[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMWjNpT0C5uZhh2aHoCO4df6EMT04LR-eIRztBFWYPF8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},359,"Sisar Rosa","Collins, Wilkie",1824,1889,"359-collins-wilkie-sisar-rosa","359__Collins_Wilkie__Sisar_Rosa",null,"romaani",[],[],"fi",1855,1879,28010,186580,false,23342,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Sisar Rosa\" by Wilkie Collins is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the impending marriage of Rosa, the main character, and the emotions, tensions, and social dynamics surrounding it, particularly the observations of those connected to the families involved, including servants and relatives.  At the start of the narrative, we are introduced to a summer evening in 1789 near Rouen, where two servants discuss the upcoming marriage of Miss Rosa. Various characters are introduced during a gathering, highlighting the complexities of their relationships and underlying tensions, particularly between Rosa’s brother, Louis Trudaine, and her fiancé, Charles Danville. Through this discussion, subtle hints of unease, familial loyalty, and the future challenges that may arise from the marriage begin to emerge, setting the stage for a drama filled with emotional conflict and societal critique. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Salonen, B. F.",320,"Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuva kertomus seuraa nuoren Rosan ja hänen veljensä Louisin vaiheita. Sisarukset joutuvat vaarallisten juonittelujen ja poliittisten mullistusten keskelle, kun Rosa solmii onnettoman avioliiton aatelisen miehen kanssa. Teos tarkastelee uskollisuutta ja selviytymistä giljotiinin varjossa.","Wilkie Collinsin 'Sisar Rosa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 359.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SISAR ROSA\n\nSeitsemässä luvussa kertonut\n\nWilkie Collins\n\n\nSuomennos Englannin kielestä.\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n\"Hyvin, herra Guillaume; mitä uutta muutoin tänä iltana?\"\n\n\"Ei mitään, tietääkseni, herra Justin, paitsi tuo neiti Rosan huomenna\ntapahtuva naiminen\".\n\n\"Hyvin kiitollinen, kunnioitettava vanha ystäväni, niin hauskasta ja\nodottamattomasta vastauksesta minun kysymykseeni. Siihen katsoen että\nminä olen herra Danville'n palvelija, hänen, joka näyttelee tuota\ntärkeätä sulhasen osaa siinä pikku hääkomediassa, jota tarkoitatte,\nluulen voivani vakuuttaa teille, ilman loukkaamatta, että uutisenne on,\nmikäli se minuun koskee, mitä vanhinta laatua. Ottakaa nuuskaa\nhyppysellinen, herra Guillaume, ja suokaa minulle anteeksi, jos\nilmoitan teille kysymykseni tarkoittaneen yleisiä uutisia, eikä niiden\nkahden perheen yksityisiä asioita, joiden taloudellisia etuja meidän on\nkunnia edistää\".\n\n\"Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte semmoisella puheenparrella kuin\n'edistää taloudellisia etuja', herra Austin. Minä olen palvelijana\nherra Louis Trudaine'lla, joka asuu tässä sisarensa, neiti Rosan,\nkanssa. Te olette palvelijana herra Danville'lla, jonka oiva äiti on\nsaanut aikaan naimisliiton hänen ja nuoren emäntäni välillä. Koska\nmolemmat olemme palvelijoita, ovat hauskimmat uutiset, mitkä meitä voi\nviehättää, ne, jotka koskevat isäntiemme onnea. Minulla ei ole mitään\ntekemistä yleisten asiain kanssa; ja ollen vanhan opin miehiä, pidän\nminä omien asioiden hoitamista pää-asiana elämässä. Jos meidän\nkotoiset, perheelliset asiamme eivät teitä huvita, niin sallikaa minun\nlausua mielipahani siitä ja toivottaa teille hyvin hauskaa iltaa\".\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra, vaan minä en anna vähintäkään arvoa\ntuolle vanhalle opille, enkä voi kärsiä ihmisiä, jotka pitävät\nainoastaan omista asioistaan. Kuitenkin minä, samoin kuin te, lausun\nmielipahani ja toivotan hauskaa iltaa; ja toivon löytäväni teidät\nkorjaantuneena mielenlaadun, puvun, käytöksen ja ulkonäön suhteen, ensi\nkerran kun saan kunnian teitä tavata. Hyvästi, herra Guillaume, ja\neläköön vähäpätöisyys!\"\n\nTämä kahdenpuhe tapahtui kauniina kesä-iltana vuonna seitsemäntoista\nsataa kahdeksankymmentä yhdeksän, muutaman pienen rakennuksen edustalla\nSeinen joen rannalla, noin peninkulman päässä Rouen'in kaupungista.\nToinen puhuja oli laiha, vanha, karmea ja rähjäpukuinen; toinen oli\nlihava, nuori, pöyhkiäkäytöksinen, sekä puettu sen aikakauden mitä\nloistavimpaan palvelijanpukuun. Todellisen keikariuden viimeiset päivät\nolivat lähestymässä koko sivistyneessä maailmassa; ja herra Justin oli,\nomalla tavallaan, pukunsa täydellisyyden suhteen elävä kuva tämän\naikakauden hälvenevästä loistosta.\n\nVanhan palvelijan mentyä, seisoi hän muutaman hetken sangen ylpeällä\nkatseella tarkastellen sitä pikku taloa, jonka edustalla keskustelu oli\ntapahtunut. Akkunoista päättäen se ei voinut sisältää enemmän kuin\nkuusi tahi kahdeksan huonetta kaikkiansa. Ei ollut tallia eikä\nulkohuoneita, vaan oli sen sijaan rakennuksen toiseen päähän liitetty\nsäilyhuone ja toiseen päähän matala, pitkä, kirjaviksi maalatuista\nlaudoista tehty huone. Yksi tämän huoneen akkunoista oli jätetty ilman\npeitotta, ja tästä saattoi katsella huoneen sisään, jossa näkyi,\njonkunlaisen ison kyökkipöydän päällä, kummallisen värisiä nesteillä\ntäytettyjä pulloja, oudon-muotoisia kuparisia ja muunmetallisia\ntarvekaluja, sekä iso keitin-uuni ja muita esineitä, jotka kaikki\nselvään osoittivat huonetta käytettävän kemialliseksi työhuoneeksi.\n\n\"No jonkinlaisia, kun tuo morsiamemme velikin huvitteleiksen\ntuonlaisessa paikassa keittäen rohto-aineita kastikepannuissa\", mutisi\nherra Justin, kurkistaen huoneesen. \"Olen vähimmin arkatunteinen mies\nkoko maailmassa; vaan se minun täytyy tunnustaa, etten tahtoisi meidän\njoutuvan yhteyteen naimisen kautta apteekkaritaidon harrastajan kanssa.\nUh! Minä tunnen hajun saunan läpi\".\n\nNäin sanoen herra Justin käänsi inholla selkänsä laboratoriolle ja\nläksi astumaan joen varrella oleville kallioille päin.\n\nTultuansa ulos taloon kuuluvasta puutarhasta, astui hän viehättävää\nmäkeä ylös polvittelevaa polkua myöten. Päästyänsä korkeimmalle\nkohdalle, Seinen joen koko avara maisema kauniine viheriöine saarineen,\nraitarannikkoineen, kiitävine venheineen ja rantamajoineen siellä\ntäällä, avautui hänen eteensä. Lännen puolella, jossa tasankomaa näkyi\nkaukaisempien joki-äyräitten takana, hehkui koko maisema laskeutuvan\nauringon ruskossa. Idän puolella pitkät varjot ja tummeamman valoiset\nvälipaikat, karehtivassa vedenpinnassa värähtelevä kultaloisto, ja\nliikkumaton punainen tuliloisto majojen akkunoista, jotka heijastivat\nniihin sattuvia auringon säteitä, viettelivät silmää kauemmas ja\nkauemmas katsomaan, pitkin Seinen kierroksia, kunnes sitä viimein\npysähytti Rouen'in tornit ja huiput ja laaja rakennusten ryhmä, sekä\nniiden takana perä-alana kohoavat metsäiset vuoret. Kaunis katsella\nkaikin aloin, oli tämä maisema melkein ylenluonnollisesti ihana nyt\nilta-auringon loistossa. Ei mitkään sen viehätykset kuitenkaan\nvaikuttaneet mitään palvelijaan; hän seisoi haukotellen, kädet\nlakkarissa, oikealle tahi vasemmalle katsomatta, vaan tuijottaen\nsuoraan eteensä pientä kalliossa olevaa koverrusta kohti, jonka takana\njyrkkäys vähitellen alkoi. Tähän oli istuinpenkki asetettu, ja kolme\nhenkilöä -- vanha rouva, herrasmies ja nuori neitonen -- istui siinä,\nkatsellen auringon laskua ja siis selin herra Justin'iin. Lähellä heitä\nseisoi kaksi herrasmiestä, myös katsellen jokea ja kaukaista maisemaa.\nNämä viisi henkeä vetivät yksinomaisesti puoleensa palvelijan\nhuomaavaisuuden, niinkuin ei muita esineitä olisi ollut hänen\nympärillään.\n\n\"Siinä ne vielä ovat\", puhui hän itsekseen nurkumielisenä. \"Rouva\nDanville samalla paikalla istuimella; minun isäntäni, sulhaismies,\nvelvollisuuttaan noudattaen hänen vieressään; neiti Rosa, morsian,\nkainosti taas hänen vieressään; herra Trudaine, tuo apteekkitaidon\nharrastaja ja morsiamen veli, hellämielisenä häntä lähinnä; ja herra\nLomaque, tuo meidän kummallinen talonvoutimme, virallisesti koko seuran\njatkona. Siinä ne vielä todellakin kaikki ovat, käsittämättömällä\ntavalla kuluttaen aikaansa, äänettöminä katsellen tyhjää! Niin\", jatkoi\nherra Justin, väsyneen tapaan nostaen silmänsä ja katsoen pikaisesti,\nensin jokea ylös, Rouen'iin päin, sitten jokea alas, laskeutuvaa\naurinkoa kohti; \"niin, rutto heidät vieköön, ovat katselleet tyhjää,\ntodellista, pelkkää tyhjyyttä, kaiken tämän ajan\".\n\nTaas alkoi herra Justin'ia haukottaa; ja, palattuansa puutarhaan, hän\nistuutui muutamaan lehtimajaan ja rupesi siinä malttavaisella mielellä\nnukkumatin kanssa kauppaa hieromaan.\n\nJos palvelija olisi astunut lähemmäksi niitä henkilöitä, joita hän oli\nkaukaa tarkastellut, ja jos hänellä olisi ollut hienompi\ntarkkaamisvoima, olisi hän tuskin voinut olla huomaamatta huomispäivän\nmorsiamen ja sulhasen sekä heidän kummallakin puolella olevien\nseuralaistensa, siis kaikkien, olevan, suuremmassa tai vähemmässä\nmäärässä, jonkunlaisen salaisen ahdistuksen vaikutuksen alaisina, joka\nteki teeskennellyksi heidän keskustelunsa, heidän liikkeensä, ja\nvieläpä mielenilmauksetkin heidän kasvoissaan. Rouva Danville --\nhyvännäköinen, koreasti puettu vanha nainen, kirkkailla silmillä ja\nepäluuloisuutta tietävällä käytöstavalla -- näytti sangen levolliselta\nja onnelliselta niinkauan kuin hänen huomionsa oli poikaansa\nkiinnittynyt. Vaan kun hän kääntyi hänestä morsiameen, ilmautui\nlevottomuus heti hänen kasvoihinsa -- levottomuus, joka muuttui\ntyytymättömyydeksi ja vieläpä inhoksikin, milloin hän vaan katsoi neiti\nTrudaine'n veljeen. Samoin hänen poikansa, joka oli pelkkää hymyä ja\nonnellisuutta puhellessaan tulevan vaimonsa kanssa, muuttui nähtävästi\nkäytöksensä ja katseensa suhteen, aivan niinkuin hänen äitinsäkin\nmuuttui, milloin vaan herra Trudaine'n läsnäolo erityisesti veri hänen\nhuomiotaan puoleensa. Vouti taas -- tuo hiljainen, kuiva, laiha\nLomaque, nöyrällä käytöksellään ja punareunaisilla silmillään -- ei\nkoskaan katsahtanut isäntänsä lankoon, ilman heti kääntymättä\nlevottomasti taas toisaanne katsomaan, ja seisoi muulloin\nmiettiväisenä, kaivaen reikää nurmikkoon pitkällä teräväpäisellä\nkävely-kepillään. Itse morsiamessakin, tuossa kauniissa, viattomassa\ntytössä, jonka käytös oli niin lapsekas ja arkamainen, ilmautui\njonkunlaista lunnonkiihoitusta samoin kuin muissakin. Epäillys, ellei\ntuska, varjosti hänen kasvojaan ajoittain; ja kätensä, jota hänen\nrakastajansa piteli, vapisi hiukan ja kävi levottomaksi kun hän sattui\nkatsomaan veljensä silmiin. Eikä kuitenkaan, kummallista kyllä,\nlöytynyt mitään inhoittavaa, vaan päinvastoin paljo miellyttävää sen\nhenkilön katsannossa ja käytöksessä, jonka läsnäolo näytti tekevän\nsemmoisen kummallisen ahdistavan vaikutuksen hää-seuraan. Louis\nTrudaine oli tavattoman kaunis mies. Hänen katsantonsa oli erinomaisen\nystävällinen ja lempeä; hänen käytöksensä viehätti vastustamattomasti\nsuoralla, miehekkäällä lujuudellaan ja vakaisuudellaan. Hänen sanansa,\nmilloin hän sattui puhumaan, näyttivät olevan yhtä vähän loukkaavaa\nlaatua kuin hänen katsantonsa; sillä hän aukasi suutaan ainoastaan\nkohteliaasti vastataksensa niihin kysymyksiin, jotka suorastaan\nlausuttiin hänelle. Päättäen hänen surullisesta äänestään ja\nmurheellisesta lempeydestä, joka tummensi hänen ystävällistä ja\nvakaista katsettaan, milloin tämä sattui hänen sisareensa, eivät hänen\najatuksensa olleet onnellista eikä toivoisaa laatua. Mutta hän ei niitä\nilmoittanut; hän ei tunkenut salaista murhettaan, mikä se sitten lienee\nollutkin, kenellekään seurakumppaneistaan. Vaikka hän oli kaino ja\nmieltänsä malttava, näytti kuitenkin hänen läsnäolossaan olevan jotain\nnuhtelevaa ja kolkostuttavaa, joka vaikutti ahdistavaisesti jokaisen\nhäntä lähellä olevan mieleen, ja synkistytti hää-aattoa niin\nmorsiamelle kuin sulhaselle.\n\nAuringon painuessa vähitellen taivaanrannan taakse, laimentui\nkeskuspuhe laimentumistaan. Pitkän äänettömyyden perästä oli sulhanen\nensimmäinen alottamaan uutta puheen-ainetta.\n\n\"Rosa, rakastettuni\", sanoi hän, \"tämä ihana auringonlasku on hyvänä\nenteenä meidän avioliitollemme, se lupaa toista kaunista päivää\nhuomiseksi\".\n\nMorsian hymyili ja punastui.\n\n\"Uskotko sinä todellakin ennusmerkkejä, Charles?\" sanoi hän.\n\n\"Kultaseni\", keskeytti vanha rouva, ennenkuin hänen poikansa ennätti\nvastata; \"jos Charles uskoo ennusmerkkejä, ei se ole mitään\nnaurettavaa. Olet kohta käsittävä asioita paremmin, kun tulet hänen\nvaimokseen, etkä arvostele hänen mielipiteitään pienimmissäkään\nseikoissa samoilla silmillä kuin yhteisen rahvaan turhia uskoja. Hänen\nvakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla --\nniin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan\nennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä\".\n\n\"Minä pyydän anteeksi, madame\", alkoi Rosa vavisten; minä vaan\ntarkoitin --\"\n\n\"Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun\nvoivani tulla loukatuksi --\"\n\n\"Antakaa Rosan puhua\", sanoi nuori mies. Hän kääntyi äitiinsä\nnäsäkkäästi, melkein kuin pilannut lapsi, näitä sanoja lausuessaan.\nÄiti oli katsellut poikaansa lempein ja ylpeilevin katsein tähän\nsaakka. Nyt hän hämmästyneenä käänsi silmänsä hänestä; hän mietiskeli\nhetkisen osoittaen äkillistä hämmennystä, joka näytti olevan aivan\nvierasta hänen luonteelleen, kuiskasi sitten hänen korvaansa:\n\n\"Olenko minä moitittava, Charles, siitä kun koetan saada häntä sinua\narvossa pitämään?\"\n\nHänen poikansa ei ollut kysymyksestä milläänkään. Hän vaan lausui\nuudestaan karkeasti: -- \"Antakaa Rosan puhua\".\n\n\"Ei minulla todellisesti ollut mitään sanottavaa\", änkytti nuori tyttö,\ntullen enemmän ja enemmän hämille.\n\n\"Mutta sinulla oli!\"\n\nOli semmoinen epäkohtelias tuikkaus hänen äänessään, semmoinen\nnäsäviisaus hänen käytöksessään, näitä sanoja lausuessaan, että hänen\näitinsä varottavaisesti nykäisi hänen käsivarttaan ja kuiskasi \"Hsh!\"\n\nVoutimies herra Lomaque ja velimies herra Trudaine, katsoivat molemmat\ntutkivasti morsiameen, näiden sanojen tullessa sulhasen suusta. Morsian\nnäytti enemmän peljästyvän ja hämmästyvän, kuin suuttuvan tahi\nloukkautuvan. Omituinen hymy pani kureille Lomaque'n sileän naaman\nhänen katsellessaan teeskentelevästi alas maahan ja tehdessään uutta\nreikää nurmikkoon keppinsä terävällä päällä. Trudaine kääntyi äkkiä\ntoisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti\nrupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan.\n\n\"Anna minulle anteeksi, Rosa\", sanoi hän; \"minä olen niin luulevainen\nkaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua\nkohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä\".\n\nHän suuteli morsiamensa kättä hyvin hempeästi ja herttaisesti,\npyytäessään anteeksi; vaan hänen silmissään näkyi salainen\nmielenilmaus, joka oli ristiriidassa hänen käytöksessään näkyvän\ninnostuksen kanssa. Ei kukaan muu sitä huomannut kuin tuo tarkka ja\nnöyrä herra Lomaque, joka taas hymyili itsekseen ja kaiveli yhä\nhartaammasti reikäänsä nurmikossa.\n\n\"Minä luulen herra Trudaine'n tahtoneen puhua jotakin\", sanoi rouva\nDanville. Kenties me saamme kuulla mitä hän oli aikeissa sanoa\".\n\n\"Ei se ollut mitään, madame\", vastasi Trudaine kohteliaasti.\n\"Aikomukseni oli vaan omistaa itselleni tuo moite Rosan osoittamasta\nkunnioituksen puutteesta ennusmerkkien uskojia kohtaan, tunnustamalla,\nettä minä aina olen kehoittanut häntä nauramaan kaikenlaiselle\ntaika-uskolle\".\n\n\"Te olisitte taika-uskon pilkkaaja\", sanoi Danville, kääntyen äkisti\nhäneen. \"Te, joka olette rakentaneet laboratorion; te, joka olette\nkemian salaisten tietojen harrastaja, 'Elämän veden' etsijä. Kunnian\nsanallani, te hämmästytätte minua!\"\n\nHänen äänessään, katseessaan ja käytöksessään oli pilkkaava\nkohteliaisuus, näitä sanoja lausuessaan, jotka hänen äitinsä ja myös\nvoutinsa, herra Lomaque, täydelleen ymmärsivät selittää. Edellinen\nkosketteli taas poikansa käsivartta ja kuiskasi: \"Ole varovainen!\"\nToinen tuli äkkiä hyvin totiseksi ja lakkasi kaivamasta reikää\nnurmikkoon. Rosa ei kuullut rouvaa Danville'n varoitusta, eikä\nhuomannut muutosta Lomaque'ssa. Hän katseli veljeensä ja odotti\niloisella herttaisella hymyllä hänen vastaustaan. Veli nyykäytti\npäätänsä ikäänkuin uudeksi vakuutukseksi sisarelleen, ennenkuin hän\ntaas puhui Danville'lle.\n\n\"Teillä on jokseenkin haaveksivaiset ajatukset kemiallisista kokeista\",\nsanoi hän tyynesti. \"Minun työlläni on niin vähän yhteyttä sen kanssa,\nmitä te nimitätte salaisiksi tiedoiksi, että koko maailma saa niitä\nkatsella, jos maailma luulee sen maksavan vaivaa. Ainoa 'Elämänvesi'\nminkä minä tunnen on levollinen sydän ja tyytyväinen mieli. Nämä\nmolemmat olen löytänyt jo vuosia sitten, kun Rosa ja minä ensin tulimme\nkahden asumaan taloon tuolla alhaalla\".\n\nHänen äänessään oli hiljainen murheellisuus, joka puhui paljoa enemmän\nhänen sisarellensa kuin sanat, mitkä hän lausui. Rosan silmiin tuli\nkyyneleet; hän kääntyi hetkeksi rakastajastaan, ja tarttui veljensä\nkäteen. \"Älä puhu, Louis, niinkuin aikoisit jättää sisaresi, sillä\" --\nHänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hän vaikeni äkkiä.\n\n\"Karsastelee pahemmin kuin koskaan ennen sinua siitä, että viet sisaren\nhäneltä pois!\" kuiskasi rouva Danville poikansa korvaan. \"Ush! älä,\nJumalan tähden, ole siitä milläsikään\", lisäsi hän äkisti, nousten\nistuiltaan, ja katseli Trudainea selvästi osoittaen käytöksessään\nsuuttumusta ja tuskastusta. Ennenkuin hän ennätti puhua ilmautui vanha\npalvelija Guillaume, ja ilmoitti kahvin olevan valmiina. Rouva Danville\ntaas sanoi \"Ush!\" ja tarttui sukkelasti poikansa toiseen käsivarteen,\ntarjoten toista Rosalle. \"Charles!\" sanoi nuori tyttö, kummastuksella\n\"kuin sinun kasvosi ovat punastuneet, ja miten käsivartesi vapisee!\"\n\nDanville hillitsi itsensä silmänräpäyksessä, hymyili ja sanoi hänelle.\n\"Voitko arvata mitä, Rosa? Minä ajattelin huomispäivää\". Puhuessaan hän\nkulki aivan lähitse voutia, matkallaan takaisin taloon naisten kanssa.\nHymy palasi herra Lomaque'n sileisin kasvoihin ja omituinen valo\nvälähti hänen punareunaisissa silmissään, alkaessaan uutta reikää taas\nkaivaa nurmikkoon.\n\n\"Ettekö tahdo käydä sisään, kahvia juomaan?\" kysyi Trudaine, koskettaen\nvoudin käsivartta.\n\nHerra Lomaque säpsähti vähän ja jätti keppinsä pistettynä maahan.\n\"Tuhansia kiitoksia, hyvä herra\", sanoi hän; \"saanko luvan seurata\nteitä?\"\n\n\"Tunnustan tämän ihanan illan tekevän minut vähän vastahakoiseksi\njättämään tätä paikkaa juuri nyt\".\n\n\"Ah! luonnon suloisuus -- minä tunnen tien samoin kuin te, herra\nTrudaine: minä tunnen sen täällä\". Näin sanoen Lomaque pani toisen\nkätensä sydämensä kohdalle, toisella vetäen keppinsä ylös nurmikosta.\nHän oli katsellut yhtä vähän maisemaa tahi laskeutuvaa aurinkoa kuin\nitse herra Justin.\n\nHe istuutuivat vieretysten tyhjälle penkille; ja sitten seurasi ikävä\näänettömyys. Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa\nmissä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli\noli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen\npuhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden\nvuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi\nTrudaine jokapäiväisellä puheenparrella. -- \"Olen pahoillani, herra\nLomaque, ettei meillä ole ollut enempää tilaisuutta tullaksemme\nparemmiksi tuttaviksi\".\n\n\"Tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa\", sanoi vouti,\n\"kunnioitettavalle rouva Danville'lle siitä, että hän on valinnut minut\nsaattajakseen tänne poikansa maatilalta lähellä Lyon'ia ja että hän sen\nohessa on hankkinut minulle kunnian päästä tähän tuttavuuteen\". Oli\nikään kuin joku äkillinen räpytystaudin puuska olisi tapaillut herra\nLomaquen molempia silmiä, hänen lausuessaan näitä kohteliaita sanoja.\nHänen vihamiehillään oli tapana sanoa, että milloin hän vaan oli\nerityisesti teeskentelevä tahi erityisesti viekas, hän aina turvautui\nsilmäinsä heikkouteen, ja vältti siten tuota kovaa viattomuuden\nkoetetta, jossa täytyy katsoa vakaasti sen henkilön silmiin, jonka\nkanssa puhuu.\n\n\"Minua suuresti ilahutti, kuullessani teidän mainitsevan isävainajani\nnimeä, päivällisillä ollessamme, suurella kunnioituksella\", jatkoi\nTrudaine, niinkuin hän olisi väkisinkin päättänyt pitkittää\nkeskuspuhetta. \"Tunsitteko hänen?\"\n\n\"Minä olen välillisesti kiitollisuuden velassa teidän oivalliselle\nisällenne\", vastasi vouti, \"siitä asemasta, jossa nyt olen. Aikana\nsemmoisena, jolloin varakkaan ja arvokkaan miehen puollussana oli\ntarpeen minua pelastamaan köyhyydestä ja häviöstä, lausui teidän isänne\ntämän sanan. Siitä lähtien minulla on, omissa pienissä oloissani, ollut\nmenestystä, kunnes viimein kohosin herra Danvillen maa-tilan\nylihoitajan arvoon\".\n\n\"Antakaa anteeksi -- vaan tuo teidän puheenne nykyisistä oloistanne\nkummastuttaa minua vähän. Teidän isänne, luullakseni, oli kauppias,\naivan samoin kuin Danville'n isä oli kauppias; ainoa eroitus heidän\nvälillä oli että toisella oli vastainen onni, ja toinen voitti suuren\nomaisuuden. Miksi siis sanotte nykyisen paikkanne olevan kunnianarvon\nteille?\"\n\n\"Ettekö ole koskaan kuulleet?\" huusi Lomaque, suurella kummastuksella,\n\"tahi oletteko kuulleet, vaan unhoittaneet, että rouva Danville juurtaa\nalkunsa muutamasta Ranskanmaan ylimysperheestä. Eikö hän ole koskaan\nteille puhunut, niinkuin hän usein on minulle, että hän alentui\nlähtiessään vaimoksi miesvainajalleen, ja että hänen tärkein toivonsa\nelämässä on saada sukunsa (joka vuosia sitten on miespuolen haaralta\nmennyt sukupuuttoon) arvonimet muutetuiksi pojalleen?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Trudaine; \"muistan kuulleeni jotakin tuosta, vaan en\nsuuresti ottanut sitä huomiooni silloin, koska hyvin vähässä arvossa\npidän semmoisia toiveita kuin ne, joista puhutte. Te olette eläneet\nmonta vuotta Danvillen palveluksessa, herra Lomaque, oletteko --\" Hän\njäi hetkeksi miettimään, vaan jatkoi sitten katsoen suoraan voudin\nsilmiin, \"oletteko huomanneet hänessä hyvän ja lempeän isännän?\"\n\nLomaque'n ohuet huulet näyttivät sulkeutuvan vaistomaisesti, ikäänkuin\nhän ei aikoisi enää koskaan puhua. Hän kumarsi -- Trudaine odotti --\nhän vaan kumarsi taas. Trudaine odotti kolmannen kerran. Lomaque katsoi\nhetken aivan vakaasti Trudaineen; sitten hänen silmänsä alkoivat taas\ntulla heikoiksi. \"Teillä näyttää olevan joku erityinen syy\", huomautti\nhän hiljaa, \"jos sallittaneen minun niin sanoa ilman loukkaamatta,\nkysyäksenne minulta tätä\".\n\n\"Minä puhun suoraan, mistään huolimatta, kaikkien kanssa\", jatkoi\nTrudaine; \"ja vaikka olette vieras, tahdon puhua suoraan teidänkin\nkanssanne. Tunnustan minulla olevan erityistä syytä kysyä tätä teiltä,\n-- joka syy koskee mitä kalliimpia ja arjimpia asioita\". Viimeisiä\nsanoja lausuessaan hänen äänensä vapisi hetken, vaan hän jatkoi\nvakaasti: \"Alusta alkain, siitä lähtien kun liitto syntyi sisareni ja\nDanvillen välillä, katsoin minä velvollisuudekseni ilmoittaa\npeittelemättä omia tunteitani; omatuntoni ja tunteeni Rosaa kohtaan\nkehoittivat minua ilmoittamaan suoraan ajatuksiani viimeiseen saakka,\nvaikka tämä suoruus harmittaisi tahi loukkaisi muita. Kun ensin\njouduimme rouva Danville'n tuttavuuteen, ja kun minä ensin huomasin\nettä Rosa suosiollisesti otti vastaan hänen poikansa kohteliaisuuksia,\nkummastuin minä, ja vaikka minun täytyi ponnistaa henkeni voimia, en\nvoinut salata tätä kummastustani sisareltani\".\n\nLomaque, joka tähän saakka oli ollut hyvin tarkkaavainen, säpsähti\ntässä ja nosti hämmästyen ylös käsiänsä. \"Kummastuitte, kuulin teidän\nsanovan? Kummastuitte, herra Trudaine, että nuori neito suosiollisesti\nottaa vastaan semmoisen nuoren herrasmiehen kohteliaisuuksia, joka\nomistaa ylhäisen kasvatuksen saaneen Ranskalaisen kaiken sievyyden ja\ntäydellisyyden! Kummastelitte että semmoinen tanssija, semmoinen\nlaulaja, semmoinen puhuja, semmoinen kuuluisa naisten lumooja kuin\nherra Danville on, herätti vastatunteita neiti Rosan sydämessä! Oh!\nHerra Trudaine, arvoisa herra Trudaine, sitä on melkein mahdoton\nuskoa\". Lomaque'n silmät tulivat erittäin heikoiksi, ja räpyttivät\nlakkaamatta hänen lausuessaan tämän muistutuksen. Lopulla hän nosti\ntaas kätensä ja katseli kysyväisesti ympärilleen, äänettömästi vedoten\nkoko luontoon.\n\n\"Kun vähän ajan kuluttua asia oli enemmän edistynyt\", jatkoi Trudaine,\nottamatta huomioonsa tätä keskeytystä; \"kun naimistarjous oli tehty, ja\nkun sain tietää, että Rosa oli omassa sydämessään siihen suostunut,\nminä panin vastaan enkä voinut salata esteitäni --\"\n\n\"Taivaan tähden!\" keskeytti Lomaque taas, lyöden käsiänsä yhteen\nhämmästyneellä katsannolla; \"mitä esteitä? mitä mahdollisia esteitä\nnuorta ja hyvin kasvatettua miestä vastaan, jolla on mahdottoman suuri\nomaisuus ja nuhteeton luonne? Minä olen kuullut noista esteistä ja\nvastustuksista: minä tiedän että ne ovat vihastuttaneet muita; ja minä\nkysyn itseltäni alinomaa, mitkä ne esteet voivat olla?\"\n\n\"Jumala tietää että olen usein koettanut karkoittaa niitä pois\nmielestäni, haaveellisina ja mahdottomina\", sanoi Trudaine, \"vaan minun\nei ole onnistunut. Mahdotonta on, teidän läsnäollessa, minun\nperinpohjin selittää mitkä minun tunteeni ovat olleet alusta alkain\nsitä herraa kohtaan, jota te palvelette. Antakaa siinä olla tarpeeksi,\njos uskon teille, etten voi, en nytkään, olla vakuutettu hänen\nsisartani kohtaan osoittamiensa tunteiden puhtaudesta, ja että minussa\non -- vasten omaa tahtoani, vasten vakaista tahtoani luottaa\ntäydellisesti Rosan vaaliin -- paha luulo hänen luonteestaan ja\nmielensä laadusta, luulo, joka nyt, hää-aattona, kasvaa todelliseksi\nkauhuksi. Pitkällinen salainen kärsimys, epäilys, ja päättämättömyys\npakoittavat tämän tunnustuksen ulos minusta, herra Lomaque, melkein\nvaromattomasti ja kaikkia seuraelämän tapoja vastaan. Te olette elänyt\nvuosia saman katon alla tämän miehen kanssa; te olette nähnyt häntä\nvaariin-ottamattomimpina hetkinä yksityiselämässä. En viekoittele teitä\nuskoutumaan minulle -- minä ainoastaan kysyn voitteko tehdä minut\nonnelliseksi kertomalla minulle, että olen tehnyt kauheinta vääryyttä\nisännällenne mielipiteilläni hänestä? Pyydän teitä tarttumaan käteeni\nja kertomaan minulle, jos voitte, kaikessa kunniassa, että minun\nsisareni ei pane alttiiksi koko elämänsä onnea, antautuessaan naimisiin\nherra Danville'n kanssa!\"\n\nHän ojensi kätensä puhuessaan. Jonkun kummallisen muutoksen alaisena\nsattui Lomaque juuri tällä hetkellä katsomaan noihin luonnon\nkauneuksiin, joita hän niin suuresti ihanteli. \"Todellakin, herra\nTrudaine, todellakin semmoinen vetoominen teidän puolelta, tämmöisellä\nhetkellä, kummastuttaa minua\". Mentyänsä niin pitkälle, vaikeni hän,\neikä puhunut sen enempää.\n\n\"Kun ensin istuimme tähän yhdessä, ei aikomukseni ollenkaan ollut tehdä\ntämmöistä vetoomista, ei ollenkaan puhua teille niinkuin olen puhunut\",\njatkoi toinen. \"Sanani ovat minulta päässeet, teille puhuessani,\nmelkein vahingossa -- teidän täytyy antaa ne minulle anteeksi. En voi\nodottaa että muut, herra Lomaque, arvossa pitävät ja käsittävät\ntunteeni Rosaa kohti. Me kaksi olemme eläneet yhdessä yksinämme\nmaailmassa: isä, äiti, suku, kaikki kuolivat jo aikoja sitten ja\njättivät meidät. Minä olen niin paljon vanhempi sisartani, että olen\ntottunut pitämään itseäni enemmän hänen isänään kuin veljenään. Koko\nelämäni, minun kalliimmat toiveeni, kaikki minun korkeimmat pyrintöni\novat yhdistyneet häneen. Poika-aikani oli jo ohitse kun äitini asetti\npikku sisareni käden minun käteeni ja lausui kuolinvuoteellaan: 'Louis,\nole hänelle mitä minä olen ollut, sillä hänelle ei ole jäänyt ketään\nmuuta, johon voisi turvautua, kuin sinä'. Siitä lähtien eivät muitten\nmiesten mieliharrastukset ja kunnianhimoisuudet ole olleet minun\nmieliharrastuksiani eikä kunnianhimoani. Sisar Rosa -- niinkuin meillä\nkaikilla oli tapana nimittää häntä noina menneinä aikoina, ja joksi\nminä vieläkin mieluimmin häntä nimitän -- sisar Rosa on ollut ainoa\npäämäärä, ainoa onnellisuus, ainoa todellinen lohdutus, ainoa\nkallisarvoinen palkinto minun elämässäni. Minä olen elänyt tässä\nköyhässä majassa, tässä syrjäisessä erakko-elämässä, kuin Paratiisissa,\nKoska sisar Rosa, viaton, onnellinen, kirkassilmäinen Evani on elänyt\ntässä minun kanssani. Vaikka hänen valitsema aviomiehensä olisikin\nollut sama, jonka minäkin olisin valinnut, olisi tuo pakollinen\nluopumus hänestä ollut kovin, katkerin koetus. Niinkuin asiat nyt\novat, minun ajatellessa mitä ajattelen, ja peljätessä mitä pelkään,\npäättäkää itse millaiset minun ajatukseni voivat olla hänen naimisensa\naatto-iltana; ja te ymmärrätte miksi ja missä tarkoituksessa minä tein\nsen vetoomisen, joka kummastutti teitä hetki sitten, vaan joka ei voi\nkummastuttaa teitä nyt. Puhukaa jos tahdotte -- minä en voi sanoa\nmitään enää\". Hän huoahti katkerasti; hänen päänsä vaipui alas, ja\nkäsi, jonka oli Lomaque'lle tarjonnut, vapisi kun hän veti sen pois ja\nantoi sen vaipua kupeelleen.