaanoton nyt\naamupäivällä, mutta jääköön toistaiseksi.\n\nKuningas antoi määräyksensä, istuutui sitten ja katsahti vielä\nakkunasta.\n\n-- Mutta nyt tuella on kardinaali, -- sanoi hän. -- Katsokaa itse.\n\nBréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa.\nSiellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja\narkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli\nhänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti\nmessuamaan.\n\n-- Tulipa hän vihdoinkin! -- huudahti kuningas ja nousi seisaalle.\n\n-- Sitä parempi, -- vastasi ministeri. -- Selitys ei siedäkään\nviivytystä.\n\nJa sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin\nihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli\nsalkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas\nhuomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä,\nmutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu\ntodistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli\nkestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä\nkäytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa.\nOvelle naputti eräs upseeri.\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneet\nBréteuilin esityksistä.\n\n-- Sire, -- sanoi huoneeseen astunut upseeri, -- kuningatar pyytää\nteidän majesteettianne tulemaan luoksensa.\n\n-- Nyt on sattunut jotakin uutta, -- sanoi kuningas kalpeana.\n\n-- Kenties, -- myönsi Bréteuil.\n\n-- Minä lähden kohta kuningattaren luo, -- huudahti kuningas. --\nOdottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.\n\n-- Hyvä, ratkaisu lähenee, -- mutisi oikeusministeri.\n\n\n\n\n31.\n\nAatelismies, kardinaali ja kuningatar.\n\n\nJuuri silloin, kun herra de Bréteuil oli mennyt kuninkaan luo, oli\nherra de Charny kiihtyneenä pyytänyt päästä kuningattaren puheille.\nTämä oli pukeutumassa ja näki parvekkeen puoleisesta akkunastan\nkuinka Charny itsepäisesti pyrki perille. Kuningatar antoi heti\nmääräyksen, että Charny oli päästettävä sisälle, ennenkuin täysin\nehti pyyntöään esittääkään, sillä hän alistui sydämensä vaatimukseen,\nja ylevän ylpeästi hän sanoi itsekseen, että puhdas, sielullinen\nrakkaus, kuten herra de Charnyn, saa milloin tahansa näyttäytyä\nkuningatartenkin palatsissa. Charny astui sisään ja kosketti vavisten\nkättä, jonka kuningatar hänelle ojensi.\n\n-- Voi, madame, mikä onnettomuus! -- sanoi hän tukahtuneella äänellä.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? -- huudahti kuningatar vaaleten, kun näki\nystävänsä niin hätääntyneenä.\n\n-- Madame, tiedättekö, mitä äsken sain kuulla? Tiedättekö, mitä\nhuhutaan? Tiedättekö, mitä kuninkaalle lienee jo kerrottu tai mitä\nhän jo huomenna tietää?\n\nKuningatar! tunsi kylmiä väreitä, muistellen sitä siveän nautinnon\nyötä, jolloin kenties jokin mustasukkainen, vihamielinen silmä oli\nhänet nähnyt puistossa Charnyn kanssa.\n\n-- Kertokaa kaikki, minä olen vahva, -- vastasi hän painaen toista\nkättä rintaansa vasten.\n\n-- Sanotaan, madame, että olette ostanut Böhmer ja Bossangelta erään\nkaulanauhan.\n\n-- Olen sen jättänyt takaisin, -- sanoi kuningatar.\n\n-- Lisäksi sanotaan, että olitte jättävinänne sen takaisin, että\nluulitte voivanne maksaa, että kuningas sen esti kieltämällä nimensä\nsiitä maksumääräyksestä, jonka herra de Calonne esitti, että silloin\nkäännyitte erään henkilön puoleen saadaksenne rahaa ja että se\nhenkilö on teidän... rakastajanne.\n\n-- Ja te, monsieur, puhutte tuolla tapaa! -- sanoi kuningatar\nilmaisten äänessään mitä ylevintä luottamusta. -- Antakaa niiden\npuhua, joiden tekee mieli. Rakastajan keksiminen on heistä parjausta\nvarten vähemmän suloista kuin ystävyyssuhde on meidän kesken ihana ja\npyhitetty totuus.\n\nCharny vaikeni hämmästyneenä tästä voimakkaasta, lämpimästä\nkaunopuheisuudesta, joka huokuu tosirakkaudesta jokaisen jalon\nnaissydämen hienoimpana tuoksuna. Mutta hänen vastauksensa viipyminen\nlisäsi kuningattaren levottomuutta.\n\n-- Mitä aiotte sanoa, herra de Charny? Parjauksen kieltä en opi\nkoskaan ymmärtämään. Vai oletteko te oppinut?\n\n-- Madame, suvaitkaa kuunnella minua tarkoin; asia on vakava. Eilen\nkävin enoni, herra de Suffrenin kanssa hovin juvelikauppiasten\nBöhmerin ja Bossangen luona; sillä enoni on Intiasta tuonut muutamia\ntimantteja, joiden arvosta hän tahtoi selvyyttä. Puhuttiin yhtä ja\ntoista. Kauppiaat kertoivat komentajalle kauhean jutun, jota teidän\nmajesteettinne vihamiehet olivat lisäilleet. Madame, minä olen ihan\nepätoivoissani; sanokaa minulle, että olette ostanut kaulanauhan;\nsanokaa myös, että se on maksamatta. Mutta älkää jättäkö minua siihen\nuskoon, että kardinaali de Rohan on puolestanne maksanut.\n\n-- Kardinaali de Rohan! -- huudahti kuningatar.\n\n-- Niin, kardinaali de Rohan, jota sanotaan kuningattaren\nrakastajaksi... jolta kuningatar lainaa rahaa... jonka eräs onneton\nCharny niminen mies on nähnyt Versaillesin puistossa hymyilemässä\nkuningattarelle, polvillaan kuningattaren edessä ja suutelemassa\nhänen käsiään... joka sitten...\n\n-- Monsieur, -- keskeytti Marie-Antoinette tuimasti, -- jos minua\nselkäni takana epäilette, on siihen syynä se, ettei teissä ole\nrakkautta, kun olette luonani.\n\n-- Voi, vaara on uhkaava, -- vastasi nuori mies. -- En minä tullut\npyytämään teiltä vilpittömyyttä ja rohkeutta, vaan rukoilemaan\nitselleni jotakin muuta.\n\n-- Sanokaa ensin, mistä vaarasta puhutte.\n\n-- Täytyy olla mielipuoli, ellei sitä aavista, madame. Kun kardinaali\nvastaa kuningattaren velasta... kun hän sen maksaa, syöksee hän\nkuningattaren turmioon. Tässä en tahdo kajotakaan kuolettavaan\nsuruun, jota minulle tuottaa se luottamus, mikä teissä näkyy olevan\nkardinaali de Rohaniin. Ei, sellaisesta murheesta kuolee, mutta ei\nvalita.\n\n-- Te olette hullu, -- sanoi kuningatar vihastuneena.\n\n-- En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut,\nmadame. Näin teidät puistossa... Ei se ollut erehdys, sanon nyt.\nTänään on paljastunut julma, murhaava totuus... Kardinaali voi ehkä\nkerskata...\n\nKuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.\n\n-- Hullu, hullu, -- toisti hän sanomattoman tuskaisesti. --\nUskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä,\nsen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua\nrikolliseksi... Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan\ntuleenkin... Tehnyt rikoksen... ja kenen kanssa... minä, joka olen\naina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi\ntämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny,\nellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko\nepäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni\nkuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.\n\nOlivier väänteli käsiään tuskassa.\n\n-- Kuulkaa minua, -- sanoi hän, -- jos tahdotte, että teen teille\nsuuren palveluksen.\n\n-- Tekö, -- huudahti kuningatar, -- te, joka olette vihollisiani\njulmempi... sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette!\nEttäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii... en\nkoskaan, monsieur!\n\nOlivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.\n\n-- Saatte nähdä, -- sanoi hän, -- etten minä ole sitä lajia, joka\nhuokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi\njo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut\nepätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?\n\n-- Monsieur!...\n\n-- Minä en valikoi sanojani, kun on kuolema likellä. Ellette nyt\nminua kuule, niin sanon, että jo tänä iltana olemme molemmat\nkuolleita, te häpeästä, minä kuolemanne näkemisestä. Suoraan\nvihollista vastaan, madame, niinkuin sodassa! Suoraan kohti vaaraa,\nkohti kuolemaa! Menkäämme yhdessä vihollista vastaan, minä pelkkänä\nsotamiehenä, mutta urhoollisena, sen saatte nähdä, te majesteettisen\nväkevänä tuimimmassa käsikähmässä. Jos sorrutte, ette ainakaan yksin!\nKuulkaa, madame, pitäkää minua veljenänne... Tehän tarvitsette\nrahaa... sen kaulanauhan maksuun?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Älkää kieltäkö.\n\n-- Sanoinhan teille...\n\n-- Älkää sanoko, ettei kaulanauha ole hallussanne.\n\n-- Vannon teille...\n\n-- Älkää vannoko, jos tahdotte, että yhä rakastan teitä!...\n\n-- Olivier!\n\n-- Teillä on vielä yksi keino pelastaa samalla kunnianne ja minun\nrakkauteni. Kaulanauha maksaa kuusitoista sataa tuhatta livreä;\nolette jo maksanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tässä on\npuolitoista miljoonaa, ottakaa ne.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Älkää katselko näitä papereita, vaan ottakaa vastaan ja maksakaa\nvelka.\n\n-- Te olette myynyt maatilanne! Kauppakirjat kirjoitettu minun\nnimelleni ja hinta kuitattu. Olivier, te hävitätte omaisuutenne\nminun tähteni. Teillä on hyvä ja jalo sydän, enkä enää arastele\ntunnustamasta kaikkea sellaiselle rakkaudelle. Olivier, minä rakastan\nteitä!\n\n-- Ottakaa vastaan.\n\n-- En, mutta minä rakastan teitä.\n\n-- Kardinaali de Rohan saa siis maksaa? Ajatelkaa, madame, ettei\nse ole jalomielistä teidän puoleltanne, vaan julmuutta, joka minut\nmusertaa... Otattehan te vastaan kardinaalilta...\n\n-- Minäkö? Kuulkaapa nyt, herra de Charny, minä olen kuningatar,\nja jos annan alamaisilleni rakkautta tai rikkautta, en koskaan ota\nkumpaakaan vastaan.\n\n-- Mitä siis aiotte?\n\n-- Sen saatte määrätä te. Mitä luulette kardinaali de Rohanin\najattelevan?\n\n-- Hän ajattelee, että te olette hänen rakastajattarensa.\n\n-- Nyt olette töykeä, Olivier...\n\n-- Puhun, niinkuin puhutaan kuoleman uhatessa.\n\n-- Mitä luulette jalokivikauppiasten ajattelevan?\n\n-- Että kun kuningatar ei voi maksaa, kardinaali maksaa hänen\npuolestaan.\n\n-- Mitä luulette yleisön ajattelevan kaulanauhasta?\n\n-- Että se on teillä, että olette sen kätkenyt, että myönnätte sen\nvasta sitten, kun sen on maksanut jalo kardinaali rakkaudesta teihin\ntai kuningas peläten häväistystä.\n\n-- Hyvä! Entä te, Charny, mitä te ajattelette? Kysyn suoraan: mitä\najattelette niistä kohtauksista, joita näitte puistossa?\n\n-- Madame, minusta näyttää, että teidän tarvitsee todistaa minulle\nsyyttömyytenne, -- vastasi aatelismies jäykästi.\n\nKuningatar pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n-- Prinssi Louis, kardinaali de Rohan, Ranskan ylihovisaarnaaja! --\nhuusi käytävästä muuan lakeija.\n\n-- Hän! -- mutisi Charny.\n\n-- No nyt käy ihan mielenne mukaan, -- sanoi kuningatar.\n\n-- Aiotteko ottaa hänet vastaan?\n\n-- Aioin juuri lähettää häntä kutsumaan.\n\n-- Mutta minä...\n\n-- Menkää tuonne toiseen huoneeseen ja jättäkää ovi raolleen, että\nparemmin kuulisitte.\n\n-- Madame!\n\n-- Joutukaa, kardinaali tulee.\n\nHän työnsi Charnyta menemään viereiseen huoneeseen, veti ovea kiinni\nsen verran kuin tarvittiin ja käski saattamaan kardinaalin luokseen.\n\nKynnykselle ilmestyi kardinaali de Rohan loistaen kirkollisessa\njuhlapuvussaan. Takana näkyi lukuisa saattue myös loistavissa\npuvuissa. Näiden kumartelevien henkilöiden joukossa nähtiin myös\nBöhmer ja Bossange hieman kömpelöinä juhlavaatteissaan.\n\nKuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille\nhymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.\n\nLouis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun\nvalmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia,\njoka voi antaa anteeksi.\n\nKuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.\n\n-- Madame, -- sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan,\n-- minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän\nmajesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.\n\n-- Minäkö? -- kummastui kuningatar. -- Päinvastoin, herra kardinaali,\naioin juuri kutsuttaa teidät tänne.\n\nKardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.\n\n-- Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? -- kuiskasi\nhän. -- Saanko puhua avoimesti?\n\n-- Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko... nyt olemme yksin.\n\nKuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat\naatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä\nrohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana\nkuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.\n\nKardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta\nollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.\n\n-- Paljonpa teillä on valmistuksia, -- sanoi kuningatar tekeytyen\nhilpeäksi.\n\n-- Mutta jos... mutisi kardinaali.\n\n-- Mitä jos? -- kysyi kuningatar.\n\n-- Ei suinkaan kuningas tule tänne?\n\n-- Älkää pelätkö kuningasta tai ketään muutakaan, -- vastasi Marie\nAntoinette vilkkaasti.\n\n-- Teitä vain pelkään, -- sanoi kardinaali liikutetulla äänellä.\n\n-- Sitä vähemmän on pelkoon syytä. Enhän minä ole kammottava olento.\nMutta sanokaa nyt asianne muutamin sanoin, selvällä äänellä, sillä\nminä pidän avomielisyydestä, ja jos arkailette, en oikein usko teitä\nrehelliseksi mieheksi. Älkää vielä innostuko! Minulle on sanottu,\nettä teillä on jotakin valittamista minua vastaan. Puhukaa siis,\nminulle on taistelu mieleen, minä olen sellaista sukua, joka ei\nsäikähdy. Tietääkseni te olette samanlainen. Mistä te minua moititte?\n\nKardinaali huokasi ja nousi taas seisaalle ikäänkuin vapaammin\nhengittääkseen. Vihdoin hän tunsi tyyntyvänsä ja aloitti.\n\n\n\n\n32.\n\nSelityksiä.\n\n\nKuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten.\nCharny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin\npuolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.\n\n-- Madame -- sanoi kardinaali kumartaen, -- te tiedätte varmaankin,\nmitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?\n\n-- En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.\n\n-- Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut\nkäyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata,\nmiksi minulle ei sitä suoraan sanota?\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole\nmitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi\nkoskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot\nkovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva\nde la Motte?\n\n-- Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.\n\n-- Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on,\nniin luullakseni juuri te.\n\n-- Minäkö, madame? Miksi niin?\n\n-- Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella\nrouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen\nkertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu.\nTämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.\n\n-- Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut\nrouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin\nteidän majesteettinne.\n\n-- Jätetään siis kreivitär ja puhutaan omista asioistamme.\n\n-- Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä\nmuutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen\ntuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua\nuutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.\n\n-- Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.\n\n-- Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän\nmajesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin\nepätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen\nankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.\n\n-- Nyt taas emme käsitä toisiamme, -- sanoi kuningatar. -- Te\npuhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi\npahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!\n\n-- Madame, -- huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja\nkuningatarta, -- suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa\ntoiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.\n\n-- Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä.\nPuhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin\njalokivisepille?\n\n-- Takaisin jalokivisepille! -- toisti kardinaali hämmästyneen\nnäköisenä.\n\n-- Niin, minne olette sen pannut?\n\n-- Minäkö? Minähän en tiedä...\n\n-- Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai\nkaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat\nväittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani\nkuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat\nsen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla\nselittää kaikki... mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää\narvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on\naikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä\nhyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava\nostamaan se koriste... itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte\npuolestani maksamaan...\n\n-- Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, --\nsanoi kardinaali huoaten.\n\n-- No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha\njäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin\nkauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva\nde la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota\nkauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi\npäättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis\nharrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne\nja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut\nsekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että\nmoitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni\nrikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen\nasia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle,\njoka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa,\nmonsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo\nsynkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?\n\nKuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei\nkardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun\nkuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:\n\n-- Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole\npitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä\nminähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään\njuonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi.\nMinulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla\ntai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.\n\n-- Mahdotonta, -- huudahti kuningatar kummastuneena. -- Eikö\nkaulanauha ole teidän hallussanne?\n\n-- Ei, madame.\n\n-- Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?\n\n-- En, madame.\n\n-- Te ette siis pidä häntä kätkössä?\n\n-- En, madame.\n\n-- Ettekä tiedä, minne hän on mennyt?\n\n-- En enempää kuin teidän majesteettinne.\n\n-- Mutta kuinka siis selitätte tämän asian?\n\n-- Madame, minun täytyy tunnustaa, etten osaa sitä selittää.\nSitäpaitsi en nyt ensi kertaa valita sitä, ettei kuningatar minua\nkäsitä.\n\n-- Milloin olisi niin sattunut? Minä ainakaan en muista.\n\n-- Suvaitkaa, madame, palauttaa mieleenne ne kirjeet, jotka olen\nlähettänyt.\n\n-- Teidän kirjeenne! -- hämmästyi kuningatar. -- Oletteko te minulle\nkirjoittanut?\n\n-- Tosin liian harvoin, madame, ilmaistakseni kaikki, mitä oli\nsydämessäni.\n\nKuningatar nousi.\n\n-- Minusta näyttää, -- sanoi hän, -- että laskemme toisistamme pilaa.\nSiitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä\nteillä on sydämessänne tai sydämellänne... en oikein huomannut,\nkuinka äsken lausuitte?\n\n-- Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni\nsalaisuuden!\n\n-- Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?\n\n-- Madame!\n\n-- Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle\nansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.\n\n-- Vannon, madame, etten ole sanonut mitään... Eikö täällä todella\nole ketään kuuntelemassa?\n\n-- Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis\nasianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella,\ntodistakaa se.\n\n-- Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua...\nhän, meidän ystävämme... niin että teidän majesteetissanne taas\nheräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.\n\n-- _Meidän_ ystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin\npilvistä pudonnut.\n\n-- Madame, pyydän teiltä, -- sanoi kardinaali kiivastuneena\nkuningattaren katkerasta äänensävystä, -- että säästäisitte minua.\nTeidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti kuningatar kalveten. -- Mitä tuo\nmies sanoo?\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä\nkiihkeämmin veri alkoi kiehua, -- varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin\nvarovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua\npahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei\nolisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää,\nettä kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä\nlaki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!\n\nKuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen\nhihaan.\n\n-- Sanokaa paikalla, monsieur, -- kovisti hän vapisevalla äänellä, --\nolenko minä sanonut: _en tahdo enää_, taikka: _minä tahdon_? Kelle\nolen sanonut toista ja kelle toista?\n\n-- Minulle kumpaakin.\n\n-- Teille?\n\n-- Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en\nunohda, että lausuitte toiset.\n\n-- Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.\n\n-- Minä?\n\n-- Te olette raukka... parjaatte naista.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Te olette kavaltaja... loukkaatte kuningatarta.\n\n-- Ja te, te olette sydämetön nainen, tunnoton kuningatar.\n\n-- Onneton mies!\n\n-- Te olette vähitellen saattanut minut itseenne rakastumaan\nhulluuteen asti. Te olette antanut minun huumautua toiveilla.\n\n-- Toiveilla! Hyvä Jumala! Olenko minä hullu vai onko tuo mies roisto?\n\n-- Olisinko koskaan uskaltanut pyytää yöllisiä kohtauksia, joita\nminulle soitte?\n\nKuningatar päästi raivostuneen kiljahduksen, johon vastasi huokaus\nviereisestä huoneesta.\n\n-- Kuinka minä olisin rohjennut, -- jatkoi Rohanin prinssi, -- tulla\nyksinäni Versaillesin puistoon, ellette olisi lähettänyt rouva de la\nMottea minua noutamaan?\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista\nsisään?\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun... tämän\nihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet...\npolttaneet?\n\n-- Voi taivas!\n\n-- Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan\nminulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani\nja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.\n\n-- Jo riittää!\n\n-- Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut\nhaaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö... ihana kuutamo,\nsuloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?\n\n-- Monsieur, monsieur! -- huusi kuningatar peräytyen, -- te herjaatte!\n\n-- Jumalani! -- vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti,\n-- sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta\nnaiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!\n\n-- Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän\nheti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse\nkeksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa\nyöllä...\n\n-- Olen kyllä käynyt, -- vastasi kardinaali ylväästi.\n\n-- Panette henkenne alttiiksi, jos pysytte väitteissänne. -- Rohan ei\nvalehtele. Minä olen siellä käynyt.\n\n-- Herra de Rohan, taivaan nimessä sanokaa, ettette ole minua\ntavannut puistossa...\n\n-- Vaikka täytyisi kuolla, kuten uhkasitte, olen sittenkin tavannut\njuuri teidät puistossa, jonne rouva de la Motte minut saattoi.\n\n-- Vielä kerran! -- huudahti kuningatar kuolonkalpeana väristen, --\nperuutatteko sananne?\n\n-- En.\n\n-- Toisen kerran kysyn teiltä: ettekö ole itse punonut tätä\nkataluutta minua vastaan?\n\n-- En.\n\n-- Viimeisen kerran, herra de Rohan, vaadin teitä tunnustamaan, että\nteidät on ehkä petetty, että tuo kaikki oli parjausta, haavetta,\nmahdotonta... ties mitä. Myönnättekö, että olen syytön, että voin\nolla syytön?\n\n-- En.\n\nKuningatar suoristautui uhkaavana ja juhlallisena.\n\n-- Saatte siis joutua, -- sanoi hän, -- tekemisiin kuninkaan oikeuden\nkanssa, koska jääväätte Jumalan oikeuden.\n\nKardinaali kumarsi vastaamatta. Kuningatar soitti niin kiivaasti,\nettä monta kamarirouvaa tuli yhtaikaa sisälle.\n\n-- Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, -- sanoi hän kuivaten huuliaan,\n-- että pyydän häntä hyväntahtoisesti saapumaan luokseni.\n\nMuuan upseeri riensi täyttämään käskyä. Kardinaali oli päättänyt\nuhmata kaikkea ja jäi pelkäämättä erääseen nurkkaan. Marie-Antoinette\nastahti monta kertaa viereisen huoneen ovelle, mutta ei mennyt\nsisään, ikäänkuin olisi joka kerta oven edestä löytänyt menettämänsä\nmaltin.\n\nTuskin oli kymmentä minuuttia kulunut tässä kauheassa, mykässä\nkohtauksessa, kun kynnykselle ilmestyi kuningas, toinen käsi\npistettynä poimukauluksen väliin. Takana näkyi vieläkin muiden\njoukossa Böhmer ja Bossange, jotka säikähtyneinä aavistivat myrskyä.\n\n\n\n\n33.\n\nVangitseminen.\n\n\nHeti kun kuningas oli astunut huoneeseen, kääntyi kuningatar hänen\npuoleensa tavattoman kiihtyneenä.\n\n-- Sire, tässä on kardinaali de Rohan, joka puhuu aivan uskomattomia\nasioita; olkaa niin hyvä ja pyytäkää häntä ne toistamaan.\n\nKuullessaan nämä odottamattomat sanat, tämän äkillisen hyökkäyksen,\nkardinaali vaaleni. Asema olikin niin outo, että hän ei enää\nkäsittänyt. Saattoiko hän, tekeytyen rakastajaksi, ollen uskollinen\nalamainen, selittää aviomiehelle, kuninkaalleen, sitä suhdetta, jossa\nväitti olevansa kuningattareen, toisen puolisoon? Mutta kuningas\nkysyi mietteisiinsä vaipuneelta kardinaalilta:\n\n-- Eikö asia koske erästä kaulanauhaa, monsieur? Siitä teillä kaiketi\non minulle kerrottavana uskomattomia asioita. Puhukaa siis, minä\nkuuntelen.\n\nKardinaali teki kohta päätöksen, kahdesta pulmasta hän valitsi\npienemmän: kahdesta hyökkäyksestä hän otti kestääkseen sen, joka oli\nkuningasparille kunniallisempi. Ja jos hänet varomatta heitettäisiin\ntoiseen vaaraan... sama se, silloin hän esiintyisi uljaana,\nritarillisena miehenä.\n\n-- Niin, juuri kaulanauhasta on puhe, sire, -- mutisi hän.\n\n-- Oletteko sen ostanut, monsieur?\n\n-- Sire...\n\n-- Oletteko vai ette?\n\nKardinaali katsahti kuningattareen eikä vastannut.\n\n-- Oletteko vai ette? -- toisti kuningatar. -- Puhukaa totta,\nmonsieur, pelkkää totta; ei teiltä muuta vaadita.\n\nKardinaali käänsi katseensa poispäin ja pysyi vaiti.\n\n-- Kun ei herra de Rohan suvaitse vastata, vastatkaa te, madame, --\nsanoi kuningas. -- Varmaankin te tiedätte asiasta jotakin. Oletteko\nostanut sen kaulanauhan?\n\n-- En! -- vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.\n\n-- Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, -- sanoi\nkuningas juhlallisesti.\n\nKardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.\n\n-- Ette siis vastaa mitään? -- jatkoi kuningas.\n\n-- Mistä minua syytetään, sire?\n\n-- Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen\nteille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa\nsitoumukseen.\n\n-- Se paperi on väärennetty! -- sanoi kuningatar.\n\n-- He sanovat myös, -- lisäsi kuningas, -- että jos kuningatar ei\nmaksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali,\nolette sitoutunut.\n\n-- Minä en kieltäydy maksamasta, sire, -- vastasi kardinaali.\n\n-- Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän.\nJa sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä\nhalveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin\nylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut,\nvaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.\n\n-- Herra kardinaali, -- sanoi kuningas, -- tässä jutussa esiintyy\nkuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren\nnimikirjoitusta.\n\n-- Ja toinenkin väärennys, -- huudahti kuningatar, -- nimittäin se\npaperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan\ntakaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?\n\n-- Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni,\n-- vastasi kardinaali yhä järkkymättä. -- Onko syypää yhteen vai\nkumpaankin, on samantekevää.\n\nKuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas\nhillitsi häntä kädenliikkeellä.\n\n-- Olkaa varuillanne, -- sanoi hän kardinaalille. -- Te pahennatte\nasemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta,\nmutta te näytätte aikovan syyttää.\n\nKardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä\nparjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:\n\n-- Puhdistaa itseäni... se on mahdotonta!\n\n-- Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu\ntimanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte\nitsenne syylliseksi.\n\n-- Kuka sitä uskoo? -- kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.\n\n-- Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi\nuskoa, että...\n\nJa vihastuksen väristys rumensi kuninkaan tavallisesti niin lempeitä\npiirteitä.\n\n-- Sire, -- kiirehti kardinaali sanomaan, -- minä en tiedä mitään\nsiitä, mitä puhutaan, en mitään siitä, mitä on tapahtunut; muuta en\nvoi vakuuttaa kuin ettei kaulanauha ole minun hallussani, että se\nnyt on jollakulla, jonka pitäisi esiintyä, mutta ei tahdo, ja joka\npakottaa minut toistamaan raamatun sanat: paha langetkoon rikollisen\npään päälle.\n\nKuningatar näytti aikovan tarttua kuninkaan käsivarteen. Kuningas\nsanoi hänelle:\n\n-- Asia on riitainen teidän ja hänen kesken, madame. Vielä kerran,\nonko kaulanauha teillä?\n\n-- Ei, sen vannon äitini kunnian ja poikani hengen kautta, -- vastasi\nkuningatar.\n\nTäynnä riemua tästä selityksestä kuningas kääntyi kardinaaliin päin\nja sanoi:\n\n-- Silloin asia jää oikeuden ja teidän kesken, monsieur, paitsi\njollette pidä parempana vedota armooni.\n\n-- Kuninkaan armoa voi anoa vain rikollinen, -- vastasi kardinaali.\n-- Minusta on inhimillinen oikeus parempi.\n\n-- Ettekö siis mitään tunnusta?\n\n-- Ei ole mitään tunnustettavaa.\n\n-- Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! --\nhuudahti kuningatar.\n\nKardinaali pysyi ääneti.\n\n-- Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, -- jatkoi kuningatar. --\nTällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota\nen kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena\nole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.\n\nKardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.\n\n-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi kuningas hätääntyen.\n\n-- Madame! -- mutisi kardinaali kauhistuneena.\n\n-- Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on\nsydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni\njulki vaikka torilla.\n\n-- Viattomuutenne! -- sanoi kuningas. -- Kuka olisi kyllin röyhkeä\ntai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?\n\n-- Pyydän teiltä, madame... sanoi kardinaali.\n\n-- Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne\nviihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire,\nvaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.\n\n-- Madame, varokaa; nyt menette liian pitkälle, -- sanoi kardinaali.\n\n-- Mitä kummaa? -- kysyi kuningas ylpeästi. -- Kuka uskaltaa niin\npuhutella kuningatarta? Ehkä joku muu kuin minä?\n\n-- Juuri niin, sire, -- vastasi Marie-Antoinette. -- Kardinaali de\nRohan puhuu niin kuningattarelleen, sillä hän väittää olevansa siihen\noikeutettu.\n\n-- Tekö, monsieur? -- mutisi kuningas julmistuen.\n\n-- Hän juuri, -- vahvisti kuningas halveksivasti.\n\n-- Onko herra kardinaalilla todistuksia? -- kysyi kuningas ja astui\naskeleen häntä lähemmäksi.\n\n-- Hänellä kuuluu olevan kirjeitä, -- sanoi kuningatar.\n\n-- Näyttäkääpä, monsieur! -- vaati kuningas.\n\n-- Kirjeet esille! -- huusi kuningatar.\n\nKardinaali sipaisi kädellään kylmän hien kostuttamaa otsaansa ja\nnäkyi kysyvän Jumalalta, kuinka kenessäkään saattoi olla niin paljon\njulkeutta ja kavaluutta. Mutta vastausta hän ei antanut.\n\n-- Eikä siinä ole kaikki, -- jatkoi kuningatar, joka yhä enemmän\nyltyi hänen jalomielisyytensäkin kiihottamana, -- vaan kardinaalilla\non muka ollut minun kanssani salaisia kohtauksia...\n\n-- Madame, säästäkää! -- pyysi kuningas.\n\n-- Häveliäisyyden vuoksi! -- sanoi kardinaali.\n\n-- No kuulkaa, monsieur, -- jatkoi kuningatar, -- jollette ole\nkaikkein kehnoin mies, jos pidätte enää mitään pyhänä, niin näyttäkää\ntodistuksenne, jos niitä on!\n\nKardinaali kohotti päätään hitaasti ja vastasi:\n\n-- Ei, madame, minulla ei ole todistuksia.\n\n-- Älkää pahentako rikoksianne uudella rikoksella, -- riehui\nkuningatar, -- älkää kasatko päälleni häväistyksiä. Teillä on apuri,\nrikostoveri, todistaja tähän kaikkeen. Mainitkaa hänen nimensä!\n\n-- Kuka se on? -- kovisti kuningas.\n\n-- Rouva de la Motte, sire, -- vastasi kuningatar.\n\n-- Ahaa! -- sanoi kuningas voitonriemuisesti, kun kuuli inhonsa\nJeannea vastaan vihdoinkin saavan perustetta. -- Haetaan se nainen\ntänne kuulusteluun.\n\n-- Hyvä olisi, mutta hän on kadonnut, -- selitti kuningatar. --\nKysykää kardinaalilta, minne on rouva de la Motten toimittanut.\nHänelle on ollut perin tärkeätä, ettei rikostoveria tavata.\n\n-- Toiset, joille se on vieläkin tärkeämpää, ovat antaneet hänen\nhävitä, -- vastasi kardinaali, -- ja siksi on mahdotonta häntä löytää.\n\n-- Mutta jos te, monsieur, olette syytön, -- sanoi kuningatar\nraivoissaan, -- auttakaa edes syyllisten ilmisaamista.\n\nKardinaali loi häneen viimeisen silmäyksen, käänsi hänelle selkänsä\nja pani käsivartensa ristiin.\n\n-- Monsieur! -- sanoi kuningas loukkaantuneena, -- teidät viedään\nBastiljiin!\n\nKardinaali kumarsi ja sanoi lujalla äänellä:\n\n-- Tässäkö asussa? Yllä arkkipiispan juhlapuku? Koko hovin nähden?\nSuvaitkaa, sire, ottaa huomioon, että siitä tulisi suunnaton\nhäväistysjuttu; sitä raskaammin se painaisi sitä päätä, johon se\nlopuksi osuisi.\n\n-- Se on minun tahtoni, -- sanoi kuningas kiihtyneenä.\n\n-- Sire, te määräätte kirkkoruhtinaalle ennen aikojaan kohtuuttoman\nrangaistuksen, ja kidutus ennen tuomiota on laiton.\n\n-- Niin tapahtuu kuitenkin, -- vastasi kuningas ja aukaisi oven\nhakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.\n\nLikellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat\nkuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin\nasennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli\nhänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa\nolevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti\nkäytävän perälle asti:\n\n-- Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!\n\nKardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten\nhätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä.\nHän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti\nylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi\nerinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi\ntähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni\npelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi\nepäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken\nkuulemaansa käskyyn.\n\n-- Niin, monsieur, -- sanoi hänelle kardinaali, -- minut todellakin\non vangittava.\n\n-- Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, -- sanoi kuningas keskellä\nkuolonhiljaisuutta, -- kunnes messun aikana teen päätökseni.\n\nKuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja\nkardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka\npiti hattua kädessään.\n\n-- Madame, -- sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea\nhillitä itseään, -- tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus,\nsiis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.\n\n-- Kiitän teitä, -- vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan\nkäsiä, -- te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.\n\n-- Kiitätte minua?\n\n-- Kaikesta sydämestäni. Te olette toiminut kuninkaana, minä\nkuningattarena, siitä saatte olla varma.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi kuningas tuntien sydämellistä iloa, -- saamme\nsiis kerrankin hyvitystä kaikista näistä katalista juonista. Kun te\nja minä olemme kerta kaikkiaan musertaneet käärmeen, tulee meille\ntoivoakseni rauha.\n\nHän suuteli kuningatarta otsalle ja palasi omiin huoneisiinsa. Sillä\nvälin kardinaali oli käytävän päässä nähnyt Böhmerin ja Bossangen\npuoleksi pyörtyneinä toistensa sylissä ja vähän matkan päässä\npalvelijansa, joka tästä tuhosta tyrmistyneenä vaani isäntänsä\nkatsetta.\n\n-- Monsieur, -- sanoi kardinaali edellään käyvälle upseerille, --\njos jään tänne koko päiväksi, käyvät monet levottomiksi; enkö saa\nlähettää kotiin sanaa, että minut on vangittu?\n\n-- Jollei vain kukaan sitä huomaa, -- vastasi nuori upseeri.\nKardinaali kiitti; sitten hän puhutteli palvelijaansa saksaksi\nja kirjoitti muutaman sanan paperilehdelle, jonka repäisi\nmessukirjastaan. Ja upseerin tähystellessä, ettei kukaan yllättäisi,\nkardinaali kiersi hänen selkänsä takana paperin kokoon ja pudotti\nlattialle.\n\n-- Seuraan teitä, monsieur, -- sanoi hän upseerille. Molemmat\nkatosivat. Palvelija sieppasi paperin, niinkuin kotka hyökkää\nsaaliinsa kimppuun, kiirehti ulos linnasta, nousi ratsun selkään\nja nelisti Pariisiin. Kulkiessaan saattajansa kanssa portaita alas\nkardinaali saattoi eräästä akkunasta nähdä ratsastajan olevan jo\nmatkalla.