[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp8iNhqKS-N_25PFiNXYSjlOn91ZcRJD-C9E-DiRIPQQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3587,"Nuoren tytön päiväkirja","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"3587-lagerlof-selma-nuoren-tyton-paivakirja","3587__Lagerlöf_Selma__Nuoren_tytön_päiväkirja",null,"muistelmat",[],[],"fi",1932,33390,200461,true,[],[],[],"Omaelämäkerrallinen teos on kolmas osa kirjailijan lapsuudesta kertovaa Mårbacka-sarjaa. Se on kirjoitettu 14-vuotiaan Selman päiväkirjan muodossa ja kuvaa hänen matkaansa Tukholmaan vuonna 1873 sekä heräävää kutsumustaan kirjailijaksi.","Selma Lagerlöfin 'Nuoren tytön päiväkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3587. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","NUOREN TYTÖN PÄIVÄKIRJA\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nSuomentanut\n\nAnna-Maria Tallgren\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nMATKAPÄIVÄ.\n\n\nMaanantaina 20. p:nä tammikuuta 1873.\n\n_Junassa Kilin ja Laxån välissä._\n\nAjatelkaas, kun Elin Laurell antoi minulle joululahjaksi päiväkirjan!\nSe on niin ihmeen kaunis, kannet valkoiset ja selkä sininen ja\nreunoissa kultaraita, niin että on melkein sääli siihen kirjoittaa.\nMutta Elin ei ottanut puhetta korvissakaan, vaan sanoi, että minun\nvain piti totuttautua merkitsemään muistini, mitä minulle joka päivä\ntapahtui, sillä siitä olisi minulle iloa ja hyötyä koko elämäni ajaksi.\n\nMissään tapauksessa en luule, että päiväkirjan pitämisestä olisi tullut\nmitään kotona Mårbackassa, sillä talvisin siellä ei tapahdu tuon\ntaivaallista, ja toinen päivä on ihan toisensa kaltainen. Mutta kun\nnyt sattui niin hyvin, että minulle tuli tämä Tukholman-matka, olen\npistänyt kirjan matkalaukkuuni ja ottanut sen mukaan.\n\nJuna tärisee kyllä aika lailla, ja sormia palelee, mutta sehän ei\nole niin vaarallista. Pahinta on, etten tiedä, mitä ihmiset oikein\nkirjoittavat päiväkirjaan.\n\nEihän, siitä ole niin pitkää aikaa kun luin Fredrika Bremerin\n»Presidentin tyttäret», ja sehän on melkein kuin päiväkirja alusta\nloppuun, mutta enhän minä tahdo kirjoittaa noin oppineesti ja\njärkevästi. Sitä paitsi en luule, että se on ihan oikea päiväkirja.\nNimittäin, se ei ole sellainen, jota ihmiset kirjoittavat, kun vain he\nitse ja joku oikein hyvä ystävä saa sitä lukea.\n\nJos Fredrika Bremer istuisi tässä vaununnurkassa ja hänellä olisi kynä\nja päiväkirja, mitähän hän mahtaisi kirjoittaa? No, ensinnäkin hän kai\nkuvaisi, millaista oli aamulla, kun Daniel ja minä matkustimme kotoa.\nMutta se olisi sentään kovin surullinen alku.\n\nTietysti Elin Laurell on oikeassa, kun hän sanoo, että jos kerta\naikoo kirjailijaksi, pitää olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mitä\nelämässä sattuu. Täytyy olla tyytyväinen silloinkin, vaikka joutuisi\nkokemaan sellaista, mikä on ikävää ja pahaa, sillä muutenhan olisi\nvaikeaa myöhemmin kuvata, miltä onnettomana oleminen tuntuu.\n\nJa sen vuoksi minun kai pitäisi merkitä muistiin juuri se, mitä\nVanha-Maija aamulla kertoi, juuri kun minun piti lähteä Tukholmaan.\nSaattaahan siitä vielä olla hyötyäkin, kun tulen niin vanhaksi, että\nvoin kirjoittaa romaaneja.\n\nSääli kyllä, että niin piti sattua, sillä koko ajan olin ollut niin\nonnellinen, kun saisin matkustaa. Minähän viihdyin niin mainiosti\nTukholmassa viisi vuotta sitten, tädin ja sedän kotona, ja voimistelu\noli tehnyt niin hyvää. Sekin oli hauskaa, että saisin matkatoverikseni\nDanielin, jonka piti palata Upsalaan joulun jälkeen. Meillä oli sama\nmatka Tukholmaan saakka, ja Daniel on niin kiltti, ja pidän hänestä\nniin paljon.\n\nOli aika lailla kolkkoa nousta kello kolme aamulla, mutta muu ei\nauttanut jos kerta tahtoi ehtiä Kilin asemalle ennen Tukholman-junan\nlähtöä. Kaikki ihmiset, paitsi isä tietysti, olivat nousseet\nsanoakseen Danielille ja minulle hyvästi, ja minusta he näyttivät\nniin surullisilta, istuessaan kahvipöydän ympärillä, mutta ehkä se\njohtui siitä, että he olivat unisia ja viluissaan. Minäkin olin\nuninen ja viluissani, mutta joka tapauksessa olin iloinen ja juttelin\nja nauroin, niin että Lovisa-täti huomautti, että minusta ei siis\nollenkaan tuntunut ikävältä lähteä kotoa. Oli aivan kuin olisin hänen\nmielestään tehnyt väärin, kun olin niin iloinen. »Eikö tädistä olisi\nhävytöntä, jos olisin surullinen, kun isä ja äiti kustantavat minulle\nnäin kalliin matkan, jotta jalkani tulisi terveeksi?» sanoin minä\nhänelle. Mutta eiväthän järkisyyt koskaan tehoa Lovisa-tätiin, ja hän\nvastasi vain olevansa itse puolestaan sellainen, ettei hän voisi lähteä\nkotoa tuntematta itseään surulliseksi, vaikka se tietystikin oli vain\njoutavaa puhetta.\n\nÄiti ei varmasti tahtonut, että täti ja minä jatkaisimme ajatuksen\nvaihtoa, sillä hän nousi pöydästä ja sanoi, että meidän oli aika\nlähteä. Mutta ennen kuin lähdimme, tahdoin mennä keittiöön sanomaan\nhyvästi emännöitsijälle ja piioille, sillä minunhan piti viipyä poissa\nkevääseen saakka. Ja mennessäni keittiökamarin kautta, matkalla\nkeittiöön, seisoi Vanha-Maija siinä ja pyysi saada sanoa pari sanaa.\n\nHän näytti niin salaperäiseltä ja juhlalliselta, että minua vallan\npeloitti, mutta tietysti pysähdyin kuulemaan, mitä hän tahtoi sanoa.\nSilloin hän kertoi, että hän viime suvena, oli kuullut Gårdsjön rouvan\nkysyvän rouva Afzeliukselta, oliko totta, että Selma tulisi heille\ntalveksi, voimistellakseen. Ja rouva Afzelius oli vastannut, että\nasia oli päätetty, ja sitten hän oli lisännyt, ettei hän ollenkaan\nihmetellyt vaikka vanhemmat tahtoivat lähettää Selman Tukholmaan, jotta\ntämä saisi voimistella, mutta kyllä sotatuomari ja hän itse olisivat\nkernaammin suoneet, että joku toinen Mårbackan tytöistä olisi asunut\nheidän luonaan, sillä Selma oli niin ikävä ja umpimielinen.\n\nKun Vanha-Maija kertoi tätä, käpertyi sydämeni aivan kokoon. Minä jäin\nseisomaan ihan siihen paikkaan tietämättä mitä oikein vastaisin.\n\n»Selma ei tykkää pahaa vaikka mä puhunkin tästä», sanoi Vanha-Maija,\n»sillä mull' on reilu meininki. Tahdoin vaan varottaa Selmaa, ettei\nSelma istuis ja mököttäis, niinkuin hän joskus istuu, vaan juttelis\nja olis ilonen siell' Tukholmass'. Minun mielestän' Selma on mukavin\nkaikista Mårbackan pennuista, ja sen vuoksi minä tahtosin, että muutkin\nniin tykkäis. Sen vuoks' en osannut pitää kieltäni kuriss'.»\n\nKoko ajan, kun Vanha-Maija puhui, etsin mielessäni murhaavaa vastausta,\nja vihdoinkin tuntui minusta, että löysin vastauksen, joka kelpasi:\n\n»Eikö Vanha-Maija muista, mitä katkismus sanoo», kysyin minä. »Jos\nkuulet jotakin pahaa, älä sano sitä; sillä vaiti oleminen ei vahingoita\nketään. Älä sano sitä ystävälle, äläkä vihamiehelle. Äläkä ilmoita\nsitä, jos sen taidat tehdä ilman pahaa omaatuntoa.»\n\nNiine hyvineen jätin Vanhan-Maijan. Enhän minä ensi aluksi ollut niin\nerikoisen murheellinen, sillä minusta tuntui kuin olisin vastannut\nVanhalle-Maijalle juuri niin kuin pitikin, koska hän kerran oli\nkielilakkari.\n\nMutta en ollut läheskään yhtä topakka kuin äsken, ja kun sanoin\nLovisa-tädille hyvästi, suutelin hänen kättään, ja minusta tuntuu, että\nhän kyllä ymmärsi, kuinka minä tahdoin pyytää häneltä anteeksi äskeistä\nnenäkästä vastaustani.\n\nKun äiti puki minun ylleni suuret turkkinsa, jotta en palelisi pitkällä\nmatkalla Kiliin, oli minulta päästä itku. Minusta oli niin kauhean\nikävää matkustaa pois hänen luotaan ja muitten kotolaisten luota,\njotka kaikki pitivät minusta, ja tulla sellaisten ihmisten luo, jotka\nkernaimmin olisivat päässeet minusta.\n\nSydäntä pakotti niin julmasti, kun vihdoin istuin siinä reessä, ja näin\nkai sitä pakottaisi koko Tukholman-ajan. Miten minä oikein kestäisin\nkevääseen saakka?\n\nDaniel lueskelee Upsalassa tullakseen lääkäriksi, ja sen vuoksi minusta\ntuntui, että hänen piti osata auttaa minua. Kysyin häneltä, miten niitä\non hoidettava, joiden sydän on kipeä. Mutta Daniel vain nauroi ja\nsanoi, että siihen hän vastaisi toiste. Nyt hän oli liian uninen.\n\nSen jälkeen emme juuri jutelleet keskenämme Kiliin saakka, Daniel ja\nminä, sillä vaikkakaan minä en voinut olla hauska matkatoveri, en\nainakaan tahtonut olla vaikea ja vaivalloinen.\n\nKilissä ostimme kolmannen luokan matkaliput, ja kun juna tuli,\nosoitettiin meille paikka vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muuta,\nmutta jossa haisi viinalta ja jalkahieltä ja ties miltä. Koetimme\ntuulettaa, mutta tuli niin kylmä, että meidän taas täytyi sulkea\nikkuna. Sanoin Danielille, että kun kerran tulen rikkaaksi, en koskaan\nenää matkusta kolmannessa luokassa. Ensi aluksi Daniel ei vastannut\nmitään, mutta hän kääntyi puoleeni ja loi minuun sellaisen katseen,\nkuin olisi tahtonut mitata minua päästä jalkoihin, ja sitten hän sanoi\nihan hiljaa: »Minä luulen kyllä, että sinä saat matkustaa koko ikäsi\nkolmannessa luokassa.»\n\nEn voinut sille mitään, että mieleeni ehdottomasti tuli tuo komea\nRaamatun kertomus _Mene, mene tekel ufarsin_. Sillä sinä päivänä olin\ntotisesti sekä mitattu että punnittu ja laskettu ja havaittu liian\nköykäiseksi.\n\nKun juna lähti liikkeelle, otti Daniel esiin saksankielisen anatomian\nja asettui sitten mukavasti toiseen nurkkaan, ja minä otin esiin\npäiväkirjan, ja sen jälkeen olen jo kirjoittanut kokonaista viisi sivua.\n\nPäiväkirjan kirjoittaminen on varmastikin oikein hyödyllistä. Kun nyt\nkatson ulos, huomaan, että olemme tulleet jo Laxån asemalle. Aika on\nkulunut hyvin nopeasti, vaikkakin sydäntäni pakottaa ja olen kauhean\nsurullinen. Elin Laurell ansaitsee suuret kiitokset.\n\n_Junassa Laxån ja Katrineholmin välillä._\n\nTässä, me taas körötämme, Daniel lukee anatomiaansa ja minä kirjoitan\npäiväkirjaan. Ja nyt kai minun täytyy ruveta kertomaan, millaista\nLaxåssa oli, sillä aika menee niin merkillisen nopeasti, kun kirjoittaa.\n\nKun me tulimme Laxåhon, painoi Daniel kirjansa kiinni ja sanoi,\nettä täällä me syömme päivällistä. Meillä oli kotoa mukanamme suuri\nruokakori, ja pyysin että Daniel auttaisi minua nostamaan sen alas\nhyllyltä, mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Hän\nsanoi, että sisällä vaunussa oli niin ikävä syödä. Me menisimme\nrautatieravintolaan syömään keittoruokaa, sanoi hän.\n\nNiin, eihän minulla ollut mitään sitä vastaan, ja kun me juoksimme\nraiteitten yli, sanoi Daniel minulle, että nyt minun piti syödä niin\nnopeasti kuin suinkin, sillä meillä ei ollut muuta kuin kaksikymmentä\nminuuttia junan lähtöön.\n\nMutta ruokasalissa oli suuri pöytä, ja sille oli ahdettu kaikenlaisia\nhyviä ruokalajeja, aivan kuin joulupidoissa ja enemmänkin, ja\nylt'ympäri pitkin seiniä oli tuoleja ja pikkupöytiä, joiden viereen sai\nistua syömään. Daniel meni erään pikkupöydän luo ja osoitti minulle\ntuolia ja sanoi, että minun oli paras istua siihen, niin hän toisi\nminulle ruokaa.\n\nMinusta tuntui, että olisin itsekin voinut mennä, kun kerta olin\nneljäntoista vuotias. Suurella pöydällä oli esillä uskomattoman paljon\nhyvää ruokaa, eikä Daniel antanut minulle ollenkaan sitä, mitä minun\nenimmän olisi tehnyt mieleni, mutta en uskaltanut liikahtaa tuoliltani,\njolla Daniel oli käskenyt minun istua. Pelkäsin että jollakin tavoin\ntekisin typerästi. Nuo monet matkustajat tunkeilivat vatien ympärillä,\nja he olivat niin innoissaan. Ajatelkaas jos joku heistä olisi\ntyrkännyt minua, niin että kastikemalja olisi kaatunut päälleni!\nSilloin Daniel olisi varmasti sitä mieltä, että minun pitäisi matkustaa\nneljännessä luokassa koko ikäni.\n\nMinä söin kahta ruokalajia ja sanoin sitten Danielille, että nyt\nolin ihan kylläinen enkä välittänyt jälkiruuasta. Oikeastaan en\nollut niinkään kylläinen, mutta pelkäsin, että söisin niin kauan,\nettä syy olisi minun, jos myöhästyisimme. Mutta Daniel sen sijaan\nsöi jälkiruokaa mitä suurimmassa rauhassa, menipä vielä viereiseen\nsivuhuoneeseenkin, jossa oli iso kahvipöytä, ja kaatoi itselleen kupin\nkahvia.\n\nHuomasin, että matkustajat alkoivat vähitellen poistua ruokasalista,\nja olin niin levoton että juna jättäisi meidät, mutta Daniel ei vain\npitänyt kiirettä. Kun hänen piti mennä maksamaan tarjoilupöydän luo,\nkulki hän niin hitaasti, että teki mieleni juosta perässä ja töytäistä\nhäntä.\n\nKun hän vihdoinkin oli maksanut, en tietenkään osannut muuta luulla,\nkuin että saisimme mennä ulos ja nousta junaan, mutta siinä samassa\ntapasikin Daniel toisen ylioppilaan, jonka kanssa hän asettui\njuttelemaan. Oli kuin hän aivan olisi unohtanut, että meidänkin piti\nehtiä mukaan. Olin aivan varma siitä, että myöhästyisimme, mutta en\nuskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä silloinpa vasta Daniel olisi\noikein intoutunut näyttämään, miten varma ja tottunut matkustamaan\nhän oli, niin että meidän olisi pitänyt jäädä Laxåhon seuraavaksi\npäiväksi. Missään tapauksessa hän ei hievahtanut paikaltaan, ennen kuin\nasemamies tuli ovelle ja huusi, että Tukholman juna lähtee. Silloin hän\nvihdoinkin viittasi minulle, ja saimme lähteä ruokasalista.\n\nMutta kun olimme ehtineet asettua vaunuun, huomasin että muhvini oli\npoissa, ja sanoin Danielille, että olin kai unohtanut sen ravintolaan.\nSilloin Daniel syöksyi junasta ja riensi ruokasaliin, ja minä jäin\nistumaan yksin. Minähän pidän niin kovasti muhvistani, sillä äiti oli\nsen teettänyt kotikaniinimme nahasta, ja se on vitivalkoinen ja vuori\nvaaleanpunainen, mutta nyt minua, kuitenkin kadutti, että olin sanonut\nDanielille unohtaneeni sen, sillä ajatelkaas, jos juna olisi ehtinyt\nlähteä, ennen kuin hän oli löytänyt muhvin! Kuulin kuinka konduktööri\nkulki vaunulta toiselle ja sulki ovia, ja pelkäsin niin, että hän\nsulkisi meidänkin ovemme, ennen kuin Daniel palaisi. Mutta juuri kun\nkonduktööri oli vaunumme kohdalla, tuli Daniel tosiaankin juosten\nasemasiltaa, niin että hän ehti junaan. Hänellä oli muhvi kädessään,\nmutta häntä harmitti niin minun huolimattomuuteni, että hän vain heitti\nmuhvin minulle ja sanoi, että olisin voinut olla sen unohtamatta, koska\nminulla ei ollut muutakaan ajateltavaa.\n\nJa siinä hän tietenkin oli aivan oikeassa.\n\nNyt Daniel on nukahtanut anatomia kädessä, mutta minä en nuku, vaan\najattelen miten murheellista on, etten ole vain ikävä ja umpimielinen,\nvaan myös huonomuistinen ja typerä ja joka lailla epäonnistunut.\n\nNyt en voi kirjoittaa enempää. Tultuamme Katrineholmin asemalle siirtyi\ntuo ylioppilas, jonka Daniel oli tavannut Laxåssa, meidän vaunuumme\nsaadakseen puhetoverin. Enkä minä voi jatkaa kirjoittamistani, kun he\nistuvat ja juttelevat aivan vieressäni.\n\n_Södertäljen ja Tukholman välissä._\n\nNyt minun täytyy kiireenvilkkaa kirjoittaa muutamia rivejä sanoakseni,\netten enää ole murheissani, en ollenkaan. Sydäntä ei enää pakota, ja on\nniin hirveän ihana olla.\n\nTiedän että kohta olemme Tukholmassa, mutta en ole voinut kirjoittaa\nennen sen tähden, että ylioppilas istui vaunussamme aina siihen asti,\nkun tultiin tänne Södertäljeen. Silloin hän sanoi, että nyt olimme niin\nlähellä Tukholmaa, että hänen täytyi siirtyä omaan osastoonsa ja koota\ntavaransa ennen kuin tultiin perille.\n\nAsemalla vilisi mummoja, jotka myyskentelivät Täljen-rinkilöitä\npikku pusseissa. Minä sain kaksi pussia, toisen Danielilta ja toisen\nylioppilaalta. He olivat kovin kilttejä, vaikkakaan en voi sille\nmitään, että Täljen rinkilät ovat minusta melko kuivia.\n\nMutta nyt minun täytyy kiiruhtaa kertoinaan, millaista meillä\noli junassa sen jälkeen, kun ylioppilas oli tullut vaunuumme\nKatrineholmissa.\n\nTietysti hän alussa jutteli vain Danielin kanssa, mutta hetkisen\nkuluttua Daniel kertoi hänelle, että minä olin hänen sisarensa ja että\nnimeni oli Selma ja että minä olin matkalla Tukholmaan jäädäkseni sinne\nkevääseen saakka.\n\n»Kyllä Selmalle sitten tulee hauska!» sanoi ylioppilas ja kertoi\nmeille, että hänen vanhempansa olivat tukholmalaisia, mutta asuivat nyt\nKristianiassa. Ruotsia he kuitenkin rakastivat yli kaiken ja toivoivat,\nettä heidän pojastaan tulisi ruotsalainen. Sen vuoksi hän olikin saanut\nviettää nuoruutensa sukulaisten luona Tukholmassa. Ja hänen mielestään\nTukholma oli paras paikka maailmassa. Viimeiset kaksi talvea hän oli\nopiskellut Upsalassa, ja nyt hän oli viettänyt joulua Kristianiassa,\nmutta mikään ei vetänyt vertoja Tukholmalle. »Niin, Selma saa itse\nnähdä, kun Selma tulee sinne», hän sanoi.\n\nMinä vastasin tietysti, että viisi vuotta sitten olin asunut\nTukholmassa kokonaisen talven, niin että hyvin tunsin kaupungin. »Viisi\nvuotta sitten», sanoi ylioppilas, »oli kai Selma vain pieni lapsi, joka\nei saanut mitään nähdä.»\n\n»Sainpas», sanoin minä. »Minähän näin koko kaupungin.»\n\nYlioppilas piti nähtävästi hirveän paljon Tukholmasta, sillä hän rupesi\nkyselemään minulta, olinko nähnyt sitä ja sitä ja sitä, eikä ollut\npaljoa, josta minä en ollut selvillä. Hän sanoi, että minulla mahtoi\nolla hyvä muisti ja hänestä oli ihmeellistä, että olin saanut olla\nmukana niin paljon, vaikka en ollutkaan muuta kuin yhdeksänvuotias.\n\nMe tulimme hyvin hyviksi ystäviksi, ylioppilas ja minä, eikä hän ennen\npitkää puhunut ollenkaan Danielin, vaan yksinomaan minun kanssani,\nsillä eihän Daniel ole muuta kuin matkustanut Tukholman kautta\nmennessään Upsalaan, niin ettei hän hetikään tunne sikäläisiä paikkoja\nniin kuin minä.\n\nJos Anna tai Hilda Wallroth tai Emma Laurell olisivat istuneet tässä\nvastapäätä ylioppilasta, niin he olisivat ihan varmasti rakastuneet\nhäneen, sillä hän on ihmeen kaunis. Hänen hiuksensa ovat tummat ja\nkähertyvät edestä ja kun hän innostuu, valahtaa otsalle vallaton\nkihara. Hänellä on suuret silmät ja niin tummat, etten voi nähdä niiden\nväriä, mutta ne säihkyvät kuin mustat jalokivet. Joskus hän voi näyttää\nlempeältä ja surulliselta. En tiedä, mahtoiko hän huomata, että istuin\nja olin pahoillani, kun hän tuli vaunuumme, ja mahtoiko hän juuri siksi\nruveta juttelemaan minun kanssani.\n\nTietysti ei minun jutteluni ollut mistään kotoisin Danielin mielestä,\nniin että hän otti kirjansa ja alkoi taas lukea. Mutta minäpä huomasin,\nettei lukemisesta tullut juuri mitään, sillä tuon tuostakin hän\nnaurahti meidän puheillemme.\n\nJuuri kun juttelumme oli vilkkaimmillaan, johtui Vanha-Maija mieleeni.\nOlisi todella ollut hyvin hauskaa, jos hän olisi istunut jossain vaunun\nnurkassa ja kuullut, kuinka reippaasti minä puhelin tuon ylioppilaan\nkanssa.\n\nMyös sitä minä ajattelin, että on hyvin helppoa näyttää tädille ja\nenolle sitten Tukholmassa, etten ole niinkään ikävä ja umpimielinen.\nMinä vain istuisin ja juttelisin heidän kanssaan yhtä iloisesti ja\nvaivattomasti kuin nyt ylioppilaan kanssa. Hän ainakaan ei pitänyt\nminua ikävänä, eikä Danielkaan, kun hän istui siinä ja naureskeli\nkirjansa takaa.\n\nMe ehdimme puhua paljon muustakin kuin Tukholmasta, ylioppilas ja minä,\nennen kuin saavuimme Södertäljeen. Hänen kanssaan kävi puhelu aivan\nitsestään. Ja monissa asioissa me olimme ihan samaa mieltä, eikä minua\nyhtään peloittanut sanoa aivan suoraan mitä ajattelin.\n\nKun hän nousi junasta Södertäljessä, tuli kaikki niin merkillisen\ntyhjäksi, mutta minä olin kuitenkin oikein onnellinen. En ollut yhtään\nalakuloinen, kuten aikaisemmin päivällä. Hiukan pyörällä päästä minä\nkyllä olin, niin, ja hiukan pyörällä olen vielä nytkin.\n\nNyt Daniel nousee ja sanoo, että olemme perillä Tukholmassa. Ja tuolla\nseisovat täti ja eno asemasillalla ja odottavat meitä.\n\n_Myöhään illalla lastenkamarissa Oriel-enon luona._\n\nOli kovin kilttiä, että Oriel-eno ja Georgina-täti tulivat asemalle\nmeitä vastaan. Tiedän kyllä, ettei Tukholman asema enää ole kaukana\nSödernissä niin kuin viisi vuotta sitten, vaan aivan likellä Klaran\nrantakatua, jonka varrella he asuvat, mutta joka tapauksessa...\n\nHe näyttivät niin iloisilla ja kyselivät, oliko matka mennyt hyvin,\nolimmeko väsyneet ja mitä Mårbackaan kuului, niin ettei ollenkaan\nvoinut huomata, että heitä harmitti, kun minä tulin asumaan heille.\n\nMutta minun täytyy sanoa, että vaikka vielä äsken olin ollut hyvin\nurhoollinen junassa, en voinut olla ajattelematta Vanhan-Maijan\njuoruja, heti kun näin tädin ja enon. Eikä käynyt yhtään niin kuin\nVanha-Maija oli luullut, että nuo juorut olisivat tehneet minut\npuheliaaksi ja iloiseksi, vaan päinvastoin kävin ihan mykäksi.\n\nMutta onneksi oli Daniel mukana, ja hän jutteli minunkin puolestani.\nHän toi terveisiä kotoa ja sanoi, että oli ollut niin ihanaa nukkua\noikein pitkään, kun oli ollut niin monta pyhäpäivää, että oli ollut\nhyvä rekikeli koko jouluajan ja että suuria joulupitoja oli pidetty\nsekä Gårdsjössä että Eriksbergissä ja Mårbackassa.\n\nMinä ihailin Danielia, joka aina voi olla niin rauhallinen ja reipas,\nmutta kas, sellainen on Daniel aina, ja juuri siksi kaikki pitävät\nhänestä niin paljon.\n\nMeillä oli vain pari askelta enon portille ja se oli ihanaa, sillä\nmehän olimme olleet liikkeellä koko päivän aina kello kolmesta aamulla.\nHeti kun portti avattiin, riipaisi rouva Blomkvist, portinvartija,\npienen punaisen ikkunaverhonsa syrjään ja mittaili meitä katseella,\njoka oli niin ankara ja tutkisteleva, kuin hän olisi pitänyt meitä\nvarkaina, jotka koettivat hiipiä sisään ja varastaa talon isännän\nd'Otrantesin herttuan pöytähopeat. Minä muistin varsin hyvin rouva\nBlomkvistin ja hänen ikkunaverhonsa ja ankarat silmäyksensä ja minusta\ntuntui oikein kummalta, että hän oli ihan ennallaan.\n\nKun olimme nousseet toiseen kerrokseen ja astuneet sisään eteiseen,\ntunsin hyvin myös vaate- ja hattunaulakot ja kalossihyllyn, joita\nolin saanut käyttää viisi vuotta sitten, ja minä asetin kaikki\nkamppeeni ihan entisille paikoilleen. Ja se teki olon jollain tavoin\nkotoisemmaksi, niin ettei enää tuntunut niin kauhean vieraalta.\n\nKun sitten astuin sisään huoneistoon, oli sekin entisestään tuttua,\nvaikkakin minusta kaikki oli paljon hienompaa ja suurellisempaa kuin\nolin muistanut.\n\nEteisestä mennään ruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen ja\nvierashuoneesta makuukamariin ja siitä lastenkamariin. Ruokasalin\ntoisella puolen on enon huone, ja eteisen takana keittiö ja\npalvelijattaren huone, ruokasäiliö ja vaatekomero. Tädillä ja enolla\non tosiaan hyvin suuri ja kaunis huoneisto, niin että olisi oikein\nrumaa, ellen viihtyisi täällä. Vierashuoneessa ja makuukamarissa ja\nenon huoneessa ovat lattiat kokonaan mattojen peitossa, ja kaikilla\nseinillä on kauniita öljyväritauluja. Kaikki seinäpaperit ovat eheät\neivätkä yhtään haalistuneet, uutimet niin jäykät ja sileät kuin eilen\nripustetut, ja katoissa on hienonhienoja kipsikiekuroita. Kirjat ovat\nkiiltävässä mahonkikaapissa, ja vierashuoneessa on iso koruhylly,\ntäynnä hauskoja ja kauniita posliiniukkoja. Niin, täällä on todellakin\nerinomaisen hienoa.\n\nKunpa vain voisin olla ajattelematta sitä paikkaa, jonka seinillä\nei ole muita tauluja kuin _Kalastajia tuulastamassa_ ja _Pietisti\nhäiritsee iloa kestituvassa,_ jotka ovat seuranneet joululiitteinä\n»Familjejournalen»- ja »Förr ooh nu»-lehtiä. Siellä ovat\nposliiniesineet vaatimattomilla nurkkahyllyillä ja seinäpaperit\nhaalistuneita, ja lattioilla on vain riepumattoja.\n\nMutta Jumala minua lapsi-raukkaa lohduttakoon, joka ainakaan puoleen\nvuoteen en saa palata tuonne haalistuneiden seinäpapereiden ja\nriepumattojen maailmaan!\n\nKohta kun olimme juoneet teetä, sanoi täti, että Danielin ja minun\npiti heti mennä maata, kun olimme matkustaneet koko päivän. Ja niin me\nteimmekin. Daniel sai nukkua enon huoneessa ja minä makaan pienellä\nsirolla sohvalla lastenkamarissa Elin-serkun ja vanhan Ulla Myhrmannin\nkanssa, joka oli enon taloudenhoitajattarena, silloin kun tämä oli\nnuorimies.\n\nMutta vaikka olinkin niin väsynyt, en saanut unta, vaan makasin ja\nkääntelin itseäni. Ja kun kuulin, että toiset nukkuivat, sytytin\nkynttilän ja kirjoitin tämän lopun, sillä luulin että voisin olla\najattelematta kaikkea sitä, mitä minulle tänään oli tapahtunut, kunhan\nvain saisin sen kirjoitetuksi. Sitäpaitsi on niin hauskaa kirjoittaa\npäiväkirjaa. Se on melkein hauskempaa kuin romaanien lukeminen.\n\nMutta nyt kuuluu Klaran torninvartija puhaltavan kahtatoista, niin että\nnyt kai täytyy lopettaa ja sammuttaa kynttilä.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN VIIKKO.\n\n\n21. p:nä tammikuuta 1873.\n\n_Oriel-enon luona, lastenkamarissa. Kirjoitettu Ullan pikkulampun\nvalossa._\n\nMahtavatkohan ne, jotka pitävät päiväkirjaa, merkitä muistiin unensa?\nJos niin on, tahtoisin mielelläni kertoa ihmeellisestä unesta, jonka\nnäin yöllä ja jota en millään saa mielestäni.\n\nEnsinnäkään en yhtään voi ymmärtää, minkä vuoksi minun piti nähdä\nunta Sotbråtenin Maritista. Kyllähän minä hyvin muistan, kuinka\nVanhan-Maijan oli tapana kertoa Gerdalle, silloin kun tämä oli pieni,\nköyhästä tytöstä, jonka nimi oli Sotbråtenin Marit. Hän oli kotoisin\nHögbergssäteristä kuten Vanha-Maija itsekin, mutta muuten hän oli\naivan eri maata, yhtä tyhmä ja ilkeä kuin Vanha-Maija oli kiltti ja\nviisas. Hän oli aina lennossa, kasvot pesemättä ja nenä niistämättä,\nhiussiekaleet riippuivat kasvoilla, sillä oli mahdotonta, ajatella,\nettä sellainen kuin Sotbråtenin Marit kampaisi itseään, ja vaatteet\nolivat pelkkiä repaleita. Oli melkein kuin hän olisi ollut Storsnipan\npeikkojen sukua, sanoi Vanha-Maija, eikä hän milloinkaan tehnyt muuta\nkuin kiusaa.\n\nMutta jos Gerda jonain aamuna riiteli vastaan, kun häntä pestiin ja\nkammattiin, istui Sotbråtenin Marit Storsnipa-vuoren korkeimmalla\nhuipulla ja nauroi ja kirkui ilosta, sillä hauskinta, mitä hän tiesi,\noli nähdä pesemättömiä ja kampaamattomia herraslapsia. Ja ellei\nGerda tahtonut nukkua illalla, vaan vaati aina vain uusia ja uusia\nsatuja, tuli Sotbråtenin Marit aika vauhtia mäkeä alas pujahtaakseen\nhänen vuoteeseensa. Kukaan ei voinut uskoa, miten kiirettä hän piti.\nHän laski Keilamäkeä kuusenoksan varassa, ja mukulakivet vyöryivät\nhänen edellään ja perässään ja ne iskivät kipunoita ja jymisivät\nkuin ukkonen. Gerdan ei auttanut muu kuin vetää peite yli korvien ja\nnukahtaa tulisen kiireesti, välttääkseen moista vuodetoveria.\n\nMutta minua ei Vanha-Maija koskaan yrittänytkään peloittaa Sotbråtenin\nMaritilla, sen vuoksi että minä olin iso ja järkevä ja ymmärsin,\nettä tuo kaikki oli pelkkää satua. Juuri sen vuoksi minusta on niin\nmerkillistä, että Marit aivan kuin on seurannut minua tänne Tukholmaan.\n\nJoka tapauksessa näin unta hänestä yöllä. Minä makasin lastenkamarin\nsirolla pienellä valkoisella sohvalla ja näin likaisen ja inhottavan\npikkutytön istumassa vieressäni sohvan selkämyställä. Hän viipotti\npäätään, niin että hiussuikaleet heilahtivat molemmin puolin, ja hän\npotki jaloillaan, ja minä ymmärsin heti kohta, että hän oli Sotbråtenin\nMarit.\n\nMinua sekä peloitti että harmitti, ja sanoin hänelle heti, ettei\nhänellä ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaan että hänen\nhetikohta tuli painua kotiinsa Högbergssäteriin. Mutta samassa\nvilauksessa, hän oli livahtanut peitteeni alle, ja äkkiä hän muuttui\npieneksi ja ohueksi kuin kastemato, ja ennen kuin ymmärsin mitä,\nhänellä oikein oli mielessä, oli hän luikertanut korvastani sisään.\nOli niin inhottavaa, kun tuo pitkä mato luikerteli pääni sisään, että\nhuudahdin ja heräsin.\n\nTietysti minä ymmärsin siinä samassa, että olin nähnyt unta ja että\nSotbråtenin Marit ei suinkaan ollut seurannut minua Tukholmaan. Mutta,\nsittenkään en päässyt siitä tunteesta, että pitkä mato luikerteli\npääkopassani. Ja kun siinä makasin puolinukuksissa, tajusin ihan\nselvään, että Vanha-Maija itse oli lähettänyt Sotbråtenin Maritin\nperässäni sen vuoksi, että olin sanonut hänelle tuon raamatunlauseen.\nKas, Vanha-Maijahan on kotoisin Högbergssäteristä, ja siellä on aina\nollut viljalti noita-akkoja, jotka voivat loihtia sekä sairautta että\nmuuta ilkeää niiden kiusaksi, joita he katsovat pahalla silmällä. Niin,\nenhän minä ihan varmaan tahtonut väittää, että he olivat opettaneet\ntaitonsa Vanhalle-Maijalle, mutta läheltä piti, että niin luulin. Hän\noli varmasti suuttunut minulle sen vuoksi, että olin ylenkatsonut\nhänen hyvän tarkoituksensa, ja tahtoi kostaa minulle. En ollut enää\nSelma Lagerlöf, vaan häijy, tottelematon ja typerä tyttölapsi, nimeltä\nSotbråtenin Marit.\n\nKaikki tuntui ihan todenmukaiselta ja luonnolliselta, ja pelkäsin ja\nolin aivan epätoivoinen, niin että makasin ja itkin kauan aikaa, ennen\nkuin uudestaan pääsin uneen.\n\nAamulla olin taas oma itseni, ja minua ihan nauratti, että olin voinut\nkuvitella niin hulluja. Mutta ihmeellistä on, että tänään olen tuon\ntuostakin muistanut Sotbråtenin Maritia ja tuuminut, eikö unessa\nsentään ollut jotain totta.\n\nKaikki on ehkä vain kuvittelua, sehän on ihan selvää se, mutta, olen\nniin merkillisen närkäs ja epäluuloinen, en pidä kenestäkään ihmisestä\nja olen tyytymätön ihan kaikkeen. Aivan varmaan on minusta tullut oikea\nSotbråtenin Marit.\n\nAamupäivällä sanoi Georgina-täti minulle, että hän oli sopinut everstin\nrouva H:n kanssa (»Presidentin tyttärissä» ei koskaan mainita täyttä\nsukunimeä, alkukirjain vain), että saisin käydä hänen luonaan kolmesti\nviikossa englannin tunnilla. Eihän minulla ollut mitään sitä vastaan,\nmutta kun hän samassa sanoi, että hän niin ikään oli puhunut erään\nneiti S:n kanssa, joka tulisi opettamaan minulle soittoa, kaksi\npuolituntia viikossa, vastasin kauhean nenäkkäästi tädille.\n\nKas, enhän minä ollenkaan pidä koko pianonsoitosta, ja olin kuvitellut,\nettä pääsisin noista viheliäisistä soittotunneista siksi aikaa, kun\nolin Tukholmassa, ja sen vuoksi minua kiukutti, mutta sittenkään en\nkäsitä, että saatoin vastata tädille niin kuin vastasin. Minunhan olisi\npitänyt kiittää häntä siitä, että sain soittaa hänen pianoaan, mutta\nsen sijaan minä selitin, kuinka kovin tarpeettomia nuo soittotunnit\nolivat, minulla ei ollut, minkäänlaista taipumusta, ja kun tulisin\ntäysikasvuiseksi, en soittaisi yhtään säveltä.\n\nTäti näytti hiukan hämmästyneeltä, mutta vastasi vain, että minun\näitini oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hän hankkisi minulle\nsoitonopettajan.\n\nAjatelkaas, että nipinnapin voin olla sanomatta, ettei äidin ollenkaan\nolisi tarvinnut pistää nenäänsä siihen asiaan, mutta hillitsin itseni\najoissa. Mutta joka tapauksessa alan yhä enemmän ja enemmän ihmetellä,\nmikä minuun oikein on mennyt. Eihän koskaan ennen ole sattunut, että\npuhuisin omasta äidistäni tuolla tavalla. Onhan vallan kuin minä itse\nen puhuisi, vaan joku toinen.\n\nIstun kirjoittamassa tätä lastenkamarissa, jossa Ulla Myhrmannin pieni\nlamppu palaa. Kello on yhdeksän illalla, ja Elin ja Allan ovat jo\nmenneet maata, sillä Elin-serkku on vain yhdeksän ja Allan-serkku vain\nseitsemän vuotias, ja niin pienten lasten täytyy aina mennä maata kello\nseitsemältä tai puoli kahdeksalta täällä Tukholmassa. Mutta minähän\nolen neljäntoista, eikä minun tarvitse mennä maata ennen kuin puoli\nkymmenen.\n\nTäti ja eno ovat kutsutut jonnekin illalliselle. Daniel matkusti\naamupäivällä Upsalaan, ja Ulla on ollut enon huoneessa lainaamassa »Nya\nDagligt Allehanda »-lehden, jota hän lukee. Ulla on hiukan äkeissään,\nsillä hän olisi tahtonut, että olisimme pelanneet _mariage'ia,_\nniinkuin me pelasimme silloin, kun asuin täällä viisi vuotta sitten,\nmutta minun ei tehnyt mieli, sillä minusta on hauskempaa kirjoittaa\npäiväkirjaa.