Itämeren tytär III Hopealaiva

ITÄMEREN TYTÄR III

Hopealaiva

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.

SISÄLLYS:

I. Helsingin kevät.

II. Koti Läntisellä Kirkkokadulla.

III. Elämän ja veren virta.

IV. Kaukaiset kaivatut.

Vuodet ja hetket.

I

HELSINGIN KEVÄT

Muutamien talvien mentyä odotettiin Helsingissä niinä päivinä meren avautumista.

Kuka näkee ensimmäisen laivan?

Se jos lännestä tulee, niin sotamiehiä tuo tullessaan ja raskaita majoituksia, etelästä jos tulee, niin suolaa ja syömäviljaa tuo, mutta idästä jos tulee, niin vihollisen tuo maahan.

Nämä kolmensuunnan laivat kuuluivat Helsingin kevääseen, niinkuin kuului Kluuvin tulviminen, teiden ja siltojen sortuminen, Vantaan jäänlähtö, kotipihojen, katujen ja hautausmaan roudanpursuaminen ynnä tietenkin ja ennen kaikkea se väkevä hengenkäynti, mikä syntyi, kun aurinko armaasti lähestyi merta ja maata.

Niinä päivinä tervattiin kaupungissa veneitä, niinä päivinä huusivat kurjet etsiessään soitaan, niinä päivinä laskeutui Kluuvin ja Viikin lahdenpohjukkoihin moninaisia lintuja, niiltä päiviltä jäi seurakunnan kirkonkirjoihin luvattoman paljon merkintöjä, jotka eivät olleet sille kunniaksi. Niinä päivinä riitti rannoilla ja vuorilla varhaisesta aamusta iltamyöhään tähyilijöitä, jotka katselivat ulapalle.

Siinä oli lyijynraskas jääpeite, joka tuntui näkymättömän nukkujan rinnan päällä kohoilevan ja huohottavan. Kaupungin rannasta lähti lian ja syvien reenjälkien merkitsemä, monissa mutkissa kiemurteleva tie, päätyen Susisaarille, mistä saattoi erottaa kiviröykkiöitä, nostokurkia, punaisia tiililäjiä, hirsikasoja ja monenlaista muuta, mitä tarvittiin tällaisissa suurissa linnanrakennustöissä. Jokin kuorma oli vaipunut jääsohjoon ja törrötti siinä hirret pystyssä.

Oikeastaanhan Helsingissä tänäkin keväänä odotettiin korkeita vieraita. Hänen kuninkaallinen korkeutensa itse aikoi heti merten avauduttua saapua Suomeen ja käydä myöskin Helsingissä, mutta ennen kaikkea tutustumassa linnoitustöihin. Raatimies Govinius, porvarikaartin luutnantti, oli, niinkuin kaupungissa yleisesti tiedettiin, jo hankkinut kaartilleen asiaankuuluvat siniset takit ja chamoi-kankaiset aluset eli housut. Porvarikaartin oli niinikään jo nähty harjoittavan exercitioitaan. Mutta kuitenkaan ei uskottu kuninkaan saapumiseen. Tätä oli jo niin monena keväänä turhaan valmisteltu, että valmistelu jo kuului niihin kevään toimenpiteihin, joilla vastahakoista porvaristoa taivutettiin ajamaan hiekkaa hautausmaalle ja turpeita katoilleen.

Parempi, että kuningas kuuluu kuin näkyy! sanottiin ja jätettiin silleen sekä hiekan- että turpeittenveto.

Varmemmalta tuntui kaupunkilaisista vihollisen tulo. Sitä todisti jo sekin, että Kaasa-vuorelle oli kaikkien kaupungin talonomistajien ja tonttimaiden haltijain toimesta saatu pystytetyksi vartiorovio sytytettäväksi heti, kun kaleereista saapui tieto. Napisten kyllä olivat porvarit kuljettaneet paikalle nuo kuuden sylen piirut, joiden palon tuli asujaimille antaa varoitusmerkki. Ja viskaali sai edelleen noitua ja vannoa: porvarit eivät suostuneet yötä päivää pitämään vahteja vuorella. Olihan kaupungissa yltä kyllin sekä jalka- että ratsuväkeä!

Mutta jaloitteluun ja tähyilyyn näin kevään kuukausina oli vuori aina soveltunut. Ja kun tämä huhtikuun viimeinen pyhäpäivä sattui nousemaan kirkkaana ja Kaupunginlahti juuri olemaan jännittävimmässä jäävaiheessaan, niin Kaasalla seisoi kansaa jo ennenkuin soitettiin suomalaiseen jumalanpalvelukseen, ja kalastajat ja merimiehet löivät vetoa, hajoaisiko jää huomenna vaiko ylihuomenna.

Weckström, provianttimestari, kapusi sinne ylös heidän luokseen jo, kun viimeiset tähdet vaalenivat, ja lupasi reilun humalan sille, joka tuo hänelle sanoman ensimmäisestä laivasta, elikkä hopeataalarin.

— Kas, minä odotan Lyypekistä pellavansiemeniä, selitti Weckström, vaikka koko kaupunki odotti tärkeämpääkin, nimittäin suolaa. — Olen sopinut Päijännejärven pitäjien kanssa, että kylvävät nimenomaan tätä siementä. Mutta kuka ne tietää, jos laivat viipyvät... Hehheh, minä ostan aina siltä suurelta kauppahuoneelta, jonka nimi on Brook und Söhne, ja se purkaa muunkin lastinsa minun ranta-aittojeni luona. Hehheh, reilun humalan saa, joka näkee ensimmäisen laivan...

— Minä sen näen, sanoi Espanjan-Kalle, — ja minulle pitääkin olla viiden miehen viinakset, ennenkuin iloisesti tappelen.

— Kyllä minä hellitän, hehheh, vakuutteli Weckström. — Ja pojille annan taalarin.

— Jaa, meillekö kaikille?

Kylläpä ne osasivat kirkua, nuo Helsingin pojat! Provianttimestari oli leikkisällä päällä, piteli korviaan ja kopeloi taskujaan, koska hän muisteli, että puodistaan olisi ottanut joitakin kiiltäviä nappeja, joiden kannat olivat litistyneet. Ei toki, vaan sille taalari kuului, joka toi hänelle sanoman ensimmäisestä laivasta.

Pikkupoikien silmät seurasivat provianttimestarin käsiä, mutta ne toivat taskuista päivänvaloon ainoastaan nuoranpätkiä, avaimia, rautanauloja, kynttilänkappaleita ja hihnoja. Provianttimestari sulloi kaikki takaisin varastopaikkoihinsa ja silmäili suu hymyssä poikia. Vahinko, ettei hän voinut lahjoittaa heille nappeja, jotka poljettuina oli tavannut puotinsa permannolla.

Nyt soitettiin jo pois suomalaisesta jumalanpalveluksesta, mutta kirkonkellojen ääni ei voinut estää myrtynyttä värettä nousemasta varallisen miehen kasvoille.

Varmaan tyttölapset kotona olivat käyneet hänen taskuillaan ja vieneet kiiltävät napit. Pelkästään tyttölapsia oli Suthoffin tytär synnyttänyt miehelleen. Ja niille kelpasivat kiiltävät esineet kuin harakoille!

Kellojen juhlallinen rämisevä ääni johdatti jo miesten askelia herranhuonetta kohden, alas iljankoista vuorta. Ja nyt pesivät pojat villeihin kallionrotkoihin, joista ei näillä Kaasa-vuorilla ollut puutetta, panivat lähettinsä hakemaan syötävää likeisimmistä nauriskuopista ja kuhisivat täällä kilpaa sisiliskojen ja villien kimalaisten kanssa, jotka aurinko vasta oli herättänyt, kunnes kirkonkellot soittivat seurakunnan pois jo ruotsalaisestakin jumalanpalveluksesta.

Sen jälkeen virtasi tänä kauniina huhtikuun pyhäpäivänä Kaasa-vuorelle vakaassa tahdissa kaikenikäistä ja -säätyistä kansaa, kauppamiesporvareita, Susisaarten upseereja, triviaalikoulun opettajia, teinejä, nuoriaherroja, porvarien ja raatimiesten somia naimaikäisiä tyttäriä, hyvänhajuisiin vaatteihin pukeutuneita vallasrouvia, leskiemäntiä, käsityöläisiä, sotamiehiä, sällejä ja rääsyistä köyhää kansaa.

Mutta mitä nähtiinkään keskellä kirkasta pyhäpäivää: Susisaarten linnanrakentaja-eversti oli jo ennättänyt riisua pyhävaatteensa ja asteli kevyttä nopeaa astuntaansa, jonka Helsinki niin hyvin tunsi, täydessä arkiasussaan, saappaat savessa, oikeassa kädessään mittapuu ja kaulalla riippumassa kaukoputki, suunnittelemassa linjojaan, jotka eivät suinkaan aina olleet porvareille ja talonomistajille mieluisat. Everstin kintereillä kulki tanakka Thunberg, jota helsinkiläiset sanoivat »Susisaarten kirveeksi», ja Kuylenbeck, everstin oikea käsi, arvoltaan kapteeni, mies, joka ei malttanut maata yölläkään. Nämä samat miehet eivät malttaneet pitää pyhääkään loppuun. Ehrensvärd oli kehunut haluavansa äkkiä ja kerta kaikkiaan lopettaa venäläisten kaleerien kevätvieraillut, jotka vuodesta vuoteen toistuivat. Ja hän uskoi turvaavansa isänmaankin rauhan. Kerta kaikkiaan.

Kaupungin arvokkaat porvarisrouvat kuiskuttelivat paheksuen ja lupasivat heti everstin astuttua vuorelle hänelle sanoa, mitä he ajattelivat siitä, että pyhäpäivästä tehdään arki. Heidän miehensä tunsivat kielelleen nousevan sanoja, jotka he ennenkin olivat everstille lausuneet, nimittäin, mitä he uskoivat hänen lupaamastaan kertakaikkisesta rauhasta ja muistakin lapsellisuuksista.

Mutta Ehrensvärd ei nyt noussutkaan tänne ylös, vaan pujotteli valmiiden ja puolivalmiiden parakkien sekä hirsikuormien lomitse rantaan päin, hävisi, miehet kintereillään, näkyvistä ja sukelsi hetken jälkeen esiin Erhardtin sillalla, missä heti nosti silmälleen kaukoputken.

Kaasa-vuoren katselijat vaikenivat ja jokainen silmä suuntautui Ehrensvärdiin. Hän tuntui muuttuneen Helsingin silmäksi, ehkäpä salaperäisellä tavalla saaneen vallan määrätä, milloin ja missä järjestyksessä laivojen oli saavuttava odottavaan kaupunkiin.

Varmaan hän jo näki avoveden. Näkikö laivan? Tuliko tämä idästä vai etelästä? Oliko laivoja paljon? Olivatko ne sotalaivoja?

Kaikki katseet tähtäsivät sillalle, missä Susisaarten herrat viipyivät. Pikkupojat seisoivat suu auki, selät suorina ikäänkuin odottaen, että eversti kutsuisi juuri heitä, määrätäkseen heille jonkin tärkeän tehtävän — olihan eversti monet kerrat pysähtynyt katsomaan heidän leikkiään ja taputtanut päälaelle sitä, joka oli neuvokkain. Ja Helsingin pojat, jos kutka, tiesivät, että eversti rakentaa maailman lujinta linnoitusta, niin ettei kaupunkia enää koskaan päästä polttamaan. Niin, ja everstihän se viime sodassa oli kaukaa Domarbyn vuorelta ampunut rikki vihollisten tykit. Hän oli silloin vasta kapteeni.

Everstillä oli hyvin kauniit siniset silmät ja hyvin ylhäissyntyinen ja ikävä rouva. He katselivat isiensä selän takaa siltaa kohden, ikäänkuin siellä olisi ollut taivaankaari.

Kaupungin köyhät ja vaivaiset miettivät mielessään, että armelias on Susisaarten rakentajamestari, almun pudottaa köyhän käteen, kun hänet kahden kesken kohtaa. Silloin ei anna, kun näkijöitä on.

Mutta menneiden sotien vaivaiset odottivat, että eversti heidät täältä huomatessaan varmasti tulee puhumaan ja kysymään, mitä sotaveikoille kuuluu. Milloinkaan ei eversti mennyt heidän ohitseen, jättämättä heille hyvää mieltä.

Varovammin suhtautuivat kaupungin porvarit niin hyvin everstiin kuin hänen apulaisiinsa. Jollei tuo Thunberg olisi ollut niin mukava ja leikkisä mies, niin monet kahakat olisi kaupungissa käyty, ennenkuin hänen kirveensä olisi päästetty tuhoamaan mahtavia metsiä! Mutta linnoituksen tekoon saivat uskoa pojat ja naiset. Olihan nähty, miten turvallisesti avoveden aikaan Helsingissä saatettiin asettua yöksi nukkumaan.

Tuolla voivat nytkin olla vihollisen kaleerit, Suomenveden pohjassa! Tämä lapsekas varoitusrovio on pystytetty tänne, mutta ennenkuin se edes on saatu syttymään, voi vihollinen olla satamassa ja heti sen jälkeen kaupungissa. Tuoreessa muistissa on vielä sekin rukous Somat kauppiaantyttäret tiesivät hekin jotakin: että sunnuntain aamu, jolloin tsaarin kaleerit yllättivät asukkaat jumalanpalveluksessa ja niin polttivat kaupungin ettei kirkostakaan jäänyt kuin kiviä kivien päälle.

Erillään muista seisoi varanotario Kustaa Wetter, kaupungin entisen pormestarin Abraham Wetterin poika tummiin pukeutuneena ja huolellisesti puuteroituna, hopeapääkepillään kosketellen sulavaa jäävuorta. Hänen omassa mielessään tapahtui tapahtumistaan ja kesken kevään jonkinlainen jäähtyminen. Sitä oli nyt jo kestänyt vuosikausia. Ystävät olivat koettaneet sitä sulatella, mutta nekin kaikkosivat kaikkoamistaan. Vanha Lorentz Strong vielä pysyi väsymättömänä hyvyydessään, mutta kun nyt kerta kaikkiaan hänen, Kustaa Wetterin, kohdalta elämä oli alkanut käydä jääriitteeseen, niin jääsirut pistelivät häntä itseään kuin neulat, ja hänelle oli tullut huvittavaksi pistellä muita.

Tällä samalla paikalla oli kerran vietetty leikin aikoja, annettu sällejä selkään ja käyty »Ruutanoita» vastaan kivin ja haloin. Oli täydessä uskossa aiottu pelastaa kaupunki vihollisista. Nyt oli Ruutanalampi täytetty ja jätetty vallitusten alle, leikkitoverit naivat ja huolivat. Hän, Kustaa Wetterkin, oli nainut, sitten kun hänet jälleen oli viskattu meren yli tähän Helsingin kurjuuteen.

Ja tässä jälleen seisottiin ja odotettiin vihollista. Se oli Helsingin kohtalo iankaikkisesta iankaikkiseen. Tuolla ympäri Itämeren kohottelivat rikkaat kaupungit kuparikattoisia tornejaan. Mikä oli Helsinki? Soiden ja rämeikköjen rytöinen juurakko, joka tällä hetkellä lykkäsi likaisuutta löyhkäävää varttaan rintatautisen jään poikki Susisaarille, missä lapsekkaasti uskoi voivansa kasvattaa hyödyllisen siemenkodan. Köyhän, moninkerroin hävitetyn kaupungin hyödytön toivo! Puhuttiin valtavasta linnoituksesta, uudesta Gibraltarista, paukutettiin puhki kallioita, syydettiin mereen tiiliä, kiviä, rautaa ja hirsiä, tynnyrittäin pantiin menemään kultaa ja hopeaa. Uskoiko Susisaarten rakentaja itsekään Helsingin rauhaan ja turvallisuuteen? Jos Venäjän keisarinnan teki mieli ottaa maa ja kaupunki, niin kuka saattoi estää häntä sitä tekemästä? Jos Suomen takkuinen asukas rajallaan astuu keisarinnaa vastaan ja ojentaa hänen nähtäväkseen suomenkielisen Uudentestamentin ja piispa Jusleniuksen suomenkielisen sanakirjan, niin kääntyykö keisarinna ehkä sotajoukkoineen takaisin? Hän käskee adjutanttinsa antaa naurettavalle metsäläiselle hopearuplan näistä paperipinkoista sekä viedä kyökkiin, että heitukat voivat kääräistä lehtiä makkaroidensa ympäri. Susilla ja karhuilla on kielensä, mutta ei suomalaisella. Niinpä keisarinna kuuluu aikovan autioittaa koko Suomenmaan ja asuttaa sen kauttaaltaan susilla ja karhuilla. Kerran täältä metsien kohdusta ei enää milloinkaan kohoa sinistä sauhua eikä yksikään ruuhi enää kuvastu Suomen järvien pintaan. Jos keisarinnan tahto on tämä, niin kuka voi hänen tahtoaan vastustaa?

Yksi kaupungin arvohenkilöistä, Lorentz Streng, Helsingin monikymmenvuotinen luottamusmies ja varapormestari, seurasi levottomana Kustaa Wetterin askelia, hänen edetessään yhä etäämmä paljasta, jyrkkää vuorenrinnettä. Eikö nuorta miestä nyt mitenkään saisi talttumaan ja asettumaan? Olihan hänellä nyt oma kauppaliike ja siveä vaimo — Eeva Selin, kunnioitetusta porvarisperheestä ja olihan Streng hankkinut hänelle sihteerin viransijaisuuden kemnerioikeudessa. Se ei ollut helppoa ensinkään, sillä kaupungin herrat eivät olleet unohtaneet, mitenkä Kustaa poikasena oli heitä häväissyt.

Kustaa oli niin tulinen ja ylpeä — pahoin oli häntä Tukholmassa pidetty. Hän oli lähtenyt Suomesta, koska ei tahtonut kuulua kansaan vailla kunniaa ja tulevaisuutta. Mutta hänet oli työnnetty takaisin, sillä hän ei kuulunut »kunnian» kansaan, ja hän oli ottanut sen kovin pahakseen.

Lorentz Streng siveli harvaa partaansa ja seurasi silmillään kaunista nuorta miestä, jonka hopeasoljet mustia silkkisukkia vastaan kiilsivät auringossa. Olipa hän kuin nuori prinssi hautajaisvaatteissa. Tuollainen asu on kallis. Muutenkaan ei Kustaan olisi pitänyt olla noin uhitteleva. Helsingin vallanpitäjät katselivat häntä syrjäsilmällä ja puhuivatkin paraikaa hänestä. Selvästi näkyi, että he aikoivat hänelle itselleen jotain sanoa. Streng oli levoton Kustaa Wetterin puolesta, eikä ensimmäistä kertaa. Kunpa nuo nuoret miehet, entiset »Leijoniksi» mainitut, edes olisivat ottaneet hänet joukkoonsa. Streng oli totisesti levoton. Mutta tyttöjen parvi oli vähitellen kulkeutunut likemmä nuorukaisia, ja monet silmäparien nuolet ampuivat sinne, varsinkin tähdäten nuoreen Wendeliaan, Martin sisareen, joka olikin kaunis ja kaino neitonen. Janne Sederholm, Johan Bockin monivuotinen puotipalvelija, näytti menettäneen sekä sydämensä että järkensä tytön sulouden vaikutuksesta, sillä hän ei huomannut edes isäntänsä puhuttelua ennenkuin isäntä ärjäisi hänen korvansa juuressa, huomauttaen, että oli aika antaa hevosille apetta.

Ja niin sekaisin oli muuten niin valpas Bockin Janne Sederholm, että vain loi isäntäänsä haalean silmäyksen ja kahmaisi käteensä kukkivan pajunoksan käsittämättä, mitä hänelle puhuttiin.

Katse toisensa jälkeen siirtyi nyt rikkaaseen kauppamies Bockiin ja hänen puotilaiseensa, ja vartiorovion ympärille kokoontuneet kaupunkilaiset kuulivat isännän äkäisesti sanovan:

»Jumaliste, joko lähdet! Mitä minä rengillä teen, joka ei hoida tehtäviään. Mars!»

Bock oli paljosta odottamisesta ärtynyt, niinkuin kaikki muutkin, ja vähällä oli, ettei hän nostanut kättään lyödäkseen. Jokainen kaupungissa tiesi, että Sederholmin ansiosta Bockilla kauppa kävi, eikä ollut sitä kauppamiestä kaupungissa, joka ei olisi ollut valmis ottamaan Sederholmia myymäpöytänsä taakse. Janne oli pian kaksissakymmenissä, hän oli pukenut ylleen pyhävaatteet, eivätkä hänen silmänsä muuta nähneet kuin sorjan Wendelian. Mitähän tästä seuraisi? Eiköhän Sederholm jo olisi valmis siirtymään toiselle isännälle?

Nuoren puotipalvelijan kasvot olivat menneet hyvin valkoisiksi. Taivaastaan pudonneena keskelle iljankoista vuorta hän painoi hatun silmilleen ja lähti astumaan. Hetken perästä hän pudottautui alas vuoren jyrkimmältä kohdalta. Jopa sattui isännän moite! Siitä paikasta ei koskaan laskeuduttu. Tytöt kiljaisivatkin, kunnes näkivät Jannen jo menevän suopursuviidakossa.

Kaikki ymmärsivät: häntä oli moitittu, tytön kuullen moitittu ja nimitetty rengiksi!

Paremmin kuin muut ymmärsi aseman Kustaa Wetter. Oli tapahtunut jotain, joka likeltä koski häneen. Oli tapahtunut solvaus. Wetter tiesi, mikä on solvaus, ja jokainen solvattu kävi hänelle läheiseksi. Solvaus polttaa ihmiseen merkin. Hän itse oli tällainen merkitty. Silloin, kun hän oli pyrkinyt kunniakkaan ja vapaan kansan jäseneksi, oli hänet työnnetty pois. Sen verran hän oli oppinut, sydämensä jäätyessä jääriitteeseen, ettei nyt nostanut keppiään lyödäkseen rikasta kauppamies Bockia. Mutta hän loi häneen katseensa. Ja Kustaa Wetterin silmäys saattoi kipunoida kuin miekanterä.

Sekä Burtz että Bock vastasivat silmäykseen, ja ainoastaan Strengin väliintulo esti sanasodan syttymisen.

— Koska me olemme viimeksi nukkuneet yömme rauhassa? sanoi Streng, koettaen kääntää huomion pois Wetteristä. — Lähdetään kotiin. Ovathan täällä vartijat. Kysytään Susisaarten herroilta, tietävätkö jotain uutta.

Mieliala rauhoittui hetkeksi.

— Piru vie, sanoi Törnman, — mitä sitten kaikesta uurastuksesta, johan esivalta niin hyvin rummunlyönnillä kuin saarnatuolin kautta on meitä kehoittanut. Koko talven mitan olen käyttänyt tupakkatehtaan pystyynpanoon. Olen vuokrannut peltoja ja kapanaloja, ostanut siementä... Mitä kaikesta uurastuksesta!

— Ei mitään! sanoi Kustaa Wetter, niinkuin pappi sanoo aamenen saarnan perään.

Tämäkään ei kuulunut hänelle, ja Streng sai jälleen yrittää ehkäistä kiukkua, joka latautui nuorta, uhittelevaa Wetteriä vastaan.

— Missään tapauksessa ei saisi taloihin panna niin yletöntä majoitusta kuin viime kesänä. Eivätköhän parakit jo ala riittää?

Burtz haukotteli niin, että leukapielet natisivat:

— Ei variskaan enää saa pesäpuuta noissa metsissä, saatikka sieltä saa laivapuuta. Ei viitsisi katsoa tuollaista taivaanrantaa kuin tuokin tuolla Latokartanon puolella. Ottakaa enemmän miehiä, sanoin talvella everstille, että saavat parakit pystyyn. Mutta parakit eivät ole pystyssä ja taloihin sijoitetaan sotaväki. Nähdäänpä nyt, kun meret aukenevat!

Punapää Clayhills, joka vasta oli saanut auki pienen puodin Hämeentiellä, pysytteli vanhempien kauppamiesten joukossa ja puheli toimeliaasti:

— Syömävilja on lopussa, suolat lopussa. Ja puodissa pitäisi vielä olla kankaita, sekä silkkisiä että liinaisia ja villaisia, puhumattakaan moninaisista viineistä ja viinaksista. Pitää olla kahvia, teelehtiä, etelän hedelmiä hyvänhajuisia öljyjä ja ryytejä. Viime torstaina möin viimeiset teelehdet.

Kuului hiljainen huokaus:

— Viimeiset teelehdet — mon Dieu!

Kaikki tunsivat Kustaa Wetterin ärsyttävän äänen. Streng ajatteli itsekseen, että mies on mahtanut tulla hulluksi. Koko kaupungin hän hankkii vihamiehekseen kaikki häh suututtaa. Strengiäkin jo alkoi suututtaa. Kuitenkaan eivät porvarit nyt puuttuneet häneen. He olivat yhtyneet rypääseen ja puhuivat kirkonkelloista, joiden alasottaminen oli suunniteltu tapahtuvaksi raatimies Goviniuksen johdolla. Kaupungin karja oli paimentorvilla kutsuttava Suurkadun päähän, niinkuin muutenkin kesän aikana, ja sitten ajettava Espoota kohden, niin etäälle kuin suinkin. Heikoimmat eläimet, jotka eivät huonon talvirehun jäljestä pysyneet jaloillaan, oli pakko jättää kaupunkiin. Kauppamiehet olivat jo osittain kuljettaneet pois arvokkaimmat tavaransa. Govinius kuului äskettäin toimittaneen Turkuun hopeansa ja rouvan korut.

Jään pinta huokui lukemattomin pienen pienin kita-aukoin helottavaa korkeutta kohden, ja auringon uuvuttava lämpö uskotteli rauhallisen toukoajan voitokkaasti tekevän tuloaan, samoin kuin myös sen toimeliaan uurastuksen, johon kaupunkilaiset esivallan määräystä noudattaen olivat ryhtyneet. Lukuisat tiilitehtaat odottivat vain saven sulamista. Krouveja oli avattu niin monta kuin nykyinen tilapäisen suuri asukasmäärä terveydekseen ja virkistyksekseen saattoi tarvita. Omalla laivatelakalla oli valmistumaisillaan uusi Spanjankävijä, jonka nimestä koko talven oli neuvoteltu ja riidelty. Kaupunkilaisten pellot ja kapanalat olivat miltei jo paljastuneet vastaanottaakseen kaikkia niitä tupakan, pellavan ja kaaliksien siemeniä, mitä oli kerätty kotimaasta ja odotettiin ulkomailta. Puhuttiin edelleen maaomenasta, jonka nimi oli potateos ja jonka Asikkalan kappeliseurakunnan kirkkoherra vakuutti olevan nauristakin paremman ja tekevän lopun kauheista nälkävuosista, jahka se pääsisi Suomen emäntien mielisuosioon. Maaomenan siementä ei kuitenkaan ollut, eikä haluakaan viljellä tätä outoa kasvia. Sen sijaan olivat monet maanomistajat Hämeen ja Uudenmaan läänissä hankkineet niitä hienovillaisia rasvahäntäisiä lampaita, joita Ruhan kartanon kapteeni aina Spanjasta asti oli tuottanut. Sanalla sanoen Helsinki nyt Susisaarten linnanrakennustöiden suojassa kihisi asujainten paljoutta ja työnteon moninaisuutta, kunhan vain rauhanaikaa riittäisi.

Kukaties vihollinen ei ollut tulossakaan. Olihan tässä odotettu vuosikaupalla eikä venäläisiä kuulunut.

Samassa alkoi jostakin jäältä kuulua pientä, outoa ulinaa, ikäänkuin joku hirsikuorman alle hautautunut elävä olento olisi vaikeroinut.

Ja yhteen kyytiin päästettiin naisten piiristä liikkeelle uusi asia, jota pohdittiin päät yhdessä. Tellqvist poimi huhun kauppamiesten tyttärien huulilta ja toi miesten puolelle.

Sellainen siellä kävi huhu, että Keppi-Saara viime yönä oli nähnyt unen, jonka täytyi tietää jotain. Oli ollut kymmenen sutta, ne olivat istuneet jäällä kuin koirat, tällä puolen Susisaaria, katsoneet kaupunkiin päin ja ulvoneet kuin koirat.

Ne eivät liikahtaneet, ainoastaan katsoivat Helsinkiin päin ja ulvoivat.

Kasvot valkoisina katselivat kaupungin asukkaat uuden ennustuksen johdosta jäälle. Hiljainen ulina jatkui jatkumistaan.

— Sudet! kuiskasi joku naisten parvessa.

— Jäät! sanoi raatimies Burtz.

— Maailman loppu! kuului Wetterin tumma ääni.

Nyt astuivat Burtz ja Bock Wetterin luo, nyhjäisivät häntä hihasta, joka oli pehmeää tukholmalaista verkaa, ja Burtz, raatimies, puhui:

— Täällä sinä huudat kuin susivouti. Mutta mitä tulee kemneroikeuden pöytäkirjoista, herra varasihteeri? Hst, jumaliste, tuleeko niistä mitään?

Kustaa Wetterin ärtymys oli suuttuneiden arvo-herrojen edessä kadonnut ja hän teki pahinta, mitä heille nyt saattoi tehdä: hän hymyili olkapäitään kohauttaen.

— Saa nähdä nyt.

— Sinä äksyilet sitä, että lähetin Sederholmin tästä matkaan — enkö minä, piru vie, saisi oikaista renkiäni? sanoi Bock. — Sinä ole virnistellyt koko päivän — onko se meidän syymme, että Tukholma sylkee sinut takaisin Pohjanlahden yli? Varo, ettei Helsinki tee samoin.

Ja Burtz jatkoi:

— Me otimme sinut kirjuriksi kunnianarvoisen varapormestarimme suosituksesta, tahtomatta kantaa vihaa vanhoista ylitsekäymisistäsi. Mutta mitä tekee sihteerillä, joka ei näytä istunnossa naamaansakaan? Hst, jumaliste!

Streng oli heti siinä selittämässä, että tässä jokainen väsyy ja tuskastuu, kun ei järjestystä synny eikä tietoonsa saa, onko vihollinen tulossa vai eikö. Hänhän ei voinut kieltää tosiasiaa, ettei Kustaa Wetter ollut kolmeen kuukauteen tuonut istuntoon puhtaaksi kirjoitettuja pöytäkirjoja, ja kaksi kertaa hän, Wetter, itse oli jäänyt istuntoon tulematta ja mitään syytä ilmoittamatta. Se oli, koira nähköön, epäjärjestystä, jota ei saanut sallia missään järjestetyssä yhteiskunnassa. Mutta siihen nähden, että Abraham Wetterin, Kustaan isän, ansiot olivat niin suuret ja...

Vanha Lorentz Streng puolusti väsymättömästä kunmipoikaansa.

Kun tämä Kaasa-vuori oli alueeltaan laaja ja vartiorovio vielä jakoi sen kahtia, niin oli siellä tilaa keskustella niin yhdestä kuin toisestakin asiasta. Tellqvist vakuutti vallasnaisille, että Keppi-Saara vielä kerran kiikkuu hirsipuussa. Kuka hyvänsä toinen olisi jo kuollut sellaisessa vankeudessa kuin Stockhusin syvin kellari on tulvan aikaan, mutta ei tämä noita. Mikä on pitänyt tätä kahdeksankymmenvuotiasta akkaa elossa, jollei noituus? Millä voimalla hän on parantanut Sorsan mädäntyneen käsivarren, jollei noituudella? Ja nyt hän ennustusten ja tunnustähtien avulla pyrkii selittämään tulevia asioita. Hirsipuuhun sellainen täytyy viedä.

Oi, kuinka nuori Wendelia oli itkenyt! Ei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut ja nyt oli Sederholm hänen tähtensä saanut kärsiä. Hän oli aina ostanut Bockin puodista, kun puotipalvelijalla oli niin kaunis kihara tukka ja kun hän antoi sokerileipiä kaupanpäälliseksi. Oi, kuinka tämä oli kauheaa!

Mutta voi hirvittävää! Nyt astuu vuorelle kapteeni Tersmeden, pisin ja hupaisin Susisaarten herroista, hän joka tanssittaa uuvuksiin sekä tyttäret että heidän äitinsä, hän joka juo pöydän alle Tukholmankin herrat! Nyt hän näkee onnettoman pienen Wendelian itkettynein silmin.

Tyttö piiloutui toisten tyttöjen taakse, ja nämä asettuivat odottavaan rintamaan, huonosti kätkien silmiensä hehkun ja halunsa miellyttää kapteenia, joka oli liian pitkä eikä kauniskaan ja jolla oli Tukholmassa kihlattu morsian, mutta joka oli kaupungin assembleeiltoihin tuonut tuhat ihanaa yllätystä, aivan uuden vauhdin, ja josta kaikkien kuitenkin täytyi pitää.

Tytöt eivät erehtyneet: heidän kulmalleen kapteeni suuntasi askeleensa, ohitse kunniaa tekevien laivamiesten ja kumartelevan köyhänkansan. Kaikki saivat häneltä iloisen hymyn, ja kun hän oli kaksi päätä pitempi kaikkia muita, niin hänen kasvonsa vapaasti loistivat sekä siihen ryhmään, missä vallasnaiset kuiskuttelivat, että siihen, missä porvarit Gustaf Wetterin ympärillä torailivat, ja sinne, missä merimiehet ja kalastajat seisoivat kalalokkeja tarkastellen.

Tällainen joukko lokkeja: olihan selvää, ettei avovesi ollut kaukana.

Mutta se ei ollut kenellekään selvää, että kapteeni Tersmeden näin naurussa suin saapui tänne vuorelle, missä kaupunkilaiset huolestuneina koettivat arvaella, oliko tämän hauraan jääpeitteen takana jo koko vihollisen laivasto valmiina lyömään tuhkaksi kaikki, mitä heillä oli, vai vieläkö kaupungille suotiin kalliita rauhan päiviä.

Sellaisiahan ne yleensäkin olivat, Susisaarten herrat: niin elivät kuin ei sodanvaaraa olisi ollutkaan! Pitkä kapteeni suuntasi askeleensa tyttöjä kohden, mutta hänen silmänsä puhuivat vallasrouville. Ne tuntuivat sanovan: te armollisimmat, sallikaa hetkinen »harceleerata» — kapteeni lausui ranskalaisen sanan ruotsalaisittain, joten se kuului hänen suussaan »hasleerata» ja tiesi »laskea leikkiä» — tyttölasten kanssa, mutta teitähän, te armollisimmat, ihailuni ja kunnioitukseni kuitenkin etsii ja tarkoittaa.

— Kaikkein kauneimmat neitoset, sanoi hän salaperäisesti kuin joulu-ukko, ja kun tyttöjen päät kohosivat ikäänkuin tornin huippuun katsomaan, hän jatkoi: — toukokuussa, toukokuussa se tapahtuu! Kaupunki on päättänyt pystyttää kunniaportteja, mutta sen kaikkein kauneimmat seppeleet muodostaa sen neitojen parvi sijoitettuna pitkin juhlahuoneen seiniä.

Tyttöjen piiristä kuului pidätettyinä huudahduksina:

— Ei hän kuitenkaan tule!

— Sota tulee!

— Emme kuitenkaan pääse mukaan!

— Kun emme ole aatelisia!

Kapteeni nosti oikean kätensä pitkän etusormen:

— Tällä kertaa hän tulee! Sotaa ei tule. Keisarinna vain leikittelee. Nyt menen puhumaan teidän äitienne kanssa puvuistanne. Tulette mukaan juhla-assembleehen raatihuoneelle.

Hyvin kasvatetut tyttöset tukahduttivat ilonilmauksensa ja ainoastaan puristelivat toistensa käsiä, malttamattomasti tömistäen jalkojaan sulavalla maalla.

Kapteeni oli sanonut, ettei tule sotaa!

Ja että kuningas tulee!

Tingelund, apteekkari, laski nyt vuorostaan kalalokkien lukua. Hän pääsi viiteenkolmatta. Avoveden täytyi olla aivan likellä. Mitä, ja eikö täällä ollut sääskiäkin? Ne sellaiset tietävät paljon asioita, jotka ihmisiltä ovat salatut. Niin, epäilemättä nuo lokit voisivat ilmoittaa, onko kaleereja tulossa, jos vain ihmiset ymmärtäisivät niiden kielen.

Naurettiin, ajettiin takaa sääskeä, katseltiin kärpäsiä, jotka eivät vielä jaksaneet kohota lämpöisestä kalliosta. Kuului sulaneen jään pisaroittaista helähtelyä, aivan kuin joku olisi hiljaa ja lakkaamatta koskettanut yhtä ainoaa harpunkieltä. Mutta alempana soitettiin harpun täydeltä. Siellä pauhasi, helskyi ja solisi se kevätkoski, joka pääasiassa oli antanut veden Ruutanalammelle. Lampea ei enää ollut, ja vesi hajosi pitkin kalliota.

»Helsingin vaakunan» matruusit näkivät nyt jotain, jota eivät muut nähneet: sumun nousevan.

Eihän. Kun taivas oli ihan kirkkaana!

He naurahtivat, vanuttivat leuoissaan tupakkamällejä ja lähtivät astelemaan Weckströmin kapakkaa kohden, missä heidän oli tapana pelata ja ryypätä. Jos sattui rouva käymään huoneen läpi, niin hän saattoi antaa velaksi, näin tällaisena aikana, kun ei aina vielä ollut rahaa. Ei silti, ettei niitä olisi maksettu.

Pitkä kapteeni huusi heidän peräänsä kysyen, milloin he lupaavat avovettä.

Ja miehet sanoivat viikon menevän, ennenkuin pääsee saarille.

Rouva Burtz, joka oli tunnettu helläsydämiseksi, kysyi nyt levottomana, oliko Susisaarille varattu tarpeeksi ruokaa ja juomaa niille raukoille, jotka olivat jäiden vankeina. Hänelle vakuutettiin joka taholta, että kruunu on varannut muonaa yllin kyllin ja että traktööri piti huolen juomista.

Täällä oli muutamia Susisaarten naisia, jotka eivät enää eilisiltana olleet uskaltaneet lähteä kotiin. Kerrottiin, että vääpelin tytär Marie Qvick oli yli heikon jään tullut hakemaan äidilleen lääkkeitä Tingelundilta ja nyt itki, kun ei päässytkään takaisin.

Tyttöraukka — mikä tauti äidissä oli?

Rintatautia kaiketi se oli, hän kävi aina näin jäiden lähdön aikaan heikoksi, mutta parani myöhemmin.

— Ah, huudahti Tersmeden, — hyvin kaunis tyttö ja hänellä on tapojakin. Ja laulelee kuin lintu! Mutta, hyvät pikipöksyt, huudahti hän samassa merimiesten perään, — voitteko sanoa jäänlähdön päivän? Kunnon pikipöksy aina tietää päivän.

»Helsingin vaakunan» puosu kääntyi ympäri, kiersi mällin toiseen poskeensa, sylkäisi ja sanoi:

— Kluuvi luo nahkansa huhtikuun kahdeksantena tai yhdeksäntenä kolmatta päivänä ja Kaupunginlahti toukokuun toisena tai kolmantena. Se on taksa, jollei Tuo-tuolla-ylhäällä toisin määrää.

Pitkä kapteeni, kultainen nuuskarasia kädessä ja selvästi pikkuisen juovuksissa, hymyili suunsa niin kauas korviin päin kuin taisi, kurkotti päätään yli joukon ja nyökkäsi miehille. Samalla hän ojensi nuuskarasian pormestarille. Vanha Streng oli kapteenin rinnalla kuin kääpiö, joka tavoittaa tarjottua armopalaa.

— On, on se hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin lahja, vastasi Tersmeden kysymykseen, jonka apteekkari Tingelund nyt teki. — Satuin tulemaan hänen luokseen juuri, kun hän valmisteli ikivanhojen seraphimi- ja miekkatähdistön ritarikuntien uusimista maassa.

»Mikään ei ole luonnollisempaa kuin että ansiot palkitaan loistavin merkein», suvaitsi kaikkeinarmollisin herra lausua. Tästä kuninkaansanasta hyödymme kaikki! Meillä kaikilla on tilaisuus ansioitua. Sensijaan herran ajatus lasten osuudesta isiensä ansioihin on kielteinen. Mutta enimmäkseenhän etevillä isillä onkin heikkoja lapsia. Hehehhee.

Nuuskarasia kierteli miehestä mieheen. Kun se tuli Haneenin, provianttimestarin, käsiin, otti hän osuutensa karkein, punaisin hyppysin, kumarteli ja sanoi, että kyllä tuntuu, ettei nuuska ole jauhettu Kluuvin nuuskamyllyssä.

— Niin kyllä, sanoi hän sitten, — meillä kaikilla on tilaisuutta ansioitua!

Porvarien punnitessa kapteenin kultaista rasiaa kämmenellään sekä arvaillessa, paljonko se painaisi ja mitä se on maksanut, kapteeni itse jo, kättä suudellen, tervehti Helsingin vallasnaisia. He olivat iloisia näin suuresta kohteliaisuudesta, jommoista he aatelittomina saivat kokea ainoastaan, kun kapteeni oli hiukkasen höyryssä. Nyt hän tuli suoraan kenraalikuvernöörin päivällisiltä — pienet nätit päivälliset kahdeksaa henkeä varten ja kahdeksin ruokalajein ynnä monin, hyvin monin ruokaryypyin. Ei kaiketi missään maailmassa otettu niin monia ruokaryyppyjä kuin täällä Suomessa, ja kreivitär von Rosenia huvitti joskus tarjota näin maantapojen mukaisesti.

— Keitä siellä oli? kysyttiin kiihkeästi. — Mitä te saitte?

Kapteeni luetteli Ehrensvärdin, Kuylenbäckin, itsensä, Clayhillsin, Goviniuksen, niin, ja sitten siellä oli pappi maalta, jostain kaukaa. Tämä pappi oli käskenyt seurakuntalaistensa tänä pyhänä lähteä naapurikirkkoon, Hollolaan, ja itse tässä kelissä saapunut tänne pyytämään, että hänen ylhäisyytensä ensi avovedellä toimittaisi näihin köyhiin maanääriin potateoshedelmää, jonka erinomaisesta siunauksesta pappi oli vakuuttunut.

— Se on ollut Laurell, Asikkalan kappelista! päättelivät naiset yhdestä suusta. — Joku on väittänyt hänen saarnanneen, että taivaan valtakuntaan pääsee helpommin, jos syö tuota kauheata potateosmukulaa.

Kapteeni tunsi Hollannista hedelmän ja vakuutti sen siellä olevan erikoisen suositun, vaikkei hän uskonutkaan sen edistävän pääsyä taivaaseen. Ehkäpä se kyllä menestyisi Suomen pohjoisessa ilmanalassa — sen hän papille oli sanonutkin, Mutta eikö totta — eikö ollutkin kaunista, että kreivi kutsui tämän kaukaisten maanäärten halvan papin omaan pöytäänsä! No niin, oikeastaanhan hänellä, Susisaarten pitkällä kapteenilla, nyt oli kaupungin kauniille sukupuolelle tuotavana se tieto, että hän heti ensi avovedellä lähtee Tukholmaan ja on valmis palvelemaan heitä pienillä ostoksilla, mikäli he haluavat hänelle sellaisia uskoa, nyt kun odotetaan kaikkeinkorkeinta vierailua ja varmaan jokainen osaltaan tahtoo itselleen ja kauniille tyttärilleen antaa sen verhon, joka arvokkaasti tuo esiin jokaisen edut ja sullot, niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Hänen majesteettinsa, niinkuin tunnetaan, antaa arvoa naiskauneudelle — mikseikäs sitä hänelle tarjoaisi, kun sitä niin runsaasti on suotu tälle kaupungille täällä Susisaarten suuren linnoitustyön liepeillä!

Ja kapteeni hahmotteli isoilla valkoisilla käsillään, joita suuremmat ja pienemmät sormukset koristivat, pyöreitä kauneuden muotoja ja pitkulaisia kauneuden muotoja, mutta sellaisella havainnollisuudella, että katselijattaret tunsivat, milloin hän ajatteli Goviniaa, milloin Ebba Bockia, milloin Greta-Lisa Forteliaa, milloin rouva Burtzia, joka viimeksi mainittu seisoi aivan kapteenin edessä, punastuneena vastaanottaen mairittelevan kuvauksen, milloin Hedulla Weckströmiä. Tämän viimeksi mainitun piirsi kapteeni ilmaan siten, että niska oli pitkänkaareva ja povi korkea, mutta niskassa räiskyi tuuhea tukka, liiankin tuuhea. Ei ollut vaikeaa arvata, ketä kapteeni piti kauneimpana: kun hän oli kuvannut Weckströmin vaimon, vei hän sormikimppunsa huulilleen ja huiskautti ilmaan ihailevan maiskauksen. Ja tämän jälkeen hän ryhtyi puhumaan jaloista ruuista ja juomista, jommoisia edullisesti voi saada hänen tuottajansa kautta Södernillä, lihotetuista hanhista, fasaanilinnuista, ruotsalaisesta viinasta ja...

Yht'äkkiä hän katkaisi lauseensa: joku oli nauranut. Mitä naurua tuo tuollainen oli? Kuulosti siltä kuin olisi annettu korvapuusteja.

Streng nosti kätensä Kustaa Wetterin huulille, tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi merenpuolitse johdattaa häntä kaupunkia kohden.

— Tekeekö sinun mielesi tuhota minut, vanhan miehen? sanoi Strong vanhalla särkyneellä äänellään, jota ei enää saanut taipumaan kuiskaukseksi.

Wetter lakkasi nauramasta.

— Helsingin asukkaat seisovat kevätjään edessä kuin itse Pythian, ja tuo pitkä lörpöttelijä tulee puhumaan syötetyistä hanhista ja ruotsalaisesta viinasta! Piru nauraa ja minä pirun mukana.

— Lakkaa sinä vihdoinkin! Sanon sinulle: en vastaa sinusta enää. Kaikki puolustusvarastoni ovat tyhjentyneet. Syökset itsesi surman suuhun. Ja jollet minusta välittäisikään, niin onhan sinulla perhe.

Kustaa Wetter oli iskemäisillään keppinsä pitkulaiseen luuhun, jonka koirat olivat tänne kuljettaneet, mutta kun hän oli huomaavinaan sen olevan ihmisruumiista, pysähtyi hän. Pormestarinkin ajatukset suuntautuivat arkisiin virkatehtäviin:

— Täytyy saada hautausmaalle hiekkaa.

Wetter nauroi jälleen.

— Ehkei se aika ole varsin kaukana, jolloin sudet ja karhut hajoittavat meidänkin luumme, näin, kun Helsinkiin tulee kevät.

— Puhut jumalattomia.

— Uskooko arvon setäni sitten tosissaan, että keisarinna kaleereineen kääntyy takaisin rajalla, jos hänelle näytetään Agricolaa ja Jusleniusta?

Streng oli viime vuosina käynyt pieneksi ja kyyryselkäiseksi, mutta hänen silmissään oli entinen sini ja jotakin hänen äänensä entisestä voimasta tuntui, kun hän vastasi:

— Ne ovat kilpemme.

— Paperia! Ne ovat paperia!

Ja Wetter katseli syntymäkaupunkinsa sulavaa ulappaa, jonka yllä ensi lokit lentelivät, ja Kaasa-vuoren rinnettä, mikä nyt oli kohonnut täyteen parakkeja ja asumuksia, uusia vallituksia, savikirnuja, yksipyöräisiä rattaita, kuokkia, lapioita, porauspukkeja, rakennusainetapuleja, sälöä ja sotkua, ja mikä peitti Helsingin Leijonain entiset leikkipaikat. Leijonain sihahteleva vihellys, kimakka ja kauas kantava, pyrki tunkeutumaan hänen, Leijonain entisen päällikön, hampaitten lomitse, mutta hän muisti samassa sen ensimmäisen iskun, joka oli hänestä tehnyt raajarikon: kiellon, joka lähetettiin Tukholmasta estämään poikia, kun he tahtoivat vapauttaa vihollisesta Helsingin.

No niin, piru vie, he olivat lapsia ja kuvittelivat olevansa leijonia, mutta oli satutettu johonkin pyhään heissä, joka ei tahtonut parantua. Ja silloinkin oli kevät.

Täällä alhaalla henki maa ilmoille tuoksuja, joita ei tuonne ylös tuntenutkaan: kasvuun heräävän pajun, lepän, suopursun, nokkosen ja koiruohon — Kustaa Wetter tunsi nämä viidakot ajoilta, jolloin hän pienenä oli niissä ryöminyt ja käsillään pidellyt jokaista vihreää kortta. Suojaisista kallionrevelmistä soi nyt huuliharppu kilpaa lintujen laulun ja lirisevien ja kohisevien kevätvesien kanssa. Näkyi miehen leveä niska ja tytön valkoinen liina. Parakkien ja hirsikasojen seasta kuului rakastavaisten ja juopuneitten laulua. Tässä hehkui jo auringonkeltaisia voikukkia, ihkasen avautuneina, aivan kuin entisaikaan. Kiiltäviä mustia kärpäsiä surisi parvittain. Parakkien lomitse pujotteli tyttöjä ja sotamiehiä.

Lapsuudenajan leikkikalliot yrittivät jo tehdä Kustaa Wetterin surulliseksi, mutta Helsingin vanhan raatimiehen peräti käytännöllinen suhtautuminen kevään ilmiöihin herätti hänet tunteellisista mielialoista.

— Hm, murahti Streng todetessaan, että nuo leveät hartiat olivat Weckstromin rengin ja tuo valkoinen liina Burtzin vasta pois ajetun piian. Kaupungin ensimmäisenä viranomaisena tuntien edesvastuun kaikesta, mitä täällä tapahtui, Streng pani merkille, että nuorukainen Kuhlberg, joka oli päässyt jonkinlaiseen kirjanpitäjän virkaan linnoitustoimessa, istui pelaamassa korttia kaupungin uuden raatimiehen, Hasselgrenin, kanssa, itsensä tämän raatimiehen asunnon portailla. He lauloivat pelatessaan, ja koira makasi heidän edessään rentona kuin kuollut.

Sitä kiukun tuntoa, minkä Kuhlberg vanhassa Strengissä herätti, ei kukaan toinen pystynyt herättämään. Eikö ollutkin tämä nulkki huutokaupasta ostanut hänen kirjojaan, rovon hinnasta, muka opintojaan varten, hänen rakkainta omaisuuttaan ja muistojaan parhaimmista päiviltä! Vakka oli kantensa löytänyt: Hasselgren, keisarikunnan lahjusten päälevittäjä, oli ottanut hänet omakseen, niinkuin paholainen ottaa syntisen sielun.

Punainen paholainen ja keltatukka syntinen sielu! lausui pormestari itsekseen ja hänen sappensa paisui kun hän ajatteli, miten monta tuollaista juoppoa tänne oli meren poikki lähetetty, vaikka omasta maasta ei puuttunut kunnollisia virkamiehiä.

Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, etteihän vain Kustaa, tämä hänen vanhan ystävänsä Abrahamin poika, joutuisi noiden kelvottomien ansoihin! Sillä Kustaa Wetter on myrtyneellä mielellä eikä hänellä ole rahaa, ja he kulkevat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat etsien saalista.

Streng häpesi halpamaista ajatustaan, sillä hän oli hetkisen mitannut ylpeää nuorta ystäväänsä oman heikon itsensä mitalla. Vastaiseksi oli hän, Streng, kantanut köyhyytensä, ottamatta venäläistä kultaa, jolla oli tahdottu ostaa hänenkin sieluaan. Hänen puhdas köyhyytensä olikin siitä lähtien hänen kunniansa ja ainoa omaisuutensa.

He astelivat tannerta, jolla tuoreet sahajauhot ja honganlastut kirpeästi hajusivat mahlajaita. Kustaa Wetterin mieleen oli johtunut, että hänpä lähtee etsimään loukattua Janne Sederholmia ja tekee hänelle tarjouksen: ottaa hänet puotiinsa ja antaa hänelle kuukausipalkan niinkuin virkamiehelle, jotta Janne ja kaunis pieni Wendelia pääsevät naimisiin. Jannelle kannattaa maksaa, hän tekee Wetterin puodin kaupungin ensimmäiseksi! Ja tämä ajatus virkisti ärtynyttä Kustaa Wetteriä niin, että hän olisi tahtonut kiiruhtaa kulkuaan ennättääkseen pikemmin kaupunkiin. Hänestä tuntui siltä, kuin Janne Sederholmia olisi etsittävä Bockin tallinparvelta, missä hänen kesäisin oli tapana nukkua heinissä.

Mutta mitä ihmettä ranta-aittojen luona nyt huudettiin? Oliko joku pudonnut jäihin? Vedettiinkö esiin venettä? Ihmiset juoksivat.

Vanha Strengkin alkoi juosta. Hän tiesi, että pormestarin sana silloin painaa jotakin, kun muut ovat neuvottomia. Hän kuuli kapteeni Kuylenbäckin telakalta huutavan perässään, ettei siellä mitään ole: helsinkiläiset juoksevat niin pian kuin kalalokki asettuu jäälle, peläten että se uppoaa!

Susisaarten herrat tarkastelivat par'aikaa Clayhillsin ja Goviniuksen kanssa kaupunkilaisten uutta suurta Spanjankävijää, jonka toivoivat juhannukseksi voitavan päästää telakalta. Se oli 114 jalkaa pitkä, laskettuna välikannesta Vantaihin, sekä 26 1/2 jalkaa leveä, palkkien väli 14 jalkaa, siis kantavuudeltaan 220 raskasta painoa.

Niinhyvin raatimiehet kuin linnanrakentajat olivat nousseet itse laivan runkoon, joka solakkana, pihkaa ja mahlajaa tuoksuen, samalla menonhaluisena ja neitseellisen kainona odotti hetkeään. Kelpasi tätä laivaa näyttää. Clayhillsin silmiin tuli hellyyttä ja ääni vapisi, kun hän kuvasi vaikeuksia, mitä omistajilla oli ollut, ennenkuin näin pitkälle oli päästy, ja Govinius hymyili maailmanmiehen pientä pidättyväistä hymyä esittäessään puutyön erinomaista laatua yksityiskohtia myöten.

Ehrensvärd mittasi selvästi hyvillä mielin katseillaan rungon sorjia varmoja linjoja. Hänen pienet lujat kätensä liikkuivat hyväellen pitkin puun jaloa pintaa, joka huokui auringon lämpöä.

— Olemme kaiken talvea keskustelleet nimestä, sanoi Govinius, luottavasti ottaen rakentajaeverstin asiantuntijaksi.

— Ja riidelleetkin! lisäsi Clayhills naurahtaen.

— Niin, tietysti. Mitä nimeä eversti suosittelisi?

Ehrensvärd näytti kuuntelevan. Odottiko hän avomeren antavan kuulla äänensä? Vai odottiko hän neuvoa itse laivan kauniiden salaperäisten sisäosien uumenista. Yht'äkkiä hän nosti päänsä:

— Suomenmaa, sanoi hän. — Suomenmaa, mikä olisi luonnollisempaa. Eikö olekin tämä puhdas menonhaluinen uusi merenkyntäjä kuin itse tämä maa, lähtemäisillään voittoretkille.

Gustaf Wetter seisoi alhaalla laivan rungon vieressä. Tekikö tuo mies veristä pilkkaa? Wetter astui sillalle, joka johti ylös rakennuspaikalle. Kun raatimiehet hämmästyneinä ja ottamatta ehdotusta toden kannalta keskenään naurahtelivat, sanoi Ehrensvärd uudelleen:

— Minä panisin »Suomenmaa». Mutta jollei herroja miellytä, niin ottakaa Helsingin kauneimman naisen nimi. Täällähän on sellainen hyvin kaunis Hedvig Ulrika, joka haaveilee kaupunkiin taivastatavoittelevaa katedraalia.

Tämä oli jo selvää leikkiä. Raatimiehet nauroivat ja Susisaarten herrat nauroivat. Govinius huomautti, ettei kukaan ulkomailla tietäisi mikä on Suomenmaa, eikähän sitä tietänyt moni täällä Helsingissäkään. Ei, he olivat ajatelleet, että ehkä olisi soveliasta muistaa kreivi von Rosenia, joka nyt oli maan korkein viranomainen.

— Niin, mutta hänhän on täällä vain tilapäisesti. Tämä laiva kyllä purjehtii kauemmin, jollei onnettomuutta tule. Ehkä sopisi: Isänmaa. Sillä isänmaa elää uutta vaihetta: kevään aikaa. Ja kaikki riippuu lopultakin siitä, miten uskollisesti sitä palvelemme.

Hm.

— Jollei olisi, puuttui puheeseen Govinius, — ennestään »Helsingforsia», niin siinähän olisi nimi.

Ehrensvärd hymyili ja katsoi merelle. Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, ja kun hän kääntyi, sattuivat ne Gustaf Wetteriin, joka mielenkuohuaan hilliten koetti päästä selville siitä mitä rakentajaeversti tarkoitti ehdottaessaan laivan nimeksi »Suomenmaa» tai »Hedvig Ulrika». Halveksiko hän niin pohjattomasti metsäläisten kieltä ja halveksiko hän niin Suthoff-vainajan tytärtä, että hän täällä, pyhäpäivänä ja näin monen läsnäollessa pilkaten lausui näitä nimiä?

Wetter muisti jossakin kaukana elämässään tilaisuuden, jolloin oli ottanut liejua maasta ja paiskannut pilkkaajien kasvoille. Nyt hän koetti tunkea Ehrensvärdin ajatusten perille. Pilkkaa ei voinut löytää hänen silmistään. Hän oli lisäksi maininnut »Isänmaan kevään» — kylläpä oli kevättä tämä! Kuiva nauru, sama, jota pormestari Wetter-vainajan poika nykyisin useasti nauroi, repi jo hänen kurkkuaan, ja hän odotti hetkeä, jolloin voisi antaa everstin kuulla vastauksen ehdotuksiinsa. Streng näki kuumaverisen nuoren ystävänsä mielenpurkauksen taasen olevan tulossa ja kiroili kaikessa hiljaisuudessa joutumistaan tämänlaisen lapsen kummiksi, jota piti vartioida vanhanakin. Mutta jotain tapahtui ranta-aittojen luona, hänen nenänsä erotti sen, tottunut kun oli läpi neljänkymmenen vuoden tunnustelemaan kaikkia kaupungin käryjä ja hajuja.

Ehrensvärd siirsi kaukoputken hihnaa mukavampaan asentoon olkapäällään, ikäänkuin se olisi painanut, koputti mittakepillään laivan kylkeä ja kallisti päänsä kuunnellakseen:

— Soi. Kauniisti soi. Isänmaan ääni soi tällaisessa hongassa, jonka elämä on uhrattu...

Govinius naurahteli ja katsoi Thunbergiin, Thunberg, »Helsingin kirves», arvasi mitä oli tulossa, sillä hän oli kaiken aikaa saanut taistella porvarien kanssa puista ja metsistä.

— Ennätimme sentään joitakin puita pelastaa, ennenkuin tämä mies tuli tekemään hävitystyötään.

Thunberg nauroi sovinnollista talonpoikaista nauruaan ja selitti tekevänsä pelastustyötä eikä suinkaan hävitystä. Raatimies Clayhills yhtyi Goviniukseen: jollei tuo Thunberg olisi ollut niin mukava mies, niin kukaties hän olisi kaikessa hiljaisuudessa joutunut kaulastaan riippumaan johonkin Latokartanon honganoksaan!

— Hehheh, pani Thunberg, — olisi ollut sääli oksaa, sillä tuskinpa mikään oksa olisi kantanut minun ruhoani.

— Olette viisaasti hakannut pois kaikki sellaiset puut. Yhtään ei enää löydy, saatte turvassa jatkaa hävitystänne!

— Pahemmin olette hakannut kuin tsaari Pietari, se olkoon kerrankin sanottu.

Thunberg antoi tulla. Hyväntahtoinen hymy ei väistynyt hänen kasvoiltaan ja porvarien kiukku sattui, hänen leveihin hartioihinsa kuin luodit santasäkkeihin.

— Sen saamme, eversti, siitä että tulemme tätä kurjaa kaupunkia tekemään puolustuskykyiseksi.

Gustaf Wetterin kasvot olivat liidunvalkoiset, kun hän nyt alhaalta puhui:

— Tulette liian myöhään! Te puhutte keväästä, isänmaan keväästä: vihollisen kaleerit ovat meidän keväämme ja muuttolintumme.

Kuylenbäck nosti nopeasti päänsä yli laivan laidan, katseli puhujaa tunnustellakseen, kuka hän oli ja miten häntä oli kohdeltava.

— Mahdollista, hyvä herra, mutta niinpä pidämmekin nyt kiirettä valmistaaksemme tulijoille lämpimän vastaanoton.

Kuylenbäck tuli alas rungosta, katsahti Wetteriin kiukkuisesti ja kumartui kokoamaan syliinsä paalutuskeppejä, jotka äsken oli laskenut maahan. Nämä kepit olivat valkoisiksi maalatut ja varustetut punaisilla juovilla. Helsinkiläiset olivat kaiken talvea katselleet niitä, eikä suinkaan mielisuosiolla. Sillä ne viittasivat kursailematta tietä heidän huoneennurkkaustensa läpikin, jos eversti oli suvainnut ne sillä tavalla asettaa, eikä niihin ollut lupa kajota, itse Törnman oli joutunut raastupaan, kun suutuksissaan oli paiskannut paalut pihastaan.

Streng, Wetterin kummi-isä, ei ollut kuulemassa, mitä hänen holhokkinsa nyt puhui. Hän oli kiiruhtanut ranta-aittoja kohden, ja Wetter sai puhua mielin määrin.

— Teette täällä turhaa työtä. Me emme usko teidän puolustukseenne. Turhaan ajatte mereen rahaa. Linnoituksesta tulee Venäjän keisarinnan lelu... Me täällä olemme merkityt polttamalla. Meillä ei ole uskoa teihin... Ruotsi päästää surematta Suomen käsistään...

Everstin apulainen katseli pitkään puhujaa, kirosi kiittämättömät tuhmat helsinkiläiset ja läksi, paalut kainalossa, menemään.

Oliko eversti kuullut, mitä Wetter äsken sanoi? Tuskin. Hän selitti raatimiehille, että kun Tanskanlinna sijaitsee vastapäätä, Itämeren toisella rannalla, ja Suomenlinna Suomen veden pohjassa, niin tämän vuoro on olla Svean linna.

— Hehheh, pani Clayhills hiukkasen myrkyllisesti, — ne ovat molemmat valitettavasti joutuneet Venäjän linnoiksi, kunhan ei kävisi Svean linnan samaten.

— Tämä tulee hallitsemaan Itämerta, sanoi Thunberg, varovasti astuen alas korkeaa kiikkerää siltaa. — Se valloittaa takaisin sekä Tanskan linnan että Suomen linnan.

Helsinkiläisten raatimiesten kasvot eivät näyttäneet vakuuttuneilta. Kuitenkaan eivät he lausuneet ajatuksiaan julki, vaan kuuntelivat kunnioittaen everstiä, kun tämä miltei raamatullisella lauseella jatkoi apulaisensa Thunbergin puhetta:

— Lujimmat linnathan eivät ole ihmiskäsin tehtyjä, vaan ne omistaa jokainen maa kansalaistensa sydämissä.

Keveästi astuessaan alas telineiltä Ehrensvärd pyyhki hikeä otsaltaan — niin lämmin oli siinä laivan rungossa ollut — ja sanoi iloisesti, sinisten silmien säteillessä:

— Pankaa tämän laivan nimeksi: »Helsingin Kevät». Silloin siitä tulee koko tämän ajan monumentti.

Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että molemmat vanhat raatimiehet yhtäkkiä katsoivat tämän nimen varsin asiaankuuluvaksi ja myönnellen toistelivat sitä. Helsingin kevät, Helsingin kevät — olihan se kaunista ja olihan nyt kevät ja kevätpuoleen se toivottavasti saataisiin telakaltakin.

Ehrensvärd jatkoi, yhä lämmenneenä vanhojen herrojen ystävällisyydestä:

— On Helsingin kevät syvemmässäkin mielessä. Tämä pieni kaupunki-parka, jonka vihollinen on polttanut toistakymmentä kertaa, ei koskaan ole päässyt loistossa sisartensa, Itämeren muiden tyttärien veroiseksi. Niinkuin Tuhkimo se on kitunut repaleissaan, hylättynä ja halveksittuna. Svean linnan rakennustyöt ovat saaneet aikaan tämän huimaavan nousun. Meri ottaa kerta kaikkiaan vihdoinkin hoitoonsa tyttärensä. Helsingin Kevät — tervehdin »Helsingin Kevättä». Jääkää hyvästi, hyvät herrat. Minulle oli ilo nähdä kaunis laivanne.

Susisaarten herrat menivät jo karttoineen, mittapuineen, paaluineen. Mutta niin hän oli osannut puhua, tuo rakentajaeversti, etteivät helsinkiläiset olleet muistaneet tehdä vastaväitteitään. Hetken perästä oli lumous poissa ja everstin esittämä kaunis nimi pudonnut kuin kevyt perhonen: Clayhills ja Govinius katsoivat toisiinsa, pieni hävyn ja ivan häivä suupielissä.

— Sellainen herra, lausui Govinius hiljaa, — joka saa tynnyreittäin kultaa kruunulta, ei aina muista, että laivan nimenkin täytyy hyödyttää, koira vieköön. Me emme saa mitään kultaa, me, hehheh.

— »Kenraalikuvernööri von Rosen», sanoi Clayhills, — toinen on kaiku, toinen on maku! Mutta ajatteleeko tuollainen sinisilmäinen herra, hehheh, että kenraalikuvernöörin on pitäminen meidän puoliamme, kun osoitamme hänelle kunniaa, hehheh. »Helsingin Kevät» mitä hyötyä sellaisesta on! Ettei hän vain tehnyt meistä pilkkaa, eversti.

— Ei se pilkkaa ollut, mutta ne ovat niin toisenlaisia ihmiset, jotka nostavat palkan, ja ihmiset, joiden pitää elatus hyppysistään ottaa irti.

— Emme muistaneet sodastakaan kysyä.

— Emme muistaneet. Mutta mitäpä hän olisi tietänyt.

Kustaa Wetter pysyi yhäkin Susisaarten rakentajan sanojen lumoissa, Kaikki mitä hän oli sanonut, oli vastoin järjen ja kokemuksen opetuksia, mutta hänen silmiensä loisto ja hänen äänensä hunaja tuntuivat merkitsevän enemmän kuin kaikki katkerat kokemukset. Hänen mieleensä oli johtunut antaa helsinkiläisten uudelle suurelle laivalle nimi »Suomenmaa» tai »Hedvig Ulrika». Antoiko hän arvoa hylätyn kansan kielelle? Pitikö hän Hedullaa Helsingin kauneimpana naisena? Rakastiko hän ehkä häntä? Entä Hedulla? Oliko vanhan ikävän Weckströmin vaimo saattanut nähdä Susisaarten everstin sytyttämättä sydäntään?

Ranta-aittojen luona oli sattunut keväinen pieni tapaus. Muutamat Susisaarten naiset, jotka heikon jään pelosta eivät illalla eivätkä aamullakaan uskaltaneet lähteä kotiin, olivat yht'äkkiä päättäneet suksien varassa lähteä liikkeelle. Toisella oli kotona pieni lapsi, toisella sairas äiti, jolle hän oli lähtenyt hakemaan lääkkeitä. Ja kun nämä molemmat olivat päässeet kirkosta, olivat he ymmärtäneet, että päivän pyhässä tekstissä oli tarkoitettu nimenomaan heitä ja että Jumala lähettää enkelinsä heidän edellään. Olihan selvää, että lasten ja sairasten ystävä oli suojeleva heitä heikolla jäällä. Siellä kotona kahden kuukauden vanha lapsi itki äitiään ja hengenahdistusta kärsivä äiti tytärtään.

Naiset saivat hylkeenpyytäjältä Katajanokalla lainaksi sukset ja tämä auttoi heidät kauniisti kaupungin sillalta jääsohjoon. Nuori vääpelintytär, povellaan rohtopullo, oli keveämpi ja pääsi jo kappaleen matkaa onnellisesti eteenpäin. Sotamiehenvaimo oli kömpelömpi ja painavampi, ja vuoroin puhuen Jumalan enkeleistä, vuoroin omasta pienestä enkelilapsestaan, hän sauvojen avulla vipuili rantasohjossa.

Vääpelin tytär kääntyi ympäri ja huusi:

— Menkää takaisin, jollei teillä ole uskoa.

Tämä huuto kutsui ranta-aittojen solista esiin nuoria miehiä ja myöhemmin heidän tyttönsäkin. Huudettiin, juostiin, heiteltiin jäälle laudankappaleita ja vihdoin tuotiin venekin. Sotamiehen vaimo heittäytyi säikähdyksissään suksien varaan vatsalleen, vääpelin tytär hiihti uskonsa kannattamana jäätä, milloin tavaten askeltensa alla kovan jään, milloin joutuen veteen nilkkaa myöten, polvea myöten...

Pormestari saapui rantaan ja sotamiehen vaimo saatiin läpimärkänä, itkevänä ja vaikeroivana maihin.

— Jumalaa uhmaat, sanoi Streng kovuudella, johon vanhan kunnon miehen tuskin olisi uskonut pystyvän. — Lähdetään meille, komensi hän samassa, mielessään miettien mistä saisi kuivia vaatteita vaimon ylle.

Vääpelin tytär oli ennättänyt sille kohdalle jäätä, jonka rannalla Susisaarten herrat par'aikaa tekivät mittauksiaan. Eversti saattoi kaukoputkellaan nähdä tytön ikäänkuin hän olisi ollut täällä vieressä.

— Tuollaista ei tarvitse sääliäkään, sanoi Kuylenbeck, lyödessään paalua maahan. — Jolla nyt on kiire jäälle, se menköön.

— Se on Qvickin tyttö, sanoi eversti, — huuda sinä hänelle, siellähän on halkeama jäässä!

Kuylenbeck huusi, kädet torvena suun edessä:

— Tule heti takaisin! Eversti käskee. E-vers-ti käs-kee!

Hetkisen tuntui tyttö epäröivän. Ehrensvärd näki hänen kuumenneet kiihtyvät kasvonsa, joilta hän työnsi syrjään hiussuortuvia. Märät hameenhelmat takertuivat säärten ympärille, estäen liikuntaa ja tuoden näkyviin lapselliset jäsenet. Eversti päästi käsistään kaukoputken ja huusi nyt itse:

— E-vers-ti käs-kee!

Silloin tyttö kääntyi päin, ohjasi vaivalloisesti suksiaan suuntiin, jotka herrat rannalta osoittivat, ja pääsi kuin pääsikin suuren irtonaisen jääkappaleen päälle, mutta siitä eteenpäin näytti olevan avovettä. Jääkappaleella seisoi tyttö nyt häveten ja neuvottomana. Aurinko oli paahtanut hänet kuparinruskeaksi, suuret tummat silmät välähtelivät luomien alta auki, mutta tuskin mitään erottaen, sillä keväisen jään kilo oli sokaissut hänet. Ponnistaen silmiään näkemään, miten kaukana ranta oli, hän näytti varustautuvan uimaan maihin. Hän iski suksisauvat jäähän, kokosi tummat valtoimet hiuksensa, jotka tuntuivat räiskyvän ja ritisevän ja kiersi niitä solmulle niskaan. Rannalta huudettiin. Tyttö kuunteli ja erotti jo ihmisetkin.

— Odota — älä liiku.

— Vene tulee heti.

— Älä pelkää.

Se oli eversti itse.

— Osaathan uida! huusi Kuylenbeck. — Reipas tyttö tulee tämän matkan uiden.

— Pysy paikallasi! komensi eversti. — Vene on heti täällä!

Mutta tyttö lienee huonosti kuullut, mitä hänelle sanottiin, hän tähtäsi vielä kerran päättäväisesti katseensa rantaan, varisti raskaat sukset jalastaan, polvistui ja laskeutui sinivihreältä jääkappaleelta veteen. Jääsirut helisivät hänen ympärillään kuin särkyneet lasinpalaset, iskien häntä leukaan, hartioihin, käsivarsiin. Vaatteet painoivat.

Herrat seisoivat jo jääsohjossa hekin, käsissä paalut, joita ojensivat tytölle.

— Joudu, Thunberg, huusi eversti, — tuo vene! Mars veteen, sanoi hän samassa Kuylenbeckille, — sinä käskit häntä uimaan.

He astuivat molemmat tyttöä vastaan, saivat kiinni hänen käsistään ja Kuylenbeck nosti hänet syliinsä. Tyttö vapisi niin, että hampaat tärisivät vastatusten. Leuka oli veressä. Kuylenbeck painoi häntä vastaansa enemmän kuin tarpeellisella ihmisystävällisyydellä. Tummien märkien hiusten varjossa, joista vesi valui suoraan hänen niskaansa, nuori kapteeni hengitti tuoksua tytön ihosta ja koko tuosta vavahtelevasta ruumiista, joka rentona nojasi häneen. Tytön puoliummistuneet silmät hehkuivat kuin hiilet ennen sammumistaan. Piru vie, lämmittäähän häntä täytyi!

Ja Kuylenbeck rutisti häntä koko voimallaan vastaansa, suuteli hänen olkapäätään, kaulaansa, kaikkea mikä oli huulten ulottuvilla, kunnes yhtäkkiä tunsi poskellaan korvapuustin ja toisenkin korvapuustin — ja pudotti kantamuksensa maahan, suuttuneena katsellen Thunbergiin.

Tyttö pääsi jaloilleen ja tavoitteli lääkepulloa, joka oli pudonnut. Keltainen hyvältä hajuava lääke imeytyi nopeasti jääkimpaleeseen. Lasisirpaleet eivät pysyneet tytön kohmettuneissa käsissä. Hän kiitti ja alkoi pyrkiä Kluuvin kannasta kohden, tavoittaakseen toverinsa.

— Thunberg, sanoi Ehrensvärd, — sinä ainoa viisas hullaantuneiden seurassa, toimita hänelle lämmintä ja katso, että hän saa Tingelundilta uutta lääkettä. Ottaisin hänet kotiini, jos rouvani olisi kotona. Mutta hän on Kuljussa veljensä luona, niinkuin tiedätte. Ja sinä, pikku Maija, olit ajattelematon, kun panit henkesi alttiiksi. Ajattele mikä suru olisi ollut vanhemmillesi, jos olisit uponnut. Kaikki olemme Jumalan kädessä, äitisi myöskin.

Ehrensvärd tarttui lujalla otteella tytön sinisen kylmään käteen, katsoi häneen, etsien hänen silmiään, ja työnsi hänet hartioista tavoittaen Thunbergin vierelle.

Kuylenbeck asteli äkäisenä ja roimasti, likomärkänä, paalukimppu sylissään Tersmedenin asuntoa kohden Kaasa-vuorten juurelle. Hänkin kuului niihin Susisaarten asukkaihin, jotka heikkojen jäiden tähden olivat jääneet Helsinkiin, ja Tersmeden oli antanut hänelle yösijan. Ehrensvärd, vettä valuvin vaattein hänkin, juoksi Kuylenbeckin kiinni.

— Kuulehan, sanoi hän, — häpeä vähän, tyttöhän on kovin nuori.

Kuylenbeck huitaisi kädellään ja purskahti nauruun.

— Merivettä nielin, sanoi hän —. Koko tyttö maistui merivedeltä. Hyi.

— Merivesi on maailman kauneinta vettä.

— Mutta ei parhaan makuista. Ota hänet vain minun puolestani.

Nyt vasta he huomasivat, että sumu mereltä nousi kuin jättiläisvuori untuvia, joita pöyhitään. Sumu nousi niin äkkiä, että he tuotapikaa olivat sumun märkien harsojen verkossa.

Yltympärillä soittivat, lirisivät, pauhasivat ja pisaroivat sulaneille kiville ja sulaville iljangoille kevätvedet.

Vielä toinenkin odottamaton tapaus sattui tänä odotuksen sunnuntaina, jolloin Helsingin asukkaat tähyilivät merelle, arvatakseen vihollisen tarkoituksia.

Yli siltojen astui, köykäisenä ja laihana kuin kappale kuivunutta nahkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, ihminen puettuna miehen vaatteisiin, mutta vailla kasvojen haivenia ja niskassa harmaa palmikko, ohut kuin nuora, joka on punottu routimista. Kapea uuma oli vyötetty tuohisella vanteella ja yli kasvojen sidottu riepu, joka esti nenää näkymästä ja jonka yläpuolella loistivat silmät, kärsimystä ja pyyteitä täynnä. Jalkarievuista pistivät esiin varpaat. Parvi kärpäsiä seurasi tätä pientä ihmistä, kiertäen hänen päätään ja ahdistaen häntä kasvoista. Sillalle päästyään hän pysähtyi katselemaan sulavaa Kluuvia, jonka rantojen pajupensaat vihreähtävinä ja täynnä valkeita untuvaisia nuppusia kuvastuivat taivaansiniseen veteen. Kirkonkellot, joiden äänen hän oli Vanhankaupungin luona jo voinut erottaa ja jotka olivat antaneet hänelle voimaa kävellä tämän viimeisen taipaleen, soivat jälleen.

Tämä oli hyvin tuttu tienoo. Tästä häntä oli viety silloin monta, monta vuotta sitten. Hän ei enää tietänyt vuosien lukua. Juuri tällä sillalla hän oli ponnistanut päästäkseen irti kasakan käsistä, mutta se oli hengittänyt häntä niskaan, puristanut rinnoista ja ajanut, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Tämä kaupunki ei ollut Hamina eikä Porvoo eikä Viipuri. Se oli Helsinki. Ja hän oli kerran leikkinytkin tuolla hevoshaassa. Siellä asui Neitsyt Maaria, hän joka tahtoi lohduttaa niitä, jotka vietiin tuonne ylös vuorelle ja hirtettiin.

Pienen harmaan ihmisen mieleen palautui muisto muiston jälkeen. Mutta niille hänellä oli aikaa jälkeenpäin. Oli yksi tärkeä asia vietävä perille ennen kaikkea muuta. Kun väsymys kävi suureksi, meni muisti. Ajoittain ei hän enää saanut mieleensä, mitä hänen piti täällä sanoa.

Se oli tervehdys. Siltä vanhalta kellomestarilta. Ja hän toisti, niinkuin oli toistanut jo kahden — ainakin kahden kevään aikana:

»Gå till Suthoffs gård vid Kyrkogården. Säg åt fröken: hon skall vänta. Jag kommer.»

Pieni harmaa ihminen tunsi talon ja tunsi neidin. Siitä talosta oli kasakka hänet temmannut satulaansa. Mutta oliko talo jäljellä ja elikö neiti? Vanhan kellomestarin sanoja hän oli pureskellut kerjäläisleipää syödessään, imiessään ruohoja ja puunvarpuja ja juodessaan puista mahlajaa. Jollei olisi tietänyt, että neidin isä oli Helsingissä Läntisen Kirkkokadun talossa, niin olisi voinut luulla, että kellomestari oli neidin isä.

Mene Suthoffin taloon Kirkkomaan luo. Sano neidille, että hän odottaa. Minä tulen.

Tsaarinnan kaupungista hän oli saanut toiset terveiset. Ne hän itse oli kuullut ja ottanut vastaan ilmasta. Maaten polvillaan suuren kirkon kivillä muiden vaimojen seassa hän oli kuullut, kuinka suurten sotaherrojen palvelijat olivat puhuneet, että niin pian kuin tulee kevät ja meret aukenevat: tulee sotaa. Suuret herrat olivat kirkossa ja kuskit ja heitukat puhuivat ulkopuolella, että Suomessa ovat ihmiset pakanoita ja karvaisia niinkuin metsän eläimet ja tsaarinna hävittää koko maan tulella. Mutta siihen oli yksi palvelija, joka ohjasi kolmea pienillä kelloilla ja kultaisilla suitsilla koristettua valkoista hevosta ja joka itse oli yltyleensä punaisissa vaatteissa ja turkiksissa, sanonut, että kaikki Suomen naiset ensin tuodaan kahleissa pyhälle Venäjän maalle ja myydään orjiksi baarineille ja ne synnyttävät sotaisen sukukunnan.

Sen tiesi tämä suomalainen nainen hyvin, miten käy suomalaisen naisen, kun hän joutuu kasakan satulaan!

Ja nyt hän oli kysynyt — mistä hän saikin sen rohkeuden? — niiltä suurilta palvelijoilta, tuleeko sitten sota Ruotsia vastaan, ja nämä olivat sanoneet, että vot, kun jää sulaa, lähtevät kaleerit liikkeelle, tuolla jo valmiina ovat Nevan suulla. Ja vielä oli kasakkain ryöstämä nainen kysynyt, minkätähden tulee sota, ja siihen olivat baarinien paksut kuskit sanoneet, että tsaarinna rauhaa tahtoo ja että kaikki hyvin eläisivät, mutta Suomi myöskin rauhaa tahtoo ja yhtä tsaarinnan kanssa olla, mutta Suomessa istuu ruotsalainen, joka riitaa tahtoo ja tsaarinna ei tahdo. Ja siksi tsaarinnan Suomi hävittää täytyy. Ennen ei tule rauhaa.

Suomi hävittää täytyy!

Pieni nääntynyt nainen oli tänne suuren tsaarin kaupunkiin asti kulkenut kysymättä öiden ja päivien lukua, ja hänen perillelöytämisensä oli ollut niinkuin muuttolintujen. Mutta tämän jälkeen hän kulki yötä ja päivää. Eikä kukaan tehnyt hänelle pahaa, sillä jokainen säikähti häntä. Jokainen myös antoi hänelle leipää ja viinaa ja ristitsi silmänsä. Ja jos joku yritti lähettää hänet auttamatta luotaan, niin hän nosti rääsyä, jolla oli sitonut kasvonsa, ja heti hänelle viskattiin ropo ja pyydettiin menemään pois. Ihmettä oli, etteivät metsien pedotkaan huolineet hänestä. Häntä eivät pelottaneet koiratkaan, sillä ne ainoastaan vimmattuina saattoivat, mutta eivät käyneet kiinni. Hän oli jo vanhalla Ruotsin puolella, kun pappi tiellä tuli häntä vastaan ja nähtyään hänet vetäytyi loitomma ja sanoi suomen kielellä: ah ristinsisar, mitä on sinulle tapahtunut? Ja hän kumartui maahan, antoi suuta papin vaatteen liepeeseen ja vastasi: kasakat! Mutta pappi riisui heti vaatteen, heitti sen hänelle ja vielä rahaakin antoi.

Ja nyt hän oli Helsingissä, näki näillä silmillään vielä lehdettömien puiden ja pensaiden läpi Suon kaupunginosan kallistuvat turvekattoiset majat, punaisen kirkontornin, kellotapulin ja korkean halkopinon koulutalon pihalla. Hänen teki suuresti mieli löytää kalliosta Edgrenin hevoshaan portilta Neitsyt Maarian jalanjälki, jonka luona hän tiesi emäntänsä, rikkaan kauppias Suthoffin rouvan aina käyvän — kukaties hänen entinen hyvä emäntänsä näin pyhäpäivänä olisikin siellä! Mutta ei näkynyt ketään. Outoja valko-punaisia paaluja oli pistetty maahan ja multaa käännetty. Ehkäpä täällä jo tiedettiinkin vihollisen tulo. Hirsipuuvuorelta se valmistuksista selvään näkyikin. Siellä oli suuria hirsikasoja ja sahajauhoröykkiöitä. Puhtaat kirkkaat veneenrungot kohosivat telineillään, missä niitä veistettiin. Hirsipuu oli poissa, ja kallis jalanjälkikin oli tuhottu. Kuului puhetta. Olivat upseereja, jotka kävelivät tuolla heleänkeltaisilla sahajauhoilla. Mahtoi olla päivällisen aika. Ehkä tuntui ilmassa paistetun sianlihan tai naurispuuron haju. Pieni harmaa olento ei enää voinut tuntea mitään hajua, ei hyvää eikä pahaa. Mutta muistissaan hän säilytti kaikki hajut, tiesi miltä Helsingin kaduilla tuntui, kun porvarit ajoivat lantaa navetoistaan pelloilleen ja kapanaloilleen, tiesi miltä hautausmaa ja kirkko hajusivat, kun ilmat keväisin lämpenivät, tiesi miltä aamuisin tuntui, kun kuljetettiin palavaa pärettä naapurista toiseen, tiesi uutispuuron, paahdetun kahvin, hernerokan, olvikeiton ja monien muiden herkkujen itkettävän hyvät hajut. Ne sellaiset varmaan nyt tuntuivat joka paikassa. Ja ihmiset olivat kotosalla, koska he aterioivat. Hän muistutteli mieleensä Helsingin tyttöjä, ikäisiään, joiden kanssa oli pesty pyykkiä Kluuvin laitureissa ja sitten huuhdottu Laivasillalla, missä oli kielletty huuhtomasta, hän muisteli niitä, joiden kanssa oli isäntäväen jo nukkuessa lähdetty Katajanokalle tanssimaan, ja niitä, joiden kanssa oli kävelty ranta-aittojen luona laivoja katsomassa.

Hänen oli ollut nälkä, hänellä oli rahaakin. Mutta hänessä kierteli himokas kaipaus kaikkinaisten hyvänhajuisten tupakkain, ruokien ja juomien, hikisten tanssipaikkojen, lämpöisten uuninpankkojen, hämärien aitansolien, tallinparvien ja luhtien puoleen. Ja siinä samassa häntä raateli tarve ryömiä kirkon mustalle penkille, asettua ylimmälle istuimelle ja tuntea miesten häpeällinen ylenkatse iljettävillä kasvoillaan ja pitkin ruumistaan.

Ikkunoista katselivat häneen ihmiset, mutta kaduilla ei ollut ketään!

Ja niin hän tuli torin kulmaukseen, näki äskeisiä valkoisia paaluja siellä täällä, näki että virstantolppa oli poissa. Korttekaartesta soitettiin toinen tunti. Vahtisotilaat katsoivat häneen — kauniita nuoria miehiä olivat. Mutta nytpä kuului hyvin tuttu hiljainen ruostunut ääni: kirkonkukon ääni ylhäällä hiljaisessa kirkkaudessa. Ja pieni harmaa ihminen muisti vanhan vaimon, hänen mummonsa se oli, joka oli sanonut että kirkonkukon ääni on omantunnon ääni.

Suurtorin yli ei päässyt, se oli paksussa lumisohjossa ja loassa niinkuin ennenkin keväällä. Kuinka mukavalta tuntuikin, että se oli samanlainen. Pieni harmaa ihminen astui koulutalon aitavartta, ohi tuttujen painuneiden kauppapuotien.

Stier — apteekkari! Hänpä nukkui pienen ikkunaruudun takana auringonpaisteessa. Tellqvistin vaimo tuli ulos, pää sidottuna hammaskivun vuoksi niinkuin ennenkin. Burtzin ovesta juoksi metsäkoira. Se tuli suoraan päin, haistoi vierasta, heilutti häntää ja nuolaisi...

Se ei kauhistunut rumaa vierasta. Pienen harmaan vieraan rinnassa liikahti niin lämpöisesti, että kyyneleet tulivat silmiin.

Ja nyt tuli Suthoffin talosta mies, jonka hän jo kaukaa tunsi: renki, Eerikki Iiskenpoika! Iloissaan astui hän nilkkoja myöten höyryävään lokaan, riepu putosi ja hirvittävine kasvoineen hän seisoi vanhan tuttavan edessä, koiran pyrkiessä nuolemaan hänen haavaansa.

— Tohtori, sanoi renki, käsillään torjuen häntä tulemasta likemmä, — kasakoitten morsiamia ei täällä kaivata, piru vie! Hyi, phyi, etkös häpeä tänne tulla, sinä haaska!

Pieni harmaa ihminen peitti vasemmalla kädellä kasvonsa, oikean surkeasti ojentuessa taloa kohden, jossa hän kerran oli elänyt.

— Mutta Eerikki, ettekö minua tunne. Minä Pikku-Saara olen, jonka te kaikki jätitte kun sotaa pakenitte. Kasakka otti minut. Monet kasakat ottivat minut. Kaukana ollut olen, monta tuhatta virstaa... Tobolskiksi sanovat sitä paikkaa. Mutta minulla tuotavana tärkeitä asioita. Vot, voina budjet... Kaleerit jo Nevan suussa odottavat. Tsaarinna Suomen hävittää tahtoo... ja neidille, Hedvig Ulrikalle minulla terveisiä... Tärkeitä: hänen odottaa täytyy!... Tuosta portista kasakat hyökkäsivät sisään... Minä en päässyt pakoon... Pienen takaportin he potkivat rikki... Siitä minut vietiin — oi-oi-oi, radji Boga, olen ryvetetty haaska, mutta ryömin koirana Jumalan eteen. Miksi te minut jätitte kasakoille!