\n\n-- Kuningatar tuhoo minut, -- mutta minä pelastan hänet. Sinun\ntähtesi, kuningas, minä näin menettelen. Sinun tähtesi, Jumala, joka\nkäsket antamaan vääryydet anteeksi, minä annan toisille anteeksi...\nAnna myös minulle anteeksi!\n\n\n\n\n34.\n\nAsiakirjat.\n\n\nHeti kun kuningas oli onnellisena palannut työhuoneeseensa ja\nallekirjoittanut käskyn, että kardinaali de Rohan oli vietävä\nBastiljiin, ilmestyi Provencen kreivi saapuville ja antoi herra de\nBréteuilille merkkejä, joita tämä ei kaiken kunnioituksensa ja hyvän\ntahtonsakaan avulla pystynyt käsittämään. Mutta tämä merkkikieli\nei tarkoittanutkaan oikeusministeriä, vaan prinssi tahtoi vetää\npuoleensa kuninkaan huomiota, jonka täytyi kirjoittaessaan nähdä\nkaikki vastapäisestä kuvastimesta. Juoni onnistuikin: kuningas\nhuomasi veljensä antamat merkit ja päästettyään herra de Bréteuilin\nluotaan sanoi hänelle:\n\n-- Miksi annoitte merkkejä Bréteuilille?\n\n-- No niin, sire...\n\n-- Nuo vilkkaat liikkeet ja puuhaava ilme merkitsevät kai jotakin?\n\n-- Tosin kyllä, sire, mutta...\n\n-- Teillä on tietysti oikeus olla vaiti, -- sanoi kuningas\nnärkästyneenä.\n\n-- Sire, juuri äsken kuulin, että kardinaali de Rohan on vangittu.\n\n-- Voiko se uutinen teitä niin kiihdyttää? Ettekö siis usko, että\nkardinaali on syyllinen, ja teenkö siinä väärin, että rankaisen\nmahtavaakin?\n\n-- Väärinkö? Ette suinkaan, veljeni. Te ette ole väärässä. En minä\nsitä tahtonut sanoa.\n\n-- Minua olisikin hyvin kummastuttanut, herra Provencen kreivi, jos\nolisitte ruvennut pitämään sen miehen puolta, joka koettaa häväistä\nkuningatarta. Olen juuri käynyt kuningattaren luona, ja yksi ainoa\nsana häneltä riitti...\n\n-- Jumala varjelkoon minua syyttämästä kuningatarta! Tiedättehän,\nsire, että hänen majesteetillaan... kälylläni ei ole uskollisempaa\nystävää kuin minä. Kuinka usein olenkaan häntä puolustanut, ja olkoon\nsanottuna ilman moitetta, vieläpä teitä itseännekin vastaan!\n\n-- Hän on siis usein syytteen alaisena, vai mitä?\n\n-- Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani...\nTahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos\nnäkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.\n\n-- No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa\nkestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että\ntulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää\ntavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen\nsuojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.\n\n-- Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne\nmenettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee\nkaulanauhajuttuun.\n\n-- Hitto vie, -- jatkoi kuningas, -- sen pitäisi olla päivänselvää.\nKuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren\nlikeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista,\njoita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon,\nettä timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen\nluokseen... se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän\nsanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä\nsalaperäisessä jutussa?\n\n-- Sire...\n\n-- Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy\npuolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa\nkuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.\n\n-- Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein\nsiinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.\n\n-- Mitä? -- kysyi kuningas ihmeissään. -- Onko olemassa jokin muu\nasia?\n\n-- Tottahan kuningatar on teille puhunut...\n\n-- Minulleko... mitä?\n\n-- Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei\nkuningatar olisi sanonut...\n\n-- Mitä sanonut?\n\n-- Sire...\n\n-- Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä\nkirjeitä, joita hän on muka saanut?\n\n-- En, sire, en.\n\n-- No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on\nkardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?\n\n-- En niitäkään, sire.\n\n-- Sen vain tiedän, -- jatkoi kuningas, -- että minussa on\nkuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä\nluonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään\nsiitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai\nantaa toisten maksaa... tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi\nkeskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys,\non hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi\nasian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti\nkostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen,\ntuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen\nolisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän\nvankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, -- nyt te taas epäilette\nystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos\nkohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta,\npeläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka\nesiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin\njärkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen,\njoka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa\nmuihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen\nkuningattaren viattomuuden?\n\n-- Asian laita on niin, -- vastasi kuningas kiusaantuneena, -- että\nteillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.\n\n-- Puhetaiteellisia varokeinoja, sire, kiihkeyden puutetta. Pyydän\nsitä teidän majesteetiltanne anteeksi; se on kasvatuksen vika. Cicero\non minut pilannut.\n\n-- Kuulkaapa, veljeni, Cicero on kiero vain silloin kun puolustaa\nhuonoa asiaa, mutta teillähän on hyvä asia; olkaa siis selvä!\n\n-- Jos puhetapaani moititaan, pakottaa se minut vaikenemaan.\n\n-- Kas niin, nyt närkästyy puhetaituri! -- huudahti kuningas\nProvencen kreivin metkusta eksyneenä. -- No, asianajaja, ryhtykää\nasiaan! Mitä tiedätte lisää siihen, mitä kuningatar minulle sanoi?\n\n-- Hyvä Jumala, en mitään tai kaikki. Täytyyhän ensin määritellä,\nmitä kuningatar on teille sanonut.\n\n-- Kuningatar sanoi, ettei kaulanauha ole hänen hallussaan.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Ettei hän ole allekirjoittanut sitoumusta ja että kaikki, mikä\nviittaisi sopimukseen kardinaalin kanssa, on vihamiesten keksimää\nvalhetta.\n\n-- Hyvä on, sire.\n\n-- Ja lopuksi hän sanoi, ettei ollut koskaan antanut kardinaalille\naihetta luulla olevansa läheisempi kuin joku alamainen, joku tuttava,\njosta ei välitä.\n\n-- Vai niin, vai sanoi hän niin!\n\n-- Sanoi semmoisella sävyllä, ettei se sietänyt vastaväitettä...\nkardinaali olikin vaiti.\n\n-- Kun siis ei kardinaali mitään vastannut, tunnusti hän itsensä\nvalehtelijaksi, ja juuri sillä hän lisää toisten huhujen\nuskottavuutta, joiden mukaan kuningatar on eräille henkilöille suonut\nerinäisiä suosionosoituksia.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, mitä nyt vielä? -- sanoi kuningas masentuneena.\n\n-- Ihan hassua, kuten saatte huomata. Kun kerran on todistettu, ettei\nkuningattaren kanssa ole kävellyt kardinaali de Rohan...\n\n-- Kuinka? -- huudahti kuningas. -- Onko kerrottu, että herra de\nRohan on kävellyt kuningattaren kanssa?\n\n-- On, mutta sen on kumonnut kuningatar itse ja kardinaalin\nluopuminen väitteestään. Kun siis se asia on selvillä, voitte\nymmärtää, että on ruvettu ihmettelemään -- eihän häijyys väsy, --\nmitä siis merkitsee, että kuningatar on öisin kävellyt Versaillesin\npuistossa.\n\n-- Öisin, Versaillesin puistossa... kuningatar!\n\n-- Ja kenen kanssa, -- jatkoi Provencen kreivi kylmästi.\n\n-- Kenen kanssa?... mutisi kuningas.\n\n-- Niin juuri... Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar\ntekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai\nmajesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?\n\n-- Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.\n\n-- Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että\nteidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.\n\n-- Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on\nkävellyt yöllä joidenkuiden seurassa...\n\n-- Ei _joidenkuiden_ seurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi\npuhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.\n\nNyt kuningas vihastui kerrassaan.\n\n-- Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että\nniin kerrotaan.\n\n-- Se on perin helppoa, -- vastasi prinssi. -- Todistajia on\nneljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt\nkuningattaren kahtena päivänä... oikeammin kahtena yönä perätysten\ntulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan\nasuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus... allekirjoitettu.\nLukekaa itse.\n\nKuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.\n\n-- Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on\nlaatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut\nrauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin\nsalametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi\nsinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli\nerään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten\nnäette, selostus on hyvin täsmällinen.\n\nKuningas luki tämänkin ilmoituksen, kauhistui ja laski kätensä\nhervottomina.\n\n-- Kolmas todistaja, -- jatkoi Provencen kreivi tyynesti, -- on\nitäisen portin vartija. Hän sanoo nähneensä kuningattaren sillä\nhetkellä, kun hänen majesteettinsa meni ulos äsken mainitusta\nportista. Vieläpä hän ilmoittaa, mikä puku oli kuningattaren yllä;\nlukekaa itse, sire. Edelleen hän mainitsee, ettei voinut erottaa,\nkuka se kavaljeeri oli, jonka _kuningatar jätti_ -- niin tähän on\nkirjoitettu -- mutta päältäpäin se oli ollut joku upseeri. Tämä\nasiakirja on myös allekirjoitettu. Hän lisää merkillisen seikan,\nnimittäin sen, ettei ilmoitusta kuningattaren käynnistä siellä voi\nepäillä, koska mukana oli rouva de la Motte, hänen majesteettinsa\nystävä.\n\n-- Kuningattaren ystävä! -- huudahti kuningas vimmastuneena. -- Niin,\ntähän on todellakin niin kirjoitettu.\n\n-- Sire, älkää panko sitä rehellisen palvelijan viaksi, hän on ollut\nvain liiaksi innokas. Hänen toimensa on vartioida, ja hän vartioi;\nvalvoa, ja hän valvoo.\n\n-- Viimeinen asiakirja, -- jatkoi Provencen kreivi, -- näyttää\nkaikkein selvimmältä. Sen on kirjoittanut lukkoseppä, jonka huolena\non tarkastaa, ovatko kaikki portit lukossa iltasoiton jälkeen. Tämä\nmies -- teidän majesteettinne tunteekin hänet -- vakuuttaa nähneensä\nkuningattaren menevän erään kavaljeerin kanssa Apollo-kylpylään.\n\nKuolonkalpeana ja tukehtumaisillaan raivosta kuningas riuhtaisi\npaperin veljensä kädestä ja luki. Sillä aikaa Provencen kreivi jatkoi:\n\n-- Tosin rouva de la Motte seisoi ulkopuolella, parinkymmenen\naskeleen päässä, eikä kuningatar viipynyt sisällä kuin tunnin verran.\n\n-- Kuka se kavaljeeri oli? -- huusi kuningas.\n\n-- Sire, nimeä ei näy tässä ilmoituksessa, vaan teidän majesteettinne\ntarvitsee lukea viimeinen asiakirja, joka on hallussani. Sen on\nantanut eräs metsänvartija, joka väijyi ympärysmuurin takana lähellä\nApollo-kylpylää.\n\n-- Päivätty seuraavana päivänä, -- huomautti kuningas.\n\n-- Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta\npikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra\nde Charnyn käsivarresta.\n\n-- Herra de Charny!... huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta\nja häpeästä. -- Hyvä on, hyvä... Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me\nvihdoinkin pääsemme totuuden perille.\n\nJa kuningas syöksyi ulos huoneesta.\n\n\n\n\n35.\n\nViimeinen syytös.\n\n\nHeti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti\ntämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra\nde Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan\noman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei\njaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä\ntuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan\nhänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja\nsurullisempana kuin koskaan ennen.\n\n-- Mitä sanotte? -- kysyi kuningatar.\n\n-- Madame, -- vastasi nuori mies, -- te näette itse, että kaikki\nkoettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä\nolisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide.\nTämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä\nteillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi\nteihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne,\nniinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia...\n\n-- Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, -- sanoi kuningatar\nalakuloisena, -- ettekä sittenkään löydä.\n\n-- En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä\navomielisyyttäni, -- vastasi Charny. -- Jos se on toisinaan\npurkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.\n\n-- Silloin se kaikki, -- sanoi kuningatar liikutettuna, -- mitä\näsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan\nmahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena\nalttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En\ntahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt;\nettehän te siitä välitä... Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!\n\nJa hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.\n\n-- Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! --\nhuudahti Charny. -- Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni\nvaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa\nalempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä\nsijaa itselleni.\n\n-- Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.\n\n-- Madame!\n\n-- Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.\n\n-- Madame!\n\n-- Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte\nkardinaalin esiintymisestä.\n\n-- Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt\nmielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi\nvoinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja\nrakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet\nturmioon ja teidät...\n\n-- Minut?\n\n-- Ja teidät, madame, auttamattomaan häpeään.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Silmieni eteen nousee uhkaava hahmo, se katala nainen, rouva de\nla Motte, joka on kadonnut, kun hänen todistuksensa nojalla meille\npalautuisi kaikki, vastainen rauha, kunnia ja turva. Se nainen\non teidän paha henkenne, kuninkuuden vitsaus; sen naisen olette\nvaromatta päästänyt tuntemaan salaisuuksianne, ja kovaksi onneksi\nlienette hänelle antanut luottamuksennekin...\n\n-- Älkää puhuko salaisuuksistani, luottamuksesta! -- keskeytti\nkuningatar.\n\n-- Mutta, madame, kardinaali on jokseenkin selvästi näyttänyt toteen,\nettä olitte hänen kanssaan neuvotellut kaulanauhan ostosta.\n\n-- Vai siihen asiaan te palaatte! -- sanoi kuningatar punastuen.\n\n-- Anteeksi, näettehän, ettei minun sydämeni ole niin jalo kuin\nteidän, etten ansaitse päästä uskotuksenne, jolle ajatuksenne\nilmaisette. Koetan lieventää, mutta sen sijaan pahennan.\n\n-- Kuulkaa, monsieur, -- sanoi kuningatar, jossa taas tuntui\nvihansekaista ylpeyttä, -- mitä kuningas uskoo, sen voivat uskoa\nkaikki muutkin. Minä en tahdo myöntää ystävilleni enempää kuin\npuolisolleni. Minusta tuntuu, ettei mies voi rakastaa naista, jota\nei kunnioita. En puhu teistä, monsieur, -- keskeytti hän vilkkaasti;\n-- minä en ole nainen, vaan kuningatar, ettekä te ole mies, vaan\ntuomarini.\n\nCharny kumarsi niin syvään, että kuningattaren piti tyytyä tämän\nuskollisen _alamaisen_ nöyrästi antamaan hyvitykseen.\n\n-- Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, -- jatkoi kuningatar. -- Se\noli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne\nja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte\nparemmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan\ntässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny,\npunamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena\nolen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta\nniiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu\nluo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä,\nlempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena\nhallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan\nrakkautta?\n\n-- En osaa kuvata, -- vastasi Charny kiihtyneenä, -- kuinka teidän\nmajesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut,\nettä olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten\nkoskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee\nkunnioitustani ja...\n\n-- Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on\nvälttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi\nsekoitetaan tähän juttuun.\n\n-- Mahdotonta, madame!\n\n-- Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat\njo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan\näsken, että kardinaalissa on _varma usko_ ja että hänen menettelynsä\naiheena on _erehdys_, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät\nsellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös\ntodistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua\nhäpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta,\nsaavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara\non uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on\nseurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma\nkohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon.\nMinä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka\nelämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni\nviholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi\nturmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin\nylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole\njäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään\nepäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat\nkoskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta,\nmitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa,\nonnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää\nkardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia\nkuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina\npurjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa\nniistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain\nyksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.\n\nJa kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle\njäähyväiset.\n\n-- Teidän majesteettinne on määrännyt, -- sanoi Charny\nkunnioittavasti, -- mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa\nmaatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä\nepäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame,\nettä kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden\nhyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa,\nvarmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin\npaljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka\non uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan\nsilmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä,\nkauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä\njään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse\nenää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene;\nteidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua\ntarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas\nerotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on\nhehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan\nteidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla\nauttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten\nteitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin\nviikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien\naskeleenne, eläen teidän elämäänne... Samoin käy nytkin, sillä\ntahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten\nvälittäisittekään... ajattelisitteko minua?\n\nKuningatar liikahti hänestä poispäin.\n\n-- Kuten tahdotte, -- sanoi hän, -- mutta olette kaiketi ymmärtänyt,\nmitä tarkoitan... ette saa selittää sanojani väärin. Minä en\nmielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu,\nettä saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen\nminä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät.\nEn tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä\nja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää\nole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme\neivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme\ntoisiamme.\n\n-- Hyvä on, madame, -- sanoi Charny, -- en ole koskaan uskonut,\nettä valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että... Voi, madame,\nminä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät.\nMinut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että\nriistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle\nantanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän.\nOlkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin,\nsillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut\nepäilyksellänne.\n\n-- Lapsen sydän, naisen sydän, -- sanoi kuningatar. -- Te tahdotte,\nettä minä luottaisin teihin! Kylläpä me puolustaisimme toisiamme\nkelpo lailla! Te olette heikko... enkä minäkään kovaksi onneksi ole\nvahvempi!\n\n-- Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, -- mutisi\nCharny.\n\n-- Mitä? -- sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. -- Tämä\nhylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin\ntuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen\npuolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa... tämä nainen tapaa vielä\nsydämen, joka häntä rakastaa!\n\n-- Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle\nkaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.\n\n-- Tämä nainen, -- huudahti kuningatar, -- on siunattu ja tuntee\nitsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista,\nliiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen\non voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.\n\nCharny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä\npyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi,\nja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä\nyllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota\nProvencen kreivi äsken syytti.\n\n\n\n\n36.\n\nKosinta.\n\n\nKuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että\npahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi\nhitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI:n\nsydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.\n\n-- Kah... herra de Charny! -- sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi\nvain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi\nolevansa hukassa.\n\n-- Herra de Charny, -- jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, --\neipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni\nvarkaudesta.\n\n-- Varkaudesta! -- mutisi Charny.\n\n-- Varkaudesta! -- toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan\näskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin\nkaulanauhajuttuun.\n\n-- Niin, -- jatkoi kuningas, -- tuommoinen polvistuminen toisen\nmiehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar,\ntulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla\noikeusministeriltäni.\n\nKreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar\noli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin\nkataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.\n\n-- Sire, -- sanoi hän vilkkaasti, -- teidät näkyy vallanneen paha\nepäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on\nväärä... sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa\nkreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en\nsalli häntä syyttää ilman puolustusta.\n\nTähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan\nsiitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin\nsiitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti\nylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus.\nHirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on\nvaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin\nlaiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar\noli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon,\neksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä\nrohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät\nepäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein\nkoskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki\nsen tuo siivillään takaisin.\n\n-- Tekisikö mielenne ehkä väittää, -- vastasi Ludvig XVI äkkiä\nalentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, -- etten olekaan nähnyt\nherra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas\nlankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy...\n\n-- Niin täytyy, sire, -- keskeytti kuningatar ankarana, -- jollakin\nRanskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö...\nLuullakseni se on hyvin tavallista hovissa.\n\n-- Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? -- hämmästyi kuningas.\n\n-- Pyysi, mutta en voinut sitä suoda, -- selitti kuningatar. --\nMuuten ei herra de Charny olisi ollut niin hellittämätön, sen voin\nvakuutta, ja minä olisin kohta antanut hänen nousta ja ilomielin\nsuostunut siihen, mitä erityisesti kunnioittamani aatelismies anoi.\n\nCharny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi,\nja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä\nyllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin\ntekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan,\nkun ei keksinyt mitään todennäköistä.\n\nHän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan,\nettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että\nkuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen\nolisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui\nhirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti.\nJos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia,\ntulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi\nsellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa;\nse olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi... sehän\nolisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka\nhenkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen\nmies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena\nCharny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan\nkuningattaren kunniaa.\n\nMitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla\nriveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja\nilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli\nminuuttia.\n\nMarie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä,\njoka vihdoin lausuttiin.\n\n-- Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi\npolvistuneena?\n\nJa ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä\nkuningas lisäsi:\n\n-- Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin\nliene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.\n\n-- Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta\nmahdotonta.\n\n-- Sanokaa ainakin, mitä?\n\n-- Mitä voi pyytää polvistuen? -- ajatteli kuningatar. -- Mitä\nvoidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi... Mietitään,\nmietitään.\n\n-- Odotan, -- sanoi kuningas.\n\n-- Sire, asian laita on niin, että... herra de Charnyn pyyntö on\nperhesalaisuus.\n\n-- Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä,\nperheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa,\nlastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, -- lisäsi\nLudvig XVI uhkaavan arvokkaasti, -- kun nämä turmeltuneet lapset\nvainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.\n\nKuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.\n\n-- Herra de Charny, -- huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa,\n-- herra de Charny tahtoi minulta saada...\n\n-- No mitä, madame?\n\n-- Lupaa mennä naimisiin.\n\n-- Vai niin! -- sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten\ntaas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.\n\n-- Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä\nnaimisiin? -- kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden\nsanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny\nkalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. -- Eikö hän ole kelpo\naatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole\nkyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen\ntai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo\nnaimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa\nmahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de\nCharny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä\nominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet... teidän mieliksenne.\n\nUhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana\nvastasi kuningatar jyrkästi:\n\n-- Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen,\njosta nyt on puhe, on juuri sitä lajia...\n\n-- Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on\nkuninkaalle mahdoton, -- keskeytti Ludvig XVI tuimasti.\n\nCharny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti\naskeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. -- Mitä\noikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään\nsuhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja\npuoliso jätti oman onnensa nojaan?\n\n-- Mitä voimaa vastaan, -- kysyi itseltään kuningatar, -- ei\nkuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!\n\nÄkkiä hänen mielessään välähti.\n\n-- Oi, Jumala itse auttaa minua, -- mutisi hän. -- Sitä, joka kuuluu\nJumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.\n\nKohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:\n\n-- Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.\n\n-- Sepä on todellakin este, -- myönsi kuningas, -- hyvin vaikeata\nonkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta\nmerkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole\nkuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta\nsaada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra\nde Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.\n\nKuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin\nsuusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties\nCharny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä\nhellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka\nedustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta.\nVälttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti\näkkiä:\n\n-- Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii... se on\nneiti Andrée de Taverney.\n\nCharny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar\npainoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa\nnojatuoliinsa.\n\n-- Neiti de Taverney, -- toisti kuningas. -- Se, joka on mennyt\nSaint-Denisiin?\n\n-- Se juuri, sire, -- vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.\n\n-- Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.\n\n-- Mutta tahtoo tehdä.\n\n-- Koetetaan se estää, -- sanoi kuningas. -- Mutta, -- lisäsi hän,\nvielä viimeiseksi epäillen, -- miksi hän rupesi nunnaksi?\n\n-- Hän on köyhä, -- selitti Marie-Antoinette. -- Te olette\nrikastuttanut vain hänen isäänsä, -- lisäsi hän tylysti.\n\n-- Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa\nhäntä...\n\nKuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen\nikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti\nMarie-Antoinetteen ja oli vaiti.\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi\nkunnioittavaa myöntämistä, -- ja varmaan neiti de Taverney myös\nrakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle\nmyötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin\nteiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen.\nKiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti\nminulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.\n\nCharny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolle\nJumala hetkeksi on suonut elävän hengen.\n\n-- Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, -- lisäsi kuningas\nlaskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen\nesi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.\n\nKuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori\nmies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille,\njääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä\nhetkellä kuolla.\n\n-- Kas niin, -- sanoi kuningas. -- Nyt voimme jättää asianne\nkuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.\n\nJa hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä\nkääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä,\njoita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi\nkuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.\n\n\n\n\n37.\n\nSaint-Denis.\n\n\nKuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin\nmonta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.\n\nOltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän\narveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi.\nKuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi\nlevittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi\nliikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi\npetokselta kaiken edun.\n\nVoi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän\nolisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti\nhän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä\nhuolittaisikaan!\n\nTässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä\npelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta,\nitsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka\nvoi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa,\ntulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten\nepäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei\nsuostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi,\nkuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta\nnolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi\nkiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.\n\nNäissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan.\nHänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia\nohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.\n\nKelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä?\nEhkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta\njärkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota\nmuuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan\nmenestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että\nkenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti\nauttaa?\n\nEi ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen\nsydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka\nehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen\nkuningattaren suurelle tuskalle.\n\nMarie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle\nonnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée\nkieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta\nrukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan\nainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi\nhän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein\nunohtaisi koko asian... Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan\navulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes\nparjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat\nsitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä\npurettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain\nleikkiä.\n\nTällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä\nCharnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä\nkauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu\nkahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon\nsisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen\ntahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.\n\nNäin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä,\nsekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita\nripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin\njäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti\nylpeytensä eikä sydämensä ääntä.\n\nPäästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän\nolisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään\nharhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli\nvakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin.\nSitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus,\nalttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen\nhyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.\n\nKello löi kolme: oli tullut hovipäivällisen, esittelyjen ja\nvierailijain aika. Kuningatar otti kaikki vastaan tyynesti ja\nystävällisesti, silti tinkimättä hyvin tunnetusta ylpeydestään.\nNiille, joita hän piti vihamiehinään, hän osoitti jopa\navomielisyyttä, mikä ei ole syyllisissä tavallista. Koskaan ei hoviin\nollut tunkenut enemmän väkeä, koskaan ei uteliaisuus ollut hartaammin\nsilmäillyt vaaran uhkaaman kuningattaren piirteitä. Marie-Antoinette\nuhmasi kaikkia, musersi vihamiehensä, huikaisi ystävänsä, muutti\nkylmäkiskoiset hartaiksi, hartaat ihastuneiksi ja näytti niin\nkauniilta ja suurelta, että kuningaskin julkisesti häntä onnitteli.