\n\nLauantaina 25. p:nä tammikuuta.\n\n_Oriel-enon vieraskamarissa._\n\nMonta päivää on mennyt minun ehtimättä kirjoittaa päiväkirjaani. Voin\nkertoa, että olen saanut paljon tekemistä. Joka päivä kymmenestä\nkahteentoista minun täytyy käydä, voimistelussa, kolmesti viikossa\non englannintunti, ja kaksi puolituntia on soittoa. Ja täti on hyvin\ntarkka siinä, että harjoittelen huolellisesti, ja niin ikään hän kysyy\naina, kun menen everstinrouva H:lle, osaanko minä läksyni.\n\nMutta tänään nousin tavallista varhemmin saadakseni kirjoittaa hiukan.\nOlen asettunut vieraskamariin, jossa ei ole ketään ihmistä ennen\naamiaista. Minä istun täällä niin kernaasti senkin tähden, että huone\non niin kaunis.\n\nJos minun nyt täytyy kertoa totuus (ja huomaan, ettei päiväkirjan\nkirjoittaminen ole hauskaa, ellei kerro kaikkea ihan niinkuin on),\nniin olisi minulla, kyllä ollut aikaa kirjoittaa eilen illalla, mutta\nminulle oli tapahtunut jotain, jota häpesin kertoa.\n\nMinä en yhtään ymmärrä tätä kaikkea. On aivan kuin olisin tullut niin\nvilliksi ja silmittömäksi, etten voi pitää itseäni aisoissa, ja siihen\nminä sentään olen yleensä elämässäni pystynyt.\n\nMeillä on tapana iltaisin, tädillä ja minulla, siirtyä vierashuoneeseen\nsen jälkeen kuin serkut ovat panneet maata. Täti kutoo hartialiinaa,\nja minä neulon välipitsiä. Emme lue ääneen, mutta täti kertoo pitkiä\njuttuja ihmisistä, joita hän on tavannut Tukholmassa, ja se on minusta\nkovin hauskaa.\n\nVäliin tulee Oriel-enokin vieraskamariin istumaan ja polttamaan pitkää\npiippuaan ja lukemaan Nya Dagligt Allehandaa. Väliin hän naurahtaa\nkesken lukemistaan, ja silloin me tiedämme, täti ja minä, että\ntoimittaja Lindström on sanonut jotain häijyä vapaamielisistä, sillä\nvapaamieliset ovat pahinta, mitä eno tietää.\n\nTorstai-iltanakin tuli eno sisään ja istui lamppumme ääreen, mutta hän\nei lukenut Nya Dagligt Allehandaa, vaan jotain kirjaa, pienikokoista\nmutta aika paksua. Minä istuin juuri ja tuumailin, mikä kirja se oikein\nmahtoi olla, joka oli niin hauska, että eno unohti sanomalehden, mutta\nsiinä samassa hän pysähtyi ja katsoi minuun päin.\n\n»Tätä kirjaa et sinä saa lukea», sanoi hän. »Paina se mieleesi!»\n\nTietysti lupasin painaa sen mieleeni, eikä asiasta puhuttu sen enempää.\nMutta eilen aamulla, juuri kun olin istunut pianon ääreen ruokasaliin\nharjoitellakseni läksyäni, tulivat eno ja täti sisään. Ja eno oli niin\nhenkeä täynnä, ettei hänellä ollenkaan ollut aikaa ajatella minua,\njoka istuin ja rimputin Czernyn etydejä, ja hän kertoi tädille, kuinka\nerästä ranskalaista, joka oli aikonut murhata Ludvig XIII:n, oli\npiinattu ja kidutettu hovin ja koko kansan nähden.\n\nMinä soitin edelleen, mutta minkä sille mahdoin, että kuulin yhtä ja\ntoista mitä eno kertoi. Tietenkään en kuullut edes puoliakaan, ja sen\nvuoksi teki niin kauheasti mieleni oikein saada tietää, miten kaikki\noli käynyt. Mutta pahinta oli, Kun huomasin, että eno oli lukenut\nkaiken tuon siitä kirjasta, johon minun ei pitänyt koskea.\n\nEnkä minä olisi siihen koskenutkaan en totisesti, jos vain olisin ollut\noikein oma itseni, sillä minussa on kyllä paljon vikoja, mutta yleensä\ntahdon pitää mitä olen luvannut.\n\nAsian laita on niin, että minun pitää levätä tunnin verran sen jälkeen,\nkun olen tullut voimistelusta kello kaksitoista. Minun on tapana levätä\nmakuuhuoneensohvalla, mutta eilen oli makuuhuoneessa suursiivous,\nja sen vuoksi täti sanoi, että voisin maata enon huoneen sohvalla,\nsillä eno oli ulkona. Ja niin minä teinkin, mutta juuri kun paneuduin\nsohvalle, näin tuon pienen paksun kirjan hyllyllä ja ihan kätteni\nulottuvilla. Ja niin minä otin kirjan ja avasin sen, sillä eihän\nvoinut olla väärin vaikka katselin, mikä kirja se oikein oli. Ja kun\nnäin, että se oli Ranskan historia, ajattelin, että eno oli kerrassaan\nlapsellinen, kun kielsi minua sitä lukemasta, sillä historiaa piti kai\nkenen tahansa saada lukea. Sen vuoksi rupesin sieltä täältä selailemaan\nkirjaa. Juuri kun olin löytänyt sen kohdan, jossa kidutuskohtauksesta\npuhutaan, kuulin eteisen oven käyvän, mutta nykyisinhän olen\nniin merkillisen tyhmä ja turta päivisin, ettei mieleeni edes\njuolahtanut, että se saattaisi olla eno, ja niin minä jatkoin. Samassa\nsilmänräpäyksessä ilmestyi eno kynnykselle, ja siinä minä nyt makasin,\nkädessäni kielletty kirja! Mitään niin harmillista ei minulle juuri ole\ntapahtunut koko elämässäni.\n\nMinä ryntäsin pystyyn ja laskin kirjan käsistäni ja pyysin enolta\nanteeksi. Olin ollut niin kauhean utelias tietääkseni, minkälaista\nkirjaa minä en saisi lukea.\n\nEno ei suuttunut niin erikoisesti. »Sinä siis olet niitä, jotka eivät\nosaa hengittääkään ilman että kirja on nenän alla», sanoi hän. »Ja\nvastedes saa kirjakaappini avain olla suulla, niin että saat lukea\nWalter Scottia niin paljon kuin ikinä haluat ja annat muiden kirjojen\nolla rauhassa.»\n\nSe oli kovin kiltisti enolta, ja minä kiitin häntä niin kauniisti kuin\nvain osasin. Mutta joka tapauksessa minua hävettää kauheasti. Jos eno\nvain luo silmänsä minuun, tulen ihan punaiseksi, sillä eihän hän voi\nmuuta kuin luulla, että aina olen noin tottelematon, niin ettei kukaan\nkoskaan voi luottaa minun lupauksiini. Eihän hän voi tietää, että olen\nmuuttunut, niin etten enää ole oma itseni.\n\nSamana päivänä myöhään illalla.\n\n_Lastenkamarissa._\n\nNiin, nyt en kohta enää tiedä miten minun oikein pitää olla. Tietysti\nminua vaivaa eno ja Ranskan historia, mutta melkein vielä pahempaa oli\nse, mitä tänään tapahtui tädin ja minun välilläni.\n\nTädillä on vierashuone, joka on kaikkein somin ja sievin huone,\nmitä milloinkaan olen nähnyt. Koko lattiaa peittää kukikas matto,\nja molemmissa ikkunoissa on valkoiset laskostellut uutimet,\nkoruommeltua tylliä, ja ikkunoiden välissä on suuri peili, joka\nulottuu lattiasta kattoon. Sitäpaitsi siellä on koruhylly ja sillä\nhauskoja posliiniukkoja, erilaisin upotuksin koristettu sohvapöytä ja\nhuonekaluja, joiden puuaines on leikkauksin somistettu ja päällinen\nkangasta, joka on kaunista kuin sateenkaari. Mutta en luule, että\nkaikki nuo matot ja huonekalut tekevät vierashuoneen niin kauniiksi,\nvaan se, että siellä on niin paljon tauluja, jotka täyttävät seinät\naina katonreunaa myöten. Varsinkin eräs tauluista on ihmeellinen.\nSe riippuu aivan vieraskamarin sohvan yläpuolella, ikäänkuin\nkunniapaikalla, ja kuvaa Kaarle X:tä Kustaata Axel Oxenstiernan\nkuolinvuoteen ääressä. Siitähän pitäisi tulla surulliseksi, mutta\nniin ei käy, sillä se on niin kauniisti maalattu ja siinä on kauniita\nihmisiä ja kauniita vaatteita ja huonekaluja ja mattoja ja oviverhoja.\nNiin pian kuin olen tullut vieraskamariin, katselen tuota taulua, ja\nkun olen sitä hetken katsellut, muuttuu koko huone, niin että siitä\ntulee vanhan linnan sali.\n\nTäti varoo kovasti kaikkea mitä hänellä on, ja hänen on tapana levittää\nkäytävämattoja vierashuoneen kauniille, kukikkaalle lattiamatolle.\nJuuri tänään hän on pannut sinne puhtaat (valkeat ja punareunaiset),\njotka näyttävät hyvin hauskoilta, sillä muutenhan ne eivät saisi olla\nsamassa huoneessa kuin Axel Oxenstierna.\n\nJuuri kun täti oli saanut matot paikalleen ja iloitsi niistä, tulin\nminä kotiin voimistelusta. Täti tietää, että minulla on kalossit,\nja minä olen luvannut hänelle käyttää niitä aivan joka ainoa päivä,\nniin ettei hän ollut ollenkaan levoton, kun kuljin pitkin vastapestyä\nmattoa. Mutta yhtäkkiä hän katsahti minuun ja huudahti: »Käännypäs!» Ja\nkun käännyin, niin huomasin, että koko vastapesty, juur'ikään paikalle\npantu matto oli täynnä mustia jalanjälkiä.\n\nNiin, Jumala minua lapsiparkaa armahtakoon! Minähän olin käyttänyt\nkalosseja joka ainoa päivä siitä asti, kun olin tullut Tukholmaan, ja\nolin pannut ne jalkaani, kun lähdin voimistelusta, siitä olin ihan\nvarma, mutta nyt olin unohtanut riisua ne eteisessä.\n\nTäti huomasi miten pahoilleni minä tulin, eikä hän torunut paljoakaan,\nmutta hän ei ottanut pois likaantuneita käytävämattoja, niin\nettä kalossieni jäljet pistävät silmiini joka kerta, kun kuljen\nvierashuoneen kautta.\n\nMinä koetan olla ajattelematta Sotbråtenin Maritia, sillä tiedänhän,\nettä kaikki on vain tyhmää mielikuvitusta. Mutta merkillistä on, että\naina kun minun käy hullusti, näen hänet istumassa sohvan selkämyksellä\nnauraen pilkallisesti. Niin etten voi sille mitään, että usein tuumin,\neiköhän Vanha-Maija sittenkin ole lähettänyt häntä minun kiusakseni,\nniin että tulisin häijyksi ja tyhmäksi ja moukkamaiseksi täällä\nTukholmassa.\n\nKunpa vain tietäisin mitä tässä tapauksessa olisi tehtävä! Jos\ntällaista vielä jatkuu, olen ihan varma, että täti ja eno kyllästyvät\nminuun niin lopullisesti, että he lähettävät minut takaisin. Ja se\nolisi sentään hirveä häpeä.\n\nMaanantai-aamuna.\n\n_Yksinäni vierashuoneessa Axel Oxenstiernan kanssa._\n\n(Tänään olen noussut kello seitsemältä, sillä minulla on niin paljon\nmerkillistä kirjoitettavaa ja pelkään, etten ehdi kirjoittaa kaikkea\nennen aamiaista.)\n\nSe alkoi eilen heti kello kahden jälkeen, kun seisoin keskimmäisen\nruokasalin ikkunan edessä ja katselin ulos. Vaikka olen ollut\nTukholmassa jo kokonaisen viikon, en voi muuta kuin ihmetellä, kuinka\nkaikki on muuttunut viidessä vuodessa. Silloin ei täältä ollut muuta\nnäköalaa kuin suuri erämaa. Eipä tietenkään todellinen erämaa,\nniinkuin maalla, se oli kai oikeastaan vain vanha puutarha, joka oli\njäänyt hoidotta. Siinä ei ollut aitaa eikä veräjiä, ei kukkia eikä\nkukkalavoja, niin ettei siinä juuri ollut muuta kuin pari kumaraista\npuuta. Kaikki oli hirveän retuperäistä, soraa ja santaa, kalkkia ja\ntiiliä läjittäin ja rumia lankkuja loppumattomiin.\n\nNyt näyttää kaikki totisesti toisenmalliselta. Vanha puutarha on\ntasoitettu ja siitä on tullut suuri, pitkulainen tori, jonka nimi on\nKeskustori. Toisella pitkällä sivulla on vieläkin korkea Kirsteinin\ntalo, kuten viisi vuotta sitten. Muistan sen varsin hyvin sen vuoksi,\nettä Itägöötan herttua, Kaarle XV:n veli, tavallisesti ajoi juuri tähän\naikaan sinne, ja silloin meidän aina oli tapana istua enon luona ja\nkatsella hienoja kuninkaallisia ajopelejä.\n\nToisella sivulla, vastapäätä Kirsteinin taloa, on Keskusasema, joka\non ihan uusi. Keskusasema on »mainio keksintö», kuten Elin Laurellin\noli tapana sanoa, sillä ennen muinoinhan täytyi ajaa aina Söderniin\nasti noustakseen junaan. Mutta ei sillä hyvä, että on mukavaa asua\nniin lähellä asemaa, se on hyvä toisessakin suhteessa. Jos esimerkiksi\nsattuisi käymään niin, että eräs ylioppilas ottaisi lomaa jonakin\nsunnuntaina ja matkustaisi Tukholmaan, ei olisi ihan mahdotonta\nnähdä pientä vilausta hänestä, kun hän tulee asematalosta ja kulkee\nKeskustorin poikki.\n\nEi niin, että rakastaisin ylioppilasta, en mitenkään, mutta hän oli\nniin hauska ja niin kaunis ja niin kiltti, että minua lohduttaisi\nsuuresti, jos näkisin hänet vielä kerran.\n\n»Selma!» huusi täti vierashuoneesta. »Minkä vuoksi seisot siellä niin\nyksinäsi? Tule tänne meidän muiden luo.»\n\nAsia on niin, että pari tädin parasta ystävää, oikeusneuvoksetar\nMaria B. ja neiti Adèle S., tuli vierailulle hetkinen sitten ja heitä\npyydettiin jäämään kahville. Muistin heidät varsin hyvin entuudestaan,\nja rouva B., joka on hyvin kaunis ja hyvin ystävällinen kaikille, sanoi\nettä hänkin muisti minut. Neiti S. ei ole kaunis eikä ystävällinen,\nmutta hyvin hieno, eikä hän ollenkaan välittänyt sanoa, että hän muisti\nminut. Mutta kuitenkin pidän enimmän neiti S:stä sen vuoksi, että hän\naina sanoo jotakin, joka ihmetyttää ja panee ajattelemaan. Häntä on\nmelkein yhtä hauska kuunnella kuin Elin Laurellia.\n\nMinä istuin heidän kanssaan vierashuoneessa, kun juotiin kahvia, ja\nminulla oli oikein hauskaa, kun eno naljaili neiti S:n kanssa. Mutta\nyhtäkkiä johtui mieleeni se, mitä Vanha-Maija oli sanonut, ja silloin\nminä jätin heidät ja asetuin ruokasalin keskimmäiseen ikkunaan.\n\nKun täti sitten huusi minut luokseen, tulin iloiseksi ja menin kohta\nsinne.\n\n»Kas niin, pikku tyttöni», sanoi rouva B., »kerro nyt ketä sinä oikein\nolet pitänyt silmällä koko tunnin siellä ikkunassa.»\n\nSamassa hän naurahti ja uhkasi minua sormellaan. Mutta minähän olen\nniin tottumaton sentapaisiin kysymyksiin, niin että kävin hirveän\nhämilleni ja veri syöksyi kasvoihini.\n\n»Katsokaas! Hän punastuu!» huudahti rouva B. ja heristeli sormellaan,\njota hän piti pystyssä. »Niin, niin, nyt saat luvan tunnustaa!»\n\nMutta enhän minä voinut kertoa hänelle ja neiti S:lle ja tädille\nja enolle, että olin seisonut ja tähyillyt erästä upsalalaista\nylioppilasta. Minä koetin keksiä minkä tekosyyn hyvänsä ja sanoin, että\nolin seisonut ja odottanut, että Itägöötan herttua tulisi ajaen ja\npysähtyisi Kirsteinin talon eteen.\n\n»No mutta lapsi!» huusi rouva B. »Etkö siis tiedä, ettei enää ole\nketään Itägöötan herttuaa! Hänhän tuli kuninkaaksi viime vuonna.»\n\nTietysti minä sen tiesin. Tottahan minä tiesin, että Kaarle XV oli\nkuollut ja että hänen veljensä oli tullut kuninkaaksi hänen jälkeensä.\nOlin ollut kauhean typerä, mutta se johtui siitä, että olin tullut\nniin äärettömän noloksi. Mutta eihän ole ihme, että kaikki neljä\nheittäytyivät rentoinaan tuolin selkämystä vasten ja hohottivat ääneen.\n\n»En minä sentään luullut, että he elivät niin ajastaan jäljellä\nVärmlannissa», sanoi neiti S.\n\n»Hän on kyllä oikeassa siinä, että kuningas Oskarin oli tapana ennen\nmaailmassa käydä Kirsteinin talossa», sanoi täti ja pyyhki kyyneleitä\nsilmistään. »Tiedättehän että Musikaalinen akatemia kokoontui siellä,\nja hän oli seuran monivuotinen esimies. Mutta nyt kun hän on kuningas,\nei hänellä enää saa olla sellaisia sivuhommia.»\n\nYmmärsin että täti tahtoi tulla minun avukseni, mutta toiset nauroivat\nyhtä vimmatusti kuin ennen. Ja silloin minä jätin heidät ja asetuin\nruokasalin ikkunaan kuten äsken.\n\nMinä en lähtenyt heidän luotaan sen vuoksi, että olin vihainen. En\nuskalla vihastua sen illan jälkeen, jolloin pelasin 'priffeä' setä\nWachenfeldtin kanssa. Mutta minusta oli paras mennä ennen kuin sanoisin\nlisää tyhmyyksiä.\n\nAjatelkaas, että minä saatoin ruveta puhumaan Itägöötan herttuasta\nvaikka niin hyvin tiesin, että hän oli kuningas! Eihän tämä voinut\nloppua muulla tavoin, kuin että minut lähetettäisiin takaisin kotiin.\nOlihan ihan mahdotonta, että täti ja eno jaksaisivat sietää minua.\nKoska hyvänsä he saattaisivat minut Keskusasemalle, ihan ilman muuta,\nostaisivat minulle matkalipun ja auttaisivat minut junaan.\n\nJuuri kun ajattelin kaikkea tätä, satuin silmäilemään Keskustorille\nkuvitellakseni, miltä me näyttäisimme, kun tulisimme koko\nkomeudessamme, sotatuomari Afzelius toisella puolen, rouva Afzelius\ntoisella ja minä itse keskellä.\n\nMutta kenenkä silmäni havaitsivatkaan tuolla alhaalla Keskustorilla,\nellei juuri Upsalan ylioppilasta, samaa joka oli ollut junassa, kun\nDaniel ja minä, tulimme Tukholmaan? Hän seisoi ja tähyili Klaran\nrantakadun numero seitsemään, ikäänkuin olisi tietänyt, että minä asuin\njuuri siellä.\n\nIhan varmaan se oli hän. Tunsin hänen suuren pehmeälierisen hattunsa,\ntummat silmät ja leuan ja koko ihmisen. Minä koputin ikkunaan hyvin\nhiljaa ja nyykäytin päätäni hänelle, ja hän katsahti ylös ja tunsi\nminut kohta. Hän otti hatun päästään ja tervehti ja sitten (olipa\ntotisesti onni, ettei oikeusneuvoksetar istunut vierashuoneen\nikkunassa) hän lähetti minulle lentosuudelman.\n\nMutta se teki minut niin kauhean onnelliseksi. En voi kuvata, kuinka\nonnelliseksi tunsinkaan itseni.\n\nAjatelkaas, että joku lähetti lentosuudelman minulle, joka olin niin\ntyhmä ja häijy!\n\nSe teki minut hyväksi ja kiltiksi samalla kertaa. Koko Sotbråtenin\nMarit hävisi siinä samassa. Luulenpa että olin odottanut juuri tuota\nlentosuudelmaa ihan koko viikon.\n\nKoko tuo lentosuudelma-juttu oli niin ihmeellinen. Nyt tiesin, että\nkaikki kävisi hyvin. Nyt ei ollut enää ikävä ottaa soittotunteja. Eikä\ntädin tai enon päähän edes juolahtaisi lähettää minut kotiin. Olisipa\nsekin päähänpisto!\n\nOlin niin onnellinen, että tunsin tarvetta olla kiltti jollekulle, ja\nsen vuoksi hiivin takatietä eteisen ja keittiön ja palvelijattaren\nhuoneen kautta lastenkamariin. Siellä istui vanha Ulla yksinään ja\ntorkkui, sanomalehti kädessään, ja minä kysyin, haluttaisiko häntä\npelata mariage-peliä kanssani.\n\nUlla katsahti minuun, pyyhkäisi silmälasit nenältään ja katseli taas.\n\n»Aivanhan minä uskon, että se pieni kiltti tyttö, joka asui täällä\nviisi vuotta sitten, on palannut takaisin», hän sanoi.\n\nKeskiviikkona 29. p:nä tammikuuta.\n\nEilen oli Kaarlen päivä, ja voimistelulaitoksessa kuulin kerrottavan,\nettä ihmeen kaunis seppele oli laskettu Bernadotten hautakuorin eteen.\nSen laskijaa ei tiedetty. Mutta kai se oli ollut joku, joka oli\nrakastanut Kaarle XV:tä.\n\nMinä en ollenkaan voi käsittää mitä rakkaus oikein on, mutta on niin\nkaunista kuulla puhuttavan siitä.\n\nTorstaina 30. p:nä tammikuuta.\n\nEilen iltahämärässä istuin kertomassa satuja Elinille ja Allanille.\nIstuin keskellä lastenkamarin pikku sohvaa ja Elin-serkku istui\ntoisella, Allan-serkku toisella puolellani, ja he nojasivat minuun, ja\nme olimme ihan ylimmät ystävykset.\n\nJuuri kesken kertomusta ilmestyi täti oveen. Hän aikoi ehkä kysyä\neikö pitäisi sytyttää lamppua, mutta kun hän näki, että Elin ja Allan\nistuivat niin hiljaa ja kuuntelivat satuja, nyykäytti hän vain päätään\nmeille ja sulki oven.\n\nMutta vähän ajan kuluttua avasi hän sen uudelleen, ja eno oli mukana.\nEi ollut ihan pimeä vielä, ja sitäpaitsi valaisi Keskustorin pitkä\nlyhtyrivi huonetta, niin että täti ja eno helposti saattoivat nähdä\nmeidät. Ja minä luulen, että heidän mielestään Elin ja Allan olivat\nkovin kultaisia, kun he nojasivat minuun ja olivat niin innokkaita\nkuulemaan, miten sitten kävi.\n\nKun eno tuli, kävin niin hämilleni, että lauseeni jäi kesken, mutta hän\nei sanonut yhtään mitään, vaan meni vähän päästä tiehensä.\n\nMinä olen kertonut serkuille satuja joka ainoana iltana tällä viikolla.\nOnhan se hiukan lapsellista hommaa, aivan kuin mariage-peli vanhan\nUllan kanssa, mutta he pitävät siitä, ja se, joka itse on onnellinen,\non mielellään muille kiltti.\n\nHiukan myöhemmin päivällä.\n\nTahdon vain kertoa, että eno tuli juuri nyt kotiin ja toi oopperaliput\ntädille ja minulle. Eno on varmaankin hyvillään siitä, että kerron\nsatuja Elinille ja Allanille, koska hän kutsui minut teatteriin.\n\n\n\n\nKOLMAS VIIKKO.\n\n\nVierashuoneessa maanantai-aamuna helmikuun 3. p:nä.\n\nEilen, kun istuimme aamiaispöydässä ja joimme suklaatamme (sunnuntaisin\nsaamme aina suklaata), kertoi Oriel-eno, että vapaamuurarit olivat\npitäneet niin ihmeen kauniin muistojuhlan Kaarle XV:n kunniaksi\nviime viikolla ja että juhlasali oli ollut erinomaisen aistikkaasti\nkoristettu. Eno oli itse ollut mukana, sillä hänhän on vapaamuurari,\nja hän sanoi, että sekä hänen itsensä että monien muiden mielestä oli\nollut sääli, etteivät heidän perheensä saaneet nähdä, kuinka kaunista\nkaikki oli.\n\nKun eno sanoi näin, oli meidän lasten henki salpautua kurkkuun. Me\nlaskimme kupit käsistämme vadeille emmekä voineet muuta, kuin tuijottaa\nhäneen. Sehän kuulosti aivan kuin hän olisi aikonut ottaa meidät\nmukaansa vapaamuurarien luo.\n\nAjatelkaas, jos pääsisi vapaamuurarien juhlasaliin! Ajatelkaas, jos\nminä onnistuisin pääsemään vapaamuurarien salaisuuksien perille,\njonkinkaan!\n\nNiin, minun on kai kerrottava, että siitä asti kuin kerran monta\nvuotta sitten satuin kuulemaan, että herra Alfred Schullström, joka\non kaupanhoitajana Itä-Ämtervikissä, oli vapaamuurari, olen koettanut\nottaa selvää siitä, mitä vapaamuurarit oikein tekevät. Olen kysynyt\nkaikilta kotolaisilta, isältä ja äidiltä, ja tädiltä ja Aline\nLaurellilta ja Elin Laurellilta, ja eno Schensonilta. Mutta kukaan ei\nole voinut sanoa mitään varmaa sen vuoksi, että he väittävät, että\nkaikki vapaamuurarit ovat pyhästi vannoneet, etteivät he koskaan\nilmaise, mitä heidän kokouksissaan tapahtuu.\n\nAinoa, joka tiesi jotain, oli vanha emännöitsijä. Hän kertoi, että\nvapaamuurarit olivat oikeita ilkiöitä, jotka teurastivat lapsia ja\npaistoivat ne ja söivät ne suuhunsa, ja sehän kuulosti minun mielestäni\nhirveän kaamealta ja mielenkiintoiselta. Mutta kun kerta tiesin, miten\nkiltti herra Schullström on, minun vaikeata ymmärtää, että hän olisi\nsellaisissa julmuuksissa mukana.\n\nEno istui ja hypisteli kirjettä, jonka hän oli ottanut kotitakkinsa\ntaskusta. Hänen sormensa olivat mahdottoman hitaat, ja kun kirje\nvihdoinkin oli avattuna hänen edessään, kesti vielä kauemmin asettaa\nkakkulat nenälle, niin että ne pysyisivät. Enollahan ei ole erikoisen\nedullinen kakkulanenä, mutta me ymmärsimme, että hän viivytteli noin,\njotta me ehtisimme tulla oikein uteliaiksi.\n\n»Kas niin, pidä nyt kiirettä, Oriel», sanoi Georgina-täti. »Lapset ovat\nniin innoissaan, etteivät he malta syödä.»\n\nSilloin eno luki meille kirjeestä päätöksen, jonka mukaan\nvapaamuurarien talo pidettäisiin auki tänään kello 2, jotta ne\nvapaamuurarit, jotka sitä halusivat, saisivat näyttää perheilleen\nmillaiseksi juhlasali oli koristettu Kaarle XV:n muistojuhlaan.\n\nKun eno oli päässyt näin pitkälle, pysähtyi hän ja heitti ilkamoivan\nkatseen minuun. »Niin, mitä luulet, Georgina?» sanoi hän. »Voidaankohan\nSelmaa lukea perheen jäseneksi?»\n\n»Eiköhän voitane.»\n\n»No niin, mutta pidäkin häntä silmällä, sillä kirjeessä sanotaan, että\nkaikkien, jotka päästetään sisään, täytyy sitoutua lupaamaan, etteivät\nhe kurkistele verhojen taakse tai aukaise kaapin ovia tai hiivi\nkaihtimien taa ottamaan selvää vapaamuurarien salaisuuksista.»\n\nMinä kyllä ymmärsin, miksi eno sanoi noin, sillä hän ajatteli, kuinka\nolin salassa lukenut kidutuskohtauksesta Ranskan historiasta, mutta hän\nnäytti niin ystävälliseltä, etten tullut siitä pahoilleni.\n\nJoka tapauksessa päätettiin, että me menisimme kaikki. Me lapset olimme\nniin hirmuisen iloisia. Emme vain tietäneet, millä saisimme aamupäivän\nkulumaan, kunnes tulisi aika lähteä.\n\nHeti kello kahdentoista jälkeen meni eno ulos ja otti Allanin kanssaan,\nja kun he palasivat, olivat Allanin hiukset leikatut ja käherretyt,\nniin että ne olivat kiharassa ohimoilla ja otsalla. Hän oli niin\nhirveän suloinen, että vanha Ulla tuli ihan levottomaksi ja sanoi\ntädille, että sotatuomari teki vallan väärin, kun hän otti niin kauniin\npojan mukaansa noiden kauheiden vapaamuurarien luo. »Rouva saa nähdä,\nettei hän elävänä palaa», sanoi hän.\n\nMe ymmärsimme, että Ulla, samoin kuin Mårbackan emännöitsijä, uskoi\nettä vapaamuurarien tapana oli syödä lapsia, ja se huvitti meitä niin\nhirveästi.\n\nTiistai-iltana.\n\nMinulla ei ole ollut aikaa kertoa, miten sitten kävi sunnuntaina, sillä\nminun piti kirjoittaa kotiin ja kertoa kaikki. Mutta nyt tahdon jatkaa.\n\nKello puoli kahdelta lähdimme liikkeelle, sillä meillähän oli pitkä\nmatka, Ritariholmalle asti, ja eno tahtoi ehdottomasti, että olisimme\najoissa perillä.\n\nMe kuljimme pitkin Drottninggatania ja sitten Kustaa Aadolfin torin ja\nNorrbron yli emmekä huomanneet mitään merkillistä. Mutta kun ehdimme\nRitariholmaan asti, oli siellä paljon ihmisiä, ja kaikki kiiruhtivat\nsamalle taholle. Kuulin miten eno sanoi tädille, ettei hän ymmärtänyt,\nmitä tämä kaikki oikein merkitsi. Eiväthän muut olleet saaneet kutsua\nkuin vapaamuurarit ja heidän perheensä, mutta tässähän tuli ihan koko\nkonkkaronkka!\n\nKaikki suuntasivat askeleensa suurta vanhaa taloa kohti, joka on Birger\nJaarlin torin varrella. (Eno kertoi meille, että talo oli mahtava\nRosenhanen palatsi, joka oli rakennettu suuruuden ajallamme ja nyt oli\nvapaamuurarien hallussa.)\n\nTalon edusta oli mustanaan ihmisiä, mutta me kiilauduimme pienille\nulkoportaille, joista pääsi kapeaan porraskäytävään. Portaitten\nalapäässä meidän täytyi pysähtyä, sillä ihmisiä oli ihan tungokseen\nasti. Eno veti esiin kellonsa ja sanoi, että olimme tulleet liian\nvarhain ja että meidän täytyi odottaa hetkinen, ennen kuin ovet\navattaisiin.\n\nHän kehoitti meitä pysyttelemään aivan hänen kintereillään, niin ettei\nkukaan pääsisi tyrkkimään meitä pois portailta. Täti kävi levottomaksi\nsuuressa tungoksessa ja kuiskasi enolle, että häntä peloitti, että\nmeidät rutistettaisiin kuoliaaksi. »Minusta olisi paras jättää kaikki\nja palata kotiin», sanoi hän, »eihän täällä ole muita kuin Munkbron\nmatameja ja sällejä ja kaartilaisia.»\n\n»Niin, olet ihan oikeassa, että he vapaamuurareiksi ovat aika\nmerkillisiä», sanoi eno. »Mutta kun me nyt kerta olemme vaivautuneet\ntänne asti, on meidän kestettävä loppuun. Nyt on tuskin muuta kuin\nviisi minuuttia jäljellä.»\n\nJa kaikeksi onneksi me saimme jäädä, sillä siinä samassa tuli pitkä\nunivormupukuinen herrasmies, päässä kolmikulmainen hattu, ja hänen\nseurassaan oli pari muuta, hekin univormupukuisia. Hän meni pitkin\naskelin suoraan tiheimpään ihmistungokseen portaille päin, ja kaikki\nantoivat ilman muuta hänelle tietä.\n\n»Katsokaa, prinssi August!» kuiskasi täti meille lapsille. »Nyt hän on\ntuolla portailla, näettekö hänet?»\n\nMinä näin hänet aivan selvään, sillä hän seisoi portailla ihan minun\nyläpuolellani, mutta minä en pitänyt hänen ulkomuodostaan. Hänen\nkasvonsa olivat isot ja karkeatekoiset, ja hän oli harmaankelmeä, aivan\nkuin olisi ollut sairas. En ollut koskaan kuvitellut, että prinssi\nvoisi olla niin ruma.\n\nVapaamuurarien talon ovi oli yhä vielä suljettu, niin että prinssi\nAugustin täytyi odottaa ihan niin kuin meidän muitten, ja siinä samassa\nhän sattui huomaamaan Oriel-enon, joka seisoi häntä alempana hattu\nkädessä.\n\n»Kas vain, Oriel!» huudahti hän niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat,\nja hän kumartui portaitten kaiteen yli ja taputti enoa hartioihin.\n»Mitä kuuluu?» lisäsi hän ja näytti niin kiltiltä ja ystävälliseltä,\nettä hänestä oikein täytyi pitää.\n\nEno aikoi juuri vastata, mutta samassa avattiin ovi ja prinssi katosi.\nSitten ovi taas suljettiin. Olimme luulleet, että mekin pääsisimme\nsisään, mutta meidän ei auttanut muu kuin odottaa.\n\nJoka tapauksessa olin mielissäni siitä, että olin saanut nähdä jonkun\nkuninkaallisen ihan läheltä. Olen varma, että Lovisa-täti hämmästyy kun\nkuulee, että prinssi tunsi enon ja sanoi häntä Orieliksi.\n\nVihdoinkin ovet aukaistiin, ja kaikki alkoivat sysiä ja töykkiä\npäästäkseen portaille. Vaikeinta oli päästä ensimmäiselle askelmalle,\nmutta kun kunnialla olimme niin pitkällä, meni kaikki ihan itsestään.\nMeidän ei tarvinnut ottaa askeltakaan, sillä ne, jotka tulivat meidän\njäljessämme, aivan kuin puristivat meitä eteenpäin. Tätiä nähtävästi\npeloitti, eno päästi jonkin pikku kirouksen, mutta meistä lapsista oli\nvain hauskaa. Sillä tavoin pääsimme sisäovelle asti, mutta juuri kun\nmeidän piti astua kynnyksen yli, paiskattiin ovi jälleen kiinni. Minkä\nvuoksi se paiskattiin kiinni? Kas, silloin oli jo niin monta päästetty\nsisään, että muitten piti odottaa, kunnes he tulisivat ulos. Siinä sitä\nsiis seisottiin.\n\nOvi avattiin pian uudestaan, mutta nyt piti niiden päästä ulos, jotka\njo olivat olleet sisällä. Mitenkä se oikein kävisi, oli kaikille\nkäsittämätöntä, mutta muuta keinoa ei ollut. Kaikki nurisivat ja\nnapisivat, että heitä tyrkittiin ja sysittiin. Mutta eno sanoi, että\njos tätä menoa jatkuu kauan, tulee hän ohueksi kuin kurkunviipale. Ja\nkun eno on paksu, alkoivat kaikki hänen ympärillään nauraa, ja ihmisten\nkasvot rupesivat näyttämään hiukan kiltimmiltä.\n\nVihdoinkin olivat toiset päässeet ulos, ja nyt oli meidän vuoromme\npäästä sisään. Takaa päin tunkivat toiset, eikä meidän lasten ollut\nhelppoa päästä ajoissa pois jaloista. Mutta samassa tuli suurikokoinen\nmatruusi ja huudahti »hei!» ja nosti minut käsivarrelleen, toinen nosti\nElinin ja kolmas Allanin, ja ennen kuin olimme ehtineet ajatellakaan,\nolimme jo sisällä juhlasalissa.\n\nMe emme saaneet mennä pitemmälle kuin paksuun mustaan köyteen asti,\njoka oli pingotettu salin poikki seinästä seinään. Mutta se olikin\nriittämiin, sillä me näimme kaiken siitä missä seisoimme. Enkä minä\nyhtään voinut ymmärtää, mitä eno oli tarkoittanut, kun hän sanoi,\nettä kaikki oli niin aistikasta ja kaunista. Minusta ei siellä ollut\njuuri mitään katsomista: vain mustilla verhotut seinät ja musta\nlattiamatto ja mustalla sametilla peitetty ruumisarkku, joka seisoi\nmatalalla korokkeella salin keskellä ja oli koristettu Kaarle XV:n\nnimikirjaimilla.\n\nMinähän olen aina niin typerä. Olin luullut, että koristelu olisi\nollut jollain tavoin ihmeellistä ja salaperäistä, kun oli kysymys\nvapaamuurareista, mutta kaikkea muuta. Täti sanoi kohta, että sali\noli ihmeen kaunis, ja sitä hän tarkoitti, sillä täti ei koskaan sano\nsellaista, niitä hän ei tarkoita. Mutta kuinka hyvänsä, hän väsyi pian\nseisomaan siinä köyden edessä katsomassa, ja niin hän kysyi enolta,\nemmekö hänen mielestään jo palaisi kotiin.\n\nEno oli samaa mieltä, ja me käännyimme mennäksemme ulos. Ensin\ntulimme leveään käytävään, ja siellä oli helppoa kiilautua eteenpäin,\nmutta sitten me jouduimme ahtaampaan käytävään, ja siellä tuli täysi\nseisahdus. Se oli täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät sisään, eikä\nkukaan väistynyt meidän tieltämme, jotka tahdoimme ulos.\n\nSiellä oli vahtimestari ja hän sanoi enolle, että oli vallan mahdotonta\npäästä tunkeutumaan läpi juuri nyt. Hän neuvoi meitä palaamaan\njuhlasaliin ja odottamaan tuokion, ja niin me teimmekin.\n\nMustan köysiaitauksen sisäpuolella oli pari hienoa herraa, ja kun\nhe näkivät, että me palasimme, tulivat he enon luo ja tervehtivät,\nja sitten heidät esitettiin tädille. Minä en oikein kuullut heidän\nnimiään, mutta hienoja ne olivat. Heidän mielestään oli hyvin\nharmillista, että ihmisiä oli niin kauheasti. Sitä ei yhtään ollut\ntarkoitettu, eivätkä he aivan yksinkertaisesti käsittäneet, mistä\nyleisö oli saanut asiasta vihiä.\n\nTäti ihmetteli, ettei ovia suljettu, mutta nuo hienot herrat sanoivat,\nettä se ei käynyt laatuun. Ulkopuolella oli monta tuhatta ihmistä,\njotka odottivat pääsyä vapaamuurarien taloon, eikä ollut helppoa\ntietää, mitä he oikein tekisivät, jos tämä huvi heiltä kiellettäisiin.\n\nYlhäisten herrojen mielestä kävi tätiä sääli, kun hän ei päässyt\nulos, ja eräs heistä kysyi, eikö hän tahtonut käydä peremmälle, missä\noli penkkejä, niin että hän voisi istua levähtämään. He kutsuivat\nvahtimestarin, joka nosti paksua köyttä, niin että täti ja eno ja Elin\nja Allan pääsivät sen alitse. Mutta juuri kun minä aioin seurata heitä,\nlaski hän sen taas alas, aivan kuin en olisi kuulunut koko seuraan.\nMutta silloin riensi eräs noista kilteistä ja hienoista herroista\nja sanoi vahtimestarille, että minä olin herrasväki Afzeliuksen\nlapsentyttö ja että minunkin piti päästä sisään.\n\nKeskiviikkona 5. p:nä helmikuuta.\n\n_Ruokasalissa._\n\n(Tänäänkin on minun täytynyt nousta kello seitsemän, jotta vihdoinkin\nehtisin kirjoittaa kaikesta, mitä silloin sunnuntaina tapahtui. Istun\nruokasalissa, sillä täällä ei ole ketään ihmistä.)\n\nEno oli sopinut erään vahtimestarin kanssa, että tämä ilmoittaisi niin\npian kuin olisi mahdollista päästä ulos. Mutta ketään vahtimestaria ei\nnäkynyt, ja niin me saimme istua vapaamuurarien juhlasalissa ja odottaa\nja odottaa.