Eerikki Iiskenpojan tarkastaessa pientä harmaata olentoa kiireestä kantapäähän tuli Tallinmäkeä alas parvi lapsia, iloissaan kirkuen ja käsivarsiaan heilutellen. He pysähtyivät kuin luotien satuttamina. Ensin huusi yksi: missä sinun nenäsi on? Sitten huusi toinen: hänellä ei ole nenää, vaan musta reikä! Nyt he kaikki alkoivat nauraa ja toistivat: hänellä ei ole nenää, hihihihihihii!

Eerikki Iiskenpoika koppasi maasta jääkappaleen ja heitti sen lasten joukkoon. He yltyivät entistä enemmän, kääntyen katsomaan taakseen. Suurin pojista päästi ilmoille: »kasakkatyttö!» ja pienemmät panivat »katakkatyttö!»

Talossa kuului ovi käyvän. Ajoportti oli kiinni, mutta pienen portin aukosta näkyi iljankoinen mäki, uudet tervatut portaat, kuusenhavuja astuimien edessä ja lasten leikkikelkka... Vieras liikkui kuin unessa, varmasti ja vastustamattomasti haluten sisään ja vaistomaisesti peittäen kasvojaan sekä likaisella rääsyllä että kädellään.

Kaivon luona seisoi komea nainen, käsillään koskettaen nuorta puuta, joka kasvoi siinä vieressä. Aurinko valaisi hänen vihreitä vaatteitaan, peittämätöntä päätään ja ylettömän tuuheaa keltaista tukkaansa, joka ulottui olkapäihin asti kuin enkelinkuvissa. Katajanokan tanssipaikan seinällä ennen vanhaan oli ollut merimiesten tuoma tytön kuva!

Alhaalla hevostallin luona määkivät lampaat, pyrkien ulos aitauksestaan.

Pieni harmaa vieras nousi juosten iljankoista mäkeä ja vuosikausien vaiva ja ikävä puhkesi hänen silmistään naisen puoleen, jota hän ei tuntenut, mutta joka nyt yht'äkkiä johti mieleen Neitsyt Maarian tsaarinkaupungin kultaisissa kirkoissa.

— Kuka sinä oletkaan? sanoi kultatukka nainen hyvin tutulla äänellä. — Sinun silmäsi olen minä nähnyt. Emmekö yhdessä leikkineet omenapuiden alla? Minun äitini lauloi... Sinä olet Saara, meidän pikku-Saara! Ja sinä olet löytänyt kotiin, raukka.

Menehtymäisillään onnesta suuteli vieras tämän pyhän neitsyeen kalliita ja painavia liepeitä. Mutta armelias nainen nosti häntä käsivarsista ja painoi hänet rintaansa vastaan.

Sumupilvi, joka keväiseltä mereltä nousten nyt saavutti kaupungin, töhnäsi sisään myös entisen Suthoffin talon portista ja kiersi tiheään vaippaansa sekä ihmiset että eläimet.

— Oletko sinä Hedulla? kuului vaipasta kuin huppuliinan sisästä, jonka alla lapset leikkivät. — Kuinka olet tullut kauniiksi. Mutta kaleerit ovat jo Nevan suulla. Tsaarinna Suomen hävittää tahtoo. Voinaa tulee, kun meret menevät auki... Kelloja soittaa täytyy, rumpu pannaan soimaan, hätärovio sytyttää... Mutta sinulle, joka olet kuin kultainen kuva, sinulle terveisiä tuon ystävältäsi. Tobolskiksi sitä paikkaa sanotaan. Hän sanoi: mene Suthoffin taloon vastapäätä Kirkkomaata. Sano neidille, että hän odottaa. Minä tulen.

Kun harmaa pieni nainen oli huutanut nämä sanat sumuun, pyörtyi hän provianttimestari Weckströmin nuoren vaimon syliin. Ja Hedulla jäi katsomaan hänen kauhistuttaviin kasvoihinsa.

Mathias Weckström, samaten kuin hänen huonekuntansa, oli kirkosta päästyä kotona nauttinut vahvan päivällisaterian, josta ei puuttunut sianlihaa eikä lammasta tai nautaakaan, eikä myöskään ryyppyjä ja olutta. Hän oli leveästi istunut toisessa päässä pöytää ja hänen vaimonsa toisessa. Pikkutytöt söivät alapytingissä tätinsä kanssa, jota he hauskuuttivat, ja myöskin kaikkein nuorin lapsi oli siellä.

Tyttölapsi sekin.

Aviopuolisot nauttivat ruoan ääneti, ainoastaan koiran kanssa puhellen, joka koira ei ollut heidän omansa, vaan kulkurikoira. Weckström, istuen käsivarret pöytää vastaan, piirteli kynnellään jotain eteensä sillä välin kun hänen vaimonsa ammensi hänelle keittoa vanhasta tinakulhosta. Kuka hitto ne rikkinäiset napit oli hänen taskustaan vienyt? Noista kiiltävistä napeista olisi ollut iloa pikkupojille — mitäpä tytöt sellaisilla tekivät. Kyökissä kuuluivat rengit puhuvan kymmenestä sudesta, jotka haukkuivat kuin koirat, ja heti senjälkeen lähtevän. Weckström oli hiukkasen muuttanut nimikirjoitustaan ja syövytti sitä muistiinsa. Oli tällaista toimen ja ansion aikaa — nimikirjoitusta tarvittiin joka hetki, hehheh. Viimein tässä olivat kauppiaat ja raatimiehet vertailleet käsialojaan ja sanoneet, että Weckströmillä oli kaikkein paras käsiala. Hän olikin saanut harjoitella, ennenkuin ne sellaiset kirjaimet kuin M ja W sopeutuivat kauniisti lomittain. Mutta nyt se oli sellainen, hänen nimikirjoituksensa, että sen sopi jättää vaikkapa pojalle perittäväksi...

Weckström nosti katseensa sorkkakeitosta. Olisi saanut olla pyöreämpikin, hänen vaimonsa. Ja olisi saanut pitää silmänsä auki ja katsoa häneen. Ja ajatella poikalasta, jolle joutuisi mitä täällä kokoon sai. Eikä nyt ollut moittimista: rahaa sai vaikkapa vanhoilla saappailla. Häneltä, Weckströmiltä, kävivät jo hyvätkin herrat lainaamassa rahaa. Mutta hän vaatii aina varmat takuut. Eikä hän pitänyt erikoisen kiirettäkään — saivat pikkuisen aikaa seisoa ovensuussa, ennenkuin hän käski heitä istumaan. Hän oli itse saanut seisoa samassa ovensuussa eikä vielä koskaan vanha Suthoff käskenyt häntä istumaan. Kukaties tästä vielä kerran Susisaarten suurimmatkin herrat lähestyvät häntä. Ei taitanut heillä rahoja aina olla riittämiin. Bock kirjoitti nimensä, niin että se oli kuin sudenkorento. Book... oliko hän, hullu mies, pannut pois Janne Sederholmin? Hänet minä otan, sillä hetkellä, jolla Bock panee hänet pois, minä hänet otan! päätteli Weckström innosta kiihtyen.

Hedvig Ulrikan silmät olivat pitkien tummien ripsien takana ja vain harvoin hän nosti näitä. Ajatuksissaan Weckström monet monituiset kerrat oli kovasti sanonut: Hedvig Ulrika katsoo ihmistä silmiin! Mutta hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Muhkea hän oli kirkonpenkissä, Hedvig Ulrika Weckström, eikä hän enää laulanutkaan. Ei hän laulanut kotonakaan, ei lapsilleenkaan. Mutta se oli vain parempi. Hänen laulustaan oli ollut paljon harmia ja kateutta. Oliko hänellä myssyistä puute, kun hän ulkonakin pyrki kulkemaan peittämättömin päin? Susisaarten herrat pitivät häntä erikoisen kauniina — ehkäpä hän heille näytti silmänsäkin. Rahaa tuli taloon, kun hän vain joutui olemaan krouvihuoneessa. Weckström oli suunnitellut, että hän rakentaa nykyisen krouvihuoneen vierelle »paremman puolen», jotta rahakkaammatkin ihmiset tulevat sinne istumaan. Jahka tästä nyt saa tietää, mihinkäpäin elämä kallistuu. Kaupungin pojille hän oli luvannut taalerin, kun tuovat sanan ensimmäisestä laivasta. Hän tarvitsi pellavansiemeniään, koko Hämeen ja Uudenmaan lääni odotti näitä siemeniä. Jos kaikki hyvin luonnistaa, niin niistä lopulta voi tulla vaikkapa aatelisarvo — tosin sinne oli hyvin pitkä matka! Mutta nykyään annettiin aatelisarvo maallisestakin toimeliaisuudesta eikä yksin sotilaallisesta urheudesta. Hehheh, olisi vieläkin tehnyt mieli tätä sorkkaruokaa, mutta tuli liikaa painoa, ei enää tahtonut rattaille päästä, heheh. Ei muuta tässä puuttunut kuin yksi ainoa asia.

Kuin käskettynä sattui Skolastika Uhrväder helmojaan nostellen kahlaamaan alas kevätvesien repimää Tallinmäkeä. Hänen suuri taskunsa, jonne lapset uskoivat hänen panevan pienokaiset, kun hän ne saunannurkasta otti, heilui täynnä hänen tavaroitaan, aivan kuin uhitellen sekä niitä, jotka halusivat lapsia, että niitä jotka eivät enää halunneet.

Weckström nousi nopeasti pöydästä, pyyhki suunsa kädenselkään ja napautti matalaan ruutuun.

Uhrväderin kasvot menivät iloiseen hymyyn ja kättään heiluttaen hän hyvin pitkin askelin hyppäsi katuloan lävitse ja pyrki ylös iljankoista mäkeä.

Koira kalusi uunin edessä luita eikä haukkunut.

Talossa sattui olemaan tällainen hyvin hiljainen hetki, sillä kapakan sai avata vasta toisella tiimanlyönnillä, majoitusväki oli kasarmilla päivällisellä ja Weckströmin omat ajomiehet kaiketi ranta-aittojen luona katselemassa jäitten lähtöä ja kaleereja. Katosta putoavien pisaroiden helähdykset kuuluivat selvästi ja kun putosi turpeenkappale, jysähti varjossa säilynyt jääharja.

Suthoff-vainajan tytär kävi hyvin valkoiseksi, kun hän huomasi, kenelle provianttimestari koputti. Weckström ei käskenyt häntä pois istuttaessaan Lastikan pöytään ja puhellessaan hänen kanssaan.

Alkuun puhuttiin sodasta, kuninkaan tulosta ja suolan puutteesta. Sitten puhuttiin Keppi-Saaran unesta ja tuosta sitkeästä akasta, jota ei mikään saanut hengiltä, vankeus enempää kuin tautikaan. Vielä puhuttiin Susisaarten herroista, jotka eivät pitäneet pyhää. Provianttimestari pani kuntoon visaista seurapiippuaan, jota hänen oli tapana poltella parhaitten ystävien kanssa. Siinä oli piipunpesä neljälle hengelle, hän oli saanut tämän erinomaisen piipunkopan kaikkine piipunvarsineen Sysmän rovastilta ja rovasti oli teettänyt sen Koskipään Ananiaksella, joka teki näitä sillä tavalla, etteivät haljenneet.

— Naa, Lastikka, alkoi provianttimestari, — vieläkö sinä aina pysyt kiinni siinä väitteessäsi, että vaimon tahtominen määrää, syntyykö tyttö vaiko poika?

Helsingin vanha ruumiinpesijä nauroi kuin hevonen, veti taskustaan hyvin ison vaatteen, joka oli hänen virsikirjansa ympärillä, ja pyyhki suunsa ja silmänsä.

— Das lass' ich mir gefalien, aina sitä kysytte! Kun se niin on Jumalan asetus, niin kuinkapa ihminen sitä voisi muuttaa.

— Naa, naa, kunhan ei vain olisi sinun asetuksesi, Töölön tohtori.

Lastikka hirnahti ja kaivoi hampaastaan lihansyyn, joka oli sinne takertunut.

— Tuhatta ja neljäsataa ja seitsemänkolmatta lasta olen näillä käsilläni tähän maailmaan johdattanut ja joka poika on syntynyt äidin tahdosta — niin, das lass' ich mir gefallen, sanoi kenraali-vainaa, ja aina tulee pulskempi poika, jos isäkin tahtoo. Mutta eivät ne kaikki isät ja hunsvotit tahdo!

Provianttimestari katsoi Lastikan haaleisiin valuviin vanhoihin silmiin, epäluuloisesti koettaen arvata, oliko hänen sanoissaan hitustakaan perää.

— Mutta minä tahdon nyt pojan ja tahdon kolmekin poikaa...

— Ihahahahaa! huusi Lastikka.

— Jos sinä vielä tuot taloon tyttölapsen, niin saat saman tien...

Provianttimestari ehätti pidättämään hyvin ruman uhkauksen ja käänsi ajatuksen tykkänään toisin päin, — ... mennä kissanhäntään ja minä kutsun apuun sen koulunkäyneen matamin, jonka raatimiehet ovat päättäneet palkata ja joka tulee ensi avovedellä Tukholmasta...

— Senkö Malin Sjöblomin... Malin Sjöblomin... joka on ollut Serafiimilasaretissa — ihahahahaa...! Kutsukaa vain, sopii se, minä kyllä vähemmälläkin lähden!

Pahempaa ei kunnon Uhrväderille olisi voinut sanoa kuin puhua uudesta kilpailijasta, jota kaupungin vallasväki nyt odotti. Lastikka jätti ruokansa siihen paikkaan eikä kömpelö provianttimestari saanut kiinni hänen kädestäänkään.

— Das lass' ich mir gefallen, sihahti hän talon rouvalle, jonka suuret avonaiset silmät pidättivät hänet keittiössä, — mikä vika on hänen tyttärissään? Saisi kiittää Jumalaa, että hänen vaimonsa vielä elää! Tahtoisin nähdä sen Malin Sjöblomin, sen kaupungin uuden lapsenpäästäjän — thyi!

— Na-na-naa, Lastikka! kiiruhti provianttimestari ystävällisenä keittiöön. — Tule tänne juttelemaan seurapiippunikin otin esiin, jota en tarjoa kuin pormestarille ja Goviniukselle. Uskonhan minä, pahus tietköön. Puhutaan nyt rauhassa.

Skolastika Uhrväder antoi väkivalloin viedä itsensä entiselle paikalleen ja otti silmiin katsomatta ryyppylasin provianttimestarin kädestä.

— Das lass' ich mir gefallen, tulen taloon rouva-vainajan tyttären vuoksi, joka on teille liian hyvä, niin rikas kuin olettekin. Ja minäkin olen liian hyvä tähän taloon, vaikk'en olekaan ulosoppinut Serafiimilasaretista. Na-na-na, toinen ryyppy vielä! Mitä minä teistä pelkäisin? Istun Jumalan siiven alla, olen Jumalan pieni piika ja taivaallisen yljän morsian... »Na-na-na», sanoi Weckströmin Matti, ja mitenkä sitä seurapiippua nyt poltetaan?...

He istuivat siron pienen tupakkapesän kahden puolen ja vetelivät haikuja pitkillä varsilla, joita imivät.

— Ihahahahaa! pani Uhrväder, jolle ryypyt olivat antaneet lämpimän olon. — Poikalasta tahdotte. Niinpä olkaa rikkaan Suthoffin tyttärelle mieleen. Lihottekin niin ylettömästi että... Ja kirkkoon mennessä annatte hänen käydä jäljessänne ja kirkosta tullessa taas hän käy perässäpäin, vaikka teidän on aina astuttava perässä, sellainen nuppu kuin rikkaan Suthoffin tytär oli ja on vielä! Ja on aina! Das lass' ich mir gefallen — na-na-na! Pitäkää häntä kämmenellänne — noin pitäkää! Puettakaa parhaalla veralla ja liinalla ja silkillä, syöttäkää linnunlihalla ja hunajalla ja etelän hedelmillä. Lapsiensa kanssa antakaa maata autuaasti nukkuneen isänsä ja äitinsä vuoteessa, ja te maatkaa lattialla — makasittehan kotonannekin, ei teillä sen parempaa ollut. Minä tiedän, minä. Sillä hän on Saaban kuningatar ja te olette halpa nihti...

Weckströmin käsi kiskaisi molemmat piipunvarret irti piipunpesästä ja iski ne kappaleiksi pöytää vastaan. Kun siinä oli yllin kyllin huoneen kalustoa, niin Uhrväder pääsi pöydän taakse ja väisti tuolin, minkä Weckström viskasi. Molemmat olivat senverran juoneet, että juuri olivat liukkaat liikkumaan.

— Jos minä annan sinun Saaban-kuningattaresi tehdä niinkuin hän haluaa, niin talo on täynnä koiria ja kissoja, joita ei kukaan tahdo omistaa, ja laihoja hevosia ja nautakarjaa, ja se on Noakin arkki. Ja rampoja ja raajarikkoja ja lautasennuolijoita...

— Ihahahahaa! pani Lastikka pöydän takaa, — ja te olette Noakki itse, joka arkissansa tuoleja viskoo.

— Enkö minä ole häntä puettanut, jumaliste! huusi provianttimestari. — Kallista Lyypekin verkaa hänellä on verhona nytkin. Sinä köyhä rotta tulet minua opettamaan, saatanko sellaista kärsiä...

Lastikka siveli otsaansa ja puhui ilkeästi.

— Ja te rikas mies ja Noakki tulette minulle puhumaan Tukholman Malinista... Eikö se Lyypekin rouva lähettänyt provianttimestarin rouvalle lahjaksi tätä verkaa? Na-na-na, se rouva joka aina niin kauniisti kirjoittaa!

— Se on ykskaikki. Mutta sinä et tiedä sitä asiaa, jota sinulta kysyn, tunnusta suoraan. Se on Jumala, joka sen päättää, antaako pojan vai tytön.

Skolastikan silmät irtaantuivat tupakista ja ruuista, joihin hän ei enää tahtonut kajota, koska oli provianttimestarille suuttunut. Hän pusersi sinertävän suunsa suppuun ja likeni ovea.

— Koska niin sanotte, niin sanokaa. Voittehan kysyä Tukholman Malinilta, hänhän on koulunkäynyt, Malin Sjöblom... das lass' ich mir gefallen: Malin Sjöblom...

Lastikka mainitsi tämän nimen ikäänkuin kastettuna käärmeenmyrkkyyn. Sen nimen takana oli jokin hienosti puettu ja paksu naisihminen, joka panisi piiat juoksemaan kun taloon tulisi ja joka tekisi Skolastika Eerikintyttären tarpeettomaksi tässä maailmassa. Malin Sjöblom... ihahahahaa!

Rikas provianttimestari Weckström seisoi neuvottomana köyhän kiihtyneen Lastikan edessä.

— Mutta jos yhtä kaikki sinä sen tiedät, niin sano mitä tekisin. Taivuta sinä Suthoffin tyttären tahto!

Tämä oli Suthoffin talon vanhalle uskotulle voiton hetki. Hän piteli Weckströmin sielua pihdeissään kuin piru syntistä. Provianttimestarin kirkkaat harmaat silmät katsoivat häneen rukoilevasti ja moninkertaiset leuat lepäsivät huolten laskoksissa, odottaen vapauttavaa sanaa.

Lastikka meni ikkunaan ja heristeli ihmisille, joita äskeinen kahakka oli sinne koonnut kuuntelemaan Edelmanin tytötkin viitsivät, ja Rajalinin Agata ja...

— Weckström, sanoi hän kuin rippi-isä katumuksen tekijälle, — Jumala on antanut tämän tahtomisen vaimon käteen. Ja siksi toiseksi, Weckström, sitä älkää unohtako, että rikas Suthoff kirosi teidät ja hän on kääntynyt haudassaan monet kerrat, kun te tässä hänen talossaan isännöitte. Ette maanpäällistä muurikammiotakaan vielä ole sukuhaudalle rakentanut...

— Mutta jos rakennan, niin tuleeko sitten poikalapsi?

— Taas kierrätte irti pääasiasta, sanoi Skolastika Eerikintytär ankarasti. — Vaimoanne kunnioittakaa ja kuulkaa...

— Se on vasten katkismusta se... Sinä luulet, köyhä rotta, että voit minua pettää...

— Kysy Malinilta, Tukholman Malinilta, koska et minua usko...

Hiki valui alas Weckströmin kasvoja. Hänen suuret pulleat kätensä tavoittelivat jotakin hentoista pojanolkapäätä, jota hän voisi ohjata Vanhankaupungin suurille jyvämakasiineille ja Myllylle Vantaan partaalle. Siellä hän selittäisi pojalle miten vesi panee pyörän käymään... Tämä poika istuisi hänen polvellaan kääseissä, hän antaisi ohjakset sen käsiin, ja vanha Etoile kulkisi varovasti... Ja laivoja vastaan he menisivät yhdessä, sylissään hän kantaisi poikaansa kannelle ja messiin ja kanssiin, kaikki hän sille näyttäisi... Ei mitään muuta häneltä puuttunut kuin tämä poika. Senjälkeen hän alkaisi sen äitiäkin kuunnella ja kunnioittaa.

Mutta ikäänkuin paha henki itse olisi seisonut hänen vierellään ja muistuttanut hänelle pahoja ikäviä asioita, sanoi Uhrväder nyt:

— Eikös teillä olekin poika? Kuoliko se?

— Ei mitään poikaa, sanoi Weckström. — Hehheh, et sinä mitään tiedä, vaikka uskottelet. Mene kissanhäntään. Mutta syö ensin loppuun, nämä sorkat olen saanut Ruhan kapteenilta.

Lastikka tuli kuiskaten likemmä ja Weckström luki hänen silmistään jonkin toivon kipinän, ja taas hänen kätensä tavoitteli vaaleatukkaista päätä, joka ulottui hiukan korkeammalle hänen polveaan. Hänellä oli jo pojalle nimikin: Jakob Mathias, ja hänen sormensa piirteli poikaa varten kaunista nimikirjoitusta, jonka hän opettaa lapselle jo varhain ja aivan leikkien...

— Luvatkaa vaimollenne, että alatte koota rahaa hänen isänsä kirkkoa varten.

Weckström tuijotti kireästi koleisiin kasvoihin, jotka katseellaan vannottivat häntä kuin viettelijä uhriaan.

— Mikä vaivaa Helsingin kirkkoa? pääsi häneltä. — Mutta minä voin lahjoittaa kirkolle ehtoolliskalkin ja pateen, koska ne ovat meillä huonot... Hopeasta...

Molemmat vaikenivat ja näkivät vain toistensa tummat hahmot siinä, missä äsken olivat nähneet kiihtyneet kasvot. Huone oli äkkiä käynyt pimeäksi kuin joulun alla. Sulavien vesipisaroiden ääni ei enää soinut ja askeleet, jotka nousivat mäkeä kruunun hevostalleille, putosivat pehmoiseen liejuun. Kirkko, hautausmaan aita, kaikki peittyi sumuun.

— Minkä sumun lykkäsi, sanoi Weckström vihdoin, selkeytyen pienestä humalastaan. — Kun tietäisi tuleeko kuningas, vai sotako tulee, vai mikä...

Samassa kiskaisi Eerikki Iiskenpoika auki oven:

— Kun meidän entinen piika kaukaa Siperiasta tullut on. Ja kasakat häneltä ovat purreet poikki nenän. Ja sota tulee ja tässä kirje on, jonka Viipurin pappi oli pannut annettavaksi. Ja keisarinna Suomen hävittää... hävittää...

Siitä ystävästä, jonka terveiset Suthoffin entinen pieni piika oli tuonut talon rouvalle, ei renki virkkanut mitään.

Mutta provianttimestari pääsi nopeasti pystyyn. Hän käsitti silmänräpäyksessä, että tällaisen tärkeän sanoman tähden hänelle heti aukeavat von Rosenin ovet. Ja tällaisen sanoman tuominen saattaa hänelle kaikenlaisia tehtäviä ja ansioita ja kukaties jouduttaa aatelisarvoakin... Weckström liikkui liukkaasti kuin nuoruutensa päivinä.

Hedvig Ulrika Weckström piteli iljettävää pyörryttävästi löyhkäävää sanantuojaa käsillään, mutta ei tuntenut mitään kauhua. Sillä sanoma siitä paikasta, mitä Tobolskiksi kutsutaan, oli hänet pidättänyt kuin tuomionpasuuna: hän tiesi nyt, että pelastaja nälästä ja kuolemasta eli, ajatteli häntä, käski odottaa ja lupasi tulla: kapteeni von R:n poika.

Hän elää, hän tulee — minä onnellinen!

Minä onnellinen!

Onnellinen!

Ja kevein jaloin ikäänkuin olisi ollut lapsi Marie Suthoffin tytär juoksi sumun täyttämällä kotipihallaan, pujotellen miesjoukkojen keskitse, joita heille tuli niin paljon kuin mahtui ja joiden seassa provianttimestari mahtavana kulki. Mutta Hedulla tuli alapytinkiin Kristan ja pienten tyttöjensä luokse. Hän sanoi Kristalle:

— Ajattele, kun meidän pikku-Saara on tullut Siperiasta ja tuonut tietoja... tietoja sodasta. Ja se tulee heti kun meret aukenevat. Ja Viipurissa on suomalainen pappi antanut hänelle pienen kirjelipun, se oli neulottu hänen vaatteihinsa ikäänkuin siinä olisi ollut paikka. Hän on käyttänyt miehen pukua, mutta hiukset ovat palmikolla. Kasakat ovat häntä rääkänneet. Ja nyt ovat kaikki huoneet ja pihakin täynnä upseereja. Ja ensin eivät he uskoneet tyttö-paran sanoihin, mutta nyt he uskovat... Itse Ehrensvärd on siellä...

Anna Kristina Suthoff katseli ainaiselta sairasvuoteeltaan sisareensa, ihmetteli hänen hätäistä puhettaan, tuikkivaa katsettaan ja iloa pidättelevää ääntään — Anna Kristinaa ei voinut viedä harhaan, hän näki pimeässä, hän kuuli seinien ja salpojen läpi, hän haistoi tapausten, ihmisten ja heidän mielensä laadun, ja hänen pieni valkoinen kätensä tunsi sitä lähestyvän ihmisen hyvin- tai pahoinvoinnin. Hedullan mukana tulvahti kokonainen kevätaamu huoneeseen, ja lapsetkin alkoivat ilakoida niin, ettei tältä sirkutukselta ja sirinältä tahtonut voida erottaa puhetta.

— Äiti, äiti tuli keskelle satua — tuliko uskollinen kuninkaanpoika prinsessan luokse, kun prinsessa odotti? Täti, täti kertoisi. Me emme voi odottaa — täti!

— Äiti, äiti ottaisi tulta — susi on siinä...

— Ei kuninkaanpoika pelkää!

— Susi...!

Anna Kristina tarttui sisarensa ranteeseen:

— Mitä hän kertoi Siperiasta?

Hedulla vastasi:

— Hän on aivan hirvittävän näköinen — ja hirvittävän hajuinen, mutta minä lähetän hakemaan Keppi-Saaraa. Minä uskon, että hän voi jotakin tehdä. Äidin omat pienet lapset saavat olutkeittoa ja vehnäispilpun, jos olette hiljaa...

— Tuliko prinssi? Täti, täti sanoo, tuliko prinssi?

Nuori täti, joka oli kertonut satua vankeuteen kuljetetusta prinssistä, katsoi tutkivasti sisareensa. Hedullan silmäripset laskeutuivat ja hän puhui kuin palkattuna asioita, jotka hänelle tällä hetkellä eivät olleet kaikkein tärkeimmät.

— Ehrensvärd sanoi pitkälle kapteenille, että tynnyrisilta on saatava Susisaarille ja pitkä-kapteeni »hasleerasi», että sillä hän oli muutenkin aikonut syrprineerata, kun pieni Marie Qvickkin itki kauniit silmänsä piloille... Ja huomenna rummutetaan, että kaupungin karja on tuotava torille katsastukseen, jotta voidaan päättää, mitä jätetään kaupunkiin, mitä ajetaan Espooseen... Mutta Tellqvist sanoi heti, että sille tielle ne kuitenkin kuolevat, metsä on vielä luminen ja monissa taloissa on lehmät nostettava...

— Täti, tuliko kuninkaanpoika? Äiti menee pois, että täti kertoo!

— Täti, mitä ne huutaa pihalla?

— Äidin omat lapset, äiti tuo teille olutkeittoa ja vehnäispilpun.

Kristan käsi piteli sisaren kättä ja hänen silmänsä, joissa tuntui olevan voimaa manata tähdet taivaalta, kahlehtivat suurina ja avonaisina sisaren katseen:

— Mitä hän kertoi kuninkaanpojasta?

Hedullan rinta nousi ja laski väkivaltaisesti, mutta hän jatkoi yhä äskeiseen kiireiseen tapaansa:

— Huomenna otetaan kirkonkellot alas ja kuljetetaan pois. Kirkon hopeat myös viedään... Ei ilmoiteta mihin ne viedään... Kuningas tietysti ei voi tulla... Vartiorovio sytytetään. Stafetteja lähetetään... Govinius lupasi hevosensa... Perheitä kehoitetaan pakenemaan sisämaahan, varsinkin niitä joilla on pieniä lapsia...

Lapset kysyivät, viedäänkö heidän Smultra ja Blomina ja Etoile ja Pomppe... Mutta heidän äitinsä ajatukset retkeilivät metsiin, missä he viime sodan pakolaisuudessa olivat vaeltaneet, nousseet puihin, keränneet marjoja, nähneet käärmeitä, kaivautuneet kallionkylkeen havujen alle... Ja sitten kuulleet Iiskenpojan pyypillin kaukaa ja yhä edeten... Ja äitinsä läheisyyttä Hedulla tunsi ja äiti oli hänen silmissään nyt kuin punainen iltapilvi, joka ensin oli kuin metsän laidassa polvillaan ja sitten kohosi Jumalan luo. Ah, ja sitten tuli se hyvin kylmä ja härmäinen aamu, jolloin he Kristan kanssa eivät enää jaksaneet liikkua. Ja keltaiset haavanlehdet putosivat kuin kultaiset rahat tai hunajaleivät siniseltä taivaalta. Ja vihdoin tuli rakas mies...

Lähestyvä pako ja pienen piian tuoma tervehdys sattuivat oudosti yhteen viime pakolaisuuden muistojen kanssa. Kukaties Jumala armossaan johdattaa hänet nytkin sinne, missä he kerran olivat niin onnelliset, ja ihmeen kautta he saavat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin...

Krista keskeytti hänet:

— Onko Skugge täällä... tuolla pihalla?

Hedulla ei sitä tietänyt, ja nuorempi sisar sanoi edelleen:

— Olen häntä odottanut.

Skugge, Helsingin raastuvanoikeuden kirjuri, »Helsingin kirjaksi» kutsuttu, oli kaiken talvea käynyt täällä sairaalle Anna Kristinalle lukemassa kirjoittamiaan istuntojen pöytäkirjoja. Aivan sattumoisin hän oli molemmille sisaruksille ensin lukenut, saadakseen heiltä kuulla, mitä he pitivät hänen kokoonpanostaan. Sittemmin oli hän tullut tuottaakseen iloa nuoremmalle ja vihdoin tuli hän omaksi ilokseen, koska Kristan enkelimäinen olemus oli hänelle mieluinen.

Ja kun Anna Kristina Jaakopintytär nyt tunsi joutuvansa sodan jalkoihin, muisti hän ainoan ihmisen, joka ehken saattaisi olla hänen turvansa: maisteri Antti Skuggen, hurskaan ja kainon ystävän, joka vakuutti, että hänelle tuottaa suurta iloa lukea niin tarkkaavaiselle ja viisaalle kuulijalle.

Ah, kuinka hän on hyvä, minun ystäväni Antti... Antti Skugge. Antti... Andreas... se on kaunis nimi!

— Hedulla, katso onko Skugge täällä. Tahtoisin kiittää häntä... varmaan hänenkin täytyy lähteä kaupungista ja viedä pöytäkirjat turvaan.

— Kenraalikuvernöörin pikentti! huudahti Hedvig Ulrika, erotettuaan kultanappisen miehen sumusta.

Hän päästi kyselevät ja unisuuttaan kiukuttelevat lapsensa sisaren vuoteeseen ja jätti nopeasti huoneen. Hän teki sen peläten joutuvansa lävitsenäkevän sisarensa silmissä alasti. Ah, tämä hänen onnensa kuitenkin varmaan oli oleva lyhyt, sillä olihan Weckström vakuuttanut nähneensä kapteeni von R:n pojan kuolleen.

Olisiko Weckström hänelle valehdellut?

Kansaa oli liikkellä kuin tulipalolla. Joku oli ottanut lanternansa, mutta eihän sen valo tunkenut sumun läpi. Talleista talutettiin hevosia, navetoissa vaikeroitiin karjan kohtaloa, joka joutuisi kylmään tyhjään metsään kuolemaan. Kauppapuotien luukkujen läpi tunki valoviiru, ilmiantaen, että luukkujen takana oltiin pelastustoimenpiteissä. Ne, joilla ei ollut mitään pelastettavaa, ajelehtivat sumussa, sulavilla kaduilla — tämä päivä oli tuonut kevättä paljon likemmä, kevättä ja vihollista —, muistellen samankaltaisia tapauksia likemmästä tai kauemmasta menneisyydestä. Nuori kansa vietti kiihkeän autuasta aikaa kapakoissa ja ranta-aittojen laitureilla: anti mennä, huomisesta päivästä viis! Kauniita, vasta tervattuja veneitä vedettiin korkealle maihin ja kätkettiin tallinparville ja rakennusten soliin.

Keppi-Saara seisoi hautausmaan portilla nupuissaan paisuvien pihlajien alla ja hillitsi minkä ennätti levotonta kansaa:

— Vihollinen ei tule maihin. Minun unessani istuivat sudet Kaupunginlahdella ja haukkuivat. Ne eivät tulleet likemmä.

Koirat ottivat samassa uutta puhtia ja ulvoivat kukin portillaan tai keskellä toria, ikäänkuin olisivat vastanneet kaupungin vanhimmalle asukkaalle omasta puolestaan.

Burtzin metsästyskoirat, kaikki teljettyinä pyykkitupaan, haukkuivat niin että olivat halkeamaisillaan seinät.

— Älkää puhuko, hyvä ihminen, sanoi vanha kolea yksikätinen Matti Sorsa Saaralle, joka oli hirveistä haavoista saanut hänen olkapäänsä arpeutumaan, — vielä vievät teidät hirteen.

— Kenenkään ei tarvitse liikuttaa mitään omaisuuttaan! sanoi vanha Saara, joka ei katsonut henkilöön Susisaarten herroille ja raatimiehille, jotka hänen ohitseen kiiruhtivat kenraalikuvernöörin taloa kohden. — Vihollinen ei tule tänne: minun unessani oli kymmenen sutta ja ne istuivat Kaupunginlahdella kuin koirat Ota sinä, Agata Rajalin, sanoi hän samassa Rajalinin leskelle, joka seisoi hänen vieressään, kun herrat ystävällisesti yrittivät pistää rahaa hänen käteensä. — Minulle näytetään laivat, mutta ne eivät tule maihin.

Vanhus haukkasi sumua, ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Pitkä kapteeni tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa, peläten hänen kaatuvan.

Rakentajaeverstikin seisahtui vanhan vaimon eteen ja katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti.

— Hm. Tekisi melkein mieli uskoa sanoihisi, vanhus.

Ammuvaa takkuista karjaa kuljetettiin teurastajan suurta punaista porttia kohden: oli parempi saada karjasta hintaa vaikkapa vähemmänkin kuin lähettää se talviseen metsään kuolemaan. Tellqvist, jonka ääni kuului sumussa komentavan karjankuljettajia, käytti samalla tilaisuutta hyväkseen, potkiakseen vahingoniloisesti kumoon Susisaarten herrojen paaluja: kaiken talvea he olivat harjoittaneet ilkivaltaista toimintaansa pystyttelemällä ihmisten tielle keppejään, hänenkin, Carl Tellqvistin ulkohuonerakennuksesta olivat yrittäneet paaluillaan leikata nurkkauksen!

— Suu kiinni, Keppi-Saara! huusi hän vanhalle vaimolle, joka yhä, vaivalloisesti ilmaa haukaten, julisti näkemystään hautausmaan aidan tienoilta. — Joudut vielä hirteen, muista minun sanoneeni.

Sakeassa sumussa saattoi vain väläyksittäin erottaa ohi kulkevat ihmiset ja eläimet, ja puhe ja valittavat parahduksetkin kuuluivat vihlaisemalla ja heti tukahtuivat. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Bockin rakastunut puotipalvelija astui pari kertaa kauniin Wendelian ikkunan alitse. Eikä siihen, että Govinius itse talutti nuoren ruskean hevosensa satuloituna torin poikki komentavan kenraalin, kenraali Zanderin portaitten eteen. Siinä oli ennestään satuloitu hevonen, jota suitsista piteli Leskikuningattaren henkivartioston sotilas.

Raatimies jätti hänelle ohjaksensa ja alkoi juuri nopeasti nousta ylös portaita, kun hän portaiden yläpäästä kuuli Lorentz Strengin äänen. Sanat lausuttiin kuitenkin niin hiljaa, ettei niitä voinut erottaa. Mutta naurun, joka vanhan pormestarin sanoihin vastasi, erotti selvästi. Senkin Govinius hyvin tunsi. Mikä oli Kustaa Wetterille tullut? Oliko mies-parka enää täydessä ymmärryksessään?

— Tarkkailen Helsingin kevättä, sanoi Wetter ja hänen äänensä vihlaisi läpi sumun. — Pyydän, että kunnioitettu kummisetäni jättää minut rauhaan. Minäkin tahdon nähdä stafettien lähdön — se herättää minussa muistoja! Olenhan itsekin toiminut stafettina. Helsingin kevääseen kuuluvat stafetit; ja koko tämän kurjan maan!

Kustaa Wetter, Helsingin entisen mahtavan pormestarin poika, riistäytyi irti kummisetänsä hyväntahtoisesta otteesta ja, kuulematta isänsä toisen ystävän, raatimies Goviniuksen puhuttelua, työntyi sumuun.

Streng ja Govinius tuijottivat toisiinsa.

— Mitä? sanoi Govinius. — En ymmärrä.

— Hm, vastasi Streng käheästi, — hän ei tahdo kuulua tähän maahan, jolla ei ole kunniaa eikä kieltä eikä kevättä.

— Selkäsaunan ansaitsee!

Kenraali Zanderin pyylevä puoliso, omaa sukua Posse, ilmaantui ikkunaan ja nyökkäsi ystävällisesti herroille. Hänen suloinen pieni tyttärensä vilkutti kättään äitinsä viereltä.

Herrat kiirehtivät sisään.

Mutta kotitalossaan Läntisellä Kirkkokadulla koetteli Weckströmin nuori vaimo herätellä henkiin kammottavaa pientä vierasta, joka oli liikuttanut hänen sydämensä arimpaan kohtaan. Mitä merkitsi Hedvig Ulrika Jaakopintyttärelle lähestyvä sota sen tiedon rinnalla, mikä hänelle oli lähetetty tuhansien virstojen takaa! Oliko se vanha mies, jonka tervehdys hänelle oli tuotu, hänen ainoa rakastettunsa? Oliko Weckström valehdellut? Sen jos hän oli tehnyt, niin Jumala armahtakoon häntä! Mutta näistä tuskallisista asioista piti saada selvyys! Ja provianttimestarin nuori rouva virui polvillaan kasakkamorsiamen edessä, jonka hän oli puettanut ja puhdistanut, ruokkinut ja juottanut, ja onki hänestä esiin hämäriä sanoja.

Kukaan ei sinä yönä Helsingissä nukkunut. Sotajoukkojen tasaisen astunnan, karjan mylvinnän, koirien ulvonnan ja hevosten hirnahdusten keskeltä kuului palovartijoiden huuto.

Aamuyöstä luuli Hedvig Ulrika Jaakopintytär ymmärtävänsä, että tervehdyksen lähettäjä oli eräs hänen isänsä köyhä ystävä, jonka hän hyvin hämärästi muisti. Hän oli käynyt korjaamassa kirkon kellolaitteita. Weckström ei ollut voinut valehdella, hänen piti tietää, että hänen vaimonsa sellaisesta teosta olisi voinut rangaista häntä julmalla tavalla... Mutta miksi tuo vanha kellomestari olisi juuri hänelle, Hedvig Ulrika Jaakopin tyttärelle ryhtynyt lähettämään sanaa, että hän häntä odottaisi? Hänhän oli peräti lapsi, kun kellomestari täältä häipyi tietymättömiin.

Ja se sydämen kevät, jonka Marie ja Jakob Suthoffin tytär oli haudannut avioliittonsa pitkien vuosien alle, oli saanut väkivaltaisen sykähdyksen ja kykeni tuntemaan tuttua kuumaa kaipausta. Oli mahdotonta, että nuoruuden rakastettu olisi lähettänyt nämä kaukaiset terveiset. Ja kuitenkin, sellaisia ei lähettänyt kukaan muu kuin hän: kapteeni von R:n poika!

II

KOTI LÄNTISELLÄ KIRKKOKADULLA.

Hedvig Ulrika seisoi vihertävässä aamunkoitossa huiskuttamassa jäähyväisiä miehelleen, jonka leveä selkä oli uponnut kääsien toppaukseen ja siinä hiljalleen hölkötteli, hevosen juostessa nurmettunutta ja syvien rattaanjälkien uurtamaa Läntistä Kirkkokatua Suurkadulle. Siinä käänsi provianttimestari Etoilen Hämeentietä kohden, mutta ei kääntynyt katsomaan taakseen. Eikä hänen vaimonsa sitä odottanutkaan.

Hän ei odottanut mitään. Hänellä oli tällä hetkellä ihmeen helppo olo. Hän oli iloissaan, niin iloissaan, ettei tietänyt minne panna tätä iloaan. Se oli sellaista iloa, mitä oli tuntenut joskus lapsena, vaikkei ollut mitään saanut eikä mitään erikoista ollut tapahtunutkaan. Ei ollut tarvinnut olla edes kaunis ilma. Vielä hetkisen hän huiskutti kättään kääsien jälkeen, kun ne pilkahtivat näkyviin torilta, ja nosti sitten molemmat kätensä tätä vihreyttä kohden, joka tulvi taivaalta, kadun kasteisilta nurmikoilta, hautausmaan puista, kotoiselta pihamaalta, kaikilta kaupungin pihoilta, Kluuvin rannoilta, Suosta ja Kruunun hevoshaasta — oliko tätä vihreyttä Helsingissä näin paljon!

Provianttimestari oli lähtenyt ja luvannut viipyä. Nyt saattoi Jumalalta kysyä, mitä olisi tehtävä. Kahden tai kolmen viikon aikana Jumala ennätti antaa vastauksen, kun tarkkaan kuunteli hiljaisuutta. Hänen elämässään oli ollut hyvin pitkä, mykkä ja raskas aika. Tuntui siltä kuin nyt helpottaisi. Yöllä oli tapahtunut jotakin tavatonta: provianttimestari oli ensi kerran näinä vuosina puhunut hänelle oudosti ja kauniisti.

Sen jälkeen heille oli tullut — ensi kerran — yhteinen ajatus.

Palovartioiden huutaessa yhdennettätoista tuntia ja heidän hyvin väsyneinä maatessaan vuoteessa — sillä »Nuori Tobias» oli vihdoinkin saapunut ja tavaroita oli yötä-päivää kuljetettu sekä ranta-aittoihin että kotiin — oli Hedvig Ulrika yhtäkkiä tuntenut miehensä heräävän vierellään, kääntyvän häneen päin, nostavan päätään ja tarkastavan, nukkuiko vaimo. Sitten hän oli pujottanut käsivartensa vaimonsa vyötärön alitse ja kuumasti hengittäen Hedvig Ulrikan kaulaa vastaan alkanut puhua: »Hedvig Ulrika ei pelkää minua. Minä tuon hienoa liinaista paitakangasta sieltä Päijännejärven puolelta. Ei pidä pelätä minua.»

Hedulla nousi istualleen ja odotti tulevaksi aivan toista, kun provianttimestari pujotti kätensä hänen paitansa pääntiestä sisään, jättäen sen kuumana pitelemään olkapäätä, ja puhui edelleen: »Minä olen ajatellut, että rakennan tähän talooni toisen krouvin elikkä 'paremman puolen', nimittäin parempia ihmisiä varten. Niistä rahoista voidaan ottaa tihunti ja panna se siihen kirkkoon. Minä voin vaikkapa antaa pikkuisimman rautakirstuni näitä tihuntirahoja varten. Eikä Fortelius kiellä siltä tilaa sakaristossakaan. Mitenkä vaan, mutta sellaisen krouvin pitäisi tuottaa plootuja. Tännehän Susisaarten herrat aina tunkemalla tunkevat — antaa heidän tulla ja antaa maksaa, hehhehheh!»

Hedulla kääntyi mieheensä päin ja näki hänen silmänsä avonaisina ja odottavina pyytämässä vastausta.

»Mihinkä kirkkoon se tihunti pantaisiin?» sanoi hän, käsittämättä miehensä tarkoitusta.

Provianttimestarin käsi laskeutui vaimon olkapäältä kainaloon ja liikahti siellä kutittavasti.

»No, siihen appivaarin kirkkoon, kun se hopealaivakin hukkui.»

Jokin huimaava pelastumisen tunne laskeutui Hedullan mieleen. Oli kuin hän olisi hukkuvana tavannut karin, johon iski kätensä ja jalkansa. Provianttimestari itsestään ehdotti hänelle nyt tällaista, mikä varmaan sovittaisi kaikkinaista, millä he olivat rikkoneet hänen kuollutta isäänsä vastaan! Vasten hänen tahtoaan oli tytär mennyt juuri tälle miehelle, jota ei isä kärsinyt, pelkästään tyttölapsia oli taivaallinen Isä vastoin provianttimestarin tahtoa antanut avioparille. Ja monenmoista syntiä oli tullut tehdyksi sekä ajatuksilla että sanoilla ja töillä, varsinkin ensi alkuun, kunnekka Hedulla tottui provianttimestariin. Syntiä oli tullut tehdyksi, etenkin ajatuksissa, tänä viimeisenäkin kuukautena, elikkä siitä asti kun pikku-piika palasi Tobolskista. Hirvittäviä ajatuksia oli tullut mieleen. Johan hän toki piankin oli käsittänyt, ettei tuo vanha kelloseppä ollut saattanut olla sama mies kuin hänen kaunis kuollut rakastettunsa. Pikkupiika oli erehtynyt, eivät hänelle, provianttimestarin vaimolle, terveiset kuuluneet. Mutta vaikka Hedulla takoi näitä luvallisia tosiasioita päähänsä, niin ne kielletyt alati palasivat vaivaamaan häntä ja kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: se on hän, hän ajattelee sinua, vain sinun tähtesi hän on jaksanut pysyä elämässä, sinä et välitä vanhasta miehestäsi, ei yhtä yhteistä ajatusta teillä ole, sinut on naitettu vasten sydäntäsi, lapsesi ovat kirotut, sinäkin olet kirottu, hän tulee ja sinä seuraat häntä, korpeen, nälkään, kuolemaan, rakkauteen, suudelmiin, lepäätte samassa haudassa, syli syliä vastaan, suu suuta vastaan, kiven kyljessä, suuren kuusen oksien alla!...

Mene pois minun tyköäni, saatana! huusi Hedulla niinkuin oli kuullut Skuggen joskus huutaneen ja hän kilvoitteli niin paljon kuin hänen omatuntonsa ikinä jaksoi. Mutta kiusaaja palasi aina: sinä olet hänen, hän sinut kantaa häävuoteeseen...!

Nyt armahti häntä itse Jumala ja antoi provianttimestarin lausua sellaisen ajatuksen, joka saattoi olla heille yhteinen. Hämärässä kesäyössä Hedulla ensimmäisen kerran kiitollisesti ajatteli miestään. Tietysti hän häntä rakasti käskysanojen ja sakramenttien mukaan, koska hän oli häneen vihitty. Mutta nyt hänen sallittiin nähdä hetki, jolloin provianttimestarikin tahtoi valmistaa vaimolleen hyvin suuren ilon. Hedullan mielestä oli nyt aivan selvää, että jos hänen nuoruutensa rakastettu eläisikin ja tulisi kotiin ja olisi nuori ja ylen kaunis, niinkuin hän oli silloin, niin hän levollisesti laskisi kätensä hänen käteensä, katsoisi häntä hänen armaihin silmiinsä ja sanoisi: Jumala on sen näin sallinut, minulla ei ole elossa yhtään veljeä, he nukkuvat tuolla haudan kammiossa, olkaa te minulle veljen sijassa... Sakramentissa tapahtuu Ihme: kasteen sakramentissa murretaan pahan hengen valta näkymättömällä tavalla. Avioliitossa... Totta puhuen ei Hedulla muistanut, mitä näkymätöntä avioliitossa oli määrä tapahtua, mutta eiköpä lie nyt ollut niin, että keskinäinen rakkaus annettiin miehelle ja vaimolle, jotka eivät enää olleet kaksi lihaa, vaan yksi... Hänen rakas sisarensa Krista oli häntä paljon valaissut, hänellä kun oli aikaa tutkia sanaa ja elää rukouksessa. Ehkäpä juuri Kristan rukousten takia Jumala antoi aviopuolisoille, Hedullalle ja provianttimestarille, tämän yhden suuren tärkeän ja yhteisen ajatuksen. Tämä ajatus tuli heille heidän avioliittonsa sakramentiksi.

Tästä puoleen Hedullakin ehkä voisi alkaa elää syyttömän elämää. Hänellä oli hyvä mies. Ehkäpä Weckströmkin tämän yön jälkeen voisi käydä hyväksi pienille tyttöraukoilleen, jotka Jumala oli heille antanut ilman heidän omaa syytään.

Istuen vuoteessaan Hedulla odotti, että käet antaisivat hänelle suunvuoron. Kovin innokas lintu kukkui koivussa aivan ikkunan alla. Weckströmin vaimo korotti ääntään enemmän kuin yö ja valon hämärrys olisivat sallineetkaan.

»Tahtooko provianttimestari sitten aivan mielisuosiosta ryhtyä antamaan tihuntia kaikesta mitä meidän krouvista saadaan? Ja minä saan ne rahat omaan käteeni ja voin säilyttää ne missä tahdon? Ja pyytää muitakin kokoamaan rahaa suurta juhlallista kirkkoa varten, jonka tornit näkyvät kauas merelle? Minun isäni oli sen niin harkinnut, ettei sellaista kaupunkia kunnioita omat eivätkä vieraat, joka ei nouse taivasta kohden. Molemmat tornit ovat kaupungin rukoilevat käsivarret...»

Hän säikähti itsekin sanojaan, yht'äkkiä muistaen, ettei milloinkaan hänen isänsä olisi näitä ajatuksiaan puhunut Weckströmin kuullen. Hän alensi nopeasti äänensä:

»Rupeaako Weckström sitten nyt pian rakentamaan tätä 'parempaa puolta'? Ehkä voisi jakaa krouvisalin kahtia, sehän on niin suuri, kyllä siellä mahtuu tappelemaan sittenkin. Iiskikin on aina sanonut, että olisi helpompi hallita pienempää huonetta. Mutta saanko minä sitten tosiaan itse pitää tihuntirahat? En, en anna niistä kenellekään, en köyhillekään. Johan silloin varastaisin isäni kirkolta...»

Hän muisti, että oli pari-kolme kertaa ottanut rahoja krouvin laatikosta ja antanut milloin millekin köyhälle — olisiko sekin ollut varkautta? Mutta nämä tulevat rahat olivat sittenkin jotakin toista, olivat pyhiä rahoja, nämä, jotka kootaan Helsingin omaa suurta kirkkoa varten.

Kerran hän toivoi, että Susisaarten eversti nostaisi näille saarille mahtavat tornit. Mutta mahtoiko siitä tulla mitään? Syntyi muureja, mutta ei kirkkoa eikä torneja.

Hedvig Ulrika odotti, että hänen miehensä vielä sanoisi jotakin, mutta kun ei mitään kuulunut, kiirehti hän taasen puhumaan:

»Vaan jospa nyt tulisi paljon rahaa jo ennen kuin 'parempi puoli on valmiskaan, niin saisinko jo nyt ruveta ottamaan tihuntia? Siis kymmenykset kaikesta krouvin rahatulosta?»

Hedvig Ulrika kuuli sääsken ynisevän likettyvillä ja kuuli myöskin miehensä hengityksen. Oliko provianttimestari nukkunut? Miten kauan hän jo oli maannut? Mitä hän oli kuullut vaimonsa puheesta? Hänen kätensä oli irtaantunut otteestaan ja mennyt kiinni niinkuin lumpeenkukka menee kiinni yöksi, hyvin suuri verenpunainen ja lihava lumpeenkukka...

Mutta nyt oli hänen silmissään jo taasen tyyni hiljainen vesi ja siellä hän näki kasvot, joiden ohimoilla kähertyi punertava tukka...

Vaan ei enää tuska ja omantunnon soimaus seurannut tutun kalliin kuvan näkemistä. Oudon tyynesti hän saattoi katsella kuvaa, hymyillä sille, puhella sille. Hän totesi, että hänen rintansa oli tyyntynyt. Kaikki oli muuttunut. Olihan hänen miehensä juuri äsken puhunut hänelle kauniisti ja ystävällisesti. Heillä oli yhteinen ajatus. Siihen asti ei ollut mitään yhteistä. Vaan nytpä oli isävainajan ajatus ja sen toteuttaminen, joka oli sovittava entiset rikkomukset ja synnit ja varjeleva vastaisista. Tästä yhteisestä ajatuksesta Hedulla piti kiinni. Sen turvassa oli syytön eläminen ja tulevaisuus rakennettava. Nyt oli toivoa, että Jumala ottaisi pois kirouksenkin.

»Weckström», sanoi hän ja kääntyi katsomaan mieheensä, »nukutteko te?»

Ei ollut ensinkään ihme, jos provianttimestari olisi nukkunutkin. Pitkän odotuksen perästä oli laiva eilen illansuussa päässyt rantaan. Ihmiset olivat saaneet suolaa ja viljaa ja kaivatut pellavansiemenetkin olivat saapuneet. Pelättävää vain oli, että ihmiset jo olivat peltoihinsa kylväneet muuta viljaa. Weckström oli jo pitkän aikaa ollut malttamaton ja hätähinen. Nyt hän äkkiä oli koonnut hevosia ja pannut kaikki säkit yön selässä kulkemaan määräpaikkojansa kohden.

»Weckström», toisti Hedvig Ulrika, »minulla olisi vielä tärkeää sanottavaa.»

Yön hiljaisuudessa — käetkin antoivat nyt rauhan — vaimo kuuli, miten provianttimestari maiskutti suutaan. Ja kun hän hyvin tarkkaan kuunteli, erotti hän senkin, että hänen miehensä avasi silmänsä.

»Minä tahtoisin», alkoi hän nopeasti puhua, peläten, että otollinen hetki menisi ohitse, »minä tahtoisin, että meidän lapsemme nukkuisivat täällä äitinsä luona. Ainakin pienimpien pitäisi olla minun likelläni. Ne vieraantuvat äidistään, minun on niitä ikävä. Ne pitävät tädistään enemmän kuin äidistään.»

Nyt provianttimestari varmaan oli mennyt uneen. Mutta hänet täytyisi herättää, hänen täytyi nyt kuulla tämä tärkeä asia loppuun! Vaan tuskin oli Hedulla päättänyt vielä kerran lausua hänen nimensä, kun provianttimestarin koura yht'äkkiä avautui, etsi tien vaimon paljaalle rinnalle ja sitten kiertyi hänen vyötärönsä ympäri.

»Jahka nyt Hedvig Ulrika antaa minulle poikalapsen, niin se nukkuu tässä meidän välissämme...!»

Palovartijoiden huuto kuului Suurkadun päästä: kello on kaksitoista lyönyt, Jumalan väkevä ja mahtava käsi varjelkoon...

Niin lähti provianttimestari sitten matkalle, lyhyen hetken nautittuaan yöunta. Hän halusi tiellä tavoittaa kuormat, jotka oli pannut menemään suoraan rannasta. Koko kevät oli ollut yötäpäiväistä odottamista, mihinkään ei uskaltanut ryhtyä, vihollinen kun yhtäkkiä olisi voinut yllättää, pakoa valmistettiin ja pakoon sitten lähdettiinkin. Kauppalaivat viipyivät, suolasta ja leivästä oli huutava puute. Ylämaasta tiettömien matkojen takaa saapuivat miehet hakemaan tavaroita, niinkuin näitäkin pellavansiemeniä, eiväthän he vielä tietäneet mitään vihollisesta. Mitäpä muuta kuin saivat tyhjin toimin palata heikoilla eväillään ja hevosillaan. Mikä vihollistakin nyt sitten riivasi tällä kertaa? Miten oli unohtanut tapansa ja tottumuksensa? Ei tullut maihin, näytteli itseään vain lahdella. Kymmenen päivää vilkutteli mastojaan, kiusaten kaupunkilaisia. Keisarinna suvaitsee leikitellä, päättelivät Susisaarten herrat, keisarinna tappaa kiduttamalla niinkuin skorpiooni tappaa, sanoivat ne, jotka nääntyvine karjoineen olivat paossa. Mutta Antti Skugge, joka uskollisesti kävi sairasta Anna Kristinaa lohduttamassa, kuvasi sitä suurta Babylonia, joka haureutensa vihan viinillä juottaa kansoja. Ja varasihteeri Wetter nauroi: keisarinna ja hänen pirunsa viettävät assembleeta Itämerellä ja Ruotsi katselee nurkan takaa! Pilkkanaan pitävät! kirosivat kaupungin porvarit, jotka olivat kuljettaneet perheensä ja kalleimmat tavaransa turvaan ja jotka odottivat pommitusta. Weckströmin talostakin olivat lapset poissa Lastikan hoidossa. Hedulla ei tahtonut jättää sisartaan eikä isänsä taloa. Parhaimmat kynnön ja kylvön päivät olivat käsissä ja menivät ohi. Ei ollut ihme, että provianttimestarikin tuskastui. Kaikki tuskastuivat. Ja nyt se tällä kertaa oli ollutta ja mennyttä. Vihollinen oli mennyt, pakolaiset olivat palanneet, suolaa, viljaa ja muuta odotettua tavaraa oli saatu. Provianttimestarikin oli saanut pellavansiemenensä. Hänen vaimonsa hengitti helpommin, koko kaupunki puhalsi helpotuksesta. Mutta tämä oli provianttimestarin vaimolle paljon enemmänkin kuin helpotusta. Ilon tuokiossa hän, silmillään seurattuaan miestään Hämeentien kulmaan asti, vastaanotti varhaisen aamun vihreän valon ja kaiken kevätkasteen, mitä kaupungin puut ja nurmikot helpeillään hänelle ojensivat. Ylenpalttisen ilon vallassa hän alkoi läpikäydä, mitä kaikkea piti ennättää tehdä, ennenkuin provianttimestari palaa...

Heillä on nyt yksi yhteinen ajatus, muistutti hän samassa jälleen mieleensä, jottei vain päästäisi jalkojensa alta sitä luvallista perustaa, miltä tämä siunattu ilo nousi.

Ensi työkseni minä haen lapset ja sisareni yläkamariin, ja siellä me asumme siihen asti kun Weckström tulee. Trallalaa...! Lalaa — lalaa!

Nyt loppui se ihmeellinen hiljaisuus, mikä kaupungissa oli vallinnut ennen auringon nousua. Palovartijoiden huutaessa päivän neljättä tuntia hirnahtelivat hevoset, ovissa kuljettiin, talojen portteja avattiin, sikoja ja lampaita tuli Suurtorille, työväki meni kaupungin siltaa kohden proomulle, matkalla linnoitukselle.

Mutta mistä tulikaan nyt Saara, pikku-piika, joka hartaiden pyyntöjensä nojalla oli otettu lapsenpiiaksi Weckströmille? Laulua hyräten hän vähäisessä juoksussa kiiruhti kotia kohden, märkien helmojen lyödessä nilkkoja vastaan, joista kahleiden jäljet eivät ottaneet parantuakseen. Häntä seurasi toraillen Nuoren Tobiaksen kapteeni, kädessään valkoinen käärö.

Pikku-piika osasi olla julkea. Vanhalle miehelle hän vasten silmiä huusi, että hänellä on sulhanen laivassa ja aina hän toki tämän kanssa tanssia aikoo niin pian kuin Nuori Tobias vain tulee maihin. Mutta keskellä rähinää pikku-piika huomasi emäntänsä, livisti Suurkadun kulman taakse ja kapusi kuin ilves yli aidan. Pihamaalla nousi iloinen nauru, kun kasakkatyttö ilmaantui majoitusmiesten joukkoon. Rouva Weckström seurasi sitä toisella korvallaan, puhuessaan kapteenin kanssa, joka toi terveisiä Lyypekistä.

Hänen oli tuotava tämä käärö provianttimestarin rouvalle, ja myöskin kirje. Kauppamies Schmidtin rouva, hyvinarvoisa Anna Hindrikintytär itse saattoi, kaksivaljakkovaunussaan ajaen, tuomiset satamaan, missä hänen miehensä oli ollut aamusta lähtien valvomassa Spanjankävijänsä matkaanlähtöä. Hetkeksi oli hän sitten Anna Hindrikintyttären kanssa tullut Nuorelle Tobiakselle. Ja oli istuttu messissä viinipikarin ääressä ja juteltu Lyypekin asioita ja juteltu Helsingin asioita, nimittäin pääasiassa Susisaarten linnoitusten töistä.

Ja kummallisen huhun kauppamies Schmidt siinä oli lausunut. Vaikka hän samassa oli siihen naurahtanut ja lisännyt: harvoinpa Neptunus takaisin antaa mitä on ottanut. Schmidtille oli kerrottu, että Gagneur olisi nostettu merenpohjasta. Jokin Stralsundin kippari sellaista oli puhunut. Juovuksissa varmaan puhui.

Suthoffin tyttären sydän pysähtyi kesken elämäniloisten lyöntiensä, kun Gagneurin nimeä mainittiin. Kipparit puhuivatkin juovuksissaan viisaita ja yliluonnollisia asioita.

Nuoren Tobiaksen ensimmäinen upseeri Kaspar Eyland jatkoi nyt kertomustaan Anna Hindrikintyttärestä, joka pyysi Hedvig Ulrika Jaakopintytärtä käymään Lyypekkiin, heillä on Annenhofissa yllin kyllin tilaa asua, vaikkapa Hedvig Ulrika Jaakopintytär tahtoisi jonkun lapsistakin ottaa mukaan. Viikko vierähtää suuressa Lyypekissä, vaikkapa ei tahtoisi muuta nähdä kuin mahtavat kirkot. Mutta jokaisessa talossa on lisäksi Schmidtin perheen omaisia, ystäviä ja sukulaisia, ja kaikkialla on vierasvaraa, josta tämä vapaa- ja Hansakaupunki on kuuluisa. Kirkontorniin kun nousee, niin näkee Itämeren. Ja yksinpä tämän näyn vuoksi kannattaa tulla Lyypekkiin. Mutta sitten on vielä mahtava raatihuonekin puhumatta, ja ammattikuntien talot ja monet muut.

Kapteeni Kaspar Eyland, joka nykyään kuljetti Nuorta Tobiasta, ei voinut olla havaitsematta, että talon emännän huomio, yhtämittaisesta hymystä huolimatta, oli kiristynyt jonkin erikoisen asian ympärille. Nuoren rouvan silmät näyttivät tähyilevän jotakin kaukaista, ja hänen suunsa hymy kareili kuin kyynelten edellä.

— Puhuvatko ne Lyypekissä Gagneurista? sanoi hän oudon hiljaisesti.

— Puhuvathan ne täälläkin, vastasi siihen Eyland. — Mutta kummallista asiassa on vain se, että täällä siitä puhuvat akat Suon kaupunginosassa ja Katajanokan jätkät, kun taas siellä puhuivat suuret herrat, sellaiset kuin itse kauppamies Sebastian Schmidt. Koko juttu on tietenkin peräisin siitä, että työskennellään Susisaarten rannoilla ja nostokurjet upottelevat ja kohottelevat rakennusaineita. Mutta mikseivät olisi voineet löytääkin laivaa, sanoi lyypekkiläinen kauppamies.

— Sanoiko? kysyi provianttimestarin rouva, jolle Sebastian Schmidtin johtopäätös tuntui olevan ratkaiseva niin ratkaiseva, että hän siinä silmänräpäyksessä ajatteli: he ovat nostaneet Gagneurin, mutta salaavat sen.

Ja hänen eteensä hahmottui samassa eversti Ehrensvärdin ihailtu olemus.

Ei sittenkään voinut olla niin!

Ja nyt hän nopeasti alkoi valittaa, että majoitus oli käynyt helsinkiläisille sietämättömäksi. Mitenkään ei enää jaksaisi kuunnella tuota naurua, mitä heidänkin lapsenpiikansa nytkin nauraa sotamiesten joukossa — noin! Viime vuonna tapahtui heidän talossaan lapsenmurha — alakaivoon oli heittänyt lapsensa heidän karjapiikansa. Eihän lapsen isää tietenkään saatu kiinni, hän oli tipotiessään, »Vihreitä rakuunia» lienee ollut. Heidän Maija-Kaisa raukkansa vietiin Siltavuorelle tietenkin.

Sattui niin kummasti, että juuri kun talon emäntä puhui Vihreistä rakuunista, kivalteri Råbergin ääni huuteli talosta taloon sanoja: Vihreät rakuunat tulevat! Hän ratsasti portilta portille, koputti piiskansa varrella milloin ikkunaan, milloin seinään ja tiedoitti: Vihreät rakuunat tulevat!

Provianttimestarin rouva ajatteli: eivät meille tule niin totta kuin meillä vielä on viinaksia kotona. On tässä ennenkin viinalla hallittu miehiä!

— Vihreät rakuunat tulevat! toisti nyt kivalteri. — Kymmenen miestä, kapteeni ja luutnantti tähän taloon!

Rouva Weckström kävi kiinni hevosen suitsiin.

— Mitä te puhutte, Råberg? Ei yhtään miestä lisää, sanon. Meillä on ennestään kymmenen. Tänne ei mahdu, pankaa mihin haluatte. Ja johan nyt on kesä, asukoot teltoissa. Entä ne parakit, eivätkö ne riitä? Kaikki kaupungin metsät on hakattu, täytyyhän olla parakkeja, No, Råberg, tulkaa ottamaan ryyppy, Nuoren Tobiaksen kapteenikin tulee. Ja kahvin keitän teille, jos juotte. Kuunnelkaa nyt tuota rähinää, mitä majoitusmiehet pitävät. En tiedä mihin joudun pikkupiian kanssa, joka tuli venäläisestä vankeudesta. Hänen pitäisi katsoa lapsia, mutta hän menee porttien ja aitojen yli ja tekee kaikki ihmiset hulluiksi.

Kaspar Eyland sanoi nyt ikäänkuin hän vain olisi odottanut toivottua tilaisuutta puhua:

— Lähettäkää se haaska kehruuhuoneelle Turkuun. Siellä on sellaisten paikka.

Pikku-piian nenättömät kasvot olivat emäntää vastassa pihalla. Hän oli kuullut kapteenin sanat ja heittäytyi polvilleen rouvansa eteen.

— Rouva, kaunis armoinen kyyhkyseni, anteeksi antakaa! Köyhää armahtakaa, kurjaa armahtakaa, kehruuhuoneelle älkää lähettäkö! En enää minnekään mene kotoa, täällä pysyn, radji Boga, lapsia, kullannuppuja, kyyhkyläisiä kuin omiani hoitelen, heille laulun laulan, heille kerron siitä suuresta kylmästä virrasta, ja kerron suurista aroista, joilla vankeja kahleissa kuljetetaan. Jalkojani katsokaa: kahleet söivät lihan luista! Ranteitani katsokaa: oi — voi — voi!

Pikku-Saara itki, runnellut käsivarret emäntänsä ympärillä ja suuta antaen hänen käsilleen, niin että ne nopeasti kävivät ihan märiksi ja viinalta hajuaviksi.

— Rouva, huusi hän jälleen, — kyyhkyläiseni, neitsyt Maariaiseni, uutisia teille kerron. Isänne laiva, autuaasti nukkuneen laiva on löydetty ja sen kullalla ja hopealla Susisaarten muureja rakennetaan. Radji Boga, totta puhun, koko yön olen tanssinut reilujen poikien kanssa. Spanjan-Kalle itse nähnyt oli, miten hopeita nostettiin lotjiin... Isänne rahoilla eversti linnaa rakentaa...!

Jakob Suthoffin tytär oli hyvin isänsä näköinen, kun hän jääkylmästi työnsi pikku-piian luotaan ja sanoi:

— Mene. Lähetän sinut kehruuhuoneeseen.

Tämän äänen kuullessaan sotamiehet hämmästyneinä ja häpeilläänkin painuivat, toinen toisen jäljessä, alemmalle kaivolle, mikä olikin määrätty heidän käytettäväkseen. Tämän äänen kuullessaan myöskin Eerikki Iiskenpoika ilmaantui alarakennuksen portaille, sylissään isäntäväkensä nuorin lapsi. Muutkin talon palvelijat pistivät päänsä esiin navetoista ja liitereistä, mutta palasivat nopeasti takaisin nähdessään, että emäntä kapteenin ja kivalterin seurassa, kaula kenossa kuin joutsenlinnulla, astui portaita kohden. Iso-renki Mikkel ajoi samassa nopeasti portista ulos, suu vielä täynnä aamuhuttua, reen pohjalla aura, kylvinvakka ja siemensäkki. Navetan karsinasta tulvahtivat lampaat pilvenä kohden emäntäänsä, jonka kädet nopeasti sipaisivat niiden päitä. Astuttiin huoneeseen. Kivalterin hevonen seisoi kadulla voikukkien keskellä köytettynä koivuun ja ahmi täysin suin nuorta heinää. Miehet saattoivat nähdä sen siitä missä seisoivat, välissään pöydällä suuri vihreälasinen viinapullo.

Puhuttiin venäläisistä. Minkä pirullisen kiusanteon nyt olivatkaan keksineet: tulla Helsingin edustalle kymmeneksi päiväksi ja sitten lähteä! Piti näyttää mahtia, mitäpä muutakaan.

Kivalteri ei istuutunut, vaikka rouva pyysi.

— No, sanoi hän äkkiä ryyppyjen välissä, — aikookos Weckström nostaa haasteen linnoitusherroja vastaan? No, kun hänen hopeansa veivät.

Talon emäntä, sylissään kaunis jokeltava lapsensa, hymyili kirkkaasti sitä kohden, soudatti päätään ja puheli laulavalla äänellä:

— Koko kaupunki etsii turhaan niitä hopeita, viisaat vanhat ihmiset näkivät niistä unta. Ehk'ei niitä ole ollutkaan paitsi unessa...

Nyt tuli Eerikki Iiskenpoika esille, kasvoiltaan valkoisena ja muutenkin kuin valanteolle menossa. Hän ei saanut sanaa suustaan, sellaisen järkytyksen vallassa hän oli. Kapteeni puhui hänen asemastaan:

— Provianttimestari taitaa olla liian viisas kuunnellakseen juoruja.

Iiskenpoikaan ahdettu patoutuma alkoi purkautua:

— Viisas mies jos olla tahtoo, niin haasteen nostaa, koira vie. Sanottiin tässä silloin kun vanha Saara unta näki: loruja! Mutta kymmenen haukkuvaa sutta unissaan näki ja eivätkö linjalaivat lahdella kymmenen päivää kaupunkilaisille haukkuneet ja rähisseet... Herra teitä siunatkoon, rouva, korkeasukuinen Hedvig Ulrika Jaakopintytär, mutta vannoa taidan ja taivaan tuomioistuimen edessä vakuuttaa taidan, että kultaa ja hopeaa Gagneurissa oli niin, että tämän kaupungin olisi sillä silata voinut... Kirkon tahtoi kauppamies-vainaja rakentaa. Sellaisen jonka kaltaisia me näimme Hollannin maassa. Kauppamies niissä yksinään istui ja kuunteli pasuunia, joita Pyhät kuvissa pitivät käsissään. Kauppamies-vainaja, se autuaasti nukkunut, tämän kaupungin korkeaan arvoon nostaa tahtoi. Kukaan ei kunnioita sitä, ennenkuin korkeita torneja nousee, sanoi...

— Mene hakemaan lisää juotavaa, keskeytti emäntä uskotun palvelijansa oudon änköttävän puheen.

Mitä? Iiskenpoika ei aikonut lähteä! Hän silmäsi vuoroin kaikkiin läsnäolijoihin ja vielä ovessakin kääntyi.

— Mitä? sanoi emäntä, silmien välissä syvä ryppy.

Samassa silisivät hänen kasvonsa, sillä Iiskenpoika oli mennyt liidunvalkoiseksi. Pelottiko häntä lähteä kellariin keskellä kirkasta aamua? Kuitenkin emännän silmäys karkotti hänet huoneesta.

Huoneeseen saattoi kuulla, kuinka sammakot Suon lammikoissa kurnuttivat ja kutivat. Sekin kuului, miten hevonen ikkunan alla puri ruohoa. Siunattu lapsi äitinsä sylissä päästi iloisen äännähdyksen, ajaen koko painostuksen kamarista tiehensä. Sekä äiti että molemmat vieraat miehet käänsivät viatonta kaunista olentoa kohden nauravat kasvonsa.

— Kun Jumala vain soisi elämän päiviä! sanoi Kaspar Eyland karhealla äänellään ja tarjosi lapsen ilakoiville käsille pörrönsä.

Kivalterikin pääsi taasen ääneen. Hänen oli kuin olikin määrä sijoittaa tänne kymmenen vihreää rakuunaa, mutta lisäksi oli sijoitettava kapteeni, ja häntähän vallasnaiset kuuluivat sanovan »Ruutukuninkaaksi», kun hän oli pulska poika ja piti sotamiehet hyvin kurissa.

Rouva Weckströmin kasvoille alkoi nousta viininkarvainen puna. Hän kyllä tiesi sen kurinpidon! Kaikkein vähimmän hän huoli tänne pulskia kapteeneja nyt, kun provianttimestarikin oli poissa. Eikä hän tätä lausuessaan voinut välttää suuttumusta kuohuttamasta mieltään: eikö joku toinen olisi voinut viedä tuota pellavansiementä noihin kaukaisiin maanääriin — pitikö Weckströmin jättää hänet yksinään näin suurten majoitusten aikana!

Yhtä kaikki hän äsken oli ollut iloissaan kuin lintu.

Vihdoinkin tuli renki huoneeseen, kädet valuen viinaa, niinkuin pullokin, jonka hän oli täyttänyt. Hänen kätensä vapisivat vieläkin. Emäntä tempasi häneltä pullon ja päätti kerta kaikkiaan hyvästi juottaa kivalterin... Silloin Iiskenpoika katsoi häneen ja oli outo kuin tallattu koira:

— Kaivon luona joku seisoo, sai hän suustaan.

— No miehet, sanoi hänen emäntänsä ja vei pullon omaa punaista suutansa kohden, — minä annan kivalterille hyvän neuvon: pankaa yksi ylimääräinen rakuuna Törnmanille, kaksi vanhemmalle Clayhillsille ja »Ruutukuningas» ja pari miestä Bodkille — siellä on seitsemän tytärtä ja paljon tilaa...

— Se kaivon luona seisoo! sanoi renki, jäykkänä kauhusta.

Mikä siellä nyt sitten seisoi? Kukaan ei nähnyt muuta kuin nuoren saarnipuun, jonka vihollinen viime sodan aikana oli temmannut poikki ja joka nyt juurestaan kasvatti kahta haaraa. Rouva Weckström katsoi pitkällä nuhtelevalla silmällä äitivainajansa köyhään kasvattiin ja Eerikki Iiskenpoika ikäänkuin pieneni hänen silmäyksensä alla. Mutta vain hetkeksi. Tuskin oli kapteeni ruvennut puhumaan hyvänhajuisesta kääröstä, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi kauniista Lyypekistä, kun Iiskenpoika syöksyi pöydän ääreen, tempaisi viinapullon ja joi, joi, siksi kunnes oli aivan kuuma ja punainen. Ja nyt sylkäisi nyrkkeihinsä ikäänkuin painia valmistaakseen ja tunki ulos vastustajaansa etsimään.

— Iiski, huusi emäntä hänen jälkeensä, — älä vain minun isäni saarnipuuhun koske, muista se!

Hän nauroi uhittelevasti, koska häntä suututti ettei kivalteri tahtonut totella, vaikka hän oli tälle alhaiselle miehelle tehnyt sen, minkä oli tehnyt vain kaksi kertaa aikaisemmin ja silloin suurille aatelisille: edellä maistanut pullonsuusta. Renki, kiihtyvän humalan vallassa näki silmissään hänen kukoistavat kasvonsa ja lapsen käden, joka penkoi nauharuusua äitinsä paisuvalla povella. Tämä elämän rehevyys mahtoi ärsyttää häntä jonkin kauhean kuvan vierellä, jota ainoastaan hänelle näytettiin, ja puhkuen voimaa ja uhmaa hän töhnäsi saarnipuuta kohden, oikea käsi ojossa ikäänkuin valmiina tervehtimään.

— Herran terveeksi! huusi onneton humalainen ylös mäkeä kohden.

Mutta nyt oli hänen käteensä tartuttu ja kun hän aikoi vetää sen pois, niin ei se enää lähtenyt irti. Näkymätön käsi piteli sitä. Hän ei voinut edes nykäistä, kun kauhistuttava Näkymätön oli oikaissut käsivarren suoraksi ja yritti kiskoa onnettoman luokseen.

Kukko lauloi.

Silloin Näkymätön hellitti ja Weckströmin renki kaatui maahan kuin kuollut.

Kun ei hän totellut emäntänsä ääntä, joka ankarasti häntä puhutteli, niin rouva lähti likemmä ja tapasi Iiskenpojan ylt'yleensä hiessä ja silmät nurin päässä. Puhelahjan palatessa hän sanoi nähneensä »hänet itsensä», »herran itsensä», ja kun ei emäntä häntä vieläkään käsittänyt: »Tämän talon oikean isännän ja herran, teidän oman isänne — mitä sitten lienee tullut sanomaan.»

Hedvig Ulrika Weckström tunsi sydämensä lakkaavan lyömästä. Jääkylmä laine läiskähti hänen ohimoilleen ja valui alas selkää. Kesti aikaa, ennenkuin hän saattoi auttaa palvelijaansa pystyyn.

— Mitä sitten lienee tullut sanomaan! toisti renki mykän äänellä, jolle on opetettu jokin sanottava. — Minkätähden minun silmieni eteen tuli ja minkätähden ei oman tyttärensä?

Hedulla ravisti juopunutta, toivoen järjen palaavan häneen. Mutta kun lapsi oli hänen toisen käsivartensa varassa, retkahti horjuva vanhus maahan ja sotamiehet alakaivolta kiirehtivät hänen ympärilleen.

Mitä sanomaan? ajatteli Hedvig Ulrika, ponnistaessaan takaisin äskeisiä jälkiään. Minä mahdan sen kyllä tietää, minä, minä, hänen omaa lihaansa ja vertansa!

Vieraat olivat ikkunasta seuranneet rengin temppuja, ja Nuoren Tobiaksen kapteeni arvasi aivan oikein, että hän oli nähnyt näyn: olihan joku seivästi käynyt hänen käteensä ja piteli sitä kauan. Paras olla mainitsematta, kuka ihmisen käteen silloin tarttuu, kun hän on pahasti juovuksissa. Kivalteri nauroi, mutta Kaspar Eyland puhui tosissaan:

— Toiset eivät kehtaa tunnustaa, milloin heille henkimaailmasta lähetetään sanoma, mutta me merimiehet kyllä. Kun sellaisellakin vuotavalla astialla purjehtii kuin meidän Tobias, niin kyllä sitä vain merkkeihin ja tunnustähtiin turvaa.

Kivalteri naputteli pöytään ja nyökkäsi talon emännälle, joka tuntui ottaneen renkinsä näyn kovin tosissaan — tuskinpa hän vierastaan enää näkikään.

Kunpa nuo jo lähtisivät, ajatteli rouva Weckström ja hänestä tuntui yhdentekevältä, tulisiko taloon kymmenen tai kaksikymmentä sotilasta. Mutta jokin piteli miehiä. Kukaan ei puhunut. Sammakot yhä kurnuttivat ja ääni kuulosti yhtä iloiselta kuin pienen lapsen jokellus, sen potkiessa permannolla auringonpaisteessa.

Mitäpä niistä kaikista iloista, kiiri nuoren rouvan ajatuksiin, kun kirous painaa taloa ja minun kuollut isäni keskellä auringonpaistetta ilmestyy kotinsa pihalle!

Kivalteri tuli, tarttui rouvan käsivarteen ja vilkutti iloisesti silmää:

— Panen niitä sotamiehiä muiden luokse, valittakoot jos tahtovat. Tänne panen vain neljä miestä ja kapteenin... No, jokos taas ollaan iloisia!

Hedvig Ulrika Weckströmin tuskainen hengähdys kuului läpi huoneen.

Nyt otti Kaspar Eyland käteensä hyvänhajuisen käärönsä ja maanitellen esiin talon rouvan hymyä kääri hiljalleen auki valkoista paperia ja sinistä paperia ja jälleen valkoista. Jo tuli näkyviin matala tinarasia. Ja sisällä oli jälleen jotakin paperiin käärittynä. Nyt laski kapteeni lahjan pöydälle ja uskoi nuoren rouvan itsensä jo haluavan nähdä, mitä hyvä rouva Lyypekistä oli hänelle lähettänyt. Mutta rouva Weckströmin käsivarret riippuivat rentoina ikäänkuin niissä olisi ollut painot ja hänen poskensa valjuus näytti ennustavan sairautta. Eyland askaroi siis suurilla, ankkurinkuvin merkityillä kourillaan yhä edelleen hienojen tuoksuvien paperien ääressä.

Kivalteri haukkasi karvaisine sieraimineen hyväntuoksuista ilmaa ja houkutteli, itsekin naureskellen, rouvaa iloitsemaan tulevasta lahjasta.

Kapteeni laski pöydälle suuren soikean, kullankeltaisen korulaatan, jonka pintaan oli kirjailtu jotakin. Kun korua kultaisesta ketjusta nostettiin, oli se päivää vastaan läpikuultava ja kirjailu esitti kirkkoa ja sen kahta korkeaa tornia. Suthoff-vainajan tyttärenkin käsi nousi nyt, ja pidellen ketjua hän katseli korua katselemistaan, tuntuen unohtavan vieraansa ja kaiken muunkin.

Ah, olipa se ihmeellinen! Ja juuri tällä hetkellä se hänelle annettiin.

— En pane tänne yhtään miestä, tuhisi nyt kivalteri Råberg, — toimitan sen Ruutukuninkaankin Bockille. Minua varoitettiin, kun tätä majoitusta taas piti järjestää, että se provianttimestarin rouva panee häkää kaikkien ihmisten päät täyteen. Sen sanoi Tersmeden itse. Ja... ja sellaista se näkyy olevan...

— Tämä on bernsteinia, selitti vuorostaan kapteeni, — kunhan ei vain Olisi itsensä Donnerin muovailema. Siellä on sellainen erinomainen bersteiniseppä Donner. Ja tämä kaiverrus esittää Maarian kirkkoa — niin, niin, moni merenkävijä on siellä istunut ja tullut paremmaksi ihmiseksi. Kyllä tiesi hyvinarvoisa Anna Hindrikintytär, minkä lähetti...

Jo puhkesi hymy rouva Weckströmin kasvoille — kyynelet olivat silmissä jo aikaisemmin — ja hänen oli vaikea löytää sanoja. Hän vain huudahteli, soudatteli päätään ja itki ja nauroi.

— Kyllä tiesi minun isänikin, minkä hän tahtoi jättää tälle rakkaalle köyhälle kaupungille, Helsingille — ah, tällaisen kirkon, jotta merenkävijät siellä saisivat tulla paremmiksi!

Ja Hedvig Ulrika katsoi yli kadun ja hautausmaan Helsingin alati rappeutuvaa kirkkoa, johon ei seurakunta enää halunnut kiinnittää mitään varoja, koska se oli nykyiselle asukasluvulle aivan liian pieni. Mutta kun hänen sydämensä oli hehkuvan sula ja aurinkoinen niinkuin se ihmeellinen koru, joka hänelle näytti kirkon nousun sellaisena kuin hänen isänsä varmaan oli sen nähnyt, niin hänen hellyytensä heräsi kiinteästi ympäröimään myöskin tätä vanhaa kirkkoa, jonka penkissä hän isänsä ja äitinsä vierellä oli niin monesti polvistunut. »Sinutkin me saatamme kunniaan, sinä oma vanha Herran-temppeli!» ajatteli hän iloisesti.

Ja hänen silmiensä edessä alkoi nyt välähdellä raha ja Gagneurin hopeat! Tarvitaan paljon, paljon rahaa, pyhää rahaa, jota kaikki valtakunnan kristityt ihmiset mielellään antavatkin Helsingin katedraalia varten. Ja krouvin he panevat provianttimestarin kanssa kuntoon, missä ihmiset saavat terveydekseen juoda ja olla iloisia. Ja kymmenyksillä rakennetaan katedraalia, tällaista, missä merenkävijät tulevat paremmiksi ihmisiksi!

Mutta eivätkö kaikki ihmiset olekin merenkävijöitä? Elämä on meri, sanoi rovasti viime pyhänä saarnassaan Yhtä kaunis, yhtä julma, yhtä epävakainen...

Vaan entäpä jos Susisaaria sittenkin rakennetaan isän hopeilla?

Tämä mielenjohde särki jälleen pahasti hänen äskeistä hartauttaan, ja hän huomasi nyt vieraiden olevan poissa ja lapsen jokeltavan polvellaan, kiihkeästi haluten koskettaa bernsteinikorua äidin kädessä. Äiti tapasi itsensä pitämässä pitkää puhetta lapselle, vaikka hänen ajatuksensa samalla siinä rinnalla kehräsi toistakin rihmaa.

— Niin, katsos, tämä on auringonpaistetta, tämä on pehmoista ja tuoksuu hyvältä. Luemmeko nyt kirjeen, jonka hyvinarvoisa Anna Hindrikintytär on meille lähettänyt? Menemmekö häntä katsomaan Lyypekkiin? Saamme ajaa vaunuissa, äiti ja äidin kulta! Ensin menemme setä Kasparin laivalla monta päivää ja monta yötä... Sitten tulee näkyviin korkeita torneja. Niissä riippuu kelloja. Pim-pam, pim-pam, piu-pau, piu-pau!... Kellot soittavat Jumalan kunniaa. Me nousemme torneihin, korkealle, korkealle kaiken yläpuolelle. Emme muista surujakaan, emme ole kenellekään suuttuneita, tahdomme hyvää kaikille ihmisille ja eläimille! Äidin kulta, sellaisen kirkon sisäpuolella soivat ihmeen heleällä äänellä urut... Niinkuin enkelten laulu ne soivat! Äidin kulta, me rakennamme tänne sellaisen kirkon. Provianttimestarikin tahtoo, hän, joka on kullan isä. Hänellä ja äidillä on yksi yhteinen ajatus, tämä ajatus.

Ja kuule sitten: me kysymme neuvoa Susisaarten everstiltä, miten me kokoamme rahaa — emmekö kysykin! Hän neuvoo, millainen oikein hieno krouvisali on Tukholmassa, sellainen, jota sanotaan kellariksi. Sellaista ei vielä ole koko Helsingissä. Peilejä siellä pitää olla — kun herrat tulevat iloisiksi, niin he tahtovat lyödä rikki peilejä —, sellaisesta koiranleikistä he pitävät, niin on pitkä-setä kertonut, se kapteeni, jolla on se kultainen nuuskarasia. Mutta myöskin herrat silloin mielellään maksavat, mitä ovat särkeneet ja kaiken muunkin moninkertaisesti. Silloin he vasta antavat meille rahaa! Meidän Helsinki ei enää ole köyhä, kun se saa meidän kirkkomme, joka nostaa rukoilevat kätensä Jumalan puoleen. Emmekä mekään koskaan tule hyvin surullisiksi emmekä pahoiksi, sillä me voimme nousta torniin ja nähdä laajalta yli meren ja maan, ja myöskin elämän meren. Sinne ylös näyttää moni asia pieneltä! Ah, olisipa jo se aika! Äidin kukkanen, miten ihana sinä olet! Katsos, sinun kaulaasi panemme ensinnä tämän korun ja nyt juoksemme nopeasti sitä näyttämään!