\n\nKun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset\nhymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi,\nmuutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla\nkoristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen,\nnousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan\nsaattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.\n\nKuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa\npalanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet\niltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi\nkutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.\n\nPolvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée\nakkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä\niltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin\nrukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa\ntuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen\nkatkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on\nsamalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien\ntavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee\nvain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.\n\nAndrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta,\nmikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän\nei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista,\nvaikkapa tämä olisi kuningatar.\n\nHänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti\nrakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa\nolisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan\nverta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet\nkylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä\nviatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?\n\nMitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö\nkohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus\nhätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen\nkäteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn\nhuomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä\nvastaanottamasta?\n\nEi, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä\nmyöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari,\nhylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan! -- toisti ylpeä Andrée itsekseen. -- Se,\njota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva,\nmuisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain\nminulle!\n\nTämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta\ntuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea\nsaadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi,\npitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja\narvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi\njuuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan\nrakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset\nhurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat\njuhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista\nsydämeensä kätketty salaisuus.\n\nKuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla\nSaint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta\nilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka\noli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten\njälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.\n\nMerkillinen seikka! Enempää ei Andréen rakkaudesta heltynyt sydän\ntarvinnut rientääkseen tätä Versaillesin tuulahdusta vastaan, --\njollaista hän vielä edellisenä iltana oli sadatellut, -- mutta\njoka tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä kauemmaksi se jäi,\nkallisarvoiselta kuin kaikki haihtuva, unohtuva, kalliilta kuin itse\nrakkaus.\n\n-- Kuningatar! -- mutisi Andrée. -- Hän täällä Saint Denisissä ja\nhaluaa minua puhutella!\n\n-- Pian, pian, kiirehtikää, -- vastattiin hänelle.\n\nAndrée kiirehti todellakin, heitti hartioilleen pitkän nunnankaavun,\nsitoi väljän hameensa ympärille villaisen vyön ja katsahtamatta\nkuvastimeen seurasi ovenvartijaa, joka oli tullut häntä hakemaan.\nMutta tuskin hän oli astunut kymmenkunnan askelta, kun alkoi hävetä\nsellaista riemastustaan.\n\n-- Miksi, -- ajatteli hän, -- sydämeni niin sävähti? Mitä se Andrée\nde Taverneytä liikuttaa, tuleeko Ranskan kuningatar Saint-Denisin\nluostaria katsomaan? Tunnenko nyt ylpeyttä? Eihän kuningatar tule\nminun tähteni. Onko tämä onnea? Enhän kuningatarta enää rakasta. Pysy\nsiis siivolla, kehno nunna, joka et ole Jumalan etkä maailman oma;\nkoeta olla ainakin oma itsesi.\n\nNäin Andrée torui itseään astuessaan alas suuria portaita, ja\nhalliten tahtoaan hän karkoitti poskiltaan hätäilyn tilapäisen\npunan ja hillitsi liikkeittensä vilkkautta. Mutta senpä vuoksi hän\ntarvitsikin enemmän aikaa suorittaakseen viimeiset kuusi askelta kuin\nedelliset kolmekymmentä.\n\nSaapuessaan kuorin takaa suurimpaan puheluhuoneeseen, missä muutamat\nsisaret kiireisesti sytyttelivät kattokruunuja ja vahakynttilöitä,\nAndrée oli kalpea ja kylmä. Kun saattava ovenvartija lausui\nhänen nimensä ja hän näki Marie-Antoinetten istumassa abbedissan\nnojatuolissa, luostarin ylhäisimpien naisten kumarrellessa ja\nhäärätessä majesteettisen vieraan ympärillä, tunsi Andrée sydämensä\njyskyttävän, niin että hänen askeleensa pysähtyivät useaksi\nsekunniksi.\n\n-- Kah, tulkaapa jo vihdoinkin luokseni, jotta saan teitä puhutella,\nneiti, -- sanoi kuningatar puolittain hymyillen.\n\nAndrée lähestyi ja kumarsi.\n\n-- Teidän luvallanne, madame, -- lisäsi kuningatar kääntyen\nabbedissaan päin.\n\nTämä vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui huoneesta vieden\nkaikki nunnat mukanaan. Kuningatar jäi nyt kahden kesken Andréen\nkanssa, jonka sydän tykki niin kovaa, että se olisi kuulunut, ellei\nolisi häipynyt vanhan seinäkellon verkkaiseen naksutukseen.\n\n\n\n\n38.\n\nKuollut sydän.\n\n\nKeskustelun alotti kuningatar, kuten olikin sopivaa.\n\n-- Saan siis teidät tavata, neiti, -- sanoi hän hieno hymy\nhuulillaan. -- Tiedättekö, tuossa nunnanpuvussa teette minuun\nmerkillisen vaikutuksen.\n\nAndrée ei vastannut.\n\n-- Kun näkee entisen seuralaisen, -- jatkoi kuningatar, -- jo\npoistuneen siitä maailmasta, missä me muut vielä elämme, tuntuu se\nvakavalta muistutukselta kuoleman taholta. Ettekö ole samaa mieltä?\n\n-- Madame, -- vastasi Andrée, -- kuka rohkenisi antaa teidän\nmajesteetillenne muistutuksia? Ei kuolemakaan uskalla kuningatarta\nvaroittaa, ennenkuin tulee hänet viemään. Ja kuinka voisikaan toisin\nolla?\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, madame, että kuningatar on ylhäisen asemansa vuoksi\nmäärätty tässä maailmassa kärsimään vain sitä, mikä on aivan\nvälttämätöntä. Kaikki, mikä voi elämää sulostuttaa, hänellä jo on;\nkaikki, mikä muissa voi auttaa häntä kaunistamaan uraansa, hän ottaa\nheiltä.\n\nKuningatar näytti säpsähtävän.\n\n-- Ja se on hänen oikeutensa, -- kiirehti Andrée lisäämään. -- Muut\novat kuningattaren kannalta joukko alamaisia, joiden varat, kunnia\nja henki kuuluvat heidän hallitsijoilleen. Henki, maine ja varat,\naineelliset ja henkiset, ovat siis kuningatarten omaisuutta.\n\n-- Tuollaiset mielipiteet kummastuttavat minua, -- sanoi\nMarie-Antoinette hitaasti. -- Teistä tämän maan kuningatar on kuin\nsadun syöjätär, joka ahmii kansalaisten omaisuuden ja hengen.\nOlenko minä sellainen nainen, Andrée? Oliko teillä todellakin syitä\nvalituksiin minua vastaan silloin, kun oleskelitte hovissa?\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitsi minulta kysyä samaa lähtiessäni\npois, -- vastasi Andrée, -- ja kuten silloin, niin vastaan nytkin:\nEi, madame.\n\n-- Mutta usein, -- sanoi kuningatar, -- vaivaa meitä vääryys,\njoka ei koske suorastaan itseämme. Olenko vahingoittanut jotakuta\nomaisistanne ja senvuoksi ansainnut ne kovat sanat, jotka äsken\nlausuitte? Andrée, valitsemanne turvapaikka suojaa maailman häijyiltä\nintohimoilta. Jumala opettaa meille täällä lempeyttä, kohtuutta ja\nvääryyksien unohtamista, joiden hyveiden puhtain esikuva hän itse on.\nTäytyykö minun siis, tultuani tapaamaan kristisiskon, kohdata täällä\nankara otsa ja katkeria sanoja? Pitääkö minun, kun saavun ystävänä,\nottaa vastaan nuhteita ja peiteltyä katkeruutta leppymättömältä\nviholliselta?\n\nAndrée kohotti katseensa ja ihmetteli tätä malttia, johon\nMarie-Antoinette ei ollut ympäristöään totuttanut. Olihan kuningatar\nmuuten kopea ja ankara, jos joku häntä vastusti. Juroa erakkoa\nliikutti syvästi se kärsivällisyyden ja ystävällisyyden todiste, että\nkuningatar oli vihastumatta kuunnellut hänen sanojaan.\n\n-- Teidän majesteettinne tietää hyvin, -- sanoi hän hiljempaa, --\netteivät Taverneyt voi olla teidän vihollisianne.\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi kuningatar. -- Te ette voi antaa anteeksi\nkylmäkiskoisuuttani veljeänne kohtaan, ja hän itse syyttänee minua\nhäilyväiseksi, vieläpä oikulliseksi?\n\n-- Veljeni on niin altis alamainen, ettei rupea syyttämään\nkuningatarta, -- sanoi Andrée koettaen pysyä jäykkänä.\n\nKuningatar älysi hyvinkin joutuvansa epäiltäväksi, jos lisäisi sitä\nhunaja-annosta, jolla oli päättänyt kesyttää tätä villiä olentoa. Hän\nsiis keskeytti ilmeiset lähentelyt.\n\n-- Kaikissa tapauksissa teki mieleni, -- sanoi hän, -- kun olin\ntullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että\naina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.\n\nAndrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan\nloukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän\npelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan\nnaissilmän alati tarkalle katseelle.\n\n-- Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, --\nsanoi hän surumielisesti.\n\n-- Älkää niin sanoko, Andrée, -- vastasi kuningatar ja puristi hänen\nkättään; -- te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista,\nettä onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi\nluottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin\nviehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä\nepäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa\nvain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen\nvaltiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää\nomanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he\neivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.\n\n-- Vakuutan teille, madame, -- sanoi Andrée heltyneenä tästä\nlämpimästä puhuttelusta, -- että olen teidän majesteettianne\nrakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.\n\nJa samalla hän punastui ja laski päänsä.\n\n-- Olette... minua... rakastanut! -- huudahti kuningatar tarttuen\nnäihin sanoihin kuin lennosta, -- Ette siis enää rakasta?\n\n-- Oi, madame!\n\n-- En pyydä teiltä mitään, Andrée... mutta kiroon luostaria, joka\neräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.\n\n-- Älkää syyttäkö sydäntäni, -- sanoi Andrée vilkkaasti. -- Se on\nkuollut.\n\n-- Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte\nsydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla!\nEi ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen\nkauneus; älkää semmoista puhuko.\n\n-- Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt\nmitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita\ntunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä\nkäsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana.\nSilmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle\nanteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva\nturhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen\nteiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.\n\n-- Mitä? Viihdyttekö luostarissa? -- kysyi kuningatar.\n\n-- Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.\n\n-- Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Hyvä Jumala! -- ajatteli kuningatar levotonna, -- eikö aikeeni\nsiis onnistukaan?\n\nJa hän tunsi koleata väristystä.\n\n-- Koetetaan häntä houkutella, -- tuumi hän. -- Ellei se auta, täytyy\nyrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa\nhäntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla\nniin onneton!\n\n-- Andrée, -- lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, --\nte ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu\neräs toivo.\n\n-- Mikä toivo, madame?\n\n-- Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin\nnäyttää... Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö\nminulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.\n\n-- Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän\nselittämään...\n\n-- Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.\n\n-- Niin olenkin, madame.\n\n-- Vapaaehtoisesti?\n\n-- Aivan omasta halusta.\n\n-- Ja pidätte sitä onnena?\n\n-- Yhä enemmän.\n\n-- Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on\nkuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät\nonnelliseksi.\n\n-- Minut?\n\n-- Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette\noppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne\nja kutsumuksenne. Minä luovun...\n\n-- Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.\n\n-- Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.\n\n-- Minäkö palaisin hoviin! -- huudahti Andrée katkerasti hymyillen.\n-- Hyvä Jumala... ei, ei, madame, ei koskaan... vaikka onkin niin\nvaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.\n\nKuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän,\nylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!\n\n-- Ette suostu? -- mutisi hän.\n\nJa salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli\nhänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä\nkunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt\nystävyyteen tai ylpeyteen.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- mitä te hovissa tekisitte minulla,\njoka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota\nkaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa\nherättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista\nmyötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken... Voi, madame\nja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala\nhuoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten\nottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut\nonnettomuuteeni, yksinäisyyteeni... jättäkää.\n\n-- Mutta se asema, -- vastasi kuningatar, -- jota aioin teille\nehdottaa, kumoaa kaikki nöyryytykset, joista valitatte. Se\navioliitto, josta nyt on puhe, sijoittaisi teidät Ranskan\nylhäisimpien naisten joukkoon.\n\n-- Avioliitto! -- änkytti Andrée kummastuneena.\n\n-- Ettekö suostu? -- kysyt kuningatar yhä alakuloisempana.\n\n-- En, en, -- vastasi Andrée kiihkeästi.\n\n-- Andrée... alkoi taas kuningatar.\n\n-- En, madame, minä en suostu.\n\nSydämen kouristuessa valmistui Marie-Antoinette nyt pyytelemään.\nAndrée joutui sen estämään juuri sillä hetkellä, kun kuningatar\nnousi epäröiden, vavisten ja hämillään tietämättä, kuinka alottaisi.\nTarttuen kuningattaren hameeseen, kun luuli hänen aikovan poistua,\nsanoi Andrée:\n\n-- Suokaa minulle ainakin se armo, että saan tietää, kuka minua\nhaluaa vaimokseen. Minä olen eläissäni kokenut niin monta\nnöyryytystä, että tämän jalomielisen miehen nimi...\n\nJa hän hymähti katkeran ivallisesti.\n\n-- Sopii balsamiksi, -- jatkoi hän, -- jolla vastedes lääkitsen\nylpeyteni saamia haavoja.\n\nKuningatar oli kahden vaiheella; mutta nyt täytyi mennä loppuun asti.\n\n-- Se on herra de Charny! -- vastasi hän surumielisellä, innottomalla\näänellä.\n\n-- Herra de Charny! -- huusi Andrée pelottavan kiihkoisesti, -- herra\nOlivier de Charny?\n\n-- Herra Olivier, niin, -- myönsi kuningatar silmäillen nuorta naista\nhämmästyneenä.\n\n-- Herra de Suffrenin sisarenpoika, -- jatkoi Marie-Antoinette yhä\nenemmän ihmetellen Andréen piirteisiin tullutta muutosta.\n\n-- Tahdotte siis naittaa minut herra de Charnylle? Niinhän te\nsanoitte, madame?\n\n-- Juuri hänelle.\n\n-- Ja... hän suostuu?\n\n-- Kosii teitä.\n\n-- Minä suostun, suostun! -- huudahti Andrée suunniltaan\nihastuksesta. -- Minua siis hän rakastaa... minua hän rakastaa, niin\nkuin minäkin rakastan häntä!\n\nKuningatar peräytyi kalpeana, vapisevana, päästäen salaa huokauksen.\nMusertuneena hän vaipui nojatuoliin, ja Andrée suuteli riemusta\nhulluna hänen polviaan ja hamettaan, kostutti kyynelillä hänen\nkäsiään ja peitti ne kuumilla suuteloilla.\n\n-- Milloin lähdemme? -- kysyi hän vihdoin, kun huudahdusten ja\nhuokausten sijaan sai esille sanoja.\n\n-- Tulkaa, -- mutisi kuningatar, josta tuntui kuin henki lähtisi,\nmutta joka tahtoi ennen kuolemaa pelastaa kunniansa.\n\nHän nousi seisaalle ja nojasi Andréehen, jonka polttavat huulet\nhakivat hänen jääkylmiä poskiaan. Ja nuoren naisen valmistellessa\nitseään lähtöön ajatteli onneton kuningatar, kolmenkymmenen miljoonan\nalamaisen hengen ja kunnian valtiatar, tuskaisesti nyyhkyttäen:\n\n-- Voi, Jumalani... riittääkö tämä kärsimys yhden sydämen osaksi?\nJa kuitenkin minun täytyy kiittää sinua, Jumala, -- lisäsi hän, --\nsillä sinä pelastat lapseni häpeästä ja annat minulle oikeuden pitää\nkuollessanikin kuningattaren vaippaa!\n\n\n\n\n39.\n\nMiksi parooni lihoi.\n\n\nSillä välin kun kuningatar ratkaisi neiti de Taverneyn kohtalon,\njoudutti Filip tuntien raatelevaa tuskaa kaikesta, mitä oli saanut\ntietää ja äsken keksinyt, valmistuksia lähtöönsä. Soturi, joka on\ntottunut vaeltamaan, ei tarvitse pitkää aikaa pannakseen matkatavarat\nkuntoon ja ottaakseen ylleen matkavaipan. Mutta Filipillä oli lisäksi\ntärkeämpiä syitä poistua Versaillesista niin pian kuin suinkin: hän\nei tahtonut olla näkemässä odotettavaa, uhkaavaa häväistystä, joka\nkohtaisi kuningatarta, hänen ainoan rakkautensa esinettä.\n\nNiinpä hän nyt tavallista kiireisemmin satuloitsi hevosensa, latasi\npistoolinsa ja sälytti matkalaukkuunsa sen, mikä oli matkalla\ntarpeellisinta. Saatuaan kaikki valmiiksi hän lähetti isälleen sanan,\nettä halusi häntä puhutella.\n\nUkko Taverney oli juuri palaamassa Versaillesista ja astua sipsutti\nniin ripeästi, kuin hoikat pohkeet kestivät, joiden täytyi\nkannattaa pyöreähköä vatsaa. Parooni oli näet viimeisinä kolmena,\nneljänä kuukautena lihonut, mistä hän tietysti ylpeili, hänessä\nkun pöhölihavuus oli täydellisen tyytyväisyyden merkki. Muuten\non huomattava, että täydellisellä tyytyväisyydellä oli herra de\nTaverneyn kannalta varsin laaja merkitys.\n\nKuten sanottu, parooni palasi perin hilpeänä käynniltään\nlinnassa, missä oli illan kuluessa tutustunut kaikkiin uusimpiin\nhäväistysjuttuihin. Hänessä oli herättänyt huvia Bréteuilin ja\nkardinaalin välinen viha, Soubisen ja Guémenéen riita Bréteuilin\nkanssa, Provencen kreivin häijyys kuningatarta vastaan, Artoisin\nkreivin suhde Provencen kreiviin ja satojen henkilöiden kiukku\nsatoja muita vastaan, mutta ei se, että kukaan suosi ketään. Hän oli\nkerännyt varaston ilkeyksiä, kaikenlaisia häväistyksiä. Mitta täynnä\nhän palasi hyvillä mielin.\n\nKuultuaan palvelijaltaan, että hänen poikansa halusi häntä tavata, ei\nhän jäänyt odottamaan, vaan kulki itse kokonaisen porrasjakson lisää\nsaadakseen heti nähdä matkalle aikovan.\n\nHän astui, ennakolta ilmoittamatta, huoneeseen, jossa vallitsi\nlähtöpuuhista johtunut epäjärjestys. Filip ei tosin odottanut\nsurun ilmaisua, kun isä saisi kuulla hänen päätöksensä, mutta ei\nmyöskään olettanut, ettei hän siitä lainkaan välittänyt. Olihan\nAndrée jo jättänyt isänkodin, joten oli yhtä olentoa vähemmän\nkiusattavaksi; vanha parooni tunsi kaiketi tyhjyyttä, ja kun tämä\nnyt kävisi täydelliseksi toisenkin marttyyrin mennessä pois, voisi\nparooni lapsen lailla, jolta riistetään koira tai lintu, hieman\nruikuttaa edes itsekkäisyytensä vuoksi. Filip hämmästyi siis suuresti\nkuullessaan paroonin riemusta nauraen huudahtavan:\n\n-- Ahaa, hän matkustaa, lähtee tiehensä!... Filip oli vaiti ja\nkatseli isäänsä ihmetellen.\n\n-- Siitä olinkin varma, -- jatkoi parooni, -- olisin vaikka vetoa\nlyönyt. Hyvin pelattu, Filip, oikein hyvin!\n\n-- Mitä te puhutte, monsieur? -- kysyi nuori mies. -- Olkaa niin hyvä\nja selittäkää, mikä on hyvin pelattu?\n\nUkko alkoi hyräillä ja hyppiä yhdellä jalalla pidellen vatsaansa\nmolemmin käsin. Samalla hän iski silmää Filipille, jotta tämä käskisi\npalvelijansa poistua. Filip huomasi hänen tarkoituksensa ja totteli;\nparooni sysäsi Champagnen ulos ovesta, jonka pani kohta lukkoon, ja\npalasi sitten poikansa luo.\n\n-- Mainiota, -- sanoi hän hiljaa, -- mainiota!\n\n-- Kovinpa te minua ylistätte, -- vastasi Filip kuivasti, -- vaikken\ntiedä, miten olisin ansainnut...\n\n-- Ha, ha, haa, -- nauroi ukko ja vetkutteli ruumistansa.\n\n-- Paitsi jos iloisuuteenne on syynä lähtöni, joka vapauttaa teidät\nminun läsnäolostani.\n\n-- Ho, ho, hoo, -- nauroi vanha parooni toisella äänensoinnulla. --\nÄlä suotta teeskentele; tiedäthän, ettet voi minua pitää narrinasi,\nha, ha, haa!\n\nFilip pani käsivartensa ristiin epäillen, oliko äijän aivoissa jokin\nruuvi höltynyt.\n\n-- Kuinka minä pitäisin teitä narrina? -- kysyi hän.\n\n-- Kun olet lähtevinäsi, hitto vie! Vai kuvitteletko, että uskoisin\nsinun matkustavan?\n\n-- Ette siis usko?\n\n-- Champagne on nyt poissa ja siksi voin toistaa: Älä enää\nteeskentele. Muuten myönnän, ettei sinun sopinut toisin esiintyä; se\non mainiosti keksitty.\n\n-- Monsieur, te hämmästytätte minua niin, että...\n\n-- Onhan se merkillistä, että osasin arvata. Mutta mitä sille mahtaa?\nMinä olen niin perin utelias, ja kun uteliaisuus minut valtaa, niin\ntutkin, eikä kukaan saa minua paremmin asioista selkoa, kun kerran\nalan penkoa. Siksi olen keksinyt, että olet vain lähtevinäsi, ja\nsiitä sinua onnittelen.\n\n-- Minäkö olen vain lähtevinäni?\n\nUkko astui lähemmäksi, kosketti luisevilla rystyillään nuoren miehen\nrintaa ja sanoi yhä tuttavallisemmin:\n\n-- Kunniani kautta, ellet olisi tähän keinoon turvautunut, olisi\nvarmasti kaikki tullut ilmi. Nyt onkin jo aika. Huomenna olisi ollut\nmyöhäistä. Riennä, poikaseni, riennä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi Filip jääkylmästi, -- vakuutan teille, etten\nkäsitä ainoatakaan sanaa siitä, mitä suvaitsette puhua.\n\n-- Minne aiot piilottaa hevosesi? -- jatkoi parooni antamatta suoraa\nvastausta. -- Sinulla on tamma, jonka tuntee helposti. Varo, ettei\nsitä nähdä täällä, kun luullaan sinun jo olevan... Niin, minne olet\nmatkustavinasi?\n\n-- Lähden Taverney-Maison-Rougeen.\n\n-- Hyvä... aivan oikein... olet siis menevinäsi Maison-Rougeen...\nSiitä ei kukaan tule hullua harmaaammaksi. Ole kuitenkin varuillasi,\nmonen silmät väijyvät teitä molempia.\n\n-- Molempia? Keitä?\n\n-- _Hän_ on kiivas, näetkös, -- jatkoi ukko, -- _hänessä_ on niin\nkova into, että kaikki voi mennä pilalle. Pidä varasi, ole järkevämpi\nkuin hän...\n\n-- Totta tosiaan, monsieur, -- kiivastui nyt Filip, -- te näytte\npitävän lystiä minun kustannuksellani ja menettelette siinä\nkohtuuttomasti ja epäviisaasti, sillä kun olen harmissani ja ärtynyt,\nvoisin unohtaa sen kunnioituksen, jota olen velvollinen teille\nosoittamaan.\n\n-- Kunnioituksesta sinut vapautan. Nyt olet jo kyllin aikamies\nhoitamaan asioitamme ja hoidatkin niin mainiosti, että minä\npuolestani alan kunnioittaa. Sinä olet kuin mestari minun hutiluksen\nrinnalla. Annappa sentään jokin osoite, jotta voin sinulle lähettää\nsanan, jos sattuisi jotakin tärkeätä.\n\n-- Osoitteeni on Taverney, -- vastasi Filip luullen ukon jo vihdoin\ntulevan järkiinsä.\n\n-- Sepä on hyvin keksitty... Taverney, kahdeksankymmenen lieuen\npäässä! Vai luuletko, että jos on annettava sinulle jokin tärkeä,\nkiireellinen neuvo, panisin näön vuoksi pikalähetin ratsastamaan\nitsensä kuoliaaksi niin pitkällä matkalla? Enhän pyydä sinulta pienen\npuistomajasi osoitetta, sillä siellä voitaisiin vaania lähettiäni tai\ntuntea palvelijani puku, mutta ilmoita jonkin kolmannen, läheisen\npaikan osoite. Sen verran, hiisi vie, sinulla lienee kekseliäisyyttä!\nKun lemmenhommissaan saa niin paljon toimeen kuin sinä, ei silloin\ntule keinoista loppua.\n\n-- Puistomajani, lemmenhommani, keinoni! Mitä ihmettä tämä tietää? Te\nlatelette arvoituksia, mutta ratkaisun pidätte omana hyvänänne.\n\n-- En tunne toista niin tyystiä, niin varovaista olentoa kuin sinä\nolet! -- huudahti ukko harmistuneena. -- Ei kenenkään salaperäisyys,\nole niin loukkaava. Sinä näyt suorastaan pelkäävän, että kavallan\nsinut! Sepä olisi hassua!\n\n-- Monsieur, -- sanoi Filip vimmastuen.\n\n-- Hyvä on, pidä vain salaisuutesi, älä hiiskahda, että olet\nvuokrannut entisen portinvartijan asunnon!\n\n-- Olenko minä vuokrannut...\n\n-- Älä ikinä ilmaise yöllisiä kävelyltäsi kahden viehättävän\nystävättären seurassa.\n\n-- Minäkö olisin yöllä kävellyt... mutisi Filip käyden kalpeaksi.\n\n-- Salaa myös ne suutelot, jotka purkautuivat kuin hunaja kukkien ja\nkasteen seassa.\n\n-- Monsieur! -- ärjäisi Filip mustasukkaisuuden ja raivon huumaamana.\n-- Ettekö jo vaikene?\n\n-- Hyvä on, sanon vieläkin kerran. Kaikki, mitä teit, olen saanut\ntietää. Oletko aavistanut, että tiesin? Sen pitäisi, lempo soikoon,\nherättää sinussa luottamusta. Tuo läheinen suhteesi kuningattareen,\nonnistuneet temppusi, vierailusi Apollo-kylpylässä... se kaikki on\nmeidän yhteiseksi onneksemme. Älä siis minua pelkää, Filip... Usko\nasiasi minulle.\n\n-- Te olette inhottava! -- murisi Filip kätkien kasvot käsiinsä.\n\nJa todellakin Filip parka inhosi sitä miestä, joka paljasti kaikki\nhänen haavansa ja siihen tyytymättä levitti ja repi niitä niin\nrajusti kuin taisi. Todellisen kammon herätti hänessä se mies,\njoka luki hänen ansiokseen toisen nauttiman autuuden ja luullen\nimartelevansa ruoski häntä kilpailijan onnella. Parooni sovitti\npoikaansa kaikki, mitä oli kuullut ja arvannut, mitä pahansuovat\npanivat kardinaali de Rohanin, ja paremmin perehtyneet Charnyn\ntiliin. Hän uskoi Filipin olevan sen miehen, jota kuningatar salaa\nrakasti korottaen suosion huipulle. Juuri tämän suuren mielihyvän\nvuoksi oli herra de Taverney viime viikkoina lihonut.\n\nKun Filipille selvisi tämä uusi kataluuden rapakko, kauhistui hän\nnähdessään, että hänet siihen upotti juuri se olento, jonka olisi\ntullut pitää hänen kunniansa omanaan; mutta isku oli niin raju,\nettä hän seisoi huumaantuneena ja mykkänä, kun taas parooni jatkoi\nlaverrustaan entistä vilkkaammin.\n\n-- Oikean mestaritempun sinä olet tehnyt, -- sanoi hän, -- sillä nyt\nolet puijannut koko maailman. Tänään sanoi ainakin viisikymmentä\nhenkilöä: se on Rohan. Ja toiset sata sanoivat: se on Charny. Pari\nsataa tiesi: se on Rohan ja Charny. Ei yksikään, kuuletko, osannut\nsanoa: se on Taverney. Toistan vieläkin, se on mestaritemppu, ja\nainakin tulee minun onnitella... Muuten on asia kunniaksi sekä\nhänelle että sinulle, hänelle siksi, että valitsi sinut, sinulle\nsiksi, että osasit hänet kietoa.\n\nSamalla hetkellä, kun Filip tästä viimeisestä letkauksesta\nvimmastuneena sinkautti ukkoon uhkaavan silmäyksen, joka ennusti\nmyrskyä, kuului pihalta vaunujen jyrinää, ja Filipin huomio kääntyi\neräisiin ääniin, outoihin liikkeisiin, jotka merkitsivät jonkun\nsaapuneen. Champagnen kuultiin huutavan:\n\n-- Se on neiti! Se on neiti!\n\nJa useat äänet toistivat:\n\n-- Se on neiti!\n\n-- Neiti? -- ihmetteli Taverney. -- Ketä sillä tarkoitetaan?\n\n-- Sisartani, -- mutisi Filip kummastuneena, kun tunsi Andréen, joka\nastui vaunuista maahan portinvartijan soihdun valaisemana.\n\n-- Onko se Andrée? Kuinka se on mahdollista?\n\nJa huoneeseen astui Champagne vahvistamaan Filipin selityksen\noikeaksi.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän Filipille, -- sisarenne on naistenhuoneessa\nsuuren salongin vieressä ja tahtoo teitä puhutella.\n\n-- Mennään häntä vastaan! -- huudahti parooni.\n\n-- Minun kanssani hän tahtoo puhua, -- sanoi Filip, kumartaen\nisälleen, -- ja teidän luvallanne tahdon siis ensin mennä häntä\ntapaamaan.\n\nSamalla kuuluivat toiset vaunut ajavan pihalle kelpo lailla jyristen.\n\n-- Kuka hitto sieltä vielä tulee? -- mutisi parooni. -- Tänään on\noikein seikkailujen ilta.\n\n-- Kreivi Olivier de Charny! -- huusi portinvartija palvelijoille.\n\n-- Saattakaa kreivi suureen salonkiin, -- sanoi Filip Champagnelle.\n-- Parooni ottaa hänet vastaan. Minä menen sisareni luo.\n\n-- Mitähän kreivi täältä tahtoo? -- mietti Filip.\n\n-- Mitähän varten Andrée on tullut? -- mietti parooni.\n\n\n\n\n40.\n\nIsä ja morsian.\n\n\nTalon suuri salonki oli alakerrassa. Sen vasemmalla puolella oli\nnaistenhuone, josta pääsi Andréen huoneisiin johtaville portaille.\nOikealla puolella oli toinen, pienempi salonki, jonka kautta\nkuljettiin suureen.\n\nFilip saapui ensin naistenhuoneeseen, jossa hänen sisarensa odotti.\nHeti eteiseen päästyään hän oli jouduttanut askeliaan syleilläkseen\nrakastettua sisarta niin pian kuin suinkin. Ja kun hän oli avannut\noven, riensi Andrée hänen syliinsä ja suuteli häntä iloisen\nnäköisenä, jollaiseen tämä pettynyt rakastaja, onneton veli ei ollut\npitkiin aikoihin tottunut.\n\n-- Hyväinen aika, mikä sinuun on tullut? -- kysyi nuori mies\nAndréelta.\n\n-- Jotakin onnellista, hyvin onnellista, veljeni.\n\n-- Ja sitäkö ilmoittamaan sinä tulit?\n\n-- Nyt palaan tänne ainiaaksi! -- huudahti Andrée niin ihastuneena,\nettä hänen huudahduksensa oli melkein kirkaisu.\n\n-- Hiljempaa, sisko, hiljempaa, -- tyynnytti Filip, -- Tämän talon\nseinät eivät ole tottuneet riemuun, ja sitäpaitsi on salongissa,\ntuossa vieressä, tai ainakin sinne kohta tulee eräs, joka voisi\nkuulla.\n\n-- Eräs? -- toisti Andrée. -- Kuka se on?\n\n-- Kuuntele, -- vastasi Filip.\n\n-- Kreivi de Charny! -- ilmoitti palvelija, joka saattoi kreivin\npienestä salongista suureen.\n\n-- Hänkö? -- ihastui Andrée, syleillen veljeään vielä hartaammin. --\nKyllä minä tiedän, mitä varten hän tänne tulee.\n\n-- Tiedätkö todella.\n\n-- Kyllä, sen tiedän niin hyvin, että juuri nyt huomaan pukuni olevan\nepäkunnossa ja aavistan pian tulevan sen hetken, jolloin minunkin\npitää astua suureen salonkiin omin korvin kuulemaan, mitä herra de\nCharnylla on sanomista...\n\n-- Puhutko täyttä totta, rakas Andrée?\n\n-- Kuuntele, mitä siellä puhutaan, ja anna minun juosta yläkertaan\nkamariini. Kuningatar toi minut luostarista hieman liian kiireesti,\nja nyt täytyy nunnan kaavun vaihtua sellaiseen pukuun, joka sopii...\nmorsiamelle.\n\nJa lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän\nsuutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten\nhuoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja\nsalongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri\nsaapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla\nja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös\nparooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti,\nvaikka hieman kylmästi.\n\n-- Sallikaa kysyä, -- sanoi hän, -- mikä on toimittanut minulle sen\nkunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni.\nKaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen\nvakuutan.\n\n-- Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei\nherra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja\nde Suffren, kuten olisi pitänyt.\n\n-- Kuinka? -- sammalsi parooni. -- Tietysti en pane sitä pahakseni,\nkreivi de Charny.\n\n-- Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen\nsiihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.\n\n-- Pyyntö? -- sanoi parooni.\n\n-- Niin, minulla on kunnia, -- jatkoi Charny liikutetulla äänellä, --\npyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.\n\nParooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät\nja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.\n\n-- Tyttäreni!... mutisi hän. -- Te kositte Andréeta?\n\n-- Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen\ntätä liittoa kohtaan.\n\n-- Ahaa, -- tuumi ukko, -- onko Filipin suosio jo niin ilmeinen, että\ntuo kilpailija tahtoo siitä hyötyä naimalla hänen sisarensa? Hitto\nvie, eipä ole huonosti keksitty, herra de Charny.\n\n-- Tämä pyyntö, -- vastasi hän ääneen ja hymyili, -- kunnioittaa\nperhettämme niin suuresti, herra kreivi, että omasta puolestani\nsuostun ilomielin, ja kun haluan, että saisitte jo kohta täydellisen\nsuostumuksen, käsken kutsumaan tyttäreni tänne.\n\n-- Luullakseni se on tarpeetonta, -- keskeytti kreivi kylmästi.\n-- Kuningatar on suvainnut kysyä tästä asiasta neiti de Taverneyn\nmieltä, ja tyttärenne vastaus oli minulle suosiollinen.\n\n-- Vai niin, -- sanoi parooni yhä hämmästyneempänä, -- vai on\nkuningatar...\n\n-- Joka otti vaivakseen matkustaa Saint-Denisiin, niin, monsieur.\n\nParooni nousi seisaalle.\n\n-- Silloin minun tarvitsee vain antaa teille tietoja neiti de\nTaverneyn omaisuudesta, -- sanoi hän. -- Minulla on yläkerrassa ne\narvopaperit, jotka kuuluvat hänen äidinperintöönsä. Te ette saa\nrikasta tyttöä, herra kreivi, ja ennenkuin mitään päätätte...\n\n-- Ei tarvita, herra parooni, -- sanoi Charny kuivasti. -- Minulla on\nvaroja molemmille, eikä neiti de Taverney ole niitä naisia, joista\ntehdään kauppaa. Mutta sitä kysymystä, jota tahdoitte käsitellä\nomasta puolestanne, herra parooni, täytyy minun käsitellä omalta\nkannaltani.\n\nTuskin hän oli tämän lausunut, kun sivuovi aukeni ja salonkiin\nilmestyi Filip kalpeana, kiihtyneenä, toinen käsi pistettynä takin\nväliin, toinen suonenvetoisesti puristuneena. Charny tervehti häntä\nkaavamaisesti ja sai vastaukseksi samanlaisen kumarruksen.\n\n-- Monsieur, -- sanoi Filip, -- isäni on aivan oikeassa tahtoessaan\npuhua kanssanne perheen asioista; meillä on molemmilla annettavana\nteille eräitä tietoja. Sillaikaa kun parooni menee noutamaan ne\npaperit, joista oli puhe, on minulla kunnia tarkemmin käsitellä\nkanssanne tätä asiaa.\n\nJa perin käskevällä katseella Filip sai lähtemään isänsä, joka\naavistaen jotakin estettä poistui huonolla tuulella. Filip seurasi\nisäänsä pienen salongin ulko-ovelle asti ollakseen varma, että\ntämä huone oli tyhjä. Sitten hän katsahti viereiseen huoneeseen,\nja varmana siitä, ettei häntä kukaan muu kuullut kuin se, jota nyt\npuhutteli, hän kysyi, käsivarret ristissä ja katsoen kreiviä suoraan\nsilmiin:\n\n-- Herra de Charny, kuinka te uskallatte kosia sisartani? Olivier\nastahti taaksepäin ja punastui.\n\n-- Senkö vuoksi, -- jatkoi Filip, -- että sitä paremmin voisitte\nsalata rakkausvehkeenne toisen naisen kanssa, jota tavoittelette,\njota rakastatte? Senkö vuoksi, että kun teidän nähdään olevan\nnaimisissa, ei voitaisi sanoa teidän pitävän rakastajatarta?\n\n-- Mitä ihmettä!... sanoi Charny horjuen, hämillään.\n\n-- Vai sekö on syynä, -- lisäsi Filip, -- että naituanne sen naisen,\njoka milloin tahansa pääsee rakastajattarenne luo, teidänkin siten\nkävisi mukavammaksi tavata tuota ihailemaanne rakastajatarta?\n\n-- Monsieur, nyt menette liian pitkälle!\n\n-- Kenties ja melkeinpä uskonkin, että niin on laita, -- jatkoi\nyhä Filip, astuen lähemmäksi Charnyta, -- te tarkoitatte,\nettä jouduttuani langokseni en ilmaise, mitä tiedän entisistä\nlemmenjuonistanne?\n\n-- Mitä muka tiedätte! -- huudahti Charny kauhistuen. -- Olkaa\nvaruillanne!\n\n-- Niin juuri, -- vastasi Filip yltyen, -- se pieni puistonvartijan\nasunto, jonka vuokrasitte, salaiset kävelynne Versaillesin\npuistossa... yöllä... kädenpuristukset, huokauksenne ja varsinkin\nhellien katseitten vaihto puiston pikku portilla...\n\n-- Monsieur, Herran nimessä, sanokaa, ettette ole mitään nähnyt...\nettette mitään tiedä.\n\n-- Enhän minä mitään tiedä, -- ivasi Filip. -- Kuinka minä\nmitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän\nportin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi\nkainalossanne!\n\nCharny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun\nsaaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä,\nantaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman\nautuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui\nherpoutumisestaan.\n\n-- Vaikka niin, monsieur, -- sanoi hän Filipille, -- senkin jälkeen,\nmitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de\nTaverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia,\nkuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi,\nolisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on\nvallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin\nkuningatar pelastettava... se on välttämätöntä.\n\n-- Miten kuningatar siitä on hukassa, -- kysyi Filip, -- että herra\nde Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta\nja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa\nsiitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä?\nEi siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen\nsuostukaan.\n\n-- Monsieur, -- vastasi Oliver, -- tiedättekö, miksi kuningatar on\nhukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin,\nettä juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de\nRohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana,\nettä minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa\nnaimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen\nnai sisartanne; joko käsitätte?\n\nKaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus.\nJälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista.\nOlivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä\nvalkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt\ntainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut\nkiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut\nkuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden\nraukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen\nelämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.