\n\nMeillä oli koko lailla kuivaa, ja hiukan meitä viluttikin, mutta en\nminä sentään ymmärrä, minkä vuoksi olin niin kauhean pahoillani.\nMinähän olin ymmärtänyt, että tuon kiltin ylhäisen herran mielestä\nolin lapsentytön näköinen, ja joskus muulloin se olisi minua vain\nnaurattanut, mutta nyt se teki minut oikein surulliseksi. Minusta oli\nniin murheellista, että me olimme niin köyhiä kotona Mårbackassa,\nniin etten voinut käydä yhtä hienoissa vaatteissa kuin Elin-serkku.\nAjattelin että isä aina vain sairasteli ja että hän pian kuolisi ja\nettä meidän pitäisi myydä Mårbacka. Ja kuinka meidän sitten kävisi?\n\nSamassa kun istuin ja haudoin noita ajatuksia, kuulin ivanaurua\ntakanani, ja kun käänsin päätäni, näin aivan selvään, miten Sotbråtenin\nMarit istui kokoonkyyristyneenä tuolini selkänojalla ja taputti käsiään\nriemusta.\n\nEn ollut nähnyt häntä koko viikkoon, ja olin jo toivonut, että hän\nainaiseksi olisi poissa. Mutta tuossa hän nyt istui ja pilkkasi minua,\njota oli luultu lapsentytöksi.\n\nKaikki oli niin toivotonta ja ikävää. Minun sisässäni oli yhtä mustaa\nkuin suuressa juhlasalissakin.\n\nEräs noista hienoista herroista tuli tädin luo ja ehdotti, että hän\nmenisi viereiseen huoneeseen, koska siellä oli paremmat istuinpaikat.\n\nNyt me tulimme suureen, pitkulaiseen salonkiin, jossa oli pehmeitä\nsohvia ja mukavia tuoleja. Ylt'ympäri seinillä oli tauluja, mutta\nkaikki, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat vihreiden verhojen\npeitossa.\n\nMinä menin kohta katselemaan sitä taulua, joka ei ollut peitetty, ja\nhämmästyin kovasti, kun huomasin, että se esitti minun ylioppilastani.\nVoinko muuta kuin ihmetellä, kun näin hänet täällä, vapaamuurarien\nluona, ihmetellä ja tietysti tulla iloiseksi? Hän näytti kyllä\nhiukkasen vanhemmalta, kuin luonnossa, mutta sehän saattoi olla\nmaalarin syy. Hiukan minua ihmetytti myös se, että hänen rinnassaan oli\nniin paljon tähtiä ja nauhoja, mutta sitten ajattelin, että se kai oli\nvapaamuurarien tapa.\n\nMinä istuuduin ihanaan nojatuoliin vastapäätä taulua. Nyt, kun\nminulla oli ylioppilaani, jota sain katsella, oli koko ikävä kuin\npoispyyhkäisty. Ajatelkaas, että joku osasi maalata niin kauniisti!\nNäkyi, että ylioppilas oli ylhäinen ja ylevä, mutta samalla lempeä ja\nhellä.\n\nMieleeni ei juolahtanut, että kuva saattaisi esittää jotain muuta kuin\nylioppilasta, vaikkakin hän minusta oli hiukan kaunistettu. Kun minä\nistuin siinä ja katselin häntä, muistin niin selvästi, kuinka hän oli\nistunut vastapäätä ja jutellut minun kanssani junassa Katrineholmin ja\nTukholman välillä ja että sydäntäni oli lakannut pakottamasta, kun hän\noli niin kiltti minulle.\n\nJa aivan samoin oli tänään. En ollut enää ollenkaan pahoillani ja\ntoivoton.\n\nOllakseni ihan varma siitä, että muotokuva esitti häntä kuin luulin,\nmenin tädin luo ja kysyin, tiesikö hän kuka se oli, jonka kuva riippui\nsiinä seinällä.\n\n»Rakas lapsi, kuinka en tietäisi», sanoi täti heti, »sehän on prinssi\nKustaa.»\n\n»Prinssi Kustaako?» sanoin minä.\n\n»Niin, kai sinä tiedät, että Kaarle XV:llä ja kuningas Oskarilla ja\nprinssi Augustilla oli veli, jonka nimi oli Kustaa. Hän kuoli, kun hän\noli vain kahdenkymmenenkahden ikäinen.»\n\n»Ja hän oli noin kaunis?» kysyin minä, sillä päässäni alkoi pyöriä.\nMinähän olin ollut niin varma siitä, että tuo ihana muotokuva esitti\nylioppilastani.\n\n»Kaunis hän oli», sanoi täti. »Kauniimpi kuin Kaarle XV, sen sanovat\nkaikki. Hänestä pidettiin niin paljon, etteivät ihmiset ottaneet\nuskoakseen, että hän todella oli kuollut. Täällä Tukholmassa kerrotaan\nyhä vielä, että hän elää ja on naimisissa ja asuu Norjassa.»\n\n»Mutta minkä vuoksi hän tahtoisi uskotella ihmisille, että hän on\nkuollut?» kysyin minä ja pääni alkoi mennä yhä enemmän pyörälle.\n\n»Niin, minä en ymmärrä», sanoi täti. »Kyllähän ihmiset hokevat, että\noli olemassa joku, jonka hän tahtoi naida, mutta että se oli mahdotonta\nsen vuoksi, että hän oli prinssi eikä tyttö ollut kuninkaallista sukua.\nSitten hän matkusti Norjaan, ja siellä hän sairastui.»\n\n»Mutta eihän täti usko, että se on totta?»\n\n»Voithan kysyä Ullalta», sanoi täti ja nauroi. »Hän tuntee paremmin\ntämän asian kuin minä. Hän on nähnyt prinssi Kustaan monta kertaa\nTukholmassa viime vuosina. Syksyllä Ulla näki hänet Kaarle XV:n\nhautajaisissa.»\n\nMinä jätin tädin ja istuuduin jälleen katselemaan prinssi Kustaan\nkuvaa. Sehän oli yhtä kaunis kuin äsken, mutta sitä oli ollut hauskempi\nkatsella, kun luulin, että se esitti minun ylioppilastani.\n\nMutta miten maailmassa se saattoi olla siinä määrin hänen näköisensä?\n\nTietysti tuo kaikki oli pelkkää juttua, että prinssi Kustaa vielä olisi\nelossa!\n\nMutta ajatelkaas, jos se olisi totta! Ajatelkaas, jos hän oli\nnaimisissa ja asui Norjassa!\n\nPääni oli ihan sekaisin, oli kuin juuri olisin ollut pääsemässä jonkin\nsalaisuuden perille.\n\nKun siinä istuin ja katselin kuvaa, koetin kuvitella, miten kaikki\noli tapahtunut. Ja pian olin selvillä siitä. Hän oli rakastunut ja\njärjestänyt katoamisensa ja poika oli kasvatettu Tukholmassa eikä\ntietänyt muuta, kuin että hänen vanhempansa olivat ihan tavallisia\nihmisiä.\n\nKun Daniel ja minä olimme tavanneet hänet Laxåssa, oli hän juuri\npalannut Norjasta ja viettänyt joulua kotona vanhempien luona. Kaikki\nsopi niin mainiosti siihen, mitä täti oli kertonut.\n\nAjatelkaas, ettei hän itse ollenkaan tietänyt olevansa prinssi, mutta\nettä minä, Mårbackan Selma Lagerlöf, tiesin sen!\n\nSe oli jännittävää, niin sanomattoman jännittävää, vielä huikeampaa\nkuin »Välskärin kertomuksissa».\n\nSe oli ihan halkaista pääni, niin jännittävää se oli.\n\nKenellehän voisin siitä kertoa? Olihan ihan niin kuin minut olisi\njohdettu vapaamuurarien taloon ja Tukholmaan ja ylioppilaan\ntuttavuuteen vain sen vuoksi, että hän minun kauttani saisi tietää kuka\nhän oli.\n\nMutta ajatelkaas, siinä samassa kun päätin kertoa asiasta ylioppilaalle\nitselleen, tuntui minusta, että kuva alkoi puhua minulle! »Sinä, Selma\nLagerlöf, tulit tänään tänne saadaksesi selvää vapaamuurarikunnan\nsalaisuuksista, etkä ole saanut tietää hitustakaan niistä. Mutta sen\nsijaan olet saanut selville toisen suuren salaisuuden, ja sen sinä\npidät omana tietonasi niinkuin vapaamuurari omansa.»\n\nNiin, tietysti pitäisin sen omana salaisuutenani, aivan niin kuin\nvapaamuurari. Mutta kuitenkin olin kiitollinen, että olin saanut sen\ntietää, sillä se antoi minulle niin paljon ajattelemisen aihetta.\n\nEno ja täti ja ne ylhäiset herrat kulkivat edes takaisin katsomassa,\neikö ihmistulva jo alkaisi loppua. Mutta tukholmalaiset mahtavat\nolla hyvin uteliasta väkeä, sillä sisälle pyrkijöitä oli vallan\nloppumattomiin. Elin ja Allan nukkuivat vapaamuurarien ihanissa\n'emmatuoleissa'. Minä istuin hiljaa muotokuvan edessä enkä ollut yhtään\npahoillani, että sain jäädä niin pitkäksi aikaa.\n\nVihdoin täti tuli ja herätti serkut. Eräs noista hienoista, ja\nylhäisistä herroista oli sanonut, että koska katsojien tulva yhä\noli ehtymätön ja rouva Afzeliusta ja pieniä lapsia oli sääli, he\nsaattaisivat meidät ulos talosta salaista tietä, vaikkakaan se ei ollut\nluvallista.\n\nMeidät vietiin pitkiä, kapeita käytäviä pitkin ja portaita alas\npihalle, ja vihdoin olimme kadulla jälleen.\n\nKun tulimme kotiin Klaran rantakatu 7:ään, oli kello lähes viisi. Ulla\nja keittäjätär seisoivat alhaalla ja keskustelivat portinvartijan\nkanssa, eikö olisi aika hälyttää poliisia ja lähettää hänet hakemaan\nmeitä vapaamuurarien talosta. Sillä he olivat ihan varmoja siitä,\nettä vapaamuurarit olivat teljenneet meidät kaikki muut pimeään\nkellariluolaan ja että he aikoivat syödä Allan-serkun illallisherkuksi.\n\nLauantaina 8. p:nä helmikuuta.\n\nMinä olen kirjoitellut kirjeitä kokonaista kaksi päivää. Olen\nkirjoittanut sekä Emilia Wallrothille että Alma Schensonille ja Emma\nLaurellille. Olin luvannut kirjoittaa heille Tukholmasta, ja nyt oli\nminusta sopiva tilaisuus, kun voin kertoa, että olin nähnyt prinssi\nAugustin ja ollut teljettynä vapaamuurarien taloon. Mutta tietenkään\nen edes hiiskunutkaan siitä, josta olin luvannut muotokuvalle olla\nhiiskumatta.\n\nTänään olin aikonut kertoa jotain voimistelusta ja minkälaista siellä\non, mutta se saa jäädä ensi viikkoon.\n\n\n\n\nNELJÄS VIIKKO.\n\n\nMaanantaina 10. p:nä helmikuuta.\n\nNeljännestä vailla kymmenen aukaisen joka päivä Klaran rantakatu 7:n\nportin ja astun katukäytävälle, yllä hattu ja takki ja kalossit ja\nsateenvarjo ja hansikkaat ja muhvi, niinkuin Georgina-täti tahtoo.\nSitten menen kadun poikki Klarabergs-kadun kulmaan, kuljen sitä\nvähän matkaa, kunnes tulen Klaran pohjoiselle kirkkokadulle. Sitten\nreippaasti pitkin sitä ja ylös pientä vaivalloista mäkeä, joka on\nlaskettu terävillä mukulakivillä, ja suuren, kauniin portin kautta\nKlaran kirkkomaalle.\n\nKirkkomaalla on sileitä ja tasaisia hiekkakäytäviä, niin että siellä on\nkevyt kulkea. Minä kuljen niin nopeaan kuin suinkin, jotta en tapaisi\nkoulupoikia. Klaran koulu on aivan kirkkomaan laidassa, ja kun pojat\npääsevät välitunnille, ryntäävät he kiireesti suurille hautapaasille\nja kiviarkuille, jotka ovat kirkon vieressä ja jossa he tavallisesti\nleikkivät sotaa, ja minä pelkään, että he täyttivät minut kumoon.\n\nTotta puhuen minä hiukan pelkään koulupoikia, mutta muuten on kyllä\nhauskaa, että he yhä vielä pysyttelevät Klaran kirkkomaalla, aivan\nkuin August Blanchen aikaan. Minusta he kyllä näyttävät aika jätkiltä,\nmutta mitä siitä, sillä August Blanchen kertomuksista tiedän, että he\novat jalomielisiä ja ritarillisia ja että monista tulee kenraaleja ja\npiispoja ja että he voivat joutua naimisiin ihanien kreivintyttärien\nkanssa.\n\nSiellä on eräs, yhtä köyhästi pukeutunut kuin toisetkin, mutta ei\naivan yhtä villi. Olen huomannut, että hän usein seisoo hiljaa ja\nvain katselee, kun toverit reuhaavat hurjimmillaan. Hänen siniset\nsilmänsä ovat todella kauniit, ja kenties kerran, kun hän tulee\ntäysi-ikäiseksi... Kuinka hyvänsä, hän on heistä ainoa, joka voisi\nolla se poika, joka sai äidiltään helmiäisnapeilla koristetut liivit\nsyntymäpäivälahjaksi.\n\nKerran näin tuon hiljaisen pojan istumassa ihan yksinään suurimmalla\nkiviarkulla, pää painuneena, ja minusta tuntui aivan kuin Viktor\nEkström olisi istunut siinä ja itkenyt kuollutta äitiään. Minä\nseisahduin aivan hänen eteensä, ja olisin tahtonut sanoa jotain\nlohduttavaa, sillä juuri tuo poika tuntui minusta niin ihmeellisen\ntutulta. Mutta minä mietin hiukan ehtiäkseni keksiä jotain oikein\nkaunista sanottavaa, ja silloin hän kohotti äkkiä päänsä, veti suunsa\nvinoon ja näytti kiukkuiselta.\n\n»Mitä siinä seisoa töllötät, senkin perhanan lenkkajalka?» sanoi hän.\n\nEn tietysti vastannut yhtään mitään, vaan menin matkoihini. Mutta totta\ntosiaan minä toivoin, että ne ylhäiset ihmiset siellä kiviarkussa\nolisivat hiukan raottaneet paatta ja nipistäneet häntä nenästä.\n\nKas, minun täytyy kai kertoa, että kun poika sanoi minua lenkkajalaksi,\nmuistui ylioppilas mieleeni. Hän näki minut, kun istuin vaunussa ja\nseisoin ikkunassa, mutta hän ei koskaan ole nähnyt minun kävelevän,\nniin ettei hän tiedä, että onnun. Kuinkahan mahtaa käydä, kun hän saa\nsen tietää.\n\nTiistaina 11. p:nä helmikuuta.\n\n(Eilen en ehtinyt enempää sen vuoksi, että tuli aamiaisaika. Mutta nyt\njatkan ihan siitä, mihin lopetin.)\n\nKun olen kulkenut Klaran kirkkomaan poikki, tulen kauniin suuren\ntalon eteen, joka sijaitsee Klaran itäisen kirkkokadun ja Odeninkadun\nkulmassa, ja siihen taloon minä menen, sillä siinä on professori Herman\nSätherbergin Voimistelu- ja Ortopedinen laitos.\n\nPorttikäytävässä pysähdyn aina pikku hetkeksi. Panen käteni ristiin\nmuhvissa ja rukoilen Jumalaa, että professori Sätherberg, joka on niin\ntaitava ja oppinut, keksisi jotain, joka parantaisi minut, niin ettei\nminun tarvitsisi ontua koko elämääni.\n\nSitten juoksen ylös portaita ja tulen suureen eteiseen, jossa on monta,\nnaulakkoa, ja täällä riisun sekä takkini ja hattuni että myös leninkini\nja alushameeni ja panen ylleni housut ja puseron, sillä se kuuluu\nvoimisteluun.\n\nSen jälkeen astun voimistelusaliin, joita on monta, ja jotka ovat hyvin\navarat ja joissa riippuu tikapuita ja renkaita ja kaikenkaltaisia\nvoimistelutelineitä pitkin seiniä. Lattialla on monta lavitsaa ja\ntyynyä ja ne ovat yleensä meitä varten, jotka saamme sairasvoimistelua\naamupäivin. Iltapäivin on täällä kuulemma tavallista voimistelua, ja\nsilloin kai ihmiset kiipeävät tikapuita ja keinuvat renkaissa.\n\nTuntui niin ihmeelliseltä syksyllä, kun luin Fredrika Bremerin\n»Naapurukset». Minusta oli kuin olisin tuntenut voimistelun, jota\nhän siinä kuvaa. Olisipa vallan merkillistä, jos Fredrika Bremer\nolisi käynyt voimistelemassa samassa laitoksessa kuin minäkin! Mutta\nluulen, ettemme nykyään voimistele samalla tavalla. Me olemme kai\npaljoa hiljaisempia kuin hänen aikanaan, mutta varmastikaan ei meillä\nliioin ole yhtä hauskaa. Meillä ei ole mitään seuroja, joiden jäsenet\nkutsuisivat toisiaan muinaiskreikkalaisilla nimillä, eikä mieleemme\nedes pälkähtäisi vaatia toisiamme kaksintaisteluun.\n\nMutta joka tapauksessa on minusta niin kovin hauskaa kuvitella, että\nFredrika Bremer on ollut täällä. On kuin se olisi hyvänä enteenä\nsellaiselle, joka kerran hänkin tahtoisi yrittää kirjoittaa romaaneja.\n\nVoimistelusaleissa on aina paljon ihmisiä ja liikettä. Kun kaikki ovat\ntulleet, on meitä luullakseni noin sata kappaletta, jotka kuljemme\nedestakaisin lattialla, vaikkakaan en tietysti ole onnistunut heitä\nlaskemaan. Kaikilla on pusero ja housut, mutta toisilla on hienot,\nkirjo-ompeleiset puserot, kun taas toiset ovat kuin kiedotut säkkiin.\nMuutamat ovat vanhoja ja muutamat aivan lapsia, mutta enimmäkseen\nhe ovat siinä yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen paikoilla. Useimmat\novat jollakin lailla viallisia, niin että heillä on vino lantio tai\nkämpyräjalka tai jäykkä polvi tai heille on kasvamassa kyttyrä. Jotkut\nvoimistelevat vain sen vuoksi, että ovat saaneet kalvetustaudin\ntanssittuaan liian ahkerasti tukholmalaistanssiaisissa.\n\nMonet ovat melko hauskan näköisiä, mutta kukaan ei ole niin kuin Louise\nThyselius, joka kävi täällä viisi vuotta sitten. Häntä en voi koskaan\nunohtaa.\n\nOlisi ollut hauskaa, jos hän nytkin olisi mukana edes katsomassa,\nsillä kyllä minä olen hyvin yksinäni. Minä olen luullakseni ainoa\nnelitoistavuotias koko laitoksessa. Ja niin on kaikkialla, minne vain\nsatun tulemaan. On ihan merkillistä, minne kaikki nelitoistavuotiaat\novat kadonneet. Ne, jotka ottavat osaa voimisteluun, ovat joko liian\nvanhoja tahtoakseen puhella minun kanssani, tai taas niin nuoria, etten\nminä välitä jutella heidän kanssaan.\n\nJokaisella on mukanaan pieni kortti, johon professori Sätherberg on\nmerkinnyt kenelle voimistelunopettajattarelle me kuulumme ja mitä\nliikkeitä hänen pitää meille antaa. Täällä on kai vähintään kymmenen\nopettajatarta, ja heidät tuntee helposti siitä, että heillä on\nyllään tavalliset leningit. Jokaisella heistä on noin kahdeksan tai\nkymmenen potilasta, ja jokaisen potilaan täytyy saada noin kahdeksan\ntai yhdeksän liikettä aamupäivisin, niin että heillä kyllä on työtä\ntullakseen sekä väsyneiksi että hikisiksi.\n\nMinä sain aluksi seitsemän liikettä: jalan kiertoa ja polven taivutusta\nja riipuntaa ja notkistusta ja minkä nimisiä ne kaikki lienevätkin.\nMikään niistä ei ole ollenkaan vaikeaa, paitsi notkistus, sillä\nsilloin minun täytyy seisoa vasemmalla jalallani ja notkistaa polveani\nniin syvään kuin osaan, ja se on rasittavaa. Nyt, kun olen kohta\nvoimistellut kolme viikkoa, saan pian uusia liikkeitä.\n\nSääreni tuntuu jo paljon vahvemmalta, ja se on niin hauskaa. Muutamat\npotilaat, jotka ovat voimistelleet koko talven, ovat tulleet aivan\nterveiksi, ja he sanovat, että professori Sätherberg on todellinen\ntaikuri.\n\nJoskus tulee professori ulos vastaanottohuoneestaan ja kulkee salin\nläpi pitääkseen silmällä, että neidit antavat meille liikkeet niinkuin\npitää, tai puhellakseen jonkun potilaan kanssa. Ja niin pian kuin hän\ntulee, ovat silmäni ihan naulitut häneen.\n\nKas, minähän tiedän, että professori Sätherberg on runoilija ja että\nhän on kirjoittanut sekä »Sjung om studentens lyckliga dag» että »Glad\nsåsom fågeln», jotka molemmat prinssi Kustaa on säveltänyt, mutta\ntäällä voimistelussa en koskaan kuule kenenkään puhuvan siitä, että\nmeidän professorimme osaa kirjoittaa niin mainioita runoja. Ehkei sitä\nmuista kukaan muu kuin minä, mutta minä tiedänkin sen ihan varmaan,\nsillä Oriel-eno on sen kertonut.\n\nEllen tietäisi sitä niin ihan varmaan, en ehkä minäkään sitä uskoisi,\nsillä professori Sätherberg on pieni ja laiha eikä ollenkaan kaunis.\nHänen silmänsä ovat aina punareunaiset, ja hipiä on harmaa, ja nenän\nja suun välissä on syviä poimuja. Hän näyttää aina sairaalta ja\nsurulliselta, mutta minusta runoilijan pitäisi olla yhtä ylväs ja\nkaunis ja loistava kuin Main-virralla luisteleva Goethe, joka näyttää\nolevan maailman etevin ihminen.\n\nVoimistelussa en kuule professorin koskaan puhuvan muusta kuin vinoista\nselistä tai kankeista jäsenistä. Mutta minä olisin kyllä hyvin iloinen,\njos hän puhuisi hiukankin runoudesta. Voihan olla, etten koskaan enää\nelämässäni saa tavata oikeaa runoilijaa.\n\nPari päivää sitten seisoin ihan yksikseni voimistelulaitoksen ikkunassa\nja katselin siitä Klaran kirkkomaalle, kun professori Sätherberg tuli\nja asettui seisomaan minun viereeni. Ensin luulin, että hän tahtoi\nkysyä minulta jotakin, mutta hän jäi siihen ikäänkuin hän ei ollenkaan\nolisi huomannut minua, vaan vain katseli ulos.\n\nMutta kun hän seisoi siinä ihan lähellä eikä kukaan saattanut meitä\nkuulla, en voinut olla hiukan kokeilematta. Ehkäpä hänet saisi puhumaan\njostain muustakin kuin vinoselistä. Siirryin hiukan likemmäksi ja\nsitten minä sanoin niin kovalla äänellä ja selkeästi kuin vain osasin,\nsillä uhkarohkeuteni peloitti minua niin, että tuskin sain sanat\nsuustani:\n\n»Onko hauskaa kirjoittaa runoja?»\n\nProfessori Sätherberg hätkähti ja kääntyi minua päin.\n\n»Mitä?» sanoi hän. »Kysyikö Selma jotakin?»\n\nHän kai luuli kuulleensa väärin. Koskaan ennen ei kai ollut sattunut,\nettä joku potilas olisi kysynyt hänen runoistaan.\n\nMinä sain luvan toistaa saman kysymyksen. Minua ujostutti niin, että\nkernaasti olisin juossut tieheni, mutta sanotuksi se tuli.\n\n»Onko hauskaa kirjoittaa runoja?»\n\n»On, hyvin hauskaa», sanoi professori Sätherberg, ja näytti kyllä\nsiltä, kuin olisin hänen mielestään ollut melko nenäkäs. Mutta siinä\nsamassa hän hymähti. »Mutta hauskaa on myös oikaista kumaria selkiä ja\ntehdä jäykät jäsenet liikkuviksi», sanoi hän.\n\nTuon hän sanoi niin kauniisti. Eihän hän ollenkaan ollut niinkuin\nGoethe, mutta sentään hän näytti oikealta runoilijalta, kun hän sanoi\nnoin.\n\nMutta hän ei halunnut jatkaa keskustelua, vaan jätti minut ja meni\nperemmälle huoneeseen.\n\nVastaus oli kaunis, mutta minusta hän ei ollut oikeassa. Sillä jos minä\nosaisia kirjoittaa runoja, en koskaan, koskaan, koskaan tahtoisi tehdä\nmitään muuta.\n\nKeskiviikkona 12. p:nä helmikuuta.\n\nKun palaan voimistelusta puolipäivän aikaan, ei minun ole niin kiire\nkuin aamulla, ja minusta tuntuu, että nyt voin käydä tervehtimässä\nparia Mårbackan tuttua.\n\nSen vuoksi kuljen Klaran kirkon eteläpuolta ja poikkean hautakivien\nluo, kunnes löydän korkean kiven, jota koristaa vanhan kauniin naisen\nkorkokuva ja jossa on nimi Anna Maria Lenngren.\n\nJa niin pian kuin olen lukenut hautakivestä tuon nimen, olen\njälleen kotona Märbackassa. Me istumme salissa lampun ympärillä:\nisä keinutuolissaan, Elin Laurell toisessa, äiti ja täti kumpikin\nsohvannurkassaan, Gerda heidän keskellään, ja Anna ja minä tavallisilla\ntuoleilla.\n\nKaikki tekevät ahkerasti jotain käsityötä, paitsi isä, joka vain\nhiljalleen keinuu, ja minä, joka istun Lenngrenin runot kädessä ja luen\nkuuluvalla äänellä:\n\n    Syrjään kun jäi jumalilta\n    arpapeli vihdoinkin,\n    väleen kului kolkko ilta\n    roihutessa kaneelin.\n\nJa minusta tuntuu että meillä, jotka istumme Mårbackassa lampun\nympärillä, on yhtä hauskaa kuin Olympoon jumalilla, ja niin minä\nkumarran hieman hautakiven vanhalle naiselle ja kiitän häntä kaikista\nniistä hauskoista hetkistä, joita hän on meille antanut.\n\nSitten minä menen eteenpäin kirkkomaan pohjoispuolelle ja ennen pitkää\nseison erään hautakiven edessä, joka on melkein samanlainen kuin\näskeinen, mutta jossa on nimi Carl Michael Bellman.\n\nNiin, sen hautakiven kohdalla käy mieleni niin kummaksi. Näen isän\nistumassa vanhan klaveerin ääressä ja näen meidät lapset seisomassa\nhänen ympärillään, ja me olemme niin pienet ja niin onnelliset ja me\nlaulamme niin että raikuu:\n\n    Fader Movitz, bror,\n    Spänn igen dina skor,\n    Kom, tag ditt valthorn! »Jo, kära mor!»\n    Stampa takten och blås,\n    Vickla fram ditt krås\n    Och stå ej som en gås!»\n\n[Movitz, vanha veikko, sulje kenkäisi soljet, ota torvesi! »Kyllä,\nmuori kulta!» Polje tahtia ja puhalla, pane rintaröyhelösi reilaan\näläkä seiso siinä kuin hanhi!]\n\nOnhan tämäkin hauskaa, mutta kuitenkin ihan eri tavalla. Kun minä\najattelen rouva Lenngreniä, tulen vain iloiseksi, mutta kun muistan\nHellmania, tulen niin alakuloiseksi että ihan ahdistaa, ja kyynelet\nnousevat silmiini, vaikka en ymmärrä minkä tähden.\n\nTorstaina 20. p:nä helmikuuta.\n\n_Sänkykamarissa._\n\nMinun englanninläksyni ovat olleet niin pitkät ja vaikeat, etten ole\nehtinyt pitää päiväkirjaa kokonaiseen viikkoon. Mutta tänään minun\ntäytyy kirjoittaa sen vuoksi, että olen tavannut nuoren tytön, jonka\nkoetan ottaa mallikseni ja esikuvakseni, niin että minustakin voisi\ntulla oikein hauska nuori tyttö.\n\nTäti ja eno ovat menneet teatteriin, ja kun he menivät, sanoi täti että\njos minulla oli jotain työtä, saisin istua sänkykamarissa. Ja se on\ntietenkin paljon hauskempaa, sillä täällä on suurempi pöytä ja parempi\nlamppu kuin lastenhuoneessa.\n\nTänään aamupäivällä oli minulla verraten vähän tekemistä, niin että\nistuin tädin kanssa sänkyhuoneessa ja neuloin pitsiä ja kuuntelin,\nkun hän kertoi juttuja tukholmalaisista. Mutta juuri kun meillä\noli hauskinta, tuli eräs herra vierailulle. Hän oli pankinjohtaja\nW. Västeråsista, Oriel-enon vanha hyvä ystävä, ja hän oli tullut\nTukholmaan ollakseen mukana jossain yhtiökokouksessa. Kun hän nyt tuli\ntädin luo, johtui se siitä, että hän pyysi tädiltä erästä palvelusta.\n\nHän oli ottanut tyttärensä mukaan Tukholmaan, ja nyt hän kysyi, saisiko\ntytär tulla syömään päivällistä tänne Afzeliukselle. Täti tekisi\nhänelle niin suuren palveluksen tällä, sillä herran itsensä piti ottaa\nosaa yhtiökokouksen päivällisiin, eikä hän voinut viedä tytärtään\nsinne. Tädin ei mitenkään pitäisi nähdä vaivaa hänen takiaan, sillä\ntyttö oli vain seitsentoistavuotias. Juuri siksi ei isä tahtonut, että\nhän söisi yksinään hotellissa. Se ei ollut oikein soveliasta noin\nnuorelle tytölle.\n\nTäti nauroi ja vakuutti, että nuori neiti W. oli hyvin tervetullut. Hän\nlisäsi vielä, että jos tyttö tuntisi olonsa yksinäiseksi, voisi hän\ntulla jo ennen, ihan milloin vain nyt aamupäivällä. Mutta pankinjohtaja\nluuli, että kun Signe kerta oli päässyt mukaan Tukholmaan, tahtoi hän\nvarmasti käydä kaupoissa niin kauan kuin suinkin, ja niin sovittiinkin,\nettä hän tulisi vasta kello puoli neljältä, joka on tavallinen\npäivällisaikamme.\n\nNiin pian kuin tästä oli sovittu, lähti pankinjohtaja pois, ja sitten\nsanoi täti minulle, ettei ollut niinkään helppoa ottaa vastaan nuorta\nneiti W:tä, sillä täti oli kuullut, että hän oli hyvin hemmoteltu.\nAinakin täytyi hänen panna kermakaakku uuniin jälkiruuaksi ja pöytään\npuhdas liina. Minua täti pyysi ottamaan puhtaan kauluksen ja puhtaat\nkalvosimet, sillä herrasväki W. Västeråsista oli kuulemma joka lailla\nniin ylettömän hienoa väkeä.\n\nVähän ennen puolta neljää tuli Oriel-eno kotiin\nvankeinhoitohallituksesta ja Elin Åhlinin koulusta. (Allan käy\npientenlasten koulua ja oli tullut jo aikaisemmin.) Täti kertoi heille\nkohta, että meille tulisi päivällisvieraita, niin että he ehtisivät\nhiukan siistiä itseään, kunnes neiti W. saapuisi.\n\n»Hän ei tule niinkään äkkiä», sanoi eno. »Minä kyllä tunnen\npikkukaupunkilaiset ja maaseutulaiset myös. He eivät tule ajoissa, vaan\novat ihan niin kuin eivät koskaan olisi oppineet katsomaan kelloa.»\n\nJa Oriel-eno oli oikeassa nyt kuten aina. Neiti W. ei tullut, kun\nkello löi 4, kuten oli sovittu, eikä hän tullut, kun kello oli viisi\nminuuttia yli puolen, niin, häntä ei näkynyt vielä silloinkaan, kun\nkello oli kymmentä yli puolen. Tuumailimme olisiko hän unohtanut\ntalonnumeron tai oliko hän jäänyt panimovankkurien alle, sillä\nmaaseutulaisena ei hän tietystikään ollut tottunut Tukholman äärettömän\nvilkkaaseen katuliikenteeseen.\n\nEno oli heittäytynyt sänkykamarin suureen nojatuoliin ja sanoi, että\nhän nukkuisi päivällisunensa ennen päivällistä. Täti meni yhtämittaa\nkeittiöön katsoakseen, oliko kermakaakku laskenut vai pysyikö se\nhyvänä. Väliin hän sanoi, että neiti W. teki varsin sopimattomasti kun\nhän myöhästyi näin, väliin taas, että olisi kauhean surullista, jos\ntytölle oli jotain tapahtunut, sillä isä oli kaikesta päättäen aivan\ntavattomasti ihastunut häneen.\n\nKun kello oli neljännestä vailla, sanoi Oriel-eno, että hän oli\nniin nälissään, että söisi tytön itsensä, ellei tämä voisi esittää\nluunmurtumaa myöhästymisensä syyksi.\n\nJuuri samassa soi eteisen kello, ja minä ajattelin miten häpeissäni\nolisinkaan, jos olisin myöhästynyt kokonaisen neljänneksen, ja minun\nkävi oikein sääli neiti W:tä.\n\nMutta kun hän tuli vierashuoneeseen, jossa me kaikki seisoimme\nodottamassa, ei hän näyttänyt ollenkaan onnettomalta. Hän ryntäsi tädin\nja enon luo, syleili heitä, suuteli heitä molemmille poskille ja pyysi\nsaada kutsua heitä tädiksi ja sedäksi. Sitten hän suuteli Eliniä ja\nAllania ja minua suoraan suulle ja sanoi, että hänen nimensä oli Signe,\nja oli niin ystävällinen ja iloinen, että me kaikki ihastuimme häneen\nensi hetkestä.\n\nMinun ei yhtään olisi kannattanut olla huolissani hänestä, ei\nollenkaan. Neiti W. ei ollut hitustakaan katumapäällä vaikka oli\nmyöhästynyt, hän ei edes pyytänyt anteeksi, vaan oli pikemminkin\nniinkuin hän olisi odottanut kehumista siitä, että oli tullut niinkin\nhyvissä ajoin, sillä Tukholmassa oli vasta ihmeellisiä kauppapuoteja!\nAjatelkaas Lejaa, ei, ei, oli parempi olla sitä ajattelematta, ja\nMagnussonia Läntisellä pitkälläkadulla!\n\nNeiti W. (ehkäpä minun pitäisi kirjoittaa Signe W., koska hän kerran\ntahtoi, että sinuttelisimme toisiamme), juoksi eteiseen ja tuli\ntakaisin kaikkine paketteineen näyttääkseen ostoksensa. Ja vaikka\neno juuri äsken oli sanonut, että hänen oli niin nälkä, että hän\nsöisi tytön itsensä, ja vaikka täti oli niin levoton kermakaakusta,\nhe hyvässä rauhassa katselivat kaikkia noita tavaroita. Kun neiti\nW. (kas niin, nyt kirjoitin taas neiti W.! No niin, olkoon, parasta\njatkaa niinkuin aloin) levitti esiin leninkikankaan, sinistä linonkia,\nkirkaisi hän itse ihastuksesta. Mutta siinä samassa hän kohotti\nkulmakarvojaan, niin että ne melkein ulottuivat tukan rajaan, ja sanoi\nlevottomalla äänellä olevansa ihan huolissaan, hän ei ymmärtänyt, miten\nmuut Västeråsin tytöt oikein jaksaisivat kestää tämän leninkikankaan.\nHän pelkäsi että he joka ikinen heittäytyisivät Mälariin.\n\nMinusta ei neiti W. ollut kaunis, ei, ei ensinkään, mutta joka\ntapauksessa oli mahdotonta irroittaa silmiään hänestä.\n\nKun neiti W. oli vaiti (vaikka se ei usein tapahtunut), oli hän aivan\nniin kuin nuoret tytöt yleensä. Äiti puhuu joskus ihmisistä, jotka\novat 'erikoisen' näköisiä, mutta neiti W. ei ollut erikoinen. Hänen\ntukkansa oli vaalea ja kihara, suu pieni ja soma, hampaat valkeat,\niho hyvin pehmeä ja hieno, herttaiset pienet kuopat poskissa, silmät\naivan pyöreät ja siniset ja nenä pysty. Minusta oli kuin jo ennen\nolisin nähnyt monta hänen kaltaistaan, niin etten alussa edes tullut\najatelleeksi hänen ulkomuotoaan. Mutta neiti W. oli sittenkin jollain\ntavoin toisenlainen kuin ne, joita olin ennen nähnyt. Pystynenä ei\ntehnyt häntä ollenkaan noloksi, vaan pikemminkin tuntui kuin hän olisi\ntahtonut oikein näyttää sitä ja pyöreitä kapalovauvan silmiään ja noita\nhauskoja, vaaleita töyhtöjä, jotka olivat olevinaan kulmakarvoja.\n\nMinä katselin neiti W:tä niin hartaasti kuin ikinä uskalsin, sillä ensi\nhetkestä huomasin, että minulla oli hänestä tavattoman paljon opittavaa.\n\nMyös oli kummaa, ettei hän ollenkaan puhunut sellaisesta, josta yleensä\npuhutaan täällä Tukholmassa, paitsi tietenkin kauppapuodeista. Hän ei\npuhunut kuninkaallisista, ei teattereista eikä Taideyhdistyksestä. Ei\nsinnepäinkään. Hän puhui vain Västeråsista.\n\nEno Orielhan on yli viidenkymmenen, ja Georgina-täti on vähintään\nneljänkymmenen, mutta hän puhui heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat\nolleet seitsentoistavuotiaita. Ja merkillisintä oli, että juuri tuo\nseurustelutapa tuntui olevan oikea heihin nähden.\n\nHän kertoi eräästä rekiretkestä, joka oli ollut niin kauhean hauska,\nja täti ja eno saivat kuulla kaikki ne typeryydet, mitä hänen\najajanaan ollut herra oli ladellut. Juuri kun tämän hakkailu oli ollut\nparhaimmillaan, oli neiti W. huomaamatta nykäissyt ohjia, niin että\nhevonen oli astunut ojaan, ja reki oli kaatunut. Jotain hauskaa täytyy\nrekiretkellä keksiä, huomautti hän.\n\nKun hän sanoi noin, tuijottivat hänen pyöreät silmänsä ihan tyhminä\nja viattomina ilmaan, mutta pystynenä kohottautui aivan kuin se olisi\ntahtonut sanoa, että herra oli saanut juuri sen, mitä pitikin, ja\nkulmakarvat lennähtivät otsalle ja siunailivat, että hän oli saattanut\nolla niin vallaton.\n\nPerjantai-aamuna 21. p:nä helmikuuta.\n\n_Vierashuoneessa._\n\nEn jaksanut kirjoittaa pitemmälle eilen, sillä minua nukutti, mutta nyt\nminun täytyy kertoa hiukan lisää neiti W:stä.\n\nKun hänellä ei enää ollut mitään kerrottavaa kutsuista, alkoi hän puhua\nkoulusta ja valitteli tädille ja enolle, kuinka kauheita opettajattaret\nolivat. He olivat olleet niin häijyjä ja aina antaneet hänelle huonoja\ntodistuksia, mutta se johtui yksinomaan siitä, etteivät he sietäneet,\nettä hän kulki kävelemässä poikien kanssa. Eihän siinä ollut mitään\npahaa, hän vain kulki pitkin katua, ja sittenkin he olivat happamia.\nKateutta kaikki.\n\nNyt hän veti alas kulmakarvansa, silmät tulivat suuriksi ja tummiksi,\nja nenä tuli miltei suoraksi. Saattoi aivan nähdä edessään, miten nuo\nankarat vanhat koulumamsellit olivat istuneet ikkunassaan ja nähneet\nhänen kulkevan ohitse nuorten kavaljeeriensa kanssa ja harmitelleet\nsitä.\n\nTäti kysyi, oliko hän joskus ennen ollut Tukholmassa. Ei, hän ei ollut\nkoskaan ollut kauempana kuin Enköpingissä viime syksynä, mutta sitä\nmatkaa ei hän milloinkaan unohtaisi. Se oli ollut niin kauhean ikävä\nsen vuoksi, että hänellä oli ollut niin tyhmä matkatoveri.\n\nKas, hänellä oli Enköpingissä pari hyvää ystävätärtä, jotka olivat\nkäyneet koulua Västeråsissa, ja he olivat monta kertaa kutsuneet hänet\nluokseen, mutta hän ei ollut koskaan saanut lähteä sen vuoksi, että isä\nja äiti eivät uskaltaneet antaa hänen matkustaa yksinään maantiellä.