Hedulla havaitsi, että tämän päivän monet elämykset olivat nopeasti painuneet elämän meren pohjalle, sillä vasta nyt töräytteli kaupungin paimen kokoon lehmiä. Niitä oli vihollista odottaessa teurastettu paljon, joten niitä nyt oli niukalti. Heilläkin oli vain nämä kaksi ystävällistä nuorta lehmää, jotka juosten lähtivät pihasta, kun kuulivat tuohitorven.

Voisinko minä sittenkään lähettää pois tuon pikkupiian? johtui rouva Weckströmin mieleen, kun hän näki Saaran polvillaan virvoittelemassa juopunutta renkiä tuvan kuistilla. Hän minulle toi viestin vanhasta kellomestarista. Ja vaikka hän olisi aivan vieras mies, niin hänen tervehdyksensä kuitenkin herätti kuolleista minun muistoni. Jospa tietäisin, kuka on tuo vanha mies sen kylmän virran luona ja kenen hän käskee odottaa, niin etsisin hänen ystäväänsä kunnekkas löytäisin... Kerran seisoi minun isäni kuolinhuoneen ikkunan alla väkijoukossa kaunis nuori mies, kaunein kaikista. Ehkäpä hän tuli pyytämään minua minun isältäni. Ja minä onneton, minä en osannut pitää hänestä vaaria, vaan päästin hänet näkyvistäni. Vaan entäpä jos korkeiden tornien huipuilta voin lähestyä kuolleitakin hartaammasti...

Pikku-piian ääni kantoi nyt yli pihan piirin:

— Oi voi ja voi, kas nyt tätä käryytettyä kättä — millä tämän enää puhtaaksi valkaisee! Oi voi ja voi sinua, Erikki Iiskenpoika, mitä syntiä sinä oletkaan mahtanut tehdä! No, vot, tästä kädestä Musta-Kehno itse häntä helvettiin kanssaan vetää tahtoi. Eikö täällä hajuakin tulikiveltä — ihkasen selkeästi —, hyi tuota rumilusta!

Humalainen renki alkoi seljetä ja käsittää, että kasakkatyttö pilkkasi häntä. Ja sotamiehet olivat siinä ympärillä ja nauroivat. Veri karkasi hänen oikeaan käteensä, jota vasta oli sanottu rumilukseksi. Hän kimmahti pystyyn niinkuin voimansa päivinä.

— Tätä rumilusta sinä vielä nuolet, kaunilus, huusi hän, samaisella henkiin heränneellä kädellään tarttuen pilkku-pilan nilkkaan. — Nuoletko hyvällä, sinä kasakkain kuola, tai silpoaa Eerikki Iiskenpoika sinut korppien eteen...!

He taisivat molemmat rumia sanoja ja ruoskivat niillä toisiaan kuin kasakkasiimoiila. Pikku-piika osasi kirota oikein kasakkain kielellä, niin että riikin sotamiehetkin hihkailivat ihmetyksestä ja inhosta. Eihän sopinut ihmetellä tämän naikkosen muutakaan taitavuutta, hän ei ensi kertaa painiskellut miehen kanssa. Kuin kiiliäinen pompahteli hän pystyyn maasta, mihin Iiskenpoika hänet aina uudelleen väänsi. Hänen kätensä ja jalkansa rumine kahleenjälkineen ennättivät potkimaan ja nuijimaan ikäänkuin niitä olisi ollut moninkertainen määrä. Hip-hip-hei, sillä lailla! Olipa siinä roima tyttö! Oikea sisilisko, oikea käärmeennaaras! Ja osasi kääriä itsensä kokoon kuin piikkisika. Ja sylkeä kuin kissa. Hip-hiphip, sillä lailla!

— Hohoi, Eerik, pidä puoliasi, nyt se puree sinulta poikki valtasuonet!

— Sitä tiikerikissaa! Hsss!

Iiskenpoika sai kiinni pikku-piian palmikosta ja kietoi sen kuin suitsenpään vasemman kätensä ympärille.

— Rumilusta nyt nuole! sihahteli hän, painaen pilkatun oikean kätensä tytön huulia vastaan. — Sinun kättäsi piru tavoittakoon, mutta ei minun!

Molemmat pääsivät pystyyn, pyristelivät itseään temmellyksen jälkeen ja päästivät suustaan kiukkunsa viimeiset pärskeet. Katselijoiden joukko heidän ympärillään oli kasvanut, yksinpä korkeasti oppinut maisteri Skuggekin seisoi siellä, hämmentyneenä, koska hän ei käsittänyt mistä oli kysymys. Weckströmin renki puhui kehruuhuoneesta. Saara ulvoi vääryyttä, mikä hänelle oli tehty, kun hänet oli jätetty sodan jalkoihin.

— Leikkivätkö he? kysyi nuori Skugge.

— Ei, vastasi karjapiika, kasvot jännittyneessä vireessä ja koettaen toisten selän takaa päästä näkemään Eerikin käsiä, — ei, vaan tuo renki näki talon entisen herran, itsensä rikkaan kauppamiehen. Tuossa näki kaivolla!

Kaikki läsnäolevat kaarsivat kaivoa, vaikkeivät tarkkaan tietäneetkään mitä oli tapahtunut. Paikka jäi tyhjäksi ja näytti varsin viattomalta, auringon ystävällisesti paistaessa nurmikolle, ränstyneelle kaivonkannelle ja nuoreen saarnipuuhun, jonka lehdet tuntuivat kasteen-tuoreilta.

Oppinut herra ravisti päätään ja katseli, eikö löytyisi ketään, jolta voisi saada luotettavampia tietoja. Kun hän yhäkin oli hyvin taitamattoman näköinen, selitti piika:

— Sen vainajan hän näki, Suthoffin! Mitäs, kun hänen hopealaivansa aarteilla täällä rakennetaan joutavia, niin tuleepahan varoittamaan tyttäriään...

— Jahaa, ymmärsi maisteri Skugge nyt, — ja mitä varten nämä kaikki muut tulevat? Jahaa, he tahtovat nähdä ihmeen. He tahtovat nähdä vainajan ylösnousseessa ruumiissaan. No, näetkö jotakin, Kaisa? Näetkö kuolleen kauppamiehen?

— Hirveitä puhuttekin, korkeasti oppinut herra, vastasi piika säikähtyneenä. — Jumala armahtakoon minua syntistä, aina olen koettanut talon parasta enkä ole noiden sotamiestenkään kanssa sekaantunut... en kovin pahasti...

Huhu otti nopeille siivilleen tapahtuman Weckströmin talossa ja kiidätti sitä kaupungilla kuin irrallista lehteä. Ja huhua kuunneltiin uskossa ja luottamuksella muuallakin kuin Suon kaupunginosassa ja Kalastajamäellä.

Suthoff on tullut pihamaalleen kysymään hopealaivaansa!

Maisteri Antti Skugge, kainalossaan Helsingin raastuvanoikeuden pöytäkirjat ja yllään hyvä vaaleansininen takkinsa sekä kellahtavat kaularöyhelöt odotti torilta seitsemännen tunnin lyöntiä, koska ei hän katsonut soveliaaksi aikaisemmin astua neiti Anna Kristina Suthoffin kammioon. Hänen oli tapana astella hiukkasen etäämpänä odottamassa tätä kellonlyöntiä, mutta kun näki kansan virtaavan Weckströmin taloon, niin yhtyipä virtaan, kuuli mitä oli tapahtunut ja halusi nyt oikeastaan tavata sekä itse sitä ihmistä, jolle aave oli näyttäytynyt, että suloista neiti Kristaa, voidakseen hänen kanssaan keskustella tästä yliluonnollisesta ilmestyksestä, jotka niin likeltä koski häntä, ja myös tämäntapaisista ilmiöistä yleensä. Oli, oli se todellinen Jumalan armo, kun oli tällainen sydänystävätär, jonka kanssa saattoi puhella kuin hyvän toverin kanssa ainakin, oppineista ja vakaista asioista ja joka kuitenkin oli hento nainen! Kuinka herttaisesti hän nosti läpikuultavan pienen kätensä, kun hän esilukemisen kestäessä halusi tehdä jonkin huomautuksen — niin, niin, neiti Suthoff teki varsin oikeutettuja huomautuksia maisteri-ystävänsä tekstiin, Antti Skugge kuuli häntä aina ja kiitti neuvoista. Anna Kristinasta olisi tullut hyvä pappi, jos hän olisi ollut mies, tai koulunopettaja. Mutta olisipa ollut hyvin ikävästi, jos hän olisi ollut mies — nannanhan, ei olisi huvittanut lainkaan tällä tavalla käydä viemässä hänelle kronikoita ja kirjoja ja lukemassa näitä pöytäkirjoja, joita Skugge virkansa puolesta laati ja jotka olivat tärkeätä Helsingin kaupungin historiaa. Henni Forsius olisi ollut valmis kuuntelemaan näitä enonsa laatimia pöytäkirjoja vuorokauden umpeensa, mutta, hahhah, olipa siinä ero lukea niitä pojalle tai lukea niitä enkelimäisen kauniille neidolle... Anna Kristina oli ihastuttava myöskin, kun hän hoiteli sisarensa pieniä tyttöjä — äiti ja isä heistä vähän tuntuivatkin välittävän, nuoren tätinsä luona he aina olivat, hän heitä kasvatti, hän heille pyhän kirjan tapauksia kertoi ja hän heille satujen peilissä valaisi, mikä tie elämässä vie paratiisiin, mikä vie kadotukseen. Jospa Anna Kristina olisi ollut terve! Päätä huimasi ja silmiä häikäisi, kun sellaista yliluonnollista onnea ajattelikin! Mutta raukan jalat olivat paleltuneet sodan aikana pakolaisuudessa ja kädetkin olivat ajoittain hyvin kipeät. Kaikenlaisia keinoja oli koetettu, kymmenet viisaat olivat keittäneet yrttejä ja lukeneet lukuja, kupanneet, hieroneet ja mukiloineet — ihme, etteivät olleet lapsi-raukkaa tappaneet. Mutta yhteisestä sopimuksesta oli vihdoin heitetty kaikki keinot: provianttimestari oli lyönyt kämmenensä pöytään ja sanonut, ettei hän voi ruveta keppikerjäläiseksi mitättömän tyttölapsen vuoksi, jonka tohtoreille menee enemmän kuin koko Suthoffin talorähjän arvo — jos kuolee niin kuolkoon, täällä on tyttölapsia niin että kuhisee muutenkin! Sairaan sisar, väsyneenä niin yhteen kuin toiseenkin, väsyi tähän toivottomaan tohtoroimiseenkin, ja sairas Anna Kristina itse vakuutti, että jos Jumala tahtoo hänet parantaa, niin hän paranee, ja enkelin kärsivällisyydellä hän makasi pimeässä kamarissaan, odottaen Jumalan apua ja palvellen jokaista, joka hänen läheisyyteensä tuli.

Anna Kristina Suthoff teki ihmeitä, hyvyydellään ja rukouksellaan hän saattoi lohduttaa ja parantaa sairaita sydämiä. Anna Kristina, Anna Kristina Suthoff... Anna Kristina Skugge...

Kauhistus, miten heikko ja viheliäinen on ihminen! Maisteri Antti Skuggen huulille oli jo useamman kuin yhden kerran luiskahtanut: Anna Kristina Skugge! Se ei voinut olla syntiä, kun oli kysymys niin puhtaasta olennosta. Mutta hän oli Jumalan käskystä laskettu kärsimyksen vuoteelle eikä aviovuode ollut häntä varten. Tämä oli kiduttava ajatus, tämä oli puhdasta piinaa ja ristiinnaulitsemista. Ah, Herra, jospa ymmärtäisi Sinun salaisuutesi...! Anna Kristinakin luotti ihmeeseen. »Jos sinä tahdot, niin sinä voit minut parantaa.» Tässäkin, tällä hetkellä, Näkymätön oli tahtonut pysäyttää ihmiset. Varmaan hurskaan tytön isä oli lähetetty kiirastulen vankeudesta ilmoittamaan eläville tärkeitä asioita. Elävät eivät usko, mutta jos joku kuolleista nousisi ylös ja tulisi heille todistamaan, niin he uskoisivat. Mitä vainaja oli tullut ilmoittamaan? Maisteri Skuggen mieli paloi tytön luokse saadaksensa näistä puhua. Eikö seitsemännelle tunnille tänään lyödäkään laseja?... Onko edes varmaa, että nuori neiti jo tietää isänsä käynnistä kotitalossa? Silloinpa voisi sattua, että hän, Skugge, ensinnä saisi hänelle kaikki kertoa. Mutta sitä ennen hänen pitäisi tavata tapauksen silminnäkijä, Suthoffin perheen vanha renki. Missä oli emäntä, rouva Hedvig Ulrika? Missä olivat talon lapset? Kun provianttimestari oli matkoilla, niin heidät päästettiin leikkimään pihamaalle. Eihän heitä vain ollut kohdannut joikin onnettomuus, josta ehkä juuri heidän isoisä-vainajansa oli tahtonut tulla varoittamaan?

Ei ollut Hedvig Ulrika Weckströmin tapaista jättää kotipihaa näin vieraiden asuttavaksi. Vaan ehkenpä tapaus oli hänet hyvin järkyttänyt.

Torilla kuuluivat seitsemännen tunnin lyönnit.

Suuressa matalassa ja tummassa tuvassa seisoi talon emäntä lieden ääressä, hämmentäen hiilloksella kiehuvaa keitosta, mitä lapset odottivat, seisoen penkillä ja katsellen vihreiden ruutujen läpi pihamaalle. Jokin pieni kiiltävä nappi kulki heidän käsissään, muuten he hiljaa katselivat, ja vanhin, Beata Maria, holhosi varhaisvanhan tärkeydellä molempia pienempiä, Lovisaa ja Annaa, jotka olivat kaksoset. Kristan kamarista tuvanperästä kuului Helena Elisabethin iloinen jokellus, ja lasten äidin aivojen läpi kulki — kuinka monennen kerran! — että hänen lapsensa ensimmäisenä ikävuotenaan nauravat ja ilakoivat, mutta sitten kalpenevat, hiljenevät ja unohtavat leikin ja iloisuuden. Kun ei heillä ole isää, joka pitäisi heitä hyvänä! päätteli hän. Ja kun heidän äitinsä isän kirous painaa taloa! Ja hän oli näkevinään edessään isänsä kalvakkaana ja liikkumattomana seisovan kaivon luona. Mutta mitäpä siinä muuta olisi ollut kuin siniseltähehkuva hiillos, josta pieni tiku kirveltäen nousi hänen silmiinsä.

Kaikki tässä nyt tuleekin yht'aikaa! päätteli hän ulos katsahtaen ja hänen väkevä nuoruutensa pani hänet uppiniskaisesti ravistamaan hartioita, jotka eivät halunneet nyt kantaa kuormia. Hänen rinnallaanhan lepäsi, kultaisesta käädystä riippuen, auringonkarvainen koru kauniine kaiverruksineen, ja siinähän oli kirjekin, vielä lukematta!

Skugge tuli sisään kuin käskystä. Hedvig Ulrika tuskin tervehti häntä, vaan heti pyysi häntä avukseen lukemaan tämän saksalaisen kirjeen. Ja olemaan täällä lasten kanssa pienen hetken. Ja nostamaan hiililtä tämän padan, jos se alkaisi kiehua yli laitainsa. Sitten hän hyvin nopeasti sitaisi kokoon epämukavan tuuhean tukkansa, päästi alas hihansa ja helmansa, otti käteensä isänsä kepin, jota palvelijat, ne kelvottomat, olivat ruvenneet käyttämään hiilten kohennuksessa, ja astui isänsä pihamaalle.

No niin — siihenhän oli tullut koolle puoli kaupunkia. Kaivon tienoo tosin oli tyyten tyhjänä, mutta sen ympärillä kierteli kaikenikäistä kansaa kuin huutokauppaa odottaen. Ei kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin talon emäntä seisoi kaivonkannella, iski noettuneen kepinpään kantta vastaan ja jäi ääneti silmäilemään ympärilleen. Hän oli niin pelottavasti isänsä näköinen, että muijat jo hiljalleen alkoivat siunailla ja liukua porttia kohden. Eikä tämä kauppamies-vainajan ilmetty kuva edes liikahtanut tai puhunut, ainoastaan katsoi eteensä.

— Olette, alkoi hän vihdoin, pitäen toista kättään laskettuna uumalleen ja toisella pusertaen kepin kahvaa, — tulleet tapaamaan kauppamies Suthoffia. Hän kävi täällä tänään kukonlaulun aikaan ja seisoo täällä jälleen huomenna, ennenkuin kukko laulaa.

Herra hyvästi siunatkoon, mitä tässä sanottiinkaan?

— Joka tahtoo kauppamiestä tavata, tulkoon silloin.

Mutta ottipa näiden kauheiden sanojen aikana puhujalta pois oman äänen, niin että hän puhui kuin kaivon syvyydestä. Ja eikö liene nyt tullut se vainaja vetämään häntä luoksensa siihen pimeimpään paikkaan, koska keppi putosi hänen kädestään ja hänen kätensä jäykistyi aivan niinkuin renginkin äsken.

Kun Suthoffin tytär nyt katsoi ympärilleen, seisoi hänen edessään sinisilmäinen nuori poika, lämpöisellä kädellään pidellen hänen kättään.

— Leikkisisareni, sanoi tuttu pojanääni, — mikä sinun on? Tiedätkö ensinkään kuinka vaarallisesti puhuit? Etkö tunne minua? Henni minä olen. Olen päässyt kesälomalle kimnaasista, missä olen oppinut, että se mitä sanoit voi viedä polttoroviolle. No, no, leikkisisareni, tahdot vain saada pois pihastasi nuo vieraat ihmiset. Ne menivät nopeasti. Mutta katso, on Pyhän rienaamista, jos kutsuu avukseen kuolleita. He eivät enää ole meidän lakiemme alaisia. Tohtori Faust Saksanmaalla seurusteli yliluonnollisten kanssa ja kasvatti suuren oppilaskunnan, joka yhätikin herättää pahennusta. Kuinka sinun kätesi on kylmä, leikkisisareni. Kuinka sinä olet tullut kauniiksi! Mutta valkoinen olet. Näitkö äsken isäsi? Kuinka puhuit sillä tavalla?

Hedvig Ulrika tuli alas korotetusta asennostaan ja pani kätensä Hennin suun eteen.

Nyt vasta nuoren Henni Forsiuksen silmät säikähtäen katsoivat häneen.

— Kehenkä minä turvaisin, sanoi Hedvig Ulrika uupuneena, — jollen isääni?

— Missä on miehesi sitten?

Hedvig Ulrika pudisti päätään ja otti maasta kepin joka oli pudonnut hänen kädestään.

— Mutta Jumalaan voi aina turvata, lausui tuleva pappi opettavaisesti.

— Ei. Hän tule meidän pihamaallemme pitämään järjestystä.

— Älä naura, leikkisisareni, sanoi Henni Forsius ankarasti. — Tämä on vaarallista. On kiinnitetty suuri juopa heidän ja meidän välille, niin etteivät he voi tulla tänne emmekä me...

— Leikkiveli, keskeytti Hedvig Ulrika, jo keventynein mielin, — kuinka olet tullut suureksi! Vieläkö minä voin taputtaa poskeasi? Kas, kas, kuinka poika punehtuu! Kuule sinä: rakas enosi vartioi tuvassa minun maitopataani, tule, tule pian!

— Hedulla! sanoi Henni ja tarttui lapsuutensa ihanteen käteen. — Kuinka minä olen iloinen.

He menivät käsikädessä juoksujalkaa alas tummaan kosteaan tupaan. Ja Hedulla torui Skuggea, joka oli päästänyt hänen patansa kiehumaan hiiliin, lapsia, jotka eivät kisailleet, ja sisarta, joka ei yöllä ollut nukkunut. Huone oli sakeanaan käryä.

— En olisi uskonut että te, Skugge, annatte niin vähän arvoa minun toivomuksilleni — olenko teitä liian usein vaivannut!

— Rouva Hedvig Ulrika kohtelee minua kovasti. En voinut tietää, että kiehuminen alkaa niin nopeasti. Pistäydyin vain hetkeksi tervehtimään neiti sisartanne.

Anna Kristinan lämpimästi loistavat silmät kyllä ilmaisivat, että Skugge oli käynyt. Ja sen ilmaisi myös asiapaperisalkku, joka lepäsi hänen peitteellään.

Anna Kristinan köyhä valoton huone oli järjestynyt hänen tarpeittensa mukaisesti sikäli kuin hänen liikuntakykynsä väheni. Hänen harmaa vuoteensa oli joutunut keskelle permantoa ja lasten vuoteet kahdenpuolen. Hänen kätensä ulottuvilla oli pitempiä ja lyhyempiä keppejä ja vielä yksi kaikkein pisin, jolla hän ulottui koputtamaan oveen tai seinään. Se tuoli, jolla hänen monet vieraansa olivat istuneet, oli nyt hänen tajunnassaan Antti Skuggen valtaistuin. Hän asettui siihen, kun hän papereineen saapui liikkumattomaksi tuomittua tyttöä tervehtimään. Ja vaikka Anna Kristina sydämestään iloitsi jokaisesta ystävästä ja kylänmiehestä, joka häntä tahtoi muistaa, niin hän Antti Skuggesta iloitsi erikoisella tavalla. Hedulla, hänen sisarensa, ja tämän lapset olivat omat ja tutut, olivat osa häntä itseään, mutta Antti oli vieras, mahdoton selittää ja käsittää, mieluisa katsella ja kuunnella kuin kesän ensimmäinen lintu. Joskus pelotti, että hän Kristan sydämestä anastaisi liian suuren osan. Hänen sydämensä oli kauttaaltaan kuuluminen Kaikkeinkorkeimmalle, Hänelle, jolla oli valta antaa ja ottaa. Mutta oppinut nuori mies, joka ihanalla ja suloisella ajanvietteellä täytti Anna Kristinan pitkät päivät ja monesti sai hänet unohtamaan tuskansa, pyrki hämäämään hänen rukoustansakin, Miten olikaan käynyt silloin jäänlähdön aikaan, kun vihollinen uhkasi kaupunkia ja ihmiset jo lähtivät pakosalle: ei kohonnutkaan Anna Kristinan rukous Jumalan puoleen kaupungin puolesta ja turvattomien ihmisten puolesta, vaan ystäväänsä ja itseään hän ajatteli. Hän, joka itse kerran oli kokenut paon kauhut ja joka tunsi piilopirttielämän vaivat, hän oli ajatellut vain sitä, ettei häntä erotettaisi Antti Skuggesta. Mitäpä auttoi katumus — tehty oli tehtyä ja nostatti vieläkin tuskan punan hänen kasvoilleen, kun hän muisti jumalatonta käyttäytymistään. Ja entä sitten tänään: hänen ystävänsä saapuu, kauniisti puettuna ja juhlallisena ja kertoo, että isä-vainaja on näyttäytynyt kotitalonsa kaivolla vanhalle palvelijalleen. Mutta mitä tekee vainajan tytär? Hän tarttuu ystävänsä salkkuun, vetää sen vuoteelleen, hymyilee ja kysyy, onko Skugge muistanut tuoda codexen, jonka lupasi lainata. Ei, tässä ovat ainoastaan raastuvanoikeuden pöytäkirjat... No, huomenna sitten! nyökäyttää Anna Kristina. Ja Skugge saa hänelle toistaa, mitä on tapahtunut kaivolla kukonlaulun aikaan — Anna Kristina vain hymyilee ja sanoo: »Tulisipa isä minuakin katsomaan edes unessa!» »Niin», sanoo Skugge, »unessa, se on toinen asia, mutta valveilla... Katsokaa, neitini, hän ei enää ole luonnon lakien alainen, hän kuuluu varjojen maahan.» »Ah», sanoo Anna Kristina, » emmekö sitten mekin ole varjoja...?» Nyt Skugge tarttuu hänen käteensä. »Ei, tämä ei ole varjoa, tämä on...» Anna Kristina tuntee, miten mielellään Skugge suutelisi hänen kättään ja miten hän itse sitä toivoisi... Ja juuri silloin — ah — heidän kaksinolonsa loppuu!

Eikä lukemisesta tänään tulekaan mitään, sillä Hedulla astuu kiihkeästi tupaan ja Henni Forsiuskin tulee. Kuinka oppineesti he tervehtivätkään toisiaan, eno ja sisarenpoika. He puhuvat latinaa. Eno tietysti tahtoo kuulla, mitä hän on oppinut ja Henni vastaa komeasti latinaksi. Anna Kristina kuuntelee suuren kunnioituksen ja ihailun vallassa tuota oppineiden puhelua, hän vaivainen, mitätön, oppimaton, joka on herra maisteri Skuggen hyvyydestä päässyt opin makuun! Ah, vaarallista on katsella tiedon ylitsevuotavaista maljaa ja sitä maanpintaa, johon se kuohutessaan vuodattaa hopeisia, vilvoittavia pisaroitaan! Anna Kristina soisi olevansa mies, jotta hänellä olisi oikeus lähestyä itse tuota kirkasta Jumalan maljaa... Skugge on kuvannut hänelle tämän maljan ja tiedon tuottaman ilon. Ah, noin he saattavat puhua latinaa, nuo kaksi onnellista!

Hedulla, hänen terve sisarensa, joka nyt toimeliaana ja kaikessa voimassaan asteli vanhoilla hölskyvillä ja narisevilla lattiapalkeilla tuvan ja hänen huoneensa välillä, ajatteli aivan toisin kuin Krista. Onnettomat uppiniskaiset ajatukset kuohuivat hänen mielessään. Krista tunsi ilmasta ihmisten ajatukset, ne ne koskettivat hänen ihoaan milloin pehmoisesti, milloin repien, ja tällä hetkellä Hedullan ajatukset ravistelivat huoneen ilmaa kuin myrsky, jonka lomissa aurinko pilkottaa. Hänen ympärillään liikkuivat hänen hiljaiset lapsensa ja molemmat nöyrät palvelijat, Eerikki ja pikku-piika, jotka eivät tietäneet, miten he häntä palvelisivat. Hedulla kantoi mielessään jotakin raatelevaa tuskaa, jota hän ei koettanutkaan taltuttaa, ja samalla häntä puistatti jokin kaunis ja ihmeellinen ikävä. Mutta missä oli Jumala? Ja kunnioitus Hänen oppineitaan kohtaan? Latinan kieli, jota Krista ilokseen kuunteli, ei tehnyt Hedullaan mitään vaikutusta. Hän puheli lapsille, että heidän on syötävä tätä hyvää leipäkeittoa, sitten he pääsevät leikkimään pihalle ja kadullekin, sitten he muuttavat äidin luokse ylärakennukseen. Heidän isänsä on poissa ja sillaikaa he saavat leikkiä ja nauraa. Itkeä ei saa ensinkään.

Kuitenkin tuntui siltä kuin hän olisi sanonut tämän viimeisen varoituksen itselleen eikä muille. Anna Kristina ei päässyt näkemään hänen kasvojaan, hän vain tunsi sisarensa äänenvivahtelut käsillään ja kasvoillaan ikäänkuin ne olisivat olleet teräviä siimoja, ja olisi halunnut häntä lohduttaa. Mikä iloisuus ja rauha olikaan oppineiden puheessa! Ah, olisivatpa kaikki ihmiset puhuneet latinaa, niin heillä olisi ollut mielessään jotakin siitä onnesta, mitä suuri ja korkea oppi tuotti!

Mutta mitä sanoikaan nyt Hedulla? Hän huusi sisarelleen jotakin, joka johdatti tämän kielelle karpalon raikkaan maun ja hänen silmiinsä suon väkevän punaisen marjan: Espoon soissa oli kasvanut karpaloja! Krista kuuli sanoja, jotka silmänräpäyksessä veivät hänet pakolaisuuden aikaan, jolloin hän vielä saattoi kävellä! Hedulla puhui suomea, mutta Krista ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi, hän vain kuuli sisaren latovan sanoja sanojen päälle. Kas vain: Hedulla halusi näyttää taitavansa kieltä, hänkin, jota eivät Skugge ja Henni ymmärtäneet! Niinpä niin, se oli sellainen ainokainen kieli, joka oli vielä paljon vaikeampi oppia kuin latina!

Oppineet herrat vaikenivat hämmästyneinä. Sitten he hymyilivät ja ihmettelivät, mistä sisarukset olivat saaneet tietoonsa näin paljon tuota outoa kieltä.

— Brr... krrr...! pani Skugge hyväntahtoisella äänellään. — Se on niinkuin kurkien huutoa.

— Minun täytyy opetella se kieli, niinkuin minun kunnioitettu enoni tietää, selitti Henni Forsius toimeliaalla vakavuudella, — sillä minun täytyy tällä kielellä julistaa Jumalan sanaa.

— Aivan oikein, nyökytti maisteri Skugge, — kaikki kielet on meidän Herramme luonut.

— Tiedänhän minä jo vähän, jatkoi nuori Forsius: — sen lauseen, jonka suomalainen raamatunkääntäjä puolustuksekseen sanoi, kun ryhtyi viljelemään korpea. Odottakaapa nyt... Mitenkä se nyt olikaan? Auttakaa nyt minua, minun kunnianarvoisa enoni ja opettajani...

Skugge laski etusormen huulilleen ja etsi muistinsa komeroista:

— Ei, en tunne sitä lausetta...

Forsius jatkoi elein, ikäänkuin hän olisi ollut täysi mies:

— Silmällä pitäen tätä seikkaa, nimittäin, että papin on tuo ihmeellinen kieli opittava, teologian lehtorimme Porvoon kimnaasissa opetti meille tohtori Mikael Agricolan lauseen: »Kylle se cwle Somen kielen, ioca ymmärdä caikein mielen.» Tällainen lause se oli. Muuten tämä lector theologiae kypsyneine ja hyödyllisine opetuksineen mitä suurimmassa määrässä ansaitsee kiitollisuuteni.

Hedulla sanoi yht'äkkiä:

— Minä rakastan kurkia ja niiden huutoja... Kaunista! Kevättä!

Skugge kumarteli kohteliaasti:

— Niin, mikäpä kurjissa. Brrr... krrr... Kevättähän ne julistavat. Ja sitten taas syksyäkin. Niiden ääni ei ole kesän aikana miksikään kehittynyt.

Nyt Saara, pikku-piika, joka lepyttääkseen emäntäänsä oli pukenut ylleen pyhäpukunsa ja joka niinipuisella lusikalla pisteli leipäkeittoa kaksosten suuhun, vuoron perään, nosti rumat kasvonsa ja unohtaen, että oli yöllisen retkensä tähden jälleen suututtanut emäntänsä, virkkoi:

— Siellä Tobolskissa, kylmän virran luona, oli paljon, jotka eivät osanneet muuta kuin suomenkieltä. Heille pidettiin jumalanpalvelukset suomeksi. Sekin vanha kellomestari oppi puhumaan suomea. Minäkin opin...

Talon rouvalta ei mennyt hukkaan yhtään sanaa silloin, kun pikku-piika alkoi kertoa kohtaloistaan »kylmän virran» luona.

— Aina sinä puhut siitä vanhasta kellomestarista — kuka hän oikeastaan on mahtanut olla?

— Joku jalosyntyinen, vastasi Saara, nousten ja asettaen päänsä ylpeään asentoon, — joku kuninkaan väkeä. Sanottiin, että hän oli nuorena ollut niin korea mies, että kuninkaan oma salavaimo oli mieltynyt häneen ja kuningas oli suuttunut ja lähettänyt hänet maanpakoon. Hänellä oli ollut punertava tukka, sellainen kuin Ruotsin kuninkaillakin, mutta nyt se oli ihan valkoinen. Kyllä hän sanoi, että tulee kotiin, ja käski odottaa!

Rouva Weckström tunsi tuvan tunkkaisen valottomuuden suojelevan kasvojaan, joita ei kukaan nyt saanut nähdä, ja koetti puhua rauhallisesti:

— Kukahan se on mahtanut olla? Voitko sinä, Iiski, arvata? Vaan panetko omiasi, Saara, kun et ole ennen näitä kertonut, vaikka olen kysynyt?

Saara nousi jälleen ylös ja liikutteli käsiään rouvansa ihaillun esikuvan mukaan.

— Vähitellen vasta kaikki mieleeni johtuu. En omiani pane, hospodi pamiluj, minun jalosukuinen rouvani.

— No, joko tulee mieleesi, mikä tuon vanhan miehen nimi on?

— Rosenström! tokaisi pilkku-piika voitoniloisena. — Ihan juuri tällä minuutilla mieleeni pujahti. Radji Boga: Rosenström. Mutta kun ihminen oikein väsyksissä ja syömättömänä on, niin ei mitään muista!

— Kuule nyt, vaimo, puuttui puhumaan maisteri Skugge: — eihän Tobolskissa ole Ruotsin kuninkaan vankeja, vaan tsaarin. Huonosti asiat tiedät, parasta ettet mitään puhuisi.

Kasakkatyttö puolusti itseään:

— Ruotsin kuningas kielsi Rosenströmiä kuninkaan kaupunkiin tulemasta ja kapteenin arvon häneltä kielsi. Mutta tsaari hänet Siperiaan lähetti, kun tämä kellomestari oli sodassa tappanut paljon tsaarin miehiä. Radji Boga, en sen paremmin sanoa osaa — puhun vain mitä muut puhuivat.

Eno, jonka piti yhdeksännen tunnin tullen olla raastuvanoikeudessa, otti nyt taskustaan kirjeen, tunnusteli kuoren hyvätuoksuista pintaa ja avasi laidan hyvin varovasti. He lukivat Hennin, sisarenpojan kanssa:

 Meyne Hochwohl Ehrwürdige Grossachtbahre und liebe Freundin Frau
 Hedvig Ulrika Weckström, geb. Suthoff.

 In Namen Gottes grüsse ich Sie herzlich und wünsche Ihnen Gottes
 Gnade und Segen. Meyne Hoffnung ist immer gewesen Sie sehen zu dürfen
 und ich bitte Sie samt Ihren Kindern bey mir in der Frey- und Hanse
 Stadt Lübeck willkommen zu seyn. Auch habe ich mit Freuden erfahren,
 dass Sie Ihrer Stadt eine schöne und erhabene Kirche schenken wollen,
 damit dort Gott der Herr wohne. Auch den Kirchen Ihres Orthes wünsche
 ich gedeyliches Aufnehmen zu Fortpflantzung des heilsamen Göttlichen
 Wortes und Beförderung vieler Menschen Seeligkeit.

 Ich hoffe sehr, dass meyne Hochwohl Ehrvürdige Freundin eine Freude
 bey dem Geschenk haben wird welches Geschenk ich Ihre sende.

 Meyner Hochwohl Ehrwürdigen und grossachtbahren Freundin Gottes Obhut
 wünschend

                                            Anna Schmidt,
                                            geb. Brook.»

Olipa ilo kuunnella, millä tottumuksella ja rivakkuudella nuori kimnasisti selviytyi saksalaisesta tekstistä. Maisteri Skugge ei katsonut hänen vastaanottavaiselle sielulleen terveelliseksi lausua, mitä hänen kyvyistään arveli. Poikahan luki tekstin nopeammin kuin eno!

— Kaikesta ihmistaidosta Jumalalle kunnia! pääsi vihdoin Skuggelta. — No, poikaseni, käännäpä nyt äidinkielelle, että näemme, miten selviydyt siitä tehtävästä.

Henni yskähti niinkuin oli kuullut monen papin ja opettajan tekevän, ja kääntäminen äidinkieleen sujui häneltä, sekin, nuhteettomasti:

 Minun korkeasti arvoisa, suuresti kunnioitettu ja rakas ystäväni rouva
 Hedvig Ulrika Weckström, omaa sukua Suthoff.

 Nimeen Jumalan tervehdin Teitä sydämellisesti ja toivotan Teille
 Jumalan armoa ja siunausta. Minun toivomukseni on aina ollut saada
 nähdä Teidät ja minä pyydän Teitä sekä lapsianne olemaan tervetulleita
 luokseni vapaa- ja Hansakaupunki Lyypekkiin. Olen ilolla kuullut, että
 te tahdotte lahjoittaa kaupungillenne kauniin ja jalon kirkon, että
 Herra Jumala siellä asuisi. Toivotan Teidän paikkakuntanne muillekin
 kirkoille terveellisen Jumalan sanan menestyksellistä vastaanottoa ja
 edelleen julistamista monien ihmisten autuudeksi.

 Minä toivon, että korkeasti arvoisa ystäväni löytäisi iloa lahjasta,
 jonka Hänelle lähetän.

 Korkeasti arvoisalle ja suuresti kunnioitetulle ystävälleni Jumalan
 varjelusta toivottaen

                                               Anna Schmidt,
                                             omaa sukua Brook.»

Ei sopinut ihmetellä, ettei nuori kimnasisti laskettanut kirjeen koko sisältöä yhtä suurella vauhdilla. Mutta hänen sydämensä hartaus tätä kaunista kirjettä lukiessa nostatti kyynelet hänen omiin silmiinsä ja Anna Kristinan silmiin sekä langetti polvilleen rengin ja pikkupiian, jotka nyyhkivät ääneensä. Mutta liikuttunein mielin kuunteli kirjettä ennen kaikkea maisteri Skugge, joka ei sitten enää voinutkaan vaieta.

— Kaikkivaltias on siunannut sisareni poikaa lahjoilla... runsailla lahjoilla, mistä lahjoista meidän on Häntä kiitettävä ja aina muistettava tilinteon päivä ja niitä leivisköjä, jotka meiltä takaisin vaaditaan. Kukaties sinun suodaan, rakas sisarenpoikani, julistaa Jumalan kunniaa siinä kirkossa, jonka rakentamista kaksi jaloa naista kahdenpuolen Itämerta ajattelee ja johon aivoitukseen meidän Herramme armonsa antakoon. Niin... ja tekeepä mieleni tällä hetkellä mainita myös eräästä ajatuksesta, joka nyt täyttää mieleni: että sinä, Henric Forsius, myöskin tämän meidän syntymäseutumme, tämän pohjoisen Atenan ja Jerusalemin, kunniaksi käyttäisit nerosi vähäiset lahjat. Amen...

Talon emäntä, joka oli kuvitellut kaiken aamua toimittavansa tärkeitä askareita astellessaan tuvan ja kamarin väliä, huomasi yht'äkkiä, ettei ollut saanut aikaan mitään ja pysähtyi lopullisesti kuuntelemaan kirjeen sisältöä. Ja ymmärsi, että tuntematon ystävä meren takaa puhui jostakin todella tärkeästä. Jopa sanojensa vahvistukseksi lähetti lahjankin, tämän ihmeellisen korun, joka pivossa pidellen oli lämpöinen ja sykkiväinen kuin lintu, kun sen on sattunut vangitsemaan hetkeksi.

»Kaunis ja jalo kirkko», ajatteli Jakob Suthoffin tytär, tuntien hiljaisen kirkkauden syttyvän sydämeensä. »Kirkko, jossa Herra Jumala asuu. Varmaan on minun isäni tänä aamuna tahtonut tulla vahvistamaan minua ajatuksessa, että minä uskollisesti uurastaisin...»

Niin alkoivat sitten päivät nopsaan vieriä kohti juhannusta, jolloin provianttimestari oli luvannut palata kotiin.

Hänen nuori vaimonsa näki kesken kotoista jokapäiväistä aherrustaan, hetkittäin ja hengessä, miten säteilevät kirkontornit hänen syntymäkaupungissaan pyrkivät ilmoille, tervehtämään Lyypekin kirkkoja ja muita Itämeren kirkkoja. Hänen isänsä ei enää tullut kotipihalleen, mutta kaupungin köyhät kuuluivat lakanneen mainitsemasta taloa Weckströmin omaksi ja puhuivat Suthoffin talosta. Hedvig Ulrika ei ollut siitä mitenkään pahoillaan ja Kristakin vain nauroi, kun hänelle se kerrottiin. Mutta ihanan Herran-temppelin näkeminen lakkasi pian vanhemmalle sisarelle olemasta yksin ilon aihe. Joskus olivat tornit kuin haurasta lasia, joskus kuin kultaa ja hopeaa ja ikkunoista loisti tuli ja kuului urkujen soitto. Mutta jota mahtavampana rakennus silmiin heijastui, sitä mahdottomammaksi tiesi nuori vaimo sen kohottamisen käyvän. Kerran, kun hän oli uimassa heidän uintipaikallaan likellä Dåhmanin leskenpojan taloa, hänestä tuntui siltä kuin kuviteltu kirkkorakennus olisi alkanut kaatua eikä hän ennättänyt pois alta. Hänen sydämensä rauhoittui kuitenkin samassa, sillä aamun rusotus lepäsi rauhallisena Kluuvin vedessä, koko heinikko ja vasta tupella olevat nuoret kaislat kimmelsivät kasteessa ja sorsaemo kellahtavine poikasineen ui hänen editseen. Mitään pelättävää ei ollut näkyvissä, olihan niin varhainen aamu, ettei ihmisiä vielä ollut liikkeellä eikä aurinko ollut noussut.

Minä menen sekaisin, jos ajattelen tätä kirkkoa, päätteli hän. Heitän sen mielestäni!

Mikä minä olen rakentamaan kirkkoja? Minun täytyy puhua Susisaarten rakentajaeverstille. Ehkä voin kysyä isäni hopealaivaakin... Ikäänkuin leikillä tietenkin vain.

Ja Weckströmin nuori vaimo valeli kasvojaan vedellä, joka vielä oli niin jääkylmää, että puistatti, kun laski jalkansa hyllyvään mutaan. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että Tallinnan kirkontornit joskus ovat näkyneet tänne Helsinkiin asti. Ja taas hänestä tuntui, ettei hän saa epäillä.

Hedvig Ulrika Weckström etsi tilaisuutta päästä puhumaan rakentajaeverstin kanssa. Mutta häntä ei näkynyt kaupungilla. Kun hänen everstinnansa vielä viipyi Kuljussa, vietti eversti tarkkaan päivät työmaallaan ja soudatti itsensä kotiin kaupunkiin vasta hyvin myöhään. Kerrottiin hänen aikovan kokonaan muuttaa Susisaarille. Ja kerrottiin, että hänen kiireensä tällä kertaa tarkoitti varsin outoa työtä — kaupunkilaiset nauroivatkin, käsittämättä mitä sellaisella oli tekemistä linnoitustöiden kanssa. Sanottiin, ettei Semiramiin maine antanut Ehrensvärdille rauhaa. Hän istutti puutarhoja! Vallien harjoille nostettiin tuhansia kuormia multaa, ja puita ja pensaita tuotettiin meren poikki suurin kustannuksin. Tarvittiin totisesti kultaa ja hopeaa, ei enää ihmetyttänyt ketään, että täytyi turvautua etsimään aarteita meren pohjalta.

Mutta ei riittänyt, että rakentaja-eversti ajoi kalliita vieraanmaan-pensaita kruunun alueille: hän kävi työsotilaidensa kimppuun ja määräsi, että heidän on otettava mukaansa hänen pensaitaan ja istutettava niitä mökkiensä seinustoille. Niistä oli muka tuleva iloa vaimoille ja lapsille. Ilo oli ylen tärkeä. Everstiä lapsetti, hymähtivät sotamiehet, hyvä ihminen oli eversti ja suomalaiseksi itseään sanoi ja suomea puhuikin, niin että siitä hyvin selvän sai. Mutta tällaisia päähänpistoja hänelle tuli: nyt täytyi istuttaa noita pensaantynkiä! Taisi kyllä eversti tosissaankin tarkoittaa väkensä hyvää, koska itse kävi valvomassa, että kaikkien kasarmien pihoille ja ikkunoiden alle vain tuli noita kaukomatkaisia puita. Ja penkkejä pystytettiin istutusten viereen ja näillä piti perheellisten miesten istua poutaisina iltoina ja pyhäpäivisin vaimojensa ja lastensa kanssa. Mutta eräänkin vääpelin asunnon eteen eversti omalla hopeapääkepillään teki istutuspiirustuksen ja siihen pantiin samoja ruusupuita, mitä oli tuotu hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernöörin puutarhaan. Jotkut pahat kielet väittivät, että rakentaja-eversti halusi maalata vääpelin kauniista tyttärestä kuvan siitä ruusujen keskeltä! Eversti ja hänen upseerinsa maalasivat nimittäin kuvia. Mutta he eivät suinkaan aina etsineet kauniita ihmisiä ja kukoistavia maisemia. He maalasivat paljaita kallioita, kumaraisia ukkoja ja akkoja, laihoja lehmiä ja lahoavia veneitä. Eversti suostutteli Dåhmanin leskenpojan rinnan riitaisen vaimonsa viereen samalle penkille ja vielä määräsi heitä pitämään toisiaan kädestä, kun heidät kuvasi. Keppi-Saarasta hän teki Helsingin profetissan, jonka silmät näkivät menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Jos Helsingin Aatami olisi elänyt, niin mikähän hänestä olisi tullutkaan! Meilahden kapakkatuvan keskelle hän kuvasi tynnyrin, jonka kannella miehet löivät korttia ja Kerttu katseli naurussa suin isäntänsä olkapään takaa ja sylissään kissa, pelaajien kortteihin. Kuva oli niin elävä, että saattoi ymmärtää kissan kehräävän. Tellqvistin eversti oli asettanut kiikkeräin tikapuiden nenään tervaamaan aurinkoa — hänestä näkyi pääasiassa saappaat ja hännäntapainen takinlieve. Mutta pitkälle kapteeni Tersmedenille eversti oli tehnyt kaalinpään eikä kukaan nauranut kuvaa enemmän kuin pitkä kapteeni itse! Nuorella Maija Qvickillä oli pitkät pellavankiiltävät palmikot — joku oli saanut suustaan sellaisen sukkeluuden, että eversti Ehrensvärd vielä tekee hänestä Neitsyt Maarian, joka istuu ruusutarhassa, odottaen lasta.

Tällaisissa huvituksissa Susisaarten herrat kuluttivat aikaansa, milloin eivät olleet päivällissyömingeissä toistensa tykönä tai ympärillä olevien pitäjien herraskartanoissa, tai myöskin muutamien kaupungin kauppamiesten luona, nimenomaan Bockin, Goviniuksen, vanhemman Clayhillsin ja Burtzin, jotka kaikki koettivat kestitä heitä parhaimman taitonsa takaa. Eversti Ehrensvärd ei nyt askarrellut paalujensa ääressä niinkuin talvella. Hänen valkoinen purjeensa kallisteli milloin saarten välillä, milloin kauempana Kaupunginlahdella. Milloin hän mittasi meren syvyyttä, milloin hän putkellaan tähyili ympärilleen. Toiset sanoivat hänen yhäti hakevan aarteita merenpohjalta, kosk'ei hallitus tahtonutkaan antaa niin paljon rahaa kuin herrat panivat menemään, toiset sanoivat hänen katselevan väyliä uusille pienille laivoille, joiden kuin sukkulien piti osata pujotella kyttäilemässä vihollisen linjalaivoja.

Eräänä aamuna tuotiin Weckströminkin taloon pensasjuurakko, joka kokonaan täytti yksipyörärattaat, jommoisia Susisaarten töissä käytettiin, niin hyvin hevosvedossa kuin miesten työntäminä. Susisaarten eversti lähetti juurakot ja käski rouva Weckströmiä heti istuttamaan!

Missä rouva oli? Piiat ja lapset huusivat häntä. Neiti Kristakin koetti vuoteestaan huudella. Piiat ja lapset juoksivat. Sotamies ryhtyi tyhjentämään yksipyöräistään ja suostui odottamaan ainoastaan, jos rouva pian tulisi. Eversti oli käskenyt kiirehtiä, hän seisoi torilla, missä parastaikaa oli jaellut samanlaisia juurakoita sekä kaupungin vallasrouville että köyhillekin.

Talon rouva seisoi kapakassa Eerikki-rengin kanssa mittailemassa ja suunnittelemassa.

— Mutta minä odottamaan neuvoisin, sanoi renki, — kunnekkas provianttimestari kotiin tulee. Hyvin herra suuttua taitaa, jos hänen tietämättään väliseinä pois otetaan.

Hänen emäntänsä hymähti ja kohautti olkapäitään.

— Mitenkä sitten ajattelet, että rupeamme minun isäni kirkkoa rakentamaan, jollemme täältä saa rahaa? Vanha parka, minkä vuoksi ajattelet vainajan kotiinsa tulleen, jollei tämän kirkon tähden?

Iiskenpojan silmät kiiluivat paisuneiden luomien raosta.

— Ei vainaja kapakan vuoksi tullut, vaan laivansa! Gagneurin eversti nostanut on! Hopealaivan aarteilla linnojaan rakentaa. Koko kaupunki tietää... Jollei minun rakas rouvani everstiä tilille vedä, niin kauppamies-vainaja jälleen taloon tulee.

— Vanha hölmö! keskeytti Hedulla uskollisen palvelijansa, vaikka Iiskenpojan kolea ääni häntä kylmäten kaamoittikin.

— Minun rakas rouvani muistaa, että minä häntä palvella luvannut olen, vaikka pahankin herran ottaa. Mutta... mutta en palvella voi, jos vainaja vakituisesti taloon asettuu...

— Hyvän selkäsaunan ansaitset, sanoi emäntä, — vaan en nyt viitsi käydä sinua rankaisemaankaan, kun hyvää tarkoitat. Mitä nyt siis haluaisit?

— Että minun rakas rouvani everstiltä kysyisi Gagneuria!

— Sitä minä en tee, jumaliste.

— Sen sitten minä teen, minun rakkaan rouvani halpa palvelija! Me vielä kirkon rakennamme. Herra kauppamies-vainaja haudassaan rauhan saa!

Vanhan miehen harras ja vuorenluja usko loisti hänen silmistään liikuttavan lämpöisestä. Hänen emäntänsä katseli vaieten ympärilleen pimeässä kapakkahuoneessa. Silloin kohtasi hänen korvaansa palveluspiikaan huuto:

— Susisaarten eversti on lähettänyt sotamiehen ja ulkomaan juuria!

No niin, ajatteli rouva Weckström, nyt kysyn häneltä isäni laivaa.

Mutta eversti ei ollut itse täällä eikä häntä näkynyt torillakaan. Varmaan vallasrouvat olivat vieneet hänet mukanaan, he kun halusivat kysellä häneltä, miten he istuttaisivat uudet pensaat. He olivat olleet hyvin mielissään lahjasta.

Provianttimestarin rouva päivitteli, minne hän nämä istuttaisi — tuollaisen joukon! Minkälaisen maan ne vaativat ja minkälaisen hoidon? Sotamies selitti, että eversti oli käskenyt vain maahan pistää ja viikon aikana hyvin kastella.

Emäntä nouti tuvasta pullon ja ryyppylasin, sill'aikaa kun sotamies asetti juurakot maahan. Ne olivat nääntyneen näköiset, mistä kaukaa lienevät tulleetkaan.

Niitä oli tullut niinhyvin Ruotsista kuin Stralsundistakin, ja lieneekö eversti hankkinut vielä muualtakin. Kasvin nimi oli sireeni.

Nimessä ei ollut vikaa, sehän olisi soveltunut vaikkapa tyttölapsen nimeksi. Mutta suurempaa päänvaivaa tuotti keksiä, minne nuo rojuiset juuret sijoittaisi. Koko talo neuvotteli, sillä Susisaarten everstin lahjaa ei sopinut ylenkatsoa, niinkuin olisi tehnyt mieli katsellessa noita näivettyneitä varsia. Koko talo laiminlöi työnsä. Sotamiehet tulivat ylätuvan puolelta ja palvelusväki nosti Kristan vällyihin käärittynä ja tuoliin istutettuna pihamaalle. Aurinko paistoi ja aamukasteinen maa hengitti vehreytensä tuoksuja toukokuiseen ilmaan. Vihdoin julisti rouva Weckström:

— Me erotamme aidalla yläpihan alapihasta ja te, sotilaspojat, saatte kulkea yläportista eikä teidän tarvitse tulla tänne ensinkään. Aidan vierelle istutetaan everstin pensaat ja sitten pyydetään everstiä katsomaan. Joka ennättää ja haluaa auttaa, saa hyvät ryypyt ja hyvän kalaruoan.

Kaikki halusivat auttaa ja kaikilla oli aikaa!

— Tottahan sentään tehdään portti? sanoi nuorin tänne majoitetuista sotamiehistä, vaalea hyväntahtoinen vermlantilainen, jota talon naiset olivat käyttäneet apunaan puunhakkuussa, vedenkannossa ja muissa senkaltaisissa.

— Pääsettehän te omasta portistanne, sanoi rouva Weckström, ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt kunnon nuorukaisen kysymystä.

— Niin, mutta tähän ylä- ja alapihan väliin?

Vai sillä lailla! Palveluspiiat kiirehtivät selittämään, että portti välttämättä tarvitaan. Saunakin on sotilaitten puolella...

— Ei niin korkeaa aitaa tehdä voikaan, ettei ylitse pääse! kuiskasi pikku-piika, rumat kasvot naurussa.

Kaikki nauroivat. Vanha renki, joka olisi halunnut sanoa, että parempi odottaa olisi, kunnekka provianttimestari kotiin tulee, ei kumminkaan puhunut mitään, vaan läksi hakemaan lautoja ja ajatteli, että toki sillä tavalla saadaan Susisaarten eversti talossa käymään ja jollei kukaan muu puhu hänelle hopealaivasta, niin hän sen tekee niin totta kuin hänen nimensä on Erik Isaksson.

— Tehkää yksintein korea aita, sanoi rouva, — että kehtaatte everstillenne näyttää.

No, se oli selvää se.

Nämä miehet olivat olleet talossa niin kauan, että tekivät kuin omaa työtään. Se meni pian, liian pian. Kaikki olivat oudon iloisia. Lapset huusivat ja hyppelivät. Krista istui hetken auringonpaisteessa vällyjensä sisässä. Siinä tuli sekä hiki että vilu, ja Iiski yhdessä emäntänsä kanssa kantoi hänet sisään. Ei hän paljon painanut. Mutta hänen arkoihin jalkoihinsa oli jotenkin käynyt veto eikä särky antanut kauaakaan odottaa itseään. Ah, kuinka onnellisia olivatkaan nuo terveet!

Eerikki-renki hoiteli työn kestäessä viinapulloa. Hän nautti siitä itse enimmän osan. Tuon tien oli aita valmis, ja iltakasteen langetessa istutettiin everstin pensaat.

— Mikä näiden pensaiden nimi nyt olikaan? huomasi yhtäkkiä rouva Weckström, multaisin käsin häätäessään pois sääskiä, jotka tällaisena lämpimänä iltana olivat erittäin nälkäiset ja joita Helsingissä oli runsaasti.

Kukaan ei saanut nimeä mieleensä. Olkoot sitten vaikkapa »everstin kukkasia» siihen asti kun nimi saadaan selville. Sotapojat kantoivat omasta kaivostaan vettä ja kastelivat taimet, naisten niitä istuttaessa. Iiskenpojalta ei enää käynyt istuttaminen enempää kuin kasteleminenkaan: hän puheli omiaan ja naureskeli uhittelevasta ikäänkuin olisi varustautunut tappelemaan. Kuitenkin hänen emäntänsä silmäykset, hänen suoristaessaan selkäänsä istuttamistyön kesken, pitivät häntä vielä kurissa. Hedullan kasvoilla oli kostea rusotus, hänen täytyi yhtä mittaa sääskien tähden leiskauttaa paksua tukkaansa, joka ei ottanut pysyäkseen palmikolla, ja hänen sieraimensa ja huulensa tavoittelivat kiihkeästi kevään tuoksuja — niitä tuli Kluuvin kaislikoista, puhkeavista tuomista pitkin kaupunkia, maasta, jota hän par'aikaa piteli käsillään, jopa näistä nuutuneista pensaistakin.

— Jaa, kysymään menenkö tuon puskan nimeä? sanoi humaltunut renki, koettaen palvelevaisuudella lepyttää emäntäänsä, jonka koreat loistavat silmät tuntuivat häntä uhkailevan. — Burtzin rouva sen varmasti tietää voi. Mitämaks itseltään Susisaarten everstiltä kysyä voisi. Hyvänähän häntä siellä pidetään. Mutta minäpä sanon, että tällaiset varvuntyngät ovat liian pieni palkinto hopealaivasta. Sillä ryöstäjä varas on ja Stookhusin kellariin kuuluu...

Rouva Weckström suoristi selkäänsä ja löi kämmenensä yhteen. Läjäys ei tarkoittanut sääskiä ja renki sen ymmärsikin.

Hän tarttui syyttä suotta takaapäin vyötäisistä mieheen, joka paraikaa kipolla valeli istutuksia, ja nosti hänet ilmaan, koska hänen voimansa nyt vaati tällaista pientä purkautumista.

— Tämän puskan nimi sano! uhitteli hän sitten miehelle, joka oli mennyt kumoon tanterelle.

— Sireeni se on, sanoi nuori mies, pyyhkien hihalla multaa vaatteistaan, — mutta sinä saat olla moukka ja koira...

Rouva Weckström tuli miesten väliin, puhui heille kauniista kesäillasta ja linnunlaulusta ja käski renkiään sovinnolla lähtemään maata. Kun Eerikki Iiskenpoika nyt rupesi puhumaan hopealaivan ryöstäjästä, jonka hän nujertaa näine käsineen, niin miehet yksissä voimin ottivat hänet syliinsä ja nauraen telkesivät hänet vaunuvajaan. Siellä hän puski voimiaan oveen ja seiniin ja huusi tietävänsä, että kauppamies Suthoffin hopealaiva on nostettu merestä ja sillä nyt herrat linnaa rakentavat... Tätähän vainaja haudastaan nousi ilmoittamaan eikä ennen rauhaa saa, ennenkuin hänen hopeillaan kirkko rakennetaan...! Koko kaupunki saattoi tämän kuulla. Siitä saattoi olla pahoja seurauksia. Rouva Weckström käski nyt kaikkia nopeasti jättämään työnsä ja menemään illalliselle. Sitten hän oven takaa rauhallisesti puhutteli vanhaa palvelijaansa ja nosti salpalaudat oven edestä. Mies raukka tuli verissään ja suu vaahdossa ulos, etsi riitakumppaneja ja kun ei löytänyt, hyökkäsi uutta aitaa vastaan. Siihen oli tehty niin leveä portti, että kuormiakin mahduttaisiin kuljettamaan, ja Iiskenpoika yritti nyt nostaa porttipaaluja maasta. Vähitellen hänestä tuli väsynyt, nöyrä ja katuvainen palvelija, joka emäntänsä kanssa kahden lopetti istuttamistyötä, kantaen pois rakennusjätteitä ja puhellen kukkuville käkilinnuille, kun ne kilpaa huutelivat toisilleen pienten tähtien syttyessä toukokuun taivaalle ja palovartijoiden alkaessa kierroksensa kaupungilla.

— Minä kuitenkin sinun ainokainen ystäväsi olen, Hedulla, lausui uninen, humalastaan selkiävä renki. — Mutta kyöpeliä en kohdata taida. Laiva everstiltä takaisin vaadi!

— En jaksa kuulla puhuttavan laivasta! sanoi emäntä ärtyneenä. — Katso miten kauniiksi meidän piha tuli.

He sulkivat ajoportin.

Ilta oli unelias, tuoksuva ja lämmin. Miten ihmeellistä, että Ehrensvärd oli muistanut häntä!

Eräänä päivänä, jo aamusta, ilmaantui Bockin puotipalvelija Weckströmin kapakkaan, pyysi ryypyn ja päällispalan ja vihdoin kysyi, eikö kauppamies ollut kotona. Kun Iiskenpoika ilmoitti hänen vielä olevan matkalla, niin Janne Sederholm kysyi rouvaa. Renki sanoi rouvan huttua keittävän, heillä kun paljon miehiä nyt työssä oli, niinhyvin maatöiden vuoksi kuin tiilenvedonkin, koska provianttimestari Weckström tiilitehtaan Vanhaankaupunkiin tehnyt oli ja Susisaarille nyt jälleen tiiliä ajettiin. Tässähän sellaistakin aikaa oli, ettei muuta tehty kuin pajupuskia istutettiin, mutta nyt taasen merestä kultaa ja hopeaa nostaneet ovat ja tottahan Sederholm sen kuullut on, kenelle ne kullat ja hopeat kuuluvat ja kenenkä varoilla riikin herrat Viaporia rakentavat! Tämän talon!

Sederholmin Janne omia ajatuksiaan ajattelevan näytti ja taasen rouvaa kysyi, aivan kuin ei olisi tietänyt, mitenkä kauan aikaa hutun keittämiseen menee.

Mutta siihen toisia tuli, jotka eivät jääneetkään rouvan kutsumista odottamaan, vaan jotka kuin ampiaiset tupaan puskivat ja portista sisään ja aidoista ylitse menivät kuin villit kissat taikka nälkäiset sudet. Ja mikä nekin nyt juuri siihen ajoi? Eikös Eerikki Iiskenpoika heitä tuntenut olisi? Rouvavainajan eläessä he jo näin tulivat, eikä kaupungin raati silloinkaan heidän temppujaan ja hyppyjään esittää antanut. Sentähden, että komeljanttarien ja ilvehtijöiden ja irtolaisen kansan tuleminen kaupunkiin tykkänään kielletty oli ja heidän oli ilman viipymistä pois täältä lähteminen. No, Sytsin komeljanttarijoukko kyllä Suthoffin taloon tulla tiesi, missä sitä kerran hyvänä pidetty oli! Se tuli, niinkuin ennenkin, vankkureissa, joiden perä oli peitetty tynnyrinvanteista tehdyllä kuomulla, ja haalistuneessa kankaassa helisi tiuku niinkuin ennenkin. Ja koirat ympärillä rähisivät ja kaupungin lapset huusivat ja kirkuivat, mutta marakatit nousivat kuomun päälle ja pitkäänenää joka haaralle näyttivät. Ja kaikenväriset rievut, nauhat, myssyt ja napit kiilsivät ja keikkuivat, kun Sytsi, hänen mamashansa ja pentunsa rouva Suthoffia, tätä enkeliä ja hyväntekijää huutelivat ja kutsuivat. Mutta myöskin ruokaa he huutelivat ja kaikkeen, mitä syötävää näkyvissä oli, he laihoin mustin sormin tarttuivat ja hihkuivat ja lauloivat ilosta, kun kalanpäitä, limpunpuolikkaita, verimakkaraa ja kutunjuustoa pidellä saivat ja kurkkuunsa ajaa. Mutta kaikista nälkäisin oli heidän onneton hevosensa — luuranko, repaleinen nahka päällä ja kihiseviä kärpäsparvia rikki ajetuissa lavoissa. Ja mikä oli sekin mies, joka hevosen valjaita päästeli? Musta murhe itse hän oli, pitkäpartainen laiha ihmiskaakki, juuri kuin Siperiasta tänne tuotu.

Eerik Iiskenpoika tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä näki ja minkä ennätti äkäisesti toimitti herra Sytsille, ettei tänne tulla saa, ei kaupunkiin eikä taloon. Rouva Suthoff kauan jo kuollunna on ja kauppamies kuollut on, kova majoitus tänne taloon pantu on. Kaupungin vouti susia pitää koirien asemesta ja sutensa irtolaisten kimppuun usuttaa...

Olihan kaupungissa huonojakin hevosia, kuin tiilikuormia vetivät pahoilla teillä, mutta ei toki tällaisia ollut nähty sitten sodan. Niin vanhako oli tuo vaivainen, ettei enää syödä osannut? Kai hampaaton ja päätautinen — mitä? Ei leipääkään hienontamaan kyennyt...

Rouva Weckström astui portista kadulle, kasvoillaan vielä liesivalkean hehku. Hän oli rengin äänestä tuntenut, että kysymyksessä oli kärsivä eläin, ja silmien välissä tiukat laskokset hän heti rengiltä kysyi, kykenisikö tämä tuon onnettoman hevosen nopeasti lopettamaan. Eerikki Iiskenpoika sanoi siihen vähän vain tarvittavan, ei muuta kuin puhaltaa, niin se kaatuu. Silloin tuli krouvituvasta Sederholmkin ja sanoi rouva Weckströmiä haluavansa tavata, lupasi päästää onnettoman eläimen sen kärsimyksistä, silitteli ystävällisesti sen kaulaa ja käski Iiskenpojan tuoda nuijan.

Rouva Weckström mietti, jäisikö seuraamaan toimitusta vai pakenisiko. Hän hääteli pois lapsia kirjavien kuomuvankkurien ympäriltä — siinähän olivat hänen omatkin lapsensa ja Saara, pikku-piika! Ja nyt tapahtui yht'äkkiä, että Saara iski silmänsä vanhaan mieheen, joka syyllisen ja sammuneen näköisenä seisoi hevosen ääressä, karkasi häntä kohden ja veti ylös hänen hihansa ripsuisia repaleita.

Oletko sinä tosiaankin palannut Siperiasta, onneton veljeni?

Miehen ranteessa oli valkoiset märkivät kahleenjäljet.

Pikku-piika paljasti omat ranteensa ja päästi äänen, joka oli itkun ja naurun vaiheilta. Molempien kasvoilla karehti hetken haikean ystävällinen hymy, sellainen joka on annettu ihmiselle, kun hän kaiken kärsimyksen tutuksi on tullut eikä mitään ihmettele.

— A vot, hymyili kasakkatyttö edelleen, — hän Siperiassa on ollut, ranteista tunnen. A vot, niin on mukavaa kuin veljen kohtaisin! A, kuin pakenemaan pääsit? A, minä kaksi vuotta kuljin. A Tobolskistako tulet? A, Irkutskista? En tunne sitä paikkaa. Et kaiketi ole kohdannut vanhaa herraa, kellomestaria, joka meillä kaikki kellot korjasi ja kelloja tekikin ja joka meidän rouvan tuttava oli? Rosenströmiksi itseään kutsui, nytpä muistin! Ka, kun mieleeni tuli, kun ranteesi näin, veli. En ollut muistanut moniin aikoihin, a vot, kun muisti meni... Rosenström hän oli!

— Kyllä Rosenströmin tunnen, vastasi vanha mies.

Hän olisi ehken vielä jotakin puhunut, mutta silloin alkoi eläin hänen vierellään huojua ja horjahdella ja kaatuen aisojaan vastaan se lyyskähti maahan.

Puolet kaupunkia oli kokoontunut Läntiselle Kirkkokadulle tapahtumaa seuraamaan. Rumpali ei milloinkaan saanut liikkeelle niin suurta kuulijajoukkoa kuin tällainen turma, joka vielä itsestään meni näin hyvään päätökseen. Kaupungin köyhät olivat kerrankin tyytyväisiä ja ilmaisivat mielialansa valittavin ja nautintoa pursuvin keskusteluin. Lapset julmassa riemussaan hyppelivät sikin sokin itkevien ja älmentävien komeljanttarien sekä heidän apinoidensa, kilpikonniensa ja puhuvien villakoiriensa joukossa. Kenraali Zanderin kamaripalvelija tuli hakemaan pois pientä neitiä, joka guvernantin kanssa oli ollut kävelyllä, mutta jäi itsekin väkijoukkoon. Viskaalilta ja raatimiehiltä puuttui tässä tärkeä henkilö, nimittäin Syyllinen, ja he koettivat turhaan häntä löytää, yhä uudelleen kysyen, oliko hevonen todella itsestään kaatunut vai oliko sitä nuijalla lyöty. Mitä varten tässä oli nuija? Kuka sen oli tuonut ja mitä varten? Vastaukset johdattivat viskaalin Sederholmin nimeen, ja nyt näyttivät raatimiehet Bock ja Burtz tyytyväisinä alkavan haeskella häntä, mutta silloin Weckströmin renki käänsi viranomaisten etsinnän itse Schutzin, joukon johtajan puoleen, joka oli näin tunnottomasti rääkännyt luontokappaletta. Juuri kun nyt kiivaimmin huudettiin ja hosuttiin, juoksi Schutzin laiha näivettynyt mamasha ulos tungoksesta, repäisi peruukin päästään ja paiskasi sen maahan kapakan portaiden ääreen, aivan rouva Weckströmin eteen, joka siinä seisoi kuin kiveksi muuttuneena.

Hän, rouva Weckström oli yhdellä silmänväläyksellä nähnyt, että oltiin samalla paikalla, missä kapteeni von R:n poika oli seisonut silloin, kun Hedullan ja Kristan isää veisattiin talosta. Ja Siperian mies sanoi hänelle, että hänen rakastettu ystävänsä eli! Ja pieni piika parka toisti armottomasti, että vanha kellomestari neidille terveisiä lähetti, mutta neiti olikin jo rouva! Rosenström — vaan entäpä kapteeni von R:n poika on ottanut tämän nimen, kun ei voinut tai tahtonut käyttää aatelisnimeään. Entä jos hänen oikea nimensä onkin von Rosen? Sinisinä salamoina leimahtelivat tämänkaltaiset johtopäätökset vailla kaikkea järkeä Hedulla Weckströmin päässä. Eihän tuo vaivainen kahle-arpinen vanhus hänelle mitään sanonut, ehkei hän ollut Tobolskissa käynytkään. Eikä »Rosenströmin» nimen tarvinnut merkitä samaa kuin nimi »von R:n». Ja kuitenkin Jakob Suthoffin tytär jääkylmästi ajatteli: kaikki, mitä minä vasten kaikkea pääni järkeä ajattelen, on järkeä ja viisautta. Ja salamat räiskivät hänelle edelleen: pysy siellä, sinä kaukainen, älä tule, Hedvig Ulrika Suthoff on naitettu ja hänellä on jo neljä lasta! Mutta samalla kun rouva Weckström näitä ajatteli, näki hän kaikki mitä kadulla tapahtui ja ajatteli: noiden täytyy nyt saada rääkättäväkseen toinen hevonen. Olen pannut eroon rahaa isäni kirkkoa varten, olen rahat piilottanut — menisinkö jo heti niitä ottamaan? Nehän eivät ole minun, vaan isäni kirkon...

Hänen eteensä putosi nyt jotakin, joka mahtoi olla kattoturve, ja onneton, takkutukkainen ihminen huusi hänelle, käsiään heristellen:

— Tuo sen tappoi... Sie tötete unseren alten treuen Carolus... Vot, ana ubila... Hän tappoi sen sanoillaan, sillä hänen sanansa olivat pahemmat kuin nuija... Unser treuer Carolus verstand alles... Ach, du Lieber, hungerten wir nicht zusammen, Carolus, du...! Tapa nyt minutkin, tapa meidät kaikki... pienet marakattinikin...!

Rouva Weckström huomasi, että hänen jaloissaan oli peruukki eikä mikään kattoturpeen kappale, ja että komeljanttarinainen syytti häntä jostakin. Mutta tämä oli hänelle kokonaan samantekevää.

Kaupungin suuresti kunnioitettu asukas kapteeni Granatenhjelm päätti vihdoin tämän komedianpeluun jonka Pietarin komeljanttariseurue oli joutunut esittämään kokonaan vailla kaupungin viranomaisten lupaa ja jota katseli kansanpaljous, ei yksin kadulla, vaan sekä katoilla että hautausmaan aidalla ja kirkonportaillakin seisoen. Granatenhjelm otti päästään oman töyhtöhattunsa, pani siihen painavan rahan ja kehoitti kaikkia, jotka halusivat auttaa vahingonkärsineitä vieraita kanssaihmisiä, yhtymään lahjaan.

Ei olisi uskonut, että kaupunkilaiset näin olivat valmiit antamaan! Tällaista tulosta ei Schutzin seurue luvallisella komedianpeluulla saanutkaan. Ja tulokset aina vain paranivat, kun Susisaarten herrat saapuivat ja kaupungin vallasnaiset yhdessä upseerien kanssa kuljettivat koko joukon eläimineen päivineen Järfvelinin ruokapaikkaan.

Mutta kun katu oli tyhjentynyt, istui Sederholm krouvihuoneen penkillä puhumassa asiaansa provianttimestarin rouvalle.

Hän oli nyt lopullisesti poissa Bockilta. Yhdeksän ja puoli vuotta hän oli siellä ollutkin ja nyt hän oli päättänyt yhdessä Nille Burtzin kanssa panna pystyyn oman kaupan. He aikoivat huomenna halkolaivalla lähteä Tukholmaan ja sieltä ostaa tavaraa. Nillen äiti oli luvannut eväät, ja kymmenen taalaria oli pojalla rahaa, mutta hänellä, Janne Sederholmilla, oli vain kuusi, nimittäin koko se palkka, minkä hänen isäntänsä oli tuosta palvelusajasta antanut — suuttunuthan hän oli eikä olisi tahtonut antaa hänen lähteä. Ja sitä vartenhan hän, Sederholm, oli tullut, että rohkeni pyytää lainaksi kahtakymmentä taalaria tätä matkaa varten. Hän kyllä uskoi, että provianttimestari olisi summan hänelle lainannut, provianttimestari oli aina ollut hänelle ystävällinen, jopa pyytänyt häntä palvelukseensakin, mutta nyt sattui matkalla olemaan.

Rouva Weckström katsoi puhekumppaniinsa kuolemanvakavana.

— Entä kaunis Wendelia?

Sederholmin kasvot lehahtivat kuumiksi.

— Hänet, kuulen minä, naitetaan aatelismiehelle.

Toinen tuijotti permantoon, toinen kadulle, uudestaan ja uudestaan nyökyttäen päätään.

— Te olette vielä niin nuori, sanoi rouva Weckström äänellä, jolla vanha ihminen puhuu kauniille ja hyvälle lapselle.

Sederholm nosti päänsä ja hänen kasvoilleen palautui se iloinen ystävällisyys, mikä vuosikausia oli tuonut ostajia Bockin kauppapuotiin.

— Me olemme kaiketi yhdenikäiset! sanoi hän, veitikkamaisesti iskien silmää vierellään istuvalle rouvalle. — Ettekö tekin ole viidenkolmatta vanha? Mutta te olettekin ottanut aika urakan hartioillenne: kirkon rakentamisen. Minulla on vain kysymys kauppapuodista... Täytyy oppia, ettei pyydä sellaista, mitä ei voi saada. Teillä on hyvä mies, rouva Weckström, ei teillä ole hätää. Mutta teidän sijassanne ottaisin lapsille toisen piian. Se kasakkatyttö kuljettelee niitä parakkeihin ja kapakkoihin ja... No niin, älkää panko pahaksenne, mutta minun käy teidän lapsianne surko!

— Sanoisitte tämän myöskin lasten isälle! kiihtyi rouva Weckström, lyöden käsiensä valkoisia rystysiä toisiaan vastaan. — Tepä ette näykään olevan niin lapsi kuin luulin! Taidamme tosiaan olla samanikäiset. Menen hakemaan teille rahat, ja jolleivät ne riittäisi, niin minullahan on sisar Tukholmassa, hänen miehensä on kuninkaan juutalaisia... Annan mukaanne kirjeen sisarelleni Gretalle.

Hedulla laski, että provianttimestari Weckström jo oli ollut matkalla kymmenen päivää. Mihin päivät kuluivat? »Teillä on hyvä mies, ei teillä ole hätää, rouva Weckström!» Niinpä kyllä. Sinisilmäinen Janne Sederholm oli oppinut, ettei pidä pyytää, mitä ei voi saada.

Mutta minä, Hedvig Ulrika Suthoff, pyydän aina ja alati mitä en voi saada! Jospa minä kiskoisinkin tuon ainoan muistoni irti mielestäni, syviä ja pitkiä juuriaan myöten, irti, irti, irti!

Eerikki Iiskenpoika tuli juoksujalkaa hakemaan emäntäänsä. »Itse tulla suvaitsivat!» hoki hän, »itse, ihkasen itse! Susisaarten eversti tuli, krouvitupaan jäi, sanoi ettei sisään astua tahdo kun tomuinen on ja saappaat savessa ovat! Myssyn päähänsäkö minun rouvani tahtoa suvaitsee? Vihreän hameensako minun rouvani tahtoo? Susisaarten eversti kauniista vaatteista pitää suvaitsee, vaikka itse kuin halpa kuokkamies kulkee Ilman myssyäkö minun rouvani suvaitsee? Nyt hänelle hopealaivasta puhu! Ketään ei ole tuvassa... Nyt puhu! Ei ennen haudassaan meidän autuaasti nukkunut kauppamies rauhaa saa, ennenkuin hänen aarteensa hopeilla kirkko nousee...! »

Susisaarten eversti asteli edestakaisin tuvan permantoa ja hänen silmänsä kiintyivät heti koruun, joka kultaisista vitjoista riippui talon emännän rinnalla. Ja tervehtiessään tarttui hän toisella kädellään koruun ja hymyili ihaillen ja hyväksyvästi.

Hedvig Ulrikakin hymyili. Niin suuresti kuin olikin ihaillut merenpihkakoruaan, hän vasta Susisaarten everstin kasvoista nyt luki, että todella kantoi yllään jotakin hyvin kaunista.

— Ah, sanoi Ehrensvärd. — Lübeckin »Maaria», Buxtehuden kirkko — oletteko käynyt siellä?

Hedulla tunsi olevansa pieni tyttö, jota hyvin korkea ja hyvä setä puhutteli. Hän punastui antaessaan vastaukset kysymyksiin, jotka tässä eivät merkinneetkään mitään, vaan kaikki oli siinä, että tuo ihana ihminen oli täällä, katseli häneen, pieneen tyttöön, piteli kauniilla käsillään hänen kättään... Ja nyt hän otti toisenkin hänen ruman karkean kätensä ja johdatti hänet penkille vierelleen. Hedulla katseli maahan sanoessaan:

— Eversti on ollut niin hyvä ja lähettänyt meille pensaita... En muista niiden nimeä, me kutsumme niitä »Ehrensvärdin kukkasiksi».

— Toivon, että ne tuottavat iloa, kun kukkivat. Syringaksi sanoo niitä professori Linné, mutta sanokaa te vain Ehrensvärdin kukkasiksi, kaunis lapseni!

Hedullan olisi tehnyt mieli painaa päänsä hyvän, korkean herran polvia vastaan ja nukkua siihen. Häntä itketti ja häntä nauratti.

— Kertovat kaupungilla, että te aiotte rakentaa kirkon, kuuli Hedulla viereltään.

— Minun isäni tahtoi sen tehdä, vastasi hän, katsettaan nostamatta, ja veri kohisi hänen ohimoillaan, — mutta hän ei ennättänyt.

— Tiedän, sanoi eversti Ehrensvärd. — Me puhelimmekin tuosta kirkosta. Kun sanoin, että aion tulla rakentamaan tänne linnoitusta, niin isänne huomautti, että sellainen oikein mahtava kirkko on tärkeämpikin kuin linnoitus.

Hedvig Ulrikan silmät avautuivat suuriksi ja tuijottivat kosteina everstin sinisiin silmiin.

— Sanoiko minun isäni niin? Mutta eikö eversti nyt tahtoisi auttaa minua!

Jakob Suthoffin tytär oli molemmin käsin tarttunut vieraansa käsivarsiin ja katsoi häntä hellittämättä silmiin.

Torilla rummutettiin jotakin julki.

— Pieni kaunis rouva Weckström tuskin tietää, miten vaikeaa lupausta hän minulta pyytää.

— Onko sellaisen suuren kirkon rakentaminen Susisaarten rakentajan mielestä niin vaikea?

Eversti naurahti.

— Kauniille naiselle ei mikään ole mahdotonta.

— Eversti tekee minusta pilkkaa. Mutta minun isäni tahtoi tehdä tästä meidän kaupungista kauniin ja uljaan, sellaisen, että tornit näkyisivät kauas Itämerelle. Hän katsoi, että Itämeren kaupungit olivat kuin sisaruksia ja kirkkojen tornit kuin niiden rukoilevia käsiä, ja kellot olivat niiden ääni, jolla ne puhuivat toisilleen yli etäisyyksien...

Hedulla seisoi vieraansa edessä käsillään hahmotellen, mitä nyt näki silmiensä ulottuvilla selkeämmin kuin koskaan. Kun sai kertoa tätä rakasta ja vaikeaa asiaa ihmiselle, joka sitä tuolla lailla kuunteli, niin tuntui siltä, kuin siivet olisivat kasvaneet olkapäille ja kirkko jo alkanut kohota, kohota uskon voimalla.

— Mutta meidän kaupunki oli noiden rikkaiden mahtavien sisarustensa rinnalla kuin Tuhkimo kuninkaantyttärien rinnalla. Isäni tahtoi antaa koko omaisuutensa meidän kaupunkimme kaunistamiseksi. Eikö Susisaarten rakentaja tahtoisi olla se prinssi, joka herättää Tuhkimon loistoonsa!

Jakob Suthoffin tytär ei myöhemmin koskaan ymmärtänyt, mistä hänelle nämä ajatukset ja sanat tulivat. Oli kuin tähtiä olisi pudonnut hänen silmilleen ja aurinko suudellut häntä tuoksuvalla, pyörryttävällä suudelmalla.

— Susisaarten rakentaja, auttakaa minua!

Eversti irroitti kätensä otteesta, millä oli nuorta naista pidellyt, ja asteli kiivaasti edestakaisin. Molemmat kuulivat, että tuvan portailla puhuttiin äänekkäästi.

— Lapsi, lapsi! sanoi Ehrensvärd hyvin hiljaa ja jatkoi sitten ääneen: rouva Weckström ei näytä tietävän, että kirkkojen rakentamiseen tarvitaan muutakin kuin sydäntä. Tarvitaan neroa. Ja kultaa, tynnyreittäin kultaa!

Hedulla teki nopean pienen hypyn ja seisoi everstin edessä.

— Herra eversti, minulla on keino! Kapteeni Tersmeden vakuuttaa, että sillä saa rahaa. Ja minäkin uskon.

Koko äskeinen lumous oli poissa, ja asiasta puhuttiin kuin maallisesta asiasta ikään.

— Minä saan osan tämän krouvin tuloista, sen on luvannut provianttimestari Weckström, jonka kanssa minä olen naimisissa. — Ja minä olen ajatellut, että rakentaisimme tänne kauniin huoneen, sellaisen, jota ei sanota krouviksi eikä kapakaksi, vaan kellariksi, ja sinne tulee hienoja aatelisherroja, jotka juovat terveydekseen ja ilokseen...

Eversti Ehrensvärd oli pysähtynyt rouva Weckströmin eteen ja odotti.

— Ja sitten? sanoi »hän oudosti hymyillen.

Hedulla alkoi tuntea vastenmielistä epävarmuutta olossaan.

— Sitten... niin, sitten niillä rahoilla minä rakennan kirkon...

Susisaarten rakentaja tarttui rouva Weckströmiä leukaan ja nipisti kuin setä pahaa lasta.

— Meidän Herra Jumalamme ei milloinkaan tule siihen kirkkoon, jonka te rakennatte krouvin tai kapakan tai vaikkapa kellarin tuottamilla varoilla! No niin, varmaan ette minua ymmärrä... No niin, nyt tein teidät varmaan hyvin onnettomaksi...

Rouva Weckström seisoi neuvottomana, käsivarret riipuksissa.

— Miksei herra eversti sitten nostanutkaan Helsingille uljaita torneja? Minä uskoin herra everstin sitä varten tulleen...

— Mutta ettekö sitten tiedä — eikö jokainen suomalainen tiedä — mistä Susisaarilla on kysymys? Linnoitus tulee suojelemaan teidän kirkkoanne, puhunko kyllin yksinkertaisesti? Jos te rakennatte maailman uljaimman doomin, niin vihollinen voi sen ampua ilmaan...

— Mutta jos herra eversti rakentaa maailman uljaimman linnoituksen, niin se sortuu, jollei sen puolustaja ole viety jaloon ja korkeaan doomiin, missä Herra Jumala asuu.

— Pieni rouvaseni, Herra Jumala asuu niin moninaisissa doomeissa. Hän asuu kedon kukkasessa, hän asuu lapsen sydämessä, hän asuu lintusen pesässä, hän voi asettua rikoksentekijänkin sydämeen Stockhusin alimmassa kellarissa. Ei, en mitenkään kiellä: Hän rakastaa aivan erikoisesti Buxtehuden urkuja ja Lübeckin Maariaa.

Ulkoa kuului selvästi luutnantti Ribbingin ääni, ja kapteeni Tersmedenin käsi löi ruutuun.

Kuumana ja kiihtyneenä rouva Weckström kysyi:

— Vaan minun isäni nousee haudastaan kysymään, emmekö muista, mitä olemme velkaa kaupungillemme!

Everstin kasvoilla karehti pieni hymy, mutta se vaihtui nopeasti ankaraan vakavuuteen.

Tersmedenin ääni kuului ikkunan alta: »Herra eversti, olet kutsunut meidät päivälliselle, unohdatko sen!»

— Niin olemme siis molemmat rakentajia ja ehkä yhtä tärkeitä.

— Sanoitteko niin? kuiskasi Suthoffin tytär, kiihkeästi tarttuen tunnustukseen, josta hänen elämänsä tuntui olevan riippuvainen. Ja tulivat vaivattomasti ja vailla edelläkäyvää valmistusta hänen huuliltaan sanat: — Minun isäni oli varannut laivan täynnä kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä. Hopealaiva meni myrskyssä merenpohjaan. Ettekö ole löytänyt laivaa, ettekö?

Ja eversti Ehrensvärd sanoi levollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys menneen talven lumesta:

— Kun tietäisi, millä kohtaa laiva upposi. Voisimme yrittää etsiä. Mutta meidän hopealaivamme meri tavallisesti pitää. Voimme kuitenkin yrittää etsiä.

Oli kuin pitkäaikainen ilkeä maku olisi poistunut rouva Weckströmin suusta. Tosin se, mitä herrat nyt kuorotahdissa huusivat oven takana, oli hiukkasen vastenmielistä sekin.

— Marie Qvickin keitto jäähtyy!

Kävikö punan väre yli everstin kasvojen? Oliko panetteluissa perää? Everstin rouva oli kauan ollut poissa kotoa ja kaunis Marie Qvick palveli everstillä.

»Piirakat jäähtyvät!» kuului ikkunan alta.

— Minun täytyy mennä, sanoi Susisaarten rakentaja. — No niin, no niin, rouva Weckström... Olkoon menneeksi, tahdotteko, että sisustan teille hienon kellarin? Siitä voi tulla hyvin hauska. Tehdään kaupungin mahtimiehistä hauskoja pilapiirroksia seinille... Piru vie...

Eversti meni ovelle ja nosti salvan. Nauraen ja yhteen ääneen puhuen ryntäsivät iloiset nuoret upseerit tupaan.

— Oo-hoo! huusi Tersmeden yli kaikkien päiden, — linnoitus antautuikin. Me olimme valmiit ottamaan sen äkkirynnäköllä.

— Me menehdymme nälkään!

— »Ta Petite» on julman suuttunut!

— Mutta oletteko täällä riidelleet? Minkä tähden viettää aikaa niin epäkäytännöllisesti!

    — 'Ne chassez pas votre petite,
    allez la consoler vite...!'

— Kuulkaapa! puhui eversti Ehrensvärd, — mitä sanotte, jos sisustaisimme toisen puolen tätä krouvia oikein suomalaiseen tyyliin ja alkaisimme pitää sitä omana kellarinamme...? Rouva Weckström lupaa palvella meitä hyvin...

Iloiset upseerit tekivät piirin rouva Weckströmin ja Susisaarten everstin ympärille, ja Tersmeden alkoi laulaa vanhaa ryyppylaulua, johon muut yhtyivät, loikaten elegantisti kuin muodikkaimman vuorotanssin Grand rond'essä.