\n\nFilip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn\nhäpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka\nvavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä,\ntämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki\nvoitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä\nsalaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.\n\nSilmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin\nkatkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle:\n\n-- Parooni de Taverney on kuollut. Hänen jälkeensä olen minä perheen\npää. Jos neiti de Taverney jää eloon, annan hänet teille vaimoksi.\n\nCharny katsahti paroonin ruumiiseen kauhistuneena, pyörtyneeseen\nAndréeseen epätoivoisena. Filip repi hiuksiaan molemmin käsin ja\nkiljaisi taivasta kohti niin vihlovasti, että siitä olisi Jumalankin\npitänyt heltyä.\n\n-- Kreivi de Charny, -- jatkoi hän, kun myrsky hänen rinnassaan\noli tyyntynyt, -- tämän lupauksen annan sisareni puolesta, joka ei\nnyt minua kuule. Hän uhratkoon onnensa kuningattarelle, jolle minä\npuolestani saanen kerran uhrata henkeni. Hyvästi, herra de Charny,\nhyvästi, lankoni!\n\nJa kumartaen Olivierille, joka ei tiennyt, kuinka pääsisi pois\nastumatta kummankaan uhrin ohitse, Filip nosti Andréen, lämmitti\nhäntä sylissään ja toimitti siten tien vapaaksi kreiville, joka\npoistui naistenhuoneen kautta.\n\n\n\n\n41.\n\nLohikäärmeen jälkeen kyykäärme.\n\n\nNyt on jo aika palata niihin kertomuksemme henkilöihin, jotka\nvälttämättömyys ja juoni, kuten myös historiallinen totuus, on\njättänyt taustan puolelle.\n\nOliva oli juuri pako valmistuksissa Jeannen käskystä, kun Beausire,\njoka oli nimettömän kirjeen avulla saanut tietää hänen olinpaikkansa\nja palavasti halusi jälleen hänet omistaa, osui suoraan hänen\nsyliinsä ja vei hänet pois Cagliostron talosta jättäen herra Réteau\nde Villetten turhaan odottamaan Roi-Doré-kadun päähän.\n\nSaadakseen käsiinsä nämä kaksi rakastavaista, joita myös poliisi\nniin hartaasti haeskeli, käytti petetyksi joutunut rouva de la\nMotte kaiken luotettavan väen apua, mitä vain keksi. Tietysti hän\nmieluummin itse valvoi salaisuuttaan kuin päästi toisia siihen\nsekaantumaan, ja aikeensa suorittamiseksi hyvään loppuun hän piti\nvälttämättömänä, että Oliva pysyisi kätkössä. Mahdotonta olisi\nkuvata, kuinka tuskallista hänestä oli, kun hänen lähettinsä toinen\ntoisensa perästä palasivat ilmoittaen, että tiedustelut olivat turhia.\n\nSamaan aikaan hän sai piileskellessään monta eri käskyä\nkuningattarelta saapua tekemään tiliä suhteestaan kaulanauhajuttuun.\nHän lähti yöllä, huntu silmillä, Bar-sur-Aubeen, missä hänellä oli\npieni maatila, ja päästyään sinne kiertoteitä, kenenkään tuntematta,\nhän rupesi rauhassa miettimään asemaansa sen oikeassa valossa.\n\nTäten hän sai parin, kolmen päivän lykkäyksen ja sen avulla uutta\nkykyä lujittaa vahvalla sisällisellä vallituksella parjaustansa\nrakennetta. Kahden päivän yksinäisyys oli tälle syvämietteiselle\nsielulle kamppailua, jonka päätyttyä ruumiin ja sielun piti olla\nlannistettuja, tottelevainen omatunto, rikolliselle vaarallinen\ntodistaja, ei enää pyrkisi puhumaan ja veri olisi tottunut kiertämään\nsydämessä syöksymättä kasvoihin ilmaisemaan häpyä tai hämmästystä.\n\nKuningas ja kuningatar, jotka olivat käskeneet etsiä häntä, saivat\nvasta silloin tietää hänen oleskelevan Bar-sur-Aubessa, kun hän\njo oli taisteluun valmis. He lähettivät kuriirin häntä noutamaan,\nja vasta nyt kuuli Jeanne, että kardinaali oli vangittu. Kuka muu\ntahansa olisi musertunut tästä rajusta kolauksesta, mutta Jeannen ei\nenää tarvinnut haikailla. Ja mitä merkitsikään vapauden menettäminen,\nkun vaa'alle päivittäin kasaantui elämän ja kuoleman kysymyksiä?\nKuultuaan, että kardinaali oli vankina ja että Marie-Antoinette oli\nesiintynyt uljaana, tuumi hän kylmästi:\n\n-- Kuningatar on polttanut laivansa; nyt hänen ei sovi palata\nentisyyteen. Kun hän ei suostu sopimaan kardinaalin kanssa eikä\nmaksamaan timanteista, panee hän kaikki yhden kortin varaan. Hän ei\nsiis näy ottavan minua lukuun eikä tietävän lainkaan, mitä aseita\nminulla on.\n\nTällaisista kappaleista oli Jeannen varustus kyhätty, kun muuan mies,\npuoliksi kuriiri, puoliksi poliisi, äkkiä ilmestyi hänen luokseen ja\njulisti saaneensa toimekseen _viedä hänet hoviin_.\n\nPerille tultua tahtoi lähetti saattaa hänet suoraa päätä kuninkaan\nluo, mutta viekkaasti, kuten ainakin, osasi Jeanne estellä sanoen:\n\n-- Monsieur, varmaankin rakastatte kuningatarta?\n\n-- Voitteko sitä epäilläkään, rouva kreivitär?\n\n-- No hyvä, vedoten uskolliseen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota\ntunnette kuningatarta kohtaan, pyydän teitä viemään minut ensin hänen\nluokseen.\n\nMies tahtoi väittää vastaan.\n\n-- Varmaankin tiedätte minua paremmin, mistä nyt on puhe, --\nhuomautti kreivitär vilkkaasti. -- Käsitätte siis, että minun on\nvälttämätöntä puhua salaa kuningattaren kanssa.\n\nTutustuneena häpeällisiin juoruihin, jotka kuukausia olivat\nmyrkyttäneet Versaillesin ilmaa, luuli kuriiri todellakin tekevänsä\nkuningattaren mieliksi viemällä rouva de la Motten hänen puheilleen,\nennenkuin kuningas saisi kreivitärtä nähdä.\n\nKuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän\nedessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut,\nmutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen\nnyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta\nrakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt\nkumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan\npään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse,\nvaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista\nvastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina;\nsydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon\nvimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.\n\nKuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi\nkamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet\ntiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään\nnämä naiset rouva de la Motte ajatteli:\n\n-- Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.\n\n-- Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! -- huudahti kuningatar. --\nLopulta teidät sittenkin tavattiin.\n\nJeanne kumarsi toisen kerran.\n\n-- Olitte siis piilossa! -- jatkoi kuningatar maltittomasti.\n\n-- Minäkö piilossa? Ei, madame, -- vastasi Jeanne vienolla,\nhiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama\nmielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, -- en minä ole\npiillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.\n\n-- Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä\nnimi tahansa.\n\n-- Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.\n\n-- Minun luvattani?\n\n-- Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä\nretkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani\nBar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän\nmajesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut\nolevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt\nilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.\n\n-- Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten\nsuostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää\nminulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä\ntäällä jokin toimi?\n\nNäissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä\nloukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen\nhaavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.\n\n-- Madame, -- sanoi hän nöyrästi, -- tosin minulla ei ole hovissa\nmitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut\nniin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus\nvaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.\n\nJeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan \"luottamus\", johon nyt\npani erityistä painoa.\n\n-- Siitä luottamuksesta, -- vastasi kuningatar ilmaisten entistä\nmusertavampaa ylenkatsetta, -- saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko\ntavannut kuninkaan.\n\n-- En, madame.\n\n-- Saatte siis tavata.\n\n-- Se on minulle suuri kunnia, -- sanoi Jeanne kumartaen.\n\nKuningatar koki hieman tyyntyä voidakseen edullisesti aloittaa\nkuulustelun. Jeanne käytti tätä väliaikaa hyväkseen, huomauttaen:\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka teidän majesteettinne on minulle ankara! Minä\njo aivan vapisen.\n\n-- Vasta tämä on alkua, -- sanoi kuningatar jyrkästi. -- Tiedättekö,\nettä kardinaali de Rohan on Bastiljissa?\n\n-- Niin on minulle kerrottu.\n\n-- Kaiketi arvaatte syyn?\n\nJeanne katsahti kuningattareen tuikeasti ja vastasi kääntyen\nkamarirouviin päin, joiden läsnäolo näkyi häntä vaivaavan:\n\n-- Siitä ei minulla ole aavistusta, madame.\n\n-- Muistatte kuitenkin puhuneenne minulle eräästä kaulanauhasta vai\nmitä?\n\n-- Timanttisesta kaulanauhasta... kyllä, madame.\n\n-- Ja muistanette myös, että kardinaalin puolesta tarjositte\nrahalainaa sen maksuksi?\n\n-- Se on totta, madame.\n\n-- Otinko sen lainan vastaan vai enkö?\n\n-- Teidän majesteettinne ei suostunut lainaamaan.\n\n-- Niinpä niin, -- sanoi kuningatar, jonka äänessä oli hämmästyksen\nsekaista tyydytystä.\n\n-- Vieläpä teidän majesteettinne antoi etumaksuksi kaksisataa\nviisikymmentä tuhatta livreä, -- lisäsi Jeanne.\n\n-- Hyvä... entä sitten?\n\n-- Kun teidän majesteettinne sitten ei voinutkaan maksaa senvuoksi,\nettä herra de Calonnen lupaamaa summaa ei saatu, lähetti teidän\nmajesteettinne timantit takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.\n\n-- Kenen kautta ne lähetin?\n\n-- Minun kauttani.\n\n-- Ja minne ne veitte?\n\n-- Minä, -- vastasi hitaasti Jeanne, joka käsitti nyt lausuttavien\nsanain tärkeyden, -- jätin timantit kardinaalille.\n\n-- Kardinaalille! -- huudahti kuningatar. -- Ja miksi, vaikka piti\nviedä ne takaisin jalokivikauppiaille?\n\n-- Siksi, madame, että kardinaali harrasti tätä ostoa, joka miellytti\nteidän majesteettianne, ja hän olisi loukkaantunut, ellen olisi\nantanut hänelle tilaisuutta itse suorittaa tätä asiaa loppuun asti.\n\n-- Mutta kuinka siis saitte jalokivikauppiailta kuitin?\n\n-- Sen antoi minulle kardinaali.\n\n-- Entä se kirje, jonka te kuulutte minun puolestani toimittaneen\njalokivikauppiaille?\n\n-- Kardinaali pyysi minua viemään sen perille.\n\n-- Siis aina ja joka paikassa on kardinaali sekaantunut tähän asiaan!\n-- huudahti kuningatar.\n\n-- En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, -- vastasi\nJeanne hajamielisen näköisenä, -- enkä myöskään tiedä, mihin\nkardinaali on sekaantunut.\n\n-- Kuulkaa siis, että se kuitti, jonka jalokivikauppiaat muka ovat\nkirjoittaneet, on väärennetty.\n\n-- Väärennetty! -- toisti Jeanne viattomasti. -- Voi, madame!\n\n-- Ja lisäksi sanon, että mainittu kirje, jossa minä muka\nallekirjoituksellani vakuutan saaneeni kaulanauhan, myös on\nväärennetty.\n\n-- Ooh! -- huudahti Jeanne näöltään vielä hämmästyneempänä kuin äsken.\n\n-- Lopuksi tulee teidän tietää, -- jatkoi kuningatar, -- että teitä\nja kardinaalia täytyy kuulustella vastakkain, jotta tämä asia selviää.\n\n-- Kuulustella vastakkain! -- ihmetteli Jeanne. -- Mutta mitä varten\ntarvitsee minua kuulustella sillä tapaa?\n\n-- Hän itse on sitä vaatinut.\n\n-- Hänkö?\n\n-- Hän on teitä hakenut joka paikasta.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta, madame.\n\n-- Hän sanoi tahtovansa todistaa, että te olette häntä pettänyt.\n\n-- No sitten, madame, tahdon ristikuulustelua.\n\n-- Se kyllä toimitetaan, olkaa siitä varma. Te siis väitätte, ettei\nteillä ole tietoa, missä kaulanauha nyt on?\n\n-- Kuinka minä sen tietäisin?\n\n-- Ettekä myönnä olleenne kardinaalin apuna eräissä vehkeissä?...\n\n-- Teidän majesteetillanne on täysi oikeus olla minulle epäsuopea,\nmutta ei loukata. Minä olen Valois-suvun jäsen, madame.\n\n-- Kardinaali on kuninkaan läsnäollessa lausunut parjauksia, jotka\nhän toivoo voivansa perustaa varmalle pohjalle.\n\n-- En käsitä.\n\n-- Kardinaali väittää lähettäneensä minulle kirjeitä.\n\nJeanne tuijotti kuningattareen eikä vastannut.\n\n-- Kuuletteko, mitä sanon?\n\n-- Kuulen, teidän majesteettinne.\n\n-- Ja mitä vastaatte?\n\n-- Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin\nkanssa.\n\n-- Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen\ntiedätte.\n\n-- Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä\nsuotta polkee minua.\n\n-- Ei se ole mikään vastaus.\n\n-- Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi\ntaas katseensa kamarirouviin.\n\nKuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus\nei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen\nvelkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta\nryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto\njostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut\nlempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.\n\n-- Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian\npaljon, -- sanoi Marie-Antoinette. -- Varokaa, madame, joutumasta\nsamaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.\n\nJeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.\n\n-- Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? -- sanoi hän. -- Voiko\nBastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?\n\nKuningatar loi Jeanneen vihaisen silmäyksen.\n\n-- Tahdotteko puhua? -- kysyi hän.\n\n-- Minulla ei ole mitään sanomista, madame, paitsi teille itsellenne.\n\n-- Minulle? No ettekö nyt puhu juuri minulle?\n\n-- En yksin teille, madame.\n\n-- Ahaa, vai se teitä vaivaa! Puhuisitte vain kahden kesken!\nPelkäätte julkisen tunnustuksen häpeää, vaikka olette minua herjannut\nherättämällä julkista epäluuloa.\n\nJeanne suoristi itseään.\n\n-- Älkäämme siitä enää puhuko, -- sanoi hän. -- Mitä olen tehnyt, sen\ntein teidän hyväksenne, madame.\n\n-- Kuinka hävytön te olette!\n\n-- Kärsin alistuen kuningattareni loukkaukset, -- vastasi Jeanne\ntyynesti.\n\n-- Jo ensi yönne nukutte Bastiljissa, rouva de la Motte.\n\n-- Vaikka niinkin, madame. Mutta ennen maatapanoa lupaan tapani\nmukaan rukoilla Jumalalta teidän majesteetillenne iloa ja kunniaa, --\nsanoi syytetty.\n\nKuningatar nousi vimmastuneena, poistui viereiseen huoneeseen ja\npaiskasi oven jäljestään kiinni.\n\n-- Voitettuani lohikäärmeen saanen tuon kyykäärmeenkin muserretuksi,\n-- ajatteli hän.\n\n-- Hänen pelinsä osaan ulkoa, -- mietti Jeanne, -- ja luullakseni\nolen jo voitolla.\n\n\n\n\n42.\n\nMetsästäjä joutuu itse saaliiksi.\n\n\nKuningattaren käskystä vangittiin rouva de la Motte. Mikään hyvitys\nei olisi voinut kuningasta enemmän miellyttää, hän kun vaistomaisesti\nvihasi tätä naista.\n\nNyt pantiin kaulanauhajutusta vireille oikeudenkäynti, jonka\nkiihkeyttä ylläpitivät häviölle joutuneet kauppiaat toivoen\npelastuvansa jutusta, ja syytetyt, jotka tahtoivat vapauttavaa\ntuomiota, ynnä lisäksi yleisesti tunnetut tuomarit saatuaan\nhaltuunsa kuningattaren hengen ja kunnian, puhumattakaan heidän\nitserakkaudestaan ja puolueharrastuksistaan. Koko Ranskan halki\nkuului vain yksi huuto, jonka vivahduksista kuningatar saattoi tuntea\nja laskea puoltajansa ja vihamiehensä.\n\nVangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että\nhäntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja\nsiihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen\nherra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin\nkaikki, mitä hän pyysi.\n\nJo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen\nasemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että\nRohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin\nkuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä\nmyöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä\nhän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi\nmuuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin\nvehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa,\nvaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä\naatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta\nyksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi.\nRohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan\nensimäisiä vallankumousmiehiä.\n\nKun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui\nmerkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa,\nmilloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:\n\n-- Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.\n\nKardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden\nkesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen\nasiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne\nselitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut,\nmutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun\nasianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä,\neikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt\nkardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen.\nAsianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni,\nlaski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.\n\nMutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun,\njoka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja\nvihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen\nkunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman\nparlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi.\nTämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin\nsuhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.\n\nTähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi\nkuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä\nvastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi,\nnäyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin\netujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset\nilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka\nuhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen\nkäytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli\nkerrassaan outoa.\n\nSaatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui\nylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu\ntämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen\nkanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat\nesittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton\nkuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa\nJeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin\nedustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä\nuudestaan:\n\n-- Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.\n\nTämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan\nsankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin\nlain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei\nyksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen\nkuulustelua.\n\nOliko kardinaali heikompi vai vilpittömämpi, ja oliko hän jollekin\nystävälle uskonut rakkautensa salaisuuden. Sitä ei tiedetty eikä\nvoitu uskoa, sillä prinssillä oli ylevä ja perin uskollinen sydän.\nMutta kuinka ritarillisesti hän olikin vaiennut, levisi kuitenkin\nhuhuja hänen puheluistaan kuningattaren kanssa. Kaikki, mitä\nProvencen kreivi oli sanonut, mitä Charny ja Filip olivat kuulleet\ntai nähneet, kaikki nämä merkilliset seikat, joita ei kukaan muu\nkäsittänyt kuin kruununtavoittelija, kuten kuninkaan veli, tai\nlemmenkilpailija, kuten Filip tai Charny, kaikki tämän parjatun ja\nkuitenkin niin siveän rakkauden salaperäisyys haihtui kuin hajuaine\nmenettäen arkipäivän ilmapiirissä alkuperänsä ylhäisen tuoksun.\n\nHelppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia,\nkardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko\nkuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo\nsinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun,\njoka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?\n\nNäin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää.\nJa siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä\nmuuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti\nkamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös\nkaikin voimin.\n\nKuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen\nei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti\nkardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin\npuistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan\nvihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian\nvuoksi, kuten hän itsekin.\n\nTästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä\nvastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan\nsiihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti\nkuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä\noli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen\nelämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut\njoukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut\nhäntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna\nheille menestystäkään anteeksi.\n\nJeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi\nja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia\nmenettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä\npääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja\nsortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku\nValois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut\npitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.\n\nTällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren\nmuutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina\nja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin,\nettä metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin\nseuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa\nselvittämään tätä vyyhtiä.\n\nMolemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa\ntapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin\nportimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä\nhaihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien\ntuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen\navuksi.\n\nKuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän\ntapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja\njuuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä,\nlöysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta\nlöysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.\n\nToinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei\nryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen\netua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.\n\n-- Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee\nhänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme\nsataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja\npäästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei\nse tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin\nhinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme\nvankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta\nyksityinen kauppa.\n\nSitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin,\nja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien\nruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren\nkintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen\nBeausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi.\nMaalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa\npuolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden.\nRupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä\nerään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä\nkysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.\n\nMetsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi\nkeskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat\nmetsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja\nviittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan\nBeausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen\nkohtauksen vuoksi.\n\n-- Herra de Linville, -- sanoi vartija, nämä herrat väittävät\nkuuluvansa teidän seuraanne.\n\n-- Minun seuraani! -- huudahti Beausire julmistuneena. -- Sepä hittoa!\n\n-- Vai niin, -- kuiskasi hänelle toinen vieraista, -- vai on teidän\nnimenne myös Linville, rakas Beausire.\n\nBeausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä\ntällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja\nmuisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle\ntolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa\nnäiden kahden herran metsästyksestä.\n\n-- Tunnetteko heidät siis? -- kysyi vartija.\n\n-- Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, -- vastasi toinen poliisi.\n\nNyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei\ntiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.\n\n-- Tottahan kutsutte meidät luoksenne suurukselle, -- virkkoi heistä\novelampi.\n\n-- Kotiini? Mutta... esteli Beausire.\n\n-- Ette voine olla epäkohtelias, Beausire.\n\nBeausire oli kuin päästään pyörällä ja paremmin heidän saattamanaan\nkuin itse saattamassa. Heti kun poliisit näkivät pienen maalaistalon,\nylistivät he sen siroutta, asemaa, puistoa ja näköalaa, kuten\nhienojen ihmisten on tapana, ja Beausire olikin valinnut lempensä\ntyyssijaksi viehättävän turvapaikan. Täällä oli metsäinen laakso,\njonka halki solui pieni joki, ja talo oli sen itärannalla, matalalla\ntörmällä. Siihen kuului myös vahtikoju, jonkinlainen kellotapuli\nilman kelloa, Beausiren vartiopaikkana, mistä hän alakuloisina\npäivinä voi tähystellä pitkin seutua, kun hymyilevät ajatukset\nsynkistyivät ja tavallinen, auraan nojaava maalainenkin tuntui\nepäiltävältä poliisilta. Vain yhdeltä puolelta oli tämä asunto\nnäkyvissä; toisia sivuja verhosivat puut ja törmän ylärinne.\n\n-- Kerrassaan mainio kätköpaikka! -- virkkoi toinen vieras ihaillen.\n\nBeausirea hirvitti tämä sutkaus, ja hän astui ensimäisenä portista\nsisään pihakoirien haukkuessa. Poliisit seurasivat häntä kursaillen.\n\n\n\n\n43.\n\nKyyhkyset pistetään häkkiin.\n\n\nMennessään pihan kautta Beausirellä oli mielessä se ajatus, että\nsiten syntynyt melu varottaisi Olivaa. Vaikkei hän tiennyt mitään\nkaulanauhajutusta, tunsi hän kyllin paljon muuta -- oopperanaamiaiset\nja Mesmerin parantolan -- osatakseen karttaa näyttämästä Olivaa\ntuntemattomille. Tässä hän menettelikin järkevästi, sillä pienen\nsalongin sohvalla loikova nuori nainen, joka paraikaa luki\nkevytmielistä romaania, kuuli koirien haukkuvan, kurkisti pihalle ja\nnäki Beausiren jäljestä tulevan vieraita, minkä vuoksi ei sopinut\ntapansa mukaan rientää lemmittyään vastaanottamaan.\n\nKovaksi onnekseen nämä kyyhkyset eivät silti olleet turvassa kotkien\nkynsiltä. Täytyi käskeä valmistamaan suurusta, ja muuan kömpelö\npalvelija -- eiväthän maalaiset ole kovin nokkelia -- kysyi pari,\nkolme kertaa, pitikö mennä kuulemaan, mitä rouva määräsi. Silloin\nvainukoirat heristivät korviaan. He laskivat hauskaa pilaa Beausiren\nkätkemästä naisesta, jonka seura muka oli erakon onnellisuuden\nhöysteenä yksinäisyyden ja rahojen luomassa paratiisissa.\n\nBeausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin\nkelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei\nmyöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin\nmonta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt,\ntuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta,\nja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten\non tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja\ntiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.\n\n-- Eräs meidän hyvä ystävämme, -- vastasi toinen poliisi, -- oli\nteidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte\npikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.\n\nBeausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu\nnuora kiristävän kurkkua.\n\n-- Vai niin, todellako? -- sanoi hän hämillään. -- Ja nyt teillä\nlienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää...\n\n-- Sepä oli kelpo aate, -- sanoi poliisi toverilleen, -- mainio\njohdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei\nsodi moraalia vastaan.\n\n-- Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa,\n-- vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti\nhymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.\n\n-- Niinmuodoin... jatkoi Beausire.\n\n-- Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos\njättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta\nlivreä.\n\n-- Vähintään, puhumattakaan koroista, -- vahvisti toinen poliisi.\n\n-- Hyvät herrat, -- vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen\nhävyttömyydestä, -- maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.\n\n-- Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt\nheti maksaa?\n\n-- En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.\n\n-- No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.\n\n\"Ahaa\", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, \"helposti\nnuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä.\nKoetellaan!\"\n\nJa hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat\nkovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan\nja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen\nsuoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä\nja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että\nhän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria,\nmutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta\neroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka\njaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän\nruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun\nhäijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.\n\n-- Beausire on kelpo ystävä, -- virkkoi toinen poliisi toverilleen.\n-- Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.\n\n-- Ne saatte heti, -- huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian\ntuttavallista puhetapaa.\n\n-- Ei hätää mitään, -- vastasivat toiset.\n\n-- Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille\nmitään mahda, kun omatunto on arka.\n\nJa hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen\npoliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet.\nHe eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä\nosunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta\nsitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi\nei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän\ntietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää\nkohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä\nhe nyt yhteen ääneen huusivat:\n\n-- Herra Beausire! Hyvä herra Beausire!\n\nJa samalla he tarttuivat hänen vihreän metsästystakkinsa liepeeseen.\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi Beausire.\n\n-- Armahtakaa, älkää meitä jättäkö, -- sanoivat he pakottaen hänet\nkohteliaasti istumaan.\n\n-- Mutta kuinka voisin teille rahat noutaa, ellen saa mennä niitä\nhakemaan toisesta huoneesta?\n\n-- Voimmehan tulla mukaanne, -- vastasi toinen poliisi pahaenteisen\nhellästi.\n\n-- Rahat ovat tuolla... vaimoni huoneessa, -- selitti Beausire.\n\nTällä väitteellä hän luuli hillitsevänsä heitä, mutta se oli kuin\nkipinä, josta ruuti syttyi. Se tyytymättömyys, jota he olivat jo\nkauvan tunteneet -- sillä etsivä poliisi on aina tyytymätön -- sai\nnyt määrätyn hahmon ja aiheen purkautua.\n\n-- Kuulkaapa, miksi te pidätte piilossa vaimoanne? -- kysyi toinen\npoliisi.\n\n-- Vai ettekö kehtaa meitä hänelle esittää? -- lisäsi toinen.\n\n-- Jos tietäisitte, mitä hyväksenne tehdään, olisitte hieman\nsäädyllisempi, -- sanoi edellinen vieras.\n\n-- Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, -- jatkoi\njälkimäinen.\n\n-- Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, -- huomautti Beausire.\n\n-- Tahdomme nähdä vaimosi, -- kovisti tylympi poliisi.\n\n-- Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, --\nvastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.\n\n-- Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaa\nBeausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.\n\n-- Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa\ntäältä luunne!\n\nToiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja\nsanoi tukahtuneella äänellä:\n\n-- Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta\nsilloin teidät itsennekin paha perii.\n\nPoliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta\nhe eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla\ntempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan,\nvaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä\nja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren\nniskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen\nnäköinen nainen.\n\nNähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren\nja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan\nihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin\neksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi,\nettä naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle\npaljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja\nlausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:\n\n-- Ahaa, minä vangitsen teidät.\n\n-- Vangitsette? Mutta miksi? -- säpsähti Beausire.\n\n-- Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra de\nCrosnen palvelijoita.\n\nVaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä\nvähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.\n\n-- Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias,\nBeausire, -- jatkoi sama poliisi.\n\nMutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin\nhuomautuksen sanoen!\n\n-- Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut\nkohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin\nvanginneet.\n\nBeausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes\nvälittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat\ntakaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen,\njoka näytti herättävän toivoa.\n\n-- Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, -- sanoi hän\npoliiseille.\n\n-- Ei, se oli vain sattuma, -- vastasivat he vilpittömästi.\n\n-- Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti\nkuudenkymmenen louisdorin hinnasta.\n\n-- Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.\n\n-- Ja sanassamme pysymme, -- lisäsi toinen, -- niin että jos maksatte\nsatakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.\n\n-- Entä rouva? -- kysyi Beausire vavisten.\n\n-- Mitä rouvaan tulee, -- vastasi paatuneempi poliisi, -- niin se on\neri juttu.\n\n-- Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? -- yritti\nBeausire.\n\nPoliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli\noppinut käsittämään.\n\n-- No kolmesataa... sanoi hän, -- neljä, sataa... tuhat louisdoria,\nkunhan vain jätätte hänet rauhaan.\n\nBeausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:\n\n-- Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte\nnylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria,\nkahdeksanviidettä tuhatta livreä -- sehän on teille molemmille koko\nomaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.\n\n-- Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? -- sanoi toinen\npoliiseista.\n\nNyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin\nhirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta\nrakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä\nvarokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit\nsilmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit,\nojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:\n\n-- Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta.\nKardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja\nkuningatar miljoonan.\n\nBeausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä\npedon hyvänsä, mutta ei poliisia.\n\n-- Ja nyt matkalle, -- sanoi toinen poliisi. -- Teillä on kaiketi\njotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan\nainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.\n\n-- Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän\npuoleltamme mitään pelätä, -- lisäsi toinen. -- Näön vuoksi pitää\nteidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja\nte hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne,\nennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole\nystävällistä?\n\nBeausire vastasi ainoastaan;\n\n-- Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä\nelämässä eroa.\n\n-- Etkä toisessakaan, -- lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.\n\n-- Sitä parempi, -- sanoi toinen poliisi. -- Mitä useampia vankeja\nherra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.\n\nNeljännestuntia myöhemmin vierivät Beausiren vaunut poispäin, vieden\nvangitut rakastavaiset vartijoineen.\n\nHelppo on ymmärtää, kuinka tämä saalis vaikutti herra de Crosnen\nmieleen. Tosin eivät poliisit liene saaneet toivomaansa miljoonaa,\nmutta täydellä syyllä voi olettaa heidän olleen tyytyväisiä.\nMinisteri hykersi käsiään mielihyvästä ja ajoi heti Versaillesiin\nvaunuissa, joita seurasivat toiset tiiviisti suljetut ja lukoilla\nvarustetut. Tämä tapahtui päivää myöhemmin, kuin Oliva oli luovutettu\nhänen haltuunsa.