[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvUYDIrErSBBLix_RBMiRGAlJHSkWXFdLirjutrRbwqU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3589,"Hirttonuora eli Asarias Pöllänen leskimiehenä","Wuori, Martti",1858,1934,"3589-wuori-martti-hirttonuora-eli-asarias-pollanen-leskimiehena","3589__Wuori_Martti__Hirttonuora_eli_Asarias_Pöllänen_leskimiehenä","Kolmenäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1928,null,12163,70438,false,76686,[24,25],"Comedy plays","Finnish drama -- 20th century",[27,28],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Hirttonuora eli Asarias Pöllänen leskimiehenä\" by Martti Wuori is a three-act stage comedy written in the early 20th century. It lampoons small-village matchmaking and moral posturing as a young widower, Asarias Pöllänen, becomes the target of two determined spinsters, Sanna Tossavainen and Santra Saurénska, while his crafty friend Ville Vilkki and the blunt Reverend Tobias Saxbäck try to restore order. Set in late 19th-century Savo, the play blends grief and farce into a brisk tussle over love, reputation, and peace of mind.  At the start of the play, Asarias sits in his farmhouse sunk in grief for his wife and newborn, even toying with the noose, as Ville tries to console him and fend off suitors. Sanna bursts in with flirtation and domestic zeal, Santra follows with pious hymns and “comfort,” and their rivalry erupts in barbs, boasting, and competitive singing while Ville plots to take both to the parsonage to end the siege. The action shifts to the rectory, where the amused but stern rovasti hears Sanna and Santra in turn, rebukes them for vanity, slander, and unseemly zeal, and confirms that Asarias has no intent to remarry. Sanna storms out threatening lawsuits; Santra pleads to keep visiting to sing but is told to leave the man in peace. The opening thus sets up a comic triangle (plus a wily go-between) and lands the conflict under clerical scrutiny, with the pastor sending each woman away and the men escorting them home. (This is an automatically generated summary.)",[],153,"Savon sydämeen sijoittuva kolminäytöksinen huvinäytelmä kertoo leskeksi jääneestä nuoresta isännästä Asarias Pölläsestä. Synkissä mietteissä hautova isäntä saa vieraakseen naapurin Villen, ja pian suru vaihtuu kyläyhteisön monimutkaisiin ihmissuhdekuvioihin ja väärinkäsityksiin.","Martti Wuoren 'Hirttonuora eli Asarias Pöllänen leskimiehenä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3589. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HIRTTONUORA ELI ASARIAS PÖLLÄNEN LESKIMIEHENÄ\n\nKolmenäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nAsarias Pöllänen, nuori talonisäntä, leskimies.\nVille Vilkki, pientilallinen.\nKustaava Mansikka, Villen anoppi.\nTossavaisen Sanna.\nSaurénskan Santra.\nTobias Saxbäck, rovasti.\n\nTapaus Savon sydämessä viime vuosisadan jälkipuoliskolla.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nPölläsen talon tupa: perällä ovi, oikeassa nurkassa iso paistinuuni\nja oikeassa seinässä, keskellä, ikkuna; pitkin seinää lavitsa ja sen\nedessä pitkä ruokapöytä, jonka toisella puolella rahi; vasemmassa\nseinässä, myöskin keskellä, ikkuna ja pitkin seinää lavitsa\nsekä peränurkassa astiakaappi. Uunin ja oven välissä vesisaavi;\nvasemmanpuolisessa seinässä, ikkunan ja nurkkakaapin välissä naulakko,\njossa riippuu vaatteita, ohjakset y.m.; orsilla päreitä ja reikäleipiä.\nOikeanpuolisella seinällä, ikkunan ja etualan välillä, kello ja\nsen vieressä pieni avonainen hyllykaappi, jossa muutamia kirjoja,\nrasia, kampa y.m. Uuninpankon vieressä on kätkyt, hiilikoukku, luuta.\n(Sisustus ja kalusto voivat olla paljon yksinkertaisempiakin; varsinkin\nvoi orret jättää pois).\n\nASARIAS (istuu pöydän vieressä, ikkunan kohdalla, pää käsien varassa,\nsynkkänä tuijottaen eteensä; pöydän päässä, hänen edessään, on nuora).\n\nVILLE (tulee, kurkistaen ensin sisään ovesta). Kah! Täällähän se isäntä\nistuu. En luullut talossa rist'sielua olevan.\n\nASARIAS (silmiään vain kohottaen). Täällä — se — vielä — istuu.\n\nVILLE (kätellen). Päivää!\n\nASARIAS. Päivää!\n\nVILLE. Kuinka niin: vielä? (Istuutuu rahille, pöydän toiselle puolelle,\nvastapäätä Asariasta.) Onkos jonnekin matka mielessä?\n\nASARIAS. On. Mielessä on.\n\nVILLE. Ja minne?\n\nASARIAS. Hirteen. (Osoittaa pöydällä olevaa nuoraa.)\n\nVILLE. Sitäkö varten se siinä on?\n\nASARIAS. Sitä. Sitä varten justiinsa.\n\nVILLE. Ja mistä syystä sitä nyt niin pitkällä ollaan?\n\nASARIAS. Vielä häntä kysyt, Ville?\n\nVILLE. Kah! Tiedänhän minä, että kuukauden ajan olet jo leskimiehenä\nollut, mutta —\n\nASARIAS. Orpo olen, täysi orpo, Ville. Tuokin tuossa (osoittaa\nkätkyettä) tyhjänä seisoo. (Pyyhkii kyynelkarpaloita silmistään.)\n\nVILLE. — mutta eihän iankaiken sureminenkaan auta.\n\nASARIAS. Ei auta, ei, tiedänhän minä sen. (On nostaa kauhean itkun\nmöläkän, mutia tukehduttaa sen painamalla päänsä pöytää vastaan.) Mutta\nkovaa tämä on, kovaa, Ville.\n\nVILLE (nousten ja mennen Asariaksen viereen istumaan). Kovaa, kovaa on,\nkun kuolivat sinulta molemmat yht'aikaa.\n\nASARIAS. Yhdessä rytäkässä menivät Kaisa ja Sirkka. Sirkaksi, näet,\nolin minä jo hätäkasteessa tytön ristinyt. Mutta nyt on tuo kätkytkin\ntuossa, jonka niin hyvillä mielin Kaisan turvotessa valmistin, tyhjä.\nLapsivuoteeseen se Kaisa kuoli, ja sitten kuolema vei mukanaan\nlapsemmekin.\n\nVILLE. Jota olit niin hartaalla mielin viitisen vuotta odottanut.\n\nASARIAS. Niin, ajatteles! Niin odotin ja toivoin, että Kaisaankin jo\nsuutuin ja kyllästyin, kun ei se aikaisemmin saanut sitä tehdyksi.\n\nVILLE. Jopa eroonkin pyrit ja minun kanssani eukkojen vaihtokauppaa\nhommasit. Muistatkos?\n\nASARIAS. Ei puhuta siitä, Ville! Tämä kai nyt on sitä taivaan kostoa\nsiitä minun kevytmielisyydestäni.\n\nVILLE. Ei puhuta. Ei pidä leikkiä vakavilla asioilla! — Mutta jospa\nolisit saanut edes sen Sirkkasi pitää.\n\nASARIAS. Jospa olisin. Nyt ei ole ketä keikutella, ei ketään, Ville.\n\nVILLE. No, eihän nyt maailma vielä ole ihan tyhjäksi käynyt.\n\nASARIAS. Eipä, ei. Olethan sinäkin tässä, Ville, minua lohduttamassa.\n(Innostuksen puuskassa.) Saanhan minä edes sinua halailla? Paremman\npuutteessa?\n\nVILLE (loitoten hänestä). Älä nyt hiidessä! Yksilahkeisiahan minä\ntarkoitin. Niistä kyllä ei vielä maailmassa puutetta ole.\n\nASARIAS. Ettäkö —?\n\nVILLE. Niin — että voithan sinä vielä uusiinkin naimisiin mennä. Voit\nsaada sekä rikkaan että rakkaan — ehkä yhtä rakkaan kuin Kaisa sinulle\noli.\n\nASARIAS (loitoten Villestä). Ei, Ville, ei. Älä johdata minua\nkiusaukseen!\n\nVILLE. Kuinka niin? Olithan sinä ennen, tuota noin, hyvinkin perso\nsiinä suhteessa.\n\nASARIAS. Mutta nyt ininä olen Kaisalle uskollinen kuolemaan asti.\n\nVILLE. Onpas mielesi sitten kovin muuttunut.\n\nASARIAS. On — muuttunut se on. Minä olen saanut akkaväestä kyllikseni.\n\nVILLE. Ähäs! Kukas sen olisi uskonut?\n\nASARIAS. Sinä, Ville, näet, et sitä ymmärrä. Sinä olet onnenpoika,\nonnen potkaisema poika. Sinulla on mitä herttaisin eukko maailmassa —\noikeastaan hänen olisi pitänyt olla minun, niinkuin muistat — ja sitten\nsinulla on yksi ja puoli tusinaa lapsia.\n\nVILLE. Älä nyt hiidessä! Seitsemän niitä vain on — jos semmoistakaan\nlukua voi onnena pitää.\n\nASARIAS. Niinpä niin: yks' on yks' ja kuus' on puoli tusinaa, Eikö\nsitten seitsemän ole sama kuin yks' ja puoli tusinaa?\n\nVILLE. Katsos peeveliä! Sinustapa on tullut ylen viisas mies ja\nsuuroppihut. — Vaan, näetsen, minullapa on lisäksi vielä Annini\näitipuolikin, jota sanon anopiksi. Ja se ei ole mikään onnen potkaus,\nettä semmoinen on taloon päässyt.\n\nASARIAS. Saattaa tuo olla. En ole koskaan sammakon mätiä syönyt.\n\nVILLE. Et ole, et. Mutta tarpeen tullessa voin sitä sinulle\nmaistiaisiksi tuoda.\n\nASARIAS. Sanoinhan, että olen akkaväestä jo kyllikseni saanut. — Jospa\näitini edes olisi vielä ollut elossa. Häntä olisin pitänyt talon\nnaisväen hommia hoitelemassa. Mutta hänkin otti ja kuoli. Vieläpä\nennenkuin Kaisa kantamaan läksi. Muusta akkaväestä en huoli, en.\n\nVILLE. No, kah! Eipä sitten sulla pitäisi liikoja surujakaan olla.\n\nASARIAS. Niistäpä noista akoista se nyt suru ja vastus vasta lähtikin.\n\nVILLE. Jo minä nyt jotakin kuulen. Ettäkö millä pelin?\n\nASARIAS. Kun ne väkisin taloon tuppautuvat.\n\nVILLE. Ihanko viereen?\n\nASARIAS. Melkein pakolla tahtovat papin pakinoille viedä.\n\nVILLE. No jo nyt sain lystin kuulla. Leskimiestä riiailevat. Pyrkivät\ntietenkin suoraa päätä Pölläsen emännäksi?\n\nASARIAS. Jospa sitten vielä oikeita olisivat.\n\nVILLE. Yhä vain lystimmäksi alkaa juoni käydä. Keitähän nuo sitten ovat?\n\nASARIAS (vilkastuen). Pistä tupakaksi, Ville!\n\nVILLE. Pistän, pistän, Asarias. Ja nyt olen yhtenä korvana. (Alkavat\ntupruttaa.)\n\nASARIAS. Minnekäs se jäikään?\n\nVILLE. Siihen, siihen uuteen emäntäväkeen. Jokos se Tossavaisen Sanna,\njoka täällä on siivoamassa ja lypsämässä käynyt, todenperään on alkanut\nkosiskella sinua?\n\nASARIAS. Sehän se tuo, pattijalka, niin pehmeänä ja lipeäkielisenä\nkiemurtelee, että oikein ilettää. Puolen vuosisadan vanha ja ontuva!\nKissakin sitä pakoon juoksee. Ettäkö se sitten Kaisan paikalle, oman\nKaisani, joka oli kuin taivaan enkeli tämän marakatin rinnalla?\n\nVILLE. No, sen rotakollan alle minäkin puumerkkiin panen. Mutta kukas\nse toinen sitten on?\n\nASARIAS. Toinen yhtä hyvä. Saurénskan Santra.\n\nVILLE. Sekö tihrusilmä kyttyräselkäinen, jolla on könkkänenä kuin\njuutalaisella ja —\n\nASARIAS. Se, se! Kenen lie tielle tiputtama. Ja ne ne nyt kilvan täällä\njuoksevat.\n\nVILLE. No; jo, miesparka, olet piehkinässä pahemmassakin.\n\nASARIAS. Enkä muuta kaipaa kuin neuvoa miten heistä eroon päästä.\n\nVILLE. Minäpä tiedän neuvon.\n\nASARIAS. Häh?!\n\nVILLE. Anna tulla vielä useammankin! Ja vie sitten kaikki samalla\nkertaa pappilaan!\n\nASARIAS. Ettäkö vielä pappilaan? Hirteen menen niinkuin olen aikonut —\nmuuta neuvoa minulla ei ole.\n\nSANNA (ontuva, suulas, kiemaileva keski-ikäinen nainen kurkistaa sisään\novesta). Päivää! Täällähän sitä ollaan. Mutta onhan täällä, näämmä,\nvieraskin. (Tulee tupaan.)\n\nASARIAS. Siinäkö se Sanna taas?\n\nSANNA (kättelee). Taas, taas! Mitenkäs muuten?\n\nASARIAS. Ja tulee kuin varas yöllä!\n\nSANNA. Kuin talon oma väki ainakin, eihän toki muuten. (Katselee Villeä\nja ojentaa kätensä.) Mistäs kaukaa —? Mutta kah, tunnonhan minä:\nVillehän se on, Ville Vilkki. (Kättelee.)\n\nVILLE. Vehmasmäeltä, niin. Terveisiä vain sieltä.\n\nSANNA (puolikovaa Asariakselle). Laitanko minä kahvit?\n\nASARIAS. Laita ennemmin luus'!\n\nSANNA (ei ole vastauksesta millänsäkään). Hyvä on! No, ei sitten.\n(Villelle.) Mutta täällähän taidettiin salaisuuksia haastella? Jokohan\ntulin sopimattomaan aikaan?\n\nVILLE. Ei minun puolestani.\n\nASARIAS (äkeissään kätkyttä keinutellen). Milloinkas se akkaväki\nsopivaan aikaan tulee?\n\nSANNA. Aina, Asarias kulta, aina. (Villelle.) Mutta milläs asioilla\nVille täälläpäin liikkuu?\n\nVILLE. Samoilla kuin nuorempanakin: Asariaksen asioilla — puhemiehenä.\n\nSANNA. Asa — —? Mitä minä kuulen? Ei, mutta ihan minua alkaa\npyörryttää. Täytyy istua oikein. (Istuutuu ja pyyhkii silmiään röijyn\nhelmalla.)\n\nASARIAS. Kuule, Ville. Anna olla nyt! Tästä on leikki kaukana.\n\nVILLE. Niin onkin. Minulla olisi sinulle vähän kahden kesken\nhaasteltavaa. (Sannalle.) Eiköhän emäntä olisi niin hyvä ja toisi\nminulle pikkuisen piimää — kahvin sijasta. Sopii samalla ohimoitaan\nkaivolla kostutella, niin menee pyörtymys ohi.\n\nSANNA. Emäntä? No, kiitoksia! Oikein kauniilta jo kuuluukin.\n(Mennessään ulos.) Paikalla, paikalla tuon. (Poistuu.)\n\nASARIAS. Minä lähden suoraa päätä kuusen oksaan, ellet jo lopeta.\n\nVILLE. Ole nyt ihan huoleti! Minä hoidan tästä lähin asiasi ja\nhaihdutan surusi, että noista akoista pääset. Tilasi on minulle nyt\nselvä enempää selvittämättäsi. Ja lopun minä selvitän kaikkien mieliksi.