Mutta ikäänkuin Susisaarten rakentaja ei olisi tahtonut, että äskeinen keskustelu päättyisi piiritanssiin, kutsui hän tahtonsa voimalla hiljaisuuden itsensä ja sen kauniin naisen ympärille, jolle ajatusten vaihto kaikesta päättäen oli ollut hyvin tärkeä, vangitsi hänen silmäyksensä omaansa ja sanoi:

— Me etsimme jokainen hopealaivaamme, joka myrskyisenä yönä meni merenpohjaan. Tälle hopealaivalle on tapahtunut ihme: aine on siinä menettänyt painonsa, ja se saapuukin meidän luoksemme uutena, yön aikaan, kun taivas on selkeä, keskellä tähtien saattoa. Siinä teille pieni arvoitus — arvatkaa, rouva Weckström.

— Aa-haa! »hasleerasi» kapteeni Tersmeden, pysähdyttäen piirin. — He menevät taaskin linnoitukseensa, vaikka me luulimme sen jo antautuneen.

— Me vain keskustelemme uudesta kellaristamme ja hauskoista pilakuvistamme! hasleerasi Susisaarten eversti takaisin. — Au revoir, madame!

Kun herrat olivat lähteneet, tuli Eerikki Iiskenpoika hiipivin askelin emäntänsä luokse.

— Minun rakas rouvani Gagneurista everstille puhunut onko?

— Olen. Eivät ole löytäneet laivaa, sanoinhan sen jo etukäteen. Mutta lupaavat etsiä, jos voivat saada tietää, missä turma tapahtui.

Renki nauroi ja väänti suutaan.

— Vai eivät löytäneet ole! Millä sitten Susisaaria rakentavat ja suuria rahoja itsekin kantavat?

— Olet hölmö. Mene! Kuninkaan rahoilla tietysti.

— Mennäkin voin. Mutta valehtelevat! Minun rouvani sen uskoa voi: valehtelevat!

Yöt valkenivat nopeaan. Juhannusaika tuli likemmä. Sisarukset nukkuivat isänsä ja äitinsä aviovuoteessa, kuului vain neljän tyttösen, Beata Marian, Lovisan, Annan ja Helena Elisabethin hengitys.

Eräänä tällaisena valkeana iltana, jolloin hämärrys oli kuin läpikuultavaa vettä, kuulivat kaupunkilaiset sotaväen astuntaa silloilta. Se oli väsyneen miehistön epätäsmällistä tömistystä, kun se pitkän marssin perästä lähestyy määränpäätään. Ensin yltyi jokunen koira Hämeen tullin tienoilla haukkumaan, sitten toisia Suossa ja Hämeentiellä, ja pian koirat kautta kaupungin. Vihreät rakuunat! arvasi jokainen porvari, jonka taloon oli luvattu lisää miehiä, ja jokainen nousi vällyjen alta ottaakseen vastaan kutsumattomat vieraat. Liika on liikaa, piru vie, toistivat helsinkiläiset, sillä heillä oli ennestään majoitusta niin paljon kuin he katsoivat voivansa ottaa. Heitä lohdutettiin sillä, että tämä uusi majoitus olisi varsin lyhytaikainen. Mutta niin oli ennenkin tehty.

Silmäillen torille pienten vihreiden ruutujen läpi ryhtyi rouva Weckströmkin etsimään ylleen vaatetusta. Varmaan heille sittenkin pantaisiin väkeä, ei suinkaan kivalterin lupaus mitään merkitsisi. Krista, hänen sisarensa, herätti lisäksi hänen omantuntonsakin: nämähän olivat isänmaan puolustajia, jotka helsinkiläisiäkin suojelisivat näinä epävarmoina aikoina, eiväthän hekään olleet huvikseen jättäneet kotiaan ja peltojaan kaukana Ruotsissa.

Hedulla katseli porttinsa raosta torille ja näki ja kuuli, miten kivalterit ja majoitusmestarit paperista lukivat käskyjään ja komensivat ja huusivat.

Aivan oikein: nyt suuntasi kolme pitkää miestä askeleensa hautausmaan aitaa pitkin suoraan kadun poikki Weckströmin porttia kohden. Porttia röykytettiin, puhuttiin, naurettiin — Hedulla tunsi pitkänkapteenin äänen ja hetken perästä iski käsi ikkunaruutuun. Saiko pikku-piikaa sitten heräämään, kun hän oli vasta mennyt makeaan uneen! Saiko ketään heräämään! Rouva juoksi portille, ympärillään vanha huppuliinansa, ja huusi portin takaa:

— Kivalteri on luvannut, ettei meille enää panna miehiä... Provianttimestari on matkalla... Ei saa tulla...

Hoohoohoohoo! kuului portin takaa ja kapteeni Tersmedenin iloinen tukholmalainen ääni puhui:

— Ettehän toki, pieni kaunis rouva Weckström, karkota Ruutukuningasta ja Patasotamiestä, kun he väsyneinä hakevat yösijaa talostanne... Ja me kaksihan olemme vanhat ystävät, te ja minä. Katsokaa, en saa teille portin raosta kuin pisimmät sormeni — avatkaa! Sitä parempi, jota keveämmissä pukimissa olette — te tiedätte, että minä vain harcleeraan, tarkoitan tietysti, ettei teidän tarvitse lähteä pukeutumaan... Ei tee mitään, jos provianttimestari on poissa, sitä parempi, sitä parempi.

Portin avautuessa otti kapteeni Tersmeden lanternan palvelijasotamiehen kädestä ja nosti sen heidän kasvojensa tasalle. Pienellä jännityksellä seurasi hän nyt korkeudestaan, mitä tapahtuisi tihruisten talikynttiläin valossa. Ja kävi niinkuin pitikin käydä: että kaunis nuori mies ja kaunis nuori nainen näkivät toisensa ja heti ensi silmänräpäyksestä tunsivat vetoa toistensa puoleen. Iloinen pitkä kapteeni, joka kuninkaalleen ja vähäisemmillekin ystävilleen oli järjestänyt niin monet viehättävät lemmenseikkailut, tarttui suureen huiviin, jota rouva Weckström lujasti piteli kiinni leukansa alla, irroitteli sitä nauraen ja leikkipuheita laskettaen, kunnes se jäi hänen käsiinsä ja rouvan, ihastuttavasti punastuen ja toruen, oli pakko antaa kätensä luutnantti Isfeldtin suudeltavaksi.

— Me kutsumme häntä Ruutukuninkaaksi, hasleerasi Tersmeden edelleen, — hän on luutnantti Moritz Isfeldt, kaunistus Vihreissä rakuunoissa ja koko kuninkaallisen majesteetin armeijassa. Ja nyt, suloinen ystävättäreni, viekää hänet katon alle ja pankaa nukkumaan — kas, hän on, niinkuin näette vielä maitoparta. Mutta voimasanoja jo osaa käyttää — mitä kuulenkaan? Hiljaa, hiljaa, poikaseni, sinähän jäät tänne kaunottaren kanssa ja saat ajaa asiaani niin hyvin kuin haluat, minunhan on poistuttava...

Rouva Weckström oli kiskaissut haalistuneen punaisen huivin ympärilleen ja seisahtui joka askeleella selittämään, ettei heille sovi enempää majoitusta, että hänen sairas sisarensa tarvitsee tupakamarin ja että provianttimestari palaa kotiin — kukaties jo tänä yönä! Mutta kapteeni vain nauroi ja hasleerasi, taputti häntä poskelle, käsille ja olkapäille ja niin tultiin kyökkiin, missä ryhdyttiin herättelemään pikku-piikaa. Kas nyt saisi Moije nähdä sen, mitä sanottiin »kasakkatytöksi». Venäläiset olivat viime sodassa ottaneet hänet satulaansa ja vieneet mukanaan. He purivat pois tytön koko nenän ja vähän päällekin — ne olivat sellaisia oikeita koiransuudelmia! Herrat puhuivat välillä ulkomaisia kieliä, mutta ei ollut vaikeaa aavistaa, mitä he sanoivat. Kun pitkä-kapteeni yritti avata ovea, jonka takana Krista ja lapset olivat, karkasi emäntä kiukustuneena kiinni hänen käsiinsä — tätä elettä ei voinut muuksi selittää kuin suuttumukseksi, eikä se edes kaunistanutkaan muuten niin todella kaunista nuorta naista. Pitkä-kapteeni, täynnänsä naurua ja hulluttelevaa ilonpitoa ryösti nyt rouva Weckströmin voimakkaat kädet omiinsa eikä päästänyt häntä irti, vaan lupasi tässä tanssittaa häntä, kunnes hän leppyisi ja jälleen tulisi kaupungin kauneimmaksi naiseksi, jommoiseksi Jumala oli hänet luonut. Kun rouva Weckström oli taistellut väsyksiin asti, nauroi jo hänkin, niin että kyynelet olivat silmissä, ja nyt oli pitkä-kapteeni tyytyväinen, nyt hän, vielä pidellen rouvan käsiä, suuteli hänen molempia kuumia poskiaan ja vihdoin sulki hänet syliinsä.

— Me olemme hiukkasen juoneet ja hullutelleet, selitti hän, päästäessään rouvan irti ja vielä puhaltaenkin hänen ranteisiinsa, koska rouva toraeli niihin sattuneen. — Olimme everstin luona päivällisellä, ja Maija Qvick lauloi ryyppylaulun ruotsiksi ja minä toisen suomeksi. Mutta kaikki olimme menehtyä nauruumme, kun eversti ajoi Maijan nukkumaan ja kantoi pöytään kyökkipiikansa papukaijan, ja papukaija heti huusi:

    'Ne chassez pas votre petite,
    allez la consoler vite...'

Tämähän ei olisi ollut vaarallista, jollei eversti jaloux'na juuri olisi saattanut pois pientä Maijaa, kun huomasi meidän käyvän liian äänekkäiksi... Me huusimme papukaijalle hurraata, eikä everstikään enää näyttänyt mauvaise mine'ä... Mutta nyt, rakas rouva Weckström, me tulemme puhaltamaan hiiliinne, että saisimme hiukkasen lämmintä tälle Moijelle.

— Jos saisin pyytää herroja menemään alatupaan, kehoitti talon emäntä. — Ottakaa lanternanne ja puhelkaa siellä... Tuon sinne ruokaa ja juomaa...

Tuonne ikävään, pimeään tupaan — kuka sinne menisi, kun täällä oli kaikki, mitä saattoi haluta!

Ja nyt tulivat herrat lieden ääreen, jonka savuhattu olisi jäänyt Tersmedenin päähän, jollei hän olisi muistanut kumartua. Mutta tietäen pituutensa hän taivutti päänsä, jonka eversti kuvassaan oli esittänyt kaalinpäänä! ja lateli leikkisiä »equivoque'jaan» niin ylenannetun ilon vallassa, että rouva Weckström ja hänen uusi tuttavansa Ruutukuningas, puhaltaessaan hiiliin, saivat naurunpuuskan ja siinä joutuivat lyömään päänsä yhteen.

He säikähtivät sitä kyllä molemmat, ja rouva vetäytyi nopeasti pois, jättäen herrat nauramaan ja puhumaan vierasta kieltään. Hiilten hehkussa olivat Ruutukuninkaan kasvot pelottavat ja sykähdyttävät. Ei milloinkaan Hedvig Ulrika ollut kokenut tällaista — ehkäpä jotakin sinnepäin silloin Espoon metsissä! Kaunis vieras mies saattoi hänen sydämensä levottomaksi.

Niin, mikäpä tässä auttoi. Pian oli koko talo jalkeilla, sotamiehet majoitettiin alatupaan ja luutnantille täytyi tehdä sija tupakamariin. Mistäpä tässä enää hyvät vuoteet valmisti, kun oljet aikoja sitten olivat loppuneet ja perheen omistakin vuodevaatteista oli luovutettu, mitä ikinä oli voitu...

Kapteeni Tersmeden kuvasi nyt ystävälleen Helsinkiä ja helsinkiläisiä. Tässä pahaisessa pesässä saattoi elää varsin mukavasti. Hän oli seuraelämän vilkastuttamiseksi järjestänyt pieniä kotterioita, ja assemblee'itä toimeenpantiin talvisaikoihin kerran viikossa. Kaikki olivat näihin kovin ihastuneita. Kaupunkilaisille, joissa tavataan vain harvoja aatelisia, oli varattu tilaisuus ottaa illatsuihin osaa. Ne ovat halpoja tilaisuuksia — yksi plootu chpeaux'ta kohden ja silloin ovat naiset vieraina. Täällä pidetään huomattavimpina perheinä raatimies Goviniuksen ja kirkkoherra Forteliuksen väkeä — jälkimmäisen tytär ansaitsee maininnan iloisuutensa ja herttaisuutensa vuoksi. Raatimies Bockilla on seitsemän tytärtä — kaikki toinen toistaan kauniimpia! Tätä viimeistä ja ylistävää mainintaa lausuessaan kapteeni Tersmeden loi yli Ruutukuninkaan vaalean kiharan pään rouva Weckströmiin merkitsevän katseen, ja Hedvig Ulrika vaistosi paikalla, että pitkä-kapteeni valmisti elämän- ja seikkailunhaluiselle ystävälleen pientä yllätystä, Bockin tyttäret kuin eivät olleet saaneet osakseen kauneuden lahjaa. Muuten Tersmeden mielivaltaisesti kuvasi helsinkiläiset: rumat tytöt hän ylisti kauniiksi ja kauniit rumiksi. Hedullaa alkoi, hänen siinä askarrellessaan illallisen valmistamisessa, lopulta huvittaa Tersmedenin tarinat: kaupungin vanha pormestari oli kunnian mies, mutta niin saita, että naapurit pyysivät häntä luokseen päivällisille, jottei hän kuolisi nälkään.

— No, no, no, katsoi rouva Weckström velvollisuudekseen oikaista, — älkää uskoko kapteenia, herra luutnantti. Pormestari Streng on köyhä, mutta ei hän nälkään kuole. Emme me helsinkiläiset sentään niin kohtele pormestariamme...

— No niin, jatkoi pitkä-kapteeni yhä yltyvän iloisuuden vallassa, — jos minä nyt kerron, että täällä Helsingissä olen tavannut lujimman ryyppymiehen, mitä elämässäni olen nähnyt, niin hyväksyttekö sen, rouva Weckström? Tämä mies ottaa kolme ryyppyä aamiaiseksi, päivälliseksi kaksi ryyppyä ja illallispöydässä ruokien välissä kolme. Ja joka tulee hänen vieraakseen, tehköön hänelle seuraa, muuten ei ole hänen ystävänsä. No, kaunis emäntämme, tietääkö hän, kuka tämä mies on?

Rouva Weckström pani, päässään läpikäydessään kaupungin parhaita ryyppymiehiä, kuuman padan pohjalle paistin, joka kiireessä oli nuijittu pehmeäksi, ja vastasi, kun kiihkeä käriseminen hiljeni:

— Eikö Burtzkin juo pöydän alle useimpia herroistamme?

Sieraimissaan nauttien tulevasta ateriasta, sen esimaun nyt herkullisena täyttäessä ilman, Tersmeden jatkoi:

— Burtz, raatimies, on kaatanut viisikolmatta karhua, viisikymmentäseitsemän hirveä, kymmeniä metsäsikoja ja tuhansia lintuja, kettuja ja jäniksiä. Mutta ryyppymiehistä on vanha apteekkarimme numero yksi. Kaikkien noiden ryyppyjen ohella hän kaiken päivää nauttii viiniä, jota pitää luonaan niin yöllä kuin päivälläkin. Ja arvaapa, Moije, millä lailla hän ylläpitää tätä viinanhimoaan: hän juo tuopillisen veden- ja maidonsekaista juomaa — eikö olekin oikea viinimammutti!... Ja sitten täällä on satavuotias akka, jolla on silmät sekä edessä että takana... Hahhahhah, hasleeraan! Tarkoitan, että hän näkee menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Ergo: hänet täytyy hirttää! Nyt hän on ihmeellisillä takasilmillään nähnyt läpi meidän, Viaporin upseerien, salaisten metkujen! Mehän olemme niin ovelia... Niin, hän on nähnyt, että rakennamme linnoitusta Neptunuksen varoilla emmekä suinkaan Ruotsin valtakunnan. Yökaudet nostamme kultaa ja hopeaa Kaupunginlahdesta... Me tietenkin koetamme salata joka-öistä pakanallista toimitustamme, mutta tuo akka, hän on tunkenut salaisuutemme läpi... Ergo: hänet on hirtettävä! Sitten täällä on kaunis tyylikäs herrasmies Gustaf Wetter, joka ei voi unohtaa, ettei hänestä Tukholmassa tehty hoviherraa. Ja nyt hän katsoo, että Ruotsi vain nylkee Suomea ja Suomellakin on oma kielensä, joka kerran tulee haluamaan hoviherraksi omassa maassaan. Ergo: ruotsinkieli on kerran viskattava meren poikki takaisin, minne se kuuluu, niinkuin Wetter viskattiin, minne hän kuului. Ergo: kukin vastatkoon kielistään ja mielistään. Sitten täällä on Sederholm, tulevaisuuden mies, jota kaikki pelkäävät... Hän aikoo...

Rouva Weckström kuunteli taasen jännittyneenä. Alati kummitteli hopealaiva! Ja joka kerta kun sitä mainittiin, seisoi paholainen kapteenina sen kannella ja irvisti: Gagneur on löydetty! Tersmeden sanoi yhtäkkiä:

— Paljon on mennyt aarteita mereen. Miksei niitä nostaisi, kun vain nousisivat!

Hedvig Ulrika Weckstromin silmien väliin tuli syvä laskos ja hän katsoi pitkään vieraisiinsa. Mitä kapteeni tarkoitti?

Kuitenkin alkoi höyry nyt nähtävästi haihtua hänen päästään, sillä hänen yletön iloisuutensa talttui, ja luutnanttikin olisi jo voinut saada suunvuoroa, jos olisi tahtonut puhua. Mutta hän tuntui taistelevan ylivoimaista väsymystä vastaan. Kapteeni kuitenkin edelleen kertoi. Kertoi, että lähipitäjissäkin oli hauskoja herrasväkiä, jotka enimmälti olivat aatelisia tai aatelisten naisten kanssa naimisissa; että oli joutunut näiden kanssa tekemisiin, kun oli ostanut Ahlbergan tilan puolentoista peninkulman päässä kaupungista; että toimitti Ahlbergasta tiiliä ja puita linnoitusrakennukselle. Ja monet hauskat vastaanotot oli kartanossa jo ehditty pitää ja vastakin pidettäisiin...

Rouva Weckström toisti itsekseen: paljon on mennyt aarteita mereen — miksei niitä nostaisi? Olisivatko Susisaarten herrat nostaneet Gagneurin?

Varmaan ei kukaan ihminen osannut nauraa niin makeasti kuin pitkä-kapteeni! Kun hän näki Moije Isfeldtin torkkuvan, hänen äskeinen hullutteluhalunsa palasi. Hän asetti varovaisin käsin ystävänsä pään ikkunanpielen tukeen, jätti hänet siihen ja hiipi likemmä talon emäntää, jonka katse seurasi vuoroin kapteenin jättiläisvarjoa, se kun liikkui hämärän kyökin katossa, vuoroin nukkuvan kasvoja.

— No niin, sanoi kapteeni hiljaa, — teimme ajattelemattomasti, kun keskellä yötä rupesimme paistamaan lihaa. Huusivatko ne jo torilta ensimmäistä tuntia? Mutta hänelle kyllä tekee hyvää syödä, sillä hän on aivan nälkäinen. No niin, suloinen ystäväni, seisotte siinä kuin kirkkokynttilä: mitä nyt ajattelette? Eikö olekin kaunis poika, jonka teille toin? Naitammeko hänelle vanhimman Bockin? Mutta totisesti: olette kuin pitkä, keltainen vahakynttilä, tietenkin taas ajattelette kirkkoanne. Älkää surko: kyllä me juomme kokoon rahat, jollette varsin korkeaa doomia tahdo, ja eihän nyt Helsinki sellaista tarvitsekaan... Hedulla, jos kuningas tulisi tänne, niinkuin nyt jälleen näyttää mahdolliselta, niin minä pyydän häneltä armon saada esittää teidät. Teidän on oltava keltaisessa silkissä... Tunnen herran maun, olette aivan hänen majesteettinsa maun mukainen. Mutta Hedulla, olethan aivan valkoinen kasvoiltasi...

Hedulla vastasi kuin unessa:

— Kukahan onkaan tämä kaunis nuori herra luutnantti? Minun täytyy ajatella erästä, jonka sisareni kanssa kohtasimme, kun kuljimme eksyksissä Espoon metsissä viime sodan aikana. Hän pelasti meidät kuolemasta. Olisikohan mahdollista, että tämä olisi hänen sukulaisiaan?

Kapteeni Tersmeden tiesi, kenestä nuoret naiset puhuvat tällä hauraalla unenomaisella äänellä: kuolleesta rakastetusta. Kapteenin ei tarvinnut mitään kysyä. Hän lohdutteli toivorikkaasti talon nuorta emäntää, puhutteli häntä pienenä tyttönään ja sorjana kirkkokynttilänään ja lupasi hoitaa hänen asiansa.

Isfeldt herätettiin illalliselle ja hän virkistyikin syödessään. Tersmeden hasleerasi kauniista ja rikkaasta Ebba Bockista ja johdatti taitavasti keskustelun kysymykseen, keitä Isfeldtin äiti ja äidinäiti olivat syntyään.

Miten saattoikaan ihminen niin silmänräpäyksessä muuttua? Ei enää mitään jäljellä Hedullan kuolleesta rakastetusta! Hänen edessään istui mies, jonka huulet tuntuivat haastavan koko naissukukunnan suudelmaisille.

— Hohoo, olen aivan liian suurta sukua — on turhaa hakea minulle vertaista!

Isfeldtin silmät valoivat tuokion aikana ympärilleen uhmaa ja hurmaa, sitten hänen koko huomionsa jälleen kiintyi pöytään. Hän söi ja joi vahvasti. Tersmeden jäi hetkeksi vaille vastausta. Sitten hän kohotti lasinsa talon emäntää kohden:

— Voitko väittää, ettei sinulle ole vertaista — kauneus on aina suurta sukua!

Isfeldt joi lasinsa pohjaan, katse imeytyneenä Hedullan punastuviin kasvoihin.

— Minä olen Isfeldt, minä! sanoi luutnantti. — Isäni on jokainen, joka antaa minulle täyden kukkaronsa, äitini jokainen joka pesee minun paitani, ja vaimoni jokainen, joka lämmittää minun vuoteeni. Mutta rakastettuni on se, joka hurmaa minun sydämeni...

Jumala oli syntiselle Hedullalle armollinen ja antoi hänen pienen lapsensa kamarissa puhjeta valittamaan. Hän taltutteli koko voimallaan verensä käynnin ja nousi nopeasti pöydästä. Tersmeden kuitenkin samassa tarttui hänen ranteeseensa ja johdatti oman lasinsa hänen huulilleen.

— Luulen, että nyt itse voitte kysyä hänen syntyperäänsä, ja jätän teidät...

— Lapseni itkee, pääsi rouva Weckströmiltä käheästi. — Päästäkää minut menemään.

— No, ettekö tahdokaan tietää, onko hän sukua ystävälle, jonka tapasitte metsässä...?

— Ei hän ole, ei, ei, ei! sanoi Hedulla. — Minulla oli ystävä, joka pelasti sisareni ja minun hengen. Kun näin teidät, herra luutnantti, minun täytyi ajatella häntä, mutta ette enää olekaan hänen näköisensä. Antakaa anteeksi, että illallinen viipyi, mutta en saanut tulta palamaan. Teille on tehty vuode tuonne alatupaan...

— Kuka se oli, jota ajattelitte, kun minut näitte? kysyi luutnantti oudon vakavana.

— En tiedä hänen nimeään, vastasi rouva Weckström hiljaa.

— Minä mielelläni tietäisin, kuka oli minun näköiseni...

— Ja minäkin mielelläni sen tietäisin.

Tuskinpa he kumpikaan tiesivät, miten he joutuivat istumaan vieretysten ikkunarahille. Eivät sitäkään he huomanneet, milloin he jäivät kahden.

— Nyt te taasen olette niinkuin hän, sanoi rouva Weckström tuskin uskaltaen hengittää. — Älkää liikahtako... Kuka te olette, kuka?

— Kuka tuntee Ruutukuninkaan heimon!

Jos heitä jälkeenpäin olisi kutsuttu tilille siitä, kenen tahdosta he joutuivat sylityksin ja huulet huulia vasten viipymään siinä rahilla kevätyössä, taivaankannen vaihtaessa vihreähtävää valoaan punertavaan, niin eivät he olisi osanneet tunnustaa syytään. Tuokion he katsoivat toisiaan ja kuuntelivat toistensa hiljaisia sanoja:

— Kuinka ette tietäisi isäänne ja äitiänne?

— Sentähden, että olen Isfeldt. Se on arvoitus.

Koettakaa arvata.

— Entä jospa teidän kauttanne saisin tietää, kuka ystäväni oli, jota minun täytyy tässä ajatella.

He erkanivat toistensa sylistä ja tunsivat, että kolmas tuli heidän välilleen.

— Minut on jääkentältä kannettu lämpöiseen tupaan. Äitini ja isäni kulkivat vankikaravaanissa Siperiaa kohden. He kantoivat pientä lastaan vuoron perään selässään. Mutta he käsittivät, etteivät voisi saada lastaan elävänä perille. Niin he asettivat lapsen jääkentälle ja huusivat vastaantulijoille, että nämä armahtaisivat lasta. Ja näkivätkin, että heidän lapsensa nostettiin jäältä. Ne, jotka siinä sattuivat tulemaan vastaan, olivat pappisväkeä. Isfeldt, Isfeldt! Voitte nauraa sadulleni — nauramme yhdessä!

Hedulla ei nauranut. Mutta hän teki jotakin, jota ei mitenkään olisi tehnyt, jollei olisi juonut makeaa viiniä. Hän kertoi, että hän oli mennyt naimisiin sitten, kun hänen ystävänsä oli ammuttu. Mutta hän ei voisi häntä milloinkaan unohtaa. Ja tänä keväänä oli kylmän virran maasta siitä seudusta, jota kutsutaan Tobolskiksi, tullut heidän entinen pieni piikansa — sama, jonka he äsken herättivät, — ja tämä oli tuonut hänelle terveisiä vanhalta mieheltä, joka oli luvannut tulla ja käskenyt odottaa.

Isfeldt keskeytti hänet:

— Tiedättehän, että Tobolsk on Siperiassa?

Hedulla vastasi:

— Tiedän. Eikä Siperiaan joudu kukaan ilman, että hän kulkee vankikaravaanissa. Voisikohan minun ystäväni elää, vaikka täällä uskotaankin, että hän on kuollut, ja voisiko hän olla teidän sukulaisenne?

Hän ajatteli vielä edelleen tämänkin: olisiko Weckström voinut valehdella, vai erehtyikö hän? Mutta sitä hän ei lausunut. Sensijaan hänen sydämessään juurtui tunne, joka siellä ennen oli kipeänä ja ailahtaen liikkunut: hän elää ja palaa kotiin!

Ja vielä toinenkin aavistus heräsi ja heti otti vahvat juuret: tämä, että velotaan minulta takaisin, jääkentällä minut rangaistaan!

Ruutukuningas haukotteli rahilla, vielä kallistaen kannua nähdäkseen olisiko siinä tilkka. Silloin Jakob Suthoffin tytär muisti, ikäänkuin joku olisi sillä hetkellä hänelle sen sanonut, että heidän kellariinsa oli jäänyt joitakin pulloja sitä samppanjaviiniä, mitä isän oli tapana tarjota parhaimmile vierailleen. Hän käski vieraansa odottaa ja liukui nopeasti ovea kohden.

Ulkona valkeni aamu ja maan yrtit hengittivät tuoksujaan. Kukkuu — kukkuu — kukkuu...

Hän elää, hän tulee...! Ja kukaties laivakin löytyy, ja kukaties kirkkokin nousee!

Pihamaalla seisoi luutnantti Isfeldt hyräillen:

    Ne chassez pas votre petite,
    Allez la consoler vite...

Hän avasi miekkansa kärjellä samppanjaviinin pullon, jonka rouva Weckström hänelle tarjosi. Viini kuohui heidän käsilleen. Ruutukuningas sai pikarin ja antoi kaunottaren juoda ensin, sitten hänkin joi vuorostaan, hyräillen tuttua hokemaa:

    Sinun maljasi, minun maljani,
    kaikkien kauniitten tyttöjen malja!

Hedulla Weckström katseli hänen jälkeensä, hänen astuessaan alatupaan pullo kainalossa, ja ajatteli: turhaa, kaikki turhaa. Missä onkaan nyt minun ja minun vihityn mieheni »yhteinen ajatus»? Turhaa. Sillä hänkin on minulle vieras mies. Olit elävä tai kuollut, kaukainen ystäväni, sinulle minä kuulun. Olen ollut valmis syntiin sinut unohtaakseni — turhaa, kaikki turhaa!

III

ELÄMÄN JA VEREN VIRTA

Krista Suthoff otti hennolla valkoisella kädellään paperiliuskat maisteri Skuggen kädestä sitä myöten kuin oppinut nuori herra sai ne luetuiksi, asetti paperit köyhälle peitteelleen ja jäi niitä hiljaa pitelemään, ikäänkuin ne olisivat olleet suloista silkkistä vaatetta, joka houkutteli silittämään pintaansa. Liuskat olivat vain karkeaa kellahtavaa paperia, mutta Antti Skugge oli täyttänyt ne viisaudella ja voimalla ja lisäksi puettanut kirjoituksensa niin koreaan ulkomuotoon, että olisi voinut luulla hänen huvikseen piirtäneen paperille kukka- ja hedelmäkiehkuroita. Anna Kristinan koko olemus oli täynnä ihmettelyä ja ihailua, että ihminen saattoi olla niin oppinut kuin hänen ystävänsä — hän tiesi totisesti muutakin kuin että maailma oli pyöreä, niinkuin pitkän-kapteenin oli tapana leikillään sanoa — ja kaikkein ihmeellisintä oli, että tämä suuri oppinut viitsi istua sairaan oppimattoman tytön vuoteen ääressä ja täyttää hänen köyhän huoneensa ilolla ja tuskia lieventävällä lempeydellä.

Anna Kristina oli jaksanut paremmin sinä aikana, jolloin provianttimestari oli poissa ja he Hedullan ja lasten kanssa asuivat vanhempiensa makuuhuoneessa kadun puolella. Kuitenkaan ei Anna Kristina olisi vaihtanut tätä pimeää pihakamaria mihinkään linnaan maailmassa, sillä täällä hän paremmassa rauhassa sai kuunnella kaikkea sitä viisautta, mikä kuin hunaja vuoti maisteri Skuggen huulilta.

Ah, sitä tietämisen syvää lähdettä ja sitä opin ylitsevuotavaista maljaa, minkä laidasta oppimattoman sallittiin juoda! Eivät riittäneet päivät eivätkä yöt ilmituomaan sitä kiitollisuutta, mitä Anna Kristina tunsi Jumalaa kohtaan tästä hänen armostaan. Maisteri Skugge sai lukea tuntikausia: hänen nuoren kuulijattarensa tietämisen halu ei väsynyt. Krista Suthoff oli näiden ihanain oppituntien aikana joutunut korkeaan torniin jonka seinät olivat täynnä ikkunoita. Vielä ei Skugge ollut ennättänyt avata niitä, mutta jo pelkkä raottaminenkin oli vilvoittanut nuoren neidon koko olemuksen. Anna Kristina tiesi nyt, mitä oli Geographia ja mitä Historia. Skugge oli tuonut hänelle monta suurta paperilehteä, samaa paperia, jolle kaupungin tapahtumat muistiin pantiin, kun niitä raastuvan- ja kemneroikeuden istunnoissa oli käsitelty. Ja kynän Skugge oli tuonut. Ne olivat Anna Kristinan omat ja hän saattoi piilottaa, jos tahtoi, ne vuoteensa pohjalle. Mutta mustetta ei voinut piilottaa ja sitä ei hänellä ollutkaan. Skugge oli luvannut opettaa hänet kirjoittamaan ja niin tyttö yökaudet saneli itsekseen, mitä kirjoittaisi. Mustetta saattoi valmistaa kotonakin, Skugge oli luvannut ottaa selkoa siitäkin miten se tehdään. Kuinka paljon hän olikaan luvannut opettaa! Ja vihdoin hän tytön omasta pyynnöstä oli ruvennut lukemaan hänelle niitä asiakirjoja, joita hän itse pani kokoon tämän heidän oman kaupunkinsa eli Helsingin raastuvanoikeuden istunnoista, joissa Skugge oli kirjurina. Oppineesta maisterista oli aivan ihmeellistä nähdä, että tällaisetkin asiat huvittivat Anna Kristinaa. Totisesti: jos hän olisi ollut mies, niin mikä pormestari hänestä olisi tullut, tai raatimies, tai mikä vain! Skugge kohotti silmälasit otsalleen ja katseli ihaillen kaunista lapsineitoa, jonka poskilla hehkui into ja silmät säteilivät viattoman hurskaan sielun kiitollisuutta.

— Ah, Anna Kristina, vieläkö todella jaksatte! huudahti Skugge tuon tuostakin, ujona punastuen hänkin. — Vahinko vain, että tämä lektyyri tuo esiin ihmisen huonoimmat puolet. Olen ajatellut, jos Herra suo ja sallii, että vastapainoksi tälle rikollisuuden literatuurille kirjoitan kirjan meidän kaupunkimme ihmisten hyvyydestä. Olen jo puhunut aikomuksestani Hennille, sisareni pojalle. Ja tässä Hyvyyden kirjassa tulee yksi loistamaan yli kaikkien muiden...

Anna Kristinan silmäluomet peittivät nopeasti nuo molemmat sielunpeilit, silmät, jotka heti olisivat ilmaisseet hänen aavistavan, mitä Skugge tarkoitti.

— Lukekaa! kuiskasi Krista Suthoff, painaen käsiään rintaa vastaan, jossa vallaton onnellinen sydän hyppeli.

— Tiedätkö, kuka on tuo yksi, joka loistaa muiden yllä? kysyi Skugge.

— Lukekaa! vastasi tyttö, peläten, että jotakin ratkaisevaa tapahtuisi.

Ja Skugge osittain luki, osittain kertoi ja usein hyppäsi yli kohtien, joita ei mitenkään voinut tällaiselle viattomalle sielulle komunikoida ja jotka kauhun ja häpeän tunteella täyttivät hänetkin, Skuggen, joka ei suinkaan ollut voinut sieluansa tahrattomana säilyttää, semminkin, kun raastuvanoikeuden sihteerin ominaisuudessa oli joutunut seuraamaan veriruskeiden syntien tutkintatilaisuuksia ja niiden tuomitsemista maallisen esivallan puolelta.

Ja niin nyt muuttui maailmasta eristetyn tyttösen kamari uudeksi tuomiosaliksi, missä kaupungin rikokset ja rangaistukset vielä kerran otettiin esiin, ja nyt elettiin läpi sydämellisen myötäkärsimyksen ja säälin tuntein sekä nöyrin huudoin Jumalan puoleen. Jakob Suthoffin nuoren tyttären silmät näkivät selvästi pitkän pöydän, jota hänen isänsä lahjoittama vihreä verka peitti ja jonka ympärillä istuivat Govinius, Clayhills, Bock ja Burtz. Joku heistä oli ollut isän läheinen ystävä ja kaikki he joskus olivat arkoina lähestyneet Suthoffin talon porttia, milloin he toivoivat, että isä ajaisi hautausmaalle hiekkaa tai lahjoittaisi kirkolle jotakin. Myöskin syytetyt Krista saattoi nähdä henkensä silmällä, sekä tuttavat että tuntemattomat. Pakahtuvin sydämin hän otti osaa kuulusteluihin, joista selvään ymmärsi, että toinen tai toinen riitapuoli valehteli. Maisteri Skugge lausui yhä uudestaan julki ihmettelynsä, että nuori neiti halusi kuulla pöytäkirjoja, joissa esiintyi varsin vieraitakin nimiä. Mutta Anna Kristinan silmien eteen hahmottui ihminen ruumiillisessa muodossaan, heti kun hänen nimensä oli mainittu ja hänestä vielä pieni matka luettu. Skugge lupaili leikillään vielä kerran toimeenpanna tutkinnan siitä, miten Anna Kristinan kuvitelma vastaisi todellisuutta. Vaan kenties Jumala antoi suloisen neidon käteen hengen lanternan joka valaisi taaksepäin, niihin päiviin ja huoneisiin asti milloin ja missä oikeutta oli istuttu. Jumala otti terveyden, mutta sen sijaan antoi niin paljon muuta.

Setä Streng oli halunnut pois raastuvanoikeuden tuomiopöydän äärestä ja johti puhetta kemnerioikeudessa. Hän oli suuresti sydämistynyt sille nuorelle herralle, joka oli hänen huutokaupastaan ostanut hänen kirjansa, herra Johan Kuhlbergille, joka nyt ajoi asioita ja sekaantui joka paikkaan, niinkuin setä Streng oli sanonut. Mutta mitäpä sille mahtoi, että ihmiset vanhenivat! Ei maisteri Skuggekaan salannut, että olisi toivottu Lorenz Strengin jo jättävän toimensa, kosk'ei hän enää jaksanut sitä hoitaa. Vaan miten tulisi Streng sitten toimeen? Mitä hän söisi ja millä itseään vaatettaisi? Ja hänen hyvä vanha vaimonsakin eli vielä. Kuhlberg osti koulupoikana Lorentz Strengin kirjat, sanoi Skugge leikillä, ja hän vielä kerta istuu hänen vaatteissaankin pormestarinistuimella! Krista vuorostaan huomautti nyt, että Kuhlberg voi johtaa kaupunkia huonommin kuin Streng. Ja sallisiko kuitenkaan Jumalakaan Kuhlbergin tulla Helsingin pormestariksi?

— Lukekaa, kertokaa! kuiskasi hän samassa, keskeyttäen tuomitsevan puheensa. — Älkää hypätkö ylitse, vaikka mitä tulkoonkin.

— Mutta luenko nyt kaikista vieraistakin ihmisistä ja heidän pahoista teoistaan?

Krista Suthoff hymyili niinkuin punertava pilvi hymyilee, lempeästi peittäessään taivaan sineä.

Jumala ei unohda, että he ovat myöskin hyviä, ja minäkin tahdon muistaa sen. Ovathan he kaikki meidän kaupunkimme asukkaita, taikka matkustavaisia, jotka näkevät jonkun päivän meidän kauniin Kluuvimme ja Kaupunginlahtemme ja Suurtorin ja kirkon ja... Minusta he ovat kuin sukulaisia, joille sanelen rakkaita toivotuksia. Ja eivätkö he kaikki rakenna Helsingin historiaa — eikö minun viisas opettajani niin ole opettanut? No niin. Haluan tuntea kaupungin ja sen ihmiset. Olenko hyvin oppinut läksyni, herra maisteri? Ettekö näin ole opettanut?

Ja tyttö katsoi vaarallisen tutkivasti ja milteipä kiehtoen esilukijaansa. Skugge välitti tällä hetkellä vähät kaupungista — ihmeellinen, ihana tyttö, niin toisenlainen kuin kaikki muut, niin viisas ja niin hurskas makasi tuossa hänen edessään, silitellen liljanvalkoisilla käsillään hänen typeriä karkeita paperejaan.

— Puhutte kuin enkeli, sai Skugge huuliltaan, — kuin Jumalan enkeli.

Rakkauden julistus, niin kauan pidätettynä, oli särkemäisillään salpansa. Mutta täytyihän muistaa tytön nuoruutta ja sairautta. Siinä se olisi tullut veriruskea rikos kaupungin omalletunnolle, jos hän, Skugge, olisi särkenyt kaupungin puhtaimman neitsyen mielenrauhan. Mihinkään aikakirjoihin ei se olisi tullut ja kuitenkin se olisi ollut pahempi kuin yksikään niistä, jotka neuvospöydän ääressä tuomitaan. Niinpä rakastunut mies nopeasti tarttui papereihinsa, etsien niistä turvaa hämminkiinsä.

Ja myöskin Krista Suthoff sai näistä lukemisen hetkistä turvaa ikävyyttä vastaan, mikä ajoittain painoi koko taloa, puhumattakaan rauhattomuudesta, joka suurten majoitusten mukana tuli sekä taloihin että kaupunkiin.

Nyt jälleen oli ikävää aikaa. Kaupungin hevoset sairastelivat. Useita oli jo kuollutkin. Kaikkein ensinnä kuoli se Tellqvistin Musta, jota oli käytetty, kun kuljetettiin pois komeljanttarien kaakkia. Tellqvist tuli Weckströmin portille ja kysymättä keitä näki kaivolla huusi heille, sanoja säästämättä, että täällä oltiin syypäitä hevosruttoon. No, piru vie, eikö se Weckströmin kapakan edestä lähtenyt liikkeelle, ja menevät nyt kaupungin vetojuhdat niin ettei enää saa hevosia tiilenajoon eikä matkustavaisille, puhumattakaan omista tarpeista.

Weckströmin omat hevoset kuitenkin vielä olivat tiilenvedossa ja Etoinkin, joka isäntänsä kääsien edessä matkusteli, oli terveenä.

Tellqvist kuului pitkin kaupunkia lupailevan »näyttää sille kanaljalle siellä Läntisellä Kirkkokadulla», jos vielä toinenkin hänen hevosistaan kuolee.

Mutta tuli pientä helpotusta taudin kulkuun niinä hyvin kuumina päivinä, jolloin oltiin heinässä saarilla ja kapanaloilla kaupungin laidassa. Kerrottiin, että hevoset, jotka jo olivat olleet syömättöminä, jälleen söivät ja yleensäkin näyttivät virkummilta. Yksikätinen vanha Sorsa oli yht'äkkiä käynyt tärkeäksi mieheksi Helsingissä. Hän keitti keitoksiaan viinasta, tervasta ja vielä muustakin ja näillä rohdoilla elvytteli eläinparkoja.

Eräänä tällaisena päivänä, jolloin Weckström jo oli kotosalla ja saarella heinämiesten luona, istui maisteri Skugge jälleen pihakamarissa sairaan neidin tykönä. Oli ollut tyyntä ja helteistä ja kaupungin hautausmaa niinkuin myös Kluuvi tukahduttivat siinä määrin, että ihmisten täytyi kädellään varjella sieraimiaan astuessaan torin poikki. Eikä nyt kuulunut muuta kuin Skuggen saarnanuottinen ääni ja hyvin lukuisten kärpästen surina ikkunaruuduilla, jotka niitä olivat mustanaan.

»− − − Edelläkäyneen ilmoituksen jälkeen astui esiin maaviskaali jalosukuinen Gustaf Blåfield anoen, että oikeus ottaisi puolueettoman Preesesin tutkimaan juttua kauppamies Törnmanin ja raatimies Tellqvistin välillä. Ja kävi ilmi, että rouva Tellqvist on paennut kotoa vailla erikoista syytä ja oleskelee vävynsä Törnmanin luona. Tellqvist vaatii oikeusistuinta pakottamaan hänet palaamaan kotiin miehensä luo ja lausuu rumia sanoja Törnmanille. Törnman nyt pyytää lain turvaa Tellqvistin hävyttömyyksiä vastaan, huomauttaen, että jokaisen kristityn velvollisuus käskee ottamaan kanssaihmisen huoneeseensa, kun hän hengen hädässä sitä anoo. Tähän sanoo Tellqvist nauraen, että hän, Carl Tellqvist, on enkeli verattuna siihen Asmodaeukseen Törnmaniin, joka sekoittaa aviopuolisoiden välit. Ja nyt luettiin kauppamies Törnmanin »insinueeraama» kirjoitus, joka oli kirjoitettu Anna Borgelander-Forsbergin eli rouva Tellqvistin pyynnöstä ja missä hän valittaa miehensä kovaa kohtelua koko heidän yhdyselämänsä ja avioliittonsa aikana, niinkuin hänen on täytynyt useampaan kertaan jo oikeudelle esittää. Rouva Tellqvist on elänyt toivossa, että maallisen lain pelko vähitellen pidättäisi hänen miestään siitä häikäilemättömästä kohtelusta, lyönneistä ja pahoinpitelystä, mitä hän on kylläkin kärsivällisesti koettanut kestää, mutta viime joulun aikana hänen miehensä kohtelu kävi niin kovakouraiseksi, että rouva Tellqvist sen johdosta monta viikkoa oli vuoteen omana ja vihdoin hädässään pakeni tyttärensä ja vävynsä turviin... Aviomies, tätä ääneen nauraen kuunneltuaan, toisti vaatimuksensa, että hänen vaimonsa viipymättä määrättäisiin palaamaan kotiin hänen luokseen... Ja lopulta niin kävikin.

— Tässä sitten haaksirikkoja ja aviorikoksia...

— Kaupungin kemnerioikeuden notario Miltopaeus ilmoittaa nyt olevansa täysin terve ja valmis vastaanottamaan toimensa, jota kauppamies Gustaf Wetter on viransijaisena hoitanut. Kuitenkaan ei hän voi vastata edellisten vuosien pöytäkirjoista, jotka ovat olleet varanotario Wetterin tehtävänä ja joita ei ole olemassa... Siihen nähden, että Wetterille on annettu monta muistutusta ja että herrojen raatimiesten kärsivällisyys on loppunut, lähetettiin viskaali Ottman ja palvelusmiehet kauppamies Wetteriä etsimään, koska juuri oli nähty hänen olevan liikkeellä Suurtorilla. Wetter ei kuitenkaan saapunut, vaan ilmoitti, että hänellä on parempaakin tekemistä. Nyt päätettiin, että koska viime vuosien kemnerioikeuden pöytäkirjat, jotka on entisen varanotario ja nyttemmin porvari Gustaf Wetterin pidettävä, vieläkään eivät ole puhtaaksikirjoitetut eivätkä paikoilleen toimitetut, niin on porvari Wetter tämän kuun 25. päiväksi kutsuttava oikeuteen kuulusteltavaksi, miten näiden pöytäkirjojen laita on.

— Todettiin, että kuluvana vuonna on tullattu ainoastaan pieni määrä kahvia, verrattuna siihen runsaaseen tämän nautintotarvikkeen käyttöön, mikä kaupungissa on havaittavissa ja mikä käyttö on kasvanut siinä määrin, että ilmoitetaan erään kaupungin vanhan asukkaan kuolleen liiallisesta kahvin nauttimisesta, miksi voidaan sanoa neljänkymmenen kupillisen nauttimista päivittäin. Meritullikamarin tehtäväksi määrätään ottaa selvää, mitkä ovat ne tiet ja kutka ne kaupunkilaiset, jotka tällaista salaista tuontia edistävät.

— Anoi kaupunginviskaali Ottman, että maistraatti uudelleen ottaisi tutkittavaksi, kenenkä lapsi on, joka ajuri Tårholmin pihalta tavattiin; niinkuin myös torninvartija Flygaren sisaren asian, joka naishenkilö todistamattomien vihjausten ja parjausten nojalla täällä torilla kärsi raipparangaistuksen ja sen jälkeen hukuttamalla tahtoi elämänsä lopettaa... Päätettiin palauttaa nämä asiat kemnerioikeuteen.

— Tällä toisella kertaa oli porvaristo koolla kauppamies Dahlströmin luona tekemässä manttaaliluetteloja ja neuvottelemassa, voitaisiinko suostua entisen kauppa-apulaisen Johan Sederholmin anomukseen päästä rihkamakauppamieheksi tähän kaupunkiin. Ja oli kauppamies Bock tätä vastaan, koska Sederholm lyhytnenäisesti oli lähtenyt hänen palveluksestaan ojennuksen tähden, jonka hyvin oli ansainnut, ja vielä sen jälkeenkin jatkuvasti osoittanut uppiniskaisuutta lähtemällä Ruotsista hakemaan tavaraa, jota tavaraa nyt halusi Nille Burtzin kanssa kaupata kaikkien muiden ja kokeneiden kauppamiesten vastukseksi. Siitä paraikaa keskusteltiin, mistä hän, Sederholm, oli mahtanut saada rahaa, sillä vaikka hänen entinen isäntänsä olikin hänelle maksanut yli kaiken hänen ansionsa, nimittäin yhdeksän ja puolen vuoden ajalta yhteensä kuusi taalaria, niin ei hän näillä rahoilla olisi pystynyt kaikkea sitä rihkamaa, vaatetavaraa, hajuvesi- ja kasvojenmaali- sekä puuterivarastoa hankkimaan, mikä hänellä kuului osittain Burtzin, osittain Weckströmin ranta-aitassa olevan. Nyt saapui kauppamies Gustaf Wetter ja kysyi, kuka oli pyyhkinyt hänen nimensä Dahlströmin tekemistä manttaaliluetteloista, sanoen, että se on »hundsfotti» ja mustamies, joka sellaista teki. Kun ei kukaan vastannut, toisti Wetter sanansa ja lisäsi, että odottakoon se vain hyvää selkäsaunaa, joka on sellainen raukka ja pelkuri, ettei tunnusta, kun on hänen nimensä pyyhkinyt manttaaliluetteloista. Mutta kiihtynyt porvaristo antoi hänen kuulla, että hän itse, Wetter, varokoon selkäsaunaa...

— Lauantaina eli viidentenäkolmatta päivänä oli porvari ja kauppamies Gustaf Wetter vastaamassa kysymykseen, milloin hän puhtaaksikirjoitettuina jättää kaupungin maistraatille pöytäkirjat siltä ajalta, jolloin hän kemnerioikeudessa toimi kirjuri Miltopaeuksen sijaisena, tämän sairauden aikana. Ja vastasi Wetter tähän, että hän on kerran, onnettomuudekseen astuessaan tähän toimeen, kuittia antamatta vastaanottanut pöytäkirjat Miltopaeukselta ja toimen jättäessään samalle Miltopaeukselle pöytäkirjat täydessä kunnossa takaisin jättänyt, kuittia saamatta, kuten ei sitä omalta osaltaan antanutkaan. Ja toivoo porvari ja kauppamies Wetter, ettei häntä tällä asialla enempää vaivattaisi...»

Ties miten kauan maisteri Skugge olisi yhteen kyytiin lukenut innokkaalle ja väsymättömälle kuulijattarelleen, jollei häntä olisi ulkoapäin keskeytetty. Krista Suthoff ei sitä tehnyt, sillä vaikka hänen ruumiillinen kipunsa pusersi hikipisaroita hänen otsalleen, niin hänen henkensä vietti ilojuhlaa siinä spektaakkelissa, minkä kuultu sana, mielikuvituksen silmällä lisäksi nähtynä, hänelle soi, ja ennen kaikkea Antti Skuggen läheisyydessä. Olisiko hän jonkin ruumiillisen kärsimyksen vuoksi repinyt rikki tai vaikkapa vain hiukankin vahingoittanut sitä lumousta, missä hän nyt Jumalan armosta sai elää ja minkä lyhytaikaisuutta hän kaukaa ja peläten aavisti! Skugge itse, joka alati eli kotiseudun lumossa ja joka varsin tuoreiden tapausten yllä alati näki historian kultatomun väräjävän, jopa siinä määrin, että hän saattoi uskoa itsensä ammoin kuolleeksi ja jonkun vieraan, sadan vuoden perästä syntyneen ihmisen istuvan tässä lukemassa kirjoitusta, jonka sata vuotta sitten kuollut maisteri Antti Skugge oli pannut paperille — hän unohti syömisen, juomisen ja nukkumisen, vieläpä rakastetunkin Helsingin, kotiseutunsa vuoksi. Sillä näiden asiakirjojen kylmä rehellinen todellisuus rauhoitti häntä suloisesti ja se elämän maku ja tuoksu, mikä heltisi joka lehdestä, tehosi yli kaiken muun. Syntymäpaikkaan saattoi kiintyä mielinmäärin, ei mikään synti tai kiusaus vaaninut tässä kiintymyksessä. Eikä tästä rakastetusta syntymäseudusta mikään sukkamielinen silmä vienyt osaa. Kotipaikan rakastaja vain iloitsi, kun toisetkin tätä armasta rakastivat! Henni Forsius kasvoi jo voimakkaasti kiintymyksessä »Helsingforsiaan», tähän heidän yhteiseen ihanaan syntymäpaikkaansa, ja nuori Anna Kristina Jaakopintytärkin juurtui siihen rakkaudella, jommoista varmaan taivaassa tunnettiin, mutta harvoin maan päällä.

Oikeastaan, jos asiaa ajatteli, niin Skugge täällä Suthoffin talossa ja enkelimäisen neidon likeisyydessä olikin mahtanut päästä siihen näkemyksen ajattomuuteen, joka nyt hänet täytti ilolla ja kiitollisuudella. Jo vanha Suthoff oli halunnut rakentaa Helsingille kirkon, joka hartaudessa ja loistossa vetäisi vertoja Itämeren sisaruskaupunkien Herranhuoneille. Ja hänen hurskas tyttärensä teki temppeliä omasta itsestään ja tässä temppelissä oli Helsingilläkin asuinsijansa.

Miten ihmeellisen hyvän olon antoikaan tuollainen ajattomuuden näkemys, mitenkä se lievensi ajallista kärsimystä, mitenkä se suisti himolta vallan ja miten lempeäksi se pakotti ynseän ja tuomitsemaan halukkaan mielen. Jospa vain ihmiset olisivat ymmärtäneet pyrkiä tähän puhtaaseen, kirkkaaseen korkeuteen! Siellä jos kerrankin oli ollut, niin ei milloinkaan unohtaa voinut, mitenkä ihana oli ilma Jumalan esikartanoissa. Jos Wetter olisi tullut huomanneeksi, että sadan vuoden perästä helsinkiläiset ehkä haluaisivat tietää, millaista heidän syntymäkaupungissaan ennen oli, niin hän ei olisi laiminlyönyt pöytäkirjojen puhtaaksikirjoittamista. Ja hän olisi kirjoittanut ne selkeästi, jotta sata vuotta myöhemmin tulevien ihmisten olisi helpompaa lukea ne! Jos Tellqvist olisi tullut huomanneeksi, että sadan vuoden perästä luetaan kellastuvista papereista, millaista elämää Kluuvin rannoilla elettiin, niin hän olisi täyttänyt Anna Forsbergin — vaimonsa — päivät ystävällisillä teoilla ja sadanvuodentakainen ihminen olisi ajatellut: miten hyviä ihmisiä olivatkaan vanhat helsinkiläiset! Jospa Wetter ja Tellqvist ja Antti Skugge ja me jokainen voisimme nähdä tämänkaltaisen peilikuvan: minä olen kuollut, kuolin sata vuotta sitten ja minun paikallani istuu uusi ihminen, lukien kirjaa, jonka lehdet ovat kellastuneet ja kirjoitus haalistunut ja joka kuvaa sadanvuodentakaista elämää...!

Tämänkaltaiset ajatukset liikkuivat Skuggen mielessä hänen lukiessaan asiapapereja tummassa vanhassa kamarissa Läntisen Kirkkokadun varrella. Kun sitten ulkoapäin tuli keskeytys jonkun ihmisen tai melun tai kosketuksen vuoksi, niin Skugge sadan vuoden takaa palasi entiseen hahmoonsa ja huonosti kotiutui siihen hetkeen, johon nyt joutui. Kului aikaa, ennenkuin hän vasta käsitti elävänsä ja vielä kävelevänsä joka lauantai ja keskiviikko yhdessä Bockin, Goviniuksen, Clayhillsin ja monien muiden kanssa Helsingin raatihuoneen portaita »ylös» raastuvanoikeuden saliin.

Milloin tulla tölmäsivät Weckstromin lapset kamariin, neljä pikkutyttöä, joista pienin usein kaatui pihalla tai portaissa, vaatteet repeytyneinä, kädet mullassa ja nenä punaisena. Provianttimestarille oli tullut vieraita — joskus korkeitakin herroja, joista kuiskattiin kaupungilla, että he tulivat lainaamaan rahaa, — nyt Weckström löi yhteen kätensä ikäänkuin ajaakseen naakkoja hernepellosta: »Pois, pois, pois!» ja silloin lapset juoksivat kuin henkensä edestä. Kristan kamariin he aina tulivat, se olikin ainoa paikka, missä he oikeastaan saivat olla, sillä jos provianttimestari näki heidät muualla, niin hän huusi: pois-pois! Ei saanut olla kadulla eikä ranta-aittojen luona, puhumattakaan pihamaasta. He olivat joka paikassa tiellä. Mutta mitäpä he siitä välittivät, he juoksivat ikäänkuin jonkun »pois-pois-leikin» sääntöjen mukaisesti ja karkasivat juoksusta kuumina Kristan vuodetta kohden.

Usein tulivat linjamentteineen Lastikka tai Keppi- tai joku muukin Saara, ja silloin täytyi oppineen maisterin nopeasti koettaa päästä entisyydestä nykyhetkeen. Sillä näillä kunnon vaimoilla ei ollut minkäänlaista näkemyskuvaa historiaan. He ryhtyivät törkeästi soimaamaan herra sihteeriä siitä, että hän turhilla jutuilla kiihdytti ja väsytti heidän potilastaan. Sentähden ei lapsi voinut parantua, että hänen vereensä sekoitettiin maallista viisautta sensijaan että hänelle olisi luettu jumalansanaa. Oikeaa laupiaan samarialaisen työtä oli herra sihteeri silloin suorittanut, kun kantoi Kristina Jaakopintyttären pyhäpäivänä kadulle auringonpaisteeseen, jotta hän sai kuulla urut ja kirkasta jumalansanaa saarnatuolista, mutta nämä paperit olivat maallista viisautta, ja ne olisi parasta käyttää seinien tapiseeraamiseen, koska tässä vanhassa kamarissa oli sellaisia rakoja, että käsi sisään mahtui.

— Das lass' ich mir gefallen, huusi Lastikka suu naurua täynnä, — eikö teitä tottelemaan saa, vaikka niin monta kertaa olen sanonut, ett'ei tänne tulla pidä. Aina kun herra sihteeri on ollut täällä, on lapsen otsalla tuskan hiki.

— Lastikka, sanoi Skugge vielä unisesti ja poissa ollen, — olet kuollut sata vuotta sitten ja rumat sanasi kuulee hyvä ihminen, joka elää sadan vuoden perästä minun paikallani ja toivoo oppivansa tuntemaan sinua ja Helsinkiä.

— Kuollut! huusi Lastikka eikä enää nauranut. — Herra sihteeri onkin taitanut olla toimittamassa sitä mammaa sieltä Serafiimilasaretista Tukholmasta tänne lapsia nostamaan saunansillan alta! Ja nyt katsotte, että minä jo olen kuollut enkä kelpaa mihinkään, minä Skolastika Uhrväder. Hyh — pyh — tfui!

Monenlaisia ihmisiä saapui Anna Kristina Suthoffin vuoteen ääreen lohduttamaan häntä, pyytämään häneltä apua tai antamaan hänelle neuvoja, miten hänen tulisi parantaa itseään. Erinomainen vetovoima tuntui sairaassa tyttösessä olevan sekä vanhoihin että nuoriin, köyhiin ja rikkaihin, jopa lapsiinkin, jotka tulivat pyytämään, että hän kertoisi heille satuja. Provianttimestarin ollessa kotona eivät ihmiset niin uskaltaneet tulla, mutta hänen ollessaan matkoilla — ja kävihän hän useinkin läänillään — heitä tuli sitä enemmän.

Juuri silloin, kun Skugge sattui lukemaan porvari ja kauppamies Gustaf Wetteristä, astui rouva Weckström kamariin ja hetken kuunneltuaan laski kätensä esilukijan olkapäälle.

— Kuulkaa nyt, hyvä Skugge, sanoi hän hiljaa, taakseen katsoen ja sieraimillaan tunnustellen ilmaa ympärillään, — menkää hakemaan tuota samaa Wetteriä tänne. Hänen täytyy korjata pois kahvisäkkinsä. Minä pelkään alituisesti, että kahvinhaju tuntuu ilmassa.

Skuggen hartiat käpertyivät kokoon kauhistuksesta ja hän ponnahti pystyyn kuin piiskansiiman kohtaamana. Rouva puhui kiihkeästi ikäänkuin viskaali paraikaa olisi ollut talossa tarkastuksella.

— No niin, kuiskasi hän, heristellen käsiään Skuggen edessä, — ymmärtäkää nyt, että kiellettyä tavaraa on täällä, tässä meidän edessämme.

Jolleivät kaikki Saaran ja Lastikan linjamentit — niin, ja Tingelundin väkevä tinktuuri, jonka hän äsken tänne toi, — nyt ja aina hajuaisi, niin hajuaisi raaoilta kahvipavuilta. Wetterin kahvisäkit ovat tässä Kristan vuoteen alla!

— Herra hyvästi siunatkoon! pääsi maisteri Skuggelta. — Onko Wetter voinut käyttää tämän sairaan enkelin vuodetta laittomiin epärehellisiin tarkoituksiinsa?

Hedulla purskahti kipeään nauruun ja ravisti Skuggea hartioista.

— Älkää kyselkö turhia. Onhan teidän jo täytynyt saada niin paljon kokemusta raastuvasta, ettette pyörry, kun kuulette, että olen auttanut ystävää hädässä.

Skugge mutisi jotakin huonosta ystävyydestä ja siitä, ettei hänen asemansa kaupungin virkailijana salli hänen edes tällaisesta asiasta tietääkään, saatikka ryhtyä salakuljettajaa avustamaan.

Rouva Weckström keskeytti malttamattomasti:

— Te pauhaatte kuin ikävä kirja. Lähtekää, hyvä oppinut mies hakemaan Wetteriä. Minä en nyt voi jättää taloa.

Skugge seisoi hämmentyneenä ja taivaastaan pudonneena.

— Minä en voi lähteä, minun ei sovi tietää, että tällaista tapahtuu Suthoffin talossa.

Rouva Weckström polki jalkaansa lattiaan.

— No juoskaa sitten ilmiantamaan viskaalille, niin omatuntonne rauhoittuu.

Jos Skugge olisi tullut ajatelleeksi, minkä tähden talon emäntä puhui näin karkeasti ja kiivaana sairaan sisarensa vuoteen ääressä, niin hän ehkei olisi siinä määrin kauhistunut. Mutta hän näki nyt vain, että kaunis Hedvig Ulrika Jaakopintytär, jota hän kerran oli salaa ja kaukaa rakastanut, — riehui kuin pimeyden enkeli.

Kun Skugge oli lähtenyt, istui Hedulla sisarensa vuoteen laidalle ja kuiskasi:

— Nyt on jo meidän Etoile syömättömänä.

Ja peitti kasvot käsillään.

— Weckström on kovin pahana, sanoi hän hetkisen perästä. — Jos hän tulisi tänne ja löytäisi salakuljetetut kahvisäkit, niin mikä siitä nousisikaan.

Ja hän kertoi nyt yhtenä tulvana, ettei Weckström ollut viikkoon hänelle puhunut sanaakaan eikä hänen kysymyksiinsä vastannut. Ja kun hänen paidastaan oli poissa nappi, niin hän meni keittiöön ja pyysi piikoja sen neulomaan. Ja kahvia hän pyysi heiltä, kun eilen kapteeni Blom tuli pyytämään rahaa lainaksi. Ja muutenkin hän heille oli nauravainen ja ystävällinen, että he huomaisivat hänen olevan rouvaan suutuksissa. Niin ja senkin hän sanoi pikku-piialle, että tämä toimittaisi »tuon tytön» ensi yöksi täältä pois, alakamariin! Hän tarkoitti Helena Elisabethia.

— Kohta minulla ei ole yhtään lasta! puhui Hedulla tukahtumaisillaan kurkkunsa kuivuuteen.

Ja mistä Weckström näin suuttui? Hän etsiskeli kätköpaikkaa, mihin hän luuli rouvan panneen rahoja tuota tulevaa kirkkoa varten, eikä löytänyt. Mutta ei myöskään kysynyt. Ihan nauraa täytyi, kun vanha mies penkoi kaapinpohjaa, missä rouvan kirkkokengät olivat, ja siinä äkäisesti itsekseen puhisi kuin piikkisika, ja vanhassa vaatearkussakin olivat tavarat huiskin-haiskin eikä siellä ollut kukaan muu käynyt kuin provianttimestari! Hedulla muisti vasta nyt sisarelleen kertoa, että hän ikäänkuin Weckströmin sijasta oli antanut Sederholmille lainaksi kaksikymmentä taalaria, kun Sederholm niin kauniisti oli puhunut provianttimestarista ja vakuuttanut tietävänsä, että hän antaisi lainan, jos kotona olisi. Sederholmhan läksi Nille Burtzin kanssa Tukholmaan hakemaan tavaroita uutta puotiaan varten.

Mutta Weckströmin muotopa muuttui vieläkin pahemmaksi, ja hän sanoi, että Sederholm liukkaalla kielellään ja kaupanpäällisillään nyt houkuttelee kaikki ostajat uuteen kauppaansa, niinkuin hän tähän asti on houkutellut heidät Bockin puotiin. Tästä alkaen ei muita kauppapuoteja enää Helsingissä tarvita — sellainen peijooni ja koira Sederholm on. Miksei hän tullut Weckströmille, olihan tämä monta kertaa pyytänyt. Sellaisille ei Weckström koskaan olisi lainannut, piru sellaiset vieköön! Ja provianttimestari polki jalkaa lapsille, jotka siinä hiljaa söivät leipäkeittoaan, ja huusi: pois, pois!

Hedulla tempaisi käsiinsä pieluksen ja tukahdutti siihen parahduksen, joka oli särkemäisillään hänen rintansa.

— Kun korjaisi Jumala pois minun pienet tyttöni, jotka eivät ole isälleen otolliset! pääsi häneltä ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut täynnä murskattua lasia. — Krista, sinä et tiedä, miten minä vihaan Weckströmiä, Jumala minua armahtakoon, mutta en voi sille mitään... Ja nyt on hevonen kipeänä, meidän uskollinen Etoilemme, »keisarinnan hevonen», joka viime sodassa vihollisen puolelta juoksi meidän puolelle ja jolla on ollut vain yksi terve silmä...

Anna Kristinan poskelle pisaroi kyyneliä, mutta hänen henkensä huusi, voimaa täynnä, avukseen pyhintä nimeä ja rukous valisti hänen valkoisia kasvojaan niinkuin kynttilä valaisee lumilyhtyä.

— Sisareni, koetti hän puhua, — sadan vuoden perästä sinun lastesi lapset kysyvät, miten me Helsingin asukkaat elimme elämämme ja kestimme kärsimykset...

Hedulla keskeytti hänet ilkeästi:

— Johan sinä puhut niinkuin Skugge — enhän enää tunne sinua!

— Hän on viisas ja hyvä! lausui Krista tuskin kuuluvasti. — Mutta varmaan ei hän enää tule meille!

— Ooh, hän on täällä kyllä taas jo huomispäivänä meidän vastuksenamme.

Rouva Weckström oli tuskin lausunut ilkkuvat sanansa, kun Skugge tuli ovessa häntä vastaan eikä salannut kuulleensa kaikki. Mutta hän ei näyttänyt närkästystään — hän mahtoi tapansa mukaan ajatella, että haluaa sadan vuoden perästä tuleville helsinkiläisille näyttää, että pitää hymyillä sille, joka ilkkuu. Vanhemman sisaren ylpeistä vavahtelevista huulista kääntyi Skuggen katse samassa nuoremman sisaren kasvoihin, joilta anteeksipyyntö kohosi häntä kohden kuin metsäkukkasen tuoksu.

— Olen, olen, puhui Skugge, — ja olen aina ja joka päivä, jos Anna Kristina Jaakopintyttärelle voin tuottaa iloa näiden paperien avulla...

— Missä on Wetter? keskeytti rouva Weckström.

— Jos olenkin muille vastuksena, jatkoi Skugge hellittämättä hymyillen vuosisataishymyään, — niin tärkeämpää on saattaa iloa hänelle, joka tässä pimeässä kamarissa kantaa Jumalan päällepanemaa kuormaa...

— Missä on Wetter?

Mutta Skugge, alati kauniisti ja yhä lempeämmin hymyillen jatkoi:

— Olkoon se kerran sanottu teille, Hedvig Ulrika Jaakopintytär, — että teidän sisarenne on yksi niistä kymmenestä vanhurskaasta, joiden tähden Helsinki säästetään...

Rouva Weckström tarttui väkevine käsineen Skuggen kapeihin harteisiin:

— Tuleeko Wetter vai eikö?

— Mitään ette kiireellänne voita, Jaakopin tytär... rouva Weckström... Vasta kun katselen teidän ihanaa muotoanne, jota kerran minäkin niin armaasti katselin, samaten kuin niin monet Helsingin nuoret miehet, jotka tuolla ranta-aittojen luona teidän vuoksenne tappelivat kuin metsokukot, niin ymmärrän, että hengellistä rauhaa olisi tarvis. Vaan mikäpä voi antaa hengellistä rauhaa niinkuin painuminen niihin, joilla jo on rauha Herrassa: menneisiin ja muinaisiin...

— Skug-ge-e! huusi rouva Weckström, tällä kertaa kiskaisten vanhan nahkasalkun oppineen kainalosta. — Minä heitän tämän palamaan, jos ette sano, tuleeko Wetter vai eikö!

Nyt huusi jo Kristakin, hätääntyneenä rukoillen, ettei hänen sisarensa kiivaudessaan tekisi sellaista syntiä.

Mutta Skugge seisoi kuin patsas, jonka huippuun kuvanveistäjä on tehnyt hymyilevän ihmisenpään.

— Jos Jumala on aikojen alusta niin määrännyt, että tähän salkkuun tallelle pantu tieto säilyy, niin se säilyy...

Jakob Suthoffin tyttäret, kopea vanhempi, voimaa täynnä, ja kalvas nuorempi, heikkoutta täynnä, seisoivat hyvin lyhyen ajan vastakkain.

— Rakas sisareni, kuiskasi vanhempi ja nosti Skuggen rikkinäisen salkun päänsä päälle, — hävitän tämän, koska pelkään, että tuo hullu mies sinutkin tällä päästäsi sekoittaa...

Alatuvan hahlassa kiehui suuri padallinen iltaruokaa sekä perheelle itselleen että palvelusväelle ja ajomiehille. Kun ulkona parast'aikaa lenteli ensimmäisiä karpaleenkokoisia sadepisaroita ja jotkut vanhat tuttavat vaimot olivat suojaa etsien juosseet tänne ja istuivat seinärahien hämärässä, puhuen pahanmakuisista pilvistä, pitkästä helteestä ja pitkäisen yhäti yltyvästä jylinästä, juuri silloin rouva Weckström, käsissään haaltunut nahkakäärö, juoksi sisarensa kamarista ja pisti käärön palavien halkojen väliin, jotka heti alkoivat sitä nuolla. Mutta siinä samassa kuului kova jyrähdys, tuulenpuuska tuli vinkuen piipunaukosta sammuttaen valkean, tupa tuli täyteen savua ja sade pieksi pieniä ruutuja niinkuin ylhäältä olisi viskattu herneitä. Jumalanilma oli äkkiä ottanut näin suuren vallan.

Hedulla muisti lapsensa eikä enää ajatellutkaan muuta. Missä oli pikku-piika lasten kanssa? Äidin rintaan pisti aavistus tapahtuvasta onnettomuudesta kuin miekanterä, jota veriruosteena tahraa syyllisen omatunto. Näinkö Jumala minulle onkin määrännyt rangaistuksen minun synneistäni! ajatteli hän ja hänen sydämensä seisoi hiljaa, menehtymäisillään odotukseen. Mutta siinä samassa tulivat lapset ja Saara, jotka kaikki olivat nostaneet hameet päänsä yli ja joita juoksu läpi sateen ja myrskyn oli huvittanut niin, että he kaikki vieläkin nauroivat, vaikka likomärkiä olivatkin.

Äiti, pehmoisesti kosketellessaan lastensa olkapäitä, hiuksia, kasvoja, koko ruumista, vuoron perään jokaisen, ajatteli: Jumala, armahda minua vielä kerran, vaikka vasta vihasin lasten isää, vaikka viskasin tuon oppineen hullun miehen aarteen tuleen...! Mutta kas vain, tulihan ei ole siitä huolinutkaan, tuulispää sammutti valkean ja hajoitti keittopataan tuhkat...

Ja lasten äiti otti savuavasta hiilloksesta nopeasti salkun ja vei sen takaisin kamariin, missä Skugge ja Krista rukoukseen vaipuneina näyttivät odottavan asiain kulkua. Kun kamari oli hyvin pimeä, voi nähdä ihmiset vain sillä hetkellä, jolloin salamat välähtivät. Skuggen laiha varjo ulottui pitkin seiniä ja kattoon asti, kun hän tarttui vanhaan salkkuunsa, jääden polvilleen ovelle.

— Joko uskot, Hedvig Ulrika Jaakopintytär, ettei meidän muinaisuutemme pala tulessakaan, jos Jumala tahtoo sen meille meidän hengelliseksi terveydeksi, varoitukseksi ja paimensauvaksi säilyttää... Ylistetty olkoon Hänen nimensä!

Hirvittävä jylinä vavahdutti tällä hetkellä kaupunkia ja taloa. Kalmankeltainen kajo vapisi pihamaalla, vapisuttaen ruohoja ja pensaita. Sade valutti katoilta tuohia ja turpeita. Ihmiset ajattelivat syntejään ja viimeistä tuomiota.

— Nyt voin sanoa, rouva Weckström, kuului Skuggen ääni jylinän väliajoilla, — että olen luvannut näillä käsilläni kantaa salakuljetetun tavaran pois tästä huoneesta hänen oman vuoteensa alle. Wetter oli kipeän hevosensa luona kedolla. Ja myöskin Weckström oli hevosensa luona kedolla. Vanha Sorsa keittää kipeille luontokappaleille rohtojaan. Vaan nytpä sade onkin hänen valkeansa sammuttanut... Tässä kedolla ovat, vanhan venäläisen vallin tienoolla... Vaan minäpä lienenkin katsottava kelvottomaksi palvelijaksi, kun jätin vihastuneen vaimon käsiin kalliit asiakirjat — sano itse, Hedulla Suthoff, eikö minun pidä astua tunnustamaan vikani saman tuomiopöydän ääreen, missä pöytäkirjat virkani puolesta teinkin?

Hedulla ei häntä enää kuullut. Hän sitoi liinan päähänsä ja avasi oven. Samassa silmänräpäyksessä valoi sade hänet märäksi pintaa myöten. Saarnipuu kaivon luona tuntui katkenneen. Täytyi taipua luokalle, jotta pääsisi hajoavien kattoturpeiden ja putoavien laudankappaleiden alitse.

Onko Weckström hevosen luona kedolla tässä ilmassa?

Kuoleeko Etoile?

Kun Hedulla astui ylärakennuksen portaiden ohitse, välähti hänen mieleensä, että hänen pitäisi hakea hevoselle sokeria tai leipää — vaan hän ei malttanutkaan viivytellä. Niin hän tarttui portinsalpaan, mutta kyyristyikin heti alas, koska salama sokaisi hänet ja jylinä vei häneltä kuulon. Siinä samassa hän ajatteli, että nämä ovat niitä Jaakopin-päivän aikoja, jolloin aina käy ukkonen. Ja ajatteli senkin, että Skugge sentään on viisas mies, kun ei hätäile; mitäpä kannattaa suuttua ja pitää vihaa ja kiirettä! Ja hänen tuntoaan vihloi, kun hänelle siinä ikäänkuin hengellisten salamoiden välissä näytettiin hänen oman sydämensä tila: hän oli vihannut aviomiestään ja lakkaamatta ajatellut nuoruutensa ystävää, eikä siinä kyllin, vaan hän oli tuntenut syntistä riemua, kun oli nähnyt Susisaarten herrain mielistymisen häneen... Yksi ei häneen mielistynyt, niinkuin hän olisi toivonut: itse Susisaarten rakentaja. Hän olisi ollut iloinen, jos eversti Ehrensvärd kerrankin olisi katsonut häneen sillä lailla kuin nuo muut. Syntiä täynnä oli hänen sydämensä ollut, hänen, Hedulla Jaakopintyttären. Parahiksi hänelle olisi, jos salama iskisi juuri häneen!... Kun pikku-portti aukeni, vingahti kirkon viirikukko kuin hätäänsä valittavainen, ja jyskähtäen putosi kirkon jyrkältä katolta jotakin maahan... Tuossa, tuossa oli se muiden silmille näkymätön paikka ikkunan alla, missä kapteeni von R:n poika oli seisonut väkijoukossa, tuntemattomana, kun rikasta kauppamies Suthoffia veisattiin talosta ja teinit jo tuolla lähestyivät... Yhtäkkiä Hedullan silmien eteen tuli hänen auringonkultainen korunsa, mihin kaksi kirkontornia oli piirretty, ja kuva kasvoi kasvamistaan syrjiään kohden, niin että se lopulta yhtyi itse ilmaan. Ja tornit kohosivat, ah, niin korkeiksi, että tapailivat taivasta! Kuului urkujen soittoa... Hedulla muisti äitinsä autuasta lähtöä ja myöskin isäänsä... Sateen kohina eksytti häntä, pisarten pudotessa pitkinä siimoina, hän juoksi eteenpäin kuin viidakon läpi, joka täytyi särkeä. Kruunun talleille päästyään hän näki miehiä nurmella seisomassa ja heidän lähettyvillään sairaat eläimet pitkänään maassa. Weckström oli riisunut takkinsa ja sillä peittänyt eläimensä selän sekä liivillään sen pään. Valuvan vaatteen alta näkyivät mustat jouhet ja sieraimet, joista vuoti valkoinen löyhkäävä visva.

Provianttimestariko puhui?

»Jaa, jaa, jaa, minun kunnon ystäväni... minun ystäväni!»

Wetterkin puhui jotakin, malttamattomasti astellessaan sinne tänne pitkin ojansyrjää.

Yksikätinen seppä Sorsa, pitkä valkoinen arpi huulessaan, kulki hänkin, edestakaisin, tarkaten potilaitaan. Niiden hengitys oli vaivalloista ja hengenlähtö sen mukaista. Provianttimestari pujotti kätensä vaateen alitse Etoilen kaulalle:

»Jaa, jaa, jaa, minun ystäväni.»

Hedullan mieleen muistui Helsingin viisas Aatami ja hänen koiransa Ami. Silmissään hän saattoi nähdä silkinhienon eläimen, joka ulvoi ranta-aittojen luona, vaistotessaan hukkuneen Gagneurin likeisyyttä.

Etoilen jalat vavahtelivat — näkikö se unta, että vieläkin oli palveluksessa, uskollisena loppuun asti, vai kuolinkamppailuako tämä oli? Etoile, rakas, rakas Etoile!

Weckströmin käsi kosketti peitteen alla eläimen kaulaa.

»Ystäväni... ystäväni, jaa, jaa...»

Tämäkin ukkosilma jälleen osoitti helsinkiläisille kuinka tarpeelliseksi kirkon korjaus kävi. Sillä katto oli itäiseltä nurkaltaan niin vuotanut, että ämpärillä kannettiin vettä kadulle ja seinien siraatit ja vertauskuvalliset maalaukset olivat suuresti kärsineet. Siinä sitten rovasti ja raatiherrat pitivät neuvoa, mitä olisi tehtävä. Porvarit katsoivat, ettei nyt ole varaa suuriin korjauksiin, hevosrutto oli tehnyt pahaa vahinkoa eikä vielä tiedetty, miten kauan tätä tuhoa kestäisi. Samaa mieltä oli rovastikin siihen nähden, että kirkko oli käynyt liian ahtaaksi, linnoitusväki kun voitiin laskea tuhansissa hengissä ja upseereja asui täällä perheineen.

— Eläisi Suthoff, niin hän rakentaisi kirkon, sanoi Fortelius.

Nyt alettiin puhua, että oli kuultu tyttären, rouva Weckströmin aikovan isänsä muistoksi rakennuttaa kirkon. Ja oli kuultu sekin, että Susisaarten rakentaja olisi luvannut tehdä siihen dessin'in. Govinius oli kuullut, että dessin'i tuotetaan Lyypekistä, missä on monta kaunista kirkkoa. Mutta mistä rahat otetaan? Jos Gagneur, Suthoffin hopealaiva olisi nostettu — vaikka sellaisiin ei kukaan viisas ihminen usko —, niin ne hopeat olisivat aikoja sitten menneet linnoitukseen, kaikkihan tiesivät, miten puutteessa Susisaarten rakentaja oli, kun ei hallitus hänelle lähettänyt mitä hän tarvitsi. Upseerit eivät edes palkkojaan saaneet, hehän kävivät lainaamassa Bockilta, Weckströmiltä ja muiltakin. Kuitenkin vanhan kirkon katto nyt oli korjattava, muuten saattoi odottaa, että seurakunta saisi sadetta niskaansa kesken jumalanpalveluksen. Eikä kastuminen uruillekaan tehnyt hyvää, vaikka nämä olivatkin vain vanhat vääntöurut — parasta olla puhumatta siitä, että ne olivat ostetut Pietarin komeljanttareilta, jotka olivat myyneet ne Viipuriin, ja sieltä Suthoff ne osti kirkkoon.

— Lyypekissä, siellä vasta on urut! sanoi Fortelius, katsoen kaipaavasti teinien parvea kohden, missä nuo pienet urut, tänne alas kokonaan näkymättöminä, sijaitsivat. — Jahka kerran saamme uuden kirkon, niin silloin tilataan urut sieltäpäin.

— Ei auta uskotellakaan! taittoi Burtz hänen ajatustensa lennon. — Jokainen meistä on kärsinyt vahinkoa tuon eläinruton vuoksi. Ei ajattelemistakaan!

Kirkon palvelija ilmoitti nyt asian, jota hän alun perin ei ollut aikonut puhuakaan. Kokonaista kaksi uutta törkeätä kuvaa oli taasen keksitty penkkipöydästä. Toinen oli teinien tekoa, toinen upseerien. Parasta ettei ruvennut kertomaankaan, mitä ne kuvasivat. Toinen oli lähtenyt pesemällä, toinen täytyi vuolla puukolla.

Hoo, mitä se oli, ettei Flygare kertonut; oli kerrottava totuudenmukaisesti ja mitään salaamatta!

— No niin sitten, selitti kirkonpalvelija ympärilleen katsottuaan, — täällä alhaalla... uskon, että se oli sen kapteenin työtä, joka tuli Vihreiden rakuunain mukana ja asui Weckströmillä — se esitti miehen ja naisen päätä ja niiden huulet olivat vastakkain...

— Olivatko huulet kiinni toisissaan? kysyi Burtz huvittuneena.

— Olivathan ne, niinkuin suuta antavaisten ovat. Mutta sille naiselle oli tehty ihkasen samanlainen suora nenä kuin Weckströmin rouvalla... hihihii!

— Hedulla — aaa! kuiskasi Burtz, läiskyttäen käsillä polviaan vastaan ja nauruaan tukahduttaen. — Se on ollut Ruutukuningas! Mutta hän on jo tipotiessään. Se poika ajoi kiinni paljon saalista, hahhahhaa!

Fortelius ohjasi, aivan kuin ei olisi halunnut kuunnella enempää, askelensa idänpuoleiseen kirkonnurkkaan, missä sadevirrat olivat vuotaneet ylhäältä alas asti ja pitkin permantoa.

— Eihän Helsinki nyt tarvitse niin suurta kirkkoa kuin Itämeren toiset kaupungit, sanoi hän.

— Niin mutta, hymähti Govinius, — kun vainajalla oli sellainen ajatus, että Helsingin pitää kerran loistossa päästä Hansakaupunkien vertaiseksi. Hänellä oli — me puhuimme siitä useasti, kun kävelimme Kaupunginlahden rantaa aittojemme luona —, hänellä oli ajatus, että Itämeren kaupungit, nämä meren tyttäret ja sisarukset pohjoisen meren ympärillä, auttaisivat ja tukisivat toisiaan ja Fata Morganan avulla näkisivät toisensa. Eikä hän kärsinyt, Suthoff, että meidän Helsinki olisi muita huonompi. Kas, tämä Hedvig Ulrika tahtoisi täyttää isänsä toivomuksen ja lauhduttaa vainajan, joka ei kärsinyt Weckströmiä.

— Millä rahoilla hän rakentaisi kirkon! naurahtivat herrat yhdestä suusta.

Ja oikeastaan...

He seisahtuivat alttarin eteen ja Flygare, jota oli useampaan kertaan rangaistu juopumuksesta, seisoi, poskessaan tupakkatukko ja kädessään kirkon avain, raatiherrojen takana, ja kaikki hengittivät tätä tuttua, makeantunkkaista kirkonilmaa ja katselivat alttaritaulua. Vapahtajan ihana hahmo, joka kohotessaan korkeutta kohden par'aikaa katsojien silmien alla pudotti yltään maan tomun, nimenomaan liehuvan punertavan viitan, tuntui vetävän heitäkin luokseen. Mutta heidän täytyi vielä jäädä tänne alas, samoin kuin opetuslasten, jotka kohotetuin käsin ja katsein seurasivat Mestarin taivaaseenastumista.

— Jo oikeastaan, sanoi Streng, niellen salaista mielenliikutusta, — tämä kirkko kyllä meille kelpaa. Mikä tätä vaivaa.

Fortelius luki sanat, jotka kehänä kulkivat auringonnousua osoittavan siraatin yläpuolella:

— Jehovan tu lux, tu vita, tu medioina, et Ulrika tu Nomen Splendidum, Tu Meum Deeus eris.

— Mitäpä tässä, sopivat herrat nyt heti ja yhteen kyytiin, — pitemmistä puheista: korjataan katto ja seinä... ja pikkuisen joka taholta... Ja seppä Sorsa saa puhdistaa urut...

— Mutta, sinä Flygare, muisti yhtäkkiä Burtz, — mitä siellä teinien penkissä parvella vuolit pois? Puhu kaikki peittelemättä ja totuuden mukaisesti.

Flygare oli hätääntymäisillään, vaan itse asiassapa hänellä oli pieni vaiva tupakkakäärönsä sijoittamisesta, ettei se putoaisi.

— Itsensä pirun olivat piirustaneet, ja sillä oli sarvet ja häntä ja kaviojalat ja se tavoitteli naista rinnoista...

Sellainen oli ilmoitettava rehtorille, sellaista ei ollut lupa salata.

— Ja korjataan tämä oma kirkko.

— Korjataan.

— Oma kirkko...

— Punaiseksi maalataan niinkuin ennenkin.

Weckström puhui jälleen vaimolleen, ja kun he illoin panivat maata Suthoff-puolisoiden kauniiseen vanhaan aviovuoteeseen, niin ei provianttimestari kääntänyt selkäänsä vaimolleen, vaan kysyi, montako tiilikuormaa ajomiehet olivat tuoneet rantaan, vieläkö kotona oli jauhoja ja halkoja, tai muuta sellaista. Nuorin lapsi nukkui jälleen täällä vanhempiensa kanssa eikä provianttimestari mitään sanonut, vaikka sattuikin yöllä heräämään Helena Elisabethin itkuun. Kerran hän kysyi, oliko Hedvig Ulrika jo koonnut paljonkin sitä kirkkorahaa krouvista. Vaimo vastasi, että sitä vielä oli kovin vähän.

— No, olkoon sitten niin, sanoi Weckström, — mutta sen poikalapsen pitää tulla!

Vaimo ei puhunut mitään.

Eräänä päivänä tuli Janne Sederholm maksamaan velkaansa ja kysymään, saisiko hän vielä pitää tavaroitaan Weckströmin ranta-aitassa, kun eivät he, hän ja Nille Burtz, saaneet soveliasta puotia vuokratuksi. Teki melkeinpä mieli uskoa, etteivät talonomistajat tahdo heitä auttaa.

— Täytyy tästä kaiketi ostaa talo, sanoi Sederholm.

Weckström kaatoi hänelle pikarin täyteen, ravisti päätään ja varoitti:

— Älkää sentään, pojat, puskeko liikaa.

Sederholm tarttui pikariin ja kohotti sitä, mutta ei juonut.

— Koskapa sitten, jollei nyt, sanoi hän iloisesti.

— Saisitte minun puotini kohtuullista vuokraa vastaan, selitti Weckström, — jos vain tyhjenisi majoituksesta.

Sederholmin ystävälliset siniset silmät katselivat Weckströmiin vaalean tukan alta, mikä kähertyi tälläkin hetkellä yhtä somasti kuin ennen Bockin myymäläpöydän takana.

— Takaisitteko, jos tulisi kysymykseen talon osto?

Weckström pudotti raskaasti kätensä pöydälle ja tarttui niskahiuksiinsa:

— Te nulikat, pani hän suuttumuksen ja leikin vaiheilla, — tahdotteko, että me vanhat taatut porvarit teemme vararikon teidän hyväksenne!