\n\nHerra de Crosne käski ajaa Trianoniin, astui itse maahan toisista\nvaunuista ja jätti toiset sihteerinsä vartioitaviksi. Sitten hän\nlähti kuningattaren luo, ennakolta pyydettyään tältä lupaa saada\npuhutella häntä Trianonissa.\n\nKuningatar, joka jo kuukauden aikaa oli varonut laiminlyömästä\nmitään, mikä tuli poliisin taholta, oli kohta suostunut\npoliisiministerin pyyntöön ja aamulla saapunut tähän mielipaikkaansa\nvain kahden henkilön saattamana siltä varalta, että asia oli\npidettävä salassa. Heti kun ministeri oli saatettu hänen luokseen,\npäätti hän tulijan säteilevästä ilmeestä, että nyt oli hyviä\nuutisia. Naisparka! Pitkiin aikoihin hän ei ollut nähnyt muuta\nkuin vaiteliaita ja synkkiä kasvoja. Ilon tunne, ensimäinen\nkolmeenkymmeneen päivään, sai hänen jäytävistä mielenliikutuksista\nuupuneen sydämensä kiivaasti sykkimään.\n\n-- Madame, -- sanoi ministeri suudeltuaan hänen kättään, -- onko\nteidän majesteetillanne Trianonissa sellaista huonetta, jossa\nvoisitte näkymättä nähdä, mitä tapahtuu.\n\n-- On kyllä, kirjastoni, -- vastasi kuningatar. -- Pikku ruokasalin\nkaapin viereen olen teettänyt seinään pieniä valoreikiä, ja usein\nolen siellä illallisen aikaan Lamballen prinsessan ja neiti de\nTaverneyn kanssa, silloin kun hän vielä oli luonani, huvikseni\nkurkistellut kirjastoon ja katsellut apotti Vermondin hassunkurisia\nilmeitä, kun hän luki jotakin häväistyskirjoitusta omasta itsestään.\n\n-- Hyvä on, madame, -- vastasi herra de Crosne. -- Minulla on ulkona\neräät vaunut, jotka tahtoisin saada tänne linnaan niin, ettei kukaan\nnäkisi niiden sisällystä paitsi teidän majesteettinne.\n\n-- Sehän käy helposti päinsä; missä vaununne ovat?\n\n-- Ulkopihalla, madame.\n\nKuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan\nkäskyjä.\n\n-- Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan\nsuureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan\npimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra\nde Crosne on tänne tuonut.\n\nKäsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin\nkuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle\nvartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.\n\n-- Suvaitkaa nyt, madame, -- sanoi ministeri, -- astua seurassani\nruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen\nmukaansa, mitä vaunuissa on.\n\nKymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin\nsydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan\nhunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja\njoka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli\nOliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja\nmustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista\nkuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen\nja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse\nMarie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut\nrahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta\ntuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän\nilmiöön.\n\n-- Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? --\nkysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.\n\n-- Minä sanon... sanon... monsieur, -- sammalsi kuningatar\nhämmentyneenä. -- Voi, Olivier, -- ajatteli hän, -- miksi ette ole\ntäällä?\n\n-- Mitä teidän majesteettinne tahtoo?\n\n-- Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää...\n\n-- Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?\n\n-- Niin, niin, kiitos, herra de Crosne! Mutta mitä tuolla naisella\nteemme?\n\n-- Eikö ole juuri tuon naisen ansioksi luettava kaikkea sitä, mitä on\ntapahtunut? -- kysyi ministeri.\n\n-- Teillä on kaiketi jo hallussanne salajuonen säikeet?\n\n-- Likipitäen, madame.\n\n-- Ja kardinaali de Rohan...\n\n-- Ei tiedä vielä mitään.\n\n-- Nyt käsitän, -- sanoi kuningatar kätkien kasvot käsiinsä, -- että\ntuo nainen on syynä kardinaalin hairahdukseen.\n\n-- Vaikka niin, madame, mutta jos kardinaali on erehtynyt, on joku\nmuu tehnyt rikoksen.\n\n-- Tutkikaa tarkoin, monsieur; Ranskan kuningasperheen kunnia on\nteidän käsissänne.\n\n-- Ja saatte olla varma, että se on hyvissä käsissä, madame, --\nvastasi herra de Crosne.\n\n-- Entä oikeudenkäynti?\n\n-- Täydessä vauhdissa. Joka taholla kielletään, mutta minä odotan\nsoveliasta hetkeä esittääkseni ilmeisen todistuksen, joka on tuolla\nkirjastohuoneessa.\n\n-- Miten on rouva de la Motten laita?\n\n-- Hän ei tiedä, että olen saanut käsiini tuon neitosen, vaan syyttää\nherra de Cagliostroa noidaksi, joka on kiihottanut kardinaalin\nmielikuvitusta ihan hulluuteen asti.\n\n-- Entä herra de Cagliostro?\n\n-- Olen käskenyt kuulustella häntä, ja hän on luvannut saapua\nluokseni juuri tänään.\n\n-- Hän on vaarallinen mies.\n\n-- Hänestä tulee meille hyötyä. Kun häntä on pistänyt sellainen\nkyykäärme kuin rouva de la Motte, tutkii hän myrkkyä ja antaa meille\nvastamyrkkyä.\n\n-- Toivotte häneltä siis tietoja?\n\n-- Ja varmasti saankin.\n\n-- Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua\nrauhoittaa.\n\n-- Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui\nSaint-Clauden kadun varrella...\n\n-- Tiedän, tiedän, -- myönsi kuningatar punastuen. -- Niin, teidän\nmajesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle\nantelias.\n\n-- Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui\nSaint-Clauden kadun varrella...\n\n-- Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.\n\n-- Te siis epäilette...\n\n-- Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin.\nMutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää\ntavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi\nlykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.\n\n-- Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma\nkiitollisuudestani.\n\n-- Vihdoinkin, -- huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä,\n-- vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien\nkasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin\ntodistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!\n\nSillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa,\nmissä häntä jo odotti herra de Cagliostro.\n\nJo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä\nBeausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen\ntätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa\nkahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään\nja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän\nohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta\nvoisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen\npäätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille\nnäiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä\noli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren\nnaisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:\n\n-- Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.\n\nSitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli\nkulkenut.\n\nTämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut\nmennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin;\npäinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen\njuolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut\nnoin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan\nkovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet\nvaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan\nlaudankappaleen.\n\n-- No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? -- kysyi kreivi auttaen häntä\nnousemaan viereensä vaunuihin.\n\nBeausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.\n\n-- Hän on hukassa, -- sanoi kreivi kuultuaan kaikki.\n\n-- Kuinka niin? -- huudahti Beausire.\n\nCagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin\nSaint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli\nvähällä pyörtyä.\n\n-- Pelastakaa Oliva, pelastakaa, -- sanoi hän polvistuen vaunuissa,\n-- ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.\n\n-- Nyt erehdytte suunnattomasti, -- vastasi Cagliostro. -- Minä en\nole koskaan rakastanut neiti Olivaa; minulla oli vain yksi päämäärä\n-- pelastaa hänet siitä irstaasta elämästä, jota hän kanssanne vietti.\n\n-- Mitä ihmettä!... kummasteli Beausire.\n\n-- Vai ette käsitä! Tietäkää siis, että minä olen erään siveellisen\nuudistusseuran asiamies, ja meidän seuramme tahtoo paheen kynsistä\npelastaa kaikki, jotka näyttävät vielä voivan parantua. Aikomukseni\noli parantaa Oliva vapauttamalla hänet teistä, ja siksi hänet otin\nluokseni. Hän saa itse selittää, olenko häntä koskaan mielistellyt ja\neikö apuni ole aina ollut epäitsekäs.\n\n-- Sitä suurempi syy teillä on nyt häntä auttaa; pelastakaa hänet!\n\n-- Tosin koetan, mutta se riippuu teistä, Beausire.\n\n-- Vaatikaa vaikka henkeni. -- Niin paljoa en vaadi. Palatkaa\nkanssani Pariisiin, ja jos täsmällisesti seuraatte ohjeitani, voimme\nehkä pelastaa lemmittynne. Panen vain yhden ehdon.\n\n-- Mikä se on, monsieur?\n\n-- Sen saatte tietää, jahka olemme Pariisissa.\n\n-- Suostun jo ennakolta, mutta kuinka saisin jälleen nähdä Olivan?\n\n-- Samaa minäkin mietin. Parin tunnin päästä saatte häntä tavata.\n\n-- Ja syleillä?\n\n-- Toivoakseni. Ja lisäksi ilmoitatte hänelle silloin kaikki, mitä\nteille sanon.\n\nCagliostro lähti nyt Beausiren kanssa ajamaan Pariisia kohti. Kahden\ntunnin kuluttua, iltapuolella, he saavuttivat Olivan vaunut, ja\ntuntia myöhemmin Beausire lunasti poliiseilta viidelläkymmenellä\nlouisdorilla luvan syleillä Olivaa ja kuiskata hänelle, mitä kreivi\noli sanonut.\n\nPoliisit ihailivat tätä intohimoista rakkautta ja toivoivat\nkeinottelevansa häneltä viisikymmentä louisdoria joka toisessa\nlevähdyspaikassa. Mutta Beausirea ei sen koommin näkynyt, ja\nCagliostron vaunut veivät hänet nopeasti Pariisiin, missä\nvalmisteltiin niin monia tapahtumia.\n\nKaikki tämä piti lukijan saada tietää, ennenkuin annamme hänen\nkuunnella herra de Cagliostron ja herra de Crosnen keskustelua. Nyt\nvoimme hänet johtaa poliisiministerin työhuoneeseen.\n\n\n\n\n45.\n\nPoliisiministerin työhuone.\n\n\nHerra de Crosne tiesi kreivi de Cagliostrosta kaikki, mitä taitava\npoliisiministeri voi tietää Ranskassa asuvasta henkilöstä, ja siinä\noli koko paljon. Hänellä oli tiedossaan kreivin entiset nimet,\nalkemistiset, magneettiset ja ennustustaidot; samoin se, että kreivi\nväitti voivansa olla kaikkialla läsnä ja alati syntyvänsä uudestaan,\nja niin ollen hän piti kreiviä hienon maailman silmänkääntäjänä.\n\nPoliisiministeri oli perin ovela mies, tunsi virkatoimensa tarjoamat\nkeinot, nautti hovin suosiota, vaikkei siitä välittänyt, ei tinkinyt\nylpeydestään eikä langennut kenen tahansa ansaan. Tälle ei Cagliostro\nvoinut, kuten kardinaali de Rohanille, tarjota louisdoreja, jotka\nolivat vastavalettuina lämpöisiä, tai ojentaa pistoolia hänen\nrintaansa kohti, kuten Balsamo oli uhannut herra de Sartinesia;\nnyt ei Balsamo ollut vaatimassa Lorenzaa takaisin, vaan Cagliostro\ntekemässä tiliä.\n\nTämän vuoksi kreivi ei ollutkaan jäänyt odottamaan tapausten kulkua,\nvaan oli pyytänyt päästä ministerin puheille. Herra de Crosne\nälysi asemansa edulliseksi ja aikoi tätä etua käyttää. Cagliostro\nymmärsi asemansa hankalaksi ja päätti siitä selvitä. Tässä avoimessa\nshakkipelissä oli muuan panos, jota toinen pelaaja ei aavistanutkaan,\nja myönnettävä on, että näin tietämätön oli juuri herra de Crosne.\nKuten sanottu, hän tunsi kreivin vain silmäinkääntäjäksi, mutta tämän\naatteellisista harrastuksista hän ei tiennyt mitään. Niihin kiviin,\njoita filosofia sirotteli yksinvaltiuden tielle, kompastui moni vain\nsiksi, ettei niitä nähnyt.\n\nHerra de Crosne odotti Cagliostrolta tietoja kaulanauhasta ja\nrouva de la Motten juonista. Se oli hänen heikko puolensa. Sen\nsijaan hänellä oli oikeus kuulustella ja vangita; siinä oli hänen\nylivoimansa.\n\nVastaanottaessaan kreivin hän esiintyi miehenä, joka tietää oman\narvonsa, mutta ei tahdo olla epäkohtelias kellekään, ei edes\nihmeolennolle. Cagliostro oli varuillaan, esiintyen yhä vain\nylhäisenä herrana, jollaista heikkoutta hänen mielestään sopi vielä\nnäytellä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hänelle poliisiministeri, -- te olette pyytänyt\nsaada minua puhutella, ja nyt olen tullut Versaillesista juuri tätä\nasiaa varten.\n\n-- Olen arvellut, monsieur, että teillä voisi olla jotakin etua,\njos kuulustelisitte minua nykytapahtumien johdosta, ja kun tunnen\nansionne ja virkatoimenne tärkeyden, olen saapunut puheillenne. Tässä\nnyt olen.\n\n-- Minäkö teitä kuulustelisin? -- kysyi ministeri ollen\nhämmästyvinään. -- Mutta mistä ja minkä nojalla?\n\n-- Monsieur, -- vastasi Cagliostro kursailematta, -- teillä on nyt\npaljon puuhaa rouva de la Mottesta ja kaulanauhan katoamisesta.\n\n-- Oletteko ehkä päässyt sen jäljille? -- tiedusti herra de Crosne\nmelkein ivallisesti.\n\n-- En, -- sanoi kreivi vakavasti. -- Mutta jollen olekaan saanut\nselkoa kaulanauhasta, niin tiedän ainakin, että rouva de la Motte on\nasunut Saint-Clauden kadun varrella.\n\n-- Vastapäätä teitä, monsieur; sen minäkin tiesin.\n\n-- Silloin tietänette myös, mitä rouva de la Motte siellä puuhasi...\nJättäkäämme siis se asia.\n\n-- Päinvastoin, -- sanoi herra de Crosne kylmäkiskoisesti, --\npuhukaamme juuri siitä.\n\n-- Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikku\nOlivaan, -- vastasi Cagliostro. -- Koska jo tiedätte rouva de la\nMottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.\n\nKuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.\n\n-- Mitä tarkoitatte Olivalla? -- kysyi hän. -- Kuka se Oliva on?\n\n-- Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa,\nettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on\nkomea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen\npiirteet... lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä\nmuistuttaa kuningatarta.\n\n-- Ahaa! -- sanoi herra de Crosne. -- Entä sitten?\n\n-- Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli\nennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona...\n\n-- Joka kuoli äskettäin?\n\n-- Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan\nmieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka... Mutta nyt lienen\nkovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.\n\n-- Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte,\nettä se nainen, Oliva...\n\n-- Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein\npuutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen\nrakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi\nhäntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota\nette tietysti itse tunne.\n\n-- Muuan Beausire kenties, -- sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.\n\n-- Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! -- sanoi Cagliostro\nihailevasti. -- Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi\ntaikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli\ntavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä\nhakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin\nhänet asumaan erääseen torppaani.\n\n-- Otitte luoksenne!... Hän on siis asunut teidän luonanne? --\nhuudahti ministeri ihmetellen.\n\n-- Aivan niin, -- myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan\nhämmästyvinään. -- Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen\npoikamies.\n\nJa hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui\nsatimeen.\n\n-- Hän asui teidän luonanne! -- toisti ministeri. -- Senpä vuoksi\nasiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.\n\n-- Mitä te puhutte? -- hätkähti Cagliostro. -- Onko tätä nuorta\ntyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?\n\n-- Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.\n\n-- Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.\n\n-- Herra kreivi, ei asia vielä ole lopussa, sillä äsken tuntui, että\nviittasitte johonkin yhteyteen Olivan ja rouva de la Motten kesken.\n\n-- Niin kyllä, naapuruuden vuoksi.\n\n-- Tässä on muutakin. Ettehän te suotta huomauttanut, että he olivat\nnaapuruksia.\n\n-- Se koskee aivan toista asiaa, jota ei kannata teille mainita.\nValtakunnan ylimmälle virkamiehelle ei sopine jutella rikkaan\nlaiskurin hullutuksista.\n\n-- Te herätätte minussa suurempaa uteliaisuutta kuin luulettekaan,\nsillä sen Oliva nimisen tytön, jota sanotte pitäneenne luonanne, olen\näsken saanut käsiini maaseudulta.\n\n-- Olette löytänyt hänet?\n\n-- Olen, ja mukana oli Beausire...\n\n-- No sitä juuri arvelinkin -- sanoi Cagliostro. -- Hän oli siis\nBeausiren seurassa. Hyvä on, hyvä! Nyt on tehtävä rouva de la\nMottelle oikeutta.\n\n-- Kuinka! Mitä oikein tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, monsieur, että kun aluksi epäilin rouva de la\nMottea, minun nyt täytyy myöntää hänet syyttömäksi.\n\n-- Mistä te epäilitte rouva de la Mottea?\n\n-- Kummallista, kuinka herra ministeri viitsii kuunnella juoruja!\nMutta voinhan kertoa. Juuri kun minulla oli parhaat toiveet herättää\nOlivassa jälleen halua työhön ja hyveeseen -- minä kun harrastan\nsiveellisyyttä -- juuri silloin joku vei hänet pois.\n\n-- Vei pois teidän luotanne, niinkö?\n\n-- Niin, pois minun talostani.\n\n-- Sepä merkillistä!\n\n-- Ja minä olisin vaikka vannonut, että se oli rouva de la Motten\njuonta. Siitä näkee, kuinka helposti tuomitsee väärin.\n\nHerra de Crosne siirtyi nyt lähemmäksi kreiviä.\n\n-- Olkaa niin hyvä ja selittäkää tarkemmin, -- sanoi hän.\n\n-- Monsieur, kun kerran olette tavannut Olivan Beausiren seurassa,\nei enää mikään saa minua epäilemään rouva de la Mottea, ei hänen\nuutterat käyntinsä, merkinantonsa eikä kirjeenvaihtonsa.\n\n-- Olivan kanssa?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Olivatko rouva de la Motte ja Oliva tuttuja?\n\n-- Hyvinkin läheisiä.\n\n-- Ja he tapasivat toisiaan?\n\n-- Rouva de la Motte oli keksinyt keinon laskea Olivan ulos joka ilta.\n\n-- Joka ilta! Oletteko siitä varma?\n\n-- Niin varma kuin voi olla siitä, mitä on nähnyt ja kuullut.\n\n-- Nyt puhutte sellaisia asioita joista maksaisin tuhat livreä\nsanalta. Onpa onni, että itse osaatte tehdä kultaa!\n\n-- En tee enää, monsieur! se kävi liian kalliiksi.\n\n-- Olettehan kardinaali de Rohanin ystävä?\n\n-- Toivoakseni.\n\n-- Teidän tulee siis tietää, kuinka tärkeätä osaa se vehkeilijä,\njonka nimenä on rouva de la Motte, näyttelee kardinaalin\nhäväistysjutussa.\n\n-- Siitä olen mieluummin tietämätön.\n\n-- Mutta kenties tiedätte, mitä seurauksia on ollut rouva de la\nMotten ja Olivan kävelyillä?\n\n-- Monsieur, eräänlaisia asioita on järkevän miehen parasta koettaa\nolla tietämättä, -- vastasi Cagliostro juhlallisesti.\n\n-- No sitten teen teille enää yhden kysymyksen, -- sanoi herra de\nCrosne vilkkaasti. -- Onko teillä todistuksia siitä, että rouva de la\nMotte on ollut kirjeenvaihdossa Olivan kanssa?\n\n-- Vaikka sata.\n\n-- Millaisia?\n\n-- Kirjelippuja rouva de la Mottelta. Hän lennätti niitä Olivalle\njousen avulla, joka varmaankin tavataan hänen asunnostaan. Usein kävi\nniin, että lyijypalasen ympärille kääritty kirje ei saapunut perille,\nvaan putosi kadulle, ja sieltä minä tai väkeni niitä löysimme.\n\n-- Voitteko jättää ne oikeuden haltuun?\n\n-- Ne ovat niin viattomia, ettei niistä tulisi tunnonvaivoja, enkä\nluulisi myöskään rouva de la Motten pahoittelevan, vaikka joku saisi\nne nähdä.\n\n-- Ja... todistuksia salaisista neuvotteluista, kohtauksista, onko\nniitäkin?;\n\n-- Kuinka monta tahansa.\n\n-- Pyydän mainitsemaan edes yhden.\n\n-- Paras todistus on se, että rouva de la Mottella ilmeisesti oli\nvapaa pääsy Olivan luo, sillä tapasin hänet siellä juuri samana\npäivänä, jolloin Oliva katosi.\n\n-- Samana päivänä?\n\n-- Niin, ja kaikki palvelijani näkivät hänet myös.\n\n-- Vai niin... mutta mitä hän sieltä tahtoi, kun Oliva oli poissa?\n\n-- Samaa kysyin itseltänikin aluksi enkä päässyt selville. Olin\nnähnyt rouva de la Motten astuvan maahan eräistä vaunuista\nRoi-Doré-kadun kulmassa. Palvelijani olivat myös nähneet samojen\nvaunujen odottavan siellä hyvän aikaa, ja siksi luulin ensin, että\nrouva de la Motte tahtoi ottaa Olivan mukaansa.\n\n-- Ja te olisitte sen sallinut?\n\n-- Miksi en? Rouva de la Motte on antelias ja kohtalon suosima. Hänet\notetaan vastaan hovissakin. Miksi olisin estänyt, jos hän tahtoi\nvapauttaa minut Olivasta? Siinä olisin menetellyt väärin, kuten\nnyt huomaan, kun toinen on houkutellut hänet luotani ryöstääkseen\nuudestaan kurjuuteen.\n\n-- Vai niin, -- sanoi ministeri miettiväisestä -- Neiti Oliva asui\nsiis luonanne?\n\n-- Asui, monsieur.\n\n-- Ja neiti Oliva ja rouva de la Motte olivat tuttuja, tapasivat\ntoisiaan ja liikkuivat yhdessä ulkona?\n\n-- Kuten sanoin, monsieur.\n\n-- Ja rouva de la Motte ilmestyi taloonne samana päivänä, kun Oliva\nvietiin pois?\n\n-- Aivan niin, monsieur.\n\n-- Ja te luulitte, että kreivitär tahtoi ottaa tytön luokseen?\n\n-- Mitä muuta saatoin arvella?\n\n-- Mutta mitä kreivitär sanoi, kun ei tavannutkaan Oiivaa?\n\n-- Hän näytti levottomalta.\n\n-- Ja nyt epäilette, että Beausire vei Olivan?\n\n-- Sitä epäilen vain sen johdosta, että mainitsitte hänen olleen\nBeausiren seurassa; muuten en osaisi mitään epäillä. Se mies ei\ntiennyt Olivan osoitetta. Kukahan sen on ilmoittanut?\n\n-- Kenties Oliva itse.\n\n-- Enpä luulisi, sillä ennenkuin hän olisi toimittanut Beausiren\nitseään noutamaan, olisi hän karannut suoraa päätä, ja lisäksi saan\nteille vakuuttaa, ettei Beausire olisi päässyt talooni, ellei rouva\nde la Motte olisi hänelle antanut avainta.\n\n-- Kreivittärellä oli siis avain?\n\n-- Siitä ei epäilystäkään.\n\n-- Voitteko vielä mainita, minä päivänä Oliva katosi luotanne? --\nkysyi herra de Crosne saatuaan äkkiä valaistusta Cagliostron niin\ntaitavasti ojentamasta soihdusta.\n\n-- Kyllä, monsieur, sen muistan varsin hyvin. Se tapahtui Pyhän\nLudvigin päivän aattona.\n\n-- Niinpä juuri! -- huudahti herra de Crosne. -- Ihan täsmälleen!\nMonsieur, te olette tehnyt valtiolle suuren palveluksen.\n\n-- Siitä tunnen itseni onnelliseksi.\n\n-- Ja saatte asianomaisen kiitoksen.\n\n-- Ensi sijassa omaltatunnoltani, -- vastasi kreivi.\n\nPoliisiministeri kumarsi.\n\n-- Voinko luottaa siihen, että esitätte puheena olevat todistukset?\n-- kysyi hän.\n\n-- Monsieur, olen valmis kaikessa täyttämään tuomioistuimen käskyt.\n\n-- Hyvä on, minulla on lupauksenne ja toivon taas pian saavani\nkunnian teitä tavata.\n\nJa tämän sanottuaan hän päästi Cagliostron menemään, joka\npoistuessaan mutisi:\n\n-- Ähä, kreivitär, kyykäärmeen sikiö! Minua sinä pyrit syyttämään,\nmutta luullakseni puraisit kiveen; varo hampaitasi!\n\n\n\n\n46.\n\nKuulusteluja.\n\n\nSillävälin kun herra de Crosne näin keskusteli Cagliostron kanssa,\nsaapui herra de Bréteuil Bastiljiin kuninkaan puolesta kuulustelemaan\nkardinaali de Rohania.\n\nNäiden kahden vihamiehen kohtaus olisi voinut käydä myrskyiseksi.\nOikeusministeri tunsi kardinaalin ylpeyden ja oli saanut kostetuksi\nniin julmasti, että saattoi tästedes noudattaa ulkonaista\nsäädyllisyyttä. Hän olikin hyvin kohtelias, mutta kardinaali\nkieltäytyi vastaamasta. Herra de Bréteuil koki suostuttaa, mutta\nkardinaali selitti jättävänsä kaikki sen varaan, mihin parlamentti ja\nhänen tuomarinsa ryhtyisivät.\n\nOikeusministerin täytyi siis mukaantua syytetyn horjumattomaan\npäätökseen. Silloin hän kutsutti luokseen rouva de la Motten, joka\nparaikaa laati joitakin muistiinpanoja ja kohta noudatti käskyä.\nHerra de Bréteuil esitti hänelle tarkoin hänen asemansa, jonka piti\nhänelle itselleen oleman selvillä paremmin kuin kellekään muulle.\nSyytetty vastasi, että hänellä oli todistuksia viattomuudestaan ja\nettä hän tarpeen tullen ne myös esittäisi. Siihen herra de Bréteuil\nhuomautti, että juuri niitä paraiten tarvittiin.\n\nJeanne lateli esille kaikki, mitä oli keksinyt; aina samat vihjaukset\nkaikkia ihmisiä vastaan, aivan samat väitteet, ettei hänellä ollut\ntietoa, mistä väärennetyt asiakirjat olivat kotoisin. Hänkin selitti,\nettä kun parlamentti oli asiaan sekaantunut, hänen huulikaan tulisi\npuhdas totuus vasta kardinaalin läsnäollessa ja sitten, kun hänelle\nmainittaisiin, mistä häntä syytettiin. Herra de Bréteuil vastasi,\nettä kardinaali syytti häntä kaikesta.\n\n-- Kaikesta? -- toisti Jeanne. -- Myös varkaudesta?\n\n-- Vieläpä varkaudesta.\n\n-- Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa kardinaalille, -- sanoi Jeanne\nkylmästi, -- että neuvon häntä jo luopumaan niin kehnosta\npuolustustavasta.\n\nSe oli hänen ainoa vastauksensa, mutta herra de Bréteuil ei tyytynyt.\nHän tahtoi selkoa niistä syistä, joihin perustui kardinaalin niin\nilmeinen röyhkeys kuningatarta vastaan ja kuningattaren niin tulinen\nsuuttumus kardinaaliin. Samoin hän kaipasi niiden asiakirjain\nselvitystä, joita Provencen kreivi oli koonnut ja jotka nyt olivat\nyleisen puheen aineena. Oikeusministeri oli viekas mies, joka osasi\nvaikuttaa naisen mieleen: hän lupasi rouva de la Mottelle kaikki, jos\ntämä vain antaisi ilmi jonkun määrätyn henkilön.\n\n-- Varokaa, -- sanoi hän, -- sillä jollette mitään ilmaise,\nsyytätte kuningatarta. Jos näin jatkatte, tuomitaan teidät\nmajesteettirikoksesta, ja se merkitsee häpeää ja hirsipuuta.\n\n-- Minä en syytä kuningatarta, -- vastasi Jeanne, -- mutta miksi\nsyytetään minua?\n\n-- Syyttäkää siis jotakuta toista, -- selitti hellittämätön\nkuulustelija. -- Muulla tapaa ette itseänne pelasta.\n\nJeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi\nkohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta.\nMutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että\ntimantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet\nolivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli\nJeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain\nRéteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi\nliittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan\nitsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista\nettä kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja\nhänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi\nhän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva\nde la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi,\npuolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut\neikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.\n\nMutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa\nkumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli\nsaanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä\nkuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä\nniin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin\nkaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte,\njoka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää\nrikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti\nnähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa,\njoista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra\nRéteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista\nkasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron\npalvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui\nihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti\nnoitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että\ntässä oli syttynyt myös _rikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan_.\n\nNäin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali\nde Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin\nitsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin\nolevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.\n\nKreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua\ntutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa\nviattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy\ntotuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin\nja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton\nhallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi\noikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset\nyöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä\nsanomaan, mitä niistä tiesi.\n\nTämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa\nhänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia\nilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä\nVersaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön\nvalehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta\nJeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka\nottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset\nja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa\njoko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi\ntodistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa\nväärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta\ntulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä\nkuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.\n\nJuuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään\ntietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi\nOliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi\nkreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne\nnyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka\nhän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi\nselittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen\nkohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.\n\nMikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen\nläsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli\nhirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen\nelähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli\nvillinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta,\nviatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus\nkardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein\nkohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa,\nsitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan,\nroskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja\nApollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa\nkaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet\nnähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta\nja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen\nyhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille\nvaltaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja\nsuuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei\nhänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi,\njonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista\nrakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen\nolisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää\nkaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat\nsaada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän:\n\n-- Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt\npuistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on\nkuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen\nhenkilö tässä; onhan asia siis selvä.\n\nTällä katalalla salaviittauksella oli menestystä. Se heikonsi\ntotuutta vieläkin kerran. Mutta kun Oliva luonnollisesti\nhätääntyneenä esitti kaikki sivuseikat ja todisteet eikä salannut\nmitään ja kun paljoa helpommin uskottiin häntä kuin kreivitärtä,\nturvautui tämä epätoivoiseen keinoon: hän tunnusti. Hän tunnusti\nsaattaneensa Versaillesin puistoon kardinaali de Rohanin, joka\nintohimonsa villitsemänä tahtoi mistä hinnasta hyvänsä tavata\nkuningatarta saadakseen tälle vakuuttaa ihailevaa rakkauttaan.\nTunnustuksen aiheutti se tieto, että hänellä olisi tukea kokonaisesta\npuolueesta, joka taas hylkäisi hänet, jos hän yhä kieltäisi; jos\nhän syyttäisi kuningatarta, saisi hän liittolaisia kuningattaren\nvihamiehistä, joita oli paljon. Nyt muuttuivat näyttelijäin osat jo\nainakin kymmenennen kerran tässä pirullisessa jutussa; kardinaali\nesiintyi narrina, Oliva arkipäiväisenä katuvaisena ja Jeanne\nvehkeilijänä, jota parempaa osaa hänellä ei ollut valittavana.\n\nMutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että\nkuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin\ninhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet\nkun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee\nilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta\nilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta\npakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia\nlemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä\nkunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa;\nhän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria\nTeresian ja Marie Leczinskan maineesta.\n\nKuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka\nvalheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne\nuhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka\nkardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella\noli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei\nhän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa\npuistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko\nketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli\nkuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että\nniin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.\n\n\n\n\n47.\n\nViimeinenkin toivo mennyt.\n\n\nKun Jeanne oli tällä tavoin vääntänyt asian, niin saattaa ymmärtää,\nettei voitu päästä totuuden perille. Vaikka parikymmentä luotettavaa\ntodistajaa oli varmentanut, että hän oli kavaltanut timantit, ei\nhän sittenkään alistunut esiintymään tavallisena varkaana. Hän\ntahtoi, että joku muukin häväistäisiin hänen kanssaan. Hän uskotteli\nitselleen, että huhu Versaillesin häpeäjutusta jättäisi syrjään\nhänen rikoksensa ja että jos hänet tuomittaisiinkin, maailman huomio\netusijassa kohdistuisi kuningattaren häpeään.\n\nTämä suunnitelma oli väärin laadittu. Kun kuningatar avoimesti\nsuostui molempien asiain tutkimiseen ja kardinaali alistui\nkuulusteluun, tutkintoon ja häväistykseen, riistivät he\nviholliseltaan sen viattomuuden sädekehän, jolla hän niin mielellään\nkoristi ulkokultaista vaiteliaisuuttaan. Mutta kummallista oli, että\nyleisön piti joutua näkemään, kuinka oikeudenkäynnissä ei kukaan\nasianomainen jäänyt syyttömäksi, eipä edes nekään, jotka tuomioistuin\nvapautti.\n\nLukuisten vastakkaiskuulustelujen jälkeen, joissa kardinaali oli aina\nollut tyyni ja kohtelias, jopa Jeanneakin kohtaan, kun taas tämä oli\nesiintynyt rajuna ja häijynä kaikkia vastaan, oli yleinen mielipide,\nsamoin kuin tuomarien yksityinen käsitys lopullisesti vakaantunut.\n\nKaikki väitteet olivat käyneet miltei mahdottomiksi ja kaikki tiedot\nolivat kerätyt. Jeanne huomasi, ettei ollut saanut tuomareihin\ntehdyksi minkäänlaista vaikutusta. Hän kokosi siis vankilan\nhiljaisuudessa voimiaan ja toiveitaan. Kaikilta niiltä, jotka\nymmärsivät tai palvelivat herra de Bréteuilia, sai Jeanne sen neuvon,\nettä piti säästää kuningatarta ja säälimättä syyttää kardinaalia.\nMutta niiltä, joilla oli suhteita kardinaaliin, hänen mahtavalta\nsuvultaan, tämän jutun puolueellisilta tuomareilta ja monikeinoiselta\npapistolta tuli rouva de la Mottelle se neuvo, että piti ilmaista\nkoko totuus, paljastaa hovijuonet ja nostaa semmoinen melu, joka\nhuimaisi kruunupäitä. Tämä ryhmä koetti pelottaa Jeannea huomauttaen,\nmitä hän jo muutenkin tiesi, nimittäin että enemmistö tuomioistuimen\njäseniä oli kardinaalin puolella ja että hän, Jeanne, tarpeettomasti\nsortuisi taistelussa; kun hän jo oli puolitiessä perikatoaan kohti,\npitäisi hänen olla helpompi alistua tuomittavaksi timanttijutussa\nkuin aiheuttaa syytettä majesteettirikoksesta, jollainen kummitus\nvielä uinui vanhanaikaisten lakien turvissa ja oikeudenkäyntiin\nilmestyessään toi hirsipuun mukanaan.\n\nTämä puolue näytti voittamattomalta. Siihen olikin syytä. Kansan\ninnostus kannatti sitä kardinaalin eduksi. Miehet ihailivat hänen\nmalttiaan, naiset hänen vaiteliaisuuttaan. Miehiä loukkasi se, että\nhäntä oli niin katalasti petetty; naiset eivät tahtoneet sitä uskoa.\nLukuisten ihmisten kannalta ei Olivaa ollutkaan, vaikka hän eli ja\nvaikka hän oli tunnustanut ja ulkonäöltä muistutti kuningatarta,\ntaikka he selittivät, että kuningatar oli hänet tätä varten jostakin\nhankkinut.\n\nJeanne otti tämän kaiken huomioon. Hänen omat asianajajansakin\nhylkäsivät hänet, eivätkä tuomarit salanneet inhoaan häntä vastaan.\nRohanin suku ahdisti häntä tuimasti, ja yleinen mielipide halveksi\nhäntä. Silloin hän päätti vielä kerran iskeä hämmentääkseen\ntuomareitaan, säikäyttääkseen kardinaalin ystäviä ja kuohuttaakseen\nyleistä vihaa Marie-Antoinettea vastaan. Hoviin nähden hänellä oli\nseuraava keino: uskotella, että hän yhä oli säästänyt kuningatarta\nja paljastaisi kaikki, jos häntä kidutettaisiin äärimmäiseen\nasti. Mitä taas tulee kardinaaliin, piti uskotella, että hän\nvaitiolollaan tahtoi olla kardinaalin vertainen hienotunteisuudessa;\nmutta kohta kun kardinaali puhuisi, seuraisi hän esimerkkiä, ja\nsilloin he molemmat paljastaisivat syyttömyytensä ja totuuden. Tämä\nei oikeastaan ollut muuta kuin yhteenveto hänen menettelystään\noikeudenkäynnissä. Mutta vanhaakin ruokaa voidaan uudistaa uusilla\nmausteilla, ja kreivitär osasikin uudestaan virittää molemmat\nmetkunsa. Hän näet laati kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka\nsanamuoto jo yksistään ilmaisee laadun ja tarkoituksen:\n\n    'Madame!