\n\nASARIAS. Kyllä minä sinun metkusi vanhastaan tunnen. Vielä umpikujaan\najat.\n\nVILLE. Ulos sinut siitä vien. Luota minuun vain. (Vilkaisten ikkunaan.)\nTuossapa piimää jo tuodaankin. Mene sinä nyt pellolle ja jätä minut\nSannan kanssa kahden.\n\nASARIAS. Menen kun menenkin. Ja saat hänet pitää vaikka ainiaaksi.\n(Menee, siepaten nuoran pöydältä mukaansa.)\n\nSANNA (Tulee ovessa vastaan). Herra Jesta! Ulosko Asarias kulta\nmeneekin?\n\nASARIAS (mörähtäen ulkona ovesta). Voi sun paratiisin kyykäärmettä!\n\nSANNA (Villelle). Tässä on, Ville hyvä, tässä, tässä!\n\nVILLE (ottaa tuopin ja juo). Kiitos! — On sillä emännällä täällä hyvää\npiimää.\n\nSANNA (hyvillään). Voi, voi, tuota Villeä, kun oikein emännäksi\nkarahtieraa. (Istuutuu Villen viereen.)\n\nVILLE. Emäntänähän Sanna täällä näkyy touhuavan.\n\nSANNA. Pitäähän tuota Asarias kultaa talouden hommissa vähän auttaa,\nkun se Kaisan kuoltua akattomaksi jäi.\n\nVILLE. Eikö muuta? Taloudenko hommissa vain?\n\nSANNA. Niissä, niissä. Missä muussa?\n\nVILLE, No, ei sitten taida oikeaksi emännäksi pääsy taloon vielä aivan\nlähellä olla?\n\nSANNA. Kuka siltä Asariakselta oikein selvän saa. Kiltti ja hyvähän se\non, mutta ei se saa sitä viimeistä sanaa oikein suustaan.\n\nVILLE. Mutta toiveita mahtaa Sannalla kuitenkin hyviä olla?\n\nSANNA. Välistä on, välistä ei. En saa miehestä tolkkua.\n\nVILLE. Vai niin on hullusti?\n\nSANNA. Niin on, että oikein sydäntä kouristaa. Mutta mitäs minä hupsu,\nVillelle tässä salaisuuksiani kerron? Ihan jonkin joutavia kieli\nrupattelee.\n\nVILLE. Niitähän kuulemaan minä olen tänne tullutkin.\n\nSANNA. Sus siunaa! Nythän minä muistan: puhemieheksihän Ville taannoin\nsanoi tänne tulleensa.\n\nVILLE, Niin sanoin, ja niin se onkin.\n\nSANNA. Asariaksen ja — ja — ja kenen? (On pakahtua uteliaisuudesta.)\n\nVILLE. Arvaahan tuon sanomattakin Sanna itse.\n\nSANNA. Taas alkaa päätä pyörryttää. Jestas sentään! Ei suinkaan se ole\nse Saurénskan Santra, mokomakin miesten perässä juoksija?\n\nVILLE. Vai pyrkii sekin emännäksi taloon?\n\nSANNA. Semmoinen lanttu. Ei yhtä päivää anna Asarias paran rauhassa\nolla.\n\nVILLE. Vai tekee se semmoista kiusaa? Ehkäpä on kosinutkin Asariasta ja\npian pappilaan vie, jos asiat niin pitkällä sattuisivat olemaan?\n\nSANNA. Kuka hänet tietää. (Pyyhkii kasvojaan.) Oikein hiki kasvoihin\nnousee sitä kauhua ajatellessa.\n\nVILLE. On se todellakin paha paikka tämä tässä.\n\nSANNA. On, taivas nähköön. Mutta oli se hyvä, että Ville tuli. Ville\nkai saa tämän asian pian selvitetyksi.\n\nVILLE. No, se laukeaa kuin vetosolmu, jos minä vain rupean tässä\nAsariaksen ja Sannan välillä puhemiehenä oikein tosissani toimimaan.\n\nSANNA. No, sitten aukeaa onnen taivas vihdoin orvollekin. (Taputtelee\nVilleä mielihyvillään.) Jos luonnistuu kaikki hyvin, niin kyllä Ville\npalttinapaitoja saa — (kuiskaten) tusinan lupaan.\n\nVILLE. Eiköpähän luonnistu, jos Sanna vain antaa minun yksin toimia.\n\nSANNA. No, en pistä sakarisormeanikaan siihen väliin.\n\nVILLE. Mutta yksi on vielä ehto.\n\nSANNA. No?\n\nVILLE. Että saan sen Saurénskankin Santran asiat hoitaa Sannan niihin\npuuttumatta.\n\nSANNA. Vaikka Ville sitä nuijalla päähän löisi, niin en apuun juokse.\n\nVILLE. No, kyliä sitten hyvä tulee.\n\nSANNA. Jestas sentään, mikä ilon päivä minulle on tulossa. Ja mikä\nparku ja porina kateellisten kielien koko pitäjässä. (Taputtelee,\nmelkein halailee Villeä.)\n\nVILLE. Kuupa vain minun henkeni siitä porusta säästyisi!\n\nSANNA. No siitä minä kyllä vuorostani huolen pidän, Ville hyvä. Ei\nminunkaan kieleni ole kitalakeen kiinni kasvanut.\n\nVILLE. Ei ole, ei, sen minä kyliä jo tunnen. — (Ikkunaan vilkaisten.)\nMutta kenenkäs helmoja tuolla pihalla hulmuaa?\n\nSANNA (katsahtaen pihalle). Näetsen! Siinä se pakana taas on.\n\nVILLE. Santrako, vai?\n\nSANNA. Se sama etana.\n\nVILLE. No, antaa sen nyt heti tulla puhemiehen puheille. Kyllä minä\nsenkin pehmitän.\n\nSANNA. Mutta minnekäs minä? (Hätääntyen.) Nousenkohan tuonne uunin\npäälle kuuntelemaan, mitä se aikoo Villelle valehdella.\n\nVILLE. Sanna jättää nyt meidät tänne vain kahden kesken ja menee\netsimään Asariasta metsästä. Miesparka uhkaili jo surussaan mennä\nhirteen.\n\nSANNA. Voi sitä helläsydämistä miestä! Ei Ville usko, kuinka kultainen\nsydän sillä pojalla on.\n\nVILLE. Menee nyt vain. Santra näkyy Asariasta etsivän pihalla hänkin.\n\nSANNA. Menen, menen. Mutta piiloudun tuonne peräkamariin, että Santra\nehtii tulla tänne.\n\nVILLE. Pian sitten! Santra jo tänne pälyilee — tänne on tulossa.\n\nSANNA. Lennän kuin haukka. (Rientää ulos.)\n\nVILLE (yksin). No, kyllä tästä nyt lysti lähtee. (Näpäyttää, hetken\nmietittyään, sormiaan.) Viedään akat pappilaan. Vanha Saxhäcki heidät\nkyllä löylyttää tulella ja tulikivellä.\n\nSANTRA (tulee selin sisään; tihrusilmäinen, kumara-, melkein\nkyttyräselkäinen, hartiat vinot, mustiin puettu, kädessä nenäliinaan\nkääritty virsikirja; puhuu harvaan ja hurskaalla äänellä). Ai,\nvierashan täällä onkin. Luulin, että isäntä on yksin kotona.\n\nVILLE. Ei ole isäntä sisällä. Mutta kaipa hän kohta tulee. Häntä odotan\nminäkin.\n\nSANTRA. Silmät on mulla kovin heikot — eivät ota oikein tunteakseen.\n(Ojentaa kättä.) Mutta saattanee tuota tervehtiä?\n\nVILLE (kätellen). Terveeksi Ville Vilkki minä olen — Vehmasmäeltä.\n\nSANTRA. No, jo nyt on jotakin! Paljon olen kuullut puhuttavan. Oikein\noli hyvä, että näin satuin minäkin kerran tapaamaan. (Istuutuu.)\n\nVILLE. Paljon olen minäkin Saurénskan Santrasta kuullut puhuttavan.\n\nSANTRA. Parjaavat enimmäkseen pahat kielet.\n\nVILLE. Hyvää vain olen minä kuullut. Varsinkin kauniista lauluäänestä\nja suuresta hurskaudesta. Joka pyhä, kuulemma, kirkossa käy?\n\nSANTRA. No, se ei ole parjausta. Ja onhan tuota Jumala vähän ääntäkin\nantanut.\n\nVILLE. Olen sen minäkin kirkossa kuullut. Emäntä kai se on, joka\nvälistä lukkarinkin äänen ylittää?\n\nSANTRA. Emäntä?! Mitä te sanoitte? Ette suinkaan minua sillä meinannut?\nEn minä tässä talossa emäntä ole.\n\nVILLE. Mutta mitä ei vielä ole, siksi voi kohta tulla.\n\nSANTRA. Siinä sitä jo saattaa olla sekä parjausta että tottakin.\nParjausta sentähden, että käyn täällä talon isäntää vähän virsillä\nlohduttelemassa.\n\nVILLE. Ja vähän talouden asioissa samalla auttamassa. Siitä kai se\nemännän nimi sitten lähtöisin lieneekin?\n\nSANTRA. En kiellä taivaan edessä totuutta koskaan. Ja lähimmäistäänhän\non käsketty rakastamaan aina yhtä paljon kuin itseään.\n\nVILLE. No, siinä Santra tekee ihan sananmukaisesti, varsinkin kun on\nniin säälittävä ja rakkauden tarpeessa oleva lähimmäinen kuin tämä\nPölläsen Asarias on.\n\nSANTRA. No, nyt vasta minä kuulin oikein hyvän ihmisen puhetta.\n\nVILLE. Ja minä ymmärtäväisen ihmisen tapasin. Kun näkee edessään\nsurevan leskimiehen ja koettaa häntä rakkaudella lohduttaa, niin se on\njo ihan elämänsä uhraamista ystävänsä tähden.\n\nSANTRA. Ihan minua itkettävät noin kauniit sanat. (Pyyhkii\nkyyneleitään.)\n\nVILLE. Ja jos vielä semmoisen miehen emännäksi ja aviopuolisoksi\nantautuu, niin se on tämän matoisen maailman aineellisen ja synnillisen\nrakkauden korkein huippu.\n\nSANTRA. No, vaikka siihenkin olisi minun sydänraukkani valmis!\n\nVILLE. Missäpäs siihen este olisi? Sitä kai semmoista sydämen hellyyttä\nja uhrautuvaisuutta se tämän talon isäntä juuri nyt kaipaa?\n\nSANTRA (huoahtaen). Siltähän se vähän tuntuu.\n\nVILLE. Vai tuntuu? Mutta eikös se ole sitä vielä oikein puheiksi\nottanut?\n\nSANTRA. Ei. Välttelee, välttelee, ihan kuin kainostelisi.\n\nVILLE. No, on se ujo vielä vanhanakin, Asarias parka.\n\nSANTRA. Ujoko vai mikä, en tiedä. Vai yrittäisiköhän sitä joku\ntoinenkin saada verkkoihinsa kiedotuksi?\n\nVILLE. Vai on siinä semmoista peliä mukana?\n\nSANTRA (kuiskaten). Se Tossavaisen linkkujalka Sannahan se täällä joka\npäivä käy sen miesparan päätä pyörittelemässä.\n\nVILLE. Vai se se?\n\nSANTRA. Mutta ei saa, Ville hyvä, puhua kellekään.\n\nVILLE. Vielä häntä. En ole niinä miehinänikään tässä jutussa. Mutta\npitäisi siltä Asariakselta sitten jo saada selvä meininki tietoonsa.\n\nSANTRA. Pitäisipä kyllä. Ja sitähän minä käyn täällä yhtä mittaa\nkoettamassa.\n\nVILLE. Vaan ei hiisku?\n\nSANTRA. Ei. Laulaa vain minun kanssani hartaasti, mutta ei laske\nkertaakaan kättään polvilleni, ei taputtele eikä muutakaan.\n\nVILLE. Kas, vieroopas se! Ja noin on herttainen tokka vieressä, ihan\nkäden ylettyvissä! Ei tarvitsisi muuta kuin koppaisi vain syliinsä ja\nkiikuttelisi polvillaan.\n\nSANTRA. (huoahtaa syvään, luoden silmänsä taivaaseen päin).\n\nVILLE. Eikä ole mitään pakottavaa syytä, joka teidät vaatisi pappilaan\nmenemään?\n\nSANTRA (jälleen huoahtaen). Ei ole, ei.\n\nVILLE, Oikein minun teitä jo sääliksi käy. Eipä siis auttane muu kuin\nettä minä tarjoudun puhemieheksi.\n\nSANTRA. Mitä minä kuulen? (Ihastuen kovin.) Oikein sydän nousee\nkurkkuun pelkästä ilosta. Laulanko minä jo »Koko maailm' iloit' mahtaa?»\n\nVILLE. Ei ihan vielä. En varmasti lupaa mitään.. Mutta parastani koetan\njoka tapauksessa.\n\nSANTRA. Koettakaa, koettakaa, kultaseni! Minulla on kirstun pohjalla\nmuutamia seteleitä. Ne lupaan vaivoista ja vehnäskahvit aina kun Ville\ntalossa käy, jos vain kaikki luonnistuu.\n\nVILLE. Kiitoksia vain etukäteen.\n\nSANTRA. Mutta pahin paikka se on sen Sannan kanssa. Se olisi ihan\nensimmäiseksi saatava pelistä pois.\n\nVILLE. No, eiköhän sitä saada yhteisvoimin.\n\nSANTRA. Että millä viisiä?\n\nVILLE. Tehän, naiset, olette itse kovin kekseliäitä. Santra miettii\nparhaimman keinon ja ilmoittaa, sen sitten minulle kahden kesken.\n\nSANTRA (huoahtaen taas). Kunpa tulisi apu ylhäältä.\n\nVILLE. Alhaalta — tuolta sammumattomasta tulesta — ne parhaat keinot\npahalle aina löytyvät.\n\nSANTRA (painaen päätään molemmin käsin). Tämä on sitä hyvän ja pahan\nikuista taistelua. Ihan minulle jo nousee hiki päähän.\n\nVILLE. Niin minullekin — siitä suuresta vastuusta, jonka näin päälleni\notan.\n\nSANNA (tulee). Ei; en löydä miestä mistään. (Teeskennellysti.) Kah,\nmuitahan täällä onkin! (Nyökäyttää hyvin koppavasti päätään Santraan\npäin.)\n\nSANTRA (tekee hyvin armollisen päännyökkäyksen hänkin ja kääntää\nkasvonsa pois). Muita tänne todellakin näkyy tulevan.\n\nVILLE. Vai ei isäntää näy? Kyllä minun sitten täytyy lähteä häntä\ntodenperään metsästä etsimään. Emännät kai odottavat täällä sen aikaa?\n\nSANNA (vihjaten Santraan päin). Toinen saisi lähteä täältä pois.\n\nSANTRA (vihjaten Sannaan päin). Turhaan se tänne on tullutkin.\n\nVILLE. Meillä kyllä vielä riittää puheenaihetta emäntien kanssa, niin\nettä — (Pujahtaa ulos.)\n\nSANNA ja SANTRA (jäävät istumaan toinen toiselle, toinen toiselle\nseinustalle; pitkähkö äänettömyys, mutta äkäisiä silmänmuljauksia\nkummaltakin puolen).\n\nSANTRA (ottaa esille virsikirjansa ja selailee sitä ikäänkuin etsien\nsopivaa virttä laulaakseen).\n\nSANNA (puolikovaa itsekseen). Joko tuo todenperään taas rupee\nhoilottamaan?!\n\nSANTRA (vastaa samoin, mutia kuin omille ajatuksilleen). Mikäs estäisi,\nmikäs estäisi?\n\nSANNA (edelleen kuin itsekseen). Minäpä käyn kahvia keittämään. (Nousee\nja menee uunin luo puuhaamaan.)\n\nSANTRA (puhuu jälleen edelliselle, mutta ikäänkuin itsekseen). Ei ole\npyydetty, saatikka käsketty.\n\nSANNA (hermostuen). Ei tätä kaikille tarjotakaan.\n\nSANTRA (myöskin rauhattomana paikallaan). Ei ole vielä uutta emäntää\ntaloon otettu.\n\nSANNA. Mutta kohta otetaan.\n\nSANTRA. Kohta, kohta, hyvin kohta! (Melkein mielihyvillään härnäten.)\nIhan se jo tulossa on.\n\nSANNA (samoin). Mitäs jos jo tuvassakin olisi?\n\nSANTRA (samoin). Ja paikallaankin jo istuisi?\n\nSANNA (ällistyen ja kiukustuen). Häh?\n\nSANTRA (levollisesti). Sanoin vain, että ehkä se täällä jo\npaikallaankin istuu.