\n\nVouti ei ollut mies, joka oli tottunut empimään, vaan nyt hän empi. Hän\nei ollut tottunut olemaan puheenparsien puutteessa, mutta nyt hän\nänkytti pahoin vastauksensa alkuosassa. \"Otaksukaa että minä\nvastaisin\", aloitti hän hiljaa; \"otaksukaa että sanon teidän tuominneen\nhäntä väärin, olisiko minun todistukseni todellakin tarpeeksi\nvoimallinen kumoomaan mielipiteitä, tahi paremmin arveluita, jotka\nteissä ovat vakaantuneet vakaantumistaan kuukausien kuluessa?\nOtaksukaa, toiselta puolen, että minun isännälläni olisi pienet --\"\n(Tässä Lomaque epäili, ennenkuin hän lausui seuraavan sanan) \"-- pienet\n-- heikkoutensa, jos niin saan sanoa; vaan ainoastaan otaksuen,\nmuistakaa se! heikkouksia -- ja otaksukaa että olen ne huomannut, ja\ntahtoisin uskoa ne teille, mitä hyötyä semmoisesta ilmoittamisesta\nolisi nyt, yhdennellätoista hetkellä, kun neiti Rosa on antanut\nsydämensä ja häät ovat määrätyt huomispäiväksi? Ei, ei! uskokaa\nminua --\"\n\nTrudaine äkkiä katsahti ylös. \"Kiitän teitä, herra Lomaque,\nmuistutuksestanne. Niinkuin sanotte, on nyt liian myöhäistä kuulustella\nja siis myöskin liian myöhäistä luottaa toisiin. Sisareni on valinnut;\nja valitun suhteen minun huuleni tulevat olemaan tästä lähtien\nsuljettuina. Tulevaisuus on Jumalan kädessä: millainen se tulleekin\nolemaan, toivon olevani tarpeeksi vahva kantamaan mitä osakseni tulee,\nmiehen miehuudella ja kärsiväisyydellä! Pyydän anteeksi, herra Lomaque,\nettä olen ajattelemattomasti vaivannut teitä kysymyksillä, joita minun\nei ollut oikeus tehdä. Menkäämme takaisin huoneisin -- minä näytän\ntietä teille\".\n\nLomaque'n huulet avautuivat, vaan sulkeutuivat taas: hän kumarsi\npakollisesti ja hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hetkeksi. Trudaine\nastui tietä myöten äänettömänä takaisin taloon: vouti seurasi hiljaa\nmuutamain askelten päässä ja sopotteli hiljaa itsekseen. \"Hänen isänsä\npelasti minut\", mutisi Lomaque; \"se on totta, eikä siitä pääse\nmihinkään: hänen isänsä pelasti minut; ja nyt, minä olen tässä -- ei!\nliian myöhäistä! -- liian myöhäistä puhua -- liian myöhäistä toimia --\nliian myöhäistä tehdä mitään!\"\n\nAivan lähellä huonetta tuli vanha palvelija heitä vastaan. \"Nuori\nemäntäni on juuri lähettänyt minua kutsumaan teitä kahvia juomaan,\nherra\", sanoi Guillaume. \"Hän on pitänyt teitä varten kahvia lämpimänä\nja toista kuppia herra Lomaque'a varten\".\n\nVouti säpsähti -- tällä kertaa toden-perästä hämmästyen. \"Minua\nvarten!\" huudahti hän. \"Neiti Rosa on vaivannut itseään pitämällä\nkahvia lämpimänä minua varten?\" Vanha palvelija katsoa tuijotti häneen;\nTrudaine seisattui ja katsoi taakseen. \"Mitä kummastuttavaa siinä on\",\nkysyi hän, \"semmoisessa tavallisessa kohteliaisuudessa sisareni\npuolelta?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Trudaine\", vastasi Lomaque; \"te ette ole\neläneet semmoisissa oloissa kuin minä, te ette ole vanha mies ilman\nystävittä, teillä on vakainen asema maailmassa ja te olette tottuneet\nsaamaan ihmisiltä kunnioitusta. Minä en ole. Tämä on ensimmäinen kerta\nelämässäni kun huomaan itseni olevan nuoren neitosen kohteliaisuuden\nesineenä; ja tämä minua hämmästytti. Pyydän uudestaan anteeksi -- olkaa\nniin hyvä, käykäämme sisään\".\n\nTrudaine ei vastannut mitään tähän kummalliseen selitykseen. Hän\nkummasteli sitä kuitenkin vähän; ja kummasteli vielä enemmän\nvierashuoneesen tultuaan, kun näki Lomaque'n astuvan suoraapäätä hänen\nsisarensa luokse, ja -- nähtävästi huomaamatta, että Danville istui\nklaverin edessä sillä hetkellä juuri laulaen -- piti hänelle hyvin\nsekavaa vaan tavanmukaista kiitospuhetta kahvikupista. Rosa katseli\nkummastuneena ja puoleksi pidättäen nauruaan kuunnellessaan häntä.\nRouva Danville, joka istui hänen vieressään, kävi myreän näköiseksi ja\nlöi hiljaa viuhkallaan voudin käsivartta.\n\n\"Olkaa niin hyvä ja pysykää ääneti siksi kuin poikani on laulanut\",\nsanoi hän. Lomaque kumarsi hiukan, astui muutaman nurkassa olevan\npöydän luokse ja otti siinä olevan sanomalehden käteensä. Jos rouva\nDanville olisi huomannut mikä mielenilmaus näkyi Lomaque'n kasvoissa\nhänen kääntyessään, kyllä olisi hänen ylpeä, aristokraatillinen\nmielensä ehkä vähän hämmentynyt.\n\nDanville oli lopettanut laulunsa, oli jättänyt klaveerin, ja puheli\nhiljaa morsiamensa kanssa; rouva Danville lisäsi jonkun sanan\nkeskuspuheesen silloin tällöin; Trudaine istui erikseen huoneen\ntoisessa päässä, miettiväisesti lukien kirjettä, jonka otti taskustaan,\nkun Lomaque, joka vielä lueskeli sanomalehteänsä, äkkiä päästi\nhuudahduksen, joka keskeytti kaikkia huoneessa olijoita toimissaan ja\nsaattoi heidät katsomaan voutiin.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Danville kärsimättömästi.\n\n\"Häiritsenkö, jos selitän tämän?\" kysyi Lomaque, tullen silmistään\nhyvin heikoksi taas, ja kääntyen kunnioittavaisesti rouva Danville'en.\n\n\"Te olette jo häirinneet meitä\", sanoi vanha nainen äreästi, \"niin\nsamapa tuo on nyt jos puhuttekin\".\n\nSe on eräs paikka Tieteellisissä Ilmoituksissa, joka on minua suuresti\nilahuttanut ja joka varmaan on oleva ilahuttava uutinen jokaiselle\ntässä\". Näin sanoen katsoi Lomaque huomauttamalla katsannolla\nTrudaineen ja luki sitten sanomista seuraavat rivit:\n\n\"_Tiede-Akatemia Parisissa_. -- Olemme suureksi iloksemme saaneet\nkuulla että kemian avoinna oleva ala-professorin virka on tarjottu\neräälle miehelle, jonka vaatimattomuus on estänyt hänen tieteellisiä\nansioitaan tulemasta tarpeeksi kuuluisiksi maailmassa. Akatemian\njäsenet ovat jo aikoja sitten tienneet hänen tehneen useampia,\nmerkillisimpiä kemiata edistäviä keksintöjä, mitä viime vuosien\nkuluessa on tehty -- keksintöjä, joista hän on erinomaisella, tekeepä\nmielemme melkein sanomaan, moitittavalla vaatimattomuudella sallinut\nmuitten rangaistuksetta omistaa itselleen kunniata. Ei kukaan mies\nmissäkään virassa ole täydellisemmin oikeutettu saamaan valtiolta\nkunnian arvoa ja virkaa, kuin se herra jota tarkoitamme -- herra Louis\nTrudaine\".\n\nEnnenkuin Lomaque voi katsoa kuulijoihin, huomatakseen minkä\nvaikutuksen hänen uutisensa teki, oli Rosa jo rientänyt veljensä luokse\nja suuteli häntä riemun vimmassa.\n\n\"Armas Louis\", huusi hän taputtaen käsiään, \"suo minun ensimmäiseksi\nsinua onnitella! Miten ylpeä ja iloinen minä olen. Sinä otat tietysti\nvastaan professorinviran\".\n\nTrudaine, joka äkkiä ja hiukan hämmästyneenä oli pistänyt kirjeensä\ntakaisin taskuun sillä hetkellä kuin Lomaque alkoi lukea, näytti olevan\nvastauksen puutteessa. Hän taputti sisarensa kättä hajamielisesti ja\nsanoi:\n\n\"En ole vielä päättänyt; älä kysy minulta miksi, Rosaseni -- älä\nainakaan nyt, älä nyt suinkaan\". Hämmennys ja levottomuus ilmautui\nhänen kasvoissaan pyytäessään sisartaan käymään jälleen tuolilleen\nistumaan.\n\n\"Pidetäänkö kemian ala-professoria herrasmiehen arvoisena?\" kysyi rouva\nDanville, osoittamatta vähintäkään osanottoa Lomaque'n uutiseen.\n\n\"Tietysti ei\", vastasi hänen poikansa ilkkuvalla naurulla; \"semmoisen\ntäytyy tehdä työtä ja tehdä itsensä hyödylliseksi -- mikä herrasmies\nhän on?\"\n\n\"Charles!\" huudahti vanha rouva, punastuen suuttumuksesta.\n\n\"Hoh!\" huusi Danville, kääntyen selin häneen; \"nyt on jo tarpeeksi\nkemiaa. Lomaque! te olette nyt ruvenneet lukemaan uutisia, koettakaa\nvoitteko löytää jotakin hauskaa luettavaa. Mitkä ovat viimeiset tiedot\nParisista? Kuuluuko vielä yleisen kapinan enteitä?\"\n\nLomaque rupesi toista paikkaa tarkastamaan sanomista. \"Vähän, hyvin\nvähän toiveita on saada rauhallisuus jälleen palautetuksi\", hän sanoi.\n\"Necker, kansan ministeri, on eroitettu virastaan. Julistuksia\nväkikokouksia vastaan on levitetty yli koko Parisin. Sveitsiläinen\nkaarti on asetettu Champs Elysées-kentälle neljän tykin kanssa. Enempää\nei vielä tiedetä, vaan pahinta peljätään. Ylimyskunnan ja kansan\nvälinen riita kasvaa kasvamistaan uhkaavalla tavalla, melkein joka\nhetki\".\n\nTähän hän pysähtyi ja asetti sanomalehden pöydälle. Trudaine otti sen\nsiitä ja pudisti päätään pahaa aavistavalla tavalla, katsellessaan sitä\npaikkaa, joka juuri oli luettu.\n\n\"Oh!\" huudahti rouva Danville. \"Kansa, todellakin! Antakaa noiden\nneljän tykin tulla hyvään latinkiin, antakaa Sveitsiläisen kaartin\ntehdä tehtävänsä, ja me emme saa koskaan kuulla sen enempää tuosta\nkansasta!\"\n\n\"Neuvoni on, ettette olisi liioin varma siitä\", sanoi hänen poikansa\nhuolettomasti; \"siellä on liian paljo kansaa Parisissa Sveitsiläiselle\nkaartille ammuttavaksi, kuin että se voisi käydä niin mukavasti. Älkää\npitäkö päätänne liian aristokraatillisesti ylhäällä, äitini, ennenkuin\naivan varmaan tiedämme mistä päin tuuli käy. Kenties minä saan jonakuna\npäivänä kumartaa yhtä syvälle kuningas Moukalle, kuin te nuoruudessanne\nkuningas Louis viidennelletoista!\"\n\nHän hymyili kohteliaasti puhettaan lopettaessaan ja aukasi\nnuuskatoosansa. Hänen äitinsä nousi tuoliltaan, kasvot punaisina\ninhosta.\n\n\"En tahdo kuulla sinun puhuvan niin -- se kauhistuttaa, se kuohuttaa\nmieltäni!\" huusi hän rajulla liikunnolla. \"Ei, ei! en tahdo enää\nsemmoista kuulla. En tahdo istua tässä kuulemassa miten poikani, jota\nrakastan, laskee leikkiä pyhimmistä aatteista, ja pilkkaa voidellun\nkuninkaan muistoa. Se on kiitokseni siitä että olen myöntynyt ja tullut\ntänne, vasten kaikkia säädyllisyyden lajeja, hää-aattona? En kärsi tätä\nkauemmin; minä noudatan omaa tahtoani ja käyn omaa tietäni. Minä käsken\nsinua, minun poikaani, saattamaan minua takaisin Rouen'iin. Me olemme\nsulhasen seuruetta eikä meillä ole mitään tekemistä täällä, ollaksemme\nyötä morsiamen talossa. Te ette kohtaa toisianne ennenkuin kohtaatte\nkirkolla. Justin! vaununi. Lomaque, hakekaa käsiin minun päähineeni;\nherra Trudaine! kiitoksia vieraanvaraisuudestanne; toivon saavani\npalkita sen ensikerran kun olette läheisyydessämme. Neitiseni; ottakaa\nnyt kauniin katsantonne huomenna päällenne, joka sopii yhteen\nhääloistonne kanssa; muistakaa että minun poikani morsiamen tulee olla\ntodistuksena poikani hyvästä kauneuden aistista. Justin! vaununi --\nlaiskuri, roisto, tomppeli, missä minun vaununi!\"\n\n\"Äitini näyttää kauniilta, kun hän on kiihoissaan, eikö niin, Rosa?\"\nsanoi Danville, au'aisten nuuskatoosaansa vanhan rouvan kiitäessä ulos\nhuoneesta. \"Miksi näytät aivan peljästyneeltä, armaani\", lisäsi hän,\ntarttuen Rosan käteen luontealla, lempeällä katseella, \"peljästyneeltä,\nsalli mun vakuuttaa, ilman vähintäkään syytä. Minun äidilläni on vaan\ntämä ainoa turha usko, ja tämä ainoa heikko puoli, Rosa kultani. Olet\nhuomaava että hän on yhtä lempeä kuin kyyhkynen, kun vaan ei hänen\nsääty-ylpeyttään loukata. Mitä se on! tänä iltana ainakaan et saa erota\nminusta tuommoisella katsannolla\".\n\nHän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan jonkun sulhais-sukkeluuden, joka\nheti saattoi punan takaisin morsiamen poskille.\n\n\"Oi miten Rosa häntä rakastaa -- miten innokkaasti hän häntä rakastaa\",\najatteli hänen veljensä, katsellen häntä huoneen nurkasta, missä hän\nistui yksinänsä, ja huomaten hymyä, joka kirkasti hänen punastuneita\nkasvojaan Danville'n suudellessa hänen kättänsä, ja lähteissä matkalle.\nLomaque, joka oli pysynyt järkähtämättömän kylmänä rouvan suuttumisen\npuuskan kestäessä; Lomaque, jonka huomaava silmä oli tarkastellut,\nivallisesti, minkä vaikutuksen tuo kohtaus äidin ja pojan välillä\ntekisi Trudaine'en ja hänen sisareensa, oli viimeinen joka sanoi\njäähyväisensä. Kumarrettuaan Rosalle omituisella suloudella\nkäytöksessään, joka pahoin sopi yhteen hänen rypistyneitten, laihojen\nkasvojensa kanssa, ojensi hän kätensä hänen veljelleen. \"En ottanut\nteidän kättänne istuessamme kahden tuolla penkillä\", sanoi hän, \"saanko\nnyt?\"\n\nTrudaine antoi hänelle kättä kohteliaasti vaan äänetönnä. \"Te\najattelette toisin minusta vielä joskus maailmassa\". Lisäten nämät\nsanat kuiskaamalla, herra Lomaque kumarsi vielä kerran morsiamelle ja\niäksi ulos.\n\nMuutamia minuuttia sen perästä kun ovi oli sulkeutunut, veli ja sisar\nolivat ääneti. \"Viimeinen ilta, jonka yhdessä olemme täällä kotona!\" se\noli ajatus, joka täytti molempain mielet. Rosa oli ensimmäinen\npuhumaan. Epäillen hiukan, lähestyessään veljeään, hän sanoi hänelle\nsurullisesti:\n\n\"Olen pahoillani tuosta mikä tapahtui rouva Danville'lle, Louis.\nSaattaako se sinua ajattelemaan pahaa Charles'ista?\"\n\n\"Minä voin antaa rouva Danvillen suuttumisen anteeksi\", vastasi\nTrudaine vältteleväisesti, \"koska hän puhui rehellisestä\nvakuutuksesta\".\n\n\"Rehellisestä?\" toisti Rosa murheellisesti, -- \"rehellisestä? -- ah,\nLouis! Minä tiedän että sinä ajattelet halveksivasti Charles'in\nvakuutuksista, kun niin puhut hänen äidistään\".\n\nTrudaine hymyili ja pudisti päätään; vaan Rosa ei huomannut tätä\nkieltävää liikuntoa -- hän vaan seisoi murheellisesti ja miettivästi\nkatsellen hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat kastua; hän äkkiä\nheitti käsivartensa veljensä kaulan ympäri ja kuiskasi hänelle: \"oi,\nLouis, Louis! kuinka minä tahtoisin opettaa sinua katsomaan Charlesta\nminun silmilläni!\"\n\nVeli tunsi hänen kyyneleitä kasvoillansa hänen puhellessa, ja koetti\nlohduttaa häntä.\n\n\"Sinun pitää opettaman mua, Rosa -- sinun pitää todellakin. Älä nyt ole\nmilläsikään; meidän täytyy mieltämme virkistää, tahi miten voit sinä\nsaada parhaimman näkösi huomiseksi?\"\n\nHän irroitti hänen kätensä kaulastaan ja talutti häntä lempeästi\ntuolille istumaan. Samassa koputti joku ovea; Rosan palvelija-neitsyt\ntuli emännältään kysymään jotakin häämenoja koskevaa asiata. Ei mikään\nkeskeyttäminen olisi voinut olla enemmän tervetullut kuin tämä tällä\nhetkellä. Se pakoitti Rosaa ajattelemaan hetken vaatimia toimia; ja soi\nhänen veljelleen tilaisuutta mennä työhuoneesensa.\n\nHän istuutui pulpettinsa ääreen, epäilevänä ja murheellisena, ja asetti\nTiede-Akatemialta tulleen kirjeen avattuna eteensä. Jättäen lukematta\nne sievistelevät lauseet, joita se sisälti, pysähtyi hän tarkastamaan\nainoastaan seuraavia rivejä lopussa: -- \"Professorivirkanne\nensimmäisinä kolmena vuotena teidän tulee asua Parisissa tahi sen\nläheisyydessä yhdeksän kuukautta vuodessa, luentojen pitämistä varten\nja laboratorioissa toimitettavien kokeiden tarkastusta varten\".\n\nKirje, jossa nämä rivit löytyi, tarjosi hänelle viran, jommoista hän,\nvaatimattomassa itsensähalveksimisessaan, ei ollut koskaan voinut\nuneksiakaan saavansa: kirje lupasi hänelle tilaisuutta täydellä\nvapaudella harjoittaa mielikokeitaan, joita hän ei koskaan voinut\ntoivoa aikaan saavansa omassa pikku työhuoneessaan, omilla vähäisillä\napukeinoillaan; ja siinä hän nyt istui kuitenkin epäillen ottaisiko hän\nvastaan hänelle tarjottua kunniapaikkaa ja etuja -- epäillen sisarensa\nonnen vuoksi!\n\n\"Yhdeksän kuukautta vuodesta Parisissa\", sanoi hän itsekseen\nmurheellisesti; \"ja Rosa on asuva naineena Lyonissa. Voi! jos voisin\nluoda sydämestäni murheeni hänestä ja voisin karkoittaa mielestäni\naavistukseni hänen tulevaisuudestaan -- kuinka iloisesti enkö vastaisi\ntähän kirjeesen ottaen vastaan sen luottamuksen, joka minua kohtaan\nosoitetaan!\" Hän pysähtyi hetkeksi ja mietiskeli. Millaiset hänen\najatuksensa olivat näkyivät hänen kasvoistaan, jotka kävivät yhä\nvaaleimmiksi, ja silmistään, joiden kiilto kävi yhä tummemmaksi. \"Jos\ntuo kalvava epäluulo, josta en voi vapauttaa itseäni, kävisi todeksi,\ntuo mykkä ennustus tulevasta onnettomuudesta toteutuisi -- en tiedä\nmilloin -- jos niin kävisi (josta Jumala varjelkoon), kuinka kohta eikö\nhän kaipaisi ystävää, suojelijaa läheisyydessään, valmista turvaa\nonnettomuuden hetkenä! Mistä hän on silloin löytävä suojaa tahi turvaa?\nTuon kiihkeän vaimon seurassa? Miehensä sukulaisten ja ystävien\nseurassa?\"\n\nHäntä kauhistutti tuo mieltä särkevä ajatus; ja avaten puhtaan\npaperi-arkin, kastoi hän kynänsä musteessa. \"Ole hänelle kaikki, Louis,\nmitä minä olen ollut\", mutisi hän itsekseen, kertoen äitinsä viimeisiä\nsanoja ja aloittaen kirjettä niitä lausuessaan. Se oli pian valmis. Se\nlausui, mitä kunnioittavimmilla sanoilla, hänen kiitollisuutensa\nhänelle tehdystä tarjouksesta, vaan samalla ilmoituksen ettei hän\nvoinut sitä vastaanottaa perheellisten olojen tähden, joita oli\ntarpeetonta selittää. Päällekirjoitus oli kirjoitettu, kirje sinetissä:\nei puuttunut muuta kuin panna se postilaukkuun, joka oli hänen\nvieressään. Tähän viimeiseen ratkaisevaan toimitukseen tultuaan, jäi\nhän epäilemään. Hän oli kertonut Lomaque'lle ja oli lujasti itsekin\nuskonut voittaneensa kaiken kunnianhimonsa sisarensa onnen tähden. Hän\ntunsi nyt, ensi kerran, että hän ainoastaan oli tuudittanut sen lepoon,\n-- hän huomasi Parisista tulleen kirjeen saaneen sen hereille. Hänen\nvastauksensa oli kirjoitettu, hän piti kädessään postilaukkua; ja tällä\nhetkellä oli koko taistelu joutua uudestaan taisteltavaksi --\ntaisteltavaksi hänen ollessaan vähimmin sopivana siihen! Tavallisissa\noloissa hän ei ollut se mies, joka lykkäsi asiansa toistaiseksi; vaan\nhän teki sen nyt. \"Yö neuvon tuo: minä odotan huomiseksi\", sanoi hän\nitsekseen, pisti epäyskirjeen taskuunsa ja läksi nopeasti ulos\nlaboratoriosta.\n\nArmoa antamatta tuo tärkeä huomisaamu tuli: auttamattomasti, hyväksi\ntai pahaksi, tuo tärkeä aviovala tuli lausutuksi. Charles Danville ja\nRosa Trudaine olivat nyt mies ja vaimo. Edellisen illan ihanaan\nauringon-laskuun perustuva ennustus ei ollut pettänyt. Pilvitön oli\nhääpäivä. Häämenot olivat kaikki käyneet miellyttävästi, ja olivat myös\ntyydyttäneet rouva Danvillea. Hän tuli hääjoukon kanssa Trudainen\nkotiin, paljaana hymynä ja kirkkautena. Nuorikkoa kohtaan hän oli itse\nystävyys. \"Hyvä tyttöseni\", sanoi vanha rouva, mieltyneenä taputtaen\nhäntä viuhkaimellaan poskille. \"Hyvä tyttöseni! sinä olet ollut kaunis\ntänä aamuna -- sinä olet hyvää todistanut poikani kauneuden aistista.\nTodellakin, sinä olet minua miellyttänyt, lapseni! käy nyt tuolla\nylhäällä pukeutumassa jokapäiväiseen pukuusi; ja luota vaan äidilliseen\nrakkauteeni niin kauan kuin Charles'ia onnelliseksi teet\".\n\nOli päätetty niin, että morsian ja sulhanen viettäisivät lempiviikkonsa\nBritanniassa ja sitten palaisivat Danville'n lähellä Lyon'ia olevalle\nmaatilalle. Matkalle kiiruhdettiin, niinkuin ainakin semmoisille\nmatkoille. Vaunut olivat lähteneet -- Trudaine, kauan seistyään niiden\nlähtöä katsellen, palasi nopeasti huoneisin -- pyörivien rattaiden\nnostama pöly oli tykkänään kadonnut -- siinä ei ollut niin mitään\nkatseltavaa -- enää -- vaan tuossa seisoi herra Lomaque huoneen editse\nkulkevalla tiellä; toimettomana, ikäänkuin hän olisi ollut vapaa mies\n-- levollisena, ikäänkuin semmoiset huolet kuin rouva Danville'n\nvaunujen -- esille kutsuminen ja rouva Danville'n saattaminen takaisin\nLyon'iin eivät olisi voineet olla jätettyinä hänen niskoilleen.\n\nToimetonna ja levollisna, hiljaa käsiään nykertäen, hiljaa nyykyttäen\npäätään siihen suuntaan, minne morsian ja sulhanen olivat ajaneet,\nseisoi haaveksiva vouti maantiellä. Äkkiä näytti talosta päin\nlähestyvän astunnan kohta häntä herättävän. Vielä kerran katsoi hän\ntietä pitkin ikäänkuin hän olisi odottanut näkevänsä vieläkin\nvastanaineen pariskunnan vaunuja. \"Tyttö parka! -- voi tyttö parkaa!\"\nsanoi herra Lomaque hiljaa itsekseen, ja kääntyi katsomaan kuka häntä\nlähestyi huoneesta päin.\n\nOli vaan postimies kirje kädessä ja postilaukku kainalossa.\n\n\"Onko mitään uutisia Parisista, ystäväni?\" kysyi Lomaque.\n\n\"Hyvin huonoja uutisia, herraseni\", vastasi postimies. Camille\nDesmoulins on vedonnut kansaan Palais Royalissa -- siellä peljätään\nkapinaa\".\n\n\"Ainoastaan kapinaa!\" matki Lomaque ivallisesti. \"Mikä kunnon hallitus,\njoka ei pelkää pahempaa! Onko kirjeitä?\" lisäsi hän äkkiä muuttaen\npuheen ainetta.\n\n\"Ei ole _taloon_\", sanoi postimies, -- \"ainoastaan yksi _talosta_,\njonka herra Trudaine antoi. Sitä tuskin kannattaa\", lisäsi hän,\nkäännellen kirjettä kädessään, \"pistää postilaukkuun, vai mitä?\"\n\nLomaque katseli hänen olkapäittensä yli, hänen näin puhellessa, ja näki\nkirjeen olevan Tiede-Akatemian Presidentille Parisissa.\n\n\"Tahtoisin mielelläni tietää onko hän ottanut vastaan paikan, vai\nkieltäynyt\", ajatteli vouti, nyökyttäen päätään postimiehelle ja\njatkaen matkaansa taloon päin.\n\nOvella tuli Trudaine häntä vastaan, joka sanoi hänelle pikaisesti: \"te\nlähdette Lyon'iin takaisin rouva Danville'n kanssa, arvaan minä?\"\n\n\"Tänä päivänä vielä\", vastasi Lomaque.\n\n\"Jos sattuisitte kuulemaan jostakin nuorenmiehen huoneuksesta Lyonissa\ntahi sen läheisyydessä\", jatkoi toinen, alentaen ääntään ja puhuen\nentistä nopeammin, \"niin te tekisitte minulle hyvän työn jos antaisitte\ntiedon siitä minulle\".\n\nLomaque lupasi; vaan ennenkuin hän ennätti lisätä kysymyksen, joka\nhänellä jo oli kielellään, oli Trudaine kadonnut huoneesen.\n\n\"Nuorenmiehen asunto!\" toisti vouti, seisten yksinään portailla.\n\"Lyonissa tahi sen läheisyydessä! Ahaa! Herra Trudaine, minä lasken\nyhteen nuorenmiehen-asuntonne ja puheenne minulle eilen illalla, ja\nsaan summan, joka on, arvelen minä, jokseenkin täsmälleen oikein. Te\nette ole myöntänet Parisin tarjoukseen ja minä luulen voivani arvata\nsyyn\".\n\nHän vaikeni miettiväisenä ja pudisti päätään pahaa tietävällä\ntyytymättömyydellä ja pureskellen huuliaan.\n\n\"Kaikki on kyllä kirkasta tuolla taivaalla\", jatkoi hän hetken\nkuluttua, katsellen ylös loistavaa keskipäivän taivasta kohti. \"Kaikki\nkyllä kirkasta siellä; vaan minä luulen näkeväni pienen pilven jo\nnousevan erään perheen taivaalle -- pikku pilvi, jonka peitossa on\npaljo, ja jota minä puolestani tulen huolellisesti tarkkaamaan\".\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nViisi vuotta oli kulunut siitä kun herra Lomaque seisoi miettiväisenä\nTrudainen talon portilla, katsellen morsiamen ja sulhasen vaunujen\nlähtöä, ja murheellisesti aprikoiden tulevaisuuden suhteita. Suuria\ntapahtumia oli kulkenut yli sen perheellisen taivaan, jolla hän\nennustavaisesti oli huomannut pienen uhkaavan pilven. Suurempia\ntapahtumia oli kulkenut yli Ranskanmaan taivaan.\n\nMitä oli kapina viisi vuotta takaperin vallankumousta vastaan nyt --\njoka oli syössyt maahan valta-istuimen, kukistanut ruhtinaita ja\nvaltoja; joka oli asettanut omia kruunuttomia ja perinnöttömiä\nkuninkaitaan ja neuvon-antajiaan valtaistuimelle, ja verisesti\ntemmaissut ne sieltä alas taas tusinoittain; joka oli raivonnut ja\nraivonnut hillittömästi, julmassa innossa, kunnes viimein yksi ainoa\nkuningas saattoi sitä hallita ja hillitä vähäksi aikaa. Tämän kuninkaan\nnimi oli Hirmu, ja yksi tuhatta seitsemän sataa ja yhdeksän kymmentä\nneljä on hänen hallitusvuotensa.\n\nHerra Lomaque, joka ei ole voutina enää, istuu yksinänsä virkahuoneelta\nnäyttävässä huoneessa muutamassa Parisin yleisessä rakennuksessa. On\ntaas Heinäkuun ilta, yhtä kaunis kuin se ilta, jona hän Trudainen\nkanssa istui kahden tuolla penkillä, josta voi katsella Seinen joen\nihanaa maisemaa. Huoneen akkuna on auki, ja vieno, vilpeä tuulenhenki\naikaa puhaltaa siitä. Mutta Lomaque hengittää vaivaloisesti, ikäänkuin\nhäntä vielä vaivaisi keskipäivän helteen tukehuttava kuumuus; ja hänen\nkasvoissaan voi huomata murheen ja levottomuuden merkkejä hänen\nsilloin, tällöin hajamielisesti katsellessaan alas kadulle. Ne ajat,\njoista hän elää, ovat itsessään jo semmoiset, että ne voivat tehdä\nmiehen kasvot murheellisiksi. Tänä kauheana Hirmun hallitusaikana ei\nlöytynyt sitä elävätä henkilöä koko Parisin kaupungissa, joka aamulla\nnoustessaan olisi voinut olla varma siitä, ett'ei hän ennen iltaa\njoutuisi vakojien käsiin, syytöksen alaiseksi, vankeuteen tahi vaikkapa\nmestauslavallekin. Semmoiset ajat koettavat kyllä miehen mieltä; vaan\nLomaque ei nyt niitä ajatellut eikä ollut huolellisna niiden tähden.\nPaperiläjästä, joka oli hänen edessään vanhalla kirjoituspöydällä, oli\nhän juuri ottanut esille yhden, joka oli saattanut hänen ajatuksensa\ntakaisin menneisin aikoihin, ja niihin tapauksiin, jotka olivat\ntapahtuneet sen jälkeen, kun hän seisoi yksinänsä Trudaine'n huoneen\nportailla, aprikoiden tulevia tapahtumia.\n\nNopeammin kuin hän oli aavistanutkaan oli nämä tapaukset tulleet.\nVähemmässä ajassa kuin hän oli edeltäpäin luullut, tuli tuo surkea\nonnettomuus, jota Rosan veli oli varonnut niinkuin selvästi mahdollista\nonnettomuutta ainakin, ja vaati kaikkea sitä kärsiväisyyttä,\nmiehuullisuutta ja itsensä uhraavaisuutta, mitä hän kykeni tarjoomaan\nsisarensa hyväksi.\n\nVähin askelin alaspäin, pahasta pahempaan, osoittihe Rosan miehen\nluonne selvemmin ja selvemmin melkein päivä päivältä. Satunnaiset\nhuolimattomuudet päättyivät tavaksi otetulla laiminlyömisellä;\nhuolimaton karttaminen muuttui kylmäksi viholllisuudeksi; pienistä\nloukkauksista kypsyi suuria herjauksia -- nämä oli ne julmat merkit,\njoista Rosa huomasi panneensa kaiken alttiiksi ja kadottaneensa kaiken,\nollessaan vielä nuori vaimo -- nämä ne ansaitsemattomat murheet, jotka\nkohtasivat häntä turvattomana, jotka olisivat jättäneet hänet\nturvattomaksi, ellei hänen veljensä alttiiksiantava rakkaus olisi\ntuonut apua ja tukea. Trudaine oli alusta alkain pyhittänet itsensä\nsemmoisten koetusten vastaanottamiseen kuin ne, joita hän nyt sai\nkärsiä; ja miehen tavalla hän otti ne vastaan, huolimatta yhtä vähän\näidin vainosta kuin pojan solvauksista. Tämä vaikea tehtävä tuli\nainoastaan helpoitetuksi silloin, kun ajan kuluessa yleinen häiriö\nsekaantui yksityisiin huoliin. Silloin huomiota luokseen vetävät\nvaltiolliset onnettomuudet tulivat helpoitukseksi perheelliselle\nkurjuudelle. Silloin alkoi Danvillen elämän ainoana tarkoituksena ja\nperintönä olla asiainsa ajaminen niin viisaasti, että hän voisi kulkea\nvahingotta edistävän vallankumouksellisen virran kanssa -- kuinka\nkauas, siitä hän ei huolinut, kun hän vaan pelasti omaisuutensa ja\nhenkensä vaaraan joutumasta. -- Hänen äitinsä, joka järkähtämättömästi\npysyi uskollisena vanhanaikaisille mielipiteilleen, kaikesta vaarasta\nhuolimatta, sai rukoilla ja nuhdella, sai puhua kunniasta ja\nmiehuudesta ja rehellisyydestä -- poika ei ottanut korviinsakaan, tahi\nkuunteli ainoastaan nauraakseen. Samoin kuin hän oli vaimonsa suhteen\nkulkenut väärää polkua, niin oli hän nyt taipuvainen astumaan väärää\ntietä maailman suhteen. Vuosia kului: hävittäväiset muutokset\nruntelivat hurrikani-myrskyn tapaan alinomaa Ranskan maan vanhaa\nhallitusjärjestystä; ja vielä Danville onnellisesti vaihetteli\nvaihettelevan ajan mukaan. Hirmuvallan ensimmäiset päivät lähestyivät;\nvaltiollisessa ja yksityisessä elämässä -- ylhäisissä ja alhaisissa --\njoka mies epäili veljeänsä. Danville, vaikka olikin neuvokas, joutui\nmyös viimein epäluulon alaiseksi Parisissa olevan päähallituksen luona,\netupäässä äitinsä kautta. Tämä oli hänen ensimmäinen valtiollinen\nhäviönsä, ja ajattelemattomana raivon ja kiusan hetkenä hän antoi\nLomaquen kärsiä siitä syttynyttä vihaansa. Itse epäluulon alaisena,\nrupesi hän puolestaan epäilemään voutiaan. Hänen äitinsä kiihoitti tätä\nluulevaisuutta. -- Lomaque eroitettiin virastaan.\n\nEntisinä aikoina olisi semmoinen uhri joutunut häviöön -- uusissa\noloissa hän suorastaan tuli kelvolliseksi toimittamaan valtiollista\ntehtävää maailmassa. Lomaque oli köyhä, sukkela-älyinen,\nharvapuheinen, eikä liioin tarkkatunteinen. Hän oli hyvä\nisänmaanrakastaja, hänellä oli hyviä isänmaataan rakastavia ystäviä,\ntarpeeksi kunnianhimoa, viekas kissanluontoinen urhoollisuus, eikä\nhänellä ollut mitään peljättävää -- hän tuli Parisiin. Siellä oli\nkyllin menestyksen tilaisuuksia hänenlaatuisille miehille. Hän odotti\nsemmoista tilaisuutta. Se tuli; hän käytti sitä parhaimmiten\nhyödykseen; pääsi julman Fonqvier-Tinvillen suosioon ja sai viran\nSalaisen Poliisin virastossa.\n\nDanvillen viha kuitenkin haihtui: hän tointui jälleen käyttämään tuota\nälykästä mieltä, joka tähän asti oli häntä niin hyvästi auttanut, ja\nlähetti kutsumaan takaisin poisajettua palvelijaa. Se oli liian\nmyöhäistä. Lomaque oli jo siinä asemassa, että hän voi vaatia häntä\npuhdistamaan itseään epäluuloista -- jopa kenties saattaa hänen päänsä\nmestauspölkylle. Pahempi asia kuin tämä oli että nimittämättömiä\nkirjeitä hänelle lähetettiin, joissa häntä kehoitettiin mitä pikemmin\nosoittamaan isänmaanrakkautta jollakin vastustamattomalla alttiiksi\npanolla ja saattamaan äitiänsä vaikenemaan, jonka mieletön suoruus\nluultavasti ennen pitkää maksaisi hänelle hänen henkensä. Danville\ntunsi hänet siksi hyvin, että hän tiesi yhden ainoan keinon löytyvän\nhäntä pelastaa, ja sen kautta pelastaa myös itseään. Äiti oli aina\nvastustanut maasta pois muuttamista; vaan nyt hänen poikansa vaati että\nhänen piti käyttää ensimmäistä tilaisuutta lähteäksensä Ranskasta,\nsiksi kun levollisempia aikoja tulisi. Luultavasti olisi äiti antanut\noman henkensä kymmenen kertaa vaaran alttiiksi ennemmin kuin olisi\npoikaansa totellut; vaan hän ei uskaltanut saattaa samalla poikansa\nhenkeä vaaran alaiseksi; ja hän myöntyi poikansa tähden. Osaksi\nsalaisten vehkeitten, osaksi häpiämättömän petoksen kautta, Danville\nhankki hänelle semmoisia papereja ja luvantodistuksia, joilla hän voi\npäästä ulos Ranskasta Marseillen kautta. Vielä nytkin epäsi hän\nlähtevänsä ennenkuin saisi tietää mitkä hänen poikansa aikeet olivat\ntulevaisuuden suhteen. Danville näytti hänelle kirjeen, jonka hän oli\njuuri lähettämäisillään Robespierrelle itselleen, jossa hän puollusti\nepäiltyä isänmaanrakkauttaan, ja harmistuneena pyysi saada osoittaa\nsitä jossakin virassa, sama miten pienessä, sen julman kolmikkovallan\npalveluksessa, joka silloin hallitsi, tahi oikeammin kauhistutti\nRanskanmaata. Nähtyänsä tämän kirjoituksen rouva Danville rauhoittui.