\n\n    Asemani vaikeudesta ja tuskallisuudesta huolimatta en ole\n    päästänyt ainoatakaan valitusta. Kaikki ne juonet, joilla on\n    koetettu minulta kiristää tunnustusta, ovat vain vahvistaneet\n    päätöstäni olla koskaan saattamatta kuningatartani _huonoon\n    valoon_. Mutta kuinka varma olenkin siitä, että _kestävyyteni_\n    ja _vaiteliaisuuteni_ ovat omiaan toimittamaan minulle\n    mahdollisuuden päästä nykyisestä pulmallisesta tilastani,\n    tunnustan kuitenkin, että _orjan_ (näin nimitti kuningatar\n    kardinaalia silloin, kun he tekivät sovinnon) sukulaisten\n    ponnistukset saavat minut pelkäämään joutuvani heidän uhrikseen.\n    Pitkällinen vankeus, kuulustelut, joista ei näy loppua tulevan,\n    häpeä ja epätoivo nähdessäni itseäni syytettävän rikoksesta,\n    johon olen syytön, ovat heikentäneet rohkeuttani, ja minua\n    kauhistaa se ajatus, että lopulta ehkä sorrun niin moninaisten\n    hyökkäysten lannistamana. Madame, te voitte yhdellä ainoallakin\n    sanalla lopettaa tämän onnettoman jutun herra de Bréteuilin\n    välityksellä, joka voi _ministeristön_ (kuninkaan) silmissä antaa\n    sille sen käänteen, minkä hänen älynsä keksii, _tarvitsematta\n    mitenkään saattaa teitä, madame, huonoon valoon_. Juuri se pelko,\n    että lopulta on pakko _kaikki paljastaa_, saa minut teille näin\n    kirjoittamaan, ja samalla olen siinä varmassa uskossa, että te,\n    madame, suvaitsette panna huomiota pakottaviin syihini ja annatte\n    sellaisia määräyksiä, jotka minut pelastavat vaikeasta asemastani.\n\n    Syvimmällä kunnioituksella pysyen teidän nöyrimpänä ja\n    uskollisimpana palvelijananne:\n\n                              Kreivitär _de Valois de la Motte_.'\n\nKuten näkyy, oli Jeanne ottanut lukuun kaikki. Joko tämä kirje\njoutuisi kuningattaren käsiin ja pelottaisi häntä niin monen\nvastuksen uhallakin osoitetulla itsepäisyydellä, ja kuningatar, joka\nvarmaankin oli koko juttuun kyllästynyt, ehkä päättäisi sen lopettaa\nlaskemalla Jeannen vapauteen, koska ei hänen vangitsemisestaan\ntai oikeudenkäynnistä ollut apua; taikka, mikä onkin luultavampaa\nja saa vahvistusta kirjeen loppusanoista, Jeanne ei odottanut\nkirjeestä mitään tulosta, kuten voikin helposti todistaa: kun kerran\nMarie-Antoinette oli näin sekaantunut tähän juttuun, ei hän saattanut\nsitä kesken lopettaa tuomitsematta itseään. Ilmeistä siis on, ettei\nJeanne odottanutkaan kirjeen joutuvan kuningattaren luettavaksi.\n\nHän tiesi kaikkien vartijainsa olevan Bastiljin kuvernöörille, siis\nherra de Bréteuilille uskollisia. Hän tiesi myös, että koko Ranskassa\npidettiin kaulanauhajuttua poliittisena, mitä ei ollut sattunut\nherra de Maupoun parlamentista asti. Luultavasti siis se henkilö,\njolle hän jättäisi tämän kirjeen, joko veisi sen kuvernöörille tai\npitäisi hallussaan taikka luovuttaisi omaan puolueeseen kuuluvalle\ntuomarille. Jeanne oli lyhyesti sanoen toimittanut niin, että kirje\njouduttuaan kenen käsiin tahansa herättäisi kuningatarta vastaan\nvihaa, epäluuloa ja halveksimista.\n\nSamalla kun hän laati tämän kirjeen, kyhäsi hän kardinaalille toisen:\n\n    'En voi käsittää, monsieur, miksi niin itsepäisesti ette puhu\n\n    Viimeinenkin toivo mennyt suoraan. Minusta tuntuu, että teidän\n    olisi parasta rajattomasti luottaa tuomareihimme; se lieventäisi\n    kohtaloamme. Omasta puolestani olen päättänyt vaieta, ellette\n    tahdo minua avustaa. Mutta miksi ette puhu? Selittäkää tämän\n    merkillisen jutun kaikki eri puolet, ja varmasti silloin\n    vahvistan todeksi kaikki, mitä lausutte; ottakaa huomioon herra\n    kardinaali, että jos minä puhuisin ensin ja te väittäisitte\n    minun valehtelevan, niin olisin hukassa, enkä voisi välttää sen\n    henkilön kostoa, joka on päättänyt meidät uhrata.\n\n    Mutta sitä ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä; onhan\n    uskollisuuteni teille tunnettu. Jos _hän_ yhä on leppymätön,\n    pysyy teidän asianne aina yhtyneenä minun asiaani. Minä uhraan\n    kaikkeni suojellakseni teitä _hänen_ vihansa seurauksilta taikka\n    joudun samaan onnettomuuteen kuin tekin.\n\n    Olen _hänelle_ kirjoittanut kirjeen, joka toivoakseni saa hänet,\n    ellei totta puhumaan, niin ainakin luopumaan meitä vainoomasta,\n    koska meitä ei paina muu rikos kuin erehdyksemme tai vaitiolomme.'\n\nTämän ilkeäjuonisen kirjeen hän antoi kardinaalille, kun heitä\nyhdessä kuulusteltiin Bastiljin suuressa salissa, ja kardinaalin\nnähtiin punastuvan, kalpenevan ja kauhistuvan tällaisesta\njulkeudesta. Hänen täytyi mennä ulos hengähtämään.\n\nKuningattarelle osoitetun kirjeen Jeanne tahtoi kohta jättää apotti\nLekelille, Bastiljin saarnaajalle, joka oli saattanut kardinaalia\nsaliin ja harrasti Rohanin suvun etua.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- ottamalla viedäksenne tämän perille\nvoitte muuttaa sekä Rohanin prinssin että minun kohtaloni.\nLukekaa, mitä se sisältää. Virkanne puolesta te olette velvollinen\nsäilyttämään salaisuuden. Tulette huomaamaan, että minä olen\nkolkuttanut sille ainoalle ovelle, mistä kardinaali ja minä voimme\npyytää apua.\n\nApotti ei suostunut.\n\n-- Te näette minussa vain kirkon palvelijan, -- vastasi hän. -- Mutta\nhänen majesteettinsa saa sen käsityksen, että olette kirjoittanut\nminun neuvostani ja uskonut kaikki minulle. Minä en voi suostua\nsyöksymään perikatoon.\n\nVai niin, -- sanoi Jeanne, joka pelkäsi juonensa menneen myttyyn,\nmutta vielä tahtoi koettaa säikäyttää kardinaalia, -- sanokaa siis\nherra kardinaalille, että minulle jää vain yksi keino todistaa\nviattomuuteni, nimittäin antaa luettaviksi ne kirjeet, jotka hän\nlähetti kuningattarelle. Tämä keino on vastenmielinen, mutta\nyhteiseksi eduksemme minun täytyy sitä käyttää. Ja nähdessään papin\npelästyvän tästä uhkauksesta hän koetti vielä kerran suostuttaa häntä\nvastaanottamaan vaarallisen kirjeen.\n\n-- Jos hän sen ottaa, -- ajatteli kreivitär, -- niin olen pelastettu,\nsillä oikeudessa voin sitten kysyä häneltä, minne hän on sen pannut\nja onko hän sen vienyt kuningattarelle ja kehoittanut vastaamaan;\nellei hän ole vienyt sitä perille, on kuningatar hukassa, sillä\nRohanin suvun epäröiminen todistaa hänet rikolliseksi ja minut\nsyyttömäksi.\n\nMutta kohta kun apotti Lekel oli ottanut kirjeen käteensä, jätti hän\nsen kiireesti takaisin, ikäänkuin se olisi polttanut sormia.\n\n-- Ottakaa huomioonne, -- sanoi Jeanne vihasta kalpeana, -- ettei\nteillä ole mitään vaaraa, sillä olenhan kirjeen kuoreen pannut rouva\nMiseryn osoitteen.\n\n-- Sitä suurempi syy minulla on kieltäytyä, -- huudahti apotti,\n-- koska salaisuus tulisi kahden henkilön tietoon ja kuningatar\nsuuttuisi vielä enemmän. Ei, ei, minä en suostu. Ja hän torjui\nkreivittären kättä luotansa.\n\n-- Mutta huomatkaa, -- sanoi Jeanne, -- että täten pakotatte minut\nkäyttämään kardinaalin kirjeitä.\n\n-- Sama se, vastasi apotti hätäisesti, -- käyttäkää vain.\n\n-- Kun teille vakuutan, -- jatkoi Jeanne raivosta väristen, -- että\ntodistus salaisesta kirjeenvaihdosta kuningattaren kanssa toimittaa\nkardinaalin mestauslavalle, sanotteko vieläkin: sama se? Nyt olen\nvaroittanut.\n\nSilloin aukeni ovi, ja kynnykselle ilmestyi taas kardinaali ylpeänä\nja vihastuneena.\n\n-- Toimittakaa vain Rohanin suvun jäsen mestauslavalle, madame, --\nsanoi hän. -- Sellaista ilmiötä ei Bastilji näkisi ensi kertaa. Mutta\njos niin käy, niin julistan teille, ettei minulla ole mitään sitä\nvastaan, että pääni katkaistaan mestauslavalla, kunhan sitä ennen\nsaan nähdä sen lavan, jolla teidät poltinraudalla merkitään varkaaksi\nja väärentäjäksi. Tulkaa nyt, apotti!\n\nNäiden jyrisevien sanojen jälkeen hän käänsi Jeannelle selkänsä\nja poistui apotin kanssa, jättäen raivon ja epätoivon valtaan\nsen viheliäisen olennon, joka ei enää voinut askeltakaan astua\ntarttumatta yhä pahemmin hirvittävään liejuun, minne hän pian oli\nkokonaan uppoava.\n\n\n\n\n48.\n\nPikku Beausiren ristiäiset.\n\n\nRouva de la Motte oli erehtynyt kaikissa laskelmissaan, mutta\nCagliostro ei ainoassakaan omistansa.\n\nHeti Bastiljiin jouduttuaan huomasi Cagliostro saaneensa tekosyyn\nvihdoinkin avoimesti puuhata tuhotakseen yksinvallan, jonka\nperustuksia oli jo niin monta vuotta horjuttanut illuminaattien\nopilla ja salaperäisillä vehkeillä. Varmana siitä, ettei häntä\nvoitaisi todistaa mihinkään syypääksi, ja sellaisena uhrina,\njonka osaksi oli tullut suunnitelmiensa suotuisin ratkaisu, hän\ntäytti lupauksensa uskollisesti koko maailmalle. Hän keräsi nyt\nainekset siihen Lontoossa päivättyyn kuuluisaan kirjeeseen, joka\ntuli julkisuuteen kuukauden verran nykytapahtumien jälkeen ja\niski ensimäisenä muurinmurtajana vanhaa Bastiljia, esiintyen\nvallankumouksen ensi oireena, ensimäisenä tuntuvana hyökkäyksenä\nennen heinäkuun 14 p:n rynnäkköä vuonna 1789.\n\nTässä kirjeessään Cagliostro, muserrettuaan kuninkaan, kuningattaren,\nkardinaalin ja julkiset keinottelijat, musersi myös herra de\nBréteuilin, jossa olennoitui ministerien tyrannius, ja lausui\nseuraavaan tapaan:\n\n\"Niin, toistan vapaana, mitä olen ennen lausunut vankina: ei ole\nainoatakaan rikosta, jota ei sovittaisi kuuden kuukauden vankeus\nBastiljissa. Eräs on kysynyt minulta, palaanko koskaan Ranskaan.\nTietysti, vastasin hänelle, _jahka Bastiljista on tullut yleinen\nkävelypaikka_. Suokoon Jumala että niin tapahtuisi! Teillä\nranskalaisilla on kaikki, mitä tarvitaan onnelliseen elämään:\nhedelmällinen maaperä, lauhkea ilmasto, hyvä sydän, viehättävä\niloisuus ja kaikkeen pystyvää neroa ja taipumusta. Verrattomina\nmestareina miellyttämisen taidossa olette mestareita muillakin\naloilla, eikä teiltä, hyvät ystävät, puutu muuta kuin eräs pieni\nseikka: varmuus saada nukkua vuoteessanne, kun olette nuhteettomia.\"\n\nCagliostro täytti lupauksensa Olivallekin. Tämä oli puolestaan\nuskollinen. Hänen huuliltaan ei tullut ainoatakaan sanaa suojelijansa\nvahingoksi. Ainoastaan rouva de la Mottelle olivat hänen\ntunnustuksensa tuhoisia, hän kun suoraan ja epäämättömän selvästi\nmyönsi olleensa viattomasti mukana petkutuksessa, joka kohdistui\nerääseen, kuten hänelle oli mainittu, Louis nimiseen aatelismieheen.\n\nKoko sinä aikana, jolloin syytetyt olivat lukkojen takana tai\nkuulusteluissa, ei Oliva ollut tavannut rakasta Beausireään, mutta\ntämä ei kuitenkaan ollut häntä kokonaan jättänyt, hänellä kun oli\nrakastajaltaan, kuten pian näemme, sellainen muisto, jollaista Dido\nitselleen toivoi lausuessaan haavemielin: Voi jospa saisin sylissäni\npidellä pientä Askaniusta!\n\nToukokuussa 1786 odotteli muuan mies kerjäläisparvessa Saint-Paulin\nkirkon rappusilla Saint-Antoinen kadun varrella. Hän oli levoton,\nhengästynyt, ja tuijotti sinne päin missä Bastilji oli. Hänen\nviereensä asettui pitkäpartainen mies, eräs Cagliostron saksalaisista\npalvelijoista, juuri se, jota Balsamo oli käyttänyt kamariherranaan\nsalaperäisissä vastaanotoissa vanhassa talossa Saint-Clauden kadun\nvarrella. Tämä mies hillitsi Beausiren maltittomuutta ja kuiskasi\nhänelle:\n\n-- Odottakaa, malttakaa; kohta he tulevat.\n\n-- Kah, tekö se olette! -- huudahti levoton odottaja.\n\nMutta pikaisen tulon vakuutus ei näyttänyt pitävän paikkaansa ja kun\nmaltiton mies esiintyi kiivaammin liikkein kuin asianhaaroihin sopi,\nkuiskasi hänelle saksalainen:\n\n-- Herra Beausire, te herätätte tuolla maltittomuudella poliisin\nhuomiota... Isäntäni oli teille luvannut tietoja ja nyt olen tullut\nniitä antamaan.\n\n-- No puhukaa!\n\n-- Hiljempaa! Äiti ja lapsi voivat hyvin.\n\n-- Hän on siis synnyttänyt, hän on pelastunut! -- lausui Beausire\nsanomattoman riemun vallassa.\n\n-- Aivan niin monsieur, mutta koettakaa pysyä tyynenä.\n\n-- Onko se tyttö?\n\n-- Ei, hän sai pojan.\n\n-- Sitä parempi. Voi, ystäväni, kuinka onnellinen olen! Viekää\nherrallenne sulimmat kiitokset ja sanokaa, että henkeni ja kaikki\nmitä minulla on, kuuluu hänelle...\n\n-- Kyllä, monsieur, sen sanon, jahka hänet tapaan.\n\n-- Kuulkaapa, hyvä ystävä, miksi äsken sanoitte... Mutta ottakaa\nensin nämä kaksi louisdoria.\n\n-- Monsieur, minä en ota vastaan rahoja keltään muulta kuin\nisännältäni.\n\n-- Anteeksi, en tahtonut teitä loukata.\n\n-- Sitä en epäillytkään. Mutta mitä aioitte kysyä?\n\n-- Halusin tietää, miksi äsken sanoitte: kohta he tulevat. Olkaa niin\nhyvä ja sanokaa, kutka tulevat?\n\n-- Tarkoitin Bastiljin lääkäriä ja kätilöä, rouva Chopinia, jotka\novat kirvoittaneet Olivan.\n\n-- Tulevatko he tänne? Miksi?\n\n-- Toimittamaan ristiäiset.\n\n-- Saan siis nähdä lapseni! -- huudahti Beausire syvästi\nliikutettuna. -- Sanotte, että saan nähdä Olivan pojan, ihan kohta?\n\n-- Juuri täällä ja pian, mutta tyyntykää. Muutoin ne pari poliisia,\njoiden aavistan olevan näiden kerjäläisten seassa, keksivät teidät\nja älyävät, että teillä on jokin suhde Bastiljin vankiin. Se veisi\nteidät turmioon ja vahingoittaisi isäntääni.\n\n-- Mieluummin kuolen kuin päästän ainoatakaan sanaa, josta olisi\nhaittaa hyväntekijälleni, -- vastasi Beausire kunnioitusta ja\nkiitollisuutta ilmaisevalla äänensävyllä. -- Vaikka pitäisi tukehtua,\nlupaan olla ihan vaiti. Mutta eihän ketään tule!\n\n-- Malttakaa.\n\nBeausire painautui nyt lähemmäksi saksalaista.\n\n-- Onko Oliva nyt hieman onnellinen? -- kysyi hän pannen kätensä\nristiin.\n\n-- Perin onnellinen, -- vastasi toinen. -- Mutta katsokaa, tuolta jo\nvaunut tulevat!\n\n-- Niin niin.\n\n-- Nyt pysäytetään...\n\n-- Siellä on jotakin valkoista, pitsejä...\n\n-- Lapsen ristiäispuku.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\nJa Beausiren täytyi nojata pylvääseen, jottei horjuisi, nähdessään\nvaunuista astuvan kätilön, tohtorin ja erään vanginvartijan, joiden\noli määrä olla kastetoimituksen todistajina.\n\nNäiden kolmen henkilön kulkiessa joukon puhki alkoivat köyhät mumista\nalmunpyyntöjä. Silloin oli merkillistä nähdä, että kummit työnsivät\ntungeksivia syrjään, mutta ilosta itkevä outo mies jakeli heille\nrahaa.\n\nKun pieni saattue oli astunut kirkkoon, meni Beausire jäljestä ja\ntunkeutui hurskaiden uteliaiden kera sakaristoon, missä kaste oli\nmäärätty toimitettavaksi. Pappi tunsi kätilön ja lääkärin, jotka\nennenkin olivat hänen apuaan käyttäneet tällaisissa tapauksissa, ja\ntervehti heitä ystävällisesti nyökäten ja samalla hymyillen. Beausire\nnyökkäsi ja hymyili niinkuin pappikin. Sitten suljettiin sakariston\novi, ja pappi ryhtyi piirtämään kirkonkirjaan tavanmukaiset\nmerkinnät, jotka kuuluvat kastetoimitukseen. Kun pappi tiedusti pojan\nsuku- ja ristimänimeä, vastasi tohtori:\n\n-- Lapsi on poika, muuta en tiedä.\n\nNäitä sanoja seurasi neljä naurunpurskahdusta, jotka eivät\nBeausiresta kuuluneet oikein kunnioittavilta.\n\n-- Mutta nimi hänelle on annettava, vaikkapa jonkun pyhimyksen, --\nlausui pappi.\n\n-- Se neitonen, joka on lapsen äiti, tahtoi pojalle nimeä Toussaint.\n\n-- No sittenhän hänelle tulee kaikkien pyhimysten nimi, -- vastasi\npappi nauraen sanansutkaukselleen, jonka johdosta sakaristossa\nkajahti uusia hohotuksia.\n\nBeausire oli nyt menettää malttinsa, mutta saksalaisen järkevä\nvaikutus hillitsi häntä.\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi pappi, -- kun on semmoinen nimi ja kaikki\nsuojeluspyhimykset puolellaan, niin ei isää tarvita. Merkitään siis:\n\"Tänään on kastettu poika, joka on eilen syntynyt Bastiljissa ja\njonka äiti on Nicole-Oliva Legay ja isä... tuntematon.\"\n\nNyt Beausire ryntäsi vimmastuneena papin eteen ja tarttui lujasti\nhänen ranteeseensa huutaen:\n\n-- Toussaintilla on isä yhtä varmasti kuin äitikin! Hänellä on hellä\nisä, joka ei lastansa kiellä. Olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa, että\nToussaint, jonka Bastiljissa eilen synnytti neiti Nicole-Oliva Legay,\non tässä läsnä olevan Jean Baptiste Toussaint Beausiren poika.\n\nPappi ja molemmat kummit ällistyivät. Kynä kirposi ensinmainitun\nhyppysistä, ja kätilö oli vähällä pudottaa lapsen. Beausire otti\nsen syliinsä, suuteli sitä ihastuneena ja antoi pienokaisen saada\notsalleen ensimäisen kasteen, kaikista pyhimmän lähinnä sitä, joka\ntulee itse Jumalalta, nimittäin isänkyynelten kasteen.\n\nVaikka läsnäolijat olivat tottuneet draamallisiin kohtauksiin ja\ntämän aikakauden ihmiset olivat Voltairen ihailijoina epäileväisiä,\nheltyi kuitenkin heidän mielensä. Ainoastaan pappi pysyi\nkylmäkiskoisena ja epäili tätä isyyttä, kenties hän oli haluton\nkirjoittamaan uudestaan, mitä oli jo kirjoittanut.\n\nMutta Beausire aavisti, missä vika oli, ja pani kastemaljalle kolme\nlouisdoria, jotka kyyneliä paremmin vahvistivat hänen isyytensä ja\nloistavasti todistivat hänen vilpittömyytensä. Pappi kumarsi, keräsi\nkouraansa nämä seitsemänkymmentä kaksi livreä ja pyyhki pois ne kaksi\nviimeistä riviä, jotka äsken oli pilaillen piirtänyt kirkonkirjaan.\n\n-- Pyydän vain, monsieur, -- sanoi hän, -- että kun herra tohtorin\nja rouva Chopinin ilmoitus on virallinen, hyväntahtoisesti itse\nkirjoitatte ja vakuutatte olevanne lapsen isä.\n\n-- Minäkö? -- huudahti Beausire riemastuneena. -- Minä kirjoitan\nvaikka verelläni!\n\nJa hän tarttui kynään suoraa päätä.\n\n-- Varokaa, -- kuiskasi hänelle vanginvartija Guyon, jolta ei\nunohtunut luontainen huolellisuus, -- sillä luullakseni nimenne\nei kuulu hyvältä joka paikassa. Vaarallista on panna se julkiseen\nluetteloon ja merkitä päivämäärä, josta käy ilmi, että olette täällä\nja pidätte yhteyttä erään syytetyn henkilön kanssa.\n\n-- Kiitos neuvosta, ystäväiseni, -- vastasi Beausire ylpeästi. --\nSe kuulostaa rehelliseltä ja on kahden louisdorin arvoinen, jotka\ntarjoon teille, mutta jos pitää kieltää vaimoni poika...\n\n-- Onko hän vaimonne? -- huudahti lääkäri.\n\n-- Laillinen vaimonne? -- äännähti pappi.\n\n-- Suokoon Jumala hänelle vapauden, -- sanoi Beausire ilosta\nvavisten, -- ja seuraavana päivänä on Nicole Legayn nimenä Beausire,\nmikä on pojan ja minunkin nimeni.\n\n-- Siihen saakka olette vaarassa, -- väitti Guyon, -- sillä\nmuistaakseni teitä etsitään.\n\n-- En minä ainakaan anna teitä ilmi, -- sanoi tohtori.\n\n-- En minäkään, -- sanoi kätilö.\n\n-- Yhtä vähän kuin minä, -- sanoi pappi.\n\n-- Ja jos minut annettaisiinkin ilmi, -- jatkoi Beausire niin\ninnoissaan kuin marttyyri, -- kärsisin vaikka teilauksen siitä\nriemusta, että saan tunnustaa pojan omakseni.\n\n-- Jos hänet teilataan, -- kuiskasi Guyon kätilölle esiintyen\nmielellään sukkelana, -- ei syynä ole ainakaan se, että hän sanoo\nolevansa pikku Toussaintin isä.\n\nTämän pilan jälkeen, jolle rouva Chopin hymyili, ryhdyttiin\nmerkitsemään kirkonkirjaan pikku Beausirea koskevat tiedot.\nBeausire kirjoitti tunnustuksensa mahtipontiseen, hieman liian\nmonisanaiseen muotoon, kuten on asian laita tekijän ylpeillessä\nkyhäyksestään. Sitten hän luki sen uudestaan, pani välimerkit,\npiirsi allekirjoituksen ja todistutti sen neljällä läsnäolevalla\nhenkilöllä. Vielä tarkastettuaan kirjoitusta hän syleili poikaansa,\njoka oli asianmukaisesti kastettu, pisti ristiäispuvun alle\nkymmenkunnan louisdoria, kiinnitti kaulaan sormuksen, joka oli\ntarkoitettu lahjaksi äidille, ja ylpeänä kuin Xenofon mainiolla\nperäytymisretkellään aukaisi sakariston oven päättäen olla\nkäyttämättä mitään juonta poliisien välttämiseksi, jos niistä joku\nolisi kyllin epäinhimillinen hänet vangitsemaan tällä hetkellä.\n\nKerjäläisten parvi ei ollut kirkon portailta poistunut. Jos\nBeausire olisi katsellut heitä kiinteämmin, olisi hän ehkä tuntenut\nheidän joukossaan toisen niistä kahdesta, jotka olivat syynä hänen\nvastoinkäymiseensä; mutta kukaan ei liikahtanut. Hänen jaeltuaan\nuudestaan kolikoita kuului eri puolilta huutoja: Jumala teitä\nsiunatkoon! ja onnellinen isä pääsi pujahtamaan Saint-Paulin kirkosta\nkaikin puolin aatelismiehen tapaisena, jota seurakunnan köyhät\nkunnioittavat, rakastavat, siunaavat ja ylistävät. Kasteen todistajat\npalasivat vaunuihinsa ja poistuivat ihmetellen tätä tapausta.\n\nEräässä kadunkulmassa vaanien ehti Beausire vielä lähettää pojalleen\nlentosuukkosen, ja kun hänen sydämensä näin oli saanut kyllin purkaa\ntunteitaan ja vaunut olivat näkyvistä kadonneet, päätti hän olla\nkiusaamatta sallimusta tai poliisia ja palasi turvapaikkaansa,\njonka tunsivat vain hän itse, Cagliostro ja herra de Crosne. Sillä\npoliisiministeri oli myös pitänyt Cagliostrolle antamansa lupauksen,\nettei sallisi häiritä Beausirea.\n\nKun lapsi oli tuotu takaisin Bastiljiin ja rouva Chopin kertonut\nnäin merkillisen seikkailun Olivalle, pisti tämä Beausiren sormuksen\npaksuimpaan sormeensa, hyrähti itkuun, hyväili lastaan, jolle jo\nhaettiin imettäjää, ja sanoi:\n\n-- Kerran kuulin, kuinka herra Gilbert, herra Rousseaun oppilas,\nsanoi hyvän äidin velvollisuutena olevan itse imettää lastaan. Minä\ntahdon siis imettää poikaani ja olla ainakin hyvä äiti; onhan se edes\njotakin.\n\n\n\n\n49.\n\nHäpeäpenkki.\n\n\nPitkällisten kuulustelujen jälkeen oli vihdoinkin tullut se päivä,\njolloin oli julistettava parlamentin tuomio yliprokuraattorin\nloppuväitöksen perusteella. Lukuunottamatta kardinaalia oli kaikki\nsyytetyt tuotu Conciergerie-vankilaan, jotta he olisivat likempänä\nistuntosalia, jossa käsittely alkoi joka aamu kello seitsemän.\n\nTuomarien edessä, joiden esimiehenä oli ensimäinen puheenjohtaja\nd'Aligre, olivat syytetyt koko ajan esiintyneet samoin kuin ennen\ntutkintavankeudessa, Oliva vilpittömänä ja arkana, Cagliostro\nlevollisena, suuremmoisena ja joskus säteillen salaperäistä hohtoa,\njohon hänen teki mieli pukeutua, Villette nolona, raukkana ja\nitkusilmin, Jeanne julkeana, silmien salamoidessa, aina uhkaavana ja\nmyrkyllisenä. Kardinaali pysyi yhä koruttomana, miettivänä, velttona.\n\nJeanne oli pian tottunut Conciergerien tapoihin; mielistelyllä ja\njuonillaan hän oli voittanut puolelleen vartijattarensa ynnä tämän\nmiehen ja pojan. Siten hän oli saanut mukavamman olon ja enemmän\nvapautta. Tarvitseehan apina enemmän tilaa kuin koira, juoniniekka\nenemmän kuin rehellinen ihminen.\n\nOikeudenkäynti ei saattanut Ranskalle paljastaa mitään uutta. Aina\nvain oli puhe samasta kaulanauhasta, ja sen oli julkeasti varastanut\njompikumpi niistä kahdesta syytetystä, jotka syyttivät toisiaan.\nKoko kysymys koski nyt sitä, kumpi oli varas. Ranskalaisten taipumus\näärimmäisyyksiin, mikä siihen aikaan oli erityisen kiihkeä, oli\ntodelliseen oikeudenkäyntiin liittänyt toisen.\n\nNyt kiisteltiin näet siitä, oliko kuningattarella oikeus vangituttaa\nkardinaali ja syyttää häntä uhkarohkeista epäkohteliaisuuksista.\nJokaisesta Ranskan politikoitsijasta oli tämä jutun lisäke pääasia.\nOliko kardinaali luullut voivansa kuningattarelle lausua, mitä\noli lausunut, ja toimia hänen nimessään, kuten oli tehnyt? Oliko\nhän ollut Marie-Antoinetten salaisena asiamiehenä, jota ei enää\ntunnustettu, kun asiasta nousi hälinä? Lyhyesti sanoen, oliko\nkardinaali kuningattareen nähden toiminut hyvässä uskossa ja\nluottamusmiehenä?\n\nJos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti\nsyypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin,\njoita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten\nsalaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen\nmielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset\ntuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja\nalamaistensa edessä?\n\nTällä asteella oli oikeudenkäynti, kun yleisen syyttäjän piti\nloppulausunnollaan johtaa sitä siveelliseen päämääräänsä. Hän oli\nhovin äänenkannattaja ja puhui solvaistun kuninkuuden niinessä\npuoltaen kuningasvallan loukkaamattomuuden ylevää periaatetta.\nSyyttäjä syventyi varsinaiseen oikeudenkäyntiin, mikäli se\nkoski eräitä syytettyjä; sen ohella hän kosketteli kardinaalin\nerikoisjuttua. Hän ei myöntänyt, että kuningatarta voisi\nkaulanauhajutussa panna pienimpäänkään vastuuseen. Ja kun näin oli\nlaita, kääntyi tietysti kaikki kardinaalin syyksi.\n\nHän siis vaati jyrkästi: että Villette tuomittaisiin\nkalerirangaistukseen; että Jeanne de la Motte tuomittaisiin\npoltinraudalla merkittäväksi, ruoskittavaksi ja eliniäkseen\nkuritushuoneeseen pantavaksi; että Cagliostro erotettaisiin jutusta;\nettä Oliva vapautettaisiin, ja että kardinaali pakotettaisiin\nmyöntämään itsensä syypääksi solvaisevaan röyhkeyteen kuninkaallista\nmajesteettia vastaan, jollaisen myönnytyksen perusteella hänet oli\nkarkoitettava kuninkaan ja kuningattaren näkyvistä ja julistettava\nmenettäneeksi virkansa ja arvonsa.\n\nNämä vaatimukset saattoivat parlamentin epäröimään ja kauhistivat\nsyytettyjä. Kuninkaallinen tahto ilmeni niissä niin mahtavana,\nettä jos ne olisi lausuttu neljännes vuosisataa takaperin, jolloin\nparlamentti tosin jo oli alkanut vapautua ikeestä ja puoltaa\noikeuksiaan, kuninkaallisen syyttäjän ankaruus ei olisi edes vetänyt\nvertoja tuomarien hartaalle innolle ja kunnioitukselle valtaistuimen\nerehtymättömyyden vielä arvossa pidettyä periaatetta kohtaan. Mutta\nnyt asettui vain neljätoista jäsentä yleisen syyttäjän kannalle, ja\nnäin syntyi hajaannus.\n\nSilloin pantiin toimeen viimeinen kuulustelu, joka oli melkein\nhyödytön temppu sellaisiin syytettyihin nähden, koska sen\ntarkoituksena oli houkuttaa esille tunnustuksia ennen tuomion\nlangettamista eikä ollut toivoakaan saada rauhaa tai sovintoa\npaatuneiden, niin kauvan toisiaan vastaan taistelleiden syytettyjen\nkesken. He välittivät vähemmän omasta vapauttamisestaan kuin\nvastapuolen tuomitsemisesta.\n\nTuomariensa eteen tuotuna piti silloisen tavan mukaan syytetyn\nistua pienellä, matalalla puupenkillä, jota olivat saastuttaneet\nsiinä istuneet ja sitten mestauslavalle viedyt pahantekijät. Tälle\nhäpeäpenkille istuutui ensinnä väärentäjä Villette, joka itkien\nrukoili armahdusta. Hän myönsi kaikki, mikä on ennestään tunnettua,\nolevansa siis syypää väärennykseen ja rikostoveruuteen Jeanne de la\nMotten kanssa. Hän vakuutti katumuksensa ja tunnonvaivojensa olevan\njo niin suuren rangaistuksen, ettei tuomarien pitäisi lisää vaatia.\nTästä henkilöstä ei kukaan välittänyt; hän ei ollut eikä näyttänyt\nolevan muuta kuin heittiö. Kun tuomioistuin oli hänen esityksensä\nkuullut, palasi hän voivotellen vankilakoppiinsa.\n\nHänen jälkeensä ilmestyi salin ovelle rouva de la Motte, jota talutti\nkirjuri Frémyn. Hänellä oli yllään hieno batistivaippa ja päässä\nnauhaton myssy harsovaatteesta; kasvoja verhosi valkea harso, ja\ntukka oli puuteroimaton. Hänen ilmestymisensä teki läsnäolijoihin\neloisan vaikutuksen.\n\nJeanne oli juuri kärsinyt ensimäisen niistä häväistyksistä, joita\nhänelle oli tulossa; hänet oli näet pakotettu kulkemaan pikku\nportaita myöten kuten tavalliset rikolliset.\n\nSalissa vallitseva kuumuus, äänekäs keskustelu ja kaikkialta\nkääntyvien päiden aaltoilu hämmensi häntä aluksi, ja hetken aikaa\nharhailivat hänen silmänsä levottomina ikäänkuin tottuakseen tähän\nvälähtelevään kokonaisuuteen.\n\nKädestä pitelevä kirjuri veti häntä jokseenkin kiireesti häpeäpenkkiä\nkohti, joka oli puoliympyrän keskellä ja näöltään muistutti sitä\nkaameata telinettä, jota sanotaan mestauspölkyksi, kun se on\nerityisellä lavalla eikä oikeussalissa. Nähdessään tämän häpäisevän\nistuimen olevan aiotun hänelle, joka ylpeili Valois-nimestään ja\nsiitä, että hänellä oli vallassaan Ranskan kuningattaren kohtalo,\nkävi Jeanne de la Motte kalpeaksi ja loi ympärilleen vihaisia\nsilmäyksiä ikäänkuin säikäyttääkseen julkeita tuomareitaan. Mutta\nkohdatessaan joka taholla vain päättäväisiä ilmeitä ja uteliaisuutta\nsäälin asemesta hän tukahutti raivonsa ja istuutui penkille, jottei\nnäyttäisi sille sortuvan.\n\nKuulustelussa huomattiin hänen sovittavan vastauksensa niin\nepämääräiseen muotoon, että kuningattaren vihamiehet voivat\nedullisesti käyttää niitä vaateittensa puolustukseksi. Hän ei\ntarkalleen määritellyt muuta kuin viattomuutensa ja pakotti\npuheenjohtajan tekemään kysymyksen niiden kirjeiden johdosta, joita\nhän sanoi kardinaalin ja kuningattaren toisilleen kirjoittaneen.\nKaikki käärmeenmyrkky piti nyt valutettaman vastaukseen. Aluksi\nJeanne vakuutti, ettei suinkaan tahtonut saattaa kuningatarta\nhuonoon valoon, ja lisäsi sitten, ettei kukaan voisi niin hyvin kuin\nkardinaali vastata tähän kysymykseen.\n\n-- Kehoittakaa häntä, -- sanoi Jeanne, -- tuomaan esille kirjeet\ntai niiden jäljennökset lukeaksenne ne ja tyydyttääksenne\nuteliaisuutenne. Minä puolestani en voi vannoa, että nämä kirjeet\novat kardinaalin tai kuningattaren kirjoittamia; toiset ovat\nmielestäni liian vapaita ja tuttavallisia ollakseen hallitsijan\nlaatimia alamaiselleen, toiset taas liiaksi vailla kunnioitusta,\njotta voisi uskoa alamaisen sellaisia lähettävän kuningattarelleen.\n\nTätä hyökkäystä seuranneen kaamean hiljaisuuden olisi pitänyt\ntodistaa Jeannelle, että hän oli vain herättänyt vihollisissaan\ninhoa, kannattajissaan kauhua ja puolueettomissa tuomareissaan\nepäluuloa. Mutta hän nousi häpeäpenkiltä siinä suloisessa toivossa,\nettä saisi nähdä kardinaalinkin istuvan samalle paikalle. Tämä\nkosto olisi hänelle riittänyt. Miltä hänestä tuntuikaan, kun hän\nkäännyttyään luomaan viimeisen katseen saastuttavaan istuimeen, jolle\nluuli pakottavansa Rohan-suvun jäsenen asettumaan, ei sitä enää\nnähnyt, vaan sijalle oli oikeuden käskystä tuotu nojatuoli! Jeannen\nhuulilta pääsi raivoisa parahdus, ja hammasta purren hän syöksyi ulos\nsalista. Nyt hänen rangaistuksensa alkoi.\n\nKardinaali astui vuorostaan esille hitaasti. Hän oli juuri saapunut\nvaunuissaan, ja hänelle avattiin salin pääovi. Saattamassa oli\nkaksi vahtimestaria ja kaksi kirjuria, ja vieressä kulki Bastiljin\nkuvernööri. Hänen saapuessaan kuului tuomarien penkeiltä pitkällistä\nmyötätunnon ja arvonannon sorinaa. Ulkoa liittyi tähän voimakas\nsuosionhuuto. Siellä tervehti häntä kansanjoukko ja jätti hänet\ntuomarien suosiolliseen huomioon.\n\nRohanin prinssi oli kalpea ja hyvin kiihtyneen näköinen. Yllään pitkä\njuhlapuku hän astui esille niin kunnioittavasti ja alistuvasta, kuin\nsopii esiintyä syytetyn, joka hyväksyy tuomariensa päätösvallan ja\npyytää tuomiota. Hänelle tarjottiin nojatuoli, ja kun puheenjohtaja\noli tervehtinyt häntä muutamin rohkaisevin sanoin, pyysi koko\ntuomioistuin häntä istumaan ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta,\njosta syytetyn mielenliikutus yltyi.\n\nRuvettuaan puhumaan hän herätti kaikissa syvää osanottoa\nvärisevällä, huokausten keskeyttämällä äänellä, kyyneleisillä\nsilmillä ja nöyrällä ryhdillä. Hän antoi selityksiä hitaasti, esitti\npikemmin puolustelulta kuin todistuksia, pikemmin pyyntöjä kuin\njohtopäätöksiä, ja kun hän, kaunopuhuja, äkkiä vaikeni, oli tällä\nneron ja rohkeuden lainautumisella mahtavampi vaikutus kuin millään\nperusteluilla ja väitteillä.\n\nSitten esiintyi Oliva; tyttöparan istuimena oli taas häpeäpenkki.\nMoni vavahti nähdessään kuningattaren elävän kuvan istumassa\nsamalla saastuttavalla penkillä, jolta Jeanne de la Motte äsken oli\npoistunut. Tämä Marie-Antoinetten, Ranskan kuningattaren hahmo,\nvarkaiden ja väärentäjäin istuimella, kauhistutti yksinvallan\njyrkimpiäkin vastustajia. Useita tämä näky myös kiihoitti, niinkuin\nveri, jota annetaan tiikerin juoda.\n\nMutta joka taholla kuiskailtiin, että Oliva raukan oli täytynyt\njättää kansliaan rintalapsensa, ja kun ovi aukeni, kuultiin pikku\nBeausiren itkun surkeasti puhuvan äitinsä puolesta.\n\nOlivan jälkeen astui saliin Cagliostro, kaikista vähimmän\nsyyllinen. Häntä ei pyydetty istumaan, vaikka nojatuoli oli likellä\nhäpeäpenkkiä. Tuomioistuin pelkäsi Cagliostron puolustuspuhetta.\nNäennäinen kuulustelu, jonka herra d'Aligre keskeytti sanoilla: hyvä\non! tyydytti muodolliset vaatimukset.\n\nSitten oikeus julisti kuulustelun päättyneeksi, minkä jälkeen alkoi\nneuvottelu tuomiosta. Joukko hajaantui hitaasti pitkin katuja\npäättäen palata taas illalla kuulemaan tuomiota, jota ei sanottu\nviivytettävän.\n\n\n\n\n50.\n\nMuuan ristikko ja muuan pappi.\n\n\nKun kuulustelu oli päättynyt ja hälinän ja häpeänkin\nmielenliikutusten sijalle oli tullut hiljaisuus, vietiin kaikki\nvangit täksi yöksi Conciergeriehen.\n\nKuten jo sanoimme, palasi ihmisparvi illalla ja ryhmittyi, hiljaa\nvaikka vilkkaasti keskustellen, Palatsitorille saadakseen tuoreita\nuutisia tuomiosta, heti kun se julistettaisiin. Pariisissa on se\nmerkillinen ilmiö, että juuri suuret salaisuudet kansanjoukko saa\nhaltuunsa, ennenkuin ne ovat täysin valmiiksi kehittyneet. Ihmiset\nodottivat siis ja virkistivät itseään sillaikaa aniisinsekaisella\nlakritsijuomalla, jonka pääainesta kiertävät kaupustelijat saivat\nPont-au-Change-sillan ensimäisen holvikaaren alta.\n\nOli hyvin lämmin sää. Kesäkuun pilvet vierivät raskaina toistensa\npäällitse paksujen savupyörteiden kaltaisina, ja taivaanrannalla\nvälähteli vaaleita, tiheitä ukonnuolia.\n\nSillä välin kun kardinaali, jolle oli myönnetty sekin suosio, että\nhän sai kävellä vahtitorneja yhdistävällä pengermällä, keskusteli\nCagliostron kanssa heidän yhteisen puolustuksensa todennäköisestä\nmenestyksestä, hyväili Oliva kopissaan pikku poikaansa ja tuuditti\nhäntä sylissään, ja Réteau omalla tahollaan laski päässään,\nsilmäin tuijottaessa ja kädet nyrkissä, herra de Crosnen lupaamien\nkultakolikoiden määrää verraten niitä parlamentilta odotettaviin\nvankeuskuukausiin. Samalla aikaa koetti Jeanne, joka oli siirtynyt\novenvartijansa, rouva Hubertin, kamariin, viihdyttää raskasta\nmieltään saamalla edes vähän hälinää ja liikuntoa.\n\nTämä huone, korkea ja tilava kuin sali, jossa oli kivilattia niinkuin\nkäytävässä, sai valoa rantakadun puoleisesta suuresta kaariakkunasta.\nPienet ruudut ehkäisivät melkoisen osan päivänvaloa, ja ikäänkuin\nolisi tässäkin vapaiden ihmisten asuttavassa huoneessa tahdottu\npelottaa vapautta, avusti akkunan ulkopuolella jykevä rautaristikko,\njonka tangot menivät ristikkäin ruutujen lyijykehysten poikki,\nhuoneen pimittämistä. Kaksinkertaisen seulan lävitse tunkeutuva\nvalo oli siis omansa vähemmän häikäisemään vankien silmiä. Siitä\noli poistettu vapaan auringon julkea säteily, eikä se enää pystynyt\nloukkaamaan niitä, jotka eivät saaneet mennä ulkoilmaan. Kaikessa,\nmitä ihminen tekee, vieläpä huonossakin on sitten, kun ihmisen\nja Jumalan välittäjä, aika, on sen ylitse astunut, jonkinlaista\nsopusointua, joka lieventää siirtymistä tuskallisesta naurettavaan.\n\nSiitä saakka, kun rouva de la Motte oli tuotu tähän vankilaan,\noleskeli hän pitkin päivää juuri tässä huoneessa, seuranaan\novenvartija ynnä tämän mies ja poika. Kuten jo ennen on nähty, oli\nJeannella liukas, mielistelevä käytöstapa, ja hän oli saavuttanut\nnäiden ihmisten suosion ja saanut heidät uskomaan, että kuningatar\noli perin rikollinen. Kerran oli tuleva se päivä, jolloin samassa\nsalissa toinen naisvartija heltyen vangitun naisen kovasta kohtalosta\npitäisi häntä viattomana nähdessään niin paljon malttia ja lempeyttä,\nja täksi vangiksi oli joutuva itse kuningatar!\n\nRouva de la Motte saattoi siis, kuten itse vakuutti, vartijansa\nja tämän omaisten seurassa unohtaa alakuloiset ajatuksensa ja\nhauskuudellaan palkita heidän suopeuttaan. Mutta sinä päivänä,\njolloin oikeudenkäynti oli päättynyt ja Jeanne palasi näiden kelpo\nihmisten seuraan, tapasi hän heidät huolestuneina ja hämillään.\n\nPienikin vivahdus herätti tämän ovelan naisen huomiota; mitätön\nseikka viritti toivoa, ja kaikki pelotti. Turhaan hän koki\nhoukuttaa rouva Hubertia puhumaan suoraan; hän ja hänen perheensä\nvastailivat vältellen. Nyt Jeanne näki myös uunin luona erään\npapin, joka toisinaan kävi perheen luona. Hän oli ennen toiminut\nProvencen kreivin opettajan sihteerinä; muuten hän oli käytökseltään\nyksinkertainen, ei liian pisteliäs, tunsi hovin asiat; ja vaikka hän\noli kauvan ollut käymättä rouva Hubertin luona, oli hän taas usein\ntullut vieraisille sen jälkeen, kun rouva de la Motte oli tänne\njoutunut. Lisäksi siellä oli pari, kolme oikeuspalatsin virkamiestä.\nJeannea katseltiin tarkkaavasti, mutta puhelu oli hyvin laimeata,\nJeanne sitävastoin aloitti keskustelun hilpeällä mielellä.\n\n-- Varmaankin tuolla yläkerrassa puhutaan paljon vilkkaammin kuin\ntäällä, -- sanoi hän.\n\nVastaukseksi kuului aluksi vain myöntävää mutinaa rouva Hubertin\npuolelta.\n\n-- Yläkerrassa? -- toisti pappi, ikäänkuin ei käsittäisi. -- Mitä\ntarkoitatte, rouva kreivitär?\n\n-- Tarkoitan sitä salia, missä tuomarini neuvottelevat.\n\n-- Niinpä kyllä, -- myönsi pappi. Ja taas oltiin vaiti.\n\n-- Luullakseni teki esiintymiseni tänään hyvän vaikutuksen, -- jatkoi\nJeanne. -- Varmaankin sen jo tiedätte.\n\n-- Se on totta, madame, -- vastasi ovenvartija arasti ja nousi\nikäänkuin lopettaakseen puhelun.\n\n-- Mitä te arvelette? -- kysyi Jeanne papilta. -- Ettekö luule, että\nasiani on hyvällä kannalla? Ottakaa huomioon, ettei minua vastaan\nvoida esittää ainoatakaan todistusta.\n\n-- Aivan niin, madame. Teillä onkin syytä toivoa paljon, -- sanoi\npappi. -- Mutta otaksukaamme, että kuningas...\n\n-- No mitä kuningas voisi?\n\n-- Hän voisi olla suostumatta siihen, että hänestä tehdään\nvalehtelija.\n\n-- Silloin hän toimittaisi niin, että kardinaali tuomitaan, mutta se\non mahdotonta.\n\n-- Se olisi todellakin vaikeata, -- vastattiin kaikilta tahoilta.\n\n-- Mutta siinä tapauksessa, -- riensi Jeanne lisäämään, -- mikä\nkoskee kardinaalia, se koskee minuakin.