\nMutta kerran syksyllä oli hän saanut kuulla, että Enköpingin\nkievarinisäntä oli saattanut pari matkustajaa Västeråsiin hienoimmissa\numpivaunuissaan, ja silloin hän oli pyytänyt äidiltään lupaa ajaa\nEnköpingiin, kun vaunut palaisivat. Ja kun ne olivat umpivaunut ja\najaja oli varma ja hevoset olivat mainiot eikä muita matkustajia\nollut, oli hän tosiaankin saanut armollisen luvan matkustaa nuo viisi\npeninkulmaa.\n\nEnsimmäinen peninkulma oli mennyt oikein hyvin, mutta Kungsårassa\najaja oli avannut oven ja sanonut, että eräs nuori herra Kungsårasta\noli tilannut itselleen paikan Enköpingiin. Hän oli niin kunnollinen ja\nkiltti, sanoi ajaja, hän ei millään tavoin häiritsisi ketään.\n\nNiin, eihän hän voinut kieltää tuota nuorta herraa astumasta vaunuun,\nmutta tietenkin se oli harmillista. Tähän asti hän oli kaiken aikaa\nistunut ja syönyt omenia, mutta sitä hänen ei enää sopinut jatkaa, kun\nvieras oli mukana. Hän ei ainakaan luullut, että se kävisi laatuun.\nSehän oli hänen ensimmäinen matkansa, eikä hän ollut ollenkaan selvillä\nsiitä, mikä oli soveliasta ja mikä ei.\n\nNiinikään ei hän luullut, että kävisi laatuun, että hän katsahtaisi\nvieraaseen herraan tai millään tavoin huomaisi häntä, ja sen vuoksi hän\nkääntyi ikkunaan ja tuijotti lakkaamatta ojanreunaan.\n\nMutta sitten oli tie käynyt huonommaksi, vaunut olivat tärähtäneet,\nhän oli hypännyt korkealle, ja silloin hän oli sattunut katsahtamaan\nherraan päin. Ja silloin hän huomasi, että herrakin oli ujo. Hän oli\nistuutunut vastapäätä ja katseli ulos ikkunasta.\n\nHerra istui aivan poispäin kääntyneenä, eikä hän voinut nähdä miehestä\nmuuta kuin ohuet, sileiksi kammatut hiukset ja hintelän niskan ja\nkorkean irtokauluksen ja vaaleanharmaat vaatteet. Ja vaaleanharmaisiin\npukeutuneet herrasmiehet olivat aina olleet hänen mielestään niin\nimeliä.\n\nMutta samalla kun neiti W. kertoi, kuinka säyseänä matkatoveri istui\nja katseli ikkunasta, vetäytyivät hänen omat silmänsä miltei kieroon,\naivan kuin ne olisivat tahtoneet nähdä taakseen, ja me ymmärsimme ilman\nmuuta, kuinka tuo viaton matkatoveri käyttäytyi.\n\nKun tie parani, istuutui neiti W. jälleen ikkunaansa tuijottamaan\ntienreunaa, mutta kun se taas kävi huonommaksi ja vaunut alkoivat\ntäristä, täytyi hänen vasten tahtoaankin katsahtaa toveriinsa. Silloin\nhän huomasi, että vaaleanharmaja oli kääntynyt ikkunastaan ja siirtynyt\nhiukan lähemmäksi häntä. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin rypistää\nsilmäkulmiaan ihan vähän ja katsahtaa terävästi herraan, niin tämä\nvetäytyi kohta omaan nurkkaansa ja käänsi hänelle selkänsä.\n\nKumpikaan ei sanonut sanaakaan, ei hän eikä herrasmies, mutta tie\noli huono ja vaunut tärisivät, ja joko se sitten tapahtui vasten\nvaaleanharmajan tahtoa tai ei, sitä ei ollut helppo tietää, mutta ennen\npitkää mies istui hänen puolellaan ja katseli ulos samasta ikkunasta.\n\nHän ihmetteli, ettei herra sanonut sanaakaan. Mutta hän ei kai tietänyt\nmiten alkaa.\n\nVihdoinkin he lähestyivät Enköpingiä, ja pellot olivat täynnä\npiparjuurta niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siitä kai hän sai\npuheenaiheen, sillä hän sanoi ohuella ja piipittävän sammaltavalla\näänellä:\n\n»Piparjuuri kasvaa hyvin tänä vuonna.»\n\nMutta niin ei ollut laita. Se oli päinvastoin hyvin huonoa hänen\nmielestään, mutta kuitenkin hän sanoi heikosti ja ujosti »niin», sillä\nhän luuli, että oli sopimatonta olla eri mieltä kuin vieras herra, joka\ntahtoi aloittaa sivistyneen keskustelun.\n\nJa herra istui taas ja tuijotti ikkunasta, ja neiti W. ymmärsi, että\nmatkatoveri ponnisti voitavansa keksiäkseen mitä hän sitten sanoisi,\nmutta tieltä ei näkynyt muuta kuin laajoja vainioita, täynnä huonoa\npiparjuurta, niin ettei hän löytänyt mitään uutta puheenaihetta.\n\n»Piparjuuri kasvaa hyvin tänä vuonna», kertasi hän vielä kerran yhtä\npiipittävästä ja pehmeästi sammaltaen, mutta hiukan kovemmin.\n\nMutta neiti W:n kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Mikä mies tuo\ntuollainen oli, joka ei keksinyt mitään muuta puhuttavaa kuin\npiparjuuren?\n\n»Eipä, ei se kasva ollenkaan hyvin», huudahti hän ja polkaisi samalla\nlujasti vaununpohjaan.\n\nMutta silloin herrasmies säikähti. Hän ponnahti toiselle puolen\nvaunuja ja sattui samassa työntämään oven ripaa, niin että vaunun ovi\npaiskautui auki ja mies syöksyi päistikkaa maantielle.\n\nNeiti W. koetti kyllä huutaa ajajalle, mutta tämä ei kuullut, vaan ajoi\nrauhassa edelleen. Sitäpaitsi he olivat miltei perillä Enköpingissä,\nniin ettei hänen käynyt ollenkaan sääli, vaikka mies saikin kulkea\njalan tuon loppumatkan. Sillä olihan hän ollut aika typerä.\n\nNeiti W. katsahti meihin aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä, emmekö\nolleet samaa mieltä kuin hän, mutta me vain nauroimme. Niin, me olimme\nihan läkähtyä nauruun. Hän oli ollut ihan sanomattoman hullunkurinen\nja kasvoissa oli ollut sata eri ilmettä. Miten mainiosti hän olikaan\nmatkinut tuota vaaleanharmajaa!\n\n»Rakas lapsi, sinunhan pitäisi päästä teatteriin», sanoi täti.\n\n»Onko täti sitä mieltä?» kysyi hän. »Niin, minun unelmani ovat kyllä\nkulkeneet siihen suuntaan, mutta isä ja äiti eivät tahdo.»\n\n»Sinusta voisi tulla uusi rouva Almlöf ja vielä paljon hauskempi»,\nsanoi Oriel-eno. »Minäpäs puhun isällesi, minä.»\n\n»Kiitos, setä kiltti, mutta tuskin se kannattaa. Sillä kas, setä, on\nvielä eräs, joka ei tahdo.»\n\n»Vai niin», sanoi eno. »Käykö tuuli siltä taholta, no niin, silloin ei\nasiasta kannata enää puhua.»\n\n»Ei kannata», sanoi neiti W. ja huokasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen ajatellut neiti W:tä niin kauheasti, ihan koko tämän päivän.\nNyt ymmärrän, mitä Georgina-täti tarkoitti sillä, että olen ikävä ja\numpimielinen. Nyt ymmärsin, että hän toivoisi, että olisin sellainen\nkuin neiti W. Ja siinä hän on ihan oikeassa. Kaikkien nuorten tyttöjen\npitäisi olla kuin neiti W., yhtä ystävällinen ja puhelias ja hauska ja\navoin ja luonnollinen.\n\nMutta millä, millä, millä, minä saan itseni samanlaiseksi kuin hän?\n\nNiin paljon kuin pidinkin neiti W:stä, tulin hänen mentyään oikein\nsurulliseksi sen vuoksi, että olin niin erilainen kuin hän. Täti ja\neno olivat illalla teatterissa (senhän olen sitäpaitsi jo kertonut),\njonne pankinjohtaja oli heidät kutsunut, ja minä istuin kirjoittamassa\nsänkykamarissa, kunnes minun tuli niin uni, että täytyi mennä maata.\n\nEn ollut nukkunut vielä pitkään, kun havahduin. Täti oli tullut kotiin\nteatterista, ja hän seisoi nyt lastenkamarissa ja jutteli vanhan Ullan\nkanssa, joka oli istunut valveilla ja odottanut. Kuulin heidän puhuvan\njostain nuoresta tytöstä, jota he kehuivat ihan kauheasti, ja minä\nluulin tietenkin, että he puhuivat neiti W:stä. Mutta sen vuoksi en\navannut silmiäni, vaan olin nukkuvinani. Pidin paljon neiti W:stä,\ntahdoin niin kernaasti olla kuten hän, mutta joka tapauksessa...\n\n»Eikö hän Ullan mielestä ole oikein kiltti ja hyvinkasvatettu tyttö?»\nsanoi täti.\n\n»Tietääkös rouva», sanoi Ulla varmalla ja selkeällä äänellään, »en\nluule, että edes voisi löytää kunnollisempaa ja kiltimpää nuorta\nihmistä.»\n\n»Hänellä ei ole mitään oikkuja, mitään pikkupeliä nuorten herrojen\nkanssa. Hän tulee ja menee niinkuin pitääkin. Ja tietääkö Ulla, hän on\nmyös lahjakas. Everstinrouva H. sanoo, että hänen on hyvin helppo oppia\nenglantia.»\n\nMinua hiukan ihmetytti, että everstinrouva H. tiesi neiti W:stä.\nMerkillistä oli myös, kun täti sanoi, ettei hänellä ollut mitään\nherrajuttuja.\n\n»Nuori tyttö, joka tänään oli täällä, oli kyllä kovin herttainen»,\nsanoi täti. »Mutta luuleeko Ulla, että olisi niinkään helppoa pitää\nhäntä asumassa luonaan?»\n\n»Kai se joskus olisi aika vaivalloista», myönsi Ulla.\n\nNiin, nyt minä tietysti ymmärsin, että he koko ajan olivat puhuneet\nminusta. Ja kyllä minä tulin kovin iloiseksi. Kernaasti olisin\nhypähtänyt vuoteesta ja suudellut tätiä, mutta sitten minä ajattelin,\nettä hän kenties olisi pahoillaan, kun olin maannut ja kuunnellut, ja\nniin pysyin alallani.\n\n\n\n\nKUUDES VIIKKO.\n\n\nMaanantaina 24. p:nä helmikuuta.\n\n_Vierashuoneessa._\n\nAllan-serkulla on leikkikalu, jota en koskaan väsy katsomaan.\n\nEi se ole suuri eikä kallisarvoinen, oikeastaan se on vain puutikku,\njoka ei ole pitempi kuin oma käteni, mutta siitä se tikku on\nmerkillinen, että se voi lentää.\n\nTikun toisessa päässä on pieni kahdeksansiipinen pyörä, jäykkää\npaperia, toisessa pieni rautalankainen kampi, ja pyörän ja kammin\nvälissä on kuminauha.\n\nKun Allan tahtoo panna tikun lentämään, niin hän ensin vääntää ja\nvääntää kampia, ja silloin kuminauha, joka on siilien kiinnitetty,\nkiristyy lujaan ja venyy. Sitten hän kytkee kammin, niin että se ei voi\nliikkua, ja laskee tikun kädestään. Mutta nyt tahtoo kuminauha vetäytyä\nkokoon, ja se saa paperipyörän liikkeelle. Se pyörii ympäri nopeaan, ja\nparin kierroksen perästä se nousee ilmaan ja vetää tikun muassaan. Jos\nnauha on vedetty kyllin kireälle, voi tikku nousta aina kattoon asti,\nja siellä se liikkuu edes takaisin ja töyttii kipsiä vasten, aivan kuin\nse tahtoisi porata itselleen reiän ulos.\n\nTikku on vihreä, ja pyörän siivet ovat punaiset ja valkoiset. Kun pikku\nkone kiertelee huoneessa, on se aivan kuin suuri lentävä sudenkorento.\n\nEilen iltapäivällä, kun istuin ja luin läksyäni, viritti Allan koneensa\nja antoi sen lentää, ja minä lakkasin lukemasta kielioppia ja seurasin\nsitä silmilläni. Kun se oli noussut kattoon asti, iski minuun kuin\nsalama (ulkoapäin, ilmasta, ei yhtään itsestäni), että voisi rakentaa\noikeankin lentokoneen, sellaisen, jota ihmiset voisivat käyttää, tämä\npieni lentotikku mallina.\n\nEnsin ajattelin, että ajatus oli tyhmä, mutta nyt rupean aprikoimaan,\neikö se sittenkin ollut hyvä. Olisihan meille ihmisille kauhean hauskaa\nosata liikkua ilmassa, mutta en todellakaan usko, että suurilla\nkaasupalloilla on mitään tulevaisuutta. Eiväthän ne muuta kuin\nhalkeilevat, ja elleivät halkeile, ne ajautuvat tuulen mukana mihin\ntahansa, eikä kukaan tiedä minne joutuu.\n\nMutta, jos minulla olisi kyllin iso pyörä ja siinä voimakkaat siivet,\nja teline, jolla istua ja poljin jalkojen alla ja kampi, joka liittyy\npyörään (kuten rukissa), niin että sen saisi pyörimään ympäri, luulen\nettä siitä pitäisi tulla hyväkin lentokone.\n\nTiistaina 25. p:nä helmikuuta.\n\nKoko aamun olen maannut ja mietiskellyt lentokonetta.\n\nKun niinkin suuret linnut kuin kurjet ja hanhet osaavat lentää, ei sen\npitäisi olla meille ihmisillekään mahdotonta. Mutta tietysti riippuu\nkaikki siitä, voidaanko pyörä saada pyörimään kyllin kovaa vauhtia.\n\nKeskiviikkona 26. p:nä helmikuuta.\n\nOlen aivan lakannut ajattelemasta ylioppilasta enkä myös koeta\nsepitellä romaaneja. Paljon tärkeämpää on suunnitella lentokonettani.\nTietysti ymmärrän, etten voi saada sitä valmiiksi ennen kuin olen\ntäysikasvuinen, mutta eihän haittaa, että kaikki jo etukäteen on\nvalmiiksi ajateltu.\n\nPelkään että sellainen lentokone, jota nyt tarkoitan, ei kykene muuhun\nkuin nousemaan suoraan ilmaan, mutta senhän pitäisi osata lentää myös\npaikasta toiseen täällä maan pinnalla. Ja niin ikään tulisi siinä olla\njonkinlainen peräsin, niin ettei se lentäisi ihan toiseen suuntaan kuin\npitäisi, niin kuin tuhannet ilmapallot Pariisin piirityksen aikana.\n\nTorstaina 27. p:nä helmikuuta.\n\nKun lentokoneeni on valmis, lennän sillä Tukholmaan. Se on oleva\nensimmäinen päämaalini. Kyllä tukholmalaiset sitten katsoa\ntöllistelevät ja ihmettelevät, mikä iso, ihmeellinen lintu oikein on\ntulossa.\n\nKeskustori on varmasti ihan mustanaan ihmisiä, jotka seisovat ja\ntöllistelevät ylös. Ja kun Georgina-täti, joka istuu sänkyhuoneen\nikkunassa ja tekee käsityötä, näkee ihmispaljouden, huutaa hän enoa ja\nUllaa, niin että hekin saisivat nähdä.\n\nKun sitten lentokone saapuu, lentää se ensiksi yhden kierroksen\nKeskustorin ympäri, niin että ihmiset oikein ehtivät sitä katsella.\nSitten se laskeutuu kaikkien hämmästykseksi maahan, Klaran rantakatu\nnumero seitsemän pihalle.\n\nMitähän Oriel-eno silloin mahtaakaan sanoa!\n\nMutta minä kerron sitten heti, että täällä heidän luonaan, numero\nseitsemässä, sain ensi virikkeen suureen keksintööni ja että juuri\nsiksi olen suunnannut ensimmäisen matkani heidän kotiinsa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS JA KAHDEKSAS VIIKKO.\n\n\n5. p:nä maaliskuuta.\n\nMe olemme kaikki vallan lamassa, sillä prinssi August on kuollut.\nVielä muutamia, viikkoja sitten tapasimme hänet vapaamuurarien talon\nedustalla, jolloin hän tunsi enon ja huusi hänelle: »Päivää, Oriel!»\n\nTiistaina 11. p:nä maaliskuuta.\n\nTäti sanoi, että hän aikoi mennä katsomaan prinssi Augustin _lit de\nparade'ia_ ja kysyi, tahdoinko minä tulla hänen kanssaan. Tietysti minä\nkysyin mitä »lit de parade» oikein merkitsi, ja täti vastasi, että\nse oli hyvin kaunista ja juhlallista ja että minun hänen mielestään\npitäisi päästä sitä katsomaan. Sitäpaitsi ei hän mennyt sinne vain\nkomeuden takia, vaan ikään kuin sanomaan hyvästi prinssi Augustille,\nkoska hän oli niin kiltti ihminen, joka aina oli ollut hyvä sairaille\nja köyhille.\n\nMe lähdimme siis matkaan, täti ja minä, ja suuntasimme kulkumme suoraan\nlinnalle. Kun me tulimme ulommalle linnanpihalle, seisoi siellä eräässä\nkulmassa pitkä rivi ihmisiä, aina kolme ihmistä vieri vieressä. Täti ja\nminä asetuimme kaikkein taaemma. Täti sanoi, että tällaista sanottiin\njonottamiseksi, ja sanoi olevansa iloinen, ettei jono ollut vielä\npitempi, sillä nyt ei voinut kestää niin varsin kauan, ennen kuin\npääsisimme linnaan.\n\nKun siinä seisoskelin linnanpihalla, käänsin päätäni ja katselin joka\nsuuntaan. Eihän ollut mahdotonta, että joskus kirjoittaisin romaanin\nTukholman linnasta, ja sen vuoksi koetin oikein painamalla painaa\nmieleeni, millaista kaikki oli. Mutta juuri kun koetin laskea ikkunat\nlinnan pitkässä siipirakennuksessa meidän edessämme, alkoi eräs vanha\nrouva, joka seisoi tädin kanssa samassa rivissä, puhua hänen kanssaan.\n\n»Tänään ne ei tee niin kuin silloin kun prinssi Kustaa kuoli», sanoi\nhän.\n\n»Rouva tuntuu olevan vanha tukholmalainen», sanoi täti. »Prinssi Kustaa\nkuoli viisikymmenluvun alussa, enkä silloin vielä ollut muuttanut\ntänne.»\n\n»Niin, mutta kai rouva on kuullut, ettei ne silloin panneet toimeen\nmitään ruumisparaatia. Niillä oli siihen omat syynsä, niillä.»\n\nTäti sanoi kyllä kuulleensa siitä puhetta, mutta että selityksenä oli\nsanottu, että prinssi Kustaa oli niin muuttunut sairautensa aikana ja\npitkällä matkallaan Kristianiasta, ettei kuningatar Josefina tahtonut\nruumista pantavan esille.\n\nMutta vanha rouva piti puoliaan. Hänen kädessään oli suuri vihreä\nsateenvarjo, ja nyt hän takoi sillä tiukasti kiveykseen ja vakuutti\ntädille, ettei sairaus voinut muuttaa prinssi Kustaata. »Hän ei ollut\nsairaampi kuin minä nyt», sanoi hän, »mutta kuningatar oli niin\nturhamainen, ettei hän antanut prinssin saada sitä, jota hän rakasti.»\n\nTäti koetti selittää hänelle, että hallitusmuotomme säädöksen mukaan\neivät kuninkaallisen huoneen prinssit saa mennä naimisiin aatelittoman\nkanssa, mutta rouva ei tahtonut edes kuunnella mitä täti sanoi, vaan\nväitti yhä innokkaammin, että prinssi eli, ja hän huusi ja huitoi\nsateenvarjollaan, niin että tätiä alkoi hävettää. Hän osoitti, että\neräs linnan sotamies seisoi lähettyvillä ja sanoi, ettei ehkä ollut\naivan soveliasta keskustella prinssi Kustaasta juuri täällä.\n\nVanha rouva rauhoittui heti. »Niin, niin, rouva on ihan oikeassa»,\nsanoi hän ja alensi ääntään. »Tiedän mitä tiedän. Ja kyllä rouva\nitsekin uskoo, että tuo kaikki on totta.»\n\nMinun ikkuna-laskuni olivat menneet ihan sekaisin sillä aikaa, kun täti\nja vanha rouva puhelivat keskenään, sillä aihe, josta he puhuivat,\noli niin äärettömän jännittävä juuri minulle. Mutta nyt ei kumpikaan\nsanonut mitään, ja ajattelin juuri alkaa uudelleen, sillä ajatuksilla\ntäytyy olla jotain tekemistä, kun joutuu jonottamaan.\n\nMutta en ollut ehtinyt laskea muuta kuin yhden ainoan ikkunarivin,\nkun jotain merkillistä tapahtui. Oli aivan kuin päässäni olisi äkkiä\nriuhtaistu auki jokin ovi, niin että näin sellaista, joka aikoja sitten\noli tapahtunut, mutta jonka aivan olin ehtinyt unohtaa.\n\nKaikki tuo pakkautui esiin niin väkivaltaisesti, etten kyennyt\najattelemaan mitään muuta. Oli kuin samalla kertaa olisin ollut\nkahdessa eri paikassa, sillä vaikka seisoinkin siinä linnanpihalla,\nnäin itseni istumassa suurten umpivaunujen vis-à-vis-istuimella ja\najavan rikkiajettua ja mäkistä tietä. Mutta tie oli minulle outo, joten\nymmärsin, etten ollut Itä-Ämtervikissä, vaan jossain muualla, jossa\nolin matkustanut vain kerran tai ehkä kahdesti.\n\nMutta ennen kuin olin ehtinyt saada selville mikä se tie oikein oli,\najoivat vaunut sillan yli kapealle, kivetylle kadulle. Sitäkään paikkaa\nen tuntenut, vaikka ponnistelin muistiani minkä jaksoin. Ahdas katu\nloppuikin verraten pian, ja vaunut kääntyivät avaralle, pitkulaiselle\npihamaalle, jonka joka puolilla oli rakennuksia. Sitten ne pysähtyivät\nulkokuistin eteen, ja kuistilla seisoi pieni ja paksu vanha herra, joka\nojensi kätensä ja näytti iloiselta.\n\n»Mutta sehän on isoisä», ajattelin, ja samalla ymmärsin, että mieleeni\noli noussut muisto viimeisestä Filipstadin matkastani viisi tai kuusi\nvuotta sitten. Kaikki oli niin oikein ja kohdallaan, minä tunsin ihan\njoka ainoan paikan, nyt kun tiesin missä minä oikein olin. Vaikka\nvaikeata oli ymmärtää, minkä vuoksi minun piti muistaa isoisää ja hänen\ntaloaan nyt, kun seisoin siinä linnan pihalla.\n\nOlin täysin valveilla ja tiesin, että pidin Georgina-tätiä kädestä ja\nnäin ihan selvään sekä hänet että kaikki ihmiset, jotka jonottivat\nedessäni. Eikä minusta tuntunut yhtään hyvältä, vaan ajattelin, että\njos minun kauan pitäisi nähdä itseni noin kahdessa hahmossa, menisin\nihan sekaisin. Kenties olinkin jo sekaisin?\n\nPitkä jono liikahti lähemmäs linnaa, ja minä seurasin mukana. Kun olin\nliikkeessä, katosivat muistot hetkeksi, mutta niin pian kuin seisoin\npaikallani ja kaikki oli hiljaa ja rauhallista ympärilläni, tulla\ntulvasivat ne uudelleen.\n\nNyt näin itseni harhailemassa aivan yksinäni huoneesta toiseen\nFilipstadin laajassa isoisäntalossa. Minä kuljin arkihuoneen ja\nruokasalin ja vierashuoneen läpi, ja vihdoin päädyin siihen pieneen\npimeään huoneeseen, joka oli isoisän konttorihuone. Näin sen niin\nelävästi. Se ei ollut kompukkaa isompi, ja suuria, harmaapaperiin\nkiedottuja paketteja oli ladottu pitkin seiniä, niin että kaikki\noli vieläkin ahtaampaa kuin muuten. Isoisä istui korkean ja suuren\nkirjoituspöydän ääressä, selin minuun, mutta kun hän kuuli minun\ntulevan, käänsi hän päätään ja hymyili minulle. »Tänne et saa jäädä,\nsillä nyt ei minulla ole aikaa», hän sanoi hyvin ystävällisesti,\n»mutta mene kauppaan ja sano Fagerbergille, että hän antaa sinulle\ntötteröllisen rusinoita ja mantelia, ja mene sitten leikkitupaan ja\npidä oikein herkkupidot!»\n\nAjatelkaas että minä, joka seisoin ja jonotin Tukholman linnanpihalla,\nmuistin kaikki, mitä isoisä oli sanonut minulle viisi tai kuusi vuotta\nsitten! En olisi voinut muistaa sanoja selvemmin ja paremmin, vaikka\nolisin kuullut ne eilen tai toissapäivänä.\n\nSitten näin itseni kulkevan pienen ahtaan oven kautta isoisän\nkauppapuotiin, jossa herra Fagerberg niin kauhean sievästi ja\nnäppärästi kiersi paperista ison tötterön, jonka hän täytti\nruukkurusinoilla ja kuorimanteleilla. Ja sen jälkeen hän avasi\nminulle takaoven, niin että pääsin umpipihalle ja voin mennä\nleikkitupaan. Siellä minä sitten istuin kauan ja rikoin mantelien\nkuoret nukenhuhmaressa. Kun tämä oli tehty, painoin mantelin jokaiseen\nrusinaan ja pistin suuhuni. Ja muistan erinomaisen selvästi, miten\nhyvältä kaikki maistui, vaikka siitä onkin jo niin monta vuotta.\n\nMutta herkkupidot loppuivat ennen pitkää. Vähän ajan perästä heitettiin\nrusinatötterö pienelle pöydälle, ja minä itse kiipesin eräälle\nleikkituvan penkille katsellakseni väritettyä kuvaliitettä, joka oli\nliisteröity melko korkealle seinään. Se oli värikuva, punainen ja\nsininen, enimmäkseen punainen, ja kuvasi komeata pilarisalia. Keskellä\nlattiaa oli iso pöytä, jonka ääressä istui nuori kuningas, päässä\nkruunu, ja hänen neuvosherransa. Kuninkaan takana näkyi valtaistuin,\njoka oli niin laho, että se näytti olevan kaatumaisillaan, ja hänen\nedessään, seinästä seinään, rivi teloituspölkkyjä. Joka pölkyn edessä\nmakasi mies polvillaan, side silmillä, valmiina teloitettavaksi, ja\npölkkyjen väliin oli huolellisesti ladottu pinoihin kuolleita ruumiita\nja silvottuja päitä.\n\nKuvan alle oli suurin kirjaimin kirjoitettu, että se esitti\nkuningas Kaarle XI:n näkyä Tukholman valtiosalissa vähän ennen\nhänen kuolemaansa. Vielä alempana selitettiin, paljon pienemmillä\nkirjaimilla, kuinka kuningas Kaarle yhdestoista eräänä yönä oli\nhuomannut kirkasta valoa valtiosalin ikkunoista ja kuinka hän, mukanaan\nvaltioneuvos Bielke ja pari muuta, oli mennyt saliin ja nähnyt, että\nse oli valaistu ja että sen keskellä oli iso pöytä, ympärillä nuori\nkuningas ja hänen arvoisat neuvonantajansa ja että valtaistuin oli\nollut kaatumaisillaan ja koko joukko teloittajia työssä.\n\nMinä kohottauduin varpailleni penkillä nähdäkseni paremmin. Mutta\nseinään oli tullut iso hometahra, ja se oli turmellut suuren osan\nkirjoitusta. Sain selvää vain parista rivistä lisää, joiden mukaan\nKaarle XI oli kysynyt, milloinka tämä kaikki tapahtuisi, ja voimakas\nääni oli vastannut hänelle. Mutta mitä se oli vastannut? Jotain\nsentapaista, että näky ennusti onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat\njonkin hänen seuraajansa hallituskaudella. Niin paljon sain selvää,\nmutta en tullut sen viisaammaksi siitä, kuinka monennen hallitsijan\naikana tämä oikein tapahtuisi ja mitä silloin tapahtuisi.\n\nEn ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan, että Kaarle XI:llä oli ollut\nnäky, niin että hämmästyin kovin. Seisoin kauan ja koetin kaikin voimin\nsaada selvää kirjoituksesta, jota ruskehtava hometahra peitti. Mutta\noli aivan mahdotonta päästä enemmästä selville.\n\nSeisoin ihan yksinäni leikkituvassa, ja minusta koko näky oli niin\nkaamea ja hirvittävä, että kai peloissani pusersin kovaa, tädin kättä.\nHän kääntyi nopeasti puoleeni.\n\n»Mikä sinun on, Selma?» sanoi hän. »Ehkä voit pahoin? Ehkäpä tahdot,\nettä palaamme kotiin?»\n\nMutta jo tämä puhuttelu karkoitti kaiken, vanhat muistot ja\nleikkituvan. En ollut enää kuin kahtiajaettu, niin että toinen osa\nminua oli Tukholmassa ja toinen Filipstadissa, vaan tunsin olevani\naivan ennallani.\n\nVakuutin tädille että voin aivan hyvin sekä etten ollenkaan halunnut\nkotiin, ja hän oli tyytyväinen.\n\nJuuri samassa jono siirtyi eteenpäin pitkän matkaa, niin että tulimme\nlinnanholvien suojaan. Siellä oli miltei hämärää, ja kaikki ihmiset\nkävivät niin juhlallisiksi ja hiljaisiksi. Kukaan ei tyrkkinyt\ntoistaan, kukaan ei kopistellut ja astunut raskaasti, vaan he aivan\nkuin hiipivät eteenpäin. Silloin tällöin avattiin suuret ovet,\njoista näkyi valonkajoa, ja noin viisitoista, kaksikymmentä ihmistä\npäästettiin sisään. Ja me muut saimme jälleen seisoa ja odottaa.\n\nVihdoin olimme me, täti ja minä, tulleet hyvin lähelle suuria ovia, ja\nkun ne ensi kerralla aukaistiin, pääsimme sisään. Juuri kun astuimme\nkynnyksen yli, kuiskasi eräs lakeija meille ettemme saisi pysähtyä,\nvaan liikkua hiljalleen eteenpäin, niin ettei ihmisrykelmää syntyisi.\n\nMe tulimme avaraan, pitkänlaiseen huoneeseen, mutta emme saaneet\nliikkua siinä mielemme mukaan, vaan meidän täytyi pysytellä aivan\ntoisen pitkänseinän vieressä. Kuljimme hyvin hiljaa ja katselimme koko\najan huoneeseen, niin että kuljimme melkein sivuittain.\n\nMusta verkavaate, johon kauttaaltaan oli kudottu keltaisia kruunuja,\nverhosi seinät ylhäältä alas, mutta täällä ei ollut niin surullista\nja kaameaa kuin vapaamuurarien talossa, sillä korkeat kyntteliköt ja\nkristallikruunut valaisivat kirkkaasti salia. Ja korkeissa, isoissa\nmaljakoissa oli niin paljon kukkia.\n\nAivan keskellä huonetta oli korkea, musta koroke, ja sen päällä\nmustalla sametilla verhottu ruumisarkku, jossa prinssi makasi. Hänet\noli asetettu siihen niin, että hän näkyi päästä jalkoihin, ja hänen\nyllään oli sininen univormu. Pää oli peittämättä, ja me, jotka olimme\nnähneet hänet läheltä vain pari viikkoa sitten, saatoimme hyvin tuntea\nhänet. Minun mielestäni hän näytti nyt kauniimmalta. Hän oli niin\nhiljaa, ja rauhallinen ja niin kuninkaallinen.\n\nKorokkeen vieressä seisoi joukko ylhäisiä herroja hienoimmissa\nunivormuissa, mitä koskaan olen nähnyt (mutta enhän minä olekaan\nnähnyt niin paljon). He olivat kuolleen kunniavartiona. He eivät\nhievahtaneetkaan eivätkä edes silmäilleet meitä, jotka hiivimme ohitse\npitkin seinää.\n\nArkun edessä oli pari mustaa, mustalla sametilla verhottua pöytää, ja\nniillä oli prinssin kunniamerkit ja hänen herttuallinen kruununsa ja\nvaippansa ja paljon muuta. Jokaista pöytää vartioivat univormupukuiset\nherrat. Kaikki olivat hiljaa ja liikkumatta, ja oli hyvin juhlallista.\n\nKun minun piti poistua huoneesta, kuljin melkein takaperin, jotta vielä\nkerran olisin ehtinyt silmätä kaikkea. Mutta pahoin pelkään, että\nsuuressa salissa oli vielä paljon sellaista, jota en ehtinyt nähdä.\n\nKun me jälleen seisoimme alhaalla linnanpihalla, kysyi täti, eikö\nsiellä minun mielestäni ollut hyvin kaunista.\n\n»Oli», sanoin minä, »minun mielestäni siellä oli kaunista, Mutta\ntietääkö täti, minusta oli kuin prinssi ei olisi pitänyt koko\nkomennosta.»\n\n»Niin», sanoi täti, »minäkin huomasin sen. Eikä minustakaan olisi\nyhtään hauskaa maata noin, koko Tukholman silmänruokana. Mutta\nkuninkaallisten täytyy siihen alistua.»\n\nJa täti selitti minulle, että yleisön täytyy saada nähdä kuninkaalliset\nheidän kuolemansa jälkeen, niin että kansa uskoo, että he todellakin\novat jättäneet maallisen elämän. Muuten uusiutuisi prinssi Kustaan\njuttu koska tahansa.\n\n»Mutta onhan mahdotonta, että joku, joka elää, tahtoo olla olevinaan\nkuollut», sanoin minä.\n\n»Kuka sen niin tietää, kun on rakkaudesta kysymys», sanoi täti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tiedän, mitä aihetta, ensimmäinen romaanini käsittelee. Sen nimeksi\ntulee »Kaarle yhdennentoista näky», ja siinä kerron eräästä Ruotsin\nkuninkaasta, joka pikkulapsena oli noussut valtaistuimelle, niin\nettä hänen holhoojansa oli vuosikausia hallinnut valtakuntaa. Mutta\nholhooja oli kavaltaja ja oli kutsunut Ruotsiin Venäjän tsaarin, joka\noli valloittanut koko maan ja vanginnut nuoren kuninkaan ja hänen\nneuvosmiehensä ja teljennyt heidät Tukholman linnan valtiosaliin.\n\nSitten minä kerron, kuinka venäläinen tsaari pani toimeen suuren\nverilöylyn ja mestautti maan parhaat miehet valtiosalissa, kuninkaan\nsilmien edessä (sillä niinhän on tapana Venäjällä). Sitten tsaari\nkomentaisi Ruotsin kuninkaan luopumaan kruunustaan, niin että tsaarista\ntulisi myös Ruotsin kuningas. Mutta ruotsalainen kuningas ei vain\nsuostuisi. Silloin vihastuisi Venäjän tsaari aivan hirvittävästi ja\nsanoisi, että ellei hän hyvällä luopuisi kruunustaan, täytyisi hänen\nkuolla.\n\nSitten minä kuvailisin romaanissani äärimmäisen jännittävästi, kuinka\nlinnan pihalle rakennettaisiin mestauslava ja kuinka kuningas,\nsidottuna käsistä ja jaloista, ja silmillä side, raahattaisiin sinne ja\npaiskattaisiin mestauspölkylle. Tsaarin pyöveli olisi jo paljastanut\nmiekkansa irroittaakseen pään ruumiista, mutta silloin tsaari antaisi\nmerkin ja sanoisi, että hän vielä kerran kysyisi kuninkaalta, eikö tämä\nhyvällä luopuisi kruunustaan. Mutta Ruotsin nuori kuningas vastaisi\nylpeästi: »En.»\n\nMutta tuo pieni välikohtaus pelastaisi kuitenkin hänen henkensä, sillä\nennen kuin pyöveli uudestaan ehtisi nostaa miekkaansa kuoliniskuun,\nkuuluisi linnan edustalta melua ja kauhun huutoja. Niinikään kuuluisi\ntorventoitotusta ja rummunpärinää ja laukauksia ja aseitten kalsketta,\nja tsaarin palvelija syöksyisi linnaan huutaen, että tsaarin\nkiireisesti oli paettava, sillä ruotsalaiset olivat valloittaneet\nuudelleen Tukholman ja marssisivat kohta linnaan. Ja silloin\njuoksisivat kaikki tiehensä, tsaari ja kaikki hänen hovimiehensä ja\nsoturinsa, ja pyöveli painaisi pitkän miekkansa tuppeen ja pakenisi\nhänkin.\n\nJa samassa syöksyisi nuori ruotsalainen mies, päässä ylioppilaslakki,\nlinnanpihalle, polvistuisi kuninkaan viereen ja irroittaisi hänen\nsiteensä. Loppumaton joukko ruotsalaisia marssisi perässä, enimmäkseen\ntalonpoikaispuvuissa, ja he riemuitsisivat ja huutaisivat ilosta, kun\nkuningas olisi hengissä. Mutta kuningas kääntyisi nuorukaisen puoleen,\njoka oli hänet vapauttanut, ja kysyisi mitä kaikki merkitsi. Silloin\nylioppilas kertoisi kuninkaalle, että hän, niinkuin Kustaa Vaasa ennen\nmuinoin, oli matkustanut ympäri maata ja nostattanut taalalaiset ja\nvärmlantilaiset ja muut talonpojat ja että maa nyt oli vapautettu, niin\nettei Venäjän tsaarilla ollut muuta neuvoa kuin paeta omaan maahansa.\n\nSilloin Ruotsin kuningas, joka oli jalomielinen mies, sanoisi\nvapauttajalleen, että nyt tämä saisi ruveta hallitsemaan maata.\n»Venäjän tsaarille en tahtonut kruunuani luovuttaa», sanoisi hän,\n»mutta sinulle sen luovutan. Sinä olet arvokkaampi kuin minä\nhallitsemaan tätä urhoollista kansaa.»\n\n»Suuri kiitos, serkku!» vastaisi ylioppilaslakkinen nuorukainen.\n»Koskaan en voisi riistää sinulta kruunuasi. Mutta isäni, sinun setäsi,\nluopui kuninkaallisista oikeuksistaan, mennäkseen naimisiin äitini\nkanssa, ja olisin kiitollinen, jos ne palautettaisiin minulle jälleen\nja jos minut tunnustettaisiin sukulaiseksesi.»\n\nTämä kuuluu niin kauniilta ja suurenmoiselta, että saan vedet silmiini\nsitä ajatellessani.\n\nMutta tietysti täytyy romaanissa olla paljon muutakin, sillä tämä on\nvain loppu. Tätä muutakin minä mietiskelen aina, kun olen yksinäni eikä\nminulla ole läksyjä.\n\nPerjantaina 14. p:nä maaliskuuta.\n\nEilen tahtoi vanha Ulla välttämättä mennä katsomaan prinssi Augustin\nruumissaattoa, ja Elin ja Allan ja minä pääsimme mukaan.\n\nMe asetuimme seisomaan eräälle kadulle, jota pitkin ruumissaaton Ullan\ntietämän mukaan piti kulkea, ja seisoimme kauan katukäytävän reunalla\nja odotimme. Ulla huomautti, ettemme antaisi kenenkään survaista meitä\ntaemmas katukäytävälle, sillä kun olimme niin pieniä, emme näkisi\nmitään, jos isot ihmiset asettuisivat meidän eteemme.\n\nMe olimme tulleet varhain, ja alussa olimme miltei ainoat sillä\npaikalla. Mutta kauan ei kestänyt, ennen kuin ihmisiä alkoi tulvata,\nja he asettuivat sekä kadulle että katukäytävälle. Mutta kukaan ei\ntyrkännyt meitä syrjään, ja me olimme niin iloisia, kun olimme saaneet\nniin mainiot paikat.\n\nSiinä samassa tulivat sotilaat marssien pitkin katua, ja oli hauskaa\nsaada jotain katsomista. Siinä oli Svean kaarti ja Göötan kaarti, ja\nmerisotilaita. Svean kaarti ja Göötan kaarti marssivat vain ohi, mutta\nmatruusit pysähtyivät meidän kohdallamme ja asettuivat sitten vieri\nviereen kadun molemmille puolille, niin että heidän väliinsä jäi hieno,\ntyhjä tie ruumissaaton kuljettavaksi.\n\nSehän oli kaikki niinkuin pitikin, mutta ikävää vain, että kadulla\nseisoneet ihmiset tungettiin katukäytäville, kun matruusit tulivat,\nja me, Elin ja Allan ja Ulla ja minä, jäimme puserruksiin talonseinää\nvasten. Siinä me nyt seisoimme, ja ensinnäkin oli edessämme rivi isoja,\npaksuja, ihmisiä, ja sitten matruusien rivi, niin että ymmärsimme, että\nkun ruumissaatto ilmestyisi, emme näkisi siitä tuon taivaallista.