— Ei, vaan että rikastutte meidän mukanamme! iski Sederholm heläyttäen kuin naulan kantaan. — Me aiomme rikastua, me! Suthoff-vainaja joskus puhui siitä että Helsingin tulee rikastua ja kasvaa...

— Suthoff ja Suthoff! keskeytti hänet Weckström. — No, joko teillä on talo katsottunakin, nulikat?

— Jo.

— Vai niin! tuhisi Weckström, otti kulauksen, päästi pikarin kolahtaen pöytään ja imaisi piippuaan. — Kuules, sinä, mikä mies sinä oikein olet?

Nyt Sederholm nauroi.

Mutta Weckström, varsin vakavana, nousi yht'äkkiä ja lähti huoneesta. Silloin rouva Weckström varpaisillaan tuli keittiöstä huoneeseen, istui Jannen viereen ja kuiskasi:

— Helsingin kauppamiehet pelkäävät teitä. He luulevat teidän vievän heiltä kaikki ostajat... Provianttimestarikin uskoo...

Sederholm katsoi häneen pitkään.

— Se on sellaista, että... että... olen kohdannut Wendelian. Ja hän sanoi, ettei mene kenellekään muulle kuin minulle, ei rikkaalle eikä aatelismiehellekään. Mutta minä olen päättänyt tulla niinhyvin rikkaaksi kuin aatelismieheksikin... Minä ostan ja myyn että räiskyy, kaupungista ja maalta ja mereltä — nimittäin laivoja minulla pitää olla! Ja sitten on tyttö minun!

Kyynel pyrki Hedullan silmään, kun hän näki rakastuneen miehen innon ja uskon. Onnellinen Wendelia! Mutta kun Weckströmin raskaat askeleet jälleen nousivat portaita, seisoi hän naurispadan ääressä, nostellen tuoksuvia juurikkaita illallista varten.

Weckströmin nyrkki putosi pöytään Sederholmin edessä:

— Piru vie, mitä minä sinulle teen: jollen takaa, niin joudun vihoihin Helsingin rikkaimman kauppamiehen kanssa — sehän sinusta kumminkin tulee! Mutta tukkapöllyä saat, jos ajat minun ohitseni! Ei edelle minusta, muista se!

Miehet istuivat vastakkain, toinen nuori, toinen vanha, ja molempien leikkivien sanojen takana oli ankara, yhäti nouseva tosi. Weckström, jolla ei ollut tapana nauttia omia juomatavaroitaan, tyhjensi pikarinsa ja täytti sen, uudestaankin.

— Muista sinä, jatkoi hän, — että sinulle aina annoin, kun teininä tulit laulamaan ikkunani alle, silloin kun kävit triviaalikoulua. Sait ruista, sait kauroja ja ohria, sait vaatetta ja sait pienen rahankin, koska olit pieni ja nöyrä ja lauloit hurskaita lauluja... Tämä muista äläkä unhoita. Ja senkin voit panna mieleesi, että sait minulta monet halot, sinä lumettomana talvena, kun ei tahdottu saada koulua lämmitetyksi ja rehtori oli määrännyt, että jokaisen pojan pitää sylissään kantaa halko koulusalin lämmittämistä varten. Niin suuria halkoja sinulle annoin, että olivat pitempiä kuin itse olit. Et taida muistaa?

Sederholm, Bockin myymäläpöydän takana käytyään hyvän koulun kärsivällisyydessä ja palvelevaisuudessa, vakuutti muistavansa provianttimestarin suuren hyvyyden niin monien vuosien kuluessa.

Mutta hän laski kätensä pikarin suun eteen, kun Weckström tahtoi sitä täyttää, ja punnitsi, kannattaisiko ruveta vanhalle miehelle todistamaan, että jokaisen aloittavan miehen on mentävä niin pitkälle kuin pääsee.

— Ja minähän sinulle rahat annoin, että Tukholmaan pääsit tavaraa hakemaan, jatkoi Weckström yhä, — sitäkään älä unhoita.

Sederholm avasi silmänsä ja katsoi Weckströmiin pitkään.

— Niin, sanoi hän, — rouva ne antoi, kun ette ollut kotona.

Weckström kiivastui.

— Minun rahojani olivat, ilman lupaani hän ne antoi. Mikä hän on antamaan mitään, kun ei hänellä mitään olekaan. Tässä hänen sisarensakin taloa kuluttaa ja tekee minut keppikerjäläiseksi...

Sederholm ymmärsi, että muuten niin varovainen Weckström on juonut ja puhuu enemmän kuin pitäisi. Mutta kun hän, Sederholm, iloisesti hymyillen, samaan tapaan kuin Bockin puodissa, milloin vieraat ostamatta läksivät pois, sanoi hyvästi ja kiitti, niin hän päätteli, että Weckströmin takausta ei hän ota, hullua oli sellaisesta hänelle mainitakaan. Stralsundissa on Wollgast ja Lyypekissä Schmidt. Hän oli vuosikausia katsellut heitä jo silloin, kun palveli Bockilla. Nyt hän katseli taloja. Kun ei saa vuokrata puotia, niin täytyy ostaa talo. Hän oli talon jo katsonutkin eikä hänen liikekumppaninsa Nille Burtzkaan tietänyt siitä mitään. Se oli eteläisessä korttelissa, pitkänomainen iso tontti, likellä kirkkoa ja raatihuonetta. Puutalot olivat rakennetut sikin sokin. Ihmettä oli, etteivät Helsingin rikkaat kauppamiehet olleet taloa ostaneet.

Bockin entinen puotipalvelija astui nopeasti torin poikki, katsoi taakseen, ettei kukaan häntä huomaisi, ja päätti lähteä pihamaalle uudelleen tarkastamaan mielimäänsä tonttimaata rakennuksineen. Jos häneltä kysyttäisiin, ketä hän etsi, niin hän yksinkertaisesti voisi sanoa hakevansa isäntää, joka olikin hänen tuttavansa. Ja jolle hän oli valmis vaikkapa yksintein esittämään ostotarjouksen. Sillä tämän talon hän ostaa!... Eivätkö taasen olleetkin Weckströmin lapset torilla leikkimässä kaupungin rangaistuspaalun ympärillä. Kun se oli aika paksu hirsi, saattoi piiloutua sen taakse, ja tämä olikin kaupungin poikain mielityötä. Mutta näkyipä kelpaavan tytöillekin. Ne toiset lapset, jotka nyt jälleen tällä kielletyllä paikalla leikkivät, eivät olleet Suthoff-vainajan lapsenlapsille soveliasta seuraa. Ja heidän kaitsija-piikansa varmasti taasen istui sotamiesten vahtituvassa. Mutta tämähän ei ollut hänen, Janne Sederholmin asia. Hän oli nyt itsenäinen mies ja aikoi saada oman kodin ja kauppapuodin.

Hänpä rakentaakin kivitalon, tottapa sitten hänen rakastettunsa ylpeälle isälle kelpaa!

Vielä portilla Janne Sederholm katsoi taakseen ja kun hän sitten tuli pihalle, niin hänestä tuntui siltä kuin tuossa jo olisi ollut tuo kaunis puutarha ja valkoiseksi maalattu penkkikin valmiina häntä ja hänen tyttöään varten.

Weckström kuitenkin oli nähnyt, mihin taloon hänen uusi ja vaarallinen kilpailijansa astui. Sillä epäilyksen ajamana — ja epäilys pisti häntä kuin ampiainen samassa hetkessä, jolloin Sederholm läksi talosta — oli hän ensin mennyt portilleen, mutta kun ei siitä voinut nähdä, noussut ullakolle ja seisoi siellä, katseellaan seuraten sorjaa nuorta miestä hänen astellessaan torin poikki.

Vai siihen taloon! ajatteli Weckström kiihdyksissään. Mutta entä jos minä ostaisin sen talon. Entä jos tuontien menisin perässä ja ehdottaisin vaihtokauppaa. Mitä minä tällä vanhalla risalla, tällä Suthoffin talolla, joka lisäksi on keskellä hautausmaan hajuakin ja josta ei muuta näekään kuin hautajaissaattoja. Hehhehheh — mitähän tuo uusi kauppamiesporvari sanoisikaan, jos »Helsingin jauhosäkki» provianttimestari Weckström yht'äkkiä hänen silmiensä edessä löisi rahat pöytään. Sillä riunaakaan ei ole Sederholmilla, siitä panen pääni pantiksi. Mitenkä hän yleensä uskaltaa puhuakaan talonostosta, kun ei hänellä muuta ole kuin kaikki se rihkama, minkä hän on velaksi saanut Tukholmasta ja minkä minä voin ranta-aitastani paiskata ulos milloin tahdon. Mutta syvällä tunnossaan Weckström vaistosi, että Sederholm jostakin hankkii miten paljon rahaa tahansa ja lisäksi, että hän tekee hyvän kaupan ostaessaan tuon talon. Ja että hän ajaa kuin ajaakin ohi kaikkien Helsingin kauppamiesten, niidenkin, jotka ovat hänelle hyvää tehneet.

Weckström oli äsken tullut ottaneeksi useita pikarillisia ja ajoi nyt suuttumustaan kaikkeen, mitä oli Suthoffin vanhalla ullakolla. Vainajan peruukin hän ensinnä huomasi naulassa ja paiskasi permantoparrua vastaan — huh yhtäkaikki, mikä myrkky siitä pöllähti! Siinä oli kaiketi kymmenen vuoden koiperhoslauma. Sellaisia Suthoffin tytär täällä kasvatti. Vaan tuohon koreaan kehtoon ei ilmaantunut toivottua asukasta, poikalasta! Oliko nyt sitten vaimon valtaan annettu määrätä, milloin hän halusi synnyttää pojan? Weckström potkaisi kumoon kynttiläkirnun, joka tuli pahalta eltaantuneelta talilta. Ja täällähän oli vielä toinenkin kynttiläkirnu — koska se nyt oli senkin teettänyt, piru ja helvetti! — mutta kaikkeen vain piti tuhlata, kun oli »rikkaan Suthoffin» tytär. Weckström tarttui molemmin käsin tähän uuteen kynttiläkirnuun ja paiskasi sen porrasaukkoon. Ja samalla hänen vihansa alkoikin laimeta, niin että hän palasi vintin pienen »häränsilmän» eli ikkunan ääreen, istui parrulle ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Kehto oli kuin kuninkaanpoikaa varten, siinä enkelit ja kukkaset ja linnut — mutta poikalapsi, poikalapsi!

Weckström laski paksun kätensä kehdon laitaan ja tunsi, kuinka kehto alkoi hiljaa soutaa. »Tuu-tuu-tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla» — näin oli hänen äitinsä laulanut. Itku oli pääsemäisillään ikämieheltä, kun nämä tulivat mieleen.

Rouva kuului alhaalta — ja vähän säikähtyneenä — kysyvän, kuka vinnillä kolisteli. Provianttimestari otti peruukin ja tunki sen äkäisesti kirnun alitse tulemaan kysyjää kohden. Hänen täytyi nostaa kynttiläkirnu tieltä, itse päästäkseen alas.

Hedulla oli hyvin isänsä näköinen, kun hän, tämä ruma vanha peruukki kädessä seisoi odottamassa miestään, joka jäykkänä astui alas. Weckström näki, että hänen vaimonsa jälleen oli siinä ilman myssyä, vaikka hän oli kieltänyt häntä kulkemasta nuo kullanruskeat hiukset valtoimina. Hänen mieleensä iski pilkanteko, jonka uppiniskainen Suthoffin tytär nyt hyvin ansaitsi.

— Tuossa olisi rouvalle myssy, koska eivät ne näy kelpaavan, mitä minä olen ostanut.

Viininpunainen veriaalto kohosi Hedullan kaulaa pitkin kasvoille hiusmartoa myöten. Hän sanoi jääkylmästi:

— Minua ei solvata minun talossani — Weckström saa sen tietää.

Pienen hetken provianttimestari oli hiljaa. Hänen äänensä kävi kimakaksi kun hän suuttui ja nyt hän oli suutuksissa. Hedvig Ulrika sai sen tietää, että hänen talonsa oli hopealaiva meren syvyydessä — sopi mennä sinne asumaan. Ja tämän talon tässä Läntisellä Kirkkokadulla, tämän vihoviimeisen rämän ja rötiskän aikoo hän, Weckström, vaihtaa parempaan taloon. Ja sitä halvattua tyttöä, joka kuluttaa rikkaimmankin miehen keppikerjäläiseksi, ei Weckström tule elättämään, menköön minne menee, piru ja helvetti!

Hedvig Ulrika Jaakopintyttären niska nousi nousemistaan ja hänen vavahtelevat suupielensä jähmettyivät vihdoin nauruun, jota hän ääneti mahtoi nauraa sisässään samalla kun hän syrjästä katsoi Weckströmiin, sitten, kääntääkseen hänelle selkänsä. Silmänräpäyksen hän seisoi kotoiseen lieteen tuijottaen, kaikkiin noihin arkisiin tarvekaluihin, joita hän käytti joka päivän hetkenä valmistaessaan perheelle ruokaa ja vaatetta. Sitten hän kääntyi provianttimestariin päin, tuijotti häntä silmiin ja iski nyrkkinsä pöytään, niin että tina-astiat hypähtelivät paikoiltaan.

Mies lähti huoneesta ja vaimo askarteli jälleen lieden ääressä.

Mutta rouva Weckström ei unohtanut mitään siitä, mitä provianttimestari oli sanonut. Vai aikoi tuo mies vaihtaa hänen isänsä talon toiseen »parempaan»!

Vai aikoi hän jättää Kristan turvattomaksi!

Mitä hän sitten mahtoikaan aikoa tehdä lapsilleen ja lasten äidille?

Krista ei saanut aavistaa tästä mitään. Kukaan ei saanut aavistaa mitään. Hedulla verhosi murhettaan ylenannettuun iloisuuteen, tehden kaikkea, mitä Weckström oli kieltänyt tekemästä. Hän meni kadulle, esiliinassaan leivänkappaleita, ja jakoi niitä laihoille tiilenvetohevosille, sekä omille että vieraille. Kanat ja lampaat seurasivat häntä niin hyvin kodin aidan sisäpuolella kuin ulkopuolellakin. Kun hän lähti pyhäaamuna varhaiseltaan kirkkoon, täytyi hänen palata tuomaan lampaita takaisin ja sulkemaan ne lammashuoneeseen. Hän ruokki kulkurikoiria, jotka arkoina tulivat pihamaalle, hän juoksi hippaa lasten kanssa kaupungin torilla ja antoi vartiomiesten katsella, hän huusi sisään Lastikan ja Keppi-Saaran, kestittäen heitä keittiössä ja lopulta lähettäen heidät Kristaa katsomaan. Sillä Kristan täytyi tulla terveeksi, maksoi mitä maksoi. Hän löi ruutuun, kun näki Tingelundin, apteekkarin, menevän ohitse ja sanoi hänelle saman kuin vaimoille: että Kristan täytyi tulla terveeksi! Hän huusi Susisaarten herroille, jotka yhä panivat paalujaan porvarien harmiksi tähän ulkopuolelle, että hän vasta on paistanut maksapiiraita — haluavatko herrat? Tietenkin he halusivat, tietenkin he istuivat krouvissa hyvän tiiman ja nauttivat olvesta ja rasvaisista piiraista, mutta varsinkin talon nuoresta emännästä, jolle he lauloivat:

    Vår hyllning tag,
    du fagraste qvinna i norden!

Hedulla oppi näinä päivinä nauramisen taidon. Ja se olikin hyvä taito, sillä kun hän tuskin halusi puhua puhumattomalle Weckströmille, niin hän hymyllä ja naurulla ilmaisi, mitä halusi saada hänen tietoonsa. Vaikka hän karttoi katsomasta Weckströmiä kasvoihin, niin häneltä ei jäänyt näkemättä, että tämä neuvottomana koki etsiä jotakin tietä sovintoon.

Mikähän oli se »parempi» talo, johon provianttimestari aikoi tämän »vihoviimeisen rämän ja rötiskän» vaihtaa?

Ja kadulleko hän aikoi asettaa Kristan nälkään kuolemaan?

Ja lapsensa hän kaiketikin aikoi heittää vihaisten sikain eteen, niinkuin kerrottiin hänen uhanneen tehdä heidän syntyessään, kun eivät olleet poikia.

Hedulla tunsi kasvojensa ja huultensa jäykistyvän outoon kankeuteen, joka mahtoi olla kuin jähmettynyttä naurua — samalla tavalla hyytyi marraskuun myrskyjen jälkeen vaahto rantaan, kun pakkanen tuli. Hän ei enää osannut nauraa samalla tavalla kuin ennen. Hänen kasvonsa ja varsinkin huulensa olivat pahaa-ennustavassa uhman vireessä, mikä tuskin laukesi yölläkään. Hänen kasvonsa väsyivät — sellaista ei hänellä ollut koskaan ollut. Lepoa ne saivat, kun hän aamuin illoin, juoksujalkaa, meni Kluuvin rannalle, heidän laiturilleen, joka nyt oli kauttaaltaan kaislikon peitossa. Kaikki laiturit suojasi huojuva tai hiljaa seisova mahtava kaislametsä. Täällä saattoi riisuutua ja pestä, hiljaisessa näkymättömyydessä. Sorsat vain olivat läsnä. Heidän laiturinsa tienoilla oli emo ja kahdeksan poikasta. Mitään parempaa ei voinut olla kuin tämä kotilahti, minkä vilpoiseen veteen, pilvien hiljaa keinuviin peilikuviin sai laskeutua. Mutta kun kalamiehiä alkoi ilmaantua kolistelemaan airojaan ja tuhtojaan, niin hänen täytyi kääntyä ja jälleen ottaa sydämeensä vastaan murheet ja kasvoilleen jähmettyneet naurut... Mitään parempaa ei voinut olla kuin tämä syntymätalo täällä punaisen lankkuaitansa sisäpuolella. Yrittäköönkin Weckström ruveta tätä maata vaihtamaan. Hedulla tunsi hampaittensa ja kynsiensä saavan haukan väkevyyttä ja sydämensä kuumenevan kokonaiseksi auringoksi, joka pystyy lämmittämään, mutta myös polttamaan poroksi. Mikäpä mahtaa olla se »parempi talo», johon Weckström aikoo vaihtaa tämän Jakob Suthoffin vanhan talon? Mutta sitä ei salli tämä samainen Jakob Suthoff eikä sitä salli Jumalakaan!

Helsinkiläisten kauppamiesten suuri laiva, jota vuosikausia oli rakennettu, valmistui nyt päästettäväksi telakalta. Elokuun lauantai oli määrätty täksi juhlapäiväksi, eikä kaupunki muusta puhunut kuin »Kenraalikuvernööri von Rosenista», jonka keulakuvankin oli tehnyt kuuluisa kuvaintekijä Hollannin maasta. Kuvaa ei näytetty vielä, ja kun kaupunkilaiset perjantaina kuulivat voimakkaita iskuja telakalta, naurahtivat he hyvillään, että nyt se kai sitten lyötiin laivan keulaan se galjuunakuva. Muutenkin oli tehty suuria valmistuksia: koko telakan tienoo erotettu köysillä ja koristettu katajaköynnöksillä sekä koivuilla, telakan merenpuoleisessa kulmauksessa oli lava musikantteja ja piipareja varten, mutta portilla näkyi kaupungin vaakuna ja sen alla oli kultaisessa siraatissa:

    Navigare necesse est,
    vivere non est.

Provianttimestari Weckströmkin kuului niihin, joilla oli osuus laivaan — näitä oli kymmenen, suurimmat osuudenomistajat Govinius, Bock ja Clayhills, ja pienempien joukossa myöskin Sederholm, kaupungin nuorin porvarikauppamies. Vastenmielistä jännitystä oli tuntunut näiden kymmenen piirissä niin kauan kuin odotettiin, että päästäisiin kenraalikuvernöörin päivälliskutsuihin — pidettiin nimittäin soveliaana, että hän kutsuisi kaikki, jotka olivat panneet rahansa laivaan ja hänelle, von Rosenille, osoittaneet kunnian lähettää laivan valtamerelle hänen, von Rosenin, nimellä. Mutta lakeija vei kutsukirjat ainoastaan suurimpien osuuksien omistajille, noille kolmelle, ja pienemmille selitettiin, että kenraalikuvernöörin pöytään ei voinut mahtua enempää, kuin kuusikymmentä henkeä.

Weckströmin talolle näytti kunnia sittenkin hymyilevän, sillä perjantai-iltana tuli Govinius pyytämään, että Weckström katsoisi, eikö Suthoff-vainajan erinomaisesta viinikellarista löytyisi pullo sitä vanhaa samppanjaa, jonka rouva von Rosen laivan kastajaistilaisuudessa paiskaisi rikki laivan kylkeen. Govinius pyysi vielä että Weckström, Neptunukseksi pukeutuneena, mereen sijoitetusta ja lumpeilla koristetusta veneestä nousisi ojentamaan kenraalikuvernöörin rouvalle samppanjapulloa. Mutta Neptunuksen veneessä oli myöskin joukko meren jumalan hoviväkeä, neitoja ja nuorukaisia, ja nuorukaisten oli määrä, veneen lähestyessä rantaa, laulaa vanhaa laulua:

    Det skall byggas ett skepp uti Norden.

Ja Neptunuksen oli suudeltava rouva von Rosenin kättä, ennenkuin jätti hänelle pullon, ja samassa, kun hänen ylhäisyytensä rouva olisi leikannut poikki laivaa pitelevän silkkilangan ja heittänyt laivan kylkeen pullon, piti tykkien Ulrikaporin vuorelta — Kaasavuori oli nyt saanut tämän paremman nimen — alkaa jylistä ja musikanttien ja piiparien soittaa.

Weckström, kuunneltuaan odottamattoman tarjouksen loppuun, suhtautui siihen ensin epäluulolla. Mikseivät ne sitä tehneet itse, jotka olivat kutsutut residenssitaloon päivälliselle. Oliko nyt syytä tuhlata niin kallista viiniä paiskattavaksi meriveteen? Miten moni oli kieltäytynyt kunniasta, kun sitä nyt lopulta oli tultu tarjoamaan hänelle, Weckströmille, jota ei milloinkaan ollut pantu edes raatimiesehdokkaaksikaan?

Goviniuksen oli vaikea tyydyttävästi selittää asia, mutta miesten hämmästykseksi tuli rouva Weckström yhtäkkiä huoneeseen, homehtunut pullo kädessään, asetti sen pöydälle heidän eteensä ja sanoi:

— Minun isäni lähettää tämän meren juhlaan ja toivoo, ettei kävisi niinkuin Gagneurin.

Pieneksi hetkeksi hiljentyi miesten puhe ikäänkuin kylmä käsi vainajien valtakunnasta yhtäkkiä olisi ojentunut heitä kohden. Mutta sitten pidettiin asia päätettynä, homeinen pullo, jonka kyljestä löydettiin vuosiluku 1695, herätti Goviniuksen ihastuksen, ja provianttimestarikin nieleskeli liikutuksen kyyneliä, jotka yrittivät nousta näkyviin, tyytyväisenä tehtävästään juhlapäivänä.

Ei voinut enää toivoa kauniimpaa ilmaa. Meri peilityvenenä lupaili suosiotaan tulevalle kyntäjälleen. Monet porvarit olivat koristaneet talonsa kukkasilla, vertauskuvallisilla maalauksilla ja värssyillä, jotka olivat kirjoituttaneet meren kunniaksi. Pieniä laivoja, sellaisia, jommoisia merimiehet olivat pitkillä matkoillaan näperrelleet, näkyi asetettuina ikkunoihin. Sederholmin vastaostetun talon harjalta riippui alas kaunis viheriäiseksi maalattu pienois-fregattilaiva, jonka kyljessä oli kultainen kirjoitus »Maria Magdalena». Mutta kaikkihan tiesivät, että tämä oli tullin-hoitaja Wendeliuksen tyttären nimi. Jopa uskalsi jotakin, tuo Janne Sederholm!

Kun torilta lyötiin kahdeksan lasia, niin marssi kymmenen kaupungin porvaria, nimenomaan uuden laivan omistajat, raatihuoneelta, minne olivat kokoontuneet, ja kantoivat pitkin hautausmaan syrjää kulkien »Von Rosenin» pienoismallia asetettavaksi kirkkoon.

Mutta torilla oli koolla kansanpaljous katsomassa juhlallista kulkuetta — kaikki kadun katsojat eivät olleet iloisia katselijoita, sillä Helsingissä oli paljon merimiesten leskiä ja orpoja. Kuitenkin väännettiin kirkossa jo urkuja, Flygare seisoi ovella ja alttarilta astui laivaa kohden rovasti, vastaanottaen uuden laivan sijaislaivan soveliaalla pyhän Raamatun kohdalla.

Kuitenkaan ei juhlatoimitus vielä päättynyt, sillä kirkkoon kokoontuneiden merimiesten ja heidän omaistensa särkyneet äänet veisasivat pitkää virttä niille, jotka ovat merihädässä, ja tänä aikana pitelivät porvarit laivaansa käsissään. Mutta moni nyyhkytys sekaantui virteen. Erinomaittain itki Jakob Suthoff-vainajan tytär — lieneekö ajatellut isänsä hopealaivaa, joka meni miehistöineen, aarteineen meren pohjaan. Hän, rouva Weckström, yritti pariin kertaan yhtyä lauluun, mutta taasen itku tukahutti äänen ja hän painui penkkiin. Hävetä sai hänen tähtensä provianttimestari, joka muiden omistajien mukana seisoi kauniin kirkkolaivan ympärillä. Mutta merimiesten omaisetpa tuntuivat hyvin käsittävän hänen kyynelensä, koska poislähtiessä kokoontuivat hänen ympärilleen, suuta antaen hänen kädellensä tai käsivarrellensa ja muistuttaen hänelle, keitä olivat nimeltään.

Jota korkeammaksi päivä nousi, sitä iloisemmiksi kävivät juhlajoukot. Tuli kansaa likeltä ja kaukaa, tuli sekä jalan että ratsain. Vaunuissa ja kääseissä saapuivat lähipitäjien herrasväet. Köyhää kansaa oli kaupungilla itselläänkin ja sitä tuli muualtakin, tuli sauvaan nojaten ja saaliin toivossa. Kaupunginlahdella nähtiin joukko liputettuja ja lehditettyjä laivoja ja veneitä. Laulu kajahteli, viirit hulmusivat.

Niiden, joiden tuli esiintyä itse juhlatilaisuudessa, oli määrä kokoontua komendanttitalolla, missä kaupungin vallasrouvat puettaisivat heidät yhdessä Susisaarten herrain kanssa. Weckströmille, Neptunuksen esittäjälle, oli jo käymäisillään huonosti, kun valkoinen atlaspuku, jota hänen piti käyttää, oli sekä liian pitkä että liian ahdas. Pitkä-kapteeni, herra Tersmeden, oli aikaisemmin pitänyt sitä joissakin kruunausjuhlissa ja myöhemmin esittäessään Neptunusta, hänkin. Mutta suuri eroavaisuus oli hänen ja provianttimestari Weckströmin vartalojen välillä. Kuitenkin kaupungin vallasrouvat nyt niin taitavasti ratkoivat, kuroivat kokoon ja pistelivät kiinni neuloillaan, että katsoivat Neptunuksen voivan melko turvallisesti lähteä telakalle.

Excellant! huudahtivat he, nähdessään tanakan provianttimestarin pelokkaana lähtevän liikkeelle, kädessään ulpukkaseppel, jonka hän aikoi vasta itse juhlapaikalla painaa päähänsä. — Mais il est donc excellant!

Hedvig Ulrika ei enää yrittänytkään lähteä juhlaan. Hän oli itkenyt silmänsä punaisiksi ja tuijotti, ymmärtämättä mikä hänen oli, eteensä torille, missä myöhästyneitä ihmisiä vielä kulki, kiiruhtaen telakkaa kohden. Tuntui hyvältä olla näin yksikseen, kun ei saanut selkoa omasta itsestään.

— Niin selvästi näin edessäni myrskyssä taistelevan ja sitten kaatuvan laivan, sanoi hän itselleen. — Minä taidankin jo puhua itsekseni, niinkuin Lastikka-raukka! totesi hän hetken kuluttua. — Pääni on sekaisin, miksen mene työhön? Uusi laiva saa kasteensa isäni samppanjassa ja hänen tyttärensä mies ja hänen talonsa herra ja isäntä on tässä toimituksessa mukana. Ja sitten tämä herra ja isäntä vaihettaa talon — ah, ah! Ja rikkaan isäni lapset kerjäävät kadulla — ah, ah! Ja isäni kirkko ei ikinä nouse — ah, ah! Eikä kaupungilla ole sen vertaa punamultaa, että edes maalauttaisi vanhan kirkkonsa — ah, ah, ah! Haalistunut on kirkko ja aita kumossa — huonosti käy kaupungin! Enkö minä sitten voi mitään?

Hän oli noussut pystyyn ja piteli päätään, kun kourallinen hiekkaa lensi ikkunaan ja Skugge sekä hänen sisarenpoikansa juhlavaatteihin pukeutuneina kadulta tervehtivät häntä.

Henni, jo nuorukaiseksi varttuneena, auringon paahtamana ja hymyilevänä ihmetteli, että Hedulla vielä on tässä, ja vielä enemmän, ettei hän lähde mukaan: onhan tämä koko kaupungin juhlapäivä, meren päivä, Helsingin isän ja elättäjän, joka sen laivat kantaa kaukaisille maille ja ne jälleen kotiin tuo, joka sille sen kauneuden lahjoittaa...

Skugge katseli mielihyväisenä silmälasiensa takaa rakasta sisarenpoikaansa ja ajatteli samoja ajatuksia kuin niin monet kerrat ennenkin, nimittäin, että iloa oli ja toivoa siitä pojasta niin hyvin Jumalalla kuin ihmisillä. Kuin paras pappi hän jo puhui!

— Henni kiivailee kaupunkimme puolesta! huusi hän, kaulaansa kurottaen ikkunaan. — Ehkä voimme lapsuuden ystävälle kertoa, että Henric Forsius tulee kirjoittamaan kirjan, sellaisen, jota disputationiksi kutsutaan, tästä tapulikaupungista elikkä Helsingistä...

Nyt saattoi juhlapaikalta kuulla laulua ja samalla piiparien pillintörähdyksiä. Henni, kuin vasaman satuttamana, lähti juoksemaan ääniä kohden. Mutta Skugge, hiukkasen ujostellen ja kumarrellen kysyi, saisiko hän taas tulla lukemaan neiti Kristalle. Hän oli saanut sanan, että neiti Krista näinä kiihtyneinä ja iloisina päivinä ikävöitsi sitä rauhaa, minkä vain historia ja menneisyys voivat antaa.

Mutta olipa ihmeteltävää, etteivät sittenkään kaikki mahtihenkilöt olleet läsnä tällaisessa mainittavassa juhlassa: raatimies Streng oli seisonut torilla, silmillään seuraten kaikkia telakalle kiirehtiviä, sekä poikasia, jotka hurraten kipittivät yli torin, että vanhuksia, jotka ontuen ja läähättäen suorittivat saman matkan — Lorentz Strengin kuulo oli pahasti mennyt viime vuosina. Ja siinä hän yhtäkkiä oli kohdannut Weckströmin lapset, joita ymmärtäväinen pieni Beat-Marie kuljetti tungeksivissa ihmisjoukoissa. Kaksoset kiukuttelivat ja tahtoivat muiden mukana — avuton vanhin sisar turvautui jo korvapuusteihin. Pienin lapsi, juosten omin ehdoin suinpäin pitkin toria, oli joutumaisillaan rattaiden alle. Vanhin sisar huusi ja itki; kaksoset vain kaarestelivat kiusaa tehden, rangaistuspaalun ympärillä! Vanha raatimies puhutteli nyt lapsia, ymmärsi, että heidän hoitajansa oli käskenyt heidän mennä kotiin ja itse juossut telakalle. Ja Streng lähti heitä tuomaan ja tarkkasi heitä silmillään, kun ei voinut kuulla, mitä he sanoivat, äskeisen kiihkon vielä vavahdellessa heidän suupielissään.

Kahdenkymmenen vuoden perästä, ajatteli vanha Lorentz Streng, nämä ovat kaupungin vallasrouvia ja me olemme nurmen alla! Kuolleet tulevat heissä takaisin.

Niin olikin ihmeellistä tavata esivanhemmat heidän lapsissaan! Tuo oli, tuo hoikka ja vaalea vanhin tytär aivan äitinsä näköinen ja samalla kuin ilmetty myllärinvaimo Vanhankaupungin myllyltä, provianttimestarin äiti — hurskas vaimo muuten eikä koskaan oppinut ruotsinkieltä puhumaan. Kaksosista katsoivat nousevaa elämää kohden Suthoffin mustat silmät, palavat ja elävät kuin kekäleet. Kumpi heistä nyt oli Anna, kumpi Lovisa? Vanha raatimies taipui hymyillen tyttösten puoleen:

— Oletkos sinä Anna — katsos, kun olette niin samannäköisiä, ettei setä voi erottaa. Oletko Anna?

Lapsi riuhtaisi kätensä vanhan miehen kädestä ja huusi vastaan:

— En sano!

Ja kun ei setä kuullut, huusi hän sen uudestaan ja tanssi, niskojaan viskellen, sisartensa edelle, katsellen taakseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.

Helsingin monikymmenvuotinen pormestari ja raatimies kuohahti punaiseksi, tuntien tarvetta niskasta kuljettaa huonosti kasvatettua lasta pimeään huoneeseen. Mutta silloinhan hän olisi menettänyt pelinsä ainaiseksi. Ja niin hän vain yritti hymyillä ja kysyi toiselta tytöltä:

— Sinähän oletkin Anna — sano, pieni ystävä sedälle, oletko Anna?

Nyt pyrähti toinenkin kaksosista lentoon, valtoimia hiuksiaan heilutellen ja huomiota herättääkseen päästäen pitkän kimeän huudon:

— Mitä sinä sillä tiedolla teet?

Vanha herra ei tällä kertaa tuntenut suuttumusta. Hymy hänen huulillaan vääntyi itkun kareeseen eikä hän enää uskaltanut kysyä lapsilta mitään. Kun Beat-Marie ymmärtäväisesti selitti, että Anna ja Lovisa ovat niin pahoja, että Krista-tätiäkin menevät lyömään ja viskaavat kukkokirjan sängyn alle, kun täti heitä opettaa, niin vanha pormestari vain nyökytti päätään ja mietti, miten pääsisi eroon lapsista ja pääsisi painumaan kotiin. Sillä nyt se sanottiin hänelle jo lastenkin suusta, se, minkä hän jo kauan oli huomannut olevan vallitsevana ajatuksena raatihuoneella ja kaupungissakin, että hän, Lorentz Streng, on tullut vanhaksi.

Oli kuin kylmää harmaata hämähäkinverkkoa olisi kiedottu hänen ympärilleen. Hän tunsi jo muuttuvansa muumioksi. Kävi vaikeaksi astua eteenpäin.

Mutta Streng ei vielä sittenkään eronnut nuoresta seurastaan, vaan käveli raskain askelin tuttua Suthoffin porttia kohden, kun lapset yht'äkkiä pysähtyivät leikkipaikalleen keskelle katua ja alkoivat liikutella pulikoitaan, jotka oli ajettu epäjärjestykseen. Beat-Mariekin meni nyt leikkiin mukaan.

Pienin tytöistä ei aavistanutkaan, minkä ilon hän tuotti vanhalle sedälle, kun tuli ja otti häntä kädestä ja siinä alkoi hyppiä ja laverrella. Vanhus olisi kaikesta mielestään halunnut kuulla, mitä tuo suloinen pieni ystävä sanoi. Hän oli kauniin äitinsä ilmetty kuva ja uhkui terveyttä ja elämää.

Vanhemmat lapset olivat rakentaneet pulikoista tarhan, jättäneet siihen portin ja asettuivat nyt itse johonkin järjestykseen. Streng päätti käydä talossa ilmoittamassa, että lapset ovat tässä ulkopuolella leikkimässä, kun toinen tummasilmäisistä tytöistä huusi hänelle jotakin. Hän ei kuullut ja lähestyi ystävällisenä, melkein nöyränä lapsia. Silloin juoksi toinen kaksosista hänen luokseen, tarttui koko voimallaan hänen käteensä ja huusi hänelle:

— Tule! Sinä saat olla ruumis. Me leikimme hautajaisia. Beat saa olla pappi. Minä olen haudankaivaja. Lovisa ja Leena ovat kantajia. Tule, sinä saat olla ruumis!

Olisi vanhalle miehelle ollut mukavampaa, ettei olisi kuullut tätä kaikkea. Mutta olihan se vain lasten leikkiä paikalla, missä he alati näkivät hautajaisia, totesi Streng.

Beat-Marie lienee vaistonnut, että vanha setä tuli pahalle mielelle, koska hän nyt alkoi pelotella kaksosia »rokkoherralla».

— Rokkoherra tulee!

Kaupungin lapsien kauhistus oli näinä aikoina Tingelund, apteekkari, joka kiivaili »ymppäyksen» puolesta, otti myrkkyä rupisista vasikoista ja koirista ja tuli panemaan sitä pieniin lapsiin. Hänellä oli mukanaan nahkainen laukku ja terävä veitsi ja häntä pelkäsivät äidit vieläkin pahemmin kuin lapset. Weckströmin portilla oli provianttimestari itse kiroten käännyttänyt pois Tingelundin, ja isänsä pieni kaksostytär kiepahti nyt kengänkoroillaan kuullessaan pelotuksen ja sanoi:

— Piru ja helvetti, täällä määrään minä!

Vanha pormestari ei kuullut, mitä hän sanoi, eikä liioin ottanut siitä selkoa. Mutta nyt kuulivat kaikki, kuinka tykit alkoivat mahtavasti jylistä. Rouva Weckströmkin tuli portille, tervehti Strengiä ja huusi hänen korvaansa, ettei käsitä, mikä häntä tänään vaivaa: hän on vain kuulevinaan virttä merihädässä olevien puolesta.

— Noin päästettiin varmaan Gagneurkin kerran telakalta! sanoi hän.

Anna Kristinan kamarissa oli Skuggekin pysäyttänyt lukemisensa ja hartaasti katsellen toisiinsa kuuntelivat molemmat nuoret ihmiset uljasta tykkien pauketta. Se hellä tunnustus, mitä he pelokkaasti pidättyivät lausumasta, värisi heidän ympärillään kuin kesän lämmin sininen auer, minkä hiljaisessa pimennossa kukkii lilja kuin väkevä valkoinen liekki.

Skugge hymyili vielä kerran Anna Kristinan vuodetta kohden ja luki sitten edelleen.

Tänä juhlapäivänä juotiin kautta koko kaupungin meren ja laivan kunniaksi, eikä suinkaan vähimmin Weckströmin kapakassa, missä lisäksi roimasti tapeltiin.

Weckström itse, vietettyään päivänsä iloisessa humussa ja tulevan saaliin toivossa raatihuoneen kellarissa lukuisten porvarien seurassa, palasi laulellen aamuyöstä torin poikki taloansa kohden. Häntä paisutti tarve saada poikalapsi, jolle jättäisi tavaransa ja toivotun aatelisnimensä. Ja kun hän näki köynnökset, jotka riippuivat alas hopealaivasta hänen kapakkansa sinisen oven yläpuolella, niin hän kiihkossa tarttui niihin, hihkaisi ja repäisi ne syliinsä, jääden hetkeksi painamaan niitä himokasta rintaansa vastaan. Juhlakoristukset laahasivat hänen perässään makuusijalle asti, missä hänen vaimonsa makasi täysin valveilla ja yhä kuullen korvissaan merihätäisten virren.

Tarvittiin siinä paljon, ennenkuin pikku-piika lähetettiin kehruuhuoneelle Turkuun — talon rouvaa hän aina oli säälittänyt ja hellyttänyt, ja kun hänellä alati oli uusia juttuja kylmän virran rannalta ja vanhasta kellomestari Rosenströmistä, niin Hedulla näiden avulla ylläpiti mieletöntä kaukaista toivoaan eikä tahtonut erota talon vanhasta palvelijattaresta.

Weckströmille saapui, itse ajaen hevostaan, eräänä päivänä kapteenin rouva Sprengtport Porvoosta poikansa kanssa, joka oli paria vuotta vanhempi Weckströmin Beat-Marieta. Elsa-rouva ei sallinut ajaa hevostaan pihaan sen hevostaudin vuoksi, jonka oli havaittu konservoituvan siellä, missä tautia oli ollut, ja lapset yhdessä poikasen Göran Magnusin sekä renki Eerikki Iiskenpojan kanssa ruokkivat hevosta kadulla. Elsa-rouva istui sill'aikaa arkihuoneessa Hedvig Ulrika Weckströmin kanssa, odotellen raatimies Strengiä, jota provianttimestari oli lähtenyt hakemaan. Naiset tunsivat toisensa niiltä ajoilta, jolloin vanha karoliini Magnus Wilhelm Sprengtport oli tuonut jalosukuisen Elsa Katarina Ulfsparren toisena vaimonaan vieraaksi Suthoffin taloon.

— Tekin olette niin muodoin saanut paljon kärsiä? sanoi talon emäntä kerrottuaan vanhempiensa kuolemasta ja Gagneuristä.

— Oh jaa, oh jaa! vastasi vieras ja hänen otsansa laskokset olivat yhtä monet kuin uurteet suupielissä, jotka kaikki todistivat hänen kokemustensa katkeruutta. — Kuin koiraa ja sen pentua minua ja poikaani kohdeltiin. En halua takaisin isänmaahani, mutta täällä Suomessakin maatuu ja moukistuu — mitä siis on tehtävä? En puhuisi itseni puolesta, mutta minulla on poika, Göran Magnus, ja uskallanpa väittää, että hänen harvinainen vilkkautensa, etten sanoisi genie'nsa, asettaa naiselle liian vaikean tehtävän. Tähän asti voi sanoa, että nuorten suomalaisten aatelismiesten on ollut vaikeaa kotimaassaan saada sitä taidollista ja ulkonaistakin käyttäytymisen opetusta, mikä on tarpeellinen pour le monde et les affaires. Kömpelöinä kuin metsiensä karhut he ovat joutuneet pilkanalaisiksi, vaikka useasti ovat olleet tiedollisemmat kuin ruotsalaiset. Hovin läheisyys näet aina kasvattaa käytöstapoja. Vaan onpa täällä nyt maan varuslaitoksen johdossa suuri mies, »Ruotsin Vaubaniksi» nimitetty, jonka sanotaan Ruotsin laivaston ja tykistön ja myöskin sotatieteen asettavan uudelle kannalle — suomalainen mies eversti Ehrensvärd; eiköhän tämä Sveanlinnan leijona tahtoisi niiden nuorukaisten joukkoon, joita hän johtaa ja kouluttaa, ottaa myöskin Göran Magnusia?

Rouva Weckström vaikeni eikä hänen vieraansa voinut olla havaitsematta, että hän punehtui.

— Leijona on tällä hetkellä Ruotsissa, sanoi hän vihdoin.

Elsa Katarina Sprengtport kysyi:

— Ja kuninkaan sairaus estänee hänen saapumisensa näille maanäärille?

— Niin vakuuttaa kapteeni Tersmeden, joka on kuninkaan ystävä.

— Olen siis mahtanut tehdä hukkamatkan, sanoi vieras kovalla, myrtyneellä äänellä, jommoista ei hänellä ollut aikaisemmin.

Ei sentään, koetti talon emäntä lieventää hänen sanojaan; olihan paljon näkemistä tässä kaupungissa, joka nyt oli kasvamaisillaan suureksi kaupungiksi. Puhuttiin uudesta raatihuoneesta ja uudesta koulutalosta, ja monet matkasivat veneellä näkemään Susisaaria, missä hyvin suuria suojamuureja kohoili syvyydestä korkeuteen.

Lapset tulivat sisään ja Göran Magnusille tarjottiin tila seinäpenkillä pöydän ääressä, mihin kahvi oli tuotu. Weckströmin pienet tytöt kiemailivat nyt hänen edessään, ja kun toinen kaksosista asettui hänen toiselle puolelleen, niin toinen nyrkeillään löi Beat-Marieta, joka ei suostunut lähtemään Göran Magnusin toiselta puolelta. Tyttöjen äiti koetti turhaan asetella lapsiaan, luvaten heille kaakkua ja uhaten rokkoherralla — tytöt kiersivät kätensä Göran Magnusin kaulaan ja laskivat päänsä hänen olalleen.

— Antakaa vieraan toki syödä, puhui äiti jo aivan vakavissaan. — Göran Magnus ei koskaan enää tule, jos olette noin tyhmiä... Kuka nyt tekee tuolla tavalla?

— Saara tekee! sanoi pieni Anna, pää pojan polvella. — Pikkupiika tekee, kun mennään Korttekaarteen.

Pieni Lovisa nousi penkille seisomaan ja suuteli Göran Magnusia.

Poika puolestaan salli sen tapahtua, mutta antoi kaikesta päättäen suuremman arvon Beat-Marielle kuin hänen pienemmille sisarilleen.

Molemmat äidit vaihtoivat silmäyksiä.

— Kuka on Saara? kysyi Göran Magnusin äiti.

Mutta tämän pienen tapahtuman jälkeen rouva Weckström ymmärsi, että pikku-piika on lähetettävä talosta.

— Nyt pirua avuksesi huuda, kasakkatyttö, sanoi Eerikki Iiskenpoika Saaralle, kun näki profossin miehineen lähestyvän taloa.

Kasakkatyttö oivalsi asemansa heti paikalla, nauroi keskellä pihaa hurjan naurun, ja kun viranomaiset tulivat pihaan, ei häntä ollut missään.

Häntä ei ollutkaan helppo saada kiinni. Kun profossi etsi keittiöstä, livisti hän isäntäväen makuukamariin, työnsi itsensä, pieni kun oli, sisään uuninluukusta, jopa hilasi itsensä siitä ylöspäinkin siltä varalta, että profossi avaisi uuninpellit, ja pelastui. Kun profossi äkeissään purki halkopinon, etsien häntä sieltä, piteli hän itseään syvällä kaivonarkun kyljessä lahon parrun varassa ja nosti päätään kaivonsuusta, kun profossin ääni vielä kuului portin takaa. Silloin oli hänen käymäisillään huonosti: hän ei ennättänyt paeta kauemmaksi kuin vinttiin, kun viranomaiset lähtivät sinne etsimään. Hän paneutui nyt nopeasti kehdon pohjalle, kerään kuin koira, ja veti jotakin vaatetta ylitseen. Pahinta oli, ettei kehto ottanut pysähtyäkseen, vaan souti soutamistaan. Täytyi vielä kopeloida jotakin jalaksien alle, jotta vauhti edes hiljentyisi! Vaan miehetpä eivät tällä kertaa tulleetkaan peremmälle, katselivat vain portaiden päästä, valittivat kuumuutta täällä ylhäällä, kysyivät Iiskenpojalta, vieläkö piru ja enkeli riitelivät »Suthoffin kehdossa», niinkuin vanhat helsinkiläiset olivat kertoneet, ja totesivat, ettei täällä ketään ollut — kuuma oli kuin helvetissä.

Mutta tuskinpa miehet olivat ennättäneet alas portaita, kun profossi pysähtyi kuuntelemaan.

Siellä selvästi nyt liikuttiin!

Ja naurettiin.

Pitäisiköhän uudestaan lähteä katsomaan?

Kesken kuumuuden täytyi jokaisen tässä tuntea, että selkää ja poskipäitä kylmäsi. Eerikki Iiskenpoika kuiskasi professorille:

— Kunhan vain ei itse musta taas meidän lapsenkehtoon tullut olisi.

Miehet alkoivat varpaisillaan uudelleen nousta portaita. Kun profossi sai katseensa yli portaitten yläpään, kävi suhahdus hänen ohitseen, niinkuin suuri tuulispää olisi tullut, vaikka ulkona oli ihkasen tyven, matala ikkuna helähti rikki ja siitä karvainen piru luiskahti alas, niin että häntä heilahti. Miesten silmissä näytti siltä kuin tuo liukas paholainen olisi ottanut kiinni tikapuista kavutakseen alas kuin apina — eivätkö tikapuut heilahtaneet? Ainakin heilui lapsen kehto, se sousi niin, että kuumat lattialaudat kitisivät. Hämärään vinttiin, missä vanhat parrut vielä uuvuttavassa kuumuudessa hikoilivat pihkapisaroita, tuli särkyneestä ruudusta nyt kuumaa ulkoilmaa, ja miesten katsellessa kadulle ja siinä selvittäessä päätään he puhelivat:

— Eihän vain ollutkin meidän etsittävämme, joka tästä hyppäsi?

— Ei ole sopinut lapsenkehtoon, ei mitenkään.

— Ei, ja näkyisihän tuo ulkona, jos olisi tikapuita myöten mennyt.

— Kasakkatyttöä ette kiinni saa, sen uskoa voitte, kun sanon: sillä että sitä auttaa piru.

Weckströmin pikku-piikaa ei tämän jälkeen tavattu mistään. Lähipäivinä kävi rumpu kadunkulmasta kadunkulmaan, kehoittaen kaupunkilaisia ottamaan kiinni Saara Efraimintyttären, joka myöskin kasakkatytön nimellä tunnetaan, missä ikinä hänet tavattaneenkin, tai hänestä viranomaisille tietoja antamaan, mitä laatua ne lienevätkin. Mutta tuloksetta.

Weckströmin lapset itkivät pikku-piikaa, kiusasivat tätiään, joka koetti heitä taivutella niin hyvin satujen avulla kuin kukkokirjan kuvilla, eivätkä suostuneet siihen vanhaan ihmiseen, jonka Lastikka oli toimittanut taloon lapsia hoitamaan.

Lasten äiti seisoi vuoron perään keittiön- ja tuvanlieden ääressä, käsitellen patoja, pannuja ja kattiloita. Keittiössä kiehui parempi ruoka isännän ja hänen vieraidensa varalta, tuvassa väen ja lasten ruoka. Talossa kävi monenlaista vierasta, maalaisista, jotka päiväin matkan takaa tulivat tarjoamaan kaupan peltonsa ja karjansa tuotteita, upseereihin asti, joilla oli raha-asiaa rikkaalle provianttimestarille. Weckströmiä mainittiin rikkaaksi, kukaan ei uskonut hänen valituksiinsa, kun hän sanoi »vielä joutuvansa keppikerjäläiseksi ja lautastennuolijaksi» kalliiden ulkolaisten pellavansiementen vuoksi, jotka viime keväänä vihollista odottaessa myöhästyivät kylvöstä.

Muutkin kaupungin porvarit valittivat vahinkojaan samankaltaisen myöhästymisen vuoksi. Mutta nytpä oli oma iso laiva, joka terva- ja puutavaralastissa lähti merelle ja joka palaa tuoden suolaa ja mitä muutakin tarvitaan.

Kauppamies Törnmanille, Tellqvistin vävylle, oli tullut suuri vahinko sen vuoksi, että kaupungin maistraatti vastoin lupauksiaan — niinkuin Törnman väitti, oli, vähän sen jälkeen kun hänelle, Törnmanille, oli annettu yksinoikeus kotimaisista tupakanlehdistä valmistaa tupakkaa, antanutkin Sederholmille ja Weckströmille oikeuden tuottaa maahan tupakanlehtiä Hollannista ja perustaa tehtaan näiden valmistamiseksi. Kotimaisen tuotannon edistämisestä puhuttiin paljon, mutta kuka käytännössä toteutti hurskaita harrastuksiaan! Sitten kun Törnman oli suurin kustannuksin saanut käyntiin tehtaansa, havaittiin, että maanlaatu täällä oli tupakanlehtien viljelemiselle sopimaton, ollen osittain karkeata soraa, osittain hapanta entistä merenpohjaa ja vedenjättöä. Kotimaiset valmisteet eivät niin muodoin voineet kilpailla ulkolaisen tupakan kanssa ja Törnmanin tehdashuoneisiin pantiin nyt ilman muuta kaksinkertainen sotaväenmajoitus. Sensijaan nuoremman tupakkakehräämön osakkaat saattoivat iloita kaikinpuolisesta menestyksestä: heillä oli käynnissä kaksi pöytää ja kaksi prässiä, värkmestari, rullaa ja, kolme kisälliä ja kymmenen poikaa. Heille oli Hollannista Stettinin kautta lähetetty 10 720 naulaa puhtaita tupakanlehtiä sekä suoraan Amsterdamista 37 331 naulaa.

Ei sopinut ihmetellä, että Törnman oli suutuksissaan. Ja oli niitäkin kaupungin arvovaltaisimpien asukkaiden joukossa, jotka makeasti nauroivat, kun kuulivat, että Törnman oli ensin mennyt Weckströmin krouviin ja kahdenkesken lyönyt isäntää ensin toiselle korvalle ja sitten toiselle, sekä sitten mennyt Sederholmin puotiin ja siellä odottanut, kunnes puoti tyhjeni paljoista ostajista, ja nyt oli Sederholmin vuoro. Mutta saatuaan yhden korvapuustin ei nuori neuvokas Sederholm odottanutkaan toista, vaan siirsi korvapuustit omista kasvoistaan Törnmanin kasvoille ja antoi niitä niin tulisesti, että Törnman verissään pääsi kadulle.

Yhtenä pyhäehtoona tölmäsivät Bockin vanhimmat tytöt, Selinin tytöt ja Wendelia Weckströmin portista ja juoksivat kuin suloinen metsäkanojen lauma, nauraen ja kuiskuttaen, Anna Kristinan kamariin. He pitelivät esiliinojensa alla jotakin saalista, josta riitelivät, jolle nauroivat, josta kuiskuttelivat, jonka toinen toisiltaan ryöstivät ja jonka ilmitulemista pelkäsivät, niin että myötänään pysähtyivät kuuntelemaan, tulisiko joku huoneeseen.

— Krista, me olemme löytäneet tämän — hahahaha, hihihihi —, me emme uskalla pitää sitä kotona! Ota sinä se sänkyysi, kultarakas Krista. Oh, et usko, kuinka se on huvittava ja hullunkurinen. Ai, nyt joku tulee! Ota, ota!

Kun kaikki kuusi tyttöä yht'äkkiä seisoivat äänettöminä ja tarkaten, mitä ulkona tapahtuu, niin Krista sai suunvuoron ja sanoi nopeasti:

— Eihän se vain ole salakuljetettua tavaraa!

Tytöt nauroivat menehtyäkseen.

— Tietysti se on salakuljetettua tavaraa! Se on niin salaista, niin salaista, niin salaista... Hahahaha... hihihihi...

— Et saa antaa sitä Skuggellekaan, sille humalaseipäälle, joka käy sinulle lukemassa. Me tulemme itse tänne kuulemaan tätä kirjaa, koska tänne ei kumminkaan tule ketään häiritsemään. Ja sinäkin saat sitten kerrankin kuulla jotakin hauskaa!

He olivat löytäneet pitkän-kapteenin päiväkirjan — hahahaha — hiihihihii!

Susisaarten herrat olivat eilen olleet Bockilla päivällisillä, oli ollut kahdeksan ruokalajia ja paljon juotavaa, ja kun korttipöydät otettiin esiin, niin pitkä-kapteeni tuli »hasleeraamaan» äidin ja tyttöjen kanssa peräkamariin ja kysyi, oliko ollut ikävä Vihreitä rakuunoita. Kapteeni oli hyvin iloinen ja punainen. Mutta kun hän taipui ottamaan lattialta Ebban lankakerää, niin päiväkirja putosi! Eikä hän huomannut mitään... hahahahahaa... hihihihihii! Koko illan herrat pelasivat »l'hombrea». Ei, hän ei vieläkään ole kysynyt päiväkirjaansa!

Ja nyt tytöt panivat ikkunan ääreen vahdin — Wendelian, joka oli heistä nuorin — ja yrittivät vuoron perään lukea, päät painettuina yhteen.

Mutta he eivät saaneet selvää kirjoituksesta! Kapteeni kirjoitti niin huonosti. Tai oikeastaanhan he olivatkin tulleet pyytämään, että Krista heille lukisi! Olihan »Helsingin kirja» hänet opettanut lukemaan sekä painettua että kirjoitettua sanaa.

Krista ajatteli: historiaa! Tytöt auttoivat hänet istualleen. Tuotiin pärepihti ja tuotiin kynttilä. Kristan kädet vavahtelivat intoa ja odotusta, kun hän tarttui papereihin.

Tässä puhuttiin kuninkaan taudista, joka pahenemistaan pahenee. Varsinkin on muisti mennyt. Hän ei enää kysy kaunista sukupuolta, kuitenkin hän tarkkaan seuraa Viaporin rakennustyötä... »Ehrensvärd saattoi minut uuteen asuntooni Ulrikaporin vuoren kupeella — entinen Kaasavuori — ja kysyi, olenko tyytyväinen. Sali, kyökki ja neljä kamaria, kaikki hyvin pientä, mutta siistiä ja somaa. Kippari toi pian Tukholmasta huushollerskani, koko talouteni ja suuret varastot sarkaa, vuorikangasta, buldania, nappeja, nöylettä neljänsadan miehen ekipeerausta varten, jotka kuuluivat komppaniaani. Ja meillähän oli hallussamme koko kuljetustyö ei yksin Viaporin ja mannermaan välillä, vaan Viaporin ja Tukholmankin. Panin yhdessä huoneessani pystyyn räätälinverstaan, missä mestari ja seitsemän sälliä nyt istui. Huushollerskani ei ollut ainoastaan uskollinen ja säästäväinen, vaan taitava. Olin määrännyt kolme ruokalajia päivälliseksi ja illalliseksi, ja kun usein toin kotiin jonkun tovereistani, kävi ruuanlaittaja pian kuuluisaksi. Kerran sitten päätimme pyytää vieraita. Määräsin kymmenen ruokalajia, paitsi pikkuruokia. Ehrensvärd ja Ribbing olivat ihmeissään. »Jos huushollerskasi on yhtä kaunis kuin taitava», sanoi Ribbing, »niin olet onnen poika.» »Mene vain kyökkiin hakemaan jotakin», sanoin, »niin näet hänet — kyllä hän on miellyttävä!» Coijet ja Kuylenbäck, jotka monta kertaa olivat syöneet luonani ja nähneet huushollerskani, hasleerasivat, että siinähän se oli vasta kaunis nuori ihminen, mutta nähtävästi hänen herransa ei halunnut, että vieraat hänet näkisivät. Nyt kävivät Ehrensvärd ja Ribbing uteliaiksi. Ribbing käheällä äänellään pyysi, että käskisin hänet kaatamaan kahvia. Minä vastasin, että tyttö on nuori ja kaino, eikä kai ole sellaisessa puvussakaan. Vihdoin ei Ribbingiä mikään pidellyt. Ehrensvärd nauroi ja käski taluttaa sisään neitosen. Kolmen minuutin jälkeen palasi Ribbing. »Tuhat tulimmaista, kuinka ruma se oli!» sanoi hän. Ja minä: »Niin, veliseni, sellaisia täytyy ottaa, että saisivat olla rauhassa sinulta ja sinun kaltaisiltasi!»

»Ehrensvärd kysyi, enkö tahtoisi kuljettaa tiiliä Viaporiin ja samoin halkoja Ahlbergasta, maatilaltani. Kontrahti, aika edullinen, tehtiin heti. Kolmella kerralla oli laivalla viety seitsemänkymmentäkuusi tolttia, niin että pursi tänä lyhyenä aikana oli ansainnut satakahdeksan taalaria puhdasta. Ehdotin nyt Ehrensvärdille, että toimittaisin puut urakalla kaikkiin kolmeen uuniin ja kruunun miehet saisivat kaataa puut sekä toimittaa lastauksen ja kuljetuksen...»

Tyttöjen parvesta oli jo kuulunut yksityisiä ääniä, jotka vaativat, että Krista lukisi mukavampia kohtia. Mutta esilukija, kerran alkuun päästyään, ei tahtonut malttaa keskeyttää.

— Lue, mitä hän sanoo meistä! pyysi Ebba Bock. — Hän on ollut meillä niin monta kertaa ja saanut niin hyvää ruokaa, että hän varmaan on kirjoittanut siitä.

Krista, oudon ja selittämättömän mielialan vallassa, käänteli lehtiä.

»Kesäkuun 2 p:nä päätimme panna toimeen junannuskemut Ahlbergassa ja sana lähetettiin niin hyvin naapureille kuin Viaporiin, että pyydämme nauttimaan maitoa ja mansikoita ja tanssimaan juhannusviirin ympärillä. — Koko iltapäivän ja yön olivat meidän torpparit, rengit ja sotamiehet työssä saadaksemme juhannustangon koreaan kuntoon ja lehtimajat pystyyn. Pitkiä pöytiä ja penkkejä asetettiin lehtimajoihin. Sekä soutajamiehet että rengit, tiilitehtaan väki (paitsi ne kaksi, jotka hoitivat uunia), taalalaiset, joiden tehtävänä oli kaivaustyö, kaikki torpparit ja vaimoihmiset tekivät koko yön köynnöksiä ja koivulehvän-vihkoja. Heitä trahteerattiin koko yö, jotta pysyivät hyvällä mielellä, ja tuskin he saivat kaikki kuntoon kello kolmeksi, kun musikantit jo saapuivat ja vieraita alkoi tulla.

Vieraita vastassa oli kylmää mehua ja kahvia, heitä tervehdittiin trumpeteilla ja torvilla, ja kuuden tienoilla tanssittiin juhannussalon ympärillä jo täyttä vauhtia. Ehrensvärdhän ei tanssinut, mutta me teimme piirin hänen ympärilleen ja vihdoin nostimme hänet ilmaan laulaen ja hurraten. Suuri määrä talonpoikaiskansaa oli kokoontunut katsomaan. Illallispöydät katettiin kaikessa kiireessä lehtimajoihin, ja naurun ja laulun kaikuessa sekä maljoja tyhjentäin istuttiin aterialla, kunnes alkoi tulla hämärä. Tämä ei estänyt meidän iloamme, vaan musiikki marssitettiin rekooliin ja nyt tanssittiin pitkä-polska sieltä ja ympäri juhannussalon. Kun vanhemmat herrasväistä alkoivat väsyä, jatkettiin piiriä ja pareja piioilla ja talonpoikaisemännillä auringonnousuun asti.»

— Hihihihihii — hahahahahaa — siitä hän ei kerro mitään, että Ribbing suuteli Greta-Liisaa, ja keskelle suuta lisäksi! Ja Ebbalta pitkä-kapteeni ryösti pitkän hiuksen ja lupasi lähettää sen Ruutukuninkaalle, joka siitä varmaan tulisi hyvin iloiseksi... Niin, ja toiset herrat olivat lopulta niin iloisia, että menivät pitämään seuraa talonpoikaistytöille ja jäivät sille tielleen — hihihihihii! Niin, ja huvihuoneessa rannalla tavoitti kaunis luutnantti Carl Wendelian ja »kosi...

Tytöt säikähtivät yht'äkkiä, kun Krista uupuneena painui pitkäkseen ja paperit putosivat hänen käsistään. Huone olikin jo käynyt pimeäksi, ja tuvassa liikuteltiin ruoka-astioita. Kaikki päreet olivat loppuneet ja kynttilä oli palanut matalaksi. He olivat vaihtaneet päreet pihtiin ja niistäneet kynttilää, huomaamatta ajan menoa.

— Mitä — oliko Krista taas kipeämpi ja oliko se heidän syynsä? valittelivat tytöt, valmistuessaan nopeasti lähtemään. Äskenhän Krista oli aivan terve, punaposkinen ja niin elävä, etteivät he olleet häntä koskaan sellaisena nähneet. Ja niin hyvin kuin hän, Krista, osasi lukea, ei kukaan osannut koko kaupungissa. Skugge — ei varmastikaan sellaisia ääniä lähtenyt »Helsingin kirjasta!» Olisipa rovasti sillä tavalla lukenut saarnansa! Aivan näki, kuinka ihmiset tulivat ja menivät ja puhuivat, ja näki senkin, mitä he ajattelivat. Mitenkä Krista osasikaan?

Kristan silmät katselivat suurina ja avonaisina läpi hämärän leikkisiskojen kasvoihin, jotka vuoron perään painuivat hänen puoleensa kiittämään häntä. Hän itsekin tunsi, että hänelle oli tapahtunut jotakin ihmeellistä. Sitä ei osannut selittää, eikä hän yrittänytkään. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki ihmiset ja tapaukset, mitä päiväkirja esitti, olisivat menneet hänen vereensä niin, että hän oli yhtä heidän ja niiden kanssa ja oikeastaan puhui nyt omaa asiataan; hän ymmärsi kaikki nuo erilaiset ihmiset, pahat ja hyvät, ja kaikki olivat eläneet hyvin kauan sitten, hän itsekin! Ja hänestä tuntui, että Jumalakin katseli heitä kaikkia näin sadan vuoden takaa ja ymmärsi heidät.

Kun leikkisiskot vaativat häntä lupaamaan, ettei hän kenellekään, ei Skuggellekaan, näyttäisi pitkän kapteenin kirjaa, niin Krista vain kiihkeästi tarttui papereihin ja varovasti työnsi ne vuoteensa pohjalle.

Ensimmäinen tunne oli tällainen hyvin kaukainen, outo ja rauhallinen. Mutta ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun suuri levottomuus alkoi kiertää hänen tunnossaan. Ja se tuli niin tuskalliseksi, että ruumiskin oli kuin paise. Hän koetti pysähdyttää sydämensä lyöntejä saadakseen selville, mitä hänelle oli tullut. Varmaan hän oli väsyksissä! Mutta kun lapset nyt kokoontuivat hänen ympärilleen pyytämään, että hän riisuisi heidät vuoteisiin, niin hän vastasi heidän tuttuihin kysymyksiinsä ikäänkuin olisi lukenut vastauksensa kirjasta ja lapsetkin olisivat kuuluneet kirjaan ja he kaikki olisivat puhuneet sadan vuoden takaa. Krista ei löytänyt itseään ja haki turvaa lapsista, joiden suloisia, hentoja olkapäitä hän näin oli illoin pidellyt siitä asti kuin he olivat pieniä. Minähän olen hukkunut itseltäni, ajatteli Krista säikähdyksissään. Täytyyköhän minun pyytää, ettei minun rakas ystäväni enää vie minua niin kauas eteenpäin ajassa.

Beata Maria auttoi pienempiä sisariaan. Hänen tätinsä ei tänä iltana muistuttanut hänelle, miten vaatteet oli pantava tuolille, hän ei edes kysynyt, olivatko lapset pesseet kasvonsa, kätensä ja jalkansa. Ei hän myöskään pyytänyt Beat-Marieta hakemaan avuksi hoitajaa tai Iiskenpoikaa. Kun lapset paitasillaan tulivat vuoteen ääreen ja Beata Maria alkoi lukea iltarukousta, yhtyi täti rukoukseen ja luki suurella uudella äänellä, jota eivät lapset tunteneet. Kaksoset, Lovisa ja Anna, päästivätkin heti ristitetyt kätensä laukeamaan eivätkä kuunnelleet rukousta loppuun, vaikka ymmärtäväinen Beata Maria torui heitä. Ja kun täti alkoi uuden rukouksen, jota he eivät osanneet, karkasivat he pois, rupesivat juoksentelemaan huoneessa, huusivat, kaatuilivat ja itkivät. Krista-täti yhäti puhui ääneensä, puhui verestä ja elämästä ja kysyi ja kysyi.

— Täti, kenelle täti puhuu? kysyi Beat-Marie, mutta täti ei vastannut.

Jo pihalta asti saattoi tuntea äidin askeleet. Hän tuli juoksujalkaa, hänen ympärillään oli kalliin yrtin tuoksu ja kaulassa se uusi keltainen koru. Krista-täti oli nyt aivan hiljaa.

— Tulin vain sanomaan teille yöhyväisiä, puhui Hedulla hengästyneenä. — Pian, pian lapset vuoteeseen! Joko te olette lukeneet rukouksen? Ei saa juosta enää... Nyt pitää nukkua.

Hän puhui lapsilleen, nosti heidät vuoteisiinsa, jopa kietoi kädetkin heidän kaulaansa, mutta hänen ajatuksensa olivat tykkänään muualla. Krista tunsi hänen verensä käyvän kuumasti ja hänen haluavan päästä lähtemään täältä niin pian kuin suinkin. Varmaan sinne oli tullut joku, josta Hedulla piti.

Hänen yllään oli se pehmoinen vihreä puku, jonka kankaan hän oli saanut lahjaksi meren takaa. Mutta kuka hänelle oli tuonut tämän pyörryttävän yrttituoksun? Anna Kristina ei milloinkaan ollut nähnyt sisartaan näin kauniina kuin nyt kynttilän valossa, joka hänen omassa kädessään kannettuna lankesi hänen kasvoilleen, povelleen, kaulalleen. Ei milloinkaan Anna Kristina ollut tuntenut omaa huonouttaan ja rumuuttaan niin vastenmielisesti niinkuin nyt sisaren kukoistavan terveyden rinnalla. Hän oikaisi kätensä Hedullaa vastaan ikäänkuin haluten kädellään ryöstää itselleen siitä kappaleen... Hedulla ei nähnyt mitään outoa sisaressaan. Hän ajatteli omia ajatuksiaan.

— Ehrensvärd tuli, sanoi hän kuumassa lyhyessä hengähdyksessä. — Hän keskustelee Weckströmin kanssa Gagneurista. Mutta eihän meistä kukaan ollut näkemässä sen haaksirikkoa. Isähän vain sen näki. Mitenkä siis voisimme neuvoa, missä paikassa laiva tuhoutui? Meidän Eerikki uskoo, että laiva jo on nostettu ja niillä hopeoilla nostetaan Susisaarten muureja. Ah niin, mutta Ehrensvärd ei valehtele!

Kaikki, mitä Hedulla pienelle sisarelle puhui, sai hänen kuiskauksessaan toisen sisällyksen kuin se, mitä sanat antoivat. Kristan korvissa Hedulla ilmaisi: hän on ihana ihminen, kaunis ja hyvä, hän tahtoo auttaa minua toteuttamaan minun isäni ajatusta. Minä tahtoisin kädelläni koskea noihin vaaleihin hiuksiin, minä tahtoisin laskea pääni tuota poskea vastaan...

Kristaa, jonka pään alla pitkän-kapteenin päiväkirja vielä sijaitsi ja joka siitä oli lukenut iloisesta elämästä ja iloisten ihmisten juhlista, vavahdutti sisaren koko salaperäinen ja hehkuva olemus.

— Tunnetko? sanoi Hedulla, jo lähtemäisillään huoneesta ja painui sisarensa vuodetta kohden. — Hän antoi minulle lahjaksi pienen — hyvin pienen — lasillisen kallista nardusta jostakin kaukaisesta maasta. Hän oli ostanut lasin Sederholmin puodista. Weckström oli hyvin mielissään, kun eversti itse avasi lasin ja pani öljyä hiuksiini ja vaatteilleni. Mutta hyvää yötä nyt, pieni sisar. Ulkona salamoi... Tiedätkö, mitä eversti vielä sanoi? Mutta sinä et saa kertoa sitä Skuggellekaan: hän sanoi, että... minun pojastani voisi tulla kirkonrakentaja!... Katsos vain, miten ulkona salamoi. Mitä ovat ohrasalamat?

Ja Hedullan tuoksuva käsi sitaisi sisaren poskea, hänen katseensa varmaan nähdessä jotakin aivan toista kuin sairaan tytön levottomat kasvot, joihin hänen puoliummistetut silmänsä olivat tähdätyt.

— Weckström oli mielissään, kuiskasi hän vielä, pienen katkeran kareen väräyttäessä suupieliä. — Hän sanoikin Ehrensvärdille kömpelöön tapaansa: mutta kun ei rouva tahdo poikaa! Silloin Ehrensvärd katsoi minuun pitkään. Hänellä on niin kauniit siniset silmät. Itkeä voisi, kun hän katsoo... No niin, nuku, pieni sisar!

Hedulla hävisi tupaan. Pienen hetken erottui oven avautuessa hänen hahmonsa lieden punassa. Sitten kuuluivat nopeat askeleet pihalla.

Hän oli vienyt kynttilän mennessään. Hän oli unohtanut sytyttää yölampun. Kamari pimeni. Salamat välähtelivät.

Anna Kristinan hauras olemus kiertyi tuskan kourissa. Tuska oli käynyt kiinni sekä sieluun että ruumiiseen ja runteli suojatonta kuin susien lauma. Hänen huulensa huusivat sisaren perään: sinulla on terveys ja nopeat askeleet, sinulla on kauneus ja elämän makeus — minä makaan tässä! Salamat tuntuivat tarttuvan hänen sanoihinsa ja lennättivät niitä riekaleina laen ja lattian välillä, — Minä tahdon ylös! huusi tyttö... Salamat nauroivat ja näyttivät hänelle tämän harmaan, kallistuvan huoneen, matalan katon painavat tukahduttavat parrut ja ne kepit ja salot, jotka ympäröivät hänen vuodettaan ja joiden avulla hän ylettyi tuoliin, kaappiin ja pärevasulle.

— Pysy siinä! sihisi hänen ympärillään.

— Minä en jaksa! vaikeroi tyttö.

Ja se ääni hänessä, joka oli anonut kauneutta ja elämän makeutta, vaikeni nyt kokonaan. Hänen kylmiä, kuolleita jäseniään pisteli, poltti, venytteli ja veti kokoon. Ei hän kuitenkaan enää anonut terveyttäkään eikä nopeita askelia. Hän toivoi vain, että seuraava hetki olisi armollisempi kuin äskeinen. Salamat tuntuivat kiertävän hänen vuodettaan ja polttavan hänen jalkojaan ja käsivarsiaan. Nyt ne tarttuvat tukkaan...

Yht'äkkiä tuli huoneeseen lempeä valo, jota hän ennenkin oli nähnyt, ja tuttu ääni sanoi:

— Pahasti särkeekö lapsiraukkastani?

Oh, rakas vanha Iiskenpoika seisoi vuoteen luona lyhtyineen ja ryhtyi nostelemaan peitteitä, jotka olivat luisuneet lattialle. Miten hyvä, että hän tuli, melkeinpä tuntui siltä, kuin äiti olisi tullut. Kristan tuska laantui kyyneliin ja tärähtelevät jäsenet asettuivat. Vanha palvelija hieroi häntä hiljalleen, puheli ja nauratteli. Siellä oli salamoinut kaiken iltayön, yläpytingissä oli ollut vieraita.

— Pahaa untako näit? hymähti renki, vuoteen laidalla istuen. — Minäkin pahaa unta näin. Ah, sellaista, ettei puhuakaan huoli. Mutta Anna Kristina niin hyvä tyttö on, että enkelit vartiota pitävät.

Krista käänsi kasvot pielukseen päin ja pudisti siinä päätään.

— Rakas Iiski, paha olen, kiusauksen näin ja tuliset liekit. Paha henki tuli ja käski halata nopeita jalkoja ja elämän makeutta. Ah, rakas Iiski, minä en tahtoisi maata tässä — miksi Jumala panee minut tähän, mitä olen tehnyt? Miksei Jumala ota minua pois, kun ei minusta kuitenkaan ole mitään hyötyä?

— Ei itkeä pidä, ei... Kuinkas sitten minä itkeä saisinkaan, köyhä syntisäkki... Et tiedäkään, miten hyvä meidän tähän asti ollut on, et tiedä. Mutta nyt kovan ajan eteen panee — mikähän sitten lienee, joka panee. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme sitä aikaa kuin ollut on, eijaa! Enkös sitä ajatellut olekin, että mitähän tietänee nauru, joka jälleen meidän vintillä kuuluu! Vanha piru siellä nauraa. Ei, ei auta meitä suru suur... Vaan eipä moni muukaan huomisesta päivästään tiedä. Niinkuin Sederholmin Jannekin uskoo tullinhoitajan tyttären saavansa ja yötä päivää rahaa kuin heinää haravoi — hahhahhah: piru toisin tahtoo! Jos et puhu, niin sanon. Tullinhoitaja tänään vanhalle Andenflychtille lupasi, että tälle tytön antaa ja Tukholmaan lähettää, pois Jannen silmistä... Ei, ei tyttökään tiedä. Meillä krouvissa pikarin ääressä istuivat ja vierasta kieltä puhuivat.

Anna Kristina ei enää valittanut. Vasta oli Wendelia ollut täällä ja nauranut toisten tyttöjen kanssa — Maria Magdalena-raukka!

Polvillaan Anna Kristinan edessä kuiskutteli vanha palvelija vielä, että provianttimestari oli käskenyt pihan lakaista ja tallit, navetat, puodit puhdistaa, koska hän vieraita odottaa.

— Hahhah, lapsi parka, et arvata taida, keitä vieraita odottaa!

Krista kohoutui istualleen ja sanoi kauhuissaan:

— Viipurin sukulaisia?

Iiskenpoika vastasi:

— Ostajia odottaa, talon myydä tahtoo ja paremman ostaa.

— Talon myydä tahtoo? toisti tyttö, valahtaen kylmäksi ja jääden liikkumattomana istumaan.

Renki itki, pää haudattuna sairaan tytön peitteisiin.

— Ja minut pois ajaa, palveluksestaan pois ajaa, en kelpaa hänelle, kerjäämään käski... Vaan mitämaks meidän oma kauppamies taas kaivolle tulla suvaitsee ja katsoo talonsa perään...

Pieni Beat-Marie oli kavunnut vuoteestaan ja juoksi tätinsä vuoteelle, sillä hän pelkäsi!

Kaksosetkin heräsivät ja alkoivat itkeä. Syyskesän kirkas aamu jo valkeni.

Tänä aamuna, niillä tunneilla, jolloin paimenen torvi kuului Suurkadun päästä, saapui Skugge erikoisen virkeänä salkkuineen Weckströmin taloon. Hän ei ottanut uskoakseen, kun renki, joka pihaa lakaisi, sanoi Anna Kristina Jaakopintyttären tänään huonosti voivan. Nuori neitihän oli voinut niin hyvin viime päivinä, Skolastika Uhrväderin ja Keppi-Saaran hierominenhan oli vaikuttanut hyvää, Jumalan kiitos. Vaan mitä olikaan talossa tapahtunut? Provianttimestari ajoi partaansa ikkunan ääressä, mihin hän oli nostanut peilin nojalleen jotakin tinakannua vastaan. Hän ei ollut näkevinään, kun Skugge hänelle nosti hattuaan. Pitäisiköhän tykkänään lähteä pois? Mutta hän vaistosi, että Anna Kristinaa ehkä uhkasi jokin vaara, joten hänen, Skuggen, läsnäolo oli tarpeellinen, ja lisäksihän hänellä oli asiaa rouva Weckströmille. Hän oli vihdoinkin laatinut kiitoskirjeen, jonka Hedulla oli pyytänyt hänen kirjoittamaan hyvin arvoisalle Anna Hindrikintytär Schmidtille Lyypekkiin, ja halusi mielellään lukea sen molemmille sisaruksille. Hän uskoi, että molemmat olisivat kirjeeseen tyytyväiset.

Sillä hän oli, Jumalan avulla, kirjoittanut kauniin kirjeen. Siinä oli selitetty, minkä ilon hyvin arvoisan rouva Anna Hindrikintyttären kirje oli tuottanut, puhumattakaan lahjasta, joka oli näyttänyt vanhan Hansa-kaupungin Herranhuoneen jalon hahmon ja innostanut häntä, Hedvig Ulrika Weckströmiä, panemaan kaikki voimansa alttiiksi, jotta hänen syntymäkaupunkinsa, Helsinkikin, saisi jalon kirkon Herran Jumalan asua. Vielä paljon muuta oli Skugge pannut kirjeeseen, kuvauksen vanhasta kotitalosta Läntisen Kirkkokadun varrella, kirkosta, joka vuoti, lapsista ja linnoitusrakennuksista ja...

Vaan tässäpä rouva Weckström itse jo tulikin — mitä on tapahtunut? Varmaan herrasväki oli lähdössä Wetterille ristiäisiin — lapsihan kuuluu olevan niin heikko, että pitää kiirehtää kastamista. Kun talon emäntä pudisti päätään ja tuntui nielevän jotakin palaa, joka oli takertunut hänen kurkkuunsa, Skugge hymyillen otti laukusta esille kirjeen ja pyysi molemmille sisaruksille saada sen lukea. Kirje oli niin kauniilla käsialalla kirjoitettu, että se Anna Kristinalle olisi ollut todellinen silmienkin ilo, mutta tämä vanhempi sisar vain kiitti, kiitti moneen kertaan, vaikkei luonut kirjoitukseen katsettaankaan. Kuitenkaan ei hän Skuggelle antanut kirjettä takaisinkaan, ennenkuin tämä sitä, pikkuisen pettyneenä, nimenomaan pyysi.

— Olette suuresti, Hedvig Ulrika Jaakopintytär, autuaasti nukkuneen isänne näköinen, sanoi Skugge jotakin sanoakseen. — Vaan mitä on tapahtunut, jos rohkenen kysyä?

— Odotetaan vieraita.

Hedullan kulmakarvat vetäytyivät aivan likitysten ja silmien yläpuolelle kohosi kaksi punaisten marjain näköistä veripussia, jotka silisivät heti, kun hän lakkasi puhumasta.

Talon rouva oli sen näköinen, että Skugge päätti nopeasti lähteä kotiin. Mutta sitäkään ei Hedulla suvainnut, vaan viittasi naurahtaen häntä menemään Kristan luo, niin, niin, niin, sinne vain...!

Skuggella oli tänään mukanaan erikoinen tuotava ystävättärelleen. Se oli tällainen pieni Codex, jonka hän oli saanut lainata ja jonka hän toivoi tuottavan vaihtelua nuorelle neitoselle. Siinä oli kyllä sekaisin yhtä jos toistakin. Toisille kirjoituksille sai nauraa, toisille itkeä: Historja sokeasta kuninkaasta ja Phoenix-linnusta, Kuvaus suuresta jahtijuhlasta, joka muinoin Ruotsinmaassa pidettiin, Historja suuresta mahtavasta ja voitokkaasta Pohjan Leijonasta ja hänen kuolemattomista mainetöistään Narvan luona, Uskollisen patriootin kristillisiä ja hyväätarkoittavia ajatuksia vertailusta Ruotsin kuninkaan Kaarle XII Suuren ja Makedonian kuningas Aleksanteri Suuren välillä, Neuvoja miten poistetaan tahroja erilaisista kankaista, miten lääkitään ruusutautia, kihtiä ja luuvaloa, miten valmistetaan mustetta — tästä aiheesta oli monta reseptiä ja nämä Skugge olikin luvannut ystävättärelleen hankkia —, Erään kuolemaan tuomitun miehen testamentti pojalleen ennen mestauspölkylle nousua, ja paljon muutakin sisälsi mainittu Codex. Skugge oli päättänyt tänään lukea Anna Kristinalle »Relatsionin pyhästä Eerikistä ja hurjasta pakanasta nimeltä Lalli», mutta kaikkein ensimmäiseksi hän päätti ilahuttaa neitoa arvoituksella, jommoisia käsikirjoituksessa myöskin oli. Tervehdittyään ja kysyttyään neidon vointia hän puhui:

— Suvaitseeko Anna Kristina Jaakopintytär antaa vastauksen arvoitukseen: Mikä se on, jonka sinä ja minä näemme joka päivä, mutta kuningas harvoin, ja Jumala ei milloinkaan?

Skugge odotti jännittyneenä, keksisikö hänen viisas ystävättärensä tähän vastauksen.

Nyt vasta, kun tytön kasvoihin tuli eloa, Skugge huomasi, että ne olivat olleet tykkänään sammuksissa. Mutta tämä huonepa olikin niin pimeä, että kului aikaa, ennenkuin valottomuuteen tottui. Krista lausui:

— Minä ja sinä näemme toisemme, kuningas näkee harvoin toisen kuninkaan, mutta Jumala ei näe koskaan toista Jumalaa!

Skugge, iloaan hymyillen, tarttui pieneen valkoiseen käteen ja vei sen suutaan vasten.

— Ah, Anna Kristina, mikä Jumalan armoitettu te olette vaimojen seassa. Arvoituksen vastaus kuuluu - vertaistaan.

Krista Suthoff odotti nyt hetkeä voidakseen päästä puhumaan ahdistuksesta, joka häntä vaivasi, mutta hänen ystävänsä näytti olevan niin täynnänsä intoa opettamisesta, mitä hän oli täksi päiväksi varannut, että tyttö vaieten antautui opetettavaksi.

— »Anno 1150 saapui Ruotsin kuningas Erik IX Suomeen suuren sotajoukon etunenässä, pakottaakseen ne, jotka vesien varsilla asuivat, vastaanottamaan kristillisen uskon. Ja onnellisen tappelun jälkeen valloitti hän Turun läänin. Sitten kun tämä oli tapahtunut, matkusti hän takaisin Ruotsiin ja määräsi pyhän Henrikin, joka Englannin maalla syntynyt oli, piispaksi Turkuun. Vaivoja kysymättä tämä ryhtyi johdattamaan kansaa totista Jumalaa palvelemaan, rakennutti kirkkoja ja meni niinhyvin ylhäisen kuin alhaisenkin tykö, opettaakseen heitä kristillisen opin pääkappaleissa. Silloin tapahtui, että hän tuli suomalaisen aatelismiehen tykö, nimeltään Lalli, joka silloin sattui olemaan poissa. Ja koska hän matkasta väsynyt oli, pyysi hän väsynyttä ruumistaan virkistääkseen...»

Skugge keskeytti lukemisensa ja katseltuaan ikkunaan virkkoi:

— Provianttimestaripa tulee tänne... Mikä nyt olla mahtaa, sillä koskaan en tiedä hänen täällä käyneen. Ja hänellä on yllään ruosteenpunaiset samettiliivit ja peruukki...

Hän nousi seisoalleen ja hänelle tuli tunne, että pitäisi lähteä pakoon. Kuitenkin hän samassa jälleen istuutui: eihän hänellä ollut mitään pahoja tekoja omallatunnollaan provianttimestariin nähden, tiesihän koko kaupunki, että hän kävi täällä lyhentämässä sairaan pitkiä päiviä.

— Lukekaa, sanoi hänelle Anna Kristinakin, ja tällä kertaa malttamattomuudella, joka oli hänen lempeälle luonteelleen vieras. — Oliko Lalli aatelismies?

— Niin väittää kronikoitsija tässä.

— Kerran, keskeytti Krista nyt jälleen, — puhui setä Streng, että hän oli vakaa talonpoika, joka ei kärsinyt, että vieras herra tuli taloon ja otti omin luvin...

Nämä sanat kuuli provianttimestari ovea avatessaan ja otti ne omiksi aseikseen.

— ... vieras herra tuli taloon ja otti omin luvin: niinpä näkyy! Mutta minäpä tulen sanomaan, ettei minun talossani otetakaan omin luvin...

Sekä maisteri että hänen opetuslapsensa yrittivät selittää, että he tutkistelevat Pyhän marttyyri Henrikin kronikkaa ja Skugge, painaen käsikirjoitusta rintaansa vastaan ristittyjen käsiensä varassa, kehoitti provianttimestari Weckströmiä istumaan ja kuuntelemaan samaista pyhää relatsionia, mikä olisi terveellinen jokaisen kristityn ja Ruotsin alamaisen tuntea.

Weckström näytti ensi hetkessä käyvän neuvottomaksi ja jatkoi äskeistä ystävällisemmin:

— Taitaa olla hyväksi, että kipeälle selitetään kristillisiä pääkappaleita. Mutta minä ihmettelen, ettei Skugge vie opetuslastaan omaan taloonsa, vaan tulee vieraaseen taloon. Katsoisin soveliaaksi, että Skugge yksintein ottaisi hänet mukaansa. Tarkoitan mitä sanon.

Skugge katsoi puhujaan mykkänä kummastuksesta.

— Mihin minä hänet kodistaan veisin? pääsi häneltä vihdoin.

Nyt naurahti Weckström pahasti:

— Jaa, siinäpä se onkin asia! Minä olen antanut hänen olla tässä kuluttamassa taloani ja tavaraani, mutta jos hän elämällään tuottaa talolleni häpeää, niin se on loppu!

— Weckström, Weckström... Kiittäkää tätä enkeliä siitä, ettei kaikki Jumalan siunaus vielä ole poikennut talosta...! Eikö hän asu isänsä kodissa ja konnulla, Jumal'avita!