\n\n-- Ei suinkaan, -- väitti pappi, -- nyt erehdytte, madame. Yksi\nsyytetyistä vapautetaan... Omasta puolestani luulen, että se\nolette te, ja sitä toivonkin. Mutta syytteestä vapautetaan vain\nyksi. Kuninkaan täytyy saada yksi tuomituksi; kuinka muuten kävisi\nkuningattaren?\n\n-- Sepä se, -- sanoi Jeanne kolkosti, loukkaantuen siitäkin, että\nhänen luulottelemansa toive kohtasi vastustusta. -- Kuningas\ntarvitsee jonkin syyllisen. Mutta kelpaahan siksi herra de Rohan yhtä\nhyvin kuin minä.\n\nTätä arvostelua seurasi äänettömyys, jonka piti kauhistuttaa\nkreivitärtä. Ensimäisenä alkoi taas puhua pappi.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- kuningas ei ole kostonhimoinen, ja kun\nhänen pahin vihansa on lepytetty, ei hän enää muista koko juttua.\n\n-- Mitä te tarkoitatte lepytetyllä vihalla? -- kysyi Jeanne\nivallisesti. -- Keisari Nero vihastui myös toisinaan ja samoin Titus.\n\n-- Tarkoitan sitä, että tuomitaan... kuka tahansa, -- selitti pappi.\n-- Se lepyttää!\n\n-- Kuka tahansa!... Monsieur, -- huudahti Jeanne, -- se on\nkauheata... liian hämärää... Kuka tahansa... sehän merkitsee kaikkea.\n\n-- Tässä on puheena vain luostariin sulkeminen, -- vastasi pappi\nkuivasti. -- Juuri se kuuluu olevan kuninkaan aikomuksena teihin\nnähden.\n\nJeannen katseessa oli kauhua, jonka tilalle kohta tuli mitä,\nraivoisin purkaus.\n\n-- Vai luostariin minut suljetaan! Sehän on samaa kuin verkallinen\nkuolema, kaikin puolin häpeällinen, kauhea kuolema, joka muka\nsuodaan armosta!... Eliniäksi luostariin vangiksi! Nälän, kylmän,\nkuritusten kouriin! Ei, kylliksi on jo tullut kidutusta, häväistystä,\nkurjuutta viattomuuden osaksi, kun taas syyllinen on mahtava, vapaa\nja kunniassa. Mieluummin kuolema heti, mutta oman valintani mukaan...\ntäysi vapaus rangaista itseäni siitä, että olen syntynyt tähän\nviheliäiseen maailmaan!\n\nJa välittämättä huomautuksista, pyynnöistä tai esteistä hän työnsi\nsyrjään ovenvartijan, kaasi kumoon papin ja syöksyi erästä hyllyä\nkohti hakemaan veistä. Yhteisvoimin onnistuttiin hänet pidättää,\nmutta silloin hän hypähti kuin pantteri, jota metsästäjät ovat\nhäirinneet saamatta säikähtämään, ja kirkuen luonnottoman kimeästi\nryntäsi sivuhuoneeseen, nosti siellä suuren porsliiniruukun, jossa\nkasvoi kuihtuva ruusupensas, ja iski sillä päähänsä monta kertaa.\nKukka-astia meni murskaksi, ja kappale sitä jäi raivottaren käteen;\nhänen otsastaan näkyi vuotavan verta. Ovenvartijatar heittäytyi\nitkien hänen syliinsä. Jeanne istutettiin nojatuoliin, ja häneen\npirskoitettiin hajuvettä ja etikkaa. Hirveissä kouristuksissa hän\nmeni tainnoksiin. Kun hän siitä virkosi, luuli pappi hänen tukehtuvan.\n\n-- Kuulkaapa, -- sanoi hän, -- tuo ristikko ei päästä valoa eikä\nilmaa. Eikö voisi antaa tämän naisparan hieman hengähtää?\n\nSilloin rouva Hubert unohti kaikki varokeinot, kiirehti eräästä\nkaapista ottamaan avaimen ja aukaisi sillä ristikon, jolloin\nhuoneeseen heti tulvi raikasta tuulenhenkeä.\n\n-- Kah, -- sanoi pappi, -- enpä tiennyt, että ristikko voidaan tuolla\ntavoin avata. Mutta mitä varten tarvitaan näin paljon varokeinoja?\n\n-- Niin on käsketty, -- vastasi rouva Hubert.\n\n-- Kyllä ymmärrän, -- jatkoi pappi ilmeisesti jotakin tarkoittaen.\n-- Akkunasta on maahan vain noin seitsemän Jalkaa, ja edessä on\nrantakatu. Jos vankien onnistuisi pujahtaa sisäovesta ja tunkeutua\nteidän saliinne, pääsisivät he pakoon tapaamatta ketään vartijaa tai\nulkovahtia.\n\n-- Juuri niin, -- myönsi ovenvartijatar.\n\nPappi vilkaisi rouva de la Motteen ja huomasi hänen kuulleen\nja ymmärtäneen; vieläpä oli Jeanne vavahtanut ja luonut sitten\nkatseensa siihen kaappiin, missä ristikon avainta säilytettiin vain\nkäännettävän metallisalvan takana. Pappi ei tarvinnut enempää. Hän\nkatsoi voivansa jo poistua ja lausui jäähyväiset. Mutta kohta hän\npalasi huoneeseen, niinkuin näytelmässä henkilöt usein ovat vain\nmenevinänsä pois.\n\n-- Torilla on tavattomasti väkeä, -- ilmoitti hän. -- Kaikki\nryntäävät palatsin tälle puolelle, niin ettei rantakadulla ole ketään.\n\nOvenvartija kurkisti akkunasta.\n\n-- Niinpä todellakin, -- sanoi hän.\n\n-- Eiköhän ole luultavaa, -- jatkoi pappi, ikäänkuin rouva de la\nMotte ei kuulisi hänen puhettaan vaikka kuuli joka sanan, -- että\ntuomio julistetaan vielä tänä iltana?\n\n-- Tuskinpa, -- arveli ovenvartija, -- vaan luullakseni vasta\nhuomenna aamupäivällä.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi pappi. -- Antakaa rouva de la Motte paran hiukan\nlevätä. Niin kiihtynyt mieli tarvitsee todellakin lepoa.\n\n-- Me voimme mennä makuukamariimme, -- sanoi kelpo ovenvartija\nvaimolleen, -- niin että rouva saa jäädä tuohon nojatuoliin, ellei\nmieluummin halua päästä vuoteeseen.\n\nKohottaen päätään Jeanne huomasi papin silmäniskun, joka odotti\nvastausta. Jeanne nyökkäsi ja oli jälleen nukkuvinaan. Pappi poistui,\novenvartija vaimoineen samoin, suljettuaan ensin hiljaa ristikon ja\npantuaan avaimen paikalleen. Yksin jäätyään Jeanne avasi silmänsä.\n\n-- Pappi neuvoo minua pakenemaan, -- ajatteli hän. -- Voiko selvemmin\nviitata, että pako on välttämätön ja mahdollinen. Rangaistuksen uhka\nennen tuomion julistamista tulee varmaankin ystävältä, joka tahtoo\nkehoittaa minua karkaamaan; sitä neuvoa ei ole voinut antaa vihamies\nsaattaakseen minut turmioon. Karatakseni tarvitsee astua vain muutama\naskel... avaan tuon kaapin, sitten ristikon ja hyppään autiolle\nrantakadulle. Autiolle... niin, ketään ei näy; kuukin piilee pilvien\ntakana. Paeta!... Oi, vapaus,kuinka ihanaa olisi saada takaisin\nrikkauteni... kostaa vihollisilleni kaikki, mitä olen heidän tähtensä\nkärsinyt!\n\nHän kiirehti kaapin luo ja otti avaimen. Ja sitten hän lähestyi\nakkunaa. Äkkiä hän luuli näkevänsä sillan kaidemuuria vasten tumman\nhahmon, jonka voi erottaa yksitoikkoisesta kivipinnasta.\n\n-- Tuolla on varjossa mies, -- sanoi hän itsekseen. -- Kenties\nse on pappi... valvomassa pakoani... valmiina auttamaan. Mutta\nentä jos se on ansa... jos minut rantakadulla siepataan kiinni...\ntavataan verekseltä karkausyrityksessä?... Pako merkitsee\nrikoksen myöntämistä... ainakin se osoittaa pelkoa. Karkuri\npakenee omaatuntoaan... Kuka sen miehen on lähettänyt?... Näytti\nolevan Provencen kreivin puolella, mutta miksi hän ei voisi\nolla kuningattaren tai Rohanin suvun käskyläinen? Sillä taholla\nmaksettaisiin hyvä palkinto, jos saataisiin minut menettelemään\nväärin... Niin, joku tuolla väijyy!\n\n-- Mutta toimittaa minut karkaamaan muutamia tunteja ennen tuomiota!\nEikö sitä olisi jo ennemmin voitu, jos olisi todella tahdottu minua\nauttaa? Kuka tietää, eikö vihamiesteni korviin jo ole tullut tietoja\nvapautuksestani, joka on päätetty tuomarien neuvottelussa? Ja eikö\naiota tätä kuningattareen kauheasti sattuvaa iskua torjua sillä,\nettä saataisiin syyllisyyteni jotenkin myönnetyksi tai todistetuksi?\nSilloin vedottaisiin karkaamiseeni... Ei, minä jään!\n\nTästä hetkestä alkaen Jeanne oli vakuutettu, että hänen oli\nonnistunut pelastua ansasta. Hän hymyili, kohotti viekasta, rohkeata\npäätään ja meni varmoin askelin panemaan ristikon avaimen takaisin\nkaappiin. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin, valon ja akkunan väliin,\nja tähysti kaukaa, ollen yhä nukkuvinaan, vaanivaa miehenhahmoa,\njoka kyllästyneenä odottamaan vihdoin katosi päivän sarastaessa,\npuolikolmen aikaan, kun silmä saattoi jo erottaa vettä ja rantojen\nääriviivoja.\n\n\n\n\n51.\n\nTuomio.\n\n\nAamulla, kun päivän hälinä taas alkaa, kun Pariisi herää uuteen\nelämään tai jatkaa edellisen päivän ketjua uudella renkaalla,\noli kreivitär siinä toivossa, että uutinen vapautuksesta kohta\ntunkeutuisi hänen vankilaansa yhdessä ystävien ilonpurkausten ja\nonnittelujen kanssa. Mutta oliko hänellä ystäviä? Ah, niitä liittyy\naina onneen ja menestykseen, ja kuitenkin Jeanne oli saanut rikkautta\nja vaikutusvaltaa, lahjoittanut ja vastalahjoja saanut osaamatta\nhankkia edes arkipäiväistä ystävää, jollaisen tapana on epäsuosion\njälkeisenä päivänä polttaa, mitä on sen aattona ihaillut. Mutta nyt\ntulossa olevan voiton jälkeen Jeanne luuli saavansa kannattajia,\nihailijoita ja kadehtijoita. Turhaan hän kuitenkin odotti näkevänsä\ninnostuneen väkijoukon ryntäävän kasvot iloisina ovenvartijan\nhuoneeseen.\n\nAsiastaan varman henkilön levollisuudesta Jeanne siirtyi -- sellainen\noli hänen luonteensa, -- pian ylenmääräiseen rauhattomuuteen. Ja\nkun ei aina voi teeskennellä, ei hän huolinut salata tätä hätäänsä\nvartijoiltaan. Hänen ei sallittu mennä ulos hankkimaan tietoja, mutta\nhän pisti päänsä pienestä akkunaluukusta ja kuunteli tuskaisena\nläheisen torin hälinää, joka muuttui sekavaksi sonnaksi puhkaistuaan\nikivanhan Pyhän Ludvigin palatsin paksut muurit.\n\nSilloin Jeanne kuuli sorinan jälkeen kaikuvia hurraa-huutoja,\nhihkumista ja tömistystä, jotakin erinomaisen rajusti purkautuvaa,\nmikä häntä kauhistutti, sillä hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei\ntuo myötätunto kohdistunut häneen. Nämä myrskyiset suosiohuudot\ntoistuivat kahdesti, ja sitten kuului toisenlaista melua. Tämä tuntui\nhänestä myös hyväksymiseltä, mutta niin hillityltä, että se kohta\nraukesi. Pian karttui rantakadulle kävelijöitä, ikäänkuin joukko\nolisi torilta hajaantunut eri tahoille pienemmiksi ryhmiksi.\n\n-- Mainio päivä kardinaalille! -- virkkoi muuan kirjurin näköinen\nmies hypäten rintamuurin viereiselle kivikäytävälle.\n\nJa hän viskasi virtaan kiven niin taitavasti kuin nuori pariisilainen\nosaa, joka on uhrannut melkoisen osan aikaansa tämän muinaisista\nharjoitusleikeistä periytyneen taidon oppimiseen.\n\n-- Kardinaalille! -- toisti Jeanne. -- Kardinaali on siis julistettu\nvapaaksi?\n\nTällöin tipahti hänen otsaltaan suuttumuksen pusertama hikipisara, ja\nhän kiirehti saliin.\n\n-- Rouva Hubert, -- sanoi hän ovenvartijattarelle, -- mitä se\nmerkitsee, kun äsken kuulin sanottavan: Mainio päivä kardinaalille?\nMikä siinä on mainiota?\n\n-- En tiedä, -- vastasi rouva Hubert.\n\n-- Kysykää mieheltänne, olkaa niin hyvä, -- jatkoi Jeanne katsoen\nhäntä suoraan silmiin.\n\nVartijatar täytti hänen pyyntönsä ja Hubert vastasi ulkopuolelta:\n\n-- En tiedä.\n\nMaltitonna, pahastuneena Jeanne seisoi hetkisen keskellä lattiaa.\n\n-- Mutta mitä oli ohikulkijain mielessä? -- sanoi hän. --\nSellainen oraakkeli ei usein petä. Varmaa on, että he puhuivat\noikeudenkäynnistä.\n\n-- Kukaties, -- vastasi sääliväinen Hubert, -- he tarkoittivat, että\njos kardinaali vapautetaan, se on hänelle onnen päivä.\n\n-- Luulette siis, että hänet vapautetaan? -- huudahti Jeanne\npuristaen kätensä nyrkkiin.\n\n-- Voihan niin sattua.\n\n-- Kuinka sitten minun käy?\n\n-- Teidänkö, madame... miksi ei teidän käy kuten hänenkin?\n\n-- Merkillinen luulo, -- mutisi Jeanne palaten akkunan ääreen.\n\n-- Kuulkaapa, madame, -- sanoi hänelle vartija, -- minusta teidän\nei sopisi tuolla tavoin kiihoittaa itseänne lausumilla, jotka ulkoa\nkuuluvat niin epäselvästi. Seuratkaa vain neuvoani ja pysykää\nlevollisena, kunnes asianajajanne tai herra Frémyn tulee lukemaan...\n\n-- Tuomiotani... Ei, ei!\n\nJa Jeanne kuunteli jälleen.\n\nSiitä kulki ohitse muuan nainen ystävättäriensä seurassa, juhlamyssyt\npäässä ja suuret kukkavihot käsissä. Ruusujen tuoksu kohosi\nvirkistävänä balsamina Jeanneen asti, joka hengitti sitä ahneesti.\n\n-- Kukkavihon hän saa, -- lausui ohikulkeva nainen, -- ja sata muuta\nlisää, se kunnon mies! Jos vain likelle pääsen, niin suutelen häntä!\n\n-- Ja minä myös, -- sanoi eräs seuralaisista.\n\n-- Ja minä tahdon, että hän suutelee minua, -- virkkoi kolmas.\n\n-- Kenestä he puhuvat? -- tuumi Jeanne.\n\n-- Hän onkin komea mies, niin että makusi ei ole lainkaan huono, --\nsanoi neljäs nainen.\n\nJa he katosivat tiehensä.\n\n-- Taas oli puhe kardinaalista; aina vain hänestä, -- mutisi Jeanne.\n-- Varmaankin hänet on vapautettu!\n\nJa hän lausui nämä sanat niin alakuloisesti ja samalla vakavasti,\nettä Hubertin väki, joka ei tietenkään tahtonut herättää eilisen\ntapaista myrskyä, huomautti hänelle:\n\n-- Miksi ette soisi, madame, että se vankiparka julistetaan\nsyyttömäksi ja vapautetaan?\n\nJeanne huomasi saaneensa iskun ja varsinkin isäntäväkensä käytöstavan\nmuuttuneen. Kun hän ei tahtonut menettää heidän myötätuntoaan, sanoi\nhän:\n\n-- Voi, te ette ymmärrä minua! Luuletteko minua niin kateelliseksi\ntai häijyksi, että toivoisin onnettomuustovereilleni pahaa? Hyvä\nJumala, pääsköön kardinaali vapaaksi... Mutta pitäisihän minunkin\nsaada tietää... Uskokaa minua, ystävä, juuri epätieto tekee minut\nnäin kummalliseksi.\n\nHubert ja hänen vaimonsa katsahtivat toisiinsa ikäänkuin\nneuvotellakseen, mitä nyt oli tehtävä. Jeannen silmistä lennähti\nvasten tahtoakin salavihkainen katse, joka pidätti heitä päätöksen\ntekemisestä.\n\n-- Miksi olette vaiti? -- huudahti Jeanne huomaten virheensä.\n\n-- Me emme mitään tiedä, -- vastasivat he hiljaa.\n\nSilloin kutsuttiin Hubert tulemaan ulos. Hänen vaimonsa jäi nyt yksin\nJeannen kanssa ja koetti häntä viihdyttää. Mutta kaikki oli turhaa,\nsillä vangin ajatukset ja huomio kääntyivät ulkoa kuuluviin ääniin,\njoita hän tajusi kuumeisesti herkistyneellä aistilla. Kun vartijatar\nei voinut häntä estää katselemasta ja kuuntelemasta, jätti hän asian\nsikseen.\n\nÄkkiä syntyi torilla kova melu ja vilkas liike. Kansanjoukko aaltoili\ntakaisin sillalle, aivan rantakadulle asti, päästäen niin pitkällisiä\nja yhä toistuvia huutoja, että Jeannea oikein pelotti. Lakkaamattomat\nhuudot kohdistuivat avonaisiin vaunuihin, joiden hevoset pikemmin\nihmisparven kuin ajajan hillitseminä saattoivat vain askel askeleelta\nraivata itselleen tietä. Vähitellen painautui joukko yhä likemmäksi\nvaunuja, ja pian se kantoi hartiainsa ja käsivarsiensa voimalla\nkorkealla ilmassa sekä hevosia ja vaunuja että molempia näissä\najavia henkilöitä. Heleimmässä auringonpaisteessa, kukkassateessa\nja vihannoivien oksien kupukaton alla, jota tuhannet kädet pitivät\nylhäällä, tunsi kreivitär ne kaksi henkilöä, jotka näin lumosivat\nihmisparvea.\n\nToinen, joka oli kalpea voitonriemusta ja säikähtänyt\nkansansuosiosta, istui vakavana, hämillään, vapisevana. Naiset\nkiipesivät pyörien kehille, tarttuivat hänen käsiinsä saadakseen\nniitä suudella ja vimmatusti kilpaillen kokivat riuhtaista palasia\nhänen pitsikalvosimistaan, joista olivat maksaneet ihanimmilla,\nharvinaisimmilla kukilla. Toisilla oli vielä parempi onni, kun olivat\npäässeet vaunujen takalaudalle lakeijain väliin, ja sieltä he,\nraivattuaan tieltään kaikki rakkaudenpurkauksia häiritsevät esteet,\ntarttuivat jumaloimansa miehen päähän, painoivat siihen kunnioittavan\nja samalla intohimoisen suudelman ja laskeutuivat sitten maahan\njättääkseen tilaa toisille onnellisille. Tämä ihailtu mies oli\nkardinaali de Rohan.\n\nHänen mehevä, iloinen ja vilkas seuralaisensa sai osakseen tosin\nvähemmän myrskyistä, mutta suhteellisesti yhtä imartelevaa suosiota.\nHänelle kaikui tervehdykseksi eläköön-huutoja; naisten kilpaillessa\nkardinaalista huusivat miehet: -- Eläköön Cagliostro!\n\nTämän huumauksen vuoksi kesti melkein puoli tuntia, ennenkuin kulkue\nehti Pont-au-Change-sillan poikki, ja sen ylimmälle kohdalle saakka\nvoi Jeanne pitää voitonsankareita silmällä. Häneltä ei jäänyt\npieninkään yksityisseikka huomaamatta. Kun yleisö näin osoitti\nihastustaan kuningattaren uhreille, joiksi heitä nimitettiin, herätti\nse Jeannessa hetkiseksi iloa, mutta pian hän ajatteli:\n\n-- He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet\ntäytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään\nilmoiteta?\n\nJa häntä puistatti. Hän oli tuntenut rouva Hubertin seisovan\nvieressään ja ääneti tarkkaavan kaikkea, mitä ulkona tapahtui,\nvarmaankin myös ymmärtäen, mitä se merkitsi, mutta Jeannelle tämä\nkatselija ei mitään selittänyt.\n\nJeanne aikoi juuri pakottaa hänet jotakin lausumaan, kun sillan\npuolelta kuului uutta hälinää. Kansanjoukon ympäröiminä kulkivat\nnyt ajurinrattaat ylöspäin sillalle. Jeanne tunsi rattailla istuvan\nnaisen Olivaksi, joka hymyillen näytti lastaan kansalle ja poistui\nvapauteensa mielissään hieman kevytmielisestä leikinlaskusta ja\nheittosuukoista, joita lennätettiin viehkeälle neitoselle. Tämä\ntosin karkeasanainen ihailu, joka täysin tyydytti Olivaa, oli kuin\nviimeinen maininki kardinaalille äsken osoitetusta suosiosta.\n\nKeskellä siltaa olivat matkavaunut odottamassa. Niissä lymysi\nBeausire erään ystävänsä takana, joka yksin uskalsi näyttäytyä.\nHän viittasi Olivalle, joka astui rattailta maahan välittämättä\nhuudoista, vaikka näihin sekaantui joku vihellyskin; mutta mitä\nhuolivat vihellyksistä näyttelijät, jotka ovat pelänneet joutuvansa\nheittoaseiden ahdistamina poistumaan näyttämöltä?\n\nNoustuaan matkavaunuihin Oliva vaipui Beausiren syliin, missä oli\nmelkein tukahtua. Beausire peitti hänet suuteloilla ja kyynelillä\neikä hellittänyt, ennenkuin oli ajettu puolen penikulman verran,\ntyyntyen vasta Saint-Denisissä, jolloin vaihdettiin hevosia,\nkohtaamatta koko matkalla ainoaakaan poliisia.\n\nNähtyään kaikki nämä ihmiset vapaina, onnellisina ja juhlittuina\nkysyi Jeanne itseltään jälleen, miksi hän yksin jäi uutisia vaille.\n\n-- Entä minä? -- huudahti hän. -- Miksi ollaan niin pirullisen\njulmia, ettei anneta kuulla tuomiotani?\n\n-- Rauhoittukaa, madame, -- sanoi Hubert, joka taas tuli huoneeseen.\n\n-- Ihan varmaan te tiedätte jotakin, -- vastasi Jeanne. -- Ja kun\ntiedätte, niin sanokaa, kuinka on asianlaita.\n\n-- Madame...\n\n-- Jollette ole julmuri, niin sanokaa, sillä näettehän kärsimykseni.\n\n-- Palvelusväki ei saa ennakolta ilmoittaa tuomiota; niiden\njulkilukeminen kuuluu oikeuden kirjurille.\n\n-- Tuomio on siis niin kauhea, ettette uskalla! -- huudahti\nJeanne raivonpuuskassa, joka pelotti vartijaa ja herätti hänessä\naavistuksen, että eilisiltainen kohtaus uudistuisi.\n\n-- Ei, -- sanoi Hubert, -- mutta tyyntykää.\n\n-- Jos puhutte...\n\n-- Lupaatteko malttaa mielenne, niin ettei minulle tule rettelöä?\n\n-- Lupaan ja vannon, mutta puhukaa!\n\n-- Hyvä on. Kardinaali on vapautettu.\n\n-- Sen tiedän.\n\n-- Herra de Cagliostro on erotettu koko jutusta.\n\n-- Tiedän, tiedän!\n\n-- Neiti Olivaa vastaan nostettu syyte on kumottu.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Herra Réteau de Villette on tuomittu...\n\nJeannea puistatti.\n\n-- Kalerirangaistukseen.\n\n-- Ja minä... minä? -- huusi Jeanne vimmoissaan polkien lattiaa.\n\n-- Malttakaa, tehän lupasitte...\n\n-- No olenhan maltillinen, katsokaa, mutta sanokaa nyt vihdoin...\nmihin minut on tuomittu?\n\n-- Maanpakoon, -- vastasi vartija matalalla äänellä ja kääntyi\npoispäin.\n\nKreivittären silmissä välähti riemun salama, mutta sammui yhtä pian.\nSitten hän kirkaisi, oli pyörtyvinään ja vaipui isäntäväkensä syliin.\n\n-- Kuinka olisi käynyt, jos olisin puhunut totta? -- kuiskasi Hubert\nvaimolleen.\n\n-- Maanpako, -- ajatteli Jeanne ollen saavinaan hermokohtauksen, --\nmaanpako! Se merkitsee vapautta, rikkautta, kostoa; sitähän olin\nhaaveillutkin... Peli on voitettu!\n\n\n\n\n52.\n\nRangaistuksen toimeenpano.\n\n\nJeanne odotti yhä, että ovenvartijan mainitsema kirjuri tulisi\nlukemaan julki hänen tuomionsa. Kun hänessä ei enää ollut epätiedon\ntuskaa, eikä hän verraten itseään kardinaaliin paljoa kärsinyt\nylpeytensäkään puolesta, tuumi hän:\n\n-- Mitäpä se liikuttaa minua, jolla luullakseni on hyvä ymmärrys, jos\nkardinaalia pidetään vähemmän rikollisena kuin minua?\n\n-- Minutko tuomitaan rangaistukseen jostakin virheestä? Ei! Jos\nkoko maailma olisi asianmukaisesti tunnustanut minut Valois-suvun\njäseneksi, jos olisin kardinaalin tavoin voinut tuomarien eteen\nryhmittää kokonaisen jonon prinssejä ja herttuoita rukoilemaan\nnöyrässä asennossa, miekankahvat ja hihat surunauhojen koristamina,\nei varmaankaan olisi mitään kielletty kreivitär de la Motte-raukalta\neikä vastoin niin ylhäistä anomusta solvattu Valoisien jälkeläistä\nhäpeäpenkillä. Mutta suotta muistelen sitä, mikä on jo mennyt.\nElämäni suuri kysymys on siis ratkaistu. Kun asemani oli niin\nepävarma maailmassa ja hovissa, kun pieninkin tuulenpuuska ylhäältä\nolisi minut kaatanut, olisi täytynyt eleskellä toimetonna ja kenties\npalata alkuperäiseen kurjuuteeni, joka oli elämäni tuskallista\noppiaikaa. Nyt ei moisesta ole puhettakaan. Maanpakoon! Niin,\nmaanpakoon minut ajetaan, minulla on siis valta viedä miljoonani\nminne tahdon, viettää talveni Sevillan tai Girgentin oranssilehdoissa\nja kesäni Saksassa tai Englannissa; minua, nuorta, kaunista ja\nkuuluisaa, joka voin selittää oikeudenkäyntini miten päin tahansa,\nei siis mikään estä elämästä mieleni mukaan joko mieheni kanssa, jos\nhänetkin karkoitetaan, tai niiden ystävien kanssa, joita nuoruus ja\nrikkaus aina toimittaa.\n\n-- Ja, -- syventyen näihin hehkuviin mietteisiin, -- tulkoot sitten\nsanomaan minulle tuomitulle, maanpakolaiselle, nöyryytetylle\nnaisparalle, etten muka ole kuningatarta rikkaampi, kunnioitetumpi,\nsyytteestä vapaampi! Eihän kuningatar välittänyt minun\ntuomitsemisestani. Mitä jalopeura huolii maan matosesta! Kardinaali\npiti saataman tuomituksi, mutta hänetpä onkin vapautettu!\n\n-- Mutta mitenkä nyt aiotaan lukea julki tuomioni ja sitten ajaa\nminut maasta pois? Onko ehkä tarkoituksena kostaa naiselle ja\nsovittaa häneen rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Jätetäänkö minut\nsantarmien kuljetettavaksi rajalle? Tullaanko minulle juhlallisesti\nsanomaan: Kelvoton, teidät ajaa kuningas ulos valtakunnasta. Ei,\nhallitsijani ovat sävyisiä, -- tuumi hän hymyillen, -- eivätkä enää\nviitsi tehdä minulle pahaa. Heitä harmittaa vain se, että kelpo\npariisilaiset kirkuvat heidän parvekkeidensa juurella: Eläköön\nherra kardinaali! Eläköön Cagliostro! Eläköön parlamentti! Heidän\ntosivihollisensa on kansa, jonka siveelliseen apuun minäkin luotin...\nhyvällä menestyksellä.\n\nNäin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin\ntehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa\nja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen\nmieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.\n\n-- Miesparka! -- tuumi hän häijysti myhäillen, -- hän joutui\nmaksamaan kaikkien puolesta. Sovintouhriksi on siis aina keksittävä\nfilosofiselta kannalta kehno olento, ja aina kun sellainen tarve\nsattuu, pulpahtaa maan sisästä syntipukki ottamaan vastaan\nperinpohjaisen tuhonsa.\n\n-- Réteau raukka, niin surkean viheliäinen, saa nyt maksaa\nhäväistyskirjoituksensa kuningatarta vastaan, kynävehkeilynsä ja\nsuodessaan kullekin ihmiselle osansa Jumala lienee päättänyt,\nettä sen miekkosen kohtaloon kuuluu selkäsauna, pian haihtuvia\nlouisdoreja, väijytyksiä, lymyilyä ja lopuksi kalerirangaistus.\nSiitä näkee, auttaako viekkaus ilman älyä, ilkeys ilman pahuutta,\ntaisteluvimma ilman sitkeyttä ja voimaa. Kuinka paljon onkaan\nluomakunnassa vahingollisia itikoita jauhopunkista skorpiooniin\nasti, joka on jo niin iso, että ihminenkin sitä pelkää! Kaikki\nnämä mitättömät olennot tahtovat vahingoittaa, mutta eivät saavuta\ntaistelun kunniaa, sillä ne muserretaan.\n\nJa tällä mukavalla pöyhistelyllä Jeanne hautasi rikostoverinsa\nRéteaun päättäen ottaa selville, mille kaleriasemalle se heittiö\nvietäisiin, jottei matkallaan joutuisi sinne päin ja nöyryyttäisi\nmiesparkaa näyttämällä entisen tuttavan onnea. Olihan Jeannella hyvä\nsydän.\n\nHän aterioitsi hilpeällä mielellä vartijainsa seurassa, mutta\nnämä olivat hämillään eivätkä sitä enää viitsineet salata. Jeanne\nluuli sen syyksi tuomiota, joka äsken oli hänestä langetettu, ja\nlausuikin sen suoraan. He vastasivat, ettei heistä mikään ollut\nniin tuskallista kuin nähdä tuomittuja henkilöitä. Jeanne oli niin\nsydämellisesti onnellinen, että hänen oli vaikea peitellä iloaan,\nja siksi hän mielellään pyrki yksinäisyyteen saadakseen rauhassa\najatella. Hän aikoi siis päivällisen jälkeen pyytää lupaa palata\nkamariinsa. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun Hubert\njälkiruokaa syödessä lausui teennäisen juhlallisesti, mikä ei ollut\nhänen tapaistaan:\n\n-- Madame, meillä on se määräys, ettei saa täällä enää pitää\nhenkilöitä, joiden kohtalosta parlamentti on tehnyt päätöksensä.\n\n-- Hyvä, -- ajatteli Jeanne, -- hän täyttää jo ennakolta toivomukseni.\n\nHän nousi pöydästä ja vastasi:\n\n-- En soisi, että minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Se\nolisi huono palkinto hyvyydestänne... Tahdon siis palata kamariini.\n\nHän katsahti ympärilleen nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hubert\nhypisteli jotakin avainta, ja hänen vaimonsa käänsi päänsä poispäin\nsalatakseen liikutuksensa.\n\n-- Mutta missä aiotaan minulle lukea tuomioni ja milloin se tapahtuu?\n\n-- Kenties teitä odotetaan huoneessanne, -- riensi Hubert vastaamaan.\n\n-- Hän tahtoo kaiketi minusta päästä, -- ajatteli Jeanne.\n\nJa häntä puistatti jokin hämärä levottomuus, joka kuitenkin yhtä pian\nhaihtui. Sitten hän lähti kanslian kolmea porrasta ylempänä olevaa\nkäytävää kohti.\n\nNähdessään hänen menevän kiirehti rouva Hubert hänen jälkeensä\nja tarttui hänen käsiinsä. Nyt ei vartiattaren ilmeessä ollut\nkunnioitusta, ei tosiystävyyttä eikä sitä herkkyyttä, joka kahden\nihmisen keskinäisessä suhteessa on kunniaksi molemmille, vaan syvää\nsääliä, jopa surkutteluakin, jonka tarkkanäköinen kreivitär kyllä\nhuomasi. Tällä kertaa oli vaikutelma niin ilmeinen, että Jeanne\nitsekseen myönsi kauhistuvansa; mutta kauhu hälveni, kuten äsken\nlevottomuus, tästä ilon ja toivon täyttämästä sielusta. Hän aikoi\nkuitenkin kysyä rouva Hubertilta surkuttelun syytä ja palasi jo\npari askelta lausuakseen luonteensa mukaisen jyrkän ja reippaan\nkysymyksen, mutta ei ehtinyt, sillä Hubert tarttui hänen käteensä\nvähemmän kohteliaasti kuin ripeästi ja aukaisi oven.\n\nKreivitär joutui käytävään, jossa seisoi kahdeksan oikeudenpalvelijaa\nodottamassa. Mitähän he odottivat? Tämä kysymys tuli Jeannen mieleen,\nmutta silloin oli vartijan ovi jo kiinni. Miesten edessä seisoi muuan\nvankilan tavallisista vartijoista, sama, jonka tehtävänä oli joka\nilta saattaa kreivitär takaisin huoneeseensa. Tämä mies alkoi nyt\nkäydä Jeannen edellä ikäänkuin opastaen.\n\n-- Minut viedään kaiketi omaan huoneeseeni? sanoi kreivitär tekeytyen\nvarmaksi, vaikka hänessä heräsi epäluulo.\n\n-- Aivan niin, madame, -- vastasi vartija.\n\nJeanne tarttui rautaiseen kaiteeseen ja nousi portaita myöten miehen\njälestä. Muutaman askeleen päässä kuuli hän oikeudenpalvelijain\nkuiskailevan, mutta he eivät kuitenkaan liikahtaneet. Tyyntyneenä\nhän antoi sulkea itsensä kamariin, vieläpä ystävällisesti kiitti\nsaattajaansa, joka poistui.\n\nHeti kun Jeanne tunsi olevansa yksin ja rauhassa, purkautui hänen\nylenmääräinen ilonsa, jota hänen oli täytynyt liian kauvan peitellä\nulkokultaisen naamion alla Hubertin väen luona. Tämä vankilan huone\noli pesänä hänellä, ihmisten vähäksi aikaa kahlehtimalla jalolla\notuksella, joka oli Jumalan oikusta taas ryntäävä maailman vapaaseen\navaruuteen. Ja kun luolassa tai pesässä taas on ihan pimeä, kun\nmikään melu ei vangille ilmaise vartijain olevan valveilla eikä\ntarkka vainu tunne niiden jälkiä lähistöllä, silloin alkaa sen villi\nluonto ponnahdella. Silloin se ojentelee jäseniään norjentaakseen\nniitä odottavaan, vapaaseen hyppäykseen, ärjyy, loikkii ja riehaantuu\nihmissilmän saamatta koskaan tätä näkyä katsella.\n\nSamoin oli Jeannen laita. Mutta äkkiä hän kuuli käytävästä askelia\novensa kohdalta; kohta kalisi myös vartijan avainkimppu, ja jykevä\nlukko rämähti.\n\n-- Mitä minusta tahdotaan? -- tuumi hän nousten seisaalle\njännittyneenä.\n\n-- Sisään astui vanginvartija.\n\n-- Mikä nyt on, Jean? -- kysyi Jeanne lempeästi, levollisesti.\n\n-- Madame, olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua.\n\n-- Minne?\n\n-- Alakertaan, madame.\n\n-- Minne me siellä menemme?\n\n-- Kansliaan...\n\n-- Mitä varten sinne?\n\n-- Madame...\n\nJeanne astui epäröivän miehen luo ja näki käytävän päässä samat\noikeudenpalvelijat, jotka oli ensin huomannut alhaalla.\n\n-- Mutta sanokaa jo, -- huusi hän levotonna, -- miksi minut viedään\nkansliaan?\n\n-- Madame, puolustajanne, herra Doillot, tahtoo teitä puhutella.\n\n-- Kansliassa? Miksi ei täällä, vaikka hän on niin usein saanut tulla\ntänne?\n\n-- Madame, herra Doillot on saanut Versaillesista kirjeitä ja tahtoo\nteille ilmoittaa mitä niissä on.\n\nJeanne ei huomannut, kuinka ristiriitainen tämä vastaus oli; hänen\nmieltänsä kiinnitti vain pari sanaa: kirjeitä Versaillesista.\nVarmaankin ne olivat hovista, ja asianajaja oli tullut itse ne\ntuomaan.\n\n-- Olisiko kuningatar puhunut kuninkaalle minun puolestani, kun\ntuomio oli julistettu? Tai olisikohan...\n\nMutta mitä apua oli arvailemisesta? Siihen ei nyt ollut aikaa, eikä\nse ollut tarpeenkaan, kun parin minuutin päästä asia kuitenkin\nselviäisi. Sitäpaitsi vanginvartija hätäili ja helisti avaimiaan\nikäänkuin viitatakseen, että nyt oli toteltava hyvällä tai pahalla.\n\n-- Malttakaa vielä hetkinen, -- sanoi Jeanne. -- Näettehän, että olin\njo riisuutumassa mennäkseni vähän levolle; näinä viime päivinä olen\nniin rasittunut.\n\n-- Voin kyllä odottaa, madame, mutta huomatkaa, että herra\nDoillotilla on kiire.\n\nJeanne sulki ovensa, otti ylleen siistimmän hameen, kääriytyi\nvaippaan ja järjesti kiireesti tukkansa. Näihin valmistuksiin kului\ntuskin viittä minuuttia. Hän aavisti sydämessään, että herra Doillot\ntoi hänelle käskyn matkustaa suoraa päätä ja auttaisi häntä pääsemään\nRanskan halki mukavasti ja huomaamatta. Tietysti oli kuningatar\npitänyt huolta siitä, että hänen vihollisensa toimitettaisiin maasta\npois niin pian kuin suinkin. Nyt tuomion jälkeen piti kuningattaren\nkarttaa ärsyttämästä tätä vastustajaansa, sillä jos pantteri on\nkahleissa vaarallinen, kuinka pelottava se onkaan vapaana? Näissä\nsuloisissa ajatuksissa Jeanne melkein lensi vartijansa perässä, kun\ntämä opasti häntä alakertaan pikku portaita myöten, joita hän kerran\nennen oli astunut mennessään oikeussaliin. Mutta vartija ei nyt\nsaattanut häntä saliin asti eikä kääntynyt edes vasemmalle, missä oli\nkanslia, vaan pysähtyi pienen oikeanpuolisen oven eteen.\n\n-- Minne te menette? -- kysyi Jeanne. -- Onhan kanslia tuolla puolen.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, madame, -- sanoi vartija herttaisesti. -- Herra\nDoillot odottaa teitä täällä.\n\nHän astui ovesta ensin itse ja veti perässään vankia, joka kuuli\njykevien salpojen paukahtaen menevän kiinni, kun ovi oli jälleen\nsulkeutunut. Jeanne hätkähti, mutta kun hän ei pimeältä nähnyt vielä\nketään, ei hän uskaltanut enempää kysyä. Hän astui muutaman askeleen\nja pysähtyi. Sinertävän valon vuoksi tuntui tässä huoneessa samalta\nkuin hautaholvissa. Päivänvaloa tihkui ylhäältä vanhanaikaisen\nrautaristikon lävitse, ja hämähäkinseittien ja ikivanhain\ntomukerrosten puhki pääsi vain joku kalpea auringonsäde luomaan\nheijastustaan kiviseinille.\n\nJeannen tuli äkkiä vilu; hänestä tuntui täällä kostealta, ja\nvartijan kolkko ilme ennusti jotakin kauheaa. Toistaiseksi hän\noli kahden kesken vartijansa kanssa näiden neljän seinän sisällä,\njotka akkunanpuitteista pursunut vesi oli maalannut vihreiksi ja\nkostea ilma, saamatta koskaan auringon kuivattavaa lämpöä, peittänyt\nhomeella.\n\n-- Monsieur, -- sanoi Jeanne vihdoin, koettaen tukahuttaa\nvärisyttävää kauhuaan, -- mitä me kaksi täällä teemme? Missä on herra\nDoillot, jonka luo lupasitte minut viedä.\n\nVartija oli ääneti ja kääntyi katsomaan, oliko se ovi, josta he\nolivat tulleet sisään, asianmukaisesti suljettu. Jeanne seurasi\ntätä liikettä kauhu mielessä. Äkkiä hänessä heräsi se ajatus,\nettä hänellä oli nyt, kuten sen ajan hirvittävissä romaaneissa\njoskus kuvattiin, edessään muuan niitä petomaisia, naisvankeihinsa\nihastuneita vartijoita, jotka vähää ennen, kuin saalis pääsee häkin\navatusta ovesta, ilmestyvät kauniin uhrinsa tyranniksi ja tarjoovat\nvapautta rakkauden vastineeksi. Mutta Jeanne oli väkevä eikä pelännyt\nyllätyksiä; hänessä ei myöskään ollut sielun häveliäisyyttä. Hänen\nmielikuvituksensa taisteli voitollisesti Crébillon nuoremman ja\nLouvetin viisastelevia oikkuja vastaan. Silmät hymyssä hän astui\nsuoraan vartijaa kohti.\n\n-- Mitä te vaaditte, ystäväiseni? -- kysyi hän. -- Onko teillä\nminulle jotakin sanomista? Kun vanki on likellä vapautustaan, ei ole\naikaa pitkiin puheisiin. Minusta vain tuntuu, että olette valinnut\njokseenkin kolkon yhtymäpaikan.\n\nAvaimia pitelevä mies ei vastannut, sillä hän ei ymmärtänyt vaan\nistuutui ääneti uuninnurkkaan ja odotti.\n\n-- Vielä kerran kysyn, -- jatkoi Jeanne, -- mitä meillä on täällä\ntekemistä.\n\nJa hän alkoi pelätä miehen olevan hullun.\n\n-- Odotamme herra Doillotia, -- vastasi vartija.\n\n-- Mutta täytyyhän teidän myöntää, -- sanoi Jeanne ravistaen päätään,\n-- että jos herra Doillotilla on minulle kirjeitä Versaillesista, hän\non huonosti valinnut ajan ja paikan... Herra Doillot ei ole voinut\ntarkoittaa, että odottaisin häntä täällä, vaan on tekeillä jotakin\nmuuta.\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hänen vastapäätään aukeni\nmuuan ovi, jota hän ei ollut huomannut. Se oli sellainen pyöreä\nlaskuovi, oikea mestariteos puuta ja rautaa, joka avautuen\npeittämäänsä taustaa kohti tuo näkyviin jonkinlaisen loihditun\nympyrän, missä henkilöt ja maisemat näyttävät kuin taikavoiman\nelähyttämiltä. Ja oven takana näkyikin muutamia porrasaskelia,\njotka johtivat alaspäin heikosti valaistuun, mutta ilmavaan\nkäytävään, ja sen ulkopäässä Jeanne näki, nousten silmänräpäykseksi\nvarpailleen, avoimen alan, torin tapaisen, ja siellä suuren joukon\nkiiluvasilmäisiä ihmisiä. Tämä näky välähti hänen silmiinsä kuin\nsalama, eikä hän ehtinyt päästä siitä selville. Hänen edessään oli\ntuota toria paljoa likempänä kolme henkilöä, jotka juuri astuivat\nylimmälle portaalle. Ja heidän takaansa, arvatenkin alemmilta\nportailta, näkyi neljä välkkyvää, terävää pistintä kaameiden\nvahakynttiläin kaltaisina, joilla aiottiin tätä kohtausta valaista.\n\nPyöreä laskuovi kääntyi taas umpeen, ja nuo kolme miestä astuivat\nJeannen kammioon. Nyt Jeannelle tuli yllätys toisensa perästä tai\noikeammin levottomuuden sijaan yhä uusia kauhuja. Hän lähestyi äsken\npelkäämäänsä vartijaa kuin hakien turvaa noita tuntemattomia vastaan.\nMutta vartija painautui seinää vasten ilmaisten sillä, että hänen oli\njäätävä pian alkavan kohtauksen toimettomaksi katselijaksi.\n\nJeannea puhuteltiin, ennenkuin hänen mieleensäkään oli tullut\nmitään kysyä. Keskustelun aloitti nuorin miehistä, mustapukuinen,\nhattu päässä, jokin paperikäärö kädessä. Molemmat toiset seurasivat\nvanginvartijan esimerkkiä ja vetäytyivät Jeannen katseilta syrjään\nkammion pimeimpään soppeen.\n\n-- Madame, -- sanoi tuntematon mies, -- oletteko Jeanne de Saint-Rémy\nde Valois, naimisissa kreivi Marie Antoine-Nicolas de la Motten\nkanssa?\n\n-- Olen, monsieur, -- vastasi Jeanne.\n\n-- Ja syntynyt Fontettessa heinäkuun 22 päivänä 1756?\n\n-- Niin, monsieur.\n\n-- Ja asutte Pariisissa, Neuve-Sain-Gilles-kadun varrella?\n\n-- Juuri niin, monsieur... Mutta miksi tuota kaikkea minulta kysytte?\n\n-- Madame, minusta on ikävää, ettette minua enää tunne. Minulla on\nkunnia olla oikeuden kirjuri.\n\n-- Anteeksi, nyt tunnen teidät.\n\n-- Voin siis, madame, täyttää velvollisuuteni sinä virkamiehenä,\njoksi minut tunnette.\n\n-- Malttakaa, monsieur. Sanokaa ensin, mikä on teidän\nvelvollisuutenne?\n\n-- Lukea teille, madame, se tuomio, joka on teidän asiassanne\njulistettu oikeuden istunnossa toukokuun 31 päivänä 1786.\n\nJeannea värisytti. Hän loi ympärilleen tuskallisen, epäluuloisen\nkatseen. Sana \"epäluuloinen\" on tahallaan pantu jälkimäiseksi, vaikka\nse tuntunee edellistä heikommalta. Jeannen oli vallannut epätietoinen\ntuskantunto, mutta ollakseen varuillaan hän levitti molemmat\nsilmänsä, jotka pelottavina säihkyivät pimeässä.\n\n-- Te olette kirjuri Breton, -- sanoi hän sitten, -- mutta keitä nuo\nkaksi seuralaistanne ovat?\n\nKirjuri aikoi vastata, mutta vartija esti sen syöksyen esille ja\nkuiskaten hänelle nämä pelkoa tai ehkä sääliväisyyttä ilmaisevat\nsanat:\n\n-- Älkää sanoko!\n\nJeanne kuuli tämän kiellon ja tarkasteli nyt molempia outoja\ntulijoita paremmin kuin äsken. Häntä kummastutti toisen raudanharmaa,\nteräsnappinen puku ja toisen nuttu ja karvalakki; jälkimäisen miehen\nrintaa peittävä esiliina veti puoleensa erikoista huomiota, sillä se\nnäytti toisin paikoin kärventyneeltä, kun taas joissakin kohdissa\noli veri- ja öljytahroja. Kauhu pakotti Jeannen peräytymään, ja hän\nnäytti kyyristyvän kuin tehdäkseen rajun hyppäyksen. Kirjuri astui\nlikemmäksi ja sanoi:\n\n-- Olkaa niin hyvä ja polvistukaa, madame.\n\n-- Minäkö polvistuisin! -- huusi Jeanne. -- Minä, Valois,\npolvistuisin, niinkö?\n\n-- Se kuuluu asiaan, madame, -- vastasi kirjuri nyökäten.\n\n-- Te ette ajattele, mitä puhutte, -- väitti Jeanne kaameasti\nhymyillen, -- ja minun täytyy teille selittää lakia. Polvilleen\ntäytyy laskeutua vain silloin, kun rukoilee julkisesti anteeksi.\n\n-- Entä sitten, madame?\n\n-- Julkinen anteeksipyyntö tulee kysymykseen silloin, kun on tuomittu\nhäpeälliseen rangaistukseen, mutta minun tietääkseni ei Ranskan lain\nmukaan maanpako ole häpeällinen rangaistus.\n\n-- Mutta enhän ole teille julistanut, että teidät on tuomittu\nmaanpakoon, -- vastasi kirjuri surumielisen vakavasti.