\n\nSANNA (tuijottaa kotvan Santraan ja purskahtaa sitten äänekkääseen,\npitkään, mutta vihaiselta kuulostavaan nauruun, jota lopulta\nhillitäkseen istuutuu entiselle paikalleen). No, jo minä jotakin\nkuulin, jo minä jotakin kuulin! Ettäkö puoiihassut körttiläisetkin\nnaimisiin joutuisivat? Olisi piru silloin todenperään jo voitolla tässä\nmaailmassa ja tässä seurakunnassa, varsinkin tässä Torasalon kylässä.\n\nSANTRA (mielihyvillään siitä, että on saanut Sannan kiukustumaan).\nMinäpä en olekaan pirulle täällä virsiä veisannut.\n\nSANNA (hypähtäen ylös). Nyt minä jo nousen.\n\nSANTRA (edelleen levollisesti). Sopii samalla mennä pellollekin.\n\nSANNA (osoittaen ovea kohti). Tuosta on viisi hirttä poikki sinullekin,\nsenkin — — —\n\nSANTRA. Et ole täällä käskijänä.\n\nSANNA (polkien jalkaansa). Vai joko minä tukkaasi tartun?\n\nSANTRA. Kynnet on minullakin.\n\nSANNA (on jo juosta yli lattian, mutta hillitset itseään ja palaa\npaikalleen). En viitsi mokomassa tunkiossa näppiäni liata.\n\nSANTRA (joka on noussut seisomaan ikäänkuin puolustautuakseen). Parasta\nmennäkin ensin kaivolle niitä pesemään ennenkuin minuun kajoaa.\n\nSANNA (kuiskaten, kähisten). On siinä pirussa sisua!\n\nSANTRA (tyynesti vihjaten). On siinä, on siinä! Pirussa on aina sisua.\nJa sitä kun palvelee, niin kyllä sisu kasvaa.\n\nSANNA. Joko taaskin?\n\nSANTRA. Jo, nään mä, jo. Mutta kun Jumalaa palvelee, niin sisu vähenee.\n\nSANNA. Ole saarnaamatta, mokomakin tekopyhä. Itsestään paha pappi\npauhaa. Sietäisi tuota sinun yhä paremmin Jumalaa palvella, niin\nvähenisi ainainen kiusantekosi.\n\nSANTRA. Minä koetan sitä joka päivä, ja siksipä minulle menestystä\nylhäältä suodaankin.\n\nSANNA. Menestystä?\n\nSANTRA. Niin, niin: menestystä.\n\nSANNA (hämmästyen vihjauksesta). Mistä ja missä?\n\nSANTRA. Täällä, täällä.\n\nSANNA. Missä — täällä?\n\nSANTRA (alkaen mielihyvillään ja liirutellen veisata virttä »Jo joutui\narmas aika» j.n.e.).\n\nSANNA (jälleen kiukustuen). Herra Isä, sen ääntä ja laulua. (Alkaa\nkiusaa tehden laulaa »Kultani kukkuu».)\n\nASARIAS (ilmestyy hetkisen kuluttua ovelle hirttonuora kaulassa).\n\nVILLE (joka pitää nuoran päästä kiinni, päästää sen irti ja jää\neteiseen).\n\nASARIAS (astuu tupaani). Mikä helvetin möly täällä on? (Laulu lakkaa\näkkiä.)\n\nSANNA (kielevästi Santraan päin). Tuohan se tuossa mölyää, isäntä hyvä,\nse eikä kukaan muu.\n\nSANTRA. Itsehän se alkoi Jumalan sanaa pilkata, kun minä laulamaan\nrupesin. Uskoo minua nyt, Asarias kulta.\n\nSANNA (syrjään). Kes, kes, mikä mielinkielinen! Ja oikein »Asarias\nkulta»!\n\nASARIAS. Riita pois jo! Ja minunko taloon on jäätävä vai teidän?\nYhdessä emme sovi täällä kaikki kolme olemaan.\n\nSANTRA (nöyrästi). Minä lähden, Asarias kulta, minä. Riitaa en halua.\n\nASARIAS. Se on ainakin kauniisti sanottu ja tehty.\n\nSANNA (syrjään). Ihan on pelkkää siirappia, koko lintu!\n\nSANTRA (Sannaan päin). Ja jos tuo paremmin sopii tänne jäämään, niin\njääköön! (Asariasta taputellen.) Jääköön, Asarias kulta!\n\nSANNA (koppavasti). Jääkin, kun jätetään eikä noin vain pellolle ajeta,\nhah-hah-hah!\n\nSANTRA (Asariakselle), Eihän minua ajeta, ei? Nöyrästi lähden, Asarias\nkulta, lepyttääkseni vain.\n\nSANNA (huoahtaen). Sus siunatkoon sitä käärmettä!\n\nASARIAS. So, so! Joko alkaa taas?\n\nSANTRA, Ei ala, Asarias kulta, ei ala! Minä lähden, lähden, lähden.\n\nSANNA. Ja pysykin sillä tiellä.\n\nSANTRA. Kunnes takaisin tulen. Tulen, tulen.\n\nSANNA, Jos sisään päästetään.\n\nSANTRA. Hyvästi nyt, Asarias kulta! (Kättelee.) Asarias kulta kyliä\nsisään päästää, minä tiedän sen. (Mennessään.) Ja sitten taas yhdessä\nlauletaan, kun tulen. Tulen, tulen. (Poistuu.)\n\nASARIAS (joka aina väliin on jotakin kuulumatonta mörähdellyt, istuutuu\npenkille pöydän taakse). On siinä Santrassa ainakin hyvä esimerkki\nihmissydämen nöyryydestä.\n\nSANNA (joka Santran lähtiessä koko ajan on käsiään hykerrellyt). On,\non, jos kavaluus on nöyryyttä.\n\nASARIAS. Kavaluutta sitten kyllä akkaväessä on jos missäkin hahmossa\nsamoin kuin kateuttakin.\n\nSANNA. Vai niin, vai niin? Jo minä sitten yskän ymmärrän.\n\nASARIAS. Hyvä on, että sen ymmärtää.\n\nSANNA (nyrpeillään, ikäänkuin lähtöä tehden, mutta malttaa mielensä).\nKeitetäänköhän isännälle kahvi?\n\nASARIAS. Ei keitetä.\n\nSANNA. Eikä vieraallekaan?\n\nASARIAS. Ei kellekään.\n\nSANNA (hetken kummissaan katseltuaan Asariasta). Sitten joutanen\nininäkin lähtemään.\n\nASARIAS. Mitenkä vain.\n\nSANNA (kuin edellä). Taidanpa todenperään nyt jo saada toivottaa\nisännälle onnea?\n\nASARIAS (töllistäen Sannaan). Häh?\n\nSANNA (vitkastellen), Niin, älkää panko pahaksi, mutta siltä se tuon\nkäärmeen suusta äsken kuului.\n\nASARIAS (ponnahtaa ylös, lyöden kämmenensä pöytään). Että mikä kuului?\n\nSANNA (ilkeästi). Sitähän se vain näkyi tuo Saurénskan jäte kehaisevan,\nettä — — —\n\nASARIAS. Että — puhu suus puhtaaksi, taikka sieppaan hangon!\n\nSANNA (tokaisee), — että hänestä tulee tämän talon emäntä.\n\nASARIAS (miettii kotvasen tuijottaen Sannaan). Entäs jos sitten\ntuleekin?\n\nSANNA. Jas-soo?! No, nyt minä sen kuulin ja isännän omasta suusta.\nSitten minulla täällä ei ole enää mitään tekemistä. (Pyörähtää ovelle.)\nHyvästi vain!\n\nVILLE (töytää ovella häntä vastaan). Kas! Ihan suuhuni tuppaa. Mihinkäs\nniin kiire?\n\nSANNA. Pois, pois!\n\nVILLE. Eihän nyt toki. (Pidättää häntä käsipuolesta.)\n\nASARIAS (nousten seisomaan pöydän takana). Anna sen mennä!\n\nSANNA. Siinä sen kuulitte.\n\nVILLE (käännyttäen Sannan). Isäntä vain laskee leikkiä. Ollaan me\ntäällä. Minulla onkin emännän kanssa vielä vähän haasteltavaa.\n\nSANNA (taipuen). No, jos niin —\n\nASARIAS. No, jos niin — saatan minä tästä lähteä tieltä pois.\n\nVILLE. Vaikka tupakammariin siksi aikaa.\n\nASARIAS. Vaikka hiiden kattilaan, kunhan vain rauhaan pääsen. (Menee.)\n\nSANNA. Että mitä nyt sitten?\n\nVILLE. Kuulkaas nyt! Nyt on asia selvä.\n\nSANNA. Sen tiedän ja näen kyllä itsekin: toinen tänne on valittu minun\npaikalleni.\n\nVILLE. Mutta Tossavaisen Sannan minä sittenkin vien Asarias Pölläsen\nkanssa pappilaan.\n\nSANNA. Enkä lähde.\n\nVILLE. Kuulutuksenko ottoon ette lähtisi?\n\nSANNA. Mitäs peliä tämä sitten on?\n\nVILLE. Kiusantekoa vain sille toiselle.\n\nSANNA. Ettäkö ihan uskoa pitäisi?\n\nVILLE. No, ei ole pakko, ellei haluta. Sitten minä jätän asian ajamisen\nsiihen.\n\nSANNA. Enhän minä nyt sentään ihan jyrkästikään ole kieltänyt.\n\nVILLE. No, ei sitten joutavia jaaritella. Tässä jo vähemmälläkin väsyy.\nSantra on hylätty, pellolle ajettu ja tuvasta lähtenyt. Kelpaako lähteä\npappilaan vai ei?\n\nSANNA. No, sinnehän minä olen jo joka yö unissanikin ollut matkalla.\n\nVILLE. Sitähän minäkin. Päivästä annan tiedon, milloin meidän kaikkien\nsopii rovastin luona tavata.\n\nSANNA. Ihanko todenperään nyt sitten uneni toteutuvat?\n\nVILLE. Ihan, ellei hevonen vain ojaan kaada ja henki lähde.\n\nSANNA. Mitäs minä nyt sitten teen? Ihan on pää sekaisin.\n\nVILLE. Menee vain kotiinsa.\n\nSANNA. Hyvästelemättäkö — sen äskeisen ryöpyn jälkeen?\n\nVILLE. Se on jo anteeksi annettu — etukäteen. Muut lystit tulevat kyllä\nperästäpäin kuin jälkiruoka ainakin.\n\nSANNA. Sus sentään! (Pyörii eikä oikein tiedä, missä ovikaan on.)\n\nVILLE. Tuossa, tuossa on ovi!\n\nSANNA. No, hyvästi, Ville hyvä! Mutta enhän minä edes ole kiittänytkään.\n\nVILLE (kätellen). Kiitoksia vain kiittämästä. — Parasta kurkistaa vielä\ntupakammariin, etteivät kyyhkyset siellä liian kauan kuhertelisi.\n\nSANNA. Olikos se luuttu vielä siellä?\n\nVILLE. Saurénskan Santra? Sinne kai se meni.\n\nSANNA (seisoo kotvan suu auki, kauhun ilme kasvoillaan, ja pyörähtää\nsitten sanaakaan sanomatta ulos).\n\nASARIAS (tulee häntä vastaan eteisessä, jonka ovi jää auki).\n\nSANNA (eteisessä, päästäen syvän ja pitkän helpotuksen huokauksen).\nJumalan kiitos! Tässähän minä sittenkin vielä saan kätellä ja\nhyvästellä ja kiittää kaikesta.\n\nASARIAS (kätellen). Hyvästi vain ja kiitoksia vain kiittämästä, vaikka\nei kestä kiittääkään. (Tulee tupaan ja vetää oven kiinni, kiertää\nlukkoon, vieläpä vetää salvankin kiinni). Jokohan sitä nyt noista\nrauhaan pääsee?\n\nVILLE. Et pääse. Vielä on paljon edessäsi.\n\nASARIAS. Taitaa olla. Mutta nähnytpähän olet, Ville, nyt, missä\nahdistuksessa minä miesparka tässä matoisessa maailmassa elän.\n\nVILLE. Olen nähnyt. Ja kovin sinua säälin. Mutta nyt on pelastuskin\nkohta lähellä, kun minä käyn sinua auttamaan.\n\nASARIAS. Olethan sinä koko mestari, mutta voinkohan nytkään sinuun\nluottaa?\n\nVILLE. Pääni on panttina. Olet jo tarpeeksi kärsinyt.\n\nASARIAS. Ja mitä aiot yrittää?\n\nVILLE. Puhemiehenä vien molemmat henttusi samalla kertaa rovastin\npakinoille, ja sinä tulet ylkänä mukaan. Eikö niin?\n\nASARIAS. Kyllä minä sen ensimmäisen reissuni sinne sinun ja Annin\nkanssa vielä hyvinkin muistan, mutta ilmanpas minä jäin.\n\nVILLE. Mutta noista kahdesta et huoli sinä enkä minä. Heidät kyllä\nSaxbäcki pehmittää, kun minä hänelle asian selvitän. Ja sinä pääset\nvitsauksistasi ainiaaksi.\n\nASARIAS. Ellet vain jotakin vierasta akkaa minulle toimita kujeellasi?\n\nVILLE. Ei ole semmoista tiedossani toistaiseksi ainakaan.\n\nASARIAS. Mutta jos sen teet, niin kuusenoksasta riippumasta silloin\nAsarias Pölläsen löydät.\n\nVILLE. Rauhan taloosi toimitan, niin että Kaisaa saat rakastaa ja\nmuistella kuolemaasi asti.\n\nASARIAS. Ja Sirkkaa?\n\nVILLE. Ja Sirkkaa, jos vain itse pidät huolen siitä, että lapsettomaksi\njäät.\n\nASARIAS. Tuohon käteen sitten!\n\nVILLE (paiskaa kättä). Tuohon! Kaikki yhdessä pappilaan lähdemme.\n\nASARIAS. Kaikki lähdemme.\n\nVILLE. Ja sielläkös se lysti alkaa akkojen kanssa, hah, hah, hah!\n\nASARIAS. Voineepa tulla lysti.\n\nVILLE. Niin että vähän surusi ja ikäväsi unhotat.\n\nASARIAS. Eipä se haittaa, hih-hih-hih, sekään.\n\n(Ovea koetetaan ulkoa avata.)\n\nVILLE. Siellä on joku ovella, varmaankin kuuntelemassa ollut.\n\nASARIAS. Senkin mesopotamialaiset! Eivät vieläkään ole lähteneet.\n(Menee ovelle ja kysyy tiukasti.) Kuka siellä?\n\nSANNAN ÄÄNI (eteisestä). Onko isäntä kotona?\n\nVILLE. Se on Sannasi.\n\nASARIAS (vastaa tylysti). Ei ole.\n\nSANNAN ÄÄNI. Eikö saisi hiukkasen tavata?\n\nASARIAS (kuin edellä). Ei saa.\n\nVILLE (kuiskaten). Sano: pappilassa nousevalla viikolla!\n\nASARIAS. Pappilassa nousevalla viikolla.\n\nSANNAN ÄÄNI. Hyvä on, hyvä on!\n\nVILLE, Näetsen, kuinka se sinussa kiinni riippuu. Ei höllitä vähällä.\n\nASARIAS. Ei höllitä, pakana, ei.\n\nVILLE (ikkunaan katsahtaen). Mutta jopas on pihalla.\n\n(Ulkoa alkaa kuulua Sannan ääni, joka laulaa »Kukkuu, kukkuu, kaukana\nkukkuu».)\n\nASARIAS. Laulaa vielä, peijooni, mennessään.\n\nVILLE. Hyvissä toiveissaan!\n\n(Perältä alkaa kuulua Santran ääni, joka laulaa »Jo joutui armas aika»\nj.n.e.)\n\nASARIAS. Näetsen! Vielä toinenkin!\n\nVILLE. Tupakamarissa on ollut piilossa.\n\nASARIAS. Voi sun herran pieksut! Jumalinen Santrakin!\n\nVILLE. Sitä se maallinen rakkaus saa aikaan.\n\nASARIAS. Pian siis, Ville, vain pappilaan — rovastilta apua saamaan!\n\nVILLE. Pappilaan, pappilaan, ei tässä muu auta.\n\nASARIAS. Ei muu kuin rovasti tahi — hirttonuora.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nRovastin virkahuone. Peräseinässä eteisen ovi. Kummallakin puolen\nsitä isot kaapit. Vasemmalla: etualalla ovi sisähuoneisiin; keskellä\nsohva, jonka edessä soikea pöytä; peränurkassa piippuhylly; seinällä\nraamatullisia ja piispain kuvia. Oikeassa seinässä kaksi ikkunaa,\nniiden edessä nurkasta nurkkaan ulottuva pitkä musta pöytä; pöydällä\nkasoittain kirkonkirjoja; pöydän edessä pari tuolia.\n\nROVASTI (istuu syrjittäin pitkän pöydän ääressä, pitkävartinen piippu\nhampaissa; nauraa makeasti). Hah-hah-hah-hah! Vai semmoista se on, se\nAsarias Pölläsen elämä nykyään?\n\nVILLE (istuen tuolilla, toisen kaapin edessä, peräseinän puolella).\nSemmoiseksi se hänelle on käynyt, arvoisa rovasti.\n\nROVASTI. Oikeinhan sitä sitten on sääli.