Molemmat miehet seisoivat kiihtyneinä vastakkain. He eivät nähneet, että Hedulla tuli kamariin.

— Et näy tietävän, suunsoittaja, että koko kaupunki puhuu sulhasesta, joka kirjanoppineen varjon alla käy täällä makaamassa...

— Hävetkää!

Skugge seisoi, vapisevat nyrkit pystyssä Weckströmin edessä. Provianttimestari kävi kiinni nuoren miehen ranteisiin, mutta niissäpä olikin enemmän voimaa kuin hän olisi luullut.

— Miksette nai häntä — ottakaa hänet ja naikaa! sanoi Weckström, viitaten Kristan vuodetta kohden. — Tuollainen enkelihän olisi sovelias oppineelle ja jumaliselle nuorelle herralle. Hehhehheh.

Krista oli vaipunut harmaiden vällyjen peittoon. Hedulla seisoi vuoteen edessä ja jokainen hänen hiuskarvansa näytti muuttuneen neulaksi, joka on kastettu myrkkyyn. Hän valmisti ratkaisevaa sanottavaa, mutta Weckström väisti hänen katsettaan ja kuivaa yskähtelyään, ja Skugge, suuren mielenliikutuksen vallassa, ottikin nyt puheenvuoron. Hänkin haki sanoja — tuli vain pieniä huudahduksia. Hän etsi Anna Kristinan kättä — hän tapasi vain karkean peitteen. Ah ja oh...! Vihdoin hän polvistui ja löysi vällyistä pienen käden.

— Kiitän Jumalaa, joka kaikki kääntää siunaukseksi. Tuskinpa olisin koskaan uskaltanut, mutta nyt kysyn sinulta, Anna Kristina Jaakopintytär, kysyn Jumalan ja ihmisten edessä, tahdotko tulla kihlatuksi morsiamekseni...? Ja sitten kun nyt olen tämän kätösen puristuksesta ymmärtänyt myöntävän vastauksesi, olkoon viimeiseni, niinkuin ensimmäiseni: Kiitetty olkoon Herra... Hän, meidän jalkaimme lyhty ja meidän osamme...!

— No niin, nyökäytti Weckström naurahtaen, — sehän kävikin hyvin, piru ja helvetti!

Silloin tuli Hedvig Ulrika uhkaavana hänen vierelleen:

— Ja nyt puhumme me pari sanaa.

Kihlatut jäivät hämärään kallistuvaan kamariin kahden.

IV

KAUKAISET KAIVATUT

Mathias Weckström, kenttäprovianttimestari Susisaarten linnoitustoimessa, torkkui kuormamiestensä keskellä olkikuvolla uunin kupeessa majatalon tuvanpermannolla, toisella puolellaan Asikkalan pappi, toisella puolellaan Ruhan kapteeni, kun miespihaan ajettiin aisakellolla ja jalkojen tömistely narisevassa lumessa antoi tietää uusien matkamiesten tässä tulipalopakkasessa pyrkivän huoneen suojaan.

Provianttimestari heräsi koiranunestaan ja loputtomista ikävistä ja sekavista ajatuksistaan aisakelloon — muut eivät näyttäneet kuulevan mitään, ei Asikkalan pappikaan, joka äänestä erotti kaikki tämän maanäären kellot ja kulkuset, jopa tiesi, olivatko ne valetut Tukholmassa vaiko Saksanmaalla. Ja niinkuin jokainen oli vakuuttanut vain puoleksi tiimaksi haluavansa lämmittelemään ja syöttämään uupuneita hevosia! Puolesta tiimasta oli tullut moninkertainen, sen Weckström hätääntyneenä tunsi ruumiissaan, kelloa ja kukkoa kysymättäkin, aika kului ja hukkaantuneen ajan mukana kaikki ansaitsemismahdollisuudet, edut ja onnelliset sattumat, mitä nykyinen Helsinki tarjosi. Jumaliste, hänestä tulee vielä keppikerjäläinen ja lautastennuolija, sillä muut ovat saaneet hyötyä saaliista sen aikaa kun hän, Weckström, on maannut kykenemättömänä! Hänellä on totisesti kiire kotiin, kiireempi kuin milloinkaan ennen. Murjottava hätä kiskoi häntä luita ja ytimiä myöten, kun hän ajatteli, mitä häneltä oli mennyt hukkaan. Eikä hän enää muuta voinut ajatella. Hän vatvoi samoja ajatuksia yötpäivät. Jospa olisi tietänyt, mitä Helsingissä oli tapahtunut ja mitä oli menetetty. Ne uutiset, jotka eksyivät näihin kaukaisiin maanääriin, olivat kulkeneet niin monen suun kautta, ettei ymmärtänyt, missä oli pontta ja missä perää. Ja niin hän nyt uudestaan ja uudestaan märehti huonoja kauppoja, mitä oli tehnyt ja hyviä kauppoja, mitä muut Helsingin kauppamiehet ja porvarit olivat tehneet.

Poltetauti oli tavannut hänet Sysmän pitäjässä keskellä parasta viljanostoa. Ei yhtä päivää hän elämässään aikaisemmin ollut sairastanut, vaikka ennenkin oli ajanut sulaan, niinkuin nyt. Heintzius oli pappilassaan antanut hänelle viinaa, saunaa ja kupparinsarvea — olisi antanut tyttärensäkin, jos Weckström vain olisi ollut naimaton tai leskimies. Ja Maria Benedicta olisikin ollut hyvä kauppa, suuret maakartanot ja muut myötäjäiset olivat kaikki Heintziuksen tyttäret saaneet miehelle mennessään. Mutta »rikkaan Suthoffin» tytär pysyi elossa ja synnytti ahkerasti maailmaan tyttäriä. Ensimmäinen jo oli isälle pettymys ja kun niitä sitten tuli kaksi yht'aikaa, niin siinä jo kärsivällisyys loppui. Vie suohon, oli hän sanonut Lastikalle, joka toi hänelle tiedon kaksosten syntymisestä. Johan Bockilla, hänen vanhalla ystävällään oli yllin kyllin vaivaa ja vastusta seitsemästä tyttärestään, jotka piti saada naitetuiksi. Molemmat vanhemmat itkivät Ruutukuningasta, joka oli ollut molempien sulhanen! Vie suohon! — mitäpä siinä muutakaan saattoi sanoa, kun ajatteli, että olisi voinut syntyä poikia, joista olisi ollut niinhyvin iloa kuin hyötyäkin. Vähällä olikin ollut, ettei hän tälle tielleen jäänyt. Asikkalaan asti hän Sysmän mahtavan rovastin rohdoilla oli päässyt, mutta Asikkalan köyhän papin porstuanperäänpä vitsaus hänet sitten kaatoi. Jos Etoile olisikin ollut hänen rekensä edessä tällä matkalla, niin nopeasti olisi jään pettäessä päästy rantaan eikä tautia olisi tullut ensinkään. Sellainen oli se luontokappale, ei ihmistäkään niin ikävä ole kuin sellaista viisasta luontokappaletta. Hän, Weckström, oli yhtä kaikki päässyt pystyyn pitkästä taudistaan ja lähestyi nyt kotoaan.

Silloin lähtiessä oli suunnilleen adventtipyhien aikaa ja nyt oli maaliskuuta ja keli teki loppua. Tämän maaherrakunnan maantiet olivat hirsien ja muonan kuljetuksissa menneet pahemmiksi kuin sotien aikaan: »maailman vahvinta linnoitusta» muurattiin Helsingin Susisaarille, kaupunki oli täynnä uutta kansaa, joka tarvitsi syötävää, juotavaa, vaatetta ja elämän koreutta. Helsingin porvarien täytyi väkisin vaurastua, jos vähänkin osasivat kaupantekoa — ja osasivathan he, Herra paratkoon! — vaikka huusivatkin majoituksen vaivoja ja rasituksia. Hän, Mathias Weckström, oli maannut poltetaudissa sill'aikaa kun ystävät vetivät verkkoonsa nekin ansaitsemiset, jotka kuuluivat hänelle. Mitä olikaan tapahtunut Kluuvin varsilla sill'aikaa kun hän makasi Asikkalan papinkartanossa?

Huhujahan oli tullut niinhyvin Sysmään kuin Asikkalaan asti. Oli puhuttu yhä uusista laivoista, joita rakennettiin, tehtaista, joita perustettiin, kivitaloista, jotka alkoivat kohota, ja aateliskilvistä, joita ansioituneille — ansiottomillekin — oli lahjoitettu. Kuninkaan parantumisesta ei enää ollut toivoa. Hänen henkeään ylläpidettiin kultakeitoksella, jota ulkomainen henkilääkäri keitti. Kukaties jo tällä matkalla saataisiin kuulla kuninkaallisten sielukellojen soivan. Pitkissä mutkittelevissa ylämäissä, jolloin miehet astuivat alas kuormiltaan ja kapteeni, pappi ja provianttimestarikin kävelivät lämpimikseen, oli kapteenikin kertonut uutisia. Mutta hän puhui mieluimmin Ruhan asioista — Ruha oli hänen kartanonsa Orimattilassa ja siinä oli hänelle nykyään maailmaakin tarpeeksi. Helsingin varallisimmat porvarit olivat häneltä, kapteeni Löfvingiltä, tilanneet lampaita, niitä hänen kuuluisia spanjalaisiaan. Hän ei läheskään voinut toimittaa niitä niin paljon kuin niitä häneltä tahdottiin.

Kerran ylämäessä, kun ei asikkalainen astunutkaan kävelemään, vaan Weckström ruhalaisen kanssa kahden asteli hevosen jäljessä syvien uurteiden halkomaa vastamaata, kysyi provianttimestari ikäänkuin sattumoisin, oliko kapteeni kuullut jotakin hänen kotoväestään, olivatko terveinä ja hengissä siellä hänen talossaan Läntisen Kirkkokadun varrella — ja siihen oli Löfving vastannut, että kävihän hän Uudessa-Helsingissä silloin kun siellä raastuvassa oli esillä se pellavansiemenjuttu, ja kävi Suthoffin talossakin. »Paremmalla puolella krouvia» istui Susisaarten rakentajakin, ruhalaisen vanha ystävä, upseeriensa kanssa — hän, Löfving, oli itse tyhjentänyt haarikan heidän pöydässään ja Suthoffin tytär, nimittäin rouva Weckström, oli pariin otteeseen käynyt krouvihuoneen läpi ja katsonut, ettei herroilta mitään puuttunut.

»Parempi puoli» — oliko Weckströmin talossa sitten nyt tosiaan sellainenkin?

Oli se sellainen. Ehrensvärdhän itse oli auttanut Suthoffin tytärtä ja Susisaarten iloiset maalariherrat ja kaupungin kuvientekijät olivat sinne tehneet kuvia ja veistoksia. Rahaa siellä tuli taloon vahvasti! »Kellariin» mentiin nykyään oikein kadulta, niinkuin ennen oli menty »huonommalle puolelle», ovet olivat vierekkäin ja uuden krouvin oven päällä riippui komean näköinen hopealaiva viittaamassa tietä. Taitavasti oli kaikki tehty — tiesihän sen, kun linnoituksen herrat itse olivat olleet rakentamista johtamassa. Taitavasti oli seiniin ja oviin maalattu iloisia tai tunteellisia siraatteja. Bachukselle, joka istui hajasäärin tynnyrin päällä, oli annettu Stierin, vanhan apteekkarin naama, Burtzilla oli pitkäkorvaisen metsäkoiran kasvot ja... niin, pianhan provianttimestari saisi kaiken nähdä omin silmin. Mukavaa siellä oli istuskella, tässä uudessa »Hopealaivassa», Ehrensvärd oli sanonut, että kun ei hän saanut merenpohjalta Suthoffin laivaa, niin tämä kellari, tämä »Hopealaiva» nyt tuo takaisin menetettyjä hopeita.

Weckström kuunteli vaieten, horjuen suuttumuksen ja ilon vaiheilla. Hedvig Ulrika oli uskaltanut ominpäin käydä muuttamaan krouvin! Ja panemaan uuden osan nimeksi »Hopealaiva». Ja uusi liike tuotti noin hyvin, jos sai kapteenia uskoa. Mutta ei suinkaan Hedvig Ulrika sentään aivan yksikseen ollut tähän ryhtynyt: Govinius oli voinut häntä auttaa, taikka Ehrensvärd — etteihän vain olisi ollut hän, joka Weckströmin talossa oli isännöinyt!

Odottakaa, odottakaa! päätteli Weckström istuessaan vanhoissa sudennahkaturkeissaan reessään, joka tuntui väljältä sitten kun poltetauti oli häntä laihduttanut, silmiensä edessä Uusihevonen, jonka tarkoista korvista saattoi päätellä ei yksin mitä tapahtui edessäpäin, vaan mitä tapahtui takana kuormajonossa ja ylt'ympärillä metsissä ja tölleissä. Asikkalan pappi oli kehunut tämän hevosen ajeltuaan sillä sinä aikana, jolloin Weckström nautti hänen vierasvaraisuuttaan, ja Weckströmkin rupesi tottumaan siihen sitten, kun se Päijännejärven jäällä oli hyvästi pitänyt puoliaan susilaumaa vastaan.

Hitaasti kuluivat matkat tällaisella kelillä. Weckströmin oli kiire Helsinkiin omin silmin näkemään, mitä sekä kaupungissa että hänen kotonaan Läntisellä Kirkkokadulla oli tapahtunut. Ne olivat kukaties jo kaikki uskoneet hänen jäävän sille tielleen. Ehkäpä Suthoffin tytärkin oli sitä toivonut, kukaties hänellä jo oli kosijakin katsottuna. Ehkäpä joku Susisaaren herroista, kukaties rakentaja itse — ainahan herrat jollakin tavoin selviytyivät aviovaimoistaan.

Täältä tullaan, täältä tullaan, jumaliste! pani kenttäprovianttimestari itsekseen. Hän olisi halunnut ajaa nopeammin, mutta ei malttanut jättää kuormiaan, ja Ruhan kapteeni ja Asikkalan pappi hyvänhyvyyttään tekivät hänelle seuraa. Kuormat olivat raskaassa lastissa, kaksi hevosta oli jo täytynyt jättää tielle ja siirtää niiden säkit uusille hevosille. Ystävä oli Ruhan kapteeni, vaikka tällä kertaa hän jostakin asiasta tiesi enemmän kuin kertoi — Weckström kuuli sen hänen ylenmäärin rauhallisesta äänestään ja siitä, että hän nopeasti siirtyi puhumaan joistakin toisista lampaista, jotka olivat vieläkin paremmat kuin nämä, joita hän nyt levitti.

Mitä Ruhan kapteeni yhtä kaikki mahtoi tietää Hedvig Ulrikasta? Varmaankin hän Hopealaivan kellarisalissa toimitti muutakin kuin kulki siitä läpi. Varmaan hän istui mukana pöydässä ja nauroi linnoituksen iloisten herrain seuraksi? Ja tuskinpa hän milloinkaan peitti päänsä, vaikka hänelle olisi tuonut myssyn Lyypekistä. Eikö liene rakentanut tätä uutta kellaria vain saadakseen naurattaa Susisaarten herroja. Pitkä kapteeni kutsui Hedvig Ulrikaa kellahtavaksi vahakynttiläksi, jonka puoleen he kaikki pyrkivät kuin yöperhoset.

Hedvig Ulrika tuotti taloon rahaa.

Ja rahaa, jumaliste, tarvittiin ja tahdottiin. Piru vie, Weckström oli saanut kylläkseen köyhän elämästä. Hän oli myllärin lapsi eivätkä myllärin lapset useinkaan joudu leivän nälkään. Mutta hänen kaltaisensa näkivät muuta nälkää. Heitä seisotetaan isoisten porstuvissa, heitä jätetään pois heidän juhlistaan, heitä ei kutsuta heidän lastensa kummeiksi, heidän kirkonpenkkinsä on takana pienten porvarien kirkonpenkkien joukossa heillä teetetään palveluksia, jotka maksetaan pienillä juomarahoilla, heitä ei edes ehdoteta raatimiehen toimeen. Heitä nimitetään »sinuksi» niinkuin lautastennuolijoita.

Weckström oli uskonut tämän asiaintilan muuttuvan, kun hän nai Suthoffin tyttären. Mutta Suthoffin rikkaus meni hopealaivassa merenpohjaan eikä hänen nimensä saanut rauhaa maanpäällä. Se kummitteli. Puhuttiin Suthoffin talosta ja Suthoffin pihasta ja puhuttiinpa yhä Suthoffin tyttärestäkin. Eikä tarkoitettu Anna Kristinaa, Hedvig Ulrikan sisarta — Anna Kristina oli helsinkiläisille ollut vain Krista, synnitön ja sukupuoleton Krista, josta ei sanottu »neiti Suthoff» eikä Kristina Jaakopin tytär, vaan »Krista». »Suthoffin tytär», se oli hänen vaimonsa Hedvig Ulrika. Rampa tyttöhän nyt kyllä oli hassun maisterin morsian, mutta sepä ei ollut nostanut hänen arvoaan. Ja olipa aviomiehelle kerrottu — niin, senkin kertoi Hedvig Ulrika itse, toisenkin kerran koreissaan tullessaan krouvikamarista, Weckströmin vanha rahalaukku täytenään kaulalla —, että Susisaarten herrat puhuttelivat häntä »neiti Suthoffiksi». He, sanalla sanoen, kohtelivat hänen vaimoaan niinkuin kohdellaan kapakkapiikasta, vaikka he juuri sillä hetkellä näkivät hänen aviolastensa juoksevan äitinsä helmoissa.

Näitä ajatellessa oli Weckström näkevinään silmissään vaimonsa sellaisena kuin hän oli lähdön aamuna adventin aikaan. Palovartijat huusivat kolmatta tuntia, kaupungin kukot lauloivat joka puolelta ja uusi hevonen seisoi portaiden edessä, pää riipuksissa niinkuin hevosen on tapana lähdettäessä pitkälle matkalle. Alatuvan hahloista oli kannettu kuumennettu naurispuuro ruokahuoneen pöydälle ja Weckström pisti siitä suoraan, lusikallisten lomassa haukaten voileipäpilppua, minkä päällä oli paksu viipale sianlihaa. Vaimo tuli keittiöstä huoneeseen, näki kynttilän palavan isolla karrella, laski käsistään eväsvakan ja etsi kynttiläsaksia. Weckström sylkäisi silloin sormiinsa, otti pois karren ja polki sen jalkateränsä alle. Hän tiesi, että se harmitti Hedvig Ulrikaa, niinkuin sekin, ettei hän naurispuuroonsa käyttänyt lautasta, vaan pisti sitä tinakauhalla suoraan padasta. Mutta Weckströmiä harmitti häntäkin. Tänäkin yönä oli hän turhaan suostutellut vaimoaan vapaasta tahdostaan tulemaan vierelleen. Hedvig Ulrika oli joka kerta otettava väkisin.

Pitikö tässä lopultakin uskoa Lastikan olevan oikeassa väittäessään, että poika syntyy vain silloin, kun vaimo kaikesta mielestään ja voimastaan sitä halajaa.

Alkuvuosina vaimo sentään puhui, kun häneltä kysyttiin, ja syytti isänsä kirousta ja mielensä vastahakoisuutta. Mutta viime aikoina hän usein pusersi huulet kiinni eikä edes nostanut riitaa. Nytkin, tuossa liikkuessaan keittiön ja ruokahuoneen välillä olivat huulet kuin pieni ympyriäinen marjamätäs — mies tiesi hyvin, että täytyi käyttää sekä kieltä että hampaita erottaakseen huulet toisistaan. Ja niiden alla olivat hampaat kuin lukittu luuportti.

Rouva tuli ja otti käteensä eväspullon, näki, että se oli vajavainen, ja meni keittiöön sitä täyttämään. Mies kuuli hänen käskevän sisäpiikaa ja kauniisti puhuvan rengille — olisipa hän joskus tuolla äänellä puhunut miehelleenkin: niinkuin virttä olisi veisannut. Provianttimestari meni hänen perässään, odotti hetkeä jolloin he olivat kahden ja sanoi:

— Poikia pitää saada, ei enää mitään tyttölapsia. Kunhan nämäkin nyt saa naitetuiksi.

Silloin Hedvig Ulrika punehtui, niin että hän oli kauttaaltaan niinkuin kypsyttään nuokkuva marja, ja ylettömän paksu keltainen palmikko tuntui kuin kiviriippa painavan hänen päätään alaspäin. Hänen silmäripsensäkin olivat painuksissa eikä hän virkkanut sanaakaan. Yht'äkkiä hän yritti nousta penkiltä, jolle oli asettunut voi-vakkasta täyttämään, mutta Weckström asettui hänen eteensä ja jatkoi:

— Muistaa nyt, että kun minä tulen takaisin, niin on tullut ymmärtäväiseksi. Muuten minun taas täytyy puhua papille. Ja sitten pitää peittää pää niinkuin vihityn naisen sopii eikä juoksennella tukka alasti. Onhan myssyjä.

Weckström tunsi, ettei tällä kertaa sopinut puhua enempää näistä asioista. Hän tahtoi näin matkalle lähtiessä olla hyvä ja niinpä hän silmillään etsi kynttiläsaksia, jotka olivatkin kaikkinaisten evästarpeiden varjossa, siisti kynttilän näillä messinkisillä saksilla eikä sormillaan ja katsoi vaimoonsa, tokko hän huomasi miehen haluavan sovintoa.

Mutta vaimossa ei näkynyt katumuksen merkkiä. Vai oliko pidettävä katumuksen merkkinä kyyneltä, joka pisaroi mustien silmäripsien puserruksesta?

— Tässä on sitten pienen rautakirstun avain. Muistaa pitää sen aina kaulallaan eikä anna sitä kenellekään, ei Iiskenpojalle eikä kenellekään. Käyn vain siellä Päijännejärven rantapitäjissä, tuon kotiin talia kynttiläntekoon, pellavia, humaloita, ryynejä, sianlihaa ja muutakin.

Kun ei hän yleensä ollut kertonut vaimolleen näin paljoa matkojensa tarkoituksesta, niin hän uskoi Hedvig Ulrikan jo tästä suosionosoituksesta sulaneen ja palasi siihen mikä hänelle, vanhentuvalle miehelle, tällä hetkellä oli tärkeintä.

— Poikalapsia pitää saada taloon, yksi kauppapuotiin, yksi myllylle, yksi tähän provianttimestarin toimeen ja yhden on käytävä pappiskoulu ja saarnattava Helsingin kirkossa. Niin, ja eikö se kirkonrakentajakin pitäisi saada?

Hedvig Ulrikan kasvot olivat käyneet viininpunaisiksi ja valkoiset väreet kulkivat lainehtien yli poskipäiden.

Mutta hän ei taaskaan virkkanut sanaakaan.

Tämän mykän vaimon Weckström siis nyt oli saanut entisen kiivaan ja nauravan Hedvig Ulrikan tilalle. Fortelius kaiketi oli käskenyt häntä hillitsemään kielensä ja Weckström itsekin muisteli sanoneensa hänelle, että täytyi oppia pitämään suu kiinni. Ja nyt se oli kiinni. Antaa olla sitten, ajatteli Weckström neuvottomana. Antaa olla sitten, on miehellä muutakin tekemistä kuin suostutella naista.

Piika toi isännän turkit lämpiämään ja haeskeli vinnin portaista hänen jalkapussinsa.

Nämä olivat emännän tehtäviä, totesi Weckström, tuntien suuttumuksensa taasen nousevan. Vai olisiko Hedvig Ulrika lähtenyt hakemaan lapsia sisarensa kamarista. Miksei niinkin — saivathan he tullakin, kaikki tytöt, neljä kappaletta, Beata Maria, Lovisa — niin hänelläkin oli kaksi nimeä, mutta isä ei noin yht'äkkiä voinut toista muistaa —, sitten tuli Anna, jolla myöskin oli kaksi nimeä ja joka oli Lovisan kaksoissisar, ja sitten oli Helena Elisabeth, joka oli syntynyt vuosi sitten toukokuussa. Neljä tyttöä! Weckström liikkui taasen ruokahuoneessa, otti ryypyn, niisti hyppysillään kynttilän, pyyhkäisi sormensa oikeanpuoleiseen kylkeen ja saappaansa varteen ja pani molemmat taskuaseensa vanhoihin nahkakoteloihin. Jotenkuten hänen mieleensä johtui, että Goviniuksella oli helmillä kirjaellut pistoolikotelot. Govinia piti huolen miehensä vaatteista ja koristuksista. Weckströmin äiti-vainajakin oli aina auttanut matkaturkin isä-myllärin ylle, kun tämä matkaan lähti.

Weckström huusi piian ja viittasi turkkiaan. Piian auttamana hän solui painaviin sudennahkoihin. Ja piian asettaessa vyötä hänen kaulansa ympärille hän tunsi sieraimissaan naisruumiin hikevää, makealta hajuavaa tuoksua. Sopi kysyä, mitä varten hän oli nainut nuoren naisen. Kuvitellut rikkaudet olivat hopealaivan mukana menneet merenpohjaan. Jos hopealaivaa lienee ollutkaan muuta kuin Helsingin ämmien ja hullujen unennäöissä.

— Missä rouva on?

Piika, tuntien tehneensä isäntäänsä vaikutuksen — kyllä ne pirut aina sellaisen tuntevat! — vastasi riettaasti:

— Rouva meni viemään eväitä rekeen.

— Mitä hittoa sinä sitten viivyttelet, juokse hakemaan rouva tänne.

Piika lähti menemään ja Weckström, yllään raskaat juhtisaappaat ja kankea pikkuturkki, istuutui arkihuoneen ikkunarahille, mielessään miettien, oliko Hedvig Ulrikan tarkoitus tosiaan jättää pitämättä hiljainen jäähyväishetki. Hiljainen hetki ennen lähtöä pidettiin joka paikassa ja se oli aina pidetty heilläkin. Weckström naksutteli seinäpenkkiin ja ajatteli, että täytyy toimittaa joku toinenkin pappi, joku vieras, nuhtelemaan uppiniskaista Suthoffin tytärtä — Fortelius saattoi yht'äkkiä kääntää nuhteensa Weckströmiä itseään vastaan!

Hän oli nähtävästi iänaikaisesta kulkupuheesta saanut jotakin tietoonsa ja viittasi siihen vieläkin, vaikka asia oli vuosikymmeniä vanha eikä mikään sen kummempikaan. Oli niitä sellaisia asioita joka miehen elämässä, eikö liene ollut pappienkin. Tämä asia tosin olisi voinut käydä pahaksikin, jollei syyllinen olisi kuollut. Mutta Liisaa ei ennätetty tuoda Helsingin Stockhusiin kuulusteltavaksikaan, vielä vähemmin hän ennätti mestauspölkylle, vaan hän kuoli rattaille sillä kohdalla Domarbyn kujaa, missä tie tekee ensimmäisen äkkijyrkän polvensa — ihmiset lukivat sillä kohdalla tietä Herran siunauksen vielä tänäkin päivänä.

Weckströmkin luki sillä kohdalla jotakin virsikirjan tai katkismuksen kappaletta, mitä silloin sattui mieleen johtumaan. Osasihan hän nämä molemmat kirjat ulkoa eikä suvainnut kotonaankaan muita kirjoja.

Fortelius alkoi puhua hänelle kristinuskon pääkappaleista heti kun Helsinkiin papiksi pääsi. Matti Liisanpoika joutui, kerjuupussi selässä, varsin vähäisenä kulkemaan ovelta ovelle ja hänen kasvoistaan saattoi heti paikalla nähdä, että hän oli Weckströmejä. Uusi pappi näki sen niinkuin muutkin ja sanoi: »Ota poika omaksesi, anna hänelle opetusta kristinuskon pääkappaleissa ja tee hänestä ihminen.» Ja uusi pappi katsoi silmä kovana Mathias Weckströmiin, joka silloin vielä oli nuori ja kävi kauppaamassa lohia, joita myllärin väki pyydysteli samoilta rannoilta, mistä Vaasan kuninkaatkin niitä olivat pyydystelleet. Forteliuksen ääni tunki munaskuihin asti, hän oli silloin nuori ja kiivas. Vaikka tämä ääni ei Weckströmiin nyt enää vaikuttanutkaan, niin oli se Suthoffin tyttärestä tehnyt vaikenevan ihmisen — ei sitä nöyrää vaimoa, jota aviomies kaipasi. Toinen pappi täytyi löytää, vieras, joka ei mene mykäksi, kun Hedvig Ulrika avaa silmänsä. Olivatko ne nyt sitten niin ihmeelliset kuin Susisaarten herrat kuuluivat huutavan?

Liisalla oli ollut kauniit silmät, Domarbyn Liisalla.

Mitenkähän paljon Hedvig Ulrika oli mahtanut saada tietoonsa Domarbyn piian pojasta, jonka piika kirveellä surmasi silloin kovana nälkävuonna, yrittäen samalla itsensäkin ottaa hengiltä? Hedvig Ulrikaa ei silloin vielä ollut olemassa, siitä oli niin kauan. Ja Weckström puolestaan oli käymässä Ruotsissa. Kun hän palasi, oli Liisa jo kuollut. Ei ollut Liisa koskaan sanonut, kuka oli pojan isä. Eikä Weckström tunnustanut, kun Fortelius häntä ahdistamistaan ahdisti — johan olisikin hullu ollut! Fortelius valaisi Sanalla, minkä rangaistuksen ihminen vetää päällensä kolmanteen ja neljänteen polveen, jollei tällaista asiaa sovita. Ja senkin hän sanoi, ettei Jumala anna poikaa, koska kerran jo antoi eikä isä ottanut vastaan.

Liisa oli vähäisenä tyttönä, isänsä jyväkuorman päällä istuen jo käynyt Vanhan-Helsingin myllyllä. Weckström oli kantanut säkkejä jauhattajien avuksi. Liisa oli jauhatuksen aikana noukkinut mustikoita, joita siinä myllymäellä aina kasvoi yllin kyllin. Sitten joitakin vuosia myöhemmin oli ollut sellainen iltayö, jolloin ensimmäisen syyshallan jääriitteet vetävät kokoon vesilammikkojen pinnan. Hän, Weckström, oli lähtenyt liikkeelle isänsä hevosella, kun kotona jo nukuttiin ja mielessä oli tyttö ja ilta oli niin kaunis. Ajatteli, että lähteepä vain vähäisen ajelemaan. Mutta Liisan äiti oli niinä päivinä työssä muualla. Domarbyssa nukuttiin, ei missään näkynyt valoja. Mitenkä olikaan Vantaan joki sinä yönä kuin pelkkää sulaa kultaa ja hopeaa. Täysikuu lainehti elävänä hopeana keskellä tuota sulaa kultaa ja hopeaa.

Hevonen asteli käyden. Talossa ei ollut koiraa. Pienen tuvan ikkunaan ilmaantuivat Liisan säikähtyneet kasvot.

Weckströmin mieleen oli monien unohduksen vuosikymmenien jälkeen tullut Liisa-piikanen, näinä aikoina kun hän koetti taivuttaa puoleensa Suthoffin tytärtä. Jotakin Liisan nuoresta nöyrästä hiljaisesta olemuksesta väikkyi vanhan miehen mielessä silläkin hetkellä, jolloin Hedvig Ulrika, pakkasaamun raittius kasvoillaan ja jäsenissään nyt astui huoneeseen.

— Tänne, sanoi aviomies puhuen äänellä, jolla puhutaan koirille. — Tänne!

Hedvig Ulrika likeni, käsivarret riipuksissa. Mutta kun ei hän tullut kyllin likelle, tarttui Weckström hänen ranteeseensa ja veti hänet vierelleen ikkunarahille. Varmaankin häneen oli sattunut, mutta hän ei sanonut mitään, rinta vain nousi ja laski tiukan sinisen puvun alla, joka oli napitettu kullatuilla napeilla — helsinkiläiset olivat nähneet ne Suthoff-vainajan metsästystakissa ja Weckströmkin ne hyvin muisti. Niissä oli kolme kruununkuvaa. Aviomies vaistosi leveällä talonpoikaisnenällään, että hänen vaimonsa ulkona rekien luona oli puhutellut jotakin nuorta miestä ja samalla hymyillyt. Provianttimestari käsitti yhtäkkiä, että oli paha jättää tämä kuuma nuori vaimo tänne Susisaarten herrain käsiin.

Mutta rahat tulevat myöskin, rahat tulevat myöskin! muisti hän samassa. Eikä Weckström nyt vetänyt häntä polvelleen eikä muutenkaan pakottanut häntä mihinkään, vaan ainoastaan istui siinä ikkunarahilla, jotta hiljainen jäähyväishetki tulisi vietetyksi tavan mukaan, ja samalla katseli, miten Hedvig Ulrikan hengitys kiihtymistään kiihtyi. Yhtäkkiä johtui aviomiehen mieleen temppu, jonka hän oli nähnyt isoisten tekevän keskenään — Govinius oli tässä pari päivää sitten tehnyt sen rouvalleen talonsa edustalla, kun läksi matkaan ja Govinia ojensi hänelle kätensä rattaille: raatimies suuteli Govinian kättä. Ja Weckströmkin läiskäytti nyt suunsa vaimonsa käden selälle, samassa lähtien menemään ovea kohden, mutta sittenkin jääden odottamaan mitä nyt seuraisi. Ei tapahtunut mitään, Hedvig Ulrika jäi paikalleen ja Weckström ajatteli: väsytän hänet, väsytän hänet niinkuin lohen, en suotta ole vanha lohenpyytäjä Vantaan myllypadoilta. Hedvig Ulrika oli kuitenkin, kaikesta päättäen, hämmästyksen vallassa ja provianttimestari luuli näkevänsä naurunhymyn karehtivan hänen kasvoillaan. Tai olisiko ollut itkunalkua? Ehkäpä hän sittenkin nyt sanoo jotakin, ehkäpä tulee saattamaan reelle ja peittelee vällyihin, ehkäpä ikävöitsee miestään kotiin ja alkaa toivoa kirkonrakentajaa, poikalasta. Ja tästä merkkiä odotellen Weckström kierteli huonetta, haeskellen taskuihinsa nuoraa, kynttilänpätkiä, riepuja ja muuta senkaltaista, vaikka hänen suuret taskunsa ennestään olivat sellaisia pullollaan. Hän tahtoi antaa vaimolleen tilaisuutta katumukseen ja parannukseen — kaupungin rovasti aina oli teroittanut, että matkalle piti lähteä ikäänkuin se olisi viimeinen matka. Sitä ei, Jumala paratkoon, aina tullut tehtyä, eikä nytkään Weckströmiltä puuttunut sovittamattomia asioita ihmisten kanssa — sellaisia oli monenlaisia, mutta olihan niitä muillakin.

Huusivatko vartijat jo neljättä tuntia?

Ja provianttimestari katsahti mykkään kaunottareensa, paiskasi kotinsa oven kiinni, niin että ikkunaruudut lyijyisissä kehyksissään tärisivät, ja tuli pihamaalle. Tallista pihan perällä talutettiin jo hevosia, provianttimestarin omia hevosia, jotka ajoivat tiiliä Töölön ja Susisaarten välillä. Ne liikkuivat kuunvalossa kuin isot hämähäkit, jotka sotkeutuvat omiin kymmeniin jalkoihinsa, ja näyttivät hyvin laihoilta. Susisaaret kyllä nielivät tiiliä. Vaunuvajan eteen oli laskettu lyhty, jonka punainen valo vitilumella erottui kuunvalosta. Vajassa kahisteltiin olkia. Joka kerta kun Weckström kulki kaivon vaiheille istutetun saarnipuun ohitse, hän muisti Suthoffin ja päätteli: katkaisen sen puukollani. Suthoff oli tuonut sen pienenä taimena isänsä talosta Viipurista ja Hedvig Ulrika suojeli sitä erikoisesti. Weckströmin silmissä se oli vartiosotamies, jonka kauppamiesvainaja siihen oli jättänyt. Lehmäpiika tuli vajasta, selässään olkikupo. Rakennustelineiden tienoilla Suurkadun puolella pihaa poltti joku tupakkaa. Weckström oli ajatellut, että sinne joskus, jos sotaväenmajoitus kerran loppuu, tehdään parempien ihmisten asuntoja, joista voi saada kunnolliset vuokrarahatkin. Siinä oli ollut perhesota, kun vanhat omenapuut kaadettiin ja lankkuaita purettiin: Suthoffin tytär oli käyttänyt kaikkia keinojaan, vuoroin vaiennut ja murjottanut, vuoroin huutanut ja uhannut, ja kun kirveeniskut sitten kajahtelivat, niin kuului hän piilottaneen päänsä sisarensa vällyjen alle. Kuitenkin oli aviomiehen tahto tapahtunut, ja kaatuu se siitä vielä tuo saarnipuukin.

Mutta sattui jokin sellainenkin asia, missä kysyttiin vaimon tahtomista, ja se oli vanhentuvalle miehelle suuri asia.

Hedvig Ulrika saattoi keskellä pihaa ja kaikkien kuullen huutaa julki syntiä, jota harjoitettiin viattomia luontokappaleita kohtaan, kun hevoset, kyljet haavoilla ja horjuvina liikutellen kymmeniä jalkaparejaan, tulivat tiilen-ajosta. Mutta hän ei nähnyt sitä syntiä, mitä hän itse harjoitti miestään vastaan! Ja kaikki maankulkijat, niinhyvin ihmiset kuin eläimet, rupiset ja ruttoiset vanhukset ja nälkiintyneet kapiset kissat ja koirat hän pyrki kokoamaan taloon kuin lasarettiin, mutta miehensä ikävöimän poikalapsen maailmaantulosta ei tuo vastahakoinen vaimo välittänyt vähääkään!

Sittenkin, ajatteli Weckström, minä hänet kesytän. Hyvällä tai pahalla. Väsytimmehän isä-vainajan kanssa senkin kaikkein isoimman lohen, mitä ikinä on sitten vanhan Kustaa Eerikinpojan aikojen Vantaan padoista saatu. Se oli sinisenhopeinen katsella kuin salama ja se painoi neljättä leiviskää. Minä olin silloin poikanen ja kun minä pieneksi hetkeksi jäin yksinäni pitämään kiinni siimasta, niin se oli viemäisillään minut jokeen: minä kaaduin päistikkaa pitkin pituuttani, mutta enpä päästänyt irti! Sen opin sillä kertaa, ettei pidä päästää irti, vaikka putoaakin. Nyt minä olen vanha mies, yksineljättäkymmentä vuotta vanhempi vaimoani — pitää minulla kaiketi nyt olla viisautta ja voimaa väsyttää tämä salamansininen lohi ja tuoda se maihin.

— Iiskenpoika, sanoi hän rengille, joka viinalta ja nuuskalta hajuten, sarvilyhty kädessä, tuli sulkemaan suurta porttia, — Iiskenpoika, ole nyt hyvänä koirana talossa. Sellaista tarvitaan, sellaista tarvitaan, piru vie — ymmärräthän. Olethan taasen juovuksissa, juot talon nurin, vanha ratti, selkääsi tulisi sinun saada. Pidä rouvaa silmällä, ymmärräthän, ole aina hänen perässään. Jollei sinusta olisi tähän koiranvirkaan, niin potkisin sinut ulos portista — ymmärräthän...

— Mahdan ymmärtää, herra provianttimestari.

Renki tavoitti sitä asentoa, johon hän entisen isäntänsä aikana oli opetettu, mutta Weckström kyllä tiesi, että sydän hänen rinnassaan hyppeli niinkuin sarvilyhdyn kuvaimet lumella hänen jalkainsa juuressa, hänen siinä kumarrellen saatellessaan isäntäänsä reelle. Weckström tiesi, että sekä rouva että piiat, rengit ja lapset iloitsivat saadessaan yksinään jäädä rauhaan vanhaan taloonsa — Suthoffin taloon.

Tuokin löytölapsi, tuo vanha lurjus — sammalta kasvoi kohta koko rahjus, mutta juoda osasi kuin lehmäntatti. Yhtä kaikki täytyi häntä kärsiä — kärsiä: hän vartioi Hedvig Ulrikaa, kenttäprovianttimestari Weckströmin vaimoa, jonka Susisaarten pitkä kapteeni oli ristinyt »keltaiseksi vahakynttiläksi».

Toinen siedettävä Weckströmin talossa Läntisellä Kirkkokadulla oli Krista. Hän oli tosin nyt kihlattu hullulle Skuggelle, jota sanottiin »Helsingin kirjaksi», mutta hänellä oli omakin tahto, joka ei taipunut sulhasen tahdon alle: hän oli päättänyt, että menee naimisiin vasta sitten kun kykenee kävelemään, ja jollei Jumala katso hyväksi antaa hänen parantua, niin ei avioliitosta tule mitään. Palvelevainen sulhanen oli luvannut kantamalla viedä hänet kirkkoon ja auringonpaisteeseen ja minne hän vain halusi, mutta Suthoffin tyttärien päätä ei käännettykään. Jotakin hyötyähän Kristasta oli talossa tällaisenakin: hän opetti lapset lukemaan ja hänen kamariinsa voitiin tytöt lähettää, milloin itkivät ja olivat tiellä.

Ja tiellähän he enimmäkseen olivat: neljä tyttöä, jumaliste.

Kolmas siedettävä oli talossa Antres, provianttimestari Weckströmin oma lihallinen, mutta kelvoton veli, joka oli jonkun vuoden ollut merillä, mutta nyt tullut takaisin. Tämä vekkuli oli ollut tietymättömissä kaksi vuotta, kun häneltä tulee kirje, missä hän pyytää veljeään käymään sulkemassa takakamarin pienen ikkunan, koska tämä lähtiessä oli unohtunut häneltä, Antrekselta, sulkematta. Tämä kahden vuoden perästä! Ja nyt hän jälleen oli täällä, soitti torvea, löi korttia ja tappeli. Mutta henki vain ei hänestä lähtenyt, vaikka hänet kaksikin kertaa oli henkihieverissä tavattu Katajanokalta. Mikäpä nyt olisi ollut tämän Antreksenkaan ottaessa irti leipänsä Espoon Nupurista, minkä hänen kunnollinen veljensä oli omistanut, ennenkuin sortui sodan teille ja perhe kuoli mustaankuolemaan. Tuvasta oli tullut perheen suuri ruumiskirstu, Espoon pappi kävi siunaamassa myrkylliset ruumiit, ennenkuin tuli pistettiin huoneen nurkan alle — esivalta niin määräsi. Koko auringonpuoleinen seinä oli suurten sinisten kärpästen peitossa. Ne löysivät hirsien rakosista tien saaliinsa kimppuun ja kulkivat sisään ja ulos, sitten lihavina istuskellakseen auringonpaisteessa. Mutta hän, Mathias Weckström, joka välskärin käskystä sytytti velivainajansa tuvan, heti kun pappi oli lausunut aamenen, luuli tukeutuvansa löyhkään ja kärpästen myrkkyyn. Toki tuli sen myrkkypaikan puhdisti ja jäiväthän pellot, jotka siis nyt olivat veljesten perintöä. Mutta Antres ei ottanut vaimoa eikä rakentanut taloa. Olisi pitänyt antaa Antreksen joutua hirsipuuhun silloin kun hän Suthoffin puodin puhdisti. Hän olisi riippunut, jos vain olisi nykäissyt. Varkaus oli niin törkeästi tehty, ja koko rikkaan kauppamiehen — silloin Suthoff vielä oli rikas, niin vainaja kuin olikin — varasto piilotettu niin moneen paikkaan, että sen olisi täytynyt tulla ilmi. Mutta provianttimestari pelasti silloin veljensä ja sai saaliista osansa. Totta oli, etteivät perilliset saaneet siitä nappiakaan.

Siinä olisi hänellekin, Mathias Weckströmille, voinut käydä huonosti. Antres olisi saanut käyttäytyä paljon nöyremmin ja kuuliaisemmin.

Ja kuka sen takasi, ettei hän juovuksissaan vieläkin voinut lörpötellä julki koko tuota salassa pidettävää asiaa. Hän uhkaili. Jollei hänelle antanut viinaa kun hän tahtoi ja rahaa kun hän tahtoi, niin hän uhkasi mennä viskaalille kertomaan »satuja». Olisi pitänyt antaa hänen aikanaan päästä riipuksiin.

Tämänkaltaiset ilkeät ja sekaiset ajatukset seurasivat Mathias Weckströmiä yöllä ja päivällä niinkuin äkäiset syöpäläiset, jotka pesivät vuodevällyjen ja turkkien karvoihin ja kiusaavat keskellä parempia ajatuksia. Silloin kun hän oli heikoimmillaan poltetaudissaan, niin ei hän muistanut mitään. Pappi tuli lempeänä hänen vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä valmistumaan kuolemaan. Oliko hänellä jotakin syntikuormaa tunnollaan, jota hän halusi ripittää? Mutta niin väsynyt hän oli, ettei jaksanut vastata.

Tauti vei häneltä muistinkin. Ostetut kapat ja tynnyrit eivät olleet hyllyillään hänen päässään sellaisessa järjestyksessä kuin ennen. Hän ei äyrilleen ja riunalleen muistanut, mitä hän missäkin paikassa oli maksanut. Saiko hän Olkkaalasta kolmekymmentä tynnyriä viljaa vaiko viisitoista? Koskipäästäkö hän osti neljäkymmentä? Ennen olivat numerot seisoneet hänen päässään kuin sotamiehet. Muut provianttimestarit olivat häntä ihmetelleet. Ei mitään hänen tarvinnut panna muistikirjoihin. Häneen, joka osteli Savon pitäjissä, kirjoitti kaikki paperille. Jos hän osti naulan talia, niin se pantiin paperille kuin sota-artikla. Mutta lienee ollut jotakin perää siinä, että Häneen tahtoi näyttää olevansa kirjoitustaitoinen. Weckströmillä oli kirjoitustaito jo niin päässä, ettei hänen tarvinnut harjoitella. Täytyi sanoa, jos tahtoi rehellinen olla, että Mathias Weckströmin nimikirjoitus kaikkien Helsingin porvarien nimikirjoitusten joukossa oli selvin ja samalla mahdottomin jäljentää. Vaikka tästäpuoleen täytyisikin ruveta panemaan muistiin ostomääriä. Sellaista voi poltetauti tehdä. Mikähän tauti Haneenissa oli ollut? Tuhmuuden tauti hamasta lapsuudesta. Haneenin jyväsäkeistä löydettiin rapakiviä ja santaa, talonpojat panivat niihin mitä tahtoivat eikä heitä saatu edes oikeuteen, kun ei Haneen ollut merkinnyt kunkin säkkejä. Kruunun makasiinilla naurettiin — ja suututtiinkin, kun Haneenin ostamat kuormat mitattiin. Mutta toimessaanpa vain osasi pysyä, puhua herrat pyörryksiin ja syyttää muita, jotka eivät olleet läsnä. Haneen putosi aina jaloilleen — nöyrän emännänkin oli osannut ottaa, jostakin köyhästä pappilasta sieltä Savonmaasta.

Suoraan sanoen Weckström nyt toivoi Asikkalan kirkkoherrasta vaimonsa nuhtelijaa. Laurell ei huutanut eikä lyönyt nyrkkiä pöytään, mutta hän puhui sellaisella hengenvoimalla, että hän rikkoi luut ja munaskuut. Weckström muisti alati, miten hän hänen sairasvuoteensa ääressä oli esittänyt hänelle synnin kavaluutta. Laurellin syytä se oli, että hänen koko matkan oli pitänyt ajatella vanhoja ylitsekäymisiään ja miettiä parannusta ja pitäisikö tässä vielä ruveta antamaan kruunullekin sullottuja ja ylitsevuotavia mittoja.

Vastaiseksi ei kirkkoherra Laurell tiedä mitään Hedvig Ulrikan kovakorvaisuudesta. Hän on ottanut tallista ainoan hevosensa tullakseen kaupunkiin etsimään miehiä, jotka voisivat auttaa häntä viemään perille hänen käsityksensä mukaan tärkeää erikoista asiaa: potateos-kasvin eli maaperunan viljelemistä. Nämä Hämeen ja Uudenmaan läänien köyhät maanääret tulevat Laurellin uskon mukaan samaisen potateos-kasvin ansiosta, joka alkuaan on saapunut Euroopan maanosaan Amerikan maanosasta, pääsemään ennen aavistamattomaan aineelliseen hyvinvointiin, sensijaan että ihmiset nyt heikkouttaan kirkossakin pyörtyvät. Laurell oli ikkunansa alla kasvattanut mielihedelmäänsä potateosta ja saanut hyvän sadon, jonka jakoi seurakuntalaisilleen. Mutta ainoastaan sepän leski oli kasvattanut hedelmät, kaikki muut olivat panneet ne hukkaan, mikä antanut lasten leikkikaluksi, mikä sialle — siat söivät näitä hedelmiä varsin halusta. Markus Markuksenpojan nuori emäntä, jolla ei vielä ollut lapsia, oli viskannut kirkkoherran antamat maaomenat alas mäkeä ja valkoinen kissanpoika oli juossut perässä, tavoitellen somia pyöreitä omenia kuin lankakeriä. Markuksen emäntä oli puraissut raakaa potateosta niinkuin hän Anianpellon markkinoilla oli tottunut puraisemaan puuomenaa. Mutta tämäpä maaomena täytyi keittää! Kirkkoherra Laurell oli päättänyt houkutella myöskin herrassäätyiset puolelleen. Weckströmillekin hän oli tyrkyttänyt herkkuaan. Vaan juuri nytpä johtui provianttimestarin mieleen, että Hedvig Ulrika saattaakin puhua Laurellin kanssa potateos-hedelmän viljelemisestä — hän kun on tämän potateos-kasvin puolella — ja siinä samassa yhteydessä sopii Laurellin luontevasti käydä puhumaan siitäkin, että poikalapsia tarvitaan talossa. Josko tämä tärkeä asia nyt sitten lopultakaan riippui vaimon tahdosta. Weckströmille tuli joskus sellainenkin ajatus, että Lastikka suorastaan yllytti Hedvig Ulrikaa uppiniskaisuuteen miestään vastaan, Lastikan mielestä Suthoffin tyttären olisi pitänyt saada aatelismies.

Oli kuunvalon aikaa. Weckström torkkui uuninkupeessa Laurellin ja Löfvingin välissä, mielessään — paitsi äskeiset ilkeät asiat — viljahinkalot kuivanvuoden jyvineen, talikimpaleet, humalapussit, Mikko Eerikinpojat ja Eerikki Mikonpojat, Maria Benedicta, Hedvig Ulrika, Helsingin toimeliaimmat kauppamiehet Bock, Clayhills ja Govinius, Bockin entinen puotipalvelija Janne, jota hän puoliunissaan oli pyytelevinään palvelukseensa, ja jossakin hyvin kaukana ja epäselvänä Vantaan joki, jonka pinnalla kuun kuva oli läikkyvinään. Hän heräsi aisakellon läplätykseen — hyvä olikin, että heräsi pahoista unikuvista ja ajatuksista. Kotiin oli kiire, jumaliste, tuo kirottu sairasteleminenko hänet oli tehnyt tällaiseksi venyjäksi ja sekapäiseksi!

Hän nousi pystyyn, varisti turkistaan oljenkorsia ja etsi jalalleen tyhjää tilaa päästäkseen ikkunaluukulle. Hiipuvan pystyvalkean kumotuksessa näkyivät nukkuvat miehet syvän unen vallassa. Mikähän sieltä nyt ajoi aisakellolla?

Majatalon karjapihassa ei näkynyt mitään erikoista. Miespihan eteen osui aitta ja solalle sen musta varjo. Hevoset seisoivat toimiensa peitossa ylt'yleensä kuurassa ja päät riipuksissa. Ne pienet heinän rippeet, mitkä oli pantu niiden eteen, olivat lopussa, ainoastaan kolme hevosta rouskutti vielä kaurapussin ääressä, ruhalaisen, asikkalaisen ja hänen, Weckströmin. Niiden oli kaikkien vilu, eväitä ei enää ollut uutta syöttöpaikkaa varten. Kun päästäisiin Helsingin pitäjän kirkolle, niin sinne voitaisiin kruunun makasiiniin sijoittaa osa viljasta. Vaan kukahan tänne nyt noin ajoi aisakellolla? Miespihan aittarivistä erottuivat selvästi luhdit ja yliset. Uusien matkustavaisten askeleet olivat hävinneet toiseen rakennusriviin, minne Ruhan kapteenikin äsken oli yrittänyt. Aisakello helähti vieläkin harvakseltaan — olisiko ollut Bockin aisakello? Kuu valaisi tienoon, niin että olisi voinut kirjaa lukea. Kunpahan olisivatkin helsinkiläisiä, niin voisi kysyä uutisia kotoa! Weckströmin mielessä kierteli outo levottomuus. Tauti oli totisesti tehnyt hänet tarmottomaksi, hän rupesi, niinkuin vanhat akat, ajattelemaan, että noilla matkustavaisilla oli jotakin erikoista asiaa juuri hänelle. Niinpä hän katseli eteensä kuunvaloon ja kuunteli, niska kiinni ikkunaluukun lävessä: hän oli tältä tienoolta ollut kauan poissa ja se oli tutun ja omaisen näköinen. Hän näki seitsentähden, joka paraikaa kulki kiiltäväksi jäätyneen kaivonsilmän ylitse, alavat pellot, laineentapaisesti piirtyvän metsänlaidan ja aidanseipäät. Ei puuttunut muuta kuin joki, niin tämä olisi voinut olla sitä hakamaata, minne mylläri Weckströmin pojat kesäisin veivät hevoset. Weckström oli myllyllä syntynyt, poikana sen portaissa ja sokkeloissa juossut ja hän tarvitsi sitä vieläkin oman viljansa säilytyspaikkana — tuli dusööri-jyviä, hyvitysjyviä suurten viljakauppojen yhteydessä. Ne olivat rehellisesti ostajalle itselleen annetut, mutta ihmisillä oli aina ollut niistä puhumista. Aivan niinkuin ne aina vainusivat käytettävän pieniä mittoja ja lyhyitä kyynäriä. Mitenkä tulikaan taasen mieleen Domarbyn Liisa poimimassa mustikoita myllymäellä, pienenä tyttönä. Minkätähden ei hän, Weckström, aikoinaan nainut Liisaa? Olisi pitänyt naida. Mutta Liisa oli köyhä. Vaivainen pieni piikanen kävi kirveellä nukkuvan nälkiintyneen poikalapsen kimppuun ja käänsi sitten aseen omaa kaulaansa kohden. Tuskassa ja mielenhäiriössä hän sen teki. Mutta Weckström oli ne ajat ansiotyössä Tukholmassa; siellä muurattiin taloja ja siellä oli paljon suomalaisia... Mutta olisikohan tämä jääpuikko, tämä Suthoffin tytär, pantu Mathias Weckströmille rangaistukseksi?... Maria Benedictan käsille läikkyi kerran hernerokkaa, kun hän sairaalle ojensi ruokaa. Sysmän papintytär keitti hyvän rokan... Kello helähti taasen pihamaalla, Weckström hämmästyi yhä uudestaan tarmottomuuttaan, veti nopeasti päänsä kuunvalosta, sulki luukun ja nosti huudon, josta hänet tunnettiin kautta tämän maaherrakunnan — eikä tämän huudon ensinkään tarvinnut merkitä suuttumista tai torumista, vaan ainoastaan herättämistä:

— Ylös hunsvotit, pääsettekö jaloillenne!

Samassa hetkessä jolloin kuorsaukset lakkasivat ja miehiä alkoi keikahdella pystyyn, astui ovesta heiveröinen nuori mies, jonka Weckström valkeasta verenalasta, jalan liukkaasta astunnasta ja kohteliaasta kumarruksesta heti paikalla oli tuntevinaan Bockin entiseksi puotipalvelijaksi, Janne Sederholmiksi. Weckström ilahtui — Sederholm oli aina niin iloluontoinen ja ystävällinen, että väkisinkin pani vetämään suuta nauruun. Tulija iski viluisia käsiään vastatusten, pyyhkäisi kuuraa kasvoiltaan ja toivotti Herran-terveeks koko tuvalle ylt'yleensä. Sellaisen sen piti olla, kauppamiehen! Tuollaisen puotimiehen perässä juoksivat ostajat, niinhyvin vallasväet kuin alhainen rahvas. Kaikki hänelle kiidättivät rahojaan... Kuinka mukavasti Sederholm tarttui olkapäistä Koskipään pikku-renkiä, joka unesta herätessään suistui suoraan vieraan syliin. »Hip-hop», huudahti hän, »sinä olet varmaan pikku 'kuuleks' ylämaasta ja menet ensi kerran näkemään kaupunkia!»

Tosiaan, tuskinpa kukaan olisi voinut mukavammin sattua Weckströmin tielle kuin Sederholm: häneltä saa yksintein kuulla koko kaupungin asiat.

Vaan eipä ollutkaan aivan helppoa päästä kysymään oman kotinsa kuulumisia. Mitä pirua — välttikö Sederholm tahallisesti niiden kertomista? Hän lämmitteli käsiään ja jalkojaan, kääntämättä silmääkään vanhan ystävänsä ja hyväntekijänsä Weckströmin puoleen, ja siinä sai nyt Asikkalan ihmisystävällinen pappi tilaisuutta puhua kovista pakkasista, jotka eivät oikeastaan enää kuuluneet näin maaliskuun toiselle puoliskolle. Etteiväthän vain nuoren herran korvat olisi paleltuneet? Ja nyt Sederholm kertoi muista, joiden korvat ja jalatkin olivat pahasti vikaantuneet pakkasessa — eivät kuitenkaan hänen omansa, Jumalan kiitos. Weckström olisi voinut pitkittää tätä puhetta kertomalla omista ajomiehistään, joista pari oli palelluttanut jalkansa. Mutta lopettakoon jo kirkkoherra, jotta tästä pääsisi kuulemaan uutisia kotoa. Ruhalainen vuorostaan hämäsi nyt Weckströmin suunnitelmia kyselemällä, miten Ruhan lampaat olivat menestyneet Helsingissä. Hän sai kuulla, että ne muualla olivat voineet kaikin puolin hyvästi — niin, Tellqvisthän valitti, ettei hän vielä ollut tilaamiaan lampaita saanutkaan —, mutta Burtzilla olivat koirat päässeet navettaan, kun ovi oli sattunut jäämään auki, ajaneet lammasparkoja pitkin toria ja raatihuoneen nurkalla nujertaneet emälampaan, tiineen emälampaan lisäksi.

— Jaa-ah, jaa-ah! pani Ruhan kapteeni ja vältti seurassa olevan kunnioitetun papin vuoksi tulisen kirouksen. — Minä kuljetan lampaita Spanjan maasta asti hyödyttääkseni maanmiehiäni ja hän panee omat metsästyskoiransa repimään ne. Tiikeri vie, missä hänen rouvansa silloin oli? Se hupsuhan lupasi pitää minun spanjalaisiani leikkikaritsoinaan ja nukuttaa ne omaan vuoteeseensa. Eikö Helsingissä ole yhtään järkevää miestä, joka osaa antaa tarpeellisen panoksen hauleja sellaisten petojen peräpuoleen kuin Burtzin koirat?

— Raatimies Burtz on arka koiristaan, sanoi Sederholm varovaisesti. — Siellä on niitä nyt useampiakin. Pelkään, että lampaat mieluummin uhrataan kuin koirat.

Kapteeni naurahti ilkeästi.

— Hassuja ihmisiä! Mutta älkööt, tiikeri vie, enää pyytäkö minulta karitsoja. Pian leviää kautta läänin huhu, etteivät minun lampaani menestykään Suomen ilmanalassa.

Weckströmkö todella oli ainoa, jonka teki mieli tietää enemmänkin Helsingistä? Sederholm oli tuossa sivumennen sanonut sellaisenkin asian, että hänen kyydittävänään oli vastaleivottu aatelismies — kukaan noista molemmista oppineista herroista ei ottanut selkoa siitäkään, kuka sellainen mahtoi olla. Toinen puhui pakkasista, toinen puhui lampaista. Ja kun Weckström vihdoin Löfvingin sanojen väliin sai solutetuksi kysymyksen: »Ketä aatelismiestä sinä sitten nyt ajat?» tokaisi kapteeni siihen kimeällä äänellään:

— Takavuosina pääsi aatelismieheksi, jos keksi uuden kaunottaren kuninkaan haaremiin — nyt pääsee, jos nuolaisee kruununprinsessan kynnystä. Piru vie ja tiikeri vie, ovathan kaikki kaupungin lampaat vaarassa, sillä pääseväthän ne kaikki torille jaloittelemaan. Eikö Helsingissä ole yhtään viisasta ihmistä!

Odottaessaan, että hänkin vihdoin saisi tässä jotakin puhua, piirteli Weckström oikealla etusormellaan arinan kylkeen. Sormi teki työtään varovasti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä testamentin allekirjoittaminen. Jos tulokset tästä etusormen ponnekkaasta toiminnasta olisivat jääneet näkyviin, niin olisi arinan reunalla ollut luettavana Mathias Weckströmin komea nimikirjoitus.

Yhtäkkiä Weckström pysäytti oikean etusormensa liikkeen ja sanoa tokaisi keskelle Sederholmin lausetta, juuri kun tämä vakuutteli, ettei Helsingissä ollut muuta kuin viisaita ja kyvykkäitä miehiä:

— No niin, te olette kaiketi nyt sitten nyppineet pois kaikki ansiomahdollisuudet, niin että joka on sattunut olemaan matkalla, se saa kuolla lautastennuolijana ja keppikerjäläisenä?

— Ei suinkaan, ei mitenkään, vakuutti Sederholm jälleen samalla iloisella äänellä, millä hän Bockin puodissa oli vakuuttanut, että heidän perstaantuneet kankaansa olivat parasta laatutavaraa.

Tosinhan Helsingin porvarit nyt olivat toimeliaimmillaan — niin, ja kaikki muutkin. Jokainen kauppasi ja osteli. Vanhat muijatkin kuljettivat nyt kauniissa koppasissa ja valkoisten liinojen välissä kaupan piirakaisia ja leivinnäisiä. Oli ilo katsellakin sellaista toimeliaisuutta, mikä kaupungissa vallitsi.

— Sinä luulet siis, Janne, kunnon poika, ettei vielä kaikki ole ohitse! huudahti Weckström, joka tunsi voimakkaan ilon ja toimeliaisuuden aallon käyvän läpi ruumiinsa.

— Tiedän, tiedän, vakuutti nuori Sederholm, äänessään tartuttava vauhti.

Hän kuvasi nyt Susisaaria, jotka näyttivät oikein ruvenneen ruokkimaan emoaan, Helsinkiä. Eikö saattanutkin katsoa äidiksi maata ja isäksi merta, Itämerta, jonka tyttäriä olivat monet suuret ja mahtavat kaupungit pitkin rannikkoa. Hansakaupungin sisarussarjaa ei tarvinnut Helsingin hävetä. Helsinki oli nuorimpia, ja mahtava isä oli kohdellut häntä ankaruudella, niin että hän monesti oli saattanut uskoa itsensä unohdetuksi, jopa lapsipuoleksi ja yksinäiseksi. Kuinka monet kerrat tytär Helsinki olikaan saanut mereltä käsin vastaanottaa vihollisten kaleereja ja hävitystä. Vaan nytpä olikin pantu alku Helsingin suuruudelle. Uusi Hansakaupunki oli kohoamassa — tarvittiin ainoastaan toimeliaisuutta ja ymmärtäväisyyttä. Ja sitä oli. Mutta sitä tarvittiin rajattomasti, ja niin oli jokaisella helsinkiläisellä rajattomia mahdollisuuksia.

Mitä olikaan tapahtunut? Kuka oli tuo nuori mies, joka tuossa tuijotti hehkuvaan tuhkaan ikäänkuin hän siitä olisi lukenut näkyjä tai ennustuksia? Kukaan ei keskeyttänyt häntä. Asikkalan pappi kuunteli kuin piispaa, kyynel lempeässä kirkkaassa silmässään. Kapteeni oli unohtanut piippunsa sammumaan ja tuijotti eteensä ikäänkuin hän olisi kävellyt Ruhan aukeilla ja hengessä nähnyt tulevia suoria ja pitkiä peltosarkoja. Provianttimestari Weckström ajatteli: pormestari hänestä tulee vielä vai mikä tulleekaan. Täytyy vain pysyä hänen ystävyydessään.

— Tiikeri vie, leikkasi kapteeni yht'äkkiä naurullaan halki äänettömyyden, — harjoittelet kaiketikin, nuori mies, supliikkia esittääksesi sitä majesteetille.

Joku toinen olisi siinä Ruhan mahtavan herran moitteesta voinut mennä sanattomaksi, mutta Sederholmpa vastasi kuin naulankantaan:

— Tämä asia ei nyt lähinnä riipukaan majesteetista, vaikka tietenkin hänen armollinen ja isällinen suhtautumisensa aina on tarpeellinen, vaan tämän meidän kaupungin kohtalo riippuu ensi sijassa meistä itsestämme. Meidänhän täytyy tahtoa ja uskoa.

Kapteeni oli nostanut päänsä kenoon ja kosketti pienen piippunsa kopalla nuoren miehen otsaa:

— Kenenkä viisautta sinä tässä latelet?

— Omaani vain.

Weckströmin sormi piirteli jälleen. Olisi pitänyt lähteä matkaan eikä näyttänyt ilmaantuvan ajan rakoa jolloin olisi saanut kysyä tärkeitä omia asioitaan. Koskaan ei provianttimestari ollut ymmärtänyt Bockin entisen puotipojan ajattelevan tällaisia. Ei yhtä pahaa sanaa kenestäkään ihmisestä, ainoastaan pientä leikkipuhetta — tai oikeastaan juhlapuhetta Susisaarista, merestä ja kaupungista. Sederholm oli viisas, viisas ja viekas! Kyllä hän oli laskenut, että tämä kannatti. Tällä tavallako hän aikoi päästä kadehtijoistaan?

Ruhan kapteeni ojensi nuorelle kauppamiehelle taskupullonsa:

— Juo. Olet jo määkinyt kyllin, tiikeri vie. Puhu vihdoinkin asiaa. Miltä Helsingissä nykyään näyttää?

Sederholm teki liikkeen ikäänkuin olisi käsitellyt kyynärkeppiä, ja hänen äänensäkin oli sama ystävällinen ja iloinen, jonka sekä ylhäiset että alhaiset olivat tottuneet kuulemaan Bockin puodissa silloinkin, kun he olivat moittineet tavaraa ja sättineet puotipalvelijaa.

Niin, mistäpä tässä alkaisikaan. Kaupunki oli täynnä Susisaarten herroja ja työväkeä sekä majoitettua sotaväkeä ja matkustavaisia. Puhuttiin sodasta — johan tässä oli ollutkin kymmenkunta vuotta rauhaa.

— Mitä? sanoi Weckström, yht'äkkiä keksittyään ihkasen uuden sormuksen Sederholmin sormessa. — Joko sinä olet saanut sen tullinhoitajan tyttären, jota mielesi niin teki?

Jos Sederholm nyt olisi punehtunut, niin ei sitä olisi voinut huomata, niin hehkuvan kuumotuksen valkea oli ajanut heidän kaikkien kasvoilleen.

— Ei pidä tavoitella, mitä ei voi saada, vastasi nuori kauppamies. — Tullinhoitaja on määrännyt tyttärensä aatelismiehelle ja tällainen vasta-alkaja saa tyytyä vertaisiinsa. Olen saanut hyvän vaimon. Kunnioitan häntä. Me olemme tyytyväisiä toisiimme.

— Piru ja helvetti, pääsi Weckströmiltä, — sen pituinenko se rakkaus olikin. Aina sinä, senkin pahus, olet tyytyväinen. Kukas tämä nyt sitten on?

— Hedvig Solitander.

Sederholmin katse kiristyi vakaan miehekkääksi, kun hän, näin mainiten vaimonsa nimen, ikäänkuin lopullisesti siirsi nuoruutensa rakkauden mahdottomien tavoiteltavuuksien joukkoon. No niin, naurahti provianttimestari, tullinhoitajan tytärhän olikin lapsi ja vaikkei Solitandereillakaan liene suuria myötäjäisiä, niin tämä »vasta-alkajapa» ei taidakaan olla niiden tarpeessa!

— Rouva Greta Levi kävi Tukholmasta ensimmäisillä jääkeleillä, kertoi Sederholm edelleen, — tervehtimässä sisartaan. Ei viipynyt kahtakaan viikkoa. Lihonut oli. Taisivat vähän kinastella, sisarukset, kun Tukholman-sisar kehui Tukholmaa ja Helsingin-sisar kehui Helsinkiä.

Kulkutautia pakoon rouva Levi oikeastaan lähti, lieneekö sitten pelastunut. Se olikin tehnyt kauheaa jälkeä — vai ei huhuakaan ollut kuulunut sinne Päijännejärven maanääriin. Oli, oli se vienyt paljon väkeä. Kaikkein pahimmin tauti oli koskenut Selinin, kirkkoväärtin perheeseen — vai eivät herrat olleet kuulleet sitäkään! Vaan mitäpä ihmettelemistä siinä oikeastaan oli: kun joutui johonkin tiettömään pohjukkaan, niin siellä oli kuin pussissa! Ei, Selin vanhus kyllä itse oli elossa, mutta kaikki hänen lapsensa olivat kuolleet — kaikki, paitsi Kustaa Wetterin rouva ja se sisar, joka tavallisesti asuikin Wetterillä. Ei ruumiskirstuja ennätetty tehdä niin paljon kuin olisi tarvittu. Kurkusta tauti alkoi ja lopulta tukki nielun, niin että sairas tukehtui. Tingelund uurasti sairaiden hoidossa, ei muuta voinut sanoa kuin että hän keitti tinktuureja yöt päivät. Yhtä mittaa täytyi Turusta käydä noutamassa medikamentteja, kun loppuivat. Ja Tingelund väitti, että tauti tarttui. »Tauti tarttuu niinkuin lika», oli Skolastika Uhrväderkin sanonut ja siihen lisäsi Helsingin kirkkoherra: »Tauti tarttuu niinkuin synti..» Viisi ruumista oli yhtaikaa laudalla Selinin riihessä ja kaupunkilaiset pelkäsivät koko taloa niin, että kaukaa sitä kaarsivat. Uhrväder, jota niin paljon oli kaupungissa pilkattu sitten kun se oppinut lapsenpäästäjä Tukholmasta tuotettiin, oli ainoa, joka Tingelundin avuksi lähti auttamaan onnettomia. Vaan niinkuin toinen Job otti Selin vastaan Jumalan kurituksen. Päivästä päivään nähtiin, kun sanomakellot soittivat hänen kuolleille lapsilleen, hänen itsensä, heidän isänsä, astelevan torin poikki ja paneutuvan kasvoilleen kirkon alimmalle porraspuulle. Vähitellen kokoontui vanhoja vaimoja hänen ympärilleen ja siinä he ääneensä rukoilivat. Mutta Weckströmin alarakennuksessa rukoiltiin niin ikään — Krista siellä rukoili. Ja rovastikin oli sanonut, että tämän vanhurskaan tytön rukous oli voimallisesti vaikuttanut noina vaikeina koettelemuksen viikkoina.

Asikkalan kirkkoherran, kyynel silmässä, ihmetellessä, pitikö Herran niin raskaasti laskea kätensä Selinin päälle, joka kuitenkin oli hurskas mies, ja koettaessa — ah, kuinka monennen kerran! — selvittää itselleen ja myös matkatovereilleen kärsimyksen tarkoitusta, johtui Weckströmin mieleen, että Anna Kristina varmaan oli rukouksellaan torjunut vaaran hänen talostaan ja että siellä kaikki olivat terveinä. Kuitenkin hän päätti varmuuden vuoksi kysyäkin Sederholmilta, mitä hänen kotiinsa kuului. Poltetaudin tuottama heikkous kuitenkin taasen vaivasi häntä, ja sekavasti, ikäänkuin olisi hämmennetty savea, hänen ajatuksensa kiersivät kysymystä: onko tauti käynyt hänen talossaan vai eikö? Mutta olisihan Sederholm sen kertonut kaikkein ensimmäiseksi.

Ruhalainen oli kuullut kulkutaudista tarpeeksi ja tiukkasi tietoja oikeista asioista. Sederholm selitti, ettei enää saanut perustaa tiilitehtaita, mutta myllyjä kaivattiin lisää. Weckström, joka epätoivoissaan jo oli päättänyt uudella suunnalla yrittää pystyyn kolmattakin tiilitehdasta, tunsi hiottavan ja kuvottavan levottomuuden kiertävän ruumiissaan: pitikö sekin ansaitsemismahdollisuus nyt häneltä vietämän, jotta hänestä kerta kaikkiaan saataisiin keppikerjäläinen ja lautastennuolija!

Sederholm esitti vilkkaasti kuin lainoppinut, mitenkä asukkaiden parasta ajatteleva hallitus yhäti kehoitti joka miestä nyt yrittämään kaikella muotoa. Ja yritettiinkin. Toisaalta toivottiin korkeaa tullia kotimaisen tupakkateollisuuden suojelemiseksi. Toiselta puolen täytyi käsittää, ettei milloinkaan näiden pohjoisten maanäärten tupakanlehdet voineet vetää vertoja ulkolaisille.

Sekä Laurell että Löfving olivat tarttumaisillaan sananvuoroon yht'aikaa. Ruhalainen kumminkin ennätti edelle.

— Mutta lampaat, piru vie, jotka minä kuljetan Spanjan maalta asti, syötetään omilla metsästyskoirilla! Miestä, joka sillä lailla noudattaa esivallan määräyksiä, ei saisi pitää raatimiehenä yhtään päivää.

Laurell ajatteli nälkämaiden kansa-raukkaa ja vaatimatonta potateos-hedelmää, joka hänen vakaumuksensa mukaan oli tuova avun jokaiselle, joka vain siihen tottui ja oppi sitä oikein käyttämään. Jospa tuo ymmärtäväinen nuori mies tuossa lämpenisikin sydämessään tälle potateos-hedelmän asialle?

Pikku-renki ilmaantui nyt kylmän kuurapilven keskellä ovelle ja hänen takaansa erotti pienten levottomien talonpoikaistiukujen äänen.

— Tiikeri vie, huomautti kapteeni yhtäkkiä, — on lähdettävä. Mitäpä me tässä ongimme tietoja, olemmehan itse Helsingissä muutaman tunnin perästä. Sinä jäät siis tänne, sinä Bockin faktotumi ja oikea käsi?

Sederholm naurahti, päätään nostaen.

— Täytyyhän minun odottaa matkatovereitani, mutta saan ehkä samalla kertoa, etten enää ole kauppamies Bockin oikea käsi enkä vasempikaan. Minulla on oma pieni puoti Rantakadulla, mutta olen ostanut talon Suurkadulta ja rakennan oikein kivestä!

Kivestä! Sederholm rakensi kivitaloa: mitenkähän tuhottoman paljon hän oli mahtanutkaan ansaita sill'aikaa kun toinen makasi sairaana! Ainoa hyöty, minkä tässä tällä hetkellä saattoi nähdä mahdolliseksi, oli kiinteästi pysyä tuon tulevaisuudenmiehen kanssa hyvissä väleissä. Ja niin Weckström Löfvingille ja Laurellille alkoi selittää, miten ymmärtäväinen tämä Janne aina oli ollut: ei mihinkään koirankureihin hän koskaan ottanut osaa, vaan kuudesta aamulla kymmeneen illalla seisoi isäntänsä puodissa. Silloinkin kun Ruutanat ja Leijonat kuvittelivat vapauttavansa Helsingin ryssien vallasta, ei hän horjahtanut mukaan siihenkään lapsellisuuteen.

— Muistatko, Janne, kun teininä seisoit ikkunani alla — jo silloin näin päältäpäin, että tästä tulee miesten mies. Ja sen minä sanon, että mikä olisi Bock ilman tätä Jannea? Tässä ei koskaan ole ollut penikkatautia!

— No, no, provianttimestari, naurahti Sederholm, — olen isännältäni paljon oppinut. Olin aamusta iltaan työssä — en päässyt puodista hyväntekoon enkä pahantekoon. Ja jos nyt vielä sanon senkin, niin monta asiaa opin kauppamies Suthoff-vainajalta. Niin aivan, juuri tämän Weckströmin vaimon isältä. Hän oli viisas mies. Ei täällä tiedettykään, miten viisas mies hän oli. Hän jos olisi saanut elää, niin hän olisi rakentanut Helsingistä komean kaupungin. Kuuntelin monta kertaa, kun hän meidän kauppamiehen, Bockin kanssa puheli Helsingin tulevaisuudesta.

— Suthoffin viisauksiako te sitten äsken latelittekin? keskeytti Ruhan kapteeni yht'äkkiä.

— Kukaties, vastasi nuori kauppamies ja jatkoi: — Suthoff-vainajalla oli paljon muitakin suunnitelmia kuin kirkkonsa. Jos joku tarmokas mies haluaisi ajaa oikein suuria asioita, niin Suthoffin suunnitelmat kelpaisivat sellaisinaan.

Kolmen miehen nauru ja oikaistu etusormi keskeyttivät tällä hetkellä innokkaan puhujan.

— Tuossahan se mies nyt on, hahhahhah!

— Tuossapa, tarttui vuorostaan Sederholm keskusteluun ja viittasi Weckströmiin, — tuossapa on Suthoffin perijä. Ehkä Suthoff-vainaja teillekin ilmaisi suunnitelmiaan?

— Ei, ja mitä vielä!

Sisimmässään kirosi Weckström, ajatellessaan rikasta kauppamiestä. Ne eivät ensinkään tietäneet, nuo kanssamatkustajat, mikä julma ja ylpeä miesvainaja oli ollut. Vaan eipä ollut pahaksi, jos uskoivat hänen appi-ukostaan hyvää, eipä ollut, piru ja helvetti.

Mutta nyt, kun herrat vihoviimein näyttivät toden teolla aikovan loitota tulen äärestä, tarttui Asikkalan kirkkoherra Laurell Sederholmia rintapielestä.

— Malttakaahan vähän, ystävät, malttakaa. Minussa vakiintuu yhä enemmän käsitys, että Korkein onkin johdattanut halvan palvelijansa yhteen nuoren toimintahaluisen miehen kanssa, joka ei vielä ole kaikinpuolisesta kutsumuksestaan aivan varma. Tähän kutsumuksen asiaan tahtoisin puuttua. Haluaisin...

— Piru vie, kuului paukkuvan pystyvalkean äärestä kimeästi, — jää tänne, potateos-hedelmän apostoli, onhan sinulla oma hevonen ja oma tahto. Tottahan kenraalikuvernööri von Rosen on kotosalla? Menen puhumaan lampaistani, minä.

— Haluaisin... haluaisin, arvon ystävät — antakaa minun puhua ja odottakaa minua — lausua sanasen potateos-hedelmän puolesta. Ajattelen köyhiä seurakuntalaisiani ja tätä köyhää Suomea, jota sodat ja halla alituiseen runtelevat. Tunnetko, nuorukainen, potateoshedelmän eli maaomenan? Oletko koskaan kiehuvasta padasta ottanut tämän kauniin keltaisen hedelmän käteesi, taittanut sen ja nähnyt, miten jauhoinen, puhdas ja ruokahalua herättävä se on?

Laurell oli niin tottunut siihen, että ihmiset tämän hänen kauniin puheensa jälkeen — ja sehän muodostui samantapaiseksi joka kerta, kun hän sen esitti —, osoittivat epäuskoa tai pilkanhaluakin, että hän suorastaan tunsi liikutusta mielessään, kun hän tuossa nuoressa miehessä tapasi niin ajattelevan ja ymmärtävän ihmisen. Janne Sederholm oli sodan jälkeen käydessään Stralsundissa ensi kerran maistanut potateosta ja hänestä se oli oivallinen kasvi. Siitä valmistettiin siellä sen kotomaassa monenlaisia ruokalajeja, sitä keitettiin, paistettiin ja survottiin hienoksi, ja aina se maistui ja nälän vei pois paremmin kuin kaali taikka nauris. Herneelle se ei vetänyt vertoja — se oli Janne Sederholmin mielipide —, mutta ansaitsi kyllä pääsyn jokamiehen ruokapöytään. Ja totta puhuen, Sederholm kyllä oli ajatellutkin, että kunhan nyt tästä ennättää saada vuokratuksi tarpeelliset kapan-alat, niin hän varmasti alkaa viljellä potateos-kasvia.

Totisesti kuuli kirkkoherra Laurell kerrankin mieleistään puhetta. Hänen mieleensä johtui pieni hauska kepponen, jonka hän huvikseen, ja ennen kaikkea asian eduksi, oli kerran tehnyt Hollolassa. Raatimies Burtzko se oli niin halukas metsämies? Laurell, joka piti iloista mieltä Jumalan käskynä, hymähti ajatellessaan, miten mukavaa olisi tehdä tuo kepponen uudelleen helsinkiläisille. Mutta se olisi kysynyt vähintään kapallisen maaomenia, ja hän epäili suuresti, voisiko sellaisen määrän saada kokoon ja panna alttiiksi. Hän oli kerran kutsunut väsyneitä metsästäjiä aterialle ja tarjonnut heille suuren vadillisen potateos-hedelmää eikä mitään muuta. »Antakaa nyt anteeksi», oli hän sanonut, »mutta tässä on ollut niin paljon työtä, ettei ole ennätetty mitään valmistaa». Vieraat olivat ensin nyrpistelleet nenäänsä, mutta sitten nälissään syöneet ja olleet hyvin tyytyväisiä. Vasta kun vati oli tyhjennetty ja jokainen luvannut kylvää hedelmää ikkunansa alle, olivat muut ruoat tulleet sisään.

Nyt jälleen täyttyi tupa kuuraisella ulkoilmalla ja Sysmän rovastin isäntärengin hidas vanhanmiehen ääni lausui ovelta:

— Hevoset ovat viluissaan eikä ole niille mitään antamista: eiköhän soveltuisi lähteä liikkeelle. Herrat ajavat meidät helposti kiinni. Olemme jo tasanneet kuormia heikompien hevosten reistä vahvempien rekiin.

Heintziuksen isäntärenki oli vuosikausia tällaisilla viljankuljetusmatkoilla ajanut kärkihevosta, niinkuin ajoi nytkin, ja Weckström huomasi hänen puheensa kohtuulliseksi ja huomioon otettavaksi, meni hänen luokseen ovelle ja käski joukon lähteä matkaan.

Sederholm, jonka hyvämieli tässä pakkasessa näytti vain rehevöityneen, oli nyt pannut herrat arvailemaan, kuka vastaleivottu aatelismies hänellä oli matkassaan.

Kukapa sen saattoi tietää? Oliko kysymyksessä joku Helsingin porvareista vaiko joku Susisaarten herroista?

Sederholmin ääni vastaili kysymyksiin pienillä veitikkamaisilla huudahduksilla ja ärsytteli ärsyttelemistään, sanomatta kuka uusi aatelismies on. Hm. Kuka se saattoi olla? Hm.

Jos hengellisen säädyn miehille olisi kuulunut tämäntapaiset armonosoitukset, niin olisi Fortelius, kaupungin kirkkoherra, nyt ollut mainittava, huomautti Laurell. Mutta heille eivät kuuluneet tällaiset maalliset suosionosoitukset.

— Ei siellä ole ketään ansioitunutta, sanoi Ruhan kapteeni tokaisten: — hassuja, toinen toistaan hassumpia. Vaan mikä onkaan koko tämän ajan aatelisarvo? Juuri turhanaikaisille porvareille sovelias hiusöljy, jok'ainoalle yhtä sovelias.

— Älkäähän, kapteeni, sanoi Weckström hätääntyen, ikäänkuin jotakin pyhää olisi loukattu. — Teillä on poikia ja puhutte sillä tavalla.

— Jolleivät minun poikani läpäise omin voimin, niin eivät ole poikiani.

— Ette tiedä, ette tiedä, hoki Weckström muistellen isoisten porstuvia, joissa häntä oli seisotettu, ja samalla myöskin muistaen, ettei hänellä ollut poikalasta. — Aatelisarvo on kallis asia, kallis asia. Toinen pelastus on sitten raha, raha.

— Govinius, arvaili Asikkalan kirkkoherra, varmana siitä, että oli osannut oikeaan. — Govinius on Helsingin uusi aatelismies!

Sederholm nauroi kuin poika ja antoi herrojen arvata. Vasta kun Ruhan kapteeni selitti, että hänelle on juuri yhdentekevää, kuka näihin aikoihin voideltiin kuninkaallisella hajuöljyllä, ja lopultakin aikoi lähteä, laukaisi nuori mies tulemaan:

— Hahnenskiöldiä minä kuljetan reessäni.

Hahnenskiöld?

Laurell kysyi selkeällä äänellään, oliko nimestä etsittävä uuden aatelismiehen henkilöllisyys. Hänen, Laurellin, opiskellessa Upsalassa oli talon matamin poika välttämättä tahtonut ottaa liikanimekseen nimen Hahn, joka merkitsee »kukkoa», sen vuoksi, että tästä pienestä eläimestä on kehittynyt valppauden symboli. Häneen miehestä lopulta tulikin.

Sederholmia puistatutti iloisuuden puuska, kun hän ajatteli kyydittäväänsä ja raamatullista vertauskuvaa.

— Uusi aatelismies on provianttimestari Weckströmin ystäviä, sanoi Sederholm iloisuuttaan hilliten.

— Minun?

Weckström, jonka ajatukset olivat viipyneet osaksi talossa Läntisellä Kirkkokadulla, osaksi kuormamiesten luona majatalon pihalla, arvaili, että uusi aatelismies olisi joku upseeri Ruotsin puolelta, ja palautti yht'äkkiä koko oman itsensä ajatuksineen päivineen majatalon tuvanlieden ääreen.

Sederholm katseli häneen, puhuessaan:

— Provianttimestari Häneen on uusi aatelismieheni herra Hahnenskiöld. Hän pani henkensä alttiiksi, kun kuninkaalliset vaunut kalliine kuormineen olivat ajamaisillaan nurin — jossakin likellä Tukholmaa, en muista missä. Ja sellainen teko palkitaan.

Jos tykinkuula olisi paukahtanut seinän läpi tupaan, niin ei se olisi voinut Weckströmissä herättää suurempaa hämmästystä. Hänen oikea etusormensa teki heikon yrityksen lähteä piirustamaan ilmaan entistä tuttua nimikirjoitusta, mutta kouristui samassa herransa suuren matkarukkasen ympäri, yhdessä muiden sormien kanssa rutistaen sen henkihieveriin ja sitten vimmatusti paiskaten sen arinalle. Provianttimestari itse tunsi poltetaudinaikaisen iljettävän hiotuksen puhkeavan ylt'yleensä esiin kautta koko ruumiinsa ja sylkäisi ensi työkseen lattiaan, ikäänkuin päästäkseen eroon sapen mausta suussaan.

— Haneen! sai hän vihdoin sanotuksi ja venytteli virkaveljensä nimeä hampaissaan kuin mänttinahan kappaletta. — Haneen ja Haneen! Hän ei ole minun ystäväni. En ole sellaisen ystävä, joka jauhattaa rapakiveä viljan joukkoon. Enkä sellaisenkaan, joka ei maksa velkojaan. Haneen, se lapamato, hän ei pane itseään alttiiksi. Haneen — Hahnenskiöld! Jos se olisikin ollut joku toinen, mutta tämä lapamato.

Asikkalan kirkkoherra koetti parjattua uutta aatelismiestäkin varten löytää hyvän sanan, Ruhan kapteeni puolestaan nauroi koko hassutukselle.

— Annapas, virkkoi provianttimestari Weckström yht'äkkiä, alkaen etsiä ovea, — minäpä menenkin onnittelemaan hänen jalosukuisuuttaan herra Hahnenskiöldiä ja kysyn, voisiko hän ehkä nyt toimittaa minulle takaisin hyvät jauhosäkkini. Viisikolmatta jauhosäkkiä lainaa ja lupaa huomenna toimittaa takaisin, ja kuluu toista vuotta eikä säkkejä kuulu. Sellainen aatelismies menköön kissan häntään.