\n\nMonet, jotka näin olivat joutuneet toisten taakse, alkoivat torua\nja tyrkkiä päästäkseen entisille hyville paikoilleen katukäytävän\nreunalle, mutta ne, jotka olivat ne anastaneet, eivät tahtoneet väistyä\nvaan väittivät, että paikat olivat heidän, niin että kauhea melu täytti\nkoko kadun. Ainoa, joka ei mitään sanonut, oli vanha Ulla.\n\nMutta kun rauha palasi, ojensi vanha Ulla kätensä ja taputti\nystävällisesti olkapäälle suurta, paksua matamia, joka seisoi ihan\nedessämme. Matami käänsi päätään ja heitti kiukkuisen silmäyksen\nUllaan. »Ei, älkää koettakokaan!» sanoi hän. »Minä pidän paikkani,\nminä, enkä aio liikahtaa tuumaakaan.»\n\n»Rakas kiltti rouva Pettersson», sanoi Ulla, »enhän minä sitä tarkoita.\nTahdoin vain tervehtiä, koska kerran ollaan vanhoja tuttuja. Kas, olen\nmonet vuodet ollut emännöitsijänä sotatuomari Afzeliuksella, ja olen\naina ostanut silakat rouvan kauppakojusta.»\n\nPaksu matami kääntyi toistamiseen meihin, katsahti Ullaan ja päästi\npienen kirouksen.\n\n»P—u pitäköön huolen kaikista niistä, jotka ovat ostaneet silakkansa\nminulta», sanoi hän yhtä epäystävällisesti kuin äsken. »Mutta mitä hän\noikein minusta tahtoo? Eikö kala ehkä ollut kunnollista?»\n\n»Oli», sanoi Ulla ja oli yhä yhtä tyyni. »Rouvan silakka on parasta\nkoko Tukholmassa, sen olen aina sanonut. Ja rouva oli aina reilu ja\nvaihtoi rahat oikein ja antoi pari silakkaa kaupantekijäisiä. Senpä\nvuoksi minä ajattelinkin, että rouva Pettersson ehkä tahtoisi auttaa\nvähän noita lapsia.»\n\n»Minusta noin pienillä ei ole mitään tekemistä tällaisessa,\ntungoksessa», sanoi matami.\n\n»Niin, pieniä he ovat», sanoi Ulla, »ja juuri siksihän minä tuumin,\nettä eivät kai he olisi tiellä, vaikka he seisoisivat ihan katukäytävän\nreunalla, rouva Petterssonin edessä, sillä täysikasvuinen ihminen näkee\nkyllä heidän ylitseen.»\n\n»No niin, siinä hän on ihan oikeassa», sanoi matami ja nauroi. »Hän\non turkasen viisas ihminen, hän. Lapset saavat seisoa tässä edessäni.\nSiinä asiassa ei kellään ole mitään sanomista.»\n\nJa hän väistyi hiukan, niin että Elin ja Allan ja minä pääsimme ihan\nkatukäytävän uloimpaan laitaan ja näimme koko ruumissaaton.\n\nSe oli tietenkin hyvin kaunis ja ihmeellinen, mutta ihmeellisintä\nkaikesta oli sittenkin, että vanha Ulla oli voinut hankkia meille niin\nhyvän paikan vain sillä, että oli ystävällinen ja viisas.\n\nLauantaina 15. p:nä maaliskuuta.\n\nTänään olen kutsuttu everstinrouva H:n luo englanninkieliseen\nleikki-iltaan, ja sen vuoksi on mielestäni sopivaa kirjoittaa hiukan\nhänestä etukäteen.\n\nEikö ole ihmeellistä, että olen tavannut niin monta ihmistä St.\nBarthélemystä? Niin, eihän heitä oikeastaan ole monta, mutta kun\nRuotsilla ei ole muita siirtomaita kuin tämä pieni saari ja minä tunnen\nneljä siellä ollutta, niin voihan jo sitäkin sanoa paljoksi.\n\nKas, asia on niin, että everstinrouva H., jonka luona otan englannin\ntunteja, on ollut naimisissa St. Barthélemyn kuvernöörin kanssa ja\nasunut siellä monta vuotta. Nyt on kuvernööri kuollut, ja rouva elää\nTukholmassa samoin kuin hänen tytärpuolensa, mrs. Joan M., joka on\nerään englantilaisen lääkärin leski ja aina surullisen näköinen,\nja tytärpuolen tytär, miss Harriet M., joka on viehättävä ja\niloinen ja seitsemäntoista vuotias. Sitäpaitsi on everstinrouvalla\ntaloudenhoitajatar, nti. S., joka on hänen erikoisen hyvä ystävänsä ja\nmyös ollut mukana St. Barthélemyssä ja hoitanut kuvernööri H:n taloutta.\n\nKun ensin keksin, että rouva H. oli asunut monta vuotta yhdellä\nVähien Antillein saarella, tulin niin iloiseksi, sillä luulin saavani\ntietää, millaista siellä oikein oli. Rouvahan on ruotsalainen, mutta\nei puhu kanssani muuta kuin englantia, ja olen ollut oikein kiihkeä\noppimaan kieltä, juuri jotta tulisin niin pitkälle, että voisin kysyä\nhäneltä kaikenlaista neekereistä ja intiaaneista ja käärmeistä ja\nkolibrilinnuista ja koralleista ja polyypeistä ja muusta ihmeellisestä,\nmitä saarilla kuulemma on ja joista puhutaan Dahmin maantieteessä.\nMutta kieli-intoni ei ole minua paljoa auttanut. Ei everstinrouva itse\neikä mrs. M. eikä miss Harriet M. tai vanha, mamselli S. ollenkaan\nvälitä puhua kanssani saaresta. Tuntuu kuin heillä olisi ollut\nsiellä niin ikävää, että he eivät tahdo edes kertoa siitä. En voisi\nkuvitellakaan mitään tarumaisempaa kuin oleskella yhdellä Vähistä\nAntilleista, mutta kaikista neljästä, jotka tunnen ja jotka ovat olleet\nsiellä, on varmasti paljon hienompaa asua Tukholmassa.\n\nEverstinrouva on hyvin kiltti, ja kun vain ei ole kysymystä Isoista\ntai Vähistä Antilleista, on hän puhelias ja avomielinen ja juttelee\nkanssani kaikesta, aivan kuin olisin täysikasvuinen. Kerran hän sanoi\nolevansa oikein kiitollinen, kun hän saarilla oli saanut oppia puhumaan\nenglantia ja ranskaa, sillä muutoin hänellä ei nyt olisi ollut millä\nansaita, paitsi pientä eläkettään. Nyt hän ei ansainnut ainoastaan\nenglannintunteja antamalla, vaan hän ja neiti S. olivat vuokranneet\nsuuren huoneiston ottaakseen luokseen nuoria tyttöjä täysihoitoon.\nHeillä oli jo talo täynnä, sillä ihmiset panivat mielellään tyttärensä\nsinne, missä aina puhuttiin vieraita kieliä.\n\nOriel-eno ja everstinrouva ovat kaukaista sukua, ja eno ja täti\nkehuvat häntä, kun hän on niin neuvokas ja elättää itse itsensä. He\nsanovat, että hän on niin tarmokas ja niin kekseliäs, ja ehkä kyllä\nonkin, mutta nyt hän on keksinyt kutsua kaikki oppilaansa ja tyttönsä\nenglanninkieliseen leikki-iltaan juuri tänään. Ja minä osaan kyllä\nhiukan puhua englantia rouvan ja muitten kanssa, jotka ovat olleet St.\nBarthélemyssä, mutta mahtaa olla aivan kauheaa leikkiä englanniksi,\nkun joukko ihmisiä kuuntelee, niin että olisinpa toivonut, että rouva\nei olisi keksinyt juuri tätä, vaan jotain muuta, jossa minun ei olisi\ntarvinnut olla mukana.\n\nSunnuntaina 15. p:nä maaliskuuta.\n\nTänään sataa ja tuulee ja tulee lunta, niin että en voi tehdä muuta\nkuin istua sisällä ja kirjoittaa päiväkirjaa.\n\nOlin pyytänyt everstinrouvalta, että minun ei olisi tarvinnut tulla\nenglanninkieliseen leikki-iltaan, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla\npuhettakaan. Hän väitti, että minulla olisi siellä hyvin hauskaa ja\nhyödyllistäkin. Sitä paitsi hän oli pyytänyt tätiä antamaan Elinin\nja Allanin tulla mukaan, vaikka he eivät vielä ole alkaneet lukea\nenglantia, ja kun kerta heidän piti lähteä, niin enhän minä voinut\njäädä kotiin.\n\nElin ja Allan ovat niin suloisia ja niin hyvin puettuja eivätkä yhtään\nujoja seurassa (niinkuin eivät muutkaan tukholmalaislapset), että ei\nollut ollenkaan väliä, vaikka he eivät osanneet englantia. Kaikki\nisot tytöt, jotka asuivat everstinrouvan luona, vallan ihastuivat\nheihin. Mutta itsestänihän tiesin, että olin sekä ruma että nilkku\nja että pukuni ei ollut lainkaan sievä ja että kotitekoiset kenkäni\nolivat hyvin kömpelöt, niin että olin varma, että minulle kovasti\nnaurettaisiin, jos vielä kaupanpäällisiksi tekisin virheitä englannissa.\n\nKun kaikki olivat saapuneet, istuutui everstinrouva ruokasaliin, joka\non hyvin suuri, ja me toiset sijoituimme hänen ympärilleen ja rupesimme\nleikkimään »laiva on lastattu» englanniksi, ja se oli hyvin vaikeaa.\nSillä kun hän, joka oli olevinaan laivan kapteeni, sanoi: »laiva on\nlastattu a:lla tai b:llä» (tai millä muulla kirjaimella tahansa) ja\nheitti nenäliinansa jollekin meistä, niin piti nenäliinan saajan\nolla valmis vastaamaan jotakin, joka alkoi a:lla tai b:Hä, esim.\n_amethysts_ tai _bread_ tai jotain muuta, sen kirjaimen mukaan mikä\noli mainittu, ennen kuin heittäjä oli ehtinyt laskea kahteenkymmeneen.\nAlussa pelkäsin kovasti, mutta onnistuin paremmin kuin olin uskaltanut\ntoivoa. Joka kerta, kun nenäliina heitettiin minulle, osasin keksiä\nenglantilaisen sanan.\n\nUseat everstinrouvan täysihoitolaisista olivat täysikasvuisia nuoria\ntyttöjä, joitten tapana varmaan oli käydä suurissa tanssiaisissa tai\nhienoissa teattereissa joka ilta, ja he nyrpistivät nenäänsä eivätkä\nolleet lainkaan tyytyväisiä, kun heidän piti istua ja leikkiä kuin\npikku lapset. Vallankin muuan pitkä, tumma, kaunis tyttö, jonka nimi\noli Ida v. K., oli pahalla tuulella. Hän mumisi melkein ääneen, että\ntämä ei ollut mitään aikaihmisille, ja minä luulen, että rouva kuuli,\nsillä hän rupesi näyttämään hyvin väsyneeltä ja pettyneeltä. Miss\nHarriet M. oli niin kiltti ja auttoi isoäitiään pitämään yllä hyvää\nmieltä, mutta siitä huolimatta oli meillä jokaisella ikävä.\n\nTämä oli aivan kuin joulukesteissä kotona. Silloin aletaan aina leikkiä\n»laiva on lastattu» ja muita älyleikkejä, kuten me kutsumme niitä\nkotona Värmlannissa, ja niin kauan kuin jaksamme jatkaa, on meillä aina\nmahdottoman ikävää. Mutta kun emme enää kestä, alamme leikkiä sokkosia\ntai »sido kauraa» ja »kolmas pyörä vaunun alla» ja muita leikkejä,\njoissa on edes vauhtia ja liikettä, ja silloin meillä tavallisesti\nalkaa sellainen ilo ja nauru ja hälinä, että katto on lentää ilmaan.\n\nEihän ollut hyvä tietää, kävisikö samoin täällä Tukholmassa, mutta\nminun ymmärtääkseni jotain oli tehtävä, sillä everstinrouvan\nleikki-ilta oli menossa vallan piloille. Sillä aikaa kuin me\nikävissämme koetimme kestää älyleikit, hiipivät isot tytöt toinen\ntoisensa jälkeen seurasta ja menivät omiin huoneisiinsa, niin että\nviimein me vieraat olimme melkein ainoat leikkijät.\n\nSilloin rohkaisin mieleni ja kysyin everstinrouvalta, emmekö voisi\nsaada leikkiä sokkosia tai »kissaa ja hiirtä» tai jotain muuta hauskaa,\nja ajatelkaas, hän tuli oikein iloiseksi ehdotuksesta, ja myöskin\nne, jotka eivät vielä olleet ehtineet hiipiä tiehensä, pitivät sitä\nhyvänä. Suuri ruokapöytä työnnettiin nurkkaan ja piano toiseen, ja\nrouva ja miss Harriet ja vanha mamselli S. ja minä ja jotkut muut\nasetuimme piiriin keskelle lattiaa leikkimään kissaa ja hiirtä. Se oli\nenglanniksi »Puss puss in the ring». Elin-serkku sai ruveta kissaksi,\nja Allan-serkku rupesi rotaksi, ja he olivat nopeita ja notkeita ja\najoivat toisiaan piiristä ulos ja sisään, niin että siitä nousi ilo ja\nnauru ja kovaa ääntä aivan kuin Värmlannin joulukesteissä.\n\nSitten rupesi miss Harriet kissaksi, ja minä rotaksi, ja minut sai\ntietysti heti kiinni, ja silloin naurettiin vielä enemmän. Mutta\nkaikkein pahinta oli, kun minusta tuli kissa ja Elinistä rotta,\nsillä enhän minä lainkaan voinut tavoittaa häntä, vaan sain juosta\nloppumattomiin, ja silloinkos ilo nousi, kun Elin oli niin kepeä ja\nketterä ja sievä, että piirissä seisojat taputtivat hänelle käsiään ja\nmiss M. viimein otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\nMutta kun täysihoitolaiset kuulivat, kuinka iloista nyt oli\nruokasalissa, aukaisivat he ovensa vallan hämmästyneinä, ja toinen\ntoisensa jälkeen tuli takaisin meidän luoksemme. Ja sitten he leikkivät\nkissaa ja hiirtä, niin että nurkat heiluivat. Ja varsinkin neiti v. K.,\njoka pahimmin oli nyrpistänyt nenäänsä, sai eloa leikkiin, ja se oli\nmielestäni niin hauskaa everstinrouvan tähden.\n\nMutta juuri kun meillä oli kaikkein hauskinta, katsoi neiti v. K.\nkelloa ja sanoi everstin rouvalle, että hänen oli mentävä, sillä hänen\nsulhasensa tulisi iltajunalla Upsalasta. »Vai niin, tuleeko hän», sanoi\neverstinrouva. »No ymmärränhän minä, että sinun täytyy jättää meidät.\nMutta etkö tahdo ottaa häntä kanssasi tänne? Sano ylioppilaallesi, että\nhän on hyvin tervetullut!» Niin, neiti v. K. lupasi koettaa, mutta hän\nei näyttänyt siltä, kuin uskoisi sen onnistuvan.\n\nNiin hän meni, mutta meillä oli silti yhtä hauskaa. Me leikimme\nsokkosta ja »myrsky nousee»-leikkejä, ja pitkiksi ajoiksi unohdimme\naivan englanninkielen. Harriet M. oli hyvin kiltti, ja hän opetti\nmeille pari englantilaista lastenlaulua, jotka me lauloimme tanssien.\nJa sekin oli oikein hauskaa.\n\nAika meni niin nopeasti, että emme huomanneetkaan, ennen kuin kello\nlöi yhdeksän. Silloin piti ruokasalissa kattaa illallispöytää, ja\nme leikkijät saimme vetäytyä rouvan vierashuoneeseen. Se ei ollut\nlikimainkaan niin suuri kuin ruokasali, joten meidän täytyi tyytyä\nhiljaisempiin leikkeihin.\n\nHarriet ehdotti, että alkaisimme etsiä esinettä, kun joku soitti, ja\nrouva pyysi minua kääntymään ja peittämään silmäni siksi aikaa kuin he\nkätkivät Harrietin sormuksen.\n\n»Eikö ole parempi, että hän menee neiti v. K:n huoneeseen?» sanoi\nHarriet ja aukaisi oven huoneeseen, joka oli aivan vierashuoneen\nvieressä. »Ei kai tee mitään, vaikka hän seisoo siellä\nsilmänräpäyksen.» Niin, se oli kaikkien mielestä parempi, sillä,\nsilloin he voivat neuvotella piilopaikasta, minun voimatta kuulla\nvähintäkään, ja seuraavassa sekunnissa seisoin yksinäni neiti v. K:n\nhuoneessa.\n\nSiellä oli keskellä lattiaa kaunis pyöreä pöytä, ja pöydällä paloi\nkorkea öljylamppu, ja lampun alla oli suuri valokuva, suurin, mitä\nkoskaan olen nähnyt. Ymmärsin heti, että se oli nti v. K:n sulhanen,\njota hän nyt oli mennyt asemalle vastaan. Hän oli varmaankin\njärjestänyt kaiken noin, lampun ja kuvan, jotta sulhanen saisi nähdä\nitsensä heti kun hän tuli huoneeseen.\n\nMielestäni neiti v. K. oli siinä tehnyt kauniisti, ja menin pari\naskelta lähemmäksi vähän katsoakseni. Ja silloin en voinut olla\ntuntematta ylioppilastani.\n\nTällä kertaa ei kysymyksessä ollut mikään erehdys. Se ei ollut prinssi\nKustaa eikä kukaan muukaan, vaan hän itse, pienintä piirrettä myöten.\n\nEn ollut huoneessa minuuttia kauempaa, kun minut kutsuttiin ulos.\nMutta nyt kyllä näkyi, että olin ollut Tukholmassa puolitoista\nkuukautta siitä päivästä, jolloin tulin niin kauhean hämilleni, kun\noikeusneuvoksetar B. kysyi, ketä minä oikein ikkunassa odottelin. Nyt\nei minusta näkynyt yhtään, mitä tunsin. Päätin keskittää ajatukseni\nvain musiikkiin ja sormukseen, ja löysinkin sen ihan kädenkäänteessä.\n\nJa sitten minä leikin ja join teetä ja puhuin vuoroon englantia ja\nruotsia ja nauroin ja olin melkein iloisempi kuin kukaan muu.\n\nKoko ajan pelkäsin, että neiti v. K. ja hänen sulhasensa tulisivat,\nsillä olihan everstinrouva pyytänyt neitiä ottamaan sulhasensa\nillalliselle, mutta onneksi he eivät tulleet.\n\nKun vihdoinkin saimme lähteä, oli everstinrouva H. niin ystävällinen ja\nkiitti minua siitä, että olin lisännyt niin paljon yleistä hauskuutta,\nja hänen kiitoksensa olisi tehnyt minut kovin iloiseksi, jos olisin\nsaanut sen joskus toiste enkä juuri sinä iltana.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS VIIKKO.\n\n\nMaanantai-aamuna 17. p:nä maaliskuuta.\n\nOlin jo päättänyt, etten koskaan enää kirjoittaisi ylioppilaastani\npäiväkirjaan, mutta toissayönä näin niin kauniin näyn, etten voi olla\nsiitä kertomatta, vaikkakin se oli hänestä.\n\nKun menin maata, olin tietysti surullinen ja sydäntä särki. Mutta\nsamalla olin niin väsynyt kaikesta leikkimisestä ja juttelusta, että\nnukahdin niin pian kuin olin heittäytynyt lastenhuoneen pikku sohvalle.\nKuitenkaan en nukkunut pitkään, sillä juuri kun Klaran torninvartija\npuhalsi kahta, olin jälleen hereillä.\n\nMinua oikein peloitti kun heräsin, sillä tiesinhän, että niin pian kuin\ntaas ummistaisin silmäni, näkisin Sotbråtenin Maritin istumassa sohvan\nselkämyksellä ja nauravan pilkallisesti sen vuoksi, että ylioppilaani,\njoka oli ollut turvanani koko Tukholman-ajan, nyt oli kihloissa.\n\nMinä makasin ja koetin pitää silmiäni auki niin kauan kuin suinkin,\nmutta viimein kuitenkin luomet painuivat umpeen. En sentään nähnyt\nSotbråtenin Maritia, vaan hyvin ihanan näyn: korkean kalliosaaren, joka\nkohosi kirkkaansinisestä merestä.\n\nPienen saaren korkeimmalla huipulla kohosi valkea marmoripalatsi, jonne\nleveät, moniosaiset portaat veivät. Palatsin ja portaiden ympärillä oli\nvaltavia puita, joiden oksilta riippui kyynäränpituisia kukkaterttuja\nja jotka kantoivat hedelmiä, suuria kuin kaalinpäät. Sellaisia puita\nen ollut koskaan ennen nähnyt, ja niin minä ymmärsin, ettei saari\nkuulunut mihinkään Ruotsin saaristoon, vaan sijaitsi kaukana, jossakin\ntuopillisessa maanosassa.\n\nMutta siitä huolimatta liehui palatsin korkeimmassa tornissa oma\nsinikeltainen ruotsalainen lippumme, ja kun kerta Ruotsilla on vain\nyksi ainoa alusmaa, ymmärsin, ettei näkemäni saari voinut olla mikään\nmuu kuin S:t Barthélemy.\n\nSaaren rannassa oli pieni kaupunki, ja jokaisen talon harjalla liehui\nRuotsin lippu. Oli aivan kuin olisi vietetty jotain juhlaa taikka\nodotettu huomattavia vieraita. Jälkimmäinen oli luultavinta, sillä\nsuuret ihmisjoukot olivat kokoontuneet rantaan aivan kuin matkustajia\nvastaan.\n\nNyt näkyi merellä suuri höyrylaiva, ja siitä lähti soutuvene, sekin\nRuotsin lipulla koristettu, ja suuntasi kulkunsa saareen.\n\nKun soutuvene lähestyi, alkoivat kaikki rannalla olijat heiluttaa\nisoja, valkeita panamahattujaan. Silloin minä huomasin selvästi,\netteivät he olleet eurooppalaisia, vaan että heidän kasvonsa olivat\nmustat tai punertavat. He huusivat täyttä kurkkua ranskaksi: _Vive le\ngouverneur!_ (Eläköön kuvernööri!) Olin nyt ihan varma asiastani ja\ntiesin, että saari todellakin oli St. Barthélemy.\n\nMutta soutuveneessä, joka voimakkaiden airoparien kuljettamana lähestyi\nrantaa, seisoi nuori mies, yllään hyvin kaunis univormu, ja hänen\nrinnallaan nuori nainen, hänkin erinomaisen hienossa puvussa.\n\nTunsin siinä samassa heidät molemmat. Mies ei ollut kukaan muu kuin\nylioppilaani, ja nuori nainen hänen rinnallaan oli kaunis Ida von K.,\njonka olin tavannut everstinrouvan kutsuissa.\n\nKaikki oli niin kaunista, kukkea saari, viittoilevat ihmiset rannalla\nja nuo kaksi nuorta, jotka onnesta säteillen tulivat heleänsinistä\nmerta, mutta en voinut auttaa, että minun teki kipeää nähdä heitä, ja\navasin äkkiä silmäni.\n\nKaikki katosi siinä samassa. Vain musta pimeys ympäröi minua.\n\nMutta silloin minusta tuntui, että olin ollut hyvin typerä. Miksi en\nkestänyt vielä pientä hetkeä saadakseni tietää, mitä kaikki oikein\nmerkitsi!\n\nUmmistin silmäni uudelleen, mutta näky oli muuttunut, ja minä istuin\nsoutuveneessä (tietenkin näkymättömänä) ylioppilaan ja Ida von K:n\nvieressä ja kuulin heidän puhelevan, miten ihmeellistä oli, että he nyt\nolivat naimisissa ja saisivat asua kuvernöörinä ja kuvernöörin rouvana\nihanalla St. Barthélemyn saarella, joka oli Antillein helmi.\n\n»Me saamme kiittää Selma Lagerlöfiä onnestamme», sanoi ylioppilas. »Hän\nteki todella kovin kauniisti ollessaan niin kiitollinen siitä, että\nolin jutellut hänen kanssaan eräällä rautatiematkalla.»\n\n»Selma Lagerlöf...?» sanoi nuori kuvernöörin rouva. »Eikö hän ollut\npieni mitätön nilkku tyttö, jonka kerran tapasin täti H:n luona, kun\nsiellä oli englanninkielinen leikki-ilta?»\n\n»Olkoon miten nilkku hyvänsä», sanoi ylioppilas, »mutta voit olla ihan\nvarma, että hänestä vielä tulee jotakin.»\n\n»Oikeastaan on ihme, ettei hän tullut mustasukkaiseksi saadessaan\nkuulla, että sinä olit kihloissa», sanoi kuvernöörin rouva ja hymähti.\n\n»Niin epäjalo tunne kuin mustasukkaisuus ei koskaan voi saada sijaa\nSelma Lagerlöfin rinnassa», sanoi ylioppilas. »Hän oli jotain\nmerkillistä tietä saanut selville syntyperäni salaisuuden, ja\ntietäessään, että me molemmat olimme köyhiä, hän pyrki kuningas Oskar\ntoisen puheille, joka on lihallinen setäni, ja kertoi kuinka kaikki\noikein oli ja kehoitti tätä asettamaan minut syntyperääni vastaavaan\nasemaan.»\n\n»Olet siis kiitollisuudenvelassa Selma Lagerlöfille siitä, että nyt\nolet S:t Barthélemyn kuvernööri», sanoi nuori rouva, ja loi mieheensä\nsäteilevän katseen.\n\n»Niin, juuri hän neuvoi setääni antamaan minulle tämän viran», sanoi\nylioppilas. »Ja sen rakkaampaa en olisi voinut saada.»\n\nMutta kun kuulin ylioppilaani puhuvan minusta tähän tapaan, tulin\nhyvin iloiseksi. Sydäntä ei enää särkenyt, vaan olin ihan rauhallinen.\nToivottavasti otan opikseni sen, mitä näin ja kuulin yöllä, toimiakseni\naina yhtä jalosti ja ylevästi kuin äsken mielikuvituksessani.\n\nKeskiviikkona 19. p:nä maaliskuuta.\n\nEilen, juuri kun olin lähtemässä everstinrouva H:n luo läksykirjat\nkainalossa, juolahti mieleeni, että ylioppilas saattoi hyvinkin olla\nvielä Tukholmassa ja että mahdollisesti tapaisin hänet everstinrouvan\nluona. Hänhän voisi olla morsiantaan tapaamassa, ja minä saattaisin\ntulla häntä vastaan portaissa tai eteisessä.\n\nMutta vaikkakin sunnuntaiyönä olin ollut niin jalomielinen ja tehnyt\nhänet S:t Barthélemyn kuvernööriksi, jotta hän saisi mennä naimisiin\nneiti von K:n kanssa, en ollenkaan tahtonut tavata häntä nyt, kun\ntiesin, että hän oli kihloissa.\n\n»Jospa tämän ainoan kerran voisin jäädä pois englannin tunnilta!»\najattelin. »Enhän ole ollut poissa ainoaltakaan koko lukukauden aikana,\nniin että eihän se voi olla niin vaarallista.»\n\nMinusta se ihan mainiosti kävi laatuun, ja yhtäkkiä huomasin kääntyväni\nkeskellä katua ja vaeltavani kotiinpäin.\n\nOlisi ollut liian vaikeata mennä tunnille. Jos joutuisin tapaamaan\nylioppilaan, saattaisin vaikka pyörtyä mielenliikutuksesta. Ja\najatelkaas, mikä liemi _siitä_ syntyisi!\n\nParasta olisi palata kotiin ja sanoa tädille, että aloin kadulla tuntea\nitseni niin sairaaksi, että minun piti kääntyä takaisin.\n\nSe oli muuten ihan totta. Ihan pisti sydämeen, kun vain ajattelinkin,\nettä minun ehkä pitäisi tavata ylioppilasta, niin että tuskin voin\nottaa yhtään askelta.\n\nKun olin kulkenut hetken ja ehtinyt melkein Klaran rantakadulle,\najattelin että minun olisi paras jäädä kadulle koko tunniksi, niin\nettei minun ollenkaan tarvitsisi sanoa tädille olevani sairas. Olin\nhyvin tyytyväinen tähän keksintöön ja käännyin ilman muuta eräälle\nmonista pienistä Klarankaduista.\n\nMutta samassa avattiin erään liikkeen ovi, jonka ohi juuri olin\nkulkemaisillani, ja ulos tuli suurikokoinen, ruma ja vanha ihminen,\nyllä valkea harsoleninki ja valkea suvihattu, jota iso punainen\nruususeppele koristi. Vaikka oikeastaan on väärin sanoa, että leninki\nja hattu olivat valkeat, sillä ne olivat harmaat loasta kuten niiden\nomistajakin. Harsot ja nauhat liehuivat hänen ympärillään ja näytti\nsiltä kuin ne olisivat äsken viruneet savikuopassa.\n\nYmmärsin heti, että ihminen, joka kylmässä talvipakkasessa oli\npukeutuneena suvihattuun ja harsoleninkiin, ei voinut olla kukaan muu\nkuin »Riepuneiti», josta minä olin kuullut niin usein puhuttavan,\nmutta jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Minusta tuon raukan kohtalo\naina oli ollut niin romanttinen, Riepuneidin, joka oli tullut hulluksi\nja nyt talvet ja suvet kuljeskeli jonkinlaisessa morsiuspuvussa sen\nvuoksi, että sulhanen oli hänet hylännyt.\n\nTietysti minä pysähdyin heti hänet nähdessäni, voidakseni oikein\nkatsella häntä, mutta hän tuskin huomasi minua, vaan seisoi\nliikkumattomana liikkeen oven edessä ja tuijotti ylös ilmaan.\n\nÄkkiä hänen kasvonsa vääntyivät ihan kauheasti, ja hän kohotti\nkäsivartensa taivasta kohti. Ja sitten hän puhkesi kaameaan huutoon\ntaikka oikeammin ulvontaan, vai mitä sanaa minun pitäisi käyttää.\n\n»Voi hyvä Jumala, miksi täytyy minun rakastaa uskotonta miestä!»\nhän parkaisi. En koskaan ole kuullut niin hirveätä huutoa. Ääni ei\nollut ollenkaan ihmisen ääni, oli aivan kuin jokin villipeto olisi\nkiljahtanut, leijona tai tiikeri. Eiväthän sanat olleet niin kauheat,\nkauheinta oli juuri se, että kaikki oli kuin pitkällistä ulvontaa.\n\nVielä kerran hän huusi samat sanat, mutta silloin en enää voinut jäädä\npaikoilleni. Minä en kävellyt, minä juoksin koko matkan everstinrouva\nH:n luo, ja tullessani perille en ollut myöhästynyt muuta kuin kymmenen\nminuuttia.\n\nEverstinrouva tuli iloiseksi nähdessään minut. Minä pyysin kovasti\nanteeksi myöhästymistäni, mutta hän sanoi, ettei ollut ollenkaan\nvaarallista, vaikka olin erehtynyt ajasta, kun kerta mitään pahempaa\nei ollut tapahtunut. Hän oli jo luullut, että olin sairastunut, ja oli\njuuri ollut aikeissa lähettää palvelustyttönsä Afzeliuksille kysymään,\nmiten minun laitani oli.\n\nNiin että minun olisi voinut käydä hullusti, ellen olisi tavannut\nRiepuneitiä, joka peloitti minut oikealle tielle.\n\nTorstaina 20. p:nä maaliskuuta.\n\nEn voinut olla kertomatta everstinrouvalle, että olin tavannut\nRiepuneidin ja että hän oli ollut niin hirveän kaamea. Everstinrouvasta\nse oli hyvin mielenkiintoista, hän oli vallan järkyttynyt.\n\n»Niin, rakkaus on hirveää», hän sanoi moneen kertaan. »Maailmassa ei\nole mitään niin hirveää kuin rakkaus.»\n\n_Vähän myöhemmin päivällä._\n\nMinusta alkaa tuntua siltä, että on parasta, että ylioppilas on\nkihloissa. Jos olisin joutunut naimisiin hänen kanssaan, ei minulla\nvarmastikaan olisi ollut aikaa, kirjoittaa romaaneja, ja sitähän minä\nsentään aina olen himoinnut.\n\nSitäpaitsi, tavattuani Riepuneidin on rakkaus alkanut minua peloittaa.\n\nMitähän elämyksiä everstin rouvalla on mahtanutkaan olla, kun hän\nnäytti niin pelästyneeltä?\n\n\n\n\nKYMMENES VIIKKO.\n\n\nMaanantaina 24. p:nä maaliskuuta.\n\n(Kun minä tänään asetuin tänne vierashuoneeseen kirjoittamaan, tapahtui\nAxel Oxenstiernan ja minun välillä jotain ihmeellistä, mutta siitä saan\nkertoa toiste.)\n\nKoko eilisen aamupäivän olimme Karoliinisessa laitoksessa. Niin,\ntietystikään eivät täti ja eno olleet mukana, ei myöskään vanha Ulla,\nmutta me, Elin ja Allan ja minä ja molemmat palvelijattaret, kolusimme\nkoko laitoksen ihan läpikotaisin, kellaria ja ullakkoa myöten.\n\nKotoa lähtiessämme iloitsimme kovasti, että saisimme nähdä Karoliinisen\nlaitoksen. Päivä oli raikas ja kirkas, ja minusta kaikki oli niin\nkaunista. Minun täytyi ihan pysähtyä ja katsella ympärilleni, kun\nkuljin Kungsholmin sillan yli. Muistin Elin Laurellia, joka usein\nsanoo, että silloilla on niin kaunista. Hänestä ei näköala höyrylaivan\nkannelta ole mitenkään erikoinen, sillä silloin hän on liian lähellä\nveden pintaa eikä voi saada mitään yleiskatsausta, mutta hänestä on\nviehättävää seisoa korkealla sillalla ja katsoa pitkää vesitietä ylös\nja alaspäin. Ja kun eilen aamupäivällä kuljin Kungsholmin sillan yli,\najattelin, että Elin Laurell oli oikeassa.\n\nTädin keittäjättärellä on täti, joka on naimisissa Karoliinisen\nlaitoksen vahtimestarin kanssa, ja aina kun keittäjätär on käynyt\nvierailulla tätinsä luona, hän kehuskelee, miten paljon ihmeellistä ja\nkaunista hän on saanut nähdä. Hän sanoo, että Karoliininen laitos on\npaljoa hauskempi kuin sekä Linna että Kansallismuseo.\n\nKun kerta keittäjätär lakkaamatta kehuskeli Karoliinista laitosta,\ntulimme me lapset tietenkin kovin uteliaiksi ja tahdoimme päästä\nkatsomaan sitä ihanuutta. Me pyysimme, että hän kysyisi tädiltään,\nemmekö mekin saisi tulla sinne, ja eilen aamulla kutsuttiinkin meidät\nkaikki, Elin ja Allan ja minä ja sisäkkö, juomaan kahvia Karoliinisen\nlaitoksen vahtimestarin luo. Mutta mitä laitoksen katselemiseen tulee,\noli täti sanonut, että sitä ei voinut ajatellakaan, sillä se oli\nkiellettyä.\n\nMe tulimme hiukan noloiksi, kun kuulimme tämän, mutta keittäjätär\nlohdutti meitä ja sanoi, että kunhan me vain olemme siellä, pitää hän\nhuolen siitä, että saamme nähdä kaiken, mitä siellä on.\n\nTietysti me kysyimme tädiltä ja enolta saisimmeko me lapset ja sisäkkö\nja keittäjätär mennä kahville keittäjättären tädin kotiin, ja tietysti\nme saimme luvan. Täti ja eno sanoivat, että vahtimestarinrouva oli\noikein kiltti, kun hän pani toimeen kahvikutsut meitä varten, ja\nkiltisti se olikin tehty.\n\nHeti kun tulimme vahtimestarin asuntoon, näimme suuren kahvipöydän,\nja meitä pyydettiin istumaan ja pitämään hyvänämme. Me joimme\njokainen kaksi kuppia (ajatelkaas, jos täti olisi sen tietänyt!)\nja söimme paljon leipää lisäksi, ja kaikki maistui mainiolta. Täti\noli ystävällinen ja puhelias, ja eräs nuori sisarentytär, joka oli\nompeluopissa, oli hyvin vilkas. Meillä olisi ollut oikein hauskaa,\nellemme koko ajan olisi olleet levottomia siitä, ettemme pääsisi\nkatsomaan laitosta ja näkemään kaikkia sen ihanuuksia.\n\nNiin kauan kuin suinkin koetimme uskotella, ettei vahtimestarinrouvan\ntervehdys ollut niin vakavasti tarkoitettu, mutta kun hän ihan\nrauhassa jäi istumaan ja juttelemaan kahvipöydän ääreen, kävimme\nyhä levottomammiksi. Me nyykäytimme päätä ja vilkutimme silmää\nkeittäjättärelle, että tämä kehoittaisi tätiä nousemaan, sillä emmehän\nme muuten ehtisi nähdä kaikkia kauniita saleja, ennenkuin olisi aika\npalata kotiin.\n\nMutta kun keittäjätär alkoi puhua siihen suuntaan, että nyt olimme\ntarpeeksi levähtäneet ja jaksaisimme ruveta vähän katselemaan laitosta,\npudisti vahtimestarinrouva päätään ja sanoi, että hänen oli mahdotonta\npäästää meitä sisään, kun olimme niin pieniä. Me emme ymmärtäisi olla\nvaiti. Hän ei ollut tiennyt, että me olimme niin pieniä.\n\nKeittäjätär vakuutti, että me osaisimme olla vaiti, niin, hän luuli,\nettä vaikka joku kiduttaisi meitä hehkuvilla raudoilla pakottaakseen\nmeitä puhumaan, me kuitenkin olisimme vaiti.\n\n»Enkä minä edes usko, että se olisi heille hyväksi», sanoi\nvahtimestarinrouva. »En tietänyt, että he olivat niin pieniä.»\n\n»Eivät kai he koskaan saa nähdä mitään, joka olisi tämän\nhyödyllisempää», sanoi keittäjätär. »Minä ihan häpeän, sillä\nolen luvannut heille, että nyt he saisivat nähdä paikan, joka on\nmerkillisempi kuin sekä Linna että Kansallismuseo.»\n\nHän oli ihan itkuun purskahtamaisillaan, niin kuin me lapsetkin.\nMinä ainakin olin kuvitellut, että pääsisimme palatsiin, jossa oli\nihania tauluja ja kuvapatsaita ja suihkulähteitä. Luulin, että se\nolisi vähän Alhambran Leijonanpihan tapaan, jonka kuvan olin nähnyt\neräässä kirjassa Mårbackan vierashuoneen pöydällä, niin että olin hyvin\npettynyt. Nythän minä kyllä tiedän, että Karoliininen laitos on vain\noppilaitos niitä varten, jotka aikovat lääkäriksi. Mutta sitä en edes\naavistanutkaan eilen, tullessani sinne.\n\nVahtimestarinrouva piti topakasti puoliaan, enkä luule, että hän olisi\ntaipunut, ellei sisarentytär olisi ehdottanut, että hän näyttäisi\nmeille edes luentosalit. Eihän niissä ainakaan ollut mitään vaarallista.\n\nSiihen rouva kyllä suostui, mutta muuta kuin luentosalit emme totisesti\nsaisi nähdä.\n\nTiistaina 25. p:nä maaliskuuta,\n\n_Maarian Ilmestyspäivänä._\n\n(Tänään kävimme katolisessa kirkossa, täti ja minä, ja sielläkin\ntapahtui jotain ihmeellistä, mutta ensiksi minun täytyy kirjoittaa\nloppuun Karoliinisesta laitoksesta.)\n\nMe tulimme suuriin saleihin, joissa oli katedereja ja penkkejä ja\nmustia tauluja. Siellä ei ollut paljon merkillisempää kuin Östanbyn\nkansakoulussa, lukkari Melanozin luona, vaikkakin huoneita tietysti oli\nmonin verroin enemmän ja ne olivat monin verroin suuremmat.\n\nMutta mikään ei muistuttanut vähintäkään Alhambraa. Keittäjätär ei\nvoinut olla huomaamatta, että olimme pettyneet.\n\n»Odottakaapas vähän!» hän sanoi. »Nyt me tullaan kaikkein\nmerkillisimpään.»\n\nEräässä salissa oli penkillä kokonainen pino monivärisiä kuvatauluja.\nNyt pääsi keittäjätär oikein vauhtiin. Hän ripusti kuvan toisensa\njälkeen mustalle taululle ja selitti, mitä ne oikein kuvasivat. Siinä\noli luusto ja sydän ja verenkierto ja hermosto ja ruoansulatuselimet.\nKuvataulut olivat suuria ja komeita, ja minusta niitä olisi ollut kovin\nhauska katsella, ellen koko ajan olisi odottanut näkeväni marmorisaleja\nja suihkukaivoja.