\n\nVILLE. Sääli on. Varsinkin kun se sitä Kaisaansa niin kovasti suree.\n\nROVASTI. Kukapa sitä olisi Pölläsestä uskonut. Minä luulin häntä\nnuorempana hyvinkin kevytmieliseksi mieheksi. Vielä kevytmielisemmäksi\nkuin yksinkertaiseksi luulin.\n\nVILLE. Ei se ole oikeastaan kumpaakaan, herra rovasti. Jumala tosin ei\nole hänelle suurta ymmärrystä antanut, mutta sen sijaan hyvin hellän ja\nrakastavan sydämen.\n\nROVASTI. Niin, niin. Ja uskollisen mielen.\n\nVILLE. Niin justiinsa. Ei se lakkaa, näemmä, sitä vaimovainajatansa\nkoskaan muistelemasta.\n\nROVASTI. Eikä siis uuteen avioonkaan aio?\n\nVILLE. Ei näy tahtovan, vaikka sillä kyllä ottajia olisi ihan\nsylikaupalla.\n\nROVASTI. Ha-hah-hah! Vai ihan niitä on sylikaupalla?\n\nVILLE. Tietäähän sen akkaväen naimahalun jo ensimmäisestä Eevasta\nalkaen. Miehelle pääsyhän se on niiden korkein pyrkimys tässä elämässä,\neikä niitä mikään harmita niinkuin vanhanpiian nimi, olkootpa ne\nviallisia ruumiin taikka sielun puolesta.\n\nROVASTI. Vai on se Saurénskan Santra sitten myöskin niin vielä sen\nmaallisen rakkauden pauloissa kiinni?\n\nVILLE. Aivan yhtä paljon kuin Tossavaisen Sannakin. Mutta ne ne\noikeastaan sen Pölläsen talon ja isännän sydämen omistusoikeusasiassa\novat vain ensimmäisiä saamamiehiä — omasta mielestään.\n\nROVASTI. Hah-hah-hah! Vai ahdistavat sitten miesparkaa useammatkin?\n\nVILLE. Niin kuuluvat tekevän. Puoli tusinaa ainakin mainitaan, mutta\nkuka niitä kaikkia luetella ilkiää.\n\nROVASTI. No, jo nyt sitä maailmassa jotakin kuulla pitää! Ja kaikkeen\nsitä vielä pitää pappisvirassaan joutua: suojelemaan leskimiestä\ntungettelevilta naimahaluisilta naisilta.\n\nVILLE. Niin, kyllä se on jo maailma ihan ylösalaisin. Mutta eihän sitä\nvoi Asarias-raukkaa ilmankaan jättää.\n\nROVASTI. El voi, ei voi.\n\nVILLE. Ja omituinen puhemiehen toimihan tämä oli minullakin. Ei ole\ntaitanut rovastin luona ennen tämäntapaista puhemiestä käydäkään?\n\nROVASTI. Ei ole, ei — hah-hah-hah!\n\nVILLE. Jotta sattuu sitä vähän lystiä vakavienkin asiain väliin.\n\nROVASTI. Sattuu, sattuu, hah-hah-hah! Mutta vakavasti minä otan\ntämänkin asian, sen saavat kaikki kuulla.\n\nVILLE. Niinkuin pitääkin, että apu lähtisi. Senpä tautta minä uskalsin\nrovastin pakeille tullakin, vieläpä tuoda asianosaiset mukaani.\n\nROVASTI. Vai ovat ne jo täällä?\n\nVILLE. Sen Sannan kanssa tulin minä. Asarias on perässä tulossa sen\ntoisen kanssa.\n\n(Peräovea raotetaan, ja Sanna näkyy kurkistavan sisään.)\n\nROVASTI (ovelle päin). Kuka siellä?\n\nSANNA (vetäytyy pois ja painaa oven kiinni).\n\nVILLE. Se oli se Tossavaisen Sanna. Ei malta, näämmä, odottaa.\n\nROVASTI. Mutta me odotamme siksi, kunnes kaikki ovat täällä. (Nousee.)\n\nVILLE. Aivan niin, herra rovasti.\n\nROVASTI. Minulla on sillä välin vähän muita asioita toimitettavana.\nVille istuu nyt sen aikaa täällä tahi tuolla ulkona kuistikon penkillä.\n\nVILLE. Kyllä, herra rovasti. Ei tässä jäniksen selässä olla.\n\nROVASTI (poistuu vasemmalle).\n\nSANNA (kurkistaa jälleen peräovesta sisään). Poisko se meni?\n\nVILLE. Pois. Sanna tulee vain sisään!\n\nSANNA (hiipii sisään ja puhuu salaperäisesti kuiskaten). No? Mitä se\nKapsäkki sanoi? Suostuuko?\n\nVILLE. Ensin kyllä pani vastaan, mutta sitten alkoi taipua.\n\nSANNA (mielihyvillään käsiään hykertäen). Vai alkoi taipua? Vai alkoi?\n\nVILLE. Tahtoo vain kuulla sulhasen ajatuksen asiasta.\n\nSANNA. Ähäs! Milläs Ville sen taivutti?\n\nVILLE. Sanoin, että on vähän niinkuin pakko panna kuulutuksiin.\n\nSANNA. Sus sentään! Mutta enhän minä semmoiselta näytä.\n\nVILLE. Eipä ei, mutta parastaanhan puhemiehen koettaa pitää, että asia\nmenestyisi.\n\nSANNA. Onhan se sitäkin, mutta ei se Asarias sitä myönnä.\n\nVILLE. Milloinkas mies —? Mutta missähän se viipyy?\n\nSANNA. Olisihan sen jo pitänyt keritä.\n\nVILLE. Olisi. Ellei vain perääntyisi.\n\nSANNA. Saattaa se jos mitä.\n\nVILLE. Saattaapa, saattaa. Vaikkapa toisenkin tuoda mukanaan.\n\nSANNA. Voi, voi! Ei saa sanoa! Ihan alkaa pyörryttää. (Pitelee\npäästään.)\n\nVILLE. Mennään sitten ulos, mennään!\n\nSANNA. Eikös Ville olekaan varma, että kaikki käy hyvin?\n\nVILLE. Eiväthän taivaat ja maatkaan pysy. Mutta kuinka niin?\n\nSANNA. Ehtisi tästä vielä kokonaan kotiin lähteä.\n\nVILLE. Silloinhan minä jo rovastin silmissä petkuttajaksi joutuisin ja\nihmisten silmissä narriksi.\n\nSANNA. Niin, niin. No, ei tästä sitten enää mihinkään pääse.\n\nVILLE. Ei pääse, ei ennenkuin rovasti on sanansa sanonut. (Kuuntelee.)\nMutta nytpä taitaa jo rattaiden kolinaa kuulua. Nyt se sulhasmies tulee.\n\nSANNA. Minä lähden vastaan.\n\nVILLE. Eihän toki. Se on puhemiehen tehtävä. Istuu nyt täällä vain ihan\nrauhassa sillä aikaa! (Pujahtaa ulos.)\n\nSANNA (yksin; istuutuu luolille ja hokee itsekseen vähän väliä).\nVai rauhassa? Vai rauhassa? (Sitaisee huiviaan ja hellittää taas,\npyyhkii hikeä kasvoiltaan ja painaa kämmenellään sydäntään.) Ihan\ntuntuu, kuinka se lyö. (Nousee paikaltaan ja istuutuu taas.) Kauanhan\nse viipyy. Missä viipyneekin! (Pitkä odotus. Heiluttelee ruumistaan\nlevottomana.) Tämmöistäkö se on, sen naimisen esimaku? (Perältä kuuluu\nkolinaa.) Nyt, nyt, nyt se vihdoinkin tulee!\n\nASARIAS (tulee).\n\nSANNA (nousee). Jumalan kiitos!\n\nASARIAS. Täällähän sitä, nään mä, jo ollaan.\n\nSANNA. On jo kauan oltu ja odotettu. Oikein sydän kurkussa olen\nodottanut. Terveeks! (Kättelee Asariasta.)\n\nASARIAS. Terveeks! Mitäpä sitä nyt niin —? Vai peioittaako?\n\nSANNA. Vielä häntä kysyy! Tämmöinen suuri ja juhlallinen hetki ihmisen\n— varsinkin vaimoraukan elämässä!\n\nASARIAS. Suurihan se on hetki tulossa, suuri ja juhlallinen.\n\nSANNA. Oikein korva kuulee, kuinka sydän lyö.\n\nASARIAS. Eiköpähän tuo taukone kohta lyömästä.\n\nSANNA. Eiköpähän rauhoitu, kun rovasti tulee ja —\n\nASARIAS. Silloin se varmasti, kun asia ratkeaa.\n\nSANNA. — ja se Ville. Senhän sen pitäisi olla mukana puhemiehenä.\nMuuten voi kaikki mennä myttyyn.\n\nASARIAS. Kyllä hän aikanaan tulee. Se se paremmin kaikki selvittääkin.\n\nROVASTI (tulee vasemmalta).\n\nSANNA (tuupaisten Asariasta kylkeen, kuiskaten). Tuossa onkin jo\nrovasti.\n\nASARIAS (kumartaa ja Sanna niiaa syvään).\n\nROVASTI. Hyvää päivää! Hyvää päivää! (Menee kättelemään.) Asarias\nPöllänenhän se on Torasalosta?\n\nASARIAS. Se sama. Tunteehan rovasti ja muistaa?\n\nROVASTI. Kyllä, kyllä, oikein hyvin. — Ja tämä vaimoihminen? Eikös se\nole se tunnettu Saurénskan Santra?\n\nSANNA (kimmahtaen). Jessus sentään, ei ole, ei! Ei semmoisen huonon\nihmisen arvoinen likimainkaan koskaan tässä maailmassa. Sanna\nTossavainen minä olen, hyvä herra rovasti.\n\nROVASTI. Vai niin? Sanna Tossavainen! Aivan oikein! Tunnen, tunnen\nsemmoisenkin nimen. Hyvin tunnettu se on sekin. Mutta nyt minun pitää\npaikalla antaa Sannalle pieni varoitus...\n\nSANNA. Herra Jesta! Mistä?\n\nROVASTI. Ensiksikään ei saa turhaan lausua Jumalan nimeä.\n\nSANNA (puolikovaa, hämillään). Milloinkas minä olen sen tehnyt?\n\nROVASTI. Kahdesti jo — tässä puhuessamme.\n\nSANNA. Jes — (painaa suutaan) sentään!\n\nROVASTI. Kas niin! — Ja toiseksi: ei saa parjata lähimmäistään,\n\nSANNA. Jokos minä senkin ehdin tehdä?\n\nROVASTI. Kuulihan Asarias Pöllänenkin?\n\nASARIAS. Joo, herra rovasti. Omin korvin kuulin.\n\nSANNA. Santraako, vai, parjasin? Mutta tottahan minä vain puhuin. Sen\ntuntee koko maailma.\n\nROVASTI. Meitä ei ole luotu lähimmäistemme tuomareiksi, ja yksi on\nvain, joka tuntee hyvyytemme ja huonoutemme, sanalla sanoen, meidän\nsisällisen arvomme.\n\nSANNA (mutisten). Näkeehän paljon ihmissilmäkin. Missähän se Ville\nviipyy? Sekin tietää siitä jos mitä.\n\nROVASTI. Hän on jo puheillani käynyt ja kaikki asiat selittänyt. Muita\nei tarvitse enää tähän sekoittaa, kun kerran olette luokseni tulleet.\n\nSANNA (suulaasti). Tahdoin vain itseäni puolustaa, herra rovasti.\n\nROVASTI (vihastuen). Suu kiinni!\n\nSANNA. Saattaahan senkin pitää.\n\nROVASTI (polkien jalkaansa). Suu kiinni, sanoin minä.\n\nASARIAS (polkien myöskin Sannalle jalkaansa). Suu kiinni, sanoi rovasti.\n\nSANNA. Mitä siinä turhaan huutaa?! Pysyy se kiinni vähemmälläkin.\n\nROVASTI, Sitä sisua! Sitä sisua!\n\nASARIAS. Oikein pirullinen sisu! Siinä sen rovasti itse näkee ja kuulee.\n\nSANNA (itku kurkussa). Mitäs te ärsytätte? (Pyyhkii silmiään.)\n\nROVASTI. Ja vielä aviovaimoksi pyrkii, jonka pitäisi olla hellä ja\nlempeä.\n\nSANNA. En minä (itkeä nyyhkyttää) tämmöinen olekaan arkielämässä, kun\nvain saan olla rauhassa. (Asariaksen puoleen.) Enhän, enhän?\n\nASARIAS. Olenhan tuota jo jos jotakin nähnyt ja kuullut.\n\nSANNA. Mutta aina myös anteeksi antanut. Aina minä olen anteeksi\nsaanut, enkös?\n\nASARIAS (viivytellen). No.\n\nROVASTI. Se todistaa vain Pölläsen hyvää sydäntä, ei muuta.\n\nSANNA. Siksihän minä, hyvä herra rovasti, häntä niin armottomasti\nrakastankin.\n\nROVASTI. Hah-hah-hah! Vai niin? Vai niin?\n\nASARIAS (nauraa kouraansa).\n\nSANNA. Mitä siinä nauraa?! Pitäisihän tuon nyt todistaa minunkin hyvää\nsydäntäni — eikö niin, herra rovasti? — kun minä hänet niin mielelläni\nmiehekseni ottaisin.\n\nASARIAS (itsekseen mutisten). Voi sun turkanen, mitä kaikkia se nainen\nilkiää!\n\nROVASTI, Minun on vielä tehtävä yksi kysymys Sannalle.\n\nSANNA. Tehkää vain.\n\nROVASTI. Sanoopas minulle: onkohan maailmassa naisihmistä, joka ei\nolisi yhtä hyväsydäminen ja mielellään ottaisi miestä?\n\nSANNA. Ei ole, ei. Niinkuin ei ole semmoista miestäkään, joka ei\nmielestään kelpaisi vaikka mille naiselle.\n\nASARIAS (mutisten). Senkin suupaltti!\n\nROVASTI. Se oli hyvä vastaus — oikein paikalleen osunut. — Minä kysyn\nsitten Pölläseltä, mitä hän siitä meinaa. Luuleeko Pöllänen kelpaavansa\nmieheksi tälle Sanna Tossavaiselle?\n\nASARIAS. En luule, herra rovasti. En kelpaa. Yhtä vähän kuin hänkään\nkelpaa minulle vaimoksi.\n\nROVASTI. No, siinä sen kuulimme. Siinä on heti yksi mies, joka omasta\nmielestään on kelvoton, hah-hah-hah!\n\nSANNA (ällistyen). Mitä siinä perääntyy? Enhän minä niin meinannut.\n\nROVASTI. Pöllänen siis on antanut suoraan kieltävän vastauksen?\n\nASARIAS (kumartaen). Joo, herra rovasti.\n\nSANNA (tarttuen Asariaan käsivarteen). Eihän, eihän nyt toki? Mitä\nsitä nyt noin suuttuu? En minä sillä lailla meinannut. (Rukoilevasti.)\nAnteeksi! Minä pyydän anteeksi. Minä koetan olla nöyrä ja kiltti ja\nalistuvainen, kuolemaan asti.\n\nASARIAS (tempaisten itsensä irti Sannan käsistä). Päästää jo taikka!\n\nROVASTI. Hiljaa! Hiljaa! Sanna saa mennä ulos.\n\nSANNA (kiukkuisesti). Enkä mene.\n\nROVASTI. So, so, so!\n\nSANNA. Mitäs se rimpuilemaan rupee suotta aikojaan. (Itku kurkussa.)\n\nASARIAS. Herra rovasti! Minä en ole uusiin naimisiin aikonutkaan. Tuo\nse vain on kiusaksi käynyt tielleni.\n\nSANNA. Vai kiusaksi? (Itkien.) Kukas se on puhemiehen kautta minua\nkosiskellut, häh?\n\nASARIAS. Joku toinen, vaan en minä.\n\nSANNA. Vai joku toinen? Kutsutaanpas se Ville tänne.\n\nASARIAS. Kutsutaan vain!\n\nROVASTI. Kutsutaan Ville Vilkki sisään. Sanna menee itse häntä\nkutsumaan!\n\nSANNA (yhä itkusuin). Enkä mene.\n\nASARIAS (ärjäisten). Toteltava on, kun rovasti käskee.\n\nSANNA. Nyt minä pyörryn. (Hoiperrellen ovelle.) Jos kuolen — niin se\non — teidän syynne — teidän syynne. (Avaa oven ja kaatuu ulospäin\nlattialle.)\n\nROVASTI. Joko se todenperään —?\n\nASARIAS. Vielä mitä! Olevinaan vain on pyörryksissä. Kyllä minä sen\ntunnen.\n\nROVASTI. Vai on se semmoinen? No, on niitä jos jonkinlaisia.\n\nASARIAS. On. Ja hyvä, että rovasti tämän konstit itse sai nähdä.\n\nVILLE (ovella, tuuppien Santraa sisään). Menee nyt, menee nyt vain!\n\nSANTRA (tulee selin ja ujona sisään).\n\nVILLE (jää ulos ja painaa oven kiinni).\n\n(Ulkona kuuluu kotvan Villen ja Sannan kovaäänistä puhelua, Villen\nestäessä Sannaa pääsemästä uudelleen sisään.)\n\nASARIAS. Tuossapa tulee jo se toinenkin.\n\nROVASTI. Jaha! Jaha! Tässähän on Saurénskan Santra. (Kättelee.)