\nHän sanoi jäähyväiset pojalleen ja läksi viimeinkin matkalle,\nuskollisen palvelijan kanssa, Marseilleen.\n\nDanvillen tarkoitus lähettäessään kirjeen Parisiin, ei ollut muu kuin\npelastaa itsensä isänmaallisella kerskaamisella. Hän oli kuin pilvistä\npudonnut saadessaan vastuun, jossa otettiin kiinni hänen sanoistaan, ja\nkäskettiin tulemaan pääkaupunkiin ottamaan vastaan tointa siellä\nsilloiselta hallitukselta. Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen. Hän\nsiis matkusti Parisiin, ottaen vaimonsa mukaansa suorastaan vaaran\nkitaan. Hän oli silloin julkisessa vihollisuudessa Trudainen kanssa;\nja kuta suurempaan tuskaan ja levottomuuteen hän vaan voi saada veljeä\nsisarensa puolesta, sitä enemmän se oli hänelle mieleen. Pysyen\nuskollisena luottamisessaan ja rakkaudessaan, kaikista vaaroista ja\nvainoomisista huolimatta, seurasi Trudaine heitä; ja saman kadun\nvarrella, jossa heidän asuinpaikkansa oli Parisissa, Hirmuhallituksen\nvaarallisena aikana, oli myöskin hänen asuntonsa.\n\nDanville oli kummastunut tarjotun palveluksensa vastaanottamisesta --\nvielä enemmän hän hämmästyi huomatessaan hänelle määrätyn viran olevan\npäällysmiehen viran samassa Salaisen Poliisin virastossa, jossa Lomaque\noli toimitusmiehenä. Robespierre ja hänen virkakumppalinsa olivat\npunninneet miehensä arvoa -- hänellä oli kyllin rahaa ja\npaikkakunnallista arvoa -- häntä kyllä kannatti tutkia. He tiesivät\nmissä suhteessa häntä piti epäillä, ja miten he voisivat häntä\nhyödykseen käyttää. Salaisen Poliisin toimet olivat senlaatuisia\ntoimia, jotka sopivat raakatuntoiselle, neuvokkaalle miehelle; ja tämän\nälyn rehellisestä käyttämisestä saadussa virassa oli Lomaquen läsnäolo\nvirassa hyvänä vakuutuksena. Poisajettu palvelija oli juuri omansa\nvakoilemaan epäluulon alaista isäntää. Niin tapahtui että Parisin\nsalaisessa poliisivirastossa, hirmuhallituksen aikana, Lomaquen entinen\nisäntä oli nimensä suhteen vielä hänen isäntänsä -- julkisuudessa\npäällysmies, jolle hän oli tilinalainen, -- yksityisessä elämässä\nepäluulon alainen mies, jonka pienimpiä sanoja ja tekoja hän oli\nvirallisesti määrätty pitämään silmällä.\n\nYhä murheellisemmiksi ja synkemmiksi kävivät Lomaque'n kasvot hänen nyt\naprikoidessaan viimeiksikuluneitten viiden vuoden muutoksia ja\nonnettomuuksia. Kun lähistössä olevan kirkon kello löi seitsemän,\nheräsi hän näistä mietteistänsä. Hän järjesti hajallaan edessänsä\nolevat paperit -- katsoi oveen päin ikäänkuin odottaen jonkun tulevan\n-- rupesi sitten, huomattuaan olevansa yksin, tarkastamaan sitä\nkirjoitusta, joka ensiksi oli johdattanut hänen mieleensä tuon pitkän\njonon synkkiä ajatuksia. Siinä löytyvät muutamat rivit olivat\nkirjoitetut salaisilla kirjainmerkeillä ja sen sisältö oli seuraava:\n\n\"Ottakaa huomioonne että teidän päällysmiehenne, Danville, viime\nviikolla sai luvan olla poissa hoitaakseen muutamia omia asioitaan\nLyonissa, ja ettei häntä odoteta takaisin tulevaksi päivään tahi\nkahteen. Hänen poissa ollessa jouduttakaa Trudainen asiaa. Ko'otkaa\nkaikki todistukset ja olkaa itse valmiina ryhtymään toimiin samassa\nkun saatte käskyn. Elkää lähtekö virastohuoneesta ennenkuin taas\nsaatte tietoja minulta. Jos teillä on kopia Danvilleä koskevasta\nyksityisohjeesta, jonka te minulle kirjoititte, niin lähettäkää se\nminun kotiini. Tahdon muistiani virkistää. Teidän alkuperäinen\nkirjeenne on poltettu\".\n\nTässä ilmoituskirje äkisti päättyi. Pannessaan sitä kokoon ja\npistäessään sitä taskuunsa, Lomaque huokaili. Tämä oli muuten\nharvinainen tunteiden-ilmaus hänessä. Hän nojautui tuolin selkälautaa\nvasten ja naputteli kynsillään pöytään. Äkkiä koputettiin hiljaa\nhuoneen ovea ja kahdeksan tahi kymmenen miestä -- nähtävästi uuden\nRanskalaisen Inkvisitionin haltijoita -- tyynenä astui sisään,\nasettuivat seisomaan järjestykseen vasten seinää. Lomaque nyykäytti\npäätään kahdelle heistä. \"Picard ja Magloire, käykää istumaan tämän\npulpetin ääreen. Minä tarvitsen teitä toisten mentyä\",\n\nNäin sanoen antoi Lomaque muutamia sinetillä ja päällekirjoituksilla\nvarustettuja kirjeitä toisille huoneessa odottaville miehille, jotka\nottivat niitä vastaan äänettöminä, kumarsivat ja läksivät ulos.\nÄkkinäinen katsoja olisi luullut heitä konttorikirjureiksi, jotka\nottivat vastaan kauppiaalta lähetettävien tavaroiden tunnuskirjoja. Ken\nolisi voinut aavistaa että syytösten, vangitsemiskäskyjen, ja\nkuolemantuomioitten antaminen ja vastaan-ottaminen -- tuomittujen\nihmisparkojen toimittaminen ruoaksi tuolle kaikkinielevälle\nGuillotinelle [mestauskone, jota käytettiin Ranskan vallankumouksen\naikana] -- olisi voinut käydä noin tyynesti ja huolettomasti,\ntuommoisella kylmämielisellä virkatottumuksella!\n\nKääntyen pulpetin ääressä istuviin kahteen mieheen sanoi Lomaque: \"No\nonko teillä nyt nuo muistoonpanot muassanne\". (He vastasivat\nmyöntäväisesti). \"Picard, teillä on ensimmäiset syytöskohdat tässä\nTrudainen asiassa; teidän tulee lukea ensiksi. Minä olen jo lähettänyt\nvirka-ilmoitukset; vaan meidän täytyy kuitenkin lukea todistukset\nalusta alkain ollaksemme varmat ettei niistä ole jäänyt mitään pois.\nJos muutoksia tulee tehtäväksi, niin nyt on aika niitä tehdä. Lukekaa,\nPicard, ja tehkää se niin pikaan kuin mahdollista\".\n\nSaatuaan tämmöisen kehoituksen, veti Picard taskustaan muutamia pitkiä\npaperikaistaleita ja alkoi lukea niistä seuraavaa:\n\n\"Pöytäkirja, sisältävä koottuja todistuksia Louis Trudainea vastaan,\njota luullaan, Kansalaisen Päällysmies Danvillen tekemän syytöksen\njohdosta, syylliseksi vihollisuuteen vapauden pyhää asiaa vastaan, ja\nvastahakoisuuteen kansan yksinvaltaisuutta vastaan. (1) Epäluulon\nalainen henkilö on salaisen tarkastuksen alla, ja on seuraavat seikat\nsaatu ilmi. On huomattu hänen kahdesti käyneen yön aikana muutamassa\nPapiston-kadun varrella olevassa talossa. Ensimmäisenä yönä kuljetti\nhän mukanaan rahaa, -- toisena asiapapereita. Hän palasi sieltä ilman\nkumpiakin. Nämä seikat on saatu tietää erään kansalaisen avulla, jonka\nTrudaine on ottanut apumiehekseen taloutensa toimissa (niitä, joita\nTirannien aikana sanottiin palvelijoiksi), tämä mies on hyvä isänmaansa\nrakastaja, jolle voi uskoa Trudaine'n tointen silmällä pitämisen. (2)\nAsukkaita on Papiston-kadun varrella olevassa talossa hyvin paljon, ja\nne ovat muutamissa suhteissa hallitukselle vähemmin tunnettuja kuin\nsuotava olisi. On huomattu vaikeaksi saada varmoja tietoja siitä tahi\nniistä henkilöistä, joiden luona Trudaine on käynyt, käyttämättä\nvankeutta. (3) Vangitsemista on katsottu liian aikaiseksi, toiminnon\nnäin vasta alulla ollessa, koska se luultavasti estäisi salaliiton\nkehkeytymistä ja antaisi varoituksen syyllisille, joten ehkä voisivat\npäästä pakoon. Käsky on sentähden annettu tarkastaa heitä vaan tätä\nnykyä, ja odottaa. (4) Kansalainen päällysmies Danville lähtee\nParisista vähäksi aikaa. Trudainen silmällä pitämisen toimi on\nsentähden otettu allekirjoittaneelta ja annettu hänen kumppalilleen,\nMagloirelle. -- Allekirjoittanut: Picard. Nimellä vahvistanut:\nLomaque\".\n\nLuettuansa niin pitkälle asetti poliisimies paperinsa\nkirjoituspöydälle, odotti hetken käskyjä ja läksi ulos, kun hän ei\nniitä saanut. Ei tullut mitään muutosta Lomaquen kasvoissa ilmautuvaan\nmurheellisuuteen ja levottomuuteen. Hän vielä naputteli tuskallisesti\nkynsillään kirjoituspöytään eikä edes katsonut toiseen poliisimieheen\npyytäessään häntä lukemaan kertomuksensa. Magloire veti esille\nsamanlaisia paperikaistaleita kuin Picard ja luki niistä samalla\nkiireisellä, asioimistapaisella, yksitoikkoisella äänellä:\n\n\"Trudainen asia. Pöytäkirjan jatkoa. Kansalais-asioitsija Magloire on\nmäärätty Trudainen silmälläpitoa jatkamaan, ja on seuraavat tärkeät\ntiedot saatu ilmi edellisiin lisättäviksi. (1) Näyttää siltä kuin\nTrudaine aikoisi käydä kolmannen kerran salaisesti Papiston-kadun\nvarrella olevassa talossa. On ryhdytty erityisiin toimiin voidaksemme\nläheltä tarkastaa hänen tekojaan ja seuraus on ollut että toinen\nhenkilö on huomattu osalliseksi tuohon otaksuttuun salaliittoon. Tämä\nhenkilö on Trudainen sisar, ja Kansalais-päällysmies Danvillen vaimo\".\n\n\"Voi ihmisparkaa! -- hukassa hän on!\" mutisi Lomaque itsekseen\nhuoaisten, ja liikkuen levottomasti yhdeltä puolelta toiselle, vanhassa\nkuluneessa nojatuolissaan. Nähtävästi Magloire ei ollut tottunut\nhuokauksiin, keskeyttämisiin, ja murheen osoituksiin siltä taholta,\nsillä hyvin järkähtämätön tuo pääpoliisi tavallisesti oli. Hän katsoi\npaperistaan ylös kummastuneena. \"Jatka, Magloire!\" huusi Lomaque\nsuuttuneena. \"Miksi hitossa sinä et jatka?\" -- \"Aivan heti,\nkansalainen\", vastasi Magloire nöyrästi ja jatkoi:\n\n\"(2) Trudainen kotona on Danvillen vaimon osallisuus veljensä salaisiin\nhankkeisin saatu ilmi edellämainitun isänmaallisen kansalaisen\nvalppauden kautta. Näiden kahden epäluulon alaisen henkilön\nkeskustelut tapahtuvat ainoastaan heidän kahden kesken ollessaan ja\nkuiskuttelemalla. Vähä on, mikä on voitu kuulla; vaan tämä vähäinen\nriittää todistukseksi siitä, että hän täydelleen tietää veljensä\naikomuksesta lähteä kolmannen kerran Papiston-kadun varrella olevaan\ntaloon. On vielä saatu tietää että hän on odottava veljensä\ntakaisintuloa ja että hän vasta sitten yksinänsä palaa omaan kotiinsa.\n(3) Ankarimpiin keinoihin on ryhdytty Papiston-kadun varrella\nolevan talon silmällä pitoa varten. On saatu tietää Trudaine'n\nkäyntien tarkoittaneen miestä ja vaimoa, joita talonomistaja ja muut\nasukkaat tuntevat nimellä Duboit. Ne asuvat neljännessä kerroksessa.\nMahdotonta on nyt asian urkkimis-aikana käydä niiden huoneesen tahi\ntutkia kansalaista Dubois ja hänen vaimoansa, saattamatta meille\nhaitallista häiriötä ja meteliä siihen taloon ja sen naapuristoon.\nPoliisimies jätettiin paikkaa silmällä pitämään, kunnes tutkimis- ja\nvangitsemis-käskyjä saataisiin. Niiden saaminen tuli sattumoilta\nestetyksi. Kun ne viimein saatiin huomattiin molempain sekä miehen että\nvaimon olevan poissa. Ei ole vielä tähän saakka päästy niiden jäljille.\n(4) Talonomistaja heti vangittiin samoin kuin taloa tarkastamaan\nasetettu poliisimies. Talonomistaja vakuuttaa ettei hän tiedä mitään\ntalonsa asukkaista. Luullaan hänen kuitenkin olleen salajuoniin\nosallisena kuin myös että ne paperit, jotka Trudaine kuljetti\nkansalaisille Dubois, olivat väärennettyjä matkapasseja. Ei ole\nmahdotonta että heidän on onnistunut näillä ja rahalla jo päästä\nRanskanmaasta. On ryhdytty toimiin niiden kiinniottamista varten siinä\ntapauksessa ett'eivät vielä ole yli rajan kulkeneet. Enempiä tietoja\nheistä ei ole vielä saatu. (5) Trudaine ynnä hänen sisarensa ovat\nalituisen tarkastuksen alla; ja allekirjoittanut odottaa saadakseen\nenempiä käskyjä, ja pidäksen valmiina niitä toimeenpanemaan. --\nAllekirjoittanut: Magloire. Nimellä vahvistanut: Lomaque\".\n\nHerettyänsä muistoonpanojaan lukemasta, Magloire asetti ne\nkirjoituspöydälle. Hän oli selvästi suosittu mies virastossa ja luotti\nasemaansa; sillä hän uskalsi tehdä muistutuksen, eikä heti lähtenyt\nhuoneesta äänettömänä niinkuin hänen edelläkävijänsä Picard.\n\n\"Kun kansalainen Danville palajaa Parisiin\", alkoi hän, \"niin hän\nvarmaan hämmästyy huomatessaan että hän syyttämällä vaimonsa veljeä,\nsamalla myös on syyttänyt tietämättänsä omaa vaimoansa\".\n\nLomaque katsahti häneen äkisti, tuo vanha heikkous silmissä, joka teki\nne niin kummallisen näköisiksi muutamissa tilaisuuksissa. Magloire\nymmärsi tämän ennusmerkin merkityksen ja olisi joutunut hämille, ellei\nhän olisi ollut poliisimies.\n\nNyt hän taastui askeleen tai kaksi pöydästä eikä puhunut mitään.\n\n\"Ystäväni Magloire\", sanoi Lomaque, lempeästi iskien silmää, \"teidän\nviimeinen muistutuksenne näyttää minusta peitetyltä kysymykseltä. Minä\naina kysyn suoraan toisilta -- en koskaan vastaa itse kysymyksiini.\nTe tahdotte tietää, kansalainen, mikä salainen syy meidän\npäällysmiehellämme on tehdä kanne vaimonsa veljeä vastaan? Mitä jos\nitse koettaisitte miettimällä löytää sen. Se tulee olemaan erinomaisen\nsopiva toimi teille, ystäväni Magloire -- erinomaisen sopiva harjoitus\nvirkatuntien perästä\".\n\n\"Onko muita käskyjä?\" kysyi Magloire nyreissään.\n\n\"Ei ole vastaluettuja ilmoituksia koskevia\", vastasi Lomaque. \"En tiedä\nmitään muutettavaa tahi lisättävää kuultuani ne uudestaan. Vaan minulla\non heti pieni mnistoonpano valmiina teille. Istukaa toiseen pöytään,\nystävä Magloire; minä pidän teistä hyvin paljon kun vaan ette ole\nutelias, -- pyydän, istukaa\".\n\nNäin kohteliaasti puhellen poliisimiehelle lempeimmällä äänellään,\nLomaque otti esille taskukirjansa, ja siitä pienen kirjeen, jonka\nhän aukaisi ja luki läpi tarkkaavaisuudella. Se aikoi lauseella:\n\"Yksityisiä virkaohjeita Päällysmies Danvillen suhteen\", ja sen sisältö\noli muutoin seuraava: -- Allekirjoittanut voi lujasti vakuuttaa, kauan\ntunnettuansa Danvillen perheellistä elämää, että hänen syynsä vaimonsa\nveljen ilmi-autamiseen ovat paljaastaan yksityistä laatua, ja ett'eivät\nole kaukaisimmassakaan yhteydessä valtiollisten seikkain kanssa.\nLyhyesti puhuen, asia on seuraava: -- Louis Trudaine vastusti alusta\nalkain sisarensa naimista Danvillen kanssa, epäillen jälkimäisen\nluonnetta ja mielen laatua. Naiminen kumminkin tapahtui ja veli malttoi\nmielensä ja odotti seurauksia, käyttäen sitä varokeinoa että hän muutti\nasumaan sisarensa läheisyyteen, ollakseen välittäjänä, jos tarve\nvaatisi, aviomiehen mahdollisesti tapahtuvien rikosten ja vaimon\nkärsittävien tuskain välillä. Seuraukset olivat hänen pahimpia\naavistuksiaan pahemmat, ja vaativat sitä välittäjätointa, johon hän oli\nvalmistainnut. Hän on murtamattoman voimakas, kärsivällinen ja\nnuhteeton mies, ja on tehnyt sisarensa suojaamisen ja lohduttamisen\nelämänsä päämääräksi. Hän ei anna langolleen vähintäkään syytä\njulkiseen riitaan itsensä kanssa. Häntä ei voi pettää, suututtaa eikä\nväsyttää; ja hän on Danvillea etevämpi joka suhteessa -- käytöksen,\nmielenlaadun ja ky'yn suhteen. Asiain näin ollessa lienee tarpeetonta\nsanoa, että hänen lankonsa viha häntä kohtaan on leppymättömintä\nlaatua, ja samoin tarpeetonta viitata ilmi-annon aivan selviin\nvaikutussyihin.\n\n\"Mitä niihin epäluulon-alaisiin seikkoihin tulee, joista ei ole\nsyytetty ainoastaan Trudainea, vaan myös hänen sisartaan, niin\nallekirjoittanut on pahoillaan, ett'ei hän voi, tämän enempää, niitä\nymmärtää eikä selittää. Tällä valmistuvaisella kannalla ollessaan\nnäyttää asia olevan läpitsetunkemattoman salaisuuden peitossa\".\n\nLomaque luki nämä rivit läpi lopussa olevaan omaan allekirjoitukseensa\nsaakka. Tämä oli se kopia Salaisista Ohjeista, joita häneltä oli\npyydetty siinä kirjoituksessa, jota hän tarkasteli ennenkuin nuo kaksi\npoliisimiestä tulivat huoneesen. Verkkaan ja niinkuin näytti,\nvastahakoisesti, hän kääri kirjeen uuteen paperi-arkkiin ja oli\nsulkemaisillaan sitä sinetillä, kun koputus oveen häntä pysähdytti.\n\"Astukaa sisään\", huusi hän äkäisesti; ja mies, työpuvussa ja\npölyisenä, astui huoneesen, kuiskasi sanan tahi pari hänen korvaansa,\nnyykäytti päätään ja läksi ulos. Lomaque säpsähti kuullessaan\nkuiskutuksen; ja avattuaan kirjeensä uudestaan, kirjoitti hän\npikaisesti nimikirjoituksensa alle: -- \"Olen juuri saanut tietää että\nDanville on kiiruhtanut Pariisiin palajamistaan ja odotetaan tulevaksi\ntänä iltana\". Kirjoitettuaan nämä rivit, hän sinetitti kirjeen,\nkirjoitti päällekirjoituksen ja antoi sen Magloirelle. Poliisimies\nkatseli päällekirjoitusta lähtiessään ulos huoneesta -- se oli\n\"Kansalaiselle Robespierre, Saint Honoré-katu\".\n\nYksin jäätyänsä, Lomaque nousi istuiltaan ja asteli levottomasti edes\ntakaisin kynsiänsä pureskellen.\n\n\"Danville tulee takaisin tänä iltana\", sanoi hän itsekseen; \"ja\nratkaiseva hetki tulee hänen kanssaan. Trudaine olisi salaliittolainen!\nSisar Rosa (niinkuin tapansa oli häntä nimittää) salaliittolainen! Äh!\nsalaliitto voi tuskin olla vastaus arvoitukseen tällä kertaa. Mikä se\non?\"\n\nHän kävi pari kertaa edestakaisin äänettömänä -- seisattui sitten\navonaisen akkunan eteen ja katseli sitä vähäistä osaa taivaasta, minkä\nkadunvarrella olevilta rakennuksilta voi nähdä.\n\n\"Tähän aikaan viisi vuotta takaperin\", sanoi hän, \"puhui Trudaine\nminulle tuolla penkillä, josta saattoi Seineä ihailla; ja sisar Rosa\npiti kahvia lämpimänä vanhaa rumanaamaista Lomaque-parkaa varten. Nyt\nolen virallisesti velvoitettu epäilemään heitä molempia; kenties heitä\nvangitsemaan; kenties --, tahtoisin että tämä toimi olisi jollekulle\ntoiselle annettu. En sitä tahtoisi -- en tahtoisi sitä millään\ntavalla!\"\n\nHän palasi kirjoituspöydän luo ja istuutui papereitansa tarkastamaan\nsemmoisen miehen äreällä katsannolla, joka on päättänyt karkoittaa\nvaivaavia ajatuksia hyvin kovan työnteon voimalla. Enemmän kuin tunnin\nhän uutterasti työskenteli, silloin tällöin haukkasi hän kuivasta\nleipäviipaleesta palasen ja pureskeli sitä. Silloin hän hetkeksi\npysähtyi työssään ja rupesi taas miettimään. Vähitellen ilta alkoi\nhämärtää ja huone kävi pimiäksi.\n\n\"Kenties pääsemme yli tämän illan, viimeinkin -- ken tietää?\" sanoi\nLomaque soittaen pöytäkelloa saadakseen valkeata. Kynttilöitä tuotiin;\nja samalla palasi poliisimies Magloire, tuoden pientä suljettua\nkirjettä. Se sisälsi vangitsemiskäskykirjeen ja ohuen kolmikulmaisen\nkirjeen, joka paremmin oli rakkaudenkirjeen tahi naisen kutsumuskirjeen\nnäköinen kuin minkään muun. Lomaque aukasi kirjeen uteliaasti ja\nluki siitä seuraavat sievästi kirjoitetut rivit, joiden alla oli\nRobespierren nimikirjaimet -- V. R. -- ja jonka kirjaimet olivat\nkauniisti tehtyjä salamerkkejä.\n\n\"Vangitse Trudaine ja hänen sisarensa tänä iltana. Paremmin asiaa\nmietittyäni en ole aivan varma tuleeko Danville takaisin niin aikaisin\nettä voi olla läsnä, joka ehkä olisi vielä parempi. Hän ei voi\naavistaakaan mitään vaimonsa vangitsemisesta. Pidä häntä tarkoin\nsilmällä kun tämä tapahtuu, ja lähetä yksityinen ilmoitus siitä\nminulle. Minä pelkään että hän on paheellinen mies; ja kaikesta enimmin\ninhoan Pahetta\".\n\n\"Onko minulla muuta työtä tänä ehtoona?\" kysyi Magloire haukotellen.\n\n\"Ainoastaan eräs vangitseminen\", vastasi Lomaque. \"Kokoelkaa miehenne\nja kun olette valmiina, niin hankkikaa vaunut portille odottamaan\".\n\n\"Olimme juuri ehtoolliselle menemäisillämme\", murisi Magloire\nitsekseen, pois lähtiessään. \"Vieköön hiisi nuo ylimykset! Niillä on\nkaikilla semmoinen kiiru tulla guillotiniin etteivät suo ihmiselle niin\npaljon aikaa että edes saisi rauhassa syödä ruokansa!\"\n\n\"Ei siitä nyt pääse mihinkään\", mutisi Lomaque, murheellisella\nkatseella pistäen vangitsemiskäskyn ja kolmikulmaisen kirjeen\ntaskuunsa. \"Hänen isänsä oli minun pelastukseni; hän itse tervehti\nminua aivan kuin vertaistaan; hänen sisarensa kohteli minua aivan kuin\nherrasmiestä, niinkuin siihen aikaan sanottiin; ja nyt --\"\n\nHän vaikeni ja pyyhki otsaansa -- aukasi sitten pulpettinsa, otti siitä\nesille viinaputellin ja kaatoi siitä itselleen lasin nestettä, jota hän\nnautti verkalleen, vähin ryypyin.\n\n\"Tokkohan muut ihmiset tulevat pehmeämpi-sydämisiksi vanhoillaan?\"\nsanoi hän. \"Minä ainakin näytän siksi tulevan. Miehuutta! miehuutta!\nmikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu. Vaikka tässä panisin pääni\nvaaran alttiiksi, en voisi heidän vangitsemistaan estää. Ei löydy koko\nvirkakunnassa miestä, joka ei olisi valmis sitä tekemään, ellen minä\ntahtoisi\".\n\nTällöin kuului rattaiden tärinä ulkoa.\n\n\"Siinä on vaunut\", huudahti Lomaque, pistäen takaisin putellinsa ja\nottaen hattunsa. \"Koska tämä vangitseminen kumminkin on tapahtuva, on se\nyhtä heille, vaikka minä sen teen\".\n\nLohdutellen itseään miten parhaiten voi tällä mietteellä, puhalsi\npääpoliisi Lomaque kynttilät sammuksiin ja lähti ulos huoneesta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMitään tietämättä miehensä päätöksestä palata Pariisiin päivää ennemmin\nkuin oli lähtiessään luvannut, sisar Rosa jätti yksinäisen kotinsa,\nviettääksensä iltaa veljensä kanssa. Olivat jutelleet keskenään kauan\nauringon laskun jälkeen ja antaneet pimeän tulla hiipien huomaamatta,\nniinkuin ihmiset tahtovat, jotka ovat levollisessa, perheellisessä\nkeskuspuheessa. Niin tapahtui, kummallisen sattumuksen kautta,\nettä juuri silloin kun Lomaque puhalsi kynttilänsä sammuksiin\nvirkahuoneessaan, Rosa sytytti lukulamppua veljensä asunnossa.\n\nViiden vuoden tuskat ja murheet olivat surkealla tavalla muuttaneet\nhänen ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa näyttivät laihemmilta ja pitemmiltä;\nkerran niin suloinen \"valko ja puna\" hänen poskillaan oli mennyttä;\nhänen vartalonsa oli jo jonkunlaisen heikkouden vaikutuksesta käynyt\nvähän kyyryyn, jonka voi huomata hänen käydessään. Hänen käytöksensä\noli kadottanut neidollisen kauneutensa ainoastaan tullakseen\nluonnottoman tyyneksi ja raukeaksi. Kaikista hänen sulouksistaan, jotka\nolivat niin onnettomilla seurauksilla, vaan samalla niin viattomasti,\nviehättäneet hänen sydämetöntä miestään, oli yksi ainoa jäänyt -- hänen\näänensä viehättävä sulous. Jos kohta silloin tällöin joku murheen sävel\nsiihen sekaantui, oli sen tyyni, luonnollinen viehättäväisyys kuitenkin\njäljellä. Kaiken muun sulouden hävityksestä oli tämä ainoa sulous\npelastunut muuttumatta! Hänen veljensä -- vaikka hänen kasvonsa\nnäyttivät huolen kalvaamilta ja hänen käytöksensä surullisemmalta\nkuin ennen, näytti vähemmin entisestään muuttuneelta. Heikommassa\nrakennus-aineessa ensimmäiseksi rakoja huomaa. Tuo maailman epäjumala,\nKauneus, viettää heikointa ja lyhyintä ikäänsä siinä temppelissä, mistä\nme enimmin tahdomme häntä jumaloida.\n\n\"Ja sinä luulet todellakin, Louis, että meidän vaarallinen hankkeemme\non onnellisesti päättynyt tällä hetkellä?\" sanoi Rosa surullisesti,\nsytyttäen lamppua ja asettaen lasikupua sen päälle. \"Mikä helpoitus jo\ntuostakin on, kun kuulen sinun sanovan, että luulet meidän viimeinkin\nonnistuneen!\"\n\n\"Minä sanoin vaan toivovani, Rosa\", vastasi veli.\n\n\"Hyvä, myöskin toivo on kallis-arvoinen sana sinun suustasi, Louis, --\nkallis-arvoinen sana kuulla vaikka kenen suusta tässä kauheassa\nkaupungissa, ja näinä Hirmun päivinä\".\n\nHän vaikeni äkkiä, nähdessään veljensä kohottavan kättään\nvaroitukseksi. He katselivat toisiinsa äänettöminä ja kuuntelivat.\nHuoneen sivuitse kulkevain askelten kopina -- joka lakkasi hetkeksi\njuuri huoneen kohdalla -- sitten kuului taasen -- kuului läpi auki\nolevan akkunan. Ei kuulunut mitään muuta, ei ulkoa ei sisällä, joka\nolisi häirinnyt illan hiljaisuutta -- Hirmun kuolonhiljaisuutta, joka\njo monta kuukautta oli vallinnut Parisissa. Tämän ajan omituisia\ntunnusmerkkejä oli tuokin, että ohitse kulkevissa askeleissakin, jotka\nkuuluivat vähän oudoilta illan pimeydessä, oli jo epäluulon esinettä,\nsekä veljelle että sisarelle -- niin luonnollista epäluulon syytä, että\nhe lakkasivat puhumasta aivan kuin luonnollisesta syystä, ilman\nsanaakaan vaihtamatta selitykseksi, kunnes noitten outojen askelten\nkopina oli hälvennyt.\n\n\"Louis\", jatkoi Rosa, hiljentäen ääntänsä sopotukseksi, kun ei enää\nmitään kuulunut, \"milloinka minä saan kertoa salaisuutemme miehelleni?\"\n\n\"Ei vielä!\" sanoi Trudaine totisena. \"Ei sanaakaan, ei viittaustakaan\nsinnepäin, ennenkuin minä annan luvan. Muista, Rosa, että lupasit olla\nvaiti jo alusta. Kaikki riippuu siitä, pidätkö lupaustasi pyhänä,\nkunnes minä päästän sinut siitä\".\n\n\"Minä tahdon pitää sitä pyhänä; minä tahdon todellakin, kaikesta\nhuolimatta, vaikka miten mieleni tekisi\", hän vastasi.\n\n\"Se on aivan kylliksi minun rauhoittamisekseni -- ja nyt, armaani,\npuhukaamme muusta. Noilla seinilläkin voi olla korvat, ja ehkä tuo\nsuljettu ovikaan tuossa ei ole miksikään turvaksi\". Hän katsoi siihen\nlevottomasti puhuessaan. \"Vähitellen olen tullut samoihin mielipiteisin\nkuin sinä, Rosa, tuosta minun uudesta palvelijastani -- siinä on\njotakin viekasta hänen kasvoissaan. Tahtoisin olleeni yhtä sukkela sitä\nhuomaamaan, kuin sinä olit\".\n\nRosa katsoi häneen peljästyneenä. \"Onko hän tehnyt mitään epäluulon\nalaista? Oletko huomannut hänen vakoavan sinua? Kerro minulle pahinta,\nLouis\".\n\n\"Hsh! hsh! rakas sisareni, ei niin ääneen. Älä saata itseäsi niin\nlevottomaksi; hän ei ole tehnyt mitään epäluulonalaista\".\n\n\"Lähetä hänet pois -- minä rukoilen, lähetä hänet pois, ennenkuin on\nliian myöhäistä!\"\n\n\"Ja hän on antava minut ilmi, kostosta, samana iltana jona hän lähtee\ntäältä. Sinä unhotat että palvelijat ja herrat nyt ovat yhden-arvoisia.\nOn ikäänkuin minulla ei olisi palvelijaa ollenkaan. Minun kanssani\nasuu eräs kansalainen, joka taloudellisilla töillään saattaa minua\nkiitollisuuden velkaan, jota kiitollisuutta minun tulee rahallisesti\nosoittaa. Ei! ei! jos minä te'en jotain, niin minun tulee koettaa\nsaada häntä luopumaan minusta. Vaan me olemme jo joutuneet ikävään\npuheen-aineesen -- mitä jos taas muutan ainetta? Sinä löydät tuolta\npöydältä, joka on nurkassa, pienen kirjan -- sano mikä on sinun\najatuksesi siitä\".\n\nKirja oli Corneille'n näytelmä Cid, kauniisti sidottu sinisiin\nsahviani-kansiin. Rosa innostui sitä ylistämään. \"Minä löysin sen\neräästä kirjakaupasta eilen\", sanoi hänen veljensä, \"ja ostin sen,\nlahjoittaakseni sen sinulle. Corneille ei ole kirjailija, joka saattaa\nketään harmillisiin seikkoihin, ei edes näinäkään aikoina. Etkös muista\nkerran sanoneesi, entisinä aikoina, häpeissäsi olevasi siitä, kun et\ntuntenut kuin hyvin vähän meidän suurinta dramallista kirjailijaa?\"\nRosa muisti hyvin, ja hymyili yhtä onnellisena kuin menneinä aikoina\nlahjastaan. \"Siinä on muutamia hyviä piirroskuvia joka näytöksen\nalussa\", jatkoi Trudaine, huolellisennäköisenä johdattaen sisarensa\nhuomiota kuviin, ja nousi sitten äkkiä hänen vierestään, nähtyänsä\nhänen mielistyneen niiden katselemiseen.\n\nHän kävi akkunan luokse -- kuunteli -- väisti syrjään akkunanpeitettä\nja katsoi kadulle kumpaankin suuntaan. Ei elävää sielua ollut\nnäkyvissä. \"Minä taisin erehtyä\", hän ajatteli ja palasi nopeasti\nsisarensa luokse; \"vaan kyllä minä varmaan luulin että mua seurasi\nvakoja tänään kadulla kulkiessani\".\n\n\"Minä arvelen\", sanoi Rosa, vielä tarkastellen kirjaansa, \"arvelen\ntokkohan minun mieheni antaa minun mennä 'Le Cid'ia' katsomaan, kun\nsitä ensi kerran näytetään?\"\n\n\"Ei!\" huusi ääni ovella, \"ei, vaikka polvillesi lankeaisit häntä\nrukoilemaan!\"\n\nRosa kääntyi sinnepäin hätähuudolla. Siinä seisoi hänen miehensä\nkynnyksellä, karsaasti katsoen häneen, hattu päässä ja kädet tylysti\ntaskuun pistettyinä. Trudainen palvelija ilmoitti hänen tuloa,\nhävyttömällä hymyllä, sillä äänettömällä välihetkellä, joka seurasi\nilmestymistä. \"Kansalainen, päällysmies Danville, käymään kansalaisen,\nhänen vaimonsa luokse\", sanoi mies ivallisesti, kumartaen isännälleen.\n\nRosa katsoi veljeensä, astui sitten pari askelta oveen päin. \"Tämä oli\nodottamaton tulo\", sanoi hän heikolla äänellä; \"onko jotakin\ntapahtunut? Me -- me emme odottaneet sinua --\". Hänen äänensä kävi\nkovin heikoksi, nähdessään miehensä lähestyvän, kalpeana huulia myöten\ntukahutetusta suuttumuksesta.\n\n\"Kuinka rohkenit tulla tänne kuultuasi sen, minkä minä sinulle sanoin?\"\nkysyi hän pikaisesti matalalla äänellä.\n\nRosan koko ruumista pöyristi hänen miehensä sanat, ikäänkuin tämä olisi\nhäntä lyönyt. Veri nousi hänen veljensä kasvoihin, kun tämä huomasi\nsen, vaan hän hillitsi itsensä, ja tarttuen sisarensa käteen, talutti\nhänet muutamaan nojatuoliin istumaan.\n\n\"Minä kiellän sinua istumasta tässä talossa\", sanoi Danville, vielä\nlähestyen; \"minä käsken sinua tulemaan täältä kanssani! Kuuletko sinä?\nMinä käsken sinua!\"\n\nHän astui vaimoaan yhä lähemmäksi, vaan huomasi Trudainen silmien\ntuimasti tuijottavan häneen, ja seisattui. Rosa hypähti ylös ja\nheittäytyi heidän väliinsä.\n\n\"Oi, Charles, Charles!\" sanoi hän miehelleen. \"Sopikaa Louis'n kanssa\ntänä iltana, ja ole lempeä taas minua kohtaan -- minulla on syytä\nvaatia paljoa sinulta, vaikka sinä et voi sitä aavistaakaan!