Weckström tuli keskelle kuutamoista karjapihaa jäätyneen kaivonsilmän eteen, joka välkkyi monessa sädehtivässä värissä. Hänen hevosensa hirnunta herätti hänet kuin painajaisunesta ja johdatti hänet tuohon rauhalliseen tuttuun maailmaan, jossa hän oli elänyt hamaan siihen hetkeen asti, jolloin poltetauti hänet näin heikensi. Hän kyllä muisti, että noiden pimeiden ikkunaluukkujen takana, tuolla miespihan puolella, uusi aatelismies nyt kaikessa mahtavuudessaan makaa mötköttää, mutta hänen ailahtelevassa mielessäänkin alkoi tapahtua jokin jäätyminen, olisikohan ollut kysymys vihasta. Rauhallinen kuu viipyi yhäti kaivonsilmän yläpuolella. Jokin samantapainen kylmä jäänsilmä muodostui hänenkin rintansa pohjalle. Hassutuksia, ajatteli hän Ruhan kapteenin äänellä ja oikean käden etusormi teki pienen liikkeen kuun valossa. Seliniltä ovat kaikki lapset kuolleet, sekä tytöt että pojat, Selin on nöyryytetty niinkuin vanha Job. Sellainenkin voisi ansaita aatelisarvon, vaan mitäpä hän sillä tekisi. Kuka tietää, vaikk'ei ramman tytön rukous olisi auttanutkaan? Vaan eipä Weckströmin talossa ollut poikaa, jonka kuolemaa olisi tarvinnut pelätä. Antreksen jos tauti olisi keksinyt ottaa! Vaikka kukaties Antreksesta joskus tehdään aatelismies, hahhahhah.

Tuskaisesti hikoilevan provianttimestarin ajatukset keskeytti jälleen hänen hevosensa hirnunta, joka viilsi halki hiljaisen valkoisen yön. Toisetkin hevoset kiljahtivat samassa ja alkoivat vaaran tuntien kuopia lunta. Weckström nosti, äskeiset mietteensä siirtäen syrjään, lakkia siltä korvalta, jolla hän paremmin kuuli, voidaksensa päätellä, millä kulmalla sudet liikkuivat. Mutta hänen kuulonsakin oli kirottu tauti vienyt. Hän ei saanut selkoa petojen kulkusuunnasta, ennenkuin ne varsin likeltä tulivat näkyviin, juosten kuin koiralauma yli pellon aidan ja pölyttäen lunta editseen tielle suoraan talon pihaa kohden. Taskuaseen laukaus ne hetkeksi karkotti, mutta niin rohkeita olivat tämän talven sudet, että ne samassa taasen alkoivat lähestyä. Olisi puuttunut, että ne puolta tiimaa aikaisemmin olisivat osanneet tänne — silloin oli koko hevosjono tässä ja miehet sisällä unessa. Vaan jopa nyt keskeyttivät innokkaat keskustelunsa Riman kapteeni, Asikkalan pappi ja Janne Sederholmkin. Halko kädessä ja huutoja päästäen he tulvahtivat ulos, Janne suistuen läpi hangen aidan yli, ja kapteeni tieltä ampuen keskelle laumaa, joka kuin mikäkin alas pudonnut pilvenriekale liihoitteli kimmeltelevää lumikenttää pitkin.

Laurell ja Weckström, pidellessään vapisevia hevosia, tekivät johtopäätöksen, että välttämättä olisi pantava toimeen ajometsästyksiä, sillä eiväthän lapset ja vanhuksetkaan enää voineet susien pelossa liikkua ulkosalla. Kuinka monta petoa tuossa olikaan? Weckström laski viiteen, Laurell kuuteen. Ne juoksivat nyt viisaasti niin pitkien matkojen päässä toisistaan, ettei ampuja voinut osata laumaan, ja niin kaukana, ettei luoti voinut niitä tavoittaa. Pitäisi välttämättä karkottaa ne kauemma; kunhan ne nyt tuntevat sieraimissaan hienhajun etenevästä hevosjonosta, niin ne pian ovat siellä!

Mutta kapteeni Löfvingpä ei ollut niitä miehiä, jotka jättävät työnsä kesken. Hän väijyili aidan takana, hyvin tuntien susilaumojen liikehtimisen. Ja hänen aseensa pamautti haavoittavan luodin yhteen, juuri samoilla hetkillä, jolloin herrat Hahnenskiöld ja Kuhlberg puolipukimissaan astuivat portaille ja talon omat väet, asestettuina seipäin ja kirvein ja tuliluikuin, kiirehtivät pellolle.

Sill'aikaa kun nämä selvittelivät välejään susilauman kanssa ja ylt'ympäriinsä kuului huutoa, pauketta ja meteliä, kohtasivat molemmat provianttimestarit — aatelinen ja aateliton — toisensa, seisoen kahden puolen miespihan ja karjapihan välistä aitaa.

Eihän tuo Haneen ollut muuttunut miksikään, entinen turkkireuhka oli hänen olkapäillään ja entisellä äänellään hän heti alkoi kysyä, mistä Weckström tuli, keitä oli hänen matkassaan ja mitä hän oli maksanut viljasta. Ja vaikka Weckström tunsi rinnassaan ilkeää myrkkyä ja ainoastaan odotti hetkeä, jolloin voisi sitä alkaa purkaa, niin hänkin vastasi säädyllisesti, joskin tosin vieraalla äänellä ja miettien, miten pääsisi alkuun. Alkaisiko velasta vaiko säkeistä, vaiko rapakivestä? Sen hän ainakin päätti, että hän kutsuu tuota miestä entisellä porvarillisella nimellään — onko hän velvollinen tietämään aateluudesta, joka on joutunut aivan arvottomalle miehelle! Haneen ei edes tietänyt Weckströmin sairaudesta — hän oli tullut hiukan viipyneeksi Ruotsin puolella. Hm.

Haneen rykäisi. Ja Weckström kysyi, voimatta enää pidättää myrkkyään, mitä hän siellä teki. Hän odotti, että Haneen nyt laukaisisi tulemaan, miten hän oman henkensä uhalla pelasti kuninkaan hengen. Mutta Haneen sanoi:

— No tiedätkö sinä edes sitten, miten Suthoffin talossa voidaan?

Weckströmin luonto nousi pahasti:

— Piru vie, Suthoff on ollut haudassa vuosikausia — onko hänellä sitten vielä talojakin?

— No, no, sanoi entinen Haneen hyväntahtoisuudella, jossa Weckström vainusi aatelisen armollista suhtautumista alhaisempaansa. — No, no, sinähän talon nait, vaan Suthoffin taloksihan sitä vielä kutsutaan.

Weckström oli nyt laukaisemaisillaan kaikki panoksensa, mutta siinä samassa ennätti virkaveli jatkaa:

— Tiedät kai kuitenkin, että sinulta on kuollut kaksi lasta? Mutta uusia on tulossa. Ennätät juuri ristiäisiin... Ämmät vakuuttavat, että nyt tulee poikalapsi. Ja niin kuuluu akkasikin uskovan. Vai et ole kuullut mitään.

Ei, ei, viidettä kuukautta Weckström oli maannut sairaana. Molemmat suuret uutiset, joista myöhemmin kerrottu lievensi ensimmäistä, panivat aatelittoman provianttimestarin ensi hetkessä mykistymään, ja sen jälkeen hän vain sopertamalla sai suustaan kysymykset. Hahnenskiöld vastasi, että kuolleet lapset luultavasti olivat vanhemmasta päästä — ei hän niin tarkkaan muistanut, ihmisiä oli mennyt kuin silppua. Ja mitä taas tuli siihen poikalapseen, niin ämmillähän oli omat merkkinsä. Uusi pieni Mathias siinä oli tulossa, tai olisihan soveliasta tehdä ensimmäisestä pojasta Jakobkin, äidinisän mukaan, joka oikeastaan oli hyvä ja viisas mies — näin jälkeenpäin sen vasta oikein huomasi. Joku mainitsi Susisaarten everstin hänestä ennustavan Helsingin kirkon rakentajaa.

Äänistä päättäen oli pellolle jäänyt haavoitettu susi, ja talon omat miehet läksivät ajamaan sitä takaa. Kapteenin, Kuhlbergin ja Sederholmin äänet vuorottelivat kuutamoisessa pakkasyössä, lähenemistään läheten taloa. Laurell, hevostaan rauhoitellen, käyskeli lämpimäkseen karjapihan ja veräjän väliä.

— No niin, sanoi Weckström vihdoin, — paljonpa sinä tiesitkin, Haneen, jos nyt sitten tietosi ovat tosia.

Weckströmillä oli oikeastaan ihmeen köykäinen olo; syvällä hänen sisimmässään tuikki iloinen pieni toivo poikalapsen syntymisestä! Ehkäpä lapsi jo oli syntynytkin tai ehkä tuli maailmaan tällä hetkellä. Mitä hittoa hän kaikista taudeista ja murheista. Ja kuollahan jokaisen kerran täytyi, ei mitään tinktuuria Tingelund sitä vastaan ollut voinut keksiä. Jos vain hänelle, Weckströmille, on syntynyt poika — tai syntyy —, niin elämä muuttuu tykkänään. Aina on kesä ja aina on joulu. Joulukirkkoon se viedään, pieni Jakob Mathias, että näkee kynttilät! Ja poikalapsen äidillekin aina on annettava arvo. Kultakäädyt hänelle ostetaan. Ja hänen sukunsa haudalle pannaan kallis kivi! Oikeastaanhan Weckström oli aikonut ostaa käädyt jo silloin, kun Viipurin sukulaiset toimittivat kihlajaiset, mutta siinä oli silloin vähän kiire ja sitten se jäi, kun tuli niitä tyttölapsia. Vaan nytpä siis kaksi niistä on kuollut. Olisivat saaneet elääkin. Olivat oikeastaan kauniita ihmisalkuja. Olivat kerran torilla tarrautuneet isänsä polviin, kun pelkäsivät vierasta koiraa. Olisivat saaneet elääkin.

— Hm, sanoi Haneen, joka ei ollut seurannut virkaveljensä ajatuksen juoksua, vaan päinvastoin susien rähinää metsänlaidassa, missä ne kaikesta päättäen jyrsivät haavoittunutta kanssasuttaan, — et ehkä ole kuullut sitäkään, että minä nyt olen Hahnenskiöld enkä mikään Haneen. Näet edessäsi aatelismiehen.

Weckström nauroi ilkeästi, tarttui Haneenin vanhaan turkkireuhkaan ja ravisti aika lailla.

— Aateloitiin kai sinun täisikin samalla kun sinut? Montakohan aatelismiestä nyt meni lumihankeen? Puhu sinä vain Suthoffin talosta, minä puhun Haneenista niin kauan kuin minä elän. Siitäkö hyvästä sinut aateloitiin, että olet Kruunulle ostanut säkittäin rapakiveä? Neuvo minuakin, miten on meneteltävä, että sinäkin näkisit edessäsi Weckströmin asemesta Weckhjelmin? Jos minulle on syntynyt poika, niin saattaa hänelle olla hyödyksi tuollainen Weckhjelm. Häh, sinä Haneen!

— Ole siivolla, Weckström, sanoi nyt aatelinen provianttimestari, — niin ehkä neuvon sinulle keinon. Minä pelastin kuninkaan hengen — jumaliste pelastinkin. Jokaiselle ei suoda sellaista onnea. Henkeni oli vaikeassa vaarassa, mutta...

— Mene kissan häntään! pani Weckström, yhä kiivastuen. — Vai näen edessäni aatelismiehen... Vai oli henkesi vaikeassa vaarassa! Vaan minäpä kysyn sinulta, missä minun jyväsäkkini ovat? Viisikolmatta ihkasen ehyttä säkkiä — ja huomispäivänä niiden piti olla kotona jälleen. Pelkäänpä, että nekin ovat vaikeassa vaarassa. Ja jos sinä olet valehdellut minulle ja talossani jälleen kirkuu tyttölapsi, niin minä saatan kaikkien tietoon, että säkkisi aina ovat olleet puolillaan rapakiveä, aatelismies! Niin, ja kahteen vuoteen en ole saanut korkorahojani, herra aatelismies!

Parahiksi estivät matkatoverit aatelisen ja aatelittoman provianttimestarin torailun käymästä liian kiihkeäksi. Sudet olivat jääneet nauttimaan oikeaa sudenateriaa haavoittuneen toverinsa lihasta ja verestä eivätkä nähtävästi aikoneetkaan seurata hevosjonoa, joka puolisen tiimaa sitten oli lähtenyt liikkeelle kaupunkia kohden. Paljonpa siinä puolessa tiimassa oli ehtinytkin tulla matkamiehen tietoon. Ja paljon enemmän vielä taisi olla kuulematta.

— No niin, Haneen, virkkoi Weckström valmistautuessaan lähtöön, — saat kyydin minun reessäni, jos totuudenmukaisesti kerrot asioita. No, Haneen, istu, istu!

— Hahnenskiöld on nimeni, keskeytti entinen provianttimestari Haneen miespihan puolelta yli aidan. — Olen sen rehellisesti ansainnut ja sitä on kunnioitettava. Tulen rekeesi vain sillä ehdolla, että tämä vaatimukseni täytetään. Ja nyt menen vielä ja otan tavarani.

Weckström matki puoliääneen uuden aatelismiehen juhlallisia sanoja ja naureskeli itsekseen.

Kirkkaalla hangella kertautuivat hänen ja hänen hevosensa varjot kaikkine liikkeineen, provianttimestarin ottaessa peitteen hevosen selästä, askarrellessa suitsien ääressä, ajaessa hevosen tienpaikalle ja vihdoin keikahtaessa rekeen. Hän tunsi vastenmielistä epäluuloa kaikkia ihmisiä kohtaan, tuota Haneenia, joka perin ansaitsemattomasti oli saanut aatelisarvon, Bockia kohtaan, joka kirjoitti nimensä korkein epäsäännöllisin kirjaimin, niinkuin kuninkaalliset henkilöt ja joka varmasti oli pannut taskuunsa paljon rahaa näinä aikoina, Sederholmia kohtaan, joka ei ollut kertonut hänelle niitä uutisia, jotka hän sitten kuitenkin oli saanut kuulla Haneenilta, ja entäpä vihdoin nuorta Kuhlbergia, linnoitustoimen sihteeriä kohtaan, jota Helsingissä kutsuttiin nimellä »Fåfänglighetens adjutant», turhuuden adjutantti. Eikö hän ollutkin jo nulikkana pormestari Strengin konkurssihuutokaupasta ostanut kunnon pormestarin oppineet lakikirjat muka niitä tutkiakseen, ja eikö käynytkin hänen kuuranpeittämästä hahmostaan ulos makea myskihajuveden tuoksu tälläkin hetkellä. Kaikki he näinä raharikkaina kuukausina varmaan olivat pitäneet puolensa. Nille Burtzinkin nimi mainittiin jo rahanahnastajien joukossa, Nillen, joka muiden Helsingin Leijonien kanssa oli saanut selkäsaunan raastuvan portailla, kun lähti hakemaan Suthoffin uponnutta hopealaivaa. Suunnilleen niihin aikoihin oli hän, Weckström, raastuvalta kantanut taloon Läntisellä Kirkkokadulla Suthoffin perheen kehdon — kirottu tauti oli kuivettunut hänen muistiaan: hän ei ollut ajasta ihkasen varma — heheh. Eipä hän silloin ajatellut, että kerran siinä heijattaisiin hänen omia lapsiaan ja eritoten nyt tätä poikaa! Vaan entäpä, jos tuo uusi aatelismies tässä häntä vain pilkkasikin eikä poikalasta ollut tulossakaan!

— Älä sinä ruinaa, Weckström, kuului nyt Hahnenskiöldin ääni siitä kuuraan peittyneestä ihmishahmosta, joka paraikaa nousi aidan yli tälle karjapihan puolelle. — Sinun akkasi ottaa joka päivä kaikki rahat Susisaarten herroilta, niin että muut krouvinpitäjät kuolevat nälkään. Siellä teidän »Hopealaivassahan» ne istuvat Susisaarten herrat, niin ettei linnoituksen töistä enää mitään tule. Ja vielä joulun aikaan akkasi tanssi kaikissa heidän kutsuissaan... Ehrensvärdiä kysyt: voit kysyäkin, sillä häntä on koko kaupunki kysynyt. Hänellähän oli sellainen kaunis huusholliska-tyttö, joka sitten piti panna pois. Vaan mitäs tekee Ehrensvärd? Ruotsin ritarihuoneella käy ilmoittamassa itsensä lapsen isäksi! Ja lupaa vastata lapsensa kasvatuksesta — sano nyt, vanha jauhosäkki ja virkaveli: onko mies hullu vaiko pirun viisas?

Weckströmistä tuntui siltä kuin hänen lihaansa olisi työnnetty ruosteista rautaa ja raudalla yritetty tehdä koukeroita, joiden piti merkitä jotakin kirjoitusta. Hän luki koukeroista: »... käy ilmoittamassa itsensä lapsen isäksi ja lupaa vastata lapsensa kasvatuksesta». Terävä, ilkeä rauta viileskeli hänen sydämensä tienoilla niin, että hiki nousi päähän kesken tulipalopakkasen... Tällaisella pakkasella hän, Weckström, kerran oli ajanut hyvin pienen kerjäläispojan ohitse Helsinginpitäjän kirkon luona. Sillä oli pussi kaulalla ja se etsi hangesta jotakin, joka oli mahtanut pudota. Varmaan se oli ollut Domarbyn Liisan poika! Ja hän olisi voinut löytää tällaisia kerjäläislapsia muiltakin maanääriltä, ristiin-rastiin kun oli joutunut maata kiertämään.

Niinkuin paholainen puhui Hahnenskiöld hänelle reen toiselta puolelta:

— Mitä sinä sanot sellaisesta aatelismiehestä...?

— Lapsi oli kaiketi poikalapsi? sanoi Weckström vihdoin.

Hahnenskiöld nauroi ja sanoi lyhyesti: tyttö.

— Piru ja helvetti!

Weckström kiristi ohjaksensa ja päätti kerrankin koettaa, mikä tämä Uusihevonen oikeastaan oli. Viluinen nuori hevonen hyppeli levottomana aisojen keskellä, kauan odotettuaan lähdön hetkeä.

— No, tule rekeen, Haneen, kehoitti Weckström, — niin kerrot lähemmin. Haluaisinpa tietää, mitä Helsingissä sanottiin.

— Toiset sanoivat, että mies on pantava hullujenhuoneeseen ja toiset, että tämä teko taivaan portilla katsotaan suuremmaksi kuin koko Viapori. Mutta mitä sinä sanot, jauhosäkki?

— Sanon vain, että »huuti, huuti!» No, tule rekeen, Haneen!

— Tuon hullun hevosen rekeen! huusi uusi aatelismies, syrjään kiirehtien. — Piru siihen vierellesi istukoon!

Se siinä jo istuukin, ajatteli Weckström ja päästi hevosen, matkatoverejaan odottamatta, menemään niin paljon kuin se halusi. Lumi vinkui ja kiljui ikäänkuin olisi miekanteriä hiottu. Kasvoja pisteli ja pakotti. Tipotiehen tässä menivät sekä hyvät että pahat ajatukset. Piti viimalta varjella kiristäviä käsiään ja kasvojaan, lumi uikutti kuin hampaankiristystä poteva ihminen, pirukin putosi pakaroilleen hankeen tässä huimassa menossa. Jääköön sinne, piru-raukka, uuden aatelismiehen luo, jonka seurueeseen voi kuuluakin.

Täytyi ruveta hiljentämään Uudenhevosen kulkua. Se oli mennyt vallan hikiseksi, soo... soo... Uusihevonen — odotetaan toisiakin, soo — soo.

Ja nyt karkasi Weckströmin mieleen, aivan kuin piru suutuksissaan olisi hangesta sen hänen perässään viskannut, ajatus, että hänen vaimonsa on voinut häntä hänen pitkän poissaolonsa aikana pettää! Olisiko Hedvig Ulrika uskaltanut? Mutta hänhän vannotti renginkin häntä paimentamaan ja siitä päättäen, mitä hän oli eversti Ehrensvärdistä nyt kuullut, eversti varmaan oli vain suojellut Hedvig Ulrikaa muita vastaan. Weckström puheli hevoselle kiittävästi ja tyynnyttävästi: soo-soo-soo — näinhän me mennään, Uusihevonen — sinulla taisi jokunen nimikin olla, vaikka unohdin sen. Taidatkin olla hyvä hevonen, sinä Uusihevonen, vaikket Etoilea pääse likellekään — sellaista toista ei ole eikä tule. Jääkööt herrat sinne seulomaan uusia raha-ansioitaan, otetaan kiinni kuormat, päästään omaan talliin, saadaan nähdä, onko taloon tullut uusi isäntä, korea pikkuisäntä, heheh; ja mikäs pannaan hänelle nimeksi ja keitäs kutsutaan kummeiksi?

Hikipilvi höyrysi hevosen ympärillä sen nopeasti noustessa ylös raskasta mäkeä, jolta hirsipuu jo oli luhistunut. Vain aukeama oli siinä jäljellä, ja jänis loikkasi rauhallisesti yli hiljaisen, kuunvalossa sädehtivän hangen. Kuu oli hiukkasen laskenut ylemmältä korkeudeltaan ja kointähti paloi suurena ja yksinään itäisellä taivaalla, jonka sinessä alkoi tuntua vihertävää kajoa. Tuossapa taivaanrannassa jo oli kevään makua, pakkasen uhallakin, Ja mäen päällä kävi hiljainen kohina ikäänkuin nukkuva metsä olisi hengittänyt. Yht'äkkiä hevonen hirnahti. Alhaalta pajukosta hirnui vastaan ensin yksi ja sitten toinen hevonen. Jostakin tulvahti lemu, joka johdatti Weckströmin mieleen hänen äitivainajansa, kun tämä sylissään kantoi puhtaan pyykin tupaan Vanhan-Helsingin myllyllä. Hevosta oli nyt vaikea pidellä alamaassa. Se juoksi tulisesti kiinni jyväkuormien jonon, hirnahti pikkuruikkusen hyvin iloisesti ja jäi sitten astumaan viimeisen kuorman jäljessä.

Susia ei ollut näkynyt.

Kun Uusihevonen jonkin aikaa oli saanut puhaltaa, ajoi Weckström jonon sivu, tarkkasi uupuneita, höyryäviä hevosia ja pääsi kärkihevosen edelle. Siinä hän vaihtoi sanan sysmäläisen isäntärengin kanssa. Molemmat olivat huomaavinaan, että pakkanen alkoi helpottaa ja keli käydä liukkaammaksi. Sotamiehenlesken torpan kohdalla vähän ennen Helsingin pitäjän kirkkoa kyykötti musta kissa keskellä rekivakoa, silmät vihreinä päässä ja pahasti mouruten. Niin se oli täynnä omaa kiimaansa, ettei osannut lähteä tieltä, ennenkuin hevonen oli sen tallaamaisillaan kavioidensa alle. Pienen matkan päässä kyykötti toinen kissa, samalla lailla liikkumattomana rekivaossa ja silmät samoin vihreinä palamassa. Se siirtyi vaaksan verran syrjään, upotti itsensä toiseen vakoon ja päästeli siinä julmia mouruja.

— On jo kevättä, sanoi Heintziuksen isäntärenki ja naurahti, kauttaaltaan kuuraisena astellen kuuraisen ja höyryävän hevosensa vierellä.

— Kevättä, sanoi Weckström reestään, kauttaaltaan kuuraisena hänkin, niinkuin hänen hevosensa.

— Taidamme kuitenkin kunnolla päästä Helsinkiin. Kunhan nuo tuolla loppupäässä kestävät. Olisi pitänyt syöttää pitempään, mutta kun tuli tämä pakkanen. Eikä rehua ole saanut rahallakaan.

— Susisaarten työt vievät ruoan niinhyvin ihmisiltä kuin eläimiltä, sanoi Weckström.

Helsingin pitäjän kirkontorni näkyi juhlallisena loivasti aaltoilevan peltoaukeaman ja metsikköjen takaa, kun kylältä kuului ensimmäinen kukonlaulu. Viides vuorokausi oli nyt alkamassa siitä, kun lähdettiin Päijännejärven rantapitäjistä. Niiden maanäärten miehille oli tämä outoa ja kylmää paikkakuntaa, Weckströmille sensijaan kotoista. Kaikki miehet, kauttaaltaan kuurassa, astelivat kuuraisten väsyneiden hevosten vierellä, katsellen kohti kaunista isoista kirkkoa, jonka huiput piirtyivät kuutamoista taivasta vasten. Valkoinen jono solui eteenpäin kuin se kalkatellen kiemurteleva ja nivelissään natiseva merikäärme, jonka vanhakansa kertoi sotien edellä näyttäytyvän Kruununvuoren selällä ja jonka päätä tai häntää ei voinut nähdä, koska pää aina hukkui tulevaan sotaan ja häntä menneeseen. Tämä jyväkuormien jono — tämä maakäärme — solui näillä vanhoilla sotateillä, sekin, milloin sotaa tai jotakin sotaan kuuluvaa valmisteltiin, niinkuin nytkin tätä Susisaarten linnaa.

Viluisina kävellen kuormien vierellä ja ylämäissä työntäen niitä juhtiensa avuksi miehet puhelivat mielipahasta, mitä hevoset tulisivat tuntemaan, kun eivät saisi jäädäkään täkäläisille jyvämakasiineille. Niillä oli selvä into kiirehtiä päämäärää kohden, joka jo oli likellä. Ja aivan oikein: Sysmän pappilan ruuna käänsi oikopäätä askeleensa kaksikerroksista jyväaittaa kohden, kirkkomaan portin oikealla puolella. Nyrpeänä luimistellen korviaan ja raskaasti vetäen kuormaa se sitten seurasikin provianttimestarin hevosta, joka samassa pysähdytettiin odottamaan Ruhan kapteenia ja Asikkalan kirkkoherraa.

Laurell puhui hellittämättä potateos-hedelmästä, jonka hän uskoi tuottavan lievennystä myöskin uskollisten kotieläinten ruokatalouteen, koska nekin sitä mielellään nautitsivat. Ja Sederholm, tämä oivallinen nuori kauppamies varmaan oli lähetetty hänen, Laurellin, avuksi taistelemaan jalon jumalanlahjan puolesta.

Selinin perheen kärsimyksistä Laurell vähemmän puhui. Mutta hän palasi puheissaan monta kertaa kärsimyksen ongelmaan, jonka edessä ihmiskunnan hurskaatkin kärsijät olivat kamppailleet, huutaen: Minun Jumalani, miksi minut ylenannoit! Sekä vihdoin: Isä, sinun haltuusi annan henkeni! Ja kun tultiin Vanhaankaupunkiin ja Vantaan kohina alkoi kuulua, tahtoi Laurell välttämättä katselemaan joen kulkua ja putousta. Kapteeni Löfving piti sitä hassutuksena, johan sen nyt tiesi, minkälainen oli joki ja koski. Weckström kuitenkin astui reestä kirkkoherran seuraksi, ajatellen, että ehkä tässä juuri saisi viimeisen tilaisuuden puhua asiasta, minkä vuoksi hän hänet oikeastaan oli houkutellut matkaansa. Hänen tarkoituksensahan oli ollut pyytää Laurellia vaimolleen selvittämään, että hänen tuli olla miehen tahdolle alamainen.

Koski piti niin suurta ääntä, että olisi täytynyt huutaa saadakseen sanottavansa kirkkoherran korviin. Ties, olisiko hän muutenkaan nyt ollut valmis ottamaan vastaan tällaista kurittajan tehtävää. Hän seisoi siinä hyrskyjen partaalla ikäänkuin olisi kuunnellut koskisaarnaa ja sijoitellut sitä omaan tulevaan saarnaansa Asikkalan kirkossa. Suvantopaikan jääpinnan alta tuli joki esiin sulana ja hopeankarvaisena, kulkien tyynissä poukamissa kimmeltävien kinosten keskellä. Yht'äkkiä alkoi sen kulku kiihtyä, mustia ja valkoisia pyörteensilmiä ilmaantui kuunvalaisemaan tyveneen, sitten nopeita aaltoja ja kuohuja ja nyt kaatuivat vedet vonkuen ja pärskyen kivilohkareihin, jotka jyrkkänä riuttana viettivät alas merta kohden. Kaikki veden pärskeet olivat jäätyneet kuuraksi ja välkkyivät puissa ja pensaissa. Mikseikäs tämä kaunistakin ollut. Ja Weckströmille varsin tuttua lapsuudesta asti. Vaan erikoisen tuttupa oli kuun kuva, joka valuvana kultana ja hopeana ui joen sulassa.

Weckström palasi rekeensä toivoen, että Laurelliakin jo viluttaisi. Ja palasihan pappi, kuuraiset kulmakarvat törröttäen kuuraisen kauluksen sisästä.

— Näin menee elämän ja veren virta, sanoi hän äänellä, joka kantoi kosken kohinan läpi, vaikk'ei hän huutanutkaan, — pitkän aikaa levollisesti, ja me uskomme, että aina näin tulee olemaan. Vaan yht'äkkiäpä onkin vaelluksemme patoutunut niin paljon, että kaikki yht'aikaa syöksyy kuin kuiluun. Niinkuin nytkin meidän ystävämme toinen Job on saanut kokea.

Ei, ei sopinut nyt puhua Hedvig Ulrikan nuhtelemisesta, vaikka siihen olisi kuulunut sekin tärkeä kysymys, oliko hän aina ollut uskollinen aviovaimo. Uutiset Helsingistä olivat lisäksi muuttaneet aseman. Poikalapsihan oli jo voinut sill'aikaa syntyä. Kunhan olisikin. Silloin muuttuisi koko elämä ainoaksi rauhalliseksi virrankuluksi, hehheh.

Viimeisessä korkeassa ylämäessä kävelivät ruhalainen ja asikkalainen vielä Weckströmin reen takana, silloin tällöin pistellen pieneksi karhunpainiksi ja puhellen lampaista, maaomenista ja Janne Sederholmistakin.

— Hänessä on sellainen mielenilo, sanoi kirkkoherra, — josta taivaan enkelitkin iloitsevat. Sillä ilollaan hän jo täyttää puotinsa hyllyt. Joka myy elämäniloa ja potateos-hedelmää, saa aina ostajia — vai mitä sanoo Weckström?

— Sitä vain ajattelen, vastasi provianttimestari jäätyneen turkinkauluksensa sisästä, — että taidanpa jättää teidät, kun tekee mieleni... mieleni, hehheh, katsomaan, minkämoinen putous minun elämäni ja vereni virran kohdalle nyt on varattu...

Ja Uusihevonen lähti, isäntänsä nykäisyn ja kotoiset tienoot tuntien, juoksemaan, reen kolistellessa liukkaan tien toiselta laidalta toiselle, niin ettei siinä voinut paljon ajatella, kun täytyi torjua kaatumista. Kuitenkin tunki alati uudestaan isän mieleen: kutkahan tytöistä ovat kuolleet? No niin, jokaisenhan kerran täytyi kuolla, ja monet katsoivat nuorena kuolemista onneksi. Yhtä kaikki Beat-Mariesta jo oli ollut hyötyä ja hän tuntui kaikista lapsista hiljaisimmalta. Vaan olisipa nuorimmista taasen se etu, että voivat olla pojan leikkitovereina, pojan, Jaakko Matin... Koeta jaksaa, koeta jaksaa, Uusihevonen, että päästään kotiin!

Tämä viimeinen matka tuntui aina kaikkein pisimmältä ja ikävimmältä, varsinkin näin kirkkaalla kuuvalolla, kun lumiset aukeat olivat avoinna taivaanrantaan asti. Tietä oli lumenpaljouden tähden johdettu kujilta pelloille ja metsään, ja kuormiakin oli jo kulussa — kulku hidastui, mitä likemmä kaupunkia tultiin.

— »... käy ilmoittamassa itsensä lapsen isäksi ja lupaa vastata lapsensa kasvatuksesta», toisti Weckström mielessään äsken kuulemaansa uutista kymmenettä kertaa.

Mitäs hän nyt sitten sillä voitti? ajatteli hän jatkoksi. Olisi mukavaa tietää, mitä hänelle Ruotsin ritarihuoneella vastattiin. Hahhahhah, olisi pitänyt aatelismies Hahnenskiöldiltä kysyä, meneekö hänkin nyt Ruotsin ritarihuoneelle ilmoittamaan kakaransa, joita hänellä on pitkin Savonmaata. Mitähän Hedvig Ulrika on ajatellut tästä Ehrensvärdin asiasta ja kukahan hänen apunaan oli lasten kuollessa?

No niin, jahka päästään Hirsipuuvuoren syrjälle, näkyy jo kaupunki. Ja tuossa se nyt onkin.

Kirkon kuparinen viirikukko kohosi pienenä kimaltelevana kuun-kuvana kuuraisten kattojen ja vähäisten valotuikkujen keskeltä, jotka jo olivat syttyneet ikkunoihin ja joita kuljetettiin torilla. Taivaan suuren kultaisen täysikuun valossa olivat ne kaikki kuin vaivaisia kiiltomatoja. Vaan oikeinpa teki Hedvig Ulrika, kun puolsi Helsinkiä Tukholman-sisartaan vastaan... Weckström huomasi itsekin keksivänsä kaikenlaista ajateltavaa rohdoksi odotuksen kipuun, joka ahdisti hänen sydänalaansa! Mutta sen hän tietää, että jos nyt Jumala antaa hänelle pojan, vaikka hän on näin suuri syntinen, niin hän parantaa elämänsä. Amen, olkoon se sanottu.

Torilla hän kohtasi omat hevosensa, jotka jo olivat lähdössä tiilenvetoon. Oli siinä tuntemista, niin lihaviksi olivat syötetyt. Huolimatta äskeisestä hyvästä päätöksestä Weckström ajatteli pahan ajatuksen emännästään, joka oli hevosille antanut tuollaisen määrän viljaa, aivan kuin ei tässä enää edessä talvea olisikaan, ja joka varmaan oli koonnut talon täyteen nälkäisiä koiriakin. Weckström oikeastaan tunsikin hevoset vasta, kun Uusihevonen hirnahti ja iso-renki toivotti hyvänhuomenen, astuen alas reestä. Hänkin oli kuin toinen ihminen, lihava ja punainen — kyllä oli syönyt voita ja voisulaa!

— No, mitä tänne kuuluu? kysyi isäntä, pidätellen monia nuhteita, jotka valmistelivat tuloaan hänen mielessään.

— Mitäpäs tänne, vastasi iso-renki, vähän nolostuneena provianttimestarin tyytymättömästä äänestä, jonka olisi kohtuuden mukaan pitänyt ilmaista tyytyväisyyttä siitä, että miehet näin varhain olivat liikkeellä. — Terveinä ollaan.

— Vaan eikö täällä ole kuolemakin käynyt? kivahti provianttimestari, yht'äkkiä haluten todeta, oliko hänelle valehdeltu vai puhuttu totta.

— Kävihän se, kävihän se, totesi iso-renki. — Kolme lapsista vei meiltäkin. Vaan Seliniltä kun vei koko perheen ja...

— Kolme? sanoi Weckström.

— Kolme.

— Kutka? kysyi pienten vainajien isä.

— Kaikki nuorimmat. Kyllä se oli kovaa aikaa.

Malttamaton hevonen puhalsi Suurkadun kulmasta Läntiselle Kirkkokadulle, provianttimestari ennätti nähdä korean hopealaivan, kuutamossa kimaltelevine pullistuvine hopeapurjeineen riippumassa uuden krouvinsa oven yläpuolella, ja ajoi pihaan, missä kolme koiraa haukkuen tölmäsi häntä vastaan — eikö hän arvannutkin, että kulkurikoiria oli koottu ja ruokittu!

Koko kaivon tienoo oli kuin silkkisillä taivaankaarimatoilla peitetty, mutta alempana lepäsivät rakennusten mustat varjot. Jäätyneellä kaivonkannella seisoi nainen, käsillään tavoitellen vinttaa, joka vettä täynnä nähtävästi oli tyhjennettävä saaviin. Samassa juoksivat sisältä sekä Eerikki Iiskenpoika että pitkä laiha Lastikka, toisella kädessä lyhty, toisella päre, häntä auttamaan, ja molemmat pyysivät hätääntyneinä, että hän Jumalan tähden jättäisi nostamatta tuon vintan.

Mutta he eivät iljankoisella pihalla päässeet kaivolle niin pian kuin olisi pitänyt. Heidän emäntänsä tarttui naurahtaen vinttaan, luiskahti samassa maahan, kaatui selälleen jäätikölle eikä enää liikahtanut. Hetkisen perästä kuului pienen lapsen läpitunkevaa ja yhä kiihtyvää parkua kautta koko pihan ja talon.

Siunaillen ja polvillaan ryömien tulivat vanhat palvelijat lyhtyineen kaivolle ja säikähtynyt Uhrväder nosti uikuttaen ja kyyneliä vuodattaen iljangolta vastasyntyneen lapsen, hätääntyneen rengin koettaessa auttaa pystyyn lapsen äitiä. Lapsi pääsi tottuneen eukon povelta nopeasti lieden lämpimään ja siinä Uhrväder nuoli sen pientä kipristelevää ruumista kuin lehmä vasikkaansa, lämmitti suullaan sen sydäntä ja huusi palavasti Jumalan puoleen, ettei Hän nyt tässä hädässä hylkäisi heitä, vaan vastaanottaisi heidän nöyrän kiitoksensa, kun heille nyt oli syntynyt poikalapsi, näin suuri ja kaunis poikalapsi!

— Se on poika, se on poika! julisti Uhrväder, vaikk'ei ketään ollut kuulemassa, kaikki kun olivat juosseet kaivolle nostamaan rouvaa, jonka saarnipuu oli ottanut oksiaan vastaan.

Etteihän vain olisi kuollut! Hänen ylettömän tuuhea vehnänkeltainen tukkansa oli jäätynyt kiinni iljankoon eikä kukaan hennonnut repiä sitä siitä irti, ja niin siinä viivyttiin ja viivyttiin, vaikka kaikki huusivat rouvan paleltumista ja kehoittivat toisiaan ryhtymään häntä kantamaan. Tähän hätään ehätti matkalta palaava provianttimestari itsekin, käsitti silmänräpäyksessä, mitä oli tapahtunut, ja kysyi lasta, jonka itkun oli kuullut. Vaivalloisesti saatiin tajuton emäntä kannetuksi sisään.

Lapsi? Lapsi?

Skolastika Uhrväder, uhkuen tärkeyttä ja tarmoa, töytäisi provianttimestaria vastaan, käsissään liinainen vaate, jota keittiön lieden ääressä aikoi lämmittää.

— Lapsi! hirnahti hän, — se on täällä, se on täällä, das lass' ich mir gefallen.

— Onko poika? kuiskasi isä, matkasta, pelosta ja jännityksestä tulipunaiseksi pullistuneena.

— No, älkää silmiänne pudottako, hahhahhah, ennätättehän te nyt sen nähdä vähemmälläkin!

— Tyttökö se sitten onkin, piru vie? kuiskasi lapsen isä, läkähtymäisillään pelosta ja kiukusta.

Pitkä kolea lapsenpäästäjä ja ruumiinpesijä, lämmittäen vaatetta keittiön valkean ääressä, pärskytti Weckströmiä vastaan kuin virtahepo:

— Po-oi-ka — kuulitteko nyt! Poika on.

— Poika! Onko elossa?

Kesken sitä kiirettä ja hälinää, juoksua, tulemista ja menemistä, valitusta ja tiuskimista, mikä nyt täytti Weckströmin talon, Weckström itse eli hiljaisen, eristetyn hetken ulkopuolella kaiken sen, mitä hän oli elämässään kokenut. Hän sipsutti enkelinkeveästi Suthoffin vanhan aviovuoteen ääreen, missä lapsi makasi hänen paikallaan kuumien vesipullojen ympäröimänä, ja sen äiti omalla paikallaan, kuoleman valkoisena ja vilusta vapisten: hänen lapsensa, hänen vaimonsa! Hänellä oli autuas olo, aivan toisenlainen kuin kaikki, mitä hän tähän asti oli pitänyt onnellisena, nöyrä ja kiitollinen, mutta samalla pelonalainen olo. Jos hän olisi menneestä elämästään etsinyt jotakin, joka muistutti tätä, niin hän ehkä olisi löytänyt sen siitä, jolloin äiti ensi kerran talutti häntä kirkon käytävää pitkin kohti kynttilöitä ja taivaaseen lentävää Jeesusta. Ja jos hän olisi verrannut tätä omistustaan kaikkiin voittoihin, mitä hän tähän asti oli saavuttanut, niin hän vain olisi voinut todeta: tomua ja tuhkaa oli kulta ja hopea tämän hänen pienen elävän ja hengittävän poikansa rinnalla.

Hän oppi paljon sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän pelkäsi lapsensa ja lapsen äidin hengen puolesta. Mutta ne monet vaimot, jotka hänen huoneessaan juoksivat, supattivat ja mahtailivat, ajoivat hänet pian tipotiehensä. Hän vetelehti hetken kuin hyödytön vieras omassa talossaan, kunnes keksi lähettää Iiskenpojan noutamaan Tingelundia ja itse nousi vinnille ja toi sieltä suurella kolinalla alas Suthoffin kehdon, saman, minkä hän sodan jälkeen oli raatihuoneelta tänne kantanut ja missä sittemmin kaikki heidän lapsensa olivat heijatut.

Jäisivätkö poika ja äiti elämään? Hänen poikansa oli syntynyt jäiselle iljangolle, sen avuton pieni ruumis oli maannut jään päällä — Herra Jumala yhtä kaikki, onhan sen siinä täytynyt saada kuolemantauti.

Mutta sekä äiti että lapsi kestivät ankaran koetuksen, ja päivemmällä saattoi Weckström jo istua poikansa kehdon ääressä ja puhella vaimonsa kanssa kummeista, jotka huomiseksi olivat kutsuttavat, pojan nimestä ja papista, jonka piti lapsi kastaa. Hedvig Ulrika lepäsi silmät ummessa, vastustamatta mitään, mitä provianttimestari ehdotti. Hän hyväksyi nimen Jakob Mathias, hyväksyi kirkkoherra Laurellin ja hyväksyi kummitkin. Yht'äkkiä hän avasi silmänsä selkosen selälleen ja sanoi:

— Suostuisikohan Susisaarten eversti kummiksi meidän pienelle kirkonrakentajallemme?

Katala epäilys karkasi äsken niin onnellisen isän kimppuun, ikäänkuin paholainen olisi sen tänne viskannut: mitä tekemistä oli everstillä tämän pojan kanssa? Rouva Weckström, joka tuskin jaksoi puhua, sanoi selvällä äänellä:

— Minä kunnioitan häntä suuresti. Hän on Ruotsin ritarihuoneelle mennyt tunnustamaan itsensä Marie Qvickin pienen tyttären isäksi. Se oli aatelismiehen teko.

Hedvig Ulrika katsoi mieheensä niin pitkään, että provianttimestari päätteli: hän tietää kaikki Domarbyn Liisan pojasta!

Ja oli kuin risainen pieni poika olisi seisonut kehdon pääpuolessa ja ojentanut sitä kohden pientä kohmettunutta kerjäläiskättään.

Hän aavistaa senkin, että valehtelin sen kapteeninpojan kuolleen, joka pelasti hänet ja Kristan! jatkui hänen ajatuksensa.

Weckström nousi nopeasti.

— Minä lähdenkin hankkimaan hyviä konvehteja, sanoi hän toimeliaana. — Eihän Hedvig Ulrikan enää ole vilu!

Hedvig Ulrika avasi jälleen silmänsä ja katsoi pitkään:

— Mitenkäs Weckström niin on laihtunut?

Mies hymähti heltyneenä siitä, että häntäkin muistettiin.

— Viidettä kuukautta poltetaudissa, viidettä kuukautta. Vaan ei muisteta niitä, kun nyt on näin hyvä... näin hyvä.

— Weckström parka, sanoi vaimo hyvin väsyneenä ja toisti sanat vielä, kun ei mies ensi kerralla kuullut.

— No niin, puhui provianttimestari nyt iloisesti, — lähden sitten toimittamaan asioita. Everstin kutsun ja kaikki muut. Ja nyt laitetaan haudoillekin kallis kivi. Ja vaikkapa kirkkoon hankitaan uudet ehtoollisastiat, jos Hedvig Ulrika vain toivoo.

Yhtäkkiä vaimo nosti kättään, ja mies ymmärsi, että hän vielä halusi jotakin sanoa. Painuessaan vaimonsa puoleen hän kuuli hänen kysyvän, tahtooko Weckström tietää, missä hän säilyttää isänsä kirkkoa varten koottuja rahoja. Mutta Weckström torjui nopeasti kysymyksen — ei ole väliä, olkoot vain säilöpaikassaan, koska kerran kirkonrakentajakin nyt on saatu...! Tätä hän kyllä heti paikalla katui. Olisi pitänyt saada tietoonsa se kätkö!

Paljon opetti pieni poikalapsi isälleen muutamissa hetkissä. Hänestä tuli se avain, joka aukaisi kaukaisimman ja hiljaisimman kätkön isänsä sydämessä, sen, mistä vuoti valoa ja lämpöä. Weckström seisoi vanhan kehdon ääressä uusin mielin eikä tuntenut itseään eikä käsittänyt mennyttä elämäänsä. Tällaista varmaan oli ollut hänen kuolleen äitinsä elämä, jota hän niin vähäisen muisti. Hänenpä täytyy hankkia hänen haudalleen kaunis, suuri simpukka, että se siellä tuulessa humisisi. Missä olivatkaan nyt hänen omat lapsensa, kolme pientä tyttöä, jotka joskus torilla pelätessään olivat tarrautuneet hänen jalkoihinsa ja pyytäneet päästä syliin? Hautausmaassa! Ja vaikka kauneimmat simpukat humisivat heidän haudoillaan, niin eivät he enää isältään mitään pyydä... Kuitenkin oli vielä yksi tytär elossakin! Ja isä tunsi, että hänen nopeasti pitää lähteä alarakennukseen häntä etsimään.

Korttekaartesta lyötiin yhdeksättä tuntia — tämä oli vielä samaa aamua, jolloin Weckström oli palannut kotiin, kuka olisi voinut sitä uskoa! Pakkanen oli lauhtunut, taivas hienoisessa pilvessä ja ilmassa oli jälleen se lemu, mikä oli ollut puhtaaksi pestyissä vaatteissa, kun äiti-vainaja toi ne sisälle. Eerikki Iiskenpoika, suuri puuvasu sylissään, ajoi kahmalollaan hiekkaa pihaan. Samassa työssä olivat majoitusmiehet omalla puolellaan, ja niin myöskin oltiin kadulla. Portilla kierteli vanhoja ihmisiä, joiden Weckström arvasi tulleen kuulemaan uutisia. Hän ei kuitenkaan nyt jäänyt heille puhumaan, vaan kiirehti Krista Suthoffin kamariin.

Ei hän tosin ollut siellä moniin aikoihin käynytkään, mutta olipa tapahtunut suuria muutoksia... olipa tapahtunut. Ikkunan alla oli pitkä pöytä ja tämän ääressä istui paljon lapsia, yhteen ääneen lukien. Krista itse oli istumassa pöydän päässä, kädessään Suthoff-vainajan hopeahelakeppi, jolla hän määräsi lapsille lukemisen tahdin. Kustaa Wetterin tytön vieressä istui Beat-Marie, entistään laihempana ja pitempänä. Kukaan ei huomannut oven avautuneen, ja Weckström kuunteli häiriintymättä, tunnossaan todeten, että täällä hänen poissaollessaan yhtä kaikki oli uskallettu enemmän kuin oli luvallista. Hitto vieköön — tällaisen koulun olivat tänne laittaneet, ja rampa tyttö oli ruvennut koulumestariksi — joko hän nyt sitten kävelikin? Miksei hän mennyt naimisiin? Villitys oli varmaan Skuggen alkuunpanoa... Kristan heleä kuuluva ääni kehoitti lapsia vielä kerran lukemaan yhteen, mitä äsken oli tavattu, ja Beat-Marie ensimmäisenä alkoi ja kaikki muut hänen perässänsä:

    »Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta...»

Weckström muisti, että hänellä oli poika ja että suuttuminen nyt oli mahdoton asia. Hän avasi siis hiljaa oven ja astui varovasti alas matalia, vasta tuoreella puulla korjatuita porrasaskelmia. Hän oli muistanut, että hänellä nyt on poika! Ja se vasta olikin koulumestari — mitäpä kaikki Helsingin triviaalikoulun opettajat olivat hänen rinnallaan, hehhehheh. Vaan nytpä isä Weckströmille yht'äkkiä tulikin uusi ajatus, ja Krista ja hänen penskansa saivat lopettaa tuntinsa tällä kertaa ja penskat saavat lähteä Sederholmille ostamaan itselleen sokerileipiä... Hän palasi nopeasti koulukamariin, tempaisi kepin nuoren koulumestarin kädestä ja iski sen pöytään.

— Ettekös te sitten tiedä, että taloon on syntynyt poika? Niin että nyt otetaan lupapäivä ja mennään puotiin ja ostetaan sokerileipää. On, on tänä aamuna syntynyt poika. Ja koulumestarille minulla on sellaista asiaa, että pyydämme, minä ja vaimoni Hedvig Ulrika Jaakopintytär, häntä lapsen kummiksi huomenna kello kymmenen eversti Ehrensvärdin pariksi, joka myöskin pyydetään, hehhehheh...

Rististiäispäivänä oli pienen Jakob Mathiaksen äiti hyvissä voimissa, kuuli raollaan olevan oven läpi kastetoimituksen ja Laurellin kauniin puheen, missä kirkkoherra kuvasi veren ja elämän virtaa, mikä sukupolvesta sukupolveen kuljettaa meidän taipumuksiamme, niinhyvin onnellisia kuin onnettomiakin, täyttymystään kohden, ja kuinka meidän tulee Jumalan hengen voimalla taistella saatanaa vastaan, joka pyrkii tahrimaan meidän veremme ja elämämme virtaa. Mutta kaikki, mihin on tarttunut tahraa, mätänee ja tuottaa kärsimystä, ja mikä puhtaana ja kirkkaana pidetään, se käy kirkkautta kohden. Kunpa kärsimys päättyisi tähän. Häntä vilutti oudosti.

Toimituksen jälkeen vastaanotti rouva Weckström, hyvin kalpeana ja pukeutuneena valkoisiin liinavaatteihin ja kaulallaan merenpihkakorunsa, vuoteessaan pienen poikansa naiskummit. Ristilapsi oli saanut lahjaksi monenlaisia vaatekappaleita sekä hopeisen pikarin ja hopealusikan, mutta suurinta huomiota herätti eversti Ehrensvärdin maalaama taulu: se esitti suolalta tuoksuvalla aurinkoisella ulapalla pullistelevaa laivaa, jonka kyljessä oli nimi Suomenmaa ja keulakuvassa nähtiin lapsen kauniin äidin piirteet, menonhaluisina ja rohkeina. Taulun alalaidassa oli kirjoitus: Meiden pienen ristipoian onne. Ja eversti oli Jakob Mathiaksen onnelliselle isälle vielä selventänyt toivotustaan, että kun nyt Suthoffin hopealaivaa todennäköisesti ei kukaan voisi saidalta Neptunukselta ryöstää takaisin, niin Jakob Suthoffin tyttärenpoika purjehtisi omalla ja uudella laivalla ja uudella lastilla sekä suotuisella tuulella karien ja vaarojen lävitse itselleen onneksi ja isänmaalle menestykseksi ja kunniaksi. Eversti oli siinä ollut niin kaunis katsella ja puhunut niin hartaasti, että naisten oli pitänyt pyyhkiä kyyneleitään.

Vaan mikä olikaan, kun ei mahdoton huhu kaupungissa ottanut tukahtuakseen? Aina vain puhuttiin Suthoffin hopealaivasta, jonka kalleuksilla Viapori oli rakennettu. Ja vanha profetissa Suossa vakuutti, että turhaa työtä tekevät rakentajat: linnoitus ei kestä! Minkä tähden ei linnoitus kestäisi, maailman vahvin linnoitus, jonka turvissa Helsinki oli voimistunut ja tulee suureksi? Hänelle, vanhalle Keppi-Saaralle, oli muka unessa näytetty sotamies, joka Kaupunginlahden jäällä taittoi miekkansa polveaan vasten, niinkuin ruoko taitetaan. Mutta hänhän oli hullu, Suon vanha profetissa, mitäpä hänestä! »Meiden pienen ristipoian» onneksi juotiin sinä päivänä iloisessa kodissa. Ja »Hopealaivassa» juotiin, laulettiin ja tapeltiin illalla samaisen rikkaan lapsen menestykseksi. Mutta kaupungissa ei muusta puhuttukaan kuin hänestä, hänen komeista ristiäisistään sekä ihmeellisestä mielenmuutoksesta, mikä oli tapahtunut provianttimestari Weckströmissä — sen pysyväisyys oli sitten kyllä toinen asia, mutta eihän sellainen mielenmuutos kuitenkaan koskaan niin mene, ettei siitä jälkeä jäisi.

Ristiäispäivän iltana rouva Weckströmin tila huononi. Ei olisi ehkä pitänyt enää puhua hänelle Gagneurista. Illansuussa kävi hän koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi, houri, eikä tuntenut ihmisiä. Puoliyön aikaan hän puhutteli kuollutta isäänsä ja pyysi anteeksi, ettei ollut jaksanut nostaa tänne sitä korkeaa, korkeaa kirkkoa. Vaan hänenpä poikansa kasvaa suureksi!... Nyt hän vaikeroi, että hänen pieniä lapsiaan palelee kylmässä haudassa...

Weckström neuvotteli Uhrväderin kanssa, eikö pitäisi päästää hänen niskasuonistaan pois pahaa verta. Ja Weckström itse kävi herättämässä Tingelundin ja toi taloon Henkirakuunain parturin. Olisi tarvittu erästä hyvin tehokasta tinktuuria, mutta se oli kaupungista loppunut. Weckström käski nyt viipymättä toimittaa lähetin Turkuun tinktuuria noutamaan. Ja vaikkapa itseään Turun arkkiaatteria. Juuri hänen oli tultava. Tingelund ravisti päätään. Tällä kelillä tuntui mahdottomalta odottaa lähettiä ennenkuin vuorokauden kuluttua. Ja silloin saattoi olla myöhäistä.

Renki Eerikki Iiskenpoika makasi jännityksestä uupuneena polvillaan oven takana, iskien päätään permantoon ja huutaen Jumalaa avukseen.

Krista Suthoff rukoili hänkin, käsivarrellaan nukkuva Beat-Marie, joka ei uskaltanut olla yksin omassa vuoteessaan.

Kustaa Wetter tarjoutui uudella hevosellaan lähtemään Turkuun.

Myöskin Janne Sederholm olisi ollut valmis lähtemään.

Kasper Eyland sitten kumminkin joutui lähtijäksi, koska hänellä itselläänkin oli asiaa Turkuun ja koska hänet tiedettiin nopeaksi, neuvokkaaksi mieheksi. Kun hän hetkeksi tuli sisäpuolelle ja odotti Tingelundin kirjettä, halusi hän nähdä poikaa, Jakob Mathiasta.

Onnellinen isä johdatti hänet nyt arkihuoneeseen, minne kehto oli äidin huoneesta nostettu. Suurine narisevine saappaineen miehet varpaisillaan liikkuivat sitä hauraan väkevää elämäntuikkua kohden, jonka veressä sukupolvien perinnöt nyt alkoivat kulkunsa kohtaloiden täyttymystä päin.

Weckström nosti varovasti vaatetta, mikä oli laskettu kehdon yli, hyvin varovasti, vain yhdestä kulmasta.

— Kas pirua, hymyili Eyland ihastuksen vallassa, mihin vain merikapteeni ja vanhapoika kykenee, — hänhän on oikea valaanpoika, iso ja väkevä turska, piru vie, oikea hai-kala!

— No eikö ole, piru ja helvetti, en mokomaa ole nähnyt! riemuitsi isä, unohtaen silmänräpäykseksi koko hätänsä. — Tuo Lastikkakin, joka on vetänyt tuhansia lapsia päivänvaloon, sanoo, ettei koskaan ole mokomaa nähnyt. Odotapas pikkuisen, vanha veikko, niin otamme lasin pienen Jakob Mathiaksen onneksi!

Mutta siinä odottaessaan ja syrjästä kuunnellessaan Uhrväderin ja apuvaimojen kuiskuttelua, mistäpäin saataisiin taloon luotettavin imettäjä, Eylandin huomio kiintyi ihmeelliseen vanhaan kehtoon, missä lapsi makasi. Ja hän muisti nyt selkeästi, että oli matkoillaan ennen joulua nähnyt samanlaisen. Lyypekissä tosiaan! Ja missäpäs muualla kuin kunnianarvoisan rouva Anna Schmidtin huoneessa Breitestrassen varrella. Ja vielä oli siitäkin ollut puhetta, että joku perheen esi-isä oli kaikille lapsilleen vanhalla kuvanveistäjällä teettänyt samanlaiset kehdot heidän tulevia lapsiaan varten, mutta kuvantekijä oli sellainen, joka oli veistänyt kuvia kirkkoihinkin. Oliko yksi näistä Lyypekin patrisilaiskehdoista tullut tänne?

Sieltäpäin meren takaa oli tullut tänne yhtä ja toista. Ja myöskin täältä mennyt sinne. Paljon oli tullut ja paljon mennyt! Verta ja henkeä.

— Onneksi vain sitten! kuiskasi hymyilevä nuori merikarhu, juodessaan pohjaan hopeapikarillisen. — Mistä hitosta olet saanut tätä viiniä? Se on varmasti vielä Suthoffin varastoja.

— Hehhehheh!

Ja sitten kapteeni kertoi lapsen isälle tarinan Lyypekin kehdosta.

Ja molemmat miehet kävivät äkkiä totisiksi, iskivät salaperäisesti toisilleen silmää ja verestivät muistissaan tarinan lapsesta ja kehdosta, jotka haaksirikosta olivat pelastetut Helsingin rannassa. Kerran, vuosia sitten.

— Rouva tulee iloiseksi, kun tämän kuulee, piru vie! kuiskasi Eyland. — Hänellä on nyt siis Lyypekissä sukulaisia. Sepä onkin onnen kehto, joka sieltä tuli, oikea bernsteinrantojen kehto!

— Kunhan vain äiti jäisi henkiin, piru ja helv... Tarkoitan, että Jumala sen suokoon ja sallikoon!

Oli jo aamua ja räystäät tippuivat ja varpuset raksuttivat, kun sairas heräsi pyytämään, että hänen sisarensa noudettaisiin tänne. Ja hän odotti, silmien välissä ynseä ja ärtynyt ryppy, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei tätä selkeyden tilaa kauan kestä.

Anna Kristina talutettiin pihan poikki ja astui keppinsä varassa tutun vuoteen ääreen, missä sisarukset ennen olivat nukkuneet. Molemmat hymyilivät toisilleen levollisesti. Yht'äkkiä Hedulla tuntui muistavan, että hänen täytyi kiirehtiä. Ja ärtynyt ryppy palasi hänen silmiensä väliin, käyden yhä tylymmäksi, mitä pitemmältä hän puhui, sillä jos hän olisi päästänyt sen siliämään, niin hän taasen olisi menettänyt tajuntansa.

— Minkä tähden te pidätätte minua? Ja tuolla ikkunoiden alla on nytkin joku, joka pitelee siipiäni. Lakatkaa siitä ja antakaa minun mennä. Olenhan jo elänyt. Rukoilisitte minulle voimaa olla hyvä miehelleni edes nyt viimeisinä hetkinä — Weckström parka! Joku minua on ajatellut ja ajattelee, niin etten voi kuolla. Lakatkaa!... Krista, pieni sisar, älä heitä lapsiani. Suojele myös niitä, joita minä olen suojellut: meidän vanhoja palvelijoita ja kaupungin köyhiä ihmisiä ja turvattomia eläimiä... Kuinka voin kohdata isäni, kun en ole saanut pystyyn hänen kirkkoaan? Huono olen ollut. Kerran, kerran Jumala armossaan herättäköön sen pyhän rakentajan — onko hän minun sukuani, en tiedä. Koska se tapahtuu — en tiedä! Minulta meni usko, kun Ehrensvärd sanoi, ettei Jumala tule asumaan kirkkoon, mikä rakennetaan juomakellarin tuottamilla rahoilla. Hopealaivat menevät niin usein pohjaan, sanoi Augustin Ehrensvärd — minunkin on mennyt. Ah, jospa jalo Ehrensvärd tahtoisi opettaa minun poikaani tulemaan jaloksi ihmiseksi! Sinä menet naimisiin Skuggen kanssa, pieni sisar. Hoitakaa yhdessä, te ja Henni Forsius, meidän kaupunkimme kunniaa... Mutta nyt tulee tärkein: en ole rakastanut miestäni, vaan häntä, joka pelasti meidän henkemme. Ah, kuinka olen häntä ikävöinyt. Sano hänelle, että hengessä aina olen ollut hänen omansa. Vaikka koetin unohtaa ja muita rakastaa, ei sydämeni kuunnellut. Yhden ainoan pienen hetken olisin tahtonut hänet nähdä... Oh Krista, mene ajamaan heidät pois tuolta ikkunan alta, he pidättävät minun lähtöäni... Joku ajattelee minua — lakatkoon!

Marie Erhardtin ja Jakob Suthoffin kuoleva tytär oli aivan oikein vaistonnut, että ikkunan alla, sulavassa hangessa, seisoskeli vanhoja helsinkiläisiä, jotka rukoilivat, ettei Jumala vielä ottaisi pois heidän ystäväänsä.

Vaan torilla rangaistuspaalun vaiheilla leikkivät kaupungin lapset kelkkoineen, lapioineen ja suksineen. Siihen pysähtyi yksi ja toinen vanhempikin ihminen, kuka varoittaakseen, kuka kieltääkseen lapsia, jotka rajuissa leikeissään joutuivat yhteenottoihinkin. Niin astui siihen myöskin vanha mies, joka mahtoi tulla kaukaa, kun oli niin vieraan näköinen, katseli lasten mutkiin ja vihdoin kiersi puhuttelemaan Beat-Marieta, joka kelkassaan veti Wetterin Eevaa, vaikkei mitenkään olisi jaksanut.

Hän kysyi, tiesikö lapsi, asuuko täällä vielä kaksi neitiä, joiden nimi on Suthoff. Hedvig Ulrika oli toinen ja toinen Anna Kristina. Lapsi jäi miettimään eikä ymmärtänyt panna merkille, miten tutkivasti vieras häneen katsoi, hänestä etsi ja löysi, mitä etsi.

— Mutta Hedvig Ulrikahan on minun äitini nimi! keksi lapsi vihdoin ilostuneena. — Äitini on Hedvig Ulrika Weckström ja tätini on Anna Kristina Suthoff. Me asumme tuolla Läntisellä Kirkkokadulla. Mutta äiti on nyt kipeänä. Lastikka sanoo, että hän kuolee.

Koko lapsijoukko seisoi vieraan ympärillä.

— Hän kuolee! toimitti kaunis vaalea Eeva Wetter. — Minun isäni tahtoi ottaa meidän parhaan hevosemme ja tuoda rohtoja Turusta. Ja minun äitini seisoi äsken ikkunan alla ja rukoili, että Jumala vielä antaisi täti Hedullan elää! Ja minä myös rukoilin.

Muutkin lapset kertoivat nyt rukoilijoista, joita oli ikkunan alla. Mutta tarmokas poikanen Carl Gustaf, Fiffin poika, huusi joukosta:

— Siellä on pieni poika!

— Siellä on syntynyt poikalapsi! jatkoi toinen heti. — Enkeli toi sen jäätikölle.

Kun vieras laski kätensä tummatukkaisen tytön päälaelle, sanoi tyttö ujon tärkeänä:

— Me käymme Krista-tädin koulua Suthoffin talossa!

— Eipäs, vaan Weckstromin talossa Läntisellä Kirkkokadulla.

Vieras hillitsi ystävällisesti pieniä leikkijöitä, jotka heti lähtivätkin kirmailemaan rangaistuspaalun ympärille, ja pyysi vähäistä Beata Mariaa näyttämään tietä Suthoffin talolle.

Hedullan tytär laski turvallisesti kätensä vieraan käteen, toisella vetäen perässään kelkkaa, joka oli painava ja pysähdytteli lasta sen kulussa, mutta jota lapsi ei suostunut luovuttamaan vieraan vedettäväksi. Kun hanget sulan yön kuluessa olivat pehmenneet, sai kaukaa tuleva mies kuitenkin suostutelluksi lapsen syliinsä ja kantoi hänet kelkkoineen yli korkeiden, likaisten ja sohjoisten kinosten talon eteen, jonka yhden ikkunan alla vanhat rukoilijavaimot seisoivat, kauniin uuden hopealaivan riippuessa kauempana, kellarin sinisen oven yläpuolella.

Kun kaukaa-tuleva hetkeksi pysähtyi päästääkseen, lapsen maahan, kysyi lapsi yhtäkkiä:

— Kuka vieras on?

Ja vieras vastasi:

— Juoksepa, pieni ystävä, sisään ja sano tädillesi, neiti Anna Kristinalle, että vanha ystävä tahtoisi tavata häntä.

— Mutta jos äiti on jo kuollut!

Pieni tyttö alkoi hiljaa nyyhkyttää. Ja kun tultiin pihan piiriin, niin kaikki äänet tuntuivat käyneen hyvin hiljaisiksi. Joku Näkymätön seisoi portilla ja sanoi: hiljaa, ja piteli kättään ylhäällä ja valvoi, että noudatettiin hiljaisuutta. Sade lankesi hyvin hiljaa räystäistä ja puista putoilevat pisarat tapasivat maanpinnan helähtämättä ja hyvin hiljaa. Vanhat likaantuneet hanget hupenivat hiljaa ja huomaamatta. Jäätikkö kaivon ympärillä himmeni himmenemistään. Pilvet lähestyivät maata lempeinä hahtuvina. Lumenrippeet katonharjalla hajosivat kuin rauhaan raueten. Ja sekin havahtuminen, mikä tapahtui kaukana haudoissa ja maan uumenissa, kuunteli kehoitusta: hiljaa!

Kaukainen matkamies seurasi pientä tyttöä matalaan tummaan tupaan, missä hiljainen ääni toisteli muuatta yhtä ja samaa lausetta: tapahtukoon sinun tahtosi. Ja ääni nousi ja laski, mutta tuli aina syvästä hiljaisuudesta, missä elämän ja kuoleman virrat vierekkäin virtaavat.

Kaukainen vieras näki rukoilijattaren istumassa vuoteella, kädet kohotettuina. Hänen kätensä vaipuivat, kun tyttönen häneen rupesi, ja hän sanoi lapselle:

— Minä uskon, että äitisi tulee terveeksi. Tai on hän nyt hyvin onnellisena kuollut.

— Täti, täällä on vieras, joka kysyy teitä.

Vieras lähestyi, askeltensa painavuutta hiljentäen, ja valmisteli sitä sanottavaa, jonka nyt piti antaa hänelle viimeinen tilaisuus kohdata kuoleva kaivattu.

Mutta Anna Kristina tunsi hänet, ennenkuin hän äännähtikään ja huudahti ilosta.

— Te olette tullut. Kunnioitettu kapteeni von R—n poika, meidän henkemme pelastaja, — oletteko kuullut sisareni kaipauksen?

Ja Anna Kristina kertoi nyt, miten hänen sisarensa oli kutsunut häntä nopeasti tulemaan ja mitä hän oli käskenyt sanomaan nuoruutensa ystävälle. Sillä vaikka hänelle oli kerrottu, että kaukainen kaivattu oli kuollut, niin ei hän sittenkään voinut tukahduttaa uskoa hänen palaamiseensa. Ja varsinkin sen jälkeen, kun Saara, pikku-piika, toi terveiset kylmän virran kaupungista, toivo leimahti uudelleen. Ja kun vain Siperian nimeäkin mainittiin, niin Hedullan sydän vapisi toivoa ja odotusta.

Hänhän oli naimisissa, hänen miehensä oli kunnon ihminen ja hänellä oli monta lasta — ei hän muuta pyytänyt kuin pienen hetken saada nähdä nuoruutensa ystävää.

Kaukaa-tuleva rauhoitti tyttöä. Hän käytti nyt seppä Fredrik Rosenströmin nimeä ja oli työssä Degerbyn linnoituksella. Häntä oli Siperiassa kutsuttu kellomestari Rosenströmiksi ja kellosepän työllä hän olikin elättänyt henkeään. Kuitenkin hän tunsi, ettei voisi jäädä Degerbyhyn, koska siellä oli miehiä, jotka saattoivat hänet tuntea, ja niin hän oli päättänyt vetäytyä kauemma sisämaahan. Täällä Helsingissä ei hän voinut viipyä kuin hetken, täällä hänen oli kaikkein vaarallisinta olla. Niin, kaipaus oli tuonut hänet tänne eikä hän voinut kieltää saapuneensa kaupunkiin sydämessä pieni hiven toivoa. Mutta kymmenen vuotta Siperiaa on opettanut ihmisen tyytymään. Ja kellosepän työ on ollut opettavaista sekin. Pieninkin rikka tai kuluminen tai hoitamattomuus pysähdyttää tämän vähäisen ajannäyttäjän. Vaan mikäpä ihminen muuta on kuin hauras koneisto omaa laatuaan... Ja ensi aluksi Tobolskissa vanginvartijan halvaantunut vaimo pani vangit vuoronperään pitelemään lankavyyhteä, itse keriessään sitä. Vaimo vaati, että täytyi selvittää sekavinkin solmu. Mutta vyyhti oli hämähäkinseitin vahvuista rihmaa ja siitä piti kudottaman tsaarin hoviin, eikä saanut solmua katkaista, ei koskaan. Työ oli opettavaista. Hän, seppä Rosenström, uskoi oppineensa siinä jotakin — hänkin. Mutta hengen valtakunnassahan mahdollisuudet sensijaan ovat rajattomat. Tässä valtakunnassa saattaa niinhyvin karttaa niitä, joita ei halua kohdata, kuin viipyä niiden luona, joiden kanssa haluaa seurustella. Ja hän, seppä Fredrik Rosenström, oli kyllä hengessä paljon oleskellut tässä Suthoffin talossa. Vaan olisikohan mahdollista nyt vielä saada nähdä Hedullaa?

Hedulla tunsi yht’äkkiä kesken houreuntaan suurta nälkää. Eiväthän he olleet päiväkausiin syöneet muuta kuin marjoja ja juuria, hän ja Krista. He makasivat metsässä sammalmättäällä, kun eivät jaksaneet liikkua. Mutta Krista puhui Narvanleivistä, joita isä oli tuonut, ja tuoreesta keltaisesta voista, jota äiti oli kirnunnut, ja he tunsivat sieraimissaan keitettyjen nauriiden tuoksua. Vilutti hirvittävästi. Krista jaksoi vielä nostaa havunoksia heidän peitteekseen. Hän sanoi, että he nyt nukkuvat ja heräävät taivaassa... Putoili kultaisia lehtiä. Lenteli outoja lintuja. Käsiä ja jalkoja pisteli. Krista tahtoi vielä panna kätensä hänen kaulaansa, mutta ei jaksanut. Hän, Hedulla, ei voinut liikahtaa. Hän tunsi jäykistyvänsä. Yhtäkkiä he kuulivat ihmisen äänen.

Ihminen seisoi heidän edessään!

Hän kysyi, elivätkö he vai olivatko kuolleet, ja nosteli havunoksia heidän yltään. »Lapsiahan te olettekin!» sanoi hän. »Lapsi-raukat, oletteko eksyneet kotoa!» sanoi hän. Ja antoi heille leipää.

Hänellä oli punertava parta ja ohimoilla kähertelevä tukka ja siniset silmät. Hän oli nuori, hän oli kaunis, hän peitti heidät takillaan ja asettui heidän viereensä yöksi, niin että heidän tuli lämmin.

Mitä olikaan tapahtunut? Missä olivat hänen, Hedullan, vaatteet? Missä olivat ihmiset? Varmaan kirkossa, varmaan oli pyhäpäivä. Nyt tuli joku huoneeseen. Hän likeni vuodetta, missä Hedulla makasi. Hedulla tunsi valoa ja lämpöä kasvoillaan. Tuoksui suloisesti. Hänen huuliaan kosketettiin. Häntä huumasi. Häntä itketti ja nauratti.

Kristako se olikin? Krista oli tullut huoneeseen, ja juuri, kun hänen piti kertoa hänelle tätä outoa unennäköään, sanoi Krista:

— Jaksaako rakas sisareni ottaa vastaan vieraan? Voitko arvata, kuka on tullut sinua katsomaan?

Hedulla nousi istumaan ja hänen silmänsä kävivät hyvin avonaisiksi, kun hän sanoi:

— Enkö minä tietäisi!

Seppä Fredrik Rosenström astui huoneeseen. Hedulla tunsi valomeren kasvoillaan ja sydämessään. Kapteeni Von R:n poika tarttui hiljaa hänen käteensä ja jäi sitä pitelemään.

Kuolema väistyi vuoteen äärestä.

Niin ovat siis näinä päivinä muutamat kaukaiset kaivatut kohdanneet toisensa. Näkymätön, Hän, joka seisoo porteilla ja kehtojen vierellä ja elämän ja veren virtain varsilla, on nostanut kätensä: ja on käynyt hiljaiseksi ja sydämet ovat rauenneet rauhaan ja saaneet levähtää.

Sitten nousee käsi jälleen. Ja jälleen kiirehtää elämän ja veren virta, kuljettaen uomassaan ihmisen taipumuksia, sekä onnellisia että onnettomia, niiden täyttymystä kohden. Mutta kaikki, mihin on tarttunut tahraa, tuottaa kärsimystä, ja mikä puhtaana pidetään, se käy kirkkauteen.

VUODET JA HETKET

Jälkikirjoitus

Vuosia on mennyt. Kaupunki on tullut suureksi. Julkisia rakennuksia on korjattu ja laajennettu. Uuteen kirkkoon ei kuitenkaan ole riittänyt varoja, vaan vanhaa ja hyvin ahdasta Ulrika Eleonoraa korjaillaan vuodesta vuoteen, milloin tilapäisemmin, milloin perinpohjaisemmin. Hautausmaa kirkon ympärillä ja alapuolella on jo haudattu neljään kertaan, hauta haudan päälle, eivätkä vainajat enää mahdu tähän vanhaan vihittyyn ja kaupunkilaisille rakkaaksi käyneeseen maahan, vaan täytyy heitä kuumilla ilmoilla peitellä ja peitellä. Kuitenkaan eivät asukkaat tahdo kuulla puhuttavankaan ruttoisten hautausmaasta Kampilla, joka suurena ruttovuonna avattiin ja vihittiin.

Niinkuin tytär, viihtyen äitinsä helmassa, toimii triviaalikoulu kirkon suojassa ja molemmat, keskenänsä kommunikoiden, uurastavat kansan kasvattamiseksi kristilliseen henkeen ja hyviin tapoihin.

Kauppa ja teollisuus ovat kaupungissa menestyneet erinomaisesti. Telakalla on valmistunut laiva toisensa perästä ja aikoinaan niin kuuluisa »Kenraalikuvernööri von Rosen» on, sitten kun se syysmyrskyssä Tanskan vesillä kärsi vaurion ja perinpohjin korjattiin, saanut hyvällä onnella purkaa Helsingin ranta-aittoihin lastin toisensa jälkeen: spetserioja, kappaletavaraa, silkkikankaita, kamlotteja, vehnäjauhoja, nauloja, rautapeltiä, kahvipapuja, sokeria, kudonnaisia, hienoja etelän viinejä ja hedelmiä, mutta ennen kaikkea suoloja — sekä ulkomaille ja Ruotsiin taas viedä: lautoja, tervaa, voita, talia, humaloita ja pellavakankaita. Tupakkatehtaita on kaupungissa kaksi, mutta tiilitehtaiden lukumäärä nousee peninkulman alueella toiselle kymmenelle, joten on täytynyt kieltää uusien perustaminen. Kaksi nuoranpunojaa katettuine ratoineen edustaa omaa lajiaan, samoin värjäyslaitos vanhassa kaupungissa. Käsityöläistenkin luku on riittävä.

Mitään tuskin kaupungilta enää puuttuukaan, alkaen komeljanttareista ja puutarhureista palkattuun ja vakinaiseen kaupungin physicukseen asti. Kun linnoituksen rykmenteillä vielä on välskärinsä ja parturinsa, niin yhteensä saattaa olla käytettävänä kymmenen tohtoria, puoskarit vielä erikseen. Edellisenä seculona teki kaupungin väkiluku 1800 henkeä — nyt 2500, joista vuosittain syntyy n. 110 henkeä ja kuolee 62.

Susisaarista ei enää kukaan puhu, vaan ovat nämä ennen niin villit ja hedelmättömät saaret vaihtuneet todelliseksi ihmisneron voimannäytteeksi, linnoitukseksi, jonka puolustuskuntoisuutta niinhyvin kaupungin kuin koko maan turvallisuudeksi ei enää kukaan epäile. Mahtava linnoitus kantaa ylpeästi nimeään Sveanlinna — Viapori.

Kun tulee juhannusaika, kukkivat »Ehrensvärdin kukkaset», sireenipuut, rehevinä ja suloista tuoksua levittäen kaikkialla kaupungin puutarhoissa, eikä yksin varallisten kotien ympärillä, vaan Suossa ja Katajanokalla, köyhimpienkin iloksi. Myöskin kaukaisiin maanääriin loitolle kaupungista ovat nämä kukkaset levinneet, mutta kauneimmin kukoistavat ne ehkä sittenkin Viaporin valleilla ja puistikoissa, missä ne juhlallisia muureja ja kiviseiniä vastaan nähtyinä, nimenomaan katoavassa juhannusaikaisessa loistossaan tekevät ihanan vaikutuksen.

Vuosia ja hetkiä on mennyt ja vuosien ja hetkien mukana moni vanha Helsingin asujain sinne, mistä ei enää ole paluuta.

Raati- ja kauppamies Carl Tellqvistille suotiin pitkä sairasvuode, jonka aikana hänellä oli tilaisuus papiston opastuksella tutkiskella mennyttä vaellustansa ja valmistua vastaiseen. Hänhän oli jo vuosikausia erikoisesti ahdistanut sitä vanhaa köyhää Suon kaupunginosan asukasta, jonka helsinkiläiset tunsivat nimellä Keppi-Saara ja Viaporin herrasväki nimellä Helsingin profetissa. Tellqvist oli päättänyt, ettei kuole, ennenkuin Keppi-Saara on vedetty hirteen. Vanhus paranteli, niinkuin tiedettiin, tauteja, joita ei oppineiden tinktuureilla saatu parantumaan, ja näki unia ja näkyjä. Viimeinen näky oli hänellä nyt se, että täällä Viaporin edustalla seisoo mies, joka on taittanut miekan polveaan vastaan. Ja oppimaton kansa uskoi vanhan Saaran mukana, että linnoitus on rakennettu hopealla, mikä oli määrätty kirkkoa varten, eikä siis voi kestää. Mutta Weckströmin rouva suojeli Keppi-Saaraa samoin kuin hänen sisarensa rouva Skugge, nimenomaan siitä syystä, että tämä samainen rouva Skugge oli vanhan Saaran rukousten ja yrttien avulla saanut niin paljon liikuntakykyä, että saattoi kotipiirissä kävellä ja toimia. Kauppamies Tellqvist oli tästä hyvin suuttunut, jopa siinä määrin, että hän yökaudet mietti kostoa. Tapahtui sitten, että hän järjesti, niinkuin niin monesti ennen, yhdessä pyövelin ja profossin kanssa mestaustilaisuutta eräälle lapsensurmaajavaimolle, joka oikeastaan olisi ollut lähetettävä kotipaikalleen kärsimään rangaistustaan, mutta jonka mestauksella nyt erinäisistä syistä vaivattiin Helsingin viranomaisia. Pyöveli intoili siinä, ettei katso velvollisuuksiinsa kuuluvan ottaa haltuunsa kuollutta ruumista, vaan olevansa vapaa niin pian kuin oli kirvestään käyttänyt. Tässä kiihtyivät miehet molemmat ja raatimies Tellqvist kaatui, liukasta kun siinä Kaasa-vuoren rinteellä näin marraskuussa oli. Hänen sekä käsivartensa että jalkansa taittuivat eikä hän sittemmin ja jo parantumaisillaan malttanut kuunnella parantajien neuvoja, vaan lähti liikkeelle ennen aikaansa, ja niin hänen tilansa vaihtui toivorikkaasta huonoksi ja pahentumistaan paheni. Rouva Anna Tellqvist hoiti sairasta miestään hellästi ja kävipä tämä koettelemuksen aika molemmille niin armorikkaaksi, että aviopuolisot sopuisina ja keskinäisessä rakkaudessa päättivät pitkän ja riitaisen yhdyselämänsä.

Kaupungin suuresti ansioitunut monikymmenvuotinen raatimies ja entinen pormestari Lorentz Streng oli uskollisen ja hellästi rakastetun vaimonsa kanssa viime vuodet elänyt puutteessa, mutta osaansa tyytyväisenä. Heidät nähtiin säännöllisesti, kun aamu valkeni, toisiaan taluttaen kävelemässä samoja polkuja, joita Streng oli virkamiehenä joutunut joka päivä astelemaan, eikä hän sisimmässään milloinkaan voinut käsittää, ettei hän yhä vieläkin ollut siveellisessä vastuussa siitä, että kaupungissa lakia ja järjestystä noudatettiin.

Hänen tavanmukaisista ja hänen terveydelleen välttämättömiksi käyneistä retkistään tuli loppu, kun Johan Kuhlberg valittiin Helsingin pormestariksi, »sama nulkki», joka kerran oli huutokaupasta ostanut hänen, Lorentz Strengin kirjaston! Tätähän tosin oli ennustettu, mutta Streng ei ollut ennustuksiin tosissaan uskonut. Pormestarin vaalissa oli nuori, hajuvesiltä tuoksuva Johan Kuhlberg vilpillisesti hankkinut itselleen ääniä ja itsekin äänestänyt itseään — niin kerrottiin, eikä Kuhlberg sitä kieltänytkään —, ja kävi vielä niinkin, että Mathias Weckström, provianttimestari, antoi korealle nuorelle pormestarille vaimoksi vanhimman tyttärensä, sävyisän ja kaikkien kunnioittaman Beata Marian, jolta ei suinkaan puuttunut kosijoita. Lorentz Streng ei enää kävellyt Suurtorilla eikä raatihuoneen ohitse, vaan hänet nähtiin iltahämärissä Rantakadulla ja ranta-aittojen vaiheilla, missä Röö'n nuoranpunojarata kulki ja missä kerran sattui hirrenpää putoamaan hänen selkäänsä. Gustaf Wetterin taukoamatta jatkuvat rettelöt kaupungin viranomaisten kanssa eivät helpottavasti vaikuttaneet hänen kummisetänsä ja vanhan uskollisen ystävänsä raskaaseen elämänehtoon-viettoon, nekään. Rouva Weckström ja hänen vanhat palvelijansa kävivät vuoronperään viemässä Strengille ravintoa, koettaen samalla ilahduttaa riutuvaa iäkästä pariskuntaa. Vanha, hurskas ja kaiken maallisen onnensa menettänyt Selin oli oppinut lohduttamisen taidon ja löysi aina sinne, missä yksinäisyys oli raskain ja kärsimys vaikein kantaa. Selin sai aikaan senkin, että pormestari Kuhlberg istui tuntikauden Strengin kuolinvuoteen ääressä, kertoen uutisia valtiopäiviltä ja tupruttaen hyvänhajuista tupakansavua huoneen täyteen. Kun nuori pormestari lähtiessään sydämellisesti toivoi vanhalle edeltäjälleen pikaista parantumista ja lupasi lähettää tänne rouvansa, joka jo kauan oli toivonut saavansa tulla, niin Streng sovinnollisesti hymyili ja ystävällisesti antoi ennen niin vastenmieliselle miehelle kuihtuneen kätensä. Tämän mentyä hän kuitenkin pyysi Seliniä aukaisemaan oven, että »nuo makeat hajut menisivät vähemmälle». Lorentz Strengin ja hänen vaimonsa hurskaan kuoleman välillä oli ainoastaan vajaa vuorokausi ja heidät laskettiin samaan hautaan. Kaupunki maksoi hautajaiskulut, konvehteja, viinejä ja muutakin kestitystä myöten. Ja soitettiin sekä suurta kelloa että pientä kelloa, niinkuin rikkaille. Streng oli yhtä kaikki uskollisesti palvellut kaupunkia ja aina katsonut sen parasta.

Tingelund uurasti »rokkoherrana», mennen, laiha mies kun oli, kuin kuiva nahka tuulessa talosta taloon, hoidokkejaan tarkastamaan. Hänestä oli tullut äveriäs mies ja hän perusti haara-apteekin Hämeenlinnaan asti. Hänen vaimonsa hoiti oivallisesti taloa ja lapsia, toimittaen tyttäret jo nuorina hyviin naimisiin, joten apteekkari sai panna kaiken aikansa mieliharrastukseensa, rokottamiseen. Usein tavattiin rokkoherra kadulla tai kylissä puhumassa läsnäolevalle kansalle tähän tapaan: »Lehmän rokko, koska se lasten päälle istutetaan, varjelee heitä luonnollisesta rokosta ja aikaa myöten peräti pois hävittää luonnollisen rokon ihmisten seasta. Ei yksikään ihminen ole vielä tähän asti lehmän rokkohon kuollut, mutta sitä vasten on luonnolliseen rokkohon kuollut kivullisella kuolemalla yksi kymmenestä ja toisinansa kaksikin sitte kun heidän ensin on täytynyt kestää kauheita kipuja. Viimeiseksi on lehmän-rokkohon istuttaminen vielä sentähden hyödyllinen, ettei se vahingoita lasten ruumiita eikä turmele heidän muotoansa. Ei, vaan he jäävät terveiksi ja iloitsevat, että he kuoleman välttäneet ovat. Mutta peräänajatelkoot ihmiset sitä vasten, kuinka hirmuinen tauti rokko on, liiatenkin koska se on pahaa laatua, minkä kivun, pelvon ja ahdistuksen niiden kivun alaisten lapsi-parkain viheliäisyys tuottaa heidän vanhemmillens...»

Tautien tarttuvaisuus askarrutti mitä suurimmassa määrin apteekkarin mieltä. Hän totesi, ettei haavojen märkiminen ole välttämätön, vaan johtuu liasta, joka on päässyt haavaan. Niinpä menivät hänen päätelmänsä yhteen sen kanssa, mitä Asikkalan pappi oli julistanut hengen alalta: että mikä tahriutuu, se märkii ja tuottaa kärsimystä. Tingelund näki suurta vaivaa opettaessaan apulaisiaan ja yleensä kaupunkilaisia pesemään kätensä. Lähestyessään potilaitaan hän itse vaati harjan ja kuuman veden puhdistaakseen kätensä ja samaa hän vaati muilta. Hän joutui tämän asian vuoksi suorastaan vihoihin ihmisten kanssa, jotka pitivät häntä hulluna tai ilkeänä. Köyhän kansan vihat hän sai osakseen sen takia, että joka paikassa ja kaikkialla puhui lautastennuolemisen saastaista ja epäterveellistä tapaa vastaan. Ja alkoivat suurten kemujen pitäjät todella nyt sulkea kerjääväisiltä kyökkiensä ovet. — Tingelund sai kuolintaudin pitkällä rokotusmatkalla eikä kuollut omassa vuoteessaan, vaan kaukana kotoa. Hän oli kello kädessä seurannut tautinsa kulkua ja hetkelleen osannut määrätä, milloin kuolisi. Leski meni naimisiin uuden apteekkarin kanssa, joka tuli Ruotsista ja joka kartutti edeltäjänsä omaisuuden moninkertaiseksi.