\n\nSANTRA (niiaa ääneti hyvin syvään).\n\nROVASTI. No, mitäs asiaa Santralla nyt sitten oikein minulle on?\n\nSANTRA (kuin lapsi ujostellen). Tietäähän sen arvoisa herra rovasti jo\nitse sanomattanikin.\n\nROVASTI. Mistä minä —? Vähäkös täällä asioilla käydään?\n\nSANTRA. Eikös se tämä tässä (vilkaisten Asariakseen) ole sitä\nselittänyt herra rovastille?\n\nASARIAS. Näetsen, kuinka se kiemailee. Niin on lakea kuin lammas.\n\nROVASTI. Olenhan minä kuullut Santran ahkerasti käyneen Pölläsen luona.\n\nSANTRA. Ahkerasti olen käynyt, hyvin ahkerasti. Lohduttelemassa olen\nkäynyt; virsiä on yhdessä veisattu. Sanaa on ahkerasti harjoitettu.\n\nASARIAS (mutisten). Enemmän kuin tarpeeksi.\n\nROVASTI. Niin, onhan Jumala Santralle ääntä antanut. Olen sen\nkirkossakin kuullut.\n\nSANTRA. Onhan sitä minulla vähän semmoista äänen pirinätä.\n\nASARIAS. Totta on: Pirinätä on ollut, mutta paljon porinatakin.\n\nSANTRA. Totta on, herra rovasti, että on porinatakin syntynyt, sitä en\nkiellä, mutta se on toisesta lähtöisin, ei minusta.\n\nROVASTI. Kenestä sitten?\n\nASARIAS. Ei suinkaan minusta? Minulla ei ole ääntä enemmän kuin\nhuhkajalla.\n\nSANTRA. Ei Asariaksesta, ei, Asarias kulta. Toisesta, toisesta! Toinen\nsen on synnyttänyt. Se, joka tiellemme aina tuppautuu. Se, joka täällä,\nnäen mä, vielä äskenkin oli juonittelemassa minua vastaan.\n\nROVASTI. Siis se Tossavaisen Sanna?\n\nSANTRA. Se, se!\n\nASARIAS. Nehän ne ovat aina kuin kaksi kukonpoikasta toisiltaan silmiä\npuhkaisemassa.\n\nROVASTI. Ja sillä lailla te Pölläsen kotirauhaa yhdessä häiritsette?\n\nSANNA. En minä, rovasti hyvä, en minä. Meidän välit, Asariaksen ja\nminun, ovat oikein hyvät, niin hyvät ja lämpimät, että oikein —\n\nASARIAS. Osaa sekin selittää!\n\nROVASTI, Mitäs Pöllänen sanoo?\n\nASARIAS (äkäisesti). Ettei meillä ole välejä niin mitään, ei lämpimiä\neikä kylmiä, ettei meillä mitään välejä ole koskaan ollutkaan ja etten\nminä mistään väleistä milloinkaan väiltäkään. Niinpä on parasta olla\nrovastille valehtelematta.\n\nSANTRA (hätääntyen ja koettaen rauhoittaa Asariasta). Hyväinen aika,\nAsarias kulta! Enhän minä mitään semmoista pahaa tarkoittanut. Hyi\nsentään! Eihän sitä rovastikaan sillä lailla ymmärtänyt. Nythän Asarias\npilaa yhteisen asiamme kokonaan.\n\nASARIAS (kuin edellä). Minkä yhteisen asian, häh?\n\nROVASTI. Niin, mikä se asia lyhyesti sanottuna on?\n\nSANTRA. Hyvä ihme! Pitääkö minun se sitten itse sanoa rovastille?\n\nASARIAS. Kenenkäs?\n\nROVASTI. Ja parasta on Santran selittää kaikki perinpohjin,\nkiertelemättä ja mitäkään salaamatta. (Istuutuu kuuntelemaan,\npyöritellen peukaloitaan.) Kas niin!\n\nSANTRA. No, en minä salaa sitä, arvoisa herra rovasti, että minä olen\ntätä Asariasta rakastanut jo hyvin kauan, monta vuotta jo.\n\nASARIAS. Vaikka se vasta Kaisan kuoltua, kuukauden päivät sitten, alkoi\ntalossa käydä.\n\nSANTRA. Niin, ruumiin pesusta lähtien.\n\nROVASTI. Ei siis puoltakaan vuotta, saatikka monta vuotta sitten?\n\nSANTRA. Ei, mutta siltä se tuntuu, kun ahkerasti talossa käy ja\nuskollisesti pyrkii taloutta hoitamaan.\n\nASARIAS. Siihen se kyllä on pyrkinyt. Siinä se ainakin toden sanoo.\n\nSANTRA, Niinkuin kaikessa muussakin puhun totta, sillä kristityn\nihmisen ei sovi valehdella.\n\nROVASTI. Aivan oikein. Santra pysyy siis totuudessa edelleenkin.\n\nSANTRA. Pysyn, herra rovasti, pysyn. — Ja sitten me olemme yhdessä\nlaulaneet.\n\nASARIAS. Minä en ole laulanut, sanoinhan sen jo, kun ei minulla ääntä\nole. Kuunnella vain on täytynyt sen alituista ulinata.\n\nSANTRA. Vai on virsien veisuu ulinata? Eihän nyt toki, Asarias kulta?\nEihän, arvoisa herra rovasti?\n\nROVASTI. Eipä, ei, jos vain oikein hartaudella laulaa.\n\nASARIAS. Siinäpä se!\n\nSANTRA. Ja niin minä olen laulanutkin. Asariasta lepyttääkseni ja\nlohduttaakseni olen aina hänen luonaan laulamassa käynyt.\n\nASARIAS. Mutta kiusaksi, alituiseksi kiusaksi se on minulle käynyt,\nherra rovasti. En saa rauhaa yhtenäkään päivänä enää. Pirutkin\nalkaisivat jo tanssia helvetissä, jos he olisivat minun sijassani.\n\nROVASTI, Kauheita sanoja! Kauheita sanoja!\n\nSANTRA, Hyi sentään! (Tukkien korviaan.) En siedä kuullakaan.\n\nASARIAS. Anteeksi nyt sanani, arvoisa herra rovasti, mutta semmoinen se\nyhteinen asia on.\n\nSANTRA. Ei saa, Asarias kulta, sillä lailla puhua, ja nyt juuri, kun on\nkuulutuksen ottoon tultu.\n\nASARIAS. Kuka on tullut?\n\nSANTRA! Minä — me.\n\nASARIAS. Ei ole minun kanssani siitä puhettakaan ollut.\n\nSANTRA. Mutta Villen kanssa. Hän on puhemiehenä ollut ja kehoittanut\npappilaan tulemaan, niinkuin on tultukin.\n\nASARIAS. Vastatkoonkin sitten Ville itse sanoistaan.\n\nROVASTI. So, so! Turha riidellä, turha riidellä, hyvät ystävät.\nKutsukaamme Ville sisään!\n\nSANTRA. Parasta on.\n\nASARIAS. Saattaa jo tullakin.\n\nROVASTI. Niin, nyt on aika saada täysi selvitys asiaan, koskapa tänne\non tuotu samalla kertaa kaksi morsianta yhden ja saman miehen kanssa\nkuulutuksiin pantaviksi.\n\nSANTRA. Kaksi? Sekö Sanna sitten on samalla asialla?\n\nROVASTI. Surkeata, surkeata todellakin, että niin on.\n\nSANTRA. Hyvä ihme! (Painaa käsin ohimoitaan ja alkaa kuin horrostilassa\nveisata: »Koskan kaikki päivän' päätän» j.n.e.).\n\nROVASTI. Ei nyt ole aika laulaa, Santra. (Asariakselle.) Tulkoon Ville\nnyt sisään.\n\nASARIAS. Minä käyn hakemassa. (Menee ulos.)\n\nSANTRA. Voi, hyväinen aika! Voi, hyväinen aika! Ihan tässä hulluksi\ntulee.\n\nROVASTI. Ei nyt näin joutavasta saa noin hullutella! On suuri synti\nvajota sillä lailla maallisen himon helmaan. Ja Santra, joka aina minun\nmielestäni vain on elänyt kaukana kaikista suruttomista ihmisistä.\nSantra kiintyy nyt vielä tuossa iässään katoavan elämän turhuuteen.\n\nSANTRA. Voi, arvoisa herra rovasti. Hyvähän on saarnata muille sen,\njoka itse jo on kaikki elämän makeudet kokenut. Mutta ajatelkaas minua\nvaivaista!\n\nROVASTI. Mitäs Santra nyt 'oikein höpisee?\n\nSANTRA. En höpise, en. Vaivainen olen, kun en mitään vielä ole kokenut.\nParastani olen kyllä koettanut, että minäkin vihdoin ihmisten kirjoihin\nja naimisiin joutuisin ettenkä vanhaksipiiaksi jäisi, mutta näin\nhullusti näkyy nyt sittenkin käyvän. Voi, voi!\n\nROVASTI. Mikäs häpeä tuo nyt sitten on, jos naimattomaksi jää?\n\nSANTRA. Häpeä se on, häpeä. Kelvoton ihminen se on, vanhapiika. Toisten\npilkkana vain elää.\n\nROVASTI. Se ei ole totta. Eikä ole aina kadehdittavaa naimisissakaan\nolo, sen voin vakuuttaa.\n\nSANTRA. Sen voi rovasti ehkä tietää, vaan ei sitä, mitä kärsimyksiä\nvanhallapiialla voi olla.\n\nROVASTI. Se on totta. Siinä asemassa en ole koskaan ollut, hah-hah-hah!\n\nSANTRA. Rovasti sitten uskoo minua ja auttaa minua. Se on taaskin vain\ntuo Tossavaisen Sanna, joka on tielleni tullut ja kaikki pilannut. Hän\nse on tuon Asarias-raukan mielen käännyttänyt, mies kun on niin heikko\nja häälyväinen kuin ruoko virrassa.\n\nROVASTI. Parasta rauhoittua nyt. Tuo kaikki on vain turhaa puhetta,\npelkkiä riettaan hengen herättämiä saastaisia mielijohteita. Minä\nen voi enkä tahdo auttaa semmoisissa inhoittavissa asioissa ketään.\nKuuleeko Santra sen?\n\nSANTRA. Kuulen, kuulen. Voi mua vaivaista! Voi, hyvä ihme!\n\nROVASTI. Eikä sanaakaan enää näistä asioista! Santra saa mennä.\nHyvästi. (Poistuu vihaisena vasemmalle.)\n\nSANTRA. Joko se meni? (Äkkiä rauhoittuneena ja muuttuneena.) Mutta\nminä en mene. Minä istun täällä. (Istuutuu.) Saadaan nähdä, tuleeko\ntänne vielä muita. (Alkaa hiljakseen hyräillä virttä »Sen suven\nsuloisuutta...»)\n\nVILLE (kurkistaa ovesta sisään). Yksinkö täällä ollaankin?\n\nSANTRA, Yksin, yksin. Tulee sisään vain!\n\nVILLE (avaa oven ja työntää Sannan sisään). Menee nyt! Rovasti tulee\nkai kohta. (Jää ulos.)\n\nSANNA (tulee sisään). Jassoo? Mitäs Santralla täällä on tekemistä?\n\nSANTRA. Sitä samaa kysyn minäkin.\n\nSANNA. Hevosella olen tuotu ja sisään käsketty.\n\nSANTRA. Niinpä minäkin. Ja odottamaan on pyydetty.\n\nSANNA, Taitaisi kuitenkin olla parasta lähteä täältä ajoissa pois.\n\nSANTRA. Lähtee vain, lähtee vain!\n\nSANNA. Mutta jos lähetetään ja aika kyytiä.\n\nSANTRA. Ei minua, ei minua. Odottamaan on pyydetty.\n\nSANNA. Kukapa olisi pyytänyt?\n\nSANTRA. Se, jolla on valta niinkuin on mieli.\n\nSANNA. Parasta on nyt jo olla kiusaa tekemättä.\n\nSANTRA. Parasta, parasta.\n\nSANNA. Vereni alkaa jo kiehua.\n\nSANTRA. Kah! Vaikkapa pohjaan palaisi. Minusta se on samantekevä.\n\nSANNA. Herra Jestas sentään! Herra Jestas sentään! (Hieroo kämmeniään.)\n\nSANTRA (nauraen Sannan kiukulle). On siinä todenperään siunaamista!\n\nSANNA (polkien jalkaansa). Suus' kiinni jo!\n\nSANTRA. Kes, kesi Sinäköhän se minun suuni tukit?\n\nSANNA. Minä, ja niin, ettei se enää aukiakaan. (Heristää nyrkkejään\nSantraa kohti.)\n\nSANTRA (kimmahtaen ylös). Mokomakin ampiainen. (Huuto kasvaa.)\n\nSANNA. Minäkö ampiainen? Ole sinä sitten sontiainen.\n\nSANTRA. Sekin on parempi kuin sinä. (Kaksimielisesti vihjaten.) Ei\nainakaan kakaroitaan ojaan upota.\n\nSANNA. Mitä sanoi? Häh?\n\nSANTRA. En sano enää mitään.\n\nSANNA. Et uskalla, et. Mutta sanopas se vielä kerta, että oikein kuulen!\n\nSANTRA. Tietää se kuuro paljon, vaikkei ole kuulevinaan.\n\nSANNA. Mokomakin isätön maantien kakara. (Sylkäisee kouraansa.) Tpfyi!\nJo minun hyppysiäni syhyy. niin että —\n\nSANTRA (nostaen kätensä silmiensä suojaksi). Se lyö jo. Se lyö jo.\nRovasti! Rovasti!\n\nROVASTI (tulee vasemmalta). Mitä ihmettä?! Mitä minä kuulen ja näen?\n(Huuto taukoaa.)\n\nSANTRA (itku kurkussa). Tuohan se.\n\nSANNA (myös itkusuin). Sehän se itse.\n\nROVASTI. Ettekö te häpeä, ettekö te häpeä, te naiset, te naiset?\n\nSANNA. Siinä sen rovasti itse näkee, minkälainen se on.\n\nSANTRA. Niin, siinä sen rovasti näkee.\n\nROVASTI. Kyllä. Varsin hyvin näen, minkälaiset te olette molemmat,\nte kyykäärmeitten sikiöt. Näen, minkälaiset sydämet teillä on:\npaatuneet, kovat kuin kivi. Riettaan hengen täyttämät ovat sydämenne,\nkevytmieliset, kateelliset, pirulliset. Aivan kuin itse Belsebub olisi\nniihin asuntonsa ottanut. Ja semmoisilla sydämillä te avioliittoon\npyritte, toinen toistanne panetellen ja parjaten, surevan, onnettoman\nleskimiehen rauhaa häiriten, kilvan tunkeutuen hänen taloonsa, niin,\nihan hänen päällensä, kuin takkiaiset häneen kiinni tarttuen. Olette\nunhottaneet pyhän aviokäskyn sanat, joka vaatii kaikilta puhtautta,\nsydämen ja ruumiin puhtautta. Mutta sitä ei teillä ole, ja sentähden en\nvoi teille siunausta antaa —\n\nSANNA ja SANTRA (alkavat äkkiä samalla kertaa itkeä ulista).\n\nROVASTI. Vaiti! Vaiti! Älkää ulvoko siinä! Kuulkaa, mitä teille puhun.\n\nSANNA ja SANTRA (taukoavat jälleen samalla kertaa itkemästä).\n\nROVASTI. Siunausta, sanoin, en voi antaa, sillä teitä ei ole kukaan\nedes pyytänytkään avioliittoon.\n\nSANNA. On, herra rovasti.\n\nSANTRA. Minua on, on.\n\nSANNA. Eipäs, kun minua.\n\nSANTRA. Minua, minua.\n\nSANNA. Eipäs kun minua.\n\nSANTRA. Minua.\n\nROVASTI. Suu kiinni joi\n\nSANNA. Ville on ollut puhemiehenä.\n\nSANTRA. Asarias sen itse paremmin tietää.\n\nROVASTI (lyöden kämmenellään pöytään). Suu kiinni, sanoin minä. —\nMolemmathan ovat täällä, sekä Pöllänen että Vilkki. Minä kutsun heidät\nsisään.\n\nSANNA. Kutsutaan.\n\nSANTRA. Nyt se kuullaan.\n\nROVASTI (aukaisee peräoven ja viittaa Asariaksen ja Villen sisään).\n\nSANNA (Santralle silmiään muljauttaen). Taitaa jäädä kalamertasi\ntyhjänä järveen.\n\nSANTRA. Huonopa taitaa sinunkin onnesi olla — vierailla kalavesillä.\n\nASARIAS ja VILLE (tulevat ja asettuvat kummallekin puolen Sannaa ja\nSantraa).