\n\nYht'äkkiä keittäjätär pani kaikki kuvat entiselle paikalleen.\n\n»Niin, eihän tämä mitään ole», hän sanoi vähän harmissaan. »Lasten\nolisi pitänyt nähdä yläkerrosten kapistukset. Mutta sinnehän emme\npääse.»\n\nHän katsahti vetoavasti tätiin, mutta mikään ei auttanut, ja meidän\npiti tyytyä luentosaleihin.\n\n»Minä saan sitten hävetä joka Jumalan päivä», sanoi keittäjätär vielä\nkerran, »kun kerta olen sanonut, että tämä täällä on merkillisempää\nkuin sekä Linna että Kansallismuseo.»\n\nSisarentytär oli uskollisesti meidän puolellamme. Hän sanoi, että oli\nihan synti ja häpeä, etteivät juuri nämä lapset, jotka olivat niin\nviisaita, saaneet nähdä mitään parempaa. He kai lähtisivät kotiin\nsiinä uskossa, ettei Karoliininen laitos ollut muuta kuin tavallinen\npientenlastenkoulu.\n\nTuo pientenlastenkoulu kai vaikutti. Vahtimestarinrouva ajatteli, että\nhänen laitokselleen olisi häpeäksi, ellemme me, Elin ja Allan ja minä,\nnäkisi mitään niistä ihmeistä, joita täällä oli. Hän kouraisi lujasti\nsuurta avainkimppua, jota kantoi muassaan, ja avasi oven seuraavaan\nkerrokseen.\n\nNyt saimme nähdä kuvatauluja, jotka esittivät kaikenlaisia viallisia\njäseniä ja viallisia ruumiita sekä mitä erilaatuisimpien tautien kuvia,\nkuten syövän ja isonrokon ja ihottumien ja paiseiden ja haavojen.\n\n»Eikö lapset tykkää, että tämä on kaunista ja hauskaa?» sanoi\nkeittäjätär. »Onhan tämä toista kuin tiatterissa!»\n\n»Niin, tämä on nyt sitä todellisuutta, tämä», sanoi vahtimestarinrouva.\n»Tällaista elämä oikein on. Teatteri on vain leikkiä.»\n\nHän oli nyt yhtä innostunut kuin keittäjätär ja sisarentytär näyttämään\nmeille kaikkea. Hän oikein pelkäsi, että saattaisimme kulkea jonkin\nmerkillisen ohi.\n\nMe saimme tulla huoneeseen, jossa oli hyllyt ja pöydät täpötäynnä\npieniä ja isoja lasitölkkejä.\n\n»Katsokaas tänne!» sanoi vahtimestarinrouva. »Voiko Selma arvata, mitä\ntämä on olevinaan? Se on lapsi, jolla on kaksi päätä.»\n\n»Ja tämä pikku rumilas lasitölkissä on kerran kaivettu esiin ihmisen\nvatsasta», sanoi sisarentytär.\n\nSitten he näyttivät meille kampurajalkoja ja kihtinystyröisiä käsiä\nkipsijäljennöksinä.\n\n»Voi jee kun olis mies», sanoi keittäjätär, »niin että pääsis tohtoriks\nja sais tulla ja mennä niinkuin lystäis.»\n\nViimeksi näimme erään ullakkokomeron, jonne oli majoitettu rivi\nluurankoja. Eräs niistä oli niin pitkä, että meidän täytyi kysyä, oliko\nse ihmisen.\n\n»On toki», vastasi vahtimestarinrouva, »se on 'Pitkän lappalaisnaisen'\nluuranko. Hän oli kuulemma aikoinaan hyvin kuuluisa.»\n\nKun kapusimme alas ullakolta, olin niin väsynyt, etten oikeastaan olisi\ntahtonut nähdä enää mitään. Mutta keittäjätär sanoi, että nyt tultiin\nsiihen _kaikkein_ hauskimpaan, kellarikerrokseen.\n\nSiinä samassa hän kääntyi tätiinsä. »Onkos niitä tänään?» hän kysyi\nmatalalla äänellä.\n\n»On», sanoi täti, »meillä on pari kappaletta. Emme ole saaneet kuin\nneljä. Mutta etkö menisi yksin? Eihän se ole lapsille.»\n\nMutta keittäjätär sanoi, että kun kerta olimme saaneet nähdä kaiken\nmuun, pitäisi meidän saada nähdä vielä tämä. Sillä sitä oli mahdoton\nunohtaa. Ja kiltti vahtimestarinrouva myöntyi.\n\nHän vei meidät nyt alas kellarinportaita, mutta samassa lehahti\nvastaamme niin inhottava haju, että pysähdyimme siihen paikkaan.\n\n»Niin, kyllähän ne likoavat vedessä», sanoi vahtimestarinrouva, »mutta\nsittenkin on mahdotonta pitää niitä tuoreina. Eikä mikään tunkeudu niin\njoka paikkaan kuin ruumiinhaju.»\n\n»Kas, kyllä mar lapset ymmärtää että ne tuo tänne kaikki ittens\ntappaneet», sanoi keittäjätär, »niin että lääkäriks lukevat voi niit\nleikata.»\n\nMe olimme tulleet suureen kellarihuoneeseen, joka oli ihan valoisa,\nmutta siellä haisi niin pahalta, että meidän täytyi tukkia nenämme.\n\n»Mutta eiköhän olisi paras kääntyä?» sanoi vahtimestarinrouva.\n\n»Yks hetki vain!» sanoi keittäjätär ja avasi oven.\n\nMinä seisoin ihan hänen vieressään, mistä näkyi pitkähköön,\npuolipimeään huoneeseen. Pitkin toista pitkääseinää oli lavitsa, ja\nsen ylle pisaroi lakkaamatta hienoa sadetta. Lavitsalla makasi neljä\nkuollutta, päät seinään ja jalat huoneeseen päin, ikään kuin he\nolisivat maanneet suuressa yhteisvuoteessa.\n\nMinä näin heidät vain sekunnin ajan, mutta tiedän ihan miltä he\nnäyttivät. Lähinnä ovea makasi vanha ukko, jonka parta oli takkuinen\nja mustanharmaa ja nenä terävä. Hänellä oli yllään takki, joka ulottui\nniin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta kuin jalat, mutta ne olivat\npaljaat ja täynnä pahkoja, ja haavoja. Ellei jalkoja olisi näkynyt, ei\nukkoa olisi ollut vaikeata katsella.\n\nUkon vieressä makasi nuori nainen. Niin, ei aivan nuori hänkään, noin\nkolmekymmenvuotias. Hän oli kookas ja hirveästi pöhöttynyt. Monesta\nkohdin olivat vaatteet riekaleina, niin että harmaankelmeä iho paistoi\nesiin. Kasvot olivat vähemmän pöhöttyneet kuin ruumis, niin että voin\nnähdä, että hän oli ollut kaunis.\n\nHänen vieressään oli poikanen, noin viiden tai kuuden vuoden vanha.\nLakki oli vedetty silmille, niin ettei kasvoja juuri näkynyt, mutta\nruumis oli toiselta kupeelta ihan paljas, ja suuresta haavasta valui\nesiin suolia ja muita sisälmyksiä.\n\nViimeinen rivissä oli tuskin muuta kuin nyytillinen mustia vaatteita.\nLuulen, että se oli mies, mutta sitä oli vaikea varmaan tietää. Tuossa\nnäkyi jalka, ja tuosta työntyi esiin käsi. Hiukset olivat jossakin\nsiellä, missä jalkojen olisi pitänyt olla, ja leuka pistäytyi esiin\nkyynärpään alta. Hän oli varmasti ihan rikki ruhjottu.\n\nNiin paljon ehdin nähdä, ennen kuin vahtimestarinrouva tuli ja sulki\noven.\n\nKun me kiipesimme ylös portaita, sanoi keittäjättäremme, että tänään\nolivat kuolleet olleet kylläkin kaameita, mutta vahtimestarinrouva\nvastasi hiukan epäystävällisesti, että ne olivat niinkuin yleensä. Hän\nei kylläkään pitänyt siitä, että me lapset olimme saaneet ne nähdä.\n\nVaikka olinkin nähnyt yhtä selvästi kaikki kuolleet, oli hukkunut\nnainen enin minua peloittanut. Ajatelkaa, että hän oli ollut niin\nonneton, että oli heittäytynyt veteen!\n\nSellaisesta olin kuullut puhuttavan ja sellaisesta olin lukenut usein,\nmutta ennen en ollut ymmärtänyt, mitä se oikein oli. Ei, en ollut\nymmärtänyt mitään kaikista niistä onnettomuudentapauksista, joista\nkirjoista olin lukenut.\n\nTuntui niin kaamealta.\n\nMinä ajattelin niitä, jotka makasivat sairaina, ja raajarikkoja ja\nennen kaikkea niitä, jotka olivat niin onnettomia, etteivät jaksaneet\nelää.\n\nSaattaisinkohan koskaan enää tulla iloiseksi, nyt kun tiesin, mitä\nkaikkea pahaa maailmassa oli?\n\nKoskaan koko elämässäni en enää voisi leikkiä tai nauraa. Koskaan en\nvoisi käydä teatterissa. Koskaan enää en voisi tulla samaksi, jollainen\nolin lähtiessäni kotoa sunnuntai-aamupäivänä.\n\nKun silloin kuljimme Kungsholmin sillan yli, oli minusta näköala ollut\nniin kaunis. Kun kuljin kotiinpäin, en enää nähnyt sitä samanlaisena.\nOlen varma, etten koskaan enää voi pitää mitään maailmassa kauniina.\n\nKun kuljin kotiinpäin, tuntui minusta, että Tukholma oli ruma kaupunki.\nMinusta vesi jalkojeni alla oli täynnä sammakoita ja suuria, limaisia\nliskoja. Minusta joka ainoa ihminen, jonka näin sillalla, oli mätänevä\nruumis.\n\n26. p:nä maaliskuuta,\n\n_Maarian ilmestyspäivän jälkeisenä päivänä._\n\nMaanantaina kirjoitin, että kertoisin siitä merkillisestä, mitä minulle\nja Axel Oxenstiernalle tapahtui. Mutta minun on kai otettava sanani\ntakaisin, sillä kun oikein ajattelen asiaa, oli kaikki vain kuvittelua.\nSe oli niin kaunista, ja kun ensiksi luulin, että se oli oikein totta,\nsain kyyneleet silmiini sitä ajatellessani, mutta kun nyt ymmärrän,\nettei se ollutkaan totta, tuntuu minusta, että siitä tuskin kannattaa\nmainita päiväkirjassa.\n\nMutta toisaalta, saattaahan siitä kertoakin, kun samalla sanon, etten\nollenkaan siihen usko.\n\nKas, asia oli niin, että maanantai-aamuna, kun olin mennyt\nvierashuoneeseen kirjoittaakseni päiväkirjaan Karoliinisesta\nlaitoksesta, istuin ensin jonkin aikaa ja katselin kaunista taulua,\njoka esittää Kaarle X Kustaata Axel Oxenstiernan kuolinvuoteen ääressä.\nMinusta se teki silmille oikein hyvää kaiken sen hirveän jälkeen, mitä\nedellisenä päivänä olin nähnyt.\n\nMutta ilo loppui lyhyeen, sillä tuokion kuluttua en nähnyt enää taulua,\nvaan sen sijaan ruumishuoneen lavitsan ja ne neljä kuollutta, jotka\nmakasivat vierekkäin niin surkean köyhinä ja hylättyinä sadesuihkussa.\n\nKoko sunnuntai-iltapäivän olin nähnyt ne edessäni ja vielä illalla, kun\nolin mennyt maata, ja aamulla herätessäni. Olin niin hirveän onneton\nheidän takiaan, ettei ollut ihmeellistä, vaikka ne alinomaa olivat\nsilmissäni.\n\nMinua olisi lohduttanut niin tavattomasti, jos jollain tavoin olisin\nvoinut heitä auttaa. Oli niin raskasta ajatella, että he eläessään\nolivat kärsineet niin kauheasti. En voinut kuvitellakaan mitään\nparempaa, kuin että edes voisin hiukan koristaa heidän viimeistä\nlepohuonettaan.\n\nMutta siihenhän en tietenkään kyennyt. Mitä minä voisin? Minun\npuolestani he nähtävästi saisivat maata niinkuin makasivat. Kaikki oli\nniin hirmuista, ja minä olin vallan epätoivoinen. Mutta minähän olin\nniin pieni ja avuton.\n\nJa silloin yhtäkkiä tulin katsahtaneeksi siihen kauniiseen tauluun,\njossa on niin komeita verhoja ja mattoja, ja sanoin itsekseni: »Voi,\njos minulla olisi noin kauniita verhoja, jotka saisin levittää heidän\npeitokseen!»\n\nKoko ajatushan oli niin kauhean typerä. Nuo verhothan olivat\nmaalatut, niin ettei niitä tietenkään voinut levittää kenenkään ylle.\nMutta joka tapauksessa menin taulun eteen ja rukoilin, että Axel\nOxenstierna sallisi minun levittää kauniit vuodeverhonsa noiden neljän\nkuolleen peitoksi, niin ettei heidän täytyisi maata niin kaameina ja\npeloittavina! Kas, olihan hän kuollut, ja hän saattaisi ehkä tehdä\nsellaista, mihin me elävät emme pystyneet.\n\nKoko ajan tunsin, että kaikki oli leikkiä, mutta samalla, ettei se\nollut pelkkää leikkiä.\n\nSanoin Axel Oxenstiernalle, että tiesin, kuinka hän eläessään oli ollut\nkuin isä Ruotsin kansalle, ja nyt rukoilin häntä auttamaan noita neljää\nköyhää, sillä he olivat ruotsalaisia, hekin, vaikkakaan he eivät olleet\nhänen aikalaisiaan.\n\nKoko ajan kun rukoilin Axel Oxenstiernaa auttamaan, näin edessäni\nruumishuoneen ja lavitsan ja neljä kuollutta, ja tietysti oli kaikki\nkuvittelua, mutta minusta tuntui yht'äkkiä, että niin kaunis kajo\nlevisi heidän ylleen.\n\nKäänsin silmäni Axel Oxenstiernaan, ja hän makasi yhtä liikkumattomana,\nkuin ennenkin. Mutta joka tapauksessa kävi kaunis kajo yhä selvemmäksi\nja levisi lavitsalla makaavien ylle.\n\nSeisoin ihan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Sillä oli kuin... niin,\nmiten sen selittäisin? Kas, kun nyt näin ruumishuoneen edessäni, oli\nkuin noita poloisia raukkoja olisi peittänyt valonsäteistä kudottu\nverho.\n\nNiin etten voinut nähdä heitä enää, he olivat kuin häipyneet.\n\nMuistin heidät yhtä hyvin kuin ennen, mutta en nähnyt heitä.\n\nMutta tietysti ymmärrän, että kaikki oli vain kuvittelua.\n\nEi silti, etten uskoisi, että kuolleet ovat mahtavia, mutta tiedän\nmyös, että Selma Ottilia Lovisa Lagerlöf Mårbackasta saattaa kuvitella\nvaikka kuinka mahdottomia.\n\n27. p:nä maaliskuuta 1873.\n\nToissa päivänä oli Maarian Ilmestyspäivä, ja täti kysyi, enkö tulisi\nhänen kanssaan katoliseen kirkkoon. Minusta oli aivan sama missä olin,\nniin että heti vastasin tulevani.\n\nSaavuimme kyllin varhain, niin että saimme hyvän paikan kuoripuolelta\nja voimme nähdä papit koreissa messukasukoissaan ja pienet kuoripojat,\njotka häärivät edestakaisin alttarikehän sisäpuolella ja siirtelivät\nkirjoja ja polvistuivat ja heiluttivat pyhäinsavuastioita.\n\nSydämeni oli kipeä, sillä surin tyttöparkaa, joka oli ollut\nniin onneton, että oli hukuttautunut, enkä ollenkaan seurannut\njumalanpalvelusta. En edes huomannut, että kirkkokuoro alkoi laulaa,\nvaan istuin ja olin tuskissani siitä, että hän oli kuollut, aivan kuin\nolisin tuntenut hänet ja oikein pitänyt hänestä.\n\nJuuri kesken sisäistä valitustani kuulin korkeiden ja kirkkaiden\nsävelten väräjävän halki kirkon.\n\nHämmästyin kovin, sillä koskaan en ollut kuullut mitään niiden\nsäveleiden tapaista. Olin ennen ollut tädin kanssa katolisessa\nkirkossa, ja kotimatkalla täti oli aina ylistänyt kaunista laulua,\nmutta itse en ollut pannut sitä merkille. Ajattelin joskus, oliko\nkorvissani vika, kun en tajunnut sellaista, joka muiden mielestä oli\nniin ihanaa.\n\nMutta nyt, kun istuin siinä ja surin kuollutta tyttöä, kuulin joka\nainoan sävelen ja ihmettelin, miten kaunista kaikki oli.\n\nMinusta oli kuin tuo poloinen itsemurhaaja olisi lähettänyt\ntervehdyksensä sitä tietä. Hän oli auttanut minua ja avannut korvani,\nniin että kuulisin laulun juuri sinä päivänä.\n\nJa minusta oli myös niinkuin hän olisi sanonut laulussa, etten enää\nsurisi häntä. Hän itse kuuli laulua, joka oli vieläkin ihanampaa kuin\nminun kuulemani, eikä hän enää muistanut maallisen elämänsä kärsimyksiä.\n\nSydämeeni laskeutui niin suloinen rauha, että minun täytyi itkeä.\n\nTäti näki minun itkevän, ja hän kumartui puoleeni ja kysyi, voinko\npahoin.\n\nPudistin päätäni ja koetin kuiskata hänelle, että itkin sen vuoksi,\nettä laulu oli niin kaunista.\n\n»Niin, se on totta», kuiskasi täti vuorostaan, »minustakin on ihan\nniinkuin tahtoisin itkeä.»\n\nJa me istuimme ja pidimme toisiamme kädestä, täti ja minä, niin kauan\nkuin laulua kesti.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA JA KAHDESTOISTA VIIKKO.\n\n\nKeskiviikkona 9. p:nä huhtikuuta.\n\n_Vierashuoneessa._\n\nTäti ja eno ovat kovin kilttejä. Ajatelkaas, he ovat kutsuneet Danielin\nTukholmaan pääsiäiseksi, niin että me sisarukset saamme olla yhdessä!\nOn niin ihmeen hauskaa, kun Daniel tulee, ja toivon vain, etten\nkäyttäydy aivan hassusti, sillä Daniel pelkää aina, että hän saa hävetä\nminun tähteni.\n\nEn ole kahteen kokonaiseen viikkoon kirjoittanut mitään sen vuoksi,\nettä olen ollut niin väsynyt ja lamassa, etten juuri ole jaksanut muuta\nkuin lukea läksyni. Sitä paitsi ei ole tapahtunutkaan mitään, josta\nolisin halunnut kertoa. Mutta tänään aamupäivällä tulee Daniel, ja\nehkäpä minulle sitten taas voi tulla jotakin hauskaa kerrottavaa.\n\nTorstaina 10. p:nä huhtikuuta.\n\nEilen kello kymmenen aamupäivällä tuli Daniel, ja ajatelkaas,\nettä hän kaikkein ensimmäiseksi, nähdessään minut Keskusasemalla,\nsanoi terveisiä juuri siltä ylioppilaalta, jonka olimme tavanneet\nmatkustaessamme joulun jälkeen Tukholmaan!\n\nMinä hämmästyin niin, etten saanut sanaakaan suustani. Mutta tätikin\noli asemalla, ja hän kysyi heti, kenestä ylioppilaasta me oikein\npuhuimme.\n\n»Eräästä Selman ihailijasta», sanoi Daniel ja nauroi. »Tietääkö\ntäti, hän sanoi minulle äsken junassa, että Selma on kaikkein\nmielenkiintoisimpia nuoria tyttöjä, mitä hän elämässään on tavannut.»\n\n»Sepä vasta», sanoi täti, ja olen varma siitä, että hän ja Daniel\npitivät tuonkaltaista miestä hiukan kaistapäisenä. »Siis jotain toivoa\ntulevaisuudessa, vai miten?» jatkoi täti yhtä leikkisään äänensävyyn.\n\n»Ikävä kyllä, ei», sanoi Daniel. »Sattui näet niin hullusti, että hän\non jo kihloissa.»\n\nJa silloin nauroimme kaikki kolme, Daniel ja täti ja minä. Niin iloinen\nen ole ollut moniin aikoihin. Ajatelkaas, kun ylioppilas oli sanonut\nminua mielenkiintoiseksi, jopa että olin kaikkein mielenkiintoisimpia\ntyttöjä, mitä hän elämässään oli tavannut! Ja ajatelkaas, kun Daniel\noli niin kiltti, että kertoi sen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Daniel oli juonut kahvia ja istunut hetkisen tädin kanssa\njuttelemassa, ehdotti tämä, että Daniel ja minä menisimme katsomaan\nvahtiparaatia. Meillä sisaruksilla saattaisi olla hauskaa noin vain\nkahdenkesken, hän sanoi.\n\nJa niin me lähdimme, ja vaikkakaan meillä ei juuri ollut mitään\nkahdenkeskisiä salaisuuksia, oli meillä oikein hauskaa. Daniel oli\nkiltti ja hyvällä päällä ja hänestä oli kovin jännittävää katsella\nkauniita tukholmalaistyttöjä ja heidän kevätpukujaan. (Enin hän on\nihastunut pieniin, somiin jalkoihin ja hienoihin jalkineisiin, ja\nparasta, mitä hän voi sanoa jostain nuoresta tytöstä on, että tämä\nkävelee kauniisti. Luulen, että hän todella tarkoittaa niin eikä aina\npuhu vain minun kiusakseni käynnistä ja jalkineista.)\n\nSitä paitsi ilma oli vallan verraton. Täällä Tukholmassa ei ollenkaan\nole ollut niin paljon lunta kuin yleensä Värmlannissa, ja sekin vähä,\nmitä on ollut, suli parastaikaa. Katuojat olivat täynnä harmaata vettä.\nSe ei ollut läheskään niin kirkasta ja hohtavaa kuin kotipurossa, mutta\njoka tapauksessa oli hauska nähdä, miten se kohisi ja vaahtosi ja miten\nkiire sillä oli. Eräässä kohden oli muutamia oljenkorsia ja jokin\npesuriepu joutuneet karille keskellä viemäriä ja ne olivat muodostaneet\npienen padontapaisen, niin että veden oli täytynyt nousta kadulle\npäästäkseen eteenpäin. Mutta tätä ei Daniel voinut rauhassa sivuuttaa,\nhänen täytyi pysähtyä ja ohuella ylioppilaskepillään kaivella oljet ja\nrievut pois tieltä. Minusta oli niin hauska katsella toimitusta, sillä\nse oli niin Danielin tapaista. Aina kun hän oli kotona pääsiäislomalla,\noli hänen tapanaan kaivella pihamaalla ja rakentaa kanavia, jotta\nsuojavesi pääsisi juoksemaan pois.\n\nKaarle XIII:n tori oli täpötäynnä hienoja ihmisiä, jotka kävelivät\nedestakaisin pitkin itäisen laidan kaunista käytävää. Minä tiesin\nosoittaa Danielille monta kuuluisuutta, Soto Mayorin ja Fredriksonin\nja Almlöfin ja kenraali Lagerborgin ja monta muuta, jotka minä tunsin,\nmutta hän ei. Minusta Daniel sai olla mielissään, että olin niin hyvin\nkotiutunut Tukholmassa. Omasta puolestani tunsin itseni sinä hetkenä\naito tukholmattareksi.\n\nOlimme tuskin ehtineet Kaarle kahdennentoista patsaalle, kun\nvahtiparaati tuli marssien, poikakaarti etunenässä, ja me seisahduimme\nkatukäytävän laidalle saadaksemme nähdä ohimarssin. Näin jo kaukaa,\nkuinka rumpumajuri heilutti koreaa keppiään ja kuinka kiiltävät\nmessinkipuhaltimet välkkyivät auringonpaisteessa. Ja rummut pärisivät\nja torvet rämisivät ja kaikki ihmiset astuivat soiton tahdissa.\n\nSe oli niin hauskaa ja kaunista ja virkistävää. Niin iloiseksi ja\nvirkuksi en ole tuntenut itseäni koko Tukholman-aikanani.\n\nEikä sattunut paremmin, kuin että vahtiparaati soitti erään marssin,\njonka tunsin siitä, että rouva Hedda Hedberg oli laulanut sen monet\nmoninaiset kerrat kotona Mårbackassa. Hän sanoi aina, että marssin\nsävel oli otettu oopperasta »Profeetta», mutta hän ei ollenkaan\ntietänyt, mistä sanat olivat. Enhän ollut kuullut sanoja monen moniin\naikoihin, mutta ne nousivat mieleeni yhtäkkiä, kun tunsin sävelen:\n\n    Taas vahtiparaatiin\n    käy joukko, rummut soivat.\n    Pian mukaan, Anna, niin\n    näät urhot reippaat, oivat!\n    Mun oma komppaniani näin\n    käy pystypäin\n    mua miellyttäen.\n    Niin, sen omaks oitis näin.\n\n    »Eespäin mars!» pikku luutnantti huusi.\n    Pojanviikarit väistyvät, leikki on uusi.\n    »Eespäin mars!» pojat matkivat kaikin.\n    Tytöt, neidot se pyrynä paikalle saikin.\n\n    Naista sekä lasta\n    kurkkii ikkunasta.\n    Marssi »Profeetasta» kaikki tenhoaa.\n\n    Johtaja joukon on korskea mies,\n    sankari uljas hän on kukaties.\n    Kun sauvansa nostain hän tahtia lyö,\n    se varmaan on raskas ja tärkeä työ.\n\nMikä nyt oli?\n\nKesken kaikkea tajusin, että jotain oli hullusti. Ihmiset kääntyivät\ntuijottamaan minua. Pelkäsin, että palmikkonauhani oli pudonnut tai\nties mitä.\n\nSilloin kuulin Danielin äänen, joka oli aivan kauhean ankara ja\ntyytymätön: »Mutta Selma, sinäkö laulat?»\n\nJa ajatelkaas, minä lauloin! Minä seisoin keskellä ihmisjoukkoa Kaarle\nkahdennentoista patsaalla ja lauloin:\n\n    »Taas vahtiparaatiin\n    käy joukko, rummut soivat.»\n\nEn itse tietänyt koko asiasta. Olin ihan unohtanut, missä olin.\n\nMinua hävetti niin hirveästi. Nyt oli Daniel taas saanut vettä\nmyllyynsä. Tietenkin hän luuli, että olin yhtä mahdoton kuin ennenkin\nsekä etten koskaan oppisi käyttäytymään niin kuin muut ihmiset.\nAjatelkaas, asettua laulamaan keskelle toria!\n\nDanielin kasvoilla oli sellainen ilme, joka muistuttaa minua »Mene mene\ntekelistä». Mutta en sittenkään pelästynyt ollenkaan niin kuin olisin\npelästynyt pari kuukautta sitten. Ensinnäkään en ollut laulanut ääneen,\nhyräillyt vain, ja toiseksi, eihän ole synneistä suurin, jos sattuu\nlaulamaan jotain vanhaa laulua, kun aurinko paistaa ja musiikki soi ja\nkoko maailma on kuin uusi!\n\n_Lastenhuoneessa Oriel-enon luona, pääsiäisillan ja pääsiäispäivän\nvälisenä yönä._\n\n(Minä en saa unta millään, niin että olen sytyttänyt kynttilän ja\nkoetan kirjoittaa päiväkirjaan. Ehkäpä rauhoitun, kun saan merkityksi\nmuistiin sen, jota maatessani ajattelen.)\n\nOlemme tänään olleet oikeusneuvos B:n luona viettämässä pääsiäisiltaa.\nOriel-enon perhe taitaa aina syödä pääsiäismunansa heillä, ja nyt\nsaimme tietysti mekin, Daniel ja minä, tulla mukaan. Minä olisin kyllä\nkernaimmin jäänyt kotiin, sillä tiesin, että minulle tulisi ikävä.\nOikeusneuvos B:llä on kaksi lasta, Arvid ja Marianne, mutta he ovat\nsamanikäiset kuin Elin ja Allan, eikä kutsuissa ollut ainoatakaan minun\nikäistäni tyttöä tai poikaa. Olen ihan varma, että minä olen ainoa\nnelitoistavuotias koko Tukholmassa.\n\nMutta täti ei ottanut kuuleviin korvissakaan, että jäisin pois, sillä\nMaria-täti voisi pahastua, hän, joka aina oli niin kiltti minulle, ja\nniin minä siis menin.\n\nKuivaa minulla kyllä oli, varsinkin alussa. En oikein tietänyt, missä\nminun piti olla. Ei ollut yhtään hauska istua pikkulasten kanssa\nlastenkamarissa ja pukea nukkeja tai asetella riveihin tinasotamiehiä,\nniin että jäin aikaihmisten kanssa vierashuoneeseen. Mutta siellä\ntunsin koko ajan olevani tiellä ja että he kernaimmin olisivat\ntahtoneet päästä minusta.\n\nVieraita ei ollut vallan paljon. Tädin vieressä sohvassa istui vanha\nrouva T., rouva B:n äiti, jonka valkeat hiukset olivat kammatut\nvanhanaikaisille kiharoille kehystämään otsaa ja joka on niin kaunis,\nettä voisin istua ja katsella häntä miten kauan hyvänsä. Pari muutakin\nrouvaa istui sohvapöydän ympärillä, mutta en lopultakaan päässyt oikein\nselville heidän nimistään.\n\nNeiti Adèle S., joka oli nauranut minulle niin kauheasti, kun puhuin\nItägöötan herttuasta, oli mukana hänkin, mutta hän ei istunut muiden\nnaisten kanssa, vaan hän ja Oriel-eno seisoivat erään ikkunan ääressä\nja keskustelivat. Olisin hyvin kernaasti tahtonut tietää, mistä he\npuhuivat, sillä neiti S. on aina niin mielenkiintoinen, mutta he olivat\naivan liian etäällä.\n\nMissään tapauksessa ei kestänyt niin kovin kauan, ennen kuin he\ntulivat lattian poikki sohvaa kohti. Ja juuri kun he kulkivat minun\nohitseni, pysähtyi neiti S. ja pani kätensä Oriel-enon käsivarrelle.\n»Olisi todella ollut hyvin hauskaa kuulla, mitä Oriel ajattelee\npositivismista», hän sanoi. »Nykyään joudun niin harvoin vaihtamaan\nmielipiteitä Orielin kanssa.»\n\n»Mitä ihmettä!» sanoi eno. »Aikooko Adèle tosiaankin liittyä ihmisyyden\nuskonnon tunnustajiin?»\n\n»Jokaisella täytyy kai olla jotain mihin luottaa, ja kun kerta en\nusko...»\n\nEno teki äkkinäisen liikkeen ja sai hänet keskeyttämään. »Prenez garde\naux enfants!» hän sanoi matalalla äänellä.\n\n(Minua alkoi kovasti naurattaa. Ajattelin Isäpöllöä Andersenin sadussa\n»Se on ihan totta». Hänkin sanoi »Prenez garde aux enfants», ihan kuin\neno.)\n\nNeiti S. käänsi päätään, ja kun hän näki, että istuin siinä ihan\nvieressä, hän kohautti olkapäitään ja näytti oikein harmistuneelta.\n\n»Niin, kyllähän minä tiedän, ettei Adèle voi uskoa noitiin vanhoihin\ntaruihin paholaisesta», sanoi eno, »ja minäkin olen omasta puolestani\nsitä mieltä, että ne voitaisiin ilman muuta pyyhkiä.»\n\nEnon äänensävystä saattoi niin mainiosti kuulla, että hän puhui\npaholaisesta tuolla tavoin vain sekoittaakseen asiat, mutta kaikki\noli jo aivan liian myöhäistä, sillä minä ymmärsin heti, että neiti S.\noli aikonut sanoa, ettei hän uskonut Jumalaan. Sen vuoksi hän koetti\npeitellä ja muuttaa lauseen tarkoitusta, ja sehän oli vain kiltisti\nhäneltä.\n\nEno ja neiti S. aikoivat kai mennä edemmäs, mutta siinä samassa minä\nnousin tuoliltani ja tartuin enon takinhihaan. Sillä kas, minusta\ntuntui yhtäkkiä, että kun kerta tiesin, mitä neiti S. oli aikonut\nsanoa, pitäisi minun vastata jotain, jotta hän ymmärtäisi, että minä\npysyisin uskossani Jumalaan, vaikka hän puhuisi positivismista miten\npaljon hyvänsä, mutta tietenkin minua ujostutti ja kieleni sammalteli.\n\n»Mitä sinä oikein tahdot?» sanoi eno.\n\nSamassa tuli Elin-serkku juosten ja huusi, että tulisin lastenkamariin\nmaalaamaan pääsiäismunia.\n\nEnkä minä näin ollen sanonut mitään enolle ja neiti S:lle, vaan\nseurasin Eliniä.\n\nJa tuo oli hyvin kehnosti minulta. Minunhan olisi pitänyt tunnustaa\nuskoni Jumalaan eikä hiipiä pakoon. Minun olisi pitänyt voittaa\nujouteni eikä ajatella Danielia, joka aina pelkää, että hän saa hävetä\npuolestani. Minun olisi pitänyt todistaa ihan niin kuin kristityt\nmarttyyrit onnenaikaan.\n\nNiin, näin minun olisi pitänyt tehdä. Tunsin itseni niin kauhean\nnoloksi, kun tulin lastenkamariin.\n\nMutta joka tapauksessa minun täytyy kertoa, että kun maalaustyö oikein\npääsi vauhtiin, tuli lastenkamarissa vilkasta. Me sepitimme säkeitäkin,\njoita lyijykynällä kirjoitimme munankuoriin. Elin-serkku on vallan\ntaitava keksimään loppusointuja, mutta sehän ei ole ihmeellistä,\nsillä hänen isoisänsä oli suuri runoilija, ja myöskin Oriel-eno osaa\nkirjoittaa oikein kauniita runoja.\n\nMe panimme kaikki ne munat, joiden kuoriin oli kirjoitettu runoja,\nerikoiseen koriin, ja rouva B. luki ne sitten ääneen illallispöydässä.\n\nIsot ihmiset ihastuivat vallan ikihyviksi. Erikoisesti nauratti heitä\ntämä loppusointupari:\n\n    »Oriel, Oriel, Oriel.\n    Montako tiuta söit iltasell'?»\n\nRuno oli Elinin ja minun munima. Toinen oli Elinin ja Marianne B:n\nkirjoittama:\n\n    »Kukko ja kana ja kananpojat pienet.\n    Allan syö munia, mut Selma missä lienet?»\n\nKärki oli tarkoitettu minulle, sillä en voi syödä munia.\n\nAterian jälkeen täti soitti polskan, ja me tanssimme suuressa piirissä\naivan kuin joulu-iltana. Sitten eno pani käyntiin vanhoja hauskoja\ntanssileikkejä ihan niin kuin suvisin kotona, ja meillä, oli oikein\nhauskaa, suurilla ja pienillä.\n\nOlin ihan unohtanut sen, mistä eno ja neiti S. olivat puhuneet, mutta\nkun olin tullut kotiin ja pannut maata ja sammuttanut kynttilän ja\njuuri aioin lukea rukoukseni, muistin sen yht'äkkiä.\n\nJa silloin minusta tuntui, etten uskaltanut lukea »Isä meitää», kun\nkerta olin ollut niin kauhean pelkurimainen.\n\nMahtaakohan Jumala koskaan antaa minulle anteeksi vai kostaako hän\nminulle ja lähettää monta suurta onnettomuutta? –\n\nNyt on kynttilä palanut loppuun, niin etten voi kirjoittaa enempää.\n\n_Toisen pääsiäispäivän aamuna._\n\nMe olimme eilen kävelemässä, Daniel ja täti ja minä, ja silloin näimme\nihmistungoksen eräässä kadunkulmassa.\n\nKatukäytävän laidassa oli pieni kivipilari (se oli vain puolitoista\nkyynärää korkea ja varmasti asetettu sinne, jotta vaunut ja rattaat\neivät terävässä käänteessä kuiskailtaisi katukäytävälle), ja pilarin\npäässä seisoi nyt kissa, jota kolme pientä koiraa ahdisteli. Kissa\noli aivan kauhuissaan, se köyristi selkäänsä, ja silmät olivat kuin\ntulta, ja se raapi kynsillään kiveä. Se aikoi varmasti puolustaa\nitseään viimeiseen asti, mutta sen mielestä oli vallan mahdotonta\npäästä pakoon, sillä läheisyydessä ei ollut ainoatakaan turvapaikkaa.\nKoirat haukkua vauskuttivat ja nousivat kivipilaria vasten ja koettivat\nnykäistä alas kissaa. Onneksi ne eivät olleet sen suurempia, sillä\nmuuten ne olisivat jo aikoja, päässeet sen kimppuun. Ja ylt'ympäri\nseisoskeli paljon ihmisiä, jotka säälittelivät kissaa, mutta kukaan ei\nkäsittänyt, miten se voitaisiin pelastaa.\n\nSilloin astui Daniel esiin, tarttui hyvin tyynesti kissaa niskaan ja\nkantoi sen talon ulkoportille ja sinne tultuaan hän laski sen maahan.\nJa kaikki kävi niin helposti ja yksinkertaisesti. Olivathan koirat ihan\npieniä eivätkä ollenkaan vaarallisia, ja kissa oli saanut lujan otteen\nDanielin päällystakista, mutta se ei kynsinyt häntä.\n\nEn osaa sanoa, miten hienosti Daniel teki tuon kaiken.\n\nPalattuamme kotiin sanoi täti, että Danielista tulee varmasti mainio\nkirurgi, sillä hän on niin päättäväinen ja hän tekee kaikki niin\nsievästi ja näppärästi.\n\n_Saman päivän iltapäivänä._\n\nTänään Daniel matkusti takaisin Upsalaan jatkaakseen lukujaan, ja ennen\nkuin hän lähti, tarjosi täti pienet jäähyväisaamiaiset. Kun me istuimme\nsyömässä, sattui eno sanomaan, että nyt oli pian kevät, ja hän kertoi\nmiten heidän oli tapana viettää vapunaattoiltaa ja vapunpäivää hänen\nnuoruudessaan.\n\nTätikin muisteli niitä kauniita kevätjuhlia, joissa hän oli ollut\nmukana, ja kuinka olikaan, niin hän kysyi, eikö tänä vuonna pidettäisi\nmitään kevätkonserttia tai kevätkarnevaalia.\n\nDaniel vastasi, että kevätkonsertti pantaisiin varmasti toimeen ja\nluultavasti myös kevätkarnevaali, mutta oli ajateltu, että kaikki\npidettäisiin vasta myöhemmin toukokuussa. Pelättiin, että ilma\nsaattaisi olla liian koleaa kuun alkupuolella.\n\n»Toivoisinpa, että Selma pääsisi Upsalaan ja saisi olla mukana\nkevätjuhlassa», sanoi täti, »sillä se on ainutlaatuinen eikä sitä\nkoskaan voi unohtaa. Voihan olla, ettei hänelle enää myöhemmin tarjoudu\nsellaista tilaisuutta.»\n\nMutta kun täti sanoi näin, laski Daniel veitsen ja kahvelin kädestään\nja napsahutti sormiaan. »Tätipä sen sanoi!» hän virkkoi. »Ja minä kun\nolen unohtanut esittää tohtorinrouva Hedbergin terveiset!»\n\nKas, asian laita on niin, että minun lapsuudessani oli Sunnessa\nlääkäri, jonka nimi oli Hedberg ja jonka tapana oli tulla Mårbackaan,\nkun olimme sairaita. Mutta hän kuoli, kun olin noin kuusivuotias,\nja rouva ja hänen neljä lastaan muuttivat Upsalaan. He eivät olleet\nrikkaita, niin että hän elätti itseään pitämällä täysihoitolaisia.\nDaniel on asunut hänen luonaan kaksi vuotta, ja äiti sanoo aina\nolevansa niin iloinen siitä, että Daniel saa asua siellä.\n\nJa nyt oli tohtorinrouva Hedberg kutsunut minut Upsalan kevätjuhlille\nsen vuoksi, että hän oli äidin ja isän vanha ystävä, mutta läheltä\npiti, että Daniel olisi unohtanut puhua koko kutsusta.\n\nNiin että enkö minä oikeastaan saa sanoa, että hän on hiukan\nmerkillinen, ei muita kohtaan, mutta kun on kysymys minusta?\n\nMutta on ihan samantekevää millainen Daniel on, nyt kun tiedän, että\npääsen siihen kaupunkiin, jossa ylioppilaani asuu. Minä tahdon niin\nmielelläni tavata häntä saatuani kuulla, että hänestä on hauskaa\npuhella kanssani. Minusta on aivan samantekevää, onko hän kihloissa,\nsillä minusta tulee kirjailija, enkä tahdo mennä naimisiin hänen enkä\nkenenkään kanssa, tahdon vain keskustella hänen kanssaan pitkään ja\nhauskasti niinkuin silloin junassa.\n\nPerjantaina 18. p:nä huhtik. 1873.\n\nAina pääsiäisillasta saakka olen pelännyt niin kauheasti sen vuoksi,\nettä luulen Jumalan olevan vihoissaan minulle. Eihän minun olisi\npitänyt olla vaiti, vaan astua esiin ja todistaa uskostani. Joka päivä\nja joka hetki odotan rangaistusta.