\n\n-- No mikä tuomio minulle on julistettu? -- huusi Jeanne kiukkuisesti.\n\n-- Sen saatte tietää, kun kuulette tuomionne, madame, ja sitä varten\nteidän täytyy ensin polvistua.\n\n-- En koskaan!\n\n-- Madame, se on ohjeitten! ensimäinen kohta.\n\n-- En koskaan, kuuletteko?!\n\n-- Madame, laki määrää, että jos tuomittu ei suostu polvistumaan...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sitten hänet pakotetaan siihen väkisin.\n\n-- Väkisin! Tekisitte naiselle väkivaltaa?\n\n-- Ei nainen saa sen enempää kuin mieskään laiminlyödä kuninkaalle ja\noikeudelle tulevaa kunnioitusta.\n\n-- Ja kuningattarelle, eikö niin? -- kirkui Jeanne. -- Tässä kaikessa\ntulee kyllä näkyviin kostonhimoisen naisen käsi.\n\n-- Väärin te syytätte kuningatarta. Hänen majesteetillaan ei ole\nollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiseksi tuomio on tullut.\nJa nyt, madame, pyydän teitä säästämään meitä siitä, että täytyisi\nkäyttää väkivaltaa. Polvistukaa!\n\n-- En koskaan, en koskaan!\n\nKirjuri kääri paperinsa kokoon ja veti laajasta taskustaan esille\ntoisen hyvin paksun, joka hänellä oli valmiina tämmöistä tapausta\nvarten. Ja hän luki yliprokuraattorin nimenomaisen määräyksen, että\nvastarintaa tehdessä oli tottelematon vanki pakotettava polvistumaan\ntyydyttääkseen oikeuden vaatimukset. Jeanne nojautui tukevasti\nerääseen nurkkaan ja näytti silmäyksillään uhmaavan viranomaisia,\njoiksi hän luuli äsken oven takana näkemiään pistimiä.\n\nMutta kirjuri ei käskenyt avaamaan ovea, vaan viittasi molemmille\nennenmainituille miehille, ja nämä lähestyivät tyynesti kuin\njärkkymättömät sotakoneet, jollaisia työnnetään piirityksessä muureja\nkohti. Kummankin miehen toinen käsi tarttui Jeannen kainaloon, ja\nhe laahasivat hänet keskelle huonetta välittämättä huudoista ja\nrääkymisestä. Kirjuri istuutui kylmäkiskoisesti ja odotti. Jeanne\nei huomannut olevansa jo kolmeksi neljäsosaksi polvillaan, kun ei\njaksanut laahaamista estää. Mutta kirjurin pari sanaa selitti hänelle\nasian laidan.\n\n-- Hyvä, tuolla tapaa! -- sanoi hän.\n\nHeti jännitti Jeanne ruumiinsa suoraksi ja ponnahti pari jalkaa\nmaasta ilmaan, vaikka miehet pitelivät kiinni.\n\n-- Ei siitä ole mitään apua, että noin huudatte, -- sanoi kirjuri, --\nsillä ulkona ei teitä kuulla ettekä itse kuule tuomiotanne, jonka nyt\naion lukea.\n\n-- Sallikaa minun seistä, silloin olen hiljaa, -- vastasi Jeanne\nläähättäen.\n\n-- Kun rikollinen on tuomittu saamaan raippoja, vaatii semmoinen\nhäpeällinen rangaistus polvistumista.\n\n-- Raippoja, -- ulvoi Jeanne. -- Raippoja, vintiö, niinkö sanoitte,\nraippoja?\n\nHänen elämöimisensä yltyi nyt sellaiseksi, että kirjuri, molemmat\napulaiset ja vartija hölmistyivät ja malttinsa menettäneinä alkoivat\nkuin juopuneet panna kovan kovaa vastaan. He ryntäsivät Jeannen\nkimppuun ja tahtoivat painaa hänet maahan, mutta hän teki voitollista\nvastarintaa. Heidän koettaessaan koukistaa Jeannen polventaipeita hän\njännitti lihaksensa suoriksi kuin teräslevyt. Hän roikkui ilmassa\nkahden miehen kannattamana, huitoi ja potki, niin että he saivat\nkelpo mustelmia. Sitten he jakoivat urakan keskenään, niin että yksi\npiti hänen jalkojaan kuin ruuvipenkissä ja molemmat toiset puristivat\nranteista, ja samalla he huusivat kirjurille:\n\n-- Lukekaa nyt tuomio, herra kirjuri, sillä muuten emme ikinä pääse\neroon tästä raivottaresta.\n\n-- Minä en koskaan salli luettavan tuomiota, joka tuomitsee minut\nhäväistäväksi, -- rääkyi Jeanne rimpuillen yliluonnollisen rajusti ja\npanikin uhkauksensa toimeen kirkumalla ja ulvomalla niin kovaa, ettei\nkirjurin ääntä kuulunut eikä tuomittu itsekään saanut luetusta selkoa.\n\nLopetettuaan tuomion lukemisen kirjuri käänsi paperin kokoon ja pisti\njälleen taskuunsa. Jeanne luuli, ettei hän enää jatkaisi, ja vaikeni\nkootakseen uusia voimia taistellakseen vielä miesten kanssa. Ja nyt\nhän päästi ulvomisensa sijaan vielä kammottavampia hohotuksia.\n\n-- Ja tuomio, -- jatkoi kirjuri tyynesti kuin päättäjäisiksi, --\ntulee pantavaksi toimeen mestauspaikalla oikeuspalatsin pihalla.\n\n-- Julkisesti! -- parkaisi onneton... Ooh!\n\n-- Nyt jätän tämän naisen teidän haltuunne, -- lisäsi kirjuri\nkääntyen sen miehen puoleen, jolla oli esiliina.\n\n-- Kuka tuo mies on? -- kysyi Jeanne viimeisessä kauhun ja vimman\npuuskauksessa.\n\n-- Pyöveli, -- vastasi kirjuri kumartaen ja sovitellen kalvosimia\nkohdalleen.\n\nHeti kun kirjuri oli lopettanut, nostivat, molemmat miehet Jeannen\nkäsivarsilleen kantaakseen hänet käytävään. Mahdotonta olisi kuvata\nhänen tekemäänsä vastarintaa. Tämä nainen, joka arkielämässä pyörtyi\nnaarmustakin, kesti melkein tunnin aikaa kahden pyövelin rääkkäystä\nja lyöntejä; hänet raastettiin ulko-ovelle saakka, mutta hetkeksikään\nhän ei lakannut päästämästä mitä vimmatuimpia huutoja.\n\nOven ulkopuolella, missä joukko sotamiehiä hillitsi ihmislaumaa, tuli\nnäkyviin se piha, jota sanottiin mestauspaikaksi, ja pari, kolme\ntuhatta katselijaa, jotka uteliaisuus oli sinne houkuttanut, kun oli\nhuomattu valmisteltavan mestauslavaa.\n\nNoin kahdeksan jalan korkuisella lavalla kohosi mustaksi maalattu,\nrautarenkailla varustettu paalu ja sen päässä oli puutaulu, jossa\noleva kirjoitus oli, varmaankin käskystä, koetettu raappia pois. Lava\noli ilman kaiteita, ja sille noustiin portaita myöten, joista myös\npuuttui käsipuu. Aitauksena oli ympärillä vain oikeudenpalvelijain\npistimiä, jotka teräväkärkisen ristikon tavoin sulkivat pääsyn sen\nluokse.\n\nKun ihmisparvi näki vankilan porttien aukenevan ja komisarioiden\nsauva kädessä ja sihteerin papereineen tulevan sieltä ulos, alkoi se\naaltoileva liike, jonka vuoksi sitä verrataan lainehtivaan mereen.\nKaikkialta huudettiin: tuolla hän on! ja samalla kuului rikollista\nkohtaan perin epäkunnioittavia nimityksiä; jotkut tekivät tuomareista\npahanilkisiä huomautuksia. Sillä Jeanne oli ihan oikeassa: tuomittuna\nhän oli todella päässyt erään ryhmän suosioon. Oli näet niitä, jotka\npari kuukautta sitten olivat häntä halveksineet, mutta olisivat\nsuoneet hänen pelastuvan sen nojalla, että hän esiintyi kuningatarta\nvastaan.\n\nMutta herra de Crosne oli ottanut kaikki huomioon. Tämän katsomon\nensi riveihin oli päästetty sitä yleisöä, joka kannatti näytelmän\nkustannusten maksajia. Hartevien poliisien vieressä nähtiin siellä\nnaisia, jotka olivat kardinaalin hartaimpia ihailijoita. Oli keksitty\nkeino käyttää kuningattaren hyväksi sitä suuttumusta, jota oli häntä\nvastaan herätetty. Ja ne, jotka Marie-Antoinettea vihaten olivat\nniin kovasti paukuttaneet käsiään Rohanin prinssille, tulivat nyt\nviheltämään ja herjaamaan rouva de la Mottea, joka ei osannut pitää\nomaa ja kardinaalin asiaa yhteisenä.\n\nSiitä oli seurauksena, että hänen näyttäytyessään pienellä torilla\nraivoisat huudot: _Alas Motte! Alas väärentäjä!_ olivat enemmistönä\nja lähtivät vahvimmista keuhkoista. Myöskin sattui, että kun jotkut\nyrittivät ilmaista sääliään Jeannelle tai suuttumustaan tuomion\nankaruudesta, hallien myyjättäret luulivat heitä kardinaalin\nvastustajiksi ja poliisit taas kuningattaren vihamiehiksi ja\nettä sellaiset huutajat siis kaksinkertaisesta syystä saivat\nselkäänsä molemmilta sukupuolilta, joiden intohimo vaati rikollisen\nrääkkäämistä. Jeannen voimat olivat lopussa, mutta ei hänen raivonsa.\nHän herkesi kirkumasta, kun paljoa kovempana kuului melu ja tappelu,\nmutta kirkkaalla, kaikuvalla äänellään hän lausui muutamia sanoja,\njotka taikavoimalla vaiensivat kaiken hälinän.\n\n-- Tiedättekö, kuka minä olen? -- huusi hän. -- Tiedättekö, että\nminussa on kuningattaren verta? Tiedättekö, ettei tässä kosteta\nrikolliselle, vaan kilpailijalle, eikä ainoastaan kilpailijalle, vaan\nrikostoverille?\n\nNyt hänet paraiksi keskeyttivät ne huudot, jotka tulivat herra\nde Crosnen ymmärtävimpien kätyrien taholta. Mutta Jeanne oli jo\nherättänyt, ellei mielenkiintoa, niin ainakin uteliaisuutta, ja\ntällaisen kansanjoukon jano on tyydytettävä. Jeannelle todisti nyt\nsyntynyt hiljaisuus, että tahdottiin häntä kuunnella.\n\n-- Niin, -- toisti hän, -- minulle kostetaan, kun olen rikostoveri,\nsillä minä tunnen salaisuuksia...\n\n-- Varokaa -- kuiskasi hänelle kirjuri.\n\nJeanne kääntyi. Pyövelillä oli raippa kädessä. Sen nähdessään Jeanne\nunohti puheensa, vihansa ja halunsa päästä kansanjoukon suosioon,\najatellen vain häväistystä, peläten vain tuskaa.\n\n-- Armoa, armoa! -- huusi hän vihlovalla äänellä.\n\nVastaukseksi kuului räikeitä ivahuutoja. Huumaantuneena tarttui\nJeanne pyövelin polviin ja sai kiinni hänen kädestään. Mutta mies\nkohotti toisen kätensä ja sipaisi raipalla hiljaa kreivittären\nhartioita. Omituista! Tämä nainen, joka olisi ruumiillisesta tuskasta\nmusertunut, ehkä talttunut, sai uusia voimia huomatessaan, että häntä\nsäästettiin. Hän ryntäsi pyövelin apulaista vastaan ja yritti syöstä\nhänet kumoon paiskatakseen hänet lavalta maahan. Mutta samassa hän\nperäytyi. Miehellä oli kädessään tulikuuma rauta, jonka oli juuri\ntemmannut palavasta hiiliastiasta. Hän kohotti poltinrautaansa,\nja sen levittämä kuumuus pakotti Jeannen heittäytymään taaksepäin\nsydäntäsärkevästi kirkuen.\n\n-- Poltetaan raudalla, -- huusi hän, -- poltetaan! Koko kansa vastasi\nhänen huutoonsa hurjasti ulvoen.\n\n-- Niin, niin, -- rääkyi kolme tuhatta ääntä.\n\n-- Auttakaa, auttakaa! -- parkui Jeanne kuin mieletön ja koetti\nvapautua nuorista, joilla hänen kätensä olivat sidotut.\n\nMutta samassa pyöveli repäisi Jeannen puvun rikki olkapään kohdalta,\nkun ei muuten saanut sitä auki, ja koki toisella kädellään vavisten\ntyöntää vaateriekaleita syrjään ja toisella tarttua apulaisen\ntarjoomaan hehkuvaan rautaan. Jeanne syöksyi taas tämän miehen\nkimppuun ja pakotti hänet väistymään, sillä apulainen ei uskaltanut\nhäneen koskea. Huomatessaan, että kamalaa työkalua oli vaikea saada,\npyöveli alkoi kuunnella, tulisiko kansan taholta pilkkahuutoja häntä\nitseään vastaan, sillä hänessä oli herännyt itserakkaus.\n\nKatselijat kiihtyivät ja ihailivat naisen uljasta vastarintaa,\nmutta samalla heitä värisytti pidätetty maltittomuus; kirjuri oli\nlaskeutunut lavalta, eivätkä sotamiehet tienneet, mitä oli tehtävä.\nKaikkialla oli sekasortoa ja hämmennystä, joka näytti uhkaavalta.\n\n-- Tehkää siitä loppu! -- karjaisi muuan ääni etumaisten joukosta.\n\nSe oli käskevä ääni, jonka pyöveli varmaankin tunsi, sillä\nvoimakkaalla sysäyksellä hän kaatoi Jeannen, koukisti häntä kasaan ja\ntaivutti vasemmalla kädellä hänen päätään taaksepäin. Mutta Jeanne\nponnahti pystyyn leimuavampana kuin uhkaava tulikuuma rauta ja huusi\näänellä, joka kuului yli kaiken hälinän ja pyövelien kömpelyyttä\nkiroavien huutojen:\n\n-- Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan\nsallitte rääkätä!\n\n-- Vait! -- huusi kirjuri.\n\n-- Vait! -- huusi komisario.\n\n-- Minäkö vaikenisin? -- riehui Jeanne. -- Mitä minulle tehdään, jos\npuhun?... Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.\n\n-- Ahaa, -- huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.\n\n-- Vait! -- toisti kirjuri.\n\n-- Niin, oma syyni, -- jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, -- sillä jos\nolisin tahtonut puhua...\n\n-- Vait! -- kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.\n\n-- Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin...\nminut hirtettäisiin eikä häväistäisi.\n\nEnempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle\nmuutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen\nsuuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä,\ntummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin,\njoista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui\nrautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.\n\nMutta Jeanne käytti notkeana kuin käärme hyväkseen sitä hetkeä,\njolloin vain yksi koura piteli häntä niskasta; hän syöksähti pystyyn\nviimeisen kerran, kääntyi kuin hulluna riemusta, tarjosi pyövelille\nrintaansa ja loi häneen uhmaavan katseen, niin että hirvittävä,\nolkapäätä tavoittava ase osui oikeanpuoliseen rintaan, painoi\nsavuavan, syvälle uppoavan vaon verekseen lihaan ja huolimatta\nsuukapulasta kiristi, uhrin suusta sellaisen ulinan, jota ei\nihmisääni osaa jäljitellä. Jeanne sortui nyt tuskaan ja häpeään.\nHänet oli voitettu. Sitten ei hänen huuliltaan enää kuulunut\nainoatakaan ääntä, eivätkä jäsenet edes värähtäneet; hän oli\ntällä kertaa todella pyörtynyt. Pyöveli nosti hänet kuin taakan\nhartioilleen ja kantoi pois laskeutuen horjuvin askelin häpeän\nportaita myöten.\n\nKansanjoukko pysyi myös ääneti joko hyväksyen näkemänsä tai kauhun\nmykistämänä, eikä poistunut pihalta, ennenkuin oli nähnyt vankilan\nporttien sulkeutuvan Jeannen jälkeen ja mestauslavaa ruvettavan\npurkamaan ja täysin varmistunut siitä, ettei ollut jälkinäytöstä\ntähän kaameaan murhenäytelmään, joka oli parlamentin toimesta\nkansalle ilmaiseksi esitetty.\n\nPoliisit pitivät silmällä katselijain viimeisiäkin vaikutelmia;\nheidän käskynsä olivat niin selvät, että olisi ollut mieletöntä\nkiistellä heidän sauvoilla ja käsiraudoilla vahvistettua järkeänsä\nvastaan. Jos siis jokin vastaväite tehtiin, pysyi se asianomaisen\nhiljaisessa mielessä.\n\nVähitellen piha sai tavallisen rauhallisuutensa, ja kansanjoukon\nhajaannuttua sattui vain sillan äärimmäisessä päässä kahden nuoren,\najattelemattoman miehen kesken heidän poistuessaan seuraava puhelu:\n\n-- Uskotteko todellakin, Maximilien, että pyövelin poltinraudalla\nmerkitty nainen on rouva de la Motte?\n\n-- Niin sanotaan, mutta en minä ainakaan usko... vastasi heistä\nkookkaampi.\n\n-- Pidätte siis varmana, ettei se ollut hän? -- lisäsi toinen,\npienikokoinen, arkakatseinen mies, jolla oli pyöreät, loistavat\nsilmät kuin yölinnulla ja lyhyeksi leikattu, rasvainen tukka. --\nNiinpä niin, se lienee ollut joku muu kuin rouva de la Motte.\nTyrannien kätyrit ovat säästäneet rikostoveriaan. Vapauttaakseen\nMarie-Antoinetten syytteestä he keksivät jostakin Oliva nimisen\nnaikkosen, joka tunnusti itsensä portoksi; yhtä hyvin he ovat voineet\nlöytää luulotellun rouva de la Motten, joka otti väärennyksen\nniskoilleen. Tosin voisi väittää, että poltinmerkki on todellinen.\nJoutavia! Se oli vain ilveily, josta uhri ja pyöveli saavat maksun,\ntosin runsaan maksun, mutta siinä kaikki.\n\nTämän miehen seuralainen kuunteli päätään pudistaen ja hymyili\nvastaamatta.\n\n-- Mitä arvelette? -- kysyi pieni, ilkeännäköinen mies. -- Ettekö ole\nsamaa mieltä?\n\n-- Tuntuu liian paksulta se olettamus, että joku suostuisi ottamaan\npoltinmerkin rintaansa, -- vastasi toinen, -- eikä äskeistä tapausta\nole todistettu ilveilyksi. Olettehan te lääkäri ja haistoitte kaiketi\npalavan lihan käryä. Ilkeä muisto, sen myönnän.\n\n-- Sanon teille, että se on vain rahakysymys; se rikollinen oli\ntuomittu saamaan poltinmerkin jostakin muusta syystä ja sai hyvän\npalkinnon siitä, että otti lausuakseen muutaman mahtipontisen sanan,\nja sitten pantiin kapula suuhun, kun hän oli vähällä puhua liikoja...\n\n-- No, no, -- keskeytti kyllästyneenä se, jonka nimi oli Maximilien.\n-- Minä en yhdy johtopäätöksiinne, kun niissä ei ole järkeä.\n\n-- Hm! -- mumisi toinen. -- Lopulta te joudutte sille kannalle kuin\näskeiset hölmöt, jotka luulivat nähneensä, kuinka rouva de la Motte\nmerkittiin poltinraudalla. Mutta se olisikin oikkujenne tapaista.\nSanoittehan juuri, ettei se ollut rouva de la Motte.\n\n-- Sitä en vieläkään usko, -- vastasi nuori mies naurahtaen, -- mutta\nse nainen ei myöskään ollut sellainen rikollinen kuin luulottelette.\n\n-- No kuka sitten? Antakaa kuulla, kuka se nainen oli, johon tuolla\näsken lyötiin häpeäleima rouva de la Motten asemesta?\n\n-- Kuningatar! -- vastasi nuori mies kimeällä äänellä ja päästi\nnäkyviin kuvaamattoman hymynsä.\n\nToinen peräytyi hohottaen, taputti käsiään tälle pilalle ja virkkoi\ntähystäen ympärilleen:\n\n-- Hyvästi Robespierre!\n\n-- Hyvästi, Marat! -- vastasi toinen.\n\nJa he poistuivat eri suuntiin.\n\n[Vielä Dumas'n päivinä esiintyi paljon sitä käsitystä, että\nMarie-Antoinettella oli häpeällinen osuus kaulanauha-jutussa,\njoka vallankumouksen tapahduttua vaikuttikin tärkeänä tekijänä\nhänen kohtalossaan. Vasta parikymmentä vuotta takaperin selvitti\nFunck-Brentano etevässä historiallisessa tutkimuksessaan (_L'Affaire\ndu Collier_) lopullisesti koko vehkeilyn, -- ja rouva de la Motten\nesiintymisen siinä juuri sellaiseksi kuin se on edellä kuvattu.]\n\n[Mainitussa teoksessa päättyy esitys samaan kohtaan kuin tässäkin\nromaanissa: Jeanne de la Motte, omaa sukuaan de Saint-Rémy ja\ntekeytymisensä nojalla de Valois, on kesäkuun 21. p:nä 1786\njulkisesti piesty ja poltinraudalla merkitty, -- rimpuillen, raappien\nja purren kuin villikissa, -- sekä viety Salpétrière-vankilaan,\nhuonojen naisten tyrmään. Eräässä toisessa tutkielmassaan\nFunck-Brentano käsittelee tämän merkillisen seikkailijattaren\nviimeisiä vaiheita; samaa aihetta ovat tutkineet m.m. skotlantilaiset\nCarlyle ja Andrew Lang.]\n\n[Vieläkään ei ole täyttä selvyyttä siitä, millä tavoin Jeanne pääsi\npakenemaan vankilasta, jossa häntä kuitenkin lienee vartioitu\nhyvin tarkoin, koska saattoi päätellä, että tällainen tunnoton\nvalehtelijatar vapaudessaan yhäti kehittelisi parjauksiansa\nkuningatarta vastaan. Karkaaminen kuitenkin tapahtui jo v.\n1787, ja Englantiin asettuen Jeanne muistelmiksi nimittämässään\nhäväistyskirjassa antoi tästä tempusta laajan ja varsin romanttisen\nkuvauksen, jossa Lang osoittelee monia ilmeisiä mahdottomuuksia\n(_Historical Mysteries_, XIV). Olettaa voipi, että kuningatarta\nvastustavasta puolueesta joku auttoi hänet vapaalle jalalle, ja ensi\ntyökseen hän alkoikin vihjailla, että juuri kuningatar oli hänet\ntoimittanut pois vankeudesta, muka katuen syyttömälle ihmiselle\ntuottamiansa kärsimyksiä.]\n\n[Jeannelle tuli väleen omituinen loppu. Vaikka hän sai runsaasti\nrahoja kaulakoristeen jalokivien myyskentelemisellä, ei hän\nedelleenkään osannut hoitaa talouttansa, ja v. 1791 muuan\nulosotto-vouti tuli velkavankeuden uhalla kovistamaan häneltä\nkolmenkymmenen punnan suoritusta. Nokkela seikkailijatar tarjosi\nhänelle viiniä, livahti huoneesta, lukitsi oven jälkeensä ja\npiiloutui ylikertaan. Mies murtautui ulos ja löysi hänet, jolloin\nJeanne hyppäsi alas ikkunasta. Hän putosi puunoksiin, jolloin häneltä\nmurskautui polvi, katkesi reisi ja puhkesi silmä. Tästä hän oli\nsilti tointumassa, mutta elok. 21. p:nä 1791 hän nautti ylettömästi\nsilkkiäismarjoja, jotka olivat hänen herkkuansa, ja heitti henkensä\nsen johdosta kahta päivää myöhemmin.]\n\n[Hänen miehensä -- Dumas'n romaanissa syrjäytetty -- oli Jeannen\nvehkeiden osatoverina päässyt täpärästi pakenemaan ranskalaisia\npoliiseja ja asettunut Englantiin hänkin. Yhdessä he olivat\nviettäneet humuelämää, kunnes muutamia päiviä ennen vaimonsa\nkohtalokasta hyppäystä la Motte haastoi kaksintaisteluun nuoren\njalokivikauppias Greyn, joka oli esiintynyt todistajana avioparia\nvastaan nousseessa rettelössä noiden varastettujen jalokivien\nmyynnistä. Kaksintaistelu tapahtui Brysselissä, koska sellainen\nkiistanratkaisu jo oli Englannissa kiellettyä, ja tavallisella\nonnellaan la Motte surmasi viattoman vastustajansa. Hänen oli sitten\neleltävä milloin missäkin, loputtomissa kehnoissa seikkailuissa,\njoista hän kuitenkin suoriusi paatuneen syntisäkin korkeaan\nukko-ikään.]\n\n[Kaulanauha-jupakkaa ja \"huijarikuningas\" Cagliostron merkillistä\ntoimintaa yleensä valaisevat varsin eloisasti hänen omat avomieliset\nmuistelmansa, jotka on kirjoitettu vankilassa muutamaa vuotta ennen\nhänen kuolemaansa; tämä omituinen suurpetoksien historiikki ja\nsamalla peräti kuvaava inhimillinen asiakirja ilmestyy suomeksikin\n(\"Cagliostron muistelmat\" Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918). _Suom._]\n\n\n\n\n53.\n\nVihkiäiset.\n\n\nSamana päivänä, jolloin tämä rangaistus pantiin toimeen, astui\nkuningas Versaillesissa kello kaksitoista ulos työhuoneestaan, ja\nhänen kuultiin kiivaalla äänellä sanovan jäähyväisiksi Provencen\nkreiville:\n\n-- Monsieur, tänään menen eräisiin vihkiäisiin. Olkaa niin hyvä ja\nsäästäkää minua kuulemasta koti-ikävyyksiä; se olisi huono enne\nnuorelle parille, josta pidin ja jota tahdon suojella.\n\nHymyillen rypisti Provencen kreivi kulmakarvojaan, kumarsi veljelleen\nsyvään ja palasi huoneisiinsa. Kuningas astui edelleen hoviväen\nvälitse, jota oli siellä täällä käytävissä, hymyili toisille\nja silmäili kopeasti toisia aina sen mukaan, olivatko he hänen\ntietensä hyväksyvällä vai vastustavalla kannalla parlamentin äsken\nratkaisemassa jutussa. Viimein hän saapui neliömäiseen salonkiin,\nmissä oli kuningatar täydessä juhlapuvussa hovinaistensa ja\nhoviherrainsa ympäröimänä.\n\nMarie-Antoinette näytti huolimatta ihomaalista kalpealta ja oli\ntarkkaavasti kuuntelevinaan Lamballen prinsessan ja herra de Calonnen\nhelliä kysymyksiä, jotka koskivat hänen vointiaan. Mutta usein\nhän salavihkaa katsahti ovelle, milloin etsien kuin maltittomasti\nodottaisi saavansa nähdä, milloin kääntyen pois kuin pelkäisi\nnäkevänsä.\n\n-- Kuningas! -- huusi nyt muuan hovilakeija, ja kuningatar näki\nLudvig XVI:n astuvan huoneeseen pitsien, koruompelusten ja\nvalonvälkkeiden lävitse.\n\nJo kynnyksellä oli kuninkaan katse etsinyt kuningatarta, joka nousi\nja astui kolme askelta häntä kohti.\n\n-- Te olette tänään kaunis, ihmeteltävän kaunis, madame, -- lausui\nkuningas suudeltuaan hänen kättään.\n\nMarie-Antoinette hymyili surumielisesti ja tähysti vielä kerran\nepävarmalla katseella, olisiko läsnäolijain joukossa sitä, mitä\nsanoimme hänen etsivän.\n\n-- Eikö morsiuspari ole täällä? -- kysyi kuningas. -- Pian lyö kello\nkaksitoista.\n\n-- Sire, -- vastasi kuningatar niin rajusti ponnistaen, että ihomaali\nhalkeili hänen poskillaan ja paikoittain heltisi, -- ainoastaan\nherra de Charny on tullut: hän odottaa pylvässalissa, että teidän\nmajesteettinne käskisi häntä tulemaan.\n\n-- Charny! -- sanoi kuningas huomaamatta ilmeikästä hiljaisuutta,\njoka seurasi kuningattaren sanoja. -- Onko Charny siellä? Tulkoon hän\ntänne heti!\n\nMuutamat herrat riensivät noutamaan herra de Charnyta. Kuningatar\npainoi hermostuneena kättään sydäntä vasten ja istuutui selkä ovea\nkohti.\n\n-- Niin, kello lyö todella kaksitoista, -- jatkoi kuningas, -- ja\nmorsiamen pitäisi olla täällä.\n\nJuuri kun kuningas lausui viime sanat, ilmestyi herra de Charny\nsalongin ovelle ja vastasi kuninkaan huomautukseen:\n\n-- Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, että neiti de Taverney on\nvasten tahtoaan myöhästynyt. Isänsä kuolemasta saakka hän on ollut\nvuoteen omana. Tänään hän nousi ensi kerran ja olisi jo noudattanut\nkuninkaan käskyä, ellei olisi sattunut äkillistä voipumusta.\n\n-- Niin suuresti tämä rakas lapsi rakasti isäänsä! -- sanoi kuningas\nääneen. -- Mutta kun hän nyt saa hyvän miehen, toivomme hänelle siitä\ntulevan lohdutusta.\n\nKuningatar kuunteli tai oikeammin tiedottomasti kuuli eikä\nliikahtanut. Jos joku olisi häntä katsellut Charnyn puhuessa,\nolisi voinut nähdä, kuinka veri painui vesivaa'an lailla kasvoista\nsydämeen. Huomatessaan läsnäolijain joukossa suuren määrän aateliston\nja papiston ylimpiä edustajia kuningas kohotti äkkiä päätään ja sanoi:\n\n-- Herra de Bréteuil, oletteko jo laatinut Cagliostron\nkarkoituskäskyn?\n\n-- Olen, sire, -- vastasi ministeri nöyrästi.\n\nKokoontuneiden hiljaisuutta olisi tällä hetkellä häirinnyt\nnukkuvankin linnun hengitys.\n\n-- Ja se de la Motte, joka sanoo itseään Valoisiksi, -- jatkoi\nkuningas lujalla äänellä, -- tänäänkö se leimataan poltinmerkillä?\n\n-- Juuri tällä hetkellä, sire, se varmaan on jo tapahtunut.\nKuningattaren silmä välähti. Salongin läpi kulki sorina, joka piti\nkäsitettämän hyväksymiseksi.\n\n-- Kardinaalia harmittanee, kun saa tietää, että on poltinraudalla\nmerkitty hänen rikostoverinsa, -- päätti Ludvig XVI ilmaisten\nitsepintaista ankaruutta, jota hänessä ei oltu ennen tätä juttua\nkoskaan huomattu.\n\nJa lausuttuaan nämä sanat: _hänen rikostoverinsa_, jotka koskivat\nparlamentin äskettäin vapauttamaa syytettyä ja herjasivat\npariisilaisten epäjumalaa, leimaten varkaaksi ja väärentäjäksi\nerään ylhäisimmistä kirkkoruhtinaista, Ranskan ensimäisistä\nprinsseistä, loi kuningas, ikäänkuin olisi puolisonsa kunniaa\nylläpitääkseen juhlallisesti haastanut taisteluun papiston,\naateliston, parlamentin ja kansan, ympärilleen sellaisen vihaa ja\nmajesteettisuutta hehkuvan silmäyksen, jollaista ei oltu Ranskassa\nnähty siitä saakka, kun Ludvig XIV:n silmät vaipuivat iäksi umpeen.\nEi pienintäkään hyväksymisen sorinaa tai sanaa tullut vastaukseksi\ntähän kostonpuuskaan, jonka kuningas kohdisti kaikkiin kuningasvaltaa\nvastaan vehkeilleisiin henkilöihin. Hän lähestyi nyt kuningatarta,\njoka syvimmän kiitoksensa osoitukseksi ojensi hänelle molemmat\nkätensä.\n\nTällä hetkellä ilmestyivät pylväskäytävän toiseen päähän neiti de\nTaverney valkopukuisena kuin morsian ja kalpeana kuin aave ja hänen\nveljensä Filip de Taverney taluttaen häntä kädestä. Andrée läheni\nkiireisin askelin, katse hämmentyneenä, hätäisesti hengittäen; hän\nei nähnyt eikä kuullut mitään saaden vain veljensä kädestä voimaa,\nrohkeutta ja opastusta.\n\nHoviväki hymyili morsiamen astuessa ohitse. Kaikki naiset asettuivat\nkuningattaren taakse ja kaikki herrat ryhmittyivät kuninkaan taakse.\nTaluttaen Olivier de Charnyta astui komentaja de Suffren Andréeta\nja hänen veljeään vastaan, tervehti heitä ja yhtyi läheisimpien\nsukulaisten ja ystävien joukkoon. Filip astui edelleen kohtaamatta\nOlivierin katsetta ja antamatta Andréelle sormensa puristuksella\nmerkkiä, että hänen tuli kohottaa päätään. Ehdittyään kuninkaan\neteen, hän puristi sisarensa kättä, ja kuin kuolleista heräten\navasi nyt Andrée suuret silmänsä ja näki Ludvig XVI:n, joka hymyili\nhänelle ystävällisesti. Hän kumarsi syvään, ja samalla kuului yleistä\nsuosionsorinaa hänen kauneutensa ylistykseksi.\n\n-- Neiti de Taverney, -- sanoi kuningas tarttuen hänen käteensä, --\nteidän olisi tosin pitänyt odottaa suruajan loppuun, mennäksenne\nnaimisiin herra de Charnyn kanssa, ja ellen olisi nimenomaan tahtonut\njouduttaa vihkiäisiä, olisi tuleva puolisonne, vaikka onkin niin\nmaltiton, ehkä suonut teille vielä kuukauden lykkäyksen. Minulle\non kerrottu teidän olleen sairaana, ja se surettaa minua, mutta\nminun pitää varmentaa kelpo aatelismiesten onnea, jotka palvelevat\nminua sillä tavoin kuin herra de Charny. Jollette joutuisi tänään\nhänen puolisokseen, en voisi olla läsnä vihkiäisissänne, koska\nhuomenna lähden kuningattaren kanssa matkalle pitkin Ranskaa. Nyt\nsiis saan mielihyväkseni allekirjoittaa aviosopimuksenne ja nähdä\nteidät vihittävän kappelissani. Tervehtikää kuningatarta, neiti, ja\nkiittäkää häntä, sillä hänen majesteettinsa on ollut teille niin hyvä.\n\nJa samalla hän itse talutti Andréeta Marie-Antoinetten luo. Tämä oli\nnoussut vapisevin polvin, kädet kylminä. Hän ei uskaltanut kohottaa\nkatsettaan, vaan näki ainoastaan jonkin valkoisen olennon lähestyvän\nja kumartavan. Sitten kuningas jätti morsiamen käden takaisin\nFilipille, tarttui Marie-Antoinetten käteen ja sanoi kovalla äänellä:\n\n-- Kappeliin, herrat ja naiset!\n\nKaikki seurasivat heidän majesteettejaan ääneti, ja asettuivat\nkappelissa paikoilleen, ja kohta alkoi messu. Kuningatar kuunteli\nsitä rukoustuolillaan kumarruksissa, pää hautaantuneena kätten\nväliin. Hän rukoili koko sielustaan, kaikella voimallaan; hän\nkohotti taivaaseen niin hehkuvia toivomuksia, että henkäykset hänen\nhuuliltaan pyyhkivät pois kyynelten jäljet.\n\nHerra de Charny, joka kalpeana ja komeana tunsi kaikkien katseiden\npainostusta, oli tyyni ja uljas, ikäänkuin olisi ollut laivansa\nkannella, keskellä tulipyörteitä ja englantilaisten raehaulien\nropinaa; nyt tuntui vain vaikeammalta. Pitäen yhtä mittaa silmällä\nsisartaan, joka näkyi vapisevan ja horjuvan, tuntui Filipkin olevan\nvalmiina rohkaisemaan häntä jollakin sanalla, lohduttavalla tai\nystävällisellä viittauksella. Mutta Andrée ei muuttunut entisestään,\nvaan seisoi pää pystyssä, hengittäen vähän väliä sisäänsä\nhajusuoloja pienestä pullosta; kuin kuolevana ja sammuvan liekin\nlailla lepattavana hän kuitenkin tahtonsa voimalla pysyi seisaalla\nja elossa. Hän ei kohottanut rinnastaan rukouksia eikä anonut\nmitään taivaalta, sillä hänellä ei ollut mitään toivottavana tai\npelättävänä; hänestä tuntui, etteivät ihmiset eikä Jumala hänestä\nvälittäneet. Papin puhuessa, pyhän kellon kaikuessa ja juhlallisen\ntoimituksen tapahtuessa hän ajatteli:\n\n-- Olenko edes kristitty? Olenko muiden kaltainen olento, luotu kuin\nmuutkin? Oletko minussa herättänyt hurskautta, sinä, jota nimitetään\nkaikkivaltiaaksi, jota sanotaan kaikkein oikeudenmukaisimmaksi ja\njoka kuitenkin aina olet minua rangaissut, vaikken ole koskaan syntiä\ntehnyt, sinä, jota sanotaan rauhan ja rakkauden Jumalaksi ja joka\nolet toimittanut minut elämään keskellä epäsopua, vihaa ja veristä\nkostonhimoa, sinä, jonka sallimasta vihollisekseni on joutunut se\nainoa mies, jota koskaan olen rakastanut?\n\n-- Ei, -- jatkoi hän, -- minuun eivät sovi tämän maailman, olot\neivätkä Jumalan lait! Varmaankin minut on jo ennen syntymääni kirottu\nja syntyessäni sysätty inhimillisen lain ulkopuolelle.\n\n-- Kummallista, kummallista, -- ajatteli hän palaten onnettomaan\nmenneisyyteensä. -- Tässä seisoo vieressäni mies, jonka pelkän nimen\nkuuleminen värisytti minua onnesta. Jos hän olisi kosinut minua\noman itseni vuoksi, olisi minun täytynyt heittäytyä hänen jalkainsa\njuureen rukoilemaan anteeksi _entistä vikaani_, sinun vikaasi,\nJumala. Ja tämä ihailemani mies olisi ehkä minut työntänyt luotaan.\nTänään sama mies ottaa minut vaimokseen, ja nyt on hänen pakko pyytää\nminulta polvillaan anteeksi! Kummallista, perin kummallista!\n\n-- Nyt kuului hänen korviinsa papin ääni:\n\n-- Jacques Olivier de Charny, tahdotteko aviovaimoksenne ottaa\nMarie-Andrée de Taverneyn?\n\n-- Tahdon, -- vastasi Olivier varmalla äänellä.\n\n-- Ja te, Marie-Andrée de Taverney, tahdotteko aviomieheksenne ottaa\nJacques-Olivier de Charnyn?\n\n-- Tahdon, -- vastasi Andrée melkein rajusti, niin että kuningatarta\nvärisytti, ja moni nainen säpsähti.\n\nSitten Charny pani vihkisormuksen vaimonsa sormeen, johon se solahti\nniin taitavasti, ettei Andrée tuntenut käden kosketusta. Pian\nsenjälkeen kuningas nousi. Messu oli päättynyt. Pylväskäytävässä tuli\nkoko hoviväki onnittelemaan nuorta paria.\n\nKappelista palatessa herra de Suffren talutti sisarenpoikansa\npuolisoa kädestä ja lupasi hänelle Olivierin nimessä kaikkea sitä\nonnea, mitä hän ansaitsi. Andrée kiitti, pysyen edelleen vakavana,\nja pyysi vain saattamaan itseään heti kuninkaan luo saadakseen tätä\nkiittää, sillä hän tunsi itsensä hyvin hervottomaksi, ja samalla\nhänen kasvoihinsa ilmestyikin pelottava kalpeus.\n\nCharny näki hänet kaukaa eikä uskaltanut lähestyä. Komentaja astui\nsuuren salongin poikki ja vei Andréen kuninkaan luo, joka suuteli\nhäntä otsalle ja sanoi:\n\n-- Rouva kreivitär, menkää kuningattaren huoneeseen; hänen\nmajesteettinsa tahtoo teille antaa häälahjan.\n\nLausuttuaan nämä omasta mielestään perin armolliset sanat hän poistui\nkaiken hoviväen seuraamana, jättäen Andréen nojaamaan veljensä\nkäsivarteen järkytettynä, epätoivoisena.\n\n-- Voi, tämä on liikaa, aivan liikaa, Filip! -- mutisi Andrée. Luulin\nkuitenkin jo kärsineeni kylliksi!\n\n-- Rohkeutta! -- kuiskasi Filip. -- Vielä tämä koetus, siskoseni.\n\n-- Ei, ei, -- vastasi Andrée, -- minä en enää jaksa. Naisen voimat\neivät ole rajattomia; kenties teen, mitä vaaditaan, mutta ota\nhuomioon, että jos _hän_ puhuttelee minua, toivottaa minulle onnea,\nvie se minulta hengen.\n\n-- Jos täytyy, niin kuolet, rakas sisar, -- sanoi nuori mies, -- ja\nsilloin olet minua onnellisempi, sillä minä tahtoisin jo olla kuollut.\n\nHän lausui nämä sanat niin kolkolla ja tuskallisella äänellä, että\nAndrée kiiti kuin tutkaimen pistämänä kuningattaren huoneeseen.\nOlivier näki hänen menevän ohitseen ja painautui niin likelle\nseinää kuin suinkin, jottei hipaisisi hänen hamettaankaan, jääden\nnyt salonkiin kahden kesken Filipin kanssa, pää kumarassa kuin\nlankonsakin, odottamaan kuningattaren ja Andréen välisen keskustelun\npäättymistä.\n\nAndrée tapasi Marie-Antoinetten tämän suuressa työhuoneessa. Vaikka\noli kesäkuu, oli kuningatar käskenyt tekemään tulta, istuen nyt\nnojatuolissaan pää taaksepäin nojautuen, silmät ummessa ja kädet\nristissä kuin kuolleella. Hän värisi vilusta. Rouva de Misery, joka\noli saattanut Andréeta ovesta sisälle, veti oviverhot kiinni ja\npoistui.\n\nMielenliikutuksesta, suuttumuksesta ja myös heikkoudesta vavisten\nseisoi Andrée painunein katsein odottamassa edes yhtä sanaa, joka\nkoskisi sydämeen. Hän odotti kuningattaren ääntä, niinkuin kuolemaan\ntuomittu vartoo kirvestä, jonka on määrä katkaista hänen elämänsä.\nJos Marie-Antoinette olisi tällä hetkellä avannut suunsa, olisi\nAndrée jo ennestään nääntyneenä varmaankin menehtynyt, ennenkuin\nolisi ymmärtänyt tai vastannut. Kaksi minuuttia, kokonainen iäisyys\ntätä hirveätä kärsimystä, ennenkuin kuningatar liikahti.\n\nViimein hän nousi ponnistaen molemmin käsin nojatuolin reunoja\nvasten ja otti pöydältä erään paperin, joka pari kertaa putosi\nhänen vapisevista hyppysistään. Sitten hän astui kuin varjo, josta\nei muuta kuulunut kuin hameen kahinaa, käsi ojennettuna Andréeta\nkohti ja antoi tälle paperin lausumatta sanaakaan. Näiden kahden\nsydämen kesken ei sanoja kaivattu; kuningattaren ei tarvinnut\nmitään huomauttaa Andréelle, eikä tämä voinut hetkistäkään epäillä\nkuningattaren ylevämielisyyttä. Ken tahansa muu olisi luullut\nMarie-Antoinetten tarjoavan hänelle runsaita myötäjäisiä, jotakin\nomistusoikeuden todistusta tai hoviviran valtakirjaa.\n\nAndrée aavisti paperissa olevan jotakin muuta. Hän otti sen käteensä\nja liikahtamatta paikaltaan alkoi sitä lukea. Marie-Antoinetten käsi\nvaipui jälleen, ja hänen katseensa kohosi hitaasti Andréeta kohti.\n\n    'Andrée -- oli kuningatar kirjoittanut, -- te olette minut\n    pelastanut. Teitä minun on kiittäminen maineestani; elämäni on\n    teidän vallassanne. Tämän kunnian kautta, joka kävi teille niin\n    kalliiksi, vannon teille tästedes olevan oikeuden kutsua minua\n    sisareksenne. Koettakaa ja saatte nähdä, etten punastu. Jätän\n    tämän paperin teidän haltuunne; se on kiitollisuuteni pantti ja\n    häälahjanne minulta. Teidän sydämenne, jaloin kaikista sydämistä,\n    osaa pitää arvossa tarjoamani lahjaa.\n\n                                              _Marie Antoinette_\n\n    Lothringin ja Itävallan arkkiherttuatar.'\n\nNyt katseli Andrée vuorostaan kuningatarta, joka kyyneleet silmissä,\npää painuneena, odotti vastausta. Andrée astui hitaasti uunin luo,\nlaski kuningattaren kirjeen vielä hehkuville hiilille, kumarsi syvään\nja sanaakaan sanomatta poistui huoneesta. Marie-Antoinette astahti\naskeleen pidättääkseen häntä tai seuratakseen, mutta heltymätön\nkreivitär jätti oven auki ja meni jälleen tapaamaan veljeään, joka\noli viereisessä salongissa.\n\nFilip kutsui luokseen Charnyn, tarttui hänen käteensä ja liitti sen\nAndréen käteen; sillä välin seisoi kuningatar kynnyksellä oviverhon\ntakana, jota kädellään raotti, ja katseli tätä tuskallista kohtausta.\nCharny astui poispäin kuin kuoleman sulho, jonka hänen kalmankalpea\nmorsiamensa vei mukanaan; ja mennessään hän katsahti taaksensa\nMarie-Antoinetten jäykistyneeseen hahmoon, joka näki hänen askel\naskeleelta ainiaaksi katoavan. Ainakin hän niin luuli.\n\nLinnan portilla odottivat kahdet matkavaunut Andrée nousi toisiin, ja\nCharny aikoi häntä seurata.\n\n-- Monsieur, -- sanoi vastavihitty kreivitär, -- tehän luullakseni\nmatkustatte Picardiehin?\n\n-- Aivan niin, madame, -- vastasi Charny.\n\n-- Ja minä lähden sinne, missä äitini kuoli, herra kreivi. Hyvästi!\n\nCharny kumarsi vastaamatta. Hevoset lähtivät kiidättämään Andréeta\nyksin.\n\n-- Jäittekö tänne ilmoittamaan, että olette vihamieheni? -- kysyi\nsilloin Olivier Filipiltä.\n\n-- En, herra kreivi, -- vastasi Filip. -- Vihamieheni ette ole, koska\nolette lankoni.\n\nOlivier ojensi hänelle kätensä, nousi toisiin vaunuihin ja lähti.\nFilip väänteli yksin jäätyään hetken aikaa käsiään mieli epätoivosta\ntuskaisena ja sanoi melkein tukehtuneella äänellä:\n\n-- Hyvä Jumala, säästätkö niitä varten, jotka maan päällä täyttävät\nvelvollisuutensa, edes jotakin iloa taivaassa? Iloa! -- toisti hän\nkolkosti ja katsahti vielä kerran linnaan päin. -- Ilostako minä\npuhuisin?... Mitä varten?... Ainoastaan ne toivokoot toista elämää,\njotka tuolla ylhäällä saavat yhtyä rakastamiinsa sydämiin. Mutta\nminua ei täällä ole kukaan rakastanut; minulla ei ole sitäkään\nnautintoa kuin heillä, että voisin kaivata kuolemaa.\n\nSitten hän suuntasi taivasta kohti katseen, jossa ei ollut\nkatkeruutta, vaan lempeätä nuhdetta kristityltä, kun usko alkaa\nhorjua, ja Andréen ja Charnyn tavoin hänkin katosi sen myrskyn\nviimeiseen tuulispäähän, joka oli järkyttänyt valtaistuinta murskaten\nniin monelta kunnian ja rakkauden.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuningattaren kaulanauhassa\" kerrotuista tapauksista kehittyy\nedelleen \"Bastiljin valloitus\", joka ilmestyy \"Alexandre Dumas'n\nHistoriallisten romaanien\" VI n:ona.\n\n\n\n"]