\"\n\nTämä käänsi kasvonsa toisaannepäin ja nauroi ylenkatseellisesti. Rosa\nkoetti taas puhua, vaan Trudaine kosketti hänen käsivarttaan ja loi\nhäneen varoittavan katseen.\n\n\"Ilmoitusmerkkejä!\" huusi Danville; \"salaisia ilmoitusmerkkejä teidän\nkesken!\"\n\nEpäilevästi katsellessaan vaimoaan, sattui hänen silmänsä Trudainen\nlahjakirjaan, jota Rosa vielä tietämättään piti kädessään.\n\n\"Mikä kirja se on?\" kysyi hän.\n\n\"Ei se ole kuin eräs Corneillen näytelmä\", vastasi Rosa; \"Louis on\njuuri lahjoittanut sen minulle\".\n\nTämän selityksen perästä Danvillen hillitty suuttumus puhkesi ilmi\nvalloilleen.\n\n\"Anna se hänelle takaisin!\" huusi hän raivossaan. \"Sinun ei pidä ottaa\nmitään lahjaa häneltä; perheenvakojan myrkky tahraa kaikkea mitä hän\nkoskettelee. Anna se hänelle takaisin!\" Rosa empi. \"Sinä et tahdo?\" Hän\ntempasi kirjan häneltä lausuen kirouksen -- heitti sen lattiaan ja\nasetti jalkansa sen päälle.\n\n\"Oi, Louis Louis! Jumalan tähden puhu!\"\n\nTrudaine otti askeleen eteenpäin, kun kirja lensi maahan. Samassa hänen\nsisarensa löi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Hän seisattui,\ntulipunaisesta muuttuen haahmonkalpeaksi.\n\n\"Ei! ei! Louis\", sanoi Rosa, kovemmin kiinnipitäen häntä; \"ei viiden\nvuoden kärsivällisyyden perästä. Ei -- ei!\"\n\nHiljaa otti hän irti käsivartensa.\n\n\"Sinulla on oikein, rakas sisareni. Älä pelkää, kaikki on jo ohitse\nnyt\".\n\nNäin sanoen väisti hän sisarensa kauemmas luotaan ja otti äänetönnä\nkirjan ylös lattialta.\n\n\"Eikö tämän pitäisi loukata teitä myös?\" sanoi Danville ilkeällä\nhymyllä. \"Teillä on kummallinen luonne -- toinen mies olisi vaatinut\nminua kaksintaisteluun!\"\n\nTrudaine katsoi häneen vakavasti; otti taskustaan nenäliinansa ja\npyyhkieli sillä kirjan ryvettyneitä kansia.\n\n\"Jos voisin pyyhkiä pois verenne tahrat minun omastatunnostani yhtä\nhelposti kuin voin pyyhkiä saappaanne tekemät tahrat tästä kirjasta\",\nsanoi hän tyynesti, \"niin olisi tämä teidän viimeinen hetkenne. Älä\nitke, Rosa\", jatkoi hän, kääntyen taas sisareensa; \"minä tahdon pitää\nsinun kirjaasi varallesi, siksi kun voit sen itse ottaa\".\n\n\"Ai'ot tehdä tämän! Ai'ot tehdä tuon!\" huusi Danville, vihastuen yhä\npahemmasti ja antaen vihansa voittaa älykkäisyytensäkin. \"Puhu\nvähemmällä luottamuksella tulevaisuudesta -- et tiedä mitä se sinulle\ntuo. Hallitse kieltäsi, kun minun läsnä ollessani puhut; se päivä on\ntuleva, jolloin tarvitset minun apuani -- minun apuani, kuulitko?\"\n\nTrudaine käänsi kasvonsa sisarestaan pois, ikäänkuin hän olisi\npeljännyt näyttää niitä hänelle sillä hetkellä kun nämä sanat\nlausuttiin.\n\n\"Mies, joka minua seurasi tänään, oli vakoja -- Danvillen lähettämä\nvakoja!\" tämä ajatus juolahti hänen mieleensä, vaan hän ei sitä\nlausunut. Hetken äänettömyys seurasi; silloin kuului illan\nhiljaisuudessa kaukaista rattaiden jyrinää. Tämä ääni tuli lähemmäksi\nja lähemmäksi -- tuli aivan lähelle ja taukosi akkunan alla.\n\nDanville kiiruhti akkunan luo ja katsoi ulos tutkivasti.\n\n\"En ole jouduttanut takaisin-tuloani turhaan. En olisi tahtonut jäädä\nläsnä-olematta tässä vangitsemisessa mistään hinnasta\", ajatteli hän,\ntirkistellen ulos pimeyteen.\n\nTähtiä näkyi taivaalla, vaan kuutamoa ei ollut sinä iltana. Hän ei\nvoinut tuntea vaunuja eikä niitä henkilöitä, jotka nousivat niistä; ja\nhän kääntyi taas huoneesen päin. Hänen vaimonsa oli vaipunut muutamaan\nnojatuoliin -- vaimon veli oli asettamassa kaappiin kirjaa, jota oli\nluvannut säilyttää sisarelleen. Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului\nportailta nousevien askelten kopina tuskallisen selvään. Viimein ovi\naukeni hiljaa.\n\n\"Kansalainen Danville, terveyttä ja veljellisyyttä!\" sanoi Lomaque,\nseisten ovessa, poliisimiehet hänen takanaan. \"Missä kansalainen Louis\nTrudaine?\" jatkoi hän, aloittaen tavallisen mallin mukaan.\n\nRosa töytäsi ylös tuolilta; vaan hänen veljensä käsi peitti hänen\nhuulensa ennenkuin hän ennätti puhua.\n\n\"Nimeni on Louis Trudaine\", hän vastasi.\n\n\"Charles!\" huusi hänen sisarensa, irroittaen itsensä hänestä ja vedoten\nmieheensä, \"keitä nämä ihmiset ovat? Mitä niillä on täällä tekemistä?\"\n\nMiehensä ei vastannut.\n\n\"Louis Trudaine\", sanoi Lomaque, verkkaan vetäen käskykirjaa\ntaskustaan, \"Tasavallan nimessä minä teidät vangitsen\".\n\n\"Rosa, tule takaisin tänne\", huusi Trudaine.\n\nSe oli liian myöhäistä; hän oli jo irroittanut, ja kauhistuksen\najattelemattomuudessa tarttui hän miehensä käsivarteen.\n\n\"Pelasta hänet!\" huusi hän. \"Pelasta hänet, kaiken tähden mitä\nmaailmassa kalliina pidät! Sinä olet tuon miehen päällysmies, Charles\n-- käske hänet ulos huoneesta!\"\n\nDanville irroitti raakamaisesti hänen kätensä käsivarrestaan.\n\n\"Lomaque täyttää velvollisuutensa. Niin\", lisäsi hän, voitonriemuisella\nkatseella Trudaineen, \"niin, täyttää velvollisuutensa. Katso vaan\nminuun niin paljon kuin vaan tahdot -- sinun katseesi ei minua voi\nliikuttaa. Minä annoin sinut ilmi! Minä tunnustan sen -- minä kehuu\nsitä! Olen pelastanut itseäni vihamiehestä ja valtiota huonosta\nkansalaisesta. Muista salaista käyntiäsi talossa Papiston-kadun\nvarrella!\"\n\nHänen vaimonsa päästi kauhistuksen huudon. Hän tarttui uudestaan\nmiehensä käsivarteen molemmilla käsillään -- noilla heikoilla,\nvapisevilla käsillään, jotka näyttivät äkkiä saaneen miehen voimia ja\njäntevyyttä.\n\n\"Tule tänne -- tule tänne! minun täytyy ja minä tahdon puhua sinulle!\"\n\nHän veti hänet suurella voimalla muutamaan tyhjänä olevaan huoneen\nnurkkaan. Kuolonkalpeana ja kauhistuneella katsannolla nousi hän\nvarpailleen ja lähisti huuliansa miehensä korvaan. Tällä hetkellä\nTrudaine huusi hänelle:\n\n\"Rosa, jos sinä puhut, olen minä hukassa\".\n\nHän pysähtyi aikeessaan, kuullessaan veljensä äänen, päästi miehensä\nkäden, ja katsoi veljeensä väristen.\n\n\"Rosa\", jatkoi Trudaine, \"sinä olet luvannut ja sinun lupauksesi on\npyhä. Jos arvossa pidät kunniaa ja rakastat minua, tule tänne -- tule\ntänne ja ole vaiti\".\n\nHän ojensi kätensä. Rosa riensi hänen luoksensa; ja nojaten päätään\nvasten hänen rintaansa, purskahti hän katkeraan itkuun.\n\nDanville kääntyi levottomasti poliisimiehiin. \"Viekää pois vankinne\",\nsanoi hän; \"te olette jo täyttäneet velvollisuutenne täällä\".\n\n\"Ainoastaan puoleksi\", vastasi Lomaque, tuimasti tarkaten häntä. \"Rosa\nDanville --\"\n\n\"Minun vaimoni!\" huusi toinen. \"Mitä minun vaimolleni?\"\n\n\"Rosa Danville\", jatkoi Lomaque säälimättömästi, \"te olette saman\nvangituksen alainen kuin Louis Trudaine\".\n\nRosa nosti päänsä äkkiä veljensä rinnoilta. Trudainen voimallisuus oli\npaennut -- hän vapisi. Rosa kuuli hänen sopottavan itsekseen: \"Rosa\nmyöskin! Ei, Jumalani! Tuota en tiennyt odottaa\". Hän kuuli nämä sanat\nja nyyhki pois kyyneleet silmistään, ja suuteli häntä sanoen:\n\n\"Minä olen siitä iloinen, Louis. Me yhdessä uskalsimme -- yhdessä\ntulemme nyt kärsimään. Minä olen hyvilläni siitä!\"\n\nDanville katsoi epäileväisesti Lomaqueen, kun ensimmäinen hämmästyksen\npuuska oli mennyt ohitse.\n\n\"Mahdotonta!\" huusi hän. \"En ole koskaan syyttänyt vaimoani. Tässä on\njoku erehdys: te olette menneet valtuuskirjanne ylitse\".\n\n\"Vaiti!\" sanoi Lomaque tuimasti ja mahtavaisesti. \"Vaiti, kansalainen,\nja antakaa arvoa Tasavallan päätökselle!\"\n\n\"Sinä konna! näytä minulle vangitsemis-käskykirja!\" sanoi Danville.\n\"Kuka on uskaltanut syyttää vaimoani?\"\n\n\"Te olette!\" sanoi Lomaque kääntyen häneen halveksivalla naurulla. \"Te\n-- ja konnan nimi takaisin teille itsellenne! Te, syyttämällä hänen\nveljeänsä! Ahaa! Me olemme ankarat virantoimissamme; me emme menetä\naikaamme nimien huutamiseen -- me teemme havaintoja. Jos Trudaine on\nsyyllinen, on teidän vaimonne osallinen hänen rikokseensa. Me tiedämme\nsen; ja me vangitsemme hänet\".\n\n\"Minä panen tätä vangitsemista vastaan\", huusi Danville. \"Minä olen\ntässä päällikkö. Kuka minua vastustaa?\"\n\nTaipumaton ylipoliisi ei vastannut. Joku uusi jyrinä kadulta kävi hänen\nkorviinsa. Hän riensi akkunan luokse ja katsoi ulos tutkivaisesti.\n\n\"Ken minua vastustaa?\" huusi Danville uudestaan.\n\n\"Kuunnelkaa!\" huusi Lomaque, kohottaen kättänsä. \"Ääneti, ja\nkuunnelkaa!\"\n\nJoukossa astuvien ihmisten jalkain töminä alkoi kuulua hänen\npuhuessaan. Ihmisäänet, jotka hiljaa ja yksiäänisesti hyräilivät\nmarseillaise-laulua, yhdistyi juhlallisesti raskaitten, säännöllisten\naskelten töminään. Tulisoittojen valo alkoi yhä selvemmin välkkyä\npunaiselta, himeän tähtitaivaan alla.\n\n\"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?\" huusi Lomaque,\nriemullisesti osoittaen kadulle. \"Kunniaa kansallislaululle ja\nsille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu\npäästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen\nhenkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa\ntulisoitoilla Jakobini-klubiin! -- Ken teitä vastustaisi, niinhän te\nsanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on\ntämän käskykirjan alla -- se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää\nmeidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko\nhäntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies\nDanville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin?\nTeenkö niin?\" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan\nkasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen\nsilmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.\n\nRosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä\nsanojaan -- katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn\nnimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt\nhänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja\npelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää,\njos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen\nmieltään kuohuttamaan.\n\n\"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!\" sanoi hän. \"Sinä olet käyttäinnyt\njalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei\nsanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja\npäättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme\nriippuu siitä. Kansalainen\", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen,\n\"toimittakaa vaan tehtävänne, -- me olemme valmiina\".\n\nRaskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului\njoka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas\npimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui\nLomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi:\n\"en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä\".\n\nEnnenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan\npäällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä\nniiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui\nnähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle\npari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä\nlaulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen\nsuustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen\nvieressä olevaan pöytään.\n\n\"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja\nmakuuhuoneessa\", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti\npäätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset\npoliisimiehet.\n\n\"Valmiina\", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti\nääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. \"Minne?\"\n\nRobespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse.\nPalavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse\nkulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata;\nMarseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi\nlauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:\n\n\"St. Lazare'n vankihuoneesen!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nSt. Lazare'n ylimmäinen vanginvartija seisoi vankihuoneen\nulko-eteisessä, kaksi päivää Trudainen asunnossa tapahtuneen\nvangitsemisen jälkeen, poltellen aamupiippuaan. Katsellessaan pihan\nporttia kohden, näki hän portti-ovea avattavan ja erioikeuksellisen\nmiehen astuvan sisään, jonka hän kohta tunsi Salapoliisinviraston\ntoisen osaston ylipoliisiksi. \"Miten, ystäväni Lomaque\", huusi\nvanginvartija, astuen pihalle, \"mikä teidät on saattanut tänne tänä\naamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?\"\n\n\"Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti\ntahi pari, kävelyyn käyttää. Minä huomasin olevani vankihuoneen\nläheisyydessä, enkä voinut olla tulematta tänne katsomaan miten minun\nystäväni, ylimmäinen vanginvartija, jaksaa\". Lomaque puhui ihmetyttävän\nhilpeästi ja vilkkaasti. Hänen silmiänsä vaivasi erinomainen heikkous\nja räpytystauti; vaan hän hymyili kuitenkin mitä iloisimman veitikan\nnäköisenä. Nuo hänen vanhat vihamiehensä, jotka aina epäilivät häntä\nenimmin silloin kun heikkous enimmin vaivasi hänen silmiään, eivät\nsuinkaan olisi uskoneet sanaakaan siitä ystävällisestä puheesta, jonka\nhän ikään oli pitänyt, ja olisivat pitäneet varmana asiana että hänen\nkäyntinsä ylimmän vanginvartijan luona oikeastaan tarkoitti muuta\nsalaista asiata.\n\n\"Mitenkä minä jaksan?\" sanoi vanginvartija, pudistaen päätään. \"Liika\ntyön rasitus, ystäväni, -- liika työn rasitus. Ei ole joutohetkiä\nmeidän osastossamme. Myös guillotinikin on käynyt liian hidastöiseksi\nmeille!\"\n\n\"Joko olette lähettäneet vankileipomuksenne tutkittavaksi tänä aamuna?\"\nkysyi Lomaque, aivan huolettoman näköisenä.\n\n\"En; ovat juuri lähtemäisillään\", vastasi toinen. \"Tulkaa heitä\nkatsomaan\". Hän puhui aivan niinkuin vangit olisivat olleet joku\nkokoelma katseltavia kuvia tahi äsken valmistunut vaatepuku. Lomaque\nnyykäytti päätään, yhä vieläkin kasvoissa tuo onnellinen juhlallisuus.\nVanginvartija näytti tietä sisempään etusaliin; ja osoittaen uneliaasti\npiipunvarrellaan, sanoi hän: \"aamuleipomuksemme, kansalaiseni, juuri\nvalmis leivottavaksi\".\n\nMuutamassa salin nurkassa oli yhteentungettuina enemmän kuin\nkolmekymmentä miestä ja vaimoa, kaikensäätyisiä ja -ikäisiä, muutamat\ntuijottaen ympärilleen epätoivoisen murheen katseella, muutamat nauraen\nja leikkiä laskien huolettomasti. Lähellä heitä käveli laiskotellen\nmuuan \"Patrioteihin\" kuuluva vahtijoukko, poltellen tupakkaa,\nsyljeskellen ja kiroten. Patriotien ja vankien välillä istui vaperalla\ntuolilla toinen vanginvartija -- kyttyräselkäinen mies; mahdottoman\nisoilla punaisilla viiksillä -- suurustaan lopettamassa, ahmien suuria\npapuja, joita hän veitsellään pisteli vadista ja huuhtoi alas aika\nkulauksilla viiniputellista. Huolettomasti näytti Lomaque katselevan\ntuota inhoittavaa näytöstä, vaan muutamissa minuutissa oli hänen tarkat\nsilmänsä tarkastaneet jokaisen vangin kasvoja ja huomanneet Trudainen\nja hänen sisarensa seisovan yhdessä joukon takana.\n\n\"No, Apollo!\" huusi ylimmäinen vanginvartija, puhutellen alempaa\nvirkaveljeänsä lystikkäällä vankihuoneessa käytetyllä haukkumanimellä,\n\"älä kaiken päivää te'e lähtöä tuon roskaleipomuksesi kanssa! Ja\nkuules nyt, ystäväni: minulla on lupa olla poissa asioillani\nosastossani iltapäivällä, niin että sinun asiasi tulee olemaan lukea\nguillotini-luetteloa ja merkitä vankien ovet ennenkuin vaunut tulevat\nhuomen-aamulla. Käytä varovasti putellia, Apollo, tänä päivänä; käytä\nvarovasti putellia, ettei tule hämminkiä kuolemaantuomittujen\nluettelossa huomenna\".\n\n\"Eikös ole janottava Heinäkuun ilma tämä -- kansalaiseni?\" sanoi\nLomaque, jättäen ylimmäisen vanginvartijan, ja taputellen kyttyräselkää\nmitä ystävällisimmällä tavalla hartioille. \"Miten olette syössyt yhteen\nkaiken leipomuksenne tänään ilman järjestyksettä! Autanko minä\nteitä saamaan ne marssi-järjestykseen? Aikani on aivan teidän\nkäytettäväksenne. Tämä aamu on minulla pyhäpäivää!\"\n\n\"Ha! ha! ha! mikä iloinen veitikka hän on pyhäpäivä-aamua\nviettäessään!\" huudahti ylimmäinen vanginvartija, kun Lomaque --\nnähtävästi kokonaan jättäen tavallisen luonteensa, iloissaan tunnin\nodottamattomasta joutoajasta -- alkoi työntää ja survata vankeja\nriviin, puhellen lystikkäitä kokkapuheita, joille ei ainoastaan\nvirkapalvelijat, vaan myös moni uhreista itsistään -- huolettoman\ntiranniuden huolettomia uhreja -- nauroi sydämellisesti. Loppuun saakka\njatkaen tätä hullunkurista toimitustaan, sai Lomaque tilaisuutta tulla\nTrudainea niin lähelle että voi silmillään antaa hänelle merkin,\nennenkuin hän tarttui hänen niskaansa samoin kuin muitten. \"Noh,\ntasajoukko\", huusi Lomaque, survaisten Trudainea. \"Pysy nyt\nastuntarivissä ja muista pysyä samoissa askeleissa tuon nuoren vaimosi\nkanssa. Rohkaiskaa mieltänne, naiskansalaiseni! tässä maailmassa tottuu\nkaikkeen, yksin guillotiniinkin!\"\n\nLomaquen puhuessa ja työntäessä samalla kertaa, tunsi Trudaine\npaperipalasen solahtavan niskansa ja kaulahuivinsa väliin. \"Rohkeutta!\"\nkuiskasi hän puristaen sisarensa kättä, kun huomasi hänen kauhistuvan\nLomaquen pilan teeskenneltyä törkeyttä.\n\nJoukko \"Patrioti\"-kaartin vartiomiehiä ympärillä, kulki vankisaatto\nverkalleen ulkopihan kautta matkallaan vallankumous-oikeuteen;\nkyttyräselkäinen vanginvartija seurasi takana. Lomaque oli aikeessa\nseurata heitä vähän matkan päässä, vaan ylimmäinen vanginvartija vaati\nhäntä vieraanvaraisesti tulemaan takaisin. \"Mikä kiire teillä on?\"\nsanoi hän. \"Nyt kun tuo parantumaton juoppo, toinen alapäällikköni, on\nlähtenyt matkalle leipomuksensa kanssa, niin totta saan pyytää teitä\nastumaan huoneesen ja maistamaan vähän viiniä\".\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Lomaque; \"vaan minun mieleni tekee paremmin\nkuunnella oikeuden tutkintoa tänään. Mitä jos tulisin takaisin\nmyöhemmin? Mihin aikaan menette osastoonne? Kello kaksi, vai mitä?\nHyvä! Minä koetan enkö voisi päästä tänne heti yhden jälkeen\".\nNiin sanoen nyykäytti hän päätään ja läksi ulos pihasta. Kirkas\nauringonpaiste linnanpihalla saattoi häntä räpyttämään silmiään\ntavallista enemmin! Jos joku hänen vanhoista vihamiehistään olisi ollut\nhänen kanssaan, olisi se varmaan ajatellut itsekseen: \"Jos ollenkaan\naiot tulla takaisin, kansalainen Lomaque, niin ei se tapahdu heti yhden\njäljestä!\"\n\nMatkallaan tapasi pääpoliisi kadulla muutamia poliisivirastoon kuuluvia\nystäviä, jotka viivyttivät hänen kulkuansa, niin että hänen tullessa\nvallankumous-oikeuteen tutkimiset juuri olivat alkamaisillaan. Etevin\nhuonekalu oikeussalissa oli pitkä puiseva honkainen pöytä, joka oli\npeitetty viheriäisellä villavaatteella. Tämän pöydän päässä istui\npresidentti oikeuskuntansa kanssa, hatut päässä, ja niiden takana\nkirjava joukko isänmaanrakastajia, joilla oli virallisesti jotakin\ntekemistä niiden oikeus-asioiden kanssa, jotka nyt piti otettaman\nesille. Pöydän etusivun vieressä oli yleisöä varten kaidepuilla\neroitettu ala, jonka päällä oli parvi. Yleisöä edusti tässä\ntilaisuudessa joukko naisia, jotka kaikki istuivat yhdessä penkillä ja\nkutoivat sukkaa, ompelivat paitoja ja lapsenvaatteita, yhtä\ntyynimielisinä, kuin jos olisivat olleet kotonaan. Pöydän toisella\npuolella, kauimpana suuresta ovesta oli laudoista rakennettu,\nkaidepuilla eroitettu lava, jossa ikkunasta ja juttelevista äänistä\nsyntynyt lakkaamaton hälinä kuului salissa Lomaquen astuessa sisään.\nHän oli erioikeuksellinen mies täällä niinkuin vankihuoneessakin; ja\nhän tuli huoneesen erityisestä ovesta, niin että hänen tuli kulkea\nvankien lavan sivuitse ja ympäri, ennenkuin pääsi paikalleen\npresidentin tuolin taakse. Trudaine, joka seisoi sisarensa kanssa\nvankijoukon äärimmäisinä, nyykytti päätään merkin-annoksi, kun Lomaque\nsattui hetkeksi katsomaan häneen. Hän oli matkallaan oikeuteen saanut\ntilaisuutta lukea sen paperin, jonka pääpoliisi oli pistänyt hänen\nkaulahuivinsa väliin. Siinä oli seuraavat rivit: \"Olen juuri saanut\ntietää missä kansalainen Dubois ja hänen vaimonsa nyt ovat. Ei teillä\nole muuta neuvoa kuin tunnustaa kaikkityyni. Sillä tavoin te vedätte\nsyylliseksi erästä hallitukseen kuuluvaa kansalaista, ja vaikutatte sen\nettä hän, jos hänen oma henkensä on hänelle rakas, koettaa kaikkea\npelastaakseen teidän ja teidän sisarenne hengen\".\n\nTultuansa presidentin tuolin taakse, huomasi Lomaque nuo kaksi\nuskollista käskyn-alaista, Magloire ja Picard, jotka odottivat\nkokoontuneitten isänmaallisvirkamiesten joukossa, saadakseen jättää\noikeudelle todistuksensa. Niiden takana seisoi päällysmies Danville\nnojaten vasten seinää. Ei kukaan häntä puhutellut, eikä hän ketään.\nEpäillys ja epätietoisuus näkyi hänen kasvonsa joka piirteessä;\nlevottoman mielen äreys ilmautui hänen pienimmässäkin liikunnossaan --\nmyöskin hänen pyhkiessään vähän väliin nenäliinallaan kasvojansa,\njoihin hiki nousi suurina pisaroina.\n\n\"Silence!\" huusi täksi kertaa määrätty menojen-ohjaaja, käheä-ääninen\nmies nipukkasaappaissa, mahdottoman iso miekka vyöllä ja sauva kädessä.\n\"Äänettömyyttä kansalaispresidentille!\" sanoi hän uudestaan, lyöden\nsauvansa pöytään.\n\nPresidentti nousi seisoalleen, ja julisti tämän päivän istunnon\nalkaneeksi; sitten rupesi istumaan jälleen. Silmänräpäyksellistä\näänettömyyttä, joka seurasi, tauotti äkillinen meteli vankien\nkeskuudessa lavalta. Kaksi vartijaa juoksi sinne. Kuului raskaan\nputoavan ruumiin tömähdys -- muutamien naisvankien päästämät kauhun\nhuudot -- sitten oli taas kuolon hiljaisuus, jota ainoastaan muuan\nvartija häiritsi, joka astui salin poikki verinen veitsi kädessä, ja\nasetti tämän pöydälle. \"Kansalaispresidentti\", sanoi hän, \"minulla on\nilmoitettavana, että eräs vanki on juuri ikään pistänyt itsensä\nkuoliaaksi\". Kuului mutiseva huuto -- \"Eikö muuta?\" naiskatsojien\njoukosta, heidän ryhtyessään taas työhönsä. Itsemurhat oikeuden\nistunnoissa eivät olleet tavattomia tapauksia Hirmuvallan aikana.\n\n\"Nimi?\" kysyi presidentti, levollisesti tarttuen kynäänsä ja avaten\nerästä kirjaa.\n\n\"Martigué\", vastasi kyttyräselkäinen vanginvartija, astuen pöydän\nluokse.\n\n\"Mitä laatua?\"\n\n\"Muinoin tiranni Capet'in kuninkaallinen vaunumaakari\".\n\n\"Syytös?\"\n\n\"Salaisia hankkeita vankihuoneessa\".\n\nPresidentti nyykäytti päätään, ja kirjoitti kirjaan: -- \"Martigué,\nvaununtekijä. Syytetty salahankkeista vankihuoneessa. Ehdätti lainmenoa\nitsemurhalla. Tekoa pidetään rikoksen täydellisenä tunnustuksena.\nOmaisuus otetaan valtiolle. Ensimmäisenä Termidorina, Tasavallan\nvuotena kaksi\".\n\n\"Äänettömyyttä!\" huusi mies lyijypäisellä sauvalla sillä aikaa kun\npresidentti riputteli santaa kirjoituksen päälle ja viittasi\nvanginvartijalle, että hänen piti viemän kuolleen ruumiin pois, ja\nsitten sulki kirjan.\n\n\"Onko erityistä ilmoitettavaa tänä aamuna?\" kysyi presidentti\nkatsahtaen takanaan olevaan joukkoon.\n\n\"On yksi\", sanoi Lomaque, astuen presidentin tuolin luokse. \"Sopisiko\nteidän, kansalaiseni, ottaa ensimmäiseksi Louis Trudainen ja Rosa\nDanvillen asia? Kaksi minun miehistäni on määrätty tänne vieraiksi\nmiehiksi ja heidän aikansa on kallisarvoinen Tasavallalle\".\n\nPresidentti huomasi nimilistan edessänsä, ja antoi sen huutajalle eli\nmenon-ohjaajalle, pantuansa ykkösen ja kakkosen Louis Trudainen ja Rosa\nDanvillen eteen.\n\nLomaquen astuessa takaisin entiseen paikkaansa presidentin tuolin\ntakana, lähestyi Danville ja kuiskasi hänelle: \"Huhu kertoo teidän\nsaaneen tietoja kansalaisista Dubois. Onko se totta? Te tiedätte keitä\nne ovat?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Lomaque; \"vaan minulla on korkeampia käskyjä pitää\nnäitä tietoja itseäni varten, juuri nyt\".\n\nHalunperäisyys, millä Danville teki kysymyksensä, ja pettymys, jota hän\nosoitti kun ei saanut tyydyttävää vastausta, olivat sitä laatua että\ntarkkahuomioinen pääpoliisi niistä tuli täydelleen vakuutetuksi siitä\nettä Danville todellakin oli niin tietämätön, kun hän näytti olevan,\nmiehestä ja vaimosta Dubois. Tämä salaisuus oli kaikessa tapauksessa\nvielä Danvillelle selittämätön salaisuus.\n\n\"Louis Trudaine! Rosa Danville!\" huusi menojen-ohjaaja, toisen kerran\nkolahuttaen sauvallaan pöytään.\n\nMolemmat astuivat, totellen käskyä, esille vankien lavan kaidepuitten\nluo. Ensimmäinen katsaus tuomareihinsa, ensimmäinen kauhu tuntiessaan\nseisovansa kuulijakunnan armahtamattoman uteliaisuuden esineenä, näytti\nvoittavan Rosan voimat. Hän kävi kuolon kalpeasta tulipunaiseksi,\nsitten kalpeaksi uudelleen, ja piiloitti kasvojansa veljensä hartioita\nvasten. Miten tasaisesti hän kuuli veljensä sydämen tykkivän! kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä, ajatellessaan että veljensä pelkäsi\nainoastaan hänen tauttaan!\n\n\"Nyt!\" sanoi presidentti kirjoittaen heidän nimensä. \"Kenen\nilmiantamia?\"\n\nMagloire ja Picard astuivat esille pöydän viereen. Edellinen vastasi --\n\"kansalais-päällysmies Danville'n\".\n\nVastaus nosti suurta hälinää sekä vangeissa että kuulijoissa.\n\n\"Syytetyt mistä?\" jatkoi presidentti.\n\n\"Miesvanki salaisista hankkeista Tasavaltaa vastaan; naisvanki,\nrikoksellisesta tietoisuudesta siitä\".\n\n\"Tuokaa esille todistuksenne samassa järjestyksessä\".\n\nPicard ja Magloire avasivat todistuksia sisältävät pöytäkirjansa, ja\nlukivat presidentille samat erityisseikat, jotka olivat aikaisemmin\nlukeneet Lomaquelle.\n\n\"Hyvä\", sanoi presidentti, kun olivat lopettaneet. \"Meidän ei tarvitse\nvaivata itseämme millään muulla kuin tiedustamalla keitä kansalaiset\nDubois ovat, ja niitä tietoja te varmaan olette valmiit antamaan.\nOletteko kuulleet todistukset?\" jatkoi hän kääntyen vankeihin; Picardin\nja Magloiren puhellessa keskenään hiljaa sopottaen, ja katsellessa\nhämmästyneinä pääpoliisiin, joka seisoi äänettömänä heidän takanaan.\n\"Oletteko kuulleet todistukset, te vangitut? Tahdotteko sanoa jotakin?\nJos tahdotte puhua, niin muistakaa että tämän oikeuden aika on\nkallis-arvoinen ja ettette saa sitä turhaan kuluttaa\".\n\n\"Minä pyydän saadakseni puhua, omasta ja sisareni puolesta\", vastasi\nTrudaine. \"Aikomukseni on säästää oikeuden aikaa tunnustuksen\ntekemisellä\".\n\nHiljainen sopotus, joka oli kuulunut naiskuulijoitten puolelta vähää\nennen, lakkasi heti kun hän lausui sanan: tunnustus. Kuolon\nhiljaisuudessa tunki hänen matala, tyyni äänensä oikeussalin\nkaukaisimpiin nurkkiin, kun hän, itseään hilliten, ettei kenkään voisi\nhuomata sitä toivon kuolemankamppausta, joka tapahtui hänen sisässänsä,\njatkoi puhettansa seuraavin sanoin:\n\n\"Minä tunnustan salaiset käyntini talossa Papistonkadun varrella. Minä\ntunnustan että ne henkilöt, joita kävin tapaamassa, ovat todistuksissa\nosoitetut. Ja viimein tunnustan tarkoitukseni näillä käynneilläni\nheidän luonansa olleen auttaa heitä heidän aikeissaan lähteä Ranskasta.\nJos olisin tehnyt tämän valtiollisista vaikutteista, nykyisen\nhallituksen valtiolliseksi vahingoksi, myönnän että olisin syyllinen\nsemmoisiin salahankkeisin Tasavaltaa vastaan, jommoisista minua\nsyytetään. Vaan ei mitkään valtiolliset tarkoitukset minua\nelähyttäneet, eikä mikään valtiollinen täytymys minua kehoittanut\ntekemään sitä, joka minun on saattanut tämän oikeuden eteen. Niillä\nhenkilöillä, joita autoin lähtemään Ranskasta, ei ole minkäänlaista\nvaltiollista merkitystä, tahi yhteyttäkään valtiollisten asiain kanssa.\nYksistään yksityisistä vaikutussyistä minä osoitin tätä inhimillisyyttä\nheitä ja toisia kohtaan -- inhimillisyyttä, jota hyvä tasavaltalainen\nsaanee tuntea, joutumatta isänmaansa onnen kavaltajaksi\".\n\n\"Oletteko valmis ilmoittamaan oikeudelle keitä nämä kansalaiset Dubois\ntodellakin ovat?\" kysyi presidentti levottomasti.\n\n\"Olen valmis\", vastasi Trudaine. \"Vaan ensin haluan saada lausua pari\nsanaa sisareni suhteen, joka seisoo tässä oikeuden edessä syytettynä\nminun kanssani\". Hänen äänensä alkoi käydä epävakaiseksi; ja nyt vasta\nalkoi hänen kasvonsa muuttaa väriä, kun Rosa nosti kasvonsa hänen\nhartioistaan ja katsoi häneen tuskaisesti. \"Minä rukoilen oikeutta\njulistautaan sisartani syyttömäksi kaikkeen osanottoon siihen\nrikokseen, josta olen syytetty --\", jatkoi hän. \"Puhuttuani suoruudella\nitsestäni, voin minä vaatia uskomaan puhettani hänestä, kun vakuutan\nett'ei hän ole minua auttanut eikä ole voinut auttaa. Jos syytä on; on\nse yksistään minun; jos tulee rangaistusta, tulkoon se yksistään minun\nkärsittäväkseni\".\n\nHän pysähtyi äkkiä ja hämmästyi. Hänen oli helppo olla Rosaan\nkatsomatta, vaan hän ei voinut pelastua mihinkään itsensä hallitsemisen\nkoetuksesta, jos Rosa puhuisi. Juuri kun hän lausui viimeisen lauseen,\nnosti Rosa taas kasvonsa hänen hartioistaan, ja kuiskasi tuskaisesti:\n\n\"Ei, ei, Louis! Ei tätä uhrausta, kaikkien toisten uhrauksien perästä\n-- ei tätä, vaikka sinä pakoittaisit minua itseäni puhumaan heille!\"\n\nHän irroitti äkillisesti kätensä veljestään ja astui samassa esille\nkaidepuitten luo, jossa hän seisoi katsellen läsnäoleviin ja samalla\nkaikkien katseltavana. Kaidepuut tärisivät hänen kättensä vavistuksesta\nhänen niistä kiinnipitäessään itseään tukeaksensa! Hänen hiuksensa\nriippuivat vanukkeisina hänen hartioillaan; hänen kasvonsa olivat\nsaaneet omituisen lujuuden; hänen suloiset siniset silmänsä, jotka\nmuulloin olivat niin lempeät, olivat saaneet kauhistuksen kiillon.