\n\nROVASTI (asettuen keskelle lattiaa heitä vastapäätä; puhuu\njuhlallisella saarnaäänellä). Rakkaat ystävät! Harvinainen lienee\nihmiselämässä, tahtoisinpa sanoa, koko ihmiskunnan historiassa\nsemmoinen tapaus, joka tänään meillä silmiemme edessä on. Ei ainakaan\nminulle, vaikka jo iäkäs ja harmaapäinen olenkin, ole koskaan semmoista\nsattunut. Mutta mitäs ei perkele, joka kuin kiljuva jalopeura ympäri\nkäy ja etsii kenen hän niellä saisi, voi aikaan saada? Nyt hän on\nasuntonsa ottanut kahden vaimoihmisen sydämeen ja heidän hahmossaan\nruvennut ahdistamaan viatonta, surevaa leskimiestä, joka uskollisesti\nvaimovainajatansa kaipaa eikä uutta aviokumppania itselleen halua. Eikö\nniin, Asarias Pöllänen?\n\nASARIAS (kumartua). Joo, joo!\n\nROVASTI. Minkä myös Ville Vilkki todistaa voi. Eikö niin?\n\nVILLE (kumartaen). Aivan niin, herra rovasti.\n\nSANNA, Se ei ole totta.\n\nSANTRA. Ei ole totta, ei.\n\nROVASTI. Kummallista! Kerrankin näytte olevan yhtä mieltä. Mikä ei ole\ntotta?\n\nSANNA. Ville on tuonut minut rovastin puheille, eikö niin?\n\nVILLE. Kyllä, Asariaksen suostumuksella.\n\nSANTRA, Ja Asarias on itse kyydinnyt minut tänne, eikö niin?\n\nASARIAS. Joo, mutta kyyditsen sinut täältä heti poiskin.\n\nROVASTI. No, niini No, niin! Jos ei muita todistuksia ole niin —\n\nSANNA. Onpa on. Ville on ollut puhemiehenä.\n\nSANTRA. Niin on. Asariaksen puolesta minuakin kosinut.\n\nVILLE. En, herra rovasti, en ole — enhän koskaan, Asarias?\n\nASARIAS. Eroon päästäkseni vain noista on Ville asiamiehenäni ollut, ei\nmuuta.\n\nVILLE. Ja ero kai se on asiamiehellä ja puhemiehellä?\n\nASARIAS. Niin, vaikka nämä tässä eivät ole sitä ymmärtäneet, että\ntoinen solmii naimiskauppoja ja toinen ajaa erojuttuja.\n\nROVASTI. Hah — hah — hah! Mutta nyt kai sen ymmärtävät, vai?\n\nSANNA. Kyllä nyt ymmärrän. Petkutettu minua tässä on, Mutta sitä en\nsiihen jätä. Oikeuteen haastatan sekä Villen että Asariaksen. Ja juttu\nsiitä nousee semmoinen, että älä Herra saata. Sen saatte nähdä vielä.\nSaatte nähdä kaikki, puhemies, sulhanen, rovasti, lukkari, nimismies\nja koko seurakunta. Saatte nähdä, saatte nähdä. Jalkapuuhun teidät\npanetan. Hyvästi! (Pyörähtää suutuksissaan ulos ja paiskoa oven kiinni.)\n\nROVASTI. Ihanhan se vaimoparka taitaa tulla hulluksi. Melkein jo\nsäälittää.\n\nVILLE. Vielä mitä! Se on vain sen tavallista sisunpurkausta, herra\nrovasti.\n\nASARIAS. Olisi siinä ollut oikea helvetti minulla, herra rovasti.\n\nROVASTI. Olisi, olisi todenperään.\n\nSANTRA (joka on seisonut muiden takana piilossa). Mutta minä annan\nkaikki pahat teot anteeksi Asariakselle, Villelle ja kaikille. Minä en\nole semmoinen, että riitelemään rupeaisin, en rupea, en.\n\nROVASTI. Se on kyllä kauniisti tehty, Santra. Mutta Asarias Pöllänen on\nnyt myöskin jätettävä rauhaan.\n\nVILLE. Rovasti kai tarkoittaa, ettei Santra saa enää käydä Asariasta\nhäiritsemässä?\n\nROVASTI. Sitä juuri tarkoitan.\n\nASARIAS. Ja semmoisen päätöksen minä oikein pyytämällä pyydän herra\nrovastilta.\n\nSANTRA (rukoilevalla, itkusuisella äänellä Asariakselle). Enkö edes\nvirsiä laulamassa saa käydä?\n\nASARIAS. Ei saa.\n\nROVASTI. Kirkossa saa Santra aina käydä laulamassa.\n\nVILLE. Se tahtoisi laulaa arkipäivinäkin.\n\nROVASTI. Ei kukaan kiellä Santraa ulkona laulamasta vaikka milloin ja\nmissä hyvänsä.\n\nSANTRA (iloisesti). Kiitoksia, herra rovasti. — Mutta Asariashan lupasi\nminut vielä kotiin kyyditä, eikö niin?\n\nROVASTI (nauraen). Ja-ha, ja-ha! Kyllä taisi luvata.\n\nASARIAS (kynsien korvallistaan). Kun tuli luvatuksi, niin menee\nistumaan rattaille!\n\nVILLE. Täytynee kai minunkin se toinen täältä pois viedä vaikken ole\nluvannutkaan.\n\nROVASTI. Sen kai jo kohteliaisuuskin naisväkeä kohtaan vaatii. —\n(Kätellen Santraa.)Hyvästi nyt vain!\n\nSANTRA. Hyvästi, herra rovasti! Ja kiitoksia paljon. (Asariakselle.)\nJoko sitten lähdetään?\n\nASARIAS (vihaisesti). Laputtaa pellolle jo!\n\nSANTRA. Valmis olen, valmis. (Pyörähtää nopeasti ulos.)\n\nROVASTI. Hah-hah-hah! Toivotaan, että Pöllänen tästä lähtien saa olla\nrauhassa noista kahdesta ainakin.\n\nASARIAS. Kuka heidät vielä tietää? Mutta ellei rovastin sana nyt\nauttanut, niin onhan vielä hirttonuora jäljellä.\n\nROVASTI. Eihän nyt toki niin pitkällä olla?\n\nVILLE. Oli se miesparka jo kuusenoksassa kiinni, mutta minä sain hänet\nvielä tällä kertaa pelastetuksi.\n\nROVASTI. Surkeata! Surkeata! Ei saa nyt kuitenkaan semmoiseen\nepätoivoon joutua.\n\nASARIAS (allapäin'). Semmoinen vastus niistä akoista vain on. Mutta\nkokenut sen vain tietää, ja vaivainen kaikki kokee.\n\nVILLE. Minulla on kyllä Asariakselle vielä toinen pelastuskeino\njäljellä, ellei rovastin sanasta apu lähtisi.\n\nROVASTI. Ja mikä se on?\n\nASARIAS. Olisikohan enää mitään parempaa kuin hirttonuora?\n\nVILLE. On. Minä lainaan Asariakselle muutamaksi viikoksi anoppini,\nKustaava Mansikan.\n\nROVASTI (nauraa makeasti).\n\nASARIAS. Häh?\n\nVILLE. Se kyllä pitää muut akat loitolla talosta.\n\nASARIAS. Sopisihan tuota ehkä koettaa. Ja ellei se auta, niin se nuora\non vielä tallella sittenkin.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nSama tupa kuin ensimmäisessä näytöksessä.\n\nASARIAS (pesee astioita lieden ääressä, iloisesti hyräillen).\n\nSANTRA (alkaa kotvasen kuluttua ulkona, ikkunan edessä laulaa liiruttaa\nvirttä »Jo joutui annas aika»).\n\nASARIAS (pysähtyy ällistyneenä kuuntelemaan). Mitä saa—? (Katsoo\nikkunaan.) Santra on kun onkin! Siinä kiikkulaudalla veisaa. (Koputtaa\nikkunaan.)\n\nSANTRA (taukoaa laulamasta ja ilmestyy ikkunan taakse). Hyvää huomenta\nAsarias!\n\nASARIAS. Huomenta! Mutta ei saa piipattaa.\n\nSANTRA. Miks'ei saa?\n\nASARIAS. Kun ei saa, niin ei saa. On kielletty. Ja minä kiellän\nvieläkin.\n\nSANTRA. Mutta rovastihan antoi luvan.\n\nASARIAS. Rovasti? Luvan? Sehän se kielsi.\n\nSANTRA, Sehän se sanoi, että »ei kukaan kiellä ulkona laulamasta vaikka\nmilloin ja missä hyvänsä». Ja ulkonahan minä laulan — pihalla.\n\nASARIAS. Mutta minä kiellän piipattamasta. Ja piha on minun. Pois siis\nsieltä!\n\nSANTRA. Enkös minä kuitenkin saisi tulla sisään — vaikka vähäksi aikaa?\nEnkös minä saisi, Asarias kulta?\n\nASARIAS. Jokos rovastin luona käynti on unohtunut? Vai lähdetäänkö\nsinne uudestaan?\n\nSANTRA. Minä tulin vain anteeksi pyytämään, Asarias hyvä.\n\nASARIAS. No, minä annan anteeksi sisäänkin tulematta.\n\nSANTRA. En minä sillä lailla. Enkös minä saa? Niin tuli ikävä\nmuistellessa, miten ennen yhdessä veisattiin. (Alkaa jälleen laulaa\nsantaa virttä.)\n\nASARIAS. Voi sun turkanen! Ihan sen kanssa on pääsemättömissä.\n(Koputtaa jälleen vihaisesti ikkunaan.) Ei saa piipattaa, sanoin minä.\n\nSANTRA (tauoten). Mutta saakos tulla sisään?\n\nASARIAS (äkäisesti). Tulla saa, jos tahtoo tulla pellolle ajetuksi.\n(Poistuu lieden ääreen.)\n\nSANTRA (kurkistaa ovesta). Eihän täällä ketään ole.\n\nASARIAS. Eikös tullut sittenkin. Sekös on itsepäinen. Viikon vain\nmalttoi olla poissa.\n\nSANTRA (tulee ja astuu lähemmäksi Asariasta). Viikon, viikon, mutta,\nvoi hyvä isä, kuinka pitkä se viikko on ollut.\n\nASARIAS. Ja siinä se kielto jo on unohtua ehtinyt?\n\nSANTRA. Mitäs pahaa minä oikein olen tehnyt, että sitä loppuikäni\npitäisi alati muistella? (Istuutuu ja puhuu hartaalla äänellä.) Ikävä\noli, ja tänne tuli ikävä. Mitäs pahaa siinä on? Täällähän aina on\nollut niin rattoisa ja hyvä olla. Mitäs pahaa siinä on? Ja Asariashan\non aina ollut niin hyvä minulle, ja minäkin olen aina koettanut tehdä\nparastani, auttaa ja hyvänä pitää Asariasta, Mitäs pahaa siinä sitten\non? Ja jos toinen ihminen toista rakastaa, niin mitäs pahaa siinä\nsitten on?\n\nASARIAS (tiuskuen). Paholaisen pahuutta se paha on, kun sen tekee\nvastoin toisen tahtoa ja kieltoa. So! Eikös se ole selvä jo?\n\nSANTRA. Kyllä sen näkee, ettei olla pitkään aikaan yhdessä laulettu,\nkun Asarias on muuttunut semmoiseksi pakanaksi. (Nousee.)\n\nASARIAS. Eikä lauleta enää, vaikka vielä pahemmaksikin muuttuisin.\n\nSANTRA. No, minä lähden sitten, minä lähden. Tahdoin vain kerran vielä\nnähdä, elossako Asarias on ja miten täällä yksin tulee toimeen.\n\nASARIAS. Elossa näkyy olevan ja hyvin näkyy toimeenkin tulevan.\n\nSANTRA. Ja minä kun niin mielelläni olisin auttanut ja niin mielelläni\nyhdessä laulanut Asariaksen kanssa, ettei olisi ikävä tullut\nvaimovainajaa, Kaisa-vainajaa. (Taputtelee Asariasta.)\n\nASARIAS (kimmahtaen). Antaa jo olla. Ei tässä auta paratiisin\nomenatkaan.\n\nSANTRA (säikähtäen). Hyväinen aika! No, no! Enhän minä mitään pahaa\ntarkoittanut, Asarias kulta.\n\nASARIAS. Niinpä jättääkin rauhaan, ennenkuin paha perii.\n\nSANTRA. Jätän, jätän. Ja pois lähden. Ja anteeksi pyydän. Ja annan\nanteeksi myöskin. Kaikki annan anteeksi, kaikki loukkaukset, sen\npappilaan houkuttelunkin tuon Villen narraamana, Asariaksen tylyyden,\nkaikki. Ja nyt tämänkin kohtelun anteeksi annan, kun minut pellolle\najetaan ilman syyttä. (Nyyhkyttäen.) Enkä Asariasta syytä, en. En\nmistään syytä. Hyvä mieshän Asarias on, oikein hyvä. Kaikesta Asariasta\nkiitän, kaikesta, kaikesta. (Itkee kovaäänisesti.) Hyvästi nyt sitten!\nHyvästi! (Ojentaa kättään Asariakselle.)\n\nASARIAS (kääntyen selin ja mutisten). No, no! Onhan siinä jo enemmän\nkuin tarpeeksi. Hyvästi vain!\n\nSANNA (aukaisee hiljaa oven). Enkös arvannut: täällä se on.\n\nASARIAS. Vielä toinenkin!\n\nSANTRA (pyyhkii silmänsä ja rauhoittuu, mielen ja äänen muuttuessa),\nNäetsen! Eikös tullut?\n\nASARIAS. Mitäs olisi asiaa?\n\nSANNA. Mitäkö asiaa?\n\nASARIAS. Niin. Montako kertaa on kysyttävä?\n\nSANNA. Sen sanon paikalla, jahka tämä vieras (osoittaa Santraa) on\nlähtenyt.\n\nSANTRA (menee ääneti istumaan penkille ja odottaa puhelun jatkumista).\n\nSANNA. Vai eikö se lähdekään?\n\nASARIAS. Ei näy lähtevän.\n\nSANTRA (pyörittää kieltävästi päätään).\n\nSANNA. Taitaa sitten olla taloon joksikin otettu? Vai?\n\nSANTRA (nyökäyttää myöntävästi päätään).\n\nASARIAS. Siltähän tuo näyttää, kun se ei tahdo jalkojaan käyttää.\n\nSANNA. Eikä osaa kieltäänkään käyttää. Mitäs se mykkä sitten\nmerentieraa? Tarvitaan kai talossa entistä lehmänlypsäjää ja sikoläätin\nsiivoojaa?\n\nSANTRA (puistaa päätään).\n\nASARIAS. Ei, kuulemma, tarvita.\n\nSANNA. Jassoo? Vai on se sillä viisiä?\n\nASARIAS. On se. Ei tarvita. Ja siihen saattavat jo kyselyt loppua.\n\nSANNA. Sitten minä puhuu asiani kysymättä. Lautamies on tulossa tänne\nja haasteen tuo tullessansa. Muistaa isäntä kai, mitä pappilassa\nlupasin?\n\nASARIAS. Kah! Olihan sitä useammatkin kuulemassa, jos minä olisin\nsattunut unohtamaan.\n\nSANNA. Niin. Ei sitä viatonta naista niin vain petkuteta.\n\nSANTRA (tirskahtaa nauruun).\n\nSANNA. Tirsku, mitä tirskut!\n\nASARIAS. Ei, nään mä, petkuteta sitten. Mutta kukas se on petkuttanut?\n\nSANNA. Tämän talon isäntä ja hänen puhemiehensä, ne ne oikeuteen\nviedään.\n\nASARIAS. Ja mistä hyvästä?\n\nSANNA. Aviolupauksen rikkomisesta, — niin.\n\nASARIAS. Ähäs!\n\nSANTRA. Se lupaus oli minulle annettu, mutta sen rikoksen olen anteeksi\nantanut.\n\nSANNA. Mutta se tulee oikeudessa esille sekin. Se on vielä raskaampi\nrikos, kun sen kahdelle antaa, sanoi lautamies. Se on melkein\nkaksinnaimista, kahden vaimon pitämistä yhdellä kertaa.\n\nASARIAS (kynsien korvallistaan). Jo nyt sitten tuli juttu! Juttu tulee\nja hyvä.\n\nSANTRA. Mutta minäpä annan sen anteeksi.\n\nSANNA. Minä sen olisin ollut valmis anteeksi antamaan, jos olisi\nanteeksi pyydetty ja asia sovitettu niinkuin pitää, mutta nyt en sitä\ntee, en vaikka mikä olisi, en, en.\n\nASARIAS. No, on se hyvä, että se Ville on juuri tulossa tänne.\n\nSANNA. Onko se tulossa?\n\nASARIAS. On. Ja hänen anoppinsa myös — Kustaava Mansikka.\n\nSANTRA (nousten). Vai tulee Kustaava?\n\nASARIAS. Heitä juuri odottelen. Sehän sattui hyvin sitten.\n\nSANNA (nousten). Oikein hyvin sattui. Minun vain on vähän käytävä\nnaapuritalossa välillä. Mutta minä tulen takaisin, tulen.\n\nSANTRA (nousten). Sattui vähän pahasti, kun minunkin täytyy —\n\nASARIAS. Eihän nyt niin kiire liene? (Katsoo ikkunaan.) Tuollapa\ntaitavat aholla jo tullakin. Istuu nyt ja odottaa! Juodaan kahvit.\nKustaavahan on niin herttainen ihminen. Hän kyllä hyvänä pitää. Odottaa\nnyt! (Kiirehtii ulos.)