Burtz, Helsingin Nimrod, johti yhdessä susivoudin kanssa niitä suuria sudenajoja, jotka pantiin toimeen sen johdosta, että eräänä talviyönä sudet olivat tunkeutuneet kauppias Törnmanin lammashuoneeseen ja siellä aikaansaaneet hirveää hävitystä. Viisitoista lammasta tavattiin joko kuolleina tai henkihieverissä, kaikki Löfvingin spanjalaisia. Sitäpaitsi olivat sudet vieneet pihoilta koiria ja ahdistaneet lapsiakin. Ne olivat taasen niitä erikoisen petomaisia venäläisiä susia, joita vastaan Helsinki aina nousi yhtenä miehenä. Satapäisenä ketjuna, varustettuna pyssyillä, susiverkoilla, helistimillä, kalistimilla ja rämistimillä liikuttiin Espoon sydänmaita kohden. Täällä kohtasi raatimieskauppamies Nils Burtz voittajansa. Tietämättään joutui hän passiin karhun pesälle, suunnilleen niillä tienoilla, missä Suthoff-vainajan tyttäret vuosia sitten olivat kulkeneet eksyksissä ja kohdanneet karhun. Karhu heräsi meteliin ja miehen ja karhun välillä nousi mahtava paini. Kun ei raatimiestä kuulunut muiden joukkoon, jotka ajojen tuoksinassa olivat joutuneet melko kauas, lähdettiin häntä etsimään. Ja löydettiin hänet kuolleena ja raadeltuna, mutta samalla suuri musta emäkarhukin suustaan verta vuotavana pienen matkan päässä. Raatimies oli yrittänyt temmata kieltä karhun suusta, karhu oli puraissut irti hänen oikean käsivartensa, ja sammalkenttä naavaisten kuusten alla oli kauttaaltaan veressä ja tahrattuna temmellyksen jäljeltä. Raatimiehen leski oli alussa lohduttoman surun vallassa, mutta meni niin pian kuin laki salli naimisiin komean nuoren luutnantin kanssa. Ja komeahan morsian vielä oli itsekin, huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan. Jerobeam Clayhills, vainajan sukulainen ja kummilapsi, kosi hänkin taloa ja tätiä, mutta kirkkoherra kielsi tällaisen yhteenmenon.

Goviniuksesta, Clayhillsista, Törnmanista ja monesta muusta ei ole muuta sanottavaa kuin että he hetki hetkeltä ja vuosi vuodelta ponnistavat yhtä rintaa kaupungin kanssa menestyäkseen ja kauan elääkseen maan päällä. Bock on saanut kaikki tyttärensä naimisiin ja pitänyt häät jokaisen sulhasen arvon mukaisesti. Goviniuksen ja Clayhillsin kodeissa tavataan fortepiano ja tunnetaan franskan-kieli sekä »suloinen ajanviete». Myöskin Bockilla ja Törnmanilla tarjotaan upseereille ja porvareille mahtavia syöminkejä ja juominkeja, mutta ytimekkäämmässä muodossa.

Ei yksin Weckströmin, vaan kaikkien muidenkin ohitse on ajanut Johan Sederholm, tukkukauppias ja kauppaneuvos, suuren perheen pää ja suurellisen kodin kunnioitettu ja pelätty isäntä. Hänet tunnetaan kaikissa Itämeren korkeatornisissa kaupungeissa ja kauempanakin kauppamaailmassa. Omalla telakallaan Helsingissä hän on omaan laskuunsa rakennuttanut kolmetoista laivaa, jotka vievät ja tuovat tavaraa yli kaikkien maailman merien. Viaporin rakennusaineiden urakoitsijana hän tarvitsee metsiä, tehtaita ja maakartanoita kotimaassakin ja niin hänen lääninsä ja varallisuutensa mahtavasti kasvaa, herättäen yhä kasvavaa kateutta useammallakin puolella Itämerta. Sederholmin sekä koti että kauppahuone ovat Helsingissä ainoat, jotka kehittävät Hansa-kaupunkien koteihin ja kauppahuoneisiin verrattavaa loistoa. Täällä vastaanotetaan vakaalla arvokkuudella kaikki, mitä huomattavaa kaupunkiin saapuu niinhyvin koti- kuin ulkomailta. Ruhtinaalliset vieraat, jopa kuninkaatkin astuvat Sederholmin taloon Suurkadun varrella Suurtorin laidassa. Mutta se huoleton, iloa säteilevä hymy, joka alati kareili nuoren varattoman Janne Sederholmin kasvoilla, on kadonnut ja kahden puolen suuta on uurtunut syvä laskos. Myöskin ystävien piiri on pienentynyt. Mahtava mies — voipa sanoa: Helsingin mahtavin mies vetäytyy pitkän, rikkaan ja huolentäyden päivätyönsä päätettyään kodin piiriin, löytäen sieltä virkistyksensä. Lapset kasvatetaan täällä kurissa ja Herran nuhteessa ja tuleekin heistä kelvollisia ja pystyviä kansalaisia. Ja kävipä vielä niinkin, että kauppaneuvos ja rälssimies Johan Sederholm erinomaisen kunnioitetun ja rakkaan vaimonsa kuoltua nouti kotinsa valtiattareksi Maria Magdalena Wendelian, nuoruutensa rakastetun, joka oli torjunut luotaan kaikki naimatarjoukset ja viettänyt vanhempiensa luona vaatimatonta elämää, kunnes nyt yhtäkkiä joutui kaupungin ensimmäisen ja suurimman kodin emännäksi.

Hyvin monta vuotta kasattuaan niskoilleen Helsingin porvariston vihaa ja vipuiltuaan irti suuremmista rangaistuksista joutui porvari Gustaf Wetter, entisen pormestari Abraham Wetterin poika, lopullisesti ansaan. Hänen salakuljetetut kahvipapuvarastonsa eri haaroilla kaupunkia, pääasiassa Weckströmin maakartanossa Domarbyssa, löydettiin ja hän joutui saamaan tuomionsa, samoin kuin rouva Weckström, joka miehensä tietämättä oli sallinut kahvipapujen varastoimisen, joutui oikeuden eteen, ja jotkut muutkin, jotka olivat Wetteriä auttaneet. Onnettomat kahvipavut olivat tuodut heidän alueelleen tykkänään vasten heidän tahtoaan, mutta he eivät olleet ruvenneet ilmiantajiksi ja joutuivat siten rangaistuksen alaisiksi. Itse Wetter tuomittiin kärsimään seitsemän kierrosta kujanjuoksua sekä kolme vuotta suorittamaan pakkotyötä jollakin kruunun linnoituksella, pienemmistä sakoista ja korvauksista puhumattakaan. Helsingin raastuvanoikeuden jäsenet olivat uusia miehiä, paitsi Johan Bock, joka ilmoitti olevansa sairaana, kun Wetterin juttua käsiteltiin, ja nämä määräsivät jo executionin päivänkin ja järjestelivät niiden kolmensadan miehen kokoon hankkimista, joiden tuli kehystää sitä rataa, minkä tuomitun, talvipakkasessa ja yläruumis alasti, tuli seitsemään kertaan juosta. Vaikeuksia kuitenkin tuotti tarvittavan miesmäärän hankkiminen. Kaupungissa ei ollut niin paljon palovartiostoon ja poliisiin kuuluvia miehiä, että olisi saatu kokoon sataakaan miestä. Päätettiin kuninkaan paikkakunnallisilta vallanpitäjiltä anoa, että kujanjuoksutuomio saataisiin vaihdetuksi vastaavaan määrään raippoja. Tämä oli sitäkin suotavampaa, koska Wetter Stockhusissa makasi kuolemansairaana eikä voisi suorittaa juoksua. Mutta lainselittäjät katsoivat, ettei laki tule täytetyksi, jos tuomio säätää rangaistuksen kujanjuoksun muodossa ja se toimeenpannaankin raippoina. Pormestari Kuhlberg etenkin vaati ehdottomasti kujanjuoksua ja kolmesataa miestä muodostamaan kujaa, olivat nämä miehet sitten otettavat vaikka mistä, nimenomaan itse porvariston joukosta.

Suuri osa helsinkiläisiä — puhumattakaan vangitun omaisista — ja varsinkin kaupungin naisväki seurasi järkyttyneenä läpi kuukausien venyvää oikeusjuttua. Etenkin niissä kodeissa, missä Kustaa Wetterillä oli lapsuudenaikaisia leikkikumppaneja, vallitsi suuttumus ja mielenkuohu häpeällisen rangaistusmuodon johdosta. Muutamat naiset, kuten rouva Weckström, laiminlöivät kotinsa hoidon juostessaan raatimiehen luota raatimiehen luo selittämässä, rukoilemassa ja uhkailemassa. He eivät tällä parantaneet vangin asemaa. Ja kaikista vähimmin Wetterin asema parani sen karkaamisyrityksen ansiosta, jonka kuumesairas mies poikiensa ja vävynsä avulla yritti toimeenpanna. Ainoa minkä hän saavutti oli, että hän sai käsiinsä puukon ja kovasimen ja yritti viimeisin voimin, kun kiinniottajien äänet jo kuuluivat hänen lymypaikkansa portaissa, puukolla surmata itsensä. Haavat olivat suuret ja syvät, mutta eivät kuolettavat. Ja nyt hänet kahleissa teljettiin Stockhusin syvimpään kellariin, minne ainoastaan tykistön välskäri pääsi häntä katsomaan. Eikä suinkaan lääkitäkseen häntä hyödyllistä elämää varten yhteiskunnassa, vaan siksi että hän tulisi kykeneväksi suorittamaan kujanjuoksurangaistuksen rikoksistaan, joihin nyt oli tullut karkaamis- ja hengiltäoton yritys lisäksi.

Kauan olivat haavat avonaisina, ja viranomaiset alkoivat jo käydä malttamattomiksi. Sitten sai vanki keripukin eikä turvonneiden polviensa vuoksi voinut pysyä pystyssä. Hänelle suotiin nyt oikeus päästä ulkoilmaan Stockhusin aitauksen sisäpuolella, jotta hän harjaantuisi kävelemään.

Hän näki täältä syntymäkaupunkinsa keväisen taivaan ja tunsi sieraimissaan toukokuun tuoksut sekä kuuli leikkivien lasten ääniä. Ja vasten hänen tahtomistaan palasi terveys sitä kammottavaa toimitusta varten, josta ei ollut pelastuksen toivoa. Tahraiselle paperinkappaleelle, joka oli eksynyt korkean hirsiaitauksen sisäpuolelle, ja viekoiteltuaan vartijalta hanhensulan, vanki, Helsingin kemneroikeuden entinen varanotario, piirsi kunnianarvoisalle Maaherranvirastolle toimitettavaksi seuraavaa:

 »Siinä kurjassa tilassa, missä nyt olen niinhyvin sielun kuin
 ruumiinkin puolesta, en muuta voi kuin edellyttää, että elämäni on
 loppuva sen executionin aikana, joka aiotaan minulle toimeenpanna,
 mutta sitäkin pahempaa on, etten voi käsittää, miten Sieluni voisi
 saavuttaa Iankaikkisen Elämän, jotapaitsi minua kiusaavat monet
 rikkomukset, jotka minun pitäisi ilmoittaa ja julkituoda. Niinmuodoin
 anon kaikkeinnöyrimmin, että aiottu rangaistus lykättäisiin ja minun
 sallittaisiin kohdata Korkea-arvoisa Papisto, jolloin myöskin saisin
 tilaisuuden tunnustaa ne rikokset, jotka vielä olen salannut.

                                           Gust: Wetter.»

Leppymättömät Helsingin viranomaiset eivät kuitenkaan tästäkään heltyneet. He tulivat siihen johtopäätökseen, että vanki puhuu tunnustuksista ja lohduttajista, jotka suodaan kuolemaantuomitulle, mutta ei suinkaan kujanjuoksuun tuomitulle, ja niinmuodoin pantakoon executioni täytäntöön vielä tänä samana eli toukokuun viidentenä päivänä Helsingin Suurtorilla.

Maistraatti oli herra majuri ja ritari Granatenhjelmiltä anonut rumpaleja ja sotilaallista vartiota Wetterin tulevaa executionia varten, mutta tähän anomukseen tuli jyrkkä kielto. Toimituksen täytyi niinmuodoin tapahtua vailla sitä komeutta, jota raatimiehet olivat halunneet aikaansaada kaiken mahdollisen ja varoittavan huomion herättämiseksi katselijoissa. Epätavallista huomiota herätti toinen asia ja nimenomaan se, että »Helsingin Job», lumivalkoinen iäkäs Selin, vangitun vaimon Eeva Selinin isä, hieno valkoinen liinavaate käsivarrellaan seisahtui katselijajoukkoon. Mitä aikoi hurskas mies? Noin oli kerran pyhä mies tullut ottamaan Vapahtajan ruumista ristiltä — uskoiko Selin vävymiehensä, onnettoman Wetterin, nyt kuolevan? Joka tapauksessa hän seisoi kansanjoukossa eikä värähdystäkään näkynyt hänen valkoisilla kasvoillaan.

Kansahan ei voinut tietää, että hän oli tullut tänne Eeva-tyttärensä sijasta, jota muuten ei mikään olisi pidättänyt seuraamasta miestään hänen Golgatan matkallaan.

Kärsimyksissä harjaantunut vanhus katseli toimituksen loppuun asti kaikkia sen surkeita pieniä vaiheita myöten, rummunpärrytyksestä alkaen läpi niidenkin hetkien, jolloin vanki kaatui ja nostettiin pystyyn, ja niiden jolloin hän pyörtyi tai tuskissaan huusi — siihen asti, että hänen verisen ja verta valuvan selkänsä ympäri saattoi kietoa Eevan antamat morsiuslakanat ja johdattaa hänen mieleensä ryövärin ristinpuulla, ryövärin jolle Jeesus ristillään lausui: tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa.

Helsingin raatimiesten olisi luullut tuntevan majuri Fredrik Granatenhjelmin ja tietävän, ettei hän anna apuaan kärsimyksen tehostamiseen kärsimysten maailmassa. Majurin koko elämä tarkoitti kärsimysten lieventämistä. Itse eläen ankaraa ja kaikista nautinnoista kieltäytyvää elämää hänen kätensä ennätti kaikkialle, missä tunnettiin puutetta ja hätää — ja sitähän oli Helsingissä yllin kyllin, huolimatta siitä, että täällä liikuteltiin rahaa enemmän kuin milloinkaan ennen. Joka pyhä nähtiin majuri määrätyllä paikallaan kirkonpenkissä ja usein hän hämärissä liikkui hautausmaalla, jonka ohitsekaan ei hän koskaan astunut paljastamatta päätään. Kun hänelle oli suotu suuri omaisuus, mutta ei mitään omaisia, niin kaupungin köyhistä ja vaivaisista muodostui hänen perheensä, jota hän hiljaisuudessa hoivasi. Hänestä tuli kaupungin omatunto ja hyväntekijä. Eikä yksin kotipaikan siunaus häntä seurannut — ulkomaillakin, missä hän oli ollut johtamassa joukkojaan, kerrottiin jalosta sotapäälliköstä, joka kesken taistelun pysähdytti tykkirattaat korjatakseen pois haavoittuneet viholliset, jotteivät joutuisi pyörien alle. Eikä häneltä vaadittu valaa, mikä vaadittiin kaikilta muilta, kun hän ilmoitti, ettei hänen omatuntonsa tässä tapauksessa salli valaa tehdä. Nimetön kivi, joka pystytettiin suuren luonnonrakastajan Fredrik Granatenhjelmin haudalle Edgrenin puutarhaan, julistaa: »Yhtä hyvä tietääkö maailma kuka tässä lepää, Jumala sen tietää ja kurja siunaa hänen muistoaan.» Hautakivi ei kaivannut nimeä, sillä nimi oli kirjoitettuna ihmisten sydämiin. Helsingin raatimiesten olisi luullut tietävän, ettei Granatenhjelm lainaa kättään kidutuksen riemuvoiton tehostamiseksi.

Onnellisten ihmisten elämänjuoksuhan on niin samanlaista. He ovat kerta kaikkiaan laskeneet kätensä Jumalan käteen eivätkä päästä tätä kättä hyvänä eivätkä pahana päivänä. Onnellisiksi ihmisiksi saattoi kutsua maisteri Antti Skuggea ja hänen rakasta sisarenpoikaansa Henric Forsiusta. Molemmat ottivat aviopuolison syntymäkaupunkinsa tyttäristä, uurastivat päivän kutsumuksessaan otsansa hiessä, laskivat illoin kiittäen päänsä lepoon ja alkoivat rukouksessa uuden päivän. Skugge ja hänen vaimonsa Anna Kristina Suthoff elivät vanhassa alarakennuksessa rouvan kotitalossa, pitäen koulua niille pienokaisille, jotka eivät vielä päässeet triviaalikouluun, mutta varsinkin tytöille, joille ei ollut olemassa minkäänlaista koulua. Ja uskoivat monet äidit huolensa vaikeasti kasvatettavista lapsistaan Skugge-puolisoiden sydämelle, anoen heidän johdatustaan ja esirukoustaan. Kun ei Krista ja Antti Skuggella itsellään ole lapsia, katsovat he opetuslapsiaan kuin omiksi lapsikseen, lahjoittaen heille sekä sen hellyyden että sen kurin, minkä katsoivat edistävän heidän maallisen vaelluksensa onnea ja iankaikkisen elämänsä saavuttamista. Hellyys olisi helppo lahjoittaa — kurin jakaminen on vaikeaa. Yhtä kaikki omistavat opettajat niinihyvin vanhempien kuin kaupungin viranomaistenkin luottamuksen. Eikä leipä lopu heidän pöydältään eikä kiitollisuus heidän sydämestään. Tosin kaupunkilaiset nauravat heitä, pääasiassa sen lapsellisen hellyyden vuoksi, mitä he alati osoittavat toisilleen — he viettävät muka ainaisia hääviikkoja! Niin, he tietävät tämän itsekin ja nauravat itsekin. Mutta kun raskas vastoinkäyminen tai suru tulee taloon, löytävät naurajat tien heidän vanhaan tummaan tupaansa, mikä saa valonsa rukouksesta.

Kun pormestari Kuhlbergin, joka oli avioliitossa Beata Maria Weckströmin kanssa, piti lähteä valtiopäiville Tukholmaan — hänet oli valittu edustamaan Helsinkiä ja hän äänesti vaaleissa itse itseään, niinkuin teki aikaisemmin pormestarinvaaleissakin —, pyysi Krista Skugge miestään taluttamaan hänet torin poikki pormestarin asunnolle, koska hänellä oli pormestarille tärkeää asiaa, niinkuin Anttikin hyvin tiesi. Näin kaukana ei Krista ollut käynyt kymmeniin vuosiin ja hänen kulkunsa oli hyvin vaivalloista, koska tori oli laskettu pyöreillä epätasaisilla kivillä, mitkä koskivat sairaihin jalkoihin.

Asuipa nyt nöyrä ja hiljainen Beat-Marie kivisessä kartanossa, joka oli kuin linna! Ja muutenkin vallitsi hänen ympärillään rikkaan talon loisto: kultaa, hopeaa, silkkiä ja ikkunaharsoja. Ja peilejä, joista näki ihmisten kuvien tulevan ja menevän! Oliko Kuhlberg näin rikas? Kun hänet näki komeana kuin hoviherra, niin käsitti, että hänellä piti olla tällainen koti. Mutta kalpea Beat-Marie, miten hän tänne sopeutui? Hän puhui yhtä vähän kuin hänen miehensä puhui paljon. Vaan heidän lapsensa olivat terveet ja iloiset ja Kuhlberg otti pojat olkapäilleen ja kiidätti heitä huoneiden läpi niin iloisesti ja hellästi, että sitä mielellään katseli. Entä tytöt?

Juuri tyttöjähän oikeastaan Anna Kristina Skuggen käynti koski. Hän oli pannut paperille ajatuksia kipeästä tarpeesta, jota oli vuosikymmeniä ajatellut, kunnekka katsoi, ettei ollut enää oikeutta vaieta. Hän tuli anomaan, että Kuhlberg toimittaisi hänen ajatuksensa itse valtiopäivämiesten tietoon. Tätä varten hän oli valmis painattamaan kirjoituksensa, joka kuului:

 »Nöyrimmästi pyydän anteeksi rohkeuttani, kääntyessäni
 Korkea-arvoisten Valtakunnan Säätyjen puoleen kirjeelläni. Kuitenkin
 teen sen, koska tiedän puolen ihmiskuntaa seisovan sanojeni takana.
 Puhun nimenomaan siitä vääryydestä, jota koko naissukukunta kärsii,
 eläen täysin laiminlyötynä, vailla oikeuksia ja kunniaakin. Elämme,
 me poloiset, ilman tietoa ja ilman taitoa. Jos vanhempamme tai
 edusmiehemme sattuvat kuolemaan tai menettävät toimeentulonsa, olemme
 me vailla kattoa päämme päällä, vailla vaatteita ja leipää.

 Kun äiti synnyttää maailmaan tyttölapsen, täytyy hänen monesti
 rukoilla, että Jumala samassa ottaisi sen pois. Sillä meidän
 asemassamme syntyneen tytön ainoa pelastus on avioliitto ja meidät
 työnnetään miehelle kenelle tahansa, jotta meistä päästäisiin. Ei
 kysytä meidän sydämemme taipumusta, mies nai oikeastaan talomme
 ja omaisuutemme ja me joudumme mukaan välttämättömänä pahana ja
 saadaksemme kokea tylyä kohtelua, josta emme voi minnekään valittaa ja
 josta meidät vapauttaa ainoastaan kuolema. Niin joudumme synnyttämään
 surullista sukukuntaa vailla jaloja luonteen perintöjä, lapsia
 joita emme kykene kasvattamaan. Mutta jollemme taas olisi päässeet
 naimisiin, olisi edessämme nälkä ja häpeä, sillä mitään työtä ei
 meille uskota eivätkä harjaantumattomat kätemme kykenisikään sitä
 suorittamaan. Kuitenkin on jokaisella päivällämme omat tarpeensa.
 Jos tässä kurjuudessa joudumme siveellisiin hairahduksiin, on lievin
 rangaistuksemme eliniän pituinen pilkka ja ylenkatse. Mutta vaikka
 vaelluksemme olisi kuinka nuhteeton tahansa, niin eihän mikään
 pilkkakirjoitus tai huviruno maistu, jollei siinä naista ja hänen
 heikkouksiaan ivata. Yksinpä nuorten sotamiestenkin huvituksiin kuuluu
 naista nauraminen.

 Paljon huomiota on Korkean Valtiovallan puolelta kiinnitetty
 sellaiseen asiaan kuin meidän vaatetukseemme — mitä meidän tulee
 pukea yllemme ja mitä emme saa käyttää. Mutta meidän todelliseen
 etuumme eli henkiseen kasvattamiseemme ei ole kiinnitetty huomiota.
 Ja kuitenkin valitetaan maassa työvoiman puutetta. Käykö valittaminen
 väen vähyyttä, kun suuri joukko köyhiä ja puutteenalaisia naisia on
 tuomittu työttömyyteen, jotta eivät riistäisi ansiota ammattikunnilta?
 Rohkenemme sentähden vaatimattomasti kysyä: minkä tähden meidät
 jätetään vaille kaikkea huolenpitoa yleisessä taloudenhoidossa? Minkä
 rikoksen olemme tehneet, joka on riistänyt meiltä lapsen oikeuden
 isänmaassa?

 Maan menestys on kuitenkin meidänkin silmäterämme ja kuinka hartaasti
 toivommekaan, että mekin kohdaltamme saisimme tehdä jotakin sen
 hyväksi.

 Vertavuotavin sydämin me niinmuodoin tunnustamme ja myönnämme
 vajavaisuutemme ja velttoutemme. Mutta samalla nöyrästi anomme, että
 viisas ja väkevämpi sukupuoli saattaisi selville ja käytännössä
 toteuttaisi ne luotettavat keinot, joilla meidän velttoutemme olisi
 autettavissa, niin että voisimme täyttää luonnon meille uskomat
 tärkeät tehtävät.

                                        Anna Kristina Skugge,
                                          synt. Suthoff.»

Kun Beat-Marie Kuhlbergin kaunis ja kirkastunut täti oli pormestarin upeassa salissa esittänyt kirjoituksensa, olivat kyynelet sekä pormestarin että pormestarinnan silmissä ja pormestari julkitoi ihmettelynsä ja ihailunsa hyvin kokoonpannun supliikin johdosta. Skugge-puolisot jättivät talon uskossa, että eteväksi tunnettu lakimies ja Helsingin edustaja ajaa tätä asiaa tarmolla ja taitavuudella.

Kuitenkaan ei niin käynyt, vaan supliikki tuli tunnetuksi niinhyvin Helsingin kellarissa ja kapakoissa kuin kodeissakin, ennenkuin Kuhlberg matkalle lähtikään, ja sitä naurettiin niin paljon, ettei Kuhlbergin mieleenkään juolahtanut sitä Tukholmassa esittää, paitsi juovuksissa ollen ja iloisille juomaveikoille. Helsingin naisia huvitti lystillinen kirje kaikkein enimmän ja kun herrat perhejuhlissa ja assemblee-illoissa kysyivät heiltä, olivatko he todella kaikki valtuuttaneet rouva Skuggen puhumaan puolestaan, vastasivat he kiivaasti, ettei kukaan heistä ollut hänen sanojensa takana! Krista Skuggen kirjeen sisällys oli parin viikon kuluessa muuttunut niin, että majuri Granatenhjelm katsoi asiakseen käydä asianomaisilta kysymässä, mitä he olivat tarkoittaneet ja kirjoittaneet. Ja kun rouva Skugge oli säilyttänyt konseptinsa ja antoi siitä majurille kopion, niin iloinen huhu kaupungilla menetti paljon viehätyksestään ja vähitellen tukahtui.

Tästä puoleen nousi rouva Weckströmin niska entistä ylpeämmin ja hän tuskin näkikään ihmisiä, jotka kadulla tulivat häntä vastaan, varsinkin jos he olivat niitä naisia, jotka olivat pilkanneet hänen sisartaan. Hän pysytteli kotosalla eikä vieraampien ihmisten läsnäollessa edes hymyillyt.

Samana vuonna, jolloin sotamiehet, palatessaan sotaretkeltä Itämeren takaa, toivat taskuissaan potateos-hedelmää, johon nyt olivat tottuneet ja mielistyneet, istuttaakseen sitä Suomen multaan, tapahtui, että vanhassa alarakennuksessa Läntisellä Kirkkokadulla pieni ystäväpiiri kokoontui illasta iltaan päreen ja kynttiläin ympärille kuunnellakseen sitä sanaa, jota julisti filosofian maisteri ja kolleega Henric Forsius kirjoittamastaan teoksesta »Akateeminen väitöskirja kuuluisasta tapulikaupungista Helsingistä Uudella maalla». Esilukijana toimi Forsius itse ja kuulijoina olivat Skugge ja hänen vaimonsa, joskus Hedulla Weckström, jopa jonkin kerran provianttimestarikin ja hyvin usein kauppaneuvos Sederholm, sekä Forsiuksen opettajatoverit triviaalikoulusta.

Forsius oli, sen jälkeen kun hänet oli vihitty papiksi, kaikella hartaudella ja tarmolla ahkeroinut Herran viinamäessä, hengessä ollen liki niin surevia kuin iloitseviakin seurakuntalaisiaan ja Jumalan sanan selkeällä tulkinnalla ja Hänen sakramenttiensa jakamisella korottaen seurakuntaansa ja seurakuntalaisiaan. Hänen oppineisuutensa ja tietorikkautensa sekä nöyrä mielensä panivat monen ennustamaan, että häntä odottivat uudet ja suuretkin tehtävät sielunpaimenena isänmaassa. Akateemisen väitöskirjansa esipuheessa omisti Forsius syntymäkaupungilleen seuraavat sanat:

»On ja tulee aina olemaan eittämätön totuus, ettei mikään käy meille rakkaammaksi kuin koti; ja niin usein kuin meille käy mahdolliseksi jälleen nähdä, jälleen tuntea, tai vaikkapa vain muistella lapsuutemme leikkitannerta, me ikäänkuin nuorrumme ja palaamme menneisiin. Kun minut nyt, vaeltaessani inhimillisen tiedon aavoilla kentillä, pitää etsiä aihe, jonka muokkaamisessa saan koetella neroni vähäistä kykyä, niin olen havainnut yhtäpitäväksi sydämeni taipumuksen kanssa enkä mitenkään riitaiseksi velvollisuuden kanssa, mikä kehoittaa minua tähän, laatia kuvaus syntymäkaupungistani eli Helsingistä, Uudella maalla, sen entisessä ja nykyisessä tilassa. Tämä seutu, jossa ensinnä näin päivän valon ja sain kasvatukseni, ei ainoastaan pitänyt huolta välttämättömistä tarpeistani, vaan otti kantaakseen kalliin vastuun kehittämisestäni kansalaiseksi valtiossa ja valvoi, ettei ajan tietämättömyys turmelisi tapojani. Kun nyt tämä seutu näissä tärkeissä suhteissa on ollut minulle suosiollinen, niin toivon, ettei kukaan paheksu tai lue minulle viaksi, että tässä harjaantuakseni ponnistan kaiken voimani saattaakseni sen kaupungin nimen kuuluisaksi...»

Ja herättivätpä nämä sanat ystäväpiirissä, joka ne ensimmäisen kerran kuuli, hartaan ilon ja liikutuksen. Kun esilukija sitten oli lopettanut ja painanut kiinni kirjansa kannen, lausui hänen enonsa sanat, joilla hän niin monet kerrat oli päättänyt raastuvanoikeuden viimeisen vuosi-istunnon pöytäkirjan:

Soli Deo Gloria.

»Susisaarten herrat», koettuaan valtiollisten suuntain heilahduksia, mitkä vaativat Viaporin työt milloin vuosikausiksi seisahduksiin, milloin kokonaan keskeytettäviksi, milloin kuumeisesti jatkettaviksi, siirtyivät vähitellen toinen toisensa jälkeen emämaahan. Augustin Ehrensvärdiin koskivat oikulliset valtiolliset vaihtelut kipeimmin. Kun hän mittasi kaikki »Jumalan kunnian ja isänmaan hyödyn yhteisellä mitalla», niin toimettomuus ja keskeneräisyys työssä kävivät hänelle sietämättömiksi. Häntä kyllä muistettiin moninaisilla suosionosoituksilla, kuten korkeilla arvonimillä, mutta hän piti niitä turhuutena. Hänellä oli yksi ainoa tarve: saada varat, millä veisi loppuun laivaston ja linnoituksen työt, turvatakseen isänmaan.

Ja samalla kun Viaporin vaaraa uhmaavat ja silmää hivelevät muurit kohoamistaan kohosivat merestä, hiljeni hiljenemistään elämä rakentajakreivin ympärillä. Iloinen taiteilijajoukko oli hajonnut ja pieni ystäväpiiri sitkeitä määrätietoisia työntekijöitä jäänyt jäljelle. Kuitenkaan ei taiteilija Augustin Ehrensvärdissä voinut elää, jollei se päässyt ilmentämään, mitä elämä ja ympäristö joka hetki välittivät. Jollei hänellä ollut aikaa käyttää sivellintä, niin hän piirteli pintaan mikä milloinkin eteen sattui, paperinpalaselle, muurin syrjään, laatikon kanteen, piirteli mitä silmä näki: linnun, laivan, lapsen, kallionkielekkeen. Ja vaihteen vuoksi taiteilija loi myöskin sanan aineettomasta aineesta, valaen siihen ajatuksensa. Niinpä hän muutamassa runossa suree kallista aikaa, joka niin helposti ihmisen käsissä hupenee tyhjiin. Mutta ken on sen nopeasti kiitävistä hetkistä osannut oikein käyttää minuutteja ja tunteja, hän on vähitellen voinut voittaa vuorokausia ja vuosia.

Ja hänen silmänsä seuraavat laineiden kulkua. Ja katso, noin työntää aalto aaltoa ja näin seuraa hetki hetkeä. Ei milloinkaan voi ihminen peruuttaa askelta, jonka jo on kerran astunut. Ei milloinkaan hän voi pysähtyä, ei milloinkaan käydä uutta kertaa elämän tietä, ei milloinkaan korjata tehtyä erehdystä...

Pienelle pojalleen, jota Ehrensvärd, istuen kodissaan Viaporissa, pitää polvellaan, hän kirjoittaa:

       »Carl August,
    älä häviä kuin savu tuuleen,
    vaan opi jo nuorena
    ne taidot ja työt,
    jotka jälkimaailmalle osoittavat,
    että sinä olet ollut olemassa
    ja hyödyllisenä elänyt.

    Revi rikkaruohot hennosta tahdostasi!

    Älä milloinkaan tahdo muuta,
    kuin minkä äly osoittaa
    oikein ja hyvin olevan.

    Älä mitään mittaa
    mielihalujesi mukaan,
    vaan kaikki mittaa
    Jumalan kunnian
    ja Isänmaan hyödyn
    yhteisellä mitalla.

    Älä unohda,
    että Isänmaa ja sinä
    olette erottamattomat,
    että milloinkaan et voi
    onnellinen olla
    ilman että Isänmaa onnellinen on,
    mutta että Isänmaa
    voi onnensa löytää
    sinuttakin.»

Rouva Weckströmin nuoruudenystävä seppä Fredrik Rosenström oli nainut Sarvilahden kartanon pehtoorin tyttären Maria Nybergin ja ostanut Hollolan pitäjästä pienen tilan puolen virstan päässä kirkolta. Täällä hän teki kellosepän työtä, samalla ottaen kotoisesta pellosta irti leivän ja iloiten aviollisesta onnesta, joka siunattiin lukuisilla lapsilla. Kerran vuodessa joulun alla hän ajoi Helsinkiin, tuodakseen Sederholmille myytäväksi kellojaan, jotka tämä halusta häneltä puhtaalla rahalla ostikin, koska piti niitä niin erinomaisina, että katsoi turhaksi jokaisen kellon tai kellolaitteen tilaamisen ulkomailta, kotona kun oli tällainen kellomestari. Kun Helsinkiin oli tarkoitus toimittaa tornikello samalla kun vanha kirkko pakostakin oli perinpohjin korjattava, niin lupasi Sederholm ehdottaa, että tämän tekijäksi kutsuttaisiin Hollolan Rosenström. Sederholmilta seppä puolestaan osti kaikki, mitä hänen perheensä vuoden kuluessa tarvitsi, lähteäkseen viikon kuluttua täysin kuormitetun reen laidalla istuen kotiin. Hänestä ja Sederholmista tuli aikaa myöten niin hyvät ystävät, että Rosenström Helsingin-matkoillaan asuikin tämän luona.

Hedulla Weckström odotti Fredrik Rosenströmin käyntiä koko vuoden. Kaikki hänen valmistuksensa sitä varten tapahtuivat joulun varjossa — haarakynttilät, leipomiset ja juhlavaatteiden neulominen, kaikki tarkoitti nuoruudenystävää, jonka läsnäolo alati ihmeellisellä tavalla uudisti ja elvytti hänet. Mitään ei oikeastaan tapahtunut heidän välillään. He eivät etsineet tilaisuutta kahdenkesken-oloon. He eivät puhelleet mistään, mitä eivät muut olisi saaneet kuulla. Mutta he olivat mielellään samassa kaupungissa ja samassa huoneessa. Ja he mielellään katselivat toisiaan ja kuulivat toistensa äänen. He olivat toisilleen nuoruus ja kevät.

Weckström suhtautui Rosenströmiin varovaisella kohteliaisuudella, vältellen koskettamasta entisaikoihin ja pysytellen yksinomaan tämän hetken asioissa. Kun kreivi Ehrensvärd aivan pienessä suljetussa piirissä nimenomaan halusi kuulla Rosenströmin kokemuksista vankeuden aikana, hävisi Weckström huoneesta eikä palannut, ennenkuin tiesi kreivin lähteneen talosta. Rosenström vaikutti luontevasti ja melkein kuin leikitellen, että luonteeltaan niin erilaiset aviopuolisot tulivat toisiaan lähemmä. Sellaisenkin kumman hän sai aikaan, että Weckström ja hänen rouvansa alkoivat toisiaan sinutella! Pelastuksena provianttimestarilla olivat puheenaiheen puuttuessa lapset, joiden kanssa ja joista loputtomasti riitti puhumista. Jakob Mathiaksen jälkeen oli Weckströmeille vielä syntynyt lapsia, mutta ihmeellisimpänä kaikista pysyi aina ensimmäinen poika, viisas ja vilkas Jaakko Matti. Tämä ei ollut yksinomaan isän mielipide, vaan poikanen herätti todella ihmetystä, minne hoitajansa vanhan Lastikan kanssa tuli. Hän oppi opettamatta lukemaan ja kirjoittamaan, tuskin osasivat pienet hyppyset pidellä hanhensulkaa, kun paperille jo syntyi myllyjä, laivoja, lintuja ja kirkkoja. Isä vei hänet Vanhankaupungin myllylle, äiti kirkkoon ja ranta-aittojen tykö, nimittäin meren henkeen. Mutta kaupungin isommatkaan lapset eivät vieneet mukanaan Jaakkoa, vaan Jaakko vei heitä. Hän liikkui heidän joukossaan kuin elävä liekki, milloin polttaen, milloin iloisesti tuikkien. Ja niin mentiin torille, veneisiin, laitureille, Kluuville, Kruunun hevoshakaan, tallinparville, talojen ja pihojen sokkeloihin ja kellotapuliinkin. Lastikka kulki mukana, enemmän Jaakon nöyränä ihailijana kuin hänen kaitsijanaan.

Kuitenkin oli poikasella ominaisuuksia, jotka suorastaan pelottivat hänen vanhempiaan. Hän ei sietänyt mitään kieltoa. Hän saattoi kiellosta niin silmittömästi suuttua, että kerrankin särki ikkunan ja paiskautui siitä ulos. Onneksihan alla oli pehmoinen nurmi, olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Nyt tuli päähän ainoastaan aikamoinen kuhmu, mutta poika ei päästänyt ääntäkään, kun hänet, kasvot kivusta vääntyneinä, kannettiin sisään. Hän ei milloinkaan joutunut pyytämään anteeksi, vaan hänen vanhempansa lepyttelivät lopulta häntä, koettaen taivutella häntä entiselleen. He käsittivät, ettei tämä ollut hyväksi. He käsittivät, että ihminen taivutetaan, jollei hyvällä, niin pahalla. Jolleivät vanhemmat taivuta, niin elämä taivuttaa. Ja helpompaa olisi lapselle, jos hän taipuisi vanhempien käden kautta... Kerran Jaakko leikin riemussa kuljetti koko poikajoukon »Hopealaivaan», kaupungin hauskimpaan kellariin, joka oli hänen isänsä kapakka, asetti pojat pöytien ääreen ja komensi esiin parhaat juomat. Eerikki Iiskenpoika ei tosin totellut komentoa koko sen laajuudessa, mutta kuitenkin olivat seuraukset tuntuvat. Useat lapsista tulivat kipeiksi, mutta Jaakko itse mielistyi juomiin, jopa siinä määrin, että häntä täytyi ruveta pitämään erossa jokaisesta tilkkasesta, mikä jäi vieraan pikarinpohjalle. Isä ja äiti tapasivat hänet monta kertaa tuolilta kurottamassa kädellään viinipulloa kaapin päältä. Täytyi suorastaan sulkea pullot lukkojen taakse.

Isälle ja äidille tuli hätä käteen eivätkä he ymmärtäneet, mitä olisi tehtävä. Kun he nyt illoin lepäsivät Suthoffien vanhassa isossa vuoteessa, niin he murheellisina ja ärtyneinä puhelivat poikansa kasvattamisesta. Etteihän vain koko krouvi, niinhyvin huonompi kuin parempikin puoli, olisi ollut kirous, josta heitä nyt rangaistiin? Kunhan ei pitäisi hävittää koko sitä kirkkorahastoa, joka vuosien mittaan oli koottu... Kerran Jaakko tavattiin juottamassa nuorempia sisaruksiaan, sekä poikia että pientä tyttöä, ja silloin isä päätti, että täytyy koettaa vitsalla ojentaa rakasta lasta. Poikanen, nähdessään vitsan, kävi uhkaavana isän eteen seisomaan ja sitten iski hampaansa vitsaa pitelevään käteen, purren sen veriseksi. Isäkin katsoi nyt velvollisuudekseen lyödä lasta samassa suhteessa. Tulos oli, että Jaakko alkoi vihata isäänsä. Ja kesti viikkokausia, ennenkuin hän jälleen suostui häneen eikä hän milloinkaan unohtanut selkäsaunaa, jota piti vääryytenä.

Levottomaksi saattoi isän myöskin pojan luonnoton hyväsydämisyys. Hän antoi jalastaan ihkasen uudet kengät, jos kadulla joku häneltä niitä pyysi, ja tuli paljasjaloin kotiin. Hän otti kauppapuodeista velaksi vaatetavaraa antaakseen niitä kerjäläisille ja kun ei Keppi-Saara luvannut panna hartioilleen sitä kirjavaa liinaa, jonka hän hänelle osti, vaihtoi hän tämän mustaan. Hän ojensi parhaimman herkkupalansa, jos näki toisen tekevän sitä mieli. Jaakon isä alkoi vaistota, että tässä ylen kaivatussa ja rakastetussa lapsessa etsiskellään isäin ja äitien pahoja tekoja ja että hänestä tulee sovinto-uhri, joka vailla omaa syytään joutuu paljon kärsimään. Ja neuvottomana kysyi Weckström itseltään ja kysyi sitä suoraan Jumalaltakin, miten olisi meneteltävä, jottei lapsi-paran tarvitsisi kaikkea tuota hirveää kuormaa kantaa, ja eikö hän, syyllinen itse, voisi suorittaa sovitusta jollakin tavalla itse puolestaan. Entä jos Hedulla jakaisi kaikki kirkkoa varten kootut rahat köyhille? Mitä olisi tehtävä? Ja Jaakon äitikin ajatteli omalla haarallaan samantapaisia ajatuksia.

Vanha Keppi-Saara oli Jaakolle ärsyttävä salaisuus. Mitä Saara näki seisoessaan ranta-aittojen luona ja tähyillessään merelle? Näkikö hän uponneet laivat ja niiden vainajat? Heidän kanssaanko hän puhui, koska huulet liikkuivat? Jaakko sai päähänsä, että vie Saaran Helsingin kellotapuliin, jotta hän sieltä voisi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa, miltä kaupunki näyttää, kun sen mahtavat tornit, linnat, laivat ja puutarhat ovat valmiit. Hän sai vanhuksen tikapuiden juurelle asti, mutta siinä Saara sanoi, ettei salattuja asioita saa ruveta leikilläkään tutkimaan — täytyy odottaa, kunnekkas ne näytetään.

Kylmänä talvi-iltana kerran, kun talon naiset olivat kokoontuneet tulen ääreen lämmittämään viluista vanhaa Saaraa ja kuuntelemaan hänen tarinoitaan, alkoi Lastikka vaatia, että hän kertoisi mitä tiesi Suthoffin kehdosta, missä kaikki nämä lapset olivat soudatetut.

Vanhan vaimon hymy liittyi johonkin hyvin kaukaiseen asiaan ja Lastikka tyrkytti hänelle viinaa saadakseen hänet puhetuulelle. Mutta hän sanoi lyhyeen:

— Kysykää vanhoilta merimiehiltä, jos tietäisivät.

Häntä vilutti niin, että talon emäntä kehoitti häntä jäämään tänne yöksi. Olihan raukalla alatuvassa lämmin. Kaikki he istuivat pyhäiltaa viettämässä tulen ääressä, ja Lastikka viljeli itse pulloa ja tyrkytti tyrkyttämistään muillekin.

Jaakkokin tuli siihen kädessään hopeapikarissa jotakin kallista etelän juomaa ja sanoi, että hän tahtoo kerrankin kuulla, mikä voima hänen kehtoonsa on pantu.

Ja ensin tyhjentäen pikarin puoliväliin Jaakko väkivaltaisesti juotti vanhusta.

Saara lyyskähti seinää vasten ja silmät ummessa hiljaa sanoi:

— Kun rukous loppuu kehdon äärestä, niin perkele astuu kehtoon.

Naiset luulivat hänen siihen paikkaan loppuvan. Mutta ei ollut vieläkään tullut hänen aikansa.

Kerran keväällä Jaakko varovasti läheni vanhusta tämän seisoessa Weckströmin ranta-aitan sillalla.

— Saara, mitä sinä siinä kuuntelet?

Ja niin osasi Jaakko verhota äänensä, että Keppi-Saara vastasi kuin omalle äänelleen:

— Hiljaisuuttahan minä.

Ajattelemattomasti! poikanen naurahti ja sanoi:

— Onko siinäkin jotakin kuuntelemista?

Tällaista ei vanhus olisi kärsinyt kenenkään muun sanovan. Hän olisi ainaiseksi tältä naurajalta sulkenut sydämensä. Mutta Jaakkoa hän vain kauniisti opetti.

— Etkö sinä tiedä: kuolleilla ja syntymättömillä on hiljaisuudessa huone. Heitä on paljon, meitä on vähän. Täytyy antaa heidän taluttaa, ettei eksy tieltä.

Jaakko tuli kiihtyneenä isänsä ja äitinsä eteen ja kysyi tuskan vallassa:

— Oletteko te päästäneet rukouksen loppumaan minun kehtoni ääressä?

Vanhemmat panivat nyt toivonsa kouluun, johon Jaakko ikänsä puolesta jo oli pääsevä ja missä Forsiuskin toimi opettajana. Juhlapäiväksi muodostui se kevätpäivä, jolloin isä poikansa kanssa kotiportista lähti, saattaakseen häntä tutkintoon.

Samoihin aikoihin saapui pitemmän poissaolon jälkeen kreivi Ehrensvärd Helsinkiin. Kun hän näki iloisen poikajoukon torilla rangaistuspaalun ympärillä, niin hän heti, tapansa mukaan, lähti katsomaan mitä pojat tekivät. Tällaisesta poikajoukosta saattoi keksiä kykyjä, joista voi kasvattaa miehiä.

Keskellä poikajoukkoa seisoi pieni Jaakko Matti, kepillä vetäen viivoja hiekkaan ja tulisesti selittäen asioita.

— ... tässä on asehuone ja tähän täytyy tulla silta. Oma kuningas pitää olla. Ja tässä on kuninkaan linna ja sen takana on puutarha. Siellä kasvaa kultaisia omenoita. Mutta tässä edessä on malmi, missä sotamiehet harjoittavat. Kuninkaan linnasta näkyvät kreivin sotalaivat ja Viapori. Mutta kreivi on minun kummini. Ja tämän torin pitää sitten ollakin tällainen. Tähän tulee kirkko, oikein suuri ja korkea... Minä näytän sen kuvan, jahka mennään meille. Kuva on hyvin pieni ja minun äitini pitää sitä kaulassaan yöllä ja päivällä, mutta kyllä hän sen näyttää...

Augustin Ehrensvärd laski kätensä pojan tummalle päälaelle ja katsoi syvälle hänen hartaisiin viattomiin silmiinsä. Ja näki pojan suuren ilon, hänen tervehtiessään kummiaan, selkä suorana ja pää pystyssä, niinkuin oli opetettu.

— No mitä sinä, ystäväni, nyt tässä piirustat?

Poikanen, naurusuin tarttuen keppiin, joka oli häneltä pudonnut, vastasi:

— Helsingin karttaa! Minä rakennan Helsingin suureksi ja loistavaksi, kunhan minun kummi-isäni minut opettaa!

— Tahdotko sitten tulla Viaporiin oppimaan?

Poikanen suoristi selkänsä entistä suoremmaksi, vetäisi hatun päästään ja vastasi:

— Tahdon!

— Niin, meidän pitää rakentaa, että seisomme omalla pohjalla emmekä luota vieraan apuun.

Sekä Jaakko Weckströmille että hänen vanhemmilleen seurasi nyt rauhallinen ja toivorikas aika. Tosin heidän lapsensa joutui olemaan suurimman osan kesää poissa kotoa, mutta reipas ja työteliäs elämä nerokkaan miehen läheisyydessä ja hänen työmaillaan tuntui lyhyessä ajassa tehneen ihmeitä. Jaakko Matti kiintyi opettajaansa ja tovereihinsa, tasaantui ja palasi vanhempiensa luo tottelevaisena ja kuriin alistuvana miehen-alkuna.

Elämä hymyili jälleen kodissa Läntisellä Kirkkokadulla. Weckström ei voinut valittaa, hänkään, vaikka Sederholm oli ajanutkin hänen ohitseen varallisuuden kilpakentällä. Jokainen, joka vähänkin osasi tehdä kauppaa, ansaitsi nykyään Helsingissä. Aatelisarvo provianttimestarilta puuttui. Se hänen pitäisi jättää pojilleen.

Triviaalikoulussakin näytti ensi viikkoina käyvän hyvin. Mutta pian saapui Henni Forsius neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Sillä Jakob Mathias oli sekä laiska että uppiniskainen ja kuriin aivan harjaantumaton. Ja vilkkaana, hauskana ja lahjakkaana poikana viekoitteli hän muutkin mukaansa. Forsius tahtoi vanhoille ystävilleen etukäteen ilmoittaa, että karsserirangaistus lähitulevaisuudessa odottaa Jaakko Weckströmiä, jollei hän kokonaan muuta tapojaan.

Sinä päivänä, jolloin rangaistus sitten julistettiinkin — Jaakko oli lyönyt opettajaa takaisin, kun opettaja ensin löi häntä käsille — meni Jaakon isä koululle, iski nyrkkinsä pöytään rehtorin edessä ja sanoi huonoksi koulua, joka ei osannut vilkasta ja lahjakasta oppilasta kasvattaa — olipa kreivi Ehrensvärd osannut, sopipa mennä hänelle oppiin! Mutta hänhän ei nyt ollut näillä mailla. Ja tällaiseen huonoon kouluun ei hän, Weckström, pane poikaansa, lähettääpähän hänet mieluummin vaikkapa Lyypekkiin.

Keväällä oltiin niin pitkällä, että Jaakko oli päättänyt lähteä merille. Ja jälleen, tehtyään tämän päätöksen, hän rauhoittui, pyrki ja pääsi laivatelakalle rakennustyöhön ja luki kaikki matkakirjat, mitä saattoi saada lainaksi.

Vanhemmat, yritettyään sekä hyvällä että pahalla pidättää poikaansa maankamaralla, huomasivat vain kiihdyttävänsä hänen haluaan, nielivät minkä jaksoivat mielikarvauttaan ja ryhtyivät valmistamaan Jaakko Mattia matkalle.

Sattui nyt kuitenkin niin onnellisesti, että Kaspar Eyland, perheen hyvä, vanha tuttava, oli »Ruusulaivan» kapteenina — helsinkiläiset sanoivat leikillään ja lyhykäisyyden vuoksi »Kenraalikuvernööri von Rosenia» Ruusulaivaksi. Vaikka olisikin ollut tarjolla uudempia ja suurempia laivoja, ei nuori Jaakko tässä vastustanut vanhempiensa tahtoa, vaan otti pestin Ruusulaivaan, varsinkin kun tunsi myöskin perämiehen, joka oli mukava ja iloinen nuori mies. Ja senkin hän yhtäkkiä keksi isäänsä lohduttaakseen, että Spanjanmaasta tuo kuin tuokin sen lammasparin, jota Ruhan kapteeni niin kauan on toivonut: parin niitä kiellettyjä erinomaisia Spanjan lampaita!

Niin nyt sitten rouva Weckström hankki parasta paksua villalankaa ja ryhtyi kutomaan pienelle merimiehelle paitoja ja sukkia. Sellaisen matkamiehen kirstuun ei paljon muuta tulekaan kuin näitä villavaatteita, saappaat ja raamattu.

Tuntui siltä kuin hän olisi valmistanut lastaan kuoleman matkalle. Tähän ei ollut mitään aihetta. Helsingistä lähti kymmeniä merimiehiä ja jälleen he terveinä palasivat kotiin.

Sinä yönä sitten, jolloin Jaakon aamulla piti lähteä, äiti lyhyestä unesta heräsi virteen, jota oli veisattu kirkossa silloin kun »von Rosen» päästettiin telakalta, monta vuotta sitten. Veisuu kuului selvästi pitkinä, valittavina sakeina.

Hän nousi istualleen ja kuunteli. Ei kuulunut enää mitään.

Weckström oli valveilla hänkin.

— Kuulitko virren? kysyi vaimo.

— Palovartijat huutavat, vastasi hänen miehensä.

Hetken perästä sanoi vaimo jälleen:

— Anna kätesi — rukoillaan yhdessä.

Ja aviopuolisot rukoilivat palavasti, pidellen toisiaan kädestä.

Jaakko itki rajusti, sanoessaan vanhemmilleen jäähyväiset. Sitten hän nopeaan ja reippaasti juoksi heittämässä hyvästi kaikille muille. Lastikkaa ja Iiskenpoikaa hän vielä tuskaisesti palasi syleilemään. Uskolliset vanhukset sulivat kiitollisuuden kyyneliin tästä hellyydenosoituksesta, joka runsaasti palkitsi heidän kaikki vaivannäkönsä.

Rannassa tuli pieni viivytys, kun yksi pestatuista miehistä ei ilmaantunutkaan muiden joukkoon. Hän oli illalla nähnyt muutamien rottien köyttä myöten lähtevän laivasta maihin ja piti tätä niin huonona enteenä, ettei luvannut mistään hinnasta tulla mukaan.

Kapteeni kuitenkaan ei tahtonut odottaa pitemmältä, matkallahan ehkä saattoi täyttää hänen tilansa. Ja niin Ruusulaiva selkeällä säällä ja suotuisalla tuulella jätti kotirannan.

Eyland oli luvannut vuoden perästä näin syksyllä tai jouluksi saapua kotiin, mukanaan hyvä suolalasti Cadixista.

Tätä syksyä ja tätä joulua odotettiin nyt Weckströmin talossa.

Ja myöskin sitä odotettiin Ruusulaivalla, joka jo oli matkalla Helsinkiä kohden.

Mutta vuodetpa ovat lyhyitä ja hetket pitkiä. Lyhyt vuosi oli painunut umpeen niinhyvin matkamiehiltä kuin kotiväeltäkin ja hetket olivat jäljellä — pitkät hetket.

Ruusulaivan hidastuttavat ja masentavat vastukset alkoivat oikeastaan kotimatkalla. Mutta silloinpa niitä tulikin niin paljon, että leikillä jo kysyttiin miehestä mieheen, kuka syntisäkki se oli, jota meri täältä haki. Kaikkein vähimmin olisi voinut täksi syntisäkiksi ajatella oikeamielistä, rohkeaa ja velvollisuudentuntoista kapteenia, tai poikasta Jaakko Weckströmiä, joka ei itseään säästänyt eikä omaa etuaan kysynyt, vaan laulullaan ja naurullaan loputtomasti piti miehistöä hyvällä mielellä. Kuitenkin oltiin nyt kotimatkalla ja viimeistäänkin jouluksi toivottiin päästävän perille.

Silloin eräänä yönä heräsi laivan väki kauheaan jyrinään ja rytinään. Hyökyaalto oli syössyt kannelle ja nuoleutui, sadoiksi väkeviksi ja kimmoisiksi vesikieliksi jakaantuneena ja pyyhkäisten tieltään kaikki esteet, jokaiseen kojuun ja komeroon, yksinpä uunin pesäänkin, niin että joka paikassa, kauttaaltaan pitkin koko Ruusulaivaa loiski ja lainehti kuin hauraassa ja kiikkerässä vesialtaassa, jota jättiläinen leikillään paiskelee.

Yhdessä silmänräpäyksessä olivat vuoteet ja vaatevarastot kastuneet eikä voitu sytyttää tulta, ei lämpimyyden enempää kuin ruoanvalmistuksenkaan vuoksi. Syötiin siis laivakorppuja ja säästeliäästi suolalihaa, jottei herätettäisi janoa. Ainoa tuli, joka saattoi saada sijaa tässä hyrskyävässä, jääkylmässä vesikirnussa, oli pieni piipunpesä, joka likomärille miehille välitti muistoa kaikesta siitä armaasta, mitä valkea oli heille elämässä merkinnyt. Heidän kohmettuneet kätensä hyväilivät piipunpesää, sieraimet ammensivat siitä hajua ja silmät etsivät tuikkivaa pientä hehkua, joka tässä märässä, raivoavassa pimeydessä oli kokonainen kotoinen liesi. Alhaalla matavat ja vettä ja lunta vihmovat pilvet yhdistyivät puolitiessä taivaan ja maan välillä vuorenkorkuisiin nälkäisiin aaltoihin, joiden avarassa riehuvassa sylissä laiva ja sen ihmiset vielä tällä hetkellä olivat yhtä. Seuraavasta hetkestä ei ollut tietoa.

Mutta aamut valkenivat yhtä kaikki ja erään tällaisen aamun kajossa kantoivat laineet harjoillaan jotakin, joka ei ollut vettä, vaan oli peräisin ihmisten maailmasta: pirstaleita haaksirikkoutuneesta laivasta. Ruusulaivan miehet totesivat: kappaleita pelastusvöistä, mahonkipuinen laivan kaiteen peräosa... Ne toivat tervehdyksen miehiltä, jotka olivat kamppailleet samassa myrskyssä. Myrsky ulvoi, vihelteli ja soitti vastaukseksi kaikkeen siihen, mitä ihmishuulin oli lausuttu noiden pirstojen ääressä, ja kiidätti niitä edelleen...

Märkyys alkoi käydä »von Rosenin» miehille kovin tuskalliseksi. Ei voinut kuivattaa vaatteita, sillä merivesi oli ollut niin suolaista, että ensin olisi pitänyt makeassa vedessä liottaa niistä pois suola. Lyhyt uni vapaavahdin aikana oli otettava märässä vuoteessa, missä vilu kaiken aikaa pani hampaat kalisemaan. Kuitenkin koetettiin maata mennessä sälyttää ylle koko se vaatevarasto, mikä oli saatavana, vaikka se märkä olikin.

Vaan tämäpä ei ollut mitään verrattuna siihen, mikä oli tulossa. Tuli sairaus, se sairaus, mitä merimiehet sanovat »beriberiksi». Kaikki saivat ruumiiseensa paiseita, käsivarsiin, ranteisiin ja sääriin. Sormet halkeilivat ja vuotivat verta ja visvaa. Kun käsin nyt tarttui märkiin, suolaisiin ja karkeihin köysiin, kirveli haavoja polttavasti. Ja ne yhä suurenivat, kun mastoissa kiipeillessä purjeiden kimpussa halkeilivat ruvettuneista reunoistaan. Hirvittävältä tuntui maata-paneutuminen, kun ei ruumiissa ollut paiseetonta kylkeä, millä olisi voinut levätä, ja myrskyn väkivaltainen soudattaminen kovan, kapean makuusijan kehdossa kaiken aikaa tuotti kolahduksia, joita ei väsynyt arka ruumis olisi mitenkään kestänyt. Mutta vaikeinta oli sittenkin, kun lepoasennosta, johon jotenkuten oli tottunut sovinnollisesti suhtautumaan, piti nousta kansivahtiin. Märät kylmät vaatteenosat, jotka eivät olleet saaneet lämpöä ruumiista, repivät nyt kuin terävät jääsirut. Eikä edes voinut hieromalla lämmittää pintaansa, sillä kädet, niinkuin koko ruumiskin, olivat haavoilla.

Kun Ruusulaivan miehet viidettä viikkoa olivat kestäneet tätä tilaa, olivat he valmiit hyppäämään mereen. He eivät enää sietäneet toisiaan eivätkä puhuneet toisilleen. Ainoa, joka vielä puhui, jopa yritti laulellakin, oli laivapoika, Jaakko Matti Weckström. Kun kaikille muille oli samantekevää, tultaisiinko kotiin vai eikö tultaisi, puheli poika jouluaatosta, jolloin varmasti oltaisiin Helsingissä ja saataisiin joulusauna.

Sitten eräänä yönä tuuli kääntyi ja kuu astui ulos pilvistä. Saatiin jokin osa vaatteita kuivatetuksi ja kapteeni jakoi miehille koko kuivan varastonsa. Myöskin laivapoika, jolla oli ollut kirstussaan useampi sukkapari kuin oikeastaan oli merimiehelle sopivaa, kantoi vihellellen sukkansa tovereille. Kokkikin alkoi keskellä yötä keittää ruokaa ja kahvia.

Jokainen unohti siinä silmänräpäyksessä haavansa ja paiseensa. Ja toivorikkaina lasketettiin myötätuulella pohjoista kohden. Jollei ehdittäisikään jouluaatoksi, niin ainakin uudeksivuodeksi. Nyt oli suurimpana pelkona, että myöhäisen vuodenajan vuoksi pakkaset jäädyttäisivät pohjoiset satamat ja talvi olisi vietettävä jossakin niistä. Kuitenkaan ei vielä vastaiseksi kuulunut pakkasta, vaan näytti tulevan sula talvi.

Ja oltiin jo omilla vesillä.

Ja tultiin niin likelle, että Suomen rannan pitäisi alkaa näkyä. Silloin tuntui ilmassa ja taivaan kajastuksissa ja laineiden kiillossa niitä merkkejä, joista merimies tietää myrskyn olevan tulossa. Laineiden harjat alkoivat murtua. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin myrsky sitten lopullisesti kohtasikin helsinkiläisten kauppamiesten laivan, joka kerran oli ollut heidän ylpeytensä.

Vuoden viimeisenä ehtoona laiva vielä lumimyrskyssä ja sysipimeässä kamppaili henkensä edestä. Myrsky painoi sitä vaarallista karikkoa kohden. Korkea vastameri teki kaikki ponnistukset turhiksi, mastoissa kun vain oli jäljellä joitakin purjeen riekaleita. Nytpä oltiin niin likellä karikkoa, että joka hetki saatettiin pelätä rungon koskettavan pohjaan. Hyökyaalto löi kajuutan täyteen vettä, toinen nosti laivaa harjalleen, samassa paiskatakseen sen uuden aallon pohjaan. Kuului rysähdys: peräsin oli irtaantunut! Toinenkin rysähdys, ja etumasto murtui, murskaten alleen pelastusveneen!

Laiva kaatui kyljelleen. Pienen hetken perästä se jo alkoi vajota.

Sarastavassa aamussa saattoi erottaa Suomen rannat. Heti riutan takana yleni korkea saari, haaksirikkoisille ainoa pelastuksen kallio. Perämies, sidottuaan vyötäisilleen köyden, pääsi hyrskyn kannattamana ensimmäiseksi kalliolle. Sen jälkeen merimiehet, toinen toisensa jälkeen. Yhden pyyhki meri mukaansa. Ja toisenkin. Vajoavalla hylyllä pysyttelivät nyt vain kapteeni ja poikanen Jaakko Weckström. Siinä he vielä kylmästä kohmettuneina vaihtoivat jonkin sanan.

— Lähde jo sinäkin, poika, Jumalan nimeen! sanoi Eyland, sitoen nuoraa pojan kapean uuman ympäri, vaikka tiesikin, ettei tästä toimituksesta ollut pienintäkään apua.

— Kapteeni, nyt ne kotona menevät uudenvuodenkirkkoon!

— Meidän täytyy pitää kirkkoa täällä.

— Kapteeni, en lähde ilman teitä!

Samassa nuolaisi aalto liukkaaksi jäätyneeltä mastontyngältä viimeisen köysikimpun heidän jalkojensa juuresta.

Kaspar Eyland, tuskin saaden sormiaan liikkumaan, irroitti köyden pojan ympäriltä, sijoitti hänet selkäänsä ja kytki itsensä yhteen lapsen kanssa, joka kuuraisten silmäripsiensä alta luottavasti häneen katsoi, kiertäen kädet hänen ympärilleen. Ja näin, lujasti yhteen kuuluen, kapteeni ja hänen laivapoikansa nyt epävakaisten mastonkappaleiden varassa odottivat suurta ja kantavaa lainetta.

— Kapteeni, puhui poikanen kapteeninsa korvan juuressa, — minä kuulen Helsingin kirkonkellot.

— Pidä kiinni! huusi Eyland. — Nyt.

Suuri loiva ja jääkylmä laine otti heidät harjalleen. Miehet näkivät kallioltaan heidät vielä kerran... ja toisenkin kohoavan näkyviin. Sitten ei enää.

Ja aallot seurasivat toisiaan, siliämistään siliten.

Kuun hopealaiva tuli esiin pilvistä.

Juhlakestityksestä kyllänsä saaneina nukkuivat tänä yönä niinhyvin porvarit kuin palovartijatkin, uuden kuun ja uuden vuoden liukuessa kaupungin yli, tähtivalojen keskitse. Myrsky, joka joulujen välillä oli pitänyt levottomuudessa merimiesten omaisia, oli hiljentynyt ja kotiinodottavatkin olivat painaneet alas tuskansa, niinkuin painetaan paha pala, joka täytyy niellä. Syvässä hiljaisuudessa lepäsivät taivas ja maa.

Hedvig Ulrika Weckström, Ruusulaivan nuorimman merimiehen äiti, piteli tuskaisia hengenvetojaan ja kietoili käsiensä ympäri suuria keltaisia palmikkojaan, ajatellen merimiehenäidin ajatuksia.

Jaakko oli pienenä kiipeillyt näiden palmikkojen varassa äitinsä syliin.

Jaakko ei tullutkaan kotiin, ei jouluksi eikä uudeksi vuodeksi!

Ja äiti koetti ajatella muuta, sitäkin, ettei hänen nuoruudenystävänsä, kapteeni von R:n poika, ollut koko vuonna käynyt heitä tervehtimässä. Olisiko hän ollut sairaana? Kaukainen armas muisto syksyisistä sammaleista ja varisevista lehdistä kosketti valvovan äidin kasvoja, kun hän siinä kuunteli sydämensä lyöntejä ja koetti arvaella, mitä alkava vuosi oli tuova mukanaan.

Nuoruudenystävä oli nyt yht'äkkiä seisovinaan vuoteen jalkopäässä; Hedulla ymmärsi, että hän tahtoi toivottaa hyvää uutta vuotta ja vastasi hänelle sydämensä lyönneillä, niinkuin niin useasti pitkien hetkien ja lyhyiden vuosien kestäessä. Hän oli niin kiitollinen, että ystävä juuri nyt, tänä vaikeana yönä oli tullut, eikä tahtonut avata silmiään, jottei hän häviäisi.

Vaan nytpä hän näkikin hänet silmäluomiensa alta. Ja hän oli nuori niinkuin silloin, kun hän havunoksien alitse ensimmäisen kerran katsoi häneen ja Kristaan, heidän odottaessaan nälkäkuolemaa Espoon metsissä.

Nyt jälleen ei häntä enää ollut!

Oli hiljaisuus, oli rauha.

Ah, mitään parempaa ei ollut kuin tämä rauha.

Mutta rauha ei viivy merimiesten äitien rinnassa tällaisten myrskypäivien jälkeen. Ruusulaivasta ei tiedetty mitään. Ja totuttuun tapaansa Hedulla samassa alkoi toistella niitä kolmea kirjettä, jotka näinä vuosina olivat tulleet pojalta vanhemmille, milloin minkäkin kapteenin taskussa. Äiti osasi ne ulkoa, olihan hän lukenut ne aamuin illoin isämeitänsä yhteydessä. Pyhäilloin olivat Iiskenpoika ja Lastikka pyytäneet häntä lukemaan ne heillekin. Ja siinä he sitten yhdessä emäntänsä kanssa olivat muistelleet rakasta poikaa.

 »Korkeasti kunnioitettu herra Isäni. Kaikkein korkeimmin kunnioitettu
 ja rakastettu Rouva Äitini! Rakkaat Vanhemmat ja sisarukset!

 Olen saanut asua Jumalan pyhässä varjeluksessa ja olla terveenä ja
 toivon teidän kaikkien saaneen nauttia tätä samaa kallista taivaan
 lahjaa. Ja minä olen nyt nähnyt Lyypekin ja sen ihanat kirkot. Ja
 Maarian kirkossa ihminen on kuin Jeesus-lapsi korkeasti kunnioitetun
 rouva Äitinsä, Neitsyt Maarian helmassa. Niin minäkin olin. Ja ah,
 kuinka urut soivat! Minä tahtoisin, että Helsinki saisi sellaiset
 kirkot. Kapteeni sanoo, että tornit ovat Itämeren tyttärien käsivarsia
 ja vartioivat Itämeren ihmisten yhteyttä. Tämä yhteys on tärkeä.

 Ja hän vei minut hyvin arvoisan rouva Anna Schmidtin luo ja tämä
 hyvin arvoisa Rouva kysyi paljon ja moneen kysymykseen minä taisinkin
 vastata. Ja kehtoakin kapteeni pyysi saada nähdä ja se oli pimeässä
 huoneessa, peitettynä silkkisellä vaatteella, ja kannetaan sitten
 päivään, kun sukuun uusi lapsi syntyy. Tämä merkitsee salaisuutta,
 sanoi kapteeni. Jo monta sataa vuotta sitten on korkeasti oppinut
 herra Martin Luther seisonut tämän kehdon vierellä ja sanonut tämän:

 Denn ich befehle mich, mein Leib und Seele und alles ynn deine Hende.
 Dein heiliger Engel sey mit mir, dass der böse Feind keine Macht an
 mir finde. Amen.

 Se on Saksanmaan kieltä.

 Ja se oli sovitettu tähän kehtoon ja siis meidänkin kehtoon. Ja
 hyvin arvoisa Rouva kirjoitti itse sanat paperille ja käski lähettää
 minun rouva Äidilleni. Ja sitten kun lähdimme, hän antoi minulle
 marssipaanin ja huuliharpun, joka soi kauniisti − − −.»

 »Joulun vietimme merellä. Aattona oli niin kova myrsky, että joka
 miehen piti olla kannella, kaksi kerrallaan saimme mennä syömään
 jouluruokiamme. Muistin teitä kaikkia ja entisiä jouluja. Tulin
 niinhyvin suruiseksi kuin iloiseksi, kun kapteeni antoi minulle sen
 kirjeen, minkä minun korkeasti kunnioitettu ja hellästi rakastettu
 Äitini oli käskenyt antaa hädän hetkellä. Se on nyt virsikirjani
 lehtien välissä. Pääsimme kuitenkin siitä myrskystä ja tuli kaunis
 ilma Amerikkaan asti. Kanaalissa meidän piti muutamia kertoja reivata.
 Passadissa on kovin hauskaa purjehtia, öisin näkee valaskaloja,
 juoksijoita, hai-kaloja, lentokaloja ja sensellaisia. Meillä on
 laivalla 10 kanaa ja tusinallinen kanarialintuja, jotka pitävät
 aikamoista elämää. Ja haitarinsoittajia on useitakin. Öisin kun kuu
 paistaa, katselen kaukaisuuteen niinkuin vanha Saara ja nyt ymmärrän
 hänet hyvin. Kapteenimme on jumalinen mies ja puhuu meille Elämän
 Kirjasta, johon kaikki on kirjoitettu Ajasta Aikaan. Mutta samalla hän
 on suuri leikinlaskija. Kyllä merimiehen elämä on hauskaa ja iloista,
 mitäs siitä jos likomärkänä täytyykin joskus mennä kojuun. Pian on
 plankkulastimme sisällä ja me seilaamme Rioon...»

 »Nyt vasta kuulin, miten vaikea matka minua odottaa. Saa nähdä tulenko
 hengissä kotiin. Täällä raivoaa keltakuume, joka matkalla se vie pari
 miestä. Pian on viidestoista syntymäpäiväni, onko se oleva viimeiseni?
 Ainakin saa minun hellästi rakastettu ja suosiollinen Rouva Äitini
 tietää, että viimeiseen hengenvetooni asti olen Teidän uskollinen
 poikanne

                          Merimies Jacob Mathias Weckström.»

 Merimiehen-äidin ajatukset ovat samoja ja alati toistuvaisia, niinkuin
 ne laineet, joiden harjoilla merimiehen kirjeet kirjoitetaan.
 Ruusulaivan nuorimman merimiehen äiti tunsi palmikkojensa kastuvan
 tuskan hiestä, kun hän vuoteeltaan, tutusta ikkunasta katseli
 etäisyyteen.

 Miten olikaan tämä yö täynnä aavistuksia. Kuolevatko tänä yönä kaikki,
 jotka ovat olleet hänelle rakkaimmat? Vai hän itsekö kuolee?

 Yht'äkkiä hän näki, että kuun vene alkoi suureta ja nopeasti liukua.
 Taivaalle syttyi liekehtivä sininen kajo, joka kuljetti venettä
 mereltä päin kaupungin toria kohden. Seisoiko joku laivassa?
 Yltympärillä ei enää ollut seiniä ja kaukaa meren toisilta rannoilta
 kangasti tänne punaisia, sineen kohoavia kirkontorneja. Itämeren
 ihmisten henki piteli kirkkojen korkeutta. Oliko Helsinki mukana?
 Hedvig Ulrika säikähti ja ajatteli, että hänen isänsä varmaan saapuu
 veneessä katsomaan, onko hänen kaupunkinsa Helsinki mukana yhteydessä,
 Itämeren tyttärenä? Ja eikö hänen mukanaan ollutkin Streng, jonka
 piti saada tietää, että Helsingin oli suomalaisena sisarena oleminen
 sisarpiirissä. Ja Ehrensvärdin ääni kuului: seiso täällä omalla
 pohjalla äläkä luota vieraan apuun.

 Mutta nytpä oli hopealaiva aivan tässä kohdalla. Ja äiti tunsi tulijan
 pojakseen! Hän riuhtaisi itsensä irti vuoteelta, karkasi ikkunaan ja
 viskasi kauniille nuorukaiselle palmikkonsa, jotta hän pääsisi maihin.

 Mutta poika asteli ilman siltaa pitkin.

 Yhtäkkiä ei häntä enää näkynyt, ei näkynyt mitään, ei hopealaivaakaan.
 Ja kuun kapea sirppi oli kaukana taivaalla.

 Vuoteensa laidalla istuen Hedulla hypisteli kaulakoruaan ja selvitteli
 ajatuksiaan. Hän oli nähnyt unta. Unta se vain oli. Mutta jotakin oli
 tulossa.

 Onnettomuus!

 Onnettomuus oli tapahtunut!

 Ja hänen ajatuksensa karkasivat pillastuneina merelle ja toitottivat:

 Laiva on joutunut haaksirikkoon!

 Lapsi on hukkunut.

 Sinne ne kaikki ovat menneet, missä uponneet laivat, ihmiset ja
 aarteet makaavat!

 Jaakko ei koskaan palaa!

 Paljain jaloin ja vähissä vaatteissa Hedulla tuli isänsä pihamaalle,
 missä iljanko kimmelsi niinkuin sinä yönä, jolloin Jaakko syntyi.

 Mitään ei kuulunut.

 Hänen sisimmässään kuitenkin puhui ääni: »Oletteko te päästäneet
 rukouksen kuolemaan minun kehtoni äärestä?»

 Pakahduttavassa tuskassaan Hedulla palasi sisään ja tarttui miehensä
 olkapäähän.

 — Herätkää, minä olen nähnyt sellaisen ihmeellisen unen. Weckström,
 herätkää! Jaakko oli tulevinaan kotiin.

 Provianttimestari heräsi selkosen selälleen.

 — No sehän oli hyvä uni. Kaiketi laiva nyt tulee...

 Mutta Hedulla seisoi jo lattialla ja haroi ylleen vaatteita.

 — Mahtoivatko ennättää vetää maalle meidän veneet? kysyi hän lyhtyä
 sytyttäessään.

 Weckström kohosi äreänä istualleen.

 — Mitä teillä vaimoväellä oli muuta tekemistä kuin katsoa, ettei
 rukous pääsisi loppumaan lapsen kehdon äärestä?

 Hedulla vei lyhdyn miehensä kasvoja kohden ja hän oli hyvin isänsä
 näköinen, mutta ei puhunut mitään.

 Nopsaan juoksi varjo nyt hänen vierellään, milloin väristen huoneessa,
 milloin lumisella pihalla, kun hän kiirehti herättämään talon vanhoja
 palvelijoita.

 Sekä Lastikka että Iiskenpoika olivat yllin kyllin nauttineet
 niinhyvin ruokaa kuin juomaakin, mutta kun heidän emäntänsä puhutteli
 heitä tällä äänellä, niin he äkkiä ponnahtivat pystyyn, kumpikin
 pahnoiltaan. Ja kun he hyvässä humalassa olivat keikahtaneet makuulle
 vaatteitaan riisumatta, niin he heti olivatkin valmiit seuraamaan
 unen ilmoitusta, joka heille oli luotettavinta todellisuutta. Ja
 niin kiiruhti nyt kolmen lyhdyn valossa kolme ihmishahmoa Suthoffin
 vanhasta talosta ranta-aittoja kohden.

 — Minä näin tänä yönä unen minäkin, sanoi yhtäkkiä Lastikka.

 — No minäkin näin, vastasi siihen Iiskenpoika.

 — Ja minkähän sinä näit, aika juovuksissahan olit.

 — Jos rouva kuulla suvaitsee, niin kyllä kerron.

 Mutta he ymmärsivät samassa, että heidän emäntänsä halusi kuunnella,
 mitä mereltä kuuluisi, ja niin he kaikki vaikenivat. Kaupunginlahti
 välkkyi aaltoilevassa jääriitteessään ja syvään huokasivat mustat
 laineet, saavuttaessaan pitkän matkansa jälkeen rannan.

 — Entä jollei minun uneni tietänytkään mitään, sanoi rouva Weckström,
 turvautuen toivon pilkkeeseen ja päästäen tuskan taakkaa vähemmäksi
 hartioiltaan.

 Lastikka kyseli nyt tarkemmin, minkä näköisenä Jaakko oli ilmoittanut
 itsensä äidilleen. Ja kun hän kuuli pojan olleen hyvin kauniin ja
 sädehtivän, niin hän armottomasti päätteli:

 — Sellainen uni on kuolemaksi.

       *       *       *       *       *

 Jakob Suthoffin tytär asteli isänsä ranta-aittojen sillalle ja meri
 oli kuin nokimusta loputon suruvaate, joka tapaili hänenkin jalkojaan
 vetääkseen häntä allensa.

 Koira alkoi haukkua.

 Ja mereltä kuuluikin jo uudenvuoden aamussa airojen loiske, niiden
 särkiessä nuorta jäätä.

 Ja palava lanterna kokassa pyrki hiljentyvässä aallokossa kaupunkia
 kohden vene, josta jo saattoi erottaa yksikantaista puhettakin.

 Puhuivatko ihmiset haaksirikosta?

 Pitkien odotuksenhetkien perästä saivat rannallaseisojat vastauksen
 kysymykseensä.

 Linnoitukseen oli nähty kolmimaston kaatuvan.

 Olivat olleet tuntevinaan »von Rosenin».

 Heti oli ryhdytty lähettämään pelastusvenettä.

 Nämä sanantuojat olivat kirkkoväkeä.

 Ja nyt mainittiin vuosientakaisia haaksirikkoja, joissa oli käynyt
 niin, että pelastuneet paleltuivat, vaikka pääsivätkin maankamaralle.

 Apua tuomaan olivat Suthoffin vanhat palvelijat heti käyneet koko
 toimeliaisuudellaan. Toinen juoksi herättämään kalastajia, toinen veti
 veneen vesille. Ruusulaivan pienen merimiehen äiti liikkui kuin elävä
 liekki kotinsa ja veneen väliä, kooten mitä tällaisissa tapauksissa
 oli otettava mukaan ja suostutteli, viinapullo kädessä, niitä väkeviä
 miehiä, jotka hyppäsivät rannalta Weckströmin veneeseen.

 Mutta kun hän, veneen jo erotessa rannasta, itse yritti siihen hypätä,
 kävivät vahvat kourat häneen kiinni ja hän sai kuulla, ettei hänestä
 veneessä olisi muuta kuin haittaa.

 Olihan täällä jo kansaa koolla ja sitä tuli tulemistaan. Tulivat ne
 omaiset, jotka olivat odottaneet Ruusulaivaa. Tuli luotsioltermanni
 ja tulivat kaupungin kirkkoherra ja pormestari. Ja oli huutoa ja
 juoksua ja nyyhkytystä Helsingin ranta-aittojen vaiheilla, niinkuin
 tällaisissa olotiloissa aina oli ollut. Kuiskailtiin, että enteitä oli
 näytetty jo silloin, kun tämä laiva päästettiin telakalta, ja entäpä
 silloin, kun se lähti tälle viimeiselle matkalleen. Sarvilyhtyjen ja
 lanternojen tuikkeessa näkyivät milloin ihmiset, milloin vene, joka
 vellovassa jääsohjossa teki lähtöä.

 — Skolastika! huusi rouva Weckström vaimolle, joka keskellä venettä
 seisoen keksillä survoi auki jääriitettä. — Iiskenpoika! kuiskasi hän
 samassa, — te minun viimeiset ystäväni, luotan teihin.

 — Henkemme annamme, amen! vastattiin veneestä.

 Ja niin eteni ensimmäinen vene väkevin aironloiskein kotirannasta.

 Luotsioltermanni puolestaan varusti vakaasti ja hätiköimättä lähtöön
 kaupungin pelastusvenettä, mistä näkyi puuttuvan kaikennäköistä, mitä
 siellä olisi pitänyt olla. Mikä hitto tuosta oli vienyt tuhdon? Ja
 mikä piru...?

 Komendantin pikentti tuli juoksujalkaa tuomaan lämpöisiä vaippoja ja
 koreaa viinapulloa, jotka herrasväki oli lähettänyt. Ne joutuivat
 veneeseen juuri kun se irroittui rannasta.

 Kukapa olisi ennättänyt kiinnittää huomiota siihen, että yhtä
 venettä vielä varustettiin onnettomuuspaikalle. Peläten, että heidän
 aikeensa estettäisiin, kaupungin neuvokkaat pojat, Jaakko Weckströmin
 ystävät sillankorvassa panivat kuntoon omaa eri venettään, kaikessa
 hiljaisuudessa. Ja olivat he ottaneet mukaansa sellaistakin mitä
 vanhat viisaat eivät huomanneet ottaa, vaikka aina kehuivat itseään.
 Heillä oli matkassa koira, sillä ymmärsihän sen, että tämä voisi
 hädänalaisia etsiessä olla verrattomaksi hyödyksi.

 Mutta juuri tämä viisas eläin rähinällään sitten kiinnitti itse
 pormestarin huomion sillankorvan tienoille. Ja niinpä saivat nyt
 pojat kuulla, että kaupunki heiltä, kunnon nuorukaisilta, odotti
 toisenlaista palvelusta: heidän piti kasvaa kunnollisiksi miehiksi ja
 tuottaa kotipaikalleen kunniaa.

 Itkeviä vaimoja kävi kirkkoherra vahvistamassa, muistuttaen heille
 oppi-isämme Lutheruksen sanoja, jotka pieni merimies Jaakko Weckström
 oli tältä samalta laivalta kirjeessä vanhemmilleen lähettänyt ja jotka
 sanat Herran nimeen kuuluivat:

 Sillä sinun käsiisi annan minä oman itseni, minun ruumiini ja sieluni
 ja kaikki mitä minussa on, ettei se paha vihamies saisi minussa mitään
 valtaa. Amen.

 — Amen, lausui hiljaa Jaakon äiti, polvillaan maassa.

       *       *       *       *       *

 Ihmiset olivat jo hälvenneet rannasta, kun pienen merimiehen isä,
 jääkylmäksi kohmettuneena vielä luki synnintunnustusta ranta-aittansa
 sillalla. Siitä hänen vaimonsa tuli häntä noutamaan ja näki
 sarvilyhdyn kajossa, että Weckströmin kasvot olivat oudon vääntyneet.
 Hän pääsi kuitenkin kävelemään ja puhui selkeästi, jos kohta hyvin
 hätäytyneenä:

 — Jos Jaakko elävänä tulee takaisin, niin kaikki annan. Tuleeko
 Jaakko, minun poikani Jaakko? Uskooko Hedvig Ulrika hänen tulevan?

 Nyt saapui poikain vene iloisesti kohisten sillankorvasta, matkalla
 haaksirikkoisten avuksi. Pojat tiesivät noiden häijyjen vanhojen
 ihmisten vuoksi myöhästyneensä ja soutivat voimiensa takaa,
 karhunkeihäällä puhkoen edestänsä jääriitettä. Toiset pojat olivat
 rantakaislikosta ottaneet korkeita tupsupäitä ruokoja käsiinsä ja ne
 heiluivat veneen ympärillä kuin juhlaviirit.

 Jakob Suthoffin tytär ajatteli: noin lähtivät Helsingin pojat kerran
 hakemaan Gagneuria, isäni aarrelaivaa. Menikö kaikki meren pohjaan?
 Eikö minun isäni suurista unennäyistä mitään jäänyt? Jäi toki
 Jaakolle, minun pojalleni, sama pyrkimys... Mutta jos Jaakkokin on
 mennyt? Jäikö jokin hitunen siihen ilmaan mitä täällä hengitetään ja
 kerran joku ottaa sen omakseen?

 Kun provianttimestari näki poikain innon, niin hänessä heräsi uusi
 väkevä toivo. Ja hän kurottui venettä kohden, kokosi kaiken sisunsa ja
 huusi merelle, missä pienenpieni lyhty valaisi veneen kokassa:

 — Kunnon pojat, tepä vasta miehiä olettekin. Saatte niin paljon
 kuin tahdotte. Rikas Weckström antaa. Rakennamme Suthoff-vainajan
 kaupungin! Sen pitää olla niinkuin Lyypekin kaupunki! Jaakon vaari
 tahtoi, Jaakko tahtoo, Jaakon isä tahtoo. Kiirehtikää, soutakaa. Koko
 omaisuuteni annan! Voi Jaakko, minun poikani, voi!

 Jakob Suthoffin tytär tuki häntä sillä hellyydellä, millä jää suojaa
 sinisen meren, kun suven toivot ovat ohi. Talven turvallisuus teki
 hänet voimakkaaksi ja hän puhui miehelleen ystävällisesti, häntä
 sinutellen ja pyytäen lähtemään kotiin.

 — Rakas Weckström, tulet täällä kipeäksi. Lapsetkin kotona odottavat.

 Mutta provianttimestari kiivastui.

 — Mikä minulta unohtui sanomatta pojille? Se pitää huutaa heille.
 Ho-o-i, kunnon pojat...!

 Vaan ääni ei kulkenut. Ja vaimo koetti arvata. Hänen sanansa kuuluivat
 selkeän terävinä, niinkuin jääriite olisi nostanut ne pohjoisen
 uudenvuodenyön merestä:

 — Kehto... tornit... rukous — niistäkö sinä tahdot puhua pojille?

 Weckström siirsi kätensä vaimonsa olkapäiltä ranta-aitan kaiteelle ja
 tuijotti kohisevalle ulapalle:

 — Kehto... tornit... rukous...!

 Ja Hedvig Ulrika huusi hänen avukseen, huusi kaikin voimin, vaikka
 hyvin tiesikin, että meren henkäys nyt nieli ihmisäänen. Surun
 nokimusta raskas paarinvaate vieritti päärmeitään hukkuneiden
 siunaamattomilta haudoilta Helsingin ranta-aitoille, missä kaksi
 ihmistä seisoi, molemmat paljaina ja surun yhteenliittäminä.

 Kumpikaan ei enää ajatellut siirtymistä lämpöiseen kotiin. Meri kantoi
 heidän korviinsa ääniä veneiltä, jotka etenemistään etenivät. Mykkinä
 he odottivat, kuulivat kirkonkellojen soivan ja näkivät taivaanrannan
 alkavan valjeta. Yht'äkkiä sanoi Weckström:

 — Mitä niillä kunnon pojilla oli käsissään? Olivatko ne karhunkeihäitä?

 Ja Hedulla, hänen vaimonsa vastasi:

 — Ruokoja ne olivat. Kaislanruokoja. Mutta nuorissa käsissä käy ruoko
 teräkseksi, kun tarvitaan.

 Odotetun pienen merimiehen isä tapaili toivon hymyä ja varisti
 jäätyneitä kyyneliä silmistään.

 Oli vilu. Oli tuskaisa odotus. Ei kuulunut muuta kuin meren hengitys
 ja sydämen kova lyönti.

 Vaan juuri silloin, kun kellot jo ilmoittivat uudenvuoden
 saarnan loppuneen, kuului mereltä selvästi likenevää puhetta ja
 aironloisketta. Toivon ja toivottomuuden väliin likistyneinä sydämet
 alkoivat lyödä kuumia raskaita lyöntejä.

 Ja veneet likenivät likenemistään. Saattoi jo erottaa pienen
 kokkalyhdyn tuikkeen. Eikö tuo ollut Lastikan ääni? Mitä hän
 sanoikaan: me hänet tuomme.

 He tuovat hänet!

 Kaikki kolme venettä oli tulossa, samassa uomassa soutaen.

 Hiljalleen solui kansakin kirkosta rantaan.

 Uudenvuoden aamu oli koittanut ja iloisesti soivat kirkonkellot.
 Helsingin torninluukut olivat selkosen selällään ja koko pieni torni
 tuntui vapisevan intoa ja alttiutta. Kellot soittivat kaupungille
 uutta vuotta.

 Myöskin ihmissydämille ne soittivat uutta vuotta, uusia vuosia ja
 uusia hetkiä.