\n\nAluksi olin niin sanomattoman iloinen, että saisin matkustaa Upsalaan\nja tavata ylioppilaani, mutta nyt pelkään, että sattuu jokin este, niin\netten pääsekään lähtemään. Rangaistus tulee juuri sitä tietä, ja sehän\non vallan oikeudenmukaista.\n\nLauantaina 19. p:nä huhtik. 1873.\n\nKun tänään tulin everstinrouva H:n luo englannintunnilleni, istui neiti\nIda von K. hänen huoneessaan. Heti kun minä tulin, nousi neiti von K.\nlähteäkseen, mutta minä ehdin joka tapauksessa huomata, että hän oli\nitkenyt, niin että ymmärsin heidän puhuneen ikäviä.\n\nEverstinrouva ei ollut itkenyt, mutta hän näytti hyvin huolestuneelta\nja surulliselta, ja hän istui tuokion ja tuijotti suoraan eteensä\nvälittämättä siitä, että minä olin tullut sisään. »Voi, voi, mitä\nsurkeutta ne pojat voivatkaan saada aikaan!» hän sanoi lopuksi ja\nhuokasi syvään.\n\nSitten hän kääntyi minuun päin ja alkoi korjata englanninkielistä\nkirjoitustani. Mutta pari kertaa sattui, ettei hän huomannutkaan\ntekemiäni virheitä. Kävikin niin, että minä löysin ne itse eikä hän.\n\nSitten seurasi puheharjoitus, ja silloin hän ehdotti, että kertoisin\njotain. Sain itse valita aiheen. Minun piti vain reippaasti kertoa. Hän\nauttaisi minua, kun en tietäisi, mitä mikin sana oli englanninkielellä.\n\nKoetin kertoa erään kummitusjutun, jonka olin lukenut Karl August\nNicanderin teoksesta »Syner och röster ur det fördolda» (Näkyjä, ja\nääniä salatusta maailmasta). Mutta everstinrouvan ajatukset olivat\ntoisaalla, sillä hän ei ollut ollenkaan niin virkku kuin tavallisesti\nauttamaan minua, kun englanninkieli vei minut karille.\n\nMutta hiukan hän joka tapauksessa oli seurannut kertomustani, sillä\nkun lopetin, sanoi hän, etteivät kummitusjutut koskaan olleet hänen\nmielestään olleet niin erikoisen kaameita, sillä niistä huomasi miltei\naina, että ne olivat keksittyjä. Ei, todella kaameita olivat vain ne,\njotka olivat tapahtuneet todellisessa elämässä.\n\nSitten hän kertoi minulle jotain, joka muka tapahtui Tukholmassa hänen\nnuoruudessaan, ennen kuin hän oli matkustanut St. Barthélemy'hin.\n\n»Oli kerran neljä upsalalaista ylioppilasta», hän alkoi, »jotka\nmatkustivat Tukholmaan eräänä lauantai-iltapäivänä tehdäkseen... no\nniin, suoraan sanoen huvittelemaan. Yhdentekevä minkä nimisiä he\nolivat, mutta eräs heistä aikoi lääkäriksi, toiset kolme opiskelivat\nlakitiedettä. He olivat hyviä ystäviä kaikki neljä, mutta vallankin\nlakimiehet olivat olleet yhdessä monta vuotta. Lääkäri oli myöhemmin\nliittynyt joukkoon.\n\nHeti kun he olivat saapuneet Tukholmaan, he ajoivat pieneen\nmatkustajakotiin Norra Smedjegatanin varrella, missä heidän oli tapana\nasua. Mutta hotelli sattui olemaan tupaten täynnä, siellä oli vapaana\nvain yksi huone.\n\nSekin oli päälle päätteeksi aika pieni ja siinä oli vain yksi vuode,\nmutta emäntä lupasi sijoittaa sinne pari ylimääräistä, joten kolme\nheistä voisi nukkua siellä. Neljännelle ei hän millään ehdolla saisi\nsijaa.\n\nMutta juuri kun ylioppilaat parhaillaan seisoivat ja epäröivät\nlähtisikö yksi vai kaikki tiehensä, sanoi eräs siivoojatar, joka\njuuri kulki ohi, että näin nuoret reippaat herrat eivät varmaankaan\npelkäisi asua kummitushuoneessa. Emäntä käski tytön olla vaiti, sillä\nhänestä oli parempi, ettei kukaan vieraista saisi tietää mitään koko\nkummitushuoneesta. Mutta ylioppilaat olivat jo ehtineet kuulla jotain\neivätkä hellittäneet, ennen kuin emäntä vei heidät huoneeseen, joka\noli melko suuri ja olisi voinut olla kaunis ja viihtyisä, jos se olisi\nollut täydellisesti kalustettu. Mutta nyt siinä ei ollut muuta kuin iso\nkahden maattava vuode ja joukko tyhjiä laatikoita ja matka-arkkuja.\n\n»Kuten herrat näkevät, on tämä meidän romuhuoneemme», sanoi emäntä. »Se\nvoisi olla hauskin huone koko hotellissa, mutta täällä kummittelee,\nniin että on mahdotonta antaa kenenkään asua täällä.»\n\nYlioppilaista tämä varmaankin kuulosti kovin romanttiselta, ja he\ntahtoivat tietää minkälainen kummitus siellä oikein näyttäytyi. No,\nkuuluu olevan kolme haamua valkeissa kaavuissa, sanoi emäntä. Itse hän\nei koskaan ollut heitä nähnyt, mutta moni, moni muu oli keskellä yötä\nsyöksynyt ulos huoneesta kauhusta puolikuolleena.\n\nKun everstinrouva oli ehtinyt näin pitkälle, en voinut olla\najattelematta, että tämähän alkoi aivan kuin tavallinen kummitusjuttu,\nmutta en tahtonut huomautuksellani häiritä häntä.\n\nHän mahtoi joka tapauksessa arvata mitä ajattelin, sillä hän naurahti.\n»Niin», sanoi hän, »sinä kai olet kuullut monta kummitusjuttua, jotka\novat alkaneet näin, ja tiedät kyllä jo miten jatko kuuluu.»\n\n»Eiköhän niin, että eräs ylioppilaista sanoi koko elämänsä ajan\ntoivoneensa, että hän saisi joskus nukkua kummitushuoneessa», sanoin\nminä.\n\n»Ihan niin», sanoi everstinrouva. »Lääkärinkokelas vakuutti, ettei hän\nosannut parempaa, toivoa. Ilokseen hän todistaisi, ettei huoneessa\nollut yhtä tai kahta, vielä vähemmän kolmea kummitusta, jos hän vain\nsaisi nukkua siellä yhden yön.»\n\n»Ja emäntä suostui?»\n\n»Suostui. Ylioppilas lupasi, että jos emäntä vain järjestäisi\nhuoneen maattavaan kuntoon, ei ainoakaan kummitus sen koommin siellä\nnäyttäytyisi, ja sehän oli emännästä tietenkin houkuttelevaa.\nSovittiin, että he kaikki neljä jäisivät hotelliin. Lakialukevat\nnukkuisivat pienessä huoneessa ja lääkärinkokelas yksinään isossa\nromuhuoneessa.»\n\n»No, entä sitten?»\n\n»Niin pian kuin asia oli selvä», jatkoi everstinrouva, »lähtivät\nylioppilaat ulos ja hummasivat sen illan. Vaikka enhän saa unohtaa,\nettä se ylioppilas, joka aikoi nukkua kummitushuoneessa, meni\nensi töikseen asekauppaan ja osti itselleen revolverin. Hän uskoi\ntovereilleen, että aikoi panna sen ladattuna yöpöydälleen ja ampua\nensimmäisen kummituksen, joka uskalsi näyttäytyä.»\n\nSunnuntaina 20. p:nä huhtikuuta.\n\n_Lastenkamarin sohvalla._\n\n(En ehtinyt kirjoittaa pitemmältä eilen, mutta tänään olen vilustunut\nja kurkku on kipeä, niin että täti on kieltänyt minua menemästä ulos.\nEn kumminkaan ole sairaampi, kuin että voin kirjoittaa päiväkirjaan, ja\nkun kerta Ulla ja Elin ja Allan ovat menneet kirkkoon, niin että minun\ntäytyy istua yksinäni koko aamupäivä, toivon saavani everstinrouvan\nkertomuksen loppuun.)\n\nEverstinrouva sanoi, että kun ylioppilaat tulivat takaisin hotelliin\nmyöhään yöllä, oli kummitushuone siistitty ja kalustettu, niin että\nse oli oikein viihtyisän näköinen. Lakimiehillä oli huoneessaan\nahdasta ja epämukavaa ja he ehdottivat, että yksi heistä saisi muuttaa\nlääkärinkokelaan luo, mutta tämä ei halunnut kuulla puhuttavankaan\nsiitä. Hän ei uskonut, että ainoakaan kummitus näyttäytyisi, ellei\nhän ollut yksinään. »Ja muistakaakin, pojat», sanoi hän ja heitti\ntovereihinsa epäluuloisen katseen, »että jos jonkun päähän pälkähtäisi\nleikkiä kummitusta, niin on revolveri täällä yöpöydällä ja minä ammun\nsäälimättä.»\n\nSen jälkeen menivät nuoret herrat nukkumaan, kukin tahollaan, ja\nkummitushuoneen asukki taisi siinä samassa vaipua uneen. Mutta hän ei\nollut sammuttanut kynttilää yöpöydällä, niin että kun hän keskellä yötä\nheräsi oven käyntiin, hän näki heti kolme haamua, kiireestä kantapäähän\nvalkeihin lakanoihin kääriytyneenä, tulevan sisälle. Kasvoja ei\nnäkynyt, ei käsiä, ei jalkoja, kaikki kolme olivat täysin valkeita.\n\nVuoteessa olija kohosi kyynärpäälleen ja nauroi heille.\n\n»Mitä hulluja te olette?» hän sanoi. »Luuletteko, että voitte peloittaa\nminua tällä tavoin? Tunnen teidät kaikki kolme. Menkää matkoihinne ja\nnukkukaa!»\n\nHän toisti yhä uudestaan, että hän tunsi heidät, ja pyysi heitä\nlopettamaan tyhmän pilansa, mutta nuo kolme kummitusta seisoivat\nkuin seinä vähän matkan päässä vuoteesta. Hän ei saanut heitä\nliikahtamaankaan eikä myös mitään vastaamaan.\n\nSe ärsytti lääkärinkokelasta, ja hän tarttui revolverini, joka aivan\noikein oli yöpöydällä. »Muistakaa mitä olen sanonut! Minä ammun,\nellette mene tiehenne. Mars ulos!»\n\nMutta kaikki oli turhaa. Nuo kolme kummitusta seisoivat hievahtamatta.\n\nSilloin ylioppilas ampui. Revolveri laukesi, tuli ja savu täytti\nhuoneen, ja hän odotti, että haamu, johon hän oli tähdännyt, kaatuisi\nmaahan. Mutta eipä, luoti ponnahti takaisin, paukahti seinään hänen\nvuoteensa takana ja vieri lattialle. Hänen oli mahdotonta ajatella\nmuuta, kuin että kuula ei pystynyt haamuun.»\n\nYlioppilas kirosi, ja aivan kuin järkensä menettänyt hän tähtäsi\nuudelleen ja ampui toista miestä. Kävi samalla tavalla. Luoti ponnahti\ntakaisin, paukahti seinään, ja sen jälkeen kuului selvään, miten se\nkieri lattialla.\n\nNyt ei ylioppilas enää kironnut, vaan silmät pullistuivat päästä\npelkästä kauhusta. Hän ampui kyllä vielä kerran, mutta kun vieläkin\nkävi samoin, luoti ponnahti takaisin viimeisestä kummituksesta,\npaukahti seinään ja kieri lattialle, pääsi häneltä kova ja kolkko\nnauru, joka ei milloinkaan tahtonut lakata. Ei epäilystäkään, hän oli\ntullut mielipuoleksi.\n\n»Mutta täti», sanoin minä everstinrouvalle, »eikö tämä ole oikea\nkummitusjuttu?»\n\n»Ei», sanoi everstinrouva, »sitäpä tämä ei ole. Sillä näetkös, toverit\nolivat todellakin sopineet keskenään, että he tekevät urhoolliselle\nlääkärille pienen kepposen. Heidän oli onnistunut huomaamatta vaihtaa\nrevolverin patruunat tyhjiin panoksiin, ja he pitivät käsissään oikeita\nluoteja mennessään lakanoihin kääriytyneinä nukkuvan huoneeseen.\nKun ylioppilas ampui, heittivät he luodit seinään, aivan kuin ne\nmuka olisivat ponnahtaneet takaisin, ja poloinen, joka ei jaksanut\ntajuta, mikä tässä kaikessa oli mahdollista taikka todellista, kadotti\njärkensä.»\n\n»Mutta hän kai parani taas?»\n\n»Ei, hän ei enää parantunut. Hän huusi ja raivosi ja ryntäsi kolmen\ntoverinsa kimppuun aivan kuin kuristaakseen heidät. Raivokas tappelu\nsyntyi, ja kun väkeä juoksi avuksi — olihan koko hotelli herännyt\nsiitä kauheasta hälinästä ja ammunnasta — ja hän huomasi joutuvansa\nalakynteen, hän otti äkkiä revolverinsa ja ampui itsensä.»\n\n»Ampuiko hän itsensä?»\n\n»Ampui, revolverissa ei enää ollut useampia tyhjiä panoksia, toiset\nolivat oikeita.»\n\n»Sehän oli ihan kauheata.»\n\n»Niin, mitä arvelet?» sanoi everstinrouva. »Eikö tämä mielestäsi olekin\nkauheampaa kuin kaikki kummitusjutut?»\n\n»Tietysti, täti», sanoin minä. »Mutta kuinka toisten kävi? Heidät olisi\npitänyt ainakin heittää vankilaan.»\n\nEverstinrouva näytti joutuvan hiukan hämilleen.\n\n»En todellakaan muista, miten heidän kävi», hän sanoi. »Siitähän on jo\nniin monta vuotta. Luulen melkein, että asia painettiin villaisella,\nkuten sanotaan. Ei ole olemassa mitään rangaistusta siltä varalta, että\njoku on olevinaan kummitus.»\n\nEverstin rouvan vieressä pöydällä oli pieni kello, ja minä huomasin,\nettä olimme istuneet yli määräajan, jonka tähden nousin lähteäkseni.\nEverstinrouva katsahti minuun.\n\n»Niin, on ihanaa olla nuori», hän sanoi. »Mutta myöskin, vaarallista.\nYksi ainoa hairahdus, ja koko elämä on pilalla.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuljin kotiin everstinrouvan luota, en voinut olla ihmettelemättä\nkertomusta neljästä ylioppilaasta. Tietysti uskoin, että se oli\ntotta, sillä rouva oli kertoessaan ollut niin vakava, milteipä ihan\njärkyttynyt, mutta sittenkin oli siinä jotain eriskummallista.\nMahtoikohan esimerkiksi revolvereita olla olemassa Ruotsissa everstin\nrouvan nuoruudessa? Tahtoisinpa tietää.\n\nMutta ellei revolvereita siihen aikaan ollut, oliko silloin koko\nkertomus vain keksitty?\n\nVai oliko asian laita ehkä niin, että tapahtuma ei ollutkaan vanha,\nvaan juuri nyt sattunut ja että everstinrouva oli sanonut kuulleensa\nsiitä nuoruudessaan, jotta minä en voisi arvata keistä oli puhe?\n\nJa miksi hän ei voinut mainita ylioppilaiden nimiä, jos juttu kerran\noli vanha?\n\nOlihan ihmeellistä, että neiti von K. oli istunut everstinrouvan luona\nja että hän oli itkenyt. Neiti von K. ei ole sen näköinen, että hän\nitkisi ensi hätään.\n\nAjatelkaas, jos hänen sulhaselleen oli tapahtunut jotain!\n\nAjatelkaas, jos hän olikin tuo lääkäriksi aikova, joka tuli hulluksi ja\nampui itsensä!\n\nVoi ei, niin kauheata en sentään voinut kuvitella.\n\nEihän Jumala sentään voinut rangaista minua niin ankarasti siitä, mitä\npääsiäisiltana tapahtui. Se ei olisi oikeudenmukaista. Hänhän tietää,\nmiten vaikeata minun on sanoa jotain, kun monta ihmistä kuuntelee, ja\nkuinka ujo minä olen Oriel-enon ja Danielin ja nti S:n läheisyydessä.\n\nJa sitä paitsi, rangaistuksenhan piti kohdata minua eikä ylioppilasta.\n\nEi, kaikki tuo, josta everstinrouva puhui, koski kyllä jollain tavalla\nvain häntä itseään.\n\nOlen koettamalla koettanut päästä asian perille. Mietin koko eilisen\niltapäivän, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Enkä vielä tänä\nhetkenäkään voi selvittää sitä itselleni.\n\nKas, eilen tapahtui vielä jotain, joka oli hyvin ihmeellistä.\n\n(Ei, nyt tulevat Ulla ja Elin ja Allan kotiin jumalanpalveluksesta,\nniin että on parasta lopettaa tältä päivältä.)\n\nMaanantaina 21. p:nä huhtikuuta.\n\n(Tänään olen parempi, mutta tädin mielestä minun pitää pysyä sisällä,\nkunnes olen aivan terve. Niin että tänään on minulla aikaa kirjoittaa\npäiväkirjaan kuinka paljon hyvänsä.)\n\nNo niin, nyt tahdon ennen kaikkea puhua toisesta ihmeellisestä, mikä\nlauantaina tapahtui.\n\nHämmästyin niin kovin kun tulin kotiin englannin tunniltani, sillä\nOriel-eno istui ruokasalin suuren pöydän ääressä edessään suuri pino\npapereita. (Eno ei muuten koskaan tule kotiin ennen puolta neljää,\nja nyt oli kello vasta neljänneksen yli kahden.) Hän oli ottanut\npöytäliinan pöydältä ja istui ja koetti järjestää paperiarkkeja ja\npikku lappuja, jotka olivat hirveässä sekamelskassa.\n\nNäytti kuin kaikki paperit olisivat olleet lujasti kokoon käärityt,\nsillä nyt ne kiertyivät ja taipuivat, niin että enon oli oikein vaikea\npidellä niitä. Hän viittasi minulle, että auttaisin häntä taivuttamaan\narkkeja toisinpäin, ja senhän tein mielelläni.\n\nNäin heti, että ne olivat täyteen kirjoitetut kauniilla käsialalla, ja\nmietiskelin mitä ne mahtoivat sisältää, mutta päätin näyttää enolle,\netten ollut utelias, ja katsoin vain ilmaan. Mutta eno kykenee niin\nmerkillisen hyvin arvaamaan, mitä toinen ajattelee, ja nyt hän naurahti\nja sanoi, että tätä roskaa sain kernaasti lukea.\n\nSiinä samassa hän työnsi kokonaisen pinon papereita minun puolelleni.\n»Voit ruveta tarkastamaan, mitä lajia tämä on», hän sanoi.\n\nNo, enon ei tarvinnut kahdesti pyytää, niinkuin romaaneissa sanotaan.\nMinusta oli oikein juhlallista saada lukea käsikirjoitusta, jotain,\njoka sitten painettaisiin. Levitin päällimmäisen lehden ja rupesin\nlukemaan.\n\n_Elisif. Runomuotoinen näytelmä. Viisi näytöstä ja kahdeksan\nkuvaelmaa._ Tämä, mutta ei enempää oli luettavana ensi sivulla.\n\nKäsiala oli erinomaisen kaunista, kirjaimet kuin piirretyt, niin että\nulkoasu oli harvinaisen houkutteleva ja lupaava.\n\nToisella puolella oli henkilöluettelo. Nimet olivat tavattoman pitkiä\nja koreita, kuninkaitten ja ritarien ja piispojen ja ylhäisönaisten\nja nunnien nimiä. Varsinkin isot kirjaimet olivat sirosti koristetut\nmonin kaarin ja kiemuroin. Luettelo oli niin pitkä, että se täytti koko\nlehden.\n\nKolmannella sivulla oli luettavana: _Ensimmäinen näytös. Ensimmäinen\nkohtaus._ Ja sitten kuvattiin hyvin tarkasti erästä keskiaikaista\nruotsalaista linnaa. Luettelo käsitti luhtikäytäviä ja katonharjoja ja\nportteja ja torneja ja portaita ja muratin peittämän seinän. Kaikki oli\nniin kauniisti ja huolellisesti kirjoitettu, että sen ilman muuta olisi\nvoinut lähettää kirjanpainajalle.\n\nNeljännellä sivulla sai tietää niitten nimet, jotka esiintyivät ensi\nkohtauksessa. Kaikki olivat kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen\npalkkasotureita. He istuivat pöytien ääressä ulkona linnanpihalla,\nelämöivät ja lauloivat ruotsalaista juomalaulua.\n\nViides sivu alkoi palkkasoturien juomalaululla. Se kuului näin:\n\n    Kun säihkyvi koi,\n    niin kädess' säilät soi\n    ja riennämme näin\n    ylös vuoria päin.\n\nSitten ei ollut enää mitään muuta.\n\n»No», sanoi eno, »oletko löytänyt jotain?»\n\n»Olen, tässä on alku näytelmään, jonka nimi on Elisif», sanoin minä.\n\n»Niin, ja mitä luulet tämän sitten olevan?» sanoi eno ja osoitti kahta\npaperipinoa, jotka hän oli tarkastanut. »Sekin on alkua näytelmään,\njonka nimi on Elisif.»\n\n»Mutta, eno, eikö siinä ole mitään muuta?»\n\n»Luulen, ettei siinä todellakaan ole muuta. Vain kaunokirjoitusta.»\n\nNyt sanoin jotain, joka varmaan oli hyvin tyhmää.\n\n»Onko eno kirjoittanut tämän näytelmän?» kysyin minä.\n\n»Etkö häpeä kysyä, olenko minä joskus kuluttanut aikaani tuollaiseen\nhullutukseen?»\n\nVastasin luulleeni, että eno olisi voinut kirjoittaa sen aikoja sitten,\njolloin hän oli vain ylioppilas tai koulupoika.\n\n»No niin, jos sinä välttämättä tahdot sen tietää, niin saatanhan\nkertoa, että olen saanut tämän paketin tänään postissa Upsalasta. Eräs\nsikäläinen ystäväni on ollut holhooja, tai miksi häntä nimittäisin, ja\nholhottava ylioppilas, joka ei koskaan ole ollut muuta kuin kelvoton\nhummaaja, on nyt saanut päähänsä ampua itsensä. Nämä paperit taitavat\nedustaa koko jälkeenjäänyttä omaisuutta, ja nyt ystäväni kirjoittaa ja\npyytää minua käymään läpi roskan, sanoakseni, kelpaako se johonkin.»\n\n»Eno», sanoin minä, »kuka oli ylioppilas, joka ampui itsensä?»\n\nMutta nyt minä olin enon mielestä saanut kuulla kylliksi. Hän sanoi\naivan kuin everstinrouva äsken, että nimi voi olla yhdentekevä.\n\nJospa he vain olisivat tietäneet, miten tärkeä se nimi oli minulle!\n\nKeskustelusta enon ja minun välillä ei tullut sen enempää, sillä\nsisäkkö tuli kattamaan päivällispöytää. Ja hyvä oli, että hän tuli,\nsillä minä olin niin säikähtynyt, kun enokin oli puhunut ylioppilaasta,\njoka, oli ampunut itsensä, että koko huone pyöri. Olisin varmaan\npyörtynyt, ellen olisi saanut mennä lastenkamariin ja paneutua maata\nsohvalle.\n\n\n\n\nUPSALAN MATKA.\n\n\nPerjantaina 9. p:nä toukokuuta.\n\n_Junassa Tukholman ja Upsalan välillä._\n\nOlen pistänyt päiväkirjan matkalaukkuuni sen vuoksi, että oli niin\nkovin hauska kirjoittaa siihen talvella, matkustaessani Tukholmaan. Ja\nnyt minä istun vaunun nurkassa, kädessä lyijykynä ja kirja polvillani,\nihan niin kuin silloin.\n\nMutta ajatelkaas, kuinka paljon siitä asti on tapahtunut! Nyt alkaa\npäiväkirja olla jo niin täyteenkirjoitettu, että se tuskin enää\nriittäisi, jos minulle sattuisi tapahtumaan joitakin seikkailuja\nUpsalassa.\n\nJa kuitenkin on tapahtunut niin paljon sellaista, josta en ole\nmitään kirjoittanut. Kun nyt selailen kirjaa, huomaan että olen\npuhunut ylioppilaastani ihan jokaisella sivulla tai joka toisella,\nmutta muuten olen sivuuttanut niin kauhean monta seikkaa. En ole\nkirjoittanut ainoastakaan teatterikappaleesta, ja kuitenkin olen\nollut aika monta kertaa sekä Oopperassa että Dramaattisessa. Viimeksi\nkun olin Oopperassa, näin Arvid Ödmanin ensiesiintymisen Paminona\n»Taikahuilussa», ja se oli minusta niin hauskaa sen vuoksi, että Arvid\nÖdman on käynyt koulua Karistadissa ja käynyt meillä Mårbackassa\ntervehtimässä Danielia ja Johania. (»Taikahuilu» oli melko kuiva\nooppera, siinä ei ollut muuta kaunista kuin musiikki. Minusta jonkun\npitäisi keksiä samaan musiikkiin uusi toiminta — tai sitä kai sanotaan\nlibretoksi).\n\nOn ihan hävytöntä, että olen jättänyt niin paljon kertomatta. En ole\nyhtään puhunut enon ja tädin komeista illallisista, joihin oli kutsuttu\nniin paljon hienoja ihmisiä, enkä Kristofer-enosta, joka oli viikon\npäivät huvittelemassa Tukholmassa ja kutsui meidät kaikki päivälliselle\nHasselbackenille ja huviajelulle Eläintarhan ympäri. Silloinhan\noli niin harvinaisen hauskaa, enkä sentään ole puhunut siitä tuon\ntaivaallista.\n\nSitä paitsi on Georgina-täti usein ollut ulkona kävelemässä meidän\nkanssamme, nyt kun illat ovat käyneet valoisiksi. Hän on näyttänyt\nmeille Hagan merkillisine Kuparitelttoineen, jotka eivät ollenkaan\nole mitään telttoja, varjostimia vain, jotka peittivät näkyvistä\nkuninkaallisia talleja ja ulkohuoneita. Kaikkein enimmän pidin vanhasta\nmetsälinnasta, jonka Kustaa III aikoi rakentaa, ehtimättä kuitenkaan\nkellarikerrosta pitemmälle. Lisäksi olemme nähneet uuden kirkkomaan ja\nSolnan ja Kaarle XV:n portin, joka ei ollenkaan ole mikään portti, vaan\nainoastaan tie, joka on louhittu kallioon.\n\nMinun pitäisi kai vielä kertoa, että kun olimme ajelemassa\nKristofer-enon kanssa, pysähdyimme Eläintarhan kentälle ja kävimme\nkatsomassa Kasperteatteria, siksi että se enon mielestä on melkein\nTukholman hauskin teatteri. Ja sitä paitsi me olimme Bellmansron\nluona katsomassa kuvapatsasta, mutta se näytti minusta aika raskaalta\nja kömpelöltä. Se ei ollut läheskään niin kaunis kuin meidän\nBellmaninkuvamme, joka kotona Mårbackassa riippuu soittokoneen\nyläpuolella.\n\nPari kertaa olen myös ollut tädin kanssa tervehtimässä vanhaa neiti\nModensvärdiä, joka asuu »Kainojen köyhien» kodissa. Kas, asian laita on\nniin, että neiti Modensvärd ja eräs Oriel-enon vanha täti, jota kaikki\nkutsuivat Beata-tädiksi, olivat hyviä ystäviä, ja Beata-täti taas oli\nFredrika Bremerin hyvä ystävä. Mutta Fredrika. Bremer, joka mahtoi\nolla hirmuisen kiltti, perusti »Kainojen köyhien» kotiin vapaasijan,\npannen ehdoksi, että Beata-tädin piti elinikänsä saada käyttää sitä,\nja hänen ystävänsä neiti Modensvärd on perinyt tämän Fredrika Bremerin\nvapaasijan. Eikä neiti Modensvärd ole perinyt vain sitä, vaan myös\nGeorgina-tädin. Täti käy hyvin usein häntä katsomassa, ja myöskin\nneiti Modensvärd käy usein tädin luona, istuen hänen huoneessaan koko\npäivän ja tehden käsitöitä. Aina hän kirjoilee tyllille hyvin hienosti,\nja kuvion keskelle on hänen tapana kirjoa kärpänen, joka näyttää\nniin ilmielävältä, että me aina koetamme ajaa sitä pois. Ja se on\nneiti Modensvärdistä niin hirmuisen hauskaa. Täti viihtyy niin hyvin\n»Kainojen köyhien» kodissa, sen vanhojen rouvashenkilöitten parissa,\nja hän sanoo joskus, että kun hän kerran tulee vanhaksi, asuisi hänkin\nmielellään siellä, mutta minusta se olisi kovin vaikeata hänelle, joten\ntulen aina niin pahoilleni, kun hän alkaa siitä puhua.\n\nTänään on junassa niin paljon matkustajia, että vaununosasto on ihan\ntäynnä, ja he juttelevat niin, että on oikein vaikeata pitää ajatuksia\nkoossa. Ihan tässä vieressäni istuu pari tyttöä, jotka vain puhuvat\nsiitä, miten he ovat onnellisia päästessään Upsalan kevätjuhlille.\nJa minäkin olisin onnellinen, ellei minusta olisi niin kaameaa, että\nylioppilaani on ampunut itsensä.\n\nEnhän tiedä sitä ihan varmaan, mutta melkein mahdotonta on muutakaan\nluulla. Miksi neiti von K. muuten olisi itkenyt everstin rouvan luona,\nja mistä olisi everstinrouva muuten keksinyt ruveta kertomaan tuota\njuttua neljästä ylioppilaasta, tapahtuma, joka varmaankaan ei ollut\nniin kaukainen kuin hän sanoi, ja miksi olisi eno juuri samana päivänä\nsaanut kirjeessä tiedon ylioppilaasta, joka oli ampunut itsensä?\nJotakin yhteistä mahtaa tässä kaikessa olla.\n\nMinä mietin ja aprikoin alinomaa, eikö asiaa voisi selittää toisin,\nmutta minun täytyy lopultakin uskoa, että ylioppilaani on kuollut. Ja\nminä melkein pelkään tulla Upsalaan, sillä siellähän saan varmasti\ntietää kaikki. On melkein ihanaa niin kauan, kun onnettomuus ei vielä\nole vallan varma.\n\nKun aamulla nousin junaan, luulin ihan näkeväni vilaukselta neiti von\nK:n, mutta tungos oli niin valtava, etten oikein voinut nähdä, oliko\nse hän. Jos hän olisi mukana, olisi se hyvä merkki, sillä ei kai hän\nmatkustaisi kevätjuhlille, jos sulhanen olisi kuollut.\n\nNyt näkyy punainen linna korkealla kummulla. Ja matkatoverit kokoilevat\ntavaroitaan hyllyiltä. Olemme siis perillä Upsalassa. Ajatelkaas, miten\naika kuluu, kun kirjoittaa päiväkirjaa!\n\n_Samana päivänä kello kuusi illalla Upsalassa tohtorinrouva Hedbergin\nvierashuoneessa._\n\nDaniel oli asemalla, kun aamupäivällä saavuin tänne, ja sitten hän\nsaattoi minut tohtorinrouva Hedbergin luo, joka otti minut vastaan\nhyvin ystävällisesti ja ehdotti kohta, että sanoisin häntä tädiksi. Hän\ntahtoi tietää, muistinko häntä Sunnen-ajoilta, ja minä kerroin, että\nmuistin hänet isoäitini hautajaisista, jolloin hänellä oli ollut musta\ntaftisilkkinen puku.\n\nHänestä se oli merkillistä, mutta tiedän hyvin, että muistan hänet\njuuri siitä, sillä kun kädelläni silitin hametta, natisi kangas kuin\npiipittävä lintu. Ja se oli minusta niin kovin hauskaa.\n\nTohtorinrouvan lapsista asuu poika ja tytär kotona. Pojan nimi on\nAdolf ja hän on ylioppilas, ja tytön nimi on Cora, ja luulen, että hän\nantaa soittotunteja. Molemmat ovat täysikasvuisia (nelitoistavuotiaita\nei kyllä ole Upsalassakaan) ja molemmat ovat likinäköisiä. Heidän\nkakkulansa ovat nipistetyt jotenkuten merkillisesti höllään nahkaan\nnenänjuuressa, enkä voi saada silmiäni irti heistä. Miltei he näin\nnäyttävät ylimielisemmiltä, ja ankarammilta kuin jos kakkulat olisivat\noikeassa paikassa, niin että pelkään kovasti heitä.\n\nTohtorinrouvan ruokasali on melko iso (ei sentään puoltakaan Oriel-enon\nruokasalista), ruokapöytä on keskellä lattiaa ja pieniä pöytiä ja\ntuoleja pitkin seiniä. Hänen kotinsa näyttää kieltämättä hiukan\nkuluneelta ja köyhältä, mutta se on kai tullut kuluneeksi sen takia,\nettä niin monta ylioppilasta käy syömässä täällä. Hänellä on myös\nvierashuone, joka on pieni, mutta erinomaisen hieno. Olen ihan varma,\nettei kukaan ylioppilas ole uskaltanut pistää edes nenäänsä sen ovesta.\n\nEnsin tarjottiin minulle kahvia, ja sitten istuttiin hiukan ja\nkeskusteltiin sivistyneesti, niinkuin neiti W. Västeråsista sanoisi.\n\nTietysti olin typerä, mutta tunsin itseni niin kauhean onnettomaksi\ntohtorinrouvan luona. Kas, meillä kotona Mårbackassa oli puhuttu niin\npaljon Upsalasta, ja aina niinkuin se olisi loistava ja ihana ja paras\npaikka maailmassa. Mutta nyt minusta tuntui, että se oli vain pientä\nja ahdasta, ja tohtorinrouva huokasi niin raskaasti joka kerran kun\nhän kertoi, millaista heillä oli ollut Sunnessa, niin että minuun ihan\nkoski. En ollenkaan luule, että hänestä oli hauskaa pitää ylioppilaita\ntäysihoidossa, eivätkä lapsetkaan varmasti siitä pitäneet, mutta\nhe eivät valittaneet, näyttivät vain siltä kuin he eivät viitsisi\najatellakaan mitään niin arkista kuin ylioppilaita.\n\nMutta onneksi tämä keskustelu ei jatkunut niin kovin kauan, vaan Daniel\nnousi ja sanoi, että nyt meidän täytyi sonnustautua konserttiin.\n\nYlioppilaskonsertti oli mainio. Mitään niin kaunista en koskaan ole\nkuullut. En Oopperassa, en edes katolisessa kirkossa ole kuullut mitään\nparempaa.\n\nJa matka sinne oli niin tavattoman juhlallinen. Äsken, istuessani\ntohtorinrouva Hedbergin pienissä huoneissa, ei minusta todellakaan\ntuntunut siltä kuin olisin ollut Upsalassa, ylioppilaiden kaupungissa.\nMutta kun Daniel ja minä kiipesimme yliopistonmäkeä ja näin niin monta\nvalkeaa lakkia ympärilläni ja niin paljon muitakin ihmisiä, alkoi\nkaikki tuntua vallan toiselta.\n\nNäin monta ihmeen kaunista nuorta tyttöä, jotka varmasti olivat\nmatkustaneet tänne kevätjuhlan takia, ja heidän ympärillään parveili\nylioppilaita, jotka näyttivät niin ylen autuailta, kun tytöt olivat\ntulleet. Vastaan tuli vanhoja herroja, professoreja, kuten Daniel\ntiesi, jotka näyttivät niin tietoviisailta ja hauskoilta, aivan kuin he\nolisivat olleet ihan erilaisia ihmisiä kuin kaikki tähän asti näkemäni.\nJa sitten siellä oli monta hauskaa, lihavaa matamia, joita ylioppilaat\ntervehtivät sen vuoksi, että ne olivat heidän ruokaluoliensa emäntiä\n(tällä nimellä ylioppilaat tarkoittavat paikkoja, joissa he syövät).\nEräs ylioppilas tuli Danielin luo ja oli aivan epätoivoinen sen\nvuoksi, että hän oli saanut vieraiksi äidin ja neljä sisarta ja kuusi\nserkkua, eikä hän ollut voinut hankkia pääsylippuja konserttiin koko\ntälle laumalle. Toinen ylioppilas laahasi käsipuolessaan vanhaa paksua\nrouvaa ylös mäkeä. Daniel osoitti heitä minulle ja sanoi, että löntterö\nrouva oli Munkbron-matameja, joka istui kauppakojussaan päivästä\npäivään vuoden umpeensa ja möi munia ja vihanneksia, jotta poika\nsaisi opiskella. Hän piti lomaa vain yhden päivän, kun Upsalassa oli\nkevätjuhlat. Silloin hän matkusti tänne, ja heillä oli niin kauhean\nhauskaa yhdessä, pojalla ja hänellä.\n\nKeskellä kaikkea tätä vilinää kuulin jonkun huudahtavan: »Hei, Selma,\noletko sinä Upsalassa!» Ääni oli Adolf Noreenin, ja hän harppusi\npitkin askelin ylös mäkeä saadakseen meidät kiinni. Hän taputteli\nminua ja milteipä suutelikin, sillä kas, kaikki Noreenit ovat aina\nniin sydämellisen herttaisia. Adolf Noreenin jälkeen tuli Erik Henrik\nLindh, Filipstadista, hän, joka oli ollut Karl August Wallrohtin\nkotiopettajana Gårdsjössä ja asuu nyt Adolfin kanssa yhdessä ja\non kuulemma niin äärettömän etevä ja niin säästäväinen ja siivo.\nSisäänkäytävän luona tapasin vielä Anders Lagerlöfin, joka on isän\nserkun, tohtori Magnus Lagerlöfin poika, ja asuu Kristinehamnissa. Hän\nja minä olemme hyvät ystävät, sillä hänen tapanaan on tulla Mårbackaan\naina elokuun 17. päivänä, ja ilostuin kun näin hänet. Loppujen lopuksi\ntuli vielä serkku Teodor Hammargren juoksujalkaa. Hänen piti laulaa\nkonsertissa, sillä hänen äänensähän on niin ihmeen kaunis, mutta nyt\nhän oli vallan myöhästymäisillään, niin ettei hän ehtinyt pysähtyä ja\ntervehtiä, vaan ainoastaan huiskutti kättään meille.\n\nKaikki oli niin iloista ja kaunista. Ja ilmakin oli kohtalainen. Kaikki\noli niinkuin Upsalassa pitikin.\n\nJuuri kun olimme menossa sisään, huomasin neiti Ida von K:n. Tällä\nkertaa olin aivan varma, etten erehtynyt. Hänen seurassaan oli lyhyt,\nmelko paksu vanha herra ja pitkä, kaunis ja komea rouva. He kai olivat\nhänen vanhempiaan.\n\nSulhasta en nähnyt, mutta joka tapauksessa tulin iloiseksi, sillä nyt\nolin melkein varma siitä, että hän eli ja oli terve.\n\nToivoisinpa, että osaisin kertoa, kuinka kaunista oli kuulla,\nylioppilaiden laulavan! Mitä sanoisin? Voisimmeko kuvitella metsää,\njonka puitten lehdet olisivat ohutta terästä, — pieniä, kiliseviä\nlehtiä pitkien, väräjävien varsien päässä, ja tuulta, joka väliin\npuhaltaisi väkevänä myrskytuulena, väliin hiljaisena ja vienona, pannen\npienet teräslehtiset vipajamaan. Mahtaisiko siitä syntyä musiikkia,\njoka muistuttaisi ylioppilaiden laulua?\n\nTai voisimmeko kuvitella suurta pilveä, joka purjehtisi taivaalla eikä\nolisi sateen kyllästämä vaan sävelien, jotka valuisivat ylitsemme, ja\nme kuulisimme samalla ukkosenjylinää ja näkisimme päivän paisteen?\n\nEi, nähtävästi en osaa kuvata millaiselta ylioppilaslaulu kuuluu.\nSiihen en kai pysty ennen kuin tulen vanhaksi.\n\nKun me sitten tulimme kotiin tohtorinrouvan luo, oli jo päivällisaika.\nKaikki täysihoidossa olevat ylioppilaat olivat kokoontuneet\nruokasaliin, ja minut esitettiin heille, mutta minä en muista heidän\nnimiään, sillä minun on yleensäkin niin vaikea muistaa nimiä. Minä\nistuin samassa pöydässä kuin tohtorin rouva, ja siinä istuivat myös\nDaniel ja Cora Hedberg ja serkkuni Teodor Hammargren, sillä hänkin on\ntohtorinrouvan täysihoitolaisia.\n\nKoko päivällisajan ei puhuttu muusta, kuin miten iltapäiväjuhlien\noikein kävisi. Ilma oli muuttunut, tuuli ja oli pilvistä, ja\nmonet luulivat, että alkaisi sataa. Mutta siinä tapauksessa ei\nkarnevaalikulkueesta tietenkään tulisi mitään eikä juhlasta\nKasvitieteellisessä puutarhassa, jossa dosentti Montanin piti puhua\nkeväälle ja Almänna sången-kuoron laulaa ja jossa juotaisiin punssia.