\n\nSANNA ja SANTRA (tekevät lähtöä, multa jäävät kuitenkin, kun ei toinen\neikä toinen poistu).\n\nSANNA (kuin itsekseen). Mitähän tässä oikein on tulossa?\n\nSANTRA (samoin). Mitä oikein lienee?\n\nSANNA. Kun kahville pyysi.\n\nSantra. Ja minua.\n\nSANNA. Mutta kun on se Ville!\n\nSANTRA. Ja se Kustaava!\n\nSANNA. Taitaa olla parasta lähteä?\n\nSANTRA. Lähdetään pois, lähdetään!\n\nSANNA. Mutta Villelle minä tulen löylyn antamaan.\n\nSANTRA. Antaa pitää. Sen se ansaitsee.\n\nSANNA. Mutta se sen anoppi...\n\nSANTRA. Niin. Se kuuluu olevan koko tuima eukko.\n\nSANNA. Se on sen Villen tänne tuoma.\n\nSANTRA. Sen se on konstia.\n\nSANNA. Meitä vastaan.\n\nSANTRA. Meitä, meitä.\n\nSANNA. Mutta jo sen Asariaksenkin päivät sitten on lopussa.\n\nSANTRA. Ellei auteta miesparkaa.\n\nSANNA. Mutta sen me teemme.\n\nSANTRA. Yhdessä — jos se akka aikoo tänne jäädä.\n\nSANNA. Se kai siinä on meininki.\n\nSANTRA. Se kai, se kai.\n\nSANNA, Mutta se ajetaan pellolle.\n\nSANTRA. Yhdessä. Mutta nyt lähdetään.\n\nSANNA. Ennenkuin ehtivät tulla.\n\nSANTRA. Mutta me tullaan takaisin.\n\nSANNA. Tullaan. Kahville tullaan.\n\nSANTRA. Kun pyydettiin, niin tullaan.\n\nSANNA. Uhallammekin.\n\nSANTRA. Ja sovinnossa.\n\n(Poistuvat samalla kertaa melkein käsitysten, mutia kiirehtien. Kotvan\nkuluttua tulevat Kustaava Mansikka ja Asarias.)\n\nKUSTAAVA (laskien nyyttinsä pöydälle). Oh, hoh! Tässä sitä nyt ollaan.\n\nASARIAS, Tässä sitä ollaan, sanoi pässi, kun päätä paistettiin.\n\nKUSTAAVA. Entiselläänhän täällä kaikki on. Mutta tyhjää sittenkin.\nKätkytkin tyhjä.\n\nASARIAS. Tyhjä. Kaikki tyhjää.\n\nKUSTAAVA. Kuullut olen, mihin surkeaan tilaan Asarias on joutunut.\nKaikki olen kuullut.\n\nASARIAS. Surkeaan olen joutunut. Sen akkaväen tähden vain.\n\nKUSTAAVA. Senpä sen. Eikös rovastillakaan käynti auttanut?\n\nASARIAS. Vielä mitä! Tänne tulivat taas.\n\nKUSTAAVA. Ähäs! Mutta nyt tulin minäkin. Ja nyt täällä alkaa kohta\ntoiselta näyttää. Ville minut toi.\n\nASARIAS. Niin näkyy tuoneen. Lainaksihan se lupasi.\n\nKUSTAAVA. Vai lainaksi! Jään minä tänne pitemmäksi aikaa, jos\ntarvitaan. (Alkaa kotiutua.)\n\nASARIAS. Ellei kotona pahasti kaivata?\n\nKUSTAAVA. Kaivatkoot! Jään uhallanikin, jään.\n\nVILLE (tulee). No! Jokos täällä riidellään? (Kättelee Asariasta.)\nTerveeksi!\n\nASARIAS. Terveeks! Kukas täällä riitelisi?\n\nKUSTAAVA. Kun Ville tuli, niin kyllä paikalla riitaa syntyy.\n\nVILLE. Siinä sen kuulitte.\n\nKUSTAAVA. Se kun pistää nokkansa joka paikkaan, mutta niin ei tee\nAsarias.\n\nASARIAS (nöyrästi). Ei.\n\nVILLE. Ei tee, ei.\n\nKUSTAAVA. Ville kun on aina kaikki tietävinään, vaikkei tiedä mitään.\n\nVILLE. Mutta Asarias tietää kaikki?\n\nASARIAS (nyökäyttää päätään). Joo!\n\nKUSTAAVA. Niin tietääkin. Eikä pistä nokkaansa joka paikkaan niinkuin\nVille. Kotona se aina tuppautuu, aina tuppautuu muitten asioihin.\n\nVILLE (Asariakselle). Siinä sen kuulit.\n\nASARIAS. Joo!\n\nKUSTAAVA. Eikös olekin sillä paha tapa? Ja sillä lailla se sotkee Annin\nja minun välit, niin että talossa aina piristään ja poristaan aamusta\niltaan, aamusta iltaan.\n\nVILLE (Asariakselle). On se sitten meidän talossa elämää.\n\nASARIAS. On se, on.\n\nKUSTAAVA. Mutta täällä tulee toinen komento. Ja sen pidän minä yksin\nvai mitä, Asarias?\n\nASARIAS (silmät pyöreinä ja kuin toisessa maailmassa). Ihan yksin, ihan!\n\nVILLE. Minä lupasin sinulle, Asarias, anoppini tosin vain lainaksi,\nmutta saanet pitää hänet kokonaan ja ainiaaksi, jos asiat niin vaativat.\n\nKUSTAAVA. Se on minun asiani. Ja Villellä ei ole sen kanssa mitään\ntekemistä. Minä jään, jos tahdon, ja lähden, jos tahdon.\n\nVILLE. Ja jos Asarias tahtoo.\n\nASARIAS. Joo!\n\nKUSTAAVA. Niin juuri. Asarias ei riitele koskaan vastaan niinkuin Ville.\n\nVILLE. Ehkäpä minä sitten tässä saan olla puhemiehenä anopille ja\nAsariakselle, jos niin passaa?\n\nKUSTAAVA. Mitä Asarias siihen sanoo?\n\nASARIAS. Minä olen Villelle sanonut, etten koskaan mene naimisiin.\n\nKUSTAAVA. No, enpä sitten minäkään. Ja kyllä minä täältä muutkin heilat\nloitolla pidän.\n\nASARIAS (hypähdellen mielihyvästä). Olipas maailmassa ainakin yksi\nvaimoihminen, joka ei miehelle tuppaudu.\n\nVILLE, Oli se nyt vahinko sentään!\n\nKUSTAAVA. Vai vahinko? Mutta mitä tuo ymmärtää, mihin Kustaava Mansikka\nkelpaa? Ehkäpä Asarias sentään paremmin osaa minulle arvoa antaa kuin\nmuut.\n\nASARIAS. Koettaa pitää. Mutta saanen täällä minä toki vielä vieraille\nkahvia keittää?\n\nKUSTAAVA. Vielä mitä! Sen keitän kyllä minä, jahka joudan. Mutta ensin\nminun on käytävä katsomassa, kuinka lehmät, siat ja kanat voivat.\n\nASARIAS. Eiköhän ne voi?\n\nVILLE. Anopista, näet, elukat ovat tärkeämpiä kuin me.\n\nKUSTAAVA. Niin ovatkin. Ja vaikka järjettömiä ovatkin, eivät ne\nsemmoista peliä pidä kuin ihmiset. Siksipä niitä onkin ennen muita\nhoidettava.\n\nASARIAS. Kah! Menkää sitten vain!\n\nKUSTAAVA. Vaikka en minä sillä sano, että Asarias olisi taloaan\nhuonosti hoitanut. (Taputtaa Asariasta.) En sano, en.\n\nVILLE. Näetsen, kuinka se on lipevä ja lienteä kuin silkki.\n\nKUSTAAVA (tiuskaisten). On se, kelle olla pitää. — Ja nyt minä menen.\nMutta tulen kohta taas. (Pyörähtää tuiskuna ulos.)\n\nVILLE. No, mitenkäs sinua muori miellyttää?\n\nASARIAS. Kyllä toit minulle apurin taloon! (Alkaa sittenkin keittää\nkahvia.)\n\nVILLE. Se on sitä sammakonmätiä, jota et ole ennen maistanut.\n\nASARIAS. Eipä sitä joka lätäkössä semmoista taida löytyäkään?\n\nVILLE. Ei muualla kuin Vehmasmäellä. Ja siksipä sitä herkkuna sinulle\nmaistiaisiksi toinkin.\n\nASARIAS. Kyllä saat viedä sen samalla kyydillä takaisin.\n\nVILLE. Säälihän edes Annia!\n\nASARIAS. Säälittäähän sitä, mutta eihän se Kustaava Mansikka ennen\nollut tämmöinen kipakka.\n\nVILLE. Mutta semmoinen se nyt on.\n\nASARIAS. On se sitten elämää sinullakin talossasi.\n\nVILLE. Ettei taida sinun enää kateeksi käydä, vai?\n\nASARIAS. Muistatkos, Ville, mitä se meidän rovasti tästä maailmasta\nkerran saarnassaan sanoi?\n\nVILLE. On se monta totuuden sanaa sanonut. Mitäs sinä —?\n\nASARIAS. Tämä maailma, sanoi, on kuin kanan p...a [tämä sana voidaan\nesittäessä korvata rykäisyllä ja nenännyrpistyksellä], toinen puoli on\nmusta, toinen — valkoinen.\n\nVILLE. Totta on.\n\nASARIAS. Totta.\n\nVILLE. Miltä puolin milloinkin katselee.\n\nASARIAS. Mutta eipäs sitä ymmärrä oikein kukaan ennenkuin on joutunut\nnaimisiin.\n\nVILLE. Aatamipa ymmärsi. Ei saanut anoppia taloonsa.\n\nASARIAS. Ei saanut, ei. Mutta eipäs silloin ollut maailmassakaan kuin\nyksi ainoa naimahullu akka.\n\nVILLE. Onkos Sannalla ja Santralla muuten äitinsä vielä elossa?\n\nASARIAS. Eipä taida olla.\n\nVILLE. Ehkäpä sittenkin heistä jommankumman ottaisit? Et saisi anoppia\nja pääsisit varmasti toisesta heistä eroon.\n\nASARIAS. Kuule, Ville! Älä johdata minua huonoille teille! Olen jo\nkaikki maailman ihanuudet nähnyt ja sen makeudet maistanut. Nyt kaipaan\nvain rauhaa, ja sen sinä lupasit minulle anoppisi avulla hankkia. Mutta\nnytpä sinä tässä ryhdytkin kiusantekoon.\n\nVILLE. Enkä ryhdy. Anoppinihan toin niinkuin lupasin, ja tänne hän jää,\nniinkuin kuulit. Ja kyllä hän tehtävässäkin tekee, niin että tulet\nolemaan tyytyväinen.\n\nASARIAS. Tyytyväisenä tulen kuolemaan, mutta hautajaislehmän saat sinä\nrovastille viedä.\n\nVILLE. Jo minä sitten mieluummin vien muorin täältä pois.\n\nASARIAS. Jos se vain enää lähtee?\n\nVILLE. Aja pellolle! Sinähän olet isäntä talossa. Etkä lain mukaan ole\nvelvollinen toisen anoppia elättämään.\n\nASARIAS. Vai on se sillä viisiä?\n\nVILLE. On se.\n\nASARIAS. Olet sinä, Ville, sitten sama lainoppinut kuin ennenkin.\n\nVILLE. Tämän parakrahvin minä kuitenkin opin vasta, kun sain anopin\nniskoilleni. Vahingosta viisastuu, vaikka usein liian myöhään.\n\nASARIAS. Hyvä, että minä siitä vielä ajoissa sain esimakua leskimiehenä.\n\nVILLE. Sitähän minä sinulle oikein kouraantuntuvasti tahdoin\ntoimittaakin. — Mutta nyt minä lähden vähän Heiskalassa käymään. Vien\nkun vienkin muorin pois, ellei hän sinulle kelpaa. Mutta maltahan toki\nkoettaa.\n\nASARIAS. No, jos sillä pääsen.\n\nVILLE. Pääset, pääset.\n\nASARIAS. Ettet vain narraa?\n\nVILLE. Enkä narraa.\n\nASARIAS. Tulet varmasti takaisin?\n\nVILLE. Takaisin tulen.\n\nASARIAS. Ja viet pois?\n\nVILLE. Nostetaan yhdessä kärryille.\n\nASARIAS. Tuohon käteen!\n\nVILLE. Tuohon! (Paiskaavat kättä.) Ja hyvästi nyt siksi. (Menee.)\n\nASARIAS (nostaa kahvipannun tulelta, haukottelee, laittaa penkille\npääalusen ja käy siihen selälleen loikomaan). Kylläpä raukaiseekin. —\nOjasta taisin joutua allikkoon. — On tämä elämää, on.\n\nKUSTAAVA (tulee). Vai levolle se kävi? No lepää vain! Minä tässä\npuuhailen sillä välin.\n\nASARIAS (kuorsahtaa).\n\nKUSTAAVA. Ähäs! Oikein tupa tärisee.\n\nASARIAS (kuorsaa jälleen).\n\nKUSTAAVA. Tuota! Keittipäs se kahvin, vaikka kielsin.\n\nASARIAS (herää ja kiepsahtaa ylös). Mitä?\n\nKUSTAAVA. Mitäkö? Kahvin keitti, sanoin, vaikka kielsin.\n\nASARIAS (haukotellen). Keitin. Vieraita kun on ja toisia tulee.\n\nKUSTAAVA (kädet puuskassa). Keitä tulee? Villehän lähti hyväksi lykyksi\npois.\n\nASARIAS. Mutta toisia tulee. Kahville on kutsuttu.\n\nKUSTAAVA (Asariaksen edessä kuin edellä). Antaa jo kuulua, kutka?\n\nASARIAS. Nepä ne — morsiamet.\n\nKUSTAAVA. Vai ne?\n\nASARIAS. Ne.\n\nKUSTAAVA. Ja oikein ovat kutsutut?\n\nASARIAS. Oikein.\n\nKUSTAAVA. Jo sitten syntyy rieska.\n\nASARIAS. Jo sen arvaa, kun Kustaava Mansikka on leipomassa.\n\nKUSTAAVA. Niin. Kyllä minä näytän heille sekä kypsät että raa'at.\n(Ikkunan takaa alkaa kuulua virren veisuuta: »Jo joutui armas aika» —\nSanna ja Santra yhdessä laulamassa.)\n\nASARIAS. Siinä! Siinä ovatkin jo!\n\nKUSTAAVA. Vai siinä ne satakielet ovat?\n\nASARIAS. Siinä. Ja yhdessä visertelevätkin. Pyydänkö jo vieraat tupaan?\n\nKUSTAAVA, Isännän kai se on tehtävä, joka ne on kutsunutkin tulemaan.\n\nASARIAS. No, todenperään nyt »jo joutui armas aika». (Menee ulos.)\n\nSANNA ja SANTRA (laukeavat laulamasta ja tulevat kotvan kuluttua tupaan\nAsariaksen avatessa heille oven ja jäädessä itse ulos).\n\nKUSTAAVA (seisoo pöydän puolella selin heitä kohti eikä ole\nhuomaavinaankaan heidän tuloaan).\n\nSANNA ja SANTRA (menevät tervehtimättä ja samoin olevinaan Kustaavaa\nhuomaamatta vasemmanpuoleiselle lavitsalle istumaan, hiljakseen\nrupatellen ja naureskellen keskenään).\n\nKUSTAAVA (joka on koettanut hillitä itseään ja syrjäsilmällä silloin\ntällöin vilkaissut heihin, kääntyy äkkiä). Kas, vieraitahan täällä\nonkin!\n\nSANNA ja SANTRA (yht'aikaa). Talon tuttavia vain ja kutsuttuja ollaan.\n\nKUSTAAVA. Kuka lienee kutsunut, mutta en minä.\n\nSANNA. Isäntäpä itse.\n\nSANTRA. Itse talon isäntä, niin.\n\nKUSTAAVA. Mutta en minä.\n\nSANNA (vilkaisten Santraan ja nauraen). Ei ole tietty talossa nyt jo\nemäntää olevan.\n\nSANTRA (samoin Sannaan päin). Eikä ole tiedetty tulevankaan.\n\nKUSTAAVA. Mutta nyt tiedätte ja kohta saatte kuulla enemmän.\n\nSANNA. Mistäs kaukaa vieras sitten on?\n\nSANTRA. Niin mistäs kaukaa emäntä on?\n\nKUSTAAVA. No, ellette te minua tunne, tunnen minä ainakin hyvin vieraat\nja kysymättänikin.\n\nSANNA. Olemmehan sitä mekin kirkonkirjoissa.\n\nSANTRA. Siellähän nimemme on, niin.\n\nKUSTAAVA. Ja sitäpaitsi jokaisen suussa.\n\nSANNA (naurahtaen). Eihän pahoista ihmisistä kannata koskaan puhuakaan.\n\nSANTRA. Nehän aina vain parempiaan parjaavat.\n\nKUSTAAVA (on pakahtua kiukusta, mutta hillitsee vielä itseään). Niin\ntekevät. Vasten silmiä sylkevät.\n\nSANNA ja SANTRA (vain nauraa tirskuvat keskenään Kustaavan kiukulle.)\n\nKUSTAAVA. Jo minä nyt ne tämän talon tuttavat tunnen, jo tunnen, jo.\n\nSANNA ja SANTRA (rupattelevat vain nauraen keskenään ja vilkaisten\nKustaavaan päin).\n\nKUSTAAVA. Voi sun Herran pieksut, sitä Asarias-parkaa! Jo se todellakin\non piehkinään joutunut, jo, on joutunut jo. (Sannalle ja Santralle.) Ei\nnäy tulevan isäntä takaisin. Sitten jää kahvikin juomatta.