\nUteliaisuuden ja ihmettelemisen sohina kuului naisten joukossa.\nMuutamat nousivat levottomasti istuiltaan, toiset huusivat:\n\n\"Kuunnelkaa, kuunnelkaa! hän aikoo puhua!\"\n\nHän puhui. Heleänä ja kirkkaana kuului tuo suloinen ääni, suloisempana\nkuin koskaan murheessa, muitten äänten yli -- yli raa'an mörinän ja\nkuiskaavan suhinan.\n\n\"Herra presidentti\" -- alkoi vaimo parka vakavasti. Hänen seuraavat\nsanansa eivät voineet kuulua naisten vihellyksiltä.\n\n\"Oh! ylimys, ylimys! Ei ollenkaan teidän kirottuja arvonimiä täällä!\"\noli heidän kimakka huutonsa hänelle. Hän ei peljästynyt näitä huutoja,\neikä niitä seuraavia rajuja liikuntoja, hän katseli vakavasti\nympärilleen, tuo omituinen lujuus vielä kasvoissaan. Hän olisi puhunut\ntaas, huolimatta tuosta metelistä ja noista inhon-osoituksista, vaan\nhänen veljensä ääni oli hänen ääntään väkevämpi.\n\n\"Kansalainen, presidentti\", huusi veli, \"en ole vielä lopettanut.\nPyydän saada lopettaa tunnustukseni. Minä rukoilen oikeutta olemaan\nvälinpitämätön sisareni puheista. Viimeisien päiväin levottomuus ja\nkauhu on sekoittanut hänen ymmärrystään. Hän ei voi vastata sanoistaan\n-- minä vakuutan sen julkisesti, koko oikeuskunnan kuullen\".\n\nVeri nousi taas hänen vaaleisin kasvoihinsa kun hän lausui tämän\nvakuutuksensa. Tälläkin tärkeällä hetkellä miehen jalo sydän nuhteli\nhäntä tuosta petoksesta, vaikka vaikutteena siihen oli hänen sisarensa\nhengen pelastaminen.\n\n\"Antakaa hänen puhua! antakaa hänen puhua!\" huusivat naiset, kun Rosa,\nkoskematta, katsomatta veljeensä, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitä\ntämä puhui, toisen kerran koetti puhua tuomareille, huolimatta\nTrudainen keskeyttämisestä.\n\n\"Vaiti!\" huusi sauvalla varustettu mies. \"Vaiti te vaimot!\nkansalais-presidentti aikoo puhua\".\n\n\"Vanki Trudainella on puheen oikeus\", sanoi presidentti; \"ja saa jatkaa\ntunnustustaan, Jos naisvanki aikoo puhua, niin hän saa puhua\nperästäpäin. Minä kehoitan molempia syytettyjä joutuisasti toimittamaan\npuhuttavansa minulle, muutoin pahentavat he asiaansa, eivätkä paranna.\nMinä käsken kuulijakuntaa olemaan vaiti; ja ell'ei minua totella, ai'on\nminä ajaa kuulijat pois. Nyt, vanki Trudaine, pyydän minä teitä\njatkamaan. Ei sanaakaan enää sisarestanne; antakaa hänen puhua\nomasta puolestaan. Nyt teidän ja meidän välinen asia koskee miestä ja\nvaimoa Dubois. Oletteko tahi ettekö ole valmis ilmoittamaan oikeudelle\nkeitä he ovat?\"\n\n\"Minä uudestaan ilmoitan että olen valmis puhumaan\", vastasi Trudaine,\n\"Kansalainen Dubois on eräs palvelija. Vaimo Dubois on sen miehen, joka\non minut ilmi antanut -- päällysmies Danvillen äiti\".\n\nSatojen yht'aikaa puhuvien, huudahtavien ja murisevien äänten kohina\nseurasi tätä vastauksen lausuntoa. Ei sitä miestä koko oikeussalissa,\njoka olisi voinut pidättää hämmästyksensä osoitusta. Se vaikutti\nvankeihin, jotka seisoivat lavallaan, se vaikutti itse huutajaan,\noikeuden tuomareihinkin, jotka hetki sitä ennen olivat rötköttäneet\nhuolettomina, äänettöminä tuoleissaan. Helinän ollessa viimeinkin\ntaukoamaisillaan, lakkasi se silmänräpäyksessä, kun kuultiin jonkun\nhuutavan tungoksesta presidentin tuolin takana:\n\n\"Antakaa tietä! Päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin!\"\n\nKova kuiske ja toisiaan keskeyttävien äänten sohina seurasi; sitten\nliike virantoimitus-joukkiossa; sitten eleinen hiljaisuus; sitten\nilmestyi äkkiä Danville yksinänsä pöydän eteen. Hänen katseensa, kun\nhän käänsi kalpeat kasvonsa kuulijoihin, vaienti ja pysähytti heitä,\nkun juuri olivat aloittamaisillaan uutta hälinää. Jokainen kuroittihe\neteenpäin, halukkaana kuulemaan mitä hän sanoisi. Hänen huulensa\nliikkuivat; vaan niistä lähteviä sanoja eivät muut kuulleet kuin ne,\njotka sattuivat istumaan aivan hänen läheisyydessään. Puhuttuansa lähti\nhän pöydän luota erään poliisimiehen nojassa, joka näytti taluttavan\nhäntä oikeuskunnan yksityistä ovea kohti, ja siis vankien lavaa kohti.\nHän seisattui kuitenkin puolitiessä, käänsi äkkiä kasvonsa vangeista\npois ja viitaten salin toisella puolella olevaan yleiseen oveen päin,\nantoi hän taluttaa itseään ulos ulko-ilmaan sitä tietä. Hänen mentyä\nsanoi presidentti, puhuen osittain Trudainelle ja osittain\nkuulijakunnalle:\n\n\"Kansalais-päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin kuumuudesta\ntäällä salissa. Hän on lähtenyt (minun tahdostani poliisimiehen\nhuostassa) virkistymään ulko-ilmaan; vakuuttaen minulle tulevansa\ntakaisin ja valaisevansa tätä eriskummallista ja epäluulon-alaista\nseikkaa, jonka vanki nyt on tuonut ilmi. Jos syytetyllä Trudainella on\nenempää ilmoitettavaa minulle, niin minä käsken häntä jättämään sen\nsiksi kun kansalainen Danville palajaa. Tämä asia on ensin selville\nsaatava, ennenkuin muita asioita voi ottaa esille. Ettei oikeuden aika\nkuitenkaan menisi hukkaan, annan minä naisvangille luvan käyttää tätä\ntilaisuutta, puhuakseen häntä itseään koskevista seikoista, joita hän\nehkä tahtoo tuomareille ilmoittaa\".\n\n\"Saattakaa tuo mies vaikenemaan!\" \"Viekää hänet ulos oikeussalista!\"\n\"Pankaa hänelle suu-kapula!\" \"Viekää guillotiniin!\" Tämmöisiä huutoja\nkuului kuulijoiden joukosta presidentin vai'ettua. Nämä tarkoittivat\nkaikki Trudainea, joka oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen,\nsaadakseen sisartaan olemaan vaiti, ja joita yrityksiä katsojat olivat\nhuomanneet.\n\n\"Jos vanki puhuu vielä sanaakaan sisarelleen, niin viekää hänet pois\",\nsanoi presidentti, kääntyen lavan ympärillä seisoviin vartioihin.\n\n\"Hyvä! me saamme viimeinkin kuulla häntä. Vaiti! vaiti!\" huusivat\nnaiset, laittautuen mukavasti istumaan penkeilleen, ja valmistautuen\ntöitään taas jatkamaan.\n\n\"Rosa Danville, oikeus odottaa saadakseen kuulla teitä\", sanoi\npresidentti, heittäen säärensä ristiin ja nojautuen taaksepäin\nmuhkeasti isossa nojatuolissaan.\n\nViimeksi kuluneiden viiden minuutin hälinän ja häiriön kestäessä oli\nRosa seisonut hetken aikaa samassa asennossa. Tuo omituinen vakava\nmielen-ilmaus oli yhden ainoan kerran muuttunut hänen kasvoissaan. Kun\nhänen miehensä astui pöydän viereen ja seisoi siinä yksinänsä kaikkien\nkatseltavana, vapisivat hänen huulensa hiukan, ja hieno punastuksen\nvarjo kulki nopeasti yli hänen kasvojensa. Tuotakaan pientä muutosta ei\nenää näkynyt -- hän oli vaaleampi, hiljaisempi, entisestään enemmän\nmuuttunut kuin koskaan, katsellessaan presidenttiin ja lausuessaan\nseuraavaa:\n\n\"Minä tahdon seurata veljeni esimerkkiä ja tehdä tunnustukseni samoin\nkuin hän. Olisin mieluimmin tahtonut että hän olisi puhunut minunkin\npuolestani; vaan hän on liian alttiiksi antavainen, puhuakseen\nmuuta kuin minkä hän luulee pelastavan minua joutumasta hänen\nrangaistukseensa osalliseksi. Minä en tahdo tulla pelastetuksi, ellei\nhän tule myös. Minne hän menee täältä lähtiessään, sinne minäkin tahdon\nmennä; mitä hän kärsii, tahdon minäkin kärsiä; jos hän tuomitaan\nkuolemaan, toivon Jumalan antavan minulle voimaa nöyränä kuollakseni\nhänen kanssaan! Ja nyt tahdon lausua, mikä minun osani on siinä\nasiassa, josta minun veljeäni on syytetty: -- Joku aika takaperin\nkertoi hän minulle muutamana päivänä nähneensä mieheni äidin Parisissa,\npuettuna köyhäksi vaimoksi, puhutelleensa häntä ja pakoittaneensa\nhäntä itseänsä ilmoittamaan. Tähän saakka olimme kaikki pitäneet\nvarmana asiana, että hän oli lähtenyt Ranskasta, koska hän noudatti\nvanhanaikaisia mielipiteitä, joita oli vaarallista ihmisten nyt\nnoudattaa; luulimme hänen lähteneen Ranskasta ennenkuin tulimme\nPariisiin. Hän kertoi veljelleni todellakin lähteneensä (vanha uskottu\nperheen palvelija apuna ja suojelijana) Marseilleen saakka; ja että\nhän, huomatessaan siellä kauemmaksi pääsönsä odottamattoman vaikeaksi,\noli luullut Jumalan tällä tavoin varoittavan häntä jättämästä\npoikaansa, jota hän innokkaasti rakasti, ja josta hän ainoastaan\nsuurella vastahakoisuudella oli eronnut. Hyljäten aikomuksensa odottaa\nmaanpakolaisuudessa rauhallisempia aikoja, päätti hän lähteä Parisiin\nja piiloitella siellä, koska tiesi poikansa myöskin sinne lähteneen.\nHän otti vanhan ja rehellisen palvelijansa nimen -- palvelijansa, joka\nviimeiseen saakka kieltäytyi jättämästä häntä ilman suojelijatta; ja\nhän aikoi elää ankarimmassa salaisuudessa ja aivan erillään muista,\ntarkastellen, tuntemattomana, poikansa menestymistä, ja valmiina heti\ntiedon saatua ilmoittamaan itsensä hänelle, kun vaan valtiollisten\nasiain kanta sallisi hänen onnellisesti yhdistyä rakastettuun\nlapseensa. Veljeni katsoi tätä yritystä kovin vaaralliseksi sekä\nhänelle itselleen, hänen pojalleen, että myös tuolle kunnioitettavalle\nvanhalle miehelle, joka oli pannut päänsä alttiiksi emäntänsä etua\nkatsoen. Minä ajattelin samoin; ja onnettomana hetkenä minä sanoin\nLouis'lle: 'Tahdotko sinä koettaa salassa auttaa anoppiani matkalle ja\nkatsoa että hänen uskollinen palvelijansa todellakin saattaa hänet\nRanskasta tällä kertaa?' Minä tein väärin kun pyysin veljeäni tekemään\ntämän, sillä minä tein sen itsekkäisestä syystä -- syystä, joka on\nyhteydessä minun avioelämäni kanssa, joka ei ole onnellinen. Minun ei\nollut onnistunut voittaa mieheni lempeä ja hän kohteli minua pahoin.\nMinun veljeni, joka aina on rakastanut minua paljoa hellemmästi,\npelkään minä, kuin olen koskaan ansainnut; minun veljeni osoitti yhä\nsuurempaa hellyyttä minua kohtaan, kun hän näki mieheni kohtelevan\nminua tylysti. Tästä syntyi viha heidän kesken. Minun ajatukseni,\npyytäessäni veljeäni tekemään sen, jonka olen maininnut, oli, että jos\nme kaki estäisimme anoppiani, ilman vaaratta miehelleni, saattamasta\nvaaraan itseään ja poikaansa, me tulisimme, kun aika joutuisi puhua\nsiitä mitä olimme tehneet, näyttäytymään mieheni silmissä uudessa ja\nparemmassa valossa. Minä olisin näyttänyt miten hyvin minä ansaitsin\nhänen rakkauttaan, ja Louis olisi näyttänyt miten hyvin hän olisi\nansainnut lankonsa kiitollisuutta; ja niin me olisimme tehneet kotimme\nonnelliseksi viimeinkin, ja kaikki kolme olisimme yhdessä eläneet\nsuosiossa keskenämme. Tämä oli minun ajatukseni; ja kun minä kerroin\nsen veljelleni, ja kysyin häneltä tuottaisiko se suurta vaaraa,\najattelemattani hänen hellyyttään ja sääliväisyyttään minua kohtaan,\nsanoi hän: 'Ei!' Hän oli niin totuttanut minua ottamaan vastaan\nuhrauksia minun onnellisuuteni eduksi, että minä annoin hänen saattaa\nitseänsä vaaraan, auttamalla minua vähäisessä perheellisessä\ntuumassani. Minä kadun tätä nyt katkerasti; minä pyydän häneltä\nanteeksi täydestä sydämestäni. Jos hänet julistetaan syyttömäksi,\nkoetan minä käytökselläni näyttää itseäni paremmin ansaitsevaksi hänen\nrakkauttaan. Jos hän tuomitaan syylliseksi, tahdon minä myös käydä\nmestauslavalle, ja kuolla veljeni kanssa, joka pani henkensä alttiiksi\nminun tähteni\".\n\nHän lopetti yhtä levollisena kuin oli aloittanutkin; ja kääntyi vielä\nkerran veljeensä. Kääntäessään kasvonsa oikeuskunnasta ja katsellessaan\nhäneen, tuli muutamia kyyneleitä hänen silmiinsä ja kasvoissa näkyi\njotakin tuota vanhaa muodon suloutta ja mielen-ilmauksen herttaisuutta.\nVeli antoi hänen tarttua käteensä; vaan hän näytti aikovan välttää\nhänen huolestunutta katsettaan. Hänen päänsä painui alas rintaa vasten;\nhän hengitti raskaasti; hänen kasvonsa kävivät synkiksi ja vääntyivät\nrumannäköisiksi ikäänkuin hän olisi kärsinyt kovaa ruumiillista tuskaa.\nHän kumartui vähän ja nojaten kyynäspäällään kaidepuuta vasten hänen\nedessään, peitti hän kasvojansa kädellään; ja niin tukehutti hän\nnousevaa tuskaansa, niin pakoitti hän takaisin polttavat kyyneleet\nsydämeensä. Kuulijakunta oli kuunnellut Rosaa äänettömänä ja pysyi yhtä\nhiljaisena hänen lopetettuakin. Tämä oli harvinainen suosion-osoitus\nhirmuhallituksen kansan puolelta.\n\nPresidentti katsoi taakseen virkatovereihinsa, ja pudisti päätään\nepäilevästi.\n\n\"Tämä naisvangin selitys tekee asian hyvin sekavaksi ja vaikeaksi\",\nsanoi hän. \"Onko täällä ketään oikeussalissa\", lisäsi hän, katsellen\nniihin henkilöihin, jotka olivat hänen tuolinsa takana, \"joka tietää\nmissä päällysmies Danvillen äiti ja palvelija nyt ovat?\"\n\nLomaque astui esille kutsumuksesta ja asettui seisomaan pöydän viereen.\n\n\"Mikä nyt, kansalaispoliisi?\" jatkoi presidentti, katsellen tuimasti\nhäneen, \"onko kuumuus voittanut teidätkin?\"\n\n\"Puuska tavoitti hänet, kansalaispresidentti, juuri kuin naisvanki oli\npäättänyt selityksensä\", selitti Magloire, tunkeutuen esille\nliekartelevasti.\n\nLomaquen katse alammaiseensa lähetti tämän takaisin suoraan\nviranomaisen joukon taakse; hän puhui sitten, matalammalla äänellä kuin\ntapansa oli:\n\n\"Minä olen saanut tietoja päällysmies Danvillen äidistä ja palvelijasta\nja olen valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita minulle tehdään\".\n\n\"Missä he nyt ovat?\" kysyi presidentti.\n\n\"Tiedetään äidin ja hänen palvelijansa päässeen yli rajan ja luullaan\nheidän matkustaneen Kölniin. Mutta sen jälkeen kun pääsivät\nSaksanmaahan, on tasavaltaisilla virkakunnilla tietysti ollut\nainoastaan epävarmoja tietoja heidän olopaikoistaan\".\n\n\"Onko teillä mitään tietoja vanhan palvelijan käytöksestä hänen\nParisissa olon aikana?\"\n\n\"Minulla on tarpeeksi tietoja todistaakseni ett'ei hän ollut semmoinen\nmies, jota voisi pitää valtiollisen epäluulon esineenä. Hän näyttää\nyksinomaisesti orjamaisesti harrastaneen tuon naisen etuja,\ntoimittaneen hänelle kaikkia palvelijan tavallisia tehtäviä\nyksityisessä elämässä; ja eksyttäneen naapureita teeskentelemällä\nyhdenvertaisuutta hänen kanssaan julkisuudessa\".\n\n\"Onko teillä mitään syytä luulla että päällysmies Danville tiesi\näitinsä ensimmäisestä aikeesta paeta Ranskasta?\"\n\n\"Minä päätän sen siitä mitä naisvanki on puhunut, ja toisista\nsyistä joita ei sovi kertoa oikeuden edessä. Ei ole epäilemistäkään,\nett'ei todistuksia saataisi, jos minulle myönnetään aikaa käydä\nkirjeenvaihtoon Lyonin ja Marseillen virkakuntien kanssa\".\n\nTällä hetkellä Danville palasi oikeussaliin, ja tultuansa pöydän luokse\nasettui seisomaan aivan pääpoliisin viereen. He katsoivat hetken\nvakaasti toistensa silmiin.\n\n\"Hän on tointunut Trudainen vastauksen vaikuttamasta puuskauksesta\",\najatteli Lomaque, astuen takaisin entiselle paikalleen. \"Hänen kätensä\nvapisee; hänen kasvonsa ovat vaaleat; vaan minä voin huomata jälleen\nsaatua itsensähillitsemistä hänen silmissään; ja minä jo pelkään\nseurauksia\".\n\n\"Kansalainen presidentti\", alkoi Danville, \"minä pyydän saada tietää\nonko minun poissa ollessani tapahtunut mitään, joka kunniatani\nloukkaisi ja isänmaanrakkauttani tekisi epäiltäväksi?\"\n\nHän puhui nähtävästi täydellisimmällä kylmämielisyydellä, vaan hän ei\nkatsonut kehenkään. Hänen silmänsä tuijottivat viheriäiseen\nvillavaatteesen pöydällä hänen edessään.\n\n\"Naisvanki on antanut selityksen, joka etupäässä koskee häntä itseään\nja hänen veljeänsä\", vastasi presidentti; \"vaan sen ohessa tuo ilmi\nerästä aikaisempaa teidän äitinne aikomusta rikkoa voimassa olevia\nlakeja vastaan, muuttamalla pois Ranskasta. Tämä osa tunnustuksesta\nsisältää joitakuita epäluulon-alaisia seikkoja, jotka, paha kyllä,\nkoskevat teitä --\"\n\n\"Ne eivät tule kauemmin olemaan epäluuloja -- omalla edesvastauksellani\nminä teen ne varmoiksi asioiksi!\" huusi Danville, ojentaen kättään\nnäytelmällisesti, ja katsoen ylös ensikerran. \"Kansalainen presidentti,\nminä tunnustan sen hyvän isänmaanrakastajan pelkäämättömällä\nsuoruudella; minä tiesin äitini ensimmäisestä aikomuksesta paeta\nRanskasta\".\n\nVihellyksiä ja inhon huutoja seurasi tätä tunnustusta. Nämä häntä\nvapisutti ensin; vaan hän ennätti hillitä itseään ennenkuin äänettömyys\nsaatiin palautetuksi.\n\n\"Kansalaiset, te olette kuulleet rikokseni tunnustuksen\", jatkoi hän,\nkääntyen epätoivoisella vakuutuksella kuulijakuntaan; \"kuulkaa nyt\nmillä olen sovittanut tämän isänmaani alttarilla\".\n\nHän odotti tämän lauseen lopussa kunnes tuomioistuimen kirjuri oli\nkirjoittanut sen oikeuden asiakirjaan.\n\n\"Kirjoita uskollisesti kirjaimia myöten!\" huusi Danville, osoittaen\njuhlallisesti avattua sivua kirjassa. \"Elämä ja kuolema riippuu minun\nsanoistani\".\n\nKirjuri kastoi kynänsä musteessa ja nyykäytti päätään merkiksi että oli\nvalmis. Danville puhui:\n\n\"Näinä Ranskan kunnian ja koetuksen päivinä\", jatkoi hän, pakoittaen\nääntään osoittamaan syvää liikutusta, \"mitä ovat kaikki hyvät\nkansalaiset pyhimmästi velvoitetut tekemään? Uhrata kalliimmat\nyksityiset tunteensa ja harrastuksensa julkisten velvollisuuksiensa\nhyväksi! Kun minun äitini ensimmäisen kerran koetti rikkoa lakia maasta\npoismuuttamista vastaan, Ranskasta pakenemalla, hairahduin siinä\nheroisessa uhrauksessa, jota järkähtämätön isänmaanrakkaus minulta\nvaati. Asemani oli kauheampi kuin Brutuksen asema tuomitessaan omaa\npoikaansa. Minulla ei ollut samanlaista Romalaista urhoollisuutta. Minä\nhairahduin, kansalaiset, hairahduin niinkuin Coriolanus, kun hänen jalo\näitinsä keskusteli hänen kanssaan Roman onnesta! Tästä hairahduksesta\nminä ansaitsin tulla eroitetuksi tasavaltalaisesta yhteiskunnasta; vaan\nminä pääsin ansaitusta rangaistuksesta -- kohosinpa vielä siihen\nkunniaan että sain viran hallitukselta. Aikoja kului; ja taas koetti\nminun äitini paeta Ranskasta. Taas välttämätön sallimus saattoi\nkansalaiskuntoni koetukselle. Miten otin vastaan tätä toista koetusta?\nEntisen heikkouden sovituksella, joka sovitus oli yhtä kauhea kuin\nkoetus itse! Kansalaiset, te kauhistutte; vaan te varmaan taputatte\nkäsiänne mieltymyksen osoitukseksi samalla kuin vapisette. Kansalaiset,\nkatsokaa! ja muistakaa katsellessanne tätä tutkintoa alottaessa\nluettuja todistuksia. Tuossa seisoo isänmaansa vihollinen, joka käytti\nsalavehkeitä auttaakseen äitiäni pakoon; tässä seisoo isänmaanrakastaja\npoika, jonka ääni oli ensimmäinen, oli ainoa ääni antamaan ilmi hänet\ntästä rikoksesta\". Puhuessaan osoitti hän Trudainea, löi sitten kätensä\nvasten rintaa, sitten asetti käsivartensa ristiin rinnoilleen ja katsoi\ntuimasti kuulijoihin.\n\n\"Te vakuutatte\", huusi presidentti, \"tietäneenne Trudainen ilmi\nantaessanne, hänen auttavan äitiänne pakoon?\"\n\n\"Minä vakuutan sen\", vastasi Danville.\n\nKynä, jota presidentti piteli, tipahti hänen kädestään kun hän kuuli\ntämän vastauksen; hänen virkakumppalinsa säpsähtivät ja katsoivat\ntoisiinsa äänettöminä.\n\n\"Hirviö! hirviö!\" kuultiin huudettavan ensin vankien lavalla, vaan\nmorina levisi heti kuulijakuntaan, ja huudot kasvoivat yhteiseksi\nhälinäksi; julmimmat nais-tasavaltalaiset kuuntelija-istuimilla\nyhtyivät viimein ylpeimpien vankilavalla olevien nais-ylimysten kanssa.\nTässäkin kauheimman eripuraisuuden keskuudessa, tällä ankarimman\nvihollisuuden ajalla, tuo luonnon tunne osoitti vanhaa taivaallista\ntaikavoimaansa; heräsi äitin tunne, joka yhdistää kaiken maailman.\n\nNiitten harvojen henkilöiden joukossa tässä oikeussalissa, jotka heti\narvasivat edeltäpäin minkä vaikutuksen Danvillen vastaus tekisi tämän\noikeusjutun päätökseen, oli Lomaque yksi. Hänen keltaiset kasvonsa\nvalkenivat hänen katsoessaan vankien lavaa kohden. \"He ovat hukassa\",\nmutisi hän itsekseen, astuen ulos siitä joukosta, jossa hän tähän asti\noli seissyt.\n\n\"Hukassa! Se valhe, joka on pelastanut tuon konnan pään, on vienyt\nheiltä pienimmän toivon kipinänkin. Ei mikään voi estää tuomion\nlangettamista. -- Danville'n kauhea mielenlujuus on saattanut ne\nguillotinille!\" Lausuen nämät sanat läksi hän ulos kiireesti lähellä\nvankienlavaa olevan oven kautta, joka vei vankien odotushuoneesen.\n\nRosan pää vaipui taas hänen veljensä hartioita vasten. Häntä\npöyristytti, ja hän nojautui taaksepäin heikkona vasten käsivartta,\njota veljensä ojenti häntä tukeakseen. Muuan naisvangeista koetti\nauttaa Trudaineä tämän lohduttaessa häntä; mutta hänen miehensä\npetollisuuden täydellisentäminen näytti kervaisneen häntä sydämeen\nasti. Hän jupisi vaan kerran veljensä korvaan, -- \"Louis! Nöyrästi minä\nkäyn kuolemaan -- ei muu kuin kuolema ole jäänyt minulle osaksi\nalennuttuani niin halvaksi että olen rakastanut tuota miestä.\" Hän\nlausui nämät sanat ja ummisti silmänsä raukeesti, eikä puhunut enempää.\n\n\"Toinen kysymys, ja te saatte mennä\", lausui presidentti,\nkääntyen Danvilleen: \"Tiesittekö vaimonne osallisuudesta veljensä\nsalahankkeisin?\"\n\nDanville mietti epäilevästi hetken, muisti että siellä oli vieraita\nmiehiä oikeussalissa, jotka voisivat todistaa hänen puheistaan ja\nkäytöksestään vaimonsa vangitsemisen iltana, ja päätti tällä kertaa\npuhua totta.\n\n\"Minä en tiennyt siitä\", vastasi hän, \"vieraita miehiä voidaan kutsua\ntänne, jotka todistavat minun olleeni poissa Parisista, kun vaimoni\nosallisuus saatiin ilmi\".\n\nVaikka hän saattoikin sydämettömästi hillitä luontoansa, oli yleisön\nmielenosoitus hänen edellisen vastauksensa jälkeen hämmentänyt häntä.\nHän puhui nyt matalalla äänellä, seisten selin katsojiin, ja\nkiinnittäen silmänsä taas viheriäiseen pöydän peitteesen.\n\n\"Vangit! Onko teillä mitään muistutusta tehtävänä, jotakin todistuksia\ntuoda esiin, jotka voisivat heikontaa sitä selitystä, jolla kansalainen\nDanville on puhdistanut itseänsä epäluulosta?\" kysyi presidentti.\n\n\"Hän on puhdistanut itseään mitä inhoittavimmalla valheella\", vastasi\nTrudaine. \"Jos voitaisiin saada käsiimme hänen äitinsä ja hän\ntuotaisiin tänne, niin hänen todistuksensa näyttäisi sen\".\n\n\"Voitteko esiintuoda muuta todistusta vakuutuksenne tueksi?' kysyi\npresidentti.\n\n\"En voi\".\n\n\"Kansalais-päällysmies Danville, teillä on vapaus lähteä pois. Teidän\nselityksenne tulee jätettäväksi sille virkakunnalle, jolle olette\nvirallisesti vastuunalainen. Josko ansaitsette kansalais-kruunun\nenemmän kuin Roomalaisesta urhoudestanne, tahi --\" Mentyänsä näin\npitkälle, pysähtyi presidentti äkkiä, ikään kuin hän ei olisi tahtonut\nliian pian antautua arvostelemaan, ja sanoi uudestaan. -- \"Te saatte\nmennä.\"\n\nDanville läksi heti ulos oikeussalista, taas julkisen oven kautta.\nHäntä seurasi murina naisten penkeiltä, joka kuitenkin pian\nlakkasi, kun nähtiin presidentin sulkevan kirjansa ja kääntyvän\nvirkakumppaleihinsa. \"Tuomio!\" oli yleisenä kuiskauksena nyt. \"Hsh, hsh\n-- tuomio!\"\n\nMuutamia minuuttia kestävän keskustelun perästä takanansa olevien\nhenkilöiden kanssa, nousi presidentti seisoalle, ja lausui\nseuraavat painavat sanat: -- \"Louis Trudaine ja Rosa Danville;\nvallankumous-oikeus, kuultuansa syytöksen teitä vastaan, ja\narvosteltuaan teidän vastauksianne siihen, päättää teidän olevan\nmolempien syylliset, ja tuomitsee teidät kuoleman rangaistukseen.\"\n\nJulistettuansa tuomion näillä sanoilla istuutui hän taas, ja pani\nmerkin kahden ensin tuomitun henkilön nimien perään vankiluettelossa.\nHeti sen jälkeen otettiin seuraava asia esille, ja uusi tutkinto\nkiihoitti taas kuulijakunnan uteliaisuutta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nVallankumous-oikeuden odotushuone oli kolkko alaston suoja, likaisella\nkivilattialla ja penkit pitkin seiniä. Akkunat olivat korkeat ja\nkaltereilla varustetut, ja kadulle vievän ulko-oven vieressä seisoi\nkaksi vahtimiestä. Tullessaan oikeussalista tähän kolkkoon\npakopaikkaan, huomasi Lomaque sen olevan typötyhjän. Yksinäisyys oli\njuuri sillä hetkellä hänelle tervetullut. Hän jäi odotushuoneesen, hän\nkäveli verkkaan huoneen toisesta päästä toiseen likaisella\nkivityksellä, puhuen hartaasti ja lakkaamatta itsekseen.\n\nJonkun hetken kuluttua, aukeni oikeussaliin vievä ovi ja\nkyttyräselkäinen vanginvartija ilmautui saattaen sisään Trudaineä ja\nRosaa.\n\n\"Teidän on odottaminen täällä\", sanoi pieni mies, \"kunnes jäljellä\nolevat ovat tutkitut ja tuomitut; ja sitten te kaikki tulette menemään\ntakaisin vankihuoneesen yhdessä ryhmässä. Haa, kansalainen!\" jatkoi\nhän, huomatessaan Lomaquen salin toisessa päässä, ja astui hänen\nluokseen. \"Täällä vielä, vai niin! Jos ai'otte viipyä täällä vielä\nkauemman aikaa, niin minulla olisi vähäinen pyyntö tehtävä\".\n\n\"Ei ole minulla kiirettä\", sanoi Lomaque, katsahtaen molempiin\nvangittuihin.\n\n\"Hyvä asia!\" huusi kyttyräselkä, pyyhkien suutaan kämmenellään; \"minä\nolen janosta kuivamaisillani, ja kuolen varmaan ellen pääse kaulaani\nkastamaan tuonne viinikauppaan kadun toisella puolella. Tahdotteko\ntarkkaan pitää silmällä tuota miestä ja vaimoa sillä aikaa kun olen\npoissa, tahdotteko? Se on mitä helpoin asia -- tuolla on vartijat\nulkona, ikkunoissa on rautaristikko, oikeussali on niin lähellä että\nhuuto kuuluu! Tahdotteko tehdä minulle tämän hyvän työn?\"\n\n\"Olen oikein iloinen tästä tilaisuudesta\".\n\n\"Niin tekee hyvä ystävä -- ja, muistakaa, jos minua kysyttäisiin, tulee\nteidän sanoa, että minun täytyi lähteä muutamaksi hetkeksi oikeudesta,\nvaan jättäneeni toimeni teille\".\n\nTämän sanottua riensi kyttyräselkäinen vanginvartija viinikauppaan.\n\nHän oli tuskin kadonnut ennenkuin Trudaine tuli poikki huoneen ja\ntarttui Lomaquen käsivarteen.\n\n\"Pelastakaa hänet\", hän kuiskasi; \"nyt on tilaisuutta -- pelastakaa\nhänet!\" Hänen kasvonsa olivat punastuneet -- hänen silmäyksensä\nnäyttivät houruisilta -- hänen henkensä, jonka Lomaque tunsi hänen\npuhuessaan poskillaan, oli polttavan kuuma. \"Pelastakaa hänet!\" sanoi\nhän uudestaan, pudistaen Lomaquea käsivarresta, ja vetäen häntä ovea\nkohti. \"Muistakaa missä kiitollisuuden velassa olette isälleni --\nmuistakaa keskustelumme tuolla penkillä joen äyräällä -- muistakaa mitä\nitse sanoitte minulle vangitsemis-iltana -- älkää miettimisellä\nmenettäkö aikaa -- pelastakaa hänet ja jättäkää minut sanaa sanomatta!\nJos kuolen yksinäni, niin minä voin kuolla niinkuin miehen tulee -- jos\nhän astuu mestauslavalle minun rinnallani, niin minun sydämeni ei kestä\n-- minä tulen kuolemaan pelkurin kuolemaa! Minä olen elänyt hänen\nelämänsä edestä -- antakaa minun kuolla sen edestä, ja minä kuolen\nonnellisena!\"\n\nHän koetti puhua enempää, vaan hänen kiihoituksensa rajuus esti sen.\nHän saattoi ainoastaan pudistaa Lomaquen käsivartta alinomaa, ja\nosoittaa penkkiä, jolla Rosa istui -- pää vaipuneena rintaa vasten,\nkädet ristissä hervakasti polvien päällä.\n\n\"Tuolla on kaksi aseellista vartijaa oven ulkopuolella -- ikkunoissa on\nrautaristikot -- teillä ei asetta -- ja jos teillä olisikin, niin on\nvahtihuone aivan lähellä toisella puolen teitä ja oikeussali toisella.\nPakeneminen tästä huoneesta on mahdoton\", vastasi Lomaque.\n\n\"Mahdoton!\" kertoi toinen raivossa. \"Te petturi! te pelkuri! Voitteko\nnähdä hänen istuvan tuossa auttamattomana -- hänen elämänsä rientää jo\npois joka hetkeltä mikä kuluu -- ja kylmästi sanoa minulle että pako on\nmahdoton?\"\n\nMurheensa ja toivottomuutensa raivossa hän nosti puhuessaan irroitetun\nkätensä uhkaavaisesti. Lomaque tarttui hänen käsiranteesensa ja\nkuljetti hänet erään akkunan luo, jonka yliset lasit olivat auki.\n\n\"Te ette ole nyt täydellä mielellä\", sanoi pääpoliisi vakavasti; \"tuska\nja pelko sisarenne kohtalosta on hämmentänyt selvän järkenne. Koettakaa\nasettua ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotakin tärkeätä sanottavaa --\"\nTrudaine katsoi häneen epäilevästi. \"Tärkeätä\", jatkoi Lomaque, \"sillä\nse koskee sisarenne kohtaloa tällä kauhealla ratkaisuhetkellä\".\n\nTämä muistutus vaikutti silmänräpäyksessä. Trudainen ojennettu\nkäsivarsi taipui alas ja hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos.\n\n\"Vartokaa hetkinen\", sanoi hän heikolla äänellä; ja kääntyen pois,\nnojautui hän vasten seinää ja painoi kuumaa otsaansa kylmää, kosteata\nkiveä vasten. Hän ei nostanut päätään ennenkuin oli saanut itsensä\nhillityksi, ja saattoi sanoa tyynesti: \"Puhukaa -- minä olen valmis\nkuulemaan, ja siksi täydellä mielellä, että voin pyytää teiltä anteeksi\nsen minkä minä äsken sanoin\".\n\n\"Kun minä läksin oikeussalista ja tulin tähän huoneesen\", alkoi\nLomaque hiljaa kuiskaten; \"en voinut ajatella mitään keinoa, jolla\nvoisi auttaa teitä ja teidän sisartanne. En voinut muuta kuin surra\nsitä ett'ei tuo tunnustus auttanut, jota minä olin pitänyt teidän\nparhaimpana puollustuskeinona ja jota olin tullut teille neuvomaan\nSt. Lazare-linnaan. Sittemmin on päähäni pälkähtänyt tuuma, josta voi\nolla apua -- niin hurja, niin epätietoinen tuuma -- jonka menestyminen\nniin tykkönään riippuu satunnaisista seikoista, ett'en tahdo uskoa sitä\nteille muuten kuin yhdellä ehdolla\".\n\n\"Sanokaa ehtonne! minä suostun jo edeltäpäin\".\n\n\"Luvatkaa kunniansanallanne, ett'ette puhu sanaakaan sisarellenne\nsiitä, mitä minä nyt sanon teille, ennenkuin annan teille luvan puhua.\nLuvatkaa minulle että te, kun näette lähenevän kuolemanhetken\nkauhistuttavan häntä tänä yönä, hillitsette itsenne niin paljon,\nett'ette puhu toivon sanaa hänelle. Minä kysyn tämän, syystä että tässä\non kymmenen -- kaksi kymmentä -- viisi kymmentä mahdollisuutta sitä\nyhtä vastaan, että toivoa on\".