\n\nKun päivällinen oli ohi, oli ilma yhä yhtä epävarma. Toiset ylioppilaat\nväittivät, että juhla pidettäisiin joka tapauksessa, vaikka vähän\nsataisikin, mutta toisten mielestä se taas olisi mahdotonta. Sillä\neihän karnevaalista sadesäällä olisi mihinkään.\n\nLopuksi tarjoutuivat useimmat täysihoitolaiset menemään ulos ottaakseen\nselkoa asioista, luvaten palata sitten kertomaan, miten kaikki\njärjestyisi. Ja kyllähän he menivät tiehensä, siitä ei ole puhettakaan,\nmutta ainoakaan heistä ei palannut, vaan siinä me nyt istuimme,\ntohtorinrouva ja Adolf ja Cora ja Daniel ja minä, emmekä voineet muuta\nkuin odottaa.\n\nSehän kävi tietenkin hieman pitkäveteiseksi, ja kun kukaan ei palannut,\nsanoi Daniel, että hän menee ottamaan varman selon. Hän tulisi takaisin\nniin pian kuin suinkin.\n\nMutta ajatelkaas, kun Danielkaan ei palannut! Kello alkoi lähetä\nviittä, ja silloin piti juhlakulkueen lähteä liikkeelle, jos kerta\nkarnevaalista yleensä jotakin tulisi. Viimeksi tarjoutuivat Cora ja\nAdolf Hedberg menemään ottaakseen selkoa asioista. Ja tietenkin he\npalaisivat ihan parin minuutin kuluttua.\n\nJa hehän näyttivät niin kauhean kunnollisilta ja varmoilta, ettei\nkukaan olisi voinut ajatellakaan, että heidän laitansa olisi samoin\nkuin muiden. Mutta niin kävi kuitenkin. Aika kului ja kului, mutta he\neivät palanneet.\n\nTohtorinrouva Hedberg oli todellakin kovin kiltti ja ystävällinen\nminulle. Hän ymmärsi kyllä, että olin levoton ja pelkäsin, etten\nsaisikaan olla mukana kevätjuhlassa (ja juuri kevätjuhlanhan takia minä\noikeastaan olin tullut Upsalaan), ja kun kello löi viisi, lohdutti\nhän minua kertomalla, että vielä oli aikaa, sillä Upsalassa ei mikään\nalkanut ennen kuin neljännestä yli määräajan.\n\nJa sitä paitsi hän oli aivan varma siitä, ettei kevätjuhlasta tulisi\nmitään, sillä muuten olisi kyllä joku läheteistä palannut.\n\nMutta kun kello oli viisi minuuttia yli viiden eikä ketään näkynyt,\nsanoi tohtorinrouva, että meidän olisi parasta mennä hiukan ulos\nottamaan selvää, miten asianlaita oikein oli. Ja niin me menimme.\n\nTohtorinrouva kulki Fyris-joelle päin, ja kun me tulimme Islannin\nsillalle, näimme tosiaankin pari karnevaalipukuista ihmistä tulevan\njuoksujalkaa. Toinen oli punaisissa trikoissa, toinen sinisissä, ja he\nottivat pitkiä juoksu- ja hyppyaskeleita. Se näytti oikein hauskalta,\nja minä sanoin tohtorinrouvalle, että jos nuo kaksi aikoivat ottaa osaa\nkarnevaalikulkueeseen, pitäisi meidän seurata heitä.\n\nMutta tohtorinrouva ei tahtonut. Hänen mielestään oli aivan turha\nlähteä juoksemaan noiden viirupäisten perässä. Hän oli varma siitä,\nettä jos karnevaalikulkueesta jotakin tulisi, marssisi se varmasti\npitkin tätä Jokikatua.\n\nIhmeellistä kyllä, mutta koko kadulla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.\nMe olimme vallan kummissamme, tohtorinrouva ja minä, että katu oli niin\nautio ja tyhjä. Me emme suorastaan voineet käsittää, mistä se johtui.\n\nMe kuljimme Islannin sillan yli, ja sitten Läntistä Jokikatua myöten\nFlustretiin päin. Mutta sielläkään ei näkynyt ketään, jolta olisimme\nvoineet kysyä karnevaalista ja kevätjuhlasta.\n\nIhan siinä samassa kuulimme takanamme kovaa kirkunaa ja huutoa. Me\nkäännyimme, ja näimmekin suuren ihmislauman taaempana kadulla.\n\nTohtorinrouva luuli, että siellä tapeltiin. Hän ei missään tapauksessa\nsuostunut kääntymään sinnepäin, vaan jatkoi vaellustaan Flustretia\nkohti.\n\nTullessamme perille näimme, että pöytiä ja tuoleja oli nostettu suureen\npuutarhaan ravintolapaviljongin eteen, mutta ainoatakaan vierasta ei\nnäkynyt.\n\nSilloin sanoimme toisillemme, tohtorinrouva ja minä, että kevätjuhla\nselvästi oli peruutettu, koskapa kaikki ihmiset pysyttelivät sisällä.\n\nSiitä huolimatta me maleksimme aika kauan Jokikadulla, sillä\nkulkueenhan täytyisi marssia sitä pitkin, jos siitä ylimalkaan tulisi\njotain. Mutta, kun olimme kävelleet noin puoli tuntia, alkoi sataa.\n\nSilloin me palasimme kotiin, ja olimme vuorenvahvasti vakuuttuneita\nsiitä, että sekä kevätjuhla että karnevaalikulkue oli peruutettu sateen\ntakia.\n\nMutta kotonakaan ei ollut elävää sielua. Palvelijatar oli mennyt\nmenojaan, ja tohtorinrouvan täytyi itsensä mennä keittiöön\nillallishommiin.\n\nMinä seisoin tuokion ikkunassa ja tuijotin sateeseen. Mutta kun minulla\nkerta ei ollut ketään puhetoveria, saatoin mielestäni samalla vaivalla\nottaa esille päiväkirjani ja kirjoittaa muistiin päivän tapahtumat. Ja\nnyt minä olen istunut ja kirjoittanut sohvannurkassa ihan tuntimääriä.\n\n_Samana päivänä kello kymmenen illalla._\n\n(Tohtorinrouva oli valmistanut minulle makuusijan vierashuoneensa\nsohvalle, ja se on hyvinkin mukava, mutta en saa unta sen vuoksi, että\nolen suuttunut Danieliin. On paras kirjoittaa hiukan päiväkirjaan, niin\nettä ajatukset pääsevät uusille raiteille.)\n\nKun kello oli muutamia minuutteja yli yhdeksän, soitettiin vihdoinkin\neteisen kelloa.\n\nTulijat olivat Cora ja Adolf, ja he olivat ihan ihmeissään, että\ntohtorinrouva ja minä olimme palanneet niin aikaisin. He luulivat, että\nme olisimme huvittelemassa Danielin kanssa.\n\nNiin, tietysti syntyi pitkiä selvittelyjä ja monia valitteluja sen\njohdosta, että me emme olleet saaneet nähdä ei karnevaalikulkuetta eikä\nkevätjuhlaa.\n\nTohtorinrouva kysyi tietenkin, miksi he eivät olleet palanneet\nilmoittamaan, ja he syyttivät Danielia. Kohta kun he olivat tulleet\nkadulle, olivat he nähneet naamiopukuisia ihmisiä ja ymmärtäneet, että\nkarnevaali pantaisiin toimeen. He olivat juuri aikoneet kääntyä ja\ntulla ilmoittamaan meille, kun he tapasivat Danielin, joka oli sanonut,\nettä hän oli menossa tohtorinrouvan luo viedäkseen tämän ja minut\nkevätjuhlaan.\n\nItse olivat he ensin seisoneet ja katsoneet kulkuetta ja sitten\nhe olivat menneet Kasvitieteelliseen puutarhaan ja olleet mukana\nkevätjuhlassa. Dosentti Montan oli puhunut niin ihmeen kauniisti\nkeväästä luonnossa ja keväästä ihmismielessä.\n\nTohtorinrouva kysyi, eikö sade ollut haitannut pahoin.\n\nVoi, sellainen sade ei ollut mistään kotoisin! Olivathan he kyllä\nsaaneet käyttää sateenvarjoa, mutta mitä siitä, kun he kerta olivat\nkuulleet niin paljon kaunista. Arkkipiispa Sundberg oli pitänyt\nvoimakkaan puheen, ja laulajat olivat olleet jumalallisia. He olivat\nlaulaneet _Ack, hur härligt majsol ler_, niin että ihmiset olivat\nunohtaneet sekä sateen että kylmän.\n\nHe olivat oikein puheliaita eivätkä ollenkaan niin jäykkiä ja hiljaisia\nkuin aikaisemmin päivällä.\n\nJa nyt siis tiedän, että kevätjuhla on pidetty, mutta en ollenkaan\nymmärrä, miksi Daniel ei tullut minua hakemaan. Eikä hän ilmestynyt\nvielä illallispöytäänkään.\n\nMinusta tuntuu, ettei ole ollenkaan väärin, vaikka olen hiukan\nvihoissani hänelle.\n\nLauantaina 10. p:nä toukokuuta.\n\n_Kello kymmenen illalla tohtorinrouvan vierashuoneen sohvalla, kuten\neilenkin._\n\n(Teodor Hammargren sanoi, että minulle ehkä pidetään serenadi yöllä. Ja\nminua niin peloittaa, etten ehkä herää, niin että istuin kirjoittamaan\npysyäkseni valveilla. Ajatelkaas, jos minun kävisi niinkuin sen tytön,\njosta »Glunteissa» lauletaan: »För att väcka denna flamma fordras minst\nen dombasun.»)\n\nHeti kun Daniel ja muut täysihoitolaiset olivat tulleet aamiaiselle,\nalettiin tietenkin puhua kevätjuhlasta. Ja minustahan tuntui, että,\nhyvin saatoin olla hiukan vihoissani Danielille, niin että kohta kysyin\nhäneltä, miksi hän ei tullut hakemaan tohtorinrouvaa ja minua, niinkuin\noli luvannut.\n\nMutta Daniel ei jäänyt sanaa vaille. Heti viiden jälkeen hän oli ollut\ntäällä meitä hakemassa, mutta hänen tullessaan olimme jo lähteneet\nulos. Niin että vika olikin meidän eikä hänen.\n\nKun me emme pysyneet kotona ja odottaneet häntä, oli hän luullut, että\nme olimme jo menneet kevätjuhlaan, ja niin hän oli pitänyt kiirettä\ntavoittaakseen meidät.\n\n»Mutta emmehän tietäneet, tulisiko koko kevätjuhlasta mitään», sanoin\nminä. »Me luulimme koko ajan, että se oli sateen takia peruutettu.»\n\n»Ettekö siis nähneet edes karnevaalikulkuetta?» kysyi Daniel.\n\n»Emme nähneet mitään», sanoin minä.\n\n»No, entäs kaikkia niitä naamiopukuisia, jotka juoksentelivat kaduilla\nennen kuin kulkue lähti liikkeelle?»\n\n»Minä näin vain kaksi naamiopukuista», sanoin minä, »ja koko kadulla ei\nollut ketään, jolta olisin voinut kysyä.»\n\n»Millä kadulla?» kysyi Daniel.\n\n»Me kävelimme Jokikadulla.»\n\n»Voi hyvä Jumala!» sanoi Daniel. Hän oli nähtävästi sitä mieltä, että\nme olimme olleet niin typeriä, tohtorinrouva ja minä, että hänen oli\nvaikea löytää sanoja. »Vai kävelitte te Jokikadulla! Ettekö siis yhtään\nymmärtäneet, että siellä oli niin typötyhjää juuri siksi, että ihmiset\nolivat menneet katsomaan kulkuetta?»\n\n»Me luulimme, että kulkue tulisi juuri sitä tietä», sanoin minä.\n\n»Mutta ettekö tietäneet, että kevätjuhla pidettäisiin\nKasvitieteellisessä puutarhassa? Eihän Jokikatu vie sinne! Mutta\nminusta teidän joka tapauksessa olisi pitänyt nähdä kulkueen alkupää.»\n\n»Niin, me näimme kyllä kauempaa suuren kansanjoukon ja kuulimme\nhuutoa», sanoin minä, »mutta me luulimme, että siellä tapeltiin.»\n\n»Voi hyvä Jumala!» sanoi Daniel vielä kerran.\n\nKuulosti siltä, että hän oli oikein vihainen. Hän oli koettanut\nparhaansa, ja minä sain syyttää vain itseäni, kun kerta en jäänyt\nkiltisti istumaan ja odottamaan häntä.\n\nMikä ihme panee minut aina menettelemään noin hullusti, kun Daniel ja\nminä olemme yhdessä! Osaisinpa minäkin olla yhtä rauhallinen ja varma\nkuin hän!\n\nMutta nyt en enää tahdo valittaa kevätjuhlani epäonnistumista, sillä\ntänään on minulla ollut niin kovin hauskaa koko päivän, olen saanut\noppia niin paljon ja nähdä niin paljon. Olen hyvin onnellinen, että\nsain tulla Upsalaan, niin onnellinen, etten osaa sanoakaan.\n\nItse aamiainen ei tietenkään ollut niin kovin hauska, sillä kaikki\nylioppilaat kysyivät, mitä minä pidin kevätjuhlasta, ja kun he saivat\nkuulla, etten ollenkaan ollut mukanakaan, alkoivat he kilvan valittaa\ntapahtumaa.\n\nHe myönsivät kyllä, joka ainoa, että he olivat luvanneet palata\nkertomaan, pidettäisiinkö juhla Kasvitieteellisessä puutarhassa ja että\nhe olivat laiminlyöneet tehtävän, mutta olivathan he nähneet Danielin\nulkona katsomassa kulkuetta, niin että he eivät voineet ajatellakaan,\netten minä olisi saanut sanaa!\n\nMutta nähtävästi he kaikki hiukan häpesivät ja tunsivat syyllisyytensä,\nsillä monet kysyivät, mitenkä minä tänään huvittaisin, ja Teodor\nHammargren sanoi, että hän aikoi hommata minulle serenadin. Ymmärrän,\nettä se oli tarkoitettu minun lohdutuksekseni.\n\nNäyttipä siltäkin, kuin itse Daniel olisi tuntenut jonkinlaista\nsyyllisyyttä, sillä hän ehdotti, että hän ja minä lähtisimme katsomaan\nTuomiokirkkoa. Ja ehkäpä Cora ja Adolfkin olivat sitä mieltä, että\nhe olivat jotain laiminlyöneet, sillä he tarjoutuivat tulemaan\nmeidän kanssamme ja olivat koko kävelymatkan niin ystävällisiä ja\nmiellyttäviä. Kadulla tapasimme Anders Lagerlöfin Kristinehamnista,\nja kuullessaan minne me olimme matkalla, liittyi hänkin seuraamme.\nJa hyvä olikin, että hän oli mukana, sillä hän tietää ihan kaikki ja\nhänellä on niin kauhean hyvä muisti. Hän aikoo lääkäriksi kuten Daniel,\nmutta toverit sanovat, ettei hän varmasti milloinkaan ehdi suorittaa\nlääkärintutkintoa, sillä sitä ennen hän tahtoo lukea kannesta kanteen\njoka ainoan kirjan koko Carolina redivivassa [Yliopiston kirjastossa].\n\nUpsalan tuomiokirkko on hyvin komea. Niin komea, etten oikein tiedä,\nuskallanko sanoa siitä mitään. Se olisi kai liian lapsellista.\n\nSe on paljon suurempi kuin Tukholman kirkot ja rakennettu vallan eri\ntavalla, niin että kun astuu ovesta sisälle, täytyy kohta pysähtyä ja\nvetää syvään henkeä, oikein syvään. Ainakin minun kävi niin.\n\nAnders Lagerlöf sanoi (ja sen hän on kai lukenut), että jokainen,\njoka astuu tuomiokirkon ovesta sisään, tuntee kohta kuinka ne, jotka\nkerran sen rakensivat kahdennentoista sataluvun loppupuoliskolla,\neivät ajatelleet vaivojaan eivätkä kuluja, vaan ainoastaan sitä,\nettä he saivat rakentaa huonetta, joka olisi kyllin arvokas Jumalan\nasuttavaksi. Ja kun Anders sanoi näin, oli minusta aivan kuin olisin\ntuntenut Jumalan läsnäolon. Hän liiteli tuolla ylhäällä holveissa ja\nkatseli meitä, vaikka emme voineetkaan häntä nähdä.\n\nEn koskaan ole ollut missään kirkossa, jossa niin selvästi huomaisi\nJumalan läsnäolon, mutta tämä olikin ensimmäinen katedraali, jonka olen\nnähnyt.\n\n(Katedraali on hyvin kaunis sana.)\n\nOli lauantai-aamupäivä, niin ettei kirkossa siis ollut\njumalanpalvelusta. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin me viisi ja\nvartija, joka opasti meitä, mutta siitä huolimatta oli kaikki niin\njuhlallista. Olisin voinut jäädä seisomaan sinne miten pitkäksi aikaa\nhyvänsä ja vain ajatella Jumalaa.\n\nAnders kertoi minulle, miten tämäntapaisia suuria kirkkoja ennen\nmaailmassa oikein rakennettiin. Kokonaiset työmiesjoukot vuorottelivat\nlakkaamatta kiven louhinnassa ja muuraustyössä kaksikymmentä vuotta,\nniin, viisikymmentä ja sata vuotta, ennen kuin kirkko oli valmis. Ja\nhän sanoi, ettei nykyisin enää osata rakentaa kauniita kirkkoja sen\nvuoksi, että ihmisillä on niin kiire eivätkä he rakasta työtänsä niin\nkuin ennen maailmassa.\n\nAnders on varmasti oikeassa, ja ajattelin itsekseni, että ne miehet\nmahtoivat olla tavattoman onnellisia, jotka saivat rakentaa katedraalia\nkoko elämänsä ajan. Luulenpa, että minä puolestani tekisin sitä\nvieläkin kernaammin kuin kirjoittaisin romaaneja.\n\nAjatelkaas, minä, joka juuri olin odottanut Jumalan rangaistusta sen\nvuoksi, etten tunnustanut uskoani pääsiäisiltana! Niinkuin Jumala olisi\nniin pikkumainen! Ei, se pelko haihtui mielestäni siinä hetkessä, kun\nastuin sisään katedraaliin. Silloin ymmärsin, että kaikki, mitä ennen\nolin ajatellut Jumalasta, oli vain lapsellista typeryyttä.\n\nMutta tietenkään ei käynyt laatuun vain seistä töllöttää samalla\npaikalla ja mietiskellä, sillä kirkonvartija oli niin innostunut\nnäyttämään meille kaikki katedraalin ihmeelliset nähtävyydet.\n\nMe katselimmekin kirkon läpikotaisin ja tutkimme kaunista saarnatuolia\nja komeata alttarikoristusta ja kaikkea, mitä siellä oli. Me näimme\nEerikki Pyhän lippaan ja Kustaa Vaasan suuren hautakiven, joka kuvaa\nhäntä lepäämässä molempien puolisoittensa välissä. Ja me näimme\nhautakuoreja, joissa Sturet ja Banérit ja Oxenstiernat ja de Geerit\nnukkuivat viimeistä untaan.\n\nKirkonvartija oli hyvin kiltti ja kertoi jotain kaikista\nnähtävyyksistä, ja Anders Lagerlöf taas tiesi sen, mistä hän ei\nsattunut olemaan perillä.\n\nTuossa makasi Jakob Ulfsson, joka oli perustanut Upsalan yliopiston, ja\ntuossa Pyhän Birgitan vanhemmat, ja tuossa Hornit ja Bielket ja suuri\nLinné ja Juhana III ja Katarina Jagellonica.\n\nEn koskaan ole pitänyt niin paljon Ruotsista kuin nyt, seisoessani\ntäällä tuomiokirkossa.\n\nEnhän minä oikein osaa selittää, mitä tarkoitan, mutta minua niin\nliikutti se, että sain kuulla niin monesta, jotka ovat olleet uljaita\nja suorittaneet suurtöitä.\n\nJa tuntui niin hyvältä ajatella, että he saivat nukkua samassa\ntemppelissä, jossa itse Jumala asuu. Se oli heidän palkintonsa, koska\nhe olivat palvelleet häntä ja maataan.\n\nKäynti tuomiokirkossa vahvisti ja elähytti minua niin, että olin\nkuin uusi ihminen. Paloin halusta saada palvella Jumalaa ja palvella\nRuotsia, niinkuin kaikki ne suurmiehet ja sankarit, jotka makasivat\ntäällä haudoissaan.\n\n(Nyt en enää ehdi kirjoittaa, sillä tohtorinrouva avaa oven ja sanoo,\nettä hän kuulee laulajien kokoontuvan alas kadulle.)\n\nSunnuntai-aamuna.\n\n_Junassa Upsalan ja Tukholman välillä._\n\nNiin, nyt yritän luetella, mitä kaikkea näin eilen iltapäivällä, eikä\nse olekaan helppoa, sillä minäpä en nähnyt enempää eikä vähempää kuin\nkokonaisen kaupungin.\n\nKun eilen olimme syöneet päivällistä tohtorinrouvan luona, ehdotti\nDaniel, että lähtisimme jälleen samoilemaan, sillä olihan vielä paljon\nsellaista, jota en ollut ehtinyt nähdä, ja aika joutui, sillä minun oli\nmatkustettava takaisin jo huomisaamuna.\n\nMe siis lähdimme, emmekä olleet ehtineet pitkälle, ennen kuin tapasimme\nAdolf Noreenin ja Erik Henrik Lindhin, jotka liittyivät seuraamme. Ja\nkun Adolf kuuli, että olimme katselemassa kaupunkia, innostui hän kovin\nja sanoi, että nyt, kun hän oli mukana, pitäisi hän kyllä huolta siitä,\nettä oikein saisin selville kaiken.\n\nJa sitten Adolf opetti minua ja sanoi, että Upsalassa piti aina muistaa\nlaskea neljään. Ensinnäkin oli täällä neljä tärkeintä kaupunginosaa:\nKungsängen, Svartbäcken, Fjärdingen ja Luthagen.\n\nHuomattavimpia rakennuksia oli niinikään neljä: Tuomiokirkko, Linua,\nGustavianum ja Carolina rediviva.\n\nSitä paitsi täällä oli vielä neljä siksi arvokasta pienempää\nrakennusta, että minun täytyi oppia ne tuntemaan: arkkipiispantalo,\nGeijerintalo, Värmlantilais-osakunnan talo ja Bondin kirkko.\n\nMeitä huvitti kovasti Adolf ja hänen nelilukunsa, mutta hän piti\npuoliaan ja kuljetti meitä kaikkialla ja osoitti, että hän oli\noikeassa. Ja tosiaankin oli ihan merkillistä, kuinka helposti kaikki\npainui mieleen, kun seurasi hänen menetelmäänsä.\n\nUpsalassahan oli monta katua, mutta oikeastaan vain neljä, jotka\nlyhyellä käynnillä täytyi tuntea: Vaksalankatu, Kuningatarkatu, Itäinen\nja Läntinen Jokikatu.\n\nFyris-joen yli vei neljä siltaa, joiden nimet minun täytyi oppia:\nTuomiosilta, Uusisilta, Islanninsilta ja Rautasilta.\n\nLisäksi kaupungissa oli neljä toria: Suurtori, Vanha tori, Puutori\nja Pyhän Eerikin tori, neljä puistoa ja istutusta: Odininlehto,\nCarolinanpuisto, Kasvitieteellinen puutarha ja kirkkotarha, sekä neljä\nsuurta ravintolaa: Gillet, Gästis, Flustret ja Rullan, paitsi monen\nmonta pienempää.\n\nJa ihmeellisiä nähtävyyksiä oli niitäkin neljä: Kuningatar Kristinan\nkello, Sturenvankila, Pyhän Eerikin lähde ja leikatut kuuset\nKasvitieteellisessä puutarhassa.\n\nNiin, luonnollisesti oli kaupungissa paljon muutakin: oppisaleja ja\nlaitoksia ja sairaaloita ja museoita. Adolf jakoi ne kaikki sillä\ntavoin, että joka laatua tuli neljä, mutta en ehdi luetella niitä\nkaikkia sen vuoksi, että minun täytyy kertoa jotain hyvin tärkeätä,\nennen kuin tulen perille Tukholmaan.\n\nTahdon vain vielä mainita, että Adolf opetti minulle, että Upsalassa\non jotain, joka on vallan ainutlaatuista ja vailla vertojaan, niin\nettei mitään muuta voi edes mainita yhtäaikaa: Codex argenteus,\npiispa Wulfilan piplia, painettu kulta- ja hopeakirjaimin\npurppurapergamentille. Sitä säilytetään Yliopiston kirjastossa. Eikä\nhän tyytynyt siihen, että minä sain kuulla siitä, minun täytyi myös\nmennä kirjastoon katselemaan sitä.\n\nAdolfista tulee vielä aivan erinomainen koulunopettaja, siitä olen ihan\nvuorenvarma.\n\nLopuksi Daniel tarjosi kahvia ja hyviä leivoksia Flustretissa. Ilma\noli kaunis, niin että voimme istua ulkona puutarhassa, enkä voi kuvata\nmiten hyvältä lepääminen tuntui. Kas, kun Anders Lagerlöf on ollut\noppaana aamupäivällä ja Adolf Noreen iltapäivällä, tuntuu se kyllä\njälkeenpäin sekä päässä että koko ruumiissa.\n\nMinusta on niin hauskaa, että myös Daniel ja Adolf ja Erik Henrik Lundh\ntuntuivat nauttivan siitä, että saivat istua hetkisen paikallaan.\nTunnelma oikein kohosi, sillä kun he näin olivat joutuneet samoilemaan\nkaupungin päästä päähän, johtui heidän mieleensä kaikenlaisia\nUpsalan-juttuja rikkiviisaista ja hajamielisistä professoreista ja\nhauskoista, terhakkasanaisista ylioppilaista, ja näitä juttuja he\nrupesivat nyt kertomaan minulle.\n\nNiin, meillä oli niin hauskaa, että aloimme herättää huomiota,\nja seuraamme liittyi ennen pitkää useita ylioppilaita, jotka\ntunsivat joko Danielin tai Adolfin. Daniel tarjosi punssia ja\nsoodavettä, ja nytpäs suut oikein alkoivat käydä. Minä sain kuulla\nloppumattomiin tenttiluvuista ja repuista ja oikeudenmukaisista ja\nepäoikeudenmukaisista todistuksista ja Upsalan kauniista tytöistä ja\nosakunnan tanssiaisista, niin että minusta tuntui, että sain ihan elää\nmukana Upsalan elämässä.\n\nKuten kerroin, istuimme ulkona puutarhassa, ja yht'äkkiä huomasin\neräässä pöydässä verraten lähellä meitä neiti Ida von K:n, ja hänen\nseurassaan oli sama paksu herra ja komea rouva, joita luulin hänen\nvanhemmikseen. Eräs ylioppilas oli samassa, pöydässä, mutta hän oli\nselin minuun, niin että kului hetki ennen kuin voin nähdä, oliko se\nsulhanen vai joku toinen.\n\nMutta ennen pitkää hän käänsi kasvonsa minuun, ja silloin näin, että\nhän todellakin oli minun ylioppilaani. Ja ilmielävä hän oli, mutta\nenhän minä ollut muuta luullutkaan siitä asti kun näin, että neiti von\nK. matkusti kevätjuhlaan. Sen vuoksi en osoittanutkaan minkäänlaisia\nhämmästyksen merkkejä nähdessäni hänet jälleen.\n\nYlioppilaat meidän pöydässämme olivat siirtyneet uuteen asiaan. He\nolivat alkaneet, puhua tuomiokirkon korjauksesta, jota arkkipiispa\nkovasti harrasti, ja väittelivät nyt aivan villisti, pitäisikö\nkorjaustöissä noudattaa ranskalaista vai saksalaista tyyliä. Tämä\nkaikki oli minulle hyvin tervetullutta, sillä nyt ei kukaan heistä\nkiinnittänyt huomiota siihen, että ihan lakkaamatta vilkuilin\nnaapuripöytään.\n\nYhtä hauskaa kuin oli meidän pöydässämme, yhtä ikävää tuntui heillä\nolevan. Jokainen istui ja maisteli kahviaan, mutta en ainakaan\nhuomannut, että kukaan olisi puhunut sanaakaan. Pöydällä ei ollut edes\nleivoksia tai punssia, pelkkä kahvikuppi vain jokaisen edessä.\n\nMinun ylioppilaani istui niin merkillisesti etukumarassa. Kasvot olivat\nmiltei pöydässä kiinni. Minusta näytti aivan kuin hän olisi ollut niin\nsairas, ettei hän edes jaksanut istua suorassa.\n\nErik Henrik Lindh istuu tavallisesti vaiti ja antaa muiden puhua, ja\nniin nytkin. Mutta silmät päässä hänellä kyllä on, ja huomasin hyvin,\nettä hän useaan kertaan silmäili naapuripöydän äänettömiä ihmisiä.\nYht'äkkiä hän kumartui Danielin puoleen, joka istui hänen vieressään,\nja sanoi matalalla äänellä, jottei häiritsisi innokasta puhetta\nkorjaustöistä:\n\n»Sovinnosta ei nähtävästi tule mitään», hän sanoi ja viittasi varovasti\ntoiseen pöytään.\n\n»Sovinnostako?» sanoi Daniel ja silmäsi hänkin naapureita. »Mitä sinä\noikein tarkoitat?»\n\n»Etkö ole kuullut», jatkoi Lindh ja puhui vielä hiljaisemmalla äänellä,\n»että hänen vanhempansa ovat tulleet Kristianiasta saadakseen asiat\nkohdalleen ja että he suostuttivat morsiamen tulemaan mukana Upsalaan?»\n\n»Maljasi, Erik Henrik!» huudahti vastapäätä istuva ylioppilas, niin\nettä Lindhin täytyi keskeyttää. Ja hyvä olikin, sillä tunsin kuinka\nposkeni olivat karahtaneet tulipunaisiksi. Ajatelkaas, että ensinnäkin\nolin saanut kuulla, että neiti von K:n kihlaus oli purettu, ja\ntoiseksi, että vanha pari viereisessä pöydässä oli minun ylioppilaani\nvanhemmat. Minä hämmästyin siinä määrin, että varmasti olisin huutanut,\nettä Lindh erehtyi, ellen olisi saanut aikaa tyyntyä. Minähän olin\nkuvitellut, että ylioppilaani isä olisi prinssi, pitkä, komea ja kaunis\nkuten Kaarle XV tai Oskar II. Mutta naapuripöydän vanha herra muistutti\nlähinnä ryytikauppiasta Klaran vuorikadun ja Rantakadun nurkkakaupasta.\nOli ihkasen mahdotonta uskotella, että hän milloinkaan olisi ollut\nprinssi.\n\nMinä olin siis erehtynyt, ja vieläpä perinpohjin. Ja ihan teki kipeätä,\nettä ylioppilaani siis oli aivan tavallinen ihminen.\n\nMutta tietysti minä joka tapauksessa pidin hänestä, ja hänen\nkihlauksensa purkautuminen teki minut kyllä iloiseksi. Ei niin, että\nolisin luullut, että hän nyt rupeaisi pitämään minusta, mutta neiti von\nK. ei näyttänyt kiltiltä. Minusta hän ei koskaan ole tuntunut kyllin\nhyvältä ylioppilaalleni.\n\nErik Henrik Lindh oli hetkisen seurannut keskustelua tuomiokirkon\nkorjauksesta, mutta vähän ajan kuluttua hän kääntyi jälleen Danieliin\npäin.\n\n»Mutta olet kai kuullut, että hän aikoo vaihtaa alaa ja tulla papiksi?»\nhän sanoi.\n\n»Olen kyllä», sanoi Daniel. »Sääli miestä. Teodor Hammargren, joka on\nottanut osaa samoihin kursseihin, väittää, että hänestä olisi tullut\noikein teräväpäinen jehu. Vähintään oikeusneuvos.»\n\n»Svean hovioikeuden presidentti tai mitä kissoja hyvänsä», sanoi Lindh.\n\n»P—ko viitsisi istua köyhänä papin rouvana maalaiskylässä, kun on\nlaskenut pääsevänsä presidentinrouvaksi tai oikeusneuvoksettareksi»,\nsanoi Daniel. »En yhtään ihmettele, että tyttö purki.»\n\n»Ehkäpä hän luuli, että poika jättäisi pietisminsä, kun kihlaus meni\nrikki», sanoi Lindh. »Ehkäpä hän tahtoikin peloitella.»\n\n»Ehkäpä», sanoi Daniel. »Mutta paha tuli tietenkin vain kahta\nhullummaksi.»\n\n»Niin, hän oli jo ennen saanut kovan iskun», sanoi Lidh, »ja nyt tuli\nvielä tämä lisäksi.»\n\nJuuri kun Lindh sanoi näin, nousivat naapuripöydän neljä ihmistä,\nlähteäkseen. Daniel ja Lindh ja Adolf ja monet muut, jotka tunsivat\nylioppilaani, nousivat hänen kulkiessaan ohi ja tervehtivät häntä ja\nhänen seuralaistaan. Ylioppilaani ja hänen seuralaisensa vastasivat\ntervehdyksiin, mutta oli kuin he olisivat lisänneet vauhtia. Näytti\nkuin he olisivat tahtoneet nopeasti päästä, kaikista noista, jotka\nolivat niin iloisia ja vallattomia.\n\nMinä en istunut niin, että olisin tarkoin nähnyt ylioppilastani, mutta\njo vilaukseltakin huomasin, että hän oli aivan muuttunut. Hän oli laiha\nja kuin kokoon lysähtänyt, eikä silmissä ollut mitään loistoa. Hän\nmahtaa olla hirvittävän onneton.\n\nMinua ei hän tietenkään huomannut.\n\nMinun teki kovin mieli (ja varmaan olisinkin niin tehnyt, ellei neiti\nvon K. olisi ollut mukana) juosta esiin ja tervehtiä häntä ja kysyä,\neikö hän muistanut pientä värmlantilaistyttöä, jota kohtaan hän oli\nollut niin kiltti viime jouluna. Luulen, että hän olisi pitänyt siitä.\n\nMutta nyt en sitä tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi, jos sentään olisin saanut sanoa hänelle edes yhden sanan! Tuntuu\naivan siltä kuin hän olisi mukana junassa, ja joka kerta kun ovessa\nkäydään ja joku tulee sisään, odotan näkeväni hänet. Mutta häntä ei\nkuulu.\n\nJospa minä edes osaisia selvittää tämän sekaantuneen vyyhden!\n\nMiksi everstinrouva H. kertoi ylioppilaasta, joka oli tullut\nmielenvikaiseksi ja ampunut itsensä, ja miksi hän sanoi, että pojat\nvoivat saada aikaan niin paljon surkeutta?\n\nMutta kenties hän joka tapauksessa oli ottanut osaa tuohon onnettomaan\nTukholman-matkaan?\n\nEhkäpä hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olivat nukkuneet pienessä\nhotellihuoneessa? Ehkäpä juuri hän oli saanut päähänsä tyhjentää luodit\nrevolverista?\n\nEhkäpä hän oli tullut niin epätoivoiseksi perästäpäin, että hän tahtoi\ntulla papiksi jotenkuten sovittaakseen rikoksensa?\n\nMutta neiti von K. ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että\nhän tulisi papiksi, vaan oli purkanut kihlauksen. Ja tietenkin se oli\nvain lisännyt onnettomuutta.\n\nNiin, voihan olla, että kaikki on käynyt näin. Mutta enhän tiedä yhtään\nmitään. Pelkään kuvittelevani kaikenlaista. Sehän on minulle niin\nkauhean helppoa. Olinhan vasta niin ihkasen varma, että ylioppilaani\noli prinssin poika!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, nyt huomaan, että kohta olemme perillä Tukholmassa, niin että\nUpsalan-matka on lopussa.\n\nMinä olen niin kiitollinen tohtorinrouva Hedborgille, joka kutsui minut\nUpsalaan, ja Coralle ja Adolfille, jotka olivat niin ystävällisiä\nminulle toisena päivänä, ja Teodor Hammargrenille, joka toimitti\nminulle serenadin, ja Anders Lagerlöfille, joka opasti minua\ntuomiokirkossa, ja Adolf Moreenille, joka opetti minulle koko Upsalan,\nja Danielille, joka kutsui minut ylioppilaskonserttiin ja näki niin\npaljon vaivaa minun tähteni.\n\nKun Daniel saattoi minut junalle, sanoi hän, että oli ollut oikein\nhauskaa pitää minua pari päivää Upsalassa.\n\nMinä hämmästyin kovin. En voinut käsittää, mikä Danieliin oli mennyt.\nMutta nuo sanat tekivät minulle niin hyvää.\n\n\n\n\nVIESTI MÅRBACKASTA.\n\n\nTiistaina 13. p:nä toukokuuta.\n\n_Oriel-enon vierashuoneessa._\n\nEilen oli Tukholmassa kruunajaiset, mutta satoi, niin ettemme nähneet\nkoko komeudesta mitään. Mutta joka tapauksessa olen niin iloinen\nkruunajaisista sen vuoksi, että Lovisa-täti tuli niiden takia\nTukholmaan.\n\nLovisa-tädillä itsellään oli tuskin ollenkaan hauskaa. Hänkään ei\nnähnyt mitään koko kruunauskulkueesta, ja se oli kai suuri pettymys\nhänelle, joka oli kustantanut itselleen koko Tukholman-matkan vain\nnähdäkseen kuninkaallisia.\n\nHän oli ostanut itselleen ihmeen kauniin suvitakin Karlstadista ja\nvalkean hatun, jonka koristus oli tylliä ja ruusunnuppuja, mutta eihän\nkukaan kiinnittänyt huomiota tähän hienouteen, kun hänen koko ajan\ntäytyi pitää sateenvarjoa auki.\n\nMutta minulle hänen tulonsa oli oikea hyvätyö. En ollenkaan tietänyt\ntädin tulosta, ennen kuin sunnuntai-aamupäivänä palasin Upsalasta.\nSilloin minua odotti äidin kirje, ja hän kertoi, että täti aikoi\nmatkustaa Tukholmaan nähdäkseen kruunajaiset ja että hän olisi täällä\nlauantai-iltana.\n\nÄiti mainitsi myös, että täti asuisi Klaran vuorikadun varrella eräässä\nperheessä, joka oli rouva Hedda Hedborgin tuttuja, ja hyvä niin, sillä\nasunto oli vain muutaman askeleen päässä Klaran rantakadun numero\nseitsemästä.\n\nOlin aika lailla väsynyt Upsalan-matkasta, ja suruissanikin, niin\netten tullut erikoisen iloiseksi saadessani tietää tädin tulosta.\nKernaamminkin olisin paneutunut sohvalle ja oikein nukkunut kaikkien\nvaelluksien jälkeen.\n\nMutta nyt minä tietysti vedin takin ylleni ja panin hatun päähäni ja\nmenin häntä hakemaan.\n\nLöysin hänet pienen, matalan puurakennuksen toisesta kerroksesta.\nSuoraan eteisestä tultiin valoisaan, kauniiseen huoneeseen, jossa\ntäti seisoi peilin edessä ja sovitteli ylleen uutta kevättakkiaan ja\nruusunnupuilla koristeltua hattua.\n\nHämmästyin niin, että pysähdyin kynnykselle. Milloinkaan ennen ei ollut\njuolahtanut mieleeni, että Lovisa-täti olisi kaunis, mutta kauniilta\nhän nyt minusta näytti. Eikä se ollut vain sitä, että hän oli kaunis,\nvaan tunsin, että hän toi tullessaan niin paljon sellaista, joka oli\nminulle rakasta.\n\nOn kai typerää sanoa, mutta minusta oli kuin hän tullessaan olisi\ntuonut koko Mårbackan.\n\nHänen poskensa olivat niin pehmeät ja silmänsä hyvät ja kätensä pienet\nja pulleat. Hän ei voinut tulla mistään muusta koko maailmassa. Ihan\nnäkyi, että hän tuli Mårbackasta.\n\nHänhän oli niin kiltti, ettei hän koskaan voinut suuttua, eikä\nhän koskaan ollut todella ja vakavasti huolissaan, vaan noin vain\nhiukan, pikkuseikkojen takia. Eikä hän tietänyt mitään pahuudesta tai\nkovuudesta taikka kaikesta siitä vaarallisesta, ja julmasta, jota\nTukholman tapaisessa suurkaupungissa voi sattua.\n\nHän oli vain Mårbackan-lapsi, ei mitään muuta, vanha, hyvä\nMårbackan-lapsi.\n\nJa olinhan minäkin Mårbackan-lapsi, vaikka en läheskään niin kiltti\nkuin täti! Ja vain muutamien viikkojen kuluttua pääsisin taas kotiin!\n\nSe oli niin suuri lohdutus. Toukokuun lopulla saisin matkustaa\ntakaisin Mårbackaan. Ajatukseni olivat olleet muualla, olin melkein\nunohtanut koko Mårbackan olemassaolon. Ajatelkaas, miten hyvä oli, että\nLovisa-täti oli tullut Tukholmaan, niin että Mårbacka jälleen palautui\najatuksiin!!\n\nSiellä unohtaisin kaiken sen, mikä oli saattanut minut murheelliseksi,\nsiellä tulisin taas onnelliseksi ja iloiseksi, sillä Mårbackassa ei\nollut mitään suruja.\n\n\n\n"]