\n\nSANNA. Eiköpähän tule, kun on juomaan kutsunut.\n\nSANTRA. Eikäpä meillä tässä mitään kiirettä ole.\n\nKUSTAAVA. Vai ei? Mutta saadaan nähdä, että juomatta se jää.\n\nSANNA. Kah! Osataanhan sitä mekin kahvia keittää.\n\nSANTRA. Ja kuppeihin kaataa.\n\nSANNA. Ja juoda.\n\nSANTRA. Ilman isäntääkin.\n\nKUSTAAVA (polkien jalkaa kiukusta). Jessus sentään! Pidättekö suunne\nkiinni jo?!\n\nSANNA. Kukas meitä käskee?\n\nKUSTAAVA. Minä, — minä käsken.\n\nSANNA. Mikäs käskijä te tässä talossa olette?\n\nSANTRA. Niin, emme ole ennen tuota ääntä kuulleet.\n\nKUSTAAVA. Mutta nyt kuulette.\n\nSANNA. Yhtä hyviä olemme sitten mekin.\n\nSANTRA. Niin olemme.\n\nKUSTAAVA. Sepäs nähdään. Tänne olette tunkeutuneet, mutta pois on\nkäsketty ja rovastin sanalla lisäksi. Kyllä sen koko pitäjä jo tietää,\nmitä kutaleita olette.\n\nSANNA ja SANTRA (hypähtävät molemmat samalla kertaa pystyyn).\n\nSANNA. Mitä sanoit, senkin —\n\nSANTRA. Niin, snnoopa vielä kerran!\n\nKUSTAAVA. Sanoin minkä sanoin. Ja riittää se kuultuna yhdenkin kerran.\n\nSANNA. Sama lutus olet sitten itsekin. Rovastin käskystä voit tulla\npois ajetuksi sinäkin, kun kenenkään pyytämättä olet tänne tuppautunut\nihmisten kiusaksi.\n\nSANTRA. Niin juuri.\n\nKUSTAAVA, Tukitteko jo valheittenne leipälaukun? Pyydetty tänne olen ja\nemännäksi olen tullut. Kuulitteko sen nyt?\n\nSANNA. Ha-ha-hah-hah-hah-hah-haa! (Nauraa ihan katketakseen.) Vai\nemännäksi pyydetty?!\n\nSANTRA (samoin). Hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi! Vai pyydetty emännäksi?!\n\nKUSTAAVA. Vieläpä teidän harmiksenne, niin.\n\nSANNA. Ja ehkäpä vihittäväksikin viedään, ho-ho-ho-ho?!\n\nSANTRA. Ihan lailliseksi, hä-hä-hä?!\n\nKUSTAAVA. Vaikkapa niinkin, vaikkapa niinkin.\n\nSANNA ja SANTRA (nauravat jälleen).\n\nKUSTAAVA. Ettekö pääse siitä jo räkättämästä? Ulos jo, taikka minä —\n(Sieppaa luudan käsiinsä.)\n\nSANNA ja SANOTA (vetäytyvät, edelleen nauraen, ovensuuhun päin).\n\nSANNA. Vai tuo se vihille —? Ja rovastin luo pappilaan? Ha-ha-ha!\n\nSANTRA. Ja Pölläsen emännäksi, hi-lii-hi!\n\nKUSTAAVA. Niin juuri. Ja tässä minä sen emännän teille heti näytän.\nTuossa! (Lennättää luudan ovea kohti.) Ulos, senkin pakanat! Ulos!\nPellolle! Ulos!\n\nSANNA (uhmaten). Mekö ulos?!\n\nSANTRA. Ei ole vieras meitä ennenkään talosta ulos ajanut.\n\nSANNA. Ei ole. Eikä pellolle saanut.\n\nSANTRA. Vieraiksi ollaan pyydetty.\n\nKUSTAAVA (ottaa hiilikoukun). Mutta Kustaava Mansikka ajaa ja ajetuksi\nsaa. Ulos! Ulos!\n\nSANNA. Vai tappelemaan rupeat?!\n\nSANTRA. Auttakaa, hyvät ihmiset! Se tappaa! (Piiloutuvat toistensa\ntaakse.)\n\nKUSTAAVA. Ulos sitten jo!\n\nSANNA. Se tappaa. Auttakaa! (Sieppaa saavista kousikan ja paiskoa sillä\nvettä vasten Kustaavaa.) Tuossa saat, senkin lohikäärme!\n\nSANTRA, Belsebubin emäntä!\n\nSANNA ja SANTRA (juoksevat huutaen ja itkien ulos).\n\nKUSTAAVA (heittää hiilikoukun heidän peräänsä). Tptyi! Senkin hiiden\nretkaleet! Pääsittekö tiehenne sittenkin! (Aukaisee oven ja huutaa\nulos.) Viimeisen kerran tässä talossa kävitte, muistakaa se! (Palaa\ntupaan.) Hyi! Oikein vari tuli. Mutta lähtivätpäs. (Katsoo vielä\nikkunaan.) Läävän taakse lötystävät.\n\nASARIAS (tulee arasti sisään). Uskallankohan enää minäkään...?\n\nKUSTAAVA. Ja miksei uskaltaisi?! Poispahan lähtivät. Eivätkä takaisin\ntule.\n\nASARIAS. Kuulin. Kaikki kuulin — tuolla tupakamarissa olin. Oli täällä\nelämä ihan kuin hulluinhuoneessa.\n\nKUSTAAVA. Hulluja ovat. Ihan pähkähulluja. Sen näin nyt itse. Hyvä,\nettä Asarias niistä nyt pääsi.\n\nASARIAS. Jokohan todellakin pääsin rauhaan.\n\nKUSTAAVA. Jo. Ainakin niin kauaksi kuin minä olen talossa.\n\nASARIAS (masentuneena). Jo sitten tuli rauha!!\n\nKUSTAAVA. Mitäs Asarias sillä meinaa? Etteikö minun tähteni saa rauhaa?\n\nASARIAS. Meinaan, mitä meinaan! Vaikkapa, että takaisin tulevat\nsittenkin.\n\nKUSTAAVA. Minunko tähteni nyt?\n\nASARIAS. Kuka sen tietää, kenen?!\n\nKUSTAAVA. Jo nyt ymmärrän. Pois tahtoo minut ajaa. Ihan pellolle ajaa.\n\nASARIAS. Ei. Jääkää, hyvä ihminen, jääkää! Ei tähän taloon enää rauha\npalaa, ennenkuin minä täältä lähden. Siksipä minä lähdenkin ja pian.\n\nKUSTAAVA. Hyväinen aika! Mikä nyt sitten on tullut? Ettäkö Asarias\nminut tänne yksin jättäisi?\n\nASARIAS. Yksin jätän, ihan yksin.\n\nKUSTAAVA. Ja minne sitten matka pitää?\n\nASARIAS, Vielä häntä kysyy? Hirteenhän olen jo kauan meinannut. Ja nyt\nsiitä tulee tosi. Muu ei auta.\n\nKUSTAAVA. Siitä ei tule mitään. Siitä minä kyllä huolen pidän.\n\nASARIAS. Ei nuorat kesken lopu.\n\nKUSTAAVA. Hullut ne vain hirttävät itsensä, ei muut.\n\nASARIAS. En suinkaan minä enää viisaan kirjoissa olekaan. Mutta jos\nsiltä näytän, niin lähdenpähän sitten Amerikkaan.\n\nKUSTAAVA. Kukas siinä seurakunnassa on kirkk'herrana?\n\nASARIAS. Rukako? Vasta kuuluvat siellä vaalisaarnaa saarnaavan.\n\nKUSTAAVA. No, ei siihen pitäjään sitten karkulaisia päästetä. Rajalta\ntakaisin käännyttävät.\n\nASARIAS (kiivastuen). Vai ei päästetä?!\n\nKUSTAAVA. Ei päästetä. Ei päästetä Asariasta minnekään.\n\nASARIAS (kimmahtaen ylös). No, jos ei muualle päästetä, niin minä lähden\nVehmasmäelle vaikkapa Villen anopiksi.\n\nKUSTAAVA. Hyvä ihme! Ei saa nyt Asarias tuolla lailla suuttua.\n\nASARIAS. Enkö saa? Enkö saa omassa talossani enää suuttuakaan? Kun\nen saa rauhaa, niin saanen toki suuttua? Ja suutun niin, että lasit\nsäpäleiksi sären. Niin teen. Kaikki sären. Ja sitten kuolen. Vai eikö\nenää saa kuollakaan? Eikö ole minulle enää miehenpituista paikkaa tämän\npitäjän hautuumaan peräkulmallakaan? (Takoo nyrkeillään päätään kasvot\nitkusta vääntyneinä.)\n\nKUSTAAVA. Hyvä isä sentään! Ihan se todenperään hulluksi tulee.\n(Hätääntyneenä.) Ja Villekin on poissa. Jospa kohta joutuisi takaisin!\n— Ei saa, Asarias! Ei saa hullutella!\n\nASARIAS. Hullutella?! Hullutellako?! Ei hullu hulluttele. Hullu on\nhullu. Hulluksi olen jo tullut. Teidän kaikkien tähden olen tullut\nhulluksi. Ja ellette tekin täältä lähde, niin lähetän Sannan ja\nSantran tänne uudelleen. Apuun heidät huudan, että saatte keskenänne\ntapella niin, että tukka pölyää. Kuulitteko sen? Kuulitteko, te\nmaailman vitsaus ja maan vaiva, te kolerat ja ruttotaudit ja Ekyptin\nhämähäkit, jotka miesten hännässä hyppelette ja kenokauloina keikutte?\nKuulitteko?! Kuulitteko sen?! (Ajaa, nyrkkiään heristäen Kustaavan\nsilmien edessä, hänet ulos tuvasta.)\n\nKUSTAAVA (perääntyy, silmiään suojellen, ulos). Herra siunaa! Herra\nsiunaa! Kuulen! Kuulen! Hulluksi se on tullut! Hulluksi on tullut!\n\nASARIAS (jää yksin ovelle, tulee takaisin ja heittäytyy itkien suulleen\nlavitsalle).\n\nVILLE (tulee kotvan kuluttua sisään). Mitä hittoa? Ihanko mies itkee?\n\nASARIAS (kiepsahtaa ylös). Kuule, Ville! Olenko minä hullu vai viisas?\n\nVILLE. Viisaana miehenähän minä sinua aina tähän asti olen pitänyt.\n\nASARIAS. Sitten saat viedä anoppisi pois. En tarvitse häntä enää.\n\nVILLE. Sepä ikävää minulle. Luulin, että teistä tulisi hyvät ystävät,\nehkäpä hyvin läheiset sukulaisetkin.\n\nASARIAS. Mutta nyt en huoli hänestä lautasen nuolijaksikaan. Vie kotiin\nvain!\n\nVILLE. Mutta ellei se heittiö lähde? Itsehän sitä pelkäsit. Ja minä\nluulen, että se nyt on sinuun ja tähän taloon kovin mieltynyt, kun\ntäällä saa mellastella kuin kotonaan konsanaan.\n\nASARIAS. Mutta sitäpä minä nyt en salli, en. (Kiukkuisesti.) Enkä\nkestä, en päivää, en tuntiakaan enää.\n\nVILLE. No, no! Älä hätäile, älä hätäile! Nostetaan kärryille, nostetaan.\n\nASARIAS. On minulla parempikin keino. Kutsutan tänne sekä Sannan että\nSantran ja nain molemmat. Kaipa se silloin lähtee.\n\nVILLE. Äläs! Vai sinnepäin se nyt sitten kääntyy.\n\nASARIAS. Kääntyy. Ja sinut haastatan yhdessä heidän kanssaan oikeuteen.\nSanna, kuulemma, onkin jo sinulle haasteen ottanut.\n\nVILLE. Sitä juttua en pelkää. Saatte nahkapäätöksen, mutta lisäksi\nsakkoja oikeuden väärinkäyttämisestä.\n\nASARIAS. Häh?\n\nVILLE. Niin juuri.\n\nASARIAS. Senkin Juutas! Omaa etuasi, näemmä, oletkin sitten koko ajan\najanut.\n\nVILLE. Niinhän sinäkin. Niinhän ihminen aina tekee.\n\nASARIAS (rukoillen). Kuules, Ville! Vie Kustaava Mansikka sitten pois!\nVie pois!\n\nVILLE. Anninko kiusaksi?\n\nASARIAS. Ei auta. Eihän Anni minunkaan kuolemaani halunne?\n\nVILLE. Missäs se muori nyt sitten on?\n\nASARIAS. Ulos kai lähti vilvoittelemaan. Ehkäpä on kaivoon jo hypännyt,\nniin tuli täällä sisällä vari. (Ulkoa kuuluu Kustaavan huutoa.)\n\nASARIAS. Tuota! Siellähän se on.\n\nVILLE. Vielä heittiö elää! (Katsoo ikkunaan.) Juoksee kuin hullu tänne\npäin.\n\nASARIAS (katselee myös ulos). Hulluksi kai on jo sekin vaivainen tässä\ntalossa tullut. (Menee ovelle, josta huutaa.) Mikäs hätä nyt on?\n\nKUSTAAVA (tulee juosten ja läähättäen sisään). Senkin\npa-pa-pa-pa-pakanat. Senkin pa-pa-pa-pa-papakanat!\n\nASARIAS. Kutka? Kutka?\n\nVILLE. Mitkä pa-pa-pa-pa-pa-pakanat?\n\nKUSTAAVA (katkonaisesti). Kun en saa he-henkeä kä-käymään. (Istuutuu\npenkille ja painelee molemmin käsin sydäntään.) En saa sa-sa-sa-sanaa\nsu-su-su-su-su-suus-suuuuustani.\n\nVILLE. Kah! Tuleehan sitä sieltä.\n\nASARIAS. Tulee jo. Mitkä pakanat?\n\nKUSTAAVA (edelleen katkonaisesti ja läähättäen). Ne, ne helkkarin\nlu-lu-lu-lu-luntut, Sanna ja Santra. Ne Paapelin lohikäärmeet.\nK-ki-ki-ki-kivittämään ru-ru-m-rupesivat. Kivillä heittelivät minua\nsieltä läävän takaa.\n\nVILLE. Eivätpäs osuneet!\n\nKUSTAAVA. Eivät, eivät osuneet.\n\nASARIAS. Eivät näy osuneen.\n\nVILLE. Olipas se hy..., vä... vahinko, hyvä vahinko!\n\nKUSTAAVA. Häh? (Kiepsahtaa ylös.) Vahinkoko? Sanoitko vahinko?\n\nVILLE. Sanoinko minä? Hyvähän, minä sanoin. Vaikka vahingossahan minä\nniin sanoin.\n\nKUSTAAVA. Uhallasipa, tahallasipas sinä sen sanoit.\n\nVILLE. Hyvä, hyvä sitten. Vahingossahan minä sen niin sanoin.\n\nASARIAS. Älkää nyt enää riidelkö! Eihän tässä enää ole mitään hätää.\n\nKUSTAAVA. Vai ei? Kun henki viedään!\n\nASARIAS. Kustaava lepää nyt tuossa ja on ihan rauhassa!\n\nKUSTAAVA. Minäkö täällä voisin rauhassa olla? En koskaan.\n\nASARIAS.. Eiköhän ne nyt pysy loitolla, kun hiilikoukulla täältä ulos\nkyörättiin?\n\nVILLE. Ja kaipa nekin anopilta jonkun kiven kinttuunsa saivat?\n\nKUSTAAVA (hyvillä mielin). Saivat kun saivatkin. Mitenkäs muuten? Ja\npahasti älähtivätkin. Toinen ontuen, toinen päätään pidellen pois\njuoksivat.\n\nASARIAS. Jo ne sitten pysyvät poissa.\n\nVILLE. Onnistuipa anoppi toimessaan sitten.\n\nKUSTAAVA. Poissa pysyvät, koskapa hautaus-virttä alkoivat veisata.\n\nASARIAS. Kyllä ne sitten —!\n\nVILLE. Taitaa se sitten olla ikuisen lähdön merkki!\n\nKUSTAAVA. On. Mutta pois lähdetään nyt mekin, Ville.\n\nVILLE (kynsien korvallistaan). Ihanko todenperään lähdette?\n\nASARIAS (iloisena hypähdellen). Ihanko todenperään?! Olisi se ollut\nkuitenkin ensin kahvi juotava!\n\nKUSTAAVA. Enkä huoli. Täytyy lähteä. Pian, Ville, nyt! (Tekee lähtöä.)\n\nVILLE (Asariakselle). Saat juoda yksin. Ei nyt kahvi maistu.\n\nASARIAS. Nythän se vasta maistuu.\n\nKUSTAAVA (kätellen). Hyvästi nyt vain!\n\nASARIAS. Kiitoksia sitten vain käymästä! Ja terveisiä Vehmasmäelle!\n\nKUSTAAVA (kiireesti). Hyvästi! Hyvästi! (Poistuu nopeasti.)\n\nVILLE (kätellen Asariasta). Sinäpä se nyt sitten onnenpoika oletkin.\nHyvästi vain!\n\nASARIAS. No! Terveisiä Annille! Ja kiitoksia kaikesta!\n\nVILLE. Ei kestä kiittää. (Aikoo mennä.)\n\nASARIAS. Kuulehan, Ville!\n\nVILLE (kääntyy ovessa). Mitä vielä?\n\nASARIAS. Pitäähän sinun sentään saada palkinto vaivoistasi.\n\nVILLE. No?! Eihän tuo haittaa. Mitäs sinulla on antaa?\n\nASARIAS (ottaa naulasta hirttonuoran, jonka tarjoaa Villelle). Ota\ntämä! Ehkäpä se nyt sinulle kelpaa siellä Vehmasmäellä.\n\nVILLE (sieppaa Asariakselta nuoran ja viskaa penkin alle). Tuossa! Sen\nsaat pitää itse. Minä kyllä ilmankin tulen toimeen. (Poistuu.)\n\nASARIAS. Joutaa se sitten siellä minunkin puolestani olemaan — vaikkapa\nmuistona.\n\n\n\n"]