\n\n\"Enhän minä voi muuta kuin luvata\", vastasi Trudaine.\n\nLomaque otti esille taskukirjansa ja lyijykynänsä ennenkuin hän taas\nrupesi puhumaan.\n\n\"Minä menen erityisseikkoihin niin pian kuin ensin olen tehnyt teille\nkummallisen kysymyksen\", sanoi hän. \"Te olette ollut suuri kemiallisten\nkokeiden harjoittaja aikananne -- oletteko tarpeeksi tyynimielinen\ntämmöisellä kamalalla hetkellä vastaamaan kysymykseen, joka tavallansa\non yhteydessä kemian kanssa? Te näytätte kummastuneelta. Sallikaa minun\nlausua kysymykseni heti. Tunnetaanko jotakin nestettä, tahi pulveria,\ntahi useampain ainesten yhdistystä, joka hävittää kirjoituksen\npaperista eikä jätä mitään merkkiä jälkeensä?\"\n\n\"Varmaan! Vaan siinäkö koko kysymys? Eikö ole suurempaa vaikeutta --?\"\n\n\"Ei. Kirjoittakaa aineksien-määräys, olkoot ne sitten mitä tahansa,\ntälle lehdelle\", sanoi toinen, antaen hänelle taskukirjan.\n\"Kirjoittakaa se siihen, ja määrätkää myös tarkoin aineen käyttäminen\".\nTrudaine totteli. \"Tämä on ensimmäinen askel\", jatkoi Lomaque, pistäen\nkirjan taskuunsa, \"hankkeeni perille päästäksemme -- epävarman\nhankkeeni, muistakaa se! Kuunnelkaa nyt; minä olen saattamaisillani\noman pääni vaaran-alaiseksi, tehdäkseni teidän ja sisarenne pään\npelastamisen mahdolliseksi, käyttämällä vähäisiä vehkeitä\nkuolemaantuomittujen luettelon kanssa. Älkää keskeyttäkö minua! Jos\nminä voin pelastaa yhden, niin minä voin pelastaa toisenkin. Ei\nsanaakaan kiitollisuudesta! Odottakaa kunnes tunnette kiitollisuutenne\nmäärän. Minä sanon teille suoraan, alussa, että siinä toimessa, johon\nolen ryhtymäisilläni, on sekä epätoivon että sääliväisyyden\nvaikutussyitä pohjalla. Vaiti! Minä vaadin sen. Aikaa on meillä vähän;\nminun asiani on puhua, ja teidän on kuunnella. Oikeuden presidentti on\npannut kuolemanmerkin teidän nimienne jälkeen tämän päivän\nvankiluettelossa. Kun tutkimiset ovat päättyneet ja lista on merkitty\nloppuun asti, tuodaan se tähän huoneesen ennenkuin teidät viedään St.\nLazare'en. Se sitten lähetetään Robespierrelle, joka pitää sen,\nteetettyänsä kopian siitä samassa kun se on tullut hänelle jätetyksi,\nkiertämistä varten hänen virkaveljiensä -- St. Just'in ja muiden,\nluona. Minun tehtävänäni on toimittaa jäljennös tästä kopiasta ensi\nkädessä. Jalo Robespierre itse tahi joku, johon hän voi ehdottomasti\nluottaa, vertaa tätä jäljennöstä alkuperäiseen luetteloon, ja\nmahdollisesti kopiaan myös, ja se lähetetään sitten St. Lazare'en,\ntulematta enää minun käsiini. Heti kun se on vastaanotettu, luetaan se\njulkisesti vankihuoneen kalterilla, ja jää sittemmin vanginvartijalle,\njoka sitä käyttää kulkiessaan illalla liidulla merkitsemässä niiden\nvankien koppien ovia, jotka ovat määrätyt huomenna mestattaviksi. Tämän\ntehtävän toivon minä tuon kyttyräselän saavan tänään, jonka te näitte\nminua puhuttelevan. Hän on tunnettu juoppo ja minä ai'on vietellä häntä\nsemmoisella viinillä, jota hän harvoin maistaa. Jos minä -- sen jälkeen\nkun luettelo on julkisesti luettu ja ennenkuin koppien ovet ovat\nmerkityt -- voin saada hänet istumaan putelin ääreen, niin minä lupaan\nsaattaa hänet juovuksiin, ottaa luettelon hänen taskustaan, ja poistaa\nteidän nimenne siitä sillä aineella, jonka määräyksen juuri ikään\nolette kirjoittanut minulle. Minä kirjoitan kaikki nimet, toisen\ntoisensa alle, niin tarpeeksi epäsäännöllisesti jäljennökseeni ett'ei\npoisottamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä niin helposti voida\nhuomata. Jos minä tässä onnistun, niin teidän ovenne ei tulekaan\nmerkityksi; eikä teidän nimiänne huomenaamulla huudetakaan, kun\nguillotinin rattaat tulevat. Nykyään kun vankeja tulvaa joka päivä\nvankihuoneesen tutkisteltaviksi ja tulvaa vankihuoneesta joka päivä\nmestattavaksi, on teillä siinä yleisessä sekasotkossa mitä suurin\nmahdollisuus päästä kaikista nenäkkäistä kysymyksistä, jos sopivasti\nasetatte korttianne, vähintäin kaksi viikkoa tahi kymmenen päivää.\nSilloin --\"\n\n\"Hyvin! hyvin!\" huusi Trudaine innokkaasti.\n\nLomaque katsoi oikeussalin oveen päin ja alenti äänensä hiljaiseksi\nkuiskutukseksi ennenkuin hän jatkoi: \"Silloin Robespierren oma pää\nvoi pudota guillotinin pussiin! Kansa on alkanut kyllästyä\nHirmuhallitukseen. Kohtuuden puolueen Ranskalaiset, jotka ovat\nmaanneet piilossa kuukausia kellareissa ja ylisillä, ovat alkaneet\nsalaa tulla esille ja neuvotella, kaksi ja kolme yhdessä, yön\npimeydessä. Robespierre ei ole moneen viikkoon uskaltanut näyttäytyä\nneuvottelemassa Valiokunnassa. Hän ainoastaan puhuu omien ystäviensä\nseurassa Jakobineille. Huhu kertoo kauheasta Carnot'n ilmisaatosta ja\nkurjasta päätöksestä, jonka Tallien on tehnyt. Ihmiset, jotka ovat\nsaaneet katsoa näyttämön taakse, huomaavat Hirmuhallituksen viimeisten\npäiväin lähestyvän. Jos Robespierre tulee lyödyksi lähestyvässä\ntaistelussa, olette pelastetut -- sillä uuden hallituksen tulee olla\nAnteeksiannon hallituksen. Jos hän voittaa, olen minä ainoastaan\nlykännyt teidän ja teidän sisarenne kuolemanpäivän edemmäksi, ja\nsaattanut oman pääni piilun alle. Tämmöiset ovat mahdollisuudet -- se\non kaikki minkä minä voin tehdä\".\n\nHän vaikeni, ja taas koetti Trudaine puhua semmoista, joka näyttäisi,\nett'ei hän ollut sen kuoleman-uhrauksen ansaitsematon, jonka Lomaque\noli aikeessa tehdä. Vaan vielä kerran pääpoliisi lujasti ja\nsuuttuneesti esti häntä. \"Minä sanon teille, kolmannen kerran\", puhui\nhän, \"en tahdo kuulla kiitollisuuden osoituksia teiltä, ennenkuin\ntiedän ansaitsenko minä niitä. Totta on, että minä olen kiitollisuuden\nvelassa isänne sopivalla ajalla osoittamasta hyvyydestä minua kohtaan\n-- totta, etten ole unhottanut mitä tapahtui viisi vuotta takaperin\nteidän kotonanne, joen varrella. Minä muistan kaikki, yksin niitäkin,\njoita te katsoisitte kovin vähäpätöisiksi -- tuon kupin kahvia,\nesimerkiksi, jonka sisarenne piti varina minua varten. Minä silloin\nsanoin teille, teidän tulevan joskus maailmassa parempaa ajattelemaan\nminusta. Minä tiedän että niin on nyt. Vaan tämä ei ole vielä kaikki.\nTe mielellänne ylistäisitte minua suorastaan että minä panen henkeni\nvaaran alttiiksi teidän edestänne. Minä en tahdo teitä kuulla, koska\nminun alttiiksi antamiseni on halvinta laatua. Minä olen kyllästynyt\nelämääni. En voi katsoa taakseni iloisella mielellä. Olen liian vanha\nkatsomaan eteenpäin siihen mikä voisi olla toivon-alaista. Siellä oli\njotakin sinä iltana teidän kodissanne, ennen naimista -- jotakin teidän\npuheessanne, sisarenne te'oissa -- joka teki minut toisenlaiseksi.\nMinulla on ollut synkkämielisyyden ja itsenisyyttämisen päiviä, aika\najoin, siitä lähtien. Minä olen suuttunut orjuuteeni, ja nöyryyteeni,\nja kaksimielisyyteeni, ja liehittelemiseeni ensin yhden herran, sitten\ntoisen alla. Minä olen toivonut saavani katsoa takaisin elämääni, ja\nlohdutella itseäni huomatessani jonkun hyvän teon, niinkuin säästävä\nmies lohduttaa itseään katselemalla pientä säästöään laatikossaan. Minä\nen voi sitä tehdä; ja minä haluaisin kuitenkin. Tuo kaipaus tulee\nminuun kuin taudinpuuskaus, määrättömien loma-aikojen perästä äkisti,\nkäsittämättömimmistä vaikutussyistä. Katsahdus ylös sinistä taivasta\nkohden -- tähtikirkkaana kaarrellen tämän suuren kaupungin rakennuksien\nylitse, illoin katsellessani ulos vinnihuoneeni akkunasta -- lapsen\näänen sattuessa äkkiä korvaani, en tiedä mistä -- naapurini hempun\nviserrys pienessä häkissään -- milloin mikin vähäpätöinen asia herättää\ntuon kaipauksen minussa silmänräpäyksessä. Vaikka kurja olen, niin nuo\nmuutamat yksinkertaiset sanat, jotka sisarenne lausui tuomarille,\ntunkivat minun läpitseni kuin veitsen iskut. Kummallista semmoisessa\nmiehessä kuin minä, eikös ole? Minä itsekin sitä kummastelen. Minun\nelämäni? Oh! minä olen sen vuokrannut muille, joutuakseni roistojen\npotkittavaksi yhdestä likarapakosta toiseen, niinkuin palli\njalkapallisilla ollessa. Mieleeni on johtunut antaa itse sille\nviimeinen potku, ja heittää se tarpeeksi etäälle, ennenkuin se\nlepää sontatunkiolla ainaiseksi. Teidän sisarenne piti hyvän kupin\nkahvia varina minua varten, ja minä annan hänelle huonon elämän\nkohteliaisuuden palkinnoksi. Te tahdotte kiittää minua siitä? Mitä\nhulluutta! Kiittäkää minua kun olen jotakin hyödyllistä tehnyt. Älkää\nkiittäkö tästä!\" Hän näpähytti sormillaan halveksivaisesti puhuessaan,\nja astui pois ulko-oven luokse, ottamaan vanginvartijaa vastaan, joka\ntällä hetkellä palasi.\n\n\"No\", kysyi kyttyräselkä, \"onko kukaan minua kysynyt?\"\n\n\"Ei\", vastasi Lomaque; \"ei ole kukaan käynyt huoneessa. Mitä lajia\nviiniä te saitte?\"\n\n\"Niin -- niin! Hyvää kun on pulassa, ystäväni -- hyvää kun on pulassa\".\n\n\"Oh! te menisitte minun viinikauppaani, ja maistaisitte eräästä\ntynnyristä, jossa on viiniä eräästä viininsaannosta, joka on jotakin!\"\n\n\"Mikä viinikauppa? Mikä viininsaanto?\"\n\n\"Minä en jouda nyt kertomaan, vaan luultavasti me tapaamme toisemme\nvielä tänään. Minä toivon olevani vankihuoneella iltapäivällä. Kysynkö\nminä teitä? Hyvä! En unhota!\" Näillä jäähyväissanoilla hän läksi ulos;\neikä edes katsonut taakseen vankeihin, ennenkuin jo sulkivat oven hänen\nperästään.\n\nTrudaine palasi sisarensa luokse, peloissaan että hänen kasvonsa\nilmoittaisivat mitä oli tapahtunut tuossa omituisessa keskustelussa\nLomaquen ja hänen välillä. Vaan mikä muutos siinä lienee ollutkin, ei\nRosa näyttänyt sitä huomaavan. Hän oli yhä vielä kummallisen\nhuomaamaton kaikkien ulkonaisten seikkain suhteen. Tuo kärsiväisyys,\njoka on vaimojen urhoollisuus kaikissa onnettomuuksissa, näytti nyt\nolevan ainoa virkistävä hengen-ilmaus, joka voimassa piti elämänliekkiä\nhänessä. Kun veljensä istuutui hänen viereensä, tarttui hän vaan hänen\nkäteensä ja sanoi: \"Olkaamme näin yhdessä, Louis, kunnes hetki tulee.\nMinä en sitä pelkää. Minulla ei ole paitse sinua mitään muuta, joka\nsaattaisi minua rakastamaan elämää, ja sinä tulet myös kuolemaan.\nMuistatko sitä aikaa kun minulla oli tapana murehtia sitä, ett'ei\nminulla ollut lasta joksikin lohdutukseksi minulle? Minä ajattelin\ntässä, joku hetki sitten, miten kauheata olisi ollut nyt, jos minun\ntoivoni olisi toteutunut. Se on minulle siunaukseksi, tässä suuressa\nkurjuudessa, että olen lapseton! Puhukaamme menneistä ajoista, Louis,\nniin kauan kuin voimme -- ei miehestäni, eikä naimisestani --\nainoastaan niistä menneistä ajoista, jolloin en vielä ollut taakkana ja\nmurheena sinulle\".\n\nPäivä kului. Yksittäin, kaksittain ja kolmittain tulivat tuomitut\nvangit oikeussalista, ja keräytyivät odotushuoneesen. Kello kaksi oli\nkuolemaantuomittujen luettelo valmis luettavaksi. Se luettiin ja eräs\noikeuden jäsen vahvisti sen todeksi; sitten vei vanginvartija vankinsa\ntakaisin St. Lazare'en.\n\nIlta tuli. Vankien iltanen oli annettu; kuolemalistan jäljennös oli\nluettu julkisesti kalterien edessä; koppien ovet olivat kaikki lukitut.\nVangitsemispäivästään saakka olivat Rosa ja hänen veljensä, osaksi\nerään lahjan, osaksi Lomaquen välityksen vaikutuksesta, olleet\nsuljettuna samaan koppiin; ja yhdessä he nyt odottivat huomispäivän\nkauheata kohtausta. Rosasta tämä kohtaus oli kuolema -- kuolema, jota\nhän ainakin kärsiväisyydellä ajatteli. Trudainen mielessä lähintä\ntulevaisuutta pimitti yhä enemmän tuo epätietoisuus, joka on kuolemaa\npahempi; tuo ahdistava, kauhea, säälimätön viipymys, joka pitää mieltä\npiinauspenkillä, ja joka sydäntä kalvaa. Tämän kauhean yön pitkän,\nlohduttoman kuolemankamppauksen kestäessä, tuli hänelle vaan yksi\nhelpoitus. Joka hermon jännitys, jokaiseen ajatukseen kiinnittyvän\nkauhean ahdistuksen ruhjoava paino helpoittuivat vähän, kun Rosan\nruumiilliset voimat alkoivat vaipua hänen henkisen väsymyksensä alle --\nkun hänen surullinen kuoleva puheensa menneistä onnellisista ajoista\nhiljaa vaikeni, ja hän asetti päänsä hänen hartioilleen, ja antoi unen\nenkelin viedä itseään vähäksi aikaa, vaikka kuoleman enkeli jo\nsiivillään häntä varjosti.\n\nAamu tuli ja lämmin kesäinen päivännousu. Mikä oli eloon jätetty hirmun\nhallitsemassa kaupungissa, heräsi täksi päivää pelkäävästi; ja yhä\npysyi pitkän yön epätietoisuus huokenematta. Hetki lähestyi, jona\nvaunut tulivat noutamaan edellisenä päivänä tuomitut uhrit. Trudainen\nkorva saattoi eroittaa heikointakin ääntä kaikuvassa vankihuoneessa\nkoppinsa ulkopuolella. Hän kohta meni kuuntelemaan lähelle ovea, ja\nkuuli keskenään väitteleviä ääniä sen takaa. Äkkiä teljet vedettiin\novelta, avain vääntyi rei'ässään, ja hän huomasi edessään kyttyräselän\nja erään alemman vanginvartijan.\n\n\"Katsokaa!\" mutisi tämä jälkimäinen nurpeissaan, \"siinä ne ovat,\nterveinä kopissaan, juuri niinkuin minä sanoin; vaan minä vakuutan\nteille vielä kerran etteivät olleet luettelossa. Mitä ajattelettekaan\ntoruessanne minua ett'en ole liidulla merkinnyt heidän ovea viime yönä\nsamalla kertaa kuin muitten? Pyytäkää taas minua toimittamaan\ntehtäviänne, kun olette liian juovuksissa itse sitä tekemään!\"\n\n\"Pitäkää suunne, ja antakaa minun uudestaan katsella luetteloa!\"\nvastasi kyttyräselkä, kääntyen ovesta ja temmaisten paperikaistaleen\ntoisen kädettä. \"Piru vieköön, jos minä tätä ymmärrän!\" huusi hän,\npudistaen päätään, huolellisesti tarkastettuansa luetteloa. \"Minä\nvoisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla, eilen illalla,\nomilla huulillani; ja nyt, vaikka katsoisin miten kauan, en voi löytää\nheitä tästä. Anna nuuskaa näpillinen, ystäväni. Olenko minä valveilla,\nvai näenkö unta? -- juovuksissa, vai selvänä tänä aamuna?\"\n\n\"Selvänä, toivon minä\", sanoi tyven ääni hänen takanaan. \"Pistäysin\njuuri katsomaan miten jaksaisitte eilisen perästä\".\n\n\"Miten minä jaksan, kansalainen Lomaque? Kiveksi muuttunut\nkummastuksesta. Te itse vartioitte tätä miestä ja tätä vaimoa edestäni,\nodotushuoneessa, eilen aamulla; ja mitä itseeni tulee, niin voisin\nvannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla eilen iltapäivällä.\nNyt, tänä aamuna, tässä ei ole semmoista kuin nämä sanotut nimet koko\nluettelossa! Mitä ajattelette tästä?\"\n\n\"Ja mitä te ajattelette\", keskeytti loukattu alavartija, \"hänen\nhävyttömyydestään haukkua minua huolimattomasta ovien liiduttamisesta,\nkun mies oli liian juovuksissa itse sitä toimittamaan? -- liian\njuovuksissa voidakseen eroittaa oikeata kättään vasemmasta! Ellen\nolisi parasluontoinen mies koko maailmassa, niin minä kaipaisin\nylivanginvartijalle\".\n\n\"Aivan oikein teiltä antaa hänelle anteeksi, ja aivan väärin häneltä\nteitä torua\", lausui Lomaque vakuuttavalla tavalla. \"Ottakaa minulta\nneuvo\", jatkoi hän, tuttavasti puhellen kyttyräselälle, \"älkääkä liioin\nluottako tuohon teidän pettävään muistiinne, hiukan juotuanne\nedellisenä päivänä. Te ette ole voineet todellisesti lukea heidän\nnimiään kalteriportilla, senhän ymmärrätte, sillä siinä tapauksessa ne\ntietysti olisivat listassa. Mitä oikeussalin odotushuoneesen tulee,\nniin minä sanon sanan teidän korvaanne: pääpoliisit tietävät\nkummallisia salaisuuksia. Oikeuden presidentti tuomitsee ja armahtaa\njulkisesti; vaan onpa joku toinen, tuhannen presidentin vallalla, joka\nsilloin tällöin tuomitsee ja armahtaa yksityisesti. Te voitte arvata\nkuka. Minä en sano muuta kuin neuvon vaan teitä pitämään päätänne\npaikoillaan, siten ett'ette pidä huolta muusta kuin tuosta luettelosta\nteidän kädessänne. Pysykää sen puustaveissa kiinni, niin ei kukaan voi\nteitä syyttää. Pitäkää vaan melua salaisuuksista, jotka eivät koske\nteitä, niin --\"\n\nLomaque pysähtyi, ja pitäen kättään miekan tapaisesti, sujahutti sillä\nosoittavaisesti kyttyräselän pään ylitse. Tämä liikunto kuin myös ne\nvihjaukset, joita hän kuuli sitä ennen, hämmentivät kokonaan pientä\nmiestä. Hän tuijotti hämmästyneenä Lomaqueen; pyysi parilla sanalla\nraakamaisesti anteeksi alavartijalta, ja kummallisella tavalla\npyörittäen rumaa päätään, astui hän pois, pitäen kuolema-luetteloa\nrutistettuna kädessään.\n\n\"Tahtoisin heittää silmäyksen heihin, ja katsoa ovatko ne\ntodellakin sama mies ja vaimo, joita minä vartijoin eilen aamulla\nodotushuoneessa\", sanoi Lomaque, tarttuen kädellään kopin oveen, juuri\nsamassa kun virkatoimessaan oleva vartija rupesi sitä kiinni panemaan.\n\n\"Katsokaa sisään, niinkuin tahdotte\", sanoi mies. \"Kyllä varmaan\nhuomaatte tuon juoppolallin olevan yhtä väärässä näiden suhteen kuin\nhän on kaikissa asioissa\".\n\nLomaque käytti heti tätä myönnettyä oikeutta. Hän näki Trudainen\nistuvan sisarensa kanssa kopin nurkassa kauimpana ovesta, arvattavasti\nsiinä tarkoituksessa ett'ei Rosa kuulisi ovella tapahtuvaa keskustelua.\nHänen silmissään näkyi kuitenkin levoton katse, hänen poskillaan\nenenevä punastus, joka osoitti hänen ainakin epävarmasti tietävän että\njotakin outoa tapahtui käytävässä. Lomaque viittasi Trudainelle että\nhän tulisi ovelle, ja kuiskasi hänelle: \"Määräämänne aine vaikutti\nhyvin. Te olette pelastetut täksi päivää. Kertokaa tämä uutinen\nsisarellenne niin lempeästi kuin voitte. Danville --\" Hän vaikeni ja\nkuunteli kunnes hän voi vanginvartijan askeleitten kopinasta varmaan\ntietää tämän astuskelevan käytävän toisessa päässä. \"Danville\", jatkoi\nhän, \"sekaannuttuaan kansajoukkoon kalteriportin ulkopuolella eilen, ja\nkuultuansa teidän nimiä luettavan, vangittiin illalla Robespierren\nsalaisesta käskystä ja lähetettiin Temple-linnaan. Mikä syytös häntä\nvastaan tehdään, tahi milloin hän viedään tutkittavaksi, on mahdoton\nsanoa. Tiedän ainoastaan hänen olevan vangitun. Hush! Älkää puhuko nyt;\nystäväni täällä ulkona tulee takaisin. Pysykää levollisena -- toivokaa\nkaikkea sattumukselta ja valtiollisten asiain muutoksesta; ja\nlohduttakaa itseänne sillä ajatuksella, että olette molemmat pelastetut\nhuomiseksi\".\n\n\"Ja huomenna?\" kuiskasi Trudaine.\n\n\"Älkää ajatelko huomispäivää\", vastasi Lomaque, kääntyen äkkiä\noveenpäin. \"Antakaa huomispäivän pitää huolta itsestään\".\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nEräänä kevät-aamuna, vuonna seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä\nkahdeksan, jätti Chalon-sur-Marnen ja Parisin välillä kulkevat yleiset\npostivaunut yhden matkustajistaan ensimmäiseen pysäyspaikkaan\nMeaux'sta. Matkustaja, joka oli vanha mies, läksi, hetken katseltuaan\nmiettiväisesti ympärilleen, pieneen ravintolaan, joka oli postihuoneen\nvastapäätä, ja jonka nimenä oli \"Kirjo-hepo\", ja emäntänä leski Duval\nvaimo, jota syystä kehuttiin puheliaimmaksi akaksi ja parhaimmaksi\nhanhenpaistin valmistajaksi koko paikkakunnassa.\n\nVaikka matkustaja ei herättänyt suurta huomiota tiellä vetelehtivien\nkylän laiskurien silmissä, ja vaikka leski Duval tervehti häntä aivan\nvälinpitämättömästi, ei hän sentään ollut niin tavallinen ja\njokapäiväinen vieras kuin nämä maalaiset näyttivät luulevan. Oli\nollut sekin aika, jolloin tuolle hiljaiselle, vanhanpuoleiselle,\nvaatimattomalle virvoituksen pyytäjälle \"Kirjo-hevossa\" oli uskottu\nHirmuhallituksen syvimpiä salaisuuksia, ja jolla oli oikeus millä\nhetkellä ja minä aikana tahansa käydä itse Maksimilian Robespierren\npuheilla. Leski Duval ja nuo laiskoittelijat postihuoneen edustalla\nolisivat todellakin hämmästyneet, jos joku asiantunteva henkilö\npääkaupungista olisi ollut läsnä heille kertomassa että tuo\nnöyrännäköinen vanha matkustaja, kuluneella matkalaukulla, oli eräs\nParisin Salapoliisiviraston entisiä pää-asioitsijoita.\n\nNeljättä vuotta oli kulunut siitä kun Lomaque viimeisen kerran oli\nollut Hirmuhallituksen virallisissa toimissa. Hänen hartiansa olivat\nkäyneet enemmän kyyryyn, ja hänen tukkansa oli kaikki lähtenyt, paitse\nsivuilta ja takaa. Muutamissa muissa suhteissa näytti kuitenkin enenevä\nikä parantaneen enemmän kuin pahentaneen hänen ulkonäköänsä. Hänen\nposkensa näyttivät terveemmiltä, hänen katsantonsa iloisemmalta, hänen\nsilmänsä kirkkaammilta kuin olivat koskaan ennen näyttäneet. Hän astui\nmyös ripeämmin kuin entisinä aikoina poliisivirassa; ja hänen pukunsa,\njos kohta se ei näyttänyt varakkaan miehen puvulta, oli kumminkin\npuhtaampi ja paremmin pidelty kuin ennen aikaan hänen ollessaan\nvaltiollisessa palveluksessa Parisissa.\n\nHän istuutui yksin ravintolan vierashuoneesen ja emännän lähdettyä\nnoutamaan puolta putellia viiniä, jota hän pyysi, vietti hän aikaansa\ntarkastamalla likaista vanhaa korttia, jonka hän veti esille\npaperijoukosta taskukirjastaan, ja johon oli kirjoitettu seuraavat\nsanat: -- \"Kun rauhattomuuden ajat ovat ohitse, älkää unhottako niitä,\njotka muistavat teitä ikuisella kiitollisuudella. Pysähtykää\nensimmäiseen posti-asemaan Meaux'sta, Parisiin vievän valtamaantien\nvarrella, ja kysykää ravintolassa kansalaista Maurice, jos vielä\ntahdotte nähdä meitä tahi kuulla meistä\".\n\n\"Pyydän anteeksi kysymistäni\", sanoi Lomaque, pistäen kortin taskuunsa,\nkun leski Duval toi sisään viiniä, \"voitteko sanoa minulle asuuko\ntäällä jossakin läheisyydessä eräs henkilö nimeltä Maurice?\"\n\n\"Josko minä voin sanoa?\" kertoi lyhyt lylleröinen leski. \"Tietysti minä\nvoin! Kansalainen Maurice, ja hänen rakastettava sisarensa -- jota ei\nsaa unhottaa sen tähden, ett'ette te muistaneet mainita häntä, -- asuu\nkymmenen minuutin matkan päässä minun talostani. Viehättävä asunto,\nviehättävällä paikalla, ja kaksi mitä viehättävintä asukasta -- niin\nhiljainen, niin syrjäinen ja niin erinomaisen tuottava paikka. Minä\ntoimitan heille kaikkea, -- lintuja, munia, leipää, voita, kasvaksia\n(ei ne sentään syö mitään laatua paljon), viiniä (jota eivät juo\npuoliakaan siitä mikä olisi heille terveellistä); lyhyesti sanottu,\nminä muonitan tuota pikku erakkomajaa, ja rakastan noita kahta\nherttaista erakkoa kaikesta sydämestäni. Oih! heillä on ollut\nmurheensa, ihmisparoilla, etenkin sisarella, vaikka ne eivät koskaan\npuhu niistä. Kun ensin tulivat asumaan tänne meidän naapuristoomme --\"\n\n\"Pyydän anteeksi, kansalainen, vaan jos te tahtoisitte ainoastaan olla\nniin hyvä ja neuvoisitte minua --\"\n\n\"Josta on kolme -- ei, neljä -- ei, kolme ja puoli vuotta aikaa --\nlyhyesti, juuri sen jälkeen kun tuo mies Saatana Robespierre oli tullut\npäätä lyhemmäksi (aivan sopivata hänelle), niin minä sanoin miehelleni\n(joka teki loppuansa silloin miesparka!) 'Hän kuolee' -- tarkoittaen\nnaista. Hän ei kuitenkaan kuollut. Lintuni, munani, leipäni, voini,\nkasvakseni, ja viinini, auttoivat häntä taudin läpi -- yhteydessä aina\nkansalaisen Mauricen hellän hoidon kanssa. Niin! niin! Olkaamme\ntunnokkaat tunnustamaan ansiota, kun semmoinen on paikallaan; älkäämme\nkoskaan unhoittako että kansalainen Maurice auttoi paljon viehättävän\nsairaan parantumista samoin kuin ruokavarat ja juomat Kirjavasta\nHevosesta. Siinä se nyt on, mitä kauniin pikku nainen mitä kauniimmassa\npikku majassa --\"\n\n\"Missä? Tahdotteko olla niin hyvä että sanotte minulle missä?\"\n\n\"Ja erinomaisen terveenä, paitsi silloin tällöin kun häntä kohtaa\nsuonenvedontapaiset taudinpuuskat, jotka sanottavasti, niin minä\nainakin luulen, ovat seurauksia kauheasta säikähtymisestä -- hyvin\ntodennäköistä tuona kirottuna Hirmun aikana, ennenkuin tulivat\nParisista -- te ette juo, kunnon mies! Miksi ette juo? -- Hyvin, hyvin\nkaunis kalvakkalaatuisia ollakseen; vartalo ehkä liian laiha -- antakaa\nminun kaataa lasiinne -- mutta enkeli hyväluontoisuudessa, ja oikein on\nliikuttavaa nähdä miten hän on kiintynyt kansalaiseen Maurice --\"\n\n\"Kansalaiseni, emäntäni! tahdotteko, tahi ettekö tahdo sanoa minulle\nmissä ne asuvat?\"\n\n\"Te hupsu mies! miks'ette kysyneet sitä ennen, jos tahdoitte sitä\ntietää? Lopettakaa viininne ja tulkaa tänne ovelle. Tässä rahoistanne\ntakaisin ja kiitoksia käynnistinne vaikk'ette ottaneet paljoa. Tulkaa\ntänne ovelle, sanon minä, älkääkä keskeyttäkö minua! Te olette vanha\nmies -- voitteko nähdä kahdenkymmenen sylen päähän? -- Vai niin, te\nvoitte! Älkää närkästykö, -- se ei koskaan tee kenellekään hyvää. No\nkatsokaa nyt taaksepäin, tietä pitkin, jonne minä osoitan. Te näette\nsuuren kivikasan? Hyvä. Kiviläjän toisella puolella on pikku ura, -- te\nette voi sitä nähdä, vaan voittehan te pitää muistissa, mitä minä\nteille sanon? Hyvä. Te kuljette polkua myöten kunnes tulette erään\njoen rannalle; joen vartta pitkin kunnes tulette muutamaan siltaan;\ntoista jokivartta sitten (kuljettuanne sillan yli) kunnes tulette\nvanhan vesimyllyn luo -- oikein kallisarvoinen vesimylly! kuuluisa\npeninkulmien päässä ylt'ympäri; taideniekkoja kaikista maailman ääristä\ntulee alinomaa sitä piirustamaan! Oh! miten olette käyneet hätäiseksi\ntaas! Te ette malta odottaa? Kärsimätön vanha mies, minkälaista elämää\nteidän vaimonne mahtaa saada kärsiä, jos teillä on semmoinen! Muistakaa\nsiltaa! Voi, teidän vaimoparkaanne ja lapsianne, minä säälin heitä --\nteidän tyttäriänne erittäin. Pst! pst! muistakaa siltaa, hätäinen vanha\nmies, muistakaa siltaa!\"\n\nAstuen niin pian kuin saattoi, päästäkseen kuulemasta leski Duvalin\nkielen pieksäntää, kääntyi Lomaque kivikasan kohdalla polulle, joka\nerosi valtamaantieltä, kulki yli joen ja tuli vanhalle vesimyllylle.\nAivan lähellä sitä oli asuinhuone, -- puinen koruton rakennus, pikku\npuutarha edessä. Lomaquen tarkat silmät huomasivat kukkaislavojen\nluonnikasta järjestystä ja akkunavaatetten hienoa vaikeutta\nhuonolasisten pienten ikkunain takana. \"Tämä mahtaa olla paikka\", sanoi\nhän itsekseen, koputtaessaan ovea kepillään. \"Minä voin nähdä hänen\nkättensä jälkiä ennenkuin astuin yli kynnyksen\".\n\nOvi avattiin. \"Pyydän anteeksi, tokkohan kansalainen Maurice --?\" alkoi\nLomaque ensihetkellä kun ei selvään nähnyt pimeässä pienessä\netehisessä.\n\nEnnenkuin hän ennätti sanoa enempää, oli hänen käteensä tartuttu, hänen\nmatkalaukkunsa poisotettu, ja hyvin tuttu ääni huusi: \"Tervetullut!\ntuhatta, tuhatta kertaa tervetullut, viimeinkin! Kansalainen Maurice ei\nole kotona; vaan Louis Trudaine rupeaa hänen sijaisekseen, ja on\niloissaan, ihastuksissaan, nähdessään vielä kerran parhaimman ja\nkalliimman ystävänsä!\"\n\n\"Minä tuskin teidät tunsin jälleen. Miten olette muuttunut\nparemmannäköiseksi!\" huusi Lomaque heidän tultuaan asunnon\nvierashuoneesen.\n\n\"Muistakaa että te näette minun pitkän ajan oltuani tuskista vapaana.\nSen jälkeen kun tänne muutin asumaan, olen mennyt levolle iltasilla\nenkä ole peljännyt aamusilla\", vastasi Trudaine. Hän meni ulos\netehiseen puhuessaan, ja huusi portailta: \"Rosa, Rosa! tule tänne!\nSe ystävä, jota hartaimmin olet toivonut saavasi tavata, on\nviimeinkin tullut\". Hän totteli kehoitusta heti. Hänen tervehdyksensä\nsuora ystävällinen sydämellisyys, hänen vakaa päätöksensä,\nensimmäisten kysymysten vaihduttua, auttaa vierasta ottamaan päältään\npäällysnuttuansa omalla kädellään, hämmenti ja miellytti Lomaquea niin\nettä hän tuskin tiesi mihin kääntyä, mitä sanoa.\n\n\"Tämä panee enemmän koetukselle, hauskalla tavalla, yksinäistä vanhaa\nmiestä kuin minä\" -- hän oli lisätä: \"kuin tuo kahvikupin varina\npitämisen odottamaton kohteliaisuus, vuosia takaperin\"; vaan muistaen\nmitä muistoja tuokin vähäpätöinen seikka voisi herättää, pysähytti hän\nitseään.\n\n\"Enemmän koetukselle kuin mikä?\" kysyi Rosa, taluttaessaan häntä tuolin\nluo.\n\n\"Ah! minä unhotin, vanhuuden tylsyys jo minua vaivaa!\" vastasi hän\nhiukan hämillään. \"Minä en ole tottunut juuri äskettäin iloon nähdä\nteidän herttaisia kasvojanne taas\".\n\nOli todellakin hupaista katsella näitä kasvoja nyt niiden aikojen\nperästä, joina Lomaque viimeksi oli ne nähnyt. Vanha kolmen vuoden\nlevollisuus ei ollut Rosalle voinut tuoda jälleen tuota nuoruuden\nsuloutta, jonka hän iäksi päiväksi oli kadottanut Hirmun aikana, ei se\nkuitenkaan ollut menojaan mennyt jättämättä hyviä jälkiä parantavasta\nvaikutuksestaan. Vaikka hänen poskensa eivät olleet saaneet takaisin\nnuoruuden pulskeuttaan, että hänen ihonsa nuoruuden hienouttaan, olivat\nhänen silmänsä kuitenkin saaneet jälleen paljon entistä sulouttaan, ja\nhänen katsantonsa kaiken entisen miellyttävän herttaisuutensa. Mitä oli\njäänyt salaista murheellisuutta hänen kasvoihinsa, ja osoittuvaa\nhiljaisuutta hänen käytökseensä, oli jäänyt vahingotta ja vienosti,\nenemmän osoittamaan mitä kerran oli ollut, kuin mitä nyt oli.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin jotain menneitten aikojen levottomuutta ja\ntuskaa olisi palannut hetkeksi heidän kasvoihinsa, kun Trudaine,\nkaikkien istuuduttua, katsoi tutkivasti Lomaqueen ja kysyi: \"Tuotteko\nmitään uutisia Parisista?\"\n\n\"En mitään\", vastasi hän; \"vaan erinomaisia uutisia sen sijaan\nRouenista. Minä olen kuullut, sattumalta, isäntäni kautta, jonka\npalveluksessa olen ollut siitä lähtien kuin me erosimme, teidän vanhan\nhuoneenne virran rannalla olevan vuokrattavana taas\".\n\nRosa syöksähti tuoliltaan. \"Oi, Louis, jos me saisimme asua siinä vielä\nkerran! Minun kukkaistarhani?\" jatkoi hän kääntyen Lomaqueen.\n\n\"Viimeinen asukas on hoitanut kaikki-tyyni\", vastasi hän.\n\n\"Ja laboratorio?\" lisäsi veli.\n\n\"Jätetty paikoilleen\", sanoi Lomaque. \"Tässä on kirje, jossa kaikki\nerityiset seikat ovat tarkkaan lueteltuina. Te voitte luottaa siihen,\nsillä kirje on sen henkilön kirjoittama, jonka toimena on huoneen\nvuokraaminen\".\n\nTrudaine tutki kirjettä tarkkaan.\n\n\"Hinta ei käy yli meidän varain\", sanoi hän. Kolmevuotisen\nsäästäväisyyden perästä täällä, kannattaa meidän antaa jotakin suuresta\nhauskuudesta\".\n\n\"Oi mikä onnen päivä se tulee olemaan kun me tulemme kotiimme taas!\"\nhuusi Rosa. \"Olkaa niin hyvä, kirjoittakaa ystävällenne heti\", lisäsi\nhän, puhuen Lomaquelle, \"ja ilmoittakaa meidän ottavamme huoneen,\nennenkuin joku toinen ennättää meidän edellä!\"\n\nLomaque nyykäytti päätään; ja taitettuaan kirjettä tavankäyvästi\nentiseen viralliseen muotoonsa, kirjoitti hän muistutuksen sen laitaan\nvanhaan viralliseen tapaansa. Trudaine huomasi tämän ja tunsi sen\nmuistuttavan menneitä murheen ja kauhun aikoja. Hänen kasvonsa kävivät\ntaas totisiksi, sanoessaan Lomaquelle: \"Onko nämät hyvät uutiset\ntodellakin kaikki mitä teillä on tärkeätä meille kerrottavaa?\"\n\nLomaque mietti epäillen ja väänsihe tuolillaan. \"Mitä muuta uutta\nminulla on, se ei pahene jos vähän odottavatkin\", hän vastasi. \"Minä\nmielelläni tekisin ensin muutamia kysymyksiä sisarenne ja teidän\nsuhteista. Te ette paheksu että minä palajan vähäksi hetkeksi niihin\naikoihin, jolloin viimeksi toisiamme kohtasimme?\"\n\nHän käänsi itsensä tällä kysymyksellä Rosaan, joka vastasi kieltävästi;\nvaan hänen äänensä näytti muuttuvan lausuessaan tuon yhden sanankin\n\"Emme\". Hän käänsi kasvonsa toisaanne puhuessaan; ja Lomaque huomasi\nhänen kätensä vapisevan kun hän otti jonkun työn lähellä olevalta\npöydältä, ja äkkiä ryhtyi siihen.\n\n\"Me puhumme niin vähän kuin mahdollista niistä ajoista\", sanoi\nTrudaine, katsoen tarkoittavaisesti sisareensa; \"vaan meillä on\nmuutamia asioita teiltä kysyttävänä, vuorostamme; niin että niistä\najoista puhuminen tällä kertaa on välttämätön. Teidän äkillinen\nkatoamisenne tuon kauhean vaarallisen ajan ratkaisevana hetkenä ei ole\ntullut meille täydellisesti selitetyksi. Tuo pikku ilmoitus, minkä\njätitte, auttoi meitä arvaamaan mitä oli tapahtunut, enemmän kuin sitä\nymmärtämään\".\n\n\"Minä voin sen helposti selittää nyt\", vastasi Lomaque.\n\"Hirmuhallituksen äkillinen kukistus, joka oli pelastusta teille, oli\nperikatoa minulle. Uusi tasavaltainen hallitus oli anteeksiannon\nhallitus muille paitsi Robespierren hännälle, niin puheenpartena\nsilloin oli. Jokaista miestä, joka oli ollut niin jumalaton tahi niin\nonneton että oli sekaantunut, vähimmässäkään määrässä, hirmuhallinnon\nkoneistoon, uhattiin, ja oikeudella, Robespierren kohtalolla. Minä,\nmuitten kanssa, jouduin tämän kuoleman-uhkauksen alaiseksi. Minä\nansaitsin kuolla ja olisin nöyrästi käynyt mestattavaksi, vaan teidän\ntauttanne. Yleisten asiain menosuunnasta minä tiesin teidän tulevan\nvapautetuiksi; ja vaikka teidän pelastuksenne oli sattumusten\naikaansaama, oli minullakin ulkonaisesti osa siinä työssä, tehdessäni\nsen mahdolliseksi; ja minussa heräsi halu saada teitä molempia nähdä\ntaas vapaana omilla silmilläni -- itsekkäinen mielihalu nähdä teitä\nelävänä, hengittävänä, todellisena todistuksena sydämeni ainoasta\nhyvästä herätyksestä, johon voin tyytyväisyydellä katsella. Tämä toivo\nherätti minussa uutta halua elämään. Minä päätin paeta kuolemaa, jos\nvaan olisi mahdollista. Kymmenen päivää olin piiloitettuna Parisissa.\nMinun sitten onnistui päästä Parisista, ja matkustaa onnellisesti\nSveitsiin, josta minun tulee kiittää muutamia jäännöksiä niistä\ntiedoista, joita kokemuksen kautta olin saanut, palvellessani\nsalapoliisivirastossa. Loppu kertomuksestani on niin lyhyt ja niin pian\nkerrottu, että voin sen samalla kertoa. Ainoa sukulainen, jonka tiesin\nolevan elossa, oli eräs minun serkkuni (jota en ollut koskaan ennen\nnähnyt), joka oli silkkikauppiaana Bernissä. Minä tunkeusin tämän\nmiehen armolle. Hän huomasi minun asioitsemiskykyni ja että minä siis\nvoin olla hyödyllinen hänelle ja hän otti minut luokseen. Minä toimitin\nmitä hänen vaan teki mieli minulle määrätä tehtäväksi; matkustin hänen\nasioissaan Sveitsissä; ansaitsin hänen luottamustaan, ja saavutinkin\nsen. Vasta pari kuukautta takaperin minä erosin hänestä; jätin\npalvelukseni ainoastaan ruvetakseni, isäntäni omasta kehoituksesta,\nhänen poikansa asioitsijaksi, joka myöskin oli silkkikauppiaana,\nChalon-sur-Marnen kaupungissa. Tämän kauppiaan konttorissa olen minä\nkirjeenvaihtajana; ja pääsin teitä katsomaan nyt ainoastaan siten, että\notin lähteäkseni erästä isäntäni asiaa toimittamaan Parisiin. Se on\nkovaa työtä minun ikäiselleni, kärsittyäni niin paljon maailmassa --\nvaan minun kova työni on viatonta työtä. Minun ei ole tarvis kumartaa\njoka pennin edestä, jonka pistän taskuuni -- en ole velvoitettu\nilmiantamaan, viekoittelemaan, vainustelemaan toisia ihmisiä\ntapettaviksi, ansaitakseni leipäni ja kootakseni siksi rahaa että\nkunnialla pääsen hautaan. Minä olen lopettamaisillani huonoa, halpaa\nelämää viattomasti viimeinkin. Se on vähäinen asia, vaan se on\nkuitenkin jotakin -- ja sekin tyydyttää miestä tällä iällä. Minä olen\nonnellisempi kuin ennen, tahi, vähintäin, vähemmin häpeissäni\nkatsoessani semmoisten ihmisten silmiin kuin te olette\".\n\n\"Hush! hush!\" keskeytti Rosa, pannen kätensä hänen käsivarrelleen.\n\"Minä en voi sallia teidän puhua itsestänne tuolla tavoin, en edes\npiloilla\".\n\n\"Minä puhuin totisesti\", vastasi Lomaque tyyneesti; \"vaan minä en tahdo\nvaivata teitä enää sanallakaan minusta itsestäni. Minun historiani on\nkerrottu\".\n\n\"Kokonaan?\" kysyi Trudaine. Hän katsoi tutkivaisesti, melkein\nepäileväisesti, Lomaqueen, kysyessään. \"Kokonaisuudessaan?\" toisti hän.\n\"Teidän kertomuksenne on lyhyt, todellakin, hyvä ystäväni. Ehkä olette\nunhottanut jotakin siitä?\"\n\nTaas Lomaque väänsihe tuolillaan mietteissä.\n\n\"Eikös ole vähän kovaa vanhan miehen kärsiä, kun häneltä aina vaan\nkysytään, eikä koskaan vastata yhteenkään hänen kysymykseensä?\" sanoi\nhän Rosalle, hyvin iloisena käytöksessään, vaan katsannoltaan vähän\nlevotonna.\n\n\"Hän ei tahdo puhua, ennenkuin olemme kahden\", ajatteli Trudaine.\n\"Parasta on häntä tyydytellä\".\n\n\"No, no\", sanoi hän ääneen, \"ei nurkua. Minä myönnän teidän vuoronne\nolevan nyt kuulla meidän kertomuksemme; ja tahdon koettaa parastani\nteitä tyydyttääkseni. Vaan ennenkuin aloitan\", lisäsi hän, kääntyen\nsisareensa, \"tahdon huomauttaa, Rosa, että jos sinulla on\ntalousaskareita toimitettavana tuolla ylhäällä --\"\n\n\"Minä tiedän mitä tarkoitat\", keskeytti Rosa, ottaen äkkiä käsiinsä\ntyönsä, jonka oli antanut pudota syliinsä; \"vaan minä olen vahvempi\nkuin luulet; minä voin kuunnella pahinta, mitä voit kertoa, aivan\ntyynesti. Kerro vaan, Louis; pyydän, puhu vaan -- minä voin aivan hyvin\njäädä teitä kuulemaan\".\n\n\"Te tiedätte mitä me kärsimme odotus-aikamme ensimmäisinä päivinä, sen\nperästä kun kepposenne oli onnistunut\", sanoi Trudaine, kääntyen\nLomaqueen. \"Oli, luullakseni, saman päivän iltana, jona me olimme\nviimeisen kerran nähneet teidät St. Lazaressa, kun sekavia huhuja\nlähestyvästä vallankumouksesta Parisissa ensin alkoi tunkea\nvankihuoneemme muurien läpi. Lähinnä seuraavina päivinä osoittivat\nvartijaimme kasvot tarpeeksi että nämä huhut puhuivat totta, ja että\nMaltteellinen puolue todellakin uhkasi kumota Hirmuhallitusta.\nMeillä tuskin oli aikaa toivoa mitään tästä siunatusta muutoksesta,\nennenkuin tuo kauhea uutinen Robespierren onnistumattomasta\nitsemurhan-yrityksestä, sitten hänen tuomiostaan ja mestauksestansa,\nsaapui meille. Vankeushuoneessa syntynyttä hämmennystä tuskin voinee\nkuvata. Tutkitut ja tutkimattomat vangit olivat kaikki yhdessä.\nRobespierren vangitsemispäivästä lähtien ei mitään käskyjä tullut\nvirkakunnille, ei kuolemanluetteloa vankihuoneesen. Vanginvartijat,\njoita säikytti sinne leviävät huhut, että tirannien alhaisimmatkin\npalvelijat tulisivat olemaan vastuun-alaisia ja tulisivat tuomituiksi\nhänen kanssaan, eivät koettaneetkaan ylläpitää järjestystä. Muutamat\nheistä -- tuo kyttyräselkäinen mies muitten joukossa -- pötkivät\npakoon tykkönään. Epäjärjestys oli niin täydellinen, että uuden\nhallituksen asiamiesten tullessa St. Lazareen, vangit olivat nälkään\nkuolemaisillaan, kaikkein elämäntarpeitten puutteessa. Huomattiin\nmahdottomaksi erityisesti tutkia meidän asioitamme. Milloin olivat\ntarvittavat asiakirjat kadonneet; milloin olivat löydetyt asiakirjat\nmahdottomat ymmärtää uusille tutkijoille. Niitten oli täytymys viimein\nkiirehtiä työstään ja kutsuivat meitä esille tusinoittain. Tutkittuina\ntahi tutkimatta, olimmehan kaikki tirannin vangitsemia, olimmehan\nkaikki syytetyt salavehkeistä häntä kohtaan, ja olimme kaikki valmiit\ntervehtimään uutta hallitusta Ranskan pelastuksena. Yhdeksässä\nkymmenestä tapauksesta olivat meidän parhaimmat vapauttamisen\nvaatimukset johdetut näistä suhteista. Tallien ja Yhdeksännen\nThermidorin miehet luottivat meihin, koska Robespierre, Couthon ja\nSt. Just olivat meitä epäilleet. Samoin kuin meitä oli vangittu\nepäsäännöllisesti, niin meitä vapautettiin epäsäännöllisesti. Kun\nsisareni ja minun vuoto tuli, ei meitä tutkittu viittä minuuttiakaan.\nEi meiltä edes tehty tutkivaa kysymystä; minä luulen että me olisimme\nvoineet sanoa omat nimemme aivan vaaratta. Vaan minä olin edeltäkäsin\nneuvonut Rosaa että meidän tuli ottaa nyt äitimme sukunimi -- Maurice.\nKansalaisina Maurice me siis astuimme ulos vankihuoneesta; sillä\nnimellä olemme sittemmin eläneet täällä piilopaikassamme. Meidän\nvietetty rauhallisuutemme on riippunut ja tulevainen onnemme riippuu\nsiitä että meidän pelastuksemme kuolemasta tulee olemaan syvimpänä\nsalaisuutena meidän kolmen kesken. Eräästä pätevästä syystä, jonka te\nvoitte täydelleen arvata, ei veli ja sisar Maurice saa tietää mitään\nLouis Trudainesta ja Rosa Danvillesta, paitsi että he olivat niitten\nsatojen uhrien joukossa, jotka mestattiin Hirmuhallituksen aikana\".\n\nHän puhui tämän viimeisen lauseen hienolla hymyllä, ja miehen\nkatsannolla, joka luulee, vastoin omaa tunnettaan, käyttelevänsä\nhelposti tärkeätä asiaa. Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin taas\näkkiä katsoessaan, viimeiset sanat sanottuaan, sisareensa. Hänen työnsä\noli vielä kerran pudonnut hänen polvilleen; hänen kasvonsa olivat\ntoisaanne, ettei Trudaine voinut niitä nähdä; vaan hän näki ristissä\nolevien, polville vaipuneitten käsien vapistuksesta, ja suonien\nvähäisestä paisunnasta hänen niskassaan, jota hän ei voinut veljeltään\npeittää, että kehumansa vahvahermoisuus oli hänen jättänyt.\nKolmevuotinen lepo ei ollut häntä niin paljon vahvistanut, että olisi\nvoinut kuulla miehensä nimeä lausuttavan, tahi olla läsnä kun\nkuolettavan tuskan ja kauhun viimeisistä ajoista muistutettiin,\nkauhistusta osoittamatta kasvoissaan ja käytöksessään. Trudaine näytti\ntulevan murheelliseksi, vaan ei kummastuvan siitä mitä hän huomasi.\nViitaten Lomaquelle olemaan vaiti, nousi hän ja otti Rosan päähineen\nlähellä olevalta akkunalta.\n\n\"No, Rosa\", sanoi hän, \"aurinko paistaa, suloinen kevät-ilma kutsuu\nmeitä ulos. Lähtekäämme kävelemään pitkin joen vartta. Miksi me\npitäisimme vanhaa ystäväämme täällä, ahtaassa pikku huoneessa, kun\nmeillä on peninkulmain avaruudelta kauniita maisemia hänelle näyttää\ntoisella puolen kynnyksen? Tulkaa! se on petosta Kuningatar Luontoa\nvastaan pysyä huoneessa tämmöisenä aamuna\".\n\nVastausta odottamatta pani hän päähineen sisarensa päähän, otti hänen\nkäsivartensa kainaloonsa, ja niin lähdettiin ulos. Lomaque kulki\ntotisen näköisenä heidän jäljestä.\n\n\"Olen iloinen siitä ett'en näyttänyt kuin loistavaa puolta uutisieni\nluettelosta hänen läsnä-ollessa\", ajatteli hän. \"Hänen sydämensä ei ole\nterve vielä. Puheeni olisi kipeästi koskenut häneen, naisparkaan! Minä\nolisin taas saattanut hänelle kovan tuskan, ellen olisi pitänyt\nsuutani!\"\n\nHe kävelivät vähän aikaa pitkin joen vartta, jutellen mitättömistä\nasioista; sitten palasivat asuinhuoneelle. Rosa oli sillä aikaa taas\ntullut voimiinsa, ja saattoi hartaudella ja ilokseen kuunnella Lomaquen\nlystikästä kuvailua kirjuri-elämästään Chalons-sur-Marnessa. He\nerosivat vähäksi aikaa huoneen ovella. Rosa meni huoneen yläkertaan,\njosta hänen veljensä oli häntä huutanut alas. Trudaine ja Lomaque\nläksivät taas uudestaan kävelemään pitkin joen vartta.\n\nIkäänkuin suostumuksesta, sanaakaan toisilleen puhumatta, kiiruhtivat\nhe asuinhuoneen läheisyydestä; sitten seisattuivat äkkiä, ja katselivat\ntarkkaavaisesti toistensa silmiin -- katsoivat äänettöminä hetken.\nTrudaine puhui ensin.\n\n\"Minä kiitän teitä siitä että häntä säästitte\", alkoi hän äkkipäätä,\n\"hän ei ole tarpeeksi vahva vielä voidakseen kuulla uudesta\nonnettomuudesta, ellen minä saata hänelle tiedon ensiksi\".\n\n\"Te luulette siis minun tuovan pahoja uutisia?\" sanoi Lomaque.\n\n\"Minä tiedän sen. Nähtyäni teidän ensimmäisen katseenne häneen, sen\njälkeen kun olimme kaikki istuutuneet vierashuoneesen, minä tiesin sen.\nPuhukaa! ilman pelotta, varomatta, ilman tarpeetonta alkupuhetta.\nKolmen vuoden levollisuuden perästä, jos Jumalan tahto on meille taas\nsaattaa murhetta, minä voin tyynesti kärsiä koetusta; ja, jos tarpeen\non, voin voimistuttaa häntä myös sitä kärsimään. Sanon uudelleen,\nLomaque, puhukaa suoraa! Minä tiedän uutisenne olevan pahoja, sillä\nminä tiedän jo edeltäpäin että uutiset ovat Danvillesta\".\n\n\"Te olette oikeassa, minun pahat uutiseni ovat uutisia hänestä\".\n\n\"Hän on saanut ilmi salaisuuden meidän paostamme guillotinin\nkidasta --?\"\n\n\"Ei -- hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Hän luulee -- niinkuin\nhänen äitinsä, niinkuin jokainen luulee -- teidän tulleenne mestatuiksi\npäivänä sen jälkeen kun Vallankumous-oikeus tuomitsi teidät kuolemaan\".\n\n\"Lomaque! te puhutte varmuudella tästä hänen luulostaan -- vaan te ette\nvoi olla varma siitä\".\n\n\"Minä voin, välttämättömimmillä, kauheimmilla perusteilla --\nDanvillen omista teoista päättäen. Te olette pyytäneet minua puhumaan\nsuoraan --?\"\n\n\"Minä pyydän teitä taas -- minä pysyn siinä! Uutisenne, Lomaque --\nuutisenne, ilman muuta sanaa esipuheeksi!\"\n\n\"Te saatte ne ilman muuta sanaa esipuheeksi. Danville on juuri\nnaimisiin menemäisillään\".\n\nKun vastaus oli annettu, seisattuivat molemmat joen rannalla ja\nkatselivat taas toisiinsa. Kuoleman äänettömyyttä kesti hetken. Tämän\nhetken aikana kohisi vesi, iloisesti rientäessään kivisessä uomassaan,\nerinomaisen kova-äänisesti, lintujen laulu joen varrella olevassa\npienessä metsässä kuului erinomaisen heleältä molempien korvissa. Vieno\ntuulen hengähdys, päiväsydämen lämpimyydessäkin, kävi viileästi heidän\nposkiinsa, ja kevät-auringon paiste heidän kasvoihinsa oli ikäänkuin\npaiste läpi talvisien pilvien.\n\n\"Lähtekäämme astumaan\", sanoi Trudaine matalalla äänellä. \"Minä odotin\npahoja uutisia, vaan en tuota. Oletteko varma siitä, mitä minulle juuri\npuhutte?\"\n\n\"Yhtä varma kuin siitä, että tuo virta vieriää tuossa vieressämme.\nKuulkaa miten minä tulin tämän tietämään, ettekä epäile enää. Viime\nviikkoon saakka en tiennyt mitään muuta Danvillesta, kuin että hänen\nvangitsemisensa, Robespierren käskystä, oli, asiain muuttuessa, hänen\nhenkensä pelastus. Hän vangittiin, niinkuin teille kerroin, samana\niltana kuin hän oli kuullut teidän nimiä luettavan kuolemaan\ntuomittujen luettelosta vankihuoneen portilla. Hän pysyi vankeudessaan\nTemple-linnassa huomaamattomana ulkopuolella eläville valtiollisessa\nhämmennyksessä, juuri niinkuin te pysyitte huomaamattomina St.\nLazaressa; ja hän käytti hyväkseen samalla tavalla tuin te tuota\nhyvissä ajoin tullutta kapinaa, joka löi kumoon Hirmuhallituksen. Minä\ntiesin sen ja tiesin hänen astuneen ulos vankihuoneesta Robespierren\nvainottuna uhrina -- ja enemmän kuin kolme vuotta kului ett'en tiennyt\nmitään. Kuulkaa nyt. Viime viikolla satuin odottamaan isäntäni,\nkansalaisen Clairfait'n, kauppapuodissa muutamia konttoriin vietäviä\npapereita, kun muuan vanha mies astui sisään tuoden suljettua pakettia,\njonka hän antoi muutamalle kauppapalvelijalle, sanoen:\n\n\"Antakaa tämä kansalaiselle Clairfait\".\n\n\"Mikä nimi?\" sanoi kauppapalvelija.\n\n\"Nimi ei ole niin tärkeä\", vastasi vanha mies; \"vaan jos te tahdotte,\nniin voitte sanoa minun nimeni. Paketin toi kansalainen Dubois\"; ja\nsitten meni ulos. Hänen, nimensä yhteydessä hänen vanhan ulkomuotonsa\nkanssa, herätti heti minun huomiotani.\n\n\"Asuuko tuo mies Chalons'issa?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", sanoi kauppapalvelija. \"Hän on täällä erään meidän hyvän ostajan\npalvelijana -- erään vanhan entisen ylimys-rouvan, jonka nimi on\nDanville\". Hän on käymässä täällä meidän kaupungissa\".\n\n\"Te voitte kuvitella miten tuo vastaus minua hämmästytti ja oudostutti.\nKauppapalvelija ei voinut vastata muihin kysymyksiin; vaan seuraavana\npäivänä olin kutsuttu päivälliselle isäntäni luokse (joka, isänsä\ntautta, osoitti minulle erinomaisinta kohteliaisuutta). Huoneesen\ntullessani huomasin hänen vaimonsa juuri asettavan pois käsistään\nlavendeli-värisen nais-vyöttimen, johon hän oli ollut korko-ompelua\nompelemassa -- hopealangalla, ja minusta näytti viirustelma kypäriltä\nja vaakunakilveltä\".\n\n\"En ole millänikään vaikka näette mitä työskentelen, kansalainen\nLomaque\", sanoi hän; \"sillä minä tiedän että me voimme luottaa teihin.\nTämän vyöttimen on eräs ostaja lähettänyt meille takaisin; -- eräs\nentinen maastamuuttaja-rouva tuota vanhaa ylimysjoukkoa. Hän tahtoo nyt\nsaada perheensä vaakunakilven ommelluksi tähän vyöttimeen.\"\n\n\"On se sentään vaarallista tointa näinäkin armollisina demokratillisina\naikoina, eikös ole?\" sanoin minä.\n\n\"Tuo vanha rouva, -- se teidän tulee tietää\", sanoi hän, \"on ylpeä kuin\nLuciferus; ja onnellisesti päästyänsä takaisin Ranskaan tänä\nmaltteellisen tasavaltaisuuden aikana, luulee hän rankaisematta\nsaavansa harjoitella vanhoja hullutuksiaan. Koska hän on ollut\nerinomaisen hyvä ostaja meillä, niin katsoi mieheni parhaaksi tyydyttää\nhänen tahtoansa, kuitenkaan jättämättä tätä tointa jonkun työvaimon\ntehtäväksi. Me emme nyt elä Hirmuhallituksen alla, se on totta; vaan ei\nole kuitenkaan mitään varmuutta\".\n\n\"Ei ole\", minä vastasin. \"Pyydän anteeksi, mikä on tuon entisen\nmaastamuuttajan nimi?\"\n\n\"Danville\", vastasi emäntä. \"Hän aikoo koreilla tässä vyöttimessä\npoikansa häissä\".\n\n\"Häissä\" huusin minä vallan kuin ukkosen tulen lyömänä.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Mitä siinä on kummasteltavaa? Sen mukaan mitä minä\nolen kuullut, taitaa poika, mies parka, tehdä hyvän naimiskaupan tällä\nkertaa. Hänen ensimmäisen vaimonsa vei häneltä guillotini\nHirmuhallituksen aikana\".\n\n\"Kenen hän aikoo naida?\" kysyin minä vielä hengittämättä.\n\n\"Kenrali Berthelin'in tyttären. Kenraali on sukunsa puolesta entinen\nylimys niinkuin tuo vanha rouvakin, vaan mielipidettensä puolesta yhtä\nhyvä tasavaltainen kuin kukaan muu -- viinaanmenevä, ääneenkiroova\nvanha sotilas isolla poskiparralla; joka näpähyttää sormillaan\nesi-isilleen ja sanoo kaikkien ihmisten polveutuvan Aatamista, joka oli\nensimmäinen todellinen sanskulotti maailmassa\". [Oikeastaan: housuton.\nYhdenvertaisuuden harrastajain nimi ensimmäisen Ranskan vallankumouksen\naikana.]\n\n\"Tähän tapaan Clairfait'n vaimo laski leikkiä kaiken päivällisen ajan,\nvaan ei puhunut tärkeitä tietoja sen enempää. Minulla kun oli vielä\nvanhat poliisivirka-tapani, aloin seuraavana päivänä koettaa saada ilmi\njotakin itse. Kaikki, minkä sain tietää, on seuraava: Danvillen äiti\noleskelee kenrali Berthelin'in sisaren ja tyttären kanssa Chalons'issa;\nja Danvilleä itseään odotetaan joka päivä tulevaksi sinne heitä sieltä\nsaattamaan Parisiin, jossa naimiskirja tulee allekirjoitettavaksi\nkenraalin kodissa. Saatuani tietää tämän ja huomattuani nopsan toimen\nnyt vaan auttavan, otin minä, niinkuin jo kerroin teille, isäntäni\nasian Parisissa toimittaakseni; kiirehdin lähtöäni; ja pysähdyin tässä\nmatkallani. -- Vartokaa. En ole lopettanut vielä. Vaikka kiiruhdan niin\npaljon kuin voin, en voi sittenkään päästä kunnolla kilpaa ajamaan\nhääjoukon kanssa. Matkallani tänne sivuutti meidät eräät vaunut, jotka\nkiitivät täyttä vauhtia eteenpäin. Minä en voinut nähdä vaunujen\nsisään; vaan ajajan istuimella tunsin vanhan Dubois'n. Hän kyllä\nvilahti sivuitseni pölypilvessä, vaan minä olen varma hänestä; ja minä\nsanoin itsekseni, mitä nyt sanon teille, ei ole aikaa panna hukkaan!\"\n\n\"Ei aikaa _pannakkaan_ hukkaan\", vastasi Trudaine lujasti. \"Kolme\nvuotta on kulunut\", hän jatkoi, matalammalla äänellä, puhuen enemmän\nitselleen kuin Lomaquelle; \"kolme vuotta siitä päivästä kun talutin\nsisartani vankihuoneen portista ulos, -- kolme vuotta siitä kun lausuin\nsydämessäni: minä tahdon olla kärsivällinen, enkä tahdo koettaa itse\nkostaa. Meille tehdyt vääryydet huutavat maasta taivaasen; ihmisestä,\njoka tekee vääryyttä, Jumalaan, joka parantaa. Kun tilinteon päivä\ntulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin\nminä nämät sanat -- olen ollut niille sanoille uskollinen, olen\nodottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet,\njoita se minulta vaatii\".\n\nOli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. \"Sisarenne?\"\nalkoi hän epäilevästi.\n\n\"Ainoastaan siinä suhteessa on aikomukseni epäselvä\", sanoi toinen\ntotisena. \"Jos vaan olisi mahdollista jättää hänet tykkänään\ntietämättömäksi tästä viimeisestä koetuksesta, ja jättää tämä kauhea\ntehtävä minulle yksinään?\"\n\n\"Minä luulen sen mahdolliseksi\", keskeytti Lomaque. \"Kuunnelkaa\nmitä minä neuvon. Meidän täytyy lähteä Parisiin postivaunulla\nhuomen-aamulla, ja meidän täytyy ottaa sisarenne mukaan -- huomenna on\nvielä aikaa kyllä: ei ihmiset kirjoita naimiskirjoja iltasella,\nmatkustettuaan pitkän päivän. Meidän täytyy siis lähteä ja meidän\ntäytyy ottaa sisarenne. Antakaa minun pitää huolta hänestä Parisissa ja\njättäkää myös minun huolekseni hoitaa häntä niin ettei hän tiedä mitä\nte olette tekemässä. Käykää kenrali Berthelin'in kotiin semmoisena\naikana, jolloin Danville on siellä (me voimme saada tämän tiedon\npalvelijain kautta); astukaa hänen eteensä ilman mitään edelläkäypää\nvaroitusta; astukaa hänen eteensä kuolleesta nousneena miehenä; astukaa\nhänen eteensä kaikkien huoneessa olevien nähden, vaikka huone olisi\nväkeä täynnä ja jättäkää äkkihämmästyksen alaisen miehen itseänsä\npettämään ja ilmisaattamaan. Sanokaa vaan kolme sanaa, ja teidän\nvelvollisuutenne on täytetty, te saatte palata sisarenne luokse, ja\nmatkustaa hänen kanssaan turvallisesti asuntoonne Rouen'iin, tahi minne\nhyvänsä tahdotte, sinä päivänä, jona olette tehnyt hänen kirotulle\nmiehelleen mahdottomaksi lisätä rikostensa luetteloon mitään uutta\npahaa\".\n\n\"Te unhotatte Parisiin lähdön kiirettä\", sanoi Trudaine. \"Kuinka me\nselitämme sen, herättämättä hänessä epäluuloa?\"\n\n\"Uskokaa tämä huoli minulle\", vastasi Lomaque. \"Palatkaamme huoneesen\nheti. Oi! ette te\", lisäsi hän äkkiä, heidän kääntyessä takaisin\nastumaan. \"Teidän kasvoissanne on jotakin, joka meidät pettäisi.\nAntakaa minun palata yksinäni -- minä sanon teidän menneenne joitakin\nkäskyjä antamaan ravintolaan. Erotkaamme nyt kohta. Te rauhoitatte\nmieltänne, te tulette entisellenne ennemmin, jos olette yksinänne --\nminä tunnen teidät tarpeeksi, tietääkseni sen. Me emme saa kuluttaa\nminuuttiakaan selityksiin, minuutitkin ovat kallisarvoisia tämmöisenä\npäivänä. Kun te taas voitte kohdata sisartanne, on minulla ollut aikaa\npuhua mitä tahdon ilmoittaa hänelle, ja odotan huoneenne edustalla\nkertoakseni teille miten on käynyt\".\n\nHän katsoi Trudaineen ja hänen silmissään näytti välkähtävän taas\njotakin tuota entistä pontevaa nerokkuutta, jota huomattiin hänen\nollessaan Hirmuhallituksen virkamiehenä. \"Jättäkää se minun\nhuolekseni\", sanoi hän; ja viitaten kädellään läksi hän äkkiä astumaan\nasuinhuoneelle päin.\n\nLähes tunti kului, ennenkuin Trudaine uskalsi häntä seurata. Kun hän\nviimein tuli puutarhan portille vievälle polulle, näki hän sisarensa\nodottavan huoneen ovella. Hänen kasvonsa näyttivät tavattoman\nvilkastuneilta; ja hän riensi pari askelta eteenpäin häntä\nvastaanottamaan.\n\n\"Oh, Louis!\" sanoi hän, \"minulla on tunnustus tehtävä ja minun täytyy\npyytää sinua sitä kuulemaan kärsivällisesti loppuun asti. Tiedäppäs,\nkun meidän hyvä Lomaque, vaikka hän oli väsyneenä kävelystään, otti\nminun pyynnöstäni ensimmäiseksi työkseen kirjoittaa sen kirjeen, joka\nmeille vakuuttaa tuon vanhan rakkaan kodin Seinen rannalla. Kun hän oli\nlopettanut, katsoi hän minuun ja sanoi: 'minä mielelläni tahtoisin olla\nläsnä teidän onnellisina palatessanne siihen taloon, jossa teidät ensin\nnäin'. 'Oi, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme!' sanoin minä suorastaan.\n'Minun olemiseni ja tulemiseni eivät ole omassa vallassani', vastasi\nhän, 'minulla on vapaata aikaa nyt matkustaakseni Parisiin, se on\ntotta; vaan se aika ei ole pitkä -- jos minä vaan olisin oma herrani'\n-- ja sitten hän vaikeni. Louis! minä muistin missä kiitollisuuden\nvelassa me olemme hänelle; minä muistin ettei voinut löytyä sitä\nuhrausta, jota me emme ilollakin tekisi hänen hyväkseen; minä tunsin\nhänen lausuvan toivonsa herttaisuuden; ja kenties olin hiukan oman\nmalttamattomuuteni vaikuttamassa innossa saadakseni taas nähdä\nkukkaistarhani ja niitä huoneita, joissa elimme niin onnellisina. Niin\nminä sanoin hänelle: 'minä varmaan tiedän Louis'n olevan samaa mieltä\nkuin minä siinä, että meidän aikamme on teidän ja että me suurella\nilolla asetamme lähtömme niin että teille jää matkustusaikaa tarpeeksi,\ntullaksenne meidän kanssamme Rouen'iin. Me olisimme pahemmat kuin\nkiittämättömät --' Hän pysähytti minut. 'Te olette aina olleet hyvä\nminua kohtaan', sanoi hän; 'minun ei sovi nyt väärin käyttää teidän\nhyväntahtoisuuttanne. Ei! ei! teillä on vielä asioita järjestettävänä\nennenkuin voitte lähteä tältä paikalta'. 'Ei yhtään', sanoin minä --\nsillä meillä ei ole, niinkuin tiedät, Louis. 'Miksi ei? tässä on teidän\nhuonekalustonne ensi aluksi', sanoi hän. 'Muutamia tuolia ja pöytiä,\njotka olemme vuokranneet ravintolasta', vastasin minä; 'meidän ei\ntarvitse tehdä muuta kuin jättää avaimemme ravintolan emännälle ja\njättää kirje huoneen omistajaa varten; ja sitten --' Hän nauroi. 'Kun\nkuulee teidän noin puhuvan, luulisi teidän olevan yhtä valmiina\nlähtemään matkalle kuin minä!' 'Niin me olemmekin', sanoin minä, 'aivan\nniin valmiina, asuessamme sillä tavoin kuin tässä asumme'. Hän pudisti\npäätään; vaan sinä et pudista päätäs, Louis, siitä olen varma, nyt\nkuultuasi koko minun pitkän kertomukseni? Ethän minua moiti, ethän?\"\n\nEnnenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen\nikkunasta.\n\n\"Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni\", sanoi Rosa, kääntyen\nsinne päin.\n\n\"Ja mitä hän sanoo?\" kysyi Lomaque.\n\n\"Hän sanoo mitä minäkin\", vastasi Rosa veljensä puolesta; \"että meidän\naikamme on teidän aikanne -- on parhaimman ja rakkaimman ystävämme\".\n\n\"Tapahtuuko se siis?\" kysyi Lomaque, tarkoittavalla katseella\nTrudaineen.\n\nRosa katsoi levottomasti veljeensä: hänen kasvonsa olivat paljoa\ntotisemmat kuin hän oli odottanut, vaan hänen vastauksensa päästi hänet\nkaikesta epäilyksestä.\n\n\"Sinä teit aivan oikein, rakas sisareni, puhuessasi sillä tavoin kuin\npuhuit\", sanoi hän hiljaisesti. Sitten, kääntyen Lomaqueen, lisäsi hän\nkovemmalla äänellä: \"se tapahtuu\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKaksi päivää sen jälkeen kun matkustajavaunut, joista Lomaque oli\npuhunut, olivat ajaneet postivaunujen ohitse Parisiin vievällä\ntiellä, istui rouva Danville muutaman asuinkerran vierashuoneessa\nGrenelle-kadun varrella, kauniissa lystäilys-puvussa. Katsottuansa\nsuurta kultakelloa, joka riippui hänen kupeellansa, ja huomattuansa\nkellon olevan neljännestä vailla kahta, soitti hän käsikelloa ja sanoi\nsisään rientävälle palvelusneitsyelle: \"minulla on vielä viisi\nminuuttia. Lähetä Dubois tuomaan minun suklaatini\".\n\nVanha mies ilmestyi suurella hilpeydellä. Tarjottuansa kupin suklaatia\nemännälleen uskalsi hän käyttää puhumis-oikeuttaan, jonka oli saanut\npitkästä ja rehellisestä palveluksestaan, ja lausui vanhalle rouvalle\nsievistelypuheen. \"Minua ilahuttaa nähdä rouvaa noin nuorennäköisenä ja\nniin hyvällä tuulella tänä aamuna\", sanoi hän syvästi kumartaen ja\nhienolla kunnioituksen hymyllä.\n\n\"Luulen minulla syytä olevankin olla hyvillä mielin sinä päivänä, jona\npoikani aviosuostumus päätetään\", sanoi rouva Danville, miellyttävällä\npään nyykäyksellä. \"Haa, Dubois, minä saan elää vielä nähdäkseni häntä\naateliskirja kädessä. Roskaväki on tehnyt pahintaan; tuon kirotun\nvallankumouksen loppu ei ole kaukana; meidän sääty-arvo palaa taas\nkohta, ja kenellä silloin on parempaa edistyksen mahdollisuutta\nhovissa kuin minun pojallani? Hän on jalosukuinen jo äitinsä kautta;\nhän tulee jalosukuiseksi myös vaimonsa kautta. Niin, niin, anna hänen\nraaka-käytöksisen, innokkaan, vanhan sotilasisänsä olla miten\nluonnottomasti tasavaltalaismielinen tahansa, hänellä on nimi, joka on\nsaattava minun poikani ylimysarvoon. Kreivi D'Anville (D katkomerkillä,\nsinä ymmärrät, Dubois)! Kreivi D'Anville, miten kauniilta se kuuluu!\"\n\n\"Ihanalta, rouva -- ihanalta. Oh! nuoren herrani toinen naiminen alkaa\npaljon paremmilla enteillä kuin ensimmäinen\".\n\nTuo muistutus oli onneton muistutus. Rouva Danville kävi sanomattoman\nvihastuneen näköiseksi, veti kulmiansa ryppyyn ja nousi kiiruusti\ntuoliltaan.\n\n\"Oletko mieletön, sinä vanha hupakko?\" huusi hän närkästyneenä; \"mitä\nsinä tarkoitat muistuttamisillasi noista asioista juuri tämmöisenä\npäivänä? Sinä aina märehdit tuota asiaa noista kahdesta kurjasta\nihmisestä, jotka mestattiin, niinkuin luulisit minun voineen heitä\npelastaa. Etkö itse ollut läsnä minun ensi kerran kohdatessani poikaani\nHirmun ajan jäikeen? Etkö kuullut minun ensimmäisiä sanojani hänelle,\nkun hän kertoi minulle lopputapauksen? Eivätkö ne olleet näin: --\n'Charles, minä rakastan sinua; vaan jos minä tietäisin sinun antaneen\nnoiden kahden onnettoman, jotka antautuivat vaaran alttiiksi minua\npelastaakseen, kuolla, uskaltamattasi henkeäsi heidän pelastuksekseen,\ntahtoisin ennemmin puhkaista sydämmeni, ennenkuin koskaan katsoa sinuun\ntahi puhua sinulle enää!' -- Enkö sanonut niin? Ja eikö hän vastannut:\n-- 'Äitini, minä uskalsin henkeni heidän tähtensä. Ja todistinhan minä\nuhraukseni sillä että antauduin vangitsemisen alttiiksi -- minut\nvangittiin ahkeroimisieni tähden, ja sitten en voinut enää mitään\ntehdä!' Etkös seissut vieressä ja kuullut hänen näin vastaavan,\npuhuessaan jalon liikutuksen vallassa? Etkö tiennyt hänen todellakin\nolleen vangittuna Temple-linnassa? Uskallatko ajatella että meitä voi\nmoittia tämän jälkeen? Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa,\nDubois, vaan jos sinä rupeat loukkaaviin vapaisuuksiin minun\nsuhteen --\"\n\n\"Oh, rouvaseni! Minä pyydän anteeksi tuhat kertaa. Minä olin\najattelematon; ainoastaan ajattelematon --\"\n\n\"Vaiti! Ovatko vaununi portilla? -- Hyvä. Ole valmis minua saattamaan.\nSinun herrallasi ei ole aikaa palata tänne. Hän tapaa minut,\nsuostumuskirjan tekoa varten, kenrali Berthelin'in kodissa kello kaksi\ntäsmälleen. Seis! Onko paljo kansaa kadulla? Minä en tahdo tulla\nroskaväen katseltavaksi vaunuihini käydessäni\".\n\nDubois käydä vaaperti katuvaisen näköisenä akkunan luokse ja katsoi\nulos, emännän astuessa ovelle.\n\n\"Katu on melkein tyhjä, rouvaseni\", sanoi hän. \"Ainoastaan yksi mies,\nnainen kainalossa, on seisahtunut ihmettelemään teidän vaunujanne. Ne\nnäyttävät siivoilta ihmisiltä, sen verran kuin minä voin nähdä ilman\nsilmilasiani. Ei ne ole roskaväkeä, sanoakseni, rouva, varmaan eivät\nole roskaväkeä!\"\n\n\"Hyvä. Odota minua tuolla alhaalla; ja ota vähän pientä hopeata\nmukaasi; jos nuo siivot ihmiset ehkä ovat sopivia armeliaisuuden\nesineitä. Ei muita käskyjä ajajalle kuin ajaa suoraa tietä kenraalin\nasuntoon\".\n\nSiinä seurassa, joka oli kokoontunut kenrali Berthelinin asuntoon\ntodistamaan aviosuostumus-kirjan allekirjoitusta, nähtiin, paitse\nasianomaisia henkilöitä, muutamia nuoria naisia, jotka olivat morsiamen\nystäviä, ja joitakuita upseereja, jotka olivat olleet hänen isänsä\nkumppaneja entisinä aikoina. Vieraat olivat hajonneet kahteen keskenään\nyhteydessä olevaan sievään huoneesen -- toista nimitettiin talossa\nvierashuoneeksi ja toista kirjastohuoneeksi. Vierashuoneesen oli\nkokoontunut notarius, välikirja valmiina mukana, morsian, nuoret\nnaiset, ja enimmät kenraalin ystävistä. Kirjastohuoneessa toiset\nsotilasvieraat huvittelivat biljardin peluulla siksi kun välikirjan\nallekirjoittaminen piti tapahtuman; Danville ja hänen tuleva appensa\nyhdessä edestakaisin huoneessa; edellinen kuunnellen hajamielisesti,\njälkimäinen kaikella tavallisella innokkaisuudellaan, ja enemmän kuin\ntavallisesti käyttäen kasarmillisia täytesanojaan. Kenraalin päähän oli\npistänyt selittää muutamia kohtia avioliittokirjassa sulhaselle, jonka\ntäytyi, vaikka hän käsitti niiden muodon ja sisällyksen paljoa paremmin\nkuin hänen appensa, kuunnella kohteliaisuuden vuoksi. Vanhan sotilaan\nvielä ollessa keskellä pitkää ja sekavaa selityspuhettaan, löi\nkirjaston uunin otsalla oleva kello.\n\n\"Kello on kaksi!\" huudahti Danville iloisena, saadessaan jotakin syytä\nkeskeyttää puhetta välikirjasta. \"Kello on kaksi, eikä äitini ole vielä\ntäällä! Mikä voi häntä viivyttää?\"\n\n\"Ei mikään\", huusi kenraali. \"Oletko koskaan tuntenut täsmällistä\nnaista, poikaseni? Jos me odotamme äitiäsi -- ja hän on semmoinen\nraivokas ylimysmielinen, ett'ei hän antaisi meille koskaan anteeksi,\nellemme odottaisi -- emme pääse kirjoittamaan välikirjan alle puoleen\ntuntiin. Yhdentekevä! jatkakaamme tätä keskeytynyttä puhettamme. Missä\nhelvetissä minä olin taas kun tuo kirottu kello lyönnillään meidät\nkeskeytti? Mitäs nyt, Musta-Silmä, mikä asiana?\"\n\nTämä viimeinen kysymys lausuttiin neiti Berthelinille, joka tällä\nhetkellä kiireesti tuli kirjastohuoneesen vierashuoneesta. Hän oli\nisohko ja enemmän miehennäköinen nainen, erinomaisen kauniilla mustilla\nsilmillä, mustalla tukalla, joka kasvoi sangen alhaalla hänen\notsallaan, ja jotakin isänsä lujuutta ja raakamaisuutta\npuhumistavassaan.\n\n\"Muuan vieras ihminen on toisessa huoneessa, pappa, joka tahtoo teitä\ntavata. Minä luulen palvelijoiden käskeneen häntä tänne yläkertaan,\nluullen häntä meidän vieraaksemme. Käskenkö minä neuvomaan häntä alas\njälleen?\"\n\n\"Tuhma kysymys! Miten minä voin tietää? Odota siksi kun olen häntä\nnähnyt, neitiseni, ja sitten minä tahdon vastata sinulle\". Näin sanoen\nkenraali käännähtihe ympäri kantapäällään ja läksi vierashuoneesen.\n\nHänen tyttärensä olisi häntä seurannut, vaan Danville tarttui hänen\nkäteensä.\n\n\"Voitko olla niin kovasydäminen että jätät minut tänne yksinäni?\" kysyi\nhän.\n\n\"Mitenkäs käy minun hartaille ystävilleni toisessa huoneessa, sinä\nitsekäs mies, jos minä jään tänne sinun kanssasi?\" tiuskasi neitonen\nvastaukseksi, ahkeroiden päästäkseen irti.\n\n\"Kutsu ne tänne\", sanoi Danville iloisesti, tarttuen hänen toiseen\nkäteensä.\n\nNeito nauroi ja veti sulhastaan vierashuoneen ovea kohti.\n\n\"Tule!\" huusi hän, \"ja anna kaikkien naisten nähdä minkä tirannin minä\ntulen saamaan miehekseni. Tule ja näytä heille mikä uppiniskainen,\njärjetön, ikävä --\"\n\nHänen äänensä kävi äkkiä heikoksi, hänen ruumistaan pöyristytti ja hän\nmeni aivan voimattomaksi. Danvillen käsi oli silmänräpäyksessä käynyt\nkuoleman kylmäksi hänen kädessään. Danvillen sormien hetkellinen\nkosketteleminen, irroittuessaan kiinnipidostaan, vaikutti kummallisen\nväristyksen hänen ruumiisensa kiireestä kantapäähän. Hän katsoi\nsulhaseensa kauhistuneena, ja näki hänen silmänsä tuijottavan\nvierashuoneesen. Niiden tuijotus oli niin eriskummallinen, liikkumaton,\nhirvittävä; hänen kasvojensa muista osista oli tykkönään kadonnut\nkaikki hengen-ilmaus, kaikki huomattava elo ja liikunto. Ne olivat\nhengetön, eloton naamari -- valkea paperi. Kauhun huudolla hän katsahti\nsiihen, mihin hän näytti tuijottavan, vaan ei voinut muuta nähdä kuin\ntuon tuntemattoman vieraan seisovan keskellä lattiaa vierashuoneessa.\nEnnenkuin hän oli ennättänyt mitään kysyä, ennenkuin oli saanut\nsanaakaan puhutuksi, tuli hänen isänsä hänen luokseen, tarttui\nDanvillen käsivarteen ja työnsi tytärtään raakamaisesti takaisin\nkirjastohuoneesen.\n\n\"Mene sinne ja ota naiset mukaasi\", sanoi hän kiireisellä, kiivaalla\nkuiskeella. \"Kirjastohuoneesen!\" jatkoi hän, kääntyen naisten puoleen,\nja kohottaen ääntään. \"Kirjastohuoneesen, kaikkityyni, menkää tyttäreni\nkanssa\".\n\nNaiset, peljästyneenä hänen käytöksestään, tottelivat häntä suuresti\nhämmästyneinä. Heidän kiiruhtaessa kirjastohuoneesen, viittasi hän\nnotariukselle, että hänen piti seurata heitä, ja sulki sitten molempain\nhuoneiden välillä olevan oven.\n\n\"Pysykää missä olette!\" huusi hän vanhoille upseereille, jotka olivat\nnousseet seisoalleen. \"Pysykää paikoillanne, minä vaadin sen!\nTapahtukoon mitä tahansa, Jacques Berthelin ei ole tehnyt mitään, josta\nhänen tarvitsisi hävetä vanhain ystäviensä ja kumppaniensa edessä. Te\nolette nähneet alun; pysykää alallanne ja katselkaa loppua\".\n\nPuhuessaan astui hän keskelle huoneen laattiaa. Hän ei ollut vielä\njättänyt kaappaustaan Danvillen käsivarresta -- askel askeleelta he\nastuivat yhdessä siihen paikkaan, missä Trudaine seisoi.\n\n\"Te olette tulleet minun huoneeseni, ja pyytäneet tyttäreni vaimoksenne\n-- ja minä olen suotunut antamaan hänen teille\", sanoi kenraali,\npuhellen Danvillelle tyyneesti. \"Te kerroitte minulle teidän\nensimmäisen vaimonne ja hänen veljensä tulleen mestatuiksi kolme vuotta\ntakaperin Hirmun aikana -- ja minä uskoin teitä. Nyt, katsokaa tuota\nmiestä -- katsokaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hän on ilmoittanut\nitsensä minulle teidän vaimonne veljenä, ja vakuuttaa sisarensa elävän\ntällä hetkellä. Toinen teistä kahdesta on minua pettänyt. Kumpiko se\non?\"\n\nDanville koetti puhua; vaan ei tullut ääntä hänen huuliltaan; hän\nkoetti vääntää käsivarttaan irti kenraalin kiinnipidosta, vaan ei\nvoinut irroittaa vanhan sotilaan vakavaa kättä.\n\n\"Oletteko peloissanne? oletteko pelkuri? Ettekö voi katsoa häntä\nsilmiin?\" kysyi kenraali, lujemmasti pitäen käsivarresta kiinni.\n\n\"Seis! seis!\" keskeytti muuan vanha upseeri astuen esille. \"Antakaa\nhänelle aikaa. Tämä voi olla joku eriskummallinen satunnainen\nyhdennäköisyys, joka kyllä voi tämmöisissä oloissa panna miehen pään\nsekaisin. Antakaa anteeksi, kansalainen\", jatkoi hän kääntyen\nTrudaineen. \"Vaan te olette tuntematon vieras; te ette ole antaneet\nmitään todistusta siitä että olette se, joksi itseänne sanotte.\"\n\n\"Tuossa on todistus\", sanoi Trudaine, osoittaen Danvillen kasvoja.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi toinen; \"hän näyttää kalpealta ja hämmästyneeltä\nkyllä, se on totta. Vaan minä sanon uudestaan -- elkäämme olko\nliian hätäisiä: kerrotaan kummallisia tapauksia satunnaisista\nyhdennäköisyyksistä, ja tämä voi olla semmoinen!\"\n\nKertoessaan näitä sanojaan, katsoi Danville häneen heikolla,\nnöyristyvällä kiitollisuuden katseella, jota saattoi tuskin eroittaa\nhänen kalpeissa kauhistuneissa kasvoissaan. Hän kumarsi päätään, mutisi\njotakin, ja viittaili sinne tänne vapaana olevalla kädellään.\n\n\"Katsoksa!\" huusi vanha upseeri; \"katsokaa, Berthelin, hän kieltää\nmiehen olevan vaimonsa veljen.\"\n\n\"Kuuletteko sen?\" sanoi kenraali Trudainelle. \"Onko teillä todistuksia,\njoilla voitte hänen kieltoansa kumota? Jos teillä on, niin tuokaa ne\nesille heti\".\n\nEnnenkuin vastausta voitiin antaa, singahti vierashuoneesta etehiseen\nvievä ovi äkkiä seljälleen, ja rouva Danville -- hajalla hapsin, kasvot\nkalpeina kauhistuksesta, sopivaiset vastaverraksi hänen poikansa\nkasvoille -- näkyi kynnyksellä, vanha Dubois ja joukko kummastuneita ja\nkauhistuneita palvelijoita takanaan.\n\n\"Jumalan tähden elkää kirjoittako! Jumalan tähden tule pois!\" huusi\nhän. \"Minä olen nähnyt sinun vaimosi -- aaveena tahi todellisena, en\ntiedä kumpanako -- vaan minä olen nähnyt hänen. Charles! Charles! niin\ntotta kuin Taivas on yllämme, olen minä nähnyt sinun vaimosi\".\n\n\"Te olette nähneet hänet ilmeisenä ihmisenä, elävänä ja hengittävänä\nsamoin kuin näette hänen veljensä tuossa\", sanoi vakava, tyyni ääni\npalvelijoiden joukosta porraskäytävästä.\n\n\"Antakaa sen miehen tulla sisään, olkoon hän kuka tahansa!\" huusi\nkenraali.\n\nLomaque kulki rouva Danvillen sivuitse kynnyksen yli. Tämä vapisi hänen\nrientäessä ohitsensa; seurasi häntä sitten, tunkien itseään vasten\nseinää, muutamia askeleita huoneesen. Hän katsoi ensin poikaansa --\nsitten Trudaineen -- sitten taas poikaansa. Hänen läsnäolossaan oli\njotakin, joka sai kaikki vaikenemaan. Äkillinen hiljaisuus valtasi koko\nseuran -- hiljaisuus niin syvä, että kirjastohuoneessa olevien naisten\nintoinen, säikähtynyt kuiskutus, ja hameiden kova kuhina kuului\nsuljetun oven takaa.\n\n\"Charles!\" sanoi hän, hiljaa lähestyen; \"miksi sinä katsot --?\" Hän\npysähtyi, ja katseli taas poikaansa tuikeammin kuin ennen, kääntyi\nsitten äkkiä Trudaineen. \"Te katsotte poikaani, herraseni\", sanoi hän,\n\"ja minä huomaan halveksimista teidän katseessanne. Millä oikeudella te\nsolvaatte miestä, jonka kiitollinen tunne, äitinsä kiitollisuuden\nvelasta teille, on saattanut häntä panemaan henkensä alttiiksi teidän\nja teidän sisarenne pelastukseksi? Millä oikeudella olette pitäneet\nminun poikani vaimon pelasttuksen guillotinista -- pelastuksen, jota\nhuolimatta kaikesta siitä, minkä minä tiedän sitä vastaan, hänen jalot\nahkeroimisensa auttoivat -- salassa pojaltani? Millä oikeudella, pyydän\nsaada tietää, on teidän konnamainen salaperäisyytenne saattanut meidät\nsemmoiseen asemaan, jossa nyt seisomme tässä tämän talon isännän\nedessä?\"\n\nTrudainen kasvot osoittivat murheen ja säälin tunteita, hänen\npuhuessaan. Hän astui muutamia askeleita taaksepäin, eikä vastannut\nmitään. Kenraali katsoi häneen innokkaalla uteliaisuudella; ja päästäen\nDanvillen kasivarren, näytti aikovan puhua; vaan Lomaque astui esiin\nsamassa, ja nosti kätensä vaatien huomaavaisuutta.\n\n\"Luulen lausuvani kansalaisen Trudainen tahdon\", sanoi hän kääntyen\nrouva Danvilleen, \"jos neuvon tätä rouvaa vähemmin julkisesti vaatimaan\nvastausta kysymyksiinsä.\"\n\n\"Kuka te olette, herra, joka otatte huoleksenne neuvoa minua?\"\nmuistutti hän ylpeästi. \"Minulla ei ole mitään teille sanottavaa,\npaitse että minä pysyn sanoissani ja tahdon vastausta.\"\n\n\"Kuka on tämä mies?\" kysyi kenraali Trudaineltä, osoittaen Lomaquea.\n\n\"Mies, johon ei voi luottaa\", huusi Danville, puhuen kuuluvasti\nensimmäisen kerran, ja heittäen verisen vihan katseen Lomaqueen. \"Eräs\nRobespierren poliisiasiamiehiä.\"\n\n\"Ja tämmöisenä kykenevä vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat\nRobespierren oikeuden-istuimien toimituksia\", huomautti entinen\npääpoliisi vanhalla virallisella maltillaan.\n\n\"Se on totta!\" huusi kenraali; \"mies on oikeassa -- antakaa hänen\npuhua.\"\n\n\"Ei sitä voi auttaa\", sanoi Lomaque, katsoen Trudaineen; \"jättäkää se\nminun huolekseni -- sopivinta on minun puhua. Minä olin läsnä\", jatkoi\nhän kovemmalla äänellä, \"kansalaisen Trudainen ja hänen sisarensa\ntutkinnossa. Ne oli saatettu oikeuden eteen kansalaisen Danvillen\nilmiannosta. Olen varma siitä ettei Danville siihen saakka kun\nmiesvangin tunnustus selitti asian, tiennyt mitään sen rikoksen\noikeasta laadusta, josta Trudaineä ja hänen sisartaan syytettiin. Kun\ntuli tunnetuksi että olivat salaa auttaneet tätä rouvaa pakenemaan\nRanskasta, ja kun Danvillen oma pää siis oli vaarassa, kuulin minä itse\nhänen pelastavan päänsä valheellisesti vakuuttamalla tienneensä\nTrudainen salahankkeesta jo alusta --\"\n\n\"Tahdotte sanoa\", keskeytti kenraali, \"että hän julkisesti istuvan\noikeuden edessä julisti tieten taiten ilmi antaneensa sen miehen, joka\nseisoi syytettynä siitä että oli pelastanut hänen äitinsä?\"\n\n\"Niin sanon\", vastasi Lomaque. (Kauhistuksen ja inhon murina kuului\nläsnä olevien vieraitten joukosta, tämän vastauksen perästä). \"Oikeuden\npöytäkirjat löytyvät vielä todistamassa minun puheeni totuutta\", jatkoi\nhän. \"Mitä kansalaisen Trudainen ja Danvillen vaimon pelastukseen\nguillotinista tulee, niin oli se valtiollisten tapausten vaikuttama,\njota todistamaan vielä löytyy henkilöitä elossa, jos tarpeeksi\nkatsotaan, ja minun tekemäni pienen kepposen, jota on tarpeetonta tässä\nnyt kertoa. Ja viimein mitä siihen tulee, että he pelastumisensa\njälkeen eivät antaneet tietoja itsestään, niin pyydän saadakseni\nilmoittaa teille, että asian salassa pitäminen lakkasi samassa kun\ntiedettiin mitä täällä oli tapahtumaisillaan; ja ettei se ole ollut\nmuuta kuin tarpeellista, luonnollista varovaisuutta kansalaisen\nTrudainen puolelta. Samanlaisista syistä emme ole tahtoneet saattaa\nhänen sisartaan tänne, säästäen häntä kauheasta mielenliikutuksesta ja\nvaarasta. Kuka mies, jolla on rahtuakaan tunteellisuutta, tahtoisi\nantaa hänen katsahtaakaan semmoiseen aviomieheen kuin tuo?\"\n\nHän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän\nkysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului\nhiljainen valitushuuto: \"emäntäni! rakas, rakas emäntäni!\" ja käänsi\nkaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.\n\nHän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan;\nvaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei\nyksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä\nnauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen\nvieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien\nkäsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: \"oi, emäntäni, rakas,\nrakas emäntäni!\" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen\nläsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia\naskeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan\nvaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata\nkättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti\npuhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa\nnäkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän -- hän puhui.\n\n\"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte\nääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme\nsanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te\nolette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen\nmies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn\nolemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä\nsanon sen: minulla ei ole poikaa\".\n\nHän kääntyi selin häneen; ja kumartaen toisille huoneessa oleville\nhenkilöille, menneitten aikojen kaunistelevalla sievyydellä, astui hän\nhiljaa ja vakavasti ovelle. Seisahtuen tässä katsoi hän taakseen; ja\nhetken teeskennelty mielen lujuus jätti hänet. Heikolla, tukahutetulla\nhuudolla tarttui hän vanhan palvelijan käteen, joka vielä pysyi\nuskollisesti hänen rinnallaan; tämä rupesi häntä pitelemään molemmilla\nkäsillään ja rouvan pää vaipui hänen olkapäätänsä vasten.\n\n\"Auttakaa häntä!\" huusi kenraali ovella seisoville palvelijoille.\n\"Auttakaa häntä ja viekää rouva toiseen huoneesen!\"\n\nVanha mies katsoi epäilevästi emännästään niihin, jotka olivat\nauttamassa häntä. Omituisen äkillisen kateuden vallassa pudisti hän\nkättään heille. \"Kotiin\", huusi hän, \"hänen täytyy tulla kotiin, ja\nminä tahdon pitää huolta hänestä. Pois! te siinä -- ei kukaan saa pitää\nhänen päätään muu kuin Dubois. Portaita alas! portaita alas, hänen\nvaunujensa luokse! hänellä ei ole jälellä muita kuin minä; ja minä\nsanon että hän on saatettava kotiin\".\n\nKun ovi oli sulkeutunut, lähestyi kenrali Berthelin Trudainea, joka oli\nseissut äänetönnä ja syrjässä siitä saakka kun Lomaque ensin ilmestyi\nvierashuoneesen.\n\n\"Minä tahdon pyytää teiltä anteeksi\", sanoi vanha sotilas; \"koska olen\nloukannut teitä pitämällä hetken aikaa epäluuloa teitä kohtaan.\nTyttäreni tähden minä hyvin paheksun ettemme ole jo aikoja sitten\nnähneet toisiamme; vaan minä kiitän teitä kuitenkin tulemastanne tänne,\nvaikka yhdennellätoista hetkellä\".\n\nHänen puhuessaan tuli muuan hänen ystävistään ja sanoi, koskettaen\nhänen olkapäätään: \"Berthelin, saako tuo konna lähteä täältä?\"\n\nKenraali käänsihe ympäri kantapäällään heti, ja viittasi\nylenkatseellisesti Danvillelle että hän seuraisi häntä ovelle. Kun\nolivat tulleet toisten korvankuuluvilta, puhui hän näin:\n\n\"Teidän lankonne on todistanut teidät konnaksi, ja äitinne on\nkieltäytynyt teistä, julistaen teidät valehtelijaksi. He ovat\ntäyttäneet velvollisuutensa teitä kohtaan; ja nyt ei ole minulla muuta\ntehtävää kuin myös täyttää velvollisuuteni. Kun mies tunkeutuu toisen\nperheesen petollisella mielellä ja saattaa tämän tyttären arvon\nvaaran-alaiseksi, niin meillä sotamiehillä on hyvin sievä keino saada\nhänet vastuun-alaiseksi siitä. Kello on nyt juuri kolme; kello viisi\nolen minä ja eräs minun ystäväni --\"\n\nHän vaikeni ja katseli ympärilleen varovasti, -- sitten kuiskasi hän\nmuun sanottavansa Danvillen korvaan -- työnsi oven anki ja osoitti\nportaita.\n\n\"Tehtävämme on täällä toimitettu\", sanoi Lomaque, pannen kätensä\nTrudainen käsivarrelle. \"Antakaamme Danvillelle aikaa lähteäkseen\ntalosta ja lähtekäämme sitten myöskin\".\n\n\"Sisareni! missä hän on?\" kysyi Trudaine jollakin levottomuudella.\n\n\"Olkaa aivan huoleti hänestä. Minä kerron teille enempää kun tulemme\nulos\".\n\n\"Te varmaan annatte minulle anteeksi\", sanoi kenraali Berthelin, puhuen\nkaikille läsnä-oleville, käsi kirjastohuoneen ovella, \"jos minä jätän\nteidät. Minulla on pahoja uutisia saatettavana tyttärelleni, ja\nyksityisiä asioita sen perästä toimitettavana erään ystäväni kanssa\".\n\nHän nyykäytti päätään jäähyväisiksi seuralle vanhalla jörömäisellä\ntavallaan ja meni kirjastohuoneesen. Pari minuuttia myöhemmin Trudaine\nja Lomaque läksivät talosta.\n\n\"Te löydätte sisarenne teitä odottamasta asunnossanne hotellissa\",\nsanoi jälkimäinen. \"Hän ei tiedä mitään, ei ollenkaan mitään, siitä\nmikä on tapahtunut\".\n\n\"Vaan miten hänet tunnettiin?\" kysyi Trudaine oudostellen. \"Danvillen\näiti näki hänet. Varmaan hän --?\"\n\n\"Minä ajoin asiaa niin että hän näkyisi, vaan ei näkisi. Meidän entinen\nkokemuksemme Danvillesta oli syynä siihen että minä katsoin\ntarpeelliseksi tehdä tämän kokeen, ja vanha poliisivirka-tottumukseni\nauttoi minua sen toimeen panemisessa. Minä näin vaunujen seisovan\nportilla, ja odotin kunnes vanha rouva tuli alas. Minä kävellytin\nsisartanne poispäin, kun hän astui vaunuihin, ja kävellytin häntä\ntakaisin lähitse ikkunaa, kun vaunut läksi ajamaan. Silmänräpäys sen\nteki; ja kaikki kävi niin hyvin kuin olin ajatellut. Kyllin jo siitä!\nPalatkaa nyt sisarenne luo. Pysykää huoneessanne siksi kun yöposti\nlähtee Roueniin. Minä olen jo tilannut valmiiksi teille kaksi paikkaa.\nMenkää! ottakaa jälleen haltuunne vanhat huoneenne, ja jättäkää minut\ntänne toimittamaan ne asiat, jotka isäntäni on minulle uskonut, ja\nnäkemään miten Danvillen ja hänen äitinsä asiat päättyvät. Koetan\njollakin tavalla saada aikaa tullakseni sanomaan jäähyväiset teille\nRoueniin, vaikka en voisikaan siellä viipyä kauemmin kuin yhden päivän.\nMitä vielä! ei mitään kiitosta. Antakaa kätenne. Minä häpesin sitä\nottaa kahdeksan vuotta takaperin -- nyt voin sitä sydämellisesti\npudistaakin. Tuossa on teidän tienne; tässä minun. Jättäkää minut\nsilkki- ja satiini-toimiini, käykää te sisarenne luokse ja auttakaa\nhäntä matkakapineenne järjestämisessä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää oli kulunut. On ilta. Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat\nyhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on\nniin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana\nkuin ennenkin -- muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä\nviimeksi katselleet.\n\nHe puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä. Samat muistot\ntäyttävät heidän sydämensä -- muistot, joita he pidättävät puheeksi\ntulemasta, vaan joiden vaikutuksia jokainen tietää vaistollisesti\ntoisenkin tuntevan. Milloin johtaa yksi keskuspuhetta, milloin toinen;\nvaan puhukoon kuka tahansa, valittuna puheen-aineena on aina, ikäänkuin\nyhteisestä suostumuksesta, aine, joka on yhteydessä tulevaisuuden\nkanssa.\n\nIlta alkaa hämärtää, ja Rosa on ensimmäinen nousemaan penkiltä. Veli ja\nsisar katselevat toisiinsa salaista liittoa tietävillä katseilla ja\nRosa sanoo Lomaquelle:\n\n\"Tahdotteko seurata minua huoneesen\", kysyi hän, niin vähällä\nviipymisellä kuin mahdollista? \"Minulla on jotakin, jota tahtoisin\nhyvin mielelläni teille näyttää\".\n\nHänen veljensä odottaa siksi kun hän on niin kaukana ett'ei voi kuulla;\nja kysyy sitten levottomasti mitä oli tapahtunut Parisissa hänen ja\nRosan lähdön jälkeen.\n\n\"Sisarenne on vapaa\", vastasi Lomaque.\n\n\"Kaksintaistelu siis tapahtui?\"\n\n\"Samana päivänä. Heidän piti ampua molempain yht'aikaa. Hänen\nvastustajansa puolusmies vakuuttaa hänen olleen pelosta ravistuneena;\nhänen oma puolusmiehensä sanoo hänen päättäneen, huolimatta siitä miten\nhän oli elänyt, kohdata kuolemaa urhoollisesti tarjoamalla henkeänsä\nsen miehen ensimmäiselle laukaukselle, jota hän oli loukannut. Mikä\nnäistä on tosi, sitä en tiedä. Se vaan on varma, ettei hän lau'aissut\npistoliansa; että hänen vastustajansa ensimmäinen kuula hänet kaatoi;\nja ett'ei hän sen jälkeen puhunut sanaakaan\".\n\n\"Ja hänen äitinsä?\"\n\n\"Vaikeata on saada sieltä tietoja. Hänen ovensa ovat suljetut; hänen\nvanha palvelijansa hoitaa häntä hartaimmalla huolella. Lääkäri on aina\nläsnä; ja talossa kerrotaan että se tauti, jota hän sairastaa, enemmän\ntapailee hänen mieltään kuin ruumista. Enempiä tietoja en saanut\".\n\nTämän vastauksen perästä molemmat pysyivät äänettöminä vähän aikaa --\nnousivat sitten penkiltä ja astuivat huonetta kohti.\n\n\"Joko teillä on selvillä miten sisartanne valmistaisitte kuulemaan\nkaikki mitä on tapahtunut?\" kysyy Lomaque, nähdessään lampunvalon\nloistavan vierashuoneen akkunasta.\n\n\"Minä odotan siksi kuin olemme aivan asettuneet täällä -- siksi kun\npalaamisemme ensimmäiset juhlapäivät ovat ohitse, ja jokapäiväisen\nelämämme rauhalliset toimet ovat taas alkaneet\", vastasi Trudaine.\n\nHe astuivat huoneesen. Rosa viittaa Lomaquelle, että hän tulisi\nistumaan hänen viereensä ja asettaa kynän ja avonaisen kirjeen hänen\neteensä.\n\n\"Minulla olisi viimeinen suosion osoitus teiltä pyydettävä\", sanoi hän\nhymyillen.\n\n\"Toivon, ettei sen pyynnön täyttäminen kovin pitkää aikaa vie\", vastasi\nLomaque; \"sillä minulla on ainoastaan tämä ilta olla teidän kanssanne.\nHuomenaamulla, ennenkuin olette ylhäällä, täytyy minun jo olla matkalla\ntakaisin Chalons'iin\".\n\n\"Tahdotteko kirjoittaa nimenne tämän kirjeen alle?\" jatkoi Rosa, vielä\nhymyillen, \"ja sitten antaa se minulle postiin pantavaksi? Louis on\nsanellut ja minä olen -- kirjoittanut sen, ja se tulee aivan valmiiksi,\njos te kirjoitatte nimenne loppuun\".\n\n\"Saanenhan kaiketi lukea sen?\"\n\nRosa nyykäytti päätään suostumukseksi; ja Lomaque luki seuraavat rivit:\n\n\"_Kansalainen_. -- Pyydän kunnioituksella saada teille ilmoittaa että\nminulle uskottu toimitettavanne Parisissa on toimitettu.\n\n\"Minun on myöskin pyydettävä teidän suostumustanne minun luopumiseeni\nsiitä virasta, mikä minulla on ollut teidän konttorissanne. Teidän\nitsenne ja teidän isänne minua kohtaan osoittama ystävällisyys antaa\nminulle rohkeutta toivoa että te suosiollisesti otatte tietoonne syyt\nminun luopumiseeni. Kaksi minun ystävääni, jotka katsovat olevansa\njossakin kiitollisuuden velassa minulle, tahtovat välttämättömästi että\nminä viettäisin loput elämääni heidän kotinsa rauhallisuudessa ja\nturvassa. Menneiden vuosien huolet ovat yhdistäneet meidät niin\ntoisiimme kuin olisimme saman perheen jäseniä. Minä olen koti-elämän\nlevollisuuden ja onnellisuuden tarpeessa yhtä hyvin kuin kenkään muu,\nsemmoisen elämän kärsittyäni kuin minä; ja ystäväni vakuuttavat niin\nhartaasti täydestä sydämestään valmistavansa vanhan miehen mukavaa\ntuolia lietensä ääreen, etten voi saada tarpeeksi lujuutta eroamaan\nheistä ja kieltämään heidän tarjoustaan.\n\n\"Minä pyydän teitä siis suosiollisesti ottamaan vastaan sen\nluopumuspyynnön, jonka tämä kirje sisältää, ja samalla vakuutuksen\nvilpittömästä kiitollisuudestani ja kunnioituksestani.\n\n                                            Kansalaiselle Clairfait,\n                                                Silkkikauppias.\n                                            Chalons-sur-Marne.\"\n\nTämän luettuaan kääntyi Lomaque katsomaan Trudaineen ja koetti puhua,\nvaan sanat eivät tahtoneet käskien tulla. Hän katsoi Rosaan ja koetti\nhymyillä; vaan hänen huulensa ainoastaan vapisivat. Hän kastoi kynän\nläkissä, ja asetti sen käteensä. Hän painoi päänsä alas äkisti paperin\nyli, ettei Rosa näkisi hänen kasvojaan; vaan vielä hän ei kirjoittanut\nnimeänsä. Rosa asetti lempeästi kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi\nhänelle:\n\n\"Joutuun, joutuun, olkaa nyt 'Sisar Rosalle' mieliksi. Hänen mieltään\ntäytyy nyt noudattaa, kun hän on taas palannut kotiinsa\".\n\nHän ei vastannut mitään -- hänen päänsä vaipui alemmaksi -- hän mietti\nhetkisen -- kirjoitti sitten nimensä kirjeen loppuun heikolla\nvapisevalla käsialalla.\n\nRosa otti hiljaa kirjeen pöydältä. Muutamia kyyneleen karpaloita oli\npaperilla. Pyyhkien niitä pois nenäliinallaan, katsoi hän veljeensä.\n\n\"Ne ovat viimeiset, joita hän koskaan on vuodattava, Louis, sinä ja\